Karhumäen esikoisromaani kuvaa sisukasta selviytymistaistelua halla-alttiilla Rantasuon tilalla. Teos kertoo maaseudun ihmisten arjesta, luonnonvoimien tuomista koettelemuksista ja perheen pyrkimyksistä parempaan elämään 1800-luvun loppupuolen Hämeessä.
Urho Karhumäen 'Rantasuon sankarit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1699. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
RANTASUON SANKARIT
Romaani
Kirj.
URHO KARHUMÄKI
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.
1.
On syyskesäinen hallayö. Tuuli ei hengähdä, lehti ei liikahda. Painajaistunnelma on tarttunut kaikkiin elollisiin olentoihin, yksinpä tarhanuotiolla märehtivään kellokkaaseenkin. Se ei uskalla ojentaa puutunutta jalkaansa, sillä kello saattaisi kalahtaa ja antaa kantajansa ilmi. Kello, joka päivisin on sen suurin ylpeys, on tällä kertaa kuin varomaton pikku veli piilosilla leikittäessä. Sen äännähtelyä on pelättävä ja varottava. Siksi kellokas niin liikahtamatta tuijottaa ja varovasti märehtii.
Nyt on suonpainajaisten ja hallan tuhohenkien juhlayö. Jokainen suolla ja sen läheisyydessä asuva päivänlapsi sen tietää. Viljankorsi nevalla jähmenee kauhusta, sillä sen hento, maitoinen tähkä on arimmillaan ja ensimmäisenä joutumassa hiljaa hiipivän julmurin tuhottavaksi.
Päämajastaan keskisuon kylmistä salalähteistä nousee halla joukkoineen. Ensin se lähettää liikkeelle vakoojansa. Varovasti ne vääjäilevät ja kurkistelevat hetteiden silmäkkeistä jo silloin, kun aurinko vielä läntiseltä taivaanrannalta suojateilleen iltasiunausta hymyilee ja tuuli puiden latvaoksilla jäähyväisiään tohahtelee.
Päivä katoo. Tuuli sammuu. Hallan vakoojat käyvät rohkeammiksi. Ne nousevat nevalle, pysähtyen aluksi turvallisiin asemiin pajupensaiden ja rytöjen suojaan, mutta kun vaaraa ei näy, hypähtävät ne aukeille, ja merkin saatuaan seuraa tiedustelijoita koko suon syvyyksien valkea sotajoukko aloittaen säälimättömän ja tuhoisan kiertoliikkeensä.
Ei halla kiirettä pidä; hiipien ja käpsien se kulkee. Ei se huuda, eikä reuhdo, vaan kääntyilee ja henkäilee. Mutta turmaa tuo sen joka askel, ja kuolemaa jäinen henkäys. Yli suon käy tuho, ja vasta sitten, kun idän ranta rohkeimmille pelastuksen toivoa sarastaa, antaa julmuri uhreilleen lopullisen kuoliniskun. Ja kun aurinko hetkistä myöhemmin aikoo kasvattejaan herätellä, on hallan murhatyö jo päättynyt. Hätäilemättä on se peräytynyt valtakuntaansa niitä teitä pitkin, joita oli tullutkin: rytöjen, hetteiden ja lähteensilmien kautta.
Painajaistunnelma isännöi hallayönä myöskin Rantasuon tuvassa. Vain se äännähteli, jonka täytyi: vanha uskollinen kaappikello. Tällaisina öinä se vasta tarkka olikin, sillä se tunsi vartijavelvoituksensa.
Nuoremmat olivat alkaneet ylimielisesti kohdella vanhaa kelloa. Uudet muka olivat parempia ja tarkkakäyntisempiä. – Mokomatkin nikuttajat ja nakuttajat! Mahtoivatko nytkään tietää, kuka ulkona liikkuu, mahtoivatko jo! Nulkkien taskuissa niiden paikka on, eikä sellaisen talon seinällä, jossa taistellaan ja valvotaan. Kellovanhus innostui ja tunsi ihan miehuudenaikaista jäntevyyttä askeleissaan. – Tik-tak-tik-tak helähteli sen käynti häikäilemättömänä ja varmaiskuisena kuin metsänkävijän askel polulla, jonka suunnan ja päämäärän hän vain yksin tietää.
Tuvan peränurkassa oli jykevä kaksoissänky. Se oli jäänyt siihen tänäkin kesänä yksin isännyyttä pitämään. Toiset oli helluntailauantaina siirretty kesätiloilleen aittoihin ja tallinylisille.
Ainoiksi tuvan kesäasujamiksi olivat jääneet parisängyn pitäjät. Heistäkin olisi kyllä keväällä tuntunut hauskalta siirtyä raittiille ullakolle tai kärpäsettömään aittaan, mutta eihän sopinut tupaa tyhjäksi jättää eikä pakottaa toisiakaan sellaiseen, mikä haltijaväelle kuului.
Eivät he tänä yönä nuku, vaikka ovat nukkuvinaan. Kumpikin tuntuu aavistelevan, mikä ulkona liikkuu, ja mitä tämä yö saattaa heille merkitä. Kuin tukea ja turvaa etsien on seinänpuolella makaava nainen painautunut miehensä leveiden, työn painosta köyristyneiden hartioiden suojaan. Hänestä tuntuu nyt niinkuin aina muulloinkin tällaisina hetkinä kuin toinen olisi salko ja hän sen ympärille kiertyvä humalanvarsi. Lämpöä tuntien hän ummistaa silmänsä, ja eletty elämä palautuu irrallisina kuvina hänen mieleensä.
Nuori oli hänkin ollut, iloinen ja huoleton. Mutta lyhyiksi olivat hänen nuoruusvuotensa jääneet. Talontyttö, vähin varakas ja pulskakin, kehuttiin, olihan sillä sulhasia jo aikaisin. Yksi oli muita parempi, väkevä ja komea, kihlatkin jätti ja vanhemmat puhui. – Mutta väliin tuli tämä Taavetti, tuli kuin tuulispää kaukaa toiselta paikkakunnalta heinäniitylle ja omansa otti. Kummassa lienee veto ollut, olemuksessako, joka läikehti kuin elohopea astiassa, vai sanoissa, jotka putoilivat neleinä kuin iskut eheän kellon laitaan, jättää vain oli täytynyt se toinen, se väkevä ja komea.
Markkinat ja viina, niidenpä mukana sitä murhetta ja huolta sitten alkoi tulla. Eihän Taavetti malttanut markkinoilta poissa pysyä, ja eiväthän senluontoisen miehen retket koskaan maineetta menneet. Ei sattunut toki murhia, Jumalan kiitos, mutta odottelemista siinä oli ja pelkäämistä pienten lasten kanssa, oli varsinkin silloin, milloin tavallista kauemmin matkoillaan viipyi. – Tulipa sitten muutos. Kerran talvimarkkinoilta palattuaan Taavetti sanoi: "Saapa markkinoidenkäynti jo riittää. – Mutta eihän tässä viitsisi töihin käydä toisten kaivamilla liuskoilla, mennään sellaiseen paikkaan, missä ei tule vastaan kiviä eikä naapurin aita!"
Vastaan hän tietenkin oli ollut korpeen muuttamista, niinkuin sukulaisetkin, mutta auttoikos siinä, kun Taavetti kerran oli tuuman päähänsä saanut. Vielä samana talvena myytiin hyvämainen ja hallaton Kekomäki ja muutettiin tänne naapuripitäjän korpitaloon, joka matalana, kuin kehnouttaan piiloillen, kyyrötteli suuren suon laidassa kivisten peltolämpäreittensä keskellä. Hän muisti maaliskuisen muuttopäivän kuin eilisen. Ilta jo hämärti, kun he vihdoinkin pitkän ja vaivalloisen umpitien taivallettuaan perille ehtivät. Talon aukealle päästessä puski suolta äkäinen pohjoisviima ja puri kohmettuneisiin kasvoihin kuin suolavesi. – Kas, kas, kuinka se iso pelto antaa! – naurahti Taavetti. – Kun se tuolla ilveellä kerran työntää jyvää ja olkea, niin mihinkäs niiden kanssa luulet jouduttavan! – Oli hänkin silloin koettanut katsoa nevalle päin, mutta ei ollut nähnyt kuin muutaman sylen hankea, kaikki muu peittyi tuiskuun ja hämärään. –. Eipä sitä tiedä, mitä tuonne kätkeytyy ja mitä sieltä vielä työntyy, – oli hän itsekseen huokaissut, ja olipa se ajatus tullut mieleen usein jälkeenkinpäin.
Siitä täällä oli alettu. Taavetti iski heti ensimmäisenä kesänä suuren peltonsa laitaan, ja vuosi vuodelta kuokos eteni ja sarat pitenivät. Ja ihmiset jäivät suu auki katselemaan. – Onko se hullu, tämä Rautasuon uusi tulokas? – sanoivat he toisilleen. Mutta lähin naapuri, Isoahon äijä, jolla oli maankuulut kasket ja rukiilla ruokitut hevoset, sanoi sen suoraan edessäkin: – Kuule mies! Sinä olet hassu! Eihän suolla kasva muu kuin kurjen ruoka ja rahkasammal. Kiven juuri viljan kasvattaa, ettäs sen tiedät!
Eipä tullut puheista apua. Hurjemmin vain Taavetti iski ja isketytti, milloin vähänkin elämiseltä riitti. Mutta suopelto ei näyttänyt olevan halukas antamaan muuta kuin omaansa. Joka vuosi nousi halla, joskus siemenen jätti, usein senkin vei, ja ihmiset surkuttelivat, että johan sitä sanottiin, johan jo! Olisi pitänyt uskoa aikoinaan, eikä ruveta hulluttelemaan.
Vaikka elämä olikin usein viimeisen ottavaa, petun ja kaiken puutteen kanssa tappelemista, riitti Taavetilta harrastusta sellaiseenkin, josta ei ollut edes leivän lisää: tietä, oikein maantietä, alkoi puuhata Korvenkylään. Kaikki pitäjäläiset, yksinpä oman kyläläisetkin, olivat aluksi vastaan. – Olihan täällä ennenkin aikoihin tultu, eikä sellaisista tule muuta kuin menoja, – touhuttiin. Ja kaikkein hassuinta ihmisten mielestä oli se, että tienkin piti kulkea nevoja ja tasaisia maita pitkin, ennen oli toki pysytty kuivilla mailla ja mäkien liepeillä. Vastustuksesta huolimatta vei Taavetti asian päätökseen, mutta vaivaa siinä oli. Itse sai juosta vallesmannit ja muut herrat, avata linjat ja työn rakenteilla ollessa juosta sen seitsemät juoksut pienin palkoin ja ilmaiseksikin. Kun tie sitten tuli valmiiksi, oli se mukava jo naapurienkin mielestä, ei tarvinnut usein kärryiltä nousta, ei porttia avata, eikä mäkiä kiskotuttaa.
Vaikka tieasia olikin lopulta päättynyt hyvin, ei Taavetti ollut saanut naapureita mukaansa Rantasuon kuivattamiseen. Silloin hän ryhtyi siihen yksin. Kirkonkylän Väisäseltä otettiin yli kahdentuhannen, markan laina, joka kaivettiin suohon viimeistä penniä myöten. Ruista oli sitten kylvetty viime kesänä kolmin verroin enemmän kuin ennen, täytyihän sitä jo sen velankin vuoksi. – Ei sieltä nyt enää halla nouse, – oli Taavetti vakuuttanut, mutta hänestä oli alkanut tuntua niinkuin sinne suon huurujen kätköön olisi nyt velanottamisen jälkeen piiloittautunut toinenkin painajainen: ahne koronkiskuri hurskaine ketunnaamoineen ja ruskeine luihupartoineen.
Tiinan mietteet olivat näin siirtyneet viime päiviin. Kesä oli ollut tähän saakka suotuisa ja vilja suolla oli menestynyt hyvin. Vain pari lämmintä viikkoa enää tarvittaisiin. Mutta eilen oli tuuli kääntynyt pohjoiseen ja illalla se oli tyyntynyt. Suon keskellä oli taas liikehtinyt hallan huurua. – Jos se nytkin nousee ja vie, niin kaiken vie. – Mutta eihän hyvä Jumala toki sellaista onnettomuutta meille salline, – huokasi Tiina itsekseen.
Taavetti valvoi myöskin, vaikka oli nukkuvinaan. Hän tiesi vaimonsa valvovan ja kärsivän. Olisi tehnyt mieli lohduttaa, mutta millä? Turhilla toiveillako, joita ei uskonut itsekään. – Miksei se sieltä nouse nyt niinkuin ennenkin, koskemattahan vielä jäivät keskisuon suuret lähteet. Olisivatpa tulleet naapurit mukaan, olisipa saatu vetää viemäri jokirantaan saakka, niin toista puhuttaisiin. – Taavetti ajatteli, mikä olisi seurauksena, jos halla nytkin viljan veisi: – Väisäs-pulju sanoo velkansa irti, kai taloani himoiten antoikin. – Tulee vasaramarkkinat taloon ja nähdään kerran ihmisiä Rantasuonkin pihalla. – Hätäkö on tullessa herrainkin tasaista maantietä pitkin. – Ja sitäpä sitä saa sitten itsekin lähteä astuskelemaan kumpaan suuntaan haluttaa. Voisihan yrittää pojille, jos olisi niistä ottajiksi. – Mutta eipä liene, kovin ovat alunperin vastaan lyöneet, aina väkimielellä suolle painuneet. – Taavetti, nuorin, se olisi toista maata, ei ruikuta, eikä juorujen perässä juokse. – Mutta miksei Taavetille? – Olkoon nuorin ja tohiskoon maailma taas, mitä tahtoo. Ei tässä muutenkaan ole avonaisia latuja hiihdelty.
Hän kuunteli Tiinan hengitystä. – Lienee rauennut viimein. Lähdenkin käymään suolla, kun ei tässä untakaan tunnu saavan. – Hiljaa nousten hän katsahti nukahtaneeseen vaimoonsa. – Kovin on vaimo parka viime aikoina käynyt heikonnäköiseksi. – Hän pukeutui ja hiipi ulos.
Kellon kolmea lyödessä Tiina heräsi ja huomasi Taavetin tilan tyhjänä. – Mihin se yöllä? – hätkähti hän, mutta muisti samassa illan ja yölliset aavistuksensa. – Suolle, sinnepä varmaankin se on mennyt. – Onpahan itsekin pelännyt, vaikka illalla vakuutteli.
Ulkoa kuului harakan räkättävä nauru. – Tuokin, – kammahti hän. – Sehän aina tietää pahaa. – Mutta ei, se ei voi olla mahdollista, eikä Jumalakaan sellaista salli. – Harakan nauruko? – Äänelläänhän sekin linturaukka laulaa, milläpä muulla, – koki hän lohduttautua.
Kello löi puoli neljä, eikä Taavettia vieläkään kuulunut. Tiinalla oli vuoroin kylmä, vuoroin kuuma. – Ennen neljän lyöntiä se varmasti tulee. – Minäpä laitan määrän: Jos ennen neljää tulee, ei vahinkoa ole tullut. – Mutta ei, eihän sellaisia määriä voi laittaa, eivät ne kumminkaan mitään merkitse, – peräytyi hän samassa. Se oli nyt kumminkin hänen mieleensä jäänyt ja siellä pysyi kiihdyttäen odotusta ja pelkoa sitä suuremmaksi, mitä lähemmäksi määräaika joutui. Tiinasta tuntui, kuin kello olisi alkanut kiirehtiä. – Kunpa Taavetti tietäisi jouduttaa askeleitaan!
Kellon lyömähaka rasahti. Samassa kuului porstuasta liikettä.
– Herra Jumala! – Ehtiiköhän se? – Kiirehdi! – aikoi hän huutaa, mutta ääntä ei tullut ja kellokin ennätti lyödä tuomiolyöntinsä. Kun viimeinen kaiku vielä väreili hiljaisessa tuvassa, avautui ovi ja Taavetti astui sisään. Tiina jäi tuijottamaan häneen kuin aaveeseen. Noin väsähtäneenä ei hän ennen koskaan ollut miestään nähnyt.
Taavetti astui verkalleen sängyn luo.
Tiinan teki mieli jotain kysäistä, vaikka sen jo ilmankin arvasi, mikä vankan miehen oli murtanut. Tiina oli kuin kuolemaan tuomittu, joka tietää, että pelastus on mahdoton, mutta odottaa sitä kumminkin viime hetkeen asti.
Taavetti arvasi hänen ajatuksensa. Hän mietti vain, miten sopivimmin ilmaisisi sen, mikä ilmaistava oli. Hänestä tuntui kuin sängyssä värisevä vaimonsa olisi ollut pieni hiirenpoikanen sillä paikalla, mihin hänen tällä hetkellä oli rautakorkoisella saappaallaan astuttava.
Taavetti istahti sängyn laidalle.
Mutta mitä varmemmaksi Tiina kävi siitä, mitä Taavetti tulisi sanomaan, sitä hartaammin hän odotti ihmettä. Ja ennenkuin Taavetti ennätti aloittaa, sai hän irti kysymyksen:
– Kaikkiko?
– Kaikki!
Elokuun aamuauringon valaisemassa tuvassa kuuluivat taas vain kaappikellon vakavat, jämeät askeleet. Muuten siellä asui sanaton suru, niin hyytävän suuri, ettei se löytänyt edes kyynelten vapauttavaa tietä.
2.
Isoaho oli paikkakunnan varakkain talo, vaikka ei sitä päältäkatsoen olisi luullut. Kaikki mitä talossa oli tehty ja tehtiin, oli karkeaa ja yksinkertaista. Tuvan jyhkeät seinähirret, kyynäräiset lattiapalkit ja honganpuolikkaista painotut penkit olivat piilun ja kirveen jäljeltä, ja niinpä melkein oli muidenkin talouskapineitten laita aina taikinapyttyyn ja saaveihin saakka, sillä talon isäntä ei kärsinyt siloittelemisia. Kaikessa olennossaan hän itsekin sekä ulkoisesti että sisäisesti oli kuin vuorihongan tyvestä veistetty parrunpätkä, karkeapintainen ja suorasärmäinen.
Äijä, joksi häntä aina tavallisessa puheessa sanottiin, oli kuudenkymmenen korvissa oleva mies. Särmikäs vahvaleukainen pää oli karheakarvainen kuin tappurakuontalo ja siksi sen keskellä kiiluvat pienet siansilmät näyttivät vieläkin pienemmiltä. Mutta suuaukko oli sensijaan tavallista suurempi ja kaiken lisäksi vinoon vetäytynyt. "Eiväthän reikäpaikat kirveellä tehden säällisiä tule", sanoivat ihmiset, milloin asia puheeksi tuli.
Elämässään oli äijä järkähtämättömän uskollinen vanhoille tavoilleen ja tottumuksilleen. Jalkineinaan hän käytti tuohivirsuja ja takin asemasta karkeata harjeismekkoa tuohivöineen ja siinä roikkuvine suurine tulus- ja tupakkapusseineen. Tuluksilla hän otti tulenkin piippuunsa, kahmalontäytteiseen äkkiväärään, milloin ei löytänyt hehkuvaa hiiltä sen sytykkeeksi. Talvisin hän teki säännöllisesti tutut Turunmatkansa, vaikka pienet kauppa-asiat olisi varsin hyvin voinut lähempänäkin toimittaa. "Ei tie ole käynyt sen mäkisemmäksi kuin ennenkään, ja jumalanvilja tehoo karvapäähän yhä", perusteli hän matkojaan, mutta ihmiset, jotka olivat todellisemman syyn tietävinään, kuiskailivat, että hän menee sinne saadakseen tapella kaikennäköisten Turun kipparien ja hampparien kanssa, kun muka oli siihenkin tottunut, niin ei voinut vanhoillaankaan ilman aikoihin tulla.
Kaiken muun karkeuden lisäksi oli äijällä vielä paha tapa, muutamain mielestä hyvinkin paha, ja kun sekin oli vanhoja perintöjä, eivät häntä siitä saaneet luopumaan edes papitkaan. Hän kiroili kuin turkkilainen, ei vihoissaan ja vastoinkäymisten kohdatessa, niinkuin tavallisesti tehdään, vaan innoissaan ja mielihyvillään ollen. Siksipä Isoahon äijän "perhanoita" saattoi kuulla yhtä hyvin kirkosta kuin markkinoiltakin tultaessa. Tämä äijän häikäilemätön piittaamattomuus ympäristöstään olikin ihmisten mielestä erikoista, toisista kauheaa, toisista mukavaa.
Isoaho oli rikas, ties miten rikas. Viisi-, kuusitynnyriset kasket eivät milloinkaan pettäneet, vaan lisäsivät vuosi vuodelta hänen aittojensa hinkaloiden täyteläisyyttä. Rahojakin hänellä oli lainattuna yhteen ja toiseen paikkaan ja rauniokätköissä arveltiin niitä olevan enemmänkin. –
Suuri, hyvin menestynyt ruishalme oli lauantaina saatu kuhilaalle ja siksi oli äijä koko sunnuntaipäivän erittäin rehevällä tuulella. Hän kulki ja rohahteli virsuineen ja mekkoineen tuvan ikkunasta toiseen ja tyhjensi ja täytti mahtavan visapesänsä kerta kerran perään. Iltapäivällä, kun rengit lähtivät kylille ja naisväki asioilleen, jäi hän tupaan yksin. Ovi avautui ja tupaan astui hartiakas, eloisan näköinen mies.
– Päivää! – tervehti tulija reippaasti.
– Päivää, päivää! Paina puuta! – Äijä käveli tulijan luokse tämän istahtaessa penkin tyvelle ja katseli häntä äänetönnä hetken aikaa.
– Vai tuollaiselle miehelle ne nyörit siellä suotalossa nyt annettiin! – aloitti hän vihdoin vetäisten muutamia savuja, niin että piipun pesä rutisi ja jatkoi: – Varsa olet vielä aikuisen rahkeissa astumaan ja perhananmoisella kiireelläkin se länkien vaihto teillä kävi.
– Isä ei halunnut enää pitää taloa. – Taavetti oli aikonut sanoa jotain muuta, mutta vähän hämillään ollen ei keksinyt ja harmitteli nyt itsekseen tyhjänpäiväisiä sanojaan.
– Vai ei halunnut! Kovin nuorenapa siellä pehmeällä maalla työhalu katoaa!
Toinen ei vastannut ja äijä jatkoi:
– Ja olisihan teillä jo ollut miehiäkin, ettei kersain nimille olisi kirjoja tarvinnut tehdä.
– Miehet eivät tahtoneet. – Taavetti tuli painostaneeksi huomaamattaan ensimmäistä sanaa.
– Eivät tahtoneet mennä nevalle rämpimään, – niinpä taisi olla.
– Olkoon sitten vaikka niinkin.
– Ja sinä muka menet?
– Menen!
– Voi teitä hassuja!
Äijä alkoi astella kiivaasti tuvan lattialla.
– Usko minua, poika! Eihän suolla kasva muu kuin rahkasammal ja karpalo eikä siellä elä muut kuin sammakot ja kurpat... Teidän maalla olisi hyviä kaskimäkiä, nyt varsinkin, kun ovat vuosia jääneet rästiin. – Mikä olisi kaataessa! Mikä olisi polttaessa! Ja mikä olisi kylväessä ja leikatessa! – Neuvoin Taavettiakin aikoinaan, mutta eipä ollut apua, suohon meni ja sinne jäi... Ja sinäkö aiot loiskata samaan läpeen?
Äijä imaisi viimeiset pitkät savut välillä ja jatkoi:
– Vaikka mitä se poskeiseen kuuluu, missä rapakossa variksenpojat rapistelevat. Sen täyteisiäkö!
– Ei kuulukaan! – paukautti nuori mies posket läikkyen. – Isä oli mies, ja jos kaatui suolle tai mäelle, niin omapa asiansa. Mutta mitäs te muut tässäkin kylässä olette? Tallukoita, joista ei ole miehelle apua, eikä edes oikeata vastustusta. Samoja kivikasoja kierrätte vuodesta vuoteen ja miespolvesta miespolveen, ja jos joku jotain uutta uskaltaa, niin nauratte ja irvistelette ympärillä kuin harakat siantapon aikaan. Sellaisia te olette niin te kuin muutkin!
– Hei helesinki!
Äijä kopisti piipun tyhjäksi ja pisti sen mekkonsa taskuun.
– Sinähän saarnaat kuin pappi vaalia. Mutta Isoahon äijä onkin sellainen vaari, ettei sitä aja aholta suolle parempikaan pappi.
– Eihän tässä mistään ajamisesta ole ollut kysymystä. – Taavetin ääni oli tyyntynyt ennalleen. – Harmittaa vain, kun tekin vanha kunnon mies aina iskette isän kimppuun, vaikka hyvin tiedätte, että hän pystyy miehen askeliin siinä missä toinenkin.
– Sepä se minua kismittääkin. Kun miehen jalka pysyisi kivenkin syrjässä, niin hassua silloin on painua hettoon, josta ei pohjaa löydy.
– Kuka vannoo, ettei löydy?
– Sinäkin, kun aikasi huhdot... Mutta mitäpä siitä väitellään. Tavallaan talo kyntää ja kirnuaa. Oliko sinulla asiaa, vai muutenko tulit uutena isäntämiehenä naapuria tervehtimään.
Taavetti hätkähti muistaessaan asiansa. Hänhän oli tullut pyytämään lainaa, mutta nyt olikin yritys turhan kiivailemisen vuoksi varmasti ajautunut männikköön.
– Tuumasin pyytää teiltä 3,000 markan lainaa, mutta turha lienee siitä enää puhua.
– Vai niillä asioilla! Älä sitä luule, että minä sanoistasi olen kärsääni ottanut. Huomaanhan minä, että sinulla on muutakin kuin talkkunavelliä housuissasi. – Mutta sinä varmaan painaisit markkani suohon. –. Kuule, poika! Ne ovat kaskirukiista saatuja markkoja ja minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei jumalanviljaa sovi pärsätä mihin tahansa.
– Kun ei, niin ei, hyvästi sitten vain! Taavetti nousi äkisti ja lähti ovelle.
– Hyvästi, hyvästi!... Ai, älähän nyt niin kiireellä... tuota, saitko sinä irtaimen talon mukana?
– Minä ostaisin sen teidän nuoren tamman, myytkö?
– En.
Äijä otti kipakasti muutaman askelen ovelle päin.
– Luuletko sinä, että minä hyvää hevosta penneillä pyydän?
– Enkä luule, mutta en ole aikonut sitä myydä... ja muutenkin olisi se liian hyvä hevonen palosahrojen vetäjäksi.
– Sinä kukkoilet, poika! Mutta mitä sitten sanot, jos jäät hetteeseen sen hyvän hevosesi kanssa?
– Ettehän sanonut sen teitä liikuttavan. Hyvästi!
Toisen piti vastata, mutta ei löytänyt aikanaan sanoja. Samassa Taavetti jo hypähti portailta pihapolulle. Äijä asteli tahtomattaan peräikkunan luo, johon näkyi Rantasuolle johtava tie. Siellähän se meni jo pellon laiteella, pää pystyssä ja joustavin askelin kuin voittaja ainakin. Äijästä tuntui, niinkuin hän todellakin olisi hävinnyt tuolle poikaselle, hän, joka tavallisesti sanoi viimeisen sanan kaikille, yksinpä herroillekin. Hän alkoi ladata piippuaan katsellen samalla, miten menijä notkealla hyppäyksellä ponnahti korkean haka veräjän yli.
– Perhananmoinen poika! Mene ja takaa, vaikka se löytäisi vielä kiven nevankin pohjalta!
3.
Taavetti valjasti malttamattomana kuopivaa hevosta keveiden matkakärryjen eteen ja puheli sille kuin toverilleen:
– Markkinoille tästä mennään, me nuoret. – Olisi Isoahon äijäkin ottanut sinut kivikkoahoilleen ja Turunmatkoilleen, mutta ei saanut... Jopahan minä Vappuani sellaisiin kulkuihin.
Eloisa hevonen höpläsi leikkisästi valjastajaansa hihasta. Tämä sitaisi sen pihassa olevien työkärryjen aisaan ja hypähti juoksuaskelin tupaan.
– No äiti! Minun puolestani on sitä myöten valmista.
Äiti, joka kumaraisissaan oli täytellyt voivakkasta pöydän kulmalla, katsahti poikaansa ja virkahti:
– Pianpa jouduit. – Ja tuolla riemullako sitä nyt lähdetään.
– No riemulla, riemulla, ei suinkaan murritellen markkinoille!
– Niinpä niin, onhan se ennenkin nähty, mutta enpä luullut tarvitsevani vanhoilla päivilläni enää ruveta markkinamiestä evästämään. – Äidin äänessä oli lempeä nuhteen sävy, ja herkkä silmä herutteli salattavaksi aiottua kyyneltä.
Taavetti istahti pöytärahin kulmalle.
– Mutta täytyyhän sitä nuoren miehen vähän maailmaa silmitellä. Eihän täällä näe tyttöjäkään edes pahoiksi ilmoiksi.
– Vai tyttöjä!... Vai niitä sinä lähdetkin markkinoilta katselemaan, – elostui äiti voivakkasta sulkien.
– Niitäpä niinkin, josko hevosta. Ettehän te jaksa tässä tuvan ja navetan väliä iankaikkisesti rämpiä.
– No sille asialle minäkin annan myönnytykseni, mutta hyviä tyttöjä enempää kuin hevosiakaan ei ole markkinoilla kaupan.
– Jollei siellä, niin taipaleella. Onhan tässä pitkä tienvarsi ja pari kirkonmäkeäkin matkan varrella.
– Löysitpä siitä nyt vällyt niskaasi, löysitpä jo, mutta niinkuin sanoin, en minä sitä asiaa vastaan ole. Olen viimeaikoina yhä useammin alkanut tuntea, ettei aikani tule enää pitkä olemaan, ja emäntähän toki talossa tarvitaan.
– Aina te siitä lähdöstänne, niinkuin ei taloon kahta emäntää mahtuisi, kun kerran kaksi isäntääkin.
– Mitä siitä salaa, minkä varmasti tuntee, – äiti pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. – Mutta näkisin mielelläni nuoren ja reippaamman tilallani, ennenkuin lähden. Töiden takia on tarpeen... ja muutenkin. Te olette niin kuumaverisiä, että tarvitsette paimenen takin helmasta kiinni pitämään, eikä sittenkään aina ole askel niin tasainen kuin tarvitseisi.
– Vai paimenta minulle! – naurahti poika. – Mahtaisiko auttaa. Muistelen kuulleeni, että isäkin ennen siellä kuivilla mailla ollessaan oli tavallisesti hypähdellyt. Ettepä taitanut aina pysyä liepeissä kiinni.
– En pysynyt. Monta markkinainjälkiyötä teidän kanssanne itkien valvoin ja odotin... Enpä soisi kenenkään sinun takiasi sellaisia tarvitsevan kokea.
– Oliko isä paha teille?
– Selvänä miesten parhaita, mutta kyllähän viina jokaisen villitsee. Ja kun isäsi luonnostaankin on kiivas, sattui siellä markkinamatkoilla tekoja, joissa oli jälkeenpäin sovittelemisia vuosikausiksi. Aina sai pelätä, milloin sitä tuodaan sieltä laudoissa tai raudoissa... ja minä kun kaiken ikäni olen ollut tällainen pelokas ja arkamainen, kuvittelin pitkinä odotusiltoinani enemmän kuin ehkä syytäkään oli... Ja sitten ne ihmiset, niillähän aina oli sanottavaa, enemmän pahaa kuin hyvää... Poika nousi äkisti ja hyväili lämpimästi äitiään.
– Voi äiti parkaani! Ei kaiketi sen vanhoillaan tarvitse valvoa ja odotella. Äiti hymyili kyyneltensä välitse.
Tiedän sen, ettet tahallasi minulle murhetta tuota, mutta pelottaa minua sittenkin, kun teillä se veri on niin vetävä. Siellä valtapaikoissa liikkuessa kuulee paljon semmoista, mikä suututtaa.
– Pakkoko on jäädä kaikkea kuuntelemaan.
– Sitä minäkin tarkoitan. Kyllä käskisi maailman kanssa ruveta taistelemaan.
– Entäs sitten, jos sattuisi matkan varrella silmiin sopivannäköinen ja -kokoinen tyttö, jonka kanssa tekisi mieli sanailemaan ja kisailemaan? – käänsi Taavetti asian.
– No, kaiketi tietänet, mitä teet, – naurahti äiti. – Ja jos se oikea tiellesi sattuu, niin saat kihloja varten minunkin voirahojani loveta, ellei omasi riitä.
Poika sieppasi äidin syliinsä ja pyöräytti häntä korkealla ilmassa.
– Onko tuo nyt miehinen mies, tuommoinen rasavilli! – oli äiti toruvinaan.
– On! Oikein isäntämies ja sulhasmies! Mutta olettepa te köykäinen, vai olenko minä niin riski. Luulen, että punnitsen itselleni jonkunverran raskaamman.
Hän otti konttinsa ja loimen naulasta.
– Kuulehan, – pysäytti äiti vielä.
– No!
– Muistatko sinä, kun kerran pienenä olit pudota tuolta tuvan katolta kivikkoon?
– Ja te juoksutitte palovangon, jota pitkin laskettelin alas. Tottakai minä semmoiset muistan.
– Kovin olit säikähtynyt siinä räystäällä killuessasi ja säikähtynyt olin minäkin. Arvaa sen, miten olisi käynyt, jos olisit sieltä kivikkoon pudonnut.
– Pää puhki tai jalka poikki.
– Tai vielä pahemminkin... Ja kumminkin se oli vain meidän tuvan matala katto. Ne maailman katot, joilla tästä lähtien kiipeilet, ovat jyrkempiä ja korkeampia... Jos niillä räystäille joudut, ei kukaan ole vankoa antamassa, en minä eikä muut.
Äiti ja poika katsoivat hetken sanattomina toisiinsa. Sitten äiti jatkoi:
– Ole valveilla ja pidä varasi! Koeta ponnistella aina harjalle päin!
Nopeasti Taavetti ulkona selviytyi tielle. Äiti katseli ikkunasta hänen jälkeensä niin kauaksi kuin näkyi. Siellä se meni hänen nuorimpansa ja rakkaimpansa ensimmäistä kertaa yksinään petollisen maailman kommelluksiin. Nuori hän vielä oli ja kokematon ja isän veri veti voimakkaana... Ja ulkona odottelivat tuhannet pyydystelijät.
Lähtijää seurasi äidin siunaus ja heleitä kyyneleitä vierahteli lähettäjän kalpeille poskipäille ja niiltä alas käsille ja helmaan.
4.
Onpa siinä suuri talo ja uljaalla paikalla, – ihasteli Taavetti, katsellen rattailtaan korkealla mäellä olevia rakennuksia.
– Huomaatko sinäkin sen? – jatkoi hän hevoselleen, joka pitkän mäen päälle päästyään myöskin alkoi vilkuilla taloon päin. Ei Taavetti kääntänyt, mutta ei estänytkään, ja hevonen kääntyi pihaan.
– Poiketaan nyt sitten, koska mielesi tekee, – puheli hän edelleen kuin omaa mielihaluaan peitellen.
Hetkistä myöhemmin hän asetteli kaurapussia hevosensa päähän tarkastellen samalla kaksikerroksista asuinrakennusta ja pitkää aittariviä. Häntä halutti nähdä, miltä sisällä näyttäisi, mutta oudoksutti mennä vieraaseen taloon. Lopulta hän kumminkin lähti, sillä pitkäksihän olisi käynyt pihallakin koko hevosen syömäajan töllistellä.
Töyrylässä oli tänään riihipäivä. Kotosalla oli emännyyttä pitämässä vain tytär Maija, joka vuosi sitten sattuneen äidin kuoleman jälkeen oli siitä saanut ruveta huolehtimaan. Riihipäivinä oli nuorella emännällä tavallista kiireempää, tänään varsinkin, kun sattui olemaan myöskin kirnuamispäivä. Aamupuoli oli sentään mennyt hyvin. Aamiaisen ja aamupäiväkahvin olivat riihimiehet jo saaneet. Nyt piti hänen kirnuta ja sen jälkeen ryhtyä kiireesti päivällispuuhiin.
Maija katsahti ulos ja näki tulijan. Hän painalsi männän kirnuun niin, että pitkä hiuspalmikko heilahti.
– Tietysti se on niitä viheliäisiä markkinamiehiä, joita tästä taas ravaa kuin Vilkkilän kissoja! Poikkeavat taloon kuin hyvätkin pitovieraat! – Hän katsahti taas ulos.
– Eikös vain tuokin tule sisälle jaarittelemaan ja aikaani kuluttamaan.
Hän koetti kiintyä työhönsä, mutta silmät pälyivät tämän tästä pihalle.
– Notkea ja reipas poika se on, mistä liekään kotoisin, – livahti ajatus kuin varkain hänen mieleensä. – Ja nuori.
Hän tunsi verensä sävähtävän.
– Vaikka mitä se minuun kuuluu? – jatkoi hän itsekseen. – En ole tietääkseni koko miehestä, poiketkoon vain sisälle. – Voidakseen pysyä varmemmin päätöksessään hän kääntyi selin oveen.
Eteisestä kuului reippaita askeleita. Hetkistä myöhemmin avautui ovi.
– Päivää! tervehti tulija iloisesti.
– Jumala antakoon! – vastasi tyttö päätään kääntämättä.
Matkamies pysähtyi hetkeksi ovelle, mutta käveli sitten varmoin ja reippain askelin pöydän luokse tytön viereen.
– Piti tulla läheltä katsomaan, minkälainen emäntä se on, joka hyvänpäivän olkansa yli nakkaa.
Poika istahti rahille.
– Katso nyt sitten niin, että vastakin tunnet. – Tyttö ei saanut sanoilleen sitä painoa, kuin oli tarkoittanut ja lehahti senvuoksi tulipunaiseksi.
– Niin on tarkoituskin.
Tuntiessaan vieraan uteliaana itseään tarkastelevan, punastui tyttö vielä enemmän.
– Luulenpa, että olet ensimmäistä vuottasi emäntänä, – myhäili poika.
– Mistä sen päätät?
– Merkeistä. Useampia vuosia takan äärellä kärventyneen emännän korvalehdet eivät punoitu ensimmäisistä kulkijan heittämistä sanoista.
– No eipä ole sinunkaan isännyytesi vielä iällä pilattu. – Tyttö alkoi saada äskeistä varmuuttaan.
– Oho! Osaatko sinäkin merkkikieltä. Mistä sen näet?
– Ensinnäkään ei miehen leuassa ole vielä karvanhaiventa.
– Entäpä on ajettu markkinoille lähtiessä.
– Ajettu! Äidin liinalla varmaankin. Ja sitten sinä olet vielä ujo, vaikka koetat näyttää rohkealta. Huomasin, miten epäröit ovella kuten ainakin pienet pojat vieraassa paikassa. Huoneeseen tultuasi kävit kumminkin perille saakka, niinkuin nuorilla ja röyhkeillä isäntämiehillä on matkoillaan tapana tehdä.
– Vai meinaat sinä omat syysi minun niskoilleni nakata. Kuka käskee lettiään näyttelemään sisääntulijoille. Tyttö hämmentyi taas ja koetti johtaa puheenaihetta muuhun.
– Aikaa siellä teidän kylällä kumminkin on, kun miehet joutavat markkinoille moniksi päiviksi lorvastelemaan kiireimpänä työaikana.
– Onhan sitä korvessa toki aikaa, vaikkei juuri muutakaan. Hallakin taas auttoi, ettei ole suurin puimisesta vastusta, niinkuin täällä rintamailla.
– Entä syömisestä?
– No eipä pahasti siitäkään. Täytyi lähteä kesävoitkin vaihtamaan suoloihin ja viinaan.
– Eikö olisi toista syödä voi voina ja jättää viinat ostamatta?
– Eipä voi. Täytyy vaihtaa.
– Sellaisia te miehet olette, sinäkin parraton nulikka.
– Jaa, ei auta. Kun on joutunut isännäksi, niin täytyy vain ostaa viinaakin.
– Täytyykö ostaa?
– Täytyy. Kymmenen kannua on minunkin ostettava tällä matkalla yhteen astiaan.
– Voi onneton mies. Siihenhän voisaavisi hupenee kokonaan.
– Niin luulen itsekin.
– Mutta sinähän olet hassu! Äsken sanoit vielä, että halla vei viljanne.
– Siinäpä se juuri syy onkin. Hätäkö olisi ollut, jos olisi saanut omista rukiista keittää, siellä sydänmaalla on vielä pannutkin tallella.
– Jo olet tavallinen porsas mieheksi ja isännäksi! – Tyttö nakkasi niskojaan ja kääntyi syrjittäin.
– Kunko teen tehtäväni?
– Missä kirjoissa niin on sanottu, että viinan keittäminen ja ostaminen kuuluu isännän tehtäviin?
– Senkin talopahasen kirjoissa, jonka isännäksi kova onni minut paiskasi. Syytinkiläiselle täytyy hankkia vuosittain kymmenen kannua viinaa. Mitenkä siitä muuten selvenee kuin ostamalla silloin kun oman viljan halla vie ja varastaminen ei käy laatuun.
– Kelvoton! Kieräilet ja haukutat itseäsi suotta aikojaan.
– Ei se mitään. Mielellään rastaan laulua kuulee, vaikka se olisi haukkumiseksikin tarkoitettu.
– Joko taas aloitat. Mutta etkö sinä itse ollenkaan juo?
– Mistä se hyvyys riittäisi! Hyvä, että saan syytinkiviinat kunnialla irti. Kylläpähän sitten vanhana vaarimiehenä on minun vuoroni.
– Älä juo silloinkaan! Älä ollenkaan aloita. – Tytön ääni oli pyytävä.
– No miksikä ei?
– Tuntuisi vain niin mukavalta, kun tietäisi yhdenkin miehen, joka ei joisi.
Hän kiinnitti taas kokonaan huomionsa kirnuamiseen. Syntyi hetkiseksi äänettömyys, jolloin kuului vain kirnunmännän pehmeä-ääninen ja tahdikas käynti.
– Eikö se jo kohta voihin tule? – katkaisi poika vihdoin.
– Olisi jo aikoja sitten tullut, jollet olisi siinä pahalla silmällä katselemassa.
– Minäkö? Enhän toki esteeksi liene, kun oma etuni on kysymyksessä.
– Mikä etusi?
– No kirnujaisille pääsy. Olisin tästä jo aikoja sitten lähtenyt, jos voisuolaisesi olisi maisteltavana ollut.
– Oletpa sinä tavallisen vaatelias markkinamies.
– Oliko se liikoja pyydetty?
– Mitä luulisit tästä kirnusta jälelle jäävän, jos rupeaisin kaikille markkinamiehille maistiaisia jakamaan?
– Meillä on semmoinen tapa, että annetaan vaikka mustalaiselle, jos kirnujaisten aikaan sattuu tulemaan.
– Ei annettaisi, jos asuisitte tällaisen markkinatien varrella.
– Eipä taidettaisi antaa... Vaikka älä luule, että minäkään nälissäni pyydän. Olisin vain lystinpäin maistellut, millaista voita osaat kirnuta.
– Mitähän sillä tiedolla sitten tekisit? – hymähti tyttö kirnuaan tarkastellen.
– Tiedä, vaikka hyvinkin tekisin. Äitimuori näes antoi tällä matkalla toimitettavaksi sellaisenkin asian, jota itse taisi pitää tärkeämpänä kuin vaarin viinojen ostoa.
– Minkä asian?
– Käski katsastamaan tilalleen nuorempaa kirnuajaa.
Tyttö karahti tahtomattaan punaiseksi.
– Miksi et mene sitten katselemaan? Mitä täällä enää turhaan aikaasi hävität?
– Ei hevostakaan enää senjälkeen haeta, kun se laitumella löydetään.
– Oletko löytänyt jo? – pääsi tytöltä melkein hätäisesti.
– Olen. Jäljellä olisi vain kihlojen osto. Sinähän tiedät, kun tyttö olet, mistä ikäisesi kaikkein enimmän pitäisi.
– Mistä minä sinun tyttösi mieliteot tiedän?
– Mitä itse halukkaimmin ottaisit?
– En ole sellaisia asioita ajatellut. Mutta sormus nyt kumminkin.
– Sormus, niinpä niin!
– Pojan katse hipui kirnunmäntää pitelevän vasemman käden nimettömään.
Tyttö tunsi sen, vaikka katseli alas kirnuunsa.
– Ja sitten rintakoriste, vain sellainen yksinkertainen.
Pojan katse kohoutui ylemmä.
– Entä korvarenkaat?
– En minä mokomista kelluttimista huolisi! – Tytön ääni oli kiivas.
Heti hän kumminkin huomasi liikoja ilmaisseensa tasoitti:
– Eivät tytöt sellaisista pidä. Ne sopivat paremminkin vanhoille lihaville akoille.
– Sinäpä sen sanoit! Sellaisille kärryjen etu-istuimen täyttäville kaksileukaisille. Mitä muuta luulisit tytön vielä haluavan?
– Ei mitään! Köyhän talon isännän morsiamelle on niissä ihan tarpeeksi.
– No etpä sinä liikoja vaatisi. Äitini on tarkka ihminen, mutta ei sekään käskenyt kitsastelemaan, jos hyvän tapaisin, vaan lupasi voirahojaan lisäksi, elleivät omani sattuisi riittämään.
– Osta vain omilla rahoillasi!
– No koska sinä niin arvelet, niin ostanpa vain semmoiset kuin viimesyksyisillä oravillani saan.
Tytön kirnu tuli voihin.
– Täytynee sinulle voileipä laittaa, kun olet pitkän ajan sitä odottanut.
– Ei täydy! Jollet mielelläsi anna, niin saa olla antamatta.
Poika sanoi sanat naurusuin, mutta tyttö huomasi hänen äänessään terävyyttä.
– Vai pitäisi vielä mielikin mukana olla, – nauroi hän. – Mutta odotappa, että juoksen hakemassa aitasta leipää.
– Sitä ei tarvitse, ehätti poika. – Minun kontissan on äidin leipomaa. Maistetaan nyt, millaista hallatalon viljasta saadaan.
– Toiselta leipä ja toiselta särvin! Vaihtokauppahan siitä vain tuleekin!
Tyttö otti voita kirnusta ja suolasi hätäisesti sen kupissa.
– Kun sinulla on kiire ja minulla vielä kiireempi, niin en minä jouda tätä kunnolla suolaamaan, mutta pääsethän sinä makuun, vaikka ei se niin viimeisteltyä olekaan.
– Pääsen hyvinkin. Nosta pöytään vain! Samalla, kun tyttö otti voita lautaselle, avasi poika konttinsa ja nosti pöydälle vesirieskan.
– Nopea olit. Tuskin kerkisin konttiini katsoa, kun sinulla jo oli voi suolattuna.
– Ei tämä oikeaa ole, tämä on vain sellaista hätävoita, – puolusteli tyttö tasatessaan voita lusikalla.
– Niin on tämä minun leipänikin.
Tyttö istui penkin reunalle pöydän vastakkaiselle puolelle ja tarkasteli rieskaa.
– Tämähän on mitä parhainta vesirieskaa.
– Hyvälle se minustakin maistuu, mutta äiti onkin tottunut jo tätä tekemään. Tässä puukkoni, leikkaa!
– Syödäänkö teillä sitten useammin vesirieskaa kuin muualla?
– Syödään.
– Minkätähden?
– Sentähden, kun rukiinen on enimmäkseen jäässä.
– Niin, sinähän sanoit, että teillä pakkanen vie, käykö se useinkin?
– Noin kerran vuodessa, mutta se ryökäle sovittaa matkansa aina siihen pahimpaan aikaan.
Toinen kauhistui.
– Mutta sittenhän teillä saadaan syödä melkein aina ohraista!
– Hätäkö olisi syödessä. Pahempi puoli on se, ettei ohrainenkaan riitä kuin korkeintaan jouluun.
– Syömättäkö te lopun vuotta elätte?
– Eihän toki! On korvessa petäjiä, maakunnassa viljaa ja hankkimalupaan ei koske halla. Ja äiti osaa tehdä myöskin hyvää pettuleipää. Kun vain alustaksi hankitaan ruisjauhoja, valmistuu semmoinen kakku, että outo luulisi Vaasan rukiista lähteneeksi.
Poika leikkasi itselleen viipaleen rieskaa. Levittäen voita sen päälle hän jatkoi:
– Vai etkö usko? Näytänkö minä mielestäsi linnasta karanneelta?
– Etpä näytä, – myönteli tyttö katsahtaessaan toisen jäntevään olemukseen.
– Mutta mikä talo se on, jossa tänäkin vuonna on halla vienyt, ei täälläpäin ole vieläkään käynyt?
– Ei sielläkään muualla. Mutta meidän viljelyksemme ovat oikeastaan hallan entisillä asumatiloilla ja senvuoksi sillä taitaa olla vanhaa vihaa.
Tytön syönti pysähtyi. Hän katsoi hetkisen tutkivasti seuralaistaan ja sitten äkisti virkahti:
– Jo minä tiedän! Sinä olet, – – –
Poika hymyili:
– Olisit sanonut, mitä meinasit, vaikka kyllä minä lopun arvaankin. – Rantasuon hullun miehen poika, – eikö se ollut jo huulillasi?
Tyttö painoi päänsä alas.
– Ihmiset ovat täällä niin sanoneet.
– Arvasinhan sen, – nauroi poika.
– Oletko sinä isäntänä nyt siinä suotalossa?
– Olen.
– Aiotko sinäkin ruveta viljelemään suota?
– Tottakai!
– Entä jos halla edelleenkin vie siellä viljat?
– Sen se kyllä voi tehdä ja tekeekin varmaan niin kauan, kuin kykenee, mutta mitäpä siitä. Tulee sille kerran sillekin umpiperä vastaan, ellei tässä niin toisessa miespolvessa, ja silloin ei emäntäin meillä tarvitse leipoa enää hätärieskaa muuta kuin lystin vuoksi eikä petäjäistä koskaan.
Poika sanoi huomaamattaan sanat miehekkään vakuuttavasti ja tyttö katseli häntä jo ihastellen.
– Onnea vain yrityksellesi! – Mutta minähän olen unohtanut ryypättävän kokonaan. Kaiketi sinä kirnupiimää juot?
– Vielä häntä kysyt!
– Tyttö juoksi astiahyllylle, täytti tuopin ja tarjosi vieraalleen.
– Maista itse ensin. Mistäs muuten tietäisin mitä minulle tarjoat!
Tyttö maistoi ja tarjosi uudestaan.
– Joko nyt uskallat?
– Jo! Nyt pitää pohjan paistaa!
Hän otti tuopin, käänsi sen niin, että sai juotua samalta paikalta kuin tarjoojakin ja siemasi astian tyhjäksi yhteen menoon.
– Tahdotko korvillesi? Kyllä Töyrylän kaivossa olisi vettä riittänyt kummankin laidan pesemiseen.
– Olisipa kai, mutta käänsin, kun tiesin, että piimä osaa niin hyvin avattua tietä pitkin.
– Mutta nyt saat sujua matkaasi! Riihimiehet tulevat tuossa hetkessä päivälliselle, eikä minulla ole vielä edes perunat kaivettuina.
– Heti paikalla, kun sanot kulkijalle nimesi.
– Enkä sano. Ellet arvaa, niin saat lähteä tietämättä.
– Lieneekö Hetastiina?
– Vai Hetastiina! – Toinen nauroi, että hytkyi.
– Entä Karoliina?
– Ei, ei sinnepäinkään! Turha on sinun arvailemaan ruveta.
– Kolmas kerta toden sanoo. Ellet sinä ole Maijastiina, niin minä syön vaikka vanhat saappaani!
Tyttö oli ääneti.
– No sattuikos paikalle?
– Täytyy olla sitten, ettet joutuisi saappaitasi järsimään. Mutta mikä sinun nimesi on?
– Maksetaan velka lajinaan, eikä sanota.
– Sano pian! Ei saa kiusoitella.
– Mutta arvuutella saa. Koetanpa, onko sinulla risti historiasi osaamisessa. Minulla on sama nimi kuin sillä miehellä, joka ennenmuinoin koetteli puukkoaan toisen nutun liepeeseen.
Tyttö kertaili:
– Toisen nutun liepeeseen – en minä sellaista muista!
– Ja ihminen on jo ripiltä päässyt! No muistatko sitä, joka ensin lankesi ja sitten nousi.
– Ensin lankesi ja sitten nousi – mutta niinhän jokainen tekee. Niinpäinhän se aina tehtävä on.
– Ei vieläkään. Ellet kolmannella kertaa arvaa, niin lähden viemään sinut uudelleen papin kynsiin. Nimeni on sama kuin sen, jonka muijaväki eräässä tappelussa sanoi mätkineen nurin kymmenentuhatta miestä, kun toisen miehen sensijaan täytyi tyytyä tuhanteen, vaikka en minä siinä jutussa luule täyttä perää olevan. Ei yksi mies niin paljoa tapa, vaikka parempikin olisi!
– Taavetti! Oletko sinä Taavetti? – keksi tyttö.
– Jopa viimeinkin.
– Kolme kertaa sinäkin arvasit, senkin Taavetti! – Taavetti! Onpa se mukava nimi.
– Ja sopii Maijan kanssa yhteen kuin lestipari.
– Aina sinä sovittelet! Mitä tekemistä niillä toistensa kanssa on?
– Eipä tiedä, vaikka hyvinkin olisi. Taavetti katsahti ulos:
– Mutta nyt minun hevoseni näkyy kaapivan lähteäkseen. Koetappa sanoa Maija nyt oikein kauniisti hyvästi.
– Hyvästi, Taavetti!
– Ei tuollainen kelpaa. Kädestä on sanottava ja niiattava.
Maija keräili voin jäännöksiä kirnusta.
– Näethän, että käteni ovat kiinni.
– Niinpä näkyy olevan. Mutta minun ei ole. Hän sieppasi tytön syliinsä ja nosti ilmaan, pyörähti pari kertaa lattialla ja laski taakkansa taas kevyesti maahan.
– Näin Taavetti hyvästi sanoo.
– Kun olit kirnun kaataa, torui Maija hätäillen, mutta ääni kieli, ettei yllätyksenä tullut pyörähdys ollut hänelle pahoihin mieliin.
Taavetti piti vielä Maijan vyötäreiltä kiinni. Tuuhean palmikon latvat hyväilivät hänen käsiään.
– Hellitä sukkelaan! Voi isä tulla tupaan millä hetkellä tahansa!
– Heti paikalla, kun vastaat vielä pariin kysymykseen. Luuletko, että se tyttö, jolle minun kihlat pitäisi ostaa, ottaa ne jo huomenillalla vastaan?
– Ei ota! – Vaikka mistäpä minä sen tietäisin.
– Ja toinen kysymys vielä. Nukkuuko se sellaisessa aitassa, jonka ovessa on kissanluukku ja astuimena myllynkivi?
Maija hämmentyi:
– Kaikkia sinä kyselet. Kuinka se siellä rottien ja hiirien seassa nukkuisi pimeänä syysyönä?
– Nyt tiedän, mitä tarvitsen. Hyvästi Maija! Kiitoksia voisuolaisistasi!
Taavetti oli jo ovella.
– Kuulehan, älä vielä mene!
– No, kumpikohan tässä pidättää?
– Sitä minä vain vielä uudestaan, ettei se tyttö kihloja ota eikä siinä aitassa nuku.
– Sen sinä sanoit jo äsken.
– Sanoin kyllä, mutta kun sinä et näyttänyt uskovan silloin.
– Ja nyt uskon vielä vähemmin. Hyvästi!
Taavetti riensi ulos ja hetkistä myöhemmin Maijakin kiirehti koppineen perunamaalle. Mennessään hän ehti huomata, miten Taavetti portin sulettuaan kevyesti notkahti rattailleen ja pian näkyi ahteesta vain pölypilvi.
Päivällisen laittamisella oli tosiaankin jo kiire, mutta vielä kiireempi oli eräällä toisella asialla. Kuumeisen hätäisesti etsi Maija syyslakastuvan pellonpientareen ruohostoa ja löysi, mitä etsi: kesän viimeisen päivänkukan, toisen ja kolmannenkin. Näppärät sormet kävivät tärisevien terälehtien kimppuun ja samalla huulet alkoivat lukea:
– Otanko? – En ota! – – – Otan!
Toinen kukka:
– Otanko? – En ota! – – – En ota.
Kolmas ja viimeinen. Arpojan sormet vapisivat:
– Otanko? – En ota! – – – Otan! Tietysti minä otan!
Hetkistä myöhemmin pölisi multa pellolla kuin viimeistä päivää.
Maija juoksutti perunat kaivolle, huuhteli ne ja vei tupaan.
Pian nousi piipusta kevyt savu ja nuori emäntä kulki tuvan ja aitan väliä nopeammin kuin koskaan ennen, mutta niinpä riihiväki saikin päivällisensä aikanaan.
5.
Jyväskylän kolmipäiväiset syysmarkkinat ovat vuoden hartaimmin odotetut päivät. Kuukausia ennen ja viikkoja jälkeen niistä puhutaan ja markkinoilta poisjäämistä pitäisi varmaankin jokainen keskisuomalainen hevosmies ankaranpuoleisena rangaistuksena.
Vanhemmat isäntämiehet, jotka eivät enää pelkän huvittelun vuoksi kehtaa markkinoille mennä, varaavat siksi asiaa. Ruuna alkaa käydä vanhaksi, joten sitä on nuorennettava, tai härkämulli on joutunut myymisen iälle. Tai jollei muutakaan ole, niin täytyy joka taloon talveksi toki silakkanelikko ja suolatynnyri ostaa. Kaupunkimatka sopii niin mainiosti töidenkin puolesta markkinoiden aikaan syyskyntöjen ja perunankaivun lomassa.
Heinin, evässäkein ja voipytyin täytetyillä häkkirattailla istuu usein isännän rinnalla pyylevä ja punakka emäntä hymyillen ja tervehdyksiään vastaantuleville nyökkien. Joutaapa olla hänkin voitaan myymässä, kun on kerran kirnunnutkin, ja samallahan voi pitää äijästä huolta, ettei se siellä riehakkaassa humussa kiltaannu poikavuosiensa rötöksiä uudistelemaan.
Ja rattaiden taka-istuimella keikuttelee ensimmäisille markkinoilleen talon toivo: kymmenvuotias lippalakkinen pojanvesa, joka kesän kuluessa on joutunut tekemään senkin seitsemät karjamatkat ja muut vähemmän huvittavat tehtävät sen yhä toistuvan ja yhä tehoavan lupauksen perusteella, että pääsee syksyllä isän ja äidin kera markkinoille, jos on kiltti ja ahkera poika.
Menee markkinoille sellaisiakin, jotka rehellisesti tunnustavat lähtevänsä hummaamaan ja kerskuvat sillä kuukausia ennen. Ne ovat renkipoikia, joiden ainoana vuotuisena elämänkeitaana markkinat ovat.
Palkka 100 markkaa vuodessa parsellin kera on siks pieni, ettei sillä sovi muulloin rokulipäiviä viettää. Siksipä kerran vuodessa markkinoilla nauttikoon ruumis ja sielu niin, että tietävät saaneensa. Siellä ei ole renkipoika köyhä eikä kipeä. Pahin puoli on se, että rahat loppuvat usein ennemmin kuin markkinat, eikä kotia palatessa ole miehillä muuta pyöreää kuin takin napit, jos niitäkään. Mutta onpa kirjava kaulahuivi ja mukavia muistoja syksyn pitkiksi puhteiksi.
Tekee piikatyttöjenkin markkinoille mieli, vaikka eivät kehtaa poikain tavoin siitä ääneen toitotella. Tavallisesti tyttöjen markkinamatka jää hurskaaksi toivomukseksi. Poikkeuksen tekevät ne, joiden on vuoden varrella tullut katsottua hiukan syvemmälle renki-Matin rehellisiin silmiin ja sitten elokuun hämyisinä lauantai-iltoina aitan hämärissä sovittua yhtä ja toista. Markkinoilla rengastetaan julkisesti. Sittenpähän lakkaavat tirskumasta sivulliset.
Mutta varsinkin mustalaisille markkinat ovat oikeat elojuhlat. Päiviä, jopa viikkojakin ennen ovat Hartolan, Laukaan, Keuruun ja Kivijärven haamilaiset kokoontuneet imeväisiä ja jäkäläpartoja myöten Mäki-Matin ja Taulumäen tiettyihin ja taattuihin majapaikkoihin. Suunnitelmia tehdään ja harjoituksia pidetään. Niinpä sitten varsinaisten juhlapäivien tullessa jokainen pikisilmä nallikkakin osaa kääntää kauppaa hierottaessa juhdan mäkeen päin ja todistella hampaan ja hännän merkeillä ruunan aloittavan vasta seitsemättä rekitalveaan.
Markkinamiehistä puhuttaessa ei sovi unohtaa Hollolan hevoshuijareita, n.s. "Hollolan piruja", kuten jaloilleen petetyt keskisuomalaiset hevosensa nuorentajat heitä vähemmän imartelevasti nimittävät. Niitä on joka markkinoilla epälukuinen määrä: on vanhoja miehiä, nuoria miehiä, parrallisia ja parrattomia, mutta asiansa yhteenpuhuneita ja koulunsa käyneitä kaikki. He eivät ole lähteneet huvittelemaan, vaan ansaitsemaan. Joka markkinoilla he tavalla tai toisella "jymäyttelevät", eivätkä edes mustalaiset tule kaupoissa Hollolan miesten kera omilleen.
Mainitsematta ovat vielä markkinoiden parhaat tekijät: nuoret hurjapäiset ja vahvat isäntämiehet ja talonpojat, jotka markkinoille tulevat mainetta hankkimaan. Kylien ja pitäjien mestaruuskilpailut ovat pidetyt jo aikaisemmin, juhannusvalkeiden ja elotalkoiden aikoihin. Markkinoilla ratkaistaan maakunnan mestaruus ja ottelut muodostuvat siellä usein hyvinkin tasaväkisiksi ja monipuolisiksi.
Aaton-aaton iltana kihisevät kadut ja torit jo tulvillaan markkinaväkeä. Puheen porinaa ja iloisia huikkauksia kuuluu puolelta ja toiselta. Hevosia pyöräytellään pihoihin ja pihoista kadulle sekä valjaissa että ilman. Mutta kauppoja tehdään vielä vähän. Huvitorilla on sensijaan elämä aattona ja jo aatonaattonakin vilkkaimmillaan. Karusellit käyvät, posetiivit soivat ja ampumaradat ovat aina kilvoittelijoita täynnä. Ensimmäiset päivät ovat sirkusmestarien rahapäiviä. Kokemuksestaan he tietävät, että varsinaisena markkinapäivänä on jo parhain sato varissut maahan ja toisena markkinapäivänä saa ruveta irroittelemaan telttojaan, sillä jos silloin vielä on pennejä joillakin muilla kuin heillä, ovat ne niin tiukkaleukaisissa säämysköissä, ettei hyödytä niiden takia ääntään käheäksi huutaa.
Kaupungin esivalta on markkinoiden ajaksi kaksinkertaistettu ja hiki hatussa ja juoksujalassa se miekkaa kantaa. Mutta eihän se sittenkään kerkiä enempää kuin kerkiää. Iltahämärissä tapahtuu syrjäkaduilla ja pimeissä pihoissa yhtä ja toista. Vaikka mitäpä niistä! Onhan vuosien varrella totuttu jo siihen, että kaupunki markkinoiden aikaan kuohuu. Esivalta tuntee täyttäneensä velvollisuutensa ja pitäneensä huolen siitä, ettei ylenmääräistä ylitsevuotamista tapahdu. Pienemmät tappelunnujakat ja muut hämärissä sattuvat erehdykset kuuluvat oikeastaan tunnelmaan, jonka puuttuessa markkinat eivät olisikaan oikeat markkinat. Näin ajattelee kaupungin vähistä säikkymätön esivalta, ja siksipä, jos markkinoiden jälkeen ei kovin monta miestä tarvitsi kruunun leipiin jättää, eikä kaupungin sairaalassa oli varsin sietämätön tilanahtaus, se vapautuneesti huokaisee: "Tänä vuonnapa olikin siivot syysmarkkinat."
Näillä markkinoilla, joille Taavetti nyt ensimmäistä kertaa itsenäisenä isäntämiehenä ajeli, oli ilonpito alkanut hyvissä merkeissä. Rantalan Matti, nuori ja väkevä isäntämies, joka jo edellisilläkin syysmarkkinoilla oli herättänyt suurta huomiota, oli kotoa lähtien päättänyt lyödä ennätykset useammassakin lajissa.
Asian alkajaisiksi yritti Matti ajaa hurjalla oriillaan Tallgrenin ravintolan pääovesta sisälle. Rohkea aie tosin epäonnistui. Näkyväksi tulokseksi siitä jäivät vain ruhjoutuneet raput ja rikkoutuneet lasiovet, mutta ansaittua huomiota teko sellaisenaankin oli markkinaväessä herättänyt. Miehestä mieheen siitä kertoiltiin ja naureskeltiin. Itse tapaus kuitattiin asianomaisten kesken muutamilla sileillä Suomen Pankin seteleillä, eikä siitä sen pitemmälle menty, eikä vihoja pidetty. Kohteliaasti ravintoloitsija erotessa Matille selitteli, että sattuuhan sitä markkinoilla yhtä jos toistakin, mutta ei näistä tarvitse millään olla, ja että isäntä on hyvä ja muistaa taloa vastakin. Isäntä lupaili muistaa ja lähti uusille seikkailuille. Seuraava huomattavampi Matin "edesottaminen" tapahtui toisena markkinapäivänä. Matin päähän oli täysinäisen torin halki kulkiessaan juolahtanut, että eipä olisi haitaksi, vaikka tässä olisi vähän enemmän tilaa. Ajatuksensa hän päätti muuttaa teoksi heti, sitäkin suuremmalla syyllä, kun aavisteli, ettei kukaan toinenkaan sen toteuttajaksi pystyisi. Työaseesta näytti olevan puute, mutta löytyihän se lopulte. Läheisen sirkusteltan tukiseiväs oli siksi kuin varta vasten tehty ja hetkistä myöhemmin alkoi tilaa ilmestyä eri tavalla. Pihtipielensä kadottanut sirkustirehtöörikin näki viisaimmaksi lähteä hiukan jaloittelemaan, vaikka samalla hartaasti kiroilikin tuota "pierkeleen miestä", joka oli vähällä hävittää hänen teatterinsa. Pian näytti asia Matin itsensä mielestä tulleen loppuun käsitellyksi, mutta toista mieltä oli herra tirehtööri ja kaupungin esivalta, jonka ensiksimainittu oli suurella kurkkuäänellään paikalle toimittanut.
Mattia lähdettiin neljän miehen voimalla viemään erääseen tunnettuun, kaikkein iloisimmille markinaveikoille varattuun majapaikkaan. Varovaisuuden vuoksi poistettiin hänen kädestään ensin seiväs ja annettiin se omistajalleen, herra tirehtöörille.
Kaupungissa oli siihen aikaan vielä yhteinen putka, jonka pahnoilla parhaimpina päivinä saattoi olla parisenkymmentäkin ylimääräisen ryypyn ottanutta miestä päätään selvittelemässä. Tähän yhteiseen veljesseuraan oli saattajilla aikomus miestään viedä. Aluksi Matti seurasikin turhia rimpuilematta esivallan ohjausta, mutta mikä lienee putkan ovella hänen mieleensä pälkähtänyt, kun hän tarrasi pihtipieliin kiinni ja huudahti niin, että monilukuinen seuraajajoukkokin sen hyvin kuuli:
– Hei, oman pitäjän pojat! Mitä siellä makaatte kauniina jumalanpäivänä! Tulkaa markkinoille!
Tutun äänen kuullessaan eivät toiset kahta käskyä tarvinneet. Matin tukevien käsivarsien alatse he liputtelivat ulos yksi toisensa jälkeen, eikä esivalta voinut tarttua heidän niskaansa, kun isossa otuksessa oli tarpeeksi hoitelemista. Yritti siinä lomassa joku toisen pitäjänkin mies, mutta heihin nähden piti Matti talon puolta.
– Ei kilipukkeja! – hän jyrähti ja asiattomat saivat luikkia noloina pahnoilleen.
Kun omapitäjäläiset olivat vapauteen seulotut, tempautui Matti itse rauhallisena mukaan ajatellen kaiketi, että mitäpä hän yksin sinne vieraaseen joukkoon. Muuten olikin jo aika, sillä esivalta osoitti hermostumisen merkkejä.
Matti meni uudestaan torille, joka sillä välin oli kerinnyt käydä äskeistä ahtaammaksi. Sinne oli jo hänen seuraajiensa ja putkasta vapautuneiden oman pitäjän miesten kertomana ehtinyt tieto putkan ovella tapahtuneesta näytöksestä.
– Sellaisia poikia meidän pitäjässä kasvaa!
– Pitää sen olla isäänsä parempi, joka Mattia pyörittelee!
– Voi tottalavita, kun neljä poliisia ei saanut miestä sisälle!
– Kumma, kun eivät pistäneet hansluuveihin?
– Ei ole hyvä mennä pistämään heluja Matin ranteisiin!
– Tuskin sille tavalliset mahtuisivatkaan!
– Ja tuskin tavalliset kestäisivät!
Matti asteli väkijoukkoon, eikä ollut tietääkseenkään ympärillään kuuluvista kehahteluista. Toriaitaan oli sidottu nuori hevonen. Hän irroitti sen, otti syliinsä ja kantoi ilosta ulvovan väkijoukon keskitse torin toiseen laitaan.
– Nostin pois varsan ihmisten jaloista, – virkkoi hän sitoessaan kiinni säikähtynyttä hevosta.
Kaikkien huomio oli kiintynyt häneen ja ihastelevia huudahduksia kuului joka puolelta:
– Jopa olet aika poika!
– Ei tuota temppua ole ennen tässä kylässä tehty!
– Eikä tehdä vastakaan moniin aikoihin!
– Mikäs tuo nyt sitten, olisi siinä yksintein mennyt mieskin kaupanpäälle jos olisi sattunut selässä istumaan, – arveli Matti itse ja lähti Tallgrenille ryypylle.
Ravintolassa oli entuudesta koolla iloinen joukko niitä kaikkein parhaimpia. Kun Matti seuralaisineen astui huoneeseen, puhkesi remu valtavaksi. Matti tiesi olevansa nyt päivänsankari ja arvonsa tuntien käveli suoraan huoneen perällä olevan pöydän päähän.
– Ette te vallan sikoina ole, kun olette muistaneet pitää isännän paikan tyhjänä, virkahti hän istuessaan.
Tarjooja kulki ohitse.
– He, likka! Rommia ja konjakkia pöytään, niinkuin jo olis!
Ei Matin tarvinnut ruveta urotöistään itse kertomaan, seuralaiset niitä jo huoneen eri puolilla suuriäänisesti selostivat.
Juomia odotellessaan otti hän taskustaan tupakanlehtiä ja alkoi hienontaa niitä tuppipuukollaan pöydän kulmalla.
Tarjooja tuli parahiksi juomineen.
– Ei pöydällä saa tupakkaa hienontaa, – huomautti hän.
– Vai ei saa!
Matti otti lompakostaan satamarkkasen ja levitti sen pöydälle:
– Ei suikaan ryökinällä ole sitten mutisemista, jos laitetaan tuuki. –
Leikattuaan tupakan hienoksi hän kiersi "tuukin" palturiksi ja sytytti palamaan. Tapauksen aikana oli hälinä hiljentynyt.
– Kaikkia se nyt keksiikin, – ihmeteltiin.
Mutta muutamien mielestä siinä oli liikaa. Ei valmista rahaa sentään pitäisi polttamaan ruveta. Remu ei enää yltynytkään ennalleen. Siksi kuului katu-ikkunan luota muita selvemmin juopuneen Honkalan Matin laulunloilotus:
– Älä sure pappa ja älä sure mamma, että minulle kävi näin!
– Tuota se on jankuttanut koko päivän, – kuiskasi eräs naapuri Rantalan Matin korvaan.
Matti kävi tarkkaavaksi.
– Se on vissiinkin jo ihan täysi?
– Niinkuin seinäkello.
– Tänään minä sen nutistan, – ajatteli Matti itsekseen ja alkoi täytellä pikariaan entistä taajempaan.
Honkalan Matti tai Masa, jolla nimellä hänet paremmin tunnettiin, oli viidenkymmenen korvissa oleva poikamies. Hän oli edellisten vuosien monien markkinoiden eittämätön mestari ja voittamattomana häntä vanhempi väki vieläkin piti. Vuosikausiin ei hän tosin enää ollut voimiaan näytellyt, vaikka kävi vielä joka markkinoilla, joi vain ja lauleli.
– Ei uskalla parempainsa kimppuun, – arvelivat nuoremmat.
– Ei ränttää nulikoiden kanssa! – puolustelivat vanhemmat.
Näihin saakka oli Rantalan Mattikin salaisesti pelännyt ja kadehtinut mainehikasta kaimaansa, jonka voimista ja tempuista kuuli jokaisen laulavan.
– Tänään muutetaan "Masa" toisen miehen nimiin päätteli hän entistä varmemmin, rommin ruvetessa vaikuttamaan.
– Kuulehan Rantalainen! – keskeytti Lahnalan Miija hänen mietteensä.
– Sinä aikana kun sinä kaupungilla ihmisiä könttyytit, löydettiin me täällä uusi kaveri joukkoomme.
– No, annas tulla!
Miija taputti Rantasuon Taavettia selkään.
– Miehen alku tämä oikeastaan vielä on, mutta jos isäänsä tulee, niin saat varoa mainettasi, Matti.
Juoma oli noussut Matin päähän.
– Aina niillä on niitä vanhoja ja uusia, eivätkä hoksaa pitojen parhainta, – ajatteli hän itsekseen, mutta ääneen sanoi:
– Mistäs tämä uusi kukkopoika on kotoisin?
– Tämä on entisen Kekomäen Taavetin poika, josta kai olet kuullut puhuttavan. Ei tällä ole vielä vallan niin leveät hartiat kuin sulla, mutta vuosien kuluessa nekin kasvanee.
– Tuon kissanpojan minä kanssa nutistan, ennenkuin sen kynnet kasvaa, – ajatteli Matti katsahtaen syrjäsilmällä toisen pöydän ääressä istuvaa nuorta miestä.
– Eipä Kekomäen Taavetista ole sen koommin mitään kuultu, kun se sinne korpeen hautaantui, – puuttui puheeseen Pahkamäen Aapo kolmannesta pöydästä.
– Mutta oli siinä vaaria aikoinaan, – innostui Miija jatkamaan. – Muistan aina, miten se poika ryssiä pyöräytteli Pietarissa.
– Kerrohan siitä, – kehoittelivat nuoremmat, jotka eivät olleet kuulleet ennemmin.
Miija alkoi:
– Istuttiin erään hotellin tapaisen perähuoneessa ja ryypittiin olutta. Ryssiä vilisi ympärillä kuin hyttysiä, mutta mitäs me niistä välitettiin, ryypättiin vain, eikä oltu tietääkseenkään niiden posmituksista. Minä kyllä alunperin huomasin, että niillä oli paha mielessä, kun ne tämän tästä sopottelivat toisilleen ja viittoivat meihin päin. "Anna sinä niiden vietäväin molskata", sanoi Taavetti, eikä ollut tuon taanaan, kun kiirehdin pois lähtemään. Hiukan myöhemmin tuli pöytäämme joku Pietarin suomalainen ja kuiskasi, että lähtekää ajoissa matkoihinne, muuten ne kettävät teidät.
Silloin Taavetti nousi ja hihkasi:
– Se on helvetin vale! Tässä onkin pari sellaista Suomen poikaa, joita ei ketä ryssä eikä kärvennä piru!
Ryssät ryntäsivät kiinni, mutta kun Taavetti sieppasi tuolin ja pyörähteli lattialla, niin äijät huusivat hospotipomiluutaan ja katosivat pöytien alle ja sieltä koloihinsa kuin rotat aitassa kissan ilmestyessä.
Miijan lopettaessa kuului pöydistä innostuneita huudahduksia:
– Näkipä kerran ryssä Suomen pojan kurssin!
– Sietäisi olla muutamia satoja tuhansia sellaisia miehiä!
– Jospa olisikin, niin nakeltaisiin ne moskahousut kaalimaansa aidan taakse.
– Älkää hiidessä puhuko, pojat! Jos tulisi keisarin korviin, niin saisitte laputtaa Siperiaan.
– Eikä se ryssä ole sen pahempi kuin muukaan. Olkoon tässä maassa kuka tahansa vieras, niin ei se talonpojan rinnalla käy, vaan niskoille hyppää ja kannattaa rötkötyttää itseään.
– Sinäpä sen sanoit! Sitä se on tehnyt ruotsalainenkin niin pitkälle, kuin muistetaan.
– Mutta on sekin loimeensa saanut, kun liiaksi on ruvennut ikeniään näyttelemään.
– Onpa niinkin. Ja teki se Kekomäen Tatukin kerran herralle sellaisen tempun, että mies taitaa ikänsä sen muistaa ja muistavat sen näkijätkin. – Viimeinen puhuja oli Voutilan Ellu. Alkuun päästyään hän jatkoi:
– Oli ruunun jyväin kanto. Voutina oli silloin Raanjunti, äreä äijä kuin mikä pahuus. Asia piti aina mennä justiin kuin meiningin mukaan, mutta ellei mennyt, niin herran pojat sitä mätkettä!
Silloinkin oli äijä kärnätuulella. Joka vei tuuttiin tomuista viljaa, sai korvilleen, että paukkui. Miehet pelkäsivät kovasti ja taisipa joku mennä viljojaan välillä viskaamaankin Könttärin riiheen. Mutta Kekomäen Taavetti kirota napsautteli, että odotahan peijakkaan ketale, etköhän tänä päivänä vielä löydä miehen vastusta.
Tuli Taavetin vuoro ja herra tapansa mukaan ärjäsi: "Onko jyväsi puhtaita!" – ja kaivoi kätensä säkkiin "Puhdas kuin puhdas, vaikkei vedellä pesty", möläytti Taavetti. Mutta muutapa ei tarvittu. Raanlunti sieppasi kätensä säkistä ja heläytti Taavettia kahta puolta korville kuin ärsytetty kissa ja sanoi, että hän opettaa moukkaa pullikoimaan.
"Ja minä opetan sinua pitämään pehmeät käpäläsi erossa miesten poskipäiltä", – vastasi Taavetti ja vanui voudin rintapieliin kiinni.
– Pistikö se sen herran jyvätuuttiin, niinkuin kerrotaan, keskeytti joku viereisestä pöydästä.
– Pisti kun peevelikin ja roikotti siellä hetken aikaa kuin kananpoikasta. Mutta ei se herrakaan vähällä uskonut. Kun pääsi lattialle, niin mätkäytti taas entistä kivakammin. Silloin Taavetin hahmo muuttui.
"Sittenhän on piru, ettet usko yhdellä sanomalla!" karjasi se, eikä kestänyt kauankaan aikaa, kun herra näytteli koipiaan makasiinin päätyluukusta kirkonkyläläisille. Siinä oli Raanluntin silmä kovana ja totinen poika se oli pinteestä päästyäänkin. Siperian matkaa monet Taavetille siitä tempusta ennustelivat, mutta ei vouti edes käräjiin manuuttanut. Lienee huomannut itsekin vikansa. Se apu vain tuli, ettei miesten korvia pölistelty enää sen erän perään.
Tarinain aikana oli Rantalan Matti ryypiskellyt edelleen ja oli nyt nousuhumalassa ja parhaimmassa luonnossaan. Häntä harmitti kuulijoiden innostus, jota jatkui vielä Voutilan Ellun jutun jälkeen, Hän päätti nyt kerta kaikkiaan katkaista vanhat jutut ja antaa uutta ja parempaa.
Hetkistä myöhemmin helähti puolillaan oleva pullo muurin kylkeen, niin että rommi seinille pärskähteli. Hälinä lakkasi kuin tuppeen.
– Nuo on jo niin vanhoja valeita, että haisee! – Ja sinä kukon poika! – Matti nousi ja kääntyi Taavetin puoleen päin. – Tulijaisjuomat sinun on ostettava, jos miesten sakkiin meinaat päästä, vaikka täällä isäsi urotöistä vielä suurempiakin valeita kuultaisiin! Ohikulkevalle tarjoojalle hän komensi:
– Panes likka pöytä koreaksi! Tuo poika maksaa! Taavetti, jonka hummastajat kadulla olivat isänsä näöstä tunteneet ja ravintolaan raahanneet, oli näihin saakka ollut kuin huumeessa, toisten tarjoomia ryyppyjäkin oli tullut ottaneeksi, vaikka tullessaan oli lupaillut ja päättänytkin pysyä niistä erossa. Rantalan Matin kiusoittava määräys herätti hänet kuin pahasta unesta.
– Mokomakin sika! Polttaa satamarkkasia ja hävittää kuin elukka suuria rikkauksiaan, ajatteli hän ja muisti samassa, miten tiukkaa elämä kotona oli. Taavetin luonto nousi:
– Enkä maksa! En penniäkään, tilaa niin suuret kasat pulloja, kuin tahdot!
Matin otsasuonet alkoivat pullistua, mutta hän hillitsi vielä itsensä ja löi pilaksi:
– Kiitä, kun saat maksaa, ei näiden poikien joukkoon kaikkien sällien kirjoilla päästäkään.
Hän huomasi ovella epäröivän tarjoilijan.
– Mitä helvettiä sinä siellä vartoilet! Jollei sieltä pian tule tavaraa, niin minä ostan tämän höskän nurkkakivineen päivineen ja potkaisen sinut pellolle!
Tarjoilija meni. Puhelu pöydissä muuttui supinaksi, vain akkunapöydän luota kuului taas entistä selvemmin juopuneen Masan hyrähtely:
– "Älä sure pappa ja älä sure mamma – – –"
Tarjooja palasi, latoi ääneti pulloröykkiön pöydälle ja poistui.
– No pojat ja isäntä itse! Tule koreasti tuohon viereeni, että näen, onko sinussa vielä mitään muuta kuin tekijäsi maine!
Matti istahti pöydän taakse.
– Minä en ole maineen kerjäläinen niinkuin sinä. Sanon sen vieläkin, etten halua ruveta itseäni porsaan toveriksi ostamaan!
Taavetin ääni oli uhittelevan peloton.
Huoneessa syntyi odottava äänettömyys kuin salaman iskun jälkeen. Että pian jyrähtäisi, sen näyttivät tietävän kaikki muut paitsi ovensuussa istuva loilottaja, joka ynähteli entiseen tapaansa. Matin tuoli rämähti ja mies oli parilla hyppäyksellä toisen pöydän luona.
– Mikä sinä norssi luulet olevasi!
– En minä luule, vaan sinä!
– Se luulee, kenen kannattaa, mutta tuommoisille miehille tulee vielä markkinoilla äitiä ikävä!
Hetkistä myöhemmin oli lattialla täysi paini käynnissä. Nuoremmalla näytti olevan voimia enemmän kuin olisi ennakolta uskonut, piti puoliaan hetken aikaa kuin mies. Mutta sitten jalka luiskahti. Samassa Matti tempaisi ja pian Taavetti makasi huohottaen lattialla.
Matti sieppasi tupestaan puukon, iski sen puoliterään lattiapalkkiin toisen korvan juureen ja karjasi:
– Muistatko isämeitääsi, poika!
Taavetti huomasi villin katseen voittajansa silmissä, mutta pakottautui rauhalliseksi ja vastasi niin pelottomalla äänellä kuin osasi:
– Isämeitää muistellaan paremmissa paikoissa!
– Vai niin! Mutta mitäs sitten sanot, penikka, – puukko irtautui lattiasta ja välkähteli Matin kädessä –, jos irroitan tällä sielusi ja annan sen perkeleelle!
Pöydissä istuttiin hengähtämättä lukuunottamatta ovensuuikkunan alla olevaa loilottelijaa, joka janasi yhä; samaa värssyään.
Lattialta kuului rauhallinen ääni:
– Jos sinun maineesi on vielä sitä vailla, niin ann' mennä vaan!
Matti puri hammasta ja hänen puukkonsa kaarrokset kävivät yhä uhkaavimmiksi.
– Etkö sinä, saatanan vesa, usko, että minä uskallan!
Asia oli katselijoiden mielestä jo tarpeeksi pitkällä ja moni liikahteli noustakseen, mutta sitä ennen tuli keskeytys odottamattomalta taholta. Ovensuusta kuului jämeä ääni:
– Hyppää pois sen pojan päältä! Matti hypähti ylös äkisti.
– Kuka se on, joka minua komentaa!
– Masa!
– Sana jämähti kuin moukarin isku raudoitetun tynnyrin kylkeen. Loilottelija oli kadonnut olemattomiin ja hänen tilallaan istui vartensa oikaissut jättiläinen, jossa ei näkynyt juopumuksesta merkkiäkään.
– Makaa sinä alallasi siksi, että teen tuosta rahjuksesta selvän!
Matti sanoi Taavetille, mutta tarkoitti toiselle. Liukukuvin askelin siirtyi hän sitten ovensuuhun päin puukkoaan heilutellen.
Taavetti nousi ylös ja kaikki katselijat seurasivat jännityksellä, mitä tuleman piti.
– Vai luulet sinä olevasi vielä entinen Masa! Minä olen tuumannut siirtää nimen tänään toiselle miehelle!
– Eipä ole vielä kiirettä muutoksiin!
Matti liukui pöydän luokse, mutta toinen ei liikahtanutkaan istuimeltaan.
– Heitä tuo viikatteen terä pois! – Se on niin ilkeän näköistä, kun voimamiehenä kulkeva häärää miesten sakissa kuin lahtari sikoläätissä!
Matti iski puukkonsa pöydän laitaan.
– Jumaliste! Kyllä näillä hyppysillä ukot kynitään ilman puukkoakin!
Masa ei vastannut, vaan sylkäsi kouriinsa ja nousi.
Kuin kaksi karhua iskivät voimamiehet yhteen, nuorempi tulisemmin, vanhempi tukevammin. Äänettöminä siirtelivät katselijat tuoleja ja pöytiä syrjään. Ottelijain leveät hartiat nytkähtelivät. Salin tukevat lattiapalkit notkahtelivat. Ja suuria sälöjä kuin ukkosen lastuja irtaantui permannosta miesten korkorautojen repiminä.
Ottelu jatkui. Katselijat olivat asettuneet piiriksi ympärille ja seurasivat hengitystään pidätellen. Ovella oli muiden muassa jo saaliinsa kadottanut esivaltakin lisävoimilla ja -välineillä varustettuna.
Vähitellen alkoi nuorempi miehistä tuntea, että hänelle rehellisesti pelaten tulisi loppujen lopuksi tappio ja häpeä. Hän kampesi. Masa huomasi kumminkin tarkoituksen ajoissa ja sen seuraukset muodostuivat tuhoisiksi kunnianhimoiselle ottelijalle.
– Ensin puukko ja sitten väärä jalka! Vai sillä tavalla!
Vanhan voimamiehen silmät iskivät salamoita ja kädet paransivat otteensa rusentavaksi syleilyksi. Toinen koetti myöskin korjata otettaan, mutta ei kerinnyt, sillä Masan alotetta seurasi niin nopea ja jäntevä nykäys, että kilpatoveri rysähti kuin isketty härkä permantoon.
Masa hypähti eroon ja ylös.
– Joko nyt uskot, ettei näillä markkinoilla tarvitse pitää hautajaisia eikä ristijäisiä!
Äskeinen hiljaisuus puhkesi taas remuksi ja hulinaksi:
– Se on vielä Masa!
– Enkös minä ole sitä pojat jo sanonut!
– Ei pitäisi ruveta kukoksi ennenkuin kannukset kasvaa!
Mutta suurinta riemua herätti erään ovensuussa seisovan poikasen surumielinen mietelmä:
– Olisipa ollut Matin viisainta lähteä jo äsken kotiinsa.
Sitä samaa luultavasti Matti itsekin siinä synkkänä ajatteli.
Esivalta rykäisi hulinaa hiljaisemmaksi ja tuli esiin kuusine miehineen ja käsirautoineen. Honkalan Masa huomasi heidän aikeensa.
– Pankaa pois ne lelut! – esti hän. – Meillä ei semmoisia kärsitä.
Matti nousi ja lähti sanaa sanomatta poliisien mukaan.
– Ota puukkosi ja lakkisi, etteivät luule ihmiset suuren talon perillistä kananvarkaaksi!
Masa vei esineet lähtijälle ja hänen viimeisiä sanojaan seurasi taas iloinen naurunremakka.
– Ne sanat sinä vielä edestäsi löydät! – kirahti Matti kadulta, ja hälisevin joukko markkinaväestä seurasi häntä poliisien mukana kaupungille.
Honkalan Masa meni Taavetin luokse ja katsoi häntä silmiin:
– Sinä olet isäsi poika! – virkahti hän vihdoin.
– Tunsitteko isäni? – kysäisi Taavetti.
– Tunsin hyvin ja äitisi vielä paremmin. – Vanhan voimamiehen ääni värähti.
– Ja ellei isäsi olisi ollut se, mikä oli, ei äitisi olisi sille koskaan joutunut. Hän katsoi yhä Taavettia silmiin kuin vanhaa kuvaa mieleensä muistutellen:
– Olet sinä myös Tiinan poika... Mutta silmät... Niissä asuu Taavetin salama... Kuule poika! Annanpa sinulle neuvon, vanhan ystävän neuvon. Älä päästä tulta valtoihinsa. Älä leikilläsikään! – Jos se pääsee irti, niin sitä ei saa kiinni, se polttaa ja jäljelle jää miehestä tämmöinen nokinen tela, niinkuin minä olen.
Masa tarttui Taavetin käteen ja hiljensi ääntään:
– Ja lähde pois tästä helvetistä, kun vielä portilla olet. Mene kotiisi ja sano äidillesi terveisiä eräältä maailman rannan kulkijalta, jonka se luullakseni muistaa, kun hetken muistuttelee.
Masa istahti pöytäänsä ja tilasi juomaa.
Taavetti lähti kaupungille ja suoritti siellä nopeasti loput asiansa. Voinsa hän oli saanut myytyä jo edellisenä päivänä. Rahoilla piti ostaa nyt vaarin eläkeviinat ja tynnyri suoloja. Viimeiseksi hän kävi kultasepällä, johon omat säästömarkat jäivät. Mutta taskuun tuli niiden tilalle pieni laatikko, joka kiiltävine pikku kapineineen tuntui vielä rakkaammalta kuin moneen kertaan lasketut markat.
Ostokset tehtyään Taavetti meni majapaikkaansa, valjasti hevosensa ja lähti heti kotimatkalle.
6.
Äskeisiä tapahtumia miettien oli Taavetti joutunut Loukolan kujille saakka, joiden jatkona oli lähes kilometrin mittainen rahamiesten hirmu: Kalliojoen mäki. Hän heräytyi edestään kuuluvaan puheensorinaan. Mäessä seisoi kymmenittäin hevosia tien oikealle puolelle asettuneina, ja miehet viittoilivat puhuessaan sillalle päin.
– Onko silta särkynyt, vai mikä tien on tukennut? – kysyi Taavetti miehiltä mäelle päästyään.
– Perhon puukkojunkkarit ovat seisattuneet sillalle.
– Oletteko kauankin jo tässä odotelleet?
– Toista tuntia, ensimmäiset parikin.
– Onko niitä paljon siellä sillalla?
– Hevonen ja kuusi miestä kuuluu olevan.
– No eikö tällainen miesjoukko pysty lukemaan lakia muutamalle retkulle?
– Eipä sinne ole menemistä. Ne ovat hurjapäisiä miehiä ja uhkaavat tappaa jokaisen, joka yrittää tulla.
– Kaupunkiin on lähetetty sana ja sieltä pitäisi pian tulla poliiseja, – jatkoi toinen odottaja, joka oli tiedustelut kuullut.
Taavetti nousi seisomaan rattailleen.
– Vai ruununmiehiä tänne patukkoineen!. Johan sille nauraisivat Pohjanmaan harakatkin, kun kuulla saisivat.
Hän teki nopeasti päätöksensä ja huudahti:
– Me, Vappu, ei pelätä Perhon äijiä!
Sanoja seurasi sähköinen ohjaisten nykäisy, eikä muuta tarvittukaan. Hurja musta painoi täyttä ravia siltaa kahden ja voimakkaan sointuisana kuului rattaillaan keinuvan miehen laulu:
– Mustaharjavarsa ja nappularattahat ja itse pidän suitsista kiinni.
Vertaistaan kun rakastaa, ei tarvitse olla viini.
– Hullu mies, kun menee tapattamaan itsensä, kuului tien varrelta säälitteleviä huudahduksia. Mutta rohkeimmat seurasivat perässä paremmin nähdäkseen, mitä sillalla tapahtuisi.
Tiensulkijoita oli todellakin kuusi miestä. He olivat kääntäneet hevosensa poikki tien sillankorvaan ja odottelivat puukkoineen sen molemmin puolin. Kun mäellä näytti hiljaiselta, oli yksi miehistä vain äänessä, mutta jos joku uskalikko läheni, korotettiin kirouksen voima moninkertaiseksi.
Taavetin rattaiden kolke ja laulu kuuluivat jo mäen päältä lähtien suluntekijöiden korviin. Sen johdosta syntyi hiukan vaihtelua vuorokeskusteluun sillalla:
– Kukahan sieltä nyt tulee!
– Olkoon vaikka kuka, mutta selvä tehdään!
– Tulee se vain!
– Pysähdy hyvän sään aikana!
Joka lausetta höysti pari, kolme kirosanaa.
Hevonen kiihdytti vauhtiaan ja mies lauluaan.
Sillalla nousi kuuden miehen kiroilukuoron esitys korkeimmilleen ja puukonterät välkähtelivät kuutamossa.
Vappu oli aituri, ja siihen oli Taavetti mäeltä lähtiessään perustanut suunnitelmansa. Hän päätti ajaa täydessä vauhdissa sillalle uskoen siinä häläkässä senverran hämminkiä tulevan, että mies ja riuska hevonen kolosta läpäisevät.
Rähisijät eivät osanneet odottaa tätä. He luulivat viimeiseen saakka, että tulija pysähtyisi sillalle päästyään ja teutuivat senvuoksi Taavetin siltaa lähetessä entistä hurjemmin.
Kukaan heistä ei sillävälin huomannut pitää huolta hevosesta, joka meteliä säikähtäen peräytti rattaansa sillankaiteen päitse jokeen. Rattaat olisivat vetäneet hevosen mukanaan, elleivät miehet viimehetkessä olisi huomanneet tilannetta ja päässeet valjaisiin kiinni. Muodostui kissanhännänveto: joenpuolella painoivat rattaat, maantiellä kiroilivat ja ähkivät miehet. Puukkoja, mikäli niitä vielä käsillä oli, tarvittiin nyt etupäässä valjashihnojen katkomiseen.
– Pitäkää h–tissä paremmin, sehän putoaa väkisin alas ja vie minut mennessään! – kiukutteli joen puolella oleva mies.
– Miten enemmän pidätät kuin jaksat! – uhosi toinen lapikkaillaan ojan penkkaan ponnistaen.
Taavetin sillalle ehtiessä oli tie ihan selvänä. Hän olisi nyt rauhassa voinut jatkaa matkaansa, mutta pysähtyi hetkeksi kiusoittelemaan:
– Onko siellä sillan allakin ohipyrkiviä, vai mitä te siellä kurkistelette?
– Pidä laukkusi pienemmällä! – ennätti laidimmainen miehistä vastata.
– Lopeta jo leuhkimisesi! – sanoi Taavetti rauhallisena. – Ja vie kotiisi sellaiset terveiset, että tästä lähtien Jyväskylän markkinoilla kulkiessa on puukkoa viisainta käytellä vain perunoiden kuorimiseen!
Puuhailevasta kasasta ei enää vastattu, kuului vain kiroilua ja ähkimistä.
Taavetti pani kätensä torveksi suunsa eteen ja mäelle päin kääntyneenä raikkaasti huudahti:
– Hei! hei! markkinamiehet! Tie on selvänä jo, koska perholaiset tukkivat sillan alustaa!
Mäen varrelta alkoi kuulua naurua ja iloista puhetta, mutta Taavetin hevonen sai taas löysät ohjat ja lähti kuin saunan edestä.
7.
Valtavan suurelta näytti näytti mäkitalon päärakennus korkealla mäellään hiljaisena syysyönä. Se muistutti valpasta jättiläishaltiaa, joka tarkoin korvin ja terävin silmin aistelee yön ääniä ja äänettöminä hiipiviä yökulkijoita.
Nuori mies sitoi hevosensa portinpieleen ja alkoi metsänkävijän pehmein askelin hiipiä taloa kohti.
– Onkohan siellä koiraa? – ajatteli hän. – Jos on, niin on, kaiketi sillekin keino keksitään. Jännittynein mielin, käveli hän eteenpäin, mutta päästyään kaivon luokse hän hengähti vapautuneesti, kun ei haukahdusta kuulunut. Hän pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli aittariviä, joka loi pitkän suojaavan varjon keskipihaan saakka.
– Tuo se on tuolla päässä... mutta mahtaako tänä yönä olla siellä... ja mahtaako odotella?... Jos on, niin odottaa, – ratkaisi hän ja astui päättävästi aittarivin päähän, sille ovelle, jonka astuimena oli myllynkivi ja ovessa kissanluukku.
Hiljainen koputus. Ei vastausta.
Kovempi koputus. Odottajan ohimoilla jyskyttivät verta tulvivien valtimoiden lyönnit. Aitasta ei kuulunut vieläkään mitään.
Nuorukainen istahti porraskivelle ja työnsi kissanluukun auki.
– Eikö siellä edes hiiri liiku, – hän hiljaa äännähti.
Hetkisen kuluttua alkoi sisältä kuulua keveitä askeleita, hyvin keveitä, ja odottelija tunsi jollakin aistillaan, että kynnykselle istahti joku. Kuu oli joutunut pilveen. Utuisessa hämärässä kuului vain ovella eroitettujen nuorten pidättelevä hengitys.
Poika kumartui aukolle ja sanoi tuskin kuuluvasti:
– Nyt minä tulin ja toin ne... ne köyhän pojan kihlat.
Seurasi taas hiljaisuus, jonka sekunnit tuntuivat odottajasta minuuteilta. Vihdoin pistäytyi aukosta ulos värähtelevä vasen käsi. Odottava käsi vangitsi sen hellävaroen kuin pikkulinnun, mutta varmaotteisesti. Pojan toinen käsi kaivoi povitaskusta pienen laatikon, joka sisälsi sormuksen ja rintaneulan. Sormuksen sujutti hän paikalleen tytön nimettömään ja rintaneula sai saman vavahtelevan käden omistajakseen.
Hetken katseltuaan ja siliteltyään kumartui nuorukainen kuin rukoukseen vaipuen ja antoi kädelle suudelman, joka autuaasti värähdytti sydäntä kummallakin puolen ovea.
Mistä keksikään erämaan poika tuon ikuisen ja aina yhtä ihanan, lemmenmerkin?... Mistäkö?... Mistä löytää päiväperhonen tien ilmojen halki niityllä odottavaan mesikukkaan, tai mikä ohjaa siitepölyhiukkasen satunnaismatkan kilometrien päässä avautuneen emin luottiin?
Poika nousi lähteäkseen, mutta ennenkuin hän laski tytön käden irti, hän kuiskaten kysäsi:
– Kahden viikon päästäkö?
Vastaukseksi tuntui heikko kädenpuristus, tarpeeksi luja sentään.
Poika kumartui vielä kerran ja kiiruhti sitten ripein askelin hevosensa luokse. Mäen alta kuului jo palaavien markkinamiesten ääniä. Haluten yksinään kulkea salotietä pitkin, hän hypähti nopeasti rattailleen ja käänsi hevosen tielle.
8.
Aamiainen oli syöty ja äiti korjaili ruokia pöydältä. Miehillä oli maanteiden syyskorjuu parhaillaan. Toiset olivatkin jo lähteneet työmaalleen, vain Taavetti puuhaili jotain höyläpenkin luona.
– No, mikäs sinua nyt pidättää, kun viimeksi jäit? – kummasteli äiti.
– Jäin purkamaan markkinaterveiseni pois painamasta, – aloitti Taavetti.
– Kukahan markkinoiltakin terveisiä lähettää?
– Se, joka muistaa. Mutta koettakaahan arvata, kuka se oli!
– Mistä minä semmoisia, paljonhan niitä on markkinoilla kävijöitä.
– Muistelkaapa sitä parasta.
– Eivätköpä liene kaikki yhtä hyviä.
– Eivät. Komeita on vähän ja väkeviä vielä vähemmän.
Äidin poskiin alkoi ilmestyä väriä ja poika jatkoi:
– Lämpöiset terveiset se lähetti, hyvin sanoi muistavansa isän ja teidät vielä paremmin.
Äiti ei voinut enää liikutustaan salata ja poika kiirehti tasoittamaan:
– Tiesinhän sen, että arvaatte. Ennallaan se on pysynyt Honkalan Masa, hyvä mies, oikein hyvä. Teki minullekin sellaisen teon, että melkein toisena isänäni sitä pidän.
– Jumala siunatkoon sitä harhailijaparkaa!
– Mutta voimia sen hartioissa on enemmän kuin pienessä kylässä, – jatkoi Taavetti reippaasti. – Kun se heitti sylipainia Rantalan Matin kanssa, niin sitä kelpasi katsella. Oikein koko pytinki jytki ja kun se viimein rytkäytti toisen permantoon, niin ihan lankut notkahtelivat.
– Niihin rytkäyksiinpä taitaa Masa-parankin voima ja miehuus haaskaantua.
– Niihinpä niin, sitä valitti itsekin, mutta kun ei ole parempaa, niin näyttää edes silloin, kun on näkijöitä... No niin, siinä ne sitten olivatkin. Olisihan niistä muistakin asioista yhtä ja toista kerrottavaa, mutta täytyy jo tielle kiirehtiä, etteivät luule jääneen kohmeloa sairastamaan. – Viime sanat kuuluivat ovelta.
Maantiellä oli kova touhu ja kiire. Kukin viimeisteli tieosaansa, miten parhaiten voi: haravoiden, ladaten ja laasten. Hiljakkoin etelä-Suomesta tullut vallesmanni kuului olevan ankara herra. Kuulutuksessaan oli hän määrännyt: Maantiet ovat kovasti sannoitettavat, ojat puhdistettavat ja kaikki sormenpäätä suuremmat kivet tieltä pois haravoitavat!
Kuulutuksen viimeinen määräys varsinkin oli antanut korjaajille lisätyötä ja puheenaihetta. Pieniä kivenmukuloita ei entisen vallesmannin aikaan tarvinnut poistaa, eikä siihen kenenkään mielestä ollut järkisyytä. Tiedettiinhän se, että pienet kivet uutta tietä vain paransivat ja kovettivat. Mutta kerrankos herrat hulluja määräilevät, eikä talonpojan auta muu kuin totella ja tehdä. Siksi oli nytkin tarvinnut tuoda tienkorjuuseen uusi työkalu: harava, jota ennen ei oltu tarvittu.
Rantasuon tieosaa ei haravoitu, vaikka sannoitettiin ja muuten korjattiin. Kun toiset siitä Taavetille huomauttivat, arveli hän vain, että tottapahan vallesmanni siitä kerran vuodessa linjaalikärryillään läpi pääsee, mistä toiset kuormien kanssa harva se päivä.
– Saas nähdä, mitä siitä tulee, juttelivat tienkorjaajat toisilleen nimismiestä odotellessaan.
Tulipa vihdoin tieto, että herrat tulevat. Taavetti odotti tieosansa päätepaikassa, Rantajoen sillalla. Nimismies ajoi edellä ja käski kyytipoikansa pysäyttämään sillalle.
– Onko lakkisi naulittu, vai etkö osaa tervehtiä, moukka, äsähti hän ruotsiksi murtaen.
Taavettia suututti nimismiehen sanat ja vielä enemmän se sävy, jolla ne lausuttiin. Pian oli hänelläkin vastaus valmiina:
– Tulijain on täälläpäin tapana tervehtää!
– Vai minun tässä pitäisikin pokkuroida teille moukille!
– Kuka on käskenyt? Jos haluttaa ruveta puheisiin ilman, niin...
– Suusi kiinni! Sinä kuuntelet, kun minä puhun! kuului rattailta äreä keskeytys.
Taavetti ei enää vastannut, mutta hänen poskillaan alkoi kierrellä punaisia täpliä. Koivumäen lautamies, joka ajoi toisella hevosella, oli sillä välin kerinnyt sillalle. Samoin Isoaho, jonka tieosa oli jo tarkastettu.
– Onko tämä tie mielestäsi laillisessa kunnossa? Kivet kaikki haravoimatta, eikä edes leveyttä tarpeeksi, aloitti nimismies ankaralla virkaäänellä.
– Onpahan pituutta! navahti Taavetin vastaus. Nimismiehen mitta oli täysi. Nopeasti hän kahmasi saapasvarttaan ja ennenkuin toinen oikein käsitti, mitä oli tekeillä, paukahti naseva pampun isku hänen hartioihinsa. Mutta vain yksi, sillä samassa poukkosi Taavetti kuin kissa nimismiehen rintapieliin kiinni ja riuskasi hänet syliinsä sillalle. Yhteen menoon hypähti hän sitten taakkoineen parin sylen päässä olevalle kiviselle sillankaiteelle.
Silloin kuului takaa Isoahon ääni:
– Kuule poika! Tuumaa ensin ja tee sitten vasta! Varoitus sattui parhaimpaan aikaan. Taavetti pyörähti ympäri ja käänsi asian leikiksi:
– Näytinpähän tälle vallesmannille, miten vahva kivisilta tähän meidän jokeen rakennettiin.
– No se on oikeaa puhetta, rohahteli äijä mielihyvillään ruveten piippuaan täyttelemään.
Mutta nimismies oli nähnyt tarpeekseen sillä kertaa. Hän nousi rattailleen ja käski ajaa. Kun lautamieskin seurasi mukana, jäivät naapurukset tielle kahden.
– Vai siltaa sinä herralle näytit! Kylläs osaat, perhana vie!
– Luuletteko sen nostavan siitä juttua?
– Mene ja takaa! Kyllähän ne herrat ovat niitä poikia, etteivät ne juuri tuollaisia näyttämisiä unohda. Mutta onhan siihen asiaan minullakin jotain sanottavaa ja tiedänpä, että Koivumäen Taneli on myöskin kunnon mies.
Tällä kertaa naapurukset erkanivat toisiaan ymmärtäen.
9.
Ei sinulta kumminkaan sisua puutu! Meinaat kaapata pitäjän parhaan talon tyttären kuin porsaan emänsä alta, möyhähti Töyrylän isäntä alkajaisiksi Taavetille, joka oli tullut häneltä tytärtä pyytämään.
– Mutta isä, yritti Maija.
– Hiljaa sinä! Vaimo vaietkoon seurakunnassa. Töyrylä kääntyi pojan puoleen. Oletko sinä niitä naapuripitäjän suokurppia, joista olen kuullut puhuttavan?
– Olen, jos rantasuolaisia tarkoitatte.
– Isäsi on hullu mies! paukahti hetkisen kuluttua.
– Olen kuullut ennenkin niin sanottavan.
– Eikö sitten ole syytä sanoa, häh?
Taavetti ei vastannut.
– Mennäpä nyt aikuisen miehen päätä pähkiään suolle ja viedä vielä jumalanviljat mennessään, jo silloin täytyy olla sahajauhoja päänupissa jonkun verran... Nälkää teillä kaiketi nähdään kuin joulua vuodesta vuoteen?
– Väliin nähdään, väliin ei.
– Veikö tänäkin vuonna pakkanen?
– Vei.
Arvasinhan sen, nyrkki tärähti pöytään, tänäkin vuonna, kun ihmisten viljelyksille ei ole noussut vieläkään.
Miehet katselivat toisiaan taas hetkisen äänettöminä silmästä silmään.
– Sinäkö siinä rähjässä olet isännäntapainen?
– Minun nimellänihän sen kirjat ovat.
– Oli tietysti pakko. Kun vanhan rukkaset kastuivat rääsyksi, niin täytyi ottaa uudet, sehän on vanha juttu. Kaiketi jo edes sinä ymmärtänet kuivalla maalla pysytellä?
– En. Eikähän toki kehtaakaan jättää aloitettua työtä kesken.
– Vai ei kehtaa. Entäpä jos täytyy.
– Se on eri asia. Jos yrityksen jälkeen täytyy, niin ei se edes tuntoa kaivele.
Ukko täytti piippunsa ja alkoi vedellä savuja. Äkisti hän sitten kääntyi uunin edessä nypertelevän tyttärensä puoleen ja tokaisi:
– Mitäs sinä siellä punoitat? Tekeekö sinunkin mielesi nevalle?
– Tekee, kuului hiljainen, mutta päättävä vastaus.
– Eikö olisi toista mennä Salmiselle? jatkoi isä musertaen. Valmiiksi asuttu talo ja vielä leipäinen talo.
– Olkoon vain, mutta minä en välitä Jussista.
– Et välitä Jussista, venytti isä, vaan sen sijaan Taavetista. Voi teitä rääsyparkoja! Niinkuin sillä olisi väliä, onko se tykättävä Jussi tai Taavetti tai vaikka Mooses. Kun tullaan tähän ikään, niin ollaan kaikki yhtä tykättäviä. Ja kun kuluu vielä kymmenisen vuotta, niin ollaan madon ruokaa niin suonkaivajat kuin mäkipeltojen kyntäjätkin. Mutta penikkavuodet ja penikkataudit!
Töyrylä kopisti piippunsa tyhjäksi ja jatkoi:
– Vaikka hullupa tässä minäkin olen, kun pauhaan ja syntiä teen. Jos sinä haluat nälkäiset ja viluiset päivät Taavettisi rinnalla, niin sallinhan minä sen ilon. Lupaamani eläimet ja aittasi vaatekerrat saat, milloin tahdot ja perinnöksi määräämäni 2,000 markkaa samoin. Sittenpä ollaan kuitit.
Kiitos isä! kuului muurin luota iloisemmin.
– Ei mitään kiittelemistä. Lisäänpä vielä tässä suun auki ollessa, että jos sinulle tulee kovin tukala olo siellä hallaisen suon laidassa kyyrötellessäsi, niin muista, että Töyrylässä on aina lämmin tupa ja piian paikka varattuna.
Tytön isä katsahti salavihkaa ikkunan luona istuvaan nuorukaiseen, jonka koettelemiseksi viimeiset sanat oli tarkoitettu. Hän huomasi toisen vaivoin pidätetyn kiukunpurkauksen.
– Muuten se asia on saatava päätökseen heti. Minä en kärsi monikuukautista teerenpeliä.
– Se meidänkin tarkoituksemme oli, innostui Taavetti, – meinasimme vielä tänään ajaa pappilaan.
– Mitä sinä sitten tulit asialle kuin porsaanhakija? Olisit tuonut puhemiehen heti tullessasi.
– Asia on meidän kesken valmiiksi puhuttu, ehätti tytär väliin.
– Puhuttu! varmaankin kissanluukusta iltahämärissä!
Sanat sattuivat niin kantaan, että Maijalta ja Taavetilta pääsi vapauttava nauru.
– Mitä te siinä tirskutte? Sitäkö, että meillä vanhoilla on vielä joitakin tapoja jäljellä.
– Emmehän me sitä, muuten vain omia aikojamme, vastasi Taavetti.
Oltiin hetkinen hiljaa taas. Ukko näytti miettivän omia mietteitään.
– Nyt minä tiedän, miten tehdään. Nyrkki paukahti pöytään. – Minä lähden itse puhemieheksi. Eikä se miestä hakien paranekaan, vaikka itse sen kehun, olen minä siksi monta paria jo yhteen puhunut.
– Sepä onkin oikein hauskaa! Isälle minun ei tarvitse edes puhemiehen paitaa tehdä, ilostui Maija.
– Äläpäs vinoile, tyttö! Tehtävä se on ja hyvä, oikein ruumispaita varpaisiin asti.
– Teillä on niin kauheat puheet, koetti tytär torua iloisuuttaan peitellen.
– Niin, minä en ole enää sillä kymmenellä, jolloin mesilinnun äänellä kukerretaan. Mutta tässä on jo haaskattu kirkasta jumalanpäivää liian paljon mokoman asian vuoksi. Nyt pappilaan ja heti paikalla, touhuili isä ylös nousten. Näyttää sinulla olevan jalkava hevonen. Ajetaan sillä sitten, kun sattuu valjaissa olemaan, vaikka ei senvuoksi, etteikö puhemiehenkin varsoilla päästäisi.
Ja sinä hepsakka! Laita itsesi kuntoon ja vähän joutuin vielä sittenkin. Tiedän, että teillä on pynttäämistä ja keikistelemistä puoleksi päivää, jos oma pää määrätä saa.
Maija hypähti pöydän luokse.
– Puolen tunnin kuluttua olen valmis!
– Vai puolen tunnin! Viidentoista minuutin, sanon minä! Ellet siihen mennessä ole keikistellyt tarpeeksi, niin pojat ajelevat kahden. Ovelle astellessaan puhemies vielä jatkoi: Täytynee tästä minunkin vetää parta ja muuttaa puhdas aivinainen päälle.
Nuoret jäivät vielä huoneeseen.
– Siinä sen kuulit! ilakoi Taavetti. Ellet ajoissa joudu, niin pojat ajelevat kahden. Ja minun hevoseni jälessä juostessasi saisit vähän liikaa punaa poskiisi.
Maija näppäsi Taavettia vallattomasti poskelle.
– Luuletteko, että lähtisin perässänne juoksemaan? Kyllä kai! Ja taitaisittepa kauniisti odottaa, vaikka koko päivän, jos kiusoittelemaan rupeaisin.
Ei taitanut sentään tytöllä tosissaan kiusoittelemisen halua olla, koska pujahti aittaansa nopeasti kuin kärppä.
Kiirastulensa kestänyt sulhasmies meni ulos katselemaan suuren talon viljelyksiä.
10.
Töyrylän Maijan äkillinen kuuluttaminen tuli paikkakuntalaisille hämmästyttävänä yllätyksenä. Korviaan eivät ihmiset olleet tahtoneet kirkossa uskoa, ja mäellä riitti asiasta puhetta pitkäksi aikaa.
– Mistä se nyt tipahti! ihmeteltiin.
– Salmisen Jussillehan sitä on jo pitemmän aikaa puhuttu.
– Olikohan tämä uusi sitten parempi mukamas.
– Pyh! Nälkäisen ja hallaisen talon nuorin poika.
– Joo, mutta talo kuuluu olevan sen nimissä.
– Olipa tuollainen harakanpesä nyt kenen nimissä tahansa, jossa pellotkin kuuluvat olevan nevalla.
– Ah! Se on sen hassun Rantasuon Taavetin poikia!
– Niitä juuri!
– Mitenkähän Maija niin hullaantui?
– Mitä siitä, mutta kun Töyryläinen itse oli puhemiehenä ollut.
– Vaikka Salmisen äijä on juottanut ja kiertänyt sen seitsemät kerrat.
– Mutta kyllä sen pistää vihaksi.
– Entä Jussin itsensä! Kuinkahan mahtunee nahkoihinsa.
– Jonkun jutkun se vielä keksii, on se sellainen poika.
Ihmetellen ja päivitellen hajaantuivat ihmiset kirkkomäeltä.
Kun asia oli näin arvoituksellinen, niin eipä kumma, että kaikki nuoret varautuivat illalla kuuliaisiin lähtemään. Sunnuntai-illan hämärtyessä hiiviskeli ja naureskeli Töyrylän kartanolla laumoittain uteliasta kuuliaisväkeä. Sieltä sitten vähitellen siirryttiin tupaan. Uunin edustan ja palvelustyttöjen sänkyjen seudun ottivat tytöt olinpaikakseen. Ovensuunnurkassa olevan renkien kaksoissängyn valtasivat pojat päämajakseen. Myöhemmin tulevien täytyi aste asteelta ruveta täyttämään tuvan pitkää ja leveää seinustapenkkiä.
Pokki-Matti oli kutsuttu soittajaksi. Kun hän viuluineen tuli tupaan, ei hän katsellut nurkkapaikkoja, vaan asteli suoraan pöydän päähän tärkeän näköisenä ja merkityksensä tuntevana. Soittajan tulo sähköisti tanssia odottelevan nuorten joukon. Tyttöjen tirskunta kävi entistä äänekkäämmäksi ja ilakoivammaksi, ja pojat jättivät kutinansa alasängyn nurkassa alkaen hyräillä mikä mitäkin polkan pätkää.
Pelimannin hommat pöydän luona olivat hyvin rauhallisia. Viulu, jousi ja kangaspalaseen kääritty hartsinkappale otettiin laatikosta pöydälle varovaisesti ja tarkastellen. Kymmenet silmäparit seurasivat tekijän pienimpiäkin liikkeitä. Matti ei ollut katselijoita huomaavinaankaan, puuhaili vain rauhallisena ja kapineensa purettuaan täytti piippunsa ja alkoi vedellä syviä rintahaikuja.
Takan ja astiahyllyjen tienoilla hääräili kuppeineen ja pannuineen talon naisväen avustamana tanakkakokoinen ja punakkanaamainen Hiljalan Sohvi, paikkakunnan kuulu pitojenlaittaja. Morsianta ei näkynyt, ei myöskään sulhasta eikä isäntää.
Odoteltiin ja odoteltiin.
Erikoisempaa huomiota siinä paremman puutteessa herätti kolmen hurjaa kyytiä pihaan laskettelevan nuoren miehen tulo. Pian kuultiin, keitä tulijat olivat ja tieto vain yhä lisäsi mielenkiintoa. Yksi oli Salmisen Jussi, tappiolle joutunut kilpakosija, toinen Kumpulan Ellu, myöskin talonpoika ja Jussin tavallinen seuralainen ja kolmas Harakkamäen Eerikki, pelätty puukkojunkkari ja pitojen häiritsijä. Viimeksi mainitut tulivat suoraan tupaan, jälkimmäinen rehevästi ja huomiota etsien. Ovella tuntui viinanhajua.
– Huomenta herrat, sano Rahikainen!
Eerikki asteli kädet housuntaskuissa sänkynurkkaa kohden ja jatkoi:
– Ei liene siellä vielä niin ahdasta, ettei pari tällaista mamman poikaa rakoon mahdu!
Tilaa tuli liikaakin. – Olisipa yrittänyt joku renkipoika, olisiko mahtunut!
Melu tuvassa hiljentyi. Uunin päällä loikoilevat pojannorssit vain toisilleen kuiskailivat:
– Taitaapa tulla kivat kuuliaiset, koska Harakkakin tuli ja on jo tullessaan pätkässä.
Salmisen Jussi meni suoraan isännän kamariin. Töyrylä loikoili kirkkoväsyneenä sängyssään. Tuskin Jussi oli oven perässään kiinni saanut, kun hän kivahti kimeällä äänellään:
– Mitä tämä tämmöinen merkitsee? Täytyykö minun uskoa, että Töyrylän isäntä syö sanansa kuin koira oksennuksensa? Puhuteltu nousi istumaan, niin että sängynpohjalaudat rytkähtelivät.
– Kuule poika! Sinä saat minun puolestani uskoa mitä haluat, mutta sanon vain senverran, että seulo sanasi, ennenkuin tulet puhumaan harmaapäille!
– Tehän lupasitte tyttärenne minulle ja nyt kumminkin aiotte antaa sen ensimmäiselle nälkäiselle pukkipojalle!
– Lupasinko minä sinulle valmiiksi kopatun hiiren suuhun? Elleivät kotikissat kykene pyytämään omista nurkista, saavat katsella sivusta, kun naapurista tulee katti, joka pystyy muutakin tekemään kuin naukumaan.
– Mutta tehän lupasitte ja sanasta ja lupauksesta minä olen aina kaupassa tottunut kiinni pitämään, intti Jussi edelleen.
– Sanasta ja lupauksesta! Töyrylä nousi sängystään ja käveli kiivaasti lattian pariin kertaan. Ja kaupasta! Sinäkö tulet minulle muistuttamaan kaupasta, sinä kaljahousu! Onko, saaturi vie, minun tyttäreni sianporsas, joka tingataan kuukausia ennen syntymäänsä ja viedään kopalla naapuriin, kun on ollut emänsä alla muutaman päivän! Olisit pitänyt puolesi ja suostutellut tytön niinkuin mies, vai meinasitko, että minun olisi pitänyt aitan oven takanakin sinun puolestasi kukertaa? Jussi istahti tuolille.
– Älkäähän nyt kiivailko. Eihän se asia vielä umpiperässä ole, voinhan minä maksaa kuulutuksen purkamisrahat, jos se niin puhutaan.
Töyrylä käännähti kipakasti kantapäillään.
– Mitä sinä lotiset! Ettäkö minä olisin käynyt puhumassa pehmeitä papille ja ettäkö minun ajamani asia purkautuisi kuin huonosti suollettu makkara! Puhu pukille sellaisia, äläkä minulle!
Jussi nousi lähteäkseen.
– Vai niin. Mutta sanon minä senverran, ettei sille makkaralle kunnian kukko laula, olen minä semmoinen poika.
– Ja minä sanon, ettei arka mies saa koskaan koreata akkaa! Se on vanhain sana ja pitää paikkansa.
Jussi kirosi ja lähti ulos, että ovi helähti. Töyrylä asteli piippuhyllylleen ja myhäili tyytyväisenä. Hän oli saanut möyhähtää taas muutaman lauseen tavallista rotevammin sanoin ja sellainen kevensi aina hänen mieltään kuin ukkosen purkaus painostavaa ilmaa.
Sulhanen ja morsian keskustelivat samaan aikaan Maijan vinttikamarissa. Aurinko oli jo laskenut, mutta sen kultaiset ruskovärit elivät vielä pienen huoneen veistetyllä hirsiseinällä. Maijalla oli yllään harmaa omakutoinen puku, joka sopi, sillä nuori kimmoisa ruumis haki väljän villavaatteen poimuista itse paikkansa ja oikeutensa.
Taavetti istui ikkunan vieressä olevalla tuolilla leikitellen polvellaan istuvan morsiamensa hiuspalmikon latvoilla. Maija puolestaan hypisteli pitelijänsä tuuheaa tukkaa, joka leveän otsan rajasta ulkoni tummana kierteisenä reunuksena.
– Enpä minä tällaista olisi kaksi viikkoa sitten uskonut, vaikka kuka olisi sanonut, sanoi Maija ja hänen syvistä silmistään läikähti lämmin sini.
– Minä uskoin kohta, Taavetti juoksutti kättään Maijan palmikkoa pitkin, kun nämä näin, niin silloin jo aavistelin.
– Oho! Jospa olisit kissan löytänyt kuontalon takaa. Mutta mistä sinä minun aittani tunsit, sitä minä en vieläkään käsitä?
– Se ei mikään ihme ollut. Naamallasihan sinä sen ilmaisit, vaikeampi oli arvata, kelpaavatko tämmöisen köyhän pojan kihlat, mutta arvelin siitäkin, että onnellaan mies metsää käy ja hyvinpä kävi.
Maija katseli kihlojaan:
– Mistä löysitkään näin kauniit ja sopivat. Ei tällaisia ole kellään.
– Eipä tietenkään! Toisilla on suuremmat ja kalliimmat.
– Mutta rumemmat.
– Arvaahan, mitä äiti sanoi, kun kerroin hänelle, että sinä käskit ostamaan vain sellaiset kihlat kuin omilla rahoillani saan?
– Sanoi varmaankin, että onpa aika harakka, kun heti leluja ajattelee.
– Päinvastoin hän arveli sitä hyväksi merkiksi, kun nuori ihminen ei ole liiaksi kiiltävien perään.
– Sinulla on hyvä äiti, mutta kun minä tulen rukinpaikkaani katsomaan, niin jäät siitä.
– Lähdekin jo huomenna mukaani, en minä kateelliseksi tule.
– Eipä tiedä, vaikka tulisin. En minä sentään vielä, mutta kolmantena kuulutuspyhänä lähden. Maija hypähti äkisti lattialle. Mutta nyt meidän on mentävä alas. Luulen, että tupa on jo kuuliaisvieraita täynnä.
– Lähdetään vain, eivät taida muutenkaan alkuun päästä. Taavetti nousi myöskin lähteäkseen. Maijan katse osui Taavetin avonaiseen kaulaan, joka väljän paidankauluksen aukosta näkyi täyteläisenä ja ruskeana.
– Jos tahdot, niin toimitan sinulle simsetin ja rusetin.
Taavetti nauroi, niin että täyteläinen hammasrivi paljastui.
– En tahdo! En ole herrain länkiä niskaani sovittanut vielä arkenakaan, saatikka sitten juhlapäivinä.
– No minun puolestani saat tapasi pitää edelleenkin. Mutta yksi pyyntö minulla olisi. Maija pysähtyi Taavetin eteen ja katsoi häntä silmiin. Lupaatko täyttää sen?
– Enpä tiedä, uskallanko, mikä takaa, vaikka pistäisit permen kaulaan, kun et länkiä saanut.
Maija naurahti.
– Sinä olet leikillinen, mutta tiedänpä että olet myös kiivas ja tulinen. Tuolla alhaalla ovat Salmisen Jussit, Harakka-Erkit ja monet muut.
– No eipä siellä ahdasta mahtane tulla, vaikka olisi enemmänkin Jusseja ja harakoita.
– Pelkään, että teille tulee siellä riitaa.
– Eikä tule, elleivät tule aloittamaan.
– Siinäpä se on, minä tiedän, että ne sen tekevät.
– Silloinhan on oma syynsä, jos saavat köniinsä.
– Kuule, älä puhu niin! Niitä on monta ja Jussi on ne varmaan juottanut ja puolelleen puhunut. Lupaathan olla rauhallinen, vaikka mitä tapahtuisi.
– Meinaatko, että käännän toisen kylkeni esiin, kun kaiken maailman Jussit ja harakat ovat toisen nokkineet reikiä täyteen? – Taavetti hymyili, mutta äänessä oli harmintuntua ja harmaat silmäterät välähtelivät.
– Tämä on meidän kuuliaisiltamme, enkä minä tahtoisi siitä tappelu-iltaa.
Ullakkohuoneen hämärässä he katselivat hetkisen sanattomina toisiaan.
Sinisten lämpö vaikutti harmaiden teräkseen niinkuin sepän hiillos liian kovaksi karkaistun heinäraudan terään.
– No, jollei se kovin mahdotonta liene, niin –
– Ei ollenkaan! selitti Maija ilostuen – Minä kyllä huomaan, milloin niillä on jotain pahaa mielessä. Ohjaan silloin huomaamatta sinut isän kamarin vieressä olevaan huoneeseen nukkumaan. Eivät he alussa mitään... niin että kyllä me tanssiakin ehditään tarpeeksi.
– Tanssin puolesta minä vaikka kohtakin joudan jäämään, hymähti Taavetti.
– Eihän toki! Tahdon minä komean poikani kuuliaisvieraille näyttää.
Käsityksin he lähtivät alas.
– No johan sieltä viimeinkin tullaan! Minä jo ajattelin, että pitäneekö minun vanhan konkarin tästä lähteä naimaan, etteivät ihmiset narratuiksi tulisi, lasketteli isä-puhemies leikkisästi nuorten seurassa tupaan mennessään.
Hän johdatti morsiusparin pöydän taakse käyden itse kulmapenkille istumaan.
– Komea pari! ihastelivat monet.
– Mokomakin nälkäkurki! kiristeli Salmisen Jussi, joka oli löytänyt mieleisensä paikan Voutilan Ellun ja Harakka-Erkin keskellä ovensuunurkan alasängyssä.
Tulijoiden aiheuttaman keskustelun supinan katkaisi isännän rykäisy ja selvästi lausutut sanat:
– Olette tulleet viettämään tyttäreni kuuliaisia! Olen iloinen, että näin lukuisasti olette muistaneet Maijan suurinta tyttöpäivää. Tiedätte myös ennestään, ettei Töyrylän ukko nauravia kasvoja kammo. Siispä ilo raikukoon tänä iltana tässä tuvassa, mutta vain ilo. Happamat naamat ja salakuiskeet eivät vetele. Ensi töiksi nyt kahville kaikki kiukaita myöten ja sitten ruuvaile sinä Matti viulusi kuntoon!
Kestitys kävi nopeasti, siitä piti Hiljalan Sohvi huolen, ja vieraat, varsinkin uunin päällä odottelevat pojat, pitivät itse huolta, ettei tarjous jäänyt hyväksikäyttämättä. Soittaja sai ensimmäisenä, mutta sittenpä hän hartaasti ruuvailikin viulunsa tappeja, ruuvaili ja syljeskeli ja välillä aina porautti äänen. Joku ovensuunurkassa oleva poika puoliääneen arveli, että mahdikseen se siinä syljeskelee ja poruuttelee. Miten sitten lienee ollut? Soittaja itse näytti olevan ihan tosissaan.
Tarjoilu lonpui ja Matin viulu oli tullut vireeseen. Hän rykäisi kuuluvasti asettaessaan sen leukansa alle. Pokki-Matti oli niitä vanhan kansan taitomiehiä, joiden ei tarvitse herutella, kun asia on käynyt sitä vaille. Täyttä terää hän alkoi vedellä polkkaa, joka uuninpäällystäpoikain sanoiksi tulkitsemana kuului:
– Karstulan Kisu ja Kalmarin Ellu ja kiri kiri muorin Kalle.
Noinpa ne hurjat tappelee, vaan Ellu parka joutuu alle.
Isäntä itse morsiamen kera aloitti tanssin. Tiedettiin, että töyryläinen oli nuorempana ollut seutukunnan notkeajalkaisimpia menijöitä. Kelpasi hänen pyörähdyksiään vieläkin katsella. Tyttären solakka vartalo notkahteli sulavasti isän rytmikkäiden liikkeiden tahtiin, ja näky oli kerrassaan uljas, kun vanha taituri pääsi keveine taakkoineen keskilattialle, pienten ympyräin pyörryttävään kartioon. Tytär tanssi myöskin antaumuksella ja innolla osoittaen siten isälleen kiitollisuuttaan juhlaillastaan.
Melkein kateutta tuntien katseli sulhanen komeaa menoa. Tanssi ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Harvoin hän oli sellaisiin tilaisuuksiin sattunut, joten hädintuskin uskalsi lattialle lähteä.
Ihaillen aloittajaparin tanssia tuvan eri puolilla katseltiin ja puoliääneen todisteltiin:
– On siinä poikaa vielä vanhanakin!
– Mutta eipä ole vesakaan kauaksi puusta pudonnut!
Tanssijat lakkasivat. Isä talutti tyttärensä peräpenkille ja nuortuneena virkahti:
– Nyt, nuoret, on pää auki! Antakaapa vyyhden juosta!
Kehoitus ei kuulunut kuuroille korville. Soittaja kiristi tahtiaan ja pian oli lattia täynnä iloisia pareja.
– Lähde viemään minua! sanoi Maija Taavetille.
– Enpä tiedä, kehtaanko. Mestarin jäljille on vähän nolo lähteä kömpylöimään.
Lähti Taavetti kumminkin. Hänen liikkeensä olivat kankeita ja tahti sekainen, mutta ote oli teeskentelemätön ja varma. Maija auttoi vointinsa mukaan ja pyörähtely alkoi vähitellen käydä joustavaksi.
– Lopetetaan jo! kuiskasi Maija, joka oli levottomana seuraillut nurkkasakin aikeita. Siellä puuhaili parhaillaan lattialle lähtöä poikapari, toisena menijänä Harakka-Eerikki.
– Nytkö jo, kun vähän aloin päästä sanalle, pahoitteli Taavetti.
– Niin, noiden poikain mielessä ei ole hyvää!
– Noidenko lenkosääristen retkujen?
– Kuule, lähdetään nyt viivyttelemättä!
– Mieluummin lähtisin tyhjentämään tuon nurkan, mutta kun lupasin, niin mennään sitten.
Taavetti lähti Maijan mukaan. Poikaparin lattialle lähtö jäi.
– Täällä saat olla yösi rauhassa, puheli Maija vuodetta pöyhien.
– Kun otat avaimen pois ovesta, niin voit nukkua ihan levollisesti aamuun saakka.
– Nukkua kuuliaisyönäni kuin unikeko lukkojen ja salpojen takana.
– Sinä lupasit, sanoi Maija pyytäen.
– Niin tein ja siksipä täällä nyt olen. Taavetti naurahti väkinäisesti.
– Mutta mene sinä edes tanssimaan, jää meidän puolestamme muuten liian vähälle.
– No hyvää yötä sitten!
– Hyvää yötä.
Taavetti otti avaimen ovesta ja hymähti:
– Voinhan sen tehdä, kun pyysi... Hassutusta tuollainen turha pelko. Vaikka sellainenhan se on äitikin... Taitaa olla kaikkien naisten vika... Mutta olisi totta vie minun mieleni tehnyt niille ruippakintuille vähän näyttää. Taavetti riisui takkinsa ja liivinsä tuolinselustalle.
– Tanssista minä viis veisaan, mutta jos luulevat, että pelkään.
Hän aikoi ruveta riisumaan saappaitaan. Silloin alkoi porstuasta kuulua puhelua ja kiroilemista. Taavetti herkistäytyi kuuntelemaan. Sanat erottautuivat selvästi:
– Vähästäpä ylkämies sai tarpeekseen.
– Ei kärsinyt olla tuvassa kauempaa.
– Se likka sen sieltä pois hyysäsi, tuskin itse olisi mitään huomannutkaan.
– Olipa onni mukanaan sammakon pojalla.
Taavetin ohimoissa kohisi. Porstuasta kuului kirouksia ja sitten taas:
– Tulee tänne mokomakin suokurppa ja iskee paikkakunnan parhaimpaan tyttöön.
– Olisipa nyt tuossa, niin – noin laittaisin – ja noin – ja noin –, sanojen välillä kuului, niinkuin puukkoa olisi lyöty porstuan seinään.
– Pantaisiin kurpan poika kahden naulan pyttyyn suolaan.
– Ja aamulla löytäisivät sen suolet kaivonkannelta.
– Ja tuppeennyletyn nahan portin pylväästä. Taavetti hypähti ylös ja syöksähti porstuaan:
– Minkälainen mies se on, jonka mieli nylkyriksi tekee!
Kamarin ovi oli jäänyt häneltä auki. Kynttilän heijastamassa valojuovassa seisoi Harakka-Erkki hölmistyneenä puukkoineen.
Taavetti astui hänen eteensä.
– No, alahan piirtää! Käärmeenpoikaset tuppeen nyletään, mutta siihenkään eivät tuollaiset talikourat kykene!
Näkyi Erkillä olevankin halua ruveta käskyä noudattamaan, mutta hän mietti vähän liian kauan ja hyvä tilaisuus luiskahti hukkaan.
– Räsykasa sinä olet, etkä mies! huudahti Taavetti ja iski samassa nyrkillään puukkojunkkaria nenänvarteen, niin että tämä todellakin lysähti kasaan nurkkaan kuin tyhjä säkki. Puukko helähti lattialle.
Joku oli lennättänyt tupaan asiasta tiedon. Tanssi taukosi ja ihmisiä alkoi tungeskella porstuaan oven täydeltä.
– Pahoinpitely! Selvä pahoinpitely! – kimitti Salmisen Jussi.
Töyrylä ilmestyi samassa rautapuntari kädessään kynnykselle.
– Ellei sinun sakkisi täältä pian suju raitille, niin tulee siitä vielä pahempi pitely!
Aikanaan sanotulla sanalla oli merkillinen voima. Pian kolmikko joutui tielle. "Harakkakin" vääntäytyi nurkasta kyntysilleen kiroillen ja nenänvarttaan pidellen.
– Takaisin tanssimaan! huudahti Taavetti kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ovelta hän löysi omansa ja pyysi Matilta polkkaa. He menivät tanssin, pitkän ja iloisen. Maijan mieli oli kevyt kuin ilma sateen jälkeen. Taavetin valkoiset hihat hulmahtelivat liikkeiden tahtiin. Avautuneesta paidanaukosta näkyi uhkeana kaareutuva rinta ja takaa ruskea niska, johon ei koskaan oltu vielä "herrain länkiä" sovitettu.
– Nyt tämä jo alkaa käydä! virkahti Taavetti punoittavalle toverilleen.
– Mennäänpä sitten niin kauan, että saat tarpeeksesi!
Matti soitti pitkän polkan, niin että sanoja hyräileviltä pojilta loppuivat värssyt kesken.
11.
Kolmantena kuulutuspyhänä olivat Maija ja Taavetti kuulemassa, miten heidät "kirkonkatosta päästettiin" ja Maija lähti samaan menoon lupauksensa mukaan "rukinpaikkaansa" katsomaan.
Taavettikin piti niinä päivinä vapaaviikkoa. Maijan ja äidin kera he katselivat kaikki paikat, jotka Maijasta alkoivat tuntua jo melkein kotoisilta. Ja äidin kera he sopivat puheissa ja asioissa oikein hyvin yhteen, "kuin ainakin äiti ja tytär", teki Taavetti havainnoitaan.
Toisena päivänä kävivät Maija ja Taavetti suolla. Isä availi siellä yksinään veto-ojaa.
– Tulit katsomaan tätä märkää peltoa. Et ole tainnut ennen vielä tämmöisellä käydäkään, puheli lapiomies suuren ojansa pohjalta.
– En ole, myönsi Maija ihmetellen viivasuorien ojien suuruutta.
– Eivät ole vielä tarpeeksi suuria, epäsi kaivaja. Mutta sulhasmies oli hulluttelevalla tuulella, hyppi ja sätkähteli penkalta toiselle kuin varsa. Maijankin täytyi hypätä veto-ojan yli muutaman kerran, vaikka leveys pahasti arvelutti.
– Kyllä isä sinut sieltä penkalle nakkaa, jos putoat. Heittelee se tuolta pohjalta väliin suurempiakin kimpaleita, rohkaisi Taavetti.
Ei tarvinnut heittää ja isä ihmetteli, että onpa sillä semmoinen askel kuin suotytöllä pitääkin olla.
Suolta he menivät myllylle ja sen lähellä olevalle suvannolle, jonne oli talosta noin parin kilometrin matka. Se oli jylhä paikka ensikertalaisnäkijälle. Pikimustaan veteen kuvastuivat jyrkät kallioseinät korkeine mäntyineen ja suvannon yläjuoksusta kuului juoksevan veden salaperäinen kumina, johon kaiku rantakallioista vastaili.
Taavetti kertoi, ettei suvannon pohjaa oltu vielä mittaamalla löydetty ja että sen hauet ja ahvenet olivat suuria ja mustapintaisia kuin käärmeet. Harvoinpa suvannolle kukaan varta vasten kalaan tulikaan, sillä sen suuria haukia ei saanut kuin sattumoin. Ja pyhäiseen aikaan, jolloin tavallisimmin kalamatkoilla kuljetaan, ei suvannolle uskalleta mennä.
– Minkätähden ei uskalleta? tiedusti Maija.
– Pelätään, että suvannon ensimmäinen kalamies rupeaa kummittelemaan, vastasi Taavetti ja heidän käsityksin siinä kallion laella istuessaan hän kertoi Maijalle suvannon tarinan:
– Kolmisensataa vuotta sitten nämä seudut olivat koskemattomia erämaita. Vain sattumoin kävivät Hämeen miehet etelästä ja Savon miehet idästä näillä mailla metsästelemässä ja kalastelemassa. Lintuja ja muita metsäneläjiä oli silloin vielä kovasti. Karhut korvissa elämöi, metsot honkien latvoissa soitteli ja järvien rantahietikoilla lekotteli leiviskäiset hauet.
Sattui joskus, että metsänkävijät joutuivat vastakkain. Sukulaisuutta ei silloin tunnettu eikä tunnustettu, vaan nuolen laski rintaan tai karhunkeihään kylkeen se, kumpi aina ensinnä sattui ennättämään. Tässäkin suvannon jäällä olivat kerran Hämeen ja Savon miehet toisensa tavanneet. Hämäläiset olivat kiertäneet karhun tuohon yläjuoksun ryteikköön ja tulivat keväthankien aikaan herättelemään äijää. Mutta ukko oli suuri ja äreä, hypähti pesästään kuin kiiliäinen, löi yhden miehistä nurin ja lähti pyyhältämään, jäälle. "Jo taisi mennä sen tien", olivat äijät arvailleet, mutta hankkiutuivat kumminkin jälkeen lähtemään. Koskisuvannolla karhu pysähtyi, niinkuin olisi jotain kuullut, ja eipä aikaakaan niin jo näkyi alajuoksun suulla suksimiehiä keihäineen. "Savon lapikasäijät", oli joku karhunkieltäjistä virkkanut. "Täältäpähän makuupaikkansa löytävät", uhkaili toinen. "Tapetaanhan ensin tuo karhu", huomautti joukon päämies. Mikä siinä karhuparan auttoikaan: sivuilla kallioseinät, edessä ja takana keihäsmiehet.
Kun karhu höyrysi jäällä, alettiin tehdä tiliä siitä, kenelle saalis kuuluisi. "Kyllä te vietävän lipopieksut aina tappaisille osaatte", sanoivat Hämeen miehet. "Lienee täällä metsässä enemmänkin juoksevia elukoita", viisastelivat savolaiset. Sanailtiin siinä sitten yhä kärkevämmin, taittiinpa jo kiristellä hammasta ja jännitellä joustakin, mutta ennenkuin ennätti tulla vainajia, sai hämäläisten päämies mielet tasoittumaan, "jollei teitä olisi ollut, olisi karhu mennyt lipettiin ja jollei meitä olisi ollut, olisi se saanut maata murjussaan kevääseen saakka", oli sanonut.
Tekivät karhusta sitten ristillisen tasajaon, ja ensi kertaa taisi silloin näillä kankailla helähtää sovinnollinen nauru.
Karhu kannettiin miehissä tänne mäelle ja pidettiin komeat peijaiset ja sillä päätöksellä sitten erottiin, ettei enää tapeltaisi, kun kerran metsiä ja vesiä oli tarpeeksi molemmille.
Mutta yksi Hämeen nuorista miehistä oli jäänyt peijaismökin vakituiseksi asujameksi. Eikä miehellä täällä elannon puolesta mitään hätää ollut. Metsoja ja teeriä kohahteli lentoon joka rinteeltä ja helposti niistä tarkkakätinen mies pudotteli puuttumattoman elon.
Peijaispäivien aikaan oli poika tullut puhuneeksi samanikäiselle savolaismiehelle korpeen jäännistään. "Jää vain", oli toinen kehoitellut "ja kun ikävä tulee, niin lähde hakemaan meiltä tyttö seuralaiseksesi. Saat linnun vallattoman ja säihkysilmäisen ja tänne sydänmaihin senkin mieli palaa."
Ei poika sitä aluksi ollut muistellut, mutta kun huhtikuun hankiaamuina metsä alkoi hulista teerien soitteluista, alkoi kaipuu tuntua. Silloin täytti poika konttinsa ja lähti hiihtämään auringonnousua kohden ja kolmen päivän perästä löysi sen tutun pojan ja helakkanauruisen tytön.
Ja mielellään se tyttö mukaan lähti, kun hetki oli juteltu. Eivät joutaneet kauan valmistuksia tekemään, sillä keväthanget olivat viimeisillään. Öisin he hiihtivät, mutta päivät havuvuoteilla nuotion ääressä lepäilivät.
Hyvin tyttö suvannon majassa viihtyi, eikä pojaltakaan puuttunut mitään, arvaakin sen. Seuraavana kesänä jo kaski kaadettiin ja suvanto antoi kyynäräisiä haukiaan ja homekorva-ahveniaan. Mutta valoisina kesäöinä kuuntelivat he tässä kalliolla tuota veden syvä-äänistä porinaa.
Taavetti keskeytti hetkeksi ja hekin kuuntelivat äänettöminä pitkän aikaa. Sitten kertoja jatkoi:
– Tuli talvi, mutta eipä ollut hätää. Kalaa oli säästössä ja poika tipautteli lintuja tarpeen mukaan. Oikein mukavaa majassa oli ja kevätpuolella sinne odotettiin tulevaksi kolmatta, semmoista pikkuista vain, niinkuin arvaat. Odotettu tuli, kun aika joutui, mutta ei jäänyt eloon... Ja lähtiessään vei mukanaan toisen – nuoren äitinsä... Mieheltä meni elämisen halu... Tuohon yläjuoksuun, joka talvisinkin sulana pysyy, omansa kantoi ja itse tuolta kalliolta vauhtia ottaen perässä laski.
Maja rappeutui ja kaadettu kaski jäi rasiksi. Vasta vuosien kuluttua metsämiehiä taas näille maille osui, mutta tähän ei kukaan enää rakentamaan ruvennut, vaikka monikin tänne korpiin jäi. Järvien rannoille ja aurinkoisemmille rinteille kaskensa kaatoivat ja saunansa tekivät.
– Jollei me jäädä, lopetti Taavetti tarinansa.
– Ei jäädä mekään, olkoon niiden ensimmäisten rauhanmaana.
– Mutta jos ennen kuolet, niin tänne sinun kanssasi hiihdän.
Puiden varjot olivat käyneet jo pitkiksi. He nousivat ja lähtivät rinnakkain kalliopolkua astelemaan. Heidän korviinsa kuului hetken aikaa suvannolta veden porina eriäänisenä riippuen siitä, mistä kalliosta milloinkin kaiku palautui.
Oli saman päivän ilta. Aurinko painui verkalleen Pienenmäen vuoren taustaa reunustavaan tasa-aaltoiseen sineen. Mutta viimeisillä säteillään kultasi se vielä upeaan loistopukuun kaiken vastassaan olevan: rakennukset, puut, jopa idän ja koillisen puoleisen taivaanrannankin. Ylempänä, melkein näköpiirin rajalla loistivat Kovasinmäen asuinrakennuksen ikkunat pieninä säkenöivinä pisteinä kuin timantit kultaisessa kruunussa.
Nuoret istuivat hellakamarin sohvasängyssä ja äiti heidän keskellään. Käsillään hän yhdisti heidät joutuen siten kuin vaimentajaksi nuorten sydänten voimakkaille sykähdyksille.
Pitkän aikaa he siinä jo olivat sanattomina istuneet. Vihdoin äiti katkaisi äänettömyyden:
– Onpa tässä keskellä lämmin ja mukava olla... Tätä minä pyytelinkin ja nyt on sydämeni toivomus kuultu. Ja sinusta, Maija, tulee sitten sijaiseni tähän taloon.
– Ei sijainen, vaan apulainen, oikaisi Maija. – Kun aina iltaisin näin istutaan, niin silloin saatte neuvojanne meille vastaisen varalle antaa.
– Ja levähtää toki vanhoillanne. Tähän saakka sitä ette ole joutanut ajattelemaankaan, jatkoi Taavetti.
Äiti katsahti kostein silmin puhuttelijoitaan:
– Mieluista se olisi, mieluista katsella puuhianne, mieluista neuvoakin, jos osaisi ja kykenisi... Mutta luulenpa päivien juoksun olevan samassa mitassa kuin ilta-auringon tuolla. Ei sekään pysähdy tuonne vuoren kupeelle päästyään vaan hiljalleen painuu ja sammuu... Väistyy pois uuden päivän tieltä...
Aurinko oli melkein kokonaan kadonnut, vain pieni kanta piti elossa sammuvia väriloistoja. Ikkunasta läikähti vielä jäähyväisiksi kimppu pehmeitä säteitä värittäen haalistuneen hellasuojustimen lämpimän kellertäväksi.
Äiti heräsi hetkeksi kuin unohtuneen asian muistaen:
– Kun sinä, Maija, ehkä piankin tähän tilalleni joudut, niin muistanet silloin myöskin sitä toista... Sitä vanhaa miestä, joka tuolla suon syvissä mutaojissa ponnistelee... Kylmää siellä on, kun jäinen vesi on aina jaloissa ja vain keskipäivällä aurinko lämmittää... Mutta lämmitä sinä, kun iltaisin väsyneenä kotiin palaa... Lämmitä rakkaudellasi.
– Koetan, äiti, niin hyvin kuin osaan.
– Osaat kyllä. Minä näen sen.
Tuntuupa olo nyt kevyeltä ja kesäiseltä, – jatkoi hän hiljaa, kuin itselleen. – Ihan kuin ennen marjamatkoilla... Metsäpolkuja pitkin hiivittiin ja etsittiin... Ja kun löytyi viimein marjamättäikkö lepikön keskestä, niin silloinkos ilo tulvahti... Hiljaa kyyristyttiin, niinkuin olisi pelätty niiden karkuun juoksevan... Ja säästellen, reunoja kiertäen noukittiin... Piti säästää parhaat tuohisen päälle... Tulkaa vielä lähemmäksi... Kas näin on hyvä... Nyt minä lähden vielä kerran marjaan... Ja muistojeni tuohiseen tulevat päällimmäisiksi tämän ihanan illan kultaiset mansikat.
Aurinko hukkui, ruskot sammuivat ja timanttienkin kirkkaus himmentyi. Vähitellen syksyinen ilta pimeni, mutta yhä he äänettöminä istuivat.
12.
Vanha päivä sammui, uusi nousi.
Tiina emännän aavistukset olivat toteutuneet. Hänen heikko ruumiinrakenteensa ei kestänyt kylmettymisestä seurannutta kuumetta, jonka hän oli saanut pesulla ollessaan syysmyöhällä. Kuolema korjasi saaliinsa, joka itse tunsi olevansa niin valmis lähtöön.
Hautajaiset oli pidetty, vihkiäiset samoin.
Nuori emäntä hääräili nyt Rautasuon huoneissa ja kartanolla. Keveänä kuin tyttönen hän hypähteli aitta- ja navettateillä.
Vanha isäntä oli hautajaisten jälkeen käynyt entistä hiljaisemmaksi. Suolle hän aamusin varhain lähti ja iltahämäriin siellä viipyi.
Maija muisti edeltäjänsä testamentin. Hänen oli vain aluksi vaikea löytää oikeata limittämistapaa. Mutta löysihän Maija hetkisen etsittyään: mieliruuat, iloisen katseen ja hupaisat keskusteluaiheet pitkinä hämyiltoina.
Vanhuskin sai vähitellen takaisin entistä hilpeyttään. Vanha tuttava kissakin sen huomasi, uskaltaen taas iltaisin hypätä peräsängyssä loikoilevan miehen rinnalle kehräämään. Karkea käsi alkoi silitellä sähköistä selkää ja mirri kuuli korviaan hivelevän kehaisun:
– Hih, vaivaisen hengen! Olisitkos sinä!
Mielellään Misse siinä oli ja silmät rakosillaan kehräten nosteli etukäpäliään, toisinaan hiukan piikittelikin aivinaisen paidan lävitse.
– Äläpä piikittele! kuului taas. Kissan kynnet vetäytyivät äkisti tuppeen ja miehen rinnalla tuntui vain pehmeiden tassujen käpsäisyt.
Maijan mukana oli tuotu luvatut myötäjäiset, jotka huomattavasti lisäsivät talon niukkoja vaatevaroja ja täyttivät navetan pilttuita ja karsinoita. Oudostellen siellä aluksi vieraita kyyttöselkiä katseltiin. Mutta hoitaja neuvotteli pian rauhan. Uudet tulokkaat hyväksyttiin tasa-arvoisiksi perheenjäseniksi, ja sen jälkeen kuului lämpimämmäksi käyneessä navetassa vain tyytyväisiä ynähdyksiä.
Rahamyötäjäisillä oli heti tietty reikä, sillä maksamatta olivat vielä talon toisten poikain perintöosuudet.
Veljiä ällistytti "pojan" odottamaton rahoittuminen, ja nuorempi arveli, että hän taisi kuin taisikin profeteerata väärin silloin halla-aamuna ennustaessaan uuden isännän kolmantena päivänä hiekkasaralle lähtevän. Mielissään hän kumminkin oli asian tällaisesta käänteestä, lähtien kohta lupauksensa mukaan sopivia puuskan paikkoja katselemaan. Vanhin lähti myös lämpimämmille maille.
Pitkän syksyn kestäessä iskivät isä ja Taavetti entistä hurjemmin suohon. Kolmantena miehenä puski Jänispuron Manu, "hiljainen, mutta riivatun sitkeä vesa", niinkuin vanha kuokkuri kilpatoveriaan arvosteli. Taavetti oli tehnyt Manun kera vuoden kaupat.
Kun kuokkurikolmikko nevalla paineli joko ojaa vetäen tai turvetta kääntäen, niin sitä kelpasi katsella. Hurjimman menon aikana vanhin tavallisesti hiukan jäi, mutta tappionsa hän otti takaisin päivän mittaan, eikä kumminkaan illalla ennen kotia lähtenyt, ennenkuin sarat olivat tasassa. Olivat pojat kerran yrittäneet mennä auttamaan, mutta olivat saaneet sellaisen lähdön, että siitä alkaen pysyivät omilla turpeillaan.
Syksyisen uurastuksen seurauksena oli, että kuokos painui yhä syvemmälle suon keskustaa kohti ja hete toisensa jälkeen löysi tuhon suorasärmäisten ja armottomien ojien kiilaavasta syleilystä.
Mutta valmiilla saroilla rehoitti viheriänä kuuden tynnyrin ruislaiho luvaten raatajille vaivanpalkkaa, jos saisi armonaikansa tarpeellisen pitkäksi.
Eräänä päivänä tuli Maija suolle Taavettia kotiin hakemaan. Oli tullut vieraita, joilla oli isännälle asiaa, ja kun ei muitakaan ollut sanantuojaksi, oli hän itse lähtenyt. Ottaen konttinsa ja pyssynsä hypähti Taavetti Maijan rinnalle.
– Onko kontissasi taas jotakin? kysäsi Maija.
– Vain kaksi.
– Vain! Tokkohan paljoksuisit, vaikka tusinan saisit. Taavetti naurahti:
– Jää niitä vielä metsäänkin. Olisit tänäkin aamuna ollut kuulemassa, minkälainen hulina kävi joka puolella.
– Kuolevatkohan ne edes hyvin?
– Varmasti. Ei näissäkään ole hengenhiventä.
– Äläpäs vääntele! Kitumatta minä tarkoitin.
– Mitäpä niistä kiduttamaan. Ne, jotka jäävät, niin jäävät, ja ne jotka lähtevät niin iloisesti lähtevätkin.
– Otti sinusta selvän, mokomasta! Mutta omapa asiasi. Mielelläni minä lintukeittoja keittelen ja höyhentyynyjä täyttelen.
Lehdon laidassa polku kapeni ja Maija jättäytyi perässä kulkemaan.
– Saisit sinä sentään tänä iltana tappaa lampaan, saataisi isällekin vaihteeksi vahvempaa, aloitti Maija taas.
Taavetti pysähtyi äkisti.
– Ole hiljaa! Napautetaan vain vaihteeksi lammas.
Lepikosta kuului ripsettä ja hetkisen kuluttua ilmestyi polulle aikamoinen jäniksenköntti suurilla silmillään katsella toljotellen. Taavetti vihelsi nostaen pyssyn poskelleen. Jänis pysähtyi, hypähti takajaloilleen ja sipaisi lystikkäästi korvallistaan kuin paremmin kuullakseen. Samassa pyssy paukahti. Jänis teki kuperikeikan ja jäi liikahtamatta polulle makaamaan.
– Niinhän sinä olet nopea kuin Jaakoppi ennen, – ihasteli Maija, juosten otuksen luokse. Hän otti jäniksen. – Nainen kantaa saaliin, kuuluu olevan sellainen pakanoidenkin tapa, sanoi hän leikkisästi.
– No ole sitten pakana, kun kerran keksitkin sen pakanallisen mieliteon.
Pellon veräjä oli siinä lähellä ja hilpeätä leikkiä lasketellen astelivat he pian pihaan johtavaa piennarpolkua.
Vieras oli metsänostaja, Veijonen nimeltään. Salmisen Jussi oli lähtenyt hänelle oppaaksi ja kyytimieheksi. Oli siis sittenkin ollut perää niissä puheissa, joita Taavetti oli markkinamatkallaan kuullut: keski-Suomesta alettiin ostella metsiä.
Käytiin kamarin puolelle. Sikaarit tarjoten alkoi tukkiherra sulavasti käsillään auttaen tarinoida, miten keski-Suomessakin jo, kiitos jumalan ja toimintakykyisen Vega-yhtiön, oli päästy siihen onnelliseen aikaan, jolloin ei talonmiehen enää tarvinnut kärsiä velkaa eikä nälkää. Arvottomilla petäjänruhoilla sai nyt rahaa kuin roskaa ja kuoret, joita tähän saakka oli syöty, saisi jättää jäniksien ja muiden jyrsijöiden haltuun.
Veijonen istahti keinutuoliin ja vannehti käsillään hyllyvää vatsaansa.
Taavettia nauratti tukkiherran lihavuus ja hyssyttelevät liikkeet.
– Mistähän paikasta tuo ratkeisi, jos rupeisi kuokalla mättään juurta hutkimaan? ajatteli hän itsekseen.
Mutta Veijosen esittämä asia innostutti aikalailla. Olisipa mukavaa, jos metsällä saisi rahaa niin paljon, että pääsisi Väisäsestä vapaaksi. Tulikin se velka tämän tästä mieleen, usein unissakin yöllä.
Kiikkuen keinutuolissa tukkiherra jatkoi edelleen:
– Kuulimme tuolla naapurissa, että isännällä on takamaa Kotajoen rannalla. Minä olen ostellut puita sen reitin varrelta. Myykää tekin nyt sieltä metsänne yhteen rytkyyn ja irroittakaa rahaa tarpeisiinne.
Tähän saakka oli talon parin penikulman päässä sijaitseva takamaa saanut olla jokseenkin oman onnensa nojassa. Joskus oli siellä poltettu tervahauta tai sysimiilu. Muuten ei käytykään vuosikausiin.
– Jokohan sekin unohdettu pala nyt hyödyksi koituisi? ajatteli Taavetti.
– Niin myykää pois, nyt on sellainen tilaisuus, ettei toiste koskaan! kehoitteli Veijonen arvatessaan, mihin suuntaan Taavetin ajatukset asiaa kehittelivät.
– Sitä kaiketi pitäisi lähteä katsomaan, ettehän te summakaupalla arvanne ostaa?
– Kyllä tämä poika arvaa, jos niikseen tulee. Eilenkin ostin Kallion isännältä koko takamaan hakkuuoikeuden 50 vuodeksi ja kauppa päätettiin muutamalla sanalla.
Taavetti naurahti:
– Luuleepa äijä vielä kauan elävänsä. Niin pitkiin kauppoihin ei pitäisi ruveta. Mikä sen tietää, mitkä miehet ja mielet silloin hallitsevat.
– Kyllä meidän puolestamme lyhyempikin aika passaa. Meille kelpaa, mikä vain. Pannaan kymmeneksi vuodeksi, tai viideksi. Tai ehkä te haluatte myydä leveranssikaupalla?
– Minkälaista se on?
– Se on sellaista, että myyjä levereeraa määrätyn luvun määrätyn kokoisia puita jokirantaan ja luovuttaa ne siellä ostajalle.
– Siitä levereeraamisesta en minä vieläkään tullut hullua hurskaammaksi.
– Anteeksi, minähän unohdinkin selittämisen. Levereeraaminen on samaa kuin puiden hankkiminen ja rantaan toimittaminen. Kun ne vain ovat siellä määräaikana ja määrämittaisina, niin muu on meihin nähden yhtä kuin soromnoo ja nitsevoo.
– No sillä kaupalla minä myyn. Tällaisissa taloissa on talvisin aikaa enemmän kuin muuta.
– Arvasinhan sen, hykerteli ostaja. Miehet sopivat aina asioistaan tavalla tai toisella. Meillä otetaan puut viidentoista kyynärän päästä kymmeneen tuumaan. Kuinka paljon isäntä luulisi sellaisia voivansa toimittaa jokirantaan maaliskuun puoliväliin mennessä?
Taavetti mietti hetkisen. – Jos viisituhatta uskaltaisi luvata.
– Sopii, hyvin sopii. Mutta mitä isäntä pitää hintana kappaleelta?
– Mitä te olette maksaneet sillä jokivarrella?
– Tjaa! Se nyt riippuu vähän siitäkin, millainen ostaja sattuu olemaan. Veijonen vilautti lipevästi tihrusilmillään ja jatkoi:
– Tuollaiselle pulskalle isännälle en minä turhia tarjoakaan. Maksan 75 penniä rungolta. Kas tässä lapa!
Taavetti mietti hetkisen aikaa.
– Tämä kauppa on ihan toispuoleinen. Minä en tunne asiaa, eikä ole ketään muutakaan ostajaa, mutta luulisin, että tarjouksenne on pieni, kun ajattelee sitä työtäkin, mitä joka pölkky antaa, ennenkuin se on joelle saatu.
– Vai pieni. Sanokaapa hyvä isäntä, miten muuten saisitte näin helpolla rahaa. Sehän tulee melkein ilmaiseksi kuin ryssänsodan aikuisesta aarteesta. Mutta täysi markka! Olkoon menneeksi! Käsi läjähti reiteen. Siitä tosin tulee meille sulaa tappiota, eivätkä tällaiset hinnat tule muille eikä muulloin kysymykseenkään.
Viisituhatta markkaa oli suuri raha ja Taavetti muisti taas maksamattoman velan.
– Minä suostun.
– Kas niin mies asiansa ratkaisee, kehahti tukkiherra, ponnistautui ylös ja käydä hyllytteli Taavetin luo. Kättä päälle vain ja kirjat kuntoon. – Veijosen käsi läsähti Taavetin kouraan. Salminen tulee erottamaan!
– Kyllä minä poika!
Jussi erotti ja Vei Joseen päin kääntyen jatkoi:
– Tämä Rantasuo se on onnen poika. Vasta muutama viikko sitten hän vei meidän pitäjän parhaimman tytön ja nyt vetää ilmaiseksi rahaa, niin että sivustakatsojaa harmittaa.
Veijonen nauroi.
– Kuuluu siltä, niinkuin Salminen olisi saanut vällynahat niskaansa! Kas se on sillä tavalla, että rohkea mies ei milloinkaan odota tipahtamiseen saakka, vaan nuolaisee silloin, kun on tipahtamaisillaan.
Veijonen hyssytteli hakemaan papereitaan ja kirjoitusneuvojaan.
Kun Maija hetkistä myöhemmin tuli sisälle kahvitarjottimineen, oli kauppakirjanteko jo täydessä menossa.
– Möin täällä metsää, mitäs sinä siihen sanot?
– Mitäpä minä siihen, paremmin sinä tällaiset asiat ymmärtänet, sanoi Maija asettaen tarjottimensa pöydälle.
Veijonen lopetti kirjoittamisensa.
– Kas niin. Siinä on taas kirja, joka kelpaisi lähettää vaikka keisarille. Ettäkö emännällä olisi jotakin sanomista hyvää asiaa vastaan? Ei tule kysymykseenkään! Muuten, jos minä olisin isännän tilalla ja minulla olisi noin kukan kaunis emäntä talossani, niin ripustaisin muutamia satoja mäntyjä hänen heleisiin korviinsa kultana riippumaan.
– Enköhän kelvanne niine kultineni, mitä minulla on.
Puhuessaan oli Maija lehahtanut punaiseksi.
– Kelpaat kyllä. Ihan noine kultinesi, jotka kotoutuvat korvalehtiisi, milloin tarvitaan, vastasi Taavetti lämpimästi.
Estääkseen keskustelua pitemmälti samaan suuntaan jatkumasta otti Maija tarjottimen ja meni Veijosen luokse.
– Kahvi jäähtyy, olkaa hyvä ja ottakaa!
– Kiitoksia, kiitoksia, ihana emäntä! Veijonen otti kahvia ja tarkasteli Maijaa.
– Voi herran terttu! Kylläpä onkin verevä ja kaunis! Minä voin sanoa olevani asiantuntija ja monta Eevaa ja Eevan tytärtä olen nähnyt, mutta enpä ennen tuollaista Libanonin ruusunnuppua.
– Herralla tuntuu olevan paljon kauniita sanoja. Maija kiirehti tarjottimineen Jussin luokse, mutta ei voinut sille mitään, että niskakin vahvan palmikon alla alkoi punertaa.
– Ei tarpeeksi, ei tarpeeksi, ei parahiksikaan, jumala nähköön! laverteli tukkiherra keveää leikkiään.
Kahvit juotiin ja Veijonen luki kirjoittamansa kauppakirjan:
"Täten myyn minä Taavetti Rantasuo omistamani Rantasuon
takapalstalta Aktiebolaget Vegalle 5,000 tukkipuuta sopimastamme
viidentuhannen markan kauppahinnasta. Tukit, kooltaan vähintään
10 tuumaa 15 kyynärän päästä, sitoutuu myyjä toimittamaan
kuorittuina Kotajoen rantaan ostajan osoittamalle paikalle ennen
maaliskuun 15 päivää. Paikka ja päiväys." #/ Veijonen laski
kirjan pöydälle.– Kelpaako?
– Minun puolestani kelpaa, myönsi Taavetti.
– Kelvanneet ne aina ennenkin ovat tämän papan kirjat. – Veijonen otti puhtaan paperiarkin ja kirjoitti toisen kappaleen.
– Näihin tulisi nyt sitten isännän allekirjoitus. Ollaankos sitä puumerkin vai koko nimen miehiä?
– Taitaa nimikin syntyä, kun aikaa saa.
– Entä emäntä?
– Hän kirjoittelee vaikka rakkauskirjeitä, huomautti Jussi vanhan tuttavuuden perusteella.
Veijonen kyhnytti päätään:
– No voi yhden kerran, etten minä näille maille ennemmin joutunut! Tai mitä jouduin nytkään! Tulista kekälettä saan nyt lopun ikää sydämessäni kantaa.
Taavettia alkoi jatkuva löpertely harmittaa:
– Mahtuupa tuonne ja ellei mahdu, niin painukoon alemmaksi, siellä kumminkin on tilaa.
Veijonen nauroi vannehtien hyllyvää sydämen alustaan.
– No mahtuuhan tänne. Enkä minä ole kateellinen. Reippaalla isännällä kaunis emäntä, mikä sen paremmin sopisi.
Myyjät ja ostajat kirjoittivat nimensä kauppakirjojen alle, minkä jälkeen vielä puuttuivat todistajat.
– Salminen on tässä toiseksi, mutta mistä saadaan toinen, tiedusteli Veijonen.
Maija tuli samassa kahvitarjottimineen.
– Tupaan tuli juuri Lemppa-Anna, mahtaisiko hän kelvata? esitti hän.
– No miksikä ei kelpaisi? Tottapa hänellä sielu on ja nimi, muuta, ei tarvitakaan!
– Lemppanen on liikanimi, tiesi Taavetti.
– Vai Lemppanen! nauroi tukkiherra silmiään hieroen.
Miesten kahvia juodessa meni Maija pyytämään Annaa sisälle.
Ovensuuhun pysähtyi niiaillen ja sormiaan napsutellen lipevän näköinen eukko.
– Täällä olisi pari kauppakirjaa todistettavana, jos rouva Lemppanen tahtoisi olla niin ystävällinen – toiset hymyilivät – enpä tiedä taata, vaikka olisikin vielä vallan neiti-ihmisiä, korjasi tukkiherra leikkisästi.
Anna niiasi äskeistä syvempään.
– Miten herra maisteri vain haluaa sanoa. – Anna katseli kuin kainostellen alaspäin ja hypisteli esiliinansa lievettä. – Kyllähän minä neidiksikin sen puolesta, sillä ei minulla vakituista miestä ole, vaikka onkin siunaantunut neljä mukulaa... Mutta kun sitä ihminen joutuu aina olemaan reissun päällä, niin...
– Niin saa tyytyä tilapäiseen apuun yhdessä ja toisessa. Niinhän se Jumala paratkoon on meidän kiertolaisten!
Tukkiherra nauroi, että keinutuoli tärisi ja jatkoi sitten, kun naurultaan kykeni:
– Jos nyt neitirouva Lemppanen olisi hyvä ja kävisi vetäisemässä puumerkkinsä noihin kirjoihin!
Anna niisti nenänsä esiliinaansa ja tuli pöydän luokse.
– Näinkös käsin tätä pännää pidetään? tiedusteli hän.
– Melkein niin, käännetään vain toisinpäin, neuvoi kirjantekijä auttamaan käyden. – Mutta odottakaahan, kun luen, että tiedätte, mitä siihen on kirjoitettu. Veijonen luki kauppakirjan.
– Muistatteko asian?
– Joka jumalan sanan.
– Piirtäkää nyt sitten merkkinne.
– Minkälaisen minä sen teen? tiedusteli Anna.
– Ettekö koskaan ennen ole tehnyt?
– En ole joutunut.
– Niin milloinkas sitä olisikaan kerinnyt, kun niitä perillisiäkin – naurunpärskäys esti pitemmälle jatkamasta. – No tjaa! Se ristinimi oli Anna.
– Niin, Annastiina.
– Annastiina, aivan oikein. Jospa nyt tehtäisiin merkiksi vaikka lentävä kurkiparvi, sehän on kuin latinainen A. Olette kaiketi kurkiparven nähnyt?
– Jo toki montakin kertaa.
Veijosen avustamana piirtää täristi Anna kauppakirjoihin, komeat kurkiparvensa. Toiseen roiskahti aika läiskä mustetta sivuunkin, mutta avustaja lohdutteli, ettei se mitään haittaa, kerrankos sitä yli aisan polkaistaan ja joku huimapää sivulle singahtaa.
– Eihän se mikään ihmekonsti ollutkaan, kehahti Anna asiasta selvittyään.
– Mikä ihme se sellaiselle ihmiselle, joka niitä oikeita vanhan kansan ihmeitäkin on kyennyt tekemään, myönteli hyväntahtoinen avustaja.
Kauppahinnasta suoritti ostaja etumaksuna 500 markkaa, joka kauppakirjoihin kuitattiin.
Sittenpä olivatkin asiat kunnossa ja ostaja seuralaisineen oli valmis lähtemään uusille kaupoille. Lemppa-Anna kiirehti myöskin virkamatkoilleen, kun ensin oli hät'hätää hotkaissut pari kuppia kuumaa ja yhden ylimääräisen sydänalavaivan vuoksi.
Taavetti ja Maija olivat tuvassa kahden.
– Nyt päästään painajaisesta, aloitti Taavetti iloisesti. – Maaliskuun jälkeen ei ole talossa velkaa eikä nälkää. Tules tanssimaan sen asian kunniaksi ja oikein reilu polkka!
– Keskellä päivääkö? Jos sattuisi ihmisiä tulemaan.
– Tulkoon vaikka kuvernööri! Meillä on tupa ja meillä on lupa! Ketä se liikuttaa, jos meitä tanssittaa!
Polkka tanssittiin, iloinen ja pyörryttävä. Vihdoin lopettaessaan nosti Taavetti Maijan päänsä päälle ja pyörähteli hetkisen yksinään.
– Sinä olet kevyt kuin höyhentyyny! Et yhtään vielä emäntiin päin!
– Ja sinä kun muka olet isäntiin! – Maija nauroi korkealla valtaistuimellaan, että tupa helisi. – Mutta laskehan alas jo! Kohta tulee päivällisaika ja jäniksesikin on vielä nylkemättä.
– Pian minä sen kuoraisen, vai tekeekö pakanan vaimo senkin?
– Eikä tee. Nyt ollaan taas oikeita ihmisiä.
– Ollaan vain ja senvuoksipa minäkään en jouda täällä enää kauan löpisemään. Pelkään, että nytkin jo ovat sarkapoloiseni asiat vallan hullusti.
– Miten hullusti?
– Siten, että olen jäänyt toisten joukosta kuin jämsäläinen taivaasta.
– Mutta eihän isännän toki tarvinne aina väkensä mukana kulkea.
– Täytyy kulkea! Ainakin samassa, ellei edellä!
Taavetti nylki nopeasti jäniksen ja lähti suolle juoksuaskelin. Tuvan piipusta nousi keveänä Maijan keittotulen savu.
14.
Marraskuun loppupuoli elettiin lähestyvän tukinajon merkeissä. Puhteilla tehtiin ja korjailtiin tarvittavia kapineita: rekiä, luokkeja, aisoja ja kirvesvarsia. Maijalla oli asian johdosta omat puuhansa. Piti leipoa ja paistaa, kutoa ja korjata vanhaa vaatekappaletta lähtijöille.
– Varmaan täällä elämä hiljaiseksi käy, purkautui joskus iltaisin valmistuksia tehdessä hänen apeutuva mielensä.
– Älä sinä sure! Kyllä sitä ilojakin keksitään! nilkautti vanha Taavetti sängystään.
Nuoret naurahtivat. Tuntui hauskalta, kun isä oli käynyt jälleen leikkisäksi ja tullut muutenkin ennalleen.
Taavetti oli tiedustellut apulaisikseen neljä riuskaa kaatomiestä ja Vapun apulaiseksi oli Töyrylästä tuotu Maijan osahevonen, vahva ruunan pallukka. Taavetti ruokki hevosiaan hyvin tuimaa ajokautta varten.
Niinpä sitten ajon alkaessa Vapun kylki kiilsi ja silmä oli eloisa.
Kuun viime päivinä satoi rekikeliksi riittävän lumen ja miehet lähtivät takamaalle ensi kerran. Melkein itkuksi tahtoi Maijalle vetää, kun miehet kuormineen häipyivät aamuhämärissä tielle, mutta reipastuen hän kuivasi silmänsä ja kiiruhti navettaan rakkaiden eläintensä luokse. – Olenpa lapsekas, ajatteli hän, – kun kerran täytyy, niin täytyy, mitäpä tuollaisesta vesittelemään.
Vanha Taavetti täytti uskollisesti, mitä oli luvannut, keksi toverilleen iloja ja mielenvirkistystä. Parempaa ja huomaavampaa apulaista ei Maija olisi osannut toivoakaan. Vedet, puut ja karjanrehut olivat hänelle aina valmiiksi toimitettuina. Ja iltaisin lämmittävän takkatulen räiskiessä oli talossa oikein kodikasta ja hauskaa. Maija kehräsi tai ompeli ja isä teki astioita, kiskoi päreitä tai korjaili milloin mitäkin. Vähän puhuttiin, mutta leikkisä ymmärtäväinen hymy hypähti takkatulen leppeässä valossa vanhoilta kasvoilta nuorille ja päinvastoin. Ei Maijalla ollut ensinkään ikävä, ei silloinkaan, kun hiillos riutui, pelti suljettiin ja kumpikin riisuutui sänkyynsä. Hän kuunteli peränurkan sängystä kuuluvaa piipunrutinaa ja kissan mielihyväistä kehruunhyrinää. Kuului joskus sähköisen selän sähäyskin ja kehoitus koprimaan, vaikka ne näin yöunta odotellessa olivatkin oikeastaan vain asianomaisten kahdenkeskisiä asioita.
15.
Kahden viikon kuluttua kävi Taavetti kotona ensi kerran. Saunan jälkeen tarinoitiin riutuvan pystyvalkeahiilloksen ääressä. Taavetti kertoili työmaan ja Maija kodin kuulumisia.
– Meidän asuntona on siellä entinen miilunpolttajain maja, aloitti Taavetti. Kämpäksi kuuluvat sellaista Pohjanmaan tukkityömailla sanovan. Ensitöiksi laitettiin kämppä kuntoon, korjattiin kiuas ja katto.
– Onko siellä oikein uunikin?
– On ja onkin sellainen kivikasa, ettei se mökin tuvan nurkkaan mahtuisikaan Eikä siitä vetoakaan puutu. Kun sattuu tuulinen aika, niin lähtevät hiilet ja välistä kekäleetkin mukana avarammille laitumille. – Yksi kämpän nurkista varattiin Vapulle ja ruunalle.
– Ovatko hevosetkin samassa?
– Eipä siellä liikaa lämmintä sittenkään tunnu olevan ja tallimatka on lyhyt. Miesten makuupaikat asteltiin niin lähelle takkaa kuin kukin sieti, jalkapuoli valkeaan päin.
– Eikö siinä ole kuumaa ja vetoista.
– Kyllä kai siinä vetää, mutta eihän meidän joukossa ole niin köykäistä miestä, että savun mukana kuutamolle nousisi.
– Mitä te puhteilla siellä hommailette?
Taavetti kopisteli kohennuspuulla hiiltyviä kekäleitä.
– Syöminen siellä päähomma on ja paistivarras onkin puhteilla aina käytännössä. Milloin siinä ei kärise läskinpala, käpristelee silakkaparka. Välitöiksi tehdään mikä mitäkin. Hakolan Ville paikkaa rukkasiaan, Sehva rasvailee ja kehuu saappaitaan ja Manu harjailee hevosia, mutta Putki-Pekka tekee illat ja aamut yhtä ja samaa: järsii reikäleipäänsä ja valehtelee kuin poika. Illan kuluessa leipä pienenee, mutta valeet vahvenee, ja maata ruvetessa tulee siltä välistä niin sakeaa, että toiset kuuntelee silmät tapillaan. Taitaisi painajainenkin poikia yöllä vaivata, ellei joku aina huomauttaisi, että jokohan tämä nyt oli sitä vahvinta pajuköyttä Kemijärveltä, vai vieläkö kykenet petraamaan. "Höh, luulitko sinä minun valehtelevan?", kysäisee Pekka viattomalla naamalla, ja komentaa, että menkääs hakemaan pojat taas ämpärillinen uutta kämpän kaljaa, kun alkoi tuo Viaporin kiertolainen janottaa niin pahuuksesti.
– Mikä se on?
– Silakka.
– No on teillä nimetkin siellä, – nauroi Maija. – Mutta mitä se kämpän kalja sitten on?
– Lähdevettä. Meillä on suuri ja hyvä lähde siinä muutaman sylen päässä, niin että ei siellä väljähtynyttä kaljaa tarvitse juoda.
– Kylläpä keksitte! Minä tulen kerran salaa katsomaan kämppäläisten elämää!
– Etkä tule, eikä sinne saakaan tulla. Kämppä on tukkilaisen kyöpeli ja Pekka sanoi, että jos vaimoihminen sellaiseen jalallaankin astuu, niin katoaa siitä kohta kämpän haju ja henki. Meillä on siellä salaisuuksiakin, joita ei kuulu saavan näyttää muille kuin tukkilaisille.
– Tottahan tukkilaisen vaimolle?
– Oikealla tukkilaisella ei kuulu akkaa olevankaan, niin että tällaiset kuin minä kuuluvat olevan jo niitä himpun hampun miehiä, jotka itsekin armon tullen kämpän lämpimiin otetaan.
– Voi, voi teidän juttujanne.
– Niin, jutut on juttuja, mutta miehet miehiä. Pekka varsinkin on metsässä kuin toisen isän poika. Ei se siellä turhia hölise, sanan nakkaa silloin, toisen tällöin, mutta kirves ja kolomarauta laulaa sitä enemmän. Manun sinä tiedät ennestään. Mieshän on kuin hullu työmaalle päästyään. Hyviä minulle kaikkikin miehet sattui, vaikka hätä siellä olisikin tullut rutujoukolla.
Minä olen Sehvan kanssa ajomiehenä. Joelle ei ole vielä avattu tietä, on vain keräilty pölkkyjä tien varteen. Kelkkomiseksi kuulutaan sellaista siirtelemistä nimitettävän. Kun nyt rupeaisi pakkasiksi, että saisi tien jäätymään! – Mutta mitenkäs te täällä kotona olette tulleet aikaan, lopetti Taavetti.
Maija hypähti sulkemaan pellin. Taavetti siirsi sillävälin hänen jakkaransa sivuun.
– No, mihin minun istuimeni joutui?
– Lieneekö ollutkaan, mutta istupa tuohon vaihteeksi. Taavetti veti Maijan polvelleen.
– Saa nyt olla hukassa vaikka ensi kesään. Maija kampaili sormin Taavetin tukkaa ja jatkoi:
– Mikäs hätä meillä kotona? Hyvä henkikin täällä asuu, luulen, että parempikin kuin teidän kämpän henki. Kun minä menen navettaan, ilmestyy tuvan nurkka puita täyteen ja vesisaavi on kuin Sarpatin lesken öljykannu. Tyhjänä en sitä koskaan löydä, vaikka yhtään kertaa en ole kaivolla käynyt. Kun sitten tulen tupaan, siirtyy tonttu navettaan, havuttaa lehmäin aluset, kantaa ruumenet ja pahnat ja tekee kaiken, mitä siellä on tekemistä.
– Jopa onkin ihmeellinen henki. Etköhän lainaa sitä minulle kuukauden päiviksi petäjiä kaatamaan?
– En maksustakaan. Tässä minä sitten iltaisin sukkakutimineni istun ja kuuntelen kotihaltijain hyrinää ja kun alkaa nukuttaa, niin menen sänkyyn ja kuuntelen vielä sielläkin uneen asti.
Hiillos oli lakannut liekehtimästä. Maija nousi sulkien pellin kokonaan ja istahti sitten äskeiselle paikalleen. Hetken he siinä äänettöminä kuuntelivat nurkasta kuuluvaa tasaista hengitystä ja kissan kevyttä hyrinää. Pian Maijan silmät painuivat kiinni. Hiipien kantoi Taavetti hänet sänkyyn, mikä nurkassa odotteli vasta muutetuin raidein ja täysivillaisin vällyin.
Ulkona paukahteli pakkanen, mutta takka uhkui honkaisen hiilloston suloista lämpöä.
15.
Oli tiistaiaamu. Kämpällä oltiin metsään lähdössä. Taavetti ja Sehva valjastelivat hevosiaan ja miehet keräilivät työaseitaan.
– Tänään minä käyn rannassa, sanoi Taavetti sitoen loimeen käärittyä heinänippua rekensä pankolle.
– Nevaako pitkin aiot vain painella? tiedusteli Ville.
– Hitto taatkoon vielä niitä Mustalaispuron hettoja, jos siellä rupeaa upottamaan, niin siitä on leikki pois, epäili Sehva.
– Eipä tänne leikittelemään ahoillekaan ole tultu, ja sittenpähän jäätyy, kun pohjia myöten pöyhiintyy.
– Vapullako menet? – kysäisi Manu.
– Niin! Ei mahtaisi tuo könttyrä viitsiä ylös nousta, jos jalka vähän syvemmälle torkahtaisi. Taitaa siellä päivä minulta heilahtaa, mutta enköhän siksi kämpällä ole kuin tekin. Kaiken varalta sanon, että ellei meitä kuuden aikaan ilmaannu, niin lähtekää katselemaan. Kun minä olen muidenkin mustalaisten kanssa ollut vähän huonoissa väleissä, niin ties minkä jutkun tämäkin keksii.
Miehet lähtivät metsään ja Taavetti hevosineen kohti Mustalaispuron ja Raution nevan tuntemattomia hetteitä.
Lunta oli jo aika vahvasti, mutta kun se oli tänä vuonna satanut jäätymättömään maahan, olivat hetteiköt metsäisillä paikoilla vielä sulina. Mustalaispuron varsi oli parin kilometrin mittainen, jyrkkien kallioiden ja metsäisten mäenrinteiden reunustama nevasuikale. Taavetin täytyi senvuoksi pakostakin kulkea läheltä puron uomaa. Tuimasti eteenpäin pyrkivä hevonen uppoili jo alkutaipaleella useita kertoja. Kovemmalle pohjalle päästyään rauhoitti Taavetti hevosta ja kuivasi sen jalat sitä varten mukaansa varaamallaan vaatteella. Samalla hän aina levähdyspaikalla tallaili upottavat kohdat tasaisiksi ja lumettomiksi.
Mentiin yhä eteenpäin sitä vaivalloisemmin, mitä kapeammaksi hetteikkö kallioiden väliin soukkeni. Vappu oli uponnut jo useita kertoja puoliruumiiseen saakka ja osoitti ryöpyistä päästyään yhä enemmän pelon ja väsymyksen merkkejä. Taavetti antoi sille leipää, kuivaili ja puhutteli. Puronvartta oli jäljellä enää puolisen kilometriä. Senjälkeen alkaisi Raution neva, jota riitti joelle saakka. Taavetti tiesi, että neva oli luonnostaankin kovempipohjaista ja pakkanenkin oli siellä aukealla päässyt paremmin jäädyttämään. Mutta pahin taival oli vielä läpäisemättä.
– Olisikohan palattava takaisin? ajatteli hän viimeistä pahaa uppoamispaikkaa tasatessaan. – Ei totisesti! Tuli sanottuakin, että käyn rannassa tänään. – Taavetti katseli jälkiään: Eipä tuonne voi vielä palatakaan, jäätymättömille jäljille.
Alkutaival oli ollut sentään kuin leikkiä siihen verrattuna, mitä nyt seurasi. Näytti kun Mustalaispuron häijyt haltijat olisivat todellakin päättämällä päättäneet vangita uskalikot rauhansa häiritsijät.
Päästiin vihdoin nevalle, joka kannatti. Taavetilta pääsi helpotuksen huokaus. Päästiinpäs pahuuksesta! ajatteli hän ja kiirehti kuivaamaan hevostaan, joka oli korvia myöten märkänä. Pyyhesäkki oli jäätynyt mutaiseksi kimpuksi. Taavetti otti loimen ja kuivaili sillä. Pian ripeän hevosen väsymys pakeni, silmä elostui ja leipäkin taas kelpasi. Taavetti istahti rekeensä, kiskaisi saappaan jalastaan ja puristi veden sukasta:
– Kun kierrän tuosta painoa vähemmäksi, niin käväistään rannassa kuin liposet jänikset ja sillä välin jäätyy hetto. Mutta makaileminen ei käy laatuun, naurahti hän edelleen, tuntiessaan, miten jalkineet alkoivat jäykistyä.
Nevalla ei Vappu uponnut yhtään kertaa. Taavetti hypähteli koko ajan jäljessä tallaten reen jalasten välin niin tarkoin, ettei astumatonta paikkaa näkynyt. Täytyy pohjata hyvästi alunperin, perusteli hän itselleen, kun tanssi alkoi häntä väsyttää.
Vaikealla taipaleella oli lyhyt päivä livahtanut iltapuolelle. Ei toki joenrantaankaan ollut enää kuin satakunta syltä kapenevaa nevan suuta.
– Voisi tästä jo kääntyäkin, mutta kun perillä piti käydä, niin käydään.
– No nyt vasta se on tehty! virkahti hän puoliääneen hetkisen kuluttua, mutta sanoi kesken, sillä puuttui vielä piste. Ennenkuin Taavetti ehti kääntää takaisin, astui Vappu muutaman askeleen. Silloin humahti hanki laajalla alalla ja hevonen putosi suolähteeseen kuin kaivoon.
– Jo tuli tuho! – välähti Taavetin mielessä hänen kiirehtiessään uppoavaa hevosta pääpuolesta pidättämään. Huomaamattaan hän astui liian lähelle ja luiskahti itsekin petolliseen hettoon. Vappu liikahti, minkä johdosta Taavetti vajosi kainaloltaan myöten kylmään liejuun. Hänen täytyi tarttua hevosen kaulaan kiinni estyäkseen vajoamasta upoksiin. Siinä hän edessään näki hevosen säikähtyneen ja neuvottoman katseen, ja tunsi itsekin sinä hetkenä itsensä täysin avuttomaksi.
– Se on sitä myöten selvää, kuiskasi epätoivo korvaan. Painu alaspäin, niin pikemmin loppuu!
Ennenkuin nopeapäätöksinen mies kerkisi mielijohteensa toteuttaa, muistuivat hänen mieleensä vanhan naapurin sanat: "Mutta mitäs sitten sanot, jos jäät hettoon sen hyvän hevosesi kanssa"?
Nytkö sen pilkallisen ennustuksen pitäisi toteutua ihan sanalleen? Taavetti sai takaisin katoamaisillaan olleen elämänuskonsa.
– Ei vielä vallan! sanoi hän ääneen ja alkoi nopeasti harkita, mitä olisi tehtävä.
– Rinnustinnauha auki! välähti mielessä kuin käskynä.
Vasemmalla kädellään hän piti hevosen kaulasta kiinni ja oikealla tapaili puukkoaan. Löytyi vaan rutaa täynnä oleva tuppi.
– Tuota vielä puuttui! äännähti mies ja sukelsi uppeluksiin. Kylmä rapa tunkeutui hänen silmiinsä ja korviinsa karmien kuin tylsä puukko, mutta sisukkaasti hän painui vain alemmaksi, kunnes lopulta pääsi hampain rinnustimeen kiinni. Se oli sitkeää mänttiä. Hitaasti puremishaava suureni. Taavetti puri kuin hullu ja luuli jo tukehtuvansa. Silloin viime hetkellä lävähtivät valjaat auki. Nopeasti hän kiskaisi päänsä vedestä, päristi ja hengitti. Vielä sisukas tempaus ja hän seisoi taas nevalla huohottaen.
Levätä olisi tarvinnut, mutta ei ollut aikaa. Taavetti muisti joskus kuulleensa, että uppoava hevonen kohoaa pinnalle, jos silmukan kaulaan kiertämällä estää siltä hengityksen. Hän irroitti nopeasti ohjakset, teki niistä surmansilmukan hevosen kaulaan ja kiristi. Hevonen alkoi tuskissaan potkia, sen jalat irtautuivat pohjamudasta ja ruumis kohoutui pinnalle. Tuntiessaan irti olevansa se ponnistautui voimakkaasti eteenpäin ja kun mies samalla auttoi, putkahti hevonen joenpuolella olevalle kovemmalle penkalle.
– Eipä jääty! riemuitsi Taavetti ja kiirehti puristelemaan vettä vaatteistaan ja hevosesta. Pitkää aikaa siihen ei ollut käytettävissä, sillä pelastuksesta huolehtiva vaisto antoi jo uusia tehtäviä.
– Kiirehtikää liikkeelle, ettette palellu! määräsi se. Taavetti muisteli, olisiko ihmisasuntoa kämppää lähempänä. Ei ollut.
– Viisi kilometriä hankea ja hettoa, et läpäise, kerkisi epätoivo kuiskata. Täytyy läpäistä! iski luonto vastaan.
Taavetti ei yrittänyt valjastaa hevostaan, sillä hän ei olisi siihen pystynyt, eikä hevonenkaan olisi jaksanut valjaissa kulkea. Kiertäen lähteen hän alkoi kävellä äskeisiä jälkiään. Hevonen asteli perässä kuin koira.
Kulku lumisella nevalla jäätyvin vaattein oli Taavetille mitä vaikeinta. Hevonen hänen takanaan huohotti myöskin raskaasti. Ja nevasta ei tuntunut tulevan loppua. Hän pelkäsi joutuneensa harhaan, mutta aamuiset jäljet todistivat oikealla suunnalla oltavan. Väsymystä karkoittaakseen Taavetti koetti muistella kauneimmat muistonsa, mutta niistä ei ollut apua, sillä hänen voimainsa säiliö oli kuin tyhjä laastaritölkki, josta ei mitään heru, pusertipa mistä kulmasta tahansa. Hänen teki tavattomasti mielensä heittäytyä hetkeksi lepäämään. Hanki näytti niin houkuttelevalta kuin olisi se ollut pehmeä vuode valkoisin lakanoin. Se on petosta! Se on harhanäky! koetti hän aluksi väitellä vastaan, mutta vähitellen kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi pitkälleen hangelle. Hetkeksi vain, korkeintaan pariksi minuutiksi, vakuutteli hän. Hänestä tuntui nyt niin suloisen hyvältä ja vieressä nuokkuvan hevosen hengitys kosketti kasvoihin kuin lämpimän käden sively. Hän oli juuri nukahtamaisillaan, kun oli taas korvissaan kuulevinaan äskeiset sanat: "– jos jäät hettoon sen hyvän hevosesi kanssa?" Hän ponnahti ylös kuin pistoksen saaneena ja huudahti:
– En jää!
– Enpä jää, vastasi metsän kaiku etäisesti.
– Kiitos, naapuri! mutisi hän itsekseen alkaen taas seuralaisineen vaivalloisen kulkunsa.
Hangella maatessaan oli Taavetti yhä enemmän kylmettynyt. Jäätynein saappain oli hänen vaikea pitää tasapainoaan lumisella, raskaasti kuljettavalla taipaleella ja tämän tästä hän kaatuili nurin. Saadakseen jotakin kiintopistettä ajatuksilleen ja sammumaan pyrkivälle tahdolleen, alkoi hän laskea askeleitaan kompastustensa välimatkoilla. Ensimmäisellä yrityksellä hän pääsi kuuteen. Toisella kertaa oli kymmenes askel viimeinen. Nyt sen täytyy mennä kolmeentoista, ajatteli hän ylös kompuroidessaan.
– Mutta kolmetoistahan on onneton luku. – Mikä mieleenkin toi juuri sen, miksei yhtähyvin kaksitoista tai neljätoista? Ehkä se tietää sitä, että jos sillä kompsahdan, niin en täältä hengissä selviä. Taavettia alkoi pelottaa. Hän mietti keinoa, miten varkain, ajatuksiaan pettäen pääsisi tuon tuholuvun ylitse. Taikauskoinen kuin vanhat akat! ärähti hän ajatuksilleen ja päätti uhallakin astua rotevasti ja varomatta kolmannentoista askeleensa. Ja kun se pian tuli astuttavaksi, päätti hän tahallaan kompastua, kaikkien taikalukujen ja kohtalohaltioiden kiusallakin. – Siinä on teidän ennustuksenne! Minä näytän, että ne ovat paljasta pötyä kaikki sellaiset luvut ja sattumat! kähisi hän ylös noustessaan. Taikaluvusta oli kumminkin se hyöty, että hän lämpeni ja norjistui. Seuraava taipale tuli jo viidenkolmatta askeleen mittainen. Siitä lähtien Taavetti otti urakakseen aina viidellä lisätä ja niin hän pääsi sataan asti. Sitten ei hän enää pidentänyt taivalta. Sata askelta ja levähdys, ja sama urakka yhä uudestaan ja uudestaan. Vihdoinkin tuli nevasta loppu. Aamuiset jäljet puronvarrella näyttivät mustilta ja epäilyttäviltä. Jos nuo pettävät, niin siihen jäädään, myönsi Taavetti rehellisesti itselleen.
Eivät pettäneet. Ja kun luntakaan ei ollut vastuksina, ei puron varrella tarvinnut edes levähtää yhtään kertaa. Kovan maan laidassa tervehtivät ensimmäiset ruskeaselkäiset tukit kuin kättä ojentaen. Taavetti istahti lähimmälle ja hengähti vapautuneesti.
Miehet olivat olleet jo kämpällä pitkän aikaa. Hiljaisina ja sanattomina he tekivät tavallisia askareitaan, yksinpä Pekankin juttusuoni näytti tänä iltana tyrehtyneen.
– Olisi sieltä jo takaisin luullut ehtivän kömpylämmänkin saati Taavetin, aloitti Sehva viimein kaikkien tunnolla olevan asian.
– Olisi niin! Ja Taavetti sieltä olisi sellaisen matkan tampannut vaikka takaperin, jollei sille jotain olisi väliin tullut, jatkoi Ville.
– Tuota, tiedä, vaikka olisi hettoon jutkahtanut, ilmaisi Manukin huolensa.
– Ei se poika ensimmäiseen rapakkoon jää, eikä vielä toiseenkaan, lohdutteli Pekka.
– Eipä niin, eikä se pakkasestakaan perusta. Tuolla näkyy rukkaset nytkin huilaavan uunin ranssilla ja vaikka olisi mukanakin, niin lakkarissa olisi, on se semmoinen poika! innostui Sehvakin kehaisemaan.
– Eri lämmin sillä on veressä, myönneltiin joukolla. Pingoittunut mieliala oli jonkunverran höltynyt ja Pekka tuntui pääsevän taas irti:
– Vaikka ei senpuolesta, kyllä sitä tukkimiehelle voi sattua yhtä ja toista, hyvällekin, aloitti hän. Muistan minä, kun kerran Kemijärvelle tietä puhkaistiin.
– Tuota, annappahan olla sen nyt puhkaisematta! keskeytti Manu vakavasti, etsien kirvestään nurkasta. Minä meinaan, että eiköhän olisi viisaampaa lähteä puhkaisemaan Taavetin tämänpäiväisiä jälkiä.
– Oikein, sinä pajapölkky! Riivattuko siinä oli, ettei sitä jo ennemmin huomattu! havahtui ja mukautui Pekkakin kohta.
– Sehän käskikin lähtemään perään, ellei ajoissa kuulu. Jospa olikin silloin leikissä tosi takana, virkahti Sehva.
Pekka ja Sehva varautuivat Manun mukaan, mutta ennenkuin he ennättivät lähteä, kuului ulkoa kapsetta, ovi avautui ja kaivatut laahautuivat kämppään. Molemmat olivat kauttaaltaan kuurassa, minkä alta häämötti jotakin epämääräisen ruskeaa. Sekä miehen että hevosen koko olemuksesta kuvastui sanomaton väsymys.
– Kuivatkaa Vappu ja auttakaa päältäni, kykeni Taavetti vaivoin sanomaan retkahtaen kohta sen jälkeen tilalleen.
– Niillä on ollut leikki kaukana, sanoi Sehva totisena.
– Onpa niinkin! myönsivät toiset.
– Mutta rannassa se on käynyt ja tien se on avannut, päätteli Pekka.
Enempää ei puhuttu, vaan toimittiin. Mies ja hevonen saivat osansa. Jälkimmäinen nuokkui raukeana puhdistettaessa, edellinen ei tietänyt enää mistään.
16.
Yöllä Taavetti heräsi. Huolimatta vahvasta peitoksesta ja jalkapohjia lämmittävästä hiilloksesta, löivät hänen hampaansa loukkua ja ruumis tärähteli vilunpuistatuksissa. Tuntui kuin suolähteen kylmyys nyt vasta olisi saavuttanut. Pian hän nukahti kumminkin ja kun hän uudelleen heräsi, oli jo metsäänlähdön aika. Miehet puuhailivat sanattomina eväineen ja työaseineen. Taavetin ei ollut enää kylmä, päinvastoin kuuma ja jano.
– Huomenta pojat! yritti hän reippaasti.
– Huomenta, huomenta! vastasivat toiset ilostuen.
– Olipa siinä saunaa kerrakseen! Taavetti käännähti tilallaan. Tuntuupa melkein siltä, kuin makuuttaisi vielä päivän peräänkin päin.
– Olisikohan vietävä tietoa kotiin? tiedusteltiin.
– Jopa joutavia! Huomenna olen ennallaan. Mitä Vappu meinaa?
– Makaa.
– Antaa maata senkin päivä, pari.
– Taisi sinulla olla siellä urakkaa?
– Mitäs siellä miehellä muuta kuin istui ja rallitteli, taisipa tulla vähän liikojakin hoilattua, kun löi äänen käheäksi, käänsi Taavetti leikiksi. – Onko siellä vielä pakkanen?
– On.
– Se hyvää tekee! Sinä Sehva lähdet tänään käymään ruunalla rannassa. Viitoitat samalla nevan ja muut aukeat paikat. Voitpa ottaa jo pari tukkiakin rekeen, että raide tasaantuu ja kovettuu.
– Jokohan mahtaa kestää?
– Tallatut jäljet pakkasyön jälkeen? tottahan nyt vaikka kivirekeä... Jaa, siellä rannassa on sentään sellainenkin paikka, joka ei pidä nyt eikä vastakaan. Kierrä se, kierrä kaukaa ottaen ja keräile samalla huolimattoman kamppeet siitä ympäriltä.
– Suolähteeseenkö sinä putosit?
– Sellainen kaljatynnörihän se taisi olla. Mutta rivo paikka muuten, kuraa täynnä eikä kämpän kaljaa.
– Ja siihen sinä mulskahdit, voi totisesti!
– Jo minä sitä tuumasin, kun olit kuin suohaudasta nostettu vasikka!
– Ja entäs hevonen sitten!
– Vähällä taisi pitää, ettette nytistyneet sinne kuin russakka kaljatuoppiin!
– Olisipa se tottavie ollut nätti uutinen eukollesi!
– Taitaapa olla viisainta, että joku meistä jää sinua tänne paimentamaan, ettet uudestaan lähteeseen karkaa. Mikä sinua takaamaan, kun kerran makuun pääsit, arveli Pekka lopuksi.
– Ole hassuttelematta! naurahti Taavetti. Ei siellä niin kaksinen olo ollut. Mutta ennenkuin lähdette, niin tuokaa tuohon viereeni ämpärillinen sitä oikeata kämpän kaljaa. Sitten saatte mennä menojanne ja minä makaan päivän iltaan, että kimahtaa.
– Tehtiin niin. Pekka keksi lähteellä käydessään vielä mainion juomavehkeenkin, onton putkenvarren, jolla Taavetti sai päätään tyynystä nostamatta imaista ämpäristä vettä milloin vain.
– Sinäpä vasta konstin keksit! ihasteli Taavetti.
– Kaikkia se ryökäle siellä Kemijärven ja Lapin rantoja kolutessaan on oppinut, pisti Ville.
– Kemijärven! Keksii tämmöisiä lähempääkin, jos päässä kiertelee muutakin kuin täitä, heitti Pekka vastaan asettaessaan ämpäriä putkineen Taavetin tilan viereen.
– No nyt sitä kelpaa! Elelen täällä kuin rovasti kinkereillä, kehahti Taavetti vetäen peiton kaulaansa.
Miehet lähtivät metsään ja isäntä jäi pitämään rovastinpäiviään. Pitotunnelmaan oli hänen vain hyvin vaikea päästä, sillä kuume veti kuin tuleen koko ruumiin ja olo kävi yhä tuskaisemmaksi. Hänen teki mielensä potkia peitot lattialle, mutta vaistoili sentään, ettei se olisi terveellistä. Raitis vesi, jota hän tämän tästä putkellaan imaisi, aina sentään hetkeksi helpotti ja virkisti.
– Se Pekka! sepä vasta poika on! Aina se konstit keksii ja mutkat muistaa!
Hänen ajatuksensa siirtyivät nopeasti asiasta toiseen.
– Olipa se elämä jo hamaran varassa! ajatteli hän eileniltaista kamppailua muistellessaan. Oli siinä urakkaa!... Ja Vappu parka! Sepä siinä pyykissä sai olla ensimmäisenä ja viimeisenä... Mutta korvauksen se siitä saa. Niin kauniita seteleitä ei ruunun paja painata, että se hevonen Rantasuosta lähtee.
Mitähän ne siellä kotona nyt hommailevat? Ne, vanha ja nuori, hymähti hän. – Hyvin kaiketi ne siellä menevät. Isä pitää Maijasta, on alunperinkin pitänyt... Ja mikä on pitäessä hitto vie! koska kerran nuoremmatkin!
Tiukkaa teki töyryläinenkin, ennenkuin antoi, siirtyi hän taas kuulutusmatkaansa muistellen, "– – – tulet kuin porsaanhakija!" Osasipa terällä painaa appiukko ja osasi vielä häijymminkin: "Töyrylässä on takka ja piian paikka." Kiitoksia vain, mutta ei kelpaa! Vaikka ollaankin köyhästä ja kylmästä pesästä, niin armohiilillä ei lämmitellä! Ei töyryläisen eikä muidenkaan!... Muuten kunnon ukko. Sanansa piti, kun kerran antoi, ja puhemies oli niin hyvä, että siitä ei olisi parantunut.
Taavetti imaisi vettä.
Onpahan niitä kunnon miehiä muitakin, ilmestyy milloin minkin pöydän takaa, kun tarvitaan, niinkuin se Honkalan Masakin. Siinä se vasta voimapesä on! Ja mies peittää kaiken tavallisessa olossaan hulinaan ja viinaan.
– "Älä sure pappa ja älä sure mamma" – – –. Kuinkahan monta kertaa se ne sanat ynähteli?
Mutta toista ehkä tietäisin, jollei olisi ollut siellä ynähtelemässä... Tai tietäisinkö mitään. Paljonko siinä olisi tarvittu... Yksi hyvä pisto ja silloin olisin ollut siellä, mistä ei takaisin tulla... Viikon tai parin perästä olisi ollut ruumis mullassa... Ja nyt kaluaisivat niljaiset madot ja kaikennäköiset maantönkiäiset niitä riekaleita, mitä luiden ympärillä vielä olisi. Hyi sentäänkin!
Taavetti käännähti koettaen siten karkoittaa ilkeästi vaivaavaa mielikuvaa, mutta ei onnistunut. Ajatus iski samaan aiheeseen vielä läheisemmin ja sattuvammin:
Kuka takaa, tokko tältä laverilta enää nousen?... Kuumetauti, sepä nälkävuosienkin jälkeen ihmisiä kyläkunnittain tappoi... Eihän tätä kauan kestä tällaista poltetta... Ja siihen sitten ihminen jää makaamaan, kuolee... Ei ole tullut sellaisia asioita tähän saakka paljoakaan ajateltua... Ovat aina tuntuneet mielestä ilkeiltä ja kuuluneet muka vanhoille, elämänsä eläneille... Kuoleehan niitä tosin nuoriakin, mutta ei se ole tuntunut voivan nuoruusiässä omalle kohdalle sattua... Jospa nyt sattuisi... Silmä lakkaisi näkemästä, korva kuulemasta, hengitys taukoaisi... Ei voisi puhua, ei kävellä, ei edes kättään liikauttaa... Toiset tulisivat ja pistäisivät ahtaaseen mustaan arkkuun... Jättää täytyisi tänne Maijat, Vaput, kesät, talvet ja raikkaat syksyaamut, kaikki, kaikki... Ja sitten ne veisivät sen arkun hautaan, kolmea kyynärää syvään hautaan ja peittäisivät mullalla... Hiljaista siellä olisi... pimeää ja ilmatonta... Ja sitten tulisivat toukat ja madot... Ei tiedä, milloinka tulisivat, viikon, kuukauden, ehkä vuoden päästä, mutta tulisivat kumminkin... Kaivaisivat itsensä lautojen lävitse ja vetäytyisivät niljaisine ruumiineen jäytämään poskea, korvaa tai vaikka silmää, eikä käsi kykenisi pois näppäämään. Hyi kumminkin!
Mutta eihän kuollut mitään tunne, muisti hän samassa. Eloton ja tunnotonhan ruumis on kuin laho puu... Niin ruumis, mutta entäs sielu?... Sehän elää kuolemankin jälkeen iankaikkisesta iankaikkiseen... elää joko siellä tai siellä... ikuisessa taivaassa tai ikuisessa vaivassa...
Taavetti ummisti silmänsä ja koetti muistella, mitä autuaitten kuolemantakaisesta elämästä oli kuullut ja kuvitellut, mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet pysyä niissä asioissa, joten kuva jäi epäselväksi. Ja kun yhä kohoava kuume teki hänen olonsa tuskalliseksi ja kuolemanpelko mielen epätoivoiseksi, siirtyivät hänen mietteensä väkisten niihin kuviin, joita hän pelkäsi ja oli aikonut karttaa. Tulinen helvetti iankaikkisine vaivoineen, piinaavine paholaisineen ja kadotettuine sieluineen maalautui selvänä hänen silmiensä eteen.
Oli jo ilta, kun hän unestaan heräsi. Miehet olivat tulleet metsästä ja kapistelivat äänettöminä mikä mitäkin. Pekka teki tulta takkaan.
– Mitenkä nyt on vointisi? tiedusteltiin.
– Kyllä minä tästä jo selviän, koetti Taavetti vakuutella, vaikka ääni oli raukea ja silmät leimusivat kuumeisina. Hän imaisi pillillään vettä.
– On se juomien juomaa tämä meidän kalja, ja sinä Pekka tarvitsisit ruumin palkinnon keksinnöstäsi, kehäsi hän tilalleen heittäytyen.
– Ei ole minun keksinnöltäni. Eikö liene ukko Aatami jo sellaisia näperrellyt pettäjälleen, torjuskeli Pekka takan luona.
Leikkiä edelleen laskettiin kuten muinakin iltoina, Taavettikin toisten mukana salaten siten tuskallista oloaan. Ennen maatapanoaan toivat pojat Taavetin tilan viereen ämpärillisen kylmää vettä ja Pekka kehoitteli ryyppäämään niin usein kuin halutti ja muistelemaan mukavia. Toinen lupasi tehdä työtä neuvottua ja miehet raukenivat tiloilleen uneen yksi toisensa jälkeen. Hirveän pitkältä Taavetista yö tuntui, mutta korkeasta kuumeesta huolimatta hän pysyi nyt selvänä, eivätkä eiliset kauhunkuvat vaivanneet.
Aamulla metsään lähtiessään miehet taas tiedustelivat, eikö olisi lähetettävä kotiin sanaa, tai ainakin yhden heistä jäätävä hoitelemaan, mutta sairas torjui molemmat ehdotukset:
– Älkäähän joutavia! Kyllähän minä tästä jo muutenkin oikenen, tuntuu olokin jo paremmalta kuin eilen. – Se valehteli, päätteli Pekka ulkona toisille. Pahemmaksi sen tila on käynyt eikä paremmaksi. Se on sillä tavalla pojat, että jollei sen posket illaksi lakkaa helottamasta, niin on tänne lähdettävä hakemaan emäntää ja joutuin vielä sittenkin.
– Eikö olisi viisainta viedä se kotiin, huomautti Ville.
– Ei poika! Ei ole nostaminen pakkaseen tuommoista sairasta. Kämppä on sentään huone ja honkia meiltä ei puutu. Hoitajaa hän tarvitsee ja siksi on kaikkein sopivin oma muija. Se osaa ja se haluaa, lopetti Pekka.
Myönnellen, että Pekkahan nämäkin asiat parhaiten tiennee, alkoivat miehet astella työmaalle.
Jo aamupäivällä nousi Taavetin kuume niin korkealle, että hänen oli vaikea pysyttäytyä selvänä. Hän imaisi vettä tämän tästä ja muutti asentoaan. Hänestä tuntui kuin veri suonissa olisi kiehunut, ja muistellessaan toiseniltaista suolähteeseen uppoutumistaan hän tunsi hurjaa mielitekoa kokea nyt samaa. Oli onneksi vettä. Imaisu aina hetkeksi helpotti. – Iltapäivällä Taavetti kumminkin vaipui horroksiin, vaikka hän tahdonvoimallaan koetti pidättäytyä siitä. Kuumekuvat toinen toistaan mahdottomammat alkoivat risteillä hänen mielessään.
Ensiksi hän näki tuleentumassa olevan ruisvainion suolla. Oraat olivat hyvin talven alla säilyneet ja alkukesä oli ollut suotuisa. Olisi tarvinnut olla vielä parin viikon ajan lämmintä ja hallatonta. Mutta pahimpana aikana kääntyi tuuli pohjoiseen ja illan tullessa tyyntyi. Tuli hallayö. Auringon laskun jälkeen nousi suon uumenista kuuraisia ja vahingoniloisia pakkasäijiä sadottain ja tuhansittain. Käsissään jääkylmät vaipat ne kulkivat ruismaassa ristiin ja rastiin hyistä kuolemanhuuruaan levitellen j hiljaisessa yössä kuului pilkallinen huuto: "Tällä tavalla me teemme teidän kasveillenne, kylväkää vastakin niitä meidän maillemme!"
Kuva vaihtui äkisti. Taavetti oli nyt olevinaan Vapun kera suolähteessä. Vieressä näytti olevan korkea vuori, jonka ylimmällä huipulla seisoi Isoahon äijä kädet housuntaskuissa ja piippu hampaissa katsellen alas hetteeseen päin. Taavetti oli koettavinaan piilottautua hevosensa kaulan taakse, mutta vuorelta kuului äijän pilkallinen ääni: "Äläpä venkoile siellä, poika! Sanoinhan sen jo aikoinaan, että hettoon jäät, mene vain sinne rämpimään. Mutta vielä varmemmin se tapahtuu, kun minä autan." Mäeltä alkoi sinkoilla miehenkannannaisia kiviä mätkähdellen pelottavan lähelle hänen uppoamispaikkaansa. "Tällaisten juurella vilja kasvaa, ettäs sen tiedät", kuului äijän ääni taas, "ja tällaista jumalanviljaa kaskessa kasvaa, ettäs senkin tiedät". Puheen vahvikkeeksi alkoi nevalle mäiskähdellä jyväsäkkejä niin taajaan ja tarkasti osuvina, että Taavetti luuli tuhonsa tulleen.
Sairas liikahti ja kuumekuva vaihtui taas. Hän oli nyt makaavinaan selällään ahtaassa sarkaojassa, jossa kylmä nevavesi karmien vihloi selkää ja niskaa. Hän yritti nousta, mutta ei päässyt, sillä vetinen lieju oli juututtanut hänet tiukasti ojan pohjaan. Hän huusi apua ja vähän ajan kuluttua kuuluikin askeleita etäämpää. Mutta odotetun pelastajan asemasta hän näki ojan reunalla Rantalan Matin, jolla oli suuri puukko kädessä. Taavetti jähmettyi kauhusta ja painautui vielä syvemmälle lietteeseen. Matti oli kumminkin kerinnyt jo huomata hänet. Hän asettui hajasäärin ojan päälle ja silmät julmina verestäen rääkäisi: "Tännekös sinä, saatanan penikka, lymysit, vaikka minä käskin pysymään alallasi!" Puukko välähti pelottavan läheltä hänen päätään ja julmuri jatkoi raa'asti: "Täällä ei olekaan vanha Masa turvanasi! Siinä ojan pohjalla minä lihaan sinut kukon suupaloiksi, eikä kukaan kykene estämään". Puukko heilahti taas. Kauhuissaan Taavetti huudahti ja liikahti. Näky häipyi.
Hetkistä myöhemmin oli hän ajavinaan tukkeja rantaan. Vietiin niin suuria kuormia, että hevoset olivat nääntymässä niiden eteen. Vappu oli laihtunut melkein luurangoksi, entiseksi sitä ei enää tuntenutkaan muusta kuin mustasta harjasta ja viisaista silmistä. Joella oli puita vastaanottamassa tihrusilmäinen Veijonen keinutuolissaan hyllytellen ja apulaisena hänellä oli vallesmanni pamppuineen. "Enemmän puita kuormaan, ja useamman kerran päivässä saat ruveta ajamaan!" karjui vallesmanni. Hevonen ei millään jaksa, yritti hän puolustautua, mutta sitä seurasi piiskan isku hevosen selkään ja toinen hänen omiin hartioihinsa. "Vai ei jaksa! Kyllä minä opetan jaksamaan!" Ajo jatkui yhä kireämpänä, kunnes metsässä törröttivät jäljellä vain kannot ja latvat. Silloin viimeinkin herrain määrä tuli täyteen ja tukit vieriteltiin jokeen. Veijonen nosti keinutuolinsa jättiläistukin päälle ja alkoi hyllyä jokea alaspäin tihrusilmiään hieroskellen. "Entäs rahat?" muistutti hän. "Suusi kiinni, moukka!. Kiitä jumalaasi, että pääset ilman täältä lähtemään!" karjaisi vallesmanni ja hypähti pamppuineen viimeisen tukin päälle. "Tämähän on ryöväystä!", yritti Taavetti huudahtaa, mutta ei saanut ääntään kuuluviin, eikä voinut edes liikauttaa mitään paikkaansa, vaikka olisi kuinka koettanut. Etäämpää joelta kuului herrain pilkallinen nauru. Jollen pääse edes pois täältä? hätäytyi hän ja tempautui kaikin voimin kuin pihdistä irrottautuakseen.
Siihen hän heräsi tuntien olevansa hirveän kuumeinen ja janoinen. Hän kouraisi imupilliään tietystä paikasta. Sitä ei löytynyt. Vaivoin hän ponnistautui kyynärpäänsä varassa lattialle katsomaan ja huomasi, että vesiämpäri oli kaatunut ja pilli vierähtänyt lattialle. Houreissani olen sen tietysti itse kumoon huitaissut. Jano yltyi polttavaksi tuskaksi. Hänestä tuntui kuin kielen paikalla olisi ollut tulinen hiili. Mutta miehet!. Missä ne viipyvät? Johan niiden metsään lähtemisestä on kulunut ties kuinka pitkä aika. Hän katsahti kämpän pieneen akkunaan päin. Sieltä kuumotti harmaa valojuova niinkuin ennenkin, eikä siitä voinut päättää oliko ilta- vai aamupäivä. Jospa nyt onkin jo toinen päivä? Tai kolmas! Ehkä olen yöt nukkunut ja pojat ovat aina herättämättä aamuisin hiipineet metsään. Olisivat voineet edes tiedustaa, miten jaksan! Mutta sitä ei terve ihminen huomaa! "Hätäkö sen on maatessa", ajattelevat varmaankin. Olisivatpa tässä helvetissä! Olisivat kymmenen minuuttia, niin tietäisivät! Kylläpä ensimmäisenä päivänä olisi jäänyt kuka tahansa paimeneksi, etten muka lähteeseen karkaisi, mutta sitten kun tosipaikka tulee, niin jätetään moneksi päiväksi yksinään janoon nääntymään. Lähteeseen karkaa! Jospa pääsisikin nyt lähteeseen. Saisi juoda ja juoda miten paljon tahansa. Saisi kokonaan upottautua jääkylmään veteen. Taavetti muisti, että kämpän lähde oli muutaman sylen päässä. Hurja ajatus valtasi hänet. Miksei pääse! Muutama askel ja mulskaus, siinähän se on.
Nautinnolla hän ajatteli, miten kuuma ruumis kihisisi; jääkylmässä vedessä kuin ahjosta siepattu raudanpala sepän karkaisukaukalossa. Ja sisukset saisivat osansa... Sammuisihan edes hetkeksi tuo helvetin tuli. Mitä sillä väliä, vaikka senjälkeen aukeisikin iankaikkisen pätsin katto.
Taavetti nousi lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän kerkisi astua lattialle, kuvautui hänen mieleensä koti ja Maija.
Taavetin aikomus keskeytyi. Hän heittäytyi tilalleen takaisin ja veti peiton korviinsa. Hänen janonsa yltyi raivoon kuin ärsytetty peto ja veri syöksähteli kuin kiehuen päässä, rinnassa ja joka paikassa, mutta hän ummisti silmänsä ja pakottautui ajattelemaan vain yhtä asiaa: Minä kestän, minä kestän! Minun täytyy kestää! Miesten illalla metsästä palattua oli sairas tajuttomana ja houri. Manu lähti heti ruunalla kotiin. Hänen piti emännälle suoraan kertoa, miten asiat olivat, että tietäisi ottaa mukaansa, mitä luuli tarvittavan.
Taavetti houri ja riuhtoili kaiken iltaa. Voimia hänellä vielä oli paljon, eikä häntä senvuoksi tahdottu peittojen alla saada pysymään millään. Tuon tuosta hän huudahteli hurjia katkonaisia lauseita:
– Iske, iske!... Vai luuletko että pelkään!... Komeilee satamarkkasilla... Ja turvaa puukkoon kuin lahtari sikolätissä!
Seurasi laulu, jota Vappukin nurkassa korskuen kuunteli:
– Hei mustaharja varsa ja nappularattahat ja itse pidän suitsista kiinni!
Vertaistaan kun rakastaa, ei tarvitse olla viini!
Pian kuului taas: – Mikä siellä pidättää!... Väistäkää hyvän sään aikaan!... Täältä tulee pari, joka laskettaa vaikka helvetin tuleen!
Tuli pitempi hiljaisuus, kuului vain sairaan kiihkeä hengitys. Sitten hän alkoi taas:
– Kas niin! Kas niin! Vielä vähän! – Parikymmentä syltä vielä! – Viisi kuusi syltä enää! – Yksi kunnon hyppäys vielä! – Kas niin!
– Isoahon äijä luulee, että jäämme suohon! – Mutta eipä sitten likikään! – Heittele vain rauniosi tänne! – Heittele vain jyväsäkkisi tänne! – Heitä koko talosi, perhana! – Hyppää itse vielä harjalle ja sittenkin me nousemme nevasta! – Nousemme kiusallakin! – Koko maakunnan kiusalla! – Koko maailman kiusalla! –
Vai olisit ottanut minun hyvän hevoseni sinne kivikkoihin pomppimaan! – Ei tule mitään! – Sileätä ja tasaista sen olla pitää! – Niinkuin pöytä! – Niinkuin jää! – Ja vaon täytyy olla edes niin pitkä, että kerkiää herransiunauksen lukemaan! –
Seurasi pitempi hiljaisuus ja sairas alkoi hengittää tasaisemmin.
– Tulepas tanssimaan polkka, – kuului iloisesti. – Mitä sen väliä on! – Mitä se kenenkään kuuluu, vaikka meillä päivälläkin tanssitaan! – Meillähän ei eletä enää velassa eikä nälässä! – Hei vain! – Mutta oletpa sinä kevyt! – Kissaksi luulisi, eikä talonemännäksi!
Sairas liikahti ja senjälkeen ei kuulunut enää mitään. Hengitys kävi säännölliseksi, ja kun hetkisen perästä katsottiin peiton alle, oli hän täysissä hikikarpaloissa.
– Nyt saatte ruveta maata, pojat! Kyllä minä jo yksin hoitelen, sanoi Pekka ja istahti Taavetin pääpuoleen.
Sairas nukkui lopun yötä rauhallisesti, mutta hikosi tavattomasti. Oli Pekka jotain maailmalla kierrellessään nähnyt, mutta ei ikinä sellaista vedenlähtöä ihmisestä.
Tuli aamu. Toiset nousivat ylös, mutta yhä Taavetti nukkui ja hikoili. Takkaan tehtiin pysty valkea. Sen parhaimmilleen joutuessa avautui ovi ja Maija tuli sisään hätäisenä tiedustaen:
– Miten jaksetaan?
– Hyvin jo. Mutta mielelläni minä tämän kylpymiehen jätän paremman saunoittajan käsiin, sanoi Pekka jättäen paikkansa Maijalle. Maija istahti ja alkoi kevyesti esiliinallaan pyyhiskellä Taavetin hikistä otsaa. Sairas heräsi, venytteli ja henkäsi syvään.
– Huomenta pojat! Taisinpa nukkua niinkuin ne seitsemän unikekoa ennen! Valehtelin minä teille eilen aamuna, kun sanoin terve olevani. Kyllä minulla oli silloin tavallisen paha olo ja vielä pahempi kaiken päivää. Mutta nyt minä olen terve kuin pukkipoika!
– Älä sentään lähde hyppelemään!
Taavetti käänsi katseensa ääntä kohden.
– Maija! Oletko sinä täällä? Mistä ihmeestä sinä osasit ja tiesit tänne tulla?
– Vielä kysyt! Toiset kämppälälset eivät olleet yhtä muistamattomia kuin sinä.
– Pojat pakanat, ettepä malttaneet pitää tietojanne salassa!
– Päinvastoin. Kun ei olla pakanoita, niin lähetettiin emännälle sana, veikisteli Pekka.
Taavetti tarttui äkisti takaotteella Maijan vyötäisiin kiinni ja sanoi iloisesti:
– Olipa mukavaa, että tulit! Kun minulla on nyt lämmintä kummassakin päässä, niin varmaan tarkenen.
– Voi onneton, miten märkä sinä olet! Maija kiirehti ottamaan mytyistään kuivia vaatteita. – Johan sinusta on vetenä puoli miestä! kauhisteli hän Taavetin selkää kuivatessaan.
– Jos vesi menee, niin menköön, onpa kuiva aine jäljellä! löi Taavetti asian leikiksi.
Kun vaatteet olivat muutetut ja tila uusittu, oli sairaan mielestään liian hyvä olla, kuten hän itse vakuutteli. Heikko hän oli, mutta muuten oli kaikki vaiva ja kipu poissa. Tuliaisikseen keitti Maija hiillostalla kahvin, joka kotoisten tuomisten kera maistui muistakin kämpän asukkaista moninverroin paremmalta kuin heidän ensimmäisen numeron kaljansa.
– Sepä tässä kahvissakin pääaineena on, puolusteli sentään Taavetti rakasta juomaansa.
– Hyvästi, rakas kämppä! huokaisi Pekka kahvilta päästyään surullisesti.
– No, mihinkä sinä sitten meinaat lähteä! – tiedusteltiin.
– En minä mihinkään, mutta kämppä lähti. Tänne tuli nyt naisen henki ja sitä ei kämppä kärsi.
– On sillä ryökäleellä puheet sellaiset kuin kulloinkin tarvitaan! naureskeltiin.
– Tällä Maijalla olikin jo viime kerralla kotona käydessäni tänne sellainen kiihko, että sain lähtiessä kannoilta pois potkiskella. Ja nyt se sen tempun teki. Täytyneekö ruveta uutta kämppää kesken kaatokiireen rakentamaan? oli Taavetti päivittelevinään.
– Annetaanpahan olla. Täytyy sinun naisen hengessä koko loppu-ikäsi asua, niin että kylläkai me poikamiehetkin muutama kuukausi aikoihin tullaan, lopetti Pekka aloittamansa leikkipuheen.
Keventynein mielin lähtivät miehet metsään. Maija istahti Taavetin pääpuoleen ja huolitteli peittoa suojaavammaksi.
– Nyt sinun on ruvettava nukkumaan, ettet rasitu!
Olet jo liikaa puhunut.
– Heti paikalla, nostahan ensin tuo vesiämpäri tähän viereeni.
– Mitä tarkoitat?
– Sittenpä näet.
Kun ämpäri oli paikallaan, otti Taavetti putkensa ja imaisi vettä aika siemauksen.
– Tällainen vehe minulla on.
– Onpa teillä keksintöjä, nauroi Maija. – Tämä on varmaan Pekan päästä lähtöisin.
– Niin minäkin luulin, mutta Pekka itse väittää sitä isä-Aatamin keksimäksi. Oli Eevalleen tällaisen häälahjaksi tehnyt.
– Täytyypä sillä minunkin sitten maistaa, koska se perintökapine on. – Maija imi vettä putkella. – Jopa onkin mukava ja vaivaton. Mutta nyt sinä ummistat silmäsi ja nukut koko päivän.
Taavetti koetti sulkea silmänsä, mutta silloin alkoivat hänen korvansa humista ja silmissä vilisi edellisten päivien kuumekuvat.
– Kuule Maija! En minä saa nyt unta.
– Sinä väsyit puhuessasi liikaa. Koeta olla ajattelematta mitään!
Taavetti yritti taas, mutta sama humina alkoi uudelleen hänen korvissaan käydä. Isoahot, Rantalat, Veijoset, vallesmannit ja muut vilistivät hänen silmissään kuin karusellin leijonat ja ratsastushevoset. Muutenkin tuntui hänestä niin hikiseltä ja painostavalta kuin ukkosilman edellä tai vaatteet päällä hikisessä saunassa toimiessa. Tavallisesti hän nukkui heti, vaikka ei väsyttänytkään. Nyt väsytti, mutta uni ei tullut. Hetkisen vielä turhaan yriteltyään hänelle juolahti mieleen lohdullinen ajatus: Minäpä etsin mielessäni sellaisen paikan, mihin muut eivät pääse. – Pian hän sen löysikin.
– Kuule Maija! Pääsenkö minä nukkumaan siihen – aittaan, jossa on myllynkivi porrasastuimena ja kissanluukku ovessa?
– Vai sinne sinun mielesi tekee. Mene vain, jos luulet siellä paremmin unta saavasi!
– Onko siellä aitan parvella sänky, jossa on kylmä raiti ja keveä peitto?
– On, ihan valmiina!
– Tuuleeko kattoparrun ja ylimmän seinähirren välistä ja rapiseeko sade aamuisin kattoon?
– Tuulee ja rapisee, mutta mene nyt pian, ettei joku toinen pääse ennen sinua!
– Pääseekö sinne muitakin! Etkö sinä pidäkään ovea lukossa? kuului melkein hätäisesti.
– Voi sitä poikaani! Pidän toki, lukitsen kahteenkin kertaan, kun nyt ensin vain pääset sisälle.
– Kerran vielä kysyn. Sitten heti menen. Tuntuuko sinne iltaisin tarhan lehmisavuuksen haju ja kuuluuko lypsäjätytön laulu?
– Tuntuu ja kuuluu, mutta vain hiljaisen nukkujan nenään ja korvaan.
– Hyvä on! Nyt nukun heti. Hyvää yötä, lypsäjätyttöni.
– Hyvää yötä, ainoa yövieraani!
Maija sulki aitan oven: huolitteli potilaansa peitoksen, antoi tuulta esiliinaansa Taavetin kasvojen yllä heilutellen ja hyräili hiljaa kauneimmat lypsylaulunsa. Lukitussa onnen aitassaan nukkui potilas hievahtamatta iltahämärään saakka.
Taudinote oli ollut ankara, mutta vahva elimistö ja hyvä hoito toipumisaikana elvyttivät elinvoimaisen miehen pian. Toisesta päivästä lähtien maistuivat Maijan liemiruoat ja marjakeitokset Taavetista erinomaisen maukkailta.
– Muutaman päivän perästä minä pureskelen vaikka kämpän seinähirsiä, kun tuo Maija niitä vähän sianrasvassa karistelee, kehuskeli hän ruokahaluaan toisille ja huomenna minä tanssin jo polkkaa lattialla, jos tahdon.
– Älä yritä, poika. Almanakan tekijäksi se kumminkin sinut laittaisi, varoitti Pekka.
Taavetin toipuessa oli Maijalla entistä enemmän aikaa kiinnittää huomiotaan miestenkin pitkien puhteiden virkistämiseen. Kotoa tuomistaan ruokatarpeista valmisti hän iltapäivällisiksi maukkaita keitoksia, ja tulipa tukkilaisen tavalliseenkin ruokaan, perunoihin ja sianlihaan, hänen valmistamanaan toinen maku. Kodikkaiksi ja maittaviksi teki ateriat myöskin se, että ne nyt olivat puhtaasti vaikkakin yksinkertaisesti kämpän tilapäispöytään katetut.
– Peijakas sentään, en mä paremminkaan sano, jorautti Manu kerran pöydästä noustessaan ja puukkoa tuppeen työntäessään. – Minä olen sitä tässä tuumannut ja tuumannut ja tullut siihen päähän, että kyllä se sittenkin niin on pojat!
– Mikä on ja mitä on? tiedusteltiin.
– No se asia, josta tässä on puhuttu!
Oli ollut puhetta niin monesta asiasta, että pojat eivät vieläkään huomanneet. Silloin Manu napsautti kantaan:
– No se vain, että naisihminen se sittenkin on niitä kaikkein tähellisimpiä kapistuksia huoneen sisus – huoneen sisus –. Käsi meni päähän, kun ei löytynytkään viimeisen sanan loppupuolta.
– Sisusvärkkilöistä! – auttoi Pekka.
– Niin, värkkilöistä eli hökötyksistä, ilostui Manu, kun asia oli viimeinkin ymmärretyksi tullut.
Nauru helisi pitkin seiniä ja kaikkein ylinnä kuului "värkin" eli "hökötyksen" itsensä heleä ääni.
– Tämä kämppäkin tuntuu nyt oikein ihmismäiseltä, aloitti Sehva, kun siitä taas puhumaan selviydyttiin.
– Ei hyvä mies! Ei tämä ole enää kämppä ollut moneen aikaan, mutta mistäpäs sinä sen tietäisitkään, tuommoinen rantarisun kiiski, epäsi Pekka ja asettuen lämmittelemään pölkylle takan eteen jatkoi: Kämppä on kämppä vain niin kauan kun sen sisällä törsäilee yksinomaan tukkilainen, mutta kohta kun nainen astuu kynnyksen ylitse, muuttuu se könsäksi ja silloin on siinä eri tuntu ja eri lämpö.
– Kun tässä nyt on hyvää aikaa, niin lasketteleppa sinä taas muutama repevä vale niiltä ajoilta, kun sinä Kemijärven kämpillä törsäilit, kehoitti Ville.
– Hyh, hyh sinua, poika! Kyllä sen näkee, että kun mies on juippi yhdessä, niin se on juippi toisessa. Valeitako lötysteltäisiin silloin, kun naisia on joukossa. Niiden aikana täytyy seuloskellen jutella tosiasioitakin.
– Kyllä sinä itsekin olet joskus ensikertalainen ollut, ja on kai niitä juippeja siellä Pohjanmaankin kämpillä, lasketteli Ville puolestaan.
– On kyllä, mutta niitä räknätään siellä viisitoista tusinaan ja kun tiukka pomo sattuu, niin vaatii vielä pari kaupanpäällisiksi. Muistuu tässä mieleeni, miten me kerran Kemijärvellä ensikertalaisia nukutettiin, ja jos teitä haluttaa kuunnella, niin voin sen kertoakin, vaikken mä, niinkuin sanoin, viitsikään naisten aikana valehtelemaan ruveta.
Haluttiinhan sitä kuunnella ja Pekka alkoi:
– Siellä oli sinä talvena suuri ruununmetsän kaato ja äijiä oli kuin sääskiä. Meidänkin kämpässä asui viisi kuudetta jätkää.
– Mutta jopa sen täytyi olla suuri kämppä, ihmetteli Sehva.
– Mitä pihkaa. Tämän kokoinen tai oiskohan ollut hiukan suurempi.
– Mutta miten ne kaikki sopivat sinne maata edes, saati sitten muuten liikkumaan?
– Älä nyt hosu, sitähän minä tässä juuri meinasin ruveta juttelemaan! Olihan siinä silmän vilkettä aluksi, mutta keksittiinhän se lopuksi keino, kun hetken aikaa tuumattiin. Laitettiin pitkä lankku pukkien päälle kämpän takaseinältä ovensuuhun. Sitten ladottiin miehet illalla lattialle syrjälleen kuin vaasalainen silakat nelikkoon, ja kun kolme miestä pönkitettiin kiuasta vasten seisomaan, niin mahtui kuin mahtuikin viisi kuudetta miestä yöpuulle.
– Mitäs sillä lankulla tehtiin?
– Sehän oli tie, jota pitkin yöllä käytiin ulkona, jos tiukka paikka tuli. Mutta sen arvaatte pojat, ettei siellä parannut kaikkien löysien meininkien takia nurkan takana juosta, niinkuin Ville meillä tekee. Kyllä siitä olisi noussut sellainen möry, että oksat pois.
– No siinä ahtaudessako te koko talven olitte? kysäisi Maija.
– Hätäkö olisikaan ollut, jollei olisi tullut muita, mutta kun muutama viikko oli kulunut, tuli pomo ja sanoi, että teidän kämppään on saatava mahtumaan vielä viisikymmentä miestä. Minä sanoin, ettei siitä tule mitään, ellei ruukki kustanna kappaa suoloja joka yöksi kerrosten väliin, mutta pomo vain nauroi ja sanoi, ettei täällä vielä ole sittenkään ahdasta. Mikäpäs meidän sitten auttoi, täytyihän ne ottaa. Päivällisellä ollessa metsässä me vanhan sakin miehet sitten keksittiin keino. Varattiin jokainen katajainen koukku mukaamme ja ennenkuin juipit tulivat, lyötiin ne kämpässä sylen korkuudelle pitkin seiniä. Illalla pojat sitten tulivat, ja tiedustelivat, että meitäkös varten nuo tyhjät naulat ovat. Joo, sanottiin me. Nauloja on kyllä joka miehelle, mutta maata täytyy tisurissa ja kun te nyt olette matkalla väsyneet, niin saatte ruveta ensiksi yöpuulle. Sitä mukaahan ne pojat nukkuivatkin, kun kyljelleen pääsivät ja sitä mukaa me sitten ne nostettiin nauloihinsa takin lenkistä roikkumaan. Ja taas oli meillä tilaa kaiken yötä yhtä paljon kuin ennenkin.
– Mitenkä aamulla sitten suu pantiin? tiedusteli Taavetti.
– Mitä siitä. Nosteltiin pojat koreasti nauloistaan alas, mutta unta ne olivat saaneet tarpeekseen. Eivät tulleet illalla enää meidän kämppään yösijaa hakemaan. Omissa miehissä me sitten eleltiin loppu talvi ja mikäpä siinä oli elellessä, kun kerran alkuun päästiin. Sanoivat toisissa kämpissä olleen ahtaampaakin. Lieneekö sitten ollut, en tiedä, kun en itse nähnyt, eikä niihin kaikkiin jätkien puheisiin ole perustamista, eikä pomojenkaan, lopetti Pekka juttunsa.
– Jos tuokin oli tosijuttu, niin minkähänlaisia ne sinun valeesi tänään olisivatkaan? pisti Ville taas väliin.
– En minä tänään valehtele, älä tiiraa ollenkaan, mutta voimmehan ajankuluksi vielä pari pientä tositapausta kertoa. Pekka alkoi taas:
– On ne kämpällä hyvät puolensakin, vaikka se tavallisesti onkin sellainen törkypesä. Siinä ei ole koskaan russakoita eikä muita turilaisia, niinkuin könsissä useinkin pyrkii olemaan. Ei minulla itselläni ole matkoilla ollessa russakoista sanottavaa vastusta ollut, mutta kerran kumminkin olin helisemässä niiden peijakkaan ruskeatakkisten takia. Jäätiin Juurikka-Ellun kanssa Lestijärvelle halon hakkuuseen ja saatiin kortteeripaikaksemme eräs sydänmaan könsä. Mukava paikka se muuten oli. Ämmä laittoi meille ruoan, eikä ollutkaan hinnalla pilattu, maksoi viisitoista penniä ateria ja äijä antoi vielä nurkantakusiaan kaupanpäällisiksi niin paljon kuin polttaa jaksettiin. Mutta kesken talven meidän sittenkin sieltä täytyi lähteä lipettiin niiden ruskeatakkisten viskaalien takia.
– Jopa olit mies, kun russakkaa pelkäsit! keskeytti Ville.
– Mitä minä muutamista olisin välittänyt, mutta kun niitä oli lopulta niin maan saakelisti! Me otettiin Ellun kanssa makuupaikaksemme uunin päällys ja hyvin sinne aluksi kaksi miestä sopikin, mutta niinkuin ma sanoin, niin lopulta ne ajoivat meidät käpälämäkeen, ensin uunilta ja sitten lopulta koko mökistä ja pitäjästä. Kyllähän me niitä riivatuita nähtiin jo alunperin milloin missäkin. Piimätuopissa ne uida porhalsivat kuin vesikäärmeet, ja Ellu sanoikin, kun ryypätessään oli suuhunsa aika vaarin saanut, että menehän kuivattamaan taas nuttuasi vähäksi aikaa, ja hyvin ne tottelivatkin. Soosikupissa ne tavallisesti aina olivat ketarat pystyssä. Ei niitä viitsinyt sylkeä edes poiskaan, rasvainen murene, menihän se hyvin läskipalan tilkkeenä. Mutta kun niitä vietäviä alkoi kerääntyä kiukaalle meidän makuupaikallemme, niin sikamaisesti. Niinkuin ma sanoin, mahduttiin me kumpikin aluksi sinne reilusti nukkumaan. Mutta sitten alkoi tila pienetä yö yöltä. "Pysy sinä omalla puolellasi", pauhasin minä aamuisin Ellulle. "Enhän minä sinun puolellesi ole tunkenutkaan, niinkuin sinä", kivasi Ellu vastaan. Ja vaikka miten olisi koetettu litistyä seinää vasten, niin yhä lähemmäksi toisiamme me yö yöltä kiilaannuttiin.
– Mistä se johtui? tiedusteli Maija taas.
– Sitähän asiaa minäkin tuumasin yökaudet, että pää rutisi, ja lopulta minä sen sain selville. Russakoita nähkääs oli karttunut uunin kummallekin seinälle vahvat kerrokset. Ensin niitä oli korttelin vahvuudelta, sitten jo puolen kyynärän ja lopuksi kyynärän paksuinen kasa ja ymmärtää sen, kun kyynärä kummaltakin puolelta otetaan makuupaikasta pois, niin selät siinä rupeaa yhteen ottamaan, vaikka aluksi väljempääkin olisi ollut.
– Mutta eikö niitä tunkenut suut ja silmätkin täyteen? keskeytti Sehva.
– Täytyi laittaa luukut kiinni nähkääs. Sen takia niistä ei mitään haittaa ollut. Pahinta oli, kun ne vuovasivat kulkea aina selän alla, niin tuntui, niinkuin olisi liikkuvien telojen päällä maannut. Olisihan se senkin puolesta mennyt, tottui siihenkin jo kuin kellon käyntiin, mutta sitten ne riivatut yhtenä yönä tekivät sen viimeisen tempun, jota ne varmaan jo silloin seiniä vuoraamaan ruvetessaan olivat miettineet.
– Minkä niin?
– Muurasivat meidät umpeen keskelleen. "Mikäs ämmällä tänään on, kun ei ylös pääse?" ihmetteli Ellu herätessään. "Kumma tosiaankin, kun eivät ota tulta", ihmettelin minäkin kun hetkinen oli vielä odoteltu. "Minäpä käyn pistämässä takkaan raasun", sanoi Ellu lopulta. Mutta poika ei löytänyt rappuja, ei vaikka hitto olisi ollut. Minäkin nousin hakemaan, mutta eihän niitä sittenkään löytynyt. Semmoinen mukava kutina ja mutina kävi vain jokapuolella, niinkuin suuressa jyväkasassa olisi nutusteltu. Lopulta me sitten keksittiin, että russakat ryökäleet olivat meidät vanginneet. Eihän siinä muu auttanut sitten, kun huudettiin yhteen ääneen asia ukolle ja ämmälle. Ne kaivoivat korennolla meille köyden pään, joka sidottiin Ellun jalkaan ja kun ämmä ja äijä yhdessä kiskoivat, niin heltisihän se yksiöinen portti, minä sukelsin vähän liukkaasti Ellun reiästä perässä ja päästiin kun päästiinkin hengissä alas. Ei me siinä könsässä sitten enää pitkiä aikoja piiskuteltu, vaikka senhän arvaakin.
– Voi kiertolainen sinun juttujasi! naureskeltiin.
– Kämppä on aina niin kylmä, ettei siellä russakka elä, aloitti Pekka kolmannen juttunsa totisena, mutta enpä minä sentään vielä koskaan ennen enkä jälkeen ole ollut niin kylmässä kämpässä kuin neljä vuotta sitten Iijoen yläjuoksulla. Se oli tavallinen pakkastalvi silloin, niinkuin varmaan muistatte. Ja kun Iijoella on pakkanen, niin siitä on hoito pois! Koko tammikuu täytyi polttaa rakovalkeata yötä päivää kämpän permannolla ja sittenkin oltiin pakkasen käsissä vallan helisemässä.
– Tuota, eikö siinä permanto syttynyt palamaan, ihmetteli Manu.
– Ei hyvä mies! Lattia oli kuin jäätä. Sen tietää jo siitäkin, kun sitä vastassa olevat tulipunaiset hiilet olivat niin kylmiä, ettei kärsinyt käteensä ottaa.
– Jopa oli aika pakkanen!
– Oli se! Ja helmikuussa se vasta vietävänmoiseksi yltyi! Meillä oli joki siinä ainakin noin lähellä kämppää kuin lähde täällä. Mutta vaikka matka oli niin lyhyt, kerkisi vettä hakiessa ämpäri jäätyä umpipuuksi.
– Eikö siinä mieskin jäätynyt sellaisessa porotuksessa? tiedusteltiin.
– Olisi jäätynyt, jollei olisi aina ollut hienossa liikkeessä. Polkkaa tanssittiin kämpässä aina, yksin syödessä ja nukkuessakin. Rantoon Antti lopetti yhtenä iltana ja sanoi, ettei sitä pakkasen takiakaan viitsi koirasten kanssa pomppia, mutta ohraisesti kävi pojalle sinä yönä.
– Miten sille kävi? tiedusteli Maija uteliaana.
– No jäätyi takkakiveen leveistä takapuolistaan kiinni, eikä saatu aamulla irti muutoin kuin sytemällä. Jääpalaset jäivät sitten koko talveksi pojan housuihin roikkumaan ja helisivät aina kävellessä kuin mustalaisen länkitiuvut.
– Ja siitäkös teille toisille riitti iloa.
– Arvaa sen. Maaliskuussa pakkanen sitten toki asettui vähän ihmismäisemmäksi. Vielä silloinkin aamuisin nurkan takana käydessä vesi kaarelle jäätyi, mutta leikkiä se jokatapauksessa oli niiden helmikuun pakkasten rinnalla. Mutta nyt nukkumaan Maija ja pojat kanssa! lopetti Pekka.
– Juttele vielä jotakin, pyyteli Ville.
– Enkä juttele! Tiedä, vaikka unimielisenä sattuisi jotain väärin muistamaan.
Asetuttiin nukkumaan, mutta Maijaa nauratti vielä tilallaankin ne Rantoon Antin jääkulkuset.
Hauska oli se viikko Maijalle ja vielä hauskempi kämpän vakituisille asujamille, loppui vain kesken, niinkuin hauskat viikot aina. Lauantai-aamuna valjasti Taavetti virkistyneen Vappunsa matkareen eteen ja kyyditsi Maijan kotiin. Ja könsä muuttui taas siitä hetkestä alkaen kämpäksi ja sen asukkaat jäivät haikein mielin paistamaan "Viaporin kiertolaisiaan" ja jyrsimään reikäleipiään, joita Pekan täytyi ruokahalun lisäämiseksi höystellä oikein väärentämättömillä kämppävaleilla.
17.
Maanantai-aamuna lähti Taavetti jälleen työmaalle.
– Tämäpä onkin viimeinen kerta ennen joulua puheli hän konttia sulkiessaan.
– Kun osaisit olla nyt vain tarpeeksi varovainen, sinä et ole vielä entiselläsi, varoitteli Maija saattamaan lähtien.
– Olisit paremminkin muistuttanut, etten enää rupeaisi työaikana makailemaan. Mutta mitenkähän te leivänpuolesta täällä aikoihin tulette? – käänsi Taavetti keskustelun.
– Eiköpä tultane, mehän isän kanssa tarvitaan niin vähän, kunhan joululeipomisiin varaat.
– Siitä saat olla huoleti. Takaan, että jauhopukki tulee aikanaan!
Taavetti irrotti hevosensa ja Maija liukui hänen kannoillaan navetan luokse asti, jossa seurasi nopea hyvästijättö. Hetkistä myöhemmin helähteli Vapun kulkunen iloisesti hämäräisellä tiellä ja ajaja vihelteli kuuluviin keveitä mielialojaan.
Oli seisottavia suojaisia ilmoja, joten jäätynyt tie pysyi hyvässä kunnossa. Saatiin jo tuntea esimakua siitä, mitä tukkitienä merkitsee tasainen, vähän alaviettoinen maa. Suojapäivinä voitiin kasata tukkeja rekiin kolmeenkin kerrokseen, ja Pekka myhähteli, että onhan siinä taas kasa, jota kehtaisi näyttää vaikka Kemijärven jätkille.
– Ei tuollaisen puuläjän kanssa olisi yrittämistä mäenlaskulle, innosteli Manu.
– Vielä vähemmän nousulle! jatkoi Ville ja Sehva ei iltaisin lakannut ylistelemästä suotien hyviä puolia.
Kummallakin ajajalla oli mukanaan kanki, sillä painavia kuormiaan eivät hevoset pysähdysten jälkeen olisi auttamatta liikkeelle saaneet. Tuliluontoinen Vappu ei tahtonut aluksi oikein tottua sitkeyttä kysyvään junnaamisvetoon, varsinkin vaikea alkuunlähtö sitä kiusasi, mutta ajajan ystävällinen puhelu ja aikoinaan annettu apu totuttivat vähitellen tuiman menijän tällaiseenkin ponnisteluun. Joella oli kuormien purkaminen hyvin mukavaa. Tien päätekohdassa oli siellä rantaan viettävä rinne. Ajajien ei tarvinnut muuta kuin pudottaa tukit reestään aluspuille, joita pitkin ne itsekseen vierivät tiloilleen. Rannassa käytiin kolme kertaa päivässä. Se oli tiukka urakka. Pimeällä oli lähdettävä ja pimeä oli illalla takaisin tultaessa. Hevosista oli tällaisen kovan ajon aikaan pidettävä hyvää huolta. Viimeisellä viikolla se ei ollut enää mikään helppo tehtävä, sillä jauhot alkoivat huveta vähiin. Taavetti koetti auttaa asiaa käymällä entistä useammin, vaikka niukemmin apetta suurustamassa ja samalla hevosia hyväillen puhuttelemassa. Päivisin oli hänellä aina taskussaan omasta osastaan varaamiaan leipäpaloja Vapun suuhun pistettäväksi levähdyspaikoissa. Saipa silloin usein ruunakin palasen höplötteleviin huuliinsa. Tällainen huolehtiminen ja hyvä kohtelu pysyttivät tuliluontoisen Vapun edelleenkin pirteänä ja hyväkuntoisena, vaikka varsinainen voimanpuoli ruokinnassa päivä päivältä väheni. Ruunan patukka taas, joka vuosikausia oli ollut yhtä tiukkalihainen, osasi neuvomattakin itseään säästää, eikä ruokinnan niukentumisesta ollut tietääkseenkään. Oli seuraavan viikon lauantaiaamu. – Tänään lopetetaan työt ja lähdetään jouluille, sanoi Taavetti metsään lähtiessään.
Jos kotiasiat olisivat olleet selvinä ja eväät olisivat riittäneet, olisi jouluviikon alkupäivät vielä voitu ajaa, mutta Taavetti muisti, mitä oli luvannut, eikä hän tahtonut heikontaa hevosiaankaan tarpeettomasti.
Sunnuntaiaamuna maksoi hän miehille tilin. Rahat riittivät, mutta pussiin jäi melkein "matti". Se oli edeltäkäsin tietty asia, eikä Taavettia huolettanut. Jauhokuorma oli tosin vielä hankkimatta, mutta sitäkin varten oli hänellä jo valmis suunnitelma. Samaan aikaan sunnuntain aamupuolella, kun miehet lähtivät ruunalla kotiinpäin sahaamaan, käänsi Taavetti Vappunsa toisille teille käskien Manun viedä kotiin sellaiset terveiset, että seuraavana iltana jauhopukki tulee.
Terveiset eivät olisi voineet olla sen mieluisempia. Taavetin lähtiessä olivat jauhot olleet jokseenkin tarkkaan lopussa, vaikka Maija ei ollut kehdannut sanoa, ja leivät hän oli varannut kaikki Taavetin mukaan. Oli sentään onneksi perunoita ja nauriita, oli lihaakin ja navetan puolelta herahteli vielä maitoa tilkkanen. Jouluksi odotteli Maija kyyttöselkäistä Pimpulaansa kantavaksi.
Leivättömyydestä ei puhuttu. Kerran isä aamiaisilla kuin sivumennen rauhoitti nähdessään asian toisen mieltä painavan:
– Sinäpä osaat saada maukkaiksi naurishaudikkaat. Kun tällaisia on pöydässä, niin ei leipää kaipaa ollenkaan!
– Vai siltä tuntuu, nauroi Maija, mutta painostuksesta oli päästy ja leikkiä laskien syötiin edelleen maukkaita naurishaudikkaita.
Eräänä päivänä teki Maija keksinnön. Aitassa oli jäätyneenä nelikollinen laskiaismarkkinoiksi varattua verta ja hinkalojen pohjia lakaisemalla hän sai vielä kokoon vakallisen jauhoja. Hän päätti tehdä verileipää, riittäisihän verta siitä huolimatta vielä makkaroiksikin. Iloisena ryhtyi hän heti toimiin. Isä vannehti saavia tuvassa. Työnsä lomassa hän kummastellen katseli, miten Maija teki uuniin tulen ja toi taikinasaavin tupaan, niinkuin todella olisi vesirieskan tekeminen ollut mielessä.
– Mitähän se aikoo? ajatteli hän. Että leipomahankkeisiin ei näillä tiedoilla päästäisi, sen hän tiesi kysymättäkin. Lopulta ei hän sentään malttanut olla tiedustamatta:
– Mitä sinä aiot siihen pyttyysi tehdä?
– Taikinan! myhäili toinen arvoituksellisen näköisenä.
– Mutta mistä sinä jauhot otat?
– Jos tehtäisiin muutteeksi jauhoitta!
– Jopa olet ihmeellinen emäntä, jos siihen pystyt!
– Näin joulun edellä osataan sellaista, mikä muulloin olisi taikuutta.
Tuotuaan verinelikon sisään, selitti Maija puuhansa:
– Minä teen verileipää! Onko isä koskaan ennen sitä syönyt?
– Enpä ole! Vai tehdään siellä sinun kotipuolellasi verestäkin leipää!
– Tehdään ja hyvää siitä tuleekin! Illalla saatte maistaa! Maijan sanat myönsi maistelija myöhemmin todeksi moneen kertaan.
– Tämäpä vasta erinomaista on, kun leipä ja särvin ovat samassa! ihasteli hän.
Kun verileipä oli niin maittavaa, syötiin sitä joka ateria. Yksi paha puoli sillä sentään oli. Se väheni, kunnes loppui. Maija ei voinut taikinaa uudistaa, vaikka olikin joulutonttujen liikunto-aika käsillä. Siksi olivat tukkimetsästä kotiutuvan Manun terveiset Maijalle niin mieluiset, että hän oli melkein syliksi hypähtää niiden vakavasanaiseen tuojaan.
18.
Työtovereistaan erottuaan ajeli Taavetti vihellellen ja hyväluistoista tietä pettämättömään onneensa luottaen. Hän oli päättänyt mennä Veijosen puheille naapuripitäjän kirkonkylään, esittää siellä, missä mitassa tukkityö oli, ja pyytää vielä 500 markkaa rahaa etumaksuna. Sitten kauppiaasta jauhokuorma alle ja vähän muutakin joulutuliaista ja pukki olisi valmis palaamaan. Matka joutui niin hyvin, että illan hämärtyessä hän siteli hevostaan jo Veijosen pihamaalla. Onneksi sattui tukkiherra olemaan kotona, hyllyi ja hykerteli entiseen tapaansa.
– Olipa se nyt oikein hauskaa, että isäntä poikkesi tupakoimaan ja tarinoimaan! Istumaan, istumaan ja meillä kuin kotonaan!
Tupakat lensivät Taavetin eteen pöydälle.
– No miten kaunis emäntä jaksaa? Ja miten tukkityö luistaa? Taitaa olla jo hyvällä alulla? sateli kysymyksiä.
– Onhan se jo! aloitti Taavetti. Kaataminen on jo hyvinkin pitkällä, ja kun nyt viimein saatiin tie kuntoon, on ajokin päässyt vauhtiin!
– No sepä hauskaa! Oikein hauskaa! Arvasinhan minä sen heti ensi näkemällä, että sen miehen hommat luistavat kuin rasvattuina, lasketteli kohtelias herra sulavasti. – Taitaa Rantasuo selvitä urakastaan hyvinkin määräaikaan?
– Jollei mitään erinomaisia vahinkoja satu. Asialle minä oikeastaan tänne teidän luoksenne nyt lähdin, eipähän sitä meikäläinen turhanpäin näin pitkiä matkoja joudakaan ajelemaan, jatkoi Taavetti mukavasti alkuun päästyään. – Nyt on niin hullusti, että hinkalo on tyhjä ja kukkaro on tyhjä. Ajattelin pyytää vielä etumaksuna viittä sataa markkaa, että pääsisin työn loppuun asti.
Veijonen risti kätensä kukoistavan vatsansa vanteeksi.
– Tjaa! Ikävä juttu! Perin ikävä juttu! Minulla on ollut juuri iso litviikin maksu pitkin linjaa ja minunkin kassani on tyhjänä, ihan tyhjänä.
Taavetti arvasi, että toinen valehteli, eikä voinut senvuoksi salata närkästyksen värettä äänessään.
– Niin ison puulaakin kassa ei ole koskaan niin tyhjä, ettei sieltä viittäsataa markkaa löytyisi, jos vain olisi halua antaa!
– Mutta hyvä isäntä ymmärtää, että vaikka mies olisi kuinka rikkaan talon tai puulaakin isäntä, niin kun ei ole rahaa, niin – – – niin ei ole rahaa!
Sanoja seurasi erittäin kuvaava kättenliike. Taavettia harmitti Veijosen makeileva teeskentely ja hänen luontonsa kuohahti:
– Rahasta teillä ei ole puutetta, jos konjakki ja muut omat asiat ovat kysymyksessä, mutta se näyttää olevan vielä sillä tavalla, ettei talonpoikainen ihminen saa vaivoin ansaitsemiaan pennejäänkään kuin pakolla!
– Isäntä hyvä! Ei kiihtyä! Ei kiihtyä! hätäili lattialla hylleröivä herra. Antaisinhan minä varsin mielelläni, antaisin, vaikka omistani, jos olisi. Mutta kun vielä on lisäksi ne parakrahvit ja määräykset! – Veijonen asettui Taavetin eteen hullunkurisen rukoilevaan asentoon. – Tottahan isäntä hyvä ymmärtää, että minäkin olen vain tavallinen ihminen, ja käskyläinen, korkeamman vallan alle pantu!
– Rapakasa sinä olet! oli vähällä päästä kiivastuvan miehen huulilta, mutta viime hetkessä hän sentään kykeni malttamaan mielensä.
Olisiko pyytää vaikka vähemmänkin?... Loukattu ylpeys esti. Ovella kääntyen hän kylmällä painolla sanoi:
– No mitäpäs sille! Kun ei sovi, niin ei sovi! Mutta muistakaa se, että sopii maaliskuun viidentenätoista tukkikasoilla Kirvesniityllä!
– Tietysti, tietysti! Ei isäntä huoli nyt pahaa tykätä ja sitäpaitsi saattehan te tuollainen reilu mies jauhoja vaikka viisi kuormaa joka kaupasta, tasoitteli Veijonen vapaantuneemmin Taavettia ovelle seuraten.
– En tarvitse neuvojanne! jyrähti lähtijän ääni sillä painolla, että toisen lörpöttely hyytyi. Vasta sitten, kun Taavetti oli ulos ehtinyt, rohkeni tukkiherra itsekseen jatkaa:
– Odotapa, jullikka! Etköhän vielä joskus tarvitse myöskin hyviä neuvoja!
Tapaus oli ollut sydämeen ottava. Veijonen hyssytteli kaapilleen ja pulputti juomalasin täyteen sydämen vahvistusta.
Taavetti asteli kiivaasti hevosensa luokse mielen kihistessä kiukkua. Tällaista asian ratkaisua hän ei ollut osannut ottaa laskelmiinsa.
– Senkin mahaparooni! Vaikka olisi tuo pitänyt arvata jo tullessa. Mutta mitä ihmettä minä nyt teen? Ympärillä vieras paikkakunta. Taskussa tyhjä kukkaro ja edessä uupunut hevonen. Ja kotona odotetaan vuorokauden kuluttua miestä jauhokuorman kanssa palaavaksi. Menisikö täällä kauppiailta velaksi pyytämään? Taavetti hymähti: kukahan niistä antaisi tuntemattomalle kulkijalle rahatta edes kappaa suoloja? Olisi pitänyt pyytää se ketale takaamaan, eihän siitä kumminkaan olisi kehdannut kieltäytyä.
Hän pysähtyi jo takaisin kääntyäkseen, mutta luonto iski seinänä vastaan:
– Jaa totta totisesti, minä en pokkuroi mokomia herroja! – Hän irroitti hevosensa renkaasta ja portille joutuessaan oli hänellä jo uusi suunnitelma valmiina. Niin! enon luokse minä ajan, päätti hän ja käänsi hevosensa tuntemattomille teille.
Vaikka matkaa olikin jo taivallettu hyvä päivän urakka, oli Vappu edelleen menotuulella. Iltapuhteella katkesi vielä kolmisen penikulmaa, jonka jälkeen hevonen sai kauransa ja tarpeellisen levon. Miehellä ei ollut enää evästä. Hyvä kun hevoselle riittää, ajatteli hän.
Varhain seuraavana aamuna Taavetti jatkoi matkaa piristynein mielin. Ilma oli käynyt suojaiseksi ja keli oli mitä parhain. Päivemmällä hän jo huomasi, että kerkiäisi perille samana päivänä. Viimeinen taival oli suuren järven valtatietä, jolle päästessään Vappu itsestään kiihtyi navakkaan raviin. Tie oli kuin arina, ja säännöllisten matkojen päähän pystytetyt viitat vain vilahtelivat ajajan silmissä.
Jo varhaispuhteella hän joutui perille ja hevosensa kiinni sitaistuaan astui hämäläistalon suureen pirttiin. Pian hän talonväelle selvitti, kuka oli ja sai ystävällisen vastaanoton. Talon nuoret miehet riensivät lyhtyineen ulos riisumaan hevosta.
– Vai sisko-vainajan nuorimmainen! Onpa hauska nähdä silmiäsi, aloitti eno lämmöllä, kun tervehdyksistä oli selvitty.
– Ette tullut äiti-vainajaa hautaamaan, vai lieneekö kirjekään ajoissa tullut.
– Tuli, tuli kyllä, mutta kun se matka on niin pitkä ja hankala kesäiseen aikaan, niin jäipä lähtemättä... Äkkiä raukeni Tiina-parka. Kovilla oli kaiken ikänsä ja kun vielä luonnoltaan ja ruumiiltaankin oli hennonlainen... Niinpä niin, niin sitä täältä mennään yksi toisensa jälkeen, hentoset edellä, karkeammat perässä...
Hän kääntyi naisväen puoleen:
– Mutta alkakaahan asetella rieskaa ja lihaa pöytään! Luulenpa, että semmoisen taipaleen jälkeen ruoka maittaa. Ja sitten saat alkaa kertoa muista kuulumisistanne.
– Pelkään, ettei luista oikein syöminen eikä jutteleminenkaan, ennenkuin olen asiani tunnoltani pois saanut. Arvannettekin sen, etten aattopäivinä muuten ole näin pitkälle matkalle lähtenyt, vastasi Taavetti.
– Käydään sitten tänne minun möksääni jutustamaan. Taidat tarkoittaa ne sanottavaksi vain minun leveille korvilleni. – Eno asteli edellä kamariinsa.
Lyhyesti ja suorasti Taavetti kertoi, mitä varten oli matkaan lähtenyt, miten tyhjää kotona oli ja miten suohon alettu uutisviljelys yhä vieläkin oli epäonnistunut. Vielä hän kertoi kaupastaan ja tukkitöistä luvaten heti maaliskuussa rahat saatuaan tulla maksamaan, jos eno nyt auttaisi.
– Käyhän se asia laatuun! Hyvin se meillä käykin, myhähteli eno. – Aamulla saat kuormaasi jyviä niin paljon kuin haluat ja mitä sorttia vain haluat. Mutta siitä hyvästä sinun on tänä iltana syötävä ja juteltava.
– No, näillä tiedoilla minä olen siihen valmis kuin turkkilainen sotaan, virkahti Taavetti iloisesti heidän takaisin tupaan astellessaan ja piti sanansa kuin mies. Maukkaan rieskan, silavan ja sahdin ääressä juoksi vilkkaan sukulaisen tarina kuin keväinen puro. Äidin viime ajoista ja kuolemasta hän ensin kertoi, mutta eivätpä unohtuneet iloisemmatkaan asiat: markkina- ja kosintamatkat, ja huomatun osan juttelujen aiheista sai Rantasuon uusi emäntä, jonka askeleissa kertojan mukaan yhä vielä oli neitosen keveys.
– Mikäpäs siinä teillä! Kyllähän te siinä menemään rupeatte kun raiteelle pääsette, myönteli eno. Sinussakin tuntuu olevan miehen kurssia, kun vain osannet pitää varasi, ettet rupea rekkaloimaan. Taavetissa oli nuorempana koko joukon sitä vikaa ja siitä olisi ajan pitkään voinut tulla oikein retkujen retku, mutta onneksi sen sisu suuntautui siihen suohon. Työ, vaikka se vähän vikaankin menisi, pitää kumminkin miehen miehenä ja näyttää jälkensä joskus, mutta mitäs markkinahummerista ja juomamiehestä jäljelle jää? Raihnainen raato ja muutama tyhjä viinapullo. – Muuten täällä päin on jo suuriakin suoviljelyksiä ja on meilläkin sitä vähän yritelty. Sehän onkin parhainta viljelysmaata, varsinkin kauralle, kun vain saa pakkasen matkoihinsa.
– Täytyy saada! pääsi Taavetilta puoliääneen.
– Niin juuri! Siinä sitä onkin riitingin merkkiä talonpoikaiselle ihmiselle. Pois tieltä, olkoon sitten vastassa raunio tai korvenkulma!
Könniläinen nurkassa osoitti kymmentä.
– Nyt seinähirren suuntaan sekä vieras että talonväki! komensi isäntä ylösnousten. Sinulla, Taavetti, on jommoinenkin urakka, jos aatonaattoiltana mielit Rantasuon tallin edessä hevosesi riisua! Nuku rauhassa sentään yösi! Kyllä minä tulen aikoinaan pölistelemään!
Hetkisen kuluttua uinaili Taavetti sukulaistalon pehmeässä vierassängyssä ollen olevinaan pölyinen, mutta paljon iloa aikaansaava joulupukki.
Penikulmien päässä kääntyili Maija rauhatonna ja unettomana nähden pukkinsa milloin minkinlaisissa vaaroissa ja ahdingoissa.
Kuuden aikaan Taavetti heräsi. Hetkistä myöhemmin astui eno sisälle kynttilöineen ja pian hänen perässään nuorin, serkuista kahvitarjottimineen.
– Avosilmässäkös siellä teillä päin maataan, vai vierastaako poika oudoilla pahnoilla? – myhähteli eno.
– Eikä vierasta! Mutta kohtuus kaikessa, olihan se Oriveden makkarassakin, vaikka sitä korennossa kannettiin, naurahteli Taavetti ja kapsahti nopeasti pukeutumaan.
– Olisit juonut kahvisi sijalla, ei tässä vielä hengenhätää ole!
– "Herrassiat" kuuluvat niin tekevän, mitäpä minä talonpoikainen niiden perässä röhkimään!
Serkku nauroi, että oli tarjottimen pudottaa. Taavetti kävi tyttöön kiinni:
– Älä kaada sitä kahvia! Selkääsi vielä saisit iso tyttö, ja minun olisi niin vaikea tulla pitelijäksesi.
– Noin se iloitteli isäsikin ennen, muisteli eno serkusten pilailua seuratessaan. Joko lienee nyt vanhemmiten jäänyt, kun elämä on mätkinyt totisilla asioillaan.
– Eikös mitä! Siellä kaiketi ne nytkin Maijan kanssa vääntävät kuin yksitalviset varsat. Senpätähden minun täytyykin tämän Helmin kanssa jo tehdä tuttavuutta. Mikä tietää minä päivänä siellä kotona jään yksikseni kuin vanha ruuna pellolle.
– Ettäkö minä huolisin tuollaisen vanhan konkarin tappelutoverikseni?
– Täytyisihän sinun, jollei muuten niin sukulaisuuden puolesta.
– Annanko minä sinulle sukulaisuuden puolesta! uhkaili punakka kisaaja.
– Anna vain! En minä muilta ole tottunut selkääni saamaankaan kuin akoilta.
– Tuollainen villitty tämä meidänkin pahnanpohjimmaisemme on, risua tarvitseisi joka päivä, mutta eipä tule annettua, veisteli enokin joukkoon.
– Kyllä tämä jo muutenkin pian käsistänne karkaa, sen näkee jo silmistä, ennusteli Taavetti.
Helmi oli jo ovella tarjottimineen menossa.
– Palaanko minä vielä kurittamaan, uhkaili hän.
– Keikuttele tiehesi siitä jo, harakka, lopetti isä ja jatkoi Taavetille:
– Karkaavathan ne yksi toisensa jälkeen, vaikka saisi vanhempien ilona edes yksi olla. Mutta minkäs teet. Lisääntykää ja täyttäkää maa, se on veren laki ja luetaan itse kullekin aikanaan. Mutta nyt mennään lastaamaan kuormasi, että pääset heti matkalle, lopetti hän, kun kahvit oli juotu.
Mentiin aitalle, eno lyhtyineen ja avaimineen edellä, Taavetti rekeään vetäen perässä. Ihastellen ja ihmetellen katseli hallatalon mies viljatalon laarien täyteläisyyttä.
– Onpa teillä viljaa!
– Onhan sitä, jumalan kiitos!
– Ei tarvitse säikähtää yhtä eikä kahta hallavuotta!
– Eikä kolmea vesikesää! jatkoi eno tuttua lausepartta. Ei tarvitse, eikä ole tarvinnut pitkiin aikoihin. Enon äänessä soinnahteli riippumattoman talonpojan elämänvarmuus.
– Vaikka kyllä sinäkin näihin pääset, kunhan ehdit! tasoitti hän kuitenkin kuin olisi huomannut liikoja kehuneensa.
– Minä olen sellainen kerjäläinen, ettei minulla ole edes säkkiä mukanani.
– Onpa niitä tuossa orrella joutilaina. Eno heitteli säkkejä lattialle. Enemmän akat uusia laittaa, kun on muutamia salassa. Rukiita kaiketi sinä etupäässä haluat!
– Nepä ne parhaimpia lienevät!
– Metsän roskista, niinhän sitä sanotaan! Kuormaan laitettiin viisi tynnyriä rukiita, tynnyri kauroja ja saman verran ohria. Kun se oli köyttämistä vailla, toi eno vielä kaupantekijäisiksi painavan puolen tynnyrin säkin.
– Jos tammasi jaksaa, niin saat tästä vielä joululahjan emännällesi.
– Tuliaiset minä kannan, ellei hevonen jaksa! kiitteli Taavetti hyvillään.
Hänen syödessään täytti emäntä matkamiehen kontin tuliaiskakuilla.
Samaan aikaan kun pojat valjastivat Taavetin hevosta, kierteli hän itse tuvassa hyvästellen. Kauemmin kuin toisten viipyi hänen kätensä enon tukevassa kourassa.
– Ette te itse antinne arvoa osaa niin suurena pitää kuin se minulle on! kiitteli Taavetti.
Enolla oli "paha luonto", kuten hän itse valitti ja siksi silmä pyrki nytkin kostumaan, senvuoksi hän äkisti karkaisi:
– Älä rupea ylistyspuheita pitämään, kun kerran maksaa meinaat! Ja ennenkuin toinen kerkisi mitään vastata, hän jatkoi: Jaakko saa lähteä mukaasi Vännijoen myllylle saakka. Jos heti päälle pääsette, niin jauhatus ei viivytä. Saat kuormasi selväksi siinä ajassa, mikä säkkien vaihtamiseen tarvitaan. Viehän vahvat terveiset Taavetille ja Maijallesi.
Hevonen nykäisi kuorman vaivattomasti liikkeelle.
– Hyvä on pojalla hevonenkin! arvosteli eno tupaan astellessaan. Mutta Helmin esiliina liehui pihalla pitkän aikaa serkulle jäähyväisiä vilkutellen.
Kun aamu oli vielä aikainen, sai Taavetti kuormansa myllyllä heti jauhettavaksi, eikä ollut eno juuri liikoja puhunut myllyn nopeutta kiitellessään. Lahjasäkissä oli vehnää, jota jo jossakin määrin oli alettu Hämeessä viljellä.
Tämäpä onkin vasta tuliaislahja! ihasteli Taavetti jauhosäkkiä kiinni sitoessaan.
Päivä oli tuskin vielä täydeksi selviytynyt, kun hän jo taas ajeli viittatiellä. Matka oli onnistunut paremmin kuin hän oli osannut toivoa. Keli oli mainio, tie sileä ja reen edessä virkku hevonen. Eipä siis kumma, vaikka mies vihelteli ja lauleli laulun toisensa jälkeen kuormalla maatessaan.
Kotona oli Maijan pelko ja levottomuus hetki hetkeltä kasvanut. Aamupäivin navettapuuhissa hänen huolensa aina hetkeksi unohtui, Pimpulan poikiminenkin antoi lisää työtä siellä, mutta iltapäivin iski ikävä ja pelko kiinni taas täydellä voimallaan.
– Taavetti ei viipyisi näin, ellei sille olisi jotakin erinomaista sattunut! Jospa hevonen on pillastunut ja mies on murskannut päänsä kiveen tai seinään? Tai jospa hän on joutunut puukkojunkkarien sakkiin? Eipähän se osaa mitään peljätä eikä varoa.
Paitsi levotonta odotusta oli Maijalla toinenkin murhe. Joulu oli jo parin päivän kuluttua, eikä hän voinut ryhtyä juhlan valmistuspuuhiin, kun ei ollut jauhoja. Ei kaljaa edes kyennyt laittamaan. Aterianajat jo arkipäivinäkin hirvittivät, kun ei ollut leipää. Miehet tosin eivät olleet sitä huomaavinaan. Isähän oli sellaiseen jo tottunut, mutta myöskin Manu osasi olla kuin ei mitään olisi puuttunut.
Viimeisenä yönä ei Maija saanut unta, vaan mietti ja kääntelehti levottomana tilallaan. Isä valvoi myöskin ja löysi ratkaisun.
– Älä sure Taavettia ja joulujauhojasi! Ne tulee kyllä aikanaan, hän aamupäivällä navetassa havuja hakatessaan Maijalle virkahti.
– Mistä isä sellaista arvelee?
– Minä tunnen pojan luonnon. Se ei tyhjänä kotiin tule, kun tietää täällä tyhjää olevan! Arvaan, ettei se ole saanut läheltä jauhoja ja siksi on painellut niin pitkälle, että on varmaan saanut.
– Mitenkä se kaukaa tuntemattomista paikoista niitä saisi?
– Sattuu olemaan sellainen paikka mistä saa. Tiina-vainajan velimies omistaa leipäisen talon Hämeessä ja tiedäthän sen, että veri on aina vettä sakeampaa! Sinne se poika on ajanut.
Keventynein mielin lähti Maija tuvan puolelle. Mikä hupakko olen ollutkaan? Olisihan Taavetti lähteeseenkin sitten voinut jäädä, tai kuumeeseen kuolla. Kun nyt kerkiäisin korjata laiminlyöntini vielä, ajatteli hän ja ryhtyi kiireesti puhdistushommiin.
– Kuulehan Manu! hän illalla sanoi.
– No!
– Huomisen päivän sinä olet minun apulaisenani! Hangataan tämä tuvan lattia, että se hohtaa kuin pappilan salin permanto.
– Oho! eipä vähän mitään! ihmetteli Manu ja jatkoi. – Täytyykin tästä sitten mennä laittamaan hiekkahuosiamet kuntoon aamuksi.
Varhain seuraavana aamuna noustiin ylös ja ryhdyttiin heti tuvan pesuun. Vanha Taavetti tuli tietenkin mukaan, "vaikka ei oltu pyydetty", niinkuin hän silmää vilkuttaen Maijalle veisteli. Miehet kantoivat vettä saavin toisensa jälkeen ja hankasivat jykeväpalkkista permantoa varsiluudilla ja tuohihuosiaimilla oikein kuokkurien voimalla ja perinpohjaisuudella. Ennen päivällisaikaa työn seuraukset näkyivät. Permanto oli valkoinen ja tuvassa tuntui pestyn puun raikas haju.
Osansa oli tehnyt Maijakin, jonka töissä aina oli vauhtia ja tänään vallan erikoisesti.
– Katsos, poika, meidän emäntää! Sellaisia Maijoja ei olekaan joka talossa! ihasteli vanha Taavetti.
– Ei puolissakaan! kivesti toinen.
– Tulenko mä hankaamaan tuolla hiekalla naamanne? uhkaili Maija pöydän luota.
– Eihän se tämän Manun leukaperille pahaa tekisi, minun tahtovat olla liian valkoiset muutenkin.
Naamojen hankaaminen jäi uhkaukseksi, mutta sitä enemmän saivat sensijaan pöydät, penkit, hyllyt ja astiat. Illan hämärtyessä ei tuvasta löytynyt kiinteää eikä irtainta, mikä ei olisi ollut hohtavan puhdas.
Puhdistushommissa innokkaasti puuhaillessaan ei Maija ollut huomannut, miten ankaraksi pyryksi aamulla alkanut lumisade oli päivän kuluessa muuttunut. Iltapäiväisellä navettakäynnillään hän sen vasta näki ja tunsi. Ilma oli niin sakea, ettei eteensä nähnyt ja navettatielle oli kasaantunut suuria kinoksia.
– Kylläpä siitä nyt ryöppy tuli, valitteli hän tupaan tultuaan.
– Ne ovat jo tutuilla metsäteillä ja Vappu läpäisee ensi yöksi kotitallin havuille, vaikka ämmiä sataisi, lohdutteli isä arvatessaan, mitä toinen valitteluillaan tarkoitti.
Taavetti olikin ensimmäisenä päivänä saanut ylitettyä matkaurakkaansa aika tavalla. Kun keli oli edelleen hyvä, tuli seuraavanakin päivänä voittoa. Hän sai yöpyä jo tutussa paikassa naapuripitäjässä, josta oli enää vain puolen päivän matka kotiin.
Mutta kolmannen päivän aamuna oli pyry. Tuota ei olisi vielä tänään kaivattu, nureksi hän puoliksi leikillään puoliksi tosissaan kiirehtien taipaleelle. Oli onni, että tuli niin paljon etumatkaa.
Pyryn yhä yltyessä oli kulku vaivalloista ja hidasta. Eräässä syöttöpaikassa sattui olemaan kauppapuoti. Taavetin teki mieli ottaa sieltä jotain joulutuomisia Maijalle, mutta ei olisi viitsinyt velkaa tehdä, vaikka tutusta paikasta olisi varmaan saanut.
Eiköhän kukkarossakin vielä joku penni liene? juolahti hänen mieleensä ennen lähtöä. Tarkastus antoi ilahduttavan tuloksen. Sieltä löytyi kaksimarkkanen ja kaksikymmenviisipenninen, missä lienevät piiloitelleet vanhan säämyskän poimuissa. Näillähän tekee ihmeitä! ihasteli hän ja astui puotiin.
– Kilo sokeria, toinen riisiryynejä ja puoli rusinoita, lasketteli hän kuin vartavasten asialle lähteneenä. Makeisia osti hän vielä "lapsille" vietäväksi pienen tötterön, eikä kukkaroon sittenkään "matti" päässyt.
Lauleskellen aiheellisesti mieleensä johtunutta: "Kymmenen penniä pojalla rahaa, onkos se silloin köyhä ja köyhä", jatkoi Taavetti matkaansa sakeassa ilmassa.
– Oletpa ihana luontokappale! puheli hän saadessaan taltutella hevostaan vaikeakulkuisella tiellä. Usein täytyi sentään pysähtyä lepäämään. Naapurikylän umpikujaan tahtoi kuorma väkisinkin juuttua. Hän ajatteli jo poiketa vähentämään sitä lähellä olevaan taloon, mutta tienhaaraan jouduttaessa Vappu nykäisi reen ohitse.
– Niin vainkin! Eihän sinulta koskaan ennenkään ole sisu kesken loppunut! kehahteli mies hyvillään.
Lopputaival otti koville. Mutta kun Taavetti autteli kinospaikoissa voimiensa mukaan, niin läpäistiin kumminkin, ja vihdoin vaivojen palkaksi vilkutteli ponnistelijain silmiin kotitakan pystyvalkean tuli. Ajajan rinnassa läikähti, niinkuin tuli olisi lämmittänyt jo, ja hevonenkin yritti vielä juoksuksi.
– Ho hoi! Terveisiä Hämeen maasta!
– No viimeinkin! riemuitsi Maija ja riensi vastaan. Taavetti oli yhtä valkoinen kuin se säkki, jonka hän heitti selästään penkin tyvelle.
– Oliko sinulla ikävä täällä! Taavetti meni nurkkaan ja alkoi luudalla puhdistella vaatteitaan ja saappaitaan.
– Vielä häntä kysyy! – Maija otti luudan. – Anna, kun minä karistelen hartioitasi, niissähän taitaa olla toisen talvistakin lunta vielä.
– So so tyttö! Toisen päiväistä voi olla!
– Pelkäsin, että olet vaikka mihin vaaroihin matkoillasi joutunut.
– Mihinkä sitä mies selvällä ruunun tiellä! Eihän siellä susikaan ole enää liikkunut miesmuistiin!
– En minä pelännytkään! tokaisi Manu, joka lyhdyn sytyttäen kiirehti hevosta riisumaan.
– Ja minä arvasin ihan karvalleen sinun matkasi. Kävit Jannen luona, virkahti isä sängystään.
– Mistä ihmeestä te sen arvasitte, ällisteli poika.
– Olipa tuo hyväkin arvattava. Tottahan tiesin sinulla senverran vainua olevan.
– Pitipä käydä ohraisesti! Minulla kun oli jo matkastani valmiit valeet mietittynä, päivitteli Taavetti.
– Valehtele sinä vain kämpässäsi, äläkä koeta uskotella viisaampiasi, hihitteli isä sängyssään.
– Täytynee lykätä sitten pojille, kun ei teille, kelpaa. Siellä ei olla niin turhan nuukia. Pekka tekee niitä pienemmistäkin asioista.
Taavetti kääntyili ja venytteli ruumistaan pystyvalkean lämpimässä.
– Voi hyvä mies sinun hartioitasi! huudahti Maija takan luo tullessaan.
– No, mikä niitä vaivaa?
– Höyryävät kuin nauriskaski, mutta odota vähän! Haen sinulle kuivan paidan. – Maija aikoi lähteä kamarin puolelle.
– Anna olla! Huomenna on sauna.
– Samassa tuli Manu lyhtyineen tallista ja Taavetti ja Maija valmistautuivat kuormaa purkamaan.
– Olisin minäkin tästä joutanut, esitteli Manu.
– Olisit kai, mutta minun takkini on ennestään jauhoissa, ja tokkopa teistä nälkäisistä miehistä olisi viljakuorman purkajiksi, pisti Taavetti vetäen takkia päälleen.
– Älä leukaile! kuului peräsängystä samaan sävyyn. – Tässä talossa ei nälkäisenäkään niin heikkoja olla, ettei kulkureille piisattaisi.
– Jaa jaa, kyllä nyt on hyvä leuhkia, kun toinen on leipäorren alentanut, mitähän olisi laulettu, jollen huomiseksikaan olisi tullut.
– Mitäkö, etkö sitä tiedä, mitä jouluaattona lauletaan, piti isä edelleen puoliaan.
– Lähdetään jo, Maija! Minkä niille puheella tekee semmoisille, jotka eivät hyväänsä tunne.
He menivät kuormalle ja Maijan tulta näyttäessä Taavetti irroitti köydet ja peitteen.
– Saitko sinä koko kuorman jauhoja! ihasteli Maija.
– Sain ja säkillisen vielä lahjaksi sinulle, sen, jonka tupaan jo toin.
– Olipa se enosi oiva joulupukki!
– Oli, mutta hyvä sillä on renkikin. Katsoppas vain, miten siltä säkki heilahtaa!
Taavetti heitti säkin kaaressa selkäänsä ja Maijan! täytyi myöntää asia todeksi. Pian olivat säkit hinkaloon tyhjennetyt ja viimeisen kera Taavetti kääntyi tupaan lähteäkseen.
– Siellähän on jo säkki, huomautti Maija.
– Mihin yksi säkki jouluna riittää! Lahjajauhoista leivotut syödään maistiaisina.
– Oho! On se määrä antavallakin.
Maija otti aitasta vakan ja kiirehti ovea avaamaan.
Tuvassa hän sitten heti ryhtyi taikinan valmistuspuuhiin. Hän meni ja avasi lahjasäkin pistäen sieltä äyskärillisen jauhoja vakkaansa.
– Mutta hyvänen aika! Vehnäjauhojahan nämä on! hän hämmästyneenä huudahti.
– No, eikö kelpaa! tiedusteli Taavetti veikeänä uunin luota.
– Ethän toki suurta säkillistä vehnäjauhoja ole ostanut, ihmetteli Maija edelleen.
– En! En minä ennenkään lahjaa ostanut ole, se saadaan ilmaiseksi, naureskeli toinen.
– Ai, tämähän olikin se enon lahja!
– Eikä sekään sitä ostanut ole. Syvälahden pellon kasvua on kaikki. Vasta tulomatkallani ne jauhoiksikin sain.
– Oho, vai jo Jannen pellossa vehnänen kasvaa, innostui isäkin asiasta ja nousi katsomaan, millaisia jauhot olivat. Manukin tuli tarkastelulle, vaikka ei häntä tavallisissa oloissa liika uteliaisuus vaivannut.
– Jopa ovat valkeita! ihasteli isä, ja Manu ei sen ihmeen alta sanonut pois pääsevänsä, että vehnänenkin kasvaa pellossa.
Illallispöytään Taavetti tyhjensi konttinsa ja keskustelu palautui uudestaan enon vehniin.
– Tässä sitä on valmiina leipänäkin, maistakaa! – kehoitti Taavetti nostaen pöydälle komean vehnäleivän.
Isä katseli, mutta ei koskenut, vaan leikkasi sensijaan ohrarieskasta kappaleen ja sanoi:
– Annetaanpas olla aloittamatta näin arkisena päivänä. Kyllähän tämäkin nyt vaihteeksi kelpaa.
– Niinpä kyllä! Oikein hyvin meille ohrainen vaihteeksi kelpaa! – myönsi Maija nilkauttaen isälle ja Manulle silmää.
– Vaihteeksi on maukastakin, hoksasi Manukin puolestaan.
– Vaihteeksi, vaihteeksi? Mitä ne jokainen sitä samaa nyt jamaavat? ajatteli Taavetti itsekseen. Pian hän kumminkin keksi ja paukautti:
– Ja vaihteeksi teille jokaiselle taitaisi nyt maistaa vaikka satavuotinen ryssänlimppu!
Kaikki räjähtivät nauramaan kuin käskystä.
Illallisen jälkeen ryhtyi Maija taas leipomapuuhiinsa, mutta Taavetti riisuutui ja livahti vällyjen alle. Lapsuuden jouluilta, tuttu pestyn lattian tuoreus pisti hänen nenäänsä kuin unilääke. Pian hän nukkui, vaikka aluksi koettikin ponnistella vastaan.
19.
Herätessään seuraavana aamuna näki Taavetti edessään tutun kuvan, niin tutun, että hänen täytyi hetkinen tunnustella, oliko hän valveilla, vai näkikö unta. Näin oli hän ennenkin aattopuhteilla katsellut, miten äiti leipoi ja paistoi. Tuollainen palavan uunin kultaava hohde oli ennenkin valaissut leipomapöydän ja leipojan, hänen itsensä jäädessä nurkkahämärän suojaavaan varjoon.
Eivät äidin joululeivokset suuria olleet. Useimmiten oli vain pieni rieskataikina ja parin kilon vehnätaikina. Muistipa Taavetti varhaisvuosiltaan sellaisenkin joulun, jolloin rieskat jäivät niin pieniksi kuin arkiviikkojen petäjäisellä sekoitetut leivät. Silloin oli hän nähnyt, miten leipojan kasvoille herahteli kyyneleitä.
Mieluisinta katseltavaa oli ollut vehnätaikinan leivonta. Se tapahtui aina viimeiseksi. Äiti puhdisti pöydän siivellä ja nosti takkakiveltä pöydälle liinalla peitetyn lypsinkiulun. Taikina, joka tavallisesti oli noussut kiuluntäyteiseksi, venyi hitaana kasana pöydälle, kun äiti käänsi astian alassuin. Tuhannet sitkeät juuret pidättivät sitä lämpimässä pesässään. Kun taikina oli tarpeeksi valunut, katkaisi äiti pidättelevät juuret veitsellään. Se oli jännittävää katselijasta, sillä siitä riippui, minkä verran kiulun pohjalle jäi kaapiaisia lasten pulliksi. Pöydälle kaadetun taikinan äiti paloitteli pieniin osiin, joista hän sitten hieromalla venytteli pitkiä makkaroita. Kolmesta sellaisesta hän letitti lenkin, leikkasi sen päät tasaisiksi ja nosti pellille nousemaan. Kaikkein viimeiseksi hän kaapi kiulun ja kieritteli siten kokoamastaan taikinan jäännöksestä pieniä vesilinnun poikasia, joista katselija tiesi saavansa yhden. Pieniltä napeilta ne vehnäpellin reunoille asetettuina olivat näyttäneet, mutta hän toivoi, että pulla uunissa nousisi oikein suureksi, kuten entisen kerjäläispojan kakkara oli noussut, vaikka oli ollut pieni kuin linnun suupala. Tällaisiin mietteisiin hän oli tavallisesti nukahtanut nähden unia korkeakaulaisesta pulla joutsenestaan, joka ei kypsänä tahtonut mahtua uunin suusta ulos.
Taavetti heräytyi muistoistaan ja katseli edessään näkyvää tuttupiirteistä kuvaa, joka oli ikäänkuin nuorentunut ja rehevöitynyt sitten viime näkemän. Pienien vesirieskojen asemasta oli laudoilla suuria nosterieskoja ja pelleillä oli laihojen suikaleiden ja linnunpoikasten tilalla reheviä pullalenkejä. Pöydän takana puuhaili nuorekas leipoja notkuvin vartaloin ja työn ja lämmön innoittamin kasvoin. Riutuvan uunin loisteessa välähteli hänen kellertävä tukkansa kuin löysästi sidottu kultalankavyyhti. Taavetti katseli äänetönnä pitkän aikaa, katseli vielä sittekin, kun isä nousi ja alkoi viimeistellä konstikasta kruunuhimmeliään.
– Mihin sinä? kysäisi Taavetti nähdessään Manun aamiaisten jälkeen ruunan valjaita ottavan.
– Vähäjärvelle heinään!
– Minäpä sinne lähden! innostui Taavetti.
– Mitäs minä sitten teen? kysyi Manu päätään kyhnäisten.
– Pidä huolta, että saunan kiukaasta löylyä lähtee!
Taavetti otti rihlansa naulasta:
– Katsos, kun ihan ruostetta ottaa! Vaikka kummako; se on, kun kuukausikaupalla joutuu nurkassa olemaan! Mutta onpa rihlat liukkaat vielä jatkoi hän painaessaan pienen luodin keveästi piippuun.
– Tarvitsetko sinä heinämatkalla tuollaistakin työasetta? kummasteli Maija pöytää pyyhkiessään.
– Eipä tiedä! Saattaa siellä tien varrella kökötellä viluinen teeriparka, joka on pelastettava lämpimämpiin paikkoihin jouluaan viettämään.
– Lähde jo sitten matkaasi, pelastaja, muutoin jäät saunasta!
– Koetetaanpa, kumpi ensinnä sinne joutuu! Taavetti otti pyssynsä ja ruunan valjaat ja meni ulos. Pyry oli yöllä asettunut. Ruunan kävellä jumpsiessa lumista metsätietä oli Taavetilla aikaa syventyä mietteisiinsä. Talviset heinämatkat olivat aina olleet hänen kirkkomatkojaan ja hartaushetkiään. Jokainen huomattavampi puu ja kivi satoja kertoja kuljetun paimentien varrella oli hänelle tuttu. Kaikkiin niihin liittyi joku lapsuusajan muisto.
– Kas vain, miten lentokoivun pahka on jo kasvanut suureksi! puheli hän itsekseen tien yli kaareutuneen koivun ohitse ajaessaan. – Nyt siitä jo saisi pienen kupin, jos hennoisi ottaa! – Mutta mitä ihmettä! Mihin karrikuusen porttioksa on joutunut? ihmetteli hän hetkisen ajeltuaan. Lohennut raukka ja reväissyt mennessään ukon kylkeen haavan. Lumi lohkaissut! Tietäähän sen, mikä paino – siinä on päällä maannut, eikä ole enää kasvavan puun sitkeyttä suonissa.
Karrikuusen oksaportti oli ollut hänen mieluisimpia ohikuljettaviaan, sitä enemmän, mitä lumisempi metsä sattui olemaan. Jo aikaa ennen korpeen joutumista oli mieleen tullut: Mitenkähän alhaalla se tällä kertaa lienee? Menomatkalla se tavallisesti tervehti miestä ja hevosta aikamoisella lumiryöpsäyksellä, ja tulomatkalla täysinäisen heinähäkin päällä loikoessa oli oikein jännittävää sitä lähestyä. – Raapaiseekohan, vai eikö raapaise? – Onpa vaarassa, etteikö sittenkin raapaise, kun on niin alhaalla. Oli täytynyt litistäytyä kovaksi polettuun häkkiin niin alas kuin suinkin mahdollista. Jos varomattomasti nosti päätään, vei oksa hatun mennessään ja kopahutti samalla päähän aikatavalla. Jos taas ei ollut tarpeeksi häkkiin painautunut, raapaisi sen kyhmy selkää. Taavetti oli melkein pahoillaan, kun ei edellisten heinämatkojen odotus enää koskaan tulisi uudistumaan. Ehkä tietää sitä, ettei koko tietä tulla enää pitkiä aikoja tarvitsemaan.
Vähäjärven heinäviikko oli poikavuosina ollut kesän hauskin. Päivät sai kahlailla nuorempana haravan ja myöhemmin viikatteen kanssa järven kortteikossa ja niittäessään väijyskellä haukia. Illoin sai ongella vedellä mustavetisen Haaralammin homekorvia ahvenia ja yöt nukkua tuoksuvilla kortteilla niittyladon käppyräisen tuohikaton alla.
Laiha niityn heinänanti oli. Kymmenkunta häkillistä saatiin koko talonväen viikon ponnistusten palkaksi. Mutta kun se oli talon paras heinämaa, täytyi sato niukkuudestaan huolimatta korjata.
Taavetti oli mietteissään ajaen joutunut Pentinmäen ahon laitaan. Ajaessaan juhlallisen jykevän, monien paimenleikkien keskuksena olleen eväskiven ohitse hän itsekseen naurahti:
– Tuo vaari pysyy alallaan, vaikka koko muu maailma liikahteleisi!
Siitä ei ollut enää pitkä matka niitylle. Hän ihmetteli, kun ei korpikoivikossa nyt teeriä ollut, vaikka oli sopivan tyyni ilma.
Ladolla Taavetti liikkui ripeästi ja tuota pikaa oli kuorma valmis. Hän kiipesi sille pyssyineen ja kaivautui mukavaan etunoja-asentoon. Ruuna olisi mieluummin jatkanut kortteiden jauhattelemista ladon edustalla, mutta vääntäytyi kumminkin käskyn kuultuaan äskeisille askeleilleen. Mies vaipui taas mietteisiinsä.
– Suo se kumminkin on luonnostaan heinämaata, koska kaikki niityt ovat vesiperäisillä mailla. Setä kertoi, että Hämeen suoviljelyksillä kasvatetaan etupäässä kauraa ja heinää. Viljaahan kasvatetaan ja heinä kasvaa itsestään! Eipäs tullut tarkemmin kysäistyä siitä. Mikä tietää, vaikka kasvatettaisiin? Lieneehän heinällä siemen niinkuin muillakin kasveilla! Mutta se olisikin mukavaa! – Minkä sille pakkanenkaan mahtaisi, heinälle! Saisi latoihin kymmeniä häkkejä! Kelpaisi pitää lehmää ja hevosta!
Ruuna käydä jumpsutteli entisiä jälkiään askeleesta askeleeseen tasaisen harvalleen. Taavetti oli hieroutunut heiniin hyvin mukavaan asentoon. Hän nukahti ja äskeiset mietteet kirmaisivat kuin vallattomat varsat avatusta karsinan portista avarammille pihoille kisailemaan.
Rantasuo oli olevinaan laidasta laitaan heinällä, tasaista viheriäistä kenttää silmänkantamattomiin aina joelle saakka. Ja millaista heinää! Ei kortetta eikä jussinpartaa, vaan pitkää kuin vilja ja ylpeän vahvavartista, päässä tähkä kuin viljalla ainakin. Hänen siinä katsellessaan ja ihmetellessään alkoi takaa kuulua mukavaa ripinää ja rapinaa, ja kun hän vilkasi sinnepäin, näki hän sieltä tulevan nuoren tutunnäköisen miehen niittäen. Keveästi kuin tyhjiltään hän käveli, vaikka kaatoikin hirveän leveätä lakeusta, ja miehenmittainen heinä kaatui kuin iskettynä paikalleen. Hän aikoi vetäytyä huomaamatta pois, mutta niittäjä ehti jo nähdä ja tervehti:
– Ai vaariko siellä onkin! Onpa hauskaa, että käytte joskuskin entisiä työmaitanne katsomassa.
– Sanoiko se vaari, hätkähti hän itsekseen. – No ollaan nyt sitten vaari, mitäpä sen väliä on, jatkoi hän ajatuksissaan, mutta ääneen kysäisi: – Kasvaako tämä koko suo nyt tällaista viljaa?
Poika raksautti mukavasti viikatettaan ja pysähtyi:
– Aivan mäenlaidasta joenrantaan saakka! Tämä on siemenestä kasvatettua heinää, ei vaari taida tunteakaan?
– Enhän minä, mistä minä. Vai tuollaista se on! Ette taida Vähäjärveä enää ollenkaan niittää, kun tämä suo tuota viljaheinää noin riivatusti puskee?
– Ei hyvä vaari! Ei vuosikymmeniin enää ole niitetty. Kovin hallaista oli ennen ollut tämä paikkakunta. Pettuleipää oli meilläkin täytynyt syödä tai maailmalta elatus, hankkia. Toiset täälläpäin viljelivät siihen aikaan vielä kaskia ja kivisiä peltotilkkuja ja pitivät melkein hulluina tämän suoviljelyksen aloittajia.
– Vai hulluina! myhähti Taavetti ja oli sanomaisillaan, että hänpä sen asian paremmin muistaa, mutta ei sanonutkaan sentään, tuntui niin mukavalta toisen sanomana.
– Niin vaikeata oli alku, mutta nyt on toista! jatkoi poika taas. – Suo antaa toista tuhatta kuormaa heiniä ja niillä elätetään satoja lehmiä ja kymmeniä hevosia.
– Tuhansia kuormia ja satoja lehmiä! Älä hulluja puhu kirkkaana Jumalan päivänä!
Poika nauroi.
– Eikö vaari usko? Katsokaapa noita suuria rakennuksia! Ne ovat latoja ja niitä on täällä suolla kymmeniä.
– Onhan niitä paljon ja hirveitä ovat, täytyi katselijan myönnellä.
– Vaikka on niillä toinenkin tarkoitus, myhähteli poika veikeästi. – Ne ovat samalla muistopatsaita.
– Muistopatsaitako suolla ja kenelle?
– Suonraivaajille tietenkin.
– Taas sinä hassuttelet! Keisareille ja mahtimiehille muistopatsaita pystytetään eikä hulluille työmiehille.
– Niin tehtiin ennen, mutta aika on muuttunut Nyt pidetään kunnioitettavimpina niitä miehiä, jotka ovat saaneet enin hyödyllistä aikaan ja ketkäs sitten sellaisia olisivat, elleivät viljelyksen raivaajat?
– Ei sinun kanssasi tule omilleen vanha mies kuuntelija hieraisi kämmensyrjällä silmäänsä, niinkuin olisi roskan sinne saanut. – Olkoon sitten ensimmäisen Taavetin muistoja, se täällä vaikeimman työn teki ja suurimman hullun nimen sai.
– Toisen myös. Hän raatoi yhtä sitkeästi ja sai vielä naapuritkin mukaansa.
– Mutta niinhän sinä tulit sitä sarkaa pitkin naureskellen kuin kirkkomies, vaikka on noin jumalaton heinä käänsi vanhempi asian toiselle tolalle.
– Mikä oli tullessa! Kaunis kesäpäivä ja heinää tulee kovasti.
– Mitä minä siitä, meinaan vain, että ikenet irvessä sitä ennen tarvitsi niittomiehen painella, vaikka oli haippu siellä toinen täällä, eikä vellimiehestä ollut ollenkaan lakeudelle lähtijäksi.
– Jaa silloin tehtiinkin työtä voimalla ja väkipakolla nyt tehdään konstilla ja hyvillä aseilla. Katsokaahan nyt miten minäkin vähän vain nytkäyttelen tämän ison viikatteeni tappiloista ja heinä kaatuu, niin että rytisee.
Puheensa päätettyään hän siitä sitten lähtikin vihellellen nytkäyttelemään, rauta ripisi ja rapisi ja heinä kaatui taas kuin vihollisen edessä.
– Käykäähän kotona kahvilla! huudahti poika vielä matkan päästä.
Taavetti jäi katselemaan lähtijän jälkeen. Etäisemmiltä saroilta kuului keveäpukuisten heinämiesten ja naisten iloisia ääniä ja suuret ladot nielivät mustiin kitoihinsa valtavia heinäkuormia. Hän liikahti ja näky muuttui.
Suuri valoisa navetta. Permanto kuin tuvassa. Ikkuna ikkunan vieressä, kyyttö kyytön kyljessä. Kyllähän tässä talossa ruokaa on, jos näkyy olevan syöjiäkin, kuka vain ne ehtinee kaikki ruokkia, ajatteli hän itsekseen. – Minä, kuului heleä ääni ja hänen eteensä ilmestyi naurava solakka tyttö.
– Katsokaahan vain iso-isä, miten helposti ja sukkelaan se käy!
– Iso-isä! Taavetti katsahti itseensä ja tyttöön, no ollaanpahan nyt sitten vaikka sekin.
Kuului yksi kuhaus vain, navettaan ilmestyi kuormallinen heiniä ja tyttö jakoi ne yks kaks tyytyväisenä ynähteleville lehmille.
– Niin pian se oli tehty, virkahti hän iloisesti.
– No entäs juottaminen?
– Se käy vielä pikemmin. On sellaisia taika-ämpäreitä, joista ei lopu vesi koskaan, juokoon lehmä miten paljon ja miten usein tahansa.
– Tuolla suolla mittelevä poika laittoi jo minun pääni pyörälle ja sinäkin taidat uskotella minulle vanhalle miehelle vaikka mitä.
– Mitä uskottelemista siinä on, nauroi tyttö. Olihan sellainen saavi ollut jo isoäidin ensimmäisenä emännyysvuotena meidän tuvassakin.
– Olihan siellä, hymähti Taavetti muistaessaan Maijan salamyhkäistä kotihaltiaa. Mutta entäs lypsämiset ja sen semmoiset, tiedusteli hän vielä.
– Mitäs muuta kun lypsetään, yhtä nopeasti ja vaivattomasti sekin käy, näpsäytetään vain kerran täältä napista ja silloin alkaa pohina kuulua.
– Toinen näpsäyttää napista ja toinen nytkäyttää tapista! Teettekö te kaikki työnne jo vain tapilla ja napilla?
Tyttö nauroi vedet silmissä.
– Sanoivatkin että iso-isä oli leikkisä mies ja kyllä minäkin sen nyt huomaan. Hän hypähti Taavetin luokse ja kiersi kätensä hänen kaulalleen. Ei kaikkia sentään niin vähällä kuitata. Tämä on pysynyt ihan ennallaan.
– Niinpä tuntuu olevan, koska muistelen, että minulle on ennenkin näin tehty, mutta siitä on jo hyvin kauan. Hän katseli tyttöä silmiin. Onko sinun nimesi Maija?
– On kyllä, mutta mistä iso-isä sen arvasi?
– No mikähän se muu olisi voinut olla?
– Niin, Maijahan on perintönimi meillä samoin kuin Taavettikin, mutta ehkäpä iso-isä haluaisi katsella vielä enemmänkin entisiä olopaikkojaan.
– Kyllä tämä jo riittää, painunpahan tästä taas sen oman vanhan Maijani luokse. Sano tupaan mentyäsi terveisiä hullulta Tatulta, jos sitä vielä muistavat.
– Mekö unohtaisimme iso-isän ja -äidin? Kyllä teidän työnne aina tässä talossa muistetaan, kuuli hän vielä ovella mennessään tytön heleän äänen.
Reki pysähtyi ja Taavetti heräsi. Ruuna oli seisahtunut pienen mäen töyryn alle ja yritteli siinä parhaillaan sitä, mitä jokainen ruuna pienimmänkin mäen alla yrittelee. Taavetti aikoi juuri ärähtää, että mitähän tuossa turhia keikistelet, kun samassa alkoi läheltä kuulua tuttua nakutusta.
– Metso! Mutta missä?
Hän heristäytyi tarkkana kuuntelemaan. Nakutus kuului taas ja pian hän keksi läheisen hongan latvassa pöyristelevän uljaan linnun.
– Sattuipa komea paisti Maijalle!
Hän sieppasi pyssynsä viereltään ja viritti hanan. Tähtäyspaikka pehmeällä kuormalla oli verraton ja jyväkin löytyi kohta. Hän ei raaskinnut kumminkaan heti laukaista, sillä näky oli niin mahtava, että erämiehestä pakostakin tuli hetkeksi luonnonihailija. Olisi hän kaiketi kauemmankin katsellut, mutta ruuna pääsi vihdoinkin pyrkimäänsä tulokseen ja lintu kohotti uljaasti siipensä aikoen lähteä, mutta Taavetti ennätti ennen. Pyssy paukahti ja metsouroon ylväs kohonta jäi sen viimeiseksi. Se putosi ropsahtaen hangelle. Kyllä mieheltä uni meni, mutta eipä hän ollutkaan ennen sellaista lintua rihlallaan pudottanut.
– Tässä olisi sinulle Tapiolan ukon joululahja, – esitteli Taavetti kotona saaliin Maijalle.
– Jopa nyt ihmeitä! Minuahan kaikki vanhat miehet muistavat! ihasteli Maija punniten kädessään raskasta lintua.
Tupa oli heinämatkalla ollessa muuttunut juhla-asuun. Lattiapalkkien liitoksesta pöydän luokse saakka oli levitetty vahva olkikerros. "Täytyy jouluksi olet lattialle laittaa, että lapset saavat pahnata", oli isä niitä levitellessään selittänyt. Pöydän kohdalla katossa riippui himmeli ja kellarin luukun päällä oli pieni kuusi. Ikkunoihin oli ilmestynyt verhot ja astiahyllyn reunaan somat leikkauspaperit. Uunissa kärisivät parhaillaan Maijan aatto-illallispaistokset.
Saunassa käytiin selvän päivän aikana, se oli vanha tapa, jota oli noudatettava. Puhtain paidoin seurailivat miehet saunasta palattuaan Maijan illallishommia. Tupa oli lämmin ja uunin puolelta kuuluva paistien pihinä kiihdytti nälkää ja mieluisaa odotuksen tunnetta.
Aattoillalliselle olivat tupaan myöskin jo tulleet alarakennuksen eläkevanhukset. Mummo oli pieni hyväntahtoinen ihminen, joka oli ehtinyt jo kiintyä nuoreen emäntään. Ei vaarissakaan mitään erikoista vikaa ollut, vaikka hänellä oli pieniä inhimillisiä heikkouksia. Suurin oli se, että tahtoi tulla viettäneeksi joulunsa aina ennen juhlia. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina ne alkoivat. Elleivät eläkeviinat olleet silloin saatavissa, hirmustui mies. Siitä lähtien vaarin jouluja kesti yhtä kauan kuin viinojakin, eikä auttamaan ollut kenenkään naapurin menemistä. Juo omia viinojasi! sähähti hän, jos joku rohkeni sellaista hävyttömyyttä ehdottaakaan. Joka vuosi koetti muori vaariaan neuvoskella säyseään tapaansa: Mitä tuota yhteen mittaan juomaan, ryyppäisit säästellen, niin riittäisi koko vuodeksi!
– Säästellen! Miksikä mies korkin haistelemisesta tulee! myrähti siihen vaari ja jatkoi erakkokestejään niin kauan kuin kymmenen kannua riitti.
Joulunsa päätettyään vaari kävi uutena, vaikkakin tavallista äreämpänä miehenä langoilleen ja raudoilleen metsiin ja korpiin. Ja moni tyhmä jänisjussi ja viisas ketturepolainenkin sai silloin surukseen kokea, miten sille käy, joka älykkäämpänsä kanssa joutuu tekemisiin.
– Vaarin joulut näkyvät taas olleen ja menneen, kuiskasi Taavetti toisille, kun ukko totisena astella köpötteli takkakivelle istumaan.
Maija levitti pöydälle puhtaan liinan ja järjesteli sille leipiään ja laatikoitaan. Saatuaan kaikki kuntoon, käski hän väkensä aterialle. Vanha Taavetti aloitti virren: "Kaikki kansat laulakaat". Toiset yhtyivät, mutta muita voimakkaampina kuuluivat isän ja pojan yhteensointuvat äänet. Ateria syötiin hyvällä ruokahalulla ja muori vakuutteli useammankin kerran, ettei siinä pöydässä oltu ennen sellaista aatto-illallista syöty. Arvostelu lienee ollut oikea, ainakin se oli vanhimman ja pätevimmän asiantuntijan antama. Haarakynttilöiden valossa juotiin vielä kahvit Hämeen vehnistä leivotun leivän kera, eikä viipaleista kokoa puuttunut. Se oli ainakin jotain erikoista, koska joulunsa kadottanut vaarikin innostui kehaisemaan:
– Tämäpä vasta vehnäsen syöntiä on! Ei ennen toki uutisleipääkään ole tällä tavalla poskeiltu!
Vehnäsen makua varsinkin ihasteltiin. Se oli kaikkien mielestä parempaa ja täyttävämpää kuin ostojauhoista tehty.
– Puotinisusta leivottu on tämän rinnalla kuin sulavaa lunta, todisteli vaarikin kerran sanoihin päästyään.
– On se kumma maa, kun siellä vehnänen pellossa kasvaa! kummasteli Manu.
– On, ei tarkene vielä meidän suolla, sanoi vanha Taavetti puoliksi leikillään.
– Ei taida rukiinenkaan tareta, ajatteli vaari, joka; luotti enemmän jänislankoihinsa kuin talon suoviljelykseen. Ei sanonut kumminkaan ajatustaan ääneen, kun sattui olemaan joulu-ilta eikä ollut välillä muutakaan "kränää".
Kestityksen jälkeen lähtivät alatuvan vanhukset omalle puolelleen ja talonväki jatkoi iltaa pystyvalkean ääressä. Kuusen pieniä talikynttilöitä poltettiin vähän aikaa, mutta ei kauan, kun oli pyhiä vielä muitakin jäljellä. Eivät saaneet koskemattomiksi jäädä isän oljetkaan lattialla.
– Tottapa ne pahnattava on, kun kerran tupaan on tuotu! innoitteli Taavetti.
Manun täytyi tulla painimaan hänen kanssaan ja isän piti sohia suutaria. Se temppu huvitti Maijaa tavattomasti.
– Älä naura siellä, taikka pääset itse sohimaan, toruskeli isä muka tosissaan.
Leikkiä ja tarinoimista kesti siksi, kunnes kello kymmenellä lyönnillään ilmoitti ajan joutuneen makuutunneille.
– Nyt sänkyynne, että jaksatte nousta kirkkoon lähtemään, määräsi isä.
Manu olikin jo aikaisemmin vetäytynyt tilalleen. Maija kohenteli vielä saadakseen pellin suljetuksi ja Taavetti odotteli lähettyvillä aikoen nostaa hänet yläsänkyyn. Mutta saatuaan pellit kiinni, ei Maija jäänyt odottelemaan auttamista, vaan notkahti muutamalla keveällä hyppäyksellä ylös kuin orava pesäänsä.
– Saitkos! kiusoitteli isä, joka lamppua sammuttamaan tullen oli Taavetin aikeita seuraillut. – Se onkin meidän Maija niin notkea tyttö, ettei sitä kaikilla tukkikourilla tavoiteta, hihitteli hän edelleen nurkkaansa käpsiessään.
Ja karkulainen itse hihitteli yläsängyssä vällyjen alla.
Takan hiillosta hehkui lämmintä valoaan ja pöydän kohdalla oleva himmeli kuvastui yläsängyn katselijoiden silmiin epämääräisenä soikiona silloin tällöin hiljaa liikahdellen. Alhaalta lattian pahnoilta kuului ripsehtivää liikettä. Kissa ei äsken ollut saanut vielä tarpeekseen, vaan jatkoi nyt oljilla yksinään leikittelyään pyöreä silmäpari tähtinä kiiluen. Hetkisen temmellettyään sekin lopetti, käveli nurkkasängylle ja hypähti tutulle kehräyspaikalleen. Unessa kuuluivat hengityksestä päättäen jo Manu ja isä olevan.
Hiilloksen hehku raukeni ja himmelin soikio häipyi.
Taavetti käännähti Maijaan päin tuntien, miten ruumiinsa yli läikähti lämmin ja suloinen raukeus.
– Tämä on nyt sitä kodin tuntua, josta Pekkakin puhui, kuiskasi hän odottavaan korvaan.
– Ja joulun henkeä, joka jo satoja vuosia sitten toi onnen ja rauhan matalimpaankin mökkiin, palautui kuiskaus puoliksi arvattavana.
– Kodin tuntupa sekin alkujaan oli, lapsen ja äidin... Marian... kuulitko sinä?... Maijan jo silloinkin...
Vastausta ei enää kuulunut, mutta tuuheassa tukassaan tunsi Taavetti hetkistä myöhemmin lämpimien sormien hivelevän hypistelyn. Raukeni sekin ja rakkaimman läheisyydestä kertoi vain keveä hengitys, jonka toinen paremmin tunsi kuin kuuli.
Kodin henki ja joulun tuntu, kertaili Taavetti vietä itsekseen ja raukeni hänkin juhlayön rauhaisaan uneen.
18.
Pyhien jälkeen jatkettiin tukkityötä täydellä voimalla. Taavetti otti hakkaajan lisää, sillä hän toivoi, että kevätpuoleen hevosten tottuessa ja kelien tasaantuessa kyettäisiin yhä suurempiin saavutuksiin. Tammikuu oli kumminkin pyryinen ja huonokelinen. Melkein joka aamu oli tie ummessa pakottaen ajajien laittamaan ensimmäiset kuormansa suhteettoman pieniksi. Tiessä oli kaksi kohtaa, mitkä tekivät vedättäjille alituista kiusaa. Toinen oli alkutaipaleella Mustalaispuron ylimenokohta, jossa salainen puro aina itketti tielle vettä. Se oli kiusallinen paikka ja kerran se teki miehille aika tepposet. Vapun etureki alkoi livettää syrjittäin heittäen lopuksi koko kuorman vetiseen hettoon. Puukolla täytyi ratkoa nauhoja, että saatiin hätäilevä hevonen estettyä tekemästä kuormalleen seuraa. Ankaran työn lisäksi viivähti siinä parituntinen aikaa. Kun viimeinkin päästiin lähtemään, sanoi Taavetti nuttua päälleen vetäessään:
– Luulenpa, ettet huomenna enää tee kiusaa! – –
Viimeisille kuormille lähdettäessä otti hän kämpältä mukaansa lapion ja rautakangen jättäen ne kaatumispaikalle. Illalla joelta palattaessa antoi hän hevoset Sehvalle ja jäi itse purolle tietä korjaamaan. Hän oli päättänyt kaivaa ojan ja tehdä rummun. Siitä tuli kumminkin suurempi puuha, kuin hän oli luullut. Aluksi oli hakattava pois vahva jää, mutta kun se vihdoinkin tuli tehdyksi, pursui eteen vetelä hetto, johon ei ojaa tahtonut saada millään muodostumaan. Aikaa kului monta tuntia, ja työn päätyttyä oli Taavetti niin väsynyt, ettei tahtonut askelta kyetä ottamaan.
– Saanpa tästä lähtien palkaksi istua kuormallani, ajatteli hän kämpälle laahustaessaan.
Toinen paha paikka oli Raution nevan suu, missä monien kilometrien laajuinen aukeama oli tuulelle mitä mieluisin temmellyspaikka. Sieltä se aina sai nuuskituksi senverran irtolunta, että ajajien raiteen umpeen sai. Hyvillä keleillä oli tuo sadan sylen levyinen ratinsuu aika kiusanpaikka. Muualla olisi luistanut täysi kuorma, siinä nikahti auttamisesta huolimatta.
Taavetti mietti ja mietti keinoa senkin paikan korjaamiseksi. Viimein hän sen luuli keksineensä. Sinä iltana sai Sehva taas tuoda hevoset yksin kämpälle. Taavetti jäi kirveineen puron varrella olevaan metsään. Hän iski nurin suuren joukon pieniä kuusia ja kantoi ne tien varteen. Seuraavana aamuna joelle mentäessä sai Sehva seurata Taavetin esimerkkiä ja kerätä kaadettuja kuusia kuormansa päälle niin paljon, kuin siinä pysyi. Pysyikin niitä aikatavalla, kun pisteltiin ne pystyyn tukkien rakoihin kuin päreet pihtiin.
– Mihin se näitä kuusia vedättää? kummasteli Sehva itsekseen.
Nevan suulla asia hänelle selveni:
– Ai saaplari! Nyt minä jo tiedän! Kaikkea sinä keksit!
Kuusia riitti kaikille kuormille. Viimeiseltä palattaessa jäi Taavetti taas ylitöihin. Se oli nyt koko joukon hauskempaa ja helpompaa kuin edellisiltainen lumessa kahlaileminen. Hän pystytti nyt kuuset tien varteen kaksinkertaiseksi aidaksi. Työn päätyttyä hän itsekseen hetkisen ihasteli, miten vähällä joka asia on autettu, kun vain ensin konstin keksii.
Toisena päivänä kuormien kera tultaessa odotteli hän jännittyneenä nevan suuta. Raide oli lumeton ja liukas.
– Katsos, poika! hän Sehvalle kehahti.
– Jopa oli konsti! ihmetteli toinen.
Pitkin talvea tuuli sitten keräili saalistaan kuusiaidan viereen, mutta ei saanut edemmäksi.
– Hukuta vain ne kuuset! Ei se meitä sureta! kiusoittelivat ajajat.
Niin lopulta kävikin. Näkyi vain aitakuusten latvat, mutta samalla oli muodostunut tien sivulle suojaava valli, jonka turvissa raide kovimmillakin pyryillä pysyi avoimena.
Helmikuu oli kokonaan seisottavaa ja suojaista. Tie pysyi kauttaaltaan hyvässä kunnossa ja hevosetkin olivat vankan ruokintakauden jälkeen voimistuneita ja vetoon harjaantuneita. Hyvän luiston innoittamina latoivat miehet päivä päivältä yhä suurempia tukkikasoja rekiinsä. Liikkuihan sillä tiellä suurikin kuorma, sillä raide oli kiilatun sileä, eikä nousua vähääkään.
– En iki maailmassa olisi luullut tuollaisen kuorman luontokappaleen jäljessä kulkevan! ihmetteli Ville.
– Eivät nämä enää häpee kemijärveläisiä! myönteli Pekkakin.
Lisätystä hakkuuvoimasta huolimatta alkoivat tukit loppua.
– Meistä ajajista joutaa toinen kaatomieheksi, esitti Taavetti kerran kämpältä metsään lähdettäessä. – Kun olisi perillä joku äijän känä, joka aukoisi köydet ja vieritteleisi puut, niin matkalla ei tarvitseisi yhtään miestä, jatkoi hän edelleen leikkisästi miehille. Sehva jäi siitä päivästä lähtien kaatomieheksi ja jättiläiskuormat luistivat yhtä helposti kuin ennenkin.
Hyvin edistynyt työ läheni loppuaan, vaikka olikin vasta käsillä maaliskuun alkupäivät. Taavetti laski jo kuormia ja tukkeja ja tuli siihen tulokseen, että ainakin viikko saataisiin yliaikaa. Puita kaadettiin nyt enää vain teiden varsilta kuormien täytteeksi. Tulipa sitten pian päivä, jolloin miehet saivat kohottaa huutonsa viimeiselle kannoltaan rysähtävälle puulle. Sinä iltana oli kämpässä ikäänkuin juhlallisempaa. Pekka tosin entiseen tapaan kierteli leipäänsä ja kertoili leveitä juttujaan, mutta Ville ei paikkaillut enää rukkasiaan, ja toisillakin oli sellaista puuhaa, josta ilmeni, että oltiin majanmuuttohommissa.
– Näyttää siltä, kuin pojat rupeaisivat parveilemaan, sanoi Pekka seuratessaan toisten touhua. – Vaikka sellaista se on aina kämpässä keväisin. Kämppä on kämppä. Ei siinä mies pysy muuta kuin työajan. Mutta könsä! Vaikka se ei olisi kuin nyrkkisyltä kunnakkin, niin imee se miehen sisäänsä kuin lämmin rieska voin.
– Ei könsä, vaan könsän henki, oikaisi Ville.
– Niinpä niin! Könsän henki ja naisen tuntu. Sepä se on vetohaju ketun myrkkypalassa. Muuten minä sanon, pojat, teille, että tämä meidän kämppä on ollut oikea kämppä, ja se johtuu siitä, että täällä on naisen rienauksesta huolimatta vallinnut ja hallinnut oikea kämpän henki. Sinä, Taavetti, olet ollut reilu isäntä, aina on suusi ollut naurussa, vaikka piru olisi reen takapankolta kurkistellut. Mutta kyllähän sinun kelpaakin, kun sinulla on sellainen täky. Olisin minäkin, totta vie, vaikka olenkin tällainen tukkijunnu ja maailman kiertolainen.
– Voi vempele puheitasi! nauroi Taavetti. – Vaikka rehti toveri olet ollut sinä, niinkuin te toisetkin. Oikein ikävältä tuntuu näin eronhetkellä. Mutta jos teillä kellä hyvänsä sattuisi olemaan sopiva henki katsottuna, niin kyllä meidän maalta saisitte tulla milloin tahansa katselemaan könsän paikkaa itsellenne. Ja jos taas tässä kämpässä jonakin talvena lämmitellään, ja miksei lämmiteltäisi, koska männyn latvoja vielä heilumaan jäi, niin olisi mukavaa nähdä koolla vanha tuttu sakki.
Seuraavana aamuna miehet lähtivät suksineen ja kontteineen omille teilleen. Sovittiin, että kokoonnuttaisiin viimeiselle tilille Maijan päivänä Rantasuohon. Aattona kylvettäisiin joukolla talven vilut ja hiet pois ja päälle tanssittaisiin emännän päivät ja päättäjäiskamppiaiset.
– Maijan luona tavataan! huudahti Taavetti metsään lähtiessään.
– Maijan luona niin! kertasivat pojat jääden suksiaan sonnustamaan.
Ajoa kesti hakkauksen jälkeen vielä kolmatta päivää. Viimeisen keveän kuorman päällä loikoessaan kevätauringon selkää lämmittäessä Taavetin valtasi rintaa paisuttava mielihyvän tunne.
– Nyt on voitto käsissä, ajatteli hän. Mikä on enää elellessä? Pääsee velasta ja pääsee nälästä. Onpa mukavaa, kun saa maksaa sen vanhan känäleuan selväksi. Luuli varmaankin parilla tuhannella Rantasuon saavansa, mutta erehtyipäs vanha kettu kerrankin. Hätäkö on tästä lähtien elellä velattomana miehenä Maijan kanssa ja niiden muidenkin, joita tuleva on.
Taavetin veret sävähtivät hänen muistellessaan, mitä Maija viime kerralla kotona käydessä oli hänen korvaansa kuiskannut:
– Minä tunnen sen!
– Johan minäkin sen tunnen! riemastui hän mieluisista mietteistään.
– Se on kummallista, kun tulee aina yhtä aikaa niin paljon, mitä tulemaan lähtee, toisinaan myötä-, toisinaan vastamäkeä. "Mitä korkin haistelemisesta paremmaksi tulee", muisti hän vaarin sanat ja naurahti.
– Olet oikeassa vanha narri! Tulkoon, että tuntuu, kutakin aikanaan.
Taavetti palautui erittelemään äskeisiä mietteitään.
– Kaksituhatta menee velkaan, tuhatkunta palkkoihin ja viljanostoon. – Toista tuhatta jää vielä itselle! Sillähän tekee velaton mies ihmeitä! Ja mikä estää vastakin petäjiä myymästä, kun tarvetta tulee. Tänne jää vielä käymättömiä paloja ja kotimetsä on koskematon!
Taavetti kohentautui kuormallaan parempaan asentoon.
– Kas, miten tuo päivä jo paistaa lekottaa. Tuleepa hauska Hämeenmatka, kun on näin keväinen ilma ja keli, siirtyi hän taas ajatuksissaan mieluisaan aiheeseen. Tuttu taival ja tuttu paikka. Ei mitään pyytelemisiä! Saisi reilusti maksaa sekä entiset että mukaantulevat. Täytyy muistaa serkkutytölle tuliaislahja! Markkinoiltahan sen saa. Voi niillekin poiketa, kun matkaan sattuu. Varmaan se mahtava pösö siellä nytkin on satasiaan polttamassa, mutta olkoon! Joutaa näkemään, että penikoillakin on toisinaan pussin täytettä. "Ole alallasi, penikka." Helvetin Koljatti! Voisi sille muutakin näyttää, vaikka vain kerran, että nimi puhdistuisi. "Sinun silmissäsi asuu salama, mutta kätke se", muisti hän Masan neuvon. Kätkikö hän itse, kätkikö jo? Kyllähän sitä on mukava antaa toisille hyviä neuvoja! Markkinoille menen. No. Olkoon se sitten viimeinen kerta, lohdutteli hän parempaa puoltaan, joka koetti muistutella Masan ja äidin sanoja.
Taavetti nykäisi hevostaan kuin juoksuun kehoittaakseen, mutta huomasi samassa, että hän vielä olikin kuormamiehiä ja naurahti erehdykselleen. Ei vielä, Vappu, mutta pian! Hevonen onkin nyt sellaisessa karvassa ja vireessä, että sillä kelpaa lähteä valtapaikoille.
Jouduttiin joelle, jossa kevyet kuormat olivat pian puretut. Kotiin kääntyessään katsahtivat mies ja hevonen vielä kerran vaistomaisesti siihen paikkaa nevan laidassa, jossa kumpikin oli elämänsä kovimman hetken kokenut.
19.
Tukkipäällikkö Veijosella oli kaksi vierasta. Toinen oli nimismies Friman, joka iloisesta ja vierasvaraisesta tukkiherrasta oli löytänyt veljen ja ystävän joutuessaan kitumaan täällä moukkain keskellä sydänmaan yksinäisyydessä. Ystävyyssuhde oli jokseenkin läheinen, voisipa sanoa muutamina hetkinä helläkin, vaikka toverukset ulkomuodoltaan muistuttivat toisiaan jokseenkin yhtä paljon kuin kamarin uuni ja sen vierellä oleva tukevanpuoleinen hiilihanko. Veijonen oli pyöreä ja rehevän punainen, Friman laiha ja mustapintainen.
Toinen vieraista oli Salmisen Jussi, jolla varakkaana ja tapoja oppineena isäntämiehenä oli aina aikaa, kun herrat seuroihinsa kutsuivat. "Pruuriksi" ja veljeksi eivät toiset tosin vielä häntä nimittäneet, mutta Jussi toivoi, että sekin aika joskus tulee, kun jaksaa kärsivällisesti odottaa. "Herra Salminen", – mukavalta sekin korvissa kuului ainaisen "Salmisen Jussin" ja "Salmisen pojan" asemasta.
Nimismies maistoi täydestä lasistaan ja puhkesi puhumaan:
– Sinä Kaarlo et usko, miten tällainen ilta mieltäni virkistää. Kun päivästä toiseen joutuu kuulemaan vain moukkain proosallista kieltä ja katselemaan heidän idioottinaamojaan, niin on sivistyneen toverin seura sydämelle kuin ambrosiaa!
– Sinäpä sen sanoit, veli! Kippis! Hyvien tovereiden ja henkevien illatsujen malja! jatkoi isäntä lasiaan nostaen.
Jussi nosti myöskin lasiaan, vaikka herrat näyttivät puhuvan toisilleen.
– Kuulehan Gunnar ja te herra Salminen myöskin, aloitti Veijonen vetäen tuolinsa ja vatsansa lähemmäksi pöytää. Minulla olisi eräs fiksu suunnitelma, jonka harjakaisiksi, jos se hyvin onnistuisi, voitaisiin pitää paripäiväinen karonkka, jossa ei janoisia tarvitseisi nähdä.
– Ettäkö taas keidas erämaassa! Sepä olisi jotakin.
– Jänis ei ole vielä pussissa! – Veijosen tihrusilmät vilahtelivat viekkaasti. – Huomaa veli, vasta sitten, jos pyynti onnistuu.
– No miksi ei onnistuisi! Sinun aikomuksesihan aina menestyvät niin hyvin, että ystävääkin harmittaa. Ja jos minä voin asian hyväksi jotain tehdä, niin tuossa käsi.
– Ei itse asia niin merkillinen ole. Kysymys olisi vain erään pitkätukkaisen moukan jutkauttamisesta, joiden kanssa minä, jumala paratkoon, mutta edelleenkin sen sallikoon, joka päivä joudun tekemisiin.
– Erinomaista! Suurenmoista! Mutta kerrohan hyvä veli! Palan uteliaisuudesta!
Veijonen kaivoi pöytälaatikostaan kaksi asiakirjaa ja tarjosi Frimanille.
– Lue nämä!
Sameilla silmillään alkoi Friman lukea:
– Täten myyn minä allekirjoittanut omistamani Rantasuon – hän pysähtyi ja muisteli: Rantasuon.
– Eihän tämä vain ole tuolta kappeliseurakunnan Korpikylästä?
– Sieltä juuri!
– Nuori ylpeäniskainen isäntä!
– Sama otus!
– Voi taivahan tapernaakkeli! – Friman ponnahti ylös. – Salli minun, hyvä veli, syleillä sinua! Olen käytettävissäsi millä hetkellä tahansa.
Nimismies istahti, luki asiakirjan loppuun ja katsoi toistakin.
– Mutta mitä ihmettä! Nämähän ovat samanlaiset alusta loppuun!
– Mitä ihmettä siinä on? Kerranko kaksi samanlaista asiakirjaa tehdään. Minä joudun sellaisia kirjoittamaan melkein joka päivä. Veijonen lykkäsi tuoliaan pöydästä senverran, että kädet mahtuivat vatsaa vannehtimaan.
– Tämä toinen on tietenkin sitten myyjän kontrahti, mutta miten se on sinun käsiisi joutunut? Ja mitä sinä tällä kaikella ajat takaa?
– Kysele sitten, kun tarkastat sisälukuasi. Veljen silmiä taitaa jo vähän haristaa.
Nimismies luki kauppakirjat uudestaan tarkemmin ja huomasi: Toisessa oli: "500 markkaa maksetuksi kuitataan", toisessa: "5,000 markkaa maksetuksi kuitataan". Hän katsahti hymyilevään seuralaiseensa ja vihelsi pitkään:
– No nyt minä ymmärrän! Voi saakeli sinuas, sinä nollamestari! Oletpa suurempi diplomaatti kuin luulinkaan!
– Se on vain nolla, mutta kun se sattuu sopivaan paikkaan, niin –
– Vie moukalta luonnon pois ja tekee kaksipäiväisen karonkan mahdolliseksi.
– Niin juuri ja mitä siihen lisätään, on pahasta. Veijonen otti toisen kauppakirjan ja hyssytteli uunin luokse. Ja nyt tälle tehdään näin. – Hän repäisi paperin ja heitti hiilille. – Turhat ja vaaralliset paperit minä aina poltan, järjestyksen vuoksi nähkääs!
– Entä todistajat?
– Tämä herra Salminen on toinen, ja kuten hyvin tunnet, on hän gentlemanni, ei hän ystävysten keskisistä asioista maailmalle hoilaa.
– Eipä tietenkään. Eikä herra Salmisella muutenkaan liene mitään sitä vastaan, jos tyhmän sydänmaalaisen kustannuksella hiukan lystiä pidetään, jatkoi Friman samaan nuottiin.
Jussi oli hyvillään saamastaan luottamuksesta. Herrain puhuttelu oli hänestä jo kovin toverillista ja ystävällistä. – Mitähän se manni. – Mikä pahuuksen manni se nyt taas olikaan? Mitähän se mahtoi merkitä? Lienee ollut jotain veljeksi sanoutumisen porstuasanoja, ajatteli hän itsekseen. Ääneen hän virkkoi:
– Osannee tuota aikamies suunsa kiinni pitää. Ja siksi toiseksi, on minullakin sitä suokurkea vastaan yhtä ja toista hampaankolossa.
– Niin, Salminen oli naima-asioissa vähän liian ujo ja tuo samainen metsäkylän sissi taisi jättää hänet niinkuin ruoto-osalle. Mutta siitä me viis veisaamme. Kun tulee tässä sopivaa aikaa, laitamme me oriin aisoihin ja ajamme naimaan sellaisiin paikkoihin, joihin Rantasuon isännän arvoista miestä ei huolittaisi edes tallirengiksi, lasketteli Veijonen.
Jussilta pääsi röhönauru:
– Tuota, tulisikos herra Veijonen puhemieheksi, jos tästä naimaan lähdettäisiin?
– Tulen ja takaan edeltäpäin, että tytöt kerjäävät rekemme kannoilla!
– Sen minä kyllä uskon. Olettehan te pulskia poikia kumpainenkin ja puhemiehellä on kieli terävä kuin esittelijäsihteerillä, kivesti Friman. – Mutta kyllä herra Salmisen on tässä omasta puolestaankin näytettävä miehuutta. Ei saa antaa halvempien rankaisematta silmilleen hypätä. Ja jos metsäkaupasta tulisi vaikka oikeusjuttu, niin pakkoko herra Salmisen on muistaa, mitä kauppahinnasta maksettiin, sanoo vain, että herrat ovat hyvät ja katsovat kirjoista, ei ihmisen pää ole mikään muistikirja.
Nimismies sytytti savukkeen ja jatkoi:
– Ei nykyään enää, näin meidän kesken puhuen, tarvitse olla turhan tarkka valaakaan tehdessä. Se on kyllä moukkia varten hyvä olemassa, mutta sivistynyt ihminen voi ottaa huomioon olosuhteet ja ystävysten yhteisen edun.
Jussi ymmärsi yskän.
– Kyllä minä puhua osaan. – Hänkin sytytti savukkeen ja koetti vilauttaa silmää, niinkuin oli nähnyt Veijosen tekevän.
Veijonen hieroskeli käsiään:
– Sen minä jo edeltäkäsin arvasin. Ja niinkuin sanottu, minä puolestani puhun herra Salmiselle sellaisen rouvan, jossa on sekä ottamista että jättämistä. Mutta kuivin suinko? Ja minä kelvoton isäntä, kun en huomaa!
Kuului tuttu pulputus, jonka päälle kilistettiin asian onneksi.
– Entäs toinen todistaja? tiedusteli nimismies pöydälle jäänyttä kauppakirjaa katsellen.
– Jaa neitirouva Anna-Liisa Lemppanenko? – Veijonen sai ankaran naurukohtauksen. Sitten hän nauraen ja hyllyen kertoi ensimmäisen tapaamisensa todistajan kanssa.
– Sinä teet matkoillasi merkillisiä keksintöjä! Oletko hänet jo valmiiksi puhunut?
– Olen! Hän ei muista mitään, ei vaikka taivaan tuomarin tutkittavaksi vietäisiin, mutta kurkilaumansa tuntee hyvin. Hän on muutoin hierojani nykyisin. Tällainen mies, näetkös, tarvitsee usein hierontaa. Matkoilla varsinkin kangistuivat alaraajat pahoin. – Veijonen oikoi lyhyitä jalkojaan ja vilautti merkitsevästi silmillään.
Naurettiin ja ryypättiin taas joukolla.
– Olisi minulla vielä veljelle asian johdosta pieni pyyntö.
– Aina palveluksiin valmis!
– Pyytäisin, että lähtisit ylihuomenna seurakseni, kun menen mittaamaan Rantasuon puita. Mies on tuittupäinen, eikä tiedä, mitä sellaisen päähän saattaa pälkähtää, mutta kun olisi esivalta turvana, niin tokkopahan uskaltaisi ruveta näyttelemään hampaitaan.
– Mitä suurimmalla mielihyvällä. Nimismies kaivoi taskustaan kiiltävän revolverin pöydälle. Kun tällä napsautetaan lyijyherne jalkaan, niin ei puraisemaan tule vaikka olisi häijympikin luonnoltaan.
Asetta tarkasteltiin kolmisin.
Onpa mukava kapine ja niin pienikin, että mahtuu takataskuun, ihasteli Veijonen.
– Sinun täytyy välttämättä tällainen itsellesi hankkia, kun sydänmailla rahojen kera liikut. Voivat raakalaiset muuten sinut siellä nitistää ja ryöstää, kenties syödä suihinsa jonakin pyrypäivänä.
– Älä hyvä veli puhu niin hirveitä. – Veijonen huokasi syvään: Eivät ne taida sääliä edes hyväntekijäänsä.
– Taitaisi olla mukava minullekin, kun ma hevoskauppojen vuoksi paljon joudun liikkumaan, innostui Jussi.
– Olisi varmasti! Ei roskaväestä tiedä, mitä sillä milloinkin on mielessä, ja täytyyhän kulttuuri-ihmisellä olla edes terävät kynnet barbaarien raakaa voimaa vastaan, puheli Friman työntäen aseen taskuunsa.
Maisteltiin viimeiset lasit toverillisen jäähyväistunnelman vallitessa. Vieraat lähtivät ja henkevä illanvietto päättyi.
20.
Mittapäivän aamuna ajelivat Taavetti ja Manu Kirvesniitylle. Lapiot oli otettu mukaan, sillä tukkikasat olivat lumettuneet pahasti.
– Täytyy sille tynnörille tiekin lapioida! Kun näet sen rapamahan, niin naurat pääsi kipeäksi, virkahti Taavetti Manulle selitykseksi.
Muuten pyrki hänen mielensä matkan varrella masentumaan, vaikka miten olisi koettanut sitä piristää. Tukkikauppakontrahti oli kadonnut. Raamatun väliin tuvan nurkkakaappiin hän oli sen kaupantekopäivänä laittanut ja joulunaikaankin se siellä vielä oli, mutta nyt aamulla etsittäessä ei sitä löytynyt sieltä eikä muualtakaan. Ei Taavetti kotona ollut sitä niin sydämenasiakseen ottanut, olihan ostajalla toinen kappale ja olihan todistajat, mutta hiljaisella taipaleella asiaa ajatellessa alkoi se häntä yhä enemmän painostaa.
Hänen mieleensä tuli tapaus viime kesän heinänteon ajalta. Aamupäivällä oli taivas näyttänyt niin poutaiselta, ettei kukaan ollut osannut sadetta pelätä. Ruo'ot oli hajoitettu kaikki. Mutta puolenpäivän aikaan oli taivaalle ilmestynyt pilvenhäiväre, pieni kuin lehmisavu. Sitä ei osattu pitää minkään arvoisena, mutta niin kumminkin oli käynyt, että pilvennokare kasvoi nopeasti ja kasteli ison joukon hyviä heiniä.
Tässä voi hyvinkin käydä samalla tavalla, rinnasteli Taavetti asiata. Mihin kirja kaapista olisi oikealla tavalla kadonnut? – Säilyivät turhemmatkin paperit vuosikausia! Varastettu se sieltä on! Lienevätkö kirjat olleet edes samanlaiset? Itse se tynnöri ne kirjoitti ja luki. Saattoihan kirjoittaa ja lukea mitä tahansa, jos senluontoinen oli. Mikä tietää, vaikka olisi suurempia mittoja merkinnyt, tai vaikka hinnan pienemmäksi?
Pilvi paisui yhä suuremmaksi.
Entä ne todistajat sitten? Toinen ilmi vihamies ja muuten kelju.
Ja toinen täysi hömsä, jonka sai kuka tahansa puhutettua vaikka mihin ja vaikka missä. Mikä sen h–an siihen toikaan juuri pahimpaan aikaan? Olisi ollut tuo Manu, niin olisi saanut luottaa. Pakana sillä rapamahalla varmaan jo joulun edelläkin mielessä oli, kun ei etumaksua antanut... Kuka tietää, vaikka olisi kirjan sillä kupparilla varastuttanut. Sehän se laapustaa ja nuuskii kuin kana joka paikassa.
Mitä pitemmälle Taavetti asiaa ajatteli, sitä mustemmalta se hänestä alkoi näyttää. Mutta kuten ennenkin tällaisissa tapauksissa, pakotti hän lopuksi ajatuksensa täysikäännökseen. Hetkistä myöhemmin hän jo vihelteli ja ajatteli muita asioita.
Miehet olivat tehneet työtä riuskasti pari tuntia. Kasojen päät olivat auki lapioidut, samoin niille johtavat käymäpolut. Odoteltiin vain herroja. Vihdoinkin näkyi joenjäältä kirkkoreki, ja Taavetti tunsi jo seuralaisenkin ja hänen muotonsa synkkeni:
– Mitä tuolla pamppuherralla täällä oli tekemistä?... Vai olisiko toinen ottanut hänet vehkeilyjensä turvaksi?... Mutta yrittäköötpä vinoilla, niin näkevät, että korvessa on oma lakinsa!
– Päivää! tervehti Veijonen ja alkoi lapioitua kujannetta pitkin hyllytellä tukkikasoille. Nimismies seurasi mukana.
– Jaha, täällähän on tukkilavereita kuin Kymin rannoilla, huohotteli Veijonen.
Taavetti hankkiutui tahallaan vielä jotakin tekemään välttyäkseen kädestä tervehtimästä.
– Hyvään järjestykseen Rantasuo onkin osannut puut ajaa Nehän ovat siinä kuin sotilaat kenraalinsa paraadissa, – lasketteli Veijonen edelleen turkkiaan aukoen.
– Kuten täältä yläkulmasta näette, olen järjestänyt tukit kymmeneen kasaan ja kussakin niissä pitäisi olla viisisataa kappaletta. Tuumikaa nyt itse, miten ne helpommin luette ja mittaatte, esitti Taavetti.
– Aletaan laidasta kuin ukon Matti naurista. Veijonen puuskutti laidimmaiselle kasalle ja toiset seurasivat mukana – Ehkä isäntä, kun on nuorempi ja keveämpi mies käväisee tällä tuumastukilla mittaamassa tuon laidimmaisen puun pituuden, sanoi Veijonen ensimmäistä kasaa tarkasteltuaan...
Taavetti otti mitan ja hypähti tukkikasalle.
– Näyttää riittävän! ehätti Veijonen, ennenkuin mittaus oli kunnolla lopussakaan. On siellä joukossa tosin muutamia lyhyempiäkin!
– Onpa pitempiäkin!
– Aivan niin, kylläpähän toisensa tasaavat. Veijonen kaivoi avaran turkkinsa taskusta toisen mitan, jonka kuntoon saatuaan antoi Taavetille ja sanoi:
– Isäntä koettaa nyt tällä mitalla tuon viidennen tukin Päätä. Hyvä on! jatkoi hän, kun mitta oli otettu.
– Nyt vielä pieni laskeminen, jonka minäkin voinen lämpimikseni tehdä.
– Täysi on! kuului hetkisen perästä. Joitakin huonommin kuorittuja puita näkyy olevan mutta meidän puulaakissa ei olla turhan nuukia. Toiset kuuluvat vaativan että tupakkasyljetkin on pestävä mitattavista puista – Hän silmäili ylimalkaan toisia tukkikasoja. – Tjaa' Ehkäpä niistä yksi täyttää mittansa niinkuin toinenkin, minä hyväksyn enemmittä tarkasteluitta.
Käveltiin perättäin herrain hevosen luokse Taavetti viimeisenä.
Helposti se menikin, ajatteli hän. Ei pitäisi sairastaa, ennenkuin tauti tulee.
– No tjaa! Asia on klaari molemmin puolin. Toivottavasti toisenkin kerran joudutaan kauppoihin keskenämme, aloitti Veijonen reelle päästyään.
– En ymmärrä, mikä on meininkinä! Taavetin ääni oli kummastunut ja tiukkaava.
– Kyllähän isäntä selvän asian ymmärtää. Tuota tarkoitan, että kun me nyt kumpikin olemme saaneet omamme, niin asia on selvä molemmin puolin.
Viimeisiä sanoja lausuessaan koetti Veijonen vetäytyä reen suojaan, mutta hanki upotti ja hänen täytyi pysähtyä paikalleen.
Taavetti ymmärsi. Tulomatkalla valmiiksi mietityt ajatussarjat vilahtelivat nopeasti hänen mielessään: kelvottomat todistajat, etumaksun epääminen, kauppakirjan katoaminen, kaikki ne selvisivät hänelle yhdessä hetkessä. Hänen luontonsa kuohahti raivoon:
– Vai sillä tavalla, s–na!
Joen takainen kallioseinä heitti kirosanan takaisin pelottavana karjaisuna. Ja ennenkuin toiset ehtivät mitään ajattelemaan ja toimimaan ja ennenkuin Taavetti itsekään sitä oikein tajusi, iski hän nyrkillään kuin moukarilla Veijosta kasvoihin. Lyönti oli niin voimakas, että Veijonen pyörtyi ja kellahti hangelle selälleen kuin jauhomatto turkit auki levähtäen ja vatsa pullottaen. Alku kiihdytti vain Taavettia. Hänen sisässään jyskytti kuin kaikuna: Ota puukko ja viillä hangelle kaikki se rapa ja saasta, mitä tuohon kasaan on koottuna! Käskystä ei olisi ollut pitkältä tekoon, ellei hänen mieleensä olisi tullut vaimo ja se, jota he yhdessä odottivat. Hänen järkensä palasi viimeisellä hetkellä. Samassa kuului takaa ärjäisy:
– Seis, taikka minä ammun!
Kääntyessään näki Taavetti nimismiehen revolveri kädessä.
– Lain ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut ja haastan vastaamaan käräjiin törkeästä pahoinpitelystä.
– Oikeuden nimessä saisi maa niellä teidät konnat!
– Teidät konnat! toisti kaiku taas viimeiset sanat. Mutta ukkonen oli purkautunut ja Taavetti sai mielensä takaisin.
– Niin, sinä olet nyt vankini ja saat lähteä minun matkassani vastaamaan teostasi ja solvauksistasi.
– No, voinpa lähteä.
– Nyt täytyy lähteä! korjasi nimismies virallisesti.
– Ei täytymällä eikä pakolla. Vapaaehtoisesti lähden, jos lähden! Taavetin silmissä välähti taas.
– Olkoon sitten niin, jos haluat, mitäpä tuollaisista muotoasioista kiistellään. – Nimismies kopeloi taskustaan käsiraudat pitäen toisella kädellä yhä revolveria koholla. – Tule vähän tännemmäksi, tällaisilla minä kihlaan seuralaiseni sekä pakolliset että vapaaehtoiset.
– Tällä kertaa et! Minä en kulje noissa kihloissa omilla kankaillani!
Nimismies suuttui:
– Nyt määrään minä ja sinä tottelet! Miehet auttamaan sieltä! Käsken esivallan nimessä!
Kyytimies oli hommailevinaan jotain hevosen etupuolella, eikä Manukaan liikahtanut paikaltaan.
– Ettekö te aasit kuule! karjui nimismies.
– Kyllähän me, tuota kuullaanhan me pienempikin ääni, ilmoitti Manu rauhallisesti.
– No miksi ette tule sitten?
– Tullaankinhan sitä, jos isäntä käskee.
– Kaikki te olette samanlaisia härkiä!
– Niinhän me ollaan, Jumala paratkoon! Taavetin luonto ja ääni oli tasautunut jo ihan ennalleen.
– Ellet mielisuosiolla heti antaudu, niin minä ammun.
Revolveri paukahti, mutta mies, jonka pelottamiseksi se oli tarkoitettu, ei värähtänyt vähääkään. Sensijaan Veijonen, joka jo oli selviytynyt hangella maatessaan, voihkaisi ääneen.
– Pahastipa meni vikaan, naurahti Taavetti. Nimismies oli kiukusta punaisena, mutta kun toinen oli ihan rauhallinen, ei hän mahtanut mitään. Taskuun täytyi pistää sekä kihlat että kihlaamisase.
– Voi minun sydäntäni! ruikutti Veijonen hangella.
– No tulkaa edes nostamaan herra Veijonen rekeensä, muutenhan hän paleltuu tuohon hangelle.
– Se joltakin kuuluu! Tartu sinä Manu kiinni töppösiin, minä otan pääpuolesta.
– Kyllähän minä, oli Manu valmis, sylkäisi kouriinsa ja tarttui kuin tukin tyveen. Painaapa tavallisesti, mutta kyllähän kaksi kissan kantaa.
– Jos vain häntä kestää, jatkoi Taavetti leikkiä, josta nimismies olisi mielellään antanut palkaksi iskun sanasta, jos olisi ollut paremmalla puolella.
Veijonen peitettiin huolellisesti rekeen ja nimismies istahti viereen.
– No tuletko sinä mukaan? hän lähtiessä kysyi.
– Tottakai, minähän lähtiessä lupasin.
Hevoset käännettiin joenjäälle. Herrat istuivat rekensä perällä, toinen silloin tällöin voihkaisten, toinen murritellen, mutta Taavetti veteli uhallakin parhaimpia laulujaan, niin että korpi raikui.
21.
Naapuripitäjän kirkonkylässä pidettiin välikäräjiä. Tavallisesti sellaiset talviseen aikaan menivät vähin äänin, mutta nämä näyttivät tekevät poikkeuksen. Uteliasta väkeä oli aamusta alkaen odotushuone tulvillaan. Huhuna oli levinnyt kylästä kylään ja talosta taloon tieto, että käräjillä tulisi käsiteltäväksi merkillinen juttu, vaikka ei ollut murha, eipä edes ryöstökään. Nyt piti olla esillä tukkipäällikkö Veijosen ja Taavetti Rantasuon välinen riitajuttu, jossa kumpikin kuulemma tuli esiintymään sekä syyttäjänä että syytettynä. Jälkimmäinen tietenkin oli syyllisempi, koskapa vallesmanni oli uskaltanut miehen rautoihin lyöttää.
Kyytimies, joka oli ollut herrain mukana Rantasuon mittapaikalla, oli kertonut ihmeellisiä juttuja. Veijoselle ja Rantasuolle oli tullut riita. Lyhyen sanailemisen jälkeen oli viimeksimainittu iskenyt tukkiherraa naamaan, niin että tämä oli pyllähtänyt hangelle kuin pelusäkki. Vallesmanni oli aikonut laittaa Rantasuon jo joella rautoihin, mutta ei ollut onnistunut, vaikka oli revolverilla uhkaillut ja ampunutkin. Kyytimiestä ja Rantasuon renkiä oli vallesmanni pyytänyt avukseen, mutta eivät nämä olleet menneet! – Viisaasti siinä tekivätkin, arveltiin. Susi menköön syyhymättä saunaan!
Vapaaehtoisesti oli Rantasuo sitten lopuksi vallesmannin mukaan lähtenyt, niinkuin oli alussa luvannutkin. Vasta kirkolla oli hänet rautoihin lyöty.
Ennen käräjien alkamista riitti ihmisille juttua asiasta. Muusta ei puhuttukaan.
– Vai ei saanut vängällä mukaansa, vaikka on monta talutellut!
– Aika poika miehekseen!
– Sellainen sillä pahuksella oli isäkin!
– Kyllä täällä Kekomäen Taavetti muistetaan!
– Herrassöötinki tulee! kuului ovensuusta päin. Puheensorina vaihtui supinaksi. Hetkisen kuluttua tuomari, hiukan kumarainen ja kärsineen näköinen mies, astui oikeustupaan istuen pöydän päähän. Kirjuri ja lautamiehet kävivät paikoilleen.
– Tukkipäällikkö Kaarlo Veijosen ja talollinen Taavetti Rantasuon välinen juttu käsitellään. Asianomaiset ja todistajat sisälle astukoot! kuulutti siltavouti laulavalla virkaäänellä.
Huoneeseen tulivat ensimmäisinä nuori asianajaja ja nimismies tuttavallisesti ruotsiksi keskustellen. Heitä seurasivat todistajat: Salminen, Lemppanen, Isoaho, Rantasuon renki Manu ja Veijosen kyytipoika. Viimeisenä täysissä jalka- ja käsiraudoissa tuli Rantasuo itse vartijan saattamana. Vaivattomasti ja avonaisin katsein hän asteli paikalleen, niin että raudat helisivät.
Takimmaiset kurkottivat päitään paremmin nähdäkseen ja supina alkoi käydä taas.
– Täysissä raudoissa!
– Kyllä niissä käy olo raskaaksi!
– Miltähän emännästäkin mahtanee tuntua, kun näkee miehensä tuollaisissa riitingeissä!
– Sikamaista! murahtelivat nuoret miehet porstuan puolella. – Lyödään rautoihin, vaikka ei murhaakaan ole tapahtunut!
– Niin se on meikäläisten! Olisipa ollut joku herran kekkale, niin kävelisi vapaana poikana kuin ei mitään!
– Puhutaan mitä tahansa, mutta sen minä sanon, että noin ei kulje pahantekijä! virkahti Vehkamäki, herastuomarin arvon saanut lautamies, vierustoverilleen.
Veijosen asianajaja jätti tuomarille valtakirjansa ja todistajat tekivät valan.
Kuulustelu alkoi.
Veijosen edustaja sai ensiksi puheenvuoron. Hän luki pitkän kirjelmän, jossa Rantasuota syytettiin pahoinpitelystä, solvauksesta ja väärästä ilmiannosta. Syytökseen liittyi vielä ruotsinkielinen lääkärintodistus, josta kävi selville, että herra Veijosen parantumisasteella ollut sydänvika oli säikähdyksen ja pahoinpitelyn johdosta arveluttavasti pahentunut aiheuttaen omistajalleen lievimmässäkin tapauksessa moniviikkoisen sairastamisen ja pahimmassa tapauksessa vaikka kuoleman.
Rantasuon kanne ei ollut pituudella pilattu:
– Veijonen ryöväsi minulta tukkikaupassa neljä ja puolituhatta markkaa!
– Tuokaa kauppakirjat tänne! määräsi tuomari. Asianajaja tarjosi omansa kohteliaasti kumartaen.
– Myyjän kappale myös!
– Se on minulta hukkunut, luulen, että se on varastettu!
Veijosen asiamies naurahti pilkallisesti:
– Mikä sen varastanut olisi? Siitäpä heti näkee, miten löysällä pohjalla tämä törkeä syytös on!
– Teidän vuoronne ei ole nyt puhua ja ammattimiehenä pitäisi teidän tietää se sanomatta! keskeytti tuomari terävästi.
Asianajaja kumarsi huultaan puraisten.
– Missä säilytitte kauppakirjaa? tiedusteli tuomari edelleen.
– Tuvan nurkkakaapissa raamatun välissä. Tuomari luki ääneen myyjän kauppakirjan.
– Millätavoin väitätte tämän väärennetyksi?
– Kauppahinnasta maksettiin kauppaa tehdessä vain viisisataa markkaa.
Kauppakirja luettiin uudestaan.
– Miten muistatte olleen kuittauksen teidän kirjassanne? kysyi tuomari taas.
– Viisisataa markkaa maksetuksi kuitataan.
– Tarkastitteko allekirjoittaessanne, että kirjat olivat samanlaiset?
– En, luotin silloin vielä ihmisiin!
Tuomari kääntyi äkisti asianajajan puoleen ja kysäisi:
– Minkätähden päämiehenne on kauppahintaa kuitatessaan merkinnyt summan vain numeroilla?
– Sitä en tiedä. Hänellä lienee ollut kiire tai joku muu syy.
– Kiire tai muu syy ei puolla tuollaista hutiloimista. Kääntyen todistajien puoleen tuomari sitten kysyi:
– Mitä todistaja Salminen tietää asiasta?
Vähän änkyttäen alkoi Salminen kertoa, miten hän oli sattunut herra Veijosen kyytimieheksi ja joutunut samalla kauppakirjan todistajaksi.
Tuomari keskeytti:
– Kertokaa, mitä muistatte kauppasumman suorittamisesta! – Siitä todistaja ei sanonut muistavansa juuri mitään. Vastaaja oli saanut rahaa, mutta sen määrää hän ei kyennyt muistamaan ja sitäpaitsi eihän sellainen ollut tarpeellistakaan, sillä kauppakirjastahan se näkyy.
– Liikutellaanko siellä sydänmailla useinkin niin suuria rahasummia, että todistaja ei puolen vuoden kuluttua muista, oliko kyseessä viisituhatta tai viisisataa, ihmetteli tuomari.
– Niin se nyt kumminkin on! Eikä ihmisen pää ole mikään muistikirja! Minulla on paljon tärkeämpääkin muisteltavaa ja tuumittavaa.
Salmisella olisi nyt hyvään alkuun päästyään ollut paljon muutakin sanottavaa, mutta tunnoton tuomari keskeytti tylysti:
– Riittää jo! Mitä todistaja Lemppanen asiasta tietää?
Alkajaisiksi todistaja niiaili ja napsutteli sormiaan. Sitten hänkin yritti ruveta juurta jaksain kertomaan, miten hän sairasmatkallaan oli sattumalta Rantasuohon joutunut ja miten herra Veijonen oli hänelle ollut ystävällinen. – Niin armollinen ja hyvä herra... Kun pitikin joutua tuon roiston kolhittavaksi.
– Puhukaa asiasta! keskeytti tuomari ankarasti.
– Asiastahan minä, hyvä herrassöötinki ja korkea oikeus, olen koko ajan puhunut.
– Antoiko Veijonen Rantasuolle rahaa ja minkä verran?
– Antoi toki, hyvänen aika! Ja niin paljon, että minua ihan päästä viemisti. Ajattelin, että kelpaa noiden talollisten elää, kun ihan jumalan ilmaiseksi saavat tuollaiset määrät rahaa, mutta eipä pistetä köyhän naisen kouraan, vaikka yksin mukulansa elättää.
Huoneen eri puolilta kuului pidätettyä nauruntyrskettä.
– Mitä pyrskämistä siinä on! Minä olen elättänyt tuvallisen kersoja, eikä koskaan ole ollut miehisestä avusta tietoa!
Todistaja niisti nenäänsä esiliinansa nurkkaan. Puhetta olisi nyt varmaankin seurannut äskeistä isompi ilonpito, mutta tuomarin tiukka katse muistutti saapuvilla olevia paikan pyhyydestä.
– Ettekö todellakaan muista, miten paljon rahaa Veijonen Rantasuolle antoi?
– Johan sen sanoin, että paljon sitä oli. Jos minä olisin saanut niin paljon, niin olisin elänyt kuin pellossa lopun ikäni, enkä olisi ruvennut ihmisiä tappamaan niinkuin tuo mörökölli tuossa. Kirjoistahan se muuten paremmin näkyy. Korkea oikeus on hyvä ja katsoo sieltä. Puumerkistä minä kyllä vastaan, vaikka millä hetkellä ja vaikka kaikkivaltiaan Jumalan edessä.
– Mitä Rantasuo sanoo todistuksista, tiedusteli tuomari.
Syntyi odottava hiljaisuus. Vanki silmäili kumpaakin todistajaa pitkään ja sanoi sitten painolla:
– Kysyn, onko pellit auki! Molemmat tekivät väärän valan!
Syytös oli varma ja epäröimätön. Asianomaiset todistajat lattialla nytkähtivät ja useat huoneessaolijoista katsahtivat vaistomaisesti pelteihin. Salminen selvisi ensiksi:
– Mi-mi-minä vaa-din edesvastausta! änkytti hän.
Pian Lemppa-Annakin sai luontonsa takaisin ja alkoi rävätä:
– Kaikkea se piru pahantekijän korvaan kuiskuttaa! Minäkö vääränvalantekijä, minä uskovainen ihminen, minä herran pyhällä ehtoollisella käypä, minä monen pitäjän herrain hieroja! Hyi tokkiisa! Itse sinä rutjale valapatto olet! Ja linnaan joudut! Ja sieltä helvettiin, mokoma syntisäkki, jonka koko sukukin on synnissä siinnyt ja syntynyt! Ja sotomastasikaan ei jää niin kiveä kiven päälle! Hyi tokkiinsa, hyi, hyi!
– Taluttakaa ulos se ämmä, ehti tuomari väliin.
– Pääsen minä tästä taluttamattakin, kun ma olen vapaa ja kunniallinen ihminen, mutta tuo ei pääse, tuo murhamies ja rosmo ja rautavanki! Hyi tokkiisa! Hyi, hyi, hyi! syljeskeli eukko vielä ulos mennessäänkin.
Tuomari kääntyi asianajajan puoleen:
– Onko teillä vielä jotain sanottavaa?
– Eipä tässä näytä selityksiä tarvittavan. Totean vain sen, mitä herra tuomari ja lautakunta tässä itsekin ovat selvästi kuulleet. Vastaajan syytös oli mitä törkein valhe. Uudistan vaatimukseni kanteen aiheettomana kumoamisesta, vaadin ankarinta rangaistusta väärästä ilmiannosta, solvauksesta ja pahoinpitelystä, sekä pyydän täydellistä korvausta päämieheni sairaus- ja oikeuskuluista.
Viimeisenä tarttui puheeseen nimismies yleisen syyttäjän oikeudella. Hän tässä näytelmässä tiesi esittävänsä päänumeroa ja siksi hän alkoikin hyvin valmistetun esityksensä mahtipontisesti:
– Kuten nyt kaikki olette tulleet huomaamaan ja minä kokemuksesta tiedän, on vastaaja mitä kylmäverisin ja häikäilemättömin rikollistyyppi. Kunniallisia ihmisiä hän syyttelee sellaisista teoista, jotka parhaiten soveltuvat hänen omalle rikolliselle luonteelleen. Hän on raaka ja verenhimoinen, tappeluun ja murhaankin aina valmis. Voinpa varmasti vakuuttaa, että hän olisi jo tehnytkin murhan, rikoksista kauheimman, ellen minä sattumalta olisi joutunut ehkäisijäksi...
Esitykseen tuli yht'äkkiä ulkoapäin sellainen keskeytys, mikä sai kuuntelijatkin hätkähtämään. Viimeisten sanojen aikana oli nopeapäätöksinen vanki yhdellä tasajalkahyppäyksellä siirtynyt syyttäjän taakse raudoissa olevat kätensä lyöntiin kohottaen.
– Seis! kului ääni, joka hyydytti kuulijoita ja naulasi nimismiehen paikoilleen.
– Polvillesi!
Nimismies notkahteli hetkisen ja laskeutui sitten polvilleen.
– Jos se asia tappoa vaille jäi, niin voidaan se vieläkin tehdä!
Sanat karmaisivat kuulijoita kuin olisi kylmää terästä niskaan pistetty.
– Annoitkin pyytämättä minulle nämä vasarat!... Annoit kuin vartavasten!
Vangin salamoiva katse ja iskuun kohotetut kädet rautoineen, vaikuttivat niin kaameasti, että useimmat sulkivat silmänsä odottaen, milloin murskaava lyönti kuuluisi. Muuten oli salissa niin hiljaista, että kellon ääni hyvin kuului.
– Jätän sen kumminkin tekemättä, en pelosta enkä säälistä, vaan näyttääkseni, että valehtelet ja ettei se moukkakaan aina kaikkea tee, mitä se voisi tehdä!
Vanki vetäytyi muutamalla askeleella paikalleen, nimismies nousi vapisten ja katselijat hengähtivät syvään. Omalla paikallaan vanki jatkoi:
– Mitähän te oikeastaan luulette olevanne tässä maassa, te kelvottomat herrankekkaleet! Jos olette mustia tai valkeita, lihavia tai laihoja, niin sisältä te kumminkin kaikki olette samanlaisia, pimeitä kuin perkeleet! Yhdessä te punotte helvetillisiä juonianne ja yhdessä ajatte niitä läpi pyssyin ja nilkkaraudoin... lain ja oikeuden nimessä, te lain ja oikeuden pilkkaajat!...
Mutta tehkää voitavanne, te pahanhengen tuulet: Katkaiskaa latva! Karsikaa oksat! Vaan nurin ette saa mäkimäntyä, sillä sen kara on kalliossa ja muutkin juuret kiven alla!
Vanki lopetti. Hänen puheensa aikana hoippui nimismies herrain huoneeseen ja tuomari jatkoi kuulusteluaan kajoamatta sattuneeseen sivunäytökseen.
– Mitä todistaja Isoaholla on sanottavaa?
– Jaa sitä minä en itsekään tiedä, mäläytti äijä rehellisesti leveitä housujaan nostaen.
– Minkävuoksi teidät tänne on haastettu.
– En minä sitäkään tiedä.
– No mitä lautamies Koivumäki tietää?
– Tähän asiaan en minäkään osaa mitään sanoa. Enkä muutenkaan ole nähnyt vallesmannia ja vastaajaa yhdessä muuta kuin yhden ainoan kerran. – Koivumäki kertoi sitten maantientarkastuksen aikaan sattuneen tapauksen.
– Sinäpäs muistit! innostui Isoaho, kun toinen oli lopettanut. – Sen takia se vallesmanni varmaan minutkin tänne tämmyytti. Tämä Kustaahan sen asian muuten jutteli jo niin tarkasti, ettei minun vanhan miehen parane ruveta parsimaan.
– Yhdytte siis Koivumäen todistukseen?
– Joo!
Sitten tuli Manun ja Veijosen kyytimiehen vuoro.
– Mitä te tiedätte kertoa tästä pahoinpitelytapauksesta? kysyi tuomari Manun puoleen kääntyen.
– Jaa pitelemisestäkö? Manu kynsäsi takaraivoaan. – Lätkäyttihän se tämä Taavetti kerran sitä tukkiherraa höskiin paljaalla kämmenellä, mutta... mutta en minä sen kummempaa pitelemistä nähnyt.
Tuomari selaili lakikirjaansa, ennenkuin uudelleen kysyi:
– Näittekö kantajan kaatuvan, tai muuten lyönnin johdosta loukkaantuvan?
– Kaatuihan se, – mätkähti hankeen, kuin viisitoistatuumainen tukki, mutta – – –
– Mutta mitä? auttoi tuomari.
– Sitä minä vain, että kyllä semmoisen mahan kanssa mies nurin pötkähtää vähemmästäkin.
Joka puolelta kuului pidäteltyä naurua.
– Onko todistajalla enää mitään asiallista sanottavaa? keskeytti tuomari.
– Eihän mulla. – Jaa tuota, sen minä voin vielä vissistikin taata, ettei se Taavetin lyönti herran sisukaluja tärvellyt, niinkuin tässä on jämätty. Jollei sen iso maha sitten lie jotenkin mätkäyttännä – – –
– Riittää! keskeytti tuomari, joka ei päässyt selville, asuiko miehen totisen naaman takana suuri kuri vaiko suuri yksinkertaisuus.
Asialliset käskettiin ulos. Ratkaisu kesti kauan, sillä vanha tuomari tahtoi päästä selville myöskin lautamiesten mielipiteistä. Useimmat heistä arvelivat, että toisen syyllisyys voi olla yhtä mahdollinen kuin toisenkin. Vehkamäki sanoi enemmänkin:
– Kauppakirjan todistajat tekivät väärän valan ja oikea syyllinen oli jäänyt oikeuteen saapumatta.
Asiaan olisi mahdollisesti voitu saada lisäselvityksiä, mutta oikeus ei voinut sen vuoksi lykkäystä ehdottaa, kun kumpikaan riitapuoli ei ollut sitä pyytänyt. Täytyi tehdä siis päätös käytettävissä olevien tietojen perusteella. Rantasuon jyrkkä, todistamattomaksi jäänyt syytös, tosiasiallinen pahoinpitely ja äskeinen esiintyminen olivat asioita, joihin nähden asia oli selvä.
Asianomaiset kutsuttiin sisälle tuomiota kuulemaan.
Rantasuo sai väärästä ilmiannosta, pahoinpitelystä, solvauksesta ja oikeusrauhan rikkomisesta vankeutta kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, jonka lisäksi tuli vielä neljän vuoden kunnian menetys. Veijosen sairauskorvausvaatimus hylättiin sensijaan aiheettomana ja kulut kuitattiin asianomaisten kesken.
Vanki kuunteli tuomion julistamista kuin toisen asiaa ja sanoi sitten kuljettajaansa kääntyen:
– Se on sitä myöten valmista! Menepä mies kääntämään ruuna Vaasan tielle!
– Hän kääntyi lähtemään uljasryhtisenä ja avokatseisena, niinkuin oli tullutkin.
Katselijoista tuntui kuin ei rautain helinä olisi kuulunutkaan häpeän soittona ja usean mieleen palautuivat hänen äsken lausumansa sanat:
Nurin ette saa vuorimäntyä, sillä sen kara on kalliossa...
Isoahon äijä katseli naapurinsa menoa pää kallellaan. Kun ovi sulkeutui, täräytti hän leveästi:
– Perhana soikoon! Kyllä mies on mies, vaikka raudoissa helisköön, ja kekkuli on kekkuli, vaikka kullassa kilisköön!
– Minun täytyy määrätä teille kahdenkymmenen markan sakko oikeudessa kiroamisesta, julisti tuomari enemmän virallisesti kuin vihaisesti.
– No jos se sillä on hyvä, niin sanon minä vielä toisenkin kerran, että perhana pojakseen!
Sanottuaan avasi hän rauhallisesti vyönsä, kaivoi alushousuntaskustaan kukkaron ja löi tuomarin pöytään sakon, kaksi kahdenkymmenen markan kultarahaa.
Loppunäytös vapautti taas ihmiset vakavuudestaan, eikä tuomarikaan sitä enää estänyt, vaan otti kirjansa ja siirtyi kumaraisena herrain huoneeseen.
Asianajaja ja nimismies istuivat siellä keskenään jutellen. Tuomari otti päällysnuttunsa ja keppinsä.
– Teidän tähtenne täytyi minun vanhan miehen tänään lukea lakia oikeuden asemasta! sanoi hän katsahtaen tiukasti ja tutkivasti nimismieheen.
Tämä näytti hyvin hämmästyneeltä.
– Minun takianiko? Nyt ei tuomari ajattele, mitä sanoo!
– Minä ajattelen aina, mitä sanon ja aavistan enemmän kuin luulettekaan! Juuri teidänlaistenne virkamiesten käyttäytyminen synnyttää katkeruutta ja järkyttää tämän kansan parhaimmiston uskoa lain ja oikeuden turvaan!
Tuomari kääntyi asianajajan puoleen:
– Ja te viisaat ja korkeasti oppineet varatuomarit ja juristit! Te nykyajan skolastikot! Te pyritte tekemään taas saivartelun tieteeksi ja omantunnon simpukankuoreksi! Te etsitte lyhdyn kanssa paholaisia sieltä, missä niitä ei ole, ettekä huomaa, tai ette tahdo huomata, että kuljetatte niitä aina omassa povessanne.
Tuomari kumarsi jäykästi ja lähti.
– Tuollainen hän on. Onko kumma, että vandalismi maassa voittaa ja intelligenssi perii Pyrrhoksen voittoja. Mutta ehkäpä herra Bergille maistaa toti tämän ikävän päivän jälkeen; minä luulen, että veli Veijosen lasit odottavat meitä, sanoi Friman ruotsiksi seuralaiselleen.
Päivästä oli pitänyt tulla voitonpäivä, mutta sisimmässään nimismies tunsi, että jäykkäniskainen talonpoika oli taaskin pitemmän tikun vetänyt.
Ulkona teki vankireki lähtöään. Taavetti istui reessä vällyihin peitettynä ja Maija seisoi vieressä itkettynein kasvoin.
– Miten me nyt osataan olla? – sanoi hän kyyneleitään nieleskellen.
– Kun tulisitte toimeen jotenkuten. Minä kirjoitutan enolle asiasta ja onhan siellä vielä jauhojakin, että jonkun aikaa menette, lohdutteli Taavetti.
– Mitä minä niistä! Mutta kun joudutaan niin pitkäksi aikaa eroon.
– Vieläpä tämä nyt aika! Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta!
Maija purskahti itkuun, eikä voinut vastata. Taavetti tunsi myöskin äitivainajansa heikon hetken olevan lähellään ja kiirehti kohtausta loppumaan.
– No etkö sinä viimeinkin saa sitä ruunankömpylääsi liikkeelle!
Hyvästi vain Maija! Terveinä eletään ja iloisina tavataan!
Kyytimies käänsi hevosensa Vaasan tielle ja vanki viritti raikkaalla äänellä laulun, jota pihalle kerääntynyt käräjäväki jäi hartaudella kuuntelemaan:
Vaasan linnassa pojalla koti,
älä sure tyttöni sentään!
Parhaita poikia ennenkin
on lyötynä helukenkään!22.
Kun lähtijät katosivat näkymättömiin ja laulu lakkasi kuulumasta, tunsi Maija tulevansa kuin toiseksi ihmiseksi. Hevosta irroitellessaan hän jo reipastuneena kuunteli käräjämiesten juttuja.
– Jopa oli aika poika!
– Notkuipas kerran herrankin polvi.
– Mutta ei sitä temppua olisi joka mies keksinyt!
– Eikä joka mies saanut toimeksi!
– Minkätähden se ei iskenyt? Minä luulin jo, että vesiräsyllä siitä lattialta saadaan vallesmannin nupin riekaleita keräillä.
– Ei suinkaan se niitä rahoja ole saanut!
– Pihkaa vielä! Sennäköinen se Veijos-kekkuli on päällepäinkin!
– Mutta onpa aika vietävä tuo vallesmannikin, jos samassa puulaakissa lienee.
– Yhtä luuta sudenselkä! vastako sen nyt tiedät.
– Tuomari ei ole.
– Ei ole. Kunpa herrat olisivatkin kaikki sellaisia. Ajellessaan hiljalleen Manun kera kotiinpäin, muisteli Maija päivän tapahtumia.
– Ei yksikään ihminen sentään usko, että Taavetti on syyllinen.
– Ei tuomari, eivätkä lautamiehetkään, vaikka olivat pakotetut lain mukaan tuomitsemaan. Voi sitä Jussi parkaa! Vääränvalantekijäksi! Talonpoika! Kylläpä vie turhamainen kostonhalu ihmisen pitkälle!
Kun Maija kuvitteli sitä jo lähellä ollutta mahdollisuutta, että hän itse olisi joutunut sellaisen miehen vaimoksi, kauhistui hän ja kiitti onnensattumaa, joka oli johdattanut Taavetin markkinamatkallaan Töyrylään.
Lähetessään kotipitäjän kirkonkylää johtui Maijan mieleen, että tällä matkallahan hyvin sopisi poiketa kirkonkylässä asuvan Väisäsen luona ja pyytää häntä odottamaan saatavaansa siihen saakka, kunnes Taavetti linnasta pääsee.
Väisänen sattui olemaan tänä päivänä hyvin pahalla tuulella. Hän kulki nuuskien joka paikassa ja narisi:
– Ei tässä talossa enää mikään riitä! Eloa pärsätään, rehua pärsätään! Laiskotellaan ja eletään kuin ennen Sodomassa!
Palvelustyttö kuori perunoita uunin vieressä. Isäntä istahti hetkeksi hänen työtään katselemaan.
– Ai ai, minkälaista hitua sinä vuolet! Sehän on kuin kirvesmiehen veistolastua. Konkurssi tästä tulee ja maantielle tästä kohta kaikki joudutaan. Vaikka mitäpäs te jumalattomat siitä välitätte. Siellähän te lutkat muutenkin jo hönkyätte!
Hän nousi ylös ja kurkisti uuniin.
– Mihinkäs makuluun olette laittaneet, vai joko se pataan on pistetty likoamaan? kysäisi hän hätäisesti.
– Heitettiin koiralle, kun sillä oli jo neljä keittoa höystetty! vastasi perunoita kuoriva tyttö huolettomasti.
– Voi Herra Jumala! parkaisi Väisänen ja tarttui partaansa. – Vai koiralle heitettiin. Mistä sen Jumalan hyvyyden luulette riittävän? Vai koiralle! Vai koiralle! Neljä kertaa keitetty luu, missä ytimen mehut olivat vielä tallella!
Valittaen ja päivitellen käveli ukko kehrääjien luokse, jotka myöskin saivat osansa.
– Ja tuolla laillako te kehräätte? Onko tuo nyt kudelankaa? Nuottaköyttä se on, sanon minä. Kyllä se kestäisi laiskan piian paidanalusena ohempikin.
– No laittakaa sitten nuottaköydeksi ja teettäkää piioillenne paitoja vaikka vanhoista särysverkoista! nakkasi joku kehrääjätytöistä.
– Niin, niin! Tuon sitä sitten saa, pilkan ja pahan sanan, kun koettaa neuvoa ja ihmiseksi opettaa. Mutta kuinkahan kauan luulette tämän Jumalan pitkämielisyyden kestävän? Kuinkahan kauan, kysyn minä! Hän armossaan ottaa omansa pois ja mitenkäs sitten suu pannaan, sanokaapas se, te syntiset lutkat!
Olisivat kaiketi tytöt sanoneetkin, niinkuin usein ennenkin, mutta samassa tuli tytär sisälle ja ilmoitti:
– Vieraita näkyy tulevan!
Ukko köpitti kiireesti kamariinsa ja alkoi selailla raamattua.
– Toipa rauhansanoman! naurahteli perunoita kuoriva tyttö, mutta vanhin kehrääjätytöistä toruskeli: Aina te sitä härnäätte joutavilla. Pikemminhän siitä eroon pääsee, kun kuuntelee äänettömänä.
– Antaa ukon mokottaa, eipä tässä muutakaan iloa ole, väitteli perunankuorija.
– Eikä ne makukeitot ja paidanaluset sen ohuemmiksi mahtane hivua, vaikka vähän väitteleekin, säesti äskeinen tyttö kehrääjien puolelta.
Vieras tuli tupaan ja opastettiin heti isännän kamariin, mutta tämä oli niin syventynyt raamattuunsa, ettei huomannut vieraan tuloa ollenkaan. Hänellä oli käsillä tällaisia tilaisuuksia varten merkitty mielipaikkansa: Jobin kirjan ensimmäinen luku. Lukeminen kävi jo melko tottuneesti. Laulavalla äänellä hän hartaasti veteli:
– Satan vastais Herraa ja sanoi: Nahka nahasta ja kaikki mitä ihmisesä on, anda hän hengensä edestä.
Mutta ojenna kätes ja rupee luihinsa ja lihaansa, mitä maks hän luopuu sinusta kasvois edesä.
Herra sanoi satanalle: Katso hän olkoon sinun kädesäs; kuitengin säästä hänen hengensä.
Silloin läksi Satan Herran tyköä ja löi Jobin pahoilla paisumilla hänen kandapäästänsä kiiresensä asti.
– Ja hän otti saviastian ja kaapei itsiänsä sillä ja istui tuhvassa ja hänen emändänsä sanoi hänelle: "Vieläkö pysyt vakudesas? Siuna Jumalata ja kuole."
Mutta hän sanoi hänelle: "Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot puhuvat."
Lukija pysähtyi. Suuren raamatun takaa ilmestyi näkyviin suippopartainen vanhan miehen pää luihuine ketunkasvoineen.
– Ai, täällähän on vieraita, enkä minä ollenkaan huomannut! Väisänen sulki kirjansa ja tuli kädestä tervehtimään. Istumaan, istumaan! Emäntä on taitanut jo kauankin odottaa?
– En minä vielä pitkää aikaa ole ollut.
– Sitä sanan ääressä niin pian unohtaa kaiken tämän maallisen. Onkos se emäntä uskovaisia ihmisiä?
Kysymys tuli Maijallekin yllättäen, ettei hän heti siihen osannut mitään sanoa.
– En minä tiedä. En minä osaa näin äkkipikaa sanoa, sai hän viimein.
– Kyllä sitä osaa, jos on Herran omia, mutta taitaa olla vielä niitä porstuaihmisiä... Mistä kaukaa se emäntä on kotoisin? Vaikka lienen kyllä ennenkin nähnyt, mutta vanha ihminen tahtoo käydä niin höperöksi, ettei muista.
– Tuolta minä olen Korpikylän Rantasuosta.
– Vai Rantasuosta. Varmaankin nuori emäntä. Täytyypä mennäkin sitten käskemään, että keittävät kahvia.
– Ei isäntä huoli vaivaantua! Minä vain pikipäin poikkesin sisälle ja sitäpaitsi olen muutenkin huono kahvinjuoja.
– Eihän sitä toki kahvitta tielle. Kun ensikertainen vieraskin vielä on, puheli Väisänen ja oli edelleenkin touhuavinaan tupaan lähtöään, mutta kun Maija toistamiseen kielsi, peräytyi hän hyvillä mielin aikeestaan ja istahti Maijaa vastapäätä olevalle tuolille.
– Olisin minä niin kovin mielelläni keitättänyt. Täytyy nyt sitten toisen kerran poiketa, ei saa sivutse mennä koskaan.
– Kiitoksia vain! Minun tarkoitukseni oli puhua isännälle siitä meidän velka-asiastamme, aloitti Maija arkaillen.
– No siitä justiisa minunkin piti lähettää teille tietoa, mutta nyt ei tarvitsekaan, kun te poikkesitte tänne kuin käskettynä. Niin Taivaallinen Isämme aina asiat hoitaa, josta Hänelle olkoon kiitos ja kunnia!
– Meidän on teille paljon velkaa!
– Eihän sitä paljon, mistäpäs minä paljon olisin antanut, mutta kiitos Jumalan, että olen tarvitsevalle joskuskin voinut pennin muutaman hädän hetkellä lainata.
– Hädän hetkelläpä minäkin nyt käännyn teidän puoleenne, johti Maija puheen asiaansa. – Emme me lisää tarvitse, mutta pyytäisin, että isäntä olisi niin hyvä ja odottaisi entistä saatavaa pari vuotta, että läpästäisiin se vaikea aika, mikä meillä on edessä!
Rehellisesti Maija kertoi sitten, miten Taavetille oli käynyt ja minkälainen tuomio käräjillä oli tullut. Väisänen risti kätensä ja alistuva ilme kasvoillaan puhkesi valittamaan:
– Voi rakas Taivaallinen Isä! Kenelle kuorman laitat, anna myös voimia sitä kantamaan!
– Ei isäntä huoli sitä surra! Taavetti lähti reippaalla mielellä ja kyllä minäkin tämän ajan kestän.
– Enhän minä sitä... mitä minä sitä... Itsehän jokainen synneistään vastatkoon, mutta kun minä onneton hyväsydäminen löpö olen väärin hoitanut Herran uskotuita leivisköitä.
Maija tyrmistyi, eikä vieläkään tahtonut ymmärtää koronkiskurin teeskentelyä.
– Mutta eihän isäntä meidän tähtemme joudu mitään menettämään, koetan koroista jollakin tavoin huolehtia.
– En minä, mitäs minusta, vaikka keppikerjäläiseksi joutuisin, mutta Jumalan omaisuus, jonka hoitajaksi minä heikko palvelijansa olen uskottu!
– Eikö Jumalan tahto ole juuri se, että hänen omaisuuttaan käytetään hädässä olevan lähimmäisen auttamiseksi.
– Ei hyvä emäntä, ei tässä ole nyt sellaisesta kysymys. Tässä on nyt kyseessä syntienne rangaistus teille ja Herran koettelemus minulle. Jumala varjelkoon meitä asettumasta poikkiteloin Hänen tutkimattomien tarkoitustensa tielle. Kiittäkäämme ennemminkin, että Hän täällä ajassa tahtoo temmata teidät kuin kekäleen tulesta ja koetella, onko minulla, Hänen palvelijallaan oikeata uskoa.
– Isäntä sai nyt väärän käsityksen! Syntisiä tietenkin kaikki ollaan, mutta emme me liene pahempia kuin muutkaan, joten tämä ei voi olla mikään tarkoituksellinen Jumalan rangaistus, eikä – – –
– Älkää tehkö lisää syntiä, emäntä hyvä, keskeytti Väisänen hätäisesti. – Tutkimattomat ovat Heran tiet ja Hänen viisautensa meille hulluus.
Väisäsen kädet iskeytyivät ristiin ja hurskas katse kohoutui ylöspäin.
Maijassa oli hyvä annos isänsä tulista luontoa ja kun hänelle nyt vihdoinkin oikein selveni toisen häikäilemätön tekopyhyys, ei hän enää jaksanut hillitä itseään, vaan melkein kiivaasti tiukkasi:
– Aiotteko todellakin olla niin tunnoton, että vaaditte saatavanne meiltä nyt, kun emme voi sitä maksaa?
– Jaa, se on Jumalan tahto.
– Pirun tahto se on ja sitä te itsekin näytte olevan täynnä alusta loppuun! pääsi Maijalta ovelle mennessään.
– Herra, älä katso tätä hänelle synniksi! kuului takaa vaikertava ääni.
Masentunein mielin tuli Maija Manun luo, joka hevosen kera ulkona odotteli.
Ilta alkoi jo hämärtää ja kaikki tuntui taas niin synkältä.
– Minkähäntähden tuollainen tekopyhyys menestyy? kapinoi hänen mielensä, kun taas äänettöminä ajeltiin talotonta taivalta. – Kyllä sen nyt hyvin arvaa, mitä siltä on odotettavissa. – Olisi saanut jäädä ne viimeiset sanat sanomatta, sillä saanee sitä tästäpuoleen tottua moneen yhtä vastenmieliseen ja nöyryyttävään.
Maija koetti rehellisesti kuvitella, millaiseksi tulevaisuus voisi muodostua. Koditon raukka voin olla muutaman viikon kuluttua. – "Se on pahantekijän vaimo." – "Puoli vuotta sitten tuli taloon emännäksi ja nyt on kerjäläisenä." – "Lyhyeenpä loppui niiden laulu." Tällaista ja monenlaista muuta puhuvat ihmiset. Mahtaneeko säälinsanaa keltään riittää, ja vaikka riittäisikin, niin iloakos siitä sitten. Mutta isä ja lapsuudenkoti? "Jos sinulle siellä suonlaidassa värjötellessäsi tulee kovin kylmä niin – –" muisti Maija isän sanat. Isä tekee niinkuin sanoo. "Kukin tulkoon omilla eväillään toimeen", oli hänen ohjeensa ja se piti kuin kirveensilmä.
Maija tunsi sydämensä alla lämpimän liikahduksen. Pikku raukkani! Mikähän sinunkaan turvaksesi tulee, kun joudut tähän petolliseen ja pahaan maailmaan?
Manu ei ollut Väisäseltä lähdön jälkeen puhunut yhtään sanaa, mutta Pala-ahon pitkässä ylämaassa hän hypähti reen perään kävelemään, rykäisi ja alkoi:
– Äl sinä Maija sure! Kyllä Taavetti siellä aikaan tulee, on se semmoinen poika! Lihoneet ne on siellä muutkin, Rito-Ottokin oli mennessään semmoinen haasianriuku, mutta kylläpäs oli takaisin tullessa pojalla mahaa niinkuin rovastilla! Ja nikkaroimaankin oli oppinut, niin että pois oksat! Niin että meinaan, ettei sitä tiedä, minkälaisena mestarina sieltä Taavettikin takaisin palaa.
Se oli kaiketi pituuteensa katsoen Manun ennätyspuhe, mutta olipa sitä valmisteltukin sama aika, minkä laiska ruuna tarvitsi penikulmaa lönkötellessään. Ja vaikutuksensa se teki, sillä naurahtaen Maija kysäisi:
– Mitenkäs luulet meidän kotona aikaan tulevan, kun jauhotkin kohta ovat lopussa?
– Jaa jauhotko? Tuota onpa sitä tässä syöty jauhoja jos leipääkin, että – että –
– Meinaatko, että oltaisiin taas vaihteeksi ilman, niinkuin joulun edellä.
– Sitä justiisa! Ja poikia ropsahteleehan niitä sinun lehmiäsikin tästä puoleen, niin että syödään vaikka hörkköä sitä useammin.
– No jos te niin vähällä olette autettuja, niin sitä minä keitän teille vaikka kymmenen kertaa päivässä. Mutta entäs työt, kuka ne tekee?
– Jaa kukako tekee? Kysymys näytti koskeneen kunnialle. – Kun talossa on kaksi semmoista miestä, niinkuin vanha Tatu ja minä, niin sitten on – – –
– Älä sano, kyllä minä uskon ilmankin, nauroi Maija
– Sanon minä kun kerran suuhuni jo tuli: Sitten on piru, jollei luista niinkuin muuallakin ja vähän paremminkin.
– Mutta jos tulee taas halla kesällä, epäili Maija vielä.
– Eikä tule! Niin että kun tästä kesään päästään, niin ei meillä ole tuskan pujoa.
Mäki loppui ja Manu hypähti rekeen. Ruuna alkoi tuntea, että kotiin oli lyhyemmältä kuin muualle ja kiristi hölkkäänsä. Maija veti keuhkojensa täydeltä raikasta ilmaa ja kääntyi katselemaan tähtien ystävällistä tuiketta.
23.
Eräässä Vaasan lääninvankilan yksityiskopissa asteli rauhaton mies. Pienessä huoneessa ei näyttänyt olevan tarpeeksi kävelytilaa hänelle, valosta ja vapaudesta puhumattakaan.
Tyynenä oli Taavetti tuomiotaan kuunnellut ja laulaen vankilaan lähtenyt, mutta hänen synkät, peitetyt ajatuksensa kerääntyivät mustiksi pilviksi puhjetakseen kerran ankaraksi myrskyksi.
Nyt oli hetki tullut. Kipeät muistot! kuin puukon pistot tulivat toinen toistaan kiduttavampina hänen mieleensä. Hänestä tuntui, niinkuin tylsää puukkoa olisi työnnetty yhä uudestaan ja uudestaan samaan verekseen haavaan ja joka pistoksen välillä kierretty.
– Kunniaton vanki, rautavanki... Olenhan syytön, mutta mitä se asiaa muuttaa?... Kuka sitä uskoo, vanki kun vanki... Kärsi vain aikasi ja kulje merkittynä loppu ikäsi.
– Ja eno Hämeessä odottelee rahoja. Petettyä tuli rehellinen mies, joka hädänhetkellä arvelematta auttoi. "Mitä turhia hymistelet, kun maksaa meinaat." Ja ettei meidän suvussa ole ollut sitä eikä sitä. Ei tiennyt eno silloin vielä, että meidänkin suvussa tulisi olemaan vaikka mitä ja mitä. Tappelijoita, sanansasyöjiä, rautavankeja... Voi jumalavita sentään!
Entä miehet sitten, rehelliset miehet ja kunnon toverit, jotka raatoivat kuin karhut ja kestivät pakkaset ja pyryt! – Jäivät miehen sanaan luottaen odottamaan palkkaansa ja tapasivatkin määräpäivänä pennittömän, suruunsa tyrehtyneen naisen.
Pistot kävivät yhä raatelevammiksi.
– Kotoa loppuu leipä, jos muuta vielä hiukan olisikin. Ja entäs se vanha nylkyri siellä kirkon juurella. Kyllä sillä nyt on lystiä. Tätä varmaan odottikin kuin hepo kesää. Ei suinkaan se ole näitä päiviä toimettomana istunut. – Velka on jo varmaan uloshaussa ja kun vielä kuluu joku viikko, niin Rantasuossa pidetään vasaramarkkinoita. Menee kaikki, yksinpä hyvä hevonenkin. Huutokaupassa voi joutua vaikka kenelle, vaikka sille valapattoiselle kimisijälle, joka kyllä osaa hyvää hevosta rääkätä, vaikkei nenäänsä niistää.
Taavetti kirosi ääneen.
– Ja Väisänen saa kuin saakin talon parilla kolmella tuhannella markalla saa juuri nyt, kun alkoi jo vähän päästä voitonpuolelle.
Taavetti kiehui ja salamoitsi mittaillessaan ahtaan koppinsa lattiaa. Hän oli purrut huuleensa suuren verihaavan, mutta ei sitä huomannut kun sydämen monesta haavasta verta vuoti. Suurin ja tylsin puukko oli vielä iskemättä.
– Maija! Herra Jumala, Maija! Mikä sen neuvoksi siellä tulee, sellaisen herkän ja kovia kokemattoman? Ja siinä tilassa! Pitääkö lapsenikin syntyä kerjäläisenä kurjuuteen? "Lämmin takka ja piian paikka." Ja minussa ei ollut miestä estämään.
Synkän miehen mietteisiin ja kysymyksiin ei vastannut kukaan. "Tähän saakka", ilmoitti vain musta kopin seinä äänettömästi. Siihen pysähtyivät kysymykset, ulkopuolelle hyytyivät vastaukset.
– Siellä ne kirjojen väärentäjät, väärät syyttäjät ja todistajat taitavat parhaillaan viettää helvetillisiä kemujaan minun kustannuksellani. Minun, rehellisen työmiehen suurin vaivoin hankkimillani rahoilla. Lain ja oikeuden nimessä, roistot! Perkeleen keksintöjä ne ovat sellaiset lait ja helvetin tulta mokoma oikeus!
Hän asteli kiivaasti muutamaan kertaan lyhyen käymäalansa ja istahti sitten pienen pöytänsä ääreen.
– Kuka täällä maailmassa parhaiten elää ja menestyy? Veijoset, Väisäset, Salmiset! Kaikennäköiset puijarit ja laiskurit ja roistot! Jos uskoo toiseen, niin joutuu kerjäläiseksi! Jos sanoo suoraan, niin lyödään rautoihin! Minkävuoksi täällä oikeastaan elää, piru vie!
Hän iski nyrkillään pöytään, niin että läkkilamppu korkealle hypähti ja hänen silmissään välähti outo kiilto.
– Minkäkö vuoksi! Jollei muun, niin koston! Juokaa nyt, saatanat! Juokaa ja pitäkää kemujanne! Tulee se permi vielä kerran teidänkin vastaanne, ja tuleekin sellainen, jota ette kierrä!
– Olisi ollut hyviä tilaisuuksia, kun olisi aikoinaan huomannut. Niinkuin sielläkin jäällä! Paljonko olisi tarvinnut ja kuka olisi estänyt! Yksi hyvä viilto puukolla! Saappain päälle! Ja purskunut olisi petoksen pesä, purskunut kuin täysinäinen tynnöri, josta kimpi on sisälle isketty!
Entä käräjillä sitten! Olisipa kelvannut kumauttaa! Olisi kelvannut omilla raudoillaan kalloon niinkuin härkää! Niinkuin kyytä kalliolla, että kuoret olisivat sinkoilleet ja mätä seinille pärskähdellyt!
Hän nousi ja käveli taas lattian muutamaan kertaan heittäytyen sitten tyyntyneempänä sänkyyn.
Vaikka tyhmyyttä se olisi ollut. Yhdelle olisi saanut maksettua, kahdelle korkeintaan ja sitten olisi ollut tie poikki. Mutta kun täällä pari vuotta rauhassa tuumii. Joka tempun moneen kertaan tuumii, niin jopa on ihme, jollei onnistu.
– Jos Vappu joutuu Salmis-Jussille, niin sieltä päästä lähdetään, alkoi hän kostokuvittelunsa. – Ehkä sattuu, että Jussi on tallissa viimeistelemässä Vappua markkinamatkaansa varten. Seis! karjaisen minä. Se luontokappale ei tarvitse pitkiä kauroja! Vappu hirnahtaa ääneni kuullessaan. Tietäähän sen, kahden vuoden ikävä ja kaikki juopon retkun pirulliset rääkkäykset. "Tämä on viime aikoina käynyt vähän tylkiväksi", yrittää Jussi puolustella. Valehtelet! karjaisen. Itse sinä tylkyri olet ollut koko kurjan ikäsi! Ja markkinoilleko taas aiot sitä rääkkäämään? "Niin kun on asioita", kimittää Jussi. Kyllä sinun markkinamatkasi niinkuin muutkin matkasi jo tunnetaan. Asia on nyt siinä mitassa, että saat lähteä niille markkinoille, joille valapatot ja eläinten rääkkääjät pääsevät hevosetta ja rattaitta ja pääsevät, vaikka eivät haluaisikaan! "Älä hyvä ystävä" inisee Jussi, kun näkee puukon, mutta pian lakkaa...
Ulkona on markkinakärryt ja tallin naulassa Vapun valjaat. Kaikki niinkuin vartavasten, ja pian painaa maantiellä villi pari. Musta harja hulmuaa ja laulun ääni kuuluu. Monen ohi ajetaan, onhan niitä kulkijoita markkinatiellä. On tuttujakin. Muistetaan muoto ja muistetaan ne sanatkin. "Odota penikka". Ajan läheltä sivulle ja sitten kärryiltä kärryille, helposti se käy;, kun siinä humussa on mies. Vai markkinoille se keski-Suomen Simsoni taas! Ei taida enää muistaakaan. Vaikka mistäpä niitä kaikkia penikoita. "Mutta mitä sitten sanot", mahti-Masa, "jos irroitan sielusi ja annan..." Jopahan muistit!
Ja taas mennään, että savu pöllyää! Hyvää iltaa! Sattuipa vallesmanni olemaan kotosalla! Onko asiaa? Totta kai, eihän moukka toki asiatta herrain puheille! Saanenpa istua, vaikka ei käsketäkään. Antaa olla sen lelun siellä pöytälaatikossa. Nähkääs tässä on toinen ihan samanlainen. Oikeastaan se on liikaa, että talonpojalla on tämmöisiä herrain kapineita, mutta kun se olisi niin rivoa puukolla, melkein yhtä törkeätä kuin käsiraudoilla, niin otin ihan vallesmannia varten. Ihmisetkö kuulevat? Johan nyt! Herraspoikamiehen talohan on siitä mukava, ettei siellä ole liikoja kuulijoita. Mutta minulla on tästä kiire tukkiherran luokse. Kas niin!
– Tämähän on ennestään tuttu piha. Pitäisipä hevosen jälkensä muistaa...
– Ja aina se tukkiherra vain lihoo! Sydänvikako? Eikö se vieläkään ole parantunut, vaikka joka ilta on hierottu ja huuhdeltu? Vielähän niitä kaiketi löytyy sydänmailta pitkätukkaisia kolloja, joilta saa puita leveranssikaupalla. Ja neitirouvia, joilta saa vaikka sielun viidellä markalla. Metsäkauppoihinko? Ei maita. Ei niistä iloa ole semmoiselle, jolla ei ole, mitä myy. Se oli toista niihin aikoihin, kun levereerattiin ja nollia pyöriteltiin. Niinpä niin! Tällaisilla asioilla minä nyt liikun, minäkin vuorostani, mutta eihän sitä tuolla tavalla säikähtyä tarvitse... Tuttua konjakin hajua siinä pitäisi olla, Salmis-Jussin jäljeltä nähkääs... Lähti vallesmannin kanssa jo edeltäkäsin niihin pitoihin, joista vain enää isäntää puuttuu...
– Ja vielä yksi. Viimeinen taival, toveri hyvä! Ja taas hulmahtelee harja ja kuuluu laulu. Mutta se isäntäpä jaksaa lukea. Taitaakin osata ison kirjan jo kannesta kanteen. Mitä sinne hallan pesään nyt kuuluu? Jätittekö suon valtoihinsa! Vaikka oikein tehty, vallan oikein. Kukapa niiden hullujen jumalattomien jälkiä olisi lähtenyt rämpimään. Ja tuleehan metsästä rahaa ilman vaivaakin. Tietenkin se oli oikea velka ja rehellinen huutokauppa, turha siitä olisi vihaa pitää. Toisilla asioilla, vallan toisilla minä nyt liikun. Minun mielestäni te osaatte jo kirjanne tarpeeksi hyvin. Ja ihmisiä olette auttaneet enemmänkin kuin yhden miehen tarvitseisi. Tarkoitan, että te, jos kukaan, olette valmis jättämään tämän pahan maailman. Tällä se käy niin kovin nätisti, napsahtaa vain. Vallesmannia täytyi useamman kerran, kun se rimpuili vastaan. Pelkäsi kaiketi kuolemaa, eikä kummakaan, semmoinen maailman mies. Mutta täällä talossa on toista. No niin, asettukaa pitkällenne! Kädet ristiin rinnalle!
Kostomietteisiinsä Taavetti nukahti.
Kun aurinko, väsymätön vaeltaja ja kurkistelija seuraavana aamuna tapansa mukaan pilkisteli vankilan ristikkojen taakse, näki se erään kopin sängyssä epätoivoisen miehen. Vaatteineen ja saappaineen hän oli tilalleen retkahtanut. Pörröytynyt tukka, nyrkkiin pusertuneet kädet ja vaahtoavat suupielet todistivat, että mies oli nähnyt kauheita unia. Aurinko silmäsi vielä kerran yksinäisen miehen koppiin. Onkohan murhaaja, vaikka on noin nuori vielä, ajatteli se säälivästi kiertoaan jatkaen.
Ei ollut murhaaja, vaikka oli olevinaan. Taavetin ajatukset unessa olivat jatkaneet valveilla alettuja latuja. Kostosuunnitelma kokonaisuudessaan oli onnistunut häneltä yli toiveitten. Hän oli tavoittanut jokaisen, jota tavoittikin ja tehnyt murhan toisensa jälkeen. Mutta kun kaikki tuli päätökseen, tuntui olo sanomattoman tyhjältä ja tympäisevältä.
Hän oli olevinaan nyt kotimatkalla ja istahtavinaan lepäämään vielä viimeisen kerran puolen kilometrin päässä kotoa olevalle Kivelän mäelle. Hän katsahti kotimäelle nousevaa aaltoilevaa raidetta. Onpa pysynyt tie ennallaan, tuolla mutka ja tuolla... ja kivirumpun kohdalla syvennys, ihan niinkuin kaksi vuotta sitten. Mahtaako talokin samoin olla? Ja Maija?... Mutta onpahan siellä uuttakin. Pikkunen mies, vaaksan korkuinen, joka siellä äidin kanssa isää odottelee. Miltähän tuntuu, kun omin käsin saa omaa poikaa nostella...
Hän katsahti käsiinsä.
– Herra Jumala!... Veressä!
Viime päivien muistot palautuivat hänen mieleensä kauheina ja ellottavina.
– Ja niin monen miehen veressä! Veijosen... Väisäsen... vallesmannin... Salmisen! Hyi!... Ja ne avunhuudot... kuolinparkaisut... katseet... katseet varsinkin... Hyi! Niinkuin niskassa nytkin olisivat, neljä, viisi sammuvaa silmäparia!
Hän nousi äkkiä ylös.
– Täytyy tuo veri edes pestä. Mitähän Maijakaan olisi sanonut, jos tuollaisena olisin kotiin mennyt.
Juoksujalkaa hän oli kiirehtivinään mäen alla olevalle suohaudalle. Vettä oli hauta tulvillaan, niinkuin aina keväällä.
– Onpa se lujassa! – Hän hankasi ja hankasi. – Sanovatkin, että hyytynyt ihmisen veri on kuin liimaväriä... Ja tässä kun on vielä niin monta väriä! Tummempaa ja vaaleampaa, hyi!
– Mutta tämähän on kauheata!... Ei lähde, vaikka nahattomaksi hankaisi! Hän tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen.
– Täytyy koettaa hiekalla!
Hän kahinasi maantieltä hiekkaa kouran täyden ja hankasi sillä. Kovin kipeää se teki, mutta hän hankasi vain. Ei ollut apua. Oma veri alkoi kihota, vaan ei vieras. Se ei lähtenyt edes vaatteista, eikä saappaista, vaikka olisi riekaleiksi hieronut. Masennuksissaan hän heittäytyi pitkälleen tien penkalle kuullen korvissaan omantunnon säälimättömän tuomariäänen:
– Ei Kainin merkki pesemällä lähde!
– Kulkijoita saattaa tulla ja silloin olen heti kiinni, muisti Taavetti, ja lähti laahustamaan kotimäkeä ylös. Jospa eivät huomaisi... Menisin tallinparvelle ensi yöksi, välähti mieleen piiloilemisen toivo.
Hän aikoi ja lähteä vääjäillen rakennuksien taitse hiipimään, mutta samassa pistäytyi Maija pikku pojan kera porstuasta pihaan ja huomasi.
– Sieltä isä jo tulee! kuului iloinen ääni.
– Itä! Itä! kertaili poika ja juoksi äidin edellä tietä pitkin vaalea tukka huiskuen ja pienet kädet väkkäränä viipottaen.
Loppumatkalla äiti otti pojan syliinsä.
– Meinasi varkain kotiin tulla, mutta huomattiinpas! puheli Maija porttia lähetessään. – Tottahan me jo portilla oman isän syliin!
Taavetti oli vetäytyvinään portinpylvään suojaan.
– Älä tule! Älä tuo lasta!
– No mutta?...
– Etkö näe verta!... Etkö näe näitä merkkejä!. Näitä murhamiehen merkkejä! voihkaisi hän kokoon lyyhistyen.
Maija katsoi kauhistuen ja hänen iloinen hymynsä hyytyi epätoivoisen murheen muodoksi. Lapsen silmät ja suu olivat revähtäneet ymmärtämättömän sanattomaan ihmetykseen.
Maija kääntyi ympäri alkaen verkalleen astella pihatietä ja Taavetti, murhamies ja maanpakolainen, näki hänen hartioittensa nytkähdykset, näki pienen poikansa säikähtyneen ja kysyvän katseen äidin olkapään ylitse. Ja sumenevin silmin poistuvien perään katsellessaan hän näki siinä muutakin: aitan vinkuvine viireineen, saunan, riihen, kaivon ja polut vihreine reunuksineen, näki tuokiokuvina koko lapsuus- ja nuoruusajan kesät iloineen ja suruineen, suruineen, jotka nyt tuntuivat kadehdittavilta onnenantimilta.
Mitä suurimman epätoivon vallassa hän kääntyi korpeen lähteäkseen – ja heräsi.
Hän näki edessään ristikkoikkunan, tuolin ja pöydän, jossa läkkilamppu vielä värittömänä palaa lekutti. Vähään aikaan ei hänen tajuntansa toiminut, mutta kun se vihdoin alkoi, tuntui hänestä siltä kuin kivikuormaa olisi alettu hänen rinnaltaan purkaa. Kivi toisensa jälkeen väheni, kuorma kevenemistään keveni ja viimeiseksi putosi tyhjä kori alas, niin että romahti. Vapautuneen miehen rinta laajeni helpottaviin henkäyksiin. Kuin varmentuakseen mieluisasta tuntemuksestaan, hän vetäisi nopeasti kätensä näkyviin. Ne olivat puhtaat ja verettömät.
– Ei verenpilkkua! Eikä koskaan saa tulla olemaankaan! huudahti hän iloisesti ja ponnahti lattialle kuin vieteri. Mitä tämä on, kaksi vuotta!... Onhan tuollaisen ajan nuori mies vaikka aidanvihdaksena!
Hän kertaili nopeasti mielessään eilisiltaiset vaikeat ladut ja ajatus luisti niillä nyt kuin rasvattu suksi.
– Eno ja miehet odottavat, kun asian kuulevat... Talon menetys, ikävä juttu, mutta ei sekään elämää vie, eikä tunnonrauhaa... Ja Maija kyllä kestää! Sellaista se on sukuakin ja sellaisen se on pojan muijakin!... Ja kun pari vuotta kuluu, niin rutistanpa tyttöä näillä käsillä... näillä verettömillä käsillä... ja se toinen, se piakkoin ilmestyvä, nostetaan pään päälle tanssimaan!
Hänen vahvat käsivartensa koukistuivat jäntevästi:
– Ja sitten käydään näillä taas kuokan ja kirveen varteen, jollei Rantasuolla, niin jollakin muulla suolla. Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että räystäällä taas ollaan, mutta räystäältä pääsee harjalle, kun on tällaiset kädet ja tarpeeksi sisua!
24.
Väisänen sai velkansa perittäväksi pikemmin kuin miestä katsellen olisi luullut. Eräänä räntäisenä huhtikuun päivänä kävi "karvalaukku", joksi velkovaa kruununmiestä paikkakunnalla sanottiin, Rantasuossa. Asiakseen herrat esittivät Väisäsen maksettavaksi haetun velan perimisen korkoineen ja kuluineen. Kun sitä tietenkään ei voitu suorittaa, kirjoittivat he pakkohuutokaupalla myytäväksi talon irtaimistoineen.
Se päivä oli Maijalle hyvin raskas, vaikka ei tapaus hänelle yllätyksenä tullut. Tuntui niin sanomattoman katkeralta, kun ulosottomiehet penkoivat kaikki paikat ja takavarikoivat kaikki löytämänsä tavarat, vieläpä hänen kotoa tuomansa muistoesineetkin. Sen jälkeen seurasivat synkät mielteet varjona joka paikkaan. Ei isästäkään ollut nyt lohduttajaksi. Kovin oli tapaus häneenkin koskenut, mietteissään kulki ja konemaisesti töitään teki. Suri hänkin kesken jäävää työtään.
Päivisin Maija työntouhussa jotenkuten sai aikansa kulumaan, mutta yöt kävivät unettomiksi ja raskaiksi sitä raskaammiksi, mitä lähemmäksi tuhopäivä joutui Puolen vuoden aikana olivat kaikki paikat ehtineet käydä hänelle kotoisen rakkaiksi. Eläinten kohtalo häntä varsinkin suretti. Hänen paljosta valvomisesta herkiksi käyneet hermonsa kiduttivat omistajaansa mitä moninaisimmilla ja pikkuseikkoihin tarrautuvilla kuvitteluilla.
– Rakas navettaperheeni hajoitetaan... Ei tiedä, minkälaisiin paikkoihin mikin niistä joutuu... Siellä ovat mukana osalehmät Pimpula ja Vallikki, jotka itse olen vasikasta kasvattanut. Mihin nekin joutunevat?... Teurastajalle kenties, joka säälimättä pistää puukon kurkkuun, vaikka kevään ensimmäisenä ulospääsypäivänä... Entä hevoset?... Polle, leikkitoverini lapsuusajoilta, ja Vappu, viisas ja tulinen Vappu, jota Taavetti piti kuin silmäterää... Nytkö muutaman päivän kuluttua senkin saattaisi omistaa kuka tahansa markkinahuijari, jolla oli tarpeeksi rahaa... Miten monta hikikarpaloa lienee Taavetti häkissään näitä miettien pusertanut?
Oma avuton tilansa tuli myöskin usein Maijan mieleen. – Mihin sitten lähden... Kotiin kaiketi kuin tuhlaajapoika ennen... Armoleivälle ja antipaloille... Sitä se olisi, ellei isän, niin kumminkin ihmisten mielestä. –. Mitä pahaa minä olen tehnyt, että näin pitää käydä?
– Mutta onko pakko jatkaa tätä vastahakoista elämää, juolahti hänen mieleensä eräänä kuutamoisena valvontayönä. Miksen päästä itseäni ja avutonta raukkaani enimmistä kärsimyksistä ja häpeästä... Monihan ennenkin niin on tehnyt... niinkuin sekin näiden seutujen ensimmäinen asukas, muisti hän Taavetin kertoman suvannon tarinan.
– Helposti ja kauniisti se siltäkin kävi... Ajatus alkoi kiusata ja hurmata. – Niin kävisi minultakin. Ulkona on kuutamo ja kannattava hanki... Ja porstuan nurkassa on sukset... Isä ja Manu nukkuvat... Kyllä minä sinne osaisin... Alamaita lasketteleisin... Ja myllylle jo kuuluisi veden porina... Sitä jyrkkää kallionrinnettä laskisin kuutamossa... Ja sitten yksi humaus vain... Pian kuuluisi veden porina taas niinkuin ennenkin ja kaikki olisi ohitse... Tulkoon sitten Taavetti perässä, jos sanansa mittainen on...
Hän liikahti ja kammahti kuin painajaisunesta heräten.
– Onneton, mitä mietinkään! Miltä tuntuisi, jos tietäisi Taavetin linnassa tuumivan samaa... Jos parhaillaan koetteleisi pellin nuoraa tai puukon terää... Eihän toki! Se olisi kauheaa... Ja eihän erottukaan murtumaan, vaan kestämään, kestämään, kestämään kaikki, tuli mitä tuli.
Siitä alkaen odotteli Maija levollisemmin huutokauppapäivää ja sai untakin öisin.
25.
Koppi, jonka Taavetti oli linnassa asunnokseen saanut, oli kahden hengen. Muutaman viikon kuluttua hän sai seuralaisen. Huoneeseen astui vanhan vartijan saattamana nuori mies, jonka Taavetti heti lapikkaista ja muista tunnusmerkeistä arvasi pohjalaiseksi.
– Toin Rantasuolle toverin, ettei aika pitkäksi käy, esitteli hyväntahtoinen vartija.
– Eipä ole hullummaksi! Puhetaitonsa täällä kadottaakin yksin murjotellessa!
– Tässä olisi sitten talonpuolesta vaatetus, omat laitetaan talteen kotimatkaa varten, puheli vartija tulokkaalle heittäen vaatekerran tuolille.
– Vai oikein talonvaatteisiin! Miehen ääni oli reipas ja huoleton.
– Joo! Talon vaate ja ruokahan täällä on, mutta palkan laita lienee vähän niin ja näin, lasketteli Taavettikin leikkiä, kun näki, ettei toinen ollut ensi kertaa kotoa pois.
– No palkalla ei olekaan väliä. Maksamaan sitä isäntämiehet ennenkin ovat tottuneet, eivätkä saamaan.
Vartija poistui. Pohjalainen muutteli vaatteitaan.
– Mistä kaukaa se uusi naapuri on kotoisin?
– Tästä suurelta pellolta vain.
– Mitä teit, kun tänne jouduit?
– Paljonkohan tuohon tehdä tarvitsi! Rutistin vähän häijyä vallesmannia, kun pyrki suuhuni hypähtämään.
– Ja tuomio tuli.
– Tuli! Vuosi ja yksitoista kuukautta. Mies makaa ja akka kyntää, sehän se on herrain viisas järjestys tässä maassa.
– Vai niin! Vai herrain takia sinäkin tänne jouduit. Taavetin äänessä saattoi olla hiukan vahingonilon tuntua, ehkä samanverran kuin koulupojan, joka keksii kohtalotoverin joutuessaan kujeistaan vastaamaan. Pohjalaisen äkkipikainen luonne teki siitä kuitenkin väärän johtopäätöksen.
– Sanoitko sinäkin! Minkä muun takia olet koskaan kuullut pohjalaisen Vaasanlinnassa istuvan kuin puukkonsa ja sisunsa? Läänin itärajalta tänne hevosvarkaita ja kirjanväärentäjiä tulee!
Miesten silmät välähtelivät ja ääni oli uhitteleva. Taavetti hypähti seisomaan hehkuvin poskin:
– Minä olen keski-Suomesta! Sanon sen ajoissa, että tiedät, mitä puhut!
– No sitten sinä varmaan oletkin niistä jompikumpi! iski toinen kohta perään myrkyllisesti.
Yhdellä hyppäyksellä oli Taavetti tulokkaan edessä silmät salamoiden ja nyrkki ojossa.
– Vedä sanasi takaisin ja paikalla! Vastaukseksi mätkähti hänen poskelleen oikein aikamiehen korvapuusti.
– Näin meidän puolella vedellään, kun ei käteen sopivaa paikoilla ole!
Sanoja seurasi vastaisku, jonka ei tarvinnut hävetä edeltäjäänsä.
Miehet iskivät nyt yhteen kuin sonnit tarhatunkiolla.
Ottelu muodostui pitkäksi ja tasaväkiseksi. Pöytä siirtyi jaloissa nurkkaan, tuolit kaatuivat ja toisesta katkesi jalka. Viimein sai Taavetti vastustajansa sängyn: reunaa vasten nurin, ja hypähti istumaan hänen kiivaasti kohoilevalle rinnalleen.
– Vedätkö? kähisi hän taas nyrkki iskuun kohotettuna.
– En jumalauta!
Pohjalainen ponnistautui äkkitempauksella ylös kuin pantteri ja hetkistä myöhemmin olivat osat vaihtuneet. Taavetti makasi selällään sängyn solassa ja toinen oli polvillaan hänen rintansa päällä katkennut tuolinjalka kädessä.
– Vedänkö? karmaisi hän nyt vuorostaan.
– Ann' tulla vain! – kuului alta niin pelottomasti, kuin lyöjä olisi ollut koulutyttö vaateriepu kädessä.
Pohjalainen heitti tuolinjalan nurkkaan, nousi ylös ja heittäytyi toiseen sänkyyn pitkälleen sanaa sanomatta. Taavetti nousi myös ja heittäytyi omaansa. Pitkään aikaan ei puhuttu mitään, katseltiin vain ja huohotettiin.
– Kuule! tulokkaan ääni oli jo rauhallinen, minä vedän takaisin sanani. Sinä et ole hevosvaras, etkä kirjainväärentäjä.
– Mistä sinä sen nyt päätät?
– Siitä, kun sinä et pelkää; varkaat ja kälmit miehet aina pelkäävät. Mutta lienetkin syntyjäsi pohjalainen?
– En. Keski-suomalainen olen.
– No jopa nyt ihme! Sitten ei auta muu, kun täytyy antaa palttua entisille luuloille ja uskoa, että miehiä kasvaa muuallakin kuin lakeuksilla. Mikä nimesi on.
– Taavetti. Entä sinun?
– Antti.
Eteisestä kuului kolinaa ja tyhmännäköinen nuori vartija astui sisään.
– Mikä mätke täällä äsken kävi? Herra Jumala! Pöytä nurin ja tuoli säpäleinä! Ettehän te roistot vain ole heti ensi tapaamalta tapelleet?
Antti nousi kipakasti ylös.
– Olemme! Tapelleet me olemme ja niin pahuuksesti vielä sittenkin! Mutta mitä rumahista se sivullisiin kuuluu ja kruunun jästipäihin varsinkaan!
Vartija vetäytyi oven suojaan.
– Varo kieltäsi, roisto! Kyllä minä sinulta vielä sulkahöyhenet katkaisen!
Antti sieppasi ehjän tuolin lattialta.
– Jollet sinä helvetin koira suju pian matkaasi, niin saat haeskella sääriluitasi tuolta tuolinrauskojen joukosta!
Mies ei toista käskyä tarvinnut.
– Lähtipäs! – Antti laski tuolin maahan ja istahti taas sänkynsä laidalle. "Tapelleet roistot", niinkuin tuollaiset läskinaamat kelpaisivat edes katselijoiksi miesten tappeluun.
– Kyllä se siitä aika jytinän nostaa! Se on tyhmin ja ylpein vartijoista, selitti Taavetti yhä vielä sängyssään maaten.
– No sen se oli näköinenkin!
– Sitä sanotaan täällä vain Karstaksi, Karsteeni kuuluu oikea nimi olevan.
– Tulkoonpas karstaamaan minun niskavillojani! Minä kärsin yhtä ja toista, enkä minä ihan niin hötäkkä tappeluunkaan ole, niinkuin tästä meidän ensimmäisestä rytinästä luulisi, mutta tuollaisia pässinpäitä, jotka ovat vielä jotakin ollakseen, en minä kärsi.
Käytävästä kuului useampien askeleiden kopina.
– Arvasinhan minä sen. Se on hätyyttänyt koko sakin liikkeelle, totesi Taavetti.
Vartijat pysähtyivät oven taakse. Tirkistysaukosta kurkistettiin koppiin vuoron perään monta kertaa.
– Minä olen täällä nyt uudemman kerran! kuului oven takaa. – Meitä on kuusi miestä ja jokaisella aseet. Nyt teidät pukarit viedään selliin ja näytetään, mitä sille seuraa, joka täällä rupeaa paremmilleen pullikoimaan.
Antti sieppasi tuolin lattialta ja hypähti oven viereen.
– Tulkaa! kyllä täällä otetaan vastaan! Oven takaa kuului liikehtimistä ja neuvottelua. Taavetti nousi myöskin ylös ja meni ovelle.
– Mikä teillä on tarkoituksena? kysäsi hän.
– Teidät viedään tirehtöörin kansliaan!
– No mutta eihän, meitä kantaa tarvitse, päästäänhän me nuoret miehet sinne vähemmälläkin.
– Minä sanon, että teidät viedään nyt! kuului taas töykeä ääni.
– Mikset astu sitten sisään! karjahti Antti.
– Kuulkaahan nyt pojat! Ei viitsitä tehdä vainajia, eikä särkeä kruunun kapistuksia.
– Menkää te pois ja tulkoon Pummi yksin hakemaan, niin me tullaan kauniisti kuin tyttölapset ripille, ehdotteli Taavetti.
– Mikä se Pummi on? kysyi Antti Taavetilta.
– Se on se ukko, joka sinut tänne toi.
– Olkoon niin minunkin puolestani, mutta varokoon se äskeinen härkämulli tuomasta läskinaamaansa tänne!
Oven takana neuvoteltiin taas ja päätökseksi tuli, että jos Pummi yksinään tahtoo mennä, niin menköön. Menihän Pummi. Ei edes aukosta ennakolta tirkistellyt.
– Ai, ai niitä poikia! Heti tappeluksi pistetään kuin kukkopojat tunkiolla! puheli vanha Pummi istahtaen Taavetin sängyn laidalle.
– Näettehän, ettei meillä ole keskenämme väärää sanaa, naureskeli Taavetti. – Ellei Karsta olisi tullut tuohon ovelle raakumaan, niin ei kellään olisi ollut sanan sanomista.
– Jaa jaa, mutta pitäisi hillitä verensä. Niillä on täällä karstat ja monet muut suat ja vanhan Pummin tulisi kovin surku, jos sen poikia ruvettaisiin turhanpäiten karstaamaan.
– Niin, kyllähän Pummi sen tietää, että kaukana nämä pojat roistoista ovat, vaikka eivät annakaan joka rakin silmilleen hypätä. Te saatte meille tulla yöllä ja päivällä eikä tarvitse pelätä vähääkään.
Pummi hieraisi silmiään kuluneen virkatakkinsa hihaan.
– Kyllähän minä sen tiedän. Ei minun poikain luona liikkuessani koskaan ole tarvinnut taakseni vilkaista.
– Vaan muualla ehkä pikemminkin.
– Muualla pikemminkin, Jumala paratkoon!
– Pitikös meidän nyt mennä tirehtöörin puheille? kysäisi Taavetti.
– Sinnehän meidän piti mennä. Karsteeni raportteerasi heti. Mutta kiittäkää onneanne, pojat, että meillä on niin hyvä tirehtööri. Olisi tämä sattunut vanhan tirehtööri-vainajan aikana kolme neljä kuukautta sitten, niin, aijai pojat! – Vanhus hiljensi ääntään. – Siltä muistoltahan se tämä Karsteenikin vielä... Sehän oli tirehtööri-vainajan paras suka... Mutta ei siitä huoli enää välittää... Vanhat meiningit on ankarasti kielletty tämän uuden aikana... Jos pojat itse eivät vain möhlää, niin ei meillä mitään hätää ole.
– Mikäs tämän uuden päämiehen nimi on? Lienen kuullutkin, vaikka en satu muistamaan, tiedusteli Taavetti.
– Ahola, oikein suora ja hyvä mies, oikein hyvä mies.
Vanhuksen opastamina lähtivät Antti ja Taavetti johtajan puheille.
Johtaja Ahola istui kansliahuoneen pöydän takana ja tarkasteli päivällä tullutta laskua. Toisella puolen pöytää istui kirjuri töitään viimeistellen. Muita ei kansliassa tällä kertaa ollutkaan.
– Kuulehan Helander! katkaisi johtaja kauan kestäneen äänettömyyden.
– Tässä kauppaneuvos Gustafsonin laskussa on meille lähetetyksi merkitty 50 tynnyriä silakoita. Tilataanko meille keväisinkin näin suuria määriä silakoita yhdellä kertaa?
– Ei tilata. Tietääkseni ei niitä silakoita ollenkaan ole tilattu.
– Miten tämä sitten on selitettävissä?
– Kaiketi tirehtööri sen arvaa, naurahti kirjuri.
– Että jostakin liikkeestä lähetetään tilauksetta tavaraa tuollainen määrä, sitä minä en todellakaan käsitä.
– Tällainen tilaamaton silakkalähetys, toisinaan pienempi, toisinaan suurempi, tulee meille joka kevät, kierteli kirjuri edelleen.
– No mutta selittäkää tämä ihme, en vielä ole tullut hullua hurskaammaksi.
– Kauppaneuvos tyhjennyttää ylivuotisen varastonsa meille ennen kevätsilakan markkinoille tuloa.
Johtaja silmäsi uudelleen nopeasti laskua.
– Ja laskuttaa tästä lahjastaan hyvän tavaran hinnan!
– Se kaiketi näkyy sieltä.
– Näkyy!
Johtaja käänsi laskun kokoon voimakkain sormiliikkein, niinkuin se olisi ollut rautapeltiä, ja hänen suunsa ympärille pusertui se päättävä, miltei tylynnäköinen rengas, jonka kirjuri joskus ennenkin tällaisten tapausten sattuessa oli pannut merkille. Hän nousi jäntevästi ylös ja käveli lattian muutamaan kertaan istahtaen sitten syrjittäin päivänpuoleiselle akkunalaudalle. Hänen kasvoilleen oli levinnyt vahva punerrus ja katse oli naulaantunut johonkin ulkona olevaan etäiseen pisteeseen.
– Mitähän sieltä nyt paukahtaa? ajatteli kanslisti Helander salavihkaa päämiehensä ilmeitä seuraillessaan. Mutta ei hänen kauan tarvinnut odotella.
Johtaja hypähti äkisti lattialle ja asteli pöydän taakse.
– Tästä täytyy tulla loppu! Teidän ei tästä lähtien tarvitse viedä kirjoihin tuollaisia laskuja!
– Mitä niille tehdään?
– Palautetaan!
– Kauppaneuvoksenkin laskutko?
– Niin ja tämä käsillä oleva on numero yksi!
– Mutta kauppaneuvos Gustafson on kaupungin huomatuimpia miehiä.
– Minä tiedän sen.
– Ja hän toimittaa meille melkein kaikki hankinnat, rohkeni kirjuri vielä huomauttaa.
Johtajan katse leimahti kirjuriin päin.
– Ja siksikö hänellä on oikeus saalistaa, että hän on huomattu mies ja että hän korkohinnoillaan jo muutenkin valtiota nylkee? Ei! Se ei käy laatuun, niin kauan kuin minä olen tässä talossa!
Helanderilla ei omasta puolestaan ollut mitään johtajan aikeita vastaan ja tahallaan hän oli asiaa tähän suuntaan johtanutkin.
– Kuten sanoin, palautetaan lasku ja kirjoitetaan kirje mukaan.
Helander otti kynän ja paperia.
– Ruotsiksi vai suomeksi? tiedusti hän.
– Suomeksi, kun tässä muutenkin asioita suomennetaan, naurahti johtaja ja alkoi harvalleen sanella:
"Palautamme tilauksetta toimittamanne kalalähetyksen ja pyydämme
samalla, että ette tästä lähtien vaivautuisi huolehtimaan
tavarahankinnoistamme, tämä sitäkin suuremmalla syyllä, kun
teidän käsityksenne tavaran laadusta on peräti toinen kuin
meidän. Silakka tietääksemme ei muutu paremmaksi vuosikausia
tynnyrissä maatessaan. Mutta sitä Teillä ei näytä tiedettävän,
enempää kuin sitäkään, ettei valtion laitos ole mikään jätteiden
kaatopaikka."Johtaja otti kynän ja paperin ja kirjoitti nimensä alle.
– Toimittakaa se vielä tänään perille ja ajomies vie huomenna tavaran. Ja nyt saa työ tälle päivälle riittää.
Kirjuri otti kirjeen, kumarsi ja lähti. Hetkistä myöhemmin kurkisti Boman sisälle.
– Täällä olisi nyt ne miehet, sopiikos tulla? tiedusti hän.
– Mitkä miehet? heräytyi johtaja ajatuksistaan.
– Ne, joista Karsteeni raportteerasi.
– Jaha, tuokaa sisälle vain! Taavetti ja Antti astuivat sisään.
– Boman saa mennä!
Vartija vetäytyi ulos ja johtaja käveli miesten luokse vankiaitauksen sisälle.
– Istukaa!
– Miehet istuivat penkille ja johtaja heitä vastapäätä tuolille. Hän kohdisti pitkän tutkivan katseen kumpaankin.
– Jaha, vai siinä ne sitten ovat ne miehet! viimeisellä sanalla oli huomattava paino.
– Ovat, onkos asiaa? iski Antti, jota suututti johtajan katseen ylivoimaisuus.
– Teilläpä asiaa luulisi olevan eikä minulla, kuului tyyni vastaus.
– Luuleeko se tirehtööri, että me tänne on vaivaista syntistä lukemaan tultu!
Johtaja ei vastannut ja Antti jatkoi:
– Pitäisi se tietää sanomattakin, ettei Pohjanmaan mies tee syntiä katuakseen, eikä käy kirkossa ruikuttaakseen.
– Vai niin, kuului johtajan rauhallinen vastaus.
Antti oli odottanut vasta-iskua, mutta kun sitä ei kuulunutkaan, kadotti hän varmuuttaan.
– Ja jos... jos sitä joskus tapellaankin näissä ruunun murjuissa, niin ketä se liikuttaa, kestää kai täällä seinät.
– Aivan niin! Minä vain lisään siihen, että jos pässi osaisi puhua, niin sanoisi samat sanat silloin, kun on iskenyt päänsä seinään.
Johtajan katse naulautui pitemmäksi aikaa Antin silmiin.
– Tarkoitatteko te että...
– Ihan sanalleen! Te olette pässejä, tyhmiä tallipässejä, jotka poika viikarien yllyttäminä iskette vahvan päänne verille tallin kivijalkaan!
Antti liikahti kärsimättömästi.
– Onhan sitä hyvä puhua vaikka mitä, kun on tirehtöörinä kivimuurien sisällä!
– Minä vastaan puheistani miehenä miehelle, enkä tirehtöörinä vangille!
Johtajan katse tiukkeni ja hän siirrähti tuolineen lähemmäksi miesten penkkiä.
– Sanon vieläkin, että useissa asioissanne te talonpojat olette tyhmiä kuin pässit. Ja todistan sen teille heti paikalla, jos haluatte.
– No antaahan kuulua! Johtaja aloitti rauhallisesti:
– Kun Suomen kansa tuli tähän maahan, ei heidän joukossaan varmaankaan ollut yhtään herraa. He hyväksyivät tämän niemen asuinpaikakseen, alkoivat kaataa kaskia, kuokkia peltoja ja raivata niittyjä. Työtä tehtiin kovasti ja elämä olisi vähitellen alkanut olla jo verrattain mukavaa, ellei ulkoapäin merten takaa olisi ilmestynyt...
– Herroja! pisti Antti väliin.
– Aivan niin, ellei olisi ilmestynyt herroja, jotka pistivät suomalaiselle talonpojalle päitset päähän ja alkoivat talutella häntä mielensä mukaan.
– Minkä joukolle mahtoi. Tehän alatte selitellä kuin piru raamattua.
– Rantasuon sankarit
– Odottakaahan, että päästään loppuun! Ne herrat ja valloittajat tulivat merten takaa, muutamilla pienillä laivoilla ja täällä oli heitä vastassa väkeviä talonpoikia tuhatmäärin. Miksi eivät nämä pitäneet puoliaan, miksi antoivat vieraan valloittajan orjuuttaa itsensä?
Antti tuijotti eteensä.
– Siksi, että olivat pässejä, riitaisia ja eripuraisia. Sensijaan, että olisi yksimielisenä noustu vihollista vastaan, mentiin hajanaisina toisilleen vihamielisinä heimoina, jotka valloittaja löi yhden toisensa jälkeen: Varsinais-Suomen, Hämeen ja Karjalan. Ja siitä sitten rengin virka alkoi. Talonpoika notkisti polvensa vierasmaalaiselle ja katseli hartaana kirkon seinämaalausta, jossa hän, suomalainen talonpoika, oli kuvattu kurjaksi helvettiin vajoavaksi raukaksi ja hänen kukistajansa taivaisiin kohoavaksi pyhimykseksi.
– Siitä on jo pitkä aika, huomautti Antti väliin.
– Siksipä siirrymmekin nyt useampia vuosisatoja eteenpäin, että joudumme tutumpiin aikoihin ja asioihin. Vieraan käskijän valta kävi tosiaan sietämättömäksi. Ilmestyipä silloin tiukimpana aikana täällä Pohjanmaalla mies, joka tahtoi vapauttaa maakuntansa ja maansakin sorrosta. Ei hän ollut ainakaan herramaisuudella pilattu, sarkatakkisena liikkui lapikkaineen ja suksineen kylästä kylään ja kirkkomäeltä toiselle.
– Ilkka! keskeytti Antti.
– Ilkka juuri, nuijasodan sankari ja talonpoikaisarmeijan miehekäs päällikkö. Innostus oli silloin suuri ja muutamassa päivässä saatiin joukko koolle. Saatiin hämäläiset ja savolaisetkin jo mukaan ja sitten suurella innolla ja touhulla painuttiin etelää kohti. Aateliskartanot, missä niitä tielle sattui, ryöstettiin ja poltettiin ja kytevien raunioiden äärellä pidettiin iloisia juomajuhlia saavutettujen voittojen kunniaksi. Mutta iloisesti aloitetun laulun loppu oli surullinen. Kateus ja eripuraisuus heikensivät talonpoika-armeijan voiman, ennenkuin päästiin edes tositaisteluun ja vihattu aatelisherra hajoitti ja löi koko nuija-armeijan muutamalla sadalla miehellä. Ei auttanut muutamien harvojen urhoollisuus, vaan verellään saivat parhaimmat miehet vapauttamisyrityksensä maksaa. Mitäs siitä sanotte? Oliko tämän maan talonpoika silloin miehuullinen ja järkevä?
Miehet eivät vastanneet.
– Sitten voimme siirtyä vaikka ihan nykyiseen aikaan. Kun minä olen etelä-Suomesta kotoisin ja tunnen sen seudun oloja ja elämää, niin otanpa todistuksia sieltä. Siellä, niinkuin ehkä olette kuulleet, on suuria kartanoita, joiden omistajat ovat ruotsalaissyntyisiä herroja, useinkin entisten aatelisten, sotapäälliköiden y.m. korkeasukuisten jälkeläisiä. He elävät omaa ylhäisen eristettyä elämäänsä, mutta kartanoiden maita viljelee suomalainen talonpoika asuen joko ahtaassa yhteiskasarmissa tai kurjassa muonatorpassaan. Vuodesta toiseen hän kartanon töitä tekee, mihinkään innostumatta, mitään itsenäisesti yrittämättä, ja on tyytyväinen, kun silloin tällöin saa ottaa pääntäyteisen humalan. Keskinäisessä elämässään hän riitelee, juoruaa ja tappelee, mutta kun joku kartanon herroista tulee vastaan, heltiää kyllä lakki jokaisen päästä ja silmiin tulee nöyrä ilme.
– Eipäs tule täällä! Pohjanmaalla ei pokkailla herroille eikä narreille!
– Ei keski-Suomessakaan! kivesti Taavetti.
– Eipä kyllä, sen minäkin lyhyenä oloaikanani olen tullut jo huomaamaan, naurahti johtaja. – Mutta olenpa sen jäykkäniskaisuuden ohella huomannut yhtä ja toista muuta, josta ei kannata ylpeillä. Olin tänä aamuna Vaasan torilla. Kerskumista, rähinää ja kiroilemista kuului siellä joka puolelta, ja huomasin, että kymmenet lähipitäjien isäntämiehet olivat sinne ajaa hytkytelleet turhanpäin, millä voinaula tai lampaanjalka myytävänä, millä ei sitäkään.
– Tottahan se myytävä on, mitä ei syödä jaksa, ja jos me kotona kaikki syötäisiin, niin nälkäänhän te kaupunkilaiset täällä kuolisitte.
– En sitä tarkoittanut, ettette tuotteitanne myydä saisi. Enemmänkin saisitte myydä, mutta se pitäisi tehdä viisaammin ja vähemmällä vaivalla. Mitä järkeä on siinä, että kymmenet miehet lähtevät monipenikulmaista kaupunkimatkaa ajamaan ja päiviään haaskaamaan, kun pienet astiat ja asiat muutamillekin rattaille mahtuisivat... Tyhjän voipytyn rinnalla on viinalekkeri ja tien laiteita pujotteleva vastaantulija saa tämän tästä kuulla: "Hei pojaat! Minnoon meiltä ja muut on meirän krannista!" Onko silloin ihme, että joudutaankin tämän tästä vallesmannin ja vanginkuljettajan kanssa tekemisiin ja että tämäkin talo on monelle isäntämiehelle tuttu paikka.
– Mikähän sitten, vaikka onkin! Jottako surkumielellä ja vesisilmässä kotoa lähdetään!
– Eipä taideta lähteä, mutta ääntä siitä lähdöstä kyllä pidetään ja syy tietenkin on aina herroissa, "rumahisissa". Ja samaan aikaan kuin te sankarit istutte täällä linnassa, sepitellään teille kotikylässä kymmenvärssyisiä viisuja, niinkuin suurten urotöiden tekijöille ainakin. Ja sitten...
– Vieläkö sittenkin! Vaikka antaa nyt tulla yksintein hamaraa myöten! kuohahti Antti väliin.
– En puhu enää teistä, vaan ylipäänsä meidän talonpojistamme. Vaikka herraviha onkin suuri, eivät monetkaan halua, tai eivätkö osaa, kasvattaa lapsistaan kehittyneempiä ja kunnollisia työnsä jatkajia, vaan jättävät heidät joko kokonaan tiedoitta samoihin vaikeuksiin, joissa itse ovat eläneet, tai lähettävät kaupunkien kouluihin valmistautumaan toisten vihattaviksi herroiksi ja muiksi helpollaeläjiksi.
– Ja vankilan tirehtööreiksi!
– Niiksikin. Osasittepa paikalleen sanoa. Johtajan äänessä ei ollut loukkaantunut, vaan pikemminkin surumielinen sävy. – Isä antaa talonsa vanhimmalle pojalleen katsomatta sitä, onko hänellä kykyä tai edes halua sen hoitamiseen. Samaan aikaan, kun tämä yksi viljelijän jälkeläisistä ponnistelee ylimääräisen työtaakan alla tai monine hallittavineen ja omaisuuksineen muuttuu ahneeksi saituri-kerjäläiseksi, harhailevat hänen nuoremmat lapsensa kuin irtautuneet syyslehdet maailman tuulissa. Niin hapuilee koko voimakas talonpoikainen suku kuin eksynyt korpivaeltaja löytämättä oikeaan päämäärään johtavaa polkuaan...
Johtajan katse oli tarttunut kanslian seinälaudoitusta kultaavaan iltaruskoon ja Antti ja Taavettikin jäivät sanattomina miettimään.
– No niin, heräytyi johtaja viimein. – Saatte mennä! Miehet katsahtivat kysyvinä toisiinsa. Unohtikohan se koko asian? tuntuivat ajattelevan. Kysy! nyökkäsi Antti. Taavetti kysäisi:
– Entäs se asia?
– Sen saatte sopia keskenänne. – Johtaja nousi. – Kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti, sehän on vanha ohje, jota meidän ei nyt tarvinne ruveta muuttelemaan. – Leikillisessä loppuhuomautuksessa tuntui olevan luottavaa toverillisuutta.
– Mutta kun siinä rytäkässä särkyi kruunun kapineitakin, huomautti Antti päätään kyhnäisten.
– Täytyy korjata, minkäpä sille muun mahtaa. – Näkyypä miesten peukalot olevan laitapuolella kämmentä, ja meidän puuseppäverstaassa on tietääkseni hyviä kaluja.
– No kyllä ne sitten korjaantuu, syntyy vaikka uusia, jos tarvitaan, innostui Antti ylös nousten.
– Sitä minäkin, mutta niistä asioista saatte tarkemmin neuvotella työmestarin kanssa.
Johtaja viittasi miehiä lähtemään, mutta he epäröivät yhä.
– No, mitä vielä?
– Kukas meidät vie? tiedusti Taavetti.
– Tottapa viemättä jälkiänne osaatte, aikamiehet! naurahti johtaja, mutta kun toiset aikoivat poistua, pysäytti hän heidät itse vielä kerran.
– Odottakaapa hetkinen! Hän silmäili keskilattialla seisovaa jäntevää miesparia lientynein katsein ja jatkoi sitten rohkaisevasti:
– Kun te määräajan palveltuanne lähdette tästä talosta, en sano enää niin, sillä tiedän, että ensimmäinen kerta jää teiltä myös viimeiseksi. Minusta alkaa tuntua jo tällä tapaamisella siltä, että te ette ole sitä ainesta, joka Siperiaa kansoittaa ja linnoja asuu. Teidän oikea työmaanne on tämän maan karuilla uutissaroilla, sitkeän miehisen työn rintamassa. Mutta tämä parin vuoden kouluaika ei ole teille vahingoksi. Kun täällä silloin tällöin kolmisin keskustellaan ja te iltaisin kahden kopissanne tuumitte ja harkitsette samoja asioita, niin luulen, että teissä hioutuu oikea terä esiin, ja sittekös taas kelpaa iskeä! Voitte näyttää tietä toisillekin!
Johtaja meni pöydän luokse ja selaili siinä olevaa kirjapinkkaa.
– Ajattelin tässä, että voisitte ryhtyä heti tietojanne kartuttamaan, sillä niitä ennen muuta elämässä tarvitaan. Kaiketi lukumiehiä olette?
– Ollaan toki! myönsi Taavetti ja Antti lisäsi, ettei muuten olisi muijaakaan saatu.
– Aivan niin! naurahti johtaja. – Hampaat ovat kunnossa, mitäpä siinä sitten muuta kuin leipään kiinni!
Hän löysi pöydältä etsimänsä kirjat ja palasi miesten luokse.
– Kas tässä! Lukekaa ne! Lukekaa molemmat kirjat ja keskustelkaa aina välillä. Luulen, että luette mielellännekin, kun kerran alkuun pääsette, sillä niissä on semmoisia tietoja, joista tuskin olette ennen mitään kuulleet. Kun jonkun ajan kuluttua käyn teitä katsomassa, tiedustelen, miten olette niiden sisältöä ymmärtäneet.
Hän katsahti kelloonsa.
– Jopa on aika pitkälle kulunut! Menkää nyt vihdoinkin!
Miehet lähtivät, mutta johtaja itse unohtui vielä pitkäksi aikaa mietteisiinsä hiljaiseen hämärtävään huoneeseen.
26.
Rantasuon huutokauppa sattui Vapunpäiväksi. Kuulutuksissa oli toimitus ilmoitettu alkavaksi kello kymmeneltä, mutta jo kahdeksalta alkoi ihmisiä pihamaalle kerääntyä. Tulokkaat ryhmittyivät mikä mihinkin joukkoon asianomaisen iästä ja asemasta riippuen. Huutokauppa oli mukava kokoontumispaikka niillekin, joilla ei sinne mitään asiaa ollut, nyt erittäin kun oli melkein kuin pyhä päivä. Niinpä istuskeli tallin edessä olevien rekien kaiteilla joukko renkimiehiäkin tupakkaa poltellen ja sutkauksia lasketellen.
Kaivon luokse oli isäntämiesten ryhmä kokoontunut. Ilmoista ja aikaisesta keväästä aluksi puhuttiin. Että vappuna oli jo lumi metsistäkin kokonaan poissa, sitä eivät vanhemmatkaan miehet muistaneet. Vähitellen siirtyi keskustelu päivän tapahtumiin, ja kukin lausui mietteitään ja arvelujaan.
– Joopa joo, vasaran alle meni tämäkin talo, aloitti Kovasinmäen Kalle.
– Sitä se velka hyväkäs on, jäytää kuin mato pinnan alla ja lopuksi katkaisee rungon.
– Kyllähän nämä kovia poikia olivat, mutta kun ryhtyivät tuohon hulluntyöhön.
– Älä muuta virka! Oikein sääliksi käy.
– Mutta kesken eivät hellää! Siellä näkyi vanha Tatu nytkin nevalla huuhtovan.
– No jo on sisu! Mahtaneeko sittenkään jättää, kun vieras talossa määräilee?
– Luulettekos talonkin menevän?
– Niinkuin mansikka! Kuka nyt kykenee mitään ostamaan.
– Ja velkaa kuuluu olevan hyvän joukon kolmattatuhatta markkaa!
– Kukahan lie suurin saamamies?
– Etkö sitä tiedä! Se vanha piikkiparta, kukas muu!
– Kuinkahan monennen talon se jo kettää?
– Kysyisit ennen, että kuinkahan monta taloa se vielä ehtii kettää, ennenkuin piru omansa korjaa!
– Älä semmoisia puhu! Johan se sitten joka miehen vie, jos Väisäsenkin.
– Kiero mies, kiero kuin korpikuusen tyvi, vaikka aina vetäytyykin uskonsa turviin.
– Mutta pimeätä peliä tässä rantasuolaisten asiassa muutenkin on pelattu.
– On varmasti. Sen näki jo käräjillä.
– Eikös se asia mennyt, niinkuin meinasivat.
– Meni. Mutta kyllä sen sivuinenkin näki, kenessä oli oikeus. Niin oli musta vallesmannikin jo leini poika kuin vasikka kervespohjan alla.
– Suorakanttisia miehiä ne ovat.
– Liiankin suorakanttisia. Ei täällä talonpojan parane vielä niillä keinoilla.
Huomio kiintyi uusiin tulijoihin ja samalla keskustelun aihe muuttui.
– Katsokaas, kun Lemppa-Annakin tulla vamputtaa!
– Sen täyteisiäkö täällä kupparilla tehdään!
– Jaa tehdään? Eihän sen mukulatusina vielä ole täynnä.
– Etteikö täyty, kun aikaa kuluu, sehän kuuluu olevan sen pölkky-Veijosen vakituinen hieroja.
Naurunremahdus kiersi kaivonkannen.
– No jopa on vakka kantensa valinnut.
– Tämähän sillä herralla kuului olleen vieraana miehenä oikeudessakin.
– Ja vannoa räväytti väärän valan Jumalan nimeen.
– Mahtaisi tietää senkin, kuka Taavetin kauppakirjan kaapista varasti.
– Koetas kysäistä.
– Hitto kysyköön! Ennen on härän sarvissa kuin pahan ämmän hampaissa!
– Jollen minä pahasti erehdy, niin tuolta tulee toinen valapatto, vaikka vähän toisenlaisin vehkein, huomautti joku.
Portilta kääntyi taloon korskuva orihevonen, jonka ajaja tunnettiin naapuripitäjän Salmisen nuoreksi isännäksi. Hän ajoi hirnahtelevan hevosensa pihaan ja sitoi sen tallin seinässä olevaan renkaaseen. Hetkisen kuluttua taas kääntyi taloon pari hevosta. Ensimmäisen rattailla istui vallesmanni taka-istuimellaan pitäjän siltavouti, jälkimmäisen Väisänen tekopyhä ketunnaamansa hurskaimmassa vireessään.
Enemmän kuin edellisten tulo, herätti huomiota piennarpolkua astelevan Isoahon äijän pihaan saapuminen. Hänellä oli jalassaan tuohivirsut ja yllään harjeinen mekko, kuten tavallisesti kesäisin. Tiedettiin ja tunnettiinhan ne äijän tavat, mutta kun hänellä nyt vielä kaiken muun lisäksi oli mahdottoman suuri tuohikontti selässään, ja kun hän rehevästi vahvoja savuja pöllytellen asteli keskelle pihaa, pääsi ihmisiltä iloinen naurun rehakka.
– Mikä tuota hassuttaa? naurahti nimismieskin. Äijä kuuli sen ja möläytti arvelematta suurella äänellään:
– Jokaista täällä hassuttaa, kutakin omalla tavallaan!
Äänekäs nauru kuului taas joka puolelta.
– Minä en puhu teille! huomautti nimismies kuivasti.
– Kukas on sanonut, että minä puhuin teille, oli äijällä heti vastaus valmiina.
Salmisen Jussi tuli nimismiehen luokse, rykäisi ja tervehti:
– Sopisikohan herra vallesmannin – veljeksi ei oltu vieläkään päästy – myydä ensin hevoset? Minä olen aikonut huutaa mustan tamman, mutta en joutaisi olemaan kauan täällä.
Puhe oli olevinaan tarkoitettu vain nimismiehelle, mutta tuli lausutuksi sellaisella painolla, että kaikki huutokauppamiehet sen kuulivat.
– Kyllähän se niin sopii. Nimismiehen ääni osasi olla ystävällinenkin, kun tarvittiin. – Aletaan vain hevosista, ja koska on jo yli määräajan, niin voidaan alkaa heti.
Siltavouti kaivoi laukustaan kirjoitusneuvot ja nimismies taskustaan pienen huutokauppavasaran. Sitten viimeksimainittu matalalla äänellä julisti:
– Koska ei maksua eikä muutakaan laillista estettä ole väliin tullut, myydään ulosmitattu Taavetti Rantasuon kiinteä ja irtain omaisuus talollisen Abrahan Väisäsen saatavasta, niinkuin laillisella tavalla ilmoitettu on. Ensimmäiseksi myydään talon hevoset, mutta sitä ennen voidaan myydä nuo tiellä olevat reen romut.
Nimismies meni laidimmaisen reen luokse ja ihmiset tungeksivat lähemmäksi.
– Mitä tästä tarjotaan?
– Yksi markka!
– Viisikymmentä penniä päälle!
– Kaksi markkaa!
– Vielä kaksikymmentäviisi penniä!
– Kaksi ja puoli markkaa!
– Kaksi ja puoli markkaa ensimmäinen, kaksi ja puoli markkaa ensimmäinen, kaksi ja puoli markkaa toinen ja kaksi ja puoli markkaa – – –
– Viisi markkaa! Keskeytti Isoahon leveä ääni.
– Viisi markkaa ensimmäinen, viisi markkaa toinen ja viisi markkaa kolmas kerta!
Isoaho sai myöskin lujatekoiset tukkireet. Aluksi oli hän aina vaiti ja antoi toisten huutaa nilkutella, mutta asian ratkaisuun käydessä täräytti hän aina niin, että kilpailijat mykistyivät.
– Isoaho näyttää kahmivan kaikki naapurin tavarat, naureskeltiin.
– Sittenpä on, mitä laittavat kalunkirjoitukseen, ropisi äijä piippuaan imeskellen.
Yksi reki oli vielä myymättä. Leppämäen isäntä oli vartavasten tullut rekiä huutamaan ja oli jo harmissaan, kun toinen kaikki vei, vaikka hänkin alusta alkaen oli äänessä ollut.
– Tuosta viimeisestä kumminkin pidän kiinni, ajatteli hän ja alkoi heti innokkaasti kahdesta markasta. Toisetkin huutajat lämpenivät ja reki nousi kalliimmaksi kuin edelliset. Leppämäki sai. Ihmeteltiin, miksi ei Isoaho sitäkin huutanut.
– Ei talossa rojua tarvita, tuumi äijä rauhallisena. Asian totesi pian uusi omistajakin, kun rekeä lähemmin tarkasteli. Sen molemmat jalakset olivat poikki, vaikka ei sitä pintapuolisesti tarkastaen huomannut. Leppämäki kirota napsautteli, mutta toiset ilakoivat:
– Kyllä se vaari katsoo, mitä se huutaa!
– Joopa joo! Vaarilla on vielä silmät rei'issä, vaikka ei luulisi, myönteli äijä hyväntuulisesti.
Reet oli saatu siis selväksi ja päästiin hevosiin. Vappu tuotiin ensinnä ulos. Huolimatta tukinajon jälkeisestä heikommasta ruokinnasta kiilsi hevosen karva kuin saukon ja eloisat silmät välähtelivät säikähtyneinä.
– Onpa sillä menijän elkeet!
– Kyllä siinä tie aukenikin, kun Taavetti rattaille istui!
– Aukeni siinä! Kun tultiin viime syksynä markkinoilta ja Perhon puukkojunkkarit sulkivat tien, niin –
– Hiljaa siellä! Ei tämä ole mikään kaskujen kertomispaikka, keskeytti nimismies äreästi. Mitä hevosesta tarjotaan?
– Väistäkäähän siitä, että huutajat pääsevät näkemään. – Salmisen Jussi kaivautui etualalle hyvin tärkeän näköisenä ilmoittaen siten katseellaan ja eleillään, että tämä asia kuului vain hänelle, vaikka tässä täytyi noudattaa virallisia muodollisuuksia. Kyllä se menettelee! arvosteli hän tarkastelunsa lopetettuaan.
– Kuka tietää, vaikka hevosesta Salmisen komennossa tulisi vielä juoksija, innosti nimismies.
– Voi se vielä oieta nuori hevonen, myönteli puhuteltu asiantuntijan äänellä.
Jussin sanat olivat kuuluneet kaivonkannelle saakka, jossa yhä istuskeli muutamia isäntämiehiä.
– Mene hiiteen oikomisinesi! Kyllä Taavetti paremmin hevosensa hoiteli ja kasvatti kuin tuollainen räkänenä sanoi eräs puoliääneen ja toinen jatkoi:
– Sääli hevosta, jos joutuu mokomalle keltulle!
– No niin, mitä tarjotaan, tiedusteli nimismies uudestaan.
– Kaksisataa markkaa! aloitti Salminen. Myymäpaikalle olivat nyt kerääntyneet melkein kaikki katselijat, joukossa myöskin Väisänen, joka rekien myynnin aikana oli puuhaillut hevosensa luona. Isoaho sensijaan, josta odotettiin Salmisen pääasiallisinta kilpailijaa, näytti olevan ihan välinpitämätön, käveli ulompana vain virsuineen ja kontteineen ja kopisteli rekiään.
– Kymmenen markkaa päälle, äänsi Väisänen.
– Kaksisataa kaksikymmentä viisi! Huuto oli Salmisen.
– Vielä viisi!
Nimismies tahtoi pitää Salmisen puolta ja iski senvuoksi estävästi silmää Väisäselle, joka heti ymmärsikin yskän. Herroille oli Väisänen aina huomaavainen ja sitäpaitsi ei hevonen ollut enää hänen mielestään "pelastamisen" tarpeessa.
Salminen jäi yksin huutamaan.
– Ja vielä viisi!
– Kaksisataakolmekymmentäviisi markkaa ensimmäinen, kaksisataakolmentäviisi markkaa toinen ja kaksisataa – – –
– Kaksisataa neljäkymmentä markkaa! huutaja oli eräs lähikylän isäntä.
Häiritsijä sai vihaisen silmäyksen nimismieheltä ja vielä myrkyllisemmän Salmiselta, joka piti hevosta jo melkein kuin omanaan.
– Kaksisataa viisikymmentä markkaa! kimautti hän sellaisella varmuudella, josta piti käydä selville, että köyhäin on parasta pitää näppinsä erossa rikkaan keitoksista.
Nenälleen saanut kilpailija vetääntyikin taemma ja nimismies kiirehti kertaamaan:
– Kaksisataaviisikymmentä markkaa ensimmäinen, kaksisataaviisikymmentä markkaa toinen ja kaksisataaviisikymmentä markkaa kolmas – – –
– Viisisataa markkaa, täräytti Isoahon äijä tukkireen pankolta.
Ihmiset kääntyivät katsomaan, vaikka tunnettiinhan se ääni muutenkin.
Salminen, joka oli mennyt jo riimunvartta irroittelemaan, hölmistyi vallan. Nimismiehen kasvoilla kiehui pidätettyä kiukkua. Kohotetulla vasarallaan olisi hän mielellään iskenyt vaikka erääseen leveään otsaan, jos se olisi käynyt päinsä. Niin asia sentään harmitti, ettei kiivas herra malttanut olla äsähtämättä:
– Hävetä saisitte, vanha mies! Sekaannutte aina asioihin, jotka eivät teille kuulu.
– Häh! Etteikö kuulu! Eikö vallesmanni ole meklarina täällä, ja eikö joka avisjoonimiehellä ole oikeus huutaa senverran kuin housut ja napa kestää, perhana vie!
Äijän sanat olivat aina kuin naurupulveria. Iloinen rähäkkä kuului taas yli pihan. Nimismiestä ei naurattanut.
– On tietenkin, mutta pitäisi tyhmempänäkin tietää, milloin huutaa, eikä vasta ratkaisussa laukaista barbaariääntään kuin pommia kedolle!
– Täytyi ensin kuunnellakseni, onko täällä muitakin yhtä kimeä-äänisiä kukonpoikia kuin tuo naapuripitäjän mies, joka on huutaja olevinaan, mutta meinaa siltä pukin hinnalla maakunnan parhainta hevosta.
Taas kieri iloinen metakka pihan laidasta toiseen, eikä sitä vähään aikaan kyennyt hillitsemään nimismiehen karjahtelutkaan.
– Maantielle minä ajan koko joukon! ärjyi hän punaisena.
– Älä helkkarissa! Silloinhan jää toimitus kesken! oli äijä hätäilevinään.
Ärtyneellä nimismiehellä oli jo muuta mielessään ukon kielen hillitsemiseksi, mutta huomatessaan olevansa kannatusta vailla ja oikeastaan itse metelin aiheuttajakin kävi hän huultaan puraisten asian.
– Viisisataa markkaa on tarjottu! Vieläkö tulee lisää?
– Kuusisataa! kimautti Salminen hevosen pääpuolesta!
– Sepä joltakin kuuluu! Mutta vielä sata!
– Seitsemänsataaviisi markkaa!
– Voi miestä, kun pilasit hyvän alun! Mitä sitä nyt viisin markoin hevosta! Sadat täyteen, sanon minä!
– Kahdeksansataa kaksikymmentä viisi! kimisi taas toiselta puolelta.
– Ja sadat täyteen!
– Yritä, yritä naapuripitäjän mies! yllyttivät innostuneet katselijat.
– Jo vie juoksijasi! kerkisivät pikku pojatkin neuvoa pihamaalta.
– Vielä viimeisen kerran kaksikymmentäviisi! äänsi Salminen epävarmasti.
– Sadat täyteen! kuului kilpailijan ääni rauhallisesti.
Jussi kirosi ja lähti.
– Älä hyvä mies leikistä suutu! Vastahan tässä alkuun päästiin, koetti Isoaho pidätellä.
Mutta pienet pojat härnäsivät lähtijän ympärillä kuin ampiaiset, kimisivät ja naukuivat joka puolelta:
– Mitenkäs sen isännän juoksijan kävikään?
– Taisi jäädä vielä toisen miehen koulattavaksi?
– Kyllä se siitä vielä oikenisi, kun joutuisi miehen käsiin!
– Peijakkaan kakarat! Kun minä saan tuon rautariimunvarren, niin lähdette siitä!
"Kakarat" lähtivät jo ennenkin, eikä kankean miehen ollut jälkeen yrittämistäkään. Niitä oli jo portilla Jussin sinne joutuessa aika parvi, mutta kenenkään päähän ei juolahtanut portin aukaiseminen. Siinä viipyessä kerkisivät pikku paholaiset vielä kiusaksi kimistä:
– Vielä viimeisen kerran kaksikymmentä viisi!
Jussi kiitti onneaan, kun vihdoinkin orittaan selkään mätkäisemällä pääsi eroon vainoojistaan.
Mutta kartanolla oli toimitusta jatkettu edelleen. Väisänen oli myöskin ilmestynyt taas paikalle ja katseli naama pitkänä. Olisi luullut saamamiehen iloitsevan, kun tavara hyviin hintoihin nousi, mutta näkyi, että hän piti sitä uutena koettelemuksena.
Nimismiehen pää kihisi pieniä paholaisia täynnä, eikä niitä voinut edes ulos laskea.
– Tuhannen markkaa ensimmäinen, tuhannen markkaa toinen ja tuhannen markkaa kolmas kerta! Viekää hiiteen koninne siitä!
– So, so! Jos tämä on koni, niin mikä on hevonen? – Sanoppa se minulle, että mä vastakin tiedän!
– En minä ole tänne selityksiä tullut pitämään!
– Antaisit sitten arvoituksetkin olla omina tietoinasi!
– Milloin minä olen teidän kanssanne sinunmaljat juonut?
– Ei ole juotu, eikä ole syöty! Mutta etkö ole vielä tullut huomaamaan, ettei tällainen jäkäläpartaiseksi ehtinyt äijän karilas koskaan näe kahta miestä siinä, missä rehellisellä mitalla mitattuna ei ole yhtäkään! Isoaho istui edelleen rekensä pankolla ja imi piippuaan.
– Viekää pojat se hevonen, – se hyvä hevonen, – talliin ja pankaa heiniä eteen! Minä luulen, että sen on siellä parempi olla kuin missään muualla! määräsi hän.
– Mitä ukko nyt meinaa? kuiskuttelivat ihmiset hämmästyneinä.
– Lahjoittiko se sen takaisin taloon, vai kuriako puhuu?
– Mikä sen tietää, mitä milloinkin meinaa?
– No olihan tuossa tallin hyyryä ja heinänipunkin hintaa jo.
– Tuokaa toinen hevonen! komensi nimismies.
– Eikä tarvitse tuoda! Tämä narripeli saa jo piisata, ettei ihmisiltä koko päivä rääviölle mene, esti Isoaho pankoltaan.
– Ellette heti lakkaa häiritsemästä minua virantoimituksessani, niin suljen teidät tuonne kellariin! – Nimismiehen kärsivällisyys oli jo tyyten lopussa.
– Teehän pieni työ ensin! Pistä siten vaikka tynnöriin. Laske, mitä tämän Väisäs-paran saatava vielä uupuu!
– Mitä se tähän kuuluu?
– Jonkunverran. Ajattelin maksaa lopun.
– Entä huutonne?
– No sehän lankeaa luonnostaan kuin Manulle iltanen.
– Oletteko te hullu?
– Eipä paljon muutakaan.
– Mutta millä te maksatte? Minun täytyy saada siitä ensin varmuus, ennenkuin toimitus keskeytetään.
– Rahalla!
Äijä nousi seisomaan ja irroitteli kontin selästään, joka mätkähtäen putosi pihamaalle.
– Täällä olisi aluksi! Vanhat sanovat rikkautta taakaksi ja onpa siinä puheessa hiukan perääkin!
Naurunrähäkkä kaikui taas yli pihan ja navettatiellä nappia teikkaavat pojatkin yhtyivät siihen, vaikka eivät tienneet, mille naurettiin.
– Hiljaa esivallan nimessä! Ja painukaa hiiteen täältä!
– Ei tässä sentään jäniksen selässä olla! naureskeltiin.
Kiirettä ei näyttänyt kellään olevan.
– Tulkaa tänne sisälle kontteinenne, senkin – –
Nimismies lähti tuvan puolelle.
Maija oli pysytellyt sisällä koko toimituksen ajan. Rauhallinenkin hän oli jaksanut olla. – Vasta Vapun myynnin aikana tuli hänelle vaikea olo. Mitähän niiden pitikin hevosista alkaa. Salaisesti hän vielä kaiken aamua oli toivonut, että isänsä olisi tullut pelastajaksi viime hetkellä. Hyvä Jumala! kohosi hänen sydämestään tuskallinen huokaus, kun hän näki Salmisen hevosen ympärillä hääräilevän.
Hetkisen kuluttua hän kumminkin ihmeekseen näki Jussin ajavan pois ja kuuli ihmisten äänekkään ilonpidon. Mitähän siellä nyt tapahtui? Ei tuo ole enää tavallista elämää, ajatteli hän akkunasta seuratessaan. Selityksen hän sai nimismieheltä, joka vihasta punoittaen astui sisälle.
– Mitä tämä tällainen peli teidän puoleltanne merkitsee? tiuskasi hän.
– Mikä peli? En minä ymmärrä, mitä vallesmanni tarkoittaa!
– Ette ymmärrä! Samassa juonessa te olette kaikki kuin paholaiset.
– Mutta en minä vieläkään tiedä.
– Ääs, kun te sotkette ja olette olevinanne tietämätön!
Nimismies asteli kiivaasti lattialla.
– Olisitte heti aamulla rehellisesti maksanut ja selvittänyt asian, ettei tuollaista skandaalia olisi tullut mokoman roskajoukon nähden.
– Suokaa anteeksi, herra vallesmanni, mutta minä en käsitä, mitä te tarkoitatte.
– No, onko tämä tuon vanhan pirun keksintöä sitten koko juttu?
– Mikä juttu?
– Tämä, mikä nyt juuri tuolla ulkona tapahtui. Se tuohikenkä, se hullu äijä, huusi hevosenne ensin luonnottomaan hintaan, sitten hän keskeytti koko huutokaupan luvaten maksaa velan ja nyt siunatuksi lopuksi aikoo laittaa minut lukemaan taivaanikäisiä lanttejaan.
Ulkoa kuului taas naurunremahdus.
– Ja nuo toiset sudet ulvovat siellä kuin vandaalit saaliinjaolla! Olisi minulla tusina kasakoita, niin lopettaisin naurut niiltä!
Vähitellen Maija alkoi ymmärtää. Käsitti hän nyt senkin, mistä Manun kuormaan pari viikkoa sitten oli täysinäinen jauhosäkki ilmestynyt "rehellisellä tavalla", niinkuin toinen oli vakuuttanut. Maija ei muistanut enää takanaan kiukuttelevaa nimismiestäkään. Hän ajatteli kiitollisena häntä, joka asiat lopultakin oikeaan ohjaa ja myöskin tuota karua naapuria, jonka karkean mekon alle oli kätkettynä semmoista, jota ei osannut aavistaakaan siellä olevan.
Ulkona oli tällävälin kotiinsa hankkiutuvilla huutokauppamiehillä vielä lähtiäisiksi hauska näytelmä jäljellä. Väisänen, johon keskeytys oli kipeästi koskenut, ei ollut jaksanut enää säilyttää tekopyhää naamariaan. Hevosensa luona kapistellessaan ja tyhjiinrauennutta valtaussuunnitelmaa muistellessaan oli hän kerran kirota napsauttanut. Sen sattui kuulemaan pari kolme pikku poikaa, joita onkin joka paikassa, missä niitä ei tarvittaisi ja joiden korvat kuulevat jokaisen irrallisen sanan. Jos joku muu mies olisi kironnut, niin tuskinpa pojat sitä olisivat huomanneet, mutta Väisäseltä lähteneenä sana kiinnitti heti heidän huomionsa. He juoksivat kohta pihanpuolelle ja tohisivat suuriäänisesti:
– Väisänen kirosi!
Siitäkös vasta meteli ja riemu nousi.
– Vai jo Väisänenkin lankesi!
– Suru on suuri, kun jumalaton menestyy!
– Ja talo ja tavarat jäävät pakanain haltuun! Kun Väisänen hetkistä myöhemmin tuli pihan puolelle, piirittivät ihmiset hänet heti keskelleen.
– Vai kirosi Väisänen! Ojoi, joi, joi!
– Eipä uskoisi rienaajalla olevan enää niin suurta valtaa!
– Uskonkoetukseksi ja vahvistukseksi nämä tällaiset ovat, eikö Väisänen enää sitä muista?
– Nyt teidän täytyy pysytellä sanan ääressä viikko yhteen menoon!
Väisänen koetti pujotella tupaa kohti, mutta ei tahtonut päästä kulkemaan, kun joka puolella oli ilottelevia ja kiusottelevia ihmisiä. Ja porstuan ovella seisoi itse Isoaho suurine leukoineen ja leveine hartioineen. Eipä malttanut olla hänkään näykkäilemättä:
– Jäkälää on alkanut partasi kasvaa, mutta vanhoille tavoillesi olet siltä uskollisena pysynyt. Kun rippikoulua käytiin, puljuttelit pojilta kopeekkalantteja, nyt rosvoilet taloja Jumalan nimeen.
– Pilkkaa vain, sitä kirkkaamman ruunun saan, höpisi Väisänen.
– Vai vielä sinä ruunuja tekojesi palkaksi havittelet! Minä kumminkaan en halua siihen taivaaseen, missä ryöstäjäin ruunut kimaltelevat!
Nyt tunsi Lemppa-Annakin aikansa tulleen ja tarttui puheeseen:
– Taivaaseenko sinäkin, mokoma synninpölkky, joka aina asetut leukoinesi Jumalan ja herrain tarkoitusten tielle! Helvettiin sinä joudut, ihan siihen alimmaiseen kattilaan!
– Älä viitsi, Anna-kulta, vanhaa miestä niin lämpimään paikkaan toimittaa, pilailivat kuulijat.
– Siihen samaan lampeen te juoksette kaikki toisetkin kuin päättömät kanat! räväsi muija ääntään koroittaen.
Isoaho oli ratkennut kokonaan leikkisäksi ja vastasi puolestaan leveästi naureskellen:
– Minulla siellä ei mitään hätää ole, kun mä näin suurileukainen ja -ääninen mies olen. Oorningin pitoon minut siellä laitetaan, mutta toisin on sinun laitasi, kuppariparka! Kun joudut vetelemään sarvia itsensä vanhan isännän selkään, niin saatpa toisenkin kerran naamaasi pyyhkäistä.
Isoaho astui tupaan kontteineen, mutta Anna lähti aika kyytiä vemputtamaan kylälle päin, mennessään syljeskellen ja kaakattaen:
– Hyi halvatut! Uuruokot ja koirankuonolaiset! Kun pääsen tästä kirkonkylään, niin kyllä kuulette kunnianne!
Nimismies ja siltavouti olivat tuvassa saaneet sillävälin laskemansa valmiiksi.
– Laskunne tekee kaksituhatta kuusisataa neljäkymmentäviisi markkaa. Näyttäkää nyt, onko teillä muutakin kuin suuria sanoja! ilmoitti nimismies.
– Pitäisi olla, ellei pudonnut ole! Isoaho pudotti konttinsa penkille.
– Tarkoitatteko todellakin, että minun pitäisi ruveta laskemaan tuota teidän raunioissa maannutta kupariromuanne?
– Häh! Sanotko sinä romuksi ruunun myntättyä rahaa?
– Tarkoitan, että olet romuksi päästänyt paljon hyvää rahaa, oikaisi nimismies.
– Silläpä minä siitä haluan päästä.
– Tulkaa itse laskemaan ne.
– Mitäs sinä sillä aikaa tekisit? Ja muuten tiedän minä laskemattakin, mitä siinä on. Mutta eihän siihen pakkoa ole, jollet halua! Kun annat paperit tänne, niin kannan minä konttini romuineenkin kotiin ilman tinkimisiä.
Nimismies näki viisaammaksi ruveta laskemaan.
Isoaho heittäytyi penkille vatsalleen, latasi piippunsa ja alkoi vedellä savupöllyjä kuin ketunhäntiä.
Kauan laskemista kesti, mutta loppuihan se viimein. Nimismies yhdisteli laskelmiaan ja veti lopputuloksen. Hänen kasvonsa kirkastuivat.
– Eihän täällä ole kuin tuhat yhdeksänsataa viisi markkaa! virkahti hän vahingoniloisesti.
– Pitikös siellä enemmän olla? kuului penkiltä rauhallisesti. – Oikeastaan, jos ma suoraan sanon, olisin tyytynyt vähempäänkin, mutta en tahdo parempaani vastaan kinata, kun asia sattui niinpäin olemaan.
– Tuokaa erotus tänne joutuin! Vai eikö löydy?
– Löytyy!
Ukko nousi ylös, kääräisi mekkonsa helman ja otti sen alareunasta hampain kiinni. Sitten hän riisui vaskihelaisen vyönsä ja kaivoi alushousujen taskusta pullean tupakkakukkaron.
Katsellessaan äijän rauhallista kaivelemista ei nimismies malttanut taaskaan olla ärähtämättä:
– Pitääkö minun tässä viran puolesta teidän riisuutumistannekin katsella?
– Ei tarvitse, ellet halua! kuului mekon helmaa pidättelevien hampaitten raosta.
Kukkarosta löytyi jalometallisia kymmen- ja kaksikymmenmarkkasia tarpeellinen määrä, eikä se näyttänyt edes sanottavasti laihtuneen.
– Miksi ette noilla kokonaan maksanut?
– Kaikkia kysyt! Tottapa kultaa on itsenikin helpompi kantaa ja hallita kuin kuparia.
Äijän kukkaro pääsi taas entiseen säilöönsä. Pöytään luetut kultarahat ja lanttikasa ulosottopalkkoja lukuunottamatta siirrettiin heti Väisäselle, joka sai hakea rattailtaan hevosen kaurapussin, saadakseen "jumalan lainansa" korjuuseen.
– Velkakirja tänne! tenäsi äijä, ennenkuin rahoja pöydästä liikutettiin.
Kirjan saatuaan kutsui hän Maijan katsomaan, oliko se oikea. Kun siitä päästiin selvyyteen, repäisi hän sen useasta kohden poikki ja vei kappaleet takkaan.
– Hullu mies, hymähti nimismies.
– Sanoit sen jo toisen kerran.
– Millä nyt kirjan hävitettyänne saatavanne todistatte? Toinen saa maksaa, jos haluaa.
– Älä sinä sure sitä. Talonpoikainen ihminen luottaa toiseen kirjoittakin, mutta kaikkiin herran kekkuloitiin ei näy olevan luottamista kaksin kirjoinkaan!
Ulkona oli huutokauppaväki nähnyt tarpeekseen ja hajaantui, eivätkä toimitsijatkaan enää liikoja viivytelleet.
Isoahon äijä ja Maija jäivät tupaan kahden.
– Kylläpä te nyt meille työn teitte!... Millä minä sen korvattua saan, kiitteli Maija vesissäsilmin.
– Älä joutavia! Tuumattiin vanhan Tatun kanssa, että kai sitä meillä äijilläkin vielä jotain sanomista näiden mäkien liepeillä on, torjuskeli äijä. Muuten, kun alat tarvita suvitouon siementä ja syömäviljaa, niin lähetä Manu hakemaan! Mutta laita omat säkkisi mukaan! Se meidän ämmä on niin perhanan nuuka niiden aivinaistensa päälle. Pitää tästä lähteä kotimäelle. Hyvästi nyt vain!
– Hyvästi ja kiitoksia oikein paljon!
Siellä se karski naapuri ja suonraivaajain sitkein vastustaja meni peltopolkua, että harjeisen mekon helma heilahteli seläntäyteisen kontin alla. Maija katseli hänen jälkeensä ja pyyhiskeli silmiään.
– Kukapa olisi osannut arvata... Ja isäkin samassa juonessa!... Ilmankos se oli jo monta päivää kuin mitään ei olisi ollut tulossa... Mutta saatpa kyytiä, kun tulet illalla sieltä nevaltasi!
Maija kiirehti iloissaan navettaan tervehtimään rakkaita eläimiään, niitä, jotka olivat jo kuin menetettyjä, mutta nyt jälleen omia.
27.
Oli leppoinen sunnuntai-iltapäivä elokuussa. Lehmät ynähtelivät kärpäsettöminä ja tyytyväisinä heinäisissä hakaniityissä. Isännät juttelivat paitahihasillaan ensimmäisten ruisriihiensä kynnyksillä ja renkipojat ja piikatytöt alkoivat parveilla luhtiaitoissa ja tallien ylisillä. Oli käsillä taas talkoiden, pestauksen ja puolihämärien syyskuutamoiden aika.
Kukkamäen tallinvinnille oli kerääntynyt joukko poikia. Nuoremmat, syksyllä rippikouluun aikovat, heittää tirskuttivat vinnin takaosassa seinärahaa, mutta vanhemmat, n.s. sadan markan renkimiehet, eivät olleet viitsineet yhtyä tenavien leikkiin, vaan loikoilivat mukavasti heinäkasalla ajosillan suulla. Olisi jollakin heistä kortit ollut, mutta ei viitsitty ruveta edes nakille, loikoiltiin vain ja puhuttiin mukavia. Aluksi pysytteli keskustelu jokapäiväisemmissä asioissa, palveluspaikoissa ja sen semmoisissa, mutta sitten, kun päästiin tyttöjuttuihin, ja pianhan niihin päästiinkin, alkoi puhelu muuttua kuiskaavammaksi, mutta naurunhöräykset sitä rehevämmiksi. Toisinaan vilaistiin, kuulevatko "norssit", eihän niiden vielä kaikkia tarvinnut tietää, "mullikoiden kirjoissa kulkevien penskain".
Keskustelun mehevimmillään ollessa ilmestyi sillalle uusi tulija, Itäahon Aapo, jonka viipymistä olikin äsken ihmetelty.
– Morjesta, juipit! tervehti hän. Vastatervehdyksiä sinkoili useampiakin:
– Vastako vaari heräsi, kun akat jo iltalypsylle menevät?
– Kenenkähän hameisiin sinä viime yönä säkeennyit?
– Olisit maannut yksin tein huomenaamuun saakka!
– Tepä tuota makaavan näytte kuin hautovat kanat, ettekä tiedä edes uusia, keskeytti Aapo.
– No onko Kipakka-Antti vaihtanut taas koniaan?
– Ja tehnyt sokeritopan väliä!
– Vai onko Turkin Mahometti ottanut taas uuden akan?
– Ei pojat! En minä ennenkään ole noin köykäisiä tietoja kantanut. Parempaa sen olla pitää!
Toiset kävivät uteliaiksi:
– Eihän sinulla vain kuuliaisia ole tiedossasi?
– Kuka nyt elokuussa vielä naimaan kerkiää!
– No talkoot sitten vissiin?
– Talkoot niinkin, mutta arvatkaapa missä?
– Olisiko Kulomäessä! Siellä on suuri kaski!
– Ei poika, ei siellä päinkään!
– Entä Messalassa?
– Ei sielläkään!
– No sitten se on Isoaholla!
– Rantasuossa! paukautti Aapo.
– Rantasuossako! huudahtivat pojat yhteen ääneen. – Valehtele muille, äläkä meille!
– Se kulkee unissaan vieläkin!
– Mitä siellä leikataan? Ei suinkaan suopursuja?
– Tai ehkä karhunsammalta varalta ensi kevääksi, jos sattuu kesän tulon myöhäiseksi viemään.
– Eihän sitä uskoa tarvitse, enkä minä sitä uskonkappaleeksi ole tarkoittanutkaan. Pysykää pois, kyllä me Isoahon äijän kanssa kahdenkin vehnäskahvit juodaan ja tytöt tanssitetaan.
Pojilta pääsi nauru.
– Viemistää sitä päästä, ken kuulee kaikesta.
– Milloin Isoahon äijää ennenkään on talkoissa nähty paremmissakaan?
– Jollei ennen, niin huomenillalla nähdään Rantasuolla, se on varma kuin eilinen päivä, intti Aapo.
– Ai peijakas! Olihan se siellä avisjoonissakin, muisti joku.
– Ja nauratti ihmiset kuralle.
– On se tavallinen haneli, kun se sen pään ottaa!
– Milloin ne talkoot ovat?
– Huomenillalla, johan sen sanoin!
– Keltäs kuulit, että äijäkin tulee?
– Itseltään! Rohisi äsken pihassaan, että mitäs sanot, ämmä, jos minäkin menen vielä kerran talkoisiin ja tanssin polkan?
– Mitäs ämmä sanoi?
– Kun menet, niin mene, omilla koivillasipahan menet!
– Kyllä sinne sitten on mentävä joka miehen.
– No onpa sitten.
– Voi ryökäle, jos se sinne tuleekin mekkoineen ja virsuineen! Takaanpa, että saatte nauraa taas mahanne veteläksi!
Naureskellen lähtivät pojat kukin teilleen.
Rantasuon leikkuutalkoot olivat Maijan ja vanhan isännän yhteistä hommaa, niinkuin niin moni muukin asia siinä talossa nyt oli. Halla oli ensi kerran myöhästynyt. Rantasuon ruisvainio oli kerrankin saanut rauhassa kehittyä täyteen terään. Maijalla oli sitäpaitsi omat syynsä. Onnellisesti oli mennyt se tapaus, jota hän oli odottanut ja pelännyt. Pikku poika oli kaksiviikkoinen, vahva ja terve. Taavetiksi nimitettiin, vaikka ei vielä oltu keritty papin puheilla käydä. Olihan siis juhlimiseen syytä tarpeeksi.
Talkoitten valmistamispuuhissa käpsi Taavetti kuin nuori poika, katautti suuren kaljatynnörin, vierti oluen, kävi lainaamassa tarvittavat pannut ja kupit, ja Maijan leipoessa rieskojaan ja vehnäsiään hoiti kaksiviikkoista kaimaansa niin hyvin, ettei marausta kätkyeestä kuulunut. Hänpä sitten sunnuntaina juoksutti vielä sanankin naapureihin.
– Olis pieni talkoonkihaus huomeniltapäivällä suolla!
– Eipä nyt kummempata! ihmettelivät ihmiset. –
Vai jo suolla oikein talkoilla leikataan!
– Olenhan minä sen aina sanonut, että vielä sieltä suosta leipä nousee!
– No sitähän minäkin olen sanonut!
Olivathan kaikki jotakin sanoneet, vaikka eivät nyt muistaneet, mitä olivat sanoneet.
Mutta vanha isäntä meni juoksujalkaa talosta taloon ja ihmiset katselivat ikkunoista hänen jälkeensä:
– Katsokaas, miten kepperästi sen jalka heilahtaa!
– Niin pujahti veräjästäkin kuin orava!
– Ei se ole jäässä vanhanakaan!
Talkoista ei jäänyt pois kukaan, jos ei ollut pakko. Olihan Rantasuossa ollut mukavaa ikävänäkin päivänä keväällä, tottapahan nyt. Ja ihmiset tunsivat sisimmässään, niinkuin heillä olisi ollut jotain sovittamista, vaikka ei kukaan sitä julkisesti myöntänyt edes itselleen. Renkipojat sitäpaitsi olivat levitelleet tietoa Isoahon tulemisesta, ja se naula veti hitaimmatkin.
Päivällisten jälkeen maanantaina alkoikin Rantasuohon lappaa miestä ja naista joka tieltä ja polulta: heleäliinaisia ja punaposkisia tyttöjä, touhussaan vaaputtavia akkoja, kättäkaulaa kulkevia poikapareja pyhäsaappaissaan, sirppi rennosti toisella olkapäällä, vakavia aikamiehiä piippuaan imeskellen ja loppujen lopuksi Isoahon äijä virsuineen ja mekkoineen.
Kun hän vaarintuvan päitse ilmestyi pihaan, helisi ja röhisi nauru pitkin pihaa.
– Mikäs teidän napaanne nyt pisti? ihmetteli äijä.
Mutta eihän hänen parannut ruveta ihmisten naurua hillitsemään, sehän oli ennenkin nähty ja kai hän sen itsekin tiesi, vaikka ei ollut tietävinään. Loppui helinä ja röhötys sentään viimein, ja siihen menoon tuli Maijakin käskemään tupaan kahville.
Kahvi oli hyvää ja vehnäskimpaleet sellaisia, kuin reiluissa talkoissa pitikin. Kun oli saatu kupit kummallekin jalalle, soljuttiin suolle. Isoaho sentään toisen kupin tyhjennettyään virkahti:
– Puristahan vielä kolmas pannustasi noille isoille virsuilleni!
Ruismaan laidassa tehtiin työsuunnitelmaa, kun äijä sinne kerkisi. Oli laskettu, että riitti seitsemän leikkaajaa ja kaksi sitojaa saralleen. Vanhat miehet saisivat jäädä kuhiloimaan.
– Piru vanha on, mutta jos me miehet, minä ja Taavetti, sentään jäätäisiin, eihän teistä nulikoista tällaisiin parempiin töihin olekaan!
Aloitettiin. Kun kilpa oli kaikkien mielessä, rupesi ruis kaatumaan kuin vihollisen edessä. Sarkain yhteinen leikkausviiva oli kuin kiemurteleva mato, jota eteenpäin työntämässä oli joukko muurahaisia. Väliin tuli mutka päihin, väliin keskelle ja toisinaan oli mato melkein suorakin pitkin pituuttaan. Terävät raudat suhahtelivat, tuleentunut korsi napsahteli ja kilpatyön lomassa nakattiin veikeä katse ja kokkapuhe saralta saralle.
– Hei kakarat! Hyvä jälki, pitkä sänki ja olet juuresta poikki! – muistutti Isoaho leikkaajille. Ja tuon tuostakin hän ihmetteli niitä "perhanan raskaita tähkiä, joita suokin työntää, kun pahan pään päälleen ottaa."
Kotoa lähtiessä oli jo sovittu, ettei emännän tarvitseisi suolle saakka kahvia kantaa, kun oli niin paljon väkeä, ettei työ tulisi myöhään kestämään. Ja niinpä sitten kävikin, että vuoren taakse painuva aurinko ennätti kullaten siunata leikkauspellon viimeisetkin kuhilaat.
– Ei olisi halla kerinnyt raapaisemaan, vaikka olisi ollut kutsuvieraana, kehaisi Taavetti väkeään työn päätökseen joutuessa.
Muutamat leikkaajaparit rohkenivat kävellä kotimatkan jo rinnakkain ja perässä laapustavat akat supattelivat ja nyökkivät merkitsevästi päitään.
Mutta "miehet" kävelivät viimeisinä.
– No nythän se on niinkuin olla pitääkin! aloitti vanhempi naapuruksista. – Kun minä väännän aholla ja sinä suolla – – –
– Niin ei jää piellospäitä mihinkään! totesi toinen.
Jäljellä oli vielä talkoiden hauskin puoli, ja Maijan toiset vehnäskasvit maistuivat yhtä hyviltä kuin ensimmäisetkin, eivätkä perunalaatikot voirieskoineen ja rusinasopat pannukakkuineen suinkaan huonommin. Astioista ja istumatiloista tahtoi kyllä olla puute, mutta selvittiin niistäkin, sillä teräviä särmiä ei ollut kenelläkään.
Ja sitten alkoi tanssi. Että sekin kävi nuottien mukaan, siitä piti Kuitu-Miija viulullaan ja jalallaan hyvää nuolta.
Isoaho oli luvannut tanssia polkan ja sen hän tekikin. Maijan täytyi tulla hänelle pariksi. Kukaan ei ollut nähnyt äijän ennen tanssivan, mutta ei hän ensi kertaa polkalla ollut, se näkyi virsujalkojen terävistä käännähtelyistä ja harjeisen mekon tahdikkaista heilahduksista.
– Mies se on toinenkin, innostui vanha Taavetti katsellessaan. Ja Maija sai lähteä hänenkin kanssaan kiertämään.
Lopettajaisiksi teki Isoaho vielä tempun, jota ihmeteltiin enemmän kuin hänen tanssiaan. Hän otti soittajalta viulun, hypähti pöytärahin tyvelle seisomaan ja alkoi vedellä polkkaa. Äänet eivät tainneet tulla juuri niitä, mitä olisi pitänyt, mutta tahdin isku oli sitä selvempi. Se näkyi ja kuului ovensuuhun saakka.
Hänpä ne kemut sitten lopettikin. Päätettyään polkan, vei hän viulun omistajalleen ja komensi:
– Piisaa jo! Ei yksiä talkoita yökaupalla tarvitse pönkötellä, vaikka hyvätkin olisivat!
Talkooväen lähdettyä ruokki Maija lapsensa, joka syötyään nukahti tyytyväisenä hänen syliinsä. Hän nosti pojan kehtoon ja jakkaralla vieressä istuen kuunteli pienokaisen tasaista hengitystä.
– Mahtaneeko Taavetti arvata, minkälaisen pojan on saanut?... Ai, mutta minullahan on vielä kirjekin kesken, muisti hän samassa. Nythän voin kirjoittaa talkoostakin. Varmaan se isä siellä jo lapsestaan ja kaikesta muusta tietoja odotteleekin.
Maija haki kirjoitusneuvot ja aloittamansa kirjeen. Kynttilän himmeässä valossa kirjoitti hän tuvan suuren pöydän kulmalla tuntikauden. Sitä ei voi mennä takaamaan, tulivatko pisteet ja isot kirjaimet oikeille paikoille ja liittyikö lause lauseeseen rakentuvasti, mutta ne asiat tulivat, joiden pitikin, ja kirjeen alkusanoista näki, kenelle se oli tarkoitettu.
Maija sai kirjeensä valmiiksi ja riisuutui levolle. Hänen valvoessaan paloi kynttilä loppuun, mutta sydämen kaatuessa leimahti sammuva liekki vielä kerran heleimpään loistoon.
– Kuin edeltäjäni elämä, tuli Maijan mieleen. Pitkän puhteen sekin valaisi ja kauneimpaan liekkiinsä sammui.
– Meillä on nyt ollut talkoot, niinkuin viljataloissa ainakin ja turvattuna on ylivuotinen elo. Jokohan alkoi se aika, josta Taavetti ensi tapaamisella oli puhunut: "– – – ja silloin ei emäntien meilläkään enää tarvitse leipoa hätärieskaa – – –". Olisit vielä vuoden elänyt... Olisit sinä monien hätärieska- ja pettuleipätaikinoiden leipoja saanut vielä tämän syksyn nähdä... Vaikka taidatpa nähdäkin. Taidat usein näillä mailla liikkua. Jos tänä yönä liikut, niin vilkaise pienoiseni kehtoon! Hymyile sille rakkautesi lämpöä ja käy tallinparvella nyökkäämässä tervehdyksesi sille, jonka toive viimeinkin on toteutunut.
Maijan toivomus oli harras kuin rukous ja siihen hän nukahti.
28.
Työt vankilan puuseppäverstaassa olivat lopetetut ja vangit olivat lähteneet koppeihinsa. Verstaaseen olivat jääneet vain Antti ja Taavetti sekä heidän seurakseen vanha vartija Pummi, joka mielellään aina jäi heidän kanssaan juttelemaan, milloin siihen tilaisuutta oli. Koppitoverukset olivat jo kauan aikaa iltaisin olleet ylitöissä, heillä nimittäin oli tekeillä ylimääräinen työ, upea visainen huonekalusto, joka nyt oli enää viimeistä kiilloitusta vailla.
Pummille oli juuri salaisuutena uskottu, kenelle kalusto tulee ja siksi hän sitä uteliaana ja mielihyvillään tarkasteli.
– Mutta kyllä se tirehtööri on mielissään! On tokkiisa ja onpa syytä ollakin! Tuollaisia mööpeleitä ei ole koko Vaasan kaupungissa! ihasteli vartijavanhus pää kallellaan tirkoitellen.
– Sitäpä mekin meinataan, selitti Taavetti hohkakivenpalasia vastakkain nakutellen.
– Ja entäs tuon pöydän kansi! Pitääkö sen noin kiiltää ja välkkää kuin peilinlasin, kuvaisensahan siitä näkee.
– Eipä haittaa, vaikka näkee, ei me tämän Taavetin kanssa muuta peiliä osatakaan tehdä, virkahti Antti.
– Kyllä te osaatte! En minä enää ihmettelisi, vaikka mitä tekisitte.
– Tietääkös Pummi, että tämä on jo meidän viimeinen työmme? tiedusti Antti vanhuksen ihmettelyt keskeyttäen.
– Tiedänhän minä sen. Lähdette pois ja jätätte minut tänne.
– Niin lähdetään! Vaikka me ollaankin tämmöisiä puolikuntoisia nikkareita, niin lähdetään kumminkin tästä peltotöihin taas.
– Ja sitä kelpaisi Pummillekin näyttää. Ei siellä näin nakutella eikä nikutella, vaan pusketaan oikein hartiavoimalla, selitti Taavetti.
– Niin, niin! Kyllähän te osaatte ja jaksatte puskea, mutta ikävää ja yksinäistä täällä minulle taas tulee.
– Onhan täällä poikia jäämäänkin.
– Onhan niitä poikia, mutta vähemmästä päästä minun poikiani, niinkuin te olette olleet.
– Joo, joo. Hyvin on tultu aikoihin ja hyvällä me aina ukkoa muistellaan.
– Ja poikkean minä katsomassakin ukkoa ja muoria. Pistän voinaulan ja munajuuston tuliaisiksi, lupaili Antti.
– Mitäs semmoisista puhetta! Jumala teitä siunatkoon, kunhan muistattekin, lopetti Pummi silmiään pyyhiskellen. – Antakaa avaimet sitten päivystäjälle. Täytyy tästä muorin luokse.
Ukko lähti köpöttelemään ovelle, ja toverukset syventyivät pitkäksi aikaa äänettöminä hiljalleen työhönsä, kuului vain silloin tällöin pehmeiden hohkakivien hankaus ja yhteen kopauttaminen.
– Kehtaa nämä pikapuoliin käsistään päästää, katkaisi Taavetti viimein äänettömyyden.
– Sitä minäkin tuumaan ja ajattelin tässä muutakin.
– No?
– Ei näy saavan työtä niin hyväksi, ettei tekemällä vieläkin parantuisi. Meidän piti nämä jo illalla jättää, mutta näetkös, että niissä on jo taas toinen kiilto ja väri.
– Ja jos vielä hivautetaan, niin parantuu yhä.
– Parantuu yhä!
Naurahtaen katsahtivat miehet toisiinsa.
– Sitä luulee ja luulee aina, että nyt minä osaan, minkä osata voi, ja että jo tuli viimeinen ja paras, mutta kun yrittää uudestaan, niin korjaantuu vielä joku paikka, jatkoi Antti kiilloitustuppuaan kastaen.
– Niin näkyy tekevän, ainakin näissä nikkarin töissä.
– Niin kaiketi se tekee muissakin töissä. Miksei yhtä hyvin rukiista saa kymmenen jyvää kuin kahdeksankin.
– Ja mikä raja se kymmenen on? Miksei kaksitoista?
– Niin ja aina eteenpäin, kolmetoista ja neljätoista.
– Ja kaksikymmentä!
– Miksei senkin!
– Ja vielä siitäkin yli!
Miehet vilkaisivat taas toisiinsa ja naurahtivat kilpajuoksulleen.
– Ja kuka on määrännyt ojan ikuisesti kolmikortteliseksi? kehitteli Taavetti samaa asiaa edelleen.
– Ei kukaan, enempää kuin sitäkään, etteikö talonpojan kamariin saisi tämmöisiä mööpeleitä, jos itse kykenee tekemään.
– Sinua taitaa ruveta jo herrastuttamaan, oli Taavetti hätäilevinään.
– No eipä pahasti. Jos niitä rahalla ostettaisiin, niin sitten saisi sanoa niin, mutta jos me itse osataan tehdä komeita kaluja, niin tottakai me itse saadaan niitä käytelläkin.
– Mistäs luulet saavasi näin hyviä vehkeitä?
– Jaa mistäkö?... Kun tulee aikaa, niin pistän Liinukan puikkoihin ja ajan kaupunkiin. Ja sanon hantelsmannille jotta: "Annahan tuo temmirauta ja vinkkelikulmain ja kairanvarsi ja..."
– Ja pulituuripullo, keskeytti Taavetti nauraen.
– Joo'o! Pulituuripullo kanssa! "Tämä poika meinaa pistää kamariinsa sellaiset mööpelit, jottei sun salissasi eikä muillakaan Vaasan herroilla niiden veroisia!"
– Ja sitten sinä ajat kotiin ja teet ne.
– Joo! Visaisista lankun juntturoista teen ja kiilloitan niin tottavietä sileäksi.
– Mitäs eukkosi sitten sanoo?
– Mitähän tuo. Katselee ja peilailee, kenties sanookin, jotta onpa tässä talossa komea emäntä.
– Ja käsistään irti saava isäntä.
– Joo, joo! Niin me tehdään, niin sinäkin teet, vaikka minä tässä olen epistolan lukenut.
Kuului askeleita ja ovi aukeni.
– Tirehtööri! äännähtivät molemmat, kun näkivät tulijan.
– Jaha, vai ylitöissä! tervehti johtaja.
– Niinpä tässä jouduttiin, vastasi Taavetti.
– Viime tingassa se pyrkii laiskalle kiire tulemaan, jatkoi Antti.
Johtaja tarkasteli hetken aikaa kalustoa.
– Onpa se hienoa työtä! Enkä minä tuollaista malliakaan ole ennen nähnyt.
– Tokkopa lienee kukaan muukaan nähnyt, kun tämä on meidän omia riitingeitä, selvitti Antti.
– Vai teidän omianne! – Johtaja katseli kalustoa edempääkin. – Kerrassaan komea ja käytännöllinen. Onpa teillä aistia!
– Mutta kuulkaas! virkahti hän tarkastelunsa lopetettuaan. – Tätä kalustoa ei pannakaan näytteille tavallisten töiden joukkoon. Minä hankin sille erikoisostajan ja luulen, että saatte sillä sievoiset tulijaisrahat kumpikin.
– Sanotaanko jo? kuiskasi Taavetti.
– Sanotaan vain!
– Ei tirehtöörin huoli haeskella näille ostajaa, aloitti Taavetti.
– No tahtoisitteko kotianne viedä?
– Eikä, mutta kun näillä on jo muuten tietty paikka. Tuumittiin jo alunperin tämän Antin kanssa, että annetaan ne teille muistoksi monista neuvoistanne ja opetuksistanne.
– Minulleko? Älkää hyvät miehet! Enhän minä... enhän minä toki velvollisuuksistani palkkiota ansaitse, tapaili johtajakin kerran sanoja eikä katse heti löytänyt pysäyttävää kiintopistettä.
– Jos tällaisten kurikoiden opettaminen kuuluisi tirehtöörin vakituisiin tehtäviin, ei siksi rupeaisi vanha susikaan, epäsi Antti tapansa mukaan suorasukaisesti.
– Näyttää, etten minä tässä asiassa väittelemään kykene, naurahti johtaja. – Tietysti lahjanne kiitollisena otan ja pidän sen aina mieluisana muistona teistä.
Hän katseli hetkisen äänetönnä peilikirkasta pöydän pintaa ja jatkoi:
– Kun iltaisin katselen tuota läikkyvää kantta, muistan, että siellä Pohjanmaan ja keski-Suomen raadantamailla on miehiä, joiden työaseen terä pystyy sitkeäänkin visaan, ja tiedän, että se tulevaisuuden rakentava työ, joka tämän kansan vielä kerran ensimmäisten joukkoon kohottaa, on jo alulla...
Johtaja lähti.
Kun hänen askeltensa ääni oli lakannut kuulumasta, virkahti Antti:
– Eiköhän kiilloiteta tuon pöydän kansi vielä yhteen kertaan?
– Kiilloitetaan vain ja niin hyvin, että varmasti kuvaisensa näkee, myönsi Taavetti.
Tuli pitkä äänettömyys, jota ei häirinnyt edes kiilloitustuppojen liike tasaisella pinnalla. Syntyi suuria ympyröitä, soikioita ja kahdeksanmerkkejä ja lahjapöydän laineikas kansi kävi yhä kirkkaammin kiiltäväksi.
29.
Taavetin vankeusaika oli päättynyt. Antti oli jo pari viikkoa sitten kotiutunut ja oli nyt lähettänyt poikansa hevosella häntä hakemaan.
Oli helluntain edellisviikko. Aikainen kevät oli kesäksi vaihtumassa, ja luonnon kauneus oli avautumisloistossaan. Vapautuneesta vangista tuntui, niinkuin hän olisi ollut rikkaan kuninkaan pitoihin kutsuttu kerjäläinen. Herkkuja, joista joku aika sitten oli nähnyt vain unta, oli nyt mielin määrin tarjolla. Suurin kaikista oli vapaus... Mene, mihin menet!... Tee, mitä teet!... Ei vartijan silmää, eikä kivimuuria millään puolen.
Puut eivät olleet vielä täydessä lehdessä, mutta siksipä ne ensikertalaiskatselijalle näyttivätkin uhkeimman elonsa ponnistaessaan joka solullaan valonlähdettä kohti. Niityt ja orastuneet kauramaat levittäytyivät tien molemmin puolin tummanvihreänä mattona silmänkantamattomiin. Pinnalta katsoen se näytti rauhalliselta, mutta tarkempi silmä huomasi siinä miljoona-armeijan soturien keskisen ankaran kilvoittelun olevan käynnissä.
– Koetetaan, kenen varsi pitemmäksi venyy! tuntui mustanpuhuva kieroksi vetäytynyt kauranoras uhkailevan.
– Kun saadaan sadetta, niin huomaat pian, kuka on pätkä! näytti laihemmilla eväillä matkaan lähtenyt heinänkorsi vastaavan.
Tien vierellä kierteli mahtava joki rauhallisena vaikkakin runsasvetisenä.
– Olisit tullut kuukautta aikaisemmin, niin olisit nähnyt ihmeitä! kertoi se puolestaan kulkijalle.
– Leikkisä olet ollut, vähän liiankin leikkisä, nyökäytti tämä huomatessaan rannalla paljaaksi nuolaistut peltosarat ja vinoiksi vetäytyneet niittyladot.
Korkealta pilvien rajoilta kuului kiurun katkeamaton viserrys, joenrantapajukosta pesäänsä laittelevan sorsaparin rankatus ja talojen pihoista leikkivien lasten hilpeät ääntelyt. Keväistä iloa ja elämänhalua kuohui kaikkialla.
Taavetti alkoi keskustella pienen hakijansa kera.
– Mistä tuo kirpeä savunhaju tulee, poltetaanko jotakin?
– Alkavat poltella soitaan.
– Ja meillä mäkiä, hymähti Taavetti itsekseen. Onko kotikylääsi vielä pitkä matka?
– Eihän tästä pitkältä enää. Tuon metsäpalan takaa alkaa meidän kylän peltoaukeama.
– Peltoaukeamahaan tässä on ajettu koko matka. Jos se teidän kylän aukeama on yhtä suuri, niin saadaanpa vielä keikutella hyvän aikaa.
Poika naurahti.
– Eihän se vallan niin suuri, vaikka kyllähän siinäkin leipä pyörähtämään sopii.
– Taidat olla yhtä leikkisä kuin isäsi. Sinä olet kaiketi vanhin?
– Niin, likat ovat vielä pahaisempia.
Jouduttiin pojan kotitalon peltoaukeamalle. Kyllä siinä leipä pyörähtämään sopikin, niinkuin poika oli sanonut, mutta hetkisen ajeltua sentään portista käännettiin kaksikerroksisen maalatun talon pihaan.
Antti tuli paitahihasillaan ja naureskellen vierastaan vastaan.
– Sieltähän ne miehet tulevat! Ja tässä on sitten se meidän talon heikompi astia, josta on ollut jonkun verran puhetta, esitteli hän emäntänsä. – Tukevanpuoleinen tämäkin on, niinkuin huomaat, mutta täällä lakeuksilla tuulee niin vietävästi, ettei varsin keveistä vehkeistä ole mihinkään.
– Tuollainen volasuu se on meidän Antti aina, kun vieraita tulee, tasoitteli emäntä tervehtimään käyden.
– Tunnetaanpa sen puheet jo, naureskeli Taavetti, johan niillä pari vuotta Vaasan silakoita evästeltiin.
– Joo, ja voidaan vieläkin evästellä, mutta ensin mennään saunaan.
– Hei Leena! Joko sinun kivesi pian antaa löylyä?
– Vaikka paikalla tulette. Saunapolulla mennä vilahti toinen vaimonpuoli, nuori ja punakka.
– Olisin minä nämä ruunun elukat jaksanut kotisaunaankin kantaa, esteli Taavetti.
– Kylläkai, muttei anneta. Ne ovat Vaasan karjaa, eivätkä ne eläisikään siellä laihoilla mäkimailla.
Käytiin sisälle ja emäntä kaatoi kahvia kuppeihin. Sanahulluttelua riitti vielä kolmansillekin kupeille. Kun toinen aloitti, niin toinen jatkoi, ja emäntä ihmetteli, että mistä onkin kaksi samanlaista yhteen sattunut. Pöydästä noustessa Antti uhkasi:
– Nyt minä sinut vielä viimeksi rökitän, tiedätkin poikenneesi Niittyluomaan!
– Mitähän sinä tuommoinen mies! Saunanlavoilla jo pehmenet niinkuin kananpoika, veisteli toinen.
– Koetetaan, kuka lavoilla pehmenee! Lyödään veto! ehdotti Antti.
– Lyödään vain!
– Ruvetkaahan hulluttelemaan, toruskeli emäntä kuppeja keräillen.
– Ei tämän takia tarvitse huolissaan olla, potkaisen sen alas, ennenkuin alkaa savuta, lohdutteli Taavetti.
– Potkaiset, sinä, knääkkä! Sinä viheliäinen nikkarinsälli ja lakka tupon pyörittäjä! Mutta mitä pannaan vedoksi? Taikka mitä sinä uskallat panna?
– No, tarjoohan itse ensin!
– Vapaan kyydin lupaan kotiisi ja lähden itse kyytipojaksi.
– Ja minä haen teidät molemmat hevosellani ensi joulunpyhinä vieraisille meille.
– No sepä jotain! innostui jo emäntäkin ja tuli erottamaan. – Mutta jos se siellä hyvinkin hiilihangoksi sulaa, niin kehtaako sen kanssa vieraisiin lähteä.
– Älä sure, muija! Tottakai miehen nahka sen kestää kuin kuivat seinähirret ja Kakolasta karanneen timperismannin korvanlehdet.
– Tässäpä on saippua ja pyyhkeet ja menkää siitä jo matkaanne, että toisetkin pääsevät! evästeli emäntä.
Hetkistä myöhemmin istuivat miehet lauteilla vastoineen.
– Annahan sitten Leena, jos sinulla antamista lienee! kehoitti Antti.
– Pitäisi olla, löylynantajan silmissä välähteli veitikkaa.
Kiuas pohisi ja paukahteli. Miehet kylpivät ja ähkivät.
– Mitenkähän täällä Vaasan karja tulee aikoihin, jos tuota porinaa pitemmälle jatkuu, epäili Taavetti viimein.
– Joko rupeat valittamaan? Vasta täällä on tavallinen pohjalainen makuulämmin, ilkkui Antti.
– Niin ihmisille, mutta elukat käyvät harvemmin saunassa.
– Sitähän minäkin. Lisää lientä! määräsi Antti ja alkoi vihtoa hartioitaan täyttä lapaa.
Kiuas kohahteli äskeistä riehakkaammin.
– No se joltakin tuntuu! Antti lakkasi lyömästä. Taavetti löi edelleen rauhallisesti.
– Menettelee tämä jo. Alkaa muistutella ensimmäisistä saunamatkoista, kosti hän äskeisen.
– Hiivatin lämpimään maailmaan teillä sitten synnytäänkin!... Mutta totta maar aikamies enemmän kestää kuin silmittömät kakarat! Kaivappas... kaivappas Leena vielä niitä perimmäisiä löylykiviä! – Antti alkoi ropsia miehekkäästi jalkojaan.
Leena löi löylyä ja kiuas porahteli taas pahasti. Kuumuus kävi kummallekin ylivoimaiseksi ja molemmat odottivat, eikö toisen sisu laukeisi. Taavetti nousi ensinnä ylös, mutta koetteli vielä viime hetkellä kilpatoveriaan sanoen:
– Joko sinä sääriä?... Heitä, tyttö, sitten säärilöylyt, kippo jalkaa kohti!
Ennenkuin kiuas kerkisi porahtaa, hypähti Antti alas ähisten:
– Saakelin koppakuoriainen! Kyyditsen sinut ennen vaikka Helsinkiin, ennenkuin menen elävänä helvettiin!
Kylpemättä Taavetiltakin säärilöylyt jäivät, vaikka niitä uhoten pyysi.
– Etkö sinä muistanut, ettei ole hoppu hyväksi, naureskeli Taavetti, kun he hetkistä myöhemmin punaisina huohottivat saunaneduskivillä. – Minä lähdin ennemmin alas ja sinä kumminkin hävisit vedon.
– Olitko sinä juupeli jo silloin alaslähtemisen aikeissa, kun seisomaan nousit?
– Olin.
– Senkin junkkari, ja minä kun luulin, että nyt se vasta seisoviltaan rupeaa sääriään hutkimaan.
Taavetti nauroi, että hartiat hytkivät.
– Vaikka en minä häviötäni sure. En minä jalkapatikassa sinua kumminkaan olisi täältä lähtemään päästänyt ja onhan se mukava sivuisenkin nähdä, että poika palaa naurussasuin muijansa luokse, lohdutteli häviömies itseään.
Saunan jälkeen syötiin vankka illallinen, jonka kestäessä ei miehillä ollut halua enää pitkiin sanailuihin. Ja kun Taavetti sitten kohta pääsi vieraskamariin emännän pehmeille patjoille, nukahti hän heti kuin tukki.
– Mutta saivat ne kerrankin tarpeekseen ja kyllä niiden nahka sitten punoitti, naureskeli Leena saunassa jälkeenpäin emännälle.
Matkasta ja kylvystä väsyneen vapaan ja huolettoman miehen uni oli täyteläistä ja virkistävää. Yö meni häneltä aamuun yhdellä siemauksella, olisi ehkä mennyt päiväänkin, ellei aurinko, vanha tuttu ja väsymätön kurkistelija olisi tullut herättelemään.
– Kas, kas, säteili se iloisesti sanattomaan tapaansa. Siinäpä nyt vetelet huolettomia ja makeita unia... Taisi tuntua eilinen kylvetykseni, koska naama niin punoittaa... Vaikka näyt veitikka senjälkeen jo kuumemmassakin kylvyssä olleen. Sauna ja löyly, nehän teillä täytyy olla joka asian pisteeksi, mutta enpä luulisi tarvitsevan silti tuolla tavalla paistaa. Parempi, jos antaisitte minun paistaa vähitellen pitkin kesää.
Auringolla oli nyt enemmän aikaa ja tilaa tarkkailuihinsa kuin pari vuotta sitten. Säteillään nukkuvaa sivellen se jatkoi mietteitään:
– Olet sinä toisennäköinen kuin silloin. Rikoksensa painajaisen alla kamppailevaksi suurmurhaajaksi sinua ensi tapaamalla luulin. Nyt ei tunnollasi ole painoa, tulet kuin uutena miehenä uuteen elämään... Vääryyttä luulit kärsineesi ja ehkä kärsitkin, mutta hyvää sinulle tämä oppiaika ja saamasi kolahdukset ovat tehneet... Kestit ne, hyvin kestit, ja siksipä odottaakin sinua kotona mieluinen palkkio... Ja sitten miehekäs työ. Toivonpa, että pystyt siihen tämän koulun läpäistyäsi.
Aurinko sipaisi vielä kerran reunasäteillään heräävän poskea ja jatkoi sitten elävöittävää matkaansa.
Taavetti heräsi ja venytteli levänneen ruumiinsa täyteen mittaan. Huone oli valoisa ja ilmava, eikä hän aluksi tahtonut muistaa, missä oli, mutta muisteltuaan eilispäivän tapahtumia, se hänelle selveni. Ikkuna oli siinä käden ulottuvilla. Hän avasi sen ja vetäytyi sitten uudelleen peiton alle. Vuode oli ihanan pehmeä ja peitto suloisen lämmin. Ja kun hän alkoi muistella mennyttä ja tulevaa, tuntui rinnassakin niin mukavan lämpimältä... Ei ollut ikkunassa rautaristikkoa, ei ovessa salpaa, eikä sen takana kolisevia käytäviä vaanivine vartijoineen... Ei tarvinnut nousta määräaikaan, ei pukea ruutukankaisia vaatteita päälleen, eikä mennä norkoilemaan toisten ruututakkisten kanssa määräaikana annettavaa einepalaa...
Ikkunasta tulvehti sisään aamun raikkautta ja kevään voimakkaita tuoksuja. Taavetti veti niitä keuhkoihinsa suuren rinnan täysin laajennuksin. Puiston haavassa vihelteli kottaraispari monisävelistä kaihoisaa virttään. Kun tunteellinen laulajapari vihdoin lopetti, hypähti läheisellä saralla odotellut kiuru siivilleen ja lasketti kuuluviin pitkän ja vaivattoman sävellyksensä kuin tottunut soittaja polkan, jota ei tarvitse etukäteen muistutella eikä näppäillä.
Pihatunkiolla näkyi tepastelevan kukko joukkoineen. Missä oli epäilyttävän näköinen paikka, siinä kaapaisi päämiehen jalka potkun sinne toisen tänne, kunnes esiin tuli toukka tai onkimatopoloinen. Kutsuva kurkkuääni ilmoitti asian alamaisille, jotka kilvan vemputtivat paikalle isännän itsensä siirtyessä arvokkaana syrjään. Mutta kesken etsiskelyn, milloin kylältä kuului naapurikukkojen kiekaisuja, tai kiurun luritus kävi liian suuriääniseksi, kohotti ylpeä tunkioherra kenokaulansa ja lasketti kukkokiekuunsa vatsanpohjasta sellaisella painolla, että kuulijalle pahaa teki, lurautti senjälkeen kurkustaan pienen äännähdyksen omilleen kuin selittäen: Siinä sen kuulitte! Mitä on minun rinnallani naapurin kukot ja pilvien reunoilla kieputtelevat haitulitiin lurittelijat!
Taavetin katse osui pihan toisella puolella olevan aittarakennuksen katolle, jossa näytti olevan mitä vilkkain kiipeilykilpailu käynnissä. Siellä oli puolisen tusinaa västäräkkejä, jotka pyrstöjään keikutellen sätkähtelivät katon lapetta ylös ja alas. Joskus ne hypähtelivät jyrkän päädyn reunalaudalle saakka ja varpaillaan laudansyrjästä kiinni pitäen kurkistelivat ja keikistelivät pihalle päin.
Huvitettuna seuraili Taavetti lintujen liikehtimistä.
– Niin kelpaa teidän! Kelpaa keikistellä ja kurkistella räystäslaudaltakin alas, jos lipsahtaa kynnet, niin lähteepä siivilleen... Toista on meidän ihmisten kiipeäminen.
Taavetti johtui muistelemaan taas kulunutta vankila-aikaansa.
– Mikäpä siellä eläessä oli valmiin leivän ja puuttumattoman työn ääressä. Mutta kun ei aluksi tahtonut saada mielestään pois sitä vääryyttä, jota oli kärsinyt... Ja kostomietteisiin se vei, vei unissa ja vei valveilla vielä monta kertaa sen kauheaunisen yön jälkeenkin. Ei aina huomannutkaan, kun ajatukset livahtivat niihin asioihin. Löysi itsensä toivomasta milloin mitäkin pahaa vallesmannille, Väisäselle, Veijoselle... Milloin olivat kuoleman hädässä heikoilla jäillä, milloin taudin runneltavina ja milloin missäkin onnettomuuksissa... Ja itse oli olevinaan aina sivustakatsojana, ilkkujana... Näittekös nyt, miten kävi... Se oli kostoa siitä ja siitä...
Niinkuin se olisi ollut murhaa kauniimpaa semmoinen toivomus ja miete... Ja siitäpä sitten aina tuntuikin, kun niistä mietteistä heräsi, että oli alaspäin liukumassa, vaikka piti nousta.
Taavetti käännähti mukavalla tilallaan.
– Mutta ohitse olivat menneet jo ne ajat. Onnen päivä paistoi nyt täyttä terää ja hyvää tuli tulvimalla kuin kevätaamun tuntua tuosta akkunasta. Hyviä uutisia oli Maija kirjoitellut kotoa useampaan toviin. Isoahon äijän avisjoonikeikauksesta ne alkoivat ja sitten niitä oli joka kirjeessä... Suo oli antanut kahdet rukiit... Talkootkin oli pidetty kuin viljatalossa ainakin... Mahtoivat sinä ihmisten silmät tapilleen venähtää... Ja keväällä olivat ajaneet jyväaitan hirsiä isolle rauniolle... Oikein erikoinen jyväaitta kuin Isoaholla! Ohoh niitä miesten meiningeitä!
Taitaa kaputella jo pikku Tatukin isomman mukana. Siitäpä sitä oli viime kirjeissä juttua riittänyt... Oli muka semmoinen ja semmoinen ja jutusti sitä ja sitä... Vaikka mielellään oli niitä yhä lukenut, moneen kertaan oli tullut tavattua Maijan kaikki kirjeet.
Pari viikkoa sitten oli viimeinen kirje tullut ja siinä vasta uutinen oli. Veijonen oli muista kepposistaan joutunut käpälälautaan ja totuus heidänkin välisessään metsäkaupassa oli samalla tullut ilmi. Tukkiyhtiön uusi päällikkö oli jo käynyt Maijalle maksamassa puuttuvan kauppahinnan. Vapauttamispuuhiin olisivat kuulemma ryhtyneet, mutta eihän se kannattanut niin lyhyen ajan vuoksi... Ja täytyihän minun tehdä taksvärkkini loppuun... Mutta Veijosella se on edessä. Surku lihavaa miestä, kun joutuu konjakkipullon vierestä silakan ja leivän ääreen ja pehmeine kourineen kivilekan tai kirveen varteen... Mutta hyvää se sillekin tekee. Ehkä keppulista vielä tulee mies, kun tarpeeksi ohenee ja kourat kovenee... Ja mahtanee siellä oppia nolliaankin käyttelemään senverran kuin kulloinkin on määrä.
Ja vallesmanni oli muuttanut toisille paikkakunnille. Mikähän sen niin pian sieltä ajoi? Olisi pysynyt vain paikallaan, ei ylämäkeään kumminkaan kierrä... Eikä minuakaan enää vastaantullessa olisi tarvinnut pelätä. Salmis-Jussista ei Maija ollut mitään kirjoittanut, mutta arvasi sen ilmankin, mitä latua sellaisen miehen elämä kulki... Markkinoilta markkinoille ja juomapöydästä toiseen... Ja herrojen tuttavuuteen liehitellen... Mahtanet sen tuttavuutesi kerran vielä kalliisti maksaa... Ja entäs sitten, kun talo ja tavarat on juotu?... Taitaa olla vaikeata alusta alkaminen, kun se miehuuden laita on vähän niin ja näin.
Ja mitähän Väisäselle mahtaa kuulua? muisteli hän edelleen... Lukee kai kirjaansa ja kiristelee valamiehiään. Koettaa pimittää Jumalaansa ja pettää ihmisiä, mutta pettääkin itsensä pahan kerran... Niinkuin Jumalan silmien lumeeksi voisi nostaa kirjan kannet ja niitten takana tehdä mitä tahansa... sen suuren Jumalan, joka loi taivaat ja maan, joka irroittaa keväällä järvien vedet tuhansien laulajiensa kielet... Vaikka taidat luulla, äijä parka, Jumalasi samanlaiseksi käppyräksi kuin itsekin olet.
Taavetti tuli verranneeksi Väisästä samanikäiseen Isoahon äijään. – Se ei silittele, eikä pimittele, mutta sydän on terve, vaikka pinta on karkea ja rosoinen kuin korpikuusella... Olisi lysti nähdä ne rinnakkain harjaa kohti nousemassa, toinen kirjoineen ja luuloineen, toinen virsuineen ja perhanoineen. Taavettia nauratti kuvittelunsa... Olisi se mukava pari. Mutta eiköpä mahtaisi käydä niin, että kirkonkylän sileä äijä niskoitteleisi vielä puolitiessä silloin, kun korpikylän karilas täräytteleisi jo harjalla.
Ja Anna-parka... Ketäs kuppaat, kun Väisänenkin pois joutuu? Rantasuohon kumminkaan ei kannata poiketa... Kierrä vain, ei meille ikävä tule.
Taavetti huomasi käyneensä taas vanhat mietteensä läpi, mutta tunsi iloksensa, ettei ollut kostoa toivonut, eikä siitä tyydykettä tuntenut... Mikä tällaisena aamuna, jolloin Jumalan päivä paistoi joka puolelle, niin hyville kuin pahoillekin.
Lintujen äänet kuuluivat ulkoa katkeamattomana yhteissoittona, ilma läikehti lämpöä ja varhaiskesän tuntua. Taavetin mielen valtasi kiihkeä kaipaus, joka loihti hänen silmiensä eteen ihanan kuvan: odottava nainen, jonka koko olemuksessa läikehti vielä nuoruuden hersyvä, mutta kypsä sulo ja lapsi, oma lapsi, joka jo puhui ja liikkui. Ja taustana oli kotirinteitten vihreät koivikot ja kehyksinä kevään valkeat tuomet.
Kun Taavetti ylös noustessaan meni tupaan, asetteli emäntä kahvikuppeja pöytään ja Antti korjaili valjaita akkunapenkin luona.
– Olisit nukkunut tarpeeksi. Ei nyt enää aamuhuudolle tarvitse varautua, aloitti Antti.
– Sinulle on taittu huuto pitää, koska töihin olet jo joutunut. Taavetti istahti penkin tyvelle.
– Täytyy nousta, kun tuon akkaväen hoidossa on päässyt yksi ja toinen paikka rempalleen, selitteli Antti.
– Vieläpähän minä sinun ränkiäsi paikkailemaan, oli tässä muutenkin tarpeeksi puuhaa emäntänä ja isäntänä ollessa, puolusteli emäntä pöydän luota.
– No oli! Ja sanonpa niinkin, vaikka paha on omaansa kehua, että jollei olisi sattunut noin tuhtia eukkoa olemaan, niin mahtaisiko olla enää ovetkaan saranoillaan.
– No, no! Mutta tulkaahan kahville, naureskeli emäntä kahvipannua liedeltä tuoden.
Miehet istahtivat pöytärahille ja emäntä kaatoi kahvia kuppeihin.
– On ne meidän muijaparat tottapuhuen saaneet täällä vetää ja nykäistä, aloitti Antti uudelleen.
– Mutta eipä meiltäkään liene hukkaan tämä aika mennyt. Hartioihin on kasvanut voimaa vastaisen varalle.
– Ja päänuppiin myös jonkunverran.
– Jokohan osaat ränkesi paikata? naureskeli emäntä Antin viereen istahtaen.
– Jo! Ja osaan muutakin. Muistatkos, mitä lupasin muijalle tulevana talvena tehdä, nilkautti Antti Taavetille.
– Kun ensin Vaasassa käyt, muistan kyllä.
Emäntä tuli uteliaaksi.
– Mitä se lupasi? tiedusteli hän Taavetilta.
– Älä sano!
– En. Mitäs iloa siitä sitten aikanaan olisi?
– Kyllä minä sen vielä sinulta urkin, uhkaili emäntä.
– Mutta nyt lähdetään katselemaan sinun viljelyksiäsi, että kerkiät velkaasi maksamaan, sanoi Taavetti pöydästä noustaessa.
– Lähdetään vain, vaikka ei sillä velan maksulla vielä mitään kiirettä ole.
– On sillä. Minä tahdon päästä kanssa Maijani luokse helluntaiksi.
– Pääset sinä, vaikka huomennakin lähdetään. Kyllä Liinukka painaa, että tie hytkyy. Ja mitähän siellä aattona tekisit, olisit vain akkain tiellä siivousta tehdessä.
– No, jos takaat, niin jaksan kai minä vielä toisenkin yön maata.
He nousivat ja lähtivät ulos.
– Tästä nämä meidän leipävaot alkavat, esitteli Antti viljelyksiään peltotieltä.
Taavetti näki tien kahdenpuolen pitkiä kivettömiä peltosarkoja, joiden ojat olivat selvät ja suorat. Ruis versoi tukevana, kaura oli ehtinyt maan kattavaksi ja ohrakin piipotti teräkkäänä sarallaan.
– Eipä siinä pellossa oja enää piiloile, virkahti Taavetti katsellessaan.
– Eihän nyt toki nurkissa.
Laihosarkojen takana oli perunamaa, jota Antin poika parilla äesteli.
– Kas poikaa, kun on ehtinyt jo peltomieheksi, tervehti Taavetti.
– Minua ei olekaan löylyllä lyötetty, heitti poika takaisin hevosia kääntäessään.
Hetkistä myöhemmin olivat Taavetti ja Antti peltojen alla olevalla suurella suoviljelyksellä, jossa useat miehet näkyivät ahertelevan rovioittensa ja kantokasojensa kimpussa.
– Onpa siinä sarkaa! ihastui Taavetti ja jatkoi ajatuksissaan: Vaikka tällainen se on Rautasuokin, kun kerran maailmassa sulaksi tulee.
– On sarkaa, mutta parasta puuttuu.
– Viemäriäkö meinaat?
– Vielä häntä kysyt.
– Mutta onhan siinä.
– Onhan se! Mutta häpeä tuota on sanoa kahdenkymmenen talon yhteistyöksi!
– No, onpa vara levittää ja korjailla. On niitä semmoisiakin nevoja, joissa ei ole alkuakaan.
Tultiin Antin suo-osalle.
– Siinä se on minun työmaani.
– Ja näkyy riittävän.
Pajukkoa on ruvennut ojanpenkka ottamaan, mutta eipä kumma. Olipa siinä muijalle ja pojalle puuhaa, että saivat keskipaikat mullalla pysymään. Antti istahti ojamättäälle.
– Terävän oraan on vain kaura ottanut, olkoonpa sitten muijan tai pojan kylvämää, sanoi Taavetti kauramaata tarkastellen.
– Onpa hyvänkin, nälkäisen kuipelon!
Taavetti hyllytteli jalallaan ojanpenkkaa ja Antti katseli mietiskellen etäämmälle.
– Kuules! aloitti Antti ensinnä.
– No!
– Onko sinun suosi äärellä tuollaista savimäkeä, kuin tuolla meidän pellon rinnassa?
– Luulenpa olevan, naurahti Taavetti Antin tarkoituksen arvatessaan.
– Mutta ei ole vielä avattu.
– Ei ole, vasta ensi rekikelillä avataan.
– Avataan vain!
Naurahtaen Antti nousi ja miehet lähtivät kävelemään takimmaisille saroille.
– Tämä ei ole kauraa, virkahti Taavetti pitkälle kehittynyttä heinänorasta tarkastellen.
– Mitä sen luulet olevan?
– Eikö liene sitä kylvöheinää.
– Sitä se on.
– Lähtee siitä tavaraa, kun tuommoinen alku on jo helluntain aikaan, ihmetteli Taavetti.
– Ja hyvää tavaraa! Toista se on nakata hevosen ja lehmän eteen kuin korte tai jussinparta! Eikä siihen pysty pakkanen, eikä hittokaan! innostui Antti.
Puhui hän vielä jotain muutakin, mutta ei Taavetti enää kuullut, sillä hänen ajatuksensa liitelivät kotoisilla mailla. Hänen heinänhakumatkalla näkemänsä uni kirkastui nyt selväksi ja toteutumismahdolliseksi.
– Tähkäpäistä heinää kasvava suo... Vaivaton heinänteko ja iloinen heinäväki... Komea navetta ja uhkea karja... Reipas ruokkijatyttö... Toistamiseen, valveilla ollen, hän näki ne nyt Rantasuon liepeillä.
Antti vaikeni ja hymyili aavistaessaan, mitä toisen mielessä liikkui.
Kun miehet vihdoin suolta palasivat, oli Kaisan aamiainen jo pitkän aikaa odotellut. Vankasti syötiin, kun oli mitä syötiin, ja päälle huilattiin. Iltapäivällä katsasteltiin sitten rakennuksia ja työkaluja. Navetan luona Antti kertoi uusista rakennussuunnitelmistaan. Pienet koppelit: sikolätin, lammasnavetan ja pikku tallin, sanoi hän yhdistävänsä katon alle ja välille jättävänsä avaran tunkiokatoksen lehmäin kesäiseksi oleskelupaikaksi. Navettaan sanoi hän junttaavansa savesta pohjan.
– Ja sitten kun vetää pohjalle parisataa kuormaa suoturvetta, niin eiköpä pysyne seinien sisällä sekä kiinteät että juoksevat, lopetti hän.
– Se on oikein, myönsi Taavetti. – Koskikin illalla tullessani niin ilkeästi sisuksiini, kun talon paras tavara juoksi ojaa pitkin vastaani.
– Älä saakeli! Luuletkos, ettei se omissa nurkissasi vastaasi tule!
– Eikä tule!
– Sinä leukailet!
– En, mutta tie ei käy meillä navetan ohitse. Miehet purskahtivat nauramaan yhteen ääneen. Katsellen ja tarinoiden päivä hupaisesti iltaan kului.
Ja pitkän aikaa Taavetti vielä sängyssäänkin valvoen mietti ja omiin oloihinsa sovitteli kahden vuoden ajalla oppimaansa ja näkemäänsä. Oli johtajan kanssa linnassa usein ollut näistä puhetta, soiden kuivaamisesta ja saveamisesta, lannanhoidosta ja muista semmoisista uusista viljelysasioista. Antin päässä näyttivät jo uudet suunnitelmat pyörivän, ja ne olivat tänään puhaltaneet Taavetinkin pääharrastuksen ilmiliekkiin.
– Mukaan ne on meilläkin miehet saatava ja ensi töiksi on viemärioja puskettava rantaan saakka! oli mietteiden päätös.
30.
Varhain seuraavana aamuna hulmahteli Antin Liinukan harja pitkällä tiellä ja keveiden matkarattaiden linjaarit notkahtelivat joustavasti tasapainoisten miesten alla.
Kaste hopeoi ja aurinko kultasi ruohokkoa ja puiden lehtiä. Raikkaassa pihkatuoksuisessa metsässä helisi lintujen laulu moniäänisenä.
Hyvässä vireessä oli myöskin matkailijain mieli. Metsäpaikoilla he pistivät lauluksi väliin vuoroin, väliin yhdessä, ja matka kului nopeasti.
Loppumatkan oli Taavetti päättänyt kulkea oikotietä jalkaisin. Antti olisi mielellään vetonsa loppuunkin asti suorittanut, mutta kun toinen halusi "kerjäläisenä" kotiinsa mennä, niin sallihan hän sen ilon.
Seuraava yösydän vielä yhdessä lepäiltiin Taavetille tutussa talossa, tarinoitiin ja syöteltiin Liinukkaa. Auringon nousun aikaan lähtivät kumpisin suunnalleen.
– Muistat kaiketi, että ensi jouluna maistellaan meidän Maijan kaljaa ja koetellaan Rantasuon vanhan saunan kiuasta! varoitteli Taavetti.
– Silloin minä maksankin velkani korkojen kanssa ja häpäisen sinut isäsi nähden!
– Sittenpä nähdään, kun koetetaan!
– Niinpä niin! Tällaisia asioita emme me koskaan taida oppia koettelematta uskomaan.
– Terve mieheen!
– Terve, terve!
Pian Antin hevonen ravasi kotiin päin täyttä kyytiä. Tahdissa huojutellen ajaja raikkaalla äänellä lauloi.
Taavetti kuunteli sitä niin kauan, kunnes toveri oli painunut aukean laidassa olevan mäen taakse. Reippaasti hän sitten lähti astumaan selässään pussillinen Antilta saatuja heinänsiemeniä, joista piti tulla Rantasuohon ensimmäinen voimarehun alku.
Aamupuolella hänen matkansa luisti hyvin. Pitäjien välinen vanha oikotie johdatteli kulkijaansa milloin lehtevien kaskimaiden halki, milloin taas suoraan nevojen kapulasiltoja ja mukavasti jalan alla notkahtelevia pitkittäispuita myöten. Suomatkat olivat Taavetista aina olleet hauskoja. Puulta puulle ja telalta telalle hyppelehtiminen toi niin mukavaa vaihtelua askeliin. Suolla oli myös aina viileämpää ja usein, kuten nytkin, voimakas pursujen haju tuntui virkistävältä.
Päivemmällä kävi ilma hiottavaksi. Taavetista tuntui kuin siemenpussi olisi käynyt raskaammaksi. Ei tullut enää apua, vaikka miten usein olisi sitä heitellyt olkapäältä toiselle, yhtä paljon se painoi kummallakin. Päiväsydännä täytyi tämän tästä pysähtyä katveeseen lepäämään tai tiepuolessa olevasta ojasta vettä lipittelemään.
– Mihinkäpä tässä kiire, ajatteli hän, päiväähän on enemmän jäljellä kuin matkaa.
– Nyt en juo, enkä lepää, ennenkuin Pienenmäen lähteellä, päätti hän eräällä levähdyspaikallaan noustessaan ylös. Jälkeenpäin väsymyksen puuskan iskiessä hän kyllä ajatteli, että oli tullut se päätös tehtyä vähän liian hätäisesti. Kovin olivat luokseen houkuttelevia tienvieressä kurkkivat lähteensilmäkkeet ja pehmeäturkkiset karhunsammalmättäät, mutta kun oli tullut päätös tehtyä, niin täytyi painella vain ja tyrehdyttää janontunne niillä kuvilla, joita Pienenmäen lähteen muisteleminen mieleen toi.
Se lähde ei ollut mikään umpeen kuroutuva silmäke, vaan suuri ja salaperäinen kaivo, jonka ehtymättömät suonet olivat, missä lienevät olleet jylhissä syvyyksissä vuoren alla. Sieltä tuli kirkasta ja kylmää vettä aina samalla mitalla, oli sade tai pouta, kesä tai talvi. Lähteen hienosantainen pohja kiehui yhä uusia puhkeamissilmäkkeitä ja emoaan puolikaaressa ympäröivät reunakoivut olivat reheviä ja hyvinvoivan näköisiä kuin ainakin puuttumattomalla äidinmaidolla ruokitut rintalapset.
Lähteestä johti niityn alareunalla olevaan puroon pieni vesijuoksu, joka oli siitä merkillinen, ettei se jäätynyt silloinkaan, kun tammikuun tulipalopakkanen ylpeän ja tulva-aikoina hyvinkin vesirikkaan puron kahleisiinsa kytki. Lähdejuoksun reunamilla asusti siitä syystä aina vihreys. Sitä katsomaan oli poikasena ollessa suksilla lasketeltu, kun teki mieli nähdä kesää: juoksevaa vettä ja vihertävää ruohoa.
Tuttua polkua hypellen oli Taavetti mietteissään joutunut jo niittypuron sillalle. Siinä oli hevoshaan veräjä; puro sai näin kesäisin toimittaa haan taka-aidan virkaa ja hyvin se työnsä suorittikin, ei koskaan tarvinnut uusimista eikä korjaamista.
Veräjä ja silta olivat laitetut kesäkuntoon.
Taitaa täällä muutkin paikat ennallaan olla, koska tämänkin ovat muistaneet, ajatteli Taavetti puron ylitse tullessaan.
Hänen askeleensa muuttuivat yhä pitemmiksi harppauksiksi, Jo näkyi lähdejuoksun ruohosto ja samassa myös lähde yhtä kirkasvetisenä kuin ennenkin. Ympäryspiirissä olevat lapset vain olivat Taavetin mielestä kasvaa hotkahtaneet melkein aikuisiksi.
Taavetti löysi lipin tutulta paikalta istumapenkan viereltä ja tyydytti polttavaa janoaa raikkaalla juomalla. Kun kymmenkunta lipillistä oli mennyt, hän keskeytti, naurahtaen ja muisti noudattaneensa lähteenkävijäin vanhoja tapoja. Pienenmäen lähteellä ei juotu, vaan juopoteltiin.
Kun kylläinen istuja hetkisen katseli vaalean pohjasannan poreilua, maistoi hän huomaamattaan taas lipillisen.
Polulla näkyi kahdet tuoreet hevosen jäljet. Toiset niistä olivat sellaiset, että Taavetti olisi tuntenut ne vaikka kymmenien joukosta. Toiset tietenkin olivat ruunaköntyksen. Mutta sitten siinä näkyi vielä pieniä keveitä kavion jälkiä, jotka olivat kooltaan kuin vasikan jäljet.
– Olisiko Vapulla varsa? kihahti Taavetin ajatuksissa. – Ei Maija ole siitä mitään kirjoittanut!
Hänen tätä miettiessään alkoi lehtopolulta kuulua kapsetta. Hetkistä myöhemmin näkyi lehväin alatse Vapun eloisa pää. Taavetti päätti koetella hevostaan. Hän kääntyi katselemaan lähteeseen päin. Hevoset tulivat lähemmäksi. Yht'äkkiä Vappu korskahti ja pysähtyi. Taavetti näki kainalonsa alatse, miten se tarkasteli häntä kaikilla aisteillaan. Sitten se astui muutaman askeleen ja tarkasteli taas. Nyt sen aavistus tuntui varmentuneen, sillä se käveli pysähtymättä isäntänsä selän taakse. Taavetti tunsi niskassaan lämpimän henkäyksen, jota seurasi huulten kutkuttava höplöttely.
Hän kääntyi.
– Kas, Vappuko siinä!
Hevonen pyörähteli jälleennäkemisen ilosta. Ilo olikin näiden paljon kokeneiden ja toisiinsa kiintyneiden toverusten yhteinen pääominaisuus, joka kummallakin pulpahti esille muulloinkin, saatikka näin pitkän eron jälkeen.
– Mutta mikä sinun takanasi kurkistelee, jäniksen poika vai hirvenvarsako? Ethän vain liene täällä langennut sillä aikaa, kun isäntäsi oli kotoa poissa?
Nuhdeltu ei näyttänyt katumuksen merkkejä, pikemminkin se eloisilla silmäyksillään puhui:
– Tällaisen minä olen saanut, mutta itselläsi ei taida olla mitään näyttämistä!
Ja lankeemuksen hedelmä katsella pullotteli pyöreillä lapsensilmillään vuoroin emon kummaltakin puolen uutta tulokasta, joka hyväili äitiä, niin että melkein vihaksi pisteli.
Mutta pian se muisti, että sillä toki oli sellaisia erikoisoikeuksia, joita ei luovuteta kulkijoille. Se taivutti soman päänsä tuttuun paikkaan, herutteli hetkisen ja alkoi vedellä lämmintä ruokaansa silmät rakosellaan punaisen kielen ja pehmeän huulen näppärästi tarttuessa nisästä toiseen.
Emo kuunteli, Taavetti katseli, mutta ruuna, joka oli pysähtynyt ulommaksi polulle, seisoi liikahtamatta kuin sahapukki. Siitä oli mukavaa, että toisetkin edes joskus osasivat nauttia pelkästä olemisen ihanuudesta turhia rimpuilematta...
Ateria päättyi. Varsa, jota emon käytös oli rohkaissut, astui päättävästi Taavetin luokse.
– Vai pitäisi sinuakin, mokomaa hevosta, hyvitellä! Taavetti raaputti varsan pyöristyvää kaulaa, joka yhä enemmän alkoi kiertyä hänen kättään kohti. Pyöreät huulet höplöttelivät ensin tyhjää, mutta tarttuivat sitten hieromaan hyväilijän nutun hihaa.
– No kaikki konstit sinun jo pitää osatakin, naurahteli Taavetti, mutta emo katseli hyvillään kuin ainakin äiti lapsensa ensi taitamisia.
– Oho! Kylläpä siinä nyt rakkaasti höplötellään! – kuului takaa karkea, mutta hyväntahtoinen ääni.
Taavetti kääntyi äkisti ympäri ja näki polulla Isoahon äijän, joka siinä seisoi ennallaan piippuineen ja mekkopaitoineen.
– Kun ollaan vasta ensimmäistä kertaa yksissä, niin täytyy vähän rakkaammin, puolusteli hän tervehtiessään.
– Taidatpa ollakin vasta kotimatkalla?
– Niin olen.
– Pian se kaksi vuotta menikin.
– Ja pari kuukautta ylitse. Mutta hätäkö oli mennessä, kun kotona oli naapuri, joka piti huolimattoman asioista huolen. Teittepä työn, jota ei kiittämätönkään aivan heti voi unohtaa!
– Älä turhia latele! Ne muijat perhanat! Niiden kielen alla ei sitten pysy joutavampikaan asia! Ja sitäpaitsi se juttu on täällä jo rahallakin maksettu ja sovittu, että annapa olla kielesi naulassa sen takia.
– No kiitoksen arvoinen se aina on ja semmoisena se pysyy!
Ukko käänsi puheen muihin asioihin.
– Varmaan sinun kätesi nyt työhön syyhyy, kun olet kolmatta vuotta pyhiä pitänyt!
– Niin itsekin luulen.
– Olet saanut apulaisenkin täällä sinä aikana ja emäntäsi on pulskistunut, että tällaista vanhaa äijän käkkyrääkin melkein harmittaa.
Äijä pisti piippuunsa tupakan ja jatkoi:
– Sai Taavetti tuon tammasikin varsomaan viimein. Onkin niin terävä oriin alku, että niitä harvoin näkee... Mutta täytyy tästä saunaan lähteä ja sama tautipa lienee itselläsikin.
Hän otti kirveensä ja kääntyi polulle.
– Käykäähän Maijan kanssa helluntaipyhinä kyläilemässä!
– Kuulkaapa! Ukko kääntyi.
– No! –
– Kun tämä pikku ori lakkaa imemästä, talutetaan se Isoahon talliin!
– Älä hulluja, poika! Vai meinaat sinä minusta vanhasta miehestä vielä hevoskonkaria!
– Meinaan! Parhaalla miehellä sietää olla paras hevonen!
– No jopa nyt jotakin! Mielellänihän minä otan, jos hyvällä mielellä annat!
– No niin hyvällä, että paremmalla ei voi toiselle mitään antaa!
– No johan nyt on perhana! Mitäs olet tuumannut hinnaksi?
– Sen, että pistätte riimut päähän ja talutatte talliinne!
– En minä ilmaiseksi ota!
– Enkä minä rahalla myy!
– Mitä sinä minua lahjomaan, varakasta miestä?
– Ei se tule lahjaksi, vain pieneksi muistoksi. Vanhus pyyhkäisi karhealla kädellä silmäkulmiaan.
– Sinä olet sama kuin ennenkin. Onpa vähällä, ettenkö heruttele hiirenvellivettä kuin akat rippisaarnan aikana. Hän lähti, mutta kääntyi vielä uudelleen:
– Ja minun rukiitani saat tänä kesänä kaivattaa suohosi viiden sadan markan edestä, sillä tavoin kuin parhaimmaksi katsot. Hae milloin tahansa rahassa tai viljassa!
– Oikeinko totta? Tuletteko tekin suolle?
Taavetti ei tahtonut uskoa korviaan.
– Kuulithan sen. Ja hätäkö sinne on enää tullessa, kun toiset ovat hakeneet pohjakiven.
Isoaho lähti.
– Taavettikin kääntyi omalle suunnalleen ja hypähteli taas kiveltä kivelle ja juurelta juurelle kuin uusi mies.
– Siinäpä oli numero yksi ja oikein iso numero se olikin! Kunpa tuollaisia miehiä saisi enemmänkin lapion ja kuokan varteen!
Hän teki vielä mutkan ja meni suon kautta. Tietysti kuokkurit siellä vielä olivat ja lyödä jytkäyttelivät kuin ennenkin. Hän katseli hetken aikaa sanatonna miesten ottelua. Manu iski nuorekkailla voimillaan kuin karhu. Tukeva kuokanvarsi notkahteli terän mättääseen painuessa. Isällä oli entinen taitavan sitkeä tyylinsä, joka Taavetin mielestä näytti vain varmentuneen ja kehittyneen.
– Hirvittää lähteä noiden kanssa saralle, ajatteli hän. Mutta hyvää se tekee! Tunnen jo ruumiissani, miten hyvää se tekee, oikein sellainen hikikarpaloviikko, jolloin ei iltaisin sänkyyn laahustaessa jaksa edes haukotella!
Hän käveli miesten luokse.
– Aiotteko puskea helluntainpyhätkin yhteen menoon?
– Kah, Taavettiko sieltä! Manun suu jäi auki ja kuokka lyömäasentoon.
– Taivaastako sinä siihen tipahdit? ihmetteli isäkin hyvillään.
– Ei niin korkealta, Vaasan linnasta vain! Päästivät helluntaiksi saunaan ja kesäksi laitumelle! Ei kuulu enää ruunun kannattavan tällaisia miehiä joutilaina ruokkia!
– No olisit tuonut tusinan seuralaisia tullessasi! Olisi tässä työmaata riittänyt! jatkoi isä pojan leikkiä.
– Mitäpä niitä sieltä saakka tuomaan, kun lähempääkin saadaan. Isoahon ukko tuli tuolla lähteellä vastaani ja käski meidän kaivattaa viidensadan markan kaskirukiit nevaan.
– Katos ryökälettä! riemastui vanha raataja kuin olisi kuullut elämänsä suurimman voitonsanoman.
– Ilmankos se niitä perhanoitaan täällä talkoissa toissa syksynä niin väljästi lasketteli, lisäsi Manu.
– Olette saanut jo talkootkin täällä pitää.
– Jo toki kahdetkin olisi saatu, jos olisi haluttu, ja kuhilaita nousi kuin parhaasta kaskesta.
– Teille tämä suo sittenkin ensinnä pohjansa näytti.
– Minäpä sitä ensinnä hakemaankin rupesin.
– Niinpä kyllä! Se kävi, niinkuin käydä pitikin. Meidän nuorempien kelpaa ruveta painelemaan jalansijoistanne laajemmille aloille. Mutta jättäkää jo toki sarkanne. Häpäisette kohta suuret pyhät!
– Ei vielä vallan. Meillä on tässä urakantapainen, eikä täällä sellaisissa asioissa ole annettu perään, vaikka isäntääkään ei ole paikoilla näkynyt.
– Eikä anneta nytkään! – Manu jytkäytti sanojensa vahvikkeeksi kuokkansa maahan. – Eikä sinun passaa tulla tänne komentelemaan, ennenkuin kuokka kädessä.
– Niin kyllä! säesti vanhempi. – Mutta jos tahdot jotakin tehdä, niin mene ja taita vastat!
– Ja muista nitoa, että kestävät katolle heittää! Ne ovat tämän kesän ensimmäiset.
– Äläkä unohda poikaasi!
– No sille minä toki ensimmäisen teen. Ennenkuin Taavetti lähti, pysähtyi hän vielä Manun kanssa puhelemaan.
– Etkö sinä ole jo kyllästynyt suon kuokkimiseen?
– Kuka työhönsä kyllästyy!
– Mutta ainakin haluaisit ruveta kuokkimaan omaa sarkaasi.
Manun kuokka pysähtyi.
– Jaa meinaatko sinä, että – – –
– Minun mielestäni sinä olet jo tarpeeksi oppinut ja sitkeä omalle työmaallesi siirtymään. Olisiko sinulla tietoa kylkeensopivasta?
– Onhan sitä tietoa! – Vahvistukseksi jätkähti kuokka maahan silmäänsä myöten.
– No mitä siinä sitten arvelemista on? Iske kiinni vain! Pienenmäen etelärinteellä on lämmin aho torpan paikaksi ja tässä riittää nevaa vielä pojanpojallesikin.
– Kai täytyy jättää syksyyn. – Mätäs nytkähti taas.
– Tottakai syksyyn, nauroi Taavetti. – Tottahan sinun on vielä saapasteltava monta kertaa pesätoveriasi kesyttelemäänkin, ennenkuin se mukanasi tulee.
– Kesytellä tarvinnee, mutta ei saapastella, pisti keskustelua seurannut kuokkatoveri väliin.
– Vai on se niin! Olipa hyvä, että tuli ajoissa puheeksi. Tein sittenkin vastoja liian vähän. Jätän ne saunan nurkalle, niin saatte mennä heti tultuanne kylpemään. Minä jään tällä kertaa jälkijoukkoon.
– Käske Miina meidän kanssamme, niin tulee väki tasan!
– Ettäkö oikein löylyllä kesyttelisitte?
Taavetti harppi juoksujalkaa uutta kuokosta pitkin. Kaikessa kiireessä käväisi hän vielä toukosarkojen kautta. Ruis oli kohtalaista ja kaurakin oli hyvin itänyt, mutta oras oli vaaleaa ja ohutta.
– Nälkä! ajatteli hän. – Mutta onpa täysinäinen voipytty lähellä! Annahan, että tulee ensi syksynä lunta jalaksen alle!
31.
Maija koristeli tupaa koivun ja pihlajan oksilla. – Tuntuu kuin olisi juhannus tulossa, puheli hän puoleksi itselleen, puoleksi lattialla lehdeskasassa pelmuavalle pojan pallerolle.
– Miksi en koristaisi juhannusmerkeillä, vaikka onkin vasta helluntaiaatto, kun kerran kesä on jo koristukset antanut. Ja onhan tämä meille nyt sekä juhannus että helluntai.
Hän sai työnsä valmiiksi ja katseli tyytyväisenä ympärilleen:
– Näyttääkin aika mukavalta! Pihkaiset lehdet uudistavat ilmankin täällä tuvassa!
Hän istahti pölkylle lehdeskasan viereen.
– Täytyy tehdä vielä vastat!
– Täytyy, täytyy! hoki poika vääntäytyen lehdeskasasta jaloilleen tukka pörröllään.
Äiti naurahti:
– Sinun täytyy kanssa tarttua joka sanaan! Tule nyt syliin hetkeksi!
Poika kiipesi äidin polvelle ja hierusti valkotukkaisella pörröpäällään pitelijänsä rintaa.
– Lapsella on hiki. – Äiti oikoili sekoittunutta tukkaa.
– Muistaako poju, kuka tänään tulee kotiin?
– Itä, itä.
– Niin, kohta juuri isä tulee.
– Itä tulee, itä.
– Ja sitten isä ottaa pojun syliinsä, jaksaa se meidät molemmatkin, isä on niin väkevä, päänsä päälle nostaa ja tanssii, jos tahtoo. Mutta nyt Tatu menee alas! Äidin on taiteltava vielä vastat, sillä vaari ja Manu tulevat kotiin tuossa paikassa ja isäkin voi tulla millä hetkellä tahansa.
Kolme vastaa suhahti samassa lehdeskasaan.
– Hui, mikä se oli! Maija hypähti äkisti ylös ja kääntyi.
– Isä!
– Äiti!
– Itä!
Taavetti sieppasi Maijan ja pojan syliinsä ja istahti pölkylle.
– Jaksaa isä teidät molemmatkin, niin kuului olleen puhe.
– Tässä se kaivattu isä nyt on, esitteli äiti. – Tatu antaa kättä.
– Ei! – Valkopää heilahti kieltävästi. Itkukin pyrki pikku miehelle tulemaan, mutta kun äiti oli välimiehenä, pysähtyi se kurkkuun.
Isä kaivoi taskustaan makeisen ja vilkutti sillä äidin käden alatse. Poika ei jaksanut kauan kiusausta kestää, vaan nopealla liikkeellä koppasi syötin parempaan talteen. Siitä tuttavuus sitten vähitellen jatkui ja vahvistui. Hetkisen vielä isän polvella istuttuaan Tatu meni peuhaamaan lehdeskasaan.
Maija vetäytyi lähemmäksi miestään.
– Olisi niin paljon puhuttavaa, mutta kun ei tahdo päästä alkuun.
– Annetaankin olla tänään alkamatta.
– Annetaan vain.
Taavetin katse osui pihlajan ja tuomen oksilla koristettuun yläsänkyyn, jonne aurinko vielä heitteli kultiaan joukkoon; sieltä se siirtyi kauan kaipaamiinsa sinisilmiin ja hän hymyili onnellisen puolison ja isän riemukasta hymyä.
Pikku Tatu oli nukahtanut lehdeskasaan, mutta Taavetti ja Maija istuivat sanattomina auringon jäähyväishetkeä viettäen, niinkuin silloin, kun äiti oli istunut heidän keskellään pienen hellakamarin sängyssä.
– Terveisenne vien! – näytti aurinko hymyilevän.
– Vie! – Iloiset terveisemme vie! – nyökkäsivät sanattomat istujat.
Toiset olivat jo kylpeneet. Vanha Taavetti asteli tupaan paljain jaloin ja valkein alusvaattein. Hän pysähtyi hetkeksi ovelle jääden katselemaan pölkyllä sylityksin istuvaa paria ja lehdeskasaan nukahtanutta lasta.
– Tuota minä olen odottanutkin, myhähti hän itsekseen.
Maija katsahti taakseen.
– Hyvänen aika, isä on jo saunasta tullut! En minä luullut ajan vielä niin pitkälle joutuneen.
– Sinun aikasi kulkee nyt juoksujalkaa, totesi isä.
– Niin kulkee, isä! Eikä minulta puutu nyt mitään.
– Ei minultakaan.
– Eikä minulta. Te isä olette päässyt voittajana päämääräänne pitkän ja sitkeän taistelun jälkeen, ja me tämän Maijan kanssa, ammehan mekin jo lyhyen taipaleen kulkeneet.
– Olette te, vaikeimman ja upottavimman. Poika heräsi ja Maija otti sen syliinsä.
– Ja tässä on sitten kuokkija sarkojemme päähän. Poika huomasi vaarin ja riistäytyi hänen luokseen.
– Joo! ja pikku Tatun onkin paineltava suo selväksi mäkiä myöten!
– Vaaji!
– Vaari sanoo niin, eikä sillä muuta evästystä sinulle olekaan. Mutta lähtekäähän saunaan, ettei pilalle riity.
Kolmikko lähti vastoineen.
Vanhus jäi yksinään hiljaiseen tupaan. Suloisen raukeuden valtaamana hän asteli sängylleen; muistui siinä mieleen taistelutoveri, joka kohta kolme vuotta oli asustanut suuren hiljaisuuden mailla.
– Sinne sinun luoksesi tästä minäkin jo joutaisin, ajatteli päivätyönsä suorittanut raataja.
– Joutaisit hyvinkin, sillä urakkasi on tehty jo ylittäen, täydensi kaappikello vakavan harvasanaisena.
Viimeisten kylpijöiden saunaan mennessä istui aitan rapulla hiljainen pari: Manu ja Miina, hekin elämänsä kuokosmaata viitoitellen. Oli nähtävästi pohdittavana Taavetin esittämä asia. Vähän siinä puhuttiin, mutta milloin merkki lyötiin, seisoi se kuin seiväs kallion kolossa.
Saunamäen viettoisaa rinnepolkua kipitteli tukevin jaloin pikku raivaaja ilakoiden ja vastaansa heilutellen. Hänen perässään astelivat rinnakkain mies ja vaimo sielussaan kesäjuhlan aattotunnelma ja kasvoillaan ratkaisevan taistelunsa voittaneiden vakava rauha.
Lännen taivaalla heijasteli pohjolan kesäyön kuulakkuus, mutta suon päällä leijaili lämminhenkinen sumu. Sen keskeltä jostain kuului silloin tällöin kurpan rauhallinen äännähtely.