Satumaa ja sen asukkaat

SATUMAA JA SEN ASUKKAAT

Kiwai-papualaiset Uuden Guinean Jättiläissaarella

Kirj.

GUNNAR LANDTMAN

Tekijä on tätä teosta varten saanut avustusta Suomalaisen Kirjallisuuden edistämisrahastosta.

Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.

SISÄLLYS:

1. Satumaa ja sen alkuasukkaat.

2. Kivikauden kansa työssä.

3. Tähti- ja sääkuvitelmia sekä ajanlasku.

4. Maanviljelys.

5. Metsästys ja kalastus.

6. Villit sotapolulla.

7. Heimojärjestys, jossa on piirteitä Rousseaun ihanneyhteiskunnasta.

8. Ihmiselämän merkkitapaukset.

9. Ajatuksia ihmisruumiista sekä lääkintätaito.

10. Kuvitelmia sielusta.

11. Syntyvä uskonto.

12. Juhlamenot, juhlat ja tanssit.

13. Luonnonkansan runous.

14. Lasten leikit.

1.

SATUMAA JA SEN ALKUASUKKAAT.

Maa.

On totta, että troopillinen luonto eräissä suhteissa vastaa maallista paratiisia, jonne jokainen ihminen väliin kaipaa tuntiessaan itsensä alakuloiseksi ja hylätyksi. Luonto on kadotetun ihmiskunnan suuri lohduttaja, ja se päämäärä, johon tuon lohduttajan kaipuu erikoisen mielellään kohdistuu, on ikuisen kesän täyteläisyys ja rauha kaukaisissa ilmanaloissa, idylli auringonpaisteessa kylpevän kasvillisuuden keskellä eli "valtameren saari". Tropiikit valtaavat ja huumaavat, ne ovat unohduksen maa kaukana arkisesta maailmasta, elävä maailma, johon saattaa vaipua ja hukkua.

Uuden-Guinean kaltaisessa maassa eivät tulokkaaseen vaikuta niin valtavasti ainoastaan kasvillisuuden jättiläiskorkeat ryhmät, vaan myöskin hedelmät, kukat, metsissä vilisevät linnut ja muut eläimet, taivaan voimakas sini, aina lämpimän ilman tuoksu ja ennen kaikkea tunne, että on omissa oloissaan, riippumaton mistään muusta paitsi mahdollisesti siitä tehtävästä, jonka kukin on omaksunut itselleen. Sanotaan, että se, joka kerran on kuunnellut troopillisen meren kohinaa korallirantoja vasten, alkuasukkaiden omituisen tenhoavia lauluja ja palmunlatvusten suhinaa öisessä tuulenhengessä, joka ihmeellisesti muistuttaa hiljaista sadetta, kuulee kaipauksessaan ainian noiden äänten kaikua.

Kuinka huolettomana onkaan muistossani se aika, jonka vietin Uuden-Guinean erämaissa! Muistan tuolla kaukana silloin tällöin uneksineeni, että olin kotona siinä kaupungissa, jossa olin kasvanut ja varttunut ja jossa olin viettänyt suurimman osan elämästäni, mutta joka kerran valtasi minut herätessäni vapauttava mielihyvän tunne, kun oloaikani satumaassa ei ollut kulunut loppuun. Aamut olivatkin päivän ihanimpia hetkiä, ja jo itse herääminen aiheutti tunteen, joka johti mieleen erään poikavuosien hauskimpia muistoja: "ensimmäinen päivä maalla". Oleskellessani rannikolla niillä seuduin, joissa mangrovemetsä kasvaa, saatoin jo ennen päivänkoittoa loikoa kuulostaen iloista aamusoittoa, jonka näkymätön suolintu kaiutti kuin ainakin virkku aamunvartija. Yhtäkkiä kuului kuusi lyhyttä ääntä, pieni sävel, joka oli kirkas kuin huilulla puhallettu. Heti sen perästä kuului sama merkkisävel toiselta taholta, ja niin alkoi vuorolaulu, joka vuoroin kaikui aivan läheltä, vuoroin toistui kaukana kuin kaiku.

Aamu valkenee uskomattoman nopeasti. Astun ulos majani edustalle ilmaan, joka vielä on ainoastaan leuto. Lähimpien kookospalmujen sirosti kaareutuvien runkojen tuolla puolen on edessäni Binaturi-joen suu, joihin tienoisiin oleskeluni Uudessa-Guineassa tavallisesti paikallistuu ajatellessani sitä. Joen välkkyvässä pinnassa näkyvät krokotiilin särmikkäät ääriviivat eläimen kelluessa verkkaan virran mukana. Taustalla siintää Tyynimeri, joka syleilee maanosia ja ihmeellisiä saaria. Mainingit tulevat laiskasti vyöryen ulapalta, ja ne saattaa huomata ainoastaan siitä, että korallimuodostuma meressä vähän matkaa niemen kärjen ulkopuolella väliin häviää näkyvistä hetkistä aikaisemmin kuin hiljaa huuhtova laine leviää pitkin rantaa.

Mutta kaukana Uudessa-Guineassa, niiden arkadisten maisemien tuolla puolen, jotka siellä levisivät silmieni eteen, tuntui aina mielessä menneisyys ja tulevaisuus, ja sitä vallitsi tuo kaukainen maa, joka soi minulle kodin ja jonka mykkää tervetuliaistoivotusta tunsin odottavani, kun paluuni hetki kerran koittaisi. Jokainen, joka on pitkähkön aikaa oleskellut kaukaisissa maissa, on varmasti kokenut, kuinka ajatukset säännöllisesti hakeutuvat kotiin sellaisina hetkinä, jolloin on taipuvainen mietiskelyyn. Mitähän ihmiset tekivät kotona juuri tällä hetkellä? Oli aloitettava siitä, mikä päivä oli ja siis mikä vuodenaika oli kotimaassa, sillä täällähän ei ole vuodenaikoja tavallisessa merkityksessä. Siitä vuorokauden ajasta, joka oli sillä hetkellä täällä, oli laskettava taaksepäin 8-9 tuntia. Kuva, joka levittäytyi näkyviin kotikaupungissa vallitsevista olosuhteista, herätti mielessä vaikutelman jostakin läheisestä ja monessa suhteessa rakkaasta, mutta jota ei kuitenkaan kaivannut. Ja sentään lämmitti kotiintulon ajatus mieltä kuin ainakin odotettavissa oleva ilo, josta nauttimisen kuitenkin tahtoi lykätä niin kauaksi kuin mahdollista. Puolet kaukaisissa maissa oleskelun viehätyksestä muodostaa kuvittelu, että kerran palaa kotiin, sekä paluumatkan suunnitelmien laatiminen, johon ajatusleikkiin Uudessa-Guineassa sisältyi mieluinen matkareittien valinta, joita oli tarjolla mitä erilaisimpia melkein mitä tietä tahansa maailman ympäri ja jotka kaikki veivät osapuilleen saman verran aikaa ja olivat kaikki yhtä houkuttelevia. Matkustushalu on siitä merkillinen, ettei se juuri koskaan lakkaa tuntumasta; eipä siitä pääse edes silloinkaan, kun itse on matkalla...

Maantieteellinen luonne. Olin maailman suurimmalla saarella lähinnä Grönlantia, maassa, joka on 2 1/6 kertaa suurempi kuin Suomi. Pohjoisessa Uusi-Guinea ulottuu lähimain päiväntasaajaan ja etelässä 11:nteen leveysasteeseen. Meridiaani-asema on suoraan pohjoiseen Austraaliasta, jonka pohjois-kärkeen, Kap Yorkiin, on lyhyin matka Torresin salmen poikki n. 160 kilometriä.

Harvan maan maantieteellinen luonne on niin vaihteleva kuin Uuden-Guinean. Saaren sisäosa on maailman vähimmin tunnettuja maita. Niiden alueiden väliset rajat, jotka ennen maailmansotaa kuuluivat Hollannille, Englannille ja Saksalle, onkin enimmäkseen piirretty suorilla viivoilla kartalle eikä niitä todellisuudessa ole koskaan täydellisesti käyty. Läntisessä, Hollannille kuuluvassa osassa on vuoria, joiden huiput ovat ikuisen lumen peitossa, ja myöskin entisessä Keisari Vilhelmin maassa kohoavat korkeimmat huiput hyvin lähelle lumirajaa. V. 1910 tapasi eräs englantilainen retkikunta Alankomaiden Uudessa-Guineassa siihen määrin kääpiömäisiä alkuasukkaita, että täysikasvuisten miesten pituus oli juuri vähää vaille viisi jalkaa. Myöskin muutamissa muissa Uuden-Guinean osissa on havaittu pienikasvuisia heimoja.

Entinen Saksan alue, joka käsittää maan pohjoispuolen keskiosan, on nykyisin Kansainliiton alainen ja Austraalian liittovaltion hallinnassa. Brittiläinen Uusi-Guinea on jaettu neljään piirikuntaan, joista pohjoinen on itäisimmän niemen pohjoisrannalla ja itäinen, keskimmäinen ja läntinen etelärannikolla. Kolmessa ensiksimainitussa on vuoria, joista muutamat ovat varsin huomattavia. Läntinen piirikunta, jonka läpi virtaa Fly ja useita muita jokia, on sen sijaan lakeaa. Torresin salmen kapeimmalla kohdalla on parissa paikassa näkyvissä samanlainen vuoriperä kuin rannikon edustalla olevilla saarilla, mutta muuten rannikko on kauttaaltaan suomaata Papua-lahden itäosaan saakka. Myös maan sisäosa on tavattoman alavaa ja varsinkin sadeaikana vesiperäistä. Harvoin tapaa edes semmoisia kumpuja, että katse ylimalkaan erottaa ne kohopaikoiksi, ja tavatakseen näitä täytyy kulkea hyvän matkaa rannikolta tai jokivarsilta. Retkikunnat ovat nousseet n. 1000 kilometriä Fly-jokea ja sen lisäjokea Strickland riveriä tapaamatta ylänköseutuja; vasta kaukaisimmista paikoista, minne on päästy vesiteitse, on etäällä havaittu korkeita vuoria.

Juuri korkeimman veden rajan yläpuolella ulottuu pitkin läntisen piirikunnan rannikkoa kiinteä maa pitkänä, hiekkaisena särkkänä, jota siellä täällä puhkovat kanavat ja creekit (ajoittain kuivuvien jokien ja purojen uomat). Sen sisäpuolella leviävät suomaat, joilla kasvaa mangrovepuita niin pitkälle kuin meriveden vaikutus ulottuu tulvavuoksen aikana. Tämä lohduton mangrovemetsän vyö käärmeiden tavoin kiemurtelevine ilmajuurineen muodostaa ikään kuin aitauksen sen salaperäisen erämaan ympärille, jollainen Uuden-Guinean sisäosa vieläkin on. Kaukaa mereltä katsoen mangrovemetsä muodostaa aution, yksitoikkoisen vyön, jonka korkeusviiva on kaikkialla aivan tasainen; sitä ei keskeytä ainoakaan niemi eikä edes yksityinen muita korkeampi puu.

Kun jotakin jokea noustessa on kuljettu mangrovevyöhykkeen poikki, saavutaan toiseen, yhtä rajoittuneeseen kasvivyöhykkeeseen; se on komeiden nipa-palmujen kotipaikka, joiden jättiläismäiset lehdet jo maanpinnan tasalta haarautuvat maan alla olevasta rungosta. Varsinkin auringonpaisteessa tiheä nipa-metsä on unohtumaton näky, mutta se ilahduttaa ainoastaan silmää, sillä ihmiset eivät voi elää siellä enempää kuin mangroverämeilläkään. Vasta kun on päästy kauemmaksi jokien suusta, niin ettei vesi ole enää murtovettä, tullaan siihen majesteetilliseen aarniometsämaailmaan, joka antaa leiman todelliselle Uudelle-Guinealle. Hämmästys valtaa mielen nähdessä noita mahtavia puita, joista kukin ikään kuin yksinään muodostaa kokonaisen metsikön seppeleiden kiertämine runkoineen ja oksineen. Osan vanhimmista jättiläispuista ovat tukahduttaneet niiden ympäri kietoutuneet köynnöskasvit, ja niiden korkeat kohoumat ja murtuneet oksat muistuttavat muratin peittämiä linnanraunioiden muurinharjoja. Niistä riippuu liaaneja raskaina kimppuina kuin kierrekiharoita ja laskostettuja verhoja. Erikoisesti troopillisia kuteita edustavat aarniometsässä palmut ja bambutiheiköt.

Luikerrellessaan eteenpäin joki aivan kuin katoaa vihannuuden runsauteen, niin että on mahdoton päättää, minne se lähtee seuraavasta polvekkeesta. Sellaisella jokimatkalla maan sisäosissa tuntee itsensä yhtä pelokkaasti riippuvaiseksi aluksestaan, kuin jos olisi aavalla merellä. Sillä jos vene ja varusteet tuhoutuisivat, olisi sangen vähän toivoa päästä rantaan umpeenkasvaneen metsän läpi; niin, jos venettä kohtaisi onnettomuus niillä tienoin, missä rantakasvullisuus on tiheintä, saattaisi uimari tuskin edes päästä maalle pitkälle yli vedenpinnan riippuvien piikkisten oksien ja vesojen läpi.

Puissa komeilevat kämmekkäät ja koreakukkaiset kiertokasvit; ikään kuin eläintieteellisen puiston jättiläishäkissä lentää räpyttelevät ihmeelliset linnut, ja kirkuvien papukaijojen, sinisten kyyhkysten, fasaanien ja lörpöttelevien sarvilintujen joukossa kiintyy katse räikeän kellanpunaiseen paratiisilintuun, joka tulenliekin tavoin siirtyy puusta toiseen. Veden yllä riippuvien oksien lomassa saattaa myös huomata krokotiilin kaltaisia iguanaliskoja ja pytonkäärmeitä.

Vesistöjen varsia pitkin kasvavien galleriametsien takana näkyy sellaisilla paikoin, missä maaperä on kuivaa, savannien kaltaisia ruohokenttiä, joilla kasvaa harvassa pieniä, kyhmyisiä eukalyptuspuita.

Matkustustapoja. Maan vaikeakulkuisuuden vuoksi, joka etelässä johtuu suomaista, bambuviidakoista ja aarniometsistä sekä sisäosissa ja pohjoisessa näiden lisäksi korkeista vuoristoista, Uusi-Guinea on suurin piirtein säilyttänyt neitseellisen erämaanluonteensa. Melkein kaikkialla on varsin vaikea tunkeutua eteenpäin jalkaisin, ja ylipäänsä täytyy päivämatkat laskea hyvin lyhyiksi. Myöskin alkuasukkaat käyttävät matkoillaan vesiteitä, milloin se vain on mahdollista. Maalla välittävät liikenneyhteyttä ainoastaan kapeat, tallatut jalka-polut. Alavilla tienoilla muuttuu koko seudun ulkonäkö luoteismonsuunin alituisten sateiden aikana. Polut muistuttavat silloin enimmäkseen ojia, joita pitkin täytyy tarpoa sanoin kuvaamattomassa liejussa. On asetettu peräkkäin poikkihakattuja puita, ja niitä pitkin on sitten keinoteltava eteenpäin. Se on vaikea urakka valkoiselle miehelle, jolla on jalassa liukkaat kengät, kun rungot pyörivät ja kiikkuvat ja voivat hetkenä minä hyvänsä vajota kulkijan painosta. Alkuasukkaat ovat ihailtavan hyvin tottuneita tuollaiseen matkaamistapaan; jalat pitkän matkaa yltä päältä liejussa he suorastaan liitelevät eteenpäin kevein, puolittain tanssiaskelin, missä eurooppalainen kompuroi hoippuen sydän kurkussa peläten kaatuvansa.

Creekien yli, jotka ovat niin syviä, ettei niiden poikki pääse kahlaamalla, alkuasukkaat kulkevat eri tavoin. Jos vesiuoma on kapea, kelpaa sen poikki kaadettu puu sillaksi ja rungossa kiinni olevista oksista saa tukea, tai myöskin voidaan iskeä pohjaan seipäitä kummankin puolen ja niiden varassa kulkea yli. Leveämmillä ylikulkupaikoilla on tavallisesti aina varalla kaksi pientä kanoottia, yksi kummallakin rannalla, ja matkustavien seurueiden, jotka käyttävät hyväkseen tätä ylimenokeinoa, on pidettävä huoli siitä, että heidän käyttämänsä kanootti tulee takaisin paikalleen toiselle rannalle. Missä asiaa ei ole järjestetty näin, voidaan yksi tai useampia henkilöitä kerrallaan sauvoa yli uivan puunrungon varassa, jolloin "alus" vedetään takaisin siihen kiinnitetystä nuorasta, kunnes kaikki ovat päässeet toiselle puolen. Kylien lähistöille ja muiden paljon käytettyjen teiden kohdille on pienten vesistöjen yli rakennettu siltoja paksuista bambupaaluista, ja niiden nerokas, hieman vaihteleva rakenne on sitäkin suuremmassa määrin omansa herättämään tunnustusta, kun se on kauttaaltaan mustien työtä. Rakennetaan myöskin kelluvia siltoja jonoon asetettujen bambuseipäiden päälle; seipäät on päistään sidottu kiinni toisiinsa, niin että ne ulottuvat rannalta toiselle. Niitä myöten voi yksi henkilö kerrallaan keinotella itsensä yli. Sellaiset sillat eivät estä kanoottiliikennettä, sillä kiinnike voidaan avata toisella rannalla ja silta saa kääntyä virran mukaan, tahi myöskin riittää jo muutaman henkilön paino painamaan sillan vedenpinnan alapuolelle, niin että kanootti pääsee liukumaan sen yli. Eräillä paikoin on rantojen väliin kappaleen matkaa vedestä pingotettu pitkä rottinki, jota myöten hinaudutaan edestakaisin seisten lautalla, jollaisia on yksi kummallakin rannalla. Jollei ole tuollaista köyttä ja jos virta on liian voimakas sauvottavaksi, voidaan lautalla päästä yli tarttumalla koukkupäisellä bambuseipäällä kiinni vastakkaisella rannalla kasvavaan puuhun. Kun on kuljettava vesistöjen yli sellaisilla paikoin, missä ei ole minkäänlaisia vakituisia ylikulkulaitteita, voidaan menetellä useallakin tavoin. Alkuasukas esim. kiipeää veden yli pistävälle oksalle, tarttuu toisella rannalla kasvavan puun oksaan, sitoo ne kiinni toisiinsa, ja silta on valmis. Toinen keino on sellainen, että asetetaan bambusalon toinen pää joko samalla tai vastarannalla kasvavan, veden yllä nuokkuvan puun varaan ja toinen pää tuetaan senpuoleiseen rantaäyrääseen; kun salko on sidottu kiinni tähän asentoon, voi sitä pitkin kiivetä joen yli.

Luonnon omituisuuksia. Rannikkoseutujen kaikkea muuta kuin houkuttelevat luonnonsuhteet ovat syynä siihen, että läntisessä piirikunnassa puuttui vielä minun aikanani valkoista asutusta mannermaalta. Kaksi pientä, Flyn ja Binaturin varrella olevaa uudisviljelystä, jotka kuuluivat "Papuan Industries"-nimiselle kauppa- ja lähetysseuralle, edustivat todellisuudessa maan siirtoasutuksen alkua, ja seuran virkailijat olivat ensimmäiset sinne asettuneet valkoihoiset, vaikkei heitäkään voinut pitää vakituisesti Uudessa-Guineassa asuvina. Niihin aikoihin oli muuan valkoinen mies yrittänyt raivata viljelystä verraten lähellä Fly-joen suuta, mutta sen tuhosi tulva; saman miehen toiset istutukset sisämaassa hävitti ruohikkopalo. Kauempana idässä on valkoiselle asutukselle ollut tarjona enemmän houkutuksia, mistä ovat todistuksena Port Moresby- ja Samarai-nimiset pienet kaupungit. Niiden seutujen suurimpina luonnonrikkauksina ovat kultakentät; äskettäin on lisäksi löydetty hiiltä ja öljyä.

Valtava Fly-joki on tuon maailmankolkan suurin vesistö. Suulla on sen leveys, kun suisto lasketaan mukaan, arvioitu n. 100 kilometriksi, mutta suiston yläpuolellakin, jossa Fly virtaa yhdessä uomassa, se on niin leveä, että juuri ja juuri saattaa nähdä rannalta toiselle. Joki on varsin purjehduskelpoinen ja se on oivallinen vesitie maan sisäosiin, mutta purjehdusta syväkulkuisilla aluksilla haittaavat kuitenkin lukuisat hiekkasärkät varsinkin virran suupuolella. Kun käy korkea aallokko, saa nähdä komeiden tyrskyjen saartavan melkeinpä yhtäjaksoisena jonona suuhaarojen suuta. Useissa joissa esiintyy sangen raju "bore", vaarallinen hyökyaalto, jonka täysikuun kohdalle sattuvan tulvavuoksen aikana nopeasti kohoava vuorovesi työntää pitkän matkaa jokea ylös. Alkuasukkaat käyttävät jokimatkoillaan hyväkseen alas- tai ylöspäin käyvää virtaa kumpaankin suuntaan. Kaikki Flyn suistomaan saaret ovat aivan vetisiä ja merkillisen matalia, vain jalan tai muutaman jalan verran korkeimman veden rajan yläpuolella. Tulvavuoksen aikana ovat useimmat saaret melkein tulvan peitossa, ja eräissä Kiwai-saaren ja muiden seutujen kylissä vesi nousee silloin rakennusten alle, jotka on rakennettu paaluille. Suistomaan useimmat saaret tuntuvat lakkaamatta, vaikka kylläkin hyvin hitaasti, muuttavan muotoaan; niinpä näyttivät Kiwain rannat minun maassaoloaikanani melkein joka kohdassa huuhtoutuvan pois kappale kappaleelta, niin että kookospalmuja ja muita puita sortui veteen, kun taas muut lähisaaret kasvoivat. Kaikissa joissa on vesi aivan harmaana liejusta, ja samoin on meriveden laita laajassa vyöhykkeessä pitkin koko rannikkoa maan tässä osassa, jossa on niin paljon ja niin suuria jokia.

Muuan niitä täkäläisiä ilmiöitä, jotka eniten ällistyttivät minua kiinnittäessäni niihin huomiotani, oli se, että aurinko täällä päiväntasaajan eteläpuolella näköjään kulkee oikealta vasemmalle eikä vasemmalta oikealle. Muistan, kuinka kerrankin olin käveltyäni suolla asettanut kenkäni kuivamaan laskien mielessäni niin, että ne olisivat koko aamupäivän auringonpaisteessa. Kun hetken kuluttua palasin takaisin, kengät olivat paikoillaan, mutta varjossa. Ällistyneenä tästä, mitä pidin mahdottomuutena, vedin viivan pitkin varjon reunaa, jolloin saatoin todeta, että aurinko kulki väärännepäin! Kesti hyvän aikaa, ennenkuin tulin ajatelleeksi, että aurinko, joka tietenkin nousee idästä, on maailman näissä osissa keskipäivällä pohjoisessa, samoin kuin se tietystikin laskee länteen, mikä seikka selittää sen, että se kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Myöskin kuun vaiheet näyttävät täällä melkein päinvastaisilta kuin mihin pohjoisessa on tottunut. Yläkuun aikana kuun sirppi on likipitäen samassa asennossa kuin jos olisi alakuu, ja päinvastoin.

Ilmasto. Brittiläisen Uuden-Guinean läntisen piirikunnan ilmasto osoittaa ihmeellisen tasaista lämpötilaa. Lämpö nousee varjossa harvoin yli 32° C, samoin kuin se rannikolla harvoin laskee alle 26°, ja lämpötilan vaihtelut vuoden eri aikoina ovat mitättömän pienet. Lopulta lakkasin kokonaan katsomasta lämpömittariani, koska se osoitti niin vähän muutoksia. Rannikolla ei lämpötila sanottavasti alene öisinkään. Tämä tapahtuu sentään jossakin määrin maan sisäosissa, vaikka erotus voi tuntua isommalta kuin se todellisuudessa onkaan, sillä kun ruumis kerran on tottunut ylipäänsä korkeaan lämpötilaan, on se erikoisen herkkä huomaamaan sen varsin mitättömätkin alenemiset. Muistan kerrankin matkalla maan sisäosissa heränneeni ensimmäisenä yönä tavattomaan kylmäntunteeseen, niin että jo koetin, näkyikö hengitys, niin kuin sen mielestäni olisi pitänyt tehdä. Tarkastaessani lämpömittaria havaitsin sen sentään osoittavan 22 1/2°, mikä oli alhaisin maassa oleskeluaikanani toteamani astemäärä.

Kuumuus, jonka vaikutusta lisää raskas, kostea ilma, vaivaa alussa varsinkin siten, että se aiheuttaa lähtemättömän janon. Yksinkertaisesti ei uskalla juoda niin paljon kuin mieli tekisi. Mutta jo parin, kolmen viikon kuluttua on korkeaan lämpötilaan varsin hyvin tottunut ja se tuntuu yksinomaan miellyttävältä. Ainoastaan pitkillä matkoilla ja muissa ankarissa ruumiillisissa ponnistuksissa kuumuus tuntuu jälleen rasittavalta. Lopulta saattaa paljaat käsivartensa kutakuinkin rankaisematta jättää auringonpaahteelle alttiiksi, kun ne ovat päivettyneet tummanruskeiksi. Samoin kuin on kestettävä mukautumisaika, ennen kuin tuntee kotiutuneensa troopilliseen lämpötilaan, on päinvastaisessa suhteessa totuttauduttava viileämpiin ilmastosuhteisiin kun palaa takaisin niihin. Muistan, kuinka minua oleskeltuani kaksi vuotta Uudessa-Guineassa armottomasti paleli käydessäni Sydneyssä, jonka ilmanala sentään on erikoisen lauhkea, jossa ei koskaan sada lunta ja esim. palmutkin kasvavat ulkona. Kiusallisinta asiassa on se, että siirtyessään kuumasta suhteellisen lauhkeaan ilmanalaan on samalla tavoin alttiina katarreille ja nuhakuumeelle kuin kotosalla pakkasten tullen.

Samoin kuin Uuden-Guinean ilmanala pysyy melkein muuttumattomana vuodet umpeen on myöskin valosuhteiden erotus eri vuodenaikoina varsin vähäinen. Keskikesällä joulukuussa aurinko nousee n. neljännestä vaille 6 ja laskee suunnilleen neljännestä yli 18 ja keskitalvella kesäkuussa se nousee neljännestä yli 6 ja laskee neljännestä vaille 18. Luonnossa vallitsee ainainen kesä, ikuinen elämä, joka muuttumattomuus kuitenkin tuntuu ikään kuin paikoillaan pysymiseltä, horrostilalta; ei ole syksyä eikä talvea meikäläisessä merkityksessä, mutta ei myöskään kevättä.

Eri vuodenaikojen erotusta osoittavat ainoastaan tuulet ja kosteussato. Huhtikuusta joulukuuhun saakka puhaltaa yhtämittainen koillismonsuuni, joka hieman asettuu yöksi, mutta päivisin nostattaa merellä valkeita aallonharjoja. Varsinkin tämän ajanjakson keskivaiheilla on koillistuuli pettämättömän varmasti ja pysyvästi vallitsevana. Vuoden tämä osa on sangen kuiva, vaikka sentään sattuu sateitakin. Joulukuussa tuulisuhteet vaihtelevat, minkä jälkeen alkaa luoteismonsuunin aika, jota kestää huhtikuun alkuun. Vuoden tänä osana tuulisuhteet sekä varsinkin tuulen voimakkuus vaihtelevat huomattavasti enemmän kuin kuivana vuodenaikana. Rajuja, lyhyen aikaa kestäviä hirmumyrskyjä seuraa päiväkausia tyyntä. Luoteismonsuunin aikana sataa joka päivä säännöllisesti, vaikka harvoin tai ei koskaan koko päivää. Sade tulee tavallisesti rajuina, usein ukkosenilmojen seuraamina kuuroina. Tuollainen rankkasaderyöppy levittää näköalan eteen aivan kuin hopeanharmaan verhon, niin ettei puolisensadan metrin päähän näe mitään. Palvelijani saattoi tavallisesti lyhyessä hetkessä täyttää vesisankonsa vain pitämällä sitä sateessa. Näihin aikoihin sattuvat pyörremyrskyt ovat todella majesteetillinen näky. Yönmustat pilviröykkiöt, joiden reunat hohtavat ilkeän rikinkeltaisina, kasautuvat yhä sakeampaan pimittäen avaruuden. Mielen valtaa pelästyttävä tunne luonnonvoimista, jotka yrittävät valmistaa maailmanloppua. Purkaus on hirvittävä: rajumyrskyn puuskia, pilvenpyörteitä, salamoita ja loistojyrähdyksiä. Mutta luonnonvoimien riehuntaa kestää tavallisesti vain lyhyen tovin, ja niiden lomassa aurinko paistaa hellittää ehkä tulisemmin kuin konsanaan. Hallitusasemalla Darussa suoritetut sademääränmittaukset osoittavat suuria vaihteluita eri vuosien vastaavina kuukausijaksoina.

Juuri sateiden ja sisämaantuulten aikana riehuvat Uuden-Guinean kiusanhenget, moskiitot, kaikkein pahimmin, vaikka ne kyllä vuodet umpeensakin yllin kyllin muistuttavat olemassaolostaan. Alkuvuoden tyyninä päivinä tuntuu noita siipiäisiä myriadeittain kiehuvan ympärillä inisevinä parvina varsinkin rakennusten sisässä, ja väliin ne saattavat ihmisen aivan epätoivon partaalle. Ilman moskiittoverkkoa eurooppalainen tuskin voisi tulla maassa toimeen, koska ei voisi nukkua kunnollisesti. Huolimatta siitä, että hallitus- ja lähetysasemille on laadittu nerokkaita moskiittosuojuksia, on ainoankaan valkoisen miehen mahdoton suojella itseään malariatartuntaa levittäviltä horkkasääskiltä. Tartunta-ainetta on aina veressä, mutta tautia voi ainakin osittain estää puhkeamasta nauttimalla säännöllisesti tietynsuuruisia annoksia kiniiniä. Tämä hoitotapa on aloitettava jo vähää ennen kuin saapuu malarian saastuttamille seuduille, ja sitä on jatkettava ainakin muutamia kuukausia sen jälkeen kun noilta seuduilta on poistunut, jotta saisi hävitetyksi tartunnan siemenet, joita varmasti on vielä ruumiissa. Eivät edes alkuasukkaatkaan ole tuolle taudille täysin vastaanottamattomia. Heitä saattaa usein nähdä sairaina kovassa kuumeessa jonakin päivänä, vaikka he tavallisesti sentään täydelleen toipuvat jo seuraavana. Malaria, sen jälkitaudit ja sen aina aiheuttama pitkällinen heikkous sekä punatauti ovat sen ihanteellisen olotilan perin peloittavana nurjana puolena, jollaista elämä Uudessa-Guineassa voisi olla.

Hallinto. Hallinnollisessa suhteessa on Brittiläinen Uusi-Guinea eli Papua, niin kuin sitä nimitetään, suorastaan Austraalian liittovaltion hallinnan alaisena. Hallitusta hoitaa Port Moresbyssä asuva "Lieutenant-Governor", kuvernööri, jolla on laaja valta. Kunkin piirikunnan johdossa on kuvernöörin alainen "Magistrate", hallintomies, sekä apulaisia ja partioupseereja. Ensiksimainitun käsiin on keskitetty toimi- ja ratkaisuvalta erinäisissä hallinnollisissa ja oikeusasioissa. Hänellä on käytettävänään sotilaallisesti harjoitettu, eräänlaisiin virkapukuihin puettu ja kivääreillä aseistettu alkuasukkaista muodostettu "poliisi"-voima. Nämä saavat palkkaa ja edustavat, mikäli mahdollista, kaikkia eri kansanryhmiä, joihin hallinnon valta ulottuu, sillä heidän tehtäviinsä kuuluu palvelus tulkkeina, oppaina jne. Miehistön hankkiminen poliisikuntaan ei tuota lainkaan vaikeuksia, sillä mustaihoisista tuntuu houkuttelevalta kuulua mahdollisten taisteluiden sattuessa aina voittajiin, ja jonkin aikaa harjoiteltuaan miehet ovat huomattavan hyvin kuriin tottuneita, sangen rivakan näköisiä konstaapeleja ja sokeasti valmiita käymään vaikka omia heimolaisiaan vastaan.

Hallituksen suoranainen valta ulottuu läntisessä piirikunnassa toistaiseksi ainoastaan rannikoilla sekä lähellä jokia sijaitseviin kyliin, joihin on helppo pääsy. Mutta näissäkin alkuasukkaat ovat saaneet säilyttää sangen vapaan itsehallinnon muissa paitsi rikosasioissa, ja miehet kokoontuvat kuten ennenkin yhteisiin neuvotteluihin. Alkuasukkailta ei kanneta lainkaan veroa, ja yleensä lainsäädäntö suojelee mustia erikoisen hyvin. Heille ei saa millään ehdolla antaa väkijuomia, ja tätä ankaraa kieltoa näytään myöskin tarkasti noudatettavan. Ainoakaan valkoinen mies ei saa ottaa palvelukseensa alkuasukasta kolmea kuukautta pitemmäksi ajaksi tekemättä kirjallista sopimusta hallintoupseerin läsnäollessa. Palvelusajan loputtua on sekä isännän että palvelijan saavuttava uudelleen tämän luo, jolloin edellinen joutuu syytteeseen, jos hän on tehnyt itsensä syypääksi huonoon kohteluun. Palkanmaksaja ei saa suorittaa palkkaa suoraan palvelijalleen, eivät edes ennakkomaksut ole luvallisia, vaan sopimusajan loputtua työnantaja luovuttaa koko summan virkamiehelle, joka sen sitten antaa mustaihoiselle. Tämä kuljetetaan sitten työnantajan kustannuksella kotiin omaan kyläänsä. On olemassa määräyksiä siitäkin, millaista ruokaa palvelijoille on annettava. Sellaisissa oloissa ei orjuus ole mahdollista missään muodossa. Tietystikin mustia usein petkutetaan lain puitteissakin, mutta ilman hallituksen suojelusta he olisivat auttamattomasti sen häikäilemättömän valkoihoisjoukkion vallassa, jollaisia viimeksimainitut näissä seuduin enimmäkseen ovat.

Kansa.

Rotu, kieli, ulkonäkö. Uuden-Guinean alkuasukkaiden pääväestön muodostavat tummaihoiset, villavankäherätukkaiset papualaiset. Heistä eroavat maan itäosissa asuvat paljon vaaleammat melaneesialaiset, joilla on iso, pensasmainen tukka ja jotka ovat sangen komeata kansaa. Myöskin hajallaan asuvia, aivan pienikasvuisia heimoja pidetään papualaisista eroavina, ja heille on annettu nimitys negriitot. Ylipäänsä on tapana pitää papualaisia hyvin alhaisella asteella olevina. Puolestani uskon sentään lukijani tutustuttuaan tähän kirjaan havaitsevan, että tällainen luokitus on oikeutettu ainoastaan tietyissä suhteissa. Esimerkkinä heidän kehittymättömyydestään voi mainita, että heillä on vastineet ainoastaan kahdelle lukusanalle, yhdelle (náo) ja kahdelle (nettóva). Jos heidän on sanottava kolme, he sanovat nettóva-náo, jos neljä, se on nettóva-nettóva, ja samanlaisen yhteenlaskun avulla he osaavat ilmaista vielä muutamia harvoja lukuja. Alkuasukkaat ovat luonnonkansaa; sitä kuvaa se, että heillä on vain kahdenlaisia kotieläimiä, koiria ja kesytettyjä villisikoja.

Kiwai-kieltä puhuvat papualaiset asuvat Kiwai-saarella ja muutamissa muissa kylissä Fly-joen suistomaassa, parissa kylässä joen vasemmalla puolen, oikeanpuoleisella joenrannalla lähellä sen suuta sekä joen länsipuolella rantakaistaleella Mabu-davane-nimistä paikkaa myöten. Läntisillä ja pohjoisilla naapuriheimoilla on kokonaan Kiwaista eroava kieli, kun taas varsinaisen Kiwai-alueen itäpuolella pitkin rannikkoa puhutaan murteita, jotka ovat aivan ilmeisesti Kiwain sukua. Kansan lähimmät heimolaiset ovat siis idässä, ja perimätietona kulkeneet tarut todistavat niin ikään, että Kiwain alkuasukkaat ovat saapuneet nykyisille asuinpaikoilleen siltä suunnalta.

Myöskin Kiwai-kansan oma kieli jakaantuu pariin keskenään läheiseen murteeseen. Kieli kuuluu agglutinoiviin l. liittäviin kieliin, ja sen rakenne on hyvin monimutkainen, joten olisi varsin vaikea oppia sitä käyttämään virheettömästi. Sana-vartaloita ja liitteitä, jotka osoittavat sanan asemaa lauseessa, liitetään toisiinsa välillisemmin tai välittömämmin, jolloin ne muodostavat uusia sanoja. Kun prepositsioneja ei ole, ilmaistaan adverbiaalimuodot taivutusmuodoilla. Mutta saadakseen puheensa Kiwaissa ymmärretyksi ei ole välttämätöntä osata läheskään virheettömästi soveltaa kielen kielioppia, vaan tulee hyvin toimeen eräänlaisella pigdin-Kiwailla, murteellisella Kiwai-kielellä, joka on muodostunut alkuasukkaiden keskuudessa. Mustaihoiset puhuvat nähtävästi muukalaisten kanssa paljon yksinkertaisempaa kieltä kuin keskenään, tuntuupa melkein siltä kuin valkoisten miesten olisi ylimalkaan vaikea saada kuulla maan kieltä puhuttavan täysin oikein ja sen luonteen mukaisesti muuten kuin kuulostamalla alkuasukkaiden puhelua keskenään. Kielen äänteet muistuttavat suuresti esim. suomen ja ruotsin vastaavia äänteitä, niin että saatoin kielellisissä muistiinpanoissani – tein niitä ainoastaan käytännöllisiä tarpeita silmälläpitäen – käyttää tavallisia kirjaimia. Eräät toiset heimot taas puhuvat sellaisia kieliä, joiden äänteet aiheuttivat aika paljon päänvaivaa merkitessäni niitä muistiin.

Yleensä papualaiset ovat jakaantuneina hyvin moniin pieniin kansaryhmiin, jotka useissa tapauksissa puhuvat toisista suuresti eroavaa kieltä. Melkein kaikissa paikoissa, joissa kävin, kirjoitin muistiin paikalliskielen vastineet n. 150:lle erikoisesti valitsemalleni sanalle, ja hämmästyttävän monessa tapauksessa oli mahdoton havaita juuri mitään yhtäläisyyttä noiden muistiin merkitsemieni sanojen kesken, minkä lisäksi useiden kielten äänteetkin ovat varsin erilaiset. Moisen kieltensekoituksen selityksenä on ilmeisesti se seikka, että eri kansaryhmät ovat erittäinkin entisaikaan asuneet varsin tiukasti erossa toisistaan, kun kunkin heimon tai heimoryhmän ja sen naapurien välisille suhteille olivat ominaisia alituiset kahakat, niin että ne tuskin lainkaan joutuivat toistensa kanssa kosketuksiin muuten kuin sodassa. Eräät seikat viittaavat myös siihen, että niissä olosuhteissa, joissa nämä alkuasukkaat elävät, tavallisessa sanavarastossa tapahtuu paljon nopeampia muutoksia kuin mitä olisi taipuvainen otaksumaan.

Kiwai-kansan ruumiinpituus on osapuilleen sama kuin eurooppalaisten, ihonväri on suklaanruskea tai hiukan tummempi. Nuori polvi, sekä pojat että tytöt, ovat usein sekä ulkonäöltään että liikkeittensä puolesta varsin miellyttäviä tyyppejä; varsinkin vartalo on usein kaunis ja notkea. Naisten niukat ruohopukimet vaihtelevat suuresti eri heimoilla. Miehet kulkivat ennen alasti tai heillä oli vyössä edessäpäin riippumassa iso, litteä simpukankuori, joka näillä papualaisilla vastasi paratiisin viikunanlehteä. Melkein kaikissa kylissä näkee vielä jonkun tai joidenkin vanhojen miesten liikuskelevan aivan ilman minkäänlaisia pukimia, mutta toiset ovat eurooppalaisten vaikutuksesta vyöttäneet lanteilleen liinan, väliin myöskin ohuen, kudotun paidan, josta usein on jäljellä ainoastaan likaisia riekaleita.

Sekä miehillä että naisilla on nenänseinämässä tavattoman isoksi venytetty reikä, vaikka arkioloissa harvoin saa nähdä niitä luu-, puu- tai kivipuikkoja, joita siinä ennen on pidetty. Myöskin korvat ovat hirveästi murjotut. Lapsilla on korvanlehden läpi kulkevassa reiässä raskas puupaino, joka venyttää korvanlehden olkapäätä vasten riippuvaksi renkaaksi, ja tämä leikataan väliin toiselta puolen poikki, niin että kaistale riippuu vieläkin alempana, minkä jälkeen koko korva koristetaan pitkin sen reunaa puhkaistuihin reikiin pistetyillä tupsuilla, siemenillä ja pienillä simpukankuorilla.

Pukuun kuuluu höyhenkoristeita, joita käytetään etupäässä juhlatilaisuuksissa ja jotka saadaan kullan ja purppuran värisestä paratiisilinnusta, mustasta strutsin kaltaisesta kasuaarista tai erilaisista valkoisista linnuista, sekä kaula-, rinta- ja käsivarsikoruja, joina on erilaisia simpukoita, koiran ja kengurun hampaita sekä punottuja nauhoja. Tansseihin miehet ja naiset somistautuvat lisäksi liehuvaan juhla-asuun pujottamalla korealehtisiä oksia käsivarsi- ja nilkkarenkaisiin ja vyöhön, ja ruumiin näkyviin osiin maalataan valkoisia, punaisia ja mustia kuvioita.

Ihmissyöjiä. Myöskin niitä ihmissyöjäheimoja, joita vielä asuu Uuden-Guinean eräissä osissa, on katseltava sen koskemattoman erämaan taustaa vasten, jollainen tuo maa edelleenkin pääasiassa on. Oikeassa ympäristössään heidän raakalaiselämänsä saa sovittavamman piirteen kuin mikä muuten olisi asianlaita; erämaa ikään kuin ottaa heidät suojaansa sulkien heidät silmiä hivelevän värikkääseen huomaansa.

Rannikkoheimot ovat nykyisin enää ainoastaan paikoitellen säilyttäneet vanhat ihmissyöjän-tapansa. Ylipäänsä heidän keskuudessaan on säilynyt ainoastaan rippeitä ihmissyönnistä eräissä juhlamenoissa, esim. kun he antavat nuorille miehilleen kuivatun palasen surmatun vihollisen lihaa taikalääkkeeksi, jotta näistä tulisi suuria sotureita. Mutta alkeellisemmalla kannalla olevat heimot syövät vielä yleensä suuhunsa voitetut vihollisensa, ja viime aikoihin saakka on myöskin muutamia valkoisia miehiä joutunut tuon tavan uhriksi.

Sir William Macgregor, nykyisen Papuan kuvernöörin edeltäjä, kertoi kerran yllättäneensä joukon ihmissyöjiä, jotka juuri olivat paluumatkalla sotaretkeltä, jolloin hän saattoi tarkastaa heidän kanoottinsa. Kävi ilmi, että sotilasjoukkio oli ryöstöretkellään hyökännyt juuri samaan kylään, jossa kuvernööri oli käynyt ainoastaan pari päivää aikaisemmin. Neljä paloittelematonta täysikasvuisen ihmisen ruumista oli kullakin kanootissaan, ja viidennessä oli pienen tytön ruumis, joka vielä oli käsistä ja jaloista sidottuna korentoon, jolla se oli kannettu kanoottiin. Alukset olivat täynnä ryöstösaalista, ja siellä täällä pisti esiin ihmiskäsi tai -jalka. Kun kaikkea tarkastettiin lähemmin, huomattiin, että nuo jäsenet oli kömpelösti ja taitamattomasti isketty poikki, ja muutamia oli osittain paistettu tulessa todennäköisesti sen vuoksi, että liha säilyisi paremmin. Kanooteissa oli ihmislihaa myös kääröissä ja mytyissä, jotka oli kiedottu suuriin lehtiin ja sidottu kuorensuikale ympäri. Joukossa oli myös valmiiksi käristettyjä lihakappaleita ilman mitään käärettä; muutamat niistä olivat luultavasti keskeytyneen aterian tähteitä. Yksi paloista oli lapsen selästä ja vastasi täydelleen sitä paikkaa, joka on tunnettu "satula"-nimisenä. Ihmisten sisälmykset oli lajiteltu ja kiedottu kiepille kuin köydet, ja kiepit riippuivat sirossa järjestyksessä poikkipuolin kanootin laitojen yli asetetuissa seipäissä, jottei niiden alapää pääsisi koskemaan aluksen pohjaveteen.

Useat kertojistani olivat olleet mukana ihmissyöntitilaisuuksissa, ja vaihdoin itselleni muun ohessa eräänlaisia luusta tehtyjä teräviä tikareita, joita kertoman mukaan käytetään ihmissyöjäheimojen keskuudessa siten, että niillä puhkaistaan vankien jalkanivelet, milloin heimolla on taistelun jälkeen kerrakseen tarpeeksi syömistä kaatuneissa. Asia oli harkittu niin, että saattoi paremmin säilyttää lihan, jos pidettiin vangit hengissä siihen saakka, kunnes heitä tarvittaisiin, aivan kuin kalat sumpussa.

Se tietoisuus, että surmatut viholliset syödään, on erikoisen selvänä villeimpien heimojen keskuudessa, ja eräs lähetyssaarnaaja, joka oli joutunut kosketuksiin sellaisen kansan kanssa, kertoi minulle, miten vaikeaksi hän huomasi selittää mustaihoisille, miksi heidän täytyi lakata syömästä ihmislihaa. Kuullessaan moisen kehoituksen joku murjaaneista kysyi häneltä tavallisesti oitis: "Miksi en saa syödä sitä?" Eikä lähetyssaarnaaja sanonut koskaan keksineensä parempaa vastausta kuin verraten epätyydyttävän selityksen: "Siksi, ettet saa".

Muuan sisämaassa asuva ihmissyöjäheimo oli tehnyt itsensä tunnetuksi ja pelätyksi hyökkäilemällä alituiseen rannikkoväestön kimppuun, joka oli alistunut brittiläisen hallituksen valtaan ja omaksunut rauhalliset tavat, ja turhaan yritti se hallituksen upseeri, jonka aluetta tuo piirikunta oli, päästä kosketuksiin rosvoheimon kanssa. Lopulta hänen onnistui suurin ponnistuksin saada kiinni nuorukainen, jonka otaksuttiin olleen ryöstöretkillä mukana. Kiinni jouduttuaan tuo musta nuori mies ei ainoastaan oitis kieltäytynyt puhumasta, vaan myös nauttimasta hitustakaan ravintoa, koska hän oli siinä varmassa uskossa, että häntä lihotettaisiin valkoisen upseerin omaa pöytää varten. Kesti sangen kauan, ennen kuin valkoinen mies sai kannibaalinuorukaisen vakuutetuksi rauhallisista aikeistaan, ja kun musta mies sai anteeksi entiset syntinsä, hänestä tuli sittemmin hyödyllinen välittäjä valkoisten ja omien hurjien heimolaistensa välillä.

Usein kuulee lausuttavan alkuasukkaiden kohtelusta sen käsityksen, että jos on heille ystävällinen, he ovat myös puolestaan ystävällisiä. Mutta tätä lausetta ei voi soveltaa käytäntöön, kun on tekemisissä Uuden-Guinean villien heimojen kanssa. On osoittautunut, että ehkä useimmat hyökkäykset valkoisten kimppuun ovat tapahtuneet sellaisissa tapauksissa, jolloin he ovat tuttavuutensa alkuaikoina osoittaneet vaarallisille heimoille liian suurta luottamusta. Ihmissyöjä-papualaiset surmaavat jokaisen muukalaisen, jonka saavat kynsiinsä, aivan yksinkertaisesti siksi, etteivät he tiedä mitään syytä, joka kieltäisi heitä niin tekemästä. Ylipäänsä on heistä hurjimpien ja villeimpien vaikea käsittää, että kukaan, joka ei kuulu omaan tahi jonkin sukulaisheimoon, voisi olla sen kummempi kuin vihollinen. Jos he katsovat voivansa vaarantamatta itseään riistää toisen ihmisen hengen, on halu siihen niin suuri, että verenhimoiset vaistot pääsevät helposti voitolle. Tästä johtuu, että esim. haaksirikkoutuneita sekä taistelusta haavoittuneita kotiin pyrkiviä mustia uhkaa vaara joutua tapetuiksi ystävällistenkin heimojen keskuudessa jouduttuaan niiden käsiin.

Kokemattomat valkoiset ovat kärkkäitä rupeamaan huolettomasti oleskelemaan yksissä mustien kanssa, mahdollisesti myös otaksuen, että se on parhain tapa saavuttaa näiden ystävyys. Alkuasukkaat itse sitä vastoin osoittavat toisia heimoja kohtaan mitä suurinta epäluuloisuutta, niin että valkoisen retkeilijän on mielestään usein syytä nauraa mustille seuralaisilleen, kun nämä ovat niin pelkureita. Jos valkoiset saapuvat suuri seurue mukanaan kylään, jossa heitä ei entuudestaan tunneta, sen asujaimisto pötkii tavallisesti oitis pakoon. Mutta jos muukalaisia on aivan pieni joukko, heidät otetaan sen sijaan melkein aina vastaan, jollei paikallinen väestö arvele olevan syytä pelätä heitä. Moisessa tapauksessa ei valkoista miestä uhkaa ilmeisestikään suurin vaara juuri hänen kylään tullessaan, koska ihmeellisen muukalaisen saapumisen aiheuttama hälinä ja alkuasukkaiden hänen olemukseensa, tavaroihinsa ja esiintymistapaansa kohdistunut mielenkiinto valtaavat niin kokonaan heidän huomiokykynsä, etteivät he ehdi ajatella muuta. Vaara alkaa samalla kun mielenkiinto laimenee, kun heimo on saanut tietoonsa kaiken, mitä sillä hetkellä valkoisesta miehestä on tietoon saatavissa, ja kun heidän oma sotainen minänsä alkaa vaikuttaa heidän tietoisuuteensa. Sen mukaan, mitä mustat ovat kertoneet, ei vieraan tullessa kestä kauankaan, ennen kuin jo isännistä innokkaimmat alkavat salaa ehdotella, että käytäisiin hänen kimppuunsa, ja ratkaisu riippuu silloin siitä, mikä mielipide pääsee läsnäolijoiden keskuudessa voitolle. Sillä välin tulokas ehkä ei lainkaan aavistakaan vaaraa, sillä alkuasukkaiden tapoihin kuuluu, että he osoittautuvat aivan ystävällisiksi siihen hetkeen saakka, jolloin he karkaavat vieraan niskaan. Käynneillämme, jotka tein valkoisen lähetyssaarnaajan seurassa ihmissyöjäheimojen keskuuteen, piti pahimmin mieltä jännityksessä se, ettemme koskaan tienneet, mitä ympärillämme hälisevällä joukolla oikein oli mielessä. Sen vuoksi varoimme viipymästä kauan samassa kylässä ja varsinkin olemasta yötä yhdessä mustien kanssa. Tuntuu olevan vanha vakiintunut tapa, että niin kauan kuin naisia ja lapsia on saapuvilla, vieras voi olla kutakuinkin rauhassa, koska ei ole tapana ryhtyä päällekarkaukseen heidän läsnäollessaan.

Muutamia vuosia ennen minun oleskeluani maassa murhattiin kaksi valkoihoista kullanetsijää, Mc Tier ja Rochefort heidän tunkeutuessa sisämaahan joukko alkuasukkaita mukanaan. Molemmilla oli hyvät aseet, olipa heillä jonkinlainen kuparilevystä tehty haarniskakin suojana nuolilta. Alkuasukkaat itse olivat tarjoutuneet oppaiksi. Kaikki sujui hyvin siihen saakka kunnes valkoisten miesten oli kuljettava pienen, mutta vuolaan joen yli, jolloin heidän seuralaisensa keräytyivät heidän ympärilleen ja tarttuivat heitä käsistä kiinni muka auttaakseen heitä kahlaamaan virran poikki. Silloin takana tulevat saattoivat iskeä heidät nuijalla kuoliaaksi, ja niin nuo kaksi miestä murhattiin heidän voimatta puolustaa itseään.

Valkoihoisen, joka jää levottomaan kylään, täytyy osoittaa suurta sielullista älyä, mikä on tarpeen varsinkin ensimmäisinä päivinä. Kun tuo vaarallinen aika on ohi, hänellä on hyvät mahdollisuudet päästä vieläpä alkuasukkaiden ystäväksi, ja kun hänet on hyväksytty sellaiseksi, hän saattaa sangen turvallisesti luottaa heihin. Jos hän sittemmin joutuu mustien tuttaviensa kanssa vaikeuksiin, sitä voidaan ainakin osaksi pitää hänen omana syynään, koska hän on sellaisissa tapauksissa tavallisesti rikkonut heidän tapojaan tai loukannut heitä muuten.

Uudessa-Guineassa ovat muutamat valkoiset miehet saavuttaneet sellaisen maineen, että he muka kykenevät voittamaan mustat ystävikseen, ja minun aikanani kerrottiin sellaista eräästäkin englantilaisesta "kauppamiehestä", jonka oli tapana yksin liikuskella varsin vaarallisilla seuduilla. Hänen väitettiin esiintyneen aivan samalla tavoin kuin alkuasukkaat itse, kulkeneen alastomana vain vaateriepu vyötäisillä ja hyppineen ja tanssineen mustien mukana heidän ilveissään, niin että nämä olivat alkaneet häntä pitää aivan heikäläisiin kuuluvana.

Myöskin kuuluisa tutkimusretkeilijä d'Albertis, joka 1870-luvun keskivaiheilla teki tutkimusmatkoja Uudessa-Guineassa, tuntuu oman kertomuksensa mukaan osanneen ottaa alkuasukkaat huvittavalta kannalta. Hän kertoo Epa-nimisessä paikassa tutustuneensa Aira-nimiseen heimonjohtajaan, ja osoittaakseen, että hän todella tahtoi ruveta tämän ystäväksi, syleili ja suuteli häntä keskellä kylää ja sitten jatkoksi suuteli, heimon ääneen riemuitessa, kaikkia naisia. Arimmat näistä pyrkivät vetäytymään tai olivat pyrkivinään pois, mutta toiset laahasivat heidät esiin puoliväkisin. D'Albertis oli erinomainen löytöretkeilijä, mutta eipä olisi ollut yksinomaan miellyttävää kulkea ensimmäisenä valkoisena miehenä hänen jälkiään! Alkuasukkaat olisivat odottaneet liian paljon. Kerran minulla oli eräällä seudulla vaikea edelläkävijä, työväenhankkija, joka hämmästytti alkuasukkaita ottamalla heidän nähtensä tekohampaansa suusta, lasketellen samalla ihmeellisiä lukuja ja tehden jos jotakin ilvettä. Minua kehoitettiin tekemään samoin, ja varmastikin jouduin kovin mitättömän valkoisen miehen kirjoihin, kun en osannut noudattaa tuon miekkosen esimerkkiä.

Alkuasukkaiden omituisuuksia. Alkuasukaspalvelijat ovat jokaiselle retkeilijälle aivan välttämättömiä, joskin hänen mielestään usein mahdottomia ja kömpelöitä apulaisia, ja valkoisten tavatessa toisensa ovat pysyvänä puheenaiheena ne eriskummalliset ajatukset, joita näillä joutuu havaitsemaan kaikesta heidän hyvästä tahdostaan ja uskollisuudestaan huolimatta. Aivan jokapäiväisiä kokemuksia on esim., että jos aterian aikana moittii palvelijaa siitä, ettei lautanen ole puhdas, tämä ryhtyy heti touhuissaan pyyhkimään sitä lähinnä käsillä olevaan vaatteeseen, omaan lanneliinaansa; tahi jos käskee palvelijan pimeän tullen huolellisesti sulkea vuoteen moskiittoverkon, ettei se pääse noita saaliinhimoisia veren-imijöitä täyteen, hän sulaa hyväntahtoisuuttaan jättää "masterinsa" (isäntänsä) varalle yhden sivun avoimeksi, "jotta tämä itse pääsisi helpommin sen sisään". Harjaantumattomat alkuasukkaat, joita valkoiset ottavat maatyöläisiksi istutuksilleen, osoittavat intoaan ja uutteruuttaan kantamalla käsirattaita sylissään kuin pientä lasta, kun ne on siirrettävä toisaanne, ja kasaamalla kourineen multaa lapion terälle, kun heidän on kaivettava ojaa. Mutta sanotaan myös, että he oppivat varsin pian.

Eurooppalaisten palveluksessa arvellaan alkuasukkaiden tottelevan ja tekevän ainoastaan mitä heille nimenomaan sanotaan, mutta itse he eivät ajattele mitään. Kerran saapui pitkin rannikkoa tekemällään tutkimusretkellä muuan hallintoupseeri, mukanaan joukko alkuasukkaita, joen suulle. Kuumuudessa tuntui uinti hänestä houkuttelevalta, ja hän kysyi mustilta, tarvitsiko tässä pelätä haikaloja. Kaikki vakuuttivat, ettei niitä niillä tienoin ollut lainkaan, ja niin hän riisui vaatteet yltään ja kävi uimassa. Noustuaan vedestä hän kysyi seuralaisiltaan, miksi nämä eivät halunneet käydä vedessä, jolloin hän sai vastaukseksi: "Täällä on hirmuisen paljon krokotiileja."

Papualaisten aistit ovat silmäänpistävän terävät, ja kerran saatoimme, muuan valkoihoinen lähetyssaarnaaja ja minä, todeta palvelijoistamme, miten kehittyneet heidän haistimensa olivat. Annoimme kumpikin palvelijamme pestä pesumme yhdessä, ja kun vaatteet sitten oli kuivattu ja pantu kokoon, huomattiin, etteivät mustat nuorukaiset tienneet, mitkä vaatekappaleet kuuluivat toiselle, mitkä toiselle valkoiselle herralle. He suoriutuivat silloin pulasta haistelemalla niitä ja saattoivat siten erehtymättä ratkaista omistusoikeuskysymyksen, vieläpä pesun jälkeen.

Väliin sattuu, että lähetyssaarnaajista itsestään keksitään mitä ihmeellisimpiä kuvitteluja. Joka kylässä, mihin hallituksen valta ulottuu, on yksi johtavassa asemassa olevista alkuasukkaista nimitetty "poliisiksi", ja hän vastaa järjestyksestä niin hyvin kuin voi. Hallituksen julkaisemien kieltojen joukossa on mm. semmoinen, ettei alkuasukkaita saa säikyttää perättömillä tiedoilla, ja sillä on tarkoitus hillitä valkoisia kauppa-miehiä ja muita, jotka saattaisivat sellaisilla keinoin sortaa mustaihoisia. Kerran tuli tuollainen kyläpoliisi valkoisen hallintoupseerin puheille tehden ilmoituksen, että paikallinen "värillinen" saarnamies, joka hoiti lähetystyötä hänen kylässään, oli kerran jumalanpalveluksessa sanonut, että jolleivät alkuasukkaat kävisi ahkerammin hänen saarnojaan kuulemassa, he joutuisivat kaikki suureen, palavaan tuleen. "Jos hän olisi sanonut niin kylällä", selitti poliisi, "olisin tietysti heti paikalla vanginnut hänet väärien tietojen levittämisestä, mutta en tahtonut vangita häntä kesken jumalanpalveluksen. Siksi tulin kysymään teiltä, mitä minun on tehtävä".

Oikeusjuttujen käsittelyssä on hallintoviranomaisten usein erittäin vaikea saada alkuasukkaat ymmärtämään, mitä he tarkoittavat, sillä Uudessa-Guineassa vallitsee todellinen Baabelin kieltensekoitus; maassa on lukemattomia eri kieliä. Papua-nimisessä kirjassaan kertoo nykyinen kuvernööri sir Hubert Murray tapauksesta, jolloin erästä miestä syytettiin siitä, että hän oli tappanut ja syönyt pienen lapsen. Kun kuvernööri saapui paikalle juttua tutkimaan ja tuomitsemaan, ei se tulkki, jota ensi tutkimuksessa oli käytetty, ollut saapuvilla, eikä ollut minkäänlaista mahdollisuutta puhua syytetyn kanssa. Kuvernööri otti hänet silloin mukaansa hallituskaupunkiin Port Moresbyhyn, ja jonkin ajan kuluttua tavattiin kokki, joka tuntui osaavan puhua vangin kanssa. Mutta silloin havaittiin, ettei kukaan pystynyt puhumaan kokin kanssa. Lopulta kuvernöörin onnistui kolmen tulkin avulla saada keskustelu käyntiin kokin kanssa, niin että tutkimus saattoi jatkua neljän hengen toimiessa välittäjinä.

On selvää, että oikeus usein joutuu pakostakin kärsimään moisia rikosjuttuja tutkittaessa. Sir Hubert kertoo, miten kävi kerrankin, kun hän tutki jossakin kylässä sattunutta murhatapausta. Kaksi alkuasukasta oli leikannut kolmannelta pään poikki ja kaivanut tältä silmät päästä. Virallisesti täytyy oikeusjutut aina käsitellä englannin kielellä, ja kuvernööri esitti tällä kielellä, tulkin toimiessa välittäjänä, kysymyksen, miksi murhamiehet olivat kaivaneet uhriltaan silmät; johan sen olisi pitänyt riittää, että he katkaisivat häneltä kaulan. Tällä kertaa kuvernööri ymmärsi kieltä, jota tulkki puhui syytettyjen kanssa, ja kauhukseen hän kuuli tämän virkkavan näille: "Kuvernööri sanoo, että se kyllä oli hyvä, että leikkasitte mieheltä kaulan poikki, mutta ette olisi saaneet kaivaa silmiä päästä".

Kerran joutui alkuasukasnoita ollessaan vangittuna jostakin rikoksesta sellaisen murhatyön uhriksi, jonka viranomaiset mahdollisesti olisivat olleet taipuvaisia antamaan anteeksi. Häntä oli kyläpoliisi tuomassa valkoihoisen hallintoviranomaisen luo. Matkalla velho otti pitkän, hienon nuoran ja joukon pieniä tikkuja ja kysyi poliisilta: "Muistatko vanhempaa veljeäsi? Hänet tapoin minä. Entä sisartasi? Minä tapoin hänetkin. Tapoin toiset veljesi, ja isäsi ja äitisi, ja ystäväsi, joiden nimet olivat ne ja ne". Samalla hän sitoi nuoraan tikun joka kerta kun hän mainitsi murhan. Poliisi pysyi hyvän aikaa järkähtämättömänä, mutta kun noita oli sitonut nuoraan seitsemännentoista tikun, tarttuivat hän ja muut kanootissa olijat poppamieheen kiinni ja pitivät hänen päätään veden alla, kunnes hän hukkui. Siten velho sai rangaistuksen kerskailustaan, sillä sen kummempaa ei hänen kehumisensa kylläkään ollut, vieläpä mahdollisesti itsetiedotonta kerskailua, kun hän kerran oli päässyt vauhtiin sitoessaan laskutikkujaan nuoraan.

Muutamilla noidilla luullaan olevan valta tehdä millaista säätä he haluavat, ja muistan tapauksen, jolloin tuollainen säätohtori harjoitti taitoaan. Olin erään toisen valkoihoisen keralla matkalla Binaturi-jokea ylös, ja seurueessamme oli mm. vanha mies, joka "tiesi paljon". Hän kysyi meiltä kohteliaasti, millaista ilmaa halusimme, ja vastasimme, että meistä olisi mieleen, jos olisi kaunis ilma. Hän lupasi niin tapahtuvan, mutta vähän ajan perästä tipahteli muutamia sadepisaroita. Loimme häneen silloin moittivia katseita, mutta hän sanoi pian tekevänsä lopun mokomasta epäjärjestyksestä ja ettei sinä päivänä enää sataisi. Ja kuten sellaisissa tapauksissa usein sattuu, kävi niin kuin hän oli sanonut.

2.

KIVIKAUDEN KANSA TYÖSSÄ.

Alkeellisia kapineita ja työaseita.

Kiwai-kansa on näihin saakka pysynyt kivikauden kehitysasteella tuntematta lainkaan metalleja ennen eurooppalaisten tuloa. Jo ennen kuin valkoiset itse saapuivat, olivat alkuasukkaat sentään saaneet haltuunsa yksityisiä metalliesineitä, joita he hankkivat maihin ajautuneista laivanhylkyjen kappaleista. Kansantaruissa on dramaattisia kohtia, joissa kerrotaan, millaista ihastusta he osoittivat saadessaan haltuunsa ensimmäiset rautaesineensä, ja jokainen palanen tuota metallia otettiin huolellisesti talteen hylkyjen pirstaleista, mikä tapahtui polttamalla.

Kiviaseita on erimuotoisia puuvartisia nuijia sekä kirveitä. Viimeksimainitut on samoin kiinnitetty puiseen ripaan, jossa niitä voi kääntää, niin että työkapinetta saattaa käyttää myös kaivertimena esim. kanoottia koverrettaessa. Leikkuu- ja kaiverrusaseena käytetään erilaisia simpukankuoria; tavallisin näihin kuuluva kapine on cyrena-simpukan puolikas, jota pidellään eri tavoin nyrkkiin puristetun käden kämmentä vasten. Alkuasukkaat ovat niin tottuneet tähän otteeseen, että monet heistä käyttäessään eurooppalaista veistä pitelevät sitä mainitulla tavoin terästä, ollenkaan käyttämättä puukon päätä. Hienoimpiin leikkauksiin ja kaiverruksiin käytetään eräiden ohuiden simpukankuorten siruja. Muita tähän ryhmään luettavia työkapineita ovat bambuveitset ja kiviliuskat. Myöskin villisian torahampaita käytetään tämänlaisiin tarkoituksiin, jolloin käytetään niin hyvin itse hampaan kärkeä kuin lähellä kärkeä olevan koveran mutkan terää, ja molempia voidaan teroittaa hiomalla niitä sopivaan kiveen.

Erikokoisia naskaleita valmistetaan halaistuista eläinten luista tai kalojen, erittäinkin okarauskun, piikeistä. Varsin käyttökelpoinen raspi saadaan okarauskun karkeasta, kuivatusta selkänahasta, joka väliin kiinnitetään varteen. Hiekkapaperina saattaa mainiosti käyttää erään puun hienopiikkisiä lehtiä. Väliin sahataan pieniä puupalikoita poikki kierretyllä nuoren bambun suikaleella tai jousen jänteellä, joka myös on tehty bambusta. Monet varsinkin maanviljelyksessä käytetyt työaseet ovat puusta.

Kaikkia näitä kapineita, lukuunottamatta kivikirveitä, käytetään vielä verraten yleisesti, vaikka eurooppalaiset valmisteet yhä enemmän syrjäyttävät ne. Usein täytyy ihmetellä, miten hyvin tehtyjä ja kauniisti koristeltuja veistotuotteita voi niin alkeellisilla työaseilla saada aikaan. Kauneimpia ja taidokkaimmin somistettuja ovat alkuasukkaiden valmistamista esineistä heidän harppuunanvartensa (joiden se pää, johon kärki sovitetaan, on aina muovailtu käärmeen pään muotoiseksi), heidän nuolensa (varsinkin ne tyypit, joiden varren etupää kuvaa käärmettä, krokotiilia, ihmishahmoa tms.), puolenkin metrin pituiset, leikkauksin kaunistetuista ja ontoiksi koverretuista puunrungoista tehdyt rummut, erinäiset koruesineet, kuten puukammat sekä eräänlaiset kilpien muotoiset puulevyt, joiden nimenä on gópe; nämä koristetaan ihmiskasvoilla ja ne joko kiinnitetään kanoottien kokkaan tai ripustetaan riippumaan talojen oviaukkojen yläpuolelle onnenesineiksi. Samoin kuin monet alkuasukkaiden tatuoimiskuviot todistavat tekijänsä kätevyyttä ovat muutamat mustaihoiset koko mestareita somistamaan piirroksin ja kaiverruksin tai muulla tavoin erilaisia tarve-esineitä, esim. pitkiä bambupiippujaan. Todellisia kuvanveistoksia ovat ne puiset ihmiskuvat sekä myös erinäiset muut esineet, joita käytetään muutamissa juhlamenoissa. Täytyy kuitenkin myöntää, että Kiwai-papualaisten esineiden koristelutaito jää heikommaksi kuin esim. vastaava entisen Saksan Uuden-Guinean heimoille tunnusomainen kyky, mikä ehkä on yhteydessä sen seikan kanssa, että edelliset ovat ylipäänsä alkeellisemmalla asteella.

Erinäisiin käytännöllisiin tarve-esineisiin, varsinkin erilaisiin säiliöihin, tarjoaa luonto itse alkuasukkaille valmiit ainekset. Tällaisia ovat erilaiset simpukat (joista isoja "melonisimpukoita" käytetään keittoastioinakin), pullomaiset hedelmät, joista tarvitsee vain poistaa sisus, jolloin niitä voi käyttää "kalebasseina", sekä notkeita puunkuorenkaistaleita, joista voi valmistaa kaikenlaisia säilytysastioita, ym. Erilaisiksi rihmoiksi, köysiksi ja nauhoiksi kelpaavia aineksia, jotka valmisteet vuorostaan voi punoa matoiksi, koreiksi, puvun koristeiksi jne., on luonnossa tarjona hyvinkin pariakymmentä lajia. Myös on melkeinpä kaikkialla saatavissa höyheniä, korealehtisiä kasveja, joukoittain koristeellisia simpukoita sekä kirjavia siemeniä koristuksina käytettäviksi.

Tulta tehdään hankaamalla vastakkain kahta puupalikkaa, joko pyörittämällä käsillä keppiä alustaa vasten tai "kyntämällä" sillä alla olevaa puupalasta pitkittäin. Väliin myös "sahataan" terävää puunsyrjää toiseen puuhun poikittain. Kaikissa näissä tapauksissa saadaan ensimmäinen hehku syntymään hankauksesta irtautuneissa puujauhoissa. Tuo pikku hehku pysyy vireillä siihen saakka, kunnes puujauhokasa on palanut loppuun, ja sillä välin ennättää puhaltaa ilmi liekin tuomalla lähelle jotakin helposti syttyvää ainetta. Jos on sopivat tarpeet ja osaa menetellä oikealla tavalla, saa tulen syttymään parissa minuutissa. Kun ei uutta tulta kuitenkaan voi tehdä milloin eikä missä tahansa, pidetään mieluimmin aina vireillä palavaa tulta. On myöskin tapana, että matkoilla liikuttaessa kuljetetaan mukana hehkuvaa kekälettä. Muutamat puulajit pysyvät tosiasiassa hehkuvina siihen saakka kunnes ovat läpeensä hiiltyneet.

Harppuunanvarren valmistus. Arkeologisten museoiden lasikaappeja koristavien kivikautisten työkapineiden teknillisestä käytöstä ei ole läheskään kaikissa tapauksissa täydellistä tietoa, mutta välisti on etnologin, kansan tapojen, aineellisen ja henkisen kulttuurin ja tuon kulttuurin synnyn tutkijan, suotu astua muinaistieteilijän tilalle ja todella osoittaa, viitaten omien tutkimustensa kohteisiin, vielä eläviin kivikauden kansoihin, kuinka vastaavia esineitä käsitellään vielä tänä päivänä. Eräissä olosuhteissa saattaa etnologi edelleen täydentää alkeellisten työkalujen käytöstä luomaansa kuvaa selostamalla niin sanoaksemme työn henkistä ympäristöä, sitä ajatuspiiriä, jossa työntekijä silloin on, niitä taikakeinoja, joilla hän yrityksensä eri asteilla koettaa edistää sen onnekkuutta. Käsittämällä tehtävänsä näin etnologi saattaa luoda valoa alhaisella kannalla olevien ihmisten elämän katkelmiin, siihen, millaista tuo elämä on kokonaisuudessaan ollut.

Seuraavassa on aikomuksemme selostaa näytteeksi, millä tavoin papualaiset muinoin valmistivat harppuunansa, jolloin työn ohessa suoritettiin taikatemppuja, joiden avulla oli tarkoituksena saada tuo kaikkea muuta kuin helppo tehtävä kunnollisesti suoritetuksi, mutta myöskin tehdä valmis ase onnekkaaksi pyyntimiehen kädessä. Eri töiden ja toimien yhteydessä noudatettuja taikamaisia tapoja saattaa papualaisten keskuudessa pitää erikoisen tunnusomaisina. Tuskin on alkuasukkaiden katsantokannassa ainoaakaan piirrettä, jossa ei vallitsevana tekijänä olisi taikamainen aate, jota kyseessä oleva henkilö noudattaa toiminnassaan. Olipa kysymyksessä millainen yritys tahansa, on melkein jokainen askel, jokainen teko eri tavoin määrätty, ja niitä monenkaltaisia uskonnollisia menoja ja "rohtoja", joihin turvaudutaan, pidetään aivan välttämättöminä menestyksen ehtoina, sillä eihän onni voi syntyä tyhjästä, kuten he ajattelevat.

Harppuunoissa, joita Mawata-heimo nimittää wápoksi, on varsi, kärki ja tähän kiinnitetty pitkä köysi. Varsi on valtava, lähes neljän metrin pituinen, hyvin raskaasta puulajista tehty kapine. Sen tekoon pannaan paljon huolta, ja valmis harppuuna on varsin koristeellinen ase. Se pää, johon irtonainen kärki pistetään reikään, on paksumpi ja raskaampi, mutta muuten keihäs on varsin hieno; pinta on musta ja kiiltävä ja somistettu leikatuilla, soreilla kaiverruksilla, joiden kuviot saadaan siten erottumaan, että kaiverrukset täytetään valkealla värillä. Itse kärki, joka myös on puusta ja varustettu väkäsillä, on ihmeen lyhyt, vain 10-15 sm:n pituinen. Varren latvassa on koristuksena suuri kasuaarinsulkatöyhtö. Miten alkuasukkaat menettelevät pyydystäessään harppuunalla merilehmiä ja merikilpikonnia, niitä eläimiä, jotka tällöin tulevat kysymykseen, sitä kuvaillaan metsästystä ja kalastusta käsittelevässä luvussa.

Harppuunantekijä etsii metsästä kasvavan puun, joka on sopiva tarvepuuksi. Tarkastaessaan sen runkoa katseellaan ylhäältä alas asti hän painautuu aivan siihen kiinni membrum (sukuelin) ojennettuna ylöspäin puun latvaa kohti; se esittää silloin in statu erectionis vertauksellisesti sitä suoraa ja mallikelpoista harppuunanvartta, jollainen rungosta on määrä syntyä. Kun puu on valittu, mies ottaa päivänä muutamana puuvartisen kivikirveensä ja lähtee se mukanaan metsään, mutta jättää kirveen vähän matkan päähän tielle ja palaa takaisin. Kun hän toisen kerran menee metsään, hänellä on mukanaan tavallinen kivi, jonka hän asettaa siihen paikkaan, missä kirves on lojunut maassa, kun taas hän tämän viimeksimainitun vie vähän kauemmaksi pitkin tietä ja laskee maahan. Seuraavalla kerralla mies ottaa mukaansa uuden kiven, panee sen ensimmäisen kiven paikalle ja tuon ensimmäisen taas kirveen paikalle, kun taas kirves siirretään tiellä vielä kappaleen matkaa tuonnemmaksi. Tällä tavoin jatketaan, kunnes on neljä kiveä eri paikoissa tiellä, ja silloin kirves on ehtinyt valitun puun juurelle saakka. Kirveellä mies lyö puuhun kaksi iskua, toisen hiukan toisen yläpuolelle, minkä jälkeen hän irroittaa kirveenhaavojen välisen puunsälön kuorineen. Sen hän vie merenrantaan tai johonkin creekiin kantaen sitä selän takana molemmin käsin, ja hänen on kulkiessaan käveltävä aivan suoraan eteenpäin poikkeamatta kummallekaan puolen, ja katseen täytyy koko ajan olla suunnattuna alaspäin tiehen. Rungosta irroitettu pilke heitetään veteen, ja jos se jää kellumaan vedenpinnalle ja ajautuu matkoihinsa, pidetään puuainesta kelvottomana, ja puu, jolla on kokeiltu, hylätään.

Tämän jälkeen koetetaan toista puuta aivan samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla siirtämällä vuorotellen kirvestä ja kiviä paikasta toiseen, kunnes mies on päässyt puun juurelle. Jos uusi yritys päättyy siten, että rungosta irroitettu lastu painuu pohjaan, mies tietää löytäneensä kunnollisen tarvepuun. Kun hän sitten menee puun luo, hän siirtää kaikki neljä tiellä lojuvaa kiveä aina yhden välin eteenpäin, niin että yksi niistä joutuu puun juurelle. Sitten hän hakkaa kivikirveellään rungon ympäri renkaan, mutta kuitenkin niin matalalti, ettei puu vielä kaadu, minkä jälkeen hän laskee kirveen taakseen maahan katsomatta ympärilleen ja palaa takaisin eikä koko matkallakaan saa kääntyä. Joka kerran puun luo mennessään hän siirtää kiviä, välin kerrallaan, kunnes kaikki neljä ovat puun juurella. Joka kerran hän hakkaa runkoa syvemmälti, mutta se ei kuitenkaan saa vielä kaatua, ja siinä onkin koko urakka, kun on kivikirveellä kaadettava paksunpuoleinen puu. Hakkuuta jatketaan siinä tapauksessa, että on tyyni ilma; jos tuulee, niin että puu huojuu, työ lykätään tuonnemmaksi, sillä jos tuuli kaataisi puun ennen aikojaan, se aivan varmasti halkeaisi sälöiksi murtumakohdasta, niin väitetään. Kun kaikki neljä kiveä ovat koossa puun juurella ja vaivalloinen hakkuu lähenee loppuaan, valmistetaan rungolle sija sille suunnalle, jonne sen lasketaan kaatuvan. Kun kaikki on valmista, puu vihdoin kaadetaan tyynenä päivänä, minkä jälkeen hakkaaja heti rungon kaaduttua laskee kirveen kädestään taakseen maahan ja lähtee kotiin samalla tavoin kuin aikaisemmillakin kerroilla. Seuraavan kerran paikalla käydessään hän katkaisee puun latvuksen, ja sitä seuraavilla hän latoo kaikki neljä kiveä yhtä pitkän matkan päähän toisistaan maassa makaavalle rungolle. Hän tekee puusta neljä kiilaa ja asettaa ne yhden kunkin kiven päälle. Sitten hän iskee joka kiilaa kerran vastaavalla kivellä sanoen joka kerran "túru", mikä on parhaimmanlaatuisen harppuunanvarren nimi.

Se suunnitelmanmukaisuus, jota noudattaen harppuunan valmistaja ryhtyy työhönsä, osoittaa, kuinka tärkeänä sitä pidetään ja miten suurta tarkkuutta siinä vaaditaan, jottei sattuisi mitään onnettomuutta. Kivien siirtelemisen ym. on määrä osoittaa, ettei tahdota hätiköidä; joka askel on alusta alkaen otettava tarkkaan harkiten. Siitä syystä ei harppuunantekijä saa metsään puun luo mennessään eikä sieltä palatessaan vilkuilla sivuilleen, ja varsinkin on tällöin tarkoituksena, ettei rungon halkaisua, johon nyt on ryhdyttävä, saa vaarantaa. Alkuasukkaat väittävät, ettei harppuunan käytössä ole kysymyksessä yksityinen etu, vaan että se tarkoittaa kylän koko asujaimistoa, niinkuin asianlaita onkin, kun ottaa huomioon, että vanha tapa käskee jakamaan saaliin varsin kommunistisella tavalla. Sen vuoksi harppuunantekijä noudattaakin niin tarkoin vanhan tavan säätämiä määräyksiä.

Koko sen ajan, jonka työtä kestää, täytyy harppuunantekijän pidättäytyä yhteydestä vaimonsa kanssa, eikä tämä saa tulla metsään lähelle työpaikkaa. Aivan erikoisen turmiollista olisi sellaisen naisen läheisyys, jolla on parhaillaan kuukautiset, sillä hän saisi aikaan sen, että runko auttamattomasti halkeaisi väärin. Yksinpä työntekijän naimisissa olevasta sisarestakin voi työhön siirtyä haitallinen sukupuolinen kaukovaikutus sen vuoksi, että hänen ja hänen veljensä välillä vallitsee taikamainen yhteys. Siksi ratkaisevaksi päiväksi, jolloin runko on määrä halkaista, mies sen vuoksi suostuttaa sisarensa lähtemään pois omasta kodistaan ja tulemaan hänen, veljen, kotiin, jossa sisar ja veljen vaimo viettävät koko päivän yhdessä. Tähän varovaisuustoimenpiteeseen turvaudutaan siksi, että sisar ja hänen miehensä muuten saattaisivat olla keskenään yhteydessä sinä päivänä, mikä koituisi tuhoisaksi työn onnelliselle päättymiselle. Sisar ja tämän mies alistuvat määräykseen muitta mutkitta, koska he hyvin tietävät, että harppuunanteosta vielä koituu merkitystä yhteisesti koko kylälle. Kun mies menee metsään halkaisemaan runkoa, hän kävelee tavalliseen tapaan pää painuksissa katsomatta kummallekaan sivulleen. Ensimmäisen kiilan kohdalle hän iskee kirveen puuhun, asettaa kiilan kirveenhaavaan ja lyö sitä muutamia kertoja siihen kuuluvalla kivellä. Sitten hän tekee samoin kolmelle muulle kiilalle varoen tarkoin sekoittamasta kiviä keskenään. Sen jälkeen hän saa rungon halkaistuksi kahtia, ja alkuasukkaat kuvailevat, millainen helpotuksen tunne valtaa heidän mielensä, kun kaikki sujuu hyvin. Molemmat rungonpuoliskot halkaistaan samalla tavoin vielä kerran, joten saadaan neljä samanlaista osaa. Meneteltäessä tässä kuvaillulla tavalla valmistetaan nim. aina kerrallaan neljä harppuunanvartta. Jos mies on työssä yksin, ovat tietenkin kaikki neljä harppuunaa hänen, mutta usein on ystävä tai pari mukana puuhassa siitä alkaen, kun kiviä kannetaan ja siirrellään tiellä, ja silloin valmistetaan wápo heille kullekin heidän auttaessaan työssä. Kotiin palatessaan mies antaa sisarelleen luvan palata takaisin miehensä luo, eivätkä noita kahta tällä kertaa enää sido mitkään pidättyväisyyssäännöt.

Sinä päivänä, jolloin puun runko halkaistaan, käsketään kaikkia miehiä, joilla on harppuuna, viemään ne likoon mereen tai creekiin. Jollei tähän varovaisuustoimenpiteeseen ryhdyttäisi, harppuunat halkeaisivat itsestään paksummasta päästä, johon kärki pistetään, koska uuden harppuunan ja kaikkien vanhojen välillä vallitsee taikamainen yhteys.

Halkaistun rungon neljästä kappaleesta otetaan kuori pois, sitten harppuunantekijä vie ne yhden kerrallaan merenrantaan, lähimpään creekiin tai suohon, jonne ne jätetään veteen likoon, jotta puuaine pehmenisi, sillä muuten ei kivikirves eikä simpukankuoriveitsi pystyisi siihen. On olemassa sääntö, joka vaatii, että miehen on mentävä kotiin joka kerta aina yhden puun kannettuaan. Puiden liotessa vedessä mies toimittelee jonkin aikaa muita töitä. Muutaman päivän perästä hän käy katsomassa harppuunapuita: jos niistä jokin on vielä liian kova, se jätetään edelleen veteen, mutta jos mikä on pehmennyt, hän hakkaa tai raaputtaa työaseillaan siitä pois helposti irtautuvan pintakerroksen, minkä jälkeen puu pannaan takaisin veteen. Kun seipäitä siihen tapaan käsitellään kerran toisensa perästä, ne alkavat vähitellen muovautua wápon näköisiksi. Paksu pää saa perintätavan mukaisen muotonsa, minkä jälkeen pinta siloitetaan. Eri paikkoihin varteen tehdään tavanmukaisia kaiverruksia, ja latvapäähän kiinnitetään musta höyhentöyhtö. Jos seipäät ovat jostakin paikasta kierot, niitä pidetään tulen yllä ja ne painetaan sitten suoriksi, tai ne voidaan suoristaa myöskin painamalla käyrää paikkaa kuumennettua kiveä vasten. Seiväs voidaan myös panna riippumaan latvapäästään, kun siihen ensin on hierottu sian- tai merilehmänrasvaa, jolloin se toisen pään painosta vähitellen itsestään oikenee. Välttämättömiä reikiä kaivettaessa käytetään ensin jotakin pientä, teräväkärkistä kiveä, minkä jälkeen reiän sisus porataan okarauskun piikillä.

Harppuunanvarteen on tapana varata höyhentupsujen yhteydessä ja muutenkin eräitä taikarohtoja. Siihen hangatulla villisianihralla on siis taikamainen merkitys: sian lihavuus tarkoittaa niiden merilehmien lihavuutta, joita aseella on aikomus pyydystää. Muutamat kiinnittävät latvatöyhtöön osan jonkin sellaisen hämähäkin ruumista, joka tekee pesänsä maahan tai rakennusten seiniin ("samalla tavoin kuin lanka seuraa hämähäkkiä, seuraa harppuunaa köysi"), tahi palasen erikoisen ampiaislajin ruumiista ("samoin kuin ampiainen voi piiloutua ja sitten äkkiä pistää, samoin on harppuunankäyttäjän pysyttävä huomaamattomana, kunnes hän iskee").

Harppuunanvarren paksun pään koristelulla sellaiseksi, että se muistuttaa käärmeen päätä, on epäilemättä taikamainen merkitys; harppuunankäyttäjän isku yhdistetään ajatuksissa käärmeen pistoon; tuon matelijan kuva harppuunanvarressa "auttaa" pyyntimiestä. Juuri kun tämä iskiessään heittäytyy saaliin kimppuun, hän päästääkin kimeän, maiskauttavan äänen, jonka tarkoituksena on matkia käärmettä. Kun mies antaa harppuunan toiselle, hän samalla tavoin maiskauttaa suutaan sanoen hiljaa: "Se on sinun". Tämä tarkoittaa tavallaan harppuunan vihkimistä tulevaan tarkoitukseensa; samalla tavoin on uuden omistajan meneteltävä sinä ratkaisevana, menestyksellisenä hetkenä, jolloin harppuuna joutuu käytäntöön; siis tavallaan näytös ja ennaltamääräys. Harppuunanvarren koristuksissa on myös usein tyylitelty kuvio, jonka on määrä esittää sammakon takajalkaa, millä tarkoitetaan, että pyyntimies väliin asettaan käyttäessään syöksyy saaliinsa kimppuun hypäten tasajalkaa kuin sammakko.

Ei ole lainkaan harvinaista, että erikoisen hyvin tehdyille ja kauniille harppuunoille annetaan erikoinen nimi, samoin kuin on laita myös muihin valmistettuihin esineisiin nähden, joita pidetään erityisen arvokkaina.

Harppuunankärki valmistetaan taittuneen harppuunanvarren kappaleesta tai sen puun kannosta, joka on kaadettu, kun sellaista vartta on ruvettu valmistamaan. Kilpikonnanpyynnissä käytetään väliin myös tavallista pitempää ja ohuempaa kärkeä, jolloin iskua ei suunnata kilpeen, vaan eläimen niskan paljaaseen kohtaan; siinä on maali, johon osuminen vaatii suurta taitoa. Harppuunanvarren pään, johon kärki on pistetty kiinni, ei sanota sellaisissa tapauksissa olevan yhtä suuressa vaarassa mennä palasiksi kuin silloin, kun isku suunnataan kovaan selkäkilpeen. Harppuunankärki leikataan simpukankuorella, minkä jälkeen se viilataan ja kiilloitetaan.

Harppuunaköysi, jonka nimenä on ámo, punotaan erään metsässä pitkin maata tai puissa kasvavan liaanin jänteistä. Köyden palmikoija istuu maassa sääret ristissä pitäen työtään oikean polvitaipeen ja sitä vasten altapäin painetun vasemman jalan välissä. Palmikoidessaan irtonaisia kasvin jänteitä, jotka ovat maassa hänen edessään, hän työntää samalla köyden valmiin osan alleen ja taakseen sitä mukaa kuin työ edistyy. Säikeet punotaan erikoisen keskisäikeen ympärille, jonka nimenä on druma (penis), ja ulompia säikeitä on neljä kummankin puolen työn eri vaiheiden aikana. Väliin on osasäikeitä kaksinkertainen määrä, jolloin ne seuraavat toisiaan kaksittain, niin että koko punonnaisessa on keskimmäisen lisäksi 16 säiettä. Onnenrohdoiksi punotaan köyteen sinne tänne hitunen tupakkaa tahi gámodaa (kasvia, jonka mehusta pureksimalla valmistetaan huumaavaa juomaa). Nuo aineet merkitsevät dugongien ja kilpikonnien houkutuskeinoja. Köyden tärkeimmän osan, keskussäikeen, hankkiminen tapahtuu seuraavalla tavalla: mies kutsuu luokseen vaimonsa, ja toinen ottaa käteensä kaksikuorisen simpukan toisen, toinen toisen kuoren. Nainen raaputtaa kuorellaan ruumiistaan erästä tiettyä eritettä, mies tekee samoin omallaan. Kun sitten mies ja vaimo ovat vaihtaneet simpukankuoria, he leikkaavat toinen toisesta, toinen toisesta päästä poikki sen pitkän liaaninkappaleen, josta on määrä tulla punotun köyden keskisäie. Ainoastaan tämän keskisäikeen suhteen menetellään tällä tavoin, ja sen hankintaan yhdistetyn sukupuolisen vaikuttimen on määrä tuottaa onnea.

Kanootinteko. Arvokkaimpiin alkuasukkaiden valmistamiin esineisiin kuuluvat heidän kanoottinsa, jotka myös ovat tärkeimpinä yhdysliikenteen välittäjinä maassa, jossa kaikki liikenne maitse tapahtuu jalan ja on soiden vuoksi hankalaa. Muinaisista kanoottimalleista kertovat sekä tarinat että kansan oma muistotieto. Nuo "alukset" olivat vedessä lojuvia, kovertamattomia puunrunkoja, joihin poikittain kiinnitettiin kaksi muutaman sylen pituista salkoa. Keskikohdaltaan nämä salot lepäsivät noin jalanpituisilla, runkoon sen lävistäjäin suuntaan kiinnitetyillä tukipuilla. Samanlaiset tukipuut yhdistivät salkojen päät kahteen vedessä lepäävään puomiin eli "kylkiäispuuhun", joista toinen oli rungon toisella, toinen toisella puolen. Tällainen rakennelma teki veneen tukevaksi. Poikkisalkojen keskipaikalle, juuri vedessä uivan tukin kohdalle, oli kyhätty pieni lava, jossa muutamia henkilöitä saattoi oleilla kutakuinkin suojassa aalloilta, jotka matkaa tehtäessä löivät tukin yli. Mutta aluksen perässä seisova perämies sai seistä vedessä, jos kävi aallokko. Tarinat kertovat, miten tuollaiset alkeelliset alukset vaihdettiin nykyiseen kanoottityyppiin.

Suuret nykyajan kanootit, joilla liikutaan merellä, on valmistettu valtavista, ontoiksi koverretuista puunrungoista, joiden reunat on korotettu kahdella kiinniköytetyllä varalaidalla. Kylkiäispuiden poikkisalot ja lava on sovitettu näiden yläpuolelle. Muinoin käytettiin palmikoiduista matoista valmistettuja purjeita. Kanootteja ohjattiin perästä airolla. Vanhan purjejärjestelmän tilalla on nykyisin jäljitelty valkoihoisten köysistömalli, ja enimmäkseen käytetään näiltä saatuja, aikansa palvelleita purjeita. Suurten purjeiden vuoksi on mahdoton käyttää ohjauslaitteena airoa, vaan nykyisin on käytännössä aika iso lauta, joka pujotetaan kanootin laidan ja pitkin sitä kiinni köytetyn salon väliin. Nuo ohjauslaudat, jotka asetetaan suojan puolelle, jossa veden paine pitää ne paikoillaan, muutetaan käännyttäessä joka kerta toiselle puolelle. Näillä kulkuneuvoillaan alkuasukkaat tekevät sangen pitkiäkin matkoja merelle, ja myötätuulessa nuo kevytkulkuiset alukset kiitävät eteenpäin hämmästyttävän kovaa vauhtia tuulenpuolella olevan kylkiäispuun säestäessä kulkua läiskähtelemällä veteen, se kun joka vihurin kohdalla kohoaa ilmaan pudotakseen taas takaisin. Jos kovassa tuulessa alus uhkaa kaatua, juoksee muutamia miehiä kylkiäispuulle, jolloin tasapaino palautuu. Hyvässä myötätuulessa saattaa purjehtia vuoroveden virtaustakin vastaan, ja vuorovedessä voi luovia siten, että keulaan päin ohjauslaudan tavoin pistetty lauta toimii laskukölinä. Liitävä purjehdus tuollaisella kahdella kylkiäispuulla varustetulla kanootilla muistuttaa jääjahdilla ajoa. Vastatuuleen ja vuorovettä vastaan päästään ainoastaan sauvomalla tai siten, että miehet menevät veteen ja työntävät kanoottia edellään pitkin rantaa.

Fly-joella ja muilla virroilla ei käytetä ylläkuvatunlaisia merikelpoisia aluksia, vaan ainoastaan pienempiä, joissa on vain yksi kylkiäispuu eikä lavaa lainkaan. Niistä puuttuvat säännöllisesti myös purjeet, ja niillä liikutaan melomalla. Soutajat istuvat kasvot keulaan päin, ja kun on yhdellä kertaa monta miestä melomassa, käy matka joutuisasti jokea alas tai ylös, jolloin aika valitaan niin, että vuorovesi kulkee samaan suuntaan.

Muinoin käytetyn tavan mukaisesti tapahtuu kanootin rakentaminen seuraavasti. Kun on valittu sopiva puu, menee vanha mies, mukanaan vaimonsa tai joku toinen vanha nainen, paikalle panemaan puun kaatamisen alkuun. Tullessaan puun luo he sivelevät kivikirveen terää eräällä tietyllä taikarohdolla, minkä jälkeen he iskevät runkoon pari kertaa, laskevat sitten kirveen kädestään maahan ja palaavat kotiin. Heidän tehtävänään on ainoastaan panna työ alulle, samoin kuin on tapana melkein aina, kun on kysymyksessä tärkeä yritys, että jokin vanha pari "näyttää tietä". Sen jälkeen jatkavat hakkuuta varsinainen kanootinrakentaja ja hänen apulaisensa, jotka vuorotellen käyttelevät kirvestä, kunnes puu saadaan kumoon. Tämä työ vie usein monta päivää. Ympäriltä on vesakko jo ennakolta raivattu pois ja puulle valmistettu vuode, johon sen sopii kaatua. Kun oksat on karsittu pois, hakataan rungon yläpuoli tasaiseksi päästä päähän. Itse kanootin muovailu aloitetaan aina keulasta, kun taas perää ryhdytään veistämään vasta sitten, kun muu osa jo on melkein valmis. Kanootti tehdään ylhäältä hiukan kapeammaksi kuin alhaalta, niin että poikkileikkaus tulee melkein hevosenkengän muotoiseksi. Kun runkoa ruvetaan kovertamaan, isketään ensin rivi lovia sen pituussuuntaan, minkä jälkeen näiden väliset palat lohkaistaan irti. Kivikirveitä käytetään enimmäkseen kuokan tavoin, siten että terä on käännetty poikkipuolin. Sellaisella työaseella saa kullakin iskulla puuhun vain mitättömän pienen loven, joten parhaasta päästä murretaan isoja säleitä, jotka irroitetaan yksi kerrallaan. Sisusta tasoitetaan sitten polttamalla, ja myöskin ulkopuolta käsitellään tulella, jotta puu saataisiin kovemmaksi ja kestävämmäksi, kuten alkuasukkaat sanovat. Vettä pidetään aina varalla ja valellaan sillä toista puolta, ettei laita pääse palamaan puhki.

Sinä aikana, jonka kanootinrakennusta kestää, eivät työhön osaaottavat saa uida meressä, sillä siitä koituisi vaaraa, ei yksistään kanootille, vaan myös heille itselleen. Kanootinrakentajan ja puunrungon välillä on näet taikamainen yhteys. Puusta vuotava mahla on sen verta, ja eräästä tietystä, miehen ja puun välisestä taikayhdistymästä johtuen kuvitellaan, että myöskin miehen ihoon on taikamaisessa merkityksessä puhkoutunut reikiä, niin että jos hän menisi mereen, vesi tunkeutuisi hänen ruumiiseensa ja painaisi hänet pohjaan.

Kun kanootin runko on metsässä tehty melkein valmiiksi, kutsutaan avuksi suuri joukko väkeä, jotka laahaavat sen merenrantaan tai lähimpään joenhaaraan, jolloin aluksen alle pannaan pyöriviä teloja, joita myöten kuljetus sujuu helpommin (samanlaisia käytetään myös, kun kanootti vedetään maalle). Kylässä sitten kanootti viimeistellään lopulliseen kuntoonsa. Ainoakaan nainen, joka on raskaana tai jolla on parhaillaan kuukautiset, ei saa tulla rakenteilla olevan kanootin lähellekään, koska se silloin halkeaisi.

Niin pian kuin kanootti on valmis käytettäväksi, se työnnetään vesille, ja iso miesjoukko tekee sillä koematkan meloen alusta eteenpäin niin nopeasti kuin he jaksavat. Sillä seikalla tuntuu olevan erikoinen merkitys, että ensi matkalla saavutetaan mahdollisimman suuri nopeus. Tapausta juhlitaan sitten suurella juhla-aterialla.

Uusi kanootti somistetaan runsain maalauksin, koristuksin ja muin kaunistuksin, jolloin samalla suoritetaan erityisiä menoja. Joku vanha nainen pistää erään tietyn pensaan oksia hameensa nauhan sisäpuolelle ja nukkuu siten yön; aamulla kiinnittää hänen miehensä kanootin keulaan ne oksat, jotka vaimolla ovat olleet edessäpäin, ja perään ne, jotka hän on pitänyt takana: niiden on määrä tuottaa kanootille onnea harppunoimisretkillä. Kanootin keulaan maalataan silmät, joihin kiinnitetään oikeat (erään suuren haukan) silmät. Tästä kanootti saa kyvyn nähdä elävän olennon lailla, missä merilehmiä ja kilpikonnia oleilee. Vanha mies ja hänen vaimonsa "herättävät" kanootin pyörittämällä ilmassa "viuhulevyä" l. "mylvijää" (englantil. nimi "bullroarer") aivan kokan edessä, tarkoittaen sillä ensiksi merilehmien ja kilpikonnien harppunoimista sekä sitten saaliin lopullista korjuuseen saamista. Nämä menojen kaksi vaihetta pidetään erossa toisistaan. Sama uudistetaan tavallisesti ennen harppunoimisretkelle lähtöä.

Talojen rakentaminen. Silmäänpistävimpinä esimerkkeinä alkuasukkaiden taituruudesta ovat heidän talonsa. Täytyy aivan ihmetellä sekä rakenteen nerokkuutta että työn suoritusta, varsinkin kun ajattelee, että kerrassaan kaikki liitokset tehdään vain rottingin avulla.

Kiwai-kansalle on luonteenomaista asuminen ns. "pitkissätaloissa", joita on kahta lajia, móto l. yhteistalo, jossa asuvat enimmäkseen naiset ja lapset, ja dárimo l. miesten rakennus. Kolmantena lajina ovat ne pikku majat, joita kyhätään viljelysten lähimaille, kalastuspaikoille tai muuanne tilapäiseen tarpeeseen.

Yhteis- l. kunnallisrakennus on samoin kuin miesten talokin rakennettu paalujen varaan, niin että lattian ja maanpinnan väliin jää pari metriä. Pituus on hyvin suuri; pisimmässä talossa, jonka mittasin, oli päätyseinien väliä 154 metriä. Tavallisesti ne ovat 40-80 mm pituisia. Leveys vaihtelee ainoastaan vähän; pisimmissä rakennuksissa se on kymmenkunta metriä, lyhyimmissä n. 7, ja rakennusten sisusta, joka on yhtenä ainoana huoneena, muistuttaa sen vuoksi pitkää, suurta käytävää. Mantereella Fly-joen länsipuolella on uuden ajan vaikutuksesta luovuttu vanhasta rakennustavasta ja väestö asuu pienemmissä majoissa, joista kukin on ainoastaan muutaman lähisukulaisen perheen asuntona. Pitkientalojen pääsisäänkäytävät ovat kummassakin päädyssä, ja niiden kohdalla on ulkopuolella pieni lava tai kuisti lattian korkeudella. Lavalle johtavat tikapuut tai silta. Muita, pienempiä sisäänkäytäviä on parittain pitkin talon pitkiäsivuja; niiden luku vaihtelee rakennuksen suuruuden mukaan. Valoa pääsee sisään ainoastaan ovista ja muutamista raoista katonharjan kohdalta, joten rakennuksen sisusta on melkein pimeä. Suippo katto, joka on peitetty nipa-palmun lehdillä, ulottuu melkein lattiaan saakka. Matalat seinät on valmistettu saagopalmun lehtiruotien säleistä, ja permanto tehdään toisista palmuista siten, että runko halkaistaan, ydin kaivetaan pois ja kova pintapuu litistetään lankuiksi. Rakennuksen läpi ulottuu avoin, pitkä käytävä päädystä toiseen, ja sen kummankin puolen ovat tulisijat, jotka on tehty savesta permannon päälle. Joka perheellä on oma lietensä, ja ruokakunnan jäsenet asuvat sen ympärillä. Vain harvoissa tapauksissa on eri perheiden osastojen välillä varjostimen tapainen väliseinä, mutta telineet, jotka on kyhätty paalujen varaan tulisijojen yläpuolelle ja joita käytetään laudakkojen tapaan perheen tavaroiden pitopaikkoina, jakavat rakennuksen huoneentapaisiin osiin, vaikka ne tuskin estävät näkemästä seinästä toiseen. Ei ole minkäänlaisia huonekaluja, vaan istutaan ja maataan lehdistä punotuilla matoilla.

Yleensä oleskelee yhteisasuntotaloissa ainoastaan sellaisia perheitä, jotka kuuluvat samaan totem-heimoon, mutta väliin saattaa saman rakennuksen eri osissa asustaa kaksi, jopa kolmekin eri heimoa.

Dárimossa asuvat miehet, varsinkin naimattomat, kun taas perheelliset voivat mielensä mukaan nukkua joko siinä tai yhteistalossa. Dárimon varsinaisena tarkoituksena on kuitenkin sen käyttö niiden moninaisten, eriskummallisten menojen suorituspaikkana, jotka tapahtuvat sisällä, varsinkin niiden, jotka tarkoittavat sotaa. Naiset ja lapset eivät saa mennä dárimoon muulloin kuin tietyissä pienissä juhlatilaisuuksissa; poikkeuksina ovat muutamat harvat, hyvin vanhat naiset, jollaisia tuntuu olevan liittyneinä jokaiseen dárimoon. Ei edes ennen vanhaankaan ollut kuitenkaan dárimoa joka kylässä, ja siellä, missä tämä rakennus puuttui, nukkuivat naimattomat miehet laipion takana yhteisrakennuksen toisessa päissä tai erikoisessa pienessä majassa. Sellaisista paikoista, missä ei ole omaa dárimoa, menee asujaimisto pitämään juhliaan kyliin, joissa on tuollainen rakennus. Muutamissa suurimmissa kylissä oli muinoin jokaisella tärkeimmällä totem-heimojen yhtymällä oma erityinen dárimonsa. Rakenteeltaan dárimot ovat aivan tavallisen asuinrakennusten kaltaisia, niin ettei niitä ulkoapäin voi erottaa jälkimmäisistä. Dárimo on kuitenkin säännöllisesti kylän suurin rakennus. Sisältä dárimo eroaa tavallisista asuinrakennuksista siten, että ne korkeat pylväät, jotka kannattavat kattoa ja kulkevat kahdessa rivissä talon päästä päähän pitkin keskuskäytävän molempia reunoja, on leikelty ja koristeltu ihmishahmoja muistuttaviksi. Noita veistokuvia pelätään ja kunnioitetaan suuresti, ja ne tehostavat osaltaan dárimon sisustan salaperäistä vaikutusta.

Uuden dárimon rakentamiseen liittyy alusta loppuun saakka taikamaisia menoja ehkä enemmän kuin mihinkään muihin alkuasukkaiden töihin ja toimiin, vaikka tässä voimme selostaa niitä vain lyhyesti. Jo aikoja ennen kerätään joukoittain taikarohtoja (kuitenkin vain pieni määrä kutakin lajia), ja eräitä niistä anastetaan salaa toisista kylistä, varsinkin sellaisista, joiden asukkaita vielä pidetään puolittain vihollisina. Tuollaisia noita-aineita ovat katon katelehdet, tulisijoista otettu savi ja tuhka, ruoantähteet (varsinkin sellaiset, joissa näkyy hampaanjälkiä), sylki, ulostukset, hiuskarvat, multakimpaleet, joissa näkyy ihmisen jalanjälki, ym. Näitä aineita hankittaessa pitää olla kädessä haukan jalka; silloin saa peruuttamattomasti valtaansa niiden taikavoiman. Näiden eri taikaesineiden avulla, jotka on kerättävä kuta useammasta kylästä sitä parempi, saadaan omalle yhdyskunnalle noiden kylien asujaimiston koko onni ja menestys. Toisten rohtojen tarkoituksena on taata talon tuleville asukeille hyvä toimeentulo ja terveys sekä menestystä erittäinkin sodassa. Vanhan miehen ja naisen, uskonnollisten menojen ohjaajien, tehtävänä on asettaa eri rohdot oikealle paikalleen sitä mukaa kuin työ edistyy.

Keskelle rakennusta keskimmäisen tulisijan kohdalle tulevien suurten katonkannatinpylväiden valmistukseen ja paikoilleen asettamiseen liittyy laajoja menoja. Sotarohdot, kuten metsäsian- ja käärmeenpalaset, surmattujen vihollisten kulmakarvat, kynnet ja kielenkappale, kiinnitetään osittain ihmishahmon kaltaisiksi koristeltuihin pylväisiin, osittain työssä olijat syövät ne suuhunsa. Molemmat pylväät pystytetään siihen suuntaan, jossa heimon periviholliset asuvat, ja jo pelkällä tällä liikkeellä on vihollisiin lamauttava kaukovaikutus ja se keskittää koko rakennuksen vallan ja voiman sille taholle. Tällöin päästävät kaikki koolla olevat käheän ulvonnan, joka osittain jäljittelee villisian ja haukan ääntä, osittain merkitsee taistelun melskettä.

Rakennukseen asetetaan eri paikkoihin villisian osia: jalat lattian alle, yksi talon kuhunkin neljään nurkkaan, leuka pääsisäänkäytävän kynnyksen alle ja kallo päätyyn saman sisäänkäytävän yläpuolelle. Selkänikamat sidotaan sinne tänne salkoihin katonharjan kohdalle, ja kylkiluut ripustetaan parittain samojen salkojen päälle kumpaankin päätyyn, toinen pari keskelle. Näiden ja muiden samantapaisten toimenpiteiden ansiosta herättää rakennus sen kuvitelman, että se kokonaisuudessaan on jättimäinen villisika. Tulisijojen, varsinkin keskimmäisen, perustuksen laskevat vanha mies ja nainen kaikenlaisin uskonnollisin menoin, samoin liittyy ensimmäisen tulen tekoon taikatemppuja.

Myöskin ne moninaiset varusteet, jotka kiinnitetään varsinkin keskimmäiseen, ihmishahmoiseen pylvääseen, todistavat alkuasukkaiden taikamaista mielikuvitusta. Patsaan ja sen kannattaman vaakasuoran katonalaisen väliin asetetaan palanen surmatun vihollisen pääkalloa. Kuvan pää peitetään ihmisen hiuksilla, joista sen partakin tehdään. Nenäpuikoksi sovitetaan villisian kylkiluu. Kuolleen vihollisen päästä irtileikatut kulmakarvat asetetaan oikealle paikalleen veistokuvaan, niin myös ylähuuli, jossa viikset ovat vielä kiinni; väliin leikataan irti koko suu ja asetetaan kuvapatsaan kasvoihin vastaavaan paikkaan. Silmät tehdään valkeista simpukankuoren siruista, ja niiden alle kiinnitetään palasia vihollisen silmämunista. Muutoin kuva koristetaan täysissä varusteissa olevan soturin asuun. Vastapäätä rakennuksen toisella pitkällä sivulla oleva kuva muodostaa edellisen parin, ja se koristetaan naiseksi. Sukupuolihurjastelut, jotka liittyvät erinäisiin dárimoissa suoritettuihin menoihin, kuvastuvat siitä, että kummallekin keskuskuvalle annetaan vahvasti eroottinen sävy. Muut kuvat varustetaan samalla tavoin, mutta ei yhtä yksityiskohtaisesti. Miesten on tapana säilyttää aseitaan aivan miehisen keskuskuvan luona.

Rakennustyön eri vaiheiden aikana käyvät miehet sotaretkillä ja sivelevät sitten rakennuksen eri osiin surmaamiensa vihollisten verta. Ensimmäisenä hälynä pitää vastarakennetussa dárimossa kuulua vihollisen poikkileikatun pään jyskytys keskipylvääseen; vasta sen jälkeen saa siellä avata kookospähkinöitä tai heittää halkoja permannolle. Mutta vielä jäljestäpäinkin on vaarallista hipaista mitään rakennuksen osaa ruumiillaan, varsinkin päällään. Ainoakaan vieras ei uskalla mennä uuteen dárimoon, ennen kuin hän tietää, että talo on saanut vaatimansa ihmisveren. Muuten on uhkaamassa vaara, että hänet itsensä valitaan välttämättömäksi ihmisuhriksi. Dárimon sisustalla on niin peloittava vaikutus, että kerrotaan vieraiden pyörtyneen, kun heidät on viety semmoiseen. Sellaista oli muka usein tapahtunut siinä suuressa dárimossa, joka muinoin kohosi Iasan kylässä Kiwai-saarella. Nuo rakennukset, joihin niin kiinteästi liittyy verenvuodatus, ovat oman kylän asujaimistolle alituisena kannustimena sotaan. "Ei se ole meidän syymme", oli minun kertojani tapana sanoa puheen tullen siitä, että vieraita oli tapana surmata dárimossa; "talo itse pakottaa meidät niin tekemään."

Päivisin yhteinen asuintalo on tavallisesti melkein tyhjänä, ja yhdyskuntaelämä tapahtuu silloin ulkosalla kylässä, viljelyksillä jne. Rakennuksessa alkaa luonteenomainen sisäelämä pimeän tullen. Illat tuollaisessa pitkässätalossa tarjoavat nähtäväksi kappaleen silmiähivelevän värikästä ja luonteenomaista alkuasukkaiden elämää. Muutamissa tulisijoissa loimuavat valkeat jaksamatta kuitenkaan sanottavasti karkoittaa pimeyttä, toisissa ne jo ovat riutuneet hehkuksi, savu leijailee sakeana katossa, ja kaikki ovet ovat kiinni. Talon päässä istuu tulen ääressä joukko miehiä omissa oloissaan syöden, tupakoiden tai juoden gámodaa ("kavaa") ja hiljaa keskustellen, naisten puuhaillessa keittohommissa ja lastensa kanssa, kantaessa ruokaa miehille ja käydessä toistensa tulilla, joiden viereen he kyyristyvät. Rakennuksen täyttää äänten sorina. Takkuiset koirat kuljeskelevat sinne tänne; silloin tällöin joku karkoittaa ne lyönnillä loitommalle tulen äärestä, jolloin ne ulvahtavat kukin vanhasta tottumuksesta, näköjään suuriakaan välittämättä siitä, ja niiden ulinaan sekoittuu lapsen itkua tai parkunaa yli hiljaisen puheensorinan. Uneen uupuneita makaa rakennuksessa siellä täällä, ja valvojatkin paneutuvat toinen toisensa perästä makuumatoilleen. Melkein läpi yön liikkuu sentään joku ruskea hahmo talossa.

3.

TÄHTI- JA SÄÄKUVITELMIA SEKÄ AJANLASKU.

Epäilemättä papualaisilla on jonkinlainen alkeellinen maailmankatsomus, ja monien heistä on tapana silloin tällöin mietiskellä olemassaolon ongelmia. Tietenkin heidän tämäntapaiset käsityksensä ovat varsin vaihtelevia ja hapuilevia. Mutta sen sijaan on heissä paljon oleellisempana piirteenä erinomainen taito huomata heidän ympärillään esiintyviä ilmiöitä, ei yksin eläin- ja kasvikunnassa, vaan myös elottomassa luomakunnassa. Tähän voimme lukea myös avaruuden ja ilmakehän ihmeet. Alkuasukkaiden mielikuvitus on niin vilkas ja alituiseen niin valppaana, että heillä tuntuu aina olevan valmiina selitys mihin ihmeelliseen huomioon tahansa.

Taivaan nimenä on papualaisilla áromo, ja eräät heistä selittävät, että se on sininen, kiinteä kupu, vaikka siitä on epätietoisuutta, mitä ainetta se on, sillä "emme saata oikein nähdä, mitä se on", kuten heidän kuulee sanovan. Se ei voi olla maata eikä puuta, vaan lähinnä sen arvellaan olevan kiveä. Áromo muodostaa paikoillaan pysyvän kupukaton, jota pitkin kaikki taivaankappaleet liikkuvat, siis kaikki samalla pallonpinnalla; "ne kulkevat ympäri samaan tapaan kuin kravut". Valkoiset miehet asuvat siellä, missä áromo yhtyy maahan; siellä he murtavat taivaankannesta palasia, jotka ovat rautaa. Auringon noustessa ja laskiessa taivaalle leviävä hohde muodostaa áromon pinnalle verhon, ja siitäkin valkoiset ottavat kappaleita, joista he saavat kangaspakkansa. Tähdet ovat ylhäällä áromon tienoilla elävän kansan tulisoihtuja, maailmankaikkeuden keski-seutuvilla taas asustavat ihmiset, ja syvällä maan alla on toinen maapohja, jossa asuu toisia ihmisiä. Toisen kuvitelman mukaan on maan alla meri (sillä missä ikinä kaivaa tarpeeksi syvään, tulee aina vesi vastaan), ja maa kelluu veden pinnalla kuin kanootti.

Sade tulee savua muistuttavista pilvistä, jotka kuuluvat áromoa matalammalla olevaan ilmakehään. Vesi tulee varsinkin ankarilla rankkasateilla tuolla ylhäällä olevasta suuresta suosta. Salamoiden aiheuttajina ovat eräät tietyt olennot, joiden nimenä on áromo-rábi (rábi = kansa) ja jotka oleskelevat samoilla tienoin taivaankannen alapuolella. Nuo olennot muistuttavat ihmisiä, mutta ovat hyvin pieniä; heillä on lyhyet jäsenet, iso vatsa ja iso pää (nämä omituisuudet ovat yhteisiä melkeinpä kaikille ihmisenkaltaisille yliluonnollisille olennoille). He tulevat maahan salamoiden mukana, jotka ovat tuliköysiä, ja ukkonen on melu, jonka he aiheuttavat syöksyessään alas. Toisen toisinnon mukaan áromo-olennot laskeutuvat maahan verkossa, joka on tuliköyden päässä. Kiwai-saarella nähtiin kerrankin tuollaisen olennon putoavan verkostaan ja pakenevan kanoottiin, kunnes köysi laskeutui uudelleen maahan ja nosti hänet takaisin ylös. Kun köysi kiskaistaan takaisin áromoon, syntyy ukkonen. On olemassa sellainenkin käsitys, että köyden alapäässä on valtavan suuri simpukankuori täynnä kiehuvaa vettä, ja juuri tuo vesi polttaa rakennukset ja puut, kun salama iskee niihin. Áromo-kansalla on kivikirveitä ja keihäänkärkiä kyynärpäissään, polvissaan ja muissa jäsenissään (tai heidän terävät luunsa pistävät näissä paikoin esiin ihon läpi), ja noilla aseillaan he murskaavat rakennuksia ja tappavat ihmisiä. Toisen selityksen mukaan ukkonen aiheutuu siitä, että áromo-olennot vierittävät puunrunkoa edestakaisin yläisillä asuinsijoillaan, tahi se on heidän ääntään. Saamme myös tietää, että ukkonen on kuun rumpu (kuu on ennen ollut ihminen) tai kahden tarunomaisen koiran haukuntaa, jotka eräiden tietojen mukaan oleskelevat pilvissä, toisten mukaan taas vainajien valtakunnassa. Kuulin myös kerran, että ukkonen on tarunomaisen ukon ääni tämän toruessa vaimoaan.

Mawatassa kuulin, että muuan mies oli kerran löytänyt terävän kivensirun tai rautapalasen puusta, johon salama oli iskenyt. Se oli kirveenkappaleen muotoinen ja áromo-kansan tavaroita.

Myöskin sade selitetään eri tavoin; mm. esiintyy sellainen rinnakkaiskäsitys, että taruolennot laskeutuvat maahan sadetta pitkin ja kiipeävät takaisin ylös.

Monista tuulentekokeinoista mainittakoon seuraava: Palanen sellaisen naisen hameesta, jolla on parhaillaan kuukautiset, kiinnitetään kasuaarinsulkahäntään, jollaisia käytetään tansseissa, ja tämä sidotaan merenrannalla kasvavan puun latvaan. Siellä häntä heiluu yhtämittaa edestakaisin kutsuen tuulta. Tämä on hyvin ilkeä noitatemppu, sillä siitä nousee raju myrsky, joka vaatii uhrikseen ihmisiä.

Muuan keino, jonka avulla tuuli saadaan tyyntymään, on seuraavanlainen: Otetaan opossumin l. pussirotan kuivattu nahka, joka sidotaan kiinni keppiin siten, että se muodostaa ikään kuin viuhkan. Nahkaa pidetään tuulta vasten, samalla kun noita puhaltaa hiljaa ulos ilmaa ja mainitsee eri tuulia nimeltä kehoittaen niitä taukoamaan. Tai myöskin levitetään kuivattu opossuminnahka tuulta vasten, ja lukiessaan edellämainitun loitsunsa velho muodostaa nahan pussiksi, jonka hän vähän kerrassaan puristaa kokoon yhä pienemmäksi, kunnes nahka on tiukasti kierretty kokoon, jolloin hän liimaa sen kiinni. Samalla manataan monenmoisia eläimiä, mm. lentäviä kettuja ja muita erilaisia lepakoita sekä hämähäkkejä telkeämään tuuli sen sisään. Opossumin arvellaan olevan erikoisesti omansa pitämään kiinni tuulta sen vuoksi, että se niin sitkeästi tarttuu kynsillään puuhun kiinni: "Jos irroitat sen jalan, se tarttuu heti kiinni toisenpuoleisella jalallaan", selittävät alkuasukkaat.

Kohta sen jälkeen kun muuan Mawatan kokeneimmista sääntekijöistä oli osoittanut minulle, millä eri tavoin ilmoihin voi vaikuttaa, sattui nousemaan raju myrsky. Kansa, joka oli kuullut puuhistamme, sanoi sen meidän syyksemme. Me olimme tahtomattamme loihtineet rajuilman, kun vain olimme lukeneet loitsut. Turhaan koetimme vakuuttaa syyttömyyttämme huomauttaen asettaneemme ainakin yhtä monta tuulta kuin olimme nostattaneet. Jos olisimme alun alkaen olleet kansan epäsuosiossa, olisi tämä erikoinen suuttumuksen aihe voinut saattaa meidät hyvinkin pahaan pulaan.

Alkuasukkaiden tähtitieto on hyvin runsas ja melkein kaikista huomattavimmista tähtikuvioista on olemassa laajoja kertomuksia. Samoin kuin Etelänristi ja muut eteläisen taivaan tähdet näkyvät eri vuodenaikoina pitemmän tai lyhyemmän matkan päässä päiväntasaajasta pohjoiseen, samoin näyttäytyvät pohjoisen tähtitaivaan tähdet eteläisellä pallonpuoliskolla. Tästä näin kerran ollessani ensi aikojani maassa pätevän esimerkin, kun nousin aamulla kolmen aikaan katsomaan alkuasukkaiden usein mainitsemaa tähtikuviota, joka oli silloin näkyvissä; huomasin, että se oli Otava.

Monet tähdet ovat muinoin olleet ihmisiä, ja eräissä taruissa kerrotaan, miten nuo henkilöt joutuivat ylös taivaankanteen ja muuttuivat taivaankappaleiksi, jolloin niistä jokainen erikoisen huomattava liitettiin määrättyyn vuoden kuukauteen. Orionin tähtikuvio, alkuasukkaiden kielellä Sengerai, oli alkuaan kolme sisarta, jotka sama keihäänisku kerran lävisti ja jotka sitten muutettiin taivaalle, ja Seulaset l. Plejadit (Utiamo) olivat miesjoukko, jonka monikärkinen keihäs surmasi yhdellä iskulla.

Kun tapahtuu tähdenlento, siirtyy tähti taivaalla paikasta toiseen. Sen sanotaan kiiruhtavan rakastettunsa luo. Pyrstötähtiä ja pallosalamoita pelätään kovin, koska ne ennustavat sairautta, jota vastaan koetetaan varautua noitatempuilla.

Aurinko ja kuu laskevat Adiriin, kuolleiden maahan päin, joka on kaukana lännessä, mutta on epävarmaa, menevätkö ne todella vainajien olinpaikkaan. Mentyään mailleen aurinko ja kuu siirtyvät "alakautta" toiselle puolen noustakseen aamulla idästä. Aurinko tekee enemmän pahaa kuin hyvää; se vahingoittaa viljelyksiä (näkeehän selvästi, miten se polttaa ne) ja tekee pahaa myös ihmisille. Sairaita ei saa viedä ulos auringonpaisteeseen, koska heidän tilansa silloin pahenee ja kuume nousee. Jos joku nukkuu ulkosalla ja kuu pääsee "tarttumaan" häneen, hän sairastuu.

Sekä kuu ja aurinko että pimeys kuvataan henkilöiksi, ja ainakin ensinmainittu on ollut ihminen. Sen tavallinen nimi on Ganúmi, ja ihmisenä se yhdistetään mielikuvituksessa saagopalmuun, jonka jauhomaisesta, pehmeään runkoon sekoittuneesta jauheesta sen kasvot ovat käyneet valkoisiksi. Toisen toisinnon mukaan kuu sai valkean naamansa siten, että hän poikasena kerran itkien pyysi saagoa, jota hänen äitinsä parhaillaan paahtoi. Kärsimättömänä äiti vihdoin heitti pojalle palasen, joka tarttui tämän kasvoihin. Kuunpilkut ovat äidin sormenjäljissä ollutta nokea. Kuun ruumista ei voi nähdä, koska se on piilossa kasvojen takana. Öisellä vaelluksella kuulla on kori täynnä valkoista saagoa. Täydenkuun aikana sen naama on kokonaan näkyvissä, mutta aika ajoin kätkee osan siitä korin taa tai näyttää ainoastaan poskenkaarroksen, yläkuulla toisen, alakuulla toisen. Päivän laskiessa kuu lähtee varsinaisesta kodistaan ja kiipeää puuhun heilahtaakseen sieltä taivaalle. Se laskee pilven reunaan, ja koko avaruus käy valoisaksi. Eräässä kertomuksessa mainitaan, kuinka kuu kerran kuljetti miehen kotiin hinaamalla tämän kanoottia perässään keulaan kiinnitetystä nuorasta.

Säännöllisesti palautuvat ajanjaksot ilmenevät luonnossa pääasiallisesti luoteis- ja koillismonsuuneista, jotka ovat aurinkovuoden kahden vuodenajan määrääjinä. Nämä vuodenajat jakavat alkuasukkaat "kuihin" l. kuukausiin, joihin luetaan kuuluvaksi aika siitä lähtien, kun uusikuu ensi kerran näyttäytyy, alakuun loppuun saakka. Joka kuujaksolla on oma nimensä, useimmissa tapauksissa jonkin tähtikuvion mukaan, joka on vallitsevana iltataivaalla lähellä läntistä taivaanrantaa tämän kuukauden aikana. Jokaisen tähden lasku sattuu kuitenkin tavallisesti sitä lähinnä seuraavan kuun aikana, jolle tähti on antanut nimen. Kun tähti ei enää iltaisin näyttäydy läntisellä taivaanrannalla, se pysyttelee kaksi yötä "sisällä", sen jälkeen se tekee "hyppäyksen", ja seuraavana aamuna ennen auringonnousua (samalla hetkellä jolloin "metsän linnut olkavat äännellä") se näkyy itäisen taivaanrannan yläpuolella.

Kuujaksot ovat seuraavat: 1. Károngo (nimi Antareen tähtikuviosta Skorpionilta) aloittaa sarjan ja liittyy koillismonsuunin taukoamiseen (marraskuun tienissa). Sitten seuraavat Náramadába (Vega) ja Niriradába (Altair), viimeiseksimainittu joulun ja uudenvuoden tienoilla. Seuraava kuukausi on Gaibáru, jota ei yhdistetä mihinkään tähteen ja jonka nimestä eivät alkuasukkaatkaan tunnu olevan selvillä. Tätä kuukautta pidetään keskimmäisenä, luoteismonsuunin aikana, jolloin sataa taukoamatta. Sen seuraaja on Kárubati (ilman tähteä), jonka nimen merkitys myös on hyvin epäselvä ja joka päättää luoteismonsuunikauden. Kéke (Achernar) aloittaa koillismonsuunin ajan (n. maalis-huhtikuu), ja sitä seuraavat Utiamo (Plejadit), Sengerai (Orion) ja Kóidjugábo (Capella, Sirius ja Canopus yhteisesti). Seuraava kuukausi on Wápi, ilman tähteä, johto epäselvä, sekä Hópukóruho (ilman tähteä), vuoden kuivin kuukausi, saanut nimensä eräästä ampiaisen kaltaisesta hyönteisestä, joka rakentaa maahan suuria siirtokuntia ja täyttää ilman surinallaan näihin aikoihin sattuvana parveilukautenaan. Viimeisenedellinen kuukausi on Ábu (ilman tähteä); nimi merkitsee kahlaamoa l. ylikulkupaikkaa. Mahdollisesti nimi viittaa siihen, että tiet ovat suhteellisen hyvässä kunnossa tänä kuivana aikana tai että ollaan siirtymässä uuteen tuulikauteen. Kuukausien sarjan päättää Tágai (Etelänristi).

Tämän laskelman mukaan kuukausia on kolmetoista, mikä laskemistapa ei ole harvinainen luonnonkansoilla. On epävarmaa, missä määrin alkuasukkaat lainkaan laskevat pitempiä ajanjaksoja kuin niin ja niin monta kuukautta (samantamatta niitä välttämättä), jollaista menettelytapaa heidän keskuudessaan joka tapauksessa yleensä käytetään ja joka hyvin vastaa heidän tarkoituksiaan. Silloin kylläkin syntyy vaikeutta, kun on soviteltava yhteen kuu- ja aurinkovuosi. Tällöin havaitsemme, että kuujaksot edustavat toisarvoista laskemismenettelyä, kun on määrättävä kokonaisen vuoden käsittävä aikamitta. Sellaisissa tapauksissa sovitellaan kuukausilasku siten, että se sopii yhteen todella ratkaisevien aikatekijöiden kanssa, jotka ovat vuosittain toistuvat luonnonilmiöt. Kuukausittain toimitettu aikamääräys on välttämättä tarkistettava ainakin kahdesti vuodessa, nim. tuulien ja vuodenaikojen vaihtuessa. Tosiasiassa ovat molemmat vuodenajat jaetut toisistaan riippumatta kuujaksoihin, ja kalenterin yhteensovittelu käy siten, että yksinkertaisesti vain siirrytään siihen kuukauteen, joka luonnon merkeistä päättäen varmasti on silloin kulumassa. Tämä ei tuota suuriakaan vaikeuksia, varsinkaan kun ainakaan muutamia tiettyjä kuukausia ei voi ehdottomasti samantaa yksistään tähtien avulla, vaikka useimmilla onkin nimet näiden mukaan.

Eräitä suuria tähtiryhmiä, joista yksi muodostaa jonkinlaisen linnunradan, havaitaan niin ikään, kun on määrättävä ilmansuunnat, mikä taito onkin varsin tärkeä osata varsinkin meren koralliriutoille tehdyillä harppunoimisretkillä, kun maata ei öisin näy. Ilmansuunnat nimitetään eri tuulten mukaan.

Ajanmääräyksissä saadaan johtoa myöskin muutamien puiden ja muiden kasvien kukkimisajasta sekä erään puun lehdistä, jotka muuttuvat punaisiksi ennen kuin varisevat, jättäen puun osaksi kuivaa vuodenaikaa paljaaksi. Alkuasukkaat tarkkaavat myös eräiden tiettyjen kasvien kukintaa päättäessään, milloin heidän on viljelyksillään ryhdyttävä kylvöihin ja sadonkorjuuseen. Toinen tämäntapaisiin kuuluva merkki on merikilpikonnien parittelu- ja niiden munien löytämisaika. Yleinen tapa pitää selvillä päivien lukua, joiden kuluttua esim. kahden eri paikkakunnilla asustavan henkilön tai henkilöryhmän on määrä tavata toisensa, on sellainen, että halkaistaan kahtia kookospalmun lehti, josta kumpikin puoli pitää oman puolikkaansa ja irroittaa siitä joka päivä yhden liuskan.

Se aika päivästä, jolloin jokin tietty tapaus on sattunut, ilmaistaan osoittamalla, missä asemassa aurinko oli silloin. Kahden paikan välimatka lasketaan osoittamalla, missä aurinko on silloin, kun tullaan perille toiseen paikkaan, jos toisesta on lähdetty liikkeelle auringon nousun aikaan.

4.

MAANVILJELYS.

Kiwai-papualaiset ovat maataviljelevää kansaa, jonka toimeentulo on suureksi osaksi heidän viljelystensä antimien varassa. Joka mies omistaa joukon pieniä peltotilkkuja, jotka ovat hajallaan muun asujaimiston istutusten seassa kylien lähistöillä. Maan kasvuvoima on niin suuri, että muutama harva tuollainen tilkku on kylliksi tuottamaan perheen kasvisravinnon tarpeen. Satoa ei koskaan korjata kokonaan yhdellä kertaa, koska sitä ei voitaisi säilyttää kotona, vaan kullakin kerralla otetaan vain sen verran kuin juuri silloin tarvitaan. Eri lohkojen ja kasvilajien istutusaika lasketaan siten, että aina on uusi "puutarha" valmiina korjattavaksi, kun toisen sato on kulutettu loppuun. Näiden laskelmien teossa on alkuasukkailla ohjeena heidän ajanlaskunsa, jolloin myös kiinnitetään huomiota muutamien silmäänpistävien kasvien kukintaan ja eräisiin eläinkunnassa havaittaviin ilmiöihin.

Maan omistus- ja viljelyoikeudessa tehdään selvä ero. Monesti on useille henkilöille eduksi hoitaa viljelyksiään yhtenäisellä alueella, mm. siksi, että villisikojen vuoksi on istutusten ympärille pantava aita, ja onkin aivan tavallista, että mies pyytää muutamia muita viljelemään yhdessä hänen kanssaan hänelle kuuluvaa maapalasta, jonka ympäri pannaan yhteinen aita. Sen sisäpuolella viljelee kukin omaa sarkaansa, ja sato kuuluu maan muokkaajille. Kun sato on korjattu, maan omistaja ottaa omaisuutensa jälleen täydelleen haltuunsa; väliin muokkaajilla on kuitenkin maa hallussaan määrätyn, pitemmän ajan, esim. siihen saakka kun ensiksi istutetun kasvin istukkaasta kasvaa uusi kasvi, kuten esim. banaaneilla tapahtuu. Ennen sadonkorjuuta erotetaan väliin puutarhasta pieni lohko maan omistajan nimiin, ja tämä saa silloin käyttää sen tuotteet jonkinlaiseksi korvaukseksi.

Ankarin työ on uudisviljelyksen raivaaminen. Mustat valitsevat tarkoitukseen soveliaan paikan, jossa metsä ei ole kovin järeää. Isoja puita tuskin saisi hakatuksi poikki kivikirveillä, vaan ne jäisivät pystyyn törröttämään; väliin sentään heidän onnistui kaataa niitä esim. siten, että rungon ympärille viritettiin useita kertoja peräkkäin valkea ja välillä raaputettiin hiiltynyt osa pois. Maan kuivattamiseksi kaivetaan ojia, ja pikku sarat järjestetään suoriin riveihin.

Alkuasukkaiden maanviljelyskapineet ovat tavattoman yksinkertaisia, parhaasta päästä erilaisia kaivukeppejä. Lisäksi on simpukankuoresta valmistettuja varrellisia kuokkia sekä saagopalmun kovasta pintapuusta tehtyjä pitkiä veitsiä, joilla viimeksimainituilla ruoho hakataan poikki. Isoimmat kaivukepit muistuttavat melaa, mutta lapa on huomattavasti kapeampi ja paljon paksumpi. Ojaa kaivettaessa irroitetaan maata näillä vehkeillä, sitten syydetään irtonainen multa käsin pois hämmästyttävän nopeasti. Kun oja on saatu syvemmäksi, kumartuu kaivaja siihen ja hakkaa maan edestään irti työkapineensa kärjellä pitäen asettaan pystysuorassa, minkä jälkeen kädet taas tulevat käytäntöön. Syvien viemäriojien väliin kaivetaan matalampia, ja kaikki tehdään supisuoriksi pienten keppien mukaan, jotka edeltäpäin pistetään maahan. Ojat ovat samalla eri omistajien samassa istutuksessa olevien lohkojen rajoina. Viljelykset ovat usein varsin somia ja muistuttavat meikäläisiä kasvitarhoja sarkoineen ja kapeine, tallattuine käytävineen.

Tärkeimmät puutarhakasvit ovat erilaiset juurikasvit, imelät perunat, jamsjuuri ja "taro", jonka juuri muistuttaa jamsjuurta, vaikka kasvi itse on aivan erilainen. Hedelmiä viljellään kookospähkinöitä, banaania, ananasta, "popoa" l. "mummy"-omenaa, puuta, jolla on melonin kaltaiset hedelmät, sekä monia muita, joiden eurooppalaiset nimet ovat sangen epävarmat, mm. useita luonnonvaraisina kasvavia hedelmäpuita, joita sentään jonkin verran hoidetaankin ja joilla kaikilla on määrätyt omistajansa. Myös viljellään sokeriruokoa. Kaikkein tärkeimpiä ravintokasveja on saagopalmu. Sen ytimekkäästä varresta saadaan ravintoaine erilleen musertamalla kaadetun puun sisäkerrokset eräänlaisilla nuijilla sahanpurujen kaltaisiksi jauhoiksi, jotka huuhdotaan vedessä ja suodatetaan, minkä jälkeen saagoaine laskeutuu valkoisena jauheena astian pohjalle, johon vesi on juoksutettu. Kun viljalajit puuttuvat tykkänään, on saagojauhoilla sitäkin tärkeämpi osansa asujaimiston ruokataloudessa.

Samaan viljelykseen ei tavallisesti istuteta samaa kasvia monta kertaa peräkkäin, vaan vaihteeksi jotakin toista. Kun maa ei enää anna tyydyttävää satoa, se jätetään metsittymään, mutta pitkähkön ajan kuluttua voidaan tuollainen vanha viljelyspaikka raivata uudelleen viljelykseen.

Vesitystä ei käytetä lainkaan enempää kuin lannoitustakaan. Alkuasukkaiden käsityksen mukaan ajavat heidän moninaiset taikansa täysin saman asian kuin maanparannuskeinot eurooppalaisessa merkityksessä. Ensi kerran pääsin luomaan silmäyksen alkuasukkaiden runsaisiin kasvillisuustaikoihin koettaessani ottaa selvää siitä, oliko ylipäänsä tapana lannoittaa maata. – Jokaisella puutarhalla on oma erityinen nimensä, eikä ole vailla mielenkiintoa tutkia niitä vaihtelevia aiheita ja syitä, jotka ovat olleet alkuasukkaisiin vaikuttamassa heidän antaessaan noita nimiä.

Sitä tavattoman suurta merkitystä, joka kasvillisuudella on alkuasukkaiden elämässä, vastaa niiden kuvitelmien hämmästyttävän rikas kehitys, jotka kohdistuvat kaikkeen maanviljelystä koskevaan, ja sitä kuvastaa myös heidän vastaavanlaisten kielellisten ilmaisumuotojensa runsaus. Esimerkkinä saattaa mainita, että yksistään Ipisian kylästä Kiwai-saarelta oleva kertojani tunsi jamsjuurelle kokonaista 43 nimeä, joista useimmat tarkoittivat eri lajeja tai muunnoksia, kun taas muutamia käytettiin luultavasti ainoastaan sattumoisin, kun jostakin syystä haluttiin välttää tavallisia nimityksiä. On hyvin todennäköistä, etteivät kaikkia noita nimiä ymmärtäneet kaikki miehet, saati kaikki naiset, mutta toisaalta taas olisivat toiset henkilöt varmaan voineet sanoa minulle vielä muita jamsjuuren nimiä.

Harvat toiminnanhaarat ovat siinä määrin kuin maanviljelys omansa valaisemaan sitä seikkaa, miten noituuden ja taikuuden läpitunkema alkuasukkaiden ajatusmaailma on. Taikatemppuja, joita liittyy työn joka vaiheeseen, pidetään kasvun menestymiselle välttämättöminä lainkaan riippumatta siitä, muokataanpa viljelyksiä miten huolellisesti tahansa.

Niiden lukuisien suurempien ja pienempien menojen tarkoitus, jotka ovat tunnusomaisia Kiwai-kansalle, vaihtelee hyvin suuressa määrin; muutamat niistä lähinnä hyödyttävät viljelyksiä, ja samoin on eräiden muidenkin menojen erinäisten sivutoimintojen laita. Ylipäänsä tuollaiset uskonnolliset menot edistävät kansan onnea ja menestystä kokonaisuudessaan, vaikka eri alaisuuksissa olisikin etualalla erikoistarkoitus tai toinen. Voi sanoa, että melkeinpä kaikkien huomattavimpien juhlamenojen tarkoituksena on ainakin toisessa sijassa hyödyntää kansan elinkeinoja, ensi sijassa maanviljelystä.

Varsinkin erinäisissä maanviljelykseen liittyvissä menoissa tulevat käytäntöön salaperäiset "viuhulevyt" l. "mylvijät", joita muidenkin sellaisia käyttävien kansojen ajatuksissa aina ympäröi salaperäinen sädekehä. Nuo esineet ovat kooltaan ja tekotavaltaan vaihtelevia kapeita, ohuita puulevyjä, joita pyöritetään – valan lyhyellä kepillä – toiseen päähän sidotusta nuorasta ja jotka synnyttävät vinkuvan tai ulvovan äänen. Viuhulevyt kuuluvat niihin salaisiin esineisiin, joiden pelkkä olemassaolokin pidetään naisilta salassa. Kun levyjä on käsitelty kaikenlaisilla taikarohdoilla, niitä pyöritetään istutettaessa eri kasveja, varsinkin jamsjuurta, ja tarkoituksena on "herättää" itse kasvuvoima sekä levittää taikarohtojen vaikutus yli koko viljelyksen. Tässä tarkoituksessa on levyjä käyttelevien miesten seisottava puutarhan tuulenpuolella.

Niillä eri leikeillä, joita papualaisilla on runsaasti, on myös erinäisissä tapauksissa uskonnollinen merkitys. Erityisesti on tapana käyttää niitä valmistuksena suuriin juhlamenoihin. Muutamissa tapauksissa liittyy eräitä tiettyjä leikkejä niihin menettelytapoihin, joiden avulla toivotaan voitavan edistää viljelysten hyötyisyyttä. Sitä yli koko maapallon esiintyvää leikkiä, jossa muodostetaan kuvioita kummankin käden sormien väliin pingotetulla hienolla nuoralla, harjoitetun papualaisten keskuudessa kylläkin milloin vain vuoden umpeen, mutta erikoisesti sinä aikana, jolloin jamsjuuren vanat parhaillaan kehittyvät viljelyksillä. Niin vanhat kuin nuoretkin ovat tuossa puuhassa mukana, ja leikissä käytetyt nuorat ottavat viljelijät haltuunsa. Ensimmäiset jamsintaimet on tapana sitoa niitä varten maahan pistettyihin tukiin nuorilla, joita on käytetty puheenaolleessa leikissä ja lisäksi käsitelty rohdoilla. Välistä pidetään jo sitä riittävänä, että vain tuollaisten nuorien pätkiä ripustetaan riippumaan ensimmäisille taimille tarkoitettuihin tukipuihin, eikä taimia tosiasiassa sidota niillä kiinni, jopa muutamassa tapauksissa tyydytään vain sirottelemaan sellaisten nuorien pätkiä puutarhaan. Kaikissa noissa tapauksissa on tarkoituksena "opettaa" jamsin taimia oikealla tavalla kietoutumaan tukiseipäiden ympäri. Myöskin köydenvetoa harrastetaan varsinkin juuri samana aikana, minkä vuoksi sen voi yhdistää jamsintaimien kasvuun. Kolmas leikki, joka tarkoittaa jamsviljelyksiä, on "hyppynuora", ja tarkoituksena on jalkojen töminällä opettaa kasvin juuria kasvamaan suuriksi. Muutamien pallopelienkin tarkoituksena on edistää jamsjuurisatoa.

Monista muista kasvullisuutta edistävistä taikamenoista ansaitsee mainita muutamia, koska niillä on vastineina meillä ja muualla Euroopassa esiintyviä tapoja.

Vuodentulon edistäminen; toisten kasvuonnen anastaminen. Pohjoismaiden kansojen keskuudessa esiintyy käsitys, että joulukirkon pyhyyttä voi käyttää hyväkseen tuomalla sieltä kotiin maanviljelysonnea mm. niiden olkien mukana, jotka ovat olleet reessä matkalla kirkkoon ja takaisin. Myös tuvan lattialle levitettyjen jouluolkien "voimaa" voi käyttää hyödyksi esim. hajoittamalla ne joulun mentyä pellolle, joka siitä käy viljavaksi. Reininmaasta kerrotaan sellainen tapa, että pappi siunaa palmusunnuntaiaamuna "palmuja" (lehtisiä oksia). Noista siunatuista palmuista vie talonpoika yhden mm. pellolleen ja pistää sen siellä maahan, jotta laiho nousisi ja höystyisi. Toisen oksan hän istuttaa puutarhaansa, tavallisimmin niiden sarkojen väliin, joita hän hoitaa ja vaalii erikoisen huolellisesti.

Papualaisten keskuudessa varustautuvat eri tansseihin ja menoihin osaaottavat aina loisteliaaseen asuun, jossa värikkäillä crotonin ja dracaenan oksilla on tärkeä osansa. Kun nämä juhlallisuudet ovat lopussa ja korea asu riisutaan, tapahtuu säännöllisesti, että läsnäolijat varaavat mukaansa muutamia juhlamenoissa käytettyjä lehviä ja kiiruhtavat ne mukanaan viljelyksille, jossa he pistävät ne maahan. Tämä edistää kasvuvoimaa varsinkin niiden taikarohtojen ansiosta, joita on käytetty tai syntynyt oksien ollessa käytännössä ja joita on juhla-asussa.

Meidän maastamme on eri seuduilta olemassa mainintoja sellaisesta tavasta, että pellon laihon kasvua edistetään hautaamalla siihen pääkallo. Myöskin voidaan anastaa naapurin pellon kasvusta hyötyä hankkimalla toisen viljelyksestä muutamia siemenjyviä tai leikkaamalla siellä muutamia niitä poikki ja heittämällä ne omalle vainiolle. Saman asian ajaa se, jos juhannusyönä vetää perässään hurstia toisen talon vainiolla ja sitten vääntää vaatteesta kasteen omalle pellolle. Jos tahtoo saada pois rikkaruohot omasta viljelyksestä, on siitä nyhdettävä juhannusyönä kolme rikkaruohon tainta ja istutettava ne jonkun toisen peltoon. Pelto voidaan pilata siten, että jonkin kuukauden viimeisenä torstaina kaivetaan käärmeenhampailla kolme tai yhdeksän viljankortta maasta ja viedään ne muurahaispesään vuoren pohjoispuolelle. Silloin käy juurimato pellon kimppuun, niin että se kuivettuu, ja nekin tähkät, jotka säilyvät terveinä, murtuvat ja hajoavat. Hautalapiolla otetaan multaa kolme kertaa ja pannaan hevosenkalloon, ja kun tämän hautaa kirkkomaahan, ei pelto kasva.

Kun Uuden-Guinean mies tahtoo anastaa vihollisensa viljelysonnen, hän menee vaimonsa kanssa tämän istutuksille, jossa vaimo irroittaa nauhan, jolla hänen ruohohameensa on kiinnitetty, sitoo sen kiinni jamsjuuren, taron, imelän perunan tai banaanikasvin taimeen ja vetää nauhalla juuren maasta. Kasvi kannetaan nuorassa omille viljelyksille ja istutetaan siellä uudelleen. Naisen hameennauha, joka on erittäin yleisesti käytetty väline erilaisissa taikatoimituksissa, kuvaa napanuoraa ja edustaa oleellisinta kaikessa, mikä koskee kansan elinkeinoelämää ja yleensä menestystä. – Toinen tapa, jolla voi varastaa naapurin kasvuonnen, on sellainen, että käytetään erinäisiä esineitä, jotka on salaa anastettu häneltä: hiukan multaa hänen istutuksiltaan, palanen hänelle kuuluvaa hedelmäversoa sekä hänen suustaan syödessä tipahtaneita ruoanmuruja. Noita esineitä koottaessa pidetään kädessä erään tietyn viidakkokanan jalkaa (lintu on tunnettu taipuvaisuudestaan varasteluun, ja sillä on huomattava osa maanvilelykseen liittyvissä tavoissa), ja keruuastiana käytetään saman linnun kupua. Tuo säiliö haudataan sitten sisällyksineen päivineen omaan puutarhaan ensimmäisen banaanikasvin alle, joka sinne istutetaan, ja sen vaikutuksesta oma viljelys höystyy ja hyötyy, mutta naapurin ei menesty ensinkään. – Parantaakseen oman banaani-istutuksensa kasvua mies hankkii vihamiehensä puutarhasta erään määrätyn köynnöskasvin palasen ja kietoo sen ensimmäisen banaanintaimen ympärille, jonka hän istuttaa omaan tarhaansa. Se alkaa silloin höystyä, kun taas tuon toisen banaanitarha kituu ja kärsii.

Väliin tekevät papualaisten viljelyksissä tuhojaan rotat ja villisiat; ne eivät tule koskaan itsestään, vaan aina on vihamies ne nostattanut noitakeinoillaan. Suojaksi niiltä haudataan yhden aidanseipään alle ihmisenluu, ja samaan tarkoitukseen kelpaa myös koiran kallo, sillä kun villisika yrittää luo, koiran henki alkaa murista ja peloittaa tungettelijan pois. Toinen suojeluskeino on meritähti, koska sillä on suu kuin ihmisellä ja se karkoittaa villisiat huudoillaan, vaikk'ei kukaan muu voi kuulla sen ääntä.

"Toukomorsiusparit" ym. – Suomesta ja Ruotsista on olemassa ainoastaan niukkoja, yksityisiä mainintoja "touko-", "kevät-" ja "juhannusmorsiamista", jotka ovat päähenkilöinä jonkinlaisissa leikkihäissä, ja nuo tavat ovat ilmeisesti rippeitä muinoisista kehittyneemmistä menoista. Paljon seikkaperäisempiä ja täydellisempiä ovat tuollaiset tavat Keski- ja Länsi-Euroopassa; niitä on kuvaillut saksalainen tutkija Mannhardt. Muutamissa tapauksissa on koko joukko morsiamia ja sulhasia, tavallisesti lapsia suorittamassa noita leikkejä, joita on pidetty muinoisten kasvullisuuteen liittyvien kevät- ja muiden juhlien yhteydessä suoritettujen menojen säilyneinä muotoina. Poikien ja tyttöjen esiintymisen parittain kuvitelluissa hääsaatoissa arvellaan olennoivan sitä käsitystä, että kevään nuorekas luomisvoima aiheutuu inhimillisen hedelmällisyyden tavoin eri sukupuolten yhdynnästä. Niiden meluisien kulkueiden tarkoituksena, jotka liittyvät noihin leikkeihin, tuntuu samalla olevan karkoittaa pois pahat henkiolennot ja herättää hyvät kasvuisuushenget.

Uudessa-Guineassa ottavat pikku morsiusparit kasvullisuuteen liittyviin menoihin osaa sekä banaanitarhoja istutettaessa että niitä hoidettaessa.

Kuten jo olemme maininneet, on yhteisen aitauksen sisällä oleva puutarha monissa tapauksissa jaettu pienillä ojilla useiden omistajien kesken, ja yksi näistä sekä hänen vaimonsa, jotka johtavat menoja, kutsuvat jonakin istutuspäivänä paikalle joukon pieniä poikia ja tyttöjä. Joka pojalla on yksi tytöistä "leikkivaimonaan", mikä tyttö tahansa, vaikka oma sisarkin. Tytöt kaivavat yhdessä maahan kuopan, ja kun se on valmis, nostavat kaikki pojat yhdessä ylös banaaninvesan ja asettavat sen kuoppaan pystyyn. Nainen irroittaa sitten ruohohameensa nauhan ja ojentaa sen vuorotellen kullekin lapselle, jotka ottavat siitä kiinni ja jotka hän taluttaa tai tempaisee vähän matkan päähän istutuspaikalta, toisen toisensa perästä. Hameen nauha esittää napanuoraa, ja sen käyttö siten, että sen avulla kuljetetaan pois henkilöitä jonkin menon suorituspaikalta, on hyvin tavallista.

Kun kaikki parit on siten kuljetettu pois, antaa mies merkin, jolloin lapset rupeavat huutamaan, minkä kurkusta ääntä lähtee, ja lähtevät samalla juoksemaan täyttä vauhtia huutaen koko ajan. Heitä on kielletty pysähtymästä missään matkan varrella, ja kotikylässä heidän on pysyteltävä ulkosalla koko päivän, eivätkä he saa mennä vanhempiaan lähellekään. Ennen istutustoimitusta on puutarhan omistaja antanut heille ruokaa, josta he tuovat osan mukanaan kotiin, ja kun he illalla menevät sisään omaan asumukseensa, he syövät tätä ruokaa. Mitään muuta ravintoa he eivät saa nauttia koko päivänä.

Banaanitarhaan jääneet mies ja nainen hierovat rohtoa lasten maahan asettamaan banaaninvesaan ja istuttavat sen sitten säännönmukaisesti. Erikoisesti pannaan painoa siihen, että kuoppa tulee tarkoin täytetyksi, sillä avoimena ollessaan se kuvaa hautaa; ja jollei sitä mullata huolellisesti, täytyy lasten kuolla.

Alkuasukkaat selittävät koko tämän menon tarkoituksena olevan edistää kylän kaikkien viljelysten kasvua. Pojat ja tytöt nousevat puutarhassa käytettyjen rohtojen päälle, ja "lentäessään ympäri", niin kuin lasten on tapana, he vievät kaikkialle mukanaan rohdon "hajua" ja levittävät siten hyötyä yli koko seudun. Tämän työn voivat suorittaa ainoastaan lapset: vanha väki väsyy pian ja tahtoo levätä, mutta lapset ovat väsymättömiä, juoksevatpa ja leikkivätpä kuinka paljon tahansa, kuten alkuasukkaat sanovat. Myöskin se ajatuksenjuoksu on osaltaan vaikuttamassa, että puutarhan tulee rehoittaa yhtä elinvoimaisesti kuin lasten.

Nuo pikku parit kutsutaan sitten myöhemmin eri tilaisuuksissa banaanitarhaan hoitamaan kasviaan sitä mukaa kuin se kehittyy. Tällöin on mm. kasvin runko ja maa puhdistettava kaikista niihin kerääntyneistä karisseista roskista. "Samoin kuin vanhemmat puhdistavat lapsensa, kun se likaantuu – samoin on tehtävä tälle banaanikasville". Myöhemmillä kerroilla lapset päästetään kotiin heidän tarvitsematta noudattaa erityisiä määräyksiä. Kun hedelmäterttu alkaa kypsyä, se kääritään isoihin lehtiin. Tämän työn suorittavat nuo pikku tytöt, kullakin avustajanaan "leikkimiehensä". Vihdoin on lasten pystytettävä tuki, jonka varassa raskas terttu saa levätä. Vanha mies ja hänen vaimonsa neuvovat ja ohjaavat heitä kaikissa näissä puuhissa, mutta jollei työ siitä huolimatta luonnistu hyvin, vanhukset korjaavat virheet lasten mentyä.

Lasten kasvin hedelmäkimppua ei koskaan syödä, vaan se saa mädätä puutarhassa, sillä jos se syötäisiin, niin lapset kuolisivat. Mutta jos se jätetään tarhaan, tuottavat kaikki muut kasvit runsaasti hedelmiä. Kun banaanit putoavat lasten kasvista, ne heitellään ympäri yli koko tarhan, jotta ne edistäisivät sen kasvua. Kun tarhassa on sato kypsä, palkitsee sen omistaja lapsia jakelemalla heille hyvän osan banaaneista ja muista hedelmistä. Lasten osanotolla puutarhanhoitoon on myös tarkoituksena opettaa heille tuon työn eri vaiheet. Niiden lasten, jotka valitaan suorittamaan noita eri menoja, pitää olla verraten pieniä, sellaisia, jotka "eivät ymmärrä mitään". He eivät saa olla vielä sukukypsyysiässä, sillä jos he hairahtuisivat johonkin sukupuolirikkomukseen oleskellessaan istutusten lähitienoilla, menisi kasvu pilalle.

Inhimillisen hedelmällisyyden siirtäminen kasvillisuuteen. Useista meillä jouluolkiin liittyvistä tavoista ilmenee, että esi-isämme ovat yhdistäneet noihin olkiin kuvitelmia kasvitaioista. Pirtin lattialle levitetyt oljet esittävät pellolla kasvavaa viljaa. Samoin kuin tehdään jouluoljille on tehtävä myös todelliselle pellolle. Makaaminen jouluoljissa on voinut tarkoittaa suorastaan inhimillisen hedelmällisyyden siirtoa olkiin, ts. peltoon (G. Nikander). Alkeellinen ajattelutapa saattaa helposti kuvitella kaiken sikiämisen ja syntymisen samanlaiseksi niin ihmisillä ja eläimillä kuin kasveillakin. Se toimitus, joka ihmisillä saa aikaan hedelmällisyyttä, voi herättää hedelmällisyyttä eloon myöskin pelloilla ja niityillä. Ihmisestä tulee tällöin aivan itsestään luonnon voimien edustaja. Siinä kukkasjuhlassa, joka pidettiin kevään koitteessa muinoisessa Ateenassa, vietettiin ruhtinaalliset häät kasvillisuuden jumalan Dionysoksen ja kaupungin korkeimman paikallisen viranomaisen puolison kesken; tuolla miehellä oli vielä tasavallan aikanakin kuninkaan arvonimi. Vielä tunnetumpi on Adoniksen juhla. Toisena päivänä juhlittiin Adoniksen ja Afroditen häitä – molempien kuvat olivat näkyvissä leposohvalla lehväisten, hedelmien painosta notkuvien oksien alla –, toisena Adoniksen kuolemaa. Tällöin oli kasvikunnan vaiheet yhdistetty juhlassa, jota toisena päivänä vietettiin noiden kahden jumalan yhtymisen, kevään, toisena Adoniksen kuoleman merkiksi, esittäen, kuinka kasvillisuus palaa etelän kesäauringon paahtavassa kuumuudessa. Moiset tavat ovat olleet laajalti levinneitä myöhäisempinäkin aikoina. Ruotsissa ne ovat vähitellen sulautuneet pelkiksi viitteiksi; mutta vielä viime vuosisadan alkupuolelta on olemassa tieto todellisista helluntaihäistä (Martin P. Nilsson).

Mannhardtin toukomorsiamia ja näiden monia sukulaisilmiöitä koskevien tutkimusten jälkeen on kiinnitetty suurta huomiota siihen seikkaan, että kasvillisuuteen vaikuttaminen sen tuottavaksi saattamistarkoituksessa ja ihmisen siitos ovat rinnakkaisilmiöitä. Yleensä on tuo vastavertaisuus tietopuolisessa kirjallisuudessa rajoitettu koskemaan kasvielämän alkuasteita, eikä tunnuta samassa määrin otetun huomioon kysymystä, onko sikiämisen salaisuuden samankaltaisuuden ajateltu jatkuvan loppuun saakka, kautta koko ilmiön, niin että siihen sisältyy myös, että maan tuotto rinnastetaan synnytystoimitukseen. Viimeksimainitusta ajatuksenjuoksusta on sentään havaittavissa heikkoa heijastusta myöskin pohjolassa, vaikk'ei itse syntymähetki esiinnykään tällöin yhtä selvästi.

Kiwai-papualaisten keskuudessa saattaa panna merkille eräitä kuvitelmia ja menoja, jotka osoittavat heidän olevan ainakin jossakin määrin tietoisia siitä yhdenmukaisuudesta, jonka voi nähdä vallitsevan sadon maasta nousun ja ihmisen syntymän välillä. Tätä kuvaa mm. seuraavassa lyhyesti selostettu taru, joka kertoo, miten ensimmäiset jamsjuuret syntyivät. Mies, jolla ei ollut yhtään vaimoa, teki kerran maahan läven, jota hän käytti sukupuolitoimitukseen. Todellisuudessa hän oli kuitenkin yhteydessä tarumaisen naisen kanssa, jonka nimi oli Tshikaro ja joka oli maan sisässä juuri sen kamaran alla. Mies toisti tekonsa jonkin aikaa joka päivä. Tshikaro tuli raskaaksi isänsä suureksi hämmästykseksi, koska hän ei ollut naimisissa. Hänen vuoteensa ympäri asetettiin kotona mattoja varjostimiksi, kuten yleensä synnytyksissä on tapana, ja hän synnytti joukon jamsjuuria. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, mitä ne oikein olivat, sillä kansa ei ollut nähnyt sellaisia ennen. Kerran yöllä tuli yksi jamsjuurista unessa Tshikaron isän luo ja selitti hänelle kaikki, miten juuria tuli istuttaa ja käyttää ruoaksi.

Papualaisten keskuudessa suorittaa melkein kaikki sukupuoliset maanviljelysmenot ensiksi vanha pariskunta, joiden esimerkkiä muu kansa sitten noudattaa. Ennen kuin jamsjuuret, imelät perunat, sokeriruo'ot, banaanit jne. todella istutetaan, laskeutuu vanha nainen itse paikalla maahan selälleen polvet koukussa. Seisten hajareisin hänen kohdallaan työntää mies vaimon polvien muodostamasta portista koko juuri- ja muiden kasvien varaston, jotka hänen heimonsa on määrä istuttaa, koskettaen samalla naisen elintä jokaisella kasvilla ja pujottaen ne sitten omien jalkojensa välitse. Tällä teolla on kaksinainen merkitys; kun juuret ja versot kuljetetaan naisen polvien ympäri, se koituu hedelmällisyydeksi heimon kaikille viljelyksille, kun taas niiden vieminen miehen jalkojen välitse tarkoittaa, että tie suljetaan toisten viljelysonnelta, niin että onni pysytetään oman heimon hallussa. Toimituksen loppuosaan sisältyy siis pahansuopaa taikuutta, ja se näytäänkin tehtävän ainoastaan silloin, kun ollaan vihoin joihinkin tiettyihin kansanryhmiin. Jälkeenpäin mies on (joko todella tai on vain olevinaan) yhteydessä naisen kanssa. Eräissä tapauksissa meno suoritetaan siten, että nainen istuu maassa aivan samassa asennossa kuin synnyttäessään (sen sanotaan tapahtuvan istuvassa asennossa); "hän ikään kuin synnyttää kasvit ja panee ne hyvin menestymään", kuten kansa sanoo.

Kun kypsyvästä viljelmästä otetaan ensimmäinen taro-juuri, menetellään seuraavasti: Vanha mies ja nainen menevät viljelykselle, jossa nainen riisuu ruohohameensa ja istuutuu maahan valmiin tarokasvin eteen, jalat hajallaan lehtivarsien kummankin puolen. Seisten hänen jalkojensa kohdalla kasvot häneen päin irroittaa mies juuren kaivukepillä kaataen kasvin tällöin naiseen päin, niin että tämän elin peittyy lehtien alle. Tarokasvi jätetään sitten lojumaan paikalle, ja vanha pariskunta siirtyy toiselle peltotilkulle, jossa samalla tavoin kaivetaan maasta juuri, ja he jatkavat samoin edelleen, kunnes joka heimon viljelyksistä on nostettu juuri maasta. Sitten kutsutaan muu väki paikalle, maasta kaivetut juuret otetaan talteen, ja sen jälkeen nostetaan maasta ensi verona lisää juuria sen verran kuin sillä kertaa tarvitaan ilman mitään erikoisia menoja.

Ensimmäisen jamsjuuren nosto taas tapahtuu seuraavasti: Vanha nainen asettuu hajareisin juuren kohdalle, ja mies kaivaa sen ylös maasta hänen jalkojensa välistä kepillä, jota on edeltäpäin käsitelty naisen ruumiista saadulla rohdolla. Sitten nainen ottaa juuren maasta, asettaa sen jalkojensa väliin ja kulkee tässä asennossa muutaman askelen eteenpäin, minkä jälkeen hän pudottaa juuren maahan, johon se jätetään. Mies kumartuu maahan ja levittää kertaalleen kivespussinsa nahan maahan syntyneen kuopan ylle peittäen sen siten silmänräpäyksen ajaksi, joka toimenpide tarkoittaa sitä vaaraa, mikä uhkaa, jos puutarhaan jätetään avoin kuoppa (se yhdistetään ajatuksissa avoimeen hautaan). Muut samaan heimoon kuuluvat viljelijät tulevat sitten kasvitarhaan, ja heistä jokainen menettelee vaimonsa kanssa samalla tavoin ensimmäiseksi maasta kaivamaansa jamsjuureen nähden kuin vanha pariskunta omaansa. Kun ensimmäinen täysi jamsjuurikori on kannettava kylään, asetetaan vanhan parin juuri kopan pohjalle ja kylässä suoritetaan erikoiset menot, joiden ansiosta saadaan olla varmoja siitä, ettei kukaan sairastu uutta satoa syötäessä. Se, että nainen kantaa ensimmäistä juurta jalkojensa välissä ja sitten pudottaa sen, muistuttaa eittämättä synnytystä.

Minusta tuntuu aivan ilmeiseltä, että papualaisten keskuudessa vallitsevien kuvitelmien mukaisesti ainakin yksityistapauksissa suoritetaan koko sukupuolinen siitosjakso, itse synnytystoimitus mukaanluettuna, sitä sovellettaessa viljelyskasveihin. Tästä käy myös selville, etteivät sikiämisen luonnollisen kulun yleispiirteet ole luonnonkansojen käsitystavalle niin outoja kuin eräillä tahoilla on otaksuttu, vaikka he tietenkin selittävät joukon siihen kuuluvia seikkoja luovan mielikuvituksensa mukaan.

Pyhät puut, joissa asustaa henkiolentoja. Ruotsin palvontapuut eivät ole ainoastaan pyhien lehtojen jäännöksiä, vaan niissä itsessään asuu yliluonnollinen voima ja ne ovat myöhäisiin aikoihin asti olleet palvonnan kohteina. Niiden juurelle kaadettiin olutta joka torstai tai ainakin jouluna, ja niitä rukoiltiin; raskaana olevat naiset syleilivät niiden runkoa toivoen siten saavansa helpon synnytyksen. Väliin on palvontapuiden suojeleva voima kuviteltu sillä tavoin, että on luultu maahisten l. tonttujen, jotka suojelivat taloa, asuvan niiden rungossa tai juurten alla, mutta tämä ei ole alkuperäinen käsitys; sen mukaan asuu suojeleva ja siunausta tuottava voima itse puissa (Martin P. Nilsson).

Samantapaisten kuvitelmien jätteitä tavataan meilläkin. Suomalaisten, lappalaisten ja virolaisten keskuudesta mainitaan useita esimerkkejä pyhistä puista, joihin liittyy uskonnollisia uskomuksia ja tapoja.

Kiwai-papualaisten keskuudessa tunnetaan jonkinlaista pelkoa, jos on kaadettava eräitä suuria puita, varsinkin jos ne ovat jollakin tavoin silmäänpistäviä. Sellaista puuta luullaan semmoisen metsänhengen asunnoksi, joilla on nimenä étengena. Nuo olennot, jotka voivat asustaa myös lähteissä, soissa tai maan alla, näyttäytyvät joskus päivällä jonakin eläimenä, mutta öisin inhimillisessä hahmossaan, joka muistuttaa miestä, mutta on tavallisesti paljon pienempi, aivan lyhytjalkainen. Muutamien perimätietojen mukaan ovat étengenat ja ihmiset samaa alkuperää.

Jos täytyy kaataa puu, jonka luullaan olevan étengenan asuinpaikka, pyydetään ensin tuota olentoa muuttamaan toiseen puuhun, joka sille osoitetaan. Étengenat ovat niiden viljelysten vartioina, joiden läheisyydessä ne asuvat, ja ne voivat nostattaa käärmeen puremaan vierasta tungettelijaa tai aiheuttaa hänelle muuta onnettomuutta. Tämä seikka on syynä siihen, etteivät alkuasukkaat mielellään mene vieraille viljelyksille, jollei omistaja itse ole mukana. Étengenain kanssa ei ole leikkimistä, ja ne voivat väliin käydä vaarallisiksi; ne ahdistelevat naisia öisin, kaatavat puita ihmisten, varsinkin muukalaisten, niskaan tai tekevät vahinkoa ampumalla luun, hampaan, kiven, villisian saparon tai höyhensulan ihmisen ruumiiseen. Sen viljelmän isännän kanssa, jonka lähistöllä ne asuvat, ne ovat hyvin ystävällisissä väleissä. Usein ottaa isä poikansa ja perillisensä mukaansa sen puun luo, jossa étengenan luullaan asustavan, tutustaakseen pojan haltijaan ja saadakseen hänet tämän ystävyyteen. Erilaisin menoin kutsutaan étengenaa ja anotaan hänen apuaan viljelystyössä. Korvaukseksi tästä avusta viedään jokaista tarhassa kasvavaa hedelmälajia ensimmäiseksi kypsyvä kappale étengenan puun juurelle. Kun tarhan omistaja on kuollut ja kansa laulaa kylässä itkuvirsiään, voi saada kuulla myöskin étengenan itkevän metsässä.

Toukopuut, joihin ripustetaan maanviljelystuotteita. Monien erilaisten touko- ja muiden kasvillisuuspuiden joukossa on mainintoja eri puolilta Eurooppaa sellaisista puista ja saloista, joihin tavanomaisten lehti- ja kukkakoristeiden asemesta ripustetaan hedelmiä ja muita maanviljelystuotteita ym.; Mannhardt ja muut ovat kirjoittaneet kuvauksia tuollaisista puista Länsi-Saksasta ja Ranskasta. Aivan samannäköinen kuin saksalaisten "Erntemai" l. "Härkelmai" (touko- l. haravapuu) ja ranskalaisten "le mai" l. "bouquet de moisson" (läh. vast. toukopuu) oli se toukopuu, eiresione, joka 2 1/2 vuosituhatta sitten mainitaan vanhasta Kreikasta; se oli öljypuun oksa, johon oli ripustettu viikunoita ja kaikenlaisia maan hedelmiä sekä viiniä ja öljyä pienissä pulloissa (Martin P. Nilsson).

Kiwai-papualaisten keskuudessa on hedelmiä täyteen ripustetulla toukopuulla keskeinen merkitys alkuasukkaiden suurissa gáera-nimisissä juhlissa. Varsinaisten uskonnollisten menojen johdannoksi esitetään kuten tavallista kokonainen sarja leikkejä ja kisoja, ja niiden jälkeen suoritetaan kaikenlaisia valmistavia tapoja. Itse suuren gáera-puun kaataminen ja kantaminen juhlapaikalle tapahtuu yksityiskohtaisen tarkasti suoritetuin menoin, joihin kuuluu lauluja, tansseja ja uskonnollisluontoisia aterioita. Kuten hyvin usein vastaavanlaisissa tapauksissa aloittavat joka osaston vanha mies ja nainen tehden kaikenlaisia taikoja, minkä jälkeen kokoontuneet miehet jatkavat varsinaista työtä. Gáera-puun oksat karsitaan, mutta jätetään kuitenkin verraten pitkät tyngät (joihin sitten ripustetaan hedelmiä ja muita esineitä). Puun latvus jätetään koskemattomaksi, samoin vähän alemmaksi joukko vahvoja, säteittäin samalla korkeudella kasvavia oksia.

Kaivettaessa maahan kuoppaa, jossa gáera-puun on määrä seistä, suoritetaan kokonainen sarja yliluonnollisia menoja, jolloin puun runkoon hierotaan erilaisia rohtoja. Muutamien noiden menojen tarkoituksena on poistaa varhemmin toisessa yhteydessä mainitsemamme vaara, jota maassa ammottava kuoppa merkitsee. Yhtä juhlallisen huolellisesti puu pystytetään paikoilleen kohottamalla sitä haarukkaseipäillä ja vetämällä toiselta puolen latvaan kiinnitetystä köydestä. Suuren gáera-puun ympäri asetetaan kehään korkeita bambusalkoja, jotka kannattavat puuta pystyssä, ja nuo salot yhdistetään toisiinsa lyhyen matkan päähän toisistaan asetuilla rottinkivanteilla. Niiden oksien varaan, jotka on jätetty koskemattomiksi lähelle latvaa, kyhätään pieni lava.

Gáera-puuhun ja sitä ympäröiviin salkoihin ja vanteisiin ripustetaan jokaiseen mahdolliseen paikkaan tavaton joukko puutarhantuotteita, ja loput kootuista varastoista ladotaan maahan puun juurelle, johon on levitetty mattoja. Ensin joku vanha mies ja nainen ripustavat puuhun neljä jamsjuurta erikoisin juhlallisuuksin, ja kun koko juhla on ohi, ottaa sama vanha pari nuo juuret takaisin ja istuttaa ne omaan tarhaansa neliöön ja sen keskelle crotonpuun oksan. Koko gáera-puu ja sen ulkonevat osat somistetaan korealehtisin oksin ja lukuisin toisin samantapaisin kaunistuksin, jollaisia kansalla on juhlatilaisuuksissa yllään.

Kun miehet ovat saaneet gáera-puun valmiiksi, kutsutaan muu kansa katsomaan, ja vaistomaiset hämmästyksen ja ihmetyksen huudot tervehtivät tuota mahtavaa näkyä. Koko seuraavan yön kestää suurta juhlaa siihen kuuluvine tansseineen, lauluineen ja runsaine syöminkeineen. Samoin kuin monissa muissa juhlamenoissa esiintyy gáera-menojenkin yhteydessä ryhmä hullunkuriseen asuun sonnustautuneita tanssijoita, joiden ainoana tehtävänä näyttää olevan katsojien huvittaminen. Juhlamenot päättyvät aamulla erinäisiin lopettajaiskisoihin.

Ne suuret määrät puutarhantuotteita, jotka on ripustettu gáera-puuhun, saavat olla paikoillaan ainoastaan yhden yön, koska ne muuten alkaisivat pilaantua. Seuraavana päivänä jaetaan kaikki kokoontuneelle kansalle, jolloin erinäisiin määräpaikkoihin puuhun asetetut varastot ovat ennakolta määrätyt erikoisille osanottajien ryhmille. Jokainen istuttaa pienen osan osuudestaan (varsinkin jamsjuurista) omaan puutarhaansa, jonka luullaan suuresti hyötyvän siitä. Kun jamsjuuri-istutukset sittemmin höystyvät, se luetaan gáeran edullisen vaikutuksen ansioksi.

Kun gáera-puusta on riisuttu sen syötäväksi kelpaavat koristukset, jatkuu tanssia, laulua ja juhlimista vielä pitkän aikaa, väliin pari viikkoa. Juhlien viimeisenä päivänä, kun kaikki ovat väsyksissä, vaihtavat osanottajien eri totem-ryhmät keskenään lahjoja – ruokatavaroita, mutta myös koristuksia ja muita arvoesineitä. Tyhjä gáera-puu kaadetaan lopuksi ja heitetään pois, ja kuoppa, jossa se on seisonut, luodaan huolellisesti umpeen.

Huomautuksia. Ei voi täydellä todella tulla kysymykseen, että sen aineiston pohjalla, josta edellisessä on esitetty esimerkkejä, yritettäisiin etsiä Euroopassa ja Uudessa-Guineassa esiintyvien kasvillisuustapojen ja -menojen keskinäistä yhteyttä, saati sitten tehdä siitä joitakin johtopäätöksiä. Tahdon kuitenkin nimenomaan huomauttaa, että niiden yhdenmukaisuus sentään edustaa enempää kuin pelkästään kummallisuudesta johtuvaa mielenkiintoa. Selventävä, vaikka kylläkin ainoastaan teoretisoivan luontoinen selitys helpottanee yrityksiämme löytää sen näkökohdan, josta käsin ongelmaamme on tarkasteltava.

Niiden kansojen, pohjolan ja Uuden-Guinean, joiden maanviljelykseen liittyvät yliluonnolliset menot olemme asettaneet rinnakkain, tavattomat vastakohdat kuvastuvat ympäröivän, kasvavan luonnon eroavaisuuksista. Ja kuitenkin on siitä, miten maanviljelystä tosiasiallisesti harjoitetaan täällä sekä tuolla kaukana, saatavissa todellista vertailuaineistoa, sillä tällä alalla vallitsee ilmeinen yhtäläisyys.

Ei voine johtua edes piintyneimmänkään ongelmainetsijän mieleen ihmetellä, miksi maanviljelys siitä huolimatta, että käytetyt työkapineet ja noudatetut menetelmät vaihtelevat, muodostuu niin yhdenlaiseksi, eikä ainoastaan Euroopassa ja Uudessa-Guineassa, vaan yli koko maapallon. Meidän on otettava huomioon se yksinkertainen tosiasia, että viljelyskasveja on kaikkialla ainoastaan muutamia suppeita ryhmiä ja ettei sen jälkeen, kun ihmiset olivat oppineet ottamaan kasvien sadon talteen sekä alkaneet näitä hoitaa ja lopulta viljellä, ole ollut mahdollista harjoittaa viljelystä kovin eri tavoin. Luonto on tässä kaikkialla ollut ihmisten yhteisenä opastajana.

Maanviljelys semmoisenaan on Tylorin sanaston mukaan "tapamuoto" ("species"), samoin kuin jousi ja nuoli ovat tapamuoto, sekä kymmenjärjestelmän käyttö lukujärjestelmänä niin ikään. Voimme lähteä siitä, että jos edellytykset muutoin ovat samat, on ihmisissä aina pyrkimys suhtautua samalla tavoin samaan "speciekseen", josta tällöin tulee se keskeinen tosiasia, jonka ympärille käsitykset ja samalla uskonnollisluontoiset menot ryhmittyvät. Tähän on edellytyksenä se, että ihmiset ovat pohjimmaisilta henkisiltä ominaisuuksiltaan suhteellisen samanlaisia yli koko maapallon. Tunnen itseni vakuuttuneeksi siitä, että tutkimus vielä todistaa tämän yhtäläisyyden yhä suuremmassa määrin siksi yhteiseksi perustaksi, josta kansojen henkisen elämän samankaltaiset ilmaukset juontavat juurensa.

Muu selitys tarkastettaessa eri kansojen "tapamuotojen" yhtäläisyyttä käsittää toiselta puolen yhteyksiä l. lainoja, toiselta puolen noiden muotojen itsenäisen synnyn. Kuten varsin monilla muillakin inhimillisen tutkimuksen aloilla tuntuu tässäkin varsin epätyydyttävältä ruveta kytkemään selvittelyä erikoisiin, ennakolta määriteltyihin vaihtoehtoihin, joihin nähden sitten on tehtävä ratkaisu puoleen tai toiseen. Yhtäläisyyteen nähden näyttäisiin katsantotapaa voitavan syventää ottamalla huomioon se, mitä voitaisiin sanoa "sisäiseksi yleisinhimillisyydeksi", joka toiselta puolen tekee mahdolliseksi lainojen vastaanottamisen ja yhtäläistämisen, toisaalta taas sallii samankaltaisia kehitysmuotoja syntyä eri tahoilla, samoin kuin luonnossa tavallisesti esiintyy samanlaista kasvillisuutta eri paikoissa, missä maaperä ja muut ehdot ja edellytykset ovat samankaltaiset.

5.

METSÄSTYS JA KALASTUS.

Metsänriista.

Uuden-Guinean kaltaisessa maassa on metsästys niin mielenkiintoista ajanvietettä, että tuskin ainoakaan valkoinen mies, jolla vain on siihen tilaisuutta, malttaa olla siihen ryhtymättä, jollei muuten niin ainakin virkistyksen ja sen ruumiinharjoituksen vuoksi, joka troopillisessa ilmanalassa on terveyden säilymisen ehtoja. Eläimistössä on kylläkin niukalti imettäväisiä, mutta lintumaailma sen sijaan on sitä rikkaampi. Halutuin metsänriista on villisika, sen jälkeen seuraa iso, strutsia muistuttava kasuaari sekä pari kengurulajia. Syötäviä lintuja on kasuaarin lisäksi huomattava joukko isompia ja pienempiä vesilintuja ja kahlaajia, kyyhkysiä, sarvilintuja, fasaaneja ja muita kanalintuja, tusinan verran papukaijalajeja ja muita. Matelijoista tappavat ja syövät eräät heimot nuoria krokotiileja, käärmeitä ja iguanaliskoja.

Tavallisin metsästysase on jousi sekä erilaiset nuolet. Villisianajossa käytetään enimmäkseen bambukärkisiä nuolia, joiden kaksiteräinen pää tunkeutuu eläimen ruumiiseen kuin tikari kaataen sen siihen paikkaan, jos se osuu oikeaan kohtaan, joka alkuasukkaiden kertoman mukaan on juuri lapaluun takana. Keihäitä ja – esim. villisianmetsästyksessä – kirveitä käytetään myös metsästysaseina. Viimeksimainittuja eläimiä pyydystetään myös ansoilla. Villisikoja, kasuaareja ja kenguruja metsästetään tavallisesti koirien avulla, jotka useinkin ajavat otukset henkihieveriin ja purevat ne kuoliaaksi, ennen kuin metsästäjä ehtii paikalle. Jopa villisikakin menehtyy väliin sillä tavoin, vaikka Sus papuensis onkin vaarallinen peto, minkä moni maan syntyperäinen metsämies on saanut todistaa hengellään. Alkuasukkaiden koirat ovat surkean näköisiä, ne kun ovat pienikasvuisia, laihoja ja tavallisesti täynnä haavoittumia, ne ovat vihaista ja ainoaankaan muukalaiseen suostumatonta sukua, mutta niiden arvet ovat todistuksena niiden rohkeudesta ja hurjuudesta tappelussa. Noissa elukoissa on varmaankin paljon dingon sekoitusta; useimmat eivät osaakaan haukkua, vaan ainoastaan ulvoa, mutta sitä ne tekevätkin kaikki yhdessä, niin että korvia särkee.

On muistamisen arvoinen elämys olla mukana alkuasukkaiden villisianajossa, jollaiseen tavallisesti lähdetään vähän ennen auringonnousua. Rannikkokylistä on säännöllisesti kuljettava kappale matkaa pitkin rantaäyrästä, niin että ehditään juuri päivän koitteessa määräpaikkaan, josta on tunkeuduttava metsään. Sinertävässä aamupimeässä kuuluu vesilintujen ääntelyä ja rääkätystä, ja pimeyden hieman hälvetessä alkavat lopulta vesijoukot häämöttää. Auringonnousu metsässä on loistavan kaunis näky. Sakeimmissa paikoin on vielä pimeää ja jalka kompastelee puiden juuriin ja köynnöskasveihin, mutta kun tulee pienelle aukkopaikalle, on kuin siirtyisi yhdellä askelella yöstä ihanaan, vihreänhohtoiseen aamuun. Nuo avoimet ikkunat käyvät yhä valoisammiksi, kunnes päivänvalo on levinnyt myöskin pimentoihin.

Koirien haukusta alkuasukkaat osaavat erehtymättömän varmasti päätellä, minkälaisen otuksen jäljille ne ovat päässeet. Täytyy erikoisesti ihmetellä mustien miesten kykyä liikkua näköjään läpitunkemattomassa metsässä. Erikoisesti osoittavat nuo synnynnäiset eränkävijät metsämiehenominaisuuksiaan silloin, kun koirien rähinä ilmaisee niiden pysähdyttäneen juoksussaan Uuden-Guinean komeimman otuksen, villikarjun, ja on ehdittävä ajoissa tappelupaikalle. Näyttää aivan siltä kuin puut itsestään väistyisivät eteenpäin kiitävien ruskeiden hahmojen tieltä, joita eivät minkäänlaiset tiheiköt eivätkä kiertokasvit tunnu voivan pidättää. Lähiviidakko vain kahahtaa, kun mustat ovat kadonneet näkyvistä; ei kuulu edes hälyä, ei askelten töminää, ei katkeavien oksien ritinää, mutta vauhtia saattaa arvostella heidän huudoistaan heidän usuttaessaan koiria. Sellaisissa tilaisuuksissa alkuasukkaat ovat yhtä kiihkoissaan kuin heidän nelijalkaiset toverinsa, eivätkä he innoissaan huoli siitä, että puiden ja kiertokasvien oat voivat viiltää varsin syviäkin haavoja. Juuri metsästys- samoin kuin sotaretkillään he ovat eniten vaarassa joutua käärmeenpureman uhriksi, kun taas tavallisissa oloissa heidän valppautensa ja huomiokykynsä tekevät myrkyllisten matelijoiden taholta uhkaavan vaaran verraten merkityksettömäksi.

Raivoisasti, mustat harjakset pörrössä ja vaahdon pursutessa suupielistä puolustautuu villikarju joka suunnalta päälle tunkevia koiria vastaan, jotka useinkin saavat surmansa sen torahampaiden iskuista. Kuulemani mukaan yrittävät kokeneet koirat erikoisesti pureutua kiinni karjun kiveksiin. Metsästäjien keihäät tai nuolet tekevät vihdoin tappelevasta otuksesta lopun.

Ehkä kaikkein jännittävintä villisianmetsästys on yöllä kuutamossa. Pari erämiestä, väliin yksi ainoa, lähtee metsään aseinaan jousi, nuolia ja keihäs. Kun he tulevat niille paikoille, jossa sikojen arvellaan oleksivan, he hiipivät varovasti pitkin metsäpolkuja vaanien otuksia jotka ovat tulleet ulos sakeimmista tiheiköistä etsimään maahan pudonneita kookospähkinöitä ja muuta ruokaa. Mustat erämiehet kulkevat niin äänettömästi, etteivät villisiat usein huomaakaan, ennen kuin nuoli vingahtaa niitä kohti, tavallisesti aivan lyhyeltä matkalta. Harvoin otus oitis kaatuu, vaan syöksyy joko tiehensä tai käy heti päälle, jolloin miehen on oltava varuillaan ja heti kiivettävä puuhun, jollei hän käy elukkaa vastaan keihäs ojossa. Muutamien heimojen keskuudessa metsästäjät käyttävät siten kimppuun käyvän villisian kanssa otellessaan sinänsä varsin epävarmaa pyyntineuvoa, kahtia taivutettua, pitkää ja paksua rottinkia, jonka toisessa päässä on silmukka, johon eläimen pää pyydystetään. Kysytään järkkymätöntä kylmäverisyyttä ja varmaa kättä, kun on käsiteltävä petollisessa valaistuksessa niin mitätöntä puolustusasetta, sillä jos metsästäjä erehtyy muutaman tuumankaan, hän samassa makaa maassa verta vuotavana. Jos taas ote onnistuu, mies pitää rajusti tempoilevaa otusta kiinni siksi kunnes joku toveri ehtii paikalle.

Väliin on metsästäjien tapana asettaa päivällä kuiva kookospalmun tai jokin muu suuri lehti poikki villisikojen käyttämän polun. Yöksi he piilottautuvat sen lähelle, ja villisian tullessa he kuulevat lehden rapinan ja voivat ampua eläimen.

Erikoislaatuinen, alkuasukkaiden arvossa pitämä metsänriista ovat lentävät ketut, eräänlaiset valtavan isot, hedelmiä syövät lepakot, joiden suurimpien lajien siivenkärkien väliä on kolme, neljä jalkaa. Päivisin nuo yöeläimet piileksivät puissa, joita suojaavat ylt'ympäri leviävät suot; sinne ne laskeutuvat epälukuisina parvina. Paikalta kuuluu tavallisesti piipitystä ja ääntelyä aivan kuin siellä olisi iso joukko pikkulintuja. Kun paikkaa lähestyy, melu yltyy, siihen sekaantuu siipien suhinaa; se on todella merkillistä katseltavaa läheltä. Puunlatvat aivan kuhisevat täynnä oudonnäköisiä otuksia, jotka ensi silmäyksellä näyttävät kiipeileviltä apinoilta. Suurina, vilisevinä parvina ne lentelevät puusta toiseen kuin isot haukat, toiset riippuvat kynsistään liikkumattomina kuin mustat kangaspalat tai rypäletertut. Eläimiä saattaa olla sadoittain, ehkä tuhansittain, ja ne näyttävät olevan kuin sokkoja; luultavasti ne eivät päivänvalossa näe juuri ollenkaan. Jos niistä yksi ammutaan, lehahtavat toiset lähistöltä lentoon suorastaan pimittäen auringon, mutta yleensä ne eivät tunnu paljonkaan pelästyvän ampumisesta. Samalta pyyntipaikalta voivat alkuasukkaat siten pudotella niitä isot joukot. Haavoittuneina ne pysyttelevät riipuksissa terävistä kynsistään pitkät ajat.

Mies, joka on kaatanut suuren villisian, tuntuu pelkäävän, että tapetun eläimen henki voi tulla häntä vainoamaan. Kun hän palatessaan kotiin metsästä saapuu lähimmälle polulle, hän suorittaa siinä taikamenon, jonka tarkoituksena on salvata hengeltä kylään vievä tie ja neuvoa sitä menemään kuolleiden olinpaikkaan.

Jos mies on yksin surmannut metsässä villisian, hän leikkaa sen saparon poikki ja vie kotiin pistettyään sen siihen palmikoituun renkaaseen, joka hänellä aina on suojana vasemmassa kyynärvarressa, jottei jousen jänne pääse hankaamaan. Löytääkseen varmasti takaisin otuksensa kaatamispaikalle hän taittaa puista oksia pitkin matkaa. Saapuessaan kylään hän laskee villisian saparon kokoontuneiden miesten keskeen sanomatta halaistua sanaa. Kaikki kuitenkin ymmärtävät viestin, ja villisian kaatamista tervehditään ilohuudoin. Mies palaa sitten metsään mukanaan muutamia muita, ja yleisen riemun raikuessa kannetaan otus kylään yhteenköytettyjen etu- ja takajalkojen väliin pistetyllä korennolla.

Villisikoja pyydystetään myöskin niiden liikkumispaikoille viritetyillä loukuilla. Loukku on raskas hirsikatos, joka laukeaa pudoten alas, kun koskettaa sitä kannattamaan asetettua keppiä. Pyydys on sommiteltu siten, että paksun hirren lasketaan iskevän villisikaa päähän, samalla kun toinen hirsi tukkeaa paluutien, ja laitoksen päällä on niin raskas paino, ettei voimakkainkaan peto jaksa raivata itselleen tietä ylöspäin. Siten villisika joutuu makaamaan maata vasten likistyneenä kykenemättä kohottautumaan etu- paremmin kuin takajaloilleenkaan, mutta usein se pysyy hengissä sangen pitkän aikaa. Loukun sisään asetetaan syötiksi saagoa tai kookospähkinän sydäntä, joista osa ripotellaan riviin lähimpään otusten tallaamaan polkuun saakka sekä vähän matkaa polullekin kumpaankin suuntaan. Maasta irroitetaan savikimpale, jossa on villisian sorkan jälki, ja asetetaan loukun eteen osoittamaan tietä sen sisään; tällä tavalla on samalla taikamainenkin merkitys. Kun metsästäjä näkee saaliin loukussa, hän tekee puurakenteeseen aukon ja ampuu siitä elukkaan nuolen toisensa perästä, kunnes se heittää henkensä.

Metsästystaikoja. Samoin kuin yleensä kaikkiin alkuasukkaiden töihin ja toimiin sekoittuu heidän metsästysyrityksiinsäkin noituutta, jonka tarkoituksena on taata sen menestys. Tällaisista havainnoista ja uskonnollisluontoisista menoista mainitsemme seuraavassa esimerkkeinä ainoastaan kaksi sellaista, joiden vastineita on monilla muilla kansoilla.

Mies ei saa mennä metsälle eikä kalaan, kun hänen vaimonsa on lapsivuoteessa tai tällä on kuukautiset, koska hänet siinä tapauksessa surmaisi villisika tai hai tai hän joutuisi jonkin muun onnettomuuden uhriksi. Hänen haavoistaan vuotava veri yhdistetään ajatuksissa hänen vaimonsa vereen. Ennen metsästämään tai kalastamaan lähtöään hän ei myöskään saa olla vaimonsa kanssa yhteydessä. Sekin on metsästäjälle ja kalastajalle kohtalokasta, jos joku toinen mies "varastaa" hänen vaimonsa hänen poissaollessaan.

Kun mies aikoo metsälle, hän ei saa puhua siitä kenellekään, sillä silloin hän varmasti epäonnistuisi. On kerrassaan sopimatonta kysyä metsästäjältä, minne hän on menossa. Henkilöt, jotka asuvat samassa rakennuksessa kuin metsästäjä, ovat nukkuvinaan, kun tämä aamuvarhaisella nousee ja lähtee ääneti ulos. Jos kaksi miestä päättää seuraavana päivänä lähteä yhdessä metsästämään, he ovat puheissaan silmäänpistävän harvasanaisia ja varovaisia, ja lähtiessään aamulla kotoaan he eivät saa vaihtaa sanaakaan yrityksestään; kummankin on toisestaan riippumatta laittauduttava valmiiksi määrähetkeksi. Ainoa merkki, joka on sallittu, on heikko vihellys, jolla toinen ilmoittaa toiselle lähtevänsä ja odottavansa, että tämä seuraa perästä. Ei edes metsästäjän vaimo saa puhua suunnitelmasta hänen kanssaan. Jos miehen on pakko ilmaista aikeensa, hän sanoo sen kuiskaten ja vain vähän sinnepäin vihjaten. Alkuasukkaat ilmoittavat selvästi, mistä moinen vaiteliaisuus aiheutuu. Jos metsästysmatkasta puhuttaisiin avoimesti ennakolta, saattaisi jokin näkymätön olento kuulla, mitä puhutaan, ja viedä siitä tiedon eläimille metsään. "Jokin liikkuu tuossa vierelläsi, jokin henki; emme tiedä sen paremmin; se menee kertomaan villisioille: nyt tulee mies teitä tappamaan, painukaa piiloon!"

Myöskin saattaa havaita, että metsälle aikova mies ei käytä tavallisia metsästyssanoja, vaan ilmaisee ajatuksensa kuvaannollisin lausein. Hän sanoo aikovansa vain "käyskennellä ympäri metsässä", ja koirat ovat "pitkin maata juoksevia" tahi "tuolla alhaalla liikkuvia". Ainoina poikkeuksina ovat merilehmän ja kilpikonnan nimet, joista saa puhua vieläpä pyyntiretken aikanakin. Noiden "vedenalaisten" eläinten ei näet otaksuta kuulevan, mitä ylhäällä puhutaan. "Meidän paikkamme on ylhäällä, niiden tuolla alhaalla; jos painut vedenpinnan alle, et kuule mitään."

Metsästysretken taikavalmisteluihin kuuluu myöskin, että koirille annetaan erityisiä rohtoja, joiden on määrä lisätä niiden kykyä löytää ja pidättää villisikoja ja muuta riistaa. Tuollainen taikasekoitus sisältää usein joukon erilaisia aineksia, jotka metsästäjä kerää ennakolta. Niitä ovat mm. eräiden tiettyjen köynnöskasvien ja ruohojen oat (varsinkin sellaiset, jotka ovat tarttuneet jonkun henkilön vaatteisiin tai ruumiiseen), gágoma-nimisen valkean kahlaajan höyhenet (kävellessään rannalla se liikuttaa päätään puoleen ja toiseen kuin koira etsiessään otuksen jälkiä), palanen jotakin imukalaa (joka tarttuu tavattoman sitkeästi kanootin pohjaan ym. sellaisiin esineisiin), hain hammas, palanen kalaa, jossa näkyy merkkejä siitä, että hai on raadellut sitä, verijuotikas, huhúomere-niminen hyönteinen ("mies kulkee; huhúomere seuraa häntä alati; koira tekee samoin"), kaksi palasta yhteenkasvaneista puista, débe-nimisen käärmettä muistuttavan suomatelijan hammas ja kieli, kahden salaperäisen eläimen, éterarin ja órigorúson, kallosta palanen tai niiden silmä (alkuasukkaat väittävät väliin löytävänsä metsästä niiden jätteitä), kúruru-linnun nokka tai kieli (sen läpitunkeva ääni muka muistuttaa koiran vinkunaa sen ajaessa villisikaa). Pienen pieni hitunen kaikkia noita aineita sekoitetaan vahaan tai kookospähkinän sydämeen ja annetaan yhden koiran niellä; se vaikuttaa kaikkiin koiriin. Monista muista rohdoista voi mainita erään tietyn mustan käärmeen muserretun pään, joka sekoitetaan kookosmaitoon, jota annetaan kaikille koirille juoda. Väliin alkuasukkaat säilyttävät jonkin myrkkykäärmeen ruumiin pujottamalla sen pitkin pituuttaan kepin päälle ja antamalla sen kuivua siinä, ja ennen metsälle lähtöä koirat saavat juoda vettä, jossa on seassa hitunen tuosta käärmeestä. Se lisää niiden kykyä löytää villisian jäljet. Erittäin tehoisa koiranrohto on pieni pätkä nuorasta, johon ihminen on hirttäytynyt, tahi palanen itsemurhaajan kieltä (siitä koetetaan salaa hankkia pieni osa, joka kuivataan auringossa tai tulella, jotta se säilyisi). Tämän viimeksimainitun keinon avulla koirat saadaan tarttumaan villisian kurkkuun, niin että ahdistetun elukan kieli tunkeutuu ulos suusta samalla tavoin kuin itsemurhaajalla. Vielä muita rohtoja valmistetaan koirille inkivääristä sekä sellaisen vanhan, vereen ryvettyneen bambuveitsen kaappeista, jolla on leikattu vihollisen pää irti ruumiista (koirien purressa on villisian pään vaivuttava samalla tavoin kuin vihamiehen pää, kun se leikattiin poikki tällä veitsellä). Jos tahtoo olla varma siitä, että saa saaliiksi oikein lihavan sian, on yhdelle koiralle tai koko katraalle annettava pieniä möykkyjä sitä valkoista jauhemaista ainetta, jota on saagopalmun rungon pinnalla, sekä sellaisten vanhojen bambupihtien kaappeita, joita on käytetty käristettäessä ruokaa tulella.

On myöskin pahansuopia taikoja, joiden avulla voi turmella vihamiehen koiran metsästyskyvyn.

Nuo mainitunlaiset pelätyt rohdot, joita annetaan metsäkoirille, ovat muka niin voimakkaita, ettei niiden vaikutus oikeastaan koskaan lakkaa, vaikka ne sentään silloin tällöin uusitaan. Mies, joka on ollut metsällä koirineen, älköön menkö samana päivänä viljelyksilleen, koska koirille annettujen rohtojen "haju" tarttuu häneenkin ja olisi kasvillisuudelle tuhoisa. Vanhat, hurjuudestaan ja rajuudestaan erikoisesti tunnetut metsäkoirat ovat siinä määrin niiden vaarallisten rohtojen kyllästämiä, joilla niitä on käsitelty koko niiden elämän ajan, että niiden raadosta on vaikea päästä eroon niiden kuoltua. Sitä ei voi heittää mereen, koska kansa ei uskaltaisi silloin käydä siinä uimassa, eikä olisi myöskään viisasta haudata sitä maahan. Sen sanotaan olevan syynä siihen, että tuollaisten kuolleiden koirien raadot asetetaan pienelle metsään kyhätylle lavalle, johon ne jätetään lahoamaan. Samaa hautaustapaa sovellettiin muinoin kuolleisiin ihmisiinkin. Sen lisäksi ryhdytään erikoisiin toimenpiteisiin, joiden on määrä estää koiriin käytettyjen taika-aineiden onnettomia, turmiollisia vaikutuksia palaamasta takaisin kylään.

Merilehmien ja -kilpikonnien pyynti harppuunalla.

Tärkeä metsästyksen haara on jättiläiskokoisten merikilpikonnien ja vielä isompien merilehmien l. "dugongien" (Halicore australis) pyynti harppuunalla. Jälkimmäinen otus on valtavan suuri, ruohoa syövä imettäväinen, jolla on sileä, sukkulan muotoinen ruumis, selkäevää ei lainkaan, mutta kalan pyrstöä muistuttava pyrstö kuin pyöriäisellä. Kilpikonnan kovassa selkäkilvessä ja merilehmän sitkeässä nahassa, joka on jäykkää kuin metallilevy, pysyy niihin tunkeutunut harppuunan kärki lujasti kiinni. Sekä merilehmiä että kilpikonnia harppunoidaan samalla tavoin, ja niitä yhdytetään usein samoilla retkillä. Eläimiä etsitään merestä koralliriutoilta. Tavallisimmin menetellään varsinkin merilehmiä pyydystettäessä siten, että pakoveden aikana kyhätään silloin juuri ja juuri vedenpinnan yli kohoaville riutoille korkeiden salkojen varaan pyyntilava sellaiseen paikkaan, jossa merilehmien on tapana liikkua, minkä saattaa nähdä poikkipureksitusta ruohosta. Pyynti tapahtuu yöllä kuutamossa, ja vuoksen tullen kiipeää kullekin lavalle harppuunamies odottamaan eläinten tuloa. Kanootit pidetään ankkurissa lähistöllä. Niin pian kuin lavalla odottava mies huomaa merilehmän ulottuvillaan, hän syöksyy sen kimppuun pidellen molemmin käsin harppuunasta kiinni siten lisäten survaisun voimaa omalla painollaan. Harppuunan kärki ja siihen sidottu köysi jäävät kiinni eläimen ruumiiseen, kun taas pyyntimies, jolla on harppuunan irtonainen varsi mukanaan, otetaan kanoottiin. Nykyisin sidotaan yleensä harppuunanuoran toinen pää kiinni lavaan, mutta vielä joitakin aikoja takaperin täytyi miehen tarttua käsin kiinni köyteen ja antaa haavoittamansa eläimen vetää itseään perässään, kunnes kanootissa odottavat toverit ehtivät apuun. Moiset retket yön pimeydessä olivat erittäin vaarallisia; monesti pyytömies jäi löytämättä sille tielleen. Pelästynyt otus ryntää matkoihinsa tavatonta vauhtia, ja vaikka köyden toinen pää onkin kiinnitetty pyyntilavaan, uhkaa harppuunankäyttäjää hukkumisen vaara, jos hän sattuu jotenkin sotkeutumaan köyteen. Kun kanootti on harppuunaköyttä myöten hinattu merilehmän kupeeseen saakka, heittäytyy mies mereen kädessään toinen nuora, jonka hän kietaisee silmukaksi eläimen pyrstöevän ympäri, ja silloin otus on varmasti hänen vallassaan.

Merilehmiä ja kilpikonnia yhdytetään myös purjehdittaessa avomerellä riuttojen lähistöllä. Sellaisilla pyyntiretkillä seisoo harppuunamies aivan kanootin keulassa vahdissa ja iskee aseensa otukseen hypäten itse veteen aivan samoin kuin pyyntilavalta käsin, niin pian kuin hän huomaa eläimen ulottuvillaan.

Kun merikilpikonna on saatu harppunoiduksi ja kanootissa olevat pyyntimiehet hinaavat alusta nuoraa pitkin vedessä taistelevan otuksen lähelle, heittäytyy harppuunankäyttäjä toistamiseen mereen, sukeltaa ja tarttuu toisella kädellään eläimen kaulaan, toisella kilven vastakkaiseen reunaan. Tässä asennossa mies ei voi liikuttaa itseään, mutta hänen käsivartensa ympäri köyttämästään nuorasta vetävät toverit hänet kanoottiin hänen itsensä pidellessä vain kilpikonnasta kiinni. Viivyttyään hyvän aikaa näkymättömissä vedenpinnan alapuolella mies ilmestyy vihdoin jälleen pinnalle samalla aikaa kuin kilpikonnakin kiivaasti otellen tämän kanssa. Eläin riuhtoo ja tempoilee hurjasti vapailla ruumiinosillaan, neljällä evällään, päällään ja pyrstöllään. Kun mies ja kilpikonna on yhdessä saatu kanootin viereen, sidotaan otuksen toisen etujalan ympäri lujaan köysi, jolloin se on auttamattomasti saatu kytketyksi ja voidaan sitten selkä alaspäin hilata kanoottiin.

Merilehmästä saadaan lihaa koko kylälle, ja kun niiden samoin kuin merikilpikonnienkin pyynti on varsin tuottoisaa varsinkin luoteismonsuunin aikana, sillä on suuri merkitys kansan ruokataloudessa. Sinä aikana, jonka olin Mawatassa, saivat asukkaat kerrankin kaksi vuorokautta kestäneellä pyyntiretkellä kymmenen merilehmää ja kaksi kilpikonnaa.

Harppunoimismenoja. Muuan niitä laajoja taika- ja muita valmisteluja, jotka suoritetaan ennen harppuunaretkille lähtöä ja useissa muissakin tilaisuuksissa, on nimeltään karéa. Tällöin valmistetaan gámodaa, huumaavaa juomaa, jota alkuasukkaat nauttivat ja joka vastaa polyneesialaisten kávaa. Gámoda-kasvin (Piper methysticum) juuri- tai varsiosaa pureskellaan suussa, jolloin se sekoittuu sylkeen ja veteen, minkä jälkeen neste siivilöidään kookospalmun lehtiruodin harsomaisen tupen läpi ja puserretaan pieneen maljaan, jossa on palanen kookospähkinän kuorta. Juoma on tämän jälkeen heti valmista nautittavaksi. Gámodaa saavat juoda ainoastaan aikuiset miehet, mutta tavallisesti valmistaa juoman vanhemmille joku nuorempi mies. Kaikissa juhlissaan ja kokoontumistilaisuuksissaan on miesten tapana yhdessä juoda gámodaa. Jo varsin pieni määrä pystyy selvästi havaittavasti vaikuttamaan mieheen; hän käy yhä unisemmaksi, kunnes lopulta vaipuu uneen. On selvää, että gámodalla on hyvin turmiollinen vaikutus henkilöön, joka on vajonnut sen ylenmääräiseen käyttöön.

Karéa-menoissa, sellaisina kuin ne suoritetaan ennen dugonginpyyntiä, pistää vanha mies oksan tai sormensa maljaan ja pirskottaa nestettä harppunoimisneuvojen päälle, jotka on asetettu aivan lähelle samoin kuin eräitä ruoka-aineita. Samalla hän lukee loitsun, jossa dugongeja manataan tulemaan pyyntilavojen luo. Samaten pirskotetaan nestettä harppuunamiestenkin päälle. Väliin manataan samoin menoin jonkun kuolleen kuuluisan harppuunankäyttäjän henkeä tai jotakin taruolentoa, jonka arvellaan suovan apuaan dugonginpyynnissä. Ylipäänsä karéa-menoihin sisältyy tavallisin menettelytapa, kun on vedottava yliluonnollisiin olentoihin, ja näissä tapauksissa gámodaa pirskotetaan sille suunnalle, jossa tuon olennon arvellaan oleksivan.

Niillä menoilla, joiden tarkoituksena on houkutella dugongeja pyyntilavojen lähettyville, on useilla sukupuolinen luonne. Eräässä sellaisessa pyyntimies tarjoaa edeltäkäsin vaimoaan dugongille, jos otus vain tulee luo. Tämän yhteydessä hän sitoo sitten jonkun naisen ruohohameen pyyntilavaan kiinni. Pyyntiretken aikana pitää kotona oleva vaimo ruohohamettaan löyhällä, ja yöllä hän nukkuu appoisen alasti. Hän paneutuu myös selälleen sen oven suuhun, josta mies on mennyt ulos, sääret hajallaan, toinen jalka toista, toinen toista ovenpieltä vasten.

Odottaessaan otuksia pyyntilavalla harppuunankäyttäjä koettaa houkutella saalista luo taikatempuilla. Näihin kuuluvat seuraavat tavat. Hän taivuttaa árumansa (sukuelimensä) alaspäin ja pitää sitä siinä asennossa, jotta se osoittaisi dugongille tietä suoraan hänen luokseen. Kun hän näkee dugongin jommaltakummalta puolelta lähestyvän, hän koukistaa sen puolimmaisen käden sormet (käsi muistuttaa silloin dugongin päätä) ja vetää samaa kättä asteittain sukuelimiään kohti puristaen samalla vastaavan jalan varpaat yhteen. Jos dugongi tulee suoraan edestäpäin, hän suorittaa saman liikkeen molemmilla käsillä ja jaloilla. Eräät lausutut loitsut auttavat houkuttelemaan saalista luo. Jos harppuunankäyttäjä toivoo dugongin tulevan joltakin määrätyltä suunnalta, jos esim. toisella suunnalla on välissä toinen pyyntilava, hän sulkee senpuoleisen sieraimensa ja vetää voimakkaasti ilmaa sisäänsä hyvältä puolelta. Jos dugongi sattuu äkkiä puhallellen ja pärskyen nousemaan pintaan jonkin matkan päässä suoraan hänen edessään, hän kyyristyy äänettömästi lavalle, toinen polvi pystyssä ja kantapää lujasti painettuna sukuelimiä vasten, ja painaa päänsä alas ikään kuin nyökäten dugongia tulemaan. Voi sattua, että lähistöllä yrittää toinen mies toiselta pyyntilavalta samalla tavoin kutsua dugongia luokseen, ja "kumpi mies on voimakkaampi, sen luo dugongi menee".

Pyyntimiesten ollessa retkellään täytyy kotiväen alistua elämässään ja olossaan ankariin sääntöihin, eikä yksistään siksi, jotteivät he vaarantaisi miesten pyyntionnea, vaan myöskin suoranaisesti avustaakseen heitä kaukovaikutuksen avulla. Kylästä ei saa kuulua ääntäkään, varsinkaan iltaisin, kun harppuunamiehet ovat pyyntilavalla, vaan kotolaisten on pysyteltävä yhtä äänettöminä kuin odottavien kanoottien miehistön. Varsinkin on erikoisen onnetonta, jos joku toinen mies "varastaa" harppuunankäyttäjän vaimon pyyntiretken aikana, sillä mies on juuri vaimonsa ruumiista saanut tepsivimmät onnenrohdot.

On myös olemassa useita keinoja, joilla voi riistää vihamieheltään pyyntionnen. Yksi tapa on sellainen, että sidotaan muutamia karvoja omista viiksistä siihen solmuun, jolla pyyntimiehen harppuunankärki on kiinnitetty köyteen. Silloin ei ainoakaan dugongi tule pyytäjän ulottuville, vaan kaikkoaa pois, samoin kuin väistytään toisen ihmisen tieltä, kun satutaan tulemaan suoraan kohti tämän kasvoja (tällöin edustavat kasvoja viikset). Hyvin ilkeä noitatemppu on myös se, että vihamiehen pyyntiköyteen kiinnitetään palanen hirttäytyneen miehen kieltä. Silloin pyyntimies sotkeutuu köyteen ja hukkuu.

Samantapainen keino on myös seuraava. Pyyntimiesten ollessa retkellään hankkii joku kotiinjäänyt mies puusälön haudan ylle rakennetusta majasta ja asettaa sen rannalle vesipiihin. Sitten hän on harppunoivinaan puupalasta eräästä hauraasta bambulajista tehdyllä kepillä, joka silloin heti lohkeaa säleiksi. Tällä tavoin "opetetaan" myös pyyntimiesten harppuunanvarsia, -kärkiä tai pyyntiköysiä murtumaan ja katkeamaan.

Mies, joka on joutunut koko kylän asujaimiston vihoihin, voi pilata heidän pyyntionnensa lähettämällä dugongit kauas merelle. Hän kiinnittää dugongin kylkiluun meressä melkein kokonaan upoksissa olevan puunrungon päähän, niin että aallot väliin huuhtovat sen yli, väliin toinen pää pistää esiin. Antaakseen taikatempulleen enemmän tehoa hän kiinnittää kylkiluuhun palasen ihmisen pääkalloa tai jonkin muun ihmisen luurangon osan.

Pyyntikanoottien palatessa, tavallisesti aamuvarhaisella, päivän tai kaksi kestäneeltä retkeltä, suoritetaan kaikenlaisia menoja, ja erikoisia juhlamenoja omistetaan niille nuorille miehille, jotka ensi kerran ovat jonkun kokeneen harppuunankäyttäjän opastamina saaneet pyydystetyksi dugongin. Totunnaisia sääntöjä noudatetaan myös saalista paloiteltaessa ja lihaa jaettaessa. Jokaisen onnistuneen pyyntiretken kunniaksi vietetään juhla.

Kalanpyynti.

Hyvin tavallinen kalastustapa on koukulla ja siimalla pyynti. Koukkuna on väliin vain molemmista päistään teroitettu puikko, jonka keskikohtaan siima sidotaan kiinni; väliin käytetään erään tietyn kalalajin kahta piikkiä, jotka on kiinnitetty toisiinsa tyvet vastakkain. Syötti vedetään kummankin kärjen yli ja tavallisesti vähän matkaa ylöspäin siiman ympäri. Koukkuja valmistetaan myös ohuesta kilpikonnankuoren liuskasta, joka taivutetaan tulen päällä ja jonka toinen pää teroitetaan. Alkuasukkaat vakuuttavat käyttäneensä kalastuksessa koukkuja jo ennen kuin valkoiset tulivat maahan.

Onkimista harjoitetaan koukulla ja siimalla, väliin käytetään myös vapaa, samoin soudetaan kanooteilla uistinta. Toisissa tapauksissa sidotaan siima, jonka loppupäässä on koukku, keppiin, joka pistetään pohjaan vähän matkaa rannasta. Joskus kiinnitetään kepin yläpäähän kalistin ilmoittamaan, milloin kala on käynyt koukkuun. Syöttiin pannaan kaikenlaisia taikarohtoja.

Muita tavallisia kalanpyyntineuvoja ovat keihäät, joissa tavallisesti on useita kärkiä. Niillä kalastetaan mm. merelle koralliriutoille tehdyillä retkillä, joiden varsinaisena tarkoituksena on merilehmien ja -kilpikonnien pyynti. Odottaessaan vuoroveden nousua miehet pyydystävät kaloja ja kaikenlaisia pieniä merieläimiä laguuneissa korallimuodostumien välissä. Keihäs aseenaan he hajaantuvat eri tahoille, ja varsinkin ensikertalaisesta tällainen pyyntitapa on erikoisen mielenkiintoista ja hauskaa, sillä vedenviljaa on runsaasti, vaikk'ei se aina ole varsin helposti saavutettavissa. Liikkuminen moisessa oudossa, erikoisessa ympäristössä, jonne maata näkyy tuskin ollenkaan, on tavattoman mieltäkiehtovaa. Ympärillä kuhisee monenmoisia, ihmeellisen muotoisia ja värisiä otuksia ja eliöitä, toiset vapaasti liikkuvia, toiset paikallaan pysyviä; ei aina tiedä, onko tekemisissä eläinten vai kasvien kanssa. Kumman näköisiä kaloja puikahtelee lammikoissa ja lahdelmissa sinne tänne tunkeutuen väliin syvälle koloihin korallien väliin, kun taas ihmisen lähestyessä simpukat sulkeutuvat, limaiset tuntosarvet ja imulonkerot aivan kuin katoavat maan sisään, ja muutamat merkilliset otukset ruiskuttavat likaisenväristä nestettä siten suojellen itseään. Alkuasukkaat ajavat saalistaan juosten ja hyppien terävillä koralleilla ilman muuta suojaa kuin kovettuneet jalkapohjansa. Korallikentän ulkolaidoilla he väliin taistelevat oikeita taisteluita haijien ja muiden isojen kalojen kanssa. Noilla seuduin vähentää sentään suuresti koralliriuttojen viehätystä samea vesi, joka peittää ne likaisenharmaalla lietteellä. Myöskin kanootin kokasta käsin keihästetään usein kaloja varsinkin matalasta vedestä.

Rannikkokylissä käytetään samaa pyyntitapaa joka päivä kotirannassa. Kun iltaisin tulee pakoveden aika, saattaa nähdä joukoittain vanhoja ja nuoria miehiä kahlaamana pitkälti matalassa rantavedessä keihästämässä siinä asustavia kaloja. Niin pian kun vedenpinta alkaa karehtia osoittaen kalan pyrkivän pakoon, on mies heti perässä keihäs ojossa loiskien ja loikkien. Keihään voi myös heittää kalaan molemmin käsin. Väliin veden viljaa ammutaan jousella ja nuolilla. Tämäkin pyyntitapa on jossakin määrin vaarallista, sillä vedessä on vaikea varoa kaikkia piikkisiä hirviöitä; vaarallisin on nelikulmion muotoinen, litteä okarausku, joka ahdistettaessa kääntää pystyyn tanakan pyrstönsä, jonka päässä on yksi tai useampia piikkejä, teräviä kuin nuolenkärki.

Kun vuorovesi laskee hyvin nopeasti, muuttuvat matalan rantavyöhykkeen kanavat kuohuviksi koskiksi, jotka tempaavat mukaansa niihin vuoksen aikana nousseet kalat. Silloin asettuu tuollaisen kanavan suulle muutamia miehiä, toiset toiselle, toiset toiselle rannalle keihäs aseenaan, ja he survovat yhtä mittaa keihästään umpimähkään veteen niin nopeasti kuin ehtivät. Virta on liian samea, saalista ei näy, mutta vedet ovat niin kalaisia, että tuolla tavoin voi saada aika runsaan saaliin.

Rantalaguuneista tai kanavista, joiden suu padotaan kiinni, alkuasukkaat pyydystävät kaloja myös syytämällä liian veden pois, kunnes kalat voi keihästää, ampua tai ottaa käsin kiinni. Usein myös vesi myrkytetään alkuasukkaiden sádiksi nimittämän puun mahlalla, joka huumaa kalat. Tämä tapahtuu siten, että joukko miehiä kahlaa veteen kädessä tuoreita sádi-keppejä, joita he iskevät vastakkain ja sitten pistävät veteen. Hetken kuluttua kalat nousevat pintaan jääden siihen kellumaan, jolloin ne on helppo ottaa kiinni.

Isoissa kanavissa käytetään, samalla kun vesi padotaan, erikoista paráne-nimistä pyytöneuvoa, pitkää, kartionmuotoista, avarasuista ja suiposta päästä umpinaista koria. Pato, joka rakennetaan suoraan kanavan poikki, tukitaan luoteen alkaessa; jätetään ainoastaan yksi aukko, johon paráne sovitetaan suuaukko vastavirtaan. Vuorovesi laskee niin rajusti, että se tempaa auttamattomasti kalat mukanaan tuohon surmanloukkuun, johon ne kerääntyvät suippoon päähän voimatta liikahtaakaan. Väliin pannaan samaan patoon useita paráneita. Erilaisilla taikatempuilla on tarkoituksena houkutella kaloja paráneen, samoin kuin noituus on yleensäkin tavallista alkuasukkaiden kalastuksessa.

Samanlainen kuin paráne, mutta pienempi, on gonéa; se on myös kartionmuotoinen, palmikoitu kalanpyydys. Se on niin hyvin miesten kuin naistenkin suosima kapine, ja sitä käytetään luoteen aikana matalassa vedessä ja rantalaguuneissa. Gonéa pidetään kädessä pystyssä suiposta päästä, ja kun nähdään kaloja, se paiskataan suu edellä niiden päälle ja pyöreä suuaukko painetaan pohjaa vasten. Pyydykseen jääneen kalan huomaa siitä, että se potkii gonéan seiniä. Kala otetaan kiinni painamalla kori kasaan jaloilla, sitten saalis heitetään maalle.

Kolmas kartionmuotoinen kalanpyydys on vielä gonéaakin pienempi káro. Se ripustetaan riippumaan pohjaan lähelle rantaa vinoon isketyn seipään yläpäästä, ja kivipaino pitää sitä veden alla pystysuorassa, suu alaspäin. Káron sisässä on okaisia kiertokasveja, joiden piikit ovat sisäänpäin, niin että ne estävät kalaa pääsemästä pois, kun se on antanut pyydyksen sisimpään pohjukkaan kiinnitetyn syötin houkutella itsensä loukkuun. Pyyntineuvon ulkopuoli on verhottu kuivilla lehdillä. Jotta kalan saisi pois, on tavallisesti avattava pyydyksen säleitä sen suipossa päässä kiinnipitävä sidenuora.

6.

VILLIT SOTAPOLULLA.

Kahdenlaisia kahakoita.

Muinoisina aikoina oli sodilla ja kahakoilla alkuasukkaiden elämässä tavattoman suuri merkitys. Taisteluita saattaa erottaa kahta lajia. Toisia käydään saman kylän asujaimiston eri ryhmien tai tilapäisesti muuten ystävällisten, naapuriheimojen kesken. Vaihdetaanpa noissa kahakoissa miten valtavia iskuja tahansa ja miten vihaisesti heittoaseet näyttävätkin vinkuvan, noudatetaan sentään jonkinlaista malttia; nuolet tähdätään jalkoihin, ja seipäitä käytetään useammin kuin kivinuijia. Nuo taistelut tapahtuvat tavallisesti auringon laskettua, ja "sota-näyttämö" valaistaan nuotioilla tai lehtisoihduilla, joita naiset yhdellä kertaa sytyttävät isot joukot ja pitävät sitten kädessään. Meteli ja mellakka toistuu usein monena iltana peräkkäin. Kirkkaassa päivänvalossa kansa sen sijaan osoittaa paljon vähemmän sotaintoa, niin että päivällä vallitsee tavallisesti aselepo. Eurooppalaisesta katsojasta moiset yhteenotot näyttävät kuitenkin varsin vakavanluontoisilta. Tappelijat tuntuvat olevan raivosta suunniltaan ja pommittavat toisiaan silmittömästi raskailla puukalikoilla, kookospähkinöillä, jopa palavilla kekäleilläkin, iskien väliin yhteen, aseina mitä sattuvat käteensä saamaan.

Toisenlaisissa taisteluissa, jotka tavallisesti kohdistuvat heimon perivihollisiin, on tappelun tarkoituksena saada surmatuksi mahdollisimman monta vastustajaa ja leikata näiltä pää poikki.

Pieni kahden kylän välinen kahakka voi kehittyä veriseksi otteluksi, jos esim. joku tappelevista sattuu saamaan surmansa. Sillä tavoin syttyi pitkällinen sota Mawata- ja Turituri-heimojen kesken, jotka vähää ennen olivat muodostaneet Vanhassa Mawatassa yhteisen yhdyskunnan. Kun verinen sota kerran pääsee puhkeamaan, ei siitä näytä koskaan tulevan todella loppua. Kansan kertomuksista saa kuulla, että kerran solmittua rauhaa on väliin voitu noudattaa pitkät ajat, mutta että kostonhimo on kuitenkin uudelleen leimahtanut ilmi liekkiin jommankumman heimon keskuudessa, jonka mielestä jonkun lähiomaisen surma ei tunnu tulleen täydelleen kostetuksi. Muutamia heimoja on noihin sotaretkiin sortunut aivan sukupuuttoon, ja vasta valkoisten maahantulo teki moisista alituisista taisteluista lopun.

Valmisteluja.

Ennen suuria sotaretkiä yritetään mm. saada liittolaisia toisista heimoista. Tällöin käytetään usein erilaisia, kuvaannollisia arpakapuloita, jotka lähetetyt viestinviejät asettavat toisen kylän miesten eteen ja jotka nämä oitis ymmärtävät. Ei tunnuta tarvittavan juuri lainkaan suullisia neuvotteluja. Sodanhalu on niin valmiina vireillä, että moisia kehoituksia tavallisesti aina noudatetaan.

Kaikenlaisilla yliluonnollisilla menoilla yritetään tehdä miehet voimakkaiksi ja taistelussa vastustamattomiksi. Ennen sotaretkellelähtöä täytyy siihen osaaottavien miesten alistua erityisiin pidättyväisyyssääntöihin, kuten pysyttelemään erossa vaimostaan sekä olemaan syömättä joitakin erityisiä ruokalajeja. Mies, jonka vaimo on lapsivuoteessa, ei saa ottaa osaa sotaiseen yritykseen: vaimon synnytyksessä menettämä veri yhdistetään ajatuksissa siihen vereen, joka vuotaisi miehen ja tämän seuralaisten kuolinhaavoista. Erityisten menojen yhteydessä miehet saavat nauttia sotataikarohtoja, joihin kuuluu mm. erään suuren haukkalajin silmien, kynsien, nokan ja kielen palasia sekä aikaisemmista sodista säästettyjä surmatun vihollisen ruumiin osia, kuten tämän silmien yläpuolelta otettua otsanahkaa. Nuo rohdot auttavat miehiä löytämään ja saamaan kiinni vihollisia ja kuvaavat muuten taistelun melskettä ja raivoa. Erikoista huolta pannaan nuorten, varsinkin sellaisten miesten perehdyttämiseen kaikkiin salaisuuksiin, jotka eivät vielä ole surmanneet ainoaakaan vihollista. Myös aseet, erittäinkin nuolet, voidellaan erilaisilla "myrkyillä", joilla sentään Kiwai-kansan keskuudessa on kaikilla pelkästään taikamainen luonne. Tavallisimpana myrkkynä on erilaisia kuolleen ruumiin osia, väliin poltettujen tuollaisten osien tuhkaa, jolla nuolenkärjet hierotaan.

Muutamien valmistelevien tapojen avulla on tarkoituksena aiheuttaa viholliselle onnettomuutta jo edeltäpäin ja siten varmentaa omaa menestystä. Muutamilla miehillä on kyky lähettää henkensä kukistamaan vihollisten henkiä, jolloin voitto sen jälkeen käydyssä taistelussa on taattu. Tämän erikoisen noituudenlajin nimenä on biámai. Erinäisten sukupuolisten menojen avulla saadaan viholliset niin naistensa valtaan, että heidät on helppo yllättää. Myös voidaan käyttää oman kuolleen heimolaisen kalloa keinona, jonka avulla vihollinen tehdään voimattomaksi. Noita puhaltaa erikoista rohtoa kallon päälle, jonka hän asettaa riippumaan sopivaan puunoksaan. Sen jälkeen hän taivuttaa oksaa sivullepäin niin kauas kuin se tulee, päästää sen sitten irti ja lennättää sillä tavoin kallon pitkän matkan päähän; laukaisun hän suuntaa sille taholle, jossa viholliskylä sijaitsee. Samalla hän manaa vainajaa tuhoamaan vihollisen, jonka nimi mainitaan. Kun on saatu vihollinen surmatuksi, muutamat miehet nostavat ruumiin vaakasuoraan ylös maasta ja heiluttavat sitä edestakaisin tässä asennossa, pää viholliseen päin. Tälläkin keinolla on tuhoisa vaikutus.

Eräs meno, jonka kerran suorittivat Mawatan asukkaat ja heidän suuri johtajansa Máinou sotaretkellä Tati-heimoa vastaan, tapahtui seuraavasti: Paikka valittiin juuri sen kohdan vierestä, missä Tatin ja Badun tiet haarautuvat; tämä sen vuoksi, ettei vaikutus menisi väärään suuntaan. Polulle levitettiin muutamia saagopalmun lehtiä, ja neljä vanhaa naista paneutui alastomina niiden päälle pitkäkseen pää vihollista kohti. Kaksi vanhaa miestä, jotka johtivat toimitusta, puhalsivat naisten päälle eräiden tiettyjen rohtojen mehua. Silloin syntyneessä udussa miehet näkivät joitakin hahmoja, joiden laadun nojalla he saattoivat ennustaa kansalle voittoa. Sitten tulivat kaikki sotilaat vuorotellen naisten luo ja sivelivät aseittensa kärkiin eritettä, jota he saivat naisista; tällä tempulla piti olla se vaikutus, että siten käsitellyt aseet aiheuttaisivat kuolettavan haavan, sattuivatpa ne mihin kohtaan tahansa vihollisen ruumiiseen. Toimituksessa täytyi käyttää oikeaa kättä, sillä vihollinenhan surmataan juuri sillä kädellä. Kun miehet kukin vuorostaan tämän toimituksen jälkeen poistuivat paikalta, heidän täytyi nousta pystyyn eteenpäin; missään tapauksessa he eivät saaneet kääntyä ympäri, sillä silloin heidän sotaonnensa olisi ollut mennyttä. Nuo neljä naista eivät saaneet toimituksen jälkeen palata takaisin kylään, koska siitä olisi koitunut kansalle onnettomuutta, vaan he seurasivat sotilaita näiden retkellä ja keittivät heidän ruokansa.

Kun sotaretkellä on otettava selville, missä vihollinen majailee, voi käyttää seuraavaa keinoa: Joku vanha mies nielee haukansulan latvapuolen pitäen kynää sormiensa välissä. Sitten hän vetää höyhenen takaisin ja pitää sitä pystyssä ilmassa kärki ylöspäin kääntyen samalla sille suunnalle, jossa vihollisen otaksutaan oleksivan. Jollei näy mitään merkkiä, ei päästä vihollisen jäljille, mutta jos sulka taipuu oletettuun suuntaan, on vihollinen lähistöllä sillä taholla. Jos höyhen kääntyy sitä pitelevää miestä kohti, uhkaa partioretkeläisiä onnettomuus, joten heidän on käännyttävä takaisin. Höyhenen taipuminen oikeaan tai vasempaan osoittaa, että vihollista on etsittävä sen osoittamalta suunnalta. Ylipäänsä otetaan vaari monista enteistä, joita havaitaan ennen taistelua.

Taistelutapoja.

Kun on saatu tieto siitä, missä vihollisleiri sijaitsee, lähtee väliin muutamia kaikkein rohkeimpia sotureita sinne öiseen partioon yllättämään ja surmaamaan joukon vastustajia. Miehet pujotteleivat mahdollisimman varovasti metsän läpi, kullakin aseina jousi ja yksi ainoa nuoli. Jos heidän onnistuu päästä perille huomaamatta, he hiipivät äänettömästi leiriin jousi valmiiksi jännitettynä ampuma-asentoon. Nähdäkseen eteensä heillä on nuolen kärjessä kuivia lehtiä, jotka he sytyttävät tuleen, ja niin pian kuin kukin heistä on, valaisten siten eteenpäin, valinnut uhrikseen jonkun maassanukkujan, lähetetään nuolet lentämään; tuli sammuu aseiden tunkeutuessa uhrien ruumiiseen. Hyökkääjät pakenevat samassa kiireen vilkkaa pimeyteen leirin jäädessä mitä suurimpaan sekasortoon. Muutamissa tuollaisissa suurissa, raskaissa nuolissa, joita käytetään ainoastaan lyhyeltä matkalta, on sellaiset väkäset, ettei niitä saa vedetyksi pois haavasta, vaan surmansa saanut on, kun nuolen varsi on katkaistu, haudattava sen kärki ruumiissa kiinni. Nuolet ammutaan sellaisella voimalla, että kärki tunkeutuu miehen ruumiin läpi.

Paetessaan takaa-ajavaa vihollista pakenevat väliin kahlaavat pitkiä matkoja vedessä, jotteivät jättäisi lainkaan jälkiä. Sotilaat turvautuvat myös kaikenlaisiin keinoihin, jotteivät he herättäisi epäluuloja jossakin pienessä muukalaisjoukossa, joita he pyrkivät lähestymään käydäkseen heidän kimppuunsa. Esim. kahlatessaan kanootistaan maihin he ovat olevinaan aseettomina, vaikka heillä onkin kivinuijansa sidottuna nilkkaniveleen. Tahi he paneutuvat pitkäkseen kanootin pohjalle ja antavat aluksensa ajautua rantaan saadakseen vastustajat uskomaan, että se on vain ajelehtiva puunrunko.

Kun soturijoukko lähestyy vihollista yhtenäisenä joukkona, kulkevat vanhat, kokeneet miehet etunenässä, sitten seuraavat varsinaiset sotilaat ja viimeisinä nuoret miehet. Heti huomatessaan vihollisen kyyristyvät etumaiset maahan ja asettuvat suojaan, ja heidän esimerkkiään noudattavat kaikki muut. Sanaakaan ei lausuta, sillä jokainen tietää, mitä tuo varovaisuustoimenpide merkitsee. Sotilaat, jotka muodostavat päävoiman, järjestäytyvät ketjuun kahden puolen mahdollisimman äänettömästi, pysytellen koko ajan suojassa ja koettaen saada vihollista saarroksiin. Tämän joukon nimenä on sái-wóipi, mikä sananmukaisesti merkitsee "iguanan kaula" ja viittaa siihen liikkeeseen, jonka iguana tekee kääntäessään eturuumistaan katsoessaan jotakin. Vanhojen miesten, jotka vakoilevat vihollista, on odotettava hetkinen, ennen kuin aloittavat vihollisuudet, ja heidän tehtävänään on myös viivyttää vastustajaa, jollei tämä peräänny, vaan ryhtyy taisteluun. Pian on jousella ja nuolilla ampuminen täydessä käynnissä pitkin koko linjaa. Kiwai-miesten sotahuuto on matala venytetty "Uu-uu-uu!" tai "Uou-uou-uou!" jonka sanotaan jäljittelevän villisian röhkinää, erästä taistelun vertauskuvaa. "Bushmannien" (pensastolaisten), sisämaanheimojen, huuto on katkonainen "Ou-ou-ou!" tai "Au-au-au!" mikä muistuttaa koiran haukuntaa. Sái-wóipi-miehet, jotka muodostavat ketjun kummankin siiven, koettavat päästä iskemään vihollisjoukon sivustaan tai selkään. Sanotaan, että nuolet tähdätään etupäässä vihollissotilaiden olkapäihin, sillä jos jousimieheen sattuu siihen kohtaan, hän on pois pelistä, jota vastoin hän vielä pystyy ampumaan, ainakin hetken aikaa, jos häneen sattuu johonkin muuhun kohtaan, kuten väitetään. Oikea paikka, johon on saatava viholliseen sattumaan, jos mieli saada hänet kuolemaan, on kainalokuoppa tai rinnan keskikohta.

Kuitenkin tuntuu verraten harvoin kaksi vihollisjoukkoa joutuvan avoimeen taisteluun. Tavallisemmin toinen puoli yrittää houkutella toisen väijytykseen tai erottaa ja surmata heistä pienempiä ryhmiä. Usein sotaretkelle lähdetään niin salaa, ettei vihollinen lainkaan ennakolta aavista uhkaavaa vaaraa. Sellaisissa tapauksissa taistelu muodostuu viholliskylän äkkiyllätykseksi, ja tähän valitaan säännöllisesti aika juuri ennen päivänsarastusta, jolloin kylän kaikkien asujainten otaksutaan nukkuvan. Tämän vuorokauden ajan nimenä on joka-päiväisessäkin puheessa dípo-báni (dipo = taistelun melske, báni = päivänkoitto).

Tavallisesti hyökkäysjoukko lähettää edeltä muutamia tiedustelijoita. Heitä sanotaan óboro-rúdiksi ("henkikansa"). Näiden tehtävänä on maata piilossa vihollisasumusten lähistöllä pitämässä silmällä, mitä niissä tapahtuu. Muut miehet saartavat kylän joka taholta. Voimakkaimmat sotilaat etunenässä miehet ryntäävät asumuksiin kivinuijat kädessä, ja yön hiljaisuus muuttuu huutojen ja iskujen sekamelskaksi. Ketään ei säästetä, ainoaakaan vankia ei oteta; kaikki tapetaan, jotka vain kiinni saadaan, niin miehet kuin naiset ja lapsetkin. "Oh, herra, kuinka veri purskahtaa!" kuvaili muuan kertojani, miten käy, kun iskee toista kivinuijalla päähän. Vieläpä koirat ja siatkin ammutaan, ja taistelun päätyttyä pistetään rakennukset tuleen ja hakataan kookospalmut maahan. Kanootit särjetään tai viedään mukana pois, samoin muut esineet, jotka mahdollisesti anastetaan. Yksityisiä esimerkkejä on siitä, että naiset raastetaan mukaan elävinä, jolloin he myöhemmin joutuvat vangitsijoittensa vaimoiksi.

Veriset voitonmerkit.

Voitettujen vihollisten pää leikataan poikki erikoisesti siihen toimitukseen käytetyllä bambuveitsellä, johon tehdään merkki jokaisesta sillä katkaistusta päästä. Päät kannetaan yksinomaan tähän tarkoitukseen valmistetussa rottinkisilmukassa, joka kiinni puristettuna työnnetään sisään poikkileikatusta henkitorvesta ja suusta ulos, minkä jälkeen se ripustetaan yli oikean olkapään. Lapsen pään anastaminen on yhtä kunniakasta kuin aikuisenkin. Pään poikkileikkaamiseen liittyy väliin erikoisia menoja. Mawatan vanha Máinou suoritti ainakin joskus tuon tehtävän seuraavalla tavalla: Hän hankki ibáian, matelijan, joka liikkuu ikään kuin ontuen, aivan kuin jos se yhtä mittaa kompastuisi ja nousisi taas ylös. Tuon elukan hän tunki surmaamansa tai vaarattomaksi tekemänsä vihollisen kurkkuun, ja leikatessaan tämän kaulan poikki hän samalla leikkasi eläimen kahtia. Tämä sai muut viholliset päästään pyörälle. Mielleyhtymänä oli tällöin ibáialle tunnusomainen liike: he eivät paetessaan kyenneet kunnolla juoksemaan eikä kävelemään.

Kun vihollinen on saatu vastarintaan kykenemättömäksi, sattuu väliin, ettei voittaja itse surmaa häntä, vaan kutsuu paikalle jonkun nuoren sukulaisensa surmaniskua antamaan, jotta tämä oppisi, miten se on tehtävä. Samalla nuori sotilas saa suorittaa seuraavat menot isänsä tai enonsa opastamana; viimeksimainittu on tavallisesti hänen ohjaajanaan ja neuvojanaan niissä tilaisuuksissa, joissa häntä perehdytetään uusiin salaisuuksiin, menoihin ym. Kun vihollisen ruumis on laskettu maahan auringonnousuun päin, oppimestari asettuu sen yläpuolelle hajareisin, pää suoraan maassa pitkänään makaavan ruumiin pään kohdalla. Nuoren miehen on ryömittävä kuolevan miehen päällitse ohjaajansa säärien välitse. Haavoittuneen, voimattoman vihollisen käteen pannaan erikoisia rohtoja, joissa on mm. ihmisverta. Pitäen tämän kättä omassaan neuvoja koskettaa vihollisen otsaa rohdolla, joka hänen holhottinsa sitten on nieltävä. Tämä meno tekee jälkimmäisestä hänen koko loppuiäkseen lannistumattoman soturin. Otsa yhdistetään ajatuksissa erikoisesti taisteluun, koska mies syöksyy rynnäkköön juuri se ruumiinosa etumaisena.

Vihollisen päätä poikkileikattaessa voitelee toimitusmiehenä oleva ohjaaja suojattinsa kasvot verellä ja lukee samalla loitsun, jonka mukaan tämä itse siitä lähtien pelottomasti surmaa vihollisia. Jos poika arastelee eikä tahdo lopettaa haavoittunutta vihollista (kertojani kuvailivat dramaattisesti, miten ilkeältä tuntui, kun kuolevan silmät tuijottivat heihin), komentaa ohjaaja karskisti heitä tekemään tehtävänsä ja tottelemaan.

Taistelun tauottua sotilaat pesevät veren käsivarsistaan ja käsistään muualta paitsi kynsistä, joita he suojelevat pitämällä käsiään nyrkissä pesun ajan. Kotiin palattuaan he raaputtavat kynsiin tarttuneet verihiukkaset pois ja säilyttävät ne voimallisena rohtona vastaisen käytön varalle.

Eräät menot, jotka väliin suoritetaan taistelun jälkeen, osoittavat sotilaan haluavan päästä vapaaksi pahoista vaikutuksista, jotka voivat vaivata häntä hänen tapettuaan toisen ihmisen. Hän halkaisee úere-úere-nimisen kiertokasvin rungon, jolla on hyvin terävät lehdet ja kuidut, jättäen kuitenkin molemmat päät eheiksi. Sen jälkeen hän astuu muutamia askelia mereen tai suohon, keskeltä kahtia halkaistu kasvin varrenkappale pujotettuna pään ja vartalon yli vyötäisille saakka. Sitten hän kääntyy rantaa kohti halkaisten samalla varren aivan erilleen, heittää molemmat puoliskot menemään ja polskuttaa samalla vettä takanaan jalallaan. Moinen menettely vapauttaa hänet kaikesta pahasta, mitä häneen on voinut tarttua.

Muuan niitä uskonnollisluontoisia menoja, joihin nuorten sotilaiden on alistuttava ensimmäisen taistelunsa jälkeen, tapahtuu seuraavasti. Vallatut vihollispäät asetetaan riviin tielle, ja suuret soturit asettuvat hajareisin riviin niiden yläpuolelle seisten liikkumattomina paikallaan kivinuija olalla. Heidän selkänsä on viholliseen, kasvot kotiin päin. Samoin kuin monen monissa muissa juhlamenoissa on nuorten miesten nytkin ryömittävä takaapäin miesten jalkojen välitse, jokaisella seurassaan oma erityinen oppimestarinsa. Eräällä vanhalla miehellä on kädessään inkivääripalanen, jota hän hieroo jokaisen poikkileikatun pään otsaan ja myös omaansa. Kun nuorukaiset ovat päässeet rivin päähän, heille annetaan nieltäväksi palanen tuota rohtoa. Tämän jälkeen he eivät enää milloinkaan pelkää mitään. Eräs kertojistani, Gaméa, jutteli, kuinka järkyttynyt hän oli suorittaessaan tuota menoa. Veristen päiden löyhkä sai hänet antamaan ylen, mutta toiset miehet tyrkkivät häntä, kun hän epäröi ryömimästä kammottavien voitonmerkkien päällitse. Hänet komennettiin hampaillaan nostamaan maasta pää, joka oli kuulunut maineikkaalle vihollissoturille, ja laskemaan se sitten taas maahan. Se mies, joka oli hänen ohjaajanaan, pureskeli suussaan pientä saman pään kaulasta otettua lihapalasta eräiden muiden rohtojen kera ja sylkäisi sekoituksensa Gaméan suuhun. Gaméan niellessä rohtoa mies hieroi hänen kaulaansa ja rintaansa alaspäin, jotta rohdon vaikutus tunkeutuisi häneen mahdollisimman perinpohjaisesti.

Sotilaiden kotiinpaluu.

Voitokkaan soturijoukon paluuta vietetään kylässä suurin juhlallisuuksin. Voitosta lähetetään jo edeltäpäin viesti kotiin. Vanhimmat ukot, jotka ovat jääneet kotimiehiksi dárimoon, jossa he ovat kaikenlaisin uskonnollisin menoin auttaneet sotilaita matkan päästä, alkavat heti toitottaa torvisimpukoillaan ja jyskyttää lattiaa seipäillä "herättääkseen" rakennuksen. Heidän esimerkkiään noudatetaan kaikissa muissa taloissa. Oltuaan sotilaiden viipyessä poissa äänetön kuin hauta raikuu koko kylä nyt hälinästä ja ilohuudoista. Jos sotilaat palaavat vesiteitse, he puhaltavat kanooteista voitontoitotuksensa torvisimpukoillaan. Seisoallaan kanooteissa ja vielä kerran täydessä sota-asussaan soturit laulavat laulua, jonka nimenä on nubúa. Vallatut vihollispäät riippuvat rottinkisilmukoissa niiden ylpeiden voitonsankarien oikealla olkapäällä, jotka ovat nuo voitonmerkit hankkineet. Naiset, jotka myös ovat täydessä juhla-asussa, tanssivat rannalla laulutanssin, jonka nimi on igóme ja joka aloittaa kylässä pitkän juhlallisten uskonnollisluontoisten menojen ja juhlallisuuksien sarjan.

Vallatut vihollispäät ripustetaan tulen yläpuolelle. Liha ja nahka revitään pois haarukanmuotoisella puunoksalla. Sen jälkeen päät pestään ja jätetään aurinkoon kuivumaan. Kun ne ovat aivan puhtaat, ne ripustetaan miesten rakennukseen; vain leuat pitävät niiden voitokkaat anastajat itse. Surmattujen sukupuolta ilmaisemaan kiinnitetään kalloihin välisti sen vainajan – miehen tai naisen – sukuelimet, jolle se on kuulunut.

Rauhanteko.

Jos toinen kahdesta keskenään sodassa olleesta heimosta haluaa solmia rauhan, tämä tarkoitus ilmaistaan siten, että viholliskylään vievä tie suljetaan asettamalla sen poikki oksahaarukka. Merkki asetetaan sellaiseen tienristeykseen, josta vihollinen sen varmasti löytää. Jos toinen riitapuoli on suostuvainen ehdotukseen, tämä ilmaistaan siten, että ensimmäisen oksan päälle pannaan toinen. Mutta jos vainolaiset ovat haluttomia keskeyttämään vihollisuuksia, he kääntävät ensimmäisen haarukan niin, että se viittaa vastustajien kylää kohti, ja oksan päälle he latovat joukon tikkuja, joiden lukumäärä osoittaa, kuinka monta vastustajaa heidän on tarkoitus surmata, ennen kuin he ovat halukkaita rauhaan.

On yleinen tapa, että rauhanteossa ovat välittäjinä naiset. Pari miestä lähtee vaimoineen viholliskylään, ja naiset lähetetään muutaman askelen verran edelle. Noissa seuduissa on tunnustettuna sääntönä, että naisten läsnäolo moisissa tapauksissa merkitsee rauhaa. Sillä tavoin esitettyyn vihollisuuksien lopettamisehdotukseen näytään aina suostuttavan – ainakin toistaiseksi – ja rauhanhierojat otetaan hyvin vastaan. Sovinnon merkiksi miehet katkaisevat toistensa bambuveitset (joilla vihollispäät leikataan poikki), ja väliin he vaihtavat keskenään niitä leveitä punottuja renkaita, adigoja, joita aina pidetään vasemmassa kyynärvarressa. Yöllä ovat kylän miehet yhteydessä vieraittensa vaimojen kanssa, mikä onkin käynnin varsinainen tarkoitus. Tämä tapa on éra adóga ("tulen sammuttaminen"). Muutaman päivän kuluttua tehdään vastavierailu aivan samalla tavoin, ja vieraat luovuttavat vuorostaan vaimonsa toisen kylän miehille. Miehet juovat yhdessä gámodaa (kávaa), ja yksi heistä suorittaa karéa-menot pirskottaen hiukan juomaa kokoontuneiden päälle ja selittäen, että sota on lopussa.

Rauhanteon yhteydessä suoritetaan tavallisesti hyvitystä sodassa surmatuista. Korvauksena miehestä on tavallisesti tyttö, joka annetaan vaimoksi kaadetun vastustajan veljelle tai jollekulle muulle lähiomaiselle. Ajatuksenjuoksu käy tällöin siihen tapaan, että tyttö ajan oloon synnyttää lapsen, joka kerran asettuu tapetun paikalle. Kylien kesken vaihdetaan lisäkorvaukseksi kaatuneista suuri joukko lahjoja, ja tätä tilaisuutta vietetään tavalliseen tapaan juhlin ja tanssein. Mutta kuten varhemmin jo on mainittu, rauhat ovat lyhytaikaisia, ja muiston kannustamana leimahtaa kostonhalu yhä uudelleen ilmiliekkiin varsinkin kasvavan polven keskuudessa, joka on menettänyt jonkun tai joitakuita omaisia edellisissä taisteluissa. Alaikäinen poika koettelee salaa surmatun isänsä adígoa; jos hän voi pujottaa renkaan kyynärpään yli, hän on vielä liian nuori kostamaan, mutta kun se tarttuu oikealle paikalleen, on aika tullut. Ilman pienintäkään varoitusta hän saattaa ampua kuoliaaksi kenen tahansa vihollisperheen jäsenistä, ja sillä tavoin kostetaan usein, vaikka isän surmaaja itse jo on kuollut. Ei syvinkään rauha ole koskaan niin varma, että yksinäinen henkilö uskaltaisi lyöttäytyä sattumalta tapaamaansa, entiseen vihollisheimoon kuuluvaan miesjoukkoon, sillä sodanhalu viriää heti, kun tarjoutuu tilaisuus menestykselliseen päällekarkaukseen.

Tuo surmaamishalu, kun on mahdollista tehdä se rankaisematta, on ilmeisestikin syynä siihen, että yleisesti ollaan halukkaita käymään haaksirikkoisten kimppuun, vaikka nämä kuuluisivatkin ystävälliseen heimoon. Sellaisia tapauksia kerrottiin sattuneen vielä niinä aikoina, jolloin minä oleskelin maassa.

Aina ei keskinäinen verinen riita päädy avoimeen taisteluun, vaan yhtä usein turvaudutaan noitakeinoihin tai myös kostotyö uskotaan salaa jonkun toiseen heimoon kuuluvan ystävän tehtäväksi. Tarinat kertovat, minkälaista kavaluutta silloin saattaa ilmetä, ne mainitsevat petoksista omia heimoveljiä kohtaan ja salamurhista, jotka järjestetään siten, että näyttää siltä kuin niiden uhri olisi pudonnut puusta tai menettänyt henkensä jossakin muussa onnettomuudessa. Saman heimon eri ryhmillä on kullakin erikoiset ystävänsä toisten heimojen keskuudessa, ja väliin tyydytetään kostonjanoa siten, ettei tapeta omaa vihamiestä, vaan joku hänen johonkin toiseen heimoon kuuluva ystävänsä.

7.

HEIMOJÄRJESTYS, JOSSA ON PIIRTEITÄ ROUSSEAUN IHANNEYHTEISKUNNASTA.

Nykyaikainen kansatiede on osoittanut, kuinka petollinen on se romanttinen hohde, jonka eräät XVIII vuosisadan kirjailijat ovat koettaneet suoda alkeelliselle yhteiskunnalle. Rousseaun ihmeellisen näkemyksen hahmottelut on armottomasti hälvennetty, toinen toisensa perästä. Ei ole enää epäilystäkään siitä, ettei ihmissuvun lapsuus suinkaan muistuttanut paratiisimaista ihanneaikaa. Ihmisten varhaisin historia oli mitä suurimmassa raakalaisuudessa elävien olentojen historiaa.

"Se aika on ollutta ja mennyttä", sanoo kuuluisa brittiläinen tutkija sir James Fraser, "jolloin Rousseaun kaltaiset uneksijat saattoivat sommitella yhteiskunnan historian oman älynsä ja ajatuskykynsä mukaiseksi, jolloin heidän unelmiaan voitiin pitää koittavan kultakauden kangastuksina ja tarkata heidän ääniään kuin ne olisivat olleet uuden taivaan ja uuden maan tuloa julistavia enkeliairuita".

Kuitenkin tehtäisiin alhaisella tasolla oleville roduille vääryyttä, jos niiltä kiistettäisiin kaikki yhtymäkohdat filosofian ihanneyhteiskuntaan. Eräiden kehittymättömien heimojen viettämä ulkonaisessa merkityksessä huoleton elämä, heidän useinkin ylevät siveyskäsitteensä ja se tenhoava ympäristö, joka on niistä monille tunnusomaista, ovat osaltaan vaikuttaneet siihen ihailuun, jollaista tuntien tutkimusretkeilijät ovat kuvailleet varsin monia alkeellisia kansoja. Ottamatta lukuun muutoin haaveiltuja yhtäläisyyksiä ei saata olla alhaisimmilla roduilla toteamatta erästä merkittävää asiaintilaa, jonka on katsottu olevan täydellisen yhteiskunnan oleellisia ominaisuuksia: heidän keskuudessaan vallitsevaa täydellistä yhteiskunnallista yhdenvertaisuutta. Alhaisimmalla asteella olevien luonnonkansojen keskuudessa ei ole muodostunut arvossa ylempiä ja alempia yhteiskuntaluokkia.

Yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus.

Kiwai-papualaisten yhteiskunnan merkittävimpiä piirteitä on luokkaeron täydellinen puuttuminen. Teoriassa on joka mies toisen veroinen, kukaan ei voi komentaa toista, ja todellisuudessakin vastaa kyläyhteiskunta kaikkien yhdenvertaisuuden puolesta suuressa määrin filosofian uneksiman ihannevaltion kuvaa. Ei ole rikkaita eikä köyhiä, koska tuskin on olemassa mitään omaisuuttakaan, joka voisi edellyttää varallisuuseroa. Arvokkaimmasta omaisuudesta omistaa rakennukset ja tavallisesti kanootitkin yhteisesti jokin henkilöryhmä. Maata lukuunottamatta ovat muuna omaisuutena etupäässä työkapineet, taloustarpeet, aseet sekä pukuun kuuluvat esineet, eikä omistajalle ole mainittavaa etua siitä, vaikka niitä olisikin tavallista runsaammin. Sellaista omaisuutta, joka on ainoastaan maksuvälineenä ja arvonmittana ja jota ei käytetä muuhun, ei oikeastaan ole olemassakaan; ainoat esineet, mitä mahdollisesti voisi mainita tässä yhteydessä, ovat eräät tietyt, mahdottoman suuret kivikirveet, joita tuskin voisi käyttää käytännöllisiin tarkoituksiin, mutta joille varsinkin ennen vanhaan annettiin suuri arvo.

Sellaisessa yhteiskunnassa, jossa jok'ikisellä on enemmän maata ja viljelymahdollisuuksia kuin mitä hän voi käyttää hyödykseen, ei maanomistuskaan ole omansa jakamaan väestöä eri luokkiin. Noiden papualaisten keskuudessa on myös havaittavissa tietoinen pyrkimys säilyttämään yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta: yleinen mielipide asettuu aivan ilmeisesti vastustamaan pelkkää sellaista kuvitteluakin, että joku pyrkisi saavuttamaan määräysvallan toisiin nähden.

Kiwai-heimon kaikki miehet tekevät samaa työtä, kukaan ei käytä toista palvelijanaan, eikä sellaisten tarvetta ole ilmennytkään. Se apu, jonka perheenisä saa vaimoltaan – tai vaimoiltaan – ja perheen nuoremmilta jäseniltä, riittää yllin kyllin maanviljelyksen harjoittamiseen hänen tarvitsematta sanottavasti ponnistaa voimiaan. Sen lisäksi läheiset henkilöt auttavat aina toisiaan. On myös yleisenä sääntönä, että kylän koko asujaimisto kutsutaan auttamaan jotakuta yksityistä päiväksi tai pariksi, jos sattuu tavallista huomattavampi työ, esim. suuren aidan pano. Sellaista kutsua noudatetaan aina, vaikkei minkäänlainen korvaus tule kysymykseenkään; osanottajille tarjotaan sentään ruokaa ja väliin tupakkaa, ja jokainen tietää, että yhteisestä työstä on vastedes joko suoranaista tai välillistä hyötyä sekä hänelle itselleen että koko kylälle. Muutamissa kylissä, esim. Mawatassa, on sentään tavallista, että halveksitut (sisämaan heimoihin kuuluvat) "metsäläiset" ottavat muutamista vähäpätöisistä lahjoista tehdäkseen työn tai toisen viljelyksillä. Talojen rakentamisen ja muut suuryritykset suorittaa aina kylän koko väestö yhteisvoimin, jolloin mukana ovat nekin, joiden ei ole määrä tulla uuteen rakennukseen asumaan. Ylipäänsä ei tapahdu, että oman heimon jäsen saisi maksua valmistaessaan toiselle jonkin esineen, esim. jousen tai pyydyksen, jota tämä itse ei pysty tekemään. Ainoana poikkeuksena säännöstä tuntuu olevan se, kun salaa käännytään sellaisen henkilön puoleen, joka on tunnettu noitataidostaan, jotta hänen avullaan saataisiin vahingoitetuksi vihamiestä. Sellaisissa tapauksissa avunanoja tavallisesti antaa poppamiehelle lahjan.

Vaikkei siis Kiwai-papualaisten keskuudessa ole lainkaan minkäänlaisia luokkaeroja, on tietenkin sentään eroa miehillä ja miehillä heidän nauttimaansa vaikutusvaltaan nähden, mutta se johtuu henkilökohtaisista seikoista eikä edellytä etuoikeutettua asemaa. Mies, joka saattaa kestitä monta vierasta, nauttii suurempaa arvonantoa kuin toiset, olipa hänen kiittäminen menestyksestään omaa ahkeruuttaan tai hänellä on useita vaimoja auttamassa. Kuuluisalle soturille, joka on vallannut monta vihollispäätä, ovelalle metsästäjälle, onnekkaalle harppuunankäyttäjälle ja taitavalle noidalle osoitetaan kunnioitusta, ja vaikutusvaltaisten joukossa on usein sellaisiakin, joilla ei ole mitään muita erikoiskykyjä kuin että he saavat vakuuttavilla sanoillaan tai muulla tavoin kansan yhtymään heidän mielipiteisiinsä. Toisaalta on myös yksilöitä, joita pidetään joko suuremmassa tai pienemmässä määrin muita huonompina. Sellaisia ovat ruumiillisesti tai henkisesti vajavaiset sekä huolimattomat henkilöt samoin kuin myös, kuten minulle kerrottiin, esim. leskimiehet, jotka eivät ole ottaneet uutta vaimoa, joten heillä ei ole ketään työssä auttamassa, suunsoittajat, jotka väsyttävät muita lörpöttelyillään, jne.

Työnjaosta saattaa sen lisäksi, mikäli sitä on vallalla eri sukupuolten kesken, havaita ainoastaan ensimmäisiä heikkoja merkkejä. Kaikki miehet eivät ole yhtä taitavia kaikissa askareissa, ja jos joku tarvitsee sellaista kapinetta, jonka tekoon hän ei tunne pystyvänsä, hän pyytää mielellään apua joltakulta toiselta, jota pidetään sanottuun työhön harjaantuneena. Esim. harppuunanvarren, rummun ja kanootin valmistus edellyttää aika suurta näppäryyttä, joten sitä harjoittavat työnään verraten harvat. Samaa voi sanoa eri esineiden koristelusta piirroksin ja kaiverruksin yms. sekä tatuoinnista; eräitä tiettyjä henkilöitä pidetään noissa asioissa erikoisen kätevinä, joten toiset pyytävät heitä suorittamaan niitä.

Hallinto ja oikeudenkäyttö.

Kiwai-kansan keskuudessa ei ole olemassa päällikön arvoa laitoksena, vaikka yksityiset johtajat ovatkin eri aikakausina olleet jonkinlaisten itsevalittujen päälliköiden asemassa mieskohtaisten ansioittensa nojalla. Vallitsevan järjestelmän mukaan käsittelee heimon asiat yhteisesti miesryhmä, joista kukin on tavallisesti oman heimo-osastonsa johtaja. Nuo miehet muodostavat jonkinlaisen "vaikutusvaltaisten miesten neuvoston". Heitä ei millään tavoin muodollisesti valita, vaan heillä on tuo asemansa lyhyemmän tai pitemmän aikaa kuin ainakin itsestään selvänä etuoikeutena, minkä johdosta neuvoston jäsenistö vaihtelee huomattavasti. Kussakin heimossa voi tavallisesti ken hyvänsä osoittaa ne miehet, joiden arvovalta yleisesti tunnustetaan. Johtajat saadaan jo keski-ikäisten miesten joukosta, ja he säilyttävät arvoasemansa niin kauan kuin ovat täysissä ruumiin ja hengen voimissa. Niin pian kuin vanhuus alkaa tuntua, miehen vaikutusvalta on lopussa, ja yhtä luonnollisesti kuin toiset lakkaavat pitämästä häntä johtajana, yhtä vapaaehtoisesti hän vetäytyy syrjään alistuen arvonalennukseensa, mihin muutoin vaikuttaa osaltaan näköjään varsin nopeasti alkava vanhuudenheikkous.

Tarpeen vaatiessa, kuten sattuu tuon tuostakin, johtajat kokoontuvat neuvotteluun, tavallisesti heimon näkösälle, mutta kuulomatkan ulkopuolelle. Istuen kehässä lähellä toisiaan miehet keskustelevat hiljaisella äänellä, ja kuka tahansa saa lausua ajatuksensa julki. Kaikesta päättäen tapahtuu varsin harvoin, että tuollaisissa kokouksissa esitetään eroavia mielipiteitä. Niin kuin mustien käsitys puolueettomissa, yleisissä asioissa liikkuu ylimalkaan hämmästyttävässä määrin samoja ratoja, samoin kansa kulkee laumana silloinkin, kun kyseessä on yhteinen esiintyminen. Mitä yksi ajattelee ja tekee, se heijastuu toisista, ja mikä mielipide sattumalta tulee esitetyksi tarpeeksi vakuuttavasti, siihen suostuu joka mies. Neuvottelujen päätyttyä johtajien päätökset julistetaan heimon muille jäsenille ja niihin alistutaan yhtä auliisti, jos se koskee esim. jotakin yhteisyritystä, vaikka teoriassa on mahdollista tässäkin tilaisuudessa esittää vastaväitteitä.

Johtajien kokouksilla on varsin juhlallinen leima, ja jos esim. nuori mies varomattomuuttaan sattuu tulemaan lähelle kokouspaikkaa, hän kiiruhtaa sen ohi niin nopeasti kuin pääsee pää painuksissa, jottei kohdistaisi itseensä vanhempien vihaisia katseita. Hän pelkää rangaistusta, joka helposti voitaisiin hänelle aiheuttaa niiden noitakeinojen voimalla, joissa kaikki vanhemmat ihmiset ovat mestareita. Silmäänpistävän juhlallisesti esiintyvät myös lähetystöt, jotka asiassa tai toisessa lähetetään toisiin kyliin, jolloin yksi sen jäsenistä varmasti ja selvästi johtaa puhetta esittäessään asian kokoontuneelle kansalle. Jo osanottajien pelkkä olemus todistaa, että he pyrkivät esiintymään arvokkaasti.

Vaikutusvaltaisten miesten kokous on myöskin jonkinlainen tuomioistuin, joka tutkii ja ratkaisee yleisluontoisia riitajuttuja; yksityisluontoiset riita-asiat ratkaisevat tavallisesti riitapuolet itse keskenään. Asioiden käsittely sujuu varsin säännöllisesti, ja siihen kuuluu vastapuolten ja todistajien kuulustelu. Myös naiset saavat esiintyä ja ajaa omaa asiaansa, kun ovat sekaantuneet johonkin riitaan. Monet heimonkeskeiset selkkaukset ja rettelöt saavatkin alkunsa juuri naisten vuoksi.

Välisti oikeuskokoukset pidetään salaa, kun joku esim. on syytettynä noituudesta eikä hänen pidä saada tietää mitään koko asiasta. Kaikista yhteiskunnanvastaisista rikkomuksista herättää heimoa tai jotakuta sen jäsentä vastaan tähdätty noituus suurinta katkeruutta ja suuttumusta. Hyödyllisen taikuuden harjoittaminen tuottaa suurta tunnustusta, mutta henkilö, josta tiedetään, että hänellä on kyky tuhota noitakeinoilla naapurinsa tai tämän omaisuus, on sangen pulmallisessa asemassa. Niin pian kuin jossakin tilaisuudessa arvellaan käytetyn pahansuopaa noituutta, tuollainen henkilö voi joutua epäilyksen alaiseksi, varsinkin jos hän on muutenkin epäsuosiossa. Yleinen suuttumus on moisissa tapauksissa niin kiihkeä, että pelkkä syytös jo on melkein samaa kuin toisten vakuuttuminen. Miesten salaisissa kokouksissa kuulustellaan todistajia, joille luonto tavallisesti on suonut mitä vilkkaimman mielikuvituksen lahjan, kuten yleensä kaikissa noitajutuissa, ja raivonsa vallassa on koko tuomioistuin pian asiasta "selvillä". Jutun luonnollinen päätös on syntipukin surmaaminen, ja vaikka häntä itseäänkin kuultaisiin, hän on toivottomassa asemassa, kun kaikki, mitä hän sanoo, käännetään pahimmin päin. Minulle kerrottiin, että sellaisen syytetyn kiivauden ja närkästyksen katsotaan vain vahvistavan hänen syyllisyyttään; ainoa, mikä voi vaikuttaa kiihtyneisiin tuomareihin, on se, jos hän nauraa heille vasten silmiä, sillä rikoksellisen ei arvella voivan käyttäytyä sillä tavoin. Itse murha tapahtuu pimeässä. Mies houkutellaan jollakin tekosyyllä metsään, jossa toiset ovat väijyksissä ja ampuvat hänet kuoliaaksi. Kun työ on tehty, ruumis kätketään, murhatyössä käytetyt jouset katkaistaan, ja osanottajat hajaantuvat. Kaikki palaavat kotiin eri teitä, aivan kuin he tulisivat tavallisesta työstään, eikä kukaan ole tietävinäänkään, minne mies on hävinnyt. Vasta pitkien aikojen kuluttua ilmaistaan asian meno. Oleskellessani eräässä kylässä kuulin kertojaltani, että naapurikylässä oli toimitettu tuollainen teloitus, jonka syynä oli noituus. Itse kylässä, jossa teon kerrottiin tapahtuneen, en kylläkään saanut mitään tietooni, mutta uhriksi mainittu mies oli siitä lähtien kateissa, ja joka kerran kun kysyin häntä, hän oli muka "juuri mennyt metsään". Teloitetun omaiset eivät uskalla esittää tavanomaista vainajan itkuvirttä ääneensä peläten, että heitä voitaisiin pitää tämän rikostovereina; vain silloin, kun ei ole ketään kuulemassa, he hiljaa mumisevat surulaulunsa.

Naisten asema.

Moniavioisuuden vaikutusta naisten yhteiskunnalliseen arviointiin koskettelemme avioliiton yhteydessä.

Saamaansa kohteluun ja siihen huomioon nähden, joka heille omistetaan, naisia pidetään miesten rinnalla kutakuinkin tasa-arvoisina. Usein kyllä sattuu, että mies kiivastuksissaan pahoinpitelee vaimoaan esineellä millä tahansa, minkä sattuu käsiinsä saamaan, jopa surma-aseellakin, mutta se herättää aina ankaraa paheksumista, eikä yksistään vaimon omaisissa, vaan koko yhdyskunnassakin, ja mies palautetaan säännöllisesti nopeasti järkiinsä. Moiset tilapäiset purkaukset häiritsevät harvoin vakavasti puolisoiden sopua, sillä siinä suhteessa ei arka-tuntoisuus ole suuri kumminkaan puolin.

Jos mies tappaa vaimonsa, joka esim. on pettänyt häntä toisen miehen kanssa, ei kukaan voi saada häntä siitä vastuuseen, mutta jos vaimo saa surmansa hänen kädestään ilman omaa syytään, hänen täytyy maksaa korvausta tämän omaisille. Samoin on asianlaita, jos vaimo kuolee synnytykseen, sillä mies on silloin vastuussa sen raskauden aiheuttajana, johon nainen kuolee. Miehen täytyy osoittaa vaimolleen asiaankuuluvaa kunnioitusta, ja esim. sitä pidetään perin sopimattomana, että hän sättii tätä muun kansan kuullen. Kiitollisuutta, jota hän on velkapää osoittamaan vaimolleen, hän ilmaisee mm. metsästysretken antimin ja puutarhantuottein, joita hän silloin tällöin lahjoittaa tämän omaisille. Tällä tavoin mies palkitsee puolisoaan, auttajaansa kaikissa töissä, lastensa äitiä ja tehokkaimpien taikarohtojen lähdettä, mitä hänellä on saatavissa. Täten hän toivoo yhä jatkuvaa menestystä.

Usein saattoi huomata merkkejä siitä, että aviopuolisoiden kesken vallitsi varsin kaunis suhde. Kertojieni vaimojen oli esim. tapana tehdä silloin tällöin asiaa istuntoihimme saadakseen jonkin pikku lahjan, ja kun he istuutuivat miestensä rinnalle permannolle tai maahan, saattoi heidän väliin nähdä ymmärtääkseni varsin aiheettomasti hyväilevän näitä kauniisti irvistellen.

Aviorikoksen sattuessa pidetään tavallisesti ainoastaan toista osallista syyllisenä, ja hyvin usein moite kohdistuu naiseen, paitsi milloin hän on huutanut apua tai mies on kovakouraisesti käynyt häneen käsiksi. Kerran jouduin sellaisen tapauksen todistajaksi, että mies, joka oli "varastanut" toisen vaimon, järkähtämättä vakuutti olevansa viaton, vaikka hän olikin herättänyt nukkuvan naisen, jonka hän oli tavannut kylässä, sekä houkutellut tämän kanssaan metsään. Hänen todistelunsa, josta tuntui ilmenevän todellinen vakaumus, kävi seuraavaan tapaan: syy ei ollut hänen, sillä hän ei ollut tehnyt ollenkaan mitään. Nainen oli kutsunut häntä, vaikk'ei kylläkään sanoin eikä elein. Tämän hän tunsi todeksi, sillä naisen sulo ja viehätys veti häntä puoleensa vastustamattomasti, ja hän oli syvästi närkästynyt, kun joku edes saattoi vaatia, että hän olisi voinut vastustaa moista viehätysvoimaa. Aloitteen oli sen vuoksi tehnyt nainen, ja hän, mies, oli viaton ja nuhteeton, itse pikemminkin uhri. Tässä tapauksessa oli miehellä kuitenkin suuttunut yleinen mielipide vastassaan, niin että hänen täytyi taipua, vaikkakin, niinkuin luulen, vastoin vakaumustaan. Tämä taipumus, ettei koskaan ota syytä omille niskoilleen, vaan syyttää joka harha-askelestaan jotakin muuta seikkaa, ettei koskaan omasta mielestään ole itse suorastaan vastuussa mistään, on käsittääkseni tunnusomaisimpia piirteitä näillä papualaisilla, jotka muuten ovat luonteenlaadultaan perin monisärmäisiä.

Naiset suorittavat työstä pääosan, ja velvollisuudet tuntuvat väliin varsin epätasaisesti jakautuneilta, esim. kun perhekunta on matkalla ja vaimo näyttää olevan nääntymäisillään taakkansa painosta, usein vielä lapsi ylinnä muun kantamuksen, perheen tavaroiden, päällä, kun taas miehellä on ainoastaan nuijansa, jousensa ja nuolensa sekä mahdollisesti hehkuva kekäle, jota tavallisesti kuljetetaan mukana ja jolla hän sytyttää tupakkansa. Mutta ilmeisesti sellaisissakin tapauksissa moinen epätasaisuus on ainakin alun perin johtunut luonnollisesta työnjaosta, sillä miehen täytyy olla vapaa liikkumaan voidakseen suojella perhettään vihollisen hyökkäyksiltä. Alkuasukkaat näyttivätkin, miten naiset on sellaisessa tapauksessa opetettu piiloutumaan miehen taakse ryömimällä hänen käsivartensa suojaan, kun tämä tarttuu jouseensa.

Naidullakin naisella saattaa olla erikoinen omistusoikeus, ja jos hän on valmistanut jonkin esineen, esim. vyön, ei mies voi vastoin hänen tahtoaan ottaa sitä haltuunsa. Maata ei nainen kuitenkaan voi varsinaisesti omistaa, kuten tuonnempana selitämme.

Naisilta on kokonaan kielletty osallisuus heimon yleisiin asioihin, ja lukuunottamatta muutamia vanhoja ikäloppuja, joita aina on läheisesti liittyneinä jokaiseen dárimoon, miesten rakennukseen, pidetään kaikki suuret juhlamenot, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, heiltä mitä ankarimmin salassa. Jos nainen pääsee hiukankaan perille heimon salaisuuksista, hänet tapetaan, ja samoin käy myös sen miehen, petturin, jonka syytä se on. Pitääkseen naisia näissä kohden tietämättömyydessä miehet käyttävät keskenään puhuessaan sanoja, joilla on toinen, salainen merkitys. Kun ottaa huomioon, miten suuri merkitys heimon tavoilla ja juhlamenoilla on kaikissa miesten teoissa ja toimissa, joutuvat naiset elämään itsekseen jokseenkin eristettyä elämää. Kukapa tietää, minkälaiset käsitykset heillä on moninaisista asioista ja mitä salaisuuksia heillä saattaa puolestaan olla? Mutta niiden perille ei ainoakaan valkoihoinen mies hevillä pääse; mahdollisesti se olisi helpompaa valkoihoiselle naiselle.

Jokapäiväiseen miesten keskiseen ajatustenvaihtoon näiden istuessa keskustelemassa yleisistä asioista voivat myöskin naiset ottaa osaa. Usein heitä kuunnellaan tarkkaavasti, voivatpa he saavuttaa johtavien miesten kannatuksen ja tunnustuksenkin. Jotkut naiset ilmaisevat ajatuksensa sujuvasti ja kaunopuheisesti varsinkin kehoittaessaan miehiä erilaisiin yrityksiin. Johtavien miesten vaimoilla on yhteiskunnassa eräässä suhteessa huomattavampi asema kuin muilla, ja esim. sitä paheksutaan, jolleivät vieraat puhuttele myöskin heitä.

Muutamia yhteiskunnallisia käyttäytymis- ja menettelyohjeita.

Nuoren miehen ja hänen äitinsä omaisten, varsinkin enon, välillä vallitsevat hyvin lujat velvollisuudensiteet. Toisessa yhteydessä käy ilmi, että poikaa perehdytettäessä eri tapoihin ja menoihin hänen opetusmestarinaan toimii tavallisesti hänen enonsa. Pojat voivat kieltäytyä tottelemasta vanhempia henkilöitä (vaikk'ei heidän edellytetä tekevän niin), mutta eivät koskaan enoaan. On jo hyvin vakavanluontoinen laiminlyönti, jos nuori mies jättää antamatta enolleen osuutta pyydystämästään saaliista. Ei edes isä eikä äiti voi ilman muuta ottaa omakseen ainoaakaan esinettä, jonka poika on hankkinut tai joka on hänelle lahjoitettu, mutta enolla on kyllä valta tehdä niin pojan voimatta väittää vastaan. Tätä seikkaa eivät alkuasukkaat osaa suorastaan selittää, vaan se asetetaan sen asian yhteyteen, että nuori mies on syntyisin samasta "verestä" kuin äiti ja tämän omaiset. Toiselta puolen on nuorella miehellä vastaavat vaatimukset enoon ja myös muihin äidin lähiomaisiin nähden. Vieläpä jos sisarenpoika on kuin vahingossa tullut ottaneeksi käteensä jonkin enolleen kuuluvan esineen, hän voi saada pitää sen, koska toinen ei voi pyytää sitä takaisin. Miehelläkin on ilmeisiä velvollisuuksia vaimonsa lähimpiä omaisia kohtaan, mutta ei samassa määrin kuin hänen pojallaan.

Kahta poikaa, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet yhdessä hennoimmasta lapsuudestaan saakka ja joista on tullut hyvät toverit, mainitaan yhteisellä nimellä kége (myöskin pána tai námira), joka merkitsee läheistä ystävyyttä. He vaihtavat tuon tuostakin keskenään lahjoja, ruokatavaroita ja muita esineitä, ja mitä ikinä toinen pyytää toiselta, se on tämän annettava hänelle. Kun he eroavat pitkähköksi aikaa, he vaihtavat adígojaan (vasemmassa kyynärvarressa pidettävää punottua rengasta). Jos toinen surmataan, on toisen velvollisuus kostaa. Varsinkin jos he muistuttavat toisiaan, heidän on tapana vielä liittää toistensa nimi omaansa osoittaakseen siten sisäistä liittoaan. Myöskin tyttöjen on tapana solmia samantapaisia ystävyydenliittoja ja ottaa toistensa nimi.

Omaisuus.

Koko Kiwai-piirikunnassa on kaikki maa, myöskin metsät, joissa käydään riistanajossa, sekä suot, joista pyydystetään krapuja ja kaloja, ainakin nimellisesti jaettu eri kylien kesken, ja rajoja osoittavat creekit, silmäänpistävät metsiköt jne. Mutta myöskin eri kylien alueilla on kaikki maa jaettu yksityisten omistajien kesken, ja rajat ovat joko selvemmin tai epämääräisemmin ilmaistut ja tunnustetut.

Viljelyskelpoista maata on rajattoman runsaasti kaikille, varsinkin kun tavattoman rehevän kasvuvoiman ansiosta on tarpeen ainoastaan ihan pieni pinta-ala perheen elatukseksi. Joka mies omistaa maata, ja alueen luovutus toiselle omistajalle oli muinoin melkeinpä tuntematonta muulla tavoin kuin perintönä; muuten oli melkein ainoa tapaus, jolloin sellaista sattui, se, että heimoon otettiin vieras mies, jolle luovutettiin maata, mitä muutoin tapahtui harvoin. Sitä mukaa kun pojat kasvavat ja varttuvat, isä antaa heille tarpeellisen määrän maata pidättäen loput itsellään, kunnes hänen kuoltuaan toimitetaan lopullinen perinnönjako. Pojilla on oikeus maahan, mikä seikka osaltaan estää isää menettelemästä sen suhteen mielivaltaisesti, ja tämä käsitys, että maa ikään kuin kuuluu perheelle, saa sen luovuttamisen toiselle tuntumaan sitäkin oudommalta. Tässä piilee myös sen seikan selitys, ettei nainen voi omistaa maata sanan täydessä merkityksessä. Naimattomalle naiselle osoitetaan kyllä esim. isän kuollessa pienehkö maapala ylläpidoksi, mutta kun hän silloin useimmissa tapauksissa on alaikäinen, maan muokkauksesta huolehtii säännöllisesti joku hänelle läheinen henkilö holhoojana. Naisen mennessä naimisiin maa siirtyy hänen veljelleen, koska se muuten joutuisi pois perheen hallusta. Samasta syystä on leskellä ainoastaan nautinta-oikeus johonkin osaan miesvainajansa maasta siihen saakka, kunnes hän menee uusiin naimisiin tai kuolee.

Kun jokainen omistaa enemmän maata kuin mitä hän voi käyttää, ei kukaan hevin tunne houkutusta ruveta anastamaan toisen alueita. Semmoista oikeudenloukkausta nousisikin yhteiskunta varmasti yhtenä miehenä vastustamaan, koska periaate, että jokaisella on oikeus omaan maahansa, on näiden alkuasukkaiden kesken vallitsevana suorastaan hämmästyttävässä määrässä.

Jokaisella on oikeus kalastaa rannikon edustalla asumattomien saarten ja koralliriuttojen rantamilla, vaikka itse niiden omistusoikeus on myös jaettu eri rantakylien kesken. Siten käy Mawatan, Turiturin ja muiden rannikkokylien asujaimisto pyyntiretkillään samoilla riutoilla. Jos eri kylistä satutaan lähtemään pyyntiin samaan aikaan, varotaan kuitenkin tunkeutumasta toistensa alueille. Kaikki riutat kuuluvat eri kylissä asuville yksityisomistajille, mutta noiden riuttojen käyttäjät eivät pyydä heiltä siihen lupaa.

Tavallisesti isä istuttaa muutamia kookospalmuja poikiensa ja tyttäriensä nimikoiksi heidän pieninä ollessaan, ja tytöt säilyttävät noiden puiden käyttöoikeuden ainakin muutamissa tapauksissa vielä senkin jälkeen kun he jo ovat joutuneet naimisiin. Todellisuudessa tuntuu edellytettävän, että jokaisella naisella on muutamia kookospalmuja, useimmissa tapauksissa sellaisia, jotka kasvavat hänen isänsä tai jonkun toisen miespuolisen omaisen maalla. Mies ei saa päästä ivaamaan vaimoaan ja hänen sukuaan kysymällä: "Missä ovat ne kookospalmut, jotka isäsi on istuttanut nimikoiksesi?" Sillä jollei naisella olisi ainoaakaan nimikkopuuta, tämä olisi hänelle kovin loukkaavaa puhetta.

Useassa eri yhteydessä on meillä jo ollut aihetta viitata siihen tapaan, että miehen on jaettava isommasta tai pienemmästä sadosta tai saaliista toisillekin, lähinnä omaisilleen, mutta myös muulle kylän väelle. Tämä tapa on yhteiskunnallisen yhteiselämän silmäänpistävimpiä piirteitä. Vaikka alkuasukkaat tunnustavatkin, niin kuin olemme nähneet, mitä jyrkimmin yksilöllisen omistusoikeuden, todistaa kaikkien tuotteiden käyttö erinäisiä melkeinpä kommunistisia katsantotapoja. Herättäisi suurta ja yleistä närkästystä, jos esim. erämies pitäisi itse kokonaan tappamansa villisian, dugongin tai merikilpikonnan; onpa esimerkkejä siitä, että häntä on sellaisessa tapauksessa rangaistu. Jaon toimittaa riistan hankkijan puolesta joku läheinen henkilö, ja se tapahtuu eräässä suhteessa kerskailevan pöyhkeilevällä tavalla: kullekin osakkaalle annetaan joka kierroksella verraten pieni palanen, ja siihen lisätään uusia samanlaisia annoksia kerta kerralta, kunnes kaikki on jaettu. Ensiksi erotetut kasat on tarkoitettu eri totem-ryhmille tai muille väestönosille, ja ne jaetaan sitten erikseen kunkin eri perheen kesken. Hyvä tapa vaatii, että varsinaisen antajan on pysyttävä toimettomana ja näköjään välinpitämättömänä, ja monessa tapauksessa jäävät hän ja hänen omaisensa kaikkein pienimmälle osalle. Sellaisen miehen palkintona on se kunnia, jota osoitetaan moiselle auliille ja runsaskätiselle lahjojen jakajalle, samoin se kylläkin äänetön, mutta silti aivan ilmeinen itsetyytyväisyys, joka loistaa hänen piirteistään, osoittaa, että tuollainen tunnustus on voimakkaana kannustimena säilyttämään tapaa voimassa. Aivan kuin kerskuen lupaa huomattu mies väliin juhlat koko kylälle, ja hän ja hänen omaisensa valmistavat niitä sitten uurastamalla innokkaasti viljelyksillään; jopa väliin syntyy eri miesten kesken kilpailua sellaisten juhlatilaisuuksien toimeenpanosta. Jokainen, jolla on rahtunenkaan kunnianhimoa, tahtoo panna toimeen juhlat, koska toisetkin ovat tehneet samoin.

Jokainen toisen sadosta tai saaliista saatu osuus täytyy kuitenkin tilaisuuden tullen korvata vastalahjalla, joten siis runsaskätinen antaja ei ole ilmaiseksi osoittanut jalomielisyyttään. Hän voi päinvastoin esittää toiselle suorastaan vaatimuksia seuraavalla kerralla, ja jos hänet tämän jakaessa saalista sivuutetaan, hänen katkeruutensa on yhtä teeskentelemätön kuin toisten mielestä oikeutettu. Hän ei kylläkään voi pienimmässäkään määrin päästää närkästystään näkyviin, mutta aivan varmasti hän yrittää kostaa, tavallisesti jollakin salaisella keinolla, taikatempulla. Ja saattaapa epäillä, etteihän vain koko yhteiskunta hyväksy hänen menettelyään; niin, mahtaisiko edes noituuden uhriksi joutunut, jonka laiminlyönti on useimmissa tapauksissa tapahtunut huomaamattomuudesta, esittää mitään puolustuksekseen rikottuaan totutun tavan nimenomaista lokia. Lahjojen jakelu on sen vuoksi myös pakollinen toimitus, johon kukin alistuu oman turvallisuutensa nimessä, ja usein näin mustien ystävieni, jotka olisivat halunneet pidättää itselleen saaliista vähän enemmän kuin mitä toiset odottivat, päättävän ulottaa anteliaisuutensa vielä muutamiin henkilöihin siitä syystä, että nämä osasivat noitua.

Lahjojen – etupäässä ruoka-aineiden – jakoon on siis monta vaikutinta, ja erikoisesti hyötyvät tästä avuliaisuudesta vanhukset tai muuten työhön kykenemättömät. Noissa toimeentuloon nähden suruttomissa yhteiskunnissa ei kenenkään tarvitse kärsiä puutetta, luonnon anteliaisuus tekee mahdolliseksi kenelle vain helposti huoltaa myöskin muita, ja jokainen heikko ja raihnainen saattaa aina odottaa hoivaa toisilta.

Paitsi ruoka-aineita vaihdetaan kaikenlaisia muitakin lahjoja varsinkin läheisten ystävien sekä erityisessä sukulaisuussuhteissa olevien henkilöiden kesken. Jos mies on antanut lahjan pojalle, on tämän kasvettuaan ja vartuttuaan tuotava hänelle vastalahjoja, eikä ainoastaan yhden kerran, vaan aina tuon tuostakin, oikeastaan yhä uudelleen aina edelleenkin. Kuten olemme toisessa yhteydessä maininneet, täytyy henkilöiden, jotka ovat keskenään tietyssä sukulaisuussuhteessa, esim. enon ja veljenpojan, luovuttaa toisilleen, mitä jompikumpi vain haluaa. Minun oli esim. mahdoton saada palvelijoitani pitämään erinäisiä esinettä, joita olin antanut heille heidän itsensä käytettäviksi: ennemmin tai myöhemmin näin ne jonkun toisen hallussa. Sillä huolimatta kaikesta hyvästä tahdostaan, huolimatta siitä, että he halusivat täyttää jokaisen velvollisuuden minua kohtaan, osoittautuivat velvollisuudet jotakuta toista kohtaan voimakkaammiksi. Nykyisin tapahtuu joskus nuorten miesten palatessa kotiin töistä helmenpyyntialuksista tai valkoisten istutuksilta, etteivät he itse saa pitää edes osaakaan palkastaan, vaan heidän täytyy jakaa kaikki eri henkilöille. Jos sellaisessa tapauksessa esim, isä (yksi lahjojen saajista) huomaa, ettei poika pysty hommaamaan jotakin, mitä hän välttämättä tarvitsee, hän käy hankkimissa sen ja asettaa sen sellaiseen paikkaan, että poika varmasti sen löytää. Ei pidetä sopivana antaa kenellekään henkilökohtaista lahjaa mitenkään silmäänpistävällä tavalla. Ylipäänsä ei ole myöskään hyvien tapojen mukaista pyytää mitään toiselta; toisen on itsestäänkin älyttävä antaa haluttu esine. Kun alkuasukas pyysi minulta vettä, opin pian ymmärtämään, että hän tahtoi ruokaa; jos hän pyysi tulitikkua, minun oli tiedettävä, että hän halusi tupakkaa.

Jos joku sattuu hävittämään tai turmelemaan jonkin toiselle kuuluvan esineen, omistajan närkästys vaihtelee sen mukaan, minkälaisessa sukulaisuussuhteessa he ovat keskenään. Hänen ei pidä ilmaista erikoisesti suuttumusta, ainoastaan surua, jos syyllinen on hänen omia tai hänen vaimonsa lähimpiä omaisia, mutta muussa tapauksessa voi odottaa kiivasta raivonpuuskaa, jopa tappeluakin. Kun esim. jollekulle kotonaolijalle kuuluva harppuunanvarsi on joutunut pyyntiretkellä hukkaan, on asianomaisen kanootin koko miehistö siitä yhteisesti vastuussa, vaikka ainoastaan yksi mies olisi asetta käsitellyt. Kaikki yhdessä ottavat osaa korvaukseen, jota tarjotaan omistajalle tavallisesti jo ennen tai samalla kuin hänelle ilmoitetaan menetyksestä.

Perimisjärjestys.

Jos mieheltä jää hänen kuollessaan leski ja lapsia, perivät pojat kaiken maan ja elättävät sitten äitinsä ja sisarensa. Jollei ole poikaa, ottaa maan haltuunsa vainajan veli tai veljet, jotka huoltavat perheen naispuolisia jäseniä näiden naimisiinmenoon tai kuolemaan saakka. Kummassakin tapauksessa tavallisesti leski ja tyttäret saavat käyttöoikeuden muutamiin puutarhoihin (ei itse maata). Isä ei näy tavallisissa tapauksissa perivän poikansa maata. Hän on sen entinen omistaja, mutta on kerta kaikkiaan luopunut omistusoikeudestaan, useimmissa tapauksissa siitä syystä, ettei hän enää kykene viljelemään maata. Ne tarhat, jotka hän on saattanut pidättää omaan käyttöönsä, jos hänelle vielä on voimia siihen, ovat kaikki, mitä hän haluaa. Perheen iäkkäiden jäsenten avustamisvelvollisuus siirtyy maan uudelle omistajalle. Melkein ainoana esimerkkinä siitä, että vanha mies ottaa takaisin poikavainajansa maan, on sellainen tapaus, jolloin ei ole muuta läheistä perillistä; silloin hänen on tapana ottaa pojakseen toinen mies, jolle hän antaa poikansa nimen ja joka sitten ottaa hänet itsensä hoiviinsa. Ainoastaan jollei mieheltä jää ainoaakaan poikaa eikä veljeä eikä näiden poikia, siirtyy perintö jollekulle naispuoliselle omaiselle tai paremminkin tämän miehelle: vainajan langolle tai vävylle. Kummassakin tapauksessa omaisuus siirtyy perheen hallusta toiselle totem-ryhmälle.

Veljekset perivät kukin samansuuruisen osuuden isänsä maasta. Jaon toimittaa veljeksistä vanhin pitäen itse keskimmäisen kappaleen, veljien saadessa sen ympärillä ja ulkopuolella olevat alueet. Jok'ikinen puutarha jaetaan tavallisesti kaikkien perillisten kesken, jolloin kunkin osa erotetaan toisista ojilla. Seurauksena usein tapahtuvista maanjaoista omistaa jokainen mies tavallisesti huomattavan joukon ihan pieniä maatilkkuja. Omistajat voivat sentään vaihtaa keskenään puutarhoja tai lahjoittaa niitä jollekulle läheiselle sukulaiselleen, mikä on niitä harvoja tapauksia, jolloin maata luovutetaan toiselle muuten kuin perintönä. Esim. isän kuoltua voivat pojat väliin lahjoittaa maapalasen sedälleen, tahi veli voi suoda veljelleen saman ystävyydenosoituksen tämän mennessä naimisiin, jollei hän itse tarvitse kaikkia tarhojaan.

Poikkeustapauksissa sattuu, etteivät pojat peri isältään yhtä suurta osuutta, esim. jos jollakulla heistä on useampia vaimoja kuin toisilla, joten hänen arvellaan tarvitsevan enemmän maatakin kuin muut, tahi jos joku veljeksistä osoittautuu tylsämieliseksi tai huolimattomaksi tai ei välitä maatyöstä, jolloin hän saa pienemmän osan. Tehtyjä sopimuksia noudatetaan tarkoin.

Aina ei vainajan maata jaeta heti kuoleman jälkeen. Usein omistavat veljekset yhteisesti jonkin maa-alueen pitemmän tai lyhyemmän aikaa. He voivat jakaa maan keskenään, milloin vain haluavat, ja he toimittavatkin jaon tavallisesti joskus myöhemmässä tilaisuudessa.

Aika ajoin sattuu, että maa-alueet, myöskin vanhat puutarhat, jäävät ilman omistajaa, koska ei ole ilmaantunut ainoaakaan perillistä viimeisen omistajan kuoltua. Sellaisia maita pidetään yhteisomaisuutena, ja kuka tahansa saa käyttää niitä sovittuaan asiasta yhdyskunnan muiden jäsenten kanssa. Ennemmin tai myöhemmin sellainen alue siirtyy viljelijänsä yksityisomaisuudeksi. Lähinnä voivat tuota maata vaatia itselleen henkilöt, jotka kuuluvat viimeisen omistajan totem-ryhmään, ja väliin nämä jakavat sen keskenään. Myöskin kookospalmut voidaan väliin jättää ilman yksityisomistajaa, jolloin niitä pidetään yhteisölle kuuluvina. Yksityisten henkilöiden ei pidä ottaa niistä hedelmiä, tai se ei ainakaan saa tulla tavaksi. Oikea tapa verottaa tuollaisia puita on sellainen, että paikalla käy samalla kertaa useita henkilöitä, erikoisesti silloin, kun kerätään ruokaa yhteisiin juhliin.

Alaikäisten holhous on tunnustettu yhteiskunnallinen laitos, ja siihen sisältyy tavallisesti holhotin puutarhojen ja niiden hoidon silmälläpito. Täysikasvuinen poika on alaikäisten veljiensä holhooja siihen saakka, kunnes nämä itse pystyvät ottamaan maan haltuunsa. Jos kaikki pojat ovat alaikäisiä, heidän holhoojanaan toimii heidän enonsa. Isättömät lapset jäävät äitinsä luo vielä sittenkin, kun hän on mennyt uusiin naimisiin, ja vaikka äiti ja hänen uusi miehensä pitävätkin huolta heidän henkilökohtaisista tarpeistaan, ei kumpikaan tunnu pitävän silmällä lasten maata paitsi jollei ole ainoaakaan isänpuoleista miehistä sukulaista, joka saattaisi sen tehdä. Siinä tapauksessa rupeaa holhoojaksi joku äidin omaisista.

Eräitä mies- tai vaimovainajalle kuuluneita esineitä ripustetaan haudalle, toisia hävitetään tai annetaan ystäville, mutta arvokkaimmat tavarat tavallisesti säilytetään. Ainakin myöhäisempinä aikoina on ollut sellainen tapa. Poika perii isänsä mieskohtaisen omaisuuden, hänen kanoottinsa, aseensa, työkapineensa, koristuksensa ym. sekä kaikki taloustarpeet. Tosiasiassa ei tyttärillä näy olevan perimisoikeutta edes äidin tavaroihin, eikä hän saa pitää niistä mitään ilman veljen lupaa, vaikka tämä kyllä usein antaa hänelle jotakin luovuttaen loput vaimolleen. Jos sisar on naimisissa, hän ei tavallisesti saa yhtään mitään. Jos vanhemmilta jää täysikasvuinen tytär ja alaikäinen poika, hallitsee ja hoitaa edellinen sellaista omaisuutta siihen saakka kunnes veli on varttunut aikuiseksi; silloin sisar luovuttaa hänelle omaisuuden, ts. mitä siitä on vielä jäljellä.

Erikoisen sirotekoisia aseita ja muita esineitä pidetään arvokkaana perheomaisuutena, ja ne siirtyvät kuolemantapauksen sattuessa ja muulloinkin sukupolvesta toiseen suljetussa ryhmässä saman totem-heimon keskuudessa, vaikk'ei välttämättä isältä pojalle, vaan sille, jonka arvellaan parhaiten pystyvän niitä käyttämään. Sellaisia esineitä on niiden omistajia kovin vaikea saada luovuttamaan juuri siksi, että niiden katsotaan kuuluvan "perheelle". Niiden luovutukseen vaaditaan oikeastaan koko ryhmän suostumus.

Testamentit.

Usein tapahtuu, että jotkut henkilöt antavat ohjeita, miten heidän omaisuutensa suhteen on meneteltävä heidän kuoltuaan, mikä siis on suullinen jälkisäädös. Kun pari hyvää ystävystä istuu juttelemassa, voi toinen siten luovuttaa toiselle puutarhan, muutamia kookospalmuja jne. kuolemansa jälkeen, väliin ilmoittaen, että toisen on korvaukseksi pidettävä huoli tavanomaisista peijaisista antajan kuoltua. Jos tuollaisen omaisuudenluovutuksen mieli olla pätevä, pitää tilaisuudessa olla läsnä kolmas henkilö, joka perästäpäin voi todistaa kuulemansa; muuten kansa ei ole taipuvainen suostumaan esitettyihin vaatimuksiin. Tavallisesti jälkisäädöksen tekijä kutsuu paikalle poikansa ja perillisensä ilmoittaen tälle, mikä osa hänen omaisuudestaan on luovutettava hänen ystävälleen. Mies voi myös kehoittaa ystäväänsä naimaan hänen leskensä hänen kuoltuaan, jotta tämä sekä lapset saisivat hoitoa ja suojaa. Hyvin usein mies osoittaa pojilleen, miten heidän on jaettava maa hänen kuoltuaan.

Maaomaisuutta ei voi kuitenkaan testamentata kenellekään vastoin perimisjärjestyksestä määrättyjä sääntöjä. Sellaista ei voi tapahtua edes silloinkaan, kun ei ole olemassa ainoaakaan laillista perillistä; ainoa keino on silloin ottaa tuo toinen sitä ennen ottopojakseen. Lahjoitus, johon sisältyy kasvitarha, merkitsee siis ainoastaan sitä, että vastaanottaja saa siihen käyttöoikeuden sekä sadon, jonka korjattua laillinen perillinen saa alueen täydelleen haltuunsa.

Totemismi.

Muuan tekijä, joka ensi sijassa koskee kansan yhteiskuntaelämää, mutta myös jossakin määrin sen uskontosuhteita, on heimojen jako ryhmiin totemin mukaan. Totemilla ymmärrämme papualaisista puheen ollen eläintä tai kasvia, ei erityistä yksilöä, vaan tiettyä lajia, johon kukin kansanryhmä katsoo olevansa erikoisessa, vaikka kylläkin varsin epäselvästi käsitetyssä yhteenkuuluvaisuussuhteessa. Kiwai-saaren väestön keskuudessa on kullakin henkilöllä ja ryhmällä ainoastaan yksi totem, kun taas esim. samaan kansaan kuuluvassa Mawata-heimossa on itse kullakin erikoinen totem, jota pidetään päätotemina, sekä useita toisarvoisia. Kiwaissa ovat yleisimmät totemit kasuaari, krokotiili ja eräs krapueläin sekä joukko puulajeja, kun taas Mawatassa neljä päätotemia ovat kasuaari, krokotiili, koira ja merikäärme. Jokainen mies voi aina sanoa kenestä heimolaisestaan tahansa, mihin totem-ryhmään tämä kuuluu. Sääntönä on, että kylissä asuu ainoastaan saman totem-ryhmän miehiä samassa talossa, jota silloin nimitetään tuon totemin mukaan; väliin saattaa sentään pari totem-ryhmää asua samassa rakennuksessa. Totem kulkee perintönä ainoastaan miespuolisella haaralla. Kiwai-kansan samoin kuin muidenkin kansojen keskuudessa ovat totemismin tunnusomaisimpana piirteenä erinäiset kiellot, joista tärkein on se, ettei kukaan saa tappaa eikä syödä omaa totemiaan. Mitään muuta selitystä eivät alkuasukkaat voi tähän antaa kuin että heidän isänsä on sanonut heille niin, ja että jos tätä määräystä rikkoo, siitä koituu onnettomuutta.

Metsästysretkilläni saatoin esim. usein todeta, että kasuaari-heimon mies varoi tappamasta omaa totem-eläintään eikä myöskään syönyt sitä, jos joku toinen oli sellaisen kaatanut. Mutta jos metsämiehen koirat olivat ottaneet kiinni ja raadelleet kasuaarin, hän kyllä lopetti sen, mutta antoi sitten jollekulle toiselle. Kansan mielessä tuntuu liikkuvan sellainen käsitys, että ihminen ja hänen toteminsa ovat samaa "verta". Luulen, ettei ennen vanhaan edes krokotiiliheimon jäsen tappanut omaa totem-eläintään. Nykyisin ei hänen sanota säästävän tuota petoa sen enempää kuin hänkään puolestaan odottaa sen säästävän häntä. Mutta hän ei koskaan syö omaa totemiaan. Hyötynäkökohta selittänee sen seikan, että kasvikuntaan kuuluvista totemeista syövät nekin henkilöt kookospähkinöitä, joiden totem se on. Kertojani tahtoivat pitää sitä ainoana poikkeuksena toteminsyöntikiellosta, ja Uudessa-Guineassa ovatkin kookospähkinät melkein välttämättömiä sekä ruokana että juomana. Kuitenkin tamáne-heimon jäsenet syövät totemiaan, luonnonvaraisena kasvavaa jams-lajia, kun taas esim. mipári-heimo varoo koskemasta omaansa, luonnonvaraiseen hedelmäpuuhun. Jos bambuheimon mies tarvitsee jousta, hän ei itse kaada totem-puutaan valmistaakseen siitä haluamansa aseen, vaan hankkii joltakulta toiselta valmiin kaaren. Dudpe-ryhmän mies ei kaada sen lajista saagopalmua, jolla on tämä nimi, mutta kyllä minkä tahansa muunlajisen saagopalmun tarpeen vaatiessa. Myöskin nipa-ryhmään kuuluvat kattavat asumuksensa nipa-palmun lehdillä.

Totem-eläimille ja -kasveille ei osoiteta minkäänlaista uskonnollista palvontaa, ja ylipäänsä totemismi tuntuu koskevan enemmänkin kansan järjestäytymistä kuin ajatusmaailmaa. Henkilöiden kesken, joilla on sama totem, vallitsee jonkinlainen yhteenkuuluvaisuus, vaikka he asuisivatkin eri paikoissa ja vaikk'ei heitä yhdistäisikään toisiinsa veriheimolaisuus. Käydessään toisten heimojen vieraana alkuasukkaat asuvat aina jonkun sellaisen luona, jolla on sama totem, tai jollei heidän omansa ole kylässä edustettuna, jonkin tietyn muun totemin ryhmään kuuluvan luona. Suurissa juhlissa, kun kylään saapuu paljon vieraita, on myös tapana panna näkyville totem-merkit taloihin, missä mihinkin ryhmään kuuluvia asuu, minkä tarkoituksena muka ainakin osaksi on olla vieraiden opastuksena. Myöskin muutamat niistä maalauksista, jotka tansseihin varustauduttaessa maalataan ruumiiseen, voivat kuvata asianomaisen totemia, ja siten läsnäolijat ymmärtävätkin asian. Yhteisen totemin ansiosta saman ryhmän jäsenet jonkinlaista ylpeyttä tuntien lukeutuvat erikoiseksi omaksi suvukseen. Sotahuutojen joukossa on sellaisiakin, että mainitaan oman totemin nimeä. Eri totemeihin ja niihin perustuviin kansanryhmiin nähden ei ole kuitenkaan minkäänlaista arvoeroa. Tuntuu omituiselta, etteivät totem-suhteet kuulu heimosalaisuuksiin, vaikka näitä onkin niin suuria ja niin paljon, että tuskin saattaa mustilta kysyä mitään joutumatta koskettelemaan kiellettyjä asioita, jolloin saa nähdä kertojansa joutuvan hämilleen. Totemia koskevista seikoista alkuasukkaat puhuvat sangen avomielisesti. Siitä huolimatta osoittautuu, kuten jo olemme huomauttaneet, niin papualaisten kuin muidenkin kansojen keskuudessa hyvin vaikeaksi päästä heidän totem-kuvitelmiensa laadusta selville. On kuitenkin mahdollista, että kansalla on vaistomainen käsitys totem-järjestelmän merkityksestä erinäisten yhteiskunnallisten onnettomuuksien (kuten esim. lähisukulaisten keskeisten avioliittojen) ehkäisijänä ja että luonnon ohjeet ja neuvot ovat täten pukeutuneet yhteiskunnallisen säännön muotoon.

8.

IHMISELÄMÄN MERKKITAPAUKSET.

Raskaus ja syntyminen.

Vaikka alkuasukkaat yleispiirtein ovatkin perillä siitoksen ja syntymisen luonnollisesta kulusta, tapaa heillä myös ilmauksia sellaisesta käsityksestä, että sikiäminen voi tapahtua, vaikk'ei nainen olekaan ollut yhteydessä miehen kanssa. Eri mainintojen mukaan on raskaus johtunut esim. siitä, että nainen on syönyt joitakin tiettyjä aineita pureksimatta niitä, kuten esim. siemeniä, joita hän on käyttänyt korvakoristeina, tai erästä suokalaa, jossa on "munia"; muita sellaisia syitä voi vielä olla, että hän on hengittänyt eräiden tiettyjen hedelmien tuoksua tai että jonkin kasvin hedelmäkanta on päässyt tunkeutumaan hänen ruumiiseensa.

Ylimalkaan osoittavat kaikki naimisissa olevat aivan ilmeisesti toivovansa lapsia. Suuri perhe on omansa lisäämään kaikkien arvostamaa yhteiskunnallista merkitystä. Sekä pojat että tyttäret auttavat vanhempia töissä ja hoivaavat heitä heidän sairaina ollessaan ja vanhuuden tullen. Sotaiseen kansaan kuuluva mies pitää tietenkin suuressa arvossa apua, jonka hän saa taistelussa pojiltaan. Lapsetonta vaimoa halveksitaan, ja niitä syitä, joiden vuoksi mies lähettää vaimonsa takaisin tämän vanhempien luo, niin kuin välisti tapahtuu, on mm. se, ettei tämä ole synnyttänyt hänelle lapsia.

Hämähäkki ja sen paisuva ruumis on hedelmällisyyden vertauskuva, ja saadakseen runsaasti jälkeläisiä on naisten tapana syödä hämähäkki saagon tai kookospähkinän sydämen seassa tai hangata sitä kädellään vatsanpohjaansa. Jotta kylään syntyisi paljon lapsia, kerää joku johtomiehistä ison joukon hämähäkin munia ja musertaa ne lähteeseen, josta kylän väki tavallisesti juo.

Jokainen toivoo, että esikoinen olisi poika. Jos mies aina kulkee vaimonsa edellä viljelyksille ja sieltä pois (läheisin avioelämä tapahtuu tavallisesti metsässä niiltä palattaessa), synnyttää vaimo pojan, muuten tytön. Erinäisten ennen sukupuolitoimitusta käytettyjen taikarohtojen tarkoituksena on auttaa vertauskuvallisella vaikutuksellaan toisaalta avioparia saamaan poikalapsi, toisaalta taas tätä lasta muodostumaan sopusuhtaiseksi. Jos raskaana oleva nainen haluaa, että hänen lapsestaan tulee poika, hän kantaa päivisin kupeellaan pientä jousta ja nukkuu öisin se vieressään. Poistuessaan kylästä esim, töihin viljelyksille hän jättää kaaren kotiin jonkun toisen naisen hoiviin aivan samalla tavoin kuin äiti pikkulapsensa.

Kaksosten syntyminen johtuu joko siitä, että siemenneste on "jakaantunut" ja nainen on ollut kaksinaisen vaikutuksen alaisena, että yhtyminen on tapahtunut hyvin hillittömästi tai siitä, että mies on, pysyteltyään vaimostaan jonkin aikaa erossa, aloittanut yhdyselämän uudelleen. Nainen voi saada kaksoset myös siitä syystä, että on syönyt sellaisen banaanikasvin hedelmiä, jossa on kaksi terttua. Ainoakaan nainen ei halua kaksosia, koska moisen sanotaan olevan ominaista koirille ja sioille. Kerrotaan, että kaksoset synnyttänyt äiti on salaa kuristanut toisen lapsensa väittäen sen kuolleen itsestään. Toisissa tapauksissa – ei suinkaan sentään aina – vanhemmat yhteisestä sopimuksesta tappavat kaksosista toisen, tavallisesti jälkimmäisen tai tytön (jollei perheessä ole ennestään useita poikia). Tähän vaikuttaa ilmeisestikin käsitys, etteivät molemmat kaksoset voi kasvaa ja varttua voimakkaiksi, koska heissä on "sama henki".

Naiset, jotka eivät halua lapsia, pitävät köyttä kovalle köytettynä vyötäisten ympäri, varsinkin yhdynnän aikana. Myöskin sikiön lähdettämistä harjoitetaan kovaan köytetyn nuoran avulla tai siten, että nainen kuumentaa tulella kookospähkinän tai kiven ja painaa vatsanpohjaansa sitä vasten, minkä arvellaan aiheuttavan sikiön kuoleman. Muutamien vanhojen naisten arvellaan olevan noissa tempuissa erikoisen taitavia, ja he varoittavat nuorempia ryhtymästä ymmärtämättömästi moisiin yrityksiin, koska heidän henkensä voi silloin olla vaarassa.

Raskaus yhdistetään kuukautisten lakkaamiseen, ja kertojani, jotka kaikki olivat miehiä, sanoivat sen kestävän viisi kuukautta, muutamat vieläkin lyhyemmän ajan. Ensiksi muodostuu sikiön pää, joka on suuntautunut ylöspäin äidin rintaa kohti, sitten ruumis. Vähää ennen syntymäänsä sikiö kääntyy pää alaspäin, mikä on luonnollinen asento synnytyksen tapahtuessa, kuten alkuasukkaat sanovat. Jos naisen raskaana ollessa hänen miehensä kasvot ja ruumis laihtuvat vaimon käydessä hyvinvoivemmaksi, syntyy poika, vastakkaisessa tapauksessa tyttö. Saadakseen kauniin lapsen nainen asettuu kauniina pidetyn miehen (odottaessaan tyttöä naisen) viereen; lapsi muistuttaa silloin tätä.

Mies ei saa lopettaa yhdyselämää vaimonsa kanssa heti raskauden alkaessa, koska sikiö ei silloin kehittyisi säännönmukaisesti. Hänen velvollisuutensa on "tehdä lapsi valmiiksi asti". Vasta kun naisen vartalon muutos käy aivan ilmeisesti silmäänpistäväksi, on miehen pysyteltävä hänestä erossa. Raskaudenajan viimeisillä asteilla hän ei saa lainkaan oleskella vaimonsa lähettyvillä, vaan tämä nauttii silloin jonkun toisen naisen hoitoa. Ylipäänsä on kummankin noina aikoina alistuttava tiettyihin tabu-sääntöihin, ja varsinkin nainen voi olla ympäristölleen taikamaisen vaaran lähde, minkä vuoksi hän ei saa lähestyä sellaisia henkilöitä, joita hän saattaisi vahingoittaa.

Vaimolle annetaan synnytyksen helpottamiseksi erikoisia rohtoja; näihin kuuluu mm. palanen suoankeriasta, joka on niin liukas, ettei se pysy kädessä. Myöskin aivan nuorille tytöille syötetään samantapaisia rohtoja, jotta he aikoinaan tulevaisuudessa voisivat helposti synnyttää.

Mawatassa ei synnytys saa tapahtua yhteisasumisessa, koska lapsivuodevaimon veri on vaarallista taikamyrkkyä, jonka kanssa toiset, varsinkaan miehet, eivät saa joutua kosketuksiin. Rakennuksen sisässä leijaileva savu levittäisi taudintartunnan kaikkiin sen asukkeihin aiheuttaen sairautta ja turmiota. Vähää ennen synnytystä viedään lapsensaaja tätä tarkoitusta varten jonnekin läheisyyteen kyhättyyn pieneen majaan, jossa hänet ottavat hoiviinsa toiset, lähisukulaiset naidut naiset; naimattomat tytöt eivät saa tulla lähellekään. Ylimalkaan kaikki synnytykseen liittyvät seikat kuuluvat naisten erikoisiin salaisuuksiin, ja saattaa huomatakin, ettei miehillä ole noista asioista tarkkaa käsitystä. Kätilöinä käytetään muutamia vanhoja, kokeneita eukkoja. Itse synnytyksen ilmoittivat miehiset kertojani tapahtuvan istuvassa asennossa.

Samoin kuin alkuasukkaiden kaikkiin yrityksiin liittyy taikamenoja, joilla on tarkoituksena turvata niiden onnistuminen, samoin harjoittavat lasten vanhemmat kaikenlaista noituutta turvatakseen pienokaistensa menestyksen, ja tuo huolenpito alkaa jo kohta lapsen syntymästä. Vastasyntynyt asetetaan äidin viereen tuoksuvista lehdistä kaarnalaatikkoon tehdylle vuoteelle, ja tähän alustaan pannaan joukko taikarohtoja, joiden tarkoituksena on tehdä pikku heimonjäsenestä vastaisuudessa toisen sukupuolen suosikki. Se on kaikkien papualaisvanhempien hartaimpia toiveita nuorisoonsa nähden. Toinen heidän suuri toiveensa on se, että lapset vuorostaan aikoinaan saavat paljon jälkeläisiä ja että vanhemmista siten tulee monipäisen heimon perustajat. Tässä tarkoituksessa sytytetään lasten viereen tuli, jossa poltetaan erään tietyn hyvin liikkuvan ja äänekkään linnun pesä, jonka lukemattomat siirtokunnat suorastaan täyttävät monet puut. Lapsi, joka kietoutuu tästä tulesta lähtevään savuun, saa kerran jälkeläisikseen yhtä lukuisan ja eloisan lapsiparven kuin nuo lentävät linnut. Muuan kertojistani mainitsi, ettei vastasyntynyt lapsi aluksi ole kättä suurempi ja että sitä täytyy hetkinen pitää ylhäällä tuulessa, jolloin se yks'-kaks' kasvaa, ikään kuin täyttyy ilmalla.

Jälkeiset pannaan kaarnasta tehtyyn astiaan, joka haudataan salaa johonkin syrjäiseen paikkaan. Niitä pelätään kovin, ja ne voivat tuoda tuhon sille, joka sattuu tallaamaan paikkaa, johon ne on kätketty. Poppamies voi myös käyttää niitä vahingoittaakseen joko äitiä, lasta tai isää. Tämä voi tapahtua esim. siten, että toinen nainen, joka on nähnyt, mihin jälkeiset on haudattu, tempaisee juurineen maasta ns. gúda-puun nuoren vesan ja kaivaa syvän kuopan, jonka pohjalle hän asettaa laatikon, johon jälkeiset on pantu, ja istuttaa sitten puun siihen paikkaan. Silloin ei äiti enää ikinä voi saada lapsia. Heti synnyttyään lapsi viedään rantaan ja pestään; myöskin äiti viedään, toisiin naisiin nojaten, sinne peseytymään. Aviomies, joka on koko ajan pysytellyt syrjässä, saa kylvyn jälkeen hetkiseksi tulla katsomaan vaimoaan ja lastaan. Hän ottaa pienokaisen syliinsä iloiten perillisen syntymästä. Vaimo jää häntä varten kyhättyyn majaan auringonlaskuun saakka, jolloin hän palaa entiselle paikalleen yhteisasuntolaan. Siellä hän sentään oleksii jonkin aikaa matoilla aidatussa pilttuussa. Pikku maja puretaan, ja lapsensaajan vuode heitetään veteen.

Suoranainen meikäläisten kansankuvitelmien vastine on se papualaisten tapa, että veteen, jossa lapsi ensi kerran pestään, pannaan erikoisia rohtoja (varsinkin palanen kivettynyttä puuta), jotka tekevät lapsen terveeksi ja voimakkaaksi. Myös on tapana asettaa lapsi kahden nuotion väliin, joita kaikkialla pidetään suoja- ja puhdistuskeinoina pahasta.

Äiti imettää lasta tavallisesti siihen saakka kunnes se oppii puhumaan. Jollei äiti itse pysty imettämään, ottaa sen tehdäkseen joku toinen nainen. Sanotaan lapsen välisti siinä määrin kiintyvän kasvatusäitiinsä, että hänet vain töin tuskin saa erotetuksi tästä. Lapsella on aina vastaisuudessa velvollisuuksia tällaista kasvatusäitiään – samoin kuin tietenkin myös omaa äitiään – kohtaan, ja hänen on aina silloin tällöin tuotava hänelle lahjaksi ruoka-aineita. Vieroitusta joudutetaan noudattamalla erikoisia menettelytapoja. Imettävän äidin täytyy alussa noudattaa erikoisia määräyksiä siitä, mitä ravintoa hän saa nauttia.

Lasten ensimmäiseen ravintoon nähden ei ole olemassa mitään erikoisia sääntöjä, vaan äidit muodostavat, koettelemalla minkälainen ruoka pienokaisille näyttää parhaiten sopivan, tarkoitustaan vastaavaksi havaitsemansa ruokajärjestyksen ja soveltavat siten saamaansa kokemusta seuraaviin lapsiinsa. Maitoa antavia kotieläimiähän ei ole lainkaan. Pienokaisille annetaan ensiksi saagoa sekä jams- ja tarojuurta, samoin kookosmaitoa. Kun lapset ovat oppineet kävelemään, ne saavat syödä mitä vain, lukuunottamatta eräitä tiettyjä ruokalajeja, jotka heiltä ovat kielletyt ennen kuin he ovat läpäisseet täysikasvuisten ikäluokkaan oton eri asteet.

Pikkulapset makaavat koko päivän alastomina matolla pienessä soikeassa vakassa. Sen ympäri on äidin tapana kääriä punottu nauha, johon on pistetty koiran hampaita, alkuasukkaiden mitä suurimmassa arvossa pitämiä kalleuksia. Tuollaisella koristelulla on kuvaannollinen tarkoitus, se viittaa niihin kallisarvoisiin esineisiin, joita lapsi joskus tulevaisuudessa saa haltuunsa. Kun äiti vie lapsensa mukanaan työhön viljelyksille tai muuanne, hän kantaa sitä korissa kainalossaan palmikoidusta nauhasta tehdystä silmukasta, joka on heitetty vastakkaisen olkapään yli. Tämänmallinen haudalle ripustettu kori on surullisena merkkinä siitä, että paikalle on haudattu pieni lapsi. Pikkulapset haudataan aivan alastomina kahden maton välissä.

Lapset, jotka päivisin ovat alasti samoin kuin monien heimojen keskuudessa aikuiset miehetkin, nukkuvat yönsä permannolle levitetyllä matolla toinen samanlainen peittonaan. Ensi aikoina heitä ei saa ollenkaan viedä ulos, varsinkaan ei pimeällä, joka varovaisuustoimenpide johtuu henkien pelosta. Luullaan henkiolentojen, varsinkin esivanhempien henkien, voivan riistää mukaansa lasten sielut, joita he voivat eri syistä ottaa luokseen.

Lasten hoito.

Pojille antaa tavallisesti nimen isoisä tai joku muu isänpuoleinen sukulainen, ja hän saa verraten usein tämän nimen. Vanhukset pitävät visusti huolen siitä, että jotakuta nimitetään samalla nimellä kuin heitä itseään, ja he valittavat muussa tapauksessa: "Kohta ei minun nimeäni enää kuulu". Tytöt saavat tavallisesti isoäitinsä nimen. Myöskin on tavallista, että lapsille annetaan nimet sellaisten henkilöiden mukaan, joita heidän luullaan muistuttavan, tai satujen suosituimpien sankareiden mukaan.

Kun lapset oppivat kävelemään, heidän tukkansa leikataan simpukankuorella tai bambuveitsellä. Irtonaiset hiukset kerätään tarkoin astiaan ja heitetään veteen sekä sekoitetaan huolellisesti, jottei kukaan löytäisi niitä, mikä saattaisi olla vaarallista. Melkein kaikkialla koko maailmassa, samoin meilläkin, kansa kuvittelee, että noitakeinoilla voidaan jotakuta henkilöä vahingoittaa käyttämällä hänen poikkileikattua tukkaansa.

Vähää myöhemmin puhkaistaan lasten korvanlehdet. Reikää pidetään auki pistämällä siihen kasvin oka, ja tunkemalla siihen sitten kokoonkierrettyjä lehtiä yms. se saadaan vähitellen yhä laajenemaan. Jonkin ajan kuluttua reikä on niin suuri, että siihen saa pistetyksi aika ison puupainon, joka pysyy siinä itsestään, se kun on tehty kokoon puristetun hevosenkengän muotoiseksi. On varsin omituista nähdä raskaiden puupalikoiden roikkuvan pienten lasten kummastakin korvasta olkapäille saakka; niitä kannattaa ainoastaan ohut pitkäksi venyneen korvanlehden suikale, mutta merkillistä kyllä eivät lapset näytä tuntevan siitä lainkaan tuskaa. Päinvastoin saattaa heidän huomata usein olevan ilmeisesti ylpeitä moisista tavan säätämistä killuttimista.

Jotenkin samoihin aikoihin kuin korvanlehdet puhkaistaan myöskin nenänseinämät. Reikään pujotetaan ensin rihma, jonka kummassakin päässä on solmu, jotta se pysyisi paikallaan, mutta sitten reikään tungetaan yhä paksumpia puuvaarnoja, kunnes se on laajentunut tavattoman isoksi, kuten vanhoilla ihmisillä voi nähdä. Juhlatilaisuuksissa pidetään reiässä isoa, usein hienosti kiilloitettua puu- tai kivipuikkoa.

Kun maitohampaat lähtevät, ne kätketään jonkun omaisen hautaan tai pudotetaan reikään, joita muutamat hämähäkin kaltaiset eläimet kaivavat merenrantaan. Silloin sanotaan: "Minä annan sinulle vanhan hampaan, anna sinä minulle uusi!" Sietää panna merkille, että meikäläinenkin rahvas lausuu melkein samanlaisen "loitsun", kun lapsen maitohampaat heitetään uuniin, ja että tällöinkin on hämähäkki asiassa osallisena.

Lasten ja vanhempien kesken voi havaita suurta kiintymystä ja läheistä liittymistä toisiinsa. Ei voi erehtyä siitä, että pojat nimittävät ylpeästi isäänsä, kun tästä tulee puhe. Niin pian kuin poika on tarpeeksi varttunut, hän saa seurata isäänsä lyhyille retkille. Hän saa aikaisin perehtyä kylläkin varsin vähän rasittavaan työhön viljelyksillä sekä yksinkertaisiin pyyntimenetelmiin. Kerran toisensa perästä vie isä hänet myös sellaisille paikoille, joissa luullaan yliluonnollisen olennon asustavan, joka samalla on perheen suojelushenki; tarkoituksena on, että henkiolento oppisi tuntemaan pojankin ja ottaisi hänet suojaansa. Sellaisilla kävelyillä saa isän nähdä taluttavan pikku poikaansa kädestä ilmeisestikin opettaen tälle kaikkea sellaista, mikä noiden mustien mielestä on "elämän tarkoitus".

Yksityinen kasvatus on vanhempien asiana, kun taas kasvavat pojat perehdyttää heidän yhteiskunnalliseen tehtäväänsä heidän enonsa, tytöt taas täti, äidin sisar. Toisessa yhteydessä olemme käsitelleet näiden sukulaisten välistä yhdyssidettä, joka on huomattava yhteiskunnallinen laitos. Varsinkin poikien on tuon perehdyttämisen yhteydessä suoritettava suuri joukko uskonnollisia menoja.

Lasten paras oppimestari on kuitenkin heidän oma erinomainen jäljittelykykynsä. Pikku tenavat tarkkaavat silmät sirrallaan sananmukaisesti kaikkea, mitä heidän ympärillään tapahtuu, ja he pystyvät mitä luonnollisimmin ilmaisemaan, mikä kiinnittää heidän huomiotaan. Esim. Mawatassa kävi luonani valkoihoinen lähetyssaarnaaja, joka ontui hyvin pahasti, ja tämän lähdettyä sain nähdä kylän pikkupoikien ontuvan koko päivän aivan mestarillisesti matkien häntä. He olivat koko ajan uteliaina katsoa töllistelleet meitä ja osoittivat nyt, mitä olivat huomanneet. Aina väliin joku noista veitikoista asettui eteeni ja sanoi "Oh! I see!" sellaisella äänenpainolla, ettei saattanut olla epäilystäkään siitä, ketä hän sillä kertaa matki.

Lapset osoittavat vanhempia ihmisiä kohtaan huomattavan suurta kunnioitusta, väliin suorastaan pelkoa. Pelon syynä on varsinkin aikuisten noitataito, jonka purkautumiseen heidän niskaansa saattaa riittää pelkkä vihainen katse tai ele. Ainoastaan vanhemmat ja mahdollisesti muutamat lähisukulaiset voivat antaa lapsille ruumiillista kuritusta. Mutta ei isäkään voisi kohdella omaa lastaan kovin kovakouraisesti herättämättä kylänväessä suuttumusta, ja jos hän pahoinpitelee lastaan, hän saa olla varma siitä, että tämän äidin sukulaiset puuttuvat asiaan.

Kuitenkin kaikitenkin on yleisenä puheenaiheena vanhemman polven keskuudessa, miten ajat muka muuttuvat siitä, mitä ne ovat ennen olleet, kuinka suku huononee ja kuinka nuoriso ei osoita vanhemmille tarpeeksi kuuliaisuutta. Siitä lähtien kun kuulin myöskin papualaisten valittavan nykyaikaa verrattuna "vanhaan hyvään aikaan", eivät vastaavat valitusvirret sivistyneessä ympäristössä ole tahtoneet oikein tehota korviini.

Kosinta ja naiminen.

Vanhemmat toivovat hartaasti, että heidän lapsensa aikuisiksi vartuttuaan saavuttaisivat suosiota toisen sukupuolen keskuudessa, ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa he käsittelevät näitä lemmenrohdoilla. Niin varsinkin poikia, sillä tytöt ovat hyvin haluttuja eikä heidän ole lainkaan vaikea päästä naimisiin, kuten yleensäkin tuntuu olevan sääntönä moniavioisten kansojen keskuudessa. Heti poikalapsen synnyttyä alkaa "tyttörohtojen" käyttö, joita vanhemmat ovat jo ennakolta keränneet. Osa pannaan tulevan pikku Lemminkäisen ensimmäiseen vuoteeseen, toinen osa sirotellaan kylän kadulle, jotta tytöt tälläisivät sitä ja sitten aikoinaan menettäisivät hänelle sydämensä.

Varsinkin eri juhlina, jolloin nuoret miehet suorittavat tansseja kokoontuneen kansan nähden, turvautuvat vanhemmat, varsinkin äiti, kaikenlaisiin noitakeinoihin auttaakseen poikaansa vaikuttamaan tyttöihin. Taikavalmiste sovitetaan pojan rannerenkaaseen tai johonkin muuhun hänen käyttämäänsä koristukseen, ja erikoisen tehoisana sitä pidetään, jos sillä käsitellään sitä korkeaa sulkaa, joka hänellä on edessäpäin pääkohteessaan. Heiluessaan tanssin aikana edestakaisin sulka "viittoo" tyttöjä tulemaan hänen luokseen. Itse lemmenrohto valmistetaan tavallisesti jostakin hyvätuoksuisesta yrtistä, mihin lisätään erilaisia aineksia, jotka useimmat ovat sukupuolista alkuperää ja äidin hankkimia. Samalla rohdolla äiti voitelee yöllä ne yhteiseen asuntotaloon johtavat tikapuut tai portaat, joita tytöt tavallisesti käyttävät, ja kun he aamulla tallaavat sitä, heidät valtaa kova kaipaus pojan luo. Samaan tulokseen voi päästä silläkin tavoin, että asettaa hivenen tuota rohtoa jonkun tytön makuumaton alle tai hänen liedessään palavaan tuleen. Viimeksimainitussa tapauksessa savu, joka kietoo hänet verhoonsa, kuljettaa rohdon mukanaan joka paikkaan hänen ruumiiseensa ja varsinkin silmiin, jotka ovat lemmentaikojen otollinen tarttumakohta. Pientä lehtistä oksaa, joka tytön huomaamatta irroitetaan hänen koreasta asustaan hänen tovereineen liikkuessaan noiden tanssien aikana pitkässärakennuksessa, voidaan myöskin käyttää panemaan hänen päätään pyörälle kyseessä olevan nuorukaisen onneksi.

Vanhempiensa neuvosta saattaa kosijankokelas tehdä lemmentaikoja ominkin päin. Hän valmistaa esim. palasen tupakkaa, niin kuin häntä on opetettu, ja täytettyään sillä piippunsa hän pyytää haluamaansa tyttöä sytyttämään sen; savun mukana tyttö hengittää taian sisäänsä. Poika voi myös saada tytön tietämättään nauttimaan lemmenrohdon kookospähkinän maidossa, jonka hän houkuttelee tytön juomaan. Eräillä muilla keinoin nuorukainen voi saada mielitiettynsä ottamaan hänet vastaan unessa, jolloin tyttö seuraavana päivänä osoittautuu taipuisaksi suvaitsemaan hänen lähentelyjään ruumiillisessakin merkityksessä. On myös keinoja, millä riistää toisilta pojilta ja tytöiltä heidän onnensa lemmenasioissa ja anastaa se itselleen tai siirtää jollekulle suosimalleen henkilölle.

Vanhemmat pitävät tyttöjään hyvin visusti silmällä, ja nuori pari, joka on salassa löytänyt toisensa, saa panna kaiken viekkautensa liikkeelle voidakseen edelleen tavata toisiaan, mikä tavallisesti tapahtuu yön pimeyden suojassa. Keinoja, joilla poika voi salavihkaa antaa merkkejä mielitietylleen huomatessaan tämän katsovan häntä, on mm. se, että hän ottaa esim. tukassaan pitämänsä sulan tai lehvän ja näköjään välinpitämättömästi heittää sen menemään sinnepäin, missä hän ehdottaa tapaamista. Jollei kukaan muu satu katsomaan sinnepäin, hän saattaa antaa tytölle toivotun merkin myös sulkemalla silmänsä ja viittaamalla tarkoittamaansa suuntaan. Tullessaan tytön luo yöllä poika hiipii suoraan sen kohdan alapuolelle, jossa tyttö nukkuu (talothan on rakennettu paalujen varaan) ja ilmoittaa tulostaan pujottamalla varovasti kepin lattianraosta. Tyttö on myös voinut edeltäkäsin sitoa ranteeseensa nuoran ja jättää irtonaisen pään riippumaan lattian läpi, jolloin poika herättää hänet nykäisemällä nuorasta. Tyttö päästää sitten kosijansa sisään nostamalla permantolaudan pois paikoiltaan, minkä jälkeen poika paneutuu hänen viereensä hänen matolleen. Jollei poika uskalla tulla rakennuksen sisään, voi tyttö hiipiä ulos hänen luokseen.

Väliin tytön vanhemmat huomaavat lemmenvehkeet, muussa tapauksessa poika vie morsiamensa jonakin yönä vanhempiensa luo, jotka ottavat tämän sydämellisesti vastaan ilmeisesti ylpeinä poikansa urotyöstä. Kummassakin tapauksessa seuraa kuitenkin tytön ja nuorukaisen lähiomaisten kesken tappelu. Jollei nuoren miehen katsota voivan suorittaa totunnaisen tavan säätämää korvausta morsiamestaan ja hän joutuu siten tavallisen varkaan asemaan, voi hänen henkensäkin olla vaarassa. Mutta vaikka hän olisi kuinkakin hyväksyttävä kosija, tuntuu tytön ja hänen omaistensa kunnia vaativan, etteivät vanhemmat saa luopua hänestä ilman tappelua. Epäilemättä on kahakassa puolin ja toisin osoitettu viha ja suuttumus jossakin määrin teeskenneltyä, mutta vakavanluontoisista tapauksista ei suoriuduta ilman aikamoista verenvuodatusta. Kun tappelupukarit ovat väsyneet, alkavat usein hyvin pitkälliset neuvottelut, jolloin lopultakin päästään yksimielisyyteen.

Naimasopimus.

Muinaisaikoina oli miehen annettava säännöllisesti apelleen korvaukseksi morsiamestaan toinen tyttö, jonka hänen omaisensa luovuttivat tälle. Hänet määrättiin vaimoksi jollekulle morsiamen omaiselle, sopivalle miehelle, niin että kaksi naimiskauppaa aina seurasi toisiaan. Saman totem-ryhmän jäsenten keskinäinen yhteisvastuullisuus on niin suuri, että jollei nuorukaisella ole sisarta antaa morsiamen sijasta, hän voi aina luottaa siihen, että joku toinen hänen heimostaan, jolla itsellään on tyttö, luovuttaa tämän hänelle, niin että hän voi tyydyttää appivanhempansa. Vaikka moista ystävänpalvelusta pidetään sukulaisten kesken melkein itsestään selvänä asiana, on nuorukaisella siitä lähtien sentään erinäisiä velvollisuuksia tuota auttajaansa kohtaan, niin että hänen on aina muistettava tätä, kun hän heimon jäsenille jakaa metsästyssaalista tai sato-osuuttaan. Jollei nuoren miehen koko heimossa ole saatavissa naimaikäistä tyttöä, on viimeisenä keinona luvata toiselle perheelle joku pikku tyttö, niin että tämä aikuiseksi tultuaan määrätään tietyn pojan vaimoksi. Tuollaiset lapsikihlaukset eivät näytä olevan harvinaisia. Jos tyttö kuolee ennen kuin avioliitto on solmittu, edellytetään, että hänen tilalleen luovutetaan toinen.

On itsestään selvää, ettei moisia sovinnaisia avioliittoja solmittaessa voida kiinnittää suurtakaan huomiota nuorten liittokumppanien tunteisiin. Kuitenkin ovat yksilölliset mieliteot silmäänpistävinä piirteinä myöskin näillä papualaisilla, ja tapahtuu monta pikku murhenäytelmää, kun nuori mies ja tyttö pakotetaan menemään yhteen, vaikka molemmilla jo voi olla mielitiettynsä toisaalla.

Naimisliitto vaihtokauppana on yhä edelleen yleisenä sääntönä kansan keskuudessa, mutta myöhempinä aikoina esiintyy myös morsiamen ostoa, tahi paremminkin morsiamen omaisille luovutetaan suuri joukko arvokkaita lahjoja vastalahjaksi. Noiden lahjojen tarkoituksena ei kuitenkaan ole varsinaisesti olla korvauksena, jonka arvo vastaisi sitä, mitä vastaanottaja on saanut, vaan niitä pidetään, samoin kuin kaikissa samantapaisissa tilaisuuksissa, antajan oman yhteiskunnallisen merkityksen ilmaisijoina. Jokainen yrittää siten antaa niin paljon kuin ikinä voi, ja sulhanen saa avustusta sukulaisiltaan ja omaisiltaan voidakseen sitäkin paremmin pitää yllä suvun kunniaa. Morsiamen hinta, mikäli sellaisesta voi puhua, vaihtelee sen vuoksi suuresti, ja se muodostaa komean kokoelman arvokkaimpia esineitä, mitä kansalla on, vieläpä monta kappaletta kutakin lajia. Lahjat asetetaan tavallisesti kasaan, jotta ne tekisivät sitäkin mahtavamman vaikutuksen, ja osa niistä jaetaan jäljestäpäin morsiamen suvun kesken. Kansan tavan mukaan vaativat lahjat aina vastalahjoja, ja myöskin morsiamen vanhemmat antavat samassa tilaisuudessa joukon lahjoja sulhasen omaisille. Jos avioliitto purkautuu, ei morsiamesta annettuja lahjoja palauteta. Sitä vastoin tapahtuu kyllä, että jos nainen synnyttää miehelleen monta lasta, tämä antaa appivanhemmilleen uusia lahjoja tunnustukseksi hyödystä, jota vaimo on hänen, miehen, suvulle tuottanut. Eräiden muistotietojen mukaan on sattunut tapauksia, jolloin nuori mies on saanut hankituksi itselleen morsiamen luovuttamalla tämän isälle yhden tai useampia surmattujen vihollisten pääkalloja.

Siihen runsaaseen kehitykseen nähden, mikä on ominaista alkuasukkaiden suorittamille juhlamenoille, on varsin omituinen tosiasia, ettei avioliiton solmimiseen liity oikeastaan mitään erikoisia menoja. Niin pian kuin molemmat perheet ovat päässeet keskenään yksimielisyyteen asian käytännöllisestä puolesta, pidetään naimiskauppaa vahvistettuna sen enemmittä muodollisuuksitta. Kun on suoritettu tarpeelliset valmistukset, pidetään kyllä jäljestäpäin asian kunniaksi juhla-ateria tansseineen, mutta tuo tilaisuus eroaa varsin vähän moninaisista muista samantapaisista juhlallisuuksista. Morsiamen omaisille annetuilla lahjoilla koristellaan ne tilapäiset majat, joissa juhla-ateria valmistetaan, jolloin suoritetaan tiettyjä yksinkertaisia menoja. Kun nuorikko muuttaa miehensä luo asumaan, hän sammuttaa tulen liedestä, jota hän on siihen saakka käyttänyt, ja heittää pois tuhan, minkä jälkeen hän virittää uuden tulen miehensä lieteen. Hänen äitinsä tekee sitten uuden tulen vanhaan lieteen.

Naimasääntöjä.

Miehellä saattaa olla samalla aikaa useampia kuin yksi vaimo, mutta yleensä moniavioisuus on käytännössä vain pienehkössä määrin. Minun aikanani oli Ipisiassa yhdellä miehellä kolme vaimoa ja naapurikylässä Kiwai-saarella sanottiin eräällä olevan neljä; useilla oli kaksi, mutta suurella enemmistöllä ainoastaan yksi. Naimaikään tultuaan joutuvat kaikki tytöt naimisiin, jolleivät he ole jossakin suhteissa vajavaisia, ja lesket menevät tavallisesti uusiin naimisiin suruajan päätyttyä, elleivät he ole kovin vanhoja. Jos miehellä on useampia kuin yksi vaimo, on kullakin tavallisesti oma nimikkolietensä heimon yhteisessä asuinrakennuksessa. Suurimman osan päivästä vaimot kuitenkin viettävät yksissä työssä viljelyksillä jne. Oman mieltymyksensä mukaisesti mies syö ja nukkuu muutamia öitä peräkkäin vuorostaan kunkin vaimonsa kanssa, milloin ei oleskele miesten rakennuksessa. Kaikkien saamieni tietojen mukaan ei saman miehen eri puolisoiden keskinäinen suhde aina muodostu parhaaksi mahdolliseksi, vaan varsinkin vanhimmat voivat osoittaa aika suurta mustasukkaisuutta nuorempia kohtaan. Toisissa tapauksissa ansaitsee panna merkille, kuinka hyvin samaan perheeseen kuuluvat vaimot voivat sopia keskenään. Sanotaan, ettei ole ollenkaan tavatonta, että nainen kehoittaa miestään ottamaan itselleen lisäksi uuden vaimon, jotta hän, entinen vaimo, saisi apua työssä. Toisissa tapauksissa taasen saamme kuulla, että vaimo asettuu vastustamaan miehen uusia naimahankkeita vakuuttaen hyvin suoriutuvansa kaikista tehtävistä, mitä häneltä vaaditaan.

Vaikka viimeksi otettu vaimo tietenkin saa osakseen suhteellisesti suurimman osan miehen hellimmästä huomaavaisuudesta, on ensimmäinen puoliso kuitenkin tavallaan etuoikeutetussa asemassa. Edellytetään, että hänelle ilmoitetaan ennakolta, jos miehellä on aikomuksena ottaa lisäksi uusi vaimo, ja hän myös lähinnä hankkii miehelle taikarohdot, joiden alkulähteenä naiset ovat, ja yhdyttyään johonkuhun toiseen vaimoonsa mies palaa säännöllisesti ensimmäisen luo juuri säilyttääkseen tämän taikavoiman lähteensä. Miehen on tapana neuvotella ensimmäisen vaimon kanssa perheasioista, jota vastoin muille vaimoille ainoastaan ilmoitetaan, mitä päätöksiä on tehty. Ensimmäinen vaimo ohjaa toisia töissä ja voi käyttää heitä suorittamaan eri tehtäviä.

Kun naimiskauppa on päätetty, vaimo muuttaa miehensä asuntoon, ja jos he ovat eri kylistä, hän asettuu miehen kotikylään. Koska kansa hyvin mielellään retkeilee ja liikuskelee, aviopari käy usein tervehtimässä vaimon omaisia hänen entisessä kotikylässään, voipa pariskunnalla olla siellä viljelys tai parikin, niin että he sellaisilla käynneillään voivat syödä omaa ruokaansa. Joissakin tapauksissa mies muuttaa kuitenkin vaimoineen tämän kotikylään, varsinkin jos hän on saanut sieltä haltuunsa maata esim. appivanhempien kuoltua.

Mies ja nainen, joilla on sama totem, eivät voi mennä keskenään naimisiin, koska heitä pidetään jonkinlaisina veriheimolaisina, ja samoin on asianlaita, jos kenellä tahansa nuorten neljästä vanhemmasta on sama totem. Siten ei mies voi ottaa vaimokseen tyttöä, jolla on sama totem kuin hänen äidillään, ei myöskään sellaista, jonka äidillä on sama totem kuin hänellä itsellään. Lukuunottamatta näitä kiellettyjä polvia ei ole mitään avioesteitä, kuuluivatpa asianosaiset mihin totem-heimoon hyvänsä. Serkut eivät saa mennä keskenään naimisiin siinäkään tapauksessa, että heillä on eri totem.

Vaikk'ei avioliittoja Kiwai-kansan keskuudessa pyhitetäkään erikoisin menoin, niitä täytyy kuitenkin pitää todellisina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kun naimiskauppa solmitaan, se on tarkoitettu kestämään koko elämän ajan, ja avioliiton loukkaamattomuus on naisiin nähden heimon yhteiskunnallisten lakien kulmakiviä. Jos mies "varastaa" toisen vaimon, se on hengenrikos. Moniavioisuudessa elävän kansan keskuudessa ei kuitenkaan voi odottaa miesten alistuvan yhtä ankariin sääntöihin kuin mitä he vaativat naisilta, ja todellisuudessa edelliset suovat itselleen aika suuria vapauksia heidän vaimojensa esittämättä vastaväitteitä. Tapa sallii myös miehen luovuttaa puolisonsa tilapäisesti toiselle.

Jollei mies ole ennen naimisiinmenoaan tappanut ketään taistelussa, hänen ei pidä aloittaa säännöllistä yhdyselämää vaimonsa kanssa (jonka tarkoituksena on lasten siittäminen), ennen kuin hän on tuonut kotiin poikkileikatun vihollispään. Siitä pojasta, jonka mies siittää sen jälkeen kun hän on surmannut vihollisen, tulee suuri soturi. Mutta jollei verta ole vuodatettu ennen ensimmäisen pojan syntymää, tämä voi joutua kasvaessaan ja varttuessaan halventavien puheiden kohteeksi.

Vaimon osuus taikamenoihin.

Muudan niitä huomioita, jotka toimittaessani tutkimuksiani papualaisten keskuudessa teki minuun laajuudellaan ja runsaudellaan suorastaan yllättävän vaikutuksen, oli se, että naissukupuolella uskotaan olevan niin keskeinen vaikutus kaikenlaiseen noituuteen. Tätä sovelletaan käytäntöön kaikilla toiminnan aloilla ja mitä erilaisimmissa juhla- ja uskonnollisissa menoissa ja muissa puuhissa, joiden tarkoituksena on heimon tai yksilöiden onni tai onnettomuus. Naisen sukuelimet ovat se lähde, johon alituiseen turvaudutaan mitä erilaisimmissa taioissa, sekä hyödyttävissä että vahingoittavissa; niin, alkuasukkaiden katsantokannan mukaan juontaa melkeinpä jokainen taika juurensa tuosta lähteestä, "samalla tavoin kuin sormet haarautuvat kädestä", niin kuin yksi heistä lausui. Vaimo on miehensä liikkuva onnenlähde, josta tämä saa verrattomasti suurimman osan kaikkein tepsivimmistä taikarohdoistaan. Sellaisen voiman tyyssijaa pidetään sekä arkaluontoisena että samalla vaarallisena, minkä vuoksi sitä on tarkoin suojeltava. Samoin kuin sukupuoliyhdyntään liittyy suuri taikavaara, samoin yhdistetään naisen sukuelimet ajatuksissa avoimeen hautaan ja niitä pidetään yhtä vaarallisina kuin jälkimmäistä; jos niihin suhtautuu oikein, sanovat alkuasukkaat, silloin on kaikki hyvin; mutta jollei menettele oikein, "se on myrkkyä".

Tämän luontoiset seikat ovat papualaisten keskuudessa tehokkaimpina vaikuttimina, joiden ansiosta avioliittolait pidetään ankarasti pyhinä naituihin naisiin nähden. Varkaus tai naapurin tavaroiden turmeleminen, täytyipä niitä erikoistapauksissa pitää miten arvokkaina tahansa, on pikku seikka hänen vaimonsa varastamisen rinnalla; ja niin kovasti kuin mies vihastuukin, jos joku surmaa hänen lapsensa, isänsä tai vaimonsa, se ei vielä vedä vertoja sille silmittömälle raivolle, jonka valtaan mainitusta rikoksesta joutuu: sellainen mies "värisee kuin vesi", sanoo kansa. Vaimo, jonka mies on hankkinut kallista korvausta vastaan, on kaiken muun ohella koko hänen menestyksensä alku ja juuri niiden rohtojen ansiosta, jotka hän saa tämän ruumiista.

Sellaiset käsitykset ovat myöskin hyvin tehokkaana vaikuttimena puvun syntyyn, lähinnä naissukupuoleen nähden. Emme tahdo jättää huomioonottamatta Edv. Westermarckin vakuuttavaa selitystä, että puku on ilmeisestikin monissa tapauksissa saanut alkunsa käyttäjänsä halusta tehdä itsensä viehättäväksi toiseen sukupuoleen kuuluvien silmissä. Mutta merkittävänä tekijänä on sen ohella varmaan ollut Y. Hirnin osoittama: samoin kuin syntymisen salaisuutta ympäröi luonnonkansojen keskuudessa kunnioittava ihmettely, samoin pidetään varsin usein tuon ilmiön yhteydessä olevia elimiä mahtavan taikuuden tyyssijana, ja tästä on johtunut tapa verhota niin vaarallisen vaikutuksen lähde, samoin kuin se, ottaen huomioon sen taikamaisen arkaluontoisuuden, itsekin saattaa olla suojan tarpeessa. Tältä kannalta on selitettävissä, että jo pelkkä ajatus, alaston nainen, herättää eräissä kansoissa mitä suurinta pahennusta. Mikä herättää sellaista pelkoa ja inhoa ja niin ujostuttaa, sitä ei voi pitää näkyvissä.

Avioero ja meno uusiin naimisiin.

Vaikka avioliittoa pidetäänkin pysyväisenä, voivat monet seikat johtaa sen purkautumiseen, ja tosiasiassa avioliitot ovatkin usein verraten lyhytaikaisia. Monilla vanhoilla miehillä on ollut peräkkäin iso joukko vaimoja, väliin aina pariinkymmeneen saakka. Toisaalta taasen on lukuisasti esimerkkejä siitä, että avioliitto on kestänyt monta vuotta, jommankumman puolison kuolemaan saakka.

Avioeron tavallisimpia syitä on vaimon kykenemättömyys hoitamaan taloutta ja toimittamaan muita askareitaan, hedelmättömyys sekä miehen ja vaimon – tai vaimojen keskeinen, jos näitä on useampia kuin yksi – epäsopu. Naisen puolelta tapahtunut aviorikos ei sen sijaan aina johda eroon, vaan asia ratkaistaan siten, että miehet tappelevat keskenään, ja jos aviomies jää eloon, hän tavallisesti jatkaa yhdyselämää naisen kanssa entiseen tapaan. Mies ei hevin luovu vaimostaan, sillä tämä edustaa suurta arvoa, eikä eron tapahtuessa suinkaan mies aina lähetä vaimoaan tämän vanhempien luo, vaan vaimo usein jättää miehensä. Tämä tapahtuu tavallisesti siten, että vaimo liittyy toiseen mieheen, ja sellaisia, jotka ovat halukkaita ottamaan hänet, on aina tuossa maassa, jossa naisista on niin kova kysyntä. Viimeksimainitussakin tapauksessa tulee tappelu, jollei ensimmäinen aviomies ole kovin kyllästynyt vaimoonsa. Lukemattomat naiset ovat olleet naimisissa monen miehen kanssa peräkkäin.

Jos leski haluaa mennä uusiin naimisiin, hän pyytää tavallisesti lupaa apeltaan tai langoltaan. Väliin nämä eivät ole lainkaan halukkaita laskemaan häntä menemään ulkopuoliselle ottaen huomioon, että heidän perheensä tai heimonsa keskuudesta on aikoinaan luovutettu tyttö korvaukseksi hänestä. Muutamissa tapauksissa sattuu sellaista, että uusi aviomies antaa edeltäjänsä omaisille korvaukseksi lahjoja.

Lesken mennessä uusiin naimisiin on tapana noudattaa useita menoja, joista seuraavassa esimerkkejä. Jonakin päivänä juuri ennen auringonlaskua menevät nainen ja uusi mies metsään, jossa he ovat keskenään yhteydessä sellaisella paikalla, missä on hämähäkinverkko heidän ja kylän välillä. Yhdynnän tapahduttua mies menee kotiin suoraan hämähäkin verkon läpi, nainen vähän matkan päästä perässä. Tultuaan asuntoonsa he sulkevat huolellisesti oven jälkeensä. Kun he seuraavana päivänä palaavat metsään ja hämähäkki on kutonut verkkonsa uudelleen, he ovat päässeet eroon menneisyydestään.

Toinen menettelytapa on seuraavanlainen: Mies ja leski menevät paikalle, jossa jälkimmäinen oli viimeisen kerran yhteydessä miesvainajansa kanssa. Siellä nainen keittää hiukan ruokaa – tarojuuren tai vähän saagoa. He katkaisevat nuoren bamburuovon latvakasvaimen ja ottavat kumpikin rungosta sen alapuolelta aivan pienen palasen, minkä jälkeen he asettavat latvakasvaimen takaisin paikalleen. Irroitetut palaset pannaan naisen valmistamaan ruokaan kahteen osaan. Sitten he ovat keskenään yhteydessä, ja yhdynnän aikana he pistävät toistensa suuhun ruokamurut, joihin ovat pistäneet bambunsipaleet. Tarkoituksena on solmia uusi avioliitto juuri samalla paikalla, jossa entinen lakkasi, ja menon tarkoituksena on myös estää uutta aviomiestä kuolemasta niin kuin entiselle on käynyt. Kun bamburuoko jatkaa kasvuaan, se pudottaa irtonaisen latvakasvaimensa, joka esittää miesvainajata, kun taas itse runko, joka kuvaa uutta miestä, kasvaa edelleen. Ennen kuin pariskunta palaa kotiin, he halkaisevat keskeltä erään tunnetun kiertokasvin jättäen molemmat päät eheiksi, minkä jälkeen mies ja nainen ryömivät aukosta, joka sulkeutuu heidän jälkeensä. Siten he tukkeavat tien vainajalta, niin ettei tämä pääse heitä seuraamaan.

Jos naisen ensimmäinen mies on joutunut krokotiilin suuhun, suoritetaan seuraava meno: Pari menee sille paikalle, jossa onnettomuus tapahtui, ja vaimo riisuu ruohohameensa ja repii rikki punotun ruohokaulanauhansa (sogére), joka on hänen leskensurunmerkkinään, ja heittää molemmat veteen. Kun he sitten ovat olleet keskenään yhteydessä, nainen asettuu sääret hajallaan rannalle selin veteen, ja mies ryömii takaapäin kuin portista hänen jalkojensa välistä. Nainen ottaa sitten ylleen uuden ruohohameen ja kävelee miehen perässä kotiin. Kotosalla he pitävät ovensa visusti suljettuna seuraavaan aamuun saakka.

Kuolema ja hautaus.

Heti kun kylässä on sattunut kuolemantapaus, alkavat valituslaulut, jotka läsnäolijat virittävät sellaisessa tapauksessa, ja tuo kaamea sävel ilmoittaa koko kylälle, mitä on tapahtunut. Melkein aina valittaa siten yhdessä koko joukko ihmisiä, jolloin ystäviä ja muita vielä liittyy heihin avuksi, mutta tavallisesti kukin esittää oman joikunsa yksikseen eivätkä siis kaikki yksiäänisesti. Sekä sävel että sanat vaihtelevat, ja myöskin sama laulaja muuntelee hetkestä toiseen valitusvirttään. On vaikea antaa käsitystä noiden rajujen murhelaulujen järkyttävästä, ahdistavasta vaikutuksesta. Kun yöllä loikoilin kuulostaen noita lohduttoman hylättyinä kaikuvia itkuvirsiä ja yritin luonnehtia niiden tekemää vaikutusta, johtui mieleeni mielleyhtymänä tuuliviirin vingunta kuolleessa maailmassa ja kuolevan eläimen ulvonta erämaassa.

Vainaja, joka makaa vuoteellaan matoilla aidatussa pilttuussa pitkässätalossa, koristetaan kuin juhlaan ikään. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa maalataan mustan, valkoisen ja punaisen kirjaviksi, hänen päähänsä pannaan kasuaarin ja paratiisilinnun höyhenistä tehty koriste ja nenään puikko, koreita tupsuja pistetään ylt'ympäri reikiin pitkin korvasimpukoiden reunaa; myös pannaan hänen ylleen rintakoruja, vyö ym. Eräissä tapauksissa hänen suunsa tukitaan hyvätuoksuisella lehtipallolla. Hänen hiuksensa ajetaan pois otsan ympäriltä. Irtonaisia hiuksia ei saa viedä pilttuun ulkopuolelle, koska siitä koituisi sairautta talon muille asukkaille, vaan ne säilytetään kookosmaljassa kuolleen vieressä ja viedään pois hänen mukanaan. Pienen hiussuortuvan tai muutamia partakarvoja sekä sen renkaan, adígo, jollainen joka miehellä on vasemmassa kyynärvarressaan, säilyttää leski korissaan. Kun hän valittaa vainajaa, mitä tapahtuu kauan hautajaisten jälkeenkin, hänen on tapana ottaa esille hiukset ja rengas ja pidellä niitä sylissään, minkä jälkeen hän ne jälleen asettaa takaisin koriin. Päivisin hän voi myös kantaa noita esineitä kaulassaan. Kun hänen lapsensa varttuvat, hän näyttää heille noita muistoja isästä. Isoa nenää pidetään miehisen kauneuden merkkinä (tyttöjen sanotaan kiistelevän keskenään siitä, kuka saa isonenäisen miehen), ja miehen kuollessa on hänen leskensä tai lastensa väliin tapana merkitä vainajan nenän pituus puikkoon, jonka he säilyttävät ja näyttävät omille lapsilleen. Miehen tyttärien ja muidenkin tyttöjen on tapana toisinaan merkitä sama mitta toiseen olkavarteensa piirtämällä siihen pari naarmua.

Jos mies on surmattu ja hänen kuolemansa on heti kostettu, leikataan murhaajan pää poikki ja asetetaan väliin ikään kuin pielukseksi uhrin pään alle.

Jos kuolemantapaus sattuu iltapäivällä tai yöllä, pidetään vainaja talossa seuraavaan aamuun saakka. Leski pysyttelee miesvainajansa luona pilttuussa jatkaen itkuvirsiään koko yön. Aina väliin hän paneutuu miesvainajansa viereen pitkäkseen pidellen hänen kättään omassaan.

Aamulla ruumis kannetaan ulos tavallisesta ovesta, joka on talon päädyssä. Jos kuollut on aikuinen, hänet asetetaan istumaan ulkopuolelle matolle kahden maahan pistetyn kepin varaan. Erilaisia vainajalle kuuluneita esineitä samoin kuin ruoka-aineita asetetaan matolle ruumiin viereen ja viedään sittemmin tämän mukana hautaan. Kaikki kansa kerääntyy katsomaan, ja suuri itku ja valitus kaikuu. Itkijöiden saattaa nähdä istuvan maassa huojutellen ruumistaan edestakaisin, koukistavan ja ojentavan jalkojaan kuin kovissa tuskissa, vieläpä kieriskelevän maassa. Sellaistakin sattuu, että he tahallaan pudottautuvat päätyoven ulkopuolella olevalta lavalta maahan tai pieksevät ruumistaan käsillään tai kepillä. Noita rajuja surunmerkkejä osoitetaan varsinkin silloin, kun joku lähiomainen on joutunut murhan uhriksi.

Miehen kuoleman jälkeen pysyttelee hänen leskensä jonkin aikaa erillään pitkässätalossa mattokarsinassaan. Hän ei ole edes mukana hautajaisissa, eikä ainoakaan elävä sielu, mies enempää kuin nainenkaan, saa puhutella häntä. Tapa vaatii erikoisesti, ettei ainoakaan toinen mies saa nähdä häntä. Ruoan ja mitä muuta hän tarvitsee työntävät hänelle verhon alitse hänen lapsensa tai joku ystävätär, jolloin ei vaihdeta sanaakaan. Tänä aikana hän saa syödä ainoastaan määrätynlajista ruokaa, ja hänen luonaan pidetään aina tulta vireillä. Leskimiestä ei eristetä samalla tavoin, mutta hänkään ei saa muutamaan päivään poistua kylästä, ja hänen täytyy aika pitkät ajat pysytellä poissa metsästys- ja kalaretkiltä.

Kun leski eristysaikansa päätyttyä jälleen näyttäytyy kansan keskuudessa, hän on täydessä surupuvussa, joka kokonaan verhoaa hänet; se on tehty ruohoista ja lehtiripsuista. Pitkän ruohohunnun, joka riippuu hänen päästään, hän voi vetää myös kasvojensa eteen. Joka päivä hän hankaa kasvoihinsa valkeaa savea ja käyttää koko tämän ajan vanhaa, likaista ruohohametta. Sanotaan hänen varsin olevan pitämättä huolta puhtaudestaan ikään kuin liittyäkseen siten kuolleeseen mieheensä, jonka ruumis parhaillaan lahoaa. Samoin on tapana, että vanhemmat nukkuvat lapsensa kuoltua ensimmäisen yön ulkona lähellä sitä paikkaa, jonne kylän väki heittää kaikki roskat. Esikoisensa kuollessa on vanhempien väliin tapana leikata poikki korvanlehtensä, jotka he kätkevät johonkin luoksepääsemättömään paikkaan tai hautaavat lapsen mukana. Haavoista saa veri tippua kuolleen lapsen päälle heidän kyyneleittensä kera, eivätkä he pese verijälkiä olkapäiltään pitkiin aikoihin.

Leskimiehen suruasu on samantapainen kuin leskivaimonkin, mutta ei läheskään yhtä täydellinen. Sitä mukaa kuin aikaa kuluu, jätetään täydellisestä surupuvusta pois osa toisensa perästä, kunnes jäljellä on ainoastaan palmikoitu rengas (sogére) kaulassa; tätä surunmerkkiä käytetään siihen saakka, kunnes asianomainen menee uusiin naimisiin tai kuolee. Gogodarassa (Gaimassa) Fly-joen varrella on surunmerkkinä verkko, joka hilkan tavoin verhoaa päätä; sen voi myös kääntää edestä ylös, niin että se jättää kasvot paljaiksi.

Kun vainajaa on näytetty kansalle hänen asuntotalonsa edustalla, hänet lasketaan särjetyn kanootin laudalle, ja sitten kaikki kääritään mattoon ja köytetään ylt'ympäri nuoralla. Joskus ei lautaa käytetä lainkaan. Ruumis kannetaan hautauspaikalle joko siten, että joukko miehiä kannattaa lautaa olkapäillään, tai nuorista riiputtamalla. Itkuvirret kaikuvat lakkaamatta. Ruumis kannetaan aina pää edeltä, sillä muussa tapauksessa olisi syytä pelätä, että hänen henkensä palaisi kansaa peloittelemaan. Kylässä ei saa kuulua rummun kumahdustakaan, ennen kuin vähän myöhemmin vietetään surujuhla kuolintapauksen johdosta.

Ennen vanhaan vainajat haudattiin n. 2 1/2 metriä korkealle lavalle, joka kyhättiin kappaleen matkan päähän kylästä. Kiwai-piirikunnan itäpuolella asuvat heimot käyttävät tätä tapaa vieläkin. Lavana on neljän seipään kannattama vanha kanootinlauta. Ylimmäksi kyhätään lehdistä katos, mutta seiniä puuttuu. Ruumis asetetaan lavalle, joka on rakennettu siten, että vainajan pää tulee olemaan laskevaa aurinkoa kohti, sillä juuri siihen suuntaan henki lähtee Adiriin, vainajien valtakuntaan. Lavalle asetetaan myös ruokatavaroita ja eräitä vainajalle kuuluneita esineitä: miehelle hänen jousensa, muutamia nuolia, hänen korinsa ja piippunsa ym., naiselle ja tytölle hänen ruohohameensa ja korinsa, pojalle pieni jousi ja nuolia.

Kun muutaman päivän kuluttua ruumiista ovat ainoastaan luut jäljellä, nämä (ainakin pääkallo) pestään ja kannetaan matolla johonkin vainajalle kuuluneeseen kasvitarhaan. Sinne kaivetaan hauta, jonka pohjalle levitetään matto, ja sen päälle järjestetään luut huolellisesti luonnolliseen järjestykseensä. Sen jälkeen hauta luodaan umpeen. Muutamissa paikoin haudattiin ruumis ennen muinoin jonkinlaiseen haudan pohjalle kyhättyyn avoimeen huoneeseen, jossa oli haudan reunasta toiseen ulottuvat poikkipuut, joiden ylle levitettiin matto katokseksi, ennen kuin multa luotiin sen päälle. Kuolleen mukaan ei pantu maan sisään mitään erikoisia esineitä eikä myöskään maahan sen yläpuolelle. Haudan ympärille istutettiin muutamia croton-pensaita ja väliin päänpohjiin kookos palmu. Lähimmät jälkeen jääneet pitivät paikan puhtaana rikkaruohoista.

Eräissä paikoin oli tapana tuoda vainajan luut hautalavalta päiväksi kotiin, ennen kuin ne lopullisesti haudattiin maahan. Luut pestiin tarkoin ja kiinnitettiin toisiinsa vahalla luonnolliseen asentoonsa. Päähän muovailtiin vahasta huulet, korvat ja nenä (tämän läpi pistettiin puikko), samoin sieraimet ja silmät, jotka koristettiin helmiäispalasilla. Päähän pantiin höyhenkoriste, samoin koristeltiin ruumis tavalliseen tapaan. Vainajaa pidettiin tällä tavoin yö hänen entisellä paikallaan pitkässärakennuksessa. Seuraavana aamuna ruumis kannettiin ulos, asetettiin maahan istuvaan asentoon parin kepin varaan, ja häntä näytettiin kansalle kaikessa kaameassa koreudessaan. Koristeltu luuranko kannettiin sitten matolla puutarhaan ja haudattiin edellä kuvaillulla tavalla.

Juuri kuvailtujen menojen yhteydessä tapahtui väliin, että kuolleen pääkallo säilytettiin kylässä. Leski saattoi joskus kuljettaa miehensä koristettua kalloa mukanaan sangen pitkät ajat joko nuorasta kaulassa riippumassa tai samalla tavoin ripustetussa korissaan. Mennessään pitkän matkan päähän kylästä hän jätti kallon taloon ottaakseen perästäpäin taakkansa uudelleen kannettavakseen. Muutamissa tapauksissa leski säilytti täten kalloa siihen saakka, kunnes hän meni uusiin naimisiin, mutta tavallisesti hän vei sen muutaman päivän perästä puutarhaan, jonne se haudattiin huolellisesti oikealle paikalleen muuhun luurankoon kiinni, joka lepäsi maassa kahden maton välissä. Samalla tavoin saattoi äiti menetellä erikoisesti rakastamansa lapsen sekä mies vaimonsa pääkallolla. Papualaisten saduissa mainitaan tapauksia, jolloin pääkalloa käytettiin tilapäisesti juoma-astiana.

Nykyisin vainajat haudataan yhteisiin hautausmaihin, ei puutarhoihin. Ruumis asetetaan maahan aina siten, että pää tulee auringonlaskua kohti. Muutoin ruumis asetetaan selälleen, käsivarret pitkin kupeita, jalat yhdessä ja puupala pään alla. Kuolleen yltä riisutaan, jos hän on mies, useimmat hänen hautausasuunsa kuuluvat koristeet, joista muutamia erikseen asetetaan hautaan; tavallisesti ne sentään viedään takaisin kylään. Miesten rakennuksen edustalle, jossa miehet istuvat hautajaisten jälkeen yksissä juoden gámodca, ripustetaan koristeet maahan iskettyyn paaluun. Yöllä vainajan henki väliin saapuu paikalle katselemaan entisiä tavaroitaan ja näyttäytyy silloin sellaisille henkilöille, joilla on kyky nähdä henkiä.

Kuolleen miehen hautaan pannaan tavallisesti hänen piippunsa, korinsa ym., väliin myös hänen kivinuijansa. Jos vainaja on ollut suuri soturi, joka elinaikanaan on hankkinut monta surmatun vihollisen päätä, asetetaan tavallisesti yksi niistä hänen päänsä alle pieluksen tavoin ja toinen hänen jalkapohjiinsa, ja kuuluisaa harppuunankäyttäjää kunnioitetaan samalla tavoin kahdella torvisimpukalla, niillä soittimilla, joilla hän eräretkiltä palatessaan puhalsi merkkitoitotuksen ilmoittaen kotolaisille menestyksestään. Kuolleen naisen vanha ruohohame pannaan erikseen hautaan, kun taas hänet itsensä puetaan uuteen hameeseen. Myöskin köydet, joilla ruumis on kannettu hautaan, saavat seurata mukana maan poveen, sillä kenelle tahansa olisi vaarallista käyttää niitä jäljestäpäin.

Umpeen luodun haudan vasemmalle sivulle asetetaan se särjetyn kanootin kappale, jonka päällä ruumis on kannettu paikalle. Tuo puukappale esittää sitä kanoottia, jolla kuolleen hengen on määrä kulkea Adiriin. Kun joskus merellä kanootti selittämättömällä tavalla häviää näkyvistä, niin kuin väliin tapahtuu, se on jonkun hengen kulkuneuvo.

Haudalle kyhätään pieni maja, johon välistä tehdään saagopalmun lehdenvarsista seinät, mutta tavallisesti se on pelkkä katos, jota kannattaa neljä seivästä. Haudan jalkapäässä pidetään nuotiota vireillä muutaman viikon ajan, väliin kauemminkin. Pienen majan päälle tai joskus erikoiseen, maahan iskettyyn paaluun ripustetaan erinäisiä kuolleelle kuuluneita esineitä; jos tämä on ollut mies, hänen jousensa, muutamia nuolia ja kori, väliin myös muutamien hänen kaatamiensa villisikojen leukaluut, tahi laskunuora, johon kiinnitetyt puikot osoittavat tai ovat osoittavinaan, kuinka monta vihollista, merilehmää tai villisikaa hän on eläessään surmannut. Naisen haudalle asetetaan merkiksi muutamia ruohohameita, kori, kaivukeppi, keittosimpukka ym. hänelle kuuluneita esineitä. Pojan haudalle ripustetaan pikku jousi ja nuolia, ja merkkinä siitä, että paikalle on haudattu aivan pieni lapsi, on sellainen kori, jollaisissa äidit kanniskelevat pienokaisiaan.

Haudan ylle ripustetaan aina erilaisia ruokatavaroita, enimmäkseen kookospähkinöitä ja puutarhantuotteita (kerran näin haudalla mm. keitetyn kravun), sekä juoma-astioita täynnä vettä. Käydessään haudalla tuovat surevat lähiomaiset tavallisesti mukanaan uusia ruokatavaroita entisten, pilaantuneiden tilalle. Kookospähkinät on aina ripustettava parittain (toinen kuolleen käytettäväksi päivällä, toinen yöllä); kolme kookospähkinää ei käy laatuun, koska yksi niistä tarkoittaisi surevaa, ja samalla sisältyisi yhteen ainoaan kookospähkinään vaarallinen viittaus antajaan itseensä. Kookospähkinöistä on aina irroitettava päällyskerros ja ne on avattava, koska kansa ei tiedä varmaan, onko hengillä tarpeeksi aineellinen ruumis pystyäkseen suorittamaan tätä työtä – jollei niin olisi, pelätään heidän voivan tulla vaivaamaan eloonjääneitä.

Hautajaisista palatessaan osanottajat uivat meressä, ja ruumiin kantajat pureskelevat inkivääriä, jonka he sylkäisevät käsilleen, joihin sen jälkeen hierotaan hyvänhajuisia yrttejä. Vasta kun tämä puhdistustoimitus on tehty, he uskaltavat koskettaa käsin ruumistaan. Uinnin jälkeen hierovat hautajaisiin osaaottaneet kasvoihinsa ja ruumiiseensa savea. Tämän surun-ilmaisun uudistavat aika ajoittain vainajan sukulaiset ja ystävät, ylipäänsä kaikki, jotka kuuluvat hänen totem-heimoonsa, siihen saakka kunnes ne suuret peijaiset on pidetty, jotka vietetään kuolintapauksen kunniaksi.

Kuolleen vuode poltetaan, pureskellaan inkivääriä ja hyvätuoksuisia lehtiä ja mehu sylkäistään sille paikalle, joka hänellä on ollut pitkässätalossa. Hänen tulisijansa pestään, kun vanha tuhka on ensin heitetty pois; sitten siihen viritetään uusi valkea.

Jälkeenjääneet hoitavat hautaa ja sen ylle kyhättyä majaa pitemmän tai lyhyemmän ajan. On varsin tavallinen näky, että leski kulkee joka päivä yksinään hitain, juhlallisin askelin miehensä haudalle hyräillen hiljaa surulaulua. Muutaman vuoden kuluttua, väliin pikemmin, maja lopulta puretaan, ja myöskin tämän tapauksen kunniaksi vietetään juhla.

On hyvin tärkeää, että kuollut saa säännönmukaisen hautauksen, koska hän muuten voisi aiheuttaa onnettomuutta jälkeenjääneille omaisilleen. Jos joku on kuollut toisella paikkakunnalla, hänen ruumiinsa tuodaan kotiin tai myös haudataan kuolinpaikalle, minkä jälkeen luut joskus myöhemmin kaivetaan maasta ja haudataan kotosalla tavalliseen tapaan.

9.

AJATUKSIA IHMISRUUMIISTA SEKÄ LÄÄKINTÄTAITO.

Muutamat mustat ystäväni olivat olleet mukana surmaamassa ihmisiä sekä paloittelemassa heidän ruumiitaan – epäilyttävissä olosuhteissa, vaikkeivät he itse enää olleet ihmissyöjiä sanan varsinaisessa merkityksessä – ja lähinnä juuri noissa tilaisuuksissa he olivat saaneet käsityksensä ihmisruumiin rakenteesta.

Sydän on hengityselin, "jossa tuuli käy koko ajan", ja myös "jossa elämä on". Kaikenlaisin, varsin maalailevin ilmaisumuodoin, joita mustat käyttävät, yhdistetään eri tunteita sydämeen (esim. ilo ja rohkeus) tahi kurkkuun tai vatsaan, ikään kuin ne olisivat sinne sijoittuneet.

Veri täyttää lihan samalla tavoin kuin "vesi" melonin ja "maito" banaanin. Jos puristaa vesimelonia, se pusertuu kokoon melkein olemattomiin, ja samoin sanotaan käyvän lihapalalle; se on melkein pelkkää verta. Siitä johtuen vanhat ihmiset, joiden lihassa on hyvin vähän verta, näyttävät kuivettuneilta ja kurttuisilta. Veri ei ole erityisissä suonissa eikä se kierrä ympäri, mutta eri tapauksissa se saattaa pakkautua päähän tai johonkin muuhun ruumiinosaan, johon sairaus on iskenyt, lisäten siten kipua.

Ylipäänsä ei suonten ja jänteiden välillä tehdä lainkaan eroa. Kumpiakin mainitaan samalla sanalla, wáhi, joka valkoisten palveluksessa opitussa "pidgin-englannissa" vastaa springiä. Wáhi osoittaa, onko ruumiissa vielä henkeä. Sen sisässä on jotakin, joka "hyppii" samalla tavoin kuin "lähetyssaarnaajan kellossa". Viilto, joka sattuu tavalliseen lihaan, ei aiheuta suurta verenvuotoa, mutta jos leikkaa wáhia, niin: "Voi, master, miten veri pursuaa!" Todellisuudessa wáhi ei ole ontto, sillä jos esim. leikkaa auki kengurun, huomaa, että "wáhi'ssa ei ole reikää". Mutta jos wáhin leikkaa poikki, se väliin vetäytyy kokoon ("se lyhenee") muodostaen lihaan putken ("lihan keskeen syntyy reikä").

Jokaista jäsentä sitoo toisiin parin springiä. Kyynärtaipeessa esim. on tuollaisen springin pää kiinni olkavarrenluussa, kun taas toinen pää haarautuu kyynärvarren lihaan. Toisen springin pää on kiinni kyynärluussa, ja toinen pää haarautuu olkavarren lihaan. Kun springiä vetää kokoon, liha "lyhenee" ja "kerääntyy yhteen paikkaan". Springiin verraten merkitsevät liha ja luut varsin vähän itse hengelle ja elämälle; juuri spring tekee ihmisen eläväksi.

Niin kauan kuin spring edelleen liikkuu vilkkaasti, ihminen pysyy voimakkaana, mutta riutuvilla vanhuksilla springit toimivat hitaasti. Valkoiset miehet käyttävät samanlaisia springejä höyrykoneissaan. Kun spring on liikkeessä, esim. kävelymatkalla, se siirtyy verraten hitaasti pitkin jäsentä edestakaisin, mutta levätessään spring heiluu ylös ja alas samalla paikalla, vaikka nopeammin.

Siinä silmänräpäyksessä, jolloin mies juuri ampuu toista ja tähtää häneen, ovat kaikki springit jännittyneinä ja liikkumattomina ja ainoastaan sydän "hyppii", mutta niin pian kuin hän päästää nuolen lentämään, springit vapautuvat ja sydän hiljenee. Suuria springejä yhdistää sydämeen joukko hyvin ohuita, jotka näyttävät säännöstelevän edellisten liikkeitä. Näin on esim. kainalokuoppien ja ranteiden eri springitn laita. Edessä kurkkutorven kummankin puolen olevat kaksi springiä panee suoraan sydän liikkeelle, "samalla tavoin kuin tuuli heiluttaa puuta".

Ruoan nieleminen käy siten, että sen imee alas sydän, joka silloin tuokioksi lopettaa hengitystoimintansa. Jokainen puru (pidgin-engl. "kaikai") pysähtyy kurkun alapäähän, kunnes työntyy eteenpäin kun toinen puru nielaistaan. Ulostukset tapahtuvat samaan tapaan siten, että uusi "kaikai" aina tunkeutuu vasta poistyöntyneen tilalle. Nielu päättyy kahteen kanavaan, joista etumainen (henkitorvi) ottaa niellyn veden, kun taas takimmainen on "varsinaisen (jähmeän) kaikain" tienä. Vesi näyttää menevän suoraan läpi ruumiin erikoista kanavaa myöten pysähtymättä missään matkallaan, ja se keräytyy "pussiin" navan alapuolelle. Kun pussi, jollainen on sekä miehillä että naisilla, on täynnä, "sitä paikkaa puree". Varsinaista ruokaa kuljettamaan tarkoitettu kanava johtaa toiseen "pussiin", joka on vähän ylempänä; kun se täyttyy, tapahtuu ulostus. Suolien tarkoituksena on vain kuljettaa ulostukset pois "pussista".

Pyrstötähdet, pallosalamat ja maanjäristykset ennustavat ankaria kulkutauteja, ja erilaisin menoin pyritään säilyttämään kansa terveenä ja karkoittamaan sairaudet pois kylästä (vrt. mimía-menot myöh.). Kaikkinainen senlaatuinen paha saa alkunsa joko luonnollisella tavalla, noituudesta tai jonkun yliluonnollisen olennon aiheuttamana. Sairauden henkilöitymänä on usein erikoinen paha henkiolento, joka milloin lentää ilmassa "kuin savu", milloin näyttäytyy eriskummallisen eläimen hahmossa, ja noihin peloittaviin olioihin on liittynyt joukko kummallisia kuvitelmia.

Jos joku on vaarallisesti sairaana, pitävät hänen ystävänsä tavallisesti nuotiota palamassa yöllä hänen asuntonsa ulkopuolella ja ovat sen ääressä vartioimassa estääkseen pahoja henkiä tulemasta ja aiheuttamasta potilaan kuolemaa. Koska sellaiset henget usein esiintyvät näkyvinä milloin missäkin aineellisessa hahmossa, ne saattaa sellaisissa tapauksissa kartoittaa pois iskuin ja lyönnein. Pahoja henkiä houkuttelee sairaan luo tämän haju, ja johtaakseen niitä harhaan kansa pieksää sairaan vuodetta ja lähipermantoa erään pensaan oksilla, jonka lehdissä on voimakas tuoksu, mikä estää sairaanhajun tuntumasta. Toisissa tapauksissa he paistavat potilaan lähellä villi-sianlihaa, sivelevätpä rasvaa talon pihtipieliin ja potilaaseen itseensäkin. Sillä tavoin voidaan vaarallisia henkiä petkuttaa.

Vilunväreet alkavat nivusista, ja ehkäistäkseen ne "tohtori" kuumentaa jalkapohjaansa tulella ja painaa sen sitten sairaan ruumiiseen kylmälle paikalle. Saman hän voi tehdä käyttämällä jalan asemesta erään tietyn puun lehtiä. Kuolema alkaa ensinnä käsistä ja jaloista, jotka käyvät raskaiksi ja kylmiksi, springit ja sydän liikkuvat tuskin laisinkaan ja ainoastaan suu elää. Kylmyys kohoaa jäsenistä yhä ylemmä ("samalla tavoin kuin te vedätte housut jalkaanne"), kunnes se ulottuu sydämeen, silmiin ja suuhun, ja kun viimeksimainittu "päästää tuulta", silloin on loppu tullut.

Vakavanluontoisen sairaustapauksen sattuessa on ensimmäisenä tehtävänä iskeä suonta, jotta kipu ja tauti helpottaisivat. Väliin pää ajellaan kokonaan paljaaksi ja yli koko hiusmarron leikataan simpukansiruilla syviä, muutaman sm:n pituisia viiltoja. Toisissa tapauksissa haavat viilletään rintaan, vatsaan, käsivarsiin tai sääriin, mihin vain sairauden luullaan pesiytyneen. Veri vuotaa virtanaan, mutta kaikissa niissä tapauksissa, jotka minä jouduin näkemään, potilas alistui moiseen käsittelyyn kuin mitä luonnollisimpaan asiaan, jollainen se tosiasiassa alkuasukkaista onkin. Tohtori lukee eräitä loitsuja saadakseen veren vuotaessa pahan poistumaan. Myös avoimien esim. nuolenhaavojen ympärille tehdään viiltoja, jotta veri vuotaisi pois ja paraneminen kävisi nopeammin. Alkuasukkaat pelkäävät tavattomasti verentungosta, jonka luullaan pahaa yhä pahentavan, vieläpä aiheuttavan kuolemankin.

Lievimpiä sairaustapauksia käsittelevät naiset, vakavampia miehet. Naista, josta ollaan tietävinään, että hän on tavallista uutterammin sukupuoliyhteydessä miehensä kanssa, ei voida kutsua hoitamaan sairasta, koska jo pelkkä hänen läsnäolonsa voisi saattaa potilaan hengen vaaraan. Miehen, joka haluaa säännöllisesti käydä katsomassa sairasta, esim. veljeään, täytyy sinä aikana pidättyä sukupuoliyhteydestä. Toisaalta taas arvellaan yhdynnän lievittävän monia aviovaimon vammoja ja tauteja. Jos nainen odottaa lasta, ei hän eikä hänen miehensä saa tulla sairaan lähelle.

Samanlaisia lääkkeitä, jotka kaikki ovat luonteeltaan taikalääkkeitä, käytetään mihin tahansa sisätautiin. Hyvä rohto vaikuttaa, että terveys palautuu, olipa potilaassa tauti mikä tahansa. Oikeastaan ei ole olemassa mitään erikoisten tautien lääkkeitä, vaan ainoastaan sellaisia, "jotka tekevät ihmisen terveeksi". Rohdot on tavallisesti koottu eri aineksista, joilla kullakin arvellaan jonkin mielleyhtymän perusteella olevan tervehdyttäviä ominaisuuksia.

Sairaille annetaan ainoastaan joitakin erityisiä ruokia ja niitä vain vähäinen määrä kerrallaan. Villisian- ja haikalanliha ovat soveliaita, koska nuo eläimet ovat niin voimakkaita eivätkä tiedä mitään sairauksista. Taro (juurikasvi) ja saago ovat myös hyviä, mutta banaanit eivät, koska tuon "puuksi" sanotun kasvin ruokovarsi on aivan liian pehmeä. Dugongin- (merilehmän) ja merikilpikonnanlihaa ei potilas saa syödä, koska nuo eläimet ovat jossakin yhteydessä henkimaailmaan, ei myöskään okarauskua, koska tämä kala voisi pistää häntä taikamaisessa merkityksessä. Jos syö linnunlihaa, siitä voi olla seurauksena, että potilaan sielun vie jokin lintu mukanaan.

Alkuasukastohtorien lääkärintoimen harjoitukseen kuuluu joukko erilaisia "imuparannuksia", joita tunnetaan monien kansojen keskuudesta. Nuo rohtomiehet ilmoittavat välisti ennakolta voivansa nähdä sairauden aiheuttajan potilaan ruumiissa ja selittävät sen olevan luunsirun tai jonkin muun esineen, jonka vihamies on huomaamatta ampunut sairaaseen. Poistaessaan ammusta ruumiista tohtori pureksii ensin eräitä tiettyjä hyvätuoksuisia lehtiä ja sylkäisee mehun kipeälle paikalle hieroen sitä sillä, jolloin sairauden aiheuttava esine tuntee rohdon hajun ja se on helpompi poistaa. Tohtorilla on kädessään kourallinen määrätynlajista ruohoa, josta hän punoo renkaan, ja sen hän painaa kipeään paikkaan. Vähän kerrassaan hän pusertaa pahan alun ja juuren ulos pyydystäen sen ruohorenkaaseen ja "tappaen" sen puristamalla sitä käsissään, estääkseen sitä käymästä enää kenenkään muun kimppuun. Sitten hän avaa ruohorenkaan ja näyttää esineen, joka on aiheuttanut sairauden; potilas paranee, ja tohtori saa palkkionsa. Mutta jollei potilaan tila kävisikään paremmaksi, voi käydä niin, että tohtori löytää vielä toisenkin luun (tai muun samantapaisen esineen) tämän ruumiista, mutta selittää, ettei sen pois otto kuulu hänen erikoisalaansa. Sen vuoksi hän kutsuu avukseen jonkun virkaveljensä, joka tutkittuaan sairauden syytä heti ilmoittaa olevansa valmis poistamaan sen. Hän käyttää jotakin toista rohtoa, mutta menettelee muuten samalla tavoin kuin ensimmäinen tohtori.

Väliin sairautta tuottava esine poistetaan ruumiista suorastaan imemällä, kun kipeään paikkaan on ensin hierottu jotakin rohtoa. Muutamissa tapauksissa tohtori leikkaa ihoon haavan ja imee sitten siitä suuren määrän verta, mutta toiste taas imeminen tapahtuu eheän ihon läpi. Kysyessäni, miten tohtori saattaa imeä verta (ja sen keralla sairauden syyn) ihon läpi, sain vastaukseksi, että noitatohtorit pystyvät tekemään paljon sellaista, mikä toisista tuntuu mahdottomalta, sekä että he ensin avaavat nahkaan reiän, jonka taas oitis sulkevat "leikkauksen" tapahduttua. Muudan kertojistani näki kerran rohtomiehen käsittelevän potilaan kurkkua seuraavalla tavalla: Tohtori hieroi ensin kurkkua rohdolla ja työnsi sitten taudinpesäkettä käsillään nahan alitse sopivaan paikkaan, minkä jälkeen hän alkoi "juoda". Noin puolen tunnin kuluttua hän lakkasi maiskauttaen äänekkäästi kieltään irroittaen samalla huulensa potilaasta ja sulkien ihossa olevan aukon kuljettamalla kättään sen päällitse. Hän oli silloin imenyt pahan omaan ruumiiseensa, mutta hän pakotti sen tulemaan takaisin painamalla kädellään ylöspäin pitkin rintaa ja kurkkua puhaltaen samalla kovasti ilmaa nenästään. Nenästä tunkeutui esiin pieni villisianhammas, ja tohtori näytti sitä kansalle sairauden syynä.

Papualaisten rohtomiesten on huomattu väliin edeltäpäin piilottavan jonnekin ruumiiseensa sen esineen, jota he sitten riemuiten näyttävät muka taudin aiheuttajana. Tämähän tuntuisi osoittavan, että noitalääkärit harjoittavat ilmeistä petosta. Asia ei ole kuitenkaan aivan varma. Niin kuin Yrjö Hirn on huomauttanut kuuluisassa teoksessaan 'Taiteen alkuperä', täytyy ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaa on, ainakin alun alkuaan, noudatettu hyvässä uskossa, jolloin kätketty esine oli välittävänä tekijänä tahi sen poistaminen vei pahan mukanaan kuvannollisen toimituksen taikavaikutuksen voimalla.

Jos myrkkykäärme on pistänyt esim. jalkaan, leikataan potilaan ihoon ympyrä polven ympäri ja toinen reiden ympäri, minkä jälkeen koko säärestä isketään suonta edelläkuvaillulla tavalla. Tarkoituksena on estää verta kohoamasta sydämeen tai, niin kuin yksi kertojistani selitti, "tähän paikkaan", osoittaen silmiensä yläpuolelle, sillä se aiheuttaisi kuoleman. Jollei käsillä satu olemaan sopivaa leikkauskojetta, sidotaan sairaan jäsenen ympäri nuora.

Vioittunutta silmää hoidetaan naisenmaidolla, ja samaa rohtoa sekä nokea pannaan märkiviin haavoihin. Ruhjevammoihin ja palohaavoihin käytetään samaa maitoa ja erikoisten lehtien tuhkaa; palohaavojen päälle on myös tapana sitoa banaaninlehti. Verenvuotoa ehkäisemään ja haavoja parantamaan on virtsa kaikkein parhaita lääkkeitä; ylipäänsä on haava aina ensin pestävä tulella lämmitetyllä vedellä tai virtsalla, ennen kuin siihen pannaan muuta rohtoa. Eräs jäkälä ("hirvensarvi") parantaa märkiviä haavoja. Jos haavaan pääsee multaa, tiedetään, ettei sairas kohtapuoleen enää voi kävellä eikä myöskään saa unta yöllä. Tavallisten isompien ja pienempien haavojen ympärille leikataan tavanomaiset viillot estämään turpoamista ja verentungosta, minkä jälkeen niiden päälle sidotaan jonkin lääkekasvin lehti, tahi siihen myös sivellään erään tietyn puun mahlaa, joka muodostaa haavaan kiiltävän kalvon. Usein sattuu, että vartavasten kokeillaan, jotta päästäisiin selville eri menettelytapojen eduista. Monet kerrat jouduin näkemään, kuinka ilkeän näköiset haavavammat paranivat hämmästyttävän nopeasti, joten tulin vakuuttuneeksi siitä, että alkuasukkaat olivat ainakin kyseellisenlaisissa tapauksissa keksineet tarkoituksenmukaisia hoitotapoja.

10.

KUVITELMIA SIELUSTA.

Sielusta käyttävät Kiwai-papualaiset nimitystä urio, joka myös merkitsee "varjo", "kuvain" ja yleensä kaikenlaista kuvaa tai piirosta, ja tuon sanan vaihteleva merkitys kuvaa osaltaan alkuasukkaiden kuvitelmia sielusta. Siten on selviä esimerkkejä siitä, että ihmisen sielu yhdistetään hänen varjoonsa, ja samoin on asian laita myöskin, vaikka heikommassa merkityksessä, hänen kuvaimiinsa ja kuviinsa nähden. Muukalaisen, johon aina suhtaudutaan jossakin määrin epäillen, ei sallittaisi kajota kenenkään varjoon eikä kuvaimeen vedessä, ja tämä sama, kylläkin epämääräinen pelko on selityksenä siihen, että alkuasukkaat varsin vastenmielisesti suostuvat valokuvattaviksi, ennen kuin he tuntevat valokuvaajan hyvin. Toisen sielun voi anastaa pyydystämällä hänen varjonsa yöllä bamburuo'on pätkään, jonka toinen pää on avoin, peittämällä sen suun äkkiä kämmenellään. Sielua voi pitää vangittuna sulkemalla ruo'on suun puutulpalla, ja "vanginvartia" voi sitten rauhassa säilyttää bambupätkää, jonka sisässä sielu on, tavaroittensa tavallisella pitopaikalla, tulisijan yläpuolella olevalla laudakontapaisella, kunnes hän havaitsee hyväksi päästää toisen vapaaksi. Sielun ollessa teljettynä ruo'onpätkän sisään sen omistaja riutuu riutumistaan, ja jos bambukappaleen polttaa sieluineen päivineen (mikä sellaisessa tapauksessa yleensä tehdään sytytetyssä muurahaiskeossa), sielun omistaja kuolee. Jommastakummasta näistä syistä johtuva pelko on syynä siihen, että alkuasukkaat öisin ulos mennessään pitelevät sytyttämäänsä soihtua päänsä yläpuolella, jottei varjo venyisi pitkäksi ja olisi helposti kenenkään sellaisen saavutettavissa, joka haluaisi varastaa sen. Muistan, kuinka kerrankin muudan mustaihoinen tuttavani Mawatassa kieltäytyi ottamasta osaa tanssiin yhdessä "pensasihmisten" kanssa, jotka olivat kylässä käymässä, koska joku vieraista olisi helposti voinut vangita hänen sielunsa monien leimuavien nuotioiden loimussa.

Ruumis ja sielu ovat huomattavassa määrin toisistaan riippumattomia. Sielun olinpaikasta ruumiissa alkuasukkaat antavat erilaisia tietoja. Muutamien mielestä sen tyyssija on silmissä, minkä vuoksi, kuten he sanovat, sairaan tilaa saattaa arvostella hänen silmiensä näöstä. Eräs lausui sen otaksuman, että se "pieni mies", jonka voi nähdä toisen silmässä, kun on tätä lähellä, on tuon toisen sielu. Toisten tietojen mukaan sielu sijaitsee päässä, keskellä rintaa tai vatsassa. Väitetään myöskin, että sielu voi erinäisissä tilaisuuksissa täyttää koko ruumiin, mutta että se tavallisesti pysyttelee kokoonkyyristyneenä selässä, minkä vuoksi on vaarallista lyödä äkkiä toista selkään, koska sielu silloin voi hypätä ulos ruumiista. Eri kertojat väittävät sielun poistuvan ruumiista suun kautta, keskeltä päälakea tai peräaukosta ja tulevan takaisin ruumiiseen jotakin mainittua tietä. Ihmisen ollessa tajuttomana hänen sielunsa on joko kokonaan poistunut ruumiista tai paennut johonkin ulottimeen, ja muudan mies, joka kertoi minulle, miten hän kerran pyörtyi onnettomuudessa, selitti: "Minä olin täällä" ja näytti samalla toista jalkaansa.

Ruumiista erossa ollessaan sielu esiintyy useinkin varsin aineellisena. Muudatta pahansuopaa henkiolentoa, joka aiheuttaa sairautta tai hiipii rakennuksiin ryöstääkseen mukaansa sairaiden ihmisten sieluja, seuraa paha haju, ja sellaiset henkilöt, joilla on kyky nähdä se, voivat karkoittaa sen pakosalle iskuin ja lyönnein. Sieluja, jotka liikkuvat vapaina ylt'ympäri, voi tietyissä olosuhteissa nähdä, vieläpä koskettaakin, mutta ne ovat kuitenkin todellisuudessa erilaisia kuin tavalliset ihmiset; jälkimmäisten ruumiskin on paljon kiinteämpi. Myöskin taruista käy sentään usein selville, että henget saattavat olla siinä määrin elävien ihmisten kaltaisia, että niitä voi sekoittaa jälkimmäisiin.

On sattunut sellaista, että henget ovat saaneet surmansa vainotessaan eläviä ihmisiä, ja eräässä tarussa mainitaan, kuinka murhatun miehen henki, joka palasi takaisin villisian hahmossa, valitti, että hänet oli tapettu kahteen kertaan. Hengille ovat yleensä tunnusomaisia kaikenlaiset merkilliset ominaisuudet. Ne voivat mielin määrin kadota tai äkkiä siirtyä paikasta toiseen, ja niillä on myös kyky muuttautua eri eläinten ja esineiden hahmoon.

Sielu valvoo ja varjelee ruumista ja voi esim. tempaista tämän syrjään, jos kulkijan tiellä on käärme, tämän itsensä aavistamattakaan vaaraa. Kun sielu on eronnut ruumiista, jälkimmäinen saattaa elää edelleen näköjään ikään kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta. Unia uskotaan ehdottomasti, ja ne selitetään siten, että juuri sielu silloin kuljeskelee ylt'ympäri ja näkee sen, mitä unessa saa tietää. Voimakkaimpia vaikutuksia unien 'todellisuudesta' oli se, jonka sain silloin, kun muudan mies kertoi minulle, miten hirvittävät henkiolennot olivat unessa pakottaneet hänet syömään ulostuksia hänen ollessaan niiden vallassa pimeässä metsässä. "Ensin oksensin metsässä", kertoi hän, "ja sitten oksensin yhä edelleen täällä kotona makuupaikallani tultuani tänne takaisin" (sen jälkeen kuin hänen henkensä oli palannut takaisin ruumiiseen). Hän oli aivan varma siitä, että jos hän olisi löytänyt metsästä tuon paikan, hän olisi tavannut sieltä oksennuksensa.

Jos noidan onnistuu vangita sielu sen kuljeskellessa unessa vapaana, ei asianomainen henkilö herää enää koskaan. Jos herätessään tuntee itsensä hyvin uniseksi, on siihen syynä se, että sielu vielä viipyy jossakin poissa, ja jos siitä huolimatta nousee vuoteeltaan, on kuin jonkinlaisessa horteessa. Sellaisessa tapauksessa on paneuduttava vielä hetkiseksi pitkäkseen odottamaan sielun paluuta – mainio tekosyy aamuntorkuille! Enteitä saadaan yleisesti unista, joita selitettäessä mielikuvitus laukkaa valtoimenaan. On hyvin tavallista, että henkilö, joka näkee unta ystävistään, varoittaa näitä vaaroista, joista hän on saanut unessa tiedon. Unien selitykset osoittavat usein havainnollisesti sen johdonmukaisuuden puutteen, joka on perin kuvaavaa alkuasukkaiden ajatustavalle. Vaikka unien oikeastaan katsotaankin kuvastavan eri tapauksien todellista kulkua ym., tietää kuitenkin pahaa, jos ennen taistelua uneksii surmaavansa vihollisen, sillä tuo kuollut tarkoittaa silloin unennäkijän omaa ruumista, kun taas se tietää hyvää, jos näkee sellaista unta, että itse saa surmansa.

Myöskin koirat näkevät unia. Jos nukkuva koira heiluttaa häntäänsä ja perästäpäin tulee kuonollaan töytäisemään isäntäänsä, tämä tietää, että koira on nähnyt unta onnistuneesta metsästyksestä. Koska tämä on hyvä enne, mies kutsuu silloin koiriaan ja lähtee riistanpyyntiin.

Unilla on alkuasukkaiden elämässä ylipäänsä hyvin merkitsevä osa. Mm. yhteys henkiolentoihin tapahtuu usein unissa. Etenkin on tavallista, että vainajien henget samoin kuin muut yliluonnolliset henkiolennot tulevat unessa eri ihmisten luo ja antavat heille silloin kaikenlaisia tietoja. Välistä saattaa yliluonnollisia olentoja vartavasten kutsua luo tällä tavoin, jos heidän neuvoaan tarvitaan jossakin asiassa. Useimmiten asianomainen huutaa silloin avukseen omia kuolleita vanhempiaan. Hän kaivaa maasta vanhempiensa pääkallot ja pitää niitä nukkuessaan toista toisessa, toista toisessa kainalossa, ja silloin henget tulevat hänen luokseen unessa. Väliin hän varaa vielä kepin uhaten iskeä kallot murskaksi, jolleivät henget saavu täsmälleen. Tapahtuu sellaistakin, että unennäköjä antavat oliot lahjoittavat nukkujalle jotakin taika-ainetta, jonka hän löytää kädestään herätessään. Monestikin on syntynyt riitaa, kun joku talon asukeista on herättänyt nukkuvan vähän liian aikaisin, juuri kun tuollainen olento oli antamaisillaan hänelle mitä kauneimpia lahjoja, joita hän sitten turhaan etsii vuoteestaan.

Henget voivat myös mennä ihmisen sisään, jolloin tämä joutuu joksikin aikaa niiden valtaan. Jotkut paneutuvat makuulle sellaisille paikoille, joissa on näkynyt näkyjä, ja heidän tarkoituksenaan on, että henget menisivät heidän sisäänsä ja ilmoittaisivat heille hyödyllisiä tietoja. Mielipuolisuus aiheutuu jostakin pahasta vaikutuksesta, jonka alaisina asianomaisen vanhemmat ovat olleet hänen sikiämisensä hetkenä, ja hourailu ilmaisee, että sielu on poissa ruumiista tai että sairasta riivaa jokin henki.

Sairaiden henkilöiden sielua uhkaa erikoisesti se vaara, että pahat henget voivat viedä sen pois tai että se muuten eroaa ruumiista. Sairas ei sen vuoksi saa nukkua liikaa, sillä uskotaan, että unessa voi sattua jotakin, niin ettei hän enää herääkään, minkä vuoksi on tapana herättää hänet aina vähän päästä. Rakennuksesta, jossa joku makaa sairaana, ei saa viedä tulta ulos, koska tämän sielu voi silloin poistua talosta. Samasta syystä ei henkilö, joka haluaa semmoisesta rakennuksesta viedä pois esim. nuolensa, sitoa niitä rakennuksen sisässä kimppuun, vaan se on tehtävä ulkona. Koirat eivät saa tulla sairaiden lähelle, koska ne nuuhkimalla tätä voivat vetää henkeensä hänen sielunsa ja viedä sen mennessään. Mutta viimeksikuvatun kuvitelman rinnalla on olemassa sellainenkin käsitys, että koirat voivat suojella ihmisiä näkymättömiltä hengiltä. Koirat kuuluvat puolittain henkimaailmaan; ne voivat nähdä sellaista, mitä ihmisen silmä ei erota, niinkuin usein saattaa huomata niiden käyttäytymisestä, ja töykkimällä kuonollaan henkiolentoja ne karkoittavat nämä pois.

Väliin sattuu, että saattaa nähdä vaarallisesti sairaana olevan henkilön sielun, kun se jo on eronnut ruumiista, ja se on tällöin tavallisesti jonkin pahan henkiolennon seurassa. Henkilöt, jotka ovat erikoisesti perehtyneet näihin asioihin, voivat silloin palauttaa sielun takaisin. Sairaiden ihmisten haju houkuttelee paikalle pahoja henkiä, ja johdattaakseen nämä harhaan hieroo "tohtori" potilaan ruumiiseen hyvänhajuisia yrttejä. Pitäen kädessään adigonsa, vasemmassa kyynärvarressa käytetyn suojarenkaan, toista päätä tohtori lähestyy poispyrkivää sielua, jonka hän vangitsee tähän 'säiliöön' sulkien sen avoimen pään toisella kädellään. Sitten hän kiiruhtaa rakennukseen sen läntisestä sisäänkäytävästä (henget poistuvat tuohon ilmansuuntaan). Tullessaan sisään hän koskettaa olkapäillään kumpaakin pihtipieltä, jonka liikkeen tarkoituksena on teljetä sisäänkäytävä, niin ettei henki uudelleen lähtisi pois, ja samalla hän on syytävinään tai heittävinään hengen rakennuksen sisään. Potilas istuu selkä oveen päin, ja tohtori kiiruhtaa hänen luokseen ja tyrkkää sielun ruumiiseen lyömällä sairasta selkään, ja tämä herää heti tajuihinsa, kun sielu on palannut takaisin. Mutta jollei tohtorin onnistu saada sielua kiinni, vaan tämä "hyppää ensin", kuten alkuasukkaiden on tapana sanoa, ja pääsee livahtamaan karkuun, silloin sairas kuolee.

Samoin saattaa koriin (joissa pikkulapsia tavallisesti kannetaan) siepata sairaan lapsen sielun hengeltä, joka juuri on viemässä sitä pois; useissa tapauksissa tämä on lapsen isovanhempien henki, joka on tullut anastamaan pienokaista haltuunsa. Tohtori sylkäisee erään tietyn kasvin mehua häijyjen henkien päälle, jolloin nämä huumautuvat ja kaikkoavat pois, ja jos hän huomaa, että henget vainoavat häntä, hän sylkäisee toisen annoksen ulos oviaukosta. Jos lapsi itkee lakkaamatta, luulee äiti isovanhempien henkien tulleen sitä hakemaan, ja silloin hän pureksii samaa yrttiä ja sylkäisee mehun ovesta ulos. Muutamat henkilöt voivat lähettää oman sielunsa pyydystämään jonkun kuolevan ihmisen henkeä. Tässä tarkoituksessa he nielevät eräiden määrättyjen yrttien mehua, jolloin he vaipuvat horrostilaan, ja silloin heidän henkensä erkanee ruumiista ja lähtee ajamaan takaa sairaan pakenevaa henkeä. Hyppien ja loikkien, väliin lentäen linnun lailla vainooja ajaa takaa henkeä, ja jos hän saavuttaa sen, hän vie sen takaisin korissa.

Lapsivuodevaimon hengen nähdään usein liikkuvan pimeässä juuri vähää ennen synnytystä. Jos kummituksen ruohoverho on tiukkaan köytetty vartalon alaosan ympäri, nainen kuolee, mutta jos se laahaa maata, synnytys sujuu helposti. Synnytys ei kuitenkaan voi tapahtua, ennen kuin naisen sielu on palannut takaisin ruumiiseen; väliin sitä pidättää poissa jokin paha henkiolento, jolloin asianymmärtävän henkilön on palautettava se takaisin. Tohtori ottaa silloin erään palmun hedelmäkannan (alkuasukkaat käyttävät sitä luutana) ja kastettuaan sen liejuun iskeä läimäyttää sillä henkiä. Paha henkiolento kaikkoaa pois ja lapsivuodevaimon sielu palaa tähän takaisin. Aamulla sairas nainen on toipunut ja hänen ruumiissaan näkyy hiukan liejua, joka on tarttunut häneen silloin kun sielu luudasta lähteneen lian tahraamana taas tunkeutui hänen ruumiiseensa. Naisen maatessa lapsivuoteessa ei hänen miehensä saa mennä pyyntiretkille, mihin ainakin muutamissa tapauksissa tuntuu syynä olevan se, että puolison henki, joka tällä tavoin muuttuneena on luonteeltaan pahansuopa, seuraa häntä ja joko peloittelee pois kaiken riistan tai aiheuttaa hänelle itselleen onnettomuutta. Mies, joka siitä huolimatta tahtoo mennä metsälle, saattaa väliin estää sairaan vaimonsa sielua vainoamasta häntä ottamalla bambupiippunsa ja, vedeltyään siitä haikuja, asettamalla sen aivan vaimon viereen mainiten häntä nimeltä ja sanoen: "Sinä jäät tänne, sinä et tule minun mukaani. Minä menen metsään; kun tulen takaisin, saat vapaasti mennä". Sillä tavoin voi hengen manata pysymään paikoillaan siihen saakka kunnes mies tulee takaisin ja ottaa piippunsa maasta.

Myöskin taistelun tiimellyksessä saattaa soturin sielu "hypätä pois ruumiista". Ruumis taistelee ja surmaa yhä edelleen, mutta sielu kiertelee linnun lailla taistelukentän yläpuolella katsellen kaikkea. Se palaa takaisin seuraavana yönä sotilaan nukkuessa, ja soturien kotiutuessa suoritetaan erikoiset menot, joiden tarkoituksena on palauttaa sielu takaisin sen säännönmukaiseen tilaan.

Kiihkon vallassa olevan miehen ruumiista ei sielu voi poistua ainoastaan taistelussa, jolloin hän surmaa toisia, vaan samaa voi sattua missä murhatyössä hyvänsä, vaikka sen tekisi noitakeinoinkin. Noita lankeaa väliin loveen tai kiihdyttää itsensä raivoon, jolloin verta voi vuotaa hänen nenästään, suustaan tai korvistaan, ja silloin voi myöskin hänen sielunsa irtautua ruumiista; voipa tapahtua sellaistakin, että hän varta vasten lähettää sielunsa surmaamaan jonkun vihamiehensä. Oli miten oli, murhaajan sielu seuraa tavallisesti jonkin ajan kuluttua hänen uhrinsa henkeä, ja tästä syystä tarjoutuu asioihin perehtyneelle mahdollisuus saada selville sellaisia murhia, jotka muuten jäisivät selvittämättä. Muutamia niistä koristuksista ja muista esineistä, joita on tapana viedä haudalle kuolleen ruumiin mukana, tuodaan hautajaisten jälkeen takaisin kylään ja ripustetaan ulos salkoon riippumaan. Yöllä on paikalla vartiossa muutamia miehiä, joilla on kyky nähdä henkiä, sillä vainajan ja mahdollisesti myös murhaajan hengen arvellaan saapuvan paikalle. Jos vainaja tulee yksin, ei kukaan ole vastuussa hänen kuolemastaan, mutta jos hänen perästään tulee haamu tai useampia, ne ovat sen tai niiden ihmisten sielut, joka tai jotka ovat surmanneet hänet. Kuolleen otaksutaan varta vastenkin kuljettavan noita toisia haamuja mukanaan ilmaistakseen niiden omistajat kansalle hänen surmaajikseen. Väliin saattaa aaveella tuntea murhaajan piirteet, ja silloin hänet voi ampua muitta mutkitta eikä kukaan voi keksiä, mikä on aiheuttanut miehen kuoleman. Kyseessä oleva henkilö, ammutun sielun omistaja, makaa silloin aamulla sairaana vuoteellaan, mahdollisesti jo tajuttomana. Hänen sielunsa on kuollut, ja itsekin hän kuolee ennen pitkää ilman mitään erikoista sairautta. Kun sielu ammutaan, se katoaa oitis; haamu ei putoa maahan lihaa ja verta olevan ihmisen tavoin, vaan haihtuu ilmaan "kuin savu, kun puhallat siihen", eikä verta näy ollenkaan. Jos nuoli ammuttaessa lentää kauas, se on mennyt ohi maalin, mutta jos se yht'äkkiä pysähtyy ilmassa ja putoaa maahan, se on osunut aaveeseen. Tällä tavoin surmattu henki ei voi enää koskaan näyttäytyä.

Kun murhatun ihmisen henki ilmestyy elävälle ihmiselle, sillä saattaa olla kädessään dugongin luu, palanen lehtiverhoa ja sen sisässä paahdettua saagoa tai banaanikasvin hedelmäkanta, ja nuo esineet osoittavat sen toran ja tappelun syyn, jossa hän on saanut surmansa. Täten voidaan päästä murhaajan jäljille, ja vainajan leski on tavallisesti liiankin kärkäs vahvistamaan jokaisen tällä tavoin heränneen epäluulon. Murhatun henkilön omaiset tai ystävät eivät ole aina halukkaita ilman muuta luottamaan keneen tahansa mieheen, joka tarjoutuu vartioimaan henkeä sen palatessa takaisin, sillä hän itse voi olla sekaantuneena murhatyöhön. Sellaisessa tapauksessa piilottautuu joku heistä itsestään salaa paikalle tarkkaamaan kaikkea, mitä siellä tapahtuu. Jollei varsinainen vartia seuraavana aamuna totuudenmukaisesti selitä kaikkea, mitä on nähnyt, häntä pidetään murhaajan rikostoverina ja kostetaan hänelle. Murhaajan arvellaan olevan halukas näkemään uhriaan sen jälleen ilmaantuessa, jotta hän saisi tietoonsa, minkä verran kummitus voi ilmaista hänen rikoksestaan. Sellaisessa tapauksessa murhamies voi nähdä ja tuntea oman henkensä sen seuratessa surmatun henkeä.

Kun on niin rajaton mielikuvitus, jollainen on ominainen papualaisille alkuasukkaille, tapahtuu heidän taruissaan useinkin, että elävien tai kuolleiden henget muuttuvat mitä merkillisimmällä tavoin olomuodosta toiseen. Tarinasikermässä, jossa kerrotaan papualaisten taruhenkilöiden huomattavimpiin kuuluvasta Sido-nimisestä sankarista, kuvaillaan mm. lukuisia elämyksiä, joita tällä oli kuolemansa jälkeen. Siten tapahtui kerrankin, että hänet simpukkana nielaisi nainen, joka tästä tuli raskaaksi ja aikoinaan synnytti lapsen, ja se oli hän, Sido, uudelleen.

Krokotiilin tai käärmeen surmaamat ihmiset ja itsemurhaajat yrittävät houkutella ystäviään samanlaiseen kuolemaan, jolla itse ovat päättäneet päivänsä. Tämä tapahtuu ainakin muutamissa tapauksissa siten, että he yrittävät siepata mukaansa elossa olevien henkiä. Esim. krokotiilin tappama nousee yöllä vedestä ja tulee toista sukupuolta olevan ystävänsä luo, herättää tämän sukuvietin ja on hänen kanssaan sukupuoliyhteydessä. Seuraavana aamuna kyseessä oleva henkilö on kuin sekaisin, vaikk'ei ulkonaisesti saata huomata muuta kuin ettei hän osaa puhua eikä kuule mitään. Sen hengen lumoissa, joka on käynyt hänen luonaan yöllä, hän menee tahallaan veteen ja joutuu myös krokotiilin kitaan. Näistä syistä kansa tahtoo päästä selville siitä, onko kaikki aamuisin oikealla tolallaan, ja jollei joku puhuteltaessa vastaa, toiset telkeävät hänet rakennukseen eivätkä päästä häntä ulos. Väliin näyttäytyy päivän sarastaessa naispuolinen krokotiilihenki ja koettaa houkutella pois sitä miestä, jonka haluaa viedä mukanaan, mutta jos miehen ystävät pieksevät tungettelijaa kepillä ja ajavat hänet takaisin veteen, hänen uhrinsa tulee taas tajuihinsa.

Papualaisten samoin kuin varsin monien muidenkin kansojen keskuudessa esiintyy sellainen käsitys, että ihmisen henki saattaa väliin näyttäytyä ennen kuin hän itse tulee. Kerran tapahtui Mawatassa, että muuan nainen näki miehensä hengen, kun tämä vielä oli elossa. Henki tuli rakennukseen, jossa nainen oleskeli, otti jousen ja muutamia nuolia ja meni ulos. Vähän ajan perästä tuli todellinen mies ja teki aivan samoin vaimon suureksi ihmeeksi. Mies meni metsään ampumaan villisikoja, mutta yksi elukoista tappoikin hänet.

Elävän ihmisen sielun ilmestyminen on enne, joka ilmaisee hänen pian kuolevan. Ajatuksenjuoksu tuntuu tällöin olevan sellainen, ettei ihmisen sielun tarvitse lähteä ruumista itse kuolinhetkellä, vaan jo jonkin aikaa ennen, ikään kuin jonkinlaisena aavistuksena siitä, mitä on tulossa. Myöskin sairaan henkilön sielu voi näyttäytyä tällä tavoin, vaikk'ei hänen tarvitse olla vakavasti sairaana eikä kukaan odota hänen kuolevan. Onpa sattunut sellaistakin, että joku on saanut nähdä oman sielunsa kuoleman enteenä. Yöllä ennen koralliriutoille suunniteltua pyyntiretkeä on tapana, että joku tai jotkut kansasta valvovat nähdäkseen, näyttäytyykö silloin joitakin henkiä ja voiko mahdollisesti tehdä joitakin johtopäätöksiä pyynnin onnistumisesta tai uhkaavasta vaarasta. Harppuunaretkellä tapahtui kerran, että eräs Mawata-heimon mies, joka oli hyvin taitava sellaisessa pyynnissä, ei saanut ainoaakaan dugongia eikä merikilpikonnaa, vaikka kaikilla muilla oli hyvä onni. Syynä siihen oli se, selitti kertojani, että miehen oma henki, joka oli irtautunut ruumiista, esti eläimiä tulemasta hänen luokseen. Kun hieman ymmällä pyysin kertojaa paremmin selittämään asian, hän sanoi: "Pyyntimiehen oli määrä saada surmansa jonkin ajan kuluttua, hänen sielunsa erkani jo nyt edeltäpäin ruumiista ja esti eläimiä tulemasta luo; aikanansa mies sitten kuoli lopullisesti."

Samankaltaiset tapaukset ovat hyvin yleisiä sotatarinoissa. Kerran yöllä oli joukko Mawatan asukkaita leiriytynyt rannalle jonkin matkaa kylästä, ja silloin näki yksi naisista, että yhden sotilaan ruumis oli yltä päältä veressä. Häntä ympäröi jonkinlainen loiste, ja tehdäkseen tuon ilmiön havainnolliseksi osoitti kertojani pukuni kiiltäviä helmiäisnappeja ja viittasi myös meriveden fosforihohteeseen. Loiste näytti virtaavan miehen suusta, silmistä, nenästä, korvista ja myös peräaukosta, ja sen aiheutti hänen sielunsa, joka oli sillä tavoin näkyvissä. Mies lähti leiristä, ennen kuin nainen oli ehtinyt häntä aamulla varoittaa, ja vähää myöhemmin vihollisheimo surmasi hänet. Sen käsityksen mukaan, joka alkuasukkailla on näistä ilmiöistä, valo viittaa haavoihin, joihin miehen on määrä kuolla ja joista veren on määrä virrata yli hänen ruumiinsa. Veri näyttäytyy edeltäpäin, ennen kuin surmannuoli tai kivinuija on mieheen sattunut. Kaikilla tämäntapaisilla ilmiöillä ja enteillä on erikoinen nimitys, mábuáre, ja ne merkitsevät, että ihmisen yllä lepää yliluonnollinen kohtalo, että jokin onnettomuus pian kohtaa häntä.

Tapahtuma, jota kummitusnäky ennustaa, ei silti ole peruuttamattomissa, vaan sen saattaa sopivilla keinoin torjua. Jos siten sielulla näyttäytyessään on nuoli läpi ruumiin, asianomainen ihminen joutuu ammutuksi, mutta jos aave tunnetaan ja kyseellistä henkilöä varoitetaan, sielu palaa takaisin ruumiiseen häpeissään, kun se on huomattu, ja vaara on ohi. Samoin on asianlaita, jos sen, joka näkee tuollaisen kummituksen, onnistuu tempaista aaveen lävistävä "hengen nuoli" haavasta, mikä tapahtuu vertauskuvallisin liikkein, koska tässä ei ole kysymys aineellisista esineistä. Mutta jollei yritys onnistu, turma kulkee kulkuaan.

Jos sota- tai pyyntiretken edellisenä yönä kuuluu kanooteista kolinaa, se tietää sitä, että retkeläisistä yksi tai useampia saa surmansa. Heidän sielunsa ilmestyvät siten edeltäpäin. Toisen selityksen mukaan aiheuttavat hälyn sotilaiden sielut, jotka tappelevat ennen todellista taistelua. Tuollaisena yönä ennen sotaretkelle lähtöä istuu tavallisesti muutamia vanhoja miehiä valvomassa tarkaten kanootteja. He näkevät silloin nukkuvien sotilaiden henkiä ja kuulevat näiden kolistelevan kanootteja. Muutamia haamuja seisoo kanootinlavalla käsissä poikkileikattuja vihollispäitä, ja vartiat panevat merkille, mitkä kanooteista tuovat palatessaan päitä mukanaan. Aamulla ilmoitetaan sotilaille, ketkä heistä odotettavissa olevasta taistelusta tuovat kotiin verisiä voitonmerkkejä, ja tämä ilmoitus saattaa nuo 'valitut' mitä suurimman innon ja kiihkon valtaan. Jos vartiat yöllä näkevät haamurivin lähestyvän vihollisen taholta, se merkitsee voittoa ja haamut ovat silloin omien soturien henkiä, jotka palaavat taistelusta saaliinaan vihollispäitä. Mutta jos aaveet liukuvat päinvastaiseen suuntaan, ne ovat vihollisten henkiä, jotka palaavat taistelusta myöskin päitä saaliinaan.

Kun otamme huomioon, miten rajaton mielikuvitus mustaihoisille on tunnusomaista, meidän ei tarvitse ihmetellä, että he näkevät ja kuulevat edellisessäkuvatun kaltaisia asioita ja seikkoja. Muistan, kuinka oleskellessani eräässä kylässä siellä aiheutti tavattoman hälinän huhu, että vihollisheimo oli tulossa kimppuumme. Koko miehinen väestö valvoi kylän ulkopuolella hampaisiin saakka aseissa, ja kertomuksista, joita kuulimme aamulla, saimme tietää jok'ikisen sotilaan nähneen merkillisiä haamuja, ja tiedettiin myös, mitä nuo aaveet olivat: erään kylän surmattuja asukkaita, jonka kimppuun vihollinen oli hyökännyt marssiessaan meitä kohti. Vasta aamulla saatiin tieto, että koko huhu vihollisen liikehtimisestä oli aivan perää vailla. Mutta seuraavalla kerralla ollaan kaikesta huolimatta yhtä valmiita uskomaan omia kuvitteluja.

11.

SYNTYVÄ USKONTO.

Se suuri mielenkiinto, jonka tietopuolisessa kirjallisuudessa on saanut osakseen kysymys jumaluskon synnystä, on lähinnä kohdistunut niihin syihin, joiden vaikutuksesta yliluonnollisten olentojen olemassaolon usko on muodostunut.

Näyttää kuitenkin siltä kuin voitaisiin uskonnon syntymuotoihin luoda suoranaisempaa, välittömämpää valaistusta kuin psykologista. Siinä kohden ollaan tutkijoiden kesken yhtä mieltä, että uskonto on eräillä alhaisella kannalla olevilla luonnonkansoilla, kuten australialaisilla ym., hyvin kehittymättömällä asteella, mikäli heillä saattaa lainkaan sanoa olevankaan ilmeistä uskontoa. Tällaiset kansat ovat siksi omiansa ratkaisevasti havainnollistamaan, missä muodoissa uskonnon synty heillä todellisuudessa tapahtuu.

Kyseessä olevaan ryhmään voidaan lukea myöskin Kiwai-papualaiset. Noilta alkuasukkailta puuttuvat tyystin kaikki kehittyneen uskonnollisen elämän tunnusmerkit; heillä ei ole minkäänlaista järjestelmällistä uskoa jumaliin, he eivät toimita lainkaan julkisia rukouksia eivätkä uhreja eikä heillä ole ollenkaan erikoisia pappeja, vaan itse kukin suorittaa itsekseen niukat uskonnollisluonteiset menot ja tavat.

Seuraavassa saamme nähdä, minkälaisiin muotoihin uskonnon synty pukeutuu papualaisten keskuudessa, kun luomme yleiskatsauksen heidän uskonnollisen elämänsä silmäänpistävimpiin ilmauksiin.

Käsitys korkeimmasta olennosta puuttuu. Niin uskallettua kuin yleensä onkin mennä sanomaan, että sitä tai tätä käsitystä ei ole olemassakaan tuon tai tämän kansan keskuudessa, katson sentään voivani lausua varsin varmana vakaumuksenani, ettei korkeimman, kaikkea hallitsevan ja johtavan jumalan olemassaolon-uskolla ole lainkaan sijaa Kiwai-papualaisten uskonelämässä, ei edes minkäänlaista sensuuntaista epämääräisintä hahmoutumaakaan. Etsiskelyistäni huolimatta en voinut havaita ainoaakaan suoranaista enempää kuin välillistäkään sentapaista ilmeistä käsitystä yhteisestä korkeimmasta olennosta, jota olisi voinut pitää alkuperäisenä. Alkuasukkaiden erikoisen runsaiden satujen ja tarujen perusteella voi mm. luoda silmäyksen siihen, mitä he uskovat yliluonnollisista olennoista, mutta täytyy sanoa, etteivät heidän moninaiset ylimaailmallisia voimia koskevat kuvitelmansa edes suo sijaa ajatuksellekaan ylimmästä luovasta ja hallitsevasta jumaluudesta. Muutamat perimätiedot, jotka vaihtelevat eri heimoilla, kertovat esim., miten ensimmäiset ihmiset, jotka sitten perustivat nuo heimot, syntyivät, mutta ainoassakaan niistä ei viitata yliluonnolliseen luojaan. Muutamissa tapauksissa ihmiset kehittyivät madoista, jotka muodostuivat mätänevään kalaan, kenguruun tai hedelmään, toisissa tapauksissa taas heimojen kantaisät ilmaantuivat ensiksi erään tietyn kiertokasvin varressa, josta he sitten tulivat päivänvaloon, mistä syystä asianomaisia kansoja vieläkin pidetään joidenkin salaperäisten metsänolentojen sukulaisina. Ei muissakaan tämäntapaisissa ihmisten synnystä kertovissa taruissa puutu henkilöllinen luoja asioiden menoon. Kaikilla tärkeimmillä viljelyskasveilla on omat syntytarunsa; ne ovat kussakin eri tapauksessa saaneet alkunsa riippumatta mistään yhteisestä alkutekijästä. Maan joet loi salaperäinen krokotiili, joka uursi itselleen teitä rannikolta sisämaahan. Muutamat saaret ovat noitien luomuksia. Merestä kohoavat koralliriutat ja luodot ovat surmattujen vihollisten pääkalloja, jotka tarumainen sankari heitti mereen palatessaan kanootillaan taistelusta, ja hiekkasärkät ovat samaisten päiden nahkaa. Kuu on, niin kuin jo 3:ssa luvussa mainittiin, muinoin ollut ihminen, kuten on myös useimpien silmäänpistävimpien tähtien laita, ja samoin käsitetään aurinko eräässä muistotiedossa inhimillisten olentojen kaltaiseksi henkilöksi. Salamat asetetaan erikoisten taruolentojen yhteyteen, ja ukkosella on omat, muinaistarujen mainitsemat selityksensä. Kohdistaapa huomionsa taholle mille tahansa, missään ei tapaa ajatusta yhteisestä luojasta.

Alkuasukkaiden ajatuspiirissä elävät ja vaikuttavat olennot ovat kaikki luomakunnassa sellaisenaan toisarvoisessa asemassa, ja verraten usein ne paikallistetaan luonnossa johonkin erikoiseen paikkaan. Alkuasukkaiden ajatustavalle näyttää olevan kuvaavaa muissakin asioissa, että heiltä puuttuu yhtenäistä kokonaisuuskäsitystä; heidän ymmärryksensä mukaan luonto on muodostunut yksilöllisistä, itsenäisistä yksilöistä.

Muinoiset tarusankarit. Kiwai-kansan muinoiset sankarit ovat johtavina henkilöinä laajoissa tarinasikermissä olematta silti varsinaisen palvonnan kohteina.

Kiwai-papualaisten kansanrunouden suurin hahmo on Sido, ensimmäinen ihminen, joka kuoli. Hän esiintyy yleensä hyvänä, ylevänä olentona, samoin kuin saman pitkän satusikermän naispuolinen päähenkilö Sagáru on papualaisen naiskauneuden ruumistuma. Tarina seuraa Sidon kohtaloita hänen syntymästään alkaen siihen saakka, kun hän kuolleena saapuu ja jää siihen paikkaan, jonne vainajien on määrä kokoontua. Huomattavimpana piirteenä Sidon elämässä on se, että hän koettaa sekä omasta että muiden ihmisten puolesta keksiä jotakin keinoa, millä välttyä kuolemasta. Kun hän siinä epäonnistuu, hänen täytyy lähteä kuolleiden maahan; hän juuri avaa sinne tien, ja häntä täytyy kaikkien ihmisten seurata. Tuonela, Adíri, käsitetään puhtaasti maantieteellisesti; se sijaitsee kaikkein kauimpana lännessä, siellä, minne aurinko ja kuu laskevat. Siellä asui jo Sidon tullessa kaksi miestä; toisen nimi oli samoin kuin koko maankin Adíri (myös Dírivo), toisen Sopuma; sitä paitsi siellä oli nuori tyttö, joka oli toisen miehen tytär. Sido otti hänet vaimokseen ja järjesti kuolleiden maan ottamaan vastaan ihmisiä.

Toisen tarusikermän sankari, Sóidi, ja hänen vaimonsa Pékai esiintyvät maanviljelyksen suosijoina, ja monien yhä vieläkin viljelystöissä noudatettujen tapojen ja menetelmien sanotaan saaneen alkunsa heistä. Meséde oli ihmeellinen jousimies, joka koki monenlaisia kohtaloita. Hänen uskotaan yhäkin oleilevan siinä maassa, joka on Fly-joen suusta itään, ja muutamat kertojistani olivat itse kuulleet hänen siellä ampuvan jousellaan, jonka helähdys kajahtaa kuin pyssynlaukaus. Mérave oli kuuluisa mies, jolla oli ihmeellinen rumpu. Pyhät ja salaiset mogúru-menot (ks. myöh.) perusti vielä taruissakin pelätty Marúnogére-niminen olento, ja muidenkin juhlamenojen perustajana on ollut jokin ihmemies. Huomattavassa asemassa ovat sankarien joukossa muutamat suuret soturit, joista etevin, Kúiamo, kuuluu varsinaisesti toiseen, Torresin salmen saaristolaisten, satupiiriin.

Useat näistä henkilöistä yhdistetään johonkin erityiseen paikkaan, jossa he väliin näyttäytyvät ihmisille hahmossa tai toisessa tai ilmestyvät heille unissa. Ainoakaan heistä ei esiinny ihannoituna olentona, vaan yksin ylistetyssä Sidossakin on myös hylättäviä piirteitä, ja hän esiintyy kuolemansa jälkeen lyhyen aikaa suorastaan pahansuopana oliona. Ainoastaan perin harvoissa yksityistapauksissa huudetaan joissakin uskonnollisissa menoissa avuksi joitakin taruhahmoja.

Ihmiskuvat. Useiden Kiwai-kansan juhlamenoihin liittyvien tapojen yhteydessä esiintyy ihmisenmuotoisia kuvia. Näistä ovat huomattavimmat ne, joilla on osansa mimíassa l. tulijuhlissa (ks. myöh.) samoin kuin ne, jotka on veistetty miesten rakennuksessa oleviin pystypaaluihin.

Ainoaakaan noista kuvista ei voi oikeastaan pitää jumalankuvana. Ne eivät esitä tiettyä henkilöä, eikä niitä voi yhdistää ainoaankaan niistä monista yliluonnollisista olennoista, joista puhutaan kansan muistotiedoissa. Kuvista ei edes käytetä omia nimiä, vaan niitä mainitaan vain yleisin sanoin, jotka merkitsevät jotakin salaperäistä. On selvää, että alkuasukkailla itsellään on niistä hyvin hämärä käsitys, samoin kuin he eivät tunnu kaipaavankaan niistä sen tarkempia selityksiä. Alkuasukkaiden kuvienpelko juontaa juurensa siitä, että ne ovat kammottava näky pimeässä ja synkässä dárimossa, niihin liittyvistä hirvittävistä juhlamenoista, niihin pannuista rohdoista sekä niistä salaisista voimista, joita niillä arvellaan olevan. Ehkäpä juuri noita kuvia ympäröivä salaperäisyys vaikuttaa niin perin voimakkaasti mielikuvitukseen. Vaikka noilla hahmoilla tavallaan arvellaan olevan sielu, ei niille omisteta mitään toimintoja, joita voisi tarkasti sanoen pitää palvomisena. Siihen seikkaan, että niiden päälle eri tilaisuuksissa pirskotetaan verta, sisältyy lähinnä vertauksellista noituutta, tuskin uhritoimitusta. Kuviin ei koskaan kohdisteta minkäänlaisia rukouksia.

Omasta puolestani luulen, että noita eri kuvia on pidettävä papualaisilla kuvainpalvonnan ensimmäisen alun ilmauksena. Kuvat ovat esimerkkeinä kehittymättömän kansan ensi yrityksistä antaa vertauskuvallinen hahmo heidän omille, hapuileville käsityksilleen yliluonnollisista voimista. Jos tämä pitää paikkansa, näyttää olevan selitettävissä, jopa luonteenomaistakin, että kuvat ovat peräisin varhaisemmalta uskonnollisen kehityksen asteelta kuin ne kertovat tarut, jotka ilmaisevat meille itse noiden olentojen historian.

Vainajien henget.

Kuvitelmia ja tapoja. Jo hautaustapa kuvastaa niitä selväpiirteisiä kuvitelmia, jotka papualaisten keskuudessa ovat vallalla sielun olemassaolosta vielä kuoleman jälkeen. Alkuasukkaat pelkäävät tavattomasti vainajien haamuja, ja jos paikkakunnalla taikkapa vain naapurikylässäkin on sattunut kuolemantapaus, suljetaan huolellisesti kaikki ovet pimeän tullen, eikä kukaan uskalla sen jälkeen enää mennä ulos. Olipa vainaja eläessään kuka tahansa, hänen henkensä herättää aina voittamatonta pelkoa liikkuessaan ylt'ympäri. Väitetään henkien pysyttelevän muutamia vuorokausia entisen kotinsa lähistöillä ikään kuin empien, mikä on oikea tie Adiriin, ja lähinnä juuri tänä aikana ne voivat näyttäytyä, milloin tahansa vain joku liikkuu ulkosalla, varsinkin yöaikaan. Oleskellessani maassa tapahtui usein, että hiljakkoin kuolleita vainajia nähtiin, jolloin ne aiheuttivat mitä suurinta pelästystä, ja useat ihmiset pelastuivat hädin tuskin joutumasta henkien kynsiin. Varsinkin luullaan vastasyntyneitä lapsia sekä myös sairaita uhkaavan vaaran, että vainajat voivat viedä heidät mukanaan. Sen vuoksi äidit useinkin piilottavat pienokaisensa yön tullen, ja jos rakennuksessa makaa joku pahasti sairaana, ovat hänen ystävänsä väliin ulkona vartiossa nuotion ääressä karkoittaakseen pois jokaisen hengen, joka saattaa näyttäytyä, sillä muutamilla ihmisillä on kyky nähdä henkiä. Aivan kauttaaltaan on myös niillä menoilla, jotka suoritetaan hautaustilaisuuksissa, tarkoituksena pitää kuolleiden henkiä loitolla.

Papualaisillakin esiintyy se monien kansojen keskuudessa vallalla oleva usko, että varsinkin muutamien erikoisten kuolleiden henget tuottavat onnettomuutta ja turmiota, joten niitä kammotaan sitäkin enemmän. Sellaisia vainajia ovat krokotiilin tai käärmeen tappamat sekä hirttäytyneet. Myöskin lapsivuodevaimot – jotka yleensäkin ovat aina salaperäisen pelon kohteina – muuttuvat erikoisen pelottaviksi hengiksi, jos kuolema tempaa heidät pois. Suojellakseen itseään esim. krokotiilin sieppaaman ihmisen hengeltä kansa kyhää väliin onnettomuuspaikalle samantapaisen pienen majan, jollaisia rakennetaan haudoille, ja siihen asetetaan ruokatavaroita. Tarkoituksena on pitää henkeä sidottuna tähän paikkaan, minkä vuoksi sille sanotaankin esim.: "Sinä et saa tulla siihen paikkaan, jossa ihmiset ovat. Sinä olet nyt henki. Tämä on sinun talosi, ja sinun on pysyttävä täällä".

Hyvin häijy ja pelätty kuolleen henki, joka on muuttunut sellaiseksi erikoiseksi olennoksi, jolla on varmat tuntomerkit, on sellainen henkilö, joka on surmattu taistelussa ja jonka pää on leikattu poikki. Sellainen olio on útumu, ja se raatelee ja syö ihmisiä. Útumu liikuskelee päättömänä, ja sen ääni on poikkileikatusta kurkusta kuuluvaa kumeaa karjuntaa. Kaulaan tehdystä viillosta ruiskunnut veri loistaa yöllä kuin tuli, ja jotkut ovat joutuneet tuon olennon valtaan luullessaan loisteen olevan tavallisen tulen hohdetta.

Ylipäänsä ovat elävän ihmisen sielu vapaana liikkuessaan sekä kuolleen henki hyvin toistensa kaltaiset. Niiden ulkonainen olemus, joka useinkin käsitetään varsin aineelliseksi, on suuremmassa tai pienemmässä määrin samankaltainen, ja molemmille on tunnusomaista mm. valoilmiö, joka erikoistapauksissa loistaa niiden ympärillä. Tämän kanssa voimme asettaa yhteyteen sen seikan, että kansa piti ensimmäisiä maahan saapuneita valkoihoisia takaisin palaavina vainajien henkinä. Nimitys mánakai tai márkai, jota käytetään valkoihoisesta, merkitsee vainajan henkeä, ja vaatteet-sanan sananmukainen käännös on "hengen nahka".

Vainajien olinpaikka. Vainajien arvellaan matkallaan Adiriin, tuonelaan, seuraavan samaa tietä, jota Sido ensimmäisenä matkasi ja tuohon vaellukseen liittyy monta sivukohtausta. Adirista itsestään on varsin epämääräiset käsitykset. Siellä on mahdottoman suuri pitkätalo, jossa vainajat asustavat ryhmittäin enemmän tai vähemmän samanlaisissa olosuhteissa kuin tavalliset ihmiset. Heidän johtajinaan ovat Sido, Adiri ja Sopúma. Kuoleman jälkeen ei tehdä mitään erotusta hyvien ja pahojen välillä. Adirin tuntemus perustuu suureksi osaksi sellaisten henkilöiden kertomuksiin, jotka ovat olleet siellä unessa tahi siten, että he ollessaan kuolemaisillaan ankaraan tautiin tai jollakin muulla tavoin ovat jo saapuneet kuolleiden valtakuntaan, mutta ovat sitten saaneet luvan palata takaisin. Tällaiset kuvitelmat ilmaisevat niin ollen alunperin ainoastaan yksilöllisiä arveluita, vaikka ne pääpiirteissään ovatkin muuttuneet yleiskuvaksi. Kansa kuuntelee halukkaasti kaikkea, mitä Adirista voidaan puhua, ja kyselee ja utelee kaikkea siellä käyneiltä; tällä tavoin rikastuu se käsitys, jonka itse kukin muodostaa mielessään kuolemanvaltakunnasta. Seuraavassa esitämme muutamia noista enemmän tai vähemmän yksityisluontoisista kuvitelmista.

Vainajat saapuvat Adiriin kanootissa, ja heidät ottaa perillä vastaan ensimmäisenä joku varhemmin kuollut omainen. Tuonelassa viljelykset kasvavat itsestään samoin kuin kaikki ruoka kiehuu itsestään ja tulee ihmisten luo; näiden ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin syödä. Hedelmät ja juurikasvit ovat mitä rehevintä ja uhkeinta lajia, banaanit esim. kasvavat kolmen sylen pituisiksi. Jos Adiriin tulee ihminen, joka ei vielä ole kuollut, henget tuntevat hänet ennemmin tai myöhemmin, koska hänen ruumiinsa on aivan liian kiinteä heidän omaansa verraten. Vainajien asuntona olevan suuren pitkäntalon sisäänkäytävän vieressä on kaksi valtavan suurta partta pystyssä, ja kun uusi tulokas menee sisään, ne paukahtavat rämähtäen vastakkain hänen takanaan, niin ettei hän enää omin voimin pääse takaisin. Rakennus on sisästä hyvin komea ja valoisa, ja kaikki nuo lukuisat kuolleet ihmiset ovat kauniita. Uudelle tulokkaalle tarjoaa Sido kauniin naisen, mutta jos hän rupeaa pitämään yhtä tämän kanssa, hän menee kerrassaan tolkuttomaksi ja jää Adiriin ainaiseksi; muussa tapauksessa hänellä on mahdollisuus palata takaisin.

Muutamat "vainajat" palaavat takaisin elämään jo ennen kuin he ovat ehtineet Adiriin saakka. Eräänkin kylän miehen valtasi siten puolimatkassa Adiriin sellainen vaimon ja lasten kaipuu, että hän palasi takaisin, ja siinä paikassa, missä hänen henkensä kääntyi ympäri, se taittoi merkiksi puun oksan. Mies kertoi heimolaisilleen elämyksestään, ja kun mentiin hänen mainitsemalleen paikalle tarkastamaan hänen ilmoitustaan, löydettiin tuo poikki katkaistu oksa.

Sen uskon rinnalla, että vainajat menevät Adiriin, on toinen käsitys, joka ilmenee siinä verraten usein esiintyvässä kuvitelmassa, että nämä oleskelevat hautauspaikan alapuolella. Moinen käsitysten kahtiajakautuminen voi osittain olla yhteydessä siihen seikkaan, että on olemassa jonkinlainen enemmän tai vähemmän epäselvästi käsitetty ero ihmisen varsinaisella sielulla, joka liikkuu vapaasti, ja hänen sanoisimmeko ruumissielullaan, joka on sidottuna ruumiiseen ja sen toimintoihin. Osittain voi käsitys, että hautauspaikka on vainajien henkien oleskelupaikka, johtua pelkästään ulkonaisesta heidän kuolleisiin ruumiisiinsa liittyvästä mielleyhtymästä; näiden tyyssijahan on juuri siellä.

Vainajat, jotka palaavat takaisin. Ylipäänsä on hyvin tavallista, että kuolleet henkilöt tulevat elävien joukkoon tai muuten muistuttavat heille itsestään. Jos jonkun päälle putoaa pieni yksinäinen vesipisara, joka ei ole sadetta, itkee jonkun kuolleen ystävän henki hänen yläpuolellaan ja asianomainen on hyvillä mielin, kun häntä näin muistetaan. Tuollainen tipahtava pisara voi merkitä sitäkin, että kuolleen henki tahtoo varoittaa ystäväänsä jostakin odotettavissa olevasta kuolemantapauksesta tai muusta onnettomuudesta: kyynel esittää silloin vertauskuvallisesti niitä kyyneliä, jotka ystävä joutuu aikanaan vuodattamaan. Ryhtymällä varovaisuustoimenpiteisiin saattaa uhkaavan vaaran torjua. Tavallisesti vainajat näyttäytyvät jälkeenjääneille omaisilleen käärmeen, linnun tai jonkin muun eläimen hahmossa, jonka liikkeitä ja merkkejä silloin yritetään tulkita.

Erittäin usein vainajat ilmestyvät eläville unennäöissä, ja ne antavat näille silloin varsin usein arvokkaita tietoja, sellaisia kuin mitä rohtoja on käytettävä eri kasveja istutettaessa, kuinka voi saada metsästysonnea, jne. Kaikki tuollaiset vihjaukset otetaan visusti huomioon ja ilmoitetaan tavallisesti toisillekin. Myöskin saadaan tällä tavoin tietoja vainajien omista oloista. Seuraavissa kertomuksissa kuvataan kahta tuollaista kohtausta kuolleiden kanssa.

Kun kerran Góboi-niminen Mawatan mies meni yöllä kalaan oppaanaan veden fosforihohde, liittyi hänen matkaansa kuolleen henki juuri hänen kulkiessaan hautauspaikan ohi. Góboi oli väkevä mies, "joka oli tappanut ihmisiä", eikä hän pelästynyt, vaan nuo kaksi auttoivat toisiaan hyvässä sovussa, vaikk'ei henki virkkanut halaistua sanaa. Paluumatkalla henki hyppäsi hautausmaan kohdalla maihin, ja vaikka Góboi oli tarjonnut hänelle runsasta osuutta yhteisestä saaliista, hän tyytyi kahteen pieneen kalaan. Kun henki katosi, alkoi Góboi itkeä kaivaten toveriaan ja ihmetteli mielessään, kuka se oli ollut, ehkäpä hänen isänsä tai joku ystävänsä. Kertomuksen mukaan Góboi ajatteli edelleen itsekseen: "Mahtavatkohan ihmiset tuntea itsensä onnellisiksi maan povessa? Minkähänlaista heidän olonsa on? Kun minä kuolen, mahdankohan elää edelleen samalla tavoin vain lakkaanko kerrassaan olemasta?"

Kerran sai Gámei-niminen Kiwain mies taistelussa surmansa nuolesta, joka sattui hänen kylkeensä. Hänen henkensä tuli yöllä sen talon ulkopuolelle, jossa hänen vaimonsa Wie asui, ja huusi tätä, ja vaimo, joka luuli, että siellä oli hänen todellinen elävä miehensä, tuli ulos, ja molemmat lapsensa mukanaan he lähtivät pois kanootilla. He matkasivat yhä kauemma länttä kohti ja lepäsivät väliin eri paikoissa. Gámein tehtävänä oli noissa paikoissa täyttää heidän vesileilinsä, mutta hän ei täyttänytkään sitä lähteestä, vaan avasi kyljessään olevan haavan, jonka oli tukkinut puutulpalla, ja täytti leilin verellään. Huomaamatta, mitä se oli, joivat Wie ja lapset sitä, ja kun tämä toistui useita kertoja, he laihtuivat ja kävivät voimattomiksi, koska olivat juoneet kuolleen verta. Lopuksi Gámei jatkoi yksin matkaansa vainajien maahan todellisena henkenä, mutta hänen vaimonsa ja lapsensa jäivät metsään, jossa he kuuluvat yhä vieläkin oleskelevan salaperäisinä olentoina, vaikka heitä saa ainoastaan harvoin nähdä.

Jotkut henkilöt, jotka ovat käyneet kuolleiden luona hautauspaikan alla, ovat tuoneet tullessaan heiltä lahjoja. Sellaisissa tapauksissa samoin kuin myös silloin, kun ottaa vainajilta lahjoja unessa, on välttämättä pidettävä noista esineistä hyvin lujasti kiinni, sillä muussa tapauksessa ne itsestään palaavat takaisin henkien valtakuntaan. Voi myöskin suorastaan kutsua luokseen hengen antamaan neuvoa jossakin asiassa, mikä tavallisesti tapahtuu unessa.

Uhrilahjat. Samoin kuin hautaustilaisuudessa ja aika ajoittain niiden jälkeen asetetaan kuolleille lahjoja heidän haudoilleen, voidaan eräissä muissakin tapauksissa antaa heille lahjoja; tässä on muuan niitä perin yksinkertaisia uhrimuotoja, joita papualaisten keskuudessa esiintyy. Väliin saattaa kansa jonakin kuolemantapauksen jälkeisenä yönä kuulla heikkoa vihellystä asuinrakennuksensa ulkopuolelta tai koputusta tai raapimista seinästä, jolloin päätellään vainajan hengen olevan ulkopuolella ja aloitetaan sen vuoksi tavanomainen valituslaulu. Vainaja on tullut katsomaan omaisiaan ja myös saamaan lahjoja. Kansa asettaa silloin vähän ruokaa oven ulkopuolelle ja pyytää henkeä menemään takaisin; se ei saa tulla, koska se on kuollut, sen täytyy lähteä pois. Henki ottaa ulos asetetun lahjan, mutta jollei se saa mitään, se ei tahdo poistua, vaan kiertää taloa koko yön aamunkoittoon asti, jolloin se katoaa.

Ollessaan kalassa koralliriutoilla miehet väliin viskaavat mereen pienen osan saaliista jollekulle kuolleelle sukulaiselle, riippumatta siitä, missä kuolema on tavannut tämän. He eivät tahdo ottaa kaloja yksin huostaansa; ehkäpä vainajien henget ovat pyynnin aikana lähistöllä? Osapuilleen samalla tavoin menetellään välin myös metsästysretkillä. Useat tapahtumat tuntuvat selittävän, millä tavoin on ajateltava niiden alkeellisten uhrien syntyneen, joita on havaittavissa papualaisten keskuudessa.

Kerran kuutamoyönä, kun muutamia Mawatan miehiä oli merellä riutoilla, he näkivät miehen haamun kahlaavan vyötäisiään myöten vedessä pitkä harppuunaköysi perässä laahaten. Sellainen kummitus on enteenä, että joku pyyntimiehistä sotkeutuu harppuunanuoraan ja hukkuu, minkä vuoksi miehet pysyttelivät, jonkin aikaa sen jälkeen kuin tuo näky oli näyttäytynyt, kerrassaan poissa pyyntiretkiltä. Lopulta sentään muutamia miehiä lähti yrittämään, mutta silloin tapahtui, että yksi heistä, nimeltään Máiva, heittäessään harppuunansa dugongiin sotkeutui köyden mutkaan ja otus veti hänet veden alle; hän hukkui, eikä hänen ruumistaan löytynyt. Kului vielä pitempi aika, jonka kuluessa ei ainoakaan mies rohjennut lähteä riutoille. Viimein sitten päättivät muutamat kaikesta huolimatta uskaltaa yrityksen. Yöllä, kun miehistä kolme oli kukin omalla pyyntilavallaan, he näkivät Máivan haamun uivan heitä kohti vedessä. Se liikkui mahdottoman suuren sammakon tavoin käytellen kaikkia neljää raajaansa voimakkain vedoin ja pitkin väliajoin. Pää oli hyvin iso, ruumis meriruohon peitossa, ja perässä laahasi pitkä harppuunaköysi. Kauhusta suunniltaan laskivat miehet harppuunansa lavalle, ja yksi heistä puhutteli kummitusta yrittäen lepyttää sitä. Heti kun kummitus oli kulkenut ohi, tuli suuri dugongilauma, mutta miehet eivät ensiksi tohtineet käydä niiden kimppuun. Lopuksi he rohkaisivat luontonsa ja yrittivät heittää kolmea viimeistä, kukin omaa otustaan, mutta kaikki kolme epäonnistuivat. Silloin he lähtivät heti kotiin. Seuraavalla kerralla kun harppuunamiehet menivät riutoille ja jälleen näkivät Máivan hengen, he viskasivat hänelle ruokaa ja sanoivat: "Se on hyvä, että sinä lähetät meille dugongeja. Et saa tulla lähelle meitä, vaan sinun on mentävä siihen paikkaan, minne kuulut. Älä anna harppuunaköyden katketa äläkä kärjen lähteä irti! Tässä on sinulle ruokaa, joka sinun pitää ottaa". Tämän vetoomuksen ansiosta miehet saivat nyt harppunoiduksi monta dugongia, ja silloin oli selvillä syy, miksi he olivat ensi kerralla epäonnistuneet: se oli ollut heidän oma syynsä, sillä Máiva oli ajanut heidän luokseen monta dugongia, mutta he olivat jättäneet antamatta hänelle ruokaa. Tämän kerran jälkeen miehet aina heittivät Máivalle ruokaa joka harppunoimismatkalla. Nyttemmin nuo uhrit ovat lakanneet, eikä kansa enää näe hänen henkeään. Suunnilleen samanlaisissa olosuhteissa saattaa pyyntiretkillä vedota johonkuhun kuolleeseen omaiseensa tai muuhunkin henkilöön, joka on saavuttanut mainetta harppuunankäyttäjänä, ja silloin heille aina heitetään ruokaa mereen.

Luonnonolennot.

Alkuasukkaiden käsityksen mukaan asustaa luonnossa suuri joukko olentoja, jotka voidaan jakaa eri ryhmiin.

Paikallisolennot. Nämä muodostavat tavallisimpiin kuuluvan lajin luonnossa esiintyviä yliluonnollisia olentoja ja niitäkin on eri tyyppejä. Muutamat ovat aikaisemmin olleet ihmisiä, joille tavallisesti ovat olleet tunnusomaisia harvinaiset ominaisuudet ja voima. Paikka, jossa sellainen henkilö on vaikuttanut tai jossa hän on kuollut, voi yhä edelleen olla hänen henkensä oleskelupaikkana. Muutamissa tapauksissa, arvellaan, etteivät muinoiset taruolennot ole kuolleita, vaan että he ovat vähitellen muuttuneet luonteeltaan jonkinlaisiksi hengiksi, jotka ilmaiseiksevat samalla tavoin kuin eräät luonnonolennot ja oleskelevat maan yläpuolella tai sen alla jollakin huomattavalla paikalla. Samoin kuin erinäiset muut oliot näyttäytyvät nämäkin tavallisesti ihmismuodossaan öiseen aikaan, jota vastoin ne päivisin ilmestyvät villisian, käärmeen, linnun, heinäsirkan, perhosen ym. hahmossa. Muutamien on tapana tulla jonkun henkilön luo unessa, vieläpä antaa hänelle hyödyllisiä neuvoja korvaukseksi pikku lahjoista. Henkien puoleen saattaa kääntyä myöskin pirskottamalla gámodaa (kávaa) siihen suuntaan, missä niiden luullaan oleskelevan (ks. karéa-menot ed.). Rannikkomaakunnassa on niemillä, luodoilla, saarilla ja riutoilla yleensä omat haltiansa, sisämaassa samoin lähteillä, vesistöillä, huomattavilla paikoilla jokivarsilla jne. Kiwai-piirikunnassa on parikymmentä tuollaista paikallisolentoa, joista kerrotaan tarinoita, mistä runsaammin, mistä niukemmin.

Olennot, jotka eivät liity määrättyyn paikkaan. Tähän ryhmään kuuluvista olioista ovat muutamat harvat yksilöllisiä henkilöitä, joilla kullakin on oma erikoinen nimensä. Yleensä siihen kuuluu kuitenkin monta eri lajia olentoja, joilla on kaikilla kuhunkin ryhmään kuuluvilla sama nimi, ja ne voivat esiintyä luonnossa melkeinpä missä hyvänsä. Muutamat niistä edustavat varsin epämääräistä tyyppiä, samoin kuin eri lajit saattavat sangen suuressa määrin muuttua toisiksi. Siten on olemassa hyvinkin puolisen tusinaa yleisesti käytettyjä nimiä, jotka kaikki merkitsevät enemmän tai vähemmän epäselvästi käsitettyjä moisten olentojen ryhmiä; nämä oliot ovat useimmissa tapauksissa häijyjä ja vaarallisia, vaikk'ei noita nimiä sentään aina käytetäkään samanmerkityksisinä eivätkä niillä tarkoitetut olennot ole täysin yhtäläisiä. Paitsi eräitä tiettyjä, joiden erikoisluonne on selväpiirteinen ja jotka kansa arvelee tuntevansa, on kokonaisia olentoryhmiä, joiden olemassaolo vain silloin tällöin sukeltautuu esiin ja joiden ominaisuudet sallivat kansan mielikuvituksen laukata valtoimenaan. Tavallisin laji yleisesti esiintyviä luonnonolentoja, jotka verraten selvinä ilmenevät kansan tietoisuudessa, ovat ns. étengenat, joista on puhuttu kasvullisuuteen liittyvien tapojen ja menojen yhteydessä.

Esimerkkeinä hurjaluontoisista, vaarallisista ja pelätyistä hirviöistä voi mainita ns. óriogorúhot l. órogorúsot, joiden nimi viittaa eläinten tapaan syödä (orúho) kaikki raakana (orio). Nuo oliot ovat ihmisten kaltaisia, mutta hyvin lyhytjalkaisia. Niiden suusta pistää esiin kaksi paria torahampaita, ja sormissa on pitkät kynnet. Eräiden tietojen mukaan kasvaa óriogorúhojen päässä hiusten asemesta pensaita ja köynnöskasveja, ja väitetään myös hirviöillä olevan samanlaiset sorkat kuin villisialla, óriogorúhoilla on mahdottoman suuret korvat ja nukkuessaan ne käyttävät toista korvaansa mattona, jonka päällä ne lepäävät, toista taas peitteenään. Nuo hirviöt ovat yleisiä, ja monet ihmiset ovat joutuneet seikkailuihin niiden kanssa. Erinäisissä taikarohdoissa on pieniä metsästä löydettyjä óriogorúhojen luiden siruja.

Uskon- ja sivistysilmausten periaatteellinen luonne.

Mitä tulee kirjallisuudessa paljon pohdittuun kysymykseen vainajien henkien palvonnan ja luonnonolentojen palvonnan keskinäisestä suhteesta, on papualaisiin nähden ilmeistä, että useat heidän luonnonolennoistaan ovat alkuaan olleet henkiä ja vainajia. Mutta yhtä ilmeiseltä näyttää, että kansan mielikuvituksessa on syntynyt useita luonnonolentoja, jotka eivät sitä ennen ole missään muodossa olleet ihmisiä.

Ottaen huomioon, millaisiksi olosuhteet muodostuvat papualaisten keskuudessa, pidämme luonnollisena ja luonteenomaisena, että eri olennot joutuvat kaikenlaisten kuvitelmien ja tarujen kohteeksi ennen kuin varsinainen niiden palvonta on hahmottunut. Tällöin käy selville, mikä merkitys on sillä seikalla, millaista valoa kehittymättömien alkuasukkaiden kansantieto ja -runous voi luoda uskonnollisen tietoisuuden syntymuotoihin. Papualaisilla on kansanrunoudessa kuvastuva uskonnon alkujakso erikoisen runsas, jolloin vapaa mielikuvitus on vallitsevana, jota vastoin uskonnolliset ja palvontamenot ovat vasta kehityksensä alussa.

Papualaisilla ovat yliluonnollisiin voimiin kohdistuvat menot ainoastaan jonkinlaisia kokeellisia yrityksiä, joiden avulla noista samaisista voimista koetetaan saada hyötyä: vaikk'ei sellaisiin keinoihin varmasti luotetakaan, arvellaan sentään maksavan vaivan ottaa niiden vaikutus selville, Niin kauan kuin niihin vetoamisesta näyttää olevan hyötyä, samaa tapaa jatketaan edelleen, päinvastaisessa tapauksessa koetetaan jotakin muuta. Toiminnan ohjeena on usko, että yliluonnolliselta maailmalta voi saada etuja, minkä vuoksi yksi henkilö sovittaa yrityksissään käytäntöön yhtä, toinen jotakin toista menetelmää. Aina ollaan valmiita muuttamaan ja muodostelemaan menetelmiä niiden vihjausten tai ajatusten mukaan, joita on saatu esim. unessa joltakin yliluonnolliselta olennolta tai jotka itse on omin päin muodostettu. Papualaisten uskonnollisluonteisten menojen harjoitukselle on niin muodoin luonteenomaista ylipäänsä kaikkien menettelytapojen yksilöistyminen sekä ainainen vaihtelu ja muuttuvaisuus. Kun keksitään näkökohta, turvaudutaan uuteen menettelytapaan, joka useinkin jyrkästi eroaa viimeksi sovelletusta.

Kun uskonnollisten menojen suorittaminen on papualaisilla niin yksilöistynyttä, he ovat havainnollisena esimerkkinä siitä uskonnollisen kehityksen asteesta, jolloin ei ole varsinaista papistoa. Toisinaan sattuu heidän keskuudessaan kuitenkin, että jollekulle erikoiselle henkilölle, jota pidetään erityisen taitavana, uskotaan toimeksi jonkin menon suorittaminen koko yhdyskunnan puolesta, kun on kysymyksessä yhteinen etu tai harrastus. Sen johdosta, että eräiden yliluonnollisten olentojen arvellaan olevan yhteydessä erikoisesti tai yksinomaan muutamien tiettyjen yksityisten henkilöiden kanssa, näistä tulee välisti ikään kuin jonkinlaisia ihmisten ja henkiolentojen keskinäisiä välittäjiä, he kun ottavat vastaan jälkimmäisiltä saadut neuvot ja ohjeet. Myöskin muutamista muista samantapaisista seikoista saatamme nähdä aivan ensimmäistä alkua uskonnollisten tehtävien erikoistumiseen.

12.

JUHLAMENOT, JUHLAT JA TANSSIT.

Kiwai-kansalla on suuri joukko juhlamenoja ja tansseja, joihin liittyy lauluja ja jotka ovat sisäiseltä luonteeltaan varsin erilaisia. Eräitä tällaisia tapoja pidetään erittäin pyhinä, ja ne pidetään tiukasti salassa kaikilta asiaankuulumattomilta, toisia pannaan toimeen ainoastaan tanssin ja laulun ja niitä seuraavan aterian vuoksi, ja niillä on tarkoituksena vain juhlia jotakin sattunutta tapahtumaa. Suurista juhlamenoista kestävät eräät muutamia viikkoja, mikä on mahdollista siten, etteivät ne jatku yhtä mittaa. Ne alkavat tavallisesti illalla vähää ennen auringonlaskua ja kestävät seuraavaan aamuun auringonnousuun. Suuri osa päivästä jää täten lepoon ja välttämättömiin töihin. Suuret juhlamenot järjestetäänkin parhaasta päästä siksi vuodenajaksi, jolloin ei ole muita varsinaisia elatushuolia kuin ruokatarpeiden haku viljelyksiltä. Eri uskonnollisluonteisia juhlia on niin paljon ja ne ovat niin laajoja, että ne kaikki tuskin mahtuisivat yhden vuoden puitteisiin.

Jo suuren juhlan valmistelut saavat kansan innokkaaseen työn touhuun. Monessa tapauksessa istutetaan jo aikoja ennen uusia viljelyksiä, jotta tarpeellisten, valtavien kasvisravintovarastojen tarve olisi turvattu. Kuta lähemmä määräaika lähestyy, sitä uutterammin käydään myös metsästys-, kala- ja harppuunaretkillä. Kaiken lisäksi on uusittava tai hankittava juhlamenoissa tarvittavat moninaiset varus- ja koriste-esineet.

Kaikki tämä osoittaa, kuinka läheisessä yhteydessä kansan juhliminen ja heidän työnsä ja askareensa ovat keskenään. Noiden onnellisten alkuasukkaiden, joita ympäröi tuhlaavan antelias luonto, tuskin tarvitsee huolehtia suoranaisesta toimeentulostaan. Voimakkaimpana kannustimena uutteraan työhön ovat heidän suuret juhlansa, joihin myös täytyy lukea sota, niihin liittyvine monine menoineen ja tapoineen. Juhlia ja töitä toisiinsa yhdistävät siteet ovat molemminpuoliset: kaikilla ensinmainituilla on tarkoituksena – ainakin sivutarkoituksena – myöskin kansan elinkeinojen ja yhteisten yritysten edistäminen. Kun mustien uskonelämä lamautuu heidän joutuessaan kosketuksiin eurooppalaisten kanssa, he myös menettävät parhaan kannustimensa ahkeruuteen ja työnhaluun, laiskistuvat, köyhtyvät ja käyvät tyytymättömiksi.

Hóriómu, suuri henkipantomiimi.

Näyttämölleasetus. Omituisimpia suuria juhlia on varsinkin Mawatassa juhlallisesti vietetty hóriómu. Sitä voi verrata sarjaan pantomiimisia, eleisiin ja liikkeisiin perustuvia teatterinäytäntöjä, joihin liittyy lauluja ja tansseja. Siinä esiintyvät miehet naisille vainajien hengiksi pukeutuneina. Epäilemättä on papualaisten hóriómu-menoja pidettävä hyvin alkeellisena alkumuotona teatterin kehityshistoriassa.

Hóriómuun osaaottavat esittävät suurta joukkoa erilaisia vainajien henkiä, eri ryhmien ja yksityisten esittäjien tunnusmerkkeinä on oma erikoinen hahmottelu ja luonne erotukseksi muista niin kuin näytelmien henkilöillä. Katsojina ovat naiset seurassaan varttuneimmat lapset, ja kaikenlaisten temppujen avulla annetaan heille se käsitys, että he todellakin näkevät kuolleita omaisiaan ja muita vainajien henkiä. Juhlamenojen päätarkoituksia on turvata dugongin- l. merilehmänpyynnin menestys.

Kyhätäänpä jonkinlainen näyttämökin, ja todellisuudessa hóriómun järjestely ja laitokset muistuttavat isoa ulkoilmanäyttämöä. Väliverhona on kaksi pitkää, korkeaa palmikoitua varjostinta, joissa on keskellä aukko, missä niiden reunat työntyvät vähän toistensa ohi, niin etteivät katsojat voi nähdä sisempään huoneeseen. Henget oleksivat tässä sisemmässä pyhäkössä, jossa heidän yhdellä puolellaan ovat mainitut varjostimet, kolmella muulla ympäröivä metsä. He tulevat esiin ryhmittäin tai yksitellen varjostimien aukosta ja tanssivat niiden edustalla olevalla aukealla paikalla varjostimien ja katsojien välissä, missä siis on varsinainen näyttämö. Jokaisen sellaisen esiintymisen jälkeen he vetäytyvät takaisin hóriómuun. Erikoisella "orkesterilla" on paikkansa maassa varjostinten edessä näyttämön toisessa laidassa, ja soittokunta säestää tanssia rummuttaen tai muilla keinoin, joita sellaisissa tilaisuuksissa käytetään osoittamaan tahtia: jyskyttämällä maata seipäillä, paukuttamalla toisiinsa kahta simpukankuorta tai taputtamalla käsiään vastakkain tai olkavarsiin tai polviin. Myöskin pyhäkön sisästä käsin avustetaan väliin soitantoa toitottamalla torvisimpukoilla. Väliin myös rummuttajat laulavat, jota vastoin esiintyjät tanssivat aivan äänettöminä, jottei heitä runnottaisi äänestä. Katsojien paikkojen ääressä pidetään rivissä varjostimien kanssa yhdensuuntaisesti vireillä viittä nuotiota, yhtä kutakin totem-heimoa kohti (ks. ed.), ja niitä käytetään ruokaa valmistettaessa. Varjostimien sisäpuolella olevassa huoneessa on samoin viisi nuotiota aivan edellisiä vastaavilla paikoilla, ja niiden sanotaan kuuluvan hengille. Tuon kaksinkertaisen nuotiorivin tarkoituksena on johtaa harhaan naiset, jotka muuten saattaisivat ihmetellä, missä henget keittävät ruokansa. Sisäisestä pyhäköstä ei saa viedä ulos kekälettäkään, koska siitä koituisi kansalle onnettomuutta. Myöskään ei kukaan saa sieltä käsin ampua nuolella lintua eikä mitään muutakaan riistaa; yleensä ei höriómun lähistöllä saa tappaa ainoaakaan eläintä, koska se saattaisi olla henki, joka esiintyy sellaisessa hahmossa.

Varjostimet ovat somistetut simpukoin, höyhenin, naamioin ja lehtiripsuin, ja kunkin tukisalon ylös pistävässä päässä on suuri torvisimpukka. Juhlien aikana pitävät kaikki viisi totem-heimoa harppuunanvarsia pyhäkön sisässä varjostimia vasten nojallaan, ja kun juhlamenojen eri osien välillä pidetään parin päivän taukoja, nuo aseet otetaan pois ja niitä käytetään pyyntiretkillä, joita on tapana silloin tehdä. Varjostimet ovat pysyväinen rakennelma, joka saa olla paikoillaan eri menojen väliajat, joten hóriómu on jonkinlaisena kylän pyhäkkönä, jota käytetään silloin tällöin kokoontumispaikkana muissakin uskonnollisluonteisissa toimissa.

Pyhäkön sisässä on kullakin viidellä totem-heimolla oma määrätty paikkansa varjostimien ääressä, ja myöskin katsojina olevat naiset ovat ryhmittyneet samalla tavoin. Juhlamenojen eri tehtävät ovat jossakin määrin jaetut eri heimojen kesken. Tavallisesti esiintyy näyttämöllä ainoastaan yhden heimon jäseniä kerrallaan, joll'aikaa toisilla ryhmillä on tilaisuus laittautua kuntoon.

Sisemmän pyhäkön taustalla on varjostimien kanssa yhdensuuntainen tára, valtava rykelmä korealehtisiä kasveja yms., joka erottaa sisemmän huoneen taustan metsästä ja joka kerätään jo ennen juhlien alkua. Siitä esiintyjät saavat, mitä he tarvitsevat verraten tilapäisluonteiseen tanssiasuunsa. Kullakin totem-heimolla on tarkoin määrätty osuutensa tárasta. Asua ja varusteita vaihdetaan usein tanssien välillä, ja yltä riisutut koristeet asetetaan huolellisesti takaisin táraan, joka huolimatta siitä, että tarpeellisia koristetavaroita yhtä mittaa uusitaan, muuttuu sitä enemmän rikkatunkion näköiseksi kuta pitemmälle juhlat kuluvat. Tära on kuitenkin hyvin tärkeä pyhäkön osa, siitä ei saa mitään heittää pois, sillä silloin pilaisi oman pyyntionnensa. Ei pidä myöskään panna käyttämiään koristeita toiselle heimolle kuuluvaan táran osaan, sillä siten luovuttaisi pois harppunoimisonnensa. Táran merkitys ilmenee siitäkin, että juhlamenoissa käytettyjä lehtisiä oksia viedään jäljestäpäin viljelyksille, jossa ne pistetään maahan edistämään kasvullisuutta.

Hóriómua näytään vietettävän joka vuosi koillismonsuunin alkaessa vuoden aikana sattuneiden kuolemantapausten kunniaksi. Pantomiimissa on kuitenkin mukana sellaistenkin vainajien henkiä, jotka ovat kuolleet jo aikaisemmin, sekä samoin epämääräinen joukko kuolleiden henkiä, jotka eivät tarkoita suorastaan ketään yksityistä vainajaa. Kaikkia juhlaan kuuluvia eri menoja ei suoriteta joka vuosi, vaan kuolleiden juhliminen toimitetaan väliin suppeammassa muodossa. Täydelliset hóriómu-juhlat vievät aikaa muutamia viikkoja kestäen tavallisesti muutamia tunteja ennen auringonlaskua; silloin tällöin pidetään päivän, parin taukoja, jolloin käydään harppuunaretkillä.

Kuten kaikkien juhlien edellä suoritetaan ennen hóriómuakin valmisteluja, jolloin kerätään suuret joukot ruoka- ja tanssiasutarpeita. Alkajaisiin kuuluu erilaisia leikkejä, joihin koko asujaimisto saa ottaa osaa ja jotka vuoronsa mukaan järjestetään rannalla parin viikon aikana. Viimeinen leikki ennen henkien tuloa on eräänlaista hockey-peliä.

Henkien saapuminen. Naisille edeltäpäin ilmoitettuna päivänä ilmestyvät ensimmäiset henget. Niitä esittää iso joukko miehiä siinä tavanomaisessa asussa, jota pidetään hengille tunnusomaisena, koreista lehdistä ja ruohoista tehdyssä verhossa, joka peittää heidät kokonaan, niin ettei heitä voi tuntea, sen lisäksi heillä on jousi ja nuolia. Kierrettyään metsän kautta he näyttäytyvät rannalla kappaleen matkaa kylästä länteen päin, jolla suunnalla vainajien valtakunnan, Adirin, arvellaan sijaitsevan. Hockey-peli, joka on käynnissä rannalla, taukoaa oitis, kun henkien huomataan lähestyvän, ja kaikki laskevat mailansa maahan. Naiset ja lapset seisovat pelon valtaamina paikoillaan nähdessään tuon merkillisen näyn. Henget lähestyvät hyvin rauhallisesti, ja ehdittyään lähelle ne istuutuvat maahan selin kansaan. Kaikki hockeymailat asetetaan riviin maahan hóriómu-paikan suuntaan, ja hetken kuluttua henget nousevat ja jatkavat matkaansa pitkin niiden muodostamaa viivaa, jonka nimenä on óboro-tóto (henkien tikapuut). Asioista perillä olevat miehet seuraavat heitä. Avoimella näyttämöllä hóriómun edustalla tanssivat henget tanssin. Heidän johtajansa viittaa sitten kädessään pitämällään nuolella Adiriin päin ikään kuin antaen toisille hengille saapumismerkin. Sitten hän puhuttelee paikalle kokoontunutta väkeä ilmoittaen heille, että henget ovat lähteneet Adirista tullakseen heitä tervehtimään. He ovat olleet matkalla kauan, toista kuukautta. Kansan puolesta lausuu sitten erityinen puhemies henget tervetulleiksi kiittäen heitä siitä, että he ovat noudattaneet kansan kutsua. Tanssia jatketaan sitten hetkinen, jonka jälkeen henget menevät hóriómuun.

Seuraavana yönä pelästyttävät kylän naisia miehet, jotka päästelevät pitkiä vihellyksiä pitkäntalon edustalla ja paiskelevat savikimpaleita, simpukoita ja puupalasia sen kattoa vasten. Rakennuksen sisässä olijat luulevat Adirista hóriómuun matkalla olevien henkien pitävän ulkona peliään. Koko yön jatkuu rummutusta hóriómussa, ja sekin pannaan Adirista saapuneiden henkien laskuun. Miesten otaksutaan nukkuvan dárimossa, miesten rakennuksessa, minkä vuoksi naisia on sitäkin helpompi johtaa harhaan. Koko yön istuu kaksi henkeä pitkäntalon edustalla selin siihen; toinen edustaa vanhaa, toinen nuorta henkeä. Heillä on toisessa kädessä jousi, toisessa nuoli kärki ylöspäin. Aina vähän päästä he päästävät kuuluviin pitkän vihellyksen. Naiset, jotka voivat nähdä heidät rakennuksen seinänraoista, itkevät ja valittavat koko yön osittain pelosta, osittain surusta muistaessaan vainajiaan, ja he puhuttelevat henkiä saamatta kuitenkaan vastausta. Päivän sarastaessa nuo kaksi henkeä menevät hóriómuun. Esityksestämme on jo käynyt selville, että juhlamenoilla on miehillekin suuri merkitys. He uskovat mm., että myöskin todelliset henget ottavat niihin osaa, vaikkakin näkymättöminä, hengiksi pukeutuneiden ohjelmansuorittajien rinnalla, ja on kuvaavaa, etteivät he ensimmäisenä yönä uskalla nukkua sisemmässä pyhäkössä, vaan ainoastaan sen edustalla olevalla aukiolla.

Monena yönä peräkkäin näkevät naiset yhä uusien henkijoukkojen suuntaavan kulkunsa läpi kylän matkalla Adirista hóriómuun. Muutamat juhlaan osaaottavat miehet kiinnittävät palavia soihtuja seipäisiin, joita aina kaksi heistä kantaa olkapäillään, jolloin he herättävät sellaisen vaikutuksen kuin hóriómuun olisi menossa suuri joukko henkiä. Nuo kulkueet toistuvat muutamia kertoja joka yö. Kiinnittääkseen huomiota puoleensa henget päästelevät merkillisiä ääniä kulkiessaan kylän ohi. Koko sen ajan, jolloin hóriómu-juhla kestää, saavat naiset yhtä mittaa muistutuksia henkien naapuruudesta, öisin aavemaisilta soihdunkantajilta ja päivisin kummitusten näköisiksi sonnustauneilta hahmoilta, jotka näyttäytyvät muutaman silmänräpäyksen ajan ja sitten katoavat.

Alkajaistanssit. Aamulla ensimmäisten henkien saavuttua lähettävät miehet naisille sanan, että heidän on vietävä ruokaa hóriómuun Adirista tulleille vieraille. Henkien sanotaan olleen ilman ruokaa pitkän aikaa. Naiset lähtevät liikkeelle mukanaan suuret määrät ruokatavaroita, ja tiellä heitä vastaan tulee muutamia hengiksi pukeutuneita miehiä. Näille naiset ojentavat kantamuksensa kääntyen samalla heihin selin, koska he ovat aivan liiaksi järkyksissään uskaltaakseen katsoa heitä kasvoista kasvoihin. Pettääkseen naisia miehet lähettävät illalla hakemaan uusia ruokavarastoja sanoen niiden tällä kertaa tulevan heidän omiin tarpeisiinsa. Tällaisia kaksinkertaisia ruokatilauksia jatkuu koko juhlamenojen ajan. Varsinaisten pantomiimien rinnalla suoritetaan lukuisia menoja, joiden tarkoituksena on edistää merilehmien harppunoimista. Tällöin käytetään myöskin "viuhulevyjä" l. "mylvijoitä".

Ensimmäisen juhlallisen tanssin nimenä on óboro-gáma (henkirumpu l. -tanssi), ja se on tavallinen hóriómu-tanssi, joka tuon tuostakin toistuu menojen aikana. Óboro-gámassa on tanssijoilla tavanomaisen lehdistä ja ruohoista tehdyn henkiasun lisäksi yllään erikoisia sulka- ja muita koristeita sekä kullakin toisessa kädessä kalistin (koráre), joilla osoitetaan tahtia yhdessä rumpujen kera, sekä toisessa kimppu lehtisiä oksia.

Kun tansseja oli jonkin aikaa harjoiteltu aitauksessa ja kaikki on valmista, kutsutaan naiset paikalle. Puolimatkassa kylästä heitä vastaan tulee henki, joka heidän lähestyessään kääntyy takaisin, ja tämä edellä he saapuvat katsomoon, jossa istuutuvat maahan. He tietävät saavansa nähdä vainajien henkiä, minkä vuoksi muutamat heistä ovat hieroneet kasvoihinsa savea, tavallisen surunmerkin. Sitten rummuttajat tulevat ulos aitauksesta ja asettuvat paikoilleen. Heidän perästään tulevat täysikasvuiset pojat, jotka eivät vielä ole täysin perillä kaikesta, ja he asettuvat riviin varjostinten viereen kasvot niihin päin. Arvellaan, ettei heidän sovi katsella tanssia.

Yht'äkkiä näyttäytyy sisäänkäytävän suulla ryhmä tanssivia henkiä. Hyppien ja väännellen ruumistaan he hajaantuvat viuhkanmuotoisena kuviona naisiin päin. Rummut pärisevät, kalistimet paukkavat, ja muutamat naisista puhkeavat valituksiin nähdessään vainajat. Hetken kuluttua tanssijat palaavat takaisin pyhäkköön, mutta jokainen heidän ryhmänsä esiintyy vielä kahteen kertaan luovuttaakseen sitten paikkansa toiselle ryhmälle. Eri ryhmien tanssien väliaikoina rummut lakkaavat pärisemästä, ja myöskin nuoret miehet menevät henkien jäljessä pyhäkköön tullakseen jälleen ulos, ennen kuin uusi näytännön jakso alkaa.

Muutamat esiintyjät esittävät tiettyjä vainajia, parhaasta päästä hiljattain kuolleita, ja tällöin turvaudutaan kaikenlaisiin keinoihin, jotta naiset saisivat sellaiseen kuvitelman. Vainajia haudattaessa merkitään hänen pituutensa keppiin, ja hóriómu-menoissa esittää häntä samanpituinen mies. Kun pienenä kuolleen lapsen henki näyttäytyy, uskotellaan naisille, että se on kasvanut kuolemansa jälkeen. Jokaisella tanssijalla on yllään koristuksia, joita heidän esittämänsä henkilö on käyttänyt, ja naiset tuntevat ne nyt. Jotta harhakuvitelma saataisiin täydelliseksi, lähetetään nuo koristeet jäljestäpäin naisten tarkastettaviksi, eikä niitä käytä koskaan kukaan muu kuin niiden omistajaksi ilmoitettu henkilö. Joka tanssin perästä huutaa joku johtavista miehistä käytävän suulta niiden henkien nimet, jotka juuri ovat esiintyneet, ja kehoittaa näiden naispuolisia omaisia antamaan heille ruokaa. Naiset, jotka ovat varanneet mukaansa runsaat määrät ravintoaineita, ojentavat ne selkänsä taitse eräille määrätyille nuorille hengille, jotka vievät ne pyhäkköön. Siellä syövät kokoontuneet miehet ruokavarat suurella juhla-aterialla.

Ne miehet, jotka eivät ota osaa johonkin tiettyyn tanssiin, jäävät sen ajaksi aitauksen sisäpuolelle, jottei niitä, jotka esittävät joitakin erikoisia henkiä, kaivattaisi joukossa, jolloin petos paljastuisi. Samasta syystä on joka miehellä koko juhlamenojen ajan ruumiissaan runsaasti maalauksia, joten naiset luulevat elävien miesten ottavan henkien keralla osaa tansseihin.

Se seikka, että sentään miehetkin suorittavat hóriómu-menot niin vakavasti, johtuu siitä, että vainajat vaativat heitä juhlittavan näissä menoissa. Poismenneen lähimmät omaiset pitävät sen vuoksi tarkoin huolta siitä, että tämä on edustettuna muiden kuolemantanssin suorittajien joukossa, ja kehoittavat siksi jotakuta sopivaa henkilöä ottamaan hoitaakseen tämän edustuksen, jolloin sijaiselle annetaan korvaustakin, nim. ruokaa. Sitä paitsi uskotaan, että henkilöä, joka esittää jotakin henkeä hóriómu-menoissa, todellinen henki avustaa jälkeenpäin harppunoimisretkillä.

Kohtauksia Hóriómu-juhlassa. Suuri pantomiimi jakautuu varsin moneen kohtaukseen. Näiden järjestys vaihtelee, ja tuntuu olevan tavallista, että ainakin eräitä tiettyjä tansseja ja menoja mukaillaan ja muovaillaan suorituksen aikana aina sen mukaan miten esiintyjien päähän pälkähtää. Olen saanut sen vaikutelman, ettei hóriómua koskaan suoriteta kahta kertaa aivan samalla tavalla. Muutamat menot toistetaan joka päivä juhlallisuuksien aikana tai ylipäänsä usein uudistuvissa tilaisuuksissa, kun taas toiset, erikoisluontoisimmat, esitetään ainoastaan kerran.

Ohjelma aloitetaan joka päivä verraten yksinkertaisella tanssilla, jonka nimenä on kókóme ja jonka tanssivat nuoret miehet. Sen tarkoituksena sanotaan olevan suoda kokeneemmille tanssijoille aikaa valmistautua. Sarjalaulu, jossa on 7-8 "säkeistöä", säestää tätä tanssia. Viimeistä säkeistöä laulettaessa kuuluu pyhäkön sisästä kalistimen ääni ennustaen vanhempien tanssijoiden esiintymistä varhemmin mainitussa óboro-gámassa, joka sekin tanssitaan joka päivä. Tanssijoiden ryhmät kuuluvat kukin omaan totem-heimoonsa, jotka vuorottelevat keskenään näyttämöllä. Kun tuollainen ryhmä on lopettanut näytäntönsä, sovitetaan lomaan pieni välinäytös, jonka suorittaa henki tai pari, joista käytetään nimitystä sáreámu ja jotka kuuluvat samaan heimoon kuin juuri esiintyneet. Sáreámut, joilla samoin kuin kaikilla muillakin tanssijatyypeillä on oma erikoinen asunsa, eivät tule esiin tavanomaisesta varjostimien välisestä aukosta, vaan kiertävät metsän kautta ja näyttäytyvät äkkiä läheisyydessä rannalla, jossa he pian kiinnittävät katsojien huomion puoleensa. He eivät tanssi tavalliseen tapaan, vaan liikkuvat hitaasti ympäri kumarassa, melkein nelinkontin, hipaisten väliin käsillään maata. Heitä pidetään Adirista viimeksi saapuneina henkinä, jotka ovat matkalla jääneet toisista jälkeen. Heidän ainoana tarkoituksenaan näyttää olevan kiinnittää hetkisen katsojien huomiota omituisilla liikkeillään ja elehtimisellään. Naiset laskevat maahan lahjaksi ruokaa sáreámuille, jotka vievät sen mukanaan pyhäkköön.

Samoin kuin sáreámut, mutta näistä riippumatta, esiintyvät myöskin imigit rannalla, jossa he kuljeskelevat ylt'ympäri mielensä mukaan ottamatta varsinaisella näyttämöllä osaa esityksiin. Näiden osia suorittavat täysikasvuiset pojat tai nuoret miehet, jotka täyttävät juhlamenojen välillä olevat tauot. Imigit ovat näytelmän koomillisia ja karkean sukkelia henkilöitä, joiden tehtävänä näyttää olevan ainoastaan katsojien huvittaminen. He liikkuvat muka yrittäen juosta, mutta todellisuudessa taapertavat ympäri melkein samalla paikalla. Väsyessään he vetäytyvät hetkiseksi takaisin pyhäkköön takatietä. Välisti he ovat käyvinään jonkun tärkeimmän hengen kimppuun puiset leikkinuijat ojossa, jollainen heillä on tavallisesti kädessä, toiste taas he ovat ryhtyvinään tappeluun keskenään puikkien pakoon mukanaan toisiltaan anastamansa ruoka ja ajaen toisiaan takaa. He ahdistelevat myös naisia tehden näiden nenän edessä sopimattomia liikkeitä, mutta heidät karkoitetaan tiehensä suuttumuksen ja harmin huudoin. Imigita arvellaan olevan kuolleina syntyneiden, aivan pieninä orvoiksi jääneiden tai sellaisten lasten henkiä, joiden isä on tuntematon. Heitä pidetään vajaaälyisinä, mistä heidän kummallinen esiintymisensä johtuu. Eivät edes naisetkaan tunnu erikoisesti heistä välittävän, vaan karkoittavat heidät pois, kun he käyvät tungetteleviksi, samoin kuin on tapana tehdä lapsille. Imigit juoksentelevat lakkaamatta ympäri tehden arastelematta kaikenlaisia hassutuksia ja kepposia, mutta pysyttelevät erossa muista hengistä. Kun näyttämöllä on jokin toinen näytös, imigit tanssivat omia aikojaan kaukana rannalla rummunpärinän säestäessä, aivan niin kuin pikku poikien on tapana tehdä tavallisissa tansseissa.

Kolmannen henkien ryhmän, jotka liikuskelevat missä tahansa hóriómun lähistöllä, muodostavat mórit. Heidät valitaan parhaiden tanssijoiden joukosta, ja tässä tarkoituksessa pannaan edeltäpäin toimeen jonkinlaiset kilpailut nuorten miesten kesken. Móri-hengillä on aina jalkojensa välissä keppihevosen tavoin seiväs, jonka päässä on lehtitupsu, ja he tanssivat tässä asennossa. Heidän tarkoituksenaan ei ole kuitenkaan herättää hilpeyttä katsojissa, vaan pikemminkin osoittaa tanssitaitoaan, joka erikoisesti pistää silmään heidän esiintyessä yksinään rumpujen säestäessä. Mórien arvellaan syntyneen henkivanhemmista yliluonnollisessa maailmassa, eivätkä he ole koskaan eläneet maan päällä ihmisinä.

Erikoinen tanssijoiden ryhmä, joka myös esiintyy joka päivä, on kárara-óboro, joiden huomattavimpana varuksena on pääasiassa kilpikonnankuoresta tehty huolellisesti valmistettu naamio (kárara). Tavallisimmat tämäntapaiset naamiot muistuttavat edestäpäin puoleksi krokotiilia, puoleksi kalaa, joiden avoimesta kidasta tanssijat voivat nähdä suoraan eteenpäin, ja takana naamio päättyy kalanpyrstöön. Kárara-óborojen esittämät tanssit kuuluvat hóriómu-juhlien komeimpiin. Näiden tanssijoiden eri ryhmät vuorottelevat, ja koska naamioita tavallisesti on vähän, ne kun ovat erittäin suuritöisiä, eri tanssija-ryhmiin kuuluvat vaihtavat ne aina pyhäkössä.

Muiden esiintyjien joukosta on huomattava kupámobóro (kapámo-óboro), jonkun suuren soturin henki, joka esiintyy yksin. Hänen varuksiinsa kuuluu bambuveitsi, jollaisella sodassa kaatuneen vihollisen pää leikataan irti ruumiista, sekä rottinkisilmukka, jollaisessa katkaistuja päitä kannetaan, jota paitsi hänellä on kivinuija sekä puusta tai kookospähkinästä valmistettu pää, jota naiset kuitenkin pitävät hänen surmaamansa vihollisen päänä. Näyttäytyessään kupámobóro aina juoksee, hän ei koskaan kävele eikä seiso liikkumattomana paikallaan. Hänen tehtävänään on pelästyttää naisia, ja nämä joutuvatkin pakokauhun valtaan hänen syöksyessään heitä kohti aseitaan heilutellen. Väliin hän pistäytyy kyläänkin saakka peloitellen sielläkin naiset ja lapset pahanpäiväisiksi. Naisten nähden kupámobóro on surmaavinaan edellämainittuja imigi- ja móri-henkiä syöksyen äkkiä esiin hóriómun aukosta ja muka kaataen heidät maahan toisen toisensa perästä muka kivinuijallaan iskien. Naiset kirkuvat silloin ääneen kauhusta, ja heitä uhataan, että hirviö tappaa heidätkin. Kupámobóro ilmaisee voittonsa ojentamalla ruumiinsa ja käsivartensa ylös ilmaan muutamia kertoja peräkkäin. Hetken kuluttua imigit ja mórit nousevat maasta ja menevät hóriómun sisäosaan, jonne myöskin kupámobóro palaa.

Erinäiset hóriómun kohtaukset viittaavat suoranaisesti merilehmienpyyntiin, ja muiden joukossa on sellainen tanssi, jossa esitetään liikkein ja elein noiden eläinten harppunoimista. Vielä erääseen toiseen tanssiin sisältyy kuviteltu leikkiottelu, jonka taistelee rivi aseellisia henkiä. Kaikkia esiintyjiä ohjaavat ja opastavat edeltäpäin vanhimmat miehet, jotta he oppisivat kunnollisesti tehtävänsä.

Tärkeän osan hóriómu-sikermästä muodostaa nuorten miesten perehdyttäminen asioihin ja heimon salaisuuksiin, mihin kuuluu mm. erikoinen jakso jokaisen suuren juhlamenon aikana. Hóriómu-menojen aikana kuluu nuorten opetukseen pari päivää. Siihen kuuluu mm. erilaisia menoja, joiden kestäessä täysikasvuisista pojista pestään pois kaikki, mitä heissä vielä on naismaista jäljellä heidän aikaisemmasta elämästään, jolloin he ovat olleet naissukupuoleen kuuluvien hoivattavina. Heihin hierotaan sitten erilaisia rohtoja, joiden tarkoituksena on antaa heille menestystä kosimispuuhissa (tärkeimpänä aineksena ovat pienet suikaleet, jotka äiti on salaa siepannut monen nuoren tytön ruohohameesta), sekä tehdä heistä onnellisia harppuunankäyttäjiä samoin kuin taata heille runsaasti kaikenlaisia tarpeita heidän elämänsä varrella sekä ylipäänsä onnea ja menestystä. Muutamissa tapauksissa nuo rohdot poltetaan nuotiossa, jonka ääreen pojat asetetaan seisomaan, niin että savu kietoo heidät verhoonsa. Kunkin pojan kantaa sitten Aondmu-aukiolle eno (jonka toimena tavallisesti aina pojan opastus on), kaikenlaisten heitä ahdistavien henkien pelästyttäessä heidät melkein järjiltään. Heidät jätetään hetkiseksi sisempään pyhäkköön. Enon pitäessä hoidokkinsa silmiä peitossa asettuvat hengiksi pukeutuneet miehet heidän eteensä, mutta kasvot paljaina. Yht'äkkiä rummut ja torvisimpukat rämähtävät hirvittävään meluun, ja kaikkien muiden henkien päästäessä yhdellä kertaa korvia särkevän ulvonnan saavat pojat avata silmänsä nähdäkseen, että nuo olennot ovatkin ihmisiä. Samalla tavoin paljastavat itsensä eräät muut henkien ryhmät tanssittuaan ensin poikien edessä juhlamenojen mukaisessa asussaan. Eno ilmoittaa sitten suojatilleen kaikki, mitä tämän tulee tietää hóriómusta, ja opettaa hänelle paljon muitakin asioita. Lopulta pojat koristetaan ja varustetaan maalauksin, mutta vielä par'aikaa jatkuvien juhlamenojen loppuaika heidän täytyy oleskella pyhäkössä niin kauan kuin naiset ovat saapuvilla.

Päättäjäiset. Vihdoin on hóriómun lopettajaishetki tullut, ja henkien on palattava takaisin Adiriin. Päivänä muutamana naiset näkevät muutamien imigien kulkevan kylän ohi pitkin rantaa matkalla länttä kohti ja päättelevät siitä, että henget ovat lähtöhankkeissa. Vähän myöhemmin naiset kutsutaan hóriómuun näkemään pääjoukon lähtöä. Oman kylän miehet tulevat ulos aitauksesta ilman naamiota ja jokapäiväisessä asussaan ja menevät naisten joukkoon, ja heti sen perästä näkyy valtava joukko täydessä asussa olevia henkiä virtaavan ulos pyhäköstä ja suuntaavan kulkunsa Adiria kohti. Tämä viimeinen petos saadaan toimeen siten, että naapurikylistä kutsutaan suuri joukko miehiä näyttelemään henkien osaa näiden lähdössä. Naiset tahrivat ruumiiseensa savea ja valittelevat suruissaan, osaksi siksi, että vainajat nyt pakenevat pois, osaksi sen vuoksi, että suuret juhlat ovat ohi. Henget vaeltavat poispäin hyvän matkaa pitkin rantaa. Móri hyppii yhä ympäri keppihevosineen niin kauan kuin hän on naisten näkyvissä. Päästyään tarpeeksi kauas kotoa kaikki henget riisuvat juhla-asunsa ja palaavat hóriómuun metsän kautta. Kaikki lehti- ja muut kuihtuvat koristukset tuodaan mukaan ja pannaan huolellisesti táraan, sillä niistä ei saa mitään heittää pois. Yöllä kaikki miehet kokoontuvat suuriin jäähyväiskemuihin.

Muutamat henget joutuvat hóriómusta poistuessaan erikoisen menettelyn kohteiksi. Se henki, joka viimeisenä poistuu aitauksesta, on múru, yksi niistä, joka on esiintynyt erikoisissa harppunoimismenoissa ja jolla silloin on ollut yllään osa johtomiesten harppunoimisneuvoja, mm. heidän pyyntiköytensä. Erojaistilaisuudessa hänellä on yllään sama asu ja kädessä kekäle. Yksi köysistä laahaa maassa hänen perässään, toinen pää on kiinnitetty hänen vyöhönsä. Hóriómun aukossa seisova mies, jolla on köyden toinen pää kädessään, tempaisee äkkiä kovasti, niin että múru kaatuu kumoon. Johtavat harppuunankäyttäjät kantavat hänet sitten hóriómuun pää edeltä, ja hänen on silloin oltava aivan hiljaa, sillä hän esittää nyt dugongia ja "opettaa" liikkumattomana pysyttelemällä noita elukoita antautumaan vastustelematta, kun harppuuna on isketty niihin kiinni. Kuta useampia kipinöitä singahtaa múrun kekäleestä toisten temmatessa hänet maahan pitkäkseen, sitä enemmän saadaan dugongeja, sillä ne edustavat harppuunamiehiä, jotka heittäytyvät mereen pyyntilavoilta. Miehet tulevat nyt ottamaan jälleen pyyntineuvonsa, joihin he kiinnittävät osan múrun juhla-asussa olleista lehdistä ja oksista. Seuraava yö, jolloin miehet lähtevät pyyntiretkelle korallisärkille, täytyy múrun viettää hóriómussa. Sieltä käsin hän saattaa seurata pyynnin onnistumista, sillä onnekkaiden harppuunankäyttäjien henget tulevat sillä välin hänen luokseen ja ilmaisevat läsnäolonsa. Tämä tapahtuu siten, että kun harppuunamiehet heittäytyvät veteen ja ne koristukset, jotka he ovat kiinnittäneet omaan ruumiiseensa tai pyyntivehkeisiinsä ja joita múru on käyttänyt, silloin irtautuvat, múru tuntee nykäyksen ruumiissaan siinä paikassa, johon nuo esineet ovat olleet kiinnitettyinä. Se ei ole suinkaan unta, vaan hän tuntee todellakin nykäykset, väittävät alkuasukkaat. Vasta kun pyyntimiehet palaavat seuraavana aamuna, on múrun aresti lopussa.

Juuri ennen kuin henget lähtevät lopullisesti tiehensä, nostavat muut miehet muutamia heistä ylös maasta ja puhaltavat heidän päälleen eräiden pureksimiensa hyvätuoksuisten yrttien mehua ja ottavat sitten hampaillaan muutamia heidän lehtikoristeitaan pidellessään heitä koholla käsiensä varassa. Tämän jälkeen he juoksevat suoraa päätä viljelyksilleen, missä he pistävät lehtiset oksat maahan edistääkseen siten tarhojensa kasvullisuutta.

Miehet näyttävät pitävän välttämättömänä, että saavat puhdistetuksi omantuntonsa petoksesta, jota he ovat hóriómu-menojen aikana harjoittaneet naisia kohtaan. Naisen kuoltua menee mies hänen haudalleen ja jyskyttää muutaman kerran maata kookospalmun lehtivarren koveralla puolella, jolloin syntyy kumea, ontto ääni. Tämä on tavallisin menettelytapa, kun pyritään yhteyteen kuolleiden kanssa heidän haudoillaan. Sitten mies kolkuttaa maahan muutamia kertoja simpukankuoren koveralla puolella ja viheltää samalla tavalla kuin toista kutsuttaessa on tapana tehdä. Kun henki on valmis kuuntelemaan, hän selittää, millä tavoin naisia on petkutettu, ja pyytää, ettei vainaja panisi sitä pahakseen.

Mimía, ihmiskuviin liittyvä suuri tulijuhla.

Mimía, joka on papualaisten suuria juhlia, tuntuu lähinnä liittyvän nuorten miesten vihkimiseen heimon salaisuuksiin, mutta samoin kuin kaikilla muilla on silläkin useita tarkoitusperiä, ainakin sivutarkoituksina.

Alkajaistaistelu. Mimían alkajaisiksi pannaan metsässä toimeen leikkitaistelu, johon ottavat osaa vanhemmat miehet ja täysikasvuiset pojat. Lyömäaseina on seipäitä, mutta myöskin kivinuijat, jouset ja nuolet joutuvat käytäntöön. Vaikka noiden aseiden käytössä edellytetäänkö jonkinlaista pidättyväisyyttä, ei tappelu sentään suinkaan ole pelkästään viatonta leikkiä. Námai, yksi alkuasukasystävistäni, kertoi kerran saaneensa rajun iskun rintaansa teräväpäisestä sauvasta (siitä oli vielä näkyvissä syvä arpi) ja sanoi kostaneensa ampumalla vastustajaansa takaa olkapäähän. Toisen kerran hän oli ampunut Nóriman käsivarren läpi ja iskenyt Abaita kivinuijalla päähän. Námai itse sai eräässä tilaisuudessa niin rajun iskun silmiensä väliin, että pyörtyi, ja perästäpäin hän otti maasta keihään ja tähtäsi heittäessään vihamiehensä reisiin, mutta ase osui sääriluuhun, joka murskautui; haava tulehtui, ja mies kuoli siihen jonkin ajan kuluttua.

Vaikkeivät taisteluun osaaottavat olekaan jakautuneina eri puolueisiin totemien mukaan eikä muutenkaan, koettaa kuitenkin jokainen, joka on saanut pahanlaisen vamman, kostoksi iskeä vastustajaansa tai johonkuhun toiseen tämän totem-heimoon kuuluvaan samanlaisen haavan. Jos mies saa surmansa, niin kuin väliin tapahtuu, yrittävät hänen ystävänsä kostaa, mutta ellei se heti käy päinsä, odotetaan väliin seuraavaan mimíaan saakka. Kostonhimoa pidetään visusti vireillä pitkätkin ajat ja se toteutetaan niin pian kun sopiva tilaisuus tarjoutuu, jolloin sentään koetetaan pitää huolta siitä, ettei koston vaikutin tulisi ilmi. Koston täytäntöönpano voidaan lykätä siihenkin saakka, kunnes lähdetään yhteiselle sotaretkelle, jolloin miehen saattaa ampua kenenkään saamatta tietoonsa, että oma puoluelainen on surmannut hänet. Mies, joka on surmannut toisen mimía-juhlissa, tarjoaa välisti kuolleen omaisille korvausta, mikä tapahtuu salaa, esim. siten, että hän joskus yöllä sitoo hengensakoksi tarkoittamansa esineen keppiin, jonka hän pistää merenpohjaan muutaman askelen päähän rannasta, joten hänen jaloistaan ei jää pienintäkään jälkeä. Kun vainajan omaiset löytävät tarjolle asetetun lahjan, he ymmärtävät, mitä se tarkoittaa, ja pitävät sen.

Metsässä käyty tappelu, jota jatketaan muutamia iltapäiviä peräkkäin, siirtyy joka päivä yhä lähemmä kylää, ja viimeisenä päivänä se taistellaan loppuun rakennusten vierustalla, vieläpä niiden allakin, jolloin naiset ja lapset pidetään sisälle teljettyinä. Välttääkseen vakavaa verenvuodatusta taivuttavat heimonjohtajat osanottajat vaihtamaan vaaralliset aseensa litteihin lautoihin tai saagopalmun kevyistä lehtiruodeista tehtyihin seipäisiin, joilla saattaa antaa läjähtäviä iskuja, mutta jotka eivät aiheuta sanottavaa vahinkoa. Muutamat tappelijat varaavat myös ennakolta ylleen jonkinlaisen banaanikasvin paksuista lehtiruodeista tehdyn suojapanssarin. Auringon laskettua tappelijat menevät dárimoon, miesten rakennukseen, jossa mellakkaa jatketaan. Taistelun melskettä lisätään jyrisyttämällä kahta paksua tukkia pitkin epätasaista permantoa toinen pää koholla. Kovan melun tarkoituksena on myös "herättää" sodalle pyhitetty dárimo, kuten alkuasukkaiden on tapana sanoa. Parin tunnin kuluttua temmellys lopetetaan, ja yö vietetään levossa ja rauhassa.

Ihmiskuviin liittyviä menoja. Niistä eri menoista, jotka kuuluvat mimíaan sellaisena kuin sitä vietetään Mawatassa, liittyvät tärkeimmät kömpelötekoiseen korallikivestä valmistettuun kuvaan, joka esittää miehen päätä ja hartioita melkein luonnollisessa koossa. Kiwai-saarella käytetään useampia, koko ruumista esittäviä puukuvia.

Sen aikaa, jolloin Mawatan kivikuva ei ole käytännössä, sitä säilytetään dárimon alla huolellisesti peitettynä, niin ettei sitä näy. Eräiden alkajaismenojen aikana kivi kannetaan dárimoon ja asetetaan keskimmäisen katonkannatinpylvään viereen, joka on muovailtu ihmishahmon kaltaiseksi. Johtavat pyyntimiehet asettavat kivelle harppuunankärkensä ja muut pyyntineuvonsa. Miehet pureskelevat erästä määrättyä hyvätuoksuista yrttiä ja muita rohtoja ja sylkäisevät mehun kivelle, minkä jälkeen he vuorotellen laskevat kätensä sen päälle ja sitten samalla kädellä työntävät otsanahkaansa ylöspäin, niin että silmäluomet pakosta aukeavat, ja hierovat myös hartioitaan. Tällöin on käytettävä oikeaa kättä, koska aseita ja työkapineita liikutetaan juuri sillä, ja hartioiden hieronta toimitetaan siksi, että se ruumiinosa tulee erikoisesti käytäntöön maanviljelyksessä. Muutamat miehet kuiskaavat kivikuvalle: "Anna minulle runsaasti imeliä perunoita, banaaneja ja jamsjuuria, kaikkea minun istutuksillani kasvavaa; minusta pitää tulla paras merilehmien harppunoija; sinun pitää auttaa minua." Tai myös: "Kun minä lähden taisteluun, sinun pitää auttaa minua; minä tapan sekä miehiä että naisia; sinun pitää ensin mennä tappamaan heidät (heidän henkensä), minä tulen sitten perästäpäin ja täydennän surmatyön." Nämä eri lausumat vaihtelevat suuressa määrin samoin kuin ylipäänsä aina eri menojen ja tapojen yksityiskohdat.

Vanha mies, joka johtaa dárimossa kaikkia juhlamenoja, sytyttää talon keskimmäisestä liedestä lehtisoihdun ja laskee palavan soihdun muutamaksi tuokioksi kivikuvan päälle, minkä jälkeen hän polttaa sen tulessa. Sitten eri miehet heittävät kivelle pieniä paloja saagoa ja sanovat: "Tässä sinulle on hiukan saagoa" ja sitten erikseen joka palaa kohti: "Minun ruumiini ei saa sairastua; vaimoni ei saa sairastua; poikani ei saa sairastua", luetellen tällä tavoin kaikki perheensä jäsenet. Loput saagosta miehet itse syövät tämän jälkeen suuhunsa.

Tulitanssit; nuorten miesten karkaisumenot. Jonakin iltana, kun naiset on teljetty yhteisasuntotaloon, alkaa dárimossa suuri tulitanssi. Osanottajat kiinnittävät päähänsä, käsivarsi- ja säärirenkaisiinsa ja vyöhönsä kuivia lehtiä ja pieniä kookosniinen palasia ja sytyttävät ne. Heiluttaen suurta tulisoihtua he alkavat tanssia. Muutamilla on palava soihtu suussakin. Koko rakennus on täynnä tulia, ja näky on todella eriskummallinen. Kaikki matot on raivattu pois, ja palmunpintapuusta tehdyt permannot tuntuvat olevan varsin tulenkestäviä, joten tulipalon vaara on paljon pienempi kuin voisi kuvitella. Tanssijat koettavat väistellä heidän päälleen tipahtelevia palavia kaarnanpalasia, jotka panevat heidän ruumiinsa pinnalle kihonneen hien sähähtelemään, mutta usein ne aiheuttavat pahoja palohaavoja. Kun tuli ehtii jossakin paikassa ihoon saakka, tempaistaan palavat lehtikoristeet pois ja uusia pistetään tilalle. Hetken kuluttua tulet sammutetaan, haavoja hoidellaan ja sitten mennään levolle.

Näiden alkajaismenojen jälkeen alkaa se juhlamenojen osa, joihin sisältyy täysikasvuisten nuorukaisten perehdyttäminen heimon salaisuuksiin. Nuo "uudet miehet" viedään dárimoon matoilla erotettuun aitaukseen. Vanhemmat miehet kerääntyvät sen ympärille palavat lehtisoihdut kädessä, ja kun annetaan merkki, soihdut viskataan aitauksen yli poikien niskarn. Aitauksen sisässä syntyy hurja sekamelska. Pelästyneet pojat ulvovat kuin mielettömät, huitovat ja potkivat ympärilleen. Mattoseinät repeytyvät sekasorrossa riekaleiksi. Poikia piestään armottomasti palavilla soihduilla, ja tarkoituksena on karaista heidät niin, että he tämän jälkeen voivat kestää kaikki tuskat ja vaarat. Myöskin vanhemmat miehet huitovat toisiaan soihduilla. Ensin kosketetaan niillä mimía-kivikuvaa, sitten alkaa yleinen käsikähmä.

Jäljestäpäin saavat uudet miehet katsella vanhempien järjestämää tulitanssia dárimossa. Jokaisella nuorukaisella on seurassaan tavanomainen ohjaajansa, eno tahi joku muu miehinen omainen, joka ensin pitää suojattinsa silmät peitettyinä, niin ettei tämä voi nähdä mitään. Kun kaikki ovat koolla ja tanssi on täydessä käynnissä, pojat saavat avata silmänsä ja katsella merkillistä näytelmää. Tulien ympäröiminä tanssijat liikkuvat suurena kulkueena, neljä miestä rinnakkain, ympäri dárimoa, tömistäen lattiaa "herättääkseen" rakennuksen ja päästellen sotahuutoaan "U–u–u!" joka matkii villisian röhkinää.

Erikoinen merkitys on dárimon keskimmäisellä tulisijalla, jota hoitelee juhlamenojen iäkäs ohjaaja apunaan vanha nainen. Tulta, joka palaa siinä liedessä, pidetään erikoisen "kuumana" niiden moninaisten voimallisten ja pyhien rohtojen ja muiden aineiden ansiosta, joita siinä on poltettu. Kun nuoret miehet saavat osallistua heimon salaisuuksiin, heidät viedään tuon tulen ääreen, missä he lämmittelevät käsiään ja ruumistaan pyörien ympäri tulen ääressä karaistuakseen ja tullakseen voimakkaiksi. Vanhaa paria lukuunottamatta ei kukaan saa ottaa tulta tuosta liedestä, ja kaikki, mikä liittyy siihen, on voimakasta taika-ainetta. Noidat pyrkivät hankkimaan tuosta tulisijasta hieman tuhkaa tai muita karikkeita saadakseen keitoksiinsa tarpeellista voimaa.

Eräänä aamuna, ennen kuin päivä sarastaa, menevät vanhemmat miehet hiljaa ulos dárimosta jättäen nuoret miehet sinne nukkumaan muutamien vanhempien silmälläpidon alaisiksi. Kanootit työnnetään vesille ja miehet asettuvat niihin, ja kun kaikki on valmista, pojat herätetään ja viedään ulos. Samassa kohotetaan kanooteissa äänekäs sotahuuto, ja miehet hyppäävät maihin ja aloittavat keskenään taistelun. He saartavat pojat estääkseen näitä pakenemasta ja iskevät heitäkin. Pakokauhun vallassa pojat ulvovat joutuessaan moisen päällekarkauksen uhriksi ja tappelevat vastaan käsin ja jaloin. Muutamat heistä, jotka jo ovat näännyksissä entisistä tulikokeista, pyörtyvät, mutta heidät palautetaan tajuihinsa iskemällä suonta. Heidän pahoinpitelyään jatkuu vielä jonkin aikaa sen jälkeen kun päivä jo on noussut.

Vähän matkan päähän kylästä on edeltä käsin koottu iso kasa piikkisiä kasveja. Pojat viedään paikalle (muutamat on kuljetettava kantamalla) ja heitetään nurin niskoin oraoksaisiin pensaisiin, joita vielä pinotaan heidän päälleenkin. Taaskin he tappelevat ja riuhtovat kuin kouristuksessa, ja heikoimmat pyörtyvät. Kun kidutus on lopussa, pensaskasa sytytetään palamaan, ja pojat asetetaan seisomaan aivan sen viereen, jotta he joutuisivat savun sisään. Roviossa poltetaan myöskin erilaisia rohtoja, joiden tarkoituksena on antaa kestävyyttä ja terveyttä. Joka poika saa niellä rohtosekoituksen, jonka hänelle ojentaa eno ja jonka on määrä hyödyttää häntä hänen käytellessään harppuunaa, ampuessaan jousella, puutarhatöissä, kosimishankkeissa sekä myös auttaa vastustamaan tauteja.

Pojat lähetetään sitten uimaan mereen, mutta heidän kiusanhetkensä eivät ole vielä lopussa. Vartavasten koottuja uusia piikkikasviläjiä heitetään veteen heidän niskaansa, ja vielä kerran alkaa sama kidutus. Vihdoin heidän koettelemuksensa ovat lopussa. Heidän oppimestarinsa taluttavat tai kantavat heidät maihin suuren nuotion ääreen, jonka loimussa he saavat kuivailla itseään ja jossa heidän haavojaan lääkitään rohdoilla.

Eräässä mimían myöhemmässä vaiheessa maalataan ja koristellaan dárimossa oleva ihmishahmoinen kivikuva ja siihen liitetään jonkinlainen ruumis, joka lepää permannolla. Jälleen pureskellaan eräitä tiettyjä rohtoja ja sylkäistään kuvan päälle. Kaikki täysikasvuiset miehet tulevat sisään täydessä juhla-asussa ja asettuvat riviin peräkkäin kasvot kivikuvaan päin ja sääret hajallaan. Uudet miehet saavat ryömiä seisojien jalkojen välitse takaapäin, jokaisella seurassaan enonsa, joka kulkee holhottinsa rinnalla miesrivin ulkopuolella. Kun pojat ryömivät mimía-kuvan yli, jokainen painaa rintansa kiveä vasten, jonka kosketuksen tarkoituksena on vahvistaa hänen "sydäntään" taistelujen varalta ja vastustamaan tauteja. Pojat koskettavat kiveen myöskin hampaillaan. Tämän menon yhteydessä pojat saavat ensi kerran nähdä mimía-kuvan täysissä koristuksissaan.

Lopettajaiset; tautien karkoittaminen. Sen menon aikana joka päättää varsinaiset juhlallisuudet, nostaa joukko miehiä mimía-kuvan koholle maasta ja heiluttaa sitä edestakaisin samalla kun tanssi on täydessä käynnissä. Tanssia säestävä laulu lopetetaan yksiäänisesti huudetulla, kaikuvalla Aah!-huudolla, jota seuraavat torvisimpukantoitotukset. Samassa tuokiossa pudotetaan kivikuva päälaelleen edeltäpäin permantoon tehdystä aukosta, niin että se pudota jytkähtää maahan. Se peitetään sitten samalla tavoin kuin ennenkin rakennuksen alle, ja lattia-aukko suljetaan.

Jäljestäpäin suoritetaan rannalla joukko menoja, joiden tarkoituksena on vapauttaa kylä sairaudesta. Mm. kerätään juhlamenojen aikana käytetyt lehtikoristeet ja pistetään kaikkialle rantaan pakoveden aikana. Vuoksen tullen vesi peittää nuo oksat ja vie ne mennessään. Tämän tavan tarkoituksena sanotaan olevan lähettää tauti pois kylästä kauas (Torresin salmen) saarille. Kun sittemmin kuullaan siellä puhjenneen tauteja, tiedetään, mikä siihen on syynä. Yhä vielä täydessä tanssiasussaan menee muutamia miehiä yhteiselle pitkälletalolle, jonka läheisyydessä he viipyvät hetken. Sitten he menettelevät samalla tavoin lehtikoristeillaan. Noiden lähettien tarkoituksena on karkoittaa taudit myöskin naisten ja lasten kimpusta.

Kunkin miehen edellytetään pistävän omat lehtioksansa rannassa sellaiseen paikkaan, jonka kansa katsoo kuuluvan hänen ryhmälleen, mutta väliin jotkut pistelevät oksiaan jollekulle toiselle kuuluvan rakennuksen kohdalle, vieläpä aivan sen lähellekin, mitä sikäläiset asujaimet eivät suinkaan katsele suopein silmin. Nämä kostavat menettelemällä samalla tavoin edellisiin nähden, ja tällä tavoin jatkuu jonkinlaista kilpailua tai leikkiä, jossa kyllä on mukana häijyyttäkin, vaikk'ei se sentään johda sen vakavampiin seurauksiin.

Myöhemmin käytetään crotonin ja muita mimíassa käytettyjä oksia myös siten, että yöllä istutetaan salaa muutamia semmoisia omaan puutarhaan, joka siitä hyötyy ja menestyy. Näin tehdään varsinkin sellaisilla oksilla, jotka juhlamenojen aikana ovat koristaneet uusia miehiä. Myöskin viimeksimainituille itselleen on tällaisesta uudelleenistutuksesta hyötyä, sillä sen jälkeen ei heille voi tapahtua mitään pahaa metsässä eikä viljelyksillä. Käärme ei voi siellä heitä purra, ei terävä oksa pistää jalkaan, eivätkä he myöskään saa sieltä tautia. Tuollaista uudelleen istutettua crotonin oksaa hoidetaan huolellisesti, ja se yhdistetään ajatuksissa lähinnä nuoreen mieheen itseensä, jopa melkein samannetaan häneksi; muudan kertojani kuvasi sitä "pojan sieluksi", toinen taas "pojan ruumiiksi".

Muudan menettelytapa, jonka avulla tauti karkoitetaan kylästä, on seuraavanlainen: Vanha mies iskee sairaan suonta tavalliseen tapaan terävällä simpukankuorella. Tämä koje kiinnitetään sitten pieneen leikkikanoottiin, jota sitä ennen on jonkin aikaa pidetty mimía-kuvan lähellä miesten rakennuksessa. Tohtori juoksee sitten rantaan pikku kanootti mukanaan ja työntää sen vesille, ja joukko toisia henkilöitä, jotka kiiruhtavat hänen perässään, ovat auttavinaan häntä räiskyttäen vettä kanootin jälkeen kovasti huutaen. Noita manaa tautia siirtymään "Origiriin", jossakin kaukana näköpiirin rajoilla sijaitsevaksi kuviteltuun paikkaan, eikä se saa pysähtyä mihinkään asuttuun paikkaan.

Pikkupojat saavat syödä sianlihaa, mutta sen jälkeen kun he ovat äitinsä seurassa saaneet katsella hóriómu-juhlamenoja, heidän täytyy pidättyä syömästä sellaista lihaa samoin kuin erinäisiä muitakin ruokia. Sitten kun heidät on hóriómussa perehdytetty heimon salaisuuksiin, he saavat syödä merilehmän ja -kilpikonnan lihaa sekä mitä ravintoa tahansa paitsi sianlihaa, jota heille annetaan ainoastaan aivan pieni palanen mogáru-menojen yhteydessä rohtona. Kun heidät mimía-juhlien yhteydessä perehdytetään heimon salaisuuksiin, heitä opetetaan erikoisella tavalla syömään sianlihaa, viimeistä sellaista lajia ravintoa, joka on ollut nuorilta miehiltä kielletty.

Puukuviin liittyvät menot. Kiwai-saarella noudatetut, siellä käytettyihin puisiin ihmiskuviin liittyvät menot eroavat jonkin verran niistä, joita Mawatassa suoritetaan kivikuvan yhteydessä, mutta niillä on sentään pääasiassa sama luonne. Muutamat kuvat ovat melkein luonnollista kokoa, toiset taas hyvin pieniä. Pienet ovat sidottuina kiinni isoihin, ja niitä pidetään jälkimmäisten lapsina. Kiwain saarelaisten on tapana ottaa mimía-kuva tai useampia mukaan kanootteihinsa lähtiessään sotaretkille. Kun saavutaan vihollisen alueelle, asetetaan yksi kuvista etumaisen kanootin keulaan, väliin lisäksi toisia aluksen perään tai sivuille. Kuvien kasvojen pitää olla vihollista kohti, "koska he taistelevat siinä suunnassa". Maihin noustaessa nostavat muutamat vanhat miehet yhden kuvan koholle hierottuaan ensin sormiinsa rohtoja (sillä kuviin ei pidä koskea paljain käsin) heiluttaen sitä edestakaisin vihollisen suuntaan. Tällä tavoin lähetetään kuvan "henki" edeltäpäin tappelemaan vihollisten kanssa, jotka sitten on helppo surmata, kun varsinainen hyökkäys tehdään päivänkoitteessa.

Nigóri l. suuri kilpikonnajuhla.

Nigórin l. suuren kilpikonnajuhlan tarkoituksena on edistää merikilpikonnanpyyntiä. Se vietetään kaakkoismonsuunikauden lopussa ja luoteismonsuunikauden alkaessa, jolloin merikilpikonnien paritteluaika on parhaillaan. Sinä aikana voi nähdä pariutuvia kilpikonnia kellumassa vedenpinnassa. Nigóri liittyy myös vainajien palvontaan, joiden haudat silloin pannaan kuntoon ja koristetaan, sillä juuri vainajien henget avustavat harppuunankäyttäjiä pyyntiretkillä. Samoin kuin muihin juhlamenoihin kuuluu nigóriinkin eri jaksoja. Huomattavimpia niistä on se, jolloin elävänä pyydystetty kilpikonnanaaras joutuu kaikenlaisten menojen kohteeksi juhlapaikalla kylän lähistöllä, jotta kaikki meressä olevat kilpikonnat saataisiin kuvaannollisen vaikutuksen avulla niin noidutuiksi, että ne olisivat pyyntimiesten helposti saavutettavissa.

Erikoista on nigórille pitkä, kapea lava nimeltä águ, joka kyhätään juhlapaikalle. Lavan pääpuoli päättyy kolmionmuotoiseen kärkeen, ja juuri kulmauksessa on puukuva, joka esittää Múierea, taruhenkilöä, jonka sanotaan perustaneen nigóri-menot. Kuvalla, jonka kasvot ovat lavaan päin, on päässä sulkakoriste, ja sillä on tavattoman suuri drumo (sukuelin). Kansa luulee Múieren pariutuvan kilpikonnanaaraiden kanssa aiheuttaen niiden munimisen.

Pyydystettyjen kilpikonnien päät asetetaan lavan sille osalle, joka on Múieren edessä. Siihen asetetaan myöskin muutamia kuolleiden kuuluisien harppuunamiesten pääkalloja. Ne on kaivettu haudoista ja niihin on sovitettu silmiä (helmiäisen palasia, jotka liimataan kiinni vahalla) sekä nenä ja tehty kaikenlaisia koristuksia ja maalauksia. Kallot säilytetään lavalla juhlamenojen loppuun saakka, jolloin ne uudestaan peitetään multaan. Lavan muuhun osaan asetetaan kokonainen rivi kilpikonnankuoria.

Juhlamenoihin liittyy erilaisia tansseja ja sarjalauluja, ja eräässä "säkeistössä" pyydetään Múierea auttamaan kansaa merikilpikonnien harppunoinnissa; häntä manataan ottamaan niitä koristaan ja laskemaan ne mereen, niin että kansa voi pyydystää niitä.

Uudelta harppuunaretkeltä palattaessa leikataan kilpikonnanaaras auki águn äärellä ja siitä pursuava veri pirskotetaan lavalla olevien kilpikonnanpäiden päälle. Rasva ja munat pannaan erilleen "Múierelle", mutta miehet keittävät ja syövät ne seuraavana yönä lukuunottamatta pientä osaa, joka säästetään myöhemmin taikatarkoituksiin käytettäväksi.

Paitsi Múierea kuuluu menoihin vielä kolme muuta kuvaa, jotka kaikki ovat merkitykseltään hyvin epämääräisiä. Kansa tietää Múieresta itsestäänkin varsin vähän muuta kuin hänen nimensä, eikä häntä mainita kansansaduissa. Hänen sanotaan olleen kotoisin Tudu-saarelta (Warrior island) kaukaa etelästä Torresin salmesta. Mawatan alkuasukkaat selvittävät alkuaan oppineensa nigóri-menot sillä suunnalla asuvalta kansalta.

Muita juhlamenoja ja tansseja.

Suurista juhlista olemme jo lyhyesti kuvailleet gáeran ja samannimisen hedelmällisyyden puun kasvullisuuteen liittyvien tapojen ja menojen yhteydessä.

Pyhin, salaisin ja pelätyin kaikista suurista juhlista on mogúru, jonka tarkoituksena on elinvoiman tuottaminen kansalle ja viljelyksille. Mogúrua, jota peittää kaiken sen salaperäisyyden, taikauskoisen pelon ja kauhun verho, mikä alkuasukkaiden mielikuvitukselle on tunnusomaista, ei mainitakaan koskaan muuten kuin asioista perillä olevien kesken, ja naisille on pelkästään sen nimen lausuminen kauhea rikos. Mies tapetaan, jos hän ilmoittaa mitään tätä heimonsalaisuutta koskevaa naisille. Mogúru, joka vietetään miesten rakennuksessa, käsittää suuren joukon eri toimintoja, jotka yhteensä kestävät viikkomääriä. Eräässä niistä on tärkeä osa tapetulla villisialla, jonka voima näytään noitakeinoin siirrettävän nuoriin sotureihin. Villisika on alkuasukkailla taistelun vertauskuvana. Sotaista liekkiä, joka eri rohtojen voimalla sytytetään miehiin, pidetään sammumattomana, ja sen vuoksi, niin sanotaan, ilmenee niin kiihkeä taistelunhalu vanhemmissa miehissä, jotka ovat ottaneet osaa mogúruun, jota vastoin varttuva polvi on paljon rauhallisempaa siitä syystä, ettei sille ole annettu tietoa tuosta kannustimesta. Mogúrun toiseen osaan kuuluu kaikenlaisia sukupuolihurjasteluja, joiden lumoissa alkuasukaskiihkoilijat kokonaan irroittautuvat tavanomaisesta ankarasta käsityksestään avioliiton pyhyydestä. Juhlamenojen tämän osan tarkoituksena on valmistaa rohtoa saagopalmuille, mutta osanottajat itse nauttivat myös samaa elämännestettä. Sen on määrä perehdyttää nuoret miehet ja tytöt avioliiton salaisuuksiin.

Ele- ja ilmetanssit. Melkein kaikki tavalliset monilukuiset tanssit alkavat auringon laskiessa jatkuen koko yön nuotioiden valossa. Esiintyjät sonnustauvat kaikkiin koreuksiinsa, ja todella erikoinen, ihmeellinen näky on ruskeiden, maalattujen hahmojen vilinä ja myllerrys liehuvissa sulka- ja lehtikoristeissaan tulien häilähtelevässä loimussa. Melkeinpä joka yö saattaa alkuasukaskylistä kuulla rummutusta ja lauluja, vaikk'ei osanotto noihin huvituksiin ole joka kerta yleistä.

Muutamat tansseista ovat luonteeltaan ilme- ja eletansseja, ja ne suorittavat tavallisesti ulkosalla nuoret miehet, jotka tanssivat tehden liikkeitä, jotka ryhmissä ja kaikki samalla kertaa kuvaavat erilaisia toimintoja. Tavallisesti tanssijat myöskin laulavat muutamien maassa istuvien rummuttajien lyödessä tahtia. Oikeastaan ei itsestään osaa ilman muuta tulkita eri tanssien sisältöä, mutta kun niiden tarkoitus on selitetty, täytyy tavallisesti vilpittömästi ihailla sitä erämaan suloa, joka luo leimansa tanssivien vartaloihin, ja sitä nerokasta elehtimistä, joka sisältyy heidän liikkeisiinsä. – Tanssi ei ole suinkaan todellisten toimintojen konemaista jäljittelyä, vaan se niin sanoaksemme ilmaisee ne tyylitellyssä muodossa muutamin harvoin, luonteenomaisin liikkein ja elein. Tanssivilla on tavallisesti käsissään esineitä, jotka viittaavat pantomiimissa esitettyihin toimintoihin, usein kylläkin todellisten aseiden tai työkapineiden leikkikalun kokoisia jäljittelyjä. Seuraavassa on muutamia tanssien aiheita, jotka ovat tavattoman vaihtelevia: Kanootti työnnetään rannalta vesille, aalto vyöryy kohti kohottaen sitä; keinuva purjehdus myötätuulessa; puunlatvojen taipuminen rajussa sadekuurossa; pelikaanin huojuva kävely; rannalla pelästyy lintu lähestyvää kanoottia ja pyrähtää lentoon; kalan harppunointi ja heittäminen rannalle; iskun suuntaaminen viholliseen ja hänen vastaiskunsa väistäminen. Kun jotakin tanssiaihetta on esitetty tarpeeksi monta kertaa, siirrytään uuteen, jossa on toiset laulettavat sanat ja toinen sävel.

13.

LUONNONKANSAN RUNOUS.

Laulut.

Laulujen luonne. Laulut, joita Kiwai-kansalla on erinomaisen runsaasti, ovat ylipäänsä kaikki tarkoitetut laulettaviksi yksiäänisesti ja liittyvät eri menoihin ja tansseihin. Niin omituiselta kuin saattaa kuulostaakin, ei noilla papualaisilla oikeastaan ole mitään muita lauluja kuin sellaisia, jotka on tarkoitettu yhdessä esitettäviksi, mikä tapahtuu eri juhlatilaisuuksissa. Tietenkin lauletaan monissa muissakin kuin edellä esitetyn laisissa tilaisuuksissa. Kun alkuasukkaat lähtevät joukolla matkalle tai kun he meloskelevat suuressa kanootissaan, heidän kuulee usein laulavan. Oikeastaan sopii mikä laulu tahansa sillä tavoin yhteisesti esitettäväksi, koska ne ovat kaikki poljennollisia. Minun oli tapana ottaa selko, mitä ne laulut olivat, joita eri tilaisuuksissa kuulin viritettävän, jollen tuntenut niitä entuudestaan, ja joka kerran tulin vakuuttuneeksi siitä, että ne olivat lainoja jostakin uskonnollisluonteisesta laulumenosta. Tietystikin alkuasukkaat laulavat usein myöskin yksin ollessaan, mutta silloistenkin laulujen alkuperästä saattoi säännöllisesti todeta samaa, mitä edellä on mainittu. Ainakin nykypolveen nähden saattaa pitää varmana, ettei Kiwai-kansalla oikeastaan ole mitään muita lauluja kuin sellaisia, jotka ovat alkuisin heidän yhteisesti suoritettavista juhlamenoistaan ja -tavoistaan.

Poikkeuksia on hyvin vähän. Kansansaduissa esim. voi sattua, että kertoja eräissä kohdin laulaa lyhyen laulun kertomuksen juonen jatkoksi. Siten tapahtuu väliin, etteivät sadussa esiintyvät henkilöt puhu, vaan laulavat, ja kun näin käy, ilmaistaan lyhyellä laulusäkeellä tavallisesti jotakin voimakasta tunnetta, valitusta, surua tms. Myöskin tavanomaiset itkuvirret, jotka seuraavat kuolemantapausta, voi tavallaan lukea itsenäisten laulujen joukkoon, mutta niillä on sentään juhlamenoihin kuuluvien laulujen leima.

Laulujen sanoja vaikea tulkita. Lauluissa, joita esitetään eri menojen yhteydessä, on kaikissa hyvin niukalti sisällystä, sillä niissä on vain muutamia harvoja sanoja, joita yhä uudelleen toistetaan. Kun sellaista 'tekstiä' on hetkinen laulettu, otetaan toinen samalla tai toisella sävelellä. Ei olisi ehkä valmis uskomaan, miten vaikea oli saada eri laulujen sisällyksestä selvää. Laulaessaan alkuasukkaat tavallisesti äänsivät sanat niin nopeasti, että ne muuttuivat mahdottomiksi tuntea, minkä lisäksi niitä voitiin aina sävelten mukaan supistella tai myöskin laajentaa uusilla tavuilla. Laulajille osoittautui myös merkillisen vaikeaksi lausua hitaasti ja selvään samoja sanoja, joita he lauloivat nopeasti ja sujuvasti. Mutta vaikka lopulta olisi onnistunutkin todeta yksityiset sanat, ei niihin tavallisesti tuntunut sisältyvän minkäänlaista ajatusta. Monessa tapauksessa kävi myös selvästi ilmi, etteivät laulajat itsekään ymmärtäneet laulamaansa, vaan että heillä oli laulujen sisällyksestä vaihteleva ja hyvin epävarma käsitys. He olivat oppineet laulut toisia jäljittelemällä, mutta välittämättä juuri sanojen sisällyksestä ja merkityksestä. On myöskin mahdollista, että muutamissa tietyissä juhlamenoihin liittyvissä lauluissa on alun perin ollut vanhoja sanoja, joita nykypolvi ei enää oikein ymmärrä. Alkuasukkaat omaksuvat myös mielellään toisten heimojen keskuudessa kuulemiaan lauluja, usein sellaisissakin tapauksissa, etteivät he tunne niiden alkukieltä. Tällöin he kylläkin mukailevat ja jäljittelevät säveliä ja sanoja parhaan taitonsa mukaan, mutta huolimatta heidän erinomaisesta matkimiskyvystään täytyy silloin väkisinkin sekä sävelten että sanojen muuttua suuremmassa tai pienemmässä määrin, siitä puhumattakaan, että he mielessään tulkitsevat nuo laulut aivan uudella tavalla.

Voin mainita esimerkin siltä ajalta, jonka oleskelin maassa. Muutamien mawatalaisten alkuasukkaiden seurassa lähdin kerran Budji'in, kahden päivämatkan päähän länttä kohti; siellä asujaimisto puhuu aivan toista kieltä, jota Mawatan miehet eivät ymmärtäneet. Niinä kahtena yönä, jotka viivyimme Budji'ssa, isäntämme esittivät kunniaksemme tanssin, joka suuresti kiinnosti seuralaisiani. Ollessamme paluumatkalla he yrittivät jäljitellä Budji'ssa näkemäänsä tanssia ja kuulemiaan lauluja, mutta vaikka he kuinka vaivasivat päätään, heidän ei onnistunut palauttaa muistiinsa sanoista enempää kuin muutamia harvoja tavukatkelmia. Vähän sen jälkeen lähdin pois Mawatasta, ja kun palasin kylään pari kuukautta myöhemmin, kuulin entisten matkatoverieni laulavan samoja lauluja aivan sujuvasti. He olivat sillä välin harjoitelleet ja uskottelivat toisille, samalla itsekin uskoen, että heidän laulamansa olivat aitoja Budji'n lauluja, niin sanat kuin kaikki muukin. Retkemme jälkeen ei heillä ollut Budji'in päin ollut lainkaan yhteyttä, ja saattaa kuvitella mielessään, millaisia muutoksia alkuperäisissä lauluissa oli täytynyt tapahtua, kun ne opeteltiin sillä tavoin. Todennäköisesti moinen menettelytapa on yleensäkin alkuasukkaille luonteenomaista heidän jäljitellessään ja toisilta lainatessaan sellaista, mitä ovat näiden parissa kuulleet ja nähneet.

Myöskin ilme- ja eletansseihin liittyviä lauluja on hyvin vaikea ymmärtää, vaikka niitä säestävät esitykset osaltaan havainnollistavatkin sanojen tarkoitusta. Usein tämänlaatuinen laulu käsittää ainoastaan kaksi sanaa, joita yhtä mittaa toistetaan vaihtelevissa muodoissa. Niin sisällyksettömältä kuin noin katkelmainen teksti saattaakin tuntua, alkuasukkaat kuitenkin vilkkaalla mielikuvituksellaan sisällyttävät siihen merkityksen, jota ei voi johtaa pelkästään sanoista. Jonkin laulun sanat kuuluvat esim. seuraavasti:

"Eh, temaió, temaiá, eh, Daruaó, temaiá".

Téma merkitsee savua, ja Daru on muudan saari. Alkuasukkaat tulkitsevat laulun näin: "Kanootti purjehtii, siinä olijat näkevät savua, savu nousee Daru saaren yli."

Sarjalaulut. Kirjalliselta näkökannalta täydellisimpiä ovat ne laulut, jotka liittyvät erinäisiin sisällä rakennuksissa suoritettuihin juhlamenoihin. Tavallisesti ne pidetään dárimossa, miesten talossa. Esiintyjät liikkuvat pitkässä rivissä, kaksi aina rinnakkain, hitaasti ja juhlallisesti ympäri pitkässärakennuksessa. Johtaja kulkee juhlasaattueen etunenässä säännöstellen sen komeaa marssia. Hän tuntee laulujen sanat, ja kun hänen mielestään yhtä pikkusäettä on laulettu tarpeeksi kauan, hän rupeaa laulamaan toisia. Jokainen voi oitis yhtyä mukaan, mutta jos on kysymyksessä sellainen laulu, jota kansa ei hyvin tunne, johtaja saa tavallisesti laulaa sen yksin, ja sitten toiset yhtyvät siihen, kun hän aloittaa sen toistamiseen tai niin pian kuin kukin luulee oppineensa sen. Jonkin aikaa minusta tuntui melkeinpä mahdottomalta tulkita noita lukemattomia pikkulauluja, varsinkin kun niihin ei liittynyt selittäviä eleitä eikä liikkeitä. Tunsin suurta tyydytystä, kun lopulta havaitsin, että vaikka kukin yksityinen tämänlajinen laulu sanojensa lyhyyden ja epätäydellisyyden vuoksi tuskin ilmaisi mitään tiettyä ajatusta, eri katkelmat muodostivat yhdessä sarjoja, jotka – kylläkin niukoin ja katkonaisin vedoin – ilmaisivat kertomuksen. Tämä huomio loi tutkimuksiini uutta mielenkiintoa, ja ennen pitkää olin saanut kootuksi kokonaisen joukon tuollaisia sarjalauluja, joissa muutamissa oli jopa 50-60 säkeistöä. Jos laulu on hyvin pitkä, esiintyjät laulavat siitä samassa tilaisuudessa ainoastaan osan ja jatkavat esitystä seuraavalla kerralla.

Aiheet käsittelevät varsin erilaisia asioita. Usein lauluissa puhutaan Adirista, vainajien kaukana lännessä sijaitsevasta valtakunnasta. Eräskin laulu esim. kuvailee retkeä, joka alkaa Adirista ja joka tehdään itään päin halki koko sen alueen, jonka Kiwai-kansa tuntee. Siinä esiintyy mm. suuri joukko taruolentoja, jotka mainitaan myös taruissa ja liitetään maiseman silmäänpistäviin paikkoihin; melkeinpä jokaista sellaista paikkaa pidetään jonkun erityisen paikallisolennon asuinsijana.

Ylipäänsä puhutaan näissä sarjalauluissa usein taruhenkilöistä ja heidän puuhistaan, joten tuollaiset laulut ovat paljon seikkaperäisempien, väliin hyvinkin täydellisten tarujen sisällyksen kylläkin varsin kaavamaisia vastineita.

Kun tanssiin osaaottavat parhaillaan laulavat jotakin erityistä sarjalaulun säkeistöä, on johtajalla aikaa ajatella seuraavaa. Ainakin uusissa tansseissa tapahtuu silloin tällöin, että uusia säkeitä sepitetään itse laulun aikana, ja tuollaisia lisiä, jotka kansa huomaa vasta lisätyiksi, tervehditään väliin äänekkäin suosionosoituksin, varsinkin jos niiden sisällys on hullunkurisen huvittava. Monissa sarjalauluissa esiintyy säestöjaksoja, joiden sisällys on melkein sama; siten voidaan esim. erilaisia banaaneja, joita joku taruhenkilö ja hänen väkensä ottavat mukaan kanoottiinsa lähtiessään matkalle, luetella 7 eri säkeistössä. Sellaisetkin toistot tuntuvat viittaavan siihen, että uusia säkeistöjä syntyy laulun jatkuessa, mahdollisesti sen vuoksi, että johtajalla olisi tilaisuutta muistutella mieleensä laulun loppuosaa tai jotta laulua saataisiin jostakin muusta syystä venytetyksi pitemmäksi.

Loppu- ja alkusointu. Kun tarkastaa Kiwai-kansan lauluja niiden kirjallisten ja muiden samansukuisten ominaisuuksien kannalta, ei tietenkään juuri voi odottaa tapaavansa piirteitä, jotka tavallisessa esteettisessä merkityksessä kiinnittäisivät huomiota. Poikkeuksena ovat ehkä sävelet, jotka monissa tapauksissa ovat huomattavassa määrin maalailevia, ilmeikkäitä ja miellyttäviä. Mutta huolimatta alkuasukkaiden runouden yleisestä vaatimattomuudesta siinä on havaittavissa joitakin tiettyjä alkuja sellaisiin esteettisiin ominaisuuksiin, jotka yleensä kuuluvat paljon kehittyneemmille sivistysasteille. Muutamille sarjalauluille ovat siten ominaisia jopa jonkinlaiset alkeelliset loppusoinnut, jotka saadaan aikaan siten, että sama sana toistetaan jonkin verran vaihtelevassa, tilaisuutta varten sommitellussa muodossa, niin että syntyy loppusointuyhdistelmä. Loppusointu on siten ainoastaan jonkinlaista leikkiä saman sanan eri muotojen äänneyhtäläisyydellä.

Seuraava säe on tästä esimerkkinä; se sisältyy sarjalauluun, joka kuvaa vaellusta Adirista l. Woibusta, vainajien maasta:

    "Wóibu gananía Sóibu gananía, gananía orodóro gananía orodóro".

Woibu ja Soibu ovat sama asia, vaikka ainoastaan ensinmainittu muoto esiintyy tavallisessa käytännössä, ja vapaasti käännettynä säe merkitsee: "Woibu vaipuu nyt syvyyteen näköpiirin rajalla".

Alkuasukkaat käyttävät täysin tietoisesti keskenään loppusoinnussa olevia sanan muotoja ja luovat jokapäiväisessä puheessakin sellaisia leikillään. "Woibu" ja "Soibu", selitti muuan kertojistani, oli samaa kuin että hän väliin huusi poikaansa (jonka nimi oli Saisami): "Saisami, Aisami, Kaisami".

Toinen, sointuvampi loppusointuyhdistelmä on seuraava:

    "Yómena wáiru sómena wáiru, yómena-gú sómena-gú".

Väliin esiintyy sarjalaulussa useampia kuin kaksi loppusointusanaa, kuten seuraavassa:

    Yóromo sóromo óromo, yáramawio sáramawio,

jossa on kolme loppusointusanaa liitettyinä kahteen muuhun loppusointusanaan.

Sarjalaulujen tutkimus osoittaa edelleen, että on olemassa myöskin eräänlainen alkusointu. Esimerkkinä siitä on muudan tämänkaltainen laulu, jossa kuvataan, kuinka Abére-niminen tarunainen ja hänen kansansa rakensivat dárimon, miesten talon. Niissä 44 säkeessä, jotka kertovat, kuinka talo rakennettiin (ja sitten purettiin), alkaa 40:ssä teonsana d-äänteellä, eivätkä loput neljä säettä näytä alunperin kuuluneen tähän lauluun. Laulun kolme ensimmäistä säkeistöä kuuluvat:

    Dédeáro Abére mére dárimo páea dedeáro.

Aberen väki kaataa puita paikalla, johon he aikovat rakentaa dárimonsa.

    Dóputimo Abére mére dárimo páea dóputimo.

Aberen väki polttaa paikan, johon he aikovat rakentaa dárimonsa.

    Dóómíro Abére mére dárimo páea dóómíro.

Aberen väki raivaa paikan, johon he aikovat rakentaa dárimonsa.

Koska alkusoinnulliset sanat lauletaan säännöllisesti joka säkeistön sekä alussa että lopussa, tuntuu äänteiden yhdenmukaisuus sitäkin selvemmin. Alkusointua korostaa edelleen se seikka, että dárimo-sana, joka myös alkaa d:llä, esiintyy jok'ikisessä 40 säkeistössä.

Tuntuu epäilyttävältä, onko niin monta d:llä alkavaa ja talonrakennukseen liittyvää teonsanaa yleensä olemassakaan tavallisessa kielenkäytössä. Todennäköisemmältä tuntuu, että ainakin muutamat verbit on vartavasten tekaistu alkusoinnun vuoksi, eivätkä ne oikeastaan merkitse yhtään mitään. Ymmärrämme sentään, että vaikka tämä otaksuma olisikin oikea, eri säkeistöt sentään ilmaisevat kylliksi tajuttavan tarkoituksen. Substantiiveja, jotka tarkoittavat talon rakenteen eri osia, käytetään oikeassa merkityksessään, ja koska jokainen tietää laulun tarkoittavan rakenteilla olevaa taloa, ei eri teonsanojen merkitys ole erikoisen tärkeä.

Samantapaisessa sarjalaulussa, joka kuvailee suuren kanootin rakentamista, alkavat kaikki tai melkein kaikki teonsanat n:llä. Eri kertojani käänsivät useita yksityisiä verbejä eri tavalla, mikä osoittaa, etteivät he oikein ymmärtäneet niitä, mutta kaikki käännökset olivat sentään yhtäpitäviä kertomuksen yleiseen kulkuun nähden.

Vaikk'eivät siis loppu- ja alkusointu ole itse käsitteinä tuntemattomia papualaisten laulujen sanoissa, on näistä turha etsiä vähäisintä merkkiäkään runomitasta. Sanat ovat olemassa laulettaviksi, ei lausuttaviksi, ja vaikka itse laulujen esitys käy poljennollisesti, katoaa niiden muistiinmerkityistä sanoista tyystin koko tahtijako. Teksteihin sisältyy ainoastaan jonkinlainen sanarunko, joka sovelletaan poljennon ja sävelen mukaiseksi lisäämällä tavuja tai supistamalla useampia yhdeksi.

Sadut ja tarut.

Suullisten kertomusten luonne. Sekin kansanrunouden osa, johon sisältyvät tarut ja sadut, on Kiwai-papualaisilla erittäin runsas, mitä kuvaa se (toisinnot mukaan luettuina) yli 900 kappaletta käsittävä kokoelma, jonka merkitsin muistiin heidän keskuudessaan. Kertomuksissa käsitellyt aiheet vaihtelevat suuresti. Kokoelmaani kuuluvat seuraavat osat: tarumainen historia; merkilliset henkilöt, joilla on yliluonnollisia ominaisuuksia, välisti myöskin ihmeellisiä työkapineita tai aseita; vainajien henget; viljelyskasvien synty; alkeelliset kulttuuri-ilmiöt; suuret juhlamenot ja niiden synty; yhdysliikenne, tarumaiset muinaisaikaiset matkat; metsästys ja sota; henkilöt, joilla on kummallinen hahmo tai jotka askartelevat eriskummallisissa puuhissa; unet; lastensadut; eläin- ja kasvisadut; taivaankappaleet; sekalaiset sadut.

Kun on kysymys luonnonkansasta, meidän täytyy muistaa, että sen kansanrunoudessa oikeastaan häviää satujen ja tarujen ero, jos nim. saduilla käsitetään kansanomaisia kertomuksia, jotka eivät pyrikään olemaan tosia, taruilla taas sellaisia, jotka kuulijoiden pitää uskoa. Sillä yhtä varmasti kuin luonnonkansat uskovat, että on olemassa kaikenlaisia ihmeellisiä olentoja, meidän mielestämme "satuolentoja", yhtä tosina he pitävät kertomuksia moisista olennoista. Luonnonkansojen käsityksen mukaan ovat kaikki tämäntapaiset kertomukset enemmän tai vähemmän ilmeisiä "taruja", ja todella onkin useimmilla niillä sellainen luonne myöskin eurooppalaisen tutkijan mielestä. Kuitenkin saattaa havaita, että eräät tunnetut – vaikkeivät kylläkään varsin monet – luonnonkansojen kertomukset ovat eurooppalaisen katsantokannalta todellisia satuja, täysin tyypillisiä sekä sisällykseltään että leimaltaan.

Tietenkään ei saa odottaa tapaavansa luonnonkansojen kertomuksissa ja eurooppalaisissa satutyypeissä aivan suoranaisia yhtäläisyyksiä, koska kaikki ne olosuhteet, joita ne käsittelevät, ovat aivan erilaiset. Mukautuvathan tavallisetkin sadut, jotka kulkeutuvat maasta toiseen, "ilmanalaan" ja sopeutuvat paikallisiin olosuhteisiin. Mistäpä kehittymättömälle kansalle, esim. papualaisille, kuvitelmat kuninkaista, prinsseistä, prinsessoista ja linnoista, mistä ajatus kätketyistä aarteista, kun heidän keskuudessaan ei ole minkäänlaisia päälliköitä eikä edes luokkaeroja enempää kuin rikkauksia ja omaisuudeneroakaan? Mutta juuri esim. papualaisten saduissa on havaittavissa näköjään kylläkin merkillistä yhtäläisyyttä eurooppalaisiin satuihin nähden niiden sisäisessä luonteessa, kertomuksissa ilmaistuissa tunteissa, ristiriitojen ratkaisussa ja monissa muissa suhteissa. Saduista kuvastuva siveellinen katsantokantakin osoittaa huomattavaa yhtäläisyyttä, sillä papualaistenkin saduissa on usein toistuvana piirteenä, että pahat ihmiset tai olennot menestyvät jonkin aikaa, mutta heidän sitten käy huonosti, jne. Täydellistä yhtäläisyyttä on todettavissa esim. eläinsaduissa.

Eurooppalaisten ja papualaisten satujen yhtäläisyyksiä. Hyvin kuvaava on eri kansoilla se saturyhmä, joka pyrkii selittämään erikoisuuksia, joihin on kiinnitetty huomiota luonnossa ja muualla. Tämäntapaisia aiheita on papualaisilla tavattoman runsaasti. Eri sadut selittävät siten joukon noiden alkuasukkaiden kotimaan maantieteellisiä omituisuuksia, esim. miten eräät tunnetut joet, creekit, kanavat ja myöskin riutat ja hiekkasärkät ovat syntyneet, miksi Fly-joen suulle ovat tunnusomaisia rajut hyrskyt ja samea vesi, jne. Lukuisat maiseman hahmopiirteiden paikallisominaisuudet ovat samantapaisten selitysten kohteina. Muissa kuvauksissa kerrotaan, miten salamat ovat saaneet alkunsa, miksi kuu muuttaa muotoaan, miksi muutamien kookospalmujen runko on punertava, miksi kookospähkinöiden kuoressa on yksi reikä ja kaksi syvennystä, ym. Ihmisen ruumiillisen olemuksen yksityiskohdista, joihin huomio on kiintynyt, esittävät muutamat kertomukset, minkä vuoksi kädessä on pitempi matka peukalon ja etusormen kuin muiden sormien välillä, miksi ruumiin muutamiin osiin kasvaa karvoja, mutta toisiin ei, jne.

Erikoisen silmäänpistäviä ovat tämäntapaiset sellaisten havaintojen selitykset, joita ihmiset ovat tehneet eläinmaailmasta ja jotka usein osoittavat huomattavaa eläinten omituisuuksien ja niiden tapojen ymmärtämystä. Omissa kotoisissa saduissamme on tarjona lukuisia hyvin tunnettuja esimerkkejä. Papualaisilla muodostavat osan sellaisista satuaiheista seuraavat: miksi eräällä tietyllä metsärotalla on valkeat takajalat ja valkea häntä; kuinka koira narrasi pussirotan leikkaamaan korvansa poikki ja kuinka nuo kaksi eläintä tappelivat keskenään koiran jäädessä ihmisen pariin, kun taas pussirotta pakeni metsään; miten muudan ampiaislaji sai mustan ja keltaisen kirjavan värinsä; miten haukka toi ruokaa miehelle ja elätti häntä. Eräässä pitkässä sadussa mainitaan, minkä vuoksi imettäväiset, linnut ja kalat ovat keskenään sodassa ja kuinka eräät eläimet valtavassa keskinäisessä taistelussaan saivat nykyisen erikoisen muotonsa: pyöriäinen on vääntäytynyt ja pyörähtänyt pakoon, kun joku oli yrittänyt tarttua kiinni sen ruumiiseen, kuten se tekee vieläkin uidessaan; haikara oli joutunut tappelevien rykelmän alle, jolloin joku oli vetänyt sitä päästä ja jaloista, minkä vuoksi sillä nyt on pitkä nokka ja pitkät sääret; "kivikalan" suu oli revitty auki tappelun tuoksinassa, kun joku oli sormillaan vetänyt sen suupielet levälleen; kampela oli pudonnut kaikkien muiden alle, jolloin sen pää, nenä ja ruumis olivat aivan litistyneet. Monet muutkin eläimet esiintyvät samalla tavoin kuvattuina saduissa.

Sekä meikäläisissä että papualaisten saduissa on lukuisasti tämäntapaisia yksityiskohtia, jotka osoittavat henkistä sukulaisuutta, jopa täydellistä yhtäläisyyttä, mistä seuraavassa muutamia esimerkkejä.

"Tuhkimon" kenkää tai hansikasta koetetaan tytöille ympäri maan; se, jolle se sopii, pääsee naimisiin prinssin kanssa, jne. – Papualaisten keskuudessa tapaamme vastaavanlaisen tapauksen. Äiti, joka tahtoo etsiä pojalleen morsianta, ottaa poikansa rannerenkaan ja lähtee matkaan. Kulkiessaan hän koettelee rengasta jokaisen tapaamansa tytön käteen. Se tytöistä, jolle rengas sopii, on tuleva pojan vaimoksi.

Poikaa ja tyttöä pitävät luonaan vankina ilkeä ukko ja akka, jotka lihottavat heitä syödäkseen heidät sitten suuhunsa. Heidän on aina vähän päästä pistettävä sormensa ulos vankilasta, jotta vartiat voisivat koetella, ovatko he jo tarpeeksi lihavia. – Papualaisilla: Muutamat häijyt yliluonnolliset naiset pitävät poikaa luonaan vankina syödäkseen hänet jonkin ajan kuluttua suuhunsa. Yksi heistä repäisee kynnellään palasen lihaa tämän rinnasta ja pitää sitä tulella arvostellakseen kärystä, joko mies on tarpeeksi lihava. – Paha nainen lihottaa pientä tyttöä majassa syödäkseen hänet sitten. Kerran akka pistää vajaan teräväpäisen kepin seivästääkseen tytön siihen ja koetellakseen hänen makuaan viemällä seipään teroitetun pään huulilleen.

Poika nukahtaa pää prinsessan sylissä. Prinsessa tappaa täitä hänen tukastaan ja nivoo hiuksiin kiinni sormuksen, josta poika sittemmin tunnetaan prinsessan pelastajaksi. – Kun prinsessa suutelee poikaa otsalle, syntyy siihen punainen merkki. Tästä merkistä hän sitten tuntee pojan. – Prinsessa lyö poikaa sormustimella (kukalla) otsaan. Siitä merkistä, joka siten syntyy, hän tuntee pojan. – Papualaisilla: Vanhempi veli tappaa nuoremman tukasta syöpäläiset, jolloin poika nukahtaa pää vanhemman veljen sylissä. Tämä piirtää huvikseen simpukankuorella pienen merkin nukkuvan pojan toisen peukalon kynteen. Omituisissa olosuhteissa leikataan pojan käsi myöhemmin poikki, ja veli tuntee sen merkistä. – Pieni poika kiusaa sisartaan mankuen lakkaamatta häneltä kookospähkinää, kunnes tyttö heittää häntä sellaisella; se sattuu veljeä otsaan. Siitä saakka on pojalla siinä arpi. Sisarukset elävät sitten eri paikoissa, ja kerran tuovat tytön kyläläiset taistelusta vihollisten poikkileikattuja päitä, joiden joukosta hän tuntee otsassa olevasta arvesta veljensä pään.

Kun poika pakenee noidan luota tyttö mukanaan, viimeksimainittu sylkäisee lattialle kolme kertaa. Kotiin tultuaan noita kysyy kolmeen kertaan, onko ruoka valmista, jolloin sylki pidättää häntä vastaamalla pakolaisten puolesta. – Papualaisilla: Ihmiset, jotka pakenevat kammottavan hirviön luota, jättävät jokaiseen rakennukseen maljallisen täitä, jotka pidättävät pahaa henkiolentoa vastaamalla hänen kysymyksiinsä. – Pieni tyttö pakenee häijyn akan luota ja käyttää samalla tavoin puupalikkaa, jonka hän jättää jälkeensä. – Vanha, ilkeä akka pitää vankeina muutamia poikia syödäkseen heidät suuhunsa, mutta he pääsevät pujahtamaan pakoon ja jättävät tilalleen muutamia sammakoita, jotka viivyttävät takaa-ajoa samoin kuin edellisissäkin toisinnoissa.

Erään talonpoikaistalon pellon tallaa joku jokaisena juhannusyönä. Kaksi vanhinta poikaa vahtii turhaan kumpikin yönsä pellon ääressä. Nuorin poika huomaa hanhiparven, joka tallaa viljaa. Hän haavoittaa yhtä lintua, jolloin ne kaikki muuttuvat nuoriksi tytöiksi ja pakenevat paitsi haavoittunut, jonka täytyy jäädä paikalleen. Poika menee hänen kanssaan naimisiin. – Papualaisilla: Eräässä paikassa asui joukko nuoria miehiä, joiden oli tapana työskennellä istutuksillaan. Yöllä sinne tiili joukko nuoria tyttöjä, jotka asuivat lähitienoilla kasvavassa suuressa puussa, ja he tallasivat viljelykset tanssiessaan siellä. Yönä muutamana yksi veljeksistä valvoi pellon luona ja näki tytöt, joita oli yhtä monta kuin heitä veljeksiä. Hän seurasi tyttöjä heidän piilopaikkaansa, josta veljekset seuraavana päivänä kävivät heidät hakemassa ja ottivat kukin yhden heistä vaimokseen.

Eurooppalaisten ja uusiguinealaisten satuaiheiden yhdistelmämme tarkoituksena on vain osoittaa esimerkki kansanomaisista aateryhmistä, jotka luonnollisten yhtymäkohtiensa ansiosta ovat tietoisuudessa niin yleisiä, että niillä täytyy myöntää olevan kotipaikkaoikeus eri tahoilla. Pysyy kylläkin kiistämättömänä tosiasiana, että sadut kulkeutuvat hyvin suuressa määrin ympäristöstä toiseen. Mutta toiselta puolen on perin uskallettua tehdä erään kansanrunoudentutkijoiden koulukunnan tavoin päätelmiä niiden historiallisesta yhteydestä pelkästään sellaisten satujen yhtäläisyyksien perusteella, jotka esiintyvät kaukana toisistaan erillään olevissa maissa. Yhtä epävarmaa on yrittää tulkita satujen siirtymiseksi sellaisia tapauksia, jolloin ovat kysymyksessä mielleyhtymät, jotka eivät syntyselityksekseen kaipaa muuta kuin psykologisen selityksen.

Runolliset ajatukset. Kuunnellessani alkuasukkaiden kertomuksia ihmettelin usein mielessäni, olivatko sanat ja lauselmat, jotka minusta tuntuivat ilmaisevan runollisen ajatuksen, lausutut tietoisesti vai eivät. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että alkuasukkaat pitivät esim. vertauksellisista sanontatavoista, vieläpä aivan selvästi nauttivat sellaisista. Heidän tarkka huomiokykynsä teki heille mahdolliseksi käyttää myöskin kertomuksissaan maalailevaa ja kuvailevaa esitystä, joka tuntui kekseliäältä ja miellyttävältä. Mutta sen lisäksi saattaa sanoa, etteivät myöskin eurooppalaisen kannalta miellyttävät runolliset aatteet ole alkuasukkaiden kertomuksissa pelkästään yksinäisiä ilmiöitä, vaan että niitä esiintyy varsin yleisesti.

Eräässä tarussa puhutaan esim., kuinka jonkin heimon soturit palailivat kerran kotiin taistelusta, jossa he olivat kärsineet tappion. Heidän meloskellessa kotiin päin kanooteissaan levisi heidän takanaan taivaalle hyvin kaunis iltarusko. Matkalla he virittivät valituslaulun, joka sisältyy kertomukseen ja jossa pilvien värileikkiä verrataan heidän surmansa saaneiden veljiensä vereen.

Toisen tarun mukaan asui eräällä saarella erittäin kaunis tyttö, Poniponi, jota nuoret miehet kilvan tavoittelivat. Kerran pantiin saarella toimeen suuret juhlat, jolloin nuorukaiset tanssivat Poniponin nähden päästäkseen selville siitä, ketä hän pitäisi muita parempana. Jok'ikinen toivoi saavansa hänet hymyilemään, ja tytön hymyn piti olla merkkinä siitä, että hän tahtoi omakseen sen nuorukaisen, jolle hän hymyili. Tanssi päättyi kuitenkin suureen kosijoiden tappeluun, ja se inhotti Poniponia niin, että hän lähti pois ja pakeni pilviin, missä on vieläkin. Kun salamat välähtelevät korkeuksissa, mutta ei kuulu ukkosenjyrinää, ne ovat hänen hymyjään.

14.

LASTEN LEIKIT.

Oleskellessani alkuasukaskylissä tulin kohdistaneeksi varsin suurta huomiota myös lapsiin. Tähän ei ollut syynä ainoastaan se, että nuo perin hauskat palleroiset suuresti huvittivat minua – varsinkin sen jälkeen kun he ensin olivat voittaneet valkoista miestä kohtaan tuntemansa pelon – vaan myöskin se seikka, että oleskelustani ja puuhailustani heidän kanssaan minulle saattoi koitua asiallisempaakin hyötyä. Kun saapuu sellaiseen heimon keskuuteen, joka saattaa olla vaarallinen, on naisten ja lasten jääminen kylään merkkinä siitä, ettei suoranaista päällekarkausta ole suunnitteilla. Ennen kuin vieraan kimppuun käydään, nämä toimitetaan pois. Sillä välin on hieman vara- aikaa, jolloin voi yrittää solmita ystävyyttä kylässä, ja eräs keino on tällöin käyttää lapsia välittäjinä. Niiden lahjojen lisäksi, jotka täytyi antaa kylän johtaville miehille, pidin aina, mikäli mahdollista, mukanani pikkulahjoja lapsille, enimmäkseen makeisia ja pieniä maalattuja savipalloja. Seurustelin heidän kanssaan miten parhaiten taisin, leikin heidän kanssaan, olinpa peloittelevinanikin heitä. Pienokaiset ymmärsivät tavallisesti oitis, ettei valkoinen mies ollut kovin vaarallinen. Kirkuen puoleksi ihastuksissaan, puolittain kutkuttavan pelon vallassa he juosta piipersivät pakoon, kun ajoin heitä takaa muutaman askelen verran paukuttaen käsiäni kuin olisin hätistellyt kanoja. Niin pian kuin palasin takaisin, oli koko katras taas kintereilläni, ja sillä tavoin leikkiä olisi voinut jatkua loputtomiin. Aikuiset katselivat sitä ilmeisesti mielissään, ja varsinkin tuntui "mammoja" imartelevan heidän pienokaistensa osaksi tullut huomaavaisuus; saattoi väliin nähdä, kuinka ihastus suorastaan valui pitkin heidän mustia poskiaan. Aina tuollaisten lasten kanssa pitämieni ystävyydenalkajaisten perästä tunsin, että minulla oli kylässä ainakin joitakuita puoltajia.

Toisen suoranaisen hyötyharrastuksen tarjosivat minulle nuoret pojat metsästysretkiltä. He pyrkivät kilvan joukolla mukaan joka kerran, kun lähdin kivääri olalla metsään, ja heillä oli niin hämmästyttävä kyky löytää kaikenlaista riistaa, että he oivallisesti korvasivat metsäkoirat. Innosta vapisten he seisoivat paikallaan näyttäen minulle lintuja ja muita eläimiä, joita minun usein oli vaikea huomata, vaikka he osoittivat sormellaan, ja heillä oli alussa sellainen käsitys kiväärin ja minun kyvystäni, että kun vain elukka oli näkyvissä, sen saattoi ampua.

Erikoisesti huvitti pikkulapsia minun kuvalehtieni kuvien katseleminen, jolloin heidän rikkiviisaat ilmeensä osoittivat, minkälaisen vaikutuksen eurooppalaiset ihmeellisyydet heihin tekivät. Harvoin kuitenkaan tiesi edeltäkäsin, mikä heitä huvitti, ja useinkin ilmoitusosastojen vaatimattomat kuvalaatat (esim. kaupaksi tarjotut veitset, työkapineet ja muut esineet) herättivät heissä suurempaa ihastusta kuin tekstiosaston monimutkaisempi kuvitus. Heidän saattoi kuulla eurooppalaisten lasten tavoin kinastelevan kuvattujen esineiden omistusoikeudesta: "Minun veneeni!" "minun pyssyni!" jne. Pikku tytöt muistuttivat suorastaan ällistyttävässä määrin tyttökoulujen alaluokkalaisten iässä olevia eurooppalaisia vertaisiaan, he olivat samanlaisia nirppaneniä ja hieman keimailevia pirteine silmineen ja pyörivine silmänvalkuaisineen. Kun tulin rannalle, jossa pikkutytöt olivat leikkimässä, heidän oli tapana tulla vallattomasti sysimään ja töykkimään minua, jotta setä tulisi mukaan leikkiin tai ainakin katsoisi heitä. Jakelin heille joskus makeisia, toisinaan aina kiusasin heitä sanoen antaneeni jo pois kaikki naapurikylän pienille tytöille. Silloin nuo pikku neidit keikauttivat ynseästi niskojaan ja sanoivat: "Mene pois, me emme tahdo olla sinun kanssasi yhtään missään tekemisissä!"

Oli silmiä hivelevä ja miellyttävä näky katsella noita pieniä suklaanruskeita poikia ja tyttöjä heidän askarrellessaan ja leikkiessään rannalla, ja Arkadian tuntua lisäsivät vielä välkkyvä Tyynimeri ja taustana kohoava tropiikin aarniometsä.

Yrjö Hirnin ja muiden teokset osoittavat, miten laajan ja monipuolisen mielenkiinnon kohde lasten leikit ovat tutkimukselle. Jo E. B. Tylor, sosiologian tienraivaajia Englannissa miespolvi sitten, on huomauttanut, että lasten leikit ovat luonnonkansojenkin keskuudessa monissa tapauksissa elämän vakavien tehtävien jäljittelyjä. Leikit ovat siis jonkinlaisena harjoituksena tai valmistuksena niihin tehtäviin, joihin lasten on ryhdyttävä muutamia vuosia myöhemmin. On varsin tavallista, että leikit elävät edelleen vielä kauan sen jälkeen kun ne varsinaiset tavat jo ovat jääneet pois käytännöstä, joita niiden on tarkoituksena jäljitellä. Jousi ja nuoli ovat usein mainittuna esimerkkinä tästä. Hirn on edelleen selittänyt, miten leikeissä voi myöskin säilyä piirteitä muinaisaikaisesta aikuisten huvi-elämästä ja kuinka ne yleensä voivat juontaa juurensa ikivanhoista, unohduksiin joutuneista tavoista. Etnologisessa kirjallisuudessa on usein viitattu eri leikkien taikamaiseen merkitykseen, ja jamsistutusten kuvaus on meille siitä esimerkkinä.

Ylipäänsä on papualaisten keskuudessa havaittavissa varsin vähän eroa lasten ja varttuneempien leikeillä; tavallisesti lapset tässä niin kuin muissakin suhteissa jäljittelevät vanhempia, niin varsinkin näiden tansseja, joita he saavat katsella ja joita he harjoittelevat omin päin pian oppien ne. Leikkien lukumäärä on hyvin suuri, ja halu antautua leikkiin tai toiseen vaihtelee suuresti eri aikoina. Jonakin ajanjaksona saattaa nähdä koko nuoremman sukupolven joka päivä perin innokkaasti leikkivän jotakin leikkiä vaihtaakseen sen sitten johonkin toiseen. Samalla tavoin kuin kansan työt ja toimet ylipäänsä suoritetaan joukolla, samoin lasten leikitkin. On ihmeellistä nähdä, miten toimessaan ja miten puuhakkaasti lapset ryhmissä harjoittelevat omin päin esim. niitä ele- ja muita tansseja, joita he ovat saaneet nähdä vanhempien tanssivan, ja heidän jäljittely-kykynsä on usein hämmästyttävä. Samalla tavoin he opettelevat yhdessä eri leikkejä tavallisesti jonkun edistyneemmän toverin toimiessa johtajana.

Poikien varhaisimpiin askareisiin kuuluu ampuminen pienellä jousella ja pienillä nuolilla, jotka viimeksimainitut aluksi tehdään jäykästä ruohonkorresta, ennen kuin se vaihdetaan tanakampaan aineeseen. He alkavat ammuskella heti kun ovat oppineet kävelemään laskien siten perustuksen sille erinomaiselle taituruudelle, jota osoittavat vanhempina. Pieniä heitto-aseita he voivat lennättää ilman joustakin. He käyttävät silloin kovaa ruohonkortta, jonka keskisuoni osittain irroitetaan lehdestä. Pitämällä irtonaisia lehdenpäitä vasemmassa kädessä, viemällä etusormen silmukkaan ja tempaisemalla sormella saa keskisuonen irtautumaan kokonaan ja lentämään hyvän matkan päähän, väliin suoraan rakennuksen yli.

Eräiden suurten juhlamenojen yhteydessä harrastetaan ampumista pienillä bambujousilla ja jäykillä ruohonkorsilla nuolten asemesta. Maalitauluksi ripustetaan banaanitertun tyvi, väliin koko terttu, ja ampuminen, joka tapahtuu noudattaen määrättyä juhlallisuutta, on jonkinlaista eri heimoryhmiin kuuluvien osanottajien keskinäistä järjestymätöntä kilpailua. Se on kokonaisuudessaan puolittain leikkiä, puolittain uskonnollisten menojen luonteinen tapa. Ampumista leikkinuolilla harrastavat myös välisti rannalla keskenään vanhemmat ja nuoremmat miehet, jolloin edelliset vähitellen karkoitetaan yhä kauemmaksi kylästä. Tämä vertauksellinen leikki on yksi niitä lukuisia menoja, joiden tarkoituksena on karkoittaa taudit pois kylästä. Kun vanhemmat ovat vetäytyneet pois leikistä, ammuskelevat nuoremmat edelleen toisiaan kylässä, ja pikku pojille annetaan lupa tulla mukaan. Jonkinlainen maaliinammunta oikeillakin nuolilla ja jousilla muodostaa eräissä toisissa juhlamenojen luonteisissa tavoissa oman sarjansa.

Toisinaan ammutaan palavilla nuolilla syttyvään pilkkaan, kuten puussa tai maassa olevaan termiitti-pesään, joka lopulta tuprahtaa tuleen, jos se on vanha. Ampujat kilpailevat keskenään siitä, kuka ensimmäisenä saa termiittikeon syttymään. Yleisesti käytetään myös jotakin lähellä nuotiota kasvavaa sopivaa puuta ilotulitussoihtuna siten, että sidotaan kaksittain yhteen kekäleitä ja heitetään ne puun oksiin riippumaan. Leikki on vaaratonta, koska Uudessa-Guineassa ei ole lainkaan havupuita, ja lehtipuuta taas tuskin saa syttymään tuleen. Eri tilaisuuksissa hypitään nuotion yli, monesti peräkkäin usean yli. Sitä uskonnollisluonteista sisällystä, joka moisella tulileikillä on erinäisten kansojen keskuudessa, ei ole havaittavissa papualaisilla. Sitä vastoin tapahtuu kyllä, kuten olemme mimía-juhlamenojen yhteydessä maininneet, että nuoria miehiä karaistaan tulella, jotta heistä tulisi pelottomia sotureita. – Se on vaarallista hyppyleikkiä, kun nuoli pistetään maahan kärki vinoon ylöspäin ja sitten syöksytään asetta kohti ja hypätään kärjen yli: ainoastaan uskaliaimmat rohkenevat tehdä sellaisen hypyn, toiset kampeavat sivulle.

Usein näkee lasten leikkivän pikku puutarhoilla, jotka ovat aikuisten viljelysten pienoiskuvia.

Ranta on pakoveden aikana niin aikuisten kuin lastenkin aina käyttämänä leikkipaikkana, kun laaja ja paikoitellen suurenmoisen tasainen alue paljastuu. Siellä saattaa nähdä pikku taiteilijoiden harjoittavan taipumuksiaan piirtelemällä kepillä tai keihäällä usein varsin mielenkiintoisia kuvioita sileään hiekkaan. Mm. leikitään eräänlaista hockeyta (sitä pelaavat vanhemmatkin), jolloin käytetään tanakoita puunoksia ja joitakin kovia hedelmiä tai puupalloja. Mitään tarkkoja sääntöjä ei voi havaita, vaan pelaajat liittyvät kumpaan puolueeseen tahansa ja yrittävät vain ajaa vastapuolta pitkin rantaa niin kauas kuin mahdollista. Peli on niin kovaa ja rajua, että seuraavina päivinä voi kylässä nähdä aika pahoja haavoja ja paljon nilkuttavia.

Väliin peliä pelataan ilman keppejä siten, että palloa pommitetaan molemmin puolin savikimpaleilla. Tällä leikillä on taipumus kehittyä sellaiseksi, mitä voisi sanoa papualaisten lumisodaksi, kun osanottajat umpimähkään paiskelevat toisiaan kouriinsa sieppaamallaan liejulla. Pienten peukaloisten näkee myös harrastavan "mäenlaskua kelkalla" siten, että he juosta kipittävät pitkin rantaa paikkaan, missä on mutaa tarpeeksi paksulti, jossa he heittäytyvät pitkäkseen ja liukuvat eteenpäin vatsansa varassa, joka saa tehdä kelkan virkaa. On selvää, että pienet rasavillit ovat pian kauniissa siivossa, mutta heidän ei tarvitse pelätä saavansa äidiltä toria vaatteiden likaamisesta, koska heillä ei ole riepuakaan yllään, ja kun kerran kastautuu meressä, on taas pian luonnollisessa kunnossaan.

Palmikoiduista lehtisuikaleista tai kevyestä kuorihedelmästä tehdyllä pallolla leikitään joukolla sellaista heittoleikkiä, että pallo viskataan ilmaan ja sitten koetetaan sitä pitää lennossa mahdollisimman kauan lyömällä se aina ylös kädellä. Toinen leikki perustuu siihen, että kookospalmun lehtiliuskoista tehtyjä renkaita annetaan tuulen pyörittää pitkin rantaa.

Tunnetaan myöskin useita sen pelin muunnoksia, jota englantilaiset sanovat "marbleso"-peliksi ja jota leikitään valkoihoisilta hankituilla pienillä maalatuilla savipalloilla, joita napsautetaan oikealla peukalolla. Väliin käytetään savipallojen asemesta sitruunoita.

Muuan juoksuleikki on sellainen, että hiekkaan vedetään viiva kohtisuoraan vesirajaa vastaan ja yksi osanottajista, joka saa liikkua ainoastaan edestakaisin pitkin tätä viivaa, koettaa siepata kiinni toisia näiden juosta porhaltaessa viivan poikki.

Muista rannalla leikittävistä leikeistä saattaa mainita seuraavan. Yksi osanottajista asettuu seisomaan käsivarret ristissä rinnalla, toinen pujottaa toisen kätensä edellisen rintaa vasten tämän käsivarsien alle ja tarttuu toisella kolmannen toverin käteen. Kaikki muut ottavat toisiaan käsistä kiinni muodostaen pitkän jonon. Kun annetaan merkki, alkaa koko rivi huutaa jotakin lorua yhä uudestaan ja juosten kiertää ensimmäisen toverin ympäri, joka seisoo hievahtamatta paikallaan. Kun kierukka on ummessa, aletaan huutaa toista lorua, ja kasa alkaa jälleen purkautua, kunnes se muodostaa suoran viivan. Sitten ensimmäinen toveri asettaa kätensä naapurinsa pään päälle ja kysyy: "mikä sinun nimesi on?" ja se, jolta kysytään, sanoo vastaukseksi jonkin eläimen, kasvin tai esineen nimen painuen kyykylleen. Kun koko rivi on valmis, kaikki ojentautuvat suoraksi, kun annetaan sovittu merkki. Viimeksi kaikki seisovat rivissä, ja leikin johtaja kiertää kaikkien muiden ympäri pitkin koko linjaa.

Rantavedessä pannaan myös toimeen leikkikanoottien kilpapurjehduksia. Pikku alukset lähetetään kaikki matkaan yhtaikaa, ja omistajat seuraavat niiden kulkua juosten pitkin rantaa.

Yksinkertainen kiikku kyhätään siten, että puusta alas riippuvaan liaaniin pistetään poikkipuu. Keinuja laitetaan rakennusten sisällekin. Voi nähdä myös kokonaisen lapsiparven kiikkuvan kaatuneen puun latvassa.

Siitä yli koko maapallon esiintyvästä leikistä, että sormien väliin pingotetuista rihmoista muodostetaan muuttuvia kuvioita, tapaa papualaisilla samoin kuin eräiden muidenkin luonnonkansojen keskuudessa erinomaisen monimutkaisia muunnoksia. Näin käy varsinkin silloin, kun leikkiin ottaa osaa kaksi henkilöä, eivätkä ainoastaan heidän sormensa, vaan myöskin varpaansa joutuvat käytäntöön. Minusta tuntui melkeinpä toivottomalta oppia ja merkitä muistiin noita usein pitkiä, monimutkaisia kuviosarjoja ja oli tyytyminen yksinkertaisimpiin. Useat kuviot ovat liikkuvia ja usein varsin hauskoja. Kuten olemme maininneet toisessa yhteydessä, käytetään tätäkin leikkiä muutamissa tapauksissa uskonnollisluonteisen menon tavoin. Eräissä olosuhteissa sama pitää paikkansa myöskin köydenvetoon nähden, jossa viimeksimainitussa leikissä ei näytä noudatettavan mitään muita varsinaisia sääntöjä kuin että osanottajia pitää olla yhtä monta kummallakin puolella. Myöskin "hyppynuoraan" voi sisältyä taika. Nuoraa heiluttaa tavallisesti kaksi henkeä samalla kun toiset hyppivät sen yli millä tavalla hyvänsä. Muutamat hyppivät yksinkin lyhyen narunpätkän yli, jota pyörittävät ympäri. Uskonnollisissa tarkoituksissa käytettyjä leikkejä harjoittavat täysikasvuiset, mutta erinäisissä tapauksissa kehotetaan lapsiakin ottamaan niihin osaa.

Osataan myöskin muodostaa varjokuvia ja suorittaa pieniä taitotemppuja sormilla ja käsillä.

Vielä voidaan mainita yhteenköytetyistä lehtiliuskoista tehdyt tuulipyörät 1. "tuuliruusut", jotka pannaan pyörimään ympäri, samoin kuin sellainen leikki, että esim. nauhan toiseen päähän kiinnitetään iso perhonen ja annetaan sen sitten "lieassa" lentää lepatella.