[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBV6usB6zIFod-8_DXMfRUcqb9SHssIJdCVlaUwYGrrw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1696,"Vihdoinkin kotona","Malot, Hector",1830,1907,"1696-malot-hector-vihdoinkin-kotona","1696__Malot_Hector__Vihdoinkin_kotona",null,"romaani",[],[],"fi",1893,1902,75472,486074,false,56253,[23,24,25,26],"Adventure and adventurers -- Fiction","France -- History -- 19th century -- Fiction","Grandfathers -- Fiction","Orphans -- Fiction",[28],"Novels","\"Vihdoinkin kotona\" by Hector Malot is a novel written in the early 20th century. The story introduces us to a young girl named Perrine and her ailing mother as they arrive in Paris, having traveled a long distance in hopes of a better future. Their journey is marked by hardship and poverty, and the book explores themes of resilience, familial love, and the challenges faced by those living on the fringes of society.  At the start of the book, we find a bustling scene outside a customs checkpoint in Paris, where various carts await inspection. Perrine is introduced watching over her donkey, Palikar, amidst their collection of tattered belongings. We learn about the strained relationship between Perrine and her sick mother, who struggles with her health and the burden of their impoverished circumstances. Perrine attempts to care for her mother while also navigating the complexities of their new environment and contemplating their destination in search of a better life. This opening sets the stage for their challenges ahead and highlights Perrine's determination and love for her mother. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Suppanen, Alma",312,"Orvon Perrine-tytön vaellus halki Euroopan kohti Ranskaa ja tuntematonta isoisäänsä on täynnä koettelemuksia. Matka taittuu ränsistyneillä vankkureilla, mutta neuvokkuus ja sisukkuus auttavat tyttöä selviytymään vastoinkäymisistä ja etsimään omaa paikkaansa maailmassa.","Hector Malot'n 'Vihdoinkin kotona' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1696. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VIHDOINKIN KOTONA\n\nKirj.\n\nHector Malot\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1902.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nNiinkuin usein lauantaisin oli nytkin noin kello kolmen aikana lukuisa\nväkijoukko kokoontunut ajopeleineeu Pariisin Bercy portin eteen.\nRantakaduilla oli vaunuja ahdinkoon asti neljässä epäsäännöllisessä\nrivissä -- retelejä lastattuina viinitynnyreillä, kuormavankkureita\nhiilillä tahi jollakin muulla polttoaineella, sitä paitsi heinä- ja\nolkikuormia, jotka kaikki seisoivat siinä pilvettömän kesäpäivän\npaahteessa odotellen tullitarkastusta, innokkaasti toivoen pyhäaattona\npäästä kaupunkiin.\n\nNiiden joukossa melkoisen kaukana katusalvasta oli eriskummalliset\nmiltei naurettavan ja surkean näköiset ajopelit, jonkinmoiset\nmarkkinavankkorit, mutta paljoa yksinkertaisemmat; vaateseinäinen\ntervattu pahvikattoinen kummitos, matalapyöräisellä vaununpohjalla.\n\nEnnen aikaan oli seinävaate ollut siniseksi maalattu, mutta oli jo niin\nkauhtunut, likainen ja kulunut, ettei voinut muuta kuin arvaamalla\npäättää minkä näköinen se uutena oli ollut. Arvaamiseen oli myöskin\npakko turvautua jos mieli selittää sen kaikilla seinämillä olevia\npuoleksi näkymättömiin kuluneita ilmoituksia: ylinnä oli\nkreikkalaisilla kirjaimilla luettavana alku: _photo_ sanasta, sen alla\noleva näytti olevan saksaa: _graphie_, sen perästä arvatenkin lopputavu\nitaliankielellä _fia_; viimeksi oli selvimmin ranskaksi sana\n_photographie_, silminnähtävästi käännös edellisistä, samalla\ntienosoittajana ilmuttaen mitä maita nuo kurjat ajoneuvot olivat\nkulkeneet, ennenkuin olivat ehtineet Ranskaan ja viimein Parisin\nportille.\n\nOliko todellakin mahdollista, että vaunujen eteen valjastettu aasi oli\njaksanut vetää tuota kummitusta niin pitkän matkan?\n\nEnsi silmänräpäyksessä se oli sangen epäilyttävää, sillä se oli niin\nlaiha, uupuneen ja nälkäisen näköinen; mutta tarkemmin katsottua\ntäytyi myöntää että tuo voimattomuus ei ollut muuta kuin pitkän\nmatkan tuottaman väsymyksen seurauksia. Itse asiassa eläin oli\nvahvarakenteinen, voimakas ja melkoista korkeampi europpalaisia aaseja,\nsolakka, kaaniin harmaavärinen, vatsanalus vaaleampi huolimatta\nmaantien pölystä, joka sitä likasi. Mustat poikkiviivat tekivät hienot\njalat vielä siromman muotoisiksi, ja huolimatta uupumuksestansa se piti\npäätänsä korkealla, itsepäisen päättäväisesti ja veitikkamaisen\nylpeästi. Valjaat olivat täydelleen vaunujen arvoiset, paikatut kun\nolivat kaikenvärisillä nauhan- ja köydenpätkillä, toinen paksua, toinen\nvaan purjerihmaa, mikäli sitä oli maantieltä löydetty; mutta ne melkein\nhävisivät lehtiköynnösten ja kaislojen peittoon, joita matkan varrella\noli poimittu ja pistetty valjaiden väliin suojelemaan aasia\nauringonpaahteelta ja kärpäsiltä.\n\nSen lähellä katukäytävän reunalla istui pieni noin yhden- tai\nkahdeotoistavuotias tyttö sitä vartioimassa.\n\nHän erosi ulkonäöltään melkoisesti muista; kasvonpiirteet olivat\nepäsäännölliset, vaan eivät siltä epämiellyttävät ja ilmaisten hänen\nolevan synnyltään sekarotua. Päinvastoin hänen vaalea tukkansa\nverrattuna tummaan ihoon antoi kasvoille erinomaisen hienon muodon,\njota vielä enensi suuret, syvät, mantelinmuotoiset silmät. Suukin oli\nhieno ja lujan näköinen. Levätessä oli ruumis täydellisesti vapaa ja\nyhtä miellyttävän näköinen kuin pää hienoine mutta samalla voimakkaine\npiirteineen. Hartioiden piirteet esiintyivät sorjan ja pyöreähkön\nnäköisinä yksinkertaisen ja väriltään epämääräisen puseron alta, joka\narvatenkin alkuaan oli ollut musta ja lujat täyteläiset sääret pistivät\nesiin vanhan liiankin paikatun ja parsitun hameen helman alta. Mutta\nkaikki tuo puvun ilmaisema köyhyys ei kuitenkaan ollut voinut painaa\nsen käyttäjää alas siitä itsetietoisuuden asemasta, jossa hän\nsilminnähtävästi oli elänyt.\n\nHänen ei olisi ollut vaikea istumapaikastaan pitää aasia silmällä, se\nkun seisoi korkean ja leveän heinäkuorman takana, ellei se vähänväliä\nolisi suvainnut siepata heiniä edessään olevasta kuorman runsaasta\nvarastosta. Ja sen tempun se joka kerta uudisti niin viekkaasti ja\nsalaa, että varsin hyvin huomasi sen käsittävän menettelevänsä väärin.\n\n\"Palikar, etkö jo lopeta!\"\n\nHeti aasi painoi alas päänsä katuvaisen ja pahantekijän tavoin, mutta\nniin pian kun se vilkuttaen silmiään ja liipottaen korviaan oli\nnielaissut pureskelemansa heinät se alotti uudestaan syöntiään niin\ninnokkaasti, että siitä helposti voi huomata miten kovasti sen oli\nnälkä.\n\nKun nuori tyttö neljännen tahi viidennen kerran nuhteli tottelematonta\naasiaan, kuului vaunuista ääni huutavan:\n\n\"Perrine!\"\n\nHeti tyttönen kavahti pystyyn, nosti vaunun seinävaatetta ja astui\nvaunuihin, joissa lepäsi vaimo-ihminen niin ohuella matrassilla, että\nolisi luullut hänen makaavan paljaalla pohjalla.\n\n\"Tarvitsetko minua, äiti?\"\n\n\"Mitä tekee Palikar?\"\n\n\"Se syö heiniä edessään olevista vaunuista.\"\n\n\"Niin se ei saa tehdä.\"\n\n\"Sen on niin nälkä.\"\n\n\"Nälkä ei oikeuta meitä ottamaan semmoista, joka ei ole meidän omaamme,\nmitä vastaisit kuorman omistajalle, jos hän suuttuisi?\"\n\n\"Kyllä pidän tarkempaa huolta Palikarista äiti.\"\n\n\"Emmekö pian pääse Pariisiin?\"\n\n\"Meidän täytyy odottaa tullitarkastusta.\"\n\n\"Kestääkö se vielä kauvan?\"\n\n\"Oletko nyt sairaampi?\"\n\n\"Älä pelkää, lapseni, kuumuus ja ummehtunut ilma vaaa vaivaa; se ei tee\nmitään\", hän sanoi hengästyneenä tuskin kuuluvalla äänellä.\n\nNäillä sanoilla äiti tahtoi rauhoittaa tyttöänsä; ken hyvänsä olisi\nhuomannut hänen olevan melkein kuolemaisillaan. Tuskin hän jaksoi\nhengittää, voimat olivat lopassa ja hän näytti olevan hivutustaudin\nviime asteella,, Hän näytti olevan noin kahdeukymmenenkuudea\ntahi -seitsemän vuoden ikäinen ja surkastuneista kasvoista näkyi vielä\nerinomaisen kauneuden jälkiä; pää oli siromuotoinen, mustat silmät\nlempeät ja syvät niinkuin tyttärensäkin, vaikka niissä nyt paloi\nkuumeen tuli.\n\n\"Tahdotko, äiti, että toimitan sinulle jotakin virkistävää?\" kysyi\nPerrine.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Täällä on kauppapuoteja läheisyydessä, voisia niistä ostaa sinulle\nsitruunan. Minä kyllä palaan heti.\"\n\n\"Ei, meidän täytyy säästää rahojamme; meillä on niitä niin niukasti!\nMene Palikarin luokse ja pidä huolta siitä ettei se enää varasta\nheiniä.\"\n\n\"Sa ei ole mikään helppo tehtävä.\"\n\n\"No, pidä häntä ainakin silmällä.\"\n\nTyttö palasi aasin luokse, ja kun jonon alkupäässä olevat vaunut sillä\naikaa olivat tarkastetut ja siten päässeet kulkemaan, olivat hänen\nedessään olevat ajaneet eteenpäin, niin että hän pidättäen aasia\npaikallansa, jäi siksi kauas heinäkuormasta, ettei elukka yltänytkään\nsaamaan siitä mitään.\n\nAlussa aasi vastusteli ja tahtoi sekin siirtyä eteenpäin, mutta Perrine\npuhutteli sitä lempeästi, hyväili ja suuteli sen turpaa; Palikar\nliipotti pitkiä korviaan, näytti sangen tyytyväiseltä ja seisoi sitten\nvallan hiljaa.\n\nKun tyttösen ei enää tarvinnut pitää huolta aasistaan, hän voi\nhuvitella katselemalla ympärilleen; pienet höyryveneet riensivät joella\nedsstakaïsïn; kömpelöt hinaajalaivat kulkivat työläästi jokea ylös;\nproomuja iyhjennettiin suurien nostimien avulla, jotka vahvoilla\nrautakourillaan tarttuivat laivojen lastiin heittäen viljasäkit\nodottaviin vaunuihin, tahi tynnnyrit riveihin laiturille. Hän katseli\nmiten junat kiitivät eteenpäin ratakiskoillaan vallilla, jonka holvien\nläpi hän näki tahi pikemmin aavisti vilauksen Parisista harmajan sumun\npeitossa. Vallan hänen vieressänsä tullivirkamiehet ahkerasti\nhääräsivät työssään, pistäen pitkät keihäänsä heinä- ja olkikuormiin\ntutkiaksensa niitä, tahi kiiveten retelikärryissä oleville\nviinitynnyreille, joihin pienellä näverillä porasivat pienen reiän,\nantoivat sisällyksestä tilkkasen juosta pieneen hopeatappiin,\nmaistoivat sitä ja sylkivät sen heti jälleen suustansa.\n\nMiten kaikki tuo oli Perrinelle uutta ja kummallista; hän innostui niin\nsitä katsomaan, että aika kului hänen huomaamattaan.\n\nNoin kahden- tahi kolmentoistavuotias poika, joka nähtävästi kuului\nkiertelevään silmänkääntäjäseurueeseen, jonka oli vuoro päästä heti\nPerrinen jälkeen, oli jo kymmenen minuuttia tehnyt temppujaan hänen\nedessänsä, ilman että sitä huomasi. Vihdoin poika päätti puhutella\ntyttöä.\n\n\"Tuossapa on kaunis aasi!\"\n\nPerrine ei vastanut.\n\n\"Tuo aasi on varmaankin ulkomaalainen? Muuten olisi kummallista.\"\n\nPerrine katseli terävästi poikaa, joka hänen mielestänsä oli kunnon\npojan näköinen. Voihan hän puhella hänen kanssansa.\n\n\"Aasi on Kreikanmaasta.\"\n\n\"Kreikanko maasta?\"\n\n\"Niin ja sen vnoksi sillä on nimenä Palikar.\"\n\n\"Vai niin, senkö tähden?\"\n\nMntta vaikka merkitsevällä hymyllä teeskenteli ymmättäneensä\nvastauksen, niin poika ei kuitenkaan ollut ensinkään selvillä siitä\nminkätähden kreikkalaisella aasilla piti olla nimenä Palikar.\n\n\"Onko pitkä matka Kreikkaan?\" hän sitten kysyi.\n\n\"On, hyvin pitkä.\"\n\n\"Vieläkö pitempi kuin -- Kiinaan?\"\n\n\"Ei, mutta kuitenkin hyvin pitkä.\"\n\n\"Siis tulette Kreikasta?\"\n\n\"Emme, vaan paljon, paljon kauempaa!\"\n\n\"Kiinastako?\"\n\n\"Ei; Palikar vaan on Kreikasta.\"\n\n\"Aiotteko mukaan Invaliidijuhlaan?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Minne aiotte matkustaa?\"\n\n\"Parisiin.\"\n\n\"Mihin aiotto jättää vaununne?\"\n\n\"Meille kerrottiin Auxerressa, että on vapaita paikkoja linnoitusten\nluona olevilla bulevardeilla?\"\n\nPoika löi käsillään reisiään ja pudisti päätään.\n\n\"Linnoitusten luona olevilla bulevardeilla, oh hah, vai siellä.\"\n\n\"Eikö siellä sitten olekaan vapaita paikkoja?\"\n\n\"On kyllä:\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Mutta ei teitä varten. Siellä on rauhatonta noiden linnoitusten luona.\nOnko teillä miehiä seurassanne, rotevia miehiä, jotka eivä kammoksu\npuukoniskuja. Minä tarkoitan sekä antaa että saada niitä?\"\n\n\"Meitä ei ole kuin äiti ja minä, ja äiti on sairas.\"\n\n\"Ja pidättekö aasistanne?\"\n\n\"Hyvin paljon.\"\n\n\"No niin. Huomenna olisi aasinne sieltä varastettu. Se on vaan alkua ja\nsitten saisitte nähdä mitä seuraa. Se ei ole niinkään hauskaa. Uskokaa\nminua; Gras Double teille sen sanoo.\"\n\n\"Onko tuo oikein totta?\"\n\n\"Hitto vie! Tottako? Huomaan ettette ole milloinkaan ennen ollut\nParisissa.\"\n\n\"En milloinkaan!\"\n\n\"Sen kyllä huomaa; nuo Auxerrelaiset pölkkypäät siis ovat uskotelleet\nteille, että voisitte majautua sinne? Miksi ette ennemmin pyydä päästä\nGrain de Selin luokse?\"\n\n\"En tunne Grain de Seliä.\"\n\n\"Ettekö tunne? Hänhän on Champ Guillotin omistaja ja sitä taloa ympäröi\nkorkea lauta-aita, ja portit suljetaan yöksi. Siellä teidän ei ole\ntarvis pelätä, sillä koko maailma tietää että Grain de Sel heti on\nvalmis lennättämään haulipanoksen sen ruumiiseen, joka yrittäisi\ntnnkeutua sinne yöllä.\"\n\n\"Onko siellä kallista?\"\n\n\"Talvella kyllä, kun kaikki ihmiset pyrkivät Parisiin, mutta tähän\naikaan luulen teidän pääsevän neljälläkymmenellä sous'illa [sous =\nviisi centiniä (penniä)] viikossa ja siihen hintaan saa aasi syödä\npihalta ohdakkeita, joita siellä kasvaa oikein kosolta, jos se\nnimittäin pitää niistä.\"\n\n\"Takaan sen niistä pitävän.\"\n\n\"No sehän on sen asia; eikä Grain de Sel olekaan mikään paha mies.\"\n\n\"Onko hänen nimensä Grain de Sel?\" [Grain de Sel = suolarae.]\n\n\"Häntä sanotaan siksi siitä syystä että häntä aina janottaa. Hän on\nentinen juoppo, joka on ansainnut suuria summia rääsyjen\nkokoilemisella, mutta hänen on täytynyt luopua siitäkin, sitte kun\nhänen kätensä murskautui, sillä ei ole niinkään helppoa pidellä\nkokoomakoukkua vaan yhdellä kädellä. Sen perästä hän rupesi vuokraamaan\ntalvisin pihansa ja huoneensa markkinaväelle ja heidän vankkureilleen\nja kesällä kelle vaan sattui; sitä paitsi hän tekee muitakin kauppoja:\nhän myö koiranpanikoita.\"\n\n\"Onko täältä pitkä matka Champ Guillotiïn?\"\n\n\"Ei ole kuin Charonneen asti; mutta lyönpä vetoa ettette tunne edes\nCharonneakaar?\"\n\n\"En ole milloinkaan ennen ollut Parisissa.\"\n\n\"Vai niin, Charonne on tuonne päin.\"\n\nHän ojensi kätensä pohjoiseen päin.\n\n\"Kun ensin olette päässeet katusalvan ohitse pitäa teidän heti kääntyä\noikealle ja kulkea bulevardia linnoituksia myöten lähes puoli tuntia.\nKun sitten olette jättäneet taaksenne Vincennes-torin, joka on sangen\nleveä ja suuri, niin teidän on poikettava vasemmalle. Siellä voitte\nkysellä; kaikki ihmiset tuntevat Champ Guillotin.\"\n\n\"Paljon kiitoksia; minä menen kysymään äidiltä -- ja jos tahtoisitte\njäädä hetkeksi Palikarin luokse niio kerron hänelle koko jutun.\"\n\n\"Kyllä minä jään, minä pyydän sitä sillä aikaa opettamaan minulle\nkreikkaa.\"\n\n\"Olkaa hyvä estäkää sitä varastamasta heiniä.\"\n\nPerrine katosi vaunuihin ja kertoi äidilleen mitä tuo nuori klovnipoika\noli sanonut hänelle.\n\n\"Jos asia on semmoinen, niin ei meidän ole epäilemistäkään, meidän\ntäytyy menuä Charonneen; mutta luuletko osaavasi sinne? Muista että nyt\nollaan Parisissa.\"\n\n\"En luule sitä vaikeaksi.\"\n\nMennessänsä hän kumartui äitinsä ylitse ja kuiskasi:\n\n\"Täällä oo paljon kuormia joiden osoitelaudoissa on luettavana:\n'Tavaraa Maraucourtista' ja niiden alla: 'Vulfran Paindavoine';\nviinitynnyreille levitetyissä kangaspeitteissä on luettavana samaa.\"\n\n\"Sehän ei ole kummallista.\"\n\n\"Minua kummastuttaa se että näen niitä nimiä niin usein.\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nPalatessansa Palikarinsa luokse, näki Perrine aasin pistäneen päänsä\nsyvälle heinäkuormaan ja pureskelevan maukasta ravintoaan yhtä\nrauhallisesti kuin tallissa heinähinkalonsa luona.\n\n\"Oletteko antanut sen syödä heiniä?\" hän huudahti.\n\n\"No sen vakuutan.\"\n\n\"Entä jos ajaja suuttuu?\"\n\n\"Koettakoon! Silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani.\"\n\nHän asettui puolustusasentoon kädet nyrkissä, pää taapäin heitettynä.\n\n\"Tänne päin, roisto!\"\n\nMutta hänen ei tarvinnutkaan näyttää puolustusintoansa; oli juuri\nheinäknorman vuoro joutua tullinuuskijain tutkittavaksi, jotka\npistelivät sitä ristiin rastiin ja antoivat sitten luvan päästä\nkatusalvan läpi.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne, ja nyt minäkin lähden. Hyvästi neiti, näkemiin\nasti. Jos milloin haluatte tavata minua, niin kysykää vaan Gras\nDoublea, koko maailma kyllä minut tuntee.\"\n\nParisin porttia vartioivat tullimiehet ovat kyllä tottuneet näkemään\njos joitakin eriskummallisuuksia, mutta se tullimies, joka astui noihin\nvalokuvausvaunuihin säpsähti kuitenkin kummastuksesta nähdessään siellä\nyksinäisen, nuoren, sairaan naisen. Hän loi silmänsä ympärilleen eikä\nnähnyt siellä muuta kuin suurinta köyhyyttä ja puutetta.\n\n\"Onko teillä mitään tullattavaa?\" hän kysyi alkaen tutkimustansa.\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Eikö ollenkaan viiniä tahi ruokavaroja?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nNuo kahdesti lausutut vastaukset olivat täydelleen todet. Paitsi\nmatrassia ja kahta ruokatuolia, pientä pöytää ja uunilaitosta, jonka\nvoi siirtää paikasta toiseen, valokuvauskonetta ja -tarpeita ei\nvaunuissa ollut mitään, ei arkkuja, ei leipää eikä vaatteita.\n\n-- \"Hyvä on, saatte kulkea.\"\n\nPäästyään portista Perrine heti kääntyi oikealle niinkuin Gras Double\noli neuvonut. Koko ajan bän talutti aasiansa päitsistä bulevardilla,\njoka kulki pitkin linnoituksia. Vallien kuivuneessa pölyisessä ruohossa\nmakasi siellä täällä miehiä, mikä selällään, mikä vatsallaan, sen\nmukaan kuin kestivät auringon paahdetta; toiset taas ojensivat käsiään,\nkun heitä häirittiin nauttimasta suloista untaan, heti valmiina\nuudestaan vaipumaan sen helmaan. Näbdessänsä noita likaisia, ryysyisiä,\nparrakkaita, kurjia olentoja ynnä sitä tapaa millä he repaleitansa\nkantoivat, Perrine varsin hyvin käsitti etteivät nämä linnoitusten\nasukkaat olleet niinkään luotettavaa väkeä etenkään öillä ja että\npuukoniskut olivat jotenkin helposti annetut.\n\nHän ei kuitenkaan kauan kiinnittänyt huomiotansa heihin, hänellä kun ei\nollut aikomus jäädä sinne, vaan sen sijaan hän katseli tutkivasti\neteenpäin, se on hän etsi silmillään Parisia.\n\nMitä! Nuoko kurjat mökit, nuo hajoovat liiterit, nuo likaiset\nsiivottomat pihamaat, nuo epämäärättävät alueet, joille oli kaadettu\nsuuriin kasoihin kaikenlaista törkyä, tuoko olisi Parisi? Parisi, josta\nniin usein oli kuullut isänsä kertovan, jota niin kauan ikävöiden oli\nhalunnut nähdä ja jota lapsellisessa mielessään kuvitteli yhä\nlumoavammaksi, mitä enemmän kilometripatsaiden numerot ilmoittivat\nmatkan lähenevän loppuansa? Täytyihän sen olla Parisi, samaten koin nuo\nroistomaiset miehet ja naiset jotka eläinten kaltaisina viruivat\nbulevardin toisella puolella olevien vallien ja linnoitusten rauhassa,\nolivat parisilaisia.\n\nHän huomasi saapuneensa Vincennestorille, jonka tunsi suuruudestaan,\nkääntyi vasemmalla päästyään sen yli ja kyseli sitten Champ Guillotia.\nJos todellakin \"koko maailma\" tunsi paikan, niin tuskin kukaan oli\nsamaa mieltä toisen kanssa sinne vievästä tiestä ja hän eksyi monta\nkertaa niistä kaduista, joita hänen neuvottiin kulkemaan. Vihdoin hän\nkuitenkin saapui korkean lauta-aidan eteen, jonka laudat olivat mikä\nhöyläämätöntä, mikä kuorimatonta puuta, mikä maalattu, mikä tervattu.\nKatsahtaessaasa sisään avonaisesta portista, hän näki pihalla vanhan\npyörättömän omnibussin ja kelpaamattoman rautatievaunun, sekin\npyörätön. Siitä hän päätti ettei läheisyydessä ollut parempia taloja ja\nettä tämä kyllä oli Champ Guillot, Paremmaksi varmuudeksi ilmestyi\nvielä paikalle kymmenkunta pientä koiranpentua leikkien ja pyöriskellen\nmaassa.\n\nHän jätti Palikarin vaunujen kanssa kadulle ja astui pihaan. Heti\npaikalla pennut tuppautuivat hänen ympärilleen yrittäen purra hänen\njalkojaan ja haukkua nalkuttaen.\n\n\"Ken siellä?\" kuului ääni pihan pohjasta.\n\nHän katsahti sinne päin mistä ääni kuului ja huomasi vasemmalta puolen\nrakennuksen, jota ehkä voi käyttää asuntona, mutta joka myöskin voi\nolla mikä hyvänsä muukin; seinät olivat tiilestä, katukivistä, puusta\nja läkkilaatikoista, katto oli pahvista ja tervatusta purjekankaasta,\nikkunain ruudut olivat paperista, sinkkipellistä ja osaksi lasista.\nKaikki oli rakennettu niin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla\nRobinsonin sen tehneen Perjantain ja isänsä avulla. Avosuisen katoksen\nalla rakennuksen toisessa nurkassa seisoi tuuheapartainen mies\nlajittelemassa erilaisia ryysyjä koreihin.\n\n\"Älkää tallatko koirasiani\", hän sanoi. \"Tulkaa tänne puheilleni.\"\n\nPerrine totteli.\n\n\"Mitä tahdotte?\" hän kysyi kun tyttö oli päässyt hänen luoksensa.\n\n\"Tekö olette Champ Guillotin omistaja?\" kysyi Perrine.\n\n\"Niinpä sanotaan.\"\n\nPerrine selitti muutamin sanoin asiansa ja mies häntä knullessansa\ntarttui lähelia olevaan litranmittaan ja kaatoi siitä lasiin viiniä,\njottei aika menisi hukkaan, ja tyhjeosi sen.\n\n\"Voi käydä päinsä, jos maksatte etukäteen\", vastasi mies ikäänkuin\ntiedustellen.\n\n\"Kuinka paljon?\"\n\n\"Neljäkymmentäkaksi sousta viikossa vaunuista j& kaksikymmentä\naasista.\"\n\n\"Se on kovin kallista\"\n\n\"Se on hintani.\"\n\n\"Kesähintanneko?\"\n\n\"Kesähintani.\"\n\n\"Saako aasi silloin syödä pihamaalta ohdakkeita?\"\n\n\"Saa, jopa ruohoakin jos sen hanpaat vaan siihen pystyvät.\"\n\n\"Me emme voi ryhtyä viikkokauppaan, sillä me emme viivy täällä niin\nkauan; olemme matkalla Amiensiin ja aiomme vaan levähtää täällä\nParisissa.\"\n\n\"Sama se, silloin maksaa kuusi sousta päivässä vaunuista ja kolme\naasista.\"\n\nPerrine pisti kätensä taskuuu, otti sieltä yksitellen yhdeksän sousta\nja antoi ne isännälle.\n\n\"Hyvä! Sano vanhemmillesi että voivat ajaa vaunut tänne. Kuinka monta\nteitä on? Jos teitä on kuljeskeleva joukko niin tulee kaksi sousta\nlisää hengeltä.\"\n\n\"Meitä ei ole kuin äitini ja minä.\"\n\n\"Hyvä. Mutta miksi ei äitisi tullut sopimaan tätä asiaa?\"\n\n\"Hän makaa sairaana vaunuissa.\"\n\n\"Sairasko? Tämä ei ole mikään sairashuone.\"\n\nPerrineä jo pelotti etteivät tahtoisikaan ottaa vastaan sairasta.\n\n\"Asia on niin, että hän on uupunut. Käsitättehän, me olemme kulkeneet\npitkän matkan.\"\n\n\"Minä en koskaan kysy keneltäkään mistä he tulevat.\"\n\nHän ojensi kätensä pibannurkkaa kohden:\n\n\"Voit ajaa vaunut tuonne ja riisua aasisi, jos sa potkaisee kuoliaaksi\nkoirani, niin saat maksaa siitä sata sousta.\"\n\nSitten hän huusi Perrinen takaisin kun tämä aikoi lähteä.\n\n\"Juokaa lasillinen viiniä..\"\n\n\"Kiitoksia, minä en juo viiniä.\"\n\n\"Sama se; sitten juon sen itse.\"\n\nHän kaatoi suuhunsa tarjoomansa viinin ja ryhtyi uudestaan\nryysynlajittelemistyöhänsä.\n\nTalutettuaan Palikarin osoitettuun paikkaan, mikä ei suinkaan voinut\ntapahtua niin etteivät vaunut vähä väliä olisi tärähtäneet kiviä\nvasten, meni Ferrie heti äitinsä luokse.\n\n\"Vihdoinkin olemme perillä, äiti kulta.\"\n\n\"Miten hyvä, kun saamme pysyä paikoillamme tarvitsematta kulkea\ntärisevissä vaunuissa! Niin ja niin monta kilometriä päivässä! Hyvä\nJumala miten maa on suuri!\"\n\n\"Nyt kun voimme levähtää, niin minä laitan vähän ruokaa. Mitä tahdot\nsyödä?\"\n\n\"Ennen kaikkea riisu Palikar raukka, joka varmaankin on kovin väsynyt,\nanna sille vettä ja ruokaa ja hoida sitä hyvästi.\"\n\n\"Täällä kasvaa ruusaasti ohdakkeita -- en ole milloinkaan nähnyt niitä\nniin paljon samassa paikassa ja sitten täällä on kaivokin. Tulen heti\ntakaisin.\"\n\nHän palasi todellakin hyvin pian ja rupesi askaroimaan vaunuissa, josta\nhän kantoi pihalle uunin, pari hiiltä ja vanhan kasarin. Sitten hän\nsytytti tulen muutamalla lastulla, laskihe polvilleen sen eteen ja\nrupesi sitä puhaltamaan voimiensa takaa.\n\nKun tuli oli syttynyt iloisesti palamaan, bän palasi vaunuihin.\n\n\"Keitettyä riisiä kai tahdot, äiti, eikö niin?\"\n\n\"Minun ei ole nälkä.\"\n\n\"Ehkä jokin muu maistuisi sinulle? Minä meneu hakemaan mitä vaan\ntahdot. Haluatko?...\"\n\n\"Voinhan syödä riisiä.\"\n\nPerrine pani kourallisen riisiä kasariin, johon oli ennen kaatanut\nvähän vettä ja kun se rupesi kiehumaan, hän hämmensi sitä parilla\nkuoritulla valkoisella puupuikolla eikä jättänyt keittoansa paitsi\nkiireesti mennäksensä katsomaan Palikaria ja lausuaksensa sille\nmuutamia ystävällisiä sanoja. Ne eivät tosin tällä kertaa olleet\nvälttämättömän tärkeitä, sillä se oli täydessä toimessa ja pureskeli\nahkeraan ohdakkeita vähä väliä korviaan liipottamalla ilmaisten\nmielihyväänsä.\n\nKun riisi oli juuri parahiksi keitetty eli sen verran että suurimmat\nolivat haljenneet eivätkä menneet puuroksi niin kuin parisilaiset\nkeittäjät sen usein valmistavat, hän kaatoi sen pieneen vatiin ja vei\nvaunuihin.\n\nEdeltäpäin hän oli jo asettanut sinne äidin vuoteen viereen pienen\nruukullisen raikasta kaivovettä, kaksi lasia, kaksi lautasta ynnä kaksi\notinta; hän asetti riisivatinsa niiden viereen ja istahti ristijaloin\nlattialle levittäen hameet ympärilleen.\n\n\"Nyt, äitiseni\", hän lausui samalla tavoin kuin pieni tyttö puhuttelee\nnukkeansa, \"nyt me aletaan syödä, minä tarjoon.\"\n\nVaikka ääni olikin iloinen hän kuitenkin huolestuneena tarkasteli\näitiään, joka oli noussut istumaan matrassillensa kääriytyneenä\nsaaliin, joka silminnähtävästi oli ollut sangen kallisarvoinen, vaikka\nnyt jo kulunut, kauhtunut ja risainen.\n\n\"Onko sinun nälkä?\" kysyi äiti.\n\n\"No sen vakuutan, onhan jo pitkä aika sitten kuin söin.\"\n\n\"Minkä vuoksi et ole syönyt leipää?\"\n\n\"Olen syönyt kaksikin palasta, mutta minun on sittenkin kovin nälkä.\nSaatpa nähdä, jos ruokahalu tulee kun näkee muiden syövän, niin kylläpä\nsitten vati kohta tyhjenee.\"\n\nÄiti oli maistanut riisiä, mutta pureskeli ja käänteli sitä kauan\nsuussaan voimatta sitä niellä.\n\n\"Eipä onnistu oikein hyvin\", hän lausui ikäänkuin vastaukseksi tyttönsä\nkatseihin.\n\n\"Äiti, sinun täytyy koettaa: toinen suuntäysi luisuu paremmin alas,\nkolmas vieläkin paremmin.\"\n\nMutta niin pitkälle äiti ei päässyt, sillä toisen periltä hän jo laski\nottimensa lautaselle lausuen:\n\n\"Sydäntäni kääntää, on parempi että lopetan.\"\n\n\"Oi äiti kulta.\"\n\n\"Älä ole siitä milläsikään, kultaseni, ei se tee mitään. Voi varsin\nhyvin elää syömättä, kun ei tarvitse liikkua. Levähtäessä ruokahalukin\npalaa.\"\n\nHän riisui saalinsa ja ojentautui matrassillensa, mutta vaikka olikin\nheikko, niin hän ei kuitenkaan unohtanut tyttöään ja lausui, nähdessään\nhänen silmänsä täynnä kyyneleitä, häntä lohduttaaksensa:\n\n\"Tämä riisi on oikein hyvää; syö se loppuun, sinä kun teet työtä; sinun\npitää pysyä vahvana, että voit hoitaa minua; syö, armaani, syö.\"\n\n\"Kyllä, äiti, syönhän; näethäo että syön.\"\n\nHänen oli todellakin kovin vaikea niellä, mutta vähitellen äidin\nlempeiden, hellien sanojen vaikutuksesta kurkku väljeni niin, että\nruoka luiskahti helposti alas. Siinä riisikeko sukkelaan hupeni sillä\naikaa kun äiti häntä surullisesti ja hellästi katseli.\n\n\"Näetbän että se käy!\"\n\n\"Jospa tohtisin sanoa jotakin, äiti.\"\n\n\"Tohdi vaan, lapseni!\"\n\n\"Vastaisin sinulle samaa kuin sinäkin sanoit minulta, ihan samaa\nminäkin sinulle sanoin.\"\n\n\"Mutta minähän olen sairas.\"\n\n\"Mutta juuri sentähden toivoisin sinun suostuvan siihen että menen\nhakemaan lääkärin; olemmehan ayt Parisissa, ja Parisissa on hyviä\nlääkäreitä.\"\n\n\"Hyvät lääkärit eivät vaivaudu ilman hyvää maksua.\"\n\n\"Maksetaan heille.\"\n\n\"Mutta millä?\"\n\n\"Rahallamme; pitäisihän sinun taskussasi olla seitsemän frangia ja\nvielä sen lisäksi yksi floriini, jonka voimme vaihtaa täällä; minulla\non seitsemäntoista sousta. Katso toki taskuasi!\"\n\nRouvan musta hame oli yhtä huono kuin Perrinen, vaikkei niin pölyinen,\nsyystä että sitä oli harjattu; se oli levitettynä matrassille ja sen\ntaskussa oli todellakin nuo äskenmainitut seitsemän frangia ja\nitävaltalainen floriini.\n\n\"Kuinka paljon on tuo kaikki yhteenluettuna\", kysyi Perrine. \"Minä\ntunnen niin huonosti ranskalaisia rahoja.\"\n\n\"Tuskin minä tunnen niitä sen paremmin.\"\n\nHe rupesivat laskemaan ja, luettuaan floriinin kahdeksi frangiksi,\nsaivat summan nousemaan yhdeksään frangiin neljäänkymmeneenviiteen\ncentimeen.\n\n\"Näethän meillä on enemmän kuin tarvitaan lääkärille\", jatkoi Perrine.\n\n\"Hän ei voi parantaa minua paljailla sanoilla, hän määrää myöskin\nrohtoja ja millä ne maksamme?\"\n\n\"Tietysti, mutta minulla on tuumani. Sinä ïuulet vsnnaankin että, kun\nastun Palikarin rinnalla, koko ajan vaan juttelen sen kanssa, siitä\nsyystä että se pitää siitä. En suinkaan, vaan minä muistelen sinuakin,\netenkin sinua, äiti raukka, liiatenkin sen perästä kun sairastuit,\nmuistelen matkaamme ja kuvailen mielessäni tuloamme Maraucourtiin.\nOlen miettinyt sitäkin että voimmeko esiintyä siellä näissä\nmarkkinavaunuissa, joille niin asein matkallamme on naurettu? Luuletko\nheidän kohtelevan ystävällisesti jos ilmestymme niissä heidän\nluoksensa?\"\n\n\"Kyllä tosiaan semmoisetkin sukulaiset, joita ei muuten ylpeys vaivaa,\nhieman häpeisivät semmoista tuloa.\"\n\n\"Olisi kuitenkin parasta välttää semmoista; ja kun emme enää\ntarvitse vaunuja, niin voisimmehan myödä ne. Eihän meillä enää\nole niistä mitään hyötyä. Sinun sairastuttuasi ei kukaan ole\ntahtonut tulla minun valokuvattavakseni, ja jos sattuisikin niin kunnon\nihmisiä, että tahtoisivat luottaa minuun, niin eihän meillä ole\nvalokuvaustarpeitakaan. Loppurahoistamme ei liikene kolmea frangia\nkehitysjauheeksi, kolmea frangia kulta- ja kiinnitysnesteeseen eikä\nkahta frangia lasilevyihin. Meidän täylyy myödä vaunut.\"\n\n\"Ja kuinka paljon luulet voivamme saada niistä?\"\n\n\"Aina niistä jotakin saamme; kone ja objektiivi ovat hyvät ja sitten\nmeillä vielä on matrassi ja --\"\n\n\"Tarkoitatko kaikkea?\"\n\n\"Tuntuuko se sinusta vaikealta, äiti?\"\n\n\"Olemme jo toista vuotta asuneet näissä vaunuissa, isäsi elämänlanka\nniissä katkesi ja niin kurja tyyssija kuin tämä on ollutkin, niin\nminusta tuntuu kuitenkin ikävältä erota siitä. Tämä on kaikki mitä\nmeillä enää on jäljellä eikä tässä ole ainoatakaan kohtaa, ei\npienintäkään esinettä, joka ei muistuttaisi hänestä.\"\n\nHän vaikeni äkkiä vallan hengästyneenä ja suuret kyynelkarpalot, joita\nhän ei voinut pidättää, vierivät alas pitkin hänen kuihtuneita\npostiaan.\n\n\"Oi, äiti kulta\", huudahti Perrioe, \"aona minulle anteeksi, että\nrupesin puhumaan siitä!\"\n\n\"Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sydänkäpyni; onneton\ntilammehan se on, joka on syynä siihen, ettemme kumpikaan voi puhua\nsiitä joutumatta liikutuksen valtaan, ja surkeinta kaikesta on, että\ntautini riistää minulta kaikki voimat, niin etten voi ajatella\npuolestasi, en järjestää mitään -- olenhan tässä avuton kuin lapsi,\navuttomampi kuin milloinkaan sinä. Eikä minun juuri olisi pitänyt\nmiettiä tuota kaikkea, josta nyt puhut, tuota, ettemme voi saapua\nMaraucourtiin näissä vaunuissa, et sinä tuossa hameessa enkä minä tässä\npuvussa? Mutta samallahan olisi myöskin minun asiani keksiä keino millä\nhankkia paremmat ja heikot aivoni tarjosivat siksi ainoastaan\ntuulentupia ja huomispäivän toiveita, juurikuin huomispäivällä olisi\nhelmassaan meille ihmeitä: minä muka paranisin ja me ansaitsisimme\npaljon rahaa. Tuo kaikki oli vaan epätoivoisen houreita, jotka elävät\nainoastaan mielikuvituksessa. Hulluutta kaikki! Järki on puhunut suusi\nkautta: minä en parane huomenna, me emme ansaitse mitään, emme paljoa\nemmekä vähää, meidän on pakko myödä vaunut ynnä kaikki mitä niissä on.\nMutta siinä ei ole kaikki, meidän täytyy myöskin päättää myödä...\"\n\nHän vaikeni ja syntyi hetkeksi tuskallinen hiljaisuus.\n\n\"Palikar\", lausui Perrine.\n\n\"Oletko ajatellut sitäkin.\"\n\n\"Olenko sitä ajatellut! Mutta minä en tohtinut sanoa sitä, ja sen\nperästä kuin ajatus painoi mieltäni, että meidän kerran oli pakko myödä\nse, en uskaltanut oikein katsella sitä silmiin pelosta että se arvaisi\nmeidän pitävän erota ja etten viekään sitä Maraucourtiin niinkuin olin\nluvannut ja jossa se saisi elää onnellista elämää kaikkien kärsimiensä\nvaivojen perästä.\"\n\n\"Oi, jospa edes itsekin tietäisimme otetaanko meidät vastaan\nMaraucourtissa! Mutta kun meillä ei ole muutakaan toivottavas, niin ei\nmeillä ole muuta keinoa jäljellä jos meidät hyljätään, koin paneutua\nkuolemaan maantionojaan. Sentähden täytyy meidän mistä hinnasta hyvänsä\npäästä Maraucourtiin, lisäksi semmoisessa asussa, ettei meiltä suljeta\novea...\"\n\n\"Olisiko semmoinen mahdollista, äiti? Emmekö isävainajan muistonkaan\nturvissa? Olihan hän niin hyvä ja lempeä! Voiko vihata kuolleitakin?\"\n\n\"Minä kerroin sinulle ainoastaan mitä isäsi on sanonut, ja meidän\ntäytyy menetellä määräyksensä mukaan. Meidän pitää siis myödä vaunut ja\nPalikar. Niistä saamillamme rahoilla haemme lääkärin; hän minulle\nhankkii voimia muutamaksi päiväksi ja silloin olen tyytyväinen. Jos\nvoimistun, niin hankimme siistin puvun itsellemme ja matkustamme\nrautateitse Maraucourtiin, jos meille riittää siihen rahaa, ellei, niin\nmenemme sillä tavoin niin pitkälle kuin pääsemme ja loput jalkaisin.\"\n\n\"Palikar on kaunis aasi; sen sanoi jo poika, joka puhutteli minua\nkaupungin portilla ja hän kuuluu sirkusseuraan sekä ymmärtää semmoisia\nasioita. Juuri sentähdes että Palikar hänen mielestänsä oli niin\nkaunis, hän puhutteli minua.\"\n\n\"Me emme tiedä missä hinnassa aasit ovat Parisissa, vielä vähemmän mitä\nmaksetaan ulkomaalaisesta aasista. Mutta saammehan nähdä, älkäämmekä\npuhuko siitä enää, kun kerran olemme selvillä asiasta ja sen\npäättäneet. Se on niin surullista -- ja minä olen niin uupunut.\"\n\nHän näytti todellakin perin uupuneelta ja hänen oli monta kertaa ollut\npakko keskeyttää voidaksenss lausoa sanottavansa.\n\n\"Tahdotko nyt nukkua?\"\n\n\"Tarvitsen levätä ja nauttia vaikean päätöksen tuottamaa rauhaa sekä\nantautua paremman tulevaisuuden toiveihin.\"\n\n\"Hyvä, sitten jätän sisut rauhaan, ja kun vielä on pari tuntia\nvaloisata, niin käytän sen hyväkseni ja menen pesemään vähän\nliinavaatteita itsellemme. Kai sinusta tuntuisi hyvältä saada huomenna\nyllesi puhdas paita?\"\n\n\"Älä rasita itseäsi.\"\n\n\"Tiedäthän sen etten ole milloinkaan rasittunut.\"\n\nSyleiltyään äitiään hän askaroitsi hiljaa mutta vilkkaasti vaunuissa.\nPienestä arkusta hän otti muutamia liinavaatteita ja pani ne vatiin,\nasetti laudanpätkälle pienen käytetyn saippuapalasen ja vei ne mukanaan\nvaunuista. Keitettyään riisin hän oli kaatanut vettä kasariin, niin\nettä hänellä oli kuumaa vettä valmiina ja sen hän sitten kaatoi\npestävälleen. Sen jälkeen hän riisui nuttunsa, laskihe polvilleen\nruohoon ja rupesi ahkerasti hieromaan ja saippuoimaan pesuansa. Kun\nvaatteita oli ainoastaan kaksi paitaa, kolme nenäliinaa ja kaksi paria\nsukkia, oli kaikki pesty ja huuhdottu parissa tunnissa, jopa ripustettu\nnuoralle kuivamaankin nuoran ja aidan väliin.\n\nHänen puuhatessaan oli aasi vähän matkan päästä pari kertaa kääntänyt\npäätänsä ikäänkuin katsoaksensa mitä nuori emäntä siinä hommasi, mutta\nkuitenkaan häntä keskeyttämättä. Sitten kun Perrine oli lopettanut,\nPalikar ojensi kaulaansa ja kiljasi viisi tahi kuusi kertaa päättävästi\nikäänkuin kutsuen häntä luoksensa.\n\n\"Luuletko minun unohtaneen sinut?\" kysäsi Perrioe leikillisesti.\n\nHän meni aasin luokse, siirsi sen toiseen paikkaan, huuhtoi\nhuolellisesti vadin, täytti sen raittiilla vedellä ja vei sille\njuotavaksi; sillä vaikka Palikar tyytyi kuinka huonoon ruokaan hyvänsä,\nniin se oli yhtä tarkka juomastansa, joksi ei kelvannut muu kuin ihan\npuhdas raitis vesi perin puhtaasta astiasta, tahi hyvä viini, jota se\nintohimoisesti rakasti.\n\nToimitettuaan tuon kaiken Perrine ei jättänyt eläintä siihen vaan\nrupesi sitä taputtelemaan ja silittämään, puhutellen sitä hellästi koin\npientä lasta. Aasi, joka heti oli ruvennut ahmimaan uutta ruohoa,\nlakkasi syömästä ja painoi päänsä nuoren emäntänsä olalle, että sitä\nvielä enemmän hyväiltäisiin ja silitettäisiin. Vähä väliä Palikar\nvilkutti korviaan ja hiukkasen pudisteli päätään suuren mielihyvänsä ja\ntyytyväisyyden merkiksi.\n\nHiljaisuus vallitsi suuressa, huolellisesti lukitussa pihassa samaten\nkuin korttelin autioilla kaduilla. Ei kuulunut muuta kuin etäältä\nepämääräistä kumeaa kolinaa, mahtavan syvää ja salaperäistä kuin meren\nkuohunta, Parisin elämän hengitys siinä taukoomatta kuumeentapaisena\njatkui suomatta itselleen yölläkään lepoa.\n\nSilloin illan raskasmielinen synkkyys ynnä tunto siitä mitä se merkitsi\nvaltasi Perrinen niin syvästi, että häa kadotti kaiken lujuutensa ja\nantautuen surun valtaan nojautuen uskollisen aasinsa kaulaan, vuodatti\nkatkeria kyyneleitä, joita oli niin kauan pidättänyt, ja Palikar osotti\nhänelle myötätuntoisuuttaan nuoleskelemalla hänen kättään.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nSairaalle tuli vaikea yö; Perrine, joka makasi hänen vuoteensa vieressä\nkokoonkääritty saali päänalasena, täytyi monta kertaa nousta tuomaan\nkaivosta raitista vettä äidille, jota kuume ja jano vaivasi. Alkuyö oli\nleuto, mutta sitten tuntui aamun koitteessa yön kylmyys, joka aina\nParisissa on kovanlainen, niin että sairasta rupesi viluttamaan. Häntä\noikein värisytti ja Perrinen täytyi kääriä hänet vanhaan saaliin,\nheidän ainoaan jäljellejääneeseen lämpimään vaatteeseensa.\n\nPerrine olisi mielellään niin varhain kuin mahdollista mennyt noutamaan\nlääkäriä, mutta hänen täytyi odottaa kunnes Grain de Sel oli noussut,\nsillä keneltä muulta kuin häneltä hän olisi kysynyt lääkärin nimeä ja\nosotetta?\n\nKyllä, hän kyllä tunsi hyvän lääkärin, oikein kuuluisan, joka ajoi\nsairaittensa luoksi omissa vaunuissaan eikä kulkenut jalkaisin kuin\nmikäkin kelvoton puoskari: tohtori Cendrierin, joka asui Riblette kadun\nvarrella lähellä kirkkoa. Osataksensa Riblettekadulle ei tarvitse muuta\nkuin seurata rautatietä asemalle asti.\n\nKuullessaan puhuttavan oikein kuuluisasta lääkäristä, joka ajaa\nvaunuissa, Perrine pelkäsi ettei rahoja riittäisikään maksuksi ja\nrupesi sentähden kierrellen kaarrellen ujosti kyselemään Grain de\nSeliltä, oliko hän kuinkakin kallis. Lopulta tämä tajusi hänen\ntarkoituksensa.\n\n\"Mitäkö hän maksaa?\" hän viimein vastasi. \"Niin, kyllä se on kallista.\nVähintäin kaksi frangia. Ja ollaksesi varma hänen tulostansa, pitää\nsinun maksaa hänelle etukäteen.\"\n\nHelposti Perrine osasi lääkärin asunnolle Riblettekadon varrella,\nkulkien neuvottua tietä. Mutta tohtori ei ollut vielä noussut, joten\nhänen täytyi odottaa. Hän istahti siis pienelle penkille katukäytävällä\nliiterin eteen, jossa juuri oltiin valjastamassa hevosta vaunujen\neteen; siinä hän muka varmimmin tapaisi tohtorin, ojentaisi häaelle\nkaksi frangiansa ja siten saisi hänen lupautumaan tulemaan heidän\nluoksensa, jota hän vaistomaisesti epäili; jos häntä pyydettäisiin vaan\nkäymään jonkun Champ Guillotin asukkaan luona.\n\nAika kului hänestä hirvittävän hitaasti; hänen tuskansa kasvoi\najatellessaan äidin levottomuutta, tämä kun ei voinut arvata\nviivytyksen syytä. Hän arveli että vaikka lääkäri ei voisikaan heti\nparantaa äitiä, hän kuitenkin voisi helpottaa hänen tuskiansa. Ennenkin\nhän oli nähnyt lääkärin kutsuttuna heidän vaunuihinsa, silloin kuin\nisänsä oli sairas. Silloin he olivat jylhässä vuoriseudossa eikä\näidillä ollut mahdollisuutta päästä kaupunkiin. Niin sanottu lääkäri\nolikin ainoastaan välskäri, joka myös harjoitti noitumista, eikä mikään\noikea oppinut tohtori, elämän ja kuoleman herra, niinkuin Parisin\nlääkärit, semmoinen kuin tämän täytyy olla koska häntä sanottiin\nkuuluisaksi.\n\nVihdoin vaunuliiterin ovet aukenivat ja sieltä pyörivat ulos\nvanhanaikuiset, keltaisiksi maalatut vaunut rotevan työhevosen\nvetäminä. Ne seisahtuivat talon rappusten eteen ja melkeio heti sen\nperästä näkyi lääkäri, suuri, lihavanlainen, punakka ukko, jonka harmaa\nparta saattoi hänet enemmän maalaisukon kuin pääkaupunkilaisen tohtorin\nnäköiseksi.\n\nEnnen kuin tohtori ehti astua vaunuihinsa oli Perrine hänen vieressänsä\nlausumassa pyyntönsä.\n\n\"Champ Guillotiinko?\" hän kysäsi. \"Onko siellä ollut tappelua?\"\n\n\"Ei, herra tohtori. Äitini siellä on sairaana, kovin sairaana.\"\n\n\"Äitisikö. Mitä hän oo väkeä?\"\n\n\"Me olemme valokuvaajia.\"\n\nTohtori jo asetti jalkansa vaunujen astuinlaudalle. Kiireesti Perrine\nveti esiin kahden frangin kappaleensa.\n\n\"Me voimme maksaa teille.\"\n\n\"Vai niin, se maksaa kolme frangia.\"\n\nParrioe lisäsi siihen frangin ja tohtori otti rahat seka pisti ne\nliivinsä taskuun.\n\n\"Tulen kohta äitisi luokse, noin neljännestunnin kulottua.\"\n\nJuosten Perrine rinesi kotimatkalle iloisena tuomistansa hyvistä\nuutisista.\n\n\"Hän kyllä saa sinut terveeksi jälleen, äiti. Hän on oikea tohtori.\"\n\nVilkkaasti hän auttoi äitiään, pesi hänen kasvonsa ja kätensä, kampasi\nhänen kauniin mustan silkinhienon tukkansa ja järjesti vähäisen\nvaunuissa olevia kapineita, jonka seurauksena oli vaan se että sairas\njoutui yhä enemmän uuvuksiin.\n\nHeidän ei tarvinnut kauan kärsiä odotuksen epätietoisuutta; vaunujen\nviereminen kadulla ilmaisi tohtorin saapuneen. Perrine riensi ulos\nhänelle vastaan.\n\nAstuttuaan sisään portista tohtori suuntasi askeleensa rakennusta\nkohti, mutta Perrine osotti vaunuja.\n\n\"Me asumme vaunuissamme.\"\n\nVaikka ne eivät lainkaan olleet ihmisasunnon kaltaiset ei tohtori\nkuitenkaan näyttänyt ensinkään kummastuneelta, tottunut kun oli\nnäkemään jos jonkinlaista kurjuutta; mutta Perrine huomasi hänen\nkatseensa synkistyvän nähdessään sairaan makaavan siinä avutonna\nmatrassillansa niin kurjassa ympäristössä.\n\n\"Näyttäkää kielenne ja ojentakaa minulle kätenne.\"\n\nNe, jotka maksavat lääkärilleen neljä tahi viisikymmentä frangia, eivät\nvoi aavistaakaan miten sukkelaan köyhän taudindiagnoosi toimitetaan;\nvähemmässä kuin minuutissa oli kuulustelu päättynyt.\n\n\"Teidän täytyy sairashuoneeseen\", hän lausui.\n\nÄidiltä ja tyttäreltä pääsi yht'aikaa kauhun ja pelon huudahdus.\n\n\"Lapseni, jätä minut yksin äitisi kanssa\", lausui tohtori käskevällä\näänellä.\n\nFerrine epäili hetkisen; mutta äitinsä viittauksesta hän läksi\nvaunuista, vaan pysytteli kuitenkin niiden vieressä.\n\n\"Olenko kuoleman oma?\" kysyi äiti liikutetulla äänellä.\n\n\"Ken niin on sanonut: te olette hoidon tarpeessa, jommoista ette voi\nsaada täällä.\"\n\n\"Saako sairashuoneessa tyttöni olla luonani?\"\n\n\"Hän saa käydä teitä katsomassa torstaina ja sunnuntaina.\"\n\n\"Meidän pitää siis erota! Mitä hänestä tulee ilman minua, yksinään\ntäällä Parisissa? Mitä minusta tulisi ilman häntä? Jos minun pitää\nkuolla, niin tapahtukoon se niin että hänen kätensä on minun\nkädessäni.\"\n\n\"Ette missään tapauksessa voi jäädä näihin vaunuihin, joissa yökylmä\nteidät heti tappaa. Teidän täytyy vuokrata huone. Voitteko tehdä niin?\"\n\n\"Kentiesi, ellei se vaan ole pitkäksi ajaksi.\"\n\n\"Grain de Sel vuokraa huoneitaan verraten halvalla. Mutta huone ei ole\nteille kylliksi, te tarvitsette myöskin lääkkeitä, hyvää ravintoa,\nhoitoa: sen kaiken saisitte sairashuoneessa.\"\n\n\"Herra tohtori, mahdotonta, minä en voi erota tyttärestäni. Mihin hän\ntäällä joutuisi?\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, se on oma asianne, minä olen täyttänyt\nvelvollisuuteni.\"\n\nHän huusi \"Lapsi!\"\n\nSitten hän veti muistikirjan taskustaan, kirjoitti lyijykynällä\nmuutamia riviä ja repi irti lehden.\n\n\"Vie tämä apteekkiin\", hän lausui, \"siihen joka on kirkon luona, ei\nmuualle. Anna sitten äidillesi n:o 1, sen perästä lusikallinen joka\ntunti n:o 2 ja kiinaviiniä syödessä, sillä hänen täytyy syödä; anna\nkaikkea mikä hänelle maistuu, etenkin munia. Minä palaan illalla.\"\n\nPerrine saattoi hänet ulos.\n\n\"Koeta taivuttaa häntä menemään sairashuoneeseen.\"\n\n\"Luuletteko hänen parantuvan?\"\n\n\"Epäilemättä sitä toivon; mutta minä en voi toimittaa hänelle täällä\nsitä mitä hän saisi sairashuoneessa. On hulluutta olla menemättä sinne;\nhän kieltää syystä ettei tahdo erota sinusta; sinä et siltä jouda\nhukkaan, silla sinä näyt olevan neuvokas ja viisas tyttö.\"\n\nPitkin askelin hän astui vaunujensa luokse; Perrine olisi tahtonut\npidättää häntä kyselläksensä häneltä muutakin, mutta hän astui\nvaunuihinsa ja ajoi pois.\n\nSitten tyttö palasi vaunuihin.\n\n\"Mitä sanoi lääkäri?\" kysäsi äiti.\n\n\"Hän sanoi sinun paranevan.\"\n\n\"Mene sitten joutuun apteekkiin ja tuo myöskin kaksi munaa. Ota kaikki\nrahat.\"\n\nMutta rahat eivät riittäneet; luettuaan määräyksen apteekkari katseli\ntutkivasti Perrinea ja kysyi:\n\n\"Onko teillä millä maksaa tämä?\"\n\nPerrine avasi kätensä ja näytti rahansa.\n\n\"Kaikki maksaa seitsemän frangia ja viisikymmentä centimea\", selitti\napteekkari laskettuaan hinnan.\n\nPerrine luki rahansa ja sai niistä kuusi frangia kahdeksankymmentä\nviisi centimea itävaltalainen floriini siihen luettuna kahdeksi\nfrangiksi; häneltä siis vielä puuttui kolmetoista sousta.\n\n\"Minulla ei ole kuin kuusi frangia kahdeksankymmentäviisi centimea\nsiihen luettuna itävaltalainen floriini\", hän sanoi; \"tahdotteko ottaa\nfloriinin?\"\n\n\"Ken semmoista huolisi?\"\n\nMitä hänen piti tehdä? Hän jäi epätoivoisena ja tuskaantuneena siihen\nseisomaan käsi avoinna.\n\n\"Jos tahtoisitte ottaa floriinin, niin minulta puuttuisi ainoastaan\nkolmetoista sousta\", bän lausui viimein; \"minä kyllä toisin teille\ntoiste loput.\"\n\nMutta apteekkari ei suostunut kumpaankaan ehdotukseen, ei ottamaan\nvastaan floriinia eikä jättämään velaksi kolmeatoista sousta.\n\n\"Eihän ole kiinaviinin kiire\", hän lausui, \"voittehan tulla toiste sitä\nhakemaan. Minä heti paikalla valmistan jauheet ja muun rohdon ja ne\nmaksavat ainoastaan kolme frangia viisikymmentä sousta.\"\n\nJäännösrahoilla Perrine osti munia ja pienen wieninleivän, jotka\nvarmaankin herättäisivät äidin ruokahalun, ja palasi juosten Champ\nGuillotiin.\n\n\"Munat ovat tuoreet\", hän selitti, \"olio itse tarkastanut ne aurinkoa\nvasten; katsopas leipää, äiti, miten se on kystä; syöthän?\"\n\n\"Kyllä, sydänkäpyni.\"\n\nKummassakin oli toivo elpynyt; Perrinessä se oli kasvanut varmuudeksi.\nOlihan lääkäri luvannut parantaa äidin ja johtopäätös siitä oli:\nmiokätähden hän valebtelisi? Kun pyydetään lääkärin sanomaan totuus,\nniin hän on velvollinen sen sanomaankin.\n\nToivo on elvyttävä lääke; sairas, joka kahteen päivään ei ollut voinut\nnauttia mitään ruokaa, söi oyt munaa ja puolet pienestä leivästä.\n\n\"Näethän äiti kulta, että se käy?\" sanoi Perrine.\n\n\"Vastedes se käy vieläkin paremmin.\"\n\nKaikissa tapauksissa potilaan heikkohermoisuus helpotti; hän tyyntyi\nmelkoisesti ja Perrine käytti sitä hyväksensä mennäksensä\nneuvottelemaan Grain de Selin kanssa tavasta miten saisi vaunut ja\nPalikario myödyksi.\n\nVaunutko -- no ei mikään ollut helpompaa, hän Grain de Sel voisi ostaa\nne samaten kuin hän osti kaikkea muutakin: huonekaluja, vaatteita,\ntyökaluja, soittokoneita, kankaita ja kaikenlaista tavaraa, uutta ja\nvanhaa; mutta Palikaria, sitä hän ei voinut käyttää, syystä että hän ei\nostanut elukoita paitsi koiranpentuja; hänen neuvonsa oli että piti\nodottaa keskiviikkoon ja silloin myödä se hevosmarkkinoilla.\n\nKeskiviikkoon asti! Sehän oli pitkä aika, sillä Perrine oli oiin perin\npohjin antautunut toivon helmoihin, että luuli äidin jo ennen sitä\npäivää olevan siksi parantanut että pääsisivät matkalle Maraucourtiin.\nToiselta puolen oli edullista viipyäkio, sillä silloin heille jäisi\naikaa ostaa vaunujen hinnalla itselleen vaatteita rautatiematkaa varten\nja, mikä olisi vielä parempi, säästää Palikar, jos Grain de Sel\nmaksaisi siksi runsaasti vaunuista että kävisi päinsä; Palikar saisi\njäädä Champ Guillotiin ja saavuttuaan Maraucourtiin he tuottaisivat sen\nsinne. Miten bän olisi iloinen jos saisi pitää sen ystävän, jota niin\nrakasti! Ja miten sen olisi vastaisuudessa hyvä elää upeassa tallissa\nja käydä laitumella kauniilla niityllä!\n\nMutta nuo muutaman minuutin kestäneet iloiset unelmat haihtuvat\nseuraavassa silmänräpäyksessä, sillä määräämättömän, mutta toivotun\nsumman sijaan ei Grain de Sel pitkällisen ja tarkan tutkimisen jälkeen\ntarjonnut vaunuista kaikkine sisällyksineen enempää kuin viisitoista\nfrangia.\n\n\"Viisitoista frangia!\"\n\n\"Niin, ja sen määrän tarjoon ainoastaan teidän tähtenne. Miti luulette\nminun oikeastaan tekevän niiila?\"\n\nJa rautakoukulla, jota käytti kätensä asemasta, hän löi muutamiin\nvaununosiin, pyöriin ja vietereihin ylenkatseellisen säälivästi\nkohottaen olkapäitään.\n\nAinoa, mihin Perrine pitkillä puheilla voi taivuttaa häntä oli hinnan\nkohottaminen kahdella ja puolella frangilla ynnä lupaus että vaunuja ei\npurettaisi ennen heidän lähtöänsä, jotta saisivat asua niissä päivällä,\nsillä tytön mielestä oli äidille terveellisempää viettää päivänsä\nsiellä kuin sisällä umpinaisessa huoneessa.\n\nPerrine oli erittäin tyytyväinen tekemästään ehdosta nähtyään Grain de\nSelin tarjoamat vuokrahuoneet. Hän huomasi miten paljon paremmat\nmarkkinavaunut olivat, sillä huolimatta siitä ylpeydestä millä Grain de\nSel puhui huoneestansa ja ylenkatseesta millä lausui mielipiteensä\nvaunuista oli hänen talonsa niin kurja ja likainen, että ainoastaan\nsuurin puute pakotti ihmisiä siinä asumaan.\n\nTosin siinä olivat seinät ja katto tukevampaa ainetta kuin vaatetta,\nmutta siinä olikin kaikki etu vaunuinuihin verraten. Sen ulkopuolella\noli kasoissa tavaraa, jota Grain de Sel kaupitteli, jotka eivät\npahenneet sään muutoksista, rikkinäisiä lasiastioita, luita,\nraudanromua. Sisällä käytävissä ja pimeissä koppiloissa sitä vastoin\noli semmoista rojua, joka tarvitsi sateensuojaa, vanhaa paperia,\ntilkkuja, korkkeja, leipäkannikoita, saapasrojuja, vanhoja kenkiä,\nkaikkia noita lukemattomia esineitä, jotka muodostavat Parisin tunkiot\nja joista levisi melkein tukehduttava löyhkä.\n\nPerrine seisahtui ollen kahden vaiheella kestäneekö äiti tuota löyhkää,\nmutta Grain de Sel maltittomasti lausui:\n\n\"Päättäkää sukkelaan, lumpunkokoojani voivat saapua; minun täytyy ottaa\nheidät vastaan ja panna erilleen kukin laji mitä ovat tuoneet.\"\n\n\"Tunteeko tohtori nämä huoneet?\" kysyi Perrine.\n\n\"Tunteehan toki; hän on käynyt täällä monta kertaa silloin kun hoiti\nMarkiisitarta.\"\n\nNe sanat ratkaisivat asian: koska tohtori tunsi huoneet, niin hän\nmyöskin tiesi mitä sanoi ehdottaessaan heitä vuokraamaan yhden niistä,\nja kun Markiisitar asui yhdessä, niin tottapa hänen äitinsä voi asua\ntoisessa.\n\n\"Tämä maksaa teille kahdeksan sousta päivässä\", selitti Grain de Sel,\n\"paitsi maksua aasista ja vaunuista.\"\n\n\"Vaunuistako? Mutta nehän olette ostanut?\"\n\n\"Tietysti, mutta kun tahdotte asua niissä päivällä, niin on\nkohtuullista että maksattekin niistä.\"\n\nPerrine ei voinut vastata siihen mitään. Ei ollut tämä ensimäinen kerta\nkun häntä siten nyljettiin, sitten kun hän oli ruvennut hoitamaan\nheidän asioitansa. Olipa häntä vielä mitä kelvottomimmin nyljetty ja\nhän rupesi jo uskomaan luonnon laiksi että niillä, joilla oli\nomaisuutta, oli myöskin oikeus ryöstää kaikki niiltä, joilla ei oliot\nmitään.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nPerrine käytti suuren osan päivää puhdistaaksensa huonetta, johon\nheidän oli määrä muuttaa; hän pesi lattian, harjasi seinät ja katon ja\nsiivosi ikkunan, jota varmaankaan ei ainoatakaan kertaa vielä oltu\npesty eikä pyyhitty.\n\nLukemattomilla matkoillaan kaivolle vettä tuomaan hän huomasi pihan\nlaidassa, jonne ei ennen ollut tullut katsoneeksi, kasvavan paitsi\nruohoa ja ohdakkeita, myöskin kukkia. Tuuli läheisyydessä olevista\npuutarhoista tahi linnut nokassansa olivat kuljettaueet sinne siemenen,\nnaapurit olivat heittäneet aidan yli kasveja, joista eivät enää\nvälittäneet. Siten oli osa siemeniä itänyt ja kasveja uudestaan\njuurtunut, kun olivat osuneet sopivaan maaperään, ja ne kukkivat nyt,\nmikä rehevämmin, mikä huonommin. Tietysti eivät olleet yhtä rehevät\nkuin puutarhan hoitokukat, mutta olivat kuitenkin säilyttäneet värinsä,\ntuoksunsa ja suloutensa.\n\nTytölle juolahti mieleen poimia muutama noista punaisista ja\nvalkoisista leukoijista ja neilikoista ja sitoa ne kimppuun, jonka\nasettaisi huoneeseensa haihduttamaan sen pahaa hajua ja samalla\nsaattamaan sen vähäisen hauskemmaksi. Hänen mielestänsä nuo kukat eivät\nolleet kenenkään omaisuutta, kun Palikarin vallassa kerran oli syödä\nne, jos vaan mieli teki; kuitenkaan hän ei tohtinut taittaa ainoatakaan\nkysymättä ensin lupaa Grain de Seliltä.\n\n\"Myödäksesikö ne ottaisit?\"\n\n\"En, vaan ainoastaan saadakseni huoneemme vähän hauskemman näköiseksi.\"\n\n\"Ota niitä sitten niin paljon kuin tahdot; jos olisit tahtonut niitä\nmyödäksesi, niin olisin ensin myönyt ne sinulle. Koska ne ovat itseäsi\nvarten, pienokaiseni, niin älä haikaile; sinä pidät kukkien tuoksusta,\nminä viinin, sitäpaitsi en tunnekaan muuta hajua.\"\n\nSuuresta lasiromukasasta hän löysi pari siksi vähäsen särkynyttä\nmaljaa, että voi panna niihin kukkavihkonsa. Ja kukat, poimitut kun\nolivat päivänpaisteessa, täyttivät huoneen sulotuoksullaan, karkottaen\nsiten huoneesta pahan hajun, puhumattakaan siitä miellyttävästä\nvaikutuksesta, jonka kukat aina tekevät, etenkin valaistessaan synkän\nhuoneen seiniä.\n\nPuhdistaessansa huonetta Perriae tutustui tuleviin naapureihinsa,\nhuoneen kummallakin puolella olevien kamarien asukkaihin: vanhaan\nnaiseen, jonka harmaata tukkaa aina peitti Ranskan kolmivärisillä\nnauhoilla koristettu myssy, ja suurikasvuiseen, koukkuselkäiseen\nmieheen, joka alituiseen käytti niin suurta nahkaista esiliinaa, että\nolisi luullut sen olevan hänen ainoana pukunansa. Häneltä Perrine sai\ntietää kolmivärinauhaisen rouvan olevan katulaulajattaren, joka ei\nollut sen vähempi kuin Grain de Selin mainitsema Markiisitar; joka aamu\nhän läksi Champ Guillotista kainalossaan punainen sateenvarjo ja pitkä\nruokokeppi, jonka pisti maahan kadunkulmissa tahi siltojen päissä ja\njohon sitten sitoi sateenvarjonsa; siinä hän sitten lauloi ja möi\nlaulujensa sanoja. Markiisittarelta Perrine taas sai tietää\nesiliinamiehen olevan vanhan rajasuutarin, joka aamusta iltaan\ntyöskenteli ääneti kuin myyrä ja sen tähden oli saanut liikanimeksensä\nLe Carpe. Mutta jos hän ei melunnut kielellään, niin hänen vasaransa,\njolla taukoamatta koputteli ja kalkutteli, piti sitä suurempaa ääntä.\n\nVähä ennen auringonlaskua he voivat muuttaa huoneeseensa. Äiti\nnähdessänsä silloin kukat ilostui ja tuli liikutetuksi.\n\n\"Miten hyvä ja hellä olet äidillesi, tyttöseni!\" hän lausui.\n\n\"Hyvä itseäni kohtaan, sillä silloin olen onnellisin kun voin toimittaa\nsinulle iloa, äiti.\"\n\nEnnen maatapanoa hänen täytyi viedä kukat ulos ja silloin vanhan talon\nummehtunut ilma rupesi tuntumaan tuskastuttavalta, mutta sairas ei vaan\nsitä valittanut; mitä se olisikaan auttanut, kun hän ei kuitenkaan\nvoinut jättää Champ Guillotia lähteäksensä edelleen?\n\nHän nukkui huonosti, hänessä oli kova kuume niin että houraili ja\ntohtori huomasi hänen seuraavana aamuna olevan paljoa huonomman. Hän\npäätti sen tähden antaa toisia rohtoja ja käski Perrinen käymään\napteekissa, jossa sillä kertaa pyydettiin viisi frangia. Perrine maksoi\nempimättä, mutta tuskin tohti vetää henkeään palattuaan kotiin. Jos\nmenoja jatkusi niinkuin siihen asti, niin miten päästä keskiviikkoon\nasti, jolloin hänellä olisi käytettävänä Palikarin hinta? Jos lääkäri\nseuraavana päivänä taasen määrää toiset viiden frangin rohdot, niin\nmistä ottaa siihen tarvittavat rahat?\n\nSiihen aikaan kun hän vanhempiensa seurassa kuljeskeli vuoriseuduissa,\nhe olivat montakin kertaa kärsineet puutetta ja monta kertaa he myöskin\njätettyään Kreikanmaan olivat kärsineet nälkää. Mutta se oli kuitenkin\naivan toista. Vuoriseuduissa heillä aina oli useinkin toteutuva toivo\nlöytää hedelmiä, kasviksia tahi saada ammutuksi joku metsäkauris, jonka\nlihasta saivat hyviä ruokavaroja. Saavuttuaan Europpaan he tapasivat\nvähä väliä kreikkalaisia, bosnialaisia tahi tyrolilaisia talonpoikia,\njotka muutamasta sousta olivat halukkaat antamaan valokuvata itsensä.\nSen sijaan Parisissa ei ollut mitään toimeentulon mahdollisuutta sille,\njolla ei ollut rahaa taskussa, ja heidän varansa lähenivät jo loppuaan.\nMihin he sitten ryhtyisivät? Ja kauheinta kaikesta oli, että juuri\nhänen oli vastattava siihen kysymykseen, hänen, joka ei tietänyt\nmitään; kauheata, että juuri hänen oli vastattava kaikesta, kun tauti\nteki äidin kykenemättömäksi ajattelemaan heidän puolestansa ja hän oli\nsiten astunut äidin sijaan, hän joka vielä tunsi itsensä varsin\nlapseksi.\n\nJospa edes tapahtuisi pieninkin muutos parempaan päin! Silloin hänen\nmielensä rohkaistuisi ja vahvistuisi; mutta niin ei käynyt, ja vaikka\näiti ei milloiokaan valittanut, vaan päinvastoin aina sanoi: Kyllä\ntästä vielä paranen! -- niin hän kuitenkin näki että hän ei parannut:\näiti ei saanut unta, ruokahalu oli kadonnut, kuume rasitti ja heikkous\neneni enenemistänsä -- ja äiti huononi hänen mielestänsä päivä\npäivältä.\n\nTiistai-aamuna, kun lääkäri kävi potilastaan katsomassa, tapahtui se\njota Perrine niin pelkäsi. Kiireesti tutkittuaan sairasta tohtori\nCendrier veti muistikirjansa taskustaan, tuon kauhean muistikirjan,\njoka oli Perrinen kauhistus, kirjoittaaksensa siihen uuden\nlääkemääräyksen; mutta samassa kun lääkäri jo lähensi kynää paperille\nPerrine rohkaisi mielensä ja keskeytti hänet.\n\n\"Herra tohtori, jos nämä lääkkeet eivät kaikki ole yhtä tärkeitä, niin\npyytäisin teitä tänään kirjoittamaan ainoastaan tärkeimmät.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyi lääkäri suuttuneen näköisenä.\n\nPerrine vapisi, mutta rohkaisi heti mielensä ja sanoi\n\n\"Tarkoitan sitä, että meillä ei öle tänään rahoja ja ettemme saa niitä\nennenkuin huomenna; silloin...\"\n\nTohtori katseli häntä ja loi sitten nopean silmäyksen ympärilleen\nikäänkuin nyt vasta huomaten heidän puutteensa. Hän pisti\nmuistikirjansa takaisin taskuunsa ja sanoi:\n\n\"Emme huoli muuttaa rohtoja ennenkuin huomenna; ei ole kiirettä --\nvoimme jatkaa antamalla eilisiä vielä tänään.\"\n\nEi ole kiirettä, ne sanat painuivat Perrinen mïeleea ja niitä hän vähä\nväliä toisti: Jos ei ollut kiirettä, siis ei äiti varmaankaan ollut\nniin heikko kuin hän pelkäsi; siis oli vielä toivoa hänen\nparantumisestansa.\n\nKeskiviikkopäivää hän oikein odottamalla odotti, mutta hänen\nmalttamattomuuteensa sekaantui paljon suruakin, sillä ne rahat, jotka\nhän silloin toivoi saavansa, olivat hänen rakkaan Palikarinsa hinta,\nPalikarinsa, josta hänen silloin täytyi erota. Jokaisena joutohetkenä,\njona hän vaan voi jättää äitinsä, hän riensi alas pihalle juttelemaan\nuskollisen ystävänsä kanssa, joka, vapaana kaikesta työstä keskellä\ntuommoista ravinnon runsautta, ei milloinkaan ollut niin iloinen ja\nhyvällä tuulella. Heti nähtyään Perrinen aasi kiljahti neljä tahi viisi\nkertaa, niin että Champ Guillotin ikkunaruudut tärisivät, juoksi\nhänelle vastaan niin pitkälle kuin liekaköysi myönsi, hypähtäen ilosta.\nMutta heti kun Perrine laski kätensä sen selkään se rauhoittui, ojensi\nkaulaansa ja laski päänsä nuoren emäntänsä olalle ja seisoi siten\nliikahtamatta. Sillä tavalla he seisoivat pitkän ajan, Perrine\nsilitellen ja taputellen, aasi puolestansa vilkuttaen korviaan ja\nräpytellen silmiään tavalla, joka oli yhtä selvä kuin puhe. \"Jospa\ntietäisit\", kuiskasi Perrioe. Mutta Palikar ei tietänyt mitään, ei\naavistanut mitään. Täysin tyytyväisenä nykyisyyteen, lepoon, hyvään\nlaitnmeen se oli onnellisin aasi koko maailmassa. Sitäpaitsi se oli\ntullut hyväksi ystäväksi Grain de Selille, joka osotti sille\nystävyyttään tavalla, joka sangen paljon imarteli sen herkkusuisuutta.\nPalikarin oli näet maanantaina onnistunut päästä irti lieastansa ja\nsilloin se oli lähestynyt Grain de Seliä, joka paraikaa oli\nlajittelemassa vasta saapuneita ryysyjä, ja siihen se jäi uteliaana\nkatselemaan. Grain de Selillä oli aina säännöllisesti vieressänsä\nlitrallinen viiniä ynnä lasi sen varalle että rupeaisi janottamaan. Ja\nhäntä janotti melkein aina. Sinä aamuna hänellä oli vähän kiire, niin\nettei joutanut niin usein katselemaan ympärilleen, mutta siitä\nhuolimatta ei tuo jano, josta hän oli saanut liikanimensäkin, lakannut\nmuistuttamasta olemassa olostansa. Samassa kun keskeytti työnsä\ntarttuaksensa pulloon hän huomasi Palikarin kaula ojennettuna\nkatselevan häntä.\n\n\"Kuulepas veitikka, mitä sinulla on täällä tekemistä?\"\n\nKun ääni ei ollut ollenkaan tyly, niin aasi ei liikahtanut mennäkseen\npois.\n\n\"Tahdotko juoda lasillisen viiniä kanssani?\" kysäsi Grain de Sel, jonka\nkaikki ajatukset aina kierivät 'juoda' sanan ympärillä.\n\nHän täytti lasin, mutta sen sijaan että olisi vienyt sen omille\nhuulillensa hän leikillä tarjosi sen Palikarille; tämä joka luuli\ntarjouksen todeksi, lähestyi pari askelta, suipensi turpansa niin että\nse piteni niin paljon kuin mahdollista ja joi suuhunsa puolet viinistä,\nehkä vähän enemmänkin.\n\n\"Oh! kas tuota veitikkaa?\" huudahti Grain de Sel nauraen täyttä\nkurkkua.\n\nJa sitte hän rupesi huutamaan:\n\n\"Markiisitar! La Carpe!\"\n\nNämät saapuivat siinä tuokiossa samaten kuin eräs ryysyjen\nkerääjä, joka samassa astui pihaan täysine koreineen, ynnä eräs\nkaramellintekijä, joka asui pihalla olevassa tyhjässä rautatievaunussa\nmilloin ei ollut matkoilla markkinoilla ja juhlissa. Niissä hän\nkeitetystä ja sulatetusta sokurista koukun ympäri vetäisi ikäänkuin\nvyyhdeksi pitkiä keltaisia, punaisia ja vihreitä, sitkeitä karamellejä.\n\n\"Mitä täällä on tapahtunut?\" kyseli Markiisitar.\n\n\"Saatte nähdä; tästä saatte hyvän naurunaiheen.\"\n\nHän täytti lasin uudelleen ja ojensi sen Palikarille, joka niinkuin\näskenkin tyhjensi siitä runsaasti puolet ympärillä olevain suureksi\nhuviksi ja riemuksi.\n\n\"Olen kyllä kuullut aasien juovan viiniä\", lausui eräs, \"mutta en ole\nuskonut sitä todeksi.\"\n\n\"Tuohan on oikea juomari\", arveli joku toinen.\n\n\"Teidän pitäisi ostaa se\", neuvoi Markiisitar kääntyen Grain de Selin\npuoleen, \"siitähän saisitte hyvän juomatoverin.\"\n\n\"Teistäpä tulisi oiva pari.\"\n\nGrain de Sel ei ostanut sitä, mutta rupesi myötätuntoisuudella\nkohtelemaan sitä ja ehdotti Perrinelle seuraamaan häntä keskiviikkona\nhevostorille. Tämä ehdotus oli oikeana lohdutuksena lapsi raukalle,\njolla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä miten osata suuren Parisin\nhevostorille, vielä vähemmin miten menetellä myödessään siellä aasin,\nselvitä sen hinnasta tulematta peijatuksi. Hän oli kyllä kuullut\npuhuttavan parisilaisista pettureista ja varkaista ja tunsi\nvoimattomuutensa ja kykenemättömyytensä puolustautumaan heitä vastaan\njos joutuisi heidäo kynsiinsä.\n\nKeskiviikko-aamu kului huolellisesti siivotessa ja harjatessa Palikaria\nja siinä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta sitä hyväillä ja\nsyleillä. Mutta oi! Miten surkealla mielellä se tapahtui! Eihän hän\nsitten enää saisi nähdä uskollista toveriansa! Kenen käsiin se sitten\njoutuisi? Poloinen parka! Perrine ei voinut torjua sitä ajatusta,\nkuvailematta mielessään kaikkia niitä kurjannäköisiä, kidutetuita\naasiraukkoja, joita oli matkallaan nähnyt jos jossakin suurilla\nvaltateillä, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassa aaseja muuta kuin\nkiduttamista varten, ja nyt hän luuli Palikarinsa joutuvan niiden\njoukkoon. Tosin Palikar kyllä, jouduttuaan heidän omaksensa, oli saanut\nkärsiä puutetta, jopa kurjuuttakin, saanut uupua pitkillä matkoilla,\nkärsiä vilua ja hellettä, lunta, sadetta ja rakeita sekä nähdä nälkää,\nmutta sitä ei oltu ollenkaan ruoskittu ja se tunsi saavansa hellää\nkohtelua heidän puoleltansa, joiden vaivoihin sen tuli ottaa osaa.\nTyttö raukka oikein vapisi kysyessänsä mimmoiselle omistajalle se nyt\njoutuneekaan. Perrine oli nähnyt niin monta julmuria, jolla ei edes\nollut käsitystä julmuudestansa.\n\nPalikar näytti oikein kummastuneelta, kun sille asetettiin riimu päähän\nvaikkei sitä valjastettukaan vaunujen eteen, ja kummastus yhä suureni\nkun Grain de Sel, jota ei haluttanut astumalla kulkea pitkää matkaa\nCharonnesta hevostorille, nousi sen selkään; mutta kun Perrine piteli\nsitä päästä jutellen sen kanssa, niin ihmettely ei muuttunut\nvastarinnaksi: olihan Grain de Sel sitä paitsi sen byvä ystävä.\n\nHe siis läksivät, Palikar arvokkaasti astuen Perrinen taluttamana, ja\nkun heidän kuljettavillaan kaduilla liike ei ollut kovinkaan vilkas,\nniin he onnellisesti saapuivat eräälle sangen leveälle sillalle, joka\nvei suureen puutarhaan.\n\n\"Tämä Jardin de Plantis\", kertoi Grain de Sel, \"olen varma ettei siellä\nole ainoatakaan näin komeata aasia.\"\n\n\"Silloinhan voisimme ehkä myödä sen heille\", vasrasi Perrine, arvellen\nettä eläintieteellisessä puutarhassa elävillä ei ole muuta tekemistä\nkuin elää mielensä mukaan.\n\nMutta Grain de Seliä se tuuma ei ensinkään miellyttänyt.\n\n\"Silloin pitää antautua tekemisiin virkamiesten kanssa\", hän vastasi\n\"eihän se ole byvä... sillä katsos virkamiehet!...\"\n\nVirkamiehet eivät nähtävästi olleet saavuttaneet Grain de Selin\nluottamusta.\n\nNyt muuttui ajopeli ja raitiotieliike niin vilkkaaksi, että Perrinen\ntäytyi ottaa kaikki älynsä ja tarkkaavaisuutensa avuksensa päästäkseen\nkunnolla eteenpäin. Hän ei joutanut katselemaan ympärillensä eikä\nihailemaan patsaita eikä muita merkillisyyksiä joiden ohitse kulkivat,\nei myöskään lainaamaan korvaansa ajurien enemmän tahi vähemmän\nälykkäille pilkkasanoille, joita he lennättivät nähdessänsä Grain de\nSelin ratsastavan aasin selässä. Mutta tämä, jolla ei ollut mitään\nvarottavaa, ei jäänyt heille vastauksen velkaan, niin että pitkin\nmatkaa oli huutoa ja naurua siihen määrin, että jalkamiehetkin siihen\nviimein ottivat osaa.\n\nViimein, astuttuaan pientä ylämäkeä, he saapuivat suurelle\nristikkoportille, joka vei laajalle kentälle. Se oli rimoilla ja\nlaudoilla jaettu moneen osaan, ja niissä oli myötäväksi tuotuja hevosia\nynnä muita elukoita. Siinä Grain de Sel astui maahan.\n\nMutta sillä aikaa oli Palikar ehtinyt katsahtaa ympärillensä ja kun\nPerrine tahtoi taluttaa sitä portista sisään, se ei liikahtanut\npaikaltaan. Oliko viisas eläin älynnyt siellä myötävän hevosia ja\naaseja? Tahi valtasiko sen pelko? Olkoon miten hyvänsä, mutta se ei\nvaan liikahtanut eikä vähääkään välittänyt Perrinen hellistä\nkehotuksista. Grain de Sel luuli saavansa sen eteenpäin lykkäämällä\nsitä takaapäin, mutta Palikar, joka ei arvannut ken siellä niin\ntuttavallisesti piteli sen takapuolta, ei kärsinyt semmoista\ntungettelevaisuuttä, vaan rupesi potkimaan ja kulkemaan takaperin\nvetäen Perrineä mukanaan.\n\nHeidän ympärilleen oli tietysti kokoontunut joukko uteliaita; ensi\nrivissä seisoi kuten tavallista sähkösanomien kuljettajia, leipurien\njuoksupoikia y.m., jokainen lausui sanansa ja neuvoi mitä keinoja\ntulisi käyttää saadaksensa itsepäistä elukkaa portista sisään.\n\n\"Tuossapa aasi, joka vielä tuottaa paljon hauskuutta ostajalleen\",\nkuului yksi ääni.\n\nSemmoiset väitteet helposti voisivat vahingoittaa kaupantekoa, jonka\nvuoksi Grain de Sel huomasi tarpeelliseksi torjua moiset syytökset.\n\n\"Sepä vasta aika veitikka\", hän lausui. \"Se on arvannat että on aikomus\nmyödä se ja kujeilee nyt saadaksensa jäädä entiselle isäntäväellensä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, Grain de Sel?\" kuului sama ääni, joka oli\nlausunut äskeisen arvelun.\n\n\"Hoi! Ken täällä tuntee nimeni?\"\n\n\"Ettekö enää tunne La Rouquerieta?\"\n\n\"No, toden totta!\"\n\n-- 43 --\n\nJa he kättelivät toisiaan.\n\n\"Teidänkö on tuo aasi?\"\n\n\"Ei, vaan tuon pienen tytön.\"\n\n\"Tunnetteko elukan?\"\n\n\"Olemme yhdessä tyhjentäneet monta lasia; jos tarvitsette hyvän aasin,\nniin suosittelen teille tätä.\"\n\n\"Voinhan tarvita ja voinhan olla tarvitsemattakin.\"\n\n\"Otetaanpas pieni ryyppy. Mitäpä hyödyttää viedä aasi sinne ja maksaa\nsiellä sen puolesta?\"\n\n\"Etenkin kun sitä ei saada sinne menemään.\"\n\n\"Aasi on viisas veitikka, sen vakuutan teille.\"\n\n\"Jos ostan aasin, niin tahdon myöskin että se tekee työtä hyväkseni\neikä juodaksensa tahi kujeillaksensa.\"\n\n\"Kunniani kautta, tämä on silloin sopiva. Se on yhtä päätä tullut\nKreikasta asti.\"\n\n\"Kreikastako?\"\n\nGrain de Sel viittasi Perrinelle, joka seurasi heitä, vaikkei\nkuunnellut heidän puhettansa. Palikarkin oli nyt vallan myöntyväinen ja\nseurasi sekin ilman että tytön tarvitsi edes nyäistä riimunnuoraa.\n\nKuka oli tuo ostaja? Oliko hän mies? Vai oliko hän nainen? Astunnasta\nja parrattomista kasvoista päättäen hän oli noin viidenkymmenen vuotias\nnainen. Mutta vaatteista, roimahousuista, puserosta ja hatusta,\njommoista omnihussin ohjaajat käyttivät, olisi luullut häntä mieheksi,\netenkin kun hänellä alati oli hampaissa pieni piipunnysä, joka ei\nhetkeksikään eksynyt hänen suustansa. Mutta hänen kasvonsa ne kuitenkin\nenimmin vetivät Perrinen huomiota puoleensa, hän kun koetti niistä\nlukea oliko tuo ostaja häijyn vai hyvännäköinen ja ne ilmaisivat\nhyväluontoisuutta eikä kovuutta tahi pahuutta.\n\nAstuttuaan muutamia askeleita pienelle syrjäkadulla seisattuivat Grain\nde Sel ja La Rouquerie pienen viinikapakan eteen. He istahtivat\nkatukäytävällä olevan pienea pöydän ääreen ja tilasivat pullon viisiä\nynnä kaksi lasia.\n\nPerrine sillä aikaa seisoi heidän läbellänsä pitäen Palikariansa.\n\n\"Saatte nähdä mimmoinen veitikka tuo aasi on\", kehui Grain de Sel\ntäyttäen lasinsa.\n\nHeti paikalla Palikar kurotti kaulaansa ja suippohuulillansa joi\nsuuhunsa puolet lasista Perrinen tohtimatta sitä estää.\n\n\"No, mitä sanotte?\" huudahti Grain de Sel riemuiten.\n\nMutta La Rouquerie ei ollut niinkään ihastunut siitä tempusta.\n\n\"En minä tarvitse aasia viiniäni juomaan, vaan vetämään rattaitani,\nkaniininahka-kuormaani.\"\n\n\"Mutta sanoinhan minä jo sen vetäneen tänne markkinavaunut Kreikasta\nasti.\"\n\n\"No, se muuttaa asian.\"\n\nJa nyt alkoi La Rouquerie tarkasti tutkia Palikaria; sen lopetettuaan\nhän kysyi Perrineltä, mistä hinnasta tämä aikoi sen myödä. Hän oli\nennakolta sopinut Grain de Selin kanssa, että pyydettäisiin sata\nfrangia ja mainitsi siis sen hinnan.\n\nMutta La Rouquerin rupesi kovasti päivittelemään: \"Satako frangia\naasista, jonka kelpoisuudesta ei ole minkäänlaisia takeita! Semmoisella\nhinnalla Perrine suorastaan teki pilaa kunnon ihmisistä.\" Ja nyt\npoloinen Palikar sai kuulla kunniansa korvien päistä aina kavioihin\nasti. \"Kaksikymmentä frangia -- sen suuremman arvoinen se ei suinkaan\nole -- tuskin sitäkään...\"\n\n\"Hyvä on\", lausui Grain de Sel pitkän kaupanhieromisen perästä,\n\"huomaanpa että meidän täytyy viedä se torille.\"\n\nPerrine hengitti helpommin, sillä pelkkä ajatus ettei saisi aasistansa\nenempää kuin kaksikymmentä frangia, oli tykkänään masentanut hänet.\nMihin riittäisi kaksikymmentä frangia heidän suuressa hädässänsä, kun\nei edes satakaan frangia ollut kylliksi tärkeimpien menojen\nsuorittamiseen?\n\n\"Saa nähdä onko helpompi saada se nyt sinne kuin ensi kerralla\", arveli\nLa Rouquerie.\n\nTorin portille asti Palikar siivosti seurasi emäntäänsä, mutta siinä se\npysähtyi ja kun Perrine pakottaen veti riimunvarresta koettaen sekä\ntorumalla että rukoilemalla saada sitä tottelemaan, niin se muitta\nmutkitta laskihe maata keskelle katua.\n\n\"Palikar, minä rukoilen sinua\", huusi Perrine vallan epätoivoisena,\n\"Palikar kulta!\"\n\nMutta Palikar tekeysi vallan kuuroksi eikä ollut kuulevinaankaan.\n\nUudestaan kokoontui väkeä heidän ympärilleen nauraen ja pilkaten.\n\n\"Sytyttäkää sen häntä tuleen!\" arveli joku.\n\n\"Silloinhan sen saa helposti myödyksi\", arveli toinen.\n\n\"Potkaiskaa elukkaa!\"\n\nGrain de Sel oli raivoissaan, Perrine epätoivoinen.\n\n\"Näettehän sen, se ei mene sinne\", lausui La Rouquerie. \"Minä maksan\nsiitä kolmekymmentä frangia, sillä minä huomaan sen olevan viisaan\nelukan ja silloin siitä kyllä vielä tulee hyvä; mutta joutuun nyt,\nmuuten ostan toisen.\"\n\nGrain de Sel loi Perrineen silmäyksen, joka kehoitti suostumaan\nkauppaan. Kuitenkin hän oli vallan masennuksissaan pettyneine\ntoiveineen eikä voinut päättää suostuisiko siihen, kunnes eräs poliisi\nankarasti käski hänen väistymään syrjään.\n\n\"Menkää eteenpäin tahi takaisin, mutta älkää sulkeko katua!\"\n\nKun hän ei voinut mennä eteenpäin syystä että Palikar teki vastarintaa,\nniin oli hänen pakko peräytyä. Samassa kun Palikar älysi sen emäntänsä\naikomukseksi, se nousi ja seurasi häntä tyytyväisesti vilkuttaen\nkorvillaan myöntymykseksi.\n\n\"Ja nyt\", lausui La Rouquerie, \"maksan kolmekymmentä frangia viiden\nfrangin kappaleina Perrinen kouraan, mutta täytyy teidän saattaa tämä\naasi majapaikkaani, sillä jos oikein käsitän sen luonnetta, niin sille\nvoi sangen helposti pälkähtää päähän olla seuraamatta minua. Château\ndes-Rentiers ei ole kaukana täältä.\"\n\nMutta Grain de Sel ei hyväksynyt sitä päätöstä, matka oli hänen\nmielestänsä liian pitkä.\n\n\"Mene rouvan mukaan\", hän lausui Perrinelle, \"älä ole liian\nepätoivoinen, aasillasi ei ole mitään hätää hänen luonaan, hän on hyvä\nihminen.\"\n\n\"Ja kuinka osaan takaisin Charonneen?\" kysyi Perrine vallan\nsäikähtyneenä muistellen Parisia, jonka suunnatonta suuruutta hän nyt\nvasta oikein alkoi oivaltaa.\n\n\"Seuraa vaan bulevardia pitkin linnoituksia, ei mikään ole helpompaa.\"\n\nChâteau-des Rentierskatu ei todellakaan ollut kaukana hevostorista,\neikä siis kestänyt kauan ennenkuin he saapuivat samanlaisen\nhökkeliryhmäo luokss kuin Champ Guillot.\n\nEronhetki oli tullut ja katkerasti itkien Perrine nojasi päänsä\nystävänsä kaulaan, kun ensin oli vienyt sen talliin ja sitonut sen\nkiinni.\n\n\"Sille kyllä tulee hyvät päivät, sen vakautan sinulle\", lupasï La\nRouquerie.\n\n\"Me olemme niin pitäneet toinen toisistamme.\"\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nMiten he voivst tulla toimeen kolmellakymmenellä frangilla, kun olivat\nperustaneet laskunsa sadan frangin hintaan?\n\nSe kysymys pyöri lakkaamatta Perrinen päässä kun hän astui pitkin\nlinnoituksia takaisin Champ Guillotiin, vaan hän ei keksinyt siihen\ntyydyttävää vastausta. Ja kun hän laski äidin käteen La Rouquerielta\nsaamansa rabat, niin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin heidän\ntäytyi käyttää niitä.\n\nÄiti se tällä kertaa ratkaisi asiaa.\n\n\"Meidän täytyy matkustaa\", hän lausui, \"matkustaa heti Maraucourtiin.\"\n\n\"Jaksatko lähteä matkaa?\"\n\n\"Minnn täytyy jaksaa. Olemme jo liian kauaa odottaneet parantumistani,\nenkä minä kuitenkaan parane -- en ainakaan täällä, ja odottaessamme\nsitä ovat kaikki varamme tykkänään loppuneet, ja odottaessamme loppuvat\nvielä nekin varat, jotka olemme saaneet Palikarista. Olin sitä paitsi\ntoivonut ettei meidän tarvitsisi saapua sinne näin huonoissa\nvaatteissa, mutta ehkä juuri tämä kurjuus herättää heidän sääliänsä.\nMeidän täytyy, täytyy lähteä.\"\n\n\"Tänäänkö?\"\n\n\"Tänään on jo liian myöhäistä, me saapuisimme perille keskellä yötä,\ntietämättä minne joutuisimme, mutta huomen-aamuna. Koeta tänä iltana\nottaa selvää milloin juna lähtee ja lippujen hinnasta: se on pohjoinen\nrata: ja aseman nimi on Picquigny.\"\n\nPerrinellä ei ollut ketään muuta, jolta kysyisi neuvoa kuin Grain de\nSel, joka vastasi neuvomalla häntä etsimään paperikasoista aikataulua,\njommoinen siellä varmaankin olisi. Hän löysikin sen ja pääsi siten\nkäymästä Pohjoisradan asemalta katsomassa, sinne kun oli sangen pitkä\nmatka Charonnesta. Siitä hän näki että aamulla läksi kaksi junaa,\ntoinen kello kuusi, toinen kello kymmenen ja että kolmannen luokan\nlippu maksoi yhdeksän frangia kaksikymmentäviisi centimea.\n\n\"Me lähdemme siis kymmenen junassa\", päätti äiti \"ja meidän täytyy\nlähteä hevosella asemalle, sillä minä en jaksa astua jalkaisin sinne,\nkun on pitkä matka. Minä kyllä jaksan ajurin luo.\"\n\nMutta hän ei jaksanut niinkään pitkälle, sillä kun hänen kello yhdeksän\npiti nojautuneena tyttöönsä astua vaunujen luokse, niin hän ei ollut\nehtinyt pitemmälle kuin puolitiehen kun voimat pettivät ja hän olisi\nkaatunut, ellei Perrine olisi tukenut häntä. Matka huoneesta kadullekin\noli jo liian pitkä.\n\n\"Minun täytyy vähäisen levähtää\", hän kuiskasi heikosti, \"älä ole\nlevoton, kyllä se kohta menee ohitse.\"\n\nMutta se ei mennytkään ohitse ja Markiisittaren, joka seisoi\nikkunassaan katsomassa heidän lähtöänsä, täytyi tuoda hänelle tuoli,\nsillä voimain ponnistus oli hänelle liian suuri. Sairas vaipui siihen\npyörtyneenä.\n\n\"Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi\", lausui Markiisitar hieroen\nhäntä; \"älä pelkää tyttöseni, ei tämä ole vaarallista, mene pyytämään\ntänne La Carpe; me kannamme hänet jälleen sisään huoneeseenne; te ette\nvoi matkustaa -- -- -- ette ainakaan nyt.\"\n\nMarkiisitar oli ymmärtäväinen ja kokenut nainen; niinpä heti kun olivat\nlaskeneet sairaan tilalleen sydän alkoi jälleen toimintansa, hengitys\npalasi, mutta heti kun rouva raukka koetti nousta istumaan, niin hän\nuudestaan pyörtyi.\n\n\"Näethän, että hänen täytyy jäädä pitkälleen\", lausui Markiisitar\npäättäväisesti. \"Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi ja minä menen\nheti noutamaan kupillisen lihalientä La Carpelta, sillä lihaliemi on\nhänen mielitekonsa, niinkuin viini on meidän herra isäntämme. Niin\nkesällä kuin talvella hän nousee kello viisi aamulla asettaaksensa\npatansa tulelle ja mainioksi hän osaa keittää liemensä; ei monella\nvarakkaammallakaan ole niin maukasta pöytään tuotavaksi.\"\n\nOdottamatta vastausta hän meni naapurinsa luokse, joka jälleen oli\nasettunut työhönsä.\n\n\"Tahtoisitteko antaa minulle kupillisen lihalientä sairastamme varten?\"\nhän kysyi.\n\nLa Carpen vastaus oli hyväntahtoinen hymy ja heti sen perästä hän nosti\npois kannen padastansa, joka kiehui tulella. Ja höyryn levitessä\npieneen huoneeseen hän katseli Markiisitarta ihastunein silmin sieramet\npullistuneina, tyytyväisen ja ylpeän näköisenä.\n\n\"Niin tämä tuoksuu hyvälle\", vakuutti Markiisitar, \"ja jos mikään voi\npelastaa rouva raukkaa, niin tämä sen tekee; mutta\" -- tässä hän\nhiljensi äänensä kuiskaukseksi -- \"tiedättehän että hän on kovin\nheikko: se ei voi enää kestää kauan.\"\n\nLa Carpe kohotti kätensä kohti taivasta.\n\n\"Minun on kovin sääli tuota suloista tyttöä.\"\n\nLa Carpe painoi alas päänsä ja ojensi toisen kätensä liikkeellä, joka\nselvästi ilmaisi: \"Emmekä me voi tehdä siihen mitään.\"\n\nJa kuitenkin he kumpikin tekivät minkä suinkin voivat, mutta köyhät\novat niin tottuneet kurjuuteen, etteivät voi sitä kummastella, vielä\nvähemmin siitä nurista. Ken heistä ei ole saanut kärsiä tässä\nmaailmassa? Tänään sinä, huomenna minä.\n\nKun knppi oli täysi, Markiisitar otti sen ja astui hyvin varovasti,\nettei suinkaan läikyttäisi siitä pisaraakaan.\n\n\"Ottakaa tästä, hyvä rouva\", hän kehoitta laskeutuen polvilleen vuoteen\nviereen, \"vaan älkää suinkaan liikkuko, avatkaa ainoastaan vähäisen\nhuulianne.\"\n\nHyvin varovasti hän sitten kaatoi pienen lusikallisen lientä sairaan\nsuuhun; mutta potilas ei voinut sitä siellä, vaan rupesi antamaan ylen.\nja sitten seurasi uusi pyörtymiskohtaus, vielä pitempi kuin edelliset.\n\nOli selvää että lihaliemestä ei ollut enää apua. Markiisitar sen hyvin\nälysi ja pakotti Perrinen nauttimaan sen, ettei kallis herkku menisi\nhukkaan.\n\n\"Te kyllä tarvitsette vielä kaikki voimanne, pienokaiseni, tämä\nvirkistää teitä.\"\n\nKun Markiisitar ei lihaliemellään, joka hänen mielestänsä kyllä jos\nmikään oli omiaan parantamaan kaikki vammat, saanut sairasta\nvirkistymään niinkuin oli toivoout, niin hän ei keksinyt mitään neuvoa\neikä voinut ehdottaa muuta kuin että uudestaan haettaisiin lääkäri:\nehkä hän voi tehdä jotakin.\n\nLääkäri tuli ja kirjotti määräyksen, mutta selitti samalla suoraan\nlähtiessänsä Markiisittarelle, ettei hän voinut tehdä mitään sairaan\nparantamiseksi:\n\n\"Hänet ovat kurjuus, suru ja levon puute saaneet knoleman omaksi. Jos\nhän olisi jaksanutkin lähteä tänään, niin hän olisi kuollut\nrautatievaunuun; tätä ei voi kestää kuin muutamia tunteja, uusi\npyörtymyskohtaus ja silloin on kaikki lopussa.\"\n\nMutta sitä kesti päiviä, sillä elämä, joka vanhoissa väleen sammuu, on\nvoimakkaampi nuorissa: hän ei tullut terveemmäksi eikä heikontunutkaan,\nja vaikka hän ei voinut nauttia ravinnon rahtustakaan eikä lääkkeitä ja\nvaikka hän makasi siinä ikäänkuin nukkuen ihan liikkumatta, välistä\nmelkeinpä hengittämättä, niin hän eli kuitenkin.\n\nPerrine alkoi uudestaan toivoa. Tuoni, joka aina muistuttaa vanhuksia\nläsnäolostansa ja näyttää aina olevan lähellä, silloinkin kun se\ntodellisuudessa vielä on heistä kaukana, on nuorille niin\nvastenmielinen, etteivät tahdo häntä tuntea, si edes silloinkaan kun se\nkolkuttaa heidän ovellensa. Miksikä hänen äitinsä ei vielä paranisi?\nMinkä tähden hän kuolisi? Viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vanhoina\non aika kuolla eikä hänen äitinsä vielä ollut kolmeakaankymmeatä! Mitä\nhäo oli rikkonut että häntä rangaistaisiin ennenaikaisella kuolemalla,\nhäntä, joka oli puolisoista lempein, äideistä hellin ja aina niin hyvä\nomaisillensa. Se ei voi olla mahdollista! Päinvastoin hän kyllä vielä\nparanee. Ja hän keksi kaikenlaisia perusteita toiveillensa, jopa hän\nluuli tuon horrostilankin ainoastaan suotavaksi levoksi kaikkien\nvaivojen ja ponnistusten perästä. Milloin kuitenkin epäilys liian\npaljon rasitti ja hän tuli levottomaksi, silloin hän turvautui\nMarkiisittareen, joka aina vahvisti hänen toivoansa lausumalla:\n\n\"Kun hän on jaksanut kestää nuo pitkät pyörtymiset, niin hän ei\nvarmaankaan kuole.\"\n\n\"Niin, eikö totta?\"\n\n\"Samaa luulevat Grain de Sel ja La Carpe.\"\n\nKun muutkin näkyivät luulevan hänen äitinsä vielä paranevan, niin hän\nitsekin vähitellen tuli siitä varmaksi ja oli sen tähden levoton\nainoastaan siitä riittäisivätkö La Rouquerielta saamansa rahat heidän\nmenoihinsa, niin pienet kuin ne olivatkin. Ne hupenivat kaikesta\nsäästäväisyydestä huolimatta hirveän sukkelaan, milloin oli joku\nodottamaton meno, milloin toinen. Mihin he turvautuisivat kun viimeinen\nropo olisi mennyt? Mistä saisivat pienintäkään apua, kun heille ei enää\njäisi muuta kuin vaateriepunsa? Mitenkä pääsisivät Maraucourtiin?\n\nVälistä, kun hän istui äitinsä vuoteen vieressä, nuo ajatukset\nvaivasivat häntä niin kauheasti, että tuskanhiki oikein nousi hänelle\npäähän ja hän luuli nyt vuorostansa pyörtyvänsä. Eräänä iltana juuri\nsemmoisena hetkenä hän tunsi heikon puristuksen äidin kädestä, jota\npiti omassansa.\n\n\"Tahdotko jotakin, äiti?\" hän kysyi innokkaasti, samassa palautuneena\ntodellisuuteen.\n\n\"Minun täytyy puhutella sinua, sillä hetki on tullut; lausua sinulle\nviimeiset sanani, viimeinen tahtoni.\"\n\n\"Oi äiti, äiti!\"\n\n\"Älä keskeytä minua, sydänkäpyseni, ja koeta hillitä suruasi, samaten\nkuin minäkin koetan hillitä epätoivoani. En ole tahtonut saattaa sinua\nlevottomaksi ja siinä syy miksi en ole ennen puhunut, säästääkseni\nsinulta tuskaa, mutta se mikä minulla on sanottavana, on sanottava,\nniin kauhealta kuin se meistä tuntuukin. Olisin huono äiti, heikko ja\npelkuri, ainakin ymmärtämätön, jos vielä lykkäisin sen tuonnemmaksi.\"\n\nHän vaikeni, yhtä paljon hengähtääksensä kuin kootaksensa ajatuksiansa.\n\n\"Meidän täytyy erota...\"\n\nPerrine ei voinut olla nyyhkimättä.\n\n\"Niin, se on kauheata, lapsi kultani, enkä kuitenkaan voi torjua\nitsestäni ajatusta, että ehkä on sinun parempi aivan orpona kuin äidin\nseurassa tulla sukusi luokse, joka hänet hylkäisi. Kuitenkin tapahtuu\nJumalan tahto -- sinä jäät yksin -- ehkä muutaman tunnin kuluttua --\nehkä huomenna --\"\n\nMielenliikutus esti häntä jatkamaata ja vasta hetken kuluttua hän\njaksoi lisätä:\n\n\"Kun minua -- ei enää ole olemassa, niin sinulla on monta tointa\ntehtävänä muodollisuuden vuoksi; silloin sinun pitää ottaa taskustani\neräs kaksinkertaiseen silkkiin kääritty paperi sekä antaa se niille,\njotka sitä sinulta kysyvät: se on vihkitodistukseni; siinä on minun\nynnä isäsi nimet. Mutta sinun pitää vaatia se takaisin, siliä se on\nsiuulle välttämätön näyttääksesi toteen syntyperäsi. Sen vuoksi sinun\ntulee säilyttää se erittäin huolellisesti. Voipi kuitenkin sattua että\nhukkaat sen ja siksi sinun pitää oppia se ulkoa eikä milloinkaan\nunohtaa sitä silloin kun sinun on tarvis näyttää se, sinun tulee pyytää\nuusi. Kasitäthän minut? Ja muistathan mitä sanon sinulle?\"\n\n\"Kyllä, äiti, kyllä!\"\n\n\"Sinä tulet kovin onnettomaksi ja mielesi murtuu, mutta et saa antautua\ntuskan valtaan kun -- kun jäät yksin -- yksin Parisiin. Silloin sinun\npitää heti matkustaa Maraucourtiin: rautateitse, jos sinulla on siihen\nkylliksi rahaa, jalkaisin ellei sinulla ole kylliksi rahaa junalippuun;\nparempi on nukkua maantien ojassa ja kärsiä nälkää kuin jäädä Parisiin.\nLupaathan minulle!\"\n\n\"Sen lupaan, äiti.\"\n\n\"Niin hirvittävä on oykyinen tilamme, että tuntuu melkein helpotukselta\najatella sinun joutuvan täältä pois.\"\n\nMutta tuo helpotus ei kuitenkaan ollut kyllin suuri torjuaksensa uutta\nheikkouden kohtausta ja hän makasi kauan aikaa liikahtamatta miltei\nhengittämättä ja lausumatta sanaakaan.\n\nMitä suurimman pelon ja tuskan valtaamana Perrine kumartui hänen\nylitsensä huutaen:\n\n\"Äiti, äiti!\"\n\nTuo huuto näytti palauttavan hänet henkiin.\n\n\"Odota vähän\", hän kuiskasi niin heikosti, että sanat pikemmin\ntuntuivat katkonaiselta hengitykseltä, \"olihan minulla vielä muutakin\nsanottavaa sinulle, joka sinun tulee painaa mieleesi -- mutta en muista\nmitä jo olen sanonut -- odota vähäsen.\"\n\nHetken perästä hän jatkoi:\n\n\"Niin sitähän se oli: kun saavut Maraucourtiin, niin älä hätäile;\nsinulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Minkä saavutat, sen saavutat\nitsesi tähden, kun olet hyvä ja tulet rakastetuksi... Toimi niin, että\nsinua rakastetaan... itsesi tähden, siinä kaikki. Mutta minä toivon...\nminä tiedän että he vielä rakastavat sinua... ken voisi olla sinua\ntskastamatta... Silloin kova onnesi on lopussa.\"\n\nHän pani kätensä ristiin ja silmiin tuli kirkas loiste.\n\n\"Näin sinnt... niin, näin sinut ooneliisena... Oi! Jospa saisin kuolla\nsiinä uskossa ja toivossa että muistoni aina pysyy elävänä\nsydämessäsi!\"\n\nTuon sairas lausui rukouksen tapaan taivaaseen, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän vaipui jälleen tuiki uupuneena matrassillensa\nikäänkuin tuo ponnistus olisi riistänyt viimeisetkin voimat; hän makasi\nsiinä uuvuksissa, menehtyneenä vaikkei tainnuksissa, mikäli voi päättää\nhänen läähättävästä hengityksestänsä.\n\nPerrine jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, mutta nähdessään että\näidin tila ei muuttunut, hän meni hiljaa ulos. Tuskin hän kuitenkaan\nennätti pihalle ennenkuin ennemmin kaatui knin heittäytyi suulleen\nruohoon ja purskahti katkeraan itkuon. Hänen sydämensä sykki rajusti,\nhänen päätään huimasi, jalat eivät ottaneet kannattaaksensa häntä,\nkauan hillitty tuska puhkesi surkeaan valitukseen.\n\nNiin hän makasi muutamia minuutteja vallan masentuneena, itkun\ntukehduttamana, mutta kohta omatunto häntä soimasi siitä, että oli\njättänyt äidin hetkeksi yksin; hän siis nousi koettaaksensa vähäisen\nrauhottua urhoollisesti taistellen kyyneleitänsä ja tuskaansa vastaaa.\n\nSinne tänne hän asteli suurella pihalla, jossa varjot jo rupesivat\ntihenemään, tietämättä minne meni, milloin suoraan eteenpäin, milloin\nsen ympäri tarhaan koettaen pidättää kyyneleitänsä.\n\nKun hän ehkä kymmenettä kertaa astui tuon rautatievaunun ohitse, jonka\novesta karamellintekijä jo hetken aikaa oli häntä katsellut, niin tämä\nastui hänen luoksensa pari sitkeätä karamellia kädessä.\n\n\"Sinun on varmaankin kovin ikävä tyttöseni\", hän lausui säälivästi.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Kas tässä, ota nämä...\" hän ojensi hänelle karamelliputkensa, \"...\nmakeiset tekevät hyvää?\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nPappi oli jo lopettanut viimeiset rukoukset ja juuri lähtenyt, mutta\nPerrine jäi yhä avohaudan luokse, silmät käsiin kätkettyinä. Silloin\nMarkiisitar, joka ei ollut jättänyt häntä, kumartui hänen ylitsensä ja\ntarttui hänen käteensä.\n\n\"Meidän täytyy mennä\", hän lausui.\n\n\"Oi, täytyykö meidän?\"\n\n\"Niin, meidän täytyy mennä\", hän toisti vakavasti.\n\nJa hän tarttui Perrinen käteen ja vei hänet pois.\n\nHe astuivat pari silmänräpäystä eikä Perrine tietänyt mitä hänen\nympärillään tapahtui, tahi minne hänet vietiin: hänen ajatuksensa,\nhänen sydämensä, hänen sielunsa ja koko elämänsä jäivät kirkkomaahan\näitinsä luokse.\n\nViimein he seisahtuivat yksinäiseen lehtikujaan, Perrine ja\nMarkiisitar, joka häntä talutti, Grain de Sel, La Carpe ja\nkaramellintekijä, mutta tuskin hän heitä tunsi surussansa.\nMarkiisittarella oli mustat nauhat hatussansa, Grain de Sel oli\npukeutunut herraksi ja pannut päähänsä korkean silkkihatun, La Carpella\noli tuon ainaisen nahkaisen esiliinan sijasta pähkinänkarvainen\npäällysnuttu, joka ulettui jalkoihin asti ja karamellintekijä oli\nvaihtanut valkoisen palttinanuttunsa verkanuttuun. Oikeina\npariisilaisina he olivat kaikki pukeutuneet juhlavaatteihinsa\nkunnioittaaksensa vainajata, jonka maallisia jäännöksiä he äsken olivat\nkätkeneet viimeiseen lepoon.\n\n\"Tahdon sanoa sinulle, pienokaiseni\", alkoi Grain de Sel, joka luuli\nvelvollisuudeksensa ensiksi puuttua puheeseen ollen seuran etevimpänä\nhenkilönä, \"että voit jäädä asumaan Champ Guillotiin maksamatta mitään\nvuokraa niin kauaksi aikaa kuin sinua suinkin haluttaa.\"\n\n\"Jos tahdot ruveta laulamaan minun kanssani\", jatkoi Markiisitar, \"niin\nkyllä aina ansaitset leipäsi; se on hieno ammatti.\"\n\n\"Jos enemmän pidät karamellinteosta\", lausui karamellintekijä, \"niin\notan sinut luokseni; se on myöskin hieno ammatti, vieläpä oikea\nammatti.\"\n\nLa Carpe ei lausunut sanaakaan, mutta hymy hänen kokoonpuristetuilla\nhuulillaan ynnä ojennetun käden ikäänkuin tarjoava liike ilmaisivat\nnekin että hänelläkin olisi jotakin tarjottavana: joka kerta kuin\nPerrine vaan haluaa kupillisen hyvää lihalientä, niin tarvitsee vaan\npyytää, niin hän kyllä sitä antaa, ja oikein erinomaisen hyvää.\n\nNäin monta ystävyyden osotetta yhtä aikaa täytti Perrinen silmät\nkyyneleillä, kiitollisuuden kyyneleillä, ja ne huuhtoivat pois ne\nkatkerat vedet, jotka kaksi päivää olivat polttaneet hänen silmiään.\n\n\"Miten hyvät te olette minulle\", hän kuiskasi kiitollisesti.\n\n\"Kukin tekee minkä voi\", vastasi siihen Grain de Sel.\n\n\"Emmehän voi jättää sinun kaltaistasi rehellistä tyttöä Parisin\nkaduillekaan\", vakuutti puolestansa Markiisitar.\n\n\"Minä en saa jäädä Parisiin\", vastasi Perrine, \"minun täytyy heti\nlähteä sukulaisteni luokse.\"\n\n\"Onko sinulla sukulaisia?\" keskeytti Grain de Sel merkitsevästi\nkatsellen toisia ikäänkuin tarkoittaen: semmoiset sukulaiset eivät\nmahda olla mistään kotoisin.\n\n\"Missä ovat sukulaisesi?\"\n\n\"Lähellä Amiensia.\"\n\n\"Ja kuinka luulet pääseväsi Amiensiin? Onko sinulla rahaa?\"\n\n\"Ei kylliksi matkustaakseni rautatiellä; sentähden aion mennä\njalkaisin.\"\n\n\"Osaatko sinne?\"\n\n\"Minulla on kartta taskussani.\"\n\n\"Mutta neuvooko karttasi sinulle miten osaat täällä Pariisissa\nAmiensiin vievälle tielle.\"\n\n\"Ei, mutta ehkä tahdotte neuvoa minulle...\"\n\nJokainen riensi antamaan hänelle neuvoja, jotka olivat niin sekavia ja\nristiriitaisia kuin mahdollista, kunnes Grain de Sel äkkiä heidät\nkeskeytti.\n\n\"Jos tahdot eksyä Parisissa\", hän lausui, \"niin kuuntele vaan heitä.\nNäin sinun pitää tehdä: mene paikallisjunalla Chapelle Nordin assmalle,\nsiellä on Amiensin tie ihan edessäsi eikä sinun tarvitse muuta kuin\nseurata sitä ja silloin kyllä tulet toimeen oppaallasi. Lippn ei maksa\nkuin kuusi sousta. Milloin aiot lähteä?\"\n\n\"Nyt heti; lupasin äidilleni lähteä heti.\"\n\n\"Sinun tulee totella äitisi käskyä\", lausui Markiisitar. \"Lähde siis,\nmutta anna minun ensin syleillä sinua; sinä olet kunnon tyttö.\"\n\nToiset pudistivat hänen kättänsä.\n\nSitten heidän piti lähteä kirkkomaalta, mutta Perrine siinä hieman\nepäili ja kääntyi haudalle päin, joka hänen juuri oli jättäminen;\nsilloin Markiisitar, arvaten hänen aikomuksensa, joutuun keskeytti:\n\n\"Koska sinon pitää lähteä, niin on sinun paras matkustaa heti.\"\n\n\"Niin lähde heti\", kehoitti Grain de Selkin.\n\nPerrine jätti heidät kaikki hyvästi kiitollisesti puristaen heidän\nkättänsä ja sitten hän meni joutuun ikään kuin peljäten jotakin.\n\n\"Minä tarjoan lasillisen viiniä\", lausoi Grain de Sel.\n\n\"Ei hyvä pahaa tee\", vastasi siihen Markiisitar.\n\nEnsi kertaa La Carpe avasi suonsa sanoen:\n\n\"Lapsi poloinen! Pieni raukka!\"\n\nIstuuduttuaan rautatievaunuihin Perrine otti esille vanhan Ranskanmaan\nmatkakartan, jota monen monituisesti oli käyttänyt lähdön jälkeen\nItaliasta ja johon siis oli hyvinkin perehtynyt. Parisista Amiensiin\noli tie vallan selvä, ei tarvinnut muuta kuin kulkea samaa tietä kuin\nCalaisiin menevät postivaunot. Sitä näytti hieno viiva hänen\nmatkakartallaan: Sain-Denis, Ecouen, Luzarches. Chantilly, Clermont ja\nBreteuil. Amiensissä hänen tuli poiketa Boulogneen vievälle tielle.\nHyvästi osaten arvostella tien pituutta hän laski että Maraucourtiin\npiti olla noin sadanviidenkytamenen kilometrin matka. Jos hän siis\njaksaisi astua kolmekymmentä kilometriä päivässä, niin hän olisi\nperillä kuuden vuorokauden perästä.\n\nMutta jaksaisiko hän kuusi päivää peräkkäin säännöllisesti astua\nkolmekymmentä kilometriä?\n\nJuuri sentähden, että hän oli tottunut astumaan peninkulman peninkulman\nperästä Palikarin rinnalla, hän tiesi, ettei ollut lainkaan sama asia\njoskus astua kolmekymmentä kilometriä kuin taivaltaa sama määrä päivä\ntoisensa perästä, jalat siitä tulisivat aroiksi eivätkä polvetkaan sitä\nkestäisi. Ja toiseksi olisiko sitten ilma kaunis koko viikon? Selkeällä\nilmalla ja päivänpaisteessa hän kyllä voi kulkea olkoonpa vaikka kuinka\nkuuma, mutta jos rupeaisi satamaan. Mitä hän silloin tekee, kun ei ole\nparempaa suojaa kuin vanhat ryysyiset vaatteensa? Kauniin yön hän kyllä\nvoisi nukkua taivasalla metsässä tahi pensaikossa; mutta lehtikatos,\njoka imee itseensä kasteen, läpäisee sadepisarat etenkin jos ne\nputoavat suurina karpaloina. Kastunut hän oli sangen usein vallan\nläpimärjäksi eikä hän peljännyt rankkasadettakaan, mutta voisiko hän\nkestää läpimärkänä koko viikon, aamusta iltaan ja jälleen illasta\naamuun?\n\nSanoessaan Grain de Selille ettei hänellä ollut kylliksi rahaa\nrautatiematkaa varten, hän jätti tämän siihen luuloon, joka häntä\nitseäänkin elvytti, nimittäin että hänellä oli kylliksi jalkamatkaa\nvarten, ellei se vaan venyisi kovin pitkäksi.\n\nHänellä oli viisi frangia ja kolmekymmentäviisi centimea jättäessänsä\nChamp Guillotin ja lunastettuaan kuudella sous'lla rautatielippunsa\nhänelle jäi viiden frangin kappale ja yksi sous, joita hän kilisteli\ntaskussansa, milloin tuhlaamiskiusaus häntä yritti ahdistelemaan.\n\nNäiden rahojen oli siis määrä riittää koko matkaan, vieläpä vähäisen\nkauemminkin jotta hän voisi tulla toimeen Marauconrtissa muutamia\npäiviä.\n\nOliko se mahdollista?\n\nHän ei voinut ratkaista sitä kysymystä, eikä muitakaan samanlaisia kun\nkuuli huudettavan Chapelle aseman nimen. Hän astui siis alas junasta ja\njatkoi heti matkaansa Saint-Denisin tietä pitkin.\n\nHänen tuli vaan pysyä maantiellä ja kun aurinko vielä valaisi pari\nkolme tuntia niin hän toivoi ennen pimeän tuloa ehtivänsä siksi kauas\nParisista että voisi nukkua jossakin pensaikossa, joka hänen\nmielestänsä oli turvallisin paikka.\n\nMutta vastoin luuloansa kaupungista ei näkynyt loppua tulevan. Yhä vaan\njatkuivat talonrivit, tehdas tehtaan perästä ikäänkuin kohosi maasta\ntien kummallakin puolella ja niin pitkälle kuin silmä kantoi ei näkynyt\nmuuta kuin kattoja ja korkeita piippuja, joista tuprusi musta, sakea\nsavu. Ja noista tehtaista, tavarahuoneista ja ladoista kuului huumaavaa\nmelua, koneiden jyskettä ja pauhua, höyrypillien vinhaa vihellystä\nmiltei ulvontaa; tietkin olivat täynnä väkeä, joka punertavan\ntomupilven peitossa liikkui kuljettaen vaunuja, rattaita, ratavaunuja\npitkissä jonoissa. Ja noiden kuormien peitevaatteissa oli luettavana\nsama nimi, joka jo heidän saapuessansa Parisiin, Bercyn portille oli\nherättänyt hänen huomionsa: 'Maraucourtin tehtaat, Vulfran\nPaindavoine'.\n\nEikö tämä Parisi siis koskaan lopu! Eikö hän milloinkaan pääse siitä\npois! Ei maalaiselämän yksinäisyys, yön hiljaisuus häntä pelottanut,\nvaan häntä kammoksutti päinvastoin Parisi, sen talot, sen aaltoillevat\nväkijoukot ja sen häikäisevä valo.\n\nSininen nimitaulu erään talon kulmassa ilmaisi valkoisilla\nkirjaimillaan hänen saapuneen Saint-Denisiin, kun hän yhä vielä luuli\nolevansa Parisissa, ja se seikka elvytti hänen toivonsa: Saint-Denisin\nperästä ihan varmaan tulee maaseutu.\n\nHän arveli olevan välttämätöntä ennen kaupungista lähtöä ostaa naula\nleipää, jota voisi syödä ennen maatapanoaan ja hän astui siis\nleipurinmyymälään.\n\n\"Olkaa hyvä myykää minulle naula leipää.\"\n\n\"Onko sinulla rahaa?\" kysyi leipurin vaimo, jonka mielestä hänen\nulkoasunsa ei ollut niinkään luottamusta herättävä.\n\nPerrine näytti viiden frangin rahaansa leipurinvaimolle.\n\n\"Tässä on viisi frangia, jonka pyydän saada pieniksi.\"\n\nEnnenkuin leikkasi leipää vaimo otti rahan ja tutki sen tarkkaan.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" hän kysyi kilahutellen rahat pöytään.\n\n\"Näetteban sen olevan viiden frangin rahan.\"\n\n\"Kuka on lähettänyt sinut kaupittelemaan tätä?\"\n\n\"Ei kukaan; minä ostaisin naulan leipää päivällisekseni.\"\n\n\"Vai niin! Mutta sinä et saa mitään leipää, ja neuvon sinua korjaamaan\nluusi mitä pikemmin, ellet tahdo joutua vankeuteen.\"\n\nPerrine säikähti eikä voinut pitää puoliansa.\n\n\"Minkätähden minut vangittaisiin?\" hän sopersi.\n\n\"Sentähden että olet varas...\"\n\n\"Enhän, rouvaseni!\"\n\n\"... joka koetat kaupita väärää rahaa. Korjaa luusi, senkin lutus,\nmaankiertäjä! Odotappas vaan niin haen polisin!\"\n\nPerrine kyllä tiesi olevaosa syytön varkauden syytökseen, mutta hän ei\ntietänyt oliko hänen rahansa todelïakin vääriä, ja maankiertäjä hän\nkyllä oli, Jumala paratkoon, maankiertäjä, jolla ei ollut kotia eikä\nisän turvaa. Mitea puolustautua jos hänet vangittaisiin? Miten hänen\nsilïoio kävisi?\n\nKaikki nuo kysymykset risteilivät häaec päässään salaman nopeasti,\nmutta suuressa hädässänsäkin hän ensin muisteli ainoata aarrettansa,\nrahaansa, ennenkuin antautui pelon valtaan, joka oli vähällä hänet\ntukahuttaa.\n\n\"Ellette tahdo myödä minulle leipää, niin antakaa ainakin rahani\ntakaisin\", hän lausui ojentaen kätensä.\n\n\"Jotta ehkä voisit kaupitella sitä muualla, eikö niin? Eipäs, rahan\nminä pidäo. Etsi polisi jos tahdot, niin tutkitaan se yhdessä. Ja mene\nmatkoihisi nyt, senkin varas ja heittiö, ja sukkelaan!\"\n\nLeipurinvaimon kiukkuiset sanat kaikuivat kadulle asti ja tietysti\nsilloin seisahtuivat ovelle muutamia henkilöitä uteliaina kuuntelemaan\nsekä hekin puolestaosa lausnmaan muutaman sanan.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Tämä tyttö on yrittänyt murtaa auki puodin rahalaatikon\nvarastaaksensa.\"\n\n\"Semmoiselta hän näyttääkin.\"\n\n\"Ei ole polisikaan koskaan saapuvilla milloin sitä tarvittaisiin.\"\n\nKovasti säikähtyneenä Perrine jo pelkäsi tokko emsinkään rohkenisi\nmennä pois puodista; mutta väkijoukko kyllä antoi hänen mennä, vaikka\nhaukkumasanoja vallan sinkoillen sateli hänen jälkeen. Hän ei tohtinut\njuosta vaikka kovin teki mieli, ei edes kääntyäkään nähdäksensä\najettiinko häntä takaa.\n\nMuutaman minuutin kuluttua, jotka hänestä tuntuivat tonneilta,\nhän saapui kaupungin ulkopuolelle ja huolimatta kaikista\nvastoinkäymisistänsä hän kuitenkin tunsi olevansa levollisempi. Ei\nmitään haukkumasanoja enää! Ei polisiakaan!\n\nTosin hän kyllä voi siihen lisätä: \"ei leipää eikä rahaakaan!\" Mutta se\noli kuitenkin vielä tulevaisuuden asia. Ne jotka ovat vähällä hukkua\nveteen, eivät ensiksi ajattele mitä saavat illalliseksi ja seuraavana\npäivänä aamiaiseksi.\n\nKuitenkin oli tuo tulevaisuuden asia niitä, joita ei sovi syrjäyttää,\nja pelastuksen ensi ilon jälkeen se palasi yhä jyrkemmin muistuttaen\nläsnäolostansa, tosin illallisen tähden vaan huomispäivän ja sitä\nseuraavien päiviea toimeentulon johdosta. Hän ei ollut kyllin lapsekas\nluulIaksensa kuumeen houreiden voivan ylläpitää voimiansa ja hän tiesi\nmyöskin varsin hyvin, ettei niinkään kuljeta syömättä ja ettei ruokaa\nvoi rahatta hankkia. Tehdessänsä matkasuunnitelmansa hän ei ensinkään\nollut ottanut lukuun matkan vaivoja, öiden kylmyyttä eikä auringon\npaahdetta ja ravintoon hän varmasti luuli viiden frangin kappaleensa\nriittävän. Mutta nyt, kun tuo viisi franginen oli häneltä riistetty\neikä hänellä ollut jäljellä kuin yksi ainoa sous, mistä hän nyt ottaisi\ntuon naulan leipää, jonka joka päivä tarvitsi ravinnoksensa? Mitä hän\nnyt söisi?\n\nEhdottomasti hän loi katseensa tien kummallakin puolella oleviin\nvainioihin. Ne levisivät hänen eteensä laskevan auringon miellyttävässä\nvalossa, heilimöivät viljapellot, punajuurikka-, sipuli-, kaali-,\nporkkana- ja apilasvainiot heleänvihantavina, mutta niissä ei ollut\nmitään syötävää. Sitäpaitsi mitäpä häntä olisi hyödyttänyt vaikka\npellot olisivatkin olleet kypsien meloonieo, hyötymansikoiden tai\nmuiden hedelmien peitossa? Eihän hänellä ollut oikeutta ojentaa\nkättänsä ottaaksensa meloonia tahi poimiaksensa muutamia mansikoita ja\nyhtä vähän hän olisi ojentanut sitä varten kuin vedotaksensa ihmisten\narmeliaisuuteen; hän ei ollut varas eikä kerjäläinen, ainoastaan köyhä\nvaeltaja.\n\nOi, miten mielellään hän olisi tahtonut kohdata jonkun yhtä köyhän ja\npuutteenalaisen kuin hänkin, ainoastaan kysyäksensä mistä\nmaankuleksijat elävät vaeltaessaan maat mantereet sivistyneessä\nmaailmassa.\n\nMutta oliko edes koko maailmassa toista yhtä köyhää ja hyljättyä, yhtä\nonnetonta knin hän! Yksinään ilman leipää, ilman kotia, ilman ketäkään\njohon voisi turvautua, uupuneena, surun painamana ja ilman ystäviä\nsyvän surun synnyttämän kuumeen vallassa?\n\nJa kuitenkin täytyi hänen yhä vaan mennä eteenpäin tietämättä\naukenisiko hänelle perille päästyänsä kodin ja turvan ovi.\n\nKuinka hän pääsisi sinne?\n\nJokaisella meistä on jokapäiväisessä elämässämme hetkiä, joissa\ntunnemme omaavamme runsaammin rohkeutta tahi joutuneemme alakuloisuuden\nvaltaan, hetkiä, jolloin kannettavamme taakka joko tuntuu meistä\nkeveämmältä tahi raskaammalta. Tälle tyttö raukalle olivat aina illat\nraskaimmat etenkin nyt kun entisiin suruihin liittyi äidin kaipaus\nsiihen määrin että hänen oli entistä vaikeampi sitä kestää.\n\nEi milloinkaan hänen ollut niin vaikea pitää ajatuksiansa koossa;\nhänestä tuntui kuin olisi hän lekottavan liekin kaltainen, jota tuuli\nliehutti, ilman vastustusvoimaa, valmiina sammumaan milloin hyvänsä.\n\nOli hurmaavan kaunis mieltä virkistävä kesäilta; taivas häikäisevän\nkirkas, ilma tyyni ja lämmin. Mutta hänestä, joka vaelsi eteenpäin\nyksinään ja hyljättynä, tuntui juuri tuo illan tyyneys yhä\npainostavammalta. Tätä surun tunnetta vielä lisäsi kahdenkertaisesti\nkaikki nuo iloiset kasvot, joiden näki yltympäri riemuitsevan päivän\npäättymisestä. Kylän väki istui asuntojensa edustalla, tyytyväisenä\npäivän töihin, kotiin tulevat työmiehet näkyivät oikein nauttivan heitä\nodottelevan ruuan sulotuoksuista; jopa hevosetkin jouduttivat kulkuaan\npäästäksensä hauskaan talliin lepoon täysinäisen seimen luokse\npureskelemaan makuisata niitto-ruohoa. Tuon kaiken tyttö raukka näki ja\nkummako sitten että hänen sydäntään ahdisti ajatellessaan että hänen\nyksin vaan täytyi vaeltaa eteenpäin, pois kaikesta siitä joka ilahdutti\ntoisten sydämiä. Ja hän astui edelleen; pian hän oli jättänyt kylän\ntaaksensa ja päässyt valtamaantielle, joka jakaantui kahdelle haaralle.\nViittojen mukaan toinen niistä vei Moisellen kautta Calaisiin, toinen\nmyöskin, mutta Ecouesin kautta ja sen tien hän valitsi.\n\n\n\n\nSettsemls Inka.\n\n\nVaikka olikin sangen väsynyt ja hänen jalkojaan pakoitti, Perrine olisi\nkuitenkin mieluimmin jatkanut matkaansa illan viileydessä ja\nyksinäisyydessä, sillä hän tunsi siinä rauhaa, jommoista päivä ei ollut\nhänelle suonut. Mutta ennenkuin tuli liian myöhäinen, hänen oli pakko\netsiä sopiva lepopaikka yöksi, sillä jos hän kulkisi niin kauan kuin\njaksaisi, niin hän illan pimeässä ehkä ei löytäisi muuta lepopaikkaa\nkuin maantien ojan tahi sen viereisen kedon. Asian niin ollen hänen oli\nparasta uhrata mielihalunsa ja käyttää hyväksensä illan viimeiset\nvalonsäteet etsiäksensä jonkun suojapaikan, jonka kätkössä voisi\nnauttia virkistävää unta. Meneväthän pikkulinnutkin aikaisin levolle,\nkun vielä on vallan valoisata, miksikä hän ei tekisi samoin; olivathan\nne hyvänä esimerkkinä hänelle joka elää niiden elämää.\n\nHänen ei tarvinnut kulkea kauan ennenkuin löysi semmoisen, joka lupaili\nhänelle kaikki edut, joita halusi. Saapuessansa suuren latvus artisokka\npellon luokse hän näki talonpojan vaimoineen leikkaavan latvat poikki\nja kokoavan ne suuriin vasuihin; saatuaan ne täyteet he nostivat ne\nmaantiellä oleviin kärryihin. Melkein vaistomaisesti Perrine seisahtui\nkatselemaan työtä ja samassa seisahtuivat puolikasvuisen tytön ajamat\nkärritkin siinä matkalla kotiin kylään.\n\n\"Joko nyt olette korjanneet artisokkanne?\" hän huusi.\n\n\"Eipä se ole liian aikaiseen\", vastasi talonpoika, \"enpä ole niin tyhmä\nettä suotta makaisia tuolla joka yö vahtimassa, kunnes menehtyisin. En\nsuinkaan, tästä yöstä alkaen aion sievästi maata omassa sängyssäni.\"\n\n\"Entäs Monneau?\"\n\n\"Monseau on muka ollut viisas hän; hän sanoo että muut suojelevat\nhänenkin peltoansa vahtiessansa omaansa; mutta tänä yönä en _minä_\nainakaae vahdi. Eikä olisi hullumpaa jos hän huomenna huomaisi\npeltonsa jo korjatuksi.\"\n\nJa silloin purskahtivat kaikki kolme suureen nauruun, joka selvästi\nilmoitti etteivät niinkään pitäneet väliä tuosta Monneau veitikasta,\njoka jätti peltonsa vahtimisen naapurien huoleksi ja nukkui makiasti\nheidän valvoessaan.\n\n\"Sepä olisi todellakin mainiota!\"\n\n\"Odotappas hetkinen, me tullaan myöskin paikalla kotiin, sillä työmme\ntuossa tuokiossa loppuu.\"\n\nNiin todellakin, sillä hetkisen kuluttua molemmat rattaat ajoivat\nsieltä pois.\n\nAlkoi jo hämärtää, mutta Perrine voi kuiteakie varsin hyvin erottaa\nmiten toinen pelto oli huolellisesti \"korjattu\" ja toinen siinä vielä\nrehotti koskemattomana odottaen peltomiestä, antaaksensa hänelle\nrunsaan satonsa. Toisen tuonnemmaisessa syrjässä näkyi pieni risumaja,\njossa talonpoika nähtävästi oli viettänyt yönsä suojellessaan omaansa\nja samalla naapurinsakiu peltoa. Miten onnellinen tyttö raukka\nolisikaan, jos hänellä olisi niin mainio makuupaikka?\n\nTuskin se aate oli välkahtänyt hänen päässään, ennenkuin sitä seurasi\ntoinen; miksikä hän ei voisi yöpyä siihen. Mitäpä pahaa siinä olisi, se\nkun kuitenkin oli tyhjä? Eihän hänen tarvinnut peljätä poishäätämistä\nkun pelto jo oli korjattu eikä kukaan sinne enää tulisi. Läheisyydestä\nloisti tuli tiiliuunista, ja nähdessään sen punaiset liekit hän ei\ntuntenut olevansa yhtä yksinään kuin autiolla maaantiellä -- illan\nhämärässä ne olivat hänelle valotornina aavalla merellä.\n\nKuitenkaan hän ei heti rohjennut asettua risumajaan, se kon ei ollut\nihan tien vieressä; hänestä oli varovaisempaa mennä sinne vasta pimeän\ntultua. Hän istahti sentähden tienviereen odottamaan jo edeltäpäin\niloiten keksimästään hyvästä yöpaikasta, jommoista hän ei voinut\ntoivoakaan löytävänsä. Vihdoin, kun hän ei enää selvästi voinut erottaa\nympärillä olevia esineitä, eikä kuulunut hisaustakaan maantieltä päin,\nhän varovasti tohti hiipiä artisokkien välitse majaa kohti. Siellä oli\nvielä parempi olla kuin hän oli kuvaillutkaan, sillä lattialla oli\nolkivuode ja kaislakimppu, josta sai varsin hyvän päänalusen.\n\nKäytyään Saint-Denisin leipurissa Perrine oli ollut kuin takaa-ajettu\nmetsäkauris ja monta kertaa hän oli katsahtanut taaksensa olivatko\npolisit häntä takaa-ajamassa saadaksensa selville tuon väärän\nviisifrangin jutun. Risumajan olkivuoteella hänen hermonsa hiukan\nasettuivat ja katto hänen yllänsä tuotti hänelle elähyttävää ja mieltä\nrohkaisevaa turvan ja toivon tunnetta, jommoista ei pitkään aikaan\nollut saanut kokea: ei ollut vielä kaikki menetetty, vielä onni\nhänellekin koittaa.\n\nMutta vähän rauhoituttuaan hän kummastuksekseen huomasi itsellään\nolevan nälän. Astuessansa pitkin tietä hänestä tuntui kuin hänen ei\nmilloinkaan enää tarvitsisi syödä eikä juoda.\n\nVaarallisin kohta hänen nykyisessä kohtalossaan oli juuri se, miten\nhänen olisi mahdollista viitenä tahi kuutena päivänä tulla toimeen\nrahojensa jäännöksillä, viidellä centimella. Sinä hetkenä se ei sen\nenempää merkinnyt, mutta huomenna, ylihuomenna.\n\nVaikka asia olikin tärkeä, hän ei kuitenkaan tahtonut siitä masentua.\nPäinvastoin hänen tuli taistella toivottomuutta vastaan ja karaista\nmielensä kestämään kaikki vastoinkäymiset. Keksittyään näin\näkkiarvaamatta hyvän makuuhuoneen, kun oli luullut täytyvänsä maata\ntaivasalla hän arveli mahdolliseksi, että ehkä voisi huomenna yhtä\nodottamattomalla tavalla saada ruokaa. Mistä? Mitä? Sitä hän ei osannut\nkuvaillakaan. Mutta tuo tietämättömyys ei kuitenkaan voinut estää häntä\nnukkumasta sydän täynnä toiveita.\n\nHän heittäytyi pitkälleen olkivuoteelle ja asetti kaislakimpun\npäänalukseksensa. Risumajan seinän aukosta hän näki tiiliuunin liekkien\nkiemuroivan yön pimeydessä ja maatessansa siinä kääriytyneenä\nkuluneeseen saaliinsa häntä lohdutti turvallisuuden ja rauhan tunne,\njoka kokonaan voitti vatsankin muistutukset että olisi jo aika\natrioida.\n\nHän ummisti silmänsä, mutta ennenkuin nukkui, hän samaten kuin teki\njoka ilta, koetti muistuttaa mieleensä isänsä kuvan; mutta sinä iltana\nhänen kuvaansa liittyi myöskin äidin lempeä muisto, äidin jonka saman\nkauhean päivän aamuna oli kätkenyt maan poveen ja hänestä tuntui kuin\nmolemmat kumartuisivat hänen ylitsensä häntä suutelemaan samalla\ntavalla kuin eläessään tekivät joka ilta. Siitä tyttö raukka purskahti\nitkuun ja surun valtaamana hän nukkui, ja kyyneleet kostuttivat hänen\nposkiaan.\n\nVaikka olikin kovin uupunut ei hän kuitenkaan saanut nauttia\nrauhallista, virkistävää unta; milloin hänet herätti rattaiden jyrinä\nkovalla maantiellä, milloin suhisten ohikiitävä juna tahi joku\nsalaperäinen ääni, jotka kaikkialla aika ajoin keskeyttivät öisen\nhiljaisuuden ja jotka joka kerta saattoivat hänen sydämensä sykkimään.\nHän kuitenkin aina heti nukkui uudestaan. Kerran hän heräsi siitä että\nluuli vaunujen pysähtyvän tielle pellon viereen ja sillä kertaa hän\nrupesi kuuntelemaan. Hän ei ollut erehtynyt, hän kuuli selvästi siellä\nolevan väkeä, kuuli heidän puoliääneen kuiskailevan ja muuten\nvarovaisesti liikkuvan. Hiljaa hän kohosi polvilleen kurkistaaksensa\nulos seinässä olevista reijistä; vaunut olivat seisahtuneet pellon\ntoiseen päähän ja hän oli heikossa tähtivalossa eroittavinansa miten\njoku henkilö, mies tahi nainee heitti niistä alas suuria vasoja toisen\ntoisensa perästä, jotka sitten kaksi muuta henkilöä vuorostansa kantoi\nkorjaamattomalle pellolle, Monneaun pallolle. Mitä se merkitsee? Ja\nnäin keskellä yötä!\n\nEnnenkuin hän ehti keksiä vastausta siihen kysymykseen vaunut vierivät\npois ja molemmat varjot astuivat artisokkapellolle. Heti sen perästä\nkuului sieltä tiheitä lyöntejä ja sen perästä kahinaa, ikäänkuin\njotakin hakattaisiin poikki.\n\nSilloin hän ymmärsi mitä väkeä ne olivat: varkaitahan ne olivat\n\"korjaajia\", jotka \"puhdistivat Monneauo pellon\"; sukkelaan he\nleikkasivat artisokat varsistaan ja täyttivät niillä vasut, jotka\nolivat kuljettaneet mukanaan vaunuissa, vaunut he lähettivät pois,\njotta ei niiden siellä olo herättäisi ohikulkevien epääluuloa.\n\nMutta Perrine ei ensinkään ollut samaa mieltä kuin äskeiset talonpojat;\nhänestä se ei ollenkaan ollut \"parahiksi\", sillä ensi silmänräpäyksessä\nhän oivalsi mihin vaaroihin hän voisi senkautta joutua.\n\nMitäpä tekisivät hänelle jos keksisivät hänen piilopaikkansa? Usein hän\noli kuullut kerrottavan miten varkaat milloin heidät löydettiin\nverekseltään toimessaan tahi heitä häirittiin, tappoivat ihmisiä, jotka\nolisivat voineet olla heidän rikoksensa todistajina.\n\nTosin kyllä oli hyvinkin todeomnkaista, ettei häntä huomattaisi, juuri\nsentähden että he tiesivät majan tyhjäksi ja senvuoksi olivat ryhtyneet\nMonneaun pellon \"korjuuseen\"; mutta jos heidät kuitenkin yllätettäisiin\nja joutuisivat kiinni! Ehkä hänetkin silloin vangittaisiin! Miten hän\nvoisi puolustautua ja näyttää toteen ettei kuulunut heidän joukkoonsa!\n\nSitä ajatellessa tuskan hiki nousi hänen päähänsä ja häntä rupesi\nhuimaamaan, niin ettei voinut erottaa mitä tapahtui ympärillään, vaikka\nyhä edelleea kuuli sirppien suhinan kun varkaat hakkasivat poikki\nartisokat. Se seikka ainoastaan vähäsen rauhoitti häntä, että he\ntyöskentelivät niin innokkaasti, että kohta ennättäisivät korjata koko\npellon.\n\nMutta heitä häirittiin; vaunujen ratinaa kuului kaukaa maantieltä ja\nsilloin varkaat piiloutuivat artisokkien väliin niin syvälle ettei edes\nPerrine voinut heitä nähdä.\n\nVaunujen mentyä ohi he nousivat jälleen jatkamaan työtänsä kahta vertaa\nuutterammio.\n\nVaikka he työskentelivät tavattoman sukkelaan ei Perrinen mielestä työ\nkuitenkaan ottanut milioinkaan loppuaksensa ja joka hetki hän luuli\nettä heitä tultaisiin vangitsemaan ja silloin ihan varmaan hänkin\nheidän mukanansa.\n\nJospa hän kuitenkin voisi pelastua! Ei ollut tosin vaikeata päästä ulos\nmajasta, mutta voisiko hän hiipiä edelleen pois herättämättä\nminkäänlaista huomiota? Jos hän sen sijaan jäisi sinne ja olisi hiljaa\nkuin hiiri, niin hän varmaankin pysyisi kokonaan huomaamatta.\n\nNiin hän pani jälleen hiljaa maata ja oli nukkuvinaan, sentähden että\nhänestä oli mahdotonta paeta huomaamatta ja joutumatta kiinni; parasta\noli sittenkin olla muka näkemättä mitään, ehkä varkaat silloin luulivat\nhänen nukkuneen koko ajan, jos sattumalta tulisivat majaa tarkastamaan.\n\nHyvän aikaa varkaat vielä jatkoivat työtään, sitten kuului kimakka\nvihellys, jonka jäljestä vaunut ratisten lähestyivät maantietä pitkin\npellon laitaan asti, johon seisahtuivat. Parissa minutissa olivat vasut\nnostetut niihin ja sitten varkaat täyttä vauhtia ajoivat pois Parisiin\nvievää tietä.\n\nJos Perrine olisi tietänyt kuinka paljon kello oli, hänellä olisi kyllä\nvielä ollut aikaa nukkua kunnes päivä alkoi sarastaa, mutta kun hänellä\nei ollut aavistustakaan siitä miten kauan jo oli ollut siellä, niin\nhänestä tuutui paraalta jatkaa matkaansa: maalla ollaan aikaisin\nliikkeellä. Jos päivän koitteessa joku talonpoika sattuisi\nnäkemään hänen tulevan ryöstetyltä pellolta, tahi vaan olevan sen\nläheisyydessäkin niin ehkä luulisivat häntä varkaiden liittolaiseksi ja\nvangitsisivat hänet.\n\nHän hiipi varovasti ulos majasta ja varkaan tapaan peltoa pitkin\nmaantielle tarkasti kuunnellen ja katsellen ympärilleen näkyikö ketään.\nSiten hän pääsi maantielle ja jatkoi joutuisasti matkaansa. Tähtien\ntuikkiva valo heikkeni ja itäisellä taivaanrannalla näkyi heikko ja\nkapea valonviiva, joka levenemistänsä leveni valaisten pimeät varjot ja\nilmoittaen päivän tuloa.\n\n\n\n\nKahdeksas loka.\n\n\nPerrine ei ollut astunut kauan ennenkuin näki mustan seinän kohoavan\nedessänsä taivaan rannalla ja vähitellen muodostuvan katoiksi,\nsavupiipuiksi ja kirkontorneiksi samalla kun alempana olevat esineet\npysyivät pimeässä.\n\nPian hän oli ehtinyt kaupunkiin; vaistomaisesti hän siellä säikähti\nomien askeleidensa kolinaa ja rupesi astumaan hiljaa ja varovasti,\nmutta hänen pelkonsa oli turha. Sillä paitsi muutamia kattoloilla\nkuljeskelevia kissoja oli kaikki vielä unen vallassa, niin ihmiset kuin\neläimetkin. Ei kukaan herännytkään paitsi muutama koira, joka silloin\ntällöin haukahti lukitun portin takana. Koko kaupunki näytti\nkuolleelta.\n\nPäästyään jälleen ulos kaupungista hän rauhoittui ja hiljensi\nvauhtiansa; olihan hän nyt siksi kaukana \"korjatusta\" pellosta, ettei\nhäntä enää voi luulla varkaiden liittolaiseksi ja hän käsitti ettei\nvoisi kauankaan jatkaa semmoista kulkua. Hän tunsi outoa väsymystä ja\nraukeutta ja huolimatta aamun viileydestä veri nousi hänelle päähän\nsaattaen askeleensa horjumaan.\n\nMutta vaikka hän astuikin vitkemmin, vaikka aamu olikin raitis ja\nvirkistävä kaste peitti maan, niin hän pysyi kuitenkin yhtä levotonna,\nhänen reippautensa oli kadonnut ja hän tunsi nälän ahdistuksen, joka\nvei häneltä kaiken tarmon.\n\nMinne hän joutuisi, jos hän menettäisi kaiken tahdonlujuuden, kaikki\nvoimansa?\n\nNiin ei saisi tapahtua ja hän päätti levähtää hetkisen. Hän oli juuri\npäässyt vasta niitetylle apilaspellolle, jossa hyvänhajuinen heinä oli\nharavoitu houkutteleviin rukoihin. Hänen onnistui päästä syvän ojan\nylitse ja hän valmisti ruvon kylkeen itselleen pehmeän vuoteen, joka\nvielä lisäksi oli lämmin ja tuoksui niin suloisen tuoreelta. Oli niin\nhiljaista ja rauhallista aukealla pellolla, luonto vielä uinaili ja\nnäytti aamuruskon valossa äärettömän aavalta. Hiljaisuus, vuoteen lämpö\nja heinän sulotuoksu rauhoitti hänen kiihtyneet hermonsa, eikä\naikaakaan niin hän vaipui virkistävän unen helmaan.\n\nHänen herätessänsä päivän pyörä jo korkealta taivaalta lämpimillä\nsäteillään valaisi maan ja suuri joukko työväkeä, miehiä, naisia\nhevosineen oli täydessä touhussa hänen ympärillään. Hänen\nläheisyydessänsä joukko miehiä perkasi ohdakkeet kaurapellosta; tuo\nläheisyys häntä vähäisen pelotti, mutta hän huomasi heti heidän\nkäytöksestään etteivät olleet häntä huomanneet tahi eivät sen enempää\nhänestä välittäneet. Heidän ehdittyään vähän etäämmäksi hän nousi\njatkamaan matkaansa.\n\nPitkä, sikeä nni oli virkistänyt hänet ja palauttanut hänen voimansa,\nniin että hän jaksoi sangen rivakasti jatkaa matkaansa muutamia\nkilometrejä. Mutta siiloin aälkä rupesi muistuttamaan häntä\nläsnäolostansa vaikuttaen pyörtymistä, kuvotusta, suonenvetoa ja\npainostamista sekä semmoista tunnetta kuin puristettaisiin hänen\nohimojansa kovasti pihdeillä. Saavuttuaan mäen kukkulalle hän näki\nedessänsä suuren kylän ja sen takana metsänrinteellä komean linnan\nhuiput kohoavan korkealle kohti taivasta. Sieltä hän päätti ostaa\nleipää.\n\nMinkätähden hän kärsisi nälkää, kun hänellä vielä oli yksi sous\ntaskussansa? Minkätähden hän ei siis sitä käyttäisi? Tosin hänelle ei\nenää jäänyt mitään jäljelle kun se oli mennyt, mutta kentiesi voisi\nolla mahdollista että hänelle sattuisi apu jossakin muodossa, Onhan\nollut ihmisiä, jotka ovat löytäneet rahaa maantieltä; ehkä voisi\nhänellekin sattua samanlainea onni. Mtnkätähden ei onni kerrankin voisi\nolla hänellekin suosiollinen? Olihan hän jo saanut kärsiä siksi paljon\nonnettomuutta, puhumattakaan tavallisista vastoinkäymisistä, että olisi\naika onnen lehden kääntyä.\n\nHän katseli tarkasti rahaansa ottaaksensa selvää oliko sekin väärä.\nPahaksi onneksi hän ei kyllin hyvin tuntetmt ranskalaisia rahoja\nvoidaksensa päättää oliko se oikea vai väärä. Senvuoksi hän melkein\nvapisi astuessaan lähimaiseen leipurinmyymälään ja peljäten\nSaint-Denisissä tapahtuneen kohtauksen siellä uudistuvan.\n\n\"Olkaa hyvä leikatkaa minulle leipää sen verran kum voin saada yhdellä\nsous'illa?\" hän pyysi puodin omistajalta.\n\nVastaamatta mitään leipuri ojensi hänelle pienen leivän hyllyltänsä,\nmutta ojentamatta kättään sitä ottamaan Perrine lausui epäröiden.\n\n\"Ellette tahdo leikata leipää niin sen ei tarvitse olla tuoretta.\"\n\n\"Ottakaa sitten tämä.\"\n\nJa punnitsematta leipuri ojensi hänelle melkoisen suuren leivän, joka\nnähtävästi jo pari kolme päivää oli maannut hyllyllä.\n\nMutta vähät siitä oliko se kuivaa tahi tuoretta. Pääasia oli että se\noli tavallista määrää suurempi ja itse asiassa se vastasikin kahta\ntavallista.\n\nHeti saatuaan leivän käteen vesi oikein herahti hänelle suuhun, mutta\nhän ei kuitenkaan tahtonut ruveta syömään ennenkuin oli päässyt ulos\nkylästä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Päästyään viimeisen talon\nsivuitse hän otti esiin puukkonsa ja piirusti sillä ristin leipäänsä,\nniin että muodostui neljä yhtä suurta osaa ja leikkasi siitä heti yhden\npalan, jonka tuli riittää sen päivän osaksi. Nuo kolme jäljellä olevat,\nolivat aiotut seuraavan kolmen päivän osaksi ja piti niiden riittämän\nkunnes pääsi Amiensin tienoille.\n\nTuon kaiken hän oli laskenut astuessansa kylän läpi ja mielestänsä se\noli yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin. Mutta tuskin hän oli haukannut\nensimäisen suupalan päivänannoksestansa ennenkuin huomasi, että nälkää\nei voi johtaa enempää kuin muitakaan elämän tarpeita sen mukaan mitä\npitäisi tehdä, mitä ei. Hänen oli nälkä ja hänen täytyi saada syödä ja\nhän nielasi ensimäisen suupalan päättäen syödä toiset verkkaan ja\nkunnollisesti pureskelemalla. Mutta toinen luiskahti alas yhtä\nsukkelaan eikä hän voinut hillitä itseänsä vaikka kyllä koetti\nparastansa. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut semmoista tahdon\nheikkoutta, semmoista eläimellistä ahmimishalua. Hän oikein häpesi\nitseään. Hän nuhteli itseään sanoen sitä rumaksi ja kurjaksi, mutta\nniin sanat kuin mielipiteetkin olivat yhtä voimattomat kalvavaa nälkää\nvastaan. Hänen ainoana puolustuksenaan, jos hänellä semmoista olikaan,\noli että kaikki nuo pienet palaset yhteensä eivät painaneet edes\npuoltakaan naulaa ja ettei kokonainen naulakaan olisi riittänyt\ntyydyttämään tuota ääretöntä nälkää, joka vaivasi häntä ja joka\nvarmaankin oli edellisten päivien paastoamisen seurauksena -- hän kun\ntuskin oli nauttinut mitään sen jälkeen kuin La Carpe oli antanut\nhännello kupillisen lihalientä.\n\nTuon asian selitys, joka muuten oli vallan todenperäinen vaikutti sen,\nettä neljäskin pala joutuun livahti alas samaa tietä kuin kolme\nedellistäkin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä että hän ei voinut\nmenetellä toisin, häneltä kun puuttui kaikki vastustusvoima.\n\nMutta tuo puolustus menetti voimansa heti hänen jälleen lähdettyä\nmatkaan, eikä hän ollut ehtinyt astua viittä sataa metriä pölyistä\ntietä, ennenkuin kysyi miten käynee huomenna, kun nälkä jälleen vaatii\ntyydytystä, ellei ihmettä tapahdu, sillä muuten häntä kyllä kohtaisi\nsamallainen nälän puuska kuin äskeinen.\n\nMutta sitä ennen häntä kohtasi toinen tuska, nimittäin jano, joka\nvallan kuivasi hänen kurkkunsa: aamu oli paahtavan kuuma ja vähä väliä\ntuli kuuma tuulenpuuska etelästä peittäen hänet kuivaan pölypilveen,\nsaattaen hänet kovasti hiostumaan ja kielen vallan kuivamaan suulakeen.\nOli ikäänkuin hän olisi hengittänyt hehkuvaa ilmaa ja tien reunamilla\nriippuivat peltokiertämön heleät kukat ja sinikellojen hennot kuvut\nmelkein kuolleina, palaneina puoleksi surkastuneissa varsissaan.\n\nAlussa hän ei välittänyt tuosto janosta: onhan vesi kaikkien yhteistä\nomaisuutta eikä tarvitse mennä puotiin sitä ostamaan. Tavatessaan\nensimäisen puron tahi lähteen ei tarvitse muuta kuin kumartua suulleen\ntahi ammentaa kämmenellään saadaksensa sitä mielin määrin.\n\nMutta pahaksi onneksi hän sattui olemaan juuri sillä Ile-de Francen\ntasangolla, jossa Rouillonista Thèveen asti ei ole ainoatakaan jokea,\nvaan ainoastaan muutamia talven täyttämiä sadepuroja, jotka kesällä\nkuivuvat vedettömiksi. Laveat kauramaat, aukeat, puuttomat tasangot,\npieni kukkula siellä täällä ynnä kellotapuli ja muutama pieni valkoinen\ntalo, jota ei edes ainoakaan poppelipuu korista, ei syvennystä, jonka\nläheisyydessä voisi olettaa olevan laakson, helmassaan pieni virkistävä\npuro -- semmoinen oli hänen eteensä leviävä maisema.\n\nPienessä kylässä, johon saapui jätettyään Ecouenin taaksensa Perrinellä\noli hyvä aika katsella ympärilleen, mutta turhaan hän etsi toivomaansa\nsuihkulähdettä, syystä että ne ovat harvinaisia maakylissä, missä ei\njuuri muisteta pölyisen maantien janoista vaeltajaa. Kullakin on oma\npihakaivonsa tahi naapurin ja se riittää.\n\nSillä välin hän oli ehtinyt kylän laitaan sen viimeisten talojen\nluokse, mutta ei rohjennut palata pyytämään sieltä vähäsen vettä. Hän\noli jo huomannut miten häntä katseltiin jotenkin epäluuloisesti ja\ntylysti; hänen mielestään koiratkin murisivat ja näyttivät hampaitansa\nryysyläiselle joka heidän lepoaan häiritsi, mahtoivatko ihmiset antaa\nhänen toista kertaa kulkea talojensa ohitse. Jos hänellä olisi ollut\nsäkki selässä, jos hän olisi käynyt jotakin kaupittelemassa tahi\nostelemassa, niin hän varmaankin olisi saanut esteettä kulkea, mutta\nnyt hän kulki tyhjin käsin ja sentähden hänen muka täytyi olla varas,\njoka vaani tilaisuutta tehdäksensä hyvät kaupat itselleen tahi\nseurueelleen.\n\nHänen täytyi siis kulkea eteenpäin, aina vaan kulkea.\n\nSillä välin tuli hänelle astuminen yhä vaikeammaksi, yhä\nsietämättömämmäksi, kun polttava kuumuus ja melkein hehkuva hiekka\nhäntä yhä enemmän rasittivat; tie oli aukea, ei näkynyt ainoatakaan\npuuta ja tuuli nosti pölypilven toisensa perästä kuivasta maasta ja\nkietoi hänet siihen. Jano tuli yhä tuskallisemmaksi, suu oli ihan kuiva\nja kieli paisui ikäänkuin hänellä olisi ollut kurkussa joku vieras\nesine; suulaki koveni ja tuntui kokoonkäpristyneeltä sarvilevyltä ja\ntuo sietämätön tunne pakotti häntä hengittäessänsä pitämään huulet\nauki, joka kuivasi kielen yhä enemmän ja teki suulaen entistään\nkovemmaksi.\n\nEpätoivossansa hän etsi tieltä pieniä kiviä, niin sileitä kuin löysi ja\npiti niitä suussaan; se vaikutti sen että kieli vähäisen kostui eikä\nsylky enää ollut yhtä limaista.\n\nToivo ja rohkeus hänessä elpyi jälleen. Ranska, siksi paljon hän jo oli\nkulkenut sitä, ei ollut mikään erämaa, vaan kohta hän kyllä tapaa joen,\nlammikon tahi lähteen. Ja sitäpaitsi oli aurinko juuri piiloutunut\npilven taakse eikä enää paahtanut niin polttavasti, vaikka kuumuus\nsilti oli melkein yhtä rasittava, tuuli kun tuntui tulevan ikäänkuin\npalavasta uunista. Kääntyessänsä taaksepäin hän näki suuren mustan\npilven, joka peitti koko Parisin puoleisen taivaanrannan ja kohosi\nkohoamistaan uhaten peittää koko taivaan. Rajuilma oli tulossa ja se\nvarmaankin toisi mukanaan sadetta, tuota siunattua vettä, joka\ntäyttäisi kaikki purot ja ojat, niin että hän saisi vettä juodaksensa\nniin paljon kuin suinkin halutti.\n\nSamassa tuli kova tuulispää, raivoisesti repien matkallaan juurineen\npieniä pensaita, nostaen oikeita hiekka- ja someropyörteitä, kuljettaen\nmukanaan vihreitä lehtiä, oljen- ja heinänkorsia; sen tauottua kuului\netäältä taivaanrannalta kumeata jyrinää jota keskeytymättä jatkui vähä\nväliä purkautuen kovaksi paukaukseksi.\n\nHän heittäytyi suulleen maahan tien viereen käsillään peittäen silmiään\nja suutaan kun oli mahdoton pysyä pystyssä kauheassa hirmumyrskyssä.\nUkkosen jyrinä saattoi hänen kuitenkin niin pian kuin mahdollista\nnousemaan jälleen. Äsken hänellä oli ollut mielessä ja häntä elvyttänyt\nainoastaan toivo, että tulisi sadetta, mutta ukkosen jyrinä muistutti\nhänelle, että rajuilma tuo muutakin mukanaan: kirkkaita salamoita ja\nkauheata ukkosenjylinää.\n\nMistä löytää aukealta tieltä suojapaikkaa? Ja jos kastuisi\nläpimärjäksi, missä kuivata vaatteitansa?\n\nTuulispään nostaman pölyn haihduttua hän näki noin parin kilometrin\npäässä metsän, jonne tiekin näkyi vievän ja hän toivoi löytävänsä\nsieltä kivenlouhikon tahi maanluolan, johon voisi hiipiä sateen\nsuojaan.\n\nEi ollut enää miettimisen aikaa, musta pilvi nousi yhä korkeammalle ja\nhänen ympärillään pimeni pimenemistään. Ukkonen kävi yhä kovemmin aika\najoin jyristen kauhealla paukkeella, jolloin kirkas salama välähtäen\nlävisti ilman ikäänkuin tahtoen hävittää maan päältä kaiken elon.\n\nEhtineekö hän metsän suojaan ennen rajuilman puhkeamista? Läähättäen\nrientäessänsä eteenpäin hän pari kertaa kääntyi katsomaan mitenkä\nkorkealle uhkaavat pilvet olivat ehtineet ja huomasi niiden nuolen\nnopeasti lentävät eteenpäin; vähä väliä leimahti taivas kietoen hänet\nikäänkuin ilmituleen.\n\nMatkallaan Ranskaan hänet oli monta kertaa yllättänyt semmoinen kauhea\nrajuilma, mutta silloin hänellä oli isä ja äiti turvana. Nyt hän\nsitävastoin oli ypö yksin aukealla tasangolla, pieni muuttolintunen,\nhirmumyrskyn kourissa.\n\nJos hänen olisi täytynyt kulkea vastatuuleen, niin hän ei varmaankaan\nolisi päässyt mihinkään, mutta nyt tuli onneksi tuuli takaapäin ja\npuhalsi niin kovasti että hänen oli pakko juosta.\n\nMiksi hän ei lakkaamatta jatkanut semmoista juoksua? Eihän rajuilma\nvielä ollut ennättänyt hänen päällensä.\n\nKyynärpäät puserrettuina kylkiin, ruumis kumartuneena eteenpäin hän\nriensi edelleen myrskyn takaa-ajamana niin kauvan kuin jaksoi, mutta\nrajuilma ennätti kuitenkin paljoa sukkelammin ja hän kuuli hirmumyrskyn\nulvovan kintereillään.\n\nJos hän olisi ollut entisellään ei pitkänkään matkan juokseminen olisi\ntuntunut hänestä miltään ja hän olisi voinut vaivatta rientää\neteenpäin. Mutta nälkäisenä, sun kuivuneena, pää raskaana ja läähättäen\nhän tunsi voimansa pettävän ja oli vähällä lannistua taistelussaan.\n\nOnneksi oli metsä lähempänä kuin hän luulikaan ja hän voi jo eroittaa\nmuutamia suuria puita siellä missä metsä hakkuun vuoksi oli harvempi.\n\nVielä muutama minuutti ja hän pääsee sen suojaan, ainakin hän ehtii sen\nreunaan, ja sekin jo on parempi kuin aava tie. Ei tarvinnutkaan enempää\nkuin tuon toivon kipinän niin pieni kuin olikin, elvyttämään hänen\nmasentunutta rohkeuttansa: kuinka monta kertaa olikaan hänen isänsä\nlausunut suurimmat pelastumisen toiveet olevan sillä, joka kestää\nlujana ja rohkeana loppuun asti.\n\nJa hän kesti sen muiston rohkaisemana, juuri kuin isänsä olisi ollut\nsiinä ja taluttanut häntä.\n\nJyrähdys, entisiä paljo mahtavampi ja jymisevämpi vallan naulasi hänet\nmaahan tulimeren keskelle. Ukkonen ei enää seurannut hänen jälkiään, se\noli jo hänet saavuttanut ja oli hänen yllänsä; nyt hän jo voi hiljentää\nvauhtiansa, sillä parempi oli kastua läpimärjäksi kuin kuolla salaman\niskusta.\n\nHän ei ollut ehtinyt kahtakymmentä askelta, kun jo putosi muutamia\nsuuria, raskaita sadepisaroita ja hän luuli rankkasateen saavuttaneen\nitsensä. Mutta siitä ei tullutkaan mitään, rajuilma kuljettikin\nsadepilven syrjään. Niin hän oli siis päässyt metsään, mutta siellä oli\nniin pimeätä, ettei hän voinut nähdä montakaan askelta eteensä; salaman\nvalossa hän kuitenkin oli näkevinänsä ihan lähellä pienen risumajan,\njonne vei huono syväraiteinen tie ja sinne hän umpimähkään suuntasi\nkulkunsa. Uudet ukkosen tulet todistivat hänen nähneen oikein: siellä\noli todellakin pieni risumaja, jonka varmaankin puunhakkaajat olivat\nrakentaneet ja oksilla peittäneet saadaksensa suojaa sateelta,\nrajuilmalta jopa auringonpaahteeltakin. Vielä viisikymmentä askelta --\nkaksikymmentä, kymmenen ja hän oli päässyt sateensuojaan. Hän kokosi\nviimeiset voimansa ja riensi siihen juosten ja vallan uupuneena,\nhengästyneenä hän heittäytyi lehtivuoteelle jonka näki majan nurkassa.\n\nTuskin hän oli ehtinyt hengähtää kun kovaa ryskettä kuului metsästä.\nOlisi melkein luullut koko metsän kaatuvan. Suuret hakkuulta säästyneet\npuut taipuivat ja huojuivat kuin ruo'ot, oksat temmaistiin irti\nrungosta ja kuivuneita risuja sinkoili alas vetäen mukanaan nuoria ja\nterveitä tahi musertaen alla olevat pienet puut.\n\nKestäneekö tuo hatara suojus hirmumyrskyn kovissa kourissa? Tahi\nkaatuneeko se ensi puuskan kynsissä?\n\nTuskin se ajatus oli juolahtanut hänelle mieleen kun suuri sinertävä\nukonnuoli, entisiä vielä mahtavampi vallan sokaisi hänet ja sitä heti\nseuraava paukaus silmänräpäykseksi saattoi hänet tainnoksiin.\nSelvittyään siitä hän tunnustellen koetteli oliko säilynyt\nvahingoittumatta ja huomasi silloin lähellä olevan suuren tammen rungon\nvalkoisena kiiltävän metsän pimeydessä. Ukon nuoli oli sattunut siihen,\nkuorinut sen, halaissut puun ja reväissyt pois oksia ja lehtisiä, jotka\nsinkoillen olivat pudonneet hänen turvapaikkansa katolle. Suurimmat\nhaarat riippuivat irtirevittyinä pitkin puun runkoa ja ratisivat\nmyrskyr kourissa.\n\nIstuessansa siinä kalpeana ja pelästyksissään hän ajatteli miten\nlähellä kuolemaa hän oli ollut, niin lähellä että sen tuhoava hengitys\noli vallan painanut hänet maahan. Silloin hän näki metsän peittyvän\nsumuun ja kuuli samalla mahtavan huminan, paljoa kovemman kuin\nohikiitävän junan kohina -- rankkasade se siinä kohisi ja rakeet\nrapisivat metsässä. Risumaja ratisi kaikista liitoksistaan, katto\ntaipui veden painosta, mutta kesti kuitenkin, ei edes vuotanutkaan.\n\nEipä aikaakaan niin vettä valui virtanaan alas kaltevalta katolta ja\nPerrinen tarvitsi vaan itse kastumatta ojentaa kätensä saadaksensa\nyllin kyllin juomaa millä sammuttaa polttavan janonsa.\n\nSitten hänen ei auttanut muuta kuin odottaa rajuilman taukoamista,\nsillä jos maja kerran on kestänyt kovimmat täräykset niin miksikä se ei\nmyöskin kestäisi tasaista rankkasadetta. Ei mikään komeasti rakennettu\ntalo, olkoon se sitten miten mukava tahansa olisi hänen mielestänsä\nvoinut vetää vertoja tälle kurjalle hökkelille, jossa hän oli yksin\nvaltiaana. Se ajatus virkisti hänet suurimmaksi osaksi sentähden, että\nhäntä juuri ennen oli ahdistanut kärsimykset, sekä pelon ja kauhun\ntunteet. Hän järjesti itselleen vuoteen höylänlastuista, risuista ja\nkuivuneista lehdistä, kääriytyi vanhaan saaliinsa ja nukkui huolimatta\nukkosen jyrinästä, sateista ja tuulesta, joka vielä hillitsemättä\nraivosi majan ulkopuolella, nauttien rauhan, levon ja lohdutuksen\ntunnetta jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Olihan\nsittenkin totta, että juuri ne pelastuvat vaaroista, joilla on\nrohkeutta kauvimmin taistella niitä vastaan.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nKun Perrine heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan oli ukkonen\nlakannut pauhaamasta, mutta koska sataa vihmoi tasaisesti ja hienosti\nja metsä oli läpikastunut, niin hän ei voinut ajatellakaan matkansa\njatkamista; hänen täytyi siis odottaa.\n\nSe seikka ei ensinkään saattanut häntä levottomaksi eikä ollut hänelle\nvastenmielinen. Metsän hiljaisuus ja yksinäisyys ei ensinkään\npelottanut häntä ja tuo pieni maja, josta oli löytänyt suojapaikan ja\njossa oli nauttinut virkistävää unta oli jo ehtinyt tulla hänelle\nrakkaaksi; mikä esti häntä viettämästä siellä yönsäkin, kun varmasti\ntiesi voivansa nukkua katon alla ja saavansa kuivan vuoteen.\n\nTaivas oli harmaiden pilvien peitossa eikä hänellä ollut aavistustakaan\nsiitä miten kauvan hän oli nukkunut, mutta se oli vähäpätöinen seikka,\nsillä ainakin hän huomaa illan tulon.\n\nLähdettyään Parisista Perrine ei ollut vielä saanut tilaisuutta\nkertaakaan pestä itseänsä, ja maantien pöly oli myrskyn lennättämänä\ntarttunut häneen kiireestä kantapäähän, levinnyt harmaaksi kuoreksi\nhänen koko ruumiinsa yli ja liannut ihon sekä vaatteetkin. Kun hän oli\nihan yksin, kun kirkasta sadevettä juoksi runsaasti majan läheisyyteen\nmuodostuneissa ojissa, niin oli hänen mielestänsä aika otollinen ryhtyä\noikein perinpohjaiseen pesuun, sillä olihan hän nyt varma siitä ettei\nkukaan tulisi häntä häiritsemään.\n\nHameensa taskussa hänellä oli paitsi matkakarttaa ja äitinsä\nvihkimätodistusta pieneen riepuun kääritty saippuapalanen, kampa,\nsormustin ja rihmakerä, johon oli pistetty pari silmäneulaa. Sen hän\navasi, riisui nuttunsa, kenkänsä ja sukkansa sekä rupesi ojan yli\nkumartuneena pesemään saippualla kasvojansa, kaulaansa ja jalkojansa\nvirkistävässä, kirkkaassa vedessä. Pyyhinliinaa hänellä ei ollut, vaan\nhänen täytyi tyytyä kääreriepuun, joka kyllä oli pieni ja ohut, mutta\nkuitenkin tyhjää parempi.\n\nTämä peseminen virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin nauttimansa\nrauhallinen unikin ja sen jälkeen hän istahti hitaasti suorimaan pitkää\nvaaleata tukkaansa, jonka sitten kokosi kahteen paksuun palmikkoon ja\nantoi niiden riippua selkää pitkin. Ellei nälkä olisi ruvennut häntä\nahdistamaan ja ellei hänen paisuneita jalkojansa ahtaat kengät olisi\npuristaneet, olisi hän ollut sekä tyytyväinen että terve.\n\nHänen oli nälkä ja hänen täytyi kärsiä sitä, sillä ei mistään ollut\napua saatavissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut vallan suojatta niin\nkauan kuin hänellä oli risumaja turvanaan. Jaloilleeenkin hän arveli\nvoivansa hankkia helpotusta parsimalla kuluneihin sukkiinsa matkalla\nsyntyneet reijät. Se työ oli vaikeata ja pitkällistä, sentähden että\nhänellä ei ollut tavallista sukkalankaa vaan ainoastaan ompelurihmaa.\n\nOli siitä työstä kuitenkin se etu, että hän ahkeroidessaan melkein\nunohti nälkänsä, mutta sitä ei voinut ijankaiken kestää. Kun hän sai\nparsimisen loppuun tuli sadetta milloin hiljaa vihmoen, milloin\nrankemmin ja vatsakin rupesi yhä kapinallisemmin muistuttamaan\nolemassaolostansa ja ravinnon vaatimuksistansa.\n\nKun sadetta yhä vaan jatkui niin hänestä oli selvää ettei voinut ennen\nhuomispäivää jättää niin arvaamatta löytämäänsä suojapaikkaa. Hän ei\nmyöskään voinnt toivoa ihmeen tapahtuvan nälän tyydyttämiseksi ja\nmiettimistänsä hän mietti mistä löytää jotakin syömäkelpoista. Viimein\nhän taittoi pureskellaksensa majan ympärillä kasvaneiden koivujen\nnuoria oksia. Olihan hän matkoillaan isänsä kanssa saapunut semmoisiin\nseutuihin joissa koivunmahlaa juotiin, miksikä eivät sen lehdet sitten\nkelpaisi pureskeltavaksi. Kysymys oli vain olivatko ne myöskin\nravitsevaiset.\n\nSopihan sitä koettaa. Puukollansa hän leikkasi muutamia oksia ja\npalotellen ne ihan pieniksi hän rupesi niitä pureskelemaan.\n\nSe oli vaikeaa; vaikka hänellä kyllä oli lujat hampaat oli hänen\nmahdotonta saada niitä hienoksi, sitäpaitsi ne maistuivat kitkeriltä ja\nkarvailta. Hän ei odottanutkaan niistä mitään herkkuruokaa ja olisi\nkuitenkin syönyt niitä huolimatta niiden katkerasta mausta, jos vaan\nolisi saanut nälkäänsä tyydytetyksi. Kuitenkin hän ei voinut niellä\nniitä kuin mitättömän vähän ja sittenkin hän ryki joka kerralla ensin\nlukemattomia kertoja käänneltyään suussansa pureksittavaansa. Lehdet\nluiskahtivat alas hiukkasen helpommin.\n\nHänen pestessänsä, korjatessansa sukkiaan ja koettaessansa syödä\nkoivunoksia oli aika kulunut ja vaikka pilvinen taivas esti häntä\nauringon suunnasta päättämästä miten myöhäistä oli, niin hän huomasi\nkuitenkin illan jo lähestyvän. Sadekin taukosi ja vaikeahko sumu nousi\nmaasta leviten puiden juurille; hetkinen vielä niin Perrine oli\npimeässä yksinäisyydessä: hän ei voinut erottaa esineitä kymmenen\naskeleen päästä, ei läheltä eikä etäältä kuulunut muita ääniä kuin\nvesipisarain tippumista puiden oksilta ja risumajan katolta.\n\nVaikka olikin valmistautunut siinä yönsä viettämään, niin Perrineä\nkuitenkin vähäisen vapisutti ajatus jäädä ypö yksin turvatonna tuohon\npimeään, synkkään metsään. Tosin hän oli ennenkin ollut yhtä yksinään\nsamalla paikalla tuntematta mitään vaaran pelkoa, mutta metsä ei ole\npäivän aikana sama kuin yön pimeydessä, jolloin sen juhlallinen\nhiljaisuus ja salaperäiset varjot tuovat mieleemme niin kummallisia\nkammoksuttavia kuvia.\n\nSentähden hän ei voinutkaan heti nukkua, vaikka kyllä olisi tahtonut,\nvatsa, kun yhä tuntuvammin muistutti läsnäolostansa, jota paitsi häntä\nahdistivat ikävät ajatukset, jopa pelkokin.\n\nMitä petoja asustaneekaan metsässä. Ehkäpä susia? Se ajatus karkotti\nhäneltä kaiken nukkumishalun. Hän nousi, otti nurkasta ennen\nhuomaamansa paksun sauvan, vuoli puukollaan siihen kärjen, kantoi\nnurkkaan suojakseen risukimppuja, joiden takaa toki voisi petojen\ntullessa suojella itseään. Varmaankaan häneltä ei puuttuisi uskallusta.\nTuo rohkaisi hänen mielensä ja sauva kädessä hän laskihen levolle\nlastukasalleen risukimppujen taakse ja nukkui vähän ajan kuluttua.\n\nLintujen viserrys herätti hänet. Täyteläisistä huilunäänistä hän heti\ntunsi rastaan. Hän avasi silmänsä ja näki risukimppujensa takaa kalpean\nvalon puiden runkojen väliltä. Aamu jo sarasti.\n\nSade oli tauonnut kokonaan, ei tuulen henkäyskään liikuttanut kosteita\nlehtiä ja koko metsässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota vaan\nsilloin tällöin keskeytti laululintusen viserrys johon kaikui muiden\nlintujen vastaus läheltä ja kaukaa: aamujulistus ympäri metsää.\n\nHän kuunteli miettien joko piti nousta jatkamaan matkaa. Häntä\npuistutti ja vaatteitaan koskettaessaan hän huomasi ne kosteiksi.\nMetsän kosteus oli tarttunut niihin ja aamun viileydessä rupesi häntä\nviluttamaan. Silloin ei Perrineä enään epäillyttänyt; joutuun hän\nhypähti pystyyn ja rupesi jaloittelemaan. Jatkaessaan matkaansa hänen\nkyllä vielä tulisi lämmin.\n\nKuitenkin hän vielä viivähti hetkisen. Ei ollut vielä täysi päivä ja\nehkä olisi viisainta odottaa nähdäksensä rupeaisiko uudestaan satamaan\nennenkuin jälleen läksisi taivaltamaan.\n\nSaadaksensa ajan kulumaan ja etenkin lämmetäksensä hän rupesi\nasettamaan risukimppuja jälleen paikoilleen, sitten hän kampasi\ntukkansa ja peseytyi täyden ojan luona.\n\nHänen lopettaessaan oli aurinko jo noussut ja karkottanut sumuvaipan\npuiden väliltä, taivas oli vaalean sininen ja ihan pilvetön: aamu oli\nkaunis ja varmaan tulisi kirkas päiväkin; hän voi siis lähteä.\n\nVaikka hän olikin levähtänyt ja parsinut sukkansa, niin tuotti matkalle\nlähteminen hänelle kovin suurta tuskaa, sillä hänen jalkansa olivat\narat ja niitä pakotti, ne kun olivat edellisen päivän pitkästä\nastumisesta pahasti turvonneet. Mutta pian hän tottui siihen ja lisäksi\noli tiekin sateesta pehmennyt. Aurinko paistoi hänelle selkään ja sen\nvinosäteet virkistivät häntä ja loivat hänen eteensä maantielle\npitkähkön varjon joka askel askeleelta seurasi häntä matkakumppanina.\nHän katseli varjoa ja vertaili sitä sitten itseensä, katseli pukuaan ja\nkenkiään: tuloksena oli arvelu että vaikkei ollutkaan mikään hyvin\npuettu tyttönen, niin hän oli kuitenkin puhdas eikä enään näyttänyt\ntuommoiselta inhottavalta pesemättömältä, takkupäiseltä risukintulta.\nEhkeivät koiratkaan enää haukkuisi häntä kun hän astuisi kylien lävitse\neivätkä ihmisetkään epäluuloisesti häntä katselisi.\n\nIhana aamu oli omiansa elvyttämään hänen toivoansa: hän ei mielestänsä\nmilloinkaan ollut nähnyt niin suloista aamua, niin viehättävää luontoa.\nHuuhtoessansa pois pölyn tieltä, puista ja kentältä oli rajuilma\nsaattanut koko luontoon, niin puihin kuin ruohoon ihan uuden elämän,\njoka yön kuluessa oli puhjennut ilmi. Tuhannet leivoset liitelivät\ntaivaan sinessä iloisesti liverrellen ja metsän rinteelle asti\nulottuvasta ruohokentästä ja viljavainiosta levisi suloinen, virkistävä\ntuoksu.\n\nKuinka hän yksin voi olla surullinen kaikessa tässä yleisessä riemussa?\nPitikö onnettomuuden alati seurata häntä? Miksikä ei onni voisi kerran\nolla hänellekin suosiollinen? Olihan se jo auttanut häntä löytämään\nmetsästä yöksi niin hyvän suojapaikan. Voisihan se vastedeskin olla\nhänelle yhtä suopea.\n\nJa hänen astuessansa eteenpäin pääsi hänen mielikuvituksensa yhä\nenemmän valloilleen, alati palaten samaan aiheeseen: ehkä joku\nrikkinäisestä taskustaan olisi pudottanut rahaa maantielle. Ei ollut\nniinkään hullua kuvailla löytävänsä sitä, ei suurta kukkaroa, joka\nolisi annettava takaisin omistajalleen, vaan ainoastaan yhden sousin\njopa kymmenen sousin kappaleen, jonka hän hyvällä omallatunnolla voisi\npitää omanaan syystä ettei kukaan tulisi sitä perimään ja joka olisi\nhänen pelastuksensa.\n\nSitäpaitsi hänestä ei tuntunut ensinkään mahdottomalta toivo saada\njonkimmoista työtä, jolla voisi lisäksi ansaita muutaman sousin.\n\nTarvitsihan hän niin perin vähän tullaksensa toimeen kolme tahi neljä\npäivää.\n\nJa hän astui eteenpäin silmät tarkasti luotuina puhtaaksi huuhdottuun\nmaantiehen, mutta turhaan, hän ei löytänyt siltä suurta vaskirahaa\nenempää kuin pientä valkoista pudonnutta hopeakolikkoakaan eikä hän\nmyöskään keksinyt sitä työn tilaisuutta, jonka mieli oli kuvaillut niin\nhelpoksi, mutta jota todellisuudessa ei ollut olemassakaan häntä\nvarten.\n\nSillä välin oli tuo rahan pikainen löytäminen tullut hänelle jo miltei\npakkoasiaksi, sillä edellisen illan pahoinvointi uudistui aika ajoin\nniin valtavasti, että häntä rupesi pelottamaan ajatus ettei voisikaan\njatkaa matkaansa. Se ilmeni sydämen tykytyksenä, kuvottamisena,\npyörrytyskohtauksena ja hikoilemisena, jotka tekivät hänet vallan\nhervottomaksi.\n\nHänen ei tarvinnut kauan etsiä syytä siihen, vatsansa huusi hänelle sen\ntuskallisesti; kun hän ei voinut uudistaa eilispäivän huonosti\nonnistunutta koetta syödä koivunoksia ja lehtiä niin hänellä ei ollut\nmuuta keinoa kuin kysellä itseltään miten hänen käy, kun uusi entisiä\nankarampi pyörrytys kohtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan tien\nvierustalle tointumaan.\n\nJaksaneeko hän ollenkaan enään nousta siitä?\n\nJa jos hän ei jaksaisi, pitikö hänen kuolla siihen ypö yksin ilman että\nkukaan edes pitäisi hänen kättänsä omassansa?\n\nJos joku edellisenä iltana, jolloin hän epätoivoisesti ponnistaen\nvoimiansa oli päässyt risumajan suojaan, olisi sanonut hänelle että hän\nseuraavana päivänä luuli nurisematta kuolevansa nälkään ja\nvoimattomuuteen, niin hän olisi epäilemättä vastustanut semmoista\nluuloa. Eivätkö juuri ne pelastu, jotka jaksavat kestää loppuun asti?\n\nMutta tämä päivä ei ollut samanlainen kuin eilispäivä: eilen hänellä\nvielä oli vähäisen voimia jäljellä, tänään ne häneltä puuttui; hänen\npäänsä oli silloin selvä, nyt sitä huimasi.\n\nHän luuli olevan tarpeellista säästää itseään ja joka kerta kuin\nheikkous hänet yllätti, hän istahti ruohikkoon hiukan levähtämään.\n\nEhdittyään erään hernepellon luokse hän näki neljä ikäistänsä tyttöä\nmaalaisvaimon seurassa astuvan sinne ja ryhtyvän palkoja poimimaan.\nSilloin hän kokosi kaiken rohkeutensa, hypähti ojan yli ja astui vaimon\nluokse, mutta tämä ei sallinut hänen lähestyvänkään vaan huusi:\n\n\"Mitä täältä tahdot?\"\n\n\"Tahtoisin kysyä tarvitsetteko apua.\"\n\n\"Me emme tarvitse apua.\"\n\n\"Voitte maksaa minulle mielenne mukaan.\"\n\n\"Mistä olet kotoisin?\"\n\n\"Tulen Parisista?\"\n\nYksi tytöistä oikaisihe, katseli häntä vihaisesti sekä huusi:\n\n\"Mokomakin maankulkija, joka tulee Parisista riistämään työn\nkunniallisilta ihmisiltä!\"\n\n\"Kuulithan ettemme tarvitse apuasi\", jatkoi vaimo.\n\nEi auttanut muuta koin palata ojan yli ja horjuvin jaloin jatkaa\nmatkaansa, vaikka sydän oli pakahtumaisillansa.\n\n\"Tuossa tulevat santarmit -- juokse pian pakoon!\"\n\nPerrine säpsähti ja katsahti taaksensa ja kaikki takana olevat\npurskahtivat kovaan nauruun muka onnistuneelle pilalleen.\n\nHän ei ehtinyt astua kauas ennenkuin hänen oli pakko seisahtua, sillä\nhän ei voinut kyyneliltä nähdä tietä.\n\nMitä pahaa hän olikaan tehnyt heille kun he kohtelivat häntä niin\ntylysti!\n\nVarmaankin oli vaeltajan yhtä vaikea saada työtä kuin löytää rahaa\nmaantieltä. Sen hän kyllä nyt oli saanut kokea. Eikä hän rohjennut\nuudestaan koettaa, vaan jatkoi matkaansa kovin suruissaan. Hänellä\ntuskin oli enemmän rohkeutta rinnassa kuin voimia jaloissa.\n\nKeskipäivän aurinko rasitti häntä sanomattomasti. Hän vaivoin liikutti\njalkojaan ja joudutti askeleitansa ainoastaan kulkiessansa jonkun kylän\nlävitse välttääksensä ihmisiä, joiden luulotteli häntä epäilevästi\nkatselevan. Kuullessansa vaunujen ratinaa takanansa hän hiljensi\naskeleitansa, mutta yksin jäätyään hän seisahtui vähä väliä levähtämään\nja hengähtämään.\n\nMutta silloin hänen aivonsa olivat sitä vilkkaammassa toimessa ja\nsurulliset ajatukset lisäsivät hänen alakuloisuuttansa.\n\nMitä hyödytti lepäämiset, kun hän ei kuitenkaan tuntenut voivansa\nkestää loppuun asti?\n\nKohta hän saapui suureen metsään, jossa snora tie näytti jatkuvan\nloppumattomiin asti ja jossa kuumuus tuntui vielä rasittavammalta kuin\ntasangolla. Aurinko paahtoi tulisesti, ei tuntunut tuulen henkäyskään\nja pensastoista ja ojanvierustoista nousi kuumia höyryjä uhaten vallan\ntukahduttaa hänet.\n\nEi kestänytkään kauan ennenkuin hän vallan uupuneena ja hikisenä\nsykkivin sydämin vaipui ruohoon voimatta liikkua tahi ajatellakaan.\n\nSilloin saavuttivat hänet takaa kärryt.\n\n\"Onpa nyt kuuma\", lausui talonpoika joka niissä ajoi, \"onpa melkein\nkuolettava helle.\"\n\nPuoli houreissaan Perrine käsitti hänen sanansa aiotuksi itselleen ja\nkuolemantuomioksi.\n\nTottapa siis hänen täytyisi kuolla. Hän oli kyllä monesti itsekin\nlausunut noin, mutta nyt tuli Tuonen sanansaattaja ja virkkoi samoin.\n\nNiin, hänen täytyi kuolla, ei ollut mitään pelastusta, oi auttanut\nvastustaminen, hän ei sitä tahtonutkaan vaikka olisi voinutkin. Olihan\nhänen isänsä kuollut, niin hänen äitinsäkin; nyt tuli hänen vuoronsa.\n\nJa katkerin kaikista noista ajatuksista, jotka risteilivät hänen\npäässänsä, oli kuitenkin se että miksikä hän ei saanut kuolla yhdessä\nheidän kanssansa yhtä hyvin kuin täällä maantien ojassa kuin mikäkin\neläin!\n\nEi, hän tahtoi vielä viimeisen kerran ponnistaa voimiansa ja astua\nmetsään, etsiä sieltä rauhallisen paikan, jossa nukkuisi viimeiseen\nuneen piilossa kaikilta uteliailta silmiltä. Toinen tie kulki siinä\nristiin, hän poikkesi sille ja noin viisikymmentä metriä tiestä hän\nlöysi pienen avopaikan metsästä, jonka ruohikkoa koristivat kauniit\npunertavat digitaliskukat. Hän istahti kastanjapensaston suojaan\nojentautui pitkäkseen ja pani kätensä pään alle niinkuin aina ennenkin\niltaisilla nukkuessansa.\n\n\n\n\nKymmenes loka.\n\n\nJokin kuuma esine kosketti hänen kasvojansa ja saattoi hänen avaamaan\nsilmänsä. Silloin kän peljästyi nähdessänsä suuren karvaisen pään\nkuvastuneena ylitsensä.\n\nHän tahtoi heittäytyä syrjään, mutta suuri kieli, joka voimakkaasti\nnuolaisi hänen kasvojansa, pidätti hänet paikallaan ruohikossa.\n\nVaikka se olikin tapahtunut sangen sukkelaan, niin hän ehti kuitenkin\nälytä mikä se oli. Tuo suuri karvainen pää oli aasin pää, ja suuren\nkielen nuoleskellessa oli hänellä aikaa ojennetuin käsiensä lomitse\nlähemmin tarkastella aasia.\n\n\"Palikar!\"\n\nJa hän kiersi kätensä elukan kaulaan ja syleili sitä itkuun\npurskahtaen.\n\n\"Palikar, rakas Palikar kultani!\"\n\nKuullessaan nimensä aasi lakkasi häntä nuoleskelemasta, kohotti päänsä\nja kiljasi viisi kuusi kertaa riemuisasti, taukosi hetkiseksi ja\nilmotti sitten uusilla kiljumisilla suuren ilonsa ikäänkuin ensimmäiset\nkerrat eivät olisi riittäneet.\n\nPerrine huomasi silloin aasin olevan siloitta ja suitsitta, ei ollut\nedes liekaa jalassa.\n\nHän oli noussut ja seisoi nojautuneena aasin kaulaan ja hyväillen sen\npäätä. Palikar vilkutti korviaan kuin ennenkin nostaen toisen pystyyn\nja laskien toisea alas. Samassa kuului käheä ääni läheisyydestä\nhuutavan.\n\n\"Helei, veitikka! Missäs olet? Odotapas! Tulen heti kohta, poikaseni!\"\n\nKiireellisiä askeleita kuului epätasaisella tiellä ja Perrine näki\nlähestyvän miehen väljä pusero yllä, nahkahattu päässä ja piipunnysä\nsuussa.\n\n\"Hei letukka, mitä sinulla on aasini kanssa tekemistä?\" hän huusi,\nottamatta piippua suustansa.\n\nHeti paikalla Perrine tunsi La Rouquerien romukauppiaan, jolle oli\nmyönyt Palikarinsa hevostorilla, vaikka hän olikin nyt miehen\nvaatteisiin puettuna. Mutta romukauppias ei tuntenut häntä ja vasta\nhetkisen tyttöä tarkasteltuaan hän kummastuneena lausui:\n\n\"Milloin olen nähnyt sinut ennen?\"\n\n\"Silloin kuin möin teille Palikarin.\"\n\n\"Mitä? Sinäkö se olet, pikkku tyttöni? Mitä teet täällä?\"\n\nPerrine ei voinut vastata; heikkous valtasi hänet pakottaen hänen\nistahtamaan ja hänen kalpeutensa ynnä ruskeat silmänsä kyllä puhuivat\nhänen puolestansa.\n\n\"Mikä sinun on?\" huudahti La Rouquerie. \"Oletko sairas?\"\n\nPerrine liikutti huuliaan saamatta ääntäkään suustansa ja nojautuen\nensin käsivarteensa hän ojensihen ruohoon kalpeana, vavisten ja\nuupuneena yhtä paljon mielenliiktituksesta kuin ruumiillisesta\nheikkoudesta.\n\n\"No, no, no\", huudahti La Rouquerie, \"etkö osaa sanoa mikä sinua\nvaivaa?\"\n\nMutta sitäpä juuri Perrine ei voinut, vaikka ei ollutkaan menettänyt\ntietoisuuttansa siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.\n\nMutta La Rouquerie oli kokenut nainen ja tunsi kurjuuden kaikissa sen\nmuodoissa.\n\n\"Hän ehkä kohta kuolee nälkään\", hän mumisi itsekseen.\n\nSen enempää sanomatta hän kiiruhti takaisin maantielle pienten\nriisuttujen kärryjen luokse, joita koristivat laidoissa riippuvat\nkaniininahat. Joutuun hän avasi arkun, otti sieltä suuren vehnäleivän,\njuustonpalasen ja pullon sekä juoksi takaisin Perrinen luokse.\n\nTyttö makasi siinä niinkuin äsken hänen mennessään.\n\n\"Odota vähäisen, tyttöseni, odota\", lausui La Rouquerie.\n\nLaskeutuen polvilleen hän ojensi pullon suun Perrinen huulilla\n\n\"Juo aika siemaus, se virkistää.\"\n\nViinikulaus todellakin nosti veren Perrinen poskille ja palautti\nliikkumiskyvän.\n\n\"Sinun oli varmaankin nälkä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hyvä, nyt sinun pitää syödä, mutta varovasti alussa. Odotahan\nvähäsen.\"\n\nHän leikkasi palasen leipää ja juustoa ja tarjosi Perrinelle.\n\n\"Vitkalleen ennen kaikkea. Parasta on että syön kanssasi, se hillitsee\nsinua.\"\n\nVaroitus oli kylläkin paikallaan, sillä Perrine oli vähällä niellä koko\nleipäpalasen kerrallaan kuuntelematta ollenkaan La Rouquerien\nkehotusta.\n\nSillä aikaa oli Palikar suurilla, lempeillä silmillään katsellut mitä\nhänen ympärillään tapahtui. Nähdessään La Rouquerien istuvan ruohossa\nPerrinen vieressä sekin paneutui siihen maata.\n\n\"Tuo veitikka varmaan tahtoisi sekin leipä-palasen\", lausui La\nRouquerie.\n\n\"Saanko antaa sille palasen?\"\n\n\"Mielelläni, yhden, kaksi, niin monta kuin vaan tahdot, ja kun ne\nloppuvat, niin on kyllä uutta; älä ujostele tyttöseni, tuo hyvä poika\non niin tyytyväinen kun on jälleen tavannut sinut; tiedäthän että se on\nhyvä.\"\n\n\"Niin, eikö ole?\"\n\n\"Syötyäsi tämän palasen, mutta ei ennen, sillä olisi todellakin julmaa\nestää sinua syömästä, pitää sinun kertoa miten olet joutunut tänne\nmetsään, jossa olit vähällä kuolla nälkään.\"\n\nHuolimatta La Rouquerien varotuksista antoi Perrine palasen kiireesti\nluistaa alas.\n\n\"Kai tahdot toisenkin vielä?\" kysyi eukko ensimäisen loputtua.\n\n\"Kyllä, jos vaan saan.\"\n\n\"Saat, mutta vasta kerrottuasi seikkailusi; kertoessasi se painuu,\nminkä jo olet syönyt.\"\n\nPerrine rupesi kertomaan äitinsä kuolemasta alkaen. Kun hän kertoi\nkohtauksesta Saint-Denisin leipurinmyymälässä, otti La Rouquerie vasta\nsytytetyn piippunsa pois suustansa voidakseen oikein tehokkaasti lausua\npaheksumisensa leipurinrouvan käytöksestä.\n\n\"Käsitäthän että hän on varas\", hän huudahti, \"minä en tyrkytä\nkenellekään vääriä rahoja enkä myöskään anna kenenkään niitä petkuttaa\nitselleni. Ole huoletta, minä kyllä vielä pakotan hänen maksamaan sen\nitselleni takaisin jahka joudun Saint-Denisiin. Ellei hän suostu, niin\närsytän koko korttelin häntä vastaan. Minulla on paljon ystäviä\nSaint-Denisissä ja me sytytämme hänen puotinsa tuleen ellei muu auta.\"\n\nPerrine jatkoi kertomustansa loppuun asti ja silloin lausui La\nRouquerie:\n\n\"Miltä sinusta tuntui kun olit kuolemaisillaan?\"\n\n\"Ensin alussa se oli kovin surullista ja minun täytyi kerrankin kovasti\nhuutaa niin kuin huudetaan yöllä kun tuntuu siltä kuin tukehtuisi,\nmutta sitten näin unta paratiisista ja niistä herkuista, joita siellä\nsaisin nauttia; äitini odotti minua ja keitti minulle suklaata; tunsin\njo sen hajun.\"\n\n\"Kummallista että juuri kuumuus, joka oli vähällä tappaa sinut, sen\nsijaan tavallaan pelasti sinut, sillä muutoin en olisi seisahtunut\ntähän metsään lepuuttaakseni Palikaria, enkä silloin olisi löytänyt\nsinua. Mitä nyt aiot tehdä tämän perästä?\"\n\n\"Jatkaa matkaani.\"\n\n\"Ja mitä sinulla huomenna on syötävänä? Pitää olla sinun ikäisesi\nvoidakseen antautua semmoisiin seikkailuihin.\"\n\n\"Mitä minun sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä?\"\n\nLa Rouquerie vetäisi juhlallisesti pari kolme mahtavaa savupilveä\npiipustansa ja mietti kotvasen ennenkuin vastasi:\n\n\"Kuulepas nyt! Minä aion Creiliin, en kauemmaksi, ostan ja kaupittelen\ntavaroitani kaikissa kylissä ja pikku kaupungeissa, jotka ovat matkani\nvarrella tahi lähellä Chantillytä ja Senlistä; sinä voit seurata minua.\nHuuda vähäisen, jos jaksat: Ostetaan kaniininnahkoja, lumppuja ja\nrautaromua!\"\n\nPerrine teki niin.\n\n\"Hyvä, sinulla on kirkas ääni; minun ääneni on painunut ja sen tähden\nsaat sinä huutaa minun puolestani ja ansaita siten leipäsi. Creilissä\non minulla tuttu kanojen- ja munienkauppias, joka matkustelee Amiensiin\nasti ostelemaan munia; minä pyydän häntä ottamaan sinut mukaan\nvaunuihinsa. Kun olet saapunut Amiensiin niin ostat rautatielipun\npäästäksesi sinne missä sukulaisesi asuvat.\"\n\n\"Millä? Minulla ei ole rahaa.\"\n\n\"Niillä viidellä frangilla, jotka saat lainaksi minulta niiden sijaan,\njotka leipurinvaimo varasti sinulta ja jotka minä kyllä kiskon häneltä\ntakaisin. Ole varma siitä.\"\n\n\n\n\nYhdestoista lukit.\n\n\nKaikki sovitettiin La Rouquerien ehdotuksen mukaan.\n\nKahdeksan päivää kulki Perrine ympäri kyliä Chantilly-metsän tienoilla:\nGouvieuz, Saint Maximin, Saint Firmin, Mont l'Evéque, Chamont käytiin,\nkunnes he saapuivat Creiliin. Silloin La Rouquerie ehdotti että Perrine\nkokonaan rupeisi hänen kumppanikseen.\n\n\"Sinulla on vallan mainio ääni lumppujen kauppiaaksi, sinä olisit\nminulle hyödyksi ja sinun olisi hyvä olla. Sitäpaitsi ansaitsisit hyvin\nelatuksesi.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on mahdoton jäädä.\"\n\nHuomattuaan että kehotus ei houkutellut Perrineä, La Rouquerie keksi\ntoisen houkuttelukeinon.\n\n\"Silloin sinun ei tarvitse jättää Palikaria.\"\n\nSe syy vaikutti silminnähtävästi paljon tehokkaammin. Mutta Perrine\npysyi yhä sittenkin lujana.\n\n\"Minun täytyy mennä sukulaisteni luokse.\"\n\n\"Sukulaisesiko? Ovatko he pelastaneet henkesi niinkuin Palikar?\"\n\n\"En tottelisi äitiäni ellen menisi!\"\n\n\"Niin, mene sitten; mutta jos joskus kadut ettet ottanut vaaria\ntarjoamastani tilaisuudesta, niin älä syytä ketään muuta kuin itseäsi.\"\n\n\"Olkaa varma siitä että aina muistelen minulle osottamaanne hyvyyttä.\"\n\nLa Rouquerie ei ensinkään pahastunut Ferrinen kiellosta, vaan piti\nkunnollisesti lupauksensa ja sopi matkasta Amiensin tienoille asti\nystävänsä, munienkauppiaan, kanssa. Kokonaisen päivän sai Perrine\nhuvitella ajamalla hyvissä vaunuissa kahden virkun hevosen vetämänä, ja\nmaata olkivuoteella vaatekatoksen alla, sen sijaan että hänen muuten\nolisi ollut pakko kulkea samaa vaivaloista tietä jalkapatikassa.\nVertailessaan tätä matkatapaa entiseen tuntui hänestä vielä\nmukavammalta. Essentauxissa hän nukkui heinäladossa ja seuraavana\npäivänä, joka oli sunnuntai, hän tarjosi Aillyn rautatieaseman\nlippuluukussa viisifrangisensa, joka tällä kertaa otettiinkin\nestelemättä vastaan. Siitä hän sai takaisin kaksi frangia\nseitsemänkymmentä centimea ynnä lipun Picquignyhyn, jonne saapui kello\nyksitoista eräänä kirkkaana, lämpimänä aamupäivänä, joka oli yhtä vähän\nsen paahtavan kuuman aamupäivän kaltainen, jona hän oli ollut\nChantillyn metsässä, kuin hän itse oli silloisen nälkään nääntyvän\npikku tytön näköinen.\n\nSeuratessaan La Rouquerieta hänellä oli ollut runsaasti tilaisuutta\nsiistimään ja korjaamaan hamettansa ja puseroansa, leikkaamaan pois\nrepaleiset paikat huivistansa, pesemään liinavaatteensa ja\nkiillottamaan kenkiänsä; Aillyssä hän junan lähtöä odotellessansa sai\ntilaisuuden huolellisesti joen mutkassa pestä ja siivota itsensä;\nsentähden hän astuessaan junaan olikin puhdas, terve ja reipas.\n\nMutta vielä enemmän kuin tuo puhtaus ja taskuissa helisevät omistamansa\nviisikymmentäviisi sousta häntä ilahdutti itseensäluottamuksen tunne,\njonka kestetyt kärsimykset olivat hänelle tuottaneet. Olihan hänellä\noikeuskin iloita siitä, ettei nääntynyt tuskiinsa, vaan pysyi lujana\nloppuun asti. Ja hän toivoi voivansa voittaa nekin esteet, jotka vielä\nkohoisivat hänen tiellensä. Vaikkei vaikein ollutkaan vielä voitettu,\nniin hän oli kuitenkin jo kestänyt vaarallisimmat ja tukalimmat kohdat,\nsillä nyt hän kaikissa tapauksissa oli päässyt matkansa perille.\n\nLähdettyään asemalta hän meni sulkusillan yli ja astui sitten\nreippaasti vihannoivien niittyjen poikki kulkevaa poppelipuiden ja\nraitojen reunustamaa tietä. Vähä väliä pilkahti tien vieressä pieni\njärvi tahi tekolampi, joiden rannoilla näkyi monta kalastajaa\nongenvapa kädessä tarkasti katsellen kohoa. Heidän ympärillään oli\nkalastuskapineita, joista selvästi huomasi heidän kaupungista tulleiksi\nsunnuntaikalastajiksi. Lammikkojen loputtua kulki tie pitkin laajoja\nrahkasoita. Niiden punertavalla pinnalla näkyi suorassa rivissä pieniä\nmustia neliöitä, joista jo kaukaa pisti silmään valkoiset numerot. Ne\nolivat turvelohkareita, kuutioita, jotka oli pantu siihen kasoihin\nkuivamaan.\n\nKuinka usein olikaan hänen isänsä kertonut noista rahkasoista ja\nvesilätäköistä, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, mistä\nturpeita oli nostettu. Nuo suot olivatkin Sommelaakson merkillisyytenä.\nSamalla hän myöskin muisteli isänsä kertoneen noista innokkaista\nkalastajista, joita ei mikään sää pelottanut, ei kuumuus eikä pakkanen.\nHän ei siis nyt ollut missään vieraassa paikassa, vaan päinvastoin\ntutussa ja rakkaassa seudussa, vaikka ei ollutkaan sitä ennen omin\nsilmin nähnyt. Tutut olivat nuo paljaat, rosoiset harjanteet, jotka\nympäröivät lakeutta; tuttuja harjanteita koristavat tuulimyllyt, joiden\nsiivet ahkeraan pyöriskelivät tuulettomallakin ilmalla, merituulen\nvaikutuksesta, sen voima kun tuntui tänne asti.\n\nEnsimäinen kylä tahi kauppala, johon Perrine saapui, oli sekin tuttu\npunaisine tiilitaloineen. Se oli Saint-Pipoy ja siellä olivat kaikki\nkutomatehtaat, joihin Maraucourtin kehruutehtaiden tuotteet vietiin\nkankaiksi valmistumaan. Ja ennenkuin ehti sinne asti hän näki eräästä\nkohdasta, jossa useita rautateitä yhdistyi, viisi kauppalaa nimeltä:\nHercheux, Bacourt, Flexelles, Saint-Pipoy ja Maraucourt, ja hän tiesi\nniiden kaikkien olevan Vulfran Paindavoinen tehtaiden keskuspaikkoja ja\ntien yhtyvän Boulognen rautatieverkkoon. Laakson poppelipuiden välistä\npilkisti kauppalain liuskakiviset kellontornit ja tehtaiden korkeat\ntiilipiiput. Sinä päivänä kun oli sunnuntai niistä ei kuitenkaan\nnoussut tavallista korkeaa savupylvästä.\n\nKun hän astui Saint-Pipoyn kirkon ohi purkautui kansa juuri kirkosta\nmessua kuulemasta ja kuunnellessansa ohikulkevain puhetta hän vielä\ntunsi Picardien hitaan murteen ja laulavan ääntämistavan, jota hänen\nisänsä niin usein oli matkinut huvittaaksensa häntä.\n\nSaint-Pipoyn ja Maraucourtin välinen tie on kovin mutkikas maaperän\nkosteuden vuoksi. Kulkija ei senvuoksi sen molemmilla puolilla\nkasvavien pajupuiden väliltä voi nähdä kauas eteensä eikä taaksensa. Se\nolikin syynä että hän äkkiarvaamatta kohtasi nuoren tytön, joka astui\nsangen vitkaan ja kantoi suurta, painavaa koria käsivarrellaan.\n\nRohkaistuna viime päivien myötäkäymisestä Perrine puhutteli häntä\nkysyen:\n\n\"Tämähän tie vie Maraucourtiin, eikö niin?\"\n\n\"Niin, ihan suoraan.\"\n\n\"Ihanko suoraan\", kysäsi Perrine hymyillen; \"minua mielestäni se ei ole\nminkään suora.\"\n\n\"Jos teidän on vaikea osata sinne, niin voitte astua minun seurassani,\nminä olen juuri menossa Maraucourtiin.\"\n\n\"Hyvin mielelläni. Ehkä sitten sallitte minun kantaa koria kanssanne.\"\n\n\"Siihen kylläkin suostun. Se painaa tavattomasti.\"\n\nNiin sanoen hän laski korin maahan läähättäen uupumuksesta.\n\n\"Te ette tietenkään ole Maraucourtista?\" hän kysyi.\n\n\"En. Mutta entäs te?\"\n\n\"Tietysti olen sieltä.\"\n\n\"Työskentelettekö tehtaassa?\"\n\n\"Tietysti, minä niinkuin kaikki muutkin; minä teen työtä\nkehruutehtaassa.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Mitä? Ettekö tiedä mikä on kehruu- tahi käämintätehdas! Mistä sitten\nolette kotoisin?\"\n\n\"Parisista.\"\n\n\"Eikö Parisissa tunneta kehruutehdasta? Sepä kummaa! No niin, sielä\nvalmistetaan lankaa ja käämitään se valmiiksi kutomatehdasta varten.\"\n\n\"Ansaitseeko siinä hyvän päiväpalkani?\"\n\n\"Siitä voi saada kymmenen sousta.\"\n\n\"Onko se vaikeata?\"\n\n\"Ei varsin; mutta siellä pitää olla silmät auki eikä saa tuhlata\naikaansa. Tahtoisitteko tekin ryhtyä siihen työhön?\"\n\n\"Kyllä, jos minut vaan otetaan.\"\n\n\"Olkaa varma siitä. Sinne otetaan kuka vaan tulee; mistä he muutoin\nsaisivat seitsemäntuhatta työntekijää, jotka tarvitaan tehtaissa.\nTeidän ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua huomenna tehtaan\nristikkoportin luona. Mutta nyt en jouda enää lörpöttelemään, muuten\nmyöhästyn.\"\n\nHän tarttui korin sangan toiseen päähän, Perrine toiseen ja rupesivat\ntasaisesti astumaan eteenpäin.\n\nPerrine ei tahtonut jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta kysyäkseen\nmitä tahtoi tietää; mutta kun hän ei voinut sitä suoraan urkkia\ntuolta vieraalta nuorelta tytöltä, niin täytyi hänen teeskennellä\nvälinpitämättömyyttä ja kysyä näöltään yleisiä asioita, jotka kuitenkin\nselvittivät hänelle olot.\n\n\"Oletteko syntynyt täällä Maraucourtissa?\"\n\n\"Olen kuin olenkin, ja äitini oli myöskin, mutta isäni oli\nPicquignystä.\"\n\n\"Oli? Ovatko he siis molemmat kuolleet?\"\n\n\"Ovat. Minä asun isoäitini luona, jolla on ruokatavarankauppa ja joka\nsitä paitsi pitää ruokavieraita, rouva Françoisen luona?\"\n\n\"Vai rouva Françoisen luona!\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"En, sanoin vaan vai rouva Françoisen luona.\"\n\n\"Niin katsokaa, hän on hyvin tunnettu näillä seuduin ruokapaikkansa\ntähden ja vielä senkin tähden, että hän on ollut herra Edmond\nPaindavoinen imettäjä. Kun ihmiset tahtovat pyytää jotakin herra\nVulfran Paindavoinelta, niin he ensin kääntyvät hänen puoleensa.\"\n\n\"Ja saavatko he myöskin sen, mitä haluavat?\"\n\n\"Välistä saavat, välistä eivät. Riippuu siitä, millä päällä herra\nVulfran on.\"\n\n\"Mutta miksikä hän ei käänny suoraan herra Edmondin puoleen, koska\nkuitenkin on ollut hänen imettäjänsä?\"\n\n\"Herra Edmond Paindavoinenko? Hän läksi pois maasta kauan aikaa\nennenkuin minä olin syntynytkään eikä ole sen koommin palannut. Hän oli\njoutunut riitaan isänsä kanssa, kun hänet oli lähetetty Intiaan\nostamaan jutea.... Mutta kun ette tiedä mikä on kehruutehdas, niin ette\nvarmaankaan tiedä mikä jute on?\"\n\n\"Kasvi varmaankin.\"\n\n\"Hamppu, suuri hamppulaji, joka kasvaa Intiassa, ja niitä kehrätään,\nkudotaan ja värjätään Maraucourtin tehtaissa. Juteteollisuudella herra\nVulfran Paindavoine juuri onkin rikastunut. Sillä tietäkää, herra\nVulfran ei ole aina ollut rikas; hän on alottanut vetämällä pieniä\nkäsikärryjä, jossa oli lankoja. Ne hän sitten jakoi maaseudulle\nkutojilleen ja kuljetti samalla kotiin valmiiksi kudotut vaatepakat.\nKerron sen teille sentähden, ettei hän itsekään pidä sitä salassa.\"\n\nHän keskeytti puheensa:\n\n\"Vaihdetaanko toiseen käteen?\"\n\n\"Mielelläni neiti.... Mikä on nimenne?\"\n\n\"Rosalie.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, neiti Rosalie.\"\n\n\"Ja te, mikä on tiedän nimenne?\"\n\nPerrine ei tahtonut lausua oikeaa nimeään, vaan vastasi umpimähkään:\n\n\"Aurelie.\"\n\n\"Vaihtakaamme sitten kättä, neiti Aurelie.\"\n\nLevähdettyään hetkisen he läksivät uudestaan liikkeelle. Perrine sitten\nheti jatkoi keskeytettyä urkkimistansa.\n\n\"Te sanoitte herra Edmond Paindavoinen olleen epäsovussa isänsä kanssa\nlähtiessänsä Intiaan.\"\n\n\"Kun hän oli ollut jonkun aikaa Intiassa niin he joutuivat vielä\npahempaan epäsopuun, syystä että herra Edmond siellä muka oli nainut\nintialaisen tytön, joka avioliitto ei liene täällä laillinen, ja herra\nVulfran olisi tahtonut hänen naimaan erään Picardien korkeasukuisimman\nneiden. Sitä varten herra Vulfran on rakennuttanut pojalleen miniälleen\nhuvilinnan, joka on maksanut monta miljoonaa. Siitä huolimatta herra\nEdmond ei tahtonut erota puolisostansa tuolla kaukana eikä naida\ntäkäläistä neitiä ja siitä syystä heidän välinsä täydellisesti\nrikkoontui; nyt ei ensinkään tiedetä onko herra Edmond enää elävien\njoukossa vai koullut. Muutamat sanovat niin, toiset näin; mutta ei\ntiedetä mitään varmasti, syystä ettei vuosikausiin ole kuultu hänestä\nmitään... ihmisten puheiden mukaan, sillä herra Vulfran ei puhu siitä\nmilloinkaan ja häneu sisarensa ja veljensä pojat vielä vähemmin.\"\n\n\"Herra Vulfranilla on siis sisaren ja veljen poikia?\"\n\n\"Herra Theodor Paindavoine on hänen veljensä poika ja herra Casimir\nBretonneux, sisarenpoika, jotka molemmat hän on ottanut tänne\navuksensa. Jos herra Edmond ei palaa, lankee kaikki rikkaus ja tehtaat\nheille?\"\n\n\"Sepä kummallista!\"\n\n\"Voisitte pikemmin sanoa että on sangen surkeata, ellei herra Edmond\npalaisi.\"\n\n\"Hänen isällensä?\"\n\n\"Niin, ja seudulle myöskin, sillä ei ole ensinkään varmaa miten käy\ntehtaiden, joista niin monet ihmiset saavat elatuksensa, jos nuoret\nherrat pääsevät valtaan. Siitä puhutaan paljon, ja sunnuntaisin,\njolloin toimitan pöytäpalvelusta saan kuulla siitä yhtä ja toista.\"\n\n\"Sukulaisistako?\"\n\n\"Niin, ja muuta myöskin, mutta sehän ei kuulu meihin, eikä meillä ole\nsen kanssa mitään tekemistä?\"\n\n\"Ei tietysti.\"\n\nJa kun Perrine ei tahtonut ilmaista uteliaisnuttansa, niin hän astui\neteenpäin muutamia minuutteja lausumatta sanaakaan, arvellen Rosalien,\njoka tuntui olevan jotensakin puhelias, piankin taasen ryhtyvän\npuheluun. Ja niin kävikin.\n\n\"Ja teidän vanhempanne, tulevatko he myöskin tänne?\"\n\n\"Minulla ei ole enää vanhempia.\"\n\n\"Eikö isää eikä äitiä?\"\n\n\"Ei, ei isää eikä äitiä.\"\n\n\"Te olette siis orpo niinkuin minäkin; mutta minulla on mummoni, joka\non hyvin hyvä ja joko olisi vieläkin minulle hellempi ellei minulla\nolisi tätejä ja enoja joita hän ei tahdo suututtaa. Ellei heitä olisi\nniin minun ei olisi pakko tehdä työtä tehtaassa, vaan saisin ottaa osaa\npöytäpalvelukseen. Mutta mummo ei saa menetellä mielensä mukaan. Siis\nte olette ihan yksin?\"\n\n\"Ihan yksin.\"\n\n\"Itsekö olette tuuminnut tulla Parisista Maraucourtiin hakemaan työtä?\"\n\n\"Minulle sanottiin että ehkä saisin työtä Maraucourtissa ja sen sijaan\nettä jatkaisin matkaani sukulaisteni luokse tahdoin nähdä Maraucourtin\nsyystä etten niinkään tiedä mimmoista kohtelua saisin osakseni ihan\ntuntemattomilta sukulaisilta.\"\n\n\"Se on ihan totta, niitä on pahoja jos hyviäkin.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Älkää olka millännekään, te kyllä saatte työtä tehtaassa; päiväpalkka\ntosin ei ole suuri, kymmenen sousta vaan, mutta se on kuitenkin jotain\nja se voipi kohota kahteenkymmeneenkahteen asti. Tahtoisin kysyä teiltä\njotakin; voitte vastata jos tahdotte. Ellette tahdo, voitte olla\nvastaamatta. Onko teillä rahaa?\"\n\n\"Vähäisen.\"\n\n\"Hyvä! Jos tahdotte asua mummo Fraoçoisen luona, niin maksaa se teille\nkaksikymmentäkahdeksan sousta viikossa, mutta se on maksettava\netukäteen.\"\n\n\"Voin kyllä maksaa kahdeksankolmatta sousta.\"\n\n\"En tosin voi luvata teille mitään kaunista erityistä huonetta siitä\nhinnasta; teitä tulee asumaan siellä kuusi yhdessä, mutta saatte\nkuitenkin eri vuoteen, lakanat ja peitteet; ei ole kaikilla semmoista.\"\n\n\"Suostun kiitollisena siihen.\"\n\n\"Ei mummoni luona asu ainoastaan kahdeksankolmatta sous'in\nviikkovuokran henkilöitä; meillä on myöskin uudessa talossa kauniita\nhuoneita vuokralaisillemme, jotka ovat tehtaan palveluksessa: siellä\nasuvat herra Fabry, koneinsinööri; herra Mombleux, rahastonhoitaja;\nherra Bendit, ulkomainen kirjeenvaihtaja. Jos joskus puhuttelette häntä\nniin älkää unohtako lausua hänen nimeänsä herra _Benndit_; hän on\nenglantilainen ja suuttuu, jos hänen nimeänsä lausutaan _Bandit_, sillä\nhän luulee itseänsä silloin haukuttavan 'rosvoksi'.\" [Ranskalainen sana\nBandit on suomeksi rosvo. Suom. muist.]\n\n\"Koetan muistaa sen; muuten osaan minä englannin kieltä.\"\n\n\"Osaatteko te englannin kieltä?\"\n\n\"Äitini oli englannitar.\"\n\n\"Vai niin, senkö tähden. Hyvä, herra Bendit tulee erittäin iloiseksi\nsiitä että voi jutella kanssanne ja hän iloitsisi vielä enemmän jos\nosaisitte kaikkia kieliä, silla hänen suurin huvituksensa on lukea\nsunnuntaina isä meidän kirjasta, jossa se on painettuna\nkahdellakymmenellä viidellä eri kielellä; lopetettuaan hän alkaa\nuudestaan ja sitten taas uudestaan; ja aina samalla tavalla joka\nsunnuntaina. Mutta kaikissa tapauksissa hän on kunnon mies.\"\n\n\n\n\nKahdestoista lnkn.\n\n\nTien kumpaakin puolta koristi kaksi riviä suuria puita ja niiden\nvälillä, milloin eivät estäneet näkemästä etemmäksi, pilkisti esiin\noikealta harmaa liuskakattoinen kirkontorni, vasemmalta muutamia suuria\nhammastettuja lyijykattoja ja vähäisen etemmällä tehtaiden korkeat\ntiilipiiput.\n\n\"Nyt lähestymme Maraucourtia\", lausui Rosalie, \"kohta saatte nähdä\nherra Vulfranin huvilinnan ja sen perästä tehtaat. Kauppala, jossa\nasumme, on taempana puiden takana; me emme voi nähdä sitä ennenkuin\nolemme vallan lähellä. Joen toisella puolella on kirkko ja hautuumaa.\"\n\nTodellakin he samassa saapuivat paikkaan, jossa raidat olivat karsitut\nja heidän eteensä levisi linna kaikessa suuremmoisessa komeudessaan\nnäyttäen heille kauniin etusivunsa laajoine valkokivisine siipineen,\njyrkkine kattoineen, hoikkine savupiippuineen. Linna seisoi siinä\nkeskellä avaraa nurmikkoa, jonka kauas alla oleviin niittyihin asti\nloivasti viettävällä rinteellä kasvoi komeita istutettuja puu- ja\npensasryhmiä. Niityilläkin pieniä kukkuloita ja harjanteita.\n\nPerrine seisahtui ällistyneenä tästä äkkiarvaamattamasta komeudesta,\nmutta Rosalie, joka oli tottunut siihen, jatkoi matkaansa, ja silloin\nputosi kori maahan heidän käsistänsä.\n\n\"Luulenpa tämän teidän mielestänne olevan hyvin kaunista -- vai mitä?\"\nsanoi Rosalie.\n\n\"Erittäin kaunista.\"\n\n\"Niiin. Herra Vulfran asuu siellä ypö yksin ja hänellä on siellä\ntusinan verta palvelijoita lukematta puutarhureita ja tallirenkejä,\njotka asuvat noissa rakennuksissa tuolla alhaalla puiston laidassa\nennenkuin saavutaan kauppalaan, niiden rakennusten vieressä, joilla on\nkaksi savupiippua matalampaa kuin tehtaan. Niissä ovat sähkökoneet\nlinnan valaistusta varten ja höyrykone kasvihuoneiden lämmittämiseksi.\nJa linnassa on niin ylen kaunista; siellä on melkein kaikki kullattua.\nSanotaan nuorten herrojen mielellään tahtovan asua siellä herra\nVulfranin kanssa, mutta hänen ei huolivan heitä sinne, vaan ennemmin\nasuvan ja ruokailevan ihan yksikseen. Olkoon miten tahansa, se vaan on\nvarma, että hän on asettanut heidät asumaan toisen entiseen asuntoonsa\ntehtaan vieressä ja toisen ihan sen lähelle. Siten he ovat paljon\nlähempänä konttoria. Se ei kuitenkaan estä heitä vähä väliä\nmyöhästymästä, kun sitä vastoin heidän setänsä vaikka onkin herra ja\nkuudenkymmenenviiden vuoden vanha ja tarvitsisi lepoa, on aina\ntäsmällinen kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä paitsi\nsunnuntaisin, sillä sunnuntaina ei täällä milloinkaan tehdä työtä.\nHerra Vulfran ei sitä tee eikä kukaan muu ja sentähden ette näe\nsavupiippujen tänään savuavan.\"\n\nKun he jälleen tarttuivat koriinsa ei enää kestänyt kauan ennenkuin\nheidän silmäinsä eteen levisivät tehtaat ja kauppala. Mutta Perrinen\nmielestä siinä oli vaan rakennuksia yhtenä ainoana sekasortona, mikä\nuusi, mikä vanha ja niiden tiili- tahi liuskakatot kohosivat kaikki\nsuunnattoman suuren savupiipun ympärillä, joka miltei ylhäältä alas\nasti nokisena melkein musertaen painoi toiset maan tasalle.\n\nMutta heidän päästyään lähemmäksi Perrinen huomio kääntyi ympäristöön,\nkun hän näki ensimäiset talot pienine pihoineen ja kituvine\nomenapuineen ja heti tunsi kauppalan samaksi, jommoiseksi niin usein\noli kuullut sitä kuvailtavan.\n\nKaikista enimmän tavaton ihmisvilinä herätti hänen huomiotansa:\njuhlapukuiset miehet, naiset, lapset kokoontuneina ryhmiin talojen\nympärille tahi mataloihin saleihin, joiden avonaisista ikkunista voi\nnähdä kaikki mita sisällä tapahtui -- suuressa kaupungissa väkitungos\ntuskin olisi voinut olla suurempi. Ulkoilmassa ihmiset juttelivat\nkäsiään heilutellen kömpelön ja typerän näköisinä; sisällä juotiin\nväristä päättäen omenaviiniä, kahvia ja viinaa ja lasit laskettiin\nmeluten ja huutaen pöydälle ikäänkuin siellä olisi ollut suuri riita.\n\n\"Oi, miten paljon väkeä siellä on juomassa!\" huudahti Perrine.\n\n\"Näkisittepä miten on palkanmaksun jälkeisenä sunnuntaina; silloin\nsaisitte nähdä kuinka paljon on väkeä, jotka jo aamupuolella ovat\njuoneet itsensä vallan humalaan.\"\n\nHuomattavinta noissa taloissa, joiden ohi he kulkivat oli kuitenkin se,\nettä useimmat niistä, niin tiili- kuin puisetkin, vaikka kuinkakin\nvanhat, kurjat ja kaatumaisillaan, kuitenkin komeilivat mitä\nloistavimman värisiksi maalatuilla ikkuna- ja ovipielillään, niin että\noikein osoitekilven tapaisesti vetivät huomion puoleensa. Tavallaan ne\nolivatkin semmoisia, sillä niissä vuokrattiin työmiehille huoneita ja\nkoreat maalaukset ikäänkuin lupailivat halullisille puhtautta, jonka\nhätäisinkin silmäys huoneeseen heti osoitti valheeksi.\n\n\"Nyt olemme perillä\", ilmoitti Rosalie vapaalla kädellään osoittaen\ntasaiseksi leikatulla pensasaidalla tiestä erotettua pientä\ntiilirakennusta. \"Pihan perällä tämän talon takana on takapiha, jossa\nmyöskin on rakennuksia, ja sieltä vuokraamme huoneita työnaisille.\nKivirakennus rakennettiin ruokatarjoilua varten ja toisessa kerrassa\nasuvat täyshoitolaisemme.\"\n\nPensasaidassa olevasta portista päästiin pienelle pihalle. Omenapuiden\nväliltä vei karkea hiekkatie asuinrakennukseen. Tuskin he olivat\nehtineet astua montakaan askelta sitä kujaa ennenkuin nuorehko nainen\nnäkyi kynnyksellä huutaen:\n\n\"Joutuin siinä, sinä laiskuri! Oliko sekin nyt kauheata astua tuo pieni\nväli täältä Picquignyhyn! Nyt olet jälleen viipynyt poissa puolen\npäivää laiskottelemassa.\"\n\n\"Tuo on täti Zenobie\", lausui Rosalie puoliääneen, \"hän ei ole aina\nniinkään hyvällä tuulella.\"\n\n\"Mitä sinä mumiset?\"\n\n\"Minä sanoin että ellen olisi saanut apua korin kannossa, niin en\nsuinkaan olisi vielä ehtioyt kotiin.\"\n\n\"Tekisit paremmin jos olisit vaiti senkin tyhjäntoimittaja.\"\n\nTäti Zenobie torui miltei huutaen, niin että kuului sisälle asti,\nsentähden tuli lihavahko vanha nainen näkyviin eteiseen.\n\n\"Mistä täällä nyt riitelette\", hän kysyi leppyisesti.\n\n\"Täti Zenobie tässä toruu minua, mummo, että muka olen viivytellyt\nmatkalla. Kori oli kovin painava.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", sanoi mummo sovittavaisesti, \"laske pois korisi ja\ntule ottamaan päivällsesi uunista; se on siinä lämpöisenä.\"\n\n\"Odottakaa minua täällä pihalla\", sanoi Rosalie Perrinelle, \"minä\npalaan heti ja sitten syödään päivällistä yhdessä; menkää sillä aikaa\nostamaan itsellenne leipää; leipuri on kolmannessa talossa täältä\nvasemmalle; rientäkää.\"\n\nPalatessansa Perrine näki Rusalien istuvan penkillä omenapuun\nsiimeksessä, ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli kaksi\nkukkurapäistä lautasta perunamuhennosta.\n\n\"Istukaa\", kehoitti Rosalie, \"niin maistelemme yhdessä herkkujani.\"\n\n\"Mutta....\"\n\n\"Te voitte varsin hyvästi tehdä niin, olen kysynyt mummolta ja hän\nantoi luvan.\"\n\nKoska asian laita oli niin, niin Perrine ei luullut sopivaksi\nkursailla, vaaa istahti pöytään.\n\n\"Olen myöskin puhunut teidän asunnostanne, sekin asia on järjestetty;\nteidän ei tarvitse muuta kuin maksaa kahdeksankolmatta soustanne mummo\nFrançoiselle. -- Tuolla saatte asua.\"\n\nHän osoitti sormellaan rapattua rakennusta, josta ei voinut nähdä kuin\nosan vain, toista osaa peitti tiilirakennus. Sekin, mikä siitä näkyi\noli niin vanha ja ränstynyt, että ehdottomasti tuli itseltään\nkysyneeksi tokko se ollenkaan kestää pystyssä.\n\n\"Siellä mummo Françoise asui ennenkuin rakennutti tämän talon niillä\nrahoilla, jotka oli ansainnut herra Edmondin imettäjänä. Teillä ei\ntietysti voi olla tuolla yhtä hyvä asua kuin kivirakennuksessa; mutta\ntyöntekijät eivät voikaan asua yhtä komeasti kuin säätyhenkilöt, eikö\nniin?\"\n\nToisen pöydän luona, vähän kauempana istui noin neljänkymmenen vuotias\nherra, totisena ja suorana, puettuna leukaan asti napeilla\nkiinnitettyyn nuttuun, päässä korkea hattu. Hän luki erittäin\ntarkkaavaisesti jotakin kirjaa.\n\n\"Se on herra Bendit, hän lukee Isä meitäänsä\", kuiskasi Rosalie hiljaa.\n\nSiltea hän heti välittämättä englantilaisen lukemisesta meni hänen\nluoksensa ja lausui:\n\n\"Herra Bendit, tuossa on nuori tyttö, joka osaa englannin kieltä.\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi herra nostamatta silmiään kirjastansa.\n\nJa sen perästä kului vähintään kaksi minuuttia ennenkmn hän katsahti\nPerrinen puoleen.\n\n\"_Are you an Englich girl_?\" [Oletteko englantilainen tyttö?] hän\nkysyi.\n\n\"_No sir, but my muther was_.\" [En herra, mutta äitini oli\nenglantilainen.]\n\nTuhlaamatta enää sanaakaan herra jälleen syventyi lukemiseensa.\n\nTytöt jatkoivat lepoansa kun tieltä alkoi kuulua keveiden ajopelien\nratinaa, joka hiljaa lähestyi pensasaitaa.\n\n\"Tuo kuuluu kuin herra Vulfranin vaunujen ratinata\", huudahti Rosalie,\nja nousi vilkkaasti.\n\nVaunut vierivät vielä hiukkasen ja seisahtuivat sitten portille.\n\n\"Hän se on!\" huudahti Rosalie rientäen kadulle päin.\n\nMatalissa vaunuissa oli kaksi henkilöä: nuori mies ajajana ja\nharmaahapsinen, kalpea ryppyinen vanhus, poskisuonet vähän punottavina.\nPäässä hänellä oli valkoinen olkihattu ja hän istui siinä vallan\nliikkumatonna sekä näytti pitkältä, kookkaalta mieheltä, vaikkei\nnoussutkaan istualtaan. Se oli herra Vulfran Paindavoine.\n\nRosalie meni vaunujen luo.\n\n\"Täällä tulee joku\", lausui nuori mies yrittäen astua alas vaunuista.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi herra Vulfran Paindavoine.\n\n\"Minä, Rosalie!\"\n\n\"Käske mummosi tänne minun puheilleni.\"\n\nRosalie juoksi sisään ja palasi pian tuoden mukanaan mummonsa, joka\nyhtä joutuin seurasi häntä.\n\n\"Jumala antakoon hyvää päivää, herra Vulfran!\"\n\n\"Hyvää päivää, Françoise.\"\n\n\"Millä voin teitä palvella, herra Vulfran?\"\n\n\"Tahdon puhua veljestänne Omerista. Tulen juuri hänen luotansa, mutta\ntapasin ainoastaan hänen juopon vaimonsa, joka ei kyenuyt käsittämään\nmttään.\"\n\n\"Omer on Amiensissa, hän palaa tänä iltana.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, että olen kuullut hänen vuokranneen tanssisalinsa\njollekin roisto-seuralle kokouspaikaksi ja että minä en salli sitä\nkokousta pidettävän.\"\n\n\"Hän on arvattavasti luvannut.\"\n\n\"Hänen täytyy peruuttaa lupauksensa tahi muuten minä heitätän hänet\nkokouksen jälkeisenä päivänä mäelle. Yhtenä vuokraehtona on ettei\nkokouksia saa pitää ja minä vaadin että niitä tarkasti noudatetaan.\nMinä en suvaitse semmoisia kokouksia täällä.\"\n\n\"Mutta Flexellessä on semmoisia pidetty.\"\n\n\"Flexelles ei ole Maraucourt; en tahdo minun väkeni tulevan\nsamanlaiseksi kuin he siellä Flexellessä. Velvollisuuteni on pitää\nhuolta teistä. Te ette ole anjoulaisia ettekä artoisilaisia irtolaisia,\npysykää semmoisina kuin olette. Ilmoita se Omerille. Hyvästi,\nFrançoise.\"\n\n\"Hyvästi, herra Vulfran.\"\n\nHerra Vulfran kaiveli liivinsä taskua.\n\n\"Missä on Rosalie?\"\n\n\"Tässä olen, herra Vulfran.\"\n\nHerra Paindavoine ojensi kätensä, jossa kiilsi kirkas kymmenen sousin\nkappale.\n\n\"Tässä on sinulle.\"\n\n\"Oi, kiitos herra Vulfran.\"\n\nVaunut läksivät pois.\n\nPerrineltä ei ainoakaan lausuttu sana mennyt hukkaan, mutta vielä\nenemmän kuin herra Vulfranin sanat oli häntä kummastuttanut hänen\nkäskevä käytöksensä ja komentava äänensä, jolla hän ilmaisi tahtonsa:\nMinä en salli sitä kokousta pidettävän... Se on minun tahtoni! Hän ei\nollut milloinkaan kuullut puhuttavan sillä tavoin, joka selvästi\nilmaisi miten jyrkkä ja taipumaton tuo tahto oli; liikkeet olivat\nsitävastoin siksi epävarmat, etteivät ensinkään sopineet sanojen\nkovuuteen.\n\nRosalie palasi pian iloisen ja ylen onnellisen näköisenä.\n\n\"Herra Vulfran lahjoitti minulle kymmenen sousta\", hän kertoi näyttäen\nrahaansa.\n\n\"Minä näin sen.\"\n\n\"Se ei tee mitään, kunhan vaan täti Zenobie ei saa sitä tietää, sillä\nsilloin hän ottaisi ne minulta säästääksensä ne minulle.\"\n\n\"Minä luulin ettei herra Vulfran teitä tuntenut.\"\n\n\"Kuinka? Ettäkö hän ei tuntisi minua! Hänhän on kummini.\"\n\n\"Mutta kysyihän hän! 'missä on Rosalie?' vaikka seisoitte ihan hänen\nvieressänsä.\"\n\n\"Niin, kun hän ei näe.\"\n\n\"Eikö hän näe?\"\n\n\"Ettekö sitten tiedä että hän on sokea?\"\n\n\"Sokea!\"\n\nIhan hiljaa Perrine toisti tuon sanan pari kolme kertaa.\n\n\"Onko hän jo kauan ollut sokea?\"\n\n\"On kyllä jo pitkä aika siitä kun hänen näkönsä heikontui, mutta ei\nkukaan ottanut sitä huomioon; kaikki luulivat sen johtuneen surusta\npoikansa poissaolon tähden. Hänen terveytensä, joka ennen oli ollut\nniin luja, heikontui: häntä kohtasi usein keuhkokuume ja alituinen\nyskä, ja sitten eräänä päivänä hän ei enää nähnyt lukea eikä astua\nyksin. Ajatelkaa sitä peljästystä täällä, sillä kaikki yleisesti\nluulimme hänen olevaa pakoitetun myömään tehtaat. Mutta katsokaa, hän\nei sittenkään peräytynyt, vaan on jatkanut liikettänsä ikäänkuin\nhänellä olisi näkönsä vielä jäljellä. Ne jotka ovat toivoneet etua\nhänen sairaudestansa -- tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi --\nminä tarkoitan veljen- ja sisarenpoikia ja tirehtööriä, Talouelia -- he\novat saaneet pitkän nenän.\"\n\nSilloin seisoi Zenobie jälleen ovessa huutaen:\n\n\"Rosalie, tahdotko tulla laiskuri?\"\n\n\"Olenhan juuri syömässä.\"\n\n\"Sinun täytyy tulla tarjoilemaan.\"\n\n\"Täytyyhän minun sitten mennä.\"\n\n\"Älkää välittäkö minusta.\"\n\n\"Tavataan jälleen illalla.\"\n\nHitaasti ja vastahakoisesti hän astui rakennusta kohti.\n\n\n\n\nKolmastoista lako.\n\n\nRosalien mentyä Perrine olisi mielellään jäänyt istumaan paikoilleen\nikäänkuin kotonaan. Mutta siinäpä se junri olikin, hän ei ollutkaan\nkotonaan, sillä tämä piha oli varattu \"täyshoitolaisille\" eikä\ntyöväelle, jolla ei ollut oikeutta oleskella muualla kuin pienessä\ntakapihassa, missä ei ollut tuoleja ei penkkejä eikä pöytiä. Hän jätti\nsiis penkkinsä ja läksi ulos kadulle, jossa sitten verkkaan kuljeskeli\neteenpäin katsellen kauppalaa.\n\nMutta vaikka hän astuikin verkkaan hän oli kuitenkin pian kulkenut\nkaikki kadut. Ja kun huomasi kaikkien uteliaasti katselevan itseään hän\nei tohtinut seisahtua milloin olisi haluttanut, ei palata samaa tietä\neikä myöskään kulkea samaa katua monta kertaa. Kauppalan toisessa\nlaidassa tehtaitten vastaisella puolella maanpinta kohosi ja hän\nhuomasi siellä metsän, jonka tumman vihreät latvat kuvastuivat\ntaivaanrantaa kohtaan; siellä hän ehkä löytäisi rauhan ja\nsunnuntailevon, siellä hän ehkä voisi istahtaa kenenkään huomaamatta ja\ntarkastamatta.\n\nSiellä oli todellakin hiljaista ja autiota, ei yksistään metsässä, vaan\nmyöskin sen alla olevalla kentällä, niin että hän päästessänsä sen\nreunaan, mukavasti voi heittäytyä pitkäksensä sammalikkoon katselemaan\nedessänsä olevaa laaksoa ja koko kauppalaa, joka muodosti sen\nkeskustan. Vaikka hän tunsikin sen tarkalleen isänsä kertomuksista ei\nhän kuitenkaan astuessansa sen katuja voinut saada siitä oikein selvää\nkuvaa; mutta nyt, kun hän voi nähdä kaikki, hän huomasi kaikki\nsemmoiseksi kuin oli niitä mielessänsä kuvitellut, semmoiseksi kuin hän\noli niistä kertonut äidilleen pitkällä matkallaan ja semmoiseksi kuin\nhän nälän tuottamissa hourailuissaan oli nähnyt luvattuna maana,\njolloin hänestä epätoivossaan tuntui siltä, ettei hän milloinkaan sitä\nsaavuttaisi.\n\nJa nyt hän oli saapunut siihen, nyt se levisi hänen silmiensä eteen.\nSormellaan hän nyt voi osottaa, missä jokainen talo sijaitsi.\n\nMikä ilo! se oli totta! tämä oli siis tosiaan tuo Maraucourt, jonka\nnimen hän oli niin monta kertaa lausunut taikasanana ja jota hän oli\ntultuansa Ranskaan etsinyt ohikulkevien vaunujen tahi rautatievaunujen\nlaidoista ikäänkuin hänellä olisi ollut tarvis nähdä tuo kirjoitus\ntullaksensa vakuutetuksi siitä, ettei tuo kaikki ollutkaan ihmeellistä,\nkäsittämätöntä unta, vaan aivan totista totta.\n\nVastaisella rinteellä hänen edessänsä oikealla, kylän toisella puolella\nkohosivat tehtaiden rakennukset ja kattojen eri väristä hän osasi\nseurata niiden rakennushistoriaa yhtä tarkasti kuin olisi joku sen\nseudun asukas sen hänelle kertonut.\n\nKauppalan keskellä joen reunalla kohosi vanha tiilinen, mustakattoinen\nja korkeapiippuinen tuulien ja sateitten pieksämä ja savun mustaama\nrakennus. Se oli vanha kehruutehdas, joka jo silloin oli hyljättynä,\nkun kolmekymmentäviisi vuotta sitten eräs mitätön pikkutehtailija\nnimeltä Vulfran Paindavoine sen vuokrasi häviökseen, niinkuin seudun\nkaikki järkevät ihmiset arvelivat surkutellen hänen hulluuttaan. Mutta\nhäviön asemasta tulikin vähitellen rikkaus tuoden frangin toisensa\nperästä, jotka pian muuttuivat miljooneiksi.\n\nTämän \"kultahanhen\" ympärille kasvoi sitten hyvin sukkelaan koko parvi\npikku hanhia. Vanhimmat olivat huonossa ulkoasussa, rumanmuotoiset ja\nkurjat kuin äitinsäkin, juuri niinkuin usein on niiden laita, jotka\novat kärsineet puutetta. Toiset sitävastoin etenkin nuorimmat, uudemmat\nolivat komeita, suuria ja vahvemmat kuin ehkä tarpeellista. Niitä\nkaunistivat eriväriset koristeet eikä niissä ollut tuon kuluneen\nrappauksen jälkeäkään, joka oli vanhempien sisarusten kuluneena pukuna.\nNuo rautatukkeiset punavalkeat, kiillotetut tiiliseinäiset rakennukset\nnäyttivät voivan vastustaa niin työn kuin ajankin kuluttavaa hammasta.\nVanhat rakennukset muodostivat ahtaan sykerön vanhan tehtaan ympärille,\nmutta uudet levisivät sensijaan laajalle ympärille olevalle tasangolle\nja niitä yhdisti erityinen rautatieverkko ja johtopylvästö\nsähkölankoineen, niin että tehdaslaitos kokonaisuudessaan oli vallan\nsähköverkon ympäröimänä.\n\nKauan hän istui siinä katse miltei eksyneenä noihin katusokkeloihin,\nmahtaviin savupiippuihin, korkeihin ja leveihin ukkosenjohtimiin, jotka\npistiminä kohosivat katoilla, sähköpatsaihin, rautatievaunuihin ja\nhiilivarastoihin, koettaen kuvitella mielessään miltä elämä näyttäisi\ntuossa näennäisesti kuolleessa kauppalassa silloinkuin kaikkialla tulet\nolivat sytytetyt, ja savusi ja liike oli vilkkaammillaan ja koneet\nkävivät kauhealla melulla ja ratinalla, jommoista oli kuullut\nSaint-Denisin tasangolla lähdettyään Parisista.\n\nKääntäessään katseensa ihmisasuntoihin hän huomasi niissä samanlaista\nedistystä kuin tehtaissakin. Vanhat turvekatot, jotka kukkivan\nkattokeltamon peittäminä kimelsivät kullankarvaisina, olivat ikäänkuin\ntiheästi sullotut kirkon ympärille. Uudet talot sitävastoin vielä\npunertavista äsken poltetuista tiilistä tehtyine kattoineen olivat\nhajallaan laaksossa puiden ympäröiminä pitkin joen rantoja; mutta ihan\npäinvastaisen vaikutuksen ne tekivät kuin tehtaat, sillä vanhat asunnot\nnäyttivät vieläkin vankoilta ja vahvoilta ja uudet kurjilta, ikäänkuin\nolisivat talonpojat, tuon entisen maataviljelevän Maraucourt-kylän\nasukkaat, olleet paljon varakkaammat kuin nykyisen tehdaskauppalan.\n\nVanhojen talojen joukossa kohosi eräs toisten reunalla ja erosi\ntoisista senkin kautta, että sitä ympäröi tuuheapintainen puutarha,\njoka kahtena penkereenä ulettui rantaan asti ja päättyi pesulaituriin.\nSe oli Perrinelle vanhastaan tuttu talo: siinä herra Vulfran asui\nrakentaessaan Maraucourtin tehtaat siihen asti kunnes muutti komeaan\nlinnaansa. Miten monta tuntia hänen isänsä olikaan lapsena viettänyt\nsen laiturilla kuunnellen pesuakkojen kertovan noita pitkiä satuja ja\ntaruja, joita hän sitten myöhemmin kertoi pikku tytöllensä: satuja\nsemmoisia kuin _Rahkasuon peikko, Englantilainen joka hukkui\nlentohiekkaan, Hangestin ihmissusi_ ja kymmenittäin muita, jotka kaikki\nsiinä johtuivat hänelle mieleen juuri kuin hän olisi kuullut ne\nedellisenä päivänä.\n\nAuringonsäteet kohtasivat häntä silmiin ja pakottivat hänen valitsemaan\ntoisen paikan. Hänen ei sitä varten tarvinnut muuta kuin siirtyä\nmuutamia askeleita löytääkseen semmoisen, jossa ruoho oli yhtä\npehmoinen ja tuoksuva ja näköala kylän ja laakson ylitse yhtä ihana.\nSiellä hän viipyi koko illan nauttien hyvinvoinnista, jommoista ei\npitkään aikaan ollut tuntenut.\n\nKuitenkin hän oli saanut kärsiä liian paljon ja kokea elämän kovuutta\nantautuakseen tuon suloisen levon tunnelman helmaan ja kuvitellaksensa\nkärsimyksiensä jo loppuneen. Ei ollut siinä kylliksi, että hän nyt\nvarmana tiesi saavansa työtä ja siten ansaitsevansa myöskin ruokansa ja\nasuntonsa, häneltä puuttui vielä paljon ennenkuin osaisi saada äidin\ntoiveet toteutumaan, sillä ne tuntuivat hänestä niin tavattoman\nvaikeilta jopa mahdottomilta saavuttaa, että tuskin tohti vapisematta\nniitä ajatellakaan. Mutta kuitenkin hän oli jo paljon saavuttanut\npäästessänsä Maraucourtiin, jonne hän niin vähän tuskin ollenkaan voi\ntoivoa koskaan pääsevänsä. Sen vuoksi hän ei saisi menettää\nrohkeuttansa eikä joutua epäilyksien valtaan, vaikka odotusaika tulisi\nkuinkakin pitkäksi ja vaikka paljon aikaa kuluisi hänen taistellessansa\npäästäksensä pyrkimyksiensä perille. Eikö katto pään yllä ja kuuden\nsousin päiväpalkka ollut oikea aarre tyttöraukalle, jolla ei\naikaisemmin ollut parempaa kotia kuin maantienoja makuupaikkana eikä\nmuuta ruokaa kuin koivun kuorta pureskella?\n\nHänestä tnntui että oli viisasta miettiä suunnitelmaa, miten hänen oli\nmenetteleminen, mitä hänen tuli tehdä, mitä välttää, mitä sanoa ja mitä\njättää sanomatta siinä uudessa elämässä, joka huomenna hänelle alkaisi.\nMutta tuo kaikki tuntui hänestä niin vaikealta noissa uusissa oloissa,\nettä hän oivalsi sen menevän yli voimiensa. Jos hänen äitinsä olisi\nsallittu saapua Maraucourtiin niin hän olisi epäilemättä tietänyt miten\noli meneteltävä. Mutta hän ei mielestään omannut äidin kokemusta,\nneroa, varovaisuutta eikä hienotunteisuutta -- ei ainoatakaan tuon äiti\nraukan mainioista ominaisuuksista. Hänhän oli vain lapsi vielä, eikä\nhänellä ollut ketään neuvonantajaa, joka olisi hänelle tukena ja\nturvana.\n\nTuo ajatus ynnä vielä enemmän äidin muisteleminen saattoi hänen\nkyyneleensä virtanaan tulvanaan ja hän alkoi itkeä hillittömästi yhä\nuudestaan toistellen niitä sanoja, joita oli niin usein haikeasti\nlausunut lähdettyään hautuumaalta, juuri kuin niiden taikavoima olisi\nvoinut häntä auttaa ja pelastaa:\n\n\"Äiti, rakas äiti kulta!\"\n\nEivätkö nuo sanat todellakin monta kertaa olleet auttaneet,\nvahvistaneet ja virkistäneet häntä milloin hän oli vähällä sortua\nuupumuksesta ja epätoivosta? Olisiko hän voinut kestää loppuun asti\nellei hän olisi vähä väliä toistanut kuolemaisillaan olevan äidin\nviimeisiä sanoja: \"minä näen sinut... niin, minä näen sinut\nonnellisena?\" Eikö ole totta että kuolonhetkenä, jolloin sielu jo on\nliitelemässä taivaan ja maan välillä, kuoleva näkee paljon\nsalaperäistä, josta terveillä ei ole vihiäkään?\n\nTuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää ja virkisti hänen mielensä.\nToivo elpyi hänen sydämessänsä täyttäen sen luottamuksella, ja\nliikutuksen valtaamana hän kuvaili miten iltatuulahdus, joka vähä väliä\nkeskeytti illan tyyneyden ja vienosti suuteli hänen kyyneleisiä\nposkiansa, oli tervehdys äidiltä, joka hiljaisena kuiskeena toisti\nhänen viimeiset sanansa: \"Minä näen sinut onnellisena.\"\n\nJa miksikä ei? Miksikä ei äiti sinä hetkenä voisi olla hänen lähellänsä\nkumartuneena hänen ylitsensä kuin suojelusenkeli?\n\nSilloin hänelle johtui mieleen että hän voisi vieläkin olla yhteydessä\näitinsä kanssa ja pyytää hänen toistamaan ennustuksensa jonka oli\nParisissa lausunut. Vaikka mielensä olikin kiihtynyt hänelle ei\nkuitenkaan johtunut mieleen tavallisin sanoin puhutella häntä kuin\nelävää olentoa eikä hän myöskään uskotellut äidin voivan vastata\nhänelle sillä eiväthän henget puhu niinkuin elävät olennot, mutta että\nne puhuvat heille siitä hän oli ihan varma, jos ihmiset sitten vain\nymmärtäisivät heidän salaperäistä kieltänsä.\n\nKauan hän istui siinä vaipuneena mietteihinsä, ajatellen tuota\nkäsittämätöntä, tuntematonta, joka vallan pelottavan lumoavasti veti\nhäntä puoleensa. Koneentapaisesti hän katsahti eteensä ja huomasi\nmetsänreunassa kukkivan päivänkakkararyhmän valkokukkia, jotka sievästi\nerosivat rehevästä ruohosta. -- Hän nousi kiireesti ja umpimäärin poimi\nniistä muutamia.\n\nSen perästä hän palasi entiselle paikalleen ja istahti totisena\nruohoon. Liikutuksesta vapisevin käsin hän sitten rupesi repimään irti\nkukan valkolehtiä kuiskaten:\n\n\"Onnistun, vähän... hyvin .. täydelleen... en ollenkaan...\"\n\nJa sillä tavalla hän arastellen jatkoi, kunnes puuttui vaan muutamia\nvalkolehtiä.\n\nMontako? Hän ei rohjennut niitä lukea, sillä silloin se olisivat\nilmoittaneet hänelle vastauksen; mutta sitten hän vapisevin sydämin\nrepi irti loputkin.\n\nOnnistun... vähän... hyvin... täydelleen.\n\nJa samassa lempeä tuulahdus hyväillen siveli hänen otsaansa ja\nhuuliansa: äidin vastaus, suudelma, mitä hellin, hellempi kuin\nmilloinkaan ennen.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nViimein hän päätti palata kauppalaan; aurinko oli mailleen\nmenemäisillään ja syvemmistä, etäisistä laaksoista niinkuin La Sommen\nmuodostamasta, nousi jo keveitä valkoisia sumuvaippoja, jotka\nharsontapaisesti liitelivät suurten puiden latvasykermien ympärillä.\nKauppalassa pienet tulet siellä täällä tuikkivat pimeästä valaisten\ntalojen ikkunat ja nousten ja laskien kuin aalto kuului illan\ntyyneydestä melua, jota vähä väliä laulunpätkät keskeyttivät.\n\nPerrine oli kylliksi karaistu ja rohkeamielinen ollaksensa pelkäämättä\nmyöhästymistä tahi yöpymistä metsässä tahi maantien läheisyydessä.\nMutta eihän hänen nyt ollut pakkokaan. Olihan hänellä nyt -- ja sitä\nvailla oli niin vaikea elää -- katto, jonka suojaan voi vetäytyä ja\nsänky. Ja kun hänen tuli nousta varhain seuraavana aamuna mennäksensä\ntyöhön, niin hänen oli nyt parasta käydä aikaisin levolle.\n\nSaapuessansa kauppalaan hän huomasi melun ja laulun tulevan kapakoista,\njotka nytkin olivat yhtä täynnä juomareita kuin päivällä hänen\ntullessansa sinne. Avonaisista ovista tunki ulos väkijuomain löyhkää,\ntupakansavua ja kahvinhajua, joka täytti kadun juuri kuin se olisi\nollut joku avara tupakkahuone. Ja kapakoita oli toinen toisensa\nrinnalla, välistä ovi oven vieressä, niin että kolmesta talosta ainakin\nyksi oli pelkästään väkijuomamyymälänä. Pitkillä matkoillaan niin\nmonissa maissa hän oli valtamaanteiden varsilla kyllä nähnyt kapakoita\nja jos jonkinmoisia juomaseuroja, mutta ei milloinkaan ennen kuullut\nsemmoista hälinää ja huutoa kuin noista matalista ikkunoista.\n\nPäästyään mummo Françoisen pihaan hän huomasi herra Benditin istuvan\nsaman pöydän luona kuin ennenkiu yhä vaan lukemassa. Pöydällä palavan\nkynttilän liekkiä suojeli tuulelta ympärille kääritty sanomalehti ja\nsen ympärillä lenteli yöperhosia ja itikoita, jotka pyrkivät valoa\nkohti herran huomaamatta, sillä hän näytti olevan lukemiseensa\nsyventyneenä.\n\nPerrinen astuessa ohitse, hän kuitenkin katsahti ylös ja tunsi hänet.\nVarmaankin saadaksensa kuulla omaa kieltänsä hän lausui tälle:\n\n\"_A good night's rest to you_.\" [Hyvää yölepoa teille.] \"_Good evening\nsir_. Hyvää yötä sir.\"\n\n\"Missä olette ollut?\" jatkoi herra Bendit englannin kielellä.\n\n\"Olen ollut kävelemässä metsässä\", vastasi Perrine samalla kielellä.\n\n\"Ihanko yksin?\"\n\n\"Ihan yksin, en tunne ketään täällä Maraucourtissa.\"\n\n\"Miksi ette sitten ole jäänyt kotiin lukemaan? Ei ole mitään paretnpaaa\nsunnuntaihuvitusta kuin lukeminen.\"\n\n\"Minulla ei ole kirjoja.\"\n\n\"Oletteko katolilainen?\"\n\n\"Olen, herra.\"\n\n\"Minä kyllä lainaan teille muutamia: _farewell_. Jääkää hyvästi.\"\n\n\"_Good-bye sir_. Hyvästi herra.\"\n\nRosalie istui talon kynnyksellä nojautuneena ovipieleen. Hän näytti\nlepäävän ja nauttivan raitista ilmaa.\n\n\"Ehkä tahdotte jo mennä levolle?\" hän kysyi.\n\n\"Niin, kyllä mielelläni menisin.\"\n\n\"Minä saatan teitä, mutta ensin täytyy teidän sopia asiasta mummoni\nkanssa. Mennään sisään ruokahuoneeseen.\"\n\nRosalie oli jo ennen puhunut asiasta mummollensa, niin että se oli\npiankin sovittu maksamalla kaksikymmentäkahdeksan sousta, jotka Perrine\nluki pöydälle ynnä vielä kaksi sousta viikolta valaistuksesta.\n\n\"Tahdotteko siis asettua meille, pikku ystäväni?\" kysyi mummo Françoise\nlempeästi ja hyväntahtoisesti.\n\n\"Niin, jos vaan mahdollista.\"\n\n\"Se kyllä käy päinsä, jos vaan tahdotte tehdä työtä.\"\n\n\"En toivo parempaa.\"\n\n\"No, silloin on kaikki hyvin. Ette ainiaaksi jää viidenkymmenen\ncentimen palkalle, te pääsette kyllä frangiin jopa kahteenkin. Ja jos\nsitten myöhemmin menette naimisiin jollekin kunnon työmiehelle, joka\nansaitsee kolme frangia niin ansaitsette viisi frangia päivässä;\nsiinähän on jo koko rikkaus... ellei hän ole juomari, ainoastaan siinä\ntapauksessa, että hän ei ole juomari. On vallan onni että herra Vulfran\non antanut työtä koko paikkakunnalle. Onhan tosin maanviljelys\njäljellä, mutta maanviljelys ei elätä kaikkia niitä, jotka tahtovat\nsyödä.\"\n\nSillä aikaa kun vanhus arvokkaasti ja painavasti piti tuota puhetta,\nollen silminnähtävästi tottunut siihen, että hänen sanojansa\nkunnioitettiin, oli Rosalie ottanut eräästä kaapista lakanat, ja sitä\ntointa Perrine koko ajan katseli. Hän huomasi silloin niiden olevan\njotenkin karkeata, kellertävää käärekangasta. Mutta kun ei ollut\npitkään aikaan saanut maata kunnollisella vuoteella, niin hän tunsi\nitsensä onnelliseksi saadessaan nukkua kerrankin semmoisella, olkootpa\nlakanat sitten kuinka karkeat hyvänsä. Oikeinko riisuutuneena! La\nRouquerie ei milloinkaan matkoillansa hankkinut itsellensä semmoista\nmukavuutta kuin kunnon vuoteen, vielä vähemmin juolahti hänelle mieleen\ntoimittaa Perrinelle semmoista ylellisyyttä. Jo aikoja ennenkuin hän\näitinsä kanssa oli ehtinyt Ranskaan, olivat heidän omat vaunussa\nkäyttämät lakanansa, paitsi äidin lakanaa, joko myödyt tahi kuluneet\nrepaleiksi.\n\nPerrine otti toisen puolen Rosalien kannettavasta ja seurasi häntä\ntakapihan poikki, jossa istui parisenkymmentä henkeä työväkeä, miehiä,\nnaisia ja lapsia hajallaan pihalla olevilla kivillä, pölkynpäillä tahi\nmissä sattui, tupakoiden ja jutellen, kunnes tuli maatapanonaika.\nKuinka semmoinen ihmisjoukko voikaan asua tuossa vanhassa\nrakennuksessa, joka päällepäätteeksi oli niin pieni?\n\nNähdessänsä tuon pienen ullakkokamarin, jossa Rosalie nyt sytytti\nrautaverkon sisässä olevan pienen kynttilän, Perrine sai vastauksen\nkysymykseensä. Noin kymmenen metrin pituisella alalla oli kuusi\nvuodetta rivissä seinänvierustalla, ja kapea käytävä niiden välillä oli\ntuskin metrin levyinen. Kuuden hengen oli määrä viettää yönsä\nhuoneessa, jossa tuskin oli kunnollista tilaa kahdelle. Tosin oli\npienoinen ikkuna auki eteisessä, mutta ilma oli siellä kuitenkin niin\nummehtunut ja tympäisevä, että Perrineä oikein tukahdutti. Mutta hän ei\nhuomauttanut siitä kun Rosalie nauraeu kysyi häneltä:\n\n\"Teistä tämä kai näyttää jotensakin ahtaalta ja pieneltä?\"\n\nHän tyytyi vaan vastaamaan:\n\n\"Jotensakin.\"\n\n\"Niin, mutta toista on maksaa yksi frangi koin viisi frangia viikossa.\"\n\n\"On tietysti.\"\n\nKaikissa tapauksissa oli tämä pieni suoja metsää tahi maantietä\nparempi. Kun hän oli sietänyt Grain de Selin hökkelin turmeltunutta\nilmaa, niin hän epäilemättä kestäisi tämänkin.\n\n\"Tuossa on teidän tilanne\", sanoi Rosalie osottaen ikkunan edessä\nolevaa vuodetta.\n\nTuo niin sanottu tila oli pari poikkipuulla varustettua lautaa\nasetettuna kahdelle pukille ja siinä sitten matrassi ja päänalus.\n\n\"Matrassi on vasta täytetty uusilla sananjaloilla\", lausui Rosalie.\n\"Jokaiselle uudelle vuokralaiselle pannaan aina tuoreita sananjalkoja,\nsillä emme anna kenenkään uuden tulokkaan maata vanhoilla lehdillä,\nvaikka, niinkuin olemme kuulleet, ravintoloissa ei olla siinä niinkään\ntarkkoja.\"\n\nJos olikin liian paljon vuoteita tuossa pienessä huoneessa, niin ei\nsiinä sen sijaan ollut ainoatakaan tuolia.\n\n\"Seinissä on nauloja\", lausui Rosalie ikäänkuin vastaukseksi Perrinen\nmykkään kysymykseen. \"Sopii varsin hyvin ripustaa niihin vaatteita.\"\n\nOlipa myöskin laatikoita sänkyjen alla ja koreja, joissa ne joilla oli\nliinavaatteita, voivat niitä säilyttää, mutta kun Perrinellä ei ollut\nniitä, niin vuoteen jalkapäässä oleva vaatenaula oli hänelle kyllin\nriittävä.\n\n\"Te joudutte täällä kunnon ihmisten pariin\", lausui Rosalie; \"voipi\ntapahtua että La Noyelle rupeaa juttelemaan yöllä, jos hän taas on\njuonut itsensä humalaan, mutta ei tarvitse pitää siitä lukua. Hän on\nnimittäin vähän juoppo. Huomenna voitte nousta muiden kanssa niin minä\nsilloin neuvon teille miten teidän on meneteltävä päästäksenne tehtaan\ntyöhön. Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, kiitoksia.\"\n\n\"Ei kestä kiittää.\"\n\nPerrine riensi riisuutumaan iloisena koska sattui olemaan yksinään,\neikä tarvinnut tyydyttää huonekumppaniensa uteliaisuutta. Mutta\njouduttuaan tilalle hän ei saanutkaan kokea tuota toivottua\nhyvinvoinnin tunnetta, sillä lakanat olivat kovin karkeat. Vaikka\nolisivat olleet kudotut lastuvilloista ne eivät olisi voineet olla sen\nkarkeammat. Mutta vähät siitä, olihan maakin kova hänen ensi kertaa\nsiinä maatessaan ja hyvin pian hän oli siihen tottunut.\n\nEi kestänyt kauan ennenkuin ovi aukeni ja nuori noin\nviidentoistavuotias tyttö astui sisään ja rupesi heti riisuutumaan,\nvähä väliä vilaisten Perrineen kuitenkaan mitään virkkaamatta. Hänellä\noli paljoa puuhaa, sillä pyhàvaatteet olivat riisuttavat. Sen tehtyään\nhän pani ne kaikki arkkuun, otti sieltä arkipukunsa ja ripusti sen\nnaulaan huomispäivää varten.\n\nHetken perästä saapui toinen, sitten kolmas ja vielä neljäs. Silloinpas\nalkoi huumaava lörpötys ja naurun kikatus; kaikki neljä puhuivat yhtä\naikaa, jokainen kertoi päivän tapahtumia. Laatikot ja vasut vedettiin\nesille vuoteiden alta ja ne saivat yhteen törmätessään aikaan\ntyytymättömyyden ja kiukun purkauksia, jotka tavallisesti kohdistuivat\nhuoneen omistajaan.\n\n\"Mokomakin pesä!\"\n\n\"Kylläkai tänne vielä nostetaan pari tilaa lisää.\"\n\n\"Silloin en aicakaan minä enää jää tänne.\"\n\n\"Minnepä menet? Luuletko olevan parempaa muualla?\"\n\nJa semmoista kesti loppumattomiin. Viimein kun ensiksi saapuneet olivat\npäässeet levolle niin toisetkin vähän tyyyntyivät ja pian olivat kaikki\nvuoteet täynnä paitsi yksi ainoa.\n\nPuhe ei silti suinkaan tauonnut, käsitteli vain muita aineita.\nKeskusteltuaan päivän huvituksista tytöt rupesivat puhelemaan\nhuomispäivästä, tehtaan työstä, tyytymättömyydestä, valituksista,\nriidoista, tehtaan kielikelloista ja yleensä omistajasta ja\npäälliköistä: herra Vulfranista, hauen veljensä ja sisaressa pojista,\njoita sanottiin \"nuoriksi\" ja tirehtöri Talouelista. Viimemainittua\nsanottiin vaan kerran nimeltä, mutta sen sijaan häntä mainittiin\nliikanimillä, jotka paremmin kuin mitkään lauseet ilmaisivat yleisen\nmielipiteen ja vihan; niinkuin esimerkiksi nimet Näätä, Pihdit, Juudas.\n\nPerrinen valtasi outo tunne kun hän kuuli noita kummallisia\nväittelyitä. Hän tahtoi olla pelkkänä korvina, hyvästi tajuten miten\nhyödyllistä hänen oli saada sikäläisistä oloista niin paljon tietoja\nkuin mahdollista mutta toisekseen häntä taas hävetti tuo salaa\nkuunteleminen.\n\nSillä välin jatkui lörpötystä, mutta kaikki viittaukset olivat niin\nepämääräiset vaikka kohdistuivatkin yksityisiin henkilöihin, että oli\nvälttämätöntä tuntea panettelun esineet voidakseen ymmärtää kenestä oli\npuhe. Senvnoksi kestikin melkoisen kauan ennenkuin hänelle selveni että\nNäädällä, Pihdillä ja Juudaksella tarkoitettiinkin Talouelia, joka\nnäkyi olevan työväen musta pukki, kaikkien pelkäämä ja vihaama. Mutta\nse viha ja pelko kuitenkin aina lausuttiin niin varovasti ja\nulkokullatusti, ettei kukaaa rohjennut edes kumppanillensa sanoa\nsuoraan mielipidettänsä hänestä. Sentähden kaikki lauseet päättyivätkin\njotenkin siihen tapaan kuin:\n\n\"Mutta se ei estä hänen olemasta erittäin rehellinen mies.\"\n\n\"Niin, ja oikeutta noudattava myös.\"\n\n\"Paras on olla siitä puhumatta.\"\n\nMutta heti joku toinen lisäsi:\n\n\"Eihän se estä...\"\n\nJa sitten esiintuotiin noita rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden\ntodisteita.\n\n\"Jospa ei olisi pakko ansaita leipäänsä!\"\n\nVähitellen puhe taukosi.\n\n\"Kunhan nyt saisi edes nukkua\", kuului uninen ääni.\n\n\"Mikä sinua estää?\"\n\n\"Eihän La Noyelle ole vielä tullut.\"\n\n\"Minä näin hänet tunti sitten.\"\n\n\"Mimmoinen hän oli?\"\n\n\"Sikahumalassa tietysti.\"\n\n\"Niinkö ettei voi päästä rappusia ylös?\"\n\n\"En tiedä sitä.\"\n\n\"Entä jos panisimme oven salpaan.\"\n\n\"Siitäpä hän vasta nostaisi melun.\"\n\n\"Tästä tulee samanlainen elämä kuin viime sunnuntainakin.\"\n\n\"Ehkä vielä pahempikin.\"\n\nSamassa kuului rappusista raskaita ja epävakaita askeleita.\n\n\"Siinä hän nyt onkin.\"\n\nMutta askeleet lakkasivat ja sen sijaan kuului joku raskaasti kaatuvan,\nsenperästä valitusta ja itkua.\n\n\"Kas niin, nyt hän kaatui.\"\n\n\"Ehkei hän voikaan nousta.\"\n\n\"Hän kyllä nukkuu yhtä hyvin rappusissa kuin täällä.\"\n\n\"Ja me nukumme paremmin.\"\n\nValituksia kuului ja väliin huutoja.\n\n\"Tule toki Laïde: auta pikkuruisen, lapseni.\"\n\n\"Sitä hän saa odottaa\", lausui Laïde.\n\n\"Hoi, Laïde hoi, Laïde!\"\n\nMutta Laïde ei hiiskahtanut ja hetken kuluttua huudot taukosivat.\n\n\"Hän on nukkunut.\"\n\n\"Sepä onni!\"\n\nMutta hän ei ollutkaan nukkunut; päinvastoin hän koetti uudestaan\nnousta rappusia ylös ja rupesi huutamaan:\n\n\"Laïde tule auttamaan mi-mi-nua. Ojenna mi-nulle vaan kätesi la-apseni,\nLaïde, Laïde!\"\n\nNähtävästi hän ei päässyt paikaltaan, sillä huudot kuuluivat koko ajan\nrappujen alaosasta ja muuttuivat viimein itkunsekaisiksi valituksiksi:\n\n\"Pi-ikku Laïdeni! Pi-ikku Laïdeni, pi-ikkn-ikku Laïdeni! Rappuset\npu-utoavat a-alas! Oi, voi-voi!\"\n\nKaikki tytöt purskahtivat nauruun.\n\n\"Sinä et muka ole sisällä, Laïde! Hiljaa, hiljaa! Minä huudan sinua ja\nsilloin olet sinä vastaamatta.\"\n\n\"Niin silloin varmaankin on hiljaa\", lausui toinen ääni.\n\n\"Uskokaa sitä\", keskeytti toinen ääni. \"Silloin hän menee hakemaan\nLaïdea löytämättä häntä ja niin palaa hän tunnin kuluttua ja meluaa\nvielä pahemmin.\"\n\n\"Eikö tässä saa milloinkaan nukkua?\"\n\n\"Mene auttamaan häntä ylös, Laïde.\"\n\n\"Mene itse.\"\n\n\"Sinuahan hän huutaa.\"\n\nLaïde suostui viimeio, heitti hameen yllensä ja meni ulos rappusiin.\n\n\"Oi, pi-hikku la-hapseni! Pi-hikku la-hapseni!\" huudahti La Noyelle\nitkien liikutuksesta.\n\nEtpä olisi luullut tarvitsevan muuta kuin astua ylös rappusia jotka nyt\npysyivät paikoillaan, mutta Laïden näkemisen ilo karkotti sen\najatuksen.\n\n\"Tu-hule ni-iin ta-harjoan sinu-hulle la-hasin vi-hiiniä.\"\n\nMutta Laïde ei kuunnellut sitä ehdotusta.\n\n\"Tule nukkumaan kanssani.\"\n\"E-en! Tu-hule ka-hanssani, pi-ikku La-haïdeni.\"\n\nSiinä he keskustelivat kauan sillä La Noyelle, ollen innostunut uuteen\najatukseensa toisti toistamistansa tuumaansa:\n\n\"Pi-hikkainen la-hasi!\"\n\n\"Tuosta ei ikinä tule loppua\", kuului ääni sisältä.\n\n\"Ja minä kun tahtoisin niin mielelläni nukkua.\"\n\n\"Kun meidän täytyy olla niin varhain ylhäällä huomenna.\"\n\n\"Ja tämmöistä on elämä joka sunnuntai.\"\n\nJa Perrine, joka luuli saavansa nauttia mitä makeinta unta kun vaan oli\npäässyt katon alle! Monta vertaa parempi hänen oli ollut maata\nmetsässä, vaikka pimeys olikin pelottava ja yksinäisyys kammottava,\nkuin sullottuna tähän pieneen kamariin, jossa hälinä ja sekasorto häntä\nkiusasi ja ilma muuttui yhä inhottavamman ummehtuneeksi, niin että hän\njo kysyi itseltään oliko mahdollista kestää aamuun asti.\n\nUlkoa kuului yhä juopuneen La Noyellen lallatusta: \"Vaan pi-ikkuinen\nla-hasi\" ja Laïden vastaus siihen: \"Kyllä, huomenna!\"\n\n\"Minä menen auttamaan Laïdea\", lausui yksi naisista, \"muuten tätä\nelämää kestää huomiseen asti.\"\n\nHän nousikin ja meni alas; mutta silloin syntyi rappusissa vielä\nentistään pahempi melu ja huuto. Kuului raskaita askeleita, lyöntejä ja\nalakerrassa asuvien huutoja, he kun metelistä kiukustuneina yhtyivät\nsekasortoon ja käskivät heitä poistumaan. Koko talo näkyi olevan\nliikkeellä?\n\nVihdoin he saivat ulvovan ja huutavan La Noyellen retuutetuksi\nhuoneeseen.\n\n\"Mitä pa-hahaa olen te-hehnyt teille?\"\n\nVälittämättä hänen valituksestansa he riisuivat hänet ja panivat hänet\nlevolle; mutta hän ei ottanut nukkuaksensa vaan jatkoi valituksiansa ja\nitkuaan.\n\n\"Mi-hitä olen te-hehnyt te-heille että no-hoin pi-hitelette minua? Voi,\nku-huinka olen onneto-hon! O-holenko va-aras, kun ette ta-hahdo juoda\nka-hanssani? La-hide minun on ja-hano!\"\n\nMitä enemmän hän ruikutti, sitä enemmän huonekumppanit kiukustuivat\nhäneen, jokainen huusi hänellä vihaisesti.\n\nMutta hän jatkoi vaan: \"suuri suu, kova luu, kirkas kun, ei kukaan\nmuu.\"\n\nLausuttuaan kaikki mieleensä johtuneet uu-päätteiset sanat hän rupesi\nkertomaan muita sanoja, joissa ei ollut sen enempää pontta eikä perää.\n\n\"Hyvä sisko, hernelisko, rautakisko. Teräslanka, veneen honka,\npannunsanka. Kyllä tiedän, pois mä viedään, kapakkaan, juodaan vaan,\nhumalaan, humalaan, humalaan.\"\n\nVähitellen hiljeni ääni ja vaikeni, ikäänkuin uni jo olisi tullut häntä\nvaltaamaan, mutta silloin hän jälleen kiireesti ja kimakasti jatkoi\nlallatustansa herättäen vastikään nukkuneet kumppaninsa, jotka unen\npöppörössä hypähtivät ylös raivoisasti huuutaen, niin että La Noyelle\nkyllä säikähti, vaan ei suinkaan siltä vaiennut.\n\n\"Mi-inkä tä-ähden olette ni-hiin hä-äijyt. Mitä pahaa olen te-hehnyt?\nAnteeks antakaa, jälleen nukkukaa, ulos astukaa.\"\n\n\"Siinäpä palkkamme kun laahasimme hänet tänne.\"\n\n\"Sinäpä sitä juuri tahdoit.\"\n\n\"Viemmekö hänet ulos takaisin?\"\n\n\"Silloinhan tänne ei milloinkaan tule rauhaa.\"\n\nSitä Perrinekin ajatteli. Jos elämä on joka sunnuntai samanlaista niin\nkuinka hän voisi kestää sitä ja kuinka voivat La Noyellen\nmakuukumppalit kärsiä sitä. Eikö ollut Maraucourtissa toisia\nvuokrahuoneita, joissa saisi levollisempaa unta?\n\nMutta ei ainoastaan tuo hälinä ja pauhu häntä vaivanneet. Ilmakin tuli\ntuskastuttavan raskaaksi ja ummehtuneeksi ja kuumuus sietämättömäksi.\nSitä paitsi levisi sinne humalaisen naisen tultua niin inhottavaa hajua\nettä hänen mieltänsä oikein rupesi vellomaan.\n\nVähitellen La Noyellen sanatulva kuitenkin lakkasi, ei kuulunut enää\nkuin silloin tällöin katkonaisia sanoja, mutta sensijaan hän rupesi\nkaikuvasti kuorsaamaan.\n\nMutta vaikka hiljaisuus muuten vallitsi huoneessa ei Perrine kuitenkaan\nsaanut unta, ilma oli hirvittävän painostava, ohimosuonet tykyttivät ja\nhiki valui virtanaan kiireestä kantapäähän.\n\nEi ollut vaikea käsittää syytä siihen: häntä pyörrytti, sentähden että\noli liian vähän ilmaa hengittää ja joskin hänen huonekumppaneitansa ei\ntukehduttanutkaan niinkuin häntä, niin oli syy etsittävänä siitä, että\nhe olivat tottuneet elämään semmoisessa ilmassa, vaikka se oli\nsietämätöntä sille, joka oli tottunut nukkumaan raittiissa metsässä.\n\nMutta miksipä hän ei voisi tottua hengittämään semmoista turmeltunutta\nilmaa, kun nuo talonpoikaisnaiset voivat sitä sietää; hänestä tuntui\nettä pitäisi hänenkin voida yhtä hyvin kuin heidänkin. Epäilemättä\nsiihen tarvittiin rohkeutta ja kestävyyttä. Vaikka hän ei ollutkaan\ntalonpoikaisnainen, niin hän oli kuitenkin saanut kokea ainakin yhtä\nkovaa kuin kurjin heistä ellei kovempaakin; miksi hän ei siis sietäisi\nsitä mitä he kestivät? Eihän hänen tarvinnut muuta kuin olla\nhengittämättä, tuntematta tuota turmeltunutta ilmaa, silloin kyllä uni\ntulisi ja hän tiesi varsin hyvin että nukkuessa hajuaisti lepää.\n\nMutta pahaksi onneksi ei ihminen hengitä silloin kuin tahtoo ja\nniinkuin tahtoo. Ei auttanut suun ja nenän tukkeaminen, hänen täytyi\nkohta avata huulensa ja hengittää entistään syvempään, kun hänellä ei\nenää oliot ilmaa keuhkoissansa; ja pahin kaikesta oli että hänen vähä\nväliä täytyi uudistaa se temppu.\n\nMitä hänen oli tekeminen? Ellei hengitä niin hän tukehtuu; jos hän\nhengittää niin hän tulee sairaaksi.\n\nKääntyessään tuskissansa vuoteellaan hänen kätensä vahingossa sattui\npäänalasen päässä olevan ikkunan paperiseen ruutuun, joka oli pantu\nsiihen lasiruudun paikaksi. Paperi ei ole lasintapaista, se särkyy\nmelutta ja reiästä voi raitis ulko-ilma virtailla sisään. Mitä pahaa\nsiinä olisi jos hän sen särkisi? Vaikka muut olivatkin tottuneet tuohon\nturmeltuneeseen ilmaan he varmaan kuitenkin kärsivät siitä. Eikä\nkenenkään tarvinnut herätä siitä, että hän varovasti rikkoi tuon\npaperin.\n\nMutta hänen ei tarvinnut sitä rikkoakaan; koetellessansa sitä hän\nhuomasi sen olevan huolimattomasti kiinnipannun, niin että hän\nkynnellään voi helposti irrottaa yhden sivun. Painaen suutansa\ntekemäänsä aukkoon hän voi hengittää ja siinä asennossa uni hänet\nviimeinkin saavutti.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nPerrinen herätessä sarasti jo päivä ja lähetti heikon valonsäteen\nhiukkasen valaisemaan huonetta. Naapuristosta kuului kukkojen kiekuntaa\nja ikkunasta tunkeutui sisään viileä tuulen henki. Päivä ilmaisi\ntuloaan.\n\nHuolimatta tuosta ulkoa tulevasta ilmavirrasta oli huoneessa yhtä\ntukehduttavaa kuin ennenkin. Vaikka raitista ilmaa tuli sisään, niin ei\nkuitenkaan tuo huono ilma hävinnyt. Se pysyi siellä yhtä kuumana,\npainostavana ja ummehtuneena, miltei tukehduttavana.\n\nSiitä huolimatta kaikki nukkuivat liikahtamatta ja hiljaisuutta\nkeskeytti vaan silloin tällöin joku tukahdutettu valitus.\n\nKoettaessansa suurentaa paperin reikää hän tahtomattaan tuli\nsysänneeksi kyynäspäällään ikkunaa, joka siitä tärisi, huolimattomasti\nkun oli kiinnitettynä pieleen. Ei ainoakaan _huoneessa herännyt_. Hän\nsäikähti ja pelkäsi kaikkien heräävän, mutta ei ainoakaan liikahtanut\nsiitä tavattomasta räminästä.\n\nSilloin hän teki päätöksensä. Hän nousi hyvin hiljaa, puki yllensä,\notti kengät käteensä ja hiipi hiljaa paljain jaloin oven luokse, joka\nhäämöitti heikossa aamuvalossa. Ovi olikin vaan säpissä ja aukeni\näänettä ja Perrine pääsi rappusiin kenenkään huomaamatta. Silloin hän\nistahti rappusille, veti kengät jalkaansa ja meni alas pihalle.\n\nOi, mikä raitis ilma, mikä suloinen viileys! Hän ei milloinkaan ennen\nollut hengittänyt niin mielihyvällä! Hän astuskeli pienessä pihassa\nedestakaisin, suu ammollaan, sieramet pullollaan, heiluttaen käsiään ja\nnyykyttäen päätään. Hänen askeleensa herättivät naapuristossa koiran,\njoka rupesi haukkumaan ja toiset vastasivat siihen heti vihaisesti.\n\nMutta mitä se teki! Hän ei enää ollut maankuljeksija, jota koiratkin\nsaivat vapaasti haukkua, ja jos häntä huvitti nousta noin aikaisin\nsängystään, niin hänellä epäilemättä oli siihen oikeuskin -- rahalla\nmaksettu oikeus.\n\nPiha oli liian pieni hänen liikkumistarpeellensa, jonka tähden hän\nastui avonaisesta portista ulos kadulle ja rupesi umpimähkään astumaan\nsuoraan eteenpäin, välittämättä minne meni. Tie oli vielä yön varjojen\nvallassa, mutta korkealla päänsä yli hän näki jo aamuvalon valaisevan\npuiden latvat ja talojen kattoja; hetken kuluttua on jo täysi päivä.\nSamassa kuului kellon kaiku katkaisevan tuon syvän hiljaisuuden.\nTehtaan kello löi kolme ilmoittaen hänellä vielä olevan kolme tuntia\nvirkistysaikaa ennenkuin tuli mennä työhön.\n\nMiten hänen tuli kuluttaa aikaansa siihen asti? Hän ei tahtonut\nuuvuttautua ennen työhön menoa astuskelemalla kaiken aikaa, parempi\nsiis istahtaa johonkin paikkaan odottamaan.\n\nHetki hetkeltä taivas vaaleni ja esineet hänen ympärillään näkyivät yhä\nselvemmin enenevässä päivän valossa, niin että hän jo oivalsi missä\noli.\n\nHän oli lähellä yhtä niitä lammikkoja, jotka olivat muodostuneet niihin\npaikkoihin, joista oli turpeita kaivettu. Ne näkyivät jatkuvan\nkauemmaksi, liittyvän toisiin samanlaisiiin vesisäiliöihin, suuriin ja\npieniin ja siten jatkuvan suureen jokeen asti, mikäli sieltä vielä\nturpeita nostettin. Eikö tuo ollut samanlaista kuin se mitä hän oli\nnähnyt lähtiessänsä Picquignystä, mutta syrjäisempi, autiompi ja ehkä\nmetsäisempikin, niin että varjot pikemmin sulivat yhdeksi?\n\nHän viipyi siinä hetken aikaa, mutta ei voinut löytää mieleistänsä\nistuinpaikkaa. Hän jatkoi sentähden astumistansa pientä polkua myöten,\njoka, jättäen lammikon rannan, vei pienellä kukkulalla kasvavaan\nmetsikköön. Sieltä hän varmaankin löytäisi jonkun kaatuneen puunrungon.\n\nMutta juuri suunnatessansa askeleensa metsään hän näki lammikon\ntoisella rannalla tuommoisen pienen ruovoista ja risuista tehdyn majan,\njota paikkakunnan murteella sanotaan _aumuche'ksi_ ja jommoista\ntalvisaikana käytetään muuttolintujen metsästykseen. Silloin hänelle\njohtui mieleen, että jos hänen onnistuisi päästä siihen, niin hän siitä\nsaisi hyvän ja syrjäisen turvapaikan, niin ettei kukaan voisi urkkia\nmitä hänellä oli tekemistä siellä niin ani varhain aamulla. Siellä hän\nmyöskin olisi turvassa kastepisaroilta, jotka helmeilivät alas puiden\noksilta muodostaen pieniä vesilätäköitä tielle ja kastellen häntä aivan\nkuin tavallinen sade.\n\nHän astui alas kukkulalta ja hetkisen etsittyään hän löysi sen juurella\nkasvavasta pajupensastosta kapean, tuskin ollenkaan käytetyn polun,\njoka näkyi vievän metsästysmajaan; hän kulki sitä ja pääsikin perille,\nei kuitenkaan aivan, sillä maja oli rakennettu pienelle saarelle, jossa\nkasvoi kolme suurta raitaa. Nuo puut olivat sen tukena ja leveä oja\nerotti pienen saaren vieressä olevasta pajupensastosta. Onneksi oli\npuunrunko pantu ojan yli, ja vaikka se oli kapea ja kasteesta liukas ei\nse kuitenkaan pelottanut Perrineä yrittämästä. Hän käytti tuota\ntilapäistä siltaa hyväksensä ja seisoi heti pienen ruokoisen ja\npajuisen oven edessä eikä hänen tarvinnut muuta kuin nykäistä sitä ja\novi aukeni.\n\nMaja oli muodoltaan soikean neliskulmainen ja seinät katosta maahan\nasti tehdyt paksuste ruoko- ja kaislakerroksesta. Joka seinällä oli\npieni ulkoapäin huomaamaton aukko, josta voi vapaasti katsella joka\ntaholle; niistä majaan myöskin tuli tarvittava valo. Maahan oli\nmakuupaikaksi levitetty runsaasti heiniä ja sananjalkoja ja nurkassa\npoikkisahattu puupölkky toimitti tuolin virkaa. Oi mikä viehättävä\npesänen! Miten suuri vastakohta se olikaan sille huoneelle, jonka hän\näsken oli jättänyt! Ja kuinka paljon parempi olisi nukkua tässä,\npuhtaassa ja raittiissa ilmassa luonnon hiljaisessa helmassa, heinissä,\nkuulematta muuta kuin lehtien rapinaa ja aaltojen loisketta. Paljon\nparempi kuin rouva Françoisen karkeilla lakanoilla, kuuntelemassa La\nNoyellen huutamista ja kumppanien torumista, tuossa sietämättömässä\nhajussa, joka häntä vieläkin ahdisti ja tuotti hänelle pahoinvointia.\nHän heittäytyi heiniin ja hiipi nurkkaan pehmeän ruokoseinän luokse ja\nummisti silmänsä. Mutta kun häntä rupesi suloisesti painostamaan, niin\nhän kiireesti hypähti pystyyn, sillä hänen ei käynyt nukkuminen kun\nsilloin ehkä olisi myöhästynyt työstä.\n\nSillä välin oli aurinko noussut ja idänpuolisesta seinän aukosta tunki\nsäde majaan täydelleen valaisten sen; ulkopuolella linnut visertelivät\nja kaikkialta, lammikosta, kaislikosta, pajupuiden oksilta kuului\nsadottain ääniä, vedenloisketta, suhinaa, vihellystä ja kukertamista\nilmoittaen yön loppuneen ja metsän asujainten jälleen vironneen eloon\nauringon suuteloista.\n\nPerrine asettui aukon luokse katselemaan, miten saaren pienet asujamet\nturvallisesti liikkuivat metsästysmajan ympärillä, sudenkorennot\nliitelivät siellä täällä kaislikossa. Pitkin rantaa noukkivat lintuset\nmatosia kosteasta maasta ja lammikon sumuharsossa näkyi sukulaistaan,\nkotiankkaa sirompi ruskea sorsa uiskentelevan pienokaistensa\nympäröimänä, joita koetti alituisilla kehotuksilla pysytellä\nympärillään vaikkei onnistunutkaan, sillä ne poistuivat alinomaa\nlummekukkien houkuttelemina, etsimään niiden lehtiin piiloutuneita\nhyönteisiä ja toukkia. Äkkiä sinertävä varjo välähti salamannopeasti\nvedenpinnalla ja vasta sen hävittyä Perrine huomasi sen vesimittariksi,\njoka oli liidellyt pitkin lammikon pintaa.\n\nKauan aikaa Perrine aukossa katseli niiden elämää liikahtamatta, jotta\nei häiritsisi noita luonnon asukkaita. Miten tuo kaikki oli kirkkaassa\naamuvalossa kaunista, iloista, elävää, hauskaa ja uutta hänen\nmielestänsä, kyiliksi satumaista jotta hän voi kysyä itseltänsä eiköhän\ntuo ollut Noan arkin pienoiskuva.\n\nSamassa hän näki mustan varjon peittävän lammikon ja sen oikullisesti\nmilloin suurenevan milloin pienenevän, milloin vaalenevan ilman\nhuomattavaa syytä. Ilmiö näytti hänestä sitä selittämättömämmältä kun\nvasta noussut aurinko valaisi maisemaa pilvettömältä taivaalta. Mistä\nsiis tuli tuo varjo? Metsästysmajan pienet ikkuna-aukot estivät häntä\nnäkemästä laajalti ympärillensä. Sentähden hän avasi oven ja huomasi\nvarjon syntyneen savupilvistä, jotka nousivat tehtaan korkeista\npiipuista, sillä tuli oli jo sytytetty, jotta höyryä olisi tarpeeksi\nväen alkaessa päivätyötänsä.\n\nTyön piti siis pian alkaa ja oli siis aika hänen lähteä\nmetsästysmajasta palataksensa tehtaalle. Mutta ennenkuin läksi hän\nkuitenkin katseli puupölkyllä nurkassa olevaa sanomalehteä, jota ei\nollut huomannut ennenkuin avasi oven. Melkein koneentapaisesti hän\nsilmäili sen nimeä. Se oli Journal d'Amiens lehti 25 päivältä\nhelmikuuta. Päättäen siitä että lehti oli majan ainoalla\nistuinpaikalla, hän siis arveli että helmikuussa 25 päivänä oli majassa\nviimeksi käyty.\n\n\n\n\nKuudestoista loka.\n\n\nPerrinen saapuessa pienestä viidakosta maantielle kuului tehtaanpillin\nvihlaisevan kimakka vihellys, ja heti sen perästä muiden tehtaiden\npillien vastaus läheltä ja etäämmältä.\n\nHän oivalsi sen olevan merkin Maraucourtin tehtaasta työväelle lähteä\ntyöhön ja se merkki uudistui heti kylästä kylään, Saint-Pipoyssä,\nHercheuxissä, Bacourtissa, Flexellessä kaikissa Paindavoinen tehtaissa,\nilmoittaen omistajalle että ne olivat kaikkialla valmiit ryhtymään\ntyöhön.\n\nPeläten myöhästyvänsä Perrine koetti jouduttaa askeleitansa.\nSaapuessaan kauppalaan olivat kaikki ovet auki; portailla istuivat\ntyömiehet syöden aamiaistansa tahi he seisoivat kynnyksellä nojaten\novipieleen. Kapakoissa toiset olivat aamuryyppyään saamassa ja toiset\npihamaan kaivolla silmiään pesemässä; mutta ei kukaan vielä suunnannut\naskeleitansa tehtaihin, ja siitä Perrine huomasi ettei kello ollutkaan\nvielä niin paljon, että hänen tarvitsi pelätä myöhästyvänsä.\n\nTorninkellosta kuului kolme lyhyttä lyöntiä ja niitä seurasi kohta\nvihellys ensimäistä kovempi ja kimakampi, ja heti syntyi entisen rauhan\nsijaan vilkas liike. Taloista, pihoista, kapakoista, kaikkialta\nvirtaili ihmisjoukkoja täyttäen kadun, joka kihisi kuin muurahaispesä,\nja tuo tiheä joukko miehiä, naisia, lapsia suuntautui yhtäänne päin\ntehtaihin, muutamat piippu suussa, toiset vielä kiireesti ja läähättäen\npureskellen aamiaisleipäänsä, suurin osa kuitenkin äänekkäästi nauraen\nja jutellen. Joka hetki samosi syrjäkaduilta lisäjoukkoja, jotka\nliittyivät tuohon mustaan ihmisvirtaan ja paisuttivat sitä\nvaltavammaksi mitä enemmän lähestyivät päämaaliansa.\n\nEräässä vastatulleessa joukossa huomasi Perrine Rosalien La Noyellen\nkera ja riensi liittymään heidän seuraansa.\n\n\"Missä olette ollut\", kysyi Rosalie kummastuneena.\n\n\"Nousin varhain ja olin vähäisen kävelemässä.\"\n\n\"Vai niin. Minä kävin ylhäällä teitä hakemassa.\"\n\n\"Kiitoksia siitä, mutta ei tarvitse etsiä minua, minä nousen aina\nvarhain.\"\n\nVäkijoukko saapui tehtaalle ja hajaantui sen eri osiin. Heidän täytyi\njokaisen astua pitkän, laihan miehen ohitse, joka seisoi rautaportin\nluona kädet nutun taskuissa, hattu niskassa ja pää eteenpäin kumarassa\ntarkastellen ohikulkevia, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa\nhiipiä ohitse.\n\n\"Pihdit\", kuiskasi Rosalie hänelle korvaan. Mutta Perrine tuskin\ntarvitsi sitä selitystä, hän oli heti arvannut sen olevan tirehtööri\nTalodlin.\n\n\"Pitääkö minun astua sisään teidän kanssanne?\" kysyi Perrine.\n\n\"Tietysti.\"\n\nPerrinelle oli tuo hetki ratkaiseva, mutta hän hillitsi pelkoansa.\nMiksikä hänen ei onnistuisi saada työtä kun kaikille muillekin\nannettiin?\n\nHeidän saapuessaan tirehtöörin lähelle, käski Rosalie Perrinen\nseuraamaan itseään ja astui suoraa päätä Talouelin luokse. Ensinkään\nujostelematta hän kysyi:\n\n\"Herra tirehtööri, tässä on minulla kumppani joka pyytää työtä.\"\n\nTalouel loi kiireesti tutkivan katseen tuohon \"kumppaniin\".\n\n\"Odota hiukan, niin saamme nähdä\", hän vastasi.\n\nJa Rosalie, joka tiesi mitä oli tekeminen, vetäytyi syrjään Perrinen\nkanssa.\n\nSamassa syntyi tungosta portissa ja työväki vetäytyi kunnioittavasti\nsyrjään jättäen tilaa herra Vulfranin vaunuille, joita ajoi sama nuori\nmies kuin eilenkin. Vaikka kaikki tiesivät, ettei hän voinut nähdä\nmitään, niin lensivät kaikkien lakit päästä ja naiset niiasivat\ntervehtien.\n\n\"Siinä näette, hän ei suinkaan ole viimeisiä\", lausui Rosalie.\n\nTirehtööri riensi vaunujen luo.\n\n\"Herra Vulfran, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta\", hän\nlausui hattu kädessä.\n\n\"Hyvää huomenta, Talouel.\"\n\nPerrine seurasi katseellaan ohi ajavia vaunuja ja kääntyessään jälleen\nporttiin päin hän huomasi toisten virkamiesten toisen toisensa perästä\nsaapuvan: insinööri Fabryn, Benditin, Mombleux'in ynnä muiden joiden\nkaikkien nimet Rosalie hänelle mainitsi.\n\nSillä aikaa oli väkijoukko vähentynyt ja ne muutamat, jotka vielä\nsaapuivat tulivat juosten, sillä kello oli kohta kuusi.\n\n\"Luulenpa 'nuorten herrojen' myöhästyvän\", laosui Rosalie kuiskaten.\n\nKello soi, vielä saapui viimeinen joukko, sen jälkeen muutamat\nmyöhästyneet juoksivat läähättäen peräkkäin ja tie oli jälleen tyhjä.\nTalouel ei kuitenkaan lähtenyt paikaltansa, kädet taskussa ja pää\npystyssä hän tähysteli tielle päin.\n\nParin minuutin kuluttua näkyi kookas nuori mies tulevan. Hän ei\nnäyttänyt kuuluvan työväen luokkaan, vaan oli hieno herrasmies jopa\nhuolellisesta puvustaan ja ylpeästä ryhdistään päättäen paljo\nherrasmaisempi käin insinööri Fabry ynnä tehtaan muut virkamiehet.\nAstuessaan sisään portista hän solmitsi kaulahuiviansa, nähtävästi\nhänellä ei ollut aikaa tehdä sitä kotona.\n\nHänen ehtiessään tirehtöörin luokse, Talouel nosti hattuaan samalla\ntavalla kuin herra Vulfranille, mutta Perrine huomasi kuitenkin,\netteivät nuo molemmat tervehdykset laisinkaan olleet samallaiset.\n\n\"Herra Théodore, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta\",\nhän lausui.\n\nMutta vaikka toivotus oli lausuttu aivan samoin sanoin kuin herra\nVulfranille, niin oli jokaiselle aivan selvää, että tarkoitus oli\nvallan toisenlainen.\n\n\"Hyvää huomenta, Talouel. Joko setä on tullut?\"\n\n\"Hyvänen aika, herra Théodore! Hän on jo ollut täällä vähintäin vitsi\nminuuttia.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Te ette ole tänään viimeinen. Tänään herra Casimir on Matti myöhäinen,\nvaikkei olekaan niinkuin te käynyt Parisissa; mutta tuollapa hän\ntulee.\"\n\nHerra Théodoren rientäessä konttoriin herra Casimir lähestyi nopein\naskelin.\n\nHerra Casimir ei ensinkään ollut serkkunsa näköinen, ei kooltaan eikä\nolemukseltaan, hän oli pieni, kuiva ja jäykkä. Astuessansa tirehtöörin\nohitse tuo jäykkyys ilmeni siinä tavassa, millä vastasi tämän\ntervehdykseen; hän nimittäin ainoastaan hiukan nyykäytti päätänsä\nlausumatta ainoatakaan sanaa.\n\nKädet yhä vaan nutun taskuissa Talouel tervehti häntäkin ja kääntyi\nvasta hänen mentyään Rosalien puoleen.\n\n\"Mitäpä hän sitten osaa tehdä tuo sinun kumppanisi?\"\n\nPerrine vastasi itse siihen kysymykseen.\n\n\"En ole vielä milloinkaan työskennellyt tehtaissa\", hän vastasi\näänellä, jonka koetti saada niin rohkeaksi kuin mahdollista.\n\nHerra Talouel loi häneen vielä läpitunkevan katseen ja lausui sitten\nRosalielle:\n\n\"Käske minua puolestani Oneux'in antaa hänelle vaunut. Mutta\nsukkelaan!\"\n\n\"Mitä merkitsee saada vaunut?\" kysyi Perrine seuratessaan Rosalieta\nautioiden, suurten pihojen läpi, jotka yhdistivät tehdasrakennukset.\nOlisiko tuo työ todellakin hyvin vaikeata ja lieneekö hänellä siihen\nkylliksi voimia ja taitavuutta? Täytyneekö hänen ensin suorittaa\noppiaika? Nuo kysymykset pyörivät vallan pelottavina hänen mielessään\nsaattaen sen kovin levottomaksi, sillä hän oivalsi varsin hyvin, että\nnyt, kun hän kerran oli saanut työtä, hänestä itsestään myöskin riippui\nvoisiko hän pysyä siellä?\n\n\"Älkää peljätkö\", lausui Rosalie rohkaisevasti. Hän oli ymmärtänyt\nhänen liikutuksensa ja tahtoi rauhottaa häntä, \"ei mikään ole sen\nhelpompaa.\"\n\nPerrine pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, sillä kaikissa\ntehtaissa oli työ täydessä vauhdissa ja koneet saivat aikaan semmoisen\nhirvittävän melun, että siihen tottumattoman oli miltei mahdotonta\nerottaa toisen sanoja. Työhuoneissa kangaspuut kolisivat, sukkulat\nlensivät edestakaisin, käämikoneet ja kelat kailottivat ja ulkona\nvaihtohihnat, pyörät, vetohihnat ja turbiinit lakkaamatta\npyöriskelivät, niin että silmiä huikasi yhtä paljon kuin korvia\nhuimasi.\n\n\"Olkaa hyvä, puhukaa vähän kovemmin\", pyysi Perrine, \"minä en kuule\nsanaakaan.\"\n\n\"Siihen te kyllä pian totutte\", huusi Rosalie, \"minä sanoin ettei se työ\nole ensinkään vaikeata; ei tarvitse muutaa kuin täyttää käämien\nkuljettimet; tiedättekö mimmoiset ne ovat?\"\n\n\"Pienet vaunut tahi kärryt kai?\"\n\n\"Niin, ja kun vaunut ovat täyteen ahdetut, niin ne ovat lykättävät\nkutomatehtaaseen, jossa ne tyhjennetään. Ei tarvitse kuin rivakan\nsysäyksen lähtiessä ja sitten ne pyörivät ihan itsestään.\"\n\n\"Ja entä käämi? Mikä se on?\"\n\n\"Etteko tiedä mikä on käämi? Käämikoneet ovat niinkuin jo eilen sanoin\nsemmoiset koneet, jotka kiertävät rihman käämin eli puolan ympärille,\njoka sitten pannaan sukkulaan. Ymmärrättekö?\"\n\n\"En oikein.\"\n\nRosalie katseli häntä, arveli hänen nähtävästi olevan oikean\ntyhmeliinin, nuijapään. Sitten hän jatkoi:\n\n\"Käämikoneessa on monta rautapiikkiä ja niihin pannaan pieniä rullia\neli käämejä, niihin kiinnitetään rihma ja sitten kone rupeaa\npyörimään. Kun käämit ovat täydet niin ne otetaan pois koneesta ja\npannaan kääminkuljettimiin, jotka kulkevat rautakiskoja pitkin\nkutomatehtaaseen. Siinä täytyy astua niiden mukana; minäkin olen\nalkanut sillä, mutta nykyään työskentelen käämikoneella.\"\n\nSillä välin he olivat kulkeneet varsinaisen pihasokkelon lävitse eikä\nPerrine ensinkään huomannut katsella ympärillensä, sillä hänen oli niin\nperin tärkeätä tietää tehtävänsä. Viimein Rosalie kädellään osotti\nvallan uutta yksikerroksista rakennusriviä, jossa ei ollut ensinkään\nikkunia, valo kun pääsi työsaleihin kattolasista.\n\n\"Tässä se on.\"\n\nHän avasi oven ja vei Perrinen pitkään saliin, jossa tuhannet\nkäämikoneet pyörinällään saivat aikaan vallan korvia särkevän melun ja\npauhun.\n\nMutta keskeltä tuota pauhinaa kuului miehen vihainen ääni:\n\n\"Joko viimeinkin tulet, laiskuri!\"\n\n\"Laiskuriko? Minä laiskuri?\" huusi hänelle Rosalie. \"Minä en ole mikään\nlaiskuri, kuuletteko ukko la Quille.\"\n\n\"Mistä tulet?\"\n\n\"Pihdin luota, joka käski minun saattaa tämän nuoren tytön tänne, jotta\ntoimittaisitte hänelle kääminkuljetus-työtä.\"\n\nTuon herttaisen tervehdyksen lausuja oli vanha toisjalkainen työmies,\njoka kymmenkunta vuotta sitten oli loukkaantunut tehtaantyössä ja\npuujalkansa tähden saanut liikanimen Puupietari. Ollen kykenemätön\nmuuhun työhön oli hänelle uskottu puolakoneiden huolenpito ja sen\ntehtävän hän toimitti alituisesti toruen, huutaen ja kiroillen, sillä\ntyö vaati tekijältänsä suurta huolellisuutta, tarkkuutta ja näppäryyttä\ntäysien käämien poistamisessa ja pantaessa koneihin uudet tyhjät sekä\nsolmitessa katkenneet langat. Ukko oli aivan varma siitä, että ellei\nhän säestäisi valvontaansa ja määräyksiänsä alituisilla huudoilla ja\nkirouksilla ynnä tarmokkaasti polkemalla puujalkaansa lattiaan, niin\nhän saisi nähdä kaikki käämikarat tyhjinä, joka hänestä oli vallan\nkauheata. Mutta kun hän pohjaltaan kuitenkin oli hyvänluontoinen eikä\npuoletkaan hänen nuhteistaan ja torumisistaan voinut kuulua tuossa\nkoneiden kalskeessa, niin eivät tytöt ensinkään välittäneet niistä,\nvaan antoivat ukon pauhata mielin määrin.\n\n\"Kuitenkin on sinun käämikoneesi yhä vielä seisomassa!\" hän huusi\nRosalielle puiden nyrkkiään.\n\n\"Onko se minun syyni?\"\n\n\"Laita itsesi työhön ja sukkelaan!\"\n\nSen perästä hän kääntyi Perrinen puoleen.\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\nVaikka hänen kylläkin olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä häneltä\nkyseltävän, niin hän kuitenkin joutui hämilleen eikä voinut heti\nvastata.\n\nUkko luuli ettei hän ollut kuullut kysymystä, kumartui eteenpäin ja\nhuusi polkien puujalkaansa:\n\n\"Minä kysyn mikä on nimesi.\"\n\nPerrine oli sillä välin ehtinyt vähäisen tointua ja muistella minkä\nnimen hän jo ennen on sanonut omakseen.\n\n\"Aurelie\", hän vastasi.\n\n\"Aurelie, mitä muuta?\"\n\n\"Ei mitään muuta.\"\n\n\"Hyvä, seuraa minua.\"\n\nVanhus vei hänet erääseen nurkkaan lastatun vaunun tahi nelipyöräisen\nlaatikon luokse ja selitti hänelle saman jonka Rosalie jo ennestään oli\nkertonut, keskeyttäen sanansa alinomaa huutamalla:\n\n\"Ymmärrätkö?\"\n\nPerrine vastasi siihen myöntäväisesti nyökäyttäen päätänsä.\n\nItse asiassa hänen tehtävänsä oli niin yksinkertaista, että hän olisi\nollut oikea tyhmeliini ellei olisi heti osannut sitä suorittaa. Ja kun\nPerrine koetti parhaansa mukaan ja uutterasti toimittaa työnsä, niin\nPuupietarin ei tarvinnut koko aamupäivänä kuin kymmenisen kertaa huutaa\nhänelle ja silloinkin enemmän varoitukseksi kuin toruen: \"Älä\nvitkastele matkalla!\"\n\nVitkastellako? Sitä hän kaikista vähimmin aikoi, mutta sysätessään\npieniä vaunujansa tasaista vauhtia hän kyllä voi nähdä kaikkia mitä\ntapahtui hänen ympärillänsä tehtaan eri osissa sekä huomata senkin mikä\nhäneltä jäi huomaamatta Rosalien puheesta. Aimo sysäys panemaan pikku\nkärrit liikkeelle, luja pidätys jolla sai ne pysäytetyksi, kun joku\neste oli tiellä, siinä kaikki. Silmillä ia ajatuksilla oli täysi vapaus\nlentää minne halutti.\n\nAamiaishetkellä kun kaikki muut riensivät kotiin, hän meni leipuriin\nostamaan puoli naulaa leipää, jonka söi astuskellen pitkin katuja ja\nnauttien avoporteista tuoksuvaa ruuanhajua. Silloin hän käveli verkkaan\nkun oli joku maukas ruokalaji, joutuun taas jos tuoksu ei ollut\nmieleinen. Hänen ruokahalunsa tyydyttämiseksi ei puoli naulaa leipää\nensinkään riittänyt, ja senvuoksi se hävisikin perin sukkelaan, mutta\nvähät siitä, sillä olihan hän sinäkin aikana, jolloin hänen täytyi\nmasentaa vatsansa vaatimukset, voinut sangen hyvin. Ainoastaan silloin\nkun on tottunut syömään liian paljon luulottelee olevan vaikeata kärsiä\nnälkää, samoin kuin jokainen, jolla on yllin kyllin tämän maailman\ntavaraa, luulee olevan mahdotonta kämmenestänsä kirkkaan joen tahi\npuron varrella sammuttaa janoansa.\n\n\n\n\nSeitsemästoista Inka.\n\n\nPaljon ennen työajan alkua oli Perrine jälleen tehtaan portin edessä.\nHän istahti rajakivelie pylvään suojaan odottamaan pillin vihellystä.\nMuutamat hänen ikäisensä pojat ja tytöt, jotka niinkuin hänkin olivat\ntulleet liian aikaisin, leikkivät siinä juosten ja hypellen. Hän\nkatseli heitä tohtimatta sekaantua leikkiin, vaikka hänellä kyllä oli\npalava halu siihen.\n\nKun Rosalie saapui niin Perrine yhtyi hänen seuraansa ja ryhtyi jälleen\ntyöhön, samaten kuin aamupuolellakin Puupietarin huutojen ja poljennan\njouduttamana. Ukolla olikin kyllä enemmän syytä siihen mitä enemmän\naikaa kului, sillä uupumus ja työhön tottumattomuus tuli yhä\ntuntuvammaksi. Alinomainen kumartuminen ja kohoaminen, kuormaa\nlastatessa ja purkaessa, eteenpäin sysääminen tahi vauhdin\nhiljentäminen ja seisauttaminen oli alussa kuin leikin tekoa vaan,\nmutta levähtämättä jatkuen siitä koitui täysi työ joka aikaa myöten\netenkin viime tunneilla tuntui yhä raskaammalta. Viimein häntä rasitti\npahempi uupumus kuin konsanaan.\n\n\"Älä siinä vitkastele noin kauheasti!\" huusi Puupietari.\n\nSäikähtyneenä tuon huudon säestämästä jalan poljennasta Perrine\njoudutti kulkuaan samoin kuin uupunut hevonen ruoskan sivalluksesta,\nmutta hiljensi heti vauhtiansa päästyään näkyvistä, ja sen perästä hän\ntuskin voi ajatellakaan muuta kuin lukea kellonlyontejä neljänneksen,\npuolitunnin, täydentunnin päästä, arvellen milloin työ päättynee ja\njaksaneeko hän kestää siihen asti.\n\nMutta sitten tuo heikkous ja uupumus häntä harmitti. Eikö hän\njaksaisikaan tehdä työtä, niinkuin muutkin, jotka eivät suinkaan olleet\nhäntä vanhempia eivätkä vahvempia ja jotka eivät ensinkään näyttäneet\nkärsivän siitä, vaikka heidän työnsä silminnähtävästi oli raskaampaa\nkuin hänen ja vaati suurempaa kykyä ja taitoa? Miten olisi käynyt jos\nhänet olisi heti pantu käämikoneen luokse eikä vaunuja sysimään? Hän\noli varma siitä että tuommoiseen työhön se vaan oli tottumattomuutta ja\nkunhan hänellä vaan oli rohkeutta, luottamusta, lujaa tahtoa ja\nkestäväisyyttä, niin hän kyllä tottuisi. Ja tässä niinkuin aina riippui\nkaikki ainoastaan hyvästä tahdosta ja tahtoa hänellä kyllä oli ja oli\nedeskinpäin oleva. Jospa hän nyt vaan jaksaisi kestää tämän ensimäisen\npäivän, niin toinen jo olisi helpompi ja kolmas sitä vielä helpompi!\n\nNiin hän mietti sysätessään ja täyttäessään vaunujansa, silloin tällöin\nluoden silmäyksen kumppaneihinsa, joiden tottumusta ja taitoa hän\nmelkein kadehti. Kerran taasen katsahtaessaan hän näki Rosalien\nhorjuvan ja kaatuvan äkkiä vieruskumppaninsa eteen: kova valitushuuto\nkuului ja kaikki koueet seisahtuivat yht'aikaa. Niiden kalsketta,\nsurinaa, pyörinää, kalkatusta, ovien ja ikkunien tärinää ja melua\nseurasi haudan hiljaisuus, jota vaan lapsellinen valittava ääni\nkeskeytti:\n\n\"Oi, oi, oi!\"\n\nTytöt, pojat, kaikki salissa olijat riensivät paikalle, Perrine\nniinkuin muutkin huolimatta Puupietarin raivoamisesta:\n\n\"Tuhat tulitnmaista! kääminihän seisovat!\"\n\nToiset olivat jo ehtineet nostaa Rosalien pystyyn ja kaikki tunkivat\nhänen ympärillensä, niin että hän oli vähällä tukehtua.\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\"\n\nRosalie vastasi itse:\n\n\"Käteni on murskaantunut.\"\n\nHän oli kalmankalpea ja hänen värittömät huulensa värisivät; veri\ntippui loukatusta kädestä lattialle.\n\nLähemmin kättä tutkiessa huomattiin kuitenkin että hän oli loukannut\nainoastaan kaksi sormea ja niistäkin vaan toinen oli murskautunut tahi\npahasti litistynyt.\n\nSilloin Puupietari, joka alussa oli osoittanut sääliä, joutui vallan\nraivoihinsa ja rupesi torumaan Rosalien kumppaneita.\n\n\"Pois tieltä! Takaisin työhön? Onko tuokin nyt mikä melun aihe?\"\n\n\"Eikö ollut silloinkaan melun syytä, kun teiltä jalka särkyi?\" kuului\njoukosta mumiseva ääni.\n\nUkko katseli tutkivasti ympärilleen saadaksensa selvää ken rohkeni\nlausua nuo röyhkeät sanat, mutta hänen oli mahdoton tiheästä joukosta\nlöytää syyllistä. Silloin hän huusi vielä kovemmin:\n\n\"Korjatkaa luunne kaikki!\"\n\nHitaasti hajaantuivat kaikki ja Perrine meni niinkuin kaikki muutkin\ntyöhönsä vaunujen luokse, kun esimies huusi hänet takaisin.\n\n\"Hei, vastatullut, tule tänne sinä, mutta sukkelaan!\"\n\nPerrine palasi peloissansa, itsekseen miettien oliko hän syyllisempi\nkoin muut, jotka olivat keskeyttäneet työnsä. Mutta nyt ei ollutkaan\npuhetta rangaistuksesta.\n\n\"Mene viemään tämä aasi tirehtöörin luekse\", hän sanoi.\n\n\"Minkätähden haukutte minua aasiksi?\" huusi Rosalie täyttä kurkkua,\nsillä koneet olivat jälleen alkaneet huumaavan melunsa.\n\n\"Kuka käski pistää tassua koneeseen?\"\n\n\"Minäkö olen siihen syypää?\"\n\n\"Tietysti oli syy sinun, kelvoton laiskuri.\"\n\nKuitenkin hän sitten jatkoi lempeämmin:\n\n\"Pakottaako kovasti?\"\n\n\"Ei niin varsin pahasti.\"\n\n\"Menkää matkoihinne sitten molemmat.\"\n\nTytöt menivät molemmat, Rosalie pitäen loukattua vasenta kättänsä\noikeassa.\n\n\"Tahdotteko nojautua minuun?\" kysyi Perrine.\n\n\"Kiitos vaan, mutta nyt ei pakota, niin että kyllä jakssn itse.\"\n\n\"Ehkei sitten ole niin vaarallista, vai kuinka?\"\n\n\"En tiedä. Ensimäisenä päivänä ei milloinkaan ole niin vaikeata -- se\ntuntuu vasta myöhemmin.\"\n\n\"Kuinka se tapahtui?\"\n\n\"En käsitä ensinkään. Varmaankin lipesin.\"\n\n\"Teitä ehkä väsytti\", arveli Perrine muistellen itseään.\n\n\"Silloin sitä aina loukkaantuu kun on väsynyt. Aamulla on jokainen\nvirkeämpi ja huomaavaisempi. Mitä nyt Zenobie täti sanonee tästä?\"\n\n\"Mutta kun se ei ollut teidän syynne.\"\n\n\"Mummo kyllä uskoo ettei syy ollut minun, mutta täti Zenobie kyllä\nsanoo että tein sen tahallani päästäkseni työstä.\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä.\"\n\n\"Luuletteko olevan hauskaa kuulla semmoisia syytöksiä?\"\n\nMatkalla vastaantulevat työmiehet seisahduttavat heidät kyselläksensä\nmitä oli tapahtunut. Muutamat surkuttelivat Rosalieta, enimmät\nkuuntelivat välinpitämättöminä, he kun olivat tottuneet semmoiseen ja\nsanoivat semmoista voivan tapahtua milloin hyvänsä. Voi loukkaantua\nyhtä helposti kuin sairastuakin, onni voi olla myötäinen jos\nvastainenkin. Jokainen vuoroonsa, minä tänään, sinä huomenna. Mutta\nmuutamat siitä kovasti suuttuivat:\n\n\"He eivät tyydy ennenkuin ovat saaneet meidät kaikki raajarikoiksi!\"\n\n\"Onko sitten parempi kuolla nälkään?\"\n\nHe saapuivat tirehtöörin konttoriin keskellä tehdasryhmää, suureen\nsini- ja punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kaikki tehtaankonttorit.\nNe olivat kaikki, jopa herra Vulfraninkin, ulkoasultaan sangen\nyksinkertaisia, tirehtöörin konttori vaan veti huomion puoleensa suuren\nlasiseinäisen verannan vuoksi, jonne pääsi leveitä kaksoisportaita\nmyöten.\n\nKun tytöt astuivat verannalle oli herra Talouel siellä mittaillen\nkiirein askelin lattiata, kädet taskussa ja lakki päässä, niinkuin\nmikäkin kapteeni laivansa kantta.\n\nHän näytti kovin kiukustuneelta.\n\n\"No, mikä nyt?\" hän huusi.\n\nRosalie näytti hänelle verisen kätensä.\n\n\"Kääri toki käpäläsi nenäliinaasi!\" hän huusi vihaisesti.\n\nSillä aikaa kun Rosalie vaikeasti veti esiin nenäliinansa ja kääri sen\nkäteensä, hän yhä pitkin askelin mittaili lattiata. Viimein hän\nseisahtui tytön eteen:\n\n\"Näytä minulle mitä sinulla on taskussa!\" hän komensi.\n\nRosalie katseli häntä käsittämättä hänen oikeata tarkoitustansa.\n\n\"Minä tahdon että otat esille kaikki mitä on taskussasi, käsitäthän?\"\n\nRosalie teki niin ja veti taskustansa sangen sekalaista tavaraa: pienen\npähkinänkuoresta tehdyn vihellyspillin, muutamia luupalasia,\nsormustimen, lakritsipalasen, kolme sousta ja pienen sinkkipeilin.\n\nSen herra Talouel heti anasti.\n\n\"Sitäpä juuri arvelin!\" hän tiuskasi. \"Katsellessasi itseäsi peilistä\nrihma katkesi ja käämi seisahtui; sinun piti voittaa takaisin\nhukkaamasi aika ja silloin kävi hullusti.\"\n\n\"Minä en suinkaan katsonut peiliin\", vakuutti Rosalie.\n\n\"Te olette kaikki samaa maata, ikäänkuin minä en tuntisi teitä. No,\nmikä sinun sitten on?\"\n\n\"En tiedä, luulen sormieni olevan murskaantuneet.\"\n\n\"No, mitä luulet minun siihen voivan?\"\n\n\"Isä Puupietari lähetti minut tänne teidän luoksenne.\"\n\nHerra Talouel kääntyi Perrinen puoleen.\n\n\"Ja entä sinä, mikä sinua sitten vaivaa?\"\n\n\"Minuako? Ei minua mikään vaivaa\", vastasi Perrine hämmillään.\n\n\"No, mitä sitten täällä teet?\"\n\n\"Puupietari käski hänen saattamaan minut tänne\", selitti Rosalie.\n\n\"Vai niin! Vai sinua pitää saatettaman, sinua! No, saattakoon sitten\nsinut tohtori Ruchonin luokse. Mutta tiedä se: minä kyllä tiedustelen\nmiten tämä on tapahtunut ja jos olet itse syypää siihen niin varo\nitseäsi!\"\n\nHän puhui niin huutamalla että verannan ruudut miltei tärisivät ja että\nkuului melkein koko talossa. --\n\nTyttöjen juuri poistuessa näkyi herra Vulfran ovessa, hän kulki\nvarovasti pitkin seinänvierustaa.\n\n\"Mistä on kysymys? Talouel?\"\n\n\"Ei mistään erinomaisesta, herra Vulfran, eräs käämikonetytöistä on\nvaan loukannut kätensä.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Tässä olen, herra Vulfran\", vastasi Rosalie astuen lähemmäksi.\n\n\"Eikö tuo ole tuttu ääni? Etkö ole mummo Françoisen pikku tyttö?\"\n\n\"Kyllä, herra Vulfran, minä se olen, minä, Rosalie.\"\n\nHän purskahti itkuun, sillä herra Talouelin tylyt sanat olivat\npelottaneet häntä ja äsken lausutut lempeät sanat liikuttivat häntä sen\nvuoksi.\n\n\"Kuinka sinun on, tyttöraukkani?\"\n\n\"Kun minun piti kiinnittää rihmaa niin lipesin, en tiedä miten, mutta\nkäteni joutui koneistoon ja luulen kaksi sormea musertuneen.\"\n\n\"Onko kovin tuskallista?\"\n\n\"Ei juuri.\"\n\n\"Minkätähden sitten itket?\"\n\n\"Sentähden että te ette toru minua.\"\n\nTalouel kohotti olkapäitään.\n\n\"Voitko käydä itse\", kysyi herra Vulfran.\n\n\"Kyllä, varsin hyvin, herra Vulfran.\"\n\n\"Riennä sitten kotiin; lähetetään tohtori Ruchon luoksesi.\"\n\nJa hän kääntyi Talouelin puoleen:\n\n\"Kirjoittakaa lippu tohtori Ruchonille ja pyytäkää hänen heti menemään\nFrançoisen luokse, viivatkaa heti sanan alle ja lisätkää: vaarallisesti\nvahingoittunut.\"\n\nSitten hän kääntyi jälleen Rosalien puoleen:\n\n\"Tahdotko ketään saattamaan itseäsi?\"\n\n\"Kiitoksia herra Vulfran, minulla on täällä toveri.\"\n\n\"Mene lapseni, sano mummollesi että saat silti palkkasi.\"\n\nNyt Perrine vuorostansa oli vähällä purskahtaa itkuun, mutta herra\nTalouelin nähden hän ei tohtinut näyttää liikutustansa. Hän oli siis\nvaiti, kunnes olivat ehtineet pois pihasta, mutta silloin hän lausui\nliikutettuna:\n\n\"Hän on hyvin hyvä, tuo herra Vulfran.\"\n\n\"Hän kyllä olisi jos saisi menetellä mielensä mukaan, mutta Pihti ei\nsitä salli. Sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta ajattelemista.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa hän oli teille hyvä.\"\n\nRosalie ojentautui suoraksi.\n\n\"Niin, sen uskon, tietäkääs, minut nähdessä johtuu poikansa hänelle\nmieleensä. Äitini, katsokaas, oli herra Edmondin rintasisar.\"\n\n\"Muisteleeko hän paljon poikaansa?\"\n\n\"Hän ei ajattele muuta.\"\n\nVäki asettui avo-oviin katselemaan heidän astuvan ohitse, sillä\nRosalien käden ympäri kääritty verinen nenäliina herätti heidän\nuteliaisuuttansa. Muutamat kyselivätkin:\n\n\"Oletko loukannut itseäsi?\"\n\n\"Saanut sormeni murskaksi.\"\n\n\"Oi, mikä vahinko!\"\n\nOli yhtä paljon sääliä kuin vihaa siinä huudahduksessa, sillä jokainen\najatteli että mikä sillä kertaa oli tapahtunut tuolle tytölle, voipi\nseuraavana päivänä sattua hänelle itselleen, heidän miehilleen,\nisälleen, lapsilleen -- elihän koko Maraucourtin väestö yksinomaan\ntehtaantyöstä...\n\nHuolimatta noista viivykkeistä saapuivat tytöt vihdoin mummo Françoisen\ntalolle, joka jo kauan aikaa oli näkynyt harmaan aidan takaa.\n\n\"Kai te seuraatte minua sisälle?\" kysäsi Rosalie.\n\n\"Mielelläni.\"\n\n\"Ehkä se vähäisen hillitsee Zenobie tätiä.\"\n\nMutta Perrinen läsnäolo ei ensinkään hillinnyt kauhean tädin raivoa,\nsillä tämä, nähdessään Rosalien palaavan tavattomalla ajalla käsi\nsidottuna, rupesi heti kovasti huutamaan:\n\n\"Kas niin, tyttö letukka, nyt olet loukkaantunut! Voin lyödä vetoa että\nolet tehnyt sen tahallasi!\"\n\n\"Minä saan kuitenkin palkkani\", vastasi Rosalie puoleksi itkein.\n\n\"Ja niin luulet?\"\n\n\"Herra Vulfran on itse luvannut minulle sen.\"\n\nMutta se ei ensinkään rauhoittanut Zenobie tätiä, joka yhä huutaa torui\nniin äänekkäästi, että mummo Françoisen täytyi jättää myymälänsä ja\ntulla ulos. Hän ei kuitenkaan lausunut vihaista sanaakaan pienelle\ntyttösellensä, vaan riensi hänen luoksensa otti hänet syliinsä ja\nhuudahti:\n\n\"Oletko loukkaantunut?\"\n\n\"Vähäisen, mummo kulta, sormet vain, ei se ole vaarallista.\"\n\n\"Täytyy hakea tohtori Ruchon.\"\n\n\"Herra Vulfran on jo haettanut hänet.\"\n\nPerrine aikoi seurata heitä sisään, mutta Zenobie täti pidätti hänet.\n\n\"Luuletteko meidän tarvitsevaa teidän apuanne häntä hoitaessa?\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\" huusi Rosalie sisältä.\n\nPerrine ei voinut muuta kuio palata tehtaaseen, mutta juuri kun hän\nehti portille ilmoitti pitkä vihellys työn päättyneen.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nKymmenen, kaksikymmentä kertaa Perrine sinä päivänä kyseli itseltänsä\nmiten hänen olisi mahdollista viettää seuraava yö siinä huoneessa,\nmissä oli ollut vähällä tukehtua ja jossa ei ollut voinut juuri\nollenkaan nukkaa. Varmaankin hänestä siellä tuntuu yhtä tukehduttavalta\nseuraavana yönä ja varmaankaan hän ei voisi nukkua silloinkaan sen\nparemmin. Ja jos hän ei voisi saada levollista unta korvataksensa\npäivän uupumusta, niin mitä hänestä silloin tulisi?\n\nTuo oli kauhea kysymys, jonka luonnolliset seuraukset masensivat häntä\näärettömästi; ellei hän jaksaisi tehdä työtä, niin hänet erotettaisiin\nja silloin olisivat hänen kaikki toiveensakin lopussa. Jos hän\nsairastuisi, niin hänet vielä varmemmin erotettaisiin eikä hänellä\nollut ketään, keltä pyytää apua ja hoitoa.\n\nTosin hänellä oli täydellinen oikeus olla käyttämättä vuokraamaansa\nyösijaa; mutta mistä hän silloin löytäisi toisen paremman? Ja kuinka\nloukkaamatta Rosalieta sopivalla tavalla selittää että mikä oli kyllin\nhyvää muille, ei kelvannut hänelle? Ehkä toiset kuullessaan hänen\nvastenmielisyydestänsä rupeavat häntä vihaamaan? Eikö semmoinen\nvihamielisyys kohta kentiesi pakottaisi häntä jättämään tehtaan työn?\nEi siinä kylliksi että hänestä tulisi kummallinen työntekijä, hänestä\npiti tulla työntekijä samanlainen kuin muutkin.\n\nJa niin oli päivä kulunut hänen voimattaan päättää mitään.\n\nMutta Rosalien sairastuminen muutti asiat tykkänään. Nyt tyttöraukan\nvarmaankin täytyi pysyä useita päiviä vuoteen omana, eikä hän siis\nvoinut tietää mitä tapahtui ylhäällä kamarissa, kuka siellä makasi,\nkuka ei. Perrinen ei siis tarvinnut peljätä hänen tiedustelujaan.\nToiselta puolen huonekumppanien oli mahdoton tietää ken yhtenä ainoana\nyönä oli ollut heidän makuutoverinaan, vielä vähemmin he välittäisivät\nsiitä ken oli tuo vieras, joka puolestansa varsin hyvin olisi voinut\nmuualtakin sittemmin hankkia itselleen toisen asunnon.\n\nTuo oli kaikki päivän selvää. Ei siis puuttunut muuta kuin jonkun\ntoisen paikan keksiminen, josta saada tyyssijan, jos hylkäisi entisen\nmakuupaikkansa.\n\nEi tarvinnut hänen ajatuksiansa kauan harhailla. Kuinka usein hän\nolikaan ihastuksella ja ikävöiden muistellut metsää ja siellä olevaa\npientä ampumamajaa? Miten rauhallista unta hän voisikaan nauttia\nsiellä, jos vaan tohtisi ottaa sen haltuunsa! Siellähän ei olisi mitään\npeljättävää, sitä kun ei ollut käytetty muulloin kuin metsästysaikoina,\njonka asian siellä oleva Journal d'Amiens todisti. Entäs jos hän voisi\nasustella siellä? Katto päänsä yllä, suojelevat seinät, suljettava ovi\nja sängyn asemasta pehmoinen kuiva heinä- ja sananjalkavuode,\nlukuunottakaan oman talon viehätystä, joka oli kaikkien tulevaisuuden\ntoiveiden loppukohta.\n\nJa nyt näytti kaikki tuo saavuttamaton äkkiä muuttuneen\nmahdollisuudeksi, jopa varsin helpoksi asiaksi.\n\nHän ei enää toista kertaa epäillyt, vaan päätti asiansa, osti\nleipurilta puolen naulaa leipää illalliseksi ja sen sijaan että palaisi\nmummo Françoisen luokse, hän meni takaisin samaa tietä kuin aamulla\nmennessänssä tehtaaseen.\n\nMutta siihen aikaan Maraucourtin kauppalassa asuvat työmiehet palasivat\nkoteihinsa, ja kun hän ei tahtonut, että he näkisivät hänen hiipivän\npajupensastoon, niin hän istahti tien viereen metsän rinteeseen.\nKaikkien mentyä ohi hän aikoi mennä ampumamajaan, hän aikoi istua\navoimen oven viereen kalalammikon rannalle ja laskevan auringon valossa\nsyödä illallisensa verkkaan ja mukavasti, paljon hauskemmin kuin\naamulla leipäpala kädessä kulkiessansa pitkin katuja.\n\nTuo tuumaa täytti kaikki hänen ajatuksensa ja hän ikävöi saada sen pian\ntoteutetuksi, mutta hänen täytyi malttaa mielensä, sillä yhä vielä\nkulki työväkeä hänen asunnollensa vievän polun ohitse. Silloin juolahti\nhänelle mieleen, että hän voisi käyttää tuota odotusaikaa muutamiin\nvalmistuksiin pieneen metsämajaan muuttoaan varten.\n\nMetsänrinteessä, jossa hän istui, kasvoi rehevä koivikko ja koivujen\nsiimeksessä sananjalkoja. Niistäpä hàn voisi leikata joukon koivunoksia\nja tehdä oivallisen luudan millä lakaista majasensa. Sananjalkoja hän\ntaitteli itselleen raittiiksi, tuoreeksi vuoteeksi, jossa sitten saisi\nnauttia virkistävää lepoa.\n\nHän unohti kaiken väsymyksen, joka oli rasittanut häntä viime tunteina\nja hän ryhtyi innokkaasti työhön. Kohta olivat oksat asetetut kimppuun\nja sidotut vitsalla kiinni kepin nenään, hyväksi luudaksi; yhtä\nsukkelaan hän oli leikannut poikki sananjalat ja koonnut ne yhteen\nviedäksensä ne metsästysmajaan.\n\nSillä aikaa olivat kaikki siellä päin asuvat ehtineet kulkea ohitse,\ntie oli tyhjä niin pitkältä kuin hän voi nähdä. Hetki oli siis tullut\nhänen lähestyä pajupolkua. Sananjalkakimppu seljässä ja luuta kädessä\nhän miltei juosten riensi pois metsärinteestä, mutta päästyään polulle\nhänen täytyi hiljentää vauhtiaan, sillä kimppu tarttui pajun oksiin,\npolku kun oli niin ahdas ja tukossa, että hänen välistä täytyi ryömiä\nnelinkontin päästäksensä eteenpäin.\n\nSaavuttuaan metsästysmajaan hän rupesi kantamaan ulos kaikki mitä\nsiellä oli, nimittäin puupölkyn ja vuoteen. Sen perästä hän tarttui\nluutaansa ja rupesi kaikin voimin lakaisemaan kattoa, seiniä ja\nlattiaa. Silloin kuului lammikon kaislikosta ja ympärillä olevasta\nruohistosta surkeaa piipitystä ja hätähuutoja, metsän linnut kun melun\nhäiritseminä pelokkaasti lennähtivät ylös pesistänsä, jotka niin kauan\nolivat olleet heidän kieltämättömänä omaisuutenaan.\n\nMaja oli niin pieni, että puhdistaminen oli varsin pian päättynyt,\nvaikka hän olikin toimittanut sen sangen huolellisesti. Hänellä ei\nollut enää muuta tekemistä kuin kantaa sisään pölkky ja vanhat ensin\npuhdistamansa vuodeheinät, joita sitten peitti äsken leikkaamillansa\ntuoreilla tuoksuvilla, auringon paahtamilla sananjaloilla.\n\nIlta oli jo kulunut, niin että oli aika ryhtyä illallista syömään.\nHänen olikin mielestänsä melkein yhtä nälkä kuin matkalla Ecouenista\nChantillyhyn. Onneksi olivat ne kamalat päivät ainiaaksi ohitse! Olihan\nhänellä nyt tyyssija tässä sievoisessa pikku saaressa, oma vuoteensa\neikä ketään peljättävää, ei sadetta, ei rajuilmaa eikä mitään. Riittävä\nleipäpalanen hänellä oli taskussa, ja jos hän tuona ihanana iltana\nmuisteli entisiä kärsimyksiään, niin hän sitä vilkkaammin vertaili\nnykyistä onneaan ja mukavuuttaan entiseen tuskaansa ja epätoivoonsa,\nsiten lujentaen luottamuksensa ja toiveensa tulevaisuuteen.\n\nVerkkaan hän pureskeli leipäänsä, leikkeli sitä pieniksi palasiksi\nvaroen sen murenemista. Hiljaa hän istui siinä katsellen miten lammikon\nsiivekkäät asujamet rauhoituneina palasivat pesiinsä viettämään\nkeskeytettyä yölepoaan. Laskeuva aurinko kultasi milloin liitelevän\nsiipiparin, milloin vesilintujen soreita vartaloita, niiden varovasti,\nkaula ojennettuna, kuunnellen uidessa kaislikkoon ikäänkuin tutkien\noliko entinen rauhallisuus jo palannut. Ja yhtä paljon kuin lammikon\nlintumaailman aamuinen herääminen oli lumonnut hänet, yhtä paljon\nviehätti nyt sen levolle meno.\n\nKun hän oli syönyt kaiken leipänsä, mikä tapahtui liiankin sukkelaan,\nvaikka hän koetti toimittu atrioitsemisensa niin verkkaan kuin\nmahdollista leikkaamalla suupalat hyvin pieniksi, rupesi lammikon äsken\nhäikäisevän kirkas pinta tummenemaan, taivaan punainen rusko sammui.\nMuutaman minuutin kuluessa oli yö levittänyt kaikkialle mustan\nvaippansa: oli maatapanon aika.\n\nMutta ennenkuin sulki ovensa ja etsi lepoa heinävuoteeltansa hän tahtoi\nvielä käyttää erästä varokeinoa, nimittäin vetää ojan yli vievän sillan\nomalle puolellensa. Tosin hän kyllä luuli olevansa täydessä turvassa\ntässä majassa; ei kukaan tule häntä häiritsemään, siitä hän oli varma.\nEi kukaan lähestyisi saarta ja majaa lammikon hyväkuuloisten asukasten\nvarottamatta häntä huudoillansa. Mutta kaikissa tapauksissa oli sillan\npoistaminen hyvä asia, jos se vaan oli hänelle mahdollista.\n\nJa paitsi tuota turvallisuuden tunnetta oli siinä vielä toinenkin\npuoli: hauska tieto olevansa ypö yksin, ilman vähintäkään yhteyttä\nmuiden kanssa todellisella saarella, jonka oli ottanut haltuunsa.\nVahinko että hän ei voinut nostaa lippua majansa katon harjaan ja\nlaukaista pyssyänsä, niinkuin usein oli lukenut matkakertomuksista.\n\nKiireesti hän ryhtyi työhön ja kaivoi luutansa varrella maata siltansa\npäästä, kunnes sai rungon pään näkyviin, jolloin voi vetää sen omalle\npuolellensa.\n\nNyt vasta hän oli oikein kotonaan, valtakuntansa hallitsijana, saarensa\nkuningattarena. Vielä piti hänen antaa sille nimi, niinkuin kaikkien\nsuurten matkustajien. Nimi ei suinkaan saattanut häntä kahden\nvaiheille: mikä voikaan olla sopivampi kuin se nimi, joka täydelleen\ntäytti hänen mielensä ja sopi hänen sikäläisiin oloihinsa:\n\n_Hyvän toivon_ saari.\n\nTosin oli jo ennestään olemassa Hyväntoivonniemi, mutta onhan suuri\nerotus saaren ja niemen välillä.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nOn sangen huvittavaa olla kuningattarena, etenkin kun ei ole alamaisia,\neikä naapurivaltioita -- silloin hänellä ei olisi muuta tehtävää kuin\nmennä huveista huvituksiin valtakuntansa toisesta päästä toiseen.\n\nJa siihen hauskaan huvituskohtaan hän ei ollut vielä ehtinyt.\n\nKun hänet seuraavan aamun koittaessa herättivät lintujen viserrys ja\nluukusta sisään kurkistava auringon säde leikkien hänen kasvoillansa,\noli hänen ensimäinen ajatuksensa se, ettei hän saisi nukkua siellä\nraskaasti, vaan päinvastoin hyvin kevyesti, voidaksensa herätä ensi\nvihellyksestä, joka vain oli oleva herätyksenä.\n\nMutta ei raskas uni aina ole paras, päinvastoin on uni paras silloin,\nkun välistä herää, nukkuu jälleen ja herää taas, muistaa unennäkönsä ja\nne jatkuvat siitä, missä herätessä keskeytyivät. Perrine ei enää\nnähnytkään muuta kuin miellyttäviä unia. Hän nukkui pois kaiken päivän\nuupumuksen, niin ettei hän sitä enää edes muistanutkaan. Hänen\nvuoteensa oli pehmoinen, lämmin ja tuoksuva, ilma, jota hengitti,\nlemusi metsän kukista. Linnut riemastuttivat häntä iloisella\nviserryksellään ja pajunlehtiin kokoontunut aamukaste, joka tippui\nsuorina pisaroina alas veteen, muodostivat hänestä suloisen soiton,\njoka hiveli hänen kaikelle kauniille herkkää mieltänsä.\n\nTehtaan pillin ensimäisen vihellyksen kuuluessa hän jo hypähti\nvuoteeltaan, toimitti huolellisesti pesemisensä lammikon rannalla ja\nlaittautui matkalle työhön. Mutta hänestä oli varomatonta lähteä\nsaareltansa jàttäen sillan entiselle paikalleen, niin että ken hyvänsä\nvoisi sinne päästä, vaikkei ollutkaan luultavaa, että kukaan oli siellä\nkäynyt viime talvesta asti. Hän jäi epäröiden seisomaan ojan reunalle,\nkysyen itseltään uskaltaisiko hyppäyksellä päästä sen ylitse. Silloin\nhän huomasi pitkän seipään, joka oli ollut ampumamajan tukena sillä\npuolen, jossa ei kasvanut puita; sen hän otti ja hyppäsi sen avulla\nkapeimmalta kohdalta ojan ylitse, joka oli hänelle varsin helppo asia,\nhän kun usein oli huvitellut sillä tavalla. Tuo ei tosin ollut mikään\njuhlallinen ja arvokas keino lähteä kuningaskunnastansa, mutta\nse ei tehnyt mitään, kun ei kukaan syrjäinen ollut sitä temppua\nkatselemassa. Sitäpaitsi on paljon asioita, jotka soveltuvat nuorille\nkuningattarille, vaikkeivät sovi vanhain arvokkaisuudelle.\n\nKätkettyään pitkän seipäänsä pajupensastoon ja pantuaan paikat muistoon\nhän läksi matkaansa ja oli ensimäisenä tehtaalla. Odottaessaan siinä\nhän huomasi tulevien seisahtuvan ryhmiin ja innokkaasti puhelevan. Mitä\nse mahtoi olla?\n\nMuutamat lausutut sanat heti ilmaisivat hänelle asian:\n\n\"Tyttö raukka!\"\n\n\"He ovat leikanneet häneltä sormen.\"\n\n\"Minkä sormen?\"\n\n\"Sakarisormen.\"\n\n\"Entä toiset?\"\n\n\"Niitä ei ole otettu.\"\n\n\"Valittiko hän?\"\n\n\"Oi, siinä oli valitusta niin että sydäntä vihloi niiden, jotka sen\nkuulivat.\"\n\nPerrinen ei tarvinnut kysyä kuka tuo oli, jolta sormi oli poisleikattu;\nhän siitä peljästyi ja tuli surumieliseksi. Tosin hän ei ollut tuntenut\ntuota tyttöä kauemmin kuin ainoastaan pari päivää, mutta juuri tuo\nsamainen tyttönen oli kohdellut häntä ystävällisesti, opastanut häntä\nhänen saapuessansa sinne, neuvonut hänellä miten menetellä ja yleensä\nollut hänelle hyvänä kumppanina, ja nyt hänen täytyi kärsiä niin paljo\nja elinajaksensa jäädä raajarikoksi.\n\nHän jäi siihen levotonna ja surumielin seisomaan kahden vaiheilla mitä\ntehdä, kun koneentapaisesti katsellen ympärilleen huomasi herra\nBenditin lähestyvän. Oikein tietämättä mitä teki ja ajattelematta\nrohkeuttansa puhutella niin mahtavaa henkilöä, hän kysyi häneltä\nenglanninkielellä:\n\n\"Suvaitsetteko minun kysyä tiedättekö miten on Rosalien laita?\"\n\nKumma oli, että herra Bendit suvaitsi katsahtaa häneen ja vastata:\n\n\"Tapasin äsken hänen mummonsa, joka kertoi hänen nukkuneen hyvin.\"\n\n\"Tuhat kiitosta, herra!\"\n\nHerra Bendit, joka ei milloinkaan elämässänsä ollut kiittänyt ketään,\nei käsittänyt sitä liikutusta eikä suurta kiitollisuuden tunnetta, joka\npiili niissä muutamissa sanoissa.\n\n\"Niin, minäkin olen iloinen siitä\", hän lausui jatkaen matkaansa.\n\nKoko aamuna Perrine ei ajatellut muuta kuin Rosalieta, ja hänellä\nolikin tilaisuutta antaa ajatuksensa liidellä minne hyvänsä, sillä hän\noli jo niin perehtynyt työhönsä, ettei se vaatinut paljoakaan\ntarkkaavaisuutta.\n\nTehtaan pillin annettua päivällismerkin, hän juoksemalla riensi mummo\nFrançoisen taloon katsomaan Rosalieta, mutta kun hän pahaksi onneksi\nsattui kohtaamaan Zenobie tädin, niin hän ei päässyt edemmäksi kuin\nportaille vain.\n\n\"Nähdäkö Rosalien? Minkätähden? Lääkäri on määrännyt hänelle\nhäiritsemätöntä hiljaisuutta. Päästyään liikkeelle jälleen hän kyllä\nkertoo teille, miten hän on antanut heidän tehdä itsensä raajarikoksi,\nmokoma kelvoton letukka!\"\n\nTapa, millä hänet aamupuolella otettiin vastaan, riisti häneltä kaiken\nhalun illalla uudestaan koettaa onneaan; kun häntä varmaankaan ei\nkohdeltaisi illalla sen ystävällisemmin niin hän riensi kotiin\nsaarelleen.\n\nSiellä oli kaikki semmoisenaan kuin hänen lähtiessänsä aamulla. Kun\nsiis siellä ei ollut mitään puuhattavaa, niin hänellä ei ollut muuta\ntekemistä kuin ryhtyä heti illalliseen.\n\nHän oli päättänyt syödä illallisensa hyvin verkkaan, mutta vaikka\nkoettikin leikata leipänsä hyvin pieniksi palasiksi, niin hän ei\nkuitenkaan voinut lukemattomiin palotella sitä, ja hänen lainatessaan\nalas viimeisen suupalan, oli aurinko vielä korkealla. Hän nosti\n\"tuolinsa\", pölkyn, avonaisen oven suuhun, istahti siihen ja rupesi,\nkatsellen lammikkoa, puita ja toisella puolella olevia niittyjä,\nmiettimään asemaansa ja läheisintä tulevaisuuttansa.\n\nEnsiksi oli hänen punnittava kolme tärkeätä kohtaa: asnnto, elatus ja\nvaatteet.\n\nVapaa asunto hänellä oli lokakuuhun asti, kiitos tuolle onnelliselle\nsattumalle, joka ohjasi hänen kulkunsa saarelle.\n\nMutta molemmista toisista kohdista, ruoasta ja vaatetuksesta, hän ei\nsuoriutunut yhtä helposti.\n\nOlisiko mahdollista yhden naulan leipää päivässä kuukausi kuukaudelta\nolla riittävä hänen voimiensa ylläpitämiseksi, niin että työ sujuisi?\nSitä hän ei tiennyt, sillä sitä ennen hän ei ollut tehnyt työtä toden\nteolla. Tosin hän kyliä oli saanut kärsiä puutetta, nähdä nälkää jopa\ntehdä työtäkin yli voimiensa, niin että hän tiesi mitä työnteko\ntodellakin on, mutta hän oli tehnyt sitä ainoastaar satunnaisesti.\nNiitä vaikeita päiviä seurasi aina lepo ja rauha, jotka korvasivat\nponnistukset. Päivä päivältä jatkuvasta työstä hänellä ei ollut\naavistustakaan, vielä vähemmän mihin elantokustannuksensa pitemmältä\najalta voivat oousta. Hän kyllä oli huomannut molempien viime päivien\nruoka-annokset liian niukiksi, mutta se oli kuitenkin vain vähäpätöinen\nasia hänelle, joka oli ollut vähällä kuolla nälkään, pääasia oli vaan\nvoiko hän sillä tavoin säilyttää terveytensä ja voimansa. Sitäpaitsi\nhän kohta voi suurentaa leipämääräänsä ja panna kakullensa vähäisen\nvoita tahi ostaa palasen juustoa. Hänen vaan tarvitsi odottaa muutamia\npäiviä, korkeintaan viikko ja muutama päivä enemmän tahi vähemmän ei\nvaikuttanut asiaan mitään. Pahempi oli vatteiden laita etenkin kun osa\nniistä oli niin kurjassa tilassa, että pikainen korjaaminen oli\nkipeästi tarpeen, sillä La Rouquerien luona tehdyt korjaukset eivät\nvoineet enää kauan kestää. Etenkin hänen kenkänsä olivat niin pahasti\nkuluneet, että pohja vallan painui hänen sormella koskiessaan siihen,\neikä ollut vaikea laskea milloin ne puhkeaisivat. Se hetki kyllä oli\nkoittava piankin, sitä enemmän kun hänen piti aina astua kivettyä tietä\nkuljettaessaan vaunujansa, joka tehtävä juuri oli omiansa kuluttamaan\njalkineita. Mitä hän silloin tekee, kun niin on tapahtunut? Tietysti\nostaa uudet, mutta tahto ja pakko ovat kaksi eri asiaa ja mistä hän\nhankkii rahoja siihen menoon?\n\nHänen ensimäinen ja tärkein, kiirein tehtävänsä oli siis tehdä\nitsellensä kengät ja se toimi näytti hänestä niin vaikealta, että hän\nvallan menetti rohkeutensa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tullut\najatelleeksi ja tutkineeksi, miten oli kenkä tehty. Mutta kun hän oli\nriisunut sen jalastansa ja tarkastanut miten päällys oli ommeltu\nanturaaan ja syrjät sievästi käännetyt, sekä miten kantapää oli siihen\nkiinnitetty, niin hän huomasi sen työn olevan kerrassaan hänelle liian\nvaikeata, vaikka hänellä hyvää tahtoa kyllä oli sen toimittamiseen.\nHänet valtasi mitä suurin kunnioitus suutarinammattia kohtaan. Kokonaan\npuusta ja yhdestä kappaleesta tehdyt kengät olisivat varmaankin olleet\npaljoa helpommat tehdä, mutta miten hän voisi kovertaa semmoisen, hän,\njolla ei ollut muuta työkalua kuin puukkonsa?\n\nHän istui siinä vaipuneena synkkiiin ajatuksiin katse vaistomaisesti\nharhaillen ympäri lammikon pintaa ja pitkin sen rantoja. Silloin\nsilmänsä sattuivat rannalla olevaan kortekasaan ja hänelle juolahti\nmieleen matkoillaan nähneensä ihmisten käyttävän jonkinlaisia\nkortepohjaisia, vaatepäällisiä kenkiä, joiden nimenä oli _espadrillos_\nja jotka olivat palmikoidut tuommoisesta kortteesta. Eiväthän kaikki\nkäytä nahka- tahi puukenkiä. Tämä korte oli taipuisaa, pitkää, vahvaa\nja sen keväisten joukosta hän näki viimevuotisiakin jo kuivaneita, vaan\nvedessä ollen vielä notkeita. Onhan myöskin semmoisia kortekenkiä,\njoissa ainoastaan pohjat ovat palmikoidut, vaan päälliset vaatetta.\nMinkätähden hän ei voisi palmikoida itselleen semmoisia pohjia tuosta\nruohosta, joka näkyi olevan siinä juuri häntä varten ja hänen\nkäytettäväksensä, jos hänellä vaan olisi siihen taitoa?\n\nHän astui heti rantaan tuon ruohokasan luokse, joka oli niin\nkiinnittänyt hänen huomiotansa. Siinä hänen ei tarvinnut muuta kuin\nvalita sylyksen parhaita, se on semmoisia, jotka jo olivat kuivuneina,\nmutta kuitenkin vielä säilyttivät taipuvaisuutensa.\n\nHän leikkasi kiireesti suuren kimpun ja vei sen ampumamajaaan sekä\nryhtyi heti työhön.\n\nMutta palmikoituaan noin metrin pitkuisen pätkän hän oivalsi, ettei se\nkelvannutkaan, sillä antura tulisi liian ohut kun ruohot olivat liian\nkovia. Ne eivät kestäisi mitään, jonka tähden hänen ennen palmikoimista\ntäytyi jollakin tavalla valmistaa ne kelvollisiksi hakkaamalla säikeet\nlitteiksi ja siten saada ne taipuisiksi.\n\nSe asia ei voinut estää häntä eikä saattaa pulaan: olihan hänellä\n\"tuolinsa\", pölkynpää, jolle voi panna korteruohot ja siten takoa ne\npehmeiksi. Häneltä puuttui vain vasara tahi nuijantapainen. Sileä kivi,\njommoisen hän meni etsimään tieltä, sai toimittaa nuijaa virkaa. Hän\nryhtyi sitten takomistyöhön varoen, etteivät kortteet vain joutuisi\nsekaisin. Pimeä hänet yllätti ahkerasta työstä ja nukuttuaan\nillalla hän koko yön näki hauskoja unia kauniista sininauhaisista\nespadrillos-jalkineista, jommoisia hän ei ensinkään epäillyt osaavansa\ntehdä, ellei ensimäistä kertaa koettaessansa niin ainakin toisena,\nkolmantena, kymmenentenä kertana.\n\nMutta niin monta koetta hänen ei ollut tarvis tehdä: seuraavan päivän\nillalla hänellä oli kylliksi pitkää palmikkoa voidaksensa ryhtyä\nanturan tekoon ja sitä seuraavana päivänä hän osti lyhyen, käyrän\nsatulasepänneulan, joka maksoi yhden sousin, samanhintaisen rihmakerän\nja puuvillaisen sininauha-tukun sekä neljällä sousilla kaksikymmentä\nsentimetriä hamppupalttinaa yhteensä seitsemän sousin arvosta. Enempää\nhänen ei ollut varaa tuhlata, jos mieli saada leipää lauantaina. Hän\nkoetti sitten tehdä anturan kenkänsä pohjan mallin mukaan, mutta se ei\nottanut oikein onnistuaksensa. Ensimäinen tuli melkein pyöreä, joka\nmuoto ei ole juuri jalan mukainen, toinen oli jo \"taiteellisempi\",\nmutta ei ollut minkään näköinen, kolmas tuskin oli sen onnistuneempi,\nmutta vihdoin neljäs, ollen kapea keskeltä, leveä kärkipuolelta ja\npyöreä kantapäästä, oli jo jotenkin kengänpohjan muotoinen.\n\nMikä ilo! Vielä kerran hän oli saanut kokea että onnistuu, kun vaan\non tahdon lujuutta ja kestävyyttä, vaikka tehtävä näyttääkin\nmahdottomalta, syystä ettei tekijällä ole rahaa eikä työkaluja, ei\nmitään muuta kuin vähäisen kekseliäisyyttä apunaan.\n\nTyökalu joka häneltä puuttui saadaksensa kenkänsä valmiiksi, oli\nsakset. Mutta niiden ostamiseen tarvittiin niin paljo rahaa, että hän\nei voinut ajatellakaan semmoista. Onneksi hänellä oli puukkonsa, jonka\njoenrannalta löytämänsä sieran avulla hioi kyllin teräväksi voidaksensa\npölkylle levitetystä vaatepalasesta leikata kengänpäälliset.\n\nPäällisen ompeleminen pohjiin ei ensinkään käynyt yhtä helposti ja\nvarmasti, vaan onnistui vasta monen koettelemisen perästä; mutta\nviimein hän sai työnsä valmiiksi ja lauantaiaamuna hän iloksensa voi\nmennä työhön, sievät, harmaat, sininauhaiset kengät jalassa.\n\nTehdessänsä tuota työtä, joka vei häneltä neljä iltaa ja kolme aamua,\nhän monta kertaa oli kysynyt itseltänsä mitä tehdä kengillensä\nlähteissänsä majastaan. Varmaankaan hänen ei tarvinnut peljätä\nvarkaita, kun ei kukaan käynyt siellä, mutta voivathan hiiret ne syödä.\nJos niin kävisi, niin tapahtuisi suuri onnettomuus. Estääksensä\nsemmoista täytyi hänen keksiä joku säilytyspaikka, jonne nuo pienet\npedot eivät pääsisi, kun hänellä ei ollut kaappia eikä laatikkoa minne\npanna niitä. Ei hänellä siis ollut muuta neuvoa kuin ripustaa ne\nkattoon pistettyyn puikkoon.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nPerrine tosin ylpeili vähäisen palmikoiduista jalkineistansa, mutta oli\nsamalla sangen levoton niiden kestävyydestä, hänen kun työssään aina\ntäytyi astua edestakaisin. Mahtoiko pohja säilyttää muotonsa ja saumat\nkestää?\n\nTäyttäessänsä vaununsa ja sysiessänsä sitä edestakaisin hän vähä väliä\nvilkaisi jalkojaan. Vielä jalkineet pysyivät eheinä, mutta\nkestäisivätkö ne kauan?\n\nTuo tutkimus varmaankin herätti erään kumppanin huomiota, sillä erästä\ntyttöä ne miellyttivät niin, että hän kysyi:\n\n\"Mistä olette ostanut nuo kengät?\"\n\n\"Eivät ne ole mitkään kengät, vaan tohvelit.\"\n\n\"Joka tapauksessa ne ovat sievät; ovatko ne kalliit?\"\n\n\"Olen itse tehnyt ne palmikoidusta korteruohosta ja ostanut lisäksi\nneljällä sousilla hamppupalttinaa.\"\n\n\"Ne ovat oikein sievät.\"\n\nTuo menestys rohkaisi häntä ryhtymään toiseen melkoisen vaikeampaan\ntyöhön, jota usein oli tuuminut, mutta jälleen jättänyt sikseen, osaksi\nsentähden, että se tulisi liian kalliiksi, ja toiseksi siitä syystä,\nettä se tuottaisi liian voittamattomia vaikeuksia. Se työ oli paidan\nleikkaaminen ja ompeleminen, hänen entisensä kun oli niin repaleinen ja\nkulunut, ettei enää kestäisi pesemistä. Kuinka paljon mahtoi siihen\ntarvittavat kaksi metriä palttinaa maksaa? Siitä hänellä ei oliot\naavistustakaan. Ja kuinka hän leikkaisi sen, jos hänellä olisikin\nvaatetta? Ei hän sitäkään tietänyt. Siinäpä oli koko sarja kysymyksiä,\njotka kyllä antoivat miettimisen aihetta, etenkin kun hän tuumi eikö\nolisi viisaampaa ensiksi ostaa pusero ja puuvillainen hame entisten\nsijaan, jotka nekin olivat tuiki kuluneet, kun hän ei voinut riisua\nniitä edes yöksikään. Hetkeä, jolloin nekin olivat lopussa, ei ollut\nvaikea arvata, vaikka hän kuinkakin niitä paikkailisi ja parsisi.\nKuinka hän silloin pääsisi työhön? Ja toimeentulokseen, jokapäiväistä\nleipäänsä varten yhtä paljo kuin toiveidensa täyttymiseksi hänen täytyi\nedelleen jatkaa, täytyi olla tehtaan työssä.\n\nMutta kuitenkaan, kun hänellä lauantai-iltana oli kädessänsä\nviikkopalkkansa kolme frangia, hän ei voinut vastustaa\npaidanostohaluaan. Tosin hame ja pusero olivat erittäin tarpeen nekin,\nmutta uusi paita oli kuitenkin välttämätön ja muistutti sitä enemmän\ntarpeellisuuttansa, kun puhtaus, johon hänet oli lapsuudesta asti\ntotutettu sekä itseänsä kunnioittaminen puhuivat sen puolesta ja\nvaikuttivat hänen päätökseensä. Pusero ja hame saivat kelvata edelleen\nja kun ne olivat tehdyt kestävästä vaatteesta, niin ne varmaankin vielä\njonkun aikaa pysyivät koossa.\n\nJoka päivä, kun hän päästyään tehtaasta aamiaiselle meni mummo\nFrançoisen luokse kuulustelemaan Rosalien vointia -- josta milloin sai\ntietoja milloin ei, mikäli sattui tapaamaan mummon tahi tädin -- hän\nseisahtui erään pienen puodin näyttelyikkunan eteen ihailemaan\nnäytteille pantua tavaraa: palttinaa, puuvilla- ja muita\nleninkikankaita. Toisessa puoliskassa levisi sanomalehtiä, kuvia,\narkkiviisuja ja kaikenlaista rihkamaa. Hän oli aina katselevinaan\nsanomalehtiä ja kukkakorttia, mutta itse asiassa hän ihaili tuota\nhaluttua kangasta. Oi, kuinka onnelliset olivat nuo, joilla oli varoja\nmennä tuohon viettelevään puotiin mittauttamaan itselleen minkälaista\nvaatetta vain halusivat! Siinä seisoessaan hän usein oli nähnyt\ntyövaimojen menevän sinne sisään ja palaavan paperiin huolellisesti\nkäärityt tavaramytyt kädessä ja hän oli silloin aina itsekseen lausunut\nettä semmoinen ilo ei ollut häntä varten -- ei ainakaan vielä.\n\nMutta nyt hänkin voi mennä sinne sisään, jos vaan tahtoi, sentähden,\nettä hänenkin taskussaan kilisi kolme kolikkoa. Sangen peloissaan hän\nastuikin sisään.\n\n\"Mitä haluatte, neitini?\" kysyi eräs pienenlainer vanha rouva\nkohteliaasti ja ystävällisesti hymyillen.\n\nOli pitkä aika kulunut siitä, kun Perrine oli kuullut kenenkään\npuhuttelevan itseään niin ystävällisesti. Tuo kohteliaisuus rauhoitti\nhäntä eriskummallisesti.\n\n\"Tahdotteko olla hyvä\", hän kysäsi, \"sanoa minulle, mitä maksaa\npuuvillapaitana -- minä tarkoitan halvin laji?\"\n\n\"Minulla on semmoista neljästäkymmenestä centimesta metri.\"\n\nPerrineltä pääsi helpotuksen huokaus.\n\n\"Tahtoisitteko mitata minulle kaksi metriä?\"\n\n\"Se ei ole varsin kestävää kun sen sijaan kuudenkymmenen centimen\nhintainen...\"\n\n\"Kiitos, mutta tuo neljänkymmenen on sopivaa minulle.\"\n\n\"Kuten tahdotte, tahdoin vaan huomauttaa siitä omaksi hyödyksenne; en\nsoisi kenenkään moittivan minua ja sanovan saaneensa täältä huonoa\ntavaraa.\"\n\n\"Minä en suinkaan moiti teitä siitä, rouvani.\"\n\nVanha rouva levitti neljänkymmenen centimea vaatteen eteensä ja Perrine\nhuomasi, ettei se ollut niin valkoista eikä kiiltävää kuin se, jota hän\noli ikkunassa ihaillut.\n\n\"Vieläkö muuta?\" kysyi rouva revittyään irti mitatun määrän.\n\n\"Tarvitsisin rihmaa myöskin.\"\n\n\"Kerän, vyyhden vai rullan?\"\n\n\"Halvinta lajia.\"\n\n\"Siis kerärihmaa. Kymmenen centimea. Olkaa hyvä. Kaikki maksaa yhteensä\nkahdeksantoista sousta.\"\n\nTällä kertaa oli Perrinen vuoro ilomielin astua ulos puodista vanhaan\nsanomalehteen kääritty vaate lujasti puserrettuna rintaansa. Kolmesta\nfrangistaan hän oli menettänyt ainoastaan kahdeksantoista sousta ja\nhänelle jäi siis seuraavaan lauantaihin neljäkymmentäkaksi, se on:\nkäytettyään määrätyt kaksikymmentäkahdeksan sousta leipään jäi hänelle\nvielä muihin ostoksiin seitsemän sousta, kun hänen ei tarvinnut maksaa\nmitään vuokraa.\n\nHän melkein juoksi koko matkan saareensa, jonne saapui vallan\nhengästyneenä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä heti ryhtymästä\ntyöhön, sillä muoto mimmoiseksi aikoi ommella paitansa oli hänellä jo\nkauan sitten ollut selvillä, hänen ei siis tarvinnut tuumia sitä.\nSiihen piti tulla ryppynauha. Hän oli tuuminut niin osaksi sentähden,\nettä se oli helpointa ja yksinkertaisinta, hän kun ei ollut milloinkaan\nennen leikannut paitaa eikä hänellä ollut edes saksia. Sitä paitsi hän\nsilloin voi käyttää entisen kuluneen paitansa kurenauhaa.\n\nHän ei muistellut muuta kuin ompeluaan, kun kaikki niin kävi hänen\ntoivomustensa mukaan ja hän jo edeltäpäin ihaili työtään ennenkuin ehti\nsiihen edes ryhtyäkään. Kuitenkin siinä oli paljokin vaikeuksia, sillä\npitihän paita leikata, kun siihen tarvittiin reiät sekä päätä että\nkäsivarsia varten. Ei ollut muuta neuvoa kuin levittää vaate pölkylle\nja ainoalla aseellaan, veitsellään, leikata siihen tarpeelliset reijät.\nTuo oli hänen mielestänsä kovin vastuunalainen toimi ja hän oikein\nvapisi ennenkuin kylliksi rohkaisi mielensä leikkaamaan rikki uutta,\nkaunista vaatetta. Viimein hän päätti ryhtyä siihen ja tiistaiaamuna\nhän jo voi mennä tehtaaseen puettuna uuteen paitaansa, jonka itse oli\ntyöllään ansainnut ja omin käsin leikannut ja ommellut.\n\nKun hän aamiaislomalla tapansa mukaan kävi mummo Françoisen luona, tuli\nRosalie itse häntä vastaan käsi sidottuna.\n\n\"Joko olette terve?\"\n\n\"En, mutta olen saanut luvan olla liikkeellä täälll pihalla.\"\n\nHyvin iloisena hänen tapaamisestaan, kyseli Perrine hänen vointiaan,\nmutta Rosalie vastasi ainoastaan lyhyesti ja tylysti.\n\n\"Mitä maailmassa se merkitsee?\"\n\nViimein Rosalien kysymys selitti hänelle asian:\n\n\"Missä siis nykyään asutte?\"\n\nPerrine ei tohtinut vastata suoraan, vaan lausui kiertäen:\n\n\"Entinen asuntoni oli liian kallis minulle, ei jäänyt mitään vaatteihin\nja ruokaan.\"\n\n\"Oletteko saanut halvemmalla muualta?\"\n\n\"En maksa mitään.\"\n\n\"Ettekö mitään?\"\n\nRosalie vaikeni hetkisen ikäänkuin epäröiden, sitten uteliaisuus pääsi\nvoitolle.\n\n\"Kenen luona sitten asutte?\"\n\nSillä kertaa Perrine ei voinut kierrellä tuota selvää kysymystä.\n\n\"Minä kerron sen teille myöhemmin.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte; sen vain sanon, että jos toisten näette Zenobie\ntädin pihalla niin on teidän paras olla käymättä sisään. Tulkaa\nennemmin iltaisin, silloin hänellä on talousaskareet.\"\n\nPerrine palasi työhön sangen allapäin tuosta kohtelusta. Oliko siis hän\ntehnyt niin suuren rikoksen kun ei voinut asua tuossa mummo Frauçoisen\nvuokrahuoneessa?\n\nKoko päivän tuo ajatus häntä painoi ja tuntui melkein vaikeammalta\nillalla hänen ollessaan ypö yksin majassa, ensimäisen kerran ilman\ntyötä koko sinä viikkona. Päästäksensä tuosta painostavasta tunteesta\nhän päätti tehdä pienen löytöretken ympäristöön, mihin hänellä ei\naikaisemmin ollut ollut aikaa. Kesäilta olikin ihastuttava, ilma oli\nselkeä ja lämmin, hiukan autereinen, niin että puiden latvat näyttivät\nikäänkuin kylpevän kalpeankultaisissa usvissa, ja apila ja niityn kukat\ntuoksuivat.\n\nPerrine siirtyi toiselle rannalle ja seurasi sitä, kunnes oli kiertänyt\nkoko lammen. Korkea ruoho, jota ei ollut leikattu eikä poljettu sen\nnoustessa keväällä taimelle, ulottui melkein hänen vyötäisiinsä asti.\nSilloin tällöin hän katsahti kaislikosta majaansa, joka todella upposi;\nniin eksyttävästi pajujen vehreyteen, että metsän eläimet eivät\nmitenkään voineet epäillä sitä ihmiskätten työksi, paikaksi, johon\nihmiset kätkeytyivät pyssy kädessä.\n\nKerran, kun Perrine oli käynyt lammen kauimmassa laidassa ja\nkaislikosta silmäillyt majaansa, kuului aivan hänen jalkojensa juuresta\nomituista kahinaa, juuri kun hän oli nousemassa ylemmälle rannalle.\nSorsa kohosi lentoon ja ui pelästyneenä lammelle. Perrine katsahti\npaikkaan, josta lintu oli pyrähtänyt esiin, ja näki avoimen pesän ja\nsiinä kahdeksan, yhdeksän munaa, väriltään likaisenvalkeita ja\nruskeapilkkuisia. Perrine tutki näkemäänsä tarkasti uskaltamatta\nkuitenkaan koskea siihen. Perrine istahti korkeaan ruohoon, joka\nkokonaan kätki hänet, ja kyyristyi maahan odottaakseen sorsaemon\npaluuta.. Siinä hän istui liikahtamatta melkoisen ajan, mutta sorsa ei\npalannut. Nähtävästi se oli perheaskareissaan jostakin syystä myöhässä\neikä ollut vielä ruvennut hautomaan. -- Perrine jatkoi matkaansa, ja\nkuivan kaislan ja viimevuotisen kortteen kahina peloittivat muitakin\nvesilintuja -- kurppia, jotka kevyesti ja nopeasti hypähtivät leveille\nlumpeenlehdille niiden painumatta veteen, punanokkaisia viiriäisiä,\npitkäpyrstöisiä västäräkkejä ja variksia, jotka lensivät raakkuen\nhäiritsijän perässä.\n\nPian Perrine oli ennättänyt lampensa toiseen laitaan ja huomasi nyt,\nettä sen vesi laski paljon isompaan paljasrantaiseen lampeen. Siellä\neivät linnutkaan näyttäneet viihtyvän yhtä hyvin.\n\nHänen \"kotonaan\", hänen lampensa rannalla, tuuheiden puiden ja\npensaiden ja runsaiden vesikasvien kätkössä, jotka peittivät\nvedenpinnan liikkuvalla, viheriöivällä matolla, sinne olivat linnut\nrakentaneet pesänsä, sillä siellä oli sekä turvaa että ravintoa. Ja kun\nPerrine tuntia myöhemmin palasi ja näki _oman_ pikku pesänsä niin\nvihreänä, rauhallisena ja turvallisena, hän iloitsi sydämestään siitä,\nettä oli ollut yhtä viisas kuin linnut.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdes luku\n\n\nPerrine näki kuten useimmat nuoret paljon unia, useimmiten päivän\ntapahtumista. Viime aikoina hän oli enimmäkseen kokenut surullisia\npäiviä ja ikäviä tapahtumia, ja lukemattomia kertoja hän oli herännyt\nhikisenä ja pelästyneenä jostakin unesta, joka vielä lisäsi hänen\ntodellista suruaan ja kaipaustaan. Mutta hänen saavuttuaan\nMaraucourtiin olivat työ ja uudet toiveet herättäneet iloisempia\najatuksia, ja siten unetkin olivat muuttuneet vähemmän piinallisiksi ja\nmasentaviksi, lopulta jopa virkistäviksi.\n\nNukahtaessaan Perrine tavallisesti ajatteli viimeksi tehtaan töitä,\nsaartaan, majaansa, kotiaskareitaan -- kenkien ja vaatteiden\nvalmistusta -- puseron ja uuden puvun hankkimista. Ja sitten hän\nnäki ajatustensa jatkoksi unta samoista asioista, vain vielä\nmielikuvituksellisemmissa muodoissa. Milloin vaihtui puujalkaukko\nhaltiaksi, jonka taikasauva pani liikkeelle kaikki koneet, tyttöjen\ntarvitsematta koskea niihin ja panematta sormiaan vaaralle alttiiksi;\nmilloin saivat kaikki työläiset vapaapäivän ja tilaisuuden nauttia\niloiten säteilevästä auringosta; milloin taas haltia loihti esiin\nihanan saaren, ja linnan, jossa Perrine sai lahjaksi maailman\nkauneimmat kiiltonahkakengät tai ihanimmat puvut, joita hyvät ja\nahkerat henget kutoivat timantti- ja rubiiniluolissa.\n\nKun Perrine tehtyään pitkän vaelluksensa lampien ympäri nukahti\nmajaansa, oli sorsanpesä munineen viimeinen hämärä kuva, joka häämötti\nhänen tajunnassaan, viimeinen järkevä ajatus, joka vilahti hänen\naivoissaan, ennen kuin hän nukahti. Hän ei kuitenkaan nähnyt unta siitä\nsen enempää kuin iltakävelystäkään, vaan valtavasta keittiöstä, jossa\noli massoittain patoja ja pannuja ja suuri joukko kokkipoikia ja hekin\nsekottivat munia tehdäksensä niistä kaikenlaisia ja -kokoisia\npiirakoita, kohokkaita ja muuta hyvää. Ja joka kerta kuin hän puoliksi\nheräsi, hän koetti karkottaa tuota hullunkurista unta, mutta aina se\npalasi, jolloin kokkipojat, jotka sivumennen sanoen eivät ensinkään\nnauraneet hänelle, jatkoivat tarumaista työtään, kunnes tehtaan pilli\nkokonaan herätti hänet, hänen juuri valvoessansa suklaahyytelön\nvalmistusta, joka vieläkin tuoksui niin viehättävästi hänen nenässänsä\nja jonka makua hän tunsi huulillansa.\n\nKun hänen ajatuksensa olivat vähän selvinneet, niin hän oivalsi, ettei\nse ollutkaan kaunis luonto, tyyni ilma ja ihana ilta, jotka enimmin\nolivat viehättäneet häntä edellisen illan kävelymatkalla, vaan\npaljastaan sorsanmunat jotka ilmottivat hänen vatsallensa, ettei hän\nollut kahden viikon kuluessa tyydyttänyt sen vaatimnksia muulla kuin\nvedellä ja kuivalla leivällä. Nuo munat ne olivat näyttäneet hänelle\ntuon hullunkurisen unen kokkipoikineen ja jättiläiskeittiöineen. Hänen\noli nälkä ja kaikki nuo herkut ilmoittivat sen hänelle omalla tavallaan\ntehden nuo vaatimukset niin viehättäviksi kuin mahdollista, siten\nsaaden vastalauseensa enemmän ikäänkuin kouraantuntuvaksi.\n\nMinkätähden hän ei voisi ottaa noita munia tahi ainakin osaa niistä,\nkun ne eivät olleet kenenkään omia? Onhan sorsa vapaa metsänelävä eikä\nkenenkään oma. Tosin hän ei, kun hänellä ei ollut takkaa eikä\nkeittoastiata käytettävänänsä, voinut valmistaa semmoisia herkkuja\njoita oli nähnyt unissansa silmiensä edessä toinen toistaan\nhoukuttelevampia ja taidokkaampia. Mutta munilla on juuri se etu,\netteivät tarvitse niin mutkikasta valmistustapaa: tulitikun vain millä\nsytyttää metsästä kootut risut palamaan, jolloin hänen oli helppo\ntuhkassa paistaa ne kokonaisina niin koviksi kuin tahtoi, kunnes\nhänelle koitui varoja kasarin tahi pannun ostoon. Vaikkei hän\nvoinutkaan verrata sitä tapaa unessaan näkemiinsä herkkuihin, niin\ntulisi siitä kuitenkin arvokas ruokalaji.\n\nMonta kertaa työaikana nuo ajatukset johtuivat hänelle mieleen ja\nvaikkapa tuo uni ei juuri tuntunut hänestä varsinaiselta\nkehotukseltakaan, niin saattoi se kuitenkin hänet päättämään\npaluumatkalla työstä ostaa tulitikkulaatikon ja vähäisen suolaa.\nSaatuaan käteensä ne aartteet hän melkein juosten riensi lammikkonsa\nluokse.\n\nHän oli niin tarkkaan pannut pesäpaikan mieleensä, että hänen oli\nvarsin helppo heti löytää se. Mutta sinä iltana emälintu ei ollutkaan\nsiellä. Silminnähtävästi se kuitenkin päivän kuluessa oli käynyt siinä,\nsillä kymmenen munan sijasta siinä oli nyt yksitoista, joka oli\nmerkkina siitä, että se ei vielä ollut ruvennut hautomaan.\n\nSehän oli onneksi Perrinelle, sillä silloin tietysti munat vielä olivat\ntuoreita ja jos hän anastaisi niistä viisi tahi kuusi, ei sorsa\nhuomaisi mitään, se kun ei osannut laskea.\n\nEnnen Perrinellä ei olisi ollut siitä omantunnon vaivoja, vaan hän\nolisi empimättä tyhjentänyt koko pesän, mutta kokemansa surut olivat\nopettanneet hänelle hellätuntoisuutta muidenkin suruja kohtaan, samaten\nkuin hänen hellyytensä Palikaria kohtaan oli opettanut häntä hellästi\nkohtelemaan muitakin eläviä, jommoista hellätuntoisuutta hän ei vielä\nlapsuutensa aikana käsittänyt. Eikö tuo sorsa ollut hänen kumppaninsa?\nJos kuninkaat elävät alamaistensa veronmaksuista, niin he eivät\nkuitenkaan saa riistää heiltä heidän kaikkea omaisuuttansa.\n\nPäättäessänsä riistää munat oli hän myöskin selvillä siitä miten ne\nkeittäisi. Ei millään ehdolla se saisi tapahtua ampumamajassa eikä sen\nläheisyydessä, sillä pieninkin savupatsas voisi ilmottaa muille hänen\nläsnäolonsa. Mutta tuolla metsänrinteessä kivilouhoksessa, jossa usein\nlepäilivät kulkevat mustalaiset matkallaan kylästä kylään, siellä ei\ntuli eikä savu herättäisi kenenkään huomiota. Joutuun hän kokosi kuivia\nrisuja, sytytti niihin tulen ja paistoi kuumassa hiilloksessa yhden\nmuna-aarteestansa sekä jauhoi kahden sileän kiven välissä hiukkasen\nsuolaa. Munakuppia hänellä tosin ei olllut, mutta ei se olekaan mikään\nvälttämätön kapine, vaan soveltuu ainoastaan niille, joilla on yllin\nkyllin tämän maailman tavaraa. Pieni syvennys hänen leivänpalasessaan\ntoimitti mainiosti munakupin virkaa. Sitten hän sekotti munaan\nhiukkasen hienoa suolaa, kastoi siihen ohuen leipäsuikaleen;\npureskellessaan ensimäistä suupalaa hän ei mielestänsä milloinkaan\nollut syönyt mitään niin maukasta ja hän sanoi itseksensä, että joskin\nunensa kaikki kokkipojat todellakin olisivat laittamassa kaikkia\nherkkuja, niin he eivät varmaankaan osaisi saada toimeen mitään niin\nmainiota kuin tämä tuhkassa paistettu sorsanmuna.\n\nTottunut kun oli kuivaan leipään ja raittiiseen veteen sen päälle, ja\nselvästi tajuten, ettei moneen viikkoon, ehkä kuukausiinkaan ole\ntoiveita sen elantotavan parantamisesta, olisi tämän illallisen pitänyt\ntyydyttää hänen ruokahalunsa ja vatsansa vaatimukset. Mutta niin ei\nkuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa munaansa,\nennenkuin tuumi, eikö voisi keksiä toista valmistustapaa jäljellä\noleville sekä niille, joita toivoi löytävänsä vastaisilla\nryöstöretkillään. Kokonaisena paistettu muna oli kyllä hyvä, jopa\nvallan mainio, mutta hyvä olisi kuuma keittokin suurustettuna\nmunankeltaisella. Ja tuo keittoaate oli niin elävästi anastanut kaikki\nhänen ajatuksensa, että hän päätti koettaa tavalla tai toisella\ntoteuttaa tuumansa. Epäilemättä jalkineiden ja paidan valmistus olivat\nsynnyttäneet hänessä joltisen määrän itseensäluottamusta ja uskon\nsiihen, että kestävyydellä kyllä pääsee eteenpäin. Mutta tuota\nluottamusta ei riittänyt vakuuttamaan hänelle, että hän osaisi tehdä\nsavi- tahi vaskikasarin, missä keittää keittonsa sen enempää kuin\nlusikkaakaan, vaikkapa vain puustakin, millä syödä keittoansa. Siinä\noli vastassa mahdottomuuksia, joita hän ei voinut voittaa, ja siihen\nasti kunnes oli ansainnut kyllin paljon ostaaksensa semmoisia, hän sai\ntyytyä hajuun, jota tunkeutui muiden keittiöistä ynnä muiden lusikkain\nkalinaan.\n\nTuota juuri hän sanoi itselleen seuraavana aamuna mennessään työhönsä.\nVähää ennen, kuin saapui kauppalaan hän huomasi erään talon vieressä,\njosta väki edellisenä päivänä oli muuttanut olki- ja ruhkakasassa\nmaantien ojassa koko joukon läkkipurtiloita, joista silminnähtävästi\nennen oli ollut liha-, kala- ja kasvisäilykkeitä. Niitä oli siinä\nerilaisia ja kokoisia, suuria, pieniä, korkeita, mataloita, ympyriäisiä\nja neliskulmaisia.\n\nNähdessään niiden kiiltävän siinä auringonpaisteessa hän seisahtui\nvaistomaisesti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli kaikki\nselvillä: siinähän hänellä oli kaikki valmiina, kasarit, vadit,\nlusikat, ottimet, kaikki mitä häneltä puuttui. Jotta saisi\nkeittovarastoonsa kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa, ei hänen\ntarvinnut muuta kuin käyttää hyväksensä näitä vanhoja purtilolta.\nYhdellä hyppäyksellä hän oli alhaalla ojassa ja valitsi joutuun neljä,\nviisi kappaletta, jotka kiireesti kätki pensastoon kuivuneeseen\nlehtikasaan. Paluumatkalla hän sitten veisi ne sieltä ja sitten hän\nsaisi olla ahkera saadaksensa niistä sopivia tslouskapineita millä\nvalmistaa kaikkia niitä ruokia, jotka hänellä jo oli selvillä.\n\nMutta saisivatko ne pysyä paikoillaan? Siinä kysymys, joka koko\npäiväksi tuotti hänelle levottomuuden aihetta. Entä jos joku ryöstäisi\nhänen aarteensa, niin raukeaisivat kaikki hänen toiveensa ja\ntuulentupansa kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun hän oli niin varma\nniiden toteuttamisesta.\n\nOnneksi ei ketään ohikulkevaa haluttanut etsiä niitä ja kun hän illalla\npalasi ensin annettuaan kaikkien työmiesten mennä siitä ohi, niin hän\nlöysi ne kaikki pensastosta samasta paikasta, jonne oli ne aamulla\nkätkenyt.\n\nHän tohti yhtä vähän saada aikaan minkäänlaista melua saarella kuin\nsytyttää siellä tultakaan ja sentähden hän laittoi itselleen työpajan\nkivilouhikkoon. Sieltä hän myöskin toivoi löytävänsä tarvittavia\ntyökaluja, kiviä ja ehkä jonkun rautapalasen, joilla takoa läkkilevyn\nmieleisensä muotoiseksi: litteitä kiviä alasimeksi ja pöyreitä\ntaltoiksi. Toisilla terävillä hän taasen koettaisi leikata levyt\nkahtia.\n\nSe työ olikin vaikeinta ja kestikin kolme päivää, ennenkuin hänen\nonnistui muodostaa itselleen lusikka. Epävarmaa kuitenkin on voisiko\nkenkään edeltäpäin tietämättä arvata sitä lusikaksi. Mutta muoto oli\ntässä sivuseikka, pääasia oli se, että hän tulisi toimeen tuolla\nkummallisen muotoisella lusikalla. Eihän kukaan muu ollut sillä syöpä,\nei siis kukaan myöskään ollut moittimassa sen vaillinaisuuksia.\n\nVoidaksensa saada itselleen tuota toivottua keittoa puuttui häneltä\nainoastaan voita ja kasviksia.\n\nVoita hänen täytyi ostaa samaten kuin leipää ja suolaakin, sen hän\nvarsin hyvin tiesi, sillä eihän hän voinut omin käsin valmistaa sitä,\nkun ei ollut maitoa ellei sitä ostanut.\n\nMutta kasviksien oston hän kyllä välttäisi, niitä kun kyllä kasvoi\nniityllä vaikka viljelemättöminä. Sieltä hän kyllä löytäisi suolaheinää\npinaatin asemasta, mutta myöskin porkkanoita ja sokerijuuria,\nvaikkeivät olleetkaan niin suuret ja kauniit kuin viljellyt, mutta\nsiltä kyllin hyvät hänelle.\n\nPitihän hänen sitäpaitsi osata saada jotain muutakin kuin munia ja\nkasviksia, josta saada itselleen päivällinen, kun hänen oli onnistunut\nvalmistaa itselleen keittoastioita, läkkisen kasarin ja puisen ottimen.\nOlihan kalojakin lammikosta saatavana, jos hänellä vaan oli aikaa\nniiden onkimiseen. Mitä häneltä puuttui saadaksensa niitä? Onki, johon\nsai vavan metsästä, siimaa ostamastaan ompelurihmasta jota vielä oli\nmelkoinen määrä jäljellä, ja matoja maasta. Hänen ei tarvinnut ostaa\nmuuta kuin koukku. Tallin edustalta poimimillaan jouhilla hän sitten\nvahvistaisi siimansa siihen määrin, että sillä voisi onkia useita lajia\nkaloja. Koettaessaan hän kuitenkin näki miten muhkeimmat kalat lammen\nkirkkaassa vedessä halveksivasti karttoivat hänen yksinkertaista\nsiimaansa pitäen sitä liian halpana. Muutamat pienenlaiset kalat vaan\ntarttuivat onkeen, mutta olivat nekin kyllin riittävät hänelle.\n\n\n\n\nKahdeskynnneneskahdes luku.\n\n\nPerrinen aika kului niin tyystin kaikissa näissä askareissa, ettei\nhänelle jäänyt ensinkään aikaa käydä Rosalien luona. Eräältä\nkumppaniltaan, joka asui mummo Françoisen luona hän joka päivä sai\nkuulla miten Rosalien laita oli, ja kun hän sitä paitsi pelkäsi\njoutuvansa tekemisiin tuon kauhean Zenobie tädin kanssa, antoi hän\ntoisen päivän kulua toisensa perästä käymättä tuttavaansa katsomassa.\nMutta viimein eräänä iltana hän päätti olla menemättä suoraan kotiinsa,\nkun hänen jo edellisenä päivänä oli onnistunut saada onkeensa pieni\nkala, jonka jo oli valmiiksi keittänyt, niin ettei hänen sinä päivänä\ntarvinnut ryhtyä ruuan laittoon.\n\nSattumalta Rosalie istui yksin pihalla omenapuun siimeksessä Perrinen\nsaapuessa. Huomatessaan Perrinen hän astui häntä vastaan sanoen osaksi\niloisesti, osaksi moittivasti:\n\n\"En luullut teidän enää milloinkaan aikovan käydä täällä.\"\n\n\"Minulla on ollut kiire.\"\n\n\"Mitä sitten olette tehnyt?\"\n\nPerrine ei voinut olla vastaamatta: Hän näytti jalkineitansa ja kertoi\nmiten vaikea hänen oli ollut leikata niitä ja paitaansa.\n\n\"Ettekö ole voinut lainata saksia niiltä, joiden luona asutte?\" kysyi\nRosalie kummastuneena.\n\n\"Siellä ei ole ketään, jolla olisi ollut lainata minulle saksia.\"\n\n\"Jokaîsellahan on sakset.\"\n\nPerrine oli vähäisen kahden vaiheella, oliko viisasta enää säilyttää\nsalaisuuttansa, mutta kun hän sillä pelkäsi suututtavansa Rosalien,\nniin hän päätti kertoa kaikki:\n\n\"Ei ketään asu siellä missä minä oleskelen\", hän lausui nauraen.\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Mutta kuitenkin se on totta, ja kun minulla ei ollut kasaria, millä\nketttää ruokani, ei lusikkaa millä sitä syödä, niin on minun ollut\npakko tehdä itselleni niitä ja minä vakuutan teille, että on ollut\npaljon vaikeampi vuolla lusikka kuin tehdä kengät.\"\n\n\"Älkää tehkö minusta pilaa.\"\n\n\"En ollenkaan. Minä puhun täyttä totta.\"\n\nJa salaamatta mitään Perrine kertoi kaikki: miten oli osunut\nampumamajaan, miten oli tehnyt itselleen kasarin missä keittää ruokansa\nja lusikan millä sitä syödä, miten oli löytänyt vesilinnunmunia,\nonkinut kaloja lammikosta ja miten oli laittanut itselleen keittiön\nkivilouhikossa.\n\nVähä väliä Rosalie oikein huudahti ilosta ja kummastuksesta ikäänkuin\nolisi kuullut jonkun erinomaisen ihmesadun.\n\n\"Miten hauskaa tuo kaikki mahtaa olla!\" hän huudahti Perrinen kerrottua\nmistä oli keittänyt ensimäisen vihanneskeittonsa.\n\n\"On kyllä, kun vain onnistuu; mutta, kun ei ota onnistuaksensa! Kolme\npäivää työskentelin, ennenlrum minun onnistui saada itselleni lusikka;\nen voinut mitenkään muodostaa sitä kuperaksi. Turmelin jo kaksi\npeltipalasta eikä minulla enää ollut jäljellä kuin yksi; ajatelkaa\nmiten monta kertaa olin lyönyt sormiini kivellä, muodostaessani\nlusikkaani kuperaksi.\"\n\n\"Minä ajattelen keittoanne.\"\n\n\"Se olikin maukas koitto.\"\n\n\"Sen kyllä uskon.\"\n\n\"Niin, ainakin se oli minun mielestäni hyvä; mutta minä en tavallisesti\nsaakaan mitään lämmintä ruokaa.\"\n\n\"Minä kyllä syön sitä joka päivä, mutta se on aivan toista; eikö oie\nhullua kun kasvaa pinaaattia niityillä, ja porkkanoita ja\nsokurijuuria?\"\n\n\"On siellä vielä paljo muutakin syötäväksi kelpaavaa, esim. krassia,\nruoholaukkaa, salattia, pasternakkoja, nauriita, silleriä, retikoita ja\npaljon muutakin.\"\n\n\"Pitää osata käyttää niitä.\"\n\n\"Isäni opetti minua tuntemaan niitä ja niiden hyötyä.\"\n\nRosalie oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettien jotakin; mutta sitten hän\nepäröiden lausui:\n\n\"Saanko käydä teitä katsomassa?\"\n\n\"Hyvin mielelläni, jos vaan lupautte olla kenellekään kertomatta missä\nasun.\"\n\n\"Sen kyllä lupaan.\"\n\n\"Mutta milloinka tahdotte tulla?\"\n\n\"Menen sunnuntaina Saint-Pipoyhin erästä tätiäni katsomaan; palatessani\nsieltä iltapuolella sopii minun poiketa luoksenne.\"\n\nNyt Perrine vuorostansa muuttui vähäisen miettiväiseksi.\n\n\"Tulkaa sitten ennemmin päivällisille luokseni.\"\n\nRosalie kyllä rupesi kursailemaan niinkuin sikäläisen kansan oli\ntapana, niin ettei kieltänyt eikä luvannut, mutta helppo oli nähdä,\nettä hänen kovin teki mieli suostua pyyntöön.\n\nPerrine keskeytti:\n\n\"Minä vakuutan teille, että tekisitte minulle oikein mieleen\nsuostumalla pyyntööni, minä olen niin yksin.\"\n\n\"Niin olen minäkin.\"\n\n\"Se on siis päätetty; mutta olkaa hyvä ja tuokaa mukananne lusikkanne,\nsillä minulla ei ole peltiä eikä aikaakaan tehdä toista.\"\n\n\"Tuonko leipää myöskin, eikö niin?\"\n\n\"Kiitoksia. Minä odotan teitä kivilouhoksessa, josta löydätte minut\nkeittiöstäni.\"\n\nPerrine puhui aivan totta lausuessaan olevansa iloinen, kun sai\nRosalien vieraaksensa, ja jo edeltäpäin hän iloitsi siitä: Miten\nhänellä nyt oli paljon ajateltavaa, päivälliskutsut, tuumia mitä saada\npäivälliseksi, ruokavarojen hankinta! Oi miten hauskaa! Hän tuli siitä\nsamalla oikein levottomaksi: ken olisi paria päivää aikaisemmin voinot\nluulla hänen voivan toimittaa päivällispidot vieraalle?\n\nTärkeimmät kaikesta olivat nyt metsästys ja kalastus, sillä ellei hänen\nonnistuisi saada munia ja kalaa, niin päivälliseksi ei tulisi muuta\nkuin vihanneskeittoa, joka yksinään olisi kerrassaan liian laihaa.\n\nPerjantai- ja lauvantai-illat hän kulutti tutkimalla lähiseutua toivoen\nlöytävänsä heinäkurpan pesiä, joista saada joku tahi joitakuita munia.\nTosin kyllä kurpan munat ovat pienemmät kuin sorsan, mutta hänellä ei\noliot varaa valita. Sitä paitsi onnisti hänen kalastuksensa tavallista\nparemmin, niin että hän kastemadolla höystetyllä siimallansa veti\nmaalle suuren kauniin kyhmyselkäisen ahvenen, kyllin suuren\nriittääksensä sekä hänelle että Rosalielle. Vielä lisäksi hän tahtoi\njälkiruokaakin ja sitä hän sai karviaismarjapensaasta, joka oli\nkasvanut kaatuneen raidan rungosta. Voipi olla etteivät marjat vielä\nolleet täysin kypsyneitä, mutta karviaismarjat ovat semmoista lajia,\njota voi syödä vähän kypsymättömänpuoleisinakin.\n\nKun Rosalie sunnuntaina keskipäivällä saapui kivilouhokseen oli Perrine\njo siellä tulensa ja pannujensa luona, jossa keitto kiehua porisi.\n\n\"Olen juuri odottanut teitä ennenkuin suurustan keittoni tällä\nmunalla\", lausui Perrine. \"Teidän ei tarvitse muuta kuin terveellä\nkädellänne hämmentää sillä aikaa kuin minä varovasti kaadan keiton\nsiihen. Leivän olen jo ennestään leikannut kuutioiksi.\"\n\nRosalie ei epäillyt ottaa osaa ruoan valmistukseen vaikka olikin juhlan\nkunniaksi pukeutunut pyhävaatteihinsa, sillä olihan tuo toimi leikkiä\nvain ja sitäpaitsi hänen mielestänsä erittäin hauskaa.\n\nKohta oli keitto valmis eikä puuttunut muuta kuin sen kuljettaminen\nsaarelle ja sen teki Perrine.\n\nKohteliaisuudesta vierastansa kohtaan, jolla vielä oli käsi siteessä,\noli Perrine asettanut siltapuun entiselle paikalleen.\n\n\"Tämän seipään avulla\", hän lausui, \"minä tavallisesti kuljen tästä\nylitse, mutta se ei käy päinsä teille, jolla vielä on käsi kipeänä.\"\n\nOvi avattiin ja Rosalien silmien eteen levisi pieni sievonen maja,\njonka kaikkiin neljään kulmaan Perrine oli märkiin sammaliin pannut\nsuuret kirjavat kukkavihot -- keltaisia kurjenmiekkoja, sinisiä\nkukonkaonuksia, punertavia rimpiä ja lattialle laittanut\n\"päivällispöydän.\" Tyttö ei voinut olla ilmaisematta ihastustaan, vaan\nlyöden kätensä yhteen huudahti:\n\n\"Oi, kuinka kaunista!\"\n\nMaahan oli levitetty tuoreita sananjalkoja, jotka saivat toimittaa sekä\npöydän että pöytäliinan virkaa; suuria lehtiä oli \"lautasina\" ja suurin\nlehti oli vatina ja sillä komeili tärkein ruokalaji, kyhmyselkäinen\nahven, krassin ympäröimänä. Toinen lehti, vaikka pienempi, oli\nsalattikulhona, samaten kuin toinen, joka toimitti jälkiruokamaljan\nvirkaa, ja jälkiruokana oli karviaismarjoja. Jokaisen vadin väliä\nkoristi lummekukka, jonka puhtaan valkoinen väri erinomaisen\nviehättävästi erosi mehevän vihreästä pohjasta.\n\n\"Olkaa hyvä, istukaa!\" lausui Perrine kehottavasti ojentaen kätensä.\n\nJa sitten he istahtivat ja päivällinen alkoi.\n\n\"Olisin ollut oikein pahoillani, jos en olisikaan päässyt tulemaan\ntänne\", lausui Rosalie suu täynnä ruokaa, \"täällä on niin sievää ja\nkeitto on niin hyvää.\"\n\n\"Miksikä ette olisi päässyt?\"\n\n\"Sentähden, että tahtoivat lähettää minut Piquignyhyn herra Benditin\ntähden, joka on sairastunut.\"\n\n\"Mikä herra Benditiä vaivaa?\"\n\n\"Hänessä on lavantauti. Hän on kovin sairas siitä päättäen, että hän\neilisestä asti ei tiedä mitä sanoo eikä tunne ketään; juuri hänen\ntähtensä olin eilen vähällä käydä luonanne.\"\n\n\"Minunko? Minkätähden?\"\n\n\"Olen ajatellut jotakin.\"\n\n\"Jos voin tehdä jotakin herra Benditin hyväksi, niin teen sen\nmielelläni. Hän on ollut ystävällinen minulle; mutta mitä minä, köyhä\ntyttö rukka, voin tehdä? Sitä en käsitä.\"\n\n\"Antakaa minulle vielä vähäisen kalaa ja krassia, niin selitän sen\nteille. Tiedättehän, että herra Benditin tehtävä on kaikki\nulkomaalainen kirjeenvaihto. Hän se juuri kääntää ranskaksi kaikki\nsaksalaiset ja englantilaiset kirjeet. Kun hänen ajatuksensa nyt eivät\nole selvät, niin hän tietysti ei voi mitään kääntääkään. Jo aiottiin\nhankkia toinen hänen sijaansa, mutta kun tuo sijainen varmaankin herra\nBenditin parannuttua tahtoisi pitää paikkansa, niin ovat herra Mombleux\nja insinööri Fabry luvanneet hoitaa hänen virkaansa, kunnes hän\nparanee. Mutta eilen täytyi insinööri Fabryn matkustaa Skotlantiin ja\nherra Mombleux on joutunut pulaan, sillä vaikka hän osaakin saksaa\nerittäin hyvin, niin hän ei osaa kääntää englannin kielestä muuten käin\nherra Fabryn avulla, joka on oleskellut monta vuotta Englannissa.\nYksinään hän ei sitä osaa, etenkin kun englantilaiset kirjeet ovat niin\nhuonoa käsialaa, että täytyy arvaamalla lukea puolet. Hän kertoi tuon\nkaiken eilen pöydässä, jossa minä suoritin palveluksen ja valitti ehkä\nolevansa pakotettu kieltäytymään hoitamasta herra Benditin virkaa.\nSilloin juolahti minulle mieleen sinä, ja olisin mielelläni kertonut\nsinun puhuvan englannin kieltä yhtä hyvin kuin ranskaa...\"\n\n\"Minä puhuin aina ranskaa isäni kanssa, englantia äidilleni ja kun\nkaikki kolme juttelimme, niin käytimme molempia kieliä ajattelematta\nkumpaako kieltä se oli.\"\n\n\"En tohtinut kuitenkaan lausua ihan varmasti. Mutta nythän saan kertoa\nsen hänelle, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä tietysti, jos luulet minun kaltaiseni köyhän tytön olevan heille\navuksi.\"\n\n\"Siinä ei ole erotusta oletko köyhä tyttö vai neiti -- pääasia on että\nosaat englannin kieltä.\"\n\n\"Minä osaan puhua ja kirjottaa, mutta affäärikirjeen kääntäminen on\nvallan toista.\"\n\n\"Ei ole herra Mombleuxin avulla, joka tuntee semmoiset kirjeet.\"\n\n\"Ehkä se voi käydä päinsä. Sanokaa sitten herra Mombleuxille että hyvin\nmielelläni teen sen herra Benditin hyväksi, jos osaan.\"\n\n\"Kyllä minä sanon hänelle.\"\n\nVaikka ahven olikin koko suuri, niin se syötiin kaikki ja krassikin\nkatosi samaa tietä. Nyt oli jäikiruoan vuoro. Perrine nousi, korjasi\npois \"kalavadin\" ja asetti sen sijalle suonikkaat ja emaljinkiiltoiset\nlumpeenlehdet. Sitten hän tarjosi marjojaan.\n\n\"Olkaa hyvä\", häa lausui nauraen, \"tässä on vähän hedelmiä\npuutarhastani.\"\n\n\"Missä on teidän puutarhanne?\"\n\n\"Tuolla ylhäällä, päämme päällä, karviaismarjapensas on itänyt ja\njuurtunut vanhan raidan onnessa rungossa, joka on tämän ampumamajan\ntukeena.\"\n\n\"Tiedättekö, ettette voi varsin kauan enää asua tässä majassa?\"\n\n\"Toki talveen asti, luulemana.\"\n\n\"Talveenko asti! No, miten sitten käy kun sorsan metsästysaika alkaa?\nSilloin käytetään aina tätä majaa.\"\n\n\"Oi, herranen aika!\"\n\nNiin onnellisesti alkanut päivä päättyi semmoisella surkealla tiedolla\nja sitä seuraava yö oli vannaankin rauhattomin kaikista, jolloin\nPerrine oli nukkunut oman katon alla.\n\nMinne hän sitten joutuisi?\n\nJa kaikki hänen suurella vaivalla hankitat talouskapineensa, mitä hän\nniillä tekisi?\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\n\nJos Rosalie olisi kertonut ainoastaan tulevasta sorsanmetsästyksestä\nolisi Perrine joutunut siitä vallan epätoivoon, mutta kertomus herra\nBenditin sairaudesta ja toiveet saada olla herra Mombleuxille apuna\nkirjeiden kääntämisessä lievensi hiukkasen tuota pelkoa.\n\nNiin, se oli kaunis hänen saarensa ja hänen kyllä tulee tavattoman\nvaikea lähteä sieltä; mutta ellei hän jättäisi sitä, hän ei myöskään\nlähenisi hiuskarvankaan vertaa äitinsä osottamaa päämäärää, jonne hänen\nkuitenkin oli pyrkiminen. Kun hän nyt sai tilaisuuden auttaa herroja\nBenditiä ja Mombleuxia, niin hän samalla hankki itselleen puolustajia,\njotka niin sanoakseen avaisivat hänelle ovet, mistä myöhemmin päästä\nedemmäksi. Se oli seikka, joka korvasi kaiken jopa surunkin\nkuningaskuntansa jättämisestä. Eipä se ollutkaan leikkiäksensä, niin\nhauskaa kuin se olikin, ei ryöstääksensä vesilintujen pesiä,\nonkiaksensa kaloja, poimiaksensa kukkia, kuunnellaksensa lintujen\nlaulua eikä pannaksensa pieniä päivällispitoja toimeen, että hän oli\nkärsinyt ja kestänyt matkan kaikki vaivat ja korjnudet.\n\nMaanantaina hän päivällislomalla meni eilisen sopimuksen mukaan mummo\nFrançoisen asunnolle, ollaksensa käsillä jos herra Mombleux häntä\ntarvitsi. Mutta Rosalie tulikin vaan ilmoittamaan hänelle, että\nmaanantaina ei tulekaan kirjeitä Englannista, joten ei sinä päivänä ole\nmitään käännettävää; ehkä kuitenkin oli oleva tiistaina.\n\nPerrine palasi työhönsä ja oli jo täydessä toimessa kun Puupietari\nseisautti hänet.\n\n\"Mene heti konttoriin!\"\n\n\"Mitä minun pitää tehdä siellä?\"\n\n\"Koskeeko se minuun? Minua käskettiin lähettämään sinut sinne, mene\nnyt.\"\n\nPerrine ei kysynyt sen enempää, osaksi sentähden ettei kannattanut\nkysellä sen enempää ja toiseksi että hän jo arvasi mistä oli kysymys.\nKuitenkaan hän ei käsittänyt, jos hänen piti yhdessä herra Mombleuxia\nkanssa kääntää jotakin vaikeata kirjettä, minkätähden hänen juuri piti\nmennä konttoriin, jossa aina oli väenliikettä ja jokainen näkisi herran\ntarvitsevan hänen apuaan.\n\nHerra Talouel seisoi lasikattoisella verannallansa ja huusi hänet\nluoksensa:\n\n\"Tule tänne!\"\n\nPerrine riensi ylös rappusia.\n\n\"Sinäkö englannin kieltä puhut?\" kysyi Talouel, \"vastaa suoraan äläkä\nvalehtele.\"\n\n\"Äitini oli englannitar.\"\n\n\"Ja ranskaa? Kuinka olet sitä oppinut? Sinä et murra ollenkaan.\"\n\n\"Isäni oli ranskalainen.\"\n\n\"Puhut siis kumpaakin kieltä?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Hyvä. Sinun tulee mennä Saint-Pipoyhin. Sillä herra Vulfran tarvitsee\nsinua.\"\n\nKuullessaan sen Perrine rupesi vapisemaan liikutuksesta niin että\ntirehtööri huomasi sen ja suuttui.\n\n\"Mitäs juonia tuo on?\"\n\nPerrinellä oli vähäisen aikaa tyyntyä sekä keksiä selityksen\nliikutukseensa.\n\n\"Minä en tiedä missä on Saint-Pipoy.\"\n\n\"Saat ajaa sinne, se ei ole sinulle vahingoksi.\"\n\nJa verannaltaan hän huusi:\n\n\"Guillaume!\"\n\nHerra Vulfranin pienet vaunut ajoivat heti rappusten eteen rakennuksen\nsiimeksestä.\n\n\"Tuossa on tyttö\", lausui Talouel, \"eikö sinun heti pitänyt viedä hänet\nherra Vulfranin luokse?\"\n\nPerrine oli jo alhaalla vaunujen luona ja aikoi juuri astua niihin\nGuillaumen viereen, mutta tämä pysäytti käden viittauksella.\n\n\"Ei tänne\", hän lausui, \"takalaudalle.\"\n\nPieni yhden hengen istuin olikin alaslasketun kuomin takana. Perrine\nastui siihen ja sitten sitä mentiin hyvää kyytiä. Päästyään pois\nkauppalasta kääntyi Guillaume Perrinen puoleen hiljentämättä hevosen\njuoksua.\n\n\"Onko totu että osaatte englannin kieltä?\" hän kysyi.\n\n\"On.\"\n\n\"Silloin on teillä tilaisuus auttaa patruunaa.\"\n\nPerrine rohkaisi mielensä ja kysyi:\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sentähden että tänne on tullut muutamia englantilaisia\nkoneenrakentajia asettamaan paikoilleen uusia koneita, eivätkä he osaa\npuhua sanaakaan semmoista kieltä kuin ihmiset ymmärtävät. Herra\nMombleux kyllä on siellä ja hän sanoo puhuvansa englannin kieltä; mutta\nhänen englantinsa on jotakin toista kuin koneherrojen, niin että nyt he\nsiinä kiistelevät ymmärtämättä toisiaan ja patruuna on vallan raivoisa.\nSitä saa nauraa ihan katketaksensa. Kun viimein herra Mombleux ei\nosannut sanoa mitään ja tahtoi rauhottaa patruunaa, niin hän kertoi\nkäämikoneilla työskentelevän nuoren Aurelie nimisen tytön osaavan puhua\nenglantia ja silloin lähetti patruuna minut noutamaan teidät sinne.\"\n\nOli hetkisen hiljaa, sitten hän uudestaan kääntyi Perrinen puoleen:\n\n\"Tahdon sanoa teille, että jos puhutte samanlaista englannin kieltä\nkuin herra Mombleux, niin tekisitte viisaammin astumalla heti alas.\"\n\nHän lisäsi nenäkkäästi:\n\n\"Pitääkö minun seisahtaa?\"\n\n\"Ajakaa vaan eteenpäin.\"\n\n\"Sanoin sen omaksi eduksenne.\"\n\n\"Kiitos vaan.\"\n\nVarmasta vastauksestaan huolimatta oli Perrine kuitenkin sangen\npeloissaan. Sillä vaikka hän olikin varma kielen taidostansa, ei hän\ntuntenut sitä murretta, jota koneenasettajat puhuivat, ei tietänyt\nmuuta koin että se ei ollut samaa kuin herra Mombleuxin, niinkuin\nGuillaume pilkallisesti lausui. Sitä paitsi hän tiesi että jokaisella\nammatilla on omat sanansa, etenkin teknillisellä alalla. Jos hän siis\nepäröisi eikä ymmärtäisi niin varmaankin herra Vulfran suuttuisi häneen\nyhtä paljon kuin herra Mombleuxiin.\n\nJo näkyivät Saint-Pipoyn savuavat piiput ja kohta näkyivät tien\nmutkauksessa tehtaatkin. Hän tieri Saint-Pipoyssa valmistettavan lankaa\nja kankaita niinkuin Maraucourtissakin ja että siellä sitäpaitsi\ntehtiin köysiä ja purjelankaa. Kuitenkin oli hänelle yhdentekevää mitä\nsiellä tehtiin; yksi vaan olisi ollut hänen tärkeä tietää: mitä hänen\nsiellä piti tulkita ja selittää.\n\nTien mutkauksesta hän kohta näki koko tehdaslaitoksen levenevän eteensä\ntasaisella maalla ja oli se hänen mielestänsä Maraucourtia pienempi,\nmutta silti kylläkin suuremmoinen. Samassa vaunut ajoivat portista\nsisään sekä pysähtyivät kohta konttorirakennuksen eteen.\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi Guillaume.\n\nHän vei hänet sisään huoneeseen, jossa herra Vulfran vilkkaasti\nkeskusteli Saint-Pipoyn tirehtöörin kanssa.\n\n\"Tässä on tyttö\", ilmotti Guillaume hattu kädessä.\n\n\"Hyvä on, saat mennä.\"\n\nKääntymättä Perrinen puoleen herra Vulfran viittasi tirehtööriä\nlähemmäksi ja kysyi häneltä puoli ääneen jotakin. Tirehtööri vastasi\nsamalla tavalla, mutta Perrinellä oli hyvät korvat ja hän käsitti ehkä\nparemmin kuin kuuli herra Vulfranin kysyvän ken hän oli ja tirehtöörin\nvastaavan:\n\n\"Nuori, noin kahden- tahi kolmentoista vuotinen tyttö, joka ei näytä\nensinkään typerältä.\"\n\n\"Tule lähemmäksi, lapseni\", kehotti herra Vulfran samalla lempeällä\näänellä, jolla Perrine aikaisemmin oli kuullut hänen puhuttelevan\nRosalieta ja joka ei ollut ensinkään sentapainen millä hän puhutteli\nalustalaisiaan.\n\nSe rohkaisi Perrineä, niin että voitti liikutuksensa ja pelkonsa.\n\n\"Mikä on nimesi? kysyi herra Vulfran.\"\n\n\"Aurelie.\"\n\n\"Ketkä ovat vanhempasi.\"\n\n\"He ovat kuoleet.\"\n\n\"Kuinka kauan olet ollut täällä työssä.\"\n\n\"Kolme viikkoa.\"\n\n\"Mistä olet kotoisin?\"\n\n\"Tulen Pariisista.\"\n\n\"Puhutko englannin kieltä?\"\n\n\"Äitini oli englannitar.\"\n\n\"Siis osaat englannin kieltä?\"\n\n\"Osaan puhua englannin kieltä sillä kielellä keskusteltaessa, mutta...\"\n\n\"Ei mitään muttia, osaatko vai etkö osaa?\"\n\n\"En osaa eri ammattien kieltä, missä käytetään sanoja joita en ole\nennen kuullut.\"\n\n\"Kuuletteko, herra Benoist, tuo pienokainen tuossa ei vastaa niinkään\nhullusti.\"\n\n\"Niinkuin äsken sanoin hän ei ole ensinkään typerännäköinen, vaan\npäinvastoin.\"\n\n\"No, sitten hän ehkä voi ollakin meille hyödyksi.\"\n\nHerra Vulfran nousi, nojasi keppiinsä ja tarttui tirehtöörin\nkäsivarteen.\n\n\"Seuraa meitä, lapseni.\"\n\nTavallisesti Perrine huomasi kaikki mitä tapahtui hänen ympärillään,\nmutta siinä seuratessaan herra Vulfrania täytti vaan ainoa ajatus hänen\nmielensä: Kuinkahan suoriudun tuosta keskustelusta englantilaisten\nkanssa.\n\nSuuren ihka uuden valkoiseksi ja siniseksi maalatun tiilirakennuksen\nulkopuolella hän näki herra Mombleuxin pitkin askelin ja suuttuneen\nnäköisenä astuskelevan edestakaisin ja luuli huomaavansa hänen luovan\nkarsaan silmäyksen heihin päin.\n\nHe astuivat ensimäiseen kertaan ja siellä oli suuressa salissa suuria\npuulaatikoita, joihin eri värillä oli kirjotettu sanat _Matter,\nPlatte_, Manchester. Eräällä semmoisella laatikolla istuivat\nenglantilaiset koneenasettajat ja Perrine huomasi heidän ainakin\npuvusta päättäen olevan sivistyneitä henkilöitä, puetut kun olivat\nverkavaatteihin, hopeinen koruneula kaulaliinassa. Sen vuoksi hän\ntoivoi paremmin ymmärtävänsä heitä, koin jos olisivat tavallisia\ntyöntekijöitä. Herra Vulfranin saapuessa he nousivat seisomaan.\n\nHerra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen sanoen: \"Ilmota heille että\npuhut englannin kieltä ja että olet täällä tulkkina.\"\n\nHän teki niin ja jo ensimäisiä sanoja kuullessaan englantilaisten\ntyytymätön ilme muuttui iloiseksi; tosin Perrine oli lausunut\nainoastaan tavallisen lauseen, mutta heidän hymyilynsä ennustivat\nkuitenkin hyvää vastaisille käännöksille.\n\n\"Ihan varmasti he ymmärsivät häntä\", sanoi tirehtööri.\n\n\"Kysy heiltä sitten minkätähden he ovat saapuneet kahdeksan päivää\nennen määräaikaa, jonka vuoksi insinööri jonka tulee opastaa heitä ja\njoka puhuu englannin kieltä nyt on matkoilla?\"\n\nPerrine käänsi kysymyksen sanasta sanaan ja sai heti toiselta\nvastauksen:\n\n\"He sanovat päättäneensä Cambraissa koneiden paikoilleen asettamisen\naikaisemmin kuin luulivat ja olivat tulleet suorastaan tänne eivätkä\nmenneet muutaman päivän takia Englantiin.\"\n\n\"Kenelle he ovat asettaneet koneita Cambraissa?\" kysyi herra Vulfran.\n\n\"Veljeksille Avelinelle.\"\n\n\"Mimmoisia koneita ne olivat?\"\n\nHeidän englannin kielinen vastauksensa saattoi Perrinen niin hämilleen,\nettä rupesi sammaltamaan.\n\n\"Mitä nyt? Etkö tiedä?\" kysyi herra Vulfran vilkkaasti ja vähäisen\nmaltittomasti.\n\n\"Se on koneen nimi, jota en tunne.\"\n\n\"Lausu sama nimi englannin kielellä.\"\n\n\"_Hydraulic mangle_.\"\n\n\"Niin se varmaan on.\"\n\nHerra Vulfran toisti sanan englannin kielellä, mutta ihan toisella\ntavalla kuin he, joka hyvästi selvitti minkä vuoksi hän ei ollut heitä\nymmärtänyt. Sitten hän kääntyi tirehtöörin puoleen:\n\n\"Siinä näette että toiminimi Aveline on ennättänyt ennen meitä;\nsentähden meidän ei auta hukata aikaa. Minä lähetän sähkösanoman\nFabrylle palata niin pian kuin suinkin; mutta sillä aikaa meidän täytyy\npanna nuo pojat työhön. Kysy heiltä, tyttöseni, miksi istuvat siinä\nkädet ristissä.\"\n\nPerrine käänsi kysymyksen ja sai siihen pitkän vastauksen siltä, joka\nnäytti päällysmieheltä.\n\n\"No, miten on?\" kysyi herra Vulfran.\n\n\"He vastaavat semmoista, jota on vaikeata kääntää. Siinä on asioita,\njoita en käsitä.\"\n\n\"Koeta kuitenkin kääntää heidän vastauksensa.\"\n\n\"He sanovat että lattia ei ole kyllin vahva kannattaaksensa heidän\nkonettansa, joka painaa satakaksikymmentätuhatta naulaa...\"\n\nHän keskeytti kuulustellaksensa sitä tarkemmin englantilaiselta.\n\n\"_One hundred and twenty_?\"\n\n\"Yes.\"\n\n\"Niin, satakaksikymmentituhatta naulaa. Lattia ei voi kestää sen\nkäydessä.\"\n\n\"Palkit ovat kuudenkymmenen centimetrin paksuiset\"\n\nPerrine käänsi selityksen, kuunteli heidän vastaustansa ja jatkoi:\n\n\"He sanovat tutkineensa lattian kannattavaisuuden ja sen pettävän. He\npyytävät kannattavaisuuslaskua tahi tukeita lattian alle.\"\n\n\"Fabry kyllä toimittaa laskun palattuaan; tukeet he saavat heti.\nRyhtykööt heti työhön menettämättä minuuttiakaan! Heille kyllä annetaan\nrunsaasti työvoimia: kirvesmiehiä, muurareita, seppiä. Heidän ei\ntarvitse muuta kuin ilmottaa kuinka paljon, kääntyen sinun puoleesi ja\nsinä kerrot heidän vaatimuksensa herra Benoistille.\"\n\nPerrine käänsi nuo määräykset englantilaisille, jotka selittivät\ntäydellisesti tyytyvänsä hänen tulkitsemiseensa.\n\n\"Saat jäädä tänne\", jatkoi herra Vulfran. \"Saat lipun, jonka nojalla\nsaat asua ja syödä ravintolassa maksamatta mitään. Jos ovat tyytyväiset\nsinuun, niin saat lahjapalkkion insinööri Fabryn palattua.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\n\nTulkin ammatti oli paljoa parempi kuin käämikärryjen kuljettajan.\nPerrine tuli ehdottomasti niin ajatelleeksi illalla työn päätyttyä\nsaatettuansa englantilaiset ravintolaan, jonne toimitti heille asunnon\nja sen jälkeen itselleenkin, ei mitään kurjaa kumppanihökkeliä, vaan\nerityisen pienen huoneen, jossa hän voi olla kotonaan. Kun nuo\nmuukalaiset eivät ymmärtäneet ainoatakaan ranskalaista sanaa, niin he\ntahtoivat häntä atrioimaan kanssansa. Hänen kauttansa he tilasivat\npäivällisen, joka olisi riittänyt kymmenelle Picardialaiselle eikä\nnimeksikään muistuttanut noita herkullisia kasvipitoja, joita Perrine\npari päivää sitä ennen oli toimittanut uudelle ystävälleen Rosalielle.\n\nSinä yönä hän siis saisi nukkua oikeassa sängyssä ja pujahtaa oikeiden\nlakanoiden väliin. Kuitenkin hän valvoi kauan ennen kuin uni hänet\nyllätti. Ja kun uni vihdoinkin oli tullut, niin hän nukkui kovin\nlevottomasti heräten vähä väliä. Kuitenkin hän koetti rauhoittua sanoen\nitsekseen, että hänen piti antaa tapausten mennä menojaan koettamatta\narvata miten kaikki päättyisi, käyköön sitten hyvin tahi pahoin. Hänen\ntuli ainoastaan olla iloinen kohtalonsa muutoksesta ja kärsivällisesti\nodottaa asiain menoa. Mutta kauneimmat puheet, etenkin jos ne ovat\ntarkoitetut puhujalle itselleen, eivät suinkaan ole omansa\ntuudittamaan ketään uneen, päinvastoin mitä kauniimmat ovat sitä\nvilkkaammaksi ne tekevät kuulijansa.\n\nSeuraavana aamuna hän jo oli ylhäällä tehtaanpilIin ensi vihellyksestä\nja riensi kolkuttamaan molempien koneenasettajien oville. Mutta\nenglantilaiset työmiehet eivät tottele tehtaanpillin eivätkä kellon\nkehotuksia, eivät ainakaan mannermaalla, niin että he ensin pukeutuivat\nainakin picardialaiselle talonpojalle vallan aavistamattoman\nperinpohjaisesti ja sitten nauttivat lukemattomia lasillisia teetä\npaahdetun leivän kanssa. Vasta sen perästä he laittautuivat työhön\nPerrinen saattamana, joka oli vaatimattomasti odottanut heitä oven\ntakana ja jo levottomasti kysellyt itseltään eivätkö he milloinkaan\nlopeta, sekä pelkäsi herra Vulfranin ennättäneen tehtaaseen ennen\nheitä.\n\nMutta herra Vulfran ei tullutkaan ennenkuin päivällissn perästä\nsisarensapojan herra Casimirin saattamana, jonka piti katsella hänen\nsijastaan kuinka työ edistyi.\n\nHerra Casimir katseli kovin halveksivasti koneen asettajien työtä, joka\ntotta puhuen ei ollut vielä edistynyt kuin valmistuksiin.\n\n\"Ihan varmaa on, että nuo veikot tuossa eivät ole päässeet\nkunnollisesti alkuunkaan, ennenkuin insinööri Fabry on kotona; muuten\nse ei ole kuminallistakaan semmoisen kaitsijan johdolla kuin, eno,\nolette heille antanut.\"\n\nHän lausui viimeiset sanansa kovin pilkallisesti, mutta se ei näyttänyt\nmiellyttävän herra Vulfrania, joka päinvastoin siitä näkyi pahastuvan.\n\n\"Jos sinä olisit kyennyt tuoksi kaitsijaksi, niin minun ei olisi ollut\npakko ottaa tänne tuota lasta käämikoneen luota.\"\n\nPerrine huomasi herra Casimirin kiukustuvan tuosta ankaralla äänellä\nlausutusta moitteesta, mutta nuori herra näennäisesti rauhoittui pian\nja vastasi melkein huolimattomasti:\n\n\"Jos todellakin olisin edeltäpäin arvannut, että minut siirrettäisiin\nvirkamiesuralta käsityöläiseksi, niin totta tosiaankin olisin ennemmin\noppinut englannin kuin saksan kieltä.\"\n\n\"Ei ole milloinkaan oppimiseen liian myöhäistä\", vastasi herra Vulfran\näänellä, joka ehdottomasti katkaisi tuon kummaltakin puolelta sangen\npisteliään keskustelun.\n\nPerrine oli lyyhistynyt kokoon niin paljon kuin mahdollista, jotta\nhäntä ei huomattaisi. Herra Casimir ei katsahtanutkaan sinnepäin, vaan\ntarjosi heti sen perästä käsivartensa enolleen ja molemmat poistuivat.\nPerrine katseli heitä kummastuneena: herra Vulfran oli todellakin kova\nsisarensapojalle, mutta olipa tämäkin tyly ja röyhkeä enollensa. Jos he\ntodellakin rakastivat toisiansa, niin ei sitä ainakaan voitu huomata.\nMinkätähden oli niin? Minkätähden ei nuori mies kohdellut tuota surun\nja taudin sortamaa vanhusta hellästi ja kunnioittavasti? Minkä tähden\nvanhus oli niin ankara toiselle niistä kahdesta, jotka olivat hänelle\npojan sijassa?\n\nHänen miettiessänsä sitä palasi herra Vulfran takaisin tällä kertaa\ntirehtööri Benoistin taluttamana. Vanhuksen istuuduttua pakkalaatikolle\ntirehtööri selitti hänelle englantilaisten työn edistymisen.\n\nHetken perästä hän kuuli tirehtöörin kahdesti huutavan:\n\n\"Aurelie! Aurelie!\"\n\nMutta hän ei liikahtanut, vaikka kyllä kuuli huudon, ollen\najatuksissansa, niin ettei ensinkään muistanut sitä sikäläiseksi\nniineksensä.\n\nUudestaan tirehtööri huusi:\n\nSilloin hän ikäänkuin heräten kavahti pystyyn ja riensi heidän\nluoksensa.\n\n\"Oletko huonokuuloinen?\" kysyi Benoist.\n\n\"En, herra, mutta minä kuuntelin koneenasettajien puhetta.\"\n\n\"Te voitte mennä\", sanoi herra Vulfran tirehtöörille.\n\nHerra Benoistin mentyä herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen.\n\n\"Osaatko lukea, lapseni?\"\n\n\"Osaan, herra.\"\n\n\"Osaatko lukea englannin kieltäkin?\"\n\n\"Osaan, niinkuin ranskaakin. Minulle on yhdentekevää kumpaako luen.\"\n\n\"Mutta osaatko kääntää luettavasi englannin kielestä ranskaksi?\"\n\n\"Kyllä osaan, ellei puhuta varsin vaikeista asioista.\"\n\n\"Sanomalehden uutisia esimerkiksi?\"\n\n\"En ole milloinkaan koettanut sitä, sillä minun ei tarvinnut lukiessani\nenglanninkielistä sanomalehteä kääntää sitä ranskaksi. Minä ymmärsin\nsen kääntämättäkin.\"\n\n\"Jos ymmärrät, niin osaat kääntääkin.\"\n\n\"Kyllä minä melkein luulen, mutta en ole ensinkään varma siitä.\"\n\n\"No niin, voimmehan koettaa; ilmota englantilaisille, että voivat\nhuutaa sinua jos tarvitsevat tulkitsemistasi; senperästä voit tulla\ntänne, niin koetamme voitko kääntää minulle sanomalehdestä paikkoja,\njoita pyydän.\"\n\nPuhuteltuaan miehiä Perrine meni herra Vulfranin luokse, istahti\nkunnioittavasti hänen eteensä ja tarttui herra Vulfranin ojentamaan\nsanomalehteen Dundee Newsiin.\n\n\"Mitä minun pitää lukea\", hän kysyi avatessaan lehden.\n\n\"Etsi kauppauutiset.\"\n\nPeloissaan hän selaili pitkiä palstoja toista toisensa perästä. Ne\nsiinä jatkuivat loppumattomiin, ja vavisten Perrine kysyi itseltään\ntokko hän osaisi suorittaa tuota uutta outoa tehtävää herra\nVulfranin mieliksi tahi edes niin, ettei hän vallan menettäisi\nkärsivällisyyttänsä.\n\nMutta herra Vulfran ei kiirehtänyt, ei torunut, vaan päinvastoin\nrauhotti häntä, sillä hänen sokeille ominainen tarkka kuulonsa oli\nilmottanut tytön, paperin kahinasta päättäen, olevan levoton.\n\n\"Älä kiirehdi\", hän sanoi, \"meillä on kyllä aikaa. Sitäpaitsi et ehkä\nmilloinkaan ole lukenut kauppalehteä.\"\n\n\"En milloinkaan ennen.\"\n\nPerrine jatkoi etsimistänsä ja äkkiä huudahti vähäisen.\n\n\"Joko löysit?\"\n\n\"Niin luulen.\"\n\n\"Etsi sitten otsakirjotukset: _Linen, hemp, jute, sacks, twine_.\"\n\n\"Mutta, herra, osaattehan itsekin englannin kieltä\", huudahti Perrine\ntahtomatta.\n\n\"Viisi tahi kuusi ammattisanaa, siinä paha kyllä kaikki.\"\n\nLöydettyään sanat Perrine rupesi kääntämään hitaasti, alinomaa korjaten\nja toistaen lauseet. Viimein hän joutui vallan epätoivoon ja tuskan\nhiki nousi hänen otsalleen, vaikka herra Vulfran koko ajan rohkaisi\nhäntä virkkaen:\n\n\"Hyvä on, ymmärrän, jatka vaan.\"\n\nJa hän alkoi uudestaan kovemmalla äänellä, mikäli työmiesten vasarain\nkalkutukset uhkasivat tukehuttaa kaikki muut äänet.\n\nVihdoin hän pääsi loppuun.\n\n\"Katsopas nyt onko siellä uutisia Kalkutasta?\"\n\nPerrine etsi.\n\n\"Kyllä, tässä: erityiseltä kirjeenvaihtajaltamme.\"\n\n\"Se se on, lue.\"\n\n\"Dakasta saamamme uutiset...\"\n\nPerine lausui Dakka nimen vavisten ja herra Vulfran heti huomasi sen.\n\n\"Minkätähden vapiset?\" hän kysyi.\n\n\"En tiedä vapisinko; epäilemättä sentähden, että pelkään.\"\n\n\"Olenhan sanonut, että sinun ei tarvitse peljätä. Sinä osaat paljon\nenemmän kuin toivoin ja odotinkaan.\"\n\nPerrine käänsi niin hyvis kuin suinkin osasi Dakan kirjeen, jossa\npuhuttiin juten sadosta Bramaputran rantamilla. Sen loputtaa herra\nVulfran käski hänen etsiä meriuutisten joukosta nimen Sankt Helena.\n\n\"Nimi on samanlainen englannin kielellä\", ilmotti herra Vulfran.\n\nJälleen hän silmäili tiheitä palstoja ja viimein nimi Sankt Helena\npisti hänen silmäänsä.\n\n23 p. ohikulkenut englantilainen laiva _Alma_ Kalkutasta Dundeehen; 24\np. norjalainen laiva _Grundloven_ Naraingaudjista Boulogneen.\n\nHerra Vulfran näytti tyytyväiseltä:\n\n\"Hyvä on\", hän lausui. \"Olen tyytyväinen sinuun.\"\n\nMielellään Perrine olisi vastannut, mutta ei uskaltanut pelosta, että\nääni olisi ilmaissut hänen iloansa.\n\nHerra Vulfran jatkoi:\n\n\"Huomaan voivani käyttää sinua kunnes herra Bendit paranee.\"\n\nAnnettuaan vieraiden työmiesten Perrinen kautta selittää itselleen työn\nedistymistä ja samalla tavalla kehotettuaan heitä jouduttamaan työtänsä\nhän käski Perrinen saattamaan häntä tirehtöörin konttoriin.\n\n\"Herra, pidänkö teitä kädestä?\" kysyi tyttö ujosti.\n\n\"Tietysti, lapseni, kuinka muuten osaisit taluttaa minua. Sinun pitää\nilmoittaa milloin on joku este tiellämme, äläkä ole hajamielinen.\"\n\n\"Oi, herra Vulfran. Minä vakuutan että voitte luottaa minuun.\"\n\n\"Näethän että minä luotankin.\"\n\nKunnioittavasti Perrine tarttui vanhuksen vasempaan käteen ja oikeassa\nkädessä olevalla kepillä tämä hapuili eteenpäin. Ja niin he astuttuaan\nulos pihalle heti saapuivat rautatielle, josta Perrine luuli\ntarvitsevansa ilmottaa.\n\n\"Ei tarvitse\", vastasi herra Vulfran, \"minulla on tehtaitteni kartta\nsekä päässä että jaloissa. Ainoastaan tiellä olevia esineitä en voi\ntuntea. Niistä sinun tulee ilmottaa minulle.\"\n\nMutta eipä ollut yksistään tehdasalue, joka hänellä \"oli päässä\", siinä\noli työväkikin. Hänen astuessaan pihoilla työväki aina tervehti ei\nyksistään kumartamalla kuin näkevälle, vaan myöskin mainitsemalla hänen\nnimensä.\n\n\"Hyvää päivää, herra Vulfran.\"\n\nJa suurelle osalle heistä, ainakin vanhoille, hänellä aina oli vastaus\nvalmiina \"Hyvää päivää, Jacque\" tahi \"hyvää päivää, Puskal\",\nerehtymättä äänestä. Jos oli kahdenvaiheilla -- mikä tapahtui\naniharvoin -- niin hän pysähtyi lisäten:\n\n\"Sinähän se olet?\"\n\nJos oli erehtynyt, niin hän kohta selitti syyn siihen:\n\nVerkkaan he astuivat tehtaan pihojen poikki konttoriin. Ja Perrinen\nsaatettua hänet nojatuoliinsa hän iaski hänen menemään sanoen:\n\n\"Huomenna siis.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\n\nSamaan aikaan seuraavana päivänä saapui herra Vulfran tehtaaseen\ntirehtööri Benoistin seuraamana. Perrine olisi mielellään mennyt häntä\nvastaan, mutta ei voinut sentähden, että oli juuri parhaan taitonsa\nmukaan tulkitsemassa englantilaisten käskyjä ranskalaisille työmiehille\nmuurareille, kirvesmiehille, sepille ja mekanikoille. Sujuvasti,\nvarmasti ja toistamatta hän käänsi jokaisen käskyn ja selitti sitten\nvieraille päällysmiehillä ranskalaisten työmiesten kysymykset.\nKummaltakin puolelta hänellä oli hyvänä apuna vilkkaat viittaukset ja\nelävä kasvojen ilme.\n\nHerra Vulfranin saapuessa keskeytyi tulkitseminen, mutta hän sauvallaan\nviittasi heitä jatkamaan ikäänkuin häntä ei olisi siellä ollut.\n\nPerrinen kuuliaisesti jatkaessa tointansa hän kääntyi tirehtöörin\npuolen lausuen puoliääneen:\n\n\"Tiedättekö että tuosta pienokaisesta tulisi vielä oivallinen\ninsinööri?\"\n\nVaikka sanat olivat aiotut ainoastaan tirehtöörille, niin Perrinen\ntarkka korva kuitenkin ne kuuli.\n\n\"Niin, hän on todellakin eriskummallisen varma asiassansa.\"\n\n\"Eikä ainoastaan tässä asiassa. Eilen hän käänsi minulle _Dundee\nNewsia_ taitavammin kuin herra Bendit, ja kuitenkin hän sillä kertaa\nensimäisen kerran loki kauppalehteä.\"\n\n\"Tiedättekö ketkä ovat hänen vanhempansa?\"\n\n\"Ehkä Talouel sen tietää, minä en tiedä.\"\n\n\"Olkoon miten on, mutta hän näyttää äärettömän köyhältä.\"\n\n\"Minä olen antanut hänelle viisi frangia ruokaan ja asuntoon.\"\n\n\"Minä tarkotan hänen vaatteitansa. Pusero on harva kuin harso, enkä\nvielä milloinkaan ole nähnyt kenelläkään niin kulunutta hametta paitsi\nmustalaisilla. Varmaankin hän itse on tehnyt nuo kortekengät, jotka\nhänellä on jalassa.\"\n\n\"Entä kasvot, Benoist? Minkä näköinen hän on?\"\n\n\"Älykkäännäköinen, erinomaisen älykkään.\"\n\n\"Viekkaanko näköinen?\"\n\n\"Ei suinkaan. Päinvastoin hän näyttää avomieliseltä ja rehelliseltä.\nHänen silmänsä ovat läpitunkevat, mutta samalla lempeät, katse\nkuitenkin ehkä hiukan ylpeä.\"\n\n\"Mistä ihmeestä hän on kotoisin?\"\n\n\"Ei ainakaan täältäpäin, se on varmaa.\"\n\n\"Hän kertoi minulle äitinsä olleen englantilainen.\"\n\n\"Hänessä ei ole ensinkään semmoista englantilaisuutta, jota olen\nhuomannut muissa; siinä on jotakin muuta, jotakin ihan toista. Mutta\nsiitä huolimatta hän on kaunis, vaikka hänen kurja pukunsa onkin\nepäedullinen hänen kasvoillensa. Todellakin hänessä täytyy olla jotakin\npuoleensa vetävää ja synnynnäistä ylevyyttä, sillä muutoin ei\nmeikäläinen työväki suostuisi vastaanottamaan ohjeita tuommoiselta\nryysyläiseltä.\"\n\nKun Benoistin ei ollut tapana antaa livahtaa käsistänsä sopivan\ntilaisuuden lausua isännälle imartelevan sanan, jolla oli\nlahjapalkkioiden päätösvalta niin hän vielä lisäsi:\n\n\"Näkemättäkin olette jo arvanneet tuon.\"\n\n\"Hänen lausumistapansa herätti huomiotani.\"\n\nPerrine ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja tuosta keskustelusta,\nja ne saattoivat hänet kovaan pelkoon, niin että hänen täytyi koota\nkaikki taitonsa voidaksensa kunnollisesti toimittaa tehtävänsä. Entäs\njos hän erehtyisi tehtävässään, kuunnellessaan mitä puhuttiin hänen\ntakanansa, niin ettei tulkitsisikaan oikein johtajan määräyksiä! Mitä\nherra Vulfran silloin ajattelisi hänen velvollisuuden tunnostansa;\nhänet varmaankin valtaisi tyytymättömyys ja vastenmielisyys, kun hän\noli noin epätarkka.\n\nKuitenkin onnistui hän paremmin koin uskalsi toivoakaan, ja kun työväki\nnäkyi ymmärtävän tehtävänsä, niin huusi herra Vulfran hänet luoksensa.\n\n\"Aurelie!\"\n\nTällä kertaa hän kyllä muisti nimen, joka siitä lähtien oli oleva hänen\nomansa.\n\nSamaten kuin edellisenäkin päivänä hän sai istahtaa herra Vulfranin\nlähelle ja tämä ojensi hänelle sanomalehden luettavaksi. Mutta Dundee\nNewsin sijaan tällä kertaa oli sen lisälehti vain, jonkinmoinen\nvirallinen selonteko juutekaupasta. Sentähden hänen ei silläkertaa\ntarvinnutkaan etsiä luettavaansa, vaan kääntää alusta loppuun.\n\nSen jälkeen hänen nytkin täytyi lukemisen loputtaa taluttaa häntä\nkonttoriin. Mutta nyt herra Vulfran kyseli tarkemmin hänen elämänsä\nvaiheita.\n\n\"Sanoit minulle vähäisen aikaa sitten kadottaneesi äitisi; milloin hän\nkuoli?\"\n\n\"Hän kuoli noin viisi viikkoa sitten.\"\n\n\"Missä se tapahtui?\"\n\n\"Me olimme Parisissa.\"\n\n\"Ja isäsi?\"\n\n\"Hänet kadotin puoli vuotta sitten.\"\n\nPerrinen liikutuksesta vapiseva käsi ilmotti herra Vulfranille noiden\nsurullisten muistojen uudestaan virkoneen eloon. Sentähden häo,\nsyrjäyttämällä tiedustelunsa tarkoitusta, rupesi kysymään muita siihen\nkuuluvia seikkoja, joihin tytön oli helpompi vastata.\n\n\"Oliko vanhemmillasi jotakin tointa?\"\n\n\"Meillä oli vaunut ja me matkustelimme kaupitellen tavaroita.\"\n\n\"Parisin tienoillako?\"\n\n\"Milloin siellä, milloin täällä me kuljeskelimme.\"\n\n\"Ja äitisi kuoltua läksit Parisista?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Senvuoksi että äitini tahtoi minut lupaamaan heti lähtee Parisista kun\nhän -- häntä ei enää ollut olemassa, ja että menisin isäni sukulaisten\nluokse Pohjois-Ranskaan.\"\n\n\"Kuinka sitten jouduit tänne.\"\n\n\"Äiti raukkani oli niin sairas ja meidän oli pakko myödä vaunumme,\naasimme ja ne vähät tavarat, mitkä meillä oli, ja niistä saamamme rahat\nhupenivat kovasti sairauden aikana ja hautajaisia varten. Palatessani\nhautuumaalta oli minulla jäljellä ainoastaan viisi frangia\nkoimekymmentäviisi centimea, jotka eivät riittäneet rautatielippuun.\nSilloin päätin mennä jalkaisin.\"\n\nHerra Vulfranin käsi liikkui ja Perrine, joka ei käsittänyt sen\ntarkotusta lausui kiireesti:\n\n\"Suokaa anteeksi, jos ikävystytän teitä; herra, minä kerron varmaankin\nasiaan kuulumattomia seikkoja.\"\n\n\"Sinä et ikävystytä; päinvastoin olen iloinen kuullessani sinun olevan\nkunnon tyttö. Minä pidän lujaluontoisista, rohkeista ja päättäväisistä\nihmisistä. Jos mielelläni huomaan niitä ominaisuuksia aika ihmisissä,\nniin pidän niistä vielä enemmän nähdessäni niitä sinun ikäisissäsi\nlapsissa. Sinä siis matkustit sata seitsemän sousta taskussa...\"\n\n\"Niin ja vielä puukko, saippuapalanen, sormustin, kaksi silmäneulaa,\nrihmaa ja matkakartta, siinä kaikki.\"\n\n\"Osaatko käyttää matkakarttaa?\"\n\n\"Oppiihan sitä kulkiessaan valtamaanteitä; se oli ainoa, jonka sain\npelastetuksi vaunujamme sisustuksesta.\"\n\nHerra Vulrran keskeytti:\n\n\"Kasvaahan tässä suuri puu vasemmalla puolellamme, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä ja siinä on istuinsija rungon ympärillä.\"\n\n\"Mennään sinne, meidän on parempi penkillä.\"\n\nHeidän istuttuaan Perrine jatkoi kertomustansa, jota ei enää välittänyt\nlyhentää, kun huomasi sen huvittavan herra Vulfrania.\n\n\"Eikö sinulle juolahtanut kerjääminen mieleen?\" hän kysyi Perrinen\nkerrottua lähdöstänsä metsästä, kun rajuilma oli hänet yllättänyt.\n\n\"Ei, herra, ei milloinkaan.\"\n\n\"Mutta mitä aioit tehdä, kun aina huomasit mahdottomaksi saada työtä?\"\n\n\"En ajatellut mitään; arvelin vaan että jos yhä astuisin eteenpäin niin\nkauan kuin voimat riittäisi, niin muka pelastuisin, ja kun voimani\nolivat lopussa, niin en enää jaksanut ajatella selvästi. Luulin silloin\nkuolevani. Jos olisin vain tuntia aikaisemmin uupunut, niin olisin\nollut hukassa.\"\n\nHän kertoi sitten miten hän uskollisen aasin nuolemisista oli jälleen\nherännyt tajuihinsa ja miten oli saanut apua romukauppiaalta. Oloansa\nLa Rouquerien luona hän kosketteli ainoastaan muutamin sanoin ja kertoi\nlaveammin tutustumisestansa Rosaliehen.\n\n\"Puhuessani hänen kanssansa sain tietää kaikkien hakijain saavan työtä\nnäissä tehtaissa ja silloin päätin minäkin pyrkiä tänne, ja pääsinkin\nheti käämiosastoon.\"\n\n\"Milloin aiot jatkaa matkaasi?\"\n\nPerrine ei odottanut sitä kysymystä ja mietti sentähden mitä vastata.\n\n\"En aio enää lähteä täältä\", hän lausui hetkisen perästä.\n\n\"Entä sukulaisesi?\"\n\n\"En tunne heitä enkä tiedä ottaisivatko he minua ystävällisesti\nvastaan, syystä että olivat epäsovussa isäni kanssa. Aioin mennä heidän\nluoksensa, kun minulla ei ole mitään turvaa, vaikken tiedä\ntunnustaisivatko minua sukulaiseksensa. Mutta kun minun nyt on\nonnistunut saada työtä täällä, niin tuntuu minusta melkein olevan\nparasta jäädä tänne. Mitä minusta tulee, jos he hylkäävät minut? Täällä\nminun ei ainakaan tarvitse kuolla nälkään, mutta ken tietää miten\nkävisi jos uudestaan lähden seikkailuretkelle? En rohkene tehdä niin,\nellei minulla ole varmoja takeita onnistumisestani.\"\n\n\"Eivätkö sukulaisesi milloinkaan ole kysyneet sinua?\"\n\n\"Eivät milloinkaan.\"\n\n\"Silloin varovaisuutesi kentiesi on paikallaan; mutta ellet tahdo\nlähteä noin epävarmalle matkalle kolkuttamaan ovelle, joka kuitenkin\nehkä sulkeutuu edestäsi, jättäen sinut ulkopuolelle, niin voithan\nkumminkin kirjottaa joko sukulaisille suorastaan, kaupungin\npormestarille tahi papille. Voivathan he mahdollisesti olla niin\nvarattomiakin, etteivät voi ottaa sinua luoksensa, ja niin ollen on\nsinun parasta jäädä tänne, missä sinulla kuitenkin on toimeentulosi.\nMutta he voivat myöskin elää onnellisissa oloissa ja ottaa sinut\navosylin vastaan; silloin löydät heiltä rakkautta, huolenpitoa ja sitä\nturvaa, jota nyt kaipaat tänne jäädessäsi. Tiedä se, elämä on vaikeaa\nsinun ikäisellesi yksin maailmassa olevalle nuorelle tytölle... ja\nsynkkää myöskin.\"\n\n\"Kyllä, herra, synkkä se on, sen tiedän, tunnen sen joka päivä ja minä\nvakuutan, että jos löytäisin sieltä avoimen sylin, niin ilolla\nheittäytyisin siihen, mutta se voipi jäädä minulta suljetuksikin kuin\nisältäni...\"\n\n\"Oliko sukulaisillasi vakavaa tyytymättömyyden syytä isääsi? Minä\ntarkotan, oliko hän pahasti rikkonut heitä vastaan?\"\n\n\"En voi käsittää että isäni, joka aina oli niin hyvä kaikille, niin\njalo ja urhea, niin hellä ja uhraavainen äidilleni ja minulle, olisi\nmilloinkaan rikkonut vanhempiansa vastaan. Mutta kuitenkin heillä\nluultavasti oli tyytymättömyyden syytä, vaikkei hän voinut siihen\nmitään.\"\n\n\"Varmaankin; mutta heidän tyytymättömyytensä häneen ei voi ulettua\nsinuun. Lasten ei pidä kärsiä vanhempiensa rikoksista.\"\n\n\"Oi, jospa niin olisi!\"\n\nTuo huudahdus tuli niin sydämestä, että herra Vulfrania oikein\nliikutti.\n\n\"Näethän, sydämessäsi kuitenkin ikävöit heidän luoksensa.\"\n\n\"Mutta minä en pelkää mitään niin paljon kuin tulla hyljätyksi.\"\n\n\"Minkätähden sitten tulisit? Oliko heillä muita lapsia kuin isäsi?\"\n\n\"Ei ollut.\"\n\n\"Minkätähden he eivät mielellään ottaisi sinua poikansa sijaan? Sinä et\ntiedä mitä on olla yksin maailmassa.\"\n\n\"Oi, tiedän sen liiankin hyvin.\"\n\n\"Yksinäisellä nuorukaisella on tulevaisuus. Siinä oo suuri ero.\nVanhuksella ei ole muuta odotettavissa koht kuolema.\"\n\nJos herra Vulfran ei voinutkaan nähdä, niin Perrine sen sijaan ei\nvoinut kääntää katsettansa hänestä, vaan koetti hänen kasvojensa\nilmeistä lukea mitä hänen sydämessänsä liikkui ja vaipui siihen niin,\nettä unohti vastata.\n\n\"No\", lausui herra Vulfran hetken kuluttua, \"mitä olet päättänyt?\"\n\n\"Oi älkää luulko minun epäilevän; olin vain liian liikutettu voidakseni\nvastata. Oi, jospa voisin toivoa että ottaisivat minut tyttäreksensä\neivätkä hylkäisi muukalaisena!\"\n\n\"Sinä et ollenkaan tunne elämää, lapsi raukka; muutoin tietäisit että\nvanhuus ei voi olla yksinään paremmin kuin lapsuuskaan.\"\n\n\"Luuletteko kaikkien vanhojen ajattelevan samalla tavalla?\"\n\n\"Jos eivät ajattele niin ainakin tuntevat sen.\"\n\nMutta sitten hän nousi kiivaasti ikään kuin karkoittaakseen tuskallisia\najatuksia, ja sanoi tavalliseen sävyynsä:\n\n\"Nyt menemme konttoriin.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\n\nMilloin insinööri Fabry palaa?\n\nSitä Perrine ajatteli usein, sillä sinä päivänä, jolloin Fabry\nsaapuisi, olisi hänen tulkinuransa päättynyt. Ja vielä enemmän häntä\nhuolestutti kysymys, tulisiko hän edelleenkin lukemaan herra\nVulfranille englantilaisia lehtiä, kunnes herra Bendit olisi\nparantunut.\n\nTorstaiaamuna tehtaaseen tullessaan Perrine näki insinöörin jo\nsaapuneen. Hän keskusteli täyttä päätä englantilaisten kanssa. Perrine\npysytteli järkevästi etäällä ja varoi tarkoin vähimmälläkään tavalla\nsekaantumasta keskusteluun. Toinen monttööri huomasi hänet kuitenkin.\n\n\"Ilman tätä tyttöä, hän sanoi -- olisimme saaneet istua täällä kädet\nristissä.\"\n\nFabry katsoi häneen, muttei sanonut mitään, eikä Perrine puolestaan\nuskaltanut kysyä, tarvittiinko häntä vai pitikö hänen palata\nMaraucourtiin. Hän päätti kuitenkin jäädä ajatellen, että koska herra\nVulfran oli noudattanut hänet sinne, oli hänen asiansa määrätä. Herra\nVulfran tuli kuitenkin vasta tavalliseen aikaan johtaja Benoistin\nsaattamana, joka ilmoitti hänelle insinöörin antamat ohjeet ja tekemät\nhuomautukset. Jokin näytti kuitenkin unohtuneen, sillä herra Vulfran\nsanoi tyytymättömän sävyisesti:\n\n\"Vahinko, ettei sitä tyttöä enää ole täällä.\"\n\n\"Kyllä hän on täällä vielä\", sanoi johtaja ja viittasi Perrinen\nlähemmäksi.\n\n\"Miksi et ole mennyt takaisin Maraucourtiin?\" kysyi vanhus.\n\n\"Ajattelin, etten saisi tehdä sitä, ennen kuin käskettäisiin.\"\n\n\"Se oli järkevästi ajateltu\", sanoi Vulfran, \"sinä voitkin jäädä tänne\nsiltä varalta, että minä --\"\n\nHän keskeytti yhtäkkiä puheensa, mutta jatkoi heti:\n\n\"Minä tarvitsen sinua kai sittenkin paremmin Maraucourtissa. Mene siis\ntänä iltana kotiin ja tule aamulla aikaisin konttoriin. Minä sanon\nsinulle siellä, mitä sinun pitää tehdä.\"\n\nPerrinen käännettyä vielä muutamia käskyjä, jotka herra Vulfram tahtoi\nantaa monttööreille, tämä lähti kotiin, eikä sinä päivänä puhuttu\nmitään lehtien lukemisesta.\n\nMutta mitä se merkitsi? Kun huomispäivä näytti niin lupaavalta, ei\nkannattanut olla huolissaan pienestä vastoinkäymisestä tänään.\n\n\"Minä taidan tarvita sinua paremmin Maraucourtissa.\"\n\nNämä sanat hän toisti ajatuksissaan kerta kerran jälkeen, kävellessään\nnyt jalan samaa tietä, jota myöten hän muutama päivä sitten oli ajanut.\nMinkähän tehtävän hän nyt saisi? Hän arvaili sinne tänne, mutta ei\nvoinut päästä varmuuteen muuta kuin yhdestä asiasta: ettei hänen enää\ntarvitsisi tehdä työtä tehtaassa. Muuten hän sai luvan odottaa,\nkärsivällisesti odottaa, ilman levottomuutta, ilman malttamattomuutta.\nSe mitä hän jo oli saavuttanut, antoi aihetta toivoa parasta, jos hän\nvain olisi kyllin järkevä seuratakseen äitinsä viitoittamaa tietä,\nhitaasti, varovasti, kiirehtimättä, panematta mitään peliin.\nHäkeltyneenä hän ajatteli, että hänellä nyt oli tulevaisuus kädessään.\n\nSaapuessaan takaisin saareensa hän löysi kaiken ennallaan. Linnut\nolivat jopa kunnioittavasti välttäneet hänen karviaismarjapensastaan,\njonka kypsemmiksi käyneet marjat lisäsivät odottamattomalla tavalla\nhänen illallistaan. Hän oli tullut kotiin aikaisemmin kuin työpäivinään\ntehtaasta ja istuutui hetkeksi majan edustalle, paikalle, josta hän\nnäki yli lammikon ja sen ympäristön. Nyt vasta hän huomasi, että\nniittomiehiä oli työssä läheisellä rantaniityllä.\n\nSiis oli hänen piankin jätettävä pesänsä, joka sen perästä ei enää\nollut asumakelpoinen. Mutta yhdentekevä tapaktuiko se metsästyksen tahi\nheinänkorjuun tähden; seuraus oli kummassakin tapauksessa sama, eikä\nsiinä vaikuttanut mitään muutama päivä enemmän tahi vähemmän.\n\nVaikka jo oli ehtinyt tottua oikeaan vuoteeseen, ikkunoihin ja\nsuljettuihin oviin, niin hän kuitenkin nukkui yhtä hyvin\nsananjalkavuoteellaan kuin ei olisi milloinkaan ollut sitä jättänyt,\nnukkui niin että nouseva aurinko hänet herätti.\n\nTavalliseen aikaan hän aamulla läksi tehtaaseen,, mutta ei\nseurannutkaan kumppaneitansa käämintäpuolells vaan suuntasi askeleensa\nkonttoriin kysyen itseltään mitä tehdä, mennäkö sisälle vai odottaa\nulkopuolella.\n\nHän päätti jäädä odottamaan. Kun hän pysytteli ulkopuolella, niin he\ntietysti näkisivät hänet ja käskisivät sisään, milloin häntä\ntarvittaisiin.\n\nMutta hän sai odottaa lähes tunnin ennen kuin kukaan huomasi hänet.\nViimein hän näki herra Talouelin tulevan ja tämä kysyi ankarasti mitä\nhänellä oli siellä tekemistä.\n\n\"Herra Vulfran on käskenyt minun tänä aamuna tulla konttoriin.\"\n\n\"Tämäkö sitten muka on konttori.\"\n\n\"Olen odottanut käskyä mennä sisälle.\"\n\n\"Tule ylös sitten.\"\n\nPerrine seurasi häntä verannalle. Herra Talouel istahti kahdareisin\ntuolille ja viittasi kädellään Perrineä lähemmäksi.\n\n\"Mitä olet tehnyt Saint-Pipoyssa.\"\n\nPerrine kertoi mitä herra Vulfran oli käskenyt häntä tekemään.\n\n\"Herra Fabryn määräykset olivat varmaankin päin mäntyyn?\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään.\"\n\n\"Kuinka? Etkö tiedä? Etkö ymmärrä mitään?\"\n\n\"Varmaankaan en sitä tee.\"\n\n\"Et sinä ole niin tyhmä, ja kun et vastaa, niin teet siten senvuoksi\nettet tahdo vastata. Älä unohda kenen kanssa puhut. Tiedätkö ken minä\nolen?\"\n\n\"Olette tirehtööri.\"\n\n\"Se on sama kuin isäntä, käsitätkö? Ja kun minä olen isäntä niin pitää\nkaiken tapahtua minun kauttani. Minun pitää tietää kaikki. Ne, jotka\neivät tottele minua, ne minä ajan pois. Älä unohda sitä.\"\n\nTuo oli siis mies, josta naiset illalla olivat puhuneet -- tuo oli siis\nkova, ankara isäntä, tyranni joka tahtoi olla määrääjänä tehtaissa ei\nainoastaan Maraucourtissa, vaan myöskin Saint-Pipoyssa, Bacourtissa,\nFlexellesissa, kaikkialla, jolle kelpasivat kaikki keinot pysyäksensä\nvallassa, jopa herra Vulfranin itsensä vertaisena.\n\n\"Minä kysyn sinulta mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry on tehnyt?\" jatkoi\nherra Talouel hiljentäen ääntänsä.\n\n\"En osaa sanoa sitä, kun en tiedä; mutta minä voin kertoa teille mistä\nherra Vulfran eilen käski minun huomauttaa englantilaisille.\"\n\nHän kertoi mitä oli sanonut lisäämättä tahi salaamatta sanaakaan.\n\n\"Onko siinä siinä kaikki?\"\n\n\"On kaikki.\"\n\n\"Onko herra Vulfran käskenyt sinun kääntämään kirjeitä?\"\n\n\"Ei, herra. Olen ainoastaan kääntänyt kappaleita _Dundee Newsista_ ja\nDundee Newsin lisälehden kokonaisuudessaan.\"\n\n\"Tiedä, että ellet kerro minulle totuutta, koko totuutta, niin saan sen\nkuitenkin tietää, ja silloin -- pois täältä.\"\n\nKäden liike vahvisti vielä viimeiset, muutenkin ankarat sanat.\n\n\"Miksikä en puhuisi totta?\"\n\n\"Minä vaan ilmotan mikä sinua odottaa.\"\n\n\"Herra, kyllä lupaan pitää sen mielessäni.\"\n\n\"Hyvä. Saat mennä istumaan penkille tuonne pihalle. Jos herra Vulfran\nsinua tarvitsee, niin hän kyllä lähettää sinua hakemaan.\"\n\nRoimatta tuntia hän istui penkillään tohtimatta liikkuakaan Talouelin\nsiellä viipyessä. Tuskin hän rohkeni miettiäkään mitä vähää ennen oli\nkuullut. Talouelin mentyä Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus, vaikka\nhän silti ei juuri rauhoittunut. Sillä ollakseen pelkäämättä sitä\nmiestä tarvittiin suurempi määrä itseensäluottamusta kuin kuului hänen\nluonteeseensa. Hän varsin hyvin älysi mitä häneltä vaadittiin: eipä\nmuuta kuin että hän tulisi vakoojaksi herra Vulfranin luokse ja\nkertoisi Talouelille käännettävien kirjeiden sisällyksen.\n\nJos tuo olikin suuressa määrin huolettavaa, niin oli hän samalla saanut\nsen hyvän tiedon, että herra Talouel tiesi tahi ainakin arvasi hänen\nsaavan englantilaiset kirjeet käännettäväksensä tahi toisin sanoin,\nettä herra Vulfran käyttäisi häntä siihen toimeen herra Benditin\nsairauden aikana.\n\nViisi tahi kuusi kertaa hän näki Guillaumen, joka aina seurasi herra\nVulfrania palvellen häntä, tulevan verannalle ja aina hän luuli hänen\netsivän häntä, mutta tämä meni aina kiireesti ohitse häntä\npuhuttelematta ja ollen erittäin olevinaan. Kerran hänellä oli mukanaan\nkolme työmiestä, joita saattoi konttoriin ja sinne seurasi häntä herra\nTalouelkin. Jotensakin kauan he viipyivät siellä ja Perrine kuuli oven\nauetessa siellä puheltavan ääneen ja kiivaasti. Varmaankin herra\nVulfranilla oli muuta ajateltavaa kuin häntä.\n\nVihdoin työmiehet tulivat ulos Talouelin seuraamana. Mennessään sisälle\nhe olivat varman ja päättäväisen näköiset, palatessaan he sitä vastoin\nnäyttivät tyytymättömiltä, epätietoisilta ja masentuneilta. Heidän\naikoessaan mennä edelleen Talouel pysäytti heidät kädenviittauksella.\n\n\"No, saitteko isännältä kuulla muuta kuin minä jo ennaltaan olin teille\nsanonut? Siinäpä näitte! Saitte vaan vielä ankarammin sanoin kuulla\nkunnianne, ja hän oli oikeassa.\"\n\n\"Oikeassako! vai oikeassa!\"\n\n\"Älkää sanoko niin.\"\n\n\"Kyllä sanon niin, sentähden että se on totta. Minä pidän aina totuuden\nja oikeuden puolta. Ja ollen teidän ja isännän välillä en pidä teidän\npuoltanne sen enempää kuin hänenkään, minä pidän omaa puoltani, joka on\nkeskiväli. Kun te olette oikeassa, niin minä sen myönnän, kun olette\nväärässä niin sanon senkin. Ja tänään te olette väärässä. Valituksenne\neivät hyödytä mitään. Teidät työnnetään eteenpäin ettekä älyä\nparastanne. Te väitätte isännän elävän teidän työstänne, mutta he jotka\nköyhyyttänne vääryydellä käyttävät hyväksensä, he tekevät samalla\ntavalla. Isäntä pitää ainakin sen verran huolta, että voitte tulla\ntoimeen; nuo toiset antavat teidän kuolla nälkään vaimoinenne,\nlapsinenne. Tehkää vain mielenne mukaan, se on oma asianne eikä liikuta\nminua. Mutta minä voin tilata uusia koneita, jotka kahdeksan päivän\nkuluttua jo ovat saapuneet ja ne toimittavat teidän tehtävänne\nsukkelammin ja halvemmin, kenenkään tarvitsematta niitä toruskella.\nOnhan sekin hyvä asia. Ja kun olette kyllin kauan nuolleet kämmeniänne\nja sitten haluatte takaisin, niin on paikkanne jo täytetty -- ei teitä\nenää tarvita. Uusien koneiden hinnan kyllä pian ansaitsen takaisin.\nNiin on asian laita.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"On paha, jos ette ole ymmärtäneet minua; minulla ei ole enempää aikaa\nkuunnella teitä.\"\n\nSangen allapäin ja pahoilla mielin poistuivat nuo kolme työmiestä ja\nPerrine sai vielä odottaa, kunnes viimein Guillaume tuli viemään hänet\navaraan työhuoneeseen, jossa herra Vulfran oli istumassa suuren\npaperien peittämän pöydän luona. Eri paperitukkoja peitti\nkorkokirjaimiset paperipainimet, niin että sokean käsi voi selvästi\ntietää mitä papereita kukin niistä peitti. Pöydän pää oli täynnä\nsähkökellon nappuloita ja telefoneja.\n\nGuillaume sulki oven hänen takanansa ilmoittamatta hänen läsnäoloansa.\nHetkisen odotettuansa Perrine luuli velvollisuudeksensa ilmottaa herra\nVulfranille läsnäolostansa.\n\n\"Minä se olen, minä, Aurelie.\"\n\n\"Kyllä tunsin askeleesi. Tule lähemmäksi ja kuuntele mitä minulla on\nsanottavaa. Kertomus kovasta onnestasi ja uljaasta taistelustasi sitä\nkestääksesi on herättänyt myötätuntoisuuttani ja sääliäni. Toiselta\npuolen on taito, jolla olet suoriutunut tulkinvirastasi ynnä\nkäännöstyöstäsi, osottaneet minulle sinun olevan teräväpäinen tyttö,\njota paitsi olen keskusteluistani huomannut köyhyydestäsi huolimatta\nsaaneesi hyvää kasvatusta. Siitä pitäen kun tauti minulta riisti\nnäkölahjan, tarvitsen jonkun, joka näkee minun puolestani ja samalla\nosaa huomata mitä minä tahdon häntä näkemään sekä voipi selittää\nminulle mikä selitystä ansaitsee. Luulin löytäneeni Guillaumessa\nsemmoisen, sillä hänkin on hyväpäinen, mutta pahaksi onneksi on hänestä\ntullut semmoinen juomari, ettei hänestä enää ole ajajaksikaan, vielä\nvähemmin muuksi seuraksi, etenkin kuin hän muutoinkin on käynyt kovin\nhuolimattomaksi. Tahdotko astua Guillaumen sijaan ja ottaa paikan, jota\nhän ei ole voinut säilyttää, saat palkaksi alussa yhdeksänkymmentä\nfrangia kuukaudessa ja palkkaa kyllä lisään, mikäli, niinkuin toivon,\ntulen olemaan tyytyväinen sinuun.\"\n\nIlon valtaamana Perrine ei voinut vastata siihen sanaakaaa.\n\n\"Et vastaa mitään.\"\n\n\"Sanat takertuivat kurkkuuni enkä osaa kiittää teitä niinkuin minun\npitäisi, mutta minä olen niin liikutettu, niin iloinen... en voi\nselittää... älkää uskoko...\"\n\nHerra Volfran keskeytti:\n\n\"Kyllä uskon tarjoukseni sinua todellakin liikuttaneen, äänesi sen\nilmottaa, ja olen iloinen siitä. Onhan siinä ikäänkuin lupaus, että\nteet kaiken voitavasi tyydyttääksesi minua. Mutta nyt toiseen asiaan.\nJoko olet kirjottanut sukulaisillesi?\"\n\n\"En, herra; en ole voinut kun minulla ei ole ollut paperia...\"\n\n\"Hyvät Voit tehdä sen vielä. Herra Benditin huoneesta, jossa saat\ntyöskennellä, kunnes hän tulee terveeksi, löydät kyllä tarpeelliset\nkirjotuskojeet. Kerro sukulaisillesi mimmoista sinun on täällä ja\nasemasi minun luonani. Jos heillä on parempaa tarjona, niin he pyytävät\nsinua tulemaan, ellei, niin he antavat sinun jäädä tänne.\"\n\n\"Ihan varmasti he jättävät minut tänne.\"\n\n\"Niin minäkin luulen, ja luulenpa sen olevan parempaakin sinulle\nnykyään. Mutta kun sinun vastedes tulee olla paljon konttorissa kun\njoudut tekemisiin virkamiesten kanssa, joiden luokse usein lähetän\nsinut toimittamaan asioitani, niin et voi esiintyä entisessä puvussasi,\nse kun herra Benoistin kertomuksen mukaan on kovin huono....\"\n\n\"Ihan loppuun kulunut; mutta minä vakuutan ettei se laiskuuteni eikä\nhuolimattomuuteni tähden ole tullut semmoiseksi, vaan varojen\npuutteesta.\"\n\n\"Ei sinun ole tarvis puolustaa itseäsi. Mutta siinä pitää muutos\ntapahtua. Voit mennä rahastonhoitajan luokse saamaan häneltä\nmäärälipun, jonka nojalla voit rouva Lachaiselta ostaa kaikki mitä\ntarvitset täydelliseen pukuun, liinavaatteita, hattuja, leninkijä.\"\n\nPerrine kuunteli, ikäänkuin sokean vanhuksen sijasta olisi puhunut\nihana haltiatar ojentaen taikasauvaansa häntä kohden.\n\nHerra Vulfranin sanat kuitenkin saattoi hänet jälleen todellisuuden\nmaailmaan:\n\n\"Vallassasi on valita mitä ikinä tahdot, mutta älä unohda, että\nvalintasi antaa minulle luonteesi avaimet. Hommaa nyt itsellesi uusia\nvaatteita. Tänään en enää tarvitse sinua. Tule takaisin huomenna.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesseitsemäs loka.\n\n\nSaatuaan herra Vulfranin lupaaman osotuksen kassasta jossa häntä\nkummastellen tarkasteltiin kiireestä kantapäähän, meni Perrine\nkauppalaan itseltään kysyen missä asui rouva Lachaise.\n\nHän olisi suonut kaupan omistajan olevan sama vanha rouva, jolta oli\nostanut palttinansa, syystä että tunsi hänet ennestään ja häntä siis\nvähemmän hävettäisi neuvottelu siitä mitä ostaa, mitä jättää ostamatta.\n\nHän tunsikin olevansa kauheasti kahden vaiheilla, sillä herra Vulfranin\nviimeiset sanat soivat vieläkin hänen korvissansa: 'Valintasi antaa\nminulle luonteesi avaimet'. Varotus oli kyllä tarpeeton, sillä hän ei\nmissään tapauksessa olisi tuhlannut; mutta olisiko herra Vulfranin\nmielestä se ollut parahiksi mikä hänen mielestänsä oli kohtuullista ja\ntarpeellista. Lapsuudessaan hän kyllä oli nähnyt kauniita pukuja, jopa\nkäyttänyt semmoisia ja ollut niistä lapsellisen ylpeä, vaan nyt ei\nsemmoisista ollut mitenkään puhetta. Mutta sopisivatkohan\nyksinkertaisimmat, mitkä suinkin voi saada, paraiten hänen nykyisiin\noloihinsa?\n\nJos joku edellisenä iltana olisi sanonut hänelle, hänen tuskaantuneena\nmiettiessään surkeata tilaansa, että hän mielensä mukaan saisi valita\nitselleen uuden puvun, liinavaatteita ja kaikkia pukutarpeita, niin hän\nkyllä olisi luullut häiritsemättömällä ilolla vastaanottavansä\nsemmoisen lahjan. Ja kuitenkin pelko ja epätietoisuus nyt vallitsivat\nhänen sydämessänsä.\n\nKirkkotorin varrella oli rouva Lachaisen kauppa, kieltämättä\nMaraucourtin kaunein ja paraiten varustettu. Sen suuret näyttelyikkunat\nolivat täynnä kaunista vaatetta, silkkinauhoja, liinavaatteita,\nhattuja, koristeita ja hajuvesiä, jotka kaikki olivat omansa\nkiihottamaan kauppalan nuorten ja keikailevien neitosten\nturhamaisuutta, houkutellen heitä sinne tuhlaamaan raha-ansionsa\nsamalla tavoin kuin heidän isänsä tuhlasivat omansa kapakoissa.\n\nTuo komeus yhä enemmän lisäsi Perrinen pelkoa ja ahdistusta ja kun\ntuommoisen ryysyläisen tulo ei herättänyt kaupanomistajan huomiota sen\nenempää kuin apulaistenkaan jäi tyttö epätietoisena seisomaan keskelle\nlattiata tietämättä kenen puoleen kääntyä. Viimein hän näytti kädessään\nolevan kirjekuoren.\n\n\"Mitä tahdot, lapsi?\" kysyi rouva Lachaise.\n\nPerrine ojensi hänelle paperin, jonka jokaiseen kulmaan oli painettu:\n\"Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine.\"\n\nTuskin rouva Lachaise oli lukenut paperin loppuun ennenkuin katseensa\nkirkastui ja hän kohteliaasti hymyillen nousi paikaltaan, nosti\nPerrinelle tuolin ja kysyi:\n\n\"Ja mitä haluatte, neitini?\"\n\nPerrine vastasi tarvitsevansa leningin, liinavaatteita, kenkiä ja\nhatun.\n\n\"Tuota kaikkea on kyllä täältä saatavana ihan parasta lajia.\nSuvaitsetteko että alamme leningillä? Eikö niin? Minä näytän teille\nvaatetta...\"\n\nMutta Perrine ei tahtonut nähdä vaatetta, vaan valmiita pukuja, joista\nvoisi valita itselleen sopivan, niin että jo seuraavana aamuna sopisi\nmennä ulos herra Vulfranin kanssa.\n\n\"Ah, teidän on siis saatettava herra Vulfrania?\" toisti\nmuotikauppiasrouva vilkkaasti äärettömän kummissaan siitä, että\nMaraucourtin mahtava herra haluaa tuommoisen maankulkijan\npalveliaksensa ja seuralaiseksensa.\n\nPerrine ei kuitenkaan vastannut siihen mitään, vaan jatkoi selityksiään\nja tilauksiaan. Leningin piti olla musta, sillä hänellä oli surua.\n\n\"Pitääkö teidän olla mukana joissakin hautajaisissa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ymmärrättehän neiti, että jos tiedän milloin puku on käytettävä, niin\ntiedän myöskin mimmoinen sen pitää olla niin tekonsa, hintansa kuin\nvaatteenkin puolesta.\"\n\n\"Tekonsa puolesta ihan yksinkertainen, vaate kestävää ja kevyttä, hinta\nhalvin.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" vastasi rouva, \"kyllä saatte nähdä semmoisia. Virginie\ntule neiden käytettäväksi.\"\n\nNiin ääni kuin käytös muuttui heti ja rouva Lachaise palasi mahtavasti\nkassan luo ollen liian ylpeä palvellakseen niin vaatimatonta ostajaa.\nVarmaankin hänen mielestänsä tuo tyttö oli joku palvelija, jolle herra\nVulfranio oli pistänyt päähän lahjottaa surupuku, jopa vielä tuommoinen\npalvelija.\n\nKun sitten Virginie toi nähtäväksi punoksilla ja helmillä koristetun\nmustan kashimiripuvun, niin rouva sekaantui asiaan:\n\n\"Tuo ei ole sen hintainen; näyttää hametta, johon kuuluu mustan valkean\npilkullinen pusero. Hame tosin on ehkä liian pitkä ja pusero liian\nväljä, mutta pienennettynä se sopii mainiosti. Sitäpaitsi meillä ei ole\nmuuta sen hintaista.\"\n\nSe seikka ratkaisi asian. Sitäpaitsi puku Perrinen mielestä oli sangen\nsievä ja kun hänelle vakuutettiin sen pienillä muutoksilla sopivan\nerinomaisesti, niin miksi hän ei heitä uskoisi?\n\nSukkien ja liinavaatteiden valinta oli verraten helppoa, kun hän\nhalusi halvinta lajia. Mutta hänen selitettyään tahtovansa ainoastaan\nkaksi paria sukkia ja kaksi paitaa muuttui neiti Virginie yhtä\nepäsuosiolliseksi kuin emäntänsäkin ja ainoastaan armosta hän suvaitsi\nnäyttää kenkiä ja pientä olkihattua tuon pienen houkkioo puvun\ntäydentämiseksi. Mokomakin tyhmeliini! Kaksi paria sukkia ja kaksi\npaitaa! Ja kun Perrine lisäksi tahtoi kaksi nenäliinaa, jotka jo kauan\nolivat olleet hänen hartaimman toiveensa esineenä, niin tuo uusi osto\nei ensinkään muuttanut kaupanomistajan eikä palvelijan nyrpeyttä.\nTyytyä siihen, kun voisi saada mitä ikinä tahtoi!\n\n\"Eikä tuon enempää?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja mihin saan lähettää nämä?\" kysyi rouva Lachaise.\n\n\"Kiitoksia, rouva, kyllä käyn illalla ne noutamassa.\"\n\n\"Älkää sitten tulko ennen kello kahdeksaa eikä yhdeksän jälkeen.\"\n\nPerrinellä oli omat syynsä olla lähetyttämättä kotiin ostamiansa\ntavaroita, kun ei itsekään tietänyt missä \"asui.\" Saarellensa menoa ei\nollut ajatteleminenkaan. Kenellä ei ole mitään omaisuutta, hän ei\ntarvitse lukkoja eikä salpoja, mutta rikkauksia, aarteita -- ja\nhuolimatta puotineiden halveksimisesta olivat nuo tavarat kuitenkin\nrikkautta Perrinen mielestä -- niitä täytyy varjella. Hänen täytyi siis\nennen illan tuloa etsiä itselleen uusi asunto ja luonnollisesti hän\nsilloin ensiksi muisteli Rosalien mummoa. Tultuaan ulos rouva Lachaisen\npuodista hän siis suuntasi askeleensa mummo Françoisen talolle\nsaadakseen selville saisiko sieltä mitä tarvitsi, nimittäin pienen\nkamarin, joka olisi sekä huokea että siisti.\n\nSaapuessansa portille tuli Rosalie häntä vastaan.\n\n\"Menettekö ulos?\"\n\n\"Entä te? Oletteko vapaa?\"\n\nMuutamat sanat selvittivät asian. Rosalie oli menossa Picquignybyn\ntärkeälle asialle eikä voinut heti kääntyä takaisin mummonsa luokse\nniinkuin olisi tahtonut, voidaksensa paremmin selvittää Perrinen\nvuokra-asian. Mutta miksikä ei Perrine, jolla myöskin oli lupapäivä,\nvoinut tehdä hänelle seuraa Picquignyhyn niin he palaisivat yhdessä ja\ntoimittaisivat vuokra-asiansa myöhemminkin. Siitähän tulisi hauska\nhuvimatka.\n\nMatka sinne kului sukkelaan ja asiakin oli pian suoritettu. Mutta\npaluumatka kesti kauemmin, he kun hiljakseen astuessansa ahkeraan\njuttelivat sekä vähä väliä poikkesivat viereisille niityille poimimaan\nkukkia ja lepäsivät puiden siimeksessä, niin että aika kului\nhuomaamatta ja mailleen menevä ilta-aurinko saattoi varjot pitenemään\nennenkuin he ehtivät takaisin Maraucourtiin. Vasta heidän saapuessansa\nkotiportille Rosalie huomasi illan jo tulleen ja peloissaan huudahti:\n\n\"Mitähän Zenobie täti nyt sanoo!\"\n\n\"Niin tosiaankin.\"\n\n\"Kyllä tästä syntyy aika mellakka, mutta vähät siitä, minulla on joka\ntapauksessa ollut äärettömän hauskaa. Entä teillä?\"\n\n\"Jos teidän on ollut hauska, teidän, jolla koko päivä on seuraa, niin\najatelkaapa mitä tämä kävelyretki on ollut minulle, joka olen niin\nyksinäni ilman mitään kumppania.\"\n\n\"Niin, se on aivan totta.\"\n\nOnneksi oli Zenobie täti ruokasalissa ruokavieraita palvelemassa, niin\nettä Perrine sai sopia vuokra-asiasta mummo Françoisen kanssa, josta\noli se etu että kauppa tuli sekä helpommaksi että päättyi sukkelammin.\nViisikymmentä frangia kuukaudessa kahdesta ruokaverosta päivässä ja\nkaksitoista frangia pienestä huoneesta \"jossa oli oikea ikkuna, peili\nja pesukaappi\" ei suinkaan ollut kovin kallista; jäisipä siitä vielä\nPerrinelle melkoinen määrä rahaa vaatteihin -- ainakin hänestä tuntui\nsiltä.\n\nKello kahdeksan hän atrioitsi ruokasalissa eri pöydässä oikea\nruokaliina levitettynä polville. Kello puoli yhdeksän hän meni hakemaan\ntilaamiansa vaatteita, jotka jo olivatkin valmiit. Kello yhdeksän hän\njo oli omassa kamarissansa, lukitsi oven ja meni levolle, vähäisen\nlevotonna ja liikutettuna, pää pyörällä päivän tapauksista, mutta\nkuitenkin hyvien toiveiden elähyttämänä.\n\nNiin, huomenna hän saa nähdä. Mutta hän saikin nähdä aivan toista kuin\noli toivonut.\n\nKun herra Vulfran seuraavana aamuna annettuaan määräyksensä osastojen\njohtajille käski hänen tulla sisälle, sillä vanha herra näytti niin\ntyytymättömältä, että hänen oli vallan mahdotonta erehtyä sen\nmerkityksestä. Sillä vaikka hän ei voinutkaan nähdä mitään eikä\nkatseensa ilmaista hänen ajatuksiansa, niin Perrine ei voinut erehtyä\nkasvojen ilmeestä, siksi hän jo oli ehtinyt kyllin tarkkaan tutkia\nniiden tunteen vivahduksia.\n\nEi toden totta niistä nyt näkynyt hyväntahtoisuuden tahi suopeuden\njälkeäkään, vaan päinvastoin tyytymättömyyttä ja suuttumusta.\n\nMitä hän oli tehnyt voidaksensa niin suuressa määrin herättää hänen\nvihaansa?\n\nSiihen kysymykseen hän ei voinut keksiä muuta kuin yhden ainoan\nvastauksen: ostoksensa rouva Lachaiselta. Niistähän herra Vulfran sanoi\nsaavansa hänen luonteensa avaimet. Ja hän kun oli niin vilpittömästi\nkoettanut olla vaatimaton ja kohtuullinen, Mitä vanha herra olisi siis\ntahtonut hänen ostaa ja mitä jättää ostamatta?\n\nMutta hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoinen.\n\n\"Miksikä et ole puhunut minulle totta?\"\n\n\"Mitä siis olen sanonut, joka ei ole totta?\" kysyi Perrine vavisten\npelosta.\n\n\"Olet valehdellut kertoessasi täällä olostasi.\"\n\n\"Minä vakuutan, minä vannon että olen puhunut teille totuuden.\"\n\n\"Sanoit minulle asuneesi mummo Françoisen luona. Mutta missä olet\noleskellut sittemmin? Eräälle, joka tahtoi tietoja sinusta, on Zenobie,\nFrançoisen tytär, kertonut sinun viettäneen heidän luonaan vaan yhden\nainoan yön ja sinun sitten hävinneen, niin ettei kukaan tiedä missä\nsittemmin olet oleskellut.\"\n\nPerrine oli kuunellut tuon syytöksen alkupuolta kovin peloissaan, mutta\nmikäli herra Vulfran jatkoi sikäli hän rauhottui.\n\n\"On olemassa yksi, joka tietää missä olen oleskellut ja toiminut\nlähdettyäni mummo Françoisen luota.\"\n\n\"Ken?\"\n\n\"Rosalie, hänen tyttönsä, joka voi todistaa, minkä nyt kerron teille,\njos vielä tahdotte tietää sen.\"\n\n\"Toimen tähden, jonka olen aikonut sinulle on minun välttämätöntä\ntuntea sinut lähemmin.\"\n\n\"Kyllä kerron kaikki todenmukaisesti. Tunnustettuani kaikki voitte\nkutsua Rosalien tänne ja kysyä häneltä, minun sitä ennen tapaamatta\nhäntä.\"\n\n\"Niin voin todellakin tehdä\", myönsi herra Vulfran leppeämtnin, \"kerro\nsiis.\"\n\nPerrine alkoi heti kertoa laveasti ensi yön kauhuja tuossa\nullakkokopissa, pahoinvointiansa, kuvotuksiansa ja pyörryttämistänsä.\n\n\"Etkö sinä siis sietäisi mikä muillekin kelpaa?\"\n\n\"Toiset eivät ole eläneet eikä niin tottuneet raittiiseen ilmaan kuin\nminä, sillä minä vakuutan teille etten suinkaan ole vaativainen,\nköyhyys ja kurjuus kun ovat opettaneet minua kestämään paljon; mutta\nminä olisin kuollut, tukehtunut siellä, enkä voi käsittää pahaksi\nvälttää kuolemaa.\"\n\n\"Onko tuo mummo Françoisen makuuhuone siis niin epäterveellinen?\"\n\n\"Oi herra! Jos voisitte nähdä sen, niin ette sallisi työntekijäinne\nasuvan semmoisessa.\"\n\n\"Jatka.\"\n\nHän kertoi miten oli osunut \"saareen\" ja miten oli muuttanut\nampumamajaan.\n\n\"Etkö pelännyt ollenkaan?\"\n\n\"Olee tottunut olemaan pelkäämättä.\"\n\n\"Tarkotat varmaankin viimeistä lammikkoa vasemmalla Saint-Pipoyhyn\npäin?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Ampumamajan olen minä rakennuttanut ja veljeni ja sisarenipojat\nkäyttävät sitä metsästysaikana. Sinä siis nukuit siellä?\"\n\n\"En ainoastaan nukkunut vaan tein työtä, atrioitsin, jopa pyysin\nRosalien päivällisillekin, jonka hän kyllä voi kertoa teille. En ole\nollut sieltä poissa paitsi ollessani Saint-Pipoyssa, kun käskitte minun\njäämään sinne englantilaisten käytettäväksi ja nyt viime yön, jolloin\nasuin mummo Françoisen luona, kun minulla nyt on varaa maksaa eri\nhuoneesta itseäni varten.\"\n\n\"Olit siis niin rikas, että voit pyytää kumppanisi päivällisille?\"\n\n\"Jos tohtisin kertoa kuinka...\"\n\n\"Sinun pitää kertoa minulle kaikki.\"\n\n\"Tohdinko kuluttaa aikaanne kertomalla kahden köyhän tytön elämää?\"\n\n\"Minulta ei milloinkaan puutu aikaa sen perästä, kun en enää voi\nkäyttää sitä mieleni mukaisesti. Päinvastoin se on pitkä, kovin pitkä\n-- ja kolkko.\"\n\nHerra Vulfranin kasvoja peitti synkkä varjo, joka selvästi ilmaisi sen\nmiehen elämän surkeutta, jota kaikki kadehtivat ja luulivat niin\nonnelliseksi. Ääni, jolla hän lausui 'kolkko' sanan liikutti syvästi\nPerrinen hellää sydäntä. Tyttö raukka kyllä tiesi kokemuksesta\nkadotettuaan isänsä ja äitinsä mitä merkitsi jäädä yksinään maailmaan,\ntiesi miten elämä on surkea ja kolkko, kun on ainoastaan suruja,\nköyhyyttä ja kurjuutta odotettavissa eikä ketään jonka kanssa jakaa\nkaikki huolet. Herra Vulfranin ei ainakaan tarvinnut kärsiä nälkää,\npuutetta eikä kurjuutta. Mutta eikö ole maailmassa muita kärsimyksiä ja\nsuruja! Että semmoisia on olemassa todisti selvän selvästi vanhuksen\näsken lausumat sanat, ääni millä ne lausuttiin, hänen alas painunut\npäänsä, kalpeat huulensa ynnä kuihtuneet kasvonsa, kaikki epäilemättä\ntuskallisten muistojen seurauksia.\n\nEntä jos Perrine koettaisi häntä huvittaa! Se tosin olisi uhkarohkeaa,\nhän kun niin lyhyen ajan oli häntä tuntenut, mutta minkätähden hän ei\nsitä tohtisi, kun herra Vulfran itse vaati häntä kertomaan. Miksi hän\nei siis koettaisi houkutella edes heikkoakin hymyä noille kalpeille\nhuulille? Voihan hän katsella häntä silmiin ja siten nähdä huvittaako\nhänen kertomuksensa vai ikävystyttää, jolloin hän heti voi lopettaa.\n\nJa heti sen perästä hän iloisella sointuvalla äänellä alkoi\nkertomuksensa:\n\nHupaisinta koko päivällispuuhassani oli tapa millä hankin itselleni\nensiksi keittoastiat ja sitten ruoka-aineet ostamatta mitään, joka oli\nminulle mahdotonta. Jos saan kertoa teille jutun alusta alkaen, niin on\nsiinä myöskin selitys koko taloudestani ampumamajassa asetuttuani\nsiihen.\n\nKertomuksensa aikana hän lakkaamatta tarkasteli herra Vulfrania\nvalmiina heti lopettamaan, jos huomaisi ikävystymisen merkkiäkään.\n\nMutta semmoista hän ei huomannut vaan päinvastoin mieltymystä ja\nosanottavaisuutta.\n\n\"Ja sitä osasit tehdä!\" huudahti herra Vulfran monta kertaa keskeyttäen\nhäntä.\n\nHän kyseli paljon saadaksensa tarkempia tietoja siitä mitä Perrine\nikävystyttämisen pelosta oli jättänyt mainitsematta, sillä hän tahtoi\ntietää paitsi mitä työtä hän oli tehnyt myöskin kuinka hän oli\ntyöskennellyt voidaksensa selviytyä vähillä työkaluillaan eli oikeammin\ntyökaluin puutteessa. Ja uudestaan hän huudahti:\n\n\"Ja sen osasit tehdä!\"\n\nPerrinen lopetettua hän laski kätensä hänen päällensä, ja lausui:\n\n\"Hyvä! Sinä olet kelpo tyttö ja minä huomaan ilolla, että sinun\nkaltaisestasi voi tehdä jotakin. Mene nyt työhuoneesesi ja vietä\naikaasi mielesi mukaan, kello kolme lähdemme ajamaan.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nPerrinen työhuonetta tahi oikeammin herra Benditin ei ensinkään\nvoinut verrata herra Vulfranin avaraan kolmi-ikkunaiseen huoneeseen\ntilavine kirjotuspöytineen, paperikaappeineen, suurine vihreine\nnahkapäällyksisine nojatuoleineen ja seinillä riippuvine\nkultakehyksineen tehtaankuvineen, jotka kaikki olivat vallan omansa\nantamaan sisäänastujalle käsityksen, että siellä päätetään sangen\ntärkeitä asioita.\n\nHerra Benditin huone sitä vastoin oli sangen pieni ja siinä oli avoin\nyksi ainoa pöytä ja kaksi tuolia ynnä suuri musta kirjahylly. Seinässä\nriippui maailman kartta, johon erivärisillä lipuilla oli merkitty\ntärkeimmät merikauppatiet. Lattiata peitti kiiltävä korkkimatto ja\nainoata ikkunaa varjosti jutekankainen punareunainen markiisikaihdin.\nHuone näytti Perrinestä hauskalta ja oven ollessa auki kuului sinne\nmitä tapahtui herra Vulfranin ja konttorihuoneissa, joista veljen ja\nsisarenpojilla, Théodorella ja Casimirella oli yksi kummallakin, yksi\nkassöörillä ja Benditin vastapäätä oleva insinööri Fabrylla.\nViimemainitussa apulaiset piirustivat suurten viistopöytien ääressä.\n\nKun hänellä ei ollut mitään työtä eikä hän tohtinut noin vain anastaa\nherra Benditin istuinpaikkaa, hän istahti tuolille oven viereen ja\nrupesi tutkimaan sanakirjoja, ainoata huoneessa olevaa kirjavarastoa.\nTosin hän mieluummin olisi lukenut jotakin muuta, mutta hauskemman\npuutteessa hän ajan kuluksi tyytyi siihenkin.\n\nViimein soitettiin aamiaiselle ja hän oli ensimmäisiä lähtemään. Mutta\nmatkalla hänet saavuttivat herrat Fabry ja Mombleux, jotka hekin\natrioitsivat mummo Françoisen luona.\n\n\"No, neitiseni, nyt olette tullut meidän kumppaniksemme\", lausui herra\nMombleux, joka ei ollut unohtanut nöyryytystänsä Saint-Pipoyssa ja nyt\ntahtoi antaa Perrinelle senvuoksi letkauksen.\n\nHetkeksi tyttö joutui hämälle niistä sanoista, joiden ivallinen\ntarkotus ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän tointui\näkkiä ja vastasi nöyrästi:\n\n\"En teidän kumppaniksenne, herra Mombleux, vaan Guillaumen.\"\n\nTuo vaatimaton vastaus varmaankin miellytti insinööriä, sillä hän\nkatseli Perrineä suopeasti hymyillen. Siinä oli sekä hyväksymistä että\nrohkaisemista.\n\n\"Mutta olettehan te saanut Benditin paikan\", jatkoi herra Mombleux,\njoka itsepäisyyteen nähden oli oikea picardialainen.\n\n\"Sanokaa ennemmin että neiti säilyttää sen hänelle\", intti insinööri\nFabry.\n\n\"Se oo ihan sama asia.\"\n\n\"Ei suinkaan, sillä viikon tahi kahden peràstà herra Bendit\nparannuttuaan astuu jälleen virkaansa, joka ei tapahtuisi ellei neitiä\nolisi ollut säilyttämässä sitä hänelle.\"\n\n\"Minusta olemme me molemmat puolestamme tehneet voitavamme auttaessamme\nhäntä siinä.\"\n\n\"Mekin, samaten kuin neiti puolestansa, ja siitä hyvästä herra Bendit\non velvollinen uhraamaan meille kaikille kolmelle jokaiselle\nvahakynttilän -- jos nimittäin englantilainen milloinkaan sytyttää\nkynttilän muille kuin itseänsä varten.\"\n\nJos Perrine olisikin erehtynyt herra Mombleuxen sanojen oikeasta\ntarkoituksesta, niin hän kyllä piankin olisi käsittänyt sen siitä\ntavasta, jolla häntä kohdeltiin mummo Françoisen luona. Hänelle ei\nlaitetta paikkaa samaan pöytään kuin muille asukkaille ja\nruokavieraille, niinkuin olisi tehty, jos häntä olisi pidetty heidän\nvertaisenaan, vaan pieneen syrjäpöytään salin nurkkaan, ja sinne\ntuotiin ruokaa viimeiseksi, kun kaikki muut ensin omasta puolestaan\nolivat ottaneet osaa vatien tyhjentämiseen.\n\nMutta hän ei välittänyt siitä tuotiinko hänelle ensiksi vai\nviimeiseksi, tahi olivatko paraimmat palaset jo ehtineet hävitä.\nTärkeintä oli hänen päästä semmoiseen läheisyyteen, että kuulisi heidän\nkeskustelunsa voidakseen sen mukaan laatia itselleen ohjelman miten\nselviytyä kaikissa niissä vaikeuksissa, jotka kyllä vielä olivat\nkohtaavat häntä. Hehän tunsivat talon tavat, herra Vulfranin, nuoret\nherrat, Talouelin, jota hän niin kovasti pelkäsi. Sana heiltä voisi\npoistaa hänen tietämättömyytensä ja osottaa hänelle vaaroja, joita hän\nei voinut aavistaakaan eikä tietämättömyytensä tähden välttää. Hän ei\nsuinkaan tahtonut vakoilla heitä, sillä hän ei kuuntelisi ovenrei'istä.\nTiesiväthän he etteivät olleet yksinään ja hän voi siis hyvällä\nomallatunnolla käyttää hyväksensä heidän keskusteluaan ja asettaa\nkäytöksensä olevien olojen mukaan.\n\nPahaksi onneksi he eivät sinä aamuna puhunut mistään semmoisesta, josta\nhän olisi välittänyt, vaan koko ajan politiikasta, metsästyksestä,\nrautatieonnettomuuksista ja sen semmoisesta. Hänen ei siis tarvinnut\nteeskennellä välinpitämättömyyttä heitä kuunnellessaan.\n\nSitäpaitsi hänellä oli itsellään kiire sinä aamuna, sillä hän tahtoi\ntavata Rosalien saadaksensa tietää mistä herra Vulfran oli kuullut että\nhän ei ollut nukkunut enempää kuin yhden yön mummo Françoisen luona.\n\n\"Sitä herra Vulfran ei ole voinut kuulla keneltäkään muulta kuin\nPihdiltä, joka kävi täällä meidän ollessamme Picquignyssä. Silloin hän\nkäytti aikaa hyväksensä ja urkki Zenobie tädiltä tietoja teistä, joka\nmuuten ei ole vaikea asia, jos täti vain tietää, ettei hänen\nkielimisensä hanki kielittävälle juomarahoja. Hän se on, joka on\nkertonut ettette ole viettänyt meillä enempää kuin yhden yön ja paljon\nmuutakin sitäpaitse.\"\n\n\"Mitä muuta sitten?\"\n\n\"En tiedä, kun en ollut saapuvilla, mutta voitte olla varma siitä, että\njotakin pahaa se oli. Onneksi ei asia kääntynytkään teille vahingoksi.\"\n\n\"Päinvastoin se kääntyi edukseni kun olen huvittanut herra Vulfrania\nkertomuksellani.\"\n\n\"Sen minä kerron täti Zenobielle, silloin hän vallan raivostuu.\"\n\n\"Älkää ärsyttäkö häntä minua vastaan.\"\n\n\"Ärsyttääkö häntä! Siitäpä ei ole vaaraa! Saatuaan tietää mimmoisen\nviran olette saanut, hän kyllä tulee paraaksi ystäväksenne, päältäpäin\ntietysti. Niin, saatte nähdä huomenna. Mutta ellette tahdo Pihdin\nsaavan selvää asioistanne, niin älkää kertoko niitä tädille.\"\n\n\"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän varani.\"\n\n\"Ette tiedä kuinka häijyn viekas täti on.\"\n\n\"Mutta nyt hän ei saa minulta mitään urkituksi.\"\n\nKello kolme, niinkuin jo oli ilmoittanut, soitti herra Vulfran Perrineä\nja he läksivät ajamaan tavalliselle tehdasmatkallensa, sillä herra ei\njättänyt päivääkään eri tehtaita tarkastamatta, ellei itse nähdäksensä,\nniin kuitenkin tullaksensa nähdyksi. Eri tehtaiden tirehtöörit silloin\nselittivät mitä tehtiin ja saivat isännältä tarpeelliset määräykset.\nSitäpaitsi oli paljon, josta hän itse otti selvän juuri kuin ei\nolisikaan ollut sokea, hänellä kun oli monta keinoa millä korvata\nkadotetun näkönsä.\n\nSinä päivänä he alottivat Flexellestä, jossa pellavat ja hamput\nhäkilöitiin. Siellä herra Vulfran ei antanutkaan taluttaa itseänsä\ntirehtöörin konttoriin, vaan astui nojanneena Perrineen suoraan\ntavattoman suureen varastohuoneeseen, johon paraikaa suorastaan\npurettiin täysistä rautatievaunuista äsken saapunutta hamppua ja\npellavaa.\n\nOli sääntönä että missä ikinä hän kulki tehtaissa ei kukaan saanut\nkeskeyttää työtänsä eikä häntä puhutella, vaan ainoastaan vastata hänen\nkysymyksiinsä. Työtä jatkui ikäänkuin häntä ei olisi siellä olemassa,\nehkä vain tavallista vähäisen sukkelammin.\n\n\"Kuuntele nyt tarkasti mitä minulla on sinulle sanottavaa\", hän lausui\nPerrinelle, \"sillä minä tahdon nyt koettaa voinko nähdä sinun\nsilmilläsi tutkiessani muutamia näistä vaunuista purettavia pakkoja.\nTiedätkö mimmoinen on esimerkiksi hopean väri?\"\n\nPerrineä epäilytti.\n\n\"Tahi ennemmin helmiharmaa?\"\n\n\"Helmiharmaa, kyllä, herra.\"\n\n\"Hyvä. Voitko myöskin erottaa vihreän eri vivahdukset: tumman vihreän\nvaalean vihreästä, harmahtavanruskean punertavan ruskeasta?\"\n\n\"Kyllä jotensakin, luullakseni.\"\n\n\"Se riittää. Ota tänne hampputukko lähimmästä pakasta, katsele sitä\ntarkasti ja mainitse sitten sen väri.\"\n\nPerrine teki niin ja tarkkaan katseltuaan sitten lausui ujosti:\n\n\"Punertavaa, tämä on varmaankin punertavanvihreätä.\"\n\n\"Anna tukko minulle.\"\n\nHerra Vulfran haisteli sitä.\n\n\"Et ole pettynyt, hamppu on todellakin punertavaa.\"\n\nPerrine katseli häntä kummastuneena, ja ikäänkuin aavistaen tytön\nihmettelyä hän jatkoi:\n\n\"Haisteleppa tätä hamppua, eikö se tuoksu poltetulta sokurilta?\"\n\n\"Ihan niin herra.\"\n\n\"Niin, tämä haju ilmoittaa minulle hampun kuivaneen riihessä ja\nvähäisen palaneen ja sitäpä juuri sillä onkin punertava värinsä. Kun\nnyt haju- ja näköaisti noin täyttävät toisensa, niin huomaan sinun\nolevan oikeassa ja että minulla on toiveita luottaa silmiisi. Mennään\nnyt toisen vaunun luokse ja otetaan sieltä toinen tukko.\"\n\nSillä kertaa hamppu Perrinen mielestä oli vihreätä.\n\n\"On parikymmentä vihreätä eri värivivahdusta; minkä kasvin värinen\nmielestäsi tämä on?\"\n\n\"Kaalin, mielestäni, ja sitten siinä on pieniä ruskeita pilkkuloita.\"\n\n\"Anna tukko tänne.\"\n\nSillä kertaa herra Vulfran ei sitä haistellut, vaan otti siitä muutamia\nkorsia ja venytti niitä. Korret katkesivat.\n\n\"Hamppu on kitketty liian aikaiseen ja kosteana pantu pakkaan; tälläkin\nkertaa olit oikeassa. Olen tyytyväinen sinuun, alku on hyvä.\"\n\nHe jatkoivat matkaansa muissakin tehtaissa, Bacourtissa, Flexellessa ja\nviimeksi Saint-Pipoyssa, jossa viipyivät kauimmin, englantilaisten\nkonerakentajien työ kun oli tarkastettava.\n\nNiinkuin aina milloin herra Vulfran oli astunut alas, oli vaunut nytkin\najettu suuren haavan siimekseen ja hevonen sidottu penkkiin, niin ettei\nGuillaumen tarvinnut jäädä siihen sitä vartioimaan, vaan voi hän varsin\nhyvin mennä hetkeksi huvittelemaan kylään herra Vulfranin saamatta\nvihiäkään hänen retkistänsä. Mutta Guillaume tapasikin vanhan tuttavan\nja meni hänen houkuttelemanaan ja seurassansa kapakkaan sekä unohtui\nsinne niin pitkäksi ajaksi, ettei herra Vulfranin tullessa vaunujensa\nluokse siellä ollutkaan ajajaa.\n\n\"Lähettäkää joku hakemaan Guillaumea\", lausui vanha herra tirehtööri\nBenoistille.\n\nKesti hyvän aikaa ennenkuin Guillaumen löydettiin, herra Vulfranin\nsuureksi mielipahaksi, joka ei sallinut hukata minuttiakaan turhaan\nodottamiseen.\n\nViimein Perrine näki Guillaumen lähestyvän juoksujalkaa mutta\nkummallisesti horjuen ja kompuroiden, pää pystyssä, niska jäykkänä,\njalat epävakavina, mutta joka askeleelta nostaen niitä ikäänkuin\nkompastuen johonkin tiellä olevaan esteeseen.\n\n\"Tuopa kummallinen astumistapa\", lausui herra Vulfran, joka oli kuullut\nhänen epäsäännöllisiä askeleitansa. \"Tuo eläin on humalassa, eikö oiin\nBenoist?\"\n\n\"Teiltä ei voi salata mitään.\"\n\n\"En ole kuuro, Jumalan kiitos.\"\n\nSitten hän kääntyi Guillaumen puoleen kysyen.\n\n\"Mistä tulet?\"\n\n\"Niin herra... katsokaa... minä tulen...\"\n\n\"Vaiti! Hengityksesi jo puhuu asiasi. Sinä tulet kapakasta. Olet\nhumalassa. Askeleesi jo ilmoittivat sen minulle.\"\n\n\"Niin, herra... saanko sanoa...\"\n\nPuhellessansa Guillaume oli irroittanut ohjakset ja laskenut ne\nvaunuihin, mutta pudotti ruoskan. Hän tahtoi ottaa sen ylös maasta,\nmutta kompastni kolme kertaa sitä koettaessansa onnistumatta saada sitä\nkäteensä.\n\n\"Luulenpa olevan parasta että minä nyt tulen ajajaksenne\", huomautti\ntirehtööri.\n\n\"Mitä se hyödyttää?\" kysyi Guillaume röyhkeästi.\n\n\"Suu kiinni siinä\", komensi herra Vulfran äänellä, joka ei sallinut\nvastustusta. \"Tästä lähin et enää ole palveluksessani.\"\n\n\"Herra... tahtoisin... sanoa...\"\n\nMutta kuuntelematta häntä herra Vulfran kääntyi tirehtöörin puoleen.\n\n\"Kiitän teitä, Benoist, mutta tämä pienokainen kyllä osaa ajaa ja saa\nnyt toimittaa tuoa juomarin virkaa.\"\n\n\"Osaako hän ajaa?\"\n\n\"Hänen vanhempansa olivat markkinoilla kuljeksivia kauppiaita ja hän\nuseia ajoi heidän vaunujansa.\"\n\n\"Kyllä, herra, kyllä minä osaan ajaa.\"\n\n\"Sitäpaitse on Coco lauhkea kuin lammas. Ei se itsestään ojaan vie\nellei kukaan sitä sinne aja.\"\n\nHän astui vaunuihin ja Perrine istahti hänen viereensä tarkkaavaisena\nja vakavamielisenä, hyvin tuntien toimensa vastuunalaisuuden.\n\n\"Ei kovin kiireesti\", lausui herra Vulfran hänen keveästi\nsivaltaessansa hepoa ruoskallaan.\n\n\"En minä ensinkään tahdo ajaa kovaa, herra, sen vakuutan.\"\n\n\"Onhan sitä tässäkin.\"\n\nSuuri oli kummastus Maraucourtissa ihmisten nähdessä herra Vulfranin,\nvieressänsä pieni surupukuinen tyttö, joka huolellisesti ajoi vanhaa\nCocoa eikä Guillaumen tapaan pakottanut vanhaa hevosta epätasaiseen\njuoksuun. Mitä oli tapahtunut? Ken oli tuo pieni tyttö? Ja muijat\njuoksivat toinen toistensa luokse tiedustelemaan tuota tavatonta asiaa,\nsillä vieraat olivat harvinaisuutta kylässä ja vielä harvemmilla oli\ntietoa siitä paikasta, jonka tuo tyttönen oli saanut herra Vulfranin\nluona. Mummo Françoisen talon edustalla seisoi täti Zenobie\nnojautuneena porttiin jutellen naapurien kielikellojen kanssa.\nHuomatessaan Perrinen vaunuissa \"isännän\" vieressä hän ällistyen nosti\nkätensä korkealle, mutta tointui heti jälleen ja tervehti herra\nVulfrania ja tyttöä mitä makeimmin hymyillen, ikäänkuin olisi nähnyt\nparhaan ystävänsä.\n\n\"Hyvää päivää, herra Vulfran, hyvää päivää neiti Aurelie.\"\n\nJa heti vaunujen ehdittyä portin sivuitse hän kertoi kumppaneillensa\nmiten hän oli hankkinut tuolle nuorelle neidelle, joka asui heillä,\nniin hyvän paikan herra Vulfranin luona puhumalla hyvää hänen\npuolestansa Pihdille.\n\n\"Hän on todellakin kelpo tyttö eikä varmaankaan unohda missä\nkiitollisuuden velassa hän on minulle, sillä meitä hänen on kaikesta\nkiittäminen.\"\n\nMitäpä tietoja hän olisi voinut antaa, kun ei itse tietänyt mitään?\n\nJa sitten hän tekaisi jutun sen nojalla, mitä oli kuullut Rosalielta\nPerrinen tulosta Maraucourtiin ja hänen syntyperästään, niin\nepämääräinen, että jokaisella oli erinomainen tilaisuus lisäillä ja\nkoristella sitä mielensä mukaao. Eikä niitä lisiä kauan tarvinnut\nkaivatakaan, niin että kohta oli liikkeellä eriskummallisia\nkertomuksia, sitä ihmeteltävimpiä kun ei kukaan voinut oikein selvittää\ntuon onnen potkauksen varsinaisia syitä.\n\nJos Maraucourtilaiset olivat kummissaan nähdessänsä herra Vulfranin\nottaneen Perrinen ajajaksensa, niin joutui tirehtööri Talouel melkein\npois suunniltansa nähdessään vaunujen seisahtuvan konttorin rappusten\nedessä.\n\n\"Taivaan nimessä, missä on Guillaume!\" hän huudahti syösten\nverannanrappusia alas ottamaan herraa vastaan.\n\n\"Hän on sannut matkapassinsa parantumattomana jnoppona\", vastasi herra\nVulfran hymyillen.\n\n\"Arvelenpa teidän jo kauan miettineen sitä asiaa\", vastasi herra\nTalouel.\n\n\"Aivan oikein.\"\n\nTuo \"arvelenpa\" sana se juuri oli perustanut Talouelin menestyksen ja\nhankkinut hänelle kauppahuoneessa voimansa ja mahtavuutensa. Hänen\nvarsinainen taitonsa oli se, että hän oli osannut luulotella herra\nVulfranille olevansa ainoastaan tuo valpas ja kuuliainen käskyläinen,\njoka toimitti isännän tahdon ja määräykset.\n\n\"Jos minulla on mitään kykyä\", oli hänellä tapa sanoa, \"niin se on kyky\narvaamaan isännän tahdon, syventymään hänea etuihinsa ja lukemaan hänen\najatuksensa.\"\n\nSentähden hän melkein aina aloitti lauseensa sanoen:\n\n\"Arvelenpa tahtovanne...\"\n\nJa kun hän jotenkin viekkaasti aina osasi luottaa vakoilemiseensa, niin\nhän ei kammoksunut minkäänlaisia keinoja hankkiessaan tietoja kaikesta\nmitä tapahtui hänen ympärillään, niin että herra Vulfranin ei\nmilloinkaan tarvinnut lausua muuta vastaukseksi kuin:\n\n\"Aivan oikein\", niin aina tahi aivan niin!\n\n\"Minä arvelen\", jatkoi Talouel auttaen herra Vulfrania vaunuista, \"sen,\njonka olette valinnut tuon juopporatin sijaan myöskin osottavan\nansaitsevansa luottamuksenne.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Se ei ensinkään minua kummastuta; heti hänen tullessansa tänne pikku\nRosalien seurassa, arvelin voitavan tehdä jotakin hänestä ja että te\nsen kyllä vielä huomaattekin.\"\n\nSitä sanoen hän merkitsevästi loi katseensa Perrineen, joka selvästi\nilmaisi ajatusta:\n\n\"Näetkö mitä minä teen puolestasi; muista sinäkin puolestasi aikanasi\ntehdä minulle vastapalvelus.\"\n\nTuota vastavaatimusta ei tarvittu kauan odottaa. Perrinen lähtiessä\npois konttorista hän pysäytti hänet pihalla ja kysyi puoliääneen, ettei\nkukaan muu kuulisi:\n\n\"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa ja mitä pahaa oli Guillaume tehnyt?\"\n\nKun asia ei ollut tärkeä, niin Perrine luuli voivansa kertoa tapauksen\nja vastasi siihen todenmukaisesti:\n\n\"Hyvä\", vastasi herra Talouel, \"voit olla aivan huoletta; kun Guillaume\npalaa ja pyrkii jälleen paikkaansa niin hän saapi minun kanssani\ntekemistä.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nIllallispöydässä sai Perrine uudestaan kuulla saman kysymyksen:\n\n\"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa Guillaumen kanssa?\" Kaikki ihmiset\njo tiesivät hänen olleen ajajana Guillaumen sijassa ja insinööri Fabry\nja herra Mombleux nyt tahtoivat tarkempia tietoja. Ja Perrine kertoi\nheille samaa kuin tirehtööri Talouelille. Kumpikin herroista selitti\njuomarin ansainneen kohtalonsa.\n\n\"Ihme on ettei hän jo kymmenesti ole kaatanut herra Vulfranin vaunuja,\nsillä ajoihan hän vallan hurjasti...\"\n\n\"Sanokaa ennemmin hänen ajaneen kuin hullun.\"\n\n\"Jo aikoja sitten hänet olisi pitänyt erottaa.\"\n\n\"Ja niin olisi ihan varmasti tapahtunutkin, ellei hänellä olisi ollut\njoku, johon turvautua...\"\n\nPerrine oli pelkkää korvaa, vaikka koetti kaikki voitavansa\nnäyttäytyäksensä välinpitämättömältä.\n\n\"Sen avun ja turvan hän kyllä maksoi.\"\n\n\"Niin mitenkä hän olisi siitä päässyt?\"\n\n\"Olisi kyllä jos ei olisi antanut syitä valituksiin. Jos vaan aina\npysyy oikealla tiellä, niin on myöskin voimia vastustamaan kaikkia\nviettelyksiä ja yllytyksiä, tulkoot ne sitten miltä taholta hyvänsä.\"\n\n\"Eipä ollut todellakaan hänen helppo pysytellä oikealla tiellä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä ettei häntä viekoiteltu juoppouteen sen sijaan,\nettä olisi hänelle huomautettu siitä, että vielä menettää paikkansa\nsentähden?\"\n\n\"Kai erään naama venyi jotensakin pitkäksi, kun Guillaume ei ollut\nmukana. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä.\"\n\n\"Kyllä eräs hankkii hänen sijaansa toisen, joka tulee yhtä hyväksi\nvakoojaksi ja osaa yhtä mainiosti kertoa kaikki mitä tapahtuu.\"\n\n\"Kuitenkin on kummallista, ettei tuon vakoomisen esine arvaa eikä\nkäsitä tuon eriskummallisen mielipiteiden ja ajatusten yhtäläisyyden\nolevan sangen tarkkojen tiedonantojen tuloksena. Jos joku tänä aamuna\nolisi kertonut minulle teidän sanovan pitävänne paljon paistetusta\nvasikan maksasta porkkanoiden kanssa, niin olisinhan minä tänä iltana\nvoinut sanoa arvelevam teidän pitävän paljon maksasta ja porkkanoista.\"\n\nJa molemmat rupesivat nauramaan hyvin veitikkamaisesti.\n\nJos Perrine olisi tarvinnut selitystä siitä ketä tarkoitettiin, olisi\nsana \"arvelenpa\" ollut arvoituksen selityksenä. Mutta hän käsitti heti\nettä tuo \"eräs\" joka pani toimeen tuon vakoilemisen, oli herra Talouel\nja että sen uhri oli herra Vulfran.\n\n\"Mutta mitä huvitusta hänellä mahtaa olla kaikesta noista juoruista?\"\nkysyi herra Mombleux.\n\n\"Mitäkö huvia? Joko eräs on kateellinen tahi ei ole samaten kuin voi\nolla kunnianhimoinen tahi ei. Janyt voipi sattua niin että hän on sekä\nkunnianhimoinen että kateellinen. Halvasta työmiehestä hän on kohonnut\ntoiseksi johtajaksi toiminimeen, joka on ranskalaisen teollisuuden\nensimmäisenä ja tuottaa puhdasta voittoa kaksitoista miljoonaa\nvuodessa. Onko sitten kummallista, jos hän tahtoo pyrkiä sen\nensimmäiseksi eli omistajaksi? Onhan semmoista jo ennenkin tapahtunut\nja nähty on myöskin halvan palvelijan joutuneen arvokkaiden\nkauppahuoneiden johtajaksi. Kun on nähty miten kivulloisuus ja\nperhesurut voivat milloin hyvänsä saattaa päämiehen johtoon\nkykenemättömäksi, niin on tuo toinen osannut tehdä itsensä\nvälttämättömäksi ja astuu silloin ainoana kykenevänä esille kantamaan\ntuota musertavan raskasta taakkaa voimakkailla hartioillaan.\nParas onnistumisen keino on tietysti mielistellä sitä, jonka\nseuraajaksi aikoo, aamusta iltaan huomauttamalla erinomaisesta\nhallitsijakyvystänsä, tavattomasta asioimistaidostansa ja\najatuskyvystänsä. Ja se tapahtuu sopivimmin sillä tavalla, että jo\nedeltäpäin tietää mitä isäntä tekee, sanoo tahi aikoo, niin että aina\nvoi olla samaa mieltä, jopa olla niin yhtä hänen kanssansa, että\nsanoessansa 'arvelen' teidän mieluummin tahtovan porkkanoita\nvasikanmaksan lisäkkeenä, vastaus ei voi olla muu kuin: 'aivan\noikein'.\"\n\nSitten he nauroivat uudestaan ja Zenobien vaihtaessa lautasia ja\ntarjotessa jälkiruokaa he olivat viisaasti vaiti. Hänen mentyään he\njatkoivat keskusteluansa arvatenkin luullen tuon pikku tytön, joka\nistui siinä niin hiljaa nurkassa, ei voivan ymmärtää mitään\nkeskustelusta, jonka he ehdoin tahdoin tekivät niin salaperäiseksi.\n\n\"Mutta jos tuo kadonnut äkkiarvaamatta ilmestyisi kotiin jälleen?\"\nsanoi herra Mombleux.\n\n\"Sitäpä kaikki soisivat. Mutta hän ei palaa ja hänellä on varmaankin\npätevät syynsä siihen. Ehkä hän sitäpaitsi jo on kuollutkin.\"\n\n\"Joka tapauksessa on kerrassaan liikaa, että moinen henkilö tahtoo\npäästä tänne isännäksi, kun tiedetään mikä hän on ollut ja mimmoinen\nhän on sekä mimmoisen makupalan hän aikoo juonitella itsellensä.\"\n\n\"Ellei tuo omanvoitonpyytäjä tarkasti olisi punninnut asianhaaroja,\njotka erottavat häntä tavotellusta päämaalista ja ellei hän jo kauvan\nolisi pyrkinyt siihen, niin hän ei suinkaan aina olisi niin viekkaan\nmielistelevä. Älkää kuitenkaan missään tapauksessa erehtykö\nveitikastanne, sillä hän on mahtavampi kuin luulemmekaan, etenkin\nverratessamme hänen entisyyttänsä nykyiseen asemaansa.\"\n\n\"Mutta hän ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että tuo kadonnut joutui\ntäältä pois.\"\n\n\"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai hänen lähtemään, tahi ainakin\nvaikutti sen, että hän edelleen pysyy poissa.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Me emme olleet kumpikaan täällä siihen aikaan, emmekä voi tarkkaan\ntietää mitä täällä silloin oli tapahtunut. Mutta kun tunnemme puheena\nolevan henkilön luonteenominaisuudet, niin voimme varmaankin pitää\ntotena, että niin tärkeä seikka ei ole voinut tapahtua hänen\npahentamatta asiaa, niin että se kallistui sille puolelle, joka oli\nhänelle eduksi.\"\n\n\"Tuota en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi; te olette viisas,\nFabry.\"\n\n\"Niin ajatelkaa sitä ja kuvailkaa sitä osaa -- en sano sitä osaa jota\nhän on siinä näytellyt -- vaan jota hän olisi voinut näytellä\nhuomatessaan miten tärkeäksi henkilöksi hän tuon katoomisen kautta\näkkiä oli tullut\"\n\n\"Tietysti hän ei silloin voinut arvata toisten tulevan tavottelemaan\nkadonneen paikan perimistä. Mutta mitä toiveita hänellä nyt enää voi\nolla, kun tuo paikka jo on kaksinkertaisestikin täytetty?\" uteli\nMombleux.\n\n\"Kaikki riippuu siitä ovatko nuo paikan anastaneet saaneet siinä lujaa\njalansijaa. Ja onko se sitten niin varmaa?\"\n\n\"Tarkoitatte että...\"\n\n\"Tultuani tänne luulin heidän asemansa varmaksi. Mutta sen perästä olen\nhuomannut yhtä ja toista vähäpätöistä ja jota tekin varsin hyvin\nolisitte voinut huomata ja se todistaa, että täällä tehdään myyräntyötä\nheikontaakseen tuota jalansijaa. Mutta se tapahtuu sangen viekkaasti ja\nsalaa. Onnistutaanko siinä? Kysymys on, voidaanko saattaa asema niin\nsietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti\nantautuvat tuossa taistelussa, vai keksitäänkö toinen keino millä\npäästä heistä? Sitä en voi sanoa, mutta saadaanpa nähdä.\"\n\n\"Ei tietysti, jos vaan ovat kyllin varovaiset. Mutta jos he luottavat\nasemaansa eivätkä ole varuillansa eivätkä aina ole puolustusasemassa,\njos he tekevät virheità... ja ken ei sitä tee, etenkin jos luulevat\nolevansa mahtavat ja varmat tulevaisuudestansa... jos niin käy, niin\nluulen ihan varmasti saavamme nähdä täällä mieltäkiinnittäviä\nvallankumouksia.\"\n\n\"Vallankumoukset eivät kuulu minun alaani, niinkuin tiedätte.\"\n\n\"Enpä juuri luule teillä olevan niistä enempää hyötyä kuin minullakaan.\nMutta mitä me voimme siinä toimittaa? Asettuako toisen tahi toisen\npuolelle? Sitä en tee ainakaan minä, etenkin kuin todellisuudessa\nkallistun sen puolelle, jonka he tahtovat periä, perustaen toiveensa\nkivulloisuuteen, jonka kummallakin puolella toivovat saattavan perinnön\npiankin heidän käsiinsä, vaikka se minusta kuitenkin näyttää olevan\njotenkin epävarmaa.\"\n\n\"Niin minustakin.\"\n\n\"Sitäpaitsi ei kumpikaan puolue ole pyytänyt minun apuani eikä minusta\nole tarjoilijaa.\"\n\n\"Eikä minustakaan.\"\n\n\"Minä esiinnyn ainoastaan katsojana, ja kun näen, että erästä\nkappaleen henkilöistä huvittaa silmiemme edessä ryhtyä epätasaiseen\ntaisteluun, joka syrjästä katsojasta näyttää yhtä mahdottomalta kuin\nmielettömältäkin, hänellä kun ei ole muita aseita nuin rohkeutensa ja\nkykynsä, niin...\"\n\n\"Lisätkää konnamaisuutensa.\"\n\n\"Tahdoin vain sanoa tuon huvittavan minua, kun tiedän että iskut, jotka\nannetaan siinä taistelussa eivät satu minuun. Sentähden minä tutkien\ntarkastelen tuota henkilöä, jolla ei ole juuri muita kuin kurjia\nominaisuuksia, mutta kuitenkin on naurettavakin juuri niinkuin\npitääkin, jotta näytelmä olisi hyvä ja nerokkaasti sommiteltu.\"\n\n\"Minä puolestani en löydä siitä mitään hullunkurista.\"\n\n\"Kuinka? Eikö teistä ole hullunkurista kun henkilö joka kahdenkymmenen\nikäisenä tuskin osasi lukea ja piirtää nimeänsä nyt luulee\nkoulumestarin tavalla voivansa hallita koko maailman, sentähden vaan,\nettä kestävällä työllä on hankkinut itselleen lukutaidon ja\nmoitteettoman käsialan ja oikeinkirjoitustaidon.\"\n\n\"Kunniani kautta se on erinomaista!\"\n\n\"Minunkin mielestäni se on erinomaista, mutta hullunkurisuus on siinä,\nettä sivistys ei ole voinut pysyä tuon alkeisopetuksen tasalla, vaan\ntuo henkilö luulottelee olevansa taitavin mies maailmassa kauniin\nkäsialansa ja moitteettoman oikokirjoituksensa nojalla. Sentähden en\nvoi olla nauramatta kuullessani hänen huolellista puhettansa, kun sanoo\nturkinpavut 'parsaksi' ja kurpitsat 'melooneiksi.' Me puolestamme\ntyydymme lihakeittoon, hän sitä vastoin syö ainoastaan 'suurustettua\nlihalientä.' Kun minä tahdon tietää oletteko jo ollut kävelemässä niin\nkysyn teiltä: 'Oletteko jo ollut kävelemässä?' mutta hän sanoo:\n'Oletteko jo ollut kävelyllänne?' 'Mikä teille tuottaa suurinta\nnautintoa?' 'Mmä rakastan eniten matkustelemista' ja muuta semmoista\nteeskenneltyä. Ja kun huomaan miten hän noilla korulauseillansa luulee\nolevansa kaikkia muita ylevämpi, niin sanon itselleni että milloin hän\npääsee näiden tahtaiden herraksi, niin hän pyrkii niin korkealle kuin\nmahdollista, senaattoriksi, suurten yhtiöiden perustajaksi, jopa\nRanskan akateemian jäseneksi eikä käsitä miksi häntä ei sinne huolita.\"\n\nSamassa astui Rosalie saliin ja kysyi Perrineltä eikö häntä haluttaisi\ntulla mukaan kävelylle. Kuinka hän voisi kieltää? Jo kauan aikaa sitten\nhän oli lopettanut ateriansa, jonka tähden paikoilleen jääminenkio\nolisi herättänyt epäluuloa, että hän istui siinä kuuntelemassa. Sitä\nhän ei millään tavoin tahtonut, sillä silloin he eivät toiste olisi\npuhuneet vapaasti hänen läsnäollessansa.\n\nIlta oli lammin ja herttainen ja kylän väki istui jutellen\nporteillansa; Rosalie olisi tahtonut kävellä kauan, vaan Perrine syytti\nväsymystä ja meni kotiin.\n\nHän ei kuitenkaan tahtonut mennä nukkumaan, vaan hänen täytyi saada\nmiettiä mitä oli kuullut ja pienessä rauhallisessa huoneessaan lukitun\noven suojassa palauttaa mieleen herrojen puhe ja sen mukaan sovittaa\nmenettelynsä.\n\nJo kuullessansa huonekumppanien puheet mummo Françoisen luona oli hän\nsaanut sen käsityksen herra Talouelista, että hän oli häijy ja\nvaarallinen ihminen. Kun samainen herra sittemmin oli urkkinut häneltä\nmitä tyhmyyksiä insinööri Fabry oli tehnyt, lisäten olevansa herra\npaikalla ja jokaisen olevan velvollinen kertomaan hänelle kaikki mitä\noli tapahtunut, niin hän oli huomannut, millä tavalla hän ylläpiti\nmahtiansa ja älysi siihen käyttämänsä keinotkin. Mutta tuo kaikki ei\nmerkinnyt mitään sen rinnalla mitä hän äsken oli kuullut.\n\nPerrine oli jo kyllä huomannut herra Talouelin käyttäytyvän\nitsevaltiaan tavoin herra Vulfranin nimessä, mutta hän ei ollut edes\naavistanutkaan häosn toivovan kerran pääsevänsä Maraucourtin\nkaikkivaltiaan herran sijalle, ja jo kauan salaisesti työskennellyt\npäästäksensä toiveidensa perille.\n\nJa kuitenkin hän huomasi varsin selvästi insinööri Fabryn ja herra\nMombleuxin keskustelusta, heidän, jotka paremmin kuin muut osasivat\narvostella ja tuntea niitä henkilöitä, joiden seurassa elivät ja joista\npuhuivat.\n\nTuon \"henkilön\", joksi häntä sanoivat, luultiin siis pian hankkivan\ntoisen vakoilijan menetetyn sijaan. Mutta tuo toinen oli juuri hän,\nPerrine, joka oli astunut Guillaumen sijaan.\n\nMiten hän osaisi pitää puoliansa?\n\nHänen tilansa oli todellakin tukala. Ja hän oli vielä lapsi vain, ilman\nkokemusta ja tukea. Mitä piti hänen tehdä?\n\nSamanlaiset kysymykset olivat jo ennenkin pyörineet hänen päässänsä,\nmutta silloin olivat olot hänen mielestänsä aivan toisenlaiset.\n\nHän nousi istualleen tilallensa, sillä hänen oli vallan mahdotonta olla\npitkällään tahi koettaa nukkua, sanasta sanaan palauttaen mieleensä\nmitä vähää ennen oli kuullut.\n\n\"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai tuon lähtemään tahi ainakin\nvaikutti sen, että kadonnut edelleen pysyy poissa?\" \"Onnistuuko hänen\nsaattaa heidän asemansa, jotka tahtovat kadonneen sijalle, niin\nsietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti\nantautuvat, tahi keksiikö hän muuta keinoa päästäksensä heistä.\"\n\nJos Talouelilla oli valtaa karkottaa heidät, jotka olivat omansa\nvastaisuudessa tulemaan tehtaan isänniksi, kuinka paljon helpompaa\nolikaan karkottaa hänet, Perrinen, joka oli niin mitätön, jos hän vaan\nrupesi vastustamaan ja kieltäytyi rupeamasta hänen vakoilijaksensa!\n\nJospa hän vaan voisi käyttäytyä niin, ettei tulisi valitukseen syytä.\n\nKauan hän mietti kaikkea tuota ja viimein nukkuessansa hän ei vielä\nollut keksinyt ainoatakaan selvitystä noille vaikeille arvotuksille.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\n\nHerra Vulfranin ensimmäinen tehtävä saavuttuaan aamulla\nkonttorihuoneeseensa oli kirjeiden aukaiseminen. Palvelija oli jo\naikaisin aamulla käynyt noutamassa ne postista ja asettanut ne kahteen\npakkaan hänen pöydällensä, kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ennen hän\nitse aukaisi kaikki ranskalaiset kirjeet ja saneli kirjurille mitä piti\nvastata; mutta tultuaan sokeaksi toimitti sen herra Talouel tahi veljen\ntai sisaren poika, jotka lukivat ne ääneen ja kirjoittivat vastaukset\nmuistiin. Ulkomaiset kirjeet jätettiin herra Benditille ja tämän\nsairauden aikana englantilaiset Fabrylle ja saksalaiset Mombleuxille.\n\nSeuraavana aamuna herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelun jälkeen,\njoka oli niin peljästyttänyt Perrineä, olivat Théodore, Casimir ja\nTalouel avaamassa ja lukemassa herra Vulfranille vastatulleita kirjeitä\nja silloin ilmoitti Théodore:\n\n\"Tässä on kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä\npäivänä toukokuuta.\"\n\n\"Ranskaksiko?\" kysyi herra Vulfran.\n\n\"Ei, englanniksi.\"\n\n\"Mikä allekirjoitus?\"\n\n\"Nimi on vaikea lukea, voipi olla Feldes, Faldes tai Fildes ja sen\nedellä nimi, jota en voi lukea; neljä sivua; nimenne on siinä monessa\nkohdassa; kai se on lähetettävä Fabrylle käännettäväksi?\"\n\n\"Ei, jätä se tänne.\"\n\nThéodore ja Talouel katsoivat kumpikin herra Vulfrania, mutta\nhuomatessaan osottaneensa uteliaisuutta he heti näyttivät sangen\nvälinpitämättömiltä.\n\n\"Panen kirjeen tänne pöydälle\", lausui Théodore.\n\n\"Ei, anna se minulle!\"\n\nKohta oli työ päättynyt ja kirjeenvaihtajat läksivät vieden mukanaan\nvastattavat kirjeet. Herrat Théodore ja Talouel tahtoivat jäädä saamaan\npäivän määräyksiä, mutta herra Vulfran lähetti heidät pois käskien\nheidän tulla takaisin myöhemmin. Jäätyään yksin hän heti soitti\nPerrineä.\n\nPerrine saapui heti.\n\n\"Mikä kirje tämä on?\" kysyi herra Vulfran.\n\nPerrine otti kirjeen ja katsahti siihen. Jos herra Vulfranilla vielä\nolisi ollut näkövoimansa, niin hän välttämättömästi olisi huomannut\nmiten hän kalpeni ja vapisi.\n\n\"Tämä on englantilainen kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenä\nyhdeksäntenä päivänä toukokuuta.\"\n\n\"Entä allekirjoitus?\"\n\nPerrine katsahti viimeistä sivua.\n\n\"Isä Fildes.\"\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Kyllä herra, isä Fildes.\"\n\n\"Mitä se sisältää?\"\n\n\"Saanko ensin lukea muutamia riviä ennenkuin vastaan?\"\n\n\"Tietysti, mutta joutuun.\"\n\nHän koetti tietysti totella, mutta joutui yhä suuremman liikutuksen\nvaltaan, niin ettei voinut rauhoittua ja kirjaimet vallan hyppivät\nhänen silmiensä edessä.\n\n\"No, kuinka käy?\" kysyi herra Vulfran malttamattomasti.\n\n\"Herra, käsiala on epäselvä ja minun on vaikea saada siitä selvää, kun\non niin pitkät lauseet.\"\n\n\"Älä käännä, selitä ainoastaan muutamin sanoin sen sisällys?\"\n\nKului vielä hetkinen ennenkuin hän vastasi, mutta viimein hän lausui.\n\n\"Isä Fildes kirjoittaa että isä Leclerc, jolle olette kirjoittanut, on\nkuollut, ja että hän itse isä Leclerciltä oli saanut toimekseen vastata\nkirjeesenne, mutta että matkat ynnä vaikeus hankkia pyydettyjä tietoja\non ollut syynä vastauksen viipymiseen. Hän myöskin pyytää anteeksi,\nettä kirjoittaa englannin kielellä, ja sanoo osaavansa liian huonosti\nkaunista kieltänne voidaksensa käyttää sitä.\"\n\n\"Ja nuo tiedot?\" huudahti herra Vulfran.\n\n\"En ole vielä ehtinyt siihen asti.\"\n\nVaikka vastaus lausuttiin hyvin nöyrästi, käsitti herra Vulfran ettei\nhyödyttänyt mitään sen jouduttaminen.\n\n\"Olet oikeassa\", hän sanoi, \"eihän tämä ole ranskalainen kirje, jota\nnyt luet; täytyyhän sinun ensin ymmärtää, ennenkuin käännät sen. Tee\nsiis näin: ota kirje ja mene sen kanssa herra Benditin huoneeseen,\nsiellä saat kääntää sen niin tarkkaan kuin voit ja sitten lukea sen\nminulle. Älä menetä minuttiakaao. Minun on kiire, niinkuin näet, saada\ntietää sen sisällys.\"\n\nFerrine astui ovelle, mutta hän kutsui hänet takaisin.\n\n\"Kuuntele tarkkaan mitä minä sanon sinulle. Tässä kirjeessä puhutaan\nyksinomaan yksityisistä asioista, joita ei kenenkään tule tietää -- ei\nkenenkään, käsitäthän. Jos joku, ken hyvänsä, kysyy sinulta, jos joku\nrohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa\nmitään, et edes antaa syytä arveluihin. Nyt näet kuinka luotan sinuun\nja toivon myöskin että ansaitset luottamukseni. Jos palvelet minua\nuskollisesti, niin on sinulla siitä paljon etua, luota siihen.\"\n\n\"Minä lupaan, herra, tehdä kaikki ansaitakseni luottamuksenne.\"\n\n\"Mene oyt ja koeta joutua niin pian kuin mahdollista.\"\n\nSiitä kehotuksesta huolimatta hän kuitenkin ensin rupesi lukemaan\nkirjettä ennenkuin ryhtyi sen kääntämiseen ja lopetettuaan hän alotti\nuudestaan ja otti sitten vasta esille paperin ja kynän sekä ryhtyi\ntyöhön.\n\n    Dakka 29 p. toukok.\n\n    \"Korkeasti kunniotettava herra! Haikealla mielellä saan ilmoittaa\n    Teille, että meitä on kohdannut suuri suru, kun olemme kuoleman\n    kautta kadottaneet kunnianarvoisan paimenemme, isä Leclercin,\n    jolta olitte pyytäneet tietoja eräästä asiasta, joka näyttää\n    olevan Teille siksi tärkeä, että minä katson velvollisuudekseni\n    hänen sijastansa vastata kirjeesenne, samalla pyytäen anteeksi\n    viivytyksen, jonka syynä on ollut osaksi matkat sisämaahan,\n    osaksi myöskin vaikeus niin monen vuoden kuluttua saada edes\n    kutakuinkin luotettavia tietoja, joista syistä toivon teidän\n    hyväntahtoisesti antavan laiminlyömiseni anteeksi, niinkuin\n    myöskin sen, että olen liian vähän perehtynyt kauniiseen\n    kieleenne voidakseni vastata ranskaksi, vaan on minun pakko\n    kirjoittaa englannin kielellä...\"\n\nSaatuaan paperille tämän lauseen joka oli tavattoman pitkä ja sentähden\nmutkikaskin, Perrine luki sen uudestaan ja korjasi. Juuri paraillaan\ninnokkaasti tehdessä sitä aukesi huoneen ovi ja Théodore Paindavoine\nastui sisään ja pyysi lainata englantilais-ranskalaista sanakirjaa.\n\nKysymyksenalainen kirja oli juuri avattuna hänen edessänsä; hän sulki\nsen ja ojensi Théodorelle.\n\n\"Ettekö käytä sitä?\" kysyi nuori herra tullen hänen luoksensa.\n\n\"Kyllä, mutta voin tulla toimeen ilmankin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"En tarvitse sitä muuta kuin ranskalaisten sanojen oikeinkirjoituksen\ntähden ja silloin on ranskalais-englantilainen sanakirja yhtä hyvä.\"\n\nPerrine tunsi hänen kumartuvan ylitsensä ja vaikka ei tohtinut kääntyä\nniin hän varsin hyvin ymmärsi herra Théodoren lukevan hänen takanansa\npöydällä olevaa kirjotusta.\n\n\"Dakkasta tullutta kirjettäkö käännätte?\"\n\nPerrineä kovin kummastutti se, että hän tunsi tuon kirjeen jonka piti\npysyä niin salassa. Mutta heti hänelle johtui mieleen, että ehkä juuri\nsaadaksensa tietää sen sisällyksen hän teeskenteli tuntevanta sen ja\nettä sanakirjan lainaaminen ainoastaan oli tekosyynä päästäksensä sen\nperille. Mitähän hän tekisi englantilais-ranskalaisella sanakirjalla,\nhän, joka ei osannut sanaakaan englannin kieltä.\n\n\"Niin\", hän vastasi.\n\n\"Ja sujuuko käännös?\"\n\nPerrine tunsi miten Théodore kumartui hänen ylitsensä sillä hän oli\nlyhytnäköinen. Kiireesti hän väänsi paperin niin, että kirjotus joutui\nylösalaisin.\n\n\"Oi! Pyydän älkää lukeko tätä, se ei kelpaa mihinkään, sehän on vain\ntöherrystä.\"\n\n\"Se ei tee mitään.\"\n\n\"Kyllä, herra, se tekee paljonkin. Saisin hävetä...\"\n\nHerra Théodore tahtoi ottaa paperin, mutta Perrine peitti sen\nkäsillään. Jos hän alussa koettikin verukkeilla puolustautua, niin hän\noli nyt sitä lujemmin päättänyt vastustaa, vaikka yhtä kauppahuoneen\nesimiehistäkin.\n\nHerra Théodore oli siihen asti puhunut leikillisesti ja jatkoi edelleen\nmielistelevästä:\n\n\"Antakaa minun katsella tuota töherrystä! Luuletteko minun aikovan\ntekeytyä nuoren, sievän neitosen koulumestariksi?\"\n\n\"Ei, ei, herra! Se ei käy päinsä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, otan sen sitten väkisin.\"\n\nHän tahtoi väkisin riistää paperin, mutta Perrine piti siitä kiinni.\n\n\"Ei, herra, ei. Minä en anna sitä teille.\"\n\n\"Tämähän on leikkiä vain.\"\n\n\"Ei minun mielestäni. Minulle se on hyvinkin vakava asia. Herra Volfran\non kieltänyt minua näyttämästä tätä kenellekään ja minä tottelen\nhäntä.\"\n\n\"Minähän sen arvasinkin.\"\n\n\"Englantilainen alkuperäinen kirje ei ole käännös.\"\n\n\"Setäni kyllä heti näyttää minulle tuon merkillisen käännöksen.\"\n\n\"Jos setänne näyttää sen teille, niin hän menettelee mielensä mukaan;\nminua hän on kieltänyt sitä näyttämästä ja minun on totteleminen.\nSuokaa anteeksi, mutta minä en voi muuta.\"\n\nHänen äänensä oli niin päättäväinen ja käytöksensä niin vakava, että\nnuori herra huomasi täytyvänsä käyttää väkivaltaa, jos mieli ottaa\npaperi ja silloin Perrine ehkä rupeisi huutamaan.\n\nNiin pitkälle hän ei tohtinut mennä, sillä voisihan se kuulua sedän\nhuoneeseen.\n\n\"Minua ilahuttaa\", hän lausui, \"nähdä teidän niin uskollisesti\ntottelevan setäni käskyjä, silloinkin kun on kysymys vähäpätöisistä\nasioista.\"\n\nHänen mentyään aikoi Perrine heti ryhtyä keskeytettyyn työhönsä, mutta\noli niin liikutettu ja säikähtynyt, että se oli hänelle mahdotonta.\nMikä mahtoi olla tuon vastustuksen seurauksena, josta herra Théodore\nsanoi iloitsevansa, vaikka päinvastoin oli siitä perin kiukustunut? Jos\nhän aikoi kostaa sen hänelle, niin miten voisi hän, yksinään oleva orpo\ntyttö, puolustautua niin mahtavaa vihollista vastaan? Jo ensimmäinen\nhyökkäys hänet musertaisi. Ja silloin oli hänen jättäminen talo, missä\ntuskin vielä oli ehtinyt saada jalansijaa.\n\nSilloin ovi aukeni uudestaan, mutta hiljaa ja varovasti ja herra\nTalouel astui hiipien sisään silmät luotuina kirjotuspöytään, jossa\nolivat englantilainen kirje ja sen alotettu käännös.\n\n\"No, kuinka sujuu Dakkasta saapuneen kirjeen käännös?\"\n\n\"Olen vasta sen alulla.\"\n\n\"Herra Théodore keskeytti sinut? Mitä hänellä oli täällä tekemista?\"\n\n\"Hän lainasi englantilais-ranskalaisen sanakirjan.\"\n\n\"Mitä hän sillä tekee? Eihän hän osaa sanaakaan englannin kieltä?\"\n\n\"Sitä hän ei sanonut.\"\n\n\"Eikö hän myöskin tahtonut tietää mitä puhutaan tuossa kirjeessä?\"\n\n\"Enhän ole vielä ehtinyt kuin ensimmäiseen lauseeseen.\"\n\n\"Ethän toki aikone uskotella minulle, ettet ole sitä lukenut?\"\n\n\"En ole kääntänyt kuin muutamia rivejä.\"\n\n\"Et ole kirjoittanut ranskaksi, mutta olet kyllä lukenut sen.\"\n\nPerrine ei vastannut.\n\n\"Mutta nyt kysyn _minä_ sinulta oletko lukenut sen; ehkä olet hyvä ja\nvastaat siihen.\"\n\n\"En voi vastata.\"\n\n\"Minkätähden et?\"\n\n\"Sentähden että herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään\ntästä kirjeestä.\"\n\n\"Tiedät varsin hyvin että herra Vulfran ja minä olemme yhtä. Kaikki\nhänen käskynsä ja määräyksensä kulkevat minun kauttani ja kaikki hänen\njakelemansa palkinnot ja lahjat tapahtuvat myöskin minun kauttani;\nminun täytyy senvuoksi tuntea kaikki, mikä koskee häntä.\"\n\n\"Hänen yksityiset asiansakin?\"\n\n\"Vai niin! Tämä kirje koskee siis yksityisiä asioita?\"\n\nPerrine huomasi joutuneensa ansaan, mutta vastasi kuitenkin\nrauhallisesti:\n\n\"Sitä en ole sanonut, mutta kysyin vain täytyykö minun ilmottaa kirjeen\nsisällys teille, vaikka se sisältäisi ainoastaan yksityisiä asioita.\"\n\n\"Semmoiset minun juuri täytyy saada tietää herra Vulfranin omaksi\neduksi. Et tiedä sinä, että hän on tullut kivulloiseksi suruista, jotka\novat olleet vähällä surmata hänet. Jos hänelle tulee joku odottamaton\nuutinen, iloinen tahi surkea, ja se kerrotaan hänelle äkkiarvaamatta,\nniin voi se olla syynä hänen kuolemaansa. Siinä syy minkätähden minun\ntäytyy edeltäpäin tietää kaikki mikä koskee häntä, niin että voin\nvalmistaa häntä vastaanottamaan tiedot; sentähden ei käy päinsä, että\nmuitta mutkitta luet hänelle käännöksesi.\"\n\nKaiken tuon herra Talouel lausui mielistelevän hellällä äänellä, joka\nei ensinkään muistuttanut hänen tavallista tylyä ja kiukkuista\nkäytöstänsä.\n\nKun Perrine oli äänettä ja katseli häntä vallan kalpeana pelosta, niin\nhän jatkoi:\n\n\"Toivon sinulla olevan senverran järkeä, että käsität mitä olen sanonut\nja kuinka on tärkeätä meille kaikille koko seudulle, joka kokonaan saa\nelantonsa herra Vulfranin tehtaista, sinullekin joka olet saanut niin\nhyvän paikan hänen luonansa se kun aikaa myöten voi tulla vieläkin\nparemmaksi, ettei hänen terveyttänsä minkäänmoinen äkkiarvaamaton\nmielenliikutus saa vahingoittaa. Hän kyllä vielä näyttää sangen\nvoimakkaalta, mutta se on vaan ulkokiiltoa; surut ovat murtaneet hänen\nterveytensä ja näkönsä menettäminen on saattanut hänet epätoivoon.\nSiinä kylliksi meille tehdä työtä hänen puolestansa ja koettaa\nhuojentaa hänelle elämän katkeruutta ja etenkin se on minun\nvelvollisuteni, siitä syystä että hän luottaa minuun ja minä olen hänen\nsijaisenansa.\"\n\nEllei Perrine olisi ennen kuullut mitään herra Talouelista, niin hänet\nvarmaankin nuo viekkaat sanat olisivat kietoneet pauloihinsa; mutta nyt\nhän muisteli mitä äsken oli kuullut huonekumppaniensa, noiden\nyksinkertaisten työnaisten puhetta ynnä herrojen Fabryn ja Mombleuxin\nkeskustelua, he kun olivat arvostelukykyiset. Hän ei siis voinut\nepäillä heidän puheensa todenperäisyyttä, eikä siis luottaa tirehtöörin\nsanoihin eikä vilpittömyyteen. Herra Talouel varmaankin tahtoi saada\nhänet kielimään, siinä kaikki ja onnistuaksensa hän ei kammoksunut\nmitään, vaan olivat kaikki keinot hyvät: valhe, petos ja pelotus. Ehkä\nhän kuitenkin olisi joutunut ansaan ellei Théodore vähää ennen olisi\nkäynyt siellä samoilla asioilla, tirehtööri ei ollut veljenpoikaa\nvilpittömämpi, siitä hän oli aivan varma. Kumpikin tahtoi tietää mitä\nsisälsi Dakkasta tullut kirje, siinä kaikki. Varmaankin herra Vulfran\ntarkoitti juuri heitä sanoessaan: \"Jos joku rohkenee tulla urkkimaan\nsinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa\nsyytä arveluihin.\" Ja herra Vulfrania, joka tietysti tunsi heidät,\nhänen tietysti piti totella välittämättä toisten vihasta ja kiukusta,\nvaikka tulisikin vastaisuudessa niiden esineeksi.\n\nTalouel seisoi hänen edessänsä nojautuneena kirjotuspöytään, kumartuen\nhänen puoleensa ja tuimasti katsellen häntä silmiin. Perrinen täytyi\nkoota kaikki rohkeutensa vastatessansa hänelle vähän epäselvällä, mutta\nkuitenkin vakavalla äänellä:\n\n\"Herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä\nkirjeestä.\"\n\nHerra Talouel ojensihen suoraksi vallan raivoissansa tuosta\nvastauksesta, mutta tyyntyi heti jälleen, kumartui Perrinen puoleen ja\nlausui mielistelevästi, melkein hyväilevän hellästi:\n\n\"Ei kenellekään, sehän on juuri minulle, sillä minähän olen herra\nVulfranin toinen minä, samaa kuin haa itse.\"\n\nPerrine ei vastannut.\n\n\"Oletko vallan höperö?\" hän huudahti pois suunniltaan vihasta.\n\n\"Varmaankin olen.\"\n\n\"Koeta ainakin käsittää, että sinun pitää olla järkevä, jos mielit\nsäilyttää itsellesi paikan, jonka herra Vulfran on sinulle antanut, ja\nettet voi sitä pitää kun järkeä sinulta puuttuu. Sentähden on minun\npakko avun asemasta, jota aioin tarjota sinulle, lähettää sinut pois.\nYmmärrätkö sen?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Hyvä! Mieti siis mimmoista sinun on tänään ja mimmoista huomenna\nheitettynä maantien varaan, ja päätä sitten. Illalla tahdon\nvastauksesi.\"\n\nHän viipyi hetkisen nähdäksensä epäröikö tyttö ja hiipi sitten ulos\nyhtä hiljaa kuin oli tullutkin.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesyhdes luku.\n\n\n\"Mieti!\"\n\nHän olisi tahtonut miettiä, mutta miten siihen olisi aikaa, kun herra\nVulfran odotti?\n\nHän ryhtyi siis uudestaan työhön toivoen työn kestäessä ehkä\nrauhottuvansa ja sitten voivansa paremmin miettiä asemaansa ja mitä oli\ntehtävä.\n\n    'Suurin vaikeus on meillä tiedusteluissamme, niinkuin äsken\n    mainitsin, siinä että niin monta vuotta on kulunut rakkaan\n    poikanne herra Edmond Paindavoinen naimisista. Samalla täytyy\n    minun tunnustaa, että, kun en enää voinut saada tietoja\n    kunnioitettavalta isä Leclerciltä, joka toimitti vihkimisen,\n    niin en ensinkään ollut selvillä mistä alottaa kuulusteluitani\n    ja minun täytyi senvuoksi monelta taholta poimia tietoja\n    voidakseni kyhätä teille edes vähänkään tyydyttävän vastauksen.\n\n    Niistä tiodoista selvenee että hän joka tuli herra Edmond\n    Paindavoinen puolisoksi, oli nuori neiti jolla oli monta\n    kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä,\n    nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa, puhumattakaan\n    ulkonaisista avuista, jotka, vaikka ovatkin katoavaisia,\n    kuitenkin usein ovat erittäin tärkeitä tämän mailman turhuuksiin\n    kiintyneelle sydämelle.'\n\nNeljä kertaa hän uudestaan alotti tätä lausetta, joka oli tämän\nmutkikkaan kirjeen mutkikkain kohta, mutta hän oli päättänyt kääntää\nsen sanasta sanaan. Jos hän ei ollutkaan tyytyväinen työhönsä, niin hän\nkuitenkin tiesi koettaneensa parasta.\n\n    'Se aika on jo ohitse, jolloin hindulaisnaisten tietomäärä\n    rajottui ainoastaan tietoon miten sievästi käyttäytyä, suloisesti\n    nousta seisomaan ja jälleen istahtaa ja jolloin kaikki sen\n    ulkopuolella olevat tiedot muka olivat alentavaisia. Nykyään\n    on Indiassa syntyperäisessä kastisäädyssäkin paljon sangen\n    sivistyneitä ja lukeneita naisia, jotka muistavat lukujen ennen\n    aikaan Intiassa olleen Sarasoati jumalattaren suojeluksen\n    alaisena. Äsken mainittu nuori nainen kuuluu niiden joukkoon ja\n    sekä hänen isänsä että äitinsä kuuluivat brahmanisäätyyn, se on,\n    hindulaisten puhetavan mukaan kahdesti syntyneiden luokkaan. He\n    tulivat onnellisiksi siten, että kunniarvoisa isämme Leclerc\n    käänsi heidät yksinään autuaaksi saattavaan uskoon ja heidät\n    otettiin roomalais-katolilaisen apostolisen kirkon helmaan.\n    Pahaksi onneksi lähetystoimellemme täällä Intiassa on kastilaitos\n    kaikkivoipa, niin että ken heittää uskonsa, menettää myöskin\n    kastinsa, se on, säätynsä, arvonsa ja kunnallisasemansa. Niin\n    kävi tämänkin perheen, joka ainoastaan kääntymisensä vuoksi\n    kristinuskoon hindulaisten silmissä muuttui jonkinlaiseksi\n    pariaksi, hylyksi.\n\n    Tästä oli luonnollisena seurauksena että mainittu perhe hindulaisen\n    ylimyspiirin hylkäämänä etsi eurooppalaisten seuraa ja sen\n    seurauksena taas oli läheinen ystävyys ja kauppayhteys erään\n    ranskalaisen perheen kanssa ynnä suuremmoisen musliinitehtaan\n    perustaminen nimeltä Doressang (intialainen) ja Bercher\n    (ranskalainen).\n\n    Bercherin perheessä herra Edmond Paindavoin tutustui neiti Marie\n    Doressanyyn ja rakastui häneen. Sen helposti käsittää siitä,\n    että neiti todellakin oli semmoinen, jommoiseksi äsken koetin\n    kuvailla häntä. Kaikki hänestä saamani tiedot ovat siinä\n    yhdenpitävät, mutta itse puolestani en voi mitään sanoa, kun\n    tulin tänne Dakkaan hänen jo muutettuaan täältä pois.\n\n    Kerrotaan heidän avioliitollansa olleen paljo esteitä. Miksi?\n    Siinä on kysymys johon en tiedä antaa minkäänlaista vastausta.\n\n    Olkoon miten hyvänsä, niin tuli avioliitosta kuitenkin täysi\n    tosi ja kirkossamme kuonianarvoisa isä Leclerc antoi kirkollisen\n    siunauksen herra Edmond Paindavoinelle ja neiti Marie Doressanylle.\n    Avioliitto on täydellisesti merkitty kirkonkirjoihimme ja voin\n    minä, jos vaan tahdotte, lähettää teille siitä kopion.\n\n    Neljä vuotta asui herra Edmond Paindavoine vaimoineen appensa\n    kodissa ja siellä Herra armossansa lahjotti heille lapsen,\n    pienen tytön. Heidän jälkeenjättämänsä muistot Dakkassa ovat\n    heille mitä suosiollisimmat ja kaikki, jotka ovat tunteneet\n    heitä kiittävät heitä aviokumppanien esikuviksi, vaikka ehkä\n    olivat vähän kiintyneet maallisiin huvituksiin, mutta olivathan\n    he nuoria, niin että pitää antaa nuoruudelle se anteeksi.\n\n    Doressanyn ja Bercherin kauppaliike oli kauan sangen kukoistava,\n    mutta sai sittemmin kärsiä suuria vahinkoja ja joutui lopulta\n    vararikkoon. Herra ja rouva Doressany kuolivat jotenkin peräkkäin\n    ja Bercherin perhe muutti takaisin Ranskaan. Herra Edmond\n    Paindavoine matkusti sisämaahan ja rupesi kasvien ynnä\n    kaikenlaisten harvinaisten kapineiden kokoilijaksi englantilaisille\n    kauppiaille. Hänellä oli mukanaan matkoillansa puolisonsa ja\n    pieni noin kolmivuotinen tyttönsä.\n\n    Hän ei ole sen jälkeen palannut Dakkaan, mutta olen kuullot\n    eräältä hänen ystävältänsä hänen monta kertaa kirjottaneen sinne\n    ja rouva Paindavoinen olleen kirjeidenvaihdossa isä Leclercin\n    kanssa. Eräs veljistämme on viimemainitulta kuullut perheen monta\n    vuotta asuneen Debrassa, jonka kaupungin, ollen Tibetin ja\n    Himalaijan rajalla, herra Paindavoine oli valinnut matkojensa\n    keskustaksi, ne kun lienevät olleet hyvin tuottavat.\n\n    En tunne Dehraa, mutta meillä on siellä lähetysasema ja jos\n    luulette olevaa tiedusteluillenne eduksi, niin mielelläni\n    kirjotan veljillemme sinne, joka ehkä voisi silloin helpottaa\n    niitä.'\n\nVihdoin se siis oli valmiiksi käännetty tuo kauhea kirje ja malttamatta\nkääntää kohteliasta loppulausetta hän kokosi lehdet ja riensi herra\nVulfranin luokse, joka maltittomasti käveli edestakaisin huoneessansa\nlukien askeleitansa yhtä paljon rauhottaaksensa mieltään kuin\nestääksensä törmäyksiä vasten seinää.\n\n\"Olet käyttänyt paljon aikaa tuohon\", hän lausui.\n\n\"Kirje on pitkä ja vaikea.\"\n\n\"Eikö kukaan ole käynyt sinua häiritsemässä? Luulen kuulleni huoneesi\noven kaksi kertaa auenneen ja sulkeutuneen.\"\n\nKun herra Vulfran kysyi, niin Perrine katsoi olevansa velvollinen\nsanomaan hänelle totuuden. Kentiesi se juuri oli ainoa rehellinen ja\noikea selvitys kaikkiin kysymyksiin, joita oli miettinyt löytämättä\ntyydyttävää vastausta.\n\n\"Herrat Théodore ja Talouel ovat käyneet huoneessani.\"\n\n\"Ah, vai niin!\"\n\nHerra Vulfran näkyi aikovan kysyä enempää, mutta muutti mieltänsä ja\nlisäsi:\n\n\"Kirje ensiksi, niin saan sitten kuulla lisàà, istu tähän viereeni ja\nlue verkkaan ja selvästi, korottamatta ääntäsi.\"\n\nPerrine teki niin kuin oli käsketty ja luki enemmän heikolla kuin\nkovalla äänellä.\n\nVähä väliä herra Vulfran keskeytti lukemisen toistaen sanoja, mutta\nainoastaan itseksensä kääntymättä Perrinen puoleen.\n\n\"... Aviokumppanien esikuvat...\"\n\n\"... Maallisia huvituksia...\"\n\n\"... Englantilaisia kauppahuoneita... mitä kauppahuoneita?\"\n\n\"... Eräs heidän ystävistänsä... kuka?\"\n\n\"... Mihin asti kesti tuota kirjeenvaihtoa?\"\n\nJa Perrinen lopetettua lukemisensa supistui vanhuksen käsitys kirjeen\nsisällyksestä seuraavaan:\n\n\"Lorua, tyhjää puhetta kaikki tyynni! Ei ainoatakaan nimeä.\nEikä ainoatakaan ajanmäärää. Miten tuommoiset ihmiset ovat\nepäkäytännöllisiä!\"\n\nKun hän lausui nuo muistutukset enemmän itsekseen, niin Perrine ei\nkatsonut voivansa vastata niihin ja siten syntyi äänettömyys, jonka\nherra Vulfran katkaisi vasta kotvasen kuluttua.\n\n\"Osaatko kääntää ranskan kielestä englanniksi samaten kuin englannin\nkielestä ranskaksi?\"\n\n\"Kyllä, ellei ole liian vaikeita lauseita.\"\n\n\"Sähkösanomiakin?\"\n\n\"Kyllä luulen.\"\n\n\"Hyvä, istu sitten tuohon pieneen pöytään ja kirjota.\"\n\nHän saneli:\n\n    'Isä Fildes\n        Lähetysasema\n            Dakka.\n\n    Kiitos kirjeestä. Vastatkaa sähköteitse, ystävän nimi, joka\n    tuntee kirjeenvaihdon. Mikä on niiden viimeinen päivämäärä?\n    Ilmoittakaa myöskin Dehralaisen veljen nimi. Mainitkaa hänelle\n    että kirjotan hänelle. Vastaus maksettu.\n\n                                              Paindavoine.'\n\n\"Käännä tämä englanninkielelle niin lyhyeen kuin mahdollista. Ei huoli\ntuhlata, kun sana maksaa 1 frangin 60 centimea. Kirjoita hyvin\nselvästi.\"\n\nPerrine käänsi sen helposti ja luki sitten ääneen.\n\n\"Montako sanaa?\" kysyi herra Vulfran.\n\n\"Englanniksi aeljäkymmentäviisi.\"\n\nHerra Vulfran laski ääneen:\n\n\"Se tekee seitsemänkymmentäkaksi sähkösanomasta jaa kolmekymmentäkaksi\nvastauksesta; yhteensä sataneljä frankia, jotka jätän sinulle. Mene\nsitten itse sähkösanomatoimistoon ja lue sanoma ääneen virkamiehelle\nniin että hän ei voi erehtyä.\"\n\nAstuessansa verannan poikki tapasi Perrine Talouelin, joka käveli\nsiellä tapansa mukaan kädet taskussa. Siellä hän oleskeli mielellään,\nsillä sieltä oli helppo nähdä kaikki mitä tapahtui tehtaan pihoissa ja\nkonttorirakennusten edustalla.\n\n\"Minne menet?\" hän kysäsi.\n\n\"Menen viemään sähkösanoman toimistoon.\"\n\nPerrinellä oli rahat toisessa kädessä, toisessa sähkösanoma. Herra\nTalouel veti sitä niin lujasti hänen kädestänsä, että Perrinen oli\npakko antaa se, jotta se ei revähtäisi. Herra Talouel rupesi heti\nlukemaan sitä, mutta kiukustui kovasti huomatessansa sen olevan\nenglannin kielellä.\n\n\"Tästä meidän tulee myöhemmin puhe, tiedä se\", hän lausui raivoissaan.\n\n\"Kyllä, tiedän sen, herra.\"\n\nVasta kello kolme hän jälleen näki herra Vulframnin tämän soittaessaan\nhäntä sisään ja tahtoessaan mennä ajelemaan. Monta kertaa Perrine oli\nkysellyt itseltään ken nyt tulisi Guillaumen sijalle. Mutta suuresti\nhän hämmästyi kun herra Vulfran, lähetettyään pois rengin, joka oli\najanut hevosen rappusten eteen, käski hänen nousta vaunuihin viereensä.\n\n\"Ajoithan erittäin hyvin eilen, miksikä et sitten tekisi samaten\ntänäänkin. Sitäpaitsi on minulla paljon sanottavaa sinulle ja silloin\non parasta, että olemme kahden kesken.\"\n\nVasta heidän päästyään kauppalasta, jossa heidän matkansa herätti yhtä\nsuurta uteliaisuutta kuin edellisenä päivänäkin ja vaunujen vieriessä\neteenpäin tasaista maantietä peltojen keskitse, missä heinänkorjuu oli\ntäydessä vauhdissaan, katkaisi herra Vulfran äänettömyyden. Perrineä\noikein pelotti ja hän olisi mielellään lykännyt hänen mielestään niin\nvaarallisen selityksen tuonnemmaksi.\n\n\"Sanoit äsken herra Théodoren ja herra Talouelin käyneen luonasi.\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Mitä he tahtoivat?\"\n\nPerrineä epäilytti ja hän jäi hetkiseksi vastaamatta.\n\n\"Minkätähden epäilet? Etkö ole velvollinen sanomaan minulle kaikki?\"\n\n\"Kyllä, herra, kyllä se on velvollisuuteni, mutta se ei estä minua\nolemasta kahden vaiheella.\"\n\n\"Ei pidä koskaan epäillä, kun on kysymyksessä velvollisuuden\ntäyttäminen. Jos luulet velvollisuudeksesi olla vaiti, niin älä sano\nmitään; jos luulet olevasi velvollinen vastaamaan kysymykseeni, niin\ntulee sinun tehdä se epäilemättä.\"\n\n\"Minä luulen että minun on velvollisuus vastata.\"\n\n\"Kerro sitten.\"\n\nPerrine kertoi todenmukaisesti kaikki mitä oli tapahtunut herra\nThéodoren ja hänen välillänsä, salaamatta tahi lisäämättä sanaakaan.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi herra Vulfran hänen lopetettuaan.\n\n\"Niin herra, siinä kaikki.\"\n\n\"Entä Talouel?\"\n\nHän kertoi tirehtöörin käynnistä yhtä tarkkaan kuin veljenpojankin\nhiukan muuttaen ainoastaan sitä, mikä koski herra Vulfranin sairautta,\nettei tarvinnut kertoa että paha uutinen valmistamatta kerrottuna voisi\ntuottaa kuoleman. Sitten hän myöskin kertoi miten Talouel ensimäisen\nyrityksen jälkeen koetti riistää sähkösanoman hänen kädestänsä eikä\nsalannut sitäkään, että Talouel oli käskenyt häntä päivätyön päätyttyä\ntulemaan hänen puheillensa.\n\nKertoessansa hän oli antanut Colon kulkea astuen. Hepovanhus käyttikin\nsitä vapautta hyväkseen ja astui vaan kävellen, nauttien vasta\nkuivaneiden heinien tuoksua, jota vieno tuulahdus toi hänen\nsieramiinsa, samalla kun kuului viikateitten sihinää niiden\nkatkaistessa kaunista heinää. Hepo silloin ehkä muisteli ensimmäisiä\nikävuosiaan jolloin vielä työhön kykenemättömänä juoksenteli niityillä\ntoisten varsojen parissa, aavistamatta, että hänenkin kohtalokseen\nvielä tulee vaunujen vetäminen pölyisillä maanteillä, kärsimykset ja\nraakojen ihmisten ruoskanlyönnit.\n\nPerrinen vaiettua ei herra Vulfran pitkään aikaan lausunut sanaakaan.\nPerrine, joka hänen tietämättään voi tarkasti tutkia hänen kasvojensa\nilmettä, luuli siitä huomaavansa tuskallisia tunteita, tyytymättömyyttä\nja surua. Vihdoin herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.\n\n\"Ennen kaikkea tahdon rauhoittaa sinua; ole varma siitä ettei mitään\npahaa sinulle tapahdu sen johdosta mitä nyt olet kertonut. Semmoinen\ntiedustelu ei saa uudistua, ja jos kukaan joskus tahtoisi kostaa\nsinulle tätä uljasta vastarintaa, niin minä kyllä osaan suojella sinua.\nSitäpaitsi olin minä syypää siihen mitä äsken tapahtui. Minä aavistin\nnäitä urkkimisyrityksiä kieltäessäni sinua puhumasta kenellekään tästä\nkirjeestä, joka kyllä on herättänvt eräiden uteliaisuutta eikä minun\nolisi pitänyt antaa sinua alttiiksi heidän juonilleen. Vastedes ei saa\ntapahtua samoin. Huomispäivästä alkaen saat muuttaa Benditin huoneesta,\njossa voivat käydä sinua tapaamassa ja asettua minun huoneeseeni pienen\npöydän ääreen, jossa tänä aamuna kirjoitit sähkösanoman. Enpä luule\nkenenkään rohkenevan minun läsnäollessani urkkia sinulta tietoja. Mutta\nsemmoiseen ehkä rohjetaan ryhtyà konttorin ulkopuolella illalla mummo\nFrançoisen luona. Sentähden et enää saa asua siellä vaan saat huoneen\nlinnasta ia atrioida minun kanssani. Arvaanpa saavani hyvinkin vilkkaan\nintialaisen kirje- ja sähkösanomavaihdon, josta en tahdo puhua\nkenellekään toiselle. Minun täytyy asettaa niin, ettei kukaan tohdi\nväkisin eikä viekkaudella riistää sinulta kirjeitä eikä sähkösanomia,\njotka ovat salassa pidettävät. Minun luonani olet turvassa. Sitäpaitsi\ntämä on vastaus niille, jotka ovat koittaneet houkutella sinua puhumaan\ntahi aikovat vielä kerran koettaa taivuttaa sinua siihen. Ja lopuksi se\non palkintona sinulle.\"\n\nPerrine, jota tämä kaikki alussa oli pelottanut rauhoittui sangen pian;\nmutia ilo oli siihen määrin vallannut hänet, ettei hän saanut sanaakaan\nlausutuksi.\n\n\"Rupesin heti luottamaan sinuun kuullessani miten urhoollisesti olet\nkestänyt taisteluss hätää ja kurjuutta vastaan\", jatkoi herra Vulfran.\n\"Kun on rohkea ja uskalias kuin sinä olet ollut, niin on myöskin\nrehellinen. Olen nyt saanut todistuksen siitä, etten ole erehtynyt ja\nettä voin luottaa sinuun ikäänkuin olisin tuntenut sinua jo kymmenen\nvuotta. Olet varmaankin tultuasi tänne kuullut minua mainittavan\nkateudella: olla herra Vulfranin vaatteissa, mikä onni! Tosiasia on\nettä elämäni on kova, sangen kova, katkera, kurja, katkerampi kuin\nhalvimman työmieheni. Mitä on rikkaus ilman terveyttä sen nauttimiseen?\nKaikista taakoista raskain. Ja sen taakan alle painun näännyksiin asti.\nJokainen aamu on mielessäni että seitsemäntuhatta työmiestä saa minun\nkauttani toimeentulonsa; heidän puolestansa minun pitää ajatella,\nahkeroida ja toimia ja jos kuolen, niin on se onnettomuus heille\nkaikille, köyhyyttä ja kurjuutta monelle, ehkä kuolemakin. Minun\npitäisi kulkea heidän eturivissänsä edustaen tätä kauppahuonetta jonka\nolen perustanut ja joka on iloni, ylpeyteni... ja minä olen sokea!\"\n\nHän vaikeni ja tuon kaiken valituksen katkeruus nosti liikutuksen\nkyyneleet Perrinen silmiin. Pian herra Vulfran kuitenkin jatkoi:\n\n\"Olet varmaankin työväeltä kuullut ja olet sitäpaitsi äsken käännetystä\nkirjeestä huomannut, että minulla on poika. Mutta tämän pojan ja minun\nvälilleni on syntynyt eripuraisuutta, jota en monesta syystä tahdo\nselittää sinulle, eripuraisuutta, joka, hänen vastoin tahtoani\nmennessään naimisiin, yltyi varsinaiseksi välimme rikkoutniseksi,\nvaikkei rakkauteni häneen siltä ole sammunut, sillä minä rakastan häntä\nvieläkin näin monen vuoden poissa olon jälkeenkin yhtä paljon kuin\nennen, rakastan häntä, ikäänkuin hän yhä vieläkin olisi kasvattamani\nlapsi. Ja muistellessani häntä, se on päivin öin, jotka nykyään ovat\nminulle niin pitkät, niin lapsen minä aina sokeilla silmilläni näen\nedessäni. Mutta poikani pitää vierasta naista parempana, joka rakastaa\nhäntä ja jonka hän on tehnyt puolisoksensa, vaikka semmoinen avioliitto\non laiton ja siis mitätön. Hän ei ole palannut minun luokseni, vaan\nelää mieluummin hänen kanssansa, kun en tahtonut enkä voinut ottaa\nvaimoa vastaan. Olen toivonut hänen mukautuvan, hän puolestansa on\nvarmaankin luullut minun peräytyvän. Mutta me olemme kumpikin samaa\npuuta: ei kumpikaan meistä taivu. Sen jäljestä en ole kuullut hänestä\nmitään. Kuitenkin odotin sairastettuani hänen palaavan sillä hän\nvarmaankin siitä tiesi, sillä minulla on perustetuita syitä uskoa, että\nhänellä on tarkat tiedot kaikesta mitä täällä tapahtuu. Hän ei ole\npalannut. Varmaankin tuo huono nainen pidättää hänet luonaan. Ei siinä\nkyllä, että hän on riistänyt hänet minulta... nyt hän vielä estää häntä\ntulemasta takaisinkin, tuo katala ihminen!...\"\n\nPerrine kuunteli hengähtämättä katse kokonaan riippuen herra Vulfranin\nhuulissa. Viimeisiä sanoja kuullessaan hän vastasi:\n\n\"Isä Fildesin kirjeessä seisoo: Nuori neiti, jolla oli monta\nkiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä,\nnöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa; ei puhuta sillä tavoin\nkatalasta olennosta.\"\n\n\"Mitä kirje merkitsee todellisuuden rinnalla? Ja syy minkätähden vihaan\nhäntä katkerimman vihan vimmalla on se, että hän on riistänyt minulta\npoikani, sen sijaan että luopuisi hänestä niinkuin sopii hänen\nkaltaisellensa olennolle, niin että poikani voisi palata ja astua\nhänelle kuuluvalle paikalle. Sen sijaan olemme nyt erotetut\nhänen kauttansa ja sinä näet miten en, huolimatta kaikista\ntiedustelemisistani, edes tiedä missä hän oleskelee. Voit myöskin\nhuomata että suuret vaikeudet ovat noiden tiedustelujen esteenä ja\nniitä vaikeuksia lisää vielä seikat, joita nyt selitän sinulle, vaikka\ntuskin niin nuorella ijällä vielä käsität niitä. Mutta sinun täytyy\nkoettaa syventyä niihin niin paljon kuin mahdollista, sillä minä luotan\nsinuun ja sentähdcn tahdon turvautua sinun apuusi tiedusteluissani.\nPoikani pitkä poissaolo, rikkoutunut välimme, pitkä aika siitä kuin\nviimeksi olen kuullut hänestä mitään ovat pahaksi onneksi herättäneet\neräiltä tahoilta toiveita... Jos poikani ei ole täällä astumassa minun\nsijalleni, kun itse olen kykenemätön johtamaan tätä laitosta, ja\nperimässä minua kuolemani jälkeen, ken silloin saa tämän paikan? Kenen\nomaksi tämä rikkaus silloin joutuu? Käsitätkö mitä toiveita piilee\nnoiden kusymysten takana?\"\n\n\"Jotakuinkin, herra.\"\n\n\"Hyvä on! Jopa olen tyytyväisempi siihen, ettet kokonaan käsitä sitä.\nNyt on luonani henkilöitä, joiden pitäisi auttaa minua ja olla minulla\ntukena mutta jotka sen sijaan katsovat poikani kuoleman eduksensa ja\njotka juuri sentähden, etcä nuo toiveet ovat panneet heidän päänsä\npyörälle, luulottelevat hänen kuolleen. Poikaniko kuollut! Voisiko\nsemmoinen olla mahdollista? Olisiko Jumala tahtonut rangaista minua\nniin kauhealla onnettomuudella! He voivat sen uskoa... minä en. Mitäpä\nminulla on maailmassa tekemistä, jos Edmondini on kuollut? Luonnonlaki\non että lapset kadottavat vanhempansa eivätkä vanhemmat lapsiansa.\nNiin, on tuhat syytä toinen toistaan luonnollisempia, jotka todistavat\nnoiden toiveiden hulluuden. Jos Edmond olisi kuollut tapaturmaisesti\nniin olisin saanut siitä ilmoituksen; hänen leskensä olisi ollut\nensimmäinen, joka olisi ilmottanut siitä minulle. Ei, Edmond ei ole, ei\nvoi olla kuollut; olisin sangen huono isä jos uskoisin sitä!\"\n\nPerrine ei enää katsellut herra Vulfrania, sillä hän oli kääntänyt\npäänsä toisaalle, ikäänkuin peittääksensä sen, vaikka herra Vulfran ei\nvoinut sitä nähdä.\n\n\"Toiset, he jotka eivät luota häneen niinkuin minä, he soisivat hänen\nkuolleen ja se juuri selittää heidän uteliaisuutensa ja minun\nvarovaisuuteni, jotta tiedustelemiseni pysyisivät salassa. Minä selitän\nsen sinulle suoraan. Ennen kaikkea sentähden, että olet selvillä siitä\nmitä vaadin sinulta, nimittäin että autat minua löytämään poikani ja\nminä olen varma siitä että sydämestäsi tahdot siinä palvella minua. Ja\ntoiseksi sentähden, että aina on ollut tapani kulkea suoraan\npäämaaliani kohti ja suoraan sanoa mikä on aikomukseni. Välistä he\neivät ole tahtoneet uskoa sitä ja ovat luulleet minun tahtovan viskata\nheille sumua silmiin, mutta siinä he ovat aina pettyneet. On jo\nkoetettu viekoitella sinua kiertämään kieltoani; he kyllä koettavat\nuudestaankin ja eri tahoilta. Nyt tiedät olla varuillasi ja siitä minä\njuuri tahdoin puhua.\"\n\nHe olivat jo ehtineet niin pitkälle, että Hercheuxin tehtaat olivat\nnäkyvissä, vaikka ne olivat etäisimmät Maraucourtista.\n\nPerrine liikutuksen vallassa ja vavisten etsi sanoja vastataksensa,\nmutta ei keksinyt sopivia. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kuristuisi ja\nhuulet olivat kuivuneet.\n\n\"Ja minä\", hän huudahti viimein, \"minä tahtoisin sanoa että kaikesta\nsydämestäni tahdon palvella teitä, herra, vaikken osaa oikein lausua\nsitä.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskahdes luku.\n\n\nLopetettuaan tavallisen käyntinsä tehtaissa ei herra Vulfran ajattanut\nitseänsä konttoriin niinkuin tavallista, vaan käski Perrinen ajamaan\nsuorastaan linnalle. Ja ensi kerran Perrine kulki siitä kullatusta\nristikkoportista, joka oli alallaan mestariteos ja jota, niinkuin\nsanottiin, eräällä kuninkaalla ei viimeisessä maailmannäyttelyssä ollut\nvaraa ostaa. Sitä ei kuitenkaan rikas tehtaanomistaja katsonut liian\nkalliiksi hankkiakseen maalaisasuntoonsa.\n\n\"Aja suurta ajotietä!\" käski herra Vulfran.\n\nEnsimmäisen kerran Perrine nyt läheltä näki nuo suuren suuret\nkukkaryhmät, joita ennen oli kaukaa ihaillut ainoastaan hehkuvan\npunaisina tahi ruusunkarvaisina täplinä vehreällä samettivaipalla.\nTottuneena tiehen juosta hölkytti hepo vanhus itsestään tuttua tietä\nPerrinen tarvitsematta huolehtia ohjaksista. Sentähden hänellä oli\nhyvää tilaisuutta mielin määrin katselemaan ympärillensä ja ihailemaan\ntuon ihanan puiston kukkakoreja ja ryhmikköjä ynnä pensastoja. Siellä\nkaikki hoidettiin yhtä huolellisesti ja laitettiin yhtä komeaksi kuin\njos omistaja aamuin ja illoin kulkisi niitä tarkastelemassa ja\nihailemassa.\n\nIhan itsestään seisahtui vanha Cocokin leveiden rappusten eteen, jossa\nvanha palvelija jo portinvartian kellon ilmoituksen johdosta seisoi\nvalmiina odottamassa herraansa.\n\n\"Bastien, oletko siellä?\" kysyi herra Vulfran astumatta alas vaunuista.\n\n\"Kyllä minä olen täällä.\"\n\n\"Mene saattamaan tämä nuori neiti perhoshuoneeseen, jossa hän saa asua\nja pidä huolta siitä, että hän saapi kaikki mitä tarvitsee\npukemiseensa. Kata hänellekin pöytään, mutta mene ensin kutsumaan\nFeliks tänne, sillä hänen tulee ajaa minut takaisin konttoriin.\"\n\nPerrine arveli itseksensä oliko oikein hereillä.\n\n\"Päivällinen syödään kello kahdeksan\", lausui herra Vulfran, \"siihen\nasti olet vapaa.\"\n\nPerrine astui alas vaunuista ja seurasi kamaripalvelijaa huumautuneena,\nlumoutuneena ikäänkuin hänet vietäisiin ihmeelliseen loihtulinnaan.\n\nJa ruhtinaallinen olikin tuo muhkeansuuri eteinen komeine, leveine\nvalkoisine marmoriportaineen, joissa pehmoiset matot muodostivat\npunaisen kulkutien. Eikö tämä ollut oikea lumolinna? Jokaisessa\nporrasjaksossa komeat, loistavat kukat kurkistivat esiin rehevien\nlehtikasvien väliltä ja niiden hurmaava lemu täytti ilman suloisella\ntuoksulla.\n\nBastien saattoi hänet toiseen kertaan ja avasi siellä oven astumatta\nsisään.\n\n\"Lähetän tänne heti kamarineitsyen\", hän lausui ja meni alas takaisin.\n\nEnsin Perrine astui pieneen pimeänlaiseen eteiseen ja sieltä suureen\nhyvin valoisaan huoneeseen. Sen seinät olivat peitetyt elefantinluun\nvärisellä vaatteella, jolle oli tiheään sirotettu kaikenvärisiä koreita\nperhosia, huonekalut olivat täplikästä vaahteraa ja vaaleanharmaalle\nlattiamatolle oli ikäänkuin ripoteltuna kirjavia heleänvärisiä\nmetsäkukkia niinkuin tuhatkaunoja, unikukkia, ruiskukkia ja voikukkia.\n\nMitenkä tuo kaikki oli uutta ja kaunista. Hän ei vielä ollut tointunut\nihmettelystänsä, vaan huvittelihe astumalla sinne tänne pehmoisella\nmatolla, johon jalka vajosi joka askeleella, kun kamarineitsyt astui\nsisään.\n\n\"Bastien on käskenyt minut tänne kuulustelemaan, voinko olla teille,\nneiti, miksikään avuksi.\"\n\nHarsomyssyinen, vaaleapukuinen kamarineitsyt sen palveluksessa, joka\nmuutamia päiviä aikaisemmin nukkui ruokomajassa kaislakimpuilla pienen\nlammikon reunalla sammakkojen ja ojamyyrien seurassa! Totta tosiaan\ntarvittiin vähäisen aikaa kotiutua semmoisissa uusissa oloissa.\n\n\"Kiitoksia paljon\", lausui Perrine viimein \"mutta... minä en luule\ntarvitsevani mitään.\"\n\n\"Mutta, ehkä suvaitsette minun näyttää teille huonetta.\"\n\n\"Huoneen näyttämisellä\" hän tarkoitti sitä, että avasi peilikaapin\novet, näytti missä oli vaatesuoja sekä avasi peilipöydän laatikot,\njotka olivat vallan täynnä kaikenlaisia harjoja, saksia, saippuoita, ja\npullosia. Sen tehtyä hän painoi sormellaan erästä seinässä olevaa\nnappia.\n\n\"Tämä oo soitinkello\", hän lausui, \"ja tässä toinen valaistusta\nvarten.\"\n\nHän painoi nappulaa ja samassa silmänräpäyksessä huonetta, eteistä ja\npukukammiota valaisi häikäisevä valo, joka kuitenkin heti jälleen\nsammui. Perrinestä tuntui samalta kuin ollessaan tuolla aukealla\ntasangolla Pariisin läheisyydessä, kun rajuilma hänet saavutti, jolloin\ntietä valaisi salamoiden pelottava välke tai joutui se synkkien\nvarjojen peittoon.\n\n\"Olkaa hyvä, neiti, soittakaa milloin tarvitsette apua painamalla tätä\nnappulaa: Kerran Bastieniä tarvittaessa, kaksi kertaa minua varten.\"\n\nMutta \"netti\" tahtoikin mieluimmin olla yksinään, yhtä paljon itse\ntutkiaksensa huonettansa kuin myöskin tointuaksensa ja kootaksensa\najatuksensa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, jota oli sinä aamuna\nhänelle tapahtunut.\n\nMitä ihmeellisiä ja odottamattomia tapauksia muutamassa tunnissa! Ken\nolisi aamulla voinut aavistaakaan, että juuri nuo samaiset Théodoren ja\nTalouelin lausumat uhkaukset, jotka näyttivät hänestä niin\nvaarallisilta, lopuksi kääntyisivät hänelle semmoiseksi onneksi! Olihan\noikein naurettavaa ajatella että juuri heidän vihamielisyytensä olisi\nhänen menestymisensä välikappaleena!\n\nJoka tapauksessa hän olisi makeasti nauranut, jos olisi ollut\ntilaisuudessa näkemään tirehtöörin naaman hänen konttorin rappujen\nedessä ottaessansa vastaan isäntäänsä.\n\n\"Luulenpa tuon tytön tehneen itsensä syypääksi johonkin virheeseen tahi\ntuhmuuteen.\"\n\n\"Ei suinkaan.\"\n\n\"Mutta onhan teillä Feliks ajajana!\"\n\n\"Jätin hänet ohi ajaessani linnaan, jotta hän saisi tilaisuutta\nsiistiytyä päivälliselle.\"\n\n\"Päivällisellekö! Arvelen...\"\n\nHän oli niin ällistynyt, ettei heti voinut keksiä mitä luulla ja\narvella.\n\n\"Minä puolestani arvelen\", lausui herra Vulfran, \"ettette tiedä mitä\narvella.\"\n\n\"Minä arvelen hänen saavan atrioida teidän seurassanne.\"\n\n\"Aivan oikein. Olen jo kauan aikaa toivonut lähelleni jotakuta\nuskollista hienotunteista ja älykästä henkilöä, johon voisin täydelleen\nluottaa. Tämä pikku tyttö näyttää juuri omaavan nuo ominaisuudet.\nLahjakas hän on, sen tiedän, uskollinen ja hienotunteinen hän on\nmyöskin, sen olen jo kokenut.\"\n\nTuo lausuttiin minkäänlaisetta äänenpainotta, mutta kuitenkin\nsemmoisella tavalla että Talouel ei voinut erehtyä sen tarkotuksesta.\n\n\"Olen siis ottanut hänet palvelukseeni, ja kun en tahdo saattaa häntä\nerityisiin kiusauksiin... en hänen itsensä tähden, sillä minä olen\nvarma siitä, että hän ne kyllä voittaa, vaan muiden suhteen... joka\npakottaisi minua erottamaan nuo muut läheisyydestäni...\"\n\nNyt hän pani sanoihinsa huomattavaa painoa:\n\n\"Olkoon miten tahansa, niin hän ei enää joudu pois läheisyydestäni.\nTäällä hänen tulee työskennellä omassa huoneessani ja muutenkin hän saa\nseurata minua kävelyilläni ja atrioida omassa pöydässäni. Tulevathan\natriani vähäisen iloisemmiksi. Ja sitäpaitsi hän saa asua linnassa.\"\n\nTalouel oli sillä välin ehtinyt tointua hämmästyksestään, ja kun ei\nollut hänen luonteensa eikä muutenkaan tapansa mukaista millään tavalla\nvastustaa isäntäänsä, niin hän vastasi:\n\n\"Luulen teidän tulevan tyytyväiseksi, johon teillä mielestäni on täysi\noikeus.\"\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\nTuon keskustelun aikana istui Perrine, käsi nojautuneena ikkunalautaan,\nhaaveksivasti katsellen tuota ihanaa kuvaa joka levisi hänen silmäinsä\neteen: puiston kukkakenttiä, kauppalaa kirkkoineen ja taloineen,\nniittyjä, lammikoita, joiden pintoja auringon vinosäteet hopeoitsivat\nja niiden toisella puolella pientä metsikköä, missä hän saman päivän\niltana, jolloin oli saapunut, istui ja luuli kuulevansa äitinsä hellän\näänen suloisen hiljaa kuiskaavan: 'Näen sinut onnellisena'.\n\nHän oli aavistanut mitä tulevaisuus kantoi helmassaan, tuo kallis äiti,\nja nuo suuret päivänkukkarat olivat tutkineet hänen lausumansa\nennustukset sekä puhuneet totta nekin: Onnellinen, niin semmoiseksi hän\nnyt oli tulemassa. Ja vaikka hänen toiveensa eivät vielä olleet\ntoteutuneet, eikä hän edes vielä ollut ehtinyt kuin alulle vain, niin\ntäytyy kuitenkin myöntää hänen olevan hyvällä aiulla. Jospa hänellä\nvain olisi kärsivällisyyttä; jospa hän vain malttaisi odottaa niin\nselviytyisi kaikki ikäänkuin itsestään. Eihän sitäpaitsi ollut\nminkäänlaista kiirettä. Eihän tässä linnassa, josta hän niin pian oli\nlöytänyt tyyssijan, häntä uhannut minkäänmoista kurjuutta eikä vaaroja.\n\nTehtaan pillin kimakka vihellys joka ilmotti työn päättymisen herätti\nhänet vihlovalla äänellään todellisuuteen. Korkeasta tähystyspaikastaan\nhän osasi nähdä kauppalan kadut ynnä vehreiden niittyjen ja\nkellertävien viljavainioiden keskitse kulkevat valkoiset maantiet, näki\ntehtaan työväestön suuren muurahaispesän kaltaisena kuhisevan tehtaan\npihoilla ja sitten hajaantuvan kaduille ja teille, etenevän, sitten\nmuodostavan pieniä ryhmiä ja viimein haihtuvan näkyvistä. Heti sen\njälkeen soi portinvartian kello ja herra Vulfranin vaunut näkyivät\nhiljaa vierivän eteenpäin vanhan Cocon vetäminä.\n\nKuitenkaan Perrine ei vielä lähtenyt kamaristansa, vaan rupesi vähäisen\nsiistimään itseänsä oikein kaatamalla ylitsensä hajuvettä ja pesemällä\nitseänsä tuolla tuoksuavalla saippualla. Vasta uuninreunuksella olevan\nkellon lyödessä kahdeksan hän astui rappusia alas.\n\nSiihen hän jäi miettimään miten osata ruokahuoneeseen, mutta hän ei\ntarvinnut etsiä sen ovea, sillä eteisessä oleva mustiin puettu\npalvelija avasi sen. Melkein heti kohta astui herra Vulfrankin sisään\ntoiselta puolen. Ei kukaan taluttanut häntä, mutta Perrine huomasi\nhänen seuraavan ovelta pöydän luo vievää pehmoista mattoa, joten jalat\nsiinä saivat toimittaa silmien virkaa ja hänen niin muodoin oli helppo\nosata paikallensa pöytään. Pöydän keskustaa koristi kaunis kukkakori,\ntäynnä ihanalle tuoksuvia orvokkia ja sitä ympäröi kallisarvoiset\nhopeakalut ja kattokruunun sähkövalossa säkenöivät kristallilasit ja\nmaljat.\n\nPerrine seisoi hetkisen kahdenvaiheilla tuolinsa takana tietämättä\npitikö jo istahtaa. Onneksi herra Vulfran sen huomasi ja tuli hänelle\navuksi ystävällisesti lausuen:\n\n\"Istu, lapseni.\"\n\nHeti päivällinen alkoikin ja mustiin puettu palvelija asetti häneu\neteensä lautasellisen liemiruokaa, ja Bastien puolestansa asetti\nsamanlaisen isännällensä, mutta aivan reunojaan myöden täytettynä.\n\nOllen kahdenkesken herra Vulfranin kanssa, häntä ei ensinkään olisi\nhävettänyt, mutta molempien palvelioiden uteliaat, vaikkei siltä\nnenäkkäät katseet vaivasivat häntä. Hän tunsi että heitä huvitti nähdä\nmiten tuommoinen pieni metsäläinen menettelisi. Tuo kaikki vaikutti sen\nettä hän tunsi itsensä miltei masentuneeksi siihen määrin, että\nliikkeensä muuttuivat kömpelöiksi ja mieli tukalaksi. Onneksi sattuma\ntuli hänelle avuksi, niin että hän ei käyttäytynyt naurettavasti.\n\n\"Jouduttuani sairaaksi\", lausui herra Vulfran, \"on minulla ollut tapana\nsyödä kahta eri liemiruokaa, syystä että se on mukavampaa minulle,\nmutta sinun ei ole pakko seurata minun esimerkkiäni, vaan voit sinä,\njolla vielä on näkösi, tehdä siinä mielesi mukaan.\"\n\n\"Minä olen niin kauvan saanut elää ilman liemiruokia\", vastasi Perrine\nvaatimattomasti, \"että mielelläni syön toisenkin lautasellisen.\"\n\nMutta sillä kertaa ei tuotukaan heille samallaista lientä, vaan ihan\ntoista, jossa oli kaalia, porkkanoita ja perunaa, mutta muuten yhtä\nyksinkertaista kuin työväen ruoka.\n\nYlipäänsä oli päivällinen perin yksinkertainen paitsi jälkiruoat:\nlammaslihaa papujen ja lisäkkeiden kanssa. Mutta jälkiruuaksi oli\nneljää lajia kaakkuja ynnä neljä kukilla koristettua hedelmämaljaa\ntäynnä eri lajeja, jotka kaikki suuruutensa ja kauneutensa kautta\nhoukuttelivat herkuttelemishalua.\n\n\"Huomenna voit, jos mielesi tekee, mennä katsomaan kasvihuoneita,\njoissa näitä hedelmiä kasvatetaan\", lausui herra Vulfran.\n\nPerrine oli hyvin vaatimattomasti tyytynyt ainoastaan muutamaan\nkirsikkaan, mutta herra Vulfran tahtoi että hän maistaisi myöskin\npersikoita ja rypäleitä.\n\n\"Sinun ijässäsi olisin syönyt suuhuni kaikki pöydällä olevat\nhedelmät... jos minulle olisi semmoisia tarjottu.\"\n\nBastien jätti paikkansa herransa tuolin takana ja asetti\nhyväntahtoisesti \"tuon pienen raukan\" lautaselle, aprikoosin ja\npersikan, joita tuntijan tavoin valitsi hedelmämaljasta.\n\nHuolimatta kaikesta herkullisuudesta oli Perrine sangen iloinen, kun\npäivällinen oli ohi. Mitä lyhyempi tuo koetushetki oli, sitä parempi.\nArvatenkin palvelijat seuraavana päivänä jättäisivät hänet rauhaan, kun\nuteliaisuutensa jo oli tyydytetty.\n\n\"Nyt olet vapaa huomisaamuun asti\", lausui herra Vulfran nousten\npöydästä, \"voit kävellä puutarhassa kuutamossa, lukea kirjastossa tahi\nviedä kirjasi huoneeseesi.\"\n\nPerrine oli kahdenvaiheella tohtisko vastata herra Vulfranille ja\ntarjoutua hänen käytettäväksensä. Siinä epäillessään hän huomasi\nBastienin viittaavan kädellään, mutta hän ei sitä alussa käsittänyt.\nVasemmalla kädellään hän ikäänkuin oli pitävinään kirjaa jonka lehtiä\nhän oikealla kädellään käänteli osottaen herra Vulfrania ja liikuttaen\nhuuliaan juuri kuin lukien. Äkkiä hänelle selvisi Bastienin tarkottavan\nettä hän ehkä tarjoutuisi lukemaan ääneen, mutta kun hän jo itsekin oli\nennen ajatellut sitä, niin hän pelkäsi ennemmin lausuvansa oman\najatuksensa kuin Bastienin. Kuitenkin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:\n\n\"Mutta ettekö sitten enää tarvitse minua, herra? Ehkä saan lukea teille\nääneen.\"\n\nMielihyväksensä hän näki Bastienin osottavan tyytyväisyyttänsä\nvilkkaasti nyökäyttäen päätään. Hän oli siis arvannut hänen\nviittauksensa.\n\n\"Ken tekee työtä, hänen täytyy myöskin saada vähän lepoaikaa\", vastasi\nherra Vulfran.\n\n\"Mutta mina vakuutan etten ole ensinkään väsynyt.\"\n\n\"Olkoon menneeksi sitten. Seuraa minua niin mennään huoneeseeni.\"\n\nHe menivät suureen pimeään huoneeseen eteisen toiselle puolelle ja\nsinnekin johti lattiamatto, jota seuraten herra Vulfranin oli helppo\nosata huoneeseensa astumatta harhaan, hänellä kun oli välit yhtä paljo\npäässä kuin jaloissakin.\n\nPerrine oli monta kertaa miettinyt millä herra Vulfran mahtoi kuluttaa\naikaansa ollessaan yksinään, kun hän ei voinut lukea, mutta hän ei\nsiinäkään huoneessa, herran painettua nappia ja siten saatua sen\nvalaistuksi, vielä saanut vastausta kysymykseensä. Suuri papereilla\npeitetty pöytä, muutamia tuoleja ja ikkunan edessä suuri, mukava\nnojatuoli... siinä kaikki kalusto. Nojatuolin kulunut päällys näkyi\nkuitenkin ilmottavan että herra Vulfran pitkät tunnit istui ikkunassa,\nvaikkei voinut nähdä taivasta eikä pilviä.\n\n\"Mitä tahdot lukea minulle?\" hän kysyi.\n\nSanomalehdet olivat vieläkin pöydällä avaamatta ristisiteihinsä\nkäärittyinä.\n\n\"Ehkä sanomalehtiä, jos suvaitsette.\"\n\n\"Mitä vähemmän kuluttaa aikaa sanomalehtien lukemiseen, sitä parempi.\"\n\nPerrine ei voinut vastata siihen mitään, etenkin kun oli lausunut\nehdotuksensa oikeastaan sanoaksensa jotakin.\n\n\"Pidätkö matkakertomuksista?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Niin minäkin; ne huvittavat, mutta kysyvät samalla ajatuskykyäkin.\"\n\nSitten hän jatkoi ikäänkuin itsekseen muistamatta Perrinen läsnäoloa:\n\n\"Joutua oman itsensä ulkopuolelle -- elää muiden elämää, eikä omaansa.\"\n\nMutta hetken kuluttua hän katkaisi äänettömyyden lausuen:\n\n\"Menkäämme kirjastoon.\"\n\nViereinen huone oli kirjastona eikä tarvittu muuta kuin avata ovi ja\npainaa nappulaa saadakseen siihenkin valaistuksen. Mutta kun silloin\nyksi ainoa lamppu syttyi, niin jäi suurin osa isosta huoneesta mustine\nkirjakaappineen hämärään.\n\n\"Tunnetko _Le tour du monden_?\" kysyi herra Vulfran.\n\n\"En tunne.\"\n\n\"Etsitään sitten aakkosellisesta luettelosta, se on tässä lähimmässä\nkaapissa. Sieltä kyllä löydämme mitä tahdomme.\"\n\nHän saattoi Perrinen kaapin luokse ja käski hänen etsiä sieltä I\nkirjaimen. Vähän aikaa kesti etsimistä, sitten hän laski kätensä\nmääräkirjaimelle.\n\n\"Mitä minun pitää etsiä?\"\n\n\"Etsi sana Intia.\"\n\nSiis hän alituisesti mietiskeli samaa asiaa, ja tuskin hän osaisi elää\ntoisten elämää, vaikka kyllä ehkä niin tahtoi, sillä poikansa elämää\nhän vain tahtoi elää lukemalla kertomuksia niistä maista, mistä\nparaikaa tiedusteli poikansa kohtaloa.\n\n\"Lue siitä muutamia alkunimiä.\"\n\n\"Intia ja sen kuninkaat, matka Sisä Intian kuningaskunnissa ja\nBengalissa, 1871 2, 209 ja 288. Se merkitsee että 1871 vuoden toisen\nosan 209 sivulta löydämme tämän matkakertomuksen alun. Ota se osa ja\npalatkaamme huoneeseeni.\"\n\nMutta löydettyään puheena olevan kirjan kaapin alihyllyltä Perrine ei\nnoussutkaan, vaan jäi polvilleen katselemaan uunilla riippuvaa suurta\ntaulua, jonka nyt vasta oli huomannut silmien paremmin totuttua\nhämärään.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi herra Vulfran.\n\nUjostelematta vaikka liikutetulla äänellä Perrine vastasi:\n\n\"Katselen uunilla riippuvaa kovaa.\"\n\n\"Se on poikani kova maalattuna kaksikymmenvuotiaana, mutta sinä et voi\nnähdä sitä, minä valaisen sen.\"\n\nHän astui laudotukselle, painoi siinä olevaa nappulaa ja heti syttyi\nreunuksen yläreunassa oleva lamppurivi levittäen kuvalle oikean\nvalovirran.\n\nPerrine, joka oli noussut lattialta, astui lähemmäksi, huudahti\nliikutuksesta ja pudotti kirjan lattiaan.\n\n\"Mutta mikä sinun on?\" kysyi herra Vulfran.\n\nMutta tyttöraukka ei ajatellut vastata, vaan jäi katselemaan vaalean\nveristä vihreään samettinuttuun puettua nuorta miestä, jolla oli\nleveälippuinen metsästyslakki päässä, pyssy toisessa kädessä, toinen\nkäsi hyväillen mustaa lintukoiraa. Kuva näytti oikein elävänä astuvan\nulos kehyksestä. Perrine vapisi kiireestä kantapäähän ja kyyneleet\njuoksivat virtanaan hänen silmistänsä hänen koettamattakaan niitä\npidättää.\n\nHerra Vulfran kuuli tyttö raukan nyyhkytykset ja kysyi liikutettuna:\n\n\"Minkä tähden itket?\"\n\nTäytyyhän hänen vastata. Suurimmalla ponnistuksella Perrinen onnistui\nvoittaa mielenliikutuksensa siihen määrin, että osasi sammaltaa\nmuutamia katkonaisia sanoja.\n\n\"Tuo kuva tuossa... poikanne... te, hänen isänsä... se muistuttaa...\"\n\nHerra Vulfran näkyi odottavan selvempää vastausta, mutta vastasi sitten\nsäälivästi:\n\n\"Se muistuttaa ehkä omaasi?\"\n\n\"Niin, herra... niin paljon.\"\n\n\"Pikku raukka!\"\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskolmas luku.\n\n\nSeuraavana aamuna \"nuoret herrat\" suuresti hämmästyivät, kun tavan\nmukaan myöhästyneinä astuivat enon työhuoneeseen ja näkivät siellä\nPerrinen istuvan pienen kirjotuspöydän ääressä niin tyynenä, että\nselvästi huomasi hänen aikovan vastedes siinä työskennellä.\n\nTalouel oli tarkkaan varonut edeltäpäin ilmottaa heille siitä, mutta\noli asettanut niin, että saisi olla mukana näkemässä \"heidän pitkää\nnaamaansa.\"\n\nSe oli todellakin sangen hullunkurista, ja siis hänelle erittäin\nhauskaa. Sillä vaikka hänkin raivoisasti vihasi tuota kerjäläistä, joka\nkenenkään puoltamatta, kenenkään omaisen pyynnöttä oli tunkeunut ja\npäässyt vanhuudesta heikon ukon suosioon, niin oli kuitenkin hänen\nlohduttavaa nähdä noiden arvoisain sukulaisten vihaa, joka ei suinkaan\nollut hänen kiukkuansa miedompi. Oli todellakin huvittavaa nähdä miten\nhe kummastuneina ja vihaisina silmäilivät tuota anastajaa. He eivät\nsilminnähtävästi voineet käsittää mitä tekemistä tuolla tytöllä oli\ntuossa pyhätössä, enon työhuoneessa, jossa he eivät saaneet milloinkaan\nviipyä kauemmin kuin parahiksi sen ajan, minkä tarvitsivat kuullakseen\nenon käskyjä, tahi lausuakseen kerrottaviaan. Serkkujen vaihtamat\nsilmäykset heidän tohtimattansa lausua sanaakaan tahi kysellä mitään,\nhuvittivat herra Talouelia erittäin, niin että hän nauroi heille vasten\nsilmiä yrittämättäkään salata vahingoniloansa. Tosin ei ollut heidän\nvälillänsä selvää sotaa, mutta he tiesivät kuitenkin jotakuinkin millä\noksalla toinen istui ja millä mielellä he katselivat toinen toisensa\nsalaisia toiveita: Talouel serkkujen vastustajana; he Talouelin\nvihollisina ja myöskin toinen toisensa.\n\nTavallisesti tyytyi Talouel siihen, että ivallisen kohteliaasti ja\npistelevästi hymyillen osotti heille vihamielisyyttänsä. Mutta sinä\npäivänä häntä huvitti tehdä heistä pilaa... noista herroista, jotka\nmielestänsä olivat häntä niin paljon korkeammalla, toinen siitä syystä\nettä oli isännän veljenpoika, toinen siitä syystä että oli isännän\nsisarenpoika, kun hän, Talouel, oli vain työnsä lapsi, nousukas, vaikka\nolikin kaikella voimallaan ja taidollaan työskennellyt tämän\nsuuremmoisen tehdaslaitoksen hyväksi, joka osaksi, suureksi osaksi oli\nhänen. Niin niin! Saavatpa nähdä vielä! Noh, noh! Saavatpa nähdä.\n\nHän seurasi heitä ulos, ja vaikka he näyttivät tahtovan mennä\nhuoneihinsa lausumaan toisilleen arvelujansa ja epäilemättä myöskin\nneuvottelemaan mitä tehdä tuon anastajan suhteen, jota heidän ehkä\nvielä oli totteleminen, niin hän veti heidät ulos verannalleen josta\nmaltillisten äänten oli mahdotonta kuulua herra Vulfranin huoneeseen.\n\n\"Kai te kovin kummastuitte nähdessänne tuon... tuon pienokaisen saaneen\ntyöpaikkansa isännän yksityishuoneessa\", hän ivallisesti lausui heille.\n\nHerrat eivät katsoneet tarvitsevansa vastata, kun eivät tahtoneet\nmyöntää kummastustaan eivätkä olisi voineet sitä kieltääkään.\n\n\"Minä huomasin sen varsin hyvin\", hän jatkoi kumartuen heihin; \"jos\nette olisi myöhästyneet, vaan saapuneet ajoissa, niin olisin voinut\nvalmistaa teitä siihen ja te paremmin salata hämmästystänne.\"\n\nTuo oli kaksinkertainen moite: ensiksi hän huomautti heitä\nmyöhästymisestä ja toiseksi hänellä, sivistymättömällä, lukuja\nharjoittamattomalla miehellä, joka ei ollut käynyt polyteknillistä\nopistoa eikä ollut ylioppilas, oli aihetta huomauttaa heille, etteivät\nolleet käyttäytyneet sopivalla tavalla. Tuo läksytys oli ehkä vähäsen\nkarkea, mutta juuri hänen sivistymättömyytensä oikeutti hänet\nsemmoiseen puhetapaan. Sitä paitsi asianhaarat pakottivat heitä\nkuulemaan häntä ja pitämään hyvänään, mita hän suvaitsi heille sanoa.\nJa hän käyttikin sitä oikeutta hyväksensä.\n\nHän jatkoi:\n\n\"Jo eilen illalla herra Vulfran ilmotti minulle ottaneensa tuon pienen\ntytön palvelukseensa, antaneensa hänelle asunnon linnassansa ja hän on\nmäärännyt hänelle omaa huoneensa pienen pöydän työpaikaksi.\"\n\n\"Mutta ken on tuo tyttö?\"\n\n\"Sitäpä minäkin juuri kysyn. Minä en tiedä, ja tuskin herra\nVulfrankaan.\"\n\n\"Entä vielä?\"\n\n\"Edelleen hän selitti jo kauan aikaa halunneensa läheisyyteensä\njotakuta älykästä, luotettavaa ja uskollista henkilöä, jolle voisi\nuskoa salaisimmat aikeensa.\"\n\n\"Mutta olemmehan me molemmat\", keskeytti herra Casimir.\n\n\"Juuri sitä minäkin sanoin hänelle! Onhan teillä herrat Casimir ja\nThéodore. Herra Casimir polyteknillisen opiston läpikäynyt, jossa hän\non oppinut kaikki, teoreettisesti tietysti, jonka ei tarvitse peräytyä\nmilloinkaan kun on kysymyksessä tuntematon X, ja joka lisäksi vielä\nniin sydämestänsä on teihin kiintynyt. Ja vielä herra Théodore, jonka\njuuri vanhempiensa vararikon tähden on ollut pakko jo nuorella ijällä\nsyventyä kauppa-asioiden salaisuuksiin. Hänkin rakastaa teità\nvilpittömästi. Eivätkö he ole lahjakkaita, hienotunteisia, vaiteliaita\nja uskollisia? Ettekö voi luottaa heihin? Eivät he ajattelekaan muuta\nkuin hyvinä, rakkaina, kiitollisina sukulaisina auttaa teitä ja\nvähentää huolianne laajan liikkeenne suhteen, herttaisesti yhdistyneinä\nkuin rakkaat veljekset ainakin, jotka ovat samanmieliset sentähden että\nheillä on yhteinen tarkoitusperä.\"\n\nVaikka hänellä olisi ollut erinomaisen hyvä halu, niin ei hän\nkuitenkaan tohtinut lausua ivasanojansa erityisellä painolla, mutta hän\nkuitenkin alleviivasi ne pilkallisesti hymyillen ja katsellen Théodorea\npuhuessansa Casimirin etevyydestä tuon tuntemattoman X:n suhteen ja\npäinvastoin kosketellessaan Théodoren perhesuhteita. Puhuessaan heidän\nveljellisestä rakkaudestansa, jolla oli sama tarkotusperä, hänen\nivalliset silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.\n\n\"Arvatkaa mitä hän vastasi?\" hän jatkoi. Mutta peläten heidän jättävän\narvaamisen sikseen ja kääntävän hänelle selkänsä, ennen kuin hän ehtisi\nlausua sanottavaansa hän lisäsi heti:\n\n\"Hän vastasi: 'Niin! Veljeni ja sisareni pojat!' Mitähän se merkinnee?\nTietysti minä en ole edes yrittänytkään selvittää sitä... minä\nainoastaan kerron mitä olen kuullut. Ja heti sen perästä herra Vulfran\nlisäsi että tyttö oli asuva linnassa ja että hänen täällä tulee\ntyöskennellä hänen omassa huoneessansa, jotta ei joutuisi\nkiusauksiin... ei tytön itsensä tähden, sillä häneen hän täydelleen\nluottaa, mutta muiden tähden, joista hänen silloin olisi pakko erota,\nolkoot he ketä hyvänsä. Minä vannon sanasta sanaan kertoneeni hänen\nsanansa. Ja ketä ovat toki nuo toiset? Minä vain kyselen?\"\n\nSerkukset seisoivat siinä vallan masentuneina tietämättä mitä vastata.\nHerra Talouel jatkoi:\n\n\"Ketä hän tarkotti noilla toisilla, jotka voisivat saattaa pienokaisen\nvaaroihin? Mihinkä vaaroihin? Minulle se on mahdoton arvata, mutta\njuuri tuon epäselvyyden tähden katsoin velvollisuudekseni ilmottaa\nsiitä teille, jotka herra Edmondin poissaolon aikana sukulaisuutenne\nkautta tietysti olette tämän tehdastoimen apulaisjohtajina.\"\n\nHän oli leikkinyt heidän kanssansa kuin kissa hiirellä ja tahtoi vielä\nkäpälällään oikein tuntuvasti iskeä heihin, niin että he joutuisivat\ntäydelleen tasapainosta.\n\n\"Tosi on että herra Edmond minä päivänsä hyvänsä voipi palata kotiin,\nvaikkapa jo huomennakin, niistä herra Vulfranin toimittamista\ninnokkaista, kuumeentapaisista tiedusteluista päättäen, juuri kuin\nolisi hän saavuttanut luotettavia jälkiä hävinneestä pojastaan.\"\n\n\"Oletteko sitten kuullut mitään?\" kysyi herra Théodore voimatta enää\nantaa arvokkaisuutensa hallita uteliaisuuttaan.\n\n\"En mitään muuta kuin mitä näen, nimittäin että herra Vulfran ei ole\nmuun vuoksi ottanut tuota tyttöä palvelukseensa kuin kääntämään\nIntiasta tulleet kirjeet ja sähkösanomat.\"\n\nSitten hän jatkoi teeskentelevän hyväntahtoisesti:\n\n\"On todellakin surkuteltavaa, että te, herra Casimir, joka olette\noppinut kaikkea, ette osaa englanninkieltä. Silloiu tuntisitte\ntäydelleen tämän asian, puhumattakaan siitä, että silloin saisimme\nniskoiltamme tuon pienokaisen, joka on anastamaisillansa paikan\nlinnasta, johon hänellä ei ole oikeutta. Voittehan tosin keksiä toisia\nja parempia karkottamiskeinoja. Jos siinä tapauksessa voin olla teille\napuna, niin luottakaa minuun. Minä kyllä pidän teidän puoltanne...\ntietysti näkymättä.\"\n\nPuhellessaan hän enemmän vanhan tavan mukaan kuin tarpeen vaatimana\ntarkastellen katseli pihalle ja huomasi sähkösanomankantajan\nrientämättä ja uteliaasti katsellen ympärillensä lähestyvän\nkonttorirakennusta.\n\n\"Kas tuossa\", hän lausui, \"tuossa ehkä saapuu eilen Dakkaan lähetetyn\nsähkösanoman vastaus. On kahta vertaa ikävämpi teille ettette ymmärrä\nsitä, sillä mikä ilo olisikaan teille olla ensimäinen joka ilmottaa\nisännällemme hänen poikansa kotiintulon. Mikä verraton ilo, eikö niin?\nMinulla on jo lamppuni täynnä öljyä juhlavalaistusta varten. Mutta te\nette osaa englanninkieltä ja tuo tyttö, hän osaa, hän.\"\n\nVaikka tuoja kovin vastenmielisesti muutteli jalkojaan eteenpäin, niin\ntäytyi hänen kuitenkin viimein saapua rappusten luokse. Herra Talouel\nriensi vilkkaasti häntä vastaan.\n\n\"Sinäpä et ainakaan pidä kiirettä\", hän lausui.\n\n\"Pitääkö sitten juosta itsensä kuoliaaksi, vai kuinka?\"\n\nTalouel ei malttanut vastata, vaan sieppasi sähkösanoman ja riensi\nsuurella pauhulla sisään herra Vulfranin huoneeseen.\n\n\"Kai minun pitää avata tämä sähkösanoma?\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\nMutta hän oli tuskin avannut sen ennenkuin huudahti:\n\n\"Se onkin englanninkielellä!\"\n\n\"Jättäkää se sitten Aurelielle\", vastasi herra Vulfran äänellä, joka\nvaati ehdotonta kuuliaisuutta.\n\nHeti hänen mentyään käänsi Perrine sen ranskaksi.\n\n    'Leclercin ystävä Leserre, ranskalainen kauppias; viimeiset\n    uutiset viisi vuotta sitten; Dehrassa isä Mackerness, kirjotan\n    hänelle tahtonne mukaan.'\n\n\"Viisi vuotta!\" toisti herra Vulfran, ajattelematta alussa mitään\nmuuta, \"kuinka paljo onkaan siitä ajasta voinut tapahtua ja kuinka on\nmahdollista osata viiden vuoden kuluttua seurata epävarmaa jälkeä?\"\n\nMutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka menettävät aikaa hyödyttömiin\nvalituksiin.\n\n\"Ei milloinkaan maksa vaivaa valittaa mitä jo on tapahtunut.\nKoettakaamme sen sijaan käyttää hyväksemme vasta saamiamme tietoja.\nKirjota heti sanelemiseni mukaan englanninkielelle käännettävä\nsähkösanoma isä Mackernessille ja toinen, ranskalainen, kauppias\nLeserrelle.\"\n\nHän kirjotrt joutuisasti englannin kielelelle käännettävän\nsähkösanoman, mutta kun toinen oli kirjoitettava, niin hän pyysi saada\netsiä sanakirjaa herra Benditin huoneesta.\n\n\"Etkö ole varma oikeinkirjotnksesta?\"\n\n\"Oi! En ollenkaan, herra, enkä soisi heidän sähkösanomatoimistossa\nsaavan naurun aihetta lukiessaan teidän lähettämäänne sähkösanomaa.\"\n\n\"Etkö siis osaa virheettömästi kirjoittaa kirjettä?\"\n\n\"Virheettömästikö? Ihan varmaan siinä olisi hyvinkin monta virhettä.\nVartaloista olen kyllä varma, vaan en päätteistä, ne kun ovat niin\nkummallisia, etten ensinkään tiedä milloin pitää olla pitkä kirjain, ja\nvielä paljon muutakin: Englannin kieltä on paljon helpompi kirjottaa.\nJa minusta näyttää että minun pitää heti suoraan tunnustaa se teille.\"\n\n\"Etkö ole milloinkaan käynyt koulua?\"\n\n\"En milloinkaan. En osaa muuta kuin mitä isäni ja äitini matkoillamme\nehtivät opettaa minulle milloin levähdimme tahi viivyimme kauemman\naikaa jossakin paikassa. Silloin he opettivat minua lukemaan ja\nkirjottamaan, mutta totta puhuen en ole todenperäisesti paljoa\nopetelllut.\"\n\n\"Sinä olet kumma tyttö, kun tunnustat tuon minulle suoraan.\nAjatelkaamme sitä vastaisuudessa; tällä hetkellä meillä on muuta\najateltavaa.\"\n\nVasta iltapäivällä heidän tavallisella matkallaan tehtaihin herra\nVulfran otti koulukysymyksen uudestaan puheiksi.\n\n\"Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?\"\n\n\"En ole.\"\n\n\"Miksikä et?\"\n\n\"Siksi etten toivo parempaa kuin ainiaaksi jäädä tänne teidän\nluoksenne, joka olette ollut niin hyvä minulle ja olette tehnyt oloni\nniin onnelliseksi.\"\n\n\"Et siis tahtoisi jättää minua?\"\n\n\"Tahtoisin joka päivä ja kaikilla tavoin osottaa teille sydämeni\nkiitollisuutta... ja muitakin kunnioituksen tunteita, joita en rohkene\nilmi tuoda.\"\n\n\"Siinä tapauksessa on ehkä parasta ettet kirjotakaan... et ainakaan\nvielä. Sitten saamme nähdä. Mutta jotta voit olla minulle hyödyksi,\nniin täytyy sinun tehdä työtä oppimalla kirjottamaan niin, että voit\ntulla sihteerikseni monessa asiassa ja kirjottaa kunnollisesti, kun\nsinun tulee kirjottaa minun nimessäni. Toiselta puolen on omaksi\nhyödyksesikin, että saat harjottaa opinnoita. Tahdotko sitä?\"\n\n\"Olen valmis kaikkeen mitä tahdotte, ja minä vakuutan etten suinkaan\nkammoksu työtä.\"\n\n\"No niin! Sitten voimme sovittaa sen asian minun tarvitsemattani olla\nilman apuasi. Meillä on täällä mainio kansakoulunopettajatar;\npaluumatkallamme pyydän häntä opettamaan sinua koulutuntien loputtua\nkello kuudesta kahdeksaan, jolloin en tarvitse sinua. Hän on sangen\netevä henkilö eikä hänellä ole kuin kaksi vikaa: ulkomuotonsa, sillä\nhän on minua suurempi ja paljon hartiakkaampi, vaikkei vielä\nole nelikymmenvuotinen, ja nimensä: Belhomme, joka erittäin\nkouraantuntuvasti todistaa nimen sopivaisuuden: parraton kaunis mies\n[Belhomme on suomeksi kaunis mies. Suom. muist.], vaikkei ole niinkään\nvarmaa ettei sitäkin löytäisi hänen leuastansa tarkkaan häntä\nkatsellessa. Muuten hän on erinomainen opettaja ja oli alkanut\nyksityisopettajana, mutta hänen oli pakko luopua siitä tavattoman\nkokonsa tähden, pikku tyttöset kun pelkäsivät hänen jättiläiskokoansa\nja äidit ynnä suuret siskot nauroivat hänen nimellensä. Silloin hän\njätti kaupunkielämän ja astui uskaliaasti kansakoulun työalalle,\nalalle, jossa hän on onnistunut erinomaisen hyvin. Hänen luokkansa ovat\npiirin paraimmat ja tarkastajat pitävät häntä malliopettajana. En voisi\nAmiensista saada sinulle parempaa opettajaa.\"\n\nHerra Vulfranin kiertomatkan päätyttyä tehtaissa, seisahtuivat vaunut\nkoulun edessä ja neiti Belhomme riensi ulos häntä vastaan. Mutta herra\nVulfran tahtoi astua sisään lausumaan pyyntönsä. Perrine seurasi häntä\nja voi silloin itseksensä tehdä huomioitansa: tuossa on varmaankin tuo\njättiläisnainen, josta herra Vulfran oli puhunut, tosin tavattoman\nkookas, mutta samalla arvokkaan ja lempeännäköinen, niin ettei pitäisi\nketään huvittaa hänen pilkkaamisensa.\n\nLuonnollisesti neiti ei voinut muuta kuin suostua Maraucourtin\nkaikkivaltiaan isännän pyyntöön. Mutta jos olisikin ollut esteitä, niin\nneiti Belhomme olisi ehdottomasti poistanut ne, sillä opettaminen oli\nhänen ainoa huvituksensa ja häntä sitä paitsi miellytti tuo\ntummasilmäinen, syväkatseinen pikku tyttö.\n\n\"Minä koetan saada hänestä hienosti sivistyneen, taitavan neidon\", hän\nlausui. \"Tiedättekö, hänellä on kauriinsilmät? Ei siltä että\nmilloinkaan olisin nähnyt kauriita, mutta olen kuitenkin varma siitä\nettä niillä on semmoiset silmät.\"\n\nMutta vielä innostuneempi hän oli muutaman päivän kuluttua, jolloin\nparin opetustunnin perästä paremmin voi arvostella kauristaan, kun\nherra Vulfran kysyi mitä hän arveli oppilaastansa.\n\n\"Olisi ollut korvaamaton vahinko...\", neiti Belhomme käytti mielellään\nvoimakkaita lauseita, yhtä voimakkaita kuin hän itsekin, \"... oikea\nonnettomuus, jos tuo nuori neitonen olisi jäänyt koulusivistyksettä!\"\n\n\"Siis lahjakas, eikö niin?\"\n\n\"Lahjakas, nerokas, jos tohdin käyttää sità sanaa.\"\n\n\"Entä käsiala?\" kysyi herra Vulfran lähinnä muistellen sitä mihin\ntarvitsi Perrinen apua.\n\n\"Ei hyvä, mutta kyllä vielä korjaantuu.\"\n\n\"Ja oikeinkirjotus?\"\n\n\"Heikko.\"\n\n\"Mutta mikä siinä sitten on?\"\n\n\"Sen sanoa teille heti. Olisinhan voinut arvostellakseni hänen taitoaan\nantaa hänen kirjottaa palasen sanelemisen mukaan, josta olisin nähnyt\nsekä käsialan että oikeinkirjotuksen, vaan siinä olisikin ollut kaikki.\nMutta minä tahdoin tarkempia tietoja ja pyysin häntä kirjottamaan\npalasen Maraucourtista, kaksikymmentä riviä tahi satakin, ja kertomaan\nmiltä tämä seutu tuntuu. Vähemmässä kuin tunnissa hän kirjoitti minkä\nkynästä lähti etsimättä sanoja, nelisivuisen todellakin erinomaisen\nkertomuksen: siitä löytyi kaikki, kauppala, tehtaat, maisema\nkokonaisuudessansa ja osia siitä; kokonainen sivu on omistettu\nlammikoille ja niiden kasvillisuudelle, linnuille ja kaloille,\nmimmoisilta ne näyttävät aamusumussa ja illan vienossa valossa...\nkaikki niin mainiosti kerrottuna, että luulisin hänen kopioineen sen\njonkun hyvän kirjailijan teoksista ellen itse olisi nähnyt hänen sitä\nkirjottavan. Pahaksi onneksi eivät käsiala eikä oikeinkirjotus vedä\nvertoja sisällykselle, mutta mitä se oikeastaan siihen koskee. Parin\nkuukauden kuluttua se asia on autettu, kun sitä vastoin kaiken maailman\noppitunnit eivät olisi voineet opettaa häntä kirjottamaan sillä tavoin,\nellei hänelle olisi annettu lahjaa nähdä ja tuntea, ja sitten kertoa\nmitä on nähnyt ja tuntenut. Milloin teillä on aikaa, voitte pyytää\nhäntä lukemaan mitä hän on kirjottanut lammikoista ja silloin saatte\nnähdä etten liiottele.\"\n\nHerra Vulfrania tuo ylistely ja todenmukainen arvostelu ilahutti ja\nrauhottikin, sillä häntä oli vaivannut tuo eriskummallinen mieltymys,\njonka nojalla hän noin vain oli ottanut taloonsa tuommoisen vieraan\ntytön. Neiti Belhommen kertomus hänessä vielä lujemmin vahvisti luulon,\nettä Perrine todellakin oli sivistyneiden vanhempain lapsi. Hän siis\nkertoi neidelle miten Perrine oli asunut metsästysmajassa perimäisen\nlammikon rannalla ja miten hän ilman tahi vähillä työkaluillaan oli\ntehnyt itselleen jalkineet ja hankkinut tarvittavat keittoastiat,\njoissa oli keittänyt kummalliset atriat, kalastellut lammikosta ja\nhankkinut munia, kasviksia, marjoja ja muuta tarvittavaa.\n\nNeiden suuremmoisen kasvot kirkastuivat herra Vulfranin kertoessa ja\nhänen lopetettuaan hän oli hetken ääneti.\n\n\"Ettekö luule\", hän vihdoin lausui, \"että taito hankkia mitä elannon\ntarpeet vaativat, on ylevä ominaisuus, ehkä kadehdittavin kaikista?\"\n\n\"Epäilemättä, ja se se juuri minua heti miellytti ja veti hänet\npuoleeni, se ja hänen kestävyytensä ynnä luonteensa lujuus. Antakaa\nhänen joskus kertoa teille elämänsä vaiheet, niin saatte nähdä, että on\nlujuutta kysytty ja että hän on tarvinnut kestävyyttä päästäksensä\ntänne asti.\"\n\n\"Hän on saanut palkintonsa, kun te olette mieltynyt häneen ja ottanut\nhänet luoksenne.\"\n\n\"Niin mieltynyt, jopa kiintynytkin, sillä en pane mihinkään niin suurta\narvoa kuin kestävyyteen; kestävyyttäni minun on kiittäminen siitä mitä\nitse nykyään olen. Sentähden minä pyydän teitä karkaisemaan hänen\nmielensä lujuutta niin paljon kuin suinkin voitte, sillä jos onkin ihan\noikein että ihminen voi mitä lujasti tahtoo, niin tarvitaan siihen\nkuitenkin tahtomisen taitoa, joka ei ole kaikille suotu. Lujaa tahtoa\nvoi kasvatuksen kautta saada, jos vaan on olemassa hyvä kasvatustapa.\nTavallisesti pidetään kasvatuksessa luonnonlahjojen kehitystä liian\npaljon silmällä ja luonteen kehitystä liian vähän, vaikka se olisi\nennen kaikkea kehitettävä. Mutta kun tässä on monipuolisesti lahjakas\noppilas, niin pitää meidän koettaa silläkin alalla kehittää hänen\ntaipumuksiansa hyvään päin.\"\n\nNeiti Belhommen oli yhtä mahdotonta imarrella kuin olla puhumatta\nsuutansa puhtaaksi.\n\n\"Esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus\", hän lausui. \"Tuota, jota\näsken sanoitte, hän oppii paremmin teidän koulussanne kuin minun.\nNähdessänsä miten te, joka olette rikas, joka voisitte syyttää\nvanhuuttanne ja kivuloisuuttanne, ette hetkeäkään veltostu\nvelvollisuutenne suhteen, niin hänen luonteensa kehittyy juuri siihen\nsuuntaan kuin tahdotte. Mutta joka tapauksessa minä kyllä pidän asian\nmielessäni ja huomautan häntä siitä sopivassa tilaisuudessa.\"\n\nJa kun hän aina pysyi sanassansa, niin hän myöskin, milloin sattui\nsopivaa tilaisuutta, mainitsi jotakin herra Vulfranista ja hänen\nelämäntyöstänsä. Siten syntyi usein keskustelu, joka tosin ei kuulunut\noppiaineeseen, mutta kuitenkin kehitti Perrinessä toivottua\nluonteen- ja tahdonlujuutta.\n\nKiitettävimmällä ahkeruudella ja tarkkaavaisuudella hän kuunteli neiti\nBelhommen kieliopin selityksiä \"adjektiivin suhteista substantiiviin\ntahi participe passéen suhdetta aktiivisiin, passiivisiin ja\npersonattomiin verbeihin.\" Miten säihkyivätkään \"kauriinsilmät\"\nlämpimästä osanotosta milloin puhe kääntyi herra Vulfraniin, etenkin\njohonkin seikkaan, jota hän ei tuntenut, tahi Rosalien kertomusten ja\nFabryn ynnä Mombleuxin salaperäisten keskustelujen johdosta oli väärin\nkäsittänyt.\n\nMonta kertaa hän oli tiedustellut Rosalielta herra Vulfranin tautia,\nkuinka hän oli tullut sokeaksi, mutta ei ollut milloinkaan saanut\npäteviä tietoja. Neiti Belhomme tunsi hänen tautinsa ja sen eri puolet\nja tiesi myöskin ettei hänen sokeutensa ollut parantumatonta lajia,\nvaan että leikkaus hyvinkin onnistuisi, jos hän ensin paranisi\nmuutamista muista taudeista, jotka vaikeuttavat leikkauksen.\n\nSamaten kuin koiro Maraucourtia, niin neiti Belhommea hyvin vilkkaasti\nliikutti herra Vulfranin terveydentila, niin että hän, joka usein oli\nkeskustellut siitä tohtori Ruchonin kanssa, voi antaa Perrinelle siitä\nluotettavampia tietoja kuin Rosalie.\n\nHerra Vulfrania vaivasi harmaa kaihi. Mutta se ei ollut parantumaton,\nvaan voi hän leikkauksen kautta saada näkönsä takaisin. Hänen yleinen\nterveytensä oli syynä siihen, ettei vielä oltu voitu ryhtyä\nleikkaukseen. Häntä vaivasi pitkällinen henkitorven tulehdus, joka\nkyllä ajoittain oli kokonaan poissa, mutta erittäin helposti uudistui\nusein tuottaen mukanaan keuhkokatarria, sydämentykytystä,\ntulehduskohtauksia, ruoansulatushäiriöitä ja levotonta unta.\nJotta leikkaukseen voitaisiin ryhtyä, täytyi ensiksi parantaa\nhenkitorventulehdus ja sen kanssa muutkin vammat. Mutta herra Vulfrania\noli vaikea hoitaa, sillä hän vähä väliä unohti kaiken varovaisuuden\neikä ensinkään tahtonut tarkasti seurata lääkärin määräyksiä. Tosin se\nei ollut aina niinkään helppoa. Kuinka hän voisi saavuttaa tohtori\nRuchonin määräämää mielen rauhaa, kun vireille panemansa poikansa\ntiedustelut yhtenään jännittivät hänen mieltänsä, niin että hän\nalituisesti eli kuumeentapaisessa tilassa, jota ainoastaan ankara työ\nvoi vähäisen haihduttaa? Ennenkuin hän oli saanut varman tiendon\npoikansa kohtalosta, oli mahdotonta ryhtyä leikkaukseen. Ja tulisiko se\nsittenkään mahdolliseksi? Se oli vallan epätietoista, ja niinkauan kuin\nherra Vulfranin terveys oli noin häilyväineo, täytyi hänen ja\nalustalaisensa pysyä siinä epätietoisuudessa.\n\nPerrinelle oli sangen helppo asia saada opettajaltaan kaikki nuo\ntiedot. Mutta koettaessansa täydentää herrojen Fabryn ja Mombleuxin\nkeskustelua \"nuorten herrojen\" ja Talouelin perinnön toiveista herra\nVulfranin kuoltua, supistuivat kaikki hänen kokeensa vain siihen\nyritykseen, sillä neiti Belhomme ei antanut kenenkään viekoitella\nitseään puhumaan siitä sanaakaan, ei suoraan eikä kautta rantain.\n\nJos Perrine olikin utelias tietämään mikä herra Vulfrania vaivasi,\nmiten hänen kivuloisuutensa oli kehittynyt ja oliko paranemisen\ntoiveita, niin että hän vielä saavuttaisi näkönsä, niin oli se ihan\nluonnollista jopa asiaan kuuluvaa, että hän harrasti hyväntekijänsä\nterveyttä.\n\nMutta jos hän osotti samanlaista uteliaisuutta \"nuorten herrojen\" ja\nTalouelin juonien suhteen, joista puhuttiin niin paljo kauppalassa,\nniin oli se sangen moitittavaa. Sopivatko semmoiset asiat pikku\ntytöille? Onko semmoinen sopivaa puheenainetta opettajalle ja\noppilaalle? Semmoisilla juoruillako kehitetään ja jalostetaan nuoren\ntytön luonnetta?\n\nVarmaankaan Perrine ei milloinkaan olisi saanut siitä tarkempia tietoja\nkuin mitä jo edeltäpäin oli arvannut, ellei sattuma olisi tullut\nhänelle avuksi siten, että rouva Bretonneuxin, Casimirin äidin, tulo\nMaraucourtiin äkkiä avasi neiti Belhommen muuten niin huolellisesti\nsuljetut huulet.\n\nPerrine oli herra Vulfranilta saanut tiedon siitä ja ilmotti sen\njohdosta neiti Belhommelle, että huomispäivän luvut mahdollisesti sen\nkautta eivät sujuisi tavallisen säännöllisesti. Heti kuultuaan sen\nneiti Belhomme tuli sangen hajamieliseksi, joka oli hänen suhteensa\nvarsin tavatonta. Sillä hänen parhaimpia ominaisuuksiansa oli juuri\ntäydelleen syventyminen aineeseensa ja oppilaidensa kurissa pitäminen,\nsamaten kuin tottunut ajaja ohjaa vaunujansa vaarallista tietä\näkkijyrkän reunalla.\n\nMikä opettajaan oli tullut? Perrine ihmetteli sitä suuresti, mutta ei\npäässyt asiasta selville ennenkuin vähä ennen lukutunnin loppua.\n\n\"Lapsikultani\", lausui neiti Belhomme heikontaen ääntänsä meilkein\nkuiskaukseksi, \"pidän velvollisuutenani neuvoa sinua olemaan hyvin\nvarovainen, umpimielinen ja vaitelias sen rouvan suhteen, joka huomenna\ntulee linnaan herra Vulfrania katsomaan.\"\n\n\"Varovainenko? Minkä vuoksi? Ja miten ja minkätähden umpimielinen?\"\n\n\"Kun en ole ruvennut ainoastaan opettajaksesi, vaan myöskin herra\nValfranin tahdosta kasvattajaksesi, niin katson velvollisuudekseni\nantaa sinulle tämän neuvon niin omaksi eduksesi kuin muidenkin\nhyödyksi..\"\n\n\"Rukoilen, neiti, selittäkää minulle tarkemmin mitä minun tulee tehdä.\nMinulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä on kysymys ja minua oikein\npelottaa.\"\n\n\"Vaikka oletkin ollut täällä ainoastaan lyhyen aikaa, niin olet\ntietysti kuullut, että herra Vulfranin sairaus ja herra Edmondin\nkatoaminen ovat suurena levottomuuden aiheena koko paikkakunnalla....\neikö niin?\"\n\n\"Kyllä, neiti, kyllä olen kuullut siitä puhuttavan.\"\n\n\"Kuinka käy näiden tehtaiden, joista seitsemän tuhatta henkeä saa\nelatuksensa, jos herra Vulfran kuolee eikä herra Edmond palaa,\nlukuunottamatta kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka elävät työmiehistä?\nKäsitäthän että nuo kysymykset herättävät toisia? Kenelle herra Vulfran\nsilloin säätää jälkeenjääneen omaisuuden? Veljensä ja sisarensa pojille\ntahi toiselle heistä, joka mahdollisesti paremmin voi herättää hänen\nluottamustansa? Tahi mahdollisesti sille, joka jo parina kymmenenä\nvuotena on ollut hänen oikeana kätenään ja hänen kanssaan hallinnut\ntätä suunnattoman suurta koneistoa ja enemmän kuin kukaan muu on oikea\nmies tarttumaan peräsimeen ja ohjaamaan laivan onnellisesti eteenpäin\nmaailman myrskymerellä. Kun herra Vulfran kutsutti tänne veljensäpojan\nThéodoren, niin oli yleinen luulo se, että hän oli määrännyt\nhänet seuraajaksensa. Mutta kun hän viime vuonna kutsutti tänne\npolyteknillisesta opistosta juuri päässeen sisarensapojan, huomasivat\nkaikki erehtyneensä ja että herra Vulfran ei vielä ollut päättänyt\nkummanko heistä valita, vaan ehkä vielä jättää kaiken omaisuutensa\npojalleen. Sillä huolimatta kaikista riidoista, jotka jo noin\nviisitoista vuotta ovat heidät erottaneet toisistansa, on kuitenkin\npoika yksistään ainoa jota hän rakastaa isän lemmellä ja ylpeydellä ja\nyhä odottaa kotiin tulevaksi. Palajaako herra Edmond? Sitä ei kukaan\ntiedä, sillä ei kenkään tunne hänen olopaikkaansa, ei edes elääkö hän\nvielä vai onko kuollut. Ainoa, jolla oli hänestä tietoja ja joka\nluultavasti myöskin antoi hänelle täältä tietoja oli vanha pastorimme,\nabbé Poiret; mutta hänkin on jo kaksi vuotta ollut kuollut ja nykyään\non vallan mahdotonta tietää mitä uskoa. Herra Vulfran puolestansa uskoo\nja on lujasti vakuutettu siitä, että poika palajaa ehkäpä jo muutaman\npäivän perästä.\"\n\nAinoastaan vaivalla Perrine voi pidättää kyyneleitänsä, mutta onneksi\nneiti Belhomme oli liian kiintynyt arkaan puheenaineeseen odottaaksensa\nvastausta ja jatkoi hetken kuluttua:\n\n\"Ne henkilöt sitä vastoin, joiden eduksi olisi herra Edmondin kuolema,\nuskovat lujasti hänen kuolleen ja he juonittelivat minkä jaksavat,\nvoidaksensa hallita oloja sinä päivänä, kuin herra Vulfran saa varman\ntiedon poikansa kuolemasta, joka tieto muuten voi tuottaa hänellekin\nkuoleman. Rakas lapsi, käsitätkö nyt kuinka tärkeätä sinun on, joka\naina oleskelet herra Vulfranin lähellä, olla varoillasi ja vaitelias\nherra Casimirin äitiä kohtaan, hän kun kaikin voimin työskentelee\npoikansa hyväksi ja samalla kaikkien vahingoksi, jotka uhkaavat\nvahingoittaa hänen etujansa. Jos tulet hänen ystäväksensä, niin saat\nThéodoren äidin viholliseksesi. Jos taas pidät rouva Paindavoinen\npuolta, kun hän tulee tänne, joka varmaan piankin tapahtuu, niin olet\njoutunut rouva Bretonneuxin epäsuosioon. Jos taas pysyt kummankin\nrouvan suosiossa niin raivostuu se, jonka on peljättävä kaikkea\nmolempien nuorten puolelta. Sentähden minun täytyy neuvoa sinua olemaan\nniin varovainen kuin mahdollista. Ole niin harvapuheinen kuin suinkin.\nJa joka kerta kun sinulta kysytään mm, ettei voi välttää vastausta niin\nanna epämääräinen vastaus. Elämässä on monesti edullisempaa pysyä\nsyrjempänä kuin asettua keskelle näyttämöä ja ennemmin esiintyä pienenä\nmitättömänä tyttönä kuin etevänä henkilönä. Niin ovat asiat ainakin nyt\nja mitä vähemmän he luulevat sinun ymmärtävän, sitä ymmärtäväisempi\nitse asiassa olet.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenesneljäs luku.\n\n\nToinen sotaakäyvistä rouvista, madame Stanislas Paindavoine, Théodoren\näiti, joka oli naimisissa herra Vulfranin vanhemman veljen kanssa, oli\nkoko ikänsä odottanut, että hänen miehensä, suuren kutomoliikkeen\nomistaja, saavuttaisi sen loistavan aseman, johon hän katsoi olevansa\noikeutettu pelkästään oman ylellisyydentarpeensa vuoksi. Mutta koska\nhän oli pettynyt toiveissaan, hän piti nyt vuorostaan lankoaan melkein\nvelvollisena hyvittämään hänelle Théodoren kautta kohtalon vääryydet,\nniin että hän voisi kerran saada Parisin seurapiirielämässä sen aseman,\njoka tähän asti oli mennyt häneltä sivu suun.\n\nRouva Bretonneux, herra Vulfranin sisar, oli naimisissa boulognelaisen\n\"liikemiehen\" kanssa, joka oli yrittänyt kaikilla mahdollisilla\nliike-elämän aloilla menestymättä missään. Hän tahtoi välttämättä saada\npoikansa ainoaksi perilliseksi -- yhtä paljon kälyään kohtaan\ntuntemastaan vihasta kuin rikkaudenhimosta.\n\nSinä päivänä, jolloin Edmond lapsellisen tuhlailunsa ja ylellisen\nelämänsä vuoksi lähetettiin Intiaan \"ostamaan juuttia\", kuten\nsanottiin, mutta todellisuudessa rangaistukseksi, alkoivat kälykset\npunoa juonia hyötyäkseen tilanteesta. Ja kun kapinallinen poika vastoin\nisän tahtoa meni Intiassa naimisiin, olivat he heti valmiit työntämään\nomat poikansa hylätyn tilalle, kun oikea hetki koittaisi.\n\nKun Théodore oli vielä alle kahdenkymmenen, hän ei ollut milloinkaan\nosoittanut taipumuksia sen paremmin työhön kuin liiketoimintaankaan.\nÄitinsä hcmmottelemana hän eli vain teatteria, kilpailuja ja muita\nhuvituksia varten, joita Parisi tarjoaa sellaisille nuorille herroille,\njoiden lompakko tyhjenee yhtä pian kuin täyttyykin. Hänestä oli\nsietämätöntä joutua Parisista -- setänsä kutsusta -- pikkukaupunkiin,\njoka oikeastaan ei ollut isoista kylää parempi, ja lisäksi sellaisen\nmiehen alaiseksi, joka ei ajatellut mitään muuta kuin työtä ja joka oli\nyhtä ankara häntä kuin halvinta alaistaan kohtaan. Kymmenen kertaa\npäivässä hän päätti antaa palttua kaikelle, ja hänet esti siitä vain\ntoivo, että hän pian yksin hallitsisi tätä suurenmoista liikettä, jonka\nhän järjestäisi siten, että hän voisi ohjata sitä Parisista käsin,\njoten hän kerran saisi korvauksen kestämistään vaivoista.\n\nThéodoren alkaessa työnsä setänsä liikkeessä Casimir oli vain\nyhdentoista ikäinen. Mutta hänen äitinsä ei sen vuoksi suinkaan\nheittänyt toivoa saada hankituksi lemmikilleen etusijaa. Casimirista\ntulisi insinööri ja hän tekisi aikanaan loistavilla matematiikan\ntiedoillaan valtavan vaikutuksen setäänsä ja murskaisi täydelleen\nserkkunsa. Mutta hänen tullessaan Maraucourtiin osoittautuikin hänen\nsuureksi hämmästyksekseen, ettei hän tehnyt vaikutusta setään sen\nenempää kuin onnistui syrjäyttämään serkkuaankaan, koska siellä\nkäytännön tiedot olivat paljon korkeammassa kurssissa kuin\ntuntemattomien x:ien ratkaiseminen, ja serkulla oli siinä suhteessa\netumatka, jonka kymmenen vuoden käytännöllinen kokemus sedän liikkeessä\nsoi hänelle.\n\n\"Kuinka tuollaisille voisi opettaa mitään hyödyllistä\", sanoi Théodore\nhalveksivasti, kun tuli puhe hänen serkustaan, \"kun ne eivät saa aikaan\nedes kunnon liikekirjettä ilman oikeinkirjoitusvirheitä?\"\n\n\"Kyllä on surullista\", valitti Casimir puolestaan, \"että arvon herra\nserkkuni kuvittelee, ettei voi elää muualla kuin Parisissa! Muuten\nhänestä olisi sedälleni todellakin paljon hyötyä. Mutta mitä voi\nodottaa hullulta, joka joka viikko torstaista lähtien ajattelee vain\nsitä, kuinka pääsisi lauantai-iltana livahtamaan Parisiin, ja vain\nsiksi juonittelee itsensä vapaaksi kaikista tehtävistä, ja sitten\nmaanantaista torstaihin hekumoi vain edellisen sunnuntain\nParisin-muistoissa.\"\n\nÄidit jauhoivat samaa asiaa hiukan eri muodoissa, mutta saivatkin\nmolemminpuolisella panettelullaan herra Vulfranin vakuuttuneeksi siitä,\nettä oli varmaankin totta, mitä Casimirin äiti sanoi Théodoresta ja\nThéodoren äiti Casimirista, ja siitä hän taas teki sen johtopäätöksen,\nettei kumpaankaan ollut luottamista, nyt sen enempää kuin vastedeskään.\n\nSiksi herra Vulfran osoittikin kaikin tavoin, että nuoria sukulaisia\noli pidettävä yksinomaan sukulaisina, eikä millään muotoa tulevina\npoikina ja seuraajina.\n\n\"En tahdo riitoja ja kateutta läheisyydessäni\", oli hänen ainainen\nvastauksensa.\n\nSen päätöksen mukaan hän oli luovuttanut Théodoren asuttavaksi\nrakennuksen, jossa itse oli asunut ennen kuin rakennutti linnansa ja\nCasimirille entisen rahastonhoitajan, Mombleuxin edeltäjän asunnon.\n\nKovin suuri oli sentähden sukulaisten kummastus ja kiukku, kun uppo\nouto, \"katutyttö\", mieronkulkija oli luikertanut tuohon linnaan, jonne\nveljen- ja sisarenpojat pääsivät ainoastaan kutsuvieraina.\n\nMitä se merkitsi?\n\nKen oli tuo pikku tyttö?\n\nTarvitsiko heidän peljätä häntä?\n\nTuota oli rouva Bretonneux kysynyt pojaltansa, mutta kun ei saanut\ntyydyttävää vastausta, niin hän päätti lähteä itse ottamaan selvää\nasiasta.\n\nTullessaan hän oli sangen levoton, mutta rauhoittui pian, sillä Perrine\nosasi oikein mainiosti näytellä neiti Belhommen neuvomaa osaa.\n\nVaikka herra Vulfran ei huolinut heitä asumaan luoksensa, niin hän oli\nkuitenkin erittäin vierasvarainen etenkin sukulaisillensa, ja aina,\nmilloin sisar, käly, veli ja lanko kävivät Maraucourtissa heidät\notettiin vastaan erittäin ystävällisesti. Silloin uunit kuumenivat\nkovasta lämmittämisestä, palvelijat esiintyivät liveripuvussa, vaunut\notettiin esille ja hevosille pantiin hopeankiiltävät valjaat ja illalla\npimeän tultua näkivät kauppalan asukkaat koko linnan pohjakerroksesta\ntornienhuippuihin asti loistavan juhlavalaistuksesta. Sitäpaitsi\nPiquignyn ja Amiensin välistä tietä kulkivat hovimestarit ja kokit\nedestakaisin hankkien herkkuja.\n\nKun rouva Bretonneux saapui Piquignyhyn, olivat siellä suuret\nlandoovaunut ajajineen ja palvelioineen häntä vastassa, ja hänen\nastuessansa alas Maraucourtissa seisoi Bastien rappusilla häntä\nvastaanottamassa ja saattamassa hänet ensi kerrokseen siihen huoneesen\njoka aina oli valmiina häntä varten.\n\nMutta muuten ei tapahtunut mitään muutosta työn suhteen, ei herra\nVulfranin eikä nuorten herrojen, ei edes Casimirinkaan. Herra Vulfran\ntapasi sisarensa pöydässä ja vietti illat hänen seurassansa, siinä\nkaikki. Työ ja toimi ennen kaikkea. Saman säännön alaiset olivat nuoret\nherratkin. He söivät silloin kaikki atriat linnassa ja viipyivät siellä\nvaikka kuinka myöhään, vaan ei muuta. Työtä ei saatu keskeyttää.\n\nKonttoriaikaa ei saatu laiminlyödä. Sitä ei tehnyt herra Vulfran eikä\nsilloin tietysti Perrinekään ja se oli syynä että rouva Bretonneuxin ei\nonnistunut saada tilaisuutta urkkimaan \"maankuljeksijan\" entisyyttä.\n\nHelppo oli kuitenkin urkkia tietoja Bastienilta ja kamarineitsyeltä,\nkäydä mummo Françoisen luona ja kysellä Zenobielta ja Rosalielta, ja\nsiten hän oli saanut tietoonsa kaikki mitä oli tunnettu, varsinkin\n\"maankuljeksijan\" tulosta Maraucourtiin, hänen elannostansa siellä,\nkunnes joutui herra Vulfranin palvelukseen syystä että osasi lörpötellä\nvähän englannin kieltä. Mutta Perrinen tutkiminen ei ollut niinkään\nhelppo asia, hän kun ei milloinkaan jättänyt herra Vulfrania. Rouva ei\nsiis voinut häneltä itseltään saada tietää ken hän oli ja mistä oli\ntullut, eikä tulla selville siitä mitkä erinomaiset ominaisuudet olivat\nvaikuttaneet tuohon kadehdittavaan kohoamiseen.\n\nPöydässä Perrine ei virkkanut sanaakaan; varhain aamulla hän läksi\nherra Vulfranin kanssa konttoriin, aamiaisen jälkeen hän heti meni\nhuoneeseensa, palattuaan kiertomatkalta tehtaissa hänellä oli tuntinsa\nneiti Belhommen luona, iltaisin hän heti noustuaan pöydästä meni\nhuoneeseensa. Siis koska ja kuinka päästä hänen kanssansa kahden\ntutkiaksensa häntä ja antaakseen hänelle tarpeelliset viittaukset?\n\nKyllästyneenä tuohon odotukseen päätti rouva Bretonneux siellä olonsa\nviimeisenä iltana etsiä hänet omasta kamaristaan, jossa tyttö luullen\nolevansa vapaana hänestä jo nukkkui makeasti yöuntaan.\n\nKoputus ovelle herätti hänet. Hän kuunteli. Kolkutettiin uudestaan.\n\nHän nousi ja hapuili ovelle.\n\n\"Ken siellä?\"\n\n\"Avatkaa, minä se olen?\"\n\n\"Rouva Bretonneuxkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\nPerrine avasi oven ja rouva Bretonneux puikahti joutuun sisään, jonka\njälkeen Perrine painoi valaisunappulaa.\n\n\"Menkää jälleen tilallenne\", lausui rouva Bretonneux, \"niin voimme\nparemmin jutella.\"\n\nHän tarttui tuoliin, siirsi sen sängyn viereen niin, että Perrinen\nsilmät joutuivat hänen eteensä jà alotti sitten heti:\n\n\"Veljestäni minä tässä tahdon puhua ja huomauttaa teitä muutamista\nseikoista. Kun nyt olette Guillaumen paikalla, niin täytyy teidän\nmyöskin koettaa suojella veljeni terveyttä niin, kuin hän lukuun\nottamatta vikojaan kuitenkin teki. Te näytätte ymmärtäväiseltä ja\nhyvältä tytöltä ja minä olen varma että, jos vain tahdotte, voitte\npalvella meitä niinkuin hänkin. Minä vakuutan että kyllä sitten\npuolestamme osotamme teille kiitollisuuttamme.\"\n\nKuullessaan hänen ensimäiset sanansa Perrine jo tyyntyi: hänellähän ei\nollut mitään peljättävää, kun oli puhetta herra Vulfranista. Mutta kun\nrouva Bretonneux sanoi hänen olevan \"hyvän ja ymmärtäväisen\" tytön,\nniin hänen epäluulonsa heti heräsi. Sillä mahdotonta oli että rouva\nBretonneux, ollen itse viisas ja ymmärtäväinen, todella tarkottaisi\nmitä sanoo.\n\n\"Olen erittäin kiitollinen teille, rouva\", vastasi Perrine\nteeskennellen yksinkertaisuutta, \"ja olkaa varma siitä että hartain\ntoivoni on tulla niin hyväksi palvelijaksi, että herra Vulfranin ei\ntarvitse kaivata Guillaumea.\"\n\n\"Sanoinhan minä teidän olevan älykkään tytön\", vastasi rouva\nBretonneux, \"ja voivamme luottaa teihin.\"\n\n\"Teidän ei tarvitse kuin käskeä vaan, hyvä rouva.\"\n\n\"Ennen kaikkea teidän tulee pitää silmällä veljeni terveys ja kaikin\ntavoin varoa häntä vilustumasta, sillä semmoinen voisi tulla\nhänelle kuolemaksi vaikuttaen keuhkojen tulehduksen, jolle hän\nhenkitorvivaivansa kautta on erittäin altis. Jos saisimme tuon\nhenkitorvitulehduksen paranemaan, niin tulisi leikkauskin\nmahdolliseksi, joka tuottaisi hänelle näkönsä takaisin. Ajatelkaa mikä\nilo se olisi meille kaikille!\"\n\nSiihen Perrine vastasi:\n\n\"Niin minullekin. Minäkin iloitsisin siitä sydämestäni.\"\n\n\"Nuo sanat ilmaisevat hyvän sydämenne, mutta, vaikka teillä onkin syytä\nolla kiitollinen sittä mitä hyväksenne on tehty ette kuitenkaan kuulu\ntähän perheeseen.\"\n\nPerrine huomasi unohtaneensa varovaisuutensa ja lausui entisellä\nyksinkertaisella tavallaan:\n\n\"Niin, niin. Mutta se ei estä minua tuntemasta kiitollisuutta herra\nVulfrania kohtaan. Uskokaa minua!\"\n\n\"Sen kyllä uskonkin, mutta te voitte osottaa sitä, paitsi äsken\nmainitsemallani tavalla, myöskin vielä paljoa paremmin. Ei siinä kyllä\nettä varomme häntä vilustumasta, häntä täytyy myöskin suojella kovista\nmielenliikutuksista, jotka voivat tuottaa hänelle kuoleman. Täkäläiset\nherrat ovat kertoneet minulle hänen innokkaasti Intiasta tiedustelevan\npoikaansa, rakasta Edmondiansa.\"\n\nHän keskeytti, mutta Perrine oli visusti vastaamatta tuohon\nalkulauseeseen ihan varmana siitä että \"täkäläiset herrat\", se on nuo\nkaksi nuorta herraa, eivät ole voineet kertoa rouva Bretonneuxille\nnoista tiedusteluista. Jos Casimir olisi puhunut siitä, niin hän ei\ntietänyt mitään todenmukaista, koska oli kutsuttanut sinne äitinsä\navuksi. Ja Théodorenkin oli mahdoton mitään tietää.\n\n\"He ovat kertoneet\", jatkoi rouva, \"että kaikki kirjeet ja sähkösanomat\nkulkevat teidän kanttanne ja että te käännätte ne ranskaksi. Hyvä! On\nerittäin tärkeä jos, niinkuin meidän ikävä kyllä on syytä odottaa,\nsaapuu ikäviä uutisia, että poikani ennen muita saa siitä tiedon. Hän\nsilloin heti sähköttää minulle, ja kun ei ole kovin pitkä matka\nBoulognesta tänne, niin voin heti saapua tänne lohduttamaan\nveliraukkaani. Sisar, etenkin vanhempi sisar, voipi tietysti paremmin\nkäsittää veljen syvää surua kuin käly. Käsitättehän tarkoitukseni?\"\n\n\"Kyllä! Ihan varmaan, rouva, kyllä mioä ymmärrän, ainakin luulen\nymmärtäväni.\"\n\n\"Siis voimme luottaa siihen, että teetto niinkuin olen pyytänyt?\"\n\nPerrineä epäilytti hetkisen, mutta hän ei voinut olla vastaamatta.\n\n\"Teen kaiken minkä voin herra Vulfranin hyväksi.\"\n\n\"Minkä teette hänelle, teette meillekin, samaten kuin mitä teette\nmeille, teette hänenkin hyväksensä. Saatte myöskin heti nähdä ettemme\nole kiittämättömiä. Mitäpä esimerkiksi sanoisitte, jos saisitte kauniin\npuvun, joka sopisi teille oikein hyvin?\"\n\nPerrine olisi mielellään ollut vastaamatta, mutta kun oli pakko sanoa\njotakin, hän supisti vastauksensa hymyilemiseen.\n\n\"Kauniin, laahoksisen puvun\", jatkoi rouva Bretonneux.\n\n\"Minulla on suru.\"\n\n\"Voihan surupuvuissakin olla laahos. Te ette todellakaan ole sopivasti\npuettu atrioidaksenne veljeni pöydässä, päinvastoin olette sangen\nhuonosti puettu, kummituksen näköinen kuin temppuja oppinut\nvillakoira.\"\n\nPerrine tiesi varsin hyvin olevansa huonosti ja sopimattomasti puettu,\nmutta kuitenkin häntä loukkasi temppuja oppineen villakoiran vertaus,\netenkin kun se silminnähtävästi oli lausuttu häntä nöyryyttääksensä.\n\n\"Ostin mitä oli saatavana rouva Lachaisen luota.\"\n\n\"Rouva Lachaisen puvut olivat kyllin hyvät teille siioin, kun vielä\nolitte maankiertäjä, mutta nyt, kun veljeni on suvainnut määrätä teille\npaikan pöydässänsä, niin teidän täytyy olla puettuna sillä tavalla,\nettei meidän tarvitse hävetä teitä, mikä, meidän kesken sanottuna, nyt\non tapahtunut.\"\n\nSiitä iskusta Perrine joutui niin hämilleen, että unohti näytellä pikku\nhölmön osaa.\n\n\"Oi! Niinkö?\" hän huudahti surullisesti.\n\n\"Teillä ei voi olla aavistustakaan miten hullunkuriselta näytätte\npuserossanne.\"\n\nJa sitä muistellessaan rouva Bretonneux purskahti suureen nauruun,\nikäänkuin tuo merkillinen pusero todellakin olisi hänen silmäinsä\nedessä.\n\n\"Mutta tuo kaikki on helppo auttaa ja kun aterioita varten saatte\nsievän puvun, joka sopii teille hyvin ja kauniin kävelypuvun matkojanne\nvarten veljeni kanssa, niin olen varma siitä, että silloin johtuu\nmieleenne se, joka on nuo puvut teille hankkinut. Muuten olen varma\nsiitä että liinavaatteennekaan eivät ole muita pukujanne paremmassa\nkunnossa. Katsokaamme!\"\n\nTuota lausuessaan hän hyvin mahtavasti aukaisi toisen piironginlaatikon\ntoisensa perästä ja sysi ne kiinni jälleen halveksivasti kohottaen\nolkapäitään.\n\n\"Ihan niinkuin luulin, ei mistään kotoisin, kurjan huonoa kaikki!\"\n\nPerrine oli liiaksi nolattu voidakseen vastata sanaakaan.\n\n\"On todellakin onneksi teille\", jatkoi rouva Bretonneux, \"että minä\nsatuin käymään Maraucourtissa, ja minä kyllä otan tämän asian\nomakseni.\"\n\nPerrine jo avasi huulensa kieltoa varten; hän ei tarvinnut ketään\npuhumaan puolestansa varsinkaan semmoisissa asioissa; mutta hän malttoi\najoissa mielensä ja nielasi vustauksensa. Hän ei saanut unohtaa että\nhänellä oli osa näyteltävänä, yksinkertaisen, tietämättämän tytön\nosa. Ehkä rouva Bretonneuxin sanat vain kuuluivat pahoilta ja\nsydämettömiltä, vaikka hän itse siltä oli hyväsydäminen ja suopea.\n\n\"Minä kyllä pyydän veljeäni\", jatkoi rouva Bretonneux\n\"suosittelemaltani ompelijattarelta Amiensista tilaamaan teille\npäivällis- ja kävelypuvun, jommoisia välttämättömästi tarvitsette ynnä\ntäydellisen liinavaatevaraston. Luottakaa minuun, siitä kyllä tulee\njotakin niin kaunista, että se alati muistuttaa minua. Nukkukaa nyt\nhyvästi, älkääkä unohtako mitä olen teille sanonut.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenesviides Inka.\n\n\nSanoilla \"tehdä kaikki mitä voin herra Vulfranin hyväksi\", ei Perrine\nensinkään tarkoittanut sitä, miksi rouva Bretonneux niitä käsitti, eikä\nhänelle tietysti kertaakaan johtunut mieleen kertoa Casimirille\nsanaakaan tiedusteluista Intiasta ja Englannista.\n\nKuitenkin herra Casimir aina näytti ikäänkuin odottavan ilmotusta joka\nkerta kuin tapasi Perrinen yksin.\n\nMutta mitä hänellä oikeastaan olisi ollut ilmoitettavana, jos hän\nolisikin päättänyt rikkoa herra Vulfranin käskyä?\n\nDakasta, Debrasta ja Lontoosta saadut tiedot olivat kovin vaillinaiset\nja vastakkaiset, jotapaitsi niissä oli aukkoja, joita oli mahdoton\ntäyttää, etenkin viimeiseltä kolmelta vuodelta. Mutta siitä huolimatta\nherra Vulfran ei menettänyt toivoansa.\n\n\"Olemme jo voittaneet suurimmat vaikeudet\", oli hänen tapana sanoa,\n\"kun olemme voineet valaista kaukaisemmat vuodet; paljon helpompi on\ntietysti saada selvää myöhemmistä vaiheista. Jonakin päivänä kyllä\nlöydämme semmoisen johtopylvään ja silloin meidän ei tarvitse muuta\nkuin seurata sen osotusta.\"\n\nJos rouva Bretonneux ei onnistunut toisessa suhteessa, niin hänen\nneuvonsa kohtasivat suosiollisempaa maaperää, kun hän kehotti Perrineä\nkohdistamaan huolenpitonsa herra Vulfranin terveyteen. Siihen asti\nPerrine ei suinkaan olisi tohtinut sateisina päivinä panna isäntänsä\npäällysnuttua mukaan vaunuihin eikä kehottaa häntä viileinä, tuulisina\npäivinä varovaisuuteen auttamalla nuttua hänen ylleen ja käärimällä\nsilkkihuivia hänen kaulaansa, vielä vähemmin hän olisi tohtinut\nkosteina iltoina sulkea hänen huoneensa ikkunaa. Mutta siitä hetkestä\nasti kuin rouva Bretonneux oli ilmoittanut hänelle kylmän, kosteuden,\ntuulen ja sateen voivan pahentaa herra Vulfranin tautia, niin hänestä\nkatosivat kaikki pelko ja arvelut.\n\nSen jälkeen Perrine ei milloinkaan noussut vaunuihin, oli ilma vaikka\nkuinka kaunis, ellei ensin katsonut oliko kuomu paikoillaan, kaulahuivi\npäällysnutun taskussa, ja vähäisimmästäkio tuulahduksesta hän ripusti\nnutun hänen olallensa ja huivin kaulaan. Jos putosi sadepisarakaan,\nniin hän seisahtui heti ja nosti ylös kuomun. Jos ilta oli viileä, niin\nhän pyysi häntä jäämään sisälle. Tavallisesti hän heidän kävelyillään\nkauppalassa astuskeli rivakasti ja vanhus häntä seurasi valittamatta,\nsillä valitus oli hänelle kovin vastenmielistä; mutta kun hän nyt\nkäsitti, että rivakka astuminen oli hänelle vahingollista ja vaikutti\nrykimistä ja sydämen tykytystä, niin hän aina keksi jotakin tekosyytä\nmillä estää väsyttämistä ja astui juuri parahiksi verkkaan niin kuin\noli vanhuksille terveellistä.\n\nEräänä iltapäivänä kävellessään kauppalassa, he tapasivat neiti\nBelhommen. Tämä seisahtui tervehtimään herra Vulfrania ja sanoi\nlausuttuaan muutamia kohteliaita sanoja:\n\n\"Jätän teidät Antigonenne haltuun.\"\n\nMitä se merkitsi? Perrine ei käsittänyt sitä eikä herra Vulfrankaan\nkysyttäessä voinut selittää sitä. Seuraavalla lukutunnilla hän kysyi\nsitä opettajaltaan, joka selitti hänelle ken oli tuo Antigone ja antoi\nhänen lukea nuorisolle sovitetun kertomuksen Sofokleen Oidipoksesta.\nIllalla Perrine jätti _le Tour du Monden_ ja luki sen sijaan tuon\nkertomuksen, joka näytti oikein liikuttavan herra Vulfrania, etenkin ne\npaikat, jotka soveltuivat häneen.\n\n\"Niin todellakin\", lausui herra Vulfrao, \"sinä olet todellakin minulle\nAntigone, vieläpä enemmänkin, sillä Antigone, onnettoman Oidipos raukan\ntytär, osotti hellyyttään ja rakkauttaan omalle isällensä, kun minä\nolen sinulle aivan vieras.\"\n\nSiitä Perrine huomasi miten hänen oli onnistunut hiipiä herra Vulfranin\nsydämeen, tuon ankaran herran, jolla ei suinkaan ollut tapana ilmaista\ntunteitansa. Hän tulikin siitä niin liikutetuksi, että tarttui\nvanhuksen käteen ja suuteli sitä.\n\n\"Niin\", sanoi herra Vulfran, \"sinä olet hyvä tyttö.\" Ja laskien kätensä\nhänen päälaellensa hän jatkoi: \"Et saa jättää minua silloinkaan, kun\npoikani on tullut kotiin. Hän kyllä on tunnustava mitä olet ollut\nminulle.\"\n\n\"Oi, olen niin vähä ja tahtoisin olla niin paljo.\"\n\n\"Minä kyllä sanon hänelle mitä olet ollut, vaikka hän sen itsekin kyllä\nnäkee, sillä hänellä on sydäntä, pojallani.\"\n\nSangen usein hänen noin kiittävin sanoin oli tapana puhua pojastansa ja\naina Perrinen silloin teki mieli kysyä kuinka hän oli voinut olla niin\nankara pojallensa, kun hän kuitenkin niin syvästi häntä rakasti, mutta\naina sanat liikutuksesta tarttuivat hänen kurkkuunsa. Sitä paitsi oli\nasia liian arka noin vain kosketella.\n\nMutta sinä iltana lausutut sanat rohkaisivat hänen mieltänsä niin, että\nhän tunsi voivansa koettaa. Ei voisi sitäpaitsi toistekaan sattua\notollisempaa tilaisuutta: hän oli yksinään herra Vulfranin kanssa tämän\nyksityisessä huoneessa, jonne ei kenkään kutsumatta saanut tulla ja\nistui hänen vieressänsä yksinäisen lampun valossa. Pitikö hänen siis\nepäillä?\n\nEi, nyt oli varmaankin sopiva hetki.\n\n\"Sallitteko minun\", hän kysyi sydän kurkussa ja vapisevalla äänellä,\n\"sallitteko minun kysyä jotakin, jota en käsitä ja jota alituisesti\nmietin rohkenematta puhua siitä?\"\n\n\"Kysy vapaasti.\"\n\n\"En käsitä sitä, että olette voineet lähettää poikanne luotanne, kun\nkuitenkin niin syvästi rakastatte häntä.\"\n\n\"Sentähden että sinun iälläsi ei tunneta muuta kuin hellyyttä ja\nrakkautta, ensinkään käsittämättä velvollisuuden lakeja. Tässä isän\nvelvollisuus vaatii minua rankaisemaan poikaani virheistä, jotka ehkä\nolisivat voineet vaivuttaa hänet syvällekin, rankaisemaan häntä\nsemmoisella tavalla, että hän sitä muistaisi koko elinaikansa. Hänen\ntäytyi saada kokea että minun tahtoni oli hänen tahtoansa mahtavampi.\nSentähden lähetin hänet Intiaan, mutta en milloinkaan aikonut antaa\nhänen jäädä sinne muuta kuin vähäksi aikaa ja minä annoin hänelle\ntoimen, joka ei suinkaan ollut hänelle alentava, sillä hän edusti\nsiellä liikettäni. Voisinko aavistaakaan hänen siellä rakastuvan tuohon\nkurjaan olentoon ja antavan viekotella avioliittoon, joka oli sulaa\nhulluutta... tykkänään mielipuolen tekoa.\"\n\n\"Mutta kirjottaahan isä Fildes että hän, jonka hän otti puolisoksensa,\nei ollut mikään kurja olento.\"\n\n\"Hän oli semmoinen koska suostui avioliittoon, joka täällä Ranskassa on\nlaiton ja vaikka tiesi etten milloinkaan voi tunnustaa häntä\ntyttärekseni sen enempää kuin voin kutsua poikaani kotiin ennenkuin hän\noli hänestä eronnut. Siinähän olisin rikkonut isän velvollisuutta\nvastaan ja samalla tunnustaa oma tahtoni mitättömäksi. Niin pitkälle ei\nminun kaltaiseni mies voi mennä. Minä tahdon sitä, mikä on\nvelvollisuuteni, hieromatta sovintoa tahtoni tahi velvollisuuteni\nkanssa.\"\n\nHän lausui tuon niin lujan päättävästi, että Perrinen sydän oikein\njähmettyi; kohta sen perästä hän jatkoi:\n\n\"Sinulla on syytä kysyä minkätähden, kun en ole tahtonut nähdä poikaani\nhänen naituaan, nyt kutsun hänet kotiin. Se on sentähden, että nykyiset\nolot eivät ole samanlaiset kuin silloin. Tuommoisen kolmetoista vuotta\nkestäneen valeavioliiton perästä on poikani täytynyt kyllästyä tuohon\nolentoon ja siihen kurjaan elämään, jota hän on viettänyt hänen\nrinnallaan. Toiselta puolen olen minäkin muuttunut: terveyteni on\nmurtunut ja olen tullut kivuloiseksi, olen sokea enkä voi saada näköäni\ntakaisin muuten kuin leikkauksen avulla, jonka onnistuminen riippuu\nsiitä olenko kylliksi tarve ja rauhallisella mielellä. Luuletko\npoikani, saatuaan tietoa siitä, hetkeäkään epäilevän? Hän kyllä silloin\nhylkää tuon naisen, jolle minä joka tapauksessa antaisin tyttärineen\nrunsaan elatuksen. Minä rakastan poikaani, mutta tiedä, hän rakastaa\nmyöskin minua yhtä paljon. Kuinka monesti hän onkaan ikävällä\nmuistellut isänsä kotia, Maraucourtia! Kuinka katkeraan hän onkaan\nsurrut ja katunut tekoaan! Saat nähdä että hän saatuaan tietää totuuden\nheti rientää tänne.\"\n\n\"Hän siis jättäisi puolisonsa ja tyttärensä?\"\n\n\"Hänellä ei ole puolisoa eikä tytärtä.\"\n\n\"Mutta isä Fildes kirjottaa isä Leclercin vihkineen hänet\nlähetyskirkossa.\"\n\n\"Semmoinen avioliitto on mitätön Ranskassa; se on tapahtunut vastoin\ntämän maan lakeja.\"\n\n\"Mutta Intiassa, onko se sielläkin laiton?\"\n\n\"Minä puratan sen Roomassa.\"\n\n\"Entä hänen tyttärensä?\"\n\n\"Laki ei tunnusta semmoista tytärtä.\"\n\n\"Laki on siis kaikki kaikessa?\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitan sitä, että eihän se ole laki, joka velvoittaa vanhempia\nlempimään lapsiaan ja lapsia rakastamaan vanhempiaan. En minä lain\nvuoksi rakastanut isä raukkaani vaan sentähden että hän oli hyvä,\nlempeä, hellä ja sydämestänsä rakasti minua, sentähden että olin\nonnellinen ja iloinen milloin hän syleili ja suuteli minua ja puhutteli\nminua hellästi tahi hymyili minulle. En voinut uneksia mitään parempaa\nkuin olla hänen luonansa, silloinkin kun hänellä ei ollut aikaa\nminulle, vaan oli jossakin työssä. Ja hän rakasti minua sentähden, että\nhän oli kasvattanut minut, sentähden, että piti huolta minusta ja tiesi\nminun rakastavan häntä kaikesta sydämestäni. Lailla ei ollut ensinkään\ntekemistä tunteidemme kanssa. Minä en koskaan ajatellut lain yhdistävän\nmeitä, sillä minä tiesin varmasti keskinäisen rakkauden yhdistävän\nmeitä.\"\n\n\"Mihin tahdot tulla?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, jos lausun sanoja, jotka ehkä tuntuvat teistä hyvin\ntyperiltä, mutta minä sanon suoraan mitä arvelen ja tunnen.\"\n\n\"Sentähden juuri minä kuuntelenkin sinua, sillä ymmärtämättömätkin\nsanasi kuitenkin ilmaisevat tulevansa hyvästä sydämestä.\"\n\n\"No niin, herra! Siihen juuri tahdoin tullakin. Jos siis rakastatte\npoikaanne ja tahdotte hänet luoksenne, niin tietysti hänkin rakastaa\ntytärtään ja tahtoo pitää hänet luonaan.\"\n\n\"Hän ei epäile, kun on valitseminen isän ja tyttären välillä. Kun\nsitäpaitsi avioliitto on mitättömäksi julistettu, niin hän ei enää\nmerkitse pojalleni mitään. Intian tyttäret ovat aikaisin kehittyneet.\nHän voi piankin naittaa hänet, joka asia ei suinkaan ole vaikea niiden\nrunsaiden myötäjäisten tähden, jotka minä lahjotan. Hänen ei suinkaan\ntule vaikea erota tytöstä, joka ei varmaankaan epäile erota hänestä\nseurataksensa toista. Sitäpaitsi ei elämämme ole pelkkää\ntunteellisuutta, siinä on paljon muutakin yhtä painavaa meidän\npäättäessämme jotakin asiaa. Edmondin lähtiessä Intiaan ei\nvarallisuuteni ollut lainkaan niin suuri kuin nykyään. Nähdessään\naseman, joka asettaa hänet maansa teollisuusliikkeen etupäähän -- ja\nminä näytän hänelle loistavan tulevaisuutensa kaikkine siitä seuraavine\nrikkauksineen ja kunnianosotuksineen -- hän ei suinkaan hylkää sitä\npienen mulattitytön vuoksi.\"\n\n\"Mutta ehkei tuo pieni mulatti ensinkään ole niin inhottava kuin\nkuvittelette?\"\n\n\"Hindulaistyttö.\"\n\n\"Mutta kirjat, joita luen teille kertovat hindulaisten yleensä olevan\neurooppalaisia kauniimmat.\"\n\n\"Matkustavaisten ylistyksiä.\"\n\n\"Niissä kerrotaan heidän olevan sulavaliikkeiset ja soikeakasvoiset.\nHeidän katseensa on syvä, suu pieni ja koko muoto lempeä. He ovat\nnotkeat, suloliikkeiset, puhtaat, kärsivälliset, rohkeat, ahkerat ja\ntottunoeet työhön...\"\n\n\"Oletko oppinut tuon kaiken ulkoa?\"\n\n\"Eikö pidä muistaa mitä on lukenut? Kaiken sen nojalla, mitä olen\nlukenut hindulaisista, en voi uskoa heidän olevan niin inhottavia kun\nolette taipuisa uskomaan.\"\n\n\"Mitä se minuun koskee? Enhän minä häntä tunne.\"\n\n\"Mutta jos tuntisitte hänet, niin ehkä hän ei olisi niinkään inhottava,\nehkä vielä pitäisittekin hänestä.\"\n\n\"En koskaan! Kun vaan muistelen häntä jä hänen äitiään niin raivostun.\"\n\n\"Mutta jos tuntisitte hänet, niin tuo viha ehkä lauhtuisi.\"\n\nHerra Vulfran puristi nyrkkiään vihasta ja Perrine tosin sitä vähäisen\nsäikähti, mutta tointui heti ja jatkoi:\n\n\"Tarkotan tietysti että hän ei olisi semmoinen kuin kuvailette, sillä\nhän voipi, eikö niin, olla todellinen vastakohta vihanne luomalle\nkuvalle. Sanoihan isä Fildes hänen äitinsä olleen hurmaavan naisen,\nlahjakkaan, hyvän, hellän...\"\n\n\"Isä Fildes on kunnon pappi, joka katselee elämää ja ihmisiä\nsuvaitsevaisuuden silmälasilla, sitä paitsi hän ei ole tuntenut\npuheenalaista naista.\"\n\n\"Hän mainitsee kuulustelleensa häntä kaikilta, jotka ovat häntä\ntunteneet, eivätkö heidän vakuutuksensa paina yhtä paljon kuin yhden\nyksityisen mielipide? Ja jos hän nyt olisi täällä luonanne, eikö hän,\npoikanne tytär, voisi paljoa paremmin kuin minä toimittaa kaikki nämä\npienet tehtävät mieliksenne.\"\n\n\"Älä puhu omaksi vahingoksesi.\"\n\n\"En puhu edukseni enkä vahingokseni, vaan oikeuden puolesta.\"\n\n\"Oikeuden!\"\n\n\"Niin oikeuden, semmoisena kuin minä sen käsitän, tahi semmoisen, jos\nniin tahdotte, kuin minä tietämättömyydessäni sen käsitän. Juuri\nsentähden että hänen syntyperäinen oikeutensa on epäilyksenalainen,\nluulen tuon nuoren tytön, päästyään teidän turviinne, olevan sitä\nkiitollisemman ja rakastavan teitä sitä syvemmin.\"\n\nPerrine pani kätensä ristiin ja katseli häntä silmiin ikäänkuin hän\nolisi voinut nähdä hänet ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:\n\n\"Oi herra, ettekö soisi poikanne tyttären teitä rakastavan?\"\n\nHerra Vulfran nousi kärsimättömästi tuolilta.\n\n\"Olenhan jo sanonut ettei hän milloinkaan tule tyttärekseni. Minä\nvihaan häntä, niinkuin vihasin hänen äitiänsäkin. Hehän ovat riistäneet\nminulta poikani eivätkä luovuta häntä minulle takaisin. Luuletko\ntodellakin ettei Edmondini jo aikoja sitten olisi täällä luonani\nelleivät he ole lumonneet häntä? Ja ovathan he olleet hänelle kaikki\nkaikessa, kun minä, hänen isänsä, en ole ollut mitään.\"\n\nHän puhui kiivaasti, lyhyin askelin astuen edestakaisin huoneessansa\nmelkein raivoten, jommoista kohtausta Perrine ei vielä milloinkaan\nollut nähnyt.\n\nÄkkiä herra Vulfran seisahtui hänen eteensä.\n\n\"Mene huoneesesi\", hän käski, \"äläkä milloinkaan enää, kuuletko, älä\nmilloinkaan enää rohkene puhua noista olennoista. Ja mitä sinun onkaan\nniiden kanssa tekemistä? Ken on käskenyt sinua puhumaan kanssani\nsemmoista?\"\n\nHetkisen Perrine seisoi siinä säikähtyncenä, mutta vastasi sitten:\n\n\"Oi, ei kukaan, herra, vannon sen. Minä olen vain tulkinnut mitä\nsydämeni minulle kuiskasi, kun en, ollen itse orpo, isätön ja äiditön,\nvoinut olla asettumatta pikku tyttönne sijalle.\"\n\nHerra Vulfran tyyntyi, mutta lisäsi kuitenkin vieläkin uhkaavalla\näänellä:\n\n\"Ellet tahdo perin suututtaa minua, niin älä milloinkaan koske tähän\naineeseen, joka, näethän sen, tuskastustaa minua. Et saa vastustaa\nminua tuolla tavoin.\"\n\n\"Antakaa minulle anteeksi\", rukoili Perrine itku kurkussa, \"minun ei\nolisi pitänyt sanoa mitään.\"\n\n\"Ei, sitä sinun ei olisi pitänyt\", vastasi herra Vulfran, \"etenkin kun\nse, mitä olet sanonut, ei ole hyödyttänyt mitään.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenesknudes luku.\n\n\nKoittaakseen täyttää kaikki aukot kirjeenvaihtajiensa tiedonannoissa\npoikansa vaiheista viime kuluneena kolmena vuotena pani herra herra\nVulfran ilmoituksen Kalkutan, Dakan, Debran, Bombayn ja Lontoon enimmin\nlevinneihin sanomalehtiin, ja siinä luvattiin neljänkymmenen punnan\n[neljäkymmentä puntaa = 1000 Smk. Suom. muist.] palkinto pienimmästäkin\nvarmasta tiedonannosta herra Edmond Paindavoinen kohtalosta. Semmoinen\nilmoitus näkyi niissä joka viikko. Kun yksi vastaus Lontoosta kertoi\nherra Edmondin aikoneen matkustaa Egyptiin ehkäpä Turkinmaallekin, niin\nulotti herra Vulfran ilmoituksensa Kairoon, Aleksandriaan ja\nKonstantinopoliin. Ei saanut laiminlyödä mitään keinoa, eipä\nmahdottomiakaan eikä uskomattomimpiakaan. Sitäpaitsi juuri uskomattomin\nkeino tässä kuljeksivassa elämässä saattoikin olla uskottava.\n\nJotta pääsisi hävyttömistä nylkemisistä ei herra Vulfran ilmottanut\nomaa osotettansa, vaan olivat vastaukset lähetettävät hänen\npankkiirillensa Amiensissa, joka otti vastaan kaikki tuhannen frangin\npalkinnon toiveessa kirjoitetut kirjeet ja lähetti ne Maraucourtiin.\n\nMutta ei ainoakaan noista kovin lukuisista kirjeistä ollut semmoinen,\nettä siihen voisi perustaa mitään tiedusteluja. Suurin osa tuli jos\njonkinmoisilta asiamiehiltä, jotka sitoutuivat tiedustelemaan ja\nvakuuttivat onnistuvansa, jos vaan saisivat etukäteen tiedustelemisiin\ntarvittavan rahamäärän. Muutamat olivat pelkkiä juttuja perustuen\nluulotteluihin ja arveluihin luvaten kaikki antamatta mitään. Toiset\nkertoivat viisi, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten tapahtuneita\nseikkoja. Ei ainoakaan kosketellut viimeksi kulunutta ilmoituksessa\nmainittua kolmea vuotta eivätkä maininneet nekään varmoja tapahtumia.\n\nPerrine luki ja käänsi kaikki nuo kirjeet, ja vaikka ne olivat\ntykkönään arvottomia, niin herra Vulfran ei kuitenkaan menettänyt\nrohkeuttansa.\n\n\"Ahkera ilmotus tässä yksistään auttaa\", lausui herra Vulfran aina.\n\nJa väsymättä hän uudisti ilmotuksensa.\n\nVihdoin tuli eräänä päivänä kirje Sarajevosta Bosniasta, jota voi ottaa\nvarteen. Se oli kirjotettu huonolla englanninkielellä ja siinä\nluvattiin varmoja tietoja Edmond Paindavoinesta edellisen vuoden\nmarraskuuhun asti, jos Times-lehdessä luvattu rahamäärä sijoitettaisiin\nerääseen Sarajevon pankkiin. Jos tarjous otetaan varteen niin\nvastattakoon N:o 910:lle Sarajevon postikonttoriin.\n\n\"Siinä nyt näet että olin oikeassa\", huudahti herra Vulfran, \"siitä ei\nole enää pitkä aika... marraskuussa viime vuonna.\"\n\nHänen ilonsa kuvaili ennen kärsimäänsä epävarmuuden tuskaa ja pelkoa;\nmutta nyt hän voi näyttää toteen että Edmond vielä oli elossa, näyttää\nsen toteen varmoilla todistuksilla eikä ainoastaan luottaa isällisiin\ntunteihinsa ja lujaan uskoonsa.\n\nEnsi kerran hän myöskin alettuaan tiedustelujaan puhui pojastansa\nTalouelin ja veljensä- sekä sisarensapojalle.\n\n\"Minulla on suuri ilo kerrottavana teille, olen saanut tietoja\nEdmondista; hän oli Bosniassa viime marraskuussa.\"\n\nSuuri oli hämmästys ja kulovalkean tavoin uutinen levisi ympäri\nkauppalaa. Nyt niinkuin tavallisesti huhu suureni kun kaikki\nliioitellen sitä kertoivat:\n\n\"Herra Edmond palajaa kotiin!\" kerrottiin kaikkialla.\n\n\"Onko mahdollista?\"\n\n\"Jos tahdotte varmuutta, niin katselkaa nuoria herroja ja herra\nTalouelia.\"\n\nItse asiassa heidän naamansa olivat katseltavia. Théodore ja Casimir\nnäyttivät huolestuneilta, juuri kuin suuri suru heitä painaisi. Talouel\nsitä vastoin, joka jo kauan oli totuttanut kasvojansa ilmaisemaan ihan\npäinvastaisia tunteita kuin ajatteli, näytti erinomaisen iloiselta ja\ntyytyväiseltä.\n\nKuitenkin oli niitäkin, jotka eivät oikein ottaneet uskoaksensa pojan\npalaamista:\n\n\"Vanhus on ollut liian kova ja ankara. Poika ei ollut ansainnut niin\nsuurta rangaistusta muutamista veloista että hänet lähetettiin Intiaan.\nKun kotiperhe sysäsi hänet luotaan, hän siellä perusti oman. Ja\nsitäpaitsi jospa hän olisikin ollut Bosniassa tai Turkinmaalla, niin\neipä sen vuoksi ole sanottu että hän onpi kotimatkalla: Eihän toki tie\nIntiasta Ranskaan kulje Bosnian kautta!\"\n\nSe oli herra Benditin arvelu, hän kun englantilaisella\nkylmäkiskoisuudella arvosteli asioita ainoastaan käytännölliseltä\nkannalta seoittamatta niihin vähääkään tunteellisuutta.\n\n\"Minäkin soisin pojan tulevan kotiin\", hän sanoi, \"liike saisi siitä\nsen arvon, jota se nyt on vailla, mutta minulle ei riitä että toivon\njotakin, minulla pitää myöskin olla syytä uskoa sitä. Tämmöinen meno on\nranskalaista eikä englantilaista ja puolestani _I am an Englishman_,\nolen englantilainen.\"\n\nJuuri sentähden, että nuo huomautukset olivat englantilaisen lausumia,\nkaikki kohottivat niille olkapäitään.\n\n\"Jos isäntä kerran puhui poikansa kotiintulosta, niin voi myöskin\nluottaa siihen; isäntä ei puhu joutavia.\"\n\n\"Niin, ei kauppa-asioissa. Mutta nyt ei puhukaan tehtaanomistaja vaan\nisä.\"\n\nJa herra Vulfran puhui alinomaa Perrinen kanssa toiveistaan:\n\n\"Nyt on vain kysymys ajasta: Bosnia ei ole Intia, ei mikään meri, johon\nvoi hukkua jäljettömiin. Jos vain saamme varmoja tietoja siitä missä\nhän oleskeli marraskuussa, niin on meillä varma jälki, jota meidän on\nhelppo seurata.\"\n\nJa niin täytyi Perrinen etsiä kirjastosta kaikki kirjat, joissa\npuhuttiin Bosniasta ja hakea niistä, mitään löytämättä, selitys\nminkätähden hänen poikansa oli matkustanut sinne ja viipynyt\nsemmoisessa puolisivistyneessä ja karkealuontoisessa maassa, jossa ei\nole suurta kauppaa eikä teollisuutta.\n\n\"Ehkä hän oli siellä ainoastaan läpikulkiessansa\", arveli Perrine.\n\n\"Se on hyvin luultavaa ja yksi todistus lisäksi hänen pikaisesta\nkotiintulostansa. Ja jos hän oli siellä läpimatkalla, niin voimme\nmyöskin olla varmat siitä ettei hänellä ollut puolisonsa eikä tyttönsä\nseurassaan, sillä Bosnia ei ole mikään matkailijamaa. Siis hän on\nvarmaankin eronnut vaimostaan.\"\n\nKun Perrine ei vastannut mitään, vaikka häntä kyllä halutti, niin herra\nVulfran loukaantui.\n\n\"Sinä et sano mitään.\"\n\n\"En, siitä syystä etten tohdi vastustaa teitä.\"\n\n\"Tiedät varsin hyvin että minä tahdon sinun sanomaan kaikki mitä\najattelet.\"\n\n\"Niin te kyllä tahdotte muutamissa asioissa, toisissa ette. Ettekö ole\nkieltänyt minua puhumasta tuosta... nuoresta tytöstä? Ja minä pelkään\ntaaskin suututtavani teitä.\"\n\n\"Sinä et suututa minua, kun sanot minulle syyt minkä tähden luulet\nheidän olevan mukana Bosniassa.\"\n\n\"Olemmehan lukeneet siksi paljon Bosniasta, että meidän pitäisi tietää\nsen olevan semmoinen maa, missä naiset kyllä voivat matkustaa, etenkin\nsemmoiset, jotka ovat matkustelleet Intian vuoristoissa, joihin\nBalkanin vuoria ei voi edes verratakaan vaarojen ja ponnistusten\nsuhteen. Ja vaikkapa herra Edmond olisikin ainoastaan läpikulkien\noleskellut Bosniassa, niin en käsitä miksikä eivät hänen puolisonsa ja\ntyttärensä olisi voineet olla hänen seurassansa, kun kaikki Intian eri\nosista saapuneet kirjeet yksimielisesti kertovat heidän aisa olleen\nhänen mukanaan. Lopuksi on vielä toinenkin seikka, jota en rohkene\nsanoa teille, sentähden että se ei sovellu teidän omiin toivoihinne.\"\n\n\"Sano se kuitenkin.\"\n\n\"Kyllä, mutta pyydän jo edeltäpäin huomauttaa että tarkotan ainoastaan\nomaa parastanne ja terveyttänne, joka aina kärsii, jos toivonne\npettyvät. Eikö ole niin?\"\n\n\"Selitä sanasi tarkemmin.\"\n\n\"Siitä syystä, että herra Edmond oli Sarajevossa viime marraskuussa,\nluulette hänen olevan paluumatkalla tänne ja saapuvan... pian.\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Ja kuitenkaan häntä ei löydetä.\"\n\n\"Siihen johtopäätökseen en suostu.\"\n\n\"Toinen tahi toinen syy on voinut estää häntä tulemasta. Onhan hän\nvoinut kadota.\"\n\n\"Kadotako?\"\n\n\"Niin, onhan hän voinut palata Intiaan... tahi lähteä muuanne, vaikkapa\nAmerikkaankin.\"\n\n\"Ei saa arvata noin umpimähkään.\"\n\n\"Ei suinkaan, herra, mutta valitessaan sen, mitä toivoo ja hylätessään\nvastenmieliset mahdollisuudet joutuu...\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Ainakin voi silloin tulla kärsimättömäksi. Muistelkaa vain kuinka\nlevoton olette ollut koko ajan tuon kirjeen Sarajevosta saavuttua. Eikä\nkuitenkaan ole siitä vielä kulunut niin paljon aikaa, että vastaus\nolisi ehtinyt saapua. Te ette enää rykinyt juuri ollenkaan, nyt sitä\nteette monta kertaa päivässä, hengästytte ja on sydämen tykytystä,\npunastutte ja kalpenette vuorotellen ja otsasuonenne paisuvat. Kuinka\nsitten käy, jos todellakin saatte kauan odottaa vastausta ja jos se\nsaavuttuaan on... toisenlainen kuin soisitte ja toivotte? Te olette jo\nniin tottunut sanomaan: 'Niin se on eikä toisin', niin etten voi muuta\nkuin olla levoton. On niin kauheata, kun ihmistä kohtaa kauhein isku,\njuuri silloin kuin toivoo parahinta. Minä tunnen sen, sillä minä olen\nsaanut kokea sitä. Kun isän sairasteltua niin kauheasti pelkäsimme\npahinta, ja hän sitten näytti paranevan, niin uskoimme ja luotimme\nsokeasti hänen paranemiseensa, samana päivänäkin kuin hän kuoli. Me\nolimme houkkiot, äiti ja minä antautuessamme toiveiden valtaan ja minä\nluulen tuon odottamattoman surun juuri murtaneen äiti raukkani voimat.\nHän ei enää tointunut siitä iskusta ja puolen vuoden kuluttua oli\nhänkin kuollut. Ja muistellessani tuota kaikkea, sanon itselleni että\ntekin...\"\n\nHän ei voinut lopettaa, itku oli kurkussa puristaen sen kokoon, ja\ntahtoessaan jatkaa, kun tiesi ettei herra Vulfran häntä täydelleen\nkäsittänyt, hän luuli tukehtuvansa.\n\n\"Älä herätä noita muistoja eloon lapsi raukka\", lausui herra Vulfran,\n\"äläkä luule sentähden, että sinä olet saanut kärsiä niin paljon, ettei\nole maailmassa muuta kuin surua ja onnettomuutta. Se vaikuttaa sinuun\npahaa, eikä sitäpaitsi ole oikeudenmukaistakaan.\"\n\nSilminnähtävästi oli kaikki, mitä Perrine sanoi tahi teki, turhaa sillä\nhän ei voinut järkyttää tuota lujaa luottamusta, joka ei voinut uskoa\nmuuta kuin että kaikki tapahtuisi toivomuksen mukaan. Hän ei enää\nvoinut muuta kuin odottaa, tuskaantuneena arvaillen miten käy, kun\nsaapua Amiensin pankkiirin kirje ja vastaus Sarajevosta.\n\nMutta ei tullutkaan mitään kirjettä, pankkiiri tuli itse.\n\nEräänä aamuna herra Talouel tapansa makaan, kädet taskussa, astuskeli\nedestakaisin verannallaan, katseellaan tarkastellen tehtaiden pihoja.\nSilloin hän näki pankkiirin, jonka erittäin hyvin tunsi, sangen\nvakavana ja huolestuneen näköisenä astuvan portin luona vaunuistaan ja\nsuuntavan askeleensa konttoriin päin.\n\nParilla harppauksella oli Talouel rientänyt verannalta alas ja riensi\nhänen luoksensa. Lähestyessään hän heti tulijan vakavista liikkeistä\nhuomasi hänen tuovan huonoja uutisia.\n\nVoimatta hillitä uteliaisuuttansa hän huudahti:\n\n\"Arvelenpa teidän tuovan huonoja uutisia, hyvä herra?\"\n\n\"Huonoja.\"\n\nVastaus supistui siihen ainoaan sanaan.\n\nHerra Talouel jatkoi:\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Huonoja.\"\n\nMuuttaen puhetapaansa pankkiiri heti sen jälkeen kysyi:\n\n\"Onko herra Vulfran konttorissaan?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tahtoisin heti päästä hänen puheillensa.\"\n\n\"Mutta ehkä minä...\"\n\n\"Ei käy päinsä.\"\n\nJos pankkiiri, joka hämillään ja levottomasti katseli maahan olisi\nkatsahtanut ylös, niin hänelle myöskin olisi selvinnyt, että sinä\npäivänä kuin herra Talouel pääsee Maraucourtin tehtaitten isännäksi hän\nkalliisti vielä saa maksaa tuon salaperäisyyden.\n\nHerra Talouel oli ollut nöyrä ja matelevainen niin kauan kuin vielä\ntoivoi saavansa tietää mitä halusi, mutta nähdessään pettyneensä tuli\ntoinen ääni kelloon ja hän lausui röyhkeästi:\n\n\"Osaattehan itsekin herra Vulfranin huoneeseen\", ja meni pois kädet\ntaskuissa.\n\nKun pankkiiri ei ollut ensimäistä kertaa Maraucourtissa, niin hänen ei\nmyöskään ollut vaikea osata herra Vulfranin huoneeseen. Mutta kuitenkin\nhän seisahttri oven eteen vähäisen miettimään mitä sanoa.\n\nHän ei vielä ehtinyt kolkuttaa, kun herra Vulfranin ääni kuului\nsisältä:\n\n\"Sisään!\"\n\nHänellä ei enää ollut miettimiseen aikaa, vaan astui sisälle sanoen:\n\n\"Hyvää päivää, herra Vulfran!\"\n\n\"Mitä, tekö? Ja täällä Maraucourtissa!\"\n\n\"Niin, minulla oli asioita Picquignyhyn ja poikkesin samalla tänne\ntuomaan teille vastauksen Sarajevosta.\"\n\nPerrine istui pöytänsä ääressä vallan kivettyneenä, sillä hän tiesi\nmitä sitten seurasi.\n\n\"No?\" kysyi herra Vulfran maltittomasti.\n\n\"Eivät ole asiat niin, kuin teidän oli syytä toivoa, niin, kuin me\nkaikki toivoimme.\"\n\n\"Tuo mies on siis tahtonut peijata meiltä tuhatta frangiamme?\"\n\n\"Ei, hän näyttää rehelliseltä mieheltä.\"\n\n\"Hän ei siis tiedä mitään.\"\n\n\"Hänen tietonsa ovat liiankin varmat... onnetonta kyllä.\"\n\n\"Onnetontako?\"\n\nNe olivat herra Vulfranin lausumat ensimäiset epäilevät sanat.\n\nSyntyi äänettömyys ja herra Vulfranin synkistyvästä otsasta oli helppo\nlukea hänen tunteensa: kummastusta ja levottomuutta.\n\n\"Siis ei ole minkäänlaisia uutisia Edmondista marraskuun jälkeen?\" hän\nkysyi.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Mutta mitä tietoja meillä on siihen asti? Ovatko ne varmoja ja\nluotettavia?\"\n\n\"Meillä on virallisia, Sarajevossa olevan Ranskan konsulin\nallekirjoittamia paperia, jotka todistavat saamiemme tietojen\ntodenperäisyyden.\"\n\n\"Mutta puhukaa toki, kertokaa nuo uutiset.\"\n\n\"Viime marraskuussa oli herra Edmond saapunut Sarajevoon...\nvalokuvaajana.\"\n\n\"No, no! Eihän toki. Tarkotatte hänellä olleen valokuvauskone\nmukanaan.\"\n\n\"Hän saapui sinne matkustavana valokuvaajana, vaunut työpajana ja\nniissä hän asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Muutamia päiviä hän\nvalokuvasi eräällä torilla...\"\n\nHän etsi muutamista papereista, joita oli levittänyt herra Vulfranin\npöydänkulmalle.\n\n\"Kun teillä näkyy olevan papereita mukananne, niin lukekaa ne, se käy\npikemmin\", lausui herra Vulfran.\n\n\"Kyllä minä luen. Kerroin hänen työskennelleen valokuvaajana kaupungin\ntorilla Filippovitsh-torilla. Marraskuun alussa hän läksi Sarajevosta\nlähteäkseen...\"\n\nHän etsi uudestaan papereistansa.\n\n\"Lähteäksensä Trawnikiin ja sairastui tahi saapui sairaana molempien\nkaupunkien välillä olevaan kylään.\"\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti herra Vulfran. \"Oi Jumalani, Jumalani!\"\n\nJa hän pani kätensä ristiin, tuskaantuneen näköisenä, vavisten\nkiireestä kantapäähän, kauhistuneena ikäänkuin näkisi poikansa haahmon\nedessänsä.\n\n\"Tehän olette lujaluontoinen mies...\"\n\n\"Mitä auttaa lujaluontoisuus kuolemaa vastaan? Poikani...\"\n\n\"Niin, täytyyhän teidän saada tietää tuo kauhea totuus: seitsemäntenä\npäivänä marraskuuta kuoli herra Edmond... Busovatshin kylässä keuhkojen\ntulehdukseen.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"Oi, herra Paindavoine! Niin sanoin minäkin saadessani nämä paperit,\nvaikka ne ovat Ranskan konsulin todistamat; mutta tämä kuolintodistus:\nEdmond-Vulfran Paindavoine, syntynyt Maraucourtissa Sommen\ndepartementtia, kolmenkymmenen neljän vuoden vanhana. Soveltuuhan se\nalusta loppuun. Kun sittenkin epäilin, niin sähkötin konsulillemme\nSarajevoon ja tässä on vastaus: 'Paperit oikeat, henkilö todellakin\nkuollut'.\"\n\nMutta herra Vulfran ei näyttänyt kuuntelevan. Kokoonkyyristyneenä\nnojatuolissansa, pää alas painuneena rinnalle asti hän ei antanut elon\nmerkkiäkään. Ja Perrine istui siinä tohtimatta liikahtaakaan, saamatta\nääntäkään kurkustansa ja peljästyneenä sekä luuli hänen kuolleen.\n\nÄkkiä vanhus kohotti kyynelten huuhtomat kasvonsa, ojensi kätensä ja\npainoi soittonappulaa, joka johti Talouelin, Théodoren ja Casimiria\nhuoneeseen.\n\nSoitto oli niin kiivas, että kaikki kolme heti saapuivat.\n\n\"Oletteko siellä Talouel, Théodore, Casimir?\"\n\nKaikki kolme vastasivat yhtä aikaa.\n\n\"Olen juuri saanut tiedon poikani kuolemasta. Talouel keskeyttäkää\nheti paikalla työ. Käskekää telefonilla että naulaavat taululle\nilmotuksen että työtä jatketaan ylihuomenna ja että huomenna pidetään\nsurujumalanpalvelukset Maraucourtin, Saint Pipoyn, Hercheuxin, Bacortin\nja Flexellesin kirkoissa.\"\n\n\"Enoni, setäni!\" huudahtivat molemmat nuoret herrat ikäänkuin yhdestä\nsuusta.\n\nMutta hän keskeytti heidät.\n\n\"Minun tarvitsee saada olla yksin, jättäkää minut.\"\n\nKaikki menivät ulos. Perrine yksin jäi hänen luoksensa.\n\n\"Aurelie, oletko täällä?\" kysyi herra Vulfran.\n\nHän vastasi purskahtamalla itkuun.\n\n\"Mennään kotiin.\"\n\nNiinkuin aina, niin nytkin hän toisella kädellä nojasi Perrinen\nolkapäähän ja sillä tavoin he saapuivat pihalle ensimäisten\ntyömiesjoukkojen lähtiessä työstä. Sillä tavoin he astuivat kauppalan\nläpi, jonne uutinen jo oli levinnyt talosta taloon, ja jokainen kyseli\nitseltään, nähdessään heidän astuvan ohitse, jaksaako hän kestää tuon\nmusertavan iskun. Olihan hän jo niin surunpainamana, hän joka\ntavallisesti aina astui niin jäykkänä ja suorana, kallistuneena kuin\npuu, jonka myrsky on keskeltä katkaissut.\n\nSamaa kysyi Perrinekin vielä tuskaantuneempana, sillä hän tunsi miten\nvanhuksen käsi vapisi hänen olkapäällään, vaikkei hän lausunut\nsanaakaan. Hän siitä kyllä käsitti miten kovasti hän kärsi.\n\nSaatettuaan hänet huoneeseensa hän lausui:\n\n\"Ilmota, minkätähden tahdon olla yksin. Ei kukaan saa tulla sisälle\neikä kukaan puhutella minua.\"\n\nPerrinen mennessä hän jatkoi:\n\n\"Ja minä kun en tahtonut uskoa sanojasi?\"\n\n\"Oi, jospa saisin...\"\n\n\"Anna minun olla!\" vastasi hän tylysti.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesseitsemäs luku.\n\n\nKoko yön oli linnassa vilkasta liikettä ja melua, sillä vähitellen\nsaapuivat Parisista herra ja rouva Stanislas Paindavoine, joille\nThéodore oli sähköttänyt, herra ja rouva Bretonneux Casimirin kutsusta\nja lisäksi Dunkerquesta ja Rouenista rouva Bretonneuxin molemmat\nnaimisissa olevat tyttäret miehineen ja lapsineen. Ei ketäkään saanut\npuuttua tuosta Edmond raukan surujuhlasta. Täytyihän sitäpaitsi\njokaisen olla siellä valvomassa etujansa ja vakoilemassa toisia.\nNyt kun paikka oli tyhjä, ken anastaisi sen? Nyt oli oikea aika\ntoimia ja jokaisen ottaa avuksi kaikki kestävyytensä, älynsä ja\njuonittelutaitonsa. Mikä onnettomuus, jos tämä teollisuuslaitos, joka\noli koko paikkakunnan tukena, joutuisi tuommoisen kelvottoman\ntyhjäntoimittajan käsiin kuin Théodoren! Mikä vahinko, jos tuommoinen\nylpeä, typerä poika kuin Casimir joutuisi sen herraksi! Ei kummallekaan\nnoista molemmista perheistä johtunut mieleen mahdollisuus veljellisesti\njakaa serkkujen kesken tuo suuri perintö. Molemmat tahtoivat kaikki\nitselleen, eivät suoneet mitään toiselle. Mitä oikeutta olikaan\ntoisella siihen?\n\nPerrine odotti aamulla että sekä rouva Paindavoine että rouva\nBretonneux kävisivät hänen luonaan; mutta ei kumpikaan tullut ja siitä\nhän ymmärsi etteivät enää luulleet tarvitsevansa häntä, ei ainakaan\nsillä hetkellä. Mitä hän olikaan siinä talossa? Nythän olivat siellä\nherroina herra Vulfranin veli, sisar, veljen- ja sisaren pojat, he kun\nolivat perijät.\n\nHän odotti sitäkin, että herra Vulfran käskisi häntä seuraamaan itseään\nkirkkoon, niinkuin teki joka sunnuntai Perrinen saatua Guillaumen\nviran; mutta ei siitäkään tullut mitään, ja kun kirkonkellot, jotka\nedellisestä päivästä asti olivat soineet joka täysi tunti ja neljännes,\ntaasen äänellään kutsuivat ihmiset kuolinmessuun, hän näki vanhuksen\nastuvan vaunuihin veljensä tukemana ja että hänen kanssaan astuivat\nsinne paitsi veljeä sisar ja käly, muiden perheenjäsenten sijoittuessa\ntoisiin vaunuih.\n\nHänellä siis ei ollut aikaa tuhlata, jos vielä mieli ajoissa jalkaisin\nehtiä kirkkoon.\n\nHän läksi siis talosta, johon Tuoni juuri oli painanut leimansa. Hän\nkummastui suuresti kiirein kaupan astuessaan kaupungin katuja ja\nnähdessään siellä vallitsevaa sunnuntai asua. Toisin sanoen: kapakat\nolivat täynnä ryypiskeleviä, räyhaaviä työmiehiä ja talojen pihoissa ja\nrappusilla istuivat heidän vaimonsa jaaritellen ja lapset leikkimässä.\nEikö siis kukaan ollut mennyt messua kuuntelemaan?\n\nPerrine oli astunut kovin kiireesti peljäten jäävänsä paikatta, muttu\ntultuaan kirkkoon hän huomasi sen puolityhjäksi. Omaisille oli\njärjestetty paikka kuoriin; sieltä täältä näkyivät kauppalan\nmahtimiehet, tehtaiden virkamiehistö ja tavarain hankkijat, mutta\nharvat, sangen harvat olivat ne työmiehet, vaimot ja lapset jotka sinä,\nheille ehkä sangen tärkeänä, heidän toimeentuloaan uhkaavana päivänä\nmuistamalla isäntäänsä olivat saapuneet kirkkoon hänen kanssaan\nrukoilemaan.\n\nSunnuntaisin oli Perrinen tavallinen paikka herra Vulfranin vieressä,\nmutta tänään hän huomasi, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta\nsiihen. Sentähden hän istahti tuolille Rosalien ja surupukuisen mummo\nFrançoisen viereen.\n\n\"Oi! Pikku Edmond raukkani!\" mumisi vanha imettäjä itkien. \"Mikä\nonnettomuus! Mitä sanoo herra Vulfran?\"\n\nMessu alkoi samassa ja säästi Perrineltä vastauksen eikä kumpikaan\nhäntä sen jälkeen enää puhutellut, kun näkivät miten hän oli kovin\nliikutettu.\n\nAstuessaan ulos kirkosta hän kohtasi neiti Belhommen, joka hänkin,\nsamaten kuin mummo Françoise, tiedusteli herra Vulfranin vointia.\nKummallekaan hän ei voinut vastata muuta kuin ettei ollut sitten\nedellisen päivän ensinkään nähnyt häntä.\n\n\"Menettekö jalkaisin kotiin?\" kysyi opettaja.\n\n\"Menen.\"\n\n\"Hyvä, silloin meillä on sama matka koululle asti.\"\n\nPerrine olisi tahtonut olla yksinään, mutta ei voinut kieltää, joten\nhänen täytyi sekä kuunnella opettajatartansa että vastata hänelle.\n\n\"Tiedättekö mitä ajattelin nähdessäni herra Vulfranin nousevan\nseisomaan, istahtavan, lankeavan polvilleen messun aikana niin\nmurtuneena, niin heikkona, että joka kerta en luullut hänen jaksavan\nenää nousta? Minä arvelin että ehkä tänään ensi kerran oli hyvä että\nhän on sokea.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Siksi että hän ei voinut tietää kuinka harvalukuinen yleisö todellakin\noli. Varmaankin hän olisi tullut vielä surullisemmaksi nähdessään miten\nvälinpitämätön työväki oli hänen raskaasta surustansa.\"\n\n\"He eivät olleet lukuisat, se on kyllä totta.\"\n\n\"Ainakaan hän ei ole nähnyt sitä.\"\n\n\"Mutta oletteko varma siitä ettei hän huomannut sitä siitä\nhiljaisuudesta päättäen, joka vallitsi kirkossa ja meluavasta\nkapakkaelämästä ajaessaan kauppalan lävitse. Tarkalla kuulollansa hän\nhuomaa enemmän kuin voimme luullakaan.\"\n\n\"Siinä olisi lisää surunaihetta hänelle jota hän ei suinkaan ole\nansainut, vanhusraukka, ja kuitenkin...\"\n\nNeiti Belhomme vaikeni silmänräpäykseksi; mutta kun hänen tapansa ei\nollut salata ajatuksiansa niin hän jatkoi:\n\n\"Ja kuitenkin on siinä muistutus, oikeutettu moite, sillä katsopas,\nlapseni, me emme voi vaatia muita ottamaan osaa suruumme, ellemme itse\nosota myötätuntoisuutta muiden kärsimyksille ja vastoinkäymisille. Ja\ntässä sitä voi sanoa, sillä se on todellakin tosiasia...\"\n\nHän hiljensi ääntänsä:\n\n\"Niin on aina ollut herra Vulfranin laita. Hän on kyllä suonut oikeutta\ntyöväellensä, antaen jokaiselle ansaitun palkkansa, mutta siinä myöskin\nkaikki, eikä paljas oikeus elämänohjeena ole riittävä: Oikeudemukaisuus\nmuuttuu usein vääryydeksi. Surkuteltavaa on ettei herra Vulfranille ole\nmilloinkaan johtunut mieleen, että voisi olla isänä työväestöllensä;\nmutta hänen liikkeensä vie häneltä kaiken ajan eikä hän käytä suurta\nkykyänsä muuhun kuin ainoastaan liikeasioihinsa. Kuinka paljon hyvää\nhän olisikaan voinut vaikuttaa, ei yksistään täällä, joka sekin jo\nolisi ollut siunattu asia, vaan muuallakin hyvällä esimerkillänsä. Jos\nniin olisi ollut, niin ole varma siitä, ettemme olisi saaneet nähdä\nsitä... mitä äsken näimme.\"\n\nTuo kaikki voi kyllä olla totta, mutta Perrine ei ollut\nyhteiskunnallisten kysymysten keskustelutuulella ja häntä loukkasi\nkovasti neiti Belhommen sanat, ehkä suurimmaksi osaksi sentähden, että\nne lähtivät henkilön suusta, jota niin kunniotti ja rakasti. Jos joku\ntoinen olisi lausunut ne, niin hän ehkei olisi niin välittänyt niistä.\nNyt ne koskivat häneen, syystä että ne lausui nainen, joka hänen\nsilmissänsä oli niin kunnioitettava ja korkealla kannalla.\n\nHeidän ehdittyään koululle tahtoi Perrine rientää kotiin.\n\n\"Miksi et tule sisään niin syödään aamiaista yhdessä\", kysyi neiti\nBelhomme, joka aivan oikein arvasi, ettei Perrinellä sillä kertaa ollut\nsijaa perhepöydässä.\n\n\"Paljon kiitoksia, mutta herra Vulfran voi tarvita minua.\"\n\n\"Siinä tapauksessa sinun täytyy mennä.\"\n\nMutta tultuaan kotiin hän heti huomasi, ettei herra Vulfran tarvitse\nhäntä, ei edes muistellutkaan häntä, sillä Bastien, joka tuli häntä\nvastaan rappusissa, kertoi herra Vulfranin heti menneen huoneeseensa,\nja kieltäneen häntä laskemasta ketään sisään.\n\n\"Täänkaltainen päivä, eikä hän tahdo edes syödä aamiaista omaistensa\nseurassa!\"\n\n\"Viipyvätkö sukulaiset vielä kanan?\"\n\n\"Mitä ajattelettekaan? Ei suinkaan. Heti aamiaisen jälkeen kaikki\nlähtevät; en luule hänen tahtovan edes jättää heitä hyvästi. Oi, hän on\nvallan murtunut! Mitä meidän pitää tehdä? Oi Jumala! Teidän täytyy\nauttaa meitä.\"\n\n\"Minäkö? Mitä minä voin?\"\n\n\"Te voitte paljonkin: Herra Vulfran luottaa teihin ja pitää teistä.\"\n\n\"Pitääkö minusta?\"\n\n\"Minä tiedän mitä sanon. Eikä se ole pieni asia se.\"\n\nNiinkuin Bastien oli ilmottanut, koko suku läksi aamiaisen jälkeen.\nPerrine pysyi koko päivän huoneessansa, mutta herra Vulfran ei kutsunut\nhäntä luoksensa. Myöhäänlaiseen illalla tuli Bastien ilmottamaan, että\nherra käski hänen olemaan valmis seuraavana aamuna tavalliseen aikaan\nseuraamaan häntä konttoriin.\n\n\"Hän tahtoo ryhtyä työhön jälleen, mutta mahtaako hän jaksaa? Hyvä on\njos voi, sillä työ on hänen elinehtonsa.\"\n\nSeuraavana aamuna Perrine seisoi tavallisena aikana eteisessä\nodottamassa herra Vuifrania, joka kohta tulikin Bastienin taluttamana,\nvanhuuttaan kumarassa ja murtuneena. Bastien äänetönnä muutamalla käden\nliikkeellä selitti yön olleen vaikean.\n\n\"Onko Aurelie siellä?\" kysyi herra Vulfran liikutetulla, heikolla ja\nvapisevalla äänellä, sairaan lapsen tavoin.\n\nPerrine lähestyi kiireesti.\n\n\"Täällä olen, herra.\"\n\n\"Astukaamme vaunuihin.\"\n\nPerrine olisi mielellään tahtonut kysyä hänen vointiaan, mutta ei\nrohjennut. Päästyään vaunuihin vanhus ikäänkuin vaipui kokoon, pää\npainui alas eikä hän lausunut sanaakaan.\n\nKonttorinrappusten edessä seisoi herra Talouel odottamassa matelevaisen\nnöyrästi auttaaksensa isäntäänsä astumaan alas vaunuista.\n\n\"Toivon voivanne hyvin, kun olette tullut tänne\", hän lausui\nosaaottavaisella äänellä, jonka todellisuutta silmien iloinen ilme\nselvästi väitti valheeksi.\n\n\"En voi ensinkään hyvin, mutta olen tullut, sentähden, että niin on\nvelvollisuuteni.\"\n\n\"Sitä minä juuri tarkoitinkin...\"\n\nHerra Vulfran keskeytti hänet huutamalla Perrinea, jota käski\ntaluttamaan itseään sisään.\n\nSitten alkoi kirjeiden lukeminen ja niitä olikin kasaantunut tavaton\nmäärä näinä kahtena päivänä. Hän antoi toisten tehdä sitä lausumatta\nainoatakaan huomautusta, ainoatakaan määräystä, ihan kuin olisi mykkä\ntahi nukkuisi.\n\nHetken kuluttua kokoontuivat eri osastojen johtajat ja tirehtöörit,\nsillä sinä päivänä oli päätettävä tärkeä asia joka läheisesti koski\nkauppahuoneen etuja: Pitikö nyt kun hinnat olivat korkeat myydä suuret\njutevarastot, joita oli Intiassa ja Englannissa paitsi mitä määräaikana\ntarvittiin tehtaan omaan työhön, ja sitten hintojen laskettua ostaa\nuutta? Sanalla sanoen käyttää hyväksensä kurssin ylenemistä tahi\nalenemista?\n\nTavallisesti tuommoiset asiat päätettiin sangen kaavanmukaisesti, jotta\nei kukaan erehtyisi: Jokainen, nuorimmasta alkaen lausui mielipiteensä\nja selitti niiden syyt. Herra Vulfran kuunteli niitä ja lausui viimeksi\npäätöksensä, jonka mukaan aikoi toimia. Ei ollut siltä sanottu, että\nhän sitä seurasi, sillä monesti tapahtui että puolen tahi vuoden\nkuluttua saatiin kuulla hänen toimineen ihan päinvastaisesti. Mutta\nkaikissa tapauksissa hän lausui ajatuksensa ja tahtonsa niin selvästi,\nettä sillä ihmetytti kaikkia virkamiehiä ja lopetti kaiken keskustelun.\n\nTänäkin aamuna kävi kaikki tavallista kulkuaan. Jokainen lausui\nmielipiteensä pitikö myödä vai ostaa; mutta kun tuli herra Talouelin\nvuoro, niin tämä ei ollutkaan selvillä tehtävästä, vaan oli hyvin\nkahden vaiheilla.\n\n\"En ole milloinkaan ennen ollut niin kahdella päällä. On erinomaisia\nsyitä sekä myödä että ostaa.\"\n\nHän kyllä oli vilpitön lausuessaan epäilystään, sillä hänellä oli\ntapana aina tutkia herra Vulfranin kasvoja ja sen mukaan muodostella\nlausuntonsa vähääkään välittämättä omasta vakaumuksestansa, hän kun\nmonivuotisella kokemuksellaan oli oppinut tarkoin tuntemaan niiden\nilmeen. Hän siis ikäänkuin punnitsi mielipiteensä isännän ajatusten\nvaa'alla, kummalle puolelle se kallistui, siihen hänkin lisäsi sanansa\nimarrellaksensa häntä. Mutta sinä aamuna isännän kasvot eivät\nilmaisseet mitään paitsi epämääräistä surua. Tahtoiko hän ostaa vai\nmyydä? Totta puhuen hän ei näyttänyt olevan kummankaan ehdotuksen\npuolella, vaan istui siinä vaipuneena toiseen maailmaan. Talouel oli\nerittäin hämillään.\n\nTalouelin perästä lausui pari tirehtööreistä mielipiteensä ja sen\njälkeen kaikki odottivat isännän päätöstä ja niinkuin aina, vieläpä\nentistä enemmän, syntyi kunnioittava hiljaisuus ja kaikkien silmät\nolivat käännetyt isäntään.\n\nOdotettiin, mutta kun hän hän ei lausunut mitään, katselivat kaikki\nkysyväisesti toisiaan: Oliko hän menettänyt käsityskykynsä vai oliko\nhänen ympärillään seisovat joutuneet unholaan?\n\nVihdoin hän kohotti kätensä sanoen:\n\n\"Minä myönnän etten ole selvillä siitä mitä päättää.\"\n\nSuuri ällistys! Joko oli mennyt niin pitkälle!\n\nEnsimäisen kerran heidän kaikkien tutustuttuaan häneen hän näytti\nolevan epävarma, hän, joka aina oli ollut niin päättäväinen ja oman\ntahtonsa hallitsija.\n\nJa samat katseet, jotka juuri ennen olivat etsineet hänen kasvojaan,\nvälttivät toisiansa, muutamat säälistä, toiset niinkuin Talouelin ja\nnuorten herrojen itsensä ilmaisemisen pelosta.\n\n\"Saadaan nähdä... myöhemmin\", lausui isäntä viimein.\n\nKaikki poistuivat sanomatta sanaakaan, jopa mennessäänkään vaihtamatta\nsanaakaan.\n\nPerrine oli koko ajan istunut oman pöytänsä ääressä sanaakaan\nhiiskahtamatta. Herra Vulfrankin jäi paikoilleen eikä edes näyttänyt\nhuomaavankaan virkamiestensä lähtöä, vaan istui siinä kuin\nkivettyneenä.\n\nAika kului, hän ei liikahtanutkaan. Usein oli Perrine nähnyt hänen\nistuvan liikkumatta ikkunassansa vaipuneena ajatuksiinsa tahi\nunelmiinsa ja hänen asentonsa ilmaisi silloin samaa kuin tuo mykkyys.\nSitä ei sopinut kummastella, syystä että hän ei enää osannut lukea eikä\nkirjottaa. Mutta se ei ollut tämäntapaista. Silloin huomasi selvästi\nhänen vilkkaista, elävistä kasvoistaan miten hän seurasi kaikkea, miten\nhän kuuli kaikki mitä tapahtui tehtaissa; hän kuuli sieltä melua,\nseurasi työtä ikäänkuin näkevin silmin olisi ollut sitä valvomassa\njokaisessa salissa tahi pihassa. Hän kuuli kangaspuiden kalskeen,\nhöyryn ulosvirtaamisen, kehruukoneitten surinan, käämikoneiden jyskeen,\nvalssilaitoksen kitinän, vaunujen naksauksen irtilaskettaessa ja\nkiinnitettäessä, veturien vihellykset, johtajien komentohuudot, jopa\ntyöväen astunnankin heidän jonossa astuessaan kivettyä tietä; ei mikään\njäänyt häneltä huomaamatta, kaikesta hän oli selvillä mitä piti tietää\nja tuntea. Ja miten vilkkaasti ja vaivatta hän tuon kaiken huomasi!\n\nMutta oyt oli korva kuulematon, kasvot, ilmeet, koko olentonsa\nikäänkuin kivettynyt ja hän istui siinä kivipatsaan tapaisena. Tuo\näänettömyys ja liikkumattomuus tuntui niin hirvittävältä, että Perrinen\nvaltasi pelko ja kauhistus, joka tuntui hänestä todellakin\nmasentavalta.\n\nÄkkiä herra Vulfran peitti kasvonsa käsillään, huudahti ääneen\nikäänkuin luullen olevansa yksin tahi oikeammin tietämättä missä oli\ntahi että läheisyydessä oli ihmisiä, jotka voisivat häntä kuulla:\n\n\"Jumalani, Jumalani! Minkätähden olet hyljännyt minut! Mitä olen\nrikkonut, kun niin rankaiset minua?\"\n\nSitä huudahdusta seurasi uusi äänettömyys, Perrinen mielestä vieläkin\nsurkeampi ja masentavampi, vaikka ei voinut koko laveudelleen käsittää\nsitä epätoivon syvyyttä, joka siinä ilmeni.\n\nSillä herra Vulfran oli, sentähden että onni aina oli ollut hänelle\nmyötäinen ja suosiollinen, mielestänsä etuoikeutettu ihminen, joka\nkaitselmuksen johdattamana kulkee elon tietä minkään onnettomuuden\nkohtaamatta. Kuinka hän muuten olisi niin mitättömästä alusta päässyt\nniin korkealle ainoastaan omasta ansiostansa? Kaikkivoipa käsi oli\nkohottanut hänet kansan ylitse ja sittemmin johdattanut häntä niin\nvarmasti, että hänen ajatuksensa ja tuumansa muka aina olivat olleet\njonkun korkeamman vaikutuksen alaiset, silloinkin kun hän\ninhimillisestä heikkoudesta erehtyi. Kaikki hänen toiveensa\ntoteutuivat; jokaisesta kilpailusta hän pääsi voittajana ja vastapuoli\njoutui tappiolle. Ja nyt äkkiä hän ei menestynytkään siinä, mikä oli\nhänen hartahin toivonsa, siinä jonka varmasti luuli saavuttavansa! Ensi\nkertaa hänen tahtonsa ei voittanut: hän oli odottanut poikaansa, hän\noli aivan varma hänen tulostansa, koko loppuelämänsä hän oli perustanut\nsiihen yhtymiseen ja... hänen poikansa oli kuollut.\n\nMinkä hyväksi hän siis olikaan elänyt?\n\nHän ei voinut käsittää,... ei nykyisyyttä eikä entisyyttä.\n\nMitä hän oli ollut?\n\nMitä hän oli?\n\nJa jos hän todellakin neljäkymmentä vuotta oli ollut sitä mitä luuli\nolevansa, miksikä hän ei ollut sitä enää.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskahdeksas luku.\n\n\nTuota haluttomuutta ja tarmottomuutta kesti kauan aikaa ja siihen\nkattui vielä taudinoireita. Ryintä ja sydämentykytys lisääntyi ja\nviimein keuhkokuume pakotti viikon ajaksi herra Vulfrania vuoteen\nomaksi. Sillä aikaa joutui tehtaiden johto kokonaan riemuitsevan\nTalouelin käsiin.\n\nVähitellen sairas parani, mutta yleinen masentunut tila ei muuttunut,\nniin että lääkärikin joutui siitä levottomaksi.\n\nMonta kertaa oli Perrine yrittänyt kysyä häneltä sairaan tilaa, mutta\nlääkäri oli tuskin vastannut mitään, sillä tohtori Ruchon ei ollut\nniitä, jotka tyydyttivät \"maankulseksijan\" uteliaisuutta. Onneksi hän\nei ollut yhtä salaperäinen Bastienille ja neiti Belhommelle, jota usein\ntapasi siellä iltakäynneillään, niin että Perrine häneltä ja vanhalta\nkamaripalvelijalta sai jotenkin tarkat tiedot sairaan tilasta.\n\n\"Ei ole henki vaarassa\", lausui Bastien, \"mutta tohtori Ruchon tahtoisi\nnähdä herra Vulfranin jälleen työssä.\"\n\nNeiti Belhomme oli avomielisempi ja kun oli, tullessaan linnaan\ntunnilleen, tavannut tohtorin ja keskestellut hänen kanssaan, niin hän\nmielellään kertoi oppilaalleen kaikki mitä tämä oli sanonut. Ja kaikki\nhänen sanansa päättyivät aina seuraavaan loppuponteen:\n\n\"Tähän tarvitaan jotakin elvyttävää, jotakin, joka panee siveellisen\nkoneiston jälleen liikkeelle, sillä sielunvoimat eivät vielä ole\nlopussa, vaikka ovatkin veltostuneet.\"\n\nKauan aikaa olivat kaikki suuresti peljänneet jokaista mielenliikutusta\nja tuo pelko oli juuri ollut syynä siihen, että monesti täytyi\näkkiarvaamatta lykätä leikkaus, vaikka yleinen terveydentila oli vähää\nennen ollut jotenkin tyydyttävä. Mutta nyt päinvastoin toivottiin\njotakin tuommoista ulkonaista sysäystä. Silloin herra Vulfran sen\nvaikutuksesta kyllä jälleen ryhtyy työhön ja kiintyy liikkeensä johtoon\nja saapi jälleen elämän- ja toiminnanhalua. Vastaisuudessa se ehkä on\nonnistuva, kun ei enää tarvitse pelätä kotiinpalaamisen tahi\nkuolonsanoman tuottamia vahingollisia liikutuksia. Silloin voi\nrohkeammin ryhtyä tuohon kauan lykättyyn leikkaukseen, kun on parempia\ntakeita sen onnistumisesta.\n\nMutta mistä tulisi tuo sysäys, tuo elähyttävä tapaus?\n\nSitä jokainen kysyi saamatta tyydyttävää vastausta, sillä herra Vulfran\nnäytti väliäpitämättömältä kaikesta, ei tahtonut edes vastaanottaa\nTalouelia eikä veljenpoikia vaan pysyi huoneessansa, ja lähetti aina,\nkun herra Talouel kahdesti päivässä aamuin illoin kunniottavasti tuli\nsaamaan ohjeita, Bastienin kanssa vastauksen:\n\n\"Menetelkää asiainhaarain mukaan liikkeen hyväksi.\"\n\nJa noustuaan sairasvuoteelta ja jälleen päästessään ulos, hän kyllä\nkävi konttorissa niinkuin ennenkin, mutta tuskin kuunteli Talouelin\ntiliä toimistaan, hänen sairastumisensa aikana, vaan luotti niihin\ntäydellisesti, Talouel kun oli liiaksi tottunut ja varovainen\nmäärätäksensä jotakin, jota ei tietänyt isännän täydellisesti\nhyväksyvän.\n\nTuo välinpitämättömyys ei kuitenkaan estänyt häntä Perrinen seuraamana\nsäännöllisesti käymästä joka päivä tehtaissa niinkuin ennenkin; mutta\nmatkat kuluivat hänen lausumattansa sanaakaan, hän ei edes vastannut\nPerrinen huomautuksiin, ja saavuttuaan tehtaihin hän tuskin kuunteli\ntirehtöörien selityksiä.\n\n\"Siitä voitte neuvotella Talouelin kanssa\", hän aina sanoi\nvastaukseksi.\n\nEikö milloinkaan ollut muutosta tapahtuva?\n\nEräänä iltapuolena heidän lähetessään Maraucourtia paluumatkalla\ntehtaista, vanhan hevosen hiljaa hölkätessä eteenpäin, kuului helakka\ntorven ääni.\n\n\"Seis!\" käski herra Vulfran, \"luulenpa olevan tulipalon merkkiä.\"\n\nVaunut seisahtuivat, he kuuntelivat ja silloin kuului selvästi sama\nääni.\n\n\"On tulipalo\", sanoi herra Vulfran, \"näetkö mitään?\"\n\n\"Kyllä, näkyy musta savupilvi.\"\n\n\"Kummaltako puolen?\"\n\n\"Poppelipuiden takaa, mutta en voi sanoa mistä.\"\n\n\"Oikealtako vai vasemmalta?\"\n\n\"Ehkä enemmän vasemmalta.\"\n\n\"Vasemmalta, se on tehtaiden puolelta.\"\n\n\"Ajanko täyttä neliä?\" kysyi Perrine.\n\n\"Ei, vaan muuten sukkelaan.\"\n\nMitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuului toitotus, mutta kun\ntie kävi mutkissa kiertäen poppelipuurantaisia lammikkoja, ei Perrine\nvoinut varmasti sanoa missä tuli riehui. Kuitenkin se näytti olevan\npikemmin kauppalan keskustassa kuin tehtaissa.\n\nHän mainitsi siitä herra Vulfranille, joka tavallisuuden mukaan ei\nvastannut siihen mitään.\n\nHän joutui siihen johtopäätökseen siitäkin, että toitotus kuului ihan\nvasemmalta, se on tehtaiden läheisyydestä.\n\n\"Toitotus ei ole sieltä missä palaa\", hän arveli.\n\n\"Se on totta se\", vastasi herra Vulfran.\n\nMutta hän lausui tuon niin väliäpitämättömästi, ikäänkuin ei ensinkään\nkuuluisi hänen missä tulipalo oli.\n\nVasta saapuessaan kauppalaan he saivat varman tiedon palopaikasta.\n\n\"Teidän ei tarvitse kiirehtiä, herra Vulfran\", huus eräs työmies,\n\"eihän tulipalo ole teillä, vaan la Tiburcen talohan se palaa.\"\n\nLa Tiburce oli vanha juoppo, joka otti, äitien ollessa tehtaantyössä,\nhoitaaksensa semmoisia pikku lapsia, jotka vielä olivat liian pienet\npäästäksensä lastenkotiin. Hän asui kurjassa, puoleksi lahonneessa\nhökkelissä pihan perällä jotenkin koulun läheisyydessä.\n\n\"Ajakaamme sinne\", käski herra Vulfran.\n\nEi tarvittu muuta kuin seurata sinne rientäjiä. Nyt näkyi korkealle\nilmaan kohoavia savupatsaita ja liekkejä ja kitkerää savunkatkua tuntui\nkaikkialla. Ennen kuin pääsivät palopaikalle oli heidän jo pakko\nseisahtua, elleivät tahtoneet ajaa uteliaiden joukkojen päälle, ne kun\neivät millään tavalla ottaneet hajotaksensa. Herra Vulfran sen vuoksi\nastui alas vaunuista ja meni Perrinen taluttamana palopaikalle. Hänen\nastuessaan sisään portista tuli insinööri Fabry häntä vastaan, kypäri\npäässä, sillä hän johti palokuntaa ja sammutustyötä.\n\n\"Tulen valta on voitettu\", hän sanoi, \"mutta rakennus on palanut\nporoksi ja, mikä on pahinta, monta lasta, viisi jopa ehkä kuusikin on\nhävinnyt tuleen. Yksi on palanut, kaksi on tukehtunut ja kolmesta ei\nole mitään tietoja.\"\n\n\"Kuinka tuli pääsi irti?\"\n\n\"La Tiburce oli juovuksissa ja nukkunut... hän ei ole vieläkään\nselvä... suurimmat lapset leikkivät tulitikuilla ja juoksivat pakoon,\nkun rupesi palamaan. La Tiburce heräsi ja pakeni kauhistuneena hänkin,\nunohtaen kätkyissä makaavat pikku lapset.\"\n\nPihan perältä kuului huutoa, itkua ja valitusta. Herra Vulfran suuntasi\naskeleensa sinne päin.\n\n\"Ei, ei, älkää menkö sinne, siellä ovat noiden molempien tukehtuneiden\nlasten äidit ja he itkevät lapsiaan.\"\n\n\"Keitä he ovat?\"\n\n\"Tehtaan työväkeä.\"\n\n\"Minun täytyy puhutella heitä.\"\n\nHän laski kätensä Perrinen olalle merkiksi, että hänen piti taluttaa\nhäntä heidän luoksensa.\n\nFabry astui edellä avaten heille teitä, niin että he pääsivät pihaan,\njossa palokuntalaiset yhä vaan ruiskuttivat vettä palaneen rakennuksen\nvielä pystyssä olevien seinien jäännöksiin, sillä hajonneiden hirsien\nväliltä vähä väliä vielä liekit leimusivat korkealle.\n\nPihan vastaiseen nurkkaukseen oli kokoontunut suuri joukko naisia ja\nsieltä kuului itkua ja valitusta. Fabry hajotti joukon ja herra Vulfran\nlähestyi Perrinen taluttamana molempia äitiä, jotka istuivat siinä\nkuolleet lapset sylissänsä. Kesken itkuaan toinen heistä ehkä luuli\nyliluonnollisen avun saapuvan, mutta nähdessään vain isännän lähestyvän\nhän heristi hänelle nyrkkiään uhkaavasti huutaen:\n\n\"Tulkaa katsomaan miten menetellään lastemme kanssa, meidän\nahertaessamme teidän hyväksenne! Luuletteko voivanne kentiesi saada\nlapsen uudestaan eloon? Oi pikku rankkani, lapsi kultani!\"\n\nJa kumartuen lapsensa ylitse hän rupesi uudestaan itkemään ja\nvoivottelemaan.\n\nHetkisen herra Vulfran seisoi siinä kahden vaiheella, sitten hän lausui\ninsinööri Fabrylle:\n\n\"Te olitte oikeassa, menkäämme pois täältä.\"\n\nHe menivät konttoriin eikä sen enempää puhuttu tulipalosta ennenkun\nherra Talouel tuli ilmottamaan herra Vulfranille, että noista kuudesta\nkuolleeksi luullusta lapsesta kolme oli löydetty hyvässä turvassa\nnaapurien luota, jonne heidät ensi peljästyksen hetkenä oli viety\nsuojaan. Siis oli tulen uhreja ainoastaan kolme, ja niiden hautaus oli\nmäärätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä.\n\nHerra Talouelin mentyä päätti Perrine mainita herra Vulfranille\nehdotuksen, jota oli miettinyt koko ajan palattuaan tulipalopaikasta.\n\n\"Ettekö aio knnniottaa hautajaisia läsnäolollanne?\" hän kysyi\nvapisevalla äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa.\n\n\"Miksi sinne menisin?\"\n\n\"Sentähden, että se olisi vastauksenne... arvokkain, minkä osaatte\nantaa... vaimoraukan syytteihin.\"\n\n\"Oliko minun työväkeni läsnä minun poikani surujumalanpalveluksessa.\"\n\n\"He tosin eivät osottaneet myötätuntoisuutta teille; mutta jos te\notatte osaa heidän suruihinsa, niin on sekin vastaus, jopa semmoinen,\njonka he ymmärtävät.\"\n\n\"Sinä et tiedä miten kiittämätöntä työväki on.\"\n\n\"Kiittämätöntäkö? Mistä? Palkkansako suhteen? Voipi olla; mutta se ehkä\ntulee siitä, että se käsittää saadut rahat toiselta kannalta kuin\nrahojen maksaja. Eikö sillä ole oikeutta niihin rahoihin, joita itse on\ntyöllään ansainnut? Sen ei muka tarvitse olla kiitollinen niistä. Mutta\nluuletteko sitä myöskin kiittämättömäksi osanottavaisuuden osotuksesta\nja ystävällisestä avusta? Hyvyys ja ystävällisyys herättävät hyvää\nmieltä ja ystävyyttä. Tottakai te pidätte niistä, jotka teitä\nrakastavat, ja minusta tuntuu, että jos te osotatte olevanne heidän\nystävänsä, niin teette heidätkin ystäviksenne. Suloista on helpottaa\ntoisten kurjuutta ja köyhyyttä, mutta suurempaa ja jalompaa on vielä\nlohduttaa toisten suruja... ottamalla osaa niihin!\"\n\nHänestä tuntui siltä kuin olisi vielä hyvin paljo sanottavaa siitä\nasiasta, mutta kun herra Vulfran ei vastannut sanaakaan, ei näkynyt\nhäntä edes kuulevankaan, niin hän ei rohjennut jatkaa. Hän päätti\nkuitenkin myöhemmin uudestaan ottaa asian puheeksi.\n\nHeidän astuessaan herra Talouelin verannan ohitse mennäkseen linnaan\nseisahtui herra Vulfram.\n\n\"Ilmottakaa pastorillemme, että minä kustannan lasten hautaamisen;\npyytäkää häntä järjestämään se arvokkaalla tavalla; minä tulen\nsurujuhlaan.\"\n\nHerra Talouel oli vähällä saada halvauksen ällistyksestä.\n\n\"Ilmottakaa\", jatkoi herra Vulfran, \"että jokainen kuin tahtoo huomenna\nmennä kirkkoon saakoon vapaapäivän. Tämä tulipalo oli suuri vahinko.\"\n\n\"Me emme ole siitä vastuunalaiset.\"\n\n\"Tavallamme emme.\"\n\nTuo ei ollut ainoa asia, josta Perrinelle tuli kummastelemisen syytä;\nseuraavana aamuna herra Vulfran kirjeiden lukemisen ja neuvottelujen\nloputtua eri osastojen päällikköjen kanssa, pidätti insinööri Fabryn\nlausuen:\n\n\"Teillä ei ole tällä haavaa mitään kiireellistä työtä, mikäli luulen?\"\n\n\"Ei, herra.\"\n\n\"Hyvä, matkustakaa sitten Roueniin. Olen kuullut sinne perustetun\noikean mallilastenseimen, jossa ovat käyttäneet hyväksensä parasta,\nmitä sillä alalla on tarjottavana. En tarkota kaupungin omaa, jossa\nkaikki kuitenkin aikaa myöten muuttuu ammatintapaiseksi. Mutta siellä\non eräs yksityinen tahtonut sillä tavalla kunniottaa kuolleen\nomaisensa muisto. Tutkikaa se seimi ja sen erityisosastoja:\nrakennustapaa, lämmityslaitosta, ilmanvaihtoa, ylläpitämisknstannuksia,\nrakennuskustannuksia y.m. semmoista. Kysykää sitten sen rakentajalta,\nmitkä seimet hänellä ovat olleet malleina. Käykää niitäkin tutkimassa\nja palatkaa niin pian kuin mahdollista. Meillä täytyy kolmen kuukauden\nkuluttua olla oma seimi jokaista tehdastamme varten, sillä samanlaista\nonnettomuutta kuin eilinen ei saa millään ehdolla uudestaan tapahtua.\nMe emme voi emmekä saa ottaa semmoista edesvastausta päällemme.\"\n\nIllalla, Perrinen kerrottua suuren uutisen innostuneelle neiti\nBelhommelle, keskeytti herra Vulfran oppitunnin astumalla kirjastoon.\n\n\"Neiti\", hän lausui, \"tulen pyytämään teiltä suurta apua niin omasta\nkuin paikkakuntamme työväen puolesta, apua, joka asian menestymiseen\nkatsoen on sangea tärkeä, kun minulla ei ole mitään takeita sen\nmenestymisestä. Sen vuoksi on uhraus teidänkin puoleltanne melkoinen.\nSanalla sanoen, seikka on seuraava\":\n\nKysymys oli tahtoisiko hän jättää opettajan paikkansa kansakoulussa\nsiirtyäksensä noiden viiden perustettavan seimen ylijohtajaksi. Herra\nVulfran kyllä oli muistellut muita, mutta ei tietänyt ketään, joka\nniinkuin neiti Belhomme oli ymmmärtäväinen, helläsydäminen ja\nkäytännöllinen, että osaisi hoitaa niin vastuunalaista ja tärkeätä\nvirkaa. Valmistuneina herra Vulfran aikoi ne tarjota Maraucourtin,\nSaint-Pipoyn, Hercheuxin, Bacourtin ja Flexellesin kunnille lahjaksi\nsekä riittävän rahamäärän niiden ylläpitämiseksi, eikä hän asettanut\nmuuta kuin sen ehdon, että hänellä olisi itsellään valta asettaa ja\npysyttää siellä henkilön, johon niin täydellisesti luotti, että voi\nolla varma niiden mepestymisestä.\n\nSillä tavalla esitettynä ei neiti Belhomme voinut olla pyyntöön\nsuostumatta, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia; uhraus\noli niinkuin herra Vulfran heti myönsi, sangen tuntuva innostuneelle\nopettajattarelle.\n\n\"Oi, herra Paindavoine\", huudahti neiti, \"te ette aavista kuinka\nvälttämätön koulutyö on minulle!\"\n\n\"Opettaa lapsia, hankkia heille tietoja ja valistusta on suurta, minä\ntiedän sen, mutta antaa heille terveyttä, eloa, ei sekään ole vähää ja\nse tulisi teidän tehtäväksennne. On sekin tehtävä siksi suuri ja\ntärkeä, ettette toivoakseni sitä hylkää.\"\n\n\"Enkä minä ansaitsisi teidän valintaanne, jos kuuntelisin yksityisiä\nepäilyksiäni... Itse puolestani tulen ensimäiseksi oppilaakseni ja\nminulla on vielä niin paljo opittavaa, että opettamishaluni siitä saa\nsangen suuren ja laajan työalan. Suostun ehdotukseenne kaikesta\nsydämestäni; ja tämä sydän on enemmän liikutettu kuin voin\nselittääkään, täynnä kiitollisuutta...\"\n\n\"Jos meidän tulee olla kiitolliset jollekin, niin se on oppilastanne\neikä minua kohtaan, sillä hän se on herättänyt minussa nämä ajatukset\neloon, jotka tähän asti ovat olleet minulle aivan outoja ja osottanut\nminut polulle, jossa en vielä ole astunut kuin askeleen vain sen\nrinnalla mitä vielä aion toimittaa ja joka on tekemättä.\"\n\n\"Oi, herra!\" huudahti Perrine iloisena ja ylpeänä, rohkaistuna näistä\nsanoista, \"jospa suvaitsisitte astua vielä toisenkin askeleen.\"\n\n\"Minnepäin?\"\n\n\"Sinne, minne veisin teidät tänä iltana.\"\n\n\"Sinähän et epäile menestymistäsi.\"\n\n\"Oi, jospa minun ei tarvitsisi epäillä?\"\n\n\"Minuako sitten epäilet?\"\n\n\"En, herra, vaan itseäni. Mutta sillä ei ole ensinkään yhteyttä sen\nkanssa, mitä nyt tarkotan, ehdotellessani viedä teidät tänä iltana\nerääseen paikkaan.\"\n\n\"Mutta minne sitten aiot viedä minut tänä iltana?\"\n\n\"Erääseen paikaan, jossa läsnäolonne vain muutaman minuutin aikana voi\nsaada aikaan erinomaisia seurauksia.\"\n\n\"Etkö edeltäpäin tahdo kertoa missä tuo salaperäinen paikka on?\"\n\n\"Jos ilmaisisin sen, niin haihtuisi käynnistänne odottamani vaikutus\nmitättömiin. Tämä ilta on lämmin ja kaunis eikä teidän tarvitse peljätä\nvilustumista -- minä rukoilen teitä, tulkaa kanssani.\"\n\n\"Minä luulen voivanne luottaa häneen\", lausui neiti Belhomme, \"vaikka\nhän esittääkin ehdotuksensa hieman kummallisessa ja lapsellisessa\nmuodossa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, tehdään sitten tahtosi mukaan ja minä seuraan sinua.\nMihin aikaan menemme tutkimusretkellemme?\"\n\n\"Mitä myöhemmin sitä parempi.\"\n\nIllan kuluessa herra Vulfran monta kertaa puhui tuosta retkestä\nonnistumatta saada Perrineä ilmaisemaan matkan tarkotusta.\n\n\"Tiedäpäs, että olet oikein herättänyt uteliaisuuttani.\"\n\n\"Vaikken olisikaan voittanut enempää, niin on jo siinäkin jotakin. Eikö\nole teidän parempi arvailla mitä huomenna tapahtuu, kuin surra sen\nmenettämistä, mitä toivoitte eilen?\"\n\n\"Olisit ihan oikeassa, jos minulla olisi huomispäivää; mutta mimmoista\ntulevaisuutta minä voin toivoen uneksia itselleni? Tulevaisuus on\nmenneisyyttäkin paljoa surkeampi, sentähden että se on tyhjä.\"\n\n\"Ei suinkaan! Se ei ole tyhjä, jos vain muistelette muitakin eikä\nyksistään itseänne. Lapsena ollessa... kun on onneton... muistelee\nusein kaikkea mitä pyytäisi kaikkivoivalta haltialta, jos semmoinen\nesiintyisi teille, semmoinen, jonka ei tarvitse muuta kuin tahtoa vain,\nniin kaikki toiveet toteutuisivat. Mutta kun on itse tuo kaikkivoipa\nhaltia, joka voi saada kaikki mitä suinkiu tahtoo, niin silloin\nvarmaankin usein miettii mitä keksiä tehdäksensä onnellisiksi ne jotka\neivät ole, olkoot he sitten lapsia tahi täyskasvuisia. Eikö ole niin?\nSillä kun on tilaisuutta siihen, on kai aina hauskaa käyttää tuota\nvoimaa. Minä sanon tämän vain siksi, että tämä on samaa kuin satu;\ntodellisuudessa sillä on toinen nimitys.\"\n\nIlta kului niissä pakinoissa; monta kertaa herra Vulfran kysyi eikö jo\nollut aika lähteä, mutta Perrine viivytteli menoa niin kauan kuin\nmahdollista.\n\nViimein hän kuitenkin ilmotti olevan aika lähteä matkaan: ilta oli\nlämmin niinkuin hän oli arvannut, tyyni, selkeä, muttei pimeä; vähä\nväliä salama silmänräpäykseksi valaisi mustan taivaan. Heidän\nsaapuessansa kauppalaan, oli siellä jo pimeätä ja hiljaista. Kaikki\nnäkyivät nukkuvan eikä ainoatakaan kynttilää palanut tyhjissä\nikkunoissa, ei kuulunut hisaustakaan paitsi veden kohina joen padon\nluona.\n\nSamaten kuin kaikki sokeat, osasi herra Vulfran liikkua yhtä varmasti\nyöllä kuin päivällä ja hän tiesi yhtä selvästi kuin näkeväkin mitä\ntietä olivat astuneet.\n\n\"Nyt olemme saapuneet mummo Françoisen talolle\", hän lausui hetken\nastuttuaan.\n\n\"Sinne meidän juuri on mentäväkin\", vastasi Perrine. \"Mutta nyt on\nmeidän paras olla puhumatta mitääa. Minä talutan teitä. Sen vain sanon\nedeltäpäin, että meidän tulee astua rappusia ylös, mutta ne ovat suorat\nja siis helpot. Päästyämme ylös minä avaan oven, jonka jälkeen astumme\nhuoneeseen, mutta meidän ei ole tarvis viipyä siellä kauemmin kuin\nteitä haluttaa, minuutti vain tahi kaksi.\"\n\n\"Mitä tahdot minua näkemään, sokea kun olen?\"\n\n\"Teidän ei olekaan tarvis nähdä.\"\n\n\"Minkätähden meidän sitten pitää mennä sinne?\"\n\n\"Jotta olette käynyt siellä. Unohdin sanoa, ettei ole vaarallista\nvaikka vähäisen meluammekin astuessamme.\"\n\nHe menettelivät sen mukaan ja saapuessansa heti sen perästä peräpihalle\nvalaisi salama heille raput. He nousivat niitä ja heidän saavuttuaan\nylös Perrine avasi oven sekä veti hiljaa herra Vulfranin sisälle ja\nsulki oven.\n\nHuoneessa oli ilma tavattoman tukehuttava, kuuma ja pahanhajuinen.\n\nUninen ääni kysyi:\n\n\"Ken siellä?\"\n\nKädenpuristus ilmotti herra Vulfranille olevan paras olla vastaamatta.\n\nSama ääni jatkoi:\n\n\"Miksikä et voi mennä nukkumaan La Noyelle?\"\n\nTällä kertaa herra Vulfran kädenpuristuksella ilmotti Perrinelle\ntahtovansa lähteä.\n\nPerrine avasi oven ja he astuivat alas; äkäistä mutinaa kuului\nrappusissa heidän jäljessänsä.\n\nVasta päästyään kadulle herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.\n\n\"Tahdoit minua tuntemaan huoneen, missä vietit ensimäisen yön,\nsaavuttuasi tänne?\"\n\n\"Minä tahdoin, että tuntisitte yhden noista Maraucourtin ja muiden\nkylien lukuisista huoneista, missä makaa suurin osa työväestänne:\nmiehiä, naisia, lapsia. Ja minä arvelin, että saatuanne edes\nminuutinkaan ajan vain hengittää tuota turmeltunutta ilmaa, ottaisitte\nselvää kuinka monta heistä kuolee siihen.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenesyhdeksäs luku.\n\n\nAivan päivälleen oli kulunut kolmetoista kuukautta siitä ihanasta\nsunnuntaiaamusta, jolloin Perrine saapui Maraucourtiin, köyhänä,\nepätietoisena siitä, mikä tulisi hänen kohtaloksensa.\n\nOli nytkin sunnuntai ja ilma yhtä hurmaavan kaunis kuin silloinkin,\nmutta Perrine itse ja kauppala olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi\nkuin edellisenä vuonna.\n\nSamalla paikalla, jossa hän oli viettänyt ensimäisen päivänsä iltaa,\nsurullisena istuen metsänreunassa pienellä kummulla ja katsellen\nkauppalaa ja tehtaita, siinä kohosivat nyt rakenteilla olevat suuret\nrakennukset: komea sairashuone, joka näkyi laajalle ympäri seutua ja\noli aiottu herra Vulfranin kaikkien tehtaiden työväkeä varten, asukoot\nsitten Maraucourtissa tahi muualla.\n\nSiitä paikasta oli laaja näköala yli koko seudun ja sieltä voi paraiten\nnähdä kaikki siellä tapahtuneet muutokset... ja ne olivat erinomaisen\nsuuret... verraten siihen lyhyen aikaan, jossa ne oli tehty.\n\nItse tehtaat eivät olleet sanottavasti muuttuneet: mitä ne silloin\nolivat, semmoisina ne pysyivät edelleenkin, ikäänkuin niiden ei olisi\ntarvis, jouduttuaan kukoistavaan tilaan, muuta kuin säännöllisesti ja\njohdonmukaisesti seurata ennestään määrättyä suuntaa.\n\nMutta tehtaan portin läheisyydessä, siinä missä ennen oli ollut\nmuutamia miltei hajoamistilassa olevia hökkeleitä, niin sanottuja\n\"lastenhoitoloita\", semmoisia kuin La Tiburcen muutama kuukausi sitten\npalanut mökki, siinä loisti nyt herra Vulfranin äsken rakennuttaman\nkivisen lastenseimen punainen tiilikatto.\n\nHänen tapansa sopia noiden hökkelien omistajien kanssa oli suora ja\nmutkaton. Hän kutsui heidät luoksensa ja selitti, ettei enää voinut\nsallia heidän lastensa olla aina tulipalon ja tautien alaisina,\njommoisia väittämättä syntyi noissa epäterveellisissä asunnoissa, vaan\nhän aikoi rakennuttaa seimen, jonne lapset otetaan hoidettaviksi äitien\nollessa työssä, missä heidät elätetään maksutta, kunnes täyttävät kolme\nvuotta.\n\nHänen seimiinsä ei voisi verratakaan noita entisiä hoitoloita. Jos he\nsuostuivat myömään talonsa niin hän oli maksava niistä määrätyn hinnan\ntahi elinkautisen eläkkeen. Elleivät tahtoneet, niin ei kukaan\npakottaisi heitä; rakennuspaikkoja oli yllin kyllin saatavana. Heillä\noli miettimisaikaa seuraavaan päivään kello yksitoista. Kello\nkaksitoista oli jo liian myöhäistä.\n\nKauppalan keskestä näkyi toisia rakennuksia, paljon korkeampia,\nsuurempia ja mahtavamman näköisiä: Ryhmä puolitekoisia rakennuksia,\njotka olivat aiotut erityistä tarkotusta varten; siinä oli yhteisiä\nruokasaleja, ravintoloita, ruokakauppoja ynnä asuntoja naineille\ntyömiehille ja -naisille. Hankkiessaan rakennusalan herra Vulfran\nmenetteli samoin kuin lastenseintäkin rakentaessa.\n\nEnnestään oli siinä joukko vanhoja rakennuksia, mikä paremmassa mikä\nhuonommassa kunnossa, enimmäkseen mitä kurjimmassa tilassa ja niissä\noli työväenperheillä huoneensa. Herra Vulfran kutsutti luoksensa\nhökkelien omistajat ja puhui heille jotensakin seuraavalla tavalla:\n\n\"Jo kauan aikaa on kuulunut valituksia, että asumanne huoneet ovat ylen\nkurjat. Ja juuri huonot asuntosuhteenne ovat syypäät niihin koviin\ntauteihin, jotka raivoavat keskuudessanne: keuhkotauteihin ja\nlavantauteihin. En voi enää sallia semmoisen jatkumista. Olen päättänyt\nrakennuttaa kaksi suurta taloa, joihin tulee erityinen valoisa hnone\njoka perheelle kolmen frangin kuukausivuokrasta. Saman rakennuksen\nalakertaan sijoitan ruokasalin ynnä ravintolan, josta saa atrian:\nliemiruuan, paistia tahi lihamuhennosta, leipää ja kaljaa\nseitsemälläkymmenellä centimella. Jos tahdotte myödä minulle talonne\nniin rakennutan asuntoja niiden paikalle. Ellette tahdo, niin pitäkää\nne. Ehdotukseni on teidän eduksenne, sillä minulla on omia ja muitakin\nrakennuspaikkoja tarjona, jotka tulevat helpompihintaisiksi. Annan\nteille miettimisaikaa huomiseen kello yksitoista; kello kaksitoista on\njo liian myöhäistä.\"\n\nSinne tänne siroteltuina näkyi joukko uusia, pieniä tiilikattoloita,\njotka siisteytensä ja helakan punavärinsä kautta miellyttävästi\nerosivat vanhoista turvekatoista. Ne olivat vasta rakennetut, aiotut\nperheellisille työmiehille ja pienien puutarhojen ympäröiminä, joissa\nkukin voi kasvattaa kaikenmoisia hyödyllisiä kasviksia perheensä\nelatuksen lisäksi. Vuotuista vuokraa oli niistä maksettavaa sata\nfrangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa,\njotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.\n\nMuttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan\nMarancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut\nherra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat\nlammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa\nja nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä\nluonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo,\nmuiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo yhteensä\nsaattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos\njonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä,\nkeilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella\nammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri ja\nsoittolava.\n\nSe olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien\ntehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin ja\nFlexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut omaa\nhuvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen\nhuvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat\nitsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto lukusaleineen,\njonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei itsekään\ntietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon, jonka lukusalit\nja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren sveitsiläisrakennuksen,\nanastaen semmoisen alan puistosta, että sitä oli suurennettava, ja\nmuodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan suojeli linnaa ja puolusti sen\nolemassaoloa.\n\nVaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin\nsukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia\nliikkeelle ja saaneet aikaan kovaa kiihtymystä.\n\nVihamielisimmät olivat talonisännät, kapakoitsijat ja kauppiaat,\njotka huusivat vararikkoa ja sortoa: eikö ole sulaa vääryyttä,\nyhteiskunnallinen rikos ruveta heidän kilpailijakseen ja estää heitä\nharjottamasta luvallisia toimiaan ja ammattiaan, jommoiset heillä oli\nollut jo ammoisista ajoista ja joita olivat hoitaneet mielensä ja\netunsa mukaan. Eivätkö he olleet vapaita ihmisiä, kun heitä noin\nsorrettiin? Tehtaiden perustamisesta asti olivat maanviljelijät olleet\nvihamieliset noille laitoksille, jotka riistivät heiltä työväen tahi\npakottivat heitä lisäämään heille palkkaa ja pikkukauppiaat yhtyivät\ntäydellisesti heidän nurinaansa. Vähällä oli että herra Vulfrania\nvainottiin ja ahdistettiin pahantekijänä hänen Perrinen seurassa\nastuessansa kauppalan kaduilla: eikö hän siis vielà ollut kyllin rikas,\ntuo sokea vanhus, kun tahtoi saattaa varattomatkin perikatoon! Eikö\nhänen poikansa kuolemakaan ollut pehmittänyt hänen armotonta\nsydäntànsä! Olihan työväki oikein nuijapäinen, kun ei käsittänyt\nsitä, että tuolla ei ollut muuta tarkotusta kuin heidän kovempi\nkahlehtimisensa ja toisella kädellä sen riistäminen, mitä toisella oli\nheille antanut. Pidettiin kokouksia, joissa keskusteltiin, mitä oli\ntehtävä ja joissa yhä useampi työmies vakuutti, ettei hän ollut\nsemmoinen nauta kuin muut kumppanit.\n\nHerra Vulfranin lähin seura eli oikeammin hänen omat sukulaisensa\nolivat joutuneet samanlaiselle levottomalle ja moittivalle kannalle.\nOliko hän tulemassa hulluksi? Aikoiko hän saattaa itsensä... se on\nheidät aineelliseen perikatoon? Eikö olisi viisainta asettaa häntä\nholhouksenalaiseksi? Varmaankin hänen mieltymyksensä tuohon pikku\ntyttöön, joka sai hänet tekemään mitä ikinä tahtoi, oli vanhuuden\nheikkouden selviä oireita. Pitäisihän sen olla selvää jokaiselle\ntuomioistuimelle. Ja kaikkien viha kärjistyi tuon vaarallisen\nmaankulkurin päähän, joka ei ymmärtänyt sitä pahaa, mitä sai aikaan.\nMitäpä tuohon tyttöön koskikaan kuinka paljo rahaa siinä tuhlattiin,\neiväthän ne olleet hänen omiaan.\n\nOnneksi tuon vihan esine sai todellisilta ystäviltään rohkeutta\nkestämään kaikkia ilkeyksiä, joita alituisesti välillisesti tahi\nvälittömästi häntä kohtasi.\n\nNiin oli esimerkiksi Talouel varsinaisena onnenonkijana asettunut hänen\npuolellensa. Perrinehän onnistui kaikissa toimissaan ja saattoi herra\nVulfranin tekemään kaikki mitä suinkin tahtoi, sekä vielä lisäksi oli\npahoissa väleissä nuorten herrojen kanssa; siinähän oli jo kylliksi\nhänen esiintyäkseen hänen ystävänään. Syvemmälle katsoen, mitä häneen,\nTaloueliin koski vaikkakin herra Vulfran tuhlasi tavattomia summia\nlaitoksiin, jotka todellisuudessa kuitenkin enensivät tehtaiden arvoa.\nEivätkö nuo rahat vielä tulevaisuudessa joudu hänelle, Talouelille, kun\nhän kerran tavalla tahi toisella joutuu kaikkien noiden tehtaiden\nomistajaksi. Jos hänellä vain oli aavistustakaan siitä, että joku\nparannus oli tekeillä, niin hän aivan varmaan hankki itselleen\ntilaisuutta \"arvella\" herra Vulfranin oivaltaneen oikean hetken\nkoittaneen sen toteuttamiseksi.\n\nMutta Perrinellä oli muita vilpittömämpiäkin ystäviä, nimittäin tohtori\nRuchon, neiti Belhomme ja insinööri Fabry ynnä ne työmiehet, jotka\nherra Vulfran oli valinnut eri laitostensa kaitsijamiehiksi.\n\nNähdessään miten maankuljeksijatyttö oli palauttanut herra Vulfranin\ntarmon ja päättäväisyyden oli tohtori ruvennut kohtelemaan häntä\nkokonaan toisin, melkeinpä isällisesti, semmoisena, jonka mielipiteet\novat sangen painavat ja jonka sanoja ei suinkaan saa jättää omaan\narvoonsa.\n\n\"Tuo pikkuinen tuossa on tehnyt enemmän kuin kaikki rohdot, ilman häntä\nen todellakaan tiedä miten olisi käynyt herra Vulfranin.\"\n\nNeiti Belhommen ei tarvinnut ensinkään muuttaa kohteluaan, eikä enentää\nystävyyttään, mutta siihen oli nyt sekaantunut ylpeyden tunne. Joka\npäivä hän muutaman minutin ajan lukutunnilla selvästi osotti\ntunteitaan, vaikka kyllä itselleen myönsi semmoisen ei ensinkään\nsopivan \"opettajan ja oppilaan\" keskinäisiin suhteihin.\n\nInsinööri Fabry puolestansa oli liiaksi osallinen kaikkiin näihin\nmullistaviin muutoksiin pysyäkseer syrjässä. Hän siis oli täydelleen\nPerrinen puolella, vaikka ei alussa ollut ensinkään sen enempää pannut\nhuomiotansa tuohon pikku tyttöön, joka niin lyhyellä ajalla oli\nmuuttunut niin tärkeäksi henkilöksi, ja joka herttaisuudellaan olisi\nsaanut hänet mihin suinkin vain tahtoi.\n\n\"Herra Fabry, eikö teidän pitäisi matkustaa Noiseliin tutkimaan työväen\nasuntoja?\"\n\n\"Herra Fabry, teidän pitäisi matkustaa Englantiin tutkimaan _the\nWorking men's club Union_, työväeoyhdistyskysymystä.\"\n\nJa Fabry matkusti, minne häntä vain pyydettiin laiminlyömättä mitään,\njoka näytti hänestä hyvältä ja hyödylliseltä. Palattuaan hänellä aina\noli pitkät neuvottelut herra Vulfranin kanssa ja niiden tuloksena oli\nlisättyä työtä piirustuskonttoreissa, sillä näytti melkein siltä, että\narkitehdin toimi olikin muuttunut suuren tehdasliikkeen tärkeimmäksi\nosaksi. Perrine ei milloinkaan ottanut osaa noihin neuvotteluihin eikä\nmilloinkaan lausunut sanaakaan, mutta hän oli aina läsnä. Tavattoman\ntyperä olisi jokainen ollut, joka ei olisi huomannut juuri hänen\nhuomaamatta valmistaneen vanhusta ja kylväneen niitä siemeniä, jotka\nsitten itivät siellä ja sen perästä kantoivat hedelmiä.\n\nPerrine ei sen enempää sekaantunut herra Vulfranin neuvotteluihin\nvalittujen työmiestenkään kanssa, mutta he kuitenkin älysivät hänen\nsuuren vaikutusvaltansa, vaikka hän ei sanalla eikä ainoallakaan\nviittauksella ilmaissut mielipidettänsä ja ylpeillen he aina lausuivat:\n\n\"Tiedättehän, hän on itse ollut käämikoneen ääressä.\"\n\n\"Olisiko hän semmoinen, ellei olisi itse ollut työntekijä?\"\n\nEi olisi sen käynyt hyvin, joka olisi rohjennut hätyyttää Perrineä\nhänen kävellessänsä kauppalan kaduilla. Räyhääjien rähinä kyllä silloin\njoutuisaan ja kouraantuntuvasti olisi takertunut kurkkuun takaisin.\n\nSinä sunnuntaina odotettiin insinööri Fabrytä kotiin, hän kun oli jo\nmuutamia päiviä matkustanut pois salaiselle asialle, jota herra Vulfran\nei ollut kertonut edes Perrinellekään. Aamulla hän oli Parisista\nlähettänyt sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan muutamia sanoja:\n\n\"Täydellisiä tietoja; virallisia papereita, tulen kello kaksitoista.\"\n\nKello oli jo puoli yksi eikä häntä vielä kuulunut, joka seikka vastoin\ntavallisuutta oli saattanut herra Vulfranin sangen levottomaksi, hän\nkun aina oli niin tyyni ja rauhallinen.\n\nSyötyään aamiaisensa tavallista sukkelammin hän siirtyi huoneeseensa\nPerrinen seuraamana ja siellä hän vähä väliä meni puutarhaaan vievän\nikkunan luokse kuuntelemaan.\n\n\"Kummaîlista ettei Fabryta jo kuulu.\"\n\n\"Juna on ehkä myöhästynyt\", arveli Perrine.\n\nMutta herra Vulfran ei tyytynyt siihen selitykseen, vaan viipyi ikkunan\nluona, josta Perrine mielellään olisi houkutellut häntä pois, sillä\nsiellä ja puistossa tapahtui jotakin, josta hänen ei olisi pitänyt\nsaada tietää. Siellä puutarhurit tavallista joutuisammin ripustivat\nköynnöksiä ja kukkalaitteita tankojen nenään ja toiset ryhmittivät\nharvinaisia lehtikasveja sametin hienoille ruohokentille. Suuret portit\nolivat seljällään ja työväen puistossa olivat rakennukset sekä\nvoimistelutelineet koristetut vaatepunoksilla, ja kattojen harjasta\nliehuivat kirjavat liput iloisesti vienossa merituulessa.\n\nÄkkiä herra Vulfran soitti palvelijaansa ja kielsi tämän tultua\nlaskemasta ketään sisälle paitsi insinööri Fabryta.\n\nTuo käsky kummastutti kovasti Perrineä, sillä tavallisesti herra\nVulfran otti kaikki vastaan, jotka tahtoivat häntä tavata, vanhat ja\nnuoret, sillä yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin olikin arkipäivinä, yhtä\nystävällinen ja herttainen hän oli sunnuntaina, jolloin kauppa- ja\nraha-asiat eivät täyttäneet hänen mieltänsä.\n\nVihdoin kuului vaunujen pyörinää maantieltä lammikkojen luota, se on\nPiquignyhyn vievältä tieltä.\n\n\"Nyt tulee Fabry\", huudahti herra Vulfran yhtä aikaa iloisella ja\npelonsekaisella äänellä.\n\nNiin olikin. Hetkisen kuluttua insinööri astui huoneeseen. Hänkin\nnäytti erinomaisen liikutetulta ja silmäys, jonka loi Perrineen,\nsaattoi tytön hämilleen tietämättä mistä syystä.\n\n\"Veturi viottui, siinä syy myöhästymiseeni.\"\n\n\"Olette kuitenkin saapunut, ja se on pääasia.\"\n\n\"Sähkösanomani on jo ilmottanut että olen onnistunut.\"\n\n\"Sähkösanomanne oli liian lyhyt ja epämääräinen, se on herättänyt\nminussa toiveita, mutta minä tahdon varmuutta.\"\n\n\"Sitä olette saapakin, niin täydellisiä kuin suinkin haluatte.\"\n\n\"Puhukaa sitten! sanokaa pian!\"\n\n\"Neidenkö läsnäollessa?\"\n\n\"Niin, jos asiat ovat niinkuin sanotte.\"\n\nEnsi kertaa Fabry silloin tehdessään selkoa matkasta kysyi saisiko\npuhua Perrinen läsnäollessa. Ollen jo ennestään eriskummallisen\nlevottomalla mielellä Perrinen mielenliikutus yhä lisääntyi herra\nVulfranin ja insinöörin sanoista ja vapisevista äänistä.\n\n\"Niinkuin se, jolle olitte uskonut kuulustelut, aivan oikein oli\naavistanut\", alkoi Fabry katselematta Perrineä, \"oli hänen etsimänsä\nhenkilö, joka monta kertaa oli kadonnut jäljettömiin, kuitenkin vihdoin\nsaapunut Parisiin. Siellä asiamiehenne on tarkastellut kaikki\nkuolemantodistukset ja viimein löytänyt todistuksen viime vuoden\nkesäkuulta Marie Doressanyn, Edmond Vulfran Paindavoinen nimellä. Tässä\non kopio siitä.\"\n\nHän laski sen herra Vulfranin vapiseviin käsiin.\n\n\"Tahdotteko että luen sen?\"\n\n\"Oletteko todistuttanut nimet oikeiksi?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Älkää sitten lukeko. Katselkaamme sitä myöhemmin. Jatkakaa!\"\n\n\"En kuitenkaan tyytynyt tuohon paperiin\", jatkoi Fabry, \"tahdoin\nkuulustella talon omistajaa, nimeltä Grain de Sel, jossa vainaja kuoli;\nolen myöskin nähnyt molemmat henkilöt, jotka olivat läsnä tuon poloisen\nnuoren rouvan kuolinhetkellä, erään katulaulajattaren liikanimeltä\nMarkiisitar ja vanhan rajasuutarin, La Carmen. Vainaja kuoli\nliikaponnistuksista, nälästä ja puutteesta. Kävin lääkärinkin luona,\njoka häntä hoiteli, tohtori Cendrieren luona Riblettekadun varrella.\nHän tahtoi lähettää potilaan sairashuoneeseen, mutta tämä kieltäytyi\njättämästä tytärtään. Viimein Grain de Sel lähetti minut täydentääkseni\ntietojani Chateau des Rentiers-kadulle erään ryysyjen kaupustelijan La\nRouquerien luokse ja hänet minä tapasin vasta eilen hänen palattuaan\nmaaseudulta.\"\n\nFabry vaikeni hetkiseksi, kääntyi sitten ensi kertaa Perrinen puoleen,\ntervehti kunniottavasti ja lausui:\n\n\"Olen nähnyt Palikarin, neiti, se jaksaa hyvin.\"\n\nPerrine oli jo alussa noussut seisomaan, oli jäänyt siihen\nliikahtamatta, kuunnellen kiihkoisasti kyynelten valuessa hänen\nsilmistänsä.\n\nFabry jatkoi:\n\n\"Varmana äidin suhteen, ei minun enää tarvinnut muuta kuin saada selvää\ntyttären kohtalosta, ja sen sain tietää La Rouquerielta, joka kertoi\nmiten oli tavannut Chantillyn metsässä lapsi raukan puolikuolleena\nnälkään, uskollisen aasinsa löytämänä.\"\n\n\"Ja sinä\", huudahti herra Vulfran, kääntyen Perrinen puoleen, joka\nseisoi siinä vavisten kiireestä kantapäähän, \"voitko sanoa minulle,\nmiukätähden tuo lapsi ei ole ilmaissut itseään? Etkö voi sanoa minulle,\nsinä, joka tunnet nuoren tytön sydämen...\"\n\nPerrine astui muutaman askeleen häntä kohti.\n\nHän jatkoi:\n\n\"Minkätähden hän ei tule avonaiseen syliini...?\"\n\n\"Jumalani!\"\n\n\"Isoisänsä syliin.\"\n\n\n\n\nNeljäskymmenes luku.\n\n\nInsinööri Fabry poistui jättäen isoisän yksin poikansatyttären kanssa.\n\nKumpikin oli niin liikutettu, että istuivat siinä käsi kädessä\npuhumatta juuri mitään muuta kuin vaihtaen muutamia helliä sanoja.\n\n\"Tyttöni, armas lapsi kultani!\"'\n\n\"Isoisä!\"\n\nHetken perästä, heidän vähäisen tyynnyttyään rupesi herra Vulfran häntä\nkuulustelemaan:\n\n\"Minkätähden et ole ilmaissut itseäsi?\"\n\n\"Olenhan monta kertaa koettanut sitä tehdä. Ettekö muista mitä eräänä\niltana lausuitte, silloin kun viime kerran otin äitini ja itseni\npuheeksi: Älä milloinkaan, kuuletko, älä milloinkaan enää puhu minulle\nnoista katalista olennoista.\"\n\n\"Mitenkä minä osasin aavistaa sinua poikanityttäreksi?\"\n\n\"Mutta jos tuo tyttö muitta mutkitta olisi tullut luoksenne ja\nilmottanut olevansa poikannetytär, etteköhän silloin häntä\nkuuntelemattakin olisi ajanut häntä luotanne?\"\n\n\"Ken tietää mitä olisin tehnyt!\"\n\n\"Sentähden päätin olla itseäni ilmaisematta kunnes, niinkuin äitini\nkehotti, huomaisin olevani rakastettu.\"\n\n\"Ja olet odottanut näin kauan! Eikö sinulla ollut alituisia todisteita\nsiitä, että rakastin sinua?\"\n\n\"En rohjennut uskoa niiden lähtevän isänsydämestä.\"\n\n\"Ja niin minun täytyi Fabryn kautta pakottaa sinut tulemaan syliini,\nkun, kovia sieluntaisteluja ja epäilyksiä kestettyäni, olio ruvennut\nluulemaan sinua tytökseni. Niistä kaikista olisin säästynyt, jos\nmuutamalla sanalla vain olisit aikaisemmin lausunut toduuden.\"\n\n\"Eikö tämän hetken ilo täydelleen korvaa sitä ja todista sen olleen\nhyvä?\"\n\n\"Onhan kaikki nyt hyvin, olkaamme puhumatta siitä. Kerro minulle\nkaikki, mitä olet salannut antaessasi minun jatkaa tiedustelujani,\nvaikka yhdellä ainoalla sanalla olisit voinut selittää kaikki.\"\n\n\"Ettäkö olisin ilmaissut ken olen?\"\n\n\"Niin. Kerro minulle isästäsi. Kuinka jouduitte Sarajevoon? Minkätähden\nhän rupesi valokuvaajaksi?\"\n\n\"Mimmoista meidän oli Intiassa voitte helposti...\"\n\nHerra Vulfran keskeytti hänet:\n\n\"Sinuttele minua; nyt puhut isoisällesi etkä herra Vulfranille.\"\n\n\"Saapuneista kirjeistä tiedät jotakuinkin mimmoista elämämme oli\nsiellä; minä kyllä myöhemmin kerron sinulle kasvitieteellisistä\nretkistämme ja petoeläinten metsästyksestä, niin saat kuulla isän\nurhollisuudesta ja äitini kestävyydestä, sillä en voi kertoa toisesta\nmainitsematta toista...\"\n\n\"Ole varma siitä, että se mitä Fabry kertoi hänen kieltäytymisestänsä\nmennä sairashuoneeseen siitä syystä, ettei tahtonut jättää sinua, on\nkovasti liikuttanut minua.\"\n\n\"Sinä kyllä vielä rakastat häntä!\"\n\n\"Saat kertoa hänestä niin paljon kuin sinua vain haluttaa.\"\n\n\"Minä kyllä tutustutan hänet sinulle ja olen varma aita, että vielä\nrakastatkin häntä opittuasi häntä tuntemaan. Me olimme lähteneet\nIntiasta palataksemme Ranskaan ja saapuessamme Sueziin kadotti isä\nkaikki rahansa. Ne häneltä varastivat jotkut, joiden kanssa hän oli\nkauppa-asioissa. En tiedä millä tavoin.\"\n\nHerra Vnlfran teki liikkeen, joka selvästi ilmaisi hänen kyllä tietävän\nmiten se oli tapahtunut.\n\n\"Kun meillä ei enää ollut rahoja, niin emme voineet suorastaan\nmatkustaa Ranskaan, vaan läksimme Kreikkaan, jonne matka ei ollut niin\nkallis. Isällä oli valokuvauskoneita ja Atenassa hän valokuvasi ja me\nelimme siitä. Sitten hän osti vaunut, aasin, Palikarin, joka pelasti\nhenkeni, ja aikoi maitse palata Ranskaan elättäen meitä matkalla\nvalokuvauksella. Mutta oi, siitä ei koitunut paljoa ansiota, ja kun\nvuoritiet olivat kurjan huonot, usein ainoastaan poluntapaisia, oli\nPalikar monta kertaa päivässä vähällä taittaa jalkansa ja niskansa.\nMinä olen kertonut sinulle miten isä kuoli matkalla; se tapahtui\nBousovatchassa. Mutta minä rukoilen sinua, älä pyydä minua tänään\nkertomaan hänen kuolemastansa, minä en voi sitä tehdä. Kun hän ei enää\nollut luonamme, meidän täytyi jatkaa matkaamme Ranskaan. Jos työansio\noli vähäinen hänen ollessansa kanssamme ja voidessansa herättää\nluottamusta siihen määrin, että ihmiset otattivat kuvia, niin supistui\nse tyhjiin meidän jäätyämme yksin! Vastedes kerron sinulle kuinka\nkauheasti saimme kärsiä koko talven marraskuusta toukokuuhun, kunnes\nsaavuimme Parisiin. Herra Fabryltä kuulit jo miten äiti siellä kuoli\nGrain de Selin talossa ja kertoessani siitä lähemmin kerron sinulle\nmyöskin äidin viimeiset varotukset ja käskyn minun heti tulla tänne.\"\n\nPerrinen kertoessa kuului puutarhasta ja puistosta epämääräistä melua.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi herra Vulfran.\n\nPerrine astui ikkunan luo: Koko puisto ja lehtikujat vilisivät\njuhlapukuista yleisöä, miehiä, naisia, lapsia, ja heidän yllään\nhulmusivat liehuvat liput vienossa tuulessa. Ja tuo kuuden,\nseitsemäntuhannen joukko ulettui puutarhasta ja puistosta kauas ulos\nniityille ja teille ja saivat aikaan tuon melun, joka oli\nkummastuttanut herra Vulfrania ja kääntänyt hänen huomiotansa\nPerrinestä ja tämän kertomuksesta, joka kyllä muuten kiinnitti kaikki\nhänen ajatuksensa.\n\n\"Mitä se on?\" hän toisti uudestaan.\n\n\"Onhan tänään syntymäpäiväsi\", kertoi Perrine, \"ja kaikkien tehtaiden\ntyöväki on päättänyt viettää sitä yhteisenä juhlana siten osottaen\nsinulle kiitollisuuttaan kaikesta siitä, mitä olet tehnyt heidän\nhyväksensä.\"\n\n\"Oh, todellakin! Vai todellakin!\"\n\nHän astui ikkunan luokse ikäänkuin voisi heitä nähdä. Hänet tuonnettiin\nkohta ja heti levisi ryhmästä ryhmään huuto joka paisui paisumistansa,\nkunnes todellakin tuli kauhistuttavaksi.\n\n\"Herra Jumala! He voisivat todellakin olla kauheita ollessansa\nvastustajinamme\", hän mutisi ensi kertaa tajuten käskettäviensä\njoukkojen voimaa.\n\n\"Kyllä, mutta nyt he ovat samaa mieltä kanssamme, sentähden että\nkatsomme heidän parastansa.\"\n\n\"Ja se kaikki oli sinun ansiosi, pikku tyttö kultani. Nyt on ihan\ntoista kuin silloin, kun isäsi sielumessu pidettiin ihan tyhjässä\nkirkossa!\"\n\n\"Juhlatoimikunta on määrännyt seuraavan järjestyksen juhlamenoille:\nMinä talutan sinut ummelleen kello kaksi ulos rappusille, jossa seisot\nkaiken kansan nähtävänä. Silloin lähestyy viisimiehinen lähetystö, yksi\nmies kustakin tehtaasta, astuu rappusille ja kaikkien nimessä vanha\nGathoye pitää sinulle pienen puheen.\"\n\nSamassa löi kello kaksi.\n\n\"Annapas minulle kätesi\", lausui Perrine.\n\nHe saapuivat rappusille ja silloin kaikui mahtava eläköönhuuto.\nJuhlamenojen mukaan tuo viisimiehinen lähetystö astui rappusille ja isä\nGathoye, vanha pellavanhäkilöitsijä, astui pari askelta lähemmäksi\npitääkseen puheensa, joka vähintäin kymmenen kertaa oli sinä aamuna\nhänelle luettu.\n\n\"Herra Vulfran, olemme saapuneet onnittelemaan teitä... onnittelemaan\nteitä... onnittelemaan teitä siitä...\"\n\nSiinä se nyt kuitenkin kävi hullusti; hän huitoi käsillään, mumisi\njotakin, niin että edempänä seisovat todellakin luulivat hänen\nlausuneen onnellisesti puheensa loppuun asti.\n\nHetkisen hän koetti uudestaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle, jonka\ntähden hän epätoivoisena repi harmaata tukkaansa samoilla liikkeillä\nkuin pellavia häkilöiden ja lausui viimein:\n\n\"Minä kerron kuinka asiat ovat: minun piti pitää teille puhe, mutta en\nvoi muistaa siitä sanaakaan ja se seikka minua pahottaa. Mutta\nkuitenkin minun piti siinä toivottaa teille onnea ja kiittää teitä\nkaikesta sydämestäni siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme.\"\n\nHän nosti juhlallisesti kätensä:\n\n\"Sen vannon, niin totta kuin nimeni on Gathoye.\"\n\nVaikka puhe olikin yksinkertainen ja valmistamaton, niin se kuitenkin\nliikutti herra Vulfrania, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi\nhuomannut sen puutteellisuutta. Käsi yhä Perrinen olalla hän astui\nrappusten kaidinpuiden luokse, niin että oli siinä ikäänkuin\npuhujalavalla:\n\n\"Ystäväni\", hän lausui vahvalla äänellä, \"ystävyytenne osotukset\nilahuttavat minua sanomattomasti, sitä enemmän, kun esiintuotte ne\nminulle elämäni onnellisimpana päivänä, hetkenä, jolloin juuri olen\nlöytänyt pikku tyttöni, kuolleen poikani tyttären; tunnette hänet\nkaikki, olette nähneet hänet työssä, ja olkaa varma siitä, että hän\npäättää sen minkä olemme yhdessä alottaneet. Olkaa vakuutettut siitä\nettä tulevaisuutenne ja lastenne tulevaisuus on turvattu ja hyvissä\nkäsissä.\"\n\nNiin sanoen hän kumartui Perrinen puoleen ja enenkuin tämä voi sitä\naavistaakaan, hän oli vahvoilla käsillään nostanut hänet seisomaan\naidalle, jossa näytti häntä kansalle ja kaikkien nähden syleili.\n\nSilloin kuului tuhansilta huulilta ilohuuto, joka muutaman minuutin\nkuluessa levisi miehistä naisiin ja lapsiin, ryhmästä ryhmään. Sen\njälkeen alkoi määrätty ohiastunta, jolloin jokainen astuessansa isännän\nja hänen poikansatyttären ohitse kumartaen nosti lakkiansa.\n\n\"Jospa näkisit kuinka iloisen näköiset kaikki ovat\", lausui Perrine.\n\nKuitenkin oli olemassa niitäkin, jotka eivät näyttäneet niinkään\nonnellisilta, nimittäin veljen- ja sisarenpojat tullessaan\nonnittelemaan \"serkkuaan.\"\n\n\"Minä puolestani\", lausui herra Talouel, joka ei tahtonut antaa\ntilaisuuden nähdä heidän pitkää naamaansa livahtaa käsistänsä ja\netenkin kun samalla sai mielistellä tehtaiden nuorta perijää, \"minä\npuolestani olin jo alusta asti arvannut asianlaidan.\"\n\nNuo monet mielenliikutukset eivät voineet olla terveellisiä herra\nVulfranille. Syntymäpäivänsä edellisenä päivänä hänen terveytensä tila\noli ollut sangen tyydyttävä ja hän yleensä tunsi itsensä terveemmäksi\nkuin pitkiin aikoihin; hän ei rykinyt, hän nukkui hyvästi ja ruokahalu\noli hyvä. Seuraavana päivänä sitä vastoin olivat yskä ja hengenahdistus\npalanneet; kaikki mitä niin suurella vaikeudella oli voitettu, oli\nyhdessä päivässä menetetty.\n\nTohtori tuotettiin heti.\n\n\"Ymmärrättehän\", lausui herra Vulfran, \"että palan halusta nähdä\npoikani tyttären ja sentähden täytyy teidän tehdä minut siksi\nterveeksi, että voin kestää leikkauksen.\"\n\n\"Älkää menkö ulkoilmaan, nauttikaa yksinomaan maitoruokia, puhukaa\nvähäisen ja minä vakuutan teille, että tämmöisen kauniin ilman\nvallitessa yskä ja hengenahdistus sekä sydämentykytys häviävät ja me\nvoimme menestyksen toivossa ryhtyä leikkaukseen.\"\n\nTohtorin ennustus kävi toteen ja kuukauden kuluttua syntymäpäivästä\ntodisti kaksi Parisista kutsuttua lääkäriä yleisen terveydentilan niin\nhyväksi, että leikkaus voisi tapahtua. Tutkiessa silmää pimeässä\nhuoneessa huomattiin verkkokalvon säilyttäneen herkkätuntoisuutensa,\njoka oli välttämätön ehto leikkauksen onnistumiselle. Sentähden\nlääkärit päättivät toimittaa leikkauksen poistamalla osan silmäterän\nkalvosta.\n\nLääkärit tahtoivat nukuttaa hänet, mutta hän kieltäytyi siitä.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"mutta soisin pikkutytölläni olevan uskallusta pitää\nkättäni omassansa; saatte nähdä minun siitä saavan rohkeutta. Onko\nleikkaus hyvinkin tuskallinen?\"\n\n\"Kokaiini lieventää tuskan.\"\n\nLeikkaus tapahtui. Sairas ei heti saanut käyttää silmäänsä ja viisi\ntahi kuusi päivää kului ennenkuin haavan yhteensovittaminen voi\ntapahtua, jolloin pantiin siihen kevyt side.\n\nMiten pitkä olikaan seuraava aika isälle ja pojantyttärelle, nuo\nodotuksen ja jännityksen päivät. Silmälääkäri kyllä oli jäänyt\nlinnaan itse hoitaaksensa sairasta ja muuttaaksensa siteitä, mutta\neihän hän ollut kaikkivoipa: sillä mitä voisikaan tapahtua, jos\nkurkunpääntulehdus uudistuisi? Taikkapa vain yskänkohtaus, aivastus\ntahi jokin muu tilapäinen kohtaus. Sehän kerrassaan turmelisi kaikki.\n\nJa uudestaan Perrine sai kokea samat levottomuuden ja epätietoisuuden\ntuskat kuin isänsä ja äitinsä sairauden aikana. Oliko hän siis löytänyt\nisoisänsä heti kadottaaksensa hänet ja uudestaan jäädäksensä yksin\nmaailmaan.\n\nMutta aika kului mitään häiritsevää tapahtumatta ja herra Vulfran sai\nluvan pimitetyssä huoneessa, jonka luukut olivat suljetut, käyttää\nleikattua silmäänsä.\n\n\"Oi, jos minulla vain olisi ollut näköni\", hän huudahti hetkisen\nkatseltuaan tyttöä, \"niin olisin ensi silmäyksessä tuntenut hänet\npoikani tyttäreksi? He ovat äärettömän typerät kaikki tyyni, kun eivät\nole huomanneet miten olet isäsi näköinen. Olisiko Talouel kuitenkin\nollut oikeassa sanoessaan 'arvelleensa' sen?\"\n\nMutta hän ei saanut pitkäksi aikaa antautua tunteidensa valtaan:\nHänelle ei saatu toimittaa minkäänlaisia mielenliikutuksen syitä; hänen\npiti välttää yskimistä ja sydämentykytystä.\n\n\"Pian uudistetaan koe.\"\n\nKahden viikon kuluttua side vaihdettiin vieläkin  kevyempään ja\nkahdenkymmenen päivän perästä se poistettiin tykkönään; mutta vasta\nkolmenkymmenenviiden päivän kuluttua silmälääkäri palasi Parisista\nmääräämään silmälasit, jotka tekisivät herra Vulfranille mahdolliseksi\nlukemisen ja esineiden erottamisen etempää. Jos potilas olisi ollut\ntavallinen kuolevainen, olisivat nuo kaikki toimenpiteet varmaankin\nolleet paljoa vähempimutkaiset, mutta upporikkaan herra Vulfranin\ntähden olisi ollut sulaa typeryyttä ja hulluutta olla koettamatta\nkaikki voitavansa ja tekemätttä kaksinkertaisia matkoja.\n\nEnimmän kaikesta herra Vulfran ikävöi nähdä poikansatyttären kasvoja ja\nsen jäljestä tehtaitansa ynnä kaikkia uusia rakennuksia. Mutta se tuuma\nvaati uusia varokeinoja jotka vaikuttivat uutta viivytystä, sillä hän\nei tahtonut ajaa umpivaunuissa lasien takana, vaan käyttää vanhoja\nvaunujansa ja Perrinen ajamana näyttäytyä kaikille hänen seurassansa.\nTuo vaikutti sen, että oli valittava pilvinen, tyyni ja lämmin päivä.\n\nVihdoin koitti semmoinen päivä, lauhkea ja tuuleton, taivas keveän\nvalkoisen pilviharson peitossa, jommoista päivää harvoin tapaa niillä\ntienoin. Aamiaisen perästä Perrine käski Bastienin pitämään huolta\nsiitä, että Coco valjastettaisiin.\n\n\"Heti kohta, neiti.\"\n\nPerrine hieman kummasteli ääntä, millä tuo vastaus lausuttiin, mutta ei\nmuistellut sitä sen enempää puuhassa kuin oli valvoessaan, ettei\nisoisää puettaisi liian keveästi eikä lämpimästi.\n\nHeiken perästä Bastien palasi ilmottamaan vaunujen olevan rappusten\nedessä ja he astuivat ulos. Perrine ei kääntänyt silmiään isoisästä,\njoka yksinään astuen kohta saapui alimmalle portaalle; silloin kova\nkiljunta saattoi hänen kääntämään päätänsä ääntä kohti.\n\nOliko mahdollista? Aasi oli valjastettu vaunujen eteen ja tuo aasi oli\nkorvien päästä kavioihin asti Palikarin näköinen, mutta Palikar\nkiiltävänä, suittuna, kaviot mustattuna ja kauniissa keltaisissa\nsinitupsuisissa valjaissa pitäen päänsä uljaasti pystyssä ja koettaen\nväkisin pyrkiä Perrinen luokse huolimatta tallirengin pidättävästä\nkädestä.\n\n\"Palikar!\"\n\nPerrine riensi sen luokse ja syleili sitä.\n\n\"Oi, isoisä, mikä hauska, äkkiarvaamaton tapaus!\"\n\n\"Sinun ei tule kiittää minua siitä, vaan insinööri Fabryta, joka on\nostanut sen La Rouquerielta; konttorimiehistö on täten tahtonut antaa\nmieluisen lahjan entiselle kumppanillensa.\"\n\n\"Insinööri Fabryllä on hellä sydän.\"\n\n\"Niin on. Hän olikin ajatellut sitä, joka ei ollut juolahtanut\nserkuillesi mieleen. Olen minäkin tuuminut jotakin, nimittäin tilata\nParisista pienet korivaunut Palikarille. Ne saapuvat parin päivän\nkuluttua eikä niitä saa muu vetää, sillä nämä vaunut eivät ensinkään\nole sopivat sille.\"\n\nHe astuivat vaunuihin ja Perrine tarttui ohjaksiin.\n\n\"Minne ensiksi mennään?\"\n\n\"Minnekö? Tietysti ampumamajan luokse? Luuletko etten hartaasti tahdo\nnähdä sitä pesää, missä oleskelit ja mistä tulit minun luokseni?\"\n\nMaja oli aivan samassa kunnossa kuin Perrinen jättäessä sen edellisenä\nvuonna, ihan saman rehevän kasvullisuuden ympäröimänä, eikä kukaan\nollut siellä käynyt sen jälkeen, aika vain oli tehnyt sen entistään\nenemmän viehättäväksi.\n\n\"On kummallista\", lausui herra Vulfran, \"että pari askelta tämmöisestä\ntyöväen ja kehityksen keskustasta olet voinut elää täydellistä\nmetsäelämää!\"\n\n\"Intiassa metsien helmassa oli kaikki meidän omaamme; täällä\nvalistuksen keskustassa ei minulla ollut oikeutta mihinkään; olen usein\najatellut sitä.\"\n\nKäytyään ampumamajassa herra Vulfran tahtoi ensi työkseen tarkastaa\nMaraucourtin lastenseimeä.\n\nHän kyllä luuli tuntevansa sen sekä sisältä että ulkoa pitkistä\nneuvotteluistaan insinööri Fabryn kanssa, mutta tulessaan sisään ja\nnähdessään yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki muutkin salit:\nmakuusalin, jossa lapset sukupuolensa mukaan nukkuivat punaisissa tahi\nsinisissä kätkyissä, leikkihuoneet, joissa oleskelivat ne, jotka jo\nosasivat liikkua omin päin, keittiön, kylpyhuoneet, niin hän ihastui,\nkun arkitehdin oli onnistunut toteuttaa tuo vaikea tehtävä ja tehdä\nseimestä oikea lasitalo, jossa äidit lähimmästä salista perimmäiseen\nasti voivat nähdä kaikki mitä siellä tapahtui tarvitsematta astua\nsisälle.\n\nHeidän tullessaan makuusalista leikkisaliin ympäröivät lapset heti\nPerrinen ja näyttivät hänelle lelunsa: torven, päristimen, puuhevosen,\nkanan tahi nuken.\n\n\"Huomaanpa sinun olevan ikäänkuin kotonasi täällä\", lausui herra\nVulfran.\n\n\"Sitäpä luulisin!\" vastasi neiti Belhomme, joka heitä seurasi. \"Sanokaa\nenemmin, että lapset häntä ihailevat ja jumaloivat; hän on heille pikku\näiti: ei kukaan osaa niinkuin hän leikkiä noiden pienokaisten kanssa.\"\n\n\"Muistatteko, että kerran lausuitte olevan suuremmoista osata toimittaa\nsemmoista, joka on tarpeellista itsellemme, mutta minusta on vielä\nkauniimpaa ja jalompaa osata pitää huolta muiden tarpeista ja juuri\nsitä on pikku tyttöni tässä tehnyt. Ja kuitenkin olemme vasta alulla,\nhyvä neiti: Lastenseimien ja työväenasuntojen ja kokoushuoneiden\nrakentaminen on vasta yhteiskunnallisen kysymyksen alkukirjaimet eikä\nsitä sillä selvitetä. Toivon voivamme päästä siinä pitemmälle ja\npohjaan asti. Olemme vasta lähtökohdalla: saatte nähdä, saatte nähdä!\"\n\nSaapuessansa paluumatkalla ensimäiseen saliin lopetti siellä juuri eräs\nvaimo lapsensa imettämisen; vilkkaasti hän kohotti sen ja näytti herra\nVulfranille:\n\n\"Katselkaapä sitä, herra Vulfrao, eikö se ole kaunis lapsi?\"\n\n\"Kyllä, kyllä se on pulska lapsi.\"\n\n\"Niin, ja se on teidän ansionne.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Minulla on jo ollut kolme ja olen kadottanut heidät, he ovat kuolleet\nja sentähden täytyy tämän jäädä eloon. Näettehän sen olevan teidän\nansionne. Jumala teitä siunatkoon, teitä ja rakasta tytärtänne!\"\n\nLastenseimestä he läksivät tarkastamaan työväenasuntoja, sitten\nmajataloa, ravintolaa ja työväen kokoushuonetta. Lähdettyään\nMaraucourtista he menivät Flexellesiin, Bacourtiin ja Hercheuxiin ja\nFalikar juoksi iloisesti ja ylpeästi pikku emäntänsä ohjaamana, jonka\nkäsi oli hellempi kuin La Rouquerien ja joka ei milloinkaan astunut\nalas vaunuista taputtelematta sitä -- hyväily, johon se vastasi\ntotuttuun tapaansa liputtamalla korviaan, niin vilkkaalla ja elävällä\ntavalla, ettei se tarvinnut selityksiä.\n\nMuissa tehtaissa eivät rakennukset vielä olleet yhtä pitkällä kuin\nMaraucourtissa, mutta jokaisessa voi jo lähimmiten määrätä\nvalmistusajan.\n\nAamupuoli oli hyvin käytetty ja he palasivat hitaasti ennenkuin rupesi\nkallistumaan iltaan. Silloin he seisahtivat hetkeksi mäenkukkulalle,\njosta oli laaja näköala kaikkialle ja uudet katot loistivat uutuuttaan\nkorkeiden savupiippujen keskeltä, jotka tuprusivat mustia savupilviä\ntaivasta kohti. Herra Vulfran ojensi kätensä sanoen:\n\n\"Tuossa on sinun tekosi, nuo kaikki, joita en minä, ollen toimien\nhyörinässä, olisi tullut ajatelleeksikaan, eikä minulla olisi ollut\nsiihen aikaakaan. Mutta jotta tuo kaikki olisi pysyväistä ja edelleen\nkehittyisi täytyy meidän etsiä sinulle puoliso, sinun arvoisesi\npuoliso, joka toimii meidän ja kaikkien hyväksi. Ja minulle on\njuolahtanut mieleen, että kyllä voimme tavata miehen täältä\nkotosaltakin, joka omaa kaikki nuo hyvät ominaisuudet. Ja silloin\nelämme kaikki onnellisina, kun olet päässyt kotiin, olet vihdoinkin\nkotona.\"\n\nLoppu.\n\n\n\n"]