[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFDnBX6h4LV8WXNelm_Kg4wLiY-G-vlHCgOMNUpyIJdg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1697,"Hans Nielsen Hauge","Bull, Jakob B.",1853,1930,"1697-bull-jakob-b-hans-nielsen-hauge","1697__Bull_Jakob_B.__Hans_Nielsen_Hauge",null,"muistelmat",[],[],"fi",1908,1922,65243,403732,false,56258,[23],"Hauge, Hans Nielsen, 1771-1824 -- Fiction",[25,26],"Biographies","History - Religious","\"Hans Nielsen Hauge\" by Jacob B. Bull is a historical account written in the early 20th century. The book explores the life of Hans Nielsen Hauge, the founder of the Haugean movement in Norway, which emphasized piety and self-supporting hard work while promoting religious awakening among the people. It delves into the cultural and spiritual struggles of the time.  The opening of the book introduces readers to the setting in Haugen's home during a summer evening where traditions such as singing and prayer are taking place. The characters introduced include Niels Mikkelsen, the father, and his children Mikkel, Ole, and Hans, with an air of youthful curiosity and innocence. The narrative showcases the tensions between worldly desires, represented by dances and festivities, and the family's deep-rooted beliefs. It poignantly captures Hans’s moment of spiritual reflection as he contemplates his faith in God amidst earthly distractions, laying the groundwork for his future spiritual journey. (This is an automatically generated summary.)",[],234,"Elämäkerrallinen teos kertoo norjalaisen maallikkosaarnaajan Hans Nielsen Haugen elämästä. Kerronta alkaa lapsuudenkodista ja etenee Haugen hengelliseen heräämiseen sekä hänen työhönsä, jolla oli laaja vaikutus Norjan uskonnolliseen ja taloudelliseen elämään 1800-luvun alussa.","Jakob B. Bullin 'Hans Nielsen Hauge' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1697. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HANS NIELSEN HAUGE\n\nKirj.\n\nJakob B. Bull\n\n\nSuomennos norjankielestä\n\nToim. Hannes Leiviskä\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU\n\n\nHaugen tuvassa Tunen pitäjässä laulettiin. Ovi oli auki; tuoreen\nheinän tuoksua tuli niityiltä. Haravat ja viikatteet oli ripustettu\nnaulakkoihin tahi pantu ladon seinustalle lopetetun päivätyön\njälkeen; oli kesäkuun ilta ja heinänteko oli parhaillaan.\n\nSuuresta tuvasta tulvehtiva laulu kuului kauas hiljaisuuteen. Syvät\nmiesäänet johtivat; naisten ja lasten äänet seurasivat säveltä,\nvarovasti ja uskollisesti.\n\nHaugen isäntä, Niels Mikkelsen, piti iltahartaushetkeä talossaan.\n\nSyntyi hiljaisuus; sitten kuului voimakas, lukeva miesääni; sitten\ntaas laulettiin. Vieno kesätuulahdus tuntui puutarhan puissa; muutama\nviivästynyt pääskynen tuli liidellen ja meni räystään alla olevaan\npesäänsä, ei enää sieltä ulos lentääkseen.\n\nTaaskin syntyi sisällä hiljaisuus; pari ihmistä katseli ulos\nikkunasta; tuokio oltiin siellä sangen hiljaa.\n\nKuului lieassa olevan hevosen hirnuntaa sen siirtyessä ruohostossa\nniityllä. Sitten tuli palvelusväki yksi kerrallaan ulos tuvasta.\n\nRenkipoika meni kädet taskussa latoa kohden, jossa pitkät rattaat\nolivat tyhjinä sillan luona; sinne hän paitahihasillaan istuutui\nhiljaisena; sitten rupesi hän itsekseen hyräilemään jotakin\nrakkauslaulua, jota siihen aikaan seudulla laulettiin.\n\nPalvelustyttö meni aittaan hakemaan sankoa; hän hymyili ja sanoi ohi\nmennessään pari sanaa pojalle, joka istui rattaiden väliaisalla.\nSitten meni hän navettaan lypsämään.\n\nJa taas vallitsi kesäkuun lämmin hiljaisuus talossa.\n\n-- -- --\n\nTuolla tuli kaksi poikaa, toinen kuusitoista ja toinen noin\nneljätoista vuotias, hiljaisina ulos avoimesta tuvan ovesta. He\nseisahtuivat hetkiseksi porraskivelle; sitten menivät he hiljalleen\nrenkipojan luo, joka istui rattaiden väliaisalla, ja istuutuivat\nsiihen. Ne olivat Niels Mikkelsenin kaksi poikaa, Mikkel ja Ole.\n\nTaaskin vallitsi hiljaisuus; renki oli ottanut esiin puukkonsa ja\nvuoleskeli löytämäänsä honkatikkua. Pojat istuivat kädet sylissä.\nRakennusten välistä voi ikkunasta nähdä isän leveän haahmon; hän\nistui ja luki tuolla sisällä. Ja ovi oli edelleenkin auki.\n\nNyt tuli koira hitaasti ja väsyneesti ulos, seisoi rakennusten\nvälissä, vainueli ja tuli hiljaa jolkutellen näitä kolmea kohden.\nSen selkää siliteltiin, se meni vuoroonsa kunkin luokse ja sitten\nhitaasti edelleen portin luo, johon se asettui vahtimaan.\n\nRenkipoika istui hiljalleen hyräillen ja vuoli lastuja honkatikusta.\nHeittipä jonkun lastun poikain päälle ja hymyili samalla. He\nheittivät takaisin ja hymyilivät myöskin, mutta eivät puhuneet mitään.\n\nVähän ajan kuluttua pani renkipoika puukon tuppeen, antoi honkatikun\npudota ja istui kädet sylissä.\n\n\"Aholla on tänä yönä tanssit\", sanoi hän.\n\nPojat katsoivat häneen.\n\n\"Niinkö?\" sanoivat he molemmat yht'aikaa.\n\nJa sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.\n\nVihdoinkin puheli nuorempi, Mikkel, hän, joka oli neljäntoista\nvuotias:\n\n\"Menetkö sinä sinne?\" kysyi hän matalalla äänellä. Ja hän vilkaisi\nikkunaan, jonka sisäpuolella isä edelleenkin leveänä istui ja luki.\n\nRenkipoika hymyili.\n\n\"Lähdetkö sinäkin ehkä mukaan?\" kysyi hän.\n\nPoika oli kauan vaiti, silmäili vanhempaa veljeään ja oli edelleen\nvaiti.\n\n\"En -- sitäpä en tee\", sanoi hän vihdoin.\n\nRenkipoika hymyili taaskin.\n\n\"Sinäpä et tohdi\", sanoi hän. \"Sinäpä et saa isältäsi lupaa siihen.\"\n\nMikkel ei heti vastannut. Hän istui ja tuijotti eteensä.\n\n\"Se on synti\", sai hän vihdoin hiljaa ja vitkalleen sanoneeksi.\n\nRenkipoika vihelsi ja katseli sormiaan.\n\n\"Niinhän pappikin sanoo\", vastasi hän.\n\nJa taas oltiin kauan hiljaa.\n\nVähän ajan kuluttua puhui renkipoika taaskin:\n\n\"Niinpä niin -- sinähän oletkin vielä pieni mennäksesi tanssiin,\nsinä\", sanoi hän.\n\nTähän ei vastattu.\n\nRenkipoika nousi ja meni navettaan päin; molemmat pojat istuivat\nhetkisen; sitten hekin nousivat ja seurasivat.\n\nRenkipoika seisoi navetan ovella ja katseli sisälle. Palvelustyttö\nlypsi siellä.\n\n\"Menetkö tanssiin tänä iltana?\" kysyi hän.\n\n\"En tiedä\", vastasi tyttö sisältä.\n\n\"Sinne tulee paljon. Kristen Gleng tulee soittamaan.\"\n\nRenkipoika solui sisälle navettaan ja jäi sinne seisomaan\npuolipimeään.\n\n\"Sittenpä tulee hauskaa\", kuului palvelustytön ääni tuolta sisältä.\n\nMolemmat pojat, jotka seisoivat ulkopuolella, kuulivat että hän\nnauroi samalla kertaa.\n\nMikkel meni sisälle ja seisoi nyt navetan ovella; Ole seisoi\nulkopuolella.\n\nSilloin tuli renkipoika taas takaisin puolipimeästä ja seisoi ovella\nMikkelin luona. Palvelustyttö tuolla sisällä istuutui taasen ja lypsi.\n\n\"Mihin Hans on joutunut?\" kysyi renkipoika.\n\nMikkel vetäytyi ulos navetan ovelta.\n\n\"Hän lukee\", vastasi hän laimeasti.\n\nRenkipoika hymyili.\n\n\"Hän lukee lujasti\", sanoi hän.\n\nPojat olivat vaiti.\n\n\"Hänestä tulee kyllä pappi -- aikanaan!\" -- Tämän sanoi palvelustyttö\ntuolla sisällä.\n\n\"Niin arvelee pappi Seeberg myös\", vastasi renkipoika.\n\n\"Hän oikein kehui poikaa viime kuulusteluissa.\"\n\nPalvelustyttö tuli esiin.\n\n\"Niinpä niin -- se poika osaa kyllä Jumalan sanaa\", sanoi hän. Sitten\nkaatoi hän maidon saaviin niin että se vaahtosi, ja meni seuraavan\nlehmän luo.\n\n\"Kunhan hän vaan ei lue itseään kuoliaaksi\" -- arveli renkipoika.\n\"Sitäkin lajia voi tulla liikaa.\"\n\nEi kukaan sanonut siihen mitään.\n\n\"Kun ei edes saa tanssiakaan\", sanoi renkipoika.\n\n\"Sepä onkin pahinta\", sanoi palvelustyttö.\n\nHe kaikki tulivat hämilleen; sillä juuri nyt tuli itse isäntä Niels\nMikkelsen suoraan navettaan. Hän seisoi ovella leveänä ja lempeänä,\nennenkuin kukaan tiesi siitä mitään.\n\nTuli hiljaisuus. Renkipoika painautui ulos; pojat seisoivat hämillään.\n\nNiels Mikkelsen oli kyllä kuullut sen, mitä viimeiseksi oli sanottu.\nHän seisoi hetkisen ja katseli ympärilleen; sitten sanoi hän varsin\nhiljaisesti:\n\n\"Meneekö joku täältä tanssiin illalla?\"\n\nEi kuulunut vastausta.\n\nHän katseli renkipoikaa, joka seisoi ja kopeloi rakennuksen nurkkaa.\n\n\"Jos sinä, joka olet rukoillut iltarukouksessasi Jumalaa, voit mennä\ntanssiin syntiä tekemättä -- niin mene. Mutta ota Jumala kanssasi\",\nsanoi hän varsin lempeästi ja hiljaisesti.\n\nSitten hän kääntyi ja lähti sisälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKamarissa tuvan yläpuolella istui poika ja luki ikkunan ääressä\nvaloisana kesäiltana. Hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja\nhänen silmänsä lempeät, harmaan siniset. Kuinka olikaan, tuijotti\nhän miettiväisenä eteensä ikkunasta, oikeastaan mitään varsinaisesti\nkatselematta; sitten lian taasen luki.\n\nIkkunalaudalla oleva kirja oli suuri, nahkaan sidottu kirja, vanha ja\nkulunut. Se oli Haugen väen vanha perheraamattu.\n\nKirjan alkuun, sen ryppyiselle sisäsivulle oli kirjoitettuna\nkellastuneella musteella: \"Ole Hansen Hauge, Anno Kristuksen syntymän\njälkeen 1721\" ja sanat: \"Jumala on minun voimani, ei minulta mitään\npuutu.\" Alempana seisoi tummemmalla musteella: \"Maria Olsdatter Hauge\n1766.\"\n\nPoika, joka luki, pysähtyi vähän väliä, nojasi päänsä käsiinsä ja\nistui siten kauan; toisinaan henkäsi hän vavahtaen kuten lapsi\nitkun jälkeen, silmien tuijottaessa sinertävään kaukaisuuteen.\nSuun ympärillä oli surun piirre, mutta sanomattoman lempeä; sitten\nhän taasen kävi kirjaan käsiksi innokkaammin kuin ennen, itsekseen\njotakin supisten.\n\nSe oli Niels Mikkelsen Haugen ja Maria Olantytär Haugen nuorin poika\nHans.\n\nJoku tuli ylös portaita, raskain aika-ihmisen askelin. Lukija käänsi\npäätään, mutta luki kohta edelleen.\n\nSe oli äiti.\n\nHän tuli suoraan pojan luo, silitteli hiljaisesti hänen päätään ja\nseisahtui hetkiseksi.\n\n\"Saatpa lopettaa nyt -- täksi päiväksi\", sanoi hän.\n\nHans kääntyi tuolilla ja katsahti äitiin.\n\n\"Kyllä, pian\", vastasi hän.\n\nÄiti seisoi ja hymyili vähän.\n\n\"Nyt on jo myöhä\", sanoi hän. \"Sinun täytyy nousta huomenna aikaisin\nylös.\"\n\nPoika ei vastannut mitään, nousi hitaasti kirjan äärestä ja pani sen\nkiinni.\n\nÄiti seisahtui hetkiseksi.\n\n\"Missä muut ovat?\" kysyi hän.\n\nHän katsoi ikkunaan. \"En tiedä\", vastasi Hans hiljaisesti. Äiti meni\nportaita kohden.\n\n\"Mene kutsumaan heidät sisälle -- käymme illalliselle. Isäsi on jo\nmennyt levolle.\"\n\nSitten meni hän hitaasti portaita alas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kesäyö. Valon sarastus oli talojen yllä; oli kuin ei pimeys olisi\nsaanut mitään valtaa. Kaukana pellolla kuului ruisrääkän räikeä ääni,\njoka milloin lakkasi, milloin kuului mistäkin kohdasta laihosta.\nYölepakko liiteli vinhassa kulussa hyttysiä pyytelemässä talon\nympäriltä ja puitten välistä; koira makasi nukkuneena keskellä pihaa.\n\nYlhäällä kamarissa tuvan yläpuolella Haugen talossa oli hiljaista.\nNuo kolme poikaa siellä makasivat. Hans ja Ole samassa sängyssä,\nvanhin, Mikkel, yksinään.\n\nOvi alas tupaan oli auki; isän raskas kuorsaaminen kuului selvästi\nsieltä alhaalta.\n\nRaamattu oli tuolilla ikkunan edessä; poikain kengät olivat vuoteen\nvieressä, kolme paria rivissä.\n\nNyt löi kello yksitoista tuolla alhaalla. Pitkiä, raskaita, sointuvia\nlyöntejä.\n\nToisesta vuoteesta pistäytyi esiin hereillä oleva pää, kuunteli ja\npaneutui taas alas.\n\nSe oli Mikkel, vanhin pojista.\n\nHetkisen kuluttua nousi valveutunut pojan pää taasen ylös, kuunteli\nkauan ja katosi jälleen; sitten poika nousi istumaan vuoteessa ja\npysyi siinä asennossa.\n\nSalavihkaa katseli hän sänkyä, missä toiset kaksi nukkuivat, hiipi\nsängystä ja istui sen reunalle.\n\nHän istui vielä hetkisen, vilkasi salavihkaa uudelleen noihin\nkahteen, mutta ei kuullut muuta kuin heidän tasaisen hengityksensä ja\nvuoroon isän kovan kuorsaamisen alhaalta.\n\nSitten pukeutui hän hitaasti, pannen ylleen vaatekappaleen toisensa\njälkeen, sai käsiinsä lakkinsa, otti kengät käteensä ja pujahti\nsukkasillaan portaita kohden.\n\nSilloin nousi poika toisessa sängyssä äkkiä -- se oli Hans -- ja\nsanoi kuiskaten:\n\n\"Mihin sinä menet?\"\n\nMikkel seisahtui äkkiä eikä vastannut heti.\n\n\"Pistäyn vaan alhaalla\", sai hän vihdoin sanotuksi.\n\nHän ei katsonut veljeensä, mutta hiipi edelleen portaita alas.\n\nVeli, joka makasi sängyssä ja tuijotti hänen jälkeensä, asettui\nuudelleen levolle. Mutta hetkisen kuluttua nousi hän ylös, tuli\nikkunan luo hiipien ja katseli ulos.\n\nUlkona oli valoisa kesäyö. Kauempana ladon luona seisoivat renkipoika\nja palvelustyttö, jonka esiliina loisti hämyssä.\n\nKoira juosta jolkutteli heidän luokseen ja sitä taputeltiin; he\nseisoivat hetkisen niinkuin olisivat puhuneet keskenään, sitten he\nmenivät navetan ohi ja niityn yli aholle päin. Nyt näki hän Mikkelin\nmenevän hiipien samaa tietä, mutta etäällä näistä toisista. Hans\ntunsi tärähdyksen kiireestä kantapäähän. Ne aikoivat tanssiin kaikki\nkolme!\n\nHän näki rengin tavottavan palvelustyttöä, heidän mennessään korkean,\nmehevän heinän läpi aidan vierustaa pitkin; hän näki tytön juoksevan\npohjoiseen päin ja rengin heti jälessä; sitten tyttö seisahtui,\nrenkipoika sai kätensä hänen vyötäisilleen ja niin menivät he\nedelleen. Mutta heidän jäljissään pohjoiseen päin näki hän veljensä\nheitä seuraavan, seisahtuvan ja taas seuraavan koko ajan.\n\nNousipa äkkiä omituinen surun ilme pojan pienille kasvoille, noine\nlempeine, suurine silmineen. Hän pani kätensä ristiin ja polvistui\ntuolin eteen.\n\nPoika rukoili.\n\nHän rukoili veljensä puolesta, että Jumala tahtoisi varjella häntä\nvaaralliselta tieltä.\n\nOli kauan hiljaista. Kuului ainoastaan kuorsaamista tuolta alhaalta\nja kolmannen veljen kevyttä hengittämistä sängystä. Mutta pieni poika\npolvillaan, pää raamatulla ja ristissä olevat kädet pään ympärillä,\nvapisi, kun hän siinä taisteli veljensä puolesta. Kylmä hiki oli\nhänen otsallaan; huulet liikkuivat hiljaa, mutta kyyneleet eivät\nvuotaneet.\n\nÄkkiä nosti hän päänsä ja kuunteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän\nkuullut jonkun tulevan. Joku tulikin portaita ylös. Se oli hänen\nveljensä Mikkel.\n\nHän tuli hiipien ja hengästyneenä, nyt, kuten alas mennessäänkin,\nkengät kädessä.\n\nSilloin häneltä, joka rukoili, pääsi äkkiä itku ja hän nyyhkytteli\nhiljaa.\n\n\"Jumalan kiitos!\" kuiskasi hän.\n\nSitten hiipi hän sellaisena kuin oli ja kietoi molemmat käsivartensa\nveljensä kaulaan.\n\nTämä seisoi hämmentyneenä eikä tietänyt mitä tehdä.\n\n\"Sinäpä olet niin ihmeellinen\", kuiskasi hän ja irrottautui lempeästi.\n\nSen enempää ei näiden kahden kesken puhuttu. Kumpikin hiipi hiljaa\nvuoteeseensa ja painautui sinne. Sitten oli aivan hiljaista.\n\nMutta kun Mikkel seuraavana aamuna herätti veljensä, makasi Hans\nkädet ristissä, kasvoissa itkun juovat, onnellisena ja rauhallisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kirkas aurinkoinen päivä.\n\nHaugen väki oli lopettanut heinän korjuun kotona ja hankkiutui nyt\nGlommenjärven Rolförsalmen poikki tuomaan kotiin heiniä toisella\npuolella olevilta niityiltä. Heillä oli kyllä lato toisellakin\npuolella, mutta heinää oli kasvanut lujasti sinä vuonna eikä latoon\ntällä kertaa mahtunutkaan kaikkea.\n\nKahdeksan aikaan aamusella he lähtivät matkaan, itse Niels Mikkelsen,\nrenkipoika ja poika Hans. Viimemainitun oli määrä pitää veneestä\nhuolta, noiden kahden kantaessa ja lastatessa.\n\nGlommenjärvi lainehti voimakkaana ja virtavana salmessa; virta oli\nvielä väkevä, vaikka oli kesäkuun loppupuoli; oli paljon satanut\nsekä toukokuussa että kesäkuussa ensi puoliskolla. Sen vuoksi oli\nkasvullisuus niin kehittynyt kestävien poutien aikana juhannuksen\ntienoilla.\n\nIsä itse irroitti veneen ja kaikki kolme astuivat siihen.\nRenkipoika souti; Hans istui hiljaa perässä, isä leveänä ja vahvana\nkeskilaudalla.\n\nRenkipoika, joka vasta viiden aikaan oli tullut tanssista, souti\nveltosti ja melkein kuin unissaan; ei puhuttu mitään salmen yli\nmentäessä.\n\nMutta kun vene oli tullut rantaan toiselle puolelle ja molemmat\naikamiehet olivat vetäneet sen ylös, sanoi Niels Mikkelsen äkkiä\nrengille:\n\n\"Sinäpä olet vaan puoli miestä tänään, sinä Petter.\"\n\nPetter Thoresen vilkasi sivumennen isäntäänsä.\n\n\"Vai niin\", vastasi hän kuin ihmetellen.\n\nHe menivät ylös latoa kohden haravat olalla, nuo kaksi aikamiestä\nedellä ja Hans heidän takanaan.\n\nHetkisen kuluttua seisahtui Niels Mikkelsen taaskin.\n\n\"Olitko sinä tanssissa yöllä?\" kysyi hän sitten, mutta varsin\nhiljaisesti.\n\nRenki Petter Thoresen käänsi tupakkamälliä ja sylkäsi.\n\n\"En ollut siellä\", vastasi hän.\n\nPoika, joka oli heidän takanaan, punastui -- aivan kuin hän itse\nolisi siellä ollut; mutta sitä eivät nuo toiset nähneet.\n\n\"Kiitos Jumalalle siitä\", sanoi sitten Niels Mikkelsen. \"Pelkäsin\nsitä, kun olet niin väsynyt\", lisäsi hän matalalla äänellä.\n\n\"Voihan sitä silti olla väsynyt\", vastasi Petter Thoresen; hän\nsylkäsi kouraansa ja alkoi haravoida.\n\n\"Voipa niinkin\", vastasi Niels Mikkelsen ja teki samoin; \"mutta jos\nJumala on kanssamme, niin onnistuu kaikki työmme.\"\n\nToinen vaikeni; he haravoivat kumpikin, tekivät kekoja ja kantoivat\nveneeseen.\n\nMutta pojasta, joka oli mukana, tuntui kuin hän ei olisi voinut\nitkultaan niellä kulkiessaan haravoimassa sitä, mikä toisilta oli\nvarissut. Hänestä tuntui vaikealta kestää auringon paahdetta; oli\nkuin hänen rintaansa olisi painanut ja hänen oli vaikeata hengittää.\nJa kun renki toisen kerran tuli ylös isän kanssa, katsoi hän koko\najan alaspäin aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt. Sellaisiako\nihmiset olivatkin!\n\nHans yritti hiljaa lukea Isämeidän, mutta ei voinut.\n\nHänen oma laitansa oli tuskin parempi! Eikö ollut hänkin tuntenut\nomituista halua illalla, kun hän näki toisten juoksevan viljelysten\nhalki pohjoista kohden?\n\nSiinäpä taitaakin piillä synti, tuo vaarallinen synti!\n\nJa hän mietti mitä vanhassa raamatussa oli sanottu synnin luonnosta\nja hänet valtasi äkkiä suuri tuska. Ehkäpä hänkään ei kuulunut niiden\njoukkoon, jotka tulevat autuaiksi! Ehkäpä hänkin joutuisi helvetin\nikuiseen vaivaan!\n\nHän ei itsekään huomannut, että hän seisoi aivan virran reunalla, ja\nhän säikähti, kun isä huusi:\n\n\"Oletko sinä joutilaana?\"\n\nSilloin pääsi hän heti tuskastaan ja hän rukoili Jumalaa sielunsa\npuolesta. Eikö hän kerran, kun isä oli rangaissut häntä vitsalla\nsiitä että hän luvatta oli poistunut kotoa, ollut aikonut mennä\njokeen hukuttaakseen itsensä?! Sittenpä saisivat surra, kun hän oli\nkuollut! -- Hän meni nopeasti ylös toisia vastaan.\n\n\"Anna minulle anteeksi, Herra Jumala! Anna anteeksi, Herra Jumala!\"\n-- rukoili hän koko ajan sisimmässään.\n\n\"Saatpa pitää huolta itsestäsi\", sanoi isä lempeästi. Hän otti\nviimeisen heinäkeon ja kantoi sen alas.\n\nPoika ei vastannut mitään, vaan seurasi silmät maahan luotuina. Hänen\nsivullaan kulki renki ja hän tunsi jonkunlaista salaista kauhua siitä.\n\nEhkäpä he molemmat tulisivat menemään helvettiin eivätkä saisi\nkoskaan ijankaikkisuudessa olla yhdessä isän, äidin eikä muidenkaan\nkanssa, jotka tulevat autuaiksi. Ja häntä rupesi itkettämään.\n\nMutta nyt he seisoivat veneen luona, joka keinui rantaa vastaan\nsalmen vesipyörteissä ja oli täynnä heiniä.\n\nKaikki kolme menivät veneeseen; Hans istui perässä; muut soutivat,\nsillä nyt tarvittiin kahden miehen voima virran voittamiseksi.\nToisella puolella näkivät he Mikkelin seisovan hevosen ja\nheinärattaiden kera valmiina vastaanottamaan heinät, kunhan ne oli\nsaatu ylitse.\n\nLähinnä rantaa toisella puolella oli virta kovin ja joki matalin.\n\n\"Nytpä saat kiskoa lujasti\", sanoi Niels Mikkelsen rengille.\n\nTämä sylkäsi kouraansa, mutta hellitti samalla kertaa airon,\njoka luisui veteen. Hän hyppäsi ylös sitä tavottaakseen, mutta\npökerryksissä yön valvonnasta putosi hän päistikkaa laidan yli\nvirtaan.\n\nIsän ja kahden pojan huuto kaikui hiljaisuudessa.\n\nSilloin renki nousi pinnalle aivan veneen vieressä. Kasvot olivat\nsiniset; häneltä pääsi peljästyksen huudahdus ja hän alkoi taas\nvajota.\n\nNiels Mikkelsen kumartui yli laidan ja iski kiinni häneen.\n\nSilloin kuului uusi huudahdus; renki oli saanut kiinni veneen\nlaidasta ja riippui siinä koko painollaan. Vene meni kumoon; nuo\nkaksi aikamiestä katosivat, mutta he tulivat taas pinnalle ja\npääsivät käsiksi heiniin, joissa pysyivät kiinni virran viedessä\nvenettä.\n\nMikkel poika jätti kalman kalpeana hevosen ja juoksi alas harava\nkädessä veteen joutuneita pelastamaan; vene ajautui rantaa kohden\nulkovirran painosta.\n\n\"Oi, me hukumme! Herra Jumala, me hukumme\" kuului huuto. Renki se\noli, joka huusi, kalman kalpeana, sinertävänä ja äänessä kuoleman\nhätä. Sillä välin kuului kuin valituksena Niels Mikkelsenin voimakas,\nlempeä ääni:\n\n\"Auta, Herra Jumala! Auta, Herra Jumala!\"\n\nMutta Hans poikaa ei kukaan nähnyt.\n\nAlhaalla niemekkeessä pohjasivat nuo kaksi miestä ja vähän sen\njälkeen saapui Mikkel haravoineen. Vene tuli hiedalle saakka ja\nmolemmat kahlasivat pökertyneinä maalle.\n\n\"Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos!\"\n\nNiels Mikkelsen seisoi kädet ristissä läpimärjissä vaatteissaan ja\nrenki vieressä kalpeana ja hämmentyneenä.\n\nNyt katsoi isä ympärilleen.\n\n\"Hans!\" huusi hän ja kalpeni.\n\n\"Jumala armahtakoon meitä!\"\n\nHän ja Mikkel juoksivat alaspäin rantaa pitkin.\n\n\"Oi, Jumala meitä armahtakoon! Jumala meitä armahtakoon!\" huusi isä.\n\nJa he juoksivat tähystellen.\n\nMutta renki kaatui äkkiä maahan ja itki kuuluvasti. \"Minä olen\nsyypää! Minä olen syypää!\" valitti hän. Tuollapa vieri hengetön\npojan ruumis hietapohjaisessa virrassa; se pysähteli pohjaan ja\nvieri taasen ulommas; sitten vei virta sen suuressa kaaressa pieneen\nrantapyörteeseen, johon se jäi vaatteista tarttuneena vanhaan,\nhietaan uponneeseen puunrunkoon. Se oli Hans, Niels Mikkelsen Haugen\npoika. Tuolla tuli joku juosten ja aivan kalpeana, etsien, harava\nkädessä. Se oli Mikkel veli.\n\nHän hengitti huohottaen; kylmä hiki valui hänen otsaltaan; silmät\ntuijottivat valjuina.\n\nÄkkiä hän seisahtuu, kääntyy ja huutaa toiselle, joka tulee raskaasti\njuosten.\n\n\"Täällä!\" huutaa hän niin että kuuluu kauaksi. Sitten juoksee hän\nrantavirtaan niin että vesi pärskyy.\n\nMinuuttia myöhemmin makaa pieni pojan ruumis tukka pörröisenä ja\nvettä valuvana hiedalla päivänpaisteessa.\n\nIsä seisoo kumartuneena hänen ylitsensä, kädet ristissä.\n\n\"Kuollut\", sanoo hän synkästi ja murtuneesti. \"Jumalan tahto\ntapahtukoon!\"\n\n\"Ei, ei!\" huutaa veli. Hän vääntelee käsiään.\n\n\"Ei, ei!\"\n\nHän kumartuu ja nostelee maassa makaavaa.\n\nVettä tuli suusta, -- hiljainen ynähdys kuului.\n\nVeli laski hänet alas peljästyneenä.\n\nSilloin isä hätkähti.\n\nHän kumartui pojan ylitse.\n\n\"Hänessä on henki!\" huusi hän. \"Oi armollinen Jumala!\"\n\nNyt hän kävi käsiksi. Käänteli ja nosteli saadakseen veden tulemaan\nulos.\n\nTaas kuului ynähdys samalla kun pulpahtavaa vaahtoa tuli suusta.\nSitten seurasi niiskuttava hengähdys.\n\n\"Juokse hakemaan ihmisiä ja vaatteita\", käski isä; hän yritti yhä.\nVeli juoksi.\n\nSilloinpa seisoi renki siinä.\n\n\"Käy käsiksi tähän!\" huusi isä. \"Hänessä on henki!\"\n\nJa nuo kaksi miestä puuhasivat niin että hiki juoksi pyörittäessään\nja kääntäessään hukkunutta poikaa.\n\nÄkkiä isä kohoutuu ja kuuntelee.\n\n\"Nyt tuli hän henkiin\", sanoi hän. \"Jumalalle, Herrallemme olkoon\nkiitos!\"\n\nJa hän pani kätensä ristiin heidän molempain tuijottaessa pieniä\nvalkeita kasvoja puoliavoimille suineen, josta huomattavasti nyt kävi\nhengitys edestakaisin.\n\nSilloin renki äkkiä rupesi kovasti itkemään ja nojautui raskaasti\nNiels Mikkelseniin.\n\n\"Minä olin yöllä tanssissa\", puhkesi hän sanomaan.\n\nNiels Mikkelsen ei vastannut ja hiljaisuus vallitsi.\n\nTulipa kuin huokaus pojasta, joka makasi tuossa; suu vetäytyi itkuun;\nhän avasi puoliksi sammuneet silmänsä, mutta sulki ne heti.\n\nSitten alkoi säännöllinen hengitys kuin unessa.\n\n\"Riisu häneltä vaatteet\", sanoi Niels Mikkelsen, \"ja pysyttele nyt\nmeidän Herramme luona, sinä Petter\", kehoitti hän. \"Hän on ollut\narmollinen tänään.\"\n\nJa molemmat miehet ryhtyivät puuhaan uudestaan läpimärkinä\npäiväpaisteessa seisoessaan.\n\nSilloin tuli poika Mikkel, äiti ja moni muu heidän kansaan.\n\nPuolikuollut poika pantiin nahkapeittoon ja ajettiin verkalleen\nkotiin. Isä ja renki kävelivät sivulla.\n\nMutta kun Niels Mikkelsen oli saanut pojan, joka nyt makasi\nväsähtäneenä ja silmät suurina, käsi äidin kädessä, hyvin sänkyyn,\nmeni hän hiljaisesti pöydän luo ja istahti lukemaan äänekkäästi:\n\n\"Lohdutusta niille, jotka kuoleman hädässä ovat.\"\n\nJa hänen lempeä äänensä kaikui kuin kaukainen kohina pojan korvissa,\nkunnes tämä vihdoin nukahti ja tuli tiedottomaksi kaikesta. Mutta\näiti istui koko ajan pojan käsi omassaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut useita tunteja. Poika oli herännyt, oli saanut lämmintä\njuomaa ja nukkunut uudelleen. Nyt seisoivat isä ja veli sängyn\nvieressä, missä äiti istui kuten ennenkin; he katselivat makaavaa; he\npuhelivat keskenään kuiskaten.\n\nHeidän siinä seisoessa aukaisi Hans silmänsä.\n\nHän katseli ihmetellen heitä, jotka vakavina seisoivat ympärillä,\nkohottautui kyynärpäiden varaan ja tuijotti; hän ei ymmärtänyt mistä\nhän oli tullut sinne ja mitä siellä oli tekeillä.\n\nIsä tuli lähemmäksi.\n\n\"Jumalan kiitos, että saimme pitää sinut\", sanoi hän hiljaisella\näänellä.\n\nSilloin muisti poika samalla kertaa kaikki. Hän asettui takaisin\nvuoteeseen ja makasi hetkisen silmät ummessa.\n\nSitten hän hymyili.\n\n\"Minäpä hukuin, minä\", sanoi hän.\n\nÄidille tuli vedet silmiin.\n\n\"Jumala oli armollinen\", vastasi hän; hän silitteli ja silitteli\npojan paljasta kättä.\n\nVähän aikaa oltiin vaiti.\n\n\"Kun et sinä huutanut\", sanoi vihdoin veli.\n\nHans katseli eteensä; silmät sinertivät kirkkaammin.\n\n\"Minä huusin sinua, äiti\", sanoi hän; sitten hän hymyili.\n\nÄiti silitteli yhä.\n\n\"Oma poikaseni\", sanoi hän.\n\n\"Mutta sitten minä jouduin veden alle ja kaikki tuntui niin\nkummalliselta.\"\n\nHän makasi ja tuijotti eteensä.\n\n\"Olin kuin olisin ollut kuollut -- ja sinä seisoit ja itkit, äiti!\"\n\nÄiti puristi hänen kättään.\n\n\"Rukoilitko sinä Jumalaa?\" kysyi hän hiljaisesti.\n\n\"Rukoilin -- mutta sitten tuli sellainen kylmyys ja niin pimeätä\näkkiä ja silloin minä ajattelin että --.\" Poika vaikeni ja käänsi\npois päänsä. Äiti näki että hän oli itkuun purskahtamassa.\n\n\"Mitä sinä ajattelit?\" kysyi hän ja kumartui pojan ylitse.\n\nPojan suupielet vavahtelivat.\n\n\"Minä ajattelin että -- minä ehkä en -- tulisi autuaaksi\" sai hän\nsanoneeksi ja purskahti itkuun.\n\nOli painostavan hiljaista. Isä kääntyi puolittain poispäin; veli\nkatseli alaspäin. Kuului ainoastaan itkevän nyyhkytystä.\n\nSilloin katsahti äiti isään.\n\n\"Sellaista emme saa uskoa\", sanoi hän.\n\n\"Kun vaan pysyttelee Jumalassa\", lisäsi isä; hän huokasi syvään ja\nmeni. Mikkel poika seurasi.\n\nKun äiti ja Hans olivat jääneet kahden, vallitsi kauan hiljaisuus.\n\nVihdoin sanoi poika päätään kääntämättä:\n\n\"Kunhan vaan voisi _oikein_ uskoa\" -- hän melkein kuiskasi. \"Sanotaan\nolevan niin monenlaista uskoa.\" Sen sanoi hän vielä hiljaisemmin.\n\nSilloin äiti nousi. \"On myös monenlaisia ihmisiä\", sanoi hän hiljaa.\n\"Pysy vaan Jumalan sanassa sinä, Hans, niin kyllä kaikki on oikein.\"\n\nHän seisoi ja katseli poikaa.\n\nPoika oli kauan vaiti.\n\n\"Onko se sitten varmaa?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"On, se on varmaa.\"\n\nÄiti pani kätensä ristiin.\n\nPoika käänsi päätään; hänen kasvoilleen oli noussut voimakas puna.\n\n\"Minä koetan\", sanoi hän.\n\n\"Ja teet ainoastaan mitä Hän tahtoo.\"\n\n\"Niin\" -- vastasi poika sangen hiljaa.\n\nVähään aikaan ei sitten puhuttu mitään. Äiti käveli vähän aikaa\nedestakaisin; poika makasi ja katsoi eteensä kirkkain silmin.\n\nÄiti seisahtui.\n\n\"Etkö mitään muuta ajatellut?\" kysyi hän.\n\nPoika katseli häntä.\n\n\"En. -- Kyllä sentään ajattelin vaatteitanikin.\" Hän hymyili. \"Sitä\n-- etten saisi niitä enää pitää.\"\n\nSilloin hymyili äitikin.\n\n\"Semmoistahan se on\", sanoi hän ja meni jatkamaan toimiaan.\n\nPoika makasi vähän aikaa mietteissään.\n\nMutta kun äiti toisen kerran tuli sängyn luo, katsahti poika häneen.\n\n\"Annahan minulle tuo kirja tuolta, äiti\", pyysi hän.\n\nÄiti meni pöydän päähän ja otti suuren raamatun, joka oli\nikkunalaudalla.\n\n\"Jaksatkohan sinä nyt?\" sanoi hän ja antoi sen pojalle.\n\n\"Saanpa koettaa.\"\n\nJa hän alkoi selailla vanhaa kirjaa.\n\nKun isä vähän ajan päästä taas tuli katsomaan poikaa, istui äiti\nikkunan ääressä ja kutoi sukkaa.\n\n\"Hs\", sanoi äiti kuiskien ja katsoi sänkyyn päin.\n\nIsä seisahtui ja teki samoin.\n\nSiellä makasi poika nukahtaneena, poski tuota vanhaa kirjaa vastaan.\n\nSilloin he molemmat hymyilivät.\n\nSitten meni isä aivan hiljaa istumaan äidin viereen rahille.\n\n\"Olipa ihmeellistä, että saimme hänet vielä pitää\", kuiskasi hän.\n\nÄiti katsoi työstään.\n\n\"Siinä asiassa piilee kaiketi joku tarkoitus\", vastasi hän\npuoliääneen.\n\nKesäaurinko paistoi suoraan sisälle; kärpäset surisivat\njuhannuslehväin alla kattoparrujen välissä; -- Haugen talon tuvassa\nvallitsi rauha.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nOli syyskuun päivä vuonna 1787.\n\nHaugen talossa oli kaikki vilja kuhilailla ja rakennusten lähellä\noleva oli jo ajettu taloon. Karja kävi syömässä äpärettä vainiolla,\nAnne, talon tytär, istui kivellä pellon aitauksen edessä ja kutoi\nsukkaa. Muuta väkeä ei ollut näkyvissä; nyt oli päivällislevon aika.\n\nAurinko paistoi lämpimästi siniseltä taivaalta; ilmassa tuntui\nhiljainen länsituulen leyhäys.\n\nKivellä istuva tyttö hyräili hiljalleen siinä istuessaan ja\nkutoessaan; hän katsoi tuon tuostakin karjaan päin ja hyräili taasen.\nHän oli ehkä noin seitsemäntoista vuotias.\n\nAitan yliseltä, jonka ovi oli auki, kuului höylän sihahtavaa\nääntä. Siellä joku työskenteli ahkerasti. Toisinaan työ seisahtui,\nmutta sitten kuuluivat sihahtelevat äänet taasen päivällishetken\nhiljaisuudessa.\n\nKivellä istuva tyttö tähysteli tuonne ylös nähdäkseen jonkun; mutta\nsisälläolija jatkoi työtään uutterasti eikä ketään näkynyt ylisen\novella.\n\nTyöntekijä tuolla ylisellä oli Hans, Annen nuorin veli, joka\nvalmisteli pappi Hammerin tilaamaa säilikköä. Sen piti olla valmis\nkahdeksan päivän kuluessa eilisestä lukien ja poika teki vankasti\ntyötä kaikkina joutoaikoina.\n\nHans Nielsen oli kohta aikuinen mies ja kävi kuuttatoista; kuukauden\nlopulla oli hänen määrä päästä ripille.\n\nHän ja sisar olivat paljon yhdessä ja keskustelivat usein\nkaikenlaatuisista asioista, sillä toveriensa parissa ei Hans Nielsen\nHauge oikein viihtynyt eikä häntä liioin haluttanut yhtyä heidän\nvallattomiin kepposiinsa. Häntä kutsuttiinkin \"lukijaksi\", mutta hän\nei ryhtynyt vastaamaan eikä puolustautumaan muulla tavoin kuin että\nhän tuon tuostakin saattoi sanoa: \"ellet tee pahempaa kuin luet, niin\npääset kyllä eteenpäin.\"\n\nSilloin pojat naureskelivat ja heidän mielestään hän oli kummallinen.\n\"Sinähän luet kohta järjen päästäsi\", sanoivat he silloin useinkin;\nmutta koskaan eivät he häntä lyöneet, sillä hänellä oli sellaiset\nkummalliset, lempeät silmät, eikä hän koskaan lyönyt takaisin. Sen\nlisäksi hänellä oli rahoja, joita hän oli erilaisilla hommillaan\nansainnut. Sillä Hans Nielsen osasi käyttää sekä veistä että\nkirvestä; tarpeen sattuessa teki hän sepän työtäkin.\n\n-- -- --\n\nJopa loppui höylääminen tuolla ylisellä. Nuorukainen astui sieltä\nulos, seisahtui ylisen portaille ja vilkasi ympärilleen.\n\nSitten astui hän hiljalleen alas ja astui sisartaan kohti.\n\nTulija oli Hans.\n\nHän seisahtui sisarensa eteen kädet selän takana ja katseli häntä.\nHans käveli aina kädet selän takana, kuten isoisä Ole Hansen Hauge\noli tehnyt, aina lapsesta saakka.\n\nSisar katseli häntä jatkaen kutomistaan.\n\n\"Saatko valmiiksi?\" kysyi hän.\n\nHans hymyili.\n\n\"Niinpä luulen\", vastasi hän. \"Muuten täytyy käyttää öitä lisäksi.\"\n\nSisar hymyili, hänkin.\n\n\"Niinpä niin, Hans rakas\", sanoi hän ja vilkasi samalla karjaan päin.\n\n\"Täytyy pitää, minkä on luvannut\", sanoi Hans kuin itsekseen.\n\n\"Aivan niin, silloin kun se on oikein\", vastasi sisar. Hans seisoi\nja mietti hetkisen. \"Onko siinä jotakin hullusti?\" kysyi hän äkkiä.\nSisar loi silmänsä alas.\n\n\"Sinun sopisi ehkä lahjoittaa se säilikkö papille\", sanoi hän --\naivan kuin kokeeksi.\n\nHans seisoi siinä hetken aikaa. Hänen viisaat silmänsä sinertivät ja\nvälähtivät.\n\n\"Työmies on palkkansa ansainnut\", sanoi hän vihdoin.\n\nSisar Anne oli kauan vaiti.\n\n\"Ehkäpä asianlaita on niin\", vastasi hän, katseli käsiinsä ja kutoi\nedelleen.\n\n\"Ei sinun pidä riihtä puivan härän suuta kiinni sitoa\" -- sanoi\ntaasen Hans.\n\nSilloin purskahti Anne iloiseen nauruun.\n\n\"Oletko sinä härkä, sinä Hans?\" kysäsi hän.\n\nHans meni suoraan häntä kohden, otti häntä kaulasta ja ravisteli\nvähäisen.\n\nSisar hymyili.\n\nSitten istahti Hans hänen viereensä.\n\n\"Sinä et ymmärrä kauppaa\", sanoi hän ja sylkäsi.\n\nSisar ei vastannut; hän kutoi vaan edelleen sukkaa, mutta tuo\nystävällinen hymyily pysyi suupielessä.\n\n\"Sinusta, Hans, tuleekin ehkä kauppias?\" sanoi hän hetkisen kuluttua.\n\nHans istui ja hypisteli heinän kortta.\n\n\"Ei ihmisen sovi kaivaa leiviskäänsä maahan\", vastasi hän sitten.\nSisar mietiskeli.\n\n\"Paljonko saat säiliköstä?\" kysyi hän katsahtamatta ylös. \"Kaksi\ntaaleria.\" Vallitsi hiljaisuus.\n\n\"Papilla on varoja kyllin\", ilmoitti Hans. Silloin katsahti sisar\nhäneen.\n\n\"Sekö sitten on sitä, mitä sanotaan kaupaksi?\" sanoi hän. Nyt oli\nHansin vuoro olla vaiti, ja hän vaikenikin kauan. Vihdoin hän nousi.\n\n\"Kuule, Anne\", sanoi hän vaimentuneena. \"Ehkäpä minä lopetan tuon\nsäilikön teon.\" Anne hymyili.\n\n\"Älä lopeta, sinä olet sen luvannut\", sanoi hän. \"Ja kyllä sinun on\nse saatava valmiiksi.\"\n\nHans Nielsen Hauge seisoi tuokion. Sitten meni verkalleen takaisin\nlatoon ja ylös yliselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaugen pohjoispuolista tietä tuli muuan mies käyden. Takki oli\nrepaleinen; hänellä oli tumman ruskea, kulunut hattu päässään ja\nkankaaseen käärittyä viulua kantoi hän selässään. Mies oli nuori --\nhän oli ehkä viiden, kuudenkolmatta vuotias; silmät olivat tummat\nkuin mustalaisella. Tukka oli pörröinen ja mustanruskea.\n\nSaavuttuaan aitauksen luo, missä Haugen karja oli laitumella,\nseisahtui hän, istuutui tien vieressä olevalle kivelle, otti\nviulumytyn selästään, otti esille vähän leipää ja voirasian ja rupesi\nsyömään.\n\nMies oli Kristen Gleng, kylä-soittaja, joka oli matkalla kylän\nkautta.\n\nKristen Gleng oli kuuluisa Tunessa ja muissakin pikkupitäjissä.\nMilloin oli hän Sannesundissa, milloin Glemmingessä, ja kaikkialle,\nmihin hän saapui, tuli iloa ja elämää. Sillä tästä Kristenistä\nmainittiin, että hän oli yhtä sukkela soittamaan suutaan kuin\nviuluaankin; sitä paitsi piti hän myös kaupan kaikenlaatuisia\npikkutavaroita, kuten veitsiä, esiliinoja, solkia, nappia y.m. nuoren\nkansan koristuksia ja tarpeita.\n\nKristen Gleng istui kauan rauhassa ja söi. Anne Hauge, joka nyt\nseisoi keskellä vainiota karjan luona, oli nähnyt hänen tulevan ja\nihmetellyt; nyt hän yhtä mittaa tähysteli sinnepäin.\n\nOli vielä päivällislevon aika eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin\nhöyläämistä yliseltä, jossa Hans rakenteli säilikköä.\n\nAnne Hauge sovitti siten, että hän siirtyi karjan mukana, yhä enemmän\naitaa kohden.\n\nHän tahtoi vihdoinkin tietää, mikä kummallinen mies tuo oli, joka\nasettui tuohon tien viereen eikä lähtenyt edelleen.\n\nKulkihan tuota tietä ihmisiä, mutta ne tulivat mielellään sisälle\npyytämään ruokaa tahi sitten jatkoivat matkaansa, mutta tämä jäi\ntuohon istumaan.\n\nNyt nousi mies ylös ja silloin Anne tunsi hänet; sehän olikin Kristen\nGleng -- soittoniekka. Nyt hän taas istuutui.\n\nAnne kääntyi hiljalleen ja asteli verkalleen vainiolla karjan\nkeskelle.\n\n-- -- --\n\nKeskellä lämmintä syksyisen puolipäivän hiljaisuutta kaikui\nyksinäinen sävel. Ensin muutamia salaperäisiä näppäyksiä -- sitten\nkummallisen raju sävel.\n\nKristen soittoniekka oli ruvennut soittamaan.\n\nLehmät nostivat päitään ja kuuntelivat; Anne Hauge kääntyi ja seisoi\naivan liikkumatta.\n\nKoskena kaikuivat säveleet ilman halki; ne sulautuivat päivänpaisteen\nja vapaan sinisen taivaan kanssa yhdeksi; ne kaikuivat syksyn\nhienohenkäyksisen pohjatuulen lävitse ja kantautuivat salaperäisinä\netäisyyteen.\n\nKypsyvästä viljasta ja äpäreheinästä lähtevä vilpoisa tuoksu tuntui\nsävelten lomassa melkein voimakkaammalta. Tuossa seisoessaan Anne\nHaugea rupesi kuin itkettämään ja kuitenkin niin omituisesti soitto\nkiinnitti hänen mieltään. Se oli synnin himoa; se oli paholaisen\nkiusausta maailmalliseen mieleen ja menoon!\n\nRajummin ja yhä rajummin kaikuivat säveleet tuolta aitauksen\nvierestä. Soittajan silmät tummenivat; säveleet nousivat kuin maasta.\n\nSilloin seisoi veli Hans ylisen sillalla. Hänellä oli kädet selän\ntakana ja hän katseli vakavana tielle päin.\n\nSitten tuli hän hitaasti kävellen alas yliseltä vainion lävitse\nsinne, missä sisar seisoi.\n\n\"Mikä mies se tuo on?\" kysyi hän.\n\nSisar loi silmänsä alas.\n\n\"No, sehän on Kristen Gleng\" vastasi hän hiljaisesti.\n\nHans Nielsen seisoi ja kuunteli. Hän vilkaisi tavan takaa mieheen ja\nkääntyi sitten sisareensa päin.\n\n\"On muutamia tuollaisiakin\", sanoi hän.\n\nSisar pudisti päätään.\n\n\"Onpa niitä paljonkin\", sanoi hän.\n\nSoitto lakkasi. Kristen Gleng nousi ylös, näki nuo molemmat ja seisoi\nnojautuneena aitaa vastaan.\n\n\"Hoi!\" huusi hän heihin päin.\n\nAnne Hauge kääntyi ja meni verkalleen loitommaksi vainiolle.\n\nHans jäi seisomaan ja katsomaan. \"Hoi!\" huudettiin taaskin.\n\nSitten Gleng istuutui aidan taakse. Hetkisen kuluttua alkoi kuulua\nvilkasta tanssisoittoa.\n\nVälähtipä Hans Nielsenin silmissä kuin vihan kipinä. Hän näki karjan\nseisovan ja kääntävän päitään viulun soittoa kohden; Annekin oli\nkääntynyt tuolla kauempana vainiolla.\n\nHans meni kädet selän takana hitaasti soittajaa kohden ja seisahtui\nvarsin lähelle aitaa.\n\nKristen Gleng ei kohottanut katsettaan. Hän istui viulu leuan\nalla, pää vinossa ja vasen kyynärpää polveen nojautuneena. Hän\nsoitti silmät ummessa niin että humisi ja raikui. Ruskettuneissa,\nahavoituneissa kasvoissa näkyivät soiton vivahdukset; suupielissä\nnäkyi pieni vavahdus aina kun viulun käyrä sattui kieliin.\n\nÄkkiä hän siinä istuessaan kääntyi.\n\n\"Tanssippa nyt, Hans\", huusi hän yhä soitellen.\n\nHans Hauge tuli suoraan hänen luokseen.\n\n\"Saatpa lopettaa soittosi\", sanoi hän päättävästi. \"On parhaillaan\nruokalevon aika.\"\n\nKristen Gleng laski alas viulunsa.\n\n\"Olethan sinä jalkeilla ja sisaresi myös\", vastasi hän.\n\nHans Hauge seisoi vakavana.\n\n\"Me olemme hiljaa\", sanoi hän.\n\nKristen Gleng oli vaiti ja näppäili viulun kieliä.\n\n\"Sinäpä et ehkä kärsi viulua?\" kysyi hän ja vilkasi sivuttain Hansiin.\n\nHans ei vastannut.\n\n\"Sinäpä et taida tanssiakaan?\"\n\n\"En, sitä en tee.\"\n\nSilloin Kristen Gleng nauroi.\n\n\"Vasikkakin tanssii. Voi peeveli kuinka vasikka sentään tanssiikin\",\nsanoi hän viuluaan näppäillen.\n\nHans Hauge seisoi siinä suuttuneena.\n\n\"Enhän minä ole elukka\", sanoi hän.\n\n\"Helkkarin varmasti sinä olet vasikka\", vastasi Kristen Gleng. Sitten\nhän taaskin nauroi.\n\nHans Hauge vaikeni hetkiseksi.\n\n\"Sinä olet paha kiroilemaan\", sanoi hän sitten. \"Onko se sinusta\noikein?\"\n\nKristen Gleng nauraa hohotti.\n\n\"Minä olen paha kaikkeen\", sanoi hän. Sitten kääräsi hän riepuja\nviulun ympäri ja syleili sitä.\n\n\"Tässä on minun heilani\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen kääntyi lähteäkseen pois.\n\nSilloin nousi Kristen Gleng seisomaan.\n\n\"Älähän hätäile!\" huudahti hän. \"Teehän kauppaa kanssani ensin.\"\n\nHans Nielsen seisahtui ja epäröi.\n\nHän katseli laukkua, jonka soittoniekka nyt nosti aidalle ja aukaisi.\n\nSiellä oli veitsiä, esiliinoja ja solkia, jotka auringossa\nvälähtelivät.\n\nHans Hauge meni lähelle. Ehkäpä hän ostaisi jotakin -- ja möisi sen\nsitten sopivassa tilaisuudessa, jos hän nyt saisi hyvällä kaupalla.\n\nHän kyseli hintoja.\n\nKristen Gleng ilmoitteli hinnat. Silloin Hans Hauge kääntyi ja teki\nlähtöä.\n\n\"Älähän nyt; odotappas vähän!\" huudahti Kristen Gleng taasen.\n\"Kaksitoista veitsestä, neljä soljesta ja kahdeksantoista esiliinasta\nmorsiamellesi -- jos ostat ne kaikki\", sanoi hän.\n\nHans Hauge kääntyi ja kääntyi taas menemään. Hän katseli tarkasti\nnoita kolmea esinettä.\n\n\"Taalari kaikesta\", sanoi hän.\n\n\"Hyi helvettiä\", sanoi Kristen soittoniekka.\n\nHans Hangen silmät kävivät vakaviksi.\n\n\"Jos sinä kiroilet, niin minä en osta\", sanoi hän sävyisästi.\n\nKristen soittoniekka pyyhki suutaan.\n\n\"Sinun ei pidä kiroilla\", sanoi hän.\n\nHans Hauge seisoi hetkisen.\n\n\"Tahdotko taalarin?\" kysyi hän.\n\nKristen Gleng hymyili.\n\n\"Mielelläni kaksikin\", vastasi hän. Hänen tummanruskeista silmistään\nloisti veitikkamaisuus.\n\nHans Nielsen ei vastannut, hän ei edes hymyillyt; sivelipä vaan\ntakkinsa taskua ja otti esille vanhan nahkakukkaron. Hän kaiveli\nvarovasti rahoja ja sai vihdoin esiin taalarin.\n\n\"Täsmällinen raha\", sanoi hän. Kristen Gleng sylkäsi.\n\n\"No olkoon menneeksi\", sanoi hän. \"Mutta minun täytyy saada\nkaupantekijäisiä.\"\n\nHans Hauge otti veitsen, soljen ja esiliinan ja antoi Kristenille\ntaalarin.\n\nSitten pisti hän tavarat taskuunsa.\n\n\"Saat maitoa\", sanoi hän.\n\nSilloin Kristen Gleng hymyili.\n\n\"Maitoa -- enhän minä ole vasikka\", vastasi hän.\n\nHans Hauge nauroi.\n\n\"No vettä sitten\", sanoi hän.\n\n\"Vettä -- enhän minä lehmäkään ole!\" sanoi Kristen Gleng. \"Viinaa\nminä tahdon.\"\n\nHän pyyhki suutaan.\n\n\"Viinaa\", vastasi Hans Hauge. \"Ethän sinä sikakaan ole.\"\n\nKristen Gleng hymyili ja pisti taalarin taskuunsa.\n\n\"Sinäpä Hans olet kummallinen\", sanoi hän. Hän veti laukun hihnat\nkiinni, sitoi viulun laukun kylkeen ja asetti koko kantamuksen sitten\nselkäänsä.\n\nHans Hauge seisoi ja katseli.\n\n\"Mihinkä sinä nyt lähdet?\" kysyi hän.\n\nKristen Gleng niisti itsensä.\n\n\"Huutokauppaan Glemmingiin\", vastasi hän. \"Siellä teen kauppoja -- on\ntyttöjä -- saan viinaa -- on tanssit!\"\n\nHän sovitteli laukun paremmin hartioilleen ja lähti.\n\nHans katseli hänen jälkeensä, kääntyi sitten ja meni talon\nrakennuksia kohden.\n\nKun hän saapui aitan luo, oli isä pihalla.\n\n\"Mikä otus se oli?\" sanoi hän.\n\nPoika loi katseensa alas.\n\n\"Se oli Kristen Gleng\", vastasi hän hiljaisesti.\n\nIsä seisoi vakavana.\n\n\"Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä?\"\n\nHans nosti katseensa; hän punastui.\n\n\"Ostin yhtä ja toista\", sanoi hän masentuneena.\n\nIsä vaikeni.\n\n\"Tein hyvän kaupan\", lisäsi Hans.\n\nIsä vaikeni edelleen.\n\n\"Sinä valmistut Herran ehtoolliselle kahden viikon kuluttua\", sanoi\nhän kummallisen lempeällä äänellä.\n\nPoika ei vastannut; kumpikin lähti omalle taholleen.\n\nMutta kun Hans Hauge oli saapunut yliselle ja tiesi olevansa yksin,\notti hän ostamansa tavarat esille ja pani ne höyläpenkin alla olevaan\ntyökalulaatikkoon aivan alimmaisiksi. Tuntui siltä kuin hän ei enää\nolisi tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä. Ja myöhemmin\nillalla makasi hän kynttilä sytytettynä ja luki ja tutki.\n\nEhkäpä ostaminen ja myyminen onkin paholaisen juonia. Ehkäpä se\nonkin koron kiskomista veljeltään, ja ehkäpä se, joka niin tekee, ei\nperikään Jumalan valtakuntaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTietä myöten, joka johti Tunen pappilaan, missä pitäjän esipappi\nSeeberg asui päärakennuksessa ja kappalainen Hammer puutarhan\ntoisella puolella olevassa rakennuksessa, tuli joku rattailla ajaen.\nHevonen oli ruskea, sen häntä oli sidottu solmuun; puolikasvuinen\npoika siinä ajeli.\n\nSe oli Hans Hauge, Niels Mikkelsenin poika, joka kuljetti papin\nsäilikköä.\n\nMolemmat papit astelivat edestakaisin puutarhassa piippujaan\npoltellen ajomiehen seisahtuessa portille.\n\nVieno tupakan tuoksu levisi syysilmaan; kahleissa oleva koira\nhaukahteli varovaisesti kopissaan. Muutamat kellertävän ruskeat kanat\nja kullanpunertava kukko kuljeskelivat marjapensaitten ja omenia\ntäynnä olevien puitten välissä.\n\nEsipappi Seeberg vilkasi tulijaan.\n\n\"Onhan tosin niinkin, rakas veliseni\", sanoi hän keskustelua jatkaen,\n\"mutta hyvät työt eivät kuitenkaan tee autuaaksi, vaan usko yksin.\"\n\nKappalainen Hammer otti piipun imukkeen hetkiseksi suustaan.\n\n\"_Verbaliter dictu_ on teidän kunnia-arvoisuutenne oikeassa\", sanoi\nhän; \"mutta _realiter_ on kuitenkin usko ilman töitä kuollut.\"\n\nHän seisahtui nyt katselemaan tulijaa.\n\nMolemmat papit jäivät seisomaan.\n\n\"Mitä haluatte?\" huusi esipappi Seeberg, kun Hans Nielsen aukaisi\nportin ajaakseen sisälle. \"No, jopa näen, sehän on ystäväni Hans\nNielsen, joka tuo säilikköämme.\"\n\nMolemmat papit menivät lähemmäksi.\n\nHans Nielsen Hauge tervehti ja ajoi kartanolle. Sitten veti hän\nportin kiinni.\n\n\"Sepä kävi nopeasti, poikaseni\", sanoi Hammer. \"Olet jo saanut\nvalmiiksi!\"\n\nKaikki kolme seisoivat ja katselivat säilikköä.\n\nEsipappi Seeberg meni lähemmäksi. Hän katseli esinettä tarkasti ja\nkääntyi sitten kappalaisen puoleen.\n\n\"Totisesti on pieni koululaiseni myöskin puuseppä\", sanoi hän. \"Ja\nminä kun odotin hänestä pappia.\"\n\nKappalainen hymyili.\n\n\"Tämäpä osaa kirjansa\", sanoi hän ja taputteli poikasta olalle.\n\nSitten meni hän lähemmäksi ja koetteli tuon valkoisen honkaisen\nsäilikön lukkoja ja vetimiä.\n\n\"Kuka nämät on takonut?\" kysyi hän.\n\nHans Nielsen vilkasi pappiin.\n\n\"Minä\", vastasi hän hiljaisesti.\n\nMolemmat papit vetelivät oivalliset savut piipuistaan.\n\n\"Katsopas!\" huudahti Seeberg; \"sinähän olet seppäkin.\"\n\nHans Nielsen naurahti.\n\n\"Vieläkö mitä\", sanoi hän.\n\nEsipappi Seeberg kääntyi vielä katselemaan säilikköä. Hän poltteli\npiippuaan kiihkeästi ja meni taasen lähemmäksi.\n\n\"Jopa jotakin\", sanoi hän. \"Sinullapa totisesti on taipumusta\nkäsitöihin!\"\n\nKappalainen kääntyi Hans Haugen puoleen, joka seisoi ohjakset kädessä.\n\n\"Hyvin tehty\", sanoi hän. Sitten otti hän piipun suustaan.\n\n\"Mitä tämä koreus nyt maksaa?\" kysyi hän. Hans Nielsen katsahti\nkysyjään. \"Kaksi taalaria\", vastasi hän. Silloinpa esipappi Seeberg\nhymyili. \"Sinäpä olet lisäksi kauppamieskin\", sanoi hän. Hans Nielsen\npunastui.\n\n\"Kaksi taalaahan oli puhe\", vastasi hän hiljaisesti. Kappalainen\nHammer poltteli, nosteli piippuaan ja poltteli taaskin.\n\n\"Niinkö minä sanoin?\" virkkoi hän hymyillen. \"Puolitoista riittänee,\nystäväiseni\", sanoi nyt esipappi Seeberg.\n\n\"Ei pidä vaatia liikaa.\"\n\nHans Hauge katseli alaspäin.\n\n\"Pastori antakoon mitä tahtoo\", sanoi hän.\n\nEsipappi Seeberg iski silmää virkatoverilleen.\n\n\"Taalari olisi kylläksi\", sanoi hän; \"mutta kun hän on niin kätevä\nsekä puusepän että sepän töissä, niin tulee hänen saada puolitoista.\"\n\nKappalainen Hammer nyökäytti päätään tyytyväisenä. \"Ajahan säilikkö\nasunnolleni ja kanna se sisälle\", sanoi hän, \"ja tule sitten tänne\nsaamaan rahasi.\"\n\nHans Nielsen teki kuten käskettiin ja molemmat papit jatkoivat\nkeskeytymättä kävelyään puutarhassa.\n\n\"Kuten teidän korkea-arvoisuudellenne jo huomautin\", sanoi Hammer\nja pani tupakkaa piippuun nahkakukkarosta, \"niin on _realiter_ usko\nilman töitä kuollut. Tosin on niin, ettei ilman uskoa voida vastaan\nottaa lunastusta; mutta usko on kuitenkin ainoastaan se käsi, jolla\nme vastaan otamme Kaitselmuksen armon; siinä eläminen ja siitä onnen\nsaavuttaminen, se riippuu ihmisestä itsestään.\"\n\nEsipappi Seeberg puhalteli savuja ahkerasti.\n\n\"Siinä te totisesti suuresti erehdytte\", vastasi hän kiihtyneesti;\n\"totinen onni riippuu yksinomaan uskon antautumisesta Jumalalle\nja siitä kasvavasta ilosta. Ilman uskoa eivät parhaatkaan työmme\nmerkitse mitään.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Hammer, \"mutta --\"\n\nSamalla palasi Hans Hauge rattaineen takaisin ja seisoi nyt odotellen.\n\n\"Aivan niin\" -- Hammer katseli poikasta ja otti verkalleen esiin\nrahapussinsa.\n\n\"Niinpä niin, mutta -- tulehan nyt tänne!\" Hän viittasi Hans\nNielsenille, joka heitti ohjakset ja lähestyi verkalleen.\n\n\"No, niin\" -- jatkoi Hammer piippu hampaissa. -- \"Yksi taalari\nkaksitoista killinkiä -- tee hyvin poikaseni.\"\n\nHän nyökäytti päätään. Hans Hauge tarttui hattuunsa.\n\n\"Monet kiitokset pastorille\", sanoi hän.\n\n\"Eipä kestä kiittää.\" Kappalainen puristi kättä, esipappi Seeberg\nsamoin. Sitten ajoi Hans Nielsen verkalleen ulos pappilan portista ja\nsulki varovasti portin.\n\n\"Aivan niin\", jatkoi nyt kappalainen, \"mutta sanoohan Kristus itse\nvuorisaarnassaan ettei kukaan tule taivaan valtakuntaan, ellei hän\ntäytä jokaista lain kirjainta -- _item_ --\"\n\n\"Seeberg!\" huusi esipapin rouva, joka seisoi portailla. -- \"Ruoka on\nvalmista. Eikö herra kappalainenkin haluaisi tänään syödä kanssamme;\nmeillä on pieni lampaan paisti ja tuoreita kurkkuja!\"\n\n\"Kiitos -- kunnioittava kiitos!\" vastasi kappalainen. Molemmat papit\nottivat piiput suustaan ja astuivat sisälle.\n\n\"_Item_\", jatkoi Hammer portailla -- \"_item_ näyttää olevan terveen\njärjen mukaista, että --\"\n\n\"Järkemme on luonnostaan sumentunut\", keskeytti esipappi Seeberg;\n\"ainoastaan se valo, minkä me sanasta saamme -- --\" nyt ovi sulkeutui\nheidän jälessään.\n\nJa pappilan kullanpunertava kukko marssi, kanat ympärillään,\nvakavana portaitten ohitse, löysi jyvän ja kutsui kotkottain kanat\nympärilleen. Sitten se lauloi.\n\nLampaan paistin ääressä siirtyi keskustelu siihen oliko Kingon\nvirsikirjaa pidettävä evankeelista virsikirjaa parempana.\n\nMutta kun Hans Nielsen Hauge oli ehtinyt kotiin, möi hän seuraavana\npäivänä veitsen ja soljen, minkä hän oli Kristen Glengiltä ostanut,\nkahdesta taalarista muutamalle naapuritalon miehelle; hänestä tuntui\nkuin olisi hän ollut oikeutettu voittamaan heiltä sen, mitä hän oli\npappiin nähden hävinnyt.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nTunen kirkossa laskettiin rippilapsia Herran ehtoolliselle.\n\nVanhat kirkonkellot soivat juhlallisen surumielisesti; syysaurinko\npaistoi kellastuneeseen maahan. Vilja oli kuhilailla: koivumetsän\nkullankeltaiset lehdet lepäsivät jo mättäillä ja kivikolla; haapa\nvärisi tulipunertavana ja kellertävänä länsituulessa; pihlaja\noli kuin veripunainen liekki lehtimetsän moninaisten muitten\nkalvenneitten puitten keskellä.\n\nKaikista taloista tuli juhlapukuista kansaa jalan tahi rattain.\nVanhempaansa seuraamia rippilapsia uusissa puvuissaan; vanhempaa\nkansaa ontuen ja käyden, ukkoja keppi kädessä tahi kädet selän\ntakana, vaimoja virsikirjat punaisiin nenäliinoihin käärittyinä.\n\nNiels Mikkelsen Hauge seisoi pihalla kirkkopuvussaan ja odotteli.\n\nNaisväki tuli myöhään valmiiksi; rippilapsi myöskin vielä viipyi.\n\nHän oli vielä kamarissaan, jossa sisar Anne auttoi häntä pukemisessa.\n\nMieluimmin olisi hän tapansa mukaan mennyt ilman mitään\nkoristelemista ja laittelemista Herran huoneeseen. \"Ei tule noudattaa\nmaailman turhuutta tällaisena päivänä\", oli hän sanonut; mutta sekä\näiti että sisar olivat sanoneet että hänen tuli laittaa itsensä\njuhla-asuun; \"täytyyhän kunnioittaa Jumalan huonetta ja ottaa sinne\nparhaimpansa\", oli äiti sanonut -- ja niin poikanen taipui.\n\nNyt seisoi hän kärsivällisesti kamarissa ja antoi Anne-sisaren hääriä\nja laitella miten parhaaksi katsoi.\n\n\"No niin\", sanoi sisar saatuaan hänet valmiiksi ja pannen hatun hänen\npäähänsä, joka oli kammattu ja laitettu ajan tavan mukaan. \"Nyt olet\nhieno niinkuin pitääkin\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen huokasi.\n\n\"Kunhan vaan olisin sisällisesti niin hieno\", sanoi hän itsekseen.\n\nSisar syleili häntä.\n\n\"Rakas Hans!\" sanoi hän.\n\nHans katseli sisartaan rakkaasti.\n\n\"Ei tule olla kuin valkeaksi sivelty hauta\", sanoi hän.\n\n\"Älä puhu sellaista\", sanoi sisar.\n\nSitten he lähtivät hiljaisina alas portaita.\n\nJa kohta oli Niels Mikkelsen Hauge koko huonekuntansa kanssa\nkirkkomatkalla.\n\nNuoret kävelivät nopeammin, ja tapahtuikin niin että he puolitiessä\nsaavuttivat joukon muita etelästä päin tulevia rippilapsia. Oli\nmukana muutakin nuorisoa.\n\nSiinä sitten kauniisti tervehdittiin ja puheltiin.\n\nPojat kävelivät ja katselivat toisiaan; tytöt vilkasivat myös poikiin.\n\nSitten sanoi se, joka käveli Hans Nielsenin vieressä:\n\n\"Sinunkin tukkasi on tänään ylöspäin kammattu, Hans Nielsen.\"\nSamallapa hän hymyili.\n\nHans Nielsen Hauge punastui. Kaikkien toverien oli tapana kiusotella\nhäntä, kun hän tavallisesti sanoi että koreilu ja sen sellainen oli\nmaailmallista.\n\nNyt kääntyi hän sen puoleen, joka oli puhunut, ja sanoi:\n\n\"Kun me tänään olemme somistaneet ruumiimme juhla-asuun, niin sopiipa\ntoivoa, ettemme olisi unhottaneet kuolematonta sieluammekaan, vaan\nettä olisimme muistaneet sitä suurta lupausta, minkä tänään tulemme\ntekemään, nimittäin jättämään perkeleen työt ja toimet, ja uskomaan\nIsään Jumalaan, Poikaan ja Pyhään Henkeen!\"\n\nHän lausui tämän kuuluvasti ja vapaasti. Ja nytpä tulikin hänen\nympärilleen hiljaisuus.\n\nMutta muutamat pojat hymyilivät ja katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Hän on pyhimys -- tuo Hans\", kuiskasi muuan.\n\nSen enempää ei puhuttu.\n\nKun, joukkue oli saapunut kirkkoaidan luokse, jossa oli mustanaan\nkansaa, erosi Hans Nielsen muista ja meni sisarensa kanssa, joka oli\nseurannut häntä, odottamaan vanhempiaan ja muita.\n\nNiels Mikkelsen ja hänen vaimonsa puhelivat monen kanssa ennenkuin\nmenivät kirkkoon. Esipappi ja kappalainen eivät vielä olleet\nsaapuneet; mutta kansa oli nähnyt hevosen valjastettuna kulkiessaan\npappilan ohitse.\n\nVihdoinkin he tulivat. Esipappi Seeberg, jolla oli suuri käyrä\nnenä ja rohkeat siniset silmät, istui kieseissä oikealla puolella;\nkappalainen Hammer tummana ja kalpeana vasemmalla puolella.\n\nLakattiin soittamasta, kun papit tulivat kirkon kohdalle; vallitsi\nhiljaisuus; kansa nosti lakkiaan heidän ohi ajaessaan.\n\nHans Hauge, joka seisoi sisäänkäytävän lähellä, omaistensa keskellä,\nsai kappalaiselta osakseen ystävällisen päännyökkäyksen tämän\nastuessa alas kieseistä.\n\nNuoresta pojasta tuntui lämpöiseltä se, että pappi todella tervehti\nhäntä; hän otti hatun päästään ja kumarsi syvään.\n\nSitten tulvi kirkkokansa sisälle ja kohta istui Hans isänsä ja\nveljiensä vieressä haugelaisten penkissä. Vähän sen jälkeen luki\nlukkari kirkkorukouksen ja virren veisuu alkoi.\n\nEsipappi Seeberg saarnasi sinä päivänä. Hän puhui lämpimästi ja\nlempeästi jumalan suuresta rakkaudesta ja teroitti nuorten mieliin\nsitä syvää, totista kääntymystä, jossa ihminen kokonaan antautui\nHänelle eikä tietänyt mitään muuta autuutta kuin Kristuksen\nkärsimisen ja kuoleman kautta saavutetun.\n\nHans Nielsenille tulivat kyyneleet silmiin hänen istuessaan siinä\nkädet ristissä ja pää kumarassa. Hän rukoili Jumalaa, että hänen\nsallittaisiin tulla oikeaksi Jumalan lapseksi; mutta samalla kertaa\ntunsi hän väristyksen ruumiissaan siitä, ettei hän ehkä ollutkaan\nsiihen kelvollinen. Hän tunsi kyllä Jumalan sanaa, ehkäpä paremmin\nkuin useimmat muut hänen ikäisensä; mutta vapaana maallisista\nhaluista ei hänen sydämensä ollut; sen oli hän aivan äsken surumielin\nkokenut. Sillä vaikka hän nyt istui täällä Jumalalle pyhitetyssä\nhuoneessa ja kohta tulisi uudistamaan kasteensa liiton, niin\nsuuntautuivat hänen ajatuksensa kuitenkin maallisiin asioihin.\n\nEikö hän ollutkin juuri silloin kun pappi Hammer meni sakaristoon\najatellut säilikköä ja sitä puoltatoista taalaria, minkä pappi\nhänelle antoi kahden sijasta? Ja eikö hän salavihkaa ollut vilkaissut\nnaisten puolelle, jossa tytöt istuivat kauneina hohtavissa\njuhlapuvuissaan?\n\nJa Hans Nielsen kumartui yhä syvempään sekä rukoili\nIsämeidän-rukousta lakkaamatta, etteivät maailmalliset ajatukset\nolisi saaneet aikaa eikä tilaisuutta hiipiä häneen, myrkyttää hänen\nsieluaan.\n\nMutta kun hän lakkasi rukoilemasta, tulivat taasen joukottain ne\najatukset, jotka hän oli karkoittanut. Ne eivät tahtoneet väistyä,\nne hämmensivät hänen mieltään, ja sitten hän ajatteli, että hän\ntotisesti olikin pahan hengen lapsi, eikä kuulunutkaan niihin, jotka\nJumala oli autuuteen valinnut; ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.\n\nSilloin hän hädissään vilkasi äitiinsä, joka nyökkäsi hänelle\nkolmasti, hyvin lempeästi.\n\nHäneltä pääsi itku -- oli kuin olisi rinnassa jotakin irtaantunut;\nmutta hän kumartui vaan syvempään ja pidätti kyyneleet; olihan häpeä\nison pojan itkeä.\n\nNyt alettiin uusi virsi; hän tunsi säveleen ja taisi sanat, mutta hän\nlauloi mukana tietämättä mitä lauloi.\n\nSitten alkoi kuulustelu.\n\nHans Nielsen tunsi itsensä varmaksi päästyään kirkon permannolle\nyhteen muitten kanssa. Ja kuulustelun jatkuessa nousi myös hänen\nrohkeutensa ja varmuutensa. Kolmeen kysymykseen hän jo oli vastannut\nja vastannut oikein, sen hän tiesi; nyt seisahtui pappi Hammer\nneljännen kerran hänen eteensä ja kysyi taaskin, kerran ja sitten\nvieläkin, sai vastauksen ja kysyi jälleen.\n\nHän laski kätensä Hansin olkapäälle ja taasenkin saatuaan oikean\nvastauksen nyökkäsi hän ja katseli lähellä olevia aikaihmisiä, jotka\nkuuntelivat.\n\n\"Aivan niin, aivan oikein, poikaseni\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen Haugesta tuntui sanomattoman onnelliselta hänen siinä\nseisoessaan; mutta äkkiä tuli hän ajatelleeksi että tämä ehkä olikin\nylpeyttä ja niin hän hiljaa ja kiireesti rukoili Jumalaa, että\nHän antaisi hänelle nöyrän sydämen ja johtaisi hänen sydämensä ja\najatuksensa pois kaikesta katoovaisesta. Kunhan vaan en taasen tulisi\najatelleeksi sitä puoltatoista taalaria, tuumi hän -- ja kylmä hiki\nnousi taaskin hänen otsalleen. \"Aivan oikein, ihan oikein poikaseni\",\nsanoi uudelleen pappi, joka huomasi hänen kalpeutensa; sitten taputti\nhän Hansia olalle ja meni edelleen.\n\nSilloinpa kääntyivät Hansin silmät väkisinkin naisten penkkiin, jossa\nhänen äitinsä istui.\n\nÄiti nyökkäsi ja näytti onnelliselta.\n\nJa Hans Nielsen veti syvän henkäyksen.\n\n-- -- --\n\nKuulustelu oli lopussa; lupaus oli nyt tehtävä. Hiljaisesti ja silmät\nalasluotuina tulivat rippilapset alttaripöydän luo.\n\nKullekin vuorostaan tehtiin ratkaisevat kysymykset.\n\nYksi kerrallaan vastasi hiljaisesti.\n\nKun pappi Hammer tuli Hans Nielsenin kohdalle huomasi hän itkusta\nkosteat kasvot, ja kun kysymykset oli tehty ja myöntävä vastaus\nhiljaisesti annettu, katsoi Hans Nielsen pappia silmiin hätääntyneenä\nja sellainen rukous silmissä, että papin sydän aivan lämpeni. Ja kun\npappi tarttui lupauksen tekijän käteen lausuttuaan: \"niin anna siis\nJumalalle sydämesi ja minulle siitä todistukseksi kätesi\", tunsi\npappi, kättänsä niin puristettavan kuin ei olisi puristaja sitä\ntahtonutkaan heittää.\n\nPappi nyökkäsi ja meni seuraavan luo. Ja samalla äänellä tehdyt\nkysymykset ja vastaukset kaikuivat Hans Nielsenin korvien ohi hänen\nsiinä seisoessaan tovereitaan huomaamatta ja itkiessään kädet silmien\nedessä.\n\nNiin, totisesti! Hän tahtoi antaa sydämensä Jumalalle!\n\nKun loppuvirsi oli veisattu ja lähtökumaukset kolme kertaa kolme\nkirkonkelloista kaikuneet, seurasi Hans Nielsen hiljaisesti\nvanhempiaan. Ei siinä mitään puhuttu; he ottivat häntä vaan lujasti\nkädestä, kun oli tultu ulos kirkosta.\n\nMutta kun oli saavuttu Haugen tienhaaraan ja äiti kulki Hansin\nvieressä, sanoi äiti sävyisästi:\n\n\"Minusta näytti että kaikki meni hyvin!\"\n\nHans Nielsen katsahti äitiinsä. Hänen silmänsä kirkastuivat ja\nsuupieleen nousi hymy. \"On niin paljoa vastaan taisteltava, äiti\",\nsanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Haugesta oli tullut aikamies.\n\nItsensä elättämisen velvollisuus alkoi hänessä nousta voimakkaana, ja\nluonnostaan lahjakkaana ja käytännöllisenä oli hänen helpompi kuin\nmonen muun antautua aloille, joista hän sai varman taloudellisen\ntoimeentulon.\n\nHän harjoitti sepän ja puusepän ammatteja, kuten poikanakin; hän\nvuokrasi maita, joita hän viljeli; hän harjoitti mehiläishoitoa ja\npientä kauppaa, ja mihin ikänä hän ryhtyi, oli hänellä menestystä.\n\nSiinä, minkä hän kasvavalla ijällä oli katsonut maailmallisiksi\najatuksiksi ja haluiksi, oli hän nyt velvollinen ja oikeutettu\ntoimimaan; mutta olipa vaara että tämä hommailu kiinnitti kaiken\nhänen halunsa ja vei hänen aikansa; raamattu ja kristilliset kirjat\ntulivat toiselle sijalle ja moni seikka, joka oli polttanut hänen\nsieluaan poikaijässä, haalistui myöhemmin ja jäi pois mielestä.\n\nMutta tapahtuipa seikkoja, jotka taasen herättivät tämän rikkaan ja\nvastaanottavan mielen ajattelemaan ijäisiä asioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän matkan päässä eteläänpäin Haugen talosta oli silloin suuri\nmetsämaa, enimmäkseen mätäsmaista lehtimetsää. Tämä metsä, jossa\nmaaperä oli lihavaa ja rehevää, oli täynnä purosia, jotka milloin\nmaanalaisina, milloin sen päällisinä juoksivat suurempaa jokea kohti,\njoka virtasi Glommeniin päin ja laski siihen vähän etelämpänä.\n\nTähän metsämaahan olivat edelliset omistajat muinoin useamman kerran\nyrittäneet tehdä peltoa. Mutta he olivat taasen jättäneet yritykset\nsikseen, ja pientä metsää, enimmäkseen haapaa ja leppää, oli taasen\npäässyt juurtumaan väkevään maaperään, jossa puunrunkojen välissä\nkasvoi kyynäränkorkuista heinää.\n\nTästä metsämaasta oli Hans Nielsen Hauge huokealla hinnalla\nvuokrannut itselleen maakappaleen. Siellä hän nyt työskenteli ja\nteki uutta peltoa, poltti viidakkoa ja kylvi heinänsiementä; hänen\ntarkoituksensa oli, että \"Haugen uutisviljelys\", joksi hän sitä\nsisarusten kesken mielellään kutsui, muodostuisi kelpo niityksi ja\nantaisi hänelle vuosittain hyvät tulot.\n\nKun joku haasteli, että tuo ehkä oli turhaa työtä ja vaivaa, vastasi\nhän:\n\n\"Se, joka ei kynnä, ei saa koskaan kylvää, ja se, joka ei koskaan\nkylvä, ei se myöskään saa niittää.\"\n\nJa niin teki hän luottavasti edelleenkin työtä. Hänen verensä hehkui\nhalua alkaa alusta, oman mielensä mukaan, ja kulkea omia teitään.\n\nIsäkin toisinaan sai sanoneeksi, että hän voisi käyttää aikaansa\nparemmin kuin hukkaamalla sitä korvessa semmoiseen, josta ei tiennyt\ntulisiko se kannattamaan, ja äitikin lempeällä tavallaan kannatti\nisän mielipiteitä; mutta silloin Hans vastasi tavalla, joka lopetti\nkaikki vastaansanomiset:\n\n\"Korvessahan työtä parhaiten tarvitaan. Jos Jumala tekisi meille\nsiten kuin te neuvotte minun menettelemään maaperän suhteen,\nsilloinpa ei kukaan eksyksissä oleva ihminen pelastuisi ja moni hyvä\nsydämen pelto menisi hukkaan.\"\n\nOlipa päivä jälleen syksyllä, lokakuussa, vuosi sen jälkeen kun Hans\nHauge oli päässyt Herran ehtoolliselle.\n\nKauimpana uutisviljelyksellään, aivan joen lähellä, joka nyt\nsyysvesistä kirkkaana, vuolaana virtasi, oli Hans Nielsen\nraivaustyössä.\n\nOli keskipäivä. Hän oli tehnyt työtä aamusta varhain ja odotteli\nnyt Anne-sisartaan, joka tavallisesti toi hänelle ruokaa. Anne oli\nsisaruksista se, joka häntä parhaiten ymmärsi; hänen kanssaan Hans\nmyös enimmin puhui sekä hengellisistä asioista että maallisista\naikeistaan.\n\nHän oli nyt saanut uutismaan raivaustyön melkein loppuun\nsuoritetuksi; ainoastaan pari suurta puuta oli jälellä joen rannalla;\nniitä hän nyt alkoi kaataa.\n\nPuu vapisi ja natisi iskujen sattuessa; kellastuneita lehtiä\nputoili ja ne menivät yksittäin virran mukana, joka syvänä juoksi\nsavikkorannan vieritse.\n\nNyt puu rupesi kaatumaan. Hän siirtyi pois alta, mutta liukastui\nmärällä maalla; hän päästi kirveen käsistään tarttuakseen johonkin\nkiinni, mutta putosi päistikkaa jokeen puun tullessa suhisten jälestä.\n\nHän huudahti päästyään veden pinnalle; hän tarttui erääseen oksaan ja\npiti siitä kiinni, hän huomasi pohjaavansa, mutta havaitsi samalla,\nettei hän voinut päästä ylös eikä eteenpäin.\n\nHän huusi taasen. Suuri hätä saavutti hänet. Nyt puhui Jumala hänelle\njo toisen kerran.\n\nTuona ensimäisenä kertana Glommenissa kuului Jumalan varottava ääni;\nnyt oli jo kuolema tulossa.\n\nJa hänen elämänsä siitä ajasta lukien kierteli hänen ajatuksissaan\ntuskallisesti.\n\nOliko hän käyttänyt armon ajan oikein? Olivatko Jumalan sana ja\nJumalan tahto olleet hänelle kaikki kaikessa?\n\nEivätkö maalliset asiat ja maallinen voitonhimo olleet päässeet\nvaltaan hänen sielussaan ja vieroittaneet häntä Jumalasta? Ja nyt oli\nhänen kuoltava täällä yksinäisyydessä, saamatta sanoa jäähyväisiä\nkenellekään omaisista! Hän taisteli kaikin voimin päästäkseen ylös\nvirrasta, mutta kaadetun puun tiheät oksat estivät häntä kaikkialla\nja hän vaipui lopen väsyneenä takaisin.\n\nJoen syvä syysharmaa vesi ulottui hänelle kaulaan saakka; käsivarret\npitivät kiinni oksista, mutta hän ymmärsi ettei sellainen voinut\nkauan kestää; virta oli liian vuolas eikä silloin ollut enää mitään\npelastumismahdollisuutta.\n\nHän sulki silmänsä ja rukoili viimeisessä hädässään Jumalaa, että hän\nKristuksen haavain tähden antaisi hänelle hänen syntinsä anteeksi ja\npelastaisi hänet kuoleman vaarasta.\n\nSilloin, viime hetkessä, juuri kun voimat olivat loppumassa, kuuli\nhän ikäänkuin joku olisi kaukana huutanut häntä.\n\nHän huusi takaisin äänensä koko voimalla. Ja taasen joku huusi hänen\nnimeään, tällä kertaa lähempänä. Hänen sisarensa Anne oli tullut.\n\nNyt seisoi sisar tuolla ylempänä ja huusi taasen, tähystellen.\n\nJa hän vastasi.\n\nKun sisar huomasi hänet, huusi hän ja löi kätensä yhteen. Sitten tuli\nhän juosten ja tarttui kirveeseen, joka oli rannalla.\n\n\"Pysyttele kiinni!\" huusi hän.\n\nOksan toisensa perästä löi sisar irti ja ne menivät virran mukana;\nHans piti kiinni suu valjuna ja hampaat yhteen puristettuina.\n\n\"Kiiruhda\", huusi Hans.\n\nSilloin ojensi sisar kirveen ja kurottui ulospäin rannasta, pitäen\nvasemmalla kädellään lujasti eräästä haavan rungosta.\n\nHans Nielsen sai kiinni kirveestä molemmin käsin ja liukui virran\nmukana rantaa kohden.\n\nVähän ajan kuluttua makasi hän kalpeana ja huohottaen pensaitten\nkeskellä. Sisar seisoi itkien hänen vieressään.\n\n\"Jumalan kiitos, että tulin!\" huudahti hän, pani kätensä ristiin ja\nitki taasen.\n\nVeli makasi kauan puhumattomana. Vihdoinkin yritti hän nousta ylös.\n\n\"Saammepa tosiaan kiittää Jumalaa\", sanoi hän vapisevalla äänellä.\n\nSilloin sisar kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\n\"Jumalan olkoon kiitos!\" sanoi hän taas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikeasti sujui molempain matka kotiin. Hans oli kovin väsähtänyt;\nilma oli kylmä ja läpimärät vaatteet painoivat.\n\nKun he vihdoin saapuivat kotiin ja isä, joka juuri istui pöydän\nääressä kahvia juomassa, kuuli mitä oli tapahtunut, sanoi hän:\n\n\"Hullusti siis kävi kuitenkin!\"\n\nHans ei vastannut. Hän astui vaan ylös portaita kamariin ja muutti\nyltään märät vaatteet; mutta kun hän sitten tuli alas syömään ja\nistuutui, oli hänellä sisällinen vilu.\n\n-- -- --\n\nKaksi päivää tämän tapauksen jälkeen sairastui Hans Nielsen.\n\nYhtaikaa rupesi viluttamaan ja tuntumaan vaikeita pistoksia rinnassa;\nsen jälkeen tuli polttavan kuuma ja painosti hengitystä niin, ettei\nhän sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. Sellaisena makasi hän\nkolme vuorokautta, ja niiden mielestä, jotka häntä hoitivat, näytti\nhän tulevan yhä huonommaksi.\n\nMutta Hans Nielsen Hauge arvelikin itse, että hänen täytyi nyt\nkuolla. Tämä oli Jumalan kolmas ja viimeinen kutsuminen.\n\nJa hänen maatessaan tuskissaan ja vaikeasti hengittäen, tuntui\nhänestä kuin tapahtuisi hänelle onni, jos nyt kaikki loppuisi.\nAinoastaan yksi ainoa asia ahdisti häntä enemmän kuin kuoleman pelko,\nnimittäin se ajatus, ettei hän ehkä ollutkaan Jumalan lapsi ja että\nhän nyt ehkä siirtyisi tuskista täältä helvetin ikuiseen vaivaan.\n\nKolmannen päivän illalla oli hän kovin levoton.\n\n\"Minua niin peloittaa, Anne\", sanoi hän tavan takoa sisarelleen.\nSitten hän taasen vaipui horroksiin, lyhyesti hengittäen, unissa\nvalittaen ja kovasti kuumeisena.\n\nKello kymmenen aikaan hän heräsi. Silloin istui äiti hänen vuoteensa\nääressä.\n\nTalikynttilä paloi, äiti istui ja luki postillaa.\n\nPoika avasi sinisenharmaat, sameat silmänsä kuin unessa. Sitten hän\nnousi puolittain istumaan vuoteessa.\n\n\"Minäpä kuolen, äiti!\" sanoi hän. Ääni vapisi kuumeesta; hengitys\nkuului raskaalta.\n\nSilloin äiti purskahti itkuun ja itki kauan kirjan yli kumartuneena.\n\nPoika makasi ja katsoi eteensä.\n\n\"Älä itke, äiti\", sanoi hän.\n\nHän itki yhäti, nyyhkyttäen.\n\nVallitsi kauan hiljaisuus. Kuului vaan pienen seinäkellon naksutus.\n\nSitten poika taasen puhui hiljaisesti ja rasittuneesti:\n\n\"Kunhan vaan voisi päästä Jumalan luokse.\"\n\nÄiti katsoi häneen.\n\n\"Kaikki on hyvin\", sanoi hän ja tarttui poikansa käteen.\n\nHans hymyili ja katsoi äitiin.\n\n\"Luuletko, että Jumala huolii sellaisestakin kuin minä olen?\" kysyi\nHans. Ja nyt hänen silmänsä kyyneltyivät.\n\n\"Huoliipa kyllä!\", ja äiti silitteli hänen kättään.\n\nHans ravisti päätään.\n\n\"Olen tehnyt niin paljon tyhmyyksiä, äiti\", sai hän sanoneeksi. Hän\nponnisteli voidakseen hengittää.\n\n\"Niinhän me kaikki teemme!\"\n\nÄiti silitti taaskin hänen päätään.\n\n\"Minä olen työskennellyt vaan maallisissa asioissa.\" -- Nyt purskahti\nhän katkeraan itkuun, joka keskeytyi kovaan yskään. Äiti huomasi,\nettä hän kävi kasvoiltaan sinertäväksi.\n\n\"Meidän täytyy rukoilla Jumalalta anteeksi\", kuiskasi äiti ja vaipui\npolvilleen vuoteen ääreen.\n\nJa molemmat rukoilivat. Äiti ääneensä, mutta poika kuiskien.\n\nHans Nielsenin siinä maatessa ja kuullessa hiljaisuuden keskeltä\näidin lempeän äänen, saavutti hänet äkkiä vilpoisa väsymys ja samalla\nkertaa sydämen rauhakin.\n\nHän näytti saaneen vastauksen, ettei Jumala enää ollut vihoissaan\nhänelle; nyt saisi hän onnellisena lähteä täältä.\n\n\"Lue minulle virsi\", kuiskasi hän, kun äiti oli lopettanut.\n\nÄiti meni hyllyn luo, missä pojan kirjat olivat, ja löysi sieltä\nKingon virsikirjan.\n\nSitten luki hän vapisevin äänin:\n\n    Maailmassa kylmä on,\n    Valo sen on pimeyttä,\n    Mielemme on onneton,\n    Kaikki työmme särkynyttä.\n    Tomuun haihtuu mik' on maa,\n    Taivast' ei voi saavuttaa.\n\nHän katseli poikaansa. Pojan silmät olivat kiinni. Otsa oli hiessä;\nhengitys oli hiljaista ja vaikeata. Ja hän oli entistä kalpeampi.\n\nItkun puoleksi tukahuttamana luki äiti edelleen:\n\n    Pakene siis menoines,\n    Maailma sä sielun murha,\n    Huveines ja riemuines,\n    Tyhmäin lohdutus sä turha.\n    Mua Jeesus iloittaa,\n    Turvaa, holhoo, lohduttaa.\n\nÄiti nousi ylös. Poika oli pannut kätensä ristiin. Silmät olivat\nkiinni kuten ennenkin. Kun äiti nojautui hänen ylitsensä, voi hän\ntuskin kuulla hengitystä.\n\nÄitiä värisytti ja hän ajatteli: nyt tulee kuolema.\n\nSitten meni hän alas portaita hakemaan isää ja sisaruksia.\n\nKun vanhemmat hiljaa ja vakavina tulivat ylös ja menivät vuoteen\nääreen, nukkui poika. Hän nukkui kasvot rauhallisina ja kädet\nristissä.\n\nHengitys oli vapaata ja keveää; suuret, lämpöiset hikikarpalot\npäilyivät otsalla.\n\nÄiti katsoi isään.\n\nIsä seisoi vielä hetkisen, sanaakaan sanomatta. Sitten hän verkalleen\nkäänsi päätään ja katsoi vaimoaan.\n\n\"Jumala on osottanut meille armonsa\", sanoi hän. \"Tämä ei ole\nkuolemaksi.\"\n\nJa hän puristi vaimonsa kättä, joka oli hiipiytynyt hänen käteensä.\n\n-- -- --\n\nHans Nielsen oli kestänyt taudin. Neljätoista tuntia nukkui hän,\nnuoruuden ja lujan luonnon terveyttä tuottavaa unta. Ja kun hän\nvihdoinkin heräsi, makasi hän tuskista vapaana, valoisin kasvoin ja\npieni hymyily kalpeilla poskillaan.\n\n\"Ei tullutkaan kuolema, äitiseni\", sanoi hän.\n\nÄiti, joka seisoi vuoteen vieressä tuomassa lämmintä juomaa, pani\nastian pois kädestään.\n\n\"Ei tullut\", sanoi hän. \"Jumala oli tälläkin kerralla armollinen.\nNäyttää kuin hän tahtoisi sinusta jotakin erikoista. On parasta\ntotella Hänen kutsuaan.\"\n\nHans Nielsen Hauge ajatteli kauan tätä. Ja tästä hetkestä lähtien\ntuli hän entistä vakavammaksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nNiinä vuosina, jotka nyt seurasivat, sattui Hans Nielsen Haugen\nelämässä monta kertaa tapauksia, jotka näyttivät viittaavan siihen,\nettä meidän Herrallamme oli, kuten äiti oli sanonut, jokin erikoinen\ntarkoitus häneen nähden.\n\nKaksi kertaa joutui hän vielä hengen vaaraan, molemmat kerrat\nGlommen-järvellä, ja kerta kerralta tunsi hän kasvavalla voimalla,\nettä Jumala näillä muistutuksillaan kuolemasta tahtoi vetää hänet\npois ja reväistä hänet irti liian suuresta maallisten asioiden\nharrastamisesta.\n\nNäistä viettelyksistä päästäkseen ja osittain myöskin päästäkseen\nsotapalveluksesta, jota hän katsoi epäkristilliseksi, meni hän\nkahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä veljensä Ole Nielsen Haugen\napulaiseksi, kun sanottu veli oli tullut Tunen pitäjän nimismieheksi.\n\nMutta työ, minkä hän siellä sai tehdäkseen, ei häntä pitempää aikaa\ntyydyttänyt; kaikki se kovuus, jota hänen viran puolesta täytyi\nosottaa köyhiä kohtaan, oli hänestä vastenmielistä, eikä kauan\nkestänyt ennenkuin hän sanoi veljelleen aivan suoraan, ettei hän enää\nvoinut olla hänen palveluksessaan.\n\nLöytääkseen kuitenkin jotain, joka, samalla kun se ei yllyttäisi\nomanvoiton pyyntöön, kuitenkin tarjoisi hänen toiminta- ja\ntiedonhalulleen uuden ja rikkaamman liikkuma-alan, päätti hän lähteä\nkotoaan ja meni keväällä 1795 erään leskirouva Krusen palvelukseen,\njoka asui Fredrikstadissa ja harjoitti siellä kauppaliikettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntai kesäkuussa.\n\nErään Fredrikstadin syrjäkadun varrella olevassa pienessä talossa oli\niloa ja elämää.\n\nPöydän ääressä istui kolme, neljä miestä korttia lyömässä, pari\nmiestä seisoi ja katseli.\n\n\"Lyöpä esiin nyt, Kristen\", sanoi se, joka istui pöydän päässä; mies\noli sotilaspukuun puettu, lakki takaraivolla.\n\nKristen Gleng löi esiin.\n\nPöytään lyömällä ja kiroillen jatkettiin peliä.\n\nKristen Gleng voitti ja löi viimeisen kortin pöytään voimakkaasti.\n\nSitten vetäsi hän kahden killingin ja kolmen killingin rahat\nitselleen ja hymyili.\n\nKääntyi sitten takanaan seisovan puoleen ja sanoi:\n\n\"Tulehan nyt mukaan, poika. Tässä voi ansaita rahaa!\"\n\nHän ei saanut vastausta.\n\nTakana seisoja ainoastaan hiljaisesti naurahteli.\n\n\"Rahoja ansaittavana\" -- toisti pari muuta ja he hymyilivät.\n\n\"Niinhän saa se, joka voittaa\", sanoi muuan kolmas.\n\n\"Minä voitan vissisti\", sanoi Kristen Gleng ja kokosi kortit.\n\n\"Tulehan nyt mukaan, poika; raha-ansio olisi sinulle tarpeen!\"\n\nGleng kääntyi taasen seisojaan päin.\n\nTämä oli leveähartiainen, vankka mies, jolla oli ruskea tukka,\nsiniset, melkein uneksivat silmät ja ääni, joka samalla kertaa oli\nsekä luja että lempeä.\n\n\"En -- minä en pelaa korttia\", vastasi hän.\n\nSe oli Hans Hauge, joka puhui.\n\nSilloin Kristen Gleng hymyili.\n\n\"Sinä et tule sillä autuaaksi\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen ei heti vastannut.\n\nOtettiin taas kortit esille ja niitä jaettiin kullekin.\n\n\"Tuo Hans on pyhä\", sanoi joku.\n\nHans Nielsen Hauge katsahti puhujaan.\n\n\"Eipä suinkaan, ei asianlaita niin hyvin ole\", sanoi hän hiljaisesti.\n\n\"Et sinä rouva Krusen luona siksi pääse, vaikka kuinkakin lukisit!\"\nsanoi Kristen Gleng.\n\n\"Lyö pöytään!\"\n\nJa taas pelattiin.\n\nTällä kertaa ei Kristen Gleng voittanut. Hän löi kiroten kortit\npöytään ja maksoi.\n\n\"Katsopas\", sanoi Hans Nielsen Hauge hiljaisesti hänen tuolinsa\ntakana. \"Nythän paholainen vei kaikki.\"\n\nKristen Gleng kääntyi tuolillaan.\n\n\"Pidä kiinni kirottu kitasi\", huusi hän.\n\nHans Nielsen Haugen kasvot karahtivat punaisiksi.\n\n\"Minä olen kyllä vaiti, kunhan sinä lakkaat kiroilemasta\", vastasi\nhän.\n\nKristen Gleng löi uudelleen kortit pöytään.\n\n\"Minä teen niinkuin tahdon\", vastasi hän.\n\nHans Nielsenin silmät välähtivät.\n\n\"Oletko varma siitä?\" kysyi hän.\n\nKristen Gleng hymyili ja löi valtin pöytään.\n\n\"Olenpa, jumaliste niinkin\", kiroili hän.\n\nHans Nielsen oli vähän aikaa vaiti. Mutta pian hän taas jatkoi.\n\n\"Voisihan sentään sattua, että lopuksi kaikki kävisi niin kuin Jumala\ntahtoo\", sanoi hän.\n\nKristen Gleng kääntyi.\n\n\"Mitäpä Jumalalla on sen kanssa tekemistä\"? kysyi hän äkkiä.\n\nHans Hauge katsoi häntä tiukasti silmiin.\n\n\"Sen saat varmasti kerran nähdä\", vastasi hän rohkeasti.\n\nNyt lyötiin viimeinen kortti pöytään.\n\nKristen Gleng voitti.\n\nTaaskin vetäsi hän killingit itselleen.\n\n\"Katsopas, paholainen toi taas kaikki takaisin!\" ivaili hän.\n\nHans Nielsen Hauge kääntyi ja kääntyi poispäin.\n\n\"Kunhan se vaan ei lopuksi veisi kaikkea\", sanoi hän.\n\n\"Sinun järkeäsi, -- niin juuri\", sanoi Kristen Gleng. \"Sinä luet\nitsesi kohta hulluksi, Hans -- sitä kaikki sanovat!\"\n\nHans Nielsen Hauge hymyili.\n\n\"Eipä ole uskomista, että Jumalan sana tekisi ihmisen hulluksi, sana,\njoka vain pidättää ihmistä siinä, mikä hyvä on. Mieluimmin voi uskoa,\nettä se tekee viisaaksi ja ymmärtäväiseksi, niin että siitä oppii\nsitä, mikä on todelliseksi hyväksi sekä täällä että myöhemminkin. Ei,\nKristen Gleng; sinä pelaat ja juot järjen itseltäsi. Niin on käynyt\nmonelle ennen sinua ja niin käy vastakin.\"\n\nKristen Gleng nauroi ääneensä.\n\n\"Mitäpä sinä siitä tiedät?\" kysyi hän.\n\nKortit olivat jääneet pöydälle koskemattomina.\n\n\"Tiedänpä siitä paljonkin\", vastasi Hans Nielsen Hauge. \"Lue\nraamattua kuten minä, niin ehkäpä sinäkin saat jotain tietää!\"\n\nHän sanoi tuon niin sävyisästi, että tuvassa syntyi hiljaisuus.\n\nKristen Gleng nousi ylös.\n\n\"Mitä enemmän ihminen lukee, sitä vähemmän hän ymmärtää -- ja sen\nvuoksi on parasta jättää se tekemättä\", vastasi hän.\n\n\"Moni on sellaisesta tullut vähän omituiseksi\", tokasi siihen joku\ntoinen.\n\nHans Nielsen Hauge seisoi ja katseli eteensä.\n\n\"Saattaa niin olla\", sanoi hän. \"Jumalan sana on kaksiteräinen miekka\njoko kuolemaksi tahi pelastukseksi.\"\n\n\"Silloinhan on parasta olla lukematta\", sanoi Kristen Gleng.\n\n\"Jos lukee, niin joutuu vastuuseen siitä, mitä on lukenut --\nparempihan on olla sellaisena vaivaisena syntisenä kuin minä olen --\njoka en ole pyhä enkä kirjanoppinut -- ja joka on vaan sellainen,\nmiksi Jumala on hänet luonut.\"\n\nHän meni etemmäksi ja istui vuoteen reunalle.\n\n\"Eipä suinkaan niin, -- ei kukaan saa Jumalaa syyttää\", vastasi Hans\nNielsen Hauge.\n\n\"Ketä sitten syyttäisi?\"\n\nKristen Gleng hymyili ja otti esille viulunsa muutamien huivien\nsisältä.\n\n\"Itseään, Kristen\", sanoi Hans Nielsen vakavasti.\n\nKristen Gleng näpähytteli.\n\n\"Eihän kukaan ole itseään tehnyt\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen katsoi häneen pitkään.\n\n\"Paljon olemme perineet, mutta enimmänhän me kuitenkin olemme itse\ntehneet, Kristen -- niinpä siitäkin, mikä pahaa on.\"\n\nHän puhui murheellisesti.\n\nKristen Gleng alkoi soittaa hurjaa tanssia, mutta keskeytti äkkiä.\n\n\"Ei ole syytä tehdä asiaa pahemmaksi kuin se on\", vastasi hän.\n\nSitten jatkoi hän soittoaan.\n\nHans Nielsen seisoi hiljaa ja kuunteli. Muut löivät koroillaan tahtia\npermantoon.\n\nKristen Gleng keskeytti taaskin.\n\n\"Täällä ei ole yhtään tyttöä\", huusi hän.\n\n\"Ei ole syytä tehdä asiaa pahemmaksi kuin se on\", sanoi nyt Hans\nHauge. \"Olisi parempi yrittää tehdä sitä, mikä on hyvää. Mutta ensin\ntäytyy katua.\"\n\n\"Pidä suusi kiinni, pyhä Hans!\" sanoi Kristen Gleng.\n\nHän soitteli taaskin.\n\nHans Nielsen katseli muita.\n\nHe nauroivat.\n\nSitten sanoi hän niin kovalla äänellä, että se kuului soitosta\nhuolimatta:\n\n\"Ajattele kuolemaa, Kristen Gleng!\"\n\nKristen lopetti soiton.\n\n\"Miksikä niin?\" kysyi hän.\n\n\"Siksi, että kuolema voi tulla.\"\n\nHans Nielsen Hauge puhui voimallisesti.\n\nKristen Gleng nauroi teeskennellystä\n\n\"Meidän kaikkien täytyy kuolla\", vastasi hän.\n\nHans Nielsen seisoi ja katseli häntä.\n\n\"Tahtoisitko nyt kuolla?\" kysyi hän.\n\nKristen Gleng ei vastannut.\n\n\"Minä olen ollut neljästi kuoleman kidassa\", jatkoi Hans Nielsen\nHauge. \"Minäpä siis tiedän mitä se on.\"\n\nVallitsi hiljaisuus.\n\n\"Ei sellaisia saa ajatella. Siitä menee pää sekasin\", sanoi Kristen\nGleng.\n\n\"Mutta juuri sitä pitää ajatella -- muuten käy hullusti\", vastasi\nHans Nielsen Hauge.\n\n\"Voisithan, Kristen, tänä iltana kuolla -- ajattelepa sitä. Voisihan\nsilloin tapahtua, että sinä lukisit Jumalan sanaa kuten minä. Hyvää\nyötä!\"\n\nHän kääntyi hitaasti ja lähti pois.\n\n-- -- --\n\nIloisten miesten kesken syntyi hetkiseksi hiljaisuus.\n\nKristen Gleng istui ja heilutteli jalkojaan sekä näppäili hiljalleen\nviuluaan; muut istuivat kädet sylissä.\n\n\"Ei konsanaan hänen käy hyvin\", sanoi Kristen Gleng vihdoin.\n\nMuut katselivat eteensä.\n\n\"Ei tosiaan käy hyvin\", sanoi joku.\n\n\"Onpa vahinko; -- niin laatumies muuten\", tokasi muuan.\n\n\"On piruvie tosiaankin laatumies\", sanoi Kristen Gleng.\n\n\"Ja näppärä mies kuuluu olevan.\"\n\n\"Pirun näppärä onkin\", vastasi Kristen Gleng taasen.\n\nKuului vielä viulun näppäilemistä, mutta soittoa ei enää tullut.\nMuutamia sanoja lausuttiin, mutta kukaan ei nauranut.\n\nKaikki ajattelivat sitä, mitä Hans Nielsen Hauge oli sanonut\nkuolemasta ennenkuin hän lähti.\n\n\"Hm! Kuolla!\" sanoi Kristen Gleng äkkiä ja nousi ylös.\n\n\"Kuolla meidän kaikkien täytyy!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kahdeksan päivää myöhemmin.\n\nFredrikstadin ehkä yksinkertaisimmassa ruokatarjoilussa istui\nhiljainen mies syömässä.\n\nHän söi yksinkertaisinta ruokaa, veteen keitettyä puuroa ja kuorittua\nmaitoa.\n\nMies oli rouva Krusen palvelija, Hans Nielsen Hauge.\n\nHän oli ryhtynyt palvelukseen omassa muassaan ja olipa hänen useinkin\nvaikeata tulla ravituksi, kun hän ei siihen aikaan saanut kotoaan\nmitään.\n\nTähän ravintolaan tapasi kokoontua useita niistä alhaisoon\nkuuluvista ihmisistä, joiden kanssa Hauge seurusteli. Palvelusväkeä,\nlinnoitusväkeä ja toisinaan kaikenlaisia kulkureita.\n\nSiellä tuli useinkin puhetta Haugesta ja hänen \"pyhyydestään\"; saipa\nhän toisinaan kuulla härnäilyä ja pilkkaa, samoin näki hän siellä\nmyös raakaa käytöstä ja sai kuulla jumalatonta puhetta.\n\nKun hän ei koskaan vetäytynyt sanomasta suoraan ajatustansa, sai hän\nmonta vihamiestä, mutta oli myöskin joitakuita, jotka puolustivat\nhäntä ja olivat hänen kanssaan yksimielisiä, vaikka eivät, kuten hän,\nlukeneet Jumalan sanaa eivätkä syvemmin harrastaneet hengellisiä\nasioita.\n\nHaugen hengellisessä elämässä tapahtui näinä kuukausina suuri\ntaistelu.\n\nHänen luonteensa, heräävine aisteineen, ja hänen suuri tiedonhalunsa\nolivat omansa vetämään hänet moneen sellaiseen asiaan, jotka hän\ntiesi vääriksi.\n\nIhmisten kanssa puheleminen tuotti hänelle elämän iloa; kaikkein\nvaikeimmalta tuntui hänestä yksinäisyys. Usein kun hän välttyäkseen\nkuulemasta kumppaniensa keveitä keskusteluja, meni kotiin omaan\nhuoneeseensa, täytyi hänen pitkät hetket taistella mielikuvituksensa\nkanssa saadakseen maailmalliset viettelevät kuvat pois mielestään.\n\nAistit ja vietit rupesivat vaivaamaan niin että puistatti; hän voi\ntuon tuostakin tuntea suurta polttavaa halua oppia tuntemaan elämän\nmaallisia iloja; hän tapasi itsensä toivomassa ettei hän tietäisi\nmitään Jumalasta, vaan että hän olisi syntisenä onnellisessa\ntietämättömyydessä kuten muutkin.\n\nUnhottaa, unhottaa, eikä aina vaivautua ja kiduttautua omantunnon\nvaivoista ja Jumalan tuomion pelosta -- sellaiset ajatukset\nliikkuivat usein hänessä.\n\nVarsinkin koki hän tällaista ollessaan työttömänä ja yksin; sen\nvuoksi yöt muodostuivat hänelle vaivaksi ja unettomuus mursi hänen\nterveytensä. Tuo luja ja reipas talonpoikaisnuorukainen alkoi laihtua\nja tulla kalpeaksi; silmiin oli tullut jotakin tylsää ja heikkoa,\njota niissä ei ennen ollut.\n\n\"Juo poika, niin unhotat kaiken\", sanoi muuan tovereista eräänä\niltana hänelle, hänen istuessaan raittiina muiden keskellä, jotka\nryypiskelivät.\n\nHans Hauge oli ainoastaan hymyillyt ja vastannut, että hän\ntahtoi pysyä täydessä järjessään; mutta salaisesti oli halu\nmaistaa, unhottaa ja olla hetkisen täysin onnellinen tunkeutunut\nhoukuttelevana hänen sieluunsa.\n\nTätä kaikkea hän nyt mietiskeli syödessään yksinkertaista\nillallistaan yksinään pienessä ravintolassa.\n\n-- -- --\n\nTarjoilijatar istui ulkona portailla. Ovi oli auki ja tyttö\nkeskusteli syöjän kanssa.\n\nNeito oli nuori, meheväkasvuinen ja hymyili eriskummallisen\nsalaperäisesti. Punaisiin, pyöreisiin poskiin muodostuivat hymykuopat\nkun hän nauroi; hänen naurunsa oli hillittyä ja varsin miellyttävää.\n\nHän oli saapunut tänne Fredrikstadiin Saanerista vuosi sitten; hän\noli ainoastaan pari vuotta yli kahdenkymmenen. Nyt hän istui tuossa\nportailla ilta-auringossa, katseli tavan takaa alas pienelle kadulle\ntulisiko sieltä ketään ja puheli silloin tällöin sisällä istuvan\nkanssa.\n\n\"Etkö sinä koskaan käy tanssissa?\" kysäsi tyttö äkkiä.\n\nHans Nielsen ravisti päätään ja katseli ulos. Sitten laski hän\nlusikan kädestään.\n\n\"En -- ei minulla ole mitään halua sellaiseen\", vastasi hän ja\nkatsahti neitoon.\n\nTämä istui käsi poskella ja katseli Haugea.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän ja hymyili.\n\nHauge tarttui taas lusikkaan ja jatkoi syöntiään.\n\n\"Sepä on kummallista\", sanoi tyttö taaskin. Hän korjaili vasemmalla\nkädellä hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet.\n\nHetkisen vallitsi hiljaisuus.\n\n\"Mikä sinua oikeastaan miellyttää?\" kysäsi tyttö hetkisen kuluttua.\n\nHans Hauge katseli alaspäin vastatessaan:\n\n\"Onhan sitä muutakin\", sanoi hän sävyisästi.\n\nTyttö hymyili taaskin pyöreäposkisena.\n\n\"Mitä muuta?\"\n\nHaugessa tuntui omituinen värähdys.\n\n\"Sitä on vaikea tietää\", vastasi hän ikäänkuin itsekseen.\n\nTyttö hymyili. Hänen kauniit, terveet hampaansa näkyivät.\n\n\"Kyllä sinä sen hyvinkin tiedät -- olethan nuori mies\", sanoi tyttö.\n\nToisen kerran tunsi Hauge saman hurjan värähdyksen, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä tuntui kuin hänessä olisi alkanut sisällinen\nverenvuoto.\n\n\"Nyt sinä horjut, Hans Hauge\" -- kuului kuin joku olisi niin sanonut.\n\nHän tunsi tulista kuumuutta rinnassaan.\n\n\"Se on Jumalan sana\", sanoi hän sitten varmasti ja voimakkaasti, ja\nheti tunsi hän jonkunlaista vilpoista iloa.\n\nTarjoilijatar katsoi häneen -- ihmetellen.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän.\n\nJa hetkisen kuluttua jatkoi hän, kun Hauge ei mitään vastannut:\n\n\"Niin, sunnuntaina\", sanoi hän. \"Mutta entäpä lauantai-iltana?\"\n\nJa sitten hän hymyili taaskin.\n\n\"Joka ilta\", vastasi Hans Nielsen Hauge.\n\nTyttö ei heti sanonut mitään. Istui vaan ja hymyili.\n\n\"Tuleepa sitten liikaa sitä lajia\", sanoi tyttö.\n\nHauge pyyhkäsi lusikkansa ja laski sen pois kädestään.\n\n\"Ei hyvää ole milloinkaan liikaa\", sanoi hän ja nousi seisomaan.\n\nTyttö istui yhä.\n\n\"Onhan muutakin, joka on hyvää\", sanoi tyttö nuorekkaalla äänellään.\n\nHans Nielsen punastui.\n\n\"Voihan olla\", sanoi hän, \"mutta ei minua varten.\"\n\nTyttö istui ja mietti.\n\n\"Olet ehkä naimisissa?\" sanoi hän.\n\nHauge seisoi ovella ja katseli häntä.\n\n\"En ole\", vastasi Hauge sävyisästi.\n\nTyttö katsoi häneen.\n\n\"Voithan toki tanssia, olethan nuori.\"\n\nHauge kääntyi poispäin ettei näkisi häntä.\n\n\"Minusta se on syntiä\", sanoi hän ja asteli lattiaa pitkin poispäin.\n\n\"Syntiä!\" sanoi tyttö erikoisella äänenpainolla. \"Kaikkihan on\nsyntiä!\"\n\nHans Nielsen kääntyi ja katseli nyt suoraan tyttöön.\n\n\"Niinpä onkin, luonnostamme\", sanoi hän. \"Mutta Jumalan sana voi\nkaikki muuttaa.\"\n\nTyttö hymyili taaskin.\n\n\"Sinäpä olet kummallinen\", sanoi hän, korjaili tukkaansa ja nousi\nylös, sillä nyt saapui ravintolaan muitakin.\n\nSitten meni hän kyökkiin aivan Haugen vieritse.\n\nHän katsahti Haugeen ja hymyili; nykäsipä vielä käsivarresta\nohimennessään.\n\n\"Ei sinun pitäisi olla tuollainen\", sanoi hän, ja Haugen valtasi\ntaaskin tuo viekotteleva ja vaarallinen tunne.\n\nHän kääntyi pois pahastuneena ja meni ovea kohden lähteäkseen pois.\n\nSiinäpä tulikin vastaan kolme miestä; he olivat nuoria ja kävivät\nsiellä tavallisesti syömässä. Hauge tunsi heidät kaikki.\n\nHe seisahtuivat portaille, kun näkivät Haugen tulevan.\n\n\"Joko sinä lähdet pois, Hans?\" kysäsi muuan heistä.\n\nHans Nielsen Hauge seisoi portailla, jota toiset tulivat ylös.\n\n\"Lähden kyllä, -- olen jo suoriutunut menemään\", vastasi hän.\n\nSe, joka ensiksi oli tullut ylös ja puhutellut Haugea, otti häntä\nhartioista.\n\n\"Käännyppäs nyt takaisin\", sanoi hän.\n\nSe oli John Glende, kersantti. Hän pyöräytti Hans Nielsen Haugen\naivan ympäri ja vei hänet mukanaan sisälle.\n\nHauge seurasi vastustellen.\n\nToiset kaksi, jotka olivat ehtineet myös ylös, työnsivät Haugea.\n\n\"Tänään on lauantai-ilta\", sanoi muuan, jolla oli erityisen lempeä\nääni.\n\n\"Silloin täytyy vähäsen iloita\", sanoi kersantti John Glende.\n\nNuo kolme asettuivat pöydän ääreen, johon tyttö nyt toi heille\nruokaa. Hans Nielsen jäi seisomaan, nojautuen oven suussa olevaan\nsäilikköön ja katseli.\n\n\"Aina vaan puuroa\", sanoi John Glende.\n\nTyttö hymyili.\n\n\"Kyllä se puolensa pitää\", sanoi hän.\n\nKolmella lusikalla käytiin puurokuppiin käsiksi. Syödessä vallitsi\nhiljaisuus.\n\nSitten se lempeä-ääninen mies vähän ajan kuluttua sanoi:\n\n\"Tämä on liian kuivaa puuroa; se vaatii kostuttamista -- vai mitä\nsinä Ingeborg arvelet.\"\n\nHän katseli neitoa, joka kulki edestakaisin.\n\nNeito seisahtui ja katseli heitä vuoronperään.\n\n\"Onhan maito kosteata\", sanoi hän.\n\n\"Onpa niinkin\", sanoi tuo lempeä-ääninen. \"Mutta se ei ole kyllin\nkosteata.\"\n\nHän katseli kysyvästi kolmatta miestä, joka ei vielä ollut mitään\nsanonut -- se oli pieni mustanverinen mies, jolla oli kahvinruskeat\nsilmät.\n\nTämä laski nyt lusikan kädestään, kaiveli takkinsa taskua ja veti\nverkalleen esiin \"taskumatin\". Hän vilkasi Hans Nielsen Haugeen, joka\nseisoi ja katseli; pani sitten pullon suulleen ja ryyppäsi.\n\n\"Jumala siunatkoon, Hans Nielsen\", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan\nkädellään ja ojensi pullon lempeä-ääniselle.\n\nTämäkin ryyppäsi.\n\n\"Jumala siunatkoon, Lasse Tater\", sanoi hän, pyyhkäsi suutaan ja\nojensi sitten pullon kersantti John Glendelle.\n\nTämäkin ryyppäsi.\n\n\"Jumala siunatkoon, Syver Fröland\" -- sanoi hän ja nyökäytti päätään\nlempeä-ääniselle miehelle.\n\n\"Sepä oli nappula puuron päälle\", sanoi hän iloisesti. Sitten ojensi\nhän pullon Hans Nielsen Haugelle.\n\n\"Ryyppää, Hans\", tokasi hän. \"Sinä sitä tarvitset; taitaapa Krusen\nrouvan luona olla laihanlaista.\"\n\nHans Nielsen katseli pulloa, mutta ei ottanut sitä vastaan. Hän\noli useastikin kovan työn jälkeen tuntenut halua väkeviin; hänen\nkielelleen oli vesi kihahtanut nähdessään muiden ryyppäävän; ja\njonkun kerran oli hän maistanutkin ja huomannut tulisen virran käyvän\nläpi ruumiinsa; aina kun hän kieltäytyi oli hänessä sisällinen\ntaistelu; halu asui mielessä varsin voimakkaana; hän ajatteli joka\nkerta Kaanaan häitä, joissa Vapahtaja itse hankki häävieraille\nviiniä juotavaksi. Eihän siinä siis itsessään ollut syntiä; oli vaan\npidettävä huolta kohtuudessa pysymisestä. \"Ryyppy tarpeeseen voi olla\npaikallaan\", oli hän kerran kuullut pappi Seebergin sanovan. Ja nyt\ntuon laihan illallisen jälkeen muistuivat nämä sanat taaskin mieleen.\n\nHän katseli pulloa, jota Glende edelleenkin piti ojennettuna; sitten\notti hän sen verkalleen käteensä, pani sen suulleen ja maisteli.\n\n\"No, juo vaan!\" sanoi John Glende, kun Hauge tahtoi antaa hänelle\npullon takaisin.\n\n\"Juo puuron päälle!\"\n\nHans Nielsen Hauge hymyili ja pani taas pullon suulleen.\n\nHän tunsi kuin tulen ruumiissaan, ja se jäi kuin kuumana,\nvaarallisena hiilloksena rinnan alle.\n\nIloisesti antoi hän pullon takaisin John Glendelle, joka nyt ojensi\nsen pullon omistajalle, Lasse Taterille.\n\nJa nuo kolme rupesivat taas syömään, kunnes vati oli tyhjä.\n\nMutta John Glende katsahti Hans Nielsen Haugeen.\n\n\"Se on parempaa kuin lukeminen\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen Hauge punastui.\n\n\"Kukin asia paikallaan\", sanoi hän.\n\nSitten asettui hän penkille istumaan muiden joukkoon.\n\nKun oli syöty, otettiin piiput esiin; puhuttiin kaupungin ja\npaikkakunnan kuulumiset, ja varsinkin Lasse Tater tiesi paljon kertoa.\n\nHän kuleksi ympäri kyliä ja myi pientä tavaraa; viimeksi hän nyt tuli\nSannesundista; hän oli joku päivä sitten ollut Tunessa ja voi siis\ntuoda Hans Nielsen Haugelle tuoreita tietoja hänen kotoaan.\n\nHans Nielsen tupakoi muiden mukana; kyseli kodin asioita ja sai\nvastauksia. Viinapullo kierteli taaskin miehestä mieheen ja Hans\nNielsen joi kuten muutkin.\n\n\"No, nyt sinä voit sanoa olevasi hyvässä turvassa\", pilaili Lasse\nTater; \"nyt sinä olet ainoa pappi koko Tunessa.\"\n\nHän katsahti Hans Nielseniin ja veteli aimo savuja piipustaan.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\" kysyi Hans Nielsen Hauge\n\nLasse Tater sylkäsi.\n\n\"No, nyt minä kerron miten asiat ovat Tunessa\", jatkoi hän. \"Seeberg\non pidätetty virastaan ja saa nyt vastata kuninkaan edessä!\"\n\nHans Nielsen hämmästyi.\n\n\"Pidätetty virastaan!\" huudahti hän.\n\n\"Aivan niin!\" -- sitten Lasse Tater taas ryyppäsi.\n\n\"Niin, hänet pidätettiin virasta liian ankaruutensa takia. Hän kielsi\nripillä käynnin pienimmästäkin, vaikkapa monet eivät olleet mitään\npahaa tehneet. Mutta nyt ovat he valittaneet, ja nyt hän saa vastata\nja on pidätetty virastaan.\"\n\nTater oli ryypännyt kulauksen ja lähetti pullon kiertämään.\n\nKaikki ryyppäsivät, paitsi Hans Nielsen.\n\n\"Juo nyt, jos tahdot olla mies\", sanoi John Glende.\n\nHans Nielsen tunsi itsensä sekavaksi ja omituiseksi.\n\n\"Voinhan silti olla mies\", vastasi hän ja työnsi pullon luotaan.\n\n\"Juo nyt, pyhä Hans\", ivaili Lasse Tater. \"Kestäthän sen kuin mekin.\"\n\nHans Nielsen myöntyi ja ryyppäsi vielä.\n\n\"Tämän ainoan kerran\", sanoi hän. Ja hän tunsi taas omituisen\nkiehtovan palon rinnassaan. Hänessä tuntui pistos siitä, että hän nyt\noli huonolla tiellä; hän tahtoi nousta, mutta se tuntui raskaalta ja\nhän jäi istumaan. Hän ajatteli Jumalan sanaa, mutta ei saanut siitä\ntukea; kaikki vilkahti ohitse kuin unessa.\n\nSilloinpa lauleli Lasse Tater, neitosen istuessa avoimella ovella ja\nkuunnellessa:\n\n    \"Sä kuule, tytön tyyppy,\n    on Fiina nimesi;\n    sä tule, ota ryyppy,\n    niin olen omasi!\"\n\nHän katseli tyttöä.\n\n\"Mitä siitä sanot, Ingeborg!\" huudahti hän.\n\nSitten hän taas lauloi:\n\n    \"Sä kuule, kaunis neito,\n    Oi, armas ystäväin,\n    On oloni niin outo,\n    Se käännä oikein päin!\"\n\nKaikki he nauroivat. Hans Nielseniäkin nauratti; kaikki suhisi hänen\nohitseen onnellisessa humussa. Sitten pullo taaskin kierteli. Hän joi\nkoneellisesti kuten muutkin. Lopuksi tyttökin, Ingeborg, ryyppäsi.\n\nJa Lasse Tater yhä lauleli muiden avustamana. Mutta Hans Nielsen\nHaugesta oli kaikki kuin kummallista unta hänen siinä istuessaan\nsumuisin silmin; hänen päänsä oli kumarruksissa oikean käden varassa\neikä hän puhunut mitään.\n\nHänestä tuntui kuin olisi lyijyn raskaus tunkeutunut hänen\nruumiiseensa; hänestä tuntui kuin olisi kaikki hänen ympärillään\nkiikkunut ja humissut.\n\nSitten äkkiä hänen päänsä vaipui pöytään ja hän purskahti itkuun,\nitkuun, jonka hän itse kuuli kuin kaukaa, kummallisen hiljaisena ja\nheikkona.\n\nLasse Tater ja John Glende, jotka istuivat hänen vieressään, ottivat\nhäntä hartioista.\n\n\"Hans Nielsen!\"\n\nHe ravistelivat häntä.\n\nHän kohotti raskasta päätään ja hymyili.\n\n\"Täällä joku jossakin itkee\", vastasi hän.\n\nJa kyyneleet vuotivat edelleenkin.\n\nJa sitten hän taas sanoi:\n\n\"Hans Nielsen vaan hiukan itkee.\"\n\nToiset nauroivat raakaa, puolihumalaisen naurua.\n\n\"Luehan nyt sinä Hans!\" huudahti John Glende.\n\nSitten saapui tyttö, Ingeborg, hän käänteli Haugea, joka istui pää\nkäsien nojassa.\n\n\"Mene nyt kotiin!\" sanoi hän.\n\nHän katsoi tyttöön, ei sanonut sanaakaan, mutta nousi horjuen.\n\nHänen ympärillään rähistiin.\n\n\"Etkö sietänytkään puuronappulaa!\" kysäsi Lasse Tater. \"Et sinä\nsitten kelpaakaan papiksi!\"\n\nMutta tyttö sai hänet ovelle.\n\n\"No, mene nyt\", sanoi hän pehmeällä äänellään.\n\nHans Nielsen sai hatun päähänsä.\n\n\"Voi, miten hirveä synti!\" sanoi hän; hoiperteli takaisin pöydän luo\nja seisoi Lasse Taterin edessä.\n\n\"Voi, sellainen synti!\" sanoi hän taaskin. \"Sellainen helvettiin\nviepä synti!\"\n\nSitten hän hoiperrellen kääntyi ja lähti.\n\nToiset katselivat hänen jälkeensä tirskuen, kasvot punaisina ja\nsilmät verestävinä.\n\n\"Tuossa nyt meni se pyhä Hans!\" naureskelivat he.\n\nMutta tyttö seisoi portailla ja katseli Haugen jälkeen, tämän\nluovaillessa katua alaspäin.\n\n\"Ei pitäisi juottaa tottumatonta\", sanoi hän mennessään miesten\nohitse keittiöön.\n\n\"Ingeborg!\" huudahti John Glende.\n\nHän ei saanut vastausta. Ingeborg ei tullut.\n\n\"Tule mukaan tanssiin, Ingeborg!\"\n\nMutta vastausta ei kuulunut.\n\nJohn Glende nousi ja meni keittiöön. Siellä ei ollut ketään.\n\nHän hoippuili kamarin ovelle. Se oli lukittu.\n\nHän huudahti:\n\n\"Tule nyt mukaan, Ingeborg!\"\n\n\"En tule!\" vastattiin sisältä.\n\nHän seisoi vielä hetkisen, huudahdellen, mutta ei saanut vastausta.\nSitten hoiperteli hän muiden luo, jotka olivat nousseet istumasta.\n\n\"Ingeborg ei tahdo!\" sanoi hän.\n\nSilloin huusivat kaikki yhteen ääneen: \"Ingeborg!\"\n\nMutta he eivät saaneet vastausta.\n\n\"Perhanan tyttö!\" sanoi Lasse Tater.\n\n\"No, onhan toisia!\" sanoi John Glende, painaen lakin päähänsä.\n\n\"Tulkaa, niin lähdetään tanssiin!\" sanoi hän.\n\nJa meluten ja huutaen nuo kolme puolijuopunutta miestä menivät ulos\ntuvasta ja portaita alas.\n\nSitten astelivat he pitkin katua kädet toistensa kaulassa,\nhoiperrellen ja laulaen.\n\nJa Lasse Tater alkoi laulaa:\n\n    \"Sä kuule, pieni Fiina,\n    sä kaunis kukkasein!\n    Älähän naura siinä,\n    vaan saavu viulullein!\n\n    Sä kuule, pieni Fiina,\n    kuin viulu humajaa,\n    on tyttösillä piina\n    jos sulhasta ei saa!\"\n\nIhmiset seisahtuivat ja katselivat noita kolmea miestä, jotka\nlaulaen ja meluten kulkivat tietä, mikä johti Gresvikiin, jossa nyt\nlauantai-iltana oli tanssit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku tuli hoiperrellen portaita myöten pieneen ullakkokamariin rouva\nKrusen talon piharakennuksessa. Se oli Hans Nielsen Hauge.\n\nHän piti lujasti kiinni kaidepuista portaita ylös kulkiessaan; vähän\nväliä kolahutteli hän saappaillaan porrasaskelmia ja seisahtui, jotta\nei kaatuisi; sitten kuuluivat raskaat, laahustavat askeleet uudelleen.\n\nVihdoinkin seisoi hän huojuen ovella; suurella vaivalla löysi hän\navaimen ja meni sisälle. Hän pääsi horjuvin askelin vuoteensa luo\nja kaatui siihen suulleen, vaatteet yllä. Siihen hän jäi kauan\nliikkumattomana makaamaan.\n\nKaikki oli kummallisen vierasta ja hän itse välinpitämätön kaikesta.\nHän tahtoi nauraa, mutta tuntui kuin hän ei olisi jaksanut; hän\ntunsi halua itkeä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Hän tunsi koko\nruumiinsakin herpautuneeksi, eikä hän olisi voinut vastustaa mitään\nkoko maailmassa.\n\nSyvimmällä hänen tietoisuudessaan tuntui jonkinlaista surua ja\nhäpeää; mutta hän ei jaksanut päästä selville, mitä se oli; se aivan\nkuin liukui pois ja tuli ja tuli taas uudelleen, taas liukui pois ja\ntuli.\n\nHän tunsi olevansa päihtynyt, mutta ei muistanut miten hän siihen\ntilaan oli tullut.\n\n\"Sinä menet helvettiin, Hans Nielsen\", puheli hän itsekseen aivan\nääneensä, siinä maatessaan; mutta ei se hänestä miltään tuntunut.\nHänestä oli tullut synnin lapsi, hänestä, kuten niin monesta\nmuustakin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän pyörinyt vilpoisessa\nvirrassa, aivan kuin ensimäisen kerran ollessaan hukkumaisillaan\nGlommeniin.\n\nHän hätääntyi, hän halusi pyytää Jumalalta anteeksi kaiken syntinsä,\nmutta ei voinut; häntä niiskutti kuin itkuun, mutta samalla tuntui\nkuin olisi hän jossakin kaukana nauranut.\n\nSitten koetti hän panna kätensä ristiin siinä maatessaan suullaan\nvuoteessaan.\n\n\"Isä meidän\" -- alkoi hän, mutta siihen se jäi ja aivan kuin\nkuoleutui pois; ajatukset ja lauseet jäivät sikseen; yhä syvempi\nväsymys sai vallan; kaikki vaipui unholaan -- Hans Nielsen Hauge\nnukkui juopuneen raskasta, lamauttavaa unta.\n\n-- -- --\n\nFredrikstadin kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen;\npyhävaatteisiin pukeutunutta kansaa tulvi kaduilla; auringon paiste\ntunkeutui kirkkaana sisälle ikkunoista ja valaisi pientä kaupunkia,\nkorkealla olevine linnoituksineen.\n\nPolvillaan vuoteensa ääressä oli Hans Nielsen Hauge ja rukoili.\nHän tunsi sanomatonta surun ja häpeän tunnetta siitä, mitä oli\ntapahtunut; hänessä oli kaamea vastenmielisyys kaikkeen, missä hän\neilen oli ollut mukana, ja hän rukoili palavasti Jumalalta anteeksi.\nEi hän voinut tänään mennä kirkkoonkaan, sillä hän tunsi itsensä niin\ntahraiseksi ja alennustilassa olevaksi.\n\nHän kuuli kirkonkellojen äänen ulkoa. Oli kuin olisi hänet suljettu\npois Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan ikiajoiksi.\n\nHans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili, että Jumala vielä tämän\nainoan kerran tahtoisi armahtaa häntä ja ottaa hänet vastaan.\nSilloinpa tahtoisi hän ainiaaksi kääntää selkänsä maailmalle ja sen\nviettelyksille sekä palvella Jumalaa ja yksinomaan Häntä.\n\n\"Mene ja tee tehtäväsi!\" -- sanottiin hänelle selvästi.\n\nJa taaskin soivat kirkonkellot tuolla ulkona, mutta nyt lohduttaen.\nHän nousi hitaasti ylös, riisui arkivaatteensa, peseytyi ja puki\nyllensä parhaat vaatteensa. \"Samoin kuin riisun likaantuneet\nvaatteeni\"-- sanoi hän itsekseen -- \"samoin riisun pois synnin ja\ntulen uudeksi ihmiseksi kiireestä kantapäähän.\"\n\nSitten hän istuutui lukemaan raamattuaan.\n\nKirkonkellot olivat laanneet soimasta, kaduilla oli hiljaista ja\nhiljaisuus vallitsi rouva Krusenkin talossa. Yli tunnin oli Hans\nNielsen lukenut raamattuaan, oli rukoillut välillä ja taas lukenut.\nHän oli kuin irti kaikesta ulkonaisesta; hän oli yksin taistelussaan\nJumalan kanssa.\n\nJoku aukaisi oven. Hans Hauge kääntyjähän ei ollut kuullut kenenkään\ntulevan portaita myöten.\n\nTulija oli muuan eilisistä tovereista, se lempeä-ääninen mies.\n\nHans Nielsen Hauge sävähti polttavaa häpeää tuntien.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi lempeä-ääninen mies.\n\n\"Jumal' antakoon!\"\n\nHans Nielsen kääntyi tuolillaan, mutta ei sulkenut raamattuaan.\n\nSyver Fröland tuli lähemmäksi.\n\n\"Olethan jo noussut ylös!\" sanoi hän ja asettui istumaan.\n\nHans katsoi kiinteästi häneen.\n\n\"Olen, Jumalan kiitos\", vastasi Hauge.\n\nSyver Fröland hymyili.\n\n\"Sinäpä kävit eilen illalla kankeaksi\", sanoi hän sävyisästi.\n\nHans Hauge nousi seisomaan.\n\n\"Vaikkapa paha työ tuli tehdyksi, niin kiitos kuitenkin sinulle\nsiitä\", sanoi hän.\n\nSyver Fröland katsahti häneen hämillään.\n\nHans Nielsen seisoi vakavana.\n\n\"Kyllä on paljonkin syytä kiittää\", sanoi hän omituisen syvällä\näänellä.\n\n\"Se, mitä te aioitte pahaksi, se tulikin hyväksi minulle.\"\n\n\"Mitenkä niin?\" -- Syver Fröland hymyili.\n\n\"Älä hymyile\", sanoi Hans Nielsen lempeästi ja hiljaisesti. \"Te\nopetitte minua tuntemaan synnin kirouksen. Viimeisen kerran minä\nmaistoin viinaa. Ja siitä minä teitä suuresti kiitän!\"\n\nSyver Fröland istui ja katseli häntä.\n\n\"Sinä olet vieläkin humalassa\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen Hauge huokasi.\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän. \"Olen kuin humalassa synnin surusta ja\ntäynnä Jumalan armon tuomaa lohdutusta!\"\n\nSyver Fröland katsoi alaspäin.\n\n\"Niin, sinähän olet pyhä\", vastasi hän.\n\nHans Nielsen seisoi hänen vieressään.\n\n\"Sitä minä en ole\", sanoi hän sanomattoman lempeästi \"Syntinen minä\nolen, kuten sinäkin. Mutta tässä on lohdutus!\"\n\nHän laski kätensä vanhalle raamatulleen.\n\nSyver Fröland istui, kuten ennenkin.\n\n\"Sinä luet liian paljon\", sanoi hän. \"Tuletpa kohta hupsuksi!\"\n\nHans Hauge hymyili.\n\n\"Ja sinäkö luulet\", sanoi hän vakavasti, \"että Jumalan sana tekee\nihmisen hupsuksi. Ei mitenkään, vaan se on synti, joka tekee ihmiset\nhupsuiksi, senhän minä parhaiten yöllä huomasin. Vain yksi ainoa\nsilloin voi tehdä terveeksi ja se on -- Jumalan sana.\"\n\nSyver Fröland nousi seisomaan.\n\n\"Ei meidän kannata siitä haastella\", sanoi hän. \"Sellainen on hyvä\ntoisinaan, mutta aina jauhaa samaa asiaa arkena ja pyhänä -- siitä\nvoi koitua sekä hullutusta että vahinkoa.\"\n\nHans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän sulki vaan raamatun hiljaisesti.\n\n\"Saammehan sitten nähdä\", sanoi hän, \"kumpiko meistä juo parhaasta\nlähteestä, sinäkö vaiko minä.\"\n\nSyver Fröland teki lähtöä.\n\n\"Niin, saammehan nähdä\", vastasi hän, \"sillä sinähän kuitenkin joudut\nhullujen huoneeseen jonakin päivänä, Hans Nielsen.\" -- Hän läimäytti\nHaugea hartioille ja lähti.\n\nHans Nielsen Hauge seisoi ja katseli hänen jälkeensä, surumielinen\nilme kasvoillaan; hän kuuli vieraansa menevän alas portaita ja\npaiskaavan mennessään ulko-oven kiinni.\n\n\"Voi kaikkea syntiä, kaikkea syntiä maailmassa!\" kuiskaili hän ja\npani tietämättään kätensä ristiin. Ja samalla hetkellä nousi hänessä\npalava toivo saada uhrata koko elämänsä taisteluun pahaa vastaan;\nhän taivutti päänsä uuteen rukoukseen ja jäi siten pitkäksi ajaksi\nseisomaan.\n\n-- -- --\n\nSaman päivän iltapäivällä kolkutettiin varovasti rouva Krusen\novelle. Kolkuttaja oli Hans Nielsen Hauge, joka halusi puhutella\nisäntäväkeään.\n\nRouva Kruse istui yksinään huoneessaan ja kutoi sukkaa Hans Nielsenin\nastuessa sisälle.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi hän hiljaisesti.\n\n\"Iltaa, iltaa, Hans Nielsen!\" vastasi rouva Kruse ja nosti silmänsä\nsukankutimestaan.\n\nHans Nielsen jäi seisomaan ovelle.\n\n\"Onko mielessäsi jotakin erikoista tänään?\" kysyi nyt rouva Kruse.\n\nHans Nielsen tuli varovasti lähemmäksi.\n\n\"Onpa kyllä\", sanoi hän ja katseli avoimesti rouva Krusea. \"Pyydän\nteitä, rouva Kruse, sallimaan minun matkustaa kotiin.\"\n\nHauge loi silmänsä alas.\n\nRouva Kruse laski kädestään sukankutimen.\n\n\"Moneksiko päiväksi\"? kysyi hän.\n\n\"Onko kotona sairaita, koska tahdot matkustaa?\" lisäsi hän, kun Hauge\nei vastannut.\n\nHans Nielsen Hauge katsoi ylöspäin.\n\n\"Ei ole\", sanoi hän. \"Minähän se olen sairas.\"\n\nRouva Kruse hymyili.\n\n\"Näytäthän varsin terveeltä\", vastasi hän,\n\n\"Ruumiillisesti kylläkin\", vastasi Hans Nielsen. \"Mutta sielun laita\nei ole niin kuin pitäisi olla.\"\n\nRouva Kruse otti taaskin sukankutimensa.\n\n\"Sinä luet liian paljon, Hans Nielsen\", sanoi hän. \"Monelle on\nsellaisesta käynyt huonosti.\"\n\nHans Nielsen ravisti päätään.\n\n\"Siitä ei kenellekään käy huonosti\", vastasi hän. \"Useimmat meistä\nlukevat liian vähän.\"\n\nRouva Kruse ravisti päätään.\n\n\"Minäkin yhteen aikaan lueskelin\", kertoi hän. \"Olisinpa vaan sitä\njatkanut, niin olisin järkeni menettänyt. Mitä enemmän lukee, sitä\nsuurempi on edesvastuu. Ja lopuksi ihminen näkee helvetin kaikkialla.\"\n\nHans Nielsen Hauge oli tullut kalpeaksi.\n\n\"Maailma on täynnä syntiä\", sanoi hän ja katseli eteensä.\n\n\"Voihan niinkin olla\", vastasi rouva Kruse. \"Mutta täytyy sietää se\nsellaisena kuin se on.\"\n\nHans Nielsen loi silmänsä häneen.\n\n\"Ajattelin yrittää saada sen toisenlaatuiseksi\", sanoi hän sävyisästi.\n\nSilloinpa rouva Kruse nousi seisomaan.\n\n\"Sitä et voi saada toimeen sinä enempää kuin minäkään!\" sanoi hän.\n\"Anna pappien huolehtia siitä -- heillä on siihen kutsumuksensa ja\nmyös tarvittavat tiedot.\"\n\nHans Nielsenin silmät välkähtivät.\n\n\"Kaikilla kristityillä on siihen kutsumus\", vastasi hän.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\nHetkisen kuluttua katsahti rouva Kruse Hans Nielseniin.\n\n\"Montako päivää viivyt kotona?\" kysyi hän.\n\nHans Nielsen astui lähemmäksi.\n\n\"Ei ollut tarkoitukseni sellainen\", sanoi hän. \"Aioin pyytää, että\nsaisin matkustaa pois ainiaaksi.\"\n\nRouva Kruse punastui.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän. \"Mitä syytä sinulla on sellaiseen?\"\n\nJa sitten hän katseli tiukasti Hans Nielseniä, joka huomasi hänen\nolevan suuttunut.\n\n\"En voi jäädä sieluni rauhan vuoksi\", sanoi Hauge. \"Kiusaukset ovat\ntäällä liian suuret.\"\n\nRouva Kruse katseli alaspäin.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän. \"Vai olet sinä sitä laatua.\"\n\nHans Nielsen Hauge punastui.\n\n\"Saattepa sanoa minua sellaiseksi\", vastasi hän.\n\nRouva Kruse kääntyi hänestä puoleksi poispäin.\n\n\"Saat mennä mielelläsi\", sanoi hän. \"En minä tarvitse körttiläisiä\nenkä surkeamielisiä.\"\n\nHans Nielsen Hauge seisahtui vielä.\n\n\"Lausun vaan kiitokseni kaikesta\", sanoi hän -- \"ja toivotan Jumalan\nrauhaa taloonne, rouva Kruse. Olen vaan alhainen talonpoika, mutta\nhyvän toivottaminen ei ole pahaksi. Hyvästi.\"\n\nHän kääntyi hitaasti ja lähti.\n\nRouva Kruse ei vastannut, mutta kun Hauge oli saapunut ovelle sanoi\nhän:\n\n\"Sinulla on kaksi taalaria saatavaa!\"\n\nHans Nielsen kääntyi ovessa.\n\n\"Ei minulla ole mitään saatavaa\", vastasi hän. \"Sillä, joka ei ole\nmitään hyvää tehnyt, ei myöskään ole mitään saatavaa.\"\n\nHän meni.\n\nMutta kun ovi oli taas lukossa, ravisti rouva Kruse useat kerrat\npäätään.\n\n\"Jumala varjelkoon hänen järkeään\", sanoi rouva Kruse itsekseen\nvarsin kuuluvasti.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nOli kesäinen, lämpöinen päivä heinäkuussa 1795.\n\nTuttua tietä myöten käveli nuori mies paitahihasillaan, sauva\nkädessä. Hän käveli ripeästi, huolimatta auringon paisteesta ja\nkantamastaan suuresta laukusta. Hiki helmeili hänen otsallaan, mutta\nkävely oli reipasta ja helppoa; silmät tuijottivat sinisinä eteenpäin\naivan kuin ikävöivinä; hän käveli kuten se, jolla on kiire saavuttaa\njokin tunnettu ja rakas.\n\nSe oli Hans Nielsen Hauge, joka oli kotimatkalla.\n\nSiinä kulkiessaan raittiitten, heiniltä tuoksuvien seutujen lävitse,\njoilla kasvoi sekasin lehti- ja havumetsää, tunsi hän rintansa\nonnekkaan keveäksi, oli kuin olisi hän jättänyt jälkeensä kaiken,\nmikä oli raskasta ja mustaa tuolla turmeltuneessa kaupungissa.\n\nJa hän tunsi erityistä, sanomatonta rakkautta kaikkia kotona olijoita\nkohtaan. Nyt he kaikki alottaisivat elämän, joka oli elämisen\narvoinen! Kaikki paha sekä ajatuksin että töin karkoitettaisiin,\nkaikki maallinen olemus ja kaikki maallinen halu pysytettäisiin\nloitolla -- hän ja hänen huoneensa tahtoivat palvella Herraa.\n\nHän tunsi erikoista halua ryhtyä laulamaan; hän tunsi halua tunnustaa\nkaikelle maailmalle sen, mikä nyt oli tullut hänelle varmaksi\npäätökseksi, ja sen, mikä täytti hänen mielensä.\n\nNiinpä hyräili hän säettä vanhasta virrestä siinä kulkiessaan ja\ntuntiessaan sydämessään iloa ja luottamusta. Täällä, vanhojen\ntuttavien keskellä, täällä häntä ymmärrettäisiin; heidän\nkaikkien kanssa tahtoi hän puhua Jumalan armosta ja kääntymyksen\nvälttämättömyydestä; heistä kaikista tulisi Jumalan lapsia ja heidät\njohdettaisiin pois kadotuksesta!\n\nHän seisahtui, sillä laulu ja ripeä kävely hengästyttivät häntä; hän\npyyhkäsi takin hihalla hien otsaltaan ja istui tien viereen, suuren\npuun varjoon, joka kasvoi aidan vieressä.\n\nHän riisui pois laukun; tekipä hyvää saada hetkisen levätä; ei\nhänellä ollut aikaa kauan levollisena istua, sillä koti-ikävä paloi\nmielessä.\n\n-- -- --\n\nHän aukaisi laukun, etsi jotakin vaatteiden seasta ja otti esille\nerään kirjeen.\n\nKirje oli isältä, viimeinen kirje, minkä hän oli saanut ollessaan\nFredrikstadissa.\n\nHän aukaisi ja luki sen uudestaan.\n\n    'Rakas poikani Hans!\n\n    Olen viime kirjeestäsi havainnut, että sinulla on suuri\n    kiusaus ja sielun rauhattomuus niiden ihmisten tähden, joiden\n    kanssa oleskelet Fredrikstadissa. Se on Jumalan koettelemusta\n    mielialaamme nähden siinä, pidämmekö kiinni Hänestä ja luovummeko\n    kaikesta maallisesta. Silloinpa me puhdistuneina siitä\n    pääsemmekin.\n\n    Mutta jos kiusaukset ovat niin suuret, ettet voi niitä voittaa,\n    vaan synti saa vallan, silloin on parempi paeta pahaa kuin\n    synnissä pysyä.\n\n    Sen vuoksi, jos siten on asianlaita, neuvomme sinua, minä, rakas\n    isäsi, ja äitisi, joka on suuressa tuskassa ja ahdistuksessa\n    sinun tähtesi, tulemaan mieluummin tänne meidän ja sisarustesi\n    luo kotiin, kuin jäämään sinne Fredrikstadiin.\n\n    Kaikki me mielellämme suomme, että tulet kotiin ja voit täällä\n    sydämen halulla olla, kun kaikki tiedämme, että olet hyvä työmies\n    mitä maatyöhön ja muuhunkin tulee, jota nyt tarvitaan tähän\n    vuoden aikaan, kuten heinänkorjuuta, elonleikkuuta ja ajoja.\n    Samoin tarvitsee tavarasi täällä paraiten juuri sinun hoitoasi,\n    kun olet tottunut sekä sepän että puusepän työhön ja muuhunkin.\n\n    Mehiläispesuuksista, joita hoidit, on vaan kaksi kekoa jäljellä;\n    kaikki muut ovat lentäneet metsään ja pysyneet poissa, eikä\n    paljon kannata hoitaa sellaisia olioita, jotka lentävät niin\n    kauas ja tuottavat niin vähän hedelmää kaikesta vaivasta. Että\n    niistä on paljon vaivaa sanovat kaikki, jotka ovat mehiläishoitoa\n    harjoittaneet.\n\n    Näistä syistä ikävöimme me kaikki, minä isäsi ja rakas äitisi,\n    että sinä tulisit tänne nyt heti, ellei sinulla ole voimaa ja\n    henkeä Jumalan armosta kauemmin viipyä Fredrikstadissa, joka\n    kuitenkin on kaupunki, missä nuorelle kansalle on kiusauksia,\n    jopa vanhallekin kansalle, elleivät he pidä Jumalaa mielessään.\n\n    Ja siis senvuoksi me toivotamme sinut tervetulleeksi kohta\n    kotiin, jos Jumala suo.\n\n    Isällisillä tervehdyksillä rakkaalle pojallemme minulta ja\n    äidiltäsi ynnä siskoiltasi täällä Haugessa rakastava isäsi\n\n    Niels Mikkelsen Hauge.\n\n    Jälkikirjoitus.\n\n    Ostahan samalla esiliina Anne-siskollesi, jos voit rouva Kruselta\n    saamastasi rahasta sen tehdä. Hän on kovin sen tarpeessa ja\n    sinähän osaat ostaa hyvää halvalla.\n\n                                                  Sama.'\n\n-- -- --\n\nHans Nielsen Hauge käänsi kirjeen kokoon ja pani sen taas hitaasti\nlaukkuunsa.\n\nHänessä syntyi onnellinen lapsuuden ajan tunnelma isän\nyksinkertaisten, sydämellisten rivien johdosta. Kaikki entiset\ntutut paikat tulivat elävästi hänen silmiensä eteen. Ilmassa kuului\nhyönteisten surina ja tuntui länsituulen tuoma apilaan tuoksu; hän\ntunsi raikkaan veden tuulahduksen lirisevästä purosta ja kasvavan\nmaan tuoksun.\n\nKaikki tämä koski häneen niin, että hänen silmiinsä nousivat\nkyyneleet, hänen siinä istuessaan. Ja hän kiitti Jumalaa kodista ja\nsiitä, että siellä toki oli hyviä ihmisiä. Neljännestunnin kuluttua\nolisi hän heidän keskellään ja puhelisi kaikkien noiden rakkaiden\nkanssa. Ja he tulisivat kaikki yhdessä kiittämään Jumalaa ja\nryhtyisivät ilolla työhön Hänen ja Hänen valtakuntansa puolesta.\n\n-- -- --\n\nHans Nielsen Hauge henkäsi syvään ja vapisi sanomattomasta onnesta;\nsitten hän otti laukun selkäänsä lähteäkseen eteenpäin.\n\nMutta hän seisahtui äkkiä, jäi seisomaan ja kuunteli. Hän kuuli\nlaulua ja näki etempänä tien mutkassa kaksi miestä tulevan.\n\nHans Nielsen Hauge, joka jo oli pannut laukun selkäänsä lähteäkseen,\nistui taasen tien viereen, kuulostellen ja tähystellen. Ehkäpä\ntulijat olivat oman kylän väkeä.\n\nNuo kaksi kävelivät sauvat käsissä; oikean puoleinen kävi\npaitahihasillaan, takki käsivarrella; vasemman puoleinen näytti\nvoimakkaammalta ja hänellä oli yllään turkisvaatteet, paahtavasta\nkuumuudesta huolimatta.\n\nKävellessään he molemmat lauloivat, ja Hans Nielsen ihmetteli, että\nhe lauloivat tuttua virttä.\n\nKorkea ja harjaantumaton sekä kuivakas, särkynyt ääni kantoi sanat\nlaajalti keskipäivän hiljaisuudessa, sinisen taivaan ja polttavan\nauringon alla.\n\n\"Jeesus, Sun kanssasi olla mä tahdon!\" -- kaikui innokkaasti tuulen\ntuomana; se tunkeutui Hans Nielsen Haugen rintaan aivan kuin olisi\nkäyty käsiksi hänen sydämeensä. Mitähän miehiä ne olivatkaan, jotka\nvoivat niin luottamuksella ja onnellisina laulaa siitä, jota hän itse\nlevottomana ja vavisten vaan uskalsi toivoa.\n\n\"Sielusta, mielestä olen mä sun!\" -- laulu kaikui laajalti kautta\nvainioiden, ja nuo kaksi miestä, jotka lauloivat, kasvoivat hänen\nsilmissään sikäli kuin he lähenivät.\n\nHän nousi vaistomaisesti seisomaan ja tuijotti tulijoihin\ninnostuneena; nythän ne kohta olivat niin lähellä, että hän ehkä\nvoisi tuntea olivatko ne oman kylän miehiä. Kävipä kuin sysäys hänen\nkoko olentonsa lävitse; hän tunsi molemmat! Tuo tuossa vasemmalla,\nlammasnahkaturkissa, puukengät paljaissa jaloissaan ja musta\nhattu peittämässä pörröistä tukkaa, oli Ingebrigt, koulumestari,\nPuukenkä-Ingebrigt, kuten häntä kylän kesken kutsuttiin; ja tuo\noikeanpuoleinen, joka piti takkia käsivarrellaan, oli Kristen\nSyvertsen Gleng, soittoniekka!\n\nMutta laulu kaikui sitä korkeammin ja voimakkaammin, mitä lähemmäksi\nnuo kaksi miestä tulivat. Ja nuo kaksi kulkivat hyvää vauhtia, sauvat\nkäsissä, tomuista tietä myöten ja tuijottivat suoraan eteensä samalla\nkuin he lauloivat, aivan kuin eivät olisi olleet tästä maailmasta,\nvaan kulkisivat sellaista päämaalia kohden, jota eivät muut kuin he\nkaksi nähneet.\n\nHans Nielsen Hauge tunsi kuin puistatusta, hän tunsi kuin onnea ja\nsurua samalla kertaa. Juopottelija ja pilkkaaja, Kristen Gleng,\njoka viulullaan oli soittanut synnin kevytmielisyyttä niin moneen\nnuoreen sydämeen -- hän nyt veisasi virsiä Jumalan kunniaksi! Ja\nPuukenkä-Ingebrigt, jota koko paikkakunnalla pidettiin kummallisena\nja joka aina oleskeli yksin sekä vastusti jokaista sanoin ja töin --\nhän veisasi yhdessä tuon toisen kanssa Jumalan valtakunnan kiitosta.\n\nNämä molemmat -- miten ihmeellistä -- olivat saaneet Jumalan armosta\niloisen mielen ja sen hengen, joka vapaasti tunnustaa synnillä\nvihoittaneensa Jumalan. Mutta Hans Nielsen Hauge, siinä istuessaan\ntien vierellä ja nähdessään heidän tulevan, tunsi äkkiä syvää tuskaa\nsielussaan. Ehkäpä hän ei kuulunutkaan niihin Herran valittuihin,\njotka joutuivat osallisiksi ikuisesta armosta.\n\nNyt he olivat saapuneet aivan hänen kohdalleen.\n\nHän tarttui hattuunsa heidän mennessä ohitse.\n\n\"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!\" sanoi hän hiljaisesti.\n\nNuo molemmat nyökkäsivät ja astuivat edelleen, yhä veisaten; mutta\näkkiä Kristen Gleng keskeytti kävelyn ja seisahtui, veisaten värssyn\nloppuun saakka. Sitten tulivat molemmat hitaasti Hans Nielsenin luo.\n\n\"Sinäkö, Hans Nielsen, kuljetkin näillä teillä?\" sanoi Kristen Gleng.\n\nHans Nielsen seisoi ja katseli ihmetellen.\n\n\"Minäpä niinkin\", vastasi hän. \"Olen kotimatkalla.\"\n\n\"Sillä matkalla mekin olemme\", sanoi Puukenkä-Ingebrigt kuivalla,\nsärkyneellä äänellään. \"Jumalamme luo\", lisäsi hän vielä. Ja molemmat\nhe huokailivat.\n\n\"Lepäämään Karitsan, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen haavoissa\",\nsanoi Kristen Gleng.\n\nHans Nielsen Hauge katseli vakaasti heitä molempia.\n\n\"Niin, Jumalan armon ihmeet ovat suuret\", sanoi hän.\n\nPuukenkä-Ingebrigt takkuisessa lammasnahkaturkissaan seisoi aivan\nhänen edessään. Hiki juoksi hänen likaisilta kasvoiltaan ja hänen\npienet harmaat silmänsä olivat verestävät.\n\n\"Käänny, Hans Nielsen, ristiinnnaulitun Herran Kristuksen puoleen,\nkun vielä on päivä\", sanoi hän -- hän puhui melkein huutamalla.\n\"Sillä yö tulee, jolloin ei kukaan taida työtä tehdä!\" Hän iski\nsauvansa hietaan.\n\n\"Tee kääntymys, Hans Nielsen, että sinusta tulisi veljemme\nKristuksessa hänen haavainsa ja kärsimystensä tähden!\"\n\nHän seisoi aivan lähellä.\n\nHans Nielsen katsahti häneen lämpöisin silmäyksin.\n\n\"Antakoon Jumala minulle siihen voimia\", vastasi hän, puolittain\nkuiskaten ja melkein kuin itsekseen.\n\nPuukenkä-Ingebrigt tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.\n\n\"Laskeudu Karitsan vereen!\" huusi hän.\n\nKristen Gleng seisoi Haugen toisella puolella ja laski nyt kätensä\nraskaasti hänen hartioilleen.\n\n\"Suurempaa syntistä kuin minä olen ei ole maailmassa!\" sanoi hän.\n\"Sekä mitä tulee juoppouteen että saatanan kaikkiin kujeisiin\nnuorison syntiin johtamiseksi. Sehän on laajalti tunnettua ja senhän\nsinäkin, Hans Nielsen, tiedät. Mutta nyt on saatana paennut ja\nKaritsan siunattu veri on pessyt kaikki minun syntini!\"\n\nHans Hauge veti Glengin käden omaansa.\n\n\"Sinä siis olet nyt alkanut elämää Jumalassa, Kristen Gleng?\" kysyi\nhän.\n\n\"Aivan niin, Hans Nielsen -- elämää Kristuksen haavoissa\", vastasi\nKristen Gleng.\n\n\"Hänessä meillä on pelastus!\" sanoi Puukenkä-Ingebrigt.\n\n\"Käänny, Hans Nielsen, että sinä voit juoda kanssamme Kristuksen\nverta!\"\n\nJa taas hän pudisti Haugen kättä.\n\nHans Nielsen seisoi ja katseli Kristen Glengiä.\n\n\"Sinä olet siis luopunut synneistäsi?\" kysäsi hän.\n\nKristen Gleng pudisti molemmin käsin hänen kättään.\n\n\"Älä kysy syntiäni\", sanoi hän vapisevin äänin. \"Jumala on sen\npoispyyhkinyt, niin ettei sitä enää ole, ja jos se vielä tulisi, niin\nse pestään Kristuksen haavoissa pois. Hänessä on autuus -- yksin\nHänessä.\"\n\n\"Hän on meidän puolestamme ristiinnaulittu\", sanoi\nPuukenkä-Ingebrigt. \"Häneen ei saatana pysty!\" Ja taaskin iski hän\nsauvansa hietaan.\n\nHans Nielsen tunsi ahdistusta. Hän astui heidän välissään tielle.\n\n\"Kuka on teidät uskoon herättänyt?\" kysyi hän.\n\nMolemmat kääntyivät suoraan häneen.\n\n\"Hän, jota maailma vainoo\", vastasi Puukenkä-Ingebrigt.\n\n\"Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakiveksi.\" --\nTämän sanoi Kristen Gleng salaperäisesti. Sitten kumartui hän Hans\nNielseniä kohden ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Hänen arvoisuutensa, pastori Seeberg!\" kuiskasi hän.\n\nHans Nielsen Hauge veti syvän henkäyksen. Nyt hän ymmärsi.\n\n\"Seeberghän on virastaan erotettu\", sanoi hän.\n\n\"Kirjanoppineet ja farisealaiset ovat hänet erottaneet!\" vastasi\nIngebrigt.\n\n\"Hänet on erotettu Kristuksen haavain tähden\", sanoi Kristen Gleng\nveisaten. \"Mutta nyt rupeaa elämä Kristuksen veressä kukoistamaan!\"\n-- Hän seisoi kädet lujasti ristissä.\n\n\"Me saarnaamme korvessa ja koko maailma on tuleva meitä kuulemaan!\"\n\n\"Kuten muinoin kuulivat Johannes Kastajaa\", jatkoi\nPuukenkä-Ingebrigt, \"kun hän ilmoitti ilosanoman siitä, jonka tuleman\npiti, Karitsasta, joka poistaisi kaiken maailman synnin! Hyvästi,\nveli Hans Nielsen! Ja kun aikasi tulee, niin ota ristisi ja seuraa\nmeitä, että sinä voisit tulla osalliseksi siitä suuresta ilosta, joka\non meille suotu!\"\n\n\"Hyvästi, Hans Nielsen!\" sanoi nyt myöskin Kristen Gleng -- \"ja\nJumalan rauha olkoon kanssasi!\"\n\n\"Samaa toivotan teille!\" vastasi Hans Nielsen Hauge.\n\nNuo kaksi jatkoivat matkaansa ja taas kuului keskeytynyt virsi,\njonka sävel nousi ja laski kevättuulessa, kunnes se kokonaan häipyi\nvainioille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Hauge seisoi hetkisen ja katseli menijäin jälkeen. Häntä\npoltti kummallinen kuumuus sydänalassa. Oli kuin olisi hän tahtonut\nitkeä, mutta ei voinut. Suuri ahdistus valtasi hänet ja hän jupisi\nitsekseen:\n\n\"Herra, vanhurskas Jumala! Onko tämä Sinun työtäsi? Tätäkö tietä\nminun tulee kulkea?\"\n\nJa hänessä nousi taasenkin selittämätön onnettomuuden tunne; hänestä\ntuntui kuin olisi ollut parasta, ettei hän milloinkaan olisi\nsyntynyt, ettei koskaan olisi tullut tietämään mitään elämästä eikä\nkuolemasta, hyvästä tahi pahasta. Poishäipynyt virren sävel tunkeutui\nhäneen kuin tulen polttona.\n\nSilloin nousi äkkiä hänen mieleensä koti, hän ajatteli kaikkia\nnoita lempeitä, levollisia ihmisiä kotona ja hänen hätänsä muuttui\nsanomattomaksi kaipaukseksi. Mielellään kuolisikin! Menisi pois tästä\nkatalasta maailmasta, kunhan vaan saisi kuolla kotona!\n\nHiki juoksi hänen otsaltaan; hän laittoi itsensä kuntoon, astui,\nasteli niin, kuin olisi maa polttanut hänen jalkainsa alla. \"Kotiin,\nkotiin!\" kuului kuiskaus hänen sielussaan; hän näki heidät kaikki\nilmi-elävinä edessään. Ja hän asteli edelleen päiväpaahteessa,\nniin että hikikarpaleet tippuivat hänen kasvoiltaan; hän ei mitään\nhuomannut; hän asteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.\n\n-- -- --\n\nNiels Mikkelsen Hauge tuli heinävinniltä ja laski juuri haravaa\nkädestään välikköön, mennäkseen aamiaiselle, kun hän näki miehen,\nlaukku selässä ja sauva kädessä, saapuvan portille.\n\nHän tunsi tulijan heti. Sehän oli hänen poikansa Hans.\n\nNiels Hauge jäi seisomaan ja katselemaan, kun Hans Nielsen aukaisi\nportin hakasen ja astui pihalle.\n\n\"Älähän, luulenpa --\" virkkoi hän, mutta vaikeni heti ja seisoi\nodotellen.\n\nHans Nielsen pani hakasen varovasti paikoilleen, kääntyi ja astui\nsuoraan eteenpäin.\n\n\"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa, isä\", sanoi hän ja ojensi kätensä.\n\nIsä vastasi tervehdykseen ja katseli poikaansa sinisillä lempeillä\nsilmillään.\n\n\"Hyvää päivää ja tervetuloa kotiin\", vastasi hän.\n\nHän seisoi hetkisen ja laski sitten kätensä irti.\n\n\"Vai tulit sinä kuitenkin\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen katsoi syvästi ja rehellisesti isäänsä.\n\n\"Tulinhan niinkin, isäni\", vastasi hän sävyisästi. \"Minun _täytyi_\ntulla.\"\n\nIsä vaikeni hetkiseksi.\n\n\"Sitä minäkin ajattelin\", virkkoi hän sitten.\n\nSitten molemmat astelivat hiljaisesti tupaa kohden, isä edellä ja\npoika hänen jälessään.\n\nKun he aukaisivat oven, seisoi äiti juuri takan ääressä, pisti ruokaa\npadasta vatiin.\n\nKun hän näki poikansa, päästi hän kauhan kädestään ja löi kätensä\nyhteen, mutta ei sanonut sanaakaan.\n\nPoika tuli häntä kohden, otti äitiään kädestä ja veti hänet luokseen.\n\nÄiti vilkasi isään.\n\n\"Me ymmärsimme sen\", sanoi hän erityisen lempeästi.\n\nHans seisoi nyt, laukku selässä, hymyili ja katseli äitiään.\n\n\"No, Jumalan kiitos!\" sanoi äiti, otti taasen kauhan ja nosti sillä\nruokaa padasta.\n\nIsä oli asettunut istumaan.\n\n\"Panehan laukkusi pois\", sanoi hän. \"Sehän on raskas.\"\n\nHans Nielsen katseli halukkaasti ullakon aukkoa kohden, jossa hänen\nmakuupaikkansa ennen oli ollut.\n\n\"Onhan minulla ollut kannettavana sellaistakin, joka on raskaampaa\",\nsanoi hän.\n\nIsä vilkasi äitiin.\n\n\"Saatpa panna senkin pois\", vastasi isä hiljaisesti.\n\nHans Nielsen huokasi.\n\n\"Saattepa sitten auttaa minua\", vastasi hän.\n\nNyt äiti katseli isää.\n\n\"Onhan se, joka auttaa\", sanoi äiti lämpimin äänin.\n\n\"Meidän on se uskominen\", sanoi isä.\n\nHans Nielsen Hauge tunsi erikoista rauhaa. Hän henkäsi vielä kerran\nsyvään; sitten astui hän ullakkoportaita kohden.\n\nIsä hymyili.\n\n\"Sinä haluat sinne ylös\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen seisahtui portaille.\n\n\"Aivan niin -- siellähän on hyvä olla\", vastasi hän. Sitten astui hän\nportaita myöten, mukanaan laukkunsa.\n\nÄiti katseli kauan hänen jälkeensä. Sitten iski hän silmää isälle.\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos!\" sanoi hän uudelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tullut ilta.\n\nHans Nielsen Haugen entisessä ullakkokamarissa istui hän itse äitinsä\nja sisariensa, Annen ja Kaarinan, kanssa.\n\nIkkuna oli auki tyynenä kesä-iltana; hänen veljiensä äänet kuuluivat\nulkoa, heidän istuessaan ladon sillalla ja puhuessaan hiljaa illan\nviileydessä.\n\nHans Nielsen istui ikkunan edessä olevan pöydän ääressä ja hänen\nedessään oli hänen laukkunsa avattuna; äiti ja sisaret istuivat\ntuoleilla vieressä.\n\nHans Nielsen otti esiin tavaroita laukusta.\n\n\"Tässä on äidille\", sanoi hän. -- Siinä oli pussillinen kahvia ja\nsokuria.\n\nÄiti otti tavarat vastaan hymyillen.\n\n\"Tämä on hyvään tarpeeseen\", sanoi hän.\n\n\"Ja tässä on Kaarinalle.\"\n\nHans otti esille esiliinan, ruskeapohjaisen, punakukkaisen.\n\nKaarina otti lahjansa. \"Rakas Hans\", sanoi hän, mutta ei kehdannut\nesiliinaa koetella.\n\nHans Nielsen katseli Annea, joka istui siinä vähän kalpeana ja aivan\nkuin muissa aatoksissa.\n\n\"Enpä tosiaan tiedä,\" sanoi Hans, \"tarvitsetko sinä tällaista.\"\n\nHän veti esiin toisen esiliinan. Se oli tumma, niin tumma, etteivät\nhe illan hämärässä voineet nähdä oliko se tumman ruskea, vaiko musta.\n\nAnne hymyili vakaata, hiljaista hymyään.\n\n\"No, voinhan toki joskus sen tarvita\", vastasi hän ja otti lahjan\nvastaan.\n\nJa kun hän piti esiliinaa käsissään, tunsi hän, että se oli\nkirkkoesiliina, varmaankin mustaa silkkiä. Hän ravisteli vähän\npäätään ja katsahti äitiinsä. \"Kyllä sinä sitä tarvitset\", sanoi äiti.\n\nTulipa laukusta esiin tupakkakäärö, taas toinen, ja jopa kolmaskin.\n\n\"Koko miesväelle\", sanoi Hans Nielsen ja hymyili.\n\n\"Ei, eihän toki,\" sanoi äiti.\n\n\"Sinähän annat pois kaiken, mitä olet ansainnut\", sanoi Anne\nhiljaisesti.\n\nHans Nielsen katsahti heihin.\n\n\"Niinhän on tarkoituskin\", sanoi hän.\n\nÄiti katsoi häneen kysyvästi.\n\n\"_Sinäkö_ niin sanot\", virkkoi hän. \"Sinähän tahdoit, että jokaisen\ntuli säästää.\"\n\nHans pani kätensä hänen kädelleen ja katseli äitiään lämpimästi.\n\n\"Minä olen tahtonut paljon väärää, äiti\", vastasi hän. \"Mutta nyt\nteen lopun maailmallisista hommista, mitä minuun tulee. Saatpa nähdä,\ntästälähin on oleva toisin, äitiseni, -- Jumalan avulla!\"\n\nHän näytti tyytyväiseltä ja iloiselta.\n\nAnne-sisar katsoi häneen rakkain silmäyksin.\n\nMutta äiti loi silmänsä alas ja toinen sisar, Kaarina, istui\nihmetellen.\n\n\"Aivan niin -- hyvähän se on\", sanoi äiti. \"Mutta täytyypä ansaita\nelääkseen.\"\n\nÄiti katseli Annea aivan kuin tukea odotellen.\n\nHans Nielsen sulki laukkunsa.\n\n\"Mutta minä rupean palvelemaan nyt yksinomaan Jumalaa, äitiseni\",\nsanoi hän varmalla äänellä.\n\n\"Sen voi silti tehdä\", sanoi äiti melkein surullisella äänellä.\n\n\"Ei kukaan voi palvella kahta herraa\", sanoi Hans Nielsen Hauge\nvakavana. \"Se on varma se, äitini.\"\n\nHän oli pannut laukun kiinni ja ripusti sen nyt seinälle.\n\nÄiti katseli alaspäin, neuvottomana.\n\n\"Voineepa niinkin olla\", sanoi hän. Hän sai käsiinsä Annen uuden\nesiliinan ja pyyhkäsi sitä kädellään.\n\nVallitsi hetkisen hiljaisuus. Miesäänet alhaalta ladon sillalta\nkuuluivat uudelleen, toisinaan kuului isänkin karheampi ääni.\n\nÄiti sai nyt rohkeutta. Sellaista ei varmaan isäkään hyväksyisi, jos\nhän saisi siitä kuulla.\n\n\"Uutisviljelys ojan varrella -- jätätkö senkin maatumaan?\" kysyi hän\näkkiä.\n\nHans Nielsen henkäsi kuuluvasti.\n\n\"Olen ajatellut myydä sen\", sanoi hän.\n\nÄiti vaikeni hetkiseksi.\n\n\"Ja mitä teet sen hinnalla?\" kysyi hän sitten.\n\nHans Nielsen hymyili.\n\n\"Kyllähän siihen neuvo keksitään\", vastasi hän. \"Maailmassa on\nkylläkin köyhyyttä.\"\n\n\"Jumala meitä _siitä_ varjelkoon!\" sanoi äiti.\n\n\"Ja muita myös\", lisäsi poika.\n\nTaaskin vallitsi hiljaisuus.\n\n\"Mutta mehiläisesi?\" uskalsi Kaarina kysäistä.\n\n\"Ne me pidämme\", vastasi Hans. \"Niistä voi paljon oppia\", lisäsi hän.\n\"Ne lentävät kauas, mutta tulevat aina kotiin ja tuovat, mitä ovat\nkoonneet.\"\n\n\"Lakkaatko siis tekemästä työtä?\" kysyi äiti, melkein hätääntyneenä.\n\n\"En, äitiseni\", vastasi Hans Hauge. \"Nythän me vasta rupeammekin\ntyöhön -- me kaikki.\"\n\nÄiti katseli häntä.\n\n\"Rupeatko sinä nyt meitä auttamaan?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti me nyt kaikki autamme\", vastasi poika.\n\nÄiti nousi ylös.\n\n\"Täytyypä ajatella tulevaisuutta\", sanoi hän ja huokasi samalla.\n\n\"Ja ijäisyyttä -- ensiksi\", vastasi poika.\n\n\"Aivan niin, siinä olet oikeassa\", sanoi äiti sävyisästi. Hän otti\nsaamansa lahjan ja asteli hiljaisesti portaita alas.\n\nNuo kolme nuorta jäivät vielä istumaan.\n\nHans Nielsen katseli lempeästi molempia sisariaan.\n\n\"Me teemme kyllä työtä!\" sanoi hän.\n\n\"Sitä kyllä saamme tehdä\", vastasi Kaarina ja nousi seisomaan.\n\nHans Nielsen katseli häntä.\n\n\"En minä nyt aivan sitä tarkoittanut\", sanoi hän. \"Sinä ymmärrät\nminua kyllä, Anne\" -- hän katseli toista sisartaan, joka myös nousi\nylös lähteäkseen.\n\n\"Luulenpa ymmärtäväni\", vastasi tämä.\n\nNuo kolme sisarusta menivät alas yksi kerrallaan, ja sitten ulos\nhiljaiseen kesäiltaan.\n\nMutta kun Hans Nielsen Hauge näki sisarensa Annen yksinään menevän\naittaan päin, aivan kuin hän olisi jotakin odottanut, seurasi Hans\nhäntä.\n\nAnne kääntyi veljeään kohti kuullessaan tämän tulevan.\n\n\"Rakas Hans\", sanoi hän ja veli huomasi hänen lempeän silmäyksensä\nhämärässäkin.\n\n\"Niin\", sanoi Hans ja seisoi aivan sisarensa vieressä.\n\n\"Sinä olet aivan oikeassa\", jatkoi Anne. \"Mutta menettele hellävaroin\näidin suhteen -- tiedäthän, että hänellä on niin herkkä mieli.\"\n\nHans Nielsen katsoi sisartaan.\n\n\"Sen otan kyllä huomioon\", sanoi hän.\n\n\"Niin, kyllähän sen tiedän\", vastasi sisar. Ja molemmat kävelivät\nhitaasti edelleen vainion aidan luo, johon he jäivät seisomaan illan\npitkän ja puhumaan hiljaisesti hyvistä asioista, tuo nuori mies ja\ntuo nuori nainen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nOli joulu 1795.\n\nPienessä tuvassa, joka oli jonkun matkaa tieltä metsän keskellä Tunen\nja Varteigin pitäjäin rajalla, laulettiin. Yhteistä yksiäänistä\nlaulua. Ja pitkin kapeata talvitietä, joka valtatieltä johti tuvalle,\nkulki talviasuun pukeutunutta kansaa, miehiä ja naisia, useimmat\nmustissa puvuissa.\n\nPienen tuvan ovi oli auki talvipakkasesta huolimatta; oli tungosta\novella ja moni seisoi ulkopuolella.\n\nNyt loppui virsi ja vähän sen jälkeen rupesi joku mies puhumaan\nkovalla äänellä. Ääni vapisi itkuisesta onnesta; tuon tuostakin\nkuului se kuin huutona; sitten se aleni melkein kuiskaukseksi, joten\npuhetta eivät ulkonaolijat voineet kuulla. Ja kun puhe loppui, kuului\nmoniääninen huokaus hiljaisuudessa.\n\nÄsken kääntynyt seebergiläinen, Kristen Gleng, siellä piti\nherätyssaarnaa Tunen ja Varteigin pitäjäin kansalle.\n\nNe jotka eivät mahtuneet sisälle, seisoivat ulkona, kädet ristissä.\nIhmiset olivat tulleet pitkäin matkain takaa näkemään ja kuulemaan\ntätä ensimäistä elävän Jumalan todistusta kuolleena aikakautena.\n\nVuosikausia he olivat isonneet ja janonneet sitä Jumalan sanaa,\njoka voisi ravita heidän sielunsa. Vuosikausia he olivat käyneet\nkirkossa ja tulleet sieltä tyhjinä takaisin. Sillä mitään he\neivät olleet siellä tunteneet Jumalan vihan voimasta enempää kuin\nhänen armoaurinkonsa paisteesta ihmisten yli. Eivät he olleet\ntunteneet mitään sellaista, joka olisi saanut heidät itkemään\ntahi kauhistumaan; eivät he olleet nähneet Vapahtajaa, eivätkä\ntunteneet hänen verensä voimaa. Ainoastaan tyhjiä kehoituksia ja\nhyviä neuvoja, jotka he unhottivat heti kun pappi oli vaiennut. Ja\nympärillä elettiin kevytmielisesti ja synnissä, papista ja raamatusta\nhuolimatta.\n\nMutta tänään olivat tulleet tänne kaikki ne, jotka tunsivat janoa\nsielussaan; sillä kautta koko seudun oli kuin kulovalkeana levinnyt\ntieto, että nyt oli pappi Seeberg, ainoa, joka totuudessa harrasti\nkääntymystä ja armon saantia, tuomittu viralta ja erotettu kirkosta\nkuin rikoksen tekijä, uskonsa vuoksi. Ja heti olikin semmoinen ihme\ntapahtunut, että miehet, jotka ennen olivat synnin orjia ja elivät\nhimojensa mukaan, eivät enää tahtoneet elää ilossa hekumallisen\nmaailman kanssa, vaan pestä syntinsä Karitsan veressä ja tulla\nJumalan iloisiksi ja lunastetuiksi lapsiksi.\n\nNiinpä Kristen Gleng, soittoniekka, tuo juoppouteen ja kaikkeen lihan\nhimoon vaipunut mies, oli hyljännyt maailman ja eli nyt onnellisena\nJumalassa. Myöskin Puukenkä-Ingebrigt, tuo omituinen mies, jonka\nmielen ja tunnon saatana oli hämmentänyt, eli nyt Jumalan armon\nvapahtamana. Olihan siellä Klaus Tolvsenkin Lundeplatsista ja monia\nmuita ymmärtäväisiä ihmisiä hänen mukanaan, jotka kaikki olivat pappi\nSeebergin lohtuna hänen kärsiessään viattomasti kuin Kristus ja hänen\napostolinsa, mutta joka ei tahtonut luopua oikeasta, vainosta ja\nkärsimyksistä huolimatta, sillä Kristuksen haavoissa oli lunastus ja\nhänen verensä oli ilon juoma ijankaikkisuudesta.\n\nNiinpä nyt he kaikki olivat tulleet ja istuivat pienessä tuvassa\nkuunnellen tahi seisoivat ulkona lumessa, kädet ristissä odottaen\nsitä voimaa, jonka tuleman piti.\n\n-- -- --\n\nTulipa mies hiljalleen ajellen Varteigista päin. Hevosella oli pienet\nkulkuset ja itse istui hän kuormalla. Lumi narisi hevosen hiljalleen\njuostessa. Mies istui ja löi tavan takaa piiskalla lumikinoksiin,\nsiinä tullessaan.\n\nTiellä vallitsi hiljaisuus; ei ketään ollut kulussa eikä tullut\nvastaan. Metsä tien kahden puolen oli lumesta raskaana. Pellot,\nsikäli kuin niitä oli, olivat heleän valkoiset ja autiot. Ajaja istui\nsyviin mietteisiin vaipuneena, melkein tietämättä, että aika kului\nhänen siinä piiskalla lumeen läimähytellessään ja että hänen kuohuva\nsielunsa siten sai lepoa.\n\nMutta nuo syvät ajatukset tulivat ja menivät; ne loppuivat ja\nalkoivat taas, ajatukset Jumalasta, elämästä ja ijankaikkisuudesta.\n\nHevonen, joka koko ajan oli juosta hölkytellyt, hiljensi äkkiä\nkulkuaan, katseli sieraimiaan pärskytellen ympäriinsä ja rupesi\nkävelemään. Se höristeli korviaan ja käveli edelleen.\n\nSe oli saapunut tienhaaraan, josta tie kääntyi tuolle pienelle,\nmetsässä olevalle tuvalle.\n\nKuormalla istuja rupesi tarkkaavaiseksi hevosen ruvettua kävelemään;\nnyt hän katseli ympärilleen, ohjaksiin tarttuessaan.\n\nMiksikä tuolla pienellä tuvalla oli niin paljon kansaa?\n\nHän istui, katseli ja kuunteli. Sitten hän äkkiä ymmärsi kaiken.\nSillä huhut, mitkä kylillä liikkuivat Seebergistä ja hänen\nuskovaisistaan, oli hänkin kuullut.\n\nHän kuuli tuon kuuluvan, innostuneen äänen rukoilevan tuolla sisällä;\nhän pidätti tienhaarassa hevosensa, astui reestä, sitoi hevosen\naitaan, tyhjensi säkistä hevoselle syötävää ja pani sitten tyhjän\nsäkin hevosen selkään.\n\nSitten meni hän verkalleen ylös tuvalle johtavaa tietä ja seisahtui\nmiesten keskelle ulkosalle.\n\nPari heistä nyökkäsi vakavasti tervehdykseksi. He olivat hänet\ntunteneet. Sitten he taasen seisoivat hartaina ja katselivat\nalaspäin, kädet ristissä.\n\n\"Sillä kuten häntä vainotaan, siten sinuakin vainotaan, jos\nvastaanotat armon Jeesuksen veressä\" -- kuului tuolta sisältä.\n\nHans Nielsen Hauge kuunteli ja pani kätensä ristiin kuten muutkin.\nSanat, mitkä hän kuuli, olivat kuin Jumalan erikoisesti hänelle\nsanomat.\n\nJa hän painoi päänsä alaspäin.\n\nSitten taasen kuului tuolta sisältä:\n\n\"Seuratkaamme siis, rakkaat, rakkaat ystävät, paimentamme, jonka\npetolliset opettajat ja profeetat ovat heittäneet ulos; sillä hänen\nluonaan on armo löydettävissä ja Jumalan sana puhtaana ja selkiänä.\nSeuratkaamme Jumalan valitsemaa, vaikka ei hänellä enää olekaan\npappilaa, missä asuisi, eikä saarnatuolia lain mukaan; mutta armoa\nKristuksen veressä ei kukaan voi häneltä ottaa pois. Rakkaat, kalliit\nystäväni! Pysykäämme hänen veljinään Herrassa että hänen kanssaan\nyhdessä voisimme juoda Karitsan verta autuudeksi ja kiittää Herraa\nijankaikkisesti!\"\n\nHans Nielsen Hauge tunsi kuin pistoksen siinä kädet ristissä\nseisoessaan.\n\nPaimen, tuo Jumalan valittu, oli puhujalle ainoana Vapahtajana.\nSellaisen sanan käyttäminen syntisestä ihmisestä, vieläpä papista,\njoka oli virastaan pidätetty virkavelvollisuutensa rikkomisesta,\ntuntui hänestä Jumalan pilkkaamiselta. Mutta hän oli vaiti ja taasen\nkuului tuo ääni sisältä, Kristen Glengin käheä juopporatti-ääni:\n\n\"Ja iloitkaamme ja riemuitkaamme että saamme kärsiä hänen kanssaan,\nhänen, joka kärsii viattomasti kuten Kristus ja hänen apostolinsa\n-- että me voisimme heidän kanssaan kerran kokoontua Karitsan\nvalta-istuimen ympärille!\"\n\nKristen Gleng vaikeni -- hiljaisuudessa kuului tuolta sisältä\nraskaita huokauksia. \"Minun syntini, minun syntini!\" kuului jonkun\nvanhan ihmisen vapiseva ääni.\n\n\"Syntisi!\" huudahti nyt Kristen Gleng. \"Yksi ainoa pisara Karitsan\nverta on kylliksi pesemään pois kaikki sinun syntisi! Kuka voi seisoa\nomien tekojensa varassa? Sinä houkka! Kristus itse tekee hyvät työt\npuolestamme -- muutenhan kaikki menehtyisimme helvetin vaivassa. Ei\nsuurempaa syntistä löydy kuin mitä minä olen ollut. Ja synti elää\nvieläkin lihassani, sen tunnustan vapaasti Jumalan ja teidän kaikkien\nedessä. Mutta mitäpä merkitsee nyt syntini! Olen pessyt itseni\nKaritsan veressä nyt, huomenna ja joka päivä. Mitäpä siis synnistäni?\nAinoastaan suuri syntinen saa suuren armon, te hullut! Kiittäkää\nsiis Jumalaa siitä, että olette syntisiä ihmisiä, jotta voitte tulla\nosallisiksi Jumalan armosta! Minä pukeudun Kristuksen haavoihin kuin\nhääpukuun. Ellei sinulla sitä ole, heitetään sinut ulos Karitsan\nhäistä ikuiseen vaivaan!\"\n\nHans Nielsen Hauge katseli lähellä seisovia, mutta ei kukaan\nvastannut hänen katseeseensa.\n\nSitten hän surullisesta ravisti päätään, kääntyi ja meni hitaasti ja\nhiljaisena takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta mennessään\npäätielle johtavaa polkua kuuli hän tuon laulavan yksitoikkoisen\näänen, joka jatkui tuolla sisällä tuvassa, kuin painostuksena\nrinnassaan ja tunsi melkein halua ruveta itkemään; niin valtavaa\nsurua hän tunsi.\n\nHän päästi hevosen hiljalleen irti, istui kuormalle ja ajeli kotia\nkohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana yönä ei Hans Nielsen Hauge nukkunut.\n\nHäneen oli tullut suuri ahdistus siitä, mitä hän oli nähnyt ja\nkuullut.\n\nKoko syksyn ja talvenkin aikana oli hän hiljaisena toiminut talon\naskareissa muiden mukana. Ahkerasti oli hän käynyt kirkossa ja\nahkerasti lukenut sekä raamattua että vanhoja postilloja. Oli\nmyöskin tavan takaa muiden kanssa kylällä puhunut hengellisistä\nasioista, mutta enimmäkseen oli hän saanut osakseen pilkkaa, joka oli\nsaattanut hänet yhä syvemmin näkemään vallitsevan kevytmielisyyden ja\nturmeluksen.\n\nNäinä kuukausina kotona ollessaan oli hänelle yhä enemmän selvinnyt\nkuinka tarpeellista olisi, että joku ilmestyisi, joka voisi tässä\nsaada toimeen muutoksen. Että hän itse olisi kutsuttu vaikuttamaan\nJumalan valtakunnan hyväksi, sitä hän ei hetkeksikään tullut\najatelleeksi. Hänessä itsessään riehui vielä taistelu lunastuksesta\nja kadotuksesta, ja joka ilta rukoili hän nöyrästi, että Jumala\nlöytäisi hänet armon arvoiseksi. Sitä suurempaa surua tuotti hänelle\nkuulla, että Kristen Gleng ja hänen joukkonsa pitivät helppona asiana\nsitä, josta hän hikoili tuskan hikeä, ja että heille oli niin helppoa\nnähdä sekä itsensä että muut lunastetuiksi, kaikesta synnistä ja\npuutteellisuudesta huolimatta.\n\nJa Hans Nielsen Hauge väänteli ristissä olevia käsiään ja hikoili\ntuskan kylmää hikeä tuona yönä, ajatusten kiivaasti ajellessa\ntoisiaan.\n\nEhkäpä olikin niin, että muutamat oli Jumala valinnut autuuteen,\nheidän julkisynneistään ja huonoudestaan huolimatta, samalla kun\ntoiset siitä huolimatta, kuinka paljon he sydämissään huokailivatkaan\narmoa saadakseen, olivat määrätyt Jumalan valtakunnasta\nulossuljettaviksi.\n\nEikö ollutkin raamatussa, että \"monta on kutsuttu, mutta harvat ovat\nvalitut.\"\n\nVoihan siis tapahtua että hän, Hans Nielsen Hauge, vaikkapa hän\nharrastikin hyvää ja vaikka hän muisti Jumalaansa öin, päivin, ei\nkuitenkaan koskaan saisi nähdä Hänen kasvojaan, ei koskaan saisi\nmaistaa autuuden iloa, samalla kun Kristen Gleng, Puukenkä-Ingebrigt\nja muut olivat Jumalan ijankaikkisella päätöksellä valitut! Ja Hans\nNielsenistä tuntui kuin olisi raskas mylly jauhanut hänen rinnassaan\nja hän kohotti molemmat ristissä olevat kädet silmilleen ja alkoi\nkuuluvasti nyyhkyttää.\n\n\"Ikuinen vaiva, ikuinen vaiva\", kaikui hänen sisällään. Hän tunsi\nkylmän hien peittävän koko ruumiinsa. Sitten hän yht'äkkiä sai levon.\nJos Jumala niin oli päättänyt, oli hänen kärsittävä; silloin tahtoi\nhän nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle, silloin tahtoi hän mennä pois\nJumalan kasvoin edestä ja sanoa: \"Siunattu ollos Sinä, joka minut\nkiroat. Minä olen Sinun luomasi. Sinähän minut loit; tahdon kärsiä\nvaivani ja rangaistuksen synneistäni. Tapahtukoon Sinun tahtosi!\"\n\nJa hän rukoili hiljaa: \"Isä meidän, joka olet taivahissa\", ja hän\ntunsi saavansa rauhan, jommoista hän ei koskaan sitä ennen ollut\ntuntenut; hän tunsi olevansa elävän Jumalan käsissä, ainoastaan\nHänen; Jumala sai nyt tehdä hänelle, minkä Hän parhaaksi näkisi.\n\nSellaisena Hans Nielsen Hauge nukahti sinä yönä aamun valjetessa,\nkädet ristissä kasvoillaan, Jumalan köyhimpänä luomuksena, Jumalan ja\nLuojan huomaan. Mutta kun hän nousi ylös ja näki auringon paistavan\nja selvästi muisti kaikki, mitä hän edellisenä päivänä oli kuullut,\ntunsi hän suurta mielipahaa.\n\nEnsiksikin esipappi Seebergiä kohtaan siitä, että tämä oli puhunut\ntällaista näille maailman lapsille, joten he eivät ymmärtäneet mikä\noli Jumalan laki ja tahto, ja joka esiintyi viattomasti kärsivänä,\nkuten itse Kristus ja hänen apostolinsa, vaikka hän tiettävästi oli\nmenetellyt omavaltaisesti ja tottelemattomasti esimiehiään kohtaan.\n\nToiseksi oli hän sydämestään pahastunut myöskin Kristen Glengiin,\njoka, vaikka hän oli kurja mies, luuli olevansa kutsuttu Jumalan\nantamaksi opettajaksi maailmaan.\n\nMutta hän ei puhunut mitään vanhemmilleen eikä sisaruksilleen siitä,\nmitä hän oli kokenut. Hän hoiteli talon töitä kuten ennenkin ja\nvaikeni.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin ajoi hän metsästä kotiin halkokuormaa.\nSilloin tapasi hän tiellä kolme vastaan tulevaa miestä. He olivat\nkaikki juovuksissa ja heidän joukossaan oli Kristen Gleng. Hans Hauge\nsäpsähti tämän nähdessään. Hän seisautti hevosensa heidän mennessään\nohitse.\n\n\"Jumalan rauhaa, Kristen Gleng!\" sanoi hän.\n\nKristen Gleng seisahtui tylsänä ja tuijottavana.\n\n\"Jumalan rauhaa Kristuksessa, rakas veli\", sanoi hän verkalleen ja\nniiskotellen.\n\n\"Käänny, Hans Hauge!\" Hän tuli Haugea kohden hoiperrellen. \"Käänny,\nettä syntisi pyyhitään pois --\", hän nikotteli taaskin ja huojui\nseisoessaan.\n\nSitten alkoi hän veisata virttä venytellen.\n\nHans Nielseniä puistatti sisällinen vilu. Hän läimähytti hevosta ja\najeli edelleen.\n\nJa hänen takanaan nuo kaksi muuta kävivät käsiksi Kristen Glengiin.\n\n\"Tule nyt, veli\", kuuli hän heidän sanovan.\n\nMutta kun Hans Nielsen Hauge sinä päivänä tuli kotiin, oli hän sangen\nkalpea kasvoiltaan.\n\n\"Viluttaako sinua?\" kysyi isä.\n\n\"Viluttaa\", vastasi hän.\n\n\"Minulla on mielessä jotakin perin surullista\", sanoi hän.\n\nIsä katseli kysyvästi häneen.\n\n\"Minä näin Kristen Glengin ja kaksi hänen veljeään Kristuksessa!\" --\njatkoi hän -- \"ja he olivat kaikki humalassa.\"\n\nNiels Mikkelsenin kasvot tummenivat.\n\n\"Vai sitä tietä se siis menikin\", mutisi hän itsekseen.\n\n\"Niin käy kun on sellainen meno\", sanoi äiti ja huokasi.\n\n-- -- --\n\nKevätpuolella kehittyivät seebergiläis-veljet vielä ikävämmiksi.\nPappi itse kuljeskeli kylillä kansaa yllyttämässä. Ja kaikkialla,\nmissä hän kulki, ilmoitti hän olevansa Jumalan vuoksi vainottu.\n\nHans Nielsen vaikeni koko ajan tuota kuullessaan. Mutta eräänä\nmaaliskuun päivänä päätti hän puhua suunsa puhtaaksi.\n\nKolmen muun vakaan miehen kanssa lähti hän papin asunnolle hänelle\nsuoraan puhuakseen. Mutta pappi Seeberg, joka ymmärsi minkä tähden\nnuo neljä miestä tulivat, vastasi ettei hän voinut ketään vastaan\nottaa.\n\nNoiden neljän miehen täytyi siis mennä kotiin, saamatta asiataan\ntoimitetuksi. Mutta Hans Nielsen, joka oli tehnyt vakaan päätöksen\nettei hän jättäisi asiata, sanomatta papille mielipidettään, käytti\nkaksi päivää kirjoittaakseen kirjeen, jonka hän saikin valmiiksi\nja lähetti pappi Seebergille maaliskuun 24 päivänä 1796. Tässä\nkirjeessään kirjoitti Hans Nielsen Hauge muun muassa:\n\n    'Niinpä siis pyydän teidän hyväarvoisuuttanne Jumalan edessä\n    ajattelemaan, että sen ihmisen, joka, kuten tekin, on osottanut\n    rakkaudettomuutta lähimmäisiään kohtaan ja monella tavalla\n    suuresti rikkonut Jumalan ja kuninkaan lakia, ei tule ylpeydessä\n    ajatella kärsivänsä viattomasti kuten Kristus ja hänen\n    apostolinsa, silloin kun hän teoistaan saa rangaistuksen.'\n\nKirjeeseensä ei Hauge saanut mitään vastausta; mutta sitä hän\nei ollut odottanutkaan, koskapa pappi Seeberg oli aikaisemmin\nkieltäytynyt ottamasta vastaan häntä ja kylän muita miehiä. Hänelle\nriitti, kunhan sai sanotuksi sen, mikä sydämellä oli.\n\nOli tullut kevät vuonna 1796.\n\nHuhtikuun ensi päivinä oli kevätkyntö alettu Haugen talossa.\n\nSää oli ihana; sinertävä ilma ja auringon paiste päilyi mäillä. Lumi\noli aikoja sitten sulanut; ainoastaan siellä täällä metsässä ja\nläiskinä vainioilla oli sitä vähäisen jäljellä. Purot olivat suuret\nja harmaat kevätvedestä; Glommen-järvi tulvehti.\n\nRouta oli sulanut maasta sekä pelloilla että niityillä; ensimäinen\nkottarainenkin oli saapunut; varikset kuljeskelivat joukolla auran\nvakoja pitkin; aamuin ja illoin kuului lintujen laulua; sekä\nviheriävarpunen että leppälintu sirkuttivat onnekasta, toivorikasta\nviserrystään puiden oksilta.\n\nOli huhtikuun 5:s päivä.\n\nHaugen talon vainioilla, rakennusten pohjoispuolella, oli Hans\nNielsen Hauge kyntämässä. Hän tunsi sinä päivänä itsensä niin\nonnelliseksi ja mieleltään keveäksi; oli eloa ja auringon paistetta\nympärillä; hänestä tuntui kuin kaikki nyt versoaisi.\n\nSiinä auran jäljessä käydessään, hevosen vetäessä ja maan kamaran\nharmaina turpeina auran siivestä kaatuessa, lauloi hän. Hän lauloi\ntuttua virttä: \"Jeesus, sun kanssasi olla ma tahdon.\" Ei hän laulanut\nkaikuvasti, jotta muut sen kuulisivat, vaan hiljaisesti ja aivan kuin\nitsekseen, sydämen syvimmästä pakosta. Ja hänestä tuntui kuin olisi\nkoko luonto hänen ympärillään laulanut mukana; oli kuin kaikki tänä\npäivänä olisi pitänyt Jumalan juhlapäivää.\n\nKulkiessaan oli hänen helppo hengittää. Hän tunsi erikoista rakkautta\nkaikkia ihmisiä kohtaan. Kunpa hän voisi tehdä heille kaikille\njotakin hyvää!\n\nHän lauloi kovemmin, itse sitä huomaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi\nhänen täytynyt riemuita ympärillään kuuluvan linnunlaulun mukana;\nhänestä tuntui kuin kaikki maa olisi kiittänyt Herraa.\n\nHän oli lopettanut ensimäisen säkeistön ja henkäsi syvään. Hevonen\noli seisahtunut; oli käännyttävä; mutta Hans Nielsen jätti ohjakset\nja auran. Hän katseli huikaisevaa kevätaurinkoa kohden -- ja hänestä\ntuntui kuin olisi hän katsellut Jumalan säteilevään silmään; hän\nkatseli metsiä ja laajoja vainioita, ja hän tunsi itsensä niin\nkeveäksi kuin tahtoisi hän liidellä; hänen mielessään tuntui niin\nihanalta, että hän tuskin tiesi, missä olikaan. Sitten lauloi hän\nkuuluvalla äänellä ja onnellisena:\n\n    Vahvista varmaksi sielu ja mieli,\n    että mä nään, mitä Henkesi voi!\n    Aukaise, Herra, mun puheeni kieli,\n    johda ja ohjaa mua heikkoa, oi!\n    Itseni, kaikkeni annan mä sulle,\n    kunpa vaan Sinussa olla mä saan;\n    Silloin ei vaaroja sieluuni tulle,\n    joita en voisi mä karkoittaa.\n\nSitten lakkasi Hans Hauge äkkiä laulamasta. Hän seisoi siinä\nkalpeana, nuorekkaat kasvot kirkastuneina; kädet olivat hänen\ntietämättään ristissä, käsivarret hieman eteenpäin ojennettuina.\n\nSuun ympärillä oli onnekas hymy; hän kuiskaili itsekseen\ntietämättään, mitä sanoi. Oli kuin hän nyt yhdellä kertaa olisi\ntuntenut Jumalan läsnäolon; koko hänen ruumiissaan vavahti autuas\ntuntemus yliluonnollisesta rauhasta; oli kuin olisi hän kuullut\nJumalan äänen aivan lähellä ja nyt joka hetki odottaisi näkevänsä\nVapahtajansa kasvot.\n\nEi hänellä ollut tietoisuutta ajasta eikä paikasta. Kaikki ulkonainen\noli kadonnut; sielu vaan tapasi sielun; oli kuin uusi elämä olisi\nsyntynyt, oli kuin kukka olisi puhjennut kuolleesta maasta.\n\n\"Oi, Jumalani, Jumalani!\" huudahti hän itsekseen ja painoi ristissä\nolevat kätensä rintaansa vastaan.\n\nSilloin oli kuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt suuren rauhan hänen\nmieleensä; hän hengitti monet kerrat syvään, aivan kuin heräten;\nhän tiesi taaskin, missä oli ja katseli ihmetellen ympärilleen. Ja\nhänestä tuntui kuin olisi hän saapunut kotiin pitkällisen poissaolon\njälkeen, sanomattoman onnellisena; hän tunsi olevansa onnellisempi\nkuin muut ja haluavansa mielellään tehdä muille hyvää ja ottaa heidät\nmukaansa autuuden maahan.\n\nHän henkäsi taaskin syvään ja ihmetteli, ja surunvoittoisin mielin\ntunsi hän jälleen kaikki ympärillään olevat esineet.\n\nTuossa seisoi hevonen; se katsoi taaksepäin häneen odotellen. Tuossa\noli kotitalo; tuolla kaikki ihmiset syntineen ja suruineen ja vihdoin\nkuolema!\n\nJa hänestä tuntui siltä, että heidän elämänsä ja ilonsa oli\nainoastaan elämää tuskassa ja ainoastaan hetkellistä iloa, siihen\nijankaikkiseen elämään ja siihen autuaalliseen iloon verraten, mitä\nhän nyt tunsi mielessään. Ei maailmassa mikään ollut minkään arvoista\ntähän sanomattomaan autuuteen verraten.\n\nJa hän ihmetteli; hän ei voinut käsittää, että hänessä aikaisemmin\noli palanut halu tämän maailman asioihin, ja hänestä tuntui kuin\nolisi hän voinut lyödä itseään siitä, että hän oli laiminlyönyt\npalvella rakasta ja yli kaiken hyvää Jumalaa, joka oli hänelle suonut\nosallisuuden taivaalliseen valtakuntaansa.\n\nTällaisena hetkenä ei hän enää voinut tehdä työtä; aura sivuttain\nkäännettynä ja hevonen ohjakset irrallaan ajoi hän pihaan, riisui\nhevosen ja meni kamariinsa. \"Joko on valmista?\" kysyi äiti hänen\nmennessä ohitse. \"On täksi päiväksi\", vastasi hän. Sitten meni hän\nedelleen portaita ylös ja heittäytyi vuoteeseensa. Silloin tunsi\nhän kaikkien jäsentensä vapisevan. Mutta samalla kertaa tunsi hän\nonnellista, leppoisaa rauhaa, joka sai hänet unhottamaan kaiken muun.\n\nSilloin rukoili Hans Nielsen Hauge Jumalaansa. Rukoili kaikkien\nniiden puolesta, jotka olivat vajonneet pahuuteen, että Jumala\narmossa viivyttäisi rangaistustaan, että he voisivat tulla\nkääntymykseen.\n\nJa hän kuuli sielunsa korvalla Jumalan äänen, joka vastasi hänen\nrukoukseensa:\n\n\"Kenenkä minä lähetän kutsumaan minun suurelle ehtoolliselleni,\nkutsumaan kaikilta kulmilta, pohjoisesta ja etelästä, idästä ja\nlännestä?\"\n\nHänen rintansa kautta kulki kuin tulen poltto, hänen siinä maatessaan\nkädet ristissä rinnalla ja silmät auki. \"Herra, lähetä minut!\"\nkuiskasi hän. Ja hän tunsi samalla, että hän voisi vaikkapa kuolla\npelastaakseen yhden ainoankin sielun.\n\nSitten puhui taasen Jumalan ääni, tällä kertaa aivan kuin hänen\nomasta sisimmästään:\n\n\"Sinun pitää tunnustaa minun nimeni ihmisten edessä, kehoittaa heitä\nkääntymykseen ja etsimään minua, niin kauan kuin minä olen läsnä, ja\nsinun tulee liikuttaa heidän sydämiään niin, että he voisivat kääntyä\npimeydestä valkeuteen.\"\n\nHans Hauge ummisti silmänsä.\n\n\"Niin, aivan niin, Herra!\" kuiskasi hän ja jäi kauaksi aikaa siten\nmakaamaan.\n\nKun äiti tuntia myöhemmin tuli ylös, nukkui hän. ja äiti ihmetteli\nlapsen hymyä nukkuvan poikansa kasvoilla.\n\nÄiti herätti hänet.\n\n\"Sinäpä nukut hyvät päivällisunet\", sanoi hän.\n\nHans katsahti ihmetellen ympärilleen. Sitten hän muisti kaikki\nja hymyili. \"Aivan niin, äitiseni\", vastasi hän. \"En ole pitkiin\naikoihin niin makeasti nukkunut.\"\n\n\"On mainio ilma\", sanoi äiti.\n\n\"Niinpä on -- oikein siunattu ilma\", sanoi Hans Nielsen Hauge ja\nnousi hymyillen istumaan.\n\n\"Onpa silloin aika tarkoin käytettävä että saadaan vilja maahan\",\nsanoi äiti.\n\nHans Nielsen istui kuten ennenkin, onnellisesti hymyillen.\n\n\"Niinpä niin; nyt on Jumalan siemen kylvettävä\", sanoi hän, \"ja minä\ntulen käyttämään tarkoin aikani.\"\n\nÄiti katseli alaspäin, puhumatta mitään.\n\nJa Hans Hauge tunsi palavaa halua tarttua hänen käsiinsä ja\nkertoa hänelle kaikki, jotta hänkin voisi tulla uskovaiseksi ja\nonnelliseksi, kuten Hans itsekin oli, mutta samalla oli kuin hän ei\nolisikaan mitään tuntenut ja hän tunsi itsensä äkkiä varsin ujoksi.\n\nNiinpä vaikeni hän, pani verkalleen takin päällensä ja meni taas\ntyöhönsä. Mutta siinä päivän pitkään kyntäessään tunsi hän koko ajan\nvastustamatonta halua puhua kaikille autuutensa asiasta; hänestä\ntuntui kuin olisi jokainen hetki, minkä hän uhrasi tämän maailman\nasioille, korvaamaton synti ja vahinko; sillä milloin tahansa voi\njoku sielu mennä pois ennen kääntymystä.\n\nNiinpä hän ei enää voinutkaan olla puhumatta läheisilleen asiastaan;\nvaan heti kun aurinko oli laskenut ja työ lopetettu pyysi hän\nillallisen jälkeen molempia sisariaan, Kaarinaa ja Annea, tulemaan\nkanssaan.\n\nSisaret nousivat ylös ja seurasivat häntä ihmetellen.\n\nSitten kulkivat he kaikki hänen osottamaansa tietä vainioiden poikki\nsille pellolle, jota hän sinä merkillisenä päivänä oli kyntänyt.\n\nSiihen seisahtui Hans Nielsen Hauge.\n\nHän tarttui kummankin sisarensa käteen ja hänen silmissään oli\njotakin erikoisen lempeätä.\n\n\"Ainoastaan erään seikan tahdoin sanoa\", sanoi hän lämpimällä\näänellään. \"Minä uskon saaneeni rauhan Jumalani kanssa; jotta, jos\nminä tänä yönä kuolisin, menisin minä autuuteen. Kunhan voisin siellä\ntavata teidät molemmat.\"\n\nMolemmat sisaret olivat hämmästyksissään ja vaikenivat.\n\nSitten Anne yhtäkkiä rupesi itkemään: \"Jumala antakoon meille\narmonsa, että niin tapahtuisi\", sanoi hän. Ja kun toinen sisar\nkatsahti ylös oli hänenkin silmänsä kyynelissä. Mutta Hans Nielsen\nHauge silitteli Anne-sisarensa kättä tavan takaa.\n\n\"Tehkäämme työtä siinä mielessä\", sanoi Hans iloisesti.\n\nJa nämä kolme sisarusta kävelivät kauan vainioilla sinä kevätiltana.\n\n\"Missä te olette olleet?\" kysyi äiti, kun he tunnin kuluttua\npalasivat.\n\n\"Me olemme kyntäneet ja kylväneet\", vastasi Hans Nielsen Hauge ja\nkatseli hymyillen sisariaan.\n\nJa hekin hymyilivät.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nKevät edistyi.\n\nHans Nielsen Hauge kävi työssään, kuten ennenkin. Ei hän puhunut\nkenellekään omaiselleen ihmeellisestä kokemuksestaan tuona\nkevätpäivänä; mutta koko hänen olennostaan ilmeni rauhan ja hiljaisen\nonnen piirre, minkä kaikki huomasivat.\n\nÄiti tämän parhaiten huomasi. Kun hän säännöllisesti puuhasi talon\nmonissa askareissa ja oli usein huolissaan että kaikki menisi\njärjestyksessä tuossa suuressa talossa, jossa oli paljon ihmisiä,\noli hänen vaikeata käsittää mitenkä hänen poikansa päivä päivältä,\nviikko viikolta voi käyskennellä niin hiljaisena ja niin onnellisesti\nhymyillen.\n\n\"Mistä sinä olet niin iloinen?\" kysyi hän eräänä päivänä, kun Hans\ntuli työstään tupaan juomaan.\n\n\"Iloitsen Jumalan armosta, äitini\", vastasi hän.\n\nÄiti vaikeni.\n\n\"On kuin joisin elävää vettä\" sanoi Hans. Hän laski astian kädestään\nja seisoi, katsellen äitiään.\n\n\"Niin, Jumalan armo on suuri\", vastasi vihdoinkin äiti. \"Mutta maa on\nkuitenkin täynnänsä surua ja syntiä.\"\n\n\"Mutta sitä ei ole taivaassa, äiti\", vastasi Hans Nielsen Hauge.\n\nÄiti vaikeni taaskin ja rupesi jotakin hommaamaan. Ei hän voinut\nväitellä enempää pojan selvän järjen ja selvien, lyhyitten vastausten\nvuoksi. Ne tekivät hänet kuin aseettomaksi.\n\nMutta vähän ajan kuluttua sanoi äiti:\n\n\"Mutta etkö sinä nyt ole maan päällä, Hans?\" Hän ei katsonut poikaan\npuhuessaan.\n\nNyt poika oli hetkisen vaiti.\n\nHän tuli ajatelleeksi äidin hyvyyttä ja kaikkia hänen huoliaan\nmaallisista asioista, mitkä johtuivat rakkaudesta häneen ja muihin,\nja hän tunsi melkein tuskaa siitä, että hänet yhdellä nykäisyllä\noli vedetty pois kaikista maailman huolista, onnelliseen sielun\nyhdessäoloon Jumalan kanssa.\n\n\"Meidän Herramme on ollut hyvä minulle\", sanoi hän hiljaisesti.\n\nÄiti teki töitään.\n\n\"Sehän on varsin hyvä asia\", sanoi hän.\n\nHans astui äitiään kohden. Hänessä syttyi erityinen rakkaus äitiin,\njoka työskenteli niin suurella huolella heidän kaikkien hyväksi.\n\n\"Rakas äiti!\" sanoi hän lempeästi ja lämpimästi; hän seisoi äidin\nlähellä silmät loistavina.\n\nÄiti nosti silmänsä työstään.\n\n\"Rakas Hans!\" sanoi hän. Sitten hän väsyneesti hymyili.\n\nSitten hän taas katseli työtään ja jatkoi sitä.\n\n\"Kunhan sinulle vaan ei mitään tapahtuisi\", sanoi äiti hiljaisesti ja\nlempeästi.\n\n\"Kunhan et vaan mene pois meidän luotamme?\" sanoi hän vielä,\nvapisevin äänin.\n\nJa taaskin lämpeni Hans Haugen mieli äitiään kohtaan.\n\n\"Kunpa sinullekin, äiti, tapahtuisi jotakin!\" sanoi hän liikutettuna.\n\nÄiti katseli häneen. Silmät kysyivät, mutta hän ei puhunut mitään.\n\nSilloin sanoi poika:\n\n\"Sinä olet kastettu Mariaksi, äiti. Maria istui Vapahtajan jalkaan\njuuressa; mutta oli toinen, jonka nimi oli Martta -- hän huolehti\nenemmän maallisista asioista.\"\n\nEnsimäisen kerran oli hän äidilleen tehnyt huomautuksen ja sen he\nmolemmat tunsivat.\n\nÄidin kelmeille kasvoille ilmestyi vähän enemmän väriä.\n\nHän katsahti poikaansa äkkiä, mutta loi taas silmänsä alas ja jatkoi\ntyötään.\n\n\"Saapa vaan huolehtia\", sanoi hän. \"Niinkauan kuin täällä maan päällä\npuuhailee\", lisäsi hän hiljaisesti.\n\nSitten Hans Hauge silitteli äitinsä hartioita.\n\n\"Älä ole minuun pahastunut, äiti\", sanoi hän.\n\nÄiti loi silmänsä häneen ja hymyili sekä jatkoi sitten taas työtään.\n\nPoika lähti pois hitaasti ja hiljaisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Haugessa oli syntynyt väsymätön halu tutkia Jumalan\nsanaa, samalla kun hän tunsi etääntymistä kaikesta maallisesta.\nOli kuin hän olisi elänyt henkiolemustilassa. Päivätyön loputtua\nmeni hän mielellään heti ylös kamariinsa ja siellä voivat hänen\näitinsä tahi sisarensa aina tavata hänet, kumartuneena raamatun tahi\nvanhan postillan yli. Oli kuin olisi henki ollut kysymyksessä hänen\nvalmistuakseen ja päästäkseen täyteen selvyyteen. Hänestähän oli\ntuleva Jumalan todistaja maan päällä!\n\nYön toisensa jälkeen istui hän ylhäällä; hän nukkui ainoastaan pari\ntuntia vuorokaudessa, ajatteli, luki ja ajatteli, luki ja ajatteli.\n\nHän tunsi kuin olisi hän ammentanut tyhjentymättömästä kaivosta;\nhän tunsi olevansa ikäänkuin ajan ja paikan ohitse vietynä ja että\nhän yhdessä Jumalan pyhäin todistajain kanssa maan päällä hallitsi\nlihansa voidakseen puhua hengen ikuisia puheita.\n\nAterioilla ollessa söi hän vähän. Äiti, joka tämän huomasi, kehoitti\nhäntä:\n\n\"Sinun täytyy syödä\", sanoi hän.\n\n\"Sitähän teen\", vastasi poika.\n\n\"Mutta sitähän sinä et tee\", väitteli äiti.\n\nSitten söi hän vähäsen, tehdäkseen äidille mieliksi.\n\n\"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä\", sanoi hän silloin mielellään.\n\nMutta äiti vilkasi toisiin ja ravisti päätään.\n\nTaisipa täten kulua kuukausi. Hans Nielsen Hauge, vaikka hän olikin\nluonnostaan voimakas, alkoi havaita seuraukset siitä henkisestä ja\nruumiillisesta jännitystilasta, jossa hän niin kauan oli ollut. Hän\noli tullut kalpeaksi ja alkoi laihtua; öisin hän hikoili ja vähän\nväliä tunsi hän väsymystä, ja ruokahalua ei ollut.\n\nIsä, joka muuten ei yleensä paljon puhunut eikä erikseen pannut\nhuomiota lasten ulkonäköön, tarttui eräänä päivänä asiaan.\n\n\"Oletko sairas, Hans?\" kysyi hän.\n\nHans hymyili.\n\n\"En ole\", vastasi hän.\n\nIsä katsoi häneen tutkivasti.\n\n\"Sinä olet kalpea\", sanoi hän.\n\n\"Voihan niinkin olla\", vastasi Hans. \"Kysytään voimia tullakseen\nJumalan lapseksi.\"\n\nIsä vaikeni ja katseli häntä.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän.\n\nJa vähän ajan kuluttua hän jatkoi:\n\n\"Saatpa lueskella kohtuudella. Ihmisen on vastattava myös\nruumiistaan.\"\n\nHans Nielsen astui lähemmäksi.\n\n\"Sielu on ensi sijalla\", vastasi hän.\n\nIsä katsahti alaspäin.\n\n\"Niinpä niin -- mutta\" -- nyt hän taasen katsoi ylös. \"Tee vaan niin,\nmikä oikein on, Hans\", sanoi hän hiljaisesti, lempeällä, vakaalla\näänellään. \"Ehkäpä löytyy neuvo ruumiiseenkin nähden.\"\n\nSilloin tarttui Hans Hauge isänsä käteen.\n\n\"Rakas isä\", sanoi hän.\n\nJa he menivät kumpikin omalle taholleen.\n\nMutta sinä iltana tuli äiti itkenein silmin yläkamariin, jossa Hans\nistui ja luki.\n\nHän tuli aivan lähelle, kumartui pojan yli ja kietoi käsivartensa\nhänen ympärilleen.\n\n\"Rakas Hans, lopeta nyt\", pyysi hän. \"Tämä käy hullusti.\"\n\nJa hän purskahti itkuun.\n\nHans Nielsen käänsi kasvonsa hänen puoleensa.\n\n\"Ei, äiti\", sanoi hän. \"Kyllä kaikki hyvin käy.\"\n\nÄiti nyyhkytti eikä päästänyt häntä.\n\n\"Ei,\" sanoi hän itkien. \"Sinä luet järjen itseltäsi. Sinä luet\nterveyden itseltäsi! Rakas Hans, lopeta nyt tämä homma!\"\n\nSilloin irroitti Hans Hauge vakavana äidin käsivarren kaulaltaan.\n\n\"Ei äiti! Siihen sinä et minua milloinkaan saa!\" sanoi hän lempeästi,\nmutta varmasti.\n\nÄiti kääntyi hänestä.\n\n\"Sinä menet pois meiltä\", nyyhkytti hän kädet silmillä.\n\n\"No, koetahan sitten löytää minut uudestaan!\" sanoi Hans Nielsen\nHauge. \"Sinunhan tulee siinä tapauksessa kulkea vaan samaa tietä.\"\n\nHän oli noussut seisomaan.\n\n\"Silloinhan täytyy kuolla\", kuiskasi äiti.\n\n\"Se on vaan elämäksi, äiti\", vastasi poika. \"Hyvä Jumala! Muutama\nvuosi aikaisemmin tahi myöhemmin meidän kuitenkin täytyy kuolla,\nmutta sielu elää, äiti. Siitä vaan on kysymys saapuuko se Jumalan luo\nvai joutuuko se kadotukseen.\"\n\nSitten äiti oli vaiti pitkän ajan. Hän seisoi poispäin kääntyneenä;\npoika seisoi ja katseli häntä odotellen.\n\nVihdoinkin äiti puhui:\n\n\"Kunhan vaan voisi\", kuiskasi hän.\n\nSitten Hans Nielsen Hauge käänsi hänet itseensä päin.\n\n\"On vaan koetettava, äiti\", sanoi hän. \"On vain annettava itsensä\nJumalalle. Kunhan tietäisit miten autuasta se on! Silloin loppuvat\nsurut!\"\n\nÄiti syleili häntä.\n\n\"Oi, Hans, Hans!\" nyyhkytti hän.\n\nJa hetkisen kuluttua jatkoi hän:\n\n\"Uskotko minun tohtivan!\"\n\nHiljaisuus vallitsi. Poika seisoi ja tuki äitiään.\n\n\"Sen toki tohdit\", sanoi hän vihdoin hiljaisesti.\n\n\"Sen kaikki tohdimme heti kun kadumme syntimme.\"\n\nÄiti puristi Hansin kättä.\n\n\"Sinähän sen tiedät!\" kuiskasi äiti.\n\nHans Nielsen Haugessa tuntui jotakin kummallista. Hänestä tuntui kuin\nolisi hänen äitinsä hänen oma lapsensa.\n\nHän pani kätensä äidin pään päälle ja luki hiljaisesti \"Isä meidän!\"\n\nJa Jumalan rauha laskeutui tuohon pieneen kamariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Hauge oli alkanut kansanopetus-työnsä. Kevättyönsä\nNorjan kristikansan keskuudessa ja omassa perheessään, ja siunaus\nseurasi häntä.\n\nKesällä vuonna 1796 oli koko Niels Mikkelsenin perhe kääntänyt\nmielensä taivaallisiin asioihin pois maailman menoista; he olivat\nruvenneet ymmärtämään, mitä Hans tahtoi ja että hänellä oli erikoinen\nkutsumuksensa toimitettavana.\n\nIsä, joka jo kauan oli ollut vakavaluontoinen mies ja joka kaikkein\nensimäiseksi oli ymmärtänyt poikansa, oli nyt, kun hän havaitsi, että\npoika teki työtään terveellä ja vakavalla pohjalla, innokkain häntä\ntukemaan ja vahvistamaan häntä hänen aikomuksessaan: herättää elävä\nja hedelmällinen usko Jumalaan kansan keskuudessa.\n\nKun äiti toisinaan murehti sitä, mitenkä heidän poikansa, joka oli\noppimaton mies, voisi ottaa tuon suuren vastuun, joka johtui Jumalan\nsanan muille julistamisesta ja heidän sielujensa pelastukseen\njohtamisesta, lohdutti isä häntä aina sillä, että Kristuksen\nopetuslapsetkaan eivät olleet muuta kuin alhaisia, oppimattomia\nkalastajia, ja \"onhan talonpoika toki yhtä hyvä kuin kalastajakin\",\nlisäsi hän hymyillen.\n\n\"Ei kuitenkaan ihmisiä kalastamaan\", vastasi silloin äiti.\n\n\"Mutta kylvämään Jumalan sanaa kautta maan\", sanoi Hans Nielsen Hauge\nitse, joka useinkin kuunteli näitä vakavia neuvotteluja hänestä\nja hänen tulevaisuudestaan. Mutta kun kyläläisiä, sukulaisia ja\nmuita tuli Niels Mikkelsenin luokse ja kun nämä puhuivat ja olivat\nhuolissaan siitä, mihin tämä kaikki johtaisi, silloin Niels Mikkelsen\naina vastasi:\n\n\"No, kyllä Hans asiansa toimittaa.\"\n\nNyt tapahtui kuitenkin sellaista, mitä vanhemmat vähimmin\najattelivat, että nimittäin Hans Nielsen Haugen vakavimmin\nvalmistautuessa työhönsä tulikin kiusauksen pahin rajuilma hänen\npäällensä.\n\nHän tutkisteli raamatun oppia armon valinnasta. Sanat: \"monta on\nkutsuttu, mutta harvat ovat valitut\" olivat kuin tulikirjaimin hänen\nsielunsa silmissä sekä öin että päivin.\n\nJos asianlaita kerran oli siten, että Jumala oli valinnut muutamat ja\netukäteen hyljännyt monet, niin mitäpä sitten hyödyttääkään niiden,\njotka olivat hyljätyt, koettaa kääntyä synnistään? Eiväthän he\nmissään tapauksessa voineet odottaa saavansa armoa! Ja mitäpä silloin\nhyödytti hänenkään lähteä opettamaan noille monille Jumalan sanaa ja\nkoettaa kääntää heidän sielujaan Hänen puoleensa? Jos he jo etukäteen\nolivat hyljätyt, niin eihän hän voinut heitä enää auttaa. Ja jos\ntaasen toiset olivat etukäteen valitut, niin tulivat he pelastetuiksi\nilman hänen apuaan; heidänhän _täytyi_ tulla pelastetuiksi.\n\nHän kärsi epätoivon tuskia. Ehkäpä hän itsekin oli yksi hyljätyistä\nja ainoastaan kuvitteli saaneensa vastaanottaa Jumalan armon?\n\nSilloin hän sielunhädässään turvautui seuraavaan raamatun paikkaan:\n\"Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset autuaiksi ja totuuden tuntoon\ntulisivat\", ja joka kerta kun kiusaus kävi häneen käsiksi, kertasi\nhän tämän kohdan kuuluvasti itsekseen.\n\nVihdoinkin hän pääsi asiasta selvyyteen. Jumala, tuo rakas ja\nvanhurskas Jumala, ei voinut ketään valtakunnastaan sulkea, kun\nhe vaan sydämestään häntä etsivät; ihmiset itse, kääntymällä\npois hänestä, sulkivat itsensä pois armosta, ja kun Jumala\nkaikkitietäväisyydessään näki ettei armoa otettu vastaan, otti hän\nsen heiltä pois ja antoi heidän sydämensä paatua. Ja taaskin tuntui\nnuoresta talonpojasta kuin hän olisi kuullut Jumalan äänen.\n\nMistä sinä tiedät kutka noiden monien kääntymättömien joukossa ovat\nminun valituitani ja niitä, jotka tulevat pelastetuiksi? Mutta kuinka\nhe voisivat tulla pelastetuiksi kun ei kukaan heille julista? Lähde\nsinä, valitsemani ase, ja puhu kaikille, jotka ymmärtävät puhettasi!\nMene ja puhu koko kansalle! Sillä minun aikani on läsnä!\n\nHans Nielsen Hauge oli taas voittanut rauhan sielulleen ja hänen\nsydämensä paloi päästä olemaan Jumalan todistajana maailmassa.\n\nMutta olipa muitakin seikkoja, muitakin kiusauksia, jotka ensin\nolivat voitettavat.\n\nHän, kuten muutkin nuoret miehet, alkoi tuntea luonnon suuria\nkiusauksia. Se, mitä hän ennen oli tuntenut vaan tuulahduksena\nvaarallisesta vietistä, kuin eksyneenä tuoksuna jostakin vieraasta\nasiasta, se ilmestyi nyt voimakkaine vaatimuksineen.\n\nHänen ajatuksensa rupesivat kohdistumaan naisiin, vaikka hän ei\ntuntenutkaan kaipausta ketään erityistä kohtaan. Hän kyllä tiesi,\nettä tämä kaipaus oli luonnollinen asia, mutta hän tiesi myöskin,\nettä synti väijyi sen lähellä aivan kuin kyykäärme ruusupensastossa,\nja hän tunsi sekä öin että päivin mitenkä se asia pyöritti hänen\najatuksiaan tässä ainoassa ja vieroitti häntä hengellisistä. Tämä\nei saanut tapahtua. Ja Hans Nielsen Hauge ei ollut sellainen mies,\nettä olisi jättänyt asian kesken, kun hän kerran oli käynyt siihen\nkäsiksi. Aina kun nuo ajatukset ja unelmat ilmestyivät, karkoitti hän\nne pois.\n\nÖisin hän makasi valveilla rukoillen; päivin hän teki raskainta\ntyötä. Mutta kun taistelua kesti liian kauan ja hän tunsi, että paha\nei tahtonut häntä jättää, silloin hän itki ja valitteli vuoteellaan\nja puheli äänekkäästi Jumalan kanssa:\n\n\"Rakas Isäni ja pyhä Jumala! En voi Sinua palvella enkä tunnustaa\nSinun nimeäsi ihmisten edessä tahi opettaa muita silloin, kun minua\nitseäni pahat himot vaivaavat!\"\n\nSilloin hänestä tuntui kuin olisi Jumala vastannut:\n\n\"Sinun pitää vallita himosi eikä himosi sinua! Mene rauhaan ja\nopi olemaan oma herrasi; mutta älä rukoile, että orjasi, himo,\notettaisiin sinulta pois. Joka päivä tulee hänen palvella sinua ja\nsinun pitää olla hänen valtijansa.\"\n\nJa nuori mies, joka oli luullut voivansa karkoittaa maalliset asiat\ntässä maailmassa, oppi taipumaan nöyryydessä Jumalansa edessä, oppi\nkäymään jokapäiväistä hengen ja lihan taistelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Hauge kirjoitti.\n\nSiitä hetkestä saakka, jolloin hän oli tullut selville\nkutsumuksestaan ja aivan tähän saakka -- nämä kaksi kuukautta,\nmitkä olivat hänelle olleet kuin kokonainen elämä -- oli hän\ntilaisuuden sattuessa puhunut ihmisten kanssa siitä, mikä oli hänen\nsydämellään. Useat olivat heränneet hänen puheestaan, mutta useimmat\nkohtelivat häntä ivaten ja pilkaten ja hänestä rupesi käymään\nkaikenlaisia kummallisia huhuja paikkakunnalla. Oli jotain aivan\nuutta ja ennen kuulumatonta, että alhainen talonpojan poika tahtoi\nruveta julistamaan Jumalan sanaa ihmisille, ja olipa niin tuoreessa\nmuistissa sekä Kristen Glengin että Puukenkä-Ingebrigtin sanan\njulistus, ettei kukaan voinut ajatellakaan sellaisen voivan loppua\nmuuhun kuin intoiluihin ja erhetyksiin.\n\nHans Nielsen Hauge kirjoitti.\n\nHänestä oli ennen kaikkea tärkeätä, että ihmiset, ennenkun hän\njulkisesti esiintyisi, olisivat täydellisesti ja totuuden mukaisesti\nselvillä sekä hänen kääntymisensä historiasta että siitä, mitä hän\npiti todellisena kristillisyytenä. Sittenpähän maailma voisi puhua\nmitä pahaa vaan haluaisi. Kaikki he saisivat kuitenkin selvän ja\ntodellisen tiedon asiasta!\n\n-- -- --\n\nOli tultu keskikesään vuonna 1796.\n\nHaugen talon suuressa tuvassa istui Niels Mikkelsen itse leveän\npöydän päässä. Hänen vasemmalla puolellaan, seinänvieruspenkillä,\nistui hänen poikansa Mikkel, joka siihen aikaan oli Tunen pitäjän\nnimismiehenä; häntä vastapäätä istui Hans. Oli aamupäivä; ovi oli\nauki; aurinko paistoi pöydälle; äiti askarteli milloin ulkona,\nmilloin sisällä.\n\nHans Nielsenin edessä oli avoinna olevia kirjoja ja niiden vieressä\nkirjoitettuja papereita.\n\nNuo kaksi muuta istuivat vakaina kuunnellen; Hans Nielsen Hauge puhui.\n\nHän luki omaisilleen kirjaansa \"Maailman turmeluksesta.\"\n\nNyt lopetti hän lukemisensa ja vilkasi kysyvästi noihin toisiin.\n\nOli tultu kohtaan, joka sieti tarkkaa punnitsemista. Mikkel-veli\nkatseli suoraan eteensä; hänen silmissään oli epäilyksen ilme, hänen\nlempeät kasvonsa olivat sangen vakavat.\n\nIsä puisteli hiljalleen päätään.\n\n\"Ne ovat kovia sanoja\", lausui hän.\n\nHans Nielsen nyökkäsi päätään.\n\n\"Siinä on Jumalan oma tuomio vääristä ja farisealaisista Jumalan\nsanan julistajista\", vastasi hän.\n\nNyt puhui veli Mikkel Nielsen.\n\n\"Juuri niin on asianlaita\", sanoi hän, \"ja sen kaikki ymmärtävät,\nettä sinä vastustat sekä pappi Seebergiä että sitä kuollutta\nkristillisyyttä, jota kirkoissa julistetaan. Mutta mahtaneeko sinun,\noppimattoman miehen, asiana olla niin ankarasti hätyyttää oppineita;\nsiitä seuraa vaan se, että he vainoovat sinua ja tekevät sinulle\nkaikkea vahinkoa, minkä voivat. Siten on tätä ennen tapahtunut, siten\ntulee kaiketi nytkin käymään.\"\n\n\"Aivan niin käykin\", sanoi isä.\n\nHans Nielsen Hauge katseli isäänsä ja veljeään.\n\nSitten sanoi hän iloisesti hymyillen.\n\n\"Sellaista täytyy olla valmis kärsimään, jos tahtoo palvella Jumalaa\ntäällä maailmassa. Niin on tapahtunut ennenkin; enhän voi odottaa,\nettä minulle tapahtuisi toisin.\"\n\nHän istui paikallaan varsin levollisena.\n\nTuli hetkeksi hiljaisuus. Isä istui kauan ja tuijotti eteensä. Sitten\nsanoi hän sävyisästi:\n\n\"Ei -- tosiaankaan ei ole muuta odotettavissa.\" Ja hän huokasi syvään.\n\nSitten sanoi Mikkel-veli:\n\n\"Sinä joudut vankilaan, Hans!\"\n\nHans katsoi suoraan veljeään.\n\n\"Niin tapahtukoon. Kristuksen opetuslapset joutuivat myöskin\nvankilaan. He kuolivat Jumalan tähden!\"\n\nMikkel Nielsen Hauge nyökkäsi.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi hän, \"mutta millä tavalla luulet saavasi toimeen\nsen, mitä aiot, kun istut vankilassa etkä saa kenenkään kanssa puhua,\netkä kenellekään kirjoittaa?\"\n\nHansin kirkkaat, ymmärtäväiset silmät tarkkasivat kysyvästi veljeä.\n\nHans Nielsen Hauge oli vaiti.\n\nTämäpä oli väite, jota hän ei ollut ajatellutkaan.\n\n\"Eikä kirja siitä tule huonommaksi, jos pyyhitkin siitä pois nuo\nkovat sanat pappeja vastaan\", lisäsi Mikkel.\n\nHans Nielsen istui epäröivänä.\n\n\"Ehkäpä\", sanoi hän vihdoin ja alkoi selailla kirjoittamiansa\npapereita.\n\nSitten hän taasen vaikeni.\n\nHiki nousi hänen otsalleen.\n\nTulisiko hänen, oman itsensä vuoksi ja helpottaakseen työtään,\npyyhkiä siitä se, mikä on täyttä ja surullista totta? Tulisiko hänen\njättää sillensä se, että papit olivat väärentäneet ja kieltäneet\nkristillisyyden sisimmän ytimen?\n\nTahi ehkäpä _hän_ ei ollutkaan kutsuttu tuomitsemaan niitä, jotka\nJumalan asettama hallitus oli pannut opettamaan Jumalan sanaa\nmaailmassa?\n\nHän pyyhki hien otsaltaan.\n\n\"Ehkäpä\", sanoi hän. Ja vähän ajan kuluttua lisäsi hän:\n\n\"Saanpa miettiä tätä seikkaa!\"\n\nJa nuo kolme miestä harkitsivat kirjoitusta päivän mittaan tunnin\ntoisensa jälkeen.\n\n-- -- --\n\nHans Nielsen Haugelta meni neljätoista päivää ennenkuin hän tuli\ntästä kohdasta lopulliseen päätökseen. Mutta kun hän vihdoinkin oli\ntehnyt ratkaisunsa monen valvotun yön taistelun jälkeen, silloin\nolikin hänessä vakaantunut se päätös, että kaikki saisi jäädä\nsellaiseksi kuin hän ensin oli kirjoittanut.\n\n\"Ethän ole mitään pyyhkinyt?\" kysäsi veli häneltä melkeinpä\nhämmästyneenä.\n\n\"En\", vastasi Hans Hauge. \"Se, mitä kirjoitin, oli vuodatettu\nsydämestäni ja se oli minun syvintä vakaumustani; sen vuoksi saapi\nse olla semmoisenaan. Tiedäthän ettei ole hyvä tehdä omaatuntoaan\nvastaan.\"\n\n\"Tee kuten tahdot\", sanoi veli vakavana. \"Mutta saatpa sitten myös\nolla valmis vastaanottamaan yhtä ja toista.\"\n\n\"Olenpa kylläkin valmis\", vastasi Hans Hauge ja ojensi kätensä\nveljelleen. \"Ja luulenpa, että tekisit kuten minä, jos olisit minun\nsijassani.\"\n\nSilloinpa Mikkel Hauge hymyili.\n\n\"Voisipa tosiaankin niin olla\", sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kaunis kesäpäivä ennen juhannusta. Tunen pitäjän ja Kristianian\nkaupungin välisellä tiellä asteli yksinäinen vaeltaja. Hän oli\ntalonpojan puvussa, kädessä oli sauva ja laukku selässä.\n\nHän käveli nopeasti, tuo muutaman vuoden yli kahdenkymmenen vanha\nmies. Toisinaan asettui hän lepäämään tien vierustalle, sitten hän\ntaas asteli aika vauhtia.\n\nKulkija oli Hans Nielsen Hauge, joka oli matkalla pääkaupunkiin,\nsaadakseen kirjansa painetuksi.\n\nKotoa pääseminen oli ottanut kovalle. Isä oli pyytänyt hänen tarkoin\nmiettimään asiaa ja äiti oli itkenyt; mutta Hans Hauge oli ollut\njäykkä.\n\n\"Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä\", oli hän sanonut.\n\n\"Mene sitten Jumalan nimeen\", oli isä sanonut. Ja äiti oli pannut\neväät laukkuun sen enempiä vastaväitteitä tekemättä. Mutta kun hän\noli saapunut portille ja oli sitä juuri aukasemassa, oli Anne-sisar\ntullut juosten hänen jälkeensä. Hän oli tarttunut Hansin käteen,\nkatsonut myötämielisenä ja kalpeakasvoisena häntä silmiin.\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, Hans!\" oli hän sanonut. \"Minä rukoilen joka\nilta että sinulle kävisi hyvin.\"\n\nJa siitä oli hänen sielunsa saanut erikoista lohdutusta.\n\nSen vuoksi olivat tien varrella olevat ihmiset hänen ohi kulkiessaan\nkuulleet laulua; hän oli laulanut ollessaan iloisella mielellä;\nja murheellisena ollessaan oli hän laulanut saadakseen mielensä\niloiseksi.\n\n-- -- --\n\nKello oli noin viiden paikoilla iltapäivällä. Hans Hauge oli\nkahdentoista aikana lähtenyt kotoa ja oli nyt ehtinyt parin\npenikulman päähän. Oli aika ruveta syömään ja hän tunsi, että oli\ntullut nälkä.\n\nHän istui maantien vieressä olevalle kivelle, otti laukun selästään\nja kaivoi ruuan esille.\n\nAvattuaan laukun oli kuin hän olisi saanut salaman iskun. Kirjan\nkäsikirjoitus, joka oli ylinnä laukussa, omassa osastossaan, oli\npoissa.\n\nTulikuumana kiireestä kantapäähän etsi hän tarkoin koko laukun, mutta\nei löytänyt mitään. Käsikirjoitus oli kuin olikin hukassa.\n\nHän tunsi kurkussaan kuin tulpan. Hän pani laukun taas selkäänsä\nja lähti astumaan, niin väsyneenä ja nälkäisenä kuin hän olikin,\ntakaisinpäin koko neljännespenikulman, tarkoin etsiskellen.\n\nMutta hän ei löytänyt mitään.\n\nSitten istui hän pahoilla mielin ja mietiskellen tiepuoleen lepäämään.\n\nOliko tämä tapaus Jumalan viittaus? Olivatko ne, jotka olivat\nvarottaneet häntä hyökkäämästä pappien kimppuun, kuitenkin olleet\noikeassa? Tahtoiko Jumala tällä tavalla estää häntä ryhtymästä\ntoimeensa?\n\nHän istui kauan tätä miettien. Hänestä tuntui kovalta, että tämä\nhänen pitkällinen työnsä nyt oli mennyt hukkaan ja mitättömäksi; tämä\ntyö, joka oli tuottanut hänelle niin monta sielun tuskaa ja niin\nmonta valvottua yötä. Mutta nöyrä kun hän oli, taipui hänen tahtonsa\nsiihen, mitä oli tapahtunut, ja hän otti asian Jumalan armollisena\nsallimuksena, jonka tarkoituksen hän tahtoi koettaa ymmärtää.\n\nNäiden ajatusten lohduttamana päätti hän sitten keskeyttää matkansa.\nHän otti taas eväslaukkunsa esille levollisena ja rauhallisena.\n\nLopetettuaan ateriansa, lähti hän sivutietä erääseen taloon, jonka\nomistajan hän tunsi; hänellä ei ollut halua tulla kotiin samana\npäivänä, ja hän oli sitä paitsi sangen väsynyt pari kolme penikulmaa\nkäveltyään.\n\nTalon isäntä oli kotona ja otti hänet hyvin vastaan. He joutuivat\npuheisiin hengellisistä asioista ja siten päivä kului iltaan.\n\nJuuri kun he asettuivat syömään illallista, ajoi joku tuntematon mies\ntaloon ja pyysi yösijaa.\n\n\"Saathan sen\", sanoi isäntä.\n\nJa mies riisui hevosensa.\n\nKun hevonen oli saatu talliin ja miehen matkatavarat tuotu tupaan,\nkutsuttiin vieraskin syömään illallista isännän ja Hans Nielsen\nHaugen kanssa, joiden ateria oli jäänyt kesken.\n\nHän kiitti kutsusta ja pani eväspussinsa syrjään.\n\nMutta ennenkuin hän istui pöytään, aukasi hän eväspussinsa ja otti\nsieltä esille jotakin.\n\n\"Tämän minä löysin tieltä, noin puoli penikulmaa täältä\", sanoi hän\nja pani tukun papereita sivulla olevan astiakaapin päälle.\n\nPaikallaan istuessaan Hans Nielsen Hauge sävähti. Hän kalpeni\nhuomattavasti ja punastui sitten.\n\n\"Minäpä olen juuri kadottanut eräitä papereita\", sanoi hän.\n\nVieras ojensi hänelle paperipinkan.\n\n\"Sepä olisi kummallista\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen Hauge aukaisi ja luki. -- Siinäpä oli hänen oma\nkäsikirjoituksensa.\n\nHän jäi aivan hiljaa istumaan ja katseli alaspäin.\n\n\"Minun nämä tosiaan ovat\", sanoi hän hiljaisesti.\n\nSekä talon isäntä että tuo vieras ihmettelivät. Heidän kummankin\nmielestä tämä oli ihmeellinen sattuma. Silloin katsoi Hans Nielsen\nheihin vakavasti.\n\n\"Minusta se on Jumalan ihme\", sanoi hän. \"En uskonut näitä papereita\nenää ikinä näkeväni.\"\n\n\"Kutsu tapahtumaa miksi tahdot\", sanoi vieras; \"ihmeellistä se\nkaikessa tapauksessa oli!\"\n\nJa hilpeän mielialan vallitessa jatkettiin illallisen syöntiä.\nMutta kun Hans Nielsen Hauge illalla oli mennyt vuoteeseensa ja\nhänen laukussaan olivat nuo kalliit paperit, ei hän moneen tuntiin\nsaanut unta. Ajatukset palasivat aina vaan tuohon, näitä papereita\nkohdanneeseen tapaukseen.\n\nTämähän oli aivan kuin Jumala erityisesti olisi tarttunut asiaan.\nEikö ollut kuin olisi Hän erittäin silmiin pistävällä tavalla antanut\nviittauksen siitä, että hänen tulisi pysyä aikomuksessaan, kaikesta\nhuolimatta.\n\nKun hän, lämpimästi rukoiltuaan Jumalalta voimaa seurata ja saattaa\nloppuun kutsumuksensa, vihdoin asettautui nukkumaan, vallitsi rauha\nhänen sielussaan, ja hän oli tehnyt varman päätöksen että tämän\nkäsikirjoituksen hän painattaisi, vaikkapa se maksaisi hänelle kaikki\nne kolmesataa taalaria, mitkä hän vuosien kuluessa ahkeruudellaan ja\ntyöteliäisyydellään oli säästänyt.\n\nSeuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, otti jäähyväiset\nisäntäväeltä ja lähti iloisin mielin astelemaan edelleen Kristianiaa\nkohden.\n\nPäivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja sää leuto. Hauge tunsi\nerikoista iloa luonnossa ja erikoista onnea sydämessään, siinä yksin\ntomuista maantietä kulkiessaan. Hänessä nousi halu kiittää Jumalaa\nja rukoilla hänen siunaustaan matkalleen, ja ennenkuin hän itse\ntiesikään, oli hän seisahtunut, pannut kätensä ristiin ja rukoili nyt\nkuuluvalla äänellä. Hän oli niin kiintynyt rukoukseensa, ettei hän\nhuomannut, että muuan mies -- matkamies, kuten hän itsekin -- tuli\nkävellen ja seisahtui nyt kuulemaan ja katselemaan. Ihminen, joka\nseisoi keskellä yleistä maantietä ja rukoili kädet ristissä yksin,\noli sekä tavaton että kummallinen nähtävyys.\n\nKun Hauge vihdoin lankesi polvilleen, meni vieras kulkija hänen\nluokseen ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. \"Oletko sairas?\" kysyi\nhän.\n\nHauge, joka oli tullut aivan yllätetyksi, keskeytti rukouksensa ja\nnousi seisomaan.\n\n\"En\", sanoi hän hymyillen. \"Ruumiini on aivan terve; mutta sielu\nkyllä tarvitsisi parantelemista yhdestä jos toisestakin.\"\n\n\"Sen kyllä huomaan\", vastasi vieras. Hän nähtävästi uskoi, että hän\noli tekemisissä mielipuolen miehen kanssa.\n\n\"Ehkäpä käy sinun niin kuin minun\", sanoi Hauge rohkeasti, \"että\nnimittäin tunnet olevasi sairas Jumalan edessä?\"\n\nMies ei vastannut. He menivät hitaasti eteenpäin.\n\n\"Olisipa aika sinunkin ruveta rukoilemaan\", lisäsi Hauge. \"Ei kukaan\ntiedä milloin hänen aikansa loppuu, ja silloin se on myöhäistä.\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Ei sinun pitäisi tällä tavalla yksin kuljeskella tiellä\", sanoi hän,\n\"sairas kun olet.\"\n\n\"Enhän minä yksin kuljeskele\", sanoi Hauge, \"Jumala on kanssani.\"\n\nToinen katseli Haugea ja puisteli taaskin päätään.\n\n\"Sinähän olet järjiltäsi\", vastasi hän.\n\nSilloin vaikeni Hauge ja hetken aikaa kulkivat he ääneti tietä\nedelleen.\n\nVihdoin seisahtui Hauge.\n\n\"Sinä olet ehkä tästä pitäjästä?\" kysyi hän mieheltä.\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Olet ehkä talonpoika?\" -- Hauge puhui kuin välinpitämättömästi.\n\n\"Olen niinkin.\"\n\n\"Sinä, kuten minäkin\", sanoi Hauge.\n\nVieras katseli häntä, mutta ei sanonut mitään. He kulkivat taasen\nvaiti eteenpäin.\n\n\"Sinulla on ehkä talokin?\" kysäsi Hauge taaskin.\n\n\"On minulla.\"\n\nVastaus tuli varmasti ja lyhyesti.\n\n\"Onpa sinulla sitten paljon huolehtimista.\"\n\nVieras katseli Haugea.\n\n\"Niinpä onkin\", sanoi hän.\n\n\"Laiho on aika hyvää tänä vuonna\", jatkoi Hauge. \"Se, jolla on paljon\nrukiita kylvössä, saa oivallisen sadon.\"\n\n\"Eipä se huonolta näytä.\" Ja taaskin vieras katseli Haugea.\n\n\"Rehun saanti on ainakin varma tänä vuonna\", sanoi Hauge. \"Sitä\nsaadaan sekä paljon että hyvää. Mutta lienee viisainta korjata se\nnyt. Luulenpa, että kohdakkoin tulee sade.\"\n\n\"Olenpa siten jo tehnyt\", sanoi vieras. \"Apilas vaatii hyvän\nkuivattamisen\", lisäsi hän vielä.\n\nHauge nyökäytti päätään.\n\n\"Ei pitäisi kenenkään kylvää apilasta yksin\", sanoi hän. \"Timotei ja\napilas yhdessä antavat paremman sadon. Ja tavallisesti saa enemmän\nmaitoakin sekaheinillä syöttäen.\"\n\nVieras katseli Haugea ihmetellen.\n\n\"Vai niin luulet?\" kyseli vieras.\n\n\"Olenpa siitä varmakin\", sanoi Hauge. \"Sen olen kokenut jo usean\nvuoden aikana.\"\n\nVieras mies vaikeni ja ajatteli. Tämähän oli ihmeellinen mies! Joku\nhetkinen sitten käyttäytyi hän kuin mielipuoli ja nyt puhuu hän\nviisaammin kuin monet muut yleensä.\n\nKeskustelu yhä vilkastui; se koski talonpojan kaikkia vaikeuksia,\nkaikkia hänen raskaita toimiaan ja työtään, ja Hans Nielsen Hauge\nosasi sekä puhua kaikesta tuosta että antaa hyviä neuvoja.\n\n\"Kyllä se käy, kunhan vaan pitää hyvää huolta kaikesta\" sanoi hän\nvihdoin. \"Se on vaan ikävää, että juuri kun ihminen on huomannut ja\nsaanut kaikki luonnistumaan, tulee kuolema -- ja silloin ei ihmisellä\nole mitään iloa kaikesta tuosta.\"\n\nTalonpoika seisahtui ja katseli häntä. Hänen kasvoilleen nousi\nomituinen levoton ja kummasteleva ilme, mutta hän ei sanonut mitään,\nvaan käveli eteenpäin.\n\nHauge käveli hänen sivullaan ja oli hänkin vaiti. Siten kävelivät he\nmonta minuuttia.\n\nSitten Hauge sanoi:\n\n\"Ja silloin voi ainoastaan yksi asia auttaa.\"\n\nTalonpoika seisahtui ja katsoi häneen kysyvästi.\n\n\"Se riippuu siitä, onko ihminen työskennellyt sielussaankin samalla\ntavalla, peratakseen sen kivistä ja rikkaruohoista kuin peltonsakin.\nMuutoin jokainen tietää mihinpäin on menossa.\"\n\nTalonpoika loi silmänsä alas.\n\n\"Sinäpä jotakin sanot\", virkkoi hän.\n\n\"Muuten kaikesta seuraa vaan surkeutta\", lisäsi Hauge. \"Jos sielussa\nsaa versoa kaikki paha, niin elonkorjuun tullen ovat seuraukset\nhuonot.\"\n\nHe kävelivät yhä eteenpäin.\n\nTalonpoika kulki vaiteliaana.\n\nHetkisen kuluttua hän seisahtui.\n\n\"Pelkäänpä, että on rikkaruohoa jokaisessa\", sanoi hän vilkaisten\nHaugeen.\n\n\"Onpa niinkin\", sanoi Hauge.\n\n\"On mahdotonta saada sitä pois\", sanoi talonpoika ja tuijotti eteensä.\n\n\"Tahtoisitko siis saada sen pois, jos voisit?\" kysyi hän.\n\n\"Kukapa sitä ei tahtoisi?\" vastasi hän. \"Mutta sehän on mahdotonta --\nainakin minulle.\"\n\nHän käveli eteenpäin ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.\n\nHauge kulki mukana. Hänen kasvonsa loistivat ilosta hänen siinä\nkulkiessaan hiljaisesti hymyillen.\n\n\"Sinun pitäisi saada apua\", sanoi hän.\n\nTalonpoika hymyili väkinäisesti.\n\n\"Apuako!\" huudahti hän. \"Eihän suinkaan sellaiseen ole saatavissa\napua!\"\n\nHauge käveli hänen sivullaan.\n\n\"Minullapa on ystävä, jolla on paljon valtaa\", sanoi hän; \"ehkäpä hän\ntietäisi neuvon!\"\n\nTalonpoika seisahtui taaskin ja katseli Haugea.\n\n\"Jumala\", sanoi Hauge, jonka siniset silmät kirkastuivat.\n\nSilloinpa talonpoika katsoi alaspäin.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän. \"Se mies on sangen kaukana.\"\n\nHaugen katse lämpeni, hän laski kätensä talonpojan käsivarrelle.\n\n\"Eipä niinkään\", sanoi hän ja hänen äänessään oli voimaa. \"Minä uskon\nettä hän on aivan lähellä!\"\n\nTalonpoika kohotti katseensa.\n\n\"Mistä sinä sen voit uskoa?\" kysyi hän.\n\n\"Siitäpä vaan, että tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi, ja niin\nkaiketi on sinunkin laitasi?\"\n\nTalonpojan suupielissä väreili hänen siinä seisoessaan.\n\n\"En\", sanoi hän. \"Sielussani tuntuu vaan kipua.\"\n\nHans Nielsen Hauge nyökkäsi päällään.\n\n\"Niin pitää asianlaidan ollakin. Jumalamme on ruvennut kyntämään\nsieluasi. Samoin tapahtui minullekin. Oli vaikea taistelu saada\nsielu kynnetyksi ja kivet sekä rikkaruohot pois kitketyksi; mutta\nkun sitten Jumala sai kylvetyksi ja kylvö rupesi orastamaan -- kunpa\ntietäisit, minkä ilon se tuotti.\"\n\nHans piteli häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin.\n\nToinen katseli alas ja vapautui hiljalleen Haugen kädenpuristuksesta.\n\n\"Saatpa nyt jättää minut\", sanoi hän. \"Minä en enää puhu mitään.\"\n\nHän lähti kulkemaan eteenpäin. Hänen kasvonsa olivat\nmielenliikutuksesta kalpeat.\n\nHans Nielsen Hauge seurasi vaiti ollen; vierettäin he astelivat\nedelleen päivänpaisteessa.\n\nVähän ajan kuluttua seisahtui talonpoika eräälle portille.\n\n\"Tähän minä menen\", sanoi hän.\n\n\"Vai niin\", sanoi Hauge. \"Tämä on kaiketi sinun talosi?\"\n\n\"Niin on\", sanoi talonpoika ja katseli talon rakennuksiin päin.\n\n\"Sepä on kaunis talo\", sanoi Hauge. \"Sen omistaja tulee hyvin\ntoimeen.\"\n\n\"No, jotakuinkin\", vastasi talonpoika. Hän oli kädellään jo tarttunut\nportin hakaseen lähteäkseen.\n\nSilloin meni Hans Nielsen Hauge suoraan hänen luokseen ja ojensi\nhänelle kätensä.\n\n\"Hyvästi, siis!\" sanoi hän.\n\n\"Hyvästi!\" sanoi mies. \"Ehkäpä vielä tavataan.\"\n\n\"Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme, kun hän kutsuu meidät\ntäältä\", sanoi Hauge. \"Silloinpa olisimme me kumpikin iloiset.\"\n\nHän kääntyi mennäkseen.\n\nSilloinpa talonpoika hellitti hakasen ja tuli Haugea kohden.\n\n\"Mitä tulee minun tehdä siihen päästäkseni?\" kysyi hän.\n\nSilloinpa Hauge hymyili.\n\nHän pani kätensä talonpojan käsivarrelle ja sanoi:\n\n\"Tulehan nyt, niin saamme miettiä keinoa siihen.\"\n\nHe menivät yhdessä eteenpäin. Talonpoika kyseli ja Hauge vastaili, ja\nmitä pitemmälle he kävelivät, sitä innokkaammaksi kävi keskustelu;\ntalon toisensa jälkeen he sivuuttivat sitä huomaamattaankaan; yhä\nvaloisammaksi kävi tuntemattoman talonpojan kasvojen ilme. Hän oli\ntavannut maailman ihmeellisimmän miehen ja oli saanut tuulahduksen\nsellaisesta ilosta, jota hän ei aikaisemmin ollut tuntenut, eikä hän\naikaisemmin ollut tietänyt sellaista iloa maailmassa löytyvänkään.\n\nVihdoinkin, kauan puheltuaan, olivat he puhelleet loppuun saakka ja\nkävelivät hetkisen aivan vaiti.\n\nSilloinpa talonpoika säpsähti.\n\n\"No jopa nyt jotakin!\" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Hän oli\nkävellyt koko penikulman kotoaan.\n\nSilloin hymähteli Hans Nielsen Hauge.\n\n\"Tuostapa näemme\", sanoi hän. \"Siten käy, kun joutuu tekemisiin\nJumalan kanssa.\"\n\nSitten he erosivat ja Haugen täytyi luvata käydä talossa takaisin\ntullessaan.\n\n\"Saanpa sitten nähdä, miten pitkälle olet päässyt kyntämisessä ja\nkivien raivaamisessa\", sanoi hän leikkisästi. \"Ehkäpä minulla sitten\non mukanani kylvöä varten jyviäkin.\"\n\nJa nämä kaksi pienviljelijää lähtivät kumpikin omaa tietänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuolla kulkee mies laukku selässä Egeberg-tietä Kristianiaa kohden.\nHän seisahtuu äkkiä ja katselee epäröiden kaupunkia; sitten hän taas\nlähtee kulkemaan.\n\nKulkija on Hans Nielsen Hauge.\n\nTämä rohkea talonpoika, joka eilen, täynnä uskoa ja luottamusta\nJumalaan ja omaan oikeaan asiaansa, oli julistanut Jumalan sanaa\nmuille, oli tänään suurimmassa sielun hädässä. Nähdessään kaupungin\nmonine rakennuksineen ja torneineen oli hänet vallannut selittämätön\nkauhu! Mitä oli hänellä, tuntemattomalla talonpoikaispojalla,\ntekemistä tuolla maan suurten ja voimallisten keskellä? Mitäpä voisi\nhän yleensä saada aikaan, ja miten saisi hän aikaan sen, mitä halusi?\n\nEhkäpä kirjanpainaja, nähtyään hänen käsikirjoituksensa, kieltäytyisi\nsitä painattamasta, esivaltaa peljäten. Ehkäpä hän ilmiantaisi\nhänet piispalle ja sitten hänet vangittaisiin eikä hän saisi mitään\ntoimeen. Hänelle tulisi käymään aivan niin kuin hänen veljensä oli\nennustanut!\n\nHans Hauge oli ponnistellut tällaisia ajatuksia vastaan.\n\nEikö Jumala ollut selvästi osottanut, että hänen kirjansa olisi\npainatettava? Ja eikö hän juhlallisesti ollut luvannut itselleen,\nettä hän tulisi uhraamaan kaikki seuratakseen tätä Jumalan selvää\nsormenosotusta? Tapahtukoon siis mitä hyvänsä; hänen olisi\nkärsittävä, mitä Jumala hänen kannettavakseen panisi.\n\nTämän päätöksen lohduttamana oli hän kulkenut eteenpäin; mutta pian\ntulivat nuo kiusaavat ajatukset uudestaan toisessa muodossa.\n\nHänestä tuntui kuin olisi sisällinen ääni kysynyt:\n\n\"Mitä sinulla on tekemistä kirjoittamisen, rankaisemisen ja muitten\nopettamisen kanssa?\"\n\n\"Jumalan sana käskee siihen\", vastasi hän itselleen.\n\n\"Niin, opeta siis hiljaisuudessa -- muusta ei ole mitään hyötyä\",\nsanoi sisäinen ääni hänessä.\n\n\"Ei mitään hyötyä, ei mitään hyötyä\", lausui hän uudelleen\nsisällisesti.\n\nSuuri raskasmielisyys ja väsymys valtasi hänet. Hän kulki kuin\nunessa. Ja äkkiä hänen sieluunsa meni kuin kuolon tuska. Ehkäpä koko\nmeidän elämämme on vaan uni! Ehkä on valhetta ja ihmisten keksintöä\nkaikki, mitä Jumalan sana opettaa. Ehkäpä ihmisellä ei olekaan\nkuolematonta sielua, vaan on hän kuin eläinkin maan päällä, hän elää\nkuin eläin ja kuolee kuin eläin ja pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi!\nEi ole ehkä helvettiä, ei ikuista autuutta! On vaan elettävä ja\nnautittava täällä maan päällä. Sitten on kaikki lopussa, lopussa.\n\nHans Nielsen Hauge hikoili tuskan hikeä, tietä kulkiessaan. Puut ja\nrakennukset olivat kuin pitkänä kujana hänen silmissään ja ehtimiseen\noli hän takanaan kuulevinaan kolkon äänen, joka kaukaa huusi:\n\n\"Käänny takaisin ja mene kotiin!\"\n\nÄärimmäisessä hädässään huusi hän kovalla äänellä:\n\n\"Mene pois minun tyköäni, saatana! Auta minua Herra Jumala!\" Sitten\ntuupertui hän lopen väsyneenä tien varrella olevalle kivelle ja jäi\nsiihen pitkäksi aikaa istumaan.\n\nKun hän siitä nousi, oli hänen henkensä voittanut. Hän tunsi mielensä\nlevolliseksi -- se oli hiljaista harkittua lepoa aivan kuin olisi hän\ntehnyt tilin elämän kanssa ja valmistautuisi kuolemaan.\n\nUskoen tehtäväänsä meni hän nyt rohkeasti tuohon tuntemattomaan\nkaupunkiin ja kysyi ensimäiseltä vastaantulevalta, missä kirjapaino\noli.\n\nNo, olihan se Raatihuoneen kadun varrella, aivan yliopiston\nkirjastorakennuksen ja hotelli d'Angleterren vieressä.\n\nHauge kyseli tavan takaa, päämääräänsä päästäkseen, ja pian seisoi\nhän, sydämen kuuluvasti pamppaillessa, Raatihuoneen kadun varrella\nolevan Jens Örbeck Bergin kirjapainon ulkopuolella.\n\nHän tarttui varovasti oven ripaan ja astui sisälle.\n\n\"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!\" sanoi hän melkein vapisevin äänin.\n\nKirjanpainaja Berg, joka itse oli saapuvilla, seisoi pöydän ääressä,\njoka oli Raatihuoneen kadulle päin olevan ikkunan vieressä ja selaili\njoitakin papereita.\n\nHän katseli silmälasiensa yli Haugea.\n\n\"Ei\", vastasi hän. Hän oli heti havainnut, että tulija oli\ntalonpoika; ne tulivat usein tuoden lauluja ja muutakin\npainettaviksi, mutta niillä ei koskaan ollut millä maksaa.\n\nKirjanpainajan terävä vastaus vaikutti Haugeen kuin isku vasten\nsuuta. Hän jäi seisomaan oven suuhun aivan puhumattomana. Hän katseli\nujosti ympärilleen ja oli vaiti. Kirjanpainaja Berg katsahti taasen\ntuohon nuoreen talonpoikaan.\n\n\"Emme me painata sellaista\", sanoi hän. \"Eikä minulla muuten ole\naikaakaan sinun kanssasi enää puhella.\"\n\nHän kokosi paperinsa, pisti ne taskuunsa ja meni ulos.\n\nHauge jäi vielä seisomaan nuorten miesten keskelle, jotka seisoivat\nja latoivat käsikirjoituksia, jokainen kirjasinlaatikkonsa ääressä.\n\nEi siinä paljonkaan puhuttu. Nuorukaiset vilkasivat häneen tavan\ntakaa ja hymyilivät.\n\nKun Hauge oli vähäisen päässyt entiselleen, otti hän esiin\nkirjoituksensa.\n\nLähinnä oleva nuorukainen katseli kirjoituksia kauempaa.\n\n\"Sinulla taitaa olla viisuja?\" kysäsi hän sitten.\n\nHans Hauge puisteli päätään.\n\n\"Eivät ne sellaisia ole\", vastasi hän.\n\nNuorukainen tuli latomalaatikoltaan hitaasti laahustaen Haugen luo.\n\n\"Saanko katsoa\", sanoi hän.\n\nHauge antoi hänelle kirjoituksensa.\n\nNuorukainen luki päällekirjoituksen:\n\n\"Mietelmiä maailman huonoudesta, laatinut 5 luvuksi ja lyhyesti\nkirjoittanut vähän kokenut ja vähän kirjanoppinut nuorukainen Hans\nNielsen Hauge Rolfsöstä Tunen pitäjästä.\"\n\nNuorukainen luki tämän puoliääneen.\n\n\"Tämä taitaa olla hauska kertomus tahi rakkausjuttu\", sanoi hän.\n\nHans Hauge punastui mielipahasta.\n\n\"Saatpa uskoa että se on hauska juttu\", sanoi hän.\n\n\"Mutta rakkauskirja se tavallaan voi olla.\"\n\nNuorukainen rupesi selailemaan. Hän luki sieltä ja täältä. Mutta\nsitten hän lopetti ja ojensi käsikirjoituksen takaisin Haugelle.\n\n\"Tämähän on jumalinen kirja\", sanoi hän. \"Sitä ei kannata painattaa.\nEihän kukaan sellaista osta.\"\n\nHaugen siniset silmät välähtivät.\n\n\"Luulin eläväni kristityn kansan keskellä\", sanoi hän ja hänen\näänessään oli omituinen sointu, jonka kaikkien täytyi huomata ja\nymmärtää.\n\nKirjanpainaja-nuorukainen hymyili.\n\n\"No niin, sinä olet nyt kirjapainossa\", vastasi hän.\n\n\"Niinpä olenkin\", vastasi Hauge, \"ja juuri täällä kaiketi on\nsaatavissa apua Jumalan sanan levittämiseksi!\"\n\nHän oli pannut käsikirjoituksensa taskuunsa.\n\nLatoja ei vastannut heti. Hän katseli toisia, jotka hymyilivät.\n\n\"Täytyyhän jokaisen elää\", vastasi hän. \"Eihän voi painattaa\nsellaista, jota ei kukaan osta.\"\n\nHauge oli lämmennyt.\n\n\"Aivan niin, sinä olet oikeassa\", sanoi hän. \"Täytyy kunkin elää.\nJa johtuupa suuri edesvastuu painattaa sellaista, joka houkuttelee\nkansaa hukkaamaan sekä sielunsa että ruumiinsa ja unhottamaan, että\nlöytyy sellaistakin, jota kutsutaan ijankaikkiseksi elämäksi --\ntahi ijankaikkiseksi kuolemaksi. On synti ja häpeä, että sellaista\npainetaan ja myydään.\"\n\nEi kukaan vastannut. Latojat seisoivat latomalaatikkojensa luona ja\ntekivät työtään.\n\nMutta vähän ajan kuluttua sanoi se latoja, joka oli puhunut Haugen\nkanssa:\n\n\"Etpä sinä näytä olevan pelkuri.\"\n\nHän ei katsonut Haugeen.\n\nHauge seisoi nyt levollisena. Oli kuin kaikki epäilys ja pelko olisi\npoispyyhitty.\n\n\"En ole\", sanoi hän. \"Sen, joka tekee oikein, ei tarvitse mitään\npeljätä. Muuten minulla on se, joka auttaa, jos hätä tulisi.\"\n\nNuorukainen katsoi häneen.\n\n\"Vai niin, kuka se on?\" kysäsi hän. Häneen pälkähti ajatus, että\nHauge ehkä oli jonkun Kristianian mahtavan herran lampuoti.\n\n\"Jumala\", vastasi Hans Nielsen Hauge värähtämättä ja silmiään\nnuorukaisesta kääntämättä.\n\nTämä tuli omituisen näköiseksi kuultuaan Haugen sanat.\n\nHän yritti hymyillä.\n\n\"Eihän se ole huono ystävä\", sanoi hän.\n\n\"Eipä ole\", vastasi Hauge. \"Se mies olisi hyvä olemaan ystävänä\nyhdelle ja toisellekin.\"\n\nHe katselivat toisiaan, eikä kukaan vastannut.\n\nSitten sanoi vihdoin se, joka seisoi lähimpänä:\n\n\"Saatpa tulla huomenna puhumaan kirjanpainajan itsensä kanssa; häntä\nei voi enää tänään tavata.\"\n\n\"Aivan siten on Jumalammekin laita\", vastasi Hauge. \"Voipa tulla se\npäivä, jolloin hän ei ole tavattavissa. On parasta pitää varansa.\"\n\nSen sanottuaan hän lähti.\n\n\"Sepä oli kummallinen mies\", sanoi latoja toisille.\n\nToiset hymyilivät.\n\n-- -- --\n\nSeuraavan päivän aamuna ennenkuin kirjanpainaja Jens Örbeck Berg\nvielä oli tullut konttoriinsa, tuli Hans Nielsen Hauge takaisin.\n\n\"Ei ole\", vastasi pari latojaa hänen kysymykseensä. \"Saatpa tulla\ntakaisin illalla. Mestari ei ole tänään päivällä tavattavissa.\"\n\nHauge meni.\n\nIllan suussa tuli hän kolmannen kerran.\n\nSilloin oli latomossa vaan yksi ainoa nuorukainen, sama, jonka kanssa\nhän oli eilen puhunut.\n\n\"Eipä olisi hyvä, jos Jumala olisi niin vaikeasti tavattavissa kuin\nkirjapainon mestari täällä\", sanoi Hauge.\n\nNuorukainen nauroi.\n\n\"Mutta minusta hän nyt ei kuitenkaan pääse\", jatkoi Hauge. Hän otti\nesille käsikirjoituksensa ja alkoi selailla sitä.\n\nNuorukainen seisoi ja katseli.\n\nHauge istui siellä olevalle puutuolille.\n\n\"Kirjan täytyy tulla painetuksi, vaikkapa itse sen latoisin\", sanoi\nhän ja hymyili.\n\n\"Saisitpa sitten käydä opissa\", sanoi nuorukainen. \"Sepä kestäisi\nmonta vuotta.\"\n\n\"Mikäpä muu auttaisi\", sanoi Hauge. Hän selaili taaskin ja luki.\n\n\"Sinä olet täällä luottamusmies, kuten huomaan\", sanoi hän ja katsoi\nlempeästi latojaan. \"Ehkäpä sinä voisit antaa minulle neuvoja yhdessä\njos toisessakin.\"\n\nNuorukainen ei vastannut.\n\nSitten Hauge nousi ylös, meni pöydän luo ja ojensi nuorukaiselle\nkäsikirjoituksen.\n\n\"Luehan tuosta\", sanoi hän. \"Luuletko olevan vaarallista painattaa\nsellaista.\"\n\nLatoja luki. Se oli juuri eräs niistä kohdista, joissa oli\nhyökkäyksiä papistoa vastaan ja jonka hänen veljensä oli kehottanut\npois pyyhkimään.\n\nLatoja luki kauan. Vihdoin nosti hän silmänsä.?\n\n\"Sinäpä olet sotainen mies\", sanoi hän.\n\n\"Täytyyhän olla sotainen siinä, missä on kysymys totuudesta ja\noikeudesta\", vastasi Hauge.\n\nLatoja katsahti häneen ja katseessa oli jotakin ihailua.\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän. \"Jos se on totta, niin on se totisesti myös\nsanottava.\"\n\n\"Totta se on\", sanoi Hauge lämpimin äänin, \"ja sanottava se on,\nvaikkapa sitten joutuisin kuritushuoneeseen siitä!\"\n\nLatoja hymyili.\n\n\"Olet sotainen mies\", sanoi hän uudelleen. \"En muuten luule, että\nsiitä mitään vaaraa koituu. Ethän ole mitään nimiä maininnut, etkä\nketään erikseen syyttänyt; jos joku vaatisi sinulle rangaistusta,\nniin täytyisi hänen myöntää olevansa syyllinen siihen, josta sinä\npappeja olet syyttänyt, mutta sitäpä en usko kenenkään tahtovan\ntehdä.\"\n\nHän ojensi Haugelle käsikirjoituksen.\n\nHauge tuli sangen iloiseksi nuorukaisen sanoista.\n\n\"Siinäpä sinä totisesti olet oikeassa\", virkkoi hän. \"Sinä siis\nuskot, että saan sen kuitenkin painetuksi.\"\n\nNuorukainen katseli muualle.\n\n\"Tulehan uudelleen huomenna, niin tapaat itse mestarin\", vastasi hän\nvältellen. \"Kirjain painaminen tulee kalliiksi\", lisäsi hän vielä.\n\n\"Niinpä asianlaita lienee\", vastasi Hauge ja meni. Seuraavana päivänä\nseisoi hän taasen kirjanpainaja Bergin latomossa. Berg oli itse\nsaapuvilla ja tervehti varsin ystävällisesti Haugea, tämän tullessa.\n\nHauge uudisti nyt kysymyksensä saisiko hän kirjansa painetuksi.\nKirjanpainaja vilkasi siihen nuorukaiseen, joka eilen oli puhunut\nHaugen kanssa.\n\n\"Saanko nähdä käsikirjoituksen\", sanoi hän ja ojensi kätensä.\n\nHauge antoi sen hänelle.\n\nBerg istui kauan ja selaili, oli lukevinaan ja selaili taaskin.\n\nLatomossa oli sangen hiljaista; kuului ainoastaan hiljaisia\nkolahduksia kirjasinten sattuessa ladontahakoihin. Hauge tunsi\nsydämensä pamppailevan. Nyt hänen kohtalonsa ratkaistaisiin.\n\nVihdoinkin laski kirjanpainaja käsikirjoituksen pöydälle, meni jo\nmainitun nuorukaisen luo ja puhui kuiskien hänen kanssaan pari\nminuuttia.\n\nHauge tunsi toivonsa nousevan.\n\nNyt kääntyi kirjanpainaja ja tuli hitaasti Haugen luo.\n\n\"Kyllä\", sanoi hän. \"Käy laatuun saada se painetuksi; mutta -- se\ntulee maksamaan aika tavalla.\"\n\nHaugessa tuntui ilon värähdys; mutta samalla kertaa nousi hänessä\nsalainen pelko: ehkäpä se maksaisikin paljon enemmän kuin mitä hän\nomisti tahi voisi hankkia.\n\nKirjanpainaja vilkasi taasen nuorukaiseen.\n\n\"Kuinka paljon?\" kysyi hän sävyisästi.\n\n\"No, kolmekymmentä riksiä vähintäin\", vastasi hän.\n\nHauge henkäsi helpotuksesta. Mutta liikemies kun hänkin oli ja oli\nsaanut kokea sitä petkutusta, jota talonpoikiin nähden harjoitettiin,\nei hän ollut mitään huomaavinaan.\n\n\"Sepä on kovin kallista\", sanoi hän.\n\nJens Örbeck Berg asettautui kovin vakavaksi.\n\n\"On tosiaan kallista painattaa kirjoja\", sanoi hän ja meni takaisin\npöytänsä luo, missä käsikirjoitus oli. Hän siirteli sitä.\n\nHauge seisoi hetkisen.\n\n\"Eikö kävisi laatuun tehdä se kahdestakymmenestä riksistä?\" kysyi hän.\n\nKirjanpainaja ravisteli päätään.\n\n\"Ei käy laatuun\", sanoi hän ja vaihtoi taasen silmäyksen nuorukaisen\nkanssa. \"Mutta jos sinulla on vähän rahoja, niin olkoon menneeksi\nkahdestakymmenestäviidestä.\"\n\nHauge, joka pelkäsi että asia raukeaisi, jos hän enemmän tinkisi,\nsuostui.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi hän. \"Eihän siinä muu auta. Täytynee maksaa\nkaksikymmentäviisi riksiä.\"\n\nKirjanpainaja nyökäytti päätään.\n\n\"Onko sinulla rahat mukana?\" kysyi hän.\n\n\"Ei ole\", vastasi Hauge. \"Tahdotko etukäteen?\"\n\n\"Tahdon\", sanoi Berg. \"Ainakin puolet. Se on tapana, kun olemme\ntuntemattoman kanssa tekemisissä.\"\n\n\"Niinpä niin!\" Hauge otti esille lompakkonsa ja maksoi 13 riksiä.\n\"Saatpa kirjoittaa kuitin\", sanoi hän.\n\nJens Örbeck Berg kirjoitti, otti vastaan rahat ja antoi kuitin\nHaugelle.\n\nSilloinpa hymyili Hans Nielsen Hauge.\n\n\"Nythän minä uskon sinua paremmin kuin sinä minua\", sanoi hän.\n\"Sinä saat kaikki, mitä minä olen kirjoittanut ja kaikki mukana\nolevat rahani; minä saan vaan sanasi. Mutta eihän siitä vaaraa.\nJumala tuntee meidät molemmat. Hänen kanssaanhan meidän kuitenkin on\nlopputili tehtävä.\"\n\nKirjanpainaja Berg ei tähän mitään vastannut.\n\nHän lukitsi rahat ja käsikirjoituksen pöytälaatikkoonsa.\n\nSitten Hauge lähti tyytyväisenä hyvin toimitettuun tehtäväänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaaskin vaeltaa mies Kristianian ja Tunen pitäjän välisellä tiellä.\nHänellä on laukku selässä, mutta siinä ei ole muuta kuin evästä sen\nverran, että se riittää, kunnes hän ehtii kotiin. Ja kallisarvoinen\nkäsikirjoitus on tuolla suuressa, vieraassa kaupungissa. Samoin\nkaikki hänen rahansa. Ja Hans Nielsen Hauge tuntee taasen sielussaan\nsamaa levottomuutta ja epävarmuutta kuin ensi kerran, nähdessään\nkaupungin rakennukset ja tornit.\n\nSamoilla paikoilla, missä hän mennessään oli taistellut kovan\ntaistelunsa epäuskoa ja kuolemanpelkoa vastaan, ahdistivat kiusaukset\ntaaskin häntä.\n\nKuka oli hän, Hans Nielsen Hauge? Pieni matonen rajattoman suuressa\nmaailmassa, matonen, joka tänään eläisi ja huomenna ehkä katoaisi\npois!\n\nMikä varmuus oli hänellä ijäisestä autuudestaan?\n\nMistä tiesi hän, ettei Jumalan sana ollut ihmisten keksintöä? Ehkäpä\nsellaisten, jotka tahtoivat että kaikkien muiden tuli uhrata, olla\npuutteessa ja kärsiä tässä maailmassa, jotta heillä itsellään olisi\nhyvä olla ja saisivat nauttia kaikkia tämän maailman iloja täysin\nmitoin ja rajattomasti?\n\nHäntä puistatti kylmä väristys. Ehkäpä hän olikin mielipuoli, joka\nkulki eksyksissä ja houkutteli muita tekemään samoin!\n\nHän rukoili äänekkäästi Jumalaa hädässään; hän huudahti: mene pois\nminun tyköäni, saatana! Mutta kiusaukset eivät tahtoneet häntä\njättää. Epätoivoissaan ja surussaan poikkesi hän tieltä metsään.\nEhkäpä suuresta luonnosta olisi lepo löydettävissä. Tahi ehkäpä\nkuolema hänet tapaisi.\n\nPäivä oli tyyni ja lämmin. Metsässä tuntui pihkan tuoksua ja\nhyönteiset surisivat ja parveilivat. Hän kulki pientä metsäpolkua\nvarjoon.\n\nMetsä kävi tiheämmäksi, suuret hongat soivat vilpoisaa varjoa; pieniä\nlintuja lenteli pelokkaina syvemmälle metsään; vilpoisan puron lirinä\nalkoi kuulua.\n\nHans Nielsen Hauge pyyhki hikeä, meni tuon pienen puron luo, otti\nyltään matkalaukun ja joi purosta. Ja pian tunsi hän onnellista\nväsymystä. Oli kuin hänen yläpuoleltaan olisi kuulunut siipien\nhavinaa, viheriä metsä oli kuin harsona hänen ympärillään; tuntui\nniin vilpoisalta.\n\nHän istui hetkisen puron partaalla ja tuijotti eteensä; hän tunsi\nvaan leppoisaa väsymystä.\n\nSitten otti hän matkalaukkunsa, pani sen päänsä alle, heittäytyi\npitkäkseen ja nukkui.\n\nJa nukkuessaan näki hän unta pilvistä, valkoisista, kultareunaisista\npilvistä ja hän liiteli hiljaisessa tuulessa pois, ylös ja pois.\n\nSitten hän ei enää tuntenut mitään. Ainoastaan syvää, epäselvää\ntietoisuutta levosta ja ilosta.\n\nAurinko oli jo laskussaan Haugen herätessä. Hän nousi heti ylös ja\nkatsoi ympärilleen vieläkin unen pökerössä. Sitten hän muisti kaikki.\n\nMutta kaikki raskaat ajatukset olivat kuin pois pyyhityt ja hän\ntunsi itsensä niin onnelliseksi maailmassa olevan kaiken hyvän\nliittolaisena.\n\nJa metsän ympärillään, sinisen taivaan, puron, joka loristen juoksi,\nja kaiken sen iloisen linnun laulun, mikä nyt alkoi, kun auringon\npaahde oli loppunut ja illan viileys oli alkanut -- kaiken tuon tunsi\nhän Jumalan suurena armona, ijankaikkisen voiman ilmestyksenä.\n\nJa hän lauloi kuuluvasti kulkiessaan eteenpäin, sauva kädessä ja\nlaukku selässä. Ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää milloinkaan\nmietiskelisi järkensä avulla hengellisiä asioita ja ijäisyyttä.\nEmmehän voi käsittää pientä jyväistä maailmassa, mitenkä me sitten\nvoisimmekaan ymmärtää Jumalan olemusta ja luomisen salaisuutta.\nMeidän asiamme on vaan ottaa vastaan ja nauttia kaikesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttuaan kotiin Kristianiasta alkoi Hauge heti kirjoittaa uutta\nkirjaa Jumalan viisaudesta. Vastustamattoman sisällisen voiman\najamana ja täynnä palavaa totuuden rakkautta, joka antoi hänelle\nmelkein yli-inhimillisen kestävyyden ja hengen voiman, sai hän tämän\nhyvin loppuun parin kuukauden kuluessa, ja samoihin aikoihin rupesi\nhän pitämään hartaushetkiä, ensiksi omassa kodissaan, jossa hänen\nsukunsa ja lähimmät ystävänsä kohta kokoontuivat hänen ympärilleen,\nmyöhemmin myöskin ympärillä olevissa taloissa kotipaikkakunnallaan,\njossa huhu hänen esiintymisestään heti herätti suurta huomiota.\n\nOn itsestään selvää, että Hans Nielsen Haugen esiintymisen täytyi\ntuottaa hänelle monta vihamiestä. Häntä kohtasikin julkisen\nvaikutuksensa alussa sellainen pilkka, että hän usean kerran joutui\nepätoivoon ja oli kadottamaisillaan uskon siihen, että hänellä olisi\nmitään toimittamista Jumalan valtakunnan edistämiseksi maailmassa.\nHänen epätoivonsa meni niin pitkälle, ettei hän monesti muuta\ntoivonut kuin saada kuolla ja siten vapautua tehtävästä, jota hän\nei uskonut voivansa toimittaa. Usein hän silloin sanoi rakkaalle\nAnne-sisarelleen, jossa jo silloin iti sen taudin alku, mikä tuli\nviemään hänet ennenaikaiseen hautaan:\n\n\"Rakas Anne, sinä ja minä olemme kohta valmiit lähtemään täältä;\noi, kuinka iloinen olenkaan saadessani seurata sinua kuolemaan ja\npäästessäni pois kaikesta tästä!\"\n\nSilloin hymyili hänen kalpea sisarensa ja vastasi:\n\n\"Ei, Hans! Sinut tarvitsee Jumala levittämään hänen valtakuntaansa\ntässä maailmassa, etkä sinä pääse niin helpolla kuin minä.\"\n\nSilloin Haugella oli tapana tarttua sisarensa käteen ja sanoa:\n\n\"No, jos niin on laita, niin on se vaan sen vuoksi, että sinä olet\nniin paljon parempi minua!\" Ja lohdutettuna hän aina poistui.\n\nPaitsi sitä pilkkaa ja häväistystä, joka tuli Haugen osaksi hänen\nkyläläistensä puolelta, täytyi hänen kestää myöskin Tunen pitäjän\nuuden papin, Stevelin Urdahlin vainoa.\n\nTämä mies, joka oli tullut virkaan virasta erotetun esipappi\nSeebergin sijaan, kuului, kuten tämäkin, hernhutilaiseen suuntaan,\nmutta oli lahjaton, itserakas ja kiivas mies. Aivan heti oli hän\ntuntenut vastenmielisyyttä Haugea kohtaan, jonka vaatimusta vakavasta\nkääntymyksestä ja puhtaasta elämästä pelastuksen ehtona hän ei voinut\nhyväksyä. Hänen vihansa osottautui kohta räikeimmässä muodossa;\njos hän tapasi Haugen seuroissa jossakin talossa pitäjällä, vaati\nhän hänen heti poistumaan. Menipä hänen vihansa niinkin pitkälle,\nettä hän, kun Hauge kerran kahden kesken puheli hänen kanssaan\npastorin kansliassa, äkkiä nousi ylös aivan raivoissaan, löi häntä\nnyrkillä kasvoihin ja uhkasi häntä hengen rangaistuksella hänen\nesiintymisestään Jumalan valtakunnan itseoikeutettuna julistajana.\n\nHans Hauge kesti papin raa'an esiintymisen kristillisellä\nlevollisuudella ja kärsivällisyydellä. Hän pyysi hänen Kristuksen,\nmeidän Vapahtajamme tähden olemaan siten kiivastumatta ja sanoi\nettei hän muuta toivonut, kuin että hänelle neuvottaisiin hänen\nerhetyksensä Jumalan sanan avulla, ja pyysi lopuksi papin saapumaan\nkuulemaan hänen hartaushetkiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syyskuu vuonna 1796. Graalumin talossa, Tunen pitäjässä, oli\njoukko ihmisiä koolla, seebergiläiset valoisine, onnellisine\nkasvoineen, haugelaiset jäykkinä ja vakavina, mustissa\njuhlapuvuissaan, irtolaiskansaa paikkakunnalta ja kauempaa, uteliaita\nja odottavaisia.\n\nNiitä seisoi ulkona kartanolla, niitä istui porstuassa ja niitä oli\ntupa täysi, jossa itse isäntä, talollinen Iver Graalum ja hänen\nvaimonsa kulkivat edestakaisin, kantoivat tuoleja ja panivat puisia\npenkkejä paikoilleen, jotta kansa saisi enemmän sijaa.\n\nKaikki olivat hiljaisessa odotuksessa; sillä tänään tulisi Hans\nNielsen Hauge pitämään hartaushetken.\n\nHän itse oli saapunut jo sitä ennen ja oleskeli tuvan takaisessa\nkamarissa, josta tuon tuostakin näkyivät hänen lempeät kasvonsa, Iver\nGraalumin sinne mennessä ja sieltä tullessa.\n\nOli kulunut aikaa yli määrä-ajan; odotettiin nähtävästi jonkun\nsaapuvan ennenkuin hartaushetki voisi alkaa.\n\nVihdoin, kello 4:n aikaan, kuului rattaiden jyrinää; vallitsi muuten\nhiljaisuus. Kaikki katselivat porttia kohden ja isäntä Iver Graalum\nmeni ulos vastaanottamaan tulijoita.\n\nKahden hevosen vetämät vaunut seisahtuivat pihalle. Kolme\nhännystakkiin puettua herraa astui vaunusta.\n\nSiinä oli pitäjän esipappi Stevelin Urdahl, jota seurasi kappalainen\nHans Mossing Schjödt ja kruununvouti Radich.\n\nIver Graalum oli pyytänyt pitäjän papin olemaan läsnä hartaushetkessä\nja Urdahl oli ottanut kruununvoudin mukaansa, jotta tarvittaessa\nmyöskin maallinen valta olisi edustettuna.\n\nKaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät, näiden kolmen herran\nastuessa sisälle.\n\nHiljaisuuden vallitessa asettuivat he istumaan heille varatuille\ntuoleille. Kaikki tuo tapahtui syvimmän hiljaisuuden vallitessa.\n\nSitten astui Hans Nielsen Hauge sisälle.\n\nHänen kasvonsa olivat sinä päivänä kalpeat; sinisenharmaat silmät\nsuurina; mutta hänen suunsa ympärillä oli vakavan päättäväisyyden\npiirre ja hän piti lujasti raamattua käsissään astuessaan paikalleen.\n\nSitten hän alkoi puhua.\n\nHän puhui synnistä ja armosta, vakavuudesta kristillisessä elämässä\nja rohkeasta tunnustuksesta niin välittömästi ja sattuvasti, niin\nvakuuttavasti ja rehellisen mielen syvyydestä, että jokainen tunsi\nitsensä liikutetuksi. Ainoastaan nuo kolme herraa istuivat kylminä,\nUrdahl silmäten milloin toista milloin toista tovereistaan.\n\nHauge puhui lähemmäs tunnin ajan; hän tuli, sikäli kun hän puhui\nitsensä lämpimäksi, yhä vakuuttavammaksi; sanat seurasivat toistaan\nvälittömästä innostuksesta; jokainen hänen kuvauksistaan meni\nsydämiin, jokainen hänen ajatuksensa lankesi kuin elävänä siemenenä.\n\nVihdoin lopetti hän, rukoillen lämpimästi ja sydämellisesti Jumalan\nkirkon puolesta maailmassa.\n\nKun Hauge oli lopettanut ja virren värssy oli laulettu, vallitsi\nsuuressa tuvassa täydellinen hiljaisuus; moni itki; kaikki, jopa\nmaailmallismielisimmätkin kuulijoista, olivat vakavina.\n\nSilloin nousi pappi Urdahl seisomaan.\n\nHän katseli ympärilleen virallisen tuikeasti, yskäsi virkansa\npuolesta ja lausui:\n\n\"Olen kuullut sen hartauspuheen, minkä Hans Nielsen Hauge on pitänyt,\nkoska minua on siihen kehotettu ja minun pyhän virkani velvoittamana.\nSen saman pyhän virkani nojalla, joka velvoittaa minua katsomaan\nettä Jumalan sana tulee selkiästi ja puhtaasti opetetuksi raamatun\nmukaan ja velvoittaa minun estämään kutsumattomia tuottamasta\nsekaannusta seurakuntaan -- kiellän minä täten Hans Nielsen Haugea\nenempää pitämästä tällaisia hartaushetkiä minun pitäjässäni ja\nseurakuntalaisteni kesken ja odottakoon hän, jos tämä uudistuu, lain\nrangaistusta siitä.\"\n\nPappi yskäsi taaskin, katseli virallisesti ympärilleen ja istuutui.\n\nTuvassa oli syntynyt kuolon hiljaisuus. Talonpojat katselivat\nihmetellen ympärilleen; useat Haugen puoluelaiset loivat katseensa\nalas.\n\nSilloin nousi taasen Hans Nielsen Hauge seisomaan, hiljaisena ja\nlempeänä. Hän katsoi pappiin ja sanoi:\n\n\"Minä kuulen, että pappi pyhän virkansa oikeudella kieltää minua\npitämästä hartaushetkiä; sitä en usko kenenkään Jumalan ja oikeuden\navulla voivan tehdä niin kauan kuin pysyn Jumalan sanassa ja\nainoastaan kehoitan kanssaihmisiäni elämään sen mukaan. Tahdonpa siis\npapilta kysyä onko hän minun puheessani havainnut mitään, joka sotisi\noikeata oppia vastaan.\"\n\nHans Hauge katseli suurilla harmaan-sinisillä silmillään vapaasti\npappia.\n\nStevelin Urdahl ei vastannut tehtyyn kysymykseen; ei hän edes\nkatsonutkaan sinne, missä Hauge seisoi, vaan kääntyi ainoastaan\nkruununvouti Radichin puoleen, joka istui hänen oikealla puolellaan:\n\n\"Minä pyydän herra kruununvoudin hyväntahtoisesti ilmoittamaan täällä\nläsnäoleville, mitä laki tässä kohdassa säätää\", sanoi hän kylmällä\näänellä ja paikaltaan nousematta.\n\nKruununvouti Radich käytti nyt puheenvuoroa.\n\n\"Asianlaita on niin kuin hänen hyvämaineisuutensa sanoo\", lausui\nhän. \"Asetus tammikuun 13 päivältä 1741 kieltää tällaiset\nhartauskokoukset, ja ovat ne, jotka sellaisia pitävät, karkoitettavat\npitäjästä, tarpeen tullen nimismiehen avulla.\"\n\nKruununvouti asettui istumaan ja pani käsivartensa ristiin.\n\nSilloin nousi Hans Nielsen Hauge uudelleen seisomaan.\n\n\"Minulla on mukanani tuo 1741 annettu asetus\", sanoi hän varsin\nlevollisena ja veti esiin paperin takkinsa taskusta. \"Antakaa jonkun\ntarkoin lukea se tässä, niin voivat täällä läsnä-olijat itse päättää,\nmitä laki vaatii ja käskee.\" Hän katseli talonpoikia.\n\n\"Lue sinä, Iver Graalum\", sanoi hän ja ojensi tälle paperin.\n\nSilloin nousi Stevelin Urdahl äkkiä ylös ja ojensi kätensä.\n\n\"Ei, Hans Hauge\", sanoi hän. \"Sellaista lukemista ei sallita!\"\n\n\"Eikö sallita?\"\n\nHans Hauge katseli pappia ihmetellen. Useat talonpojat olivat\nnousseet seisomaan, niiden joukossa talon isäntä Iver Graalum.\n\n\"Ei sallita!\" uudisti Stevelin Urdahl kovalla äänellä. \"Ei\nole tämän kokouksen asiana, vaan meidän, maan hengellisen ja\nmaallisen esivallan, selittää lakia ja asetuksia. Eikö niin, herra\nkruununvouti?\"\n\nKruununvouti Radich nyökkäsi päätään.\n\n\"Asetusta ei tässä lueta\", sanoi hän päättävästi.\n\nHans Nielsen Hauge ei vastannut. Rauhallisena pisti hän paperin\ntakaisin takkinsa taskuun ja asettui istumaan.\n\n\"Kaikki esivalta on Jumalalta\", sanoi hän sitten hiljaisesti, \"ja\ntehkööt he tiliä Jumalan kanssa.\"\n\nMutta talonpoikain kesken nousi äänekäs napina. Useat puhuivat\nyht'aikaa kova-äänisesti ja äkkiä astui Iver Graalum papin eteen.\n\n\"Mistä te syytätte Hans Haugea?\" kysyi hän harmistuneena. \"Ja\nmitä pahaa hän on siinä tehnyt, että hän puhuu ja lukee? Sen\nkaikki tietävät, että moni, joka ennen harjoitti juoppoutta,\nepäsiveellisyyttä ja muutakin moitittavaa, on nyt tehnyt parannuksen\nja kääntynyt, kun hän on saanut heille puhua. Minkätähden siis\nsellainen kielletään? Onko tarkoitus että esivalta tahtoo vastustaa\nhyvää ja estää meitä puhumasta ja lukemasta Jumalan sanaa yhdessä?\nMutta muita maallisia kokouksia, joissa harjoitetaan tanssia,\njuoppoutta ja peliä -- sellaisia esivalta sallii! Jos niin on, niin\nsanonpa papille, että sellaiseen me kristityt talonpojat emme tyydy!\"\n\nNousipa siitä suuri napina.\n\n\"Me menemme kuninkaan luo ja tahdomme kumottavaksi sellaisen lain,\njoka on aivan Jumalan käskyjä ja raamatun sanaa vastaan!\"\n\n\"Sen me teemme!\" sanoivat monet äänet. Ja miehet olivat nousseet\nseisomaan; niiden joukossa oli monta paikkakunnan mahtavinta ja\nsuuressa arvossa pidettyä miestä.\n\nPappi ja kruununvouti katselivat toisiaan. Tätä he eivät olleet\nodottaneet.\n\nHans Nielsen Hauge istui ja katseli alaspäin.\n\nSilloin sanoi Stevelin Urdahl:\n\n\"Herra kruununvouti! Täällä meillä ei enää ole mitään, tekemistä.\nAsia on ilmoitettava esivallalle; sittenpähän nähdään kuka on\noikeassa. Tulkaa ja lähtekäämme!\"\n\nNuo kolme virkamiestä lähtivät äkkiä pois kokouksesta isäntä Iver\nGraalumin seuraamana, joka vaieten antoi valjastaa heidän hevosensa.\n\n\"Hyvästi, Iver Graalum!\" sanoi pappi Urdahl punaisena kasvoiltaan,\ntarttuessaan ohjaksiin. \"Tuletpa katumaan sitä, mitä olet tänään\npuhunut ja tehnyt.\"\n\n\"Enpä niinkään, pappi\", vastasi Iver Graalum. \"Sitä en koskaan tule\nkatumaan; mutta voipa tapahtua, että te kadutte, kun olette tahtoneet\nkieltää meitä kuulemasta Jumalan sanaa.\"\n\nPappi ei vastannut. Vaunut vierivät suurella vauhdilla ulos portista\nja nuo kolme virkamiestä katosivat tomupilveen.\n\nMutta kun Iver Graalum taasen palasi tupaan, sanoi Hans Nielsen Hauge\nkaikille kuuluvalla äänellä:\n\n\"Tämä on alku; mutta paljon tulee tapahtumaan ja paljon täytyy\njumalan lasten kärsiä, jos sanaa tahdotaan saarnata kautta koko\nNorjan maan.\"\n\n\"Jumala on voimallinen\", sanoi Iver Graalum, ja hänen rehelliset\nsilmänsä saivat lämpöisen sävyn.\n\n\"Kunpa me, Hänen lapsensa vaan pääsisimme osallisiksi Hänen\nvoimastaan\", sanoi Hans Nielsen Hauge. \"Silloin ei mikään, eipä\nepäkristillinen esivaltakaan, voi meitä kukistaa.\"\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen kun tämä oli tapahtunut, lähetti pappi\nStevelin Urdahl sanan Hans Nielsen Haugelle. Pappi pyysi hänen\nkäymään luonaan, jotta he voisivat enemmän yhdessä puhua, ja, jos\nmahdollista, tulla yksimielisyyteen.\n\nHans Nielsen Hauge meni.\n\nPappi Urdahl osottautui silloin häntä kohtaan erittäin\nystävälliseksi. Hänen täytyi vihdoin syödä päivällinen papin\nkanssa, ja myöhemmin, kun he istuivat kansliassa, antoi hän\nHaugen ymmärtää, että hän piti häntä varsin rehellisenä miehenä\nja ettei hän enää tahtonut olla hänen vastustajansa, mutta että\nhänen virkavelvollisuutensa vaati kertomaan piispalle hänen\nhartaushetkistään; hän pyysi sen vuoksi saada jäljennöksen siitä\nHaugen hartauspuheesta, minkä hän oli Graalumin talossa pitänyt, ja\nHans Nielsen Hauge lupasi hankkia hänelle sen.\n\nHe erkanivat silloin ystävinä ja kahdeksan päivää myöhemmin sai pappi\nluvatun jäljennöksen, minkä hän lähetti tuomiokapituliin, asiaa\nkoskevan kertomuksen ohella. Tässä kertomuksessaan kuvasi hän Haugen\nvaikutusta häiriönä, josta voisi olla pahemmat seuraukset ja joka sen\nvuoksi olisi alkuunsa tukahutettava. Mutta piispa ei pitäjän papille\nantanutkaan apua, jota tämä oli toivonut.\n\nVastauksessaan Urdahlille lausui piispa, ettei hän ollut yhtä mieltä\nsiinä, että olisi toimeen pantava vaino haugelaisia vastaan; se oli,\nmikäli hän voi ymmärtää, rauhallinen lahko ja olisi parasta halveksia\nniitä innoitteluja, joita joku intoilija oli herättänyt. Jos näitä\nintoilijoita vainottaisiin, tehtäisiin asia vaan pahemmaksi;\nitsestään tuollaiset ilmiöt tulisivat lyhyen ajan kuluessa lakkaamaan.\n\nTällaisen kirjoituksen piispalta saatuaan, jätti Stevelin Urdahl\nHans Nielsen Haugen rauhaan. Hauge piti kenenkään estämättä\nhartauskokouksiaan. Yhä useammat paikkakunnalla yhtyivät häneen,\nja kun hän syksyllä 1796 matkusti Kristianiaan, saadakseen uuden\nkirjansa \"Jumalan viisaudesta\" painetuksi ja kiiruhtaakseen\nensimmäistä \"Maailman huonoudesta\"-nimistä kirjaansa, oli Tunen\npitäjässä kristillinen elämä niin vallalla, että se oli, kuten hän\nitse sanoi, \"kuin Jumalan puutarha\".\n\nKristianiassa viipyi Hauge tällä kertaa kauemmin kuin oli\nsuunnitellut. Kirjojen julkaisemiseen nähden nousi monia esteitä;\nmutta Hauge, joka oli käytännöllinen mies, ei antanut ajan hukkaan\nkulua. Niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä hän Kristianiassa\nviipyi, oppi hän painamaan ja sitomaan kirjoja, mistä hänellä\nsittemmin oli paljon hyötyä. Joulun tienoissa hän äsken painettuine\nkirjoineen palasi kotiin Tunen pitäjään. Koko jouluajan hän osaksi\nkäytti hartaushetkien pitämiseen, osaksi kirjojensa sitomiseen,\nja joulun loputtua laajensi hän vaikutusalaansa läheisiin\nnaapuripitäjiin: Rådeen, Ryggeen ja Glemmingeen.\n\nRåden pappi, Kristen Hesselberg, joka kuului hernhutilaiseen\nsuuntaan, tuki Haugea hänen vaikutuksenaan; mutta Ryggessä kohtasi\nhäntä kova vastustus sikäläisen papin Wilhelm Schnitlerin puolelta,\njoka meni niin pitkälle Haugen vastustamisessa, että hän kerran\nhyökkäsi Haugen veljen Mikkelin kimppuun ja muiden nähden löi häntä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nHans Nielsen Haugen julkinen vaikutus oli nyt alkanut. Kotiseudultaan\nulotti hän vaikutuksensa kaikkiin naapuriseutuihin ja edelleen\nFredriksstadiin, missä hän piti hartaushetkiä Nils Baersön ja Nils\nStillaugsenin luona, joihin molempiin miehiin oli vaikuttanut\nseebergiläinen suunta. Täältä lähti hän edelleen Mossiin,\nKristianiaan ja Drammeniin, piti hartaustilaisuuksia Akerissa,\nAskerissa ja Lierissä, ja kaikkialla etsi hän yhteyttä niiden\nihmisten kanssa, jotka aikasemmin, varsinkin Veljeysseurakunnan\nkautta, olivat heränneet uuteen hengelliseen elämään. Hän palasi\nkesällä takaisin kotiinsa, jossa hän tavalliseen tapaansa otti\nosaa maanviljelystöihin Haugen tilalla, lähti jälleen matkalle\nHolmestrandiin, vaelsi kreivikuntien läpi Tönsbergiin, samalla\njulistaen Jumalan sanaa ja lujasti kiinnittäen yhä useampia itseensä.\nSyksyllä palasi hän jälleen Drammeniin, missä hän asui kauppias Mads\nMöllerin luona Bragernesissä. Täältä matkusti hän Kongsbergiin, kävi\nEkerissä ja palasi syksy-myöhällä Tuneen.\n\nHerätettyinä Haugen saarnan kautta ja hänen esimerkkinsä\nvaikutuksesta alkoi hänen seuraajistaan yksi toisensa jälkeen eri\npaikkakunnilla kulkea ja vaikuttaa kuten hänkin, näiden joukossa\nennen kaikkea hänen kaksi veljeänsä, Ole ja Mikkel, hänen sisarensa\npoika Paul Gundersen, veljekset Iver ja Torkel Gabestad Trögstadista,\neräs Haugen sukulainen, nimeltä Gunro Viuldsen Ramstad, Haugen\nsisarenpoika Elling Höidal ynnä jotkut muut.\n\nHaugen toiminnassa tänä ensimäisenä vuonna saattoi huomata suurta\nvarovaisuutta. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut vielä täysin\nvarma asiastaan, kuin olisi hän halunnut etsiä voimaa toisilta\nkristityiltä eri seuduilla. Hän tunsi tarvetta saada muilta apua.\nNäytti siltä kuin olisi hän tuntenut olevansa enemmän oppilas kuin\nopettaja, kuin olisi hän odottanut vielä erikoista kutsua Jumalalta,\ntäysin ja kokonaan uhrautuakseen sille asialle, jolle hänen sydämensä\npaloi.\n\nMikä erikoisesti teki Haugen niin varovaiseksi olivat hänen\nalituiset sisäiset kyselynsä: onko sinulla maallikkona myöskin\ntodellisia edellytyksiä julistamaan Jumalan pyhää sanaa puhtaasti\nja selvästi? Eikö Elämän leivän jakaminen ihmisille vaadi melkeinpä\nyliluonnollisia lahjoja ja eikö sitä seuraa sanomaton edesvastuu?\n\nNämä kysymykset kohousivat alinomaa hänen sisästään ja sitäkin\nvoimakkaammin saadessaan joka taholta, varsinkin papeilta kuulla,\nmiten häikäilemätön ihminen hänen täytyikään olla, joka ilman oppia\nja ilman kirkon miesten antamaa hengellisten asioiden ohjausta,\nesiintyi ei ainoastaan sanan julistajana, vaan vieläpä taisteli\nkoko kristillistä hallitusta vastaan, joka vaikutti laillisessa\nkutsumuksessaan.\n\nSilloin tapahtui vuoden 1797 lopussa jotakin, joka ratkaisevasti\nvaikutti Haugen mieleen ja joka yhdellä iskulla antoi hänelle\nvihkimyksen, jota hän oli odottanut. Muutamien vanhojen postillojen\nseasta löysi hän satunnaisesti eräänä päivänä nidoksen \"Taulerin\nkääntymishistoriasta\" tanskalaisena käännöksenä, kertomuksen tunnetun\ndominikaanimunkki John Taulerin kääntymyksestä valdensilaismaallikon\nNikolaus Baselilaisen kautta.\n\nJokaisella kirjanlehdellä luki Hauge elävän todistuksen siitä, ettei\ntuo oppinut munkki ja tohtori kaikkine tietorikkauksineen voinut\nsaavuttaa sitä Jumalan rauhaa ja sitä likeistä liittoa Jumalan\nkanssa, jonka nöyrä ja oppimaton maallikko, kristillisen elämänsä\nkokemuksien ja palavan rakkauden kautta totuuteen onnistui herättää\nhänessä. Tässä tuli toisin sanoen maallikko opettajaksi ja tuo\noppinut teologi oppilaaksi. Tässä saattoi toden totta huomata, että\nJumalan voima on heikoissa väkevä. Tätä Hauge juuri tarvitsi.\n\nTämä kirja ihmeellisine kääntymyskertomuksineen iski Haugeen kuin\nsalama ja sytytti hänen inspirationinsa. Nyt ei hän kauemmin\nodottanut; hän piti kirjaa vastineena sisimmille omantunnon\nkyselyilleen, huutona itselleen: Mene maahasi ja kansasi joukkoon ja\njulista minun käskyjäni!\n\nArpa oli langennut; kaikki kyvyt ja voimat kerättiin suureen\ntehtävään. Hauge oli parhaassa nuoruutensa voimassa, valmiina\nuhraamaan kaiken Jumalan valtakunnan asialle.\n\nJa uusi Haugen tuuli alkoi siitä päivästä puhaltaa Norjan ylitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kolmas joulupäivä 1797.\n\nValtamaantiellä Glemmingen pitäjässä, lähellä Fredriksstadia, oli\npaljon liikettä.\n\nEhtimiseen liukui rekiä pienine kulkusineen tahi suurine\naisakelloineen talojen ohitse; juhlapukuisia miehiä ja naisia kulki\nvirsikirjat käsissään; kaikkien matkan päämääränä oli seudun suurin\ntalo, jossa oli mustanaan kansaa.\n\nTänäänhän piti tunnetun Hans Nielsen Haugen, jonka isä oli saman\ntalon isännän sisaren poika, pitää hartaushetki siellä.\n\nIltapuoli on jo ehtinyt. Aurinko on jo painunut taivaanrannan\nalapuolelle; heikko punertava iltarusko häämöittää länsitaivaalla;\njoulupäivien ihmeellisen salaperäinen hämärä on vaippaansa\nverhoamassa metsät.\n\nSää on leuto; ensimäisenä ja toisena joulupäivänä on satanut lunta\nsuuret määrät; pappi Feiermann Fredriksstadista, jonka kappeli\nGlemminge oli, oli pitänyt jumalanpalveluksen Glemmingen kirkossa\nedellisenä päivänä; mutta kansaa oli ollut niukalti koolla, sillä\nepäsuotuisa ilma ja keli oli estänyt monet. Tänään, lumiauran jo\ntoistamiseen kynnettyä ajotietä, oli luistava keli, ja harvoin oli\nGlemmingen maantiellä nähty vilkkaampaa liikennettä kuin juuri nyt.\n\n-- -- -- Kahdella reellä ajettiin hitaasti portin kautta taloon,\nmissä hartauskokous pidettäisiin. Niissä istui Tunen pitäjäläisiä.\n\nEtummaisessa reessä istuivat Hans ja Mikkel Hauge, jälkimäisessä\najoivat Ole Nielsen Hauge kahden sisarensa, Annen ja Kaarinan kanssa.\nAnne näytti kalpealta mustaan juhlahuiviin kääriytyneenä; Kaarina\nkatseli uteliaana ympärilleen, sillä portilta aina pihaan saakka oli\nmustanaan kansaa.\n\nHans Nielsen Hauge nyökäytti päätään tuttaville, ajaessaan perille;\nhän istui vakaana ja hymyili ystävällisesti.\n\nTavan takaa puheli hän jonkun sanan veljensä kanssa, joka piteli\nohjaksia; sitten istui hän jälleen äänetönnä.\n\nHe saapuivat eteisen luo ja seisahtuivat. Talon isäntä seisoi\nporraskivellä ja vastaanotti tulijat. Lämpöä loisti ovesta ja\nikkunoista; oli sankasti kansaa ylt'ympärinsä.\n\nHans Nielsen Hauge astui sisään. Hänen veljensä oli jäänyt hevosta\nhoitamaan.\n\nTultuansa eteiseen tervehti hän kaikkia siellä seisovia.\n\n\"Jumalan rauhaa taloon\", lausui hän lämpimällä äänen sävyllä.\n\nSitten astui hän tupaan.\n\nHän kätteli lähinnä seisovia.\n\n\"Onpa täällä ihmisiä kaupungistakin asti\", sanoi hän hymyillen, kun\nhän näki kaksi ystäväänsä Fredriksstadista, Niels Baersön ja Niels\nStillaugsenin, istumassa oven suussa.\n\nMolemmat tervehtivät. Talon isäntä kutsui vierastansa syrjään.\n\n\"Sinä tahtonet hitusen ruokaa ensin; olethan kulkenut pitkät matkat\",\nsanoi hän puoliääneen, katsoen kamarin ovea kohti.\n\n\"Ei, kiitoksia\", vastasi Hauge hymyillen. \"Tänä iltana tarvitsemme\nhengen ruokaa ja sitä on minulla mukanani!\"\n\nHän tarttui ystävällisesti sukulaisensa olkapäihin.\n\nTämä nyökäytti päätään.\n\n\"Kuten tahdot\", sanoi hän. Hauge riisui päällysvaatteet yltään;\nnämä asetettiin rahille kamarin oven läheisyyteen, sitten otti hän\nraamattunsa ja virsikirjansa ja astui paikalleen keskellä tupaa.\n\nHetken kuluttua kohousi jouluvirsi sadoilta huulilta voimakkaana ja\nhartaana hiljaisessa tuvassa.\n\nHauge alkoi puhua siitä, että Jumalan armon voima perkaa ja puhdistaa\nelämämme synnistä.\n\nHän puhui voimallisesti ja lämpimästi, ystävällinen katse loisti;\nääni, joka muuten oli heikko ja sävyisä, soi nyt voimakkaana ja\ntäyteläisenä, temmaten mukaansa.\n\nSadat vakavat kasvot, joita kynttilät valaisivat, olivat häneen\nkäännetyt; silmät tuijottivat kiinteästi hänen huuliinsa; synkät,\nraskaat kasvonpiirteet innostuivat jonkun näkymättömän voiman\nvaikutuksesta; muutamat istuivat pää käsiin painautuneena, toiset\nitkivät äänettöminä. Naiset olivat kalpeat mielenliikutuksesta.\n\nJa Haugella oli sana kullekin, jotka iskivät ja sattuivat suoraan\nkunkin tunne-elämään, sanoja, jotka antoivat vastineen kunkin\nhiljaisiin kysymyksiin; kuvia, jotka valaisivat ja selittivät, koska\nne olivat otetut kansan omasta käsityskannasta, kuvia, joita esitti\nsellainen henkilö, joka ymmärsi heidät ja jota he ymmärsivät.\n\nKun Hauge vähän väliä pysähtyi, kuului hiljainen huokausten hyminä\ntuvassa, surun ja synnin huokauksia, tuskasta vapautuksen huokauksia,\nhuokauksia kohti puhtautta ja onnea. Sitten valtasi kaiken jälleen\nsuuri hiljaisuus ensi sanalta, jonka hän puhui.\n\nYht'äkkiä kuului keskellä hiljaista hartautta aisakellon kalinaa\nulkoa pihamaalta. Räikeätä kulkusten helinää, joka samalla taukosi ja\nuseiden miesten kovaäänistä puhelua.\n\nHauge jatkoi, mutta levottomuus ulkona kiihtyi ja isäntä itse astui\nsamalla ulos.\n\nTuvassa oleva kansa katseli ovea kohti, sillä nyt saattoi jo kuulla\neteisestä läheneviä, kyseleviä ääniä ja isännän syvän, vakavan äänen,\njoka verkalleen vastaili.\n\nSilloin Hauge keskeytti puheensa.\n\n\"Saammepa odottaa hiukan\", sanoi hän hiljaisesti. Nyt katsoi hänkin\novea kohti, joka avautui ja sisään astui Glemmingen pappi Feiermann,\nerään luutnantin ja kolmen aseistetun sotamiehen seuraamana.\n\nIsäntä seurasi äänetönnä. Tuntui siltä kuin olisi isku kuulijakuntaa\nkohdannut ja kuolonhiljaisuus seurasi tätä kaikkea.\n\nPappi Feiermann astui keskelle tupaa, ottamatta edes lakkia päästään.\nHän seisoi nyt Haugen edessä säihkyvin silmin ja tumma puna\nkasvoillaan.\n\n\"Mitä sinulla on tekeillä täällä?\" kysyi hän terävästi.\n\nHans Nielsen Hauge nousi seisaalleen.\n\n\"Minä kehoitan lähimmäisiäni kieltäytymään kaikesta jumalattomasta\nelämästä ja maallisista haluista sekä elämään Jumalan sanan\nmukaisesti\", vastasi hän hiljaa. Syvä katse suuntausi vakaana suoraan\npappiin.\n\n\"Kuka on antanut sinulle luvan tällaiseen?\" kysäsi tämä terävästi\nkuten ennenkin.\n\n\"Te, pappi, olette ennen antanut minulle luvan Fredriksstadissa\",\nvastasi Hauge sävyisästi. \"Sitäpaitsi turvaudun Jumalan lupaan ja\nkäskyyn.\"\n\nPappi kohotti käsivarttaan. \"Ei sanaakaan enempää\", sanoi hän.\n\"Annoin sinulle kerran luvan, luullessani kaiken olevan viatonta,\nnyt näen minä mihin tuollainen haaveilu johtaa, ja nyt on sinun\nseurattava minua.\"\n\nHän katsahti luutnanttiin ja noihin kolmeen sotilaaseen, jotka\nseisoivat valmiina, käskyjä odottaen.\n\nKuulijakunnasta kuului nureksumisen muminaa ja isäntä kääntyi pappia\nkohti, samoin Ole Nielsen Hauge, joka oli nimismiehenä Tunessa.\n\nMutta Hans Nielsen Hauge kääntyi sävyisästi veljensä ja muiden\nsukulaistensa puoleen.\n\n\"Jätä kaikki tällainen, Ole\", sanoi hän, silmäyksensä kohdatessa\nAnne-sisarta, joka istui kuolon kalpeana.\n\n\"Jumala on puolustajani, ystäväni\", lausui hän äänekkäästi ja katseli\nkuulijakuntaansa. \"Älkäämme tehkö mitään sellaista, mikä on väärää.\nTotelkaamme esivaltaa; mutta Jumala on esivaltaa korkeammalla;\nainoastaan Hän on heidän tuomarinsa.\"\n\nKääntyen pappiin päin, jatkoi hän: \"minä seuraan pappia, antakaa\nminulle vaatteeni.\"\n\nSyvä äänettömyys seurasi.\n\nPappi Feiermann seisoi hämmästyksen lyömänä Haugen ehdottomasta\nlainkuuliaisuudesta veljen tuodessa matkatamineita Haugelle.\n\nPukeutuessaan huomasi hän sisartensa syvästi murheelliset katseet,\njoihin hän vastasi hymyillen, päätä nyökäten.\n\n\"Tervehtikää, siskot, isää ja äitiä\", sanoi hän. \"Pappi, minä olen\nvalmis.\"\n\nNäin seurasi hän enää sanaakaan hiiskumatta pappi Feiermannia, joka\npoistui tuvasta tervehtimättä ja maasta katsettaan kohottamatta.\n\nJälkimmäiseen rekeen asetettiin Hauge kolmen sotilaan väliin; kuului\npiiskan läimäys; aisakellon räikeästi kilahdellessa ja hevosten\nvinhasti juostessa häipyi joukkue illan pimeään hämmästyneiden\ntalonpoikain tuijottaessa heidän jälkeensä talviyöhön. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli pimeä ilta, kun kaksi rekeä saapui Fredriksstadin linnoituksen\npäävahdin edustalle.\n\nKuului vahtihuuto.\n\nLuutnantti kohousi papin reestä ja antoi tunnussanan.\n\n\"Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne\", sanoi hän, kohottaen kätensä\nlakkinsa syrjään.\n\n\"Hyvästi, herra luutnantti\", vastasi pappi, \"ja pitäkää tarkka vaari\nvangitusta. Parin päivän kuluttua saatte kuulla lisää minulta.\"\n\n\"Niin on tapahtuva, teidän kunnia-arvoisuutenne\", vastasi\nluutnantti. \"Ehkäpä mies on muuttanut mieltään, istuttuaan pari\npäivää sotamiesten keskellä.\"\n\n\"Samaa minäkin ajattelen\", vastasi pappi. \"Ellei, on hänellä aikaa\nenemmänkin. Jääkää hyvästi!\"\n\nHän ajoi pois, katsomatta Haugeen, joka seisoi kärsivällisenä ja\nhiljaisena sotamiesten välissä.\n\n\"Mars!\"\n\nLuutnantti ja kaksi sotamiestä, Hauge keskellänsä, hävisivät linnan\npihalta.\n\nVahti, tehden kunniaa, antoi noiden neljän miehen kulkea ohitsensa.\nLinnanportti sulkeutui jyristen.\n\nHetkisen kuluttua istui Hans Nielsen Hauge arestissa kahden\nsotamiehen seurassa, jotka kärsivät rangaistusta laiminlyömisistä\nsotapalveluksessa, mutta seurakunta Glemmingenissä hajaantui\nhiljalleen ja kukin kulki mietteissään kotiansa kohti.\n\n\"Missä on Hans?\" kuului kysymys, jolla Niels Mikkelsen vastaanotti\nkotiin palaavat, jotka saapuivat Tuneen iltamyöhällä.\n\nAnne-sisar itki, voimatta vastata. Toiset seisoivat silmänräpäyksen\näänettöminä.\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\" kysyi äiti, joka tuli ulos etehiseen.\n\n\"On, äiti\", vastasi nimismies, Ole Nielsen. \"On tapahtunut se, minkä\ntäytyi tapahtua. Hans vietiin Fredriksstadiin vankilaan. Pappi itse\nhaki hänet kruununmiesten kanssa.\"\n\nÄiti pani kätensä ristiin.\n\n\"Taivaan Jumala\", lausui hän, kalveten siinä seistessänsä.\n\nSamalla kuului Niels Mikkelsenin syvä ja luottamusta herättävä ääni:\n\n\"Niin, taivaan Jumalalle olkoon kiitos\", lausui hän, \"että hän istuu\nvankilassa Jumalan sanan takia. Antakoon Jumala hänelle myöskin\nvoimia kestämään ja kärsimään ilolla.\"\n\nMikkel Nielsen, joka seisoi aivan vieressä, ojensi isälleen kätensä.\n\n\"Luota siihen, isä\", lausui hän luottavasti. \"Hans kyllä ajaa\nasiansa!\"\n\nÄidin kasvot kirkastuivat ja molemmat sisaret tunsivat iloa ja lohtua.\n\n\"Niinkö sanot!\" huudahti äiti.\n\n\"Niin\", yhtyi isä puheeseen. \"Minä uskon kuten sinäkin Mikkel! --\nHän, Hans, selviytyy kyllä.\"\n\n\"Jumalan avulla\", sanoi sisar Anne. Hänen sinisilmänsä loistivat\nihmeellisesti kalpeissa kasvoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVankilassa laulettiin.\n\nRaa'at äänet lauloivat rivoa laulua. Joka värssyn välillä nauroivat\nmiehet.\n\nTämä tapahtui hämärissä seuraavana päivänä. Oli tuotu useampia\nsotamiehiä arestiin, jossa Hauge oli; heitä oli nyt kaikkiaan kuusi.\n\nHauge istui ääneti laulun kestäessä katsellen ristissä olevia käsiään.\n\nSe, joka lauloi, vakuutti kiroten, ettei hauskempaa laulua ole\nkoskaan sitä ennen Norjassa kuultu. Toiset olivat samaa mieltä. Sitä\nseurasi remakka nauru.\n\nHauge kohotti katseensa ja silmäili sitä, joka oli laulanut. Hänen\nkasvonsa olivat vakavat, mutta samalla sanomattoman lempeät ja\nsilmänsä ihmeellisen kirkkaat.\n\n\"Mitä sinä siinä tähystelet?\" tiedusteli sotamies raa'asti. \"Etkö ole\nkoskaan ennen nähnyt ihmisiä?\"\n\nHauge oikasihe ja katsoi edelleen toista silmiin.\n\n\"Sinä laulat kaunista laulua\", sanoi hän.\n\nSotamies hymyili.\n\n\"Niin, kai se sinusta siltä tuntuu\", vastasi hän. Hän tuijotti Haugea\nsilmiin, istui kädet polvillaan ja tirskui.\n\n\"Niin, se oli oikein kaunis laulu\", jatkoi Hauge kuten aikaisemmin.\n\"Sinä kai olet oppinut sen äidiltäsi, arvaan minä!\"\n\nHänen sinisilmänsä saivat yhä syvemmän loisteen; ne olivat nyt\nmelkein tummat ja kumminkin niin lempeät.\n\nSotamies hypähti pystyyn.\n\n\"Pidä suusi hänestä, sinä!\" kiljasi hän; veri syöksähti hänen\nkasvoilleen.\n\nToiset jäivät äänettömiksi katsellen toinen toistansa.\n\nHauge istui hiljaa kuten ennenkin. Oli kuin ei olisi noita teräviä\nsanoja lausuttukaan.\n\n\"Hän on ehkä kuollut?\" kysyi hän hyvin hiljaa.\n\nSotamies ei vastannut. Ihmeellinen muutos oli huomattavissa hänen\nkasvojensa ilmeessä.\n\n\"Se ei sinua liikuta\", vastasi hän; mutta ääni murtui.\n\n\"Ei, ei\", lausui Hans tyyneesti. \"Tulin vaan ajatelleeksi, että jos\nhän vielä eläisi, niin -- niin ei hän voisi ehkä olla nyt varsin\niloinen.\"\n\nHiljaisuus vallitsi.\n\nHän, joka oli laulanut, istahti ja katsoi maahan.\n\n\"Lienee yhdentekevää sinulle millainen hän on\", sanoi hän hetken\nkuluttua.\n\nHaugen katse oli jälleen maahan luotuna.\n\n\"Tuollaista ääntä kuin sinulla on\", lausui hän, \"voitaisiin käyttää\nparemminkin ja kauniimpiinkin tehtäviin!\"\n\n\"Sinusta pitää tulla lukkari, sinusta, 14\", tokasi eräs joukosta.\n\nHe hymyilivät.\n\nHauge katsahti heihin.\n\n\"Ei juuri niin\", sanoi hän.\n\n\"Pappi!\" tokasi toinen.\n\nHauge hymyili vastustamatonta, voittavaa hymyilyänsä.\n\n\"Niin, jotain sen tapaista\", sanoi hän.\n\nSilloin hymyilivät kaikki pilkallisesti. Ainoastaan hän, joka oli\nlaulanut, istui äänetönnä.\n\n\"Sinä olet hiton hieno, sinä\", sanoi eräs. \"Me olemme vain halpaa\nväkeä me.\"\n\n\"Niin olen minäkin\", vastasi Hauge; \"vaan kuitenkin pidän itseäni\nliian hyvänä laulamaan moisia lauluja.\"\n\nHe katsoivat häneen.\n\n\"Miksikä sinä istut täällä?\" uteli eräs heistä. \"Oletko varastanut?\"\n\n\"Sinä olet juuri sellaisen näköinen\", sanoi toinen.\n\nHauge ei vastannut heti.\n\n\"Minä lauloin kuten sinäkin -- ja niin pääsin tänne!\" vastasi hän\nvihdoin.\n\nHe hymyilivät.\n\n\"Minä luin Jumalan sanaa ja lauloin -- ja niin jouduin tänne.\" Hän\nkatsoi mietteisiin vaipuneena eteensä.\n\nHe tuijottivat.\n\n\"Ah -- oletko sinä sanan lukija?\" huudahti joku.\n\n\"Joutavia!\" sanoi toinen.\n\nHauge ei vastannut, katsoi vaan suoraan eteensä.\n\n\"Lukeminen ei liene pahinta, kun vaan luemme sellaista mikä on\nhyvää\", sanoi hän katsomatta kehenkään.\n\n\"Mitäs sitten täällä teet, hiton poika?\" tokasi hän, joka istui\nlähinnä Haugea.\n\nHauge tuijotti kauas.\n\n\"Kun tahdotaan tehdä kunnon ihmistä sellaisesta, joka on paha, ettei\nheidän äitinsä tarvitsisi istua kotona heitä itkien ja murehtien --\nniin lähettävät he sellaisen tänne\", sanoi hän. \"Niin -- siksi kai\ntekin istutte täällä?\"\n\nHän katsoi heihin.\n\nOli tullut kuolon hiljaisuus. Mutta hän, joka oli laulanut, kääntyi\npoispäin, istuen kauan liikkumatta, kasvot käsiin kätkettyinä.\n\nToiset nousivat paikoiltaan toinen toisensa jälkeen, kävelivät\nedestakaisin arestissa, kuin suuressa levottomuudessa -- ja\nistuutuivat jälleen.\n\nSilloin saapui vankilan hoitaja ja kutsui kuutta vankia päivällisille.\n\nMutta noustuaan meni Hauge sen luokse, joka oli laulanut, otti häntä\nkiinni olkapäistä ja sanoi samalla kun he astuivat sisään:\n\n\"Älä ole vihainen minulle, joka puhuin sinulle sellaisesta; mutta\nminusta tuntui niin varmalta, että sinusta voisi tulla Jumalan lapsi.\"\n\nSotilas katsoi häneen. Suuri suru kohousi karkeisiin, nuoriin\nkasvoihin; jotakin pehmyttä ja lämmintä välähti silmissä.\n\n\"Ei, sitä en koskaan usko\", sanoi hän. Sitten kääntyi hän pois ja\npurskahti itkuun.\n\nHauge seisoi odottaen. Hänen silmänsä sinertyivät ja suun ympärillä\nliikkui hyvyyden piirre.\n\n\"Minä uskon\", sanoi hän aivan hiljaa. \"Nyt olen varma siitä.\"\n\nToinen nieli kyyneleensä, kääntyi Haugeen ja sanoi:\n\n\"Äitini kuoli viime keväänä.\"\n\nHauge nyökäytti päätään ja sanoi:\n\n\"Mutta Jumala ei ole kuollut\", vastasi hän; \"turvaudu Häneen, niin\nsaatte ehkä jälleen yhtyä.\"\n\nToinen katsoi häneen avutonna.\n\n\"Sinun on autettava minua\", sanoi hän.\n\n\"Sen olen tekevä\", sanoi Hauge, tarttuen hänen käteensä.\n\nNyt seisoi vartija jälleen ovella.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän ankarasti.\n\nHauge kääntyi kysyjää kohti.\n\n\"Vain hyvää\", vastasi hän ja hymyili vastustamatonta hymyänsä.\n\nJa molemmat vangitut seurasivat vanginvartijaa sisään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä puheli Hauge edelleen vankilatoveriensa kanssa kaikesta\nmikä koski heidän sisäistä elämäänsä. Toiset kuuntelivat; toiset\nkääntyivät pois ja puhelivat keskenään muista asioista; mutta\ntauonneet olivat kirosanat ja muu irstas puhelu vankilassa.\n\nIllan tullen luki Hauge iltarukouksensa ääneen ja lauloi virren sen\njälkeen.\n\nPari tovereista ivasi häntä tästä, he käskivät hänen tukkimaan\nsuunsa, matkustamaan helvettiin ja rääkymään siellä mielin määrin.\n\nHauge lauloi loppuun saakka, antamatta heidän häiritä itseään.\nSilloin nousi eräs suuttuneista pystyyn, ja asettuen Haugen eteen\nhuusi hän:\n\n\"Jollet tuki kitaasi, lyön sinut pahanpäiväiseksi\", puiden nyrkkiänsä\nHaugen kasvojen edessä.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän, joka oli aamupäivällä laulanut. Hän asettui\nheidän väliinsä.\n\nSuuri melu syntyi heidän kesken, sillä useat puhuivat yhtaikaa sekä\npuolesta että vastaan.\n\nVahti astui sisään.\n\n\"Täällä on oltava hiljaa\", komensi hän.\n\nUseat osoittivat Haugea ja kantelivat hänen päälleen hänen\nlukemisestaan ja laulamisestaan.\n\nVahti iski silmäyksen Haugeen.\n\n\"Tuollaiselle on meillä kyllä keinoja\", sanoi hän. \"Sidomme sinut ja\npanemme tulpan suuhusi; silloin varmasti vaikenet. Ja jollei tämäkään\nauttaisi, silloin olet saava pampusta!\"\n\nHauge oli noussut seisaalleen.\n\n\"Saatte tehdä kuten haluatte\", vastasi hän. \"Mutta en ole koskaan\nnähnyt, että olisi tällä tavoin ketään, kohdeltu, enkä tiedä onko\nteillä laillista oikeuttakaan siihen. En ole tehnyt muuta pahaa kuin\nettä olen lukenut iltarukoukseni ja laulanut virren värssyn sen\njälkeen.\"\n\nHän seisoi pelotonna vahdin edessä.\n\nTämä katsahti Haugeen ivallisesti hymyillen.\n\n\"Vai niin, sinä tahdot saada vapauden laulaa?\" vastasi hän. \"Niin,\nsen olet saapa.\"\n\nHän kääntyi ympäri ja lähti.\n\nHetken kuluttua palasi hän arestihuoneeseen kahden miehen seuraamana.\n\n\"Tule nyt\", sanoi hän. \"Laululintusen suljemme häkkiin. Siellä saa se\nlaulaa mielin määrin.\"\n\nHauge nousi vuoteeltaan.\n\n\"Jääkää hyvästi\", sanoi hän toisiin kääntyneenä. \"Toivottavasti\ntapaamme vielä kerran sellaisessa paikassa, missä on parempi olla.\nRukoilkaa Jumalaa puolestani, kuten minäkin tahdon rukoilla teidän\npuolestanne.\"\n\nHiiskumatta sanaakaan sen lisäksi seurasi hän vahtia.\n\nHauge vietiin yksinäiseen tyrmään, jota \"häkiksi\" kutsuttiin ja johon\nainoastaan pahimmat pahantekijät teljettiin. Se oli nyt jääkylmä\navonaisine rautaristikko-ikkunoineen, joka oli pohjoista kohti.\n\n\"Laula nyt\", sanoi vahti, antaen raskaan tammisen oven paukahtaa\nkiinni hänen jälkeensä ja lähtien kahden sotamiehen seuraamana\npäävahdin luokse, missä hän istuutui pelaamaan korttia toisten kanssa.\n\nYön hiljaisuus levisi yli Fredriksstadin linnoituksen. Vahti\nvapautettiin ja yövahti asettui paikoilleen. Kaikki vaipui talviyön\npimeään.\n\nYön hiljaisuudessa kuului laulua jääkylmästä, pimeästä \"häkistä\"\nmuurissa. Kirkasta, harrasta laulua pimeässä. Rikas, täyteläinen,\nyksinäinen ääni, väriltään mitä sydämellisin.\n\nVahti hätkähti ja kuulosti. Ihmeellinen, selittämätön tunnelma\nvallitsi harmaiden muurien lomissa.\n\nYksinäinen laulaja oli talonpoika Hans Nielsen Hauge, joka lauloi --\nrukouksen Jumalan puoleen, anoen valoa pimeyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Häkissä\" täytyi Hans Nielsen Haugen istua koko seuraava päivä.\n\nVahti pisti hänelle hiukan ruokaa luukun läpi, joka oli rautaverkolla\nvarustetussa tammiovessa; muulloin ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä.\nOli pureva pakkanen; hänen täytyi kävellä edestakaisin lakkaamatta\nahtaassa \"kopissaan\" pysyäkseen lämpöisenä. Kulkiessaan lakkaamatta\nkuin haavoitettu eläin häkissään tunsi hän samalla syvintä rauhaa ja\nonnea sisimmässään. Hän tunsi suurta Jumalan armoa saadessaan kärsiä\nHänen asiansa takia, hän, kuten Kristuksen monet tuhannet tunnustajat\nennen häntä. Päivän pimetessä alkoi häntä painostaa merkillinen\njäykistyttävä väsymys; hän heittäysi kurjalle rahin tapaiselle, Pani\nkätensä ristiin ja rukoili. Ajatukset ja mielikuvat ajelehtivat\nniin lohdullisen kirkkaina hänen ympärillään; tuntui kuin olisi\nJumala tullut häntä niin lähelle, tuntui kuin olisi hänen sielunsa\nvapautunut ja voinut leijailla kaiken ilman halki. Kaikki muuttui\nvalkoiseksi; pakkanen ja lumipeitteiset maat tuolla ulkona lepäsivät\nkuin kuultavan valkea rauha kaiken syvyyden yllä; leppeä valkosiipien\nkahina ympäröi häntä ja tuntui siltä kuin olisi häntä kannettu\nsuurta, pysyvää valoa kohti!\n\n\"Oi, kuolema on valkea kuin valo!\" kuiskaili hän ikäänkuin unessa\nyksikseen, \"kohta olen näkevä Jumalan kasvot!\"\n\nJa hän sulki silmänsä ikäänkuin kuolemaan ja nuo valkoutuiset,\nonnelliset unelmat verhosivat aina syvemmin ja syvemmin hänen\nsielunsa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä sävähti hän sysäyksestä, jonka tunsi\nruumissaan. Aliupseerin univormuun puettu mies seisoi hänen edessään.\n\n\"Sinä palellut\", kuuli hän miehen puhuvan. Ja hän, koetti hitaasti\nnousta pystyyn.\n\nMutta samalla tunsi hän ruumiissaan ankaran värisemisen, eikä hän\nvoinut liikkua jäykkyydestä ja väsymyksestä.\n\n\"Taitaapa olla niin\", sai hän lopultakin sanotuksi. Hän jäi\nistualleen tuijottaen nääntyneenä eteensä.\n\nAliupseeri katsahti ympärilleen \"häkissä.\"\n\n\"Tämä on hävytöntä\", sanoi hän. \"Panna tänne ihminen talvisaikaan!\nHuh!\"\n\nHauge katsahti häneen ihmetellen. Löytyisikö täältä todella ihminen,\njolla oli sääliä rinnassa!\n\n\"Jumala sinua siunatkoon\", mutisi hän.\n\nAliupseeri hymähti. Hän ei vastannut, vaan otti sen sijaan tinaisen\n\"taskumatin\" povitaskustaan, pyöritti tulpan irti pullon suusta ja\nojensi sen Haugelle.\n\n\"Juo nyt\", sanoi hän. Hauge katsoi pitkään häneen ja otti verkalleen\nojennetun esineen käteensä.\n\n\"Onko tämä viinaa?\" kyseli hän.\n\n\"Juo nyt vaan\", vastasi toinen. \"Siinä on hyvää lääkettä!\"\n\nHauge totteli. Hän maistoi vain ensin ja tunsi kuin tulen käyvän\nlävitsensä. Se oli paloviinaa.\n\n\"Nyt lämpenet kohta\", sanoi aliupseeri, vääntäen kiinni pullon\ntulpan, jonka Hauge hänelle ojensi.\n\n\"Se oli varmaankin paloviinaa\", sanoi Hauge, katsahtaen melkein\nhellästi häneen.\n\n\"Sitä paholaista se on\", vastasi tämä.\n\nHauge tunsi jälleen elonkipinän ja ruumiin lämmön palautuvan\nruumiiseensa.\n\n\"Niin, paholaisesta on paloviina kotoisin, mutta paha on pahalla pois\najettava.\"\n\nToinen hymyili.\n\n\"Tulithan lämpimäksi\", sanoi hän.\n\n\"Tulin todella\", vastasi Hauge kohoutuen; \"mutta oli eräs toinen\nseikka, joka minua lämmitti paremmin kuin tuo lääke.\"\n\n\"Niinkö?\" vastasi toinen.\n\n\"Sinun hyväsydämisyytesi\", jatkoi Hauge.\n\nAliupseeri katsahti pitkään häneen, meni pöydän ääreen ja tarttui\nlyhtyyn, jonka hän oli jättänyt kädestään.\n\n\"Ei tällainen sentään sovi\", sanoi hän. \"Täytyy sitä kuitenkin\nmenetellä inhimillisesti!\"\n\n\"Ah\", vastasi Hauge. \"Ihmiset ovat joskus armottomampia kuin eläimet,\njolleivat tahdo pysyä lähellä Jumalaa!\"\n\nToinen ei tähän vastannut mitään, avasi vaan tammioven ja sanoi:\n\"Tule nyt, sinun ei tarvitse istua täällä tänä yönä ja huomenna\nviedään sinut kruununvouti Radichin luokse kuulusteltavaksi.\"\n\nHaugen kasvot kirkastuivat.\n\n\"Sinä tulet kuin Herramme lähettiläänä\", sanoi hän.\n\nAliupseeri hymyili. Silloin huusi joku ulkona:\n\n\"Korpraali Blegen!\" -- Luutnantti seisoi ulkona pihamaalla odottaen.\n\n\"Täällä olen, herra luutnantti\", vastasi aliupseeri.\n\n\"Joutuin!\"\n\nLuutnantti seisoi kärsimättömän näköisenä. \"Kyllä, kyllä, herra\nluutnantti!\"\n\nMolemmat astuivat ulos \"häkistä\", jonka korpraali Blegen lukitsi.\n\n\"Mars!\"\n\nLuutnantti tarttui sapeliinsa ja vanki, aliupseerin seuraamana,\nastui päävahtia kohti, johon Hauge jälleen yöksi teljettiin entiseen\npaikkaansa toisten vankien seuraan.\n\nSeuraavana aamuna nähtiin reki päävahdin edustalla.\n\nHans Nielsen Hauge kutsuttiin ulos ja käskettiin astumaan rekeen.\n\nReen vieressä piti eräs sotilas ohjaksia ja eräs aliupseeri täysissä\ntamineissa seisoi odottaen.\n\n\"Pidä vankia tarkasti silmällä, Blegen\", käski luutnantti, \"sinähän\ntunnet tien?\" Aliupseeri teki kunniaa. \"Varmasti, herra luutnantti\",\nvastasi hän. Sitten hypähti hän Haugen viereen istumaan; sotilas\nistuutui takaistuimelle ladattu kivääri käsivarrella;. hevosta\nläimäytettiin piiskalla ja reki liukui eteenpäin epätasaisella tiellä\nläpi Fredriksstadin linnan portin.\n\nPortin sulkeuduttua laski Hauge kätensä hymyillen korpraali Blegenin\nkäsivarrelle.\n\n\"Tiesinhän että me vielä tapaisimme\", sanoi hän hiljaa. \"Jumalalla\non kyllä tässä oma tarkoituksensa\", jatkoi hän puoliääneen. \"Paha\nkarkoittaa pahan; vaan hyvä ja hyvyys tahtovat mielellään toisensa\ntavata!\"\n\nHän katseli suurilla, kirkkailla silmillään suoraan aliupseeria\nsilmiin.\n\nTämä kiristi suitsia. \"Sittenpähän saamme nähdä\", vastasi hän, ja\nreki kulki hitaasti valtamaantietä pitkin vouti Radichin asuntoa\nkohti, joka oli puolentoista penikulman päässä Fredriksstadista.\nMatkalla jutteli Hauge korpraalin kanssa kaikista asioista\naina ymmärtäen johtaa keskustelut niin, että hän pääsi käsiksi\nhengellisiin asioihin, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.\n\nKuulustelu kruununvouti Radichin luona oli tulokseton. Tämä, joka\ntunsi Haugen, kuten tiedämme, hartauskokouksesta Graalumilla, koetti\nvaikuttavasti katsoa Haugeen ja nuhdella häntä siitä, että hän oli\nvillinnyt kansaa. Hauge vastasi, ettei hän ollut julistanut muuta\nkuin Jumalan sanaa, toiminut kristillisyyden mukaisesti ja saanut\nJumalan avulla kansan hylkäämään paheensa ja näkemään syntinsä. \"En\nvoi havaita tämän olevan villitsemistä\", sanoi hän lopuksi.\n\nKruununvouti Radichin ymmärrettyä, ettei hän kyennyt suoriutumaan\nHaugen kanssa ja ettei hänellä ollut mitään pätevää syytä ja\noikeutta nuhdella häntä, lähetti hän jo seuraavana päivänä vangitun\ntakaisin Fredriksstadiin, jossa hänet teljettiin kaupungin yhteiseen\nvankihuoneeseen myöhemmin kuulusteltavaksi piirin tuomarin, herra\nSiewersin edessä.\n\n\"Sinä olet eriskummallinen mies\", sanoi korpraali Blegen,\nkyyditessään jälleen Haugea Fredriksstadiin. \"Pääsisit heti huomenna\nvapaaksi, jos vaan lupaisit jättää kaiken tällaisen, ja sinä\ntahdotkin mieluummin vankilaan.\"\n\nHauge hymyili.\n\n\"Päivä on koittava, jolloin sinä tahdot tehdä samoin\", sanoi hän,\n\"vaan sitä ennen on sinun opittava tuntemaan Jumala.\"\n\nKorpraali Blegen istui ääneti koko välin ja ajatteli tätä. Hän tunsi\nselittämätöntä vetovoimaa tähän voimakkaaseen, hiljaiseen mieheen,\njoka mieluummin valitsi vankeuden ja rauhan Jumalan seurassa kuin\nvapauden ja rauhan maailman kanssa.\n\nPerille saavuttua ja Haugen maahan astuessa ojensi hän korpraalille\nkätensä.\n\n\"Kiitos kaikesta hyvästä\", sanoi hän. \"Toivon tapaavamme siellä,\nmissä tosi onni on löydettävissä.\"\n\n\"Kiitos itsellenne\", vastasi korpraali Blegen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nFredriksstadin kaupungin vankilan edustalla oli suuri ihmisjoukko\nkoolla. Tieto Haugen vangitsemisesta oli levinnyt salaman nopeudella\nkaupungissa ja ympäristössä. Oli hyvin uutta ja ihmeellistä, että\nmies, joka oli julistanut Jumalan sanaa, oli teljetty vankilaan;\nkaikki, jotka kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä tuon ihmeellisen\nmiehen, josta kaikenmoisia viestejä alkoi kierrellä.\n\nTänään piti Hauge vietämän vankeudesta raatihuoneelle\nkuulusteltavaksi. Todistajia oli suuri joukko sekä pappi\nFeiermannilla, joka oli ilmiantanut Haugen, että Haugella itsellään\ntaas puolustuksekseen. Hurjia huhuja oli liikkeellä siitä, mitä\nkullakin todistajalla olisi sanottavana.\n\nOli pakkanen. Ihmiset seisoskelivat, jalkojaan yhteen koputellen ja\npalellen, pakkautuen niin lähelle toisiaan kuin suinkin vankilan\nporttiholvissa.\n\n\"Hän sanoo, että hän voi tehdä ihmeitä\", sanoi joku niistä, joka\nseisoi lähinnä ovea.\n\nNaurun rähinää kuului. Mies, joka oli puhunut, jatkoi: \"Joka vaan\nuskoo, voi vapaasti heittäytyä alas huoneiden katoilta satuttamatta\nitseään --\", jälleen hymyiltiin. \"Jos hän loukkaantuu, silloin ei\nhänellä ole oikeata uskoa!\"\n\nMies tarkasteli lähinnä seisovia punanenäisenä.\n\nIhmiset pudistivat päätään ja mumisivat.\n\n\"Niin, eipä ole ihmeellistä, että hänet on vangittu\", sanoi eräs\nvanha eukko.\n\n\"Oh, hän kai on tehnyt jotain pahempaakin\", sanoi eräs vanhus, joka\nseisoi syrjemmällä. \"Hän kuuluu olevan pahanlainen juomari. Hän ja\neräs toinen, jota sanotaan Glengin Kristeniksi, kuuluvat olevan\npahimmat koko Tunen pitäjässä.\"\n\n\"Ah!\" huusivat monet. \"Glengin Kristen, soittoniekka -- tuo naisten\nnaurattaja!\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi eräs vanha akka ja solmitsi huiviansa lujemmin\npäänsä ympärille. \"Ei sitä voi tietää mitä tuollaiset ihmiset voivat\nkeksiä. Ne tulevat päästään piloille silloin, kun niistä tulee\nuskovia!\"\n\n\"Sanotaan, että hän rukoilee puujumalia\", selitti eräs nuori mies\nKristianiasta.\n\n\"Hän kuuluu olevan puuseppä -- hän kai valmistaa niitä itse\", tokasi\neräs merimies äänekkäästi. Kaikki hymyilivät.\n\n\"Hiljaa -- tuolla tulee tuomari\" -- samalla oli aivan hiljaista.\nPaikkakunnan tuomari Siewers tuli vankilasta monen seuraamana.\n\nJa jälleen tähystelivät sadat uteliaat silmät vankilan porttia,\njosta joka silmänräpäys odotettiin Haugea tulevaksi. Kuului lyhyt\nrummun pärinä vankilan sisäpihalta, joka kaikui komentosanoista.\nPieni sotilasosasto, kaikkiaan kaksitoista miestä, korpraalin, jolla\noli paljastettu sapeli kädessä, johtamana marssi vankilan portin\nedustalle.\n\nKuolon hiljaisuus vallitsi ihmisjoukossa.\n\nHeti jäljessä astui Hauge. Sotilaat nostivat kiväärit olkapäilleen\nja pieni joukkue marssi raatihuonetta kohti, Hauge keskellänsä,\nsuoraan ihmisjoukon halki, joka laineen tavoin läikähti sivulle ja\nsamalla taas sulkeutui yhteen, seuratakseen kuni leveä virta vangitun\ntalonpojan jäljissä.\n\nHaugen kasvot ilmaisivat rauhaa ja levollisuutta hänen astuessaan\nuteliaan ihmisjoukon läpi.\n\nHän kuuli pilkkasanoja lausuttavan ja näki hävyttömiä, nauravia\nkasvoja, mutta hänen silmäyksensä oli kirkas eikä horjunut.\n\nSilloin tällöin näki hän tuttuja, vakavia kasvoja ihmisjoukosta,\njohon oli uskaltautunut muutamia hänen uskollisia ystäviään ja\nuskonveljiään; silloin hän nyökäytti vakavasti ja hiljaisesti\npäätänsä ja sai myöskin vastaanottaa takaisin ymmärtämyksen ja\nystävyyden hymyilyn.\n\nHauge ei ollut suutaan avannut, astuessaan kansanjoukon halki.\nNyt, huomatessaan suuren saattajajoukon kintereillään, sanoi hän\nkorpraalille, joka käveli hänen rinnallaan:\n\n\"Minua he saattavat; -- kunpa he yhtä mieluisasti seuraisivat Herraa\nKristusta!\"\n\nKorpraali nyökkäsi.\n\n\"Sepä näyttäisi ihmeelliseltä\", sanoi hän lyhyesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeus istui.\n\nTuomari herra Siewers kirjurineen ja lautamiehineen istui suuren\npöydän ääressä. Hauge seisoi syytetyn paikalla; todistajien\npenkillä istui vaatimattomia miehiä lähiseuduilta, näiden joukossa\nIver Graalum Tunesta, Kristen Baersö ja Kristen Stillaugsen\nFredriksstadista, Kristen Lyndeplads Tunesta, Elling Höidal ja\nPaul Gundersen, Knut Eivindröd Glemmingestä, missä hartauskokous\nkolmantena joulupäivänä oli pidetty, ja vielä useita miehiä ja\nnaisia, seudun parasta väkeä.\n\nTuomari kääntyi nyt Haugen puoleen.\n\n\"Nimesi?\" kysyi hän.\n\n\"Hans Nielsen Hauge Tunen pitäjästä\", vastasi Hauge rauhallisesti.\n\n\"Syntynyt?\"\n\n\"Kolmas päivä huhtikuuta 1771\", -- vastaili Hauge hiljalleen; hän\ntunsi nyt selvästi, että hän seisoi siinä ikäänkuin joku pahantekijä.\n\n\"Vanhemmat?\"\n\n\"Niels Mikkelsen ja Maria Olsdatter Hauge.\"\n\nHauge tunsi omituista painoa rinnassaan, mainitessaan vanhempiensa\nnimet. Heidänkin täytyi kärsiä hänen kanssaan!\n\n\"Ei aikaisemmin syytetty eikä rangaistu?\"\n\nHaugen rinta paisui; silmien syvä sini välähti. Hän katsahti tuomaria\nsilmiin.\n\n\"Tätä kärsin minä Kristuksen tähden\", sanoi hän niin kuuluvasti, että\nsanat kantoivat yli koko suuren salin.\n\nTuomarin kasvoilla saattoi huomata tällä hetkellä eriskummallisen\nilmeen. Hän tuijotti lyötynä Haugeen.\n\n\"Suvainnet vastata ainoastaan minun kysymyksiini\", sanoi hän\nvirallisella äänellä.\n\nHauge vaikeni.\n\nSilloin loi tuomari katseensa papereihinsa.\n\n\"Ei siis aikaisemmin syytetty eikä rangaistu\", saneli hän. Ja jatkaen\nmatalalla äänellä; \"esillä oli ensikerran syytetty Hans Nielsen Hauge\nilman siteitä ja kahleita --\"\n\nHän kääntyi jälleen Haugen puoleen.\n\n\"Onko siis totta, että sinä kolmannen joulupäivän iltana vastoin\npastori Feiermannin uudistettuja varoituksia pidit julkisen\nhartauskokouksen Eivindrödissä Glemmingessä?\"\n\nHans Nielsen Hauge oikasihe.\n\n\"Ei ole\", vastasi hän hiljaisesti.\n\nTuomari tuijotti hämmästyneenä häneen.\n\n\"Etkö ole pitänyt mainittua hartauskokousta\"? kysyi hän.\n\n\"Kyllä.\" Hauge katsoi tyyneesti tuomaria. \"Mutta en pastori\nFeiermannin uudistetuista varoituksista huolimatta. Päinvastoin.\nPastori Feiermann on antanut minulle suostumuksensa hartauskokouksen\npitoon aikaisemmassa tilaisuudessa.\"\n\nTuomari hätkähti ja katsahti oikeusmiehiin.\n\n\"Koska tämä tapahtui?\" kysyi hän.\n\n\"Täällä Fredrikstadissa tänä vuonna helmikuussa\", vastasi Hauge.\n\nTuomari merkitsi kirjoihin.\n\n\"Onko sinulla tähän todistajia?\" kysyi hän. Hauge käänsi katseensa\ntodistajien penkkiä kohden.\n\n\"On\", vastasi hän.\n\n\"Tuolla istuu Niels Baersö, jonka luona hartauskokous pidettiin.\nNiels Stillaugsen, joka tuolla istuu, oli myöskin läsnä.\"\n\nTuomari kohousi seisoalleen.\n\n\"Niels Baersö ja Niels Stillaugsen, oletteko tämän todistajia?\"\n\nMolemmat nousivat pystyyn.\n\n\"Olemme\", kajahti kummankin suusta samalla kertaa.\n\n\"Ja te voitte vahvistaa tämän sieluinne autuuden valalla?\"\n\n\"Kyllä\", kuului uudelleen molempien suusta.\n\n\"Hyvä on\", sanoi tuomari. \"Tulette sitten erikseen kuulusteltaviksi.\"\n\nHän kääntyi jälleen Haugen puoleen.\n\n\"Ja sinä et ole sen jälkeen saanut mitään kieltoa?\" kysyi hän, lukien\nFeiermannilta saamaansa syytöskirjoitusta.\n\n\"En\", vastasi Hauge.\n\n\"Voitko tämän todistaa?\"\n\nHauge vaikeni silmänräpäykseksi.\n\n\"Minä kiellän pastorin väitöksen siitä\", vastasi hän. \"Hänen\nasiakseen tulee kai todistaa tämä?\"\n\nTuomari hymyili.\n\n\"Niin tulee\", vastasi hän.\n\n\"Sinä et siis ole saanut mitään kieltoa?\"\n\n\"En.\" Haugen vakavat silmät katsoivat tiukasti tuomarin silmiin.\n\"En ole nähnyt enkä kuullut pastori Feiermannista sen päivän\njälkeen helmikuussa, jolloin hän antoi minulle luvan pitää\nhartauskokouksen Baersön luona -- ennenkuin hän tuli Eivindrödiin nyt\nviimeksi kolmantena joulupäivänä ja otti minut väkivallalla kiinni\nsotilasvallan avustuksella Fredriksstadiin, missä minut pantiin\nlinnoituksen yksinäiseen vankilaan ilman lakia ja tuomiota. Minä\ntahdon kysyä hyvältä kristilliseltä esivallalta, onko sellainen\noikein Jumalan ja Norjan lain mukaan?\"\n\nTuomari punastui.\n\n\"Sinä et saa täällä kysellä, ainoastaan vastata\", sanoi tuomari\nankarasti. \"Oikeus on harkitseva ja tuomitseva mikä on väärää mikä\noikeata.\"\n\nHän kääntyi pöytäkirjurin puoleen ja saneli puoliääneen. Hän selaili\njälleen asiapaperia ennenkuin hän vastasi.\n\n\"Olkoon asia miten tahansa\", jatkoi hän, \"niin pitäisi sinun\ntietää, että asetus vuodelta 1741 kielsi sinua pitämästä julkisia\nherätyskokouksia maallikkona. Etkö tiennyt sitä?\"\n\n\"En\", vastasi Hans Nielsen Hauge.\n\nKihlakunnan tuomari suurine ulkonevine silmineen ja kylmine\nsotilaallisine kasvoineen hätkähti ja oikaisi valtavaa yläruumistaan.\n\n\"Sinäkö et tuntisi asetusta?\" sanoi hän.\n\nHans Nielsen Hauge seisoi siinä uljaana ja luottavana.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"Minä tunnen hyvin asetuksen, mutta sen verran\nkuin sitä tunnen, ei se kiellä pitämästä hartauskokouksia paitsi\nsilloin, kun tämä tapahtuu kansan väärään oppiin johtamiseksi, ja\nsiihen en tunne itseäni syylliseksi.\"\n\nHän katsoi toivorikkaasti tuomariin.\n\n\"Vai niin? -- Silloin pastori Feiermann on toista mieltä\", vastasi\ntämä.\n\n\"Pastori Feiermann voi kovin vähän tietää siitä\", sanoi Hauge.\n\"Hän ei kuullut sanaakaan hartauspuheesta, hän vain saapui\nkruununpalvelijoiden kanssa ja vei minut mennessään.\"\n\nTuomari katseli jälleen asiakirjojaan.\n\n\"Mitä te oikeastaan teitte siellä Eivindrödissä?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Me keskustelimme meidän kristillisyydestämme, jumalattoman elämän\nhylkäämisestä ja siitä miten voisimme tulla ahkeriksi hyviin töihin\",\nvastasi Hauge.\n\n\"Hm, -- oliko siinä kaikki?\" kyseli hän.\n\n\"Oli.\" Hauge katsoi tuomaria suoraan silmiin.\n\n\"Sinä et saanut mitään kestitystä?\"\n\n\"En yhtään mitään\", vastasi Hauge. \"En muuta kuin mitä pappi\nFeiermann minulle antoi\", lisäsi hän hymyillen.\n\nTuomari katsoi todistajia.\n\n\"Onko asianlaita sellainen?\" kysyi hän kovalla äänellä.\n\n\"Kyllä\", kaikui vastaus moniäänisesti.\n\n\"Hm!\"\n\nTuomari yskäsi, kääntyi kirjurinsa puoleen ja puheli matalalla\näänellä hänen kanssaan. Tuomari kääntyi jälleen Haugen puoleen.\n\n\"Mutta kun sinä nyt et muuta opeta kuin mitä Jumalan sana neuvoo --\nmiksikäs sitten ryhdyt toisia opettamaan? Meillähän on kirkkoja ja\nvihittyjä pappeja, joiden kutsumus se on.\"\n\nHauge katseli vakavasti tuomaria.\n\n\"Siksi\", vastasi hän, \"että raamattu kehoittaa meitä neuvomaan ja\ntukemaan toisiamme.\"\n\nTuomari nyökäytti hiukan päätään.\n\n\"No niin, niin\" sanoi hän. \"Me kuulustamme nyt todistajia!\"\n\nHän antoi viittauksen vahdille ja Hauge vapautettiin kuulustelusta ja\nvietiin vahtitupaan.\n\nKoko päivä kului todistajien kuulustelussa, ja lopputulos kaikista\nkuulusteluista oli, että Haugesta levitetyt huhut todistettiin perin\npohjin vääriksi.\n\nTuomari, joka enemmän ja enemmän tuli vakuutetuksi siitä, että\nhänellä oli käsiteltävänään täydellisesti viaton ja kunnianarvoisa\nhenkilö, lähetti toisinnon eli kopion kuulustelusta läänin\nmaaherralle, Anders Hofgaardille, ja panetti Haugen jälleen kaupungin\nvankilaan siksi kunnes maaherra tulisi antamaan päätöksensä.\n\nKesti neljätoista päivää, ennen kun maaherran päätös asiasta saapui;\nmutta kun se vihdoinkin tuli, sisälsi se määräyksen, että Hauge on\nheti vapaaksi laskettava.\n\nMaaherran virasto lausui vaan vaatimuksen, että Hauge yleensä\npysyttelisi kotosalla isänsä luona ja ettei hän saisi liikkua Tunen\npitäjän rajojen ulkopuolella ja että hän ylipäänsä koettaisi pitäytyä\nvapaana esivallan epäluuloista. Itse tuomari julisti Haugelle nämät\nvaatimukset vankilassa.\n\nHauge vastasi tuomarille:\n\n\"Mitä siihen tulee että minun olisi pysyttävä kotona isäni luona\"\n-- sanoi hän, \"niin olen tehnyt lupauksen Jumalalleni palvellakseni\nHäntä ja lähimmäisiäni; siitä olemme isäni kanssa samaa mieltä. Pysyä\nTunen pitäjän rajojen sisällä -- sitä en voi luvata; minä vaadin\nvapauttani, kuten kuka muu tahansa asettuakseni mihin tahansa ja\ntehdäkseni mitä työtä tahansa, sillä edellytyksellä ettei toimeni ole\nristiriidassa maan lakien kanssa. Mitä lopulta siihen tulee, että\nminun on pysyttävä vapaana kaikesta epäluulon aiheesta esivallan\npuolelta, niin näyttää tämä minusta liialliselta vaatimukselta,\nkoskapa paha aina on esiintynyt valheilla tosikristittyjä vastaan,\nkuten nytkin on ilmennyt. Tästä kai herra tuomari on saanut täyden\nselvyyden ja todisteet minua kuulusteltaessa vähän aikaa sitten.\nMuutoin on minun mielipiteeni se, että kristillisen tuomioistuimen on\nrangaistava ainoastaan julkista pahuutta ja annettava ajatuksien olla\nrauhassa; siten tulee kaikki mikä on hyvää itsestään suojelluksi!\"\n\nHän seisoi suorana tuomarin edessä, katsoen häntä niin sydämellisesti\nja kuitenkin niin pelottomasta silmiin, että tämän sydän vallan\nlämpeni.\n\n\"Eikö olisi sentään parempi\", sanoi tuomari Siewers, \"että sinä\nottaisit nämä maaherran varoitukset huomioosi, kuin että jäisit\nistumaan tänne vielä pitemmäksi aikaa saamatta ehkä koskaan enää\nvapauttasi?\"\n\nHaugen kasvot tulivat vielä lempeämmiksi.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"On parhainta sekä maaherralle että minulle\nmenetellä omantuntonsa ja Jumalan käskyjen mukaisesti. Jos minun\ntäytyy istua vangittuna, niin suotakoon minun istua; minä tiedän\nistuvani hyvän asian takia. Ja muilla perusteilla en lähde\nvankilasta, kuin että minulla on täydellinen vapaus tehdä hyvää.\nVastaanottakaa, herra tuomari, kuitenkin kiitokseni hyvästä\ntahdostanne ja hyvää tarkoittavasta neuvostanne!\"\n\nTuomari hymyili ja pani kätensä Haugen olkapäille.\n\n\"Sinä olet yhtä itsepäinen kuin lempeä\", sanoi hän vahvalla\nbassoäänellään. \"Saatpa tehdä kuten itse parhaaksi näet. Kun ei vain\nmeillä olisi pahempia kuin sinä täällä, niin ei olisi mitään vaaraa.\"\n\nHän löi vielä kerran Haugea olkapäille, nyökäytti ystävällisesti\npäätänsä ja lähti.\n\nHans Nielsen Hauge jäi istumaan vankilaan. Seuraavana päivänä\ntoimitti hän maaherran virastolle \"alamaisimman kirjelmän\", jossa\nhän selvästi ja suoraan lausui ajatuksensa siitä, kuinka järjetön on\ntuollainen vapauttamisen ehto, ja lopetti seuraavalla tavalla:\n\n    'Ja sitten saamme nähdä, ovatko ne, jotka ensinnä tahtoivat\n    totella ja seurata kuninkaallisia määräyksiä, puhtaita heittämään\n    ensimäisen kiven siihen, joka tahtoo, että Jumalan käsky\n    Jeesuksen rakkaudessa on ensinnä täytettävä ja sen jälkeen\n    kuninkaan. Minä olen toimittanut tehtäväni hiljaisuudessa\n    anoville ystävilleni, kehoittamalla heitä tekemään samoin ja\n    olemaan epäkristilliselle esivallalle alamaiset ruumiillisessa\n    vaelluksessa, välttämään epäjärjestystä Jumalan sanan neuvon\n    mukaan sekä rukoilemaan heidän puolestaan, jotta he saisivat\n    armoa ja aikaa kääntymykseen, että valo koittaisi heidän\n    pimitetyssä järjessänsä; silloin totuus yhdistäisi meitä\n    parhaiksi ystäviksi Kristuksessa. Minä olen kaiken kristillisen\n    esivallan alamaisin palvelija.\n\n    Hans Nielsen Hauge.'\n\nHaugen olo vankilassa ei kestänyt kauan. Jo kuusi päivää myöhemmin,\ntammikuun 29 päivänä 1798, vapautettiin hänet ilman noita ennen\nasetettuja ehtoja!\n\nKun häntä tultiin vapauttamaan vankilasta, kysyi hän pastori\nFeiermannia.\n\n\"Hänen tulisi, apostolien tekojen 16 luvun 37 säkeistön mukaan, sen\njälkeen kun hän on minut viattomasti vanginnut, olla myöskin se, joka\nminut johdattaisi ulos\", sanoi hän.\n\n\"Siihen ei hän ikinä suostu\", vastasi vanginvartija.\n\nHauge hymyili.\n\n\"Eipä toki\", sanoi hän, \"syntiensä katuminen ja pahojen tekojensa\nsovittaminen ei ole sen tapaisen Herran palvelijan maun\nmukaista; mutta samapa se voi olla. Minä olen jo niin tottunut\nkunnianosoituksiin ja häväistyksiin, hyvään ja huonoon maineeseen\nHerran Kristuksen tähden, että tämänkin asian jaksan helposti kantaa\nja hyvityksen kieltää itseltäni.\"\n\nNiin seurasi hän vanginvartijaa ulos.\n\nMutta pappi Feiermann oli jo enemmän kuin kyllin saanut oikaisua\nsiinä mikä oli tapahtunut. Eikä siinä kyllin, että hänen valituksensa\nHaugea vastaan oli havaittu aiheettomaksi ja jätetty huomiotta\nesivallan puolelta, vaan myöskin maaherra Hofgaard oli niin\nharmistunut Feiermannin häikäilemättömästä ja raa'asta menettelystä,\nettä hän myöhemmin asiaa selostaessaan kirjoitti kirjeen Kristianian\nhiippakunnan hallinnolle, jossa kirjeessä hän syytti pappia\nsiitä, että tämä oli luvattomasti panettanut vankeuteen syyttömän\nkansanmiehen, huomioonottamatta asianomaisen lain varsinaista\ntarkoitusta ja rajoituksia.\n\nHauge oli niinmuodoin kunnialla kestänyt ensimäisen kokeensa ja\nkärsinyt ensimäisen uhrikoetuksensa Jumalan asian edestä.\n\nHänen todistuksensa eivät jääneetkään hedelmiä kantamatta. Yhä\nuseampia henkilöitä sekä Fredriksstadissa että sen ympäristössä\nliittyi liikkeeseen; niin vieläpä Fredriksstadin linnoituksen\nvarusväen keskuudessa oli muutamia, jotka Haugen rohkean ja samalla\nhiljaisen käytöksen kautta tulivat voitetuiksi kristilliselle\nelämälle. Eritoten oli hän syvästi vaikuttanut jo ennen\nmainitsemaamme aliupseeriin John Thorgersen Blegeniin, joka oli\nkotoisin Faabergista Guldbrandsdalista.\n\nTämä rehellinen ja rohkea mies tunnustautui pian avoimesti Haugen\nopin kannattajaksi ja alkoi kohta vaikuttaa sotilasten keskuudessa.\n\nKun hänen päällysmiehensä saivat tästä vihiä, tuli siitä suuri hälinä.\n\nSen osaston kapteeni, johon aliupseeri kuului, kutsutti eräänä\npäivänä hänet huoneeseensa ja teroitti hänelle ankarin sanoin, ettei\ntahdottu tietää mitään hänen heräämisestään; ollen aliupseerina hänen\nmajesteettinsa ja valtion palveluksessa täytyy hänen pidättäytyä\nkaikesta tällaisesta haaveilusta ja ainoastaan täyttää tehtävänsä\nsotilaana.\n\nBlegen vastasi, ettei hän voinut luvata tätä; pyhä henki vaati häntä\nJumalan sanan kautta todistamaan tovereilleen ainoasta tärkeästä.\n\nKapteeni kirosi tarttuen sapeliinsa.\n\n\"Minun täytyy\", -- sanoi hän samatta kiroten -- \"saada sinut heti\nkuittaamaan pyhähenki!\"\n\nHän huusi vahtia, käski tämän hakea välskäriltä oksennuspulveria ja\npakotti, sapeli kädessä, Blegenin nielemään sen.\n\n\"Mars! Nyt saat mennä matkaasi oksentamaan pyhänhenkesi\", sanoi hän.\n\n\"Herra kapteeni\", sanoi Blegen mennessänsä; \"on synti, jota kutsutaan\nsynniksi pyhää henkeä vastaan ja jota ei anneta anteeksi tässä eikä\ntulevassa elämässä -- se on pilkka; Jumalaa vastaan, herra kapteeni!\"\n\nKapteeni kirosi hänen jälkeensä.\n\nEivät kirosanat eivätkä pahoinpitelyt auttaneet; Blegen pysyi\nvahvasti kiinni uskossaan ja saikin siksi ennen vuoden loppua eron\nvirastaan. Hänen esimerkkinsäkin olisi voinut olla vaarallinen\nkoko armeijalle. Hän palasi jälleen Blegen-nimiselle talolleen\nFaabergissa ja oli kuolemaansa saakka, Haugen uskollisimpia ystäviä\nja hengenheimolaisia.\n\nHaugen vapauttaminen ja hänen oppinsa varma edistyminen ja menestys\nnäissä seuduissa herätti pastori Feiermannissa riehuvan harmin. Hän\nei voinut suorastaan vahingoittaa Haugea persoonallisesti sen jälkeen\nmitä oli tapahtunut; mutta sitä pahemmin piteli hän \"haugelaisia\",\njoita löytyi hänen seurakunnassaan. --\n\nEräänä sunnuntaina, kun muutamat heistä olivat päättäneet käydä\nHerran ehtoollisella, mutta olivat tulleet liian aikaisin kirkkoon,\njonka vuoksi he pistäytyivät Niels Baersön luokse odottamaan, kysyi\npappi heiltä heidän sakaristoon tultuansa missä he olivat olleet.\n\n\"Niels Baersön luona\", kuului vastaus.\n\nPappi tuli heti rajuksi.\n\n\"Vai niin!\" huudahti hän.\n\n\"Vai sen laatuisia pyhiä te olette!\"\n\nHe eivät vastanneet.\n\n\"Te juoksette kai Hans Nielsen Haugen perässä?\" Pappi oli\ntulipunainen kiukusta.\n\nEräs heistä vastasi hiljaisella sävyllä:\n\n\"Me olemme hänen veljiään Kristuksessa!\"\n\nSilloin joutui pappi Feiermann pois suunniltaan. Hän tarttui\npiiskaansa, joka oli sakaristossa, ja alkoi läimiä sillä\nrippivieraita. Hän iski heihin piiskan varrella mihin ja kehen vaan\nsaikin sattumaan.\n\n\"Ulos Jumalan huoneesta, te teeskentelijät!\" kirkui hän. \"Ulos!\nTäällä ei ole teillä mitään tekemistä!\"\n\nKauhistuneet ja säikähtyneet haugelaiset kiirehtivät pakoon niin\npian kuin suinkin kerkesivät, ja pappi paiskasi oven kiinni heidän\njälkeensä.\n\nEi ihme, että viha valtiokirkkoa kohtaan kasvoi niinä päivinä.\nEi ole ihme, että Haugen yksinkertainen, rehellinen ja uhrautuva\nkristillisyys sytytti ilmiliekkiin hoidotta jääneen kansan!\n\nJoku aika tämän tapahtuman jälkeen lähettivät muutamat miehet\nGlemmingestä, arvattavasti pappi Feiermannin vaatimuksesta, uuden\nvalituksen Haugesta ja hänen vaikutuksestaan. Mutta tämä valitus ei\nauttanut enempää kuin edellinenkään.\n\nMaaherra Hofgaard liitti ilmoitukseensa asiasta hiippakunnan\nhallinnolle pitemmän kirjoituksen, jossa hän lausui, että hänen\nmielipiteensä mukaan ei olisi tarkoituksenmukaista, jos nyt jälleen\nHaugea uhattaisiin, neuvoen luopumaan häntä kohtaan suunnitelluista\nvainoista, koskapa muutoin niin suosittu mies saisi helposti aihetta\nperustaa puolueen ja saada aikaan kapinallisia liikkeitä.\n\n\"Sitäpaitsi\", kirjoitti hän, \"näyttää minusta tämä uusi vastus\nolevan aivan ainoa laatuaan, koska en minä monilla matkoillani\nläänissäni ole kuullut minkäänmoista valitusta. Päinvastoin on Haugea\naina mainittu miehenä, jota jokainen rehellinen ja kunnianarvoisa\ntalonpoika kunnioittaa ja suosii.\n\n\"Ja vielä ovat minulle kunnioitetut perheenisät talonpoikaissäädystä\nkertoneet, että he saavat kehitystä hengelliselle elämälleen\nkeskustellessaan Haugen kanssa ja kuullessaan hänen heille puhuvan,\nettei hän koskaan kehoita joutilaisuuteen, ettei hänen opetuksensa\nmaksa heille mitään ja että heidän mielestään on parempi pitää\nsellaisia kokouksia, kuin että he korttipelin ja viinan ääressä\naikaansa kuluttaisivat, josta useimmin seuraa eripuraisuutta ja\nmeteliä; ja vielä sitten he ovat vakuutetut siitä, että sen jälkeen,\nkun Haugen jumaliset kokoukset ovat tulleet käytäntöön, on seudulla\nharvemmin kuin ennen havaittu tuollaisia pahamaineisia kokouksia.\n\n\"Onko siis ihme, että kansa sydämestään suosii tällaista heidän\nkeskuudessaan niin kunnioitettua miestä!\"\n\nNäin kirjoitti maaherra, ja seurauksena hänen neuvoistaan oli se,\nettä Haugea vastaan tehdyt syytökset raukesivat ilman muuta pappi\nFeiermannin suureksi harmiksi.\n\nHaugen vastauksena Feiermannin vainoon oli pienoisen kirjan\nilmestyminen nimeltä: \"Totuuden tunnustaminen autuuden asiasta\",\njonka hän sai painatetuksi Kööpenhaminassa, Kristianiassa asuvan\nkirjakauppias Dyrendahlin toimesta. Kirjanen päättyy seuraavilla\nsanoilla papeille:\n\n\"Jos olette Jumalan kutsumat, silloin teette Jumalan töitä ja\npidätte Jumalan sanan pyhänä ja kunniassa, saarnaatte sopivalla ja\nsopimattomalla ajalla, rankaisette pitkämielisyydellä, ja huolehditte\nrakkaudella niistä ihmisistä, jotka kulkevat onnettomuudessa ja\nsynnissä; heidän puolestansa te itkette Kristuksen kanssa, jos olette\noikeita paimenia, tietäen että teidän on kerran tili sieluista\ntehtävä.\n\n\"Mutta nyt te olette palkkapaimenia ja saarnaatte maksusta.\n\n\"Omatuntonne voi todistaa, että te haette yhtä paljon, vieläpä\nenemmän, omaa hyötyänne kuin Jumalan kunniaa ja kuulijainne ijäistä\npelastusta; sillä vaikkakin saarnaatte Jumalan sanaa oikein, niin\nte kuulutte kumminkin niihin, joista Kristus sanoo: He sälyttävät\nraskaat kuormat toisten hartioille, mutta eivät koske niihin itse\nsormellansakaan.\n\n\"Sanankuulijoiden tulisi kai seurata saarnaanne eikä tekojanne; mutta\nnäin ei, sen pahempi, tapahdu; sillä he tahtovat oppia enemmän\nelämästänne kuin saarnoistanne ja siksi te revitte rikki toisella\nkädellä sen, minkä toisella olette rakentaneet.\n\n\"Sillä missä ahkera ja rehellinen työntekijä on, siellä näkyy\nhedelmiä. -- -- --\n\n\"Mutta täällä saarnataan vuosi toisensa jälkeen ja kumminkin lisääntyy\npaha aina enemmän.\n\n\"Siksi olette hyödyttömiä paimenia (Hes. 34), sokeita taluttajia ja\nmykkiä koiria, jotka eivät osaa ulvoa.\n\n\"Siksi on teidän ensinnä itse käännyttävä ja sitten vasta\nvahvistettava veljiä.\"\n\nKäsikirjoitus tähän kirjaan oli Haugella valmiina jo helmikuussa\n1798. Hän matkusti itse Kristianiaan saadakseen sen siellä\npainetuksi. Täältä vetäytyi hän yli vuoriston Grundset Markediin,\nElverumissa Österdalenissa, jossa hän voitti monta ystävää.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nHuhtikuussa 1798 lähti Hans Nielsen Hauge jälleen Kristianiaan,\nmissä hän edellisillä käynneillään oli voittanut monta ystävää;\nseuralaisenaan ja apulaisenaan oli hänellä tällä kertaa mukanaan\nseebergiläisen Niels Baersön poika Kristian Baersö, josta oli tullut\nHaugen hengenheimolainen.\n\nUlkona Grönlandilla, eräällä maatilalla, jonka omisti pyöräseppä\nMeier, piti Hauge herätyskokouksia, joihin saapui sekä vakavasti\netsiviä ihmisiä että uteliaita. Samoin piti hän kokouksia Anders\nKristofersen Gröndahlin luona Kudskebakkenilla Sagene nimisessä\netukaupungissa.\n\nToisena helluntaipäivänä oli Hauge ollut läsnä jumalanpalveluksessa\nkaupungin kirkossa ja tuli hänen nyt iltapäivällä pitää hartauskokous\nerään tuttavan luona Lakkegadenin varrella.\n\nKristian Baersö oli myöskin mukana; mutta heti heidän sinne\nsaavuttuansa ilmestyi sinne Akerin piirin kruununnimismies Knoph,\npalvelijainsa seuraamana, vaatien Haugea puheilleen.\n\nTämä, hyvin arvaten nimismiehen asian, meni heti ulos hänen luokseen\nja kysyi mitä hän tahtoi.\n\n\"Oletteko Hans Nielsen Hauge?\"\n\nNimismies teki kysymyksensä karkeasti.\n\nHauge vastasi, kuten tavallisesti, hiljaisesti ja lempeästi:\n\n\"Kyllä olen.\"\n\n\"Onko totta, että tulet pitämään julkisen hartauskokouksen täällä\ntänä iltana?\" kuului vielä karskimmasti.\n\n\"Kyllä se on totta.\"\n\n\"Siitä ei tule mitään. Minä vangitsen sinut tässä lain nimessä.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasi Hauge. \"Saatte tehdä kuten tahdotte. Mutta\nJumalan lain nimessä ette sitä tee.\"\n\n\"Se on oleva minun eikä sinun asiasi\", sanoi nimismies Knoph tuimasti.\n\n\"Suvaitse heti seurata minua.\"\n\nSamalla tulivat isäntä ja Kristian Baersö ulos, kuultuansa viimeiset\nkovat sanat.\n\n\"Seuraako hän mukanasi?\" kysyi nimismies ja osoitti Kristian Baersötä.\n\n\"Kyllä\", vastasi Hauge. \"Hän on yksi veljistäni Herrassa.\"\n\n\"Sitten saa hänkin seurata sinua vankeuteen\", sanoi nimismies.\n\n\"Kyllä\", vastasi Kristian, \"sen teen mielelläni.\"\n\nOtettuansa lyhyesti hyvästit isännältä seurasivat molemmat\nmaallikkosaarnaajat ilman napinaa nimismiestä, joka vei heidät\nkaupungin vankilaan, antaen samana iltana tiedon maaherralle asiasta.\n\nTiistaina aamupäivällä saapui maaherra omassa persoonassaan vankilaan\nja kutsutti Haugen ja Baersön eteensä.\n\nMolemmat maallikkosaarnaajat astuivat hiljaisina sisään ja\ntervehtivät.\n\nLäänin maaherra katsoi kauan ja tutkivasti Haugea.\n\n\"Sinäkö siis olet Hans Nielsen Hauge?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä -- se on nimeni\", vastasi Hauge.\n\nMaaherra oli hetken ääneti, katsoi jälleen Haugea, jonka suuret,\nkirkkaat silmät eivät poistuneet hänen kasvoiltaan, ja sanoi:\n\n\"Sinua on syytetty irtolaisuudesta ja luvattomasta esiintymisestä;\non häpeä, että sinä, joka kumminkin olet kunnioitettavan talonpojan\npoika, tahdot esiintyä sillä tavoin ja välttää rehellistä työtä\nhenkesi elatukseksi.\"\n\nMaaherralla oli vakavat, harmaat silmät, ja hän puhui hyvin hitaasti,\npainostaen joka sanaa.\n\n\"Seuraus tuollaisesta irtolaisuudesta on se, että sinä tulet\nkuritushuoneeseen\", lisäsi hän varottaen.\n\nHauge vaikeni, kunnes maaherra oli puhunut loppuun saakka. Sitten\notti hän askeleen eteenpäin ja seisoi uskaliaana tuon korkean\nvirkamiehen edessä.\n\n\"Maaherra sanoi, että minua on syytetty irtolaisuudesta\", sanoi hän\nrauhallisena ja kirkkaalla äänellä. \"Sellainen syytös ei ole tosi,\ntehköönpä sen sitten ken tahansa. Eikä sekään, että olisin laiskuri,\njoka tahdon vetäytyä työstä.\"\n\nMaaherra keskeytti hänet.\n\n\"Nimismies Knoph on ilmoittanut tämän minulle\", sanoi hän jyrkästi,\n\"virkansa puolesta -- ja silloin lienee se kumminkin totta.\"\n\n\"Ei, sitä se ei ole\", vastasi Hans Nielsen Hauge rohkeasti vetäen\npaperin taskustansa ja astuen maaherran eteen.\n\n\"Tässä on minun laillinen passini matkaani varten Kristianiaan\",\nsanoi hän; \"ja mitä työhöni tulee, olen koko kevään kyntänyt isäni\nHaugen talossa Tunessa. Sen voi hän itse ja koko sen seudun väki\ntodistaa.\"\n\nHän asetti passinsa pöydälle maaherran eteen.\n\nTämä otti paperin ja tutki sitä tarkoin.\n\n\"Hm\", sanoi hän ja ojensi paperin Haugelle takaisin. \"Kyllä se\nnäyttää olevan järjestyksessä\", mumisi hän.\n\n\"Mitä muutoin opetukseen ja julkisen sanan julistukseen tulee\",\njatkoi Hauge, \"niin en ole opettanut enkä julistanut muuta kuin että\nmeidän on pidettävä Jumalan käskyt pyhinä ja kunniassa, palveltava\nJumalaa ja opittava hyvää toisiltamme.\"\n\nHän seisoi odottaen maaherran vastausta.\n\n\"No niin\", sanoi tämä ja katsoi häneen sivulta. \"Tuo kaikki voi\nkyllä olla oikein ja hyvää; en tahdo siitä vielä sen enempää sanoa;\nhuomenna tahi ylihuomenna on kruununvouti Hagerup tutkiva teitä\nmolempia; saamme sitten nähdä ovatko asiat aivan niin kuin sinä olet\nne tänään esittänyt.\"\n\nMaaherra antoi merkin vanginvartialle ja molemmat vangitut vietiin\njälleen vankilaan.\n\nSeuraavana päivänä kuljetettiin heidät kaupungin raatihuoneelle,\nmissä vouti Hagerup heti ryhtyi heitä kuulustelemaan.\n\nHans Nielsen Haugelta ensiksi kysyttiin:\n\n\"Mikä on sinun elinkeinosi?\"\n\n\"Maamiehen työ isäni talossa, herra vouti\", vastasi Hauge.\n\n\"Mitä asiaa on sinulla täällä Kristianiassa?\"\n\nVouti katseli tutkivasti Haugea, jonka ulkomuoto silminnähtävästi\nteki syvän vaikutuksen häneen.\n\n\"Minulla on muutamia kirjoituksia painossa\", vastasi Hauge.\n\nVouti nyökäytti päätä.\n\n\"Hengellissisältöisiäkö?\" kysyi hän.\n\n\"Niin.\"\n\nVouti nyökäytti jälleen.\n\n\"Oletko pitänyt puheita täällä?\" kyseli hän edelleen.\n\n\"Kyllä olen\", vastasi Hauge vapaasti. \"Olen puhellut muutamien\nihmisten kanssa täällä kristillisyytemme velvollisuuksista.\"\n\nVouti nyökäytti kolmannen kerran.\n\n\"Eipä olisi, varsinkin muutamin paikoin, pois tieltä\", sanoi hän\nitsekseen.\n\nHän katsoi jälleen Haugeen.\n\n\"Mikä on sinun oppisi?\" kysyi hän.\n\n\"Juuri se, mikä meillä on pienessä katekismuksessamme ja raamatussa\",\nvastasi hän.\n\n\"Etkö ole mitään muuta opettanut?\"\n\n\"En, en mitään muuta\", vastasi Hauge. Hän katsoi voutia suurilla\nrehellisillä silmillään.\n\nVouti kääntyi kirjuriinsa.\n\n\"Tässä en löydä mitään väärää\", sanoi hän. \"Minä luulen, että olet\nsyytön, kelpo mies\", jatkoi hän Haugen puoleen kääntyneenä.\n\nTämän kasvot kirkastuivat.\n\n\"Ja te olette oikeamielinen\", vastasi hän.\n\n\"No niin, niin -- sitähän meidän tulee olla\", vastasi vouti Hagerup.\n\"Hullusti kävisi muuten.\"\n\n\"Niin, koska niin on\", sanoi Hauge, \"pyydän voudilta lupaa saada\ntehdä kysymyksen.\"\n\nVouti nyökäytti päätään myöntyvästi.\n\n\"Kysy sinä vaan.\"\n\nHauge astui askeleen eteenpäin.\n\n\"Tahtoisin kysyä\", sanoi hän hiljaisesti, \"onko kristillistä, että\nne, jotka juovat itsensä juovuksiin ja tappelevat niin että makaavat\nkaduilla, saavat pitää vapautensa, kun minut, joka käyn kirkossa joka\nkerran kun siellä saarnataan -- ja joskus, varsinkin iltasin, koetan\nkehoittaa ja vahvistaa lähimmäisiäni laululla ja puheella valtion\nvoimassa olevan uskonnon mukaan, pannaan vankeuteen ja uhataan\nkuritushuonerangaistuksella?\"\n\nVouti hymyili.\n\n\"Ei, sitä ei voida millään muotoa kutsua kristillisyydeksi\", vastasi\nhän. \"Se ei ole myöskään lain hengen ja tarkoituksen mukaisesti\noikein; me tulemme tekemään jotakin tässä asiassa.\"\n\nHän kohousi seisaalleen.\n\nHän ojensi Haugelle kätensä hyvästiksi ja poistui.\n\nSeuraavana päivänä tuli hän takaisin ja kutsutti hänet yksin\nluoksensa.\n\n\"Minulla on hyviä uutisia\", sanoi hän hilpeästi. \"Läänin maaherra\non samaa mieltä kuin minäkin. Te molemmat saatte jo tänään\njättää vankilan; mutta olkaa toki varovainen mies ja välttäkää\nyhteentörmäystä esivallan kanssa!\"\n\n\"Sitä en voi luvata\", vastasi Hauge hymyillen; \"mutta se ei ole\nvaikea asia, kun esivalta on niin oikeudenmukainen kuin te.\"\n\nNyt hymyili voutikin.\n\n\"No niin, poikani, voisitpa sattua tapaamaan sellaisia, jotka ovat\npahempia.\"\n\nHauge pyysi nyt voudilta todistusta käytöksestään, jossa tämä\nselittäisi vangitsemisen syyn.\n\n\"Sen teen ilolla\", vastasi vouti, istui pöydän ääreen ja kirjoitti.\n\nSaatuansa kirjoituksen valmiiksi, työnsi hän sen Haugelle. \"Minä\nluulen, että tässä on tarpeeksi\", sanoi hän herttaisesti hymyillen.\nHauge otti paperin ja luki. Se sisälsi seuraavaa:\n\n    'Hans Nielsen Hauge ja Kristian Baersö ovat tosin olleet\n    vangitut, mutta ovat he havaitut ei ainoastaan syyttömiksi, vaan\n    rehellisiksi ja Jumalan sanassa sielujen pelastukseksi hyvin\n    valaistuiksi ja ovat he siksi päästetyt vapaiksi ja suositellaan\n    heitä kaikille asianomaisille parhaiten. Kristianiassa huhtikuun\n    20 p:nä 1798.\n\n                                                  Hagerup,\n                                                kruununvouti.'\n\nHans Nielsen Hauge astui voudin eteen ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Tästä saatte kerran palkan Jumalalta\", sanoi hän, sinisenharmaat\nsilmänsä loistavina. \"Tällaista ei voi unhottaa.\"\n\nJa vouti ja vanki vaihtoivat sillä hetkellä veljeyssilmäyksen.\n\nSeuraavana päivänä, kun Hauge ja Kristian Baersö vapaina miehinä\npalasivat ystäviensä luokse Sageniin, alkoi Hauge jälleen väsymättä\npitää hartauskokouksia ja jatkoi tätä kokonaista 8 päivää, siksi\nkunnes nimismies Knoph katsoi velvollisuudekseen toistamiseen\nvangita hänet ja lähettää hänet sekä Kristian Baersön nimismiesten\nvälityksellä takaisin Tuneen.\n\nHauge totteli nöyrästi, ja pian tapahtui se ihme, että nimismiehet\nantoivat hänelle itselleen määräyksen mukaan ja sallivat hänen\nominpäin ja vain luottaen hänen lupauksiinsa ja rehelliseen\nkäytökseensä matkata kotiinpäin kylästä kylään noita tuttuja seutuja.\n\nTällä vaelluksellaan kotiansa kohti oli Hauge eräänä iltana yöpynyt\nerääseen hänelle siihen asti tuntemattomaan taloon, missä hän hyvin\nsanoin ja maksulupauksin sai yösijan.\n\nIltamyöhällä tuli taloon paikkakunnan kansakoulun opettaja, joka\noli kuullut Haugen olevan siellä, ja alkoi heti kohta hyökätä\nsyytöksineen Haugen kimppuun, jota hän parjasi typeräksi harhaopin\nlevittäjäksi, pilkkasi Häntä kaikin ajateltavin tavoin, käyttäen\nlopulta haukkuma- ja kiroussanojakin.\n\nHauge vastasi perin vähän tai ei mitään tähän kaikkeen, mutta lopuksi\npuhkesi hän puhumaan levollisella, hillityllä äänellä, sanoen että\nJumalan sana, jonka koulunopettaja tietenkin tunsi paremmin kuin hän,\nopetti meitä ettei meidän tulisi näin menetellä.\n\nSilloin koulunopettaja hypähti pystyyn penkiltä, jolla hän istui, ja\nkävi käsiksi Haugeen.\n\n\"Minäpä opetan sinua menettelemään!\" kiljasi hän, antaen samalla\nhänelle kovan iskun korvan juureen, niin että se soi.\n\nVeri nousi Haugen päähän; hän nousi seisoalleen; voimakas talonpojan\npoika seisoi siinä leveäharteisena ja voimakkaana, ihmeellinen palo\nsiniharmaissa silmissään. Vaan samalla oli hän jälleen voittanut\nitsensä.\n\n\"Sellaista ei sinun olisi pitänyt tehdä\", sanoi hän.\n\nHän katsoi talon emäntään, joka seisoi siinä säikähtyneenä ja\nneuvottomana.\n\nKoulumestari seisoi kokoonpuristetuin nyrkein hänen edessään. Nyt\navasi hän oven.\n\n\"Ulos heti!\" huusi hän. \"Täällä ei sinulla ole mitään tehtävää!\"\n\nHauge katsahti emäntään.\n\n\"Oletko isäntä täällä?\" kysyi hän koulumestarilta.\n\n\"Kyllä, sen verran olen täällä isäntä, että sinun on mentävä ulos\nja paikalla, muutoin saat lisää\", vastasi hän, jälleen nyrkkiään\npuistaen.\n\n\"On minullakin nyrkit\", vastasi Hauge levollisesti, \"mutta niitä en\nkäytä lyödäkseni niillä veljiäni!\"\n\n\"Ulos!\" kiljui koulumestari ja osoitti ovea, josta kylmä yöilma\ntulvehti tupaan.\n\nHauge kääntyi hiljaisesti häneen.\n\n\"Sen teen minä; -- odota vaan, että saan maksetuksi emännälle\nvelkani\", vastasi hän, otti kukkaronsa ja ojensi emännälle maksun,\njosta olivat jo etukäteen sopineet.\n\nTämä vastaanotti arkaillen rahat.\n\nMutta Hauge puki päälleen rauhallisena takkinsa, kääntyi\nkoulumestarin puoleen, ja sanoi lämpimällä, hyväntahtoisella äänellä:\n\n\"Tuntuu hyvältä olla lämpimästi puettuna, kun on kylmä; samoin\nmyöskin olla varustettuna Kristuksen rakkaudella, niin että voin\nsydämestäni rukoilla niiden puolesta, jotka hyökkäävät päälleni ja\nvainoovat minua. Jumalan rauhaa, ja hyvästi jääkää!\"\n\nHän kääntyi hiljaisesti ja poistui.\n\nSilloin tapahtui jotakin harvinaista.\n\nKoulumestari, joka oli tuijottanut masennettuna hiljaiseen,\nrauhalliseen mieheen, purskahti yht'äkkiä itkuun niin hillittömään,\nettä hän vapisi.\n\n\"Oi Jumala, armahda minua!\" pusertui hänen huuliltaan.\n\nSitten riensi hän ovelle Haugen perästä.\n\nHän huusi.\n\n\"Jaha!\" vastasi Hauge ulkoa pimeästä.\n\n\"Onko sinulla anteeksiantoa minulle!\" -- kuului nyyhkytysten keskeltä.\n\n\"Kyllä!\" vastasi Hauge ulkoa.\n\n\"Jumala antaa anteeksi meille kaikille!\"\n\nHauge kääntyi ja kulki edelleen.\n\n\"Ei, älä mene!\" huudettiin hänen jälkeensä.\n\n\"Kyllä, niin on nyt tehtävä!\" -- vastattiin kauempaa.\n\nKoulumestari seisoi ulkona porraskivellä, kädet vaipuneina,\ntuijottaen ääntä kohti.\n\n\"Mihin sinä menet?\" huusi koulumestari.\n\n\"Sinne, minne Jumala tahtoo!\" kuului vastaan.\n\n\"Tervetuloa perästä sinäkin!\" oli viimeinen vastaus, jonka\nkoulumestari saattoi kuulla. Ja vieras yöpyi pimeään.\n\nSellainen oli Hans Nielsen Hauge.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nVäylällä Bergenin eteläpuolella oli purjealus.\n\nTuuli oli heikko; purjealus liukui hitaasti eteenpäin kaikki purjeet\nylös vedettyinä.\n\nPeräkannella, kapteenin vieressä seisoi mies talonpoikaispuvussa\ntuijottaen pohjoiseen päin.\n\nSe oli Hans Nielsen Hauge.\n\n\"Olla vaiti siitä, mihin hänen henkensä pyrki tahi olla\nhiljaisuudessa\", se oli ollut Hans Haugen pyrkivälle sielulle\nmahdotonta; siksi oli hän kohta kotiintulonsa jälkeen jälleen\nmenossa, tällä kertaa meriteitse Drammeniin, ystävänsä kauppias\nMöllerin luokse, joka oli kehoittanut häntä matkustamaan Bergeniin,\nmissä hänen luulonsa mukaan Haugella olisi sekä suuri että\nrauhallinen vaikutusala.\n\nTämä oli seurannut ystävänsä neuvoa ja lähtenyt matkaan ensimäisellä\npurjealuksella, varustettuna asianmukaisella Drammenin pormestarilta\nsaadulla passilla.\n\nNyt seisoi hän siinä, pitkän ja vaivaloisen matkansa jälkeen, ja\ntuijotti tutkivasti pohjoista kohti, jännitettynä ajatellessansa\nmiten hänen kävisi täällä vieraassa kaupungissa, jonka asukkaat\nolivat aivan erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut.\n\nOli kirkas heinäkuun sää. Auringon kirkkaus kultasi sinertävät\nrannikot; pyöriäiset leikkivät sinihohtoisessa vedessä; vaipuva\ntuulahdus lounaasta täytti niukasti raskaat, harmaat purjeet.\n\nHaugen valtasi siinä seistessään selittämätön kaihon tunne.\n\nHänestä tuntui, että hän voisi elää koko lopun ikänsä tuolla\nkaukaisessa kaupungissa -- kunhan nyt vain kerran pääsisi perille.\n\nHän näki unelmoidessaan hyviä, lempeitä kasvoja, valmiina seuraamaan\nJumalan käskyjä, rehellisiä tahdossaan, ilman petosta. Ja hänestä\nnäytti kuin olisi tuolla kaukana sinertävässä etäisyydessä kasvanut\nja kehittynyt suuri Herran seurakunta, se kallio, jolle koko Norjan\nkirkko rakennettaisiin.\n\nHän hengitti syvään.\n\n\"Koska luulet meidän saapuvan perille?\" kysyi hän kapteenilta.\n\nTämä katseli aavaa merta ympärillään.\n\n\"Ei tänään, eikä huomenna\", vastasi hän. \"Tyyntyy; taitaa tulla aivan\ntyven yöksi.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\nHauge kääntyi hitaasti pois ja alkoi kävellä edestakaisin kannella.\n\nKaksi päivää, ehkä enemmänkin, täytyisi hänen kävellä tässä\ntoimetonna!\n\nHänen rintaansa poltti kuin tuli; hän pysähtyi jälleen ja kääntyi\nuudelleen kapteenin puoleen.\n\n\"Eikö näillä rannikoilla voi saada venettä itseään kuljettamaan?\"\nkysyi hän.\n\nKapteeni seisoi hetkisen.\n\n\"Onko sinulla niin kiire?\" kysyi hän vihdoinkin.\n\n\"Kyllä\", vastasi Hauge. \"Minulla on tärkeä asia, jota ei tohdi\nsiirtää.\"\n\n\"Millä asialla sinä kuljet?\" kysyi kapteeni. \"Ei se kumminkaan taida\nolla kuninkaan asiaa?\" -- sanoi hän hymyillen.\n\n\"Ei\", vastasi Hauge.\n\n\"Minä kuljen Herramme asialla.\"\n\nKapteeni hymyili.\n\n\"No, jos niin on\", vastasi hän, \"niin täytyy sinun päästä perille.\"\n\nHän silmäili rannikkoa pitkin.\n\n\"Täällä voi kulkea yksi ja toinen kalastajavene\", sanoi hän. \"Ehkäpä\nvoisit saada sellaisen saattamaan itseäsi. Jos joku näyttäytyy, annan\nsinulle merkin.\"\n\nHauge kiitti.\n\nSamana iltana, kun oltiin noin kymmenen tahi kahdentoista penikulman\npäässä Bergenistä, antoi kapteeni merkin eräälle kalastajalle, joka\nlähestyi laivaa soutaen kotiansa kohti Bergeniin, ja tämän mukana\npääsi Hauge lähtemään.\n\nSeuraavana päivänä nousi hän maalle saksanlaiturille ja\nkiiruhti kohta raatihuoneelle, missä hän ilmoittautui ja näytti\npoliisimestarille pormestari Strömin Drammenissa antaman passin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPyssyseppä Erik Svartstölin pienoisen kauppapuodin edustalla\nSkinderestraedkadun varrella oli tungokseen asti väkeä. Pitkin\npientä kapeaa katua he, vanhat ja nuoret, pysähtyivät kuulostelemaan\npienoisen portin edustalla ja tunkeutuivat sisään. Katupojat antoivat\nnäytöksiänsä ulkopuolella; mutta sisällä laulettiin.\n\nHans Nielsen Hauge piti siellä hartauskokousta.\n\nHuone oli tupaten täysi. Kohta korokkeen edustalla, jolla Hauge\nseisoi, istui mies pää käsiin vaipuneena. Mies oli Erik Svartstöl,\npienen puodin omistaja. Hän oli aikaisemmin kuulunut heränneisiin,\nvaan oli nyttemmin tullut niin vaikutetuksi Haugen saarnasta, että\nhän oli kokonaan liittynyt häneen. Hänen vieressään istui Samson\nTraae Hardangerista, Erikin hyvä ystävä. Hän oli kalpea; kasvot\nkuvastivat sisäistä taistelua. Mutta vähän kauempana oikealla,\nerityisellä tuolilla istui vanha neito Maren Boes, autuaasti\nnukkuneen piispa Erik Pontoppidanin taloudenhoitajatar. Hän oli\nkuullut siitä suuresta Jumalan voimasta kääntymykseen, jota oli\nvieraan talonpojan Hans Nielsenin julistuksessa, ja tahtoi hän nyt\nomin silmin nähdä ja omin korvin kuulla oliko huhu puhunut totta.\n\nHän istui siinä odottaen, mustaan nuttuunsa puettuna, 70 vuotiaana ja\ntaudin murtamana. Ylt'ympäri näiden mainittujen henkilöiden takana\nistui vanhaa ja nuorta väkeä ristissä käsin tarkasti kuunnellen.\n\nVirsi oli jo laulettu; Hauge alkoi puhua. Aluksi sangen hiljaa,\nmelkein tapaillen; mutta sen mukaan kuin teksti häntä innostutti,\npaisui hänen äänensä ja puheensa vapautui vapautumistaan ja\npian istui hänen kuulijakuntansa selittämättömän sydämen lämmön\nvalloittamana; muutamat kyynelsilmäisinä, toiset vakavasti\ntuijottavina; Erik Svartstöl oli kohottanut päätänsä; vanha neito\nBoes oli nykäissyt tuoliansa lähemmäksi ja hän nyökäytti joka\nkerran, kun jotakin uutta saarnassa esille tuotiin -- nyökäytti kuin\nnäkisi hän vanhan ystävänsä ja mumisten \"niin, niin\" vähän väliä.\nSillä tässä ei puhuttu vain kuivia sanoja terveestä järjestä, ei\nimeliä sanoja Jumalan armosta, vaan vakavia, voimallisia sanoja\nsynnin hävittämisestä juuriansa myöten Jumalan voimalla ja ihmisen\nvaelluksesta Kristuksen askelien jäljissä ahdinkojen läpi lopulta\nijankaikkiseen autuuteen.\n\nKuolon hiljaisuus vallitsi tuvassa ja pitkin pientä ahdasta katua,\njolla jokapäiväinen hälinä oli ennen vallinnut. Jokainen sana kuului\nja kaikui voimakkaan lempeänä etäisyyteen. Ja kun Hauge lopetti\nlyhyellä, yksinkertaisella hartaalla rukouksella ja virren veisuulla,\ntuntui kaikista, kuin olisivat he olleet mukana jossakin ihmeellisen\nsuuressa, ja he menivät koteihinsa hiljaisina ja vakavina, tuntien\nolleensa läheisessä yhteydessä -- ikäänkuin silmä silmää vasten --\ntotuuden kanssa.\n\nTuvan tyhjentyessä ja Erik Svartstölin tarttuessa lämpimin silmäyksin\nHans Haugen käteen, istui vanha mamselli Boes edelleen tuolillansa\neikä tahtonut mennä.\n\n\"Tule tänne, sinä Hans Hauge\", sanoi hän, kiinnittäen silmänsä\nsuurina ja vakavina vieraaseen nuorukaiseen.\n\nHans Hauge astui lähemmäksi. Vanhus sai hänen oikean kätensä omaan\nkäyristyneeseen vasempaan käteensä.\n\n\"Tahdon kiittää sinua!\" sanoi hän värähtävin äänin. \"Olet vahvistanut\nminua! Niin, se on Jumalan kirkas totuus! Olet tehnyt minusta\nvanhasta ihmisestä nuoren jälleen. Olipa juuri kuin olisin kuullut\nautuaan isäntävainajani, hänen ylhäisyytensä Erik Pontoppidanin\npuhuvan -- oi se oli Jumalan suuri henkäys, nähkääs! Niin, siinä oli\nmehua ja voimaa! Se oli Jumalan siemen, joka riitti!\"\n\nHän ei päästänyt Haugen kättä.\n\n\"Niin, kiitos ja siunaus tästä päivästä\", sanoi hän; \"mutta\nkurkistapa jonakin päivänä minunkin tupaani, niin saamme jutella.\nMinä tahdon saada lisää tätä lajia!\"\n\nHän nousi tuoliltaan ja asetti sauvansa lähtökuntoon.\n\n\"Niin, tervetuloa sinäkin, Erik Svartstöl\", sanoi hän, kääntyneenä\nhänen puoleensa, \"vaikkapa sinä oletkin minusta liian imelä!\"\n\nHän astui vaivaloisesti ovea kohti, nyökäyttäen suurta, raskasta\npäätänsä itsekseen.\n\nOvella kääntyi hän vielä kerran ympäri.\n\n\"Tervetuloa tuvalleni\", sanoi hän ja nyökäytti vielä kerran päätänsä.\n\nHauge kiitti. Eikä kulunutkaan monta päivää ennenkuin hän istui Maren\nBoesin tuvassa, puhellen kaikesta, mikä koskee Jumalan valtakuntaa.\n\nMutta Erik Svartstöl, aseseppä, ei ollut kauemmin \"liian imelä\".\n\nHaugen kautta oli hän päässyt käsittämään kristillisyyden koko\nytimen, eikä kestänyt kauan ennenkuin hän ja hänen ystävänsä Samson\nTraae olivat saavuttaneet täyden ja kirkkaan kristillisen käsityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnemmän kuin kuukauden ajan piti Hauge väsymättä hartauskokouksiaan\nBergenissä; mutta täälläkin sai hän vähitellen monta vastustajaa,\njotka kaikin tavoin, juonitellen ja hätyytellen, saivat asiat sille\nkannalle, että Bergenin poliisivalta päätti käydä käsiksi niihin.\n\nEräänä päivänä sai Hauge käskyn saapua raastupaan kirjoineen ja\nesittää ne poliisioikeudelle.\n\nHauge totteli käskyä. Sillä kertaa ei kuitenkaan mihinkään\nerityisempään ryhdytty häntä vastaan. Häntä ainoastaan kiellettiin\npitämästä rukouksia ja puhumasta sekä lukemasta kenenkään kanssa\njumalallisista asioista, jos hän tahtoi päästä istumasta vankeudessa.\nSamalla sai hän käskyn saapua myöhemmin poliisimestarin ja\nylipoliisioikeuden eteen. Tämä kokous kului hyvin rauhallisesti.\nHaugea tutkittiin hieman hänen oppiinsa nähden ja hän vastasi joka\nkysymykseen raamattuun viittaamalla.\n\n\"Eihän ole vahingoksi\", sanoi hän, \"kun ihmiset neuvovat ja tukevat\ntoisiansa Herran pelossa, luopuvat paheista ja elävät kristillisesti.\"\n\nPoliisimestari myönsi tämän oikeaksi. \"Niin, jos voisit toimia\njotakin tämän tapaista\", sanoi hän, \"niin se olisi erinomaista;\nsilloin olisit kykenevämpi minua.\"\n\nHauge hymyili.\n\n\"Esivalta ei turhaan kanna miekkaa\", sanoi hän. \"Sen asia on\nrangaista pahaa ja suojella hyvää!\" Poliisimestari hymyili.\n\n\"Rangaista pahaa osaamme kyllä\", vastasi hän; \"mutta poistaa sitä --\nse ei ole niin helppoa.\"\n\n\"Kyllä se käy\", sanoi Hauge pelottomasti. \"Kunhan vaan hyvää\nsuojellaan.\"\n\nPoliisimestari hymyili jälleen.\n\n\"Sinä tarkoitat kyllä itseäsi, hyvä mies\", lausui hän; \"mutta\nmuistakaammepa asetusta 13 päivältä tammikuuta 1741, joka kieltää\nmaallikkoja pitämästä herätyspuheita ja sen tapaista. Seuratkaamme\nlakia ja asetuksia!\"\n\n\"Niin\", vastasi Hauge. \"Siellä löytyy vielä asetus, joka määrää\nettä jokainen, joka herjaa ja pilkkaa Jumalan sanaa, on pantava\nhäpeäpaaluun; jos sitä noudatettaisiin, niin pelkäänpä, että kaupunki\nja koko maa tulisi täyteen häpeäpaaluja!\"\n\nPoliisimestari oli voitettu. Hän taputti Haugea ystävällisesti olalle\nja antoi hänelle luvan mennä.\n\n\"Sinä olet saapa myöhemmin lopullisen päätöksen heti kun hiippakunnan\nlausunto on saatu\", sanoi hän.\n\n\"Minä toivon varmasti, että hiippakunnan päämies on oleva yhtä\noikeudentuntoinen kuin poliisimestarikin\", vastasi Hauge, hyvästellen\nja lähtien.\n\nKun poliisimestari päivällisen aikaan käveli kotiinsa, kohtasi hän\ntorilla pitkän komean miehen, jonka koko Bergen tunsi. Mies oli vahva\nja leveäharteinen, korkealle kohotettu oli hänen otsansa ja ruskeissa\nsilmissä oli kotkankatse, joka tähysteli tarkasti eteensä. Nenä oli\nmahtavan käyrä, kulmakarvat paksut ja tuuheat.\n\nHän oli ristikirkon tunnettu rovasti, Bergenin laillinen piispa,\nJohan Nordahl Brun.\n\nPoliisimestari seisahtui ja tervehti.\n\n\"Onko teidän korkea-arvoisuutenne vastaanottanut mitään maaherra\nHauchilta, joka koskee erästä matkustelevaa maallikkosaarnaajaa\nitämaakunnista, talonpoikaa Hans Nielsen Haugea?\" kysyi hän,\nsenjälkeen kun tervehdykset olivat vaihdetut.\n\nPiispa Brun kohautti päätään ja katsoi poliisimestariin voimakkain\nkatsein.\n\n\"Kyllä, herra poliisimestari, sen olen vastaanottanut ja antanut\nmyöskin vastaukseni asiassa\", sanoi hän voimakkaalla äänellä.\n\nPoliisimestari katsoi tuota mahtavaa pappia.\n\n\"Te toivotte siis, että hän saa olla vapaana?\" kuulusteli hän.\n\nJohn Nordahl Brun kohotti kaarevia kotka-kulmakarvojaan.\n\n\"Niin, tietäköön Jumalani ja Luojani, että minä niin tahdon\", vastasi\nhän voimallisesti.\n\n\"Jos kerran puolioppineet saavat painovapauden nojalla kirjoittaa\nmiljoonille Jumalan sanaa vastaan, niin saanevat kai oppimattomat,\njotka rakastavat Jumalan sanaa, omalla tavallaan puhua siitä vapaasti\nyksityisissä taloissa ja kodeissa muutamille kymmenille sieluille!\"\n\n\"Mutta hänen kirjansa, teidän korkea-arvoisuutenne?\"\n\nBrun hymyili.\n\n\"Ne ovat, kuten oppimattomalta mieheltä odottaa voikin,\nepäjohdonmukaisia ja heikosti kokoonpantuja; mutta ne eivät sisällä\nmitään Jumalan sanan vastaisia oppeja ja ovat siksi viattomia\",\nvastasi hän. \"Hän kirjoittaa epäjohdonmukaisuuksia, se on totta;\nmutta parhaimmallekin voi sellaista sattua. Sellaista on tapahtunut\nitse confessionaru's Bastholmille!\" -- Hän hymyili.\n\nSitten kaivoi hän hyvin arvokkaasti esiin nuuskarasian taskustaan,\ntarjosi poliisimestarille ja taputti häntä olkapäälle.\n\n\"Tehkää te, mitä voitte tämän rehellisen miehen hyväksi\", sanoi\nhän äänekkäästi, \"etteivät nuoret miehet häntä häiritse, kun hän\npitää puheitaan; sellaiset viattomat hartausharjoitukset ovat minun\nmielestäni paljoa suositeltavampia kuin mässäykset juomingeissa ja\nkevytmielisessä elämässä, joita enemmän suvaitaan vastoin lakia,\nasetuksia ja Bergenin erinomaista poliisilaitosta.\"\n\nHän otti itse aikamoisen nuuskauksen, napsautti nuuskarasian kiinni,\npisti sen taskuunsa, ojensi poliisimestarille kätensä päätä nyökäten\nja astui eteenpäin.\n\nPoliisimestari jatkoi naurahdellen matkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohan Nordahl Brun oli puhunut, ja Hans Nielsen Hauge sai täyden\nvapauden julistaa jumalansanaa Bergenissä. Täällä viipyi hän aina\nmarraskuuhun saakka, jolloin hän jälleen purjealuksella lähti\nkotimatkalle. Jos tyyni ilma oli viivytellyt hänen matkaansa\nBergeniin, niin tekivät marraskuun myrskyt samoin hänen kotimatkaansa\nnähden. Hänen täytyi uudelleen astua avonaiseen venheeseen, ja\nsiinä hän saapui Stavangeriin, josta hän lähti maanteitse kulkemaan\nJaederen yli pitkin rannikkoa, pitäen kaikkialla hartauskokouksia ja\nlevittäen kirjasiaan.\n\nVarsinkin viivähti hän Vansessa, jossa veljeysseurakunta oli\ntalonpoikiin voimallisesti vaikuttanut. Täällä kävi hän kuuluisan\nVansen esipapin, maisteri Peter Olivarius Buggen luona, joka itse oli\nherrnhutilais-suunnan vaikutuksen alainen.\n\nBugge oli innostunut Haugen vaikutuksesta, jonka suuren merkityksen\nhän hyvin oivalsi, ja heidän erotessaan sanoi hän:\n\n\"Joskin papit laumoissa nousevat sinua vastaan -- niin, vaikkapa\nminäkin nousisin sinua vastustamaan, niin pysy vain loppuun asti\nvahvana; sillä sinun on tulevaisuus!\"\n\nVansesta vetäytyi Hauge Kristianssandiin ja sieltä edelleen Skieniin\nja Drammeniin, jossa hän jälleen kävi tervehtimässä ystäväänsä\nMölleriä.\n\nHaugen poissaollessa tällä pitkällä matkallaan oli hänen oppinsa\ntehnyt syvää juurta ja orastanut monissa Itä-Norjan seuduissa.\nKaikkialta sai hän kutsuja tulla pitämään kokouksiaan; hän lähti heti\nDrammenista uusille matkoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kolmas joulupäivä 1798. Hoenin kartanolla, joka oli yksi\nsuurimmista Ekersin pitäjässä, seisoi talon omistaja, Kristofer Hoen,\nveräjällä kädet taskuissa ja piippu suussa.\n\nTiellä piteli mies suitsista vallatonta hevosta. Reessä istuva mies\noli puettu sudennahkaturkkiin. Hän oli kookas ja voimakas, oikein\nsotaurhon näköinen.\n\nParta aaltoili harmaan kellertävänä ja tuuheana korkeanenäisten\nsuorapiirteisten kasvojen reunustamana. Leveät nahkarukkasin peitetyt\nkämmenet pitelivät ohjaksia ja piiskaa. Hän oli Ekersin tunnettu\nnimismies Jens Gram.\n\nÄäni hänen puhuessaan oli vienompi, kuin mitä olisi voinut olettaa\nnoin jättiläismäisellä miehellä olevan; silmät olivat kirkkaansiniset\nja kylmähköt.\n\nKristoffer Hoen seisoi vedellen savuja piipustansa ja katsellen\nhevosta, jolla oli vaaleankeltainen karva, tähti otsassa ja valkoiset\nkaviot.\n\n\"Sepä on hento hevonen sinulle\", sanoi hän.\n\nNimismies Gram hymyili.\n\n\"Oh, menetteleehän tuo\", vastasi hän.\n\nHoen sylkäsi lumeen.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Jollei hepo vedä sinua, niin kyllä sinä aina\nhevon vedät. Mutta nopeasti ei sillä matka suju.\"\n\nGram nauroi kylmän naurun.\n\n\"Eihän tässä niin kiirettä ole\", sanoi hän.\n\nHoen nauroi iloista, terävää naurua.\n\n\"Eipä vaan -- sinä tuletkin enimmäkseen hyvissä ajoin sinne, minne\ntulet\", lausui hän.\n\n\"Voipa niinkin olla\", vastasi nimismies Gram; hän oli valmis, istui\nja ohjasi hevostaan aikoen ajaa eteenpäin.\n\nKristofer otti piipun suustaan.\n\n\"Tiedätkö että Hans Hauge on tullut tälle kylälle?\" kysäsi hän äkkiä.\n\nNimismies Gram kääntyi nopeasti.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän. \"Koska sitten?\"\n\n\"Hän tuli eilen\", vastasi Hoen. Nimismiehen silmät tulivat\nsinertävämmiksi.\n\n\"Missä hän asuu?\" kysyi hän.\n\nKristofer Hoen pisti sammuneen piipun takkinsa taskuun.\n\n\"Minun luonani\", vastasi hän mitä suurimmalla levollisuudella.\n\nNimismies punehtui hiusmartoa myöten.\n\n\"Sepä oli peijakas\", karjasi hän.\n\nKristofferin tummansiniset silmät päivän paahtamilla kasvoilla\nläikehtivät tummempaa liekkiä.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Se hän ei ole. Hans Haugella ei ole mitään sen\n'herran' kanssa tekemistä.\"\n\nGram hymyili ivallisesti vastaamatta.\n\nSilloin Kristofer Hoen sanoi:\n\n\"Uudenvuoden aattoiltana on minun talossani hartauskokous. Olet\ntervetullut.\"\n\nNimismies naurahti.\n\n\"Voipa tapahtua, että tulenkin\", vastasi hän.\n\n\"Niin, tule sinä\", sanoi Hoen.\n\n\"Minä olen lähettänyt tiedon papillekin. Sittenhän saamme nähdä, mitä\nhullutusta Jumalan sanan kuulemisessa on, nimismies.\"\n\nNimismies Gram nyökäytti ja kiinnitti suitsia.\n\n\"Niin, silloinpa saamme nähdä\", vastasi hän ja ajoi pois\n\nKristofer Hoen käveli hitaasti ylös talvitupaa kohti, mutta näki\nnimismies, ohi ajaessaan, tielle päin antavassa ikkunassa vakavat\nkasvot.\n\nSiellä seisoi Hans Nielsen Hauge.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuoden aattoiltana oli hartauskokous Hoenilla. Suuri joukko\nkylän parhaimpia ja arvossa pidetyimpiä talonpoikia oli noudattanut\nKristofer Hoenin kutsua. He täyttivät leveän, tilavan talvituvan\nHoenin kartanossa.\n\nPappi Frederik Schmidt, myöhemmin Eidsvoldin tapauksesta tunnettu\nmies, oli myöskin saapunut ja hänen takanaan istui nimismies Jens\nGram virkansa puolesta, sotilaallisen voimakkaana ja varmana.\n\nPappi oli ottanut hänet mukaansa, jotta hän voisi tässä tilaisuudessa\nvangita Haugen, jollei tämä vapaaehtoisesti tahtoisi luopua pitämästä\nkokousta.\n\nKun Kristofer Hoen näki papin ja nimismiehen tulevan yhdessä, ymmärsi\nhän kohta mikä ajatus heillä oli mielessä.\n\nKun hän vei heidän hevosensa talliin, sanoi hän omalla erikoisella,\nhieman terävällä tavallaan nimismies Gramille:\n\n\"Täällä on runsaasti väkeä tänään; sinä olet tullut ehkä vangitsemaan\nkoko kyläkuntaa?\"\n\n\"Eipä juuri niin -- minä tyydyn vähempäänkin\", arveli Gram.\n\nTähän ei Hoen vastannut.\n\n\"Saatpa mennä sisälle\", sanoi hän. \"Mutta tupa on täysi -- taitaa\njäädä niukalta sijaa sinun kokoisellesi jättiläiselle!\"\n\nMolemmat astuivat tupaan, isäntä edellä.\n\nKokouksen tuli alkaa; Kristofer Hoen sulki etehisen oven ja antoi\nHaugelle merkitsevän silmäyksen. Hauge nousi kohta ja astui\npaikallensa.\n\nHän mainitsi virren numeron ja katsahti ympärilleen alkaaksensa.\n\nSilloin nousi pappi Schmidt seisoalleen tehden arvokkaan liikkeen\nkädellään seurakunnalle.\n\n\"Minun seurakuntalaiseni\", sanoi hän käskevällä äänellä.\n\"Ennenkuin täällä jatketaan toimitusta, tahdon lukea seurakunnalle\nkuninkaallisen asetuksen 13 päivältä tammikuuta 1741; ehkäpä silloin\nkaikki muu käy turhaksi!\"\n\nHän yskäsi, veti kuninkaallisen asetuksen taskustaan ja luki sen\nkovalla äänellä kuulijakunnan aivan äänetönnä kuunnellessa.\n\nLuettuansa katseli hän ympärilleen voitollinen ilme kasvoillaan.\n\n\"Kuten tästä näette\", jatkoi hän, \"niin eivät tällaiset jumaliset\nkokoukset ole luvallisia ja tällaiset maankiertäjämaallikot\nsaavat rangaistuksen lain ja oikeuden mukaisesti. Menkää siis\nhiljaisesti kukin kotihinsa! Minä oletan, että te tätä ennen olette\ntietämättömyydestä tehneet lakia ja hyvää järjestystä vastaan.\"\n\nHän jäi seisomaan.\n\nEdelleenkin oli aivan hiljaista.\n\nSilloin nousi Hauge seisalleen.\n\n\"Teidän kunnia-arvoisuutenne\", sanoi hän hiljaisella äänellä. \"Minä\ntunnen varsin hyvin tämän luetun asetuksen, eikä se liene siten\nkäsitettävä, että se kieltäisi kutsuvieraita kokoontumasta Jumalan\nsanan ääreen; vaan jos niin on, että kristillisellä seurakunnalla\non niin epäkristillinen asetus, niin silloin tahtoisin huomauttaa\nherra papille toista asetusta, ja te kuuluu\": -- tässä korotti Hauge\nääntänsä -- \"Sinun tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä!\" Hän\nistuutui.\n\nHyväksymisen mumina ja suhaus kuului seurakunnan kesken näiden Haugen\nsanojen ohella.\n\nVeri syöksähti pappi Schmidtin kasvoille. Hän kääntyi kiireisesti\nHaugeen päin.\n\n\"Tämän kokouksen on hajaannuttava!\" käski hän vallitsevasti. \"Minä\nvaadin lain nimessä tottelevaisuutta esivaltaa kohtaan!\" Hän huusi\ntämän ja nimismies Gram, joka istui papin takana, nousi jättiläisenä,\nheittäen vihaisen silmäyksen Haugeen.\n\nMutta nyt nousi Kristofer Hoen vuorostansa ja astui esille.\n\n\"Jo riittää!\" sanoi hän. \"Istu alas, sinä Gram! Vaikka olisit\nkaksinkerroin pitempi, et saa ketään meistä ulos. Nämä talonpojat\novat minun vieraitani ja tämä on minun taloni! Ainoa, johon sinulla\nlienee oikeutta, on Hauge; mutta ensinnä on papin kuultava, mitä hän\npuhuu -- se on lain ja oikeuden mukaista; sitten käyköön kuten käy!\"\n\nTalonpojat olivat vaan koko ajan odottaneet Kristofer Hoenin sanoja.\nNyt nousivat kaikki ja syntyi valtava melu.\n\n\"Kuulkaa häntä ensin!\" huusivat he. \"Papin pitää kuulla häntä!\"\n\nHuudot täyttivät tuvan ja pappi näki ympärillään vain närkästyneitä\nkasvoja.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän. \"En tahdo kenellekään vääryyttä. Antakaa minun\nkuulla!\"\n\nHän istahti, ja nimismies, joka oli seissut siinä uhkarohkean\nihmettelevänä puoleksi nauraen, istuutui samoin kuin pappikin.\nJa jälleen vallitsi kuolon hiljaisuus tuvassa. Nyt puhui Hauge\nlämpimästi ja sattuvasti muutamien Ilmestyskirjan värssyjen johdosta.\nSe sisälsi varoituksen suuren porton himoja vastaan, maailman kevyttä\nelämää vastaan ja palavan kehoituksen parannukseen, etsimään Jumalan\nvaltakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan ja aina kehoittamaan toinen\ntoistaan hyvään.\n\nKun Hauge oli lopettanut katsoivat kaikki pappiin, joka oli koko ajan\nistunut rypistetyin kulmakarvoin. Nyt nousi hän.\n\n\"Sen mukaan kuin nyt tässä olen kuullut\", sanoi hän, \"niin huomaan\nminä, ettei Haugen esiintyminen ole ainoastaan lainvastaista, vaan\nettä hänen esitelmänsä, niin täyteen ahdettu väärinkäsitettyjä,\nhuonosti selitettyjä ja sopimattomasti käytettyjä raamatunlauseita\nkuin se onkin, todistaa että hän itse pikemminkin tarvitsisi\nopetusta, kuin että hänellä olisi kutsumusta opettaa toisia.\n\n\"Hän on saarnannut Ilmestyskirjasta. Jo tämä olisi kokeneelle ja\nymmärtäväiselle tarpeeksi todistamaan hänen kypsymättömyyttään\nJumalan sanan opettamisessa. Minun autuas isäni, joka oli\nniin oppinut mies, ei uskaltanut koskaan ryhtyä selittämään\nIlmestysraamattua, sillä se on suljettu kirja. Mutta Hans Hauge tekee\nsen! Hänelle ei mikään ole mahdotonta!\"\n\nHauge, joka seisoi papin lähellä tämän puhuessa, astui nyt lähemmäksi\nhäntä, taputti häntä ystävällisesti olalle ja sanoi:\n\n\"Ei, ei! Ilmestyskirja ei ole suljettu kirja; sillä muutoin ei se\nolisi saanut nimeä ilmestys. Me käytämme pyhää kirjaa ja puhumme sen\nmukaan kuin saamme armoa Jumalalta, olkoonpa se sitten tämä tahi\njoku toinen kohta raamatusta. Itsestämme emme ole mitään, minä Hans\nNielsen Hauge yhtä vähän kuin te; mutta Jumalan edessä ei ole mitään\nmahdotonta -- Hänen henkensä ja voimansa loistaa sekä alhaisen että\nylhäisen ylitse.\"\n\nTähän ei voitu mitään vastata. Pappi puri huultaan ja vaikeni.\nYht'äkkiä hän nousi pystyyn ja oli jälleen mahtava Herran palvelija.\n\n\"Sen jälkeen kun järkevät selitykset ovat turhat\", sanoi hän,\n\"täytyy minun nimismiehen kautta, maallisen oikeuden avulla, saattaa\ntämä mies ulos pitäjästäni. Nimismies Gram, olkaa hyvä ja tehkää\nvelvollisuutenne!\"\n\nGram astui Haugen eteen.\n\n\"Sinun pitää seurata minua\", sanoi hän, ottaen häntä nutun hihasta\nkiinni.\n\nHauge kääntyi, reippaammin kuin mitä nimismies oli odottanut, ja\nvapautti kätensä.\n\n\"Nimismiehen ei tarvitse käyttää väkivaltaa\", sanoi hän. \"Minä olen\nlaille kuuliainen mies ja seuraan kyllä!\"\n\nTalonpoikien kesken kuului suurta nurinaa. \"Tuollainen on liian\ntyperää!\"\n\n\"Tehdä väkivaltaa rauhalliselle miehelle!\" kuului kaikkialta.\n\nMutta kartanon omistaja Kristofer Hoen tuli heti paikalle ja asettui\nseisomaan Haugen viereen.\n\n\"Laki saa kulkea kulkuaan\", sanoi hän. \"Mutta minä ajattelen, että me\nmuistamme, mitä pappi on tehnyt tänä päivänä. Hyvästi, sinä Hauge!\nSinun kanssasi on Jumala. Se on paljon parempi kuin sekä pappi että\nnimismies yhteensä!\"\n\nHän tarttui Haugen käteen ja puristi sitä kauan. Sitten lähti hän\nnopeasti tuvasta.\n\nPappi, nimismies ja Hauge pujottelivat väkijoukon läpi ulos etehiseen.\n\nHeidän tultuansa etehiseen ja saatuansa turkit yllensä, pysähtyi\nkolme valjastettua hevosta portaiden edustalle. Papin, vallesmannin\nja viimeisenä Kristofer Hoenin oma hevonen.\n\nPappi asettui ensin paikoilleen. Kun nimismiehen tuli istuutua,\nkatsoi hän Haugea.\n\n\"Tule tänne\", huusi hän.\n\n\"Ei\", vastasi isäntä Hoen.\n\n\"Ei sovi papin eikä nimismiehen istua samassa reessä Hans Nielsen\nHaugen kanssa. Minä olen halpa talonpoika, kuten hänkin; on parasta,\nettä minä olen nimismiehen renki tänään!\"\n\nHän ajoi hevosen portaiden eteen.\n\n\"Tule tänne istumaan, sinä Hauge!\" sanoi hän; hän piteli virmaa\nhevostaan lujalla kädellä ja käänsi karhunnahkapeitteen syrjään.\n\nHans Hauge astui esiin.\n\n\"Istunko minä reen istuimella?\" kysyi hän.\n\n\"Jo toki\", vastasi Hoen.\n\n\"Kunnia sille, jolle kunnia tulee, ja siten et pääse karkuun\", lisäsi\nhän hymyillen.\n\nNimismies seisoi tätä katsellen; oli paljon väkeä portailla.\n\n\"No, no\", sanoi hän, heittäysi ajorekeensä ja istuutui. \"Jos tahdot\najaa vangittuja, niin sama se minulle.\" Hän tarttui piiskaansa ja\nveti lakin korvillensa.\n\n\"Kyllä\", vastasi Kristofer Hoen. \"Kun Hans Nielsen Hauge on vankina,\nvoin minä hyvin olla nimismiehen renki ja ajopoika.\"\n\nKulkue lähti liikkeelle. Pappi ja nimismies edellä. Kristofer\nHoenin kulkiessa portaiden ohitse tervehti hän niitä, jotka lähinnä\nseisoivat. \"Tästä tulee jouluajelu!\" sanoi hän.\n\n\"Älkää ajako liian kovaa!\" huusi hän edellä ajaville. Miehet\nportailla hymyilivät ja laskivat leikkiä keskenään. Hevonen,\njonka Kristofer Hoen oli tänään valjastanut rekensä eteen, oli\njalorotuinen, Ekerin pitäjän parhaita juoksijoita.\n\nKuljettiin portista ja pohjoista kohti valtamaantietä.\n\n\"Onnea matkalle\", sanoi talonpoika, joka oli saattanut papin hevosta\nläpi lumikinoksen.\n\n\"Kiitos!\"\n\nPappi läimäytti hevostaan.\n\nJa nelistäen lähdettiin pohjoiseen.\n\nNäin ajettiin neljännes sanaakaan hiiskumatta aina pappilaan asti.\nPappi nosti lakkiansa, tervehti ja käänsi kotiansa kohti; nimismies\nja Kristofer Hoen Haugen kanssa ajoivat eteenpäin. Koko matkan\njuoksivat hevoset virmasti; Kristofer pysyttäytyi aivan nimismiehen\nkintereillä. Aisakellojen kilinä ja hevosten kavioiden kopina huumasi\nkorvia. -- Täten kuljettiin kylän läpi ja noin puoli neljännestä\nsaattoi olla jälellä nimismiehen talolle. Silloin kumartui Kristofer\nHoen Haugen puoleen.\n\n\"Istu nyt hiljaa\", sanoi hän matalalla äänellä. Samalla antoi hän\nhevoselleen lievän iskun lanteille piiskansa siimalla. Se vavahti ja\nriuhtasihe lentoon.\n\n\"Puoli tiestä!\" huudahti Kristofer Hoen. Hän käänsi hevosta ja\npyyhkäsihe nimismiehen ohitse niin että lumi tuprusi ympärillä.\n\nNimismies Gram pidätti hevostaan.\n\n\"Hei, seis!\" huusi hän.\n\nMutta hän näki vain vilaukselta Haugen vakavat ja Kristofer Hoenin\nhilpeät kasvot.\n\nHoenin hepo pani parastaan; lumi ryöppysi Haugen korvien ympärillä\nhänen istuessaan ihmeissään reen istuimella, mutta Kristofer Hoen\nkääntyi ympäri reen takaistuimella:\n\n\"Tervetuloa perästäpäin\", huusi hän hymyellen.\n\nNimismies Gram päästi kirosanan, joka venyi yhtä pitkäksi kuin hän\nitse, löi hevostaan ja huusi; mutta välimatka hänen ja noiden toisten\nvälillä tuolla edessä kasvoi kasvamistaan, ja viimeinen, minkä hän\nheistä näki, oli Kristofer Hoenin punanen vyö koirannahkaturkin\nympärillä, kun he jo samassa katosivat mutkan taakse nimismiehen\ntalon pohjoispuolella.\n\nNimismies kiehui vihasta. Hän ymmärsi hyvin, ettei hän voinut\ntavottaa Kristoffer Hoenia, kun tämä itse ei sitä tahtonut, ja yhtä\nvarma hän oli siitäkin, että Hoen ei pysähtyisi ennenkuin hän oli\nkulettanut Haugen pois pitäjästä pitkän matkan toisen nimismiehen\npiiriin.\n\nKumminkin tuntui hänestä siltä, että hänen oli häpeän estämiseksi\najettava perästä. Ehkäpä jollakin keinoin saisi Haugen käsiinsä;\nhänpä oli vapaaehtoisesti seurannut mukana ja oli ehkä siksi\nhyvänsävyinen mies, että hän seuraisi myöskin takaisin. Kun hän vain\ntapaisi hänet!\n\nVihaisena ajoi nimismies eteenpäin ja kysyi vastaantulijoilta,\nolivatko nämä nähneet Kristofer Hoenin ajavan ohitsensa.\n\nHe olivat kyllä kaikki nähneet.\n\n\"Ajoiko hän kovasti?\"\n\n\"Kyllä. Hänellä oli juoksijansa\", kuului vastaus.\n\nVihdoinkin oli nimismies saapunut viimeiseen taloon Ekerissä.\n\nSiellä selitettiin hänelle, että Kristofer Hoen oli jo puoli tuntia\nsitten ajanut ohitse jonkun vieraan miehen seurassa. Hän ajaa\nRökeniin, oli hän sanonut.\n\nNimismies kiroili itsekseen ja ajoi Rökeniin.\n\nPäästyään Ekerin pitäjän rajan ohitse ja saavuttuaan ensimäiseen\ntaloon Rökenissä, näki hän keltaisen juoksijan seisovan, hevosloimi\nselässään, sidottuna portinpylvääseen.\n\nNimismies ajoi myöskin pihaan, sitoi hevosensa toisen viereen ja\nastui tupaan.\n\nSiellä istuivat Kristofer Hoen ja Hans Nielsen Hauge pöydän päässä ja\njoivat kahvia.\n\n\"Tervetuloa perässä\", sanoi Kristofer Hoen, kun näki nimismiehen\novella.\n\nJens Gram meni tulipunaisena naamaltansa molempien eteen ja iski\nnyrkkinsä pöytään, niin että kahvikupit tanssivat.\n\n\"Siitä saat vielä takaisin, Kristofer Hoen!\" kiljasi hän.\n\nTalonväki, joka istui uunin ympärillä, katsoi tätä hämmästyneenä.\n\nHoen siirsi paikkaa.\n\n\"Mitä nyt, vallesmanni?\" sanoi hän ja näytti viattomalta. \"Minä\nkyyditsin hänet ulos pitäjästä, ja sehän minun pitikin tehdä\", jatkoi\nhän.\n\nNimismies ei vastannut hänelle, vaan kääntyi Haugen puoleen.\n\n\"Sinä lähdet minun kanssani\", sanoi hän, -- \"ja heti!\" Hans Hauge\nkaasi hyvin rauhallisena lisää kahvia kuppiinsa.\n\n\"En\", vastasi hän. \"Sitä en minä tee. Sinä et ole esivallan edustaja\ntäällä. Anna tämän pitäjän nimismiehen tulla minua vangitsemaan,\njos olen tehnyt jotakin luvatonta tässä pitäjässä. Meidän täytyy\nnoudattaa lakia, sekä sinun että minun.\"\n\nNimismies oli sanatonna. Hän ei voinut tehdä mitään, eikä hän\nuskaltanutkaan; sillä Kristoferilla oli sukulaisia tässä talossa.\n\n\"No niin\", vastasi hän ja kääntyi Kristoferin puoleen, \"mutta tämä on\noleva sinulle kallis lysti!\"\n\nHän kohotti jälleen nyrkkinsä. Nyt nousi Kristofer pystyyn.\n\n\"Ei, kuulkaa nyt, nimismies\", sanoi hän. \"Jos tällä tavoin asiaa\nkiristät, niin olen vielä kerran pakoitettu olemaan kyytimies. Mutta\nsilloin olet sinä se, jonka kyyditsen pitäjästä. Nimismiestä, joka\nhyökkää syyttömien kimppuun, emme tarvitse Ekerissä, ja minä olen se\nmies, joka saan hänet seudulta poistetuksi, ole varma siitä.\"\n\nHän kääntyi, meni uunin luokse ja alkoi leikata tupakkaa piippuunsa.\n\nNimismies seisoi kauan äänetönnä ja katsoi hänen jälkeensä. Sitten\nkääntyi hän, sanaakaan hiiskumatta, läksi tuvasta hyvästi sanomatta,\nistui rekeensä ja ajoi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.\n\nMutta silloin nuo hyväntahtoiset ihmiset tuvassa kaikki nauroivat,\neikä itse Hans Hauge voinut pidättää hymyilyänsä.\n\n\"Niin, tämä ei nyt ollut oikeastaan minun tahtoni mukaista, Kristofer\nHoen\", sanoi hän.\n\n\"Mutta minun se oli\", vastasi Hoen.\n\n-- -- --\n\nEnempiä esteitä ei Haugen vaikutukselle tällä kertaa asetettu.\nTyötänsä jatkoi hän näillä seuduilla huhtikuuhun saakka, jolloin hän\nviimeinkin matkusti kotiinsa.\n\nKotona nousi suuri ilo sekä hänen kotiperheessään että hänen\nuskollisten uskonveljiensä keskuudessa. Suurin joukoin riensivät\nhe Haugen talolle, jossa he saivat vahvistusta vakaumukselleen ja\nuutta uskallusta, voimaa kärsimään sen vuoksi, Hans Nielsen Haugen\nsytyttävien puheiden kautta.\n\nMutta kotona oleilu ei kestänyt kauan. Kirje kirjeen perästä saapui\nHaugen ystäviltä Bergenissä, jonne he pyytämällä pyysivät häntä\ntulemaan.\n\nNäiden kirjeiden joukossa oli myöskin yksi Samson Traaelta, joka\nseurustelun kautta Haugen kanssa oli herännyt todelliseen kristityn\nelämään. Tämä kirje liikutti Haugen sydäntä. Hänelle oli mahdotonta\nvastustaa kutsua kauemmin.\n\nSamson Traae kirjoitti m.m. seuraavasti:\n\n    'Rakas veli!\n\n    Sinä, joka olet siittänyt minut Kristuksessa ja synnyttänyt minut\n    kuni äiti monin kärsimyksin, ennenkuin sait minut ohjatuksi\n    hyvin muodostetuksi lapseksi Kristuksessa! Sitä rakkautta, jota\n    tunnen sinua kohtaan, en voi kirjoittamalla kuvata. Kiitos\n    sinulle ja Jumalalle, joka lähetti sinut tänne, minulle ja muille\n    pelastukseksi!\n\n    Minä näen sinut hengessä joka päivä; niin, minun sydämeni sulaa\n    surusta ja ilosta muistellessani sitä suurta rakkautta ja\n    hyvyyttä, jota minulle osoitit, josta rakkaudesta Jumala sinua\n    palkitkoon ijankaikkisuudessa!\n\n    Jollemme enää näkisi toisiamme tässä elämässä, niin suokoon\n    Jumala, että näkisimme jälleen toisemme ijankaikkisuudessa!\n    Kumminkin, minä ikävöin nähdä sinua jälleen.'\n\nHans Nielsen Hauge matkusti. Hänen kotona-oleilunsa ei ollut kestänyt\nkuin kolme päivää.\n\nHans suuntasi kulkunsa ensinnä Drammeniin, missä hän sai uuden\npassin pormestari Strömiltä, sieltä Ekeriin, jossa nimismies Gram\ntällä kertaa otti hänet kiinni ja antoi hänen istua kolme päivää\nvangittuna, ennenkuin hän ankaran valvonnan alaisena lähetti hänet\nkruununvouti Colletin luokse Kongsbergissä. Täällä täytyi hänen\nalistua tutkittavaksi, mutta sen jälkeen hänet maaherranviraston\nmääräyksestä laskettiin irti. Vaikutettuansa Kongsbergissä pitemmän\naikaa, vetäytyi hän edelleen länttä kohden Numedaliin, sieltä\nRollagiin, Noreen ja Opdaliin, jossa hän tapasi myöhemmin niin\nkuuluisan nimismies Tollef Olsen Backe'n, joka aikoinaan oli Haugen\nvaikuttavimpia hengenheimolaisia.\n\nOpdalista kulki hän hiihtäen Hardangeriin ja sieltä edelleen\nBergeniin, jossa hän viipyi koko kevään ja kesän.\n\nHaugen ystävät Bergenissä tekivät kaikkensa saadaksensa hänet\nvakinaisesti asettumaan tähän kaupunkiin asumaan, jossa hän saisi\nelää ja työskennellä rauhassa. Vanha palvelijatar Boes kutsuikin\nhänet eräänä päivänä luoksensa; hänellä oli jotakin erikoista hänelle\nsanottavaa.\n\nHaugen tultua istui hän juhlapukuisena tuolissaan.\n\n\"Istuhan Hauge\", sanoi hän. \"Minulla on sinulle jotakin puhuttavaa.\"\n\nHauge kävi istumaan; Vanhus yskäsi, otti sauvansa molempiin käsiinsä\nja alkoi:\n\n\"Niin, katsos Hauge\", sanoi hän. \"Minusta sinä saat niin paljon\nkärsiä Herramme asian vuoksi; minua on kovin säälittänyt nähdä ja\nkuulla kaikista kärsimistäsi vainoista ja vaivannäöistä.\"\n\nHän siirsi keppiänsä ja istui yläruumistansa keinutellen.\n\n\"Nyt on sillä tavoin, että minulla on sangen runsaasti omaisuutta,\nsekä talo että turve, ja olen ajatellut, että kun minä pian pääsen\nkotiin, niin saisit sinä kaiken minkä omistan -- jos tahtoisit\nasettua tänne Bergeniin asumaan.\"\n\nHän katsoi ystävällisesti Haugeen.\n\n\"Mitä sinä tästä arvelet?\"\n\nHaugen kasvot olivat kalvenneet. Hänen silmänsä loistivat\nomituisesti. Näytti siltä kuin kyyneleet olisivat pyrkineet esille.\n\nHän lausui hiljaisella äänellä:\n\n\"Vastaanottakaa kiitokseni kaikesta rakkaudesta ja hyvyydestä, jota\nminulle osoitatte Jumalan asian tähden; mutta sitä jota minulle\ntarjoatte, en voi vastaanottaa, en, vaikka tarjoaisitte minulle koko\nBergenin.\"\n\nVanhus säpsähti tuolissaan.\n\n\"Mitä sinä sanotkaan?\" -- lausui hän.\n\n\"En, vaikka tarjoaisitte minulle koko Bergenin!\" toisti Hauge\näänekkäästi.\n\n\"Ja miksi et?\"\n\nVanhuksen suuret, harmaat silmät tuijottivat häneen silmälasien läpi.\n\n\"Juuri Jumalan asian tähden\", vastasi Hauge päättävästi. \"Minulle\nolisi suuri ilo istua täällä Bergenissä hyvien ystävien ympäröimänä\nja nauttia hyvinvoinnista; mutta niitä kohtaan koko maassa, jotka\nistuvat ja odottavat elävää Jumalan sanaa -- heitä kohtaan tekisin\nkuoleman synnin asettuessani tänne rauhaan ja mukavuuteen. Silloin\nistuisin kuin palossa ja helvetin liekeissä!\"\n\nVanhus istui hetken äänetönnä. Sitten nousi hän tuoliltansa ja meni\nsuoraan Haugen luokse.\n\n\"Ei, salli minun tarttua käteesi\", sanoi hän. Ja hän otti Haugen\nkäden käsiinsä.\n\n\"Sinä olet kelpo mies!\" huudahti hän. \"Jumala siunatkoon sinua! Ja\nmene sinä sinne, johon sinun on mentävä! En tahdo kiusata sinua, niin\nmielelläni kuin sen tekisinkin!\"\n\nHauge lähti Bergenistä puolivälissä kesäkuuta, vaelsi Söndfjordin,\nNordfjordin ja Söndmören läpi, sieltä Nordmöreen ja Surendaliin,\nmissä hän Rindalenissa piti kokousta kirkon lähellä, mutta sai pappi\nFinckenhagenilta käskyn poistua.\n\nSurendalenista kulki Hauge maitse Trondhjemiin ja saapui sinne\nelokuun alussa 1799.\n\nHänen kotoa poissaollessaan oli varsinainen vaino hänen\nhengenheimolaisiaan kohtaan alkanut Itä-Norjassa.\n\nJo toukokuussa oli Peter Hansen Boer, joka piti kokouksia Ekerissä,\nvangittu nimismies Gramin toimesta ja tuomittu kuritushuoneeseen\nsiksi, kunnes hän lupaisi jättää maallikkosaarnaajavirkansa. Kolme\npäivää myöhemmin vangittiin myöskin neljä Haugen heimolaista, Berger\nVetle, Peder Mathiesen, Peder Nordlid ja Thorkel Gabestad, senjälkeen\nkun he olivat pitäneet hartauskokouksia Hölandin kappelissa Hemnesissä.\n\nMyöhemmin syksyllä joutuivat Haugen veli Mikkel ja hänen\nsisarensa poika Paul Gundersen samoin vankeuteen ja tuomituiksi\nkuritushuoneeseen samoilla ehdoilla kuin edellä mainitut.\n\nTiedon näistä vangitsemisista sai Hauge oleillessaan Trondhjemissa,\njossa samanlainen kohtalo häntä itseään odotti.\n\nHän kirjoitti heti ystävilleen lohduttavia kirjeitä, joissa hän\nilmaisi surunsa vihamiestensä pahansuovasta mielialasta ja ilonsa\nsiitä, että hänen ystävänsä saivat kärsiä hyvän asian tähden.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\n\n\"Muuan niistä talonpoikais-saarnamiehistä, jotka ovat\ntehneet häiriötään maan eteläosassa, kuten sanomalehdestä\n'Intelligents-Sedlerne' on nähty, nimeltään Niels Iversen Riis,\n19-vuotias, on eksynyt näihin seutuihin; tämä kutsumaton, syntiä\nja lihan himoja vastaan suurenmoisesti taisteleva saarnaaja on\nkokoontuneille julistanut muka Jumalan sanaa. Kuulon mukaan on hänet\nensin vangittu Moldessa ja sitten tuotu tänne; täällä hänet on\nsijoitettu talteen raatihuoneelle.\n\n\"Näkyy että liiallinen raamatun lukeminen, liiallinen rukoileminen ja\njumalisuus ovat sekoittaneet hänen aivonsa. Pyhä henki on muka hänen\npäähänsä pannut nämä hullutukset.\n\n\"Järjelliset puheet eivät häneen mitään vaikuta eikä hän välitä\nvastaväitteistä. Raamatunlauseilla hän vastaa jokaiselle, joka häntä\nvastustaa.\n\n\"Lihan himoja hän erityisesti vihaa. Vankeus ei hänen mieltään\nmasenna; tarvitaan muka paljon enemmän marttyyrikruunun\nansaitsemiseksi. Hän luulee kärsivänsä Jumalan vuoksi.\n\n\"-- Kuuluisa Hans Nielsen Hauge, tuon koko maahan hajaantuneen pyhä\njoukkueen ylimäinen pappi ja päämies, on myöskin saapunut tänne,\nmutta ei ole vielä vangittuna. Sellaiset ihmiset voisivat tulla\nvaarallisiksi yleiselle turvallisuudelle, jos vaan tahtoisivat, ja\nmitäpä vakuuksia meillä on siitä, etteivät he joskus saa sellaista\npäähänsä? Varsinkin jos joku raamatun paikka antaisi siihen tukea;\nsillä raamatun avullahan voi todistaa mitä tahansa.\n\n\"Kaikessa tapauksessa ovat nämä sielullisesti heikot ihmiset\nvalistuksen vaarallisimpia vastustajia. Yleisö töllistelee heitä\nihmetellen ja he laittavat murtumattomia tokeita jokaisen rehellisen\nkansanopettajan yrityksille hajoittaa se pimeys, jossa tietämättömyys\nja ymmärtämättömyys pitää yleistä kansaa.\n\n\"On sen vuoksi toivottavaa, että nämä pyhät maankiertäjät vakavilla\nkeinoilla seisautetaan ryntäyksessään ja todellisina irtolaisina\nkuljetetaan kuritushuoneeseen.\"\n\nHans Nielsen Hauge taittoi sen numeron sanomalehteä \"Trondhjemske\nTidende\", jossa tämä kirjoitus oli, kokoon ja tuijotti ihmetellen\nLars Hemstadiin, joka oli tuonut sen hänelle.\n\n\"Niin suuri on pahuus\", sanoi hän.\n\nLars Hemstad katsoi ystäväänsä ja opettajaansa luottavin katsein.\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän, \"muutahan emme voi odottaakaan.\"\n\nHauge istui vielä hetkisen ja katseli surumielisenä eteensä.\n\nVihdoin nosti hän silmänsä.\n\n\"Koska sinä tulit tänne pohjoiseen päin?\" kysyi hän.\n\n\"Eilen\", vastasi Lars Hemstad. \"Minut lähetettiin tänne Trondhjemiin\nInderöestä, jossa kruununvouti vangitsi minut. Kuljettaja, jonka tuli\nminua seurata, jäi tien varteen, joten helposti olisin voinut mennä\nmenojani; mutta havaitsin oikeaksi tulla tänne ja ilmoittaa itseni,\nja niinpä meninkin suoraan läänin päämiehen, kreivi Moltken luo. Hän\npäästi minut vapaaksi.\"\n\n\"Se oli oikein tehty!\" sanoi Hauge. \"Mutta Niels Riis, mitenkä hänen\non käynyt?\"\n\n\"Hän on taasen vapaana\", vastasi Lars Hemstad. \"Hän joutui täällä\nTrondhjemissa kuritushuoneeseen ja istui siellä kolme viikkoa;\nsitten pääsi hän vapaaksi ja rupesi taasen saarnaamaan Meldalenissa.\nNimismies siellä tahtoi vangita hänet uudelleen, mutta Rigstadin\ntalon isäntä Mörker vapautti hänet väkivalloin ja sitten menivät\ntalonpojat miehissä papin luo ja vaativat hänelle vapautta. Ja sen\nhän saikin!\"\n\nHans-Hauge nyökäytti päätään.\n\n\"Niin pitkälle voi vääryys mennä\", sanoi hän, \"että ihmiset voivat\nnousta tekemään väkivaltaa! Sellainen on pahasta, mutta hyvä on, että\nkävi niinkuin kävi.\"\n\nHän kääri sanomalehden kokoon ja pani sen taskuunsa.\n\n\"Kyllä tuohon annan vastauksen\", sanoi hän hiljaisella tavallaan;\n\"mutta ensin puhuttelen poliisimestaria saadakseni passini\nmerkityksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ilmoittautui Hauge poliisimestari Klingenbergille,\njoka ilman muuta teki pyydetyn merkinnän. Mutta tuskin oli Hauge\npäässyt oven ulkopuolelle ennenkuin muuan palvelija kutsui hänet\ntakaisin.\n\n\"Oletko sinä se tunnettu maallikkosaarnaaja Hans Hauge?\" kysyi\npoliisimestari.\n\nHauge ei sitä voinut kieltää.\n\n\"Sittenpä saatkin ensin tulla mukaan läänin päämiehen luokse\", sanoi\npoliisimestari.\n\nErään palvelijan seuraamana ja yhdessä poliisimestarin kanssa vietiin\nHauge läänin päämiehen, kreivi Moltken luo.\n\nPoliisimestari selitti kuka Hauge oli ja vaati, että hänet oli\nvangittava ja passitettava kotiinsa irtolaisena.\n\n\"En voi käsittää, että sellainen olisi oikeutettua\", sanoi Hauge\nrohkeasti ja veti esiin passinsa.\n\n\"Poliisimestari on itse merkinnyt passini ja suonut minulle vapauden\noleskella Trondhjemissa ja täällä on minulla kaiketi oikeus oleskella\nniin kauan kun en mitään riko maan lakia vastaan.\"\n\nPoliisimestari katseli harmistuneena maallikkoa.\n\n\"Onhan niin\", sanoi hän, \"mutta irtolaisena rikot maamme lakia.\"\n\n\"En minä ole mikään irtolainen\", vastasi Hauge. \"Minä olen saapunut\ntänne saadakseni kirjani painetuiksi ja siihen kaiketi minulla on\ntäällä lupa, kuten muuallakin valtakunnassa.\"\n\n\"Kenenkä luona kirjat painetaan?\" kysyi kreivi Moltke.\n\n\"Kirjanpainaja Stefanssonin luona\", vastasi Hauge.\n\n\"Kirjat pannaan sinettiin ja lähetetään sinun mukanasi pois\", sanoi\nläänin päämies.\n\nHauge katseli vakavasti kreivi Moltkea.\n\n\"Saatte tehdä niin kuin tahdotte ja katsotte oikeaksi\", vastasi hän.\n\nLäänin päämieheen, kreivi Moltkeen, vaikutti Haugen levollisuus ja\nlempeys ihmeteltävällä tavalla.\n\nHän katsahti poliisimestariin. Sitten rupesi hän kävelemään\nedestakaisin huoneessaan, mietiskellen.\n\nVihdoin kääntyi hän Haugen puoleen.\n\n\"Saat mennä\", sanoi hän ja nyökäytti hänelle ystävällisesti.\n\n\"Kiitän läänin päämiestä\", vastasi Hauge. \"Mutta kirjat?\"\n\n\"Ne voit painattaa.\"\n\nHauge meni, vilkaisten poliisimestariin.\n\nMutta kun Hauge oli mennyt, kääntyi hänen ylhäisyytensä kreivi Moltke\nhitaasti poliisimestarin puoleen.\n\n\"Tahdonpa teille, Klingenberg, sanoa jotakin\", sanoi hän melkein\nliikutettuna. \"Tämä Hans Nielsen Hauge on varsin ihmeellinen mies.\"\n\n\"Vaarallinen mies -- koskapa hän voi kääntää Teidän ylhäisyytennekin\nmielen\", vastasi poliisimestari.\n\nKreivi Moltke hymyili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLäänin päämiehen luota meni Hauge suoraan kirjanpainaja Stefanssonin\nkirjapainoon, jossa pani kaikki toimeen saadakseen kirjansa\npainetuksi. Hänen siellä ollessaan ilmoitettiin hänelle, että muuan\nhänen ystävistään, Ole Rörsveen Stangesta, oli ollut siellä häntä\netsimässä. Hän oli luvannut tulla takaisin myöhemmin.\n\nHauge, joka oli hyvällä tuulella läänin päämiehen kanssa pitämänsä\nkeskustelun johdosta, kehoitti heitä ilmoittamaan hänelle, kun Ole\nRörsveen tulisi takaisin, mutta olemaan tälle ilmoittamatta, että hän\noli siellä.\n\nTämä Ole Rörsveen asui Bergenissä ja oli Haugen kaikkein parhaita\nystäviä siellä. Kun Hauge oli lähtenyt Bergenistä, valtasi hänet\nsellainen ikävä saada taasen nähdä Haugea, että hän lähti matkalle\npohjoiseen päin, kaikkialla pyrkien, kysymällä Haugen matkoja,\nperille.\n\nNyt, vihdoinkin, hän oli saapunut Trondhjemiin ja oli saanut selvän\nsiitä, että Hauge aikoi painattaa kirjoja Stefanssonin kirjapainossa.\n\nVähän ajan kuluttua tuli Ole Rörsveen takaisin ja Hauge näki hänet\nikkunasta.\n\nHeti hyppäsi hän oven taakse ja piiloutui.\n\nOle Rörsveen tuli sisälle ja kyseli Haugea.\n\nNo, olihan hän siellä kyllä ollut.\n\nSamassa Hauge hiipi takaapäin käsiksi Ole Rörsveeniin ja pani\nmolemmat kätensä hänen silmilleen.\n\nOle Rörsveen ihmetteli ja tahtoi päästä irti, mutta Hauge, joka oli\nhyvin voimakas, piti kiinni.\n\nSilloinpa Ole Rörsveen ymmärsi kaikki.\n\n\"Vai sinäkö se oletkin!\" huudahti hän.\n\n\"Kuka 'sinä'\", kysyi Hauge.\n\n\"Hauge tietenkin\", vastasi toinen.\n\nSilloin Hauge hellitti.\n\n\"Sinä kuitenkin tunsit minut\", nauroi hän.\n\nOle Rörsveen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.\n\n\"Enkö minä sinua tuntisi!\" virkkoi hän. \"Se, joka sinua on kerran\nkuullut, tuntee sinut aina!\"\n\nJa nämä kaksi ystävää lähtivät Stefanssonin kirjapainosta\nsydämellisesti keskustellen.\n\n\"Rakas veli, mistä sinä olet tänne tullut?\" kyseli Hauge, pannen\nkätensä Ole Rörsveenin olalle heidän kävellessään.\n\n\"Minusta tuntui, että minun täytyi lähteä!\" vastasi tämä. \"Minä en\nsinun tähtesi ole saanut rauhaa.\"\n\nHauge hymyili.\n\n\"Samanlainen olet kuin minäkin\", sanoi hän.\n\n\"Niin, minun täytyi taasen saada puhua kanssasi\", sanoi Ole Rörsveen.\n\"Tuntui muuten niin tyhjältä.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi Hauge. \"Meillähän on samanlainen luonne\nja rakastamme samaa Jumalaa -- eihän ole ihmeellistä, että me\nmielellämme tahdomme olla yhdessä.\" He kävelivät hetkisen aivan vaiti.\n\nSitten sanoi Ole Rörsveen:\n\n\"Sinun pitäisi asettua vakinaisesti asumaan Bergeniin. Minulla on\nmonet tervehdykset sinulle siitä asiasta. Niitä lähettävät sekä\nSamson Traae että neito Boes ja muutkin.\"\n\nHauge ei kohta vastannut.\n\nIhmeellinen lempeän valon piirre levisi hänen vilkkaille kasvoilleen;\nhänen sinisenharmaat, suuret silmänsä säteilivät.\n\n\"Täytyy enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä\", sanoi hän vihdoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan päivää tämän jälkeen seisoi Hans Nielsen Hauge lupauksensa\nmukaan taasen läänin päämiehen virkahuoneessa.\n\nKreivi Moltke oli hyvin ystävällinen, pyysi häntä istumaan ja puheli\nkauan hänen kanssaan.\n\n\"En voi muuta sanoa\", lausui hän; \"kuin että sinun vaikutuksesi\nsemmoisena, joksi sen selität, on hyvä!\"\n\nHauge katsahti kreiviin.\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän.\n\n\"Niin totta kuin Jumalan sana on hyvää, sillä se on minun\nojennusnuorani ja johtotähteni. Ja se on kaiketi teidänkin!\"\n\nHänen kasvonsa olivat lämminpiirteiset ja niillä oli sellainen täynnä\nhyvyyttä oleva viehättävä hymy, jota oli vaikea vastustaa.\n\nKreivi ei vastannut Haugen puheisiin, vaan jatkoi entistä\najatuksenjuoksuaan.\n\n\"Vieroittaa ihmisiä kiroilemisesta, juopumuksesta ja muista paheista\nei mitenkään voi olla pahasta\", sanoi hän. \"Toivoisin, että meillä\nolisi monta sinun kaltaistasi!\"\n\nHauge oli noussut seisomaan, sillä kreivi seisoi hänen edessään.\n\n\"Jumala on varmasti lähettävä useampia\", sanoi hän.\n\n\"Minä en totisesti tule tekemään mitään esteitä asialle\", vastasi\nkreivi, \"kunhan vaan noudatat maallista lakia ja asetuksia.\"\n\nHauge katsoi häntä rohkeasti.\n\n\"Sen teen\", vastasi hän, \"kaikessa, missä ne eivät ole Jumalan sanaa\nvastaan.\"\n\nSilloinpa kreivi Moltke hymyili.\n\n\"Tokkohan ne milloinkaan sitä ovat, ystäväni\", vastasi hän.\n\nHauge vastasi vakavana.\n\n\"Se on toivottavaa\", sanoi hän. \"Mutta inhimilliset lait ovat\nepätäydelliset, kuten kaikki ihmistyö, ja niitä täytyy muuttaa ajan\nja olojen mukaan, ja te, herra kreivi, jolla on valtaa ja vaikutusta,\ntahtonette olla ensimäisiä koettamassa saada korjatuksi sen, mikä\nniissä saattaa olla epäoikeutettua tahi sotia Jumalan puhdasta sanaa\nvastaan!\"\n\nKreivi hymyili taaskin.\n\n\"Nyt te tarkoitatte tammikuun 13 päivänä 1741 annettua asetusta\",\nsanoi hän.\n\n\"Saattaapa niinkin olla\", sanoi Hauge päättäväisesti.\n\nKreivi Moltke nyökäytti päätään.\n\n\"Se asetus lienee vanhentunut\", sanoi hän, \"sen jälkeen, kun olemme\nsaaneet painovapauden. Mutta\" -- hän katseli eteensä -- \"sitä käy\ntulkitseminen, sitä käy sovelluttaminen asianhaarain mukaan.\"\n\nHauge vaihtoi silmäyksen kreivin kanssa.\n\n\"Sitten se on hyvä asetus siellä, missä on hyvä ja kristillinen\nesivalta, kuten täällä\", vastasi hän; \"mutta voi meitä siellä, missä\nasianlaita on päinvastoin!\"\n\nKreivi Moltke vaikeni hetkiseksi.\n\n\"On toivottavaa, että sellainen tuskin koskaan voi tulla\nkysymykseenkään\", sanoi hän vihdoin.\n\nHauge tuijotti eteensä.\n\n\"Olenpa kokenut kumpaakin\", vastasi hän sävyisästi.\n\nLäänin päämies taputteli häntä ystävällisesti hartioille.\n\n\"Niin, miten hyvänsä onkin\", vastasi hän vakavasti, \"niin tee sinä\nvaan edelleenkin sitä, mikä on hyvää ja oikeata; siinä ei kukaan\nsinua estä.\"\n\nHän ojensi Haugelle kätensä.\n\n\"Hyvästi, ystäväiseni\", sanoi hän.\n\n\"Hyvästi ja Jumalan rauhaa, herra kreivi\", vastasi Hauge. \"Jumala\ntulee kerran tämän teille palkitsemaan\".\n\nHauge meni.\n\nMutta kun hän juuri oli saapunut ovelle, huusi kreivi hänelle.\n\n\"Hauge\", sanoi hän. \"Olisipa hyvä, jos sinä joskus matkallasi tulisit\nStrindeniin, siellä sinulla olisi paljon tekemistä, varsinkin\nkehoittamalla ihmisiä jättämään juopumispaheen, joka siellä tekee\nhävitystä kuin rutto!\"\n\nJa ovi meni kiinni talonpojan ja kreivin, maallikkosaarnaajan ja\nläänin päämiehen välillä.\n\nMutta kun viimeksi mainittu meni asumukseensa, tapasi hän kadulla\npiispa Schönheyderin.\n\n\"Tänä päivänä olen keskustellut merkillisen miehen kanssa\", sanoi\nkreivi Moltke hänen korkea-arvoisuudelleen.\n\nPiispa Schönheyder säpsähti.\n\n\"Kenenkä kanssa, herra kreivi?\" kysyi hän.\n\nKreivi hymyili.\n\n\"Erään teikäläisen kanssa\", vastasi hän.\n\nHänen korkea-arvoisuutensa mietiskeli.\n\n\"Ei, tätä en ymmärrä\", vastasi hän.\n\n\"Maallikkosaarnaaja Hans Nielsen Haugen kanssa\", ilmoitti kreivi\nMoltke.\n\nPiispa Schönheyder astui askeleen taaksepäin ja katseli kreiviä\nhämmästynein silmäyksin, paksujen, punertavan harmaitten\nkulmakarvojen alta.\n\n\"Vai niin!\" huudahti hän. \"Se mies on vangittava!\"\n\nPiispa näytti miettivän.\n\nSilloinpa hymyili kreivi Moltke.\n\n\"Ei toki\", vastasi hän. \"Hän on mainio ja hyödyllinen mies.\"\n\n\"Hänkö?\"\n\nPiispa katsahti taaskin ihmetellen, pää kenossa ja silmät\nkulmakarvojen alla tulisina, maaherraa.\n\n\"Häntä siis suojellaan!\"\n\nKreivi Moltke nyökäytti päätään.\n\n\"Ei, teidän korkea-arvoisuutenne\", vastasi hän varmasti. \"Hänelle\nainoastaan suodaan oikeutta. Mutta tutkikaa nyt itse. Hän on\nihmeellinen mies. Hyvästi, teidän korkea-arvoisuutenne.\"\n\nNuo kaksi mahtavaa ojensivat toisilleen valkoiset, pehmeät kätensä ja\nmenivät kumpikin kotiinsa.\n\nSeuraavana päivänä saapui Hauge piispa Schönheyderin käskystä tämän\nvirkahuoneeseen. Kun Hauge oli saapunut sisälle, nojautui piispa\ntaaksepäin tuolissaan ja katseli häntä kauan. Hän tarkasteli Haugea\nkiireestä kantapäähän tutkivasti. \"Vai olet sinä Hans Nielsen Hauge!\"\nsanoi hän vihdoin.\n\n\"Niin olen.\"\n\nHauge vastasi hiljaisesti.\n\nPiispa istui kauan ja katseli sitten taas häntä.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän.\n\nSitten asettui hän tuolille suoraan istumaan ja otti silmälasit\nnenältään.\n\n\"Minä kuulin maaherralta, että sinä olet tullut tänne kääntämään\nkansaa\", sanoi hän tutkivasti.\n\n\"Puhumaan heidän kanssaan siitä, mikä on hyvää, ja saadakseni heidät\nluopumaan siitä, mikä on pahaa\", lisäsi Hauge sävyisästi.\n\nPiispa katseli kauan eteensä.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi hän. \"Itsessään se on kyllä hyvä työ. Mutta\" --\nhän katsoi nyt tiukasti Haugeen -- \"onko sinulla myöskin kutsumusta\nsiihen?\"\n\nHauge katseli piispaa suoraan silmiin.\n\n\"Jokaisen kristityn kutsumus ja velvollisuus on ohjata veljiään\nhyvään\", vastasi hän.\n\nPiispa nyökkäsi päätään.\n\n\"Tavallaan, tavallaan\", virkkoi hän. \"Mutta ympäri maata\nkierteleminen ja uhrautuminen toisten käännyttämiseksi, se vaatii\ntoki eri kutsumusta!\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Hauge.\n\nPiispa katseli taasen häntä.\n\n\"Ja sinulla on tämä erikoinen kutsumus?\" kysyi hän, eivätkä silmät\nkääntyneet maallikon kasvoja katselemasta.\n\n\"Se minulla on\", vastasi Hauge; hänen suuret kirkkaat silmänsä olivat\nlevollisesti tähdätyt piispaan. \"Se on minulle suuren taistelun ja\nkärsimyksen kautta selvinnyt.\"\n\nPiispa loi silmänsä alas.\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän. \"No, hyvä.\" Hän rykäsi ja nyökäytti päätään\nusean kerran.\n\nSitten hän taasen loi silmänsä maallikkosaarnaajaan.\n\n\"Sittenpä sinun pitäisi ruveta koulumestariksi\", sanoi hän. \"Sillä\nken tahtoo esiintyä opettajana kristityssä maassa, sillä tulee olla\njokin varma, esivallan antama virka. Muuten loukkaa hän tammikuun 13\npäivänä 1741 annettua asetusta.\"\n\n\"Ei, teidän korkea-arvoisuutenne\", vastasi Hauge vakaasti,\n\"opettajaksi tuleminen vaatii monta vuotta, mutta asia, jonka\nvuoksi minä teen työtä, ei siedä lykkäystä; on jo viimeinen aika\nkäsissä. On kuin maa polttaisi jalkojeni alla; kaikkialla tavataan\njuopottelemista, kiroilemista ja kaikenlaisia paheita. Sellaista\ntäytyy kaikin voimin vastustaa ja se juurineen poistaa, sillä muuten\nkohta koko kansa hukkuu.\"\n\nPiispa rypisti kulmiaan.\n\n\"No niin\", sanoi hän. \"Jos ymmärrät ja osaat taidon parantaa\njuoppouteen vajonneita, niin olet kunnon mies enkä tahdo sinua siitä\nkieltää; mutta ihmisten paheista käännyttäminen kaikkialla ei käy\nlaatuun, ystäväni, sen saat kohdakkoin kokea.\" Hän nousi seisomaan.\n\n\"Sittenpä minulla kuitenkin on toisenlainen kokemus siitä lyhyestä\najasta, minkä minä olen matkustanut\", vastasi Hauge. \"Tosin on niin,\netteivät, ikävä kyllä, kaikki käänny, mutta minä olen kuitenkin\nJumalan avulla kääntänyt monet pois paheista jumaliseen elämään, ja\nsilloinpa täytyy jatkaa tehtävää, vaikkapa monet pysyvät synnissä\neivätkä anna pelastaa itseänsä. Tekin toki jatkatte tointanne, herra\npiispa, vaikkapa, kuten sanottu, ainoastaan harvat jättävät paheensa?\"\n\nPiispa rykäsi ja pyyhkäsi kasvojaan.\n\n\"Tietysti minä jatkan\", vastasi hän; \"tee sinä samoin, sikäli kuin\nseuraat lakia ja sanaa. Mutta nyt hyvästi!\"\n\nJa nämä molemmat miehet ojensivat toisilleen kätensä.\n\n\"Ihmeellinen mies -- hm -- varsin ihmeellinen mies\", sanoi piispa\näänekkäästi itsekseen Haugen mennessä katua pitkin alas. \"Mutta\nsamalla kertaa vaarallinen mies\", lisäsi hän ottaessaan esille\nnuuskarasiansa selvittääkseen ajatuksiaan.\n\nSitten alkoi hän valmistaa saarnaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Hauge vaelteli Trondhjemin tienoilla kylästä kylään koko syksyn.\nKirjeellisesti oli hän saanut tiedon veljensä Mikkelin ja sisarensa\npojan Paul Gundersenin vangitsemisesta. Hän kirjoitti lohduttavia\nkirjeitä takaisin, mutta jatkoi väsymättömänä vaikutustaan.\n\nMeldalissa sai hän voimallisen ystävän, sittemmin valtiopäivämiehenä\ntoimineen Mikkel Grendahlin, joka myöhemmin uskollisesti taisteli\nhänen asiansa puolesta. Mutta erittäinkin Leinstrandissa, Melhusin\npitäjän kappelissa, kantoi Haugen työ parhaan hedelmän. Täällä\nasettui hän syksyllä marraskuussa asumaan talonpoika John Jonson\nSkjeftestadin luo yhdessä jo ennen mainitun Lars Olsen Hemstadin\nkanssa ja viipyi siellä yli talven. Hänen maallisena työnään\noli niiden kirjojen nitominen, jotka hän oli saanut painetuiksi\nStefansonin kirjapainossa Trondhjemissa; samalla aikaa matkusteli hän\nympäri seutua ja julisti Jumalan sanaa.\n\nTalonpojat Leinstrandissa olivat tunnetut hurjasta elämästään; mutta\njo muutaman kuukauden perästä sen jälkeen, kun Hauge oli asettunut\nsinne asumaan, tapahtui siellä suuri muutos, niin suuri, ettei\nseurakuntalaisten mielestä voinut seutua tuntea samaksi.\n\nKoko joukko niitä, jotka ennen olivat antautuneet juopotteluun ja\nsitä seuraaviin paheisiin, liittyi Haugeen, ja heistä tuli hyviä\nkansalaisia yhteiskunnassa. Käynnit hurjissa juopottelutilaisuuksissa\nharvenivat huomattavasti ja sen sijaan kohousi virren veisuu\nsunnuntai-iltoina yksinäisistä talonpoikaistaloista, ja saattueet,\njotka riensivät illoin kotia kohti, kulkivat hiljaisina, keskustellen\nmatalin äänin, kun sen sijaan ennen hälinä, huuto ja tappelu kuului\nyli kylän läpi talvipimeän.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin kylän pappi, Hans Eriksen Steenbuch\nMelhusissa, alkoi huomata jäljet Haugen vaikutuksesta, ja ollen\nkehittynyt rationalisti, päätti hän oitis \"tukahduttaa pahan heti sen\norastaessa.\"\n\nKerta toisensa jälkeen jyristi tuo 77-vuotias vanhus saarnatuolista\nherännäisyyttä vastaan; kerta toisensa jälkeen uhkaeli hän niitä,\njotka hartauskokouksia pitivät, vankeudella ja kuritushuoneella;\nmikään ei auttanut. Hauge sai aina uusia ja uusia hengenheimolaisia\nja niiden joukossa itse Leinstrandenin nimismiehen, Iver Monsenin,\njoka jyrkästi puolusti Haugea samoinkuin pitäjän esipappikin, ja\npitkässä kirjallisessa selityksessä koetti hän selittää papille, että\nHaugen vaikutus oli täysin yhtäpitävää Jumalan sanan kanssa. Siten\nkului marraskuu ja ensimäiset päivät joulukuuta. Mutta yhdeksäntenä\npäivänä joulukuuta tapahtui jotakin, joka yhdellä iskulla teki\näkillisen lopun Haugen oleilusta Leinstrandenissa.\n\nMainittuna päivänä oli piispa Schönheyder tullut Melhusiin ollakseen\nläsnä seurakunnallisessa kokouksessa.\n\nPappi Steenbuch valitti silloin hänelle kovasti Haugen vaikutusta,\njota hän oli koettanut turhaan pysäyttää. Piispa lupasi ottaa asiasta\nkiinni ja antoi kirkossa lukea kuulutuksen, että jokaisen, joka\noli siinä pitäjässä pitänyt hartauskokousta, tuli saapua Melhusin\npappilaan piispan kuulusteltavaksi. Jo samana päivänä saapui Hans\nNielsen Hauge ja hänet päästettiin sisälle hänen korkea-arvoisuutensa\nluokse, joka, yhdessä vanhan, huonokuuloisen pappi Steenbuchin\nkanssa, odotti häntä papin kansliassa.\n\nHauge astui sisään hiljaisena ja rauhallisena, jommoinen hän aina\noli, odottaessaan hyökkäystä.\n\nPiispa katsoi pappiin; he istuivat vastapäätä toisiansa kumpikin\nsuuressa tuolissaan.\n\nHauge tervehti kumpaakin kädestä. Pappi Steenbuchin kasvot tulivat\ntulipunaisiksi valkoisen tukan kehyksessä.\n\nSilloin puhui piispa.\n\n\"Sinä olet nyt siis keskittänyt vaikutuksesi tänne?\" kysyi hän.\n\nHauge katsoi kiinteästi piispaan.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"Minulla on kai teidän korkea-arvoisuutenne\nsuostumus siihen?\"\n\nPappi Steenbuch piti kättään korvan edessä kuulostellen.\n\n\"Suostumus? Sanoiko hän suostumus?\" kysyi hän kovaäänisesti.\n\n\"Sitä en ole koskaan antanut!\" lausui piispa Schönheyder voimakkaasti\nja asettui jälleen tuoliin istumaan.\n\nHauge jäi seisomaan ihmeissään.\n\n\"Kun me viimeksi tapasimme\", sanoi hän tyynesti, \"silloin ei ollut\ntoki mikään esteenä!\"\n\n\"Esteenä?\" Steenbuch kuunteli vaivaloisesti käsi korvan takana.\n\n\"Mikä oli esteenä?\"\n\n\"Ei mikään!\" Hauge huusi sen hänen korvaansa.\n\nPappi kohautti itseään, katsoi piispaan ja istuutui syvemmälle\ntuoliin.\n\n\"Silloin olet häpeällisesti väärinkäsittänyt minut!\" huusi nyt piispa.\n\n\"Hän on käsittänyt minut väärin!\" huusi hän vielä kovemmin pappia\nkohti.\n\nSteenbuch nyökkäsi innostuneena.\n\n\"Luonnollisesti! Luonnollisesti!\" sanoi hän. \"Sellaiset ihmiset\nkäsittävät kaiken väärin!\"\n\nHaugen kasvot saivat hiukan punottavamman värin; mutta se häipyi heti.\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne sanoi kumminkin selvästi, ettei teillä\nollut mitään minun vaikutustani vastaan\", vastasi hän hiljaisesti.\n\"Se ei liene mikään väärinkäsitys!\"\n\nPiispan kasvot punottivat.\n\n\"Sitä en ole koskaan sanonut enkä tarkoittanut -- sillä tavalla\",\nhuusi hän, jotta Steenbuch myöskin kuulisi sen. \"Ainoastaan silloin,\nkun pysyttäydyt lain ja asetusten pohjalla, on sinulla minun\nhyväksymiseni, muuten ei luonnollisesti.\"\n\nHän nojautui tuolin selkänojaan ja vaihtoi silmäyksen Steenbuchin\nkanssa, joka jälleen nyökytti päätänsä innostuneena.\n\nSilloin sanoi Hauge:\n\n\"En tiedä olevani syyllinen lain ja järjestyksen vastustamiseen; minä\nluulen paremmin tehneeni työtä sen ylläpitämiseksi.\"\n\nHän seisoi siinä lujana. Piispa nousi pystyyn.\n\n\"Hyvä mies\", sanoi hän. \"tämä kaikki on hyvin mahdollista; minä en\nepäile sinun hyvää tarkoitustasi; mutta sinä kai tunnet asetuksen 13\npäivältä tammikuuta 1741?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Hauge. \"Se on vanhentunut asetus, joka mieluimmin\nolisi poistettava, koska se sotii Jumalan käskyä vastaan!\"\n\nPiispa ojentausi suoremmaksi.\n\n\"Jumalan käskyä vastaan?!\"\n\nHän katsoi pappi Steenbuchiin, joka kuunteli jännittyneenä.\n\n\"Hän sanoo, että asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 sotii Jumalan\nkäskyä vastaan!\" huusi hän papille.\n\n\"Jumalan käskyä vastaan\", toisti Steenbuch loukkaantuneena.\n\n\"Niin\", vastasi Hauge. \"Jumalan sana käskee kaikkia kristityitä\ntekemään kaikkia ihmisiä onnellisiksi totuudesta ja julistamaan\nsanaa kaikille; mutta asetus 13 päivältä tammikuuta 1741 panee\nrangaistuksen ja vankeuden niiden eteen, jotka seuraavat tätä käskyä.\nNiin sotii kai asetus suoraan Jumalan sanaa vastaan!\"\n\nPiispa kääntyi pois hänestä, pudisti päätään ja istui.\n\n\"Et varmaankaan ole lukenut, mitä Paavali sanoo ensimäisessä\nkirjeessään korintolaisille 7: 20\", sanoi hän suutahtaneena:\n\"Jokainen pysyköön siinä kutsumuksessa, johon hän kutsuttu on.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Hauge. \"Mutta 21 värsyssä sanotaan edelleen:\n'kuitenkin jos sinä taidat vapaaksi tulla, niin nautitse sitä\nmieluummin'.\"\n\nHänen silmiinsä tuli valoisa väre ja hänen kasvoilleen levisi lempeä\npiirre.\n\n\"Ja minä olen tullut vapaaksi\", sanoi hän. \"Jumala on kutsunut minut\njohonkin suurempaan; minä en voi nähdä lähimäisteni elävän synnissä\nenkä olla vaiti.\"\n\nHän katsoi innostuneena eteensä.\n\nPiispa rykäsi arvonsa tuntevasti.\n\n\"Se on toinen asia\", sanoi hän. \"Jos sinä olisit pysynyt kotonasi\nja siellä puhunut omaisillesi ja naapureillesi -- sillä nämä ovat\nsanan oikeassa merkityksessä lähimäisesi -- silloin olisi kaikki\nollut hyvin; mutta kiertää maat ja mantereet ilman että siihen\non kutsumusta tahi määräystä, se sotii tammikuun 13 päivänä 1741\nannettua asetusta vastaan samoin kuin se sotii lakia ja järjestystä\nvastaan jokaisessa hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa!\"\n\nSteenbuch, joka suurella vaivalla oli kuunnellut, nyökäytti päätään.\n\n\"Yhteiskunnassa!\" toisti hän. Sitten pani hän kätensä ristiin. Haugen\nkasvoille levisi melkein huomaamaton hymyily.\n\n\"En ole koskaan ajatellut\", sanoi hän, \"että lähimäiseni olisivat\nainoastaan minun naapurini ja ne, jotka asuvat samassa pitäjässä\nkuin minä. Kun Jumala käskee meitä rakastamaan lähimäisiämme kuten\nitseämme, niin uskonpa Hänen tarkoittavan kaikkia ihmisiä ja niin\ntahdon vastakin uskoa. Minulle on se, jonka viimeksi tapaan, minua\nlähinnä; en minä voi rakastaa yksinomaan Tunen pitäjän kansaa\nja vihata Melhusissa ja Leinstrandissa olevia, enkä usko teidän\nkorkea-arvoisuutennekaan voivan niin tehdä!\"\n\nHän katseli ankaraa pappien päämiestä rohkeasti.\n\nPiispa Schönheyder kääntelihe toisen kerran ja raapasi äkkiä\ntukkaansa.\n\n\"Sinä et tätä ymmärrä\", sanoi hän. \"Mutta sinä opit kohta\nymmärtämään. Minä vaadin tottelemaan kuninkaan lakia, ja ellei se\ntapahdu heti paikalla, odottaa sinua ankara rangaistus. Ei esivalta\nhukkaan miekkaa kanna!\"\n\nHauge seisoi kuten ennenkin peruuttamattomana ja varmana, tietäen\nasiansa oikeaksi.\n\n\"Siinä tehkää niin kuin teille parhaaksi näkyy ja siten että voitte\nsitä puolustaa sydämessänne ja Jumalan edessä, jonka palvelija te\nolette\", vastasi hän varmasti. \"Jumalan palvelijoita me kaikki\nolemme.\"\n\n\"Jumalan palvelijoita!\" sanoi nyt pappi Steenbuch, kun piispa vaikeni.\n\n\"Nyt, kun olen lukenut sinun kirjasi, huomaan minkä arvon sinä annat\nJumalan palvelijoille. Sinä käyt meidän kimppuumme mitä kiivaimmin,\nsinä syytät meitä kaikesta ajateltavissa olevista paheista -- sinä\n-- sinä!\" Tuo vanha mies rupesi änkyttelemään eikä vihansa vuoksi\nlöytänyt sopivia sanoja.\n\nNiels Hauge meni varsin levollisena aivan papin luo ja katseli häntä\nsilmiin kirkkain kasvoin.\n\n\"Teidän hyväarvoisuutenne erehtyy!\" sanoi hän. \"En koskaan ole\nmaininnut teidän nimeänne enkä koskaan ole teitä tuntenut silloin kun\nkirjani kirjoitin, en teitä enkä hänen korkea-arvoisuuttaan, joten\nsiis aikomukseni ei ole ollut loukata ketään teistä.\"\n\nSanat lausui hän sävyisästi ja luottavasti.\n\nPappi vilkaisi piispaan.\n\n\"Ei, ei -- mutta --\", hän rykäsi häpeissään ja asettui istumaan.\n\n\"Tämä on kyllä hyvä\", sanoi piispa ja nousi seisomaan; \"mutta\ntämä ei ole pääasia. Kysymys on siitä, haluatko lakata pitämästä\nhartauskokouksiasi vai etkö?\"\n\nHauge oli hetkisen vaiti ja ajatteli. Sitten kääntyi hän puoleksi\npoispäin.\n\n\"Sitä en voi luvata\", sanoi hän. \"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin\nihmisiä.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi piispa. \"Sittenpä saat myös tyytyä siihen, että me\nmaallisen esivallan avulla panetamme sinut kiinni ja kuljetamme sinut\npois seudulta.\"\n\nTerävillä silmillään hän katsoi Haugea kasvoihin.\n\nMutta kasvot olivat lempeät ja levolliset, aivan kuin ei mitään olisi\nsanottu tahi tehty.\n\n\"Saatte menetellä niinkuin hyväksi ja oikeaksi huomaatte\", vastasi\nhän. \"En minä tee vähintäkään vastarintaa.\"\n\n-- -- --\n\nSeuraavana aamuna papilta ja piispalta saamansa käskyn mukaan\nvangitsi nimismies Hans Nielsen Haugen kuljettaakseen hänet\nLeinstrandiin, jättäen samalla käskyn sikäläiselle nimismiehelle\nkuljettaa hänet edelleen Trondhjemiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLeinstrandin nimismies Iver Monsen seisoi juuri talonsa pihalla, kun\nsinne ajoi reki, jossa istui kolme miestä.\n\nSiinä oli Melhusin nimismies ja kaksi vangittua, nimittäin Hans\nNielsen Hauge ja Lars Olsen Hemstad. -- Iver Monsen jäi ihmetellen\nseisomaan ja tuijottamaan.\n\nReki saapui aivan eteisen kohdalle ja nuo kolme miestä astuivat siitä.\n\nMelhusin nimismies tervehti ja meni Iver Monsenia kohden. Nuo toiset\nkaksi tervehtivät myöskin, mutta jäivät seisomaan.\n\nMelhusin nimismies kertoi asiansa.\n\n\"Olen saanut tuotavakseni käskyn piispalta, että sinun on pantava\nnämä kiinni ja lähetettävä ne edelleen Trondhjemiin\", sanoi hän.\n\nIver Monsen ei vastannut. Hän meni Haugen luo ja tervehti näitä\nmolempia sydämellisesti kättä puristaen.\n\n\"Nyt me olemme vankeja\", sanoi Hauge.\n\nSilloin kääntyi Iver Monsen ja sanoi Melhusin nimismiehelle:\n\n\"Tervehdi ja sano puolestani, että minä en sellaista asiaa toimita.\nMinä en vangitse viattomia.\"\n\nSitten kääntyi hän taas Haugen ja Hemstadin puoleen.\n\n\"Menkää sisälle lepäämään\", sanoi hän, \"niin vähän ajan kuluttua vien\nteidät kotiin Skjefstadiin.\"\n\nMelhusin nimismies asettui rekeensä ja tarttui ohjaksiin.\n\n\"Niinpä niin\", sanoi hän. \"Nyt minä olen tuonut ne tänne perille, nyt\non sinun asiasi joko kuljettaa heidät eteenpäin tahi päästää heidät\nvapaiksi!\" Hän ajoi pois.\n\nNimismies Iver Monsen hymyili.\n\n\"Niin, se jää sitten minun asiakseni\", vastasi hän. Sitten lähti hän\nnäiden kahden miehen kanssa tupaan.\n\n\"Vai on Steenbuch taas ollut hommassa\", huudahti hän tultuaan jälleen\nHaugen ja Hemstadin luo.\n\n\"On ja piispa myöskin, vaikka hän olikin minulle toista luvannut\",\nvastasi Hauge asettuen istumaan. Iver Monsenin kasvot synkistyivät.\n\"Mutta minä en sinua täältä lähetä, siitä saat olla varma\", sanoi hän\npäättävästi. \"Ennemmin tulkoon tänne uusi nimismies.\"\n\nHans Nielsen Hauge nousi seisomaan ja laski kätensä Iver Monsenin\nleveille hartioille.\n\n\"Siitä sinua kiitän\", sanoi hän lämpimästi. \"Siinä teet kauniisti,\nmutta ei sinun pidä meidän tähtemme nousta esivaltaa vastaan ja\nmenettää virkaasi.\"\n\n\"Mitäpä minä siitä välitän\", vastasi Iver Monsen. \"Olemme veljiä,\nsinun tähtesi uhraan kaikki!\" Haugen silmät kävivät lempeiksi.\n\n\"Sen tiedän\", vastasi hän. \"Kunhan se vaan on oikein.\"\n\nIver Monsen katsahti häneen.\n\n\"Eikö _se menettely_ olisi oikea?\" kysyi hän ihmetellen.\n\n\"Ei\", vastasi Hauge. \"Kaikki esivalta on Jumalalta. Sitä meidän on\ntoteltava.\"\n\nIver Monsen kääntyi.\n\n\"Sittenpä minä eroan nimismiestoimestani\", sanoi hän. \"Tahdon kuulla\nenemmän Jumalaa kuin ihmisiä.\"\n\nHans Nielsen Hauge hymyili.\n\n\"Sinä olet kunnon mies, Iver Monsen\", sanoi hän. \"Ja hyvä olisi,\njos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi. Mutta meidän on tehtävä\nse, mikä on oikein. Nyt menemme minä ja Hemstad Trondhjemiin ja\nilmoittaudumme itse. Sillä tavalla pääsemme sekä sinä että me\ntekemästä omaatuntoamme vastaan.\"\n\nIver Monsen teki monta vastaväitettä, mutta niistä ei ollut mitään\nhyötyä. Hauge piti horjumatta kiinni päätöksestään, ja jo saman\npäivän iltapäivänä lausuivat nuo molemmat maallikkosaarnaajat\nhyvästit nimismiehelle ja rupesivat jalkaisin astelemaan Trondhjemia\nkohden.\n\nOli tullut seuraavan päivän aamu.\n\nHauge ja Hemstad olivat jo kerinneet hyvän matkan tietään ja heidän\npiti juuri pyrkiä erään sulan joen poikki.\n\nMiehellä, jonka piti heidät viedä ylitse, oli paljon hommaa veden\näyskäröimisessä veneestä, joka vuoti paljon. Äkäisenä viskasi hän\näyskärin veneen kaaria vastaan, niin että kolisi.\n\n\"Luulenpa pirun olevan veneessä\", huusi hän.\n\nHauge otti äyskärin levollisesti ylös.\n\n\"Ei ole\", sanoi hän, \"mutta se tuli sinuun, joka sitä kutsuit.\"\n\nMies vilkasi Haugeen.\n\n\"Taidatpa olla körttiläinen?\" kysyi hän.\n\nHauge hymyili.\n\n\"Olenpa niinkin\", sanoi hän. \"Luen Jumalan sanaa.\"\n\nMies tuli sävyisemmäksi, vilkui taasen Haugeen asettaessaan istuimet\npaikoilleen.\n\n\"Eihän sitä aina voi lukea\", mutisi hän.\n\nHauge rupesi ajamaan pois vettä.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Ethän voi aina syödäkään? Jos sitä yrität,\nniin saatpa vatsasi piankin pilalle. Mutta jos syöt niin paljon\nkuin sinulle on hyödyksi ja teet työtä ahkerasti, niin koituu se\nparemmin hyväksi. Samoin on lukemisenkin laita. Jos sinä lakkaamatta\nahkeroitset lukea, niin ainoastaan väsytät itsesi hyödyttömästi.\nJos luet vähäisen ja yrität sen mukaisesti elää, niin voi se sinut\nparantaa ja olla hyödyksesi sekä täällä että ijankaikkisuudessa.\"\n\nHauge ajoi vettä koko ajan, mutta mies oli vaiti.\n\n\"Soudahan nyt sinä\", sanoi Hauge, \"niin minä ajan pois vettä. Siten\njakelemme työmme veljellisesti ja tuletpa näkemään, että saamme pirun\npois veneestä.\"\n\nMies asettui airoille ja he pääsivät onnellisesti toiselle puolelle.\nMutta kun hän oli saanut runsaan maksun ja nuo kaksi miestä,\npuristettuaan hänen kättään, lähtivät eteenpäin, tuijotti hän kauan\nheidän jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän iltana oli Hauge taasen Trondhjemissa ja ilmottautui\nyhdessä Hemstadin kanssa seuraavana päivänä maaherralle.\n\nKreivi Moltke itse oli matkoilla; kruununvouti, jonka luo heidät\nosotettiin, pyysi heidän tulemaan seuraavana päivänä uudestaan.\n\nKun he määräyksen mukaan uudelleen saapuivat kruununvoudin luo,\ntapasivat he siellä maaherran sijaisen, Angellin. Tämä lähetti heti\nhakemaan raatihuoneen vahtimestaria ja antoi panna heidät vankilaan.\n\n\"Niin vaarallisten rikollisten ei tule saada käydä vapaina\", sanoi\nhän kruununvoudille.\n\nVähän ajan kuluttua antoi Angell panna Haugen ja Hemstadin\ntuomioistuimessa syytteeseen irtolaisuudesta ja tammikuun 13 päivänä\n1741 annetun asetuksen rikkomisesta.\n\nHeidät molemmat kuljetettiin takaisin Leinstrandiin, jossa\nheidät maanantaina joulukuun 23 päivänä vietiin oikeuden eteen\nkuulusteltavaksi.\n\nOli kutsuttu 36 todistajaa, joiden avulla toivottiin saatavan Hauge\ntodistetuksi syylliseksi monenlaisiin rikkomuksiin; mutta kuulustelun\ntulos oli Haugelle ja Hamstadille loistava, kun heidän elämästään\nkaikki todistivat ainoastaan hyvää. Ainoa, josta heitä voitiin\nsyyttää, oli se, että he olivat julistaneet Jumalan sanaa.\n\nNämä kaksi maallikkosaarnaajaa kuljetettiin taasen takaisin\nTrondhjemiin, jossa he istuivat vangittuina aina seuraavan tammikuun\nloppupuolelle, jolloin tuomio asiassa annettiin.\n\nHauge tuomittiin yhden kuukauden kuritushuonevankeuteen ja Hemstad\nsotilaana yhden kuukauden linnoitustyöhön.\n\nHauge tyytyi valitusta tekemättä tuomioonsa. Hän valitsi tuon lyhyen\najan vankeutta päästäkseen istumasta tutkintovankeudessa siihen asti\nkunnes uusi tuomio ja uudet tutkinnot korkeammassa oikeudessa olivat\npidetyt.\n\n\"Ei kukaan voi sanoa minua riitapukariksi tahi oikeuden\nvääntelijäksi\", kirjoitti hän ystävilleen, \"ei kukaan voine sanoa,\netten minä itse haluaisi teidän kanssanne kärsiä. Niinpä minun\nesimerkkini, kuten teidänkin, tulee vahvistamaan totuutta. Sitä\npaitsi tiedämme, että kerran tulee toinen tuomari ja silloin kukin\nsaa palkkansa ansionsa mukaan.\"\n\nHauge pantiin kuritushuoneeseen helmikuun 4 päivänä 1800. Nyt hän oli\nkuudennen kerran vankilassa Jumalan sanan levittämisen vuoksi.\n\nKoko vankeusaikansa oli hän hyvällä mielellä ja iloinen.\n\nHän teki työtä uusien kirjoitusten laatimiseksi ja kirjoitteli\nystävilleen.\n\n\"Häpeä kuritushuoneessa istumisesta\", sanoi hän eräälle, joka kävi\nhänen luonaan vankilassa, \"on kuin nopeasti lentävä lintu pääni\nympärillä.\"\n\nJa piispa Schönheyderille, joka kävi hänen luonaan ja koetti saada\nhänet muuttamaan mielipidettään, sanoi hän heidän erotessaan:\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne! Minä istun mieluummin vankilassa ja\nkärsin Jumalan sanan tähden kuin piispan puvussa sellaisena, joka\nvainoo näitä Kristuksen vähäisiä maailmassa!\"\n\nPiispa ei sen enempää hyvästiksi sanonut.\n\nRangaistusajan loputtua lähti Hauge maantietä Dovren kautta\nKristianiaan; kaikkialla piti hän hartaushetkiä ja kaikkialla, missä\nhän kulki, orasti Jumalan sana.\n\nNimismiehet, jotka olisivat kulettaneet häntä seudusta toiseen, jätti\nhän sillensä selittäen, että hän tahtoi matkustaa kotiin, ja sitten\nsaapui hän huhtikuun alussa Kristianiaan.\n\nHän asettui tälläkin kertaa asumaan ystävänsä Gröndahlin luo,\njonka poika Anders nyt myös oli tullut uskonnolliseksi ja yhtynyt\nhaugelaisiin.\n\nGröndahlilta hän sai tietää, että hänen veljensä Mikkel edelleen oli\nkuritushuoneessa uskollisena Jumalan kutsumiselle.\n\nSamoin sai hän nyt sen surullisen tiedon, että hänen sisarensa Anne,\njoka kauan oli ollut sairaloinen ja jota viime aikoina oli vaivannut\nmyös vaikeat hengelliset kiusaukset, ei enää voinut kauan elää.\n\nTämä ilmoitus teki syvän vaikutuksen Haugeen. Hän valmistautui heti\nmatkalle ja lähti Kristianiasta matkustaakseen kotiin.\n\n\"Tiedän kyllä varmasti, että tapaamme toisemme onnellisemmassa\nmaailmassa\", sanoi hän Gröndahlille. \"Mutta minä tahtoisin niin\nmielelläni nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan vielä kerran; hän\noli kotolaisistani ensimäinen, joka kääntyi Jumalan puoleen ja hän\non ollut minulle valona ja tukena Jumalan ja hänen valtakuntansa\npuolesta maailmassa.\"\n\nHänen silmänsä olivat lähtöhetkenä kyynelissä.\n\nKaksi päivää myöhemmin saapui hän enemmän kuin vuoden poissa oltuaan\ntakaisin Tuneen ja vanhempaansa taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuun 12 päivän iltapäivällä vuonna 1800 Hans Nielsen Hauge\nsaapui kotiinsa.\n\nNähdessään tutut rakennukset, tunsi hän omituista surunvoittoisuutta.\nTuolla sisällä, jossa hän oli elänyt niin monet vuodet onnellisena,\njossa hän oli taistelunsa suorittanut ja rauhan voittanut, siellä\nmakasi nyt hänen rakastettu sisarensa kuolemaisillaan. Sisarelle\nkohta avautuisi suuri ihme; kohta olisi hänen taistelunsa loppuva,\nhän menisi pois iloon, mutta veli ei saisi häntä seurata. Veljen\ntäytyi vielä kestää kärsimyksiä ja taisteluja ehkäpä montakin vuotta.\n\nHän henkäsi syvään tarttuessaan tuttuun oven ripaan; sitten avasi hän\nhiljaa oven ja astui tupaan.\n\nTuvassa ei ollut ketään.\n\nTakassa oli valkea, hiljaisuus ja rauha vallitsi; pöydällä oli\navonainen postilla.\n\nKamarin ovi oli raollaan; sieltä sisältä kuului jonkun lukevan ääni\nja Hauge tunsi sen äitinsä ääneksi.\n\nNyt vaikeni ääni; he olivat kyllä kuulleet hänen tulevan. Raskaita,\nvarovaisia askeleita kuului; ovi avautui kokonaan; harmaapartainen ja\nkalpea mies sieltä tuli.\n\nSe oli isä, Niels Mikkelsen.\n\nHän tunsi heti poikansa, vaikka olikin jo hämärä; hän sulki varovasti\noven jälkeensä ja astui esille.\n\n\"Vai sinäkö se oletkin\", sanoi hän syvällä, raskaalla äänellä.\n\n\"Minä se olen, isä.\"\n\nHe seisoivat ja pitivät toistensa käsiä kauan.\n\n\"Jumalan kiitos\", kuiskasi isä. \"Hän on sinua niin kysellyt.\"\n\nJa hän huokasi kuin helpoituksesta.\n\nHans Hauge seisoi hetkisen ja tuijotti eteensä.\n\n\"Kuinka on hänen laitansa?\" kysyi hän hiljaisesti.\n\n\"Meneehän se\", vastasi isä. \"Nyt se on ohitse, mutta hänellä on ollut\nvaikeita kiusauksia. Ajattelimme jo kerran, että menettäisimme hänet.\"\n\nHans Hauge oli tullut varsin kalpeaksi. Nyt hymyili hän hiljaisesti.\n\n\"Ei toki\", sanoi hän luottavasta. \"Annea emme menetä.\"\n\n\"Emme\", vastasi isä. \"Jumalan voima voitti vihdoin. Nyt hän on\npahimmasta päässyt.\"\n\nIsän silmät olivat kyynelissä.\n\nHans Nielsen Hauge vaikeni hetkisen. Sitten sanoi hän varsin hiljaa:\n\n\"Minä kuulin, että hän menee pois.\"\n\nIsän silmät täyttyivät kyynelillä, jotka tippuivat maahan.\n\n\"Niin menee\", sanoi hän.\n\n\"Eikö ole mitään neuvoa?\" Hauge katseli isäänsä.\n\nNiels Mikkelsen pudisti päätään.\n\n\"Lääkäri sanoo, ettei ole\", vastasi hän.\n\nHans Hauge kumartui. Sitten pani hän kätensä ristiin.\n\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto\", sanoi hän.\n\nHän jäi niin kauan seisomaan. Hänen huulensa liikkuivat niinkuin hän\nolisi puhunut itsekseen tahi jonkun toisen kanssa. \"Niin, niin\",\njupisi hän ja nyökkäsi moneen kertaan päätään.\n\n\"Jumalan ensimäinen elonkorjuu\", kuiskasi hän.\n\nSitten nosti hän päänsä ja hänen siniharmaissa silmissään oli suuri\nvoima.\n\n\"Saanpa mennä sisälle\", sanoi hän.\n\n\"Aivan niin\", sanoi isä, joka katseli ovea. Ja Hans Nielsen Hauge\nastui hiljaa huoneeseen. Mutta isä istui pöydän ääreen ja nojasi\nkätensä raskaasti molempiin käsiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hauge astui sisälle, nousi äiti ylös ja meni sivulle. Hauge\ntarttui hänen käteensä tullen hiljaa vuoteen ääreen.\n\nSairaan kasvoille levisi kuin jotakin kirkastettua tuntiessaan\ntulijan.\n\nValkoinen, laiha käsi ojentui puolittain ja sairas hymyili.\n\n\"Vai sinäkö se oletkin\", sanoi hän. Ääni oli heikko ja vapiseva.\n\nHauge irtautui äidin kädestä ja tarttui sairaan käteen. Sitten istui\nhän vuoteen reunalle ja katseli kauan sairasta, jonka kättä hän\nehtimiseen silitteli.\n\n\"Jumalan kiitos, että saimme tavata toisemme, Anne\", sanoi veli\nsävyisästi.\n\n\"Aivan niin!\" kuiskasi sairas. \"Mutta kovallepa se otti!\"\n\nHän katseli kuin kaukaisuuteen.\n\nHauge katseli häntä kauan.\n\n\"Kuulin siitä\", vastasi hän. \"Mutta sitten voimallinen Jumala voitti.\"\n\nSairas pani silmänsä kiinni ja makasi paikallaan.\n\n\"Niinpä niin\", kuiskasi hän. \"Jumalalle kiitos! Hän voitti!\"\n\nHauge otti hänen kätensä kummankin kätensä väliin.\n\n\"Rakas sisareni!\" kuiskasi hän.\n\nSairas avasi silmänsä ja hymyili. Sitten hän ne taas sulki.\n\nVeli istui edelleen siinä.\n\n\"Ja sinä et pelkää kuolla?\" kysyi hän hetkisen kuluttua.\n\nSairas katsoi suurin ja lempein silmin.\n\n\"En, Hans\", vastasi hän. \"Nyt en minä enää pelkää.\" Hänen silmänsä\nseurasivat äitiä, joka itkien oli kääntynyt ja meni ulos.\n\n\"Minä en nyt ole yksin\", lisäsi hän. Hän makasi kauan tuijottaen\neteensä aivan kuin hän olisi jotakin erikoista ajatellut.\n\n\"Rakas Hans!\" kuiskasi hän. \"Sinun täytyy luvata pitää minua kädestä,\nkun minä kuolen.\"\n\nVeli nyyhkytti.\n\n\"Sen teen\", sanoi hän ja hänen äänensä oli lempeä kuin äidin ääni.\n\nSilloinpa itki Hans Nielsen Hauge.\n\n\"Yksin Jumala on väkevä\", sanoi hän.\n\nTuli kuolinpäivä.\n\nSukulaiset olivat koolla. Sairas oli jokaiselta ottanut jäähyväiset.\n\nNyt makasi hän hiljaa Haugen käsi omassaan. Hengitystä tuskin kuului.\nKuoleman kalpeus oli tullut.\n\nHän oli juuri kysynyt Mikkel-veljeään, jonka kasvoja hän ei muiden\njoukossa nähnyt.\n\n\"Hän istuu vankilassa uskonsa tähden\", oli veli vastannut.\n\n\"Jumala häntä siitä siunatkoon\", oli sairas itsekseen sanonut.\n\nVähän ajan kuluttua aukaisi hän taas silmänsä.\n\n\"Hans\", kuiskasi hän.\n\n\"Tässä olen.\" Ja hän kumartui sisarensa ylitse.\n\n\"Kiitos, että johdit minut Jumalan luo!\"\n\nHans tunsi sairaan käden heikkoa puristusta.\n\nHaugen silmiin nousivat kyyneleet.\n\n\"Nyt sinä, rakas sisar, johdat minua\", vastasi hän.\n\nTaas vallitsi hiljaisuus.\n\nSitten sairas ummistetuin silmin kuiskasi:\n\n\"Sinä tulet kohta jälessä, Hans!\"\n\nHans puristi sairaan kättä.\n\n\"Tulen heti, kun työni on suoritettu\", vastasi Hans lujalla äänellä.\n\nSairas vaikeni. Oli kuin hän olisi nukahtanut. Mutta hetkisen\nkuluttua aukaisi hän silmänsä.\n\n\"Nyt, Hans, tulee täällä pimeäksi\", sanoi hän.\n\n\"Jumalan valo saapuu\", vastasi veli.\n\n\"Niin, niin!\"\n\nSairas sulki taasen silmänsä. Sitten hän hymyili.\n\n\"Nyt soivat kellot\", kuiskasi hän. \"Rukoile puolestani.\"\n\nHans Nielsen Hauge kumartui ja luki Isämeidän; hänen kaunis äänensä\noli selvä ja voimakas.\n\n\"Kiitos! Jumala siunatkoon\" -- ja sairaan pää kääntyi sivulle päin.\n\n\"Uskotko elävään Jumalaan ja pelastukseen Jeesuksessa Kristuksessa?\"\nkysyi Hans Hauge lujalla äänellä.\n\nSisaren huulet liikahtivat.\n\n\"Uskon\", sanoi hän tuskin kuuluvasti.\n\nHans Hauge jäi istumaan pitäen sisaren kättä omassaan.\n\nSisaren pää painui syvempään. Kuoleman varjo nousi hänen kasvoilleen.\nÄkkiä nosti hän vapaan kätensä ja antoi sen taasen vaipua.\n\n\"Niin\", sanoi hän taaskin selvästi ja pitkäveteisesti. Silmät\nsulkeutuivat; sitten käänsi hän päätään ja kuoli.\n\nItkuun purskahdettiin hiljaisessa kammarissa. Silloin nousi Hans\nNielsen Hauge ylös. Hän pani kuolleen kädet ristiin.\n\n\"Mene rauhaan, rakas sisar!\" sanoi hän.\n\nSitten pani hän omat kätensä ristiin.\n\nVähän sen jälkeen kuului kuolinhuoneesta laulua. Virsi \"Jeesus,\nsun kanssasi olla mä tahdon\" kaikui yhden ainoan voimakkaan äänen\nlaulamana.\n\nHans Nielsen Hauge seisoi ja lauloi elämän kiitosvirttä kuolleen\nsisarensa ruumiin ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuhtikuun 18 päivänä haudattiin Anne Hauge. Seudulla vallitsi suuri\nsuru, sillä kaikki olivat vainajasta pitäneet hänen hyvyytensä ja\nlempeän luonteensa vuoksi. Mutta kaikkein enimmin suri Hans Nielsen\nHauge.\n\n\"Kirkkain valo on täältä poissa!\" kirjoitti hän Anders Gröndahlille\nsiinä kirjeessä, jossa hän ilmoitti sisaren kuolemasta. Hänelle oli\nsisar ollut kuin Jumalan armon valossa kasvanut kukka; oli kuin elämä\nolisi kadottanut kauneutensa sisaren kuoleman kautta.\n\nKaikkialla, missä hän kärsi asiansa tähden, vankilassa, pilkattuna,\nvainottuna, näki hän aina sisarensa puhtaan kuvan ja kuuli hänen\nlempeän äänensä, joka pyysi häntä kestämään loppuun asti Jumalan ja\nKristuksen tähden.\n\nNyt ei sisarta enää ollut. Nyt hän kutsui toisesta maailmasta. Näinä\npäivinä täytyi Haugen useita kertoja taistella mielen masennusta\nvastaan ja halua vastaan jättää kutsumuksensa. Mutta hänen luja\ntahtonsa voitti.\n\nHän rupesi taas sisaren kuoleman jälkeen matkustamaan Tunen\nympäristössä ja lähti toukokuussa ensimäiselle ulkomaanmatkalleen\nKöpenhaminaan, osittain saadakseen kirjansa painetuiksi, osittain\ntutustuakseen Tanskan heränneisiin.\n\nVasta myöhään syksyllä palasi hän takaisin Norjaan.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\n\nKristofer Hoen Ekeristä tuli juuri ajaen Drammenista ja kääntyi\ntaloonsa. Oli kylmä joulukuun ilta; lunta oli äsken satanut. Oli\nmainio keli. Hoen oli ajanut kotiin Drammenista puolessa tunnissa.\nMutta hänelläpä olikin seudun paras juoksija.\n\nJuuri kun hän kääntyy avonaisesta portista paksussa lumessa, ajaa hän\nerään miehen ohi, jolla on matkalaukku selässä.\n\nMies astuu sivulle lumeen ja tarttuu lakkiinsa.\n\nOli puolipimeä, mutta Kristofer Hoen pidätti äkkiä hevosensa ja\ntähysteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän tuntenut nämä kasvot ja\nlämmin mieliala valtasi hänet.\n\n\"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa\", sanoi mies, joka oli tervehtinyt.\nHän seisoi sauvaansa nojaten.\n\nKristofer Hoen pidätti ohjaksilla hevosta, joka tahtoi rynnätä\neteenpäin.\n\n\"Eikös se olekin rakkahin Hauge\", huudahti hän.\n\nHans Nielsen Hauge -- hän se oli -- tuli nyt lähelle.\n\n\"Minähän se olen\", sanoi hän. \"Tulinpa pyytämään yösijaa.\"\n\nKristofer Hoen hymyili.\n\n\"Koko taloni on käytettävissäsi, jos tahdot\", vastasi hän. \"Istuhan\nrekeen!\"\n\nHänen oli vaikeata pidättää hevosta.\n\n\"Ajahan sinä vaan!\" sanoi Hauge. \"Kyllä minä perille löydän.\"\n\nJa kuuluisa juoksija riensi aika vauhtia pihaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hans Nielsen Hauge oli päässyt tupaan, istuttiin penkille,\nsytytettiin piiput ja Kristofer Hoen sanoi:\n\n\"Paraaseen aikaan tulit takaisin ohjaamaan meitä oikeaan; täällä on\npaljon toisin kuin pitäisi olla.\"\n\n\"Vai niin.\" Hans Nielsen Hauge katsoi surumielin ystäväänsä.\n\n\"Niin on, jos oikein olen kuullut\", vastasi Kristofer Hoen. Hän\nkatseli mietiskellen eteensä.\n\n\"Tiedät kaiketi, että Iver Roen on horjahtanut?\" jatkoi hän.\n\nHauge nousi seisomaan.\n\n\"Mitä sanot!\" huudahti hän ja kalpeni. \"Onko Iver Roen hyljännyt\nmeidän asiamme. Istuuhan hän vankilassa. Hän kuten veljeni sekä Paul\nGundersen ja Torkel Gabestad.\"\n\nKristofer Hoen katsoi alaspäin.\n\n\"Iver Roen on päässyt kuritushuoneesta\", sanoi hän hiljaa. \"Hän\nlupasi, ettei hän enää koskaan julistaisi Jumalan sanaa.\"\n\nÄäni heikkeni. Tuo luja mies istui ja katseli alaspäin kuin\nhäpeissään.\n\nHauge pani kätensä ristiin.\n\n\"Luopunut\", mutisi hän. Hänen huulensa vapisivat. Sitten purskahti\nhän itkuun.\n\nKauvan vallitsi tuvassa hiljaisuus. Kristofer Hoen ei nostanut\nsilmiään. Hauge istui kasvot käsiin painuneina. Vihdoin loi hän\nkatseensa ylös.\n\n\"Armollinen Jumala tuomitkoon\", sanoi hän. \"Mitäpä me tiedämme.\"\n\nJa hän peitti taasen kasvonsa käsillään.\n\n\"Mutta tämä asia ei ole ainoa\", sanoi nyt Kristofer Hoen karhealla,\nvapisevalla äänellä. \"On tullut niin paljon sekaannusta joukkoomme\nsillä aikaa kun olet ollut poissa.\"\n\nHauge katsoi häneen melkein tuskaisena.\n\n\"Monet ystävät kautta maan ovat saaneet sen käsityksen, että nyt\ntulee maailman loppu\", sanoi Kristofer Hoen. \"Ja he ovat lopettaneet\ntyön teon.\"\n\nHän katsoi Haugeen.\n\nTämä oli äkkiä noussut ylös.\n\n\"Niin käy, kun maassa ei ole jumalisia pappeja\", huudahti hän palavin\nsilmin.\n\n\"Totisesti täytyy Jumalan koettelemusten tulla tämän kansan yli\",\nsanoi hän lujasti. \"Niinkuin nyt eletään maalla ja kaupungeissa, ei\nmuuta voi odottaa, sillä synnin täytyy saada rangaistuksensa; mutta\nsitä, milloin tuomion suuri päivä tulee, sitä ei kukaan tiedä.\"\n\nKristofer Hoen ravisti päätään.\n\n\"He olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että viimeinen tuomio\noli tuleva lokakuun neljäntenä päivänä; eräs veli Bergenistä oli\nennustanut tämän, mutta nyt on se muuttunut uudenvuoden illaksi.\"\n\nHauge hymyili surunvoittoisesti.\n\n\"Niin, niin!\" sanoi hän liikutetulla äänellä. \"Niin se käypi. Jumala\nkyntää maan ja paholainen kylvää pahan siemenen siihen.\"\n\n\"Mutta tästä tulen tekemään lopun!\"\n\nViimeiset sanat lausuttiin niin suurella voimalla, että Kristofer\nhätkähti ja jäi tuijottamaan. Hän ei ollut vielä koskaan ennen\nkuullut Haugen puhuvan niin tulisesti ja käyvän asioihin niin\ntuimasti käsiksi.\n\n\"Minä matkustan heti sinne ylös\", jatkoi Hauge, \"parin päivän\nperästä, heti kun olen suorittanut tehtäväni täällä Ekerissä.\"\n\nKristofer Hoen tarttui hänen käteensä.\n\n\"Niin pian et saa matkustaa\", sanoi hän.\n\nHauge hymyili.\n\n\"Minä tulen kyllä takaisin\", vastasi hän. \"Minä varon asettumasta\ntänne Ekeriin vakinaisesti.\"\n\n\"Kunhan vaan ei nimismies Gram asettaisi sinua tänne!\" sanoi\nKristofer Hoen. \"Hänellä on halua siihen.\"\n\nHauge nauroi.\n\n\"Ei, tällä kerralla ei hän tule minua vangitsemaan\", vastasi hän. Ja\nkun ei Kristofer Hoen mitään ymmärtänyt, jatkoi hän: \"Minä tahdon\nopettaa ystäviä tekemään työtä. Minä perustan paperitehtaan tänne\nEkeriin.\"\n\nKristofer Hoen jäi seisomaan ja katselemaan Haugea.\n\n\"Tänne pahimpien vihamiestesi keskelle!\" huudahti hän hämmästyneenä.\n\n\"Niin, juuri tänne!\" vastasi Hauge. \"On hyökättävä vihollisen\nkimppuun hänen omassa maassaan!\"\n\nKristofer Hoen istahti.\n\nHauge käveli edestakaisin tuvassa.\n\n\"Me tulemme näyttämään heille, että olemme hyödyllisiä kansalaisia,\nemmekä irtolaisia ja haaveilijoita\", sanoi hän. \"Niinpä saanevat\nhe kerran silmänsä auki sekä nimismies Gram että pappi Schmidt ja\nmuutkin.\"\n\nHän istahti ja veti pitkään savuja piipustaan.\n\nKristofer Hoen istui ja mietiskeli.\n\n\"Niin, tuottaa oikeastaan iloa,\" sanoi hän, \"saada sinut pysymään\ntäällä. Mutta mistä saat rahat.\"\n\nHauge katsoi häneen.\n\n\"Ne ovat jo minulla\", vastasi hän tyynesti. \"Meitä on kuusi mukana\ntehdasyrityksessä. Mikkel veli ja Torkel Gabestad, siinä on kaksi,\nOle Foss ja Nils Braaten täällä Ekerissä on neljä, Sxören Stormoen\nNumedalista ja Kristen Soiset Gausdalista, se tekee kuusi.\"\n\n\"Ja sinä ja minä, siitä tulee kahdeksan\", tokasi Kristofer Hoen.\n\n\"Ei, ei\", vastasi Hauge. \"Minä osaltani tahdon olla vapaa mies,\ntulla ja mennä niinkuin parhaaksi näen. Sinä tiedät että minä olen\nirtolainen, minä.\"\n\nHän hymyili omaa hyvää hymyänsä.\n\n\"Niin, sinuapa ei helposti sidota\", sanoi Kristofer Hoen ja löi häntä\nolkapäälle.\n\n\"Ei, minulla on Herran siunattu levottomuus ruumiissani\", vastasi\nHauge.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauge viipyi muutaman päivän Ekerissä, siksi kunnes hän oli pannut\npaperitehtaan rakentamishomman alkuun. Sitten lähti hän uuden vuoden\nalussa ylängölle päin, Hallingdaliin, joutui kiinni Nesissä, mutta\nvapautettiin jälleen. Sieltä meni hän Goliin ja yhä eteenpäin,\nHemsedaliin, koko ajan ohjaten ja vahvistaen heränneitä.\n\nHemsedalista meni hän suksilla tunturin poikki Holiin ja sieltä\nedelleen Aaln pääpitäjään, jossa hän piti hengellisen kokouksen\nkirkon lähellä.\n\nHänen puhuessaan saapui nimismies häntä vangitsemaan. Mutta hän ei\ntällä kertaa ollut ottanut lukuun tunturikansan kuumaa verta.\n\nHeti alkoi kansan joukosta kuulua napinaa ja useat tunkeutuivat\nHaugen ympärille yht'aikaa.\n\n\"Anna hänen olla rauhassa\", huusivat he. \"Mene tiehesi, nimismies!\"\nhuudettiin kansanjoukosta.\n\nMuuan kunnon talonpoika, oikein suurikasvuinen mies, meni nimismiehen\nluo ja tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Mene tiehesi!\" huusi hän. \"Kaikki jumalattomat saavat olla sinulta\nrauhassa; mutta hänet, joka varottaa synnistä ja paheista, kehottaen\nmeitä tekemään hyvää, hänet tahdot sinä heittää vankeuteen. Sinä\nosotat selvästi sallivasi syntiä ja jumalattomuutta ennemmin kuin\nJumalan pelkoa.\"\n\n\"Pysy poissa, nimismies! Muuten käymme käsiksi ja heitämme sinut\npäistikkaa ulos.\"\n\nHuuto kuului myrskynä.\n\nNimismies ja hänen apumiehensä jättivät Haugen ja vetäytyivät\nsyrjään, sillä kansa tunkeutui heitä kohden.\n\nSilloin nousi Hauge tuolille seisomaan.\n\n\"Kuulkaa ystävät!\" huusi hän lempeällä, kuuluvalla äänellään.\n\n\"Meidän ei tule tarttua miekkaan puolustamaan itseämme, vaan on\nmeidän kärsivällisesti ja Jumalaan luottaen odotettava, mitä hän\nsallii vihollistemme tehdä meille. Minun velvollisuuteni on seurata\nnimismiestä, jos hänellä on esivallan käsky; sillä esivalta on\nJumalalta!\"\n\nSuuri melu muuttui hiljaisuudeksi. Hauge astui alas ja seurasi\nnimismiestä hänen taloonsa Sundreen, kenenkään nostamatta kättään\ntahi sanomatta uhkaavaa sanaa.\n\nSundressa pantiin hänet vankien huoneeseen.\n\nTuli seuraava päivä; iltapäivällä oli Sundreen kokoontunut paljon\nihmisiä. Useita Haugen ystäviä oli saapunut puhumaan hänen kanssaan,\nmutta he eivät saaneet nimismieheltä lupaa mennä vankien huoneeseen.\nRaaka uteliaiden joukko oli myöskin kokoontunut.\n\nOli sunnuntai; seudun irtain väestö oli kulkusalla huveja etsimässä.\nEräässä naapuritalossa piti olla tanssit illemmalla; nyt vietettiin\nsiihen mennessä aikaa töllistelemällä tuota omituista vierasta.\n\nNimismies tuli ja näki nuo monet ihmiset. Hän kuljeskeli heidän\nluoksensa, kädet taskussa.\n\n\"Nyt täällä kohta pannaan tanssit toimeen\", sanoi hän.\n\nHänen ympärillään olevat naureskelivat.\n\n\"Hans Hauge saapi sitten olla soittoniekka\", sanoi muuan.\n\nTaasen naureskeltiin.\n\n\"Eipä suinkaan\", sanoi nimismies. \"Siihen hän ei kelpaa; mutta\ntanssia hänen täytyy seudun ripeimmän tytön kanssa.\"\n\nNauraa hohotettiin.\n\nNimismies ei vastannut. Hän meni vaan erään siinä seisovan nuoren\nmiehen luo ja puheli hiljaa hänen kanssaan.\n\nNuorukainen hämmentyi ja hymyili. Nimismies kuiskaili taaskin.\n\n\"Kutsu kaikki mukaan\", sanoi hän kuuluvasti.\n\nNimismies kääntyi ja lähti pois hymyillen. Mutta nuorukainen\nseisahtui ja huusi nimismiehelle:\n\n\"Kristen soittoniekka kaiketi myöskin?\"\n\n\"Tietysti, sekä hän että viulu\", vastasi nimismies.\n\nNuorukainen lähti, katseli hymyillen lähellä olevia, tavoitteli\nerästä tyttöä ja meni sitten kiireesti tietä myöten alaspäin.\n\n\"Nyt täällä tulee hartaushetki\", sanoi nimismies.\n\nSitten meni hän erään huonomaineisen joutolaistytön luo, joka seisoi\nmiesten keskellä leikkiä laskien.\n\n\"Meneppäs sinä, Kari, Hans Haugen luo\", sanoi hän. \"Sitten häntä\nkyllä rupeaa tanssi miellyttämään.\"\n\nTyttö hymyili.\n\n\"Niinkö luulet, nimismies?\" vastasi tämä.\n\nNimismies päästi kirouksen.\n\n\"No, tietysti saat hänet innostumaan\", sanoi hän. Hän otti tyttöä\nkäsivarresta ja pyöritti häntä.\n\n\"No, tulehan nyt\", sanoi hän. \"Hän on nuori mies ja soittoniekkakin,\ntuo Hauge.\"\n\nTyttö hymyili.\n\n\"Niin, ehkäpä\", sanoi hän, katsahti hymyillen läsnäoleviin ja seurasi\nnimismiestä. \"Saapahan koettaa\", sanoi hän. Sitten menivät nimismies\nja tyttö tupaan, jossa Hauge oli vankina.\n\n\"Täällä on muuan, joka haluaa tulla käännetyksi\", huusi nimismies ja\npyöräytti tytön aivan Haugen luo pöydän päähän, missä tämä istui ja\nkirjoitti.\n\nTyttö naureskeli; hän istui aivan Haugen viereen, mutta kasvot olivat\npuolittain poiskäännetyt.\n\nSitten meni nimismies ulos ja paiskasi oven kiinni.\n\nHauge siirtyi ja katseli tyttöä.\n\n\"Onko sinulla minulle mitään asiaa?\" kysyi hän lempeällä äänellä.\n\nTyttö hymyili, mutta ei katsonut häneen.\n\n\"Sinä olet ilman tyttöä tänä iltana, kertoi nimismies\", sanoi tyttö\nvihdoin ja hymyili.\n\nVeri nousi Haugen päähän; sitten hän tuli aivan kalpeaksi.\n\nHauge katseli tyttöä kauan tämän siinä istuessa ja vilkuessa aivan\nlähellä. Povella koristeet nousivat ja laskivat.\n\n\"Ja sinä tarjoudut sellaiseksi\", sanoi Hauge.\n\nTyttö hymyili taasen, mutta väkinäisesti.\n\n\"Minä olen ilman miestä ja sinä ilman naista -- sehän sopii\nmainiosti\", sanoi tyttö rohkeasti.\n\nHauge kokoili papereitaan, mutta ei noussut paikaltaan.\n\n\"Aivan niin, minä olen ilman tyttöä ja tahdon sellaisena olla; mutta\noletko sinä tyttö, sinä?\" sanoi hän surunvoittoisesti.\n\nNainen loi silmänsä alas.\n\n\"Olenhan toki\", sanoi hän hiljaa ja hätäisesti.\n\nHauge nousi paikaltaan.\n\n\"Et ole\", sanoi hän. \"Minusta näyttää, että olet menettänyt parhaan,\nminkä neito omistaa.\"\n\nKari Sundrestuen hätkähti. Hän kävi tulipunaiseksi.\n\n\"Mitä sanot\", kuiskasi hän. Silmät harhailivat.\n\n\"Sinä, jonka tulisi olla Jumalan puhdas lapsi.\" -- Hauge seisoi ja\nkatseli häntä lempein, surumielisin silmin. \"Voi, sellaista on synti!\"\n\nHän seisoi kädet ristissä.\n\nKari Sundrestuen istui ja katseli alaspäin. Sormet hypistelivät\nesiliinan reunusta. Ei hän saanut sanaakaan suustaan eikä tohtinut\nnostaa päätään.\n\nSamalla nousi hän seisaalleen poispäin kääntyneenä ja nojautuneena\nhuoneen perällä olevaa säilikköä vastaan.\n\n\"Nimismieshän se oli, joka -- -- --\", virkkoi hän lyhyesti häpeissään.\n\nHauge astui hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Mene sinä kotiin äitisi luokse\", sanoi hän, \"ja rukoile\ntaivaalliselta isältä anteeksiantoa. Silloin ehkä tulet iloisemmaksi\nkuin mitä olet ollut pitkiin aikoihin!\"\n\nHauge päästi tytön käden.\n\nHän seisoi vielä hetkisen. Sitten lähti hän rivakasti tuvasta,\nkatsomatta jälkeensä.\n\nUlkona tungeskeltiin hänen ympärillään.\n\n\"No?\" kysyi nimismies.\n\n\"Kerro nyt, Kari!\" huusivat he hänen ympärillään.\n\nHän uursi tietä itselleen kädet silmien edessä.\n\n\"Älkää puhuko minulle! Ei, älkää puhuko minulle!\" itki hän. Sitten\nalkoi hän juosta pitkin katua ja tietä kotia kohti, itkien koko ajan.\n\nMutta samalla hetkellä kulki iloinen joukkue naapuritalosta\nnimismiehen taloa kohti.\n\nSoittoniekka viuluineen edellä, iloista nuorisoa, poikia ja tyttöjä\nhauskassa seurassa perässä.\n\nNaurua, rivoja sanoja ja kirouksia kuului hälinän keskeltä; hurja\ntanssisävel vyöryi kuin kiihottava aalto kaiken ylitse.\n\nRiennettiin kylän kujaa ylös pihaan päin. Nimismies avasi oven\nselkoselälleen tupaan, missä Hauge istui.\n\n\"Täällä tulee pappi ja seurakunta\", nauroi hän.\n\nJa sisään virtasi hurjistunut kulkue. Nimismies iloisen eukkonsa\nkanssa etumaisena, soittoniekka ja nuoriso perässä.\n\n\"Nyt seuratkoon toisenlainen tanssi\", sanoi hän Haugelle, joka seisoi\nvakavana pöydän ääressä katsellen tätä kaikkea.\n\n\"Sinä saat nyt sietää meitä, niinkuin me olemme sinua sietäneet!\"\n\n\"Sen olen kyllä tekevä\", vastasi Hauge tyynesti ja istuutui.\n\nNiin alkoi tanssi nimismiehen vankikopissa.\n\nTanssisävel pääsi vauhtiin; huuto ja hälinä paisui voimakkaaksi\nhirsikaton alla.\n\nHauge istui rauhallisena, niinkuin ei mitään erikoista olisi\ntapahtunut, katseli eteensä, mutta ei puhunut mitään.\n\nVihdoinkin, kun viuluniekka alkoi kolmannen kerran soittaa\nnorjalaista kansallistanssia ja neitoset seisoivat hehkuvina ja\nhengästyneinä seinävierillä tahi istuivat poikasten polvilla, astui\nnimismiehen emäntä tanakkana ja rehevänä Haugen luokse.\n\n\"Nyt täytyy sinun tanssia talonemännän kanssa!\" sanoi hän, tarttuen\nhänen käteensä.\n\nHuuto ja nauru kohosi kuin myrsky nuorison keskuudessa.\n\n\"Tanssi nyt, Hauge!\" huusivat he.\n\nHauge katsahti häneen, joka oli tarttunut hänen käteensä.\n\nSilloin nousi hän seisaalleen.\n\n\"Sen teen mielelläni\", sanoi hän, \"kun vaan soittoniekka soittaa sen\nsäveleen, josta minä pidän!\"\n\nHän kääntyi soittoniekan puoleen.\n\n\"Minkä sitten?\" kysyi tämä.\n\n\"Tämän\", vastasi Hauge -- hän piti kiinni edelleen nimismiehen\nemännän kädestä ja seisoi nyt keskellä laattiaa.\n\n\"Soita nyt perästä aivan niinkuin minä alan!\"\n\nJa niin kohoutui tuvassa yksinäinen laulu, laulettu Haugen\nvoimakkaalla, lämpimällä äänellä. Virsi kaikui valtavasti ja\nliikuttavasti korkeassa tuvassa.\n\nYhdellä iskulla oli tullut kuolonhiljaisuus. Nimismiehen emäntä\nrepäsi pelokkaana kätensä Haugen kädestä ja jäi seisomaan kuin\nhalvattuna; viuluniekan viulu vaipui alas. Ja nuoriso ylt'ympäriinsä\nseisoi häpeissään ihmetellen ja tuijotti häneen, joka lauloi.\n\nKun säkeistö oli lopussa, painuivat kaikkien katseet; hiljaisuus oli\npainostava, niinkuin siellä, missä salama juuri on iskenyt maahan.\n\nHauge katseli ympärilleen noita monia nuoria ihmisiä.\n\n\"Nostakaa katseenne\", sanoi hän. \"Jumala, teidän isänne, on\npuhutellut teitä. Ja sinä viulunsoittaja!\" -- hän kääntyi tämän\npuoleen -- \"Jumalan ääni on voimallisempi kuin sinun tanssisi, ole\nvarma siitä!\n\n\"Tänään on sapatti, Hänen päivänsä, joka kuoli teidän tähtenne; tuon\nterveiset teille Häneltä! Minä seison täällä tänään vangittuna ja\nsidottuna teidän keskellänne, pilkattuna sen vuoksi, että tahdon\npalvella Hänen asiaansa: ja kuitenkin olen minä, Jumalan olkoon\nkiitos, vapaampi kuin te. Sillä te olette vielä synnin kahleissa;\nmutta minä olen lunastettu Jumalan voimalla ja armolla Jeesuksessa!\n\n\"Tänään on pyhä päivä; mutta tällainen päivä ei ole aina\nlöydettävissä, jolloin Jumalan armo on meille avoin ja Kristus kutsuu\nrakkaudessa teitä.\n\n\"Sillä on myöskin toisenlainen päivä, jona Jumalan poika tulee\ntuomitsemaan ihmisiä. Silloin on liian myöhäistä. Silloin ovat kirkot\nainiaaksi suljetut. Silloin ei hyödytä enää tanssia pois aikaansa\nelävän Jumalan kasvojen edestä, vaikka tuo suuri soittoniekka, jolla\non hevoskaviot, kenties soittaa sellaisen kuolontanssin, jota ette\nhevin halua kuulla.\n\n\"Vai luuletteko ehkä, että tanssi sunnuntaina voi pyyhkiä pois sen\nsynnin, minkä olette tehneet koko viikon aikana? Että iloisuus\nsunnuntai-iltana voi parantaa koko viikon surun ja sammuttaa\nkaiken pahan omantunnon tulen? Ei, ei! Ei hehkua sammuteta siihen\npuhaltamalla. Ei Jumalan valtakuntaan nauramalla päästä.\n\n\"Jeesuksen Kristuksen kuolema ja veri pelastaa meidät synnistä ja\nkadotuksesta. Ajatelkaa sitä, niin luulen, ettette mene niin kevyesti\ntanssiin pyhäpäivänä. Menkää nyt kotiin ja rukoilkaa kaikkivaltiaalta\nJumalalta apua ja armoa! Rukoilkaa minun puolestani, niinkuin minä\nrukoilen teidän edestänne!\"\n\nHauge oli sanonut sanottavansa, kääntyi ja meni hiljaa takaisin\npöydän päähän, mihin hän jäi seisomaan nojaten säilikköön alas\nluoduin katsein.\n\nOli edelleen kuolon hiljaista.\n\nNimismies istui kumarassa katsellen sormiaan; hänen iloinen emäntänsä\nseisoi hämillään uunin vierustalla ja tuijotti eteensä.\n\nToinen toisensa jälkeen hiipi ulos; sitten useita joukkueesta ja pian\noli tupa tyhjä.\n\nMutta ulkona olevat olivat peräti hämmästyksissään nähdessään tuon\näänettömän jonon, joka tuli tuvasta.\n\n\"Onko tanssi lopussa?\" kysyi joku.\n\nVastausta ei kuulunut. Ja tuo ihmeellinen hiljaisuus levisi koko\ntalon ympärille talvi-iltana.\n\nSilloin sanoi muudan vanha ukko:\n\n\"Tässä on tehty syntiä, kun tuollainen mies on vangittu! Sinun tulisi\nhänet päästää, nimismies, sillä tässä on tehty suuri synti.\"\n\n\"Niin, niin\", mumisivat toiset. Nuorten neitosten joukossa moni itki.\n\nNimismiehellä itsellään näytti olevan pahin olla. Tuntui, kuin olisi\ntuo hiljainen, voimallinen mies, joka istui tuvassa kirjoittaen,\npolttanut hänen sieluansa.\n\nJo samana yönä otti hän Haugen kopistaan ja lähetti hänet kolmen\nmiehen vartioimana neljän penikulman päähän Ringeriken pitäjään\nsuoraan vouti Hörbyn luo, joka seuraavana päivänä otti hänet\nkuulusteltavakseen.\n\nHänen vartijoillaan oli mukanaan valituskirje Aalin papilta ja he\ntiesivät muutenkin kertoa yhtä ja toista Haugesta, muun muassa että\neräs vaimo oli hirttäytynyt Haugen opin takia. Mutta Hauge näytti\ntoteen, että kaikki tyyni oli valhetta, ja vouti Hörby, joka oli sekä\noikeudentuntoinen että vakava mies, päästi Haugen vapaaksi ilman\nmuuta.\n\n\"Minä en tahdo olla mukana vangitsemassa siveellisiä ja eteen päin\npyrkiviä ihmisiä\", sanoi hän. \"Varsinkaan en niitä, joiden uskonnon\nkunnioittamiseen yhdistyy lainkuuliaisuus.\"\n\nSaatuaan passiinsa Hörbyn nimikirjoituksen, kulki Hauge edelleen läpi\nAadal-laakson ja eteläosan Aurdal-laaksoa, tällä kertaa uskollisen\nystävänsä Ole Rörsveenin seuraamana, joka auttoi häntä kantamalla\nhänen kirjojansa. Sieltä kulki matka edelleen läpi pohjois-Aurdalin\nLeirdaliin, sieltä Gudvangeniin ja sitten meritse Vossiin. Jonkun\najan täällä oleiltuaan suuntasi hän kulkunsa Bergeniin, jonne hän\nsaapui puolivälissä maaliskuuta 1801.\n\nSuuri ilo syntyi Haugen ystävien keskuudessa hänen tultuansa.\nVanha neiti Boes koetti jälleen kaikin voimin ehdottaa, että Hauge\nasettuisi kokonaan Bergeniin asumaan ja tällä kertaa suostuikin Hauge.\n\nHalu saada vakinainen toimi, joka voisi tukea sekä hänen\nporvarillista asemaansa että auttaa häntä taistelemaan \"väärää\nhengellisyyttä\" vastaan, joka oli alulla hiipimässä moneen ystävään,\noli tällä kertaa hyvin tuntuva ja vaikutti ratkaisevasti asiaan.\n\nHän vastaanotti lainana jonkunverran rahoja, jotka Maren Boes tahtoi\ntestamentata hänelle, ja pani niillä alkuun liikkeensä, joka oikeutti\nhänet porvariksi Bergenin kaupunkiin.\n\nVossin papit koettivat kylläkin aluksi vahingoittaa häntä\nlähettämällä valituksia piispa Johan Nordahl Brunille Bergenissä,\nmutta tuo voimallinen Jumalan mies hylkäsi kantelut, niinkuin hän\njo kerran ennemminkin oli tehnyt, ja Hauge sai jatkaa vaikutustaan\nrauhassa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\n\nValtava hengellinen kuohunta kävi yli koko Norjan maan. Haugen\ntoiminta oli vaikuttanut kuten sade ja auringonpaiste janoavaan\nmaahan. Melkeinpä jokaisella seudulla alkoi hengellinen herätys\njuurtua; \"ystävät\" saatettiin pian laskea tuhansissa ja jokainen\ntyöskenteli kykynsä mukaan levittääkseen elävää uskoa Kristukseen.\n\nOn itsestään selvää, että monta rikkaruohoa kasvoi siinä puhtaan\nviljan sekaan. Synnin tuska ja pelko sen rankaisemisesta ja taistelu\npaheen ylivallasta vapautumiseksi saattoi sairaalloisissa ja\nharhautuneissa mielissä pukeutua mitä kummallisimpiin muotoihin.\n\nJa kaikesta tästä sai Hans Nielsen Hauge aikalaistensa silmissä\nkantaa syyn.\n\nEräässä pohjoisimmista tunturiseuduista Österdalenin ja Trondhjemin\nrajalla asui Holtaalenin seurakunnassa Nordaunen talossa syvällä\nBukkhammer-tunturin kupeessa eräs mies, nimeltä Ole Nordaune. Tällä\nOlella, joka oli nainut mies ja jolla oli monta lasta, oli talossa\nluonaan vanhan tavan mukaan molemmat veljensä Esten ja Anders.\n\nNuo kolme veljestä olivat jättiläismäistä sukua, hyvin varustettuja\nsekä ruumiin että hengen puolesta. Mutta tunturilaakson yksinäisissä,\npainostavissa oloissa oli varsinkin Olesta tullut suljettu mies,\nsynkkä mieleltänsä ja eriskummallinen koko käytökseltään.\n\nNiin tuli eräänä päivänä tuo merkillinen Hengen tuulahdus, jonka\nHauge nosti, sinnekin näiden pohjoisten seutujen puolille.\n\nKääntyminen synnistä ja usko elävään Jumalaan oli vaatimus, joka\nasetettiin jokaisen eteen. Nordaunen väki tunsi vetoa tähän\nihmeelliseen voimaan; varsinkin Ole käänsi vakaasti mielensä Jumalan\npuoleen, tutki omaatuntoansa ja etsi tietä autuuteen. Mutta vähän oli\nhän lukenut ja vielä vähemmin ymmärsi hän niitä kirjoja, joita siellä\nlöytyi.\n\nSiten kului kesä. Eräänä synkkänä syysiltana, kun veljekset istuivat\nyhdessä puhellen näistä asioista pääsemättä syvempään selvyyteen,\nnousi Ole veli äkkiä, meni säilikön ääreen, jossa hänen vanha\nviulunsa riippui, otti sen alas ja tuli uunin ääreen, istahti ja\nalkoi hypistellä kieliä.\n\nOle oli ollut kylän soittoniekka, ja monena hurjana yönä,\ntappeluineen ja juopotteluineen, oli tuo vanha viulu laulellut\nkiihoittavia säveleitään.\n\nNyttemmin oli se jo riippunut siinä jo monta vuotta käyttämättömänä;\nsillä Olen mieli oli synkistynyt raskasmielisyydeksi, kuin musta\ntunturi, jonka juurella talo sijaitsi. Ole vingutti muutamia\nkatkonaisia juoksutuksia eräästä kansantanssista.\n\n\"Sellaista on paholainen keksinyt\", sanoi hän. Hänen silmissään\nvälkähti omituisesti.\n\nVeli ojentautui ottaakseen viulun. \"Ei, älä soita\", sanoi hän \"Sinä\nolet jo kyllin kauan palvellut paholaista.\"\n\nOle katsoi veljeensä, sitten soitti hän muutamia vetoja. Oli kuin\ntuli olisi syttynyt kielissä.\n\n\"Ei, ei!\" pyysi veli. Ole soitti. Se leikkasi kuin hätähuuto hirsien\nalla. Ja sitten hän polki tahtia.\n\n\"Sellaista on paholaisen työ\", sanoi hän ja jätti viulun. Hikihelmet\nvaluivat hänen otsaltaan. \"Heitä se tuleen\"! sanoi Esten. Veli katsoi\nhäneen synkästi.\n\n\"Mahtaisikohan tuo palaa?\" vastasi hän. \"Paholainen pelastaa itsensä\nja omansa\"!\n\nEsten sieppasi käyrän ja viskasi sen uuniin. Se sähähti. Hartsi\nsavusi, syttyi ja rätisi. \"Siinä meni paholainen\", sanoi Ole.\n\nJa he istuivat molemmat katsellen kuinka käyrä paloi. \"Heitä\nviulukin, Ole!\" sanoi sitten Esten. Ole silitteli viulun runkoa\njäykillä sormillaan. Hän katsoi Esteniä omituisin, surullisin\nsilmäyksin. Sitten nousi hän seisaalleen, otti viulun ja pani sen\ntuleen.\n\nLiekit tarttuivat siihen; viulun rinta halkesi paukahtaen; sitten\npaloi se hiljalleen kokonaan. Silloin Ole Nordaune itki. \"Nyt\npelastit sielusi!\" sanoi veli.\n\nMutta talven kuluessa oli Ole Nordaune synkempi kuin ennen.\n\nKulkiessaan mumisi hän yksikseen, ja kun joku kysyi, ei hän vastannut.\n\nOli ilta joulun edellä. Ole Nordaune oli paneutunut levolle. Emäntä\nja palvelijatar olivat vielä ylhäällä. Emännän mentyä tuvasta\nkatsomaan elukoita yöksi, aikoi Ole vuoteessa maatessaan vavista.\n\n\"Tule tänne!\" huusi hän palvelustytölle.\n\nTämä pelkäsi, kun hän näki miehen vapisevan.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\" kysyi hän.\n\n\"Tule tänne ja rukoile minun puolestani!\" huusi hän.\n\nSitten tuli tyttö lähemmäksi.\n\n\"Rakas Jumala Jeesuksen nimessä!\" sanoi hän.\n\n\"Ei, laskeudu polvillesi!\" huusi mies ja veti tytön alas sängyn\nviereen.\n\n\"Rukoile puolestani!\" hän melkein huusi.\n\nTyttö taisteli vastaan. \"Minä en osaa!\" sanoi hän ja tahtoi nousta\nylös.\n\nSilloin kohousi Ole Nordaune.\n\n\"Etkö osaa!\" huusi hän. \"Silloin on saatana sinun ruumiissasi!\"\nSamalla iski voimakas mies häntä päähän, niin että hän kaatui\nseljälleen ja makasi kuin kuollut.\n\nSiinä samassa tuli emäntä huoneeseen.\n\n\"Jeesuksen Kristuksen nimessä, mitä olet sinä tehnyt!\" huusi hän.\n\nOle Nordaune istui kalpeana vuoteellaan.\n\n\"Paholainen oli hänessä!\" sanoi hän kovin käheästi ja hiljaa.\n\nMutta emäntä itki ja vaikeroitsi; sillä vieläkään ei näkynyt\nelonmerkkiä siinä, joka makasi.\n\nSilloin nousi Ole. \"Rukoile!\" sanoi hän. \"Tällaiseen tulee kyllä\nneuvo. Jumalan sanalla on voimaa!\"\n\nHän meni säilikölle, otti raamatun ja postillan ja asetti ne tytön\npäälle. Vaan tyttönen makasi siinä edelleen hengetönnä.\n\nSilloin nousi Ole.\n\n\"Minullapa on katkismuskin!\" Meni pois ja otti pienen katkismuksen,\njoka oli ikkunalaudalla ja asetti sen tytön päälle. Silloin avasi\ntämä vihdoinkin silmänsä ja alkoi valitella.\n\n\"Siinä voit nähdä\", sanoi Ole, -- \"Jumalan sanalla on voimaa!\"\n\nSiten kului talvi edelleen.\n\nEräänä päivänä helmikuussa kolmen veljeksen istuessa tuvassa, sanoi\nOle Estenille: \"Esten -- nyt repii saatana minua!\"\n\n\"Minua myös!\" vastasi Esten. \"Tule, niin ajamme sen ulos!\"\n\nSamalla tarttui hän Olen käteen ja niin alkoivat he molemmat\nhyppiä ylös ja alas suureksi ihmeeksi ja kauhuksi tuvassa olevalle\nnaisväelle. Huutaen juoksivat nämä edestakaisin.\n\nYhä hurjemmaksi ja hurjemmaksi kävi hyppy; hiki valui heistä.\n\n\"Nyt täytyy sen poistua!\" huusi Ole.\n\n\"Oi, voi, sellaista tilaa!\" vaikeroivat he.\n\nMutta nuo kaksi jatkoivat edelleen. Hiki valui vaahtona heistä.\nSitten kaatui Esten huutaen maahan ja Ole hänen päälleen.\n\n\"Aivan heti se lähtee!\" huusi Esten. \"Se repii ruumistani.\"\n\nSilloin puri Ole veljeltään nenän ja ylähuulen, niin että veri\nvirtanaan valui.\n\n\"Minun täytyy saada se ulos!\" huusi hän.\n\nHän istui kalpeana katsellen veljeänsä verivirta helmassaan.\n\n\"Niin, nyt se lähti\", änkytti hän. Sitten otti hän nenän ja ylähuulen\nlaattialta ja heitti ne tuleen.\n\n\"Nyt olen päässyt paholaisesta!\" sanoi hän.\n\nSitten nousi Ole veli, iski kiinni toiseen Anders nimiseen veljeensä,\njoka oli seisonut ja katsellut tätä, veti hänet lieden ääreen ja\npakotti hänen panemaan oikean kätensä tuleen.\n\nAnders huusi ja taisteli; mutta Ole, jolla oli karhun voimat, piti\nhänestä kiinni.\n\n\"Nyt perkaamme sinun sielusi!\" huusi hän.\n\nPalvelustyttö, joka tuli jälleen sisään huudon kuultuansa, juoksi\nesiin pelastaakseen Andersin; mutta silloin tarttui veli Esten\nverisine kasvoineen häneen.\n\n\"Nyt on sinun vuorosi!\" huusi hän.\n\nTyttö riistäytyi irti ja pujahti ulos ovesta. Mutta emäntä, joka\nymmärsi, että mies oli tullut mielipuoleksi, oli juossut naapuriin\napua hakemaan ja sieltä tuli monta miestä, jotka sitoivat Olen ja\nveli Estenin ja salpasivat heidät. Kun Ole oli sidottu, pani hän\nkätensä ristiin ja lankesi polvilleen.\n\n\"Nyt ovat täällä kaikki sielut pelastetut!\" sanoi hän ja niin alkoi\nhän laulaa virttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLäpi koko talven vallitsi pimeyden henki Nordaunella. Ole varsinkin\noli synkkä ja suljettu. Hourupäisyys oli mennyt ohi, ja hän kulki\nsiellä puoleksi häpeissään siitä, mitä oli tehnyt, puoleksi\nepätoivoisena siitä, että tie Jumalan luokse oli häneltä suljettu.\n\nPitäjäläiset lähettivät erään jumalaapelkääväisen miehen puhumalla\noikasemaan häntä; mutta ei mikään auttanut. Vihdoin lähettivät\nhe hänen luokseen erään lukkarin Tolgenista, joka oli tunnettu\njumalisuudestaan ja suuresta raamatuntaidostaan.\n\nKun tämä lukkari saapui Nordauneen, tuli Ole Nordaune iloiseksi. Hän\nnousi pöydän äärestä, jossa he juuri aterioitsivat, käski vieraan\nistua peremmälle ja sanoi tarttuen tämän käteen:\n\n\"Nyt on Jumala itse tullut Nordauneen!\"\n\nLukkari viipyi siellä kaksi päivää ja puheli Olen kanssa monesta\nasiasta, vaan Ole ei saanut siitä rauhaa mieleensä, eikä paljon\nymmärtänyt siitä, mitä lukkari selitteli.\n\n\"Saatanan olet ehkä saanut ajetuksi ulos minusta\", sanoi hän, kun\nlukkari otti jäähyväisiä; \"mutta Jumalaa et ele saanut sisään! Oi\net!\" -- ja hän huokasi syvään.\n\nOli tullut kevät. Satanut lumi kohisi kuohuvina putouksina ja koskina\nkaikkialla tuntureilla. Bukkhammer-tunturi kohousi sumuisena ja\nkeväänsinisenä laakson yli, kaikkialla koivikossa puhkesi elämä, ja\naurinko oli jo pehmittänyt paljaita maatäpliä, joilla kevätlämpäreitä\nmuodostui.\n\nEräänä päivänä, kun Ole työskenteli tuvassa valmistellen valjaita,\njoita hän tarvitsi kevätkyntöön, ja hänen vaimonsa keitti puuroa,\navautui ovi varovasti. Kaksi vierasta tyttöä tuli sisään. He olivat\nnuoria, ja valoisin, iloisin kasvoin he tulivat.\n\n\"Jumalan rauhaa taloon\", sanoi ensiksi tullut.\n\n\"Jumalan rauhaa\", sanoi toinen hiljaisemmin.\n\nSitten jäivät he seisomaan ovipieleen.\n\nOle Nordaune katsoi heihin istuimeltaan. Sitten huokasi hän syvään.\n\n\"Jospa voisitte hankkia sitä\", sanoi hän, \"olisitte tervetulleet!\"\n\nVaaleampi tytöistä hymyili.\n\n\"Onpa siihen keino\", vastasi hän.\n\nOle Nordaune oli laskenut työnsä pois. Vaimo pyysi vieraita peremmä\nistumaan.\n\n\"Oletteko pitkämatkaisia?\" kysyi Ole. Hän seisoi ja katseli heitä.\n\nKaukaa he olivat.\n\nHän katsoi vaaleampaa.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi hän.\n\n\"Randi\", vastasi tämä. Sinisilmät olivat niin ystävälliset.\n\n\"Niinkö?\" Ole seisoi ja tuijotti.\n\n\"Mistä olet?\"\n\n\"Hevlestä, Rennebusta\", vastasi hän. \"Niinkö?\" Ole istui, mutta\nkatseli tutkivasti molempia. \"Entä toverisi?\" kysyi hän vielä. \"Minun\nnimeni on Sara Ust\", vastasi toinen. \"Vai niin? Vingelenistä kai\nsitten?\" Taas katsoi hän tutkivasti tyttöön, joka oli vastannut. Tämä\nhymyili.\n\n\"Niin\", vastasi hän. \"Sieltä olen.\" Ja hän katsoi vaaleampaan\ntoveriinsa. Ole Nordaune istui hetkisen ja katseli molempia.\n\"Menettekö kaupunkiin?\" kysyi hän.\n\nVaaleaverinen Randi Hevle katsoi toista tyttöä ja hymyili.\n\n\"Emme\", vastasi hän.\n\n\"Niinkö?\" Ole Nordaune ihmetteli.\n\n\"Teillä on sitten ehkä tänne asiaa?\" Hän katseli tutkivasti vuoroon\nkumpaakin.\n\nRandi Hevle nosti silmänsä.\n\n\"Kyllä -- sinulle\", vastasi hän.\n\nHänen nuoret kasvonsa loistivat.\n\n\"Minulleko?\" vastasi Ole. \"Onko teillä minulle asiaa?\"\n\nNyt molemmat tytöt katselivat häntä.\n\n\"Kyllä\", vastasi Randi.\n\n\"Vai niinkö? Keneltä teillä on minulle sana?\" Ole Nordaunen katse\netsi Randin silmäystä.\n\n\"Herraltamme!\" Vastaus tuli niin selvänä ja lujana. Ja tytön\nsinisilmät loistivat niin lempeästi ja luottavasti, että mies tunsi\nlämpenevänsä.\n\nHän vilkasi loitompana olevaan vaimoonsa, joka koko ajan oli seisonut\nuunin ääressä kuunnellen. Sitten synkistyivät hänen kasvonsa.\n\n\"Silloin teillä on ankara sana\", sanoi hän. Samalla huokasi hän\nraskaasti. Randi Hevlen kasvot saivat sanomattoman lempeän ilmeen.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Vain hyviä sanomia!\" Tämän sanoi hän pitäen\ntoista tyttöä kädestä. He istuivat kuten kaksi hyvää lasta siinä.\n\nOle Nordaune ravisti suruisesti päätään.\n\n\"Ei toki\", huudahti hän. \"Minä en kyllä ikinä pääse saatanan\nkynsistä.\"\n\nNyt puhui tummempi tyttö.\n\n\"Jumala voi sinut vapauttaa!\" sanoi hän. \"Ei sinun tarvitse muuta\nkuin tulla hänen luokseen!\"\n\nOle Nordaune tuijotti eteensä. Suuret raskasmieliset silmät\nsynkistyivät.\n\nJa taas tuli raskas huokaus.\n\n\"Kyllä -- sen me sinulle opetamme\", vastasi Randi Hevle. \"Jos vain\nsinä tahdot!\"\n\nTumma verenpunotus nousi Ole Nordaunen jänteville kasvoille.\n\n\"Jos sinä voisit sen minulle opettaa\", sanoi hän, \"niin Jumalan\nsiunauksen --\", hän keskeytti ja ääni vapisi.\n\nRandi Hevle katseli alaspäin; istui ja katseli käsiään, jotka\nlepäsivät hänen sylissään.\n\n\"Ei siihen tarvita muuta kuin seurata Kristusta ja sitä tietä, jota\nhän kulki --\", sanoi hän nöyrästi ja hiljaa.\n\n\"Niin, muuta ei tarvita\", sanoi Sara Ust. Hän katsoi luottavasti\neteensä.\n\nKauan aikaa oltiin hiljaa. Vaimo uunin luona seisoi kalpeana ristissä\nkäsin ja tuijotti mieheensä, joka istui katse luotuna alaspäin.\n\n\"On vain kaduttava syntinsä ja sitten otettava koko sielullaan Jumala\nvastaan -- sitten tulee kaikki siitä!\"\n\nSanat kuuluivat vaatimattomina, mutta lämpiminä ja varmoina\nhiljaisuudessa.\n\nSiiloin Ole Nordaune nousi. Kädet olivat nyrkissä, katseessa oli\ntuskaa.\n\n\"Oletko varma siitä?\" hän huusi.\n\nRandi Hevle nosti katseensa -- kirkkaana, varmana.\n\n\"Kyllä, olen varma!\" vastasi hän.\n\n\"Minä olen itse kulkenut sen tien.\"\n\n\"Me molemmat olemme sen kulkeneet.\" Hän tarttui Sara Ustin käteen.\n\nOle Nordaunen nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat -- jotain hyvin\npehmeää ilmausi hänen kasvoilleen.\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän. \"Te olette Jumalan lapsia, sen näen hyvin.\nMutta kuka on teidät siksi auttanut? Kuka Jumalan mies on teidät\nsiihen johtanut?\"\n\n\"Hans Nielsen Hauge!\" oli vastaus. Ja molempain nuorten kasvot\nloistivat.\n\nSilloin puhkesi Ole Nordaune itkuun. Ankaraan nyyhkyttävään itkuun,\njoka vähitellen tyyntyi, kun hänen vaimonsa tuli ja pani molemmat\nkätensä hänen kaulaansa, itsekin itkien.\n\n\"Vai niin\", sanoi mies, \"vai sanoi se mies teille sellaista!\"\n\nHän tukahutti itkunsa. \"Niin, silloinpa on ehkä meille kaikille apua\nsaatavissa!\"\n\n\"Kyllä minä uskon, että me saimme sanan suoraan Herraltamme, Ole\",\nsanoi vaimo; hän seisoi pyyhkien kädellään kyyneleitä kasvoiltaan ja\nsuoristeli miehensä tukkaa, joka oli yhtenä pörröisenä kasana.\n\nOle Nordaune meni suoraan Randi Hevlen luo ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Teidän on jäätävä tänne!\" sanoi hän voimakkaasti. \"Te ette pääse\nlähtemään, ennenkuin olette opettaneet meille saman tien kuin Hauge.\"\n\n\"Niin, jääkää tänne\", sanoi vaimo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo kaksi tyttöä jäivät, ja heidän yksinkertaisen\nkristinuskon-julistuksensa vaikutuksesta pääsi Nordaunen väki\nvähitellen sielunrauhaan ja uskoon.\n\nMutta noiden kahden talossa-olon viimeisenä iltana, kun he olivat\nsanoneet hyvää yötä ja menneet ylös ullakolle, valvoivat Ole Nordaune\nja hänen vaimonsa kauan ja keskustelivat kuiskien kaikesta siitä\nhyvästä, mitä heidän kauttaan oli taloon tullut, ja miten nyt oli\nkäyvä, kun tytöt lähtivät.\n\n\"He voisivat ehkä olla aivan erikoisia Jumalan enkeleitä\", sanoi\nOle; \"ihmettelen, eiköhän heidän ympärillään ole valoa yöllä, kun on\npimeä!\"\n\nKari, vaimo, nousi ja meni sukkasillaan ullakonportaita ylös ja\nlähestyi aivan hiljaa nukkuvia. Ole kädet ristissä odotti vuoteessaan\njännittyneenä.\n\nKari tuli pian hiljaa takaisin miehensä luo.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Ei heillä ollut sädekehää; mutta he nukkuivat niin\nJumalan siunatusti!\"\n\nOle nyökäytti päätään.\n\n\"Niin -- heillä on sielunrauha. Voivathan he sittenkin olla\nenkeleitä.\"\n\nKuului kuiskaava rukous Nordaunen tuvassa; sitten oli kaikki hiljaa.\n\nSeuraavana aamuna jatkoivat tytöt matkaansa. Ole ja vaimo Kari\nseisoivat portailla hyvästiä toivottaen.\n\n\"Tervehdä Haugea\", huusi Ole heidän peräänsä. \"Että nyt on Jumalan\nrauha tullut tähän taloon, ja viekää kiitos ja Jumalan siunauksen\ntoivotus hänelle, joka opetti meille tien!\"\n\n\"Sen teemme!\" vastasivat tytöt. He olivat jo veräjällä.\n\n\"Ja tervetuloa toistekin!\"\n\nSen huusi vaimo.\n\n\"Kiitos, jos Jumala suo!\" vastasi Randi Hevlen kirkas ääni.\n\nMutta Ole Nordaune seisoi kauan portailla ja katseli heitä.\n\n\"He olivat, kyllä kaksi Jumalan enkeliä\", sanoi hän. Sitten hän\ntähysteli ylös Bukkhammer-tunturille.\n\n\"Katsoppas, kuinka valoisaksi on Bukkhammeren tullut!\" huudahti\nhän. \"Niin\", vastasi vaimo. \"On nyt valoisaa joka paikassa!\" Kevät\noli tullut iloinensa tuntureille ja metsiin. Ja linnut lauloivat,\npalattuaan pitkien matkojen takaa kotiin tutuille seuduille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauge oli asettunut Bergeniin. Monet syyt saattoivat hänet siihen.\nBergen oli hänelle tavallaan rauhallinen turvapaikka, jossa hän\nsaattoi työskennellä rauhassa; Bergen tarjosi hänen toimeliaalle\nhengelleen suuren työalan maallisellakin alalla, ja Bergenin\nkauppiaana kuului hänen ammattiinsa matkustaminen, ja hän päättikin\nmatkustaa pohjoiseen, jossa hän ei vielä ollut käynyt ja jossa hän\noletti löytyvän hedelmällisen maaperän Jumalan sanalle.\n\nMutta ennenkuin hän pohjoiseen lähti, matkasi hän Sognin,\nHallingdalin ja Numedalin kautta Ekeriin, jossa hän vielä\nkeskeneräisellä paperitehtaalla tapasi useita etevimpiä\nkannattajiaan, muiden muassa Ole Olsen Bachen, joka hänen neuvostaan\nasettui kauppiaaksi Drammeniin.\n\nVaremmin, vuonna 1802 oli hän matkustanut pohjoiseen, mutta kreivi\nMoltke oli karkottanut hänet Trondjemista, koska hän oli pitänyt\nHaugea syyllisenä Nordaunen tapauksiin ja samoin vielä katsoi\nhänen vaikutuksensa aiheuttaneen ne häiriöt, joita oli tapahtunut\nLexvikissä, jossa eräs Anders Hernes mielenhäiriössä oli tappanut\nlapsen.\n\nHauge oli kärsinyt paljon näistä syytöksistä, mutta piispa Nordahl\nBrun, jolle hän niistä puhui, rohkaisi häntä.\n\n\"Ei se voi olla sinun syysi\", sanoi hän, \"enemmän kuin minunkaan\nsyytäni kaikki se, mitä täällä Bergenissä tapahtuu. Eräänä päivänä,\nkun olin saarnannut ja tullut ulos kirkosta, veti eräs sotilas, joka\nmyös oli ollut kirkossa, pistimensä ja pisti kuoliaaksi toverinsa,\njoka kulki hänen edellään katua pitkin.\"\n\nKun Hauge oli jonkun aikaa viipynyt \"tehtaalla\", jatkoi hän matkaansa\nKristianiaan ja sieltä kotiin vanhempiensa luo Tuneen.\n\nMyöhemmin matkusti hän pikkumaakuntien kautta ja kävi ystävänsä\nJohan Sörbrödenin luona, jossa hän piti hartauskokouksen. Siitä hän\nmeni vuonon poikki Vallön suolakeittimöön, edelleen Skieriiin ja\nylös Holdeniin, jossa hän piti useita kokouksia Tvedtin, Klövdalin,\nYtterbön, Tuften ja Heisholdtin taloissa.\n\nHoldenissa oli siihen aikaan pappina Braemer, innokas järkeisuskoinen\nja Haugen kiivas vastustaja.\n\nHaugen kannattajat Holdenissa pyysivät häntä Tvedtin taloon Haugea\nkuulemaan, mutta siihen ei pappi suostunut.\n\nKuitenkin saapui hän kesken hartauskokousta ja papin vuoksi uudisti\nHauge kaiken, minkä jo oli sanonut.\n\nKun Hauge oli lopettanut, nousi pappi ja meni suoraan hänen luokseen,\nkasvot punaisina vihasta.\n\n\"Häpeä sellaiselle sanan saarnaajalle!\" huusi hän. Ja samassa sylki\nhän Haugea suoraan kasvoihin.\n\nLäsnäolijat nousivat, ilmaisten harminsa ja inhonsa äänekkäällä\nmurinalla. Mutta Hauge pyyhki rauhallisesti kasvonsa, kääntyi\nläsnäolevien puoleen ja sanoi:\n\n\"Minusta näyttää, että saamme laulaa virren: 'Poistu henki häijy!'\"\n\nHän selaili rauhallisena virsikirjaansa ja ilmoitti virren numeron.\nPappi Braemer kuunteli hetken puristetuin nyrkein ja rypistetyin\nkulmin. Sitten hän äkkiä kääntyi -- ja meni.\n\nMutta hän oli vannonut kostavansa Haugelle.\n\nSeuraavassa hartauskokouksessa Heisholdtissa tuli juuri kokouksen\nloputtua ilmoitus, että pappi ja nimismies tulevat juuri pihaan.\n\nHauge tiesi hyvin, mitä tämä merkitsi, ja kääntyi isännän Johannes\nHeisholdtin puoleen.\n\n\"Nyt me olemme sekä sinä että minä kysymyksessä\", sanoi hän hymyillen.\n\nJohannes Heisholdt kalpeni.\n\n\"Tule\", sanoi hän, \"piiloutukaamme.\"\n\nHauge, joka katsoi velvollisuudekseen säilyttää vapautensa mikäli\nse hänestä riippui, seurasi isäntää, joka riensi latoon, jossa he\npiiloutuivat heiniin.\n\nPiilopaikastaan saattoivat he hirsien raoista sekä nähdä että kuulla,\nmitä tulijat tekivät. Pappi ja nimismies astuivat rattailta maahan ja\nkysyivät heti, missä Hauge on.\n\nPihalla seisovat vastasivat, että hartauskokous on lopussa ja Hauge\non mennyt.\n\nPappi ja nimismies menivät tupaan. Hetken perästä tulivat he ulos ja\nseisoivat portailla.\n\n\"Missä on Johannes Heisholdt?\", kysyi pappi.\n\nUlkonaolevat katsoivat toisiinsa. Kukaan ei tiennyt mitään.\n\nMutta Johannes Heisholdt oli niin kalpea Haugen vieressä maatessaan,\nettä sen saattoi aivan huomata. Ja hänen sydämensä sykki niin\nkuuluvasti, että Hauge kuuli sen.\n\n\"Mies-raukkaa sinua\", kuiskasi Hauge, \"kuinka sinä olet pelkuri!\nKoetapa minun kättäni ja tunnustele, kuinka minun sydämeni sykkii\nrauhallisesti.\"\n\nJohannes Heisholdt yritti hymyillä.\n\nNyt he taas kysyivät isäntää. Silloin useat vastasivat, että hän\nvarmaankin on seurannut Haugea.\n\n\"Niin, niin\", sanoi pappi. \"Mutta te saatte kaikki rangaistuksen,\njotka olette antaneet huoneitanne hartauskokouksiin.\"\n\nSitten pappi ja nimismies poistuivat.\n\nHauge pääsi tällä kertaa häiritsemättä, mutta nuo viisi talonpoikaa\nsaivat maksaa suuret sakot.\n\nHoldenista kulki Hauge Bön ja Silleffordin kautta Tinniin, siitä\nVestfjord-laaksoa myöten Mjösstrandin ja Raulandin kautta Haukelidiin\nja Röldaliin, Suledaliin ja Jelseen.\n\nJoulun aikana 1802 tuli hän taas takaisin Bergeniin, jossa hänen\nystävänsä hänet sydämellisesti vastaanottivat.\n\nTehtyänsä pitemmän matkan pohjoiseen, lähti hän toisen kerran\nTanskaan, jossa hän uudisti ja laajensi tuttavuuttansa\nVeljeysseurakunnan eri seurakuntien kanssa sekä Sjellandissa että\nitse Juutinmaalla, jossa liikkeellä oli varsinainen tyyssijansa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\nOli lauhkea lokakuun päivä 1804, ilma oli tyyni ja kuulakka ja\nkellastuneet lehdet putoilivat metsissä.\n\nMaantietä pitkin kulki Ekerin paperitehtaalle päin juhlapukuista\nväkeä, pari kolme yhdessä, useimmat matalalla äänellä keskustellen.\nNaiset kantoivat virsikirjaansa kädessään; useilla miehistä oli\nreppu selässään aivan kuin olisivat kaukaakin tulleet. Yksi ja\ntoinen hyvinpuettu mies silloin tällöin ajoi ohi kärryissään ja\ntervehti tuttavallisesti kulkijoita; kaikilla oli jonkunlainen\nodotuksen ja juhlamielen ilme kasvoillaan. Kaikki poikkesivat\nvaltatieltä paperitehtaalle, jossa isäntä Mikkel Nielsen Hauge kulki\njuhlapukuisena edestakaisin ja otti vieraat vastaan. Sillä aikaa\nInger, hänen vaimonsa, työskenteli kiireissään keittiössä ja tuvassa,\njossa kaikki tehtaan väki häntä halusta auttoi.\n\nOlipa syytä juhlimiseen tehtaalla tuona päivänä, sillä Hans Nielsen\nHauge oli kirjeellisesti ilmoittanut, että hän tulisi tervehtimään\nveljeänsä, ennenkuin palaisi Bergeniin takaisin.\n\nJo useina päivinä oli huhupuheita kulkenut, että hän oli palannut\nTanskasta ja oleskeli Tunessa vanhempiensa luona, mutta nyt oli veli\nMikkel saanut siitä varmuuden viime kirjeen kautta, ja tieto hänen\ntulostaan oli levinnyt kiihtyvällä nopeudella ympärillä oleviin\nseutuihin.\n\nJa niinpä olivat ystävät läheltä ja kaukaa ajaen ja jalan matkalla\nsyksyisellä tiellä saadakseen nähdä ja kuulla häntä, jonka sana ja\ntyö oli muuttanut heidän koko elämänsä ja tuonut iloa, uskoa ja\ntoivoa heidän olemukseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivään oli ehditty; mäellä tehtaan luona oli Mikkel Hauge itse\nja hänen rinnallaan Kristofer Hoen, Torleif Bache, Ole Gabestad,\nNiels Braaten ja monta muuta Haugen parhaista ystävistä. Kaikki\nseisoivat ja katselivat odotellen tielle päin.\n\nNiels Braaten oli juuri tullut ja kertonut, että Hauge oli edellisenä\npäivänä pitänyt hartauskokouksen Lars Baekken luona Hougsundissa ja\nsilloin sanonut, että hän tulisi paperitehtaalle seuraavan päivän\niltapuolella.\n\nYli tunnin oli nyt jännitettyinä katseltu odotellen tulijaa; hämärä\nrupesi jo lähestymään, mutta ketään ei tullut.\n\n\"Ehkäpä jotain on saattanut tapahtua?\" sanoi Mikkel veli katsoen\nhieman huolestuneesti Niels Braateriin.\n\nTämä hymyili.\n\n\"No, Jumala elää vielä\", vastasi hän.\n\n\"Niin, tapahtukoon Hänen tahtonsa\", vastasi Mikkel Hauge.\n\nJa taas hän tähysteli heihin päin, kuten toisetkin.\n\nKuulosteltiin eikö kärrynpyörien kolinaa kuuluisi; koeteltiin\ntähystää, eikö hevosta hämärässä näkyisi.\n\nJopa tuli joku! Mutta eihän! Sehän oli vain joku yksinäinen vaeltaja,\nehkä joku ystävistä, joka oli myöhästynyt.\n\nJa kaikki katselivat yksinäistä kulkijaa, odotellen eikö joku\njoukosta tuntisi häntä.\n\nHän kulki tasaista kulkua kuni suurimmassa rauhassa, silloin tällöin\nkatsoen ylös tehtaalle päin, mutta taas painaen päänsä alaspäin.\n\nVihdoin ehti hän veräjän luo, tarttui siihen ja katsoi samassa\nylös. Ja kun hän tuli taloon päin, näytti hänen vartalonsa kohoavan\nkatsojain silmissä, ja pian kävi syvä, valtava hyminä noiden\nhiljaisten mäellä seisovien ihmisten kesken.\n\nHe olivat tunteneet kasvot. Se oli hän!\n\nHän tuli reippaasti lähemmä noiden monien luo.\n\nJokaista tervehti hän kädestä, sanoi jonkun sanan ja kävi edelleen\nkatsellen.\n\nVihdoin tapasi hän veljensä, otti häntä lujasti kädestä ja jäi siten\nseisomaan moniaan sekunnin ajaksi.\n\n\"Kiitos todistuksestasi, veli!\" sanoi hän matalasti sointuvalla,\nlämpimällä äänellään. \"Jumala palkitkoon sinua siitä että kestit!\"\n\nVeljen silmiin nousivat kyyneleet, eikä hän vastannut mitään.\n\nMutta hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa Inger. Tämän hyvät kasvot\nloistivat; hän tarttui molemmin käsin.\n\nHaugen käteen. \"Tervetullut ole sinä!\" sanoi hän. \"Ja Jumala\nsiunatkoon sinua!\"\n\nHän ei tahtonut laskea kättä irti. Hauge nyökäytti päätään, kääntyi\nja tervehti Torleif Bachea, Niels Braatenia ja toisia.\n\n\"Täällä on kaikki hyvin\", sanoi hän. \"Tehdashan on käynnissä.\"\n\nHän hymyili ja meni sisään veljen seuraamana.\n\nJa pian täyttyivät huoneet sadoista ystävistä, joiden kasvot ilosta\nloistivat, kun hän nyt oli tullut.\n\nPuoli tuntia myöhemmin nousi virrenveisuu korkeana ja luottavaisena\nhuoneiden kattohirsien alla, häipyen kauas pimeän syysillan\nhiljaisuuteen.\n\nSilloin puhui Hauge, piti puheen, jonka ystävät muistivat kauan.\nPuhui siitä, miten on Herran tähden kieltäydyttävä, oltava uskollisia\nloppuun asti sekä taivaallisessa että maallisessa kutsumuksessa,\neikä väistyttävä siitä mikä on oikeaa ja hyvää, ei koetuksien eikä\nkiusauksien edessäkään.\n\nHän lopetti lämpimällä rukouksella Jumalan puoleen, että se siemen,\njoka nyt on kylvetty, saisi kasvaa ja vahvistua ja että Jumalan sanan\nsiemen tulisi kylvetyksi yli koko maan.\n\nPuhe aikaansai suuren liikutuksen.\n\nSen päätyttyä riensivät kaikki hänen luokseen saadakseen puhua hänen\nkanssaan ja puristaa häntä kädestä. Jokaiselle oli hänellä hyvä sana;\nhän antoi neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa.\n\nSiten kului ilta; mutta kun myöhään erottiin ja vain muutamat\nlähimmistä ystävistä jäivät jälelle, otti Hans Nielsen Hauge\nveljeänsä olkapäistä kiinni ja katsoi häntä silmiin, lämpimästi,\nkiitollisena.\n\n\"Nyt, veli Mikkel\", sanoi hän hymyillen. \"Nyt olet kai iloinen?\"\n\n\"Kyllä, niin olen\", vastasi veli, \"siitä varsinkin, että sinä olet\ntäällä.\"\n\nHans Nielsen Hauge pudisti päätään.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän. \"Olenko minä täällä, vai enkö, sillä ei ole\npaljon merkitystä! Mutta Jumala on täällä ja se tekee meidät\niloisiksi!\"\n\nVeli, joka kaksi kertaa oli istunut kuritushuoneessa jumalansanan\njulistuksen vuoksi ja joka kaikesta huolimatta ei ollut väistynyt\ntotuudesta, tarttui veljensä käteen.\n\n\"Jollet sinä olisi tullut\", sanoi hän liikutettuna, \"niin tokkopa\nJumala olisi ollut meitä niin lähellä.\"\n\n\"Voi Mikkel!\" vastasi Hans. \"Jumala olisi kyllä tullut tänne ilman\nminua; olen nyt vain niin iloinen, että minua on voitu käyttää\njohonkin hyvään tässä maailmassa.\"\n\nYstävät seisoivat ympärillä ja kuuntelivat noita kahta.\n\nSilloin sanoi Kristofer Hoen äkkiä:\n\n\"Kuinka monta kertaa olet nyt ollut vangittuna, Hauge?\"\n\nHauge hymyili. Sitten laski hän sormillaan.\n\n\"Yhdeksän kertaa\", vastasi hän, \"ja Mikkel veli kahdesti: -- se on jo\nhyvä alku!\"\n\n\"Mutta nyt olet saanut olla melko kauan vapaana\", sanoi Niels Braaten.\n\n\"Niin\", vastasi Hauge. \"En ole juuri istunut vangittuna.\"\n\n\"Sinä olet, Jumalan kiitos, ollutkin hyvä irtolainen\", sanoi Mikkel\nveli.\n\nSilloin kaikki nauroivat.\n\n\"Niin\", sanoi Kristofer Hoen. \"Siitä tulee monta peninkulmaa.\"\n\nHans Hauge istui mietiskellen.\n\n\"Olen huvitellut laskemalla\", sanoi hän; \"siitä tulee melkein\nviisitoista sataa penikulmaa.\"\n\nTuli huomattava hiljaisuus.\n\n\"Mutta -- niinpä onkin se ehkä pian lopussa\", sanoi Hauge hyvin\nhiljaa.\n\nKaikki katsoivat häntä.\n\nHän itse katseli vakavana eteensä.\n\n\"Voi tulla aihetta levätä kylliksi\", sanoi hän. \"Kunhan Jumalan sana\noikein alkaa juurtua tässä maassa, löytävät he kyllä syyn saada minut\nvangituksi.\"\n\nYstävät vaikenivat. He tiesivät ja ymmärsivät, että hän oli oikeassa.\n\"Matkusta Bergeniin, niin pian kuin voit\", sanoi Niels Braaten.\n\n\"Niin on tarkoituksenakin\", vastasi Hans Hauge. \"Niinpian kuin olen\nvalmis täältä lähtemään.\"\n\nHän istui hetkisen ja tuijotteli puoleksi surumielisenä eteensä.\n\n\"Ja silloin luultavasti tulee kulumaan pitkä aika, ennenkuin jälleen\nkohtaamme\", sanoi hän matalalla äänellä.\n\nYstävät loivat katseensa alas. Hetken vallitsi painostava hiljaisuus.\n\nSilloin katsoi Hauge luottavasta veljeensä.\n\n\"Kyllä kaikki hyvin menee, tiedänhän, että mylly pyörii\", sanoi hän\nja hymyili.\n\nMikkel Hauge nyökäytti päätään.\n\n\"Niin se pyörii, ja kohta se pyörii kaikkialla koko Norjan maassa\",\nvastasi hän.\n\nHans Hauge nyökäytti päätään.\n\n\"Rukous ja työnteko -- niistä pitää tulla kansan tunnussana\", sanoi\nhän. Ja siitäpä hän kauan aikaa puhui, kuinka väärin silloin on asia\nkäsitetty, kun monet heränneistä tahtovat kaikki maalliset toimensa\njättää ja vain hengellisissä asioissa askarrella.\n\n\"Se on aivan samaa kuin panna tuli kuivan padan alle\", sanoi\nhän; \"siitä tulee vain kuumuutta eikä mitään ruokaa ja lopuksi\nturmeltuvat sekä pata että ruoka-aineet. Jumala on luonut meille\nsekä ruumiin että sielun; sielun tulee hallita ruumista, kuten\nisännän palvelijaansa; se on kehno isäntä, joka ei pidä hyvää huolta\npalvelijastaan, jotta hän voi olla hänelle hyödyksi sekä kykenevä ja\nhalukas kaikkeen hyvään työhön.\"\n\nHauge oli puhuessaan lämmennyt asiasta ja hän jatkoi nyt, kertoen\npiirre piirteen jälkeen matkoistaan, ja juuri tästä tärkeästä asiasta\nsekä monista alkamistaan suunnitelmista maan sekä hengelliseksi että\naineelliseksi edistykseksi.\n\n\"Kaikkialla, missä huomaan jotakin olevan tehtävissä kansan\nkohottamiseksi joko jonkun uuden elinkeinon kautta tai vanhaa\nparantamalla, siellä toimitan kykenevimmät veljet toimeen\", sanoi\nhän. \"Siten istutan hyviä puita kaikkialle maahan, niistä on tuleva\nsiemeniä, jotka täyttävät koko Norjan, jotta se kerran kukoistaa kuin\nHerran puutarha.\"\n\nJa Hauge kertoi vielä, kuinka hän Fagerlid-laaksossa pohjoisessa\nNorjassa, jossa kansa oli kokoontunut häntä kuulemaan, oli\nhämmästyttänyt heidät lähtemällä katsomaan erästä läheisyydessä\nolevaa koskea, tutkiakseen voisiko sitä käyttää tehdaslaitokseen,\nsekä kuinka hän hartauskokouksen sijasta keskellä kirkasta\nkevätpäivää oli valjastanut hevosen auran eteen ja yhdessä talon\nisännän kanssa kyntänyt iltaan asti. Vasta sitten oli hän pitänyt\nhartauskokouksen.\n\n\"Heidänhän tuli nähdä\", sanoi hän, \"etten ole mikään irtolainen tai\nhaaveilija, joka ei tahdo tehdä työtä, vaan rehellinen kristitty,\njoka kiittää Jumalaa sekä ruumiin että sielun lahjoista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauge oli viipynyt paperitehtaalla kolme päivää ja joka päivä\nkeskustellut niiden monien ystävien kera, jotka tulivat sinne häntä\nkatsomaan ja tervehtimään.\n\nNeljäntenä päivänä lähellä puolenpäivän aikaa, juuri kun Hauge\nistui keskustelemassa Inger-emännän kanssa suuressa tuvassa, tuli\nMikkel-veli kiireesti sisään.\n\n\"Laita itsesi johonkin syrjään, Hans\", sanoi hän. \"Näen nimismiehen\ntulevan ajaen tännepäin, ja jos oikein arvaan, niin sinua hän juuri\netsii.\"\n\nInger-emäntä oli noussut.\n\n\"Tule\", sanoi hän. \"Minä johdan sinut takaoven kautta; mene sitten\nkosken reunaa, niin on tiheä metsä aivan edessäsi.\"\n\nMutta Hans Hauge jäi istumaan paikalleen.\n\n\"Ei, Inger!\" sanoi hän hitaasti. \"En lähde täältä minkään takaoven\nkautta. Olen niin tehnyt pari kertaa, koska luulin olevan\nvelvollisuuteni säilyttää vapauteni; nyt en kuitenkaan enää tee sitä.\nJa kaikkein vähimmin pakenen Jens Gramia. Hänen ei pidä saattaman\nsanoa, että minä piilottaudun niinkuin se, jolla on paha omatunto.\"\n\nHän nousi, ja hänen lempeissä, siniharmaissa silmissään oli syvä\nloimu.\n\nMikkel Hauge seisoi ja katseli veljeään.\n\n\"Sinä olet ja pysyt kaltaisenasi\", sanoi hän, \"Jumalankiitos\",\nlisäten.\n\n\"Ja mehän olemme veljet\", vastasi Hauge hymyillen. \"Sinähän istuit\nkaksi vuotta mieluimmin kuin kielsit Jumalasi ja annoit pakottaa\nitsesi vaikenemaan. Mene nyt vastaanottamaan nimismiestä.\"\n\nMikkel Hauge kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni.\n\nMutta Inger-emäntä sai kyyneleet silmiinsä.\n\n\"Emme siis enää koskaan saa nähdä sinua\", sanoi hän vapisevalla\näänellä.\n\n\"Kyllä\", vastasi Hans Nielsen Hauge. \"Ei mikään maailmassa voi\nJumalan lapsia ijäksi erottaa!\"\n\nInger laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua Hans, kaikesta\", sanoi hän.\n\nNyt ajoi nimismies pihaan ja sieltä kuului puhetta.\n\nHauge istui rauhallisena pöydän ääressä. Inger-emäntä askarteli\njotain uunin luona. Hetken perästä tulivat Mikkel Hauge ja nimismies\nGram tupaan.\n\nNimismies tervehti, ensin Inger-emäntää, jota hän kätteli, ja sitten\nHaugea.\n\n\"Saatpa istua peremmäksi\", sanoi Inger-emäntä; hän asetti tuolin\nesille.\n\n\"Kiitos, en tahdo istua\", vastasi nimismies Gram. \"Minulla on vain\nsinulle asiaa\", sanoi hän kääntyen Hans Nielsen Haugen puoleen.\n\nHauge nyökäytti päätään.\n\n\"Minä arvaan sen\", vastasi hän sävyisästi.\n\nSilloin seisoi Inger-emäntä nimismiehen edessä. Hänen voimakkaat,\nrehelliset kasvonsa olivat hyvin punaiset; hyväntahtoiset siniset\nsilmät säihkyivät mielipahasta.\n\n\"Älä tee nyt mitään sellaista, joka pahaa on, nimismies\", sanoi hän.\n\"Tulee päivä, jolloin saat sitä katua!\"\n\nSilloin nousi Hans Nielsen Hauge.\n\n\"Ei, Inger\", sanoi hän. \"Jumalan esivalta tekee vain sitä, mikä on\nhyvää -- senhän voit tietää. Jens Gram kulkee Jumalan asioilla, ole\nvarma siitä.\"\n\nJens Gram muuttui kasvoiltaan veripunaiseksi.\n\n\"Ei, sellaista asiaa varten en _minä_ ole lähtenyt\", vastasi hän;\n\"minä vain teen mitä laki käskee.\"\n\n\"Ja sen sinä teet ilolla\", sanoi Hans Hauge. \"Esitä vain asiasi.\"\n\nJens Gram pani hatun päähänsä.\n\n\"Minä tuon sanan kruununvouti Collettilta, että hän haluaa puhua\nkanssasi\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen Hauge ojensi veljelleen kätensä.\n\n\"Kiitos tästä kerrasta, veli, kiitos kaikista kerroista\", sanoi\nhän. Sitten otti hän Inger-emäntää kädestä. \"Pysykää Jumalassa\",\nsanoi hän, \"niin ei mikään teitä vahingoita. Ja pitäkää hyvää huolta\npaperitehtaasta, että se käy.\"\n\nHän loi veljeensä paljon merkitsevän silmäyksen, otti päällystakkinsa\nja hattunsa ja seurasi nimismiestä, joka jo seisoi ovella.\n\n\"Jumalan rauhaa matkallesi!\" toivotti Inger-emäntä seuraten ovelle.\n\"Ja Jumalan rauhaa sinullekin, Jens Gram.\"\n\nTämän hän huusi nimismiehelle.\n\nNimismies ei vastannut. Istui vain kärryihin, kun taas Hauge asettui\ntaakse ajopojan paikalle. Sitten sai hevonen piiskan läimäyksen ja\npian katosivat molemmat näkyvistä jättäen ystävät kyyneleet silmissä\nkuistille seisomaan.\n\nKun nimismies Gram oli ajanut kokonaan tehdaslaitoksen ohi, kääntyi\nhän istuimellaan ja katsoi Haugeen päin.\n\n\"Aja vain rauhassa\", vastasi tämä. \"Minä istun turvassa täällä, sillä\nminulla on hyvä omatunto.\"\n\nNimismies Gram löi taas hevosta.\n\n\"Tällä kertaa saatkin seurata minua\", sanoi hän.\n\nHauge ei vastannut.\n\nMutta kun he puolen tunnin ajan perästä kääntyivät Hougsundin tielle,\nsanoi hän:\n\n\"Sinä et viekään minua kruununvouti Collettin luo!\"\n\nNimismies Gram nauroi.\n\n\"En\", vastasi hän. \"Tällä kertaa mennäänkin suoraan vankilaan, Hans\nHauge.\"\n\nHauge ei vastannut tähän. Istui vain äänetönnä ja katseli eteensä,\nheidän edelleen ajaessaan.\n\n\"Niin, niin, Jens Gram!\" sanoi hän vihdoin. \"Siitä saat tehdä tilisi\nkerran Jumalasi kanssa. Minä en valita.\"\n\nJa kärryt kolisivat edelleen syksyistä tietä.\n\nIltapäivällä pantiin Hauge Jens Gramin käskystä Hougsundin vankilaan.\n\nKun nimismies saattoi hänet vankilaan, kääntyi Hauge häntä kohti ja\nojensi kätensä.\n\n\"Kiitos hyvästä ajosta, nimismies\", sanoi hän.\n\nNimismies Gram kääntyi poispäin.\n\n\"Odotahan vähän\", vastasi hän. \"Saattaa tapahtua, että saat\npainavampia kiitoksen aiheita.\" Samassa otti hän esille eräästä\nlaatikosta käsi- ja jalkaraudat ja tuli Haugen luo.\n\nHauge katsahti häneen.\n\n\"Voinhan minä kantaa nämä kahleet\", sanoi hän hiljaisesti, \"mutta\nkerran, Jens Gram, tulevat ne olemaan painavammat sinulle kuin nyt\nminulle. Voinhan minä kaikissa tapauksissa panna käteni ristiin ja\nrukoilla vihamiesteni puolesta.\"\n\nJens Gram kääntyi äkkiä hänestä pois ja meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kuukauden istui Hauge Hougsundin vankilassa. Hänen ystävänsä\ntarjosivat suuren takuusumman hänen vapauttamisekseen, mutta\nviranomaiset hylkäsivät kaiken. Oli tultu siihen vakuutukseen,\nettä yhä varmemmin kasvavaa uskonnollista liikettä ei voitu muuten\npysähdytää, kuin pitämällä Hauge vangittuna, ja sen mukaan sitten\ntoimittiinkin. Kristianian läänin maaherra, kreivi Moltke, antoi\nkäskyn panna Haugen Kristianian kaupungin vankilaan, ja marraskuun\n2 päivänä 1804 tuli nimismies taas Hougsundiin tällä kertaa\nkuljettaakseen Haugen raudoissa pääkaupunkiin.\n\nIltapuolella samana päivänä ajoi kaksi rekeä Drammenista päin\nkaupunkiin. Ensimäisessä istui kahleissa oleva vanki, jota vartioitsi\nvanginvartija; toisessa istui nimismies Gramin jättiläismäinen\nvartalo.\n\nSiinä talletettiin Hans Nielsen Haugea.\n\nPuoli tuntia myöhemmin istui hän lukkojen takana eräässä Kristianian\nkaupunginvankilan pimeimmistä kopeista.\n\n\"Täältä saat sitten siirtyä Munkholmaan\", oli Gram sanonut hänelle\njäähyväisiksi.\n\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto\", oli Hauge vastannut. \"Niinkauan kuin\non elämää, voi toivoa jotakin parempaa. Mutta mitä Jumala antaa\nkannettavakseni, tahdon kantaa.\"\n\nVankilasta oli hän kirjoittanut ystävilleen useita kirjeitä, joissa\nhän ilmoittaa tahtovansa kärsiä äärimmäisyyteen saakka, ja kehottaa\nheitä tottelemaan lakia ja napisematta kantamaan, mitä kohtalo\ntuoneekin. \"Jollemme tapaa enää tässä maailmassa, on meillä toivo,\nettä tapaamme paremmassa maassa, jossa ei ole enää ei vankiloita eikä\nkahleita niitä varten, jotka rakastavat Jumalaansa\", -- siten hän\nlopetti kirjeensä.\n\nHaugen vangitseminen 1804 lopetti hänen herätyssaarnaajatoimensa\nNorjan kansan keskuudessa ja samalla sai alkunsa oikeusmurhaan\njohtava toimenpide, joka on aina oleva sen ajan viranomaisten häpeänä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\n\nOn jouluaatto 1805.\n\nPitkin Raatihuoneenkatua kulkee kaksi virkamiestä vakavasti\nkeskustellen. He ovat Kristianian poliisimestari Jakob Wulfsberg ja\nylioikeuden asessori Jonas Collett.\n\nHe pysähtyvät usein kylmästä huolimatta, puhelevat keskenään ja taas\njatkavat kulkuaan. He ovat kulkeneet Kirkkokadun ohi, jossa on vilkas\njoululiikenne, hevosten kulkuset kilisevät ja lumi narisee ihmisten\njalkojen alla.\n\nPoliisimestari Wulfsberg pysähtyy taas ja laskee hiljaa kätensä\nasessori Collettin käsivarrelle.\n\n\"Tämäpä on erittäin laajakantoinen asia, hyvä herra asessori\", sanoi\nhän. \"Kuulustelut vievät vuosia, ja valitettavasti ovat virkatoimeni\nestäneet minua viime vuonna toimimasta asiassa sellaisella tarmolla,\njota se välttämättä vaatisi. Olen kiitollinen hallitukselle, että se\non nimittänyt Teidän kaltaisen tarmokkaan ja kyvykkään miehen sijaani\ntutkijalautakuntaan.\"\n\nAsessori Collet teki poistyöntävän kädenliikkeen.\n\n\"Ei kukaan voisi asiaa paremmin hoitaa, kuin te, herra\npoliisimestari\", sanoi hän. \"Mutta koska niin tahdotaan, koetan tehdä\nvoitavani.\"\n\n\"Silloin on asia parhaissa käsissä\", vastasi poliisimestari Wulfsberg\nja aikoi mennä edelleen. Mutta asessori Collet pysähytti hänet.\n\n\"Herra poliisimestari\", sanoi hän. \"Oikeuskirjuri Aars -- mistä\nsyistä hän pyysi päästä vapaaksi tutkijakunnan jäsenyydestä?\"\n\nWulfsbergin kasvoille muodostui eriskummallinen ilme.\n\n\"Luultavastikin samoista syistä kuin minäkin\", sanoi hän.\n\n\"Syistä!\" -- Asessori Collett katsoi poliisimestariin. \"Minä luulin,\nettä oli olemassa vain tuo ennen mainittu syy.\"\n\nPoliisimestarin silmät harhailivat.\n\n\"Sepä olikin pääsyy\", vastasi hän. \"Voinhan muuten meidän kesken\nmyöntää, ettei minulla ole lainkaan halua puuttua koko asiaan.\"\n\nCollet asettui poliisimestarin eteen.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\nKuin taistelun merkkejä näkyi Wulfsbergin älykkäillä kasvoilla. Hän\nvaikeni hetkiseksi, ennenkuin vastasi.\n\nVihdoin tuli matalana:\n\n\"On jotain tuossa miehessä, joka minua vaivaa. Hänellä on niin\nihmeellisen luottamusta herättävä esiintymistapa; en ole ennen\nsellaista tavannut ja aivan vasten tahtoaan saa sellaisen käsityksen,\nettä hän kärsii viattomasti -- eikä silloin ole mieluista olettaa\npäinvastaista!\"\n\nPoliisimestari hymyili.\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi asessori Collet. \"Hänellä kuuluu olevan\nerittäin miellyttävä käytös ja suuri vakuuttamiskyky. Muutoinpa\nhän ei olisikaan voinut aikaansaada sitä vahinkoa, jota hän\ntodistettavasti on tehnyt.\"\n\nPoliisimestari Wulfsberg pudisti hymyillen päätänsä.\n\n\"Ei, ei, herra asessori\", sanoi hän. \"Ei ole tästä nyt vain kysymys.\nEn vain niin helpoilla keinoilla anna itseäni pettää. Ei, jotain\naivan toista se on -- mutta itsepä voitte nyt arvostella, siihenhän\nsaatte mainion tilaisuuden.\"\n\nHän jatkoi matkaansa Collettin seuraamana. Nuo molemmat virkamiehet\ntervehtivät sekä oikealle että vasemmalle, ja kun he kääntyivät\nraatihuoneen portista sisälle mennäkseen, teki vahti kunniaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvaimet kolisivat Hans Nielsen Haugen pimeän vankikopin ovessa.\nVanki, joka istui kädet ristissä penkillään ja tuijotti iltapimeään\nkoppiinsa, jonka ristikkoikkuna näkyi seinällä harmaana valoläiskänä,\nkäänsi päänsä ja katseli oveen päin. Vanginvartija sieltä tuli. Hän\nseisoi kopin ovella.\n\n\"Saatpa tulla. Poliisimestari tahtoo puhua kanssasi\", sanoi hän.\nHänellä oli sapeli nahkatupessa vyöllään ja lyhty vasemmassa\nkädessään.\n\nHauge nousi raskaasti huoaten. Hänen silmänsä punottivat\nlyhdynvalossa; kalpeat kasvot olivat saaneet tuhkanharmaan sävyn.\n\nHän seurasi hiljaa vanginvartijaa.\n\n\"Mene edellä\", sanoi tämä sulkien oven. Ja lyhdyn valossa kulki Hauge\npitkän käytävän läpi vanginvartijan seuraamana.\n\n\"Tässä\", sanoi vartija heidän pysähtyessään kuulusteluhuoneen oven\nedessä. Hän sammutti lyhdyn, sillä päivänvaloa tuli vielä ikkunain\nja käytäväin kautta; sitten vartija avasi kuulusteluhuoneen oven ja\njohti Haugen sisään.\n\nPöydän ääressä istuivat poliisimestari ja asessori Collett.\nVanginvartija jäi seisomaan ovipieleen.\n\nPoliisimestari viittasi tälle.\n\n\"Odota siellä ulkona\", sanoi hän. \"Minä soitan sitten.\"\n\nVanginvartija teki kunniaa ja meni.\n\nPoliisimestari istui hetken, selaili muutamia papereita ja puhui\nmatalalla äänellä, melkein kuiskaten asessori Collettin kanssa,\njonka silmät eivät kääntyneet Haugesta, tämän seisoessa oven luona\nhämärässä.\n\nVihdoin poliisimestari puhui.\n\n\"Tule lähemmä, Hauge\", sanoi hän hiljaa.\n\nJa Hans Nielsen Hauge tuli hitaasti pimeästä ja seisoi aivan viheriän\npöydän ääressä, jouluaaton valon langetessa sille leveän ikkunan\nkautta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; vaaleanharmaa tukka riippui\nepäjärjestyksessä, mutta hänen tukeva vartalonsa ei ollut vielä\nkumarruksissa, ja jotain ylen lempeää oli hänen suurien, väsyneiden,\nsinisenharmaiden silmiensä katseessa.\n\nAsessori Collett katsoi kauan ja terävästi häneen.\n\n\"Sinäkö siis olet Hauge?\" kysyi hän; hänen kuivahko äänensä hieman\naleni.\n\n\"Kyllä, minä se olen\", vastasi Hauge lämpimällä, luotettavalla\näänellään.\n\nTaas vallitsi hiljaisuus.\n\nSitten puhui poliisimestari:\n\n\"Minulla on jotain uutta sinulle ilmoitettavana. Asessori Collet\ntässä on tullut jäseneksi lautakuntaan, joka on tutkiva asiaasi.\"\n\nHauge katseli tutkivasti Collettia, jonka silmäys ei välttänyt.\n\n\"Sittenpä ehkä asia edistyy\", vastasi hän.\n\nPoliisimestari hymyili leveästi.\n\n\"Asessori ottaa minun paikkani\", sanoi hän. \"Kyllä asia sitten käy\nparemmin.\"\n\nHauge ei hymyillyt.\n\n\"Poliisimestarilla on kylläkin riittävästi työtä\", sanoi hän. \"Niitä\non paljon, joiden sietää istua täällä.\"\n\nWulfsberg katsoi asessori Collettiin.\n\n\"Sinun asiasi on ylen laaja asia\", sanoi hän. \"Se on paisuva hyvin\nsuureksi.\"\n\n\"Niin\", vastasi Hauge, \"se on suuri asia. Ja sillä on sellainen\nominaisuus, että se kasvaa.\"\n\nCollett katsoi terävästi Haugea.\n\n\"Niin, sitäpä juuri pelätään\", sanoi hän.\n\nHans Nielsen Hauge astui pakostakin askeleen lähemmäksi.\n\n\"Että Jumalan sana saa juurtua kansan keskuuteen, ei ole mikään\npelättävä asia\", vastasi hän. \"Jos se olisi saanut juurtua yli koko\nNorjan, saisitte kernaasti ottaa henkeni tässä paikassa.\"\n\nHän sanoi tämän aivan hiljaa, mutta painavasti.\n\nNuo molemmat virkamiehet vaihtoivat silmäyksiä. He alkoivat tuntea\nsangen omituista tunnetta, vaikutusta hengestä, joka oli väkevämpi\nkuin heidän.\n\n\"Minä huomaan, että sinä uskot asiasi menestykseen\", sanoi Collett\nhetken vaitiolon perästä.\n\n\"Kyllä, sen teen\", vastasi Hauge.\n\n\"Etkä pelkää tutkimuksen tulosta?\"\n\n\"En.\" Hauge hymyili. \"Sitä varten on minulla liian hyvä puolustaja!\"\n\nCollett katsoi kysyvästi poliisimestariin.\n\n\"Mikä puolustaja?\" kysyi hän Haugeen kääntyen. Haugen silmät\nkatsoivat niin lempeinä.\n\n\"Kylläpä asessori sen tietää\", vastasi hän.\n\nCollett rypisti kulmiaan.\n\n\"En\", sanoi hän hieman terävästi. \"En tunne puolustajaasi.\"\n\nHauge katsoi häneen.\n\n\"Sepä oli paha\", vastasi hän, \"Jumala on puolustajani, herra\nasessori!\" Äänessä oli innostuksen voimaa.\n\n\"No, no!\" pääsi terävästi Collettin suusta. \"Senhän jokainen voi\nsanoa.\"\n\n\"Eipä\", vastasi Hauge. \"Sitäpä ei voi jokainen sanoa. Mutta Jumala\nsuokoon, että niin hyvin olisi!\"\n\nTaas tuli hiljaisuus. Wulfsberg katsoi alaspäin; Collett istui\nsanatonna.\n\n\"Näyttääkö sinusta ettei asiasi kylliksi edisty?\" kysyi hän hetken\nperästä.\n\n\"Näyttää\", vastasi Hauge. \"Aika tuntuu pitkältä. Meidän ihmisten ei\nole helppoa kärsivällisesti sitä kantaa, mitä Jumala antaa.\" Hän\nvaikeni. Mutta sitten hän taas puhui ja tällä kertaa oli äänessä\nsuuri suru.\n\n\"Pahinta on kaikkien niiden, jotka odottavat minua\", sanoi hän. \"On\nniin monta, jotka tarvitsevat pientä apua.\"\n\nCollett katsoi häneen hyvin pistävästi.\n\n\"Sinäkö luulet olevasi ainoa, joka voi julistaa Jumalan sanaa tässä\nmaassa?\" sanoi hän.\n\nHauge pudisti surunvoittoisesti päätään.\n\n\"Niin ylpeä en totisesti ole\", vastasi hän, \"mutta saattaapa\ntapahtua, että olen yksi niistä harvoista, jotka ymmärtävät puhua\nyksinkertaisten kansanihmisten kanssa. Minä itse olen yksinkertainen\nihminen, vain tavallinen talonpoika; minä tiedän, miten kansan olot\novat, ja he ymmärtävät puhettani.\"\n\nCollett rypisti kulmiaan.\n\n\"Sinä tekisit ehkä enemmän hyötyä, jos pysyisit talonpojan\nammatissasi ja jättäisit jumalansanan julistamisen papeille\", sanoi\nhän.\n\n\"Niinpä tulisi asian olla\", sanoi hän hiljaa. \"Mutta valitettavasti\non niin monta pappia, jotka eivät julista muuta kuin kuollutta oppia.\nSenpävuoksi onkin siellä maalla kirkko tyhjä, mutta tanssihuoneet ja\nhuonot paikat ovat ylenmäärin täynnä kevytmielistä nuorisoa.\"\n\nCollett oli vaiti.\n\nSilloin katsoi poliisimestari Haugeen.\n\n\"Papit toimivat laillisessa kutsumuksessaan\", sanoi hän. \"Samoin\nolisi sinunkin tehtävä.\"\n\nHauge vastasi poliisimestarin katseeseen.\n\n\"Kristuksen apostolit eivät olleet kirjanoppineita eivätkä\nfarisealaisia\", vastasi hän; \"he olivat aivan yksinkertaisia\nkalastajia, ja kuitenkin saivat he Kristukselta kutsumuksen julistaa\nhänen oppiansa.\"\n\nCollettin kasvoille nousi tummempi puna.\n\n\"Sinä pidät siis itseäsi apostolien veroisena?\" kysyi hän terävästi.\n\nHauge kiinnitti lempeän katseensa asessoriin.\n\n\"Minä tahdon niin mielelläni olla Kristuksen oppilas ja seurata hänen\nkäskyjänsä\", vastasi hän matalalla äänellä hyvin rauhallisesti.\n\nKului hetki aivan hiljaisuudessa.\n\nCollett kääntyi poliisimestarin puoleen ja keskusteli hänen kanssaan\nhiljaisella äänellä.\n\nSitten hän taas kääntyi Haugen puoleen.\n\n\"Niin\", sanoi hän virallisella äänenpainolla. \"Huomenna astun\nminä kuninkaallisen käskyn nojalla siihen tutkijakuntaan, joka on\nharkitseva asiaasi. Saat olla vakuutettu siitä, että tehdään kaikki,\njotta se edistyy ratkaisuun asti.\"\n\nHauge astui jälleen askeleen eteenpäin.\n\n\"Minä kiitän asessoria siitä\", sanoi hän ja ääni sai niin sointuvan\nsävyn. \"Tuntuu niin raskaalta istua täällä toimetonna ja odottaa.\"\n\nCollett nyökäytti päätään.\n\n\"Voisithan jotain askarrella\", sanoi hän.\n\n\"Sepä käypi hankalaksi\", vastasi Hauge. \"Mustetta ja kynää ei minulla\nole, joten en voi kirjoittaa; kirjoja ei ole myöskään, joten en voi\nlukea. Ei ole muuta jälellä kuin rukoilla, mutta rukous ilman työtä\nei ole Jumalan tarkoituksen mukaista, herra asessori, ja toimettomuus\non aina ollut minulle kauhistus. Kaikki pahat ajatukset saavat\nsilloin vallan.\"\n\nAsessori katsoi poliisimestariin kysyvä katse silmissään.\n\n\"Varovaisuusnäkökohdat\", sanoi tämä aivan hiljaa.\n\nCollett nyökäytti ymmärtävänsä.\n\n\"Niin, niin -- muuta ei ollut\", sanoi hän ja nousi.\n\nPoliisimestari soitti; vartija tuli.\n\n\"Hyvästi!\" Collett nyökäytti vähän vangille.\n\n\"Jumalan rauhaa ja iloista joulua\", sanoi Hauge; kääntyi hitaasti ja\nseurasi vartijaa, joka heti vei hänet koppiinsa.\n\nMutta kun hän kävi ulkopuolisen käytävän kautta, näki hän portaissa\nkahdet kasvot, jotka hän tunsi. Ne olivat Ole Rörsveen ja Samson\nTraae Bergenistä.\n\nHän pysähtyi, mutta vartija vei hänet heti edelleen.\n\n\"Suoraan eteenpäin!\" komensi hän.\n\n\"Jumala siunatkoon heitä siitä\", mumisi Hauge itsekseen.\n\nHetki sen jälkeen painui kopin ovi taas kiinni, ja hän oli yksinään.\nTalikynttiläpahainen paloi pöydällä; yksinkertaista vanginruokaa oli\nsen vieressä.\n\n-- -- --\n\nKun asessori Collett ja poliisimestari Wulfsberg jättivät\nkuulusteluhuoneen ja menivät portaita alas, sanoi edellinen:\n\n\"Vanki oli kalpea; eikö hän pidä huolta elatuksestaan? Hänenhän\npitäisi olla rikas mies.\"\n\nPoliisimestari pudisti päätään.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Sitä hän tuskin on. Hänen kaikki varansa oli\nkaksi riksiä ja muutamia killinkejä.\"\n\nCollett pysähtyi ja avasi silmänsä suuriksi.\n\n\"Niinkö\", puhkesi hän sanomaan. \"Sepä oli hämmästyttävää! Puhutaan\nsuuresta pyhien rahastosta, jota hän lahkon puolesta hoitaa. Voisihan\nse häntä kannattaa.\"\n\nWulfsberg pudisti päätään.\n\n\"Pelkään, että se on vain samanlaista joutavaa puhetta, kuin moni\nmuukin tuosta miehestä\", vastasi hän. \"Mutta tehän voitte nyt panna\ntoimeen tutkimuksia itse, niin saatte asiasta selon.\"\n\nHe olivat tulleet portaita alas ja näkivät nuo kaksi vierasta miestä\nodottamassa portilla.\n\nPoliisimestari pysähtyi päästyään kohdalle.\n\n\"Ketä te etsitte?\" kysyi hän.\n\nToinen miehistä, kumaraselkäinen mies, jolla oli siniset silmät\nlaihoissa kasvoissa, otti lakin pois ja tervehti.\n\n\"Kävisiköhän laatuun saada puhutella Hans Nielsen Haugea?\" kysyi hän\naralla äänellä.\n\nPoliisimestari tarkasteli häntä.\n\n\"Ei\", vastasi hän. \"Se ei käy laatuun.\"\n\nSurullinen ilme tuli miehen kasvoille.\n\n\"Vain pari sanaa\", pyysi hän. Hän seisoi lakki kädessä ja katsoi\npoliisimestaria silmiin.\n\n\"Ei, ei\", vastasi tämä.\n\n\"Mistä te tulette?\" Hän tarkasteli heitä molempia.\n\n\"Bergenistä\", vastasi mies.\n\n\"Meritsekö?\"\n\n\"Ei, jalan\", oli vastaus.\n\n\"Ja mitä asiaa?\" Poliisimestari puhui tutkivalla äänellä.\n\n\"Tapaamaan Hans Haugea\", vastasi kumaraselkäinen mies.\n\n\"Hm.\"\n\nPoliisimestarin kasvoille tuli merkillisen lempeä ilme, joka\nkuitenkin heti katosi.\n\n\"Ei\", sanoi hän. \"Se ei ole sallittua. En voi sallia sitä.\"\n\nHän kääntyi poispäin.\n\nKumaraselkäinen seisoi hetken, pani lakin päähänsä ja katsoi\ntoveriinsa -- toivoton katse. Sitten nuo kaksi miestä poistuivat.\n\nMutta poliisimestari Wulfsberg hellitti kaulaliinaansa portista ulos\nastuessaan.\n\n\"Tämä on liikuttavaa\", sanoi hän toverilleen.\n\nJa nuo kaksi virkamiestä tervehtivät kaikille puolille kulkiessaan\nRaatihuoneenkatua Kirkkokadulle jouluaaton väkitungoksessa.\n\n\"Iloista joulua, herra poliisimestari!\"\n\n\"Iloista joulua, herra asessori!\"\n\nHe erosivat Itäkadun kulmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Hauge istui kumartuneena pää käsien varassa kovalla\nvuoteellaan kopissa.\n\nRuoka oli koskematta. Kynttilä paloi sydämen yhä mustana pitentyessä.\n\nHän istui kumartuneena suuressa taistelussa.\n\nTänä iltana, Vapahtajan iltana, suurena armahtavaisuuden juhlana,\ntunsi hän hyljätyn suurta tuskaa ja yksinäisyyden kauhistusta\nsyvemmin kuin minään muuna päivänä koko pitkänä vuonna.\n\nOliko Jumalan tarkoitus, että hänen täytyi täällä istua eroitettuna\nvalosta ja elämästä koko jälelläoleva aikansa.\n\n\"Minä olen valo ja elämä\", kuului vastaus syvällä hänen sielussaan.\n\n\"Niin, niin\", kuiskasi hän. \"Tapahtukoon sinun tahtosi!\" Mutta taas\ntulivat nuo murheelliset ajatukset esille pimeydestä.\n\nHän näki noiden kahden ystävänsä kasvot. He olivat kulkeneet pitkän\nmatkan tunturien yli saadakseen puhutella häntä, mutta vankilan ovi\nsulkeutui. Kaikki ne tuhannet, jotka kaipasivat häntä puhutella,\nolivat niinikään oven ulkopuolelle jääneet. Täten oli hänen istuttava\ntoimetonna lopun elämäänsä, pimeydessä, yksinäisyydessä, avuttomassa\nodotuksessa. Ei koskaan enää saada nähdä aurinkoa, ei koskaan enää\nrakkaita kasvoja katsella. Hän kumarsi päätään syvemmälle. \"Jumalani,\nJumalani, miksi olet minut jättänyt!\" kuiskasi hän surussaan.\n\n\"En saa täyttää tehtävääni! En saa kumartaa päätäni kuolemassa ja\nsanoa: Herra, se on loppuunsuoritettu!\"\n\nKyyneleet tippuivat hänen käsiensä välistä hänen siinä istuessaan;\nolkapäät liikahtelivat nyyhkytyksien tempauksista.\n\nKauan oli näin hiljaista hämärässä kopissa. Hans Nielsen Hauge\nrukoili. Rukoili sitä Jumalaa, jonka edessä hän jo lapsena oli\nkumartunut. Rukoili valoa pimeyteen, vapahdusta synnistä ja\nkiusauksesta, lohdutusta suuressa sielunhädässään.\n\nSilloin -- äkkiä värähti hänen väsyneeseen sieluunsa kaukaisten\nsävelten värähdys. Onnekas sointu, joka kasvoi, yleni ja lopuksi\npuhkesi kaikkialla riemusoittona.\n\nJoulukellot ilmoittivat joulun sanoman suuressa kaupungissa.\n\nHans Nielsen Hauge vaipui polvilleen ristissä käsin. Kyyneleet\ntulivat hänen silmistään. Hän tunsi sanomattoman onnen vapisuttavan\nkoko olentoansa; tuntui kuin kuulisi hän taivaan kellot\nkaukaisuudessa.\n\nJumala oli antanut hänelle vastauksen. Jouluaaton vapahdussanoma oli\ntullut hänen yksinäisyyteensä.\n\n\"Jumala, Jumalani!\" kuiskasi hän itsekseen. \"Ylistys ja kiitos\nSinulle ainainen!\"\n\nJa ulkona kellot yhtyivät juhlariemuun, tulvehtien levisivät soinnut\npimeään kaupunkiin.\n\n\"Iloista joulua!\" sanottiin tuhansissa valaistuissa kodeissa.\n\"Iloista joulua\", kuiskattiin myöskin yksinäisen miehen sydämessä.\n\nHans Nielsen Hauge nousi ja seisoi suorana hämärässä kopissaan, jossa\nviheliäinen talikynttilä paloi punertavin liekein.\n\nHän pani kätensä ristiin.\n\nHetkisen perästä kaikui laulu \"Jeesus, sun luonasi olla mä tahdon\",\nraikkaana ja täyteläisenä ahtaassa kopissa raatihuoneen vankilassa.\nToisten koppien vangit kohottivat päitään ja kuuntelivat ihmetellen.\nVartija pysähytti askeleensa käytävällä.\n\nMutta ulkona talven kylmässä seisoi kaksi hiljaista miestä. He\ntähystelivät Hans Nielsen Haugen kopin ikkunaan päin pimeässä. Ja he\nkuulivat tuon äänen, jonka he olisivat tunteneet tuhansien joukosta,\näänen, joka oli avannut heidän silmänsä ja sielunsa ymmärtämään mikä\nparasta oli elämässä.\n\nHe seisoivat ja kuuntelivat laulua; he tarttuivat toistensa käsiin,\nkuten kaksi lasta vieraalla maalla kulkiessaan. Siten he seisoivat\nsanattomina, kunnes viimeinen sävel oli häipynyt.\n\nMutta kun Hauge lohdutettuna ja vahvistettuna oli istuutunut, nousi\nhän äkkiä ihmeissään.\n\nUlkoa hänen koppinsa alapuolelta kuului virrenveisuu. Kaksi laulajaa\nsiellä oli. Virsi kärsiviä varten, hyljättyjen tuskanhuuto Jumalan\npuoleen.\n\nSe kaikui selvänä ja kuuluvana illan pimeästä ja kylmästä.\n\nHans Nielsen Haugen valtasi suuri murhemieli. Ne olivat hänen\nystäviänsä, nuo kaksi, joiden kasvot hän oli luullut tunteneensa\nraatihuoneen käytävässä. Nuo kaksi, jotka olivat kulkeneet tuon\npitkän matkan Bergenistä tunturien yli saadakseen puhua hänen\nkanssaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän verta vuotanut sisällisesti.\nSiinä hän istui eikä voinut auttaa, ei voinut päästä heidän luokseen,\nei saattanut lähettää lohdutuksen sanaa niille monille tuhansille,\njotka odottivat häntä!\n\nNyt laulu vaikeni ulkona; miehet seisoivat alakuloisina ja\nkumaraisina ja tähystelivät heikosti valaistuun ristikkoikkunaan\ntuolla korkealla harmaassa muurissa.\n\nMutta yht'äkkiä tuli enemmän valoa ikkunaan.\n\n\"Katso\", huudahti toinen miehistä ja tarttui toisen käsivarteen.\n\nTuo pieni valopilkku kasvoi; yksinäinen talikynttilä mustuvine\nsydämineen kohotettiin ikkunaan, ja se loi lämmintä, punertavaa valoa\nulos pimeään.\n\n\"Katso\", huudahti vielä toinen miehistä -- ja puhkesi itkuun.\n\nSiellä Hans Nielsen Hauge julisti valon voittoa pimeydessä ja\nvankilan yksinäisyydessä.\n\n\"Jumalan olkoon kiitos!\" mumisi Samson Traae -- hän seisoi kädet\nristissä ja tähysteli ylös.\n\nValo ylhäällä ikkunassa vaipui ja hävisi; ilta pimeni pimenemistään,\nmutta nuo kaksi miestä seisoivat yhä tähystellen, onnellisina ja\nkiitollisina. He olivat saaneet viestin tuolta sisältä, viestin joka\npuhui järkähtämättömästä uskosta Jumalaan, viestin, siitä, että valo\non varmasti voittava. Ja tämän viestin he tahtoivat kulettaa talosta\ntaloon koko maassa, missä vain veljiä oli!\n\nHeidän vielä vaiti siinä seisoessaan, tuli tuo pieni valo jälleen\nristikkoikkunaan ja loisti kuten äskenkin ulos, Sitten tuli esiin\nkäsi pitäen kynttiläsaksia; se puhdisti kyntilän ja silloin pieni\nliekki loisti kirkkaasti ja säteillen.\n\nMolemmat miehet huudahtivat. He olivat ymmärtäneet. Jumalan\nseurakuntaa tuli puhdistaa täällä maanpäällä, Jumalan valo oli\npuhtaana pidettävä, jotta se voisi kirkkaasti ihmisille valaista.\n\n\"Näitkö hänet?\" kuiskasi Samson Traae.\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi kumaraselkäinen; hän taisteli itkua vastaan.\n\nNyt puhkesi virsi tuolla ylhäällä.\n\n\"Jumala ompi linnamme\", kuului sieltä. Ja pieni valo loisti virren\naikana, vapisevan käden sitä pidellessä, kunnes viimeinen säe oli\nvaiennut.\n\nSitten valo hitaasti vaipui ja hävisi.\n\nMiehet seisoivat ja puristivat toistensa käsiä kauan.\n\n\"Iloista joulua, Hans Hauge! Jumala antakoon sinulle iloisen joulun\nsiellä sisällä!\"\n\nJa hitaasti poistuivat miehet, Samson Traae edellä ja Ole Rörsveen,\nkumarahartiainen, jälessä. Tämä viimemainittu oli sama mies, joka oli\nvaeltanut Bergenistä Trondhjemiin tavatakseen Haugea, sama mies, joka\noli saanut selkänsä kumaraksi kantamalla Hans Nielsen Haugen kirjoja\nsatoja penikulmia tunturien yli ja laaksojen halki koko maan ristiin\nrastiin.\n\nMutta poliisimestari Wulfsberg ja asessori Collett kuuntelivat\njouluvirttä kumpikin kirkkaasti valaistussa kodissaan ja menivät\njouluaamuna kirkkoon nauttiakseen Jumalan sanan lohdutusta ja\nkuunnellakseen pelastussanoman julistusta, sillävälin kun hän, jolle\nJumalan sana oli kaikki kaikessa, istui eroitettuna ja suljettuna,\nodottaen ja odottaen oikeutta tuskassaan ja kärsien niiden puolesta,\njoita hän omikseen kutsui.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\n\nOli kulunut kaksi vuotta. Hans Nielsen Hauge istui edelleen kopissaan\nKristianian raatihuoneen vankilassa.\n\nAsessori Collett oli toteuttanut aikeensa panna tutkimuksen toimeen;\nsadoilta hengellisiltä ja maallisilta viranomaisilta koko maassa oli\nvaadittu selityksiä, sadoittain kuulusteluja pidetty.\n\nHans Nielsen Haugea itseään oli tutkittu pääkuulustelussa, ja\nvihdoinkin oli tutkijakunta saanut syytekirjansa valmiiksi. Sen\ntuloksena oli, että Hauge oli esiintymisestään asetettava syytteeseen\noikeudessa.\n\nHaugen puolustajaksi määrättiin prokuraattori Lumholtz ja asia pääsi\nsiis nyt varsinaisesti alkuun.\n\nUusia kuulusteluja toimitettiin koko maassa, todistajia kuultiin\nsadottain, tällä kertaa sitäkin enemmän, kun tietysti puolustajakin\nhaastatti asiaan joukon sellaisia todistajia, joiden lausunnot\nkävivät Haugelle edulliseen suuntaan. Tämä oli aikaisemmin\njohdonmukaisesti jätetty tekemättä valmistavaa todistusaineistoa\nkootessa. Tutkijakunta oli katsonut olevansa enemmän Haugen syyttäjä\nkuin puolueeton oikeuslaitos.\n\nNäiden kahden raskaan odotusvuoden aikana oli Haugesta tullut\nruumiillisesti murtunut mies. Yksinäinen vankeuselämä ilman\ntoimintaa, ilman säännöllistä ravintoa, ilman raitista ilmaa kävi\nhänelle, ulkoilman ja toiminnan miehelle, murhaavaksi.\n\nHän alkoi sairastella useampiakin tauteja, keripukkia huonosta\nravinnosta, keltatautia y.m., ruumis painui kumaraan, kasvot\nlaihtuivat ja kävivät kellankalpeiksi. Alituiset sieluntaistelut\navuttomassa yksinäisyydessä masensivat hänen mielensä; usein hän oli\nepätoivon partaalla.\n\nVeljeään pelastaakseen oli Mikkel Hauge useammankin kerran kääntynyt\nviranomaisten puoleen anoen saada hänet vapaalle jalalle takuuta\nvastaan; mutta hakemukset oli hyljätty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamupäivänä 1807 käveli prokuraattori Lumholtz Raatihuonekatua\nalaspäin käydäkseen Haugen luona vankilassa ja puhuakseen hänen\nkanssaan muutamista hänen asiaansa koskevista seikoista; mutta tänään\noli prokuraattorilla seuralainen.\n\nHän kulki miehen seurassa, joka oli pitkä, roteva, ruskeasilmäinen,\nvahvajäseninen ja voimakas, kasvoiltaan selväpiirteinen ja\nmiellyttävä. Tämä oli oikeusneuvos Bull.\n\nTämä mies oli erityisesti kiintynyt Haugen asiaan, mutta ei ollut\nvielä koskaan puhutellut häntä itseään.\n\nProkuraattori Lumholtz, johon Haugen voimakas henki oli\nmieskohtaisesti vaikuttanut ja joka oikeusneuvos Bullille oli antanut\nmonta mielenkiintoista tietoa hänen toiminnastaan, oli houkutellut\nBullin käymään hänen luonaan vankilassa.\n\n\"Minun mielestäni on tässä tehty suuri vääryys\", oli hän sanonut, \"ja\nlisäksi olen sitä mieltä, että ellei tämän miehen kärsimyksistä tehdä\npikaista loppua, saamme oikeusaikakirjoihimme uuden oikeusmurhan.\nPäämiehelläni on ollut jättiläisvoimat; mutta hän on näinä kolmena\nlakkaamattoman jännityksen vuotena tulemaisillaan murtuneeksi\nmieheksi, ja jos asiaa vielä venytetään, kuten tähän asti, niin hän\nkuolee ennenkuin saa tuomionsa.\"\n\nNäiden ankarien sanojen johdosta oli oikeusneuvos Bull lähtenyt\nmukaan, ja näemme nyt näiden kahden lakimiehen rinnakkain kävelevän\nRaatihuonekatua alaspäin ja portista poikkeavan siihen pimeään\npihaan, jota poliisimestari Wulfsberg hallitsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Haugen kopin ovessa kalisivat avaimet.\n\nKalpea, kumarainen vanki kellankalpeine kasvoineen ja suurine\nuneksivine silmineen nousi vuoteelta, jolla oli maannut.\n\nTulivatko ne nyt kertomaan jotakin hänen asiansa jatkamisesta? Joko\nnyt vihdoinkin varsinainen oikeudenkäynti alkaisi?\n\nJoka kerta, kun vankilan ovi näinä pitkinä vuosina oli avautunut\naikana, mikä ei ollut ohjesäännössä määrätty, oli hänellä ollut tämä\npuoleksi pelonalainen, puoleksi toivorikas tunne, ja joka kerta oli\nhänen toivonsa pettänyt. Vihdoin sairaus ja alakuloisuus olivat\nlyöneet lähtemättömän leimansa tähän niin vahvaan ja elinvoimaiseen\nmieheen.\n\nVartija tempasi kopin oven auki.\n\nPoliisimestari itse korkean virkapukuun puetun miehen seuraamana\nastui koppiin.\n\nHauge, joka istui vuoteellaan, nousi seisomaan.\n\n\"Hyvää päivää, Hauge\", sanoi poliisimestari, \"oikeusneuvos Bull on\ntullut sinua katsomaan.\"\n\n\"Hyvää päivää!\" Hauge vastasi hitaasti, heittäen tutkivan katseen\nkorkeaan vieraaseen.\n\nOikeusneuvos Bull jäi hetkiseksi seisomaan ja katsoi kumaraista\nolentoa. Katsoi sitten poliisimestariin ja taas Haugeen.\n\n\"Mutta tämä mieshän on sairas\", sanoi hän.\n\nPoliisimestari ei vastannut. Hauge seisoi kumarassa.\n\nSilloin oikeusneuvos astui lähemmä ja antoi Hangelle kättä.\n\n\"Minua ilahuttaa, että sain tavata sinua\", sanoi hän. \"Todentotta,\njos voin tehdä jotakin asemasi parantamiseksi, niin sen teen. Tämähän\non surullista ja puolustamatonta.\"\n\nHän silmäsi taaskin poliisimestari Wulfsbergia, josta tuntui pahalta.\n\nHauge katsoi melkein ihmetellen korkeaan mieheen eikä päästänyt hänen\nkättään.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä näistä sanoista\", vastasi hän. \"Nyt voin\ntaas ruveta uskomaan ihmisiin.\"\n\nOikeusneuvos Bull laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Usko sinä Jumalaan\", sanoi hän -- \"se on parempi!\"\n\nHauge loi silmänsä ylös -- lapsen silmäys.\n\n\"Sen teen\", vastasi hän, ja nyt oli hänen äänessään jonkun verran\nentistä sointua; \"Hänen sanansa tähden istun minä täällä; mutta on\nniin vaikeata oppia odottamaan!\"\n\nKasvot suurine vaaleanharmaine silmineen tuijottivat kyyneleettöminä.\nOikeusneuvos Bullin tummat, vakavat silmät katsoivat häneen.\n\n\"Usko kuolemaan asti -- eikö niin?\" kysyi hän.\n\n\"Niin\", vastasi Hauge. \"Kunpa vaan kuolema tulisi. Se olisi Jumalan\nhyvä lahja!\"\n\nOikeusneuvos Bull nyökkäsi itsekseen.\n\n\"Mutta kaikki ystäväsi tuolla ulkona!\" sanoi hän. \"Eläthän juuri\nheidän vuokseen?\"\n\nHauge huokasi syvään.\n\n\"Jospa sitä voisin!\" huudahti hän vapisevin äänin. \"Mutta minä olen\nkuni katveeseen joutunut puu -- minussa ei ole enää hedelmää. Olen\nhedelmätön puu Jumalan puutarhassa.\"\n\nHän ratkesi itkemään.\n\nTuli pitkä äänettömyys. Poliisimestari seisoi puoleksi oveen päin;\noikeusneuvos Bull katseli taukoamatta kumaraista miestä; hänen korkea\nvartalonsa oli solakka; mutta kasvot olivat saaneet voimakkaamman\nvärin ja ruskeat silmät alkoivat säihkyä.\n\n\"Etkö pääse koskaan ulos?\" kysyi hän vihdoin. \"Etkö saa hengittää\nraitista ilmaa?\"\n\nPoliisimestari aikoi vastata, mutta keskeytti, sillä Hauge päästi\nsamalla syvän, nyyhkyttävän huokauksen, mikä kaikui kauan huoneessa.\n\n\"En ole nähnyt aurinkoa kohta lähes neljään vuoteen\", vastasi hän;\nhän katsoi ylös suureen mieheen, joka nyt kumartui hänen ylitseen.\n\nPoliisimestari Wulfsberg kääntyi nyt oikeusneuvos Bulliin.\n\n\"Täällä on käskyn mukaan ankarin valvonta\", sanoi hän.\n\nOikeusneuvos Bull ei vastannut. Hän meni Haugen luo, joka nyt oli\nkyennyt hillitsemään itsensä ja sanoi ojentaen kätensä.\n\n\"Kuule nyt. Älä menetä rohkeuttasi. Tässä on tehtävä jotakin. Niin\ntotta kuin tässä maassa on vielä oikeutta!\" Viimeiset sanat lausui\nhän kuiskaamalla itsekseen.\n\n\"Hyvästi tällä kertaa!\" Hän nyökkäsi vangille. \"Ei kulu kauan\nennenkuin saat kuulla minusta.\"\n\nHän kääntyi äkkiä, ennenkuin Hauge oli ehtinyt kiittää, ja meni\npoliisimestarin seuraamana ulos kopista.\n\n\"Kohta neljä vuotta mies tuomitsematta, kenties viaton mies -- ja\nsitten tämä!\"\n\nBull puheli puoleksi itsekseen, puoleksi kääntyneenä poliisimestariin\npäin.\n\n\"En voi käsittää, kuinka te voitte puolustautua omantuntonne edessä\n--.\" Hän oli kiihkoissaan.\n\nPoliisimestari seisahtui.\n\n\"Minulla on määräykseni, herra oikeusneuvos\", vastasi hän hämillään,\n\"minun ei ole helppoa puuttua asiaan.\"\n\n\"Eipä kyllä, mutta te voitte lähettää ilmoituksen\", vastasi\noikeusneuvos Bull.\n\n\"Se on nyt lähinnä toisten tehtävä\", vastasi Wulfsberg.\n\n\"Tarkoitatteko puolustajaa? Todella, tahdonpa käydä käsiksi häneen\ntästä.\" Bull pani virkapukunsa nappia kiinni. \"Muutoin tahdon siihen\nnyt itsekin kajota! Tämä on häpeäksi norjalaiselle oikeudenhoidolle!\"\nHän kääntyi poliisimestariin ja antoi hänelle kättä.\n\n\"Kiitän teitä, Wulfsberg\", sanoi hän. \"Hyvästi!\"\n\nPoliisimestari seurasi häntä portaille.\n\n\"Älkää Jumalan tähden luulko, että minä --\" hän ei päässyt etemmä,\nsillä Bull keskeytti:\n\n\"En suinkaan; minä tiedän, että te tahdotte auttaa minua muutoksen\naikaansaamiseksi\", vastasi hän ja astui portaita alas eteiseen, missä\ntapasi prokuraattori Lumholtzin odottamassa häntä. Poliisimestari\nseisoi tervehtien ylimmällä portaalla.\n\n\"No, herra oikeusneuvos?\" sanoi Lumholtz heidän astuessaan portista\nulos. \"Minkä vaikutuksen saitte päämiehestäni?\"\n\nBull seisahtui.\n\n\"Hän on rehellinen ja viaton mies\", vastasi Bull, \"ja on häpeä, että\nhäntä vainotaan ja pidetään vankeudessa vuosikausia mielipiteittensä\nvuoksi!\"\n\n\"Ilahuttavaa kuulla\", vastasi prokuraattori Lumholtz.\n\n\"Mutta minua vähemmän ilahuttaa kuulla, ettei ole tehty mitään, ei\npuolustajan eikä hallituksen puolelta, jotta olisi saatu hänelle\nsiedettävät vankeusolot\", sanoi oikeusneuvos Bull jotenkin terävästi.\n\"Sehän olisi kumminkin ollut puolustajan ensimäinen velvollisuus.\"\n\nProkuraattori Lumholtz punastui.\n\n\"Olen aivan äskettäin nimitetty\", vastasi hän; \"minun täytyy myöntää,\nettä asian laajuus on saanut minut unhottamaan syytetyn terveysolot.\"\n\n\"Se voi kääntää asian nurin, rakas herra prokuraattori\", vastasi\nBull. \"Mitä hyödyttää teitä voittaa asia kuolleen miehen hyväksi?\"\n\nProkuraattori Lumholtz vaikeni; ääneti kulkivat he edelleen.\nErotessaan ojensi Bull Lumholtzille kätensä.\n\n\"Tehkää te nyt tehtävänne, niin teen minä omani\", sanoi hän. \"Tämä\nmies _ei saa_ istua kauemmin tällä tavalla; se olisi oikeusmurhan\nvalmistamista!\"\n\nHän kääntyi ylös Itäkatua pitkänä ja solakkana päivänpaisteessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Moltke oli juuri ottanut oikeusneuvos Bullin vastaan\nvirkahuoneessaan. Nyt istuivat molemmat vastakkain mukavissa\ntuoleissaan.\n\n\"Millä voin tänään palvella teitä, rakas herra oikeusneuvos?\" kysyi\nkreivi Moltke.\n\n\"Rakas herra kreivi\", vastasi oikeusneuvos Bull. \"Tulen tänään\nluoksenne asiassa, joka mielestäni koskee kummankin meidän\nvirkatoimiamme, ja olen pahoillani siitä, etten aikaisemmin ole\nsaanut aihetta koskettamaan sitä.\"\n\nKreivi Moltke kävi tarkkaavaksi.\n\n\"Kiihoitatte uteliaisuuttani, rakas herra oikeusneuvos\", sanoi hän.\n\"Mikähän asia se olisi?\"\n\nHän nykäsi tuolinsa lähemmä.\n\n\"Olen tullut puhumaan teille Hans Nielsen Haugesta\", sanoi nyt Bull;\nhänen voimakkaat kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi.\n\nKreivi Moltke ojensi kätensä.\n\n\"Oh, tuosta uskonnollisesta haaveilijasta\", sanoi hän hymyillen.\n\nOikeusneuvos Bull nyökkäsi.\n\n\"Olkoonpa niin\", vastasi hän. \"Häntä voi kyllä siksi sanoa.\"\n\n\"Olen kuullut miehestä Trondhjemista\", sanoi kreivi Moltke. \"Hän\nkuuluu olevan hyväätarkoittava mies; mutta hänen oppinsa on, kuten\ntiedätte, saanut aikaan joukon lahkoja ja aiheuttanut koko joukon\nhämminkiä maassa.\"\n\nOikeusneuvos Bull nyökkäsi uudelleen.\n\n\"Saattaa olla\", vastasi hän hitaasti. \"Minä puolestani olen nyt,\nkuten varmaan tiedätte, herra kreivi, kaiken uskonnonpakon vastustaja\nja vihaan ihmisten vainoamista heidän vakaumuksensa vuoksi;\nsiispä, jos asia olisi minun vallassani, laskisin huomispäivänä\ntuon onnettoman ihmisen vapaaksi. Mutta kuitenkin kaikitenkin --\nvaikkapa hallitus katsoisikin tarpeelliseksi pitää hänet säilössä --\nsillä ei ole kumminkaan ei oikeudellista eikä siveellistä oikeutta\nriistää häneltä henkeä ja elämää yksinäisessä vankeudessa mitä\nepäedullisimmissa oloissa.\"\n\nKreivi Moltke katseli hiukan hämmästyneenä oikeusneuvosta, joka puhui\nkovemmalla äänellä kuin hänellä oli tapana.\n\n\"Olette liikutettu, herra oikeusneuvos\", sanoi hän hymyillen.\n\n\"Niin olenkin, herra kreivi\", vastasi oikeusneuvos Bull, \"ja\nliikutetuksi tulisitte tekin, jos voisin saada teidät käymään tämän\nmurtuneen miehen luona hänen vankilassaan. En käytä mielelläni\nsanaa 'raakalaisuus', herra kreivi; tahtoisin mielelläni sen sanan\npyyhityksi nykyaikaisen oikeudenkäyttömme sanakirjasta.\"\n\nKreivi Moltke oli hämmästyksissään.\n\n\"Herra oikeusneuvos\", puhkesi hän sanomaan, \"kun teidänlaisenne mies\nkäyttää niin kovia sanoja, niin ei kaikki liene kuten olla pitäisi.\nAnnan heti tutkia asiaa.\"\n\n\"Kiitän teitä, herra kreivi\", vastasi Bull. \"Mutta emmekö voi\nolla yksimielisiä siitä, että jos olisi ollut puhe meistä\njommastakummasta, olisimme samojen olosuhteiden vallitessa jo\nkauan sitten päässeet vapaiksi takuuta vastaan, sitä suuremmalla\nsyyllä, kun ei meidän lainkuuliaisuutemme saata olla suurempi\nkuin tämän uskonnollisen haaveilijan, hän kun on uhrannut koko\nelämänsä juurruttaakseen ihmisiin hyvää ja velvoittaakseen heitä\nkuuliaisuuteen Jumalaa ja esivaltaa kohtaan.\"\n\nKreivi Moltke nyökäytti.\n\n\"Siinä olette todella oikeassa\", vastasi hän. \"Se, mitä aikaisemmin\nmieskohtaisesta olen kuullut tästä miehestä, sopii siihen, mitä nyt\nkerrotte.\"\n\nOikeusneuvos Bull nousi.\n\n\"Näin ollen ehdotan, herra kreivi\", sanoi hän, \"että hänelle heti\nmyönnetään joitakin huojennuksia.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi kreivi Moltke.\n\n\"Voinko minä -- jos hän lupaa, ettei karkaa -- ottaa hänet luokseni\nTöieniin tekemään työtä puutarhassani?\" kysyi oikeusneuvos Bull\nhymyillen. \"Siten saadaan yksi tie ja kaksi asiaa. Hän voisi\nsittemmin, kun on tullut jonkun verran voimiinsa, auttaa teitäkin,\nherra kreivi, milloin missäkin toimessa!\"\n\nNyt naurahti kreivi Moltke.\n\n\"Ehdotuksenne on omintakeinen\", vastasi hän, \"ja yhtä rakastettava\nkuin jalo. Hyvä -- teidän sanallanne ja vastuullanne; minä hankin\nsiihen luvan. Mutta varovaisuutta, herra oikeusneuvos -- niin, eihän\nminun tarvitse sanoa --.\"\n\nMolemmat miehet löivät kättä.\n\nOikeusneuvos Bull kiitti sydämellisesti maaherraa hänen\nmyöntyväisyydestään ja läksi virkahuoneesta.\n\n\"Toivon saavanne iloa ihmisystävyydestänne\", huusi kreivi Moltke\nvielä portailta hänelle.\n\n\"Toivon voivani jonkun verran korjata tapahtunutta vääryyttä\", kuului\nvastaus alhaalta.\n\nJa molemmat ylhäiset herrat läksivät kumpikin omaa tietään.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin ajoivat oikeusneuvos Bullin vaunut\nKristianian raatihuoneen eteen ja vähän aikaa odotettuaan taas\nDronningens Gadea ja Storgadea pitkin Töeiniin vievälle tielle.\nVaunuissa istui oikeusneuvos itse ylevänä ja leveänä kauhtanassaan\nja hänen rinnallaan kellankalpea kumarainen olento, joka ihmetellen\nhengitti voimakasta, raukaisevaa, päivänpaisteista ilmaa.\n\nSe oli Hans Nielsen Hauge.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\n\nHaugen asia oli pannut koko Norjan liikkeelle. Melkein joka ainoassa\nkylässä koko maassa saattoi hänen vangitsemisensa ja vuosikausia\nkestänyt oikeudeton vankeutensa mielet kuohuksiin. Mutta ei missään\ntehnyt kukaan hänen tuhansista puoluelaisistaan ainoatakaan laitonta\ntekoa; he osottautuivat päinvastoin suuren ahdingon aikana mitä\ntyyneimmiksi ja kuuliaisimmiksi kansalaisiksi.\n\nMikäli hallitus siis Haugen vangitsemisella ja syytteen nostamisella\noli toivonut voivansa masentaa hänen asiaansa, niin täytyy sanoa,\nettei tarkoitusta ensinkään saavutettu; päinvastoin: vangitseminen\nja sen seuraukset olivat enemmän kuin mikään muu omansa todistamaan,\nettä Haugen oppi oli hyvä ja haugelaisuuden terve edistys tänä\npitkänä ahdinkoaikana oli ratkaiseva voitto Hans Nielsen Hangelle\nitselleen ja paras asiallinen todistus siitä, että syyte häntä\nvastaan oli sekä aiheeton että väärä.\n\nSadoilla ja taas sadoilla kutsutuilla todistajilla oli vain hyvää\nkerrottavana syytetystä, ja tutkimukset olisivat jo vuonna 1808\njohtaneet vapauttamiseen kaikissa tärkeimmissä kohdissa, jollei 1808\nja 1809 vuosien sota olisi tullut väliin sitoen niin kaikki mielet,\nettä kaikki muu jäi unhotuksiin.\n\nKaksi pitkää, raskasta vankeusvuotta oli Haugen siis taaskin täytynyt\nkestää, tosin lievemmässä muodossa kuin kaksi ensimäistä, mutta\nkumminkin ilman toivoa saada päätöstä asiassaan.\n\nMutta hänen terveytensä kävi yhä huonommaksi; häntä vaivasi\nverensylky ja keripukki, ja niistä vapaahetkistä huolimatta,\njoita hän silloin tällöin sai Töienissä tai toimittaessaan niitä\npikkuaskareita, joita kreivi Moltke huvikseen toisinaan antoi hänelle\ntehtäväksi, saattoi kumminkin joltisenkin varmasti päättää, että\njatkuva vankeus piankin oli laskeva hänet hautaan.\n\nHänen hengenvoimansa tylsistyivät tietysti näissä oloissa; ystävät\nsaattoivat huolella huomata tämän niistä kirjeistä, joita hän sai\nluvan lähettää; jopa oli hänen puhdas, evankelinen uskonsakin\nvaarassa sekottua ja heikontua niiden järkeisopillisten teosten\nvaikutuksesta, joita hänen tuomarinsa ja muutkin huolehtivat toivat\nhänen luettavakseen vankilaan.\n\nHänen veljensä Mikkel Hauge oli kahdesti jättänyt hakemuksen hänen\nvapaaksi laskemisestaan takausta vastaan, mutta tuloksetta; kreivi\nWedel-Jarlsberg oli hakemusta mitä lämpimimmin puoltanut ja siihen\noli liitetty mitä kauneimmat lausunnot Buskerundin ja Kristianssandin\nmaaherroilta; mutta hakemus hyljättiin, kun nähtävästi peljättiin,\nettä Haugen vangitsemisen tuottamat erinomaiset tulokset\nhaihtuisivat, jos hänet taas laskettaisiin vapaaksi.\n\nSilloin tapahtui toisena sotavuonna jotakin, joka kerrassaan muutti\nHaugen aseman, niin omituinen ja harvinainen tapahtuma, että se on\ntässä erikseen kerrottava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli muuan tammikuun viimeisiä päiviä 1809.\n\nKristianian raatihuoneen edessä seisoi kaksivaljakkoinen reki. Pitkä\nmies puettuna sudennahkaturkkiin ja suuriin matkasaappaisiin nousi\njuuri reestä, tervehti sivumennen vartijaa, joka teki kunniaa, ja\nnousi portaita.\n\nTultuaan ylös suureen käytävään, kysyi hän poliisimestaria, joka oli\ntavattavissa.\n\nKaksi minuuttia myöhemmin istui oikeusneuvos Bull, sillä hän se\noli, poliisimestarin huoneessa vastapäätä tätä, joka suurella\nmielenkiinnolla kuunteli, mitä tulijalla oli kerrottavana.\n\n\"Niinpä niin, rakas herra poliisimestari\", sanoi oikeusneuvos Bull,\n\"nyt luulen vihdoinkin keksineeni keinon Haugen pelastamiseksi.\"\n\nWulfsberg katsoi ihmeissään häneen.\n\n\"Iloitsisin suuresti\", sanoi hän. \"Minun täytyy tunnustaa, että tämä\nonneton mies minua erinomaisesti säälittää.\"\n\n\"Minua myös ilahuttaa, että tekin olette tullut niin pitkälle\",\nvastasi Bull, \"vahinko vaan, että Ingstad ja Collet yhä edelleenkin\novat häntä vastaan.\"\n\nPoliisimestari kohautti olkapäitään. \"Hehän ovat nyt hänen\ntuomareitaan\", vastasi hän.\n\nBull hymähti.\n\n\"Hänen vanhurskaita tuomareitaan\", sanoi hän. \"Sen verran heistä;\nmutta kuulkaa nyt, mitä olen tuuminut.\"\n\nPoliisimestari nyökkäsi; Bull nykäsi tuolinsa lähemmä.\n\n\"Kuten jo kaikki tiedämme\", sanoi hän hiljaa ja vilkasi ympärilleen,\n\"on sota edellisenä vuonna ehkäissyt kaikki elinkeinomme siihen\nmäärään, että sitä täytyy sanoa arveluttavaksi, ja kuten ehken\ntiedätte, on viljan puute suolan puutteen ohella pahin. Nyt on,\nkuten tunnettua, Hauge erinomaisen käytännöllinen mies, joka on\npannut monta liikeyritystä tässä maassa toimeen ja erittäinkin tiedän\nhänen ottaneen tutkimuksensa esineeksi suolakeittimön Vallössa ja\nmuuallakin. Olemme usein puhelleet tästä. On yleensä ihmeellistä,\nmillainen äly ja kyky tällä uskonnollisella miehellä on kaikkeen,\nmikä voi hyödyttää maan taloudellista edistymistä; minusta näyttää\ntämä hengellisen ja aineellisen yhtymä melkein ihanteelliselta. Se\nlähenee minun käsitykseni mukaan todellista kristillisyyttä.\"\n\n\"Varmaan.\" Poliisimestari nyökkäsi leikitellen nuuskarasiallaan.\n\n\"No hyvä!\" -- jatkoi Bull. -- \"Mitä sanotte, jos tämä mies\nasetettaisiin hallituksen käytettäväksi suolakeittimöiden\naikaansaamista varten pitkin rannikkoa, jotenka pelastuisimme\nhädästä ja saisimme oman avun vastaisia aikoja varten? Ettekö\nluulisi hallituskunnan tahtovan halulla tarttua tilaisuuteen, kun\nsiitä saattaa olla silmiinpistävä etu? Ja ettekö luule, että Hänen\nMajesteettinsa ilolla suostuisi siihen?\"\n\nBull katseli suurin loistavin silmin yhä poliisimestaria.\n\nTämä katsoi alas kuin miettien.\n\n\"Tuuma on oivallinen\", vastasi hän vihdoin, \"ja minä luulen, kuten\ntekin, että hallituskunta kyllä suostuu siihen sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun sillä nyt varmaan on myötätuntoa miestä kohtaan; mutta\nkumminkin tuottaa se jonkun verran vaikeuksia.\"\n\n\"Mitä vaikeuksia?\" Bull kysyi melkein kärsimättömänä.\n\nPoliisimestari vilkasi ylös.\n\n\"Täytyy kai asettaa tuntuva takaus?\" sanoi hän hitaasti. Hän heitteli\nnuuskarasiaa sormiensa välissä.\n\n\"Kuinka suuri?\"\n\nKysymys tuli lyhyesti ja voimakkaasti. \"No -- vähintäin tuhannen\ntaaleria\", vastasi poliisimestari.\n\nBull muuttelehti tuolillaan.\n\n\"Olipa siinä riittämään asti\", sanoi hän. \"Mutta samapa se; minä\ntakaan tämän summan, jos vain hallitus suostuu ehdotukseeni\nsuolakeittimöistä.\"\n\nPoliisimestari Wulfsberg sai suuret silmät.\n\n\"Jopa jotakin!\" huudahti hän. \"Niin, sehän muuttaa asian! Mutta --\"\n\nHän tuijotti eteensä.\n\n\"On kumminkin vielä jotakin, joka mielestäni saattaa tulla esteeksi!\"\nHän katsoi alaspäin.\n\n\"Mikä vielä?\"\n\nBull näytti kärsimättömältä.\n\nWulfsberg nosti raskaat silmänsä vinojen silmäkulmiensa alta.\n\n\"Oletteko varma, että Hauge itse suostuu tähän?\" kysyi hän.\n\nBull tuijotti ihmeissään.\n\n\"Hauge itse\", uudisti hän.\n\n\"Niin.\" Poliisimestari nousi istumasta. \"Mieskö, joka teidän\nmielestänne on kärsinyt niin mahdottoman oikeusloukkauksen, tahtoisi\nnyt hädän hetkellä astua vastustajaansa palvelukseen! Hänen sijassaan\nminä miettisin asiaa; niin, jopa sen hylkäisin, herra oikeusneuvos!\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Bullin suuret, kirkkaat silmät sumeutuivat,\nhän katsoi kauan suoraan eteensä.\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi hän. \"Tätä en, merkillistä kyllä, ole tullut\najatelleeksi.\" Taaskin hän vaikeni. \"Olemmehan kaikki ihmisiä\",\njatkoi hän. \"Olisihan melkein yli-inhimillistä, jos hän suostuisi!\"\n\nHän nousi.\n\n\"Hänen nykyisessä tilassaan, näiden monien vuosien kärsimysten\nperästä, kaikkien näiden turhien anomusten perästä saada oikeutta --\nminun täytyy tunnustaa: hänen sijassaan kieltäytyisin minäkin! Hän\npitää sotaa Jumalan rangaistuksena kansalle, pelkkänä rangaistuksena,\njoka vihdoin on tullut. Ei minua kummastuttaisi, jos hän hylkäisi!\"\n\nHän seisoi hetken aikaa ääneti ja katsoi alas. Sitten ojensi hän\npoliisimestarille kätensä.\n\n\"Niin\", sanoi hän. \"Mutta aion kumminkin koettaa. Tahdon kaikissa\ntapauksissa tehdä, mikä minusta riippuu.\"\n\nHän sanoi jäähyväiset ja meni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Hauge istui kyyryissään kopissaan, hänellä oli kylmä;\nsilmät tuijottivat sumeina eteensä; kellankalpeat kasvot kertoivat\nsanomattomista kärsimyksistä.\n\n\"Herra, kuinka kauan? Herra, kuinka kauan?\" Tätä sanaa oli hän nyt\nvuosikausia mutissut itsekseen joka päivä; hän kuiskaili sitä nyt\nkoneellisesti, ajatuksettomasti. Hän pani kätensä ristiin sitä\ntietämättään.\n\nSellaisena istui Hans Nielsen Hauge odottaen Jumalan hetkeä.\n\nHänen voimansa oli murtunut; mutta hänen silmäyksensä oli kääntynyt\nylös sen Voimallisen puoleen, joka tahtoo kuulla ennemmin tai\nmyöhemmin rukouksen.\n\nSellaisena istui Hans Nielsen Hauge ja odotti uskollisesti Jumalaansa.\n\n-- -- -- Kuului askeleita; avaimet natisivat, kuten tavallista; joku\ntuli.\n\nSe oli oikeusneuvos Bull, joka vartijan seuraamana astui sisään.\n\n\"Voit mennä\", sanoi Bull tähän kääntyen. \"Haluan puhutella Haugea\nkahdenkesken.\"\n\nVartija tervehti ja meni. Ovi painui raskaasti kiinni hänen perässään.\n\n\"Hyvää päivää, Hauge!\" Bull ojensi Haugelle kätensä. \"Mitä sinulle\nkuuluu tänään?\"\n\nHauge katsahti ylös; raskas silmäys.\n\n\"Kuten muinakin päivinä\", vastasi hän. \"Kun en ole Töienissä\nhyväntekijäni luona, on minulla aina samanlaista.\"\n\nBull istahti tuolille, Hauge istui vuoteellaan.\n\n\"Minulla on jotakin erityistä tänään sinulle puhuttavana\", alkoi\nBull. \"Ja minä käyn kohta asiaan. Norja on hädässä. Viljan ja suolan\npuutteessa. Aiotaan perustaa suolakeittimöitä ympäri maata; mutta\nmies niitä perustamaan -- olet sinä!\"\n\nHän katsoi lujasti Haugeen.\n\nKalpea punerrus nousi Haugen kellahtaville kasvoille. Sumentuneet\nsilmät sinertyivät.\n\nHän katsoi Bulliin saamatta sanaakaan sanotuksi.\n\n\"Minä!\" kuiskasi hän pitkän perästä.\n\n\"Niin, sinä\", vastasi Bull. \"Sinä olet ainoa mies, joka kykenet\ntähän!\"\n\nHauge istui kauan ääneti. Hän muuttelihe edes takasin istuimellaan.\nVeri nousi ja laski hänen kasvoillaan, jotka äkkiä kalpenivat. Sitte\nvaipui pää käsiin. Näin jäi hän istumaan.\n\nBull nousi.\n\n\"Ymmärrän\", sanoi hän. \"Et voi. Arvelet, että nyt saa se, mitä on\ntapahtunut, kantaa katkerat hedelmänsä. Arvelet, että nyt on Jumalan\nkosto tullut!\"\n\nHauge vaikeni yhä. Ei katsonut ylöskään.\n\n\"Ei, ei!\" jatkoi Bull. \"Onhan yli-inhimillistä pyytää tätä. Mutta\nsiitä seuraisi pitkäaikainen vapaus.\"\n\nHän katsoi jännittyneenä Haugea, joka nyt nousi hitaasti ja seisoi\nsuorempana kuin pitkiin aikoihin.\n\n\"Rakas herra oikeusneuvos!\" sanoi hän hitaasti ja melkein\nvaivaloisesti. \"Tervehtäkää ja sanokaa Hans Nielsen Haugelta, että\nsitä Jumalaa, joka kostaa pahan hyvällä, tahdon minä palvella. Jos\nhätä on käsissä ja minä voin auttaa, niin tahdon tulla. Ijankaikkinen\nrakkauden Jumala olkoon kiitetty, joka taas antaa minulle armon tehdä\njotakin hyvää maailmassa! Ijankaikkisen Jumalan kiitos!\"\n\nKalpea, laiha mies seisoi suorana uhrautuvaisuuden innostuksen\nsumentamin silmin!\n\nOikeusneuvos Bull veti syvään henkeä. Hänen kasvonsa saivat\nonnellisen hohteen; suuret ruskeat silmät leimusivat.\n\n\"Toden totta, Hauge\", huudahti hän. \"Sinä olet Jumalan mies maan\npäällä.\" Hän tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä molemmin käsin.\nJa hän hengitti taas syvään vapauttavin tuntein siitä, että toki oli\nolemassa todellisia vilpittömiäkin ihmisiä.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin laskettiin Hans Nielsen Hauge vapaaksi\nvankilasta oikeusneuvos Bullin tuhannen taalerin takausta\nvastaan, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut umpeen, matkusti tuo\nvaarallinen rikoksellinen kuninkaan asioissa valtion apurahalla\nympäri maata opettamassa kansaa auttamaan itseänsä ja kohentamassa\nsen taloudellistakin uskoa, niinkuin hän oli rakentanut sen\nhengellistäkin.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\n\nOli elokuu 1809.\n\nTutkijakunnalla oli assesori Collettin puheenjohdolla ensimäinen\nistuntonsa Haugen asiassa.\n\nJäsenet olivat jo kaikki saapuneet, kun äkkiä läänin maaherra\nilmoitti saapuvansa.\n\nAsessori Collett nousi istuimeltaan ja lähti kreiviä vastaan.\n\n\"Mikä saattaa meille kunnian saada herra kreivi luoksemme tänään?\"\nkysyi hän, ojentaessaan kätensä.\n\nKreivi tervehti toisia jäseniä armollisella päännyökähdyksellä, astui\nkeskelle huonetta ja sanoi:\n\n\"Olen saanut tietooni, että Hans Nielsen Haugen asiaa varten\nasetetulla tutkijakunnalla on tänään ensimäinen istuntonsa toukokuun\n5 p:nä annetun kuninkaallisen käskyn johdosta.\"\n\n\"Asia on niin, herra kreivi\", vastasi asessori Collett, joka\nsillävälin oli käynyt paikalleen.\n\nKreivi Moltke kumarsi.\n\n\"Kiitän ilmoituksesta, herra asessori\", sanoi hän -- pieni hymy\nvärähti hänen suupielissään. \"Mutta silloin kai olisi suotava, että\nsyytetty itse olisi paikalla?\"\n\nAsessori Collett nousi puoleksi istualtaan.\n\n\"Luonnollisesti, herra kreivi\", vastasi hän. \"Hänet kutsutaan\niltapäiväkokoukseen edelleen kuulusteltavaksi.\"\n\nKreivi Moltke hymyili nyt avoimesti.\n\n\"Se olisikin ehkä sitä tarpeellisempaa\", sanoi hän, \"kun varmaankaan\nei moneen vuoteen ole mitään tehty tässä merkillisessä asiassa.\"\n\nAsessori Collett punastui.\n\n\"Siihen on ollut syvät syynsä, herra kreivi\", vastasi hän lyhyesti.\n\"Sota --\"\n\nKreivi Moltke kumarsi taas.\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi hän. \"Sota on pakottanut kaikki\nvaltiomiehet toimimaan aivan erikoisella tavalla; se on vaatinut\nmaan kaikki voimat vihollista vastaan tai yhä kasvavan hädän\nlievittämiseen.\"\n\nCollett silmäsi varsin terävästi kreiviin.\n\n\"Tiedämme kyllä, mikä on velvollisuutemme\", sanoi hän. \"Vanki tulee\nheti paikalla kutsuttavaksi kuulusteluun jo tänään.\"\n\nKreivi Moltke astui lähemmäksi.\n\n\"Siihenpä taitaa tulla vaikeuksia\", vastasi hän rauhallisesti. \"Ja\njuuri siitä syystä on minulla ollut tänään kunnia saapua tähän\nistuntoon.\" Hän katseli ympärilleen kuin mies, joka tietää asemansa\nja valtansa.\n\n\"Kuninkaallisen hallituskunnan jäsenenä ja hänen korkeutensa prinssi\nKristian Augustin puolesta on minun ilmoitettava, että Hans Nielsen\nHauge on hallituskunnan käskystä vapautettu vankeudesta ja on nyt\nEgersundissa.\"\n\nAsessori Collett oli ensin tullut punaiseksi ja sitten kalpeaksi\nkasvoiltaan.\n\nHän nousi tuomari-istuimeltaan.\n\n\"Herra kreivi!\" sanoi hän -- ääni oli käheä tukahutetusta kiukusta.\n\"Tätä hallituskunnan toimenpidettä vastaan panen tämän tutkijakunnan\nesimiehenä vastalauseeni.\"\n\nKreivi Moltke kumarsi mitä rauhallisimmin. \"Siihen on teillä oikeus,\nherra asessori\", vastasi hän. \"Hallituskunta tietää kyllä, miten\npuolustaa tekojaan.\"\n\nAsessori Collett kumarsi jäykästi.\n\n\"Saanen kai pyytää armollisinta selitystä, millä syillä hallituskunta\non ryhtynyt sellaiseen erikoiseen toimenpiteeseen\", sanoi hän.\nSamalla hän silmäsi Ingstadiin ja toisiin tovereihinsa.\n\nKreivi Moltke nyökäytti päätään.\n\n\"Syyt eivät ole salaisia\", vastasi hän. \"Erinomaiset olot vaativat\nerikoisia toimenpiteitä. Sota on saanut viljan ja suolan puutteen\nmitä korkeimmilleen. -- Oli löydettävä mies, joka voi järjestää\nsuolakeittimöitä pitkin rannikkoa. -- Hans Nielsen Hauge oli ainoa\nsiihen sovelias.\"\n\nCollettin kasvoille ilmestyi ivallinen hymy.\n\n\"Kansanpelastaja vankilasta\", sanoi hän itsekseen.\n\n\"Niin vankiloista kuin tuomiosaleistakin\", vastasi kreivi Moltke;\nhänen silmiinsä syttyi tumma loiste. \"Hallituskunnalla ei ole\nkäskyläistensä joukossa ketään kunnollisempaa eikä uhrautuvaisempaa\nmiestä kuin Hans Nielsen Hauge. Pyydän teitä kiinnittämään\nhuomiotanne tähän. Ja saanpa omasta puolestani lisätä jotain: Hans\nNielsen Haugen kannattajat ovat osottautuneet olevansa Norjan\nparhaita kansalaisia; tuskinpa erehdyn, kun sanon, että he ovat se\nsuola, joka pitää Norjan kansan puhtaana ja turmeltumattomana tässä\nsuuressa koettelemuksessa, joka nyt ja vastaisina aikoina koettelee\nmaatamme.\"\n\nHän vaikeni.\n\nCollett katseli suuttuneena eteensä.\n\n\"Herra kreivihän puhuu kuin paras puolustusasianajaja\", sanoi hän\nivallisesti.\n\nKreivi Moltke katsoi terävästi asessoriin.\n\n\"Eipä millään muotoa, herra asessori\", vastasi hän. \"Haugen toiminta\nja siitä syntyneet hedelmät ovat hänen parhaat puolustajansa. En\nepäile, ettei häntä voisi tuomita yhden ja toisen kieron lakipykälän\nnojalla, jota selitetään vain muodollisesti; mutta miten Norjan kansa\nja tulevaisuus on sen tuomion hyväksyvä -- sitäpä epäilen.\"\n\nHän kumarsi.\n\nSilloin nousi Collett.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi hän kalpeana kiukusta. \"Me olemme täysin\nvalmiit vastaamaan tuomaritoimestamme. Mutta kun vanki on vapautettu,\neikä ole täällä, emme mitään enempää voi tehdä. Siitä esteestä,\njoka täten on pantu tuomaritoimemme täyttämiselle, on hallituskunta\nvastuussa.\"\n\nKreivi Moltke kääntyi.\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi hän, kumarsi vielä kerran ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHans Nielsen Hauge oli perustanut suolakeittimöitä Lillesandiin,\nSvanöhön ja muihin paikkoihin, ja oli nyt Egersundissa samaa\ntarkoitusta varten. Oleskelu raittiissa ilmassa, vapaus ja\nonnellistuttava tunto siitä, että voi tehdä jotain ihmisten hyväksi,\noli jo alkanut parantaa hänen vointiansa.\n\nSilloin sai hän Egersundiin kirjeen oikeusneuvos Bullilta, joka\nhänelle ilmoitti, että hänen on oitis matkustettava Kristianiaan,\njossa hänen läsnäolonsa on välttämätön, kun hänen asiansa nyt\ntodenteolla on jälleen esille otettu ja pontevasti aiotaan saattaa\npäätökseen.\n\nHauge lähtikin heti matkaan, saapui Kristianiaan lokakuun 2 p:nä 1809\nja esiintyi tutkijakunnan edessä saman kuun 11 p:nä.\n\nTutkijakunnan esimies, asessori Collett, ei puhunut sanaakaan Haugen\nvapauttamisesta; kuulustelu kävi tavalliseen tapaansa kaikkien\nmuodollisuuksien mukaan. Mutta kun istunto oli loppunut ja Hauge\npuolustajansa kera aikoi poistua, koputti asessori nuijallaan pöytään\nja antoi läsnäolevalle vartijalle viittauksen.\n\n\"Vielä on yksi asia jälellä\", sanoi hän. \"Minä vaadin tutkijakunnan\nnimessä jyrkästi, että Hans Nielsen Hauge tästedes säilytetään\nvangittuna, kunnes tuomio hänen asiassaan on langennut.\"\n\nKaikki olivat vaiti.\n\nHauge kääntyi Collettiin päin astuen lähemmä.\n\n\"Minä olen, kuten asessorikin kyllä tietää, vapautettu takausta\nvastaan ja minulle on uskottu kuninkaallisen majesteetin asioita\ntehtäväksi maassa\", sanoi hän sävyisällä tavallaan. \"Suolakeittimöt,\njotka olen järjestänyt toimeen, eivät voi tulla toimeen ilman minun\nvalvontaani. Pyydän sentähden saada olla vapaana.\"\n\nCollett yskäsi kuivasti.\n\n\"Sellainen pyyntö on vastoin kuninkaan tahtoa, eikä siihen voida\nmyöntyä\", vastasi hän. \"Tämän vuoden toukokuun 5 p:nä annetun\nkuninkaallisen käskykirjeen mukaan on kuninkaan tahto, että sinun on\noltava vangittuna, kunnes asiasi on ratkaistu.\"\n\nHauge vaihtoi silmäyksen puolustajansa kanssa. Mutta ennenkuin tämä\nehti puhua, oli hän jo tehnyt päätöksensä. Surumielinen, syvä katse\noli tullut hänen silmiinsä.\n\n\"Jos tämä on hänen kuninkaallisen majesteettinsa armollisin tahto ja\ntoivomus\", sanoi hän, \"silloin on minun toteltava.\"\n\nHän kääntyi enempää puhumatta ja kulki ovelle päin, puolustajansa\nseuraamana. Poliisin saattamana meni hän sitten suoraan\nraatihuoneeseen, jossa hänet pantiin entiseen koppiinsa.\n\nMutta kun asessori Collett samana päivänä jätti oikeussalin, kohtasi\nhän eteisessä oikeusneuvos Bullin.\n\nTuo suuri mies voimakkaine, suuripiirteisine kasvoineen ja tulisine\nsilmineen oli kuohuksissa.\n\n\"Olen kuullut\", sanoi hän, \"että te olette vanginneet Haugen\nuudelleen -- huolimatta minun antamastani riittävästä takauksesta ja\nhallituskunnan määräyksestä.\"\n\nCollettin silmät kiilsivät vihastuksesta.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"Hänen majesteettinsa määräyksestä toukokuun 5\npäivältä tänä vuonna.\"\n\n\"Tuo viaton mies! Tuo mies, joka, huolimatta vuosikausien\npahoinpitelystä, uhrautuu maansa puolesta, kun se on hädässä.\" Bullin\nääni tuli teräväksi ja hänen silmänsä säkenöivät. \"Silloin minun\non sanottava eräs asia teille, herra asessori. Teiltä puuttuu tuo\nylevä hienotuntoisuus, jota vaaditaan korkeammassa asemassa olevalta\ntuomarilta. Se, mitä tässä olen kuullut, on raakaa, kiittämätöntä\nja sivistyneelle kansakunnalle valistuneella yhdeksännellätoista\nvuosisadallamme sopimatonta.\"\n\nHän kääntyi ja meni enempää sanomatta, jättäen hölmistyneen\nasessorin, joka ei ollut odottanut sellaista tuolta muuten niin\nrakastettavalta ja hienotunteiselta mieheltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaugen uudistunut vankeus joudutti nopeasti hänen jo suuresti\nheikontuneen terveytensä sortumista, johon lisäksi koskivat\nkuolemantapaukset hänen perheensä keskuudessa. Niinpä kuoli vuoden\n1810 alussa hänen lankonsa ja uskollinen työtoverinsa, kauppamies\nLoose, ja seuraavan vuoden alussa sai hän isältään tiedon, että hänen\näitinsä oli kuollut lyhyen sairauden perästä, joka alkoi jouluaattona\nja päättyi tammikuun 3 päivänä 1811.\n\nHauge oli koko vuoden 1810 sairastanut verensylkyä ja keripukkia;\nsyksyllä sairastui hän vakavaan tautiin, joka kesti useita kuukausia\nja vei hänet lähelle kuolemaa.\n\nKaikki nämä ankarat kokemukset edistivät suuresti tuon luonnostaan\nelinvoimaisen miehen murtumista, niin että syksyllä 1811 katsottiin\nparhaaksi laskea hänet, huolimatta tutkijakunnan vastaväitteistä,\nvapauteen, kun oltiin selvillä siitä, että vankeus on tappava hänet,\nennenkuin tuomiota ehditään langettaa.\n\nHänen veljensä Mikkel Hauge osti silloin Bakken talon Sagenilla,\nja sinne muutti Hauge syksyllä 1811 ja pysyi siellä, kunnes tuomio\nlangetettiin joulukuun 4 päivänä 1813.\n\nTuomio oli kaksi vuotta vankeutta linnatyössä. Useat Haugen ystävistä\nkehottivat häntä anomaan armahdusta, jonka hän varmaankin olisi\nsaanut, mutta Hauge oli päättänyt valittaa asiasta ylirikosoikeuteen.\n\n\"Minä tahdon nähdä korkeimman oikeuden tuomion siitä, että olen\nsyyllinen\", sanoi hän. \"Jos se havaitsee minut siksi, saanpa silloin\nkärsivällisesti kantaa rangaistuksen, vaikkapa se tuottaisi minulle\nkuolemankin.\"\n\nSota Ruotsin kanssa ja vuoden 1814 tapaukset estivät Haugen asian\nkäsittelyä joulukuuhun asti 1814.\n\nOli tullut jouluaaton aatto.\n\nHauge oli päivää ennen saanut kutsun saapua ylioikeuteen kuulemaan\ntuomiotansa.\n\nHän läksi siis varhain aamulla joulukuun 23 päivänä kaupunkiin.\nHän oli turvallisella mielellä, ja hänen kasvoillaan loisti\nrauha. Hän oli asiansa Jumalan kanssa sopinut ja oli halukas ja\nvalmis kristillisellä kärsivällisyydellä kantamaan, mitä hyvänsä\ntulisikin. Äitinsä ja rakkaan sisarensa Annen kuolemaa ajatellen ei\nhän enempää toivonutkaan kuin että kuolema pian vapauttaisi hänet,\nettä hän taasen pääsisi kohtaamaan nuo rakkaansa. Hän hengitti kuin\nkirkkaampaa ilmaa; halu maalliseen elämään oli kuin kuollut hänestä;\nihmisten elämää täällä alhaalla hän katseli kuin kirkastetusta\netäisyydestä. Ja silloin tunsi hän sielussaan sitä viileyttä ja\nonnellista lepoa, joka tulee sille, joka on tehnyt tilinsä ajallisen\nelämän kanssa.\n\nYhdentoista aikaan seisoi Hauge oikeuden edessä, jonne useita hänen\nystäviään, niiden joukossa oikeusneuvos Bull, oli saapunut.\n\nOikeuden puheenjohtaja nousi ja hiljaisuuden vallitessa julistettiin\ntuomio.\n\nSe kuului:\n\n1. että Hans Nielsen Hauge itse vastoin tammikuun 13 päivänä 1741\nannettua asetusta oli matkustellut ympäri maata ja puhunut Jumalan\nsanaa;\n\n2. että hän oli kehottanut muita tekemään samaa;\n\n3. että hän kirjoituksissaan oli esittänyt raskaita syytöksiä\nhengellistä säätyä vastaan, joista syytöksistä kuitenkin saattaa\nolettaa, etteivät ne perustuneet pahaan aikomukseen, sekä etteivät\nne, oikeassa yhteydessään luettuina, olleet siihen määrään\nloukkaavia, kuin miltä ne ensi näkemältä ja erikseen otettuina\nnäyttivät.\n\nOikeus katsoi, että nämä rikokset, katsoen lainlaadinnan lievään\nhenkeen haaveilijoita kohtaan, on sovitettava, ei ruumiillisella\nrangaistuksella, vaan rahasakoilla.\n\nKaikkien kuulijain kasvot kirkastuivat, kun esimies lausui nämä sanat.\n\n\"Senvuoksi tuomitaan Hans Nielsen Hauge maksamaan Kristianian\nköyhäinkassaan tuhannen hopeataaleria sekä kärsimään kaikki kulut\nasiassa. Muutoin saa hän olla vapaa enemmistä syytöksistä tässä\nasiassa.\"\n\nSalissa kävi tukahutettu mumina, kun tuo oli julistettu.\n\nHaugen ystävät riensivät hänen ympärilleen ja onnittelivat häntä.\nMutta Hauge vastasi aivan hiljaa.\n\n\"Kaikkitietävän Jumalan tuomioon vetoan tästä tuomiosta; nyt vain\niloitsen siitä, että kaikki pahat syytökset minua vastaan ovat maahan\nlyödyt.\"\n\nOikeusneuvos Bull tuli nyt Haugen luo ja löi häntä olalle.\n\n\"Hauge\", sanoi hän. \"Minä ja moni muu kanssani pidämme sinua\ntäydellisesti syyttömänä ja viattomasti väärin kohdeltuna miehenä.\nOle hyvällä mielellä. Tuleva aika on vahvistava sen, mitä tässä olen\nsanonut. Ja nuo vaivaiset sakkorahat kyllä saadaan suoritetuksi.\" Hän\nojensi Haugelle kätensä.\n\n\"Sitä en epäile\", vastasi Hauge hymyillen. \"Tosin ei itselläni ole\nkillinkiäkään, mutta apu on kyllä tuleva.\"\n\nJa apu tuli.\n\nKun tieto Haugen lopullisesta tuomiosta tuli maassa tunnetuksi, tuli\nrahoja virtanaan ystäviltä, ja ennen pitkää oli tuo melkoinen summa\nsuoritettu ja Hauge nyt kymmenen vuoden vankeuden jälkeen vapaa mies.\n\nSilloin kirjoitti hän ystävilleen:\n\n\"Mihin ovat nyt joutuneet nuo kaikki pahat syytökset, joilla monet\nvaivasivat itseään, saadakseen minut ainakin elinkautiseen vankeuteen?\n\n\"Mitä hyödyttävät nyt nuo monet kirjoitukset, joilla monet ovat\nitseänsä väsyksiin asti vaivanneet ja kiusanneet minua noin\nkuudellasadalla kysymyksellä, kuulustelleet yhtä monta todistajaa,\ntoivoen voivansa saada rangaistavia paheita minussa toteennäytetyksi?\n\n\"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty, että hän on minut varjellut\npaheista, niin että syyttäjäni eivät löytäneet muuta kuin Jumalan\nsanan harjoitukset ja ne kirjat, jotka olin kirjoittanut, joihin oma\ntodistukseni oli riittävä, kun sanoin, että olin ne kirjoittanut.\n\n\"Rukoilin ahdistuksissani, kun vastustajani minua sortivat ja minä\nolin heidän vallassaan, että Herra minut asiassani vapauttaisi; minä\nsydämestäni kiitän häntä, kun hän pelasti minut, ja sitä tahdon\nedelleen tehdä; siihen antakoon hän itse armoa minulle.\n\n\"Tervehdin teitä Jeesuksen nimessä ja rukoilen, että saisitte elää\nhyvin, kunnes ijäisyydessä kohdataan, pysyen minä teidän ystävänänne\nHerrassa.\"\n\nTuomion jälkeisenä päivänä oli paljon Haugen ystäviä kokoontunut\nhänen luokseen Bakkehaugenille. Oli jouluaatto, ja jouluvirsi kohosi\nkirkkaana ja onnekkaana noiden iloisten ihmisten huulilta.\n\nSilloin kääntyi Hauge äkkiä Ole Rorsweenin puoleen, joka nytkin oli\nsiellä.\n\n\"Muistatko tuota silloista jouluaattoa, Ole?\" kysyi hän.\n\nOle Rorsween, kumaraselkäinen, hymyili.\n\n\"Kyllä, Hauge\", vastasi hän. \"Sitä pientä jouluvaloa, jonka sinä\niltana ikkunaasi kohotit, en milloinkaan unhota.\"\n\n\"Niin, nyt on valo voittanut\", sanoi Hauge; \"nyt on se pidettävä\npuhtaana, jotta se voi loistaa kirkkaana yli koko maan!\"\n\nMutta illalla, kun ystävät olivat sanoneet jäähyväiset ja Hauge\noli kotona emännöitsijänsä Andrea Nyhusin kanssa, joka oli häntä\nuskollisesti sairauden aikana hoitanut, sanoi Hauge hänelle:\n\n\"Sinä uskollinen, nyt kun minä olen vapaa mies, tahdon pyytää sinulta\nsitä, jota kauan olen ajatellut -- että sinä tulisit vaimokseni\nJumalan ja ihmisten edessä. Minä tiedän, että sinä et minua jätä, ja\nsinä olet tullut minulle niin rakkaaksi.\"\n\nAndrea Nyhus, orpo, katsoi mieheen, joka hänestä oli kaiken\nvapahduksen ja hyvyyden ilmestys maanpäällä.\n\n\"Kyllä, sen tahdon\", vastasi hän hiljaa.\n\nTammikuun 27 päivänä 1815 vihittiin Hauge avioliittoon, mutta tämä\nonnellinen avio ei tullut pitkäaikaiseksi. Ennen vuoden loppua kuoli\nAndrea Hauge, synnytettyään joulukuun 12 päivänä 1815 pojan.\n\nHän kuoli pitäen Haugen kättä omassaan, iloisena ja onnellisena kuin\nlapsi, joka pääsee joulun iloon.\n\nVuonna 1817 meni Hauge uuteen avioliittoon Ingeborg Marie Olsdatterin\nkanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Ekerin paperitehtaalla. Tästä\naviosta syntyi kolme lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä.\n\nSamana vuonna, 1817, muutti Hauge Bredtvedt-nimiseen taloon Ekerissä,\nminkä talon hän oli ystävien avustuksella ostanut. Täällä eli hän\nlopun ikänsä täydessä rauhassa; hänen terveytensä oli ainiaaksi\nmurtunut, eikä hän enää katsonut voivansa jatkaa matkustamistansa.\nMutta kotoansa johti hän kirjoitustensa ja kirjeittensä kautta koko\ntuota hänen vaikutuksestansa syntynyttä uskonnollista liikettä,\nsamoinkuin hän myöskin alituisesti keskusteli niiden monien ystävien\nkanssa, jotka kaikilta Norjanmaan kulmilta tulivat häntä katsomaan ja\npuhuttelemaan.\n\nNäiden ystävien joukkoon luki hän ilolla entisen hyväntekijänsä,\noikeusneuvos Bullin, joka usein kävi hänen luonansa ja puheli hänen\nkanssaan asioista, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat.\n\nMuuten eivät ainoastaan haugelaiset käyneet Bredtvedtissa. Haugesta\noli vapauttamisensa jälkeen tullut koko maassa tunnettu henkilö,\njonka luona kävi sekä pappeja että virkamiehiä. Niinpä vuonna 1815\nsuurkäräjäin koossaollessa tulivat piispa Bugge ja professorit\nHersleb ja Stenersen sekä 15 pappia samalla kertaa tapaamaan tuota\nmerkillistä maallikkoa.\n\nKun Bugge näki tuon kumartuneen, raihnaisen miehen, tarttui hän tämän\nkäteen ja sanoi suuresti liikutettuna:\n\n\"Tämän olet sinä kärsinyt Kristuksen tähden, Hauge!\"\n\n\"Ja ilolla\", vastasi tämä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\n\nOli kevätpuoli Akerlaaksossa. Kevätlinnut olivat jo aikaa sitten\ntulleet. Teirien kuhertelu vuorilta ja metsistä kuului selvästi\nja keväisesti auringonkylläisessä aamuilmassa. Ruoho teki terää;\nsinivuokot ja esikot olivat täydessä kukassa.\n\nKaikki metsän pienet laulajat olivat saapuneet; surunvoittoinen\nvisertely kaikui kukkaan puhkeavilta oksilta, ja ruislinnun terävä\nääni kaikui salaperäisenä kevätiltain hämärässä.\n\nPitkin Bredtvedtin maita kulki kaksi henkilöä kevätauringon\npaisteessa. Kellertävä, kuihtunut mies, jolla oli hyvin lempeät,\nsuurta rauhaa ja surumielisyyttä ilmaisevat piirteet kasvoillaan.\nKädessään talutti hän sinisilmäistä, noin 5-6 vuotiasta poikaa.\n\nSiinä oli Hans Nielsen Hauge ja hänen poikansa Andreas.\n\n\"Isä\", sanoi poika, \"nyt ovat kukat heränneet!\"\n\nHän kumartui poimimaan loistavan kukan maasta.\n\n\"Niin\", vastasi Hauge hymyillen. \"Nyt ne ovat heränneet.\"\n\nPoika katsoi isäänsä.\n\n\"Kuka on ne sitten herättänyt?\" kysyi hän.\n\n\"Jumala on sen tehnyt, poikaseni.\" Hän katsoi tähän kalpeana,\nonnellisesti hymyillen.\n\n\"Hm.\" Poika ajatteli.\n\n\"Missä niiden vuode on tähän asti ollut?\" kysyi hän jälleen.\n\nHauge hymyili.\n\n\"Lumessa. Jumala on levittänyt lumipeitteen niiden yli. Siellä ovat\nne nukkuneet koko talven.\"\n\n\"Hm.\" Poika ajatteli taas.\n\n\"Tulemmeko mekin nukkumaan koko talven sitten?\" kysyi hän. Sinisilmät\nkatsoivat suurina isää.\n\nIhmeellinen, surumielinen piirre levisi Haugen laihoille kasvoille.\n\n\"Kyllä, lapseni -- sen tulemme tekemään. Kerran, kun kuolemme. Jumala\nlevittää lumivaipan meidänkin ylitsemme. Ja sitten me nukumme.\"\n\n\"Onko meillä siellä maassa sänky?\" Kysymys oli niin kummasteleva.\n\n\"On.\"\n\nHauge tarttui pojan käteen.\n\n\"Sitä kutsumme haudaksi.\"\n\n\"Siellä on kai kylmä talvella?\"\n\nPoika näytti olevan huolissaan.\n\n\"Ei, siellä on rauhaisa ja hyvä olla.\"\n\nKauan oltiin vaiti.\n\n\"Mutta kun aurinko tulee -- nousemmeko ylös sitten taas?\"\n\n\"Kyllä, poikani. Näethän, että kukatkin nousevat maasta.\"\n\n\"Miten ne voivat sen tehdä?\"\n\nKysymys oli hyvin innokas.\n\n\"Siten, että niillä on elämän itu itsessään.\" Hauge katsoi poikansa\nkirkkaisiin sinisilmiin.\n\n\"Niinkö!\" Poika tarttui isänsä käteen, ja he kulkivat edelleen.\n\nPoika oli kauan vaiti.\n\n\"Menetkö sinä pian maahan, isä?\" kysyi hän hetken perästä. Haugen\nkasvoille ilmestyi merkillinen tyynen väsymyksen ilme.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän. \"Kun kukat eivät jaksa enää elää, niin ne\nkuihtuvat, ja niin ne joutuvat lumen alle, kunnes kevät tulee\njälleen.\"\n\n\"Ja milloin sitten tulee kevät jälleen?\" Poika seisoi isäänsä päin\nkääntyneenä ja katsoi häneen.\n\n\"Kun Jumalan valo uudelleen rupeaa loistamaan, poikaseni. Kun Hänen\naikansa tulee.\"\n\n\"Niin hänen aikansa tulee kai? Sillä hänhän on hyvä\", sanoi poika\nkuni kokemuksesta.\n\n\"Kyllä se tulee. Siihen voi luottaa, poikani.\"\n\nJa he molemmat kulkivat edelleen, Hauge ja hänen ainokaisensa ainoa\nelossa oleva lapsistansa.\n\nJa Hauge puhui kaikesta maan ja maailman elämästä, ja kaikesta siitä\npuhui elävän Jumalan kaikkivaltias rakkaus. Poika ei milloinkaan\ntullut kylläiseksi, eikä sairas, väsynyt isä kuitenkaan koskaan\nväsynyt vastaamasta. Oli kuin olisi hän tahtonut istuttaa koko\nsielunsa ja uskonsa tuohon nuoreen sieluun, jotta se kaikki voisi\njatkuvasti kehittyä sukupolvien kautta, kun hän itse ei voinut enää\nmitään. Ja hän tunsi yhä enemmän, että kuihtumisen hetki oli lähellä.\n\nHänen siten kärsivällisesti kulkiessaan lapsensa vieressä, kuului\nlähestyvien kärryjen kolina. Hauge katseli tulijaa, tunsi hänet heti\nja tummeni kasvoiltaan.\n\nSe oli nimismies Thorleif Bache, nyttemmin kauppiaana Drammenissa.\n\nHauge päästi pienen poikansa käden ja meni hitaasti tulijaa\nvastaanottamaan.\n\nBache oli jo avannut veräjän ja ajoi pihalle.\n\nKun hän astui alas, seisoi Hauge siinä vieressä ja katsoi häneen\npuoleksi surullisin silmin kalpeankeltaisena kasvoiltaan. Hän ojensi\nBachelle kätensä, mutta ei sanonut mitään.\n\nBache tarttui ojennettuun käteen.\n\n\"En ole ehkä tänne tervetullut?\" kysyi hän äänen omituisesti\nvärähtäessä.\n\nHaugen katse pysyi rauhallisesti hänen silmiinsä suunnattuna.\n\n\"Tänne on jokainen tervetullut, joka tulee Jumalan nimessä\", vastasi\nhän hiljaa.\n\nBache ei vastannut. Renkipoika otti hevosen; he menivät molemmat\nhuoneeseen.\n\nMutta kun he hetkistä myöhemmin istuivat kahden Haugen huoneessa,\nkatsoi Hauge Bacheen tuolla puoleksi surumielisin, puoleksi väsynein\nkatsein.\n\n\"Pysytkö yhä edelleen epäkristillisessä aikomuksessasi?\" kysyi hän.\n\nBache punastui.\n\n\"On kirjoitettuna eräässä paikassa: 'Älkää tuomitko, ettei teitä\ntuomittaisi',\" sanoi hän varmasti.\n\nJonkunlainen elämän voimien verestyminen tuli Haugen kasvoilla\nnäkyviin.\n\n\"Minä en tuomitse\", vastasi hän. \"Mutta Jumala tuomitsee lakinsa\nkautta, ja hän sanoo: joka eroaa vaimostansa muuten kuin huoruuden\ntähden, hän tekee syntiä, ja joka nai erotetun, saattaa hänet\ntekemään synnin! Niitä sanoja ei voi sivuuttaa, rakas Bache. Ja\nvähimmin olin odottanut sinulta, jolle Jumala on antanut kaikkia\nhengen lahjoja, että vapaalla tahdolla ja aikomuksella rikkoisit\nhänen käskynsä!\"\n\nBache aikoi vastata, mutta vaikeni äkkiä; Hauge oli peittänyt\nkasvonsa käsiinsä ja itki.\n\nKauan aikaa oltiin vaiti.\n\nSitten sanoi Bache vihdoin matalalla äänellä:\n\n\"Jospa tietäisit, minkälaisen helvetin vaimoni minulle kotona\nvalmistaa, niin et puhuisi, niinkuin nyt puhut.\"\n\nHauge katsoi häneen.\n\n\"Sinä olet itse valinnut hänet\", vastasi hän. \"Olet itse Jumalan\nkasvojen edessä luvannut, ettei mikään muu kuin kuolema erota teitä,\nettä ja'at sekä hyvät että pahat hänen kanssaan -- sinä saat kantaa\nristisi kärsivällisenä kuten kristityn tulee.\"\n\nBache nousi.\n\n\"En _voi_ sitä, Hauge\", vastasi hän. \"Vaimoni tekee minut pahaksi.\"\n\nHauge oli myöskin noussut. Hänen väsyneet silmänsä säihkyivät.\n\n\"Silloin on uskosi Jumalaan huonolla kannalla, rakas veli\", sanoi\nhän voimakkaalla äänellä. \"Me emme ole tänne asetetut maailman pahaa\npakenemaan, vaan sen voittamaan! Jos jätät hänet, silloin _sinä_\nteet hänet pahaksi, silloin syökset sinä, jonka pitäisi olla hänen\ntukensa, hänet turmioon, silloin on sinulla hirmuinen vastuu Jumalan\nedessä hänen kadotetusta sielustaan, ja sinä petät Jumalan asian maan\npäällä. Sinä julistat, että paha voittaa hyvän sekä että hyvän on\npaettava! Oi veli, älä Jeesuksen kuoleman tähden tee sitä!\"\n\nHän seisoi kuolonkalpeana ystävänsä edessä. Bache tahtoi jälleen\nvastata, mutta Hauge jatkoi:\n\n\"Ja hänet, jonka sinä aiot naida -- hänet sinä teet osalliseksi\nsynnistäsi, teet hänet huoraksi! Voiko siitä mitään hyvää tulla?\"\n\nHän kalpeni peräti ja oli pakotettu istumaan. Hänen päänsä vaipui\npöydän reunaa vastaan. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt.\n\n\"Hauge!\" Bache pani kätensä hänen hartioilleen. Hauge ei kohottanut\npäätään.\n\n\"Minun täytyy päästä vuoteeseen\", mumisi hän. \"Pyydä vaimoani\ntulemaan tänne.\"\n\nHän oli aivan näännyksissä.\n\nMuutaman minuutin kuluttua oli Hauge vuoteessa.\n\nHänen vaimonsa istui pitäen hänen kättänsä omassaan; Bache seisoi\nvaiti ja synkkänä vieressä.\n\n\"Ei ole enää mitään sanottavaa\", sanoi Hauge heikosti hymyillen.\n\"Jumala on auttava; hän tietää, että koettelemuksia ja pettymyksiä\ntarvitsemme, jotta pysyisimme nöyrinä.\"\n\nHän hengitti raskaasti.\n\nSilloin nousi Bache:\n\n\"Voipa tulla asioita, joita et sinäkään ymmärrä.\"\n\nHauge katsoi ylöspäin uneksivilla raukeilla silmillään.\n\n\"Kyllä, Bache\", vastasi hän. \"Ja minä rukoilen Jumalaa, että hän\nsallii minun lähteä, ennenkuin ne asiat tapahtuvat. Ennenkuin suuri\npahennus ja suuri taistelu tulee veljille. Hyvästi!\" Hän katsoi\nBacheen ja ojensi väsyneen käden hänelle.\n\nSilloinpa nousivat kyyneleet tuon väkevän miehen silmiin. Hän tarttui\nHaugen käteen.\n\n\"Jumala olkoon meille armollinen taistelussamme\", sanoi hän\nmurtuneella äänellä. \"Ja Jumala siunatkoon sinua kaikesta, mitä olet\ntehnyt meille!\"\n\nJa hän kääntyi ja sanomatta enempää lähti.\n\n\n\n\nLOPPU\n\n\nOli maaliskuun loppupuoli vuonna 1824. Kevät oli tullut aikaisin;\npäivin suli lumi ja öisin pakasti. Bredtvedtin valkoiset maat\nvälkkyivät ja kimaltelivat auringon paisteessa; jokunen pelto oli jo\npaljaana; joitakin räystästipahteluja kuului keskipäivällä, jolloin\naurinko oli kirkkaimmillaan, valaen kultaansa valkoiseen talveen.\nYmpärillä oleva metsä oli kosteana ja tummana auringon paisteessa.\nEtelästäpäin lenteli variksia, jotka istuutuivat latvoihin ja\nkatselivat ympärilleen; harakat räkättelivät asumusten ympärillä,\nmutta metsän kaikki pienet laululinnut eivät vielä olleet tulleet,\nvaikka ne olivat odotettavissa minä päivänä hyvänsä. Sillä metsän\nsyvyydessä oli suurien puiden ympäriltä alkanut sulaa; siellä ja\ntäällä eteläänpäin olevilla rinteillä olivat sammal ja talven\nkylmäämät mättäät lumettomina ja honkain neulasissa oli suuria\nsulaneita vesihelmiä, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Mutta\niltasin taas kaikki jäätyi; pohjoinen yötuuli puhalteli jäätävästi\nmetsäin yli; jänikset värjöttelivät viluisina satumaisessa\nkuuvalossa. Vielä lepäsi pakkasen auer yli maan. Mutta kuukauden\nkuluessa Norja heräisi. Kuukauden kuluttua täyttyisi kevätunelma\nlinnunlauluineen vihreässä metsässä, kukkineen ja kesälämpöineen\nyksinpä vuorillakin!\n\nBredtvedtin talossa vallitsi hiljaisuus. Räystäät tippuivat\ntasaisesti; kärpäset olivat uskaltaneet ulkona asettua eteläiselle\nlämpöiselle seinälle. Mutta ihmisiä ei näkynyt; ei niitä ovissa\nkulkenut; ei hakovajassa kukaan hakannut; ei kuulunut ääniä ulkona\neikä sisällä. Sillä kuolema, tuo suuri vieras, oli ilmoittautunut\nvierailulle taloon.\n\nKautta koko talven oli Hans Nielsen Hauge huomannut merkkejä siitä,\nmitä tuleman piti, ja puhui siitä usein rakkaittensa kanssa. Hänelle\nja hänen omaisilleen ei kuolema tuottanut pelkoa; sehän oli vain\nportti uuteen elämään; se oli Jumalan suuren laupeuden sanansaattaja,\nihmisen lopullinen paras ystävä.\n\nHans Nielsen Hauge lepäsi vuoteessaan niin hiljaisena ja valkoisena.\nYö oli ollut vaikea rinnankouristuksineen ja hengenahdistuksineen;\nnyt oli pahin ohitse; hän voi taasen puhua.\n\n\"Tänään on sunnuntai\", sanoi hän heikolla äänellä; \"minun\nkärsimykseni lepää tänään.\"\n\nHänen silmänsä tuijottivat sinertäen kauas.\n\n\"Aivan niin\", sanoi hänen vaimonsa -- \"tänään on sinun parempi olla.\"\n\nHans Nielsen Hauge nyökäytti päätään hiljaisesti.\n\n\"Kohta on se täytetty\", sanoi hän kuiskaten.\n\nHänen vaimonsa kasvoilla tuntui väristys; hän vuodatti kyyneleitä.\n\nHans Nielsen Hauge näki sen; hän käänsi väsyneen päänsä vaimoaan\nkohden.\n\n\"Ja katso -- kaikki oli sangen hyvää\", sanoi hän ihmeellisen\nvoimallisella äänellä. \"Minun työni on loppuun suoritettu tässä\nmaailmassa; minä halajan lepopäivääni!\"\n\n\"Aivan niin!\" sanoi hänen vaimonsa. \"Kaikki on hyvin.\" Hän kuivasi\nkyyneleensä ja jäi vaiti ollen istumaan kauan.\n\nHans Nielsen Hauge makasi edelleen hiljaa. Vihdoin käänsi hän päänsä\nja loi vaimoonsa huolestuneen katseen.\n\n\"Ainoastaan yksi asia minua vaivaa\", sanoi hän syvästi huokaisten --\n\"pelkään, että veljien kesken nousee taistelu, kun minä olen poissa!\"\n\n\"Voi kyllä niin käydä\", vastasi hänen vaimonsa: \"mutta eihän _Jumala_\nole poissa -- kyllä hän tahtoo omiaan auttaa.\"\n\nHans Nielsen Hauge hymyili ja hänen vaimonsa tunsi heikon\nkädenpuristuksen.\n\n\"Aivan niin, sinä olet oikeassa\", sanoi hän. \"Jumala elää, älkäämme\nsitä unhottako!\" Sanat häipyivät; hänen silmäluomensa sulkeutuivat\nhiljalleen; syvä hengitys kävi keveämmäksi ja kalpeus suuremmaksi.\n\nHans Nielsen Hauge nukkui.\n\nJa hänen vaimonsa istui kokonaisen tunnin liikkumatta hänen kätensä\nomassaan.\n\nÄkkiä aukaisi sairas silmänsä ja katseli vaimoaan ihmetellen.\n\n\"Siinäkö vielä istut?\" kysyi hän. \"Minä luulin yön jo tulleen ja että\nmeidän piti nukkua.\"\n\n\"Ei toki, nyt on päivä\", sanoi hänen vaimonsa. \"Olet nukkunut\nkokonaisen tunnin.\"\n\nHans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän makasi ja tuijotti eteensä.\n\n\"Ainoastaan meissä on yö\", kuiskasi hän vihdoin. \"Jumalan päivä\nkestää ainiaan.\"\n\nJa hän sulki taaskin väsyneet silmänsä.\n\nIltapuolella tuli rinnankouristus taaskin, ja tällä kertaa musertavan\nvoimakkaana. Mutta mitään valitusta ei tuo kärsivällinen, kipuihin\ntottunut mies päästänyt, mies, jonka sielu ja ruumis oli karaistu\nja koeteltu uskon tähden Jumalaan. Tunti tunnin jälkeen, koko yön,\nmakasi hän taistellen kouristusten ja hengenahdistusten kanssa.\nTalossa olivat kaikki kokoontuneet hänen vuoteensa ympärille. Hänen\nvaimonsa seisoi kumartuneena hänen ylitsensä neuvotonna ja kärsivänä;\nei tässä enää mikään apu auttanut. Vähän väliä aukaisi hän silmänsä\nja katseli vaimoaan rukoilevasta; sitten sulki hän taasen ne.\n\nKello oli yli neljän yöllä. Hengitys kävi nopeasti ja raskaasti;\nvähän väliä ponnisteli hän puhuakseen. Äkkiä aukaisi hän silmänsä.\nHuulet liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silmät olivat avoinna,\nsuurina ja vakavina; oli kuin olisi koko hänen sielunsa niissä ollut.\n\n\"Oi, Jumalani, jospa ymmärtäisin, mitä sinä tahdot sanoa!\" virkkoi\nhänen vaimonsa, joka seisoi ja katseli häntä kyynelsilmin ja kädet\nristissä.\n\nÄkkiä oli kuin olisi koko se innostuksen tuli, joka ennen oli\nsytyttänyt valon niin moneen sydämeen, syttynyt hänen sammuvissa\nsilmissään.\n\n_\"Seuratkaa Jeesusta!\"_ sanoi hän lujalla äänellä; äänessä oli sama\nviehättävä kaiku kuin hänen nuoruusaikanaan.\n\nJa sanat tunkivat kuin elämää antavana tulena kaikkien niiden\nlävitse, jotka ympärillä seisovat.\n\nPää vaipui alas; onnellinen hymy levisi kuin päiväpaiste hänen\nkalpeille kasvoilleen.\n\n\"Oi, sinä ijankaikkinen, rakas Jumala!\" huudahti hän ja hänen\nsilmiinsä ilmestyi kuoleman kirkastettu välke.\n\nSilloin kumartui hänen vaimonsa hänen ylitsensä.\n\n\"Nyt Jumala tahtoo ottaa sinut luokseen\", sanoi hän.\n\n\"Niin tahtoo\", kuului kuin häipyvä ääni. \"Rukoile kanssani.\"\n\nHänen vaimonsa lankesi polvilleen hänen vuoteensa ääreen; kaikki\nhänen ympärillään seisoivat kädet ristissä.\n\n\"Isä meidän, joka olet taivaissa\", -- mies ja vaimo rukoilivat.\nMutta vähitellen hiljeni Haugen ääni kuiskaukseksi, ja ennenkuin\nrukous oli loppunut, kuului vaimon ääni yksin selvänä ja lujana\nkuolonhiljaisuudessa.\n\nSiten kuoli Hans Nielsen Hauge.\n\nHän oli Norjanmaan parhaita miehiä. Hän oli Norjan varsinaisesta\nkansasta nousseista jalomielisin, epäitsekkäin, suurisuuntaisin ja\nehjin henkilö. Hän oli yksi harvoista, todellisista ihmisistä, joka\npanee elämänsä alttiiksi uskonsa vuoksi. Koko hänen elämänsä oli\nuhrautumista muille, uhrausta viedäkseen jaloimman osan Norjan kansaa\nvoittoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAkerin hautausmaalla kertoo uskollisen ystävän nostama yksinkertainen\nmuistokivi, missä Hans Nielsen Hauge lepää haudattuna. Norjan\nkristikansa, jolle hän uhrasi elämänsä ja koko mahtavan voimansa, on\nunhottanut nostaa muistomerkin hänen haudalleen.\n\n\n\n"]