[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSBvHTLYHQwTv49haMxpC8mKfEBHZedQd-dCJN8Igbx0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1698,"Satumaa ja sen asukkaat","Landtman, Gunnar",1878,1940,"1698-landtman-gunnar-satumaa-ja-sen-asukkaat","1698__Landtman_Gunnar__Satumaa_ja_sen_asukkaat","Kiwai-papualaiset Uuden Guinean Jättiläissaarella","tietokirja",[],[],"fi",1932,null,55272,390733,true,[],[],[],"Kansantajuinen tutkimusmatkakuvaus ja kansatieteellinen selvitys kiwai-papualaisten elämästä Uudessa-Guineassa 1910-luvun alussa. Teos käsittelee laajasti heimon arkipäivää, maanviljelystä, uskomuksia ja yhteiskuntajärjestystä.","Gunnar Landtmanin 'Satumaa ja sen asukkaat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1698. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SATUMAA JA SEN ASUKKAAT\n\nKiwai-papualaiset Uuden Guinean Jättiläissaarella\n\n\nKirj.\n\nGUNNAR LANDTMAN\n\n\nTekijä on tätä teosta varten saanut avustusta Suomalaisen\nKirjallisuuden edistämisrahastosta.\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Satumaa ja sen alkuasukkaat.\n 2. Kivikauden kansa työssä.\n 3. Tähti- ja sääkuvitelmia sekä ajanlasku.\n 4. Maanviljelys.\n 5. Metsästys ja kalastus.\n 6. Villit sotapolulla.\n 7. Heimojärjestys, jossa on piirteitä Rousseaun ihanneyhteiskunnasta.\n 8. Ihmiselämän merkkitapaukset.\n 9. Ajatuksia ihmisruumiista sekä lääkintätaito.\n10. Kuvitelmia sielusta.\n11. Syntyvä uskonto.\n12. Juhlamenot, juhlat ja tanssit.\n13. Luonnonkansan runous.\n14. Lasten leikit.\n\n\n\n\n1.\n\nSATUMAA JA SEN ALKUASUKKAAT.\n\n\nMaa.\n\nOn totta, että troopillinen luonto eräissä suhteissa vastaa maallista\nparatiisia, jonne jokainen ihminen väliin kaipaa tuntiessaan itsensä\nalakuloiseksi ja hylätyksi. Luonto on kadotetun ihmiskunnan suuri\nlohduttaja, ja se päämäärä, johon tuon lohduttajan kaipuu erikoisen\nmielellään kohdistuu, on ikuisen kesän täyteläisyys ja rauha\nkaukaisissa ilmanaloissa, idylli auringonpaisteessa kylpevän\nkasvillisuuden keskellä eli \"valtameren saari\". Tropiikit valtaavat ja\nhuumaavat, ne ovat unohduksen maa kaukana arkisesta maailmasta, elävä\nmaailma, johon saattaa vaipua ja hukkua.\n\nUuden-Guinean kaltaisessa maassa eivät tulokkaaseen vaikuta niin\nvaltavasti ainoastaan kasvillisuuden jättiläiskorkeat ryhmät, vaan\nmyöskin hedelmät, kukat, metsissä vilisevät linnut ja muut eläimet,\ntaivaan voimakas sini, aina lämpimän ilman tuoksu ja ennen kaikkea\ntunne, että on omissa oloissaan, riippumaton mistään muusta paitsi\nmahdollisesti siitä tehtävästä, jonka kukin on omaksunut itselleen.\nSanotaan, että se, joka kerran on kuunnellut troopillisen meren kohinaa\nkorallirantoja vasten, alkuasukkaiden omituisen tenhoavia lauluja ja\npalmunlatvusten suhinaa öisessä tuulenhengessä, joka ihmeellisesti\nmuistuttaa hiljaista sadetta, kuulee kaipauksessaan ainian noiden\näänten kaikua.\n\nKuinka huolettomana onkaan muistossani se aika, jonka vietin\nUuden-Guinean erämaissa! Muistan tuolla kaukana silloin tällöin\nuneksineeni, että olin kotona siinä kaupungissa, jossa olin kasvanut ja\nvarttunut ja jossa olin viettänyt suurimman osan elämästäni, mutta joka\nkerran valtasi minut herätessäni vapauttava mielihyvän tunne, kun\noloaikani satumaassa ei ollut kulunut loppuun. Aamut olivatkin päivän\nihanimpia hetkiä, ja jo itse herääminen aiheutti tunteen, joka johti\nmieleen erään poikavuosien hauskimpia muistoja: \"ensimmäinen päivä\nmaalla\". Oleskellessani rannikolla niillä seuduin, joissa mangrovemetsä\nkasvaa, saatoin jo ennen päivänkoittoa loikoa kuulostaen iloista\naamusoittoa, jonka näkymätön suolintu kaiutti kuin ainakin virkku\naamunvartija. Yhtäkkiä kuului kuusi lyhyttä ääntä, pieni sävel, joka\noli kirkas kuin huilulla puhallettu. Heti sen perästä kuului sama\nmerkkisävel toiselta taholta, ja niin alkoi vuorolaulu, joka vuoroin\nkaikui aivan läheltä, vuoroin toistui kaukana kuin kaiku.\n\nAamu valkenee uskomattoman nopeasti. Astun ulos majani edustalle\nilmaan, joka vielä on ainoastaan leuto. Lähimpien kookospalmujen\nsirosti kaareutuvien runkojen tuolla puolen on edessäni Binaturi-joen\nsuu, joihin tienoisiin oleskeluni Uudessa-Guineassa tavallisesti\npaikallistuu ajatellessani sitä. Joen välkkyvässä pinnassa näkyvät\nkrokotiilin särmikkäät ääriviivat eläimen kelluessa verkkaan virran\nmukana. Taustalla siintää Tyynimeri, joka syleilee maanosia ja\nihmeellisiä saaria. Mainingit tulevat laiskasti vyöryen ulapalta, ja ne\nsaattaa huomata ainoastaan siitä, että korallimuodostuma meressä vähän\nmatkaa niemen kärjen ulkopuolella väliin häviää näkyvistä hetkistä\naikaisemmin kuin hiljaa huuhtova laine leviää pitkin rantaa.\n\nMutta kaukana Uudessa-Guineassa, niiden arkadisten maisemien tuolla\npuolen, jotka siellä levisivät silmieni eteen, tuntui aina mielessä\nmenneisyys ja tulevaisuus, ja sitä vallitsi tuo kaukainen maa, joka soi\nminulle kodin ja jonka mykkää tervetuliaistoivotusta tunsin odottavani,\nkun paluuni hetki kerran koittaisi. Jokainen, joka on pitkähkön aikaa\noleskellut kaukaisissa maissa, on varmasti kokenut, kuinka ajatukset\nsäännöllisesti hakeutuvat kotiin sellaisina hetkinä, jolloin on\ntaipuvainen mietiskelyyn. Mitähän ihmiset tekivät kotona juuri tällä\nhetkellä? Oli aloitettava siitä, mikä päivä oli ja siis mikä vuodenaika\noli kotimaassa, sillä täällähän ei ole vuodenaikoja tavallisessa\nmerkityksessä. Siitä vuorokauden ajasta, joka oli sillä hetkellä\ntäällä, oli laskettava taaksepäin 8-9 tuntia. Kuva, joka levittäytyi\nnäkyviin kotikaupungissa vallitsevista olosuhteista, herätti mielessä\nvaikutelman jostakin läheisestä ja monessa suhteessa rakkaasta, mutta\njota ei kuitenkaan kaivannut. Ja sentään lämmitti kotiintulon ajatus\nmieltä kuin ainakin odotettavissa oleva ilo, josta nauttimisen\nkuitenkin tahtoi lykätä niin kauaksi kuin mahdollista. Puolet\nkaukaisissa maissa oleskelun viehätyksestä muodostaa kuvittelu, että\nkerran palaa kotiin, sekä paluumatkan suunnitelmien laatiminen, johon\najatusleikkiin Uudessa-Guineassa sisältyi mieluinen matkareittien\nvalinta, joita oli tarjolla mitä erilaisimpia melkein mitä tietä\ntahansa maailman ympäri ja jotka kaikki veivät osapuilleen saman verran\naikaa ja olivat kaikki yhtä houkuttelevia. Matkustushalu on siitä\nmerkillinen, ettei se juuri koskaan lakkaa tuntumasta; eipä siitä pääse\nedes silloinkaan, kun itse on matkalla...\n\n\n_Maantieteellinen luonne._ Olin maailman suurimmalla saarella lähinnä\nGrönlantia, maassa, joka on 2 1/6 kertaa suurempi kuin Suomi.\nPohjoisessa Uusi-Guinea ulottuu lähimain päiväntasaajaan ja etelässä\n11:nteen leveysasteeseen. Meridiaani-asema on suoraan pohjoiseen\nAustraaliasta, jonka pohjois-kärkeen, Kap Yorkiin, on lyhyin matka\nTorresin salmen poikki n. 160 kilometriä.\n\nHarvan maan maantieteellinen luonne on niin vaihteleva kuin\nUuden-Guinean. Saaren sisäosa on maailman vähimmin tunnettuja maita.\nNiiden alueiden väliset rajat, jotka ennen maailmansotaa kuuluivat\nHollannille, Englannille ja Saksalle, onkin enimmäkseen piirretty\nsuorilla viivoilla kartalle eikä niitä todellisuudessa ole koskaan\ntäydellisesti käyty. Läntisessä, Hollannille kuuluvassa osassa on\nvuoria, joiden huiput ovat ikuisen lumen peitossa, ja myöskin entisessä\nKeisari Vilhelmin maassa kohoavat korkeimmat huiput hyvin lähelle\nlumirajaa. V. 1910 tapasi eräs englantilainen retkikunta Alankomaiden\nUudessa-Guineassa siihen määrin kääpiömäisiä alkuasukkaita, että\ntäysikasvuisten miesten pituus oli juuri vähää vaille viisi jalkaa.\nMyöskin muutamissa muissa Uuden-Guinean osissa on havaittu\npienikasvuisia heimoja.\n\nEntinen Saksan alue, joka käsittää maan pohjoispuolen keskiosan, on\nnykyisin Kansainliiton alainen ja Austraalian liittovaltion\nhallinnassa. Brittiläinen Uusi-Guinea on jaettu neljään piirikuntaan,\njoista pohjoinen on itäisimmän niemen pohjoisrannalla ja itäinen,\nkeskimmäinen ja läntinen etelärannikolla. Kolmessa ensiksimainitussa on\nvuoria, joista muutamat ovat varsin huomattavia. Läntinen piirikunta,\njonka läpi virtaa Fly ja useita muita jokia, on sen sijaan lakeaa.\nTorresin salmen kapeimmalla kohdalla on parissa paikassa näkyvissä\nsamanlainen vuoriperä kuin rannikon edustalla olevilla saarilla, mutta\nmuuten rannikko on kauttaaltaan suomaata Papua-lahden itäosaan saakka.\nMyös maan sisäosa on tavattoman alavaa ja varsinkin sadeaikana\nvesiperäistä. Harvoin tapaa edes semmoisia kumpuja, että katse\nylimalkaan erottaa ne kohopaikoiksi, ja tavatakseen näitä täytyy kulkea\nhyvän matkaa rannikolta tai jokivarsilta. Retkikunnat ovat nousseet n.\n1000 kilometriä Fly-jokea ja sen lisäjokea Strickland riveriä\ntapaamatta ylänköseutuja; vasta kaukaisimmista paikoista, minne on\npäästy vesiteitse, on etäällä havaittu korkeita vuoria.\n\nJuuri korkeimman veden rajan yläpuolella ulottuu pitkin läntisen\npiirikunnan rannikkoa kiinteä maa pitkänä, hiekkaisena särkkänä, jota\nsiellä täällä puhkovat kanavat ja creekit (ajoittain kuivuvien jokien\nja purojen uomat). Sen sisäpuolella leviävät suomaat, joilla kasvaa\nmangrovepuita niin pitkälle kuin meriveden vaikutus ulottuu\ntulvavuoksen aikana. Tämä lohduton mangrovemetsän vyö käärmeiden tavoin\nkiemurtelevine ilmajuurineen muodostaa ikään kuin aitauksen sen\nsalaperäisen erämaan ympärille, jollainen Uuden-Guinean sisäosa\nvieläkin on. Kaukaa mereltä katsoen mangrovemetsä muodostaa aution,\nyksitoikkoisen vyön, jonka korkeusviiva on kaikkialla aivan tasainen;\nsitä ei keskeytä ainoakaan niemi eikä edes yksityinen muita korkeampi\npuu.\n\nKun jotakin jokea noustessa on kuljettu mangrovevyöhykkeen poikki,\nsaavutaan toiseen, yhtä rajoittuneeseen kasvivyöhykkeeseen; se on\nkomeiden nipa-palmujen kotipaikka, joiden jättiläismäiset lehdet jo\nmaanpinnan tasalta haarautuvat maan alla olevasta rungosta. Varsinkin\nauringonpaisteessa tiheä nipa-metsä on unohtumaton näky, mutta se\nilahduttaa ainoastaan silmää, sillä ihmiset eivät voi elää siellä\nenempää kuin mangroverämeilläkään. Vasta kun on päästy kauemmaksi\njokien suusta, niin ettei vesi ole enää murtovettä, tullaan siihen\nmajesteetilliseen aarniometsämaailmaan, joka antaa leiman todelliselle\nUudelle-Guinealle. Hämmästys valtaa mielen nähdessä noita mahtavia\npuita, joista kukin ikään kuin yksinään muodostaa kokonaisen metsikön\nseppeleiden kiertämine runkoineen ja oksineen. Osan vanhimmista\njättiläispuista ovat tukahduttaneet niiden ympäri kietoutuneet\nköynnöskasvit, ja niiden korkeat kohoumat ja murtuneet oksat\nmuistuttavat muratin peittämiä linnanraunioiden muurinharjoja. Niistä\nriippuu liaaneja raskaina kimppuina kuin kierrekiharoita ja\nlaskostettuja verhoja. Erikoisesti troopillisia kuteita edustavat\naarniometsässä palmut ja bambutiheiköt.\n\nLuikerrellessaan eteenpäin joki aivan kuin katoaa vihannuuden\nrunsauteen, niin että on mahdoton päättää, minne se lähtee seuraavasta\npolvekkeesta. Sellaisella jokimatkalla maan sisäosissa tuntee itsensä\nyhtä pelokkaasti riippuvaiseksi aluksestaan, kuin jos olisi aavalla\nmerellä. Sillä jos vene ja varusteet tuhoutuisivat, olisi sangen vähän\ntoivoa päästä rantaan umpeenkasvaneen metsän läpi; niin, jos venettä\nkohtaisi onnettomuus niillä tienoin, missä rantakasvullisuus on\ntiheintä, saattaisi uimari tuskin edes päästä maalle pitkälle yli\nvedenpinnan riippuvien piikkisten oksien ja vesojen läpi.\n\nPuissa komeilevat kämmekkäät ja koreakukkaiset kiertokasvit; ikään kuin\neläintieteellisen puiston jättiläishäkissä lentää räpyttelevät\nihmeelliset linnut, ja kirkuvien papukaijojen, sinisten kyyhkysten,\nfasaanien ja lörpöttelevien sarvilintujen joukossa kiintyy katse\nräikeän kellanpunaiseen paratiisilintuun, joka tulenliekin tavoin\nsiirtyy puusta toiseen. Veden yllä riippuvien oksien lomassa saattaa\nmyös huomata krokotiilin kaltaisia iguanaliskoja ja pytonkäärmeitä.\n\nVesistöjen varsia pitkin kasvavien galleriametsien takana näkyy\nsellaisilla paikoin, missä maaperä on kuivaa, savannien kaltaisia\nruohokenttiä, joilla kasvaa harvassa pieniä, kyhmyisiä eukalyptuspuita.\n\n\n_Matkustustapoja._ Maan vaikeakulkuisuuden vuoksi, joka etelässä johtuu\nsuomaista, bambuviidakoista ja aarniometsistä sekä sisäosissa ja\npohjoisessa näiden lisäksi korkeista vuoristoista, Uusi-Guinea on\nsuurin piirtein säilyttänyt neitseellisen erämaanluonteensa. Melkein\nkaikkialla on varsin vaikea tunkeutua eteenpäin jalkaisin, ja ylipäänsä\ntäytyy päivämatkat laskea hyvin lyhyiksi. Myöskin alkuasukkaat\nkäyttävät matkoillaan vesiteitä, milloin se vain on mahdollista. Maalla\nvälittävät liikenneyhteyttä ainoastaan kapeat, tallatut jalka-polut.\nAlavilla tienoilla muuttuu koko seudun ulkonäkö luoteismonsuunin\nalituisten sateiden aikana. Polut muistuttavat silloin enimmäkseen\nojia, joita pitkin täytyy tarpoa sanoin kuvaamattomassa liejussa. On\nasetettu peräkkäin poikkihakattuja puita, ja niitä pitkin on sitten\nkeinoteltava eteenpäin. Se on vaikea urakka valkoiselle miehelle, jolla\non jalassa liukkaat kengät, kun rungot pyörivät ja kiikkuvat ja voivat\nhetkenä minä hyvänsä vajota kulkijan painosta. Alkuasukkaat ovat\nihailtavan hyvin tottuneita tuollaiseen matkaamistapaan; jalat pitkän\nmatkaa yltä päältä liejussa he suorastaan liitelevät eteenpäin kevein,\npuolittain tanssiaskelin, missä eurooppalainen kompuroi hoippuen sydän\nkurkussa peläten kaatuvansa.\n\nCreekien yli, jotka ovat niin syviä, ettei niiden poikki pääse\nkahlaamalla, alkuasukkaat kulkevat eri tavoin. Jos vesiuoma on kapea,\nkelpaa sen poikki kaadettu puu sillaksi ja rungossa kiinni olevista\noksista saa tukea, tai myöskin voidaan iskeä pohjaan seipäitä kummankin\npuolen ja niiden varassa kulkea yli. Leveämmillä ylikulkupaikoilla on\ntavallisesti aina varalla kaksi pientä kanoottia, yksi kummallakin\nrannalla, ja matkustavien seurueiden, jotka käyttävät hyväkseen tätä\nylimenokeinoa, on pidettävä huoli siitä, että heidän käyttämänsä\nkanootti tulee takaisin paikalleen toiselle rannalle. Missä asiaa ei\nole järjestetty näin, voidaan yksi tai useampia henkilöitä kerrallaan\nsauvoa yli uivan puunrungon varassa, jolloin \"alus\" vedetään takaisin\nsiihen kiinnitetystä nuorasta, kunnes kaikki ovat päässeet toiselle\npuolen. Kylien lähistöille ja muiden paljon käytettyjen teiden kohdille\non pienten vesistöjen yli rakennettu siltoja paksuista bambupaaluista,\nja niiden nerokas, hieman vaihteleva rakenne on sitäkin suuremmassa\nmäärin omansa herättämään tunnustusta, kun se on kauttaaltaan mustien\ntyötä. Rakennetaan myöskin kelluvia siltoja jonoon asetettujen\nbambuseipäiden päälle; seipäät on päistään sidottu kiinni toisiinsa,\nniin että ne ulottuvat rannalta toiselle. Niitä myöten voi yksi henkilö\nkerrallaan keinotella itsensä yli. Sellaiset sillat eivät estä\nkanoottiliikennettä, sillä kiinnike voidaan avata toisella rannalla ja\nsilta saa kääntyä virran mukaan, tahi myöskin riittää jo muutaman\nhenkilön paino painamaan sillan vedenpinnan alapuolelle, niin että\nkanootti pääsee liukumaan sen yli. Eräillä paikoin on rantojen väliin\nkappaleen matkaa vedestä pingotettu pitkä rottinki, jota myöten\nhinaudutaan edestakaisin seisten lautalla, jollaisia on yksi\nkummallakin rannalla. Jollei ole tuollaista köyttä ja jos virta on\nliian voimakas sauvottavaksi, voidaan lautalla päästä yli tarttumalla\nkoukkupäisellä bambuseipäällä kiinni vastakkaisella rannalla kasvavaan\npuuhun. Kun on kuljettava vesistöjen yli sellaisilla paikoin, missä ei\nole minkäänlaisia vakituisia ylikulkulaitteita, voidaan menetellä\nuseallakin tavoin. Alkuasukas esim. kiipeää veden yli pistävälle\noksalle, tarttuu toisella rannalla kasvavan puun oksaan, sitoo ne\nkiinni toisiinsa, ja silta on valmis. Toinen keino on sellainen, että\nasetetaan bambusalon toinen pää joko samalla tai vastarannalla\nkasvavan, veden yllä nuokkuvan puun varaan ja toinen pää tuetaan\nsenpuoleiseen rantaäyrääseen; kun salko on sidottu kiinni tähän\nasentoon, voi sitä pitkin kiivetä joen yli.\n\n\n_Luonnon omituisuuksia._ Rannikkoseutujen kaikkea muuta kuin\nhoukuttelevat luonnonsuhteet ovat syynä siihen, että läntisessä\npiirikunnassa puuttui vielä minun aikanani valkoista asutusta\nmannermaalta. Kaksi pientä, Flyn ja Binaturin varrella olevaa\nuudisviljelystä, jotka kuuluivat \"Papuan Industries\"-nimiselle\nkauppa- ja lähetysseuralle, edustivat todellisuudessa maan\nsiirtoasutuksen alkua, ja seuran virkailijat olivat ensimmäiset\nsinne asettuneet valkoihoiset, vaikkei heitäkään voinut pitää\nvakituisesti Uudessa-Guineassa asuvina. Niihin aikoihin oli muuan\nvalkoinen mies yrittänyt raivata viljelystä verraten lähellä Fly-joen\nsuuta, mutta sen tuhosi tulva; saman miehen toiset istutukset\nsisämaassa hävitti ruohikkopalo. Kauempana idässä on valkoiselle\nasutukselle ollut tarjona enemmän houkutuksia, mistä ovat todistuksena\nPort Moresby- ja Samarai-nimiset pienet kaupungit. Niiden seutujen\nsuurimpina luonnonrikkauksina ovat kultakentät; äskettäin on lisäksi\nlöydetty hiiltä ja öljyä.\n\nValtava Fly-joki on tuon maailmankolkan suurin vesistö. Suulla on sen\nleveys, kun suisto lasketaan mukaan, arvioitu n. 100 kilometriksi,\nmutta suiston yläpuolellakin, jossa Fly virtaa yhdessä uomassa, se on\nniin leveä, että juuri ja juuri saattaa nähdä rannalta toiselle. Joki\non varsin purjehduskelpoinen ja se on oivallinen vesitie maan\nsisäosiin, mutta purjehdusta syväkulkuisilla aluksilla haittaavat\nkuitenkin lukuisat hiekkasärkät varsinkin virran suupuolella. Kun käy\nkorkea aallokko, saa nähdä komeiden tyrskyjen saartavan melkeinpä\nyhtäjaksoisena jonona suuhaarojen suuta. Useissa joissa esiintyy sangen\nraju \"bore\", vaarallinen hyökyaalto, jonka täysikuun kohdalle sattuvan\ntulvavuoksen aikana nopeasti kohoava vuorovesi työntää pitkän matkaa\njokea ylös. Alkuasukkaat käyttävät jokimatkoillaan hyväkseen alas- tai\nylöspäin käyvää virtaa kumpaankin suuntaan. Kaikki Flyn suistomaan\nsaaret ovat aivan vetisiä ja merkillisen matalia, vain jalan tai\nmuutaman jalan verran korkeimman veden rajan yläpuolella. Tulvavuoksen\naikana ovat useimmat saaret melkein tulvan peitossa, ja eräissä\nKiwai-saaren ja muiden seutujen kylissä vesi nousee silloin rakennusten\nalle, jotka on rakennettu paaluille. Suistomaan useimmat saaret\ntuntuvat lakkaamatta, vaikka kylläkin hyvin hitaasti, muuttavan\nmuotoaan; niinpä näyttivät Kiwain rannat minun maassaoloaikanani\nmelkein joka kohdassa huuhtoutuvan pois kappale kappaleelta, niin että\nkookospalmuja ja muita puita sortui veteen, kun taas muut lähisaaret\nkasvoivat. Kaikissa joissa on vesi aivan harmaana liejusta, ja samoin\non meriveden laita laajassa vyöhykkeessä pitkin koko rannikkoa maan\ntässä osassa, jossa on niin paljon ja niin suuria jokia.\n\nMuuan niitä täkäläisiä ilmiöitä, jotka eniten ällistyttivät minua\nkiinnittäessäni niihin huomiotani, oli se, että aurinko täällä\npäiväntasaajan eteläpuolella näköjään kulkee oikealta vasemmalle eikä\nvasemmalta oikealle. Muistan, kuinka kerrankin olin käveltyäni suolla\nasettanut kenkäni kuivamaan laskien mielessäni niin, että ne olisivat\nkoko aamupäivän auringonpaisteessa. Kun hetken kuluttua palasin\ntakaisin, kengät olivat paikoillaan, mutta varjossa. Ällistyneenä\ntästä, mitä pidin mahdottomuutena, vedin viivan pitkin varjon reunaa,\njolloin saatoin todeta, että aurinko kulki väärännepäin! Kesti hyvän\naikaa, ennenkuin tulin ajatelleeksi, että aurinko, joka tietenkin\nnousee idästä, on maailman näissä osissa keskipäivällä pohjoisessa,\nsamoin kuin se tietystikin laskee länteen, mikä seikka selittää sen,\nettä se kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin pohjoisella\npallonpuoliskolla. Myöskin kuun vaiheet näyttävät täällä melkein\npäinvastaisilta kuin mihin pohjoisessa on tottunut. Yläkuun aikana kuun\nsirppi on likipitäen samassa asennossa kuin jos olisi alakuu,\nja päinvastoin.\n\n\n_Ilmasto._ Brittiläisen Uuden-Guinean läntisen piirikunnan ilmasto\nosoittaa ihmeellisen tasaista lämpötilaa. Lämpö nousee varjossa harvoin\nyli 32° C, samoin kuin se rannikolla harvoin laskee alle 26°, ja\nlämpötilan vaihtelut vuoden eri aikoina ovat mitättömän pienet. Lopulta\nlakkasin kokonaan katsomasta lämpömittariani, koska se osoitti niin\nvähän muutoksia. Rannikolla ei lämpötila sanottavasti alene öisinkään.\nTämä tapahtuu sentään jossakin määrin maan sisäosissa, vaikka erotus\nvoi tuntua isommalta kuin se todellisuudessa onkaan, sillä kun ruumis\nkerran on tottunut ylipäänsä korkeaan lämpötilaan, on se erikoisen\nherkkä huomaamaan sen varsin mitättömätkin alenemiset. Muistan\nkerrankin matkalla maan sisäosissa heränneeni ensimmäisenä yönä\ntavattomaan kylmäntunteeseen, niin että jo koetin, näkyikö hengitys,\nniin kuin sen mielestäni olisi pitänyt tehdä. Tarkastaessani\nlämpömittaria havaitsin sen sentään osoittavan 22 1/2°, mikä oli\nalhaisin maassa oleskeluaikanani toteamani astemäärä.\n\nKuumuus, jonka vaikutusta lisää raskas, kostea ilma, vaivaa\nalussa varsinkin siten, että se aiheuttaa lähtemättömän janon.\nYksinkertaisesti ei uskalla juoda niin paljon kuin mieli tekisi. Mutta\njo parin, kolmen viikon kuluttua on korkeaan lämpötilaan varsin hyvin\ntottunut ja se tuntuu yksinomaan miellyttävältä. Ainoastaan pitkillä\nmatkoilla ja muissa ankarissa ruumiillisissa ponnistuksissa kuumuus\ntuntuu jälleen rasittavalta. Lopulta saattaa paljaat käsivartensa\nkutakuinkin rankaisematta jättää auringonpaahteelle alttiiksi, kun ne\novat päivettyneet tummanruskeiksi. Samoin kuin on kestettävä\nmukautumisaika, ennen kuin tuntee kotiutuneensa troopilliseen\nlämpötilaan, on päinvastaisessa suhteessa totuttauduttava viileämpiin\nilmastosuhteisiin kun palaa takaisin niihin. Muistan, kuinka minua\noleskeltuani kaksi vuotta Uudessa-Guineassa armottomasti paleli\nkäydessäni Sydneyssä, jonka ilmanala sentään on erikoisen lauhkea,\njossa ei koskaan sada lunta ja esim. palmutkin kasvavat ulkona.\nKiusallisinta asiassa on se, että siirtyessään kuumasta suhteellisen\nlauhkeaan ilmanalaan on samalla tavoin alttiina katarreille ja\nnuhakuumeelle kuin kotosalla pakkasten tullen.\n\nSamoin kuin Uuden-Guinean ilmanala pysyy melkein muuttumattomana vuodet\numpeen on myöskin valosuhteiden erotus eri vuodenaikoina varsin\nvähäinen. Keskikesällä joulukuussa aurinko nousee n. neljännestä vaille\n6 ja laskee suunnilleen neljännestä yli 18 ja keskitalvella kesäkuussa\nse nousee neljännestä yli 6 ja laskee neljännestä vaille 18. Luonnossa\nvallitsee ainainen kesä, ikuinen elämä, joka muuttumattomuus kuitenkin\ntuntuu ikään kuin paikoillaan pysymiseltä, horrostilalta; ei ole syksyä\neikä talvea meikäläisessä merkityksessä, mutta ei myöskään kevättä.\n\nEri vuodenaikojen erotusta osoittavat ainoastaan tuulet ja kosteussato.\nHuhtikuusta joulukuuhun saakka puhaltaa yhtämittainen koillismonsuuni,\njoka hieman asettuu yöksi, mutta päivisin nostattaa merellä valkeita\naallonharjoja. Varsinkin tämän ajanjakson keskivaiheilla on\nkoillistuuli pettämättömän varmasti ja pysyvästi vallitsevana. Vuoden\ntämä osa on sangen kuiva, vaikka sentään sattuu sateitakin. Joulukuussa\ntuulisuhteet vaihtelevat, minkä jälkeen alkaa luoteismonsuunin aika,\njota kestää huhtikuun alkuun. Vuoden tänä osana tuulisuhteet sekä\nvarsinkin tuulen voimakkuus vaihtelevat huomattavasti enemmän kuin\nkuivana vuodenaikana. Rajuja, lyhyen aikaa kestäviä hirmumyrskyjä\nseuraa päiväkausia tyyntä. Luoteismonsuunin aikana sataa joka päivä\nsäännöllisesti, vaikka harvoin tai ei koskaan koko päivää. Sade tulee\ntavallisesti rajuina, usein ukkosenilmojen seuraamina kuuroina.\nTuollainen rankkasaderyöppy levittää näköalan eteen aivan kuin\nhopeanharmaan verhon, niin ettei puolisensadan metrin päähän näe\nmitään. Palvelijani saattoi tavallisesti lyhyessä hetkessä täyttää\nvesisankonsa vain pitämällä sitä sateessa. Näihin aikoihin sattuvat\npyörremyrskyt ovat todella majesteetillinen näky. Yönmustat\npilviröykkiöt, joiden reunat hohtavat ilkeän rikinkeltaisina,\nkasautuvat yhä sakeampaan pimittäen avaruuden. Mielen valtaa\npelästyttävä tunne luonnonvoimista, jotka yrittävät valmistaa\nmaailmanloppua. Purkaus on hirvittävä: rajumyrskyn puuskia,\npilvenpyörteitä, salamoita ja loistojyrähdyksiä. Mutta luonnonvoimien\nriehuntaa kestää tavallisesti vain lyhyen tovin, ja niiden lomassa\naurinko paistaa hellittää ehkä tulisemmin kuin konsanaan.\nHallitusasemalla Darussa suoritetut sademääränmittaukset osoittavat\nsuuria vaihteluita eri vuosien vastaavina kuukausijaksoina.\n\nJuuri sateiden ja sisämaantuulten aikana riehuvat Uuden-Guinean\nkiusanhenget, moskiitot, kaikkein pahimmin, vaikka ne kyllä vuodet\numpeensakin yllin kyllin muistuttavat olemassaolostaan. Alkuvuoden\ntyyninä päivinä tuntuu noita siipiäisiä myriadeittain kiehuvan\nympärillä inisevinä parvina varsinkin rakennusten sisässä, ja väliin ne\nsaattavat ihmisen aivan epätoivon partaalle. Ilman moskiittoverkkoa\neurooppalainen tuskin voisi tulla maassa toimeen, koska ei voisi nukkua\nkunnollisesti. Huolimatta siitä, että hallitus- ja lähetysasemille on\nlaadittu nerokkaita moskiittosuojuksia, on ainoankaan valkoisen\nmiehen mahdoton suojella itseään malariatartuntaa levittäviltä\nhorkkasääskiltä. Tartunta-ainetta on aina veressä, mutta tautia voi\nainakin osittain estää puhkeamasta nauttimalla säännöllisesti\ntietynsuuruisia annoksia kiniiniä. Tämä hoitotapa on aloitettava jo\nvähää ennen kuin saapuu malarian saastuttamille seuduille, ja sitä on\njatkettava ainakin muutamia kuukausia sen jälkeen kun noilta seuduilta\non poistunut, jotta saisi hävitetyksi tartunnan siemenet, joita\nvarmasti on vielä ruumiissa. Eivät edes alkuasukkaatkaan ole tuolle\ntaudille täysin vastaanottamattomia. Heitä saattaa usein nähdä sairaina\nkovassa kuumeessa jonakin päivänä, vaikka he tavallisesti sentään\ntäydelleen toipuvat jo seuraavana. Malaria, sen jälkitaudit ja sen aina\naiheuttama pitkällinen heikkous sekä punatauti ovat sen ihanteellisen\nolotilan perin peloittavana nurjana puolena, jollaista elämä\nUudessa-Guineassa voisi olla.\n\n\n_Hallinto_. Hallinnollisessa suhteessa on Brittiläinen Uusi-Guinea eli\nPapua, niin kuin sitä nimitetään, suorastaan Austraalian liittovaltion\nhallinnan alaisena. Hallitusta hoitaa Port Moresbyssä asuva\n\"Lieutenant-Governor\", kuvernööri, jolla on laaja valta. Kunkin\npiirikunnan johdossa on kuvernöörin alainen \"Magistrate\", hallintomies,\nsekä apulaisia ja partioupseereja. Ensiksimainitun käsiin on keskitetty\ntoimi- ja ratkaisuvalta erinäisissä hallinnollisissa ja oikeusasioissa.\nHänellä on käytettävänään sotilaallisesti harjoitettu, eräänlaisiin\nvirkapukuihin puettu ja kivääreillä aseistettu alkuasukkaista\nmuodostettu \"poliisi\"-voima. Nämä saavat palkkaa ja edustavat, mikäli\nmahdollista, kaikkia eri kansanryhmiä, joihin hallinnon valta ulottuu,\nsillä heidän tehtäviinsä kuuluu palvelus tulkkeina, oppaina jne.\nMiehistön hankkiminen poliisikuntaan ei tuota lainkaan vaikeuksia,\nsillä mustaihoisista tuntuu houkuttelevalta kuulua mahdollisten\ntaisteluiden sattuessa aina voittajiin, ja jonkin aikaa harjoiteltuaan\nmiehet ovat huomattavan hyvin kuriin tottuneita, sangen rivakan\nnäköisiä konstaapeleja ja sokeasti valmiita käymään vaikka omia\nheimolaisiaan vastaan.\n\nHallituksen suoranainen valta ulottuu läntisessä piirikunnassa\ntoistaiseksi ainoastaan rannikoilla sekä lähellä jokia sijaitseviin\nkyliin, joihin on helppo pääsy. Mutta näissäkin alkuasukkaat ovat\nsaaneet säilyttää sangen vapaan itsehallinnon muissa paitsi\nrikosasioissa, ja miehet kokoontuvat kuten ennenkin yhteisiin\nneuvotteluihin. Alkuasukkailta ei kanneta lainkaan veroa, ja yleensä\nlainsäädäntö suojelee mustia erikoisen hyvin. Heille ei saa millään\nehdolla antaa väkijuomia, ja tätä ankaraa kieltoa näytään myöskin\ntarkasti noudatettavan. Ainoakaan valkoinen mies ei saa ottaa\npalvelukseensa alkuasukasta kolmea kuukautta pitemmäksi ajaksi\ntekemättä kirjallista sopimusta hallintoupseerin läsnäollessa.\nPalvelusajan loputtua on sekä isännän että palvelijan saavuttava\nuudelleen tämän luo, jolloin edellinen joutuu syytteeseen, jos hän on\ntehnyt itsensä syypääksi huonoon kohteluun. Palkanmaksaja ei saa\nsuorittaa palkkaa suoraan palvelijalleen, eivät edes ennakkomaksut ole\nluvallisia, vaan sopimusajan loputtua työnantaja luovuttaa koko summan\nvirkamiehelle, joka sen sitten antaa mustaihoiselle. Tämä kuljetetaan\nsitten työnantajan kustannuksella kotiin omaan kyläänsä. On olemassa\nmääräyksiä siitäkin, millaista ruokaa palvelijoille on annettava.\nSellaisissa oloissa ei orjuus ole mahdollista missään muodossa.\nTietystikin mustia usein petkutetaan lain puitteissakin, mutta ilman\nhallituksen suojelusta he olisivat auttamattomasti sen häikäilemättömän\nvalkoihoisjoukkion vallassa, jollaisia viimeksimainitut näissä seuduin\nenimmäkseen ovat.\n\n\nKansa.\n\n_Rotu, kieli, ulkonäkö._ Uuden-Guinean alkuasukkaiden pääväestön\nmuodostavat tummaihoiset, villavankäherätukkaiset papualaiset. Heistä\neroavat maan itäosissa asuvat paljon vaaleammat melaneesialaiset,\njoilla on iso, pensasmainen tukka ja jotka ovat sangen komeata kansaa.\nMyöskin hajallaan asuvia, aivan pienikasvuisia heimoja pidetään\npapualaisista eroavina, ja heille on annettu nimitys negriitot.\nYlipäänsä on tapana pitää papualaisia hyvin alhaisella asteella\nolevina. Puolestani uskon sentään lukijani tutustuttuaan tähän kirjaan\nhavaitsevan, että tällainen luokitus on oikeutettu ainoastaan tietyissä\nsuhteissa. Esimerkkinä heidän kehittymättömyydestään voi mainita, että\nheillä on vastineet ainoastaan kahdelle lukusanalle, yhdelle (náo) ja\nkahdelle (nettóva). Jos heidän on sanottava kolme, he sanovat\n_nettóva-náo_, jos neljä, se on _nettóva-nettóva_, ja samanlaisen\nyhteenlaskun avulla he osaavat ilmaista vielä muutamia harvoja lukuja.\nAlkuasukkaat ovat luonnonkansaa; sitä kuvaa se, että heillä on vain\nkahdenlaisia kotieläimiä, koiria ja kesytettyjä villisikoja.\n\nKiwai-kieltä puhuvat papualaiset asuvat Kiwai-saarella ja muutamissa\nmuissa kylissä Fly-joen suistomaassa, parissa kylässä joen vasemmalla\npuolen, oikeanpuoleisella joenrannalla lähellä sen suuta sekä joen\nlänsipuolella rantakaistaleella Mabu-davane-nimistä paikkaa myöten.\nLäntisillä ja pohjoisilla naapuriheimoilla on kokonaan Kiwaista eroava\nkieli, kun taas varsinaisen Kiwai-alueen itäpuolella pitkin rannikkoa\npuhutaan murteita, jotka ovat aivan ilmeisesti Kiwain sukua. Kansan\nlähimmät heimolaiset ovat siis idässä, ja perimätietona kulkeneet tarut\ntodistavat niin ikään, että Kiwain alkuasukkaat ovat saapuneet\nnykyisille asuinpaikoilleen siltä suunnalta.\n\nMyöskin Kiwai-kansan oma kieli jakaantuu pariin keskenään läheiseen\nmurteeseen. Kieli kuuluu agglutinoiviin l. liittäviin kieliin, ja sen\nrakenne on hyvin monimutkainen, joten olisi varsin vaikea oppia sitä\nkäyttämään virheettömästi. Sana-vartaloita ja liitteitä, jotka\nosoittavat sanan asemaa lauseessa, liitetään toisiinsa välillisemmin\ntai välittömämmin, jolloin ne muodostavat uusia sanoja. Kun\nprepositsioneja ei ole, ilmaistaan adverbiaalimuodot taivutusmuodoilla.\nMutta saadakseen puheensa Kiwaissa ymmärretyksi ei ole välttämätöntä\nosata läheskään virheettömästi soveltaa kielen kielioppia, vaan tulee\nhyvin toimeen eräänlaisella _pigdin-Kiwailla_, murteellisella\nKiwai-kielellä, joka on muodostunut alkuasukkaiden keskuudessa.\nMustaihoiset puhuvat nähtävästi muukalaisten kanssa paljon\nyksinkertaisempaa kieltä kuin keskenään, tuntuupa melkein siltä kuin\nvalkoisten miesten olisi ylimalkaan vaikea saada kuulla maan kieltä\npuhuttavan täysin oikein ja sen luonteen mukaisesti muuten kuin\nkuulostamalla alkuasukkaiden puhelua keskenään. Kielen äänteet\nmuistuttavat suuresti esim. suomen ja ruotsin vastaavia äänteitä, niin\nettä saatoin kielellisissä muistiinpanoissani -- tein niitä ainoastaan\nkäytännöllisiä tarpeita silmälläpitäen -- käyttää tavallisia kirjaimia.\nEräät toiset heimot taas puhuvat sellaisia kieliä, joiden äänteet\naiheuttivat aika paljon päänvaivaa merkitessäni niitä muistiin.\n\nYleensä papualaiset ovat jakaantuneina hyvin moniin pieniin\nkansaryhmiin, jotka useissa tapauksissa puhuvat toisista\nsuuresti eroavaa kieltä. Melkein kaikissa paikoissa, joissa kävin,\nkirjoitin muistiin paikalliskielen vastineet n. 150:lle erikoisesti\nvalitsemalleni sanalle, ja hämmästyttävän monessa tapauksessa oli\nmahdoton havaita juuri mitään yhtäläisyyttä noiden muistiin\nmerkitsemieni sanojen kesken, minkä lisäksi useiden kielten äänteetkin\novat varsin erilaiset. Moisen kieltensekoituksen selityksenä on\nilmeisesti se seikka, että eri kansaryhmät ovat erittäinkin entisaikaan\nasuneet varsin tiukasti erossa toisistaan, kun kunkin heimon tai\nheimoryhmän ja sen naapurien välisille suhteille olivat ominaisia\nalituiset kahakat, niin että ne tuskin lainkaan joutuivat toistensa\nkanssa kosketuksiin muuten kuin sodassa. Eräät seikat viittaavat myös\nsiihen, että niissä olosuhteissa, joissa nämä alkuasukkaat elävät,\ntavallisessa sanavarastossa tapahtuu paljon nopeampia muutoksia kuin\nmitä olisi taipuvainen otaksumaan.\n\nKiwai-kansan ruumiinpituus on osapuilleen sama kuin eurooppalaisten,\nihonväri on suklaanruskea tai hiukan tummempi. Nuori polvi, sekä pojat\nettä tytöt, ovat usein sekä ulkonäöltään että liikkeittensä puolesta\nvarsin miellyttäviä tyyppejä; varsinkin vartalo on usein kaunis ja\nnotkea. Naisten niukat ruohopukimet vaihtelevat suuresti eri heimoilla.\nMiehet kulkivat ennen alasti tai heillä oli vyössä edessäpäin\nriippumassa iso, litteä simpukankuori, joka näillä papualaisilla\nvastasi paratiisin viikunanlehteä. Melkein kaikissa kylissä näkee vielä\njonkun tai joidenkin vanhojen miesten liikuskelevan aivan ilman\nminkäänlaisia pukimia, mutta toiset ovat eurooppalaisten vaikutuksesta\nvyöttäneet lanteilleen liinan, väliin myöskin ohuen, kudotun paidan,\njosta usein on jäljellä ainoastaan likaisia riekaleita.\n\nSekä miehillä että naisilla on nenänseinämässä tavattoman isoksi\nvenytetty reikä, vaikka arkioloissa harvoin saa nähdä niitä luu-,\npuu- tai kivipuikkoja, joita siinä ennen on pidetty. Myöskin korvat\novat hirveästi murjotut. Lapsilla on korvanlehden läpi kulkevassa\nreiässä raskas puupaino, joka venyttää korvanlehden olkapäätä vasten\nriippuvaksi renkaaksi, ja tämä leikataan väliin toiselta puolen poikki,\nniin että kaistale riippuu vieläkin alempana, minkä jälkeen koko korva\nkoristetaan pitkin sen reunaa puhkaistuihin reikiin pistetyillä\ntupsuilla, siemenillä ja pienillä simpukankuorilla.\n\nPukuun kuuluu höyhenkoristeita, joita käytetään etupäässä\njuhlatilaisuuksissa ja jotka saadaan kullan ja purppuran värisestä\nparatiisilinnusta, mustasta strutsin kaltaisesta kasuaarista tai\nerilaisista valkoisista linnuista, sekä kaula-, rinta- ja\nkäsivarsikoruja, joina on erilaisia simpukoita, koiran ja kengurun\nhampaita sekä punottuja nauhoja. Tansseihin miehet ja naiset\nsomistautuvat lisäksi liehuvaan juhla-asuun pujottamalla korealehtisiä\noksia käsivarsi- ja nilkkarenkaisiin ja vyöhön, ja ruumiin näkyviin\nosiin maalataan valkoisia, punaisia ja mustia kuvioita.\n\n\n_Ihmissyöjiä._ Myöskin niitä ihmissyöjäheimoja, joita vielä asuu\nUuden-Guinean eräissä osissa, on katseltava sen koskemattoman erämaan\ntaustaa vasten, jollainen tuo maa edelleenkin pääasiassa on. Oikeassa\nympäristössään heidän raakalaiselämänsä saa sovittavamman piirteen kuin\nmikä muuten olisi asianlaita; erämaa ikään kuin ottaa heidät suojaansa\nsulkien heidät silmiä hivelevän värikkääseen huomaansa.\n\nRannikkoheimot ovat nykyisin enää ainoastaan paikoitellen säilyttäneet\nvanhat ihmissyöjän-tapansa. Ylipäänsä heidän keskuudessaan on säilynyt\nainoastaan rippeitä ihmissyönnistä eräissä juhlamenoissa, esim. kun he\nantavat nuorille miehilleen kuivatun palasen surmatun vihollisen lihaa\ntaikalääkkeeksi, jotta näistä tulisi suuria sotureita. Mutta\nalkeellisemmalla kannalla olevat heimot syövät vielä yleensä suuhunsa\nvoitetut vihollisensa, ja viime aikoihin saakka on myöskin muutamia\nvalkoisia miehiä joutunut tuon tavan uhriksi.\n\nSir William Macgregor, nykyisen Papuan kuvernöörin edeltäjä, kertoi\nkerran yllättäneensä joukon ihmissyöjiä, jotka juuri olivat\npaluumatkalla sotaretkeltä, jolloin hän saattoi tarkastaa heidän\nkanoottinsa. Kävi ilmi, että sotilasjoukkio oli ryöstöretkellään\nhyökännyt juuri samaan kylään, jossa kuvernööri oli käynyt ainoastaan\npari päivää aikaisemmin. Neljä paloittelematonta täysikasvuisen ihmisen\nruumista oli kullakin kanootissaan, ja viidennessä oli pienen tytön\nruumis, joka vielä oli käsistä ja jaloista sidottuna korentoon, jolla\nse oli kannettu kanoottiin. Alukset olivat täynnä ryöstösaalista, ja\nsiellä täällä pisti esiin ihmiskäsi tai -jalka. Kun kaikkea\ntarkastettiin lähemmin, huomattiin, että nuo jäsenet oli kömpelösti ja\ntaitamattomasti isketty poikki, ja muutamia oli osittain paistettu\ntulessa todennäköisesti sen vuoksi, että liha säilyisi paremmin.\nKanooteissa oli ihmislihaa myös kääröissä ja mytyissä, jotka oli\nkiedottu suuriin lehtiin ja sidottu kuorensuikale ympäri. Joukossa oli\nmyös valmiiksi käristettyjä lihakappaleita ilman mitään käärettä;\nmuutamat niistä olivat luultavasti keskeytyneen aterian tähteitä. Yksi\npaloista oli lapsen selästä ja vastasi täydelleen sitä paikkaa, joka on\ntunnettu \"satula\"-nimisenä. Ihmisten sisälmykset oli lajiteltu ja\nkiedottu kiepille kuin köydet, ja kiepit riippuivat sirossa\njärjestyksessä poikkipuolin kanootin laitojen yli asetetuissa\nseipäissä, jottei niiden alapää pääsisi koskemaan aluksen pohjaveteen.\n\nUseat kertojistani olivat olleet mukana ihmissyöntitilaisuuksissa, ja\nvaihdoin itselleni muun ohessa eräänlaisia luusta tehtyjä teräviä\ntikareita, joita kertoman mukaan käytetään ihmissyöjäheimojen\nkeskuudessa siten, että niillä puhkaistaan vankien jalkanivelet,\nmilloin heimolla on taistelun jälkeen kerrakseen tarpeeksi syömistä\nkaatuneissa. Asia oli harkittu niin, että saattoi paremmin säilyttää\nlihan, jos pidettiin vangit hengissä siihen saakka, kunnes heitä\ntarvittaisiin, aivan kuin kalat sumpussa.\n\nSe tietoisuus, että surmatut viholliset syödään, on erikoisen selvänä\nvilleimpien heimojen keskuudessa, ja eräs lähetyssaarnaaja, joka oli\njoutunut kosketuksiin sellaisen kansan kanssa, kertoi minulle, miten\nvaikeaksi hän huomasi selittää mustaihoisille, miksi heidän täytyi\nlakata syömästä ihmislihaa. Kuullessaan moisen kehoituksen joku\nmurjaaneista kysyi häneltä tavallisesti oitis: \"Miksi en saa syödä\nsitä?\" Eikä lähetyssaarnaaja sanonut koskaan keksineensä parempaa\nvastausta kuin verraten epätyydyttävän selityksen: \"Siksi, ettet saa\".\n\nMuuan sisämaassa asuva ihmissyöjäheimo oli tehnyt itsensä tunnetuksi ja\npelätyksi hyökkäilemällä alituiseen rannikkoväestön kimppuun, joka oli\nalistunut brittiläisen hallituksen valtaan ja omaksunut rauhalliset\ntavat, ja turhaan yritti se hallituksen upseeri, jonka aluetta tuo\npiirikunta oli, päästä kosketuksiin rosvoheimon kanssa. Lopulta hänen\nonnistui suurin ponnistuksin saada kiinni nuorukainen, jonka\notaksuttiin olleen ryöstöretkillä mukana. Kiinni jouduttuaan tuo musta\nnuori mies ei ainoastaan oitis kieltäytynyt puhumasta, vaan myös\nnauttimasta hitustakaan ravintoa, koska hän oli siinä varmassa uskossa,\nettä häntä lihotettaisiin valkoisen upseerin omaa pöytää varten. Kesti\nsangen kauan, ennen kuin valkoinen mies sai kannibaalinuorukaisen\nvakuutetuksi rauhallisista aikeistaan, ja kun musta mies sai anteeksi\nentiset syntinsä, hänestä tuli sittemmin hyödyllinen välittäjä\nvalkoisten ja omien hurjien heimolaistensa välillä.\n\nUsein kuulee lausuttavan alkuasukkaiden kohtelusta sen käsityksen, että\njos on heille ystävällinen, he ovat myös puolestaan ystävällisiä.\nMutta tätä lausetta ei voi soveltaa käytäntöön, kun on tekemisissä\nUuden-Guinean villien heimojen kanssa. On osoittautunut, että\nehkä useimmat hyökkäykset valkoisten kimppuun ovat tapahtuneet\nsellaisissa tapauksissa, jolloin he ovat tuttavuutensa alkuaikoina\nosoittaneet vaarallisille heimoille liian suurta luottamusta.\nIhmissyöjä-papualaiset surmaavat jokaisen muukalaisen, jonka saavat\nkynsiinsä, aivan yksinkertaisesti siksi, etteivät he tiedä mitään\nsyytä, joka kieltäisi heitä niin tekemästä. Ylipäänsä on heistä\nhurjimpien ja villeimpien vaikea käsittää, että kukaan, joka ei kuulu\nomaan tahi jonkin sukulaisheimoon, voisi olla sen kummempi kuin\nvihollinen. Jos he katsovat voivansa vaarantamatta itseään riistää\ntoisen ihmisen hengen, on halu siihen niin suuri, että verenhimoiset\nvaistot pääsevät helposti voitolle. Tästä johtuu, että esim.\nhaaksirikkoutuneita sekä taistelusta haavoittuneita kotiin pyrkiviä\nmustia uhkaa vaara joutua tapetuiksi ystävällistenkin heimojen\nkeskuudessa jouduttuaan niiden käsiin.\n\nKokemattomat valkoiset ovat kärkkäitä rupeamaan huolettomasti\noleskelemaan yksissä mustien kanssa, mahdollisesti myös otaksuen, että\nse on parhain tapa saavuttaa näiden ystävyys. Alkuasukkaat itse\nsitä vastoin osoittavat toisia heimoja kohtaan mitä suurinta\nepäluuloisuutta, niin että valkoisen retkeilijän on mielestään usein\nsyytä nauraa mustille seuralaisilleen, kun nämä ovat niin pelkureita.\nJos valkoiset saapuvat suuri seurue mukanaan kylään, jossa heitä ei\nentuudestaan tunneta, sen asujaimisto pötkii tavallisesti oitis pakoon.\nMutta jos muukalaisia on aivan pieni joukko, heidät otetaan sen sijaan\nmelkein aina vastaan, jollei paikallinen väestö arvele olevan syytä\npelätä heitä. Moisessa tapauksessa ei valkoista miestä uhkaa\nilmeisestikään suurin vaara juuri hänen kylään tullessaan, koska\nihmeellisen muukalaisen saapumisen aiheuttama hälinä ja alkuasukkaiden\nhänen olemukseensa, tavaroihinsa ja esiintymistapaansa kohdistunut\nmielenkiinto valtaavat niin kokonaan heidän huomiokykynsä, etteivät he\nehdi ajatella muuta. Vaara alkaa samalla kun mielenkiinto laimenee, kun\nheimo on saanut tietoonsa kaiken, mitä sillä hetkellä valkoisesta\nmiehestä on tietoon saatavissa, ja kun heidän oma sotainen minänsä\nalkaa vaikuttaa heidän tietoisuuteensa. Sen mukaan, mitä mustat ovat\nkertoneet, ei vieraan tullessa kestä kauankaan, ennen kuin jo isännistä\ninnokkaimmat alkavat salaa ehdotella, että käytäisiin hänen kimppuunsa,\nja ratkaisu riippuu silloin siitä, mikä mielipide pääsee läsnäolijoiden\nkeskuudessa voitolle. Sillä välin tulokas ehkä ei lainkaan aavistakaan\nvaaraa, sillä alkuasukkaiden tapoihin kuuluu, että he osoittautuvat\naivan ystävällisiksi siihen hetkeen saakka, jolloin he karkaavat\nvieraan niskaan. Käynneillämme, jotka tein valkoisen lähetyssaarnaajan\nseurassa ihmissyöjäheimojen keskuuteen, piti pahimmin mieltä\njännityksessä se, ettemme koskaan tienneet, mitä ympärillämme\nhälisevällä joukolla oikein oli mielessä. Sen vuoksi varoimme\nviipymästä kauan samassa kylässä ja varsinkin olemasta yötä yhdessä\nmustien kanssa. Tuntuu olevan vanha vakiintunut tapa, että niin kauan\nkuin naisia ja lapsia on saapuvilla, vieras voi olla kutakuinkin\nrauhassa, koska ei ole tapana ryhtyä päällekarkaukseen heidän\nläsnäollessaan.\n\nMuutamia vuosia ennen minun oleskeluani maassa murhattiin kaksi\nvalkoihoista kullanetsijää, Mc Tier ja Rochefort heidän tunkeutuessa\nsisämaahan joukko alkuasukkaita mukanaan. Molemmilla oli hyvät aseet,\nolipa heillä jonkinlainen kuparilevystä tehty haarniskakin suojana\nnuolilta. Alkuasukkaat itse olivat tarjoutuneet oppaiksi. Kaikki sujui\nhyvin siihen saakka kunnes valkoisten miesten oli kuljettava pienen,\nmutta vuolaan joen yli, jolloin heidän seuralaisensa keräytyivät heidän\nympärilleen ja tarttuivat heitä käsistä kiinni muka auttaakseen heitä\nkahlaamaan virran poikki. Silloin takana tulevat saattoivat iskeä\nheidät nuijalla kuoliaaksi, ja niin nuo kaksi miestä murhattiin heidän\nvoimatta puolustaa itseään.\n\nValkoihoisen, joka jää levottomaan kylään, täytyy osoittaa suurta\nsielullista älyä, mikä on tarpeen varsinkin ensimmäisinä päivinä. Kun\ntuo vaarallinen aika on ohi, hänellä on hyvät mahdollisuudet päästä\nvieläpä alkuasukkaiden ystäväksi, ja kun hänet on hyväksytty\nsellaiseksi, hän saattaa sangen turvallisesti luottaa heihin. Jos hän\nsittemmin joutuu mustien tuttaviensa kanssa vaikeuksiin, sitä voidaan\nainakin osaksi pitää hänen omana syynään, koska hän on sellaisissa\ntapauksissa tavallisesti rikkonut heidän tapojaan tai loukannut heitä\nmuuten.\n\nUudessa-Guineassa ovat muutamat valkoiset miehet saavuttaneet sellaisen\nmaineen, että he muka kykenevät voittamaan mustat ystävikseen, ja minun\naikanani kerrottiin sellaista eräästäkin englantilaisesta\n\"kauppamiehestä\", jonka oli tapana yksin liikuskella varsin\nvaarallisilla seuduilla. Hänen väitettiin esiintyneen aivan samalla\ntavoin kuin alkuasukkaat itse, kulkeneen alastomana vain vaateriepu\nvyötäisillä ja hyppineen ja tanssineen mustien mukana heidän\nilveissään, niin että nämä olivat alkaneet häntä pitää aivan\nheikäläisiin kuuluvana.\n\nMyöskin kuuluisa tutkimusretkeilijä d'Albertis, joka 1870-luvun\nkeskivaiheilla teki tutkimusmatkoja Uudessa-Guineassa, tuntuu oman\nkertomuksensa mukaan osanneen ottaa alkuasukkaat huvittavalta kannalta.\nHän kertoo Epa-nimisessä paikassa tutustuneensa Aira-nimiseen\nheimonjohtajaan, ja osoittaakseen, että hän todella tahtoi ruveta tämän\nystäväksi, syleili ja suuteli häntä keskellä kylää ja sitten jatkoksi\nsuuteli, heimon ääneen riemuitessa, kaikkia naisia. Arimmat näistä\npyrkivät vetäytymään tai olivat pyrkivinään pois, mutta toiset\nlaahasivat heidät esiin puoliväkisin. D'Albertis oli erinomainen\nlöytöretkeilijä, mutta eipä olisi ollut yksinomaan miellyttävää kulkea\nensimmäisenä valkoisena miehenä hänen jälkiään! Alkuasukkaat olisivat\nodottaneet liian paljon. Kerran minulla oli eräällä seudulla vaikea\nedelläkävijä, työväenhankkija, joka hämmästytti alkuasukkaita ottamalla\nheidän nähtensä tekohampaansa suusta, lasketellen samalla ihmeellisiä\nlukuja ja tehden jos jotakin ilvettä. Minua kehoitettiin tekemään\nsamoin, ja varmastikin jouduin kovin mitättömän valkoisen miehen\nkirjoihin, kun en osannut noudattaa tuon miekkosen esimerkkiä.\n\n\n_Alkuasukkaiden omituisuuksia._ Alkuasukaspalvelijat ovat jokaiselle\nretkeilijälle aivan välttämättömiä, joskin hänen mielestään usein\nmahdottomia ja kömpelöitä apulaisia, ja valkoisten tavatessa toisensa\novat pysyvänä puheenaiheena ne eriskummalliset ajatukset, joita näillä\njoutuu havaitsemaan kaikesta heidän hyvästä tahdostaan ja\nuskollisuudestaan huolimatta. Aivan jokapäiväisiä kokemuksia on esim.,\nettä jos aterian aikana moittii palvelijaa siitä, ettei lautanen ole\npuhdas, tämä ryhtyy heti touhuissaan pyyhkimään sitä lähinnä käsillä\nolevaan vaatteeseen, omaan lanneliinaansa; tahi jos käskee palvelijan\npimeän tullen huolellisesti sulkea vuoteen moskiittoverkon, ettei se\npääse noita saaliinhimoisia veren-imijöitä täyteen, hän sulaa\nhyväntahtoisuuttaan jättää \"masterinsa\" (isäntänsä) varalle yhden sivun\navoimeksi, \"jotta tämä itse pääsisi helpommin sen sisään\".\nHarjaantumattomat alkuasukkaat, joita valkoiset ottavat maatyöläisiksi\nistutuksilleen, osoittavat intoaan ja uutteruuttaan kantamalla\nkäsirattaita sylissään kuin pientä lasta, kun ne on siirrettävä\ntoisaanne, ja kasaamalla kourineen multaa lapion terälle, kun heidän on\nkaivettava ojaa. Mutta sanotaan myös, että he oppivat varsin pian.\n\nEurooppalaisten palveluksessa arvellaan alkuasukkaiden tottelevan ja\ntekevän ainoastaan mitä heille nimenomaan sanotaan, mutta itse he eivät\najattele mitään. Kerran saapui pitkin rannikkoa tekemällään\ntutkimusretkellä muuan hallintoupseeri, mukanaan joukko alkuasukkaita,\njoen suulle. Kuumuudessa tuntui uinti hänestä houkuttelevalta, ja hän\nkysyi mustilta, tarvitsiko tässä pelätä haikaloja. Kaikki vakuuttivat,\nettei niitä niillä tienoin ollut lainkaan, ja niin hän riisui vaatteet\nyltään ja kävi uimassa. Noustuaan vedestä hän kysyi seuralaisiltaan,\nmiksi nämä eivät halunneet käydä vedessä, jolloin hän sai vastaukseksi:\n\"Täällä on hirmuisen paljon _krokotiileja_.\"\n\nPapualaisten aistit ovat silmäänpistävän terävät, ja kerran saatoimme,\nmuuan valkoihoinen lähetyssaarnaaja ja minä, todeta palvelijoistamme,\nmiten kehittyneet heidän haistimensa olivat. Annoimme kumpikin\npalvelijamme pestä pesumme yhdessä, ja kun vaatteet sitten oli kuivattu\nja pantu kokoon, huomattiin, etteivät mustat nuorukaiset tienneet,\nmitkä vaatekappaleet kuuluivat toiselle, mitkä toiselle valkoiselle\nherralle. He suoriutuivat silloin pulasta haistelemalla niitä ja\nsaattoivat siten erehtymättä ratkaista omistusoikeuskysymyksen, vieläpä\npesun jälkeen.\n\nVäliin sattuu, että lähetyssaarnaajista itsestään keksitään mitä\nihmeellisimpiä kuvitteluja. Joka kylässä, mihin hallituksen valta\nulottuu, on yksi johtavassa asemassa olevista alkuasukkaista nimitetty\n\"poliisiksi\", ja hän vastaa järjestyksestä niin hyvin kuin voi.\nHallituksen julkaisemien kieltojen joukossa on mm. semmoinen, ettei\nalkuasukkaita saa säikyttää perättömillä tiedoilla, ja sillä on\ntarkoitus hillitä valkoisia kauppa-miehiä ja muita, jotka saattaisivat\nsellaisilla keinoin sortaa mustaihoisia. Kerran tuli tuollainen\nkyläpoliisi valkoisen hallintoupseerin puheille tehden ilmoituksen,\nettä paikallinen \"värillinen\" saarnamies, joka hoiti lähetystyötä hänen\nkylässään, oli kerran jumalanpalveluksessa sanonut, että jolleivät\nalkuasukkaat kävisi ahkerammin hänen saarnojaan kuulemassa, he\njoutuisivat kaikki suureen, palavaan tuleen. \"Jos hän olisi sanonut\nniin kylällä\", selitti poliisi, \"olisin tietysti heti paikalla\nvanginnut hänet väärien tietojen levittämisestä, mutta en tahtonut\nvangita häntä kesken jumalanpalveluksen. Siksi tulin kysymään teiltä,\nmitä minun on tehtävä\".\n\nOikeusjuttujen käsittelyssä on hallintoviranomaisten usein erittäin\nvaikea saada alkuasukkaat ymmärtämään, mitä he tarkoittavat, sillä\nUudessa-Guineassa vallitsee todellinen Baabelin kieltensekoitus; maassa\non lukemattomia eri kieliä. Papua-nimisessä kirjassaan kertoo nykyinen\nkuvernööri sir Hubert Murray tapauksesta, jolloin erästä miestä\nsyytettiin siitä, että hän oli tappanut ja syönyt pienen lapsen. Kun\nkuvernööri saapui paikalle juttua tutkimaan ja tuomitsemaan, ei se\ntulkki, jota ensi tutkimuksessa oli käytetty, ollut saapuvilla, eikä\nollut minkäänlaista mahdollisuutta puhua syytetyn kanssa. Kuvernööri\notti hänet silloin mukaansa hallituskaupunkiin Port Moresbyhyn, ja\njonkin ajan kuluttua tavattiin kokki, joka tuntui osaavan puhua vangin\nkanssa. Mutta silloin havaittiin, ettei kukaan pystynyt puhumaan kokin\nkanssa. Lopulta kuvernöörin onnistui kolmen tulkin avulla saada\nkeskustelu käyntiin kokin kanssa, niin että tutkimus saattoi jatkua\nneljän hengen toimiessa välittäjinä.\n\nOn selvää, että oikeus usein joutuu pakostakin kärsimään moisia\nrikosjuttuja tutkittaessa. Sir Hubert kertoo, miten kävi kerrankin, kun\nhän tutki jossakin kylässä sattunutta murhatapausta. Kaksi alkuasukasta\noli leikannut kolmannelta pään poikki ja kaivanut tältä silmät päästä.\nVirallisesti täytyy oikeusjutut aina käsitellä englannin kielellä, ja\nkuvernööri esitti tällä kielellä, tulkin toimiessa välittäjänä,\nkysymyksen, miksi murhamiehet olivat kaivaneet uhriltaan silmät; johan\nsen olisi pitänyt riittää, että he katkaisivat häneltä kaulan. Tällä\nkertaa kuvernööri ymmärsi kieltä, jota tulkki puhui syytettyjen kanssa,\nja kauhukseen hän kuuli tämän virkkavan näille: \"Kuvernööri sanoo, että\nse kyllä oli hyvä, että leikkasitte mieheltä kaulan poikki, mutta ette\nolisi saaneet kaivaa silmiä päästä\".\n\nKerran joutui alkuasukasnoita ollessaan vangittuna jostakin rikoksesta\nsellaisen murhatyön uhriksi, jonka viranomaiset mahdollisesti olisivat\nolleet taipuvaisia antamaan anteeksi. Häntä oli kyläpoliisi tuomassa\nvalkoihoisen hallintoviranomaisen luo. Matkalla velho otti pitkän,\nhienon nuoran ja joukon pieniä tikkuja ja kysyi poliisilta:\n\"Muistatko vanhempaa veljeäsi? Hänet tapoin minä. Entä sisartasi? Minä\ntapoin hänetkin. Tapoin toiset veljesi, ja isäsi ja äitisi, ja\nystäväsi, joiden nimet olivat ne ja ne\". Samalla hän sitoi nuoraan\ntikun joka kerta kun hän mainitsi murhan. Poliisi pysyi hyvän\naikaa järkähtämättömänä, mutta kun noita oli sitonut nuoraan\nseitsemännentoista tikun, tarttuivat hän ja muut kanootissa olijat\npoppamieheen kiinni ja pitivät hänen päätään veden alla, kunnes hän\nhukkui. Siten velho sai rangaistuksen kerskailustaan, sillä sen\nkummempaa ei hänen kehumisensa kylläkään ollut, vieläpä mahdollisesti\nitsetiedotonta kerskailua, kun hän kerran oli päässyt vauhtiin\nsitoessaan laskutikkujaan nuoraan.\n\nMuutamilla noidilla luullaan olevan valta tehdä millaista säätä he\nhaluavat, ja muistan tapauksen, jolloin tuollainen säätohtori\nharjoitti taitoaan. Olin erään toisen valkoihoisen keralla matkalla\nBinaturi-jokea ylös, ja seurueessamme oli mm. vanha mies, joka \"tiesi\npaljon\". Hän kysyi meiltä kohteliaasti, millaista ilmaa halusimme, ja\nvastasimme, että meistä olisi mieleen, jos olisi kaunis ilma. Hän\nlupasi niin tapahtuvan, mutta vähän ajan perästä tipahteli muutamia\nsadepisaroita. Loimme häneen silloin moittivia katseita, mutta hän\nsanoi pian tekevänsä lopun mokomasta epäjärjestyksestä ja ettei sinä\npäivänä enää sataisi. Ja kuten sellaisissa tapauksissa usein sattuu,\nkävi niin kuin hän oli sanonut.\n\n\n\n\n2.\n\nKIVIKAUDEN KANSA TYÖSSÄ.\n\n\nAlkeellisia kapineita ja työaseita.\n\nKiwai-kansa on näihin saakka pysynyt kivikauden kehitysasteella\ntuntematta lainkaan metalleja ennen eurooppalaisten tuloa. Jo ennen\nkuin valkoiset itse saapuivat, olivat alkuasukkaat sentään saaneet\nhaltuunsa yksityisiä metalliesineitä, joita he hankkivat maihin\najautuneista laivanhylkyjen kappaleista. Kansantaruissa on dramaattisia\nkohtia, joissa kerrotaan, millaista ihastusta he osoittivat saadessaan\nhaltuunsa ensimmäiset rautaesineensä, ja jokainen palanen tuota\nmetallia otettiin huolellisesti talteen hylkyjen pirstaleista, mikä\ntapahtui polttamalla.\n\nKiviaseita on erimuotoisia puuvartisia nuijia sekä kirveitä.\nViimeksimainitut on samoin kiinnitetty puiseen ripaan, jossa niitä voi\nkääntää, niin että työkapinetta saattaa käyttää myös kaivertimena esim.\nkanoottia koverrettaessa. Leikkuu- ja kaiverrusaseena käytetään\nerilaisia simpukankuoria; tavallisin näihin kuuluva kapine on\ncyrena-simpukan puolikas, jota pidellään eri tavoin nyrkkiin puristetun\nkäden kämmentä vasten. Alkuasukkaat ovat niin tottuneet tähän\notteeseen, että monet heistä käyttäessään eurooppalaista veistä\npitelevät sitä mainitulla tavoin terästä, ollenkaan käyttämättä puukon\npäätä. Hienoimpiin leikkauksiin ja kaiverruksiin käytetään eräiden\nohuiden simpukankuorten siruja. Muita tähän ryhmään luettavia\ntyökapineita ovat bambuveitset ja kiviliuskat. Myöskin villisian\ntorahampaita käytetään tämänlaisiin tarkoituksiin, jolloin käytetään\nniin hyvin itse hampaan kärkeä kuin lähellä kärkeä olevan koveran\nmutkan terää, ja molempia voidaan teroittaa hiomalla niitä sopivaan\nkiveen.\n\nErikokoisia naskaleita valmistetaan halaistuista eläinten luista tai\nkalojen, erittäinkin okarauskun, piikeistä. Varsin käyttökelpoinen\nraspi saadaan okarauskun karkeasta, kuivatusta selkänahasta, joka\nväliin kiinnitetään varteen. Hiekkapaperina saattaa mainiosti käyttää\nerään puun hienopiikkisiä lehtiä. Väliin sahataan pieniä puupalikoita\npoikki kierretyllä nuoren bambun suikaleella tai jousen jänteellä, joka\nmyös on tehty bambusta. Monet varsinkin maanviljelyksessä käytetyt\ntyöaseet ovat puusta.\n\nKaikkia näitä kapineita, lukuunottamatta kivikirveitä, käytetään vielä\nverraten yleisesti, vaikka eurooppalaiset valmisteet yhä enemmän\nsyrjäyttävät ne. Usein täytyy ihmetellä, miten hyvin tehtyjä ja\nkauniisti koristeltuja veistotuotteita voi niin alkeellisilla\ntyöaseilla saada aikaan. Kauneimpia ja taidokkaimmin somistettuja ovat\nalkuasukkaiden valmistamista esineistä heidän harppuunanvartensa\n(joiden se pää, johon kärki sovitetaan, on aina muovailtu käärmeen pään\nmuotoiseksi), heidän nuolensa (varsinkin ne tyypit, joiden varren\netupää kuvaa käärmettä, krokotiilia, ihmishahmoa tms.), puolenkin\nmetrin pituiset, leikkauksin kaunistetuista ja ontoiksi koverretuista\npuunrungoista tehdyt rummut, erinäiset koruesineet, kuten puukammat\nsekä eräänlaiset kilpien muotoiset puulevyt, joiden nimenä on _gópe_;\nnämä koristetaan ihmiskasvoilla ja ne joko kiinnitetään kanoottien\nkokkaan tai ripustetaan riippumaan talojen oviaukkojen yläpuolelle\nonnenesineiksi. Samoin kuin monet alkuasukkaiden tatuoimiskuviot\ntodistavat tekijänsä kätevyyttä ovat muutamat mustaihoiset koko\nmestareita somistamaan piirroksin ja kaiverruksin tai muulla tavoin\nerilaisia tarve-esineitä, esim. pitkiä bambupiippujaan. Todellisia\nkuvanveistoksia ovat ne puiset ihmiskuvat sekä myös erinäiset muut\nesineet, joita käytetään muutamissa juhlamenoissa. Täytyy kuitenkin\nmyöntää, että Kiwai-papualaisten esineiden koristelutaito jää\nheikommaksi kuin esim. vastaava entisen Saksan Uuden-Guinean heimoille\ntunnusomainen kyky, mikä ehkä on yhteydessä sen seikan kanssa, että\nedelliset ovat ylipäänsä alkeellisemmalla asteella.\n\nErinäisiin käytännöllisiin tarve-esineisiin, varsinkin erilaisiin\nsäiliöihin, tarjoaa luonto itse alkuasukkaille valmiit ainekset.\nTällaisia ovat erilaiset simpukat (joista isoja \"melonisimpukoita\"\nkäytetään keittoastioinakin), pullomaiset hedelmät, joista tarvitsee\nvain poistaa sisus, jolloin niitä voi käyttää \"kalebasseina\", sekä\nnotkeita puunkuorenkaistaleita, joista voi valmistaa kaikenlaisia\nsäilytysastioita, ym. Erilaisiksi rihmoiksi, köysiksi ja nauhoiksi\nkelpaavia aineksia, jotka valmisteet vuorostaan voi punoa matoiksi,\nkoreiksi, puvun koristeiksi jne., on luonnossa tarjona hyvinkin\npariakymmentä lajia. Myös on melkeinpä kaikkialla saatavissa höyheniä,\nkorealehtisiä kasveja, joukoittain koristeellisia simpukoita sekä\nkirjavia siemeniä koristuksina käytettäviksi.\n\nTulta tehdään hankaamalla vastakkain kahta puupalikkaa,\njoko pyörittämällä käsillä keppiä alustaa vasten tai \"kyntämällä\" sillä\nalla olevaa puupalasta pitkittäin. Väliin myös \"sahataan\" terävää\npuunsyrjää toiseen puuhun poikittain. Kaikissa näissä tapauksissa\nsaadaan ensimmäinen hehku syntymään hankauksesta irtautuneissa\npuujauhoissa. Tuo pikku hehku pysyy vireillä siihen saakka, kunnes\npuujauhokasa on palanut loppuun, ja sillä välin ennättää puhaltaa ilmi\nliekin tuomalla lähelle jotakin helposti syttyvää ainetta. Jos on\nsopivat tarpeet ja osaa menetellä oikealla tavalla, saa tulen syttymään\nparissa minuutissa. Kun ei uutta tulta kuitenkaan voi tehdä milloin\neikä missä tahansa, pidetään mieluimmin aina vireillä palavaa tulta. On\nmyöskin tapana, että matkoilla liikuttaessa kuljetetaan mukana hehkuvaa\nkekälettä. Muutamat puulajit pysyvät tosiasiassa hehkuvina siihen\nsaakka kunnes ovat läpeensä hiiltyneet.\n\n\n_Harppuunanvarren valmistus_. Arkeologisten museoiden\nlasikaappeja koristavien kivikautisten työkapineiden teknillisestä\nkäytöstä ei ole läheskään kaikissa tapauksissa täydellistä tietoa,\nmutta välisti on etnologin, kansan tapojen, aineellisen ja henkisen\nkulttuurin ja tuon kulttuurin synnyn tutkijan, suotu astua\nmuinaistieteilijän tilalle ja todella osoittaa, viitaten omien\ntutkimustensa kohteisiin, vielä eläviin kivikauden kansoihin, kuinka\nvastaavia esineitä käsitellään vielä tänä päivänä. Eräissä olosuhteissa\nsaattaa etnologi edelleen täydentää alkeellisten työkalujen käytöstä\nluomaansa kuvaa selostamalla niin sanoaksemme työn henkistä ympäristöä,\nsitä ajatuspiiriä, jossa työntekijä silloin on, niitä taikakeinoja,\njoilla hän yrityksensä eri asteilla koettaa edistää sen onnekkuutta.\nKäsittämällä tehtävänsä näin etnologi saattaa luoda valoa alhaisella\nkannalla olevien ihmisten elämän katkelmiin, siihen, millaista tuo\nelämä on kokonaisuudessaan ollut.\n\nSeuraavassa on aikomuksemme selostaa näytteeksi, millä tavoin\npapualaiset muinoin valmistivat harppuunansa, jolloin työn ohessa\nsuoritettiin taikatemppuja, joiden avulla oli tarkoituksena saada tuo\nkaikkea muuta kuin helppo tehtävä kunnollisesti suoritetuksi, mutta\nmyöskin tehdä valmis ase onnekkaaksi pyyntimiehen kädessä. Eri töiden\nja toimien yhteydessä noudatettuja taikamaisia tapoja saattaa\npapualaisten keskuudessa pitää erikoisen tunnusomaisina. Tuskin on\nalkuasukkaiden katsantokannassa ainoaakaan piirrettä, jossa ei\nvallitsevana tekijänä olisi taikamainen aate, jota kyseessä oleva\nhenkilö noudattaa toiminnassaan. Olipa kysymyksessä millainen yritys\ntahansa, on melkein jokainen askel, jokainen teko eri tavoin määrätty,\nja niitä monenkaltaisia uskonnollisia menoja ja \"rohtoja\", joihin\nturvaudutaan, pidetään aivan välttämättöminä menestyksen ehtoina, sillä\neihän onni voi syntyä tyhjästä, kuten he ajattelevat.\n\nHarppuunoissa, joita Mawata-heimo nimittää _wápoksi_, on varsi, kärki\nja tähän kiinnitetty pitkä köysi. Varsi on valtava, lähes neljän metrin\npituinen, hyvin raskaasta puulajista tehty kapine. Sen tekoon pannaan\npaljon huolta, ja valmis harppuuna on varsin koristeellinen ase. Se\npää, johon irtonainen kärki pistetään reikään, on paksumpi ja\nraskaampi, mutta muuten keihäs on varsin hieno; pinta on musta ja\nkiiltävä ja somistettu leikatuilla, soreilla kaiverruksilla, joiden\nkuviot saadaan siten erottumaan, että kaiverrukset täytetään valkealla\nvärillä. Itse kärki, joka myös on puusta ja varustettu väkäsillä, on\nihmeen lyhyt, vain 10-15 sm:n pituinen. Varren latvassa on koristuksena\nsuuri kasuaarinsulkatöyhtö. Miten alkuasukkaat menettelevät\npyydystäessään harppuunalla merilehmiä ja merikilpikonnia, niitä\neläimiä, jotka tällöin tulevat kysymykseen, sitä kuvaillaan metsästystä\nja kalastusta käsittelevässä luvussa.\n\nHarppuunantekijä etsii metsästä kasvavan puun, joka on sopiva\ntarvepuuksi. Tarkastaessaan sen runkoa katseellaan ylhäältä alas asti\nhän painautuu aivan siihen kiinni membrum (sukuelin) ojennettuna\nylöspäin puun latvaa kohti; se esittää silloin in statu erectionis\nvertauksellisesti sitä suoraa ja mallikelpoista harppuunanvartta,\njollainen rungosta on määrä syntyä. Kun puu on valittu, mies ottaa\npäivänä muutamana puuvartisen kivikirveensä ja lähtee se mukanaan\nmetsään, mutta jättää kirveen vähän matkan päähän tielle ja palaa\ntakaisin. Kun hän toisen kerran menee metsään, hänellä on mukanaan\ntavallinen kivi, jonka hän asettaa siihen paikkaan, missä kirves on\nlojunut maassa, kun taas hän tämän viimeksimainitun vie vähän\nkauemmaksi pitkin tietä ja laskee maahan. Seuraavalla kerralla mies\nottaa mukaansa uuden kiven, panee sen ensimmäisen kiven paikalle ja\ntuon ensimmäisen taas kirveen paikalle, kun taas kirves siirretään\ntiellä vielä kappaleen matkaa tuonnemmaksi. Tällä tavoin jatketaan,\nkunnes on neljä kiveä eri paikoissa tiellä, ja silloin kirves on\nehtinyt valitun puun juurelle saakka. Kirveellä mies lyö puuhun kaksi\niskua, toisen hiukan toisen yläpuolelle, minkä jälkeen hän irroittaa\nkirveenhaavojen välisen puunsälön kuorineen. Sen hän vie merenrantaan\ntai johonkin creekiin kantaen sitä selän takana molemmin käsin, ja\nhänen on kulkiessaan käveltävä aivan suoraan eteenpäin poikkeamatta\nkummallekaan puolen, ja katseen täytyy koko ajan olla suunnattuna\nalaspäin tiehen. Rungosta irroitettu pilke heitetään veteen, ja jos se\njää kellumaan vedenpinnalle ja ajautuu matkoihinsa, pidetään puuainesta\nkelvottomana, ja puu, jolla on kokeiltu, hylätään.\n\nTämän jälkeen koetetaan toista puuta aivan samalla tavoin kuin\nensimmäiselläkin kerralla siirtämällä vuorotellen kirvestä ja kiviä\npaikasta toiseen, kunnes mies on päässyt puun juurelle. Jos uusi yritys\npäättyy siten, että rungosta irroitettu lastu painuu pohjaan, mies\ntietää löytäneensä kunnollisen tarvepuun. Kun hän sitten menee puun\nluo, hän siirtää kaikki neljä tiellä lojuvaa kiveä aina yhden välin\neteenpäin, niin että yksi niistä joutuu puun juurelle. Sitten hän\nhakkaa kivikirveellään rungon ympäri renkaan, mutta kuitenkin niin\nmatalalti, ettei puu vielä kaadu, minkä jälkeen hän laskee kirveen\ntaakseen maahan katsomatta ympärilleen ja palaa takaisin eikä koko\nmatkallakaan saa kääntyä. Joka kerran puun luo mennessään hän siirtää\nkiviä, välin kerrallaan, kunnes kaikki neljä ovat puun juurella. Joka\nkerran hän hakkaa runkoa syvemmälti, mutta se ei kuitenkaan saa vielä\nkaatua, ja siinä onkin koko urakka, kun on kivikirveellä kaadettava\npaksunpuoleinen puu. Hakkuuta jatketaan siinä tapauksessa, että on\ntyyni ilma; jos tuulee, niin että puu huojuu, työ lykätään\ntuonnemmaksi, sillä jos tuuli kaataisi puun ennen aikojaan, se aivan\nvarmasti halkeaisi sälöiksi murtumakohdasta, niin väitetään. Kun kaikki\nneljä kiveä ovat koossa puun juurella ja vaivalloinen hakkuu lähenee\nloppuaan, valmistetaan rungolle sija sille suunnalle, jonne sen\nlasketaan kaatuvan. Kun kaikki on valmista, puu vihdoin kaadetaan\ntyynenä päivänä, minkä jälkeen hakkaaja heti rungon kaaduttua laskee\nkirveen kädestään taakseen maahan ja lähtee kotiin samalla tavoin kuin\naikaisemmillakin kerroilla. Seuraavan kerran paikalla käydessään hän\nkatkaisee puun latvuksen, ja sitä seuraavilla hän latoo kaikki neljä\nkiveä yhtä pitkän matkan päähän toisistaan maassa makaavalle rungolle.\nHän tekee puusta neljä kiilaa ja asettaa ne yhden kunkin kiven päälle.\nSitten hän iskee joka kiilaa kerran vastaavalla kivellä sanoen joka\nkerran \"túru\", mikä on parhaimmanlaatuisen harppuunanvarren nimi.\n\nSe suunnitelmanmukaisuus, jota noudattaen harppuunan valmistaja ryhtyy\ntyöhönsä, osoittaa, kuinka tärkeänä sitä pidetään ja miten suurta\ntarkkuutta siinä vaaditaan, jottei sattuisi mitään onnettomuutta.\nKivien siirtelemisen ym. on määrä osoittaa, ettei tahdota hätiköidä;\njoka askel on alusta alkaen otettava tarkkaan harkiten. Siitä syystä ei\nharppuunantekijä saa metsään puun luo mennessään eikä sieltä\npalatessaan vilkuilla sivuilleen, ja varsinkin on tällöin\ntarkoituksena, ettei rungon halkaisua, johon nyt on ryhdyttävä, saa\nvaarantaa. Alkuasukkaat väittävät, ettei harppuunan käytössä ole\nkysymyksessä yksityinen etu, vaan että se tarkoittaa kylän koko\nasujaimistoa, niinkuin asianlaita onkin, kun ottaa huomioon, että vanha\ntapa käskee jakamaan saaliin varsin kommunistisella tavalla. Sen vuoksi\nharppuunantekijä noudattaakin niin tarkoin vanhan tavan säätämiä\nmääräyksiä.\n\nKoko sen ajan, jonka työtä kestää, täytyy harppuunantekijän pidättäytyä\nyhteydestä vaimonsa kanssa, eikä tämä saa tulla metsään lähelle\ntyöpaikkaa. Aivan erikoisen turmiollista olisi sellaisen naisen\nläheisyys, jolla on parhaillaan kuukautiset, sillä hän saisi aikaan\nsen, että runko auttamattomasti halkeaisi väärin. Yksinpä työntekijän\nnaimisissa olevasta sisarestakin voi työhön siirtyä haitallinen\nsukupuolinen kaukovaikutus sen vuoksi, että hänen ja hänen veljensä\nvälillä vallitsee taikamainen yhteys. Siksi ratkaisevaksi päiväksi,\njolloin runko on määrä halkaista, mies sen vuoksi suostuttaa sisarensa\nlähtemään pois omasta kodistaan ja tulemaan hänen, veljen, kotiin,\njossa sisar ja veljen vaimo viettävät koko päivän yhdessä. Tähän\nvarovaisuustoimenpiteeseen turvaudutaan siksi, että sisar ja hänen\nmiehensä muuten saattaisivat olla keskenään yhteydessä sinä päivänä,\nmikä koituisi tuhoisaksi työn onnelliselle päättymiselle. Sisar ja\ntämän mies alistuvat määräykseen muitta mutkitta, koska he hyvin\ntietävät, että harppuunanteosta vielä koituu merkitystä yhteisesti koko\nkylälle. Kun mies menee metsään halkaisemaan runkoa, hän kävelee\ntavalliseen tapaan pää painuksissa katsomatta kummallekaan sivulleen.\nEnsimmäisen kiilan kohdalle hän iskee kirveen puuhun, asettaa kiilan\nkirveenhaavaan ja lyö sitä muutamia kertoja siihen kuuluvalla kivellä.\nSitten hän tekee samoin kolmelle muulle kiilalle varoen tarkoin\nsekoittamasta kiviä keskenään. Sen jälkeen hän saa rungon halkaistuksi\nkahtia, ja alkuasukkaat kuvailevat, millainen helpotuksen tunne valtaa\nheidän mielensä, kun kaikki sujuu hyvin. Molemmat rungonpuoliskot\nhalkaistaan samalla tavoin vielä kerran, joten saadaan neljä\nsamanlaista osaa. Meneteltäessä tässä kuvaillulla tavalla valmistetaan\nnim. aina kerrallaan neljä harppuunanvartta. Jos mies on työssä yksin,\novat tietenkin kaikki neljä harppuunaa hänen, mutta usein on ystävä tai\npari mukana puuhassa siitä alkaen, kun kiviä kannetaan ja siirrellään\ntiellä, ja silloin valmistetaan _wápo_ heille kullekin heidän\nauttaessaan työssä. Kotiin palatessaan mies antaa sisarelleen luvan\npalata takaisin miehensä luo, eivätkä noita kahta tällä kertaa enää\nsido mitkään pidättyväisyyssäännöt.\n\nSinä päivänä, jolloin puun runko halkaistaan, käsketään kaikkia miehiä,\njoilla on harppuuna, viemään ne likoon mereen tai creekiin. Jollei\ntähän varovaisuustoimenpiteeseen ryhdyttäisi, harppuunat halkeaisivat\nitsestään paksummasta päästä, johon kärki pistetään, koska uuden\nharppuunan ja kaikkien vanhojen välillä vallitsee taikamainen yhteys.\n\nHalkaistun rungon neljästä kappaleesta otetaan kuori pois, sitten\nharppuunantekijä vie ne yhden kerrallaan merenrantaan, lähimpään\ncreekiin tai suohon, jonne ne jätetään veteen likoon, jotta puuaine\npehmenisi, sillä muuten ei kivikirves eikä simpukankuoriveitsi pystyisi\nsiihen. On olemassa sääntö, joka vaatii, että miehen on mentävä kotiin\njoka kerta aina yhden puun kannettuaan. Puiden liotessa vedessä mies\ntoimittelee jonkin aikaa muita töitä. Muutaman päivän perästä hän käy\nkatsomassa harppuunapuita: jos niistä jokin on vielä liian kova, se\njätetään edelleen veteen, mutta jos mikä on pehmennyt, hän hakkaa tai\nraaputtaa työaseillaan siitä pois helposti irtautuvan pintakerroksen,\nminkä jälkeen puu pannaan takaisin veteen. Kun seipäitä siihen tapaan\nkäsitellään kerran toisensa perästä, ne alkavat vähitellen muovautua\n_wápon_ näköisiksi. Paksu pää saa perintätavan mukaisen muotonsa, minkä\njälkeen pinta siloitetaan. Eri paikkoihin varteen tehdään tavanmukaisia\nkaiverruksia, ja latvapäähän kiinnitetään musta höyhentöyhtö. Jos\nseipäät ovat jostakin paikasta kierot, niitä pidetään tulen yllä ja ne\npainetaan sitten suoriksi, tai ne voidaan suoristaa myöskin painamalla\nkäyrää paikkaa kuumennettua kiveä vasten. Seiväs voidaan myös panna\nriippumaan latvapäästään, kun siihen ensin on hierottu sian- tai\nmerilehmänrasvaa, jolloin se toisen pään painosta vähitellen itsestään\noikenee. Välttämättömiä reikiä kaivettaessa käytetään ensin jotakin\npientä, teräväkärkistä kiveä, minkä jälkeen reiän sisus porataan\nokarauskun piikillä.\n\nHarppuunanvarteen on tapana varata höyhentupsujen yhteydessä ja\nmuutenkin eräitä taikarohtoja. Siihen hangatulla villisianihralla on\nsiis taikamainen merkitys: sian lihavuus tarkoittaa niiden merilehmien\nlihavuutta, joita aseella on aikomus pyydystää. Muutamat kiinnittävät\nlatvatöyhtöön osan jonkin sellaisen hämähäkin ruumista, joka tekee\npesänsä maahan tai rakennusten seiniin (\"samalla tavoin kuin lanka\nseuraa hämähäkkiä, seuraa harppuunaa köysi\"), tahi palasen erikoisen\nampiaislajin ruumiista (\"samoin kuin ampiainen voi piiloutua ja sitten\näkkiä pistää, samoin on harppuunankäyttäjän pysyttävä huomaamattomana,\nkunnes hän iskee\").\n\nHarppuunanvarren paksun pään koristelulla sellaiseksi, että se\nmuistuttaa käärmeen päätä, on epäilemättä taikamainen merkitys;\nharppuunankäyttäjän isku yhdistetään ajatuksissa käärmeen pistoon; tuon\nmatelijan kuva harppuunanvarressa \"auttaa\" pyyntimiestä. Juuri kun tämä\niskiessään heittäytyy saaliin kimppuun, hän päästääkin kimeän,\nmaiskauttavan äänen, jonka tarkoituksena on matkia käärmettä. Kun mies\nantaa harppuunan toiselle, hän samalla tavoin maiskauttaa suutaan\nsanoen hiljaa: \"Se on sinun\". Tämä tarkoittaa tavallaan harppuunan\nvihkimistä tulevaan tarkoitukseensa; samalla tavoin on uuden omistajan\nmeneteltävä sinä ratkaisevana, menestyksellisenä hetkenä, jolloin\nharppuuna joutuu käytäntöön; siis tavallaan näytös ja ennaltamääräys.\nHarppuunanvarren koristuksissa on myös usein tyylitelty kuvio, jonka on\nmäärä esittää sammakon takajalkaa, millä tarkoitetaan, että pyyntimies\nväliin asettaan käyttäessään syöksyy saaliinsa kimppuun hypäten\ntasajalkaa kuin sammakko.\n\nEi ole lainkaan harvinaista, että erikoisen hyvin tehdyille ja\nkauniille harppuunoille annetaan erikoinen nimi, samoin kuin on laita\nmyös muihin valmistettuihin esineisiin nähden, joita pidetään erityisen\narvokkaina.\n\nHarppuunankärki valmistetaan taittuneen harppuunanvarren kappaleesta\ntai sen puun kannosta, joka on kaadettu, kun sellaista vartta on\nruvettu valmistamaan. Kilpikonnanpyynnissä käytetään väliin myös\ntavallista pitempää ja ohuempaa kärkeä, jolloin iskua ei suunnata\nkilpeen, vaan eläimen niskan paljaaseen kohtaan; siinä on maali, johon\nosuminen vaatii suurta taitoa. Harppuunanvarren pään, johon kärki on\npistetty kiinni, ei sanota sellaisissa tapauksissa olevan yhtä suuressa\nvaarassa mennä palasiksi kuin silloin, kun isku suunnataan kovaan\nselkäkilpeen. Harppuunankärki leikataan simpukankuorella, minkä jälkeen\nse viilataan ja kiilloitetaan.\n\nHarppuunaköysi, jonka nimenä on _ámo_, punotaan erään metsässä pitkin\nmaata tai puissa kasvavan liaanin jänteistä. Köyden palmikoija istuu\nmaassa sääret ristissä pitäen työtään oikean polvitaipeen ja sitä\nvasten altapäin painetun vasemman jalan välissä. Palmikoidessaan\nirtonaisia kasvin jänteitä, jotka ovat maassa hänen edessään, hän\ntyöntää samalla köyden valmiin osan alleen ja taakseen sitä mukaa kuin\ntyö edistyy. Säikeet punotaan erikoisen keskisäikeen ympärille, jonka\nnimenä on _druma_ (penis), ja ulompia säikeitä on neljä kummankin\npuolen työn eri vaiheiden aikana. Väliin on osasäikeitä kaksinkertainen\nmäärä, jolloin ne seuraavat toisiaan kaksittain, niin että koko\npunonnaisessa on keskimmäisen lisäksi 16 säiettä. Onnenrohdoiksi\npunotaan köyteen sinne tänne hitunen tupakkaa tahi _gámodaa_ (kasvia,\njonka mehusta pureksimalla valmistetaan huumaavaa juomaa). Nuo aineet\nmerkitsevät dugongien ja kilpikonnien houkutuskeinoja. Köyden\ntärkeimmän osan, keskussäikeen, hankkiminen tapahtuu seuraavalla\ntavalla: mies kutsuu luokseen vaimonsa, ja toinen ottaa käteensä\nkaksikuorisen simpukan toisen, toinen toisen kuoren. Nainen raaputtaa\nkuorellaan ruumiistaan erästä tiettyä eritettä, mies tekee samoin\nomallaan. Kun sitten mies ja vaimo ovat vaihtaneet simpukankuoria, he\nleikkaavat toinen toisesta, toinen toisesta päästä poikki sen pitkän\nliaaninkappaleen, josta on määrä tulla punotun köyden keskisäie.\nAinoastaan tämän keskisäikeen suhteen menetellään tällä tavoin, ja sen\nhankintaan yhdistetyn sukupuolisen vaikuttimen on määrä tuottaa onnea.\n\n\n_Kanootinteko_. Arvokkaimpiin alkuasukkaiden valmistamiin esineisiin\nkuuluvat heidän kanoottinsa, jotka myös ovat tärkeimpinä\nyhdysliikenteen välittäjinä maassa, jossa kaikki liikenne maitse\ntapahtuu jalan ja on soiden vuoksi hankalaa. Muinaisista\nkanoottimalleista kertovat sekä tarinat että kansan oma muistotieto.\nNuo \"alukset\" olivat vedessä lojuvia, kovertamattomia puunrunkoja,\njoihin poikittain kiinnitettiin kaksi muutaman sylen pituista salkoa.\nKeskikohdaltaan nämä salot lepäsivät noin jalanpituisilla, runkoon sen\nlävistäjäin suuntaan kiinnitetyillä tukipuilla. Samanlaiset tukipuut\nyhdistivät salkojen päät kahteen vedessä lepäävään puomiin eli\n\"kylkiäispuuhun\", joista toinen oli rungon toisella, toinen toisella\npuolen. Tällainen rakennelma teki veneen tukevaksi. Poikkisalkojen\nkeskipaikalle, juuri vedessä uivan tukin kohdalle, oli kyhätty pieni\nlava, jossa muutamia henkilöitä saattoi oleilla kutakuinkin suojassa\naalloilta, jotka matkaa tehtäessä löivät tukin yli. Mutta aluksen\nperässä seisova perämies sai seistä vedessä, jos kävi aallokko. Tarinat\nkertovat, miten tuollaiset alkeelliset alukset vaihdettiin nykyiseen\nkanoottityyppiin.\n\nSuuret nykyajan kanootit, joilla liikutaan merellä, on valmistettu\nvaltavista, ontoiksi koverretuista puunrungoista, joiden reunat on\nkorotettu kahdella kiinniköytetyllä varalaidalla. Kylkiäispuiden\npoikkisalot ja lava on sovitettu näiden yläpuolelle. Muinoin käytettiin\npalmikoiduista matoista valmistettuja purjeita. Kanootteja ohjattiin\nperästä airolla. Vanhan purjejärjestelmän tilalla on nykyisin\njäljitelty valkoihoisten köysistömalli, ja enimmäkseen käytetään näiltä\nsaatuja, aikansa palvelleita purjeita. Suurten purjeiden vuoksi on\nmahdoton käyttää ohjauslaitteena airoa, vaan nykyisin on käytännössä\naika iso lauta, joka pujotetaan kanootin laidan ja pitkin sitä kiinni\nköytetyn salon väliin. Nuo ohjauslaudat, jotka asetetaan suojan\npuolelle, jossa veden paine pitää ne paikoillaan, muutetaan\nkäännyttäessä joka kerta toiselle puolelle. Näillä kulkuneuvoillaan\nalkuasukkaat tekevät sangen pitkiäkin matkoja merelle, ja myötätuulessa\nnuo kevytkulkuiset alukset kiitävät eteenpäin hämmästyttävän kovaa\nvauhtia tuulenpuolella olevan kylkiäispuun säestäessä kulkua\nläiskähtelemällä veteen, se kun joka vihurin kohdalla kohoaa ilmaan\npudotakseen taas takaisin. Jos kovassa tuulessa alus uhkaa kaatua,\njuoksee muutamia miehiä kylkiäispuulle, jolloin tasapaino palautuu.\nHyvässä myötätuulessa saattaa purjehtia vuoroveden virtaustakin\nvastaan, ja vuorovedessä voi luovia siten, että keulaan päin\nohjauslaudan tavoin pistetty lauta toimii laskukölinä. Liitävä\npurjehdus tuollaisella kahdella kylkiäispuulla varustetulla kanootilla\nmuistuttaa jääjahdilla ajoa. Vastatuuleen ja vuorovettä vastaan\npäästään ainoastaan sauvomalla tai siten, että miehet menevät veteen ja\ntyöntävät kanoottia edellään pitkin rantaa.\n\nFly-joella ja muilla virroilla ei käytetä ylläkuvatunlaisia\nmerikelpoisia aluksia, vaan ainoastaan pienempiä, joissa on vain yksi\nkylkiäispuu eikä lavaa lainkaan. Niistä puuttuvat säännöllisesti myös\npurjeet, ja niillä liikutaan melomalla. Soutajat istuvat kasvot keulaan\npäin, ja kun on yhdellä kertaa monta miestä melomassa, käy matka\njoutuisasti jokea alas tai ylös, jolloin aika valitaan niin, että\nvuorovesi kulkee samaan suuntaan.\n\nMuinoin käytetyn tavan mukaisesti tapahtuu kanootin rakentaminen\nseuraavasti. Kun on valittu sopiva puu, menee vanha mies, mukanaan\nvaimonsa tai joku toinen vanha nainen, paikalle panemaan puun\nkaatamisen alkuun. Tullessaan puun luo he sivelevät kivikirveen terää\neräällä tietyllä taikarohdolla, minkä jälkeen he iskevät runkoon pari\nkertaa, laskevat sitten kirveen kädestään maahan ja palaavat kotiin.\nHeidän tehtävänään on ainoastaan panna työ alulle, samoin kuin on\ntapana melkein aina, kun on kysymyksessä tärkeä yritys, että jokin\nvanha pari \"näyttää tietä\". Sen jälkeen jatkavat hakkuuta varsinainen\nkanootinrakentaja ja hänen apulaisensa, jotka vuorotellen käyttelevät\nkirvestä, kunnes puu saadaan kumoon. Tämä työ vie usein monta päivää.\nYmpäriltä on vesakko jo ennakolta raivattu pois ja puulle valmistettu\nvuode, johon sen sopii kaatua. Kun oksat on karsittu pois, hakataan\nrungon yläpuoli tasaiseksi päästä päähän. Itse kanootin muovailu\naloitetaan aina keulasta, kun taas perää ryhdytään veistämään vasta\nsitten, kun muu osa jo on melkein valmis. Kanootti tehdään ylhäältä\nhiukan kapeammaksi kuin alhaalta, niin että poikkileikkaus tulee\nmelkein hevosenkengän muotoiseksi. Kun runkoa ruvetaan kovertamaan,\nisketään ensin rivi lovia sen pituussuuntaan, minkä jälkeen näiden\nväliset palat lohkaistaan irti. Kivikirveitä käytetään enimmäkseen\nkuokan tavoin, siten että terä on käännetty poikkipuolin. Sellaisella\ntyöaseella saa kullakin iskulla puuhun vain mitättömän pienen loven,\njoten parhaasta päästä murretaan isoja säleitä, jotka irroitetaan yksi\nkerrallaan. Sisusta tasoitetaan sitten polttamalla, ja myöskin\nulkopuolta käsitellään tulella, jotta puu saataisiin kovemmaksi ja\nkestävämmäksi, kuten alkuasukkaat sanovat. Vettä pidetään aina varalla\nja valellaan sillä toista puolta, ettei laita pääse palamaan puhki.\n\nSinä aikana, jonka kanootinrakennusta kestää, eivät työhön osaaottavat\nsaa uida meressä, sillä siitä koituisi vaaraa, ei yksistään kanootille,\nvaan myös heille itselleen. Kanootinrakentajan ja puunrungon välillä on\nnäet taikamainen yhteys. Puusta vuotava mahla on sen verta, ja eräästä\ntietystä, miehen ja puun välisestä taikayhdistymästä johtuen\nkuvitellaan, että myöskin miehen ihoon on taikamaisessa merkityksessä\npuhkoutunut reikiä, niin että jos hän menisi mereen, vesi tunkeutuisi\nhänen ruumiiseensa ja painaisi hänet pohjaan.\n\nKun kanootin runko on metsässä tehty melkein valmiiksi, kutsutaan\navuksi suuri joukko väkeä, jotka laahaavat sen merenrantaan tai\nlähimpään joenhaaraan, jolloin aluksen alle pannaan pyöriviä teloja,\njoita myöten kuljetus sujuu helpommin (samanlaisia käytetään myös, kun\nkanootti vedetään maalle). Kylässä sitten kanootti viimeistellään\nlopulliseen kuntoonsa. Ainoakaan nainen, joka on raskaana tai jolla on\nparhaillaan kuukautiset, ei saa tulla rakenteilla olevan kanootin\nlähellekään, koska se silloin halkeaisi.\n\nNiin pian kuin kanootti on valmis käytettäväksi, se työnnetään vesille,\nja iso miesjoukko tekee sillä koematkan meloen alusta eteenpäin niin\nnopeasti kuin he jaksavat. Sillä seikalla tuntuu olevan erikoinen\nmerkitys, että ensi matkalla saavutetaan mahdollisimman suuri nopeus.\nTapausta juhlitaan sitten suurella juhla-aterialla.\n\nUusi kanootti somistetaan runsain maalauksin, koristuksin ja muin\nkaunistuksin, jolloin samalla suoritetaan erityisiä menoja. Joku vanha\nnainen pistää erään tietyn pensaan oksia hameensa nauhan sisäpuolelle\nja nukkuu siten yön; aamulla kiinnittää hänen miehensä kanootin keulaan\nne oksat, jotka vaimolla ovat olleet edessäpäin, ja perään ne, jotka\nhän on pitänyt takana: niiden on määrä tuottaa kanootille onnea\nharppunoimisretkillä. Kanootin keulaan maalataan silmät, joihin\nkiinnitetään oikeat (erään suuren haukan) silmät. Tästä kanootti saa\nkyvyn nähdä elävän olennon lailla, missä merilehmiä ja kilpikonnia\noleilee. Vanha mies ja hänen vaimonsa \"herättävät\" kanootin\npyörittämällä ilmassa \"viuhulevyä\" l. \"mylvijää\" (englantil. nimi\n\"bullroarer\") aivan kokan edessä, tarkoittaen sillä ensiksi merilehmien\nja kilpikonnien harppunoimista sekä sitten saaliin lopullista\nkorjuuseen saamista. Nämä menojen kaksi vaihetta pidetään erossa\ntoisistaan. Sama uudistetaan tavallisesti ennen harppunoimisretkelle\nlähtöä.\n\n\n_Talojen rakentaminen_. Silmäänpistävimpinä esimerkkeinä alkuasukkaiden\ntaituruudesta ovat heidän talonsa. Täytyy aivan ihmetellä sekä\nrakenteen nerokkuutta että työn suoritusta, varsinkin kun ajattelee,\nettä kerrassaan kaikki liitokset tehdään vain rottingin avulla.\n\nKiwai-kansalle on luonteenomaista asuminen ns. \"pitkissätaloissa\",\njoita on kahta lajia, _móto_ l. yhteistalo, jossa asuvat enimmäkseen\nnaiset ja lapset, ja _dárimo_ l. miesten rakennus. Kolmantena lajina\novat ne pikku majat, joita kyhätään viljelysten lähimaille,\nkalastuspaikoille tai muuanne tilapäiseen tarpeeseen.\n\nYhteis- l. kunnallisrakennus on samoin kuin miesten talokin rakennettu\npaalujen varaan, niin että lattian ja maanpinnan väliin jää pari\nmetriä. Pituus on hyvin suuri; pisimmässä talossa, jonka mittasin, oli\npäätyseinien väliä 154 metriä. Tavallisesti ne ovat 40-80 mm pituisia.\nLeveys vaihtelee ainoastaan vähän; pisimmissä rakennuksissa se on\nkymmenkunta metriä, lyhyimmissä n. 7, ja rakennusten sisusta, joka on\nyhtenä ainoana huoneena, muistuttaa sen vuoksi pitkää, suurta käytävää.\nMantereella Fly-joen länsipuolella on uuden ajan vaikutuksesta luovuttu\nvanhasta rakennustavasta ja väestö asuu pienemmissä majoissa, joista\nkukin on ainoastaan muutaman lähisukulaisen perheen asuntona.\nPitkientalojen pääsisäänkäytävät ovat kummassakin päädyssä, ja niiden\nkohdalla on ulkopuolella pieni lava tai kuisti lattian korkeudella.\nLavalle johtavat tikapuut tai silta. Muita, pienempiä sisäänkäytäviä on\nparittain pitkin talon pitkiäsivuja; niiden luku vaihtelee rakennuksen\nsuuruuden mukaan. Valoa pääsee sisään ainoastaan ovista ja muutamista\nraoista katonharjan kohdalta, joten rakennuksen sisusta on melkein\npimeä. Suippo katto, joka on peitetty nipa-palmun lehdillä, ulottuu\nmelkein lattiaan saakka. Matalat seinät on valmistettu saagopalmun\nlehtiruotien säleistä, ja permanto tehdään toisista palmuista siten,\nettä runko halkaistaan, ydin kaivetaan pois ja kova pintapuu\nlitistetään lankuiksi. Rakennuksen läpi ulottuu avoin, pitkä käytävä\npäädystä toiseen, ja sen kummankin puolen ovat tulisijat, jotka on\ntehty savesta permannon päälle. Joka perheellä on oma lietensä, ja\nruokakunnan jäsenet asuvat sen ympärillä. Vain harvoissa tapauksissa on\neri perheiden osastojen välillä varjostimen tapainen väliseinä, mutta\ntelineet, jotka on kyhätty paalujen varaan tulisijojen yläpuolelle ja\njoita käytetään laudakkojen tapaan perheen tavaroiden pitopaikkoina,\njakavat rakennuksen huoneentapaisiin osiin, vaikka ne tuskin estävät\nnäkemästä seinästä toiseen. Ei ole minkäänlaisia huonekaluja, vaan\nistutaan ja maataan lehdistä punotuilla matoilla.\n\nYleensä oleskelee yhteisasuntotaloissa ainoastaan sellaisia perheitä,\njotka kuuluvat samaan totem-heimoon, mutta väliin saattaa saman\nrakennuksen eri osissa asustaa kaksi, jopa kolmekin eri heimoa.\n\n_Dárimossa_ asuvat miehet, varsinkin naimattomat, kun taas perheelliset\nvoivat mielensä mukaan nukkua joko siinä tai yhteistalossa. _Dárimon_\nvarsinaisena tarkoituksena on kuitenkin sen käyttö niiden moninaisten,\neriskummallisten menojen suorituspaikkana, jotka tapahtuvat sisällä,\nvarsinkin niiden, jotka tarkoittavat sotaa. Naiset ja lapset eivät saa\nmennä _dárimoon_ muulloin kuin tietyissä pienissä juhlatilaisuuksissa;\npoikkeuksina ovat muutamat harvat, hyvin vanhat naiset, jollaisia\ntuntuu olevan liittyneinä jokaiseen _dárimoon_. Ei edes ennen\nvanhaankaan ollut kuitenkaan _dárimoa_ joka kylässä, ja siellä, missä\ntämä rakennus puuttui, nukkuivat naimattomat miehet laipion takana\nyhteisrakennuksen toisessa päissä tai erikoisessa pienessä majassa.\nSellaisista paikoista, missä ei ole omaa dárimoa, menee asujaimisto\npitämään juhliaan kyliin, joissa on tuollainen rakennus. Muutamissa\nsuurimmissa kylissä oli muinoin jokaisella tärkeimmällä totem-heimojen\nyhtymällä oma erityinen _dárimonsa_. Rakenteeltaan _dárimot_ ovat aivan\ntavallisen asuinrakennusten kaltaisia, niin ettei niitä ulkoapäin voi\nerottaa jälkimmäisistä. _Dárimo_ on kuitenkin säännöllisesti kylän\nsuurin rakennus. Sisältä dárimo eroaa tavallisista asuinrakennuksista\nsiten, että ne korkeat pylväät, jotka kannattavat kattoa ja kulkevat\nkahdessa rivissä talon päästä päähän pitkin keskuskäytävän molempia\nreunoja, on leikelty ja koristeltu ihmishahmoja muistuttaviksi. Noita\nveistokuvia pelätään ja kunnioitetaan suuresti, ja ne tehostavat\nosaltaan _dárimon_ sisustan salaperäistä vaikutusta.\n\nUuden _dárimon_ rakentamiseen liittyy alusta loppuun saakka taikamaisia\nmenoja ehkä enemmän kuin mihinkään muihin alkuasukkaiden töihin ja\ntoimiin, vaikka tässä voimme selostaa niitä vain lyhyesti. Jo aikoja\nennen kerätään joukoittain taikarohtoja (kuitenkin vain pieni määrä\nkutakin lajia), ja eräitä niistä anastetaan salaa toisista kylistä,\nvarsinkin sellaisista, joiden asukkaita vielä pidetään puolittain\nvihollisina. Tuollaisia noita-aineita ovat katon katelehdet,\ntulisijoista otettu savi ja tuhka, ruoantähteet (varsinkin sellaiset,\njoissa näkyy hampaanjälkiä), sylki, ulostukset, hiuskarvat,\nmultakimpaleet, joissa näkyy ihmisen jalanjälki, ym. Näitä aineita\nhankittaessa pitää olla kädessä haukan jalka; silloin saa\nperuuttamattomasti valtaansa niiden taikavoiman. Näiden eri\ntaikaesineiden avulla, jotka on kerättävä kuta useammasta kylästä sitä\nparempi, saadaan omalle yhdyskunnalle noiden kylien asujaimiston koko\nonni ja menestys. Toisten rohtojen tarkoituksena on taata talon\ntuleville asukeille hyvä toimeentulo ja terveys sekä menestystä\nerittäinkin sodassa. Vanhan miehen ja naisen, uskonnollisten menojen\nohjaajien, tehtävänä on asettaa eri rohdot oikealle paikalleen sitä\nmukaa kuin työ edistyy.\n\nKeskelle rakennusta keskimmäisen tulisijan kohdalle tulevien suurten\nkatonkannatinpylväiden valmistukseen ja paikoilleen asettamiseen\nliittyy laajoja menoja. Sotarohdot, kuten metsäsian- ja\nkäärmeenpalaset, surmattujen vihollisten kulmakarvat, kynnet ja\nkielenkappale, kiinnitetään osittain ihmishahmon kaltaisiksi\nkoristeltuihin pylväisiin, osittain työssä olijat syövät ne suuhunsa.\nMolemmat pylväät pystytetään siihen suuntaan, jossa heimon\nperiviholliset asuvat, ja jo pelkällä tällä liikkeellä on vihollisiin\nlamauttava kaukovaikutus ja se keskittää koko rakennuksen vallan ja\nvoiman sille taholle. Tällöin päästävät kaikki koolla olevat käheän\nulvonnan, joka osittain jäljittelee villisian ja haukan ääntä, osittain\nmerkitsee taistelun melskettä.\n\nRakennukseen asetetaan eri paikkoihin villisian osia: jalat lattian\nalle, yksi talon kuhunkin neljään nurkkaan, leuka pääsisäänkäytävän\nkynnyksen alle ja kallo päätyyn saman sisäänkäytävän yläpuolelle.\nSelkänikamat sidotaan sinne tänne salkoihin katonharjan kohdalle, ja\nkylkiluut ripustetaan parittain samojen salkojen päälle kumpaankin\npäätyyn, toinen pari keskelle. Näiden ja muiden samantapaisten\ntoimenpiteiden ansiosta herättää rakennus sen kuvitelman, että se\nkokonaisuudessaan on jättimäinen villisika. Tulisijojen, varsinkin\nkeskimmäisen, perustuksen laskevat vanha mies ja nainen kaikenlaisin\nuskonnollisin menoin, samoin liittyy ensimmäisen tulen tekoon\ntaikatemppuja.\n\nMyöskin ne moninaiset varusteet, jotka kiinnitetään varsinkin\nkeskimmäiseen, ihmishahmoiseen pylvääseen, todistavat alkuasukkaiden\ntaikamaista mielikuvitusta. Patsaan ja sen kannattaman vaakasuoran\nkatonalaisen väliin asetetaan palanen surmatun vihollisen pääkalloa.\nKuvan pää peitetään ihmisen hiuksilla, joista sen partakin tehdään.\nNenäpuikoksi sovitetaan villisian kylkiluu. Kuolleen vihollisen päästä\nirtileikatut kulmakarvat asetetaan oikealle paikalleen veistokuvaan,\nniin myös ylähuuli, jossa viikset ovat vielä kiinni; väliin leikataan\nirti koko suu ja asetetaan kuvapatsaan kasvoihin vastaavaan paikkaan.\nSilmät tehdään valkeista simpukankuoren siruista, ja niiden alle\nkiinnitetään palasia vihollisen silmämunista. Muutoin kuva koristetaan\ntäysissä varusteissa olevan soturin asuun. Vastapäätä rakennuksen\ntoisella pitkällä sivulla oleva kuva muodostaa edellisen parin, ja se\nkoristetaan naiseksi. Sukupuolihurjastelut, jotka liittyvät erinäisiin\ndárimoissa suoritettuihin menoihin, kuvastuvat siitä, että kummallekin\nkeskuskuvalle annetaan vahvasti eroottinen sävy. Muut kuvat varustetaan\nsamalla tavoin, mutta ei yhtä yksityiskohtaisesti. Miesten on tapana\nsäilyttää aseitaan aivan miehisen keskuskuvan luona.\n\nRakennustyön eri vaiheiden aikana käyvät miehet sotaretkillä ja\nsivelevät sitten rakennuksen eri osiin surmaamiensa vihollisten verta.\nEnsimmäisenä hälynä pitää vastarakennetussa _dárimossa_ kuulua\nvihollisen poikkileikatun pään jyskytys keskipylvääseen; vasta sen\njälkeen saa siellä avata kookospähkinöitä tai heittää halkoja\npermannolle. Mutta vielä jäljestäpäinkin on vaarallista hipaista mitään\nrakennuksen osaa ruumiillaan, varsinkin päällään. Ainoakaan vieras ei\nuskalla mennä uuteen _dárimoon_, ennen kuin hän tietää, että talo on\nsaanut vaatimansa ihmisveren. Muuten on uhkaamassa vaara, että hänet\nitsensä valitaan välttämättömäksi ihmisuhriksi. _Dárimon_ sisustalla on\nniin peloittava vaikutus, että kerrotaan vieraiden pyörtyneen, kun\nheidät on viety semmoiseen. Sellaista oli muka usein tapahtunut siinä\nsuuressa _dárimossa_, joka muinoin kohosi Iasan kylässä Kiwai-saarella.\nNuo rakennukset, joihin niin kiinteästi liittyy verenvuodatus, ovat\noman kylän asujaimistolle alituisena kannustimena sotaan. \"Ei se ole\nmeidän syymme\", oli minun kertojani tapana sanoa puheen tullen siitä,\nettä vieraita oli tapana surmata _dárimossa_; \"talo itse pakottaa\nmeidät niin tekemään.\"\n\nPäivisin yhteinen asuintalo on tavallisesti melkein tyhjänä, ja\nyhdyskuntaelämä tapahtuu silloin ulkosalla kylässä, viljelyksillä jne.\nRakennuksessa alkaa luonteenomainen sisäelämä pimeän tullen. Illat\ntuollaisessa pitkässätalossa tarjoavat nähtäväksi kappaleen\nsilmiähivelevän värikästä ja luonteenomaista alkuasukkaiden elämää.\nMuutamissa tulisijoissa loimuavat valkeat jaksamatta kuitenkaan\nsanottavasti karkoittaa pimeyttä, toisissa ne jo ovat riutuneet\nhehkuksi, savu leijailee sakeana katossa, ja kaikki ovet ovat kiinni.\nTalon päässä istuu tulen ääressä joukko miehiä omissa oloissaan syöden,\ntupakoiden tai juoden _gámodaa_ (\"kavaa\") ja hiljaa keskustellen,\nnaisten puuhaillessa keittohommissa ja lastensa kanssa, kantaessa\nruokaa miehille ja käydessä toistensa tulilla, joiden viereen he\nkyyristyvät. Rakennuksen täyttää äänten sorina. Takkuiset koirat\nkuljeskelevat sinne tänne; silloin tällöin joku karkoittaa ne lyönnillä\nloitommalle tulen äärestä, jolloin ne ulvahtavat kukin vanhasta\ntottumuksesta, näköjään suuriakaan välittämättä siitä, ja niiden\nulinaan sekoittuu lapsen itkua tai parkunaa yli hiljaisen\npuheensorinan. Uneen uupuneita makaa rakennuksessa siellä täällä, ja\nvalvojatkin paneutuvat toinen toisensa perästä makuumatoilleen. Melkein\nläpi yön liikkuu sentään joku ruskea hahmo talossa.\n\n\n\n\n3.\n\nTÄHTI- JA SÄÄKUVITELMIA SEKÄ AJANLASKU.\n\n\nEpäilemättä papualaisilla on jonkinlainen alkeellinen maailmankatsomus,\nja monien heistä on tapana silloin tällöin mietiskellä olemassaolon\nongelmia. Tietenkin heidän tämäntapaiset käsityksensä ovat varsin\nvaihtelevia ja hapuilevia. Mutta sen sijaan on heissä paljon\noleellisempana piirteenä erinomainen taito huomata heidän ympärillään\nesiintyviä ilmiöitä, ei yksin eläin- ja kasvikunnassa, vaan myös\nelottomassa luomakunnassa. Tähän voimme lukea myös avaruuden ja\nilmakehän ihmeet. Alkuasukkaiden mielikuvitus on niin vilkas ja\nalituiseen niin valppaana, että heillä tuntuu aina olevan valmiina\nselitys mihin ihmeelliseen huomioon tahansa.\n\nTaivaan nimenä on papualaisilla _áromo_, ja eräät heistä selittävät,\nettä se on sininen, kiinteä kupu, vaikka siitä on epätietoisuutta, mitä\nainetta se on, sillä \"emme saata oikein nähdä, mitä se on\", kuten\nheidän kuulee sanovan. Se ei voi olla maata eikä puuta, vaan lähinnä\nsen arvellaan olevan kiveä. Áromo muodostaa paikoillaan pysyvän\nkupukaton, jota pitkin kaikki taivaankappaleet liikkuvat, siis kaikki\nsamalla pallonpinnalla; \"ne kulkevat ympäri samaan tapaan kuin kravut\".\nValkoiset miehet asuvat siellä, missä _áromo_ yhtyy maahan; siellä he\nmurtavat taivaankannesta palasia, jotka ovat rautaa. Auringon noustessa\nja laskiessa taivaalle leviävä hohde muodostaa _áromon_ pinnalle\nverhon, ja siitäkin valkoiset ottavat kappaleita, joista he saavat\nkangaspakkansa. Tähdet ovat ylhäällä _áromon_ tienoilla elävän kansan\ntulisoihtuja, maailmankaikkeuden keski-seutuvilla taas asustavat\nihmiset, ja syvällä maan alla on toinen maapohja, jossa asuu toisia\nihmisiä. Toisen kuvitelman mukaan on maan alla meri (sillä missä ikinä\nkaivaa tarpeeksi syvään, tulee aina vesi vastaan), ja maa kelluu veden\npinnalla kuin kanootti.\n\nSade tulee savua muistuttavista pilvistä, jotka kuuluvat _áromoa_\nmatalammalla olevaan ilmakehään. Vesi tulee varsinkin ankarilla\nrankkasateilla tuolla ylhäällä olevasta suuresta suosta. Salamoiden\naiheuttajina ovat eräät tietyt olennot, joiden nimenä on _áromo-rábi_\n(rábi = kansa) ja jotka oleskelevat samoilla tienoin taivaankannen\nalapuolella. Nuo olennot muistuttavat ihmisiä, mutta ovat hyvin pieniä;\nheillä on lyhyet jäsenet, iso vatsa ja iso pää (nämä omituisuudet ovat\nyhteisiä melkeinpä kaikille ihmisenkaltaisille yliluonnollisille\nolennoille). He tulevat maahan salamoiden mukana, jotka ovat\ntuliköysiä, ja ukkonen on melu, jonka he aiheuttavat syöksyessään alas.\nToisen toisinnon mukaan _áromo_-olennot laskeutuvat maahan verkossa,\njoka on tuliköyden päässä. Kiwai-saarella nähtiin kerrankin tuollaisen\nolennon putoavan verkostaan ja pakenevan kanoottiin, kunnes köysi\nlaskeutui uudelleen maahan ja nosti hänet takaisin ylös. Kun köysi\nkiskaistaan takaisin _áromoon_, syntyy ukkonen. On olemassa\nsellainenkin käsitys, että köyden alapäässä on valtavan suuri\nsimpukankuori täynnä kiehuvaa vettä, ja juuri tuo vesi polttaa\nrakennukset ja puut, kun salama iskee niihin. _Áromo_-kansalla on\nkivikirveitä ja keihäänkärkiä kyynärpäissään, polvissaan ja muissa\njäsenissään (tai heidän terävät luunsa pistävät näissä paikoin esiin\nihon läpi), ja noilla aseillaan he murskaavat rakennuksia ja tappavat\nihmisiä. Toisen selityksen mukaan ukkonen aiheutuu siitä, että\náromo-olennot vierittävät puunrunkoa edestakaisin yläisillä\nasuinsijoillaan, tahi se on heidän ääntään. Saamme myös tietää, että\nukkonen on kuun rumpu (kuu on ennen ollut ihminen) tai kahden\ntarunomaisen koiran haukuntaa, jotka eräiden tietojen mukaan\noleskelevat pilvissä, toisten mukaan taas vainajien valtakunnassa.\nKuulin myös kerran, että ukkonen on tarunomaisen ukon ääni tämän\ntoruessa vaimoaan.\n\nMawatassa kuulin, että muuan mies oli kerran löytänyt\nterävän kivensirun tai rautapalasen puusta, johon salama oli iskenyt.\nSe oli kirveenkappaleen muotoinen ja áromo-kansan tavaroita.\n\nMyöskin sade selitetään eri tavoin; mm. esiintyy sellainen\nrinnakkaiskäsitys, että taruolennot laskeutuvat maahan sadetta pitkin\nja kiipeävät takaisin ylös.\n\nMonista tuulentekokeinoista mainittakoon seuraava: Palanen sellaisen\nnaisen hameesta, jolla on parhaillaan kuukautiset, kiinnitetään\nkasuaarinsulkahäntään, jollaisia käytetään tansseissa, ja tämä sidotaan\nmerenrannalla kasvavan puun latvaan. Siellä häntä heiluu yhtämittaa\nedestakaisin kutsuen tuulta. Tämä on hyvin ilkeä noitatemppu, sillä\nsiitä nousee raju myrsky, joka vaatii uhrikseen ihmisiä.\n\nMuuan keino, jonka avulla tuuli saadaan tyyntymään, on seuraavanlainen:\nOtetaan opossumin l. pussirotan kuivattu nahka, joka sidotaan kiinni\nkeppiin siten, että se muodostaa ikään kuin viuhkan. Nahkaa pidetään\ntuulta vasten, samalla kun noita puhaltaa hiljaa ulos ilmaa ja\nmainitsee eri tuulia nimeltä kehoittaen niitä taukoamaan. Tai myöskin\nlevitetään kuivattu opossuminnahka tuulta vasten, ja lukiessaan\nedellämainitun loitsunsa velho muodostaa nahan pussiksi, jonka hän\nvähän kerrassaan puristaa kokoon yhä pienemmäksi, kunnes nahka on\ntiukasti kierretty kokoon, jolloin hän liimaa sen kiinni. Samalla\nmanataan monenmoisia eläimiä, mm. lentäviä kettuja ja muita erilaisia\nlepakoita sekä hämähäkkejä telkeämään tuuli sen sisään. Opossumin\narvellaan olevan erikoisesti omansa pitämään kiinni tuulta sen vuoksi,\nettä se niin sitkeästi tarttuu kynsillään puuhun kiinni: \"Jos irroitat\nsen jalan, se tarttuu heti kiinni toisenpuoleisella jalallaan\",\nselittävät alkuasukkaat.\n\nKohta sen jälkeen kun muuan Mawatan kokeneimmista sääntekijöistä oli\nosoittanut minulle, millä eri tavoin ilmoihin voi vaikuttaa, sattui\nnousemaan raju myrsky. Kansa, joka oli kuullut puuhistamme, sanoi sen\nmeidän syyksemme. Me olimme tahtomattamme loihtineet rajuilman,\nkun vain olimme lukeneet loitsut. Turhaan koetimme vakuuttaa\nsyyttömyyttämme huomauttaen asettaneemme ainakin yhtä monta tuulta kuin\nolimme nostattaneet. Jos olisimme alun alkaen olleet kansan\nepäsuosiossa, olisi tämä erikoinen suuttumuksen aihe voinut saattaa\nmeidät hyvinkin pahaan pulaan.\n\nAlkuasukkaiden tähtitieto on hyvin runsas ja melkein kaikista\nhuomattavimmista tähtikuvioista on olemassa laajoja kertomuksia. Samoin\nkuin Etelänristi ja muut eteläisen taivaan tähdet näkyvät eri\nvuodenaikoina pitemmän tai lyhyemmän matkan päässä päiväntasaajasta\npohjoiseen, samoin näyttäytyvät pohjoisen tähtitaivaan tähdet\neteläisellä pallonpuoliskolla. Tästä näin kerran ollessani ensi\naikojani maassa pätevän esimerkin, kun nousin aamulla kolmen aikaan\nkatsomaan alkuasukkaiden usein mainitsemaa tähtikuviota, joka oli\nsilloin näkyvissä; huomasin, että se oli Otava.\n\nMonet tähdet ovat muinoin olleet ihmisiä, ja eräissä taruissa\nkerrotaan, miten nuo henkilöt joutuivat ylös taivaankanteen ja\nmuuttuivat taivaankappaleiksi, jolloin niistä jokainen erikoisen\nhuomattava liitettiin määrättyyn vuoden kuukauteen. Orionin tähtikuvio,\nalkuasukkaiden kielellä Sengerai, oli alkuaan kolme sisarta, jotka sama\nkeihäänisku kerran lävisti ja jotka sitten muutettiin taivaalle, ja\nSeulaset l. Plejadit (Utiamo) olivat miesjoukko, jonka monikärkinen\nkeihäs surmasi yhdellä iskulla.\n\nKun tapahtuu tähdenlento, siirtyy tähti taivaalla paikasta toiseen. Sen\nsanotaan kiiruhtavan rakastettunsa luo. Pyrstötähtiä ja pallosalamoita\npelätään kovin, koska ne ennustavat sairautta, jota vastaan koetetaan\nvarautua noitatempuilla.\n\nAurinko ja kuu laskevat Adiriin, kuolleiden maahan päin, joka on\nkaukana lännessä, mutta on epävarmaa, menevätkö ne todella vainajien\nolinpaikkaan. Mentyään mailleen aurinko ja kuu siirtyvät \"alakautta\"\ntoiselle puolen noustakseen aamulla idästä. Aurinko tekee enemmän pahaa\nkuin hyvää; se vahingoittaa viljelyksiä (näkeehän selvästi, miten se\npolttaa ne) ja tekee pahaa myös ihmisille. Sairaita ei saa viedä ulos\nauringonpaisteeseen, koska heidän tilansa silloin pahenee ja kuume\nnousee. Jos joku nukkuu ulkosalla ja kuu pääsee \"tarttumaan\" häneen,\nhän sairastuu.\n\nSekä kuu ja aurinko että pimeys kuvataan henkilöiksi, ja ainakin\nensinmainittu on ollut ihminen. Sen tavallinen nimi on _Ganúmi_, ja\nihmisenä se yhdistetään mielikuvituksessa saagopalmuun, jonka\njauhomaisesta, pehmeään runkoon sekoittuneesta jauheesta sen kasvot\novat käyneet valkoisiksi. Toisen toisinnon mukaan kuu sai valkean\nnaamansa siten, että hän poikasena kerran itkien pyysi saagoa, jota\nhänen äitinsä parhaillaan paahtoi. Kärsimättömänä äiti vihdoin heitti\npojalle palasen, joka tarttui tämän kasvoihin. Kuunpilkut ovat äidin\nsormenjäljissä ollutta nokea. Kuun ruumista ei voi nähdä, koska se on\npiilossa kasvojen takana. Öisellä vaelluksella kuulla on kori täynnä\nvalkoista saagoa. Täydenkuun aikana sen naama on kokonaan näkyvissä,\nmutta aika ajoin kätkee osan siitä korin taa tai näyttää ainoastaan\nposkenkaarroksen, yläkuulla toisen, alakuulla toisen. Päivän laskiessa\nkuu lähtee varsinaisesta kodistaan ja kiipeää puuhun heilahtaakseen\nsieltä taivaalle. Se laskee pilven reunaan, ja koko avaruus käy\nvaloisaksi. Eräässä kertomuksessa mainitaan, kuinka kuu kerran kuljetti\nmiehen kotiin hinaamalla tämän kanoottia perässään keulaan\nkiinnitetystä nuorasta.\n\nSäännöllisesti palautuvat ajanjaksot ilmenevät luonnossa\npääasiallisesti luoteis- ja koillismonsuuneista, jotka ovat\naurinkovuoden kahden vuodenajan määrääjinä. Nämä vuodenajat jakavat\nalkuasukkaat \"kuihin\" l. kuukausiin, joihin luetaan kuuluvaksi aika\nsiitä lähtien, kun uusikuu ensi kerran näyttäytyy, alakuun loppuun\nsaakka. Joka kuujaksolla on oma nimensä, useimmissa tapauksissa jonkin\ntähtikuvion mukaan, joka on vallitsevana iltataivaalla lähellä läntistä\ntaivaanrantaa tämän kuukauden aikana. Jokaisen tähden lasku sattuu\nkuitenkin tavallisesti sitä lähinnä seuraavan kuun aikana, jolle tähti\non antanut nimen. Kun tähti ei enää iltaisin näyttäydy läntisellä\ntaivaanrannalla, se pysyttelee kaksi yötä \"sisällä\", sen jälkeen se\ntekee \"hyppäyksen\", ja seuraavana aamuna ennen auringonnousua (samalla\nhetkellä jolloin \"metsän linnut olkavat äännellä\") se näkyy itäisen\ntaivaanrannan yläpuolella.\n\nKuujaksot ovat seuraavat: 1. Károngo (nimi Antareen tähtikuviosta\nSkorpionilta) aloittaa sarjan ja liittyy koillismonsuunin taukoamiseen\n(marraskuun tienissa). Sitten seuraavat _Náramadába (Vega) ja\n_Niriradába (Altair), viimeiseksimainittu joulun ja uudenvuoden\ntienoilla. Seuraava kuukausi on _Gaibáru_, jota ei yhdistetä mihinkään\ntähteen ja jonka nimestä eivät alkuasukkaatkaan tunnu olevan selvillä.\nTätä kuukautta pidetään keskimmäisenä, luoteismonsuunin aikana,\njolloin sataa taukoamatta. Sen seuraaja on _Kárubati_ (ilman tähteä),\njonka nimen merkitys myös on hyvin epäselvä ja joka päättää\nluoteismonsuunikauden. _Kéke_ (Achernar) aloittaa koillismonsuunin ajan\n(n. maalis-huhtikuu), ja sitä seuraavat _Utiamo_ (Plejadit), _Sengerai_\n(Orion) ja _Kóidjugábo_ (Capella, Sirius ja Canopus yhteisesti).\nSeuraava kuukausi on _Wápi_, ilman tähteä, johto epäselvä, sekä\n_Hópukóruho_ (ilman tähteä), vuoden kuivin kuukausi, saanut nimensä\neräästä ampiaisen kaltaisesta hyönteisestä, joka rakentaa maahan suuria\nsiirtokuntia ja täyttää ilman surinallaan näihin aikoihin sattuvana\nparveilukautenaan. Viimeisenedellinen kuukausi on _Ábu_ (ilman tähteä);\nnimi merkitsee kahlaamoa l. ylikulkupaikkaa. Mahdollisesti nimi viittaa\nsiihen, että tiet ovat suhteellisen hyvässä kunnossa tänä kuivana\naikana tai että ollaan siirtymässä uuteen tuulikauteen. Kuukausien\nsarjan päättää _Tágai_ (Etelänristi).\n\nTämän laskelman mukaan kuukausia on kolmetoista, mikä laskemistapa ei\nole harvinainen luonnonkansoilla. On epävarmaa, missä määrin\nalkuasukkaat lainkaan laskevat pitempiä ajanjaksoja kuin niin ja niin\nmonta kuukautta (samantamatta niitä välttämättä), jollaista\nmenettelytapaa heidän keskuudessaan joka tapauksessa yleensä käytetään\nja joka hyvin vastaa heidän tarkoituksiaan. Silloin kylläkin syntyy\nvaikeutta, kun on soviteltava yhteen kuu- ja aurinkovuosi. Tällöin\nhavaitsemme, että kuujaksot edustavat toisarvoista laskemismenettelyä,\nkun on määrättävä kokonaisen vuoden käsittävä aikamitta. Sellaisissa\ntapauksissa sovitellaan kuukausilasku siten, että se sopii yhteen\ntodella ratkaisevien aikatekijöiden kanssa, jotka ovat vuosittain\ntoistuvat luonnonilmiöt. Kuukausittain toimitettu aikamääräys on\nvälttämättä tarkistettava ainakin kahdesti vuodessa, nim. tuulien ja\nvuodenaikojen vaihtuessa. Tosiasiassa ovat molemmat vuodenajat jaetut\ntoisistaan riippumatta kuujaksoihin, ja kalenterin yhteensovittelu käy\nsiten, että yksinkertaisesti vain siirrytään siihen kuukauteen, joka\nluonnon merkeistä päättäen varmasti on silloin kulumassa. Tämä ei tuota\nsuuriakaan vaikeuksia, varsinkaan kun ainakaan muutamia tiettyjä\nkuukausia ei voi ehdottomasti samantaa yksistään tähtien avulla, vaikka\nuseimmilla onkin nimet näiden mukaan.\n\nEräitä suuria tähtiryhmiä, joista yksi muodostaa jonkinlaisen\nlinnunradan, havaitaan niin ikään, kun on määrättävä ilmansuunnat, mikä\ntaito onkin varsin tärkeä osata varsinkin meren koralliriutoille\ntehdyillä harppunoimisretkillä, kun maata ei öisin näy. Ilmansuunnat\nnimitetään eri tuulten mukaan.\n\nAjanmääräyksissä saadaan johtoa myöskin muutamien puiden ja muiden\nkasvien kukkimisajasta sekä erään puun lehdistä, jotka muuttuvat\npunaisiksi ennen kuin varisevat, jättäen puun osaksi kuivaa vuodenaikaa\npaljaaksi. Alkuasukkaat tarkkaavat myös eräiden tiettyjen kasvien\nkukintaa päättäessään, milloin heidän on viljelyksillään ryhdyttävä\nkylvöihin ja sadonkorjuuseen. Toinen tämäntapaisiin kuuluva merkki on\nmerikilpikonnien parittelu- ja niiden munien löytämisaika.\nYleinen tapa pitää selvillä päivien lukua, joiden kuluttua esim. kahden\neri paikkakunnilla asustavan henkilön tai henkilöryhmän on määrä tavata\ntoisensa, on sellainen, että halkaistaan kahtia kookospalmun lehti,\njosta kumpikin puoli pitää oman puolikkaansa ja irroittaa siitä joka\npäivä yhden liuskan.\n\nSe aika päivästä, jolloin jokin tietty tapaus on sattunut, ilmaistaan\nosoittamalla, missä asemassa aurinko oli silloin. Kahden paikan\nvälimatka lasketaan osoittamalla, missä aurinko on silloin, kun tullaan\nperille toiseen paikkaan, jos toisesta on lähdetty liikkeelle auringon\nnousun aikaan.\n\n\n\n\n4.\n\nMAANVILJELYS.\n\n\nKiwai-papualaiset ovat maataviljelevää kansaa, jonka toimeentulo on\nsuureksi osaksi heidän viljelystensä antimien varassa. Joka mies\nomistaa joukon pieniä peltotilkkuja, jotka ovat hajallaan muun\nasujaimiston istutusten seassa kylien lähistöillä. Maan kasvuvoima on\nniin suuri, että muutama harva tuollainen tilkku on kylliksi tuottamaan\nperheen kasvisravinnon tarpeen. Satoa ei koskaan korjata kokonaan\nyhdellä kertaa, koska sitä ei voitaisi säilyttää kotona, vaan kullakin\nkerralla otetaan vain sen verran kuin juuri silloin tarvitaan. Eri\nlohkojen ja kasvilajien istutusaika lasketaan siten, että aina on uusi\n\"puutarha\" valmiina korjattavaksi, kun toisen sato on kulutettu\nloppuun. Näiden laskelmien teossa on alkuasukkailla ohjeena heidän\najanlaskunsa, jolloin myös kiinnitetään huomiota muutamien\nsilmäänpistävien kasvien kukintaan ja eräisiin eläinkunnassa\nhavaittaviin ilmiöihin.\n\nMaan omistus- ja viljelyoikeudessa tehdään selvä ero. Monesti on\nuseille henkilöille eduksi hoitaa viljelyksiään yhtenäisellä alueella,\nmm. siksi, että villisikojen vuoksi on istutusten ympärille pantava\naita, ja onkin aivan tavallista, että mies pyytää muutamia muita\nviljelemään yhdessä hänen kanssaan hänelle kuuluvaa maapalasta, jonka\nympäri pannaan yhteinen aita. Sen sisäpuolella viljelee kukin omaa\nsarkaansa, ja sato kuuluu maan muokkaajille. Kun sato on korjattu, maan\nomistaja ottaa omaisuutensa jälleen täydelleen haltuunsa; väliin\nmuokkaajilla on kuitenkin maa hallussaan määrätyn, pitemmän ajan, esim.\nsiihen saakka kun ensiksi istutetun kasvin istukkaasta kasvaa uusi\nkasvi, kuten esim. banaaneilla tapahtuu. Ennen sadonkorjuuta erotetaan\nväliin puutarhasta pieni lohko maan omistajan nimiin, ja tämä saa\nsilloin käyttää sen tuotteet jonkinlaiseksi korvaukseksi.\n\nAnkarin työ on uudisviljelyksen raivaaminen. Mustat valitsevat\ntarkoitukseen soveliaan paikan, jossa metsä ei ole kovin järeää. Isoja\npuita tuskin saisi hakatuksi poikki kivikirveillä, vaan ne jäisivät\npystyyn törröttämään; väliin sentään heidän onnistui kaataa niitä esim.\nsiten, että rungon ympärille viritettiin useita kertoja peräkkäin\nvalkea ja välillä raaputettiin hiiltynyt osa pois. Maan kuivattamiseksi\nkaivetaan ojia, ja pikku sarat järjestetään suoriin riveihin.\n\nAlkuasukkaiden maanviljelyskapineet ovat tavattoman yksinkertaisia,\nparhaasta päästä erilaisia kaivukeppejä. Lisäksi on simpukankuoresta\nvalmistettuja varrellisia kuokkia sekä saagopalmun kovasta pintapuusta\ntehtyjä pitkiä veitsiä, joilla viimeksimainituilla ruoho hakataan\npoikki. Isoimmat kaivukepit muistuttavat melaa, mutta lapa on\nhuomattavasti kapeampi ja paljon paksumpi. Ojaa kaivettaessa\nirroitetaan maata näillä vehkeillä, sitten syydetään irtonainen multa\nkäsin pois hämmästyttävän nopeasti. Kun oja on saatu syvemmäksi,\nkumartuu kaivaja siihen ja hakkaa maan edestään irti työkapineensa\nkärjellä pitäen asettaan pystysuorassa, minkä jälkeen kädet taas\ntulevat käytäntöön. Syvien viemäriojien väliin kaivetaan matalampia, ja\nkaikki tehdään supisuoriksi pienten keppien mukaan, jotka edeltäpäin\npistetään maahan. Ojat ovat samalla eri omistajien samassa istutuksessa\nolevien lohkojen rajoina. Viljelykset ovat usein varsin somia ja\nmuistuttavat meikäläisiä kasvitarhoja sarkoineen ja kapeine,\ntallattuine käytävineen.\n\nTärkeimmät puutarhakasvit ovat erilaiset juurikasvit, imelät perunat,\njamsjuuri ja \"taro\", jonka juuri muistuttaa jamsjuurta, vaikka kasvi\nitse on aivan erilainen. Hedelmiä viljellään kookospähkinöitä,\nbanaania, ananasta, \"popoa\" l. \"mummy\"-omenaa, puuta, jolla on melonin\nkaltaiset hedelmät, sekä monia muita, joiden eurooppalaiset nimet ovat\nsangen epävarmat, mm. useita luonnonvaraisina kasvavia hedelmäpuita,\njoita sentään jonkin verran hoidetaankin ja joilla kaikilla on määrätyt\nomistajansa. Myös viljellään sokeriruokoa. Kaikkein tärkeimpiä\nravintokasveja on saagopalmu. Sen ytimekkäästä varresta saadaan\nravintoaine erilleen musertamalla kaadetun puun sisäkerrokset\neräänlaisilla nuijilla sahanpurujen kaltaisiksi jauhoiksi, jotka\nhuuhdotaan vedessä ja suodatetaan, minkä jälkeen saagoaine laskeutuu\nvalkoisena jauheena astian pohjalle, johon vesi on juoksutettu. Kun\nviljalajit puuttuvat tykkänään, on saagojauhoilla sitäkin tärkeämpi\nosansa asujaimiston ruokataloudessa.\n\nSamaan viljelykseen ei tavallisesti istuteta samaa kasvia monta kertaa\nperäkkäin, vaan vaihteeksi jotakin toista. Kun maa ei enää anna\ntyydyttävää satoa, se jätetään metsittymään, mutta pitkähkön ajan\nkuluttua voidaan tuollainen vanha viljelyspaikka raivata uudelleen\nviljelykseen.\n\nVesitystä ei käytetä lainkaan enempää kuin lannoitustakaan.\nAlkuasukkaiden käsityksen mukaan ajavat heidän moninaiset taikansa\ntäysin saman asian kuin maanparannuskeinot eurooppalaisessa\nmerkityksessä. Ensi kerran pääsin luomaan silmäyksen alkuasukkaiden\nrunsaisiin kasvillisuustaikoihin koettaessani ottaa selvää siitä, oliko\nylipäänsä tapana lannoittaa maata. -- Jokaisella puutarhalla on oma\nerityinen nimensä, eikä ole vailla mielenkiintoa tutkia niitä\nvaihtelevia aiheita ja syitä, jotka ovat olleet alkuasukkaisiin\nvaikuttamassa heidän antaessaan noita nimiä.\n\nSitä tavattoman suurta merkitystä, joka kasvillisuudella on\nalkuasukkaiden elämässä, vastaa niiden kuvitelmien hämmästyttävän rikas\nkehitys, jotka kohdistuvat kaikkeen maanviljelystä koskevaan, ja sitä\nkuvastaa myös heidän vastaavanlaisten kielellisten ilmaisumuotojensa\nrunsaus. Esimerkkinä saattaa mainita, että yksistään Ipisian kylästä\nKiwai-saarelta oleva kertojani tunsi jamsjuurelle kokonaista 43 nimeä,\njoista useimmat tarkoittivat eri lajeja tai muunnoksia, kun taas\nmuutamia käytettiin luultavasti ainoastaan sattumoisin, kun jostakin\nsyystä haluttiin välttää tavallisia nimityksiä. On hyvin todennäköistä,\netteivät kaikkia noita nimiä ymmärtäneet kaikki miehet, saati kaikki\nnaiset, mutta toisaalta taas olisivat toiset henkilöt varmaan voineet\nsanoa minulle vielä muita jamsjuuren nimiä.\n\nHarvat toiminnanhaarat ovat siinä määrin kuin maanviljelys omansa\nvalaisemaan sitä seikkaa, miten noituuden ja taikuuden läpitunkema\nalkuasukkaiden ajatusmaailma on. Taikatemppuja, joita liittyy työn joka\nvaiheeseen, pidetään kasvun menestymiselle välttämättöminä lainkaan\nriippumatta siitä, muokataanpa viljelyksiä miten huolellisesti tahansa.\n\nNiiden lukuisien suurempien ja pienempien menojen tarkoitus, jotka ovat\ntunnusomaisia Kiwai-kansalle, vaihtelee hyvin suuressa määrin; muutamat\nniistä lähinnä hyödyttävät viljelyksiä, ja samoin on eräiden muidenkin\nmenojen erinäisten sivutoimintojen laita. Ylipäänsä tuollaiset\nuskonnolliset menot edistävät kansan onnea ja menestystä\nkokonaisuudessaan, vaikka eri alaisuuksissa olisikin etualalla\nerikoistarkoitus tai toinen. Voi sanoa, että melkeinpä kaikkien\nhuomattavimpien juhlamenojen tarkoituksena on ainakin toisessa sijassa\nhyödyntää kansan elinkeinoja, ensi sijassa maanviljelystä.\n\nVarsinkin erinäisissä maanviljelykseen liittyvissä menoissa tulevat\nkäytäntöön salaperäiset \"viuhulevyt\" l. \"mylvijät\", joita muidenkin\nsellaisia käyttävien kansojen ajatuksissa aina ympäröi salaperäinen\nsädekehä. Nuo esineet ovat kooltaan ja tekotavaltaan vaihtelevia\nkapeita, ohuita puulevyjä, joita pyöritetään -- valan lyhyellä kepillä\n-- toiseen päähän sidotusta nuorasta ja jotka synnyttävät vinkuvan tai\nulvovan äänen. Viuhulevyt kuuluvat niihin salaisiin esineisiin, joiden\npelkkä olemassaolokin pidetään naisilta salassa. Kun levyjä on\nkäsitelty kaikenlaisilla taikarohdoilla, niitä pyöritetään\nistutettaessa eri kasveja, varsinkin jamsjuurta, ja tarkoituksena on\n\"herättää\" itse kasvuvoima sekä levittää taikarohtojen vaikutus yli\nkoko viljelyksen. Tässä tarkoituksessa on levyjä käyttelevien miesten\nseisottava puutarhan tuulenpuolella.\n\nNiillä eri leikeillä, joita papualaisilla on runsaasti, on myös\nerinäisissä tapauksissa uskonnollinen merkitys. Erityisesti on tapana\nkäyttää niitä valmistuksena suuriin juhlamenoihin. Muutamissa\ntapauksissa liittyy eräitä tiettyjä leikkejä niihin menettelytapoihin,\njoiden avulla toivotaan voitavan edistää viljelysten hyötyisyyttä. Sitä\nyli koko maapallon esiintyvää leikkiä, jossa muodostetaan kuvioita\nkummankin käden sormien väliin pingotetulla hienolla nuoralla,\nharjoitetun papualaisten keskuudessa kylläkin milloin vain vuoden\numpeen, mutta erikoisesti sinä aikana, jolloin jamsjuuren vanat\nparhaillaan kehittyvät viljelyksillä. Niin vanhat kuin nuoretkin ovat\ntuossa puuhassa mukana, ja leikissä käytetyt nuorat ottavat viljelijät\nhaltuunsa. Ensimmäiset jamsintaimet on tapana sitoa niitä varten maahan\npistettyihin tukiin nuorilla, joita on käytetty puheenaolleessa\nleikissä ja lisäksi käsitelty rohdoilla. Välistä pidetään jo sitä\nriittävänä, että vain tuollaisten nuorien pätkiä ripustetaan riippumaan\nensimmäisille taimille tarkoitettuihin tukipuihin, eikä taimia\ntosiasiassa sidota niillä kiinni, jopa muutamassa tapauksissa tyydytään\nvain sirottelemaan sellaisten nuorien pätkiä puutarhaan. Kaikissa\nnoissa tapauksissa on tarkoituksena \"opettaa\" jamsin taimia oikealla\ntavalla kietoutumaan tukiseipäiden ympäri. Myöskin köydenvetoa\nharrastetaan varsinkin juuri samana aikana, minkä vuoksi sen voi\nyhdistää jamsintaimien kasvuun. Kolmas leikki, joka tarkoittaa\njamsviljelyksiä, on \"hyppynuora\", ja tarkoituksena on jalkojen\ntöminällä opettaa kasvin juuria kasvamaan suuriksi. Muutamien\npallopelienkin tarkoituksena on edistää jamsjuurisatoa.\n\nMonista muista kasvullisuutta edistävistä taikamenoista ansaitsee\nmainita muutamia, koska niillä on vastineina meillä ja muualla\nEuroopassa esiintyviä tapoja.\n\n\n_Vuodentulon edistäminen; toisten kasvuonnen anastaminen_.\nPohjoismaiden kansojen keskuudessa esiintyy käsitys, että joulukirkon\npyhyyttä voi käyttää hyväkseen tuomalla sieltä kotiin maanviljelysonnea\nmm. niiden olkien mukana, jotka ovat olleet reessä matkalla kirkkoon ja\ntakaisin. Myös tuvan lattialle levitettyjen jouluolkien \"voimaa\" voi\nkäyttää hyödyksi esim. hajoittamalla ne joulun mentyä pellolle, joka\nsiitä käy viljavaksi. Reininmaasta kerrotaan sellainen tapa, että pappi\nsiunaa palmusunnuntaiaamuna \"palmuja\" (lehtisiä oksia). Noista\nsiunatuista palmuista vie talonpoika yhden mm. pellolleen ja pistää sen\nsiellä maahan, jotta laiho nousisi ja höystyisi. Toisen oksan hän\nistuttaa puutarhaansa, tavallisimmin niiden sarkojen väliin, joita hän\nhoitaa ja vaalii erikoisen huolellisesti.\n\nPapualaisten keskuudessa varustautuvat eri tansseihin ja menoihin\nosaaottavat aina loisteliaaseen asuun, jossa värikkäillä crotonin ja\ndracaenan oksilla on tärkeä osansa. Kun nämä juhlallisuudet ovat\nlopussa ja korea asu riisutaan, tapahtuu säännöllisesti, että\nläsnäolijat varaavat mukaansa muutamia juhlamenoissa käytettyjä lehviä\nja kiiruhtavat ne mukanaan viljelyksille, jossa he pistävät ne maahan.\nTämä edistää kasvuvoimaa varsinkin niiden taikarohtojen ansiosta, joita\non käytetty tai syntynyt oksien ollessa käytännössä ja joita on\njuhla-asussa.\n\nMeidän maastamme on eri seuduilta olemassa mainintoja sellaisesta\ntavasta, että pellon laihon kasvua edistetään hautaamalla siihen\npääkallo. Myöskin voidaan anastaa naapurin pellon kasvusta hyötyä\nhankkimalla toisen viljelyksestä muutamia siemenjyviä tai leikkaamalla\nsiellä muutamia niitä poikki ja heittämällä ne omalle vainiolle. Saman\nasian ajaa se, jos juhannusyönä vetää perässään hurstia toisen talon\nvainiolla ja sitten vääntää vaatteesta kasteen omalle pellolle. Jos\ntahtoo saada pois rikkaruohot omasta viljelyksestä, on siitä nyhdettävä\njuhannusyönä kolme rikkaruohon tainta ja istutettava ne jonkun toisen\npeltoon. Pelto voidaan pilata siten, että jonkin kuukauden viimeisenä\ntorstaina kaivetaan käärmeenhampailla kolme tai yhdeksän viljankortta\nmaasta ja viedään ne muurahaispesään vuoren pohjoispuolelle. Silloin\nkäy juurimato pellon kimppuun, niin että se kuivettuu, ja nekin tähkät,\njotka säilyvät terveinä, murtuvat ja hajoavat. Hautalapiolla otetaan\nmultaa kolme kertaa ja pannaan hevosenkalloon, ja kun tämän hautaa\nkirkkomaahan, ei pelto kasva.\n\nKun Uuden-Guinean mies tahtoo anastaa vihollisensa viljelysonnen, hän\nmenee vaimonsa kanssa tämän istutuksille, jossa vaimo irroittaa nauhan,\njolla hänen ruohohameensa on kiinnitetty, sitoo sen kiinni jamsjuuren,\ntaron, imelän perunan tai banaanikasvin taimeen ja vetää nauhalla\njuuren maasta. Kasvi kannetaan nuorassa omille viljelyksille ja\nistutetaan siellä uudelleen. Naisen hameennauha, joka on erittäin\nyleisesti käytetty väline erilaisissa taikatoimituksissa, kuvaa\nnapanuoraa ja edustaa oleellisinta kaikessa, mikä koskee kansan\nelinkeinoelämää ja yleensä menestystä. -- Toinen tapa, jolla voi\nvarastaa naapurin kasvuonnen, on sellainen, että käytetään erinäisiä\nesineitä, jotka on salaa anastettu häneltä: hiukan multaa hänen\nistutuksiltaan, palanen hänelle kuuluvaa hedelmäversoa sekä hänen\nsuustaan syödessä tipahtaneita ruoanmuruja. Noita esineitä koottaessa\npidetään kädessä erään tietyn viidakkokanan jalkaa (lintu on tunnettu\ntaipuvaisuudestaan varasteluun, ja sillä on huomattava osa\nmaanvilelykseen liittyvissä tavoissa), ja keruuastiana käytetään saman\nlinnun kupua. Tuo säiliö haudataan sitten sisällyksineen päivineen\nomaan puutarhaan ensimmäisen banaanikasvin alle, joka sinne istutetaan,\nja sen vaikutuksesta oma viljelys höystyy ja hyötyy, mutta naapurin ei\nmenesty ensinkään. -- Parantaakseen oman banaani-istutuksensa kasvua\nmies hankkii vihamiehensä puutarhasta erään määrätyn köynnöskasvin\npalasen ja kietoo sen ensimmäisen banaanintaimen ympärille, jonka hän\nistuttaa omaan tarhaansa. Se alkaa silloin höystyä, kun taas tuon\ntoisen banaanitarha kituu ja kärsii.\n\nVäliin tekevät papualaisten viljelyksissä tuhojaan rotat ja villisiat;\nne eivät tule koskaan itsestään, vaan aina on vihamies ne nostattanut\nnoitakeinoillaan. Suojaksi niiltä haudataan yhden aidanseipään alle\nihmisenluu, ja samaan tarkoitukseen kelpaa myös koiran kallo, sillä kun\nvillisika yrittää luo, koiran henki alkaa murista ja peloittaa\ntungettelijan pois. Toinen suojeluskeino on meritähti, koska sillä on\nsuu kuin ihmisellä ja se karkoittaa villisiat huudoillaan, vaikk'ei\nkukaan muu voi kuulla sen ääntä.\n\n\n\"_Toukomorsiusparit_\" ym. -- Suomesta ja Ruotsista on olemassa\nainoastaan niukkoja, yksityisiä mainintoja \"touko-\", \"kevät-\" ja\n\"juhannusmorsiamista\", jotka ovat päähenkilöinä jonkinlaisissa\nleikkihäissä, ja nuo tavat ovat ilmeisesti rippeitä muinoisista\nkehittyneemmistä menoista. Paljon seikkaperäisempiä ja täydellisempiä\novat tuollaiset tavat Keski- ja Länsi-Euroopassa; niitä on kuvaillut\nsaksalainen tutkija Mannhardt. Muutamissa tapauksissa on koko joukko\nmorsiamia ja sulhasia, tavallisesti lapsia suorittamassa noita\nleikkejä, joita on pidetty muinoisten kasvullisuuteen liittyvien\nkevät- ja muiden juhlien yhteydessä suoritettujen menojen säilyneinä\nmuotoina. Poikien ja tyttöjen esiintymisen parittain kuvitelluissa\nhääsaatoissa arvellaan olennoivan sitä käsitystä, että kevään nuorekas\nluomisvoima aiheutuu inhimillisen hedelmällisyyden tavoin eri\nsukupuolten yhdynnästä. Niiden meluisien kulkueiden tarkoituksena,\njotka liittyvät noihin leikkeihin, tuntuu samalla olevan karkoittaa\npois pahat henkiolennot ja herättää hyvät kasvuisuushenget.\n\nUudessa-Guineassa ottavat pikku morsiusparit kasvullisuuteen liittyviin\nmenoihin osaa sekä banaanitarhoja istutettaessa että niitä\nhoidettaessa.\n\nKuten jo olemme maininneet, on yhteisen aitauksen sisällä oleva\npuutarha monissa tapauksissa jaettu pienillä ojilla useiden omistajien\nkesken, ja yksi näistä sekä hänen vaimonsa, jotka johtavat menoja,\nkutsuvat jonakin istutuspäivänä paikalle joukon pieniä poikia ja\ntyttöjä. Joka pojalla on yksi tytöistä \"leikkivaimonaan\", mikä tyttö\ntahansa, vaikka oma sisarkin. Tytöt kaivavat yhdessä maahan kuopan, ja\nkun se on valmis, nostavat kaikki pojat yhdessä ylös banaaninvesan ja\nasettavat sen kuoppaan pystyyn. Nainen irroittaa sitten ruohohameensa\nnauhan ja ojentaa sen vuorotellen kullekin lapselle, jotka ottavat\nsiitä kiinni ja jotka hän taluttaa tai tempaisee vähän matkan päähän\nistutuspaikalta, toisen toisensa perästä. Hameen nauha esittää\nnapanuoraa, ja sen käyttö siten, että sen avulla kuljetetaan pois\nhenkilöitä jonkin menon suorituspaikalta, on hyvin tavallista.\n\nKun kaikki parit on siten kuljetettu pois, antaa mies merkin, jolloin\nlapset rupeavat huutamaan, minkä kurkusta ääntä lähtee, ja lähtevät\nsamalla juoksemaan täyttä vauhtia huutaen koko ajan. Heitä on kielletty\npysähtymästä missään matkan varrella, ja kotikylässä heidän on\npysyteltävä ulkosalla koko päivän, eivätkä he saa mennä vanhempiaan\nlähellekään. Ennen istutustoimitusta on puutarhan omistaja antanut\nheille ruokaa, josta he tuovat osan mukanaan kotiin, ja kun he illalla\nmenevät sisään omaan asumukseensa, he syövät tätä ruokaa. Mitään muuta\nravintoa he eivät saa nauttia koko päivänä.\n\nBanaanitarhaan jääneet mies ja nainen hierovat rohtoa lasten maahan\nasettamaan banaaninvesaan ja istuttavat sen sitten säännönmukaisesti.\nErikoisesti pannaan painoa siihen, että kuoppa tulee tarkoin\ntäytetyksi, sillä avoimena ollessaan se kuvaa hautaa; ja jollei sitä\nmullata huolellisesti, täytyy lasten kuolla.\n\nAlkuasukkaat selittävät koko tämän menon tarkoituksena olevan edistää\nkylän kaikkien viljelysten kasvua. Pojat ja tytöt nousevat puutarhassa\nkäytettyjen rohtojen päälle, ja \"lentäessään ympäri\", niin kuin lasten\non tapana, he vievät kaikkialle mukanaan rohdon \"hajua\" ja levittävät\nsiten hyötyä yli koko seudun. Tämän työn voivat suorittaa ainoastaan\nlapset: vanha väki väsyy pian ja tahtoo levätä, mutta lapset ovat\nväsymättömiä, juoksevatpa ja leikkivätpä kuinka paljon tahansa, kuten\nalkuasukkaat sanovat. Myöskin se ajatuksenjuoksu on osaltaan\nvaikuttamassa, että puutarhan tulee rehoittaa yhtä elinvoimaisesti kuin\nlasten.\n\nNuo pikku parit kutsutaan sitten myöhemmin eri tilaisuuksissa\nbanaanitarhaan hoitamaan kasviaan sitä mukaa kuin se kehittyy. Tällöin\non mm. kasvin runko ja maa puhdistettava kaikista niihin kerääntyneistä\nkarisseista roskista. \"Samoin kuin vanhemmat puhdistavat lapsensa, kun\nse likaantuu -- samoin on tehtävä tälle banaanikasville\". Myöhemmillä\nkerroilla lapset päästetään kotiin heidän tarvitsematta noudattaa\nerityisiä määräyksiä. Kun hedelmäterttu alkaa kypsyä, se kääritään\nisoihin lehtiin. Tämän työn suorittavat nuo pikku tytöt, kullakin\navustajanaan \"leikkimiehensä\". Vihdoin on lasten pystytettävä tuki,\njonka varassa raskas terttu saa levätä. Vanha mies ja hänen vaimonsa\nneuvovat ja ohjaavat heitä kaikissa näissä puuhissa, mutta jollei työ\nsiitä huolimatta luonnistu hyvin, vanhukset korjaavat virheet lasten\nmentyä.\n\nLasten kasvin hedelmäkimppua ei koskaan syödä, vaan se saa mädätä\npuutarhassa, sillä jos se syötäisiin, niin lapset kuolisivat. Mutta jos\nse jätetään tarhaan, tuottavat kaikki muut kasvit runsaasti hedelmiä.\nKun banaanit putoavat lasten kasvista, ne heitellään ympäri yli koko\ntarhan, jotta ne edistäisivät sen kasvua. Kun tarhassa on sato kypsä,\npalkitsee sen omistaja lapsia jakelemalla heille hyvän osan banaaneista\nja muista hedelmistä. Lasten osanotolla puutarhanhoitoon on myös\ntarkoituksena opettaa heille tuon työn eri vaiheet. Niiden lasten,\njotka valitaan suorittamaan noita eri menoja, pitää olla verraten\npieniä, sellaisia, jotka \"eivät ymmärrä mitään\". He eivät saa olla\nvielä sukukypsyysiässä, sillä jos he hairahtuisivat johonkin\nsukupuolirikkomukseen oleskellessaan istutusten lähitienoilla, menisi\nkasvu pilalle.\n\n\n_Inhimillisen hedelmällisyyden siirtäminen kasvillisuuteen_. Useista\nmeillä jouluolkiin liittyvistä tavoista ilmenee, että esi-isämme ovat\nyhdistäneet noihin olkiin kuvitelmia kasvitaioista. Pirtin lattialle\nlevitetyt oljet esittävät pellolla kasvavaa viljaa. Samoin kuin tehdään\njouluoljille on tehtävä myös todelliselle pellolle. Makaaminen\njouluoljissa on voinut tarkoittaa suorastaan inhimillisen\nhedelmällisyyden siirtoa olkiin, ts. peltoon (G. Nikander). Alkeellinen\najattelutapa saattaa helposti kuvitella kaiken sikiämisen ja syntymisen\nsamanlaiseksi niin ihmisillä ja eläimillä kuin kasveillakin. Se\ntoimitus, joka ihmisillä saa aikaan hedelmällisyyttä, voi herättää\nhedelmällisyyttä eloon myöskin pelloilla ja niityillä. Ihmisestä tulee\ntällöin aivan itsestään luonnon voimien edustaja. Siinä kukkasjuhlassa,\njoka pidettiin kevään koitteessa muinoisessa Ateenassa, vietettiin\nruhtinaalliset häät kasvillisuuden jumalan Dionysoksen ja kaupungin\nkorkeimman paikallisen viranomaisen puolison kesken; tuolla miehellä\noli vielä tasavallan aikanakin kuninkaan arvonimi. Vielä tunnetumpi on\nAdoniksen juhla. Toisena päivänä juhlittiin Adoniksen ja Afroditen\nhäitä -- molempien kuvat olivat näkyvissä leposohvalla lehväisten,\nhedelmien painosta notkuvien oksien alla --, toisena Adoniksen\nkuolemaa. Tällöin oli kasvikunnan vaiheet yhdistetty juhlassa, jota\ntoisena päivänä vietettiin noiden kahden jumalan yhtymisen, kevään,\ntoisena Adoniksen kuoleman merkiksi, esittäen, kuinka kasvillisuus\npalaa etelän kesäauringon paahtavassa kuumuudessa. Moiset tavat ovat\nolleet laajalti levinneitä myöhäisempinäkin aikoina. Ruotsissa ne ovat\nvähitellen sulautuneet pelkiksi viitteiksi; mutta vielä viime\nvuosisadan alkupuolelta on olemassa tieto todellisista helluntaihäistä\n(Martin P. Nilsson).\n\nMannhardtin toukomorsiamia ja näiden monia sukulaisilmiöitä\nkoskevien tutkimusten jälkeen on kiinnitetty suurta huomiota siihen\nseikkaan, että kasvillisuuteen vaikuttaminen sen tuottavaksi\nsaattamistarkoituksessa ja ihmisen siitos ovat rinnakkaisilmiöitä.\nYleensä on tuo vastavertaisuus tietopuolisessa kirjallisuudessa\nrajoitettu koskemaan kasvielämän alkuasteita, eikä tunnuta samassa\nmäärin otetun huomioon kysymystä, onko sikiämisen salaisuuden\nsamankaltaisuuden ajateltu jatkuvan loppuun saakka, kautta koko ilmiön,\nniin että siihen sisältyy myös, että maan tuotto rinnastetaan\nsynnytystoimitukseen. Viimeksimainitusta ajatuksenjuoksusta on sentään\nhavaittavissa heikkoa heijastusta myöskin pohjolassa, vaikk'ei itse\nsyntymähetki esiinnykään tällöin yhtä selvästi.\n\nKiwai-papualaisten keskuudessa saattaa panna merkille eräitä\nkuvitelmia ja menoja, jotka osoittavat heidän olevan ainakin jossakin\nmäärin tietoisia siitä yhdenmukaisuudesta, jonka voi nähdä vallitsevan\nsadon maasta nousun ja ihmisen syntymän välillä. Tätä kuvaa mm.\nseuraavassa lyhyesti selostettu taru, joka kertoo, miten ensimmäiset\njamsjuuret syntyivät. Mies, jolla ei ollut yhtään vaimoa, teki kerran\nmaahan läven, jota hän käytti sukupuolitoimitukseen. Todellisuudessa\nhän oli kuitenkin yhteydessä tarumaisen naisen kanssa, jonka nimi oli\nTshikaro ja joka oli maan sisässä juuri sen kamaran alla. Mies toisti\ntekonsa jonkin aikaa joka päivä. Tshikaro tuli raskaaksi isänsä\nsuureksi hämmästykseksi, koska hän ei ollut naimisissa. Hänen vuoteensa\nympäri asetettiin kotona mattoja varjostimiksi, kuten yleensä\nsynnytyksissä on tapana, ja hän synnytti joukon jamsjuuria. Kukaan ei\nkuitenkaan tiennyt, mitä ne oikein olivat, sillä kansa ei ollut nähnyt\nsellaisia ennen. Kerran yöllä tuli yksi jamsjuurista unessa Tshikaron\nisän luo ja selitti hänelle kaikki, miten juuria tuli istuttaa ja\nkäyttää ruoaksi.\n\nPapualaisten keskuudessa suorittaa melkein kaikki sukupuoliset\nmaanviljelysmenot ensiksi vanha pariskunta, joiden esimerkkiä muu kansa\nsitten noudattaa. Ennen kuin jamsjuuret, imelät perunat, sokeriruo'ot,\nbanaanit jne. todella istutetaan, laskeutuu vanha nainen itse paikalla\nmaahan selälleen polvet koukussa. Seisten hajareisin hänen kohdallaan\ntyöntää mies vaimon polvien muodostamasta portista koko juuri- ja\nmuiden kasvien varaston, jotka hänen heimonsa on määrä istuttaa,\nkoskettaen samalla naisen elintä jokaisella kasvilla ja pujottaen ne\nsitten omien jalkojensa välitse. Tällä teolla on kaksinainen merkitys;\nkun juuret ja versot kuljetetaan naisen polvien ympäri, se koituu\nhedelmällisyydeksi heimon kaikille viljelyksille, kun taas niiden\nvieminen miehen jalkojen välitse tarkoittaa, että tie suljetaan toisten\nviljelysonnelta, niin että onni pysytetään oman heimon hallussa.\nToimituksen loppuosaan sisältyy siis pahansuopaa taikuutta, ja se\nnäytäänkin tehtävän ainoastaan silloin, kun ollaan vihoin joihinkin\ntiettyihin kansanryhmiin. Jälkeenpäin mies on (joko todella tai on vain\nolevinaan) yhteydessä naisen kanssa. Eräissä tapauksissa meno\nsuoritetaan siten, että nainen istuu maassa aivan samassa asennossa\nkuin synnyttäessään (sen sanotaan tapahtuvan istuvassa asennossa); \"hän\nikään kuin synnyttää kasvit ja panee ne hyvin menestymään\", kuten kansa\nsanoo.\n\nKun kypsyvästä viljelmästä otetaan ensimmäinen taro-juuri, menetellään\nseuraavasti: Vanha mies ja nainen menevät viljelykselle, jossa nainen\nriisuu ruohohameensa ja istuutuu maahan valmiin tarokasvin eteen, jalat\nhajallaan lehtivarsien kummankin puolen. Seisten hänen jalkojensa\nkohdalla kasvot häneen päin irroittaa mies juuren kaivukepillä kaataen\nkasvin tällöin naiseen päin, niin että tämän elin peittyy lehtien alle.\nTarokasvi jätetään sitten lojumaan paikalle, ja vanha pariskunta\nsiirtyy toiselle peltotilkulle, jossa samalla tavoin kaivetaan maasta\njuuri, ja he jatkavat samoin edelleen, kunnes joka heimon viljelyksistä\non nostettu juuri maasta. Sitten kutsutaan muu väki paikalle, maasta\nkaivetut juuret otetaan talteen, ja sen jälkeen nostetaan maasta ensi\nverona lisää juuria sen verran kuin sillä kertaa tarvitaan ilman mitään\nerikoisia menoja.\n\nEnsimmäisen jamsjuuren nosto taas tapahtuu seuraavasti: Vanha nainen\nasettuu hajareisin juuren kohdalle, ja mies kaivaa sen ylös maasta\nhänen jalkojensa välistä kepillä, jota on edeltäpäin käsitelty naisen\nruumiista saadulla rohdolla. Sitten nainen ottaa juuren maasta, asettaa\nsen jalkojensa väliin ja kulkee tässä asennossa muutaman askelen\neteenpäin, minkä jälkeen hän pudottaa juuren maahan, johon se jätetään.\nMies kumartuu maahan ja levittää kertaalleen kivespussinsa nahan maahan\nsyntyneen kuopan ylle peittäen sen siten silmänräpäyksen ajaksi, joka\ntoimenpide tarkoittaa sitä vaaraa, mikä uhkaa, jos puutarhaan jätetään\navoin kuoppa (se yhdistetään ajatuksissa avoimeen hautaan). Muut samaan\nheimoon kuuluvat viljelijät tulevat sitten kasvitarhaan, ja heistä\njokainen menettelee vaimonsa kanssa samalla tavoin ensimmäiseksi maasta\nkaivamaansa jamsjuureen nähden kuin vanha pariskunta omaansa. Kun\nensimmäinen täysi jamsjuurikori on kannettava kylään, asetetaan vanhan\nparin juuri kopan pohjalle ja kylässä suoritetaan erikoiset menot,\njoiden ansiosta saadaan olla varmoja siitä, ettei kukaan sairastu uutta\nsatoa syötäessä. Se, että nainen kantaa ensimmäistä juurta jalkojensa\nvälissä ja sitten pudottaa sen, muistuttaa eittämättä synnytystä.\n\nMinusta tuntuu aivan ilmeiseltä, että papualaisten keskuudessa\nvallitsevien kuvitelmien mukaisesti ainakin yksityistapauksissa\nsuoritetaan koko sukupuolinen siitosjakso, itse synnytystoimitus\nmukaanluettuna, sitä sovellettaessa viljelyskasveihin. Tästä käy myös\nselville, etteivät sikiämisen luonnollisen kulun yleispiirteet ole\nluonnonkansojen käsitystavalle niin outoja kuin eräillä tahoilla on\notaksuttu, vaikka he tietenkin selittävät joukon siihen kuuluvia\nseikkoja luovan mielikuvituksensa mukaan.\n\n\n_Pyhät puut, joissa asustaa henkiolentoja_. Ruotsin palvontapuut eivät\nole ainoastaan pyhien lehtojen jäännöksiä, vaan niissä itsessään asuu\nyliluonnollinen voima ja ne ovat myöhäisiin aikoihin asti olleet\npalvonnan kohteina. Niiden juurelle kaadettiin olutta joka torstai tai\nainakin jouluna, ja niitä rukoiltiin; raskaana olevat naiset syleilivät\nniiden runkoa toivoen siten saavansa helpon synnytyksen. Väliin on\npalvontapuiden suojeleva voima kuviteltu sillä tavoin, että on luultu\nmaahisten l. tonttujen, jotka suojelivat taloa, asuvan niiden rungossa\ntai juurten alla, mutta tämä ei ole alkuperäinen käsitys; sen mukaan\nasuu suojeleva ja siunausta tuottava voima itse puissa (Martin P.\nNilsson).\n\nSamantapaisten kuvitelmien jätteitä tavataan meilläkin. Suomalaisten,\nlappalaisten ja virolaisten keskuudesta mainitaan useita esimerkkejä\npyhistä puista, joihin liittyy uskonnollisia uskomuksia ja tapoja.\n\nKiwai-papualaisten keskuudessa tunnetaan jonkinlaista pelkoa, jos on\nkaadettava eräitä suuria puita, varsinkin jos ne ovat jollakin tavoin\nsilmäänpistäviä. Sellaista puuta luullaan semmoisen metsänhengen\nasunnoksi, joilla on nimenä _étengena_. Nuo olennot, jotka voivat\nasustaa myös lähteissä, soissa tai maan alla, näyttäytyvät joskus\npäivällä jonakin eläimenä, mutta öisin inhimillisessä hahmossaan, joka\nmuistuttaa miestä, mutta on tavallisesti paljon pienempi, aivan\nlyhytjalkainen. Muutamien perimätietojen mukaan ovat _étengenat_ ja\nihmiset samaa alkuperää.\n\nJos täytyy kaataa puu, jonka luullaan olevan _étengenan_ asuinpaikka,\npyydetään ensin tuota olentoa muuttamaan toiseen puuhun, joka sille\nosoitetaan. _Étengenat_ ovat niiden viljelysten vartioina, joiden\nläheisyydessä ne asuvat, ja ne voivat nostattaa käärmeen puremaan\nvierasta tungettelijaa tai aiheuttaa hänelle muuta onnettomuutta. Tämä\nseikka on syynä siihen, etteivät alkuasukkaat mielellään mene vieraille\nviljelyksille, jollei omistaja itse ole mukana. _Étengenain_ kanssa ei\nole leikkimistä, ja ne voivat väliin käydä vaarallisiksi; ne\nahdistelevat naisia öisin, kaatavat puita ihmisten, varsinkin\nmuukalaisten, niskaan tai tekevät vahinkoa ampumalla luun, hampaan,\nkiven, villisian saparon tai höyhensulan ihmisen ruumiiseen. Sen\nviljelmän isännän kanssa, jonka lähistöllä ne asuvat, ne ovat hyvin\nystävällisissä väleissä. Usein ottaa isä poikansa ja perillisensä\nmukaansa sen puun luo, jossa _étengenan_ luullaan asustavan,\ntutustaakseen pojan haltijaan ja saadakseen hänet tämän ystävyyteen.\nErilaisin menoin kutsutaan _étengenaa_ ja anotaan hänen apuaan\nviljelystyössä. Korvaukseksi tästä avusta viedään jokaista tarhassa\nkasvavaa hedelmälajia ensimmäiseksi kypsyvä kappale _étengenan_ puun\njuurelle. Kun tarhan omistaja on kuollut ja kansa laulaa kylässä\nitkuvirsiään, voi saada kuulla myöskin _étengenan_ itkevän metsässä.\n\n\n_Toukopuut, joihin ripustetaan maanviljelystuotteita_. Monien\nerilaisten touko- ja muiden kasvillisuuspuiden joukossa on mainintoja\neri puolilta Eurooppaa sellaisista puista ja saloista, joihin\ntavanomaisten lehti- ja kukkakoristeiden asemesta ripustetaan hedelmiä\nja muita maanviljelystuotteita ym.; Mannhardt ja muut ovat\nkirjoittaneet kuvauksia tuollaisista puista Länsi-Saksasta ja\nRanskasta. Aivan samannäköinen kuin saksalaisten \"Erntemai\" l.\n\"Härkelmai\" (touko- l. haravapuu) ja ranskalaisten \"le mai\" l. \"bouquet\nde moisson\" (läh. vast. toukopuu) oli se toukopuu, _eiresione_, joka\n2 1/2 vuosituhatta sitten mainitaan vanhasta Kreikasta; se oli öljypuun\noksa, johon oli ripustettu viikunoita ja kaikenlaisia maan hedelmiä\nsekä viiniä ja öljyä pienissä pulloissa (Martin P. Nilsson).\n\nKiwai-papualaisten keskuudessa on hedelmiä täyteen ripustetulla\ntoukopuulla keskeinen merkitys alkuasukkaiden suurissa\n_gáera_-nimisissä juhlissa. Varsinaisten uskonnollisten menojen\njohdannoksi esitetään kuten tavallista kokonainen sarja leikkejä ja\nkisoja, ja niiden jälkeen suoritetaan kaikenlaisia valmistavia tapoja.\nItse suuren _gáera_-puun kaataminen ja kantaminen juhlapaikalle\ntapahtuu yksityiskohtaisen tarkasti suoritetuin menoin, joihin kuuluu\nlauluja, tansseja ja uskonnollisluontoisia aterioita. Kuten hyvin usein\nvastaavanlaisissa tapauksissa aloittavat joka osaston vanha mies ja\nnainen tehden kaikenlaisia taikoja, minkä jälkeen kokoontuneet miehet\njatkavat varsinaista työtä. Gáera-puun oksat karsitaan, mutta jätetään\nkuitenkin verraten pitkät tyngät (joihin sitten ripustetaan hedelmiä ja\nmuita esineitä). Puun latvus jätetään koskemattomaksi, samoin vähän\nalemmaksi joukko vahvoja, säteittäin samalla korkeudella kasvavia\noksia.\n\nKaivettaessa maahan kuoppaa, jossa _gáera_-puun on määrä seistä,\nsuoritetaan kokonainen sarja yliluonnollisia menoja, jolloin puun\nrunkoon hierotaan erilaisia rohtoja. Muutamien noiden menojen\ntarkoituksena on poistaa varhemmin toisessa yhteydessä mainitsemamme\nvaara, jota maassa ammottava kuoppa merkitsee. Yhtä juhlallisen\nhuolellisesti puu pystytetään paikoilleen kohottamalla sitä\nhaarukkaseipäillä ja vetämällä toiselta puolen latvaan kiinnitetystä\nköydestä. Suuren gáera-puun ympäri asetetaan kehään korkeita\nbambusalkoja, jotka kannattavat puuta pystyssä, ja nuo salot\nyhdistetään toisiinsa lyhyen matkan päähän toisistaan asetuilla\nrottinkivanteilla. Niiden oksien varaan, jotka on jätetty\nkoskemattomiksi lähelle latvaa, kyhätään pieni lava.\n\nGáera-puuhun ja sitä ympäröiviin salkoihin ja vanteisiin ripustetaan\njokaiseen mahdolliseen paikkaan tavaton joukko puutarhantuotteita, ja\nloput kootuista varastoista ladotaan maahan puun juurelle, johon on\nlevitetty mattoja. Ensin joku vanha mies ja nainen ripustavat puuhun\nneljä jamsjuurta erikoisin juhlallisuuksin, ja kun koko juhla on ohi,\nottaa sama vanha pari nuo juuret takaisin ja istuttaa ne omaan\ntarhaansa neliöön ja sen keskelle crotonpuun oksan. Koko gáera-puu ja\nsen ulkonevat osat somistetaan korealehtisin oksin ja lukuisin toisin\nsamantapaisin kaunistuksin, jollaisia kansalla on juhlatilaisuuksissa\nyllään.\n\nKun miehet ovat saaneet _gáera_-puun valmiiksi, kutsutaan muu kansa\nkatsomaan, ja vaistomaiset hämmästyksen ja ihmetyksen huudot\ntervehtivät tuota mahtavaa näkyä. Koko seuraavan yön kestää suurta\njuhlaa siihen kuuluvine tansseineen, lauluineen ja runsaine\nsyöminkeineen. Samoin kuin monissa muissa juhlamenoissa esiintyy\n_gáera_-menojenkin yhteydessä ryhmä hullunkuriseen asuun\nsonnustautuneita tanssijoita, joiden ainoana tehtävänä näyttää olevan\nkatsojien huvittaminen. Juhlamenot päättyvät aamulla erinäisiin\nlopettajaiskisoihin.\n\nNe suuret määrät puutarhantuotteita, jotka on ripustettu gáera-puuhun,\nsaavat olla paikoillaan ainoastaan yhden yön, koska ne muuten\nalkaisivat pilaantua. Seuraavana päivänä jaetaan kaikki kokoontuneelle\nkansalle, jolloin erinäisiin määräpaikkoihin puuhun asetetut varastot\novat ennakolta määrätyt erikoisille osanottajien ryhmille. Jokainen\nistuttaa pienen osan osuudestaan (varsinkin jamsjuurista) omaan\npuutarhaansa, jonka luullaan suuresti hyötyvän siitä. Kun\njamsjuuri-istutukset sittemmin höystyvät, se luetaan _gáeran_ edullisen\nvaikutuksen ansioksi.\n\nKun _gáera_-puusta on riisuttu sen syötäväksi kelpaavat koristukset,\njatkuu tanssia, laulua ja juhlimista vielä pitkän aikaa, väliin pari\nviikkoa. Juhlien viimeisenä päivänä, kun kaikki ovat väsyksissä,\nvaihtavat osanottajien eri totem-ryhmät keskenään lahjoja --\nruokatavaroita, mutta myös koristuksia ja muita arvoesineitä. Tyhjä\n_gáera_-puu kaadetaan lopuksi ja heitetään pois, ja kuoppa, jossa se on\nseisonut, luodaan huolellisesti umpeen.\n\n\n_Huomautuksia_. Ei voi täydellä todella tulla kysymykseen, että sen\naineiston pohjalla, josta edellisessä on esitetty esimerkkejä,\nyritettäisiin etsiä Euroopassa ja Uudessa-Guineassa esiintyvien\nkasvillisuustapojen ja -menojen keskinäistä yhteyttä, saati sitten\ntehdä siitä joitakin johtopäätöksiä. Tahdon kuitenkin nimenomaan\nhuomauttaa, että niiden yhdenmukaisuus sentään edustaa enempää kuin\npelkästään kummallisuudesta johtuvaa mielenkiintoa. Selventävä, vaikka\nkylläkin ainoastaan teoretisoivan luontoinen selitys helpottanee\nyrityksiämme löytää sen näkökohdan, josta käsin ongelmaamme on\ntarkasteltava.\n\nNiiden kansojen, pohjolan ja Uuden-Guinean, joiden maanviljelykseen\nliittyvät yliluonnolliset menot olemme asettaneet rinnakkain,\ntavattomat vastakohdat kuvastuvat ympäröivän, kasvavan luonnon\neroavaisuuksista. Ja kuitenkin on siitä, miten maanviljelystä\ntosiasiallisesti harjoitetaan täällä sekä tuolla kaukana, saatavissa\ntodellista vertailuaineistoa, sillä tällä alalla vallitsee ilmeinen\nyhtäläisyys.\n\nEi voine johtua edes piintyneimmänkään ongelmainetsijän mieleen\nihmetellä, miksi maanviljelys siitä huolimatta, että käytetyt\ntyökapineet ja noudatetut menetelmät vaihtelevat, muodostuu niin\nyhdenlaiseksi, eikä ainoastaan Euroopassa ja Uudessa-Guineassa, vaan\nyli koko maapallon. Meidän on otettava huomioon se yksinkertainen\ntosiasia, että viljelyskasveja on kaikkialla ainoastaan muutamia\nsuppeita ryhmiä ja ettei sen jälkeen, kun ihmiset olivat oppineet\nottamaan kasvien sadon talteen sekä alkaneet näitä hoitaa ja lopulta\nviljellä, ole ollut mahdollista harjoittaa viljelystä kovin eri tavoin.\nLuonto on tässä kaikkialla ollut ihmisten yhteisenä opastajana.\n\nMaanviljelys semmoisenaan on Tylorin sanaston mukaan \"tapamuoto\"\n(\"species\"), samoin kuin jousi ja nuoli ovat tapamuoto, sekä\nkymmenjärjestelmän käyttö lukujärjestelmänä niin ikään. Voimme lähteä\nsiitä, että jos edellytykset muutoin ovat samat, on ihmisissä aina\npyrkimys suhtautua samalla tavoin samaan \"speciekseen\", josta tällöin\ntulee se keskeinen tosiasia, jonka ympärille käsitykset ja samalla\nuskonnollisluontoiset menot ryhmittyvät. Tähän on edellytyksenä se,\nettä ihmiset ovat pohjimmaisilta henkisiltä ominaisuuksiltaan\nsuhteellisen samanlaisia yli koko maapallon. Tunnen itseni\nvakuuttuneeksi siitä, että tutkimus vielä todistaa tämän yhtäläisyyden\nyhä suuremmassa määrin siksi yhteiseksi perustaksi, josta kansojen\nhenkisen elämän samankaltaiset ilmaukset juontavat juurensa.\n\nMuu selitys tarkastettaessa eri kansojen \"tapamuotojen\" yhtäläisyyttä\nkäsittää toiselta puolen yhteyksiä l. lainoja, toiselta puolen noiden\nmuotojen itsenäisen synnyn. Kuten varsin monilla muillakin inhimillisen\ntutkimuksen aloilla tuntuu tässäkin varsin epätyydyttävältä ruveta\nkytkemään selvittelyä erikoisiin, ennakolta määriteltyihin\nvaihtoehtoihin, joihin nähden sitten on tehtävä ratkaisu puoleen tai\ntoiseen. Yhtäläisyyteen nähden näyttäisiin katsantotapaa voitavan\nsyventää ottamalla huomioon se, mitä voitaisiin sanoa \"sisäiseksi\nyleisinhimillisyydeksi\", joka toiselta puolen tekee mahdolliseksi\nlainojen vastaanottamisen ja yhtäläistämisen, toisaalta taas sallii\nsamankaltaisia kehitysmuotoja syntyä eri tahoilla, samoin kuin\nluonnossa tavallisesti esiintyy samanlaista kasvillisuutta eri\npaikoissa, missä maaperä ja muut ehdot ja edellytykset ovat\nsamankaltaiset.\n\n\n\n\n5.\n\nMETSÄSTYS JA KALASTUS.\n\n\nMetsänriista.\n\nUuden-Guinean kaltaisessa maassa on metsästys niin mielenkiintoista\najanvietettä, että tuskin ainoakaan valkoinen mies, jolla vain on\nsiihen tilaisuutta, malttaa olla siihen ryhtymättä, jollei muuten niin\nainakin virkistyksen ja sen ruumiinharjoituksen vuoksi, joka\ntroopillisessa ilmanalassa on terveyden säilymisen ehtoja. Eläimistössä\non kylläkin niukalti imettäväisiä, mutta lintumaailma sen sijaan on\nsitä rikkaampi. Halutuin metsänriista on villisika, sen jälkeen seuraa\niso, strutsia muistuttava kasuaari sekä pari kengurulajia. Syötäviä\nlintuja on kasuaarin lisäksi huomattava joukko isompia ja pienempiä\nvesilintuja ja kahlaajia, kyyhkysiä, sarvilintuja, fasaaneja ja muita\nkanalintuja, tusinan verran papukaijalajeja ja muita. Matelijoista\ntappavat ja syövät eräät heimot nuoria krokotiileja, käärmeitä ja\niguanaliskoja.\n\nTavallisin metsästysase on jousi sekä erilaiset nuolet. Villisianajossa\nkäytetään enimmäkseen bambukärkisiä nuolia, joiden kaksiteräinen pää\ntunkeutuu eläimen ruumiiseen kuin tikari kaataen sen siihen paikkaan,\njos se osuu oikeaan kohtaan, joka alkuasukkaiden kertoman mukaan on\njuuri lapaluun takana. Keihäitä ja -- esim. villisianmetsästyksessä --\nkirveitä käytetään myös metsästysaseina. Viimeksimainittuja eläimiä\npyydystetään myös ansoilla. Villisikoja, kasuaareja ja kenguruja\nmetsästetään tavallisesti koirien avulla, jotka useinkin ajavat otukset\nhenkihieveriin ja purevat ne kuoliaaksi, ennen kuin metsästäjä ehtii\npaikalle. Jopa villisikakin menehtyy väliin sillä tavoin, vaikka _Sus\npapuensis_ onkin vaarallinen peto, minkä moni maan syntyperäinen\nmetsämies on saanut todistaa hengellään. Alkuasukkaiden koirat ovat\nsurkean näköisiä, ne kun ovat pienikasvuisia, laihoja ja tavallisesti\ntäynnä haavoittumia, ne ovat vihaista ja ainoaankaan muukalaiseen\nsuostumatonta sukua, mutta niiden arvet ovat todistuksena niiden\nrohkeudesta ja hurjuudesta tappelussa. Noissa elukoissa on varmaankin\npaljon dingon sekoitusta; useimmat eivät osaakaan haukkua, vaan\nainoastaan ulvoa, mutta sitä ne tekevätkin kaikki yhdessä, niin että\nkorvia särkee.\n\nOn muistamisen arvoinen elämys olla mukana alkuasukkaiden\nvillisianajossa, jollaiseen tavallisesti lähdetään vähän ennen\nauringonnousua. Rannikkokylistä on säännöllisesti kuljettava kappale\nmatkaa pitkin rantaäyrästä, niin että ehditään juuri päivän koitteessa\nmääräpaikkaan, josta on tunkeuduttava metsään. Sinertävässä\naamupimeässä kuuluu vesilintujen ääntelyä ja rääkätystä, ja pimeyden\nhieman hälvetessä alkavat lopulta vesijoukot häämöttää. Auringonnousu\nmetsässä on loistavan kaunis näky. Sakeimmissa paikoin on vielä pimeää\nja jalka kompastelee puiden juuriin ja köynnöskasveihin, mutta kun\ntulee pienelle aukkopaikalle, on kuin siirtyisi yhdellä askelella yöstä\nihanaan, vihreänhohtoiseen aamuun. Nuo avoimet ikkunat käyvät yhä\nvaloisammiksi, kunnes päivänvalo on levinnyt myöskin pimentoihin.\n\nKoirien haukusta alkuasukkaat osaavat erehtymättömän varmasti päätellä,\nminkälaisen otuksen jäljille ne ovat päässeet. Täytyy erikoisesti\nihmetellä mustien miesten kykyä liikkua näköjään läpitunkemattomassa\nmetsässä. Erikoisesti osoittavat nuo synnynnäiset eränkävijät\nmetsämiehenominaisuuksiaan silloin, kun koirien rähinä ilmaisee niiden\npysähdyttäneen juoksussaan Uuden-Guinean komeimman otuksen,\nvillikarjun, ja on ehdittävä ajoissa tappelupaikalle. Näyttää aivan\nsiltä kuin puut itsestään väistyisivät eteenpäin kiitävien ruskeiden\nhahmojen tieltä, joita eivät minkäänlaiset tiheiköt eivätkä\nkiertokasvit tunnu voivan pidättää. Lähiviidakko vain kahahtaa, kun\nmustat ovat kadonneet näkyvistä; ei kuulu edes hälyä, ei askelten\ntöminää, ei katkeavien oksien ritinää, mutta vauhtia saattaa arvostella\nheidän huudoistaan heidän usuttaessaan koiria. Sellaisissa\ntilaisuuksissa alkuasukkaat ovat yhtä kiihkoissaan kuin heidän\nnelijalkaiset toverinsa, eivätkä he innoissaan huoli siitä, että puiden\nja kiertokasvien oat voivat viiltää varsin syviäkin haavoja. Juuri\nmetsästys- samoin kuin sotaretkillään he ovat eniten vaarassa joutua\nkäärmeenpureman uhriksi, kun taas tavallisissa oloissa heidän\nvalppautensa ja huomiokykynsä tekevät myrkyllisten matelijoiden taholta\nuhkaavan vaaran verraten merkityksettömäksi.\n\nRaivoisasti, mustat harjakset pörrössä ja vaahdon pursutessa\nsuupielistä puolustautuu villikarju joka suunnalta päälle tunkevia\nkoiria vastaan, jotka useinkin saavat surmansa sen torahampaiden\niskuista. Kuulemani mukaan yrittävät kokeneet koirat erikoisesti\npureutua kiinni karjun kiveksiin. Metsästäjien keihäät tai nuolet\ntekevät vihdoin tappelevasta otuksesta lopun.\n\nEhkä kaikkein jännittävintä villisianmetsästys on yöllä\nkuutamossa. Pari erämiestä, väliin yksi ainoa, lähtee metsään aseinaan\njousi, nuolia ja keihäs. Kun he tulevat niille paikoille, jossa sikojen\narvellaan oleksivan, he hiipivät varovasti pitkin metsäpolkuja vaanien\notuksia jotka ovat tulleet ulos sakeimmista tiheiköistä etsimään maahan\npudonneita kookospähkinöitä ja muuta ruokaa. Mustat erämiehet kulkevat\nniin äänettömästi, etteivät villisiat usein huomaakaan, ennen kuin\nnuoli vingahtaa niitä kohti, tavallisesti aivan lyhyeltä matkalta.\nHarvoin otus oitis kaatuu, vaan syöksyy joko tiehensä tai käy heti\npäälle, jolloin miehen on oltava varuillaan ja heti kiivettävä puuhun,\njollei hän käy elukkaa vastaan keihäs ojossa. Muutamien heimojen\nkeskuudessa metsästäjät käyttävät siten kimppuun käyvän villisian\nkanssa otellessaan sinänsä varsin epävarmaa pyyntineuvoa, kahtia\ntaivutettua, pitkää ja paksua rottinkia, jonka toisessa päässä on\nsilmukka, johon eläimen pää pyydystetään. Kysytään järkkymätöntä\nkylmäverisyyttä ja varmaa kättä, kun on käsiteltävä petollisessa\nvalaistuksessa niin mitätöntä puolustusasetta, sillä jos metsästäjä\nerehtyy muutaman tuumankaan, hän samassa makaa maassa verta vuotavana.\nJos taas ote onnistuu, mies pitää rajusti tempoilevaa otusta kiinni\nsiksi kunnes joku toveri ehtii paikalle.\n\nVäliin on metsästäjien tapana asettaa päivällä kuiva kookospalmun tai\njokin muu suuri lehti poikki villisikojen käyttämän polun. Yöksi he\npiilottautuvat sen lähelle, ja villisian tullessa he kuulevat lehden\nrapinan ja voivat ampua eläimen.\n\nErikoislaatuinen, alkuasukkaiden arvossa pitämä metsänriista ovat\nlentävät ketut, eräänlaiset valtavan isot, hedelmiä syövät lepakot,\njoiden suurimpien lajien siivenkärkien väliä on kolme, neljä jalkaa.\nPäivisin nuo yöeläimet piileksivät puissa, joita suojaavat ylt'ympäri\nleviävät suot; sinne ne laskeutuvat epälukuisina parvina. Paikalta\nkuuluu tavallisesti piipitystä ja ääntelyä aivan kuin siellä olisi iso\njoukko pikkulintuja. Kun paikkaa lähestyy, melu yltyy, siihen sekaantuu\nsiipien suhinaa; se on todella merkillistä katseltavaa läheltä.\nPuunlatvat aivan kuhisevat täynnä oudonnäköisiä otuksia, jotka ensi\nsilmäyksellä näyttävät kiipeileviltä apinoilta. Suurina, vilisevinä\nparvina ne lentelevät puusta toiseen kuin isot haukat, toiset riippuvat\nkynsistään liikkumattomina kuin mustat kangaspalat tai rypäletertut.\nEläimiä saattaa olla sadoittain, ehkä tuhansittain, ja ne näyttävät\nolevan kuin sokkoja; luultavasti ne eivät päivänvalossa näe juuri\nollenkaan. Jos niistä yksi ammutaan, lehahtavat toiset lähistöltä\nlentoon suorastaan pimittäen auringon, mutta yleensä ne eivät tunnu\npaljonkaan pelästyvän ampumisesta. Samalta pyyntipaikalta voivat\nalkuasukkaat siten pudotella niitä isot joukot. Haavoittuneina ne\npysyttelevät riipuksissa terävistä kynsistään pitkät ajat.\n\nMies, joka on kaatanut suuren villisian, tuntuu pelkäävän, että tapetun\neläimen henki voi tulla häntä vainoamaan. Kun hän palatessaan kotiin\nmetsästä saapuu lähimmälle polulle, hän suorittaa siinä taikamenon,\njonka tarkoituksena on salvata hengeltä kylään vievä tie ja neuvoa sitä\nmenemään kuolleiden olinpaikkaan.\n\nJos mies on yksin surmannut metsässä villisian, hän leikkaa sen saparon\npoikki ja vie kotiin pistettyään sen siihen palmikoituun renkaaseen,\njoka hänellä aina on suojana vasemmassa kyynärvarressa, jottei jousen\njänne pääse hankaamaan. Löytääkseen varmasti takaisin otuksensa\nkaatamispaikalle hän taittaa puista oksia pitkin matkaa. Saapuessaan\nkylään hän laskee villisian saparon kokoontuneiden miesten keskeen\nsanomatta halaistua sanaa. Kaikki kuitenkin ymmärtävät viestin, ja\nvillisian kaatamista tervehditään ilohuudoin. Mies palaa sitten metsään\nmukanaan muutamia muita, ja yleisen riemun raikuessa kannetaan otus\nkylään yhteenköytettyjen etu- ja takajalkojen väliin pistetyllä\nkorennolla.\n\nVillisikoja pyydystetään myöskin niiden liikkumispaikoille viritetyillä\nloukuilla. Loukku on raskas hirsikatos, joka laukeaa pudoten alas, kun\nkoskettaa sitä kannattamaan asetettua keppiä. Pyydys on sommiteltu\nsiten, että paksun hirren lasketaan iskevän villisikaa päähän, samalla\nkun toinen hirsi tukkeaa paluutien, ja laitoksen päällä on niin raskas\npaino, ettei voimakkainkaan peto jaksa raivata itselleen tietä\nylöspäin. Siten villisika joutuu makaamaan maata vasten likistyneenä\nkykenemättä kohottautumaan etu- paremmin kuin takajaloilleenkaan, mutta\nusein se pysyy hengissä sangen pitkän aikaa. Loukun sisään asetetaan\nsyötiksi saagoa tai kookospähkinän sydäntä, joista osa ripotellaan\nriviin lähimpään otusten tallaamaan polkuun saakka sekä vähän matkaa\npolullekin kumpaankin suuntaan. Maasta irroitetaan savikimpale, jossa\non villisian sorkan jälki, ja asetetaan loukun eteen osoittamaan tietä\nsen sisään; tällä tavalla on samalla taikamainenkin merkitys. Kun\nmetsästäjä näkee saaliin loukussa, hän tekee puurakenteeseen aukon ja\nampuu siitä elukkaan nuolen toisensa perästä, kunnes se heittää\nhenkensä.\n\n\n_Metsästystaikoja_. Samoin kuin yleensä kaikkiin alkuasukkaiden töihin\nja toimiin sekoittuu heidän metsästysyrityksiinsäkin noituutta, jonka\ntarkoituksena on taata sen menestys. Tällaisista havainnoista ja\nuskonnollisluontoisista menoista mainitsemme seuraavassa esimerkkeinä\nainoastaan kaksi sellaista, joiden vastineita on monilla muilla\nkansoilla.\n\nMies ei saa mennä metsälle eikä kalaan, kun hänen vaimonsa on\nlapsivuoteessa tai tällä on kuukautiset, koska hänet siinä tapauksessa\nsurmaisi villisika tai hai tai hän joutuisi jonkin muun onnettomuuden\nuhriksi. Hänen haavoistaan vuotava veri yhdistetään ajatuksissa hänen\nvaimonsa vereen. Ennen metsästämään tai kalastamaan lähtöään hän ei\nmyöskään saa olla vaimonsa kanssa yhteydessä. Sekin on metsästäjälle ja\nkalastajalle kohtalokasta, jos joku toinen mies \"varastaa\" hänen\nvaimonsa hänen poissaollessaan.\n\nKun mies aikoo metsälle, hän ei saa puhua siitä kenellekään, sillä\nsilloin hän varmasti epäonnistuisi. On kerrassaan sopimatonta kysyä\nmetsästäjältä, minne hän on menossa. Henkilöt, jotka asuvat samassa\nrakennuksessa kuin metsästäjä, ovat nukkuvinaan, kun tämä\naamuvarhaisella nousee ja lähtee ääneti ulos. Jos kaksi miestä päättää\nseuraavana päivänä lähteä yhdessä metsästämään, he ovat puheissaan\nsilmäänpistävän harvasanaisia ja varovaisia, ja lähtiessään aamulla\nkotoaan he eivät saa vaihtaa sanaakaan yrityksestään; kummankin on\ntoisestaan riippumatta laittauduttava valmiiksi määrähetkeksi. Ainoa\nmerkki, joka on sallittu, on heikko vihellys, jolla toinen ilmoittaa\ntoiselle lähtevänsä ja odottavansa, että tämä seuraa perästä. Ei edes\nmetsästäjän vaimo saa puhua suunnitelmasta hänen kanssaan. Jos miehen\non pakko ilmaista aikeensa, hän sanoo sen kuiskaten ja vain vähän\nsinnepäin vihjaten. Alkuasukkaat ilmoittavat selvästi, mistä moinen\nvaiteliaisuus aiheutuu. Jos metsästysmatkasta puhuttaisiin avoimesti\nennakolta, saattaisi jokin näkymätön olento kuulla, mitä puhutaan, ja\nviedä siitä tiedon eläimille metsään. \"Jokin liikkuu tuossa vierelläsi,\njokin henki; emme tiedä sen paremmin; se menee kertomaan villisioille:\nnyt tulee mies teitä tappamaan, painukaa piiloon!\"\n\nMyöskin saattaa havaita, että metsälle aikova mies ei käytä tavallisia\nmetsästyssanoja, vaan ilmaisee ajatuksensa kuvaannollisin lausein. Hän\nsanoo aikovansa vain \"käyskennellä ympäri metsässä\", ja koirat ovat\n\"pitkin maata juoksevia\" tahi \"tuolla alhaalla liikkuvia\". Ainoina\npoikkeuksina ovat merilehmän ja kilpikonnan nimet, joista saa puhua\nvieläpä pyyntiretken aikanakin. Noiden \"vedenalaisten\" eläinten ei näet\notaksuta kuulevan, mitä ylhäällä puhutaan. \"Meidän paikkamme on\nylhäällä, niiden tuolla alhaalla; jos painut vedenpinnan alle, et kuule\nmitään.\"\n\nMetsästysretken taikavalmisteluihin kuuluu myöskin, että\nkoirille annetaan erityisiä rohtoja, joiden on määrä lisätä niiden\nkykyä löytää ja pidättää villisikoja ja muuta riistaa. Tuollainen\ntaikasekoitus sisältää usein joukon erilaisia aineksia, jotka\nmetsästäjä kerää ennakolta. Niitä ovat mm. eräiden tiettyjen\nköynnöskasvien ja ruohojen oat (varsinkin sellaiset, jotka\novat tarttuneet jonkun henkilön vaatteisiin tai ruumiiseen),\n_gágoma_-nimisen valkean kahlaajan höyhenet (kävellessään rannalla se\nliikuttaa päätään puoleen ja toiseen kuin koira etsiessään otuksen\njälkiä), palanen jotakin imukalaa (joka tarttuu tavattoman sitkeästi\nkanootin pohjaan ym. sellaisiin esineisiin), hain hammas, palanen\nkalaa, jossa näkyy merkkejä siitä, että hai on raadellut sitä,\nverijuotikas, _huhúomere_-niminen hyönteinen (\"mies kulkee;\n_huhúomere_ seuraa häntä alati; koira tekee samoin\"), kaksi palasta\nyhteenkasvaneista puista, _débe_-nimisen käärmettä muistuttavan\nsuomatelijan hammas ja kieli, kahden salaperäisen eläimen, _éterarin_\nja _órigorúson_, kallosta palanen tai niiden silmä (alkuasukkaat\nväittävät väliin löytävänsä metsästä niiden jätteitä), _kúruru_-linnun\nnokka tai kieli (sen läpitunkeva ääni muka muistuttaa koiran vinkunaa\nsen ajaessa villisikaa). Pienen pieni hitunen kaikkia noita aineita\nsekoitetaan vahaan tai kookospähkinän sydämeen ja annetaan yhden koiran\nniellä; se vaikuttaa kaikkiin koiriin. Monista muista rohdoista voi\nmainita erään tietyn mustan käärmeen muserretun pään, joka sekoitetaan\nkookosmaitoon, jota annetaan kaikille koirille juoda. Väliin\nalkuasukkaat säilyttävät jonkin myrkkykäärmeen ruumiin pujottamalla sen\npitkin pituuttaan kepin päälle ja antamalla sen kuivua siinä, ja ennen\nmetsälle lähtöä koirat saavat juoda vettä, jossa on seassa hitunen\ntuosta käärmeestä. Se lisää niiden kykyä löytää villisian jäljet.\nErittäin tehoisa koiranrohto on pieni pätkä nuorasta, johon ihminen on\nhirttäytynyt, tahi palanen itsemurhaajan kieltä (siitä koetetaan salaa\nhankkia pieni osa, joka kuivataan auringossa tai tulella, jotta se\nsäilyisi). Tämän viimeksimainitun keinon avulla koirat saadaan\ntarttumaan villisian kurkkuun, niin että ahdistetun elukan kieli\ntunkeutuu ulos suusta samalla tavoin kuin itsemurhaajalla. Vielä muita\nrohtoja valmistetaan koirille inkivääristä sekä sellaisen vanhan,\nvereen ryvettyneen bambuveitsen kaappeista, jolla on leikattu\nvihollisen pää irti ruumiista (koirien purressa on villisian pään\nvaivuttava samalla tavoin kuin vihamiehen pää, kun se leikattiin poikki\ntällä veitsellä). Jos tahtoo olla varma siitä, että saa saaliiksi\noikein lihavan sian, on yhdelle koiralle tai koko katraalle annettava\npieniä möykkyjä sitä valkoista jauhemaista ainetta, jota on saagopalmun\nrungon pinnalla, sekä sellaisten vanhojen bambupihtien kaappeita, joita\non käytetty käristettäessä ruokaa tulella.\n\nOn myöskin pahansuopia taikoja, joiden avulla voi turmella vihamiehen\nkoiran metsästyskyvyn.\n\nNuo mainitunlaiset pelätyt rohdot, joita annetaan metsäkoirille, ovat\nmuka niin voimakkaita, ettei niiden vaikutus oikeastaan koskaan lakkaa,\nvaikka ne sentään silloin tällöin uusitaan. Mies, joka on ollut\nmetsällä koirineen, älköön menkö samana päivänä viljelyksilleen, koska\nkoirille annettujen rohtojen \"haju\" tarttuu häneenkin ja olisi\nkasvillisuudelle tuhoisa. Vanhat, hurjuudestaan ja rajuudestaan\nerikoisesti tunnetut metsäkoirat ovat siinä määrin niiden vaarallisten\nrohtojen kyllästämiä, joilla niitä on käsitelty koko niiden elämän\najan, että niiden raadosta on vaikea päästä eroon niiden kuoltua. Sitä\nei voi heittää mereen, koska kansa ei uskaltaisi silloin käydä siinä\nuimassa, eikä olisi myöskään viisasta haudata sitä maahan. Sen sanotaan\nolevan syynä siihen, että tuollaisten kuolleiden koirien raadot\nasetetaan pienelle metsään kyhätylle lavalle, johon ne jätetään\nlahoamaan. Samaa hautaustapaa sovellettiin muinoin kuolleisiin\nihmisiinkin. Sen lisäksi ryhdytään erikoisiin toimenpiteisiin, joiden\non määrä estää koiriin käytettyjen taika-aineiden onnettomia,\nturmiollisia vaikutuksia palaamasta takaisin kylään.\n\n\nMerilehmien ja -kilpikonnien pyynti harppuunalla.\n\nTärkeä metsästyksen haara on jättiläiskokoisten merikilpikonnien ja\nvielä isompien merilehmien l. \"dugongien\" (Halicore australis) pyynti\nharppuunalla. Jälkimmäinen otus on valtavan suuri, ruohoa syövä\nimettäväinen, jolla on sileä, sukkulan muotoinen ruumis, selkäevää ei\nlainkaan, mutta kalan pyrstöä muistuttava pyrstö kuin pyöriäisellä.\nKilpikonnan kovassa selkäkilvessä ja merilehmän sitkeässä nahassa, joka\non jäykkää kuin metallilevy, pysyy niihin tunkeutunut harppuunan kärki\nlujasti kiinni. Sekä merilehmiä että kilpikonnia harppunoidaan samalla\ntavoin, ja niitä yhdytetään usein samoilla retkillä. Eläimiä etsitään\nmerestä koralliriutoilta. Tavallisimmin menetellään varsinkin\nmerilehmiä pyydystettäessä siten, että pakoveden aikana kyhätään\nsilloin juuri ja juuri vedenpinnan yli kohoaville riutoille korkeiden\nsalkojen varaan pyyntilava sellaiseen paikkaan, jossa merilehmien on\ntapana liikkua, minkä saattaa nähdä poikkipureksitusta ruohosta. Pyynti\ntapahtuu yöllä kuutamossa, ja vuoksen tullen kiipeää kullekin lavalle\nharppuunamies odottamaan eläinten tuloa. Kanootit pidetään ankkurissa\nlähistöllä. Niin pian kuin lavalla odottava mies huomaa merilehmän\nulottuvillaan, hän syöksyy sen kimppuun pidellen molemmin käsin\nharppuunasta kiinni siten lisäten survaisun voimaa omalla painollaan.\nHarppuunan kärki ja siihen sidottu köysi jäävät kiinni eläimen\nruumiiseen, kun taas pyyntimies, jolla on harppuunan irtonainen varsi\nmukanaan, otetaan kanoottiin. Nykyisin sidotaan yleensä harppuunanuoran\ntoinen pää kiinni lavaan, mutta vielä joitakin aikoja takaperin täytyi\nmiehen tarttua käsin kiinni köyteen ja antaa haavoittamansa eläimen\nvetää itseään perässään, kunnes kanootissa odottavat toverit ehtivät\napuun. Moiset retket yön pimeydessä olivat erittäin vaarallisia;\nmonesti pyytömies jäi löytämättä sille tielleen. Pelästynyt otus ryntää\nmatkoihinsa tavatonta vauhtia, ja vaikka köyden toinen pää onkin\nkiinnitetty pyyntilavaan, uhkaa harppuunankäyttäjää hukkumisen vaara,\njos hän sattuu jotenkin sotkeutumaan köyteen. Kun kanootti on\nharppuunaköyttä myöten hinattu merilehmän kupeeseen saakka, heittäytyy\nmies mereen kädessään toinen nuora, jonka hän kietaisee silmukaksi\neläimen pyrstöevän ympäri, ja silloin otus on varmasti hänen\nvallassaan.\n\nMerilehmiä ja kilpikonnia yhdytetään myös purjehdittaessa avomerellä\nriuttojen lähistöllä. Sellaisilla pyyntiretkillä seisoo harppuunamies\naivan kanootin keulassa vahdissa ja iskee aseensa otukseen hypäten itse\nveteen aivan samoin kuin pyyntilavalta käsin, niin pian kuin hän huomaa\neläimen ulottuvillaan.\n\nKun merikilpikonna on saatu harppunoiduksi ja kanootissa olevat\npyyntimiehet hinaavat alusta nuoraa pitkin vedessä taistelevan otuksen\nlähelle, heittäytyy harppuunankäyttäjä toistamiseen mereen, sukeltaa ja\ntarttuu toisella kädellään eläimen kaulaan, toisella kilven\nvastakkaiseen reunaan. Tässä asennossa mies ei voi liikuttaa itseään,\nmutta hänen käsivartensa ympäri köyttämästään nuorasta vetävät toverit\nhänet kanoottiin hänen itsensä pidellessä vain kilpikonnasta kiinni.\nViivyttyään hyvän aikaa näkymättömissä vedenpinnan alapuolella mies\nilmestyy vihdoin jälleen pinnalle samalla aikaa kuin kilpikonnakin\nkiivaasti otellen tämän kanssa. Eläin riuhtoo ja tempoilee hurjasti\nvapailla ruumiinosillaan, neljällä evällään, päällään ja pyrstöllään.\nKun mies ja kilpikonna on yhdessä saatu kanootin viereen, sidotaan\notuksen toisen etujalan ympäri lujaan köysi, jolloin se on\nauttamattomasti saatu kytketyksi ja voidaan sitten selkä alaspäin\nhilata kanoottiin.\n\nMerilehmästä saadaan lihaa koko kylälle, ja kun niiden samoin kuin\nmerikilpikonnienkin pyynti on varsin tuottoisaa varsinkin\nluoteismonsuunin aikana, sillä on suuri merkitys kansan\nruokataloudessa. Sinä aikana, jonka olin Mawatassa, saivat asukkaat\nkerrankin kaksi vuorokautta kestäneellä pyyntiretkellä kymmenen\nmerilehmää ja kaksi kilpikonnaa.\n\n\n_Harppunoimismenoja_. Muuan niitä laajoja taika- ja muita valmisteluja,\njotka suoritetaan ennen harppuunaretkille lähtöä ja useissa muissakin\ntilaisuuksissa, on nimeltään _karéa_. Tällöin valmistetaan _gámodaa_,\nhuumaavaa juomaa, jota alkuasukkaat nauttivat ja joka vastaa\npolyneesialaisten _kávaa. Gámoda_-kasvin (Piper methysticum) juuri- tai\nvarsiosaa pureskellaan suussa, jolloin se sekoittuu sylkeen ja veteen,\nminkä jälkeen neste siivilöidään kookospalmun lehtiruodin harsomaisen\ntupen läpi ja puserretaan pieneen maljaan, jossa on palanen\nkookospähkinän kuorta. Juoma on tämän jälkeen heti valmista\nnautittavaksi. _Gámodaa_ saavat juoda ainoastaan aikuiset miehet, mutta\ntavallisesti valmistaa juoman vanhemmille joku nuorempi mies. Kaikissa\njuhlissaan ja kokoontumistilaisuuksissaan on miesten tapana yhdessä\njuoda _gámodaa_. Jo varsin pieni määrä pystyy selvästi havaittavasti\nvaikuttamaan mieheen; hän käy yhä unisemmaksi, kunnes lopulta vaipuu\nuneen. On selvää, että _gámodalla_ on hyvin turmiollinen vaikutus\nhenkilöön, joka on vajonnut sen ylenmääräiseen käyttöön.\n\n_Karéa_-menoissa, sellaisina kuin ne suoritetaan ennen dugonginpyyntiä,\npistää vanha mies oksan tai sormensa maljaan ja pirskottaa nestettä\nharppunoimisneuvojen päälle, jotka on asetettu aivan lähelle samoin\nkuin eräitä ruoka-aineita. Samalla hän lukee loitsun, jossa dugongeja\nmanataan tulemaan pyyntilavojen luo. Samaten pirskotetaan nestettä\nharppuunamiestenkin päälle. Väliin manataan samoin menoin jonkun\nkuolleen kuuluisan harppuunankäyttäjän henkeä tai jotakin taruolentoa,\njonka arvellaan suovan apuaan dugonginpyynnissä. Ylipäänsä\n_karéa_-menoihin sisältyy tavallisin menettelytapa, kun on vedottava\nyliluonnollisiin olentoihin, ja näissä tapauksissa _gámodaa_\npirskotetaan sille suunnalle, jossa tuon olennon arvellaan oleksivan.\n\nNiillä menoilla, joiden tarkoituksena on houkutella dugongeja\npyyntilavojen lähettyville, on useilla sukupuolinen luonne. Eräässä\nsellaisessa pyyntimies tarjoaa edeltäkäsin vaimoaan dugongille, jos\notus vain tulee luo. Tämän yhteydessä hän sitoo sitten jonkun naisen\nruohohameen pyyntilavaan kiinni. Pyyntiretken aikana pitää kotona oleva\nvaimo ruohohamettaan löyhällä, ja yöllä hän nukkuu appoisen alasti. Hän\npaneutuu myös selälleen sen oven suuhun, josta mies on mennyt ulos,\nsääret hajallaan, toinen jalka toista, toinen toista ovenpieltä vasten.\n\nOdottaessaan otuksia pyyntilavalla harppuunankäyttäjä koettaa\nhoukutella saalista luo taikatempuilla. Näihin kuuluvat seuraavat\ntavat. Hän taivuttaa _árumansa_ (sukuelimensä) alaspäin ja pitää sitä\nsiinä asennossa, jotta se osoittaisi dugongille tietä suoraan hänen\nluokseen. Kun hän näkee dugongin jommaltakummalta puolelta lähestyvän,\nhän koukistaa sen puolimmaisen käden sormet (käsi muistuttaa silloin\ndugongin päätä) ja vetää samaa kättä asteittain sukuelimiään kohti\npuristaen samalla vastaavan jalan varpaat yhteen. Jos dugongi tulee\nsuoraan edestäpäin, hän suorittaa saman liikkeen molemmilla käsillä ja\njaloilla. Eräät lausutut loitsut auttavat houkuttelemaan saalista luo.\nJos harppuunankäyttäjä toivoo dugongin tulevan joltakin määrätyltä\nsuunnalta, jos esim. toisella suunnalla on välissä toinen pyyntilava,\nhän sulkee senpuoleisen sieraimensa ja vetää voimakkaasti ilmaa\nsisäänsä hyvältä puolelta. Jos dugongi sattuu äkkiä puhallellen ja\npärskyen nousemaan pintaan jonkin matkan päässä suoraan hänen edessään,\nhän kyyristyy äänettömästi lavalle, toinen polvi pystyssä ja kantapää\nlujasti painettuna sukuelimiä vasten, ja painaa päänsä alas ikään kuin\nnyökäten dugongia tulemaan. Voi sattua, että lähistöllä yrittää toinen\nmies toiselta pyyntilavalta samalla tavoin kutsua dugongia luokseen, ja\n\"kumpi mies on voimakkaampi, sen luo dugongi menee\".\n\nPyyntimiesten ollessa retkellään täytyy kotiväen alistua elämässään ja\nolossaan ankariin sääntöihin, eikä yksistään siksi, jotteivät he\nvaarantaisi miesten pyyntionnea, vaan myöskin suoranaisesti\navustaakseen heitä kaukovaikutuksen avulla. Kylästä ei saa kuulua\nääntäkään, varsinkaan iltaisin, kun harppuunamiehet ovat pyyntilavalla,\nvaan kotolaisten on pysyteltävä yhtä äänettöminä kuin odottavien\nkanoottien miehistön. Varsinkin on erikoisen onnetonta, jos joku toinen\nmies \"varastaa\" harppuunankäyttäjän vaimon pyyntiretken aikana, sillä\nmies on juuri vaimonsa ruumiista saanut tepsivimmät onnenrohdot.\n\nOn myös olemassa useita keinoja, joilla voi riistää vihamieheltään\npyyntionnen. Yksi tapa on sellainen, että sidotaan muutamia karvoja\nomista viiksistä siihen solmuun, jolla pyyntimiehen harppuunankärki on\nkiinnitetty köyteen. Silloin ei ainoakaan dugongi tule pyytäjän\nulottuville, vaan kaikkoaa pois, samoin kuin väistytään toisen ihmisen\ntieltä, kun satutaan tulemaan suoraan kohti tämän kasvoja (tällöin\nedustavat kasvoja viikset). Hyvin ilkeä noitatemppu on myös se, että\nvihamiehen pyyntiköyteen kiinnitetään palanen hirttäytyneen miehen\nkieltä. Silloin pyyntimies sotkeutuu köyteen ja hukkuu.\n\nSamantapainen keino on myös seuraava. Pyyntimiesten ollessa retkellään\nhankkii joku kotiinjäänyt mies puusälön haudan ylle rakennetusta\nmajasta ja asettaa sen rannalle vesipiihin. Sitten hän on\nharppunoivinaan puupalasta eräästä hauraasta bambulajista tehdyllä\nkepillä, joka silloin heti lohkeaa säleiksi. Tällä tavoin \"opetetaan\"\nmyös pyyntimiesten harppuunanvarsia, -kärkiä tai pyyntiköysiä murtumaan\nja katkeamaan.\n\nMies, joka on joutunut koko kylän asujaimiston vihoihin, voi pilata\nheidän pyyntionnensa lähettämällä dugongit kauas merelle. Hän\nkiinnittää dugongin kylkiluun meressä melkein kokonaan upoksissa olevan\npuunrungon päähän, niin että aallot väliin huuhtovat sen yli, väliin\ntoinen pää pistää esiin. Antaakseen taikatempulleen enemmän tehoa hän\nkiinnittää kylkiluuhun palasen ihmisen pääkalloa tai jonkin muun\nihmisen luurangon osan.\n\nPyyntikanoottien palatessa, tavallisesti aamuvarhaisella, päivän tai\nkaksi kestäneeltä retkeltä, suoritetaan kaikenlaisia menoja, ja\nerikoisia juhlamenoja omistetaan niille nuorille miehille, jotka ensi\nkerran ovat jonkun kokeneen harppuunankäyttäjän opastamina saaneet\npyydystetyksi dugongin. Totunnaisia sääntöjä noudatetaan myös saalista\npaloiteltaessa ja lihaa jaettaessa. Jokaisen onnistuneen pyyntiretken\nkunniaksi vietetään juhla.\n\n\nKalanpyynti.\n\nHyvin tavallinen kalastustapa on koukulla ja siimalla pyynti. Koukkuna\non väliin vain molemmista päistään teroitettu puikko, jonka\nkeskikohtaan siima sidotaan kiinni; väliin käytetään erään tietyn\nkalalajin kahta piikkiä, jotka on kiinnitetty toisiinsa tyvet\nvastakkain. Syötti vedetään kummankin kärjen yli ja tavallisesti vähän\nmatkaa ylöspäin siiman ympäri. Koukkuja valmistetaan myös ohuesta\nkilpikonnankuoren liuskasta, joka taivutetaan tulen päällä ja jonka\ntoinen pää teroitetaan. Alkuasukkaat vakuuttavat käyttäneensä\nkalastuksessa koukkuja jo ennen kuin valkoiset tulivat maahan.\n\nOnkimista harjoitetaan koukulla ja siimalla, väliin käytetään myös\nvapaa, samoin soudetaan kanooteilla uistinta. Toisissa tapauksissa\nsidotaan siima, jonka loppupäässä on koukku, keppiin, joka pistetään\npohjaan vähän matkaa rannasta. Joskus kiinnitetään kepin yläpäähän\nkalistin ilmoittamaan, milloin kala on käynyt koukkuun. Syöttiin\npannaan kaikenlaisia taikarohtoja.\n\nMuita tavallisia kalanpyyntineuvoja ovat keihäät, joissa tavallisesti\non useita kärkiä. Niillä kalastetaan mm. merelle koralliriutoille\ntehdyillä retkillä, joiden varsinaisena tarkoituksena on merilehmien\nja -kilpikonnien pyynti. Odottaessaan vuoroveden nousua miehet\npyydystävät kaloja ja kaikenlaisia pieniä merieläimiä laguuneissa\nkorallimuodostumien välissä. Keihäs aseenaan he hajaantuvat eri\ntahoille, ja varsinkin ensikertalaisesta tällainen pyyntitapa on\nerikoisen mielenkiintoista ja hauskaa, sillä vedenviljaa on runsaasti,\nvaikk'ei se aina ole varsin helposti saavutettavissa. Liikkuminen\nmoisessa oudossa, erikoisessa ympäristössä, jonne maata näkyy tuskin\nollenkaan, on tavattoman mieltäkiehtovaa. Ympärillä kuhisee\nmonenmoisia, ihmeellisen muotoisia ja värisiä otuksia ja eliöitä,\ntoiset vapaasti liikkuvia, toiset paikallaan pysyviä; ei aina tiedä,\nonko tekemisissä eläinten vai kasvien kanssa. Kumman näköisiä kaloja\npuikahtelee lammikoissa ja lahdelmissa sinne tänne tunkeutuen väliin\nsyvälle koloihin korallien väliin, kun taas ihmisen lähestyessä\nsimpukat sulkeutuvat, limaiset tuntosarvet ja imulonkerot aivan kuin\nkatoavat maan sisään, ja muutamat merkilliset otukset ruiskuttavat\nlikaisenväristä nestettä siten suojellen itseään. Alkuasukkaat ajavat\nsaalistaan juosten ja hyppien terävillä koralleilla ilman muuta suojaa\nkuin kovettuneet jalkapohjansa. Korallikentän ulkolaidoilla he väliin\ntaistelevat oikeita taisteluita haijien ja muiden isojen kalojen\nkanssa. Noilla seuduin vähentää sentään suuresti koralliriuttojen\nviehätystä samea vesi, joka peittää ne likaisenharmaalla lietteellä.\nMyöskin kanootin kokasta käsin keihästetään usein kaloja varsinkin\nmatalasta vedestä.\n\nRannikkokylissä käytetään samaa pyyntitapaa joka päivä kotirannassa.\nKun iltaisin tulee pakoveden aika, saattaa nähdä joukoittain vanhoja ja\nnuoria miehiä kahlaamana pitkälti matalassa rantavedessä keihästämässä\nsiinä asustavia kaloja. Niin pian kun vedenpinta alkaa karehtia\nosoittaen kalan pyrkivän pakoon, on mies heti perässä keihäs ojossa\nloiskien ja loikkien. Keihään voi myös heittää kalaan molemmin käsin.\nVäliin veden viljaa ammutaan jousella ja nuolilla. Tämäkin pyyntitapa\non jossakin määrin vaarallista, sillä vedessä on vaikea varoa kaikkia\npiikkisiä hirviöitä; vaarallisin on nelikulmion muotoinen, litteä\nokarausku, joka ahdistettaessa kääntää pystyyn tanakan pyrstönsä, jonka\npäässä on yksi tai useampia piikkejä, teräviä kuin nuolenkärki.\n\nKun vuorovesi laskee hyvin nopeasti, muuttuvat matalan rantavyöhykkeen\nkanavat kuohuviksi koskiksi, jotka tempaavat mukaansa niihin vuoksen\naikana nousseet kalat. Silloin asettuu tuollaisen kanavan suulle\nmuutamia miehiä, toiset toiselle, toiset toiselle rannalle keihäs\naseenaan, ja he survovat yhtä mittaa keihästään umpimähkään veteen niin\nnopeasti kuin ehtivät. Virta on liian samea, saalista ei näy, mutta\nvedet ovat niin kalaisia, että tuolla tavoin voi saada aika runsaan\nsaaliin.\n\nRantalaguuneista tai kanavista, joiden suu padotaan kiinni,\nalkuasukkaat pyydystävät kaloja myös syytämällä liian veden pois,\nkunnes kalat voi keihästää, ampua tai ottaa käsin kiinni. Usein myös\nvesi myrkytetään alkuasukkaiden _sádiksi_ nimittämän puun mahlalla,\njoka huumaa kalat. Tämä tapahtuu siten, että joukko miehiä kahlaa\nveteen kädessä tuoreita _sádi_-keppejä, joita he iskevät vastakkain ja\nsitten pistävät veteen. Hetken kuluttua kalat nousevat pintaan jääden\nsiihen kellumaan, jolloin ne on helppo ottaa kiinni.\n\nIsoissa kanavissa käytetään, samalla kun vesi padotaan, erikoista\n_paráne_-nimistä pyytöneuvoa, pitkää, kartionmuotoista, avarasuista ja\nsuiposta päästä umpinaista koria. Pato, joka rakennetaan suoraan\nkanavan poikki, tukitaan luoteen alkaessa; jätetään ainoastaan yksi\naukko, johon _paráne_ sovitetaan suuaukko vastavirtaan. Vuorovesi\nlaskee niin rajusti, että se tempaa auttamattomasti kalat mukanaan\ntuohon surmanloukkuun, johon ne kerääntyvät suippoon päähän voimatta\nliikahtaakaan. Väliin pannaan samaan patoon useita _paráneita_.\nErilaisilla taikatempuilla on tarkoituksena houkutella kaloja\n_paráneen_, samoin kuin noituus on yleensäkin tavallista alkuasukkaiden\nkalastuksessa.\n\nSamanlainen kuin _paráne_, mutta pienempi, on _gonéa_; se on myös\nkartionmuotoinen, palmikoitu kalanpyydys. Se on niin hyvin miesten kuin\nnaistenkin suosima kapine, ja sitä käytetään luoteen aikana matalassa\nvedessä ja rantalaguuneissa. _Gonéa_ pidetään kädessä pystyssä suiposta\npäästä, ja kun nähdään kaloja, se paiskataan suu edellä niiden päälle\nja pyöreä suuaukko painetaan pohjaa vasten. Pyydykseen jääneen kalan\nhuomaa siitä, että se potkii _gonéan_ seiniä. Kala otetaan kiinni\npainamalla kori kasaan jaloilla, sitten saalis heitetään maalle.\n\nKolmas kartionmuotoinen kalanpyydys on vielä gonéaakin pienempi _káro_.\nSe ripustetaan riippumaan pohjaan lähelle rantaa vinoon isketyn seipään\nyläpäästä, ja kivipaino pitää sitä veden alla pystysuorassa, suu\nalaspäin. _Káron_ sisässä on okaisia kiertokasveja, joiden piikit ovat\nsisäänpäin, niin että ne estävät kalaa pääsemästä pois, kun se on\nantanut pyydyksen sisimpään pohjukkaan kiinnitetyn syötin houkutella\nitsensä loukkuun. Pyyntineuvon ulkopuoli on verhottu kuivilla lehdillä.\nJotta kalan saisi pois, on tavallisesti avattava pyydyksen säleitä sen\nsuipossa päässä kiinnipitävä sidenuora.\n\n\n\n\n6.\n\nVILLIT SOTAPOLULLA.\n\n\nKahdenlaisia kahakoita.\n\nMuinoisina aikoina oli sodilla ja kahakoilla alkuasukkaiden elämässä\ntavattoman suuri merkitys. Taisteluita saattaa erottaa kahta lajia.\nToisia käydään saman kylän asujaimiston eri ryhmien tai tilapäisesti\nmuuten ystävällisten, naapuriheimojen kesken. Vaihdetaanpa noissa\nkahakoissa miten valtavia iskuja tahansa ja miten vihaisesti\nheittoaseet näyttävätkin vinkuvan, noudatetaan sentään jonkinlaista\nmalttia; nuolet tähdätään jalkoihin, ja seipäitä käytetään\nuseammin kuin kivinuijia. Nuo taistelut tapahtuvat tavallisesti\nauringon laskettua, ja \"sota-näyttämö\" valaistaan nuotioilla tai\nlehtisoihduilla, joita naiset yhdellä kertaa sytyttävät isot joukot ja\npitävät sitten kädessään. Meteli ja mellakka toistuu usein monena\niltana peräkkäin. Kirkkaassa päivänvalossa kansa sen sijaan osoittaa\npaljon vähemmän sotaintoa, niin että päivällä vallitsee tavallisesti\naselepo. Eurooppalaisesta katsojasta moiset yhteenotot näyttävät\nkuitenkin varsin vakavanluontoisilta. Tappelijat tuntuvat olevan\nraivosta suunniltaan ja pommittavat toisiaan silmittömästi raskailla\npuukalikoilla, kookospähkinöillä, jopa palavilla kekäleilläkin, iskien\nväliin yhteen, aseina mitä sattuvat käteensä saamaan.\n\nToisenlaisissa taisteluissa, jotka tavallisesti kohdistuvat heimon\nperivihollisiin, on tappelun tarkoituksena saada surmatuksi\nmahdollisimman monta vastustajaa ja leikata näiltä pää poikki.\n\nPieni kahden kylän välinen kahakka voi kehittyä veriseksi\notteluksi, jos esim. joku tappelevista sattuu saamaan surmansa.\nSillä tavoin syttyi pitkällinen sota Mawata- ja Turituri-heimojen\nkesken, jotka vähää ennen olivat muodostaneet Vanhassa Mawatassa\nyhteisen yhdyskunnan. Kun verinen sota kerran pääsee puhkeamaan, ei\nsiitä näytä koskaan tulevan todella loppua. Kansan kertomuksista saa\nkuulla, että kerran solmittua rauhaa on väliin voitu noudattaa pitkät\najat, mutta että kostonhimo on kuitenkin uudelleen leimahtanut ilmi\nliekkiin jommankumman heimon keskuudessa, jonka mielestä jonkun\nlähiomaisen surma ei tunnu tulleen täydelleen kostetuksi. Muutamia\nheimoja on noihin sotaretkiin sortunut aivan sukupuuttoon, ja vasta\nvalkoisten maahantulo teki moisista alituisista taisteluista lopun.\n\n\nValmisteluja.\n\nEnnen suuria sotaretkiä yritetään mm. saada liittolaisia toisista\nheimoista. Tällöin käytetään usein erilaisia, kuvaannollisia\narpakapuloita, jotka lähetetyt viestinviejät asettavat toisen kylän\nmiesten eteen ja jotka nämä oitis ymmärtävät. Ei tunnuta tarvittavan\njuuri lainkaan suullisia neuvotteluja. Sodanhalu on niin valmiina\nvireillä, että moisia kehoituksia tavallisesti aina noudatetaan.\n\nKaikenlaisilla yliluonnollisilla menoilla yritetään tehdä\nmiehet voimakkaiksi ja taistelussa vastustamattomiksi. Ennen\nsotaretkellelähtöä täytyy siihen osaaottavien miesten alistua\nerityisiin pidättyväisyyssääntöihin, kuten pysyttelemään erossa\nvaimostaan sekä olemaan syömättä joitakin erityisiä ruokalajeja. Mies,\njonka vaimo on lapsivuoteessa, ei saa ottaa osaa sotaiseen yritykseen:\nvaimon synnytyksessä menettämä veri yhdistetään ajatuksissa siihen\nvereen, joka vuotaisi miehen ja tämän seuralaisten kuolinhaavoista.\nErityisten menojen yhteydessä miehet saavat nauttia sotataikarohtoja,\njoihin kuuluu mm. erään suuren haukkalajin silmien, kynsien, nokan ja\nkielen palasia sekä aikaisemmista sodista säästettyjä surmatun\nvihollisen ruumiin osia, kuten tämän silmien yläpuolelta otettua\notsanahkaa. Nuo rohdot auttavat miehiä löytämään ja saamaan kiinni\nvihollisia ja kuvaavat muuten taistelun melskettä ja raivoa. Erikoista\nhuolta pannaan nuorten, varsinkin sellaisten miesten perehdyttämiseen\nkaikkiin salaisuuksiin, jotka eivät vielä ole surmanneet ainoaakaan\nvihollista. Myös aseet, erittäinkin nuolet, voidellaan erilaisilla\n\"myrkyillä\", joilla sentään Kiwai-kansan keskuudessa on kaikilla\npelkästään taikamainen luonne. Tavallisimpana myrkkynä on erilaisia\nkuolleen ruumiin osia, väliin poltettujen tuollaisten osien tuhkaa,\njolla nuolenkärjet hierotaan.\n\nMuutamien valmistelevien tapojen avulla on tarkoituksena aiheuttaa\nviholliselle onnettomuutta jo edeltäpäin ja siten varmentaa omaa\nmenestystä. Muutamilla miehillä on kyky lähettää henkensä kukistamaan\nvihollisten henkiä, jolloin voitto sen jälkeen käydyssä taistelussa on\ntaattu. Tämän erikoisen noituudenlajin nimenä on _biámai_. Erinäisten\nsukupuolisten menojen avulla saadaan viholliset niin naistensa valtaan,\nettä heidät on helppo yllättää. Myös voidaan käyttää oman kuolleen\nheimolaisen kalloa keinona, jonka avulla vihollinen tehdään\nvoimattomaksi. Noita puhaltaa erikoista rohtoa kallon päälle, jonka hän\nasettaa riippumaan sopivaan puunoksaan. Sen jälkeen hän taivuttaa oksaa\nsivullepäin niin kauas kuin se tulee, päästää sen sitten irti ja\nlennättää sillä tavoin kallon pitkän matkan päähän; laukaisun hän\nsuuntaa sille taholle, jossa viholliskylä sijaitsee. Samalla hän manaa\nvainajaa tuhoamaan vihollisen, jonka nimi mainitaan. Kun on saatu\nvihollinen surmatuksi, muutamat miehet nostavat ruumiin vaakasuoraan\nylös maasta ja heiluttavat sitä edestakaisin tässä asennossa, pää\nviholliseen päin. Tälläkin keinolla on tuhoisa vaikutus.\n\nEräs meno, jonka kerran suorittivat Mawatan asukkaat ja heidän suuri\njohtajansa Máinou sotaretkellä Tati-heimoa vastaan, tapahtui\nseuraavasti: Paikka valittiin juuri sen kohdan vierestä, missä Tatin ja\nBadun tiet haarautuvat; tämä sen vuoksi, ettei vaikutus menisi väärään\nsuuntaan. Polulle levitettiin muutamia saagopalmun lehtiä, ja neljä\nvanhaa naista paneutui alastomina niiden päälle pitkäkseen pää\nvihollista kohti. Kaksi vanhaa miestä, jotka johtivat toimitusta,\npuhalsivat naisten päälle eräiden tiettyjen rohtojen mehua. Silloin\nsyntyneessä udussa miehet näkivät joitakin hahmoja, joiden laadun\nnojalla he saattoivat ennustaa kansalle voittoa. Sitten tulivat kaikki\nsotilaat vuorotellen naisten luo ja sivelivät aseittensa kärkiin\neritettä, jota he saivat naisista; tällä tempulla piti olla se\nvaikutus, että siten käsitellyt aseet aiheuttaisivat kuolettavan\nhaavan, sattuivatpa ne mihin kohtaan tahansa vihollisen ruumiiseen.\nToimituksessa täytyi käyttää oikeaa kättä, sillä vihollinenhan\nsurmataan juuri sillä kädellä. Kun miehet kukin vuorostaan tämän\ntoimituksen jälkeen poistuivat paikalta, heidän täytyi nousta pystyyn\neteenpäin; missään tapauksessa he eivät saaneet kääntyä ympäri, sillä\nsilloin heidän sotaonnensa olisi ollut mennyttä. Nuo neljä naista eivät\nsaaneet toimituksen jälkeen palata takaisin kylään, koska siitä olisi\nkoitunut kansalle onnettomuutta, vaan he seurasivat sotilaita näiden\nretkellä ja keittivät heidän ruokansa.\n\nKun sotaretkellä on otettava selville, missä vihollinen majailee, voi\nkäyttää seuraavaa keinoa: Joku vanha mies nielee haukansulan\nlatvapuolen pitäen kynää sormiensa välissä. Sitten hän vetää höyhenen\ntakaisin ja pitää sitä pystyssä ilmassa kärki ylöspäin kääntyen samalla\nsille suunnalle, jossa vihollisen otaksutaan oleksivan. Jollei näy\nmitään merkkiä, ei päästä vihollisen jäljille, mutta jos sulka taipuu\noletettuun suuntaan, on vihollinen lähistöllä sillä taholla. Jos höyhen\nkääntyy sitä pitelevää miestä kohti, uhkaa partioretkeläisiä\nonnettomuus, joten heidän on käännyttävä takaisin. Höyhenen taipuminen\noikeaan tai vasempaan osoittaa, että vihollista on etsittävä sen\nosoittamalta suunnalta. Ylipäänsä otetaan vaari monista enteistä, joita\nhavaitaan ennen taistelua.\n\n\nTaistelutapoja.\n\nKun on saatu tieto siitä, missä vihollisleiri sijaitsee, lähtee väliin\nmuutamia kaikkein rohkeimpia sotureita sinne öiseen partioon\nyllättämään ja surmaamaan joukon vastustajia. Miehet pujotteleivat\nmahdollisimman varovasti metsän läpi, kullakin aseina jousi ja yksi\nainoa nuoli. Jos heidän onnistuu päästä perille huomaamatta, he\nhiipivät äänettömästi leiriin jousi valmiiksi jännitettynä\nampuma-asentoon. Nähdäkseen eteensä heillä on nuolen kärjessä kuivia\nlehtiä, jotka he sytyttävät tuleen, ja niin pian kuin kukin heistä on,\nvalaisten siten eteenpäin, valinnut uhrikseen jonkun maassanukkujan,\nlähetetään nuolet lentämään; tuli sammuu aseiden tunkeutuessa uhrien\nruumiiseen. Hyökkääjät pakenevat samassa kiireen vilkkaa pimeyteen\nleirin jäädessä mitä suurimpaan sekasortoon. Muutamissa tuollaisissa\nsuurissa, raskaissa nuolissa, joita käytetään ainoastaan lyhyeltä\nmatkalta, on sellaiset väkäset, ettei niitä saa vedetyksi pois\nhaavasta, vaan surmansa saanut on, kun nuolen varsi on katkaistu,\nhaudattava sen kärki ruumiissa kiinni. Nuolet ammutaan sellaisella\nvoimalla, että kärki tunkeutuu miehen ruumiin läpi.\n\nPaetessaan takaa-ajavaa vihollista pakenevat väliin kahlaavat pitkiä\nmatkoja vedessä, jotteivät jättäisi lainkaan jälkiä. Sotilaat\nturvautuvat myös kaikenlaisiin keinoihin, jotteivät he herättäisi\nepäluuloja jossakin pienessä muukalaisjoukossa, joita he pyrkivät\nlähestymään käydäkseen heidän kimppuunsa. Esim. kahlatessaan\nkanootistaan maihin he ovat olevinaan aseettomina, vaikka heillä onkin\nkivinuijansa sidottuna nilkkaniveleen. Tahi he paneutuvat pitkäkseen\nkanootin pohjalle ja antavat aluksensa ajautua rantaan saadakseen\nvastustajat uskomaan, että se on vain ajelehtiva puunrunko.\n\nKun soturijoukko lähestyy vihollista yhtenäisenä joukkona, kulkevat\nvanhat, kokeneet miehet etunenässä, sitten seuraavat varsinaiset\nsotilaat ja viimeisinä nuoret miehet. Heti huomatessaan vihollisen\nkyyristyvät etumaiset maahan ja asettuvat suojaan, ja heidän\nesimerkkiään noudattavat kaikki muut. Sanaakaan ei lausuta, sillä\njokainen tietää, mitä tuo varovaisuustoimenpide merkitsee. Sotilaat,\njotka muodostavat päävoiman, järjestäytyvät ketjuun kahden puolen\nmahdollisimman äänettömästi, pysytellen koko ajan suojassa ja koettaen\nsaada vihollista saarroksiin. Tämän joukon nimenä on _sái-wóipi_, mikä\nsananmukaisesti merkitsee \"iguanan kaula\" ja viittaa siihen\nliikkeeseen, jonka iguana tekee kääntäessään eturuumistaan katsoessaan\njotakin. Vanhojen miesten, jotka vakoilevat vihollista, on odotettava\nhetkinen, ennen kuin aloittavat vihollisuudet, ja heidän tehtävänään on\nmyös viivyttää vastustajaa, jollei tämä peräänny, vaan ryhtyy\ntaisteluun. Pian on jousella ja nuolilla ampuminen täydessä käynnissä\npitkin koko linjaa. Kiwai-miesten sotahuuto on matala venytetty\n\"Uu-uu-uu!\" tai \"Uou-uou-uou!\" jonka sanotaan jäljittelevän\nvillisian röhkinää, erästä taistelun vertauskuvaa. \"Bushmannien\"\n(pensastolaisten), sisämaanheimojen, huuto on katkonainen \"Ou-ou-ou!\"\ntai \"Au-au-au!\" mikä muistuttaa koiran haukuntaa. _Sái-wóipi_-miehet,\njotka muodostavat ketjun kummankin siiven, koettavat päästä iskemään\nvihollisjoukon sivustaan tai selkään. Sanotaan, että nuolet tähdätään\netupäässä vihollissotilaiden olkapäihin, sillä jos jousimieheen sattuu\nsiihen kohtaan, hän on pois pelistä, jota vastoin hän vielä pystyy\nampumaan, ainakin hetken aikaa, jos häneen sattuu johonkin muuhun\nkohtaan, kuten väitetään. Oikea paikka, johon on saatava viholliseen\nsattumaan, jos mieli saada hänet kuolemaan, on kainalokuoppa tai rinnan\nkeskikohta.\n\nKuitenkin tuntuu verraten harvoin kaksi vihollisjoukkoa joutuvan\navoimeen taisteluun. Tavallisemmin toinen puoli yrittää houkutella\ntoisen väijytykseen tai erottaa ja surmata heistä pienempiä ryhmiä.\nUsein sotaretkelle lähdetään niin salaa, ettei vihollinen lainkaan\nennakolta aavista uhkaavaa vaaraa. Sellaisissa tapauksissa taistelu\nmuodostuu viholliskylän äkkiyllätykseksi, ja tähän valitaan\nsäännöllisesti aika juuri ennen päivänsarastusta, jolloin kylän\nkaikkien asujainten otaksutaan nukkuvan. Tämän vuorokauden ajan nimenä\non joka-päiväisessäkin puheessa _dípo-báni_ (dipo = taistelun melske,\nbáni = päivänkoitto).\n\nTavallisesti hyökkäysjoukko lähettää edeltä muutamia tiedustelijoita.\nHeitä sanotaan _óboro-rúdiksi_ (\"henkikansa\"). Näiden tehtävänä on\nmaata piilossa vihollisasumusten lähistöllä pitämässä silmällä, mitä\nniissä tapahtuu. Muut miehet saartavat kylän joka taholta.\nVoimakkaimmat sotilaat etunenässä miehet ryntäävät asumuksiin\nkivinuijat kädessä, ja yön hiljaisuus muuttuu huutojen ja iskujen\nsekamelskaksi. Ketään ei säästetä, ainoaakaan vankia ei oteta; kaikki\ntapetaan, jotka vain kiinni saadaan, niin miehet kuin naiset ja\nlapsetkin. \"Oh, herra, kuinka veri purskahtaa!\" kuvaili muuan\nkertojani, miten käy, kun iskee toista kivinuijalla päähän. Vieläpä\nkoirat ja siatkin ammutaan, ja taistelun päätyttyä pistetään\nrakennukset tuleen ja hakataan kookospalmut maahan. Kanootit särjetään\ntai viedään mukana pois, samoin muut esineet, jotka mahdollisesti\nanastetaan. Yksityisiä esimerkkejä on siitä, että naiset raastetaan\nmukaan elävinä, jolloin he myöhemmin joutuvat vangitsijoittensa\nvaimoiksi.\n\n\nVeriset voitonmerkit.\n\nVoitettujen vihollisten pää leikataan poikki erikoisesti siihen\ntoimitukseen käytetyllä bambuveitsellä, johon tehdään merkki jokaisesta\nsillä katkaistusta päästä. Päät kannetaan yksinomaan tähän\ntarkoitukseen valmistetussa rottinkisilmukassa, joka kiinni\npuristettuna työnnetään sisään poikkileikatusta henkitorvesta ja\nsuusta ulos, minkä jälkeen se ripustetaan yli oikean olkapään.\nLapsen pään anastaminen on yhtä kunniakasta kuin aikuisenkin.\nPään poikkileikkaamiseen liittyy väliin erikoisia menoja. Mawatan vanha\n_Máinou_ suoritti ainakin joskus tuon tehtävän seuraavalla tavalla: Hän\nhankki _ibáian_, matelijan, joka liikkuu ikään kuin ontuen, aivan kuin\njos se yhtä mittaa kompastuisi ja nousisi taas ylös. Tuon elukan hän\ntunki surmaamansa tai vaarattomaksi tekemänsä vihollisen kurkkuun, ja\nleikatessaan tämän kaulan poikki hän samalla leikkasi eläimen kahtia.\nTämä sai muut viholliset päästään pyörälle. Mielleyhtymänä oli tällöin\n_ibáialle_ tunnusomainen liike: he eivät paetessaan kyenneet kunnolla\njuoksemaan eikä kävelemään.\n\nKun vihollinen on saatu vastarintaan kykenemättömäksi, sattuu väliin,\nettei voittaja itse surmaa häntä, vaan kutsuu paikalle jonkun nuoren\nsukulaisensa surmaniskua antamaan, jotta tämä oppisi, miten se on\ntehtävä. Samalla nuori sotilas saa suorittaa seuraavat menot isänsä tai\nenonsa opastamana; viimeksimainittu on tavallisesti hänen ohjaajanaan\nja neuvojanaan niissä tilaisuuksissa, joissa häntä perehdytetään uusiin\nsalaisuuksiin, menoihin ym. Kun vihollisen ruumis on laskettu maahan\nauringonnousuun päin, oppimestari asettuu sen yläpuolelle hajareisin,\npää suoraan maassa pitkänään makaavan ruumiin pään kohdalla. Nuoren\nmiehen on ryömittävä kuolevan miehen päällitse ohjaajansa säärien\nvälitse. Haavoittuneen, voimattoman vihollisen käteen pannaan erikoisia\nrohtoja, joissa on mm. ihmisverta. Pitäen tämän kättä omassaan neuvoja\nkoskettaa vihollisen otsaa rohdolla, joka hänen holhottinsa\nsitten on nieltävä. Tämä meno tekee jälkimmäisestä hänen koko\nloppuiäkseen lannistumattoman soturin. Otsa yhdistetään ajatuksissa\nerikoisesti taisteluun, koska mies syöksyy rynnäkköön juuri se\nruumiinosa etumaisena.\n\nVihollisen päätä poikkileikattaessa voitelee toimitusmiehenä oleva\nohjaaja suojattinsa kasvot verellä ja lukee samalla loitsun, jonka\nmukaan tämä itse siitä lähtien pelottomasti surmaa vihollisia. Jos\npoika arastelee eikä tahdo lopettaa haavoittunutta vihollista\n(kertojani kuvailivat dramaattisesti, miten ilkeältä tuntui, kun\nkuolevan silmät tuijottivat heihin), komentaa ohjaaja karskisti heitä\ntekemään tehtävänsä ja tottelemaan.\n\nTaistelun tauottua sotilaat pesevät veren käsivarsistaan ja käsistään\nmuualta paitsi kynsistä, joita he suojelevat pitämällä käsiään nyrkissä\npesun ajan. Kotiin palattuaan he raaputtavat kynsiin tarttuneet\nverihiukkaset pois ja säilyttävät ne voimallisena rohtona vastaisen\nkäytön varalle.\n\nEräät menot, jotka väliin suoritetaan taistelun jälkeen, osoittavat\nsotilaan haluavan päästä vapaaksi pahoista vaikutuksista, jotka voivat\nvaivata häntä hänen tapettuaan toisen ihmisen. Hän halkaisee\n_úere-úere_-nimisen kiertokasvin rungon, jolla on hyvin terävät lehdet\nja kuidut, jättäen kuitenkin molemmat päät eheiksi. Sen jälkeen hän\nastuu muutamia askelia mereen tai suohon, keskeltä kahtia halkaistu\nkasvin varrenkappale pujotettuna pään ja vartalon yli vyötäisille\nsaakka. Sitten hän kääntyy rantaa kohti halkaisten samalla varren aivan\nerilleen, heittää molemmat puoliskot menemään ja polskuttaa samalla\nvettä takanaan jalallaan. Moinen menettely vapauttaa hänet kaikesta\npahasta, mitä häneen on voinut tarttua.\n\nMuuan niitä uskonnollisluontoisia menoja, joihin nuorten sotilaiden on\nalistuttava ensimmäisen taistelunsa jälkeen, tapahtuu seuraavasti.\nVallatut vihollispäät asetetaan riviin tielle, ja suuret soturit\nasettuvat hajareisin riviin niiden yläpuolelle seisten liikkumattomina\npaikallaan kivinuija olalla. Heidän selkänsä on viholliseen, kasvot\nkotiin päin. Samoin kuin monen monissa muissa juhlamenoissa on nuorten\nmiesten nytkin ryömittävä takaapäin miesten jalkojen välitse,\njokaisella seurassaan oma erityinen oppimestarinsa. Eräällä vanhalla\nmiehellä on kädessään inkivääripalanen, jota hän hieroo jokaisen\npoikkileikatun pään otsaan ja myös omaansa. Kun nuorukaiset ovat\npäässeet rivin päähän, heille annetaan nieltäväksi palanen tuota\nrohtoa. Tämän jälkeen he eivät enää milloinkaan pelkää mitään. Eräs\nkertojistani, Gaméa, jutteli, kuinka järkyttynyt hän oli suorittaessaan\ntuota menoa. Veristen päiden löyhkä sai hänet antamaan ylen, mutta\ntoiset miehet tyrkkivät häntä, kun hän epäröi ryömimästä kammottavien\nvoitonmerkkien päällitse. Hänet komennettiin hampaillaan nostamaan\nmaasta pää, joka oli kuulunut maineikkaalle vihollissoturille, ja\nlaskemaan se sitten taas maahan. Se mies, joka oli hänen ohjaajanaan,\npureskeli suussaan pientä saman pään kaulasta otettua lihapalasta\neräiden muiden rohtojen kera ja sylkäisi sekoituksensa Gaméan suuhun.\nGaméan niellessä rohtoa mies hieroi hänen kaulaansa ja rintaansa\nalaspäin, jotta rohdon vaikutus tunkeutuisi häneen mahdollisimman\nperinpohjaisesti.\n\n\nSotilaiden kotiinpaluu.\n\nVoitokkaan soturijoukon paluuta vietetään kylässä suurin\njuhlallisuuksin. Voitosta lähetetään jo edeltäpäin viesti kotiin.\nVanhimmat ukot, jotka ovat jääneet kotimiehiksi _dárimoon_, jossa he\novat kaikenlaisin uskonnollisin menoin auttaneet sotilaita matkan\npäästä, alkavat heti toitottaa torvisimpukoillaan ja jyskyttää lattiaa\nseipäillä \"herättääkseen\" rakennuksen. Heidän esimerkkiään noudatetaan\nkaikissa muissa taloissa. Oltuaan sotilaiden viipyessä poissa äänetön\nkuin hauta raikuu koko kylä nyt hälinästä ja ilohuudoista. Jos sotilaat\npalaavat vesiteitse, he puhaltavat kanooteista voitontoitotuksensa\ntorvisimpukoillaan. Seisoallaan kanooteissa ja vielä kerran täydessä\nsota-asussaan soturit laulavat laulua, jonka nimenä on _nubúa_.\nVallatut vihollispäät riippuvat rottinkisilmukoissa niiden ylpeiden\nvoitonsankarien oikealla olkapäällä, jotka ovat nuo voitonmerkit\nhankkineet. Naiset, jotka myös ovat täydessä juhla-asussa, tanssivat\nrannalla laulutanssin, jonka nimi on _igóme_ ja joka aloittaa kylässä\npitkän juhlallisten uskonnollisluontoisten menojen ja juhlallisuuksien\nsarjan.\n\nVallatut vihollispäät ripustetaan tulen yläpuolelle. Liha ja nahka\nrevitään pois haarukanmuotoisella puunoksalla. Sen jälkeen päät pestään\nja jätetään aurinkoon kuivumaan. Kun ne ovat aivan puhtaat, ne\nripustetaan miesten rakennukseen; vain leuat pitävät niiden voitokkaat\nanastajat itse. Surmattujen sukupuolta ilmaisemaan kiinnitetään\nkalloihin välisti sen vainajan -- miehen tai naisen -- sukuelimet,\njolle se on kuulunut.\n\n\nRauhanteko.\n\nJos toinen kahdesta keskenään sodassa olleesta heimosta haluaa solmia\nrauhan, tämä tarkoitus ilmaistaan siten, että viholliskylään vievä tie\nsuljetaan asettamalla sen poikki oksahaarukka. Merkki asetetaan\nsellaiseen tienristeykseen, josta vihollinen sen varmasti löytää. Jos\ntoinen riitapuoli on suostuvainen ehdotukseen, tämä ilmaistaan siten,\nettä ensimmäisen oksan päälle pannaan toinen. Mutta jos vainolaiset\novat haluttomia keskeyttämään vihollisuuksia, he kääntävät ensimmäisen\nhaarukan niin, että se viittaa vastustajien kylää kohti, ja oksan\npäälle he latovat joukon tikkuja, joiden lukumäärä osoittaa, kuinka\nmonta vastustajaa heidän on tarkoitus surmata, ennen kuin he ovat\nhalukkaita rauhaan.\n\nOn yleinen tapa, että rauhanteossa ovat välittäjinä naiset. Pari miestä\nlähtee vaimoineen viholliskylään, ja naiset lähetetään muutaman askelen\nverran edelle. Noissa seuduissa on tunnustettuna sääntönä, että naisten\nläsnäolo moisissa tapauksissa merkitsee rauhaa. Sillä tavoin esitettyyn\nvihollisuuksien lopettamisehdotukseen näytään aina suostuttavan --\nainakin toistaiseksi -- ja rauhanhierojat otetaan hyvin vastaan.\nSovinnon merkiksi miehet katkaisevat toistensa bambuveitset (joilla\nvihollispäät leikataan poikki), ja väliin he vaihtavat keskenään niitä\nleveitä punottuja renkaita, _adigoja_, joita aina pidetään vasemmassa\nkyynärvarressa. Yöllä ovat kylän miehet yhteydessä vieraittensa\nvaimojen kanssa, mikä onkin käynnin varsinainen tarkoitus. Tämä tapa on\n_éra adóga_ (\"tulen sammuttaminen\"). Muutaman päivän kuluttua tehdään\nvastavierailu aivan samalla tavoin, ja vieraat luovuttavat vuorostaan\nvaimonsa toisen kylän miehille. Miehet juovat yhdessä _gámodaa_\n(_kávaa_), ja yksi heistä suorittaa _karéa_-menot pirskottaen hiukan\njuomaa kokoontuneiden päälle ja selittäen, että sota on lopussa.\n\nRauhanteon yhteydessä suoritetaan tavallisesti hyvitystä sodassa\nsurmatuista. Korvauksena miehestä on tavallisesti tyttö, joka annetaan\nvaimoksi kaadetun vastustajan veljelle tai jollekulle muulle\nlähiomaiselle. Ajatuksenjuoksu käy tällöin siihen tapaan, että tyttö\najan oloon synnyttää lapsen, joka kerran asettuu tapetun paikalle.\nKylien kesken vaihdetaan lisäkorvaukseksi kaatuneista suuri joukko\nlahjoja, ja tätä tilaisuutta vietetään tavalliseen tapaan juhlin ja\ntanssein. Mutta kuten varhemmin jo on mainittu, rauhat ovat\nlyhytaikaisia, ja muiston kannustamana leimahtaa kostonhalu yhä\nuudelleen ilmiliekkiin varsinkin kasvavan polven keskuudessa, joka on\nmenettänyt jonkun tai joitakuita omaisia edellisissä taisteluissa.\nAlaikäinen poika koettelee salaa surmatun isänsä _adígoa_; jos hän voi\npujottaa renkaan kyynärpään yli, hän on vielä liian nuori kostamaan,\nmutta kun se tarttuu oikealle paikalleen, on aika tullut. Ilman\npienintäkään varoitusta hän saattaa ampua kuoliaaksi kenen tahansa\nvihollisperheen jäsenistä, ja sillä tavoin kostetaan usein, vaikka isän\nsurmaaja itse jo on kuollut. Ei syvinkään rauha ole koskaan niin varma,\nettä yksinäinen henkilö uskaltaisi lyöttäytyä sattumalta tapaamaansa,\nentiseen vihollisheimoon kuuluvaan miesjoukkoon, sillä sodanhalu viriää\nheti, kun tarjoutuu tilaisuus menestykselliseen päällekarkaukseen.\n\nTuo surmaamishalu, kun on mahdollista tehdä se rankaisematta, on\nilmeisestikin syynä siihen, että yleisesti ollaan halukkaita käymään\nhaaksirikkoisten kimppuun, vaikka nämä kuuluisivatkin ystävälliseen\nheimoon. Sellaisia tapauksia kerrottiin sattuneen vielä niinä aikoina,\njolloin minä oleskelin maassa.\n\nAina ei keskinäinen verinen riita päädy avoimeen taisteluun, vaan yhtä\nusein turvaudutaan noitakeinoihin tai myös kostotyö uskotaan salaa\njonkun toiseen heimoon kuuluvan ystävän tehtäväksi. Tarinat kertovat,\nminkälaista kavaluutta silloin saattaa ilmetä, ne mainitsevat\npetoksista omia heimoveljiä kohtaan ja salamurhista, jotka järjestetään\nsiten, että näyttää siltä kuin niiden uhri olisi pudonnut puusta tai\nmenettänyt henkensä jossakin muussa onnettomuudessa. Saman heimon eri\nryhmillä on kullakin erikoiset ystävänsä toisten heimojen keskuudessa,\nja väliin tyydytetään kostonjanoa siten, ettei tapeta omaa vihamiestä,\nvaan joku hänen johonkin toiseen heimoon kuuluva ystävänsä.\n\n\n\n\n7.\n\nHEIMOJÄRJESTYS, JOSSA ON PIIRTEITÄ ROUSSEAUN IHANNEYHTEISKUNNASTA.\n\n\nNykyaikainen kansatiede on osoittanut, kuinka petollinen on se\nromanttinen hohde, jonka eräät XVIII vuosisadan kirjailijat ovat\nkoettaneet suoda alkeelliselle yhteiskunnalle. Rousseaun ihmeellisen\nnäkemyksen hahmottelut on armottomasti hälvennetty, toinen toisensa\nperästä. Ei ole enää epäilystäkään siitä, ettei ihmissuvun lapsuus\nsuinkaan muistuttanut paratiisimaista ihanneaikaa. Ihmisten varhaisin\nhistoria oli mitä suurimmassa raakalaisuudessa elävien olentojen\nhistoriaa.\n\n\"Se aika on ollutta ja mennyttä\", sanoo kuuluisa brittiläinen tutkija\nsir James Fraser, \"jolloin Rousseaun kaltaiset uneksijat saattoivat\nsommitella yhteiskunnan historian oman älynsä ja ajatuskykynsä\nmukaiseksi, jolloin heidän unelmiaan voitiin pitää koittavan\nkultakauden kangastuksina ja tarkata heidän ääniään kuin ne olisivat\nolleet uuden taivaan ja uuden maan tuloa julistavia enkeliairuita\".\n\nKuitenkin tehtäisiin alhaisella tasolla oleville roduille vääryyttä,\njos niiltä kiistettäisiin kaikki yhtymäkohdat filosofian\nihanneyhteiskuntaan. Eräiden kehittymättömien heimojen viettämä\nulkonaisessa merkityksessä huoleton elämä, heidän useinkin ylevät\nsiveyskäsitteensä ja se tenhoava ympäristö, joka on niistä monille\ntunnusomaista, ovat osaltaan vaikuttaneet siihen ihailuun, jollaista\ntuntien tutkimusretkeilijät ovat kuvailleet varsin monia alkeellisia\nkansoja. Ottamatta lukuun muutoin haaveiltuja yhtäläisyyksiä ei saata\nolla alhaisimmilla roduilla toteamatta erästä merkittävää asiaintilaa,\njonka on katsottu olevan täydellisen yhteiskunnan oleellisia\nominaisuuksia: heidän keskuudessaan vallitsevaa täydellistä\nyhteiskunnallista yhdenvertaisuutta. Alhaisimmalla asteella olevien\nluonnonkansojen keskuudessa ei ole muodostunut arvossa ylempiä ja\nalempia yhteiskuntaluokkia.\n\n\nYhteiskunnallinen yhdenvertaisuus.\n\nKiwai-papualaisten yhteiskunnan merkittävimpiä piirteitä on luokkaeron\ntäydellinen puuttuminen. Teoriassa on joka mies toisen veroinen, kukaan\nei voi komentaa toista, ja todellisuudessakin vastaa kyläyhteiskunta\nkaikkien yhdenvertaisuuden puolesta suuressa määrin filosofian\nuneksiman ihannevaltion kuvaa. Ei ole rikkaita eikä köyhiä, koska\ntuskin on olemassa mitään omaisuuttakaan, joka voisi edellyttää\nvarallisuuseroa. Arvokkaimmasta omaisuudesta omistaa rakennukset ja\ntavallisesti kanootitkin yhteisesti jokin henkilöryhmä. Maata\nlukuunottamatta ovat muuna omaisuutena etupäässä työkapineet,\ntaloustarpeet, aseet sekä pukuun kuuluvat esineet, eikä omistajalle ole\nmainittavaa etua siitä, vaikka niitä olisikin tavallista runsaammin.\nSellaista omaisuutta, joka on ainoastaan maksuvälineenä ja arvonmittana\nja jota ei käytetä muuhun, ei oikeastaan ole olemassakaan; ainoat\nesineet, mitä mahdollisesti voisi mainita tässä yhteydessä, ovat eräät\ntietyt, mahdottoman suuret kivikirveet, joita tuskin voisi käyttää\nkäytännöllisiin tarkoituksiin, mutta joille varsinkin ennen vanhaan\nannettiin suuri arvo.\n\nSellaisessa yhteiskunnassa, jossa jok'ikisellä on enemmän maata ja\nviljelymahdollisuuksia kuin mitä hän voi käyttää hyödykseen, ei\nmaanomistuskaan ole omansa jakamaan väestöä eri luokkiin. Noiden\npapualaisten keskuudessa on myös havaittavissa tietoinen pyrkimys\nsäilyttämään yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta: yleinen mielipide\nasettuu aivan ilmeisesti vastustamaan pelkkää sellaista kuvitteluakin,\nettä joku pyrkisi saavuttamaan määräysvallan toisiin nähden.\n\nKiwai-heimon kaikki miehet tekevät samaa työtä, kukaan ei käytä toista\npalvelijanaan, eikä sellaisten tarvetta ole ilmennytkään. Se apu, jonka\nperheenisä saa vaimoltaan -- tai vaimoiltaan -- ja perheen nuoremmilta\njäseniltä, riittää yllin kyllin maanviljelyksen harjoittamiseen hänen\ntarvitsematta sanottavasti ponnistaa voimiaan. Sen lisäksi läheiset\nhenkilöt auttavat aina toisiaan. On myös yleisenä sääntönä, että kylän\nkoko asujaimisto kutsutaan auttamaan jotakuta yksityistä päiväksi tai\npariksi, jos sattuu tavallista huomattavampi työ, esim. suuren aidan\npano. Sellaista kutsua noudatetaan aina, vaikkei minkäänlainen korvaus\ntule kysymykseenkään; osanottajille tarjotaan sentään ruokaa ja väliin\ntupakkaa, ja jokainen tietää, että yhteisestä työstä on vastedes joko\nsuoranaista tai välillistä hyötyä sekä hänelle itselleen että koko\nkylälle. Muutamissa kylissä, esim. Mawatassa, on sentään tavallista,\nettä halveksitut (sisämaan heimoihin kuuluvat) \"metsäläiset\" ottavat\nmuutamista vähäpätöisistä lahjoista tehdäkseen työn tai toisen\nviljelyksillä. Talojen rakentamisen ja muut suuryritykset suorittaa\naina kylän koko väestö yhteisvoimin, jolloin mukana ovat nekin, joiden\nei ole määrä tulla uuteen rakennukseen asumaan. Ylipäänsä ei tapahdu,\nettä oman heimon jäsen saisi maksua valmistaessaan toiselle jonkin\nesineen, esim. jousen tai pyydyksen, jota tämä itse ei pysty tekemään.\nAinoana poikkeuksena säännöstä tuntuu olevan se, kun salaa käännytään\nsellaisen henkilön puoleen, joka on tunnettu noitataidostaan, jotta\nhänen avullaan saataisiin vahingoitetuksi vihamiestä. Sellaisissa\ntapauksissa avunanoja tavallisesti antaa poppamiehelle lahjan.\n\nVaikkei siis Kiwai-papualaisten keskuudessa ole lainkaan minkäänlaisia\nluokkaeroja, on tietenkin sentään eroa miehillä ja miehillä heidän\nnauttimaansa vaikutusvaltaan nähden, mutta se johtuu henkilökohtaisista\nseikoista eikä edellytä etuoikeutettua asemaa. Mies, joka saattaa\nkestitä monta vierasta, nauttii suurempaa arvonantoa kuin toiset, olipa\nhänen kiittäminen menestyksestään omaa ahkeruuttaan tai hänellä on\nuseita vaimoja auttamassa. Kuuluisalle soturille, joka on vallannut\nmonta vihollispäätä, ovelalle metsästäjälle, onnekkaalle\nharppuunankäyttäjälle ja taitavalle noidalle osoitetaan kunnioitusta,\nja vaikutusvaltaisten joukossa on usein sellaisiakin, joilla ei ole\nmitään muita erikoiskykyjä kuin että he saavat vakuuttavilla sanoillaan\ntai muulla tavoin kansan yhtymään heidän mielipiteisiinsä. Toisaalta on\nmyös yksilöitä, joita pidetään joko suuremmassa tai pienemmässä määrin\nmuita huonompina. Sellaisia ovat ruumiillisesti tai henkisesti\nvajavaiset sekä huolimattomat henkilöt samoin kuin myös, kuten minulle\nkerrottiin, esim. leskimiehet, jotka eivät ole ottaneet uutta vaimoa,\njoten heillä ei ole ketään työssä auttamassa, suunsoittajat, jotka\nväsyttävät muita lörpöttelyillään, jne.\n\nTyönjaosta saattaa sen lisäksi, mikäli sitä on vallalla eri sukupuolten\nkesken, havaita ainoastaan ensimmäisiä heikkoja merkkejä. Kaikki miehet\neivät ole yhtä taitavia kaikissa askareissa, ja jos joku tarvitsee\nsellaista kapinetta, jonka tekoon hän ei tunne pystyvänsä, hän pyytää\nmielellään apua joltakulta toiselta, jota pidetään sanottuun työhön\nharjaantuneena. Esim. harppuunanvarren, rummun ja kanootin valmistus\nedellyttää aika suurta näppäryyttä, joten sitä harjoittavat työnään\nverraten harvat. Samaa voi sanoa eri esineiden koristelusta piirroksin\nja kaiverruksin yms. sekä tatuoinnista; eräitä tiettyjä henkilöitä\npidetään noissa asioissa erikoisen kätevinä, joten toiset pyytävät\nheitä suorittamaan niitä.\n\n\nHallinto ja oikeudenkäyttö.\n\nKiwai-kansan keskuudessa ei ole olemassa päällikön arvoa laitoksena,\nvaikka yksityiset johtajat ovatkin eri aikakausina olleet jonkinlaisten\nitsevalittujen päälliköiden asemassa mieskohtaisten ansioittensa\nnojalla. Vallitsevan järjestelmän mukaan käsittelee heimon asiat\nyhteisesti miesryhmä, joista kukin on tavallisesti oman heimo-osastonsa\njohtaja. Nuo miehet muodostavat jonkinlaisen \"vaikutusvaltaisten\nmiesten neuvoston\". Heitä ei millään tavoin muodollisesti valita, vaan\nheillä on tuo asemansa lyhyemmän tai pitemmän aikaa kuin ainakin\nitsestään selvänä etuoikeutena, minkä johdosta neuvoston jäsenistö\nvaihtelee huomattavasti. Kussakin heimossa voi tavallisesti ken hyvänsä\nosoittaa ne miehet, joiden arvovalta yleisesti tunnustetaan. Johtajat\nsaadaan jo keski-ikäisten miesten joukosta, ja he säilyttävät\narvoasemansa niin kauan kuin ovat täysissä ruumiin ja hengen voimissa.\nNiin pian kuin vanhuus alkaa tuntua, miehen vaikutusvalta on lopussa,\nja yhtä luonnollisesti kuin toiset lakkaavat pitämästä häntä johtajana,\nyhtä vapaaehtoisesti hän vetäytyy syrjään alistuen arvonalennukseensa,\nmihin muutoin vaikuttaa osaltaan näköjään varsin nopeasti alkava\nvanhuudenheikkous.\n\nTarpeen vaatiessa, kuten sattuu tuon tuostakin, johtajat kokoontuvat\nneuvotteluun, tavallisesti heimon näkösälle, mutta kuulomatkan\nulkopuolelle. Istuen kehässä lähellä toisiaan miehet keskustelevat\nhiljaisella äänellä, ja kuka tahansa saa lausua ajatuksensa julki.\nKaikesta päättäen tapahtuu varsin harvoin, että tuollaisissa\nkokouksissa esitetään eroavia mielipiteitä. Niin kuin mustien käsitys\npuolueettomissa, yleisissä asioissa liikkuu ylimalkaan hämmästyttävässä\nmäärin samoja ratoja, samoin kansa kulkee laumana silloinkin, kun\nkyseessä on yhteinen esiintyminen. Mitä yksi ajattelee ja tekee, se\nheijastuu toisista, ja mikä mielipide sattumalta tulee esitetyksi\ntarpeeksi vakuuttavasti, siihen suostuu joka mies. Neuvottelujen\npäätyttyä johtajien päätökset julistetaan heimon muille jäsenille ja\nniihin alistutaan yhtä auliisti, jos se koskee esim. jotakin\nyhteisyritystä, vaikka teoriassa on mahdollista tässäkin tilaisuudessa\nesittää vastaväitteitä.\n\nJohtajien kokouksilla on varsin juhlallinen leima, ja jos esim. nuori\nmies varomattomuuttaan sattuu tulemaan lähelle kokouspaikkaa, hän\nkiiruhtaa sen ohi niin nopeasti kuin pääsee pää painuksissa, jottei\nkohdistaisi itseensä vanhempien vihaisia katseita. Hän pelkää\nrangaistusta, joka helposti voitaisiin hänelle aiheuttaa niiden\nnoitakeinojen voimalla, joissa kaikki vanhemmat ihmiset ovat\nmestareita. Silmäänpistävän juhlallisesti esiintyvät myös lähetystöt,\njotka asiassa tai toisessa lähetetään toisiin kyliin, jolloin yksi sen\njäsenistä varmasti ja selvästi johtaa puhetta esittäessään asian\nkokoontuneelle kansalle. Jo osanottajien pelkkä olemus todistaa, että\nhe pyrkivät esiintymään arvokkaasti.\n\nVaikutusvaltaisten miesten kokous on myöskin jonkinlainen\ntuomioistuin, joka tutkii ja ratkaisee yleisluontoisia riitajuttuja;\nyksityisluontoiset riita-asiat ratkaisevat tavallisesti riitapuolet\nitse keskenään. Asioiden käsittely sujuu varsin säännöllisesti, ja\nsiihen kuuluu vastapuolten ja todistajien kuulustelu. Myös naiset\nsaavat esiintyä ja ajaa omaa asiaansa, kun ovat sekaantuneet johonkin\nriitaan. Monet heimonkeskeiset selkkaukset ja rettelöt saavatkin\nalkunsa juuri naisten vuoksi.\n\nVälisti oikeuskokoukset pidetään salaa, kun joku esim. on syytettynä\nnoituudesta eikä hänen pidä saada tietää mitään koko asiasta. Kaikista\nyhteiskunnanvastaisista rikkomuksista herättää heimoa tai jotakuta sen\njäsentä vastaan tähdätty noituus suurinta katkeruutta ja suuttumusta.\nHyödyllisen taikuuden harjoittaminen tuottaa suurta tunnustusta, mutta\nhenkilö, josta tiedetään, että hänellä on kyky tuhota noitakeinoilla\nnaapurinsa tai tämän omaisuus, on sangen pulmallisessa asemassa. Niin\npian kuin jossakin tilaisuudessa arvellaan käytetyn pahansuopaa\nnoituutta, tuollainen henkilö voi joutua epäilyksen alaiseksi,\nvarsinkin jos hän on muutenkin epäsuosiossa. Yleinen suuttumus on\nmoisissa tapauksissa niin kiihkeä, että pelkkä syytös jo on melkein\nsamaa kuin toisten vakuuttuminen. Miesten salaisissa kokouksissa\nkuulustellaan todistajia, joille luonto tavallisesti on suonut mitä\nvilkkaimman mielikuvituksen lahjan, kuten yleensä kaikissa\nnoitajutuissa, ja raivonsa vallassa on koko tuomioistuin pian asiasta\n\"selvillä\". Jutun luonnollinen päätös on syntipukin surmaaminen, ja\nvaikka häntä itseäänkin kuultaisiin, hän on toivottomassa asemassa, kun\nkaikki, mitä hän sanoo, käännetään pahimmin päin. Minulle kerrottiin,\nettä sellaisen syytetyn kiivauden ja närkästyksen katsotaan vain\nvahvistavan hänen syyllisyyttään; ainoa, mikä voi vaikuttaa\nkiihtyneisiin tuomareihin, on se, jos hän nauraa heille vasten silmiä,\nsillä rikoksellisen ei arvella voivan käyttäytyä sillä tavoin. Itse\nmurha tapahtuu pimeässä. Mies houkutellaan jollakin tekosyyllä metsään,\njossa toiset ovat väijyksissä ja ampuvat hänet kuoliaaksi. Kun työ on\ntehty, ruumis kätketään, murhatyössä käytetyt jouset katkaistaan, ja\nosanottajat hajaantuvat. Kaikki palaavat kotiin eri teitä, aivan kuin\nhe tulisivat tavallisesta työstään, eikä kukaan ole tietävinäänkään,\nminne mies on hävinnyt. Vasta pitkien aikojen kuluttua ilmaistaan\nasian meno. Oleskellessani eräässä kylässä kuulin kertojaltani,\nettä naapurikylässä oli toimitettu tuollainen teloitus,\njonka syynä oli noituus. Itse kylässä, jossa teon kerrottiin\ntapahtuneen, en kylläkään saanut mitään tietooni, mutta uhriksi\nmainittu mies oli siitä lähtien kateissa, ja joka kerran kun kysyin\nhäntä, hän oli muka \"juuri mennyt metsään\". Teloitetun omaiset eivät\nuskalla esittää tavanomaista vainajan itkuvirttä ääneensä peläten, että\nheitä voitaisiin pitää tämän rikostovereina; vain silloin, kun ei ole\nketään kuulemassa, he hiljaa mumisevat surulaulunsa.\n\n\nNaisten asema.\n\nMoniavioisuuden vaikutusta naisten yhteiskunnalliseen arviointiin\nkoskettelemme avioliiton yhteydessä.\n\nSaamaansa kohteluun ja siihen huomioon nähden, joka heille omistetaan,\nnaisia pidetään miesten rinnalla kutakuinkin tasa-arvoisina. Usein\nkyllä sattuu, että mies kiivastuksissaan pahoinpitelee vaimoaan\nesineellä millä tahansa, minkä sattuu käsiinsä saamaan, jopa\nsurma-aseellakin, mutta se herättää aina ankaraa paheksumista, eikä\nyksistään vaimon omaisissa, vaan koko yhdyskunnassakin, ja mies\npalautetaan säännöllisesti nopeasti järkiinsä. Moiset tilapäiset\npurkaukset häiritsevät harvoin vakavasti puolisoiden sopua, sillä siinä\nsuhteessa ei arka-tuntoisuus ole suuri kumminkaan puolin.\n\nJos mies tappaa vaimonsa, joka esim. on pettänyt häntä toisen miehen\nkanssa, ei kukaan voi saada häntä siitä vastuuseen, mutta jos vaimo saa\nsurmansa hänen kädestään ilman omaa syytään, hänen täytyy maksaa\nkorvausta tämän omaisille. Samoin on asianlaita, jos vaimo kuolee\nsynnytykseen, sillä mies on silloin vastuussa sen raskauden\naiheuttajana, johon nainen kuolee. Miehen täytyy osoittaa vaimolleen\nasiaankuuluvaa kunnioitusta, ja esim. sitä pidetään perin\nsopimattomana, että hän sättii tätä muun kansan kuullen.\nKiitollisuutta, jota hän on velkapää osoittamaan vaimolleen, hän\nilmaisee mm. metsästysretken antimin ja puutarhantuottein, joita hän\nsilloin tällöin lahjoittaa tämän omaisille. Tällä tavoin mies palkitsee\npuolisoaan, auttajaansa kaikissa töissä, lastensa äitiä ja\ntehokkaimpien taikarohtojen lähdettä, mitä hänellä on saatavissa. Täten\nhän toivoo yhä jatkuvaa menestystä.\n\nUsein saattoi huomata merkkejä siitä, että aviopuolisoiden kesken\nvallitsi varsin kaunis suhde. Kertojieni vaimojen oli esim. tapana\ntehdä silloin tällöin asiaa istuntoihimme saadakseen jonkin pikku\nlahjan, ja kun he istuutuivat miestensä rinnalle permannolle tai\nmaahan, saattoi heidän väliin nähdä ymmärtääkseni varsin aiheettomasti\nhyväilevän näitä kauniisti irvistellen.\n\nAviorikoksen sattuessa pidetään tavallisesti ainoastaan toista\nosallista syyllisenä, ja hyvin usein moite kohdistuu naiseen, paitsi\nmilloin hän on huutanut apua tai mies on kovakouraisesti käynyt häneen\nkäsiksi. Kerran jouduin sellaisen tapauksen todistajaksi, että mies,\njoka oli \"varastanut\" toisen vaimon, järkähtämättä vakuutti olevansa\nviaton, vaikka hän olikin herättänyt nukkuvan naisen, jonka hän oli\ntavannut kylässä, sekä houkutellut tämän kanssaan metsään. Hänen\ntodistelunsa, josta tuntui ilmenevän todellinen vakaumus, kävi\nseuraavaan tapaan: syy ei ollut hänen, sillä hän ei ollut tehnyt\nollenkaan mitään. Nainen oli kutsunut häntä, vaikk'ei kylläkään sanoin\neikä elein. Tämän hän tunsi todeksi, sillä naisen sulo ja viehätys veti\nhäntä puoleensa vastustamattomasti, ja hän oli syvästi närkästynyt, kun\njoku edes saattoi vaatia, että hän olisi voinut vastustaa moista\nviehätysvoimaa. Aloitteen oli sen vuoksi tehnyt nainen, ja hän, mies,\noli viaton ja nuhteeton, itse pikemminkin uhri. Tässä tapauksessa oli\nmiehellä kuitenkin suuttunut yleinen mielipide vastassaan, niin että\nhänen täytyi taipua, vaikkakin, niinkuin luulen, vastoin vakaumustaan.\nTämä taipumus, ettei koskaan ota syytä omille niskoilleen, vaan syyttää\njoka harha-askelestaan jotakin muuta seikkaa, ettei koskaan omasta\nmielestään ole itse suorastaan vastuussa mistään, on käsittääkseni\ntunnusomaisimpia piirteitä näillä papualaisilla, jotka muuten ovat\nluonteenlaadultaan perin monisärmäisiä.\n\nNaiset suorittavat työstä pääosan, ja velvollisuudet tuntuvat väliin\nvarsin epätasaisesti jakautuneilta, esim. kun perhekunta on matkalla ja\nvaimo näyttää olevan nääntymäisillään taakkansa painosta, usein vielä\nlapsi ylinnä muun kantamuksen, perheen tavaroiden, päällä, kun taas\nmiehellä on ainoastaan nuijansa, jousensa ja nuolensa sekä\nmahdollisesti hehkuva kekäle, jota tavallisesti kuljetetaan mukana ja\njolla hän sytyttää tupakkansa. Mutta ilmeisesti sellaisissakin\ntapauksissa moinen epätasaisuus on ainakin alun perin johtunut\nluonnollisesta työnjaosta, sillä miehen täytyy olla vapaa liikkumaan\nvoidakseen suojella perhettään vihollisen hyökkäyksiltä. Alkuasukkaat\nnäyttivätkin, miten naiset on sellaisessa tapauksessa opetettu\npiiloutumaan miehen taakse ryömimällä hänen käsivartensa suojaan, kun\ntämä tarttuu jouseensa.\n\nNaidullakin naisella saattaa olla erikoinen omistusoikeus, ja jos hän\non valmistanut jonkin esineen, esim. vyön, ei mies voi vastoin hänen\ntahtoaan ottaa sitä haltuunsa. Maata ei nainen kuitenkaan voi\nvarsinaisesti omistaa, kuten tuonnempana selitämme.\n\nNaisilta on kokonaan kielletty osallisuus heimon yleisiin asioihin, ja\nlukuunottamatta muutamia vanhoja ikäloppuja, joita aina on läheisesti\nliittyneinä jokaiseen _dárimoon_, miesten rakennukseen, pidetään kaikki\nsuuret juhlamenot, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, heiltä mitä\nankarimmin salassa. Jos nainen pääsee hiukankaan perille heimon\nsalaisuuksista, hänet tapetaan, ja samoin käy myös sen miehen,\npetturin, jonka syytä se on. Pitääkseen naisia näissä kohden\ntietämättömyydessä miehet käyttävät keskenään puhuessaan sanoja, joilla\non toinen, salainen merkitys. Kun ottaa huomioon, miten suuri merkitys\nheimon tavoilla ja juhlamenoilla on kaikissa miesten teoissa ja\ntoimissa, joutuvat naiset elämään itsekseen jokseenkin eristettyä\nelämää. Kukapa tietää, minkälaiset käsitykset heillä on moninaisista\nasioista ja mitä salaisuuksia heillä saattaa puolestaan olla? Mutta\nniiden perille ei ainoakaan valkoihoinen mies hevillä pääse;\nmahdollisesti se olisi helpompaa valkoihoiselle naiselle.\n\nJokapäiväiseen miesten keskiseen ajatustenvaihtoon näiden istuessa\nkeskustelemassa yleisistä asioista voivat myöskin naiset ottaa osaa.\nUsein heitä kuunnellaan tarkkaavasti, voivatpa he saavuttaa johtavien\nmiesten kannatuksen ja tunnustuksenkin. Jotkut naiset ilmaisevat\najatuksensa sujuvasti ja kaunopuheisesti varsinkin kehoittaessaan\nmiehiä erilaisiin yrityksiin. Johtavien miesten vaimoilla on\nyhteiskunnassa eräässä suhteessa huomattavampi asema kuin muilla, ja\nesim. sitä paheksutaan, jolleivät vieraat puhuttele myöskin heitä.\n\n\nMuutamia yhteiskunnallisia käyttäytymis- ja menettelyohjeita.\n\nNuoren miehen ja hänen äitinsä omaisten, varsinkin enon, välillä\nvallitsevat hyvin lujat velvollisuudensiteet. Toisessa yhteydessä käy\nilmi, että poikaa perehdytettäessä eri tapoihin ja menoihin hänen\nopetusmestarinaan toimii tavallisesti hänen enonsa. Pojat voivat\nkieltäytyä tottelemasta vanhempia henkilöitä (vaikk'ei heidän\nedellytetä tekevän niin), mutta eivät koskaan enoaan. On jo hyvin\nvakavanluontoinen laiminlyönti, jos nuori mies jättää antamatta\nenolleen osuutta pyydystämästään saaliista. Ei edes isä eikä äiti voi\nilman muuta ottaa omakseen ainoaakaan esinettä, jonka poika on\nhankkinut tai joka on hänelle lahjoitettu, mutta enolla on kyllä valta\ntehdä niin pojan voimatta väittää vastaan. Tätä seikkaa eivät\nalkuasukkaat osaa suorastaan selittää, vaan se asetetaan sen asian\nyhteyteen, että nuori mies on syntyisin samasta \"verestä\" kuin äiti ja\ntämän omaiset. Toiselta puolen on nuorella miehellä vastaavat\nvaatimukset enoon ja myös muihin äidin lähiomaisiin nähden. Vieläpä jos\nsisarenpoika on kuin vahingossa tullut ottaneeksi käteensä jonkin\nenolleen kuuluvan esineen, hän voi saada pitää sen, koska toinen ei voi\npyytää sitä takaisin. Miehelläkin on ilmeisiä velvollisuuksia vaimonsa\nlähimpiä omaisia kohtaan, mutta ei samassa määrin kuin hänen pojallaan.\n\nKahta poikaa, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet yhdessä hennoimmasta\nlapsuudestaan saakka ja joista on tullut hyvät toverit, mainitaan\nyhteisellä nimellä _kége_ (myöskin _pána_ tai _námira_), joka merkitsee\nläheistä ystävyyttä. He vaihtavat tuon tuostakin keskenään lahjoja,\nruokatavaroita ja muita esineitä, ja mitä ikinä toinen pyytää toiselta,\nse on tämän annettava hänelle. Kun he eroavat pitkähköksi aikaa, he\nvaihtavat _adígojaan_ (vasemmassa kyynärvarressa pidettävää punottua\nrengasta). Jos toinen surmataan, on toisen velvollisuus kostaa.\nVarsinkin jos he muistuttavat toisiaan, heidän on tapana vielä liittää\ntoistensa nimi omaansa osoittaakseen siten sisäistä liittoaan. Myöskin\ntyttöjen on tapana solmia samantapaisia ystävyydenliittoja ja ottaa\ntoistensa nimi.\n\n\nOmaisuus.\n\nKoko Kiwai-piirikunnassa on kaikki maa, myöskin metsät, joissa käydään\nriistanajossa, sekä suot, joista pyydystetään krapuja ja kaloja,\nainakin nimellisesti jaettu eri kylien kesken, ja rajoja osoittavat\ncreekit, silmäänpistävät metsiköt jne. Mutta myöskin eri kylien\nalueilla on kaikki maa jaettu yksityisten omistajien kesken, ja rajat\novat joko selvemmin tai epämääräisemmin ilmaistut ja tunnustetut.\n\nViljelyskelpoista maata on rajattoman runsaasti kaikille, varsinkin kun\ntavattoman rehevän kasvuvoiman ansiosta on tarpeen ainoastaan ihan\npieni pinta-ala perheen elatukseksi. Joka mies omistaa maata, ja alueen\nluovutus toiselle omistajalle oli muinoin melkeinpä tuntematonta muulla\ntavoin kuin perintönä; muuten oli melkein ainoa tapaus, jolloin\nsellaista sattui, se, että heimoon otettiin vieras mies, jolle\nluovutettiin maata, mitä muutoin tapahtui harvoin. Sitä mukaa kun pojat\nkasvavat ja varttuvat, isä antaa heille tarpeellisen määrän maata\npidättäen loput itsellään, kunnes hänen kuoltuaan toimitetaan\nlopullinen perinnönjako. Pojilla on oikeus maahan, mikä seikka osaltaan\nestää isää menettelemästä sen suhteen mielivaltaisesti, ja tämä\nkäsitys, että maa ikään kuin kuuluu perheelle, saa sen luovuttamisen\ntoiselle tuntumaan sitäkin oudommalta. Tässä piilee myös sen seikan\nselitys, ettei nainen voi omistaa maata sanan täydessä merkityksessä.\nNaimattomalle naiselle osoitetaan kyllä esim. isän kuollessa pienehkö\nmaapala ylläpidoksi, mutta kun hän silloin useimmissa tapauksissa on\nalaikäinen, maan muokkauksesta huolehtii säännöllisesti joku hänelle\nläheinen henkilö holhoojana. Naisen mennessä naimisiin maa siirtyy\nhänen veljelleen, koska se muuten joutuisi pois perheen hallusta.\nSamasta syystä on leskellä ainoastaan nautinta-oikeus johonkin osaan\nmiesvainajansa maasta siihen saakka, kunnes hän menee uusiin naimisiin\ntai kuolee.\n\nKun jokainen omistaa enemmän maata kuin mitä hän voi käyttää, ei kukaan\nhevin tunne houkutusta ruveta anastamaan toisen alueita. Semmoista\noikeudenloukkausta nousisikin yhteiskunta varmasti yhtenä miehenä\nvastustamaan, koska periaate, että jokaisella on oikeus omaan\nmaahansa, on näiden alkuasukkaiden kesken vallitsevana suorastaan\nhämmästyttävässä määrässä.\n\nJokaisella on oikeus kalastaa rannikon edustalla asumattomien saarten\nja koralliriuttojen rantamilla, vaikka itse niiden omistusoikeus on\nmyös jaettu eri rantakylien kesken. Siten käy Mawatan, Turiturin ja\nmuiden rannikkokylien asujaimisto pyyntiretkillään samoilla riutoilla.\nJos eri kylistä satutaan lähtemään pyyntiin samaan aikaan, varotaan\nkuitenkin tunkeutumasta toistensa alueille. Kaikki riutat kuuluvat eri\nkylissä asuville yksityisomistajille, mutta noiden riuttojen käyttäjät\neivät pyydä heiltä siihen lupaa.\n\nTavallisesti isä istuttaa muutamia kookospalmuja poikiensa ja\ntyttäriensä nimikoiksi heidän pieninä ollessaan, ja tytöt säilyttävät\nnoiden puiden käyttöoikeuden ainakin muutamissa tapauksissa vielä\nsenkin jälkeen kun he jo ovat joutuneet naimisiin. Todellisuudessa\ntuntuu edellytettävän, että jokaisella naisella on muutamia\nkookospalmuja, useimmissa tapauksissa sellaisia, jotka kasvavat hänen\nisänsä tai jonkun toisen miespuolisen omaisen maalla. Mies ei saa\npäästä ivaamaan vaimoaan ja hänen sukuaan kysymällä: \"Missä ovat ne\nkookospalmut, jotka isäsi on istuttanut nimikoiksesi?\" Sillä jollei\nnaisella olisi ainoaakaan nimikkopuuta, tämä olisi hänelle kovin\nloukkaavaa puhetta.\n\nUseassa eri yhteydessä on meillä jo ollut aihetta viitata siihen\ntapaan, että miehen on jaettava isommasta tai pienemmästä sadosta tai\nsaaliista toisillekin, lähinnä omaisilleen, mutta myös muulle kylän\nväelle. Tämä tapa on yhteiskunnallisen yhteiselämän silmäänpistävimpiä\npiirteitä. Vaikka alkuasukkaat tunnustavatkin, niin kuin olemme\nnähneet, mitä jyrkimmin yksilöllisen omistusoikeuden, todistaa kaikkien\ntuotteiden käyttö erinäisiä melkeinpä kommunistisia katsantotapoja.\nHerättäisi suurta ja yleistä närkästystä, jos esim. erämies pitäisi\nitse kokonaan tappamansa villisian, dugongin tai merikilpikonnan; onpa\nesimerkkejä siitä, että häntä on sellaisessa tapauksessa rangaistu.\nJaon toimittaa riistan hankkijan puolesta joku läheinen henkilö, ja se\ntapahtuu eräässä suhteessa kerskailevan pöyhkeilevällä tavalla:\nkullekin osakkaalle annetaan joka kierroksella verraten pieni palanen,\nja siihen lisätään uusia samanlaisia annoksia kerta kerralta,\nkunnes kaikki on jaettu. Ensiksi erotetut kasat on tarkoitettu eri\ntotem-ryhmille tai muille väestönosille, ja ne jaetaan sitten erikseen\nkunkin eri perheen kesken. Hyvä tapa vaatii, että varsinaisen antajan\non pysyttävä toimettomana ja näköjään välinpitämättömänä, ja monessa\ntapauksessa jäävät hän ja hänen omaisensa kaikkein pienimmälle osalle.\nSellaisen miehen palkintona on se kunnia, jota osoitetaan moiselle\nauliille ja runsaskätiselle lahjojen jakajalle, samoin se kylläkin\näänetön, mutta silti aivan ilmeinen itsetyytyväisyys, joka loistaa\nhänen piirteistään, osoittaa, että tuollainen tunnustus on voimakkaana\nkannustimena säilyttämään tapaa voimassa. Aivan kuin kerskuen lupaa\nhuomattu mies väliin juhlat koko kylälle, ja hän ja hänen omaisensa\nvalmistavat niitä sitten uurastamalla innokkaasti viljelyksillään;\njopa väliin syntyy eri miesten kesken kilpailua sellaisten\njuhlatilaisuuksien toimeenpanosta. Jokainen, jolla on rahtunenkaan\nkunnianhimoa, tahtoo panna toimeen juhlat, koska toisetkin ovat tehneet\nsamoin.\n\nJokainen toisen sadosta tai saaliista saatu osuus täytyy kuitenkin\ntilaisuuden tullen korvata vastalahjalla, joten siis runsaskätinen\nantaja ei ole ilmaiseksi osoittanut jalomielisyyttään. Hän voi\npäinvastoin esittää toiselle suorastaan vaatimuksia seuraavalla\nkerralla, ja jos hänet tämän jakaessa saalista sivuutetaan, hänen\nkatkeruutensa on yhtä teeskentelemätön kuin toisten mielestä\noikeutettu. Hän ei kylläkään voi pienimmässäkään määrin päästää\nnärkästystään näkyviin, mutta aivan varmasti hän yrittää kostaa,\ntavallisesti jollakin salaisella keinolla, taikatempulla. Ja saattaapa\nepäillä, etteihän vain koko yhteiskunta hyväksy hänen menettelyään;\nniin, mahtaisiko edes noituuden uhriksi joutunut, jonka laiminlyönti on\nuseimmissa tapauksissa tapahtunut huomaamattomuudesta, esittää mitään\npuolustuksekseen rikottuaan totutun tavan nimenomaista lokia. Lahjojen\njakelu on sen vuoksi myös pakollinen toimitus, johon kukin alistuu oman\nturvallisuutensa nimessä, ja usein näin mustien ystävieni, jotka\nolisivat halunneet pidättää itselleen saaliista vähän enemmän kuin mitä\ntoiset odottivat, päättävän ulottaa anteliaisuutensa vielä muutamiin\nhenkilöihin siitä syystä, että nämä osasivat noitua.\n\nLahjojen -- etupäässä ruoka-aineiden -- jakoon on siis monta\nvaikutinta, ja erikoisesti hyötyvät tästä avuliaisuudesta vanhukset tai\nmuuten työhön kykenemättömät. Noissa toimeentuloon nähden suruttomissa\nyhteiskunnissa ei kenenkään tarvitse kärsiä puutetta, luonnon\nanteliaisuus tekee mahdolliseksi kenelle vain helposti huoltaa myöskin\nmuita, ja jokainen heikko ja raihnainen saattaa aina odottaa hoivaa\ntoisilta.\n\nPaitsi ruoka-aineita vaihdetaan kaikenlaisia muitakin lahjoja varsinkin\nläheisten ystävien sekä erityisessä sukulaisuussuhteissa olevien\nhenkilöiden kesken. Jos mies on antanut lahjan pojalle, on tämän\nkasvettuaan ja vartuttuaan tuotava hänelle vastalahjoja, eikä\nainoastaan yhden kerran, vaan aina tuon tuostakin, oikeastaan yhä\nuudelleen aina edelleenkin. Kuten olemme toisessa yhteydessä\nmaininneet, täytyy henkilöiden, jotka ovat keskenään tietyssä\nsukulaisuussuhteessa, esim. enon ja veljenpojan, luovuttaa toisilleen,\nmitä jompikumpi vain haluaa. Minun oli esim. mahdoton saada\npalvelijoitani pitämään erinäisiä esinettä, joita olin antanut heille\nheidän itsensä käytettäviksi: ennemmin tai myöhemmin näin ne jonkun\ntoisen hallussa. Sillä huolimatta kaikesta hyvästä tahdostaan,\nhuolimatta siitä, että he halusivat täyttää jokaisen velvollisuuden\nminua kohtaan, osoittautuivat velvollisuudet jotakuta toista kohtaan\nvoimakkaammiksi. Nykyisin tapahtuu joskus nuorten miesten palatessa\nkotiin töistä helmenpyyntialuksista tai valkoisten istutuksilta,\netteivät he itse saa pitää edes osaakaan palkastaan, vaan heidän täytyy\njakaa kaikki eri henkilöille. Jos sellaisessa tapauksessa esim, isä\n(yksi lahjojen saajista) huomaa, ettei poika pysty hommaamaan jotakin,\nmitä hän välttämättä tarvitsee, hän käy hankkimissa sen ja asettaa sen\nsellaiseen paikkaan, että poika varmasti sen löytää. Ei pidetä sopivana\nantaa kenellekään henkilökohtaista lahjaa mitenkään silmäänpistävällä\ntavalla. Ylipäänsä ei ole myöskään hyvien tapojen mukaista pyytää\nmitään toiselta; toisen on itsestäänkin älyttävä antaa haluttu esine.\nKun alkuasukas pyysi minulta vettä, opin pian ymmärtämään, että hän\ntahtoi ruokaa; jos hän pyysi tulitikkua, minun oli tiedettävä, että hän\nhalusi tupakkaa.\n\nJos joku sattuu hävittämään tai turmelemaan jonkin toiselle kuuluvan\nesineen, omistajan närkästys vaihtelee sen mukaan, minkälaisessa\nsukulaisuussuhteessa he ovat keskenään. Hänen ei pidä ilmaista\nerikoisesti suuttumusta, ainoastaan surua, jos syyllinen on hänen omia\ntai hänen vaimonsa lähimpiä omaisia, mutta muussa tapauksessa voi\nodottaa kiivasta raivonpuuskaa, jopa tappeluakin. Kun esim. jollekulle\nkotonaolijalle kuuluva harppuunanvarsi on joutunut pyyntiretkellä\nhukkaan, on asianomaisen kanootin koko miehistö siitä yhteisesti\nvastuussa, vaikka ainoastaan yksi mies olisi asetta käsitellyt. Kaikki\nyhdessä ottavat osaa korvaukseen, jota tarjotaan omistajalle\ntavallisesti jo ennen tai samalla kuin hänelle ilmoitetaan\nmenetyksestä.\n\n\nPerimisjärjestys.\n\nJos mieheltä jää hänen kuollessaan leski ja lapsia, perivät pojat\nkaiken maan ja elättävät sitten äitinsä ja sisarensa. Jollei ole\npoikaa, ottaa maan haltuunsa vainajan veli tai veljet, jotka huoltavat\nperheen naispuolisia jäseniä näiden naimisiinmenoon tai kuolemaan\nsaakka. Kummassakin tapauksessa tavallisesti leski ja tyttäret saavat\nkäyttöoikeuden muutamiin puutarhoihin (ei itse maata). Isä ei näy\ntavallisissa tapauksissa perivän poikansa maata. Hän on sen entinen\nomistaja, mutta on kerta kaikkiaan luopunut omistusoikeudestaan,\nuseimmissa tapauksissa siitä syystä, ettei hän enää kykene viljelemään\nmaata. Ne tarhat, jotka hän on saattanut pidättää omaan käyttöönsä, jos\nhänelle vielä on voimia siihen, ovat kaikki, mitä hän haluaa. Perheen\niäkkäiden jäsenten avustamisvelvollisuus siirtyy maan uudelle\nomistajalle. Melkein ainoana esimerkkinä siitä, että vanha mies ottaa\ntakaisin poikavainajansa maan, on sellainen tapaus, jolloin ei ole\nmuuta läheistä perillistä; silloin hänen on tapana ottaa pojakseen\ntoinen mies, jolle hän antaa poikansa nimen ja joka sitten ottaa hänet\nitsensä hoiviinsa. Ainoastaan jollei mieheltä jää ainoaakaan poikaa\neikä veljeä eikä näiden poikia, siirtyy perintö jollekulle\nnaispuoliselle omaiselle tai paremminkin tämän miehelle: vainajan\nlangolle tai vävylle. Kummassakin tapauksessa omaisuus siirtyy perheen\nhallusta toiselle totem-ryhmälle.\n\nVeljekset perivät kukin samansuuruisen osuuden isänsä maasta. Jaon\ntoimittaa veljeksistä vanhin pitäen itse keskimmäisen kappaleen,\nveljien saadessa sen ympärillä ja ulkopuolella olevat alueet.\nJok'ikinen puutarha jaetaan tavallisesti kaikkien perillisten kesken,\njolloin kunkin osa erotetaan toisista ojilla. Seurauksena usein\ntapahtuvista maanjaoista omistaa jokainen mies tavallisesti huomattavan\njoukon ihan pieniä maatilkkuja. Omistajat voivat sentään vaihtaa\nkeskenään puutarhoja tai lahjoittaa niitä jollekulle läheiselle\nsukulaiselleen, mikä on niitä harvoja tapauksia, jolloin maata\nluovutetaan toiselle muuten kuin perintönä. Esim. isän kuoltua voivat\npojat väliin lahjoittaa maapalasen sedälleen, tahi veli voi suoda\nveljelleen saman ystävyydenosoituksen tämän mennessä naimisiin, jollei\nhän itse tarvitse kaikkia tarhojaan.\n\nPoikkeustapauksissa sattuu, etteivät pojat peri isältään yhtä suurta\nosuutta, esim. jos jollakulla heistä on useampia vaimoja kuin toisilla,\njoten hänen arvellaan tarvitsevan enemmän maatakin kuin muut, tahi jos\njoku veljeksistä osoittautuu tylsämieliseksi tai huolimattomaksi tai ei\nvälitä maatyöstä, jolloin hän saa pienemmän osan. Tehtyjä sopimuksia\nnoudatetaan tarkoin.\n\nAina ei vainajan maata jaeta heti kuoleman jälkeen. Usein omistavat\nveljekset yhteisesti jonkin maa-alueen pitemmän tai lyhyemmän aikaa.\nHe voivat jakaa maan keskenään, milloin vain haluavat, ja he\ntoimittavatkin jaon tavallisesti joskus myöhemmässä tilaisuudessa.\n\nAika ajoin sattuu, että maa-alueet, myöskin vanhat puutarhat,\njäävät ilman omistajaa, koska ei ole ilmaantunut ainoaakaan\nperillistä viimeisen omistajan kuoltua. Sellaisia maita pidetään\nyhteisomaisuutena, ja kuka tahansa saa käyttää niitä sovittuaan asiasta\nyhdyskunnan muiden jäsenten kanssa. Ennemmin tai myöhemmin sellainen\nalue siirtyy viljelijänsä yksityisomaisuudeksi. Lähinnä voivat tuota\nmaata vaatia itselleen henkilöt, jotka kuuluvat viimeisen omistajan\ntotem-ryhmään, ja väliin nämä jakavat sen keskenään. Myöskin\nkookospalmut voidaan väliin jättää ilman yksityisomistajaa, jolloin\nniitä pidetään yhteisölle kuuluvina. Yksityisten henkilöiden ei pidä\nottaa niistä hedelmiä, tai se ei ainakaan saa tulla tavaksi. Oikea tapa\nverottaa tuollaisia puita on sellainen, että paikalla käy samalla\nkertaa useita henkilöitä, erikoisesti silloin, kun kerätään ruokaa\nyhteisiin juhliin.\n\nAlaikäisten holhous on tunnustettu yhteiskunnallinen laitos, ja siihen\nsisältyy tavallisesti holhotin puutarhojen ja niiden hoidon\nsilmälläpito. Täysikasvuinen poika on alaikäisten veljiensä holhooja\nsiihen saakka, kunnes nämä itse pystyvät ottamaan maan haltuunsa. Jos\nkaikki pojat ovat alaikäisiä, heidän holhoojanaan toimii heidän enonsa.\nIsättömät lapset jäävät äitinsä luo vielä sittenkin, kun hän on mennyt\nuusiin naimisiin, ja vaikka äiti ja hänen uusi miehensä pitävätkin\nhuolta heidän henkilökohtaisista tarpeistaan, ei kumpikaan tunnu\npitävän silmällä lasten maata paitsi jollei ole ainoaakaan\nisänpuoleista miehistä sukulaista, joka saattaisi sen tehdä. Siinä\ntapauksessa rupeaa holhoojaksi joku äidin omaisista.\n\nEräitä mies- tai vaimovainajalle kuuluneita esineitä ripustetaan\nhaudalle, toisia hävitetään tai annetaan ystäville, mutta arvokkaimmat\ntavarat tavallisesti säilytetään. Ainakin myöhäisempinä aikoina on\nollut sellainen tapa. Poika perii isänsä mieskohtaisen omaisuuden,\nhänen kanoottinsa, aseensa, työkapineensa, koristuksensa ym. sekä\nkaikki taloustarpeet. Tosiasiassa ei tyttärillä näy olevan\nperimisoikeutta edes äidin tavaroihin, eikä hän saa pitää niistä mitään\nilman veljen lupaa, vaikka tämä kyllä usein antaa hänelle jotakin\nluovuttaen loput vaimolleen. Jos sisar on naimisissa, hän ei\ntavallisesti saa yhtään mitään. Jos vanhemmilta jää täysikasvuinen\ntytär ja alaikäinen poika, hallitsee ja hoitaa edellinen sellaista\nomaisuutta siihen saakka kunnes veli on varttunut aikuiseksi; silloin\nsisar luovuttaa hänelle omaisuuden, ts. mitä siitä on vielä jäljellä.\n\nErikoisen sirotekoisia aseita ja muita esineitä pidetään arvokkaana\nperheomaisuutena, ja ne siirtyvät kuolemantapauksen sattuessa ja\nmuulloinkin sukupolvesta toiseen suljetussa ryhmässä saman totem-heimon\nkeskuudessa, vaikk'ei välttämättä isältä pojalle, vaan sille, jonka\narvellaan parhaiten pystyvän niitä käyttämään. Sellaisia esineitä on\nniiden omistajia kovin vaikea saada luovuttamaan juuri siksi, että\nniiden katsotaan kuuluvan \"perheelle\". Niiden luovutukseen vaaditaan\noikeastaan koko ryhmän suostumus.\n\n\nTestamentit.\n\nUsein tapahtuu, että jotkut henkilöt antavat ohjeita, miten heidän\nomaisuutensa suhteen on meneteltävä heidän kuoltuaan, mikä siis on\nsuullinen jälkisäädös. Kun pari hyvää ystävystä istuu juttelemassa, voi\ntoinen siten luovuttaa toiselle puutarhan, muutamia kookospalmuja jne.\nkuolemansa jälkeen, väliin ilmoittaen, että toisen on korvaukseksi\npidettävä huoli tavanomaisista peijaisista antajan kuoltua. Jos\ntuollaisen omaisuudenluovutuksen mieli olla pätevä, pitää tilaisuudessa\nolla läsnä kolmas henkilö, joka perästäpäin voi todistaa kuulemansa;\nmuuten kansa ei ole taipuvainen suostumaan esitettyihin vaatimuksiin.\nTavallisesti jälkisäädöksen tekijä kutsuu paikalle poikansa ja\nperillisensä ilmoittaen tälle, mikä osa hänen omaisuudestaan on\nluovutettava hänen ystävälleen. Mies voi myös kehoittaa ystäväänsä\nnaimaan hänen leskensä hänen kuoltuaan, jotta tämä sekä lapset saisivat\nhoitoa ja suojaa. Hyvin usein mies osoittaa pojilleen, miten heidän on\njaettava maa hänen kuoltuaan.\n\nMaaomaisuutta ei voi kuitenkaan testamentata kenellekään vastoin\nperimisjärjestyksestä määrättyjä sääntöjä. Sellaista ei voi tapahtua\nedes silloinkaan, kun ei ole olemassa ainoaakaan laillista perillistä;\nainoa keino on silloin ottaa tuo toinen sitä ennen ottopojakseen.\nLahjoitus, johon sisältyy kasvitarha, merkitsee siis ainoastaan sitä,\nettä vastaanottaja saa siihen käyttöoikeuden sekä sadon, jonka\nkorjattua laillinen perillinen saa alueen täydelleen haltuunsa.\n\n\nTotemismi.\n\nMuuan tekijä, joka ensi sijassa koskee kansan yhteiskuntaelämää, mutta\nmyös jossakin määrin sen uskontosuhteita, on heimojen jako ryhmiin\ntotemin mukaan. Totemilla ymmärrämme papualaisista puheen ollen eläintä\ntai kasvia, ei erityistä yksilöä, vaan tiettyä lajia, johon kukin\nkansanryhmä katsoo olevansa erikoisessa, vaikka kylläkin varsin\nepäselvästi käsitetyssä yhteenkuuluvaisuussuhteessa. Kiwai-saaren\nväestön keskuudessa on kullakin henkilöllä ja ryhmällä ainoastaan yksi\ntotem, kun taas esim. samaan kansaan kuuluvassa Mawata-heimossa on itse\nkullakin erikoinen totem, jota pidetään päätotemina, sekä useita\ntoisarvoisia. Kiwaissa ovat yleisimmät totemit kasuaari, krokotiili ja\neräs krapueläin sekä joukko puulajeja, kun taas Mawatassa neljä\npäätotemia ovat kasuaari, krokotiili, koira ja merikäärme. Jokainen\nmies voi aina sanoa kenestä heimolaisestaan tahansa, mihin\ntotem-ryhmään tämä kuuluu. Sääntönä on, että kylissä asuu ainoastaan\nsaman totem-ryhmän miehiä samassa talossa, jota silloin nimitetään tuon\ntotemin mukaan; väliin saattaa sentään pari totem-ryhmää asua samassa\nrakennuksessa. Totem kulkee perintönä ainoastaan miespuolisella\nhaaralla. Kiwai-kansan samoin kuin muidenkin kansojen keskuudessa ovat\ntotemismin tunnusomaisimpana piirteenä erinäiset kiellot, joista\ntärkein on se, ettei kukaan saa tappaa eikä syödä omaa totemiaan.\nMitään muuta selitystä eivät alkuasukkaat voi tähän antaa kuin että\nheidän isänsä on sanonut heille niin, ja että jos tätä määräystä\nrikkoo, siitä koituu onnettomuutta.\n\nMetsästysretkilläni saatoin esim. usein todeta, että kasuaari-heimon\nmies varoi tappamasta omaa totem-eläintään eikä myöskään syönyt sitä,\njos joku toinen oli sellaisen kaatanut. Mutta jos metsämiehen koirat\nolivat ottaneet kiinni ja raadelleet kasuaarin, hän kyllä lopetti sen,\nmutta antoi sitten jollekulle toiselle. Kansan mielessä tuntuu\nliikkuvan sellainen käsitys, että ihminen ja hänen toteminsa ovat samaa\n\"verta\". Luulen, ettei ennen vanhaan edes krokotiiliheimon jäsen\ntappanut omaa totem-eläintään. Nykyisin ei hänen sanota säästävän tuota\npetoa sen enempää kuin hänkään puolestaan odottaa sen säästävän häntä.\nMutta hän ei koskaan syö omaa totemiaan. Hyötynäkökohta selittänee sen\nseikan, että kasvikuntaan kuuluvista totemeista syövät nekin henkilöt\nkookospähkinöitä, joiden totem se on. Kertojani tahtoivat pitää sitä\nainoana poikkeuksena toteminsyöntikiellosta, ja Uudessa-Guineassa\novatkin kookospähkinät melkein välttämättömiä sekä ruokana että\njuomana. Kuitenkin _tamáne_-heimon jäsenet syövät totemiaan,\nluonnonvaraisena kasvavaa jams-lajia, kun taas esim. _mipári_-heimo\nvaroo koskemasta omaansa, luonnonvaraiseen hedelmäpuuhun. Jos\nbambuheimon mies tarvitsee jousta, hän ei itse kaada totem-puutaan\nvalmistaakseen siitä haluamansa aseen, vaan hankkii joltakulta toiselta\nvalmiin kaaren. _Dudpe_-ryhmän mies ei kaada sen lajista saagopalmua,\njolla on tämä nimi, mutta kyllä minkä tahansa muunlajisen saagopalmun\ntarpeen vaatiessa. Myöskin nipa-ryhmään kuuluvat kattavat asumuksensa\nnipa-palmun lehdillä.\n\nTotem-eläimille ja -kasveille ei osoiteta minkäänlaista uskonnollista\npalvontaa, ja ylipäänsä totemismi tuntuu koskevan enemmänkin kansan\njärjestäytymistä kuin ajatusmaailmaa. Henkilöiden kesken, joilla on\nsama totem, vallitsee jonkinlainen yhteenkuuluvaisuus, vaikka he\nasuisivatkin eri paikoissa ja vaikk'ei heitä yhdistäisikään toisiinsa\nveriheimolaisuus. Käydessään toisten heimojen vieraana alkuasukkaat\nasuvat aina jonkun sellaisen luona, jolla on sama totem, tai jollei\nheidän omansa ole kylässä edustettuna, jonkin tietyn muun totemin\nryhmään kuuluvan luona. Suurissa juhlissa, kun kylään saapuu paljon\nvieraita, on myös tapana panna näkyville totem-merkit taloihin, missä\nmihinkin ryhmään kuuluvia asuu, minkä tarkoituksena muka ainakin osaksi\non olla vieraiden opastuksena. Myöskin muutamat niistä maalauksista,\njotka tansseihin varustauduttaessa maalataan ruumiiseen, voivat kuvata\nasianomaisen totemia, ja siten läsnäolijat ymmärtävätkin asian.\nYhteisen totemin ansiosta saman ryhmän jäsenet jonkinlaista ylpeyttä\ntuntien lukeutuvat erikoiseksi omaksi suvukseen. Sotahuutojen joukossa\non sellaisiakin, että mainitaan oman totemin nimeä. Eri totemeihin ja\nniihin perustuviin kansanryhmiin nähden ei ole kuitenkaan minkäänlaista\narvoeroa. Tuntuu omituiselta, etteivät totem-suhteet kuulu\nheimosalaisuuksiin, vaikka näitä onkin niin suuria ja niin paljon, että\ntuskin saattaa mustilta kysyä mitään joutumatta koskettelemaan\nkiellettyjä asioita, jolloin saa nähdä kertojansa joutuvan hämilleen.\nTotemia koskevista seikoista alkuasukkaat puhuvat sangen avomielisesti.\nSiitä huolimatta osoittautuu, kuten jo olemme huomauttaneet, niin\npapualaisten kuin muidenkin kansojen keskuudessa hyvin vaikeaksi päästä\nheidän totem-kuvitelmiensa laadusta selville. On kuitenkin mahdollista,\nettä kansalla on vaistomainen käsitys totem-järjestelmän merkityksestä\nerinäisten yhteiskunnallisten onnettomuuksien (kuten esim.\nlähisukulaisten keskeisten avioliittojen) ehkäisijänä ja että luonnon\nohjeet ja neuvot ovat täten pukeutuneet yhteiskunnallisen säännön\nmuotoon.\n\n\n\n\n8.\n\nIHMISELÄMÄN MERKKITAPAUKSET.\n\n\nRaskaus ja syntyminen.\n\nVaikka alkuasukkaat yleispiirtein ovatkin perillä siitoksen ja\nsyntymisen luonnollisesta kulusta, tapaa heillä myös ilmauksia\nsellaisesta käsityksestä, että sikiäminen voi tapahtua, vaikk'ei nainen\nolekaan ollut yhteydessä miehen kanssa. Eri mainintojen mukaan on\nraskaus johtunut esim. siitä, että nainen on syönyt joitakin tiettyjä\naineita pureksimatta niitä, kuten esim. siemeniä, joita hän on\nkäyttänyt korvakoristeina, tai erästä suokalaa, jossa on \"munia\"; muita\nsellaisia syitä voi vielä olla, että hän on hengittänyt eräiden\ntiettyjen hedelmien tuoksua tai että jonkin kasvin hedelmäkanta on\npäässyt tunkeutumaan hänen ruumiiseensa.\n\nYlimalkaan osoittavat kaikki naimisissa olevat aivan ilmeisesti\ntoivovansa lapsia. Suuri perhe on omansa lisäämään kaikkien arvostamaa\nyhteiskunnallista merkitystä. Sekä pojat että tyttäret auttavat\nvanhempia töissä ja hoivaavat heitä heidän sairaina ollessaan ja\nvanhuuden tullen. Sotaiseen kansaan kuuluva mies pitää tietenkin\nsuuressa arvossa apua, jonka hän saa taistelussa pojiltaan. Lapsetonta\nvaimoa halveksitaan, ja niitä syitä, joiden vuoksi mies lähettää\nvaimonsa takaisin tämän vanhempien luo, niin kuin välisti tapahtuu, on\nmm. se, ettei tämä ole synnyttänyt hänelle lapsia.\n\nHämähäkki ja sen paisuva ruumis on hedelmällisyyden vertauskuva, ja\nsaadakseen runsaasti jälkeläisiä on naisten tapana syödä hämähäkki\nsaagon tai kookospähkinän sydämen seassa tai hangata sitä kädellään\nvatsanpohjaansa. Jotta kylään syntyisi paljon lapsia, kerää joku\njohtomiehistä ison joukon hämähäkin munia ja musertaa ne lähteeseen,\njosta kylän väki tavallisesti juo.\n\nJokainen toivoo, että esikoinen olisi poika. Jos mies aina kulkee\nvaimonsa edellä viljelyksille ja sieltä pois (läheisin avioelämä\ntapahtuu tavallisesti metsässä niiltä palattaessa), synnyttää vaimo\npojan, muuten tytön. Erinäisten ennen sukupuolitoimitusta käytettyjen\ntaikarohtojen tarkoituksena on auttaa vertauskuvallisella\nvaikutuksellaan toisaalta avioparia saamaan poikalapsi, toisaalta taas\ntätä lasta muodostumaan sopusuhtaiseksi. Jos raskaana oleva nainen\nhaluaa, että hänen lapsestaan tulee poika, hän kantaa päivisin\nkupeellaan pientä jousta ja nukkuu öisin se vieressään. Poistuessaan\nkylästä esim, töihin viljelyksille hän jättää kaaren kotiin jonkun\ntoisen naisen hoiviin aivan samalla tavoin kuin äiti pikkulapsensa.\n\nKaksosten syntyminen johtuu joko siitä, että siemenneste on\n\"jakaantunut\" ja nainen on ollut kaksinaisen vaikutuksen alaisena, että\nyhtyminen on tapahtunut hyvin hillittömästi tai siitä, että mies on,\npysyteltyään vaimostaan jonkin aikaa erossa, aloittanut yhdyselämän\nuudelleen. Nainen voi saada kaksoset myös siitä syystä, että on syönyt\nsellaisen banaanikasvin hedelmiä, jossa on kaksi terttua. Ainoakaan\nnainen ei halua kaksosia, koska moisen sanotaan olevan ominaista\nkoirille ja sioille. Kerrotaan, että kaksoset synnyttänyt äiti on salaa\nkuristanut toisen lapsensa väittäen sen kuolleen itsestään. Toisissa\ntapauksissa -- ei suinkaan sentään aina -- vanhemmat yhteisestä\nsopimuksesta tappavat kaksosista toisen, tavallisesti jälkimmäisen tai\ntytön (jollei perheessä ole ennestään useita poikia). Tähän vaikuttaa\nilmeisestikin käsitys, etteivät molemmat kaksoset voi kasvaa ja varttua\nvoimakkaiksi, koska heissä on \"sama henki\".\n\nNaiset, jotka eivät halua lapsia, pitävät köyttä kovalle köytettynä\nvyötäisten ympäri, varsinkin yhdynnän aikana. Myöskin sikiön\nlähdettämistä harjoitetaan kovaan köytetyn nuoran avulla tai siten,\nettä nainen kuumentaa tulella kookospähkinän tai kiven ja painaa\nvatsanpohjaansa sitä vasten, minkä arvellaan aiheuttavan sikiön\nkuoleman. Muutamien vanhojen naisten arvellaan olevan noissa tempuissa\nerikoisen taitavia, ja he varoittavat nuorempia ryhtymästä\nymmärtämättömästi moisiin yrityksiin, koska heidän henkensä voi silloin\nolla vaarassa.\n\nRaskaus yhdistetään kuukautisten lakkaamiseen, ja kertojani, jotka\nkaikki olivat miehiä, sanoivat sen kestävän viisi kuukautta, muutamat\nvieläkin lyhyemmän ajan. Ensiksi muodostuu sikiön pää, joka on\nsuuntautunut ylöspäin äidin rintaa kohti, sitten ruumis. Vähää ennen\nsyntymäänsä sikiö kääntyy pää alaspäin, mikä on luonnollinen asento\nsynnytyksen tapahtuessa, kuten alkuasukkaat sanovat. Jos naisen\nraskaana ollessa hänen miehensä kasvot ja ruumis laihtuvat vaimon\nkäydessä hyvinvoivemmaksi, syntyy poika, vastakkaisessa tapauksessa\ntyttö. Saadakseen kauniin lapsen nainen asettuu kauniina pidetyn miehen\n(odottaessaan tyttöä naisen) viereen; lapsi muistuttaa silloin tätä.\n\nMies ei saa lopettaa yhdyselämää vaimonsa kanssa heti raskauden\nalkaessa, koska sikiö ei silloin kehittyisi säännönmukaisesti. Hänen\nvelvollisuutensa on \"tehdä lapsi valmiiksi asti\". Vasta kun naisen\nvartalon muutos käy aivan ilmeisesti silmäänpistäväksi, on miehen\npysyteltävä hänestä erossa. Raskaudenajan viimeisillä asteilla hän ei\nsaa lainkaan oleskella vaimonsa lähettyvillä, vaan tämä nauttii silloin\njonkun toisen naisen hoitoa. Ylipäänsä on kummankin noina aikoina\nalistuttava tiettyihin tabu-sääntöihin, ja varsinkin nainen voi olla\nympäristölleen taikamaisen vaaran lähde, minkä vuoksi hän ei saa\nlähestyä sellaisia henkilöitä, joita hän saattaisi vahingoittaa.\n\nVaimolle annetaan synnytyksen helpottamiseksi erikoisia rohtoja; näihin\nkuuluu mm. palanen suoankeriasta, joka on niin liukas, ettei se pysy\nkädessä. Myöskin aivan nuorille tytöille syötetään samantapaisia\nrohtoja, jotta he aikoinaan tulevaisuudessa voisivat helposti\nsynnyttää.\n\nMawatassa ei synnytys saa tapahtua yhteisasumisessa, koska\nlapsivuodevaimon veri on vaarallista taikamyrkkyä, jonka kanssa toiset,\nvarsinkaan miehet, eivät saa joutua kosketuksiin. Rakennuksen sisässä\nleijaileva savu levittäisi taudintartunnan kaikkiin sen asukkeihin\naiheuttaen sairautta ja turmiota. Vähää ennen synnytystä viedään\nlapsensaaja tätä tarkoitusta varten jonnekin läheisyyteen kyhättyyn\npieneen majaan, jossa hänet ottavat hoiviinsa toiset, lähisukulaiset\nnaidut naiset; naimattomat tytöt eivät saa tulla lähellekään.\nYlimalkaan kaikki synnytykseen liittyvät seikat kuuluvat naisten\nerikoisiin salaisuuksiin, ja saattaa huomatakin, ettei miehillä ole\nnoista asioista tarkkaa käsitystä. Kätilöinä käytetään muutamia\nvanhoja, kokeneita eukkoja. Itse synnytyksen ilmoittivat miehiset\nkertojani tapahtuvan istuvassa asennossa.\n\nSamoin kuin alkuasukkaiden kaikkiin yrityksiin liittyy taikamenoja,\njoilla on tarkoituksena turvata niiden onnistuminen, samoin\nharjoittavat lasten vanhemmat kaikenlaista noituutta turvatakseen\npienokaistensa menestyksen, ja tuo huolenpito alkaa jo kohta lapsen\nsyntymästä. Vastasyntynyt asetetaan äidin viereen tuoksuvista lehdistä\nkaarnalaatikkoon tehdylle vuoteelle, ja tähän alustaan pannaan joukko\ntaikarohtoja, joiden tarkoituksena on tehdä pikku heimonjäsenestä\nvastaisuudessa toisen sukupuolen suosikki. Se on kaikkien\npapualaisvanhempien hartaimpia toiveita nuorisoonsa nähden. Toinen\nheidän suuri toiveensa on se, että lapset vuorostaan aikoinaan saavat\npaljon jälkeläisiä ja että vanhemmista siten tulee monipäisen heimon\nperustajat. Tässä tarkoituksessa sytytetään lasten viereen tuli, jossa\npoltetaan erään tietyn hyvin liikkuvan ja äänekkään linnun pesä, jonka\nlukemattomat siirtokunnat suorastaan täyttävät monet puut. Lapsi, joka\nkietoutuu tästä tulesta lähtevään savuun, saa kerran jälkeläisikseen\nyhtä lukuisan ja eloisan lapsiparven kuin nuo lentävät linnut. Muuan\nkertojistani mainitsi, ettei vastasyntynyt lapsi aluksi ole kättä\nsuurempi ja että sitä täytyy hetkinen pitää ylhäällä tuulessa, jolloin\nse yks'-kaks' kasvaa, ikään kuin täyttyy ilmalla.\n\nJälkeiset pannaan kaarnasta tehtyyn astiaan, joka haudataan salaa\njohonkin syrjäiseen paikkaan. Niitä pelätään kovin, ja ne voivat tuoda\ntuhon sille, joka sattuu tallaamaan paikkaa, johon ne on kätketty.\nPoppamies voi myös käyttää niitä vahingoittaakseen joko äitiä, lasta\ntai isää. Tämä voi tapahtua esim. siten, että toinen nainen, joka on\nnähnyt, mihin jälkeiset on haudattu, tempaisee juurineen maasta ns.\n_gúda_-puun nuoren vesan ja kaivaa syvän kuopan, jonka pohjalle hän\nasettaa laatikon, johon jälkeiset on pantu, ja istuttaa sitten puun\nsiihen paikkaan. Silloin ei äiti enää ikinä voi saada lapsia.\nHeti synnyttyään lapsi viedään rantaan ja pestään; myöskin äiti\nviedään, toisiin naisiin nojaten, sinne peseytymään. Aviomies, joka on\nkoko ajan pysytellyt syrjässä, saa kylvyn jälkeen hetkiseksi tulla\nkatsomaan vaimoaan ja lastaan. Hän ottaa pienokaisen syliinsä iloiten\nperillisen syntymästä. Vaimo jää häntä varten kyhättyyn majaan\nauringonlaskuun saakka, jolloin hän palaa entiselle paikalleen\nyhteisasuntolaan. Siellä hän sentään oleksii jonkin aikaa matoilla\naidatussa pilttuussa. Pikku maja puretaan, ja lapsensaajan vuode\nheitetään veteen.\n\nSuoranainen meikäläisten kansankuvitelmien vastine on se papualaisten\ntapa, että veteen, jossa lapsi ensi kerran pestään, pannaan erikoisia\nrohtoja (varsinkin palanen kivettynyttä puuta), jotka tekevät lapsen\nterveeksi ja voimakkaaksi. Myös on tapana asettaa lapsi kahden nuotion\nväliin, joita kaikkialla pidetään suoja- ja puhdistuskeinoina pahasta.\n\nÄiti imettää lasta tavallisesti siihen saakka kunnes se oppii\npuhumaan. Jollei äiti itse pysty imettämään, ottaa sen tehdäkseen joku\ntoinen nainen. Sanotaan lapsen välisti siinä määrin kiintyvän\nkasvatusäitiinsä, että hänet vain töin tuskin saa erotetuksi tästä.\nLapsella on aina vastaisuudessa velvollisuuksia tällaista\nkasvatusäitiään -- samoin kuin tietenkin myös omaa äitiään --\nkohtaan, ja hänen on aina silloin tällöin tuotava hänelle lahjaksi\nruoka-aineita. Vieroitusta joudutetaan noudattamalla erikoisia\nmenettelytapoja. Imettävän äidin täytyy alussa noudattaa erikoisia\nmääräyksiä siitä, mitä ravintoa hän saa nauttia.\n\nLasten ensimmäiseen ravintoon nähden ei ole olemassa mitään erikoisia\nsääntöjä, vaan äidit muodostavat, koettelemalla minkälainen ruoka\npienokaisille näyttää parhaiten sopivan, tarkoitustaan vastaavaksi\nhavaitsemansa ruokajärjestyksen ja soveltavat siten saamaansa kokemusta\nseuraaviin lapsiinsa. Maitoa antavia kotieläimiähän ei ole lainkaan.\nPienokaisille annetaan ensiksi saagoa sekä jams- ja tarojuurta, samoin\nkookosmaitoa. Kun lapset ovat oppineet kävelemään, ne saavat syödä mitä\nvain, lukuunottamatta eräitä tiettyjä ruokalajeja, jotka heiltä ovat\nkielletyt ennen kuin he ovat läpäisseet täysikasvuisten ikäluokkaan\noton eri asteet.\n\nPikkulapset makaavat koko päivän alastomina matolla pienessä soikeassa\nvakassa. Sen ympäri on äidin tapana kääriä punottu nauha, johon on\npistetty koiran hampaita, alkuasukkaiden mitä suurimmassa arvossa\npitämiä kalleuksia. Tuollaisella koristelulla on kuvaannollinen\ntarkoitus, se viittaa niihin kallisarvoisiin esineisiin, joita lapsi\njoskus tulevaisuudessa saa haltuunsa. Kun äiti vie lapsensa mukanaan\ntyöhön viljelyksille tai muuanne, hän kantaa sitä korissa kainalossaan\npalmikoidusta nauhasta tehdystä silmukasta, joka on heitetty\nvastakkaisen olkapään yli. Tämänmallinen haudalle ripustettu kori on\nsurullisena merkkinä siitä, että paikalle on haudattu pieni lapsi.\nPikkulapset haudataan aivan alastomina kahden maton välissä.\n\nLapset, jotka päivisin ovat alasti samoin kuin monien heimojen\nkeskuudessa aikuiset miehetkin, nukkuvat yönsä permannolle\nlevitetyllä matolla toinen samanlainen peittonaan. Ensi aikoina\nheitä ei saa ollenkaan viedä ulos, varsinkaan ei pimeällä, joka\nvarovaisuustoimenpide johtuu henkien pelosta. Luullaan henkiolentojen,\nvarsinkin esivanhempien henkien, voivan riistää mukaansa lasten sielut,\njoita he voivat eri syistä ottaa luokseen.\n\n\nLasten hoito.\n\nPojille antaa tavallisesti nimen isoisä tai joku muu isänpuoleinen\nsukulainen, ja hän saa verraten usein tämän nimen. Vanhukset pitävät\nvisusti huolen siitä, että jotakuta nimitetään samalla nimellä kuin\nheitä itseään, ja he valittavat muussa tapauksessa: \"Kohta ei minun\nnimeäni enää kuulu\". Tytöt saavat tavallisesti isoäitinsä nimen.\nMyöskin on tavallista, että lapsille annetaan nimet sellaisten\nhenkilöiden mukaan, joita heidän luullaan muistuttavan, tai satujen\nsuosituimpien sankareiden mukaan.\n\nKun lapset oppivat kävelemään, heidän tukkansa leikataan\nsimpukankuorella tai bambuveitsellä. Irtonaiset hiukset kerätään\ntarkoin astiaan ja heitetään veteen sekä sekoitetaan huolellisesti,\njottei kukaan löytäisi niitä, mikä saattaisi olla vaarallista. Melkein\nkaikkialla koko maailmassa, samoin meilläkin, kansa kuvittelee, että\nnoitakeinoilla voidaan jotakuta henkilöä vahingoittaa käyttämällä hänen\npoikkileikattua tukkaansa.\n\nVähää myöhemmin puhkaistaan lasten korvanlehdet. Reikää pidetään\nauki pistämällä siihen kasvin oka, ja tunkemalla siihen sitten\nkokoonkierrettyjä lehtiä yms. se saadaan vähitellen yhä laajenemaan.\nJonkin ajan kuluttua reikä on niin suuri, että siihen saa pistetyksi\naika ison puupainon, joka pysyy siinä itsestään, se kun on tehty kokoon\npuristetun hevosenkengän muotoiseksi. On varsin omituista nähdä\nraskaiden puupalikoiden roikkuvan pienten lasten kummastakin korvasta\nolkapäille saakka; niitä kannattaa ainoastaan ohut pitkäksi venyneen\nkorvanlehden suikale, mutta merkillistä kyllä eivät lapset näytä\ntuntevan siitä lainkaan tuskaa. Päinvastoin saattaa heidän huomata\nusein olevan ilmeisesti ylpeitä moisista tavan säätämistä\nkilluttimista.\n\nJotenkin samoihin aikoihin kuin korvanlehdet puhkaistaan myöskin\nnenänseinämät. Reikään pujotetaan ensin rihma, jonka kummassakin päässä\non solmu, jotta se pysyisi paikallaan, mutta sitten reikään tungetaan\nyhä paksumpia puuvaarnoja, kunnes se on laajentunut tavattoman isoksi,\nkuten vanhoilla ihmisillä voi nähdä. Juhlatilaisuuksissa pidetään\nreiässä isoa, usein hienosti kiilloitettua puu- tai kivipuikkoa.\n\nKun maitohampaat lähtevät, ne kätketään jonkun omaisen hautaan tai\npudotetaan reikään, joita muutamat hämähäkin kaltaiset eläimet kaivavat\nmerenrantaan. Silloin sanotaan: \"Minä annan sinulle vanhan hampaan,\nanna sinä minulle uusi!\" Sietää panna merkille, että meikäläinenkin\nrahvas lausuu melkein samanlaisen \"loitsun\", kun lapsen maitohampaat\nheitetään uuniin, ja että tällöinkin on hämähäkki asiassa osallisena.\n\nLasten ja vanhempien kesken voi havaita suurta kiintymystä ja läheistä\nliittymistä toisiinsa. Ei voi erehtyä siitä, että pojat nimittävät\nylpeästi isäänsä, kun tästä tulee puhe. Niin pian kuin poika on\ntarpeeksi varttunut, hän saa seurata isäänsä lyhyille retkille. Hän saa\naikaisin perehtyä kylläkin varsin vähän rasittavaan työhön\nviljelyksillä sekä yksinkertaisiin pyyntimenetelmiin. Kerran toisensa\nperästä vie isä hänet myös sellaisille paikoille, joissa luullaan\nyliluonnollisen olennon asustavan, joka samalla on perheen\nsuojelushenki; tarkoituksena on, että henkiolento oppisi tuntemaan\npojankin ja ottaisi hänet suojaansa. Sellaisilla kävelyillä saa isän\nnähdä taluttavan pikku poikaansa kädestä ilmeisestikin opettaen tälle\nkaikkea sellaista, mikä noiden mustien mielestä on \"elämän tarkoitus\".\n\nYksityinen kasvatus on vanhempien asiana, kun taas kasvavat pojat\nperehdyttää heidän yhteiskunnalliseen tehtäväänsä heidän enonsa, tytöt\ntaas täti, äidin sisar. Toisessa yhteydessä olemme käsitelleet näiden\nsukulaisten välistä yhdyssidettä, joka on huomattava yhteiskunnallinen\nlaitos. Varsinkin poikien on tuon perehdyttämisen yhteydessä\nsuoritettava suuri joukko uskonnollisia menoja.\n\nLasten paras oppimestari on kuitenkin heidän oma erinomainen\njäljittelykykynsä. Pikku tenavat tarkkaavat silmät sirrallaan\nsananmukaisesti kaikkea, mitä heidän ympärillään tapahtuu, ja he\npystyvät mitä luonnollisimmin ilmaisemaan, mikä kiinnittää heidän\nhuomiotaan. Esim. Mawatassa kävi luonani valkoihoinen lähetyssaarnaaja,\njoka ontui hyvin pahasti, ja tämän lähdettyä sain nähdä kylän\npikkupoikien ontuvan koko päivän aivan mestarillisesti matkien häntä.\nHe olivat koko ajan uteliaina katsoa töllistelleet meitä ja osoittivat\nnyt, mitä olivat huomanneet. Aina väliin joku noista veitikoista\nasettui eteeni ja sanoi \"Oh! I see!\" sellaisella äänenpainolla, ettei\nsaattanut olla epäilystäkään siitä, ketä hän sillä kertaa matki.\n\nLapset osoittavat vanhempia ihmisiä kohtaan huomattavan suurta\nkunnioitusta, väliin suorastaan pelkoa. Pelon syynä on varsinkin\naikuisten noitataito, jonka purkautumiseen heidän niskaansa saattaa\nriittää pelkkä vihainen katse tai ele. Ainoastaan vanhemmat ja\nmahdollisesti muutamat lähisukulaiset voivat antaa lapsille\nruumiillista kuritusta. Mutta ei isäkään voisi kohdella omaa lastaan\nkovin kovakouraisesti herättämättä kylänväessä suuttumusta, ja jos hän\npahoinpitelee lastaan, hän saa olla varma siitä, että tämän äidin\nsukulaiset puuttuvat asiaan.\n\nKuitenkin kaikitenkin on yleisenä puheenaiheena vanhemman polven\nkeskuudessa, miten ajat muka muuttuvat siitä, mitä ne ovat ennen\nolleet, kuinka suku huononee ja kuinka nuoriso ei osoita vanhemmille\ntarpeeksi kuuliaisuutta. Siitä lähtien kun kuulin myöskin papualaisten\nvalittavan nykyaikaa verrattuna \"vanhaan hyvään aikaan\", eivät\nvastaavat valitusvirret sivistyneessä ympäristössä ole tahtoneet oikein\ntehota korviini.\n\n\nKosinta ja naiminen.\n\nVanhemmat toivovat hartaasti, että heidän lapsensa aikuisiksi\nvartuttuaan saavuttaisivat suosiota toisen sukupuolen keskuudessa, ja\njokaisessa sopivassa tilaisuudessa he käsittelevät näitä\nlemmenrohdoilla. Niin varsinkin poikia, sillä tytöt ovat hyvin\nhaluttuja eikä heidän ole lainkaan vaikea päästä naimisiin, kuten\nyleensäkin tuntuu olevan sääntönä moniavioisten kansojen keskuudessa.\nHeti poikalapsen synnyttyä alkaa \"tyttörohtojen\" käyttö, joita\nvanhemmat ovat jo ennakolta keränneet. Osa pannaan tulevan pikku\nLemminkäisen ensimmäiseen vuoteeseen, toinen osa sirotellaan kylän\nkadulle, jotta tytöt tälläisivät sitä ja sitten aikoinaan menettäisivät\nhänelle sydämensä.\n\nVarsinkin eri juhlina, jolloin nuoret miehet suorittavat tansseja\nkokoontuneen kansan nähden, turvautuvat vanhemmat, varsinkin äiti,\nkaikenlaisiin noitakeinoihin auttaakseen poikaansa vaikuttamaan\ntyttöihin. Taikavalmiste sovitetaan pojan rannerenkaaseen tai johonkin\nmuuhun hänen käyttämäänsä koristukseen, ja erikoisen tehoisana sitä\npidetään, jos sillä käsitellään sitä korkeaa sulkaa, joka hänellä on\nedessäpäin pääkohteessaan. Heiluessaan tanssin aikana edestakaisin\nsulka \"viittoo\" tyttöjä tulemaan hänen luokseen. Itse lemmenrohto\nvalmistetaan tavallisesti jostakin hyvätuoksuisesta yrtistä, mihin\nlisätään erilaisia aineksia, jotka useimmat ovat sukupuolista alkuperää\nja äidin hankkimia. Samalla rohdolla äiti voitelee yöllä ne yhteiseen\nasuntotaloon johtavat tikapuut tai portaat, joita tytöt tavallisesti\nkäyttävät, ja kun he aamulla tallaavat sitä, heidät valtaa kova kaipaus\npojan luo. Samaan tulokseen voi päästä silläkin tavoin, että asettaa\nhivenen tuota rohtoa jonkun tytön makuumaton alle tai hänen liedessään\npalavaan tuleen. Viimeksimainitussa tapauksessa savu, joka kietoo\nhänet verhoonsa, kuljettaa rohdon mukanaan joka paikkaan hänen\nruumiiseensa ja varsinkin silmiin, jotka ovat lemmentaikojen otollinen\ntarttumakohta. Pientä lehtistä oksaa, joka tytön huomaamatta\nirroitetaan hänen koreasta asustaan hänen tovereineen liikkuessaan\nnoiden tanssien aikana pitkässärakennuksessa, voidaan myöskin käyttää\npanemaan hänen päätään pyörälle kyseessä olevan nuorukaisen onneksi.\n\nVanhempiensa neuvosta saattaa kosijankokelas tehdä lemmentaikoja\nominkin päin. Hän valmistaa esim. palasen tupakkaa, niin kuin häntä on\nopetettu, ja täytettyään sillä piippunsa hän pyytää haluamaansa tyttöä\nsytyttämään sen; savun mukana tyttö hengittää taian sisäänsä. Poika voi\nmyös saada tytön tietämättään nauttimaan lemmenrohdon kookospähkinän\nmaidossa, jonka hän houkuttelee tytön juomaan. Eräillä muilla keinoin\nnuorukainen voi saada mielitiettynsä ottamaan hänet vastaan unessa,\njolloin tyttö seuraavana päivänä osoittautuu taipuisaksi suvaitsemaan\nhänen lähentelyjään ruumiillisessakin merkityksessä. On myös keinoja,\nmillä riistää toisilta pojilta ja tytöiltä heidän onnensa\nlemmenasioissa ja anastaa se itselleen tai siirtää jollekulle\nsuosimalleen henkilölle.\n\nVanhemmat pitävät tyttöjään hyvin visusti silmällä, ja nuori pari, joka\non salassa löytänyt toisensa, saa panna kaiken viekkautensa liikkeelle\nvoidakseen edelleen tavata toisiaan, mikä tavallisesti tapahtuu yön\npimeyden suojassa. Keinoja, joilla poika voi salavihkaa antaa merkkejä\nmielitietylleen huomatessaan tämän katsovan häntä, on mm. se, että hän\nottaa esim. tukassaan pitämänsä sulan tai lehvän ja näköjään\nvälinpitämättömästi heittää sen menemään sinnepäin, missä hän ehdottaa\ntapaamista. Jollei kukaan muu satu katsomaan sinnepäin, hän saattaa\nantaa tytölle toivotun merkin myös sulkemalla silmänsä ja viittaamalla\ntarkoittamaansa suuntaan. Tullessaan tytön luo yöllä poika hiipii\nsuoraan sen kohdan alapuolelle, jossa tyttö nukkuu (talothan on\nrakennettu paalujen varaan) ja ilmoittaa tulostaan pujottamalla\nvarovasti kepin lattianraosta. Tyttö on myös voinut edeltäkäsin sitoa\nranteeseensa nuoran ja jättää irtonaisen pään riippumaan lattian läpi,\njolloin poika herättää hänet nykäisemällä nuorasta. Tyttö päästää\nsitten kosijansa sisään nostamalla permantolaudan pois paikoiltaan,\nminkä jälkeen poika paneutuu hänen viereensä hänen matolleen. Jollei\npoika uskalla tulla rakennuksen sisään, voi tyttö hiipiä ulos hänen\nluokseen.\n\nVäliin tytön vanhemmat huomaavat lemmenvehkeet, muussa tapauksessa\npoika vie morsiamensa jonakin yönä vanhempiensa luo, jotka ottavat\ntämän sydämellisesti vastaan ilmeisesti ylpeinä poikansa urotyöstä.\nKummassakin tapauksessa seuraa kuitenkin tytön ja nuorukaisen\nlähiomaisten kesken tappelu. Jollei nuoren miehen katsota voivan\nsuorittaa totunnaisen tavan säätämää korvausta morsiamestaan ja hän\njoutuu siten tavallisen varkaan asemaan, voi hänen henkensäkin olla\nvaarassa. Mutta vaikka hän olisi kuinkakin hyväksyttävä kosija, tuntuu\ntytön ja hänen omaistensa kunnia vaativan, etteivät vanhemmat saa\nluopua hänestä ilman tappelua. Epäilemättä on kahakassa puolin ja\ntoisin osoitettu viha ja suuttumus jossakin määrin teeskenneltyä, mutta\nvakavanluontoisista tapauksista ei suoriuduta ilman aikamoista\nverenvuodatusta. Kun tappelupukarit ovat väsyneet, alkavat usein hyvin\npitkälliset neuvottelut, jolloin lopultakin päästään yksimielisyyteen.\n\n\nNaimasopimus.\n\nMuinaisaikoina oli miehen annettava säännöllisesti apelleen\nkorvaukseksi morsiamestaan toinen tyttö, jonka hänen omaisensa\nluovuttivat tälle. Hänet määrättiin vaimoksi jollekulle morsiamen\nomaiselle, sopivalle miehelle, niin että kaksi naimiskauppaa aina\nseurasi toisiaan. Saman totem-ryhmän jäsenten keskinäinen\nyhteisvastuullisuus on niin suuri, että jollei nuorukaisella ole\nsisarta antaa morsiamen sijasta, hän voi aina luottaa siihen, että joku\ntoinen hänen heimostaan, jolla itsellään on tyttö, luovuttaa tämän\nhänelle, niin että hän voi tyydyttää appivanhempansa. Vaikka moista\nystävänpalvelusta pidetään sukulaisten kesken melkein itsestään\nselvänä asiana, on nuorukaisella siitä lähtien sentään erinäisiä\nvelvollisuuksia tuota auttajaansa kohtaan, niin että hänen on aina\nmuistettava tätä, kun hän heimon jäsenille jakaa metsästyssaalista tai\nsato-osuuttaan. Jollei nuoren miehen koko heimossa ole saatavissa\nnaimaikäistä tyttöä, on viimeisenä keinona luvata toiselle perheelle\njoku pikku tyttö, niin että tämä aikuiseksi tultuaan määrätään tietyn\npojan vaimoksi. Tuollaiset lapsikihlaukset eivät näytä olevan\nharvinaisia. Jos tyttö kuolee ennen kuin avioliitto on solmittu,\nedellytetään, että hänen tilalleen luovutetaan toinen.\n\nOn itsestään selvää, ettei moisia sovinnaisia avioliittoja solmittaessa\nvoida kiinnittää suurtakaan huomiota nuorten liittokumppanien\ntunteisiin. Kuitenkin ovat yksilölliset mieliteot silmäänpistävinä\npiirteinä myöskin näillä papualaisilla, ja tapahtuu monta pikku\nmurhenäytelmää, kun nuori mies ja tyttö pakotetaan menemään yhteen,\nvaikka molemmilla jo voi olla mielitiettynsä toisaalla.\n\nNaimisliitto vaihtokauppana on yhä edelleen yleisenä sääntönä kansan\nkeskuudessa, mutta myöhempinä aikoina esiintyy myös morsiamen ostoa,\ntahi paremminkin morsiamen omaisille luovutetaan suuri joukko\narvokkaita lahjoja vastalahjaksi. Noiden lahjojen tarkoituksena ei\nkuitenkaan ole varsinaisesti olla korvauksena, jonka arvo vastaisi\nsitä, mitä vastaanottaja on saanut, vaan niitä pidetään, samoin kuin\nkaikissa samantapaisissa tilaisuuksissa, antajan oman yhteiskunnallisen\nmerkityksen ilmaisijoina. Jokainen yrittää siten antaa niin paljon kuin\nikinä voi, ja sulhanen saa avustusta sukulaisiltaan ja omaisiltaan\nvoidakseen sitäkin paremmin pitää yllä suvun kunniaa. Morsiamen hinta,\nmikäli sellaisesta voi puhua, vaihtelee sen vuoksi suuresti, ja se\nmuodostaa komean kokoelman arvokkaimpia esineitä, mitä kansalla on,\nvieläpä monta kappaletta kutakin lajia. Lahjat asetetaan tavallisesti\nkasaan, jotta ne tekisivät sitäkin mahtavamman vaikutuksen, ja osa\nniistä jaetaan jäljestäpäin morsiamen suvun kesken. Kansan tavan mukaan\nvaativat lahjat aina vastalahjoja, ja myöskin morsiamen vanhemmat\nantavat samassa tilaisuudessa joukon lahjoja sulhasen omaisille. Jos\navioliitto purkautuu, ei morsiamesta annettuja lahjoja palauteta. Sitä\nvastoin tapahtuu kyllä, että jos nainen synnyttää miehelleen monta\nlasta, tämä antaa appivanhemmilleen uusia lahjoja tunnustukseksi\nhyödystä, jota vaimo on hänen, miehen, suvulle tuottanut. Eräiden\nmuistotietojen mukaan on sattunut tapauksia, jolloin nuori mies on\nsaanut hankituksi itselleen morsiamen luovuttamalla tämän isälle yhden\ntai useampia surmattujen vihollisten pääkalloja.\n\nSiihen runsaaseen kehitykseen nähden, mikä on ominaista alkuasukkaiden\nsuorittamille juhlamenoille, on varsin omituinen tosiasia, ettei\navioliiton solmimiseen liity oikeastaan mitään erikoisia menoja. Niin\npian kuin molemmat perheet ovat päässeet keskenään yksimielisyyteen\nasian käytännöllisestä puolesta, pidetään naimiskauppaa vahvistettuna\nsen enemmittä muodollisuuksitta. Kun on suoritettu tarpeelliset\nvalmistukset, pidetään kyllä jäljestäpäin asian kunniaksi juhla-ateria\ntansseineen, mutta tuo tilaisuus eroaa varsin vähän moninaisista muista\nsamantapaisista juhlallisuuksista. Morsiamen omaisille annetuilla\nlahjoilla koristellaan ne tilapäiset majat, joissa juhla-ateria\nvalmistetaan, jolloin suoritetaan tiettyjä yksinkertaisia menoja. Kun\nnuorikko muuttaa miehensä luo asumaan, hän sammuttaa tulen liedestä,\njota hän on siihen saakka käyttänyt, ja heittää pois tuhan, minkä\njälkeen hän virittää uuden tulen miehensä lieteen. Hänen äitinsä tekee\nsitten uuden tulen vanhaan lieteen.\n\n\nNaimasääntöjä.\n\nMiehellä saattaa olla samalla aikaa useampia kuin yksi vaimo, mutta\nyleensä moniavioisuus on käytännössä vain pienehkössä määrin. Minun\naikanani oli Ipisiassa yhdellä miehellä kolme vaimoa ja naapurikylässä\nKiwai-saarella sanottiin eräällä olevan neljä; useilla oli kaksi, mutta\nsuurella enemmistöllä ainoastaan yksi. Naimaikään tultuaan joutuvat\nkaikki tytöt naimisiin, jolleivät he ole jossakin suhteissa vajavaisia,\nja lesket menevät tavallisesti uusiin naimisiin suruajan päätyttyä,\nelleivät he ole kovin vanhoja. Jos miehellä on useampia kuin yksi\nvaimo, on kullakin tavallisesti oma nimikkolietensä heimon yhteisessä\nasuinrakennuksessa. Suurimman osan päivästä vaimot kuitenkin viettävät\nyksissä työssä viljelyksillä jne. Oman mieltymyksensä mukaisesti mies\nsyö ja nukkuu muutamia öitä peräkkäin vuorostaan kunkin vaimonsa\nkanssa, milloin ei oleskele miesten rakennuksessa. Kaikkien saamieni\ntietojen mukaan ei saman miehen eri puolisoiden keskinäinen suhde aina\nmuodostu parhaaksi mahdolliseksi, vaan varsinkin vanhimmat voivat\nosoittaa aika suurta mustasukkaisuutta nuorempia kohtaan. Toisissa\ntapauksissa ansaitsee panna merkille, kuinka hyvin samaan perheeseen\nkuuluvat vaimot voivat sopia keskenään. Sanotaan, ettei ole ollenkaan\ntavatonta, että nainen kehoittaa miestään ottamaan itselleen lisäksi\nuuden vaimon, jotta hän, entinen vaimo, saisi apua työssä. Toisissa\ntapauksissa taasen saamme kuulla, että vaimo asettuu vastustamaan\nmiehen uusia naimahankkeita vakuuttaen hyvin suoriutuvansa kaikista\ntehtävistä, mitä häneltä vaaditaan.\n\nVaikka viimeksi otettu vaimo tietenkin saa osakseen suhteellisesti\nsuurimman osan miehen hellimmästä huomaavaisuudesta, on ensimmäinen\npuoliso kuitenkin tavallaan etuoikeutetussa asemassa. Edellytetään,\nettä hänelle ilmoitetaan ennakolta, jos miehellä on aikomuksena ottaa\nlisäksi uusi vaimo, ja hän myös lähinnä hankkii miehelle taikarohdot,\njoiden alkulähteenä naiset ovat, ja yhdyttyään johonkuhun toiseen\nvaimoonsa mies palaa säännöllisesti ensimmäisen luo juuri\nsäilyttääkseen tämän taikavoiman lähteensä. Miehen on tapana neuvotella\nensimmäisen vaimon kanssa perheasioista, jota vastoin muille vaimoille\nainoastaan ilmoitetaan, mitä päätöksiä on tehty. Ensimmäinen vaimo\nohjaa toisia töissä ja voi käyttää heitä suorittamaan eri tehtäviä.\n\nKun naimiskauppa on päätetty, vaimo muuttaa miehensä asuntoon, ja jos\nhe ovat eri kylistä, hän asettuu miehen kotikylään. Koska kansa hyvin\nmielellään retkeilee ja liikuskelee, aviopari käy usein tervehtimässä\nvaimon omaisia hänen entisessä kotikylässään, voipa pariskunnalla olla\nsiellä viljelys tai parikin, niin että he sellaisilla käynneillään\nvoivat syödä omaa ruokaansa. Joissakin tapauksissa mies muuttaa\nkuitenkin vaimoineen tämän kotikylään, varsinkin jos hän on saanut\nsieltä haltuunsa maata esim. appivanhempien kuoltua.\n\nMies ja nainen, joilla on sama totem, eivät voi mennä keskenään\nnaimisiin, koska heitä pidetään jonkinlaisina veriheimolaisina, ja\nsamoin on asianlaita, jos kenellä tahansa nuorten neljästä vanhemmasta\non sama totem. Siten ei mies voi ottaa vaimokseen tyttöä, jolla on sama\ntotem kuin hänen äidillään, ei myöskään sellaista, jonka äidillä on\nsama totem kuin hänellä itsellään. Lukuunottamatta näitä kiellettyjä\npolvia ei ole mitään avioesteitä, kuuluivatpa asianosaiset mihin\ntotem-heimoon hyvänsä. Serkut eivät saa mennä keskenään naimisiin\nsiinäkään tapauksessa, että heillä on eri totem.\n\nVaikk'ei avioliittoja Kiwai-kansan keskuudessa pyhitetäkään erikoisin\nmenoin, niitä täytyy kuitenkin pitää todellisina sanan varsinaisessa\nmerkityksessä. Kun naimiskauppa solmitaan, se on tarkoitettu kestämään\nkoko elämän ajan, ja avioliiton loukkaamattomuus on naisiin nähden\nheimon yhteiskunnallisten lakien kulmakiviä. Jos mies \"varastaa\" toisen\nvaimon, se on hengenrikos. Moniavioisuudessa elävän kansan keskuudessa\nei kuitenkaan voi odottaa miesten alistuvan yhtä ankariin sääntöihin\nkuin mitä he vaativat naisilta, ja todellisuudessa edelliset suovat\nitselleen aika suuria vapauksia heidän vaimojensa esittämättä\nvastaväitteitä. Tapa sallii myös miehen luovuttaa puolisonsa\ntilapäisesti toiselle.\n\nJollei mies ole ennen naimisiinmenoaan tappanut ketään taistelussa,\nhänen ei pidä aloittaa säännöllistä yhdyselämää vaimonsa kanssa (jonka\ntarkoituksena on lasten siittäminen), ennen kuin hän on tuonut kotiin\npoikkileikatun vihollispään. Siitä pojasta, jonka mies siittää sen\njälkeen kun hän on surmannut vihollisen, tulee suuri soturi. Mutta\njollei verta ole vuodatettu ennen ensimmäisen pojan syntymää, tämä voi\njoutua kasvaessaan ja varttuessaan halventavien puheiden kohteeksi.\n\n\nVaimon osuus taikamenoihin.\n\nMuudan niitä huomioita, jotka toimittaessani tutkimuksiani papualaisten\nkeskuudessa teki minuun laajuudellaan ja runsaudellaan suorastaan\nyllättävän vaikutuksen, oli se, että naissukupuolella uskotaan olevan\nniin keskeinen vaikutus kaikenlaiseen noituuteen. Tätä sovelletaan\nkäytäntöön kaikilla toiminnan aloilla ja mitä erilaisimmissa juhla- ja\nuskonnollisissa menoissa ja muissa puuhissa, joiden tarkoituksena on\nheimon tai yksilöiden onni tai onnettomuus. Naisen sukuelimet ovat se\nlähde, johon alituiseen turvaudutaan mitä erilaisimmissa taioissa,\nsekä hyödyttävissä että vahingoittavissa; niin, alkuasukkaiden\nkatsantokannan mukaan juontaa melkeinpä jokainen taika juurensa tuosta\nlähteestä, \"samalla tavoin kuin sormet haarautuvat kädestä\", niin kuin\nyksi heistä lausui. Vaimo on miehensä liikkuva onnenlähde, josta\ntämä saa verrattomasti suurimman osan kaikkein tepsivimmistä\ntaikarohdoistaan. Sellaisen voiman tyyssijaa pidetään sekä\narkaluontoisena että samalla vaarallisena, minkä vuoksi sitä on tarkoin\nsuojeltava. Samoin kuin sukupuoliyhdyntään liittyy suuri taikavaara,\nsamoin yhdistetään naisen sukuelimet ajatuksissa avoimeen hautaan ja\nniitä pidetään yhtä vaarallisina kuin jälkimmäistä; jos niihin\nsuhtautuu oikein, sanovat alkuasukkaat, silloin on kaikki hyvin; mutta\njollei menettele oikein, \"se on myrkkyä\".\n\nTämän luontoiset seikat ovat papualaisten keskuudessa tehokkaimpina\nvaikuttimina, joiden ansiosta avioliittolait pidetään ankarasti pyhinä\nnaituihin naisiin nähden. Varkaus tai naapurin tavaroiden turmeleminen,\ntäytyipä niitä erikoistapauksissa pitää miten arvokkaina tahansa, on\npikku seikka hänen vaimonsa varastamisen rinnalla; ja niin kovasti kuin\nmies vihastuukin, jos joku surmaa hänen lapsensa, isänsä tai vaimonsa,\nse ei vielä vedä vertoja sille silmittömälle raivolle, jonka valtaan\nmainitusta rikoksesta joutuu: sellainen mies \"värisee kuin vesi\", sanoo\nkansa. Vaimo, jonka mies on hankkinut kallista korvausta vastaan, on\nkaiken muun ohella koko hänen menestyksensä alku ja juuri niiden\nrohtojen ansiosta, jotka hän saa tämän ruumiista.\n\nSellaiset käsitykset ovat myöskin hyvin tehokkaana vaikuttimena\npuvun syntyyn, lähinnä naissukupuoleen nähden. Emme tahdo jättää\nhuomioonottamatta Edv. Westermarckin vakuuttavaa selitystä, että puku\non ilmeisestikin monissa tapauksissa saanut alkunsa käyttäjänsä halusta\ntehdä itsensä viehättäväksi toiseen sukupuoleen kuuluvien silmissä.\nMutta merkittävänä tekijänä on sen ohella varmaan ollut Y. Hirnin\nosoittama: samoin kuin syntymisen salaisuutta ympäröi luonnonkansojen\nkeskuudessa kunnioittava ihmettely, samoin pidetään varsin usein tuon\nilmiön yhteydessä olevia elimiä mahtavan taikuuden tyyssijana, ja tästä\non johtunut tapa verhota niin vaarallisen vaikutuksen lähde, samoin\nkuin se, ottaen huomioon sen taikamaisen arkaluontoisuuden, itsekin\nsaattaa olla suojan tarpeessa. Tältä kannalta on selitettävissä, että\njo pelkkä ajatus, alaston nainen, herättää eräissä kansoissa mitä\nsuurinta pahennusta. Mikä herättää sellaista pelkoa ja inhoa ja niin\nujostuttaa, sitä ei voi pitää näkyvissä.\n\n\nAvioero ja meno uusiin naimisiin.\n\nVaikka avioliittoa pidetäänkin pysyväisenä, voivat monet seikat johtaa\nsen purkautumiseen, ja tosiasiassa avioliitot ovatkin usein verraten\nlyhytaikaisia. Monilla vanhoilla miehillä on ollut peräkkäin iso joukko\nvaimoja, väliin aina pariinkymmeneen saakka. Toisaalta taasen on\nlukuisasti esimerkkejä siitä, että avioliitto on kestänyt monta vuotta,\njommankumman puolison kuolemaan saakka.\n\nAvioeron tavallisimpia syitä on vaimon kykenemättömyys hoitamaan\ntaloutta ja toimittamaan muita askareitaan, hedelmättömyys sekä miehen\nja vaimon -- tai vaimojen keskeinen, jos näitä on useampia kuin yksi --\nepäsopu. Naisen puolelta tapahtunut aviorikos ei sen sijaan aina johda\neroon, vaan asia ratkaistaan siten, että miehet tappelevat keskenään,\nja jos aviomies jää eloon, hän tavallisesti jatkaa yhdyselämää naisen\nkanssa entiseen tapaan. Mies ei hevin luovu vaimostaan, sillä tämä\nedustaa suurta arvoa, eikä eron tapahtuessa suinkaan mies aina lähetä\nvaimoaan tämän vanhempien luo, vaan vaimo usein jättää miehensä. Tämä\ntapahtuu tavallisesti siten, että vaimo liittyy toiseen mieheen, ja\nsellaisia, jotka ovat halukkaita ottamaan hänet, on aina tuossa maassa,\njossa naisista on niin kova kysyntä. Viimeksimainitussakin tapauksessa\ntulee tappelu, jollei ensimmäinen aviomies ole kovin kyllästynyt\nvaimoonsa. Lukemattomat naiset ovat olleet naimisissa monen miehen\nkanssa peräkkäin.\n\nJos leski haluaa mennä uusiin naimisiin, hän pyytää tavallisesti lupaa\napeltaan tai langoltaan. Väliin nämä eivät ole lainkaan halukkaita\nlaskemaan häntä menemään ulkopuoliselle ottaen huomioon, että heidän\nperheensä tai heimonsa keskuudesta on aikoinaan luovutettu tyttö\nkorvaukseksi hänestä. Muutamissa tapauksissa sattuu sellaista, että\nuusi aviomies antaa edeltäjänsä omaisille korvaukseksi lahjoja.\n\nLesken mennessä uusiin naimisiin on tapana noudattaa useita menoja,\njoista seuraavassa esimerkkejä. Jonakin päivänä juuri ennen\nauringonlaskua menevät nainen ja uusi mies metsään, jossa he ovat\nkeskenään yhteydessä sellaisella paikalla, missä on hämähäkinverkko\nheidän ja kylän välillä. Yhdynnän tapahduttua mies menee kotiin suoraan\nhämähäkin verkon läpi, nainen vähän matkan päästä perässä. Tultuaan\nasuntoonsa he sulkevat huolellisesti oven jälkeensä. Kun he seuraavana\npäivänä palaavat metsään ja hämähäkki on kutonut verkkonsa uudelleen,\nhe ovat päässeet eroon menneisyydestään.\n\nToinen menettelytapa on seuraavanlainen: Mies ja leski menevät\npaikalle, jossa jälkimmäinen oli viimeisen kerran yhteydessä\nmiesvainajansa kanssa. Siellä nainen keittää hiukan ruokaa --\ntarojuuren tai vähän saagoa. He katkaisevat nuoren bamburuovon\nlatvakasvaimen ja ottavat kumpikin rungosta sen alapuolelta aivan\npienen palasen, minkä jälkeen he asettavat latvakasvaimen takaisin\npaikalleen. Irroitetut palaset pannaan naisen valmistamaan ruokaan\nkahteen osaan. Sitten he ovat keskenään yhteydessä, ja yhdynnän aikana\nhe pistävät toistensa suuhun ruokamurut, joihin ovat pistäneet\nbambunsipaleet. Tarkoituksena on solmia uusi avioliitto juuri samalla\npaikalla, jossa entinen lakkasi, ja menon tarkoituksena on myös estää\nuutta aviomiestä kuolemasta niin kuin entiselle on käynyt. Kun\nbamburuoko jatkaa kasvuaan, se pudottaa irtonaisen latvakasvaimensa,\njoka esittää miesvainajata, kun taas itse runko, joka kuvaa uutta\nmiestä, kasvaa edelleen. Ennen kuin pariskunta palaa kotiin, he\nhalkaisevat keskeltä erään tunnetun kiertokasvin jättäen molemmat päät\neheiksi, minkä jälkeen mies ja nainen ryömivät aukosta, joka sulkeutuu\nheidän jälkeensä. Siten he tukkeavat tien vainajalta, niin ettei tämä\npääse heitä seuraamaan.\n\nJos naisen ensimmäinen mies on joutunut krokotiilin suuhun, suoritetaan\nseuraava meno: Pari menee sille paikalle, jossa onnettomuus tapahtui,\nja vaimo riisuu ruohohameensa ja repii rikki punotun ruohokaulanauhansa\n(_sogére_), joka on hänen leskensurunmerkkinään, ja heittää molemmat\nveteen. Kun he sitten ovat olleet keskenään yhteydessä, nainen asettuu\nsääret hajallaan rannalle selin veteen, ja mies ryömii takaapäin kuin\nportista hänen jalkojensa välistä. Nainen ottaa sitten ylleen uuden\nruohohameen ja kävelee miehen perässä kotiin. Kotosalla he pitävät\novensa visusti suljettuna seuraavaan aamuun saakka.\n\n\nKuolema ja hautaus.\n\nHeti kun kylässä on sattunut kuolemantapaus, alkavat valituslaulut,\njotka läsnäolijat virittävät sellaisessa tapauksessa, ja tuo kaamea\nsävel ilmoittaa koko kylälle, mitä on tapahtunut. Melkein aina valittaa\nsiten yhdessä koko joukko ihmisiä, jolloin ystäviä ja muita vielä\nliittyy heihin avuksi, mutta tavallisesti kukin esittää oman joikunsa\nyksikseen eivätkä siis kaikki yksiäänisesti. Sekä sävel että sanat\nvaihtelevat, ja myöskin sama laulaja muuntelee hetkestä toiseen\nvalitusvirttään. On vaikea antaa käsitystä noiden rajujen murhelaulujen\njärkyttävästä, ahdistavasta vaikutuksesta. Kun yöllä loikoilin\nkuulostaen noita lohduttoman hylättyinä kaikuvia itkuvirsiä ja yritin\nluonnehtia niiden tekemää vaikutusta, johtui mieleeni mielleyhtymänä\ntuuliviirin vingunta kuolleessa maailmassa ja kuolevan eläimen ulvonta\nerämaassa.\n\nVainaja, joka makaa vuoteellaan matoilla aidatussa pilttuussa\npitkässätalossa, koristetaan kuin juhlaan ikään. Hänen kasvonsa ja\nruumiinsa maalataan mustan, valkoisen ja punaisen kirjaviksi, hänen\npäähänsä pannaan kasuaarin ja paratiisilinnun höyhenistä tehty koriste\nja nenään puikko, koreita tupsuja pistetään ylt'ympäri reikiin pitkin\nkorvasimpukoiden reunaa; myös pannaan hänen ylleen rintakoruja,\nvyö ym. Eräissä tapauksissa hänen suunsa tukitaan hyvätuoksuisella\nlehtipallolla. Hänen hiuksensa ajetaan pois otsan ympäriltä. Irtonaisia\nhiuksia ei saa viedä pilttuun ulkopuolelle, koska siitä koituisi\nsairautta talon muille asukkaille, vaan ne säilytetään kookosmaljassa\nkuolleen vieressä ja viedään pois hänen mukanaan. Pienen hiussuortuvan\ntai muutamia partakarvoja sekä sen renkaan, _adígo_, jollainen joka\nmiehellä on vasemmassa kyynärvarressaan, säilyttää leski korissaan. Kun\nhän valittaa vainajaa, mitä tapahtuu kauan hautajaisten jälkeenkin,\nhänen on tapana ottaa esille hiukset ja rengas ja pidellä niitä\nsylissään, minkä jälkeen hän ne jälleen asettaa takaisin koriin.\nPäivisin hän voi myös kantaa noita esineitä kaulassaan. Kun hänen\nlapsensa varttuvat, hän näyttää heille noita muistoja isästä. Isoa\nnenää pidetään miehisen kauneuden merkkinä (tyttöjen sanotaan\nkiistelevän keskenään siitä, kuka saa isonenäisen miehen), ja miehen\nkuollessa on hänen leskensä tai lastensa väliin tapana merkitä vainajan\nnenän pituus puikkoon, jonka he säilyttävät ja näyttävät omille\nlapsilleen. Miehen tyttärien ja muidenkin tyttöjen on tapana toisinaan\nmerkitä sama mitta toiseen olkavarteensa piirtämällä siihen pari\nnaarmua.\n\nJos mies on surmattu ja hänen kuolemansa on heti kostettu, leikataan\nmurhaajan pää poikki ja asetetaan väliin ikään kuin pielukseksi uhrin\npään alle.\n\nJos kuolemantapaus sattuu iltapäivällä tai yöllä, pidetään vainaja\ntalossa seuraavaan aamuun saakka. Leski pysyttelee miesvainajansa luona\npilttuussa jatkaen itkuvirsiään koko yön. Aina väliin hän paneutuu\nmiesvainajansa viereen pitkäkseen pidellen hänen kättään omassaan.\n\nAamulla ruumis kannetaan ulos tavallisesta ovesta, joka on talon\npäädyssä. Jos kuollut on aikuinen, hänet asetetaan istumaan\nulkopuolelle matolle kahden maahan pistetyn kepin varaan. Erilaisia\nvainajalle kuuluneita esineitä samoin kuin ruoka-aineita asetetaan\nmatolle ruumiin viereen ja viedään sittemmin tämän mukana hautaan.\nKaikki kansa kerääntyy katsomaan, ja suuri itku ja valitus kaikuu.\nItkijöiden saattaa nähdä istuvan maassa huojutellen ruumistaan\nedestakaisin, koukistavan ja ojentavan jalkojaan kuin kovissa tuskissa,\nvieläpä kieriskelevän maassa. Sellaistakin sattuu, että he tahallaan\npudottautuvat päätyoven ulkopuolella olevalta lavalta maahan tai\npieksevät ruumistaan käsillään tai kepillä. Noita rajuja surunmerkkejä\nosoitetaan varsinkin silloin, kun joku lähiomainen on joutunut murhan\nuhriksi.\n\nMiehen kuoleman jälkeen pysyttelee hänen leskensä jonkin aikaa\nerillään pitkässätalossa mattokarsinassaan. Hän ei ole edes mukana\nhautajaisissa, eikä ainoakaan elävä sielu, mies enempää kuin\nnainenkaan, saa puhutella häntä. Tapa vaatii erikoisesti, ettei\nainoakaan toinen mies saa nähdä häntä. Ruoan ja mitä muuta hän\ntarvitsee työntävät hänelle verhon alitse hänen lapsensa tai joku\nystävätär, jolloin ei vaihdeta sanaakaan. Tänä aikana hän saa syödä\nainoastaan määrätynlajista ruokaa, ja hänen luonaan pidetään aina tulta\nvireillä. Leskimiestä ei eristetä samalla tavoin, mutta hänkään ei saa\nmuutamaan päivään poistua kylästä, ja hänen täytyy aika pitkät ajat\npysytellä poissa metsästys- ja kalaretkiltä.\n\nKun leski eristysaikansa päätyttyä jälleen näyttäytyy kansan\nkeskuudessa, hän on täydessä surupuvussa, joka kokonaan verhoaa hänet;\nse on tehty ruohoista ja lehtiripsuista. Pitkän ruohohunnun, joka\nriippuu hänen päästään, hän voi vetää myös kasvojensa eteen. Joka päivä\nhän hankaa kasvoihinsa valkeaa savea ja käyttää koko tämän ajan vanhaa,\nlikaista ruohohametta. Sanotaan hänen varsin olevan pitämättä huolta\npuhtaudestaan ikään kuin liittyäkseen siten kuolleeseen mieheensä,\njonka ruumis parhaillaan lahoaa. Samoin on tapana, että vanhemmat\nnukkuvat lapsensa kuoltua ensimmäisen yön ulkona lähellä sitä paikkaa,\njonne kylän väki heittää kaikki roskat. Esikoisensa kuollessa on\nvanhempien väliin tapana leikata poikki korvanlehtensä, jotka he\nkätkevät johonkin luoksepääsemättömään paikkaan tai hautaavat lapsen\nmukana. Haavoista saa veri tippua kuolleen lapsen päälle heidän\nkyyneleittensä kera, eivätkä he pese verijälkiä olkapäiltään pitkiin\naikoihin.\n\nLeskimiehen suruasu on samantapainen kuin leskivaimonkin, mutta ei\nläheskään yhtä täydellinen. Sitä mukaa kuin aikaa kuluu, jätetään\ntäydellisestä surupuvusta pois osa toisensa perästä, kunnes jäljellä on\nainoastaan palmikoitu rengas (sogére) kaulassa; tätä surunmerkkiä\nkäytetään siihen saakka, kunnes asianomainen menee uusiin naimisiin tai\nkuolee. Gogodarassa (Gaimassa) Fly-joen varrella on surunmerkkinä\nverkko, joka hilkan tavoin verhoaa päätä; sen voi myös kääntää edestä\nylös, niin että se jättää kasvot paljaiksi.\n\nKun vainajaa on näytetty kansalle hänen asuntotalonsa edustalla, hänet\nlasketaan särjetyn kanootin laudalle, ja sitten kaikki kääritään\nmattoon ja köytetään ylt'ympäri nuoralla. Joskus ei lautaa käytetä\nlainkaan. Ruumis kannetaan hautauspaikalle joko siten, että joukko\nmiehiä kannattaa lautaa olkapäillään, tai nuorista riiputtamalla.\nItkuvirret kaikuvat lakkaamatta. Ruumis kannetaan aina pää edeltä,\nsillä muussa tapauksessa olisi syytä pelätä, että hänen henkensä\npalaisi kansaa peloittelemaan. Kylässä ei saa kuulua rummun\nkumahdustakaan, ennen kuin vähän myöhemmin vietetään surujuhla\nkuolintapauksen johdosta.\n\nEnnen vanhaan vainajat haudattiin n. 2 1/2 metriä korkealle\nlavalle, joka kyhättiin kappaleen matkan päähän kylästä.\nKiwai-piirikunnan itäpuolella asuvat heimot käyttävät tätä tapaa\nvieläkin. Lavana on neljän seipään kannattama vanha kanootinlauta.\nYlimmäksi kyhätään lehdistä katos, mutta seiniä puuttuu. Ruumis\nasetetaan lavalle, joka on rakennettu siten, että vainajan pää tulee\nolemaan laskevaa aurinkoa kohti, sillä juuri siihen suuntaan henki\nlähtee Adiriin, vainajien valtakuntaan. Lavalle asetetaan myös\nruokatavaroita ja eräitä vainajalle kuuluneita esineitä: miehelle hänen\njousensa, muutamia nuolia, hänen korinsa ja piippunsa ym., naiselle ja\ntytölle hänen ruohohameensa ja korinsa, pojalle pieni jousi ja nuolia.\n\nKun muutaman päivän kuluttua ruumiista ovat ainoastaan luut jäljellä,\nnämä (ainakin pääkallo) pestään ja kannetaan matolla johonkin\nvainajalle kuuluneeseen kasvitarhaan. Sinne kaivetaan hauta, jonka\npohjalle levitetään matto, ja sen päälle järjestetään luut\nhuolellisesti luonnolliseen järjestykseensä. Sen jälkeen hauta luodaan\numpeen. Muutamissa paikoin haudattiin ruumis ennen muinoin\njonkinlaiseen haudan pohjalle kyhättyyn avoimeen huoneeseen, jossa oli\nhaudan reunasta toiseen ulottuvat poikkipuut, joiden ylle levitettiin\nmatto katokseksi, ennen kuin multa luotiin sen päälle. Kuolleen mukaan\nei pantu maan sisään mitään erikoisia esineitä eikä myöskään maahan sen\nyläpuolelle. Haudan ympärille istutettiin muutamia croton-pensaita ja\nväliin päänpohjiin kookos palmu. Lähimmät jälkeen jääneet pitivät\npaikan puhtaana rikkaruohoista.\n\nEräissä paikoin oli tapana tuoda vainajan luut hautalavalta päiväksi\nkotiin, ennen kuin ne lopullisesti haudattiin maahan. Luut pestiin\ntarkoin ja kiinnitettiin toisiinsa vahalla luonnolliseen asentoonsa.\nPäähän muovailtiin vahasta huulet, korvat ja nenä (tämän läpi\npistettiin puikko), samoin sieraimet ja silmät, jotka koristettiin\nhelmiäispalasilla. Päähän pantiin höyhenkoriste, samoin koristeltiin\nruumis tavalliseen tapaan. Vainajaa pidettiin tällä tavoin yö hänen\nentisellä paikallaan pitkässärakennuksessa. Seuraavana aamuna ruumis\nkannettiin ulos, asetettiin maahan istuvaan asentoon parin kepin\nvaraan, ja häntä näytettiin kansalle kaikessa kaameassa koreudessaan.\nKoristeltu luuranko kannettiin sitten matolla puutarhaan ja haudattiin\nedellä kuvaillulla tavalla.\n\nJuuri kuvailtujen menojen yhteydessä tapahtui väliin, että kuolleen\npääkallo säilytettiin kylässä. Leski saattoi joskus kuljettaa miehensä\nkoristettua kalloa mukanaan sangen pitkät ajat joko nuorasta kaulassa\nriippumassa tai samalla tavoin ripustetussa korissaan. Mennessään\npitkän matkan päähän kylästä hän jätti kallon taloon ottaakseen\nperästäpäin taakkansa uudelleen kannettavakseen. Muutamissa tapauksissa\nleski säilytti täten kalloa siihen saakka, kunnes hän meni uusiin\nnaimisiin, mutta tavallisesti hän vei sen muutaman päivän perästä\npuutarhaan, jonne se haudattiin huolellisesti oikealle paikalleen\nmuuhun luurankoon kiinni, joka lepäsi maassa kahden maton välissä.\nSamalla tavoin saattoi äiti menetellä erikoisesti rakastamansa lapsen\nsekä mies vaimonsa pääkallolla. Papualaisten saduissa mainitaan\ntapauksia, jolloin pääkalloa käytettiin tilapäisesti juoma-astiana.\n\nNykyisin vainajat haudataan yhteisiin hautausmaihin, ei puutarhoihin.\nRuumis asetetaan maahan aina siten, että pää tulee auringonlaskua\nkohti. Muutoin ruumis asetetaan selälleen, käsivarret pitkin kupeita,\njalat yhdessä ja puupala pään alla. Kuolleen yltä riisutaan, jos hän on\nmies, useimmat hänen hautausasuunsa kuuluvat koristeet, joista muutamia\nerikseen asetetaan hautaan; tavallisesti ne sentään viedään takaisin\nkylään. Miesten rakennuksen edustalle, jossa miehet istuvat\nhautajaisten jälkeen yksissä juoden _gámodca_, ripustetaan koristeet\nmaahan iskettyyn paaluun. Yöllä vainajan henki väliin saapuu paikalle\nkatselemaan entisiä tavaroitaan ja näyttäytyy silloin sellaisille\nhenkilöille, joilla on kyky nähdä henkiä.\n\nKuolleen miehen hautaan pannaan tavallisesti hänen piippunsa, korinsa\nym., väliin myös hänen kivinuijansa. Jos vainaja on ollut suuri soturi,\njoka elinaikanaan on hankkinut monta surmatun vihollisen päätä,\nasetetaan tavallisesti yksi niistä hänen päänsä alle pieluksen tavoin\nja toinen hänen jalkapohjiinsa, ja kuuluisaa harppuunankäyttäjää\nkunnioitetaan samalla tavoin kahdella torvisimpukalla, niillä\nsoittimilla, joilla hän eräretkiltä palatessaan puhalsi\nmerkkitoitotuksen ilmoittaen kotolaisille menestyksestään. Kuolleen\nnaisen vanha ruohohame pannaan erikseen hautaan, kun taas hänet itsensä\npuetaan uuteen hameeseen. Myöskin köydet, joilla ruumis on kannettu\nhautaan, saavat seurata mukana maan poveen, sillä kenelle tahansa olisi\nvaarallista käyttää niitä jäljestäpäin.\n\nUmpeen luodun haudan vasemmalle sivulle asetetaan se särjetyn kanootin\nkappale, jonka päällä ruumis on kannettu paikalle. Tuo puukappale\nesittää sitä kanoottia, jolla kuolleen hengen on määrä kulkea Adiriin.\nKun joskus merellä kanootti selittämättömällä tavalla häviää näkyvistä,\nniin kuin väliin tapahtuu, se on jonkun hengen kulkuneuvo.\n\nHaudalle kyhätään pieni maja, johon välistä tehdään saagopalmun\nlehdenvarsista seinät, mutta tavallisesti se on pelkkä katos, jota\nkannattaa neljä seivästä. Haudan jalkapäässä pidetään nuotiota vireillä\nmuutaman viikon ajan, väliin kauemminkin. Pienen majan päälle tai\njoskus erikoiseen, maahan iskettyyn paaluun ripustetaan erinäisiä\nkuolleelle kuuluneita esineitä; jos tämä on ollut mies, hänen jousensa,\nmuutamia nuolia ja kori, väliin myös muutamien hänen kaatamiensa\nvillisikojen leukaluut, tahi laskunuora, johon kiinnitetyt puikot\nosoittavat tai ovat osoittavinaan, kuinka monta vihollista, merilehmää\ntai villisikaa hän on eläessään surmannut. Naisen haudalle asetetaan\nmerkiksi muutamia ruohohameita, kori, kaivukeppi, keittosimpukka ym.\nhänelle kuuluneita esineitä. Pojan haudalle ripustetaan pikku jousi ja\nnuolia, ja merkkinä siitä, että paikalle on haudattu aivan pieni lapsi,\non sellainen kori, jollaisissa äidit kanniskelevat pienokaisiaan.\n\nHaudan ylle ripustetaan aina erilaisia ruokatavaroita, enimmäkseen\nkookospähkinöitä ja puutarhantuotteita (kerran näin haudalla mm.\nkeitetyn kravun), sekä juoma-astioita täynnä vettä. Käydessään haudalla\ntuovat surevat lähiomaiset tavallisesti mukanaan uusia ruokatavaroita\nentisten, pilaantuneiden tilalle. Kookospähkinät on aina ripustettava\nparittain (toinen kuolleen käytettäväksi päivällä, toinen yöllä); kolme\nkookospähkinää ei käy laatuun, koska yksi niistä tarkoittaisi surevaa,\nja samalla sisältyisi yhteen ainoaan kookospähkinään vaarallinen\nviittaus antajaan itseensä. Kookospähkinöistä on aina irroitettava\npäällyskerros ja ne on avattava, koska kansa ei tiedä varmaan, onko\nhengillä tarpeeksi aineellinen ruumis pystyäkseen suorittamaan tätä\ntyötä -- jollei niin olisi, pelätään heidän voivan tulla vaivaamaan\neloonjääneitä.\n\nHautajaisista palatessaan osanottajat uivat meressä, ja ruumiin\nkantajat pureskelevat inkivääriä, jonka he sylkäisevät käsilleen,\njoihin sen jälkeen hierotaan hyvänhajuisia yrttejä. Vasta kun tämä\npuhdistustoimitus on tehty, he uskaltavat koskettaa käsin ruumistaan.\nUinnin jälkeen hierovat hautajaisiin osaaottaneet kasvoihinsa ja\nruumiiseensa savea. Tämän surun-ilmaisun uudistavat aika ajoittain\nvainajan sukulaiset ja ystävät, ylipäänsä kaikki, jotka kuuluvat hänen\ntotem-heimoonsa, siihen saakka kunnes ne suuret peijaiset on pidetty,\njotka vietetään kuolintapauksen kunniaksi.\n\nKuolleen vuode poltetaan, pureskellaan inkivääriä ja hyvätuoksuisia\nlehtiä ja mehu sylkäistään sille paikalle, joka hänellä on ollut\npitkässätalossa. Hänen tulisijansa pestään, kun vanha tuhka on ensin\nheitetty pois; sitten siihen viritetään uusi valkea.\n\nJälkeenjääneet hoitavat hautaa ja sen ylle kyhättyä majaa pitemmän tai\nlyhyemmän ajan. On varsin tavallinen näky, että leski kulkee joka päivä\nyksinään hitain, juhlallisin askelin miehensä haudalle hyräillen hiljaa\nsurulaulua. Muutaman vuoden kuluttua, väliin pikemmin, maja lopulta\npuretaan, ja myöskin tämän tapauksen kunniaksi vietetään juhla.\n\nOn hyvin tärkeää, että kuollut saa säännönmukaisen hautauksen, koska\nhän muuten voisi aiheuttaa onnettomuutta jälkeenjääneille omaisilleen.\nJos joku on kuollut toisella paikkakunnalla, hänen ruumiinsa tuodaan\nkotiin tai myös haudataan kuolinpaikalle, minkä jälkeen luut joskus\nmyöhemmin kaivetaan maasta ja haudataan kotosalla tavalliseen tapaan.\n\n\n\n9.\n\nAJATUKSIA IHMISRUUMIISTA SEKÄ LÄÄKINTÄTAITO.\n\n\nMuutamat mustat ystäväni olivat olleet mukana surmaamassa ihmisiä sekä\npaloittelemassa heidän ruumiitaan -- epäilyttävissä olosuhteissa,\nvaikkeivät he itse enää olleet ihmissyöjiä sanan varsinaisessa\nmerkityksessä -- ja lähinnä juuri noissa tilaisuuksissa he olivat\nsaaneet käsityksensä ihmisruumiin rakenteesta.\n\nSydän on hengityselin, \"jossa tuuli käy koko ajan\", ja myös \"jossa\nelämä on\". Kaikenlaisin, varsin maalailevin ilmaisumuodoin, joita\nmustat käyttävät, yhdistetään eri tunteita sydämeen (esim. ilo ja\nrohkeus) tahi kurkkuun tai vatsaan, ikään kuin ne olisivat sinne\nsijoittuneet.\n\nVeri täyttää lihan samalla tavoin kuin \"vesi\" melonin ja \"maito\"\nbanaanin. Jos puristaa vesimelonia, se pusertuu kokoon melkein\nolemattomiin, ja samoin sanotaan käyvän lihapalalle; se on melkein\npelkkää verta. Siitä johtuen vanhat ihmiset, joiden lihassa on hyvin\nvähän verta, näyttävät kuivettuneilta ja kurttuisilta. Veri ei ole\nerityisissä suonissa eikä se kierrä ympäri, mutta eri tapauksissa se\nsaattaa pakkautua päähän tai johonkin muuhun ruumiinosaan, johon\nsairaus on iskenyt, lisäten siten kipua.\n\nYlipäänsä ei suonten ja jänteiden välillä tehdä lainkaan eroa.\nKumpiakin mainitaan samalla sanalla, _wáhi_, joka valkoisten\npalveluksessa opitussa \"pidgin-englannissa\" vastaa _springiä. Wáhi_\nosoittaa, onko ruumiissa vielä henkeä. Sen sisässä on jotakin, joka\n\"hyppii\" samalla tavoin kuin \"lähetyssaarnaajan kellossa\". Viilto, joka\nsattuu tavalliseen lihaan, ei aiheuta suurta verenvuotoa, mutta jos\nleikkaa _wáhia_, niin: \"Voi, master, miten veri pursuaa!\"\nTodellisuudessa _wáhi_ ei ole ontto, sillä jos esim. leikkaa auki\nkengurun, huomaa, että \"wáhi'ssa ei ole reikää\". Mutta jos _wáhin_\nleikkaa poikki, se väliin vetäytyy kokoon (\"se lyhenee\") muodostaen\nlihaan putken (\"lihan keskeen syntyy reikä\").\n\nJokaista jäsentä sitoo toisiin parin _springiä_. Kyynärtaipeessa esim.\non tuollaisen _springin_ pää kiinni olkavarrenluussa, kun taas toinen\npää haarautuu kyynärvarren lihaan. Toisen _springin_ pää on kiinni\nkyynärluussa, ja toinen pää haarautuu olkavarren lihaan. Kun _springiä_\nvetää kokoon, liha \"lyhenee\" ja \"kerääntyy yhteen paikkaan\".\n_Springiin_ verraten merkitsevät liha ja luut varsin vähän itse\nhengelle ja elämälle; juuri _spring_ tekee ihmisen eläväksi.\n\nNiin kauan kuin _spring_ edelleen liikkuu vilkkaasti, ihminen pysyy\nvoimakkaana, mutta riutuvilla vanhuksilla _springit_ toimivat hitaasti.\nValkoiset miehet käyttävät samanlaisia _springejä_ höyrykoneissaan. Kun\n_spring_ on liikkeessä, esim. kävelymatkalla, se siirtyy verraten\nhitaasti pitkin jäsentä edestakaisin, mutta levätessään _spring_ heiluu\nylös ja alas samalla paikalla, vaikka nopeammin.\n\nSiinä silmänräpäyksessä, jolloin mies juuri ampuu toista ja tähtää\nhäneen, ovat kaikki _springit_ jännittyneinä ja liikkumattomina ja\nainoastaan sydän \"hyppii\", mutta niin pian kuin hän päästää nuolen\nlentämään, _springit_ vapautuvat ja sydän hiljenee. Suuria _springejä_\nyhdistää sydämeen joukko hyvin ohuita, jotka näyttävät säännöstelevän\nedellisten liikkeitä. Näin on esim. kainalokuoppien ja ranteiden eri\n_springitn_ laita. Edessä kurkkutorven kummankin puolen olevat kaksi\n_springiä_ panee suoraan sydän liikkeelle, \"samalla tavoin kuin tuuli\nheiluttaa puuta\".\n\nRuoan nieleminen käy siten, että sen imee alas sydän, joka silloin\ntuokioksi lopettaa hengitystoimintansa. Jokainen puru (pidgin-engl.\n\"kaikai\") pysähtyy kurkun alapäähän, kunnes työntyy eteenpäin kun\ntoinen puru nielaistaan. Ulostukset tapahtuvat samaan tapaan siten,\nettä uusi \"kaikai\" aina tunkeutuu vasta poistyöntyneen tilalle. Nielu\npäättyy kahteen kanavaan, joista etumainen (henkitorvi) ottaa niellyn\nveden, kun taas takimmainen on \"varsinaisen (jähmeän) kaikain\" tienä.\nVesi näyttää menevän suoraan läpi ruumiin erikoista kanavaa myöten\npysähtymättä missään matkallaan, ja se keräytyy \"pussiin\" navan\nalapuolelle. Kun pussi, jollainen on sekä miehillä että naisilla, on\ntäynnä, \"sitä paikkaa puree\". Varsinaista ruokaa kuljettamaan\ntarkoitettu kanava johtaa toiseen \"pussiin\", joka on vähän ylempänä;\nkun se täyttyy, tapahtuu ulostus. Suolien tarkoituksena on vain\nkuljettaa ulostukset pois \"pussista\".\n\nPyrstötähdet, pallosalamat ja maanjäristykset ennustavat ankaria\nkulkutauteja, ja erilaisin menoin pyritään säilyttämään kansa terveenä\nja karkoittamaan sairaudet pois kylästä (vrt. _mimía_-menot myöh.).\nKaikkinainen senlaatuinen paha saa alkunsa joko luonnollisella tavalla,\nnoituudesta tai jonkun yliluonnollisen olennon aiheuttamana. Sairauden\nhenkilöitymänä on usein erikoinen paha henkiolento, joka milloin lentää\nilmassa \"kuin savu\", milloin näyttäytyy eriskummallisen eläimen\nhahmossa, ja noihin peloittaviin olioihin on liittynyt joukko\nkummallisia kuvitelmia.\n\nJos joku on vaarallisesti sairaana, pitävät hänen ystävänsä\ntavallisesti nuotiota palamassa yöllä hänen asuntonsa ulkopuolella ja\novat sen ääressä vartioimassa estääkseen pahoja henkiä tulemasta ja\naiheuttamasta potilaan kuolemaa. Koska sellaiset henget usein\nesiintyvät näkyvinä milloin missäkin aineellisessa hahmossa, ne saattaa\nsellaisissa tapauksissa kartoittaa pois iskuin ja lyönnein. Pahoja\nhenkiä houkuttelee sairaan luo tämän haju, ja johtaakseen niitä harhaan\nkansa pieksää sairaan vuodetta ja lähipermantoa erään pensaan oksilla,\njonka lehdissä on voimakas tuoksu, mikä estää sairaanhajun tuntumasta.\nToisissa tapauksissa he paistavat potilaan lähellä villi-sianlihaa,\nsivelevätpä rasvaa talon pihtipieliin ja potilaaseen itseensäkin. Sillä\ntavoin voidaan vaarallisia henkiä petkuttaa.\n\nVilunväreet alkavat nivusista, ja ehkäistäkseen ne \"tohtori\" kuumentaa\njalkapohjaansa tulella ja painaa sen sitten sairaan ruumiiseen kylmälle\npaikalle. Saman hän voi tehdä käyttämällä jalan asemesta erään tietyn\npuun lehtiä. Kuolema alkaa ensinnä käsistä ja jaloista, jotka käyvät\nraskaiksi ja kylmiksi, springit ja sydän liikkuvat tuskin laisinkaan ja\nainoastaan suu elää. Kylmyys kohoaa jäsenistä yhä ylemmä (\"samalla\ntavoin kuin te vedätte housut jalkaanne\"), kunnes se ulottuu sydämeen,\nsilmiin ja suuhun, ja kun viimeksimainittu \"päästää tuulta\", silloin on\nloppu tullut.\n\nVakavanluontoisen sairaustapauksen sattuessa on ensimmäisenä tehtävänä\niskeä suonta, jotta kipu ja tauti helpottaisivat. Väliin pää ajellaan\nkokonaan paljaaksi ja yli koko hiusmarron leikataan simpukansiruilla\nsyviä, muutaman sm:n pituisia viiltoja. Toisissa tapauksissa haavat\nviilletään rintaan, vatsaan, käsivarsiin tai sääriin, mihin vain\nsairauden luullaan pesiytyneen. Veri vuotaa virtanaan, mutta kaikissa\nniissä tapauksissa, jotka minä jouduin näkemään, potilas alistui\nmoiseen käsittelyyn kuin mitä luonnollisimpaan asiaan, jollainen se\ntosiasiassa alkuasukkaista onkin. Tohtori lukee eräitä loitsuja\nsaadakseen veren vuotaessa pahan poistumaan. Myös avoimien esim.\nnuolenhaavojen ympärille tehdään viiltoja, jotta veri vuotaisi pois ja\nparaneminen kävisi nopeammin. Alkuasukkaat pelkäävät tavattomasti\nverentungosta, jonka luullaan pahaa yhä pahentavan, vieläpä aiheuttavan\nkuolemankin.\n\nLievimpiä sairaustapauksia käsittelevät naiset, vakavampia miehet.\nNaista, josta ollaan tietävinään, että hän on tavallista uutterammin\nsukupuoliyhteydessä miehensä kanssa, ei voida kutsua hoitamaan\nsairasta, koska jo pelkkä hänen läsnäolonsa voisi saattaa\npotilaan hengen vaaraan. Miehen, joka haluaa säännöllisesti käydä\nkatsomassa sairasta, esim. veljeään, täytyy sinä aikana pidättyä\nsukupuoliyhteydestä. Toisaalta taas arvellaan yhdynnän lievittävän\nmonia aviovaimon vammoja ja tauteja. Jos nainen odottaa lasta, ei hän\neikä hänen miehensä saa tulla sairaan lähelle.\n\nSamanlaisia lääkkeitä, jotka kaikki ovat luonteeltaan taikalääkkeitä,\nkäytetään mihin tahansa sisätautiin. Hyvä rohto vaikuttaa, että terveys\npalautuu, olipa potilaassa tauti mikä tahansa. Oikeastaan ei ole\nolemassa mitään erikoisten tautien lääkkeitä, vaan ainoastaan\nsellaisia, \"jotka tekevät ihmisen terveeksi\". Rohdot on tavallisesti\nkoottu eri aineksista, joilla kullakin arvellaan jonkin mielleyhtymän\nperusteella olevan tervehdyttäviä ominaisuuksia.\n\nSairaille annetaan ainoastaan joitakin erityisiä ruokia ja niitä vain\nvähäinen määrä kerrallaan. Villisian- ja haikalanliha ovat soveliaita,\nkoska nuo eläimet ovat niin voimakkaita eivätkä tiedä mitään\nsairauksista. Taro (juurikasvi) ja saago ovat myös hyviä, mutta\nbanaanit eivät, koska tuon \"puuksi\" sanotun kasvin ruokovarsi on aivan\nliian pehmeä. Dugongin- (merilehmän) ja merikilpikonnanlihaa ei potilas\nsaa syödä, koska nuo eläimet ovat jossakin yhteydessä henkimaailmaan,\nei myöskään okarauskua, koska tämä kala voisi pistää häntä\ntaikamaisessa merkityksessä. Jos syö linnunlihaa, siitä voi olla\nseurauksena, että potilaan sielun vie jokin lintu mukanaan.\n\nAlkuasukastohtorien lääkärintoimen harjoitukseen kuuluu joukko\nerilaisia \"imuparannuksia\", joita tunnetaan monien kansojen\nkeskuudesta. Nuo rohtomiehet ilmoittavat välisti ennakolta voivansa\nnähdä sairauden aiheuttajan potilaan ruumiissa ja selittävät sen olevan\nluunsirun tai jonkin muun esineen, jonka vihamies on huomaamatta\nampunut sairaaseen. Poistaessaan ammusta ruumiista tohtori pureksii\nensin eräitä tiettyjä hyvätuoksuisia lehtiä ja sylkäisee mehun kipeälle\npaikalle hieroen sitä sillä, jolloin sairauden aiheuttava esine tuntee\nrohdon hajun ja se on helpompi poistaa. Tohtorilla on kädessään\nkourallinen määrätynlajista ruohoa, josta hän punoo renkaan, ja sen hän\npainaa kipeään paikkaan. Vähän kerrassaan hän pusertaa pahan alun ja\njuuren ulos pyydystäen sen ruohorenkaaseen ja \"tappaen\" sen\npuristamalla sitä käsissään, estääkseen sitä käymästä enää kenenkään\nmuun kimppuun. Sitten hän avaa ruohorenkaan ja näyttää esineen, joka on\naiheuttanut sairauden; potilas paranee, ja tohtori saa palkkionsa.\nMutta jollei potilaan tila kävisikään paremmaksi, voi käydä niin, että\ntohtori löytää vielä toisenkin luun (tai muun samantapaisen esineen)\ntämän ruumiista, mutta selittää, ettei sen pois otto kuulu hänen\nerikoisalaansa. Sen vuoksi hän kutsuu avukseen jonkun virkaveljensä,\njoka tutkittuaan sairauden syytä heti ilmoittaa olevansa valmis\npoistamaan sen. Hän käyttää jotakin toista rohtoa, mutta menettelee\nmuuten samalla tavoin kuin ensimmäinen tohtori.\n\nVäliin sairautta tuottava esine poistetaan ruumiista suorastaan\nimemällä, kun kipeään paikkaan on ensin hierottu jotakin rohtoa.\nMuutamissa tapauksissa tohtori leikkaa ihoon haavan ja imee sitten\nsiitä suuren määrän verta, mutta toiste taas imeminen tapahtuu eheän\nihon läpi. Kysyessäni, miten tohtori saattaa imeä verta (ja sen keralla\nsairauden syyn) ihon läpi, sain vastaukseksi, että noitatohtorit\npystyvät tekemään paljon sellaista, mikä toisista tuntuu mahdottomalta,\nsekä että he ensin avaavat nahkaan reiän, jonka taas oitis sulkevat\n\"leikkauksen\" tapahduttua. Muudan kertojistani näki kerran rohtomiehen\nkäsittelevän potilaan kurkkua seuraavalla tavalla: Tohtori hieroi ensin\nkurkkua rohdolla ja työnsi sitten taudinpesäkettä käsillään nahan\nalitse sopivaan paikkaan, minkä jälkeen hän alkoi \"juoda\". Noin puolen\ntunnin kuluttua hän lakkasi maiskauttaen äänekkäästi kieltään\nirroittaen samalla huulensa potilaasta ja sulkien ihossa olevan aukon\nkuljettamalla kättään sen päällitse. Hän oli silloin imenyt pahan omaan\nruumiiseensa, mutta hän pakotti sen tulemaan takaisin painamalla\nkädellään ylöspäin pitkin rintaa ja kurkkua puhaltaen samalla kovasti\nilmaa nenästään. Nenästä tunkeutui esiin pieni villisianhammas, ja\ntohtori näytti sitä kansalle sairauden syynä.\n\nPapualaisten rohtomiesten on huomattu väliin edeltäpäin piilottavan\njonnekin ruumiiseensa sen esineen, jota he sitten riemuiten näyttävät\nmuka taudin aiheuttajana. Tämähän tuntuisi osoittavan, että\nnoitalääkärit harjoittavat ilmeistä petosta. Asia ei ole kuitenkaan\naivan varma. Niin kuin Yrjö Hirn on huomauttanut kuuluisassa\nteoksessaan 'Taiteen alkuperä', täytyy ajatella sitä mahdollisuutta,\nettä tapaa on, ainakin alun alkuaan, noudatettu hyvässä uskossa,\njolloin kätketty esine oli välittävänä tekijänä tahi sen poistaminen\nvei pahan mukanaan kuvannollisen toimituksen taikavaikutuksen voimalla.\n\nJos myrkkykäärme on pistänyt esim. jalkaan, leikataan potilaan ihoon\nympyrä polven ympäri ja toinen reiden ympäri, minkä jälkeen koko\nsäärestä isketään suonta edelläkuvaillulla tavalla. Tarkoituksena on\nestää verta kohoamasta sydämeen tai, niin kuin yksi kertojistani\nselitti, \"tähän paikkaan\", osoittaen silmiensä yläpuolelle, sillä se\naiheuttaisi kuoleman. Jollei käsillä satu olemaan sopivaa\nleikkauskojetta, sidotaan sairaan jäsenen ympäri nuora.\n\nVioittunutta silmää hoidetaan naisenmaidolla, ja samaa rohtoa sekä\nnokea pannaan märkiviin haavoihin. Ruhjevammoihin ja palohaavoihin\nkäytetään samaa maitoa ja erikoisten lehtien tuhkaa; palohaavojen\npäälle on myös tapana sitoa banaaninlehti. Verenvuotoa ehkäisemään ja\nhaavoja parantamaan on virtsa kaikkein parhaita lääkkeitä; ylipäänsä on\nhaava aina ensin pestävä tulella lämmitetyllä vedellä tai virtsalla,\nennen kuin siihen pannaan muuta rohtoa. Eräs jäkälä (\"hirvensarvi\")\nparantaa märkiviä haavoja. Jos haavaan pääsee multaa, tiedetään, ettei\nsairas kohtapuoleen enää voi kävellä eikä myöskään saa unta yöllä.\nTavallisten isompien ja pienempien haavojen ympärille leikataan\ntavanomaiset viillot estämään turpoamista ja verentungosta, minkä\njälkeen niiden päälle sidotaan jonkin lääkekasvin lehti, tahi siihen\nmyös sivellään erään tietyn puun mahlaa, joka muodostaa haavaan\nkiiltävän kalvon. Usein sattuu, että vartavasten kokeillaan, jotta\npäästäisiin selville eri menettelytapojen eduista. Monet kerrat jouduin\nnäkemään, kuinka ilkeän näköiset haavavammat paranivat hämmästyttävän\nnopeasti, joten tulin vakuuttuneeksi siitä, että alkuasukkaat olivat\nainakin kyseellisenlaisissa tapauksissa keksineet tarkoituksenmukaisia\nhoitotapoja.\n\n\n\n\n10.\n\nKUVITELMIA SIELUSTA.\n\n\nSielusta käyttävät Kiwai-papualaiset nimitystä _urio_, joka myös\nmerkitsee \"varjo\", \"kuvain\" ja yleensä kaikenlaista kuvaa tai piirosta,\nja tuon sanan vaihteleva merkitys kuvaa osaltaan alkuasukkaiden\nkuvitelmia sielusta. Siten on selviä esimerkkejä siitä, että ihmisen\nsielu yhdistetään hänen varjoonsa, ja samoin on asian laita myöskin,\nvaikka heikommassa merkityksessä, hänen kuvaimiinsa ja kuviinsa nähden.\nMuukalaisen, johon aina suhtaudutaan jossakin määrin epäillen, ei\nsallittaisi kajota kenenkään varjoon eikä kuvaimeen vedessä, ja tämä\nsama, kylläkin epämääräinen pelko on selityksenä siihen, että\nalkuasukkaat varsin vastenmielisesti suostuvat valokuvattaviksi, ennen\nkuin he tuntevat valokuvaajan hyvin. Toisen sielun voi anastaa\npyydystämällä hänen varjonsa yöllä bamburuo'on pätkään, jonka toinen\npää on avoin, peittämällä sen suun äkkiä kämmenellään. Sielua voi pitää\nvangittuna sulkemalla ruo'on suun puutulpalla, ja \"vanginvartia\" voi\nsitten rauhassa säilyttää bambupätkää, jonka sisässä sielu on,\ntavaroittensa tavallisella pitopaikalla, tulisijan yläpuolella olevalla\nlaudakontapaisella, kunnes hän havaitsee hyväksi päästää toisen\nvapaaksi. Sielun ollessa teljettynä ruo'onpätkän sisään sen omistaja\nriutuu riutumistaan, ja jos bambukappaleen polttaa sieluineen päivineen\n(mikä sellaisessa tapauksessa yleensä tehdään sytytetyssä\nmuurahaiskeossa), sielun omistaja kuolee. Jommastakummasta näistä\nsyistä johtuva pelko on syynä siihen, että alkuasukkaat öisin ulos\nmennessään pitelevät sytyttämäänsä soihtua päänsä yläpuolella, jottei\nvarjo venyisi pitkäksi ja olisi helposti kenenkään sellaisen\nsaavutettavissa, joka haluaisi varastaa sen. Muistan, kuinka kerrankin\nmuudan mustaihoinen tuttavani Mawatassa kieltäytyi ottamasta osaa\ntanssiin yhdessä \"pensasihmisten\" kanssa, jotka olivat kylässä\nkäymässä, koska joku vieraista olisi helposti voinut vangita hänen\nsielunsa monien leimuavien nuotioiden loimussa.\n\nRuumis ja sielu ovat huomattavassa määrin toisistaan riippumattomia.\nSielun olinpaikasta ruumiissa alkuasukkaat antavat erilaisia tietoja.\nMuutamien mielestä sen tyyssija on silmissä, minkä vuoksi, kuten he\nsanovat, sairaan tilaa saattaa arvostella hänen silmiensä näöstä. Eräs\nlausui sen otaksuman, että se \"pieni mies\", jonka voi nähdä toisen\nsilmässä, kun on tätä lähellä, on tuon toisen sielu. Toisten tietojen\nmukaan sielu sijaitsee päässä, keskellä rintaa tai vatsassa. Väitetään\nmyöskin, että sielu voi erinäisissä tilaisuuksissa täyttää koko\nruumiin, mutta että se tavallisesti pysyttelee kokoonkyyristyneenä\nselässä, minkä vuoksi on vaarallista lyödä äkkiä toista selkään, koska\nsielu silloin voi hypätä ulos ruumiista. Eri kertojat väittävät sielun\npoistuvan ruumiista suun kautta, keskeltä päälakea tai peräaukosta ja\ntulevan takaisin ruumiiseen jotakin mainittua tietä. Ihmisen ollessa\ntajuttomana hänen sielunsa on joko kokonaan poistunut ruumiista tai\npaennut johonkin ulottimeen, ja muudan mies, joka kertoi minulle, miten\nhän kerran pyörtyi onnettomuudessa, selitti: \"Minä olin täällä\" ja\nnäytti samalla toista jalkaansa.\n\nRuumiista erossa ollessaan sielu esiintyy useinkin varsin aineellisena.\nMuudatta pahansuopaa henkiolentoa, joka aiheuttaa sairautta tai hiipii\nrakennuksiin ryöstääkseen mukaansa sairaiden ihmisten sieluja, seuraa\npaha haju, ja sellaiset henkilöt, joilla on kyky nähdä se, voivat\nkarkoittaa sen pakosalle iskuin ja lyönnein. Sieluja, jotka liikkuvat\nvapaina ylt'ympäri, voi tietyissä olosuhteissa nähdä, vieläpä\nkoskettaakin, mutta ne ovat kuitenkin todellisuudessa erilaisia kuin\ntavalliset ihmiset; jälkimmäisten ruumiskin on paljon kiinteämpi.\nMyöskin taruista käy sentään usein selville, että henget saattavat olla\nsiinä määrin elävien ihmisten kaltaisia, että niitä voi sekoittaa\njälkimmäisiin.\n\nOn sattunut sellaista, että henget ovat saaneet surmansa vainotessaan\neläviä ihmisiä, ja eräässä tarussa mainitaan, kuinka murhatun miehen\nhenki, joka palasi takaisin villisian hahmossa, valitti, että hänet oli\ntapettu kahteen kertaan. Hengille ovat yleensä tunnusomaisia\nkaikenlaiset merkilliset ominaisuudet. Ne voivat mielin määrin kadota\ntai äkkiä siirtyä paikasta toiseen, ja niillä on myös kyky muuttautua\neri eläinten ja esineiden hahmoon.\n\nSielu valvoo ja varjelee ruumista ja voi esim. tempaista tämän syrjään,\njos kulkijan tiellä on käärme, tämän itsensä aavistamattakaan vaaraa.\nKun sielu on eronnut ruumiista, jälkimmäinen saattaa elää edelleen\nnäköjään ikään kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta. Unia uskotaan\nehdottomasti, ja ne selitetään siten, että juuri sielu silloin\nkuljeskelee ylt'ympäri ja näkee sen, mitä unessa saa tietää.\nVoimakkaimpia vaikutuksia unien 'todellisuudesta' oli se, jonka sain\nsilloin, kun muudan mies kertoi minulle, miten hirvittävät henkiolennot\nolivat unessa pakottaneet hänet syömään ulostuksia hänen ollessaan\nniiden vallassa pimeässä metsässä. \"Ensin oksensin metsässä\", kertoi\nhän, \"ja sitten oksensin yhä edelleen täällä kotona makuupaikallani\ntultuani tänne takaisin\" (sen jälkeen kuin hänen henkensä oli palannut\ntakaisin ruumiiseen). Hän oli aivan varma siitä, että jos hän olisi\nlöytänyt metsästä tuon paikan, hän olisi tavannut sieltä oksennuksensa.\n\nJos noidan onnistuu vangita sielu sen kuljeskellessa unessa vapaana, ei\nasianomainen henkilö herää enää koskaan. Jos herätessään tuntee itsensä\nhyvin uniseksi, on siihen syynä se, että sielu vielä viipyy jossakin\npoissa, ja jos siitä huolimatta nousee vuoteeltaan, on kuin\njonkinlaisessa horteessa. Sellaisessa tapauksessa on paneuduttava vielä\nhetkiseksi pitkäkseen odottamaan sielun paluuta -- mainio tekosyy\naamuntorkuille! Enteitä saadaan yleisesti unista, joita selitettäessä\nmielikuvitus laukkaa valtoimenaan. On hyvin tavallista, että henkilö,\njoka näkee unta ystävistään, varoittaa näitä vaaroista, joista hän\non saanut unessa tiedon. Unien selitykset osoittavat usein\nhavainnollisesti sen johdonmukaisuuden puutteen, joka on perin kuvaavaa\nalkuasukkaiden ajatustavalle. Vaikka unien oikeastaan katsotaankin\nkuvastavan eri tapauksien todellista kulkua ym., tietää kuitenkin\npahaa, jos ennen taistelua uneksii surmaavansa vihollisen, sillä tuo\nkuollut tarkoittaa silloin unennäkijän omaa ruumista, kun taas se\ntietää hyvää, jos näkee sellaista unta, että itse saa surmansa.\n\nMyöskin koirat näkevät unia. Jos nukkuva koira heiluttaa häntäänsä ja\nperästäpäin tulee kuonollaan töytäisemään isäntäänsä, tämä tietää, että\nkoira on nähnyt unta onnistuneesta metsästyksestä. Koska tämä on hyvä\nenne, mies kutsuu silloin koiriaan ja lähtee riistanpyyntiin.\n\nUnilla on alkuasukkaiden elämässä ylipäänsä hyvin merkitsevä osa. Mm.\nyhteys henkiolentoihin tapahtuu usein unissa. Etenkin on tavallista,\nettä vainajien henget samoin kuin muut yliluonnolliset henkiolennot\ntulevat unessa eri ihmisten luo ja antavat heille silloin kaikenlaisia\ntietoja. Välistä saattaa yliluonnollisia olentoja vartavasten kutsua\nluo tällä tavoin, jos heidän neuvoaan tarvitaan jossakin asiassa.\nUseimmiten asianomainen huutaa silloin avukseen omia kuolleita\nvanhempiaan. Hän kaivaa maasta vanhempiensa pääkallot ja pitää niitä\nnukkuessaan toista toisessa, toista toisessa kainalossa, ja silloin\nhenget tulevat hänen luokseen unessa. Väliin hän varaa vielä kepin\nuhaten iskeä kallot murskaksi, jolleivät henget saavu täsmälleen.\nTapahtuu sellaistakin, että unennäköjä antavat oliot lahjoittavat\nnukkujalle jotakin taika-ainetta, jonka hän löytää kädestään\nherätessään. Monestikin on syntynyt riitaa, kun joku talon asukeista on\nherättänyt nukkuvan vähän liian aikaisin, juuri kun tuollainen olento\noli antamaisillaan hänelle mitä kauneimpia lahjoja, joita hän sitten\nturhaan etsii vuoteestaan.\n\nHenget voivat myös mennä ihmisen sisään, jolloin tämä joutuu joksikin\naikaa niiden valtaan. Jotkut paneutuvat makuulle sellaisille paikoille,\njoissa on näkynyt näkyjä, ja heidän tarkoituksenaan on, että henget\nmenisivät heidän sisäänsä ja ilmoittaisivat heille hyödyllisiä tietoja.\nMielipuolisuus aiheutuu jostakin pahasta vaikutuksesta, jonka alaisina\nasianomaisen vanhemmat ovat olleet hänen sikiämisensä hetkenä, ja\nhourailu ilmaisee, että sielu on poissa ruumiista tai että sairasta\nriivaa jokin henki.\n\nSairaiden henkilöiden sielua uhkaa erikoisesti se vaara, että pahat\nhenget voivat viedä sen pois tai että se muuten eroaa ruumiista. Sairas\nei sen vuoksi saa nukkua liikaa, sillä uskotaan, että unessa voi sattua\njotakin, niin ettei hän enää herääkään, minkä vuoksi on tapana herättää\nhänet aina vähän päästä. Rakennuksesta, jossa joku makaa sairaana, ei\nsaa viedä tulta ulos, koska tämän sielu voi silloin poistua talosta.\nSamasta syystä ei henkilö, joka haluaa semmoisesta rakennuksesta viedä\npois esim. nuolensa, sitoa niitä rakennuksen sisässä kimppuun, vaan se\non tehtävä ulkona. Koirat eivät saa tulla sairaiden lähelle, koska ne\nnuuhkimalla tätä voivat vetää henkeensä hänen sielunsa ja viedä sen\nmennessään. Mutta viimeksikuvatun kuvitelman rinnalla on olemassa\nsellainenkin käsitys, että koirat voivat suojella ihmisiä\nnäkymättömiltä hengiltä. Koirat kuuluvat puolittain henkimaailmaan; ne\nvoivat nähdä sellaista, mitä ihmisen silmä ei erota, niinkuin usein\nsaattaa huomata niiden käyttäytymisestä, ja töykkimällä kuonollaan\nhenkiolentoja ne karkoittavat nämä pois.\n\nVäliin sattuu, että saattaa nähdä vaarallisesti sairaana olevan\nhenkilön sielun, kun se jo on eronnut ruumiista, ja se on tällöin\ntavallisesti jonkin pahan henkiolennon seurassa. Henkilöt, jotka ovat\nerikoisesti perehtyneet näihin asioihin, voivat silloin palauttaa\nsielun takaisin. Sairaiden ihmisten haju houkuttelee paikalle pahoja\nhenkiä, ja johdattaakseen nämä harhaan hieroo \"tohtori\" potilaan\nruumiiseen hyvänhajuisia yrttejä. Pitäen kädessään _adigonsa_,\nvasemmassa kyynärvarressa käytetyn suojarenkaan, toista päätä tohtori\nlähestyy poispyrkivää sielua, jonka hän vangitsee tähän 'säiliöön'\nsulkien sen avoimen pään toisella kädellään. Sitten hän kiiruhtaa\nrakennukseen sen läntisestä sisäänkäytävästä (henget poistuvat tuohon\nilmansuuntaan). Tullessaan sisään hän koskettaa olkapäillään kumpaakin\npihtipieltä, jonka liikkeen tarkoituksena on teljetä sisäänkäytävä,\nniin ettei henki uudelleen lähtisi pois, ja samalla hän on syytävinään\ntai heittävinään hengen rakennuksen sisään. Potilas istuu selkä oveen\npäin, ja tohtori kiiruhtaa hänen luokseen ja tyrkkää sielun ruumiiseen\nlyömällä sairasta selkään, ja tämä herää heti tajuihinsa, kun sielu on\npalannut takaisin. Mutta jollei tohtorin onnistu saada sielua kiinni,\nvaan tämä \"hyppää ensin\", kuten alkuasukkaiden on tapana sanoa, ja\npääsee livahtamaan karkuun, silloin sairas kuolee.\n\nSamoin saattaa koriin (joissa pikkulapsia tavallisesti kannetaan)\nsiepata sairaan lapsen sielun hengeltä, joka juuri on viemässä sitä\npois; useissa tapauksissa tämä on lapsen isovanhempien henki, joka on\ntullut anastamaan pienokaista haltuunsa. Tohtori sylkäisee erään tietyn\nkasvin mehua häijyjen henkien päälle, jolloin nämä huumautuvat ja\nkaikkoavat pois, ja jos hän huomaa, että henget vainoavat häntä, hän\nsylkäisee toisen annoksen ulos oviaukosta. Jos lapsi itkee lakkaamatta,\nluulee äiti isovanhempien henkien tulleen sitä hakemaan, ja silloin hän\npureksii samaa yrttiä ja sylkäisee mehun ovesta ulos. Muutamat henkilöt\nvoivat lähettää oman sielunsa pyydystämään jonkun kuolevan ihmisen\nhenkeä. Tässä tarkoituksessa he nielevät eräiden määrättyjen yrttien\nmehua, jolloin he vaipuvat horrostilaan, ja silloin heidän henkensä\nerkanee ruumiista ja lähtee ajamaan takaa sairaan pakenevaa henkeä.\nHyppien ja loikkien, väliin lentäen linnun lailla vainooja ajaa takaa\nhenkeä, ja jos hän saavuttaa sen, hän vie sen takaisin korissa.\n\nLapsivuodevaimon hengen nähdään usein liikkuvan pimeässä juuri vähää\nennen synnytystä. Jos kummituksen ruohoverho on tiukkaan köytetty\nvartalon alaosan ympäri, nainen kuolee, mutta jos se laahaa maata,\nsynnytys sujuu helposti. Synnytys ei kuitenkaan voi tapahtua, ennen\nkuin naisen sielu on palannut takaisin ruumiiseen; väliin sitä pidättää\npoissa jokin paha henkiolento, jolloin asianymmärtävän henkilön on\npalautettava se takaisin. Tohtori ottaa silloin erään palmun\nhedelmäkannan (alkuasukkaat käyttävät sitä luutana) ja kastettuaan sen\nliejuun iskeä läimäyttää sillä henkiä. Paha henkiolento kaikkoaa pois\nja lapsivuodevaimon sielu palaa tähän takaisin. Aamulla sairas nainen\non toipunut ja hänen ruumiissaan näkyy hiukan liejua, joka on tarttunut\nhäneen silloin kun sielu luudasta lähteneen lian tahraamana taas\ntunkeutui hänen ruumiiseensa. Naisen maatessa lapsivuoteessa ei hänen\nmiehensä saa mennä pyyntiretkille, mihin ainakin muutamissa tapauksissa\ntuntuu syynä olevan se, että puolison henki, joka tällä tavoin\nmuuttuneena on luonteeltaan pahansuopa, seuraa häntä ja joko\npeloittelee pois kaiken riistan tai aiheuttaa hänelle itselleen\nonnettomuutta. Mies, joka siitä huolimatta tahtoo mennä metsälle,\nsaattaa väliin estää sairaan vaimonsa sielua vainoamasta häntä\nottamalla bambupiippunsa ja, vedeltyään siitä haikuja, asettamalla sen\naivan vaimon viereen mainiten häntä nimeltä ja sanoen: \"Sinä jäät\ntänne, sinä et tule minun mukaani. Minä menen metsään; kun tulen\ntakaisin, saat vapaasti mennä\". Sillä tavoin voi hengen manata pysymään\npaikoillaan siihen saakka kunnes mies tulee takaisin ja ottaa piippunsa\nmaasta.\n\nMyöskin taistelun tiimellyksessä saattaa soturin sielu \"hypätä pois\nruumiista\". Ruumis taistelee ja surmaa yhä edelleen, mutta sielu\nkiertelee linnun lailla taistelukentän yläpuolella katsellen kaikkea.\nSe palaa takaisin seuraavana yönä sotilaan nukkuessa, ja soturien\nkotiutuessa suoritetaan erikoiset menot, joiden tarkoituksena on\npalauttaa sielu takaisin sen säännönmukaiseen tilaan.\n\nKiihkon vallassa olevan miehen ruumiista ei sielu voi poistua\nainoastaan taistelussa, jolloin hän surmaa toisia, vaan samaa voi\nsattua missä murhatyössä hyvänsä, vaikka sen tekisi noitakeinoinkin.\nNoita lankeaa väliin loveen tai kiihdyttää itsensä raivoon, jolloin\nverta voi vuotaa hänen nenästään, suustaan tai korvistaan, ja silloin\nvoi myöskin hänen sielunsa irtautua ruumiista; voipa tapahtua\nsellaistakin, että hän varta vasten lähettää sielunsa surmaamaan jonkun\nvihamiehensä. Oli miten oli, murhaajan sielu seuraa tavallisesti jonkin\najan kuluttua hänen uhrinsa henkeä, ja tästä syystä tarjoutuu asioihin\nperehtyneelle mahdollisuus saada selville sellaisia murhia, jotka\nmuuten jäisivät selvittämättä. Muutamia niistä koristuksista ja muista\nesineistä, joita on tapana viedä haudalle kuolleen ruumiin mukana,\ntuodaan hautajaisten jälkeen takaisin kylään ja ripustetaan ulos\nsalkoon riippumaan. Yöllä on paikalla vartiossa muutamia miehiä, joilla\non kyky nähdä henkiä, sillä vainajan ja mahdollisesti myös murhaajan\nhengen arvellaan saapuvan paikalle. Jos vainaja tulee yksin, ei kukaan\nole vastuussa hänen kuolemastaan, mutta jos hänen perästään tulee haamu\ntai useampia, ne ovat sen tai niiden ihmisten sielut, joka tai jotka\novat surmanneet hänet. Kuolleen otaksutaan varta vastenkin kuljettavan\nnoita toisia haamuja mukanaan ilmaistakseen niiden omistajat kansalle\nhänen surmaajikseen. Väliin saattaa aaveella tuntea murhaajan piirteet,\nja silloin hänet voi ampua muitta mutkitta eikä kukaan voi keksiä, mikä\non aiheuttanut miehen kuoleman. Kyseessä oleva henkilö, ammutun sielun\nomistaja, makaa silloin aamulla sairaana vuoteellaan, mahdollisesti jo\ntajuttomana. Hänen sielunsa on kuollut, ja itsekin hän kuolee ennen\npitkää ilman mitään erikoista sairautta. Kun sielu ammutaan, se katoaa\noitis; haamu ei putoa maahan lihaa ja verta olevan ihmisen tavoin, vaan\nhaihtuu ilmaan \"kuin savu, kun puhallat siihen\", eikä verta näy\nollenkaan. Jos nuoli ammuttaessa lentää kauas, se on mennyt ohi maalin,\nmutta jos se yht'äkkiä pysähtyy ilmassa ja putoaa maahan, se on osunut\naaveeseen. Tällä tavoin surmattu henki ei voi enää koskaan näyttäytyä.\n\nKun murhatun ihmisen henki ilmestyy elävälle ihmiselle, sillä saattaa\nolla kädessään dugongin luu, palanen lehtiverhoa ja sen sisässä\npaahdettua saagoa tai banaanikasvin hedelmäkanta, ja nuo esineet\nosoittavat sen toran ja tappelun syyn, jossa hän on saanut surmansa.\nTäten voidaan päästä murhaajan jäljille, ja vainajan leski on\ntavallisesti liiankin kärkäs vahvistamaan jokaisen tällä tavoin\nheränneen epäluulon. Murhatun henkilön omaiset tai ystävät eivät ole\naina halukkaita ilman muuta luottamaan keneen tahansa mieheen, joka\ntarjoutuu vartioimaan henkeä sen palatessa takaisin, sillä hän itse voi\nolla sekaantuneena murhatyöhön. Sellaisessa tapauksessa piilottautuu\njoku heistä itsestään salaa paikalle tarkkaamaan kaikkea, mitä\nsiellä tapahtuu. Jollei varsinainen vartia seuraavana aamuna\ntotuudenmukaisesti selitä kaikkea, mitä on nähnyt, häntä pidetään\nmurhaajan rikostoverina ja kostetaan hänelle. Murhaajan arvellaan\nolevan halukas näkemään uhriaan sen jälleen ilmaantuessa, jotta hän\nsaisi tietoonsa, minkä verran kummitus voi ilmaista hänen rikoksestaan.\nSellaisessa tapauksessa murhamies voi nähdä ja tuntea oman henkensä sen\nseuratessa surmatun henkeä.\n\nKun on niin rajaton mielikuvitus, jollainen on ominainen papualaisille\nalkuasukkaille, tapahtuu heidän taruissaan useinkin, että elävien tai\nkuolleiden henget muuttuvat mitä merkillisimmällä tavoin olomuodosta\ntoiseen. Tarinasikermässä, jossa kerrotaan papualaisten taruhenkilöiden\nhuomattavimpiin kuuluvasta _Sido_-nimisestä sankarista, kuvaillaan mm.\nlukuisia elämyksiä, joita tällä oli kuolemansa jälkeen. Siten tapahtui\nkerrankin, että hänet simpukkana nielaisi nainen, joka tästä tuli\nraskaaksi ja aikoinaan synnytti lapsen, ja se oli hän, _Sido_,\nuudelleen.\n\nKrokotiilin tai käärmeen surmaamat ihmiset ja itsemurhaajat yrittävät\nhoukutella ystäviään samanlaiseen kuolemaan, jolla itse ovat päättäneet\npäivänsä. Tämä tapahtuu ainakin muutamissa tapauksissa siten, että he\nyrittävät siepata mukaansa elossa olevien henkiä. Esim. krokotiilin\ntappama nousee yöllä vedestä ja tulee toista sukupuolta olevan\nystävänsä luo, herättää tämän sukuvietin ja on hänen kanssaan\nsukupuoliyhteydessä. Seuraavana aamuna kyseessä oleva henkilö on kuin\nsekaisin, vaikk'ei ulkonaisesti saata huomata muuta kuin ettei hän osaa\npuhua eikä kuule mitään. Sen hengen lumoissa, joka on käynyt hänen\nluonaan yöllä, hän menee tahallaan veteen ja joutuu myös krokotiilin\nkitaan. Näistä syistä kansa tahtoo päästä selville siitä, onko kaikki\naamuisin oikealla tolallaan, ja jollei joku puhuteltaessa vastaa,\ntoiset telkeävät hänet rakennukseen eivätkä päästä häntä ulos. Väliin\nnäyttäytyy päivän sarastaessa naispuolinen krokotiilihenki ja koettaa\nhoukutella pois sitä miestä, jonka haluaa viedä mukanaan, mutta jos\nmiehen ystävät pieksevät tungettelijaa kepillä ja ajavat hänet takaisin\nveteen, hänen uhrinsa tulee taas tajuihinsa.\n\nPapualaisten samoin kuin varsin monien muidenkin kansojen keskuudessa\nesiintyy sellainen käsitys, että ihmisen henki saattaa väliin\nnäyttäytyä ennen kuin hän itse tulee. Kerran tapahtui Mawatassa, että\nmuuan nainen näki miehensä hengen, kun tämä vielä oli elossa. Henki\ntuli rakennukseen, jossa nainen oleskeli, otti jousen ja muutamia\nnuolia ja meni ulos. Vähän ajan perästä tuli todellinen mies ja teki\naivan samoin vaimon suureksi ihmeeksi. Mies meni metsään ampumaan\nvillisikoja, mutta yksi elukoista tappoikin hänet.\n\nElävän ihmisen sielun ilmestyminen on enne, joka ilmaisee hänen pian\nkuolevan. Ajatuksenjuoksu tuntuu tällöin olevan sellainen, ettei\nihmisen sielun tarvitse lähteä ruumista itse kuolinhetkellä, vaan jo\njonkin aikaa ennen, ikään kuin jonkinlaisena aavistuksena siitä, mitä\non tulossa. Myöskin sairaan henkilön sielu voi näyttäytyä tällä tavoin,\nvaikk'ei hänen tarvitse olla vakavasti sairaana eikä kukaan odota hänen\nkuolevan. Onpa sattunut sellaistakin, että joku on saanut nähdä oman\nsielunsa kuoleman enteenä. Yöllä ennen koralliriutoille suunniteltua\npyyntiretkeä on tapana, että joku tai jotkut kansasta valvovat\nnähdäkseen, näyttäytyykö silloin joitakin henkiä ja voiko mahdollisesti\ntehdä joitakin johtopäätöksiä pyynnin onnistumisesta tai uhkaavasta\nvaarasta. Harppuunaretkellä tapahtui kerran, että eräs Mawata-heimon\nmies, joka oli hyvin taitava sellaisessa pyynnissä, ei saanut\nainoaakaan dugongia eikä merikilpikonnaa, vaikka kaikilla muilla oli\nhyvä onni. Syynä siihen oli se, selitti kertojani, että miehen oma\nhenki, joka oli irtautunut ruumiista, esti eläimiä tulemasta hänen\nluokseen. Kun hieman ymmällä pyysin kertojaa paremmin selittämään\nasian, hän sanoi: \"Pyyntimiehen oli määrä saada surmansa jonkin ajan\nkuluttua, hänen sielunsa erkani jo nyt edeltäpäin ruumiista ja esti\neläimiä tulemasta luo; aikanansa mies sitten kuoli lopullisesti.\"\n\nSamankaltaiset tapaukset ovat hyvin yleisiä sotatarinoissa. Kerran\nyöllä oli joukko Mawatan asukkaita leiriytynyt rannalle jonkin matkaa\nkylästä, ja silloin näki yksi naisista, että yhden sotilaan ruumis oli\nyltä päältä veressä. Häntä ympäröi jonkinlainen loiste, ja tehdäkseen\ntuon ilmiön havainnolliseksi osoitti kertojani pukuni kiiltäviä\nhelmiäisnappeja ja viittasi myös meriveden fosforihohteeseen. Loiste\nnäytti virtaavan miehen suusta, silmistä, nenästä, korvista ja myös\nperäaukosta, ja sen aiheutti hänen sielunsa, joka oli sillä tavoin\nnäkyvissä. Mies lähti leiristä, ennen kuin nainen oli ehtinyt häntä\naamulla varoittaa, ja vähää myöhemmin vihollisheimo surmasi hänet. Sen\nkäsityksen mukaan, joka alkuasukkailla on näistä ilmiöistä, valo\nviittaa haavoihin, joihin miehen on määrä kuolla ja joista veren on\nmäärä virrata yli hänen ruumiinsa. Veri näyttäytyy edeltäpäin, ennen\nkuin surmannuoli tai kivinuija on mieheen sattunut. Kaikilla\ntämäntapaisilla ilmiöillä ja enteillä on erikoinen nimitys, _mábuáre_,\nja ne merkitsevät, että ihmisen yllä lepää yliluonnollinen kohtalo,\nettä jokin onnettomuus pian kohtaa häntä.\n\nTapahtuma, jota kummitusnäky ennustaa, ei silti ole peruuttamattomissa,\nvaan sen saattaa sopivilla keinoin torjua. Jos siten sielulla\nnäyttäytyessään on nuoli läpi ruumiin, asianomainen ihminen joutuu\nammutuksi, mutta jos aave tunnetaan ja kyseellistä henkilöä\nvaroitetaan, sielu palaa takaisin ruumiiseen häpeissään, kun se on\nhuomattu, ja vaara on ohi. Samoin on asianlaita, jos sen, joka näkee\ntuollaisen kummituksen, onnistuu tempaista aaveen lävistävä \"hengen\nnuoli\" haavasta, mikä tapahtuu vertauskuvallisin liikkein, koska tässä\nei ole kysymys aineellisista esineistä. Mutta jollei yritys onnistu,\nturma kulkee kulkuaan.\n\nJos sota- tai pyyntiretken edellisenä yönä kuuluu kanooteista kolinaa,\nse tietää sitä, että retkeläisistä yksi tai useampia saa surmansa.\nHeidän sielunsa ilmestyvät siten edeltäpäin. Toisen selityksen mukaan\naiheuttavat hälyn sotilaiden sielut, jotka tappelevat ennen todellista\ntaistelua. Tuollaisena yönä ennen sotaretkelle lähtöä istuu\ntavallisesti muutamia vanhoja miehiä valvomassa tarkaten kanootteja. He\nnäkevät silloin nukkuvien sotilaiden henkiä ja kuulevat näiden\nkolistelevan kanootteja. Muutamia haamuja seisoo kanootinlavalla\nkäsissä poikkileikattuja vihollispäitä, ja vartiat panevat merkille,\nmitkä kanooteista tuovat palatessaan päitä mukanaan. Aamulla\nilmoitetaan sotilaille, ketkä heistä odotettavissa olevasta taistelusta\ntuovat kotiin verisiä voitonmerkkejä, ja tämä ilmoitus saattaa nuo\n'valitut' mitä suurimman innon ja kiihkon valtaan. Jos vartiat yöllä\nnäkevät haamurivin lähestyvän vihollisen taholta, se merkitsee voittoa\nja haamut ovat silloin omien soturien henkiä, jotka palaavat\ntaistelusta saaliinaan vihollispäitä. Mutta jos aaveet liukuvat\npäinvastaiseen suuntaan, ne ovat vihollisten henkiä, jotka palaavat\ntaistelusta myöskin päitä saaliinaan.\n\nKun otamme huomioon, miten rajaton mielikuvitus mustaihoisille on\ntunnusomaista, meidän ei tarvitse ihmetellä, että he näkevät ja\nkuulevat edellisessäkuvatun kaltaisia asioita ja seikkoja. Muistan,\nkuinka oleskellessani eräässä kylässä siellä aiheutti tavattoman\nhälinän huhu, että vihollisheimo oli tulossa kimppuumme. Koko miehinen\nväestö valvoi kylän ulkopuolella hampaisiin saakka aseissa, ja\nkertomuksista, joita kuulimme aamulla, saimme tietää jok'ikisen\nsotilaan nähneen merkillisiä haamuja, ja tiedettiin myös, mitä nuo\naaveet olivat: erään kylän surmattuja asukkaita, jonka kimppuun\nvihollinen oli hyökännyt marssiessaan meitä kohti. Vasta aamulla\nsaatiin tieto, että koko huhu vihollisen liikehtimisestä oli aivan\nperää vailla. Mutta seuraavalla kerralla ollaan kaikesta huolimatta\nyhtä valmiita uskomaan omia kuvitteluja.\n\n\n\n\n11.\n\nSYNTYVÄ USKONTO.\n\n\nSe suuri mielenkiinto, jonka tietopuolisessa kirjallisuudessa on saanut\nosakseen kysymys jumaluskon synnystä, on lähinnä kohdistunut niihin\nsyihin, joiden vaikutuksesta yliluonnollisten olentojen olemassaolon\nusko on muodostunut.\n\nNäyttää kuitenkin siltä kuin voitaisiin uskonnon syntymuotoihin luoda\nsuoranaisempaa, välittömämpää valaistusta kuin psykologista. Siinä\nkohden ollaan tutkijoiden kesken yhtä mieltä, että uskonto on eräillä\nalhaisella kannalla olevilla luonnonkansoilla, kuten australialaisilla\nym., hyvin kehittymättömällä asteella, mikäli heillä saattaa lainkaan\nsanoa olevankaan ilmeistä uskontoa. Tällaiset kansat ovat siksi omiansa\nratkaisevasti havainnollistamaan, missä muodoissa uskonnon synty heillä\ntodellisuudessa tapahtuu.\n\nKyseessä olevaan ryhmään voidaan lukea myöskin Kiwai-papualaiset.\nNoilta alkuasukkailta puuttuvat tyystin kaikki kehittyneen\nuskonnollisen elämän tunnusmerkit; heillä ei ole minkäänlaista\njärjestelmällistä uskoa jumaliin, he eivät toimita lainkaan julkisia\nrukouksia eivätkä uhreja eikä heillä ole ollenkaan erikoisia pappeja,\nvaan itse kukin suorittaa itsekseen niukat uskonnollisluonteiset menot\nja tavat.\n\nSeuraavassa saamme nähdä, minkälaisiin muotoihin uskonnon synty\npukeutuu papualaisten keskuudessa, kun luomme yleiskatsauksen heidän\nuskonnollisen elämänsä silmäänpistävimpiin ilmauksiin.\n\n_Käsitys korkeimmasta olennosta puuttuu_. Niin uskallettua kuin\nyleensä onkin mennä sanomaan, että sitä tai tätä käsitystä ei ole\nolemassakaan tuon tai tämän kansan keskuudessa, katson sentään voivani\nlausua varsin varmana vakaumuksenani, ettei korkeimman, kaikkea\nhallitsevan ja johtavan jumalan olemassaolon-uskolla ole lainkaan sijaa\nKiwai-papualaisten uskonelämässä, ei edes minkäänlaista sensuuntaista\nepämääräisintä hahmoutumaakaan. Etsiskelyistäni huolimatta en voinut\nhavaita ainoaakaan suoranaista enempää kuin välillistäkään sentapaista\nilmeistä käsitystä yhteisestä korkeimmasta olennosta, jota olisi voinut\npitää alkuperäisenä. Alkuasukkaiden erikoisen runsaiden satujen ja\ntarujen perusteella voi mm. luoda silmäyksen siihen, mitä he uskovat\nyliluonnollisista olennoista, mutta täytyy sanoa, etteivät heidän\nmoninaiset ylimaailmallisia voimia koskevat kuvitelmansa edes suo sijaa\najatuksellekaan ylimmästä luovasta ja hallitsevasta jumaluudesta.\nMuutamat perimätiedot, jotka vaihtelevat eri heimoilla, kertovat esim.,\nmiten ensimmäiset ihmiset, jotka sitten perustivat nuo heimot,\nsyntyivät, mutta ainoassakaan niistä ei viitata yliluonnolliseen\nluojaan. Muutamissa tapauksissa ihmiset kehittyivät madoista, jotka\nmuodostuivat mätänevään kalaan, kenguruun tai hedelmään, toisissa\ntapauksissa taas heimojen kantaisät ilmaantuivat ensiksi erään tietyn\nkiertokasvin varressa, josta he sitten tulivat päivänvaloon, mistä\nsyystä asianomaisia kansoja vieläkin pidetään joidenkin salaperäisten\nmetsänolentojen sukulaisina. Ei muissakaan tämäntapaisissa ihmisten\nsynnystä kertovissa taruissa puutu henkilöllinen luoja asioiden menoon.\nKaikilla tärkeimmillä viljelyskasveilla on omat syntytarunsa; ne ovat\nkussakin eri tapauksessa saaneet alkunsa riippumatta mistään yhteisestä\nalkutekijästä. Maan joet loi salaperäinen krokotiili, joka uursi\nitselleen teitä rannikolta sisämaahan. Muutamat saaret ovat noitien\nluomuksia. Merestä kohoavat koralliriutat ja luodot ovat surmattujen\nvihollisten pääkalloja, jotka tarumainen sankari heitti mereen\npalatessaan kanootillaan taistelusta, ja hiekkasärkät ovat samaisten\npäiden nahkaa. Kuu on, niin kuin jo 3:ssa luvussa mainittiin, muinoin\nollut ihminen, kuten on myös useimpien silmäänpistävimpien tähtien\nlaita, ja samoin käsitetään aurinko eräässä muistotiedossa\ninhimillisten olentojen kaltaiseksi henkilöksi. Salamat asetetaan\nerikoisten taruolentojen yhteyteen, ja ukkosella on omat,\nmuinaistarujen mainitsemat selityksensä. Kohdistaapa huomionsa taholle\nmille tahansa, missään ei tapaa ajatusta yhteisestä luojasta.\n\nAlkuasukkaiden ajatuspiirissä elävät ja vaikuttavat olennot ovat kaikki\nluomakunnassa sellaisenaan toisarvoisessa asemassa, ja verraten usein\nne paikallistetaan luonnossa johonkin erikoiseen paikkaan.\nAlkuasukkaiden ajatustavalle näyttää olevan kuvaavaa muissakin\nasioissa, että heiltä puuttuu yhtenäistä kokonaisuuskäsitystä; heidän\nymmärryksensä mukaan luonto on muodostunut yksilöllisistä, itsenäisistä\nyksilöistä.\n\n_Muinoiset tarusankarit_. Kiwai-kansan muinoiset sankarit ovat\njohtavina henkilöinä laajoissa tarinasikermissä olematta silti\nvarsinaisen palvonnan kohteina.\n\nKiwai-papualaisten kansanrunouden suurin hahmo on Sido, ensimmäinen\nihminen, joka kuoli. Hän esiintyy yleensä hyvänä, ylevänä olentona,\nsamoin kuin saman pitkän satusikermän naispuolinen päähenkilö Sagáru on\npapualaisen naiskauneuden ruumistuma. Tarina seuraa Sidon kohtaloita\nhänen syntymästään alkaen siihen saakka, kun hän kuolleena saapuu\nja jää siihen paikkaan, jonne vainajien on määrä kokoontua.\nHuomattavimpana piirteenä Sidon elämässä on se, että hän koettaa sekä\nomasta että muiden ihmisten puolesta keksiä jotakin keinoa, millä\nvälttyä kuolemasta. Kun hän siinä epäonnistuu, hänen täytyy lähteä\nkuolleiden maahan; hän juuri avaa sinne tien, ja häntä täytyy\nkaikkien ihmisten seurata. Tuonela, Adíri, käsitetään puhtaasti\nmaantieteellisesti; se sijaitsee kaikkein kauimpana lännessä, siellä,\nminne aurinko ja kuu laskevat. Siellä asui jo Sidon tullessa kaksi\nmiestä; toisen nimi oli samoin kuin koko maankin Adíri (myös Dírivo),\ntoisen Sopuma; sitä paitsi siellä oli nuori tyttö, joka oli toisen\nmiehen tytär. Sido otti hänet vaimokseen ja järjesti kuolleiden maan\nottamaan vastaan ihmisiä.\n\nToisen tarusikermän sankari, Sóidi, ja hänen vaimonsa Pékai esiintyvät\nmaanviljelyksen suosijoina, ja monien yhä vieläkin viljelystöissä\nnoudatettujen tapojen ja menetelmien sanotaan saaneen alkunsa heistä.\nMeséde oli ihmeellinen jousimies, joka koki monenlaisia kohtaloita.\nHänen uskotaan yhäkin oleilevan siinä maassa, joka on Fly-joen suusta\nitään, ja muutamat kertojistani olivat itse kuulleet hänen siellä\nampuvan jousellaan, jonka helähdys kajahtaa kuin pyssynlaukaus. Mérave\noli kuuluisa mies, jolla oli ihmeellinen rumpu. Pyhät ja salaiset\n_mogúru_-menot (ks. myöh.) perusti vielä taruissakin pelätty\nMarúnogére-niminen olento, ja muidenkin juhlamenojen perustajana on\nollut jokin ihmemies. Huomattavassa asemassa ovat sankarien joukossa\nmuutamat suuret soturit, joista etevin, Kúiamo, kuuluu varsinaisesti\ntoiseen, Torresin salmen saaristolaisten, satupiiriin.\n\nUseat näistä henkilöistä yhdistetään johonkin erityiseen paikkaan,\njossa he väliin näyttäytyvät ihmisille hahmossa tai toisessa tai\nilmestyvät heille unissa. Ainoakaan heistä ei esiinny ihannoituna\nolentona, vaan yksin ylistetyssä Sidossakin on myös hylättäviä\npiirteitä, ja hän esiintyy kuolemansa jälkeen lyhyen aikaa suorastaan\npahansuopana oliona. Ainoastaan perin harvoissa yksityistapauksissa\nhuudetaan joissakin uskonnollisissa menoissa avuksi joitakin\ntaruhahmoja.\n\n_Ihmiskuvat_. Useiden Kiwai-kansan juhlamenoihin liittyvien tapojen\nyhteydessä esiintyy ihmisenmuotoisia kuvia. Näistä ovat huomattavimmat\nne, joilla on osansa mimíassa l. tulijuhlissa (ks. myöh.) samoin kuin\nne, jotka on veistetty miesten rakennuksessa oleviin pystypaaluihin.\n\nAinoaakaan noista kuvista ei voi oikeastaan pitää jumalankuvana. Ne\neivät esitä tiettyä henkilöä, eikä niitä voi yhdistää ainoaankaan\nniistä monista yliluonnollisista olennoista, joista puhutaan kansan\nmuistotiedoissa. Kuvista ei edes käytetä omia nimiä, vaan niitä\nmainitaan vain yleisin sanoin, jotka merkitsevät jotakin salaperäistä.\nOn selvää, että alkuasukkailla itsellään on niistä hyvin hämärä\nkäsitys, samoin kuin he eivät tunnu kaipaavankaan niistä sen tarkempia\nselityksiä. Alkuasukkaiden kuvienpelko juontaa juurensa siitä, että ne\novat kammottava näky pimeässä ja synkässä dárimossa, niihin liittyvistä\nhirvittävistä juhlamenoista, niihin pannuista rohdoista sekä niistä\nsalaisista voimista, joita niillä arvellaan olevan. Ehkäpä juuri noita\nkuvia ympäröivä salaperäisyys vaikuttaa niin perin voimakkaasti\nmielikuvitukseen. Vaikka noilla hahmoilla tavallaan arvellaan olevan\nsielu, ei niille omisteta mitään toimintoja, joita voisi tarkasti\nsanoen pitää palvomisena. Siihen seikkaan, että niiden päälle eri\ntilaisuuksissa pirskotetaan verta, sisältyy lähinnä vertauksellista\nnoituutta, tuskin uhritoimitusta. Kuviin ei koskaan kohdisteta\nminkäänlaisia rukouksia.\n\nOmasta puolestani luulen, että noita eri kuvia on pidettävä\npapualaisilla kuvainpalvonnan ensimmäisen alun ilmauksena. Kuvat ovat\nesimerkkeinä kehittymättömän kansan ensi yrityksistä antaa\nvertauskuvallinen hahmo heidän omille, hapuileville käsityksilleen\nyliluonnollisista voimista. Jos tämä pitää paikkansa, näyttää olevan\nselitettävissä, jopa luonteenomaistakin, että kuvat ovat peräisin\nvarhaisemmalta uskonnollisen kehityksen asteelta kuin ne kertovat\ntarut, jotka ilmaisevat meille itse noiden olentojen historian.\n\n\nVainajien henget.\n\n_Kuvitelmia ja tapoja_. Jo hautaustapa kuvastaa niitä selväpiirteisiä\nkuvitelmia, jotka papualaisten keskuudessa ovat vallalla sielun\nolemassaolosta vielä kuoleman jälkeen. Alkuasukkaat pelkäävät\ntavattomasti vainajien haamuja, ja jos paikkakunnalla taikkapa vain\nnaapurikylässäkin on sattunut kuolemantapaus, suljetaan huolellisesti\nkaikki ovet pimeän tullen, eikä kukaan uskalla sen jälkeen enää mennä\nulos. Olipa vainaja eläessään kuka tahansa, hänen henkensä herättää\naina voittamatonta pelkoa liikkuessaan ylt'ympäri. Väitetään henkien\npysyttelevän muutamia vuorokausia entisen kotinsa lähistöillä ikään\nkuin empien, mikä on oikea tie Adiriin, ja lähinnä juuri tänä aikana ne\nvoivat näyttäytyä, milloin tahansa vain joku liikkuu ulkosalla,\nvarsinkin yöaikaan. Oleskellessani maassa tapahtui usein, että\nhiljakkoin kuolleita vainajia nähtiin, jolloin ne aiheuttivat mitä\nsuurinta pelästystä, ja useat ihmiset pelastuivat hädin tuskin\njoutumasta henkien kynsiin. Varsinkin luullaan vastasyntyneitä lapsia\nsekä myös sairaita uhkaavan vaaran, että vainajat voivat viedä heidät\nmukanaan. Sen vuoksi äidit useinkin piilottavat pienokaisensa yön\ntullen, ja jos rakennuksessa makaa joku pahasti sairaana, ovat hänen\nystävänsä väliin ulkona vartiossa nuotion ääressä karkoittaakseen pois\njokaisen hengen, joka saattaa näyttäytyä, sillä muutamilla\nihmisillä on kyky nähdä henkiä. Aivan kauttaaltaan on myös niillä\nmenoilla, jotka suoritetaan hautaustilaisuuksissa, tarkoituksena pitää\nkuolleiden henkiä loitolla.\n\nPapualaisillakin esiintyy se monien kansojen keskuudessa vallalla oleva\nusko, että varsinkin muutamien erikoisten kuolleiden henget tuottavat\nonnettomuutta ja turmiota, joten niitä kammotaan sitäkin enemmän.\nSellaisia vainajia ovat krokotiilin tai käärmeen tappamat sekä\nhirttäytyneet. Myöskin lapsivuodevaimot -- jotka yleensäkin ovat aina\nsalaperäisen pelon kohteina -- muuttuvat erikoisen pelottaviksi\nhengiksi, jos kuolema tempaa heidät pois. Suojellakseen itseään esim.\nkrokotiilin sieppaaman ihmisen hengeltä kansa kyhää väliin\nonnettomuuspaikalle samantapaisen pienen majan, jollaisia rakennetaan\nhaudoille, ja siihen asetetaan ruokatavaroita. Tarkoituksena on pitää\nhenkeä sidottuna tähän paikkaan, minkä vuoksi sille sanotaankin esim.:\n\"Sinä et saa tulla siihen paikkaan, jossa ihmiset ovat. Sinä olet nyt\nhenki. Tämä on sinun talosi, ja sinun on pysyttävä täällä\".\n\nHyvin häijy ja pelätty kuolleen henki, joka on muuttunut sellaiseksi\nerikoiseksi olennoksi, jolla on varmat tuntomerkit, on sellainen\nhenkilö, joka on surmattu taistelussa ja jonka pää on leikattu poikki.\nSellainen olio on _útumu_, ja se raatelee ja syö ihmisiä. _Útumu_\nliikuskelee päättömänä, ja sen ääni on poikkileikatusta kurkusta\nkuuluvaa kumeaa karjuntaa. Kaulaan tehdystä viillosta ruiskunnut veri\nloistaa yöllä kuin tuli, ja jotkut ovat joutuneet tuon olennon valtaan\nluullessaan loisteen olevan tavallisen tulen hohdetta.\n\nYlipäänsä ovat elävän ihmisen sielu vapaana liikkuessaan sekä kuolleen\nhenki hyvin toistensa kaltaiset. Niiden ulkonainen olemus, joka\nuseinkin käsitetään varsin aineelliseksi, on suuremmassa tai\npienemmässä määrin samankaltainen, ja molemmille on tunnusomaista mm.\nvaloilmiö, joka erikoistapauksissa loistaa niiden ympärillä. Tämän\nkanssa voimme asettaa yhteyteen sen seikan, että kansa piti ensimmäisiä\nmaahan saapuneita valkoihoisia takaisin palaavina vainajien henkinä.\nNimitys _mánakai tai márkai_, jota käytetään valkoihoisesta, merkitsee\nvainajan henkeä, ja vaatteet-sanan sananmukainen käännös on \"hengen\nnahka\".\n\n_Vainajien olinpaikka_. Vainajien arvellaan matkallaan Adiriin,\ntuonelaan, seuraavan samaa tietä, jota Sido ensimmäisenä matkasi ja\ntuohon vaellukseen liittyy monta sivukohtausta. Adirista itsestään on\nvarsin epämääräiset käsitykset. Siellä on mahdottoman suuri pitkätalo,\njossa vainajat asustavat ryhmittäin enemmän tai vähemmän samanlaisissa\nolosuhteissa kuin tavalliset ihmiset. Heidän johtajinaan ovat Sido,\nAdiri ja Sopúma. Kuoleman jälkeen ei tehdä mitään erotusta hyvien ja\npahojen välillä. Adirin tuntemus perustuu suureksi osaksi sellaisten\nhenkilöiden kertomuksiin, jotka ovat olleet siellä unessa tahi siten,\nettä he ollessaan kuolemaisillaan ankaraan tautiin tai jollakin muulla\ntavoin ovat jo saapuneet kuolleiden valtakuntaan, mutta ovat sitten\nsaaneet luvan palata takaisin. Tällaiset kuvitelmat ilmaisevat niin\nollen alunperin ainoastaan yksilöllisiä arveluita, vaikka ne\npääpiirteissään ovatkin muuttuneet yleiskuvaksi. Kansa kuuntelee\nhalukkaasti kaikkea, mitä Adirista voidaan puhua, ja kyselee ja utelee\nkaikkea siellä käyneiltä; tällä tavoin rikastuu se käsitys, jonka itse\nkukin muodostaa mielessään kuolemanvaltakunnasta. Seuraavassa esitämme\nmuutamia noista enemmän tai vähemmän yksityisluontoisista kuvitelmista.\n\nVainajat saapuvat Adiriin kanootissa, ja heidät ottaa perillä vastaan\nensimmäisenä joku varhemmin kuollut omainen. Tuonelassa viljelykset\nkasvavat itsestään samoin kuin kaikki ruoka kiehuu itsestään ja tulee\nihmisten luo; näiden ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin syödä.\nHedelmät ja juurikasvit ovat mitä rehevintä ja uhkeinta lajia, banaanit\nesim. kasvavat kolmen sylen pituisiksi. Jos Adiriin tulee ihminen, joka\nei vielä ole kuollut, henget tuntevat hänet ennemmin tai myöhemmin,\nkoska hänen ruumiinsa on aivan liian kiinteä heidän omaansa verraten.\nVainajien asuntona olevan suuren pitkäntalon sisäänkäytävän vieressä on\nkaksi valtavan suurta partta pystyssä, ja kun uusi tulokas menee\nsisään, ne paukahtavat rämähtäen vastakkain hänen takanaan, niin ettei\nhän enää omin voimin pääse takaisin. Rakennus on sisästä hyvin komea ja\nvaloisa, ja kaikki nuo lukuisat kuolleet ihmiset ovat kauniita. Uudelle\ntulokkaalle tarjoaa Sido kauniin naisen, mutta jos hän rupeaa pitämään\nyhtä tämän kanssa, hän menee kerrassaan tolkuttomaksi ja jää Adiriin\nainaiseksi; muussa tapauksessa hänellä on mahdollisuus palata takaisin.\n\nMuutamat \"vainajat\" palaavat takaisin elämään jo ennen kuin he ovat\nehtineet Adiriin saakka. Eräänkin kylän miehen valtasi siten\npuolimatkassa Adiriin sellainen vaimon ja lasten kaipuu, että hän\npalasi takaisin, ja siinä paikassa, missä hänen henkensä kääntyi\nympäri, se taittoi merkiksi puun oksan. Mies kertoi heimolaisilleen\nelämyksestään, ja kun mentiin hänen mainitsemalleen paikalle\ntarkastamaan hänen ilmoitustaan, löydettiin tuo poikki katkaistu oksa.\n\nSen uskon rinnalla, että vainajat menevät Adiriin, on toinen käsitys,\njoka ilmenee siinä verraten usein esiintyvässä kuvitelmassa, että\nnämä oleskelevat hautauspaikan alapuolella. Moinen käsitysten\nkahtiajakautuminen voi osittain olla yhteydessä siihen seikkaan, että\non olemassa jonkinlainen enemmän tai vähemmän epäselvästi käsitetty ero\nihmisen varsinaisella sielulla, joka liikkuu vapaasti, ja hänen\nsanoisimmeko ruumissielullaan, joka on sidottuna ruumiiseen ja sen\ntoimintoihin. Osittain voi käsitys, että hautauspaikka on vainajien\nhenkien oleskelupaikka, johtua pelkästään ulkonaisesta heidän\nkuolleisiin ruumiisiinsa liittyvästä mielleyhtymästä; näiden\ntyyssijahan on juuri siellä.\n\n_Vainajat, jotka palaavat takaisin_. Ylipäänsä on hyvin tavallista,\nettä kuolleet henkilöt tulevat elävien joukkoon tai muuten muistuttavat\nheille itsestään. Jos jonkun päälle putoaa pieni yksinäinen vesipisara,\njoka ei ole sadetta, itkee jonkun kuolleen ystävän henki hänen\nyläpuolellaan ja asianomainen on hyvillä mielin, kun häntä näin\nmuistetaan. Tuollainen tipahtava pisara voi merkitä sitäkin, että\nkuolleen henki tahtoo varoittaa ystäväänsä jostakin odotettavissa\nolevasta kuolemantapauksesta tai muusta onnettomuudesta: kyynel esittää\nsilloin vertauskuvallisesti niitä kyyneliä, jotka ystävä joutuu\naikanaan vuodattamaan. Ryhtymällä varovaisuustoimenpiteisiin saattaa\nuhkaavan vaaran torjua. Tavallisesti vainajat näyttäytyvät\njälkeenjääneille omaisilleen käärmeen, linnun tai jonkin muun eläimen\nhahmossa, jonka liikkeitä ja merkkejä silloin yritetään tulkita.\n\nErittäin usein vainajat ilmestyvät eläville unennäöissä, ja ne antavat\nnäille silloin varsin usein arvokkaita tietoja, sellaisia kuin mitä\nrohtoja on käytettävä eri kasveja istutettaessa, kuinka voi saada\nmetsästysonnea, jne. Kaikki tuollaiset vihjaukset otetaan visusti\nhuomioon ja ilmoitetaan tavallisesti toisillekin. Myöskin saadaan tällä\ntavoin tietoja vainajien omista oloista. Seuraavissa kertomuksissa\nkuvataan kahta tuollaista kohtausta kuolleiden kanssa.\n\nKun kerran Góboi-niminen Mawatan mies meni yöllä kalaan oppaanaan veden\nfosforihohde, liittyi hänen matkaansa kuolleen henki juuri hänen\nkulkiessaan hautauspaikan ohi. Góboi oli väkevä mies, \"joka oli\ntappanut ihmisiä\", eikä hän pelästynyt, vaan nuo kaksi auttoivat\ntoisiaan hyvässä sovussa, vaikk'ei henki virkkanut halaistua sanaa.\nPaluumatkalla henki hyppäsi hautausmaan kohdalla maihin, ja vaikka\nGóboi oli tarjonnut hänelle runsasta osuutta yhteisestä saaliista, hän\ntyytyi kahteen pieneen kalaan. Kun henki katosi, alkoi Góboi itkeä\nkaivaten toveriaan ja ihmetteli mielessään, kuka se oli ollut, ehkäpä\nhänen isänsä tai joku ystävänsä. Kertomuksen mukaan Góboi ajatteli\nedelleen itsekseen: \"Mahtavatkohan ihmiset tuntea itsensä onnellisiksi\nmaan povessa? Minkähänlaista heidän olonsa on? Kun minä kuolen,\nmahdankohan elää edelleen samalla tavoin vain lakkaanko kerrassaan\nolemasta?\"\n\nKerran sai Gámei-niminen Kiwain mies taistelussa surmansa nuolesta,\njoka sattui hänen kylkeensä. Hänen henkensä tuli yöllä sen talon\nulkopuolelle, jossa hänen vaimonsa Wie asui, ja huusi tätä, ja vaimo,\njoka luuli, että siellä oli hänen todellinen elävä miehensä, tuli ulos,\nja molemmat lapsensa mukanaan he lähtivät pois kanootilla. He\nmatkasivat yhä kauemma länttä kohti ja lepäsivät väliin eri paikoissa.\nGámein tehtävänä oli noissa paikoissa täyttää heidän vesileilinsä,\nmutta hän ei täyttänytkään sitä lähteestä, vaan avasi kyljessään olevan\nhaavan, jonka oli tukkinut puutulpalla, ja täytti leilin verellään.\nHuomaamatta, mitä se oli, joivat Wie ja lapset sitä, ja kun tämä\ntoistui useita kertoja, he laihtuivat ja kävivät voimattomiksi, koska\nolivat juoneet kuolleen verta. Lopuksi Gámei jatkoi yksin matkaansa\nvainajien maahan todellisena henkenä, mutta hänen vaimonsa ja lapsensa\njäivät metsään, jossa he kuuluvat yhä vieläkin oleskelevan\nsalaperäisinä olentoina, vaikka heitä saa ainoastaan harvoin nähdä.\n\nJotkut henkilöt, jotka ovat käyneet kuolleiden luona hautauspaikan\nalla, ovat tuoneet tullessaan heiltä lahjoja. Sellaisissa tapauksissa\nsamoin kuin myös silloin, kun ottaa vainajilta lahjoja unessa, on\nvälttämättä pidettävä noista esineistä hyvin lujasti kiinni, sillä\nmuussa tapauksessa ne itsestään palaavat takaisin henkien valtakuntaan.\nVoi myöskin suorastaan kutsua luokseen hengen antamaan neuvoa jossakin\nasiassa, mikä tavallisesti tapahtuu unessa.\n\n_Uhrilahjat_. Samoin kuin hautaustilaisuudessa ja aika ajoittain niiden\njälkeen asetetaan kuolleille lahjoja heidän haudoilleen, voidaan\neräissä muissakin tapauksissa antaa heille lahjoja; tässä on muuan\nniitä perin yksinkertaisia uhrimuotoja, joita papualaisten keskuudessa\nesiintyy. Väliin saattaa kansa jonakin kuolemantapauksen jälkeisenä\nyönä kuulla heikkoa vihellystä asuinrakennuksensa ulkopuolelta tai\nkoputusta tai raapimista seinästä, jolloin päätellään vainajan hengen\nolevan ulkopuolella ja aloitetaan sen vuoksi tavanomainen valituslaulu.\nVainaja on tullut katsomaan omaisiaan ja myös saamaan lahjoja. Kansa\nasettaa silloin vähän ruokaa oven ulkopuolelle ja pyytää henkeä\nmenemään takaisin; se ei saa tulla, koska se on kuollut, sen täytyy\nlähteä pois. Henki ottaa ulos asetetun lahjan, mutta jollei se saa\nmitään, se ei tahdo poistua, vaan kiertää taloa koko yön aamunkoittoon\nasti, jolloin se katoaa.\n\nOllessaan kalassa koralliriutoilla miehet väliin viskaavat mereen\npienen osan saaliista jollekulle kuolleelle sukulaiselle, riippumatta\nsiitä, missä kuolema on tavannut tämän. He eivät tahdo ottaa kaloja\nyksin huostaansa; ehkäpä vainajien henget ovat pyynnin aikana\nlähistöllä? Osapuilleen samalla tavoin menetellään välin myös\nmetsästysretkillä. Useat tapahtumat tuntuvat selittävän, millä tavoin\non ajateltava niiden alkeellisten uhrien syntyneen, joita on\nhavaittavissa papualaisten keskuudessa.\n\nKerran kuutamoyönä, kun muutamia Mawatan miehiä oli merellä riutoilla,\nhe näkivät miehen haamun kahlaavan vyötäisiään myöten vedessä pitkä\nharppuunaköysi perässä laahaten. Sellainen kummitus on enteenä, että\njoku pyyntimiehistä sotkeutuu harppuunanuoraan ja hukkuu, minkä vuoksi\nmiehet pysyttelivät, jonkin aikaa sen jälkeen kuin tuo näky oli\nnäyttäytynyt, kerrassaan poissa pyyntiretkiltä. Lopulta sentään\nmuutamia miehiä lähti yrittämään, mutta silloin tapahtui, että yksi\nheistä, nimeltään Máiva, heittäessään harppuunansa dugongiin sotkeutui\nköyden mutkaan ja otus veti hänet veden alle; hän hukkui, eikä hänen\nruumistaan löytynyt. Kului vielä pitempi aika, jonka kuluessa ei\nainoakaan mies rohjennut lähteä riutoille. Viimein sitten päättivät\nmuutamat kaikesta huolimatta uskaltaa yrityksen. Yöllä, kun miehistä\nkolme oli kukin omalla pyyntilavallaan, he näkivät Máivan haamun uivan\nheitä kohti vedessä. Se liikkui mahdottoman suuren sammakon tavoin\nkäytellen kaikkia neljää raajaansa voimakkain vedoin ja pitkin\nväliajoin. Pää oli hyvin iso, ruumis meriruohon peitossa, ja perässä\nlaahasi pitkä harppuunaköysi. Kauhusta suunniltaan laskivat miehet\nharppuunansa lavalle, ja yksi heistä puhutteli kummitusta yrittäen\nlepyttää sitä. Heti kun kummitus oli kulkenut ohi, tuli suuri\ndugongilauma, mutta miehet eivät ensiksi tohtineet käydä niiden\nkimppuun. Lopuksi he rohkaisivat luontonsa ja yrittivät heittää kolmea\nviimeistä, kukin omaa otustaan, mutta kaikki kolme epäonnistuivat.\nSilloin he lähtivät heti kotiin. Seuraavalla kerralla kun\nharppuunamiehet menivät riutoille ja jälleen näkivät Máivan hengen, he\nviskasivat hänelle ruokaa ja sanoivat: \"Se on hyvä, että sinä lähetät\nmeille dugongeja. Et saa tulla lähelle meitä, vaan sinun on mentävä\nsiihen paikkaan, minne kuulut. Älä anna harppuunaköyden katketa äläkä\nkärjen lähteä irti! Tässä on sinulle ruokaa, joka sinun pitää ottaa\".\nTämän vetoomuksen ansiosta miehet saivat nyt harppunoiduksi monta\ndugongia, ja silloin oli selvillä syy, miksi he olivat ensi kerralla\nepäonnistuneet: se oli ollut heidän oma syynsä, sillä Máiva oli ajanut\nheidän luokseen monta dugongia, mutta he olivat jättäneet antamatta\nhänelle ruokaa. Tämän kerran jälkeen miehet aina heittivät Máivalle\nruokaa joka harppunoimismatkalla. Nyttemmin nuo uhrit ovat lakanneet,\neikä kansa enää näe hänen henkeään. Suunnilleen samanlaisissa\nolosuhteissa saattaa pyyntiretkillä vedota johonkuhun kuolleeseen\nomaiseensa tai muuhunkin henkilöön, joka on saavuttanut mainetta\nharppuunankäyttäjänä, ja silloin heille aina heitetään ruokaa mereen.\n\n\nLuonnonolennot.\n\nAlkuasukkaiden käsityksen mukaan asustaa luonnossa suuri joukko\nolentoja, jotka voidaan jakaa eri ryhmiin.\n\n_Paikallisolennot_. Nämä muodostavat tavallisimpiin kuuluvan lajin\nluonnossa esiintyviä yliluonnollisia olentoja ja niitäkin on eri\ntyyppejä. Muutamat ovat aikaisemmin olleet ihmisiä, joille tavallisesti\novat olleet tunnusomaisia harvinaiset ominaisuudet ja voima. Paikka,\njossa sellainen henkilö on vaikuttanut tai jossa hän on kuollut, voi\nyhä edelleen olla hänen henkensä oleskelupaikkana. Muutamissa\ntapauksissa, arvellaan, etteivät muinoiset taruolennot ole kuolleita,\nvaan että he ovat vähitellen muuttuneet luonteeltaan jonkinlaisiksi\nhengiksi, jotka ilmaiseiksevat samalla tavoin kuin eräät luonnonolennot\nja oleskelevat maan yläpuolella tai sen alla jollakin huomattavalla\npaikalla. Samoin kuin erinäiset muut oliot näyttäytyvät nämäkin\ntavallisesti ihmismuodossaan öiseen aikaan, jota vastoin ne päivisin\nilmestyvät villisian, käärmeen, linnun, heinäsirkan, perhosen ym.\nhahmossa. Muutamien on tapana tulla jonkun henkilön luo unessa, vieläpä\nantaa hänelle hyödyllisiä neuvoja korvaukseksi pikku lahjoista. Henkien\npuoleen saattaa kääntyä myöskin pirskottamalla gámodaa (kávaa) siihen\nsuuntaan, missä niiden luullaan oleskelevan (ks. _karéa_-menot ed.).\nRannikkomaakunnassa on niemillä, luodoilla, saarilla ja riutoilla\nyleensä omat haltiansa, sisämaassa samoin lähteillä, vesistöillä,\nhuomattavilla paikoilla jokivarsilla jne. Kiwai-piirikunnassa on\nparikymmentä tuollaista paikallisolentoa, joista kerrotaan tarinoita,\nmistä runsaammin, mistä niukemmin.\n\n_Olennot, jotka eivät liity määrättyyn paikkaan_. Tähän ryhmään\nkuuluvista olioista ovat muutamat harvat yksilöllisiä henkilöitä,\njoilla kullakin on oma erikoinen nimensä. Yleensä siihen kuuluu\nkuitenkin monta eri lajia olentoja, joilla on kaikilla kuhunkin ryhmään\nkuuluvilla sama nimi, ja ne voivat esiintyä luonnossa melkeinpä missä\nhyvänsä. Muutamat niistä edustavat varsin epämääräistä tyyppiä, samoin\nkuin eri lajit saattavat sangen suuressa määrin muuttua toisiksi. Siten\non olemassa hyvinkin puolisen tusinaa yleisesti käytettyjä nimiä, jotka\nkaikki merkitsevät enemmän tai vähemmän epäselvästi käsitettyjä moisten\nolentojen ryhmiä; nämä oliot ovat useimmissa tapauksissa häijyjä ja\nvaarallisia, vaikk'ei noita nimiä sentään aina käytetäkään\nsamanmerkityksisinä eivätkä niillä tarkoitetut olennot ole täysin\nyhtäläisiä. Paitsi eräitä tiettyjä, joiden erikoisluonne on\nselväpiirteinen ja jotka kansa arvelee tuntevansa, on kokonaisia\nolentoryhmiä, joiden olemassaolo vain silloin tällöin sukeltautuu esiin\nja joiden ominaisuudet sallivat kansan mielikuvituksen laukata\nvaltoimenaan. Tavallisin laji yleisesti esiintyviä luonnonolentoja,\njotka verraten selvinä ilmenevät kansan tietoisuudessa, ovat ns.\n_étengenat_, joista on puhuttu kasvullisuuteen liittyvien tapojen ja\nmenojen yhteydessä.\n\nEsimerkkeinä hurjaluontoisista, vaarallisista ja pelätyistä hirviöistä\nvoi mainita ns. _óriogorúhot_ l. _órogorúsot_, joiden nimi viittaa\neläinten tapaan syödä (orúho) kaikki raakana (orio). Nuo oliot ovat\nihmisten kaltaisia, mutta hyvin lyhytjalkaisia. Niiden suusta pistää\nesiin kaksi paria torahampaita, ja sormissa on pitkät kynnet. Eräiden\ntietojen mukaan kasvaa _óriogorúhojen_ päässä hiusten asemesta pensaita\nja köynnöskasveja, ja väitetään myös hirviöillä olevan samanlaiset\nsorkat kuin villisialla, _óriogorúhoilla_ on mahdottoman suuret korvat\nja nukkuessaan ne käyttävät toista korvaansa mattona, jonka päällä ne\nlepäävät, toista taas peitteenään. Nuo hirviöt ovat yleisiä, ja monet\nihmiset ovat joutuneet seikkailuihin niiden kanssa. Erinäisissä\ntaikarohdoissa on pieniä metsästä löydettyjä _óriogorúhojen_ luiden\nsiruja.\n\n\nUskon- ja sivistysilmausten periaatteellinen luonne.\n\nMitä tulee kirjallisuudessa paljon pohdittuun kysymykseen vainajien\nhenkien palvonnan ja luonnonolentojen palvonnan keskinäisestä\nsuhteesta, on papualaisiin nähden ilmeistä, että useat heidän\nluonnonolennoistaan ovat alkuaan olleet henkiä ja vainajia.\nMutta yhtä ilmeiseltä näyttää, että kansan mielikuvituksessa on\nsyntynyt useita luonnonolentoja, jotka eivät sitä ennen ole missään\nmuodossa olleet ihmisiä.\n\nOttaen huomioon, millaisiksi olosuhteet muodostuvat papualaisten\nkeskuudessa, pidämme luonnollisena ja luonteenomaisena, että eri\nolennot joutuvat kaikenlaisten kuvitelmien ja tarujen kohteeksi ennen\nkuin varsinainen niiden palvonta on hahmottunut. Tällöin käy selville,\nmikä merkitys on sillä seikalla, millaista valoa kehittymättömien\nalkuasukkaiden kansantieto ja -runous voi luoda uskonnollisen\ntietoisuuden syntymuotoihin. Papualaisilla on kansanrunoudessa\nkuvastuva uskonnon alkujakso erikoisen runsas, jolloin vapaa\nmielikuvitus on vallitsevana, jota vastoin uskonnolliset ja\npalvontamenot ovat vasta kehityksensä alussa.\n\nPapualaisilla ovat yliluonnollisiin voimiin kohdistuvat menot\nainoastaan jonkinlaisia kokeellisia yrityksiä, joiden avulla noista\nsamaisista voimista koetetaan saada hyötyä: vaikk'ei sellaisiin\nkeinoihin varmasti luotetakaan, arvellaan sentään maksavan vaivan ottaa\nniiden vaikutus selville, Niin kauan kuin niihin vetoamisesta näyttää\nolevan hyötyä, samaa tapaa jatketaan edelleen, päinvastaisessa\ntapauksessa koetetaan jotakin muuta. Toiminnan ohjeena on usko, että\nyliluonnolliselta maailmalta voi saada etuja, minkä vuoksi yksi henkilö\nsovittaa yrityksissään käytäntöön yhtä, toinen jotakin toista\nmenetelmää. Aina ollaan valmiita muuttamaan ja muodostelemaan\nmenetelmiä niiden vihjausten tai ajatusten mukaan, joita on saatu esim.\nunessa joltakin yliluonnolliselta olennolta tai jotka itse on omin päin\nmuodostettu. Papualaisten uskonnollisluonteisten menojen harjoitukselle\non niin muodoin luonteenomaista ylipäänsä kaikkien menettelytapojen\nyksilöistyminen sekä ainainen vaihtelu ja muuttuvaisuus. Kun keksitään\nnäkökohta, turvaudutaan uuteen menettelytapaan, joka useinkin jyrkästi\neroaa viimeksi sovelletusta.\n\nKun uskonnollisten menojen suorittaminen on papualaisilla niin\nyksilöistynyttä, he ovat havainnollisena esimerkkinä siitä\nuskonnollisen kehityksen asteesta, jolloin ei ole varsinaista papistoa.\nToisinaan sattuu heidän keskuudessaan kuitenkin, että jollekulle\nerikoiselle henkilölle, jota pidetään erityisen taitavana, uskotaan\ntoimeksi jonkin menon suorittaminen koko yhdyskunnan puolesta, kun on\nkysymyksessä yhteinen etu tai harrastus. Sen johdosta, että eräiden\nyliluonnollisten olentojen arvellaan olevan yhteydessä erikoisesti tai\nyksinomaan muutamien tiettyjen yksityisten henkilöiden kanssa, näistä\ntulee välisti ikään kuin jonkinlaisia ihmisten ja henkiolentojen\nkeskinäisiä välittäjiä, he kun ottavat vastaan jälkimmäisiltä saadut\nneuvot ja ohjeet. Myöskin muutamista muista samantapaisista seikoista\nsaatamme nähdä aivan ensimmäistä alkua uskonnollisten tehtävien\nerikoistumiseen.\n\n\n\n\n12.\n\nJUHLAMENOT, JUHLAT JA TANSSIT.\n\n\nKiwai-kansalla on suuri joukko juhlamenoja ja tansseja, joihin liittyy\nlauluja ja jotka ovat sisäiseltä luonteeltaan varsin erilaisia. Eräitä\ntällaisia tapoja pidetään erittäin pyhinä, ja ne pidetään tiukasti\nsalassa kaikilta asiaankuulumattomilta, toisia pannaan toimeen\nainoastaan tanssin ja laulun ja niitä seuraavan aterian vuoksi, ja\nniillä on tarkoituksena vain juhlia jotakin sattunutta tapahtumaa.\nSuurista juhlamenoista kestävät eräät muutamia viikkoja, mikä on\nmahdollista siten, etteivät ne jatku yhtä mittaa. Ne alkavat\ntavallisesti illalla vähää ennen auringonlaskua ja kestävät seuraavaan\naamuun auringonnousuun. Suuri osa päivästä jää täten lepoon ja\nvälttämättömiin töihin. Suuret juhlamenot järjestetäänkin parhaasta\npäästä siksi vuodenajaksi, jolloin ei ole muita varsinaisia\nelatushuolia kuin ruokatarpeiden haku viljelyksiltä. Eri\nuskonnollisluonteisia juhlia on niin paljon ja ne ovat niin laajoja,\nettä ne kaikki tuskin mahtuisivat yhden vuoden puitteisiin.\n\nJo suuren juhlan valmistelut saavat kansan innokkaaseen työn touhuun.\nMonessa tapauksessa istutetaan jo aikoja ennen uusia viljelyksiä, jotta\ntarpeellisten, valtavien kasvisravintovarastojen tarve olisi turvattu.\nKuta lähemmä määräaika lähestyy, sitä uutterammin käydään myös\nmetsästys-, kala- ja harppuunaretkillä. Kaiken lisäksi on uusittava tai\nhankittava juhlamenoissa tarvittavat moninaiset varus- ja\nkoriste-esineet.\n\nKaikki tämä osoittaa, kuinka läheisessä yhteydessä kansan juhliminen ja\nheidän työnsä ja askareensa ovat keskenään. Noiden onnellisten\nalkuasukkaiden, joita ympäröi tuhlaavan antelias luonto, tuskin\ntarvitsee huolehtia suoranaisesta toimeentulostaan. Voimakkaimpana\nkannustimena uutteraan työhön ovat heidän suuret juhlansa, joihin myös\ntäytyy lukea sota, niihin liittyvine monine menoineen ja tapoineen.\nJuhlia ja töitä toisiinsa yhdistävät siteet ovat molemminpuoliset:\nkaikilla ensinmainituilla on tarkoituksena -- ainakin sivutarkoituksena\n-- myöskin kansan elinkeinojen ja yhteisten yritysten edistäminen. Kun\nmustien uskonelämä lamautuu heidän joutuessaan kosketuksiin\neurooppalaisten kanssa, he myös menettävät parhaan kannustimensa\nahkeruuteen ja työnhaluun, laiskistuvat, köyhtyvät ja käyvät\ntyytymättömiksi.\n\n\nHóriómu, suuri henkipantomiimi.\n\n_Näyttämölleasetus_. Omituisimpia suuria juhlia on varsinkin Mawatassa\njuhlallisesti vietetty _hóriómu_. Sitä voi verrata sarjaan\npantomiimisia, eleisiin ja liikkeisiin perustuvia teatterinäytäntöjä,\njoihin liittyy lauluja ja tansseja. Siinä esiintyvät miehet naisille\nvainajien hengiksi pukeutuneina. Epäilemättä on papualaisten\n_hóriómu_-menoja pidettävä hyvin alkeellisena alkumuotona teatterin\nkehityshistoriassa.\n\n_Hóriómuun_ osaaottavat esittävät suurta joukkoa erilaisia vainajien\nhenkiä, eri ryhmien ja yksityisten esittäjien tunnusmerkkeinä on oma\nerikoinen hahmottelu ja luonne erotukseksi muista niin kuin näytelmien\nhenkilöillä. Katsojina ovat naiset seurassaan varttuneimmat lapset, ja\nkaikenlaisten temppujen avulla annetaan heille se käsitys, että he\ntodellakin näkevät kuolleita omaisiaan ja muita vainajien henkiä.\nJuhlamenojen päätarkoituksia on turvata dugongin- l. merilehmänpyynnin\nmenestys.\n\nKyhätäänpä jonkinlainen näyttämökin, ja todellisuudessa _hóriómun_\njärjestely ja laitokset muistuttavat isoa ulkoilmanäyttämöä.\nVäliverhona on kaksi pitkää, korkeaa palmikoitua varjostinta, joissa on\nkeskellä aukko, missä niiden reunat työntyvät vähän toistensa ohi, niin\netteivät katsojat voi nähdä sisempään huoneeseen. Henget oleksivat\ntässä sisemmässä pyhäkössä, jossa heidän yhdellä puolellaan ovat\nmainitut varjostimet, kolmella muulla ympäröivä metsä. He tulevat esiin\nryhmittäin tai yksitellen varjostimien aukosta ja tanssivat niiden\nedustalla olevalla aukealla paikalla varjostimien ja katsojien välissä,\nmissä siis on varsinainen näyttämö. Jokaisen sellaisen esiintymisen\njälkeen he vetäytyvät takaisin hóriómuun. Erikoisella \"orkesterilla\" on\npaikkansa maassa varjostinten edessä näyttämön toisessa laidassa, ja\nsoittokunta säestää tanssia rummuttaen tai muilla keinoin, joita\nsellaisissa tilaisuuksissa käytetään osoittamaan tahtia: jyskyttämällä\nmaata seipäillä, paukuttamalla toisiinsa kahta simpukankuorta tai\ntaputtamalla käsiään vastakkain tai olkavarsiin tai polviin. Myöskin\npyhäkön sisästä käsin avustetaan väliin soitantoa toitottamalla\ntorvisimpukoilla. Väliin myös rummuttajat laulavat, jota vastoin\nesiintyjät tanssivat aivan äänettöminä, jottei heitä runnottaisi\näänestä. Katsojien paikkojen ääressä pidetään rivissä varjostimien\nkanssa yhdensuuntaisesti vireillä viittä nuotiota, yhtä kutakin\ntotem-heimoa kohti (ks. ed.), ja niitä käytetään ruokaa\nvalmistettaessa. Varjostimien sisäpuolella olevassa huoneessa on samoin\nviisi nuotiota aivan edellisiä vastaavilla paikoilla, ja niiden\nsanotaan kuuluvan hengille. Tuon kaksinkertaisen nuotiorivin\ntarkoituksena on johtaa harhaan naiset, jotka muuten saattaisivat\nihmetellä, missä henget keittävät ruokansa. Sisäisestä pyhäköstä ei saa\nviedä ulos kekälettäkään, koska siitä koituisi kansalle onnettomuutta.\nMyöskään ei kukaan saa sieltä käsin ampua nuolella lintua eikä mitään\nmuutakaan riistaa; yleensä ei höriómun lähistöllä saa tappaa ainoaakaan\neläintä, koska se saattaisi olla henki, joka esiintyy sellaisessa\nhahmossa.\n\nVarjostimet ovat somistetut simpukoin, höyhenin, naamioin ja\nlehtiripsuin, ja kunkin tukisalon ylös pistävässä päässä on suuri\ntorvisimpukka. Juhlien aikana pitävät kaikki viisi totem-heimoa\nharppuunanvarsia pyhäkön sisässä varjostimia vasten nojallaan, ja kun\njuhlamenojen eri osien välillä pidetään parin päivän taukoja, nuo aseet\notetaan pois ja niitä käytetään pyyntiretkillä, joita on tapana silloin\ntehdä. Varjostimet ovat pysyväinen rakennelma, joka saa olla\npaikoillaan eri menojen väliajat, joten _hóriómu_ on jonkinlaisena\nkylän pyhäkkönä, jota käytetään silloin tällöin kokoontumispaikkana\nmuissakin uskonnollisluonteisissa toimissa.\n\nPyhäkön sisässä on kullakin viidellä totem-heimolla oma määrätty\npaikkansa varjostimien ääressä, ja myöskin katsojina olevat naiset ovat\nryhmittyneet samalla tavoin. Juhlamenojen eri tehtävät ovat jossakin\nmäärin jaetut eri heimojen kesken. Tavallisesti esiintyy näyttämöllä\nainoastaan yhden heimon jäseniä kerrallaan, joll'aikaa toisilla\nryhmillä on tilaisuus laittautua kuntoon.\n\nSisemmän pyhäkön taustalla on varjostimien kanssa yhdensuuntainen\n_tára_, valtava rykelmä korealehtisiä kasveja yms., joka erottaa\nsisemmän huoneen taustan metsästä ja joka kerätään jo ennen juhlien\nalkua. Siitä esiintyjät saavat, mitä he tarvitsevat verraten\ntilapäisluonteiseen tanssiasuunsa. Kullakin totem-heimolla on tarkoin\nmäärätty osuutensa tárasta. Asua ja varusteita vaihdetaan usein\ntanssien välillä, ja yltä riisutut koristeet asetetaan huolellisesti\ntakaisin táraan, joka huolimatta siitä, että tarpeellisia\nkoristetavaroita yhtä mittaa uusitaan, muuttuu sitä enemmän\nrikkatunkion näköiseksi kuta pitemmälle juhlat kuluvat. Tära on\nkuitenkin hyvin tärkeä pyhäkön osa, siitä ei saa mitään heittää pois,\nsillä silloin pilaisi oman pyyntionnensa. Ei pidä myöskään panna\nkäyttämiään koristeita toiselle heimolle kuuluvaan táran osaan, sillä\nsiten luovuttaisi pois harppunoimisonnensa. Táran merkitys ilmenee\nsiitäkin, että juhlamenoissa käytettyjä lehtisiä oksia viedään\njäljestäpäin viljelyksille, jossa ne pistetään maahan edistämään\nkasvullisuutta.\n\n_Hóriómua_ näytään vietettävän joka vuosi koillismonsuunin alkaessa\nvuoden aikana sattuneiden kuolemantapausten kunniaksi. Pantomiimissa on\nkuitenkin mukana sellaistenkin vainajien henkiä, jotka ovat kuolleet jo\naikaisemmin, sekä samoin epämääräinen joukko kuolleiden henkiä, jotka\neivät tarkoita suorastaan ketään yksityistä vainajaa. Kaikkia juhlaan\nkuuluvia eri menoja ei suoriteta joka vuosi, vaan kuolleiden juhliminen\ntoimitetaan väliin suppeammassa muodossa. Täydelliset hóriómu-juhlat\nvievät aikaa muutamia viikkoja kestäen tavallisesti muutamia tunteja\nennen auringonlaskua; silloin tällöin pidetään päivän, parin taukoja,\njolloin käydään harppuunaretkillä.\n\nKuten kaikkien juhlien edellä suoritetaan ennen _hóriómuakin_\nvalmisteluja, jolloin kerätään suuret joukot ruoka- ja\ntanssiasutarpeita. Alkajaisiin kuuluu erilaisia leikkejä, joihin koko\nasujaimisto saa ottaa osaa ja jotka vuoronsa mukaan järjestetään\nrannalla parin viikon aikana. Viimeinen leikki ennen henkien tuloa on\neräänlaista hockey-peliä.\n\n_Henkien saapuminen_. Naisille edeltäpäin ilmoitettuna päivänä\nilmestyvät ensimmäiset henget. Niitä esittää iso joukko miehiä siinä\ntavanomaisessa asussa, jota pidetään hengille tunnusomaisena, koreista\nlehdistä ja ruohoista tehdyssä verhossa, joka peittää heidät kokonaan,\nniin ettei heitä voi tuntea, sen lisäksi heillä on jousi ja nuolia.\nKierrettyään metsän kautta he näyttäytyvät rannalla kappaleen matkaa\nkylästä länteen päin, jolla suunnalla vainajien valtakunnan, Adirin,\narvellaan sijaitsevan. Hockey-peli, joka on käynnissä rannalla, taukoaa\noitis, kun henkien huomataan lähestyvän, ja kaikki laskevat mailansa\nmaahan. Naiset ja lapset seisovat pelon valtaamina paikoillaan\nnähdessään tuon merkillisen näyn. Henget lähestyvät hyvin\nrauhallisesti, ja ehdittyään lähelle ne istuutuvat maahan selin\nkansaan. Kaikki hockeymailat asetetaan riviin maahan _hóriómu_-paikan\nsuuntaan, ja hetken kuluttua henget nousevat ja jatkavat matkaansa\npitkin niiden muodostamaa viivaa, jonka nimenä on _óboro-tóto_ (henkien\ntikapuut). Asioista perillä olevat miehet seuraavat heitä. Avoimella\nnäyttämöllä _hóriómun_ edustalla tanssivat henget tanssin. Heidän\njohtajansa viittaa sitten kädessään pitämällään nuolella Adiriin\npäin ikään kuin antaen toisille hengille saapumismerkin. Sitten\nhän puhuttelee paikalle kokoontunutta väkeä ilmoittaen\nheille, että henget ovat lähteneet Adirista tullakseen heitä\ntervehtimään. He ovat olleet matkalla kauan, toista kuukautta. Kansan\npuolesta lausuu sitten erityinen puhemies henget tervetulleiksi\nkiittäen heitä siitä, että he ovat noudattaneet kansan kutsua. Tanssia\njatketaan sitten hetkinen, jonka jälkeen henget menevät _hóriómuun_.\n\nSeuraavana yönä pelästyttävät kylän naisia miehet, jotka päästelevät\npitkiä vihellyksiä pitkäntalon edustalla ja paiskelevat savikimpaleita,\nsimpukoita ja puupalasia sen kattoa vasten. Rakennuksen sisässä olijat\nluulevat Adirista _hóriómuun_ matkalla olevien henkien pitävän ulkona\npeliään. Koko yön jatkuu rummutusta hóriómussa, ja sekin pannaan\nAdirista saapuneiden henkien laskuun. Miesten otaksutaan nukkuvan\ndárimossa, miesten rakennuksessa, minkä vuoksi naisia on sitäkin\nhelpompi johtaa harhaan. Koko yön istuu kaksi henkeä pitkäntalon\nedustalla selin siihen; toinen edustaa vanhaa, toinen nuorta henkeä.\nHeillä on toisessa kädessä jousi, toisessa nuoli kärki ylöspäin. Aina\nvähän päästä he päästävät kuuluviin pitkän vihellyksen. Naiset, jotka\nvoivat nähdä heidät rakennuksen seinänraoista, itkevät ja valittavat\nkoko yön osittain pelosta, osittain surusta muistaessaan vainajiaan, ja\nhe puhuttelevat henkiä saamatta kuitenkaan vastausta. Päivän\nsarastaessa nuo kaksi henkeä menevät hóriómuun. Esityksestämme on jo\nkäynyt selville, että juhlamenoilla on miehillekin suuri merkitys. He\nuskovat mm., että myöskin todelliset henget ottavat niihin osaa,\nvaikkakin näkymättöminä, hengiksi pukeutuneiden ohjelmansuorittajien\nrinnalla, ja on kuvaavaa, etteivät he ensimmäisenä yönä uskalla nukkua\nsisemmässä pyhäkössä, vaan ainoastaan sen edustalla olevalla aukiolla.\n\nMonena yönä peräkkäin näkevät naiset yhä uusien henkijoukkojen\nsuuntaavan kulkunsa läpi kylän matkalla Adirista hóriómuun. Muutamat\njuhlaan osaaottavat miehet kiinnittävät palavia soihtuja seipäisiin,\njoita aina kaksi heistä kantaa olkapäillään, jolloin he herättävät\nsellaisen vaikutuksen kuin hóriómuun olisi menossa suuri joukko henkiä.\nNuo kulkueet toistuvat muutamia kertoja joka yö. Kiinnittääkseen\nhuomiota puoleensa henget päästelevät merkillisiä ääniä kulkiessaan\nkylän ohi. Koko sen ajan, jolloin hóriómu-juhla kestää, saavat naiset\nyhtä mittaa muistutuksia henkien naapuruudesta, öisin aavemaisilta\nsoihdunkantajilta ja päivisin kummitusten näköisiksi sonnustauneilta\nhahmoilta, jotka näyttäytyvät muutaman silmänräpäyksen ajan ja sitten\nkatoavat.\n\n_Alkajaistanssit_. Aamulla ensimmäisten henkien saavuttua lähettävät\nmiehet naisille sanan, että heidän on vietävä ruokaa hóriómuun Adirista\ntulleille vieraille. Henkien sanotaan olleen ilman ruokaa pitkän aikaa.\nNaiset lähtevät liikkeelle mukanaan suuret määrät ruokatavaroita, ja\ntiellä heitä vastaan tulee muutamia hengiksi pukeutuneita miehiä.\nNäille naiset ojentavat kantamuksensa kääntyen samalla heihin selin,\nkoska he ovat aivan liiaksi järkyksissään uskaltaakseen katsoa heitä\nkasvoista kasvoihin. Pettääkseen naisia miehet lähettävät illalla\nhakemaan uusia ruokavarastoja sanoen niiden tällä kertaa tulevan heidän\nomiin tarpeisiinsa. Tällaisia kaksinkertaisia ruokatilauksia jatkuu\nkoko juhlamenojen ajan. Varsinaisten pantomiimien rinnalla suoritetaan\nlukuisia menoja, joiden tarkoituksena on edistää merilehmien\nharppunoimista. Tällöin käytetään myöskin \"viuhulevyjä\" l.\n\"mylvijoitä\".\n\nEnsimmäisen juhlallisen tanssin nimenä on _óboro-gáma_ (henkirumpu\nl. -tanssi), ja se on tavallinen _hóriómu_-tanssi, joka tuon tuostakin\ntoistuu menojen aikana. _Óboro-gámassa_ on tanssijoilla tavanomaisen\nlehdistä ja ruohoista tehdyn henkiasun lisäksi yllään erikoisia sulka-\nja muita koristeita sekä kullakin toisessa kädessä kalistin (koráre),\njoilla osoitetaan tahtia yhdessä rumpujen kera, sekä toisessa kimppu\nlehtisiä oksia.\n\nKun tansseja oli jonkin aikaa harjoiteltu aitauksessa ja kaikki on\nvalmista, kutsutaan naiset paikalle. Puolimatkassa kylästä heitä\nvastaan tulee henki, joka heidän lähestyessään kääntyy takaisin, ja\ntämä edellä he saapuvat katsomoon, jossa istuutuvat maahan. He tietävät\nsaavansa nähdä vainajien henkiä, minkä vuoksi muutamat heistä ovat\nhieroneet kasvoihinsa savea, tavallisen surunmerkin. Sitten rummuttajat\ntulevat ulos aitauksesta ja asettuvat paikoilleen. Heidän perästään\ntulevat täysikasvuiset pojat, jotka eivät vielä ole täysin perillä\nkaikesta, ja he asettuvat riviin varjostinten viereen kasvot niihin\npäin. Arvellaan, ettei heidän sovi katsella tanssia.\n\nYht'äkkiä näyttäytyy sisäänkäytävän suulla ryhmä tanssivia henkiä.\nHyppien ja väännellen ruumistaan he hajaantuvat viuhkanmuotoisena\nkuviona naisiin päin. Rummut pärisevät, kalistimet paukkavat, ja\nmuutamat naisista puhkeavat valituksiin nähdessään vainajat. Hetken\nkuluttua tanssijat palaavat takaisin pyhäkköön, mutta jokainen heidän\nryhmänsä esiintyy vielä kahteen kertaan luovuttaakseen sitten paikkansa\ntoiselle ryhmälle. Eri ryhmien tanssien väliaikoina rummut lakkaavat\npärisemästä, ja myöskin nuoret miehet menevät henkien jäljessä\npyhäkköön tullakseen jälleen ulos, ennen kuin uusi näytännön jakso\nalkaa.\n\nMuutamat esiintyjät esittävät tiettyjä vainajia, parhaasta päästä\nhiljattain kuolleita, ja tällöin turvaudutaan kaikenlaisiin keinoihin,\njotta naiset saisivat sellaiseen kuvitelman. Vainajia haudattaessa\nmerkitään hänen pituutensa keppiin, ja hóriómu-menoissa esittää häntä\nsamanpituinen mies. Kun pienenä kuolleen lapsen henki näyttäytyy,\nuskotellaan naisille, että se on kasvanut kuolemansa jälkeen.\nJokaisella tanssijalla on yllään koristuksia, joita heidän esittämänsä\nhenkilö on käyttänyt, ja naiset tuntevat ne nyt. Jotta harhakuvitelma\nsaataisiin täydelliseksi, lähetetään nuo koristeet jäljestäpäin naisten\ntarkastettaviksi, eikä niitä käytä koskaan kukaan muu kuin niiden\nomistajaksi ilmoitettu henkilö. Joka tanssin perästä huutaa joku\njohtavista miehistä käytävän suulta niiden henkien nimet, jotka juuri\novat esiintyneet, ja kehoittaa näiden naispuolisia omaisia antamaan\nheille ruokaa. Naiset, jotka ovat varanneet mukaansa runsaat määrät\nravintoaineita, ojentavat ne selkänsä taitse eräille määrätyille\nnuorille hengille, jotka vievät ne pyhäkköön. Siellä syövät\nkokoontuneet miehet ruokavarat suurella juhla-aterialla.\n\nNe miehet, jotka eivät ota osaa johonkin tiettyyn tanssiin, jäävät sen\najaksi aitauksen sisäpuolelle, jottei niitä, jotka esittävät joitakin\nerikoisia henkiä, kaivattaisi joukossa, jolloin petos paljastuisi.\nSamasta syystä on joka miehellä koko juhlamenojen ajan ruumiissaan\nrunsaasti maalauksia, joten naiset luulevat elävien miesten ottavan\nhenkien keralla osaa tansseihin.\n\nSe seikka, että sentään miehetkin suorittavat hóriómu-menot niin\nvakavasti, johtuu siitä, että vainajat vaativat heitä juhlittavan\nnäissä menoissa. Poismenneen lähimmät omaiset pitävät sen vuoksi\ntarkoin huolta siitä, että tämä on edustettuna muiden kuolemantanssin\nsuorittajien joukossa, ja kehoittavat siksi jotakuta sopivaa henkilöä\nottamaan hoitaakseen tämän edustuksen, jolloin sijaiselle annetaan\nkorvaustakin, nim. ruokaa. Sitä paitsi uskotaan, että henkilöä, joka\nesittää jotakin henkeä _hóriómu_-menoissa, todellinen henki avustaa\njälkeenpäin harppunoimisretkillä.\n\n_Kohtauksia Hóriómu-juhlassa_. Suuri pantomiimi jakautuu varsin moneen\nkohtaukseen. Näiden järjestys vaihtelee, ja tuntuu olevan tavallista,\nettä ainakin eräitä tiettyjä tansseja ja menoja mukaillaan ja\nmuovaillaan suorituksen aikana aina sen mukaan miten esiintyjien päähän\npälkähtää. Olen saanut sen vaikutelman, ettei hóriómua koskaan\nsuoriteta kahta kertaa aivan samalla tavalla. Muutamat menot toistetaan\njoka päivä juhlallisuuksien aikana tai ylipäänsä usein uudistuvissa\ntilaisuuksissa, kun taas toiset, erikoisluontoisimmat, esitetään\nainoastaan kerran.\n\nOhjelma aloitetaan joka päivä verraten yksinkertaisella tanssilla,\njonka nimenä on _kókóme_ ja jonka tanssivat nuoret miehet. Sen\ntarkoituksena sanotaan olevan suoda kokeneemmille tanssijoille aikaa\nvalmistautua. Sarjalaulu, jossa on 7-8 \"säkeistöä\", säestää tätä\ntanssia. Viimeistä säkeistöä laulettaessa kuuluu pyhäkön sisästä\nkalistimen ääni ennustaen vanhempien tanssijoiden esiintymistä\nvarhemmin mainitussa _óboro-gámassa_, joka sekin tanssitaan joka päivä.\nTanssijoiden ryhmät kuuluvat kukin omaan totem-heimoonsa,\njotka vuorottelevat keskenään näyttämöllä. Kun tuollainen ryhmä on\nlopettanut näytäntönsä, sovitetaan lomaan pieni välinäytös, jonka\nsuorittaa henki tai pari, joista käytetään nimitystä _sáreámu_ ja jotka\nkuuluvat samaan heimoon kuin juuri esiintyneet. _Sáreámut_, joilla\nsamoin kuin kaikilla muillakin tanssijatyypeillä on oma erikoinen\nasunsa, eivät tule esiin tavanomaisesta varjostimien välisestä aukosta,\nvaan kiertävät metsän kautta ja näyttäytyvät äkkiä läheisyydessä\nrannalla, jossa he pian kiinnittävät katsojien huomion puoleensa. He\neivät tanssi tavalliseen tapaan, vaan liikkuvat hitaasti ympäri\nkumarassa, melkein nelinkontin, hipaisten väliin käsillään maata. Heitä\npidetään Adirista viimeksi saapuneina henkinä, jotka ovat matkalla\njääneet toisista jälkeen. Heidän ainoana tarkoituksenaan näyttää olevan\nkiinnittää hetkisen katsojien huomiota omituisilla liikkeillään ja\nelehtimisellään. Naiset laskevat maahan lahjaksi ruokaa _sáreámuille_,\njotka vievät sen mukanaan pyhäkköön.\n\nSamoin kuin _sáreámut_, mutta näistä riippumatta, esiintyvät myöskin\n_imigit_ rannalla, jossa he kuljeskelevat ylt'ympäri mielensä mukaan\nottamatta varsinaisella näyttämöllä osaa esityksiin. Näiden osia\nsuorittavat täysikasvuiset pojat tai nuoret miehet, jotka täyttävät\njuhlamenojen välillä olevat tauot. Imigit ovat näytelmän koomillisia ja\nkarkean sukkelia henkilöitä, joiden tehtävänä näyttää olevan ainoastaan\nkatsojien huvittaminen. He liikkuvat muka yrittäen juosta, mutta\ntodellisuudessa taapertavat ympäri melkein samalla paikalla. Väsyessään\nhe vetäytyvät hetkiseksi takaisin pyhäkköön takatietä. Välisti he ovat\nkäyvinään jonkun tärkeimmän hengen kimppuun puiset leikkinuijat ojossa,\njollainen heillä on tavallisesti kädessä, toiste taas he ovat\nryhtyvinään tappeluun keskenään puikkien pakoon mukanaan toisiltaan\nanastamansa ruoka ja ajaen toisiaan takaa. He ahdistelevat myös naisia\ntehden näiden nenän edessä sopimattomia liikkeitä, mutta heidät\nkarkoitetaan tiehensä suuttumuksen ja harmin huudoin. Imigita arvellaan\nolevan kuolleina syntyneiden, aivan pieninä orvoiksi jääneiden tai\nsellaisten lasten henkiä, joiden isä on tuntematon. Heitä pidetään\nvajaaälyisinä, mistä heidän kummallinen esiintymisensä johtuu. Eivät\nedes naisetkaan tunnu erikoisesti heistä välittävän, vaan karkoittavat\nheidät pois, kun he käyvät tungetteleviksi, samoin kuin on tapana tehdä\nlapsille. Imigit juoksentelevat lakkaamatta ympäri tehden arastelematta\nkaikenlaisia hassutuksia ja kepposia, mutta pysyttelevät erossa muista\nhengistä. Kun näyttämöllä on jokin toinen näytös, imigit tanssivat omia\naikojaan kaukana rannalla rummunpärinän säestäessä, aivan niin kuin\npikku poikien on tapana tehdä tavallisissa tansseissa.\n\nKolmannen henkien ryhmän, jotka liikuskelevat missä tahansa _hóriómun_\nlähistöllä, muodostavat _mórit_. Heidät valitaan parhaiden tanssijoiden\njoukosta, ja tässä tarkoituksessa pannaan edeltäpäin toimeen\njonkinlaiset kilpailut nuorten miesten kesken. _Móri_-hengillä on aina\njalkojensa välissä keppihevosen tavoin seiväs, jonka päässä on\nlehtitupsu, ja he tanssivat tässä asennossa. Heidän tarkoituksenaan ei\nole kuitenkaan herättää hilpeyttä katsojissa, vaan pikemminkin osoittaa\ntanssitaitoaan, joka erikoisesti pistää silmään heidän esiintyessä\nyksinään rumpujen säestäessä. _Mórien_ arvellaan syntyneen\nhenkivanhemmista yliluonnollisessa maailmassa, eivätkä he ole koskaan\neläneet maan päällä ihmisinä.\n\nErikoinen tanssijoiden ryhmä, joka myös esiintyy joka päivä, on\n_kárara-óboro_, joiden huomattavimpana varuksena on pääasiassa\nkilpikonnankuoresta tehty huolellisesti valmistettu naamio (kárara).\nTavallisimmat tämäntapaiset naamiot muistuttavat edestäpäin puoleksi\nkrokotiilia, puoleksi kalaa, joiden avoimesta kidasta tanssijat voivat\nnähdä suoraan eteenpäin, ja takana naamio päättyy kalanpyrstöön.\n_Kárara-óborojen_ esittämät tanssit kuuluvat _hóriómu_-juhlien\nkomeimpiin. Näiden tanssijoiden eri ryhmät vuorottelevat, ja koska\nnaamioita tavallisesti on vähän, ne kun ovat erittäin suuritöisiä, eri\ntanssija-ryhmiin kuuluvat vaihtavat ne aina pyhäkössä.\n\nMuiden esiintyjien joukosta on huomattava _kupámobóro_ (kapámo-óboro),\njonkun suuren soturin henki, joka esiintyy yksin. Hänen varuksiinsa\nkuuluu bambuveitsi, jollaisella sodassa kaatuneen vihollisen pää\nleikataan irti ruumiista, sekä rottinkisilmukka, jollaisessa\nkatkaistuja päitä kannetaan, jota paitsi hänellä on kivinuija sekä\npuusta tai kookospähkinästä valmistettu pää, jota naiset kuitenkin\npitävät hänen surmaamansa vihollisen päänä. Näyttäytyessään kupámobóro\naina juoksee, hän ei koskaan kävele eikä seiso liikkumattomana\npaikallaan. Hänen tehtävänään on pelästyttää naisia, ja nämä\njoutuvatkin pakokauhun valtaan hänen syöksyessään heitä kohti aseitaan\nheilutellen. Väliin hän pistäytyy kyläänkin saakka peloitellen\nsielläkin naiset ja lapset pahanpäiväisiksi. Naisten nähden\n_kupámobóro_ on surmaavinaan edellämainittuja _imigi_- ja _móri_-henkiä\nsyöksyen äkkiä esiin _hóriómun_ aukosta ja muka kaataen heidät maahan\ntoisen toisensa perästä muka kivinuijallaan iskien. Naiset kirkuvat\nsilloin ääneen kauhusta, ja heitä uhataan, että hirviö tappaa\nheidätkin. _Kupámobóro_ ilmaisee voittonsa ojentamalla ruumiinsa ja\nkäsivartensa ylös ilmaan muutamia kertoja peräkkäin. Hetken kuluttua\n_imigit ja mórit_ nousevat maasta ja menevät hóriómun sisäosaan, jonne\nmyöskin _kupámobóro_ palaa.\n\nErinäiset _hóriómun_ kohtaukset viittaavat suoranaisesti\nmerilehmienpyyntiin, ja muiden joukossa on sellainen tanssi, jossa\nesitetään liikkein ja elein noiden eläinten harppunoimista. Vielä\nerääseen toiseen tanssiin sisältyy kuviteltu leikkiottelu, jonka\ntaistelee rivi aseellisia henkiä. Kaikkia esiintyjiä ohjaavat ja\nopastavat edeltäpäin vanhimmat miehet, jotta he oppisivat kunnollisesti\ntehtävänsä.\n\nTärkeän osan _hóriómu_-sikermästä muodostaa nuorten miesten\nperehdyttäminen asioihin ja heimon salaisuuksiin, mihin kuuluu mm.\nerikoinen jakso jokaisen suuren juhlamenon aikana. _Hóriómu_-menojen\naikana kuluu nuorten opetukseen pari päivää. Siihen kuuluu mm.\nerilaisia menoja, joiden kestäessä täysikasvuisista pojista pestään\npois kaikki, mitä heissä vielä on naismaista jäljellä heidän\naikaisemmasta elämästään, jolloin he ovat olleet naissukupuoleen\nkuuluvien hoivattavina. Heihin hierotaan sitten erilaisia rohtoja,\njoiden tarkoituksena on antaa heille menestystä kosimispuuhissa\n(tärkeimpänä aineksena ovat pienet suikaleet, jotka äiti on salaa\nsiepannut monen nuoren tytön ruohohameesta), sekä tehdä heistä\nonnellisia harppuunankäyttäjiä samoin kuin taata heille runsaasti\nkaikenlaisia tarpeita heidän elämänsä varrella sekä ylipäänsä onnea ja\nmenestystä. Muutamissa tapauksissa nuo rohdot poltetaan nuotiossa,\njonka ääreen pojat asetetaan seisomaan, niin että savu kietoo heidät\nverhoonsa. Kunkin pojan kantaa sitten Aondmu-aukiolle eno (jonka\ntoimena tavallisesti aina pojan opastus on), kaikenlaisten heitä\nahdistavien henkien pelästyttäessä heidät melkein järjiltään. Heidät\njätetään hetkiseksi sisempään pyhäkköön. Enon pitäessä hoidokkinsa\nsilmiä peitossa asettuvat hengiksi pukeutuneet miehet heidän eteensä,\nmutta kasvot paljaina. Yht'äkkiä rummut ja torvisimpukat rämähtävät\nhirvittävään meluun, ja kaikkien muiden henkien päästäessä yhdellä\nkertaa korvia särkevän ulvonnan saavat pojat avata silmänsä nähdäkseen,\nettä nuo olennot ovatkin ihmisiä. Samalla tavoin paljastavat itsensä\neräät muut henkien ryhmät tanssittuaan ensin poikien edessä\njuhlamenojen mukaisessa asussaan. Eno ilmoittaa sitten suojatilleen\nkaikki, mitä tämän tulee tietää hóriómusta, ja opettaa hänelle paljon\nmuitakin asioita. Lopulta pojat koristetaan ja varustetaan maalauksin,\nmutta vielä par'aikaa jatkuvien juhlamenojen loppuaika heidän täytyy\noleskella pyhäkössä niin kauan kuin naiset ovat saapuvilla.\n\n_Päättäjäiset_. Vihdoin on hóriómun lopettajaishetki tullut, ja henkien\non palattava takaisin Adiriin. Päivänä muutamana naiset näkevät\nmuutamien imigien kulkevan kylän ohi pitkin rantaa matkalla länttä\nkohti ja päättelevät siitä, että henget ovat lähtöhankkeissa. Vähän\nmyöhemmin naiset kutsutaan hóriómuun näkemään pääjoukon lähtöä. Oman\nkylän miehet tulevat ulos aitauksesta ilman naamiota ja jokapäiväisessä\nasussaan ja menevät naisten joukkoon, ja heti sen perästä näkyy valtava\njoukko täydessä asussa olevia henkiä virtaavan ulos pyhäköstä ja\nsuuntaavan kulkunsa Adiria kohti. Tämä viimeinen petos saadaan toimeen\nsiten, että naapurikylistä kutsutaan suuri joukko miehiä näyttelemään\nhenkien osaa näiden lähdössä. Naiset tahrivat ruumiiseensa savea ja\nvalittelevat suruissaan, osaksi siksi, että vainajat nyt pakenevat\npois, osaksi sen vuoksi, että suuret juhlat ovat ohi. Henget vaeltavat\npoispäin hyvän matkaa pitkin rantaa. Móri hyppii yhä ympäri\nkeppihevosineen niin kauan kuin hän on naisten näkyvissä. Päästyään\ntarpeeksi kauas kotoa kaikki henget riisuvat juhla-asunsa ja palaavat\nhóriómuun metsän kautta. Kaikki lehti- ja muut kuihtuvat koristukset\ntuodaan mukaan ja pannaan huolellisesti táraan, sillä niistä ei saa\nmitään heittää pois. Yöllä kaikki miehet kokoontuvat suuriin\njäähyväiskemuihin.\n\nMuutamat henget joutuvat _hóriómusta_ poistuessaan erikoisen menettelyn\nkohteiksi. Se henki, joka viimeisenä poistuu aitauksesta, on múru, yksi\nniistä, joka on esiintynyt erikoisissa harppunoimismenoissa ja jolla\nsilloin on ollut yllään osa johtomiesten harppunoimisneuvoja, mm.\nheidän pyyntiköytensä. Erojaistilaisuudessa hänellä on yllään sama asu\nja kädessä kekäle. Yksi köysistä laahaa maassa hänen perässään, toinen\npää on kiinnitetty hänen vyöhönsä. Hóriómun aukossa seisova mies, jolla\non köyden toinen pää kädessään, tempaisee äkkiä kovasti, niin että múru\nkaatuu kumoon. Johtavat harppuunankäyttäjät kantavat hänet sitten\nhóriómuun pää edeltä, ja hänen on silloin oltava aivan hiljaa, sillä\nhän esittää nyt dugongia ja \"opettaa\" liikkumattomana pysyttelemällä\nnoita elukoita antautumaan vastustelematta, kun harppuuna on isketty\nniihin kiinni. Kuta useampia kipinöitä singahtaa múrun kekäleestä\ntoisten temmatessa hänet maahan pitkäkseen, sitä enemmän saadaan\ndugongeja, sillä ne edustavat harppuunamiehiä, jotka heittäytyvät\nmereen pyyntilavoilta. Miehet tulevat nyt ottamaan jälleen\npyyntineuvonsa, joihin he kiinnittävät osan múrun juhla-asussa olleista\nlehdistä ja oksista. Seuraava yö, jolloin miehet lähtevät\npyyntiretkelle korallisärkille, täytyy múrun viettää hóriómussa. Sieltä\nkäsin hän saattaa seurata pyynnin onnistumista, sillä onnekkaiden\nharppuunankäyttäjien henget tulevat sillä välin hänen luokseen ja\nilmaisevat läsnäolonsa. Tämä tapahtuu siten, että kun harppuunamiehet\nheittäytyvät veteen ja ne koristukset, jotka he ovat kiinnittäneet\nomaan ruumiiseensa tai pyyntivehkeisiinsä ja joita múru on käyttänyt,\nsilloin irtautuvat, múru tuntee nykäyksen ruumiissaan siinä paikassa,\njohon nuo esineet ovat olleet kiinnitettyinä. Se ei ole suinkaan unta,\nvaan hän tuntee todellakin nykäykset, väittävät alkuasukkaat. Vasta kun\npyyntimiehet palaavat seuraavana aamuna, on múrun aresti lopussa.\n\nJuuri ennen kuin henget lähtevät lopullisesti tiehensä, nostavat muut\nmiehet muutamia heistä ylös maasta ja puhaltavat heidän päälleen\neräiden pureksimiensa hyvätuoksuisten yrttien mehua ja ottavat sitten\nhampaillaan muutamia heidän lehtikoristeitaan pidellessään heitä\nkoholla käsiensä varassa. Tämän jälkeen he juoksevat suoraa päätä\nviljelyksilleen, missä he pistävät lehtiset oksat maahan edistääkseen\nsiten tarhojensa kasvullisuutta.\n\nMiehet näyttävät pitävän välttämättömänä, että saavat puhdistetuksi\nomantuntonsa petoksesta, jota he ovat hóriómu-menojen aikana\nharjoittaneet naisia kohtaan. Naisen kuoltua menee mies hänen\nhaudalleen ja jyskyttää muutaman kerran maata kookospalmun lehtivarren\nkoveralla puolella, jolloin syntyy kumea, ontto ääni. Tämä on\ntavallisin menettelytapa, kun pyritään yhteyteen kuolleiden kanssa\nheidän haudoillaan. Sitten mies kolkuttaa maahan muutamia kertoja\nsimpukankuoren koveralla puolella ja viheltää samalla tavalla kuin\ntoista kutsuttaessa on tapana tehdä. Kun henki on valmis kuuntelemaan,\nhän selittää, millä tavoin naisia on petkutettu, ja pyytää, ettei\nvainaja panisi sitä pahakseen.\n\n\nMimía, ihmiskuviin liittyvä suuri tulijuhla.\n\n_Mimía_, joka on papualaisten suuria juhlia, tuntuu lähinnä liittyvän\nnuorten miesten vihkimiseen heimon salaisuuksiin, mutta samoin kuin\nkaikilla muilla on silläkin useita tarkoitusperiä, ainakin\nsivutarkoituksina.\n\n_Alkajaistaistelu_. Mimían alkajaisiksi pannaan metsässä toimeen\nleikkitaistelu, johon ottavat osaa vanhemmat miehet ja täysikasvuiset\npojat. Lyömäaseina on seipäitä, mutta myöskin kivinuijat, jouset ja\nnuolet joutuvat käytäntöön. Vaikka noiden aseiden käytössä\nedellytetäänkö jonkinlaista pidättyväisyyttä, ei tappelu\nsentään suinkaan ole pelkästään viatonta leikkiä. Námai, yksi\nalkuasukasystävistäni, kertoi kerran saaneensa rajun iskun rintaansa\nteräväpäisestä sauvasta (siitä oli vielä näkyvissä syvä arpi) ja sanoi\nkostaneensa ampumalla vastustajaansa takaa olkapäähän. Toisen kerran\nhän oli ampunut Nóriman käsivarren läpi ja iskenyt Abaita kivinuijalla\npäähän. Námai itse sai eräässä tilaisuudessa niin rajun iskun silmiensä\nväliin, että pyörtyi, ja perästäpäin hän otti maasta keihään ja tähtäsi\nheittäessään vihamiehensä reisiin, mutta ase osui sääriluuhun, joka\nmurskautui; haava tulehtui, ja mies kuoli siihen jonkin ajan kuluttua.\n\nVaikkeivät taisteluun osaaottavat olekaan jakautuneina eri puolueisiin\ntotemien mukaan eikä muutenkaan, koettaa kuitenkin jokainen, joka on\nsaanut pahanlaisen vamman, kostoksi iskeä vastustajaansa tai johonkuhun\ntoiseen tämän totem-heimoon kuuluvaan samanlaisen haavan. Jos mies saa\nsurmansa, niin kuin väliin tapahtuu, yrittävät hänen ystävänsä kostaa,\nmutta ellei se heti käy päinsä, odotetaan väliin seuraavaan mimíaan\nsaakka. Kostonhimoa pidetään visusti vireillä pitkätkin ajat ja se\ntoteutetaan niin pian kun sopiva tilaisuus tarjoutuu, jolloin sentään\nkoetetaan pitää huolta siitä, ettei koston vaikutin tulisi ilmi. Koston\ntäytäntöönpano voidaan lykätä siihenkin saakka, kunnes lähdetään\nyhteiselle sotaretkelle, jolloin miehen saattaa ampua kenenkään\nsaamatta tietoonsa, että oma puoluelainen on surmannut hänet. Mies,\njoka on surmannut toisen mimía-juhlissa, tarjoaa välisti kuolleen\nomaisille korvausta, mikä tapahtuu salaa, esim. siten, että hän joskus\nyöllä sitoo hengensakoksi tarkoittamansa esineen keppiin, jonka hän\npistää merenpohjaan muutaman askelen päähän rannasta, joten hänen\njaloistaan ei jää pienintäkään jälkeä. Kun vainajan omaiset löytävät\ntarjolle asetetun lahjan, he ymmärtävät, mitä se tarkoittaa, ja pitävät\nsen.\n\nMetsässä käyty tappelu, jota jatketaan muutamia iltapäiviä peräkkäin,\nsiirtyy joka päivä yhä lähemmä kylää, ja viimeisenä päivänä se\ntaistellaan loppuun rakennusten vierustalla, vieläpä niiden allakin,\njolloin naiset ja lapset pidetään sisälle teljettyinä. Välttääkseen\nvakavaa verenvuodatusta taivuttavat heimonjohtajat osanottajat\nvaihtamaan vaaralliset aseensa litteihin lautoihin tai saagopalmun\nkevyistä lehtiruodeista tehtyihin seipäisiin, joilla saattaa antaa\nläjähtäviä iskuja, mutta jotka eivät aiheuta sanottavaa vahinkoa.\nMuutamat tappelijat varaavat myös ennakolta ylleen jonkinlaisen\nbanaanikasvin paksuista lehtiruodeista tehdyn suojapanssarin. Auringon\nlaskettua tappelijat menevät dárimoon, miesten rakennukseen, jossa\nmellakkaa jatketaan. Taistelun melskettä lisätään jyrisyttämällä kahta\npaksua tukkia pitkin epätasaista permantoa toinen pää koholla. Kovan\nmelun tarkoituksena on myös \"herättää\" sodalle pyhitetty dárimo, kuten\nalkuasukkaiden on tapana sanoa. Parin tunnin kuluttua temmellys\nlopetetaan, ja yö vietetään levossa ja rauhassa.\n\n_Ihmiskuviin liittyviä menoja_. Niistä eri menoista, jotka kuuluvat\nmimíaan sellaisena kuin sitä vietetään Mawatassa, liittyvät tärkeimmät\nkömpelötekoiseen korallikivestä valmistettuun kuvaan, joka esittää\nmiehen päätä ja hartioita melkein luonnollisessa koossa. Kiwai-saarella\nkäytetään useampia, koko ruumista esittäviä puukuvia.\n\nSen aikaa, jolloin Mawatan kivikuva ei ole käytännössä, sitä\nsäilytetään dárimon alla huolellisesti peitettynä, niin ettei sitä näy.\nEräiden alkajaismenojen aikana kivi kannetaan dárimoon ja asetetaan\nkeskimmäisen katonkannatinpylvään viereen, joka on muovailtu\nihmishahmon kaltaiseksi. Johtavat pyyntimiehet asettavat kivelle\nharppuunankärkensä ja muut pyyntineuvonsa. Miehet pureskelevat erästä\nmäärättyä hyvätuoksuista yrttiä ja muita rohtoja ja sylkäisevät mehun\nkivelle, minkä jälkeen he vuorotellen laskevat kätensä sen päälle ja\nsitten samalla kädellä työntävät otsanahkaansa ylöspäin, niin että\nsilmäluomet pakosta aukeavat, ja hierovat myös hartioitaan. Tällöin on\nkäytettävä oikeaa kättä, koska aseita ja työkapineita liikutetaan juuri\nsillä, ja hartioiden hieronta toimitetaan siksi, että se ruumiinosa\ntulee erikoisesti käytäntöön maanviljelyksessä. Muutamat miehet\nkuiskaavat kivikuvalle: \"Anna minulle runsaasti imeliä perunoita,\nbanaaneja ja jamsjuuria, kaikkea minun istutuksillani kasvavaa; minusta\npitää tulla paras merilehmien harppunoija; sinun pitää auttaa minua.\"\nTai myös: \"Kun minä lähden taisteluun, sinun pitää auttaa minua; minä\ntapan sekä miehiä että naisia; sinun pitää ensin mennä tappamaan heidät\n(heidän henkensä), minä tulen sitten perästäpäin ja täydennän\nsurmatyön.\" Nämä eri lausumat vaihtelevat suuressa määrin samoin kuin\nylipäänsä aina eri menojen ja tapojen yksityiskohdat.\n\nVanha mies, joka johtaa dárimossa kaikkia juhlamenoja, sytyttää talon\nkeskimmäisestä liedestä lehtisoihdun ja laskee palavan soihdun\nmuutamaksi tuokioksi kivikuvan päälle, minkä jälkeen hän polttaa sen\ntulessa. Sitten eri miehet heittävät kivelle pieniä paloja saagoa ja\nsanovat: \"Tässä sinulle on hiukan saagoa\" ja sitten erikseen joka palaa\nkohti: \"Minun ruumiini ei saa sairastua; vaimoni ei saa sairastua;\npoikani ei saa sairastua\", luetellen tällä tavoin kaikki perheensä\njäsenet. Loput saagosta miehet itse syövät tämän jälkeen suuhunsa.\n\n_Tulitanssit_; nuorten miesten karkaisumenot. Jonakin iltana, kun\nnaiset on teljetty yhteisasuntotaloon, alkaa dárimossa suuri\ntulitanssi. Osanottajat kiinnittävät päähänsä, käsivarsi- ja\nsäärirenkaisiinsa ja vyöhönsä kuivia lehtiä ja pieniä kookosniinen\npalasia ja sytyttävät ne. Heiluttaen suurta tulisoihtua he alkavat\ntanssia. Muutamilla on palava soihtu suussakin. Koko rakennus on täynnä\ntulia, ja näky on todella eriskummallinen. Kaikki matot on raivattu\npois, ja palmunpintapuusta tehdyt permannot tuntuvat olevan varsin\ntulenkestäviä, joten tulipalon vaara on paljon pienempi kuin voisi\nkuvitella. Tanssijat koettavat väistellä heidän päälleen tipahtelevia\npalavia kaarnanpalasia, jotka panevat heidän ruumiinsa pinnalle\nkihonneen hien sähähtelemään, mutta usein ne aiheuttavat pahoja\npalohaavoja. Kun tuli ehtii jossakin paikassa ihoon saakka, tempaistaan\npalavat lehtikoristeet pois ja uusia pistetään tilalle. Hetken kuluttua\ntulet sammutetaan, haavoja hoidellaan ja sitten mennään levolle.\n\nNäiden alkajaismenojen jälkeen alkaa se juhlamenojen osa,\njoihin sisältyy täysikasvuisten nuorukaisten perehdyttäminen heimon\nsalaisuuksiin. Nuo \"uudet miehet\" viedään dárimoon matoilla erotettuun\naitaukseen. Vanhemmat miehet kerääntyvät sen ympärille palavat\nlehtisoihdut kädessä, ja kun annetaan merkki, soihdut viskataan\naitauksen yli poikien niskarn. Aitauksen sisässä syntyy hurja\nsekamelska. Pelästyneet pojat ulvovat kuin mielettömät, huitovat ja\npotkivat ympärilleen. Mattoseinät repeytyvät sekasorrossa riekaleiksi.\nPoikia piestään armottomasti palavilla soihduilla, ja tarkoituksena on\nkaraista heidät niin, että he tämän jälkeen voivat kestää kaikki tuskat\nja vaarat. Myöskin vanhemmat miehet huitovat toisiaan soihduilla. Ensin\nkosketetaan niillä mimía-kivikuvaa, sitten alkaa yleinen käsikähmä.\n\nJäljestäpäin saavat uudet miehet katsella vanhempien järjestämää\ntulitanssia dárimossa. Jokaisella nuorukaisella on seurassaan\ntavanomainen ohjaajansa, eno tahi joku muu miehinen omainen, joka ensin\npitää suojattinsa silmät peitettyinä, niin ettei tämä voi nähdä mitään.\nKun kaikki ovat koolla ja tanssi on täydessä käynnissä, pojat saavat\navata silmänsä ja katsella merkillistä näytelmää. Tulien ympäröiminä\ntanssijat liikkuvat suurena kulkueena, neljä miestä rinnakkain, ympäri\ndárimoa, tömistäen lattiaa \"herättääkseen\" rakennuksen ja päästellen\nsotahuutoaan \"U--u--u!\" joka matkii villisian röhkinää.\n\nErikoinen merkitys on _dárimon_ keskimmäisellä tulisijalla, jota\nhoitelee juhlamenojen iäkäs ohjaaja apunaan vanha nainen. Tulta, joka\npalaa siinä liedessä, pidetään erikoisen \"kuumana\" niiden moninaisten\nvoimallisten ja pyhien rohtojen ja muiden aineiden ansiosta, joita\nsiinä on poltettu. Kun nuoret miehet saavat osallistua heimon\nsalaisuuksiin, heidät viedään tuon tulen ääreen, missä he lämmittelevät\nkäsiään ja ruumistaan pyörien ympäri tulen ääressä karaistuakseen ja\ntullakseen voimakkaiksi. Vanhaa paria lukuunottamatta ei kukaan saa\nottaa tulta tuosta liedestä, ja kaikki, mikä liittyy siihen, on\nvoimakasta taika-ainetta. Noidat pyrkivät hankkimaan tuosta tulisijasta\nhieman tuhkaa tai muita karikkeita saadakseen keitoksiinsa tarpeellista\nvoimaa.\n\nEräänä aamuna, ennen kuin päivä sarastaa, menevät vanhemmat miehet\nhiljaa ulos _dárimosta_ jättäen nuoret miehet sinne nukkumaan muutamien\nvanhempien silmälläpidon alaisiksi. Kanootit työnnetään vesille ja\nmiehet asettuvat niihin, ja kun kaikki on valmista, pojat herätetään ja\nviedään ulos. Samassa kohotetaan kanooteissa äänekäs sotahuuto, ja\nmiehet hyppäävät maihin ja aloittavat keskenään taistelun. He saartavat\npojat estääkseen näitä pakenemasta ja iskevät heitäkin. Pakokauhun\nvallassa pojat ulvovat joutuessaan moisen päällekarkauksen uhriksi ja\ntappelevat vastaan käsin ja jaloin. Muutamat heistä, jotka jo ovat\nnäännyksissä entisistä tulikokeista, pyörtyvät, mutta heidät\npalautetaan tajuihinsa iskemällä suonta. Heidän pahoinpitelyään jatkuu\nvielä jonkin aikaa sen jälkeen kun päivä jo on noussut.\n\nVähän matkan päähän kylästä on edeltä käsin koottu iso kasa piikkisiä\nkasveja. Pojat viedään paikalle (muutamat on kuljetettava kantamalla)\nja heitetään nurin niskoin oraoksaisiin pensaisiin, joita vielä\npinotaan heidän päälleenkin. Taaskin he tappelevat ja riuhtovat kuin\nkouristuksessa, ja heikoimmat pyörtyvät. Kun kidutus on lopussa,\npensaskasa sytytetään palamaan, ja pojat asetetaan seisomaan aivan sen\nviereen, jotta he joutuisivat savun sisään. Roviossa poltetaan myöskin\nerilaisia rohtoja, joiden tarkoituksena on antaa kestävyyttä ja\nterveyttä. Joka poika saa niellä rohtosekoituksen, jonka hänelle\nojentaa eno ja jonka on määrä hyödyttää häntä hänen käytellessään\nharppuunaa, ampuessaan jousella, puutarhatöissä, kosimishankkeissa sekä\nmyös auttaa vastustamaan tauteja.\n\nPojat lähetetään sitten uimaan mereen, mutta heidän kiusanhetkensä\neivät ole vielä lopussa. Vartavasten koottuja uusia piikkikasviläjiä\nheitetään veteen heidän niskaansa, ja vielä kerran alkaa sama kidutus.\nVihdoin heidän koettelemuksensa ovat lopussa. Heidän oppimestarinsa\ntaluttavat tai kantavat heidät maihin suuren nuotion ääreen, jonka\nloimussa he saavat kuivailla itseään ja jossa heidän haavojaan\nlääkitään rohdoilla.\n\nEräässä mimían myöhemmässä vaiheessa maalataan ja koristellaan\ndárimossa oleva ihmishahmoinen kivikuva ja siihen liitetään\njonkinlainen ruumis, joka lepää permannolla. Jälleen pureskellaan\neräitä tiettyjä rohtoja ja sylkäistään kuvan päälle. Kaikki\ntäysikasvuiset miehet tulevat sisään täydessä juhla-asussa ja asettuvat\nriviin peräkkäin kasvot kivikuvaan päin ja sääret hajallaan. Uudet\nmiehet saavat ryömiä seisojien jalkojen välitse takaapäin, jokaisella\nseurassaan enonsa, joka kulkee holhottinsa rinnalla miesrivin\nulkopuolella. Kun pojat ryömivät mimía-kuvan yli, jokainen painaa\nrintansa kiveä vasten, jonka kosketuksen tarkoituksena on vahvistaa\nhänen \"sydäntään\" taistelujen varalta ja vastustamaan tauteja. Pojat\nkoskettavat kiveen myöskin hampaillaan. Tämän menon yhteydessä pojat\nsaavat ensi kerran nähdä mimía-kuvan täysissä koristuksissaan.\n\n_Lopettajaiset_; tautien karkoittaminen. Sen menon aikana joka päättää\nvarsinaiset juhlallisuudet, nostaa joukko miehiä mimía-kuvan koholle\nmaasta ja heiluttaa sitä edestakaisin samalla kun tanssi on täydessä\nkäynnissä. Tanssia säestävä laulu lopetetaan yksiäänisesti huudetulla,\nkaikuvalla Aah!-huudolla, jota seuraavat torvisimpukantoitotukset.\nSamassa tuokiossa pudotetaan kivikuva päälaelleen edeltäpäin permantoon\ntehdystä aukosta, niin että se pudota jytkähtää maahan. Se peitetään\nsitten samalla tavoin kuin ennenkin rakennuksen alle, ja lattia-aukko\nsuljetaan.\n\nJäljestäpäin suoritetaan rannalla joukko menoja, joiden tarkoituksena\non vapauttaa kylä sairaudesta. Mm. kerätään juhlamenojen aikana\nkäytetyt lehtikoristeet ja pistetään kaikkialle rantaan pakoveden\naikana. Vuoksen tullen vesi peittää nuo oksat ja vie ne mennessään.\nTämän tavan tarkoituksena sanotaan olevan lähettää tauti pois kylästä\nkauas (Torresin salmen) saarille. Kun sittemmin kuullaan siellä\npuhjenneen tauteja, tiedetään, mikä siihen on syynä. Yhä vielä täydessä\ntanssiasussaan menee muutamia miehiä yhteiselle pitkälletalolle, jonka\nläheisyydessä he viipyvät hetken. Sitten he menettelevät samalla tavoin\nlehtikoristeillaan. Noiden lähettien tarkoituksena on karkoittaa taudit\nmyöskin naisten ja lasten kimpusta.\n\nKunkin miehen edellytetään pistävän omat lehtioksansa rannassa\nsellaiseen paikkaan, jonka kansa katsoo kuuluvan hänen ryhmälleen,\nmutta väliin jotkut pistelevät oksiaan jollekulle toiselle kuuluvan\nrakennuksen kohdalle, vieläpä aivan sen lähellekin, mitä sikäläiset\nasujaimet eivät suinkaan katsele suopein silmin. Nämä kostavat\nmenettelemällä samalla tavoin edellisiin nähden, ja tällä tavoin jatkuu\njonkinlaista kilpailua tai leikkiä, jossa kyllä on mukana häijyyttäkin,\nvaikk'ei se sentään johda sen vakavampiin seurauksiin.\n\nMyöhemmin käytetään crotonin ja muita mimíassa käytettyjä oksia myös\nsiten, että yöllä istutetaan salaa muutamia semmoisia omaan puutarhaan,\njoka siitä hyötyy ja menestyy. Näin tehdään varsinkin sellaisilla\noksilla, jotka juhlamenojen aikana ovat koristaneet uusia\nmiehiä. Myöskin viimeksimainituille itselleen on tällaisesta\nuudelleenistutuksesta hyötyä, sillä sen jälkeen ei heille voi tapahtua\nmitään pahaa metsässä eikä viljelyksillä. Käärme ei voi siellä heitä\npurra, ei terävä oksa pistää jalkaan, eivätkä he myöskään saa sieltä\ntautia. Tuollaista uudelleen istutettua crotonin oksaa hoidetaan\nhuolellisesti, ja se yhdistetään ajatuksissa lähinnä nuoreen mieheen\nitseensä, jopa melkein samannetaan häneksi; muudan kertojani kuvasi\nsitä \"pojan sieluksi\", toinen taas \"pojan ruumiiksi\".\n\nMuudan menettelytapa, jonka avulla tauti karkoitetaan kylästä, on\nseuraavanlainen: Vanha mies iskee sairaan suonta tavalliseen tapaan\nterävällä simpukankuorella. Tämä koje kiinnitetään sitten pieneen\nleikkikanoottiin, jota sitä ennen on jonkin aikaa pidetty mimía-kuvan\nlähellä miesten rakennuksessa. Tohtori juoksee sitten rantaan pikku\nkanootti mukanaan ja työntää sen vesille, ja joukko toisia henkilöitä,\njotka kiiruhtavat hänen perässään, ovat auttavinaan häntä räiskyttäen\nvettä kanootin jälkeen kovasti huutaen. Noita manaa tautia siirtymään\n\"Origiriin\", jossakin kaukana näköpiirin rajoilla sijaitsevaksi\nkuviteltuun paikkaan, eikä se saa pysähtyä mihinkään asuttuun paikkaan.\n\nPikkupojat saavat syödä sianlihaa, mutta sen jälkeen kun he ovat\näitinsä seurassa saaneet katsella _hóriómu_-juhlamenoja, heidän täytyy\npidättyä syömästä sellaista lihaa samoin kuin erinäisiä muitakin\nruokia. Sitten kun heidät on hóriómussa perehdytetty heimon\nsalaisuuksiin, he saavat syödä merilehmän ja -kilpikonnan lihaa sekä\nmitä ravintoa tahansa paitsi sianlihaa, jota heille annetaan ainoastaan\naivan pieni palanen _mogáru_-menojen yhteydessä rohtona. Kun heidät\nmimía-juhlien yhteydessä perehdytetään heimon salaisuuksiin, heitä\nopetetaan erikoisella tavalla syömään sianlihaa, viimeistä sellaista\nlajia ravintoa, joka on ollut nuorilta miehiltä kielletty.\n\n_Puukuviin liittyvät menot_. Kiwai-saarella noudatetut, siellä\nkäytettyihin puisiin ihmiskuviin liittyvät menot eroavat jonkin verran\nniistä, joita Mawatassa suoritetaan kivikuvan yhteydessä, mutta niillä\non sentään pääasiassa sama luonne. Muutamat kuvat ovat melkein\nluonnollista kokoa, toiset taas hyvin pieniä. Pienet ovat sidottuina\nkiinni isoihin, ja niitä pidetään jälkimmäisten lapsina. Kiwain\nsaarelaisten on tapana ottaa mimía-kuva tai useampia mukaan\nkanootteihinsa lähtiessään sotaretkille. Kun saavutaan vihollisen\nalueelle, asetetaan yksi kuvista etumaisen kanootin keulaan, väliin\nlisäksi toisia aluksen perään tai sivuille. Kuvien kasvojen pitää olla\nvihollista kohti, \"koska he taistelevat siinä suunnassa\". Maihin\nnoustaessa nostavat muutamat vanhat miehet yhden kuvan koholle\nhierottuaan ensin sormiinsa rohtoja (sillä kuviin ei pidä koskea\npaljain käsin) heiluttaen sitä edestakaisin vihollisen suuntaan. Tällä\ntavoin lähetetään kuvan \"henki\" edeltäpäin tappelemaan vihollisten\nkanssa, jotka sitten on helppo surmata, kun varsinainen hyökkäys\ntehdään päivänkoitteessa.\n\n\nNigóri l. suuri kilpikonnajuhla.\n\n_Nigórin_ l. suuren kilpikonnajuhlan tarkoituksena on edistää\nmerikilpikonnanpyyntiä. Se vietetään kaakkoismonsuunikauden lopussa ja\nluoteismonsuunikauden alkaessa, jolloin merikilpikonnien paritteluaika\non parhaillaan. Sinä aikana voi nähdä pariutuvia kilpikonnia kellumassa\nvedenpinnassa. _Nigóri_ liittyy myös vainajien palvontaan, joiden\nhaudat silloin pannaan kuntoon ja koristetaan, sillä juuri vainajien\nhenget avustavat harppuunankäyttäjiä pyyntiretkillä. Samoin kuin muihin\njuhlamenoihin kuuluu nigóriinkin eri jaksoja. Huomattavimpia niistä on\nse, jolloin elävänä pyydystetty kilpikonnanaaras joutuu kaikenlaisten\nmenojen kohteeksi juhlapaikalla kylän lähistöllä, jotta kaikki meressä\nolevat kilpikonnat saataisiin kuvaannollisen vaikutuksen avulla niin\nnoidutuiksi, että ne olisivat pyyntimiesten helposti saavutettavissa.\n\nErikoista on _nigórille_ pitkä, kapea lava nimeltä águ, joka kyhätään\njuhlapaikalle. Lavan pääpuoli päättyy kolmionmuotoiseen kärkeen, ja\njuuri kulmauksessa on puukuva, joka esittää _Múierea_, taruhenkilöä,\njonka sanotaan perustaneen nigóri-menot. Kuvalla, jonka kasvot ovat\nlavaan päin, on päässä sulkakoriste, ja sillä on tavattoman suuri\n_drumo_ (sukuelin). Kansa luulee Múieren pariutuvan kilpikonnanaaraiden\nkanssa aiheuttaen niiden munimisen.\n\nPyydystettyjen kilpikonnien päät asetetaan lavan sille osalle, joka on\nMúieren edessä. Siihen asetetaan myöskin muutamia kuolleiden kuuluisien\nharppuunamiesten pääkalloja. Ne on kaivettu haudoista ja niihin on\nsovitettu silmiä (helmiäisen palasia, jotka liimataan kiinni vahalla)\nsekä nenä ja tehty kaikenlaisia koristuksia ja maalauksia. Kallot\nsäilytetään lavalla juhlamenojen loppuun saakka, jolloin ne uudestaan\npeitetään multaan. Lavan muuhun osaan asetetaan kokonainen rivi\nkilpikonnankuoria.\n\nJuhlamenoihin liittyy erilaisia tansseja ja sarjalauluja, ja eräässä\n\"säkeistössä\" pyydetään Múierea auttamaan kansaa merikilpikonnien\nharppunoinnissa; häntä manataan ottamaan niitä koristaan ja laskemaan\nne mereen, niin että kansa voi pyydystää niitä.\n\nUudelta harppuunaretkeltä palattaessa leikataan kilpikonnanaaras auki\nágun äärellä ja siitä pursuava veri pirskotetaan lavalla olevien\nkilpikonnanpäiden päälle. Rasva ja munat pannaan erilleen \"Múierelle\",\nmutta miehet keittävät ja syövät ne seuraavana yönä lukuunottamatta\npientä osaa, joka säästetään myöhemmin taikatarkoituksiin\nkäytettäväksi.\n\nPaitsi Múierea kuuluu menoihin vielä kolme muuta kuvaa, jotka kaikki\novat merkitykseltään hyvin epämääräisiä. Kansa tietää Múieresta\nitsestäänkin varsin vähän muuta kuin hänen nimensä, eikä häntä mainita\nkansansaduissa. Hänen sanotaan olleen kotoisin Tudu-saarelta (Warrior\nisland) kaukaa etelästä Torresin salmesta. Mawatan alkuasukkaat\nselvittävät alkuaan oppineensa nigóri-menot sillä suunnalla asuvalta\nkansalta.\n\n\nMuita juhlamenoja ja tansseja.\n\nSuurista juhlista olemme jo lyhyesti kuvailleet gáeran ja samannimisen\nhedelmällisyyden puun kasvullisuuteen liittyvien tapojen ja menojen\nyhteydessä.\n\nPyhin, salaisin ja pelätyin kaikista suurista juhlista on _mogúru_,\njonka tarkoituksena on elinvoiman tuottaminen kansalle ja\nviljelyksille. Mogúrua, jota peittää kaiken sen salaperäisyyden,\ntaikauskoisen pelon ja kauhun verho, mikä alkuasukkaiden\nmielikuvitukselle on tunnusomaista, ei mainitakaan koskaan muuten kuin\nasioista perillä olevien kesken, ja naisille on pelkästään sen nimen\nlausuminen kauhea rikos. Mies tapetaan, jos hän ilmoittaa mitään tätä\nheimonsalaisuutta koskevaa naisille. Mogúru, joka vietetään miesten\nrakennuksessa, käsittää suuren joukon eri toimintoja, jotka yhteensä\nkestävät viikkomääriä. Eräässä niistä on tärkeä osa tapetulla\nvillisialla, jonka voima näytään noitakeinoin siirrettävän nuoriin\nsotureihin. Villisika on alkuasukkailla taistelun vertauskuvana.\nSotaista liekkiä, joka eri rohtojen voimalla sytytetään miehiin,\npidetään sammumattomana, ja sen vuoksi, niin sanotaan, ilmenee niin\nkiihkeä taistelunhalu vanhemmissa miehissä, jotka ovat ottaneet osaa\nmogúruun, jota vastoin varttuva polvi on paljon rauhallisempaa siitä\nsyystä, ettei sille ole annettu tietoa tuosta kannustimesta. Mogúrun\ntoiseen osaan kuuluu kaikenlaisia sukupuolihurjasteluja, joiden\nlumoissa alkuasukaskiihkoilijat kokonaan irroittautuvat tavanomaisesta\nankarasta käsityksestään avioliiton pyhyydestä. Juhlamenojen tämän osan\ntarkoituksena on valmistaa rohtoa saagopalmuille, mutta osanottajat\nitse nauttivat myös samaa elämännestettä. Sen on määrä perehdyttää\nnuoret miehet ja tytöt avioliiton salaisuuksiin.\n\n_Ele- ja ilmetanssit_. Melkein kaikki tavalliset monilukuiset tanssit\nalkavat auringon laskiessa jatkuen koko yön nuotioiden valossa.\nEsiintyjät sonnustauvat kaikkiin koreuksiinsa, ja todella erikoinen,\nihmeellinen näky on ruskeiden, maalattujen hahmojen vilinä ja myllerrys\nliehuvissa sulka- ja lehtikoristeissaan tulien häilähtelevässä\nloimussa. Melkeinpä joka yö saattaa alkuasukaskylistä kuulla rummutusta\nja lauluja, vaikk'ei osanotto noihin huvituksiin ole joka kerta\nyleistä.\n\nMuutamat tansseista ovat luonteeltaan ilme- ja eletansseja, ja ne\nsuorittavat tavallisesti ulkosalla nuoret miehet, jotka tanssivat\ntehden liikkeitä, jotka ryhmissä ja kaikki samalla kertaa kuvaavat\nerilaisia toimintoja. Tavallisesti tanssijat myöskin laulavat muutamien\nmaassa istuvien rummuttajien lyödessä tahtia. Oikeastaan ei itsestään\nosaa ilman muuta tulkita eri tanssien sisältöä, mutta kun niiden\ntarkoitus on selitetty, täytyy tavallisesti vilpittömästi ihailla sitä\nerämaan suloa, joka luo leimansa tanssivien vartaloihin, ja sitä\nnerokasta elehtimistä, joka sisältyy heidän liikkeisiinsä. -- Tanssi ei\nole suinkaan todellisten toimintojen konemaista jäljittelyä, vaan se\nniin sanoaksemme ilmaisee ne tyylitellyssä muodossa muutamin harvoin,\nluonteenomaisin liikkein ja elein. Tanssivilla on tavallisesti\nkäsissään esineitä, jotka viittaavat pantomiimissa esitettyihin\ntoimintoihin, usein kylläkin todellisten aseiden tai työkapineiden\nleikkikalun kokoisia jäljittelyjä. Seuraavassa on muutamia tanssien\naiheita, jotka ovat tavattoman vaihtelevia: Kanootti työnnetään\nrannalta vesille, aalto vyöryy kohti kohottaen sitä; keinuva purjehdus\nmyötätuulessa; puunlatvojen taipuminen rajussa sadekuurossa; pelikaanin\nhuojuva kävely; rannalla pelästyy lintu lähestyvää kanoottia ja\npyrähtää lentoon; kalan harppunointi ja heittäminen rannalle; iskun\nsuuntaaminen viholliseen ja hänen vastaiskunsa väistäminen. Kun jotakin\ntanssiaihetta on esitetty tarpeeksi monta kertaa, siirrytään uuteen,\njossa on toiset laulettavat sanat ja toinen sävel.\n\n\n\n\n13.\n\nLUONNONKANSAN RUNOUS.\n\n\nLaulut.\n\n_Laulujen luonne_. Laulut, joita Kiwai-kansalla on erinomaisen\nrunsaasti, ovat ylipäänsä kaikki tarkoitetut laulettaviksi\nyksiäänisesti ja liittyvät eri menoihin ja tansseihin. Niin omituiselta\nkuin saattaa kuulostaakin, ei noilla papualaisilla oikeastaan ole\nmitään muita lauluja kuin sellaisia, jotka on tarkoitettu yhdessä\nesitettäviksi, mikä tapahtuu eri juhlatilaisuuksissa. Tietenkin\nlauletaan monissa muissakin kuin edellä esitetyn laisissa\ntilaisuuksissa. Kun alkuasukkaat lähtevät joukolla matkalle tai kun he\nmeloskelevat suuressa kanootissaan, heidän kuulee usein laulavan.\nOikeastaan sopii mikä laulu tahansa sillä tavoin yhteisesti\nesitettäväksi, koska ne ovat kaikki poljennollisia. Minun oli tapana\nottaa selko, mitä ne laulut olivat, joita eri tilaisuuksissa kuulin\nviritettävän, jollen tuntenut niitä entuudestaan, ja joka kerran\ntulin vakuuttuneeksi siitä, että ne olivat lainoja jostakin\nuskonnollisluonteisesta laulumenosta. Tietystikin alkuasukkaat laulavat\nusein myöskin yksin ollessaan, mutta silloistenkin laulujen alkuperästä\nsaattoi säännöllisesti todeta samaa, mitä edellä on mainittu. Ainakin\nnykypolveen nähden saattaa pitää varmana, ettei Kiwai-kansalla\noikeastaan ole mitään muita lauluja kuin sellaisia, jotka ovat alkuisin\nheidän yhteisesti suoritettavista juhlamenoistaan ja -tavoistaan.\n\nPoikkeuksia on hyvin vähän. Kansansaduissa esim. voi sattua, että\nkertoja eräissä kohdin laulaa lyhyen laulun kertomuksen juonen\njatkoksi. Siten tapahtuu väliin, etteivät sadussa esiintyvät henkilöt\npuhu, vaan laulavat, ja kun näin käy, ilmaistaan lyhyellä laulusäkeellä\ntavallisesti jotakin voimakasta tunnetta, valitusta, surua tms. Myöskin\ntavanomaiset itkuvirret, jotka seuraavat kuolemantapausta, voi\ntavallaan lukea itsenäisten laulujen joukkoon, mutta niillä on sentään\njuhlamenoihin kuuluvien laulujen leima.\n\n_Laulujen sanoja vaikea tulkita_. Lauluissa, joita esitetään eri\nmenojen yhteydessä, on kaikissa hyvin niukalti sisällystä, sillä niissä\non vain muutamia harvoja sanoja, joita yhä uudelleen toistetaan. Kun\nsellaista 'tekstiä' on hetkinen laulettu, otetaan toinen samalla tai\ntoisella sävelellä. Ei olisi ehkä valmis uskomaan, miten vaikea oli\nsaada eri laulujen sisällyksestä selvää. Laulaessaan alkuasukkaat\ntavallisesti äänsivät sanat niin nopeasti, että ne muuttuivat\nmahdottomiksi tuntea, minkä lisäksi niitä voitiin aina sävelten mukaan\nsupistella tai myöskin laajentaa uusilla tavuilla. Laulajille\nosoittautui myös merkillisen vaikeaksi lausua hitaasti ja selvään\nsamoja sanoja, joita he lauloivat nopeasti ja sujuvasti. Mutta vaikka\nlopulta olisi onnistunutkin todeta yksityiset sanat, ei niihin\ntavallisesti tuntunut sisältyvän minkäänlaista ajatusta. Monessa\ntapauksessa kävi myös selvästi ilmi, etteivät laulajat itsekään\nymmärtäneet laulamaansa, vaan että heillä oli laulujen sisällyksestä\nvaihteleva ja hyvin epävarma käsitys. He olivat oppineet laulut toisia\njäljittelemällä, mutta välittämättä juuri sanojen sisällyksestä ja\nmerkityksestä. On myöskin mahdollista, että muutamissa tietyissä\njuhlamenoihin liittyvissä lauluissa on alun perin ollut vanhoja sanoja,\njoita nykypolvi ei enää oikein ymmärrä. Alkuasukkaat omaksuvat myös\nmielellään toisten heimojen keskuudessa kuulemiaan lauluja, usein\nsellaisissakin tapauksissa, etteivät he tunne niiden alkukieltä.\nTällöin he kylläkin mukailevat ja jäljittelevät säveliä ja sanoja\nparhaan taitonsa mukaan, mutta huolimatta heidän erinomaisesta\nmatkimiskyvystään täytyy silloin väkisinkin sekä sävelten että sanojen\nmuuttua suuremmassa tai pienemmässä määrin, siitä puhumattakaan, että\nhe mielessään tulkitsevat nuo laulut aivan uudella tavalla.\n\nVoin mainita esimerkin siltä ajalta, jonka oleskelin maassa. Muutamien\nmawatalaisten alkuasukkaiden seurassa lähdin kerran Budji'in, kahden\npäivämatkan päähän länttä kohti; siellä asujaimisto puhuu aivan toista\nkieltä, jota Mawatan miehet eivät ymmärtäneet. Niinä kahtena yönä,\njotka viivyimme Budji'ssa, isäntämme esittivät kunniaksemme tanssin,\njoka suuresti kiinnosti seuralaisiani. Ollessamme paluumatkalla he\nyrittivät jäljitellä Budji'ssa näkemäänsä tanssia ja kuulemiaan\nlauluja, mutta vaikka he kuinka vaivasivat päätään, heidän ei\nonnistunut palauttaa muistiinsa sanoista enempää kuin muutamia harvoja\ntavukatkelmia. Vähän sen jälkeen lähdin pois Mawatasta, ja kun palasin\nkylään pari kuukautta myöhemmin, kuulin entisten matkatoverieni\nlaulavan samoja lauluja aivan sujuvasti. He olivat sillä välin\nharjoitelleet ja uskottelivat toisille, samalla itsekin uskoen, että\nheidän laulamansa olivat aitoja Budji'n lauluja, niin sanat kuin kaikki\nmuukin. Retkemme jälkeen ei heillä ollut Budji'in päin ollut lainkaan\nyhteyttä, ja saattaa kuvitella mielessään, millaisia muutoksia\nalkuperäisissä lauluissa oli täytynyt tapahtua, kun ne opeteltiin sillä\ntavoin. Todennäköisesti moinen menettelytapa on yleensäkin\nalkuasukkaille luonteenomaista heidän jäljitellessään ja toisilta\nlainatessaan sellaista, mitä ovat näiden parissa kuulleet ja nähneet.\n\nMyöskin ilme- ja eletansseihin liittyviä lauluja on hyvin\nvaikea ymmärtää, vaikka niitä säestävät esitykset osaltaan\nhavainnollistavatkin sanojen tarkoitusta. Usein tämänlaatuinen laulu\nkäsittää ainoastaan kaksi sanaa, joita yhtä mittaa toistetaan\nvaihtelevissa muodoissa. Niin sisällyksettömältä kuin noin katkelmainen\nteksti saattaakin tuntua, alkuasukkaat kuitenkin vilkkaalla\nmielikuvituksellaan sisällyttävät siihen merkityksen, jota ei voi\njohtaa pelkästään sanoista. Jonkin laulun sanat kuuluvat esim.\nseuraavasti:\n\n\"Eh, temaió, temaiá, eh, Daruaó, temaiá\".\n\nTéma merkitsee savua, ja Daru on muudan saari. Alkuasukkaat tulkitsevat\nlaulun näin: \"Kanootti purjehtii, siinä olijat näkevät savua, savu\nnousee Daru saaren yli.\"\n\n_Sarjalaulut_. Kirjalliselta näkökannalta täydellisimpiä ovat\nne laulut, jotka liittyvät erinäisiin sisällä rakennuksissa\nsuoritettuihin juhlamenoihin. Tavallisesti ne pidetään dárimossa,\nmiesten talossa. Esiintyjät liikkuvat pitkässä rivissä, kaksi aina\nrinnakkain, hitaasti ja juhlallisesti ympäri pitkässärakennuksessa.\nJohtaja kulkee juhlasaattueen etunenässä säännöstellen sen komeaa\nmarssia. Hän tuntee laulujen sanat, ja kun hänen mielestään yhtä\npikkusäettä on laulettu tarpeeksi kauan, hän rupeaa laulamaan toisia.\nJokainen voi oitis yhtyä mukaan, mutta jos on kysymyksessä sellainen\nlaulu, jota kansa ei hyvin tunne, johtaja saa tavallisesti laulaa sen\nyksin, ja sitten toiset yhtyvät siihen, kun hän aloittaa sen\ntoistamiseen tai niin pian kuin kukin luulee oppineensa sen. Jonkin\naikaa minusta tuntui melkeinpä mahdottomalta tulkita noita lukemattomia\npikkulauluja, varsinkin kun niihin ei liittynyt selittäviä eleitä eikä\nliikkeitä. Tunsin suurta tyydytystä, kun lopulta havaitsin, että\nvaikka kukin yksityinen tämänlajinen laulu sanojensa lyhyyden ja\nepätäydellisyyden vuoksi tuskin ilmaisi mitään tiettyä ajatusta, eri\nkatkelmat muodostivat yhdessä sarjoja, jotka -- kylläkin niukoin ja\nkatkonaisin vedoin -- ilmaisivat kertomuksen. Tämä huomio loi\ntutkimuksiini uutta mielenkiintoa, ja ennen pitkää olin saanut kootuksi\nkokonaisen joukon tuollaisia sarjalauluja, joissa muutamissa oli jopa\n50-60 säkeistöä. Jos laulu on hyvin pitkä, esiintyjät laulavat siitä\nsamassa tilaisuudessa ainoastaan osan ja jatkavat esitystä seuraavalla\nkerralla.\n\nAiheet käsittelevät varsin erilaisia asioita. Usein lauluissa puhutaan\nAdirista, vainajien kaukana lännessä sijaitsevasta valtakunnasta.\nEräskin laulu esim. kuvailee retkeä, joka alkaa Adirista ja joka\ntehdään itään päin halki koko sen alueen, jonka Kiwai-kansa tuntee.\nSiinä esiintyy mm. suuri joukko taruolentoja, jotka mainitaan myös\ntaruissa ja liitetään maiseman silmäänpistäviin paikkoihin; melkeinpä\njokaista sellaista paikkaa pidetään jonkun erityisen paikallisolennon\nasuinsijana.\n\nYlipäänsä puhutaan näissä sarjalauluissa usein taruhenkilöistä\nja heidän puuhistaan, joten tuollaiset laulut ovat paljon\nseikkaperäisempien, väliin hyvinkin täydellisten tarujen sisällyksen\nkylläkin varsin kaavamaisia vastineita.\n\nKun tanssiin osaaottavat parhaillaan laulavat jotakin erityistä\nsarjalaulun säkeistöä, on johtajalla aikaa ajatella seuraavaa. Ainakin\nuusissa tansseissa tapahtuu silloin tällöin, että uusia säkeitä\nsepitetään itse laulun aikana, ja tuollaisia lisiä, jotka kansa huomaa\nvasta lisätyiksi, tervehditään väliin äänekkäin suosionosoituksin,\nvarsinkin jos niiden sisällys on hullunkurisen huvittava. Monissa\nsarjalauluissa esiintyy säestöjaksoja, joiden sisällys on melkein sama;\nsiten voidaan esim. erilaisia banaaneja, joita joku taruhenkilö ja\nhänen väkensä ottavat mukaan kanoottiinsa lähtiessään matkalle,\nluetella 7 eri säkeistössä. Sellaisetkin toistot tuntuvat viittaavan\nsiihen, että uusia säkeistöjä syntyy laulun jatkuessa, mahdollisesti\nsen vuoksi, että johtajalla olisi tilaisuutta muistutella mieleensä\nlaulun loppuosaa tai jotta laulua saataisiin jostakin muusta syystä\nvenytetyksi pitemmäksi.\n\n_Loppu- ja alkusointu_. Kun tarkastaa Kiwai-kansan lauluja niiden\nkirjallisten ja muiden samansukuisten ominaisuuksien kannalta, ei\ntietenkään juuri voi odottaa tapaavansa piirteitä, jotka tavallisessa\nesteettisessä merkityksessä kiinnittäisivät huomiota. Poikkeuksena ovat\nehkä sävelet, jotka monissa tapauksissa ovat huomattavassa määrin\nmaalailevia, ilmeikkäitä ja miellyttäviä. Mutta huolimatta\nalkuasukkaiden runouden yleisestä vaatimattomuudesta siinä on\nhavaittavissa joitakin tiettyjä alkuja sellaisiin esteettisiin\nominaisuuksiin, jotka yleensä kuuluvat paljon kehittyneemmille\nsivistysasteille. Muutamille sarjalauluille ovat siten ominaisia jopa\njonkinlaiset alkeelliset loppusoinnut, jotka saadaan aikaan siten, että\nsama sana toistetaan jonkin verran vaihtelevassa, tilaisuutta varten\nsommitellussa muodossa, niin että syntyy loppusointuyhdistelmä.\nLoppusointu on siten ainoastaan jonkinlaista leikkiä saman sanan eri\nmuotojen äänneyhtäläisyydellä.\n\nSeuraava säe on tästä esimerkkinä; se sisältyy sarjalauluun, joka kuvaa\nvaellusta Adirista l. Woibusta, vainajien maasta:\n\n    \"Wóibu gananía Sóibu gananía, gananía orodóro gananía orodóro\".\n\nWoibu ja Soibu ovat sama asia, vaikka ainoastaan ensinmainittu muoto\nesiintyy tavallisessa käytännössä, ja vapaasti käännettynä säe\nmerkitsee: \"Woibu vaipuu nyt syvyyteen näköpiirin rajalla\".\n\nAlkuasukkaat käyttävät täysin tietoisesti keskenään loppusoinnussa\nolevia sanan muotoja ja luovat jokapäiväisessä puheessakin sellaisia\nleikillään. \"Woibu\" ja \"Soibu\", selitti muuan kertojistani, oli samaa\nkuin että hän väliin huusi poikaansa (jonka nimi oli Saisami):\n\"Saisami, Aisami, Kaisami\".\n\nToinen, sointuvampi loppusointuyhdistelmä on seuraava:\n\n    \"Yómena wáiru sómena wáiru, yómena-gú sómena-gú\".\n\nVäliin esiintyy sarjalaulussa useampia kuin kaksi loppusointusanaa,\nkuten seuraavassa:\n\n    Yóromo sóromo óromo, yáramawio sáramawio,\n\njossa on kolme loppusointusanaa liitettyinä kahteen muuhun\nloppusointusanaan.\n\nSarjalaulujen tutkimus osoittaa edelleen, että on olemassa myöskin\neräänlainen alkusointu. Esimerkkinä siitä on muudan tämänkaltainen\nlaulu, jossa kuvataan, kuinka Abére-niminen tarunainen ja hänen\nkansansa rakensivat dárimon, miesten talon. Niissä 44 säkeessä, jotka\nkertovat, kuinka talo rakennettiin (ja sitten purettiin), alkaa 40:ssä\nteonsana d-äänteellä, eivätkä loput neljä säettä näytä alunperin\nkuuluneen tähän lauluun. Laulun kolme ensimmäistä säkeistöä kuuluvat:\n\n    Dédeáro Abére mére dárimo páea dedeáro.\n\nAberen väki kaataa puita paikalla, johon he aikovat rakentaa dárimonsa.\n\n    Dóputimo Abére mére dárimo páea dóputimo.\n\nAberen väki polttaa paikan, johon he aikovat rakentaa dárimonsa.\n\n    Dóómíro Abére mére dárimo páea dóómíro.\n\nAberen väki raivaa paikan, johon he aikovat rakentaa dárimonsa.\n\nKoska alkusoinnulliset sanat lauletaan säännöllisesti joka säkeistön\nsekä alussa että lopussa, tuntuu äänteiden yhdenmukaisuus sitäkin\nselvemmin. Alkusointua korostaa edelleen se seikka, että dárimo-sana,\njoka myös alkaa d:llä, esiintyy jok'ikisessä 40 säkeistössä.\n\nTuntuu epäilyttävältä, onko niin monta d:llä alkavaa ja\ntalonrakennukseen liittyvää teonsanaa yleensä olemassakaan tavallisessa\nkielenkäytössä. Todennäköisemmältä tuntuu, että ainakin muutamat verbit\non vartavasten tekaistu alkusoinnun vuoksi, eivätkä ne oikeastaan\nmerkitse yhtään mitään. Ymmärrämme sentään, että vaikka tämä otaksuma\nolisikin oikea, eri säkeistöt sentään ilmaisevat kylliksi tajuttavan\ntarkoituksen. Substantiiveja, jotka tarkoittavat talon rakenteen eri\nosia, käytetään oikeassa merkityksessään, ja koska jokainen tietää\nlaulun tarkoittavan rakenteilla olevaa taloa, ei eri teonsanojen\nmerkitys ole erikoisen tärkeä.\n\nSamantapaisessa sarjalaulussa, joka kuvailee suuren kanootin\nrakentamista, alkavat kaikki tai melkein kaikki teonsanat n:llä. Eri\nkertojani käänsivät useita yksityisiä verbejä eri tavalla, mikä\nosoittaa, etteivät he oikein ymmärtäneet niitä, mutta kaikki käännökset\nolivat sentään yhtäpitäviä kertomuksen yleiseen kulkuun nähden.\n\nVaikk'eivät siis loppu- ja alkusointu ole itse käsitteinä tuntemattomia\npapualaisten laulujen sanoissa, on näistä turha etsiä vähäisintä\nmerkkiäkään runomitasta. Sanat ovat olemassa laulettaviksi, ei\nlausuttaviksi, ja vaikka itse laulujen esitys käy poljennollisesti,\nkatoaa niiden muistiinmerkityistä sanoista tyystin koko tahtijako.\nTeksteihin sisältyy ainoastaan jonkinlainen sanarunko, joka sovelletaan\npoljennon ja sävelen mukaiseksi lisäämällä tavuja tai supistamalla\nuseampia yhdeksi.\n\nSadut ja tarut.\n\n_Suullisten kertomusten luonne_. Sekin kansanrunouden osa, johon\nsisältyvät tarut ja sadut, on Kiwai-papualaisilla erittäin runsas, mitä\nkuvaa se (toisinnot mukaan luettuina) yli 900 kappaletta käsittävä\nkokoelma, jonka merkitsin muistiin heidän keskuudessaan. Kertomuksissa\nkäsitellyt aiheet vaihtelevat suuresti. Kokoelmaani kuuluvat seuraavat\nosat: tarumainen historia; merkilliset henkilöt, joilla on\nyliluonnollisia ominaisuuksia, välisti myöskin ihmeellisiä työkapineita\ntai aseita; vainajien henget; viljelyskasvien synty; alkeelliset\nkulttuuri-ilmiöt; suuret juhlamenot ja niiden synty; yhdysliikenne,\ntarumaiset muinaisaikaiset matkat; metsästys ja sota; henkilöt, joilla\non kummallinen hahmo tai jotka askartelevat eriskummallisissa puuhissa;\nunet; lastensadut; eläin- ja kasvisadut; taivaankappaleet; sekalaiset\nsadut.\n\nKun on kysymys luonnonkansasta, meidän täytyy muistaa, että sen\nkansanrunoudessa oikeastaan häviää satujen ja tarujen ero, jos nim.\nsaduilla käsitetään kansanomaisia kertomuksia, jotka eivät pyrikään\nolemaan tosia, taruilla taas sellaisia, jotka kuulijoiden pitää uskoa.\nSillä yhtä varmasti kuin luonnonkansat uskovat, että on olemassa\nkaikenlaisia ihmeellisiä olentoja, meidän mielestämme \"satuolentoja\",\nyhtä tosina he pitävät kertomuksia moisista olennoista. Luonnonkansojen\nkäsityksen mukaan ovat kaikki tämäntapaiset kertomukset enemmän tai\nvähemmän ilmeisiä \"taruja\", ja todella onkin useimmilla niillä\nsellainen luonne myöskin eurooppalaisen tutkijan mielestä. Kuitenkin\nsaattaa havaita, että eräät tunnetut -- vaikkeivät kylläkään varsin\nmonet -- luonnonkansojen kertomukset ovat eurooppalaisen\nkatsantokannalta todellisia satuja, täysin tyypillisiä sekä\nsisällykseltään että leimaltaan.\n\nTietenkään ei saa odottaa tapaavansa luonnonkansojen kertomuksissa ja\neurooppalaisissa satutyypeissä aivan suoranaisia yhtäläisyyksiä, koska\nkaikki ne olosuhteet, joita ne käsittelevät, ovat aivan erilaiset.\nMukautuvathan tavallisetkin sadut, jotka kulkeutuvat maasta toiseen,\n\"ilmanalaan\" ja sopeutuvat paikallisiin olosuhteisiin. Mistäpä\nkehittymättömälle kansalle, esim. papualaisille, kuvitelmat\nkuninkaista, prinsseistä, prinsessoista ja linnoista, mistä ajatus\nkätketyistä aarteista, kun heidän keskuudessaan ei ole minkäänlaisia\npäälliköitä eikä edes luokkaeroja enempää kuin rikkauksia ja\nomaisuudeneroakaan? Mutta juuri esim. papualaisten saduissa on\nhavaittavissa näköjään kylläkin merkillistä yhtäläisyyttä\neurooppalaisiin satuihin nähden niiden sisäisessä luonteessa,\nkertomuksissa ilmaistuissa tunteissa, ristiriitojen ratkaisussa ja\nmonissa muissa suhteissa. Saduista kuvastuva siveellinen\nkatsantokantakin osoittaa huomattavaa yhtäläisyyttä, sillä\npapualaistenkin saduissa on usein toistuvana piirteenä, että pahat\nihmiset tai olennot menestyvät jonkin aikaa, mutta heidän sitten käy\nhuonosti, jne. Täydellistä yhtäläisyyttä on todettavissa esim.\neläinsaduissa.\n\n_Eurooppalaisten ja papualaisten satujen yhtäläisyyksiä_. Hyvin kuvaava\non eri kansoilla se saturyhmä, joka pyrkii selittämään erikoisuuksia,\njoihin on kiinnitetty huomiota luonnossa ja muualla. Tämäntapaisia\naiheita on papualaisilla tavattoman runsaasti. Eri sadut selittävät\nsiten joukon noiden alkuasukkaiden kotimaan maantieteellisiä\nomituisuuksia, esim. miten eräät tunnetut joet, creekit, kanavat ja\nmyöskin riutat ja hiekkasärkät ovat syntyneet, miksi Fly-joen suulle\novat tunnusomaisia rajut hyrskyt ja samea vesi, jne. Lukuisat maiseman\nhahmopiirteiden paikallisominaisuudet ovat samantapaisten selitysten\nkohteina. Muissa kuvauksissa kerrotaan, miten salamat ovat saaneet\nalkunsa, miksi kuu muuttaa muotoaan, miksi muutamien kookospalmujen\nrunko on punertava, miksi kookospähkinöiden kuoressa on yksi reikä ja\nkaksi syvennystä, ym. Ihmisen ruumiillisen olemuksen yksityiskohdista,\njoihin huomio on kiintynyt, esittävät muutamat kertomukset, minkä\nvuoksi kädessä on pitempi matka peukalon ja etusormen kuin muiden\nsormien välillä, miksi ruumiin muutamiin osiin kasvaa karvoja, mutta\ntoisiin ei, jne.\n\nErikoisen silmäänpistäviä ovat tämäntapaiset sellaisten havaintojen\nselitykset, joita ihmiset ovat tehneet eläinmaailmasta ja jotka usein\nosoittavat huomattavaa eläinten omituisuuksien ja niiden tapojen\nymmärtämystä. Omissa kotoisissa saduissamme on tarjona lukuisia hyvin\ntunnettuja esimerkkejä. Papualaisilla muodostavat osan sellaisista\nsatuaiheista seuraavat: miksi eräällä tietyllä metsärotalla on valkeat\ntakajalat ja valkea häntä; kuinka koira narrasi pussirotan leikkaamaan\nkorvansa poikki ja kuinka nuo kaksi eläintä tappelivat keskenään koiran\njäädessä ihmisen pariin, kun taas pussirotta pakeni metsään; miten\nmuudan ampiaislaji sai mustan ja keltaisen kirjavan värinsä; miten\nhaukka toi ruokaa miehelle ja elätti häntä. Eräässä pitkässä sadussa\nmainitaan, minkä vuoksi imettäväiset, linnut ja kalat ovat keskenään\nsodassa ja kuinka eräät eläimet valtavassa keskinäisessä taistelussaan\nsaivat nykyisen erikoisen muotonsa: pyöriäinen on vääntäytynyt ja\npyörähtänyt pakoon, kun joku oli yrittänyt tarttua kiinni sen\nruumiiseen, kuten se tekee vieläkin uidessaan; haikara oli joutunut\ntappelevien rykelmän alle, jolloin joku oli vetänyt sitä päästä ja\njaloista, minkä vuoksi sillä nyt on pitkä nokka ja pitkät sääret;\n\"kivikalan\" suu oli revitty auki tappelun tuoksinassa, kun joku oli\nsormillaan vetänyt sen suupielet levälleen; kampela oli pudonnut\nkaikkien muiden alle, jolloin sen pää, nenä ja ruumis olivat aivan\nlitistyneet. Monet muutkin eläimet esiintyvät samalla tavoin kuvattuina\nsaduissa.\n\nSekä meikäläisissä että papualaisten saduissa on lukuisasti\ntämäntapaisia yksityiskohtia, jotka osoittavat henkistä sukulaisuutta,\njopa täydellistä yhtäläisyyttä, mistä seuraavassa muutamia esimerkkejä.\n\n\"Tuhkimon\" kenkää tai hansikasta koetetaan tytöille ympäri maan; se,\njolle se sopii, pääsee naimisiin prinssin kanssa, jne. -- Papualaisten\nkeskuudessa tapaamme vastaavanlaisen tapauksen. Äiti, joka tahtoo etsiä\npojalleen morsianta, ottaa poikansa rannerenkaan ja lähtee matkaan.\nKulkiessaan hän koettelee rengasta jokaisen tapaamansa tytön käteen. Se\ntytöistä, jolle rengas sopii, on tuleva pojan vaimoksi.\n\nPoikaa ja tyttöä pitävät luonaan vankina ilkeä ukko ja akka, jotka\nlihottavat heitä syödäkseen heidät sitten suuhunsa. Heidän on aina\nvähän päästä pistettävä sormensa ulos vankilasta, jotta vartiat\nvoisivat koetella, ovatko he jo tarpeeksi lihavia. -- Papualaisilla:\nMuutamat häijyt yliluonnolliset naiset pitävät poikaa luonaan vankina\nsyödäkseen hänet jonkin ajan kuluttua suuhunsa. Yksi heistä repäisee\nkynnellään palasen lihaa tämän rinnasta ja pitää sitä tulella\narvostellakseen kärystä, joko mies on tarpeeksi lihava. -- Paha nainen\nlihottaa pientä tyttöä majassa syödäkseen hänet sitten. Kerran akka\npistää vajaan teräväpäisen kepin seivästääkseen tytön siihen ja\nkoetellakseen hänen makuaan viemällä seipään teroitetun pään\nhuulilleen.\n\nPoika nukahtaa pää prinsessan sylissä. Prinsessa tappaa täitä hänen\ntukastaan ja nivoo hiuksiin kiinni sormuksen, josta poika sittemmin\ntunnetaan prinsessan pelastajaksi. -- Kun prinsessa suutelee poikaa\notsalle, syntyy siihen punainen merkki. Tästä merkistä hän sitten\ntuntee pojan. -- Prinsessa lyö poikaa sormustimella (kukalla) otsaan.\nSiitä merkistä, joka siten syntyy, hän tuntee pojan. -- Papualaisilla:\nVanhempi veli tappaa nuoremman tukasta syöpäläiset, jolloin poika\nnukahtaa pää vanhemman veljen sylissä. Tämä piirtää huvikseen\nsimpukankuorella pienen merkin nukkuvan pojan toisen peukalon kynteen.\nOmituisissa olosuhteissa leikataan pojan käsi myöhemmin poikki, ja veli\ntuntee sen merkistä. -- Pieni poika kiusaa sisartaan mankuen\nlakkaamatta häneltä kookospähkinää, kunnes tyttö heittää häntä\nsellaisella; se sattuu veljeä otsaan. Siitä saakka on pojalla siinä\narpi. Sisarukset elävät sitten eri paikoissa, ja kerran tuovat tytön\nkyläläiset taistelusta vihollisten poikkileikattuja päitä, joiden\njoukosta hän tuntee otsassa olevasta arvesta veljensä pään.\n\nKun poika pakenee noidan luota tyttö mukanaan, viimeksimainittu\nsylkäisee lattialle kolme kertaa. Kotiin tultuaan noita kysyy kolmeen\nkertaan, onko ruoka valmista, jolloin sylki pidättää häntä vastaamalla\npakolaisten puolesta. -- Papualaisilla: Ihmiset, jotka pakenevat\nkammottavan hirviön luota, jättävät jokaiseen rakennukseen maljallisen\ntäitä, jotka pidättävät pahaa henkiolentoa vastaamalla hänen\nkysymyksiinsä. -- Pieni tyttö pakenee häijyn akan luota ja käyttää\nsamalla tavoin puupalikkaa, jonka hän jättää jälkeensä. -- Vanha, ilkeä\nakka pitää vankeina muutamia poikia syödäkseen heidät suuhunsa, mutta\nhe pääsevät pujahtamaan pakoon ja jättävät tilalleen muutamia\nsammakoita, jotka viivyttävät takaa-ajoa samoin kuin edellisissäkin\ntoisinnoissa.\n\nErään talonpoikaistalon pellon tallaa joku jokaisena juhannusyönä.\nKaksi vanhinta poikaa vahtii turhaan kumpikin yönsä pellon ääressä.\nNuorin poika huomaa hanhiparven, joka tallaa viljaa. Hän haavoittaa\nyhtä lintua, jolloin ne kaikki muuttuvat nuoriksi tytöiksi ja pakenevat\npaitsi haavoittunut, jonka täytyy jäädä paikalleen. Poika menee hänen\nkanssaan naimisiin. -- Papualaisilla: Eräässä paikassa asui joukko\nnuoria miehiä, joiden oli tapana työskennellä istutuksillaan. Yöllä\nsinne tiili joukko nuoria tyttöjä, jotka asuivat lähitienoilla\nkasvavassa suuressa puussa, ja he tallasivat viljelykset tanssiessaan\nsiellä. Yönä muutamana yksi veljeksistä valvoi pellon luona ja näki\ntytöt, joita oli yhtä monta kuin heitä veljeksiä. Hän seurasi tyttöjä\nheidän piilopaikkaansa, josta veljekset seuraavana päivänä kävivät\nheidät hakemassa ja ottivat kukin yhden heistä vaimokseen.\n\nEurooppalaisten ja uusiguinealaisten satuaiheiden yhdistelmämme\ntarkoituksena on vain osoittaa esimerkki kansanomaisista aateryhmistä,\njotka luonnollisten yhtymäkohtiensa ansiosta ovat tietoisuudessa niin\nyleisiä, että niillä täytyy myöntää olevan kotipaikkaoikeus eri\ntahoilla. Pysyy kylläkin kiistämättömänä tosiasiana, että sadut\nkulkeutuvat hyvin suuressa määrin ympäristöstä toiseen. Mutta toiselta\npuolen on perin uskallettua tehdä erään kansanrunoudentutkijoiden\nkoulukunnan tavoin päätelmiä niiden historiallisesta yhteydestä\npelkästään sellaisten satujen yhtäläisyyksien perusteella, jotka\nesiintyvät kaukana toisistaan erillään olevissa maissa. Yhtä epävarmaa\non yrittää tulkita satujen siirtymiseksi sellaisia tapauksia, jolloin\novat kysymyksessä mielleyhtymät, jotka eivät syntyselityksekseen kaipaa\nmuuta kuin psykologisen selityksen.\n\n_Runolliset ajatukset_. Kuunnellessani alkuasukkaiden kertomuksia\nihmettelin usein mielessäni, olivatko sanat ja lauselmat, jotka minusta\ntuntuivat ilmaisevan runollisen ajatuksen, lausutut tietoisesti vai\neivät. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että alkuasukkaat pitivät esim.\nvertauksellisista sanontatavoista, vieläpä aivan selvästi nauttivat\nsellaisista. Heidän tarkka huomiokykynsä teki heille mahdolliseksi\nkäyttää myöskin kertomuksissaan maalailevaa ja kuvailevaa esitystä,\njoka tuntui kekseliäältä ja miellyttävältä. Mutta sen lisäksi saattaa\nsanoa, etteivät myöskin eurooppalaisen kannalta miellyttävät\nrunolliset aatteet ole alkuasukkaiden kertomuksissa pelkästään\nyksinäisiä ilmiöitä, vaan että niitä esiintyy varsin yleisesti.\n\nEräässä tarussa puhutaan esim., kuinka jonkin heimon soturit palailivat\nkerran kotiin taistelusta, jossa he olivat kärsineet tappion. Heidän\nmeloskellessa kotiin päin kanooteissaan levisi heidän takanaan\ntaivaalle hyvin kaunis iltarusko. Matkalla he virittivät valituslaulun,\njoka sisältyy kertomukseen ja jossa pilvien värileikkiä verrataan\nheidän surmansa saaneiden veljiensä vereen.\n\nToisen tarun mukaan asui eräällä saarella erittäin kaunis tyttö,\nPoniponi, jota nuoret miehet kilvan tavoittelivat. Kerran pantiin\nsaarella toimeen suuret juhlat, jolloin nuorukaiset tanssivat Poniponin\nnähden päästäkseen selville siitä, ketä hän pitäisi muita parempana.\nJok'ikinen toivoi saavansa hänet hymyilemään, ja tytön hymyn piti olla\nmerkkinä siitä, että hän tahtoi omakseen sen nuorukaisen, jolle hän\nhymyili. Tanssi päättyi kuitenkin suureen kosijoiden tappeluun, ja se\ninhotti Poniponia niin, että hän lähti pois ja pakeni pilviin, missä on\nvieläkin. Kun salamat välähtelevät korkeuksissa, mutta ei kuulu\nukkosenjyrinää, ne ovat hänen hymyjään.\n\n\n14.\n\nLASTEN LEIKIT.\n\nOleskellessani alkuasukaskylissä tulin kohdistaneeksi varsin suurta\nhuomiota myös lapsiin. Tähän ei ollut syynä ainoastaan se, että nuo\nperin hauskat palleroiset suuresti huvittivat minua -- varsinkin sen\njälkeen kun he ensin olivat voittaneet valkoista miestä kohtaan\ntuntemansa pelon -- vaan myöskin se seikka, että oleskelustani ja\npuuhailustani heidän kanssaan minulle saattoi koitua asiallisempaakin\nhyötyä. Kun saapuu sellaiseen heimon keskuuteen, joka saattaa olla\nvaarallinen, on naisten ja lasten jääminen kylään merkkinä siitä, ettei\nsuoranaista päällekarkausta ole suunnitteilla. Ennen kuin vieraan\nkimppuun käydään, nämä toimitetaan pois. Sillä välin on hieman vara-\naikaa, jolloin voi yrittää solmita ystävyyttä kylässä, ja eräs keino on\ntällöin käyttää lapsia välittäjinä. Niiden lahjojen lisäksi, jotka\ntäytyi antaa kylän johtaville miehille, pidin aina, mikäli mahdollista,\nmukanani pikkulahjoja lapsille, enimmäkseen makeisia ja pieniä\nmaalattuja savipalloja. Seurustelin heidän kanssaan miten parhaiten\ntaisin, leikin heidän kanssaan, olinpa peloittelevinanikin heitä.\nPienokaiset ymmärsivät tavallisesti oitis, ettei valkoinen mies ollut\nkovin vaarallinen. Kirkuen puoleksi ihastuksissaan, puolittain\nkutkuttavan pelon vallassa he juosta piipersivät pakoon, kun ajoin\nheitä takaa muutaman askelen verran paukuttaen käsiäni kuin olisin\nhätistellyt kanoja. Niin pian kuin palasin takaisin, oli koko katras\ntaas kintereilläni, ja sillä tavoin leikkiä olisi voinut jatkua\nloputtomiin. Aikuiset katselivat sitä ilmeisesti mielissään, ja\nvarsinkin tuntui \"mammoja\" imartelevan heidän pienokaistensa osaksi\ntullut huomaavaisuus; saattoi väliin nähdä, kuinka ihastus suorastaan\nvalui pitkin heidän mustia poskiaan. Aina tuollaisten lasten kanssa\npitämieni ystävyydenalkajaisten perästä tunsin, että minulla oli\nkylässä ainakin joitakuita puoltajia.\n\nToisen suoranaisen hyötyharrastuksen tarjosivat minulle nuoret pojat\nmetsästysretkiltä. He pyrkivät kilvan joukolla mukaan joka kerran, kun\nlähdin kivääri olalla metsään, ja heillä oli niin hämmästyttävä kyky\nlöytää kaikenlaista riistaa, että he oivallisesti korvasivat\nmetsäkoirat. Innosta vapisten he seisoivat paikallaan näyttäen minulle\nlintuja ja muita eläimiä, joita minun usein oli vaikea huomata, vaikka\nhe osoittivat sormellaan, ja heillä oli alussa sellainen käsitys\nkiväärin ja minun kyvystäni, että kun vain elukka oli näkyvissä, sen\nsaattoi ampua.\n\nErikoisesti huvitti pikkulapsia minun kuvalehtieni kuvien katseleminen,\njolloin heidän rikkiviisaat ilmeensä osoittivat, minkälaisen\nvaikutuksen eurooppalaiset ihmeellisyydet heihin tekivät. Harvoin\nkuitenkaan tiesi edeltäkäsin, mikä heitä huvitti, ja useinkin\nilmoitusosastojen vaatimattomat kuvalaatat (esim. kaupaksi tarjotut\nveitset, työkapineet ja muut esineet) herättivät heissä suurempaa\nihastusta kuin tekstiosaston monimutkaisempi kuvitus. Heidän saattoi\nkuulla eurooppalaisten lasten tavoin kinastelevan kuvattujen esineiden\nomistusoikeudesta: \"Minun veneeni!\" \"minun pyssyni!\" jne. Pikku tytöt\nmuistuttivat suorastaan ällistyttävässä määrin tyttökoulujen\nalaluokkalaisten iässä olevia eurooppalaisia vertaisiaan, he olivat\nsamanlaisia nirppaneniä ja hieman keimailevia pirteine silmineen ja\npyörivine silmänvalkuaisineen. Kun tulin rannalle, jossa pikkutytöt\nolivat leikkimässä, heidän oli tapana tulla vallattomasti sysimään ja\ntöykkimään minua, jotta setä tulisi mukaan leikkiin tai ainakin\nkatsoisi heitä. Jakelin heille joskus makeisia, toisinaan aina kiusasin\nheitä sanoen antaneeni jo pois kaikki naapurikylän pienille tytöille.\nSilloin nuo pikku neidit keikauttivat ynseästi niskojaan ja sanoivat:\n\"Mene pois, me emme tahdo olla sinun kanssasi yhtään missään\ntekemisissä!\"\n\nOli silmiä hivelevä ja miellyttävä näky katsella noita pieniä\nsuklaanruskeita poikia ja tyttöjä heidän askarrellessaan ja\nleikkiessään rannalla, ja Arkadian tuntua lisäsivät vielä välkkyvä\nTyynimeri ja taustana kohoava tropiikin aarniometsä.\n\nYrjö Hirnin ja muiden teokset osoittavat, miten laajan ja monipuolisen\nmielenkiinnon kohde lasten leikit ovat tutkimukselle. Jo E. B. Tylor,\nsosiologian tienraivaajia Englannissa miespolvi sitten, on\nhuomauttanut, että lasten leikit ovat luonnonkansojenkin keskuudessa\nmonissa tapauksissa elämän vakavien tehtävien jäljittelyjä. Leikit ovat\nsiis jonkinlaisena harjoituksena tai valmistuksena niihin tehtäviin,\njoihin lasten on ryhdyttävä muutamia vuosia myöhemmin. On varsin\ntavallista, että leikit elävät edelleen vielä kauan sen jälkeen kun ne\nvarsinaiset tavat jo ovat jääneet pois käytännöstä, joita niiden on\ntarkoituksena jäljitellä. Jousi ja nuoli ovat usein mainittuna\nesimerkkinä tästä. Hirn on edelleen selittänyt, miten leikeissä voi\nmyöskin säilyä piirteitä muinaisaikaisesta aikuisten huvi-elämästä ja\nkuinka ne yleensä voivat juontaa juurensa ikivanhoista, unohduksiin\njoutuneista tavoista. Etnologisessa kirjallisuudessa on usein viitattu\neri leikkien taikamaiseen merkitykseen, ja jamsistutusten kuvaus on\nmeille siitä esimerkkinä.\n\nYlipäänsä on papualaisten keskuudessa havaittavissa varsin vähän eroa\nlasten ja varttuneempien leikeillä; tavallisesti lapset tässä niin kuin\nmuissakin suhteissa jäljittelevät vanhempia, niin varsinkin näiden\ntansseja, joita he saavat katsella ja joita he harjoittelevat omin päin\npian oppien ne. Leikkien lukumäärä on hyvin suuri, ja halu antautua\nleikkiin tai toiseen vaihtelee suuresti eri aikoina. Jonakin\najanjaksona saattaa nähdä koko nuoremman sukupolven joka päivä perin\ninnokkaasti leikkivän jotakin leikkiä vaihtaakseen sen sitten johonkin\ntoiseen. Samalla tavoin kuin kansan työt ja toimet ylipäänsä\nsuoritetaan joukolla, samoin lasten leikitkin. On ihmeellistä nähdä,\nmiten toimessaan ja miten puuhakkaasti lapset ryhmissä harjoittelevat\nomin päin esim. niitä ele- ja muita tansseja, joita he ovat saaneet\nnähdä vanhempien tanssivan, ja heidän jäljittely-kykynsä on usein\nhämmästyttävä. Samalla tavoin he opettelevat yhdessä eri leikkejä\ntavallisesti jonkun edistyneemmän toverin toimiessa johtajana.\n\nPoikien varhaisimpiin askareisiin kuuluu ampuminen pienellä jousella ja\npienillä nuolilla, jotka viimeksimainitut aluksi tehdään jäykästä\nruohonkorresta, ennen kuin se vaihdetaan tanakampaan aineeseen. He\nalkavat ammuskella heti kun ovat oppineet kävelemään laskien siten\nperustuksen sille erinomaiselle taituruudelle, jota osoittavat\nvanhempina. Pieniä heitto-aseita he voivat lennättää ilman joustakin.\nHe käyttävät silloin kovaa ruohonkortta, jonka keskisuoni osittain\nirroitetaan lehdestä. Pitämällä irtonaisia lehdenpäitä vasemmassa\nkädessä, viemällä etusormen silmukkaan ja tempaisemalla sormella saa\nkeskisuonen irtautumaan kokonaan ja lentämään hyvän matkan päähän,\nväliin suoraan rakennuksen yli.\n\nEräiden suurten juhlamenojen yhteydessä harrastetaan ampumista pienillä\nbambujousilla ja jäykillä ruohonkorsilla nuolten asemesta.\nMaalitauluksi ripustetaan banaanitertun tyvi, väliin koko terttu, ja\nampuminen, joka tapahtuu noudattaen määrättyä juhlallisuutta, on\njonkinlaista eri heimoryhmiin kuuluvien osanottajien keskinäistä\njärjestymätöntä kilpailua. Se on kokonaisuudessaan puolittain leikkiä,\npuolittain uskonnollisten menojen luonteinen tapa. Ampumista\nleikkinuolilla harrastavat myös välisti rannalla keskenään vanhemmat ja\nnuoremmat miehet, jolloin edelliset vähitellen karkoitetaan yhä\nkauemmaksi kylästä. Tämä vertauksellinen leikki on yksi\nniitä lukuisia menoja, joiden tarkoituksena on karkoittaa taudit pois\nkylästä. Kun vanhemmat ovat vetäytyneet pois leikistä, ammuskelevat\nnuoremmat edelleen toisiaan kylässä, ja pikku pojille annetaan lupa\ntulla mukaan. Jonkinlainen maaliinammunta oikeillakin nuolilla ja\njousilla muodostaa eräissä toisissa juhlamenojen luonteisissa tavoissa\noman sarjansa.\n\nToisinaan ammutaan palavilla nuolilla syttyvään pilkkaan, kuten\npuussa tai maassa olevaan termiitti-pesään, joka lopulta tuprahtaa\ntuleen, jos se on vanha. Ampujat kilpailevat keskenään siitä, kuka\nensimmäisenä saa termiittikeon syttymään. Yleisesti käytetään myös\njotakin lähellä nuotiota kasvavaa sopivaa puuta ilotulitussoihtuna\nsiten, että sidotaan kaksittain yhteen kekäleitä ja heitetään ne puun\noksiin riippumaan. Leikki on vaaratonta, koska Uudessa-Guineassa ei ole\nlainkaan havupuita, ja lehtipuuta taas tuskin saa syttymään tuleen. Eri\ntilaisuuksissa hypitään nuotion yli, monesti peräkkäin usean yli. Sitä\nuskonnollisluonteista sisällystä, joka moisella tulileikillä on\nerinäisten kansojen keskuudessa, ei ole havaittavissa papualaisilla.\nSitä vastoin tapahtuu kyllä, kuten olemme mimía-juhlamenojen yhteydessä\nmaininneet, että nuoria miehiä karaistaan tulella, jotta heistä tulisi\npelottomia sotureita. -- Se on vaarallista hyppyleikkiä, kun nuoli\npistetään maahan kärki vinoon ylöspäin ja sitten syöksytään asetta\nkohti ja hypätään kärjen yli: ainoastaan uskaliaimmat rohkenevat tehdä\nsellaisen hypyn, toiset kampeavat sivulle.\n\nUsein näkee lasten leikkivän pikku puutarhoilla, jotka ovat aikuisten\nviljelysten pienoiskuvia.\n\nRanta on pakoveden aikana niin aikuisten kuin lastenkin\naina käyttämänä leikkipaikkana, kun laaja ja paikoitellen suurenmoisen\ntasainen alue paljastuu. Siellä saattaa nähdä pikku taiteilijoiden\nharjoittavan taipumuksiaan piirtelemällä kepillä tai keihäällä usein\nvarsin mielenkiintoisia kuvioita sileään hiekkaan. Mm. leikitään\neräänlaista hockeyta (sitä pelaavat vanhemmatkin), jolloin käytetään\ntanakoita puunoksia ja joitakin kovia hedelmiä tai puupalloja. Mitään\ntarkkoja sääntöjä ei voi havaita, vaan pelaajat liittyvät kumpaan\npuolueeseen tahansa ja yrittävät vain ajaa vastapuolta pitkin rantaa\nniin kauas kuin mahdollista. Peli on niin kovaa ja rajua, että\nseuraavina päivinä voi kylässä nähdä aika pahoja haavoja ja paljon\nnilkuttavia.\n\nVäliin peliä pelataan ilman keppejä siten, että palloa pommitetaan\nmolemmin puolin savikimpaleilla. Tällä leikillä on taipumus kehittyä\nsellaiseksi, mitä voisi sanoa papualaisten lumisodaksi, kun osanottajat\numpimähkään paiskelevat toisiaan kouriinsa sieppaamallaan liejulla.\nPienten peukaloisten näkee myös harrastavan \"mäenlaskua kelkalla\"\nsiten, että he juosta kipittävät pitkin rantaa paikkaan, missä on mutaa\ntarpeeksi paksulti, jossa he heittäytyvät pitkäkseen ja liukuvat\neteenpäin vatsansa varassa, joka saa tehdä kelkan virkaa. On selvää,\nettä pienet rasavillit ovat pian kauniissa siivossa, mutta\nheidän ei tarvitse pelätä saavansa äidiltä toria vaatteiden\nlikaamisesta, koska heillä ei ole riepuakaan yllään, ja kun kerran\nkastautuu meressä, on taas pian luonnollisessa kunnossaan.\n\nPalmikoiduista lehtisuikaleista tai kevyestä kuorihedelmästä tehdyllä\npallolla leikitään joukolla sellaista heittoleikkiä, että pallo\nviskataan ilmaan ja sitten koetetaan sitä pitää lennossa mahdollisimman\nkauan lyömällä se aina ylös kädellä. Toinen leikki perustuu siihen,\nettä kookospalmun lehtiliuskoista tehtyjä renkaita annetaan tuulen\npyörittää pitkin rantaa.\n\nTunnetaan myöskin useita sen pelin muunnoksia, jota englantilaiset\nsanovat \"marbleso\"-peliksi ja jota leikitään valkoihoisilta hankituilla\npienillä maalatuilla savipalloilla, joita napsautetaan oikealla\npeukalolla. Väliin käytetään savipallojen asemesta sitruunoita.\n\nMuuan juoksuleikki on sellainen, että hiekkaan vedetään viiva\nkohtisuoraan vesirajaa vastaan ja yksi osanottajista, joka saa liikkua\nainoastaan edestakaisin pitkin tätä viivaa, koettaa siepata kiinni\ntoisia näiden juosta porhaltaessa viivan poikki.\n\nMuista rannalla leikittävistä leikeistä saattaa mainita seuraavan.\nYksi osanottajista asettuu seisomaan käsivarret ristissä rinnalla,\ntoinen pujottaa toisen kätensä edellisen rintaa vasten tämän\nkäsivarsien alle ja tarttuu toisella kolmannen toverin käteen. Kaikki\nmuut ottavat toisiaan käsistä kiinni muodostaen pitkän jonon. Kun\nannetaan merkki, alkaa koko rivi huutaa jotakin lorua yhä uudestaan ja\njuosten kiertää ensimmäisen toverin ympäri, joka seisoo hievahtamatta\npaikallaan. Kun kierukka on ummessa, aletaan huutaa toista lorua, ja\nkasa alkaa jälleen purkautua, kunnes se muodostaa suoran viivan. Sitten\nensimmäinen toveri asettaa kätensä naapurinsa pään päälle ja kysyy:\n\"mikä sinun nimesi on?\" ja se, jolta kysytään, sanoo vastaukseksi\njonkin eläimen, kasvin tai esineen nimen painuen kyykylleen. Kun koko\nrivi on valmis, kaikki ojentautuvat suoraksi, kun annetaan sovittu\nmerkki. Viimeksi kaikki seisovat rivissä, ja leikin johtaja kiertää\nkaikkien muiden ympäri pitkin koko linjaa.\n\nRantavedessä pannaan myös toimeen leikkikanoottien\nkilpapurjehduksia. Pikku alukset lähetetään kaikki matkaan yhtaikaa, ja\nomistajat seuraavat niiden kulkua juosten pitkin rantaa.\n\nYksinkertainen kiikku kyhätään siten, että puusta alas riippuvaan\nliaaniin pistetään poikkipuu. Keinuja laitetaan rakennusten sisällekin.\nVoi nähdä myös kokonaisen lapsiparven kiikkuvan kaatuneen puun latvassa.\n\nSiitä yli koko maapallon esiintyvästä leikistä, että sormien väliin\npingotetuista rihmoista muodostetaan muuttuvia kuvioita, tapaa\npapualaisilla samoin kuin eräiden muidenkin luonnonkansojen keskuudessa\nerinomaisen monimutkaisia muunnoksia. Näin käy varsinkin silloin, kun\nleikkiin ottaa osaa kaksi henkilöä, eivätkä ainoastaan heidän\nsormensa, vaan myöskin varpaansa joutuvat käytäntöön. Minusta tuntui\nmelkeinpä toivottomalta oppia ja merkitä muistiin noita usein pitkiä,\nmonimutkaisia kuviosarjoja ja oli tyytyminen yksinkertaisimpiin. Useat\nkuviot ovat liikkuvia ja usein varsin hauskoja. Kuten olemme maininneet\ntoisessa yhteydessä, käytetään tätäkin leikkiä muutamissa tapauksissa\nuskonnollisluonteisen menon tavoin. Eräissä olosuhteissa sama pitää\npaikkansa myöskin köydenvetoon nähden, jossa viimeksimainitussa\nleikissä ei näytä noudatettavan mitään muita varsinaisia sääntöjä kuin\nettä osanottajia pitää olla yhtä monta kummallakin puolella. Myöskin\n\"hyppynuoraan\" voi sisältyä taika. Nuoraa heiluttaa tavallisesti kaksi\nhenkeä samalla kun toiset hyppivät sen yli millä tavalla hyvänsä.\nMuutamat hyppivät yksinkin lyhyen narunpätkän yli, jota pyörittävät\nympäri. Uskonnollisissa tarkoituksissa käytettyjä leikkejä harjoittavat\ntäysikasvuiset, mutta erinäisissä tapauksissa kehotetaan lapsiakin\nottamaan niihin osaa.\n\nOsataan myöskin muodostaa varjokuvia ja suorittaa pieniä taitotemppuja\nsormilla ja käsillä.\n\nVielä voidaan mainita yhteenköytetyistä lehtiliuskoista tehdyt\ntuulipyörät 1. \"tuuliruusut\", jotka pannaan pyörimään ympäri, samoin\nkuin sellainen leikki, että esim. nauhan toiseen päähän kiinnitetään\niso perhonen ja annetaan sen sitten \"lieassa\" lentää lepatella.\n\n\n\n"]