[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXZy2N11q_7mfdzl4WkJ9Ob2oQgtnDBdtFU2wanrRWog":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},17,"Kootut teokset II","Leino, Eino",1878,1926,"17-leino-eino-kootut-teokset-ii","17__Leino_Eino__Kootut_teokset_II","Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät; Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha","runous",[],[],"fi",null,35353,203467,true,[],[],[],"Kokoelma sisältää useita Leinon keskeisimpiä runoteoksia vuosilta 1900–1912. Teos nivoo yhteen muun muassa kokoelmat Hiihtäjän virsiä, Pyhä kevät ja Kangastuksia, jotka edustavat suomalaisen uusromantiikan kultakautta. Runot ammentavat aiheensa luonnosta, kansanperinteestä ja syvistä inhimillisistä tunteista.","Eino Leinon 'Kootut teokset II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 17.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET II\n\nEino Leino\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nHIIHTÄJÄN VIRSIÄ\n\n  Metsän kosija\n    Yksin hiihtäjä\n    Tellervo\n    Itku pitkästä ilosta\n    Kuoleman kannel\n    Metsolassa\n    Tähdet\n  Tilapäisiä\n    Vapaa sana\n    Hymni\n    Nuorten kiitos Ida Aalbergille\n    Runoilija\n    Pellervon laulu\n  Hämy-hyräilyjä\n    Tuijotin tulehen kauvan\n    Metsähän oli mun mieli\n    Et sinä ivannut, impi\n    Oi uni, jumalten lahja!\n  Kuvia ja kangastuksia\n    Se Herra, jota ma palvelen —\n    Orvon laulu\n    Iltatunnelma\n    Oi, varjele Herra mun järkeäin\n    Hyvä on hiihtäjän hiihdellä\n    Kuoleman renkinä\n    Rauhattoman rukous\n    Mua pelottaa\n    Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks\n    Sydämeni talvi\n    Laulu onnesta\n    Ziska\n    Inka-muori\n    Hautalaulu\n    Mirjamin laulu\n  Sonetteja\n    Yö\n    Olin nuori\n    Huokaus\n    Illalla\n    Sua lemmin\n    En jaksa hymyillä\n    Kalliolla\n\nPYHÄ KEVÄT\n\n  Maa ja kansa\n    Aleksis Kivi\n    Mökkiläinen ja hänen poikansa\n    Graniitti\n    Tervehdys Kajaanin kaupungin 250-vuotisjuhlaan\n    Laulu vanhoista ajoista\n    Laulu valon sodasta\n    Eero Erkko\n    Helsinki helmilöissä\n  Koskenlaskija\n    Koskenlaskija\n  Lauluja Kantelettaren tapaan\n    Miksi kysyisin enempi?\n    Konstinsa kumpaisellakin\n    Unta ja todellisuutta\n    Katson, katson, kaunis tyttö\n    Iva\n    Sana Suomen saloille\n    Laulun lapsi\n  Pyhä kevät\n    Keväthymni\n    Virta venhettä vie\n    Taideniekan yö\n    Välirauha\n    Jumalan vanki\n    Maininkeja\n    Surut\n    Rakkauden laulu\n    Alkibiadeen näky\n    Hymni tulelle\n  Hiukan tähtitiedettä\n    Tähtelän tanhuat\n    Pohjantähti\n    Auringon opetus\n    Uusi tähti Perseuksen sikermässä\n    Väinämöisen miekka\n\nKANGASTUKSIA\n\n  Jumalan tammi\n  Perman taru\n    Puma tietäjä\n    Kevät-uhri\n    Pyhä Tapani\n    Perman helmi\n    Kolfrosta\n    Tapanin jumalanpalvelus\n    Puman käynti kuninkaan linnassa\n    Thorer Hund\n    Vangit\n    Templin ryöstö\n    Kansan käräjät\n    Vienan immen kuolo\n  Lauluja satunäytelmästä \"Hiiden miekka\"\n    Äidin surut\n    Trubaduurin laulu\n    Sukkamielen sauva\n  Aika\n  Imatran tarina\n  Kankuri\n  Vartiolta\n  Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen\n  Lapin kesä\n  La Tricoteuse\n  Kimmon kosto\n  Rypäletyttö\n  Minun tieni\n  Linnulle kirkkomaalla\n  Temppeliherra\n  Nauruunsa kuolija\n  Lauluja vanhaan tapaan\n    Puro\n    Toisin siellä, toisin täällä\n    Tuulien erehdys\n    Kuutamolla\n    Armain kuoleman ajatus\n    Luojan leipä\n    Ei ne kaikki kuollehia\n    Sateenkaari\n  Jumalien keinu\n  Tuska\n  Väinämöisen laulu\n\nTALVI-YÖ\n\n  Talvi-yö\n  Ajan kirja\n    Carmen saeculare\n    Kumpi on kauniimpi?\n    Myrsky\n    Eräälle kansalaiselle\n    Pro Humanitate\n    Tottumus\n    Syvyyksistä\n    Proloogi Tampereen teatterin avajaisiin\n    Revontulet\n  Eyan kirja\n    Häähymni\n    Nocturne\n    Niniven lapset 1-3\n    Karavaanikuoro\n    Bajadeerit\n    Kultaiset langat\n    Atlantica\n    Mies mielipuoleks tulla voi —\n    Punainen neilikka 1-7\n    Korkea veisu\n  Yön kirja\n    Tuulikannel\n    Sydän 1-2\n    Jumala\n    Tähtipojat\n    Iku-Turso\n    Uran-uurtajat\n    Mietelmiä 1-4\n    Kotiliesi\n    Niin olekin maani matka —\n\nHALLA\n\n  Keski-yön kuoro\n  Lapin lauluja\n    Velhon virsi\n    Naisen hyvyys\n    Noidan neiet\n    Ruijan rukous\n    Hangen lapsia\n    Punahilkka\n    Lapinkävijä\n    Jääkukka\n  Lepaan neiti\n    I-III\n  Jääkiteitä\n    Henki\n    Sininen tuli\n    Talven taika\n    Minä 1-4\n    Mestari\n    Ne hienot sielut\n    Yksilön murhe\n    Elegia\n    Vaalin valta\n    Railo jäässä\n    Lex\n      1. Oikeus\n      2. Tietäjän näky\n      3. Yö\n      4. Kansalliskaarti\n      5. Suomen vaakuna\n    Kansan henki\n  Härmää\n    Tunnen syntysi\n    Kultaperho\n    Nuori nainen\n    Lauluton kesä\n    Meren maininki\n    Toinen — toinen\n  Sinikan laulu\n  Theanon laulu\n  Timandran laulu\n  Lydian laulu\n  Tietäjän tupa\n    Tuhka tummuu\n    Pahat peijaat\n    Sulkanuoli\n    Tähti\n    Päätös\n    Outo oppi\n    Näky\n    Haamu\n  Turjun loihtu\n    Vanha vaimo\n    Kuollut kukka\n    Laulajan murhe 1-2\n    Laulaja ja Maa-emo\n    Maan valitus\n    Talvilaulu\n    Pahat neuvoa pitivät\n    Turjan tuomio\n    Laulajan lohdutus\n  Meren kaupunki\n    I-VII\n  Luonnon luotteita\n    1. Maan virsi\n    2. Meren virsi\n    3. Ilman virsi\n    4. Tulen virsi\n    Epilogi: Sähkön sävel\n\nTÄHTITARHA\n\n  Tähtitarha\n  Kuolemattomuuden toive\n  Yövartiolta\n    Lapin tarkka 1-8\n    Maan hädässä\n    Suora sana\n    Karjalan kannas\n    Maamies, mahti Suomenmaan —\n    Hakkapeliittain marssi\n    Vapaa mies\n    Eräänä uudenvuoden yönä\n    Sukuvirsi\n    Veljesvirsi\n  Marjatan tähdet\n    Marjatan tähdet\n    Ildiko\n    Turha kauna\n    Dies irae\n    Mennyt\n    Kevät kirkkahin\n    Loukatut\n    Runokirje\n    Näky\n    Maria Antoinette\n    Kunnia hälle!\n  Kohtalon kirja\n    Ikävöi, ihminen!\n    Pyhä Martti\n    Hautojen keskellä\n    \"Se kuitenkin liikkuu!\"\n    Sähköfantasia\n    Vaeltaja\n    Totuuden etsijä\n    Titanic\n  Kuvia ja mielikuvia\n    Lapsen kirkko\n    Eräs Berlini-muisto\n    Nuori Nietzsche\n    Nuori Alkibiades\n    Pikku Helka\n    Vanha Täti\n    Kahdet silmät\n    Vanteenheittäjät\n    Yövirsi\n    Irja\n    Niin sinua katsoin, neiti —\n    Minkä taisin, poika parka?\n    Aatu-ukko\n    Kadonnut sävel 1-5\n    Moitittu runotar\n    Nuori Jouko\n    Salome\n  Hymylä\n    Erinomainen maa\n    Hiiri\n    Laki ja hutikka\n    Lammas ja vuohipukki\n    \"Kyltyyri\"\n    Tarhapöllö\n\n\n\n\n\n\nHIIHTÄJÄN VIRSIÄ\n\n(1900)\n\n\n\n\nMETSÄN KOSIJA.\n\n\n\nI.\n\nYKSIN HIIHTÄJÄ.\n\nMinä hiihtelen hankia hiljakseen,\njo aurinko maillehen vaipuu,\nminun mieleni käy niin murheisaks,\nminun rintani täyttää kaipuu.\nLatu vitkaan vie.\nVai vääräkö lie?\nNiin pitkä on yksin hiihtäjän tie.\n\nJa kuusien varjot ne tummentuu.\nMinä annan aattehen luistaa.\nJa jos minä korpehen kaadun näin,\nmua tokkohan kukaan muistaa?\nKylä kaukana on.\nNyt lepohon\nei aikaa vielä, ei aattelohon.\n\nOlen hiihtänyt metsää, järveä\nja rimpeä rannatonta,\nolen laskenut rinteitä laaksojen\nja kohonnut vuorta monta\nja vuorien taa\nmun jäi kotomaa,\nmut voimani, voimani raukeaa.\n\nOlen vierinyt maita ma vieraita\nja ottanut merkkejä puista,\nolen pyrkinyt, tahtonut, taistellut\nja levänneeni en muista.\nMut määrän pää\nyhä loitoksi jää.\nMun on niin kylmä, mua väsyttää.\n\nNe nousevat lapsuusmuistot nuo,\nne aukee maailmat armaat,\nnäen silmät mä äitini lempeän taas\nja taattoni hapset harmaat.\nSe vast' oli mies!\nSe taruja ties,\nkun joutui ilta ja leimusi lies.\n\nMinä hiihtelen hankia hiljakseen.\nTuul' hiljaa heittävi lunta.\nKoti mullako ollut ja siskot ois\nvai oisko se ollut unta?\nMiten korvessa näin\nnyt yksinäin\nminä hiihtäisin? Missä on ystäväin?\n\nEi, enhän mä korpea hiihdäkään,\nminä hiihdäkään siskojen kanssa,\nkoti tuolla se vilkkuvi kultainen,\ntuli taasen on takassansa,\nemo huolella käy,\neikö lapsia näy,\nkun ilta jo hangilla hämärtäy.\n\nElä murehdi turhia, äitini mun,\nme tullaan, tullaanhan kyllä,\nme tulemme poskin niin lämpimin,\nmeill' onhan villaista yllä,\nja jos kylmäksi jää\nsormi yks tai tää,\nsun suukkosi kyllä sen lämmittää.\n\nMe hiihdämme alta ikkunan,\nme katsomme salaa sisään:\nIsä pitkää piippua polttelee,\nemo takkahan halkoja lisää.\nHei, hip hip huraa!\nkaikk' kerrassaan!\nOvi auki ja äidin helmahan vaan.\n\nJa kuusien varjot ne tummentuu.\nTuul' hiljaa heittävi lunta.\nJoko kotihin korpien hiihtäjä sai\nvai ollutko lie vain unta?\nUni tuskat vie.\nPäivä loppunut lie\nja loppunut yksin hiihtäjän tie.\n\n\n\n2.\n\nTELLERVO.\n\nKen siellä? Ken metsässä huhuilee?\nKuka viitakon oksilla vilkkaa?\nKen heittävi huntua valkeaa\nja puuhun piirtävi pilkkaa?\nSe Tellervo on,\ntytär hongikon,\nopas metsien vieno ja vallaton.\n\nHän saapuvi, hämärän impeni mun,\nluo sen, joka vaipui varhain,\nhän tarttuvi kätehen tarmottoman,\nhänet ohjaten ohitse harhain.\nHän hymyilee\nja hän lymyilee\nja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:\n\n\"Mitä mietit sa poikanen poloinen,\nkun korpehen yöpyä aiot?\nEi vastahan Pohjolan pakkasta\nteho laulajan tieot, ei taiot.\nMut tulkosi näin\nminun jäljissäin,\nniin menemme Metsolan linnoja päin.\n\nKas, Mielikki, metsien muori, on\nminun äitini kultainen, kallis.\nEi koskaan hän laulajan uupunehen\nnäin hangelle uinua sallis.\nNäet lempeä on\nemo hongikon\nja lempeä honkien tytärkin on.\n\nJa vaikka sa et mua tunnekaan,\nsun tunsin jo kauvan, kauvan.\nKun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs,\nminä seurasin sompoa sauvan.\nJa hiljaa vain\nvaikka laulelit ain,\nminä kuulin ja riemusin rinnassain.\n\nSua eivät ihmiset kuullehet,\nmut metsä, metsä sun kuuli.\nMinä laulua lemmin ja laulajaa\nja mulla on lämmin huuli.\nSe suukkosen saa,\njoka saavuttaa.\nTulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.\"\n\nJa Tellervo huntua huiskuttaa\nja laulaja kutsun kuulee.\nHän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,\ntytön kiini jo saaneensa luulee:\nSuo suudelmas!\nMut kaukana, kas,\ntaas tyttö on petturi, peijakas.\n\nHän huntua heittää ja häilähtää,\nhän vierii ja väijyy ja väikkyy,\nhän milloin vierellä virnakoi,\ntaas milloin loitolla läikkyy.\nNäet veitikka on\ntytär hongikon\nja tanssi on luontoa Tellervon.\n\n\n\n3.\n\nITKU PITKÄSTÄ ILOSTA.\n\n\"Oi, Tellervo viekas ja vienoinen,\nmihin poikasen polosen veitkään,\nmiks piirtelit syömeeni pilkkojas\nja sen hurmaten hulluksi teitkään!\nSua vihaa en,\nsua soimaa en,\nmut tee minut järkihin jällehen.\n\nOi, Tellervo huima ja huoleton,\nen ole ma leikkihin luotu,\nei minulle kaunojen karkeloon\nLipon liukkahan suksia suotu,\nminut luotihin vaan\npojaks erämaan\nja Hiisien hirviä ajelemaan.\n\nEn luotu ma vaan huvihiihtäjäks,\nen käymähän saloa samaa,\nminut luotihin uria uurtamaan\nja oksia osoittamaan.\nEn viipyä saa,\npois vuorien taa\nkäy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.\n\nMa olen sua pettänyt, onneton;\nja pettänyt kauvan liika:\nminä olen vain ihminen syntinen,\nsinä metsien sinipiika.\nMua lemmi et.\nSiis kahlehet\nnämä katkaise kaunihit, utuiset!\n\nKas, sun on jalkasi keveä\nja sulla on mieli nuori,\nmut mulla on murhe sydämessäin\nja harteilla harmaja vuori.\nSinä semmoinen,\nminä tämmöinen —\nmitä leikistä meidän molempien!\n\nSa näethän, ett' olen orjasi —\nmitä vaadit sa enempi multa?\nEi mull' ole kultia, hopeita.\nOli ylpeys köyhän kulta.\nSen' saithan sa jo.\nOi, Tellervo,\net kovempi liene kuin kohtalo!\n\nMinut kohtalo korpehen tuomitsi\nja synkkä on sydämen yöni,\nmut latuja uusia laulella\nkylän kansalle kaunis on työni.\nJa hankihin\njos vaivunkin,\nniin kuolen ma miehenä kuitenkin.\n\nNäet meihin pannut on muutamiin\nIsä-Jumala semmoisen vaivan,\nme ett'emme tyydy tomuhun,\nvaan tahdomme ilmaa taivaan,\nja lennämme vaan\nja laulamme vaan\nja laulajoiks meitä sanotaan.\n\nEi leimua meille ne liedet maan,\nei vilku ne ikkunan valot,\nmeille tuikkivat taivahan tähdet vaan\nja pilkkuvat pilvien talot,\nja kuun polut vain\nyli kunnahain —\noi, kauniit on kartanot laulajain!\n\nOlen kyllin jo lyönyt mä leikkiä.\nNiin pitkä on taival mulla.\nMun täytyvi kärsiä, taistella.\nOi, suothan mun kotihin tulla!\nSiis hyvästi jää!\nYö yllättää.\nTaas yksin-hiihtäjä hiihtämään!\"\n\nNäin lauleli hiihtäjä hiljakseen,\nkäden hyvästiksi hän tarjos.\nMut Tellervo itkuhun purskahti\nja hän kädellä silmänsä varjos.\nYö hiljainen.\nHumu honkien.\nJa laulaja lauleli jällehen.\n\n\n\n4.\n\nKUOLEMAN KANNEL.\n\n\"Mut jos mua tyttö sä rakastat,\nniin vie minut Metsolaasi!\nMe heitämme maailman herjan tään\nja etsimme elomaasi,\nja minä olen sun\nja sinä olet mun\nja me elämme onnea unhotetun.\n\nMe tahdomme kaiken sen unhottaa,\nmikä maailmassa on väärää,\nmikä sydämet sykkivät eroittaa\nja ihmisten onnen määrää,\nmik' on likaista,\nmik' on lokaista\nsekä orjantappura-okaista.\n\nMe tahdomme kaiken sen unhottaa\nja meitä ei kukaan muista.\nSun taattosi Tapion linnan luo\nmajan teemme me pienistä puista,\nja vuotehen\nmesinukkaisen,\nsen päälle peittehen kukkaisen.\n\nJa viikot ne vierivät hiljalleen\nja päivä seuraa toistaan.\nMut kauvaksi kuusien lomitse\ntuli illoin tuvasta loistaa.\nJa kulkija, ken\nluo majan sen\nyöss' eksyvi, löytävi lämpöisen.\n\nHän löytävi lieden lämpöisen\nja huuruvan hutun, mi maistaa.\nMut kun hän on käynyt nukkumaan\nja kuutamo sisähän paistaa,\nniin herää hän\nsävelhyminään —\nhän kuulee ja koettavi sydäntään.\n\nHän kuulevi laulun kummallisen\nkuin kuoleman kannel soisi\neikä se häntä säikytä,\nvaan on kuin tuttua oisi,\nse soittavi vaan,\nmitä kodistaan\nhän sai sekä unohti matkallaan.\n\nSe soittavi rauhaa maailmaan\nja se silmihin utua seuloo,\nse yhtehen yön ja päivän soi\nja hämärän huntua neuloo,\nyli linnojen,\nyli töllien,\nja ylitse kruunujen kultaisten.\n\nJa silloin prinssit ja prinsessat\nne silmänsä kiinni painaa\nja ajatus lentävi aurinkoon,\njoka valonsa kaikille lainaa,\nniin hyville\nkuin pahoille,\nniin köyhille kuin myös rikkaille.\n\nJa on kuin lamput ne linnoissa\nniin heikosti liekuttaisi,\nja alla sammalekatonkin\nsydän särkynyt hoivan saisi,\nja on kuin ois\nsurut, riemut poiss'\nja elämä kaukana karkelois.\n\nJa ihmiset tuumivat itsekseen:\nMikä on tuo laulu kumma?\nMiks kullan kiilto kalpenee\nja hopean hohto on tumma?\nMiks herkut nää\nkaikki pöydälle jää?\nMit' tää on? Miks meitä väsyttää?\n\nJa äidit ne laulavat lapsilleen:\nHussa, hussa, lulla,\noi, nuku mun nuppuni kultainen,\nei eess' ole elämä sulla,\nvaan Tuonen maat\nhyvät, autuaat;\nsiellä silmät auki sa uinua saat.\n\nJa mies, joka tahtoi mullistaa\nmaan kaiken juuriltansa,\nhän äkkiä seisoo ja hämmästyy:\nOn poissa valtio, kansa,\npoissa toimi ja työ,\nei kenkään myö,\nei kenkään osta. On maailman yö.\"\n\nNäin laulaja lauleli hiljakseen,\nkäden tervehdyksehen tarjos.\nMut Tellervo selin hän seisoi vaan\nja hän kädellä silmänsä varjos.\nYö hiljainen.\nHumu honkien.\nJa sitten muuta ma muista en.\n\n\n\n5.\n\nMETSOLASSA.\n\nMut oli kuin hiihtäjän syömehen\nois syttynyt oudot mielet\nja oli kuin ilmassa kaartuneet\nois korkeat pihtipielet\nja ikkunat\nisot, valoisat —\nkah, Metsolan linnat jo kangastavat!\n\nKas, tuossahan Tapio harmaapää\njo seisovi portahilla:\n\"Ohoh, mun poikani poloinen,\nolit jäädä jo suuhun illan.\nKäy tupahan,\nniin katsotaan,\nmitä talossa on sekä tarjotaan!\"\n\nJa. Mielikki, metsien muori, vie\nminut päähän honkaisen pöydän:\n\"Syö poikani, pistä piirakkaa,\nmut uota kun oltta löydän.\"\nKera isännän näin\nme istumme päin\nja rauha on suloinen sydämessäin.\n\nHän haastavi metsien haluista\nja hirvien hiihtäjistä.\nMinä kerron suurista kylistä\nja pienistä ihmisistä.\nKuink' ollakaan,\nniin huomataan,\nettä kumpikin yhtä tarkoittaa.\n\nJa Tapio tarttuvi kätehein:\n\"Kun ollaan me veljet ja kuomat,\nniin miks emme yhtenä asua vois\nkuin yhden Luojan luomat.\nTalo riittää kai,\ntytär metsän nai,\nniin sulla on elo kuin sunnuntai.\n\nOn kyllin kystä mun aitassain,\non peuroja, kontioita,\nja metsän tyttäret kirnuaa\nkesät meille keltaista voita.\nMe syödään vaan,\nme juodaan vaan\nja juotua sitten me nukutaan.\"\n\nNäin haasteli Tapio harmaapää\nja sitte me kättä lyötiin,\nja kun oli lyöty tarpeeksi,\nniin tarpeheksi myös syötiin.\nJa syödessä niin,\nme päätettiin,\nmikä tyttö se talosta naitaisiin.\n\nKas, siinähän Tellervo vienosuu\njo tuopilla oltta kantaa:\n\"Oi, juo'os mun veioni väsynyt,\nolut Metsolan onnea antaa.\"\nMinä oltta join,\nhän katseen loi, —\nja niin hän oli minun morsioin.\n\nJa niinpä jäin minä metsähän\nja mull' oli metsän mieli.\nMitä kaikkea siellä mä nähdä sain,\nsitä kertoa ei voi kieli.\nMinä kerron vaan,\nmiten Metsolaan\nminä tulin ja kuinka taas maailmaan.\n\n\n\n6.\n\nTÄHDET.\n\nEn tiedä, kauvanko elellyt lien\nminä Metsolan mesimailla.\nMut syntyi hiuka mun sydämessäin\nkuin oisin mä jotakin vailla.\nMeni päivä, kaks,\nyhä kummemmaks\nkävi pääni ja mieleni tummemmaks.\n\nMinä astuin Tapion etehen\nja lausuin: \"Tee mulle sukset!\nMun mieleni palaa kotihin,\novat ahtahat linnasi ukset.\nMut tyttöni vien\nminä päähän tien,\nvaikka tielle sille mä vaipuva lien!\"\n\nTeki Tapio sukset ja varoitti:\n\"Toki poikani matkalla muista,\nkun ilta alkavi hämärtää,\nmaja laittele laakson puista\nniin tiivis ain,\nett' taivahain\nei tähtöset lävitse tuikkine vain!\"\n\nSe Tapio peijakas puijasi!\nTuon huomasin sitten vasta.\nMut kanssa kaunihin Tellervon\nme läksimme Metsolasta.\nYöks tehtihin\nmaja tiivis niin\nja majassa makeesti nukuttiin.\n\nJa nukuttu ois kai vieläkin,\njos ei olis erhe tullut:\nTein kerran ma majani kiireessä,\njoka ei niin tiivis ollut.\nKun heräsin,\nma säikähdin, —\nyö yll' oli tähdin tuhansin.\n\nEi kenkään voi sitä aavistaa,\nmitä tähdet ne pienet haastaa,\nkun niitä ääneti katselee\nmies yksin miettivä maasta.\nMua itketti,\nmua hävetti —\nja sitten mua myös suututti.\n\nNe kertoivat tarua muinaista,\nmiten isänmaall' oli hätä,\nmiten vieraan miekalla lyötihin\nja ristillä maata tätä.\nMut kansa nous\nkuin teräsjous\nja sotapurret maassa sous.\n\nMut tähtien silmät ne hämärtyy.\nJo katkesi kansan jousi,\nja vesillä Suomeni sorjan tään\nvain sorron haahdet sousi.\nKäsi vierahan\noli ohjissa maan.\nSavut hiljaiset korvesta kohosi vaan.\n\nTaas tähdet ne tuikkivat kiivaammin.\nJo korven kansa nousi\nja kautta Suomeni sorjan tään\ntaas Suomen purret sousi.\nMaat, kunnahat\njo kukkivat.\nHelavalkeat vuorilla leimuavat.\n\nKen tohtii ne valkeat sammuttaa?\nKen ryöstää soihtusi sulta?\nKen kurja uhata uskaltaa\ntään kansan pyhää tulta?\nMiks itkette\noi, tähdet te,\nmitä mietitte, miksi te pelkäätte?\n\nUlos juoksin. Yö oli haihtunut,\npuut punasi aamurusko.\nPois sammui soihdut tähtien,\nmut mull' oli uusi usko.\nJa kun katsahdin,\nniin huomasin,\nettä kodin jo nurkilla olinkin.\n\nMinä huusin ja hurjana riemastuin.\nMut kun minä katsoin taaksi,\noli poissa mun metsäni morsian\nja maja oli mennyt maaksi.\nKaikk' untako?\nSen tiesin jo.\nToki kiitos kaikesta, Tellervo?\n\n\n\n\nTILAPÄISIÄ.\n\n\n\nVAPAA SANA.\n\nSen näön ijät kaiket muistan ma:\nYlhäällä ikkunassa vanha herra,\nyö musta, katu täynnä kansoa.\n\nPää päässä kiini siinä seisottiin\nja tuijotettiin tummaan varjovyöhön,\nei toistaan tunnettu, mut tunnettiin,\nyks veri kuinka virtas sydämiin,\nkun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:\n\n\"Voi paljon voima. Se voipi sortaa\nmaat, kansat, kaupungit, kylät, puut,\nvoi naiset raiskata, miehet murtaa\nja tuskan huudoilta tuketa suut,\nmut viel' ei syntynyt sitä miestä\nja synny ei alla taivahan,\nken ihmisaatteen voi vangiks piestä,\nsen mailman valloista suurimman.\"\n\nKävi humaus kansassa kuin suuri tuuli,\nyön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes\nja toivo tuikahti kuin tulen patsas,\nmi kansat johdattaapi halki korven.\n\nHänt' oli kohdannunna ruoskan isku,\nhänt' itseänsä painoi orjan ies.\n\nSiks näön ijät kaiket muistan ma:\nYlhäällä balkongilla vanha mies,\nyö musta, katu täynnä kansoa.\n\n\n\nHYMNI.\n\nNouskaa aatteet murheiden alta\nLuojan luokse niinkuin nousee usmat yön!\nKummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu,\nmaamies käy surren pitkin pellonpiennartaan.\nAnna Herra armosi paistaa!\nTaivahalla kaaret kauniit kimmeltää.\n\n\n\nNUORTEN KIITOS IDA AALBERGILLE.\n\nOn monta kansan neuvojaa\nja monta maassa Jumalaa\nne julistaa.\nMut yks on neuvo nuorilla,\nkun aik' on ahdas, matala:\nSe laajenna!\nJa yksi vaan on urhon työ,\nkun häntä uhkaa peikot yön:\nNe maahan lyö!\n\nOn monta rinnan riemua\nja monta mielen murhetta\nja pettymystä pelkkää.\nMut yks on juhla nuorten, oi,\nkun sotalaulut maassa soi,\nkun pitkin linjaa salamoi\nja hengen miekat helkkää.\n\nJa moni suihki säilä, jous,\nja monta miekkaa maassa nous\nja monta urhon rintaa.\nMut yksi nousi nainen vaan,\nmi säilän tempas huotrastaan,\nmin maine kulki kautta maan\nja piirsi merten pintaa.\n\nYks vaan on neuvo nuorilla,\nkun aik' on ahdas, matala:\nSe laajenna!\nJa yks on Ida _Aalberg_ vaan,\nmi monta rintaa laajentaa\nja suureks saa.\nJa siksi suusta monien\nnyt kuule kiitos yhteinen,\ntää toivo sataintuhanten:\nHän kauvan eläköön!\n\n1899.\n\n\n\nRUNOILIJA.\n\nYli Suomen purjehti pilvet,\nlumi verhosi joka puun.\nYö selkes. Ja yhdeksästoista\nse yö oli helmikuun.\n\nJa Pakkanen, Puhurin poika,\nläks jäisestä linnastaan,\nläks kädessä viikate käyrä,\nrautaruojuet jaloissaan.\n\nJa kussa sen kolisi askel,\nsiinä ihmiset heräsi,\nja kussa sen viikate välkkyi,\nsiinä toivehet nukahti.\n\nLäpi kylien, kaupunkienki\nkävi Puhurin poikasen tie,\nja ollut ei tölliä maassa,\njossa silloin ei väristy lie.\n\nTuli tumman Tuonelan herra\nmyös mökkihin laulajan,\nja laulaja silmänsä nosti:\nMitä täältä sä tahdotkaan?\n\nEi tääll' ole kukkia kevään,\nei toukoja, toivojakaan,\ntääll' asuvi tuska ja nälkä\nja kurjuus ja köyhyys vaan.\n\nEi mull' ole äitiä, isää,\nei armasta, ystävää,\nja maa, jota lemmin ja lauloin,\nmua kiljuen kivittää.\n\nTää kansa, min nostaa ma tahdoin\nmaan valtojen mainehesen,\nmua polkevi, pilkkaa, tallaa —\nhaa, vielä mä kärsisin sen.\n\nMut katsele kansoa Suomen!\nMaassa laulun ja kanteleen,\npapit, piispat ohjia pitää,\npikku bismarckit hallitsee!\n\nOvat poissa jo vanhojen parhaat\nja ne, jotka jälellä on,\nne tomussa harmaassa seisoo\njo hyllyillä museon.\n\nJa nuoret, jotk' oli luotu\najan nousevan armeijaks,\nne palkoista, arvoista haastaa,\nmiss' yhtehen tulevi kaks.\n\nHaa, tumman Tuonelan herra!\nYli käykösi Kalevan maan,\nlyö tomuksi linnat ja töllit,\nettä säästy ei ainoakaan.\n\nTää kansa ei viel' ole kypsä\npää pystyssä käymähän,\nsiks käydä sen köyryssä täytyy\nja oppia ryömimähän.\n\nVasta koska sen ylitse kulkee\nsotavaunut sortajien,\nse ehkä jällehen muistaa,\nmihin määräsi Jumala sen.\n\nNäin hurjana laulaja huusi,\nalas painoi hehkuvan pään.\nMut Pakkanen seisoi ja hymyi\nvain hyisintä hymyään.\n\nMitä odotat vielä sä täällä?\nMiks luotani lähde et?\nNiin syvältä syöntäni viiltää\nsun silmäsi tuikkehet.\n\n\"En muuta ma viivy täällä,\nvaan sanoa tahdoin ma sen:\nTuo kaikki, jot' toivotit juuri,\njo käynyt on totehen.\"\n\nHän irvisti ikeniänsä\nja viittas vielä ja läks.\nMut laulajan poski lensi\nniin kuoleman-kelmeäks.\n\nJa oli kuin ois omat tuskat\nnyt ollehet varjoja vaan,\nsana yksi nyt vaan salamoinut:\nKaikk' edestä kansan ja maan!\n\nJa veri se pilkattu, lyöty,\nse tallattu tomuhun,\nnyt hyminä suurena hyrskyi:\nHerra, suojaa maatani mun!\n\nHerra, suojaa kansoa Suomen,\nsen lakeja, lauluja sen!\nHerra, suojaa sen äitien kieltä\nja mieltä sen lapsien!\n\nOn orjuus kauhea vieras,\nse ei tule yksinään,\nsen jäljissä käy petos, vilppi\nselän köyryys ja kumarrus pään.\n\nSen jäljissä käy rikos, rutsa\nja tuijotus toiveheton,\nsen jäljissä käy tuhat turmaa —\nHerra Suomea suojelkohon!\n\n1899.\n\n\n\nPELLERVON LAULU.\n\nMaa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,\ntehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.\nKorskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.\nKuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:\nAatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!\nMaita ken kyntämähän? Kauvan jo kaivattu on.\n\nTerve, terveppä siis, sinä Pellervo, peltojen poika,\nken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän.\nKylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen:\nPois raja-riitaisuus! Hengen on vainio yks.\nToimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin.\nAuta itseäs, niin Herrakin auttajas on.\n\n\n\n\nHÄMY-HYRÄILYJÄ.\n\n\n\n1.\n\nTUIJOTIN TULEHEN KAUVAN.\n\nTuijotin tulehen kauvan,\nliikuttelin lieden puita,\najattelin armastani,\nmuistin mustakulmaistani.\n\nHiilet hehkui, kuvat kulki,\najat armahat samosi,\ntelilii suviset linnut,\nkeikkuivat kesäiset päivät, —\nposki hehkui, suu hymysi,\nsilmät muita muistutteli.\n\nVierin maita, vierin soita,\nvierin suuria saloja,\nsalossa savu sininen,\nsavun alla armas mökki,\nmökissä ihana impi,\nkultakangasta kutovi,\nhelmellistä helskyttävi.\n\nKelle kangas kultaloimi?\nHäiksi metsän morsiolle.\nKelle neiti näätärinta?\nHiihtäjälle Niiden korven.\n\nEi hyvä hylätyn kauvan\nliikutella lieden puita,\nvesi silmihin tulevi,\npää käsihin tuiskahtavi,\nkurkussa korina käypi,\nsylkytys sydänalassa.\n\n\n\n2.\n\nMETSÄHÄN OLI MUN MIELI.\n\nMetsähän oli mun mieli,\nkauvas kaupungin melusta,\nhonkien ikihumuhun,\nikikorven katvehesen.\n\nTahdoin mä taloni tehdä\nalle kuusen kukkalatvan,\nkuulla kuusien humua,\nsinipiian pillin ääntä,\nsinikeijujen kemuja,\nsinikansan karkeloita.\n\nTulipa tyttö tummatukka\nimpynen ihanasilmä,\ntumman suortuvan sukija,\nkautokengän keikuttaja,\nvilkkui sinne, vilkkui tänne,\nilkkui luontonsa ilosta,\nkun oli luotu luomuullaski,\nLuojansa lepäämistöiksi,\npesty peipoksi pihoille;\nmaille marjan kukkaseksi.\n\nEi ole enempi mulla\ntarvis mennä metsäteille\nsaloja samotakseni,\nkuusikoita kuullakseni:\nkussa kurja kulkenenkin,\nvaivainen vaeltelenkin,\nkuulen honkien huminan,\nsinipiian pillin äänen,\nkeijut vierellä venyvät,\nhaja-kassat karkeloivat.\n\n\n\n3.\n\nET SINÄ IVANNUT, IMPI.\n\nEt sinä ivannut, impi,\npilkannut pyhäinen piika,\nminä itse se ivasin,\npilkkasin poloinen poika;\nminun omat miel'kuvani\nne minua pilkkasivat,\nomat herjat haaveheni\nne minua herjasivat,\noman onneni kajastus\nse minulta mielen murti.\n\nNokkela on onnen neiti,\nimpynen ilohaluinen:\nveikistellen, keikistellen\ntuolla se vastahan tulevi,\nsoitellen somerta rannan,\nmetsätietä tepsutellen;\nkättä antoi, alas katsoi,\nposket vienosti punersi,\nsanat suussa sammalteli,\nääni verhottu värisi,\nkuin lipinä lehdon tuulen\ntai loiske etäisen aallon.\n\nLaulaja todeksi luuli,\nkäsi tyhjeä tapasi, —\nkaukana salon sisässä\nläikkyi nauru neien nuoren.\n\n\n\n4.\n\n01 UNI, JUMALTEN LAHJA!\n\nOi uni, jumalten lahja,\npunatulkku, puhdassiipi,\ntule luokse tarvittaissa,\nkäy tänne kutsuttaissa,\nluo uron unettomaisen,\ntykö miehen mielipuolen!\nTule kullaisna käkenä,\nhopeaisna kyyhkyläisnä,\nkuku rauha kulmilleni,\nonni otsalle kukerra,\nsipaise simasulalla\nripsen alta, rinnan päältä!\nTyynnytä verien tyrskyt,\nsammuta sytö sydämen,\nsido suonet suihkamasta,\nvaltimot valittamasta,\nlaskimot lorittamasta,\notsasuonet ourumasta!\nLuo suvinen, suuri taivas\niloita inehmon mielen,\najatusten ailakoida;\nveä päälle päivän kaari,\nkaarelle korea impi,\nkuontalo kätehen neien,\nkultavillat kuontalohon;\nneiti kullat ketreäisi,\nhuolisi hopeiset hunnut,\nminun polon pääaloille,\nuron uinuvan ylitse,\nettei pistäis sääsken piikit\neikä yölliset itikat.\n\n\n\n\nKUVIA JA KANGASTUKSIA.\n\n\n\nSE HERRA, JOTA MA PALVELEN —\n\nSe Herra, jota ma palvelen,\nse ei ole Herra teidän,\nei tunne se kirkkoja, munkkeja,\nei kuule se messuja heidän.\nSe Herra se asuvi korvessa\nja hän on korven Herra!\nHänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin,\nkun metsiä hiihdin kerran.\n\nSinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks\nja yksin jo olevas luulet\nja olevan herra jo metsän ja maan —\nniin kaukaa sa kohinan kuulet\nja humisten taipuvi metsän puut\nja kalliot haljeten huhuu.\nOi, lankea maahan sa polvilles!\nSe on Herrasi ääni, mi puhuu.\n\nHän tuli ja nosti mun jalkeillen\nmua katsoen silmästä silmään:\n\"Sinä siiskö se kaipaat metsähän?\nSun mieleskö korven on ilmaan?\nHyvä! Korpi on astua annettu\nja suksi on hiihtää suotu,\nmut muistaos ihminen metsässäi,\nsa että vaan olet luotu.\n\nOta viita, viljele, kesytä maa,\nota vesi ja verkkosi heitä,\npane paulat, aseta ansapuut\nja sangat sammalin peitä,\nmut lähde laululla metsähän,\nelä veikaten vettä souda,\nvaan hyviä virsiä hyreksien\nsinä eräsi viidasta nouda!\n\nNäät mun on meri ja mun on maa\nja mun on metsän valta.\nJa vaikka sa kylästä väistyitkin,\net väisty mun voimani alta.\nMut että sä ihminen tietäisit,\nmitä metsien Herra vaatii,\nniin kuuntele korvin avoin nyt,\nkun sulle hän lakinsa laatii:\n\nEi riitä ne ripit, ei mittapuut,\nkun ahmaa aalto syvä.\nJa vasta kun paha sa olla voit,\nniin voit sinä olla hyvä.\nOle hyvä kuin laps, ole syvä kuin mies,\nole voimakas niinkuin vuori,\nmin povessa palkeet ja vasarat käy,\nmut päällä on kivinen kuori.\n\nPidä pääsi pystyssä, metsämies,\nsinä maailman silmäterä!\nMut jos sinä korpehen kaadutkin,\nelä kantoja syyksesi kerää.\nKukin päähänsä silmää kaksi sai,\nkukin oman on onnensa seppä.\n_Sitä_ onneas et sinä antaa saa,\njos kuivuis kuu ja leppä.\n\nPyri aina sa ylemmä, joutsimies,\nkuin siipesi täysin kantaa.\nMies kasvavi kanssa tahtonsa\nja tahto voimia antaa.\nKen täällä ei kurota kuusehen,\nei kapsahda katajaankaan.\nKen täällä ei tavota taivaihin,\nei pääse se päälle maankaan.\n\nNäe unia suuria, unten mies!\nUni puoli on todellisuutta.\nUni kulkevi edellä kyntäjän\nja viittovi uraa uutta,\nVain yksi valta on metsässä:\nOn mies ja miehen usko!\nSitä kuulevi pedot ja metsän puut\nja aika ja aamurusko.\n\nMut yksi on herra herrallakin,\njota pääse et palvelemasta.\nNäät siinä, miss' alkavi velvollisuus,\nsiin alkavi elämä vasta.\nJa sen on meri ja sen on maa\nja sen on metsän valta\nja vaikka sa kylästä väistytkin,\net väisty sen voiman alta.\n\nJa vaikka sa korpea hiihtäisit\nkuin hirvi ja jalopeura,\nse Herra sun kulkevi kupeellas,\nse kantapäilläsi seuraa,\nse kurkistaa joka kuusesta\nja pensaista, puista se puhuu,\nja ympäri nuotios yöllisen\nkäy ääni mi käskee ja huhuu.\n\nJa vaikka sa vuorille kiipeisit\nkuin kotka, mi saalista noutaa,\nse pilvenä piirtävi vierelläs,\nse sotkana järvet soutaa,\nse kasvaa ja paisuu ja karttuu vaan,\nsadan virstan on saappahat hällä,\nja vuortenkin huipuilta huutavi\nse ukkosen jylinällä:\n\n\"Ja vaikka sun ois koko mahti maan,\nveen kunnia, vuorten kulta,\nniin sentään ma ropohon viimeiseen\nolen veroni vaativa sulta.\nMinä taivahan rantoja taivallan,\nkäyn otavan olkapäitä.\nJa jos sinä tahdot korpehen,\nniin laulele lakeja näitä!\"\n\nNäin puhui mun Herrani korvessa\nmua katsoen silmästä silmään.\nMinä pelkäsin, katsoin ja kauhistuin,\nmut miel' oli korven ilmaan.\nJa sitten hän nyökkäsi, kättä löi\nja se oli miehen käsi!\n\"Ja jos sinä tahtoni täytät tään\nniin olen minä ystäväsi.\"\n\nPois kulki mun Herrani korvessa.\nTaas kaikki, kaikk' oli hiljaa.\nMut uudet tuulet mun sydämmessäin\nne tuutivat uutta viljaa.\nJa taasen ma tartuin sauvahain\nja sukseni sujutin jälleen.\nMut usein, niin usein korvessain\nolen saanut ma huoata tälleen:\n\n\"Oi, ethän sa kasvojas käännä pois,\nsinä Herra, ystävä, veikko,\njos olikin suuri sun korpesi\nja hiihtäjä jos oli heikko.\nSinä käskithän ylemmä lentämään\nkuin siivet heikot kantaa.\nMies kasvavi kanssa tahtonsa\nja tahto voimia antaa.\"\n\n\n\nORVON LAULU.\n\nEn apua saanut, en apua saanut,\nkun nuorna ma äidistä orvoksi jäin,\nkun kuljin ma kerjäten mieron teillä\nja anelin rakkautta kyyneleillä,\nen apua saanut\nja yö oli ainoa ystäväin.\n\nEn apua saanut, en apua saanut,\nkun taistelin, eksyin ja epäilin,\nkun epäilin muita ja itseäni\nja sylkytin sairasta sydäntäni,\nen apua saanut\nja yksin ma kuljin ja kamppailin.\n\nEn apua saanut, en apua saanut,\nen olisi paljoa pyytänyt,\nvain vähäsen lämpöä ympäriltä,\nvain hiukan hienoutta ystäviltä, —\nkun oisin saanut,\nniin ehkä paljon ois paremmin nyt.\n\nEn apua saanut, en apua saanut,\nnyt sitä en pyydä, en kaipaakaan.\nMinä elelen kaukana korvessani\nja kehrään öisiä aatteitani\nja mitä ma mietin,\nsen tietävi huojuvat hongat vaan,\n\nJos voisin laulaa kuin lintu laulaa,\ntai lailla honkien huojuvain\nkun metsän äänillä puhua voisin,\nkun purona pulppuisin, käkenä soisin,\nniin näinpä, näinpä\nsois laulu hiihtäjän ladulta ain:\n\n\"Oi, elkää ihmiset ilotella,\njos orpo tiellänne lankeaa,\nei ole orvolla äidin kättä,\nvaan yksin hoippuen, ystävättä,\nhän etsii, eksyy\nja yksin syynsä hän sovittaa!\"\n\nEn apua saanut, en apua saanut,\nmut näin jos kuiskisi kuusipuut\nja käsi kun poskelle kohois kellä\nja miettimään kävis mieli hellä,\nniin ehkä, ehkä,\nmit' en ma saanut, sen saisi muut.\n\n\n\nILTATUNNELMA.\n\nMun päiväni ammoin mennyt on,\nyhä mailla on illan rusko.\nMit' tää on? Miks ei joudu jo yö,\nkun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö\nja kuollut on kunto ja usko?\n\nKas, taivahat kuinka ne loimottaa!\nJoko tullut on tuomion päivä?\nTää heijastus silmäni huikaisee.\nTuhat kertaa mieluummin pimeyteen,\nmissä ympär' on huuru ja häivä!\n\nOlin minäkin nuori ja onnellinen.\nNäin unta ma kesästä kerta.\nKas, hämärän neittä ma lempiä sain,\nma hirveä hiihdin, mi pakeni vain —\nte nähkää hangilla verta.\n\nVeri punanen ratkesi rinnastain.\nVeit paljon sa tyttöni multa.\nJa vereni nuori ja lämpöinen\nse kirjoja kirjoitti hangillen:\nsinä siunattu, kiitetty, kulta!\n\nRunoruusut rintani raadellun\nte rastitte hiihtäjän matkaa\nyli vuorien, yli laaksojen,\nohi murheen ja onnelan ovien —\nMihin? Tee ei miel' juuri jatkaa.\n\nOn päivä jo ammoin laskenut,\nyhä poissa on hiihtäjän rauha,\nkäs' vaipuvi, henkeni herpoutuu.\nOi, eikö jo kohoa kalpea kuu\nja laskeu yöhyt lauha?\n\n\n\nOI, VARJELE HERRA MUN JÄRKEÄIN.\n\nOi, varjele Herra mun järkeäin,\nmua varjele hullun yöstä,\nmua kurita, mut älä anna mun\nnäin elävänä hautahan syöstä.\nMun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton\nja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on.\n    Herra, varjele järkeni valo!\n\nMinä kuulen ääniä kummia,\njoit' eivät toiset kuule.\nJa vaikka ma syntiä paljon tein,\nmua paatuneeks älä luule.\nEi aina ole huono, ken täällä lankeaa,\nvoi olla jalka heikko ja kivinen olla maa.\n    Herra, varjele järkeni valo!\n\nElä usko, mit' ihmiset sanovat,\nelä kysele heiltä mua,\nmut kysy mun kuolleelta äidiltäin,\njoka lienevi lähellä sua.\nMua ihmiset ei nähneet, ne näki mun varjoni vain,\nminä itse kaukana kuljin ja kaukaa viestit sain.\n    Herra, varjele järkeni valo!\n\nSain viestit mailta vierailta,\njoit' eivät toiset tunne.\nMinä nään vain sumua silmissäin,\nma vaikka katson kunne.\nEn eroita ma muuta kuin kasvot äityein.\nOi, äiti, äiti, äiti, oi ota mun sydämein!\n    Herra, varjele järkeni valo!\n\nMinä olin hänen kultasilmänsä\nja hän mua hemmotteli.\nHän rukoili mun puolestain\nniin kauvan kuin hän eli.\nOi, ethän, ethän, äiti, mua heitä vieläkään.\nKun sua vaan ma muistan, niin itken yhtenään.\n    Herra, varjele järkeni valo!\n\nKas itku syömen puhdistaa\nOi, kiitos, kiitos Herran,\nviel' että voin ma itkeä —\nkai anteeks annat kerran.\nOi, Herra, Herra, Herra, ota multa kaikki muu,\nota leipä, laulun lahja, tai sulje mullalla suu,\n    mutta varjele järkeni valo!\n\n\n\nHYVÄ ON HIIHTÄJÄN HIIHDELLÄ.\n\nHyvä on hiihtäjän hiihdellä,\nkun hanki on hohtava alla,\nkun taivas kirkasna kaareutuu —\nmut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,\ntuul' ulvovi, polku on ummessa\nja tuisku on taivahalla.\n\nHyvä on hiihtäjän hiihdellä,\nkun ystävä häll' on myötä,\nkun latu on aukaistu edessään —\nmut parempi hiihdellä yksinään,\ntiens' itse aukaista itselleen\nja yksin uhmata yötä.\n\nHyvä on hiihtäjän hiihdellä,\nkun tietty on matkan määrä,\nkun liesi viittovi lämpöinen, —\nmut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,\njoka outoja onnen vaiheita käy\neikä tiedä, miss' oikea, väärä.\n\nJa hyvä on hiihtäjän hiihdellä,\nkun riemu on rinnassansa,\nkun toivo säihkyvi soihtuna yöss' —\nmut käypä se laatuun hiihtää myös\nhiki otsalla, suurissa suruissa\nja kuolema kupeellansa.\n\n\n\nKUOLEMAN RENKINÄ.\n\nKuljin ma kuoleman peltoja pitkin,\nkuolema kynti ja minä itse itkin.\n\n\"Tule mies rengiksi!\" kuolema huusi —\n\"Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi.\"\n\nTulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.\nTottahan Tuonela hoitavi lastaan.\n\nSiitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa —\nviikot ne vierii ja elonhetket karkaa.\n\nYstävä on kaukana ja sydämmeni jäässä —\nHerra, koska seison ma sarkani päässä?\n\n\n\nRAUHATTOMAN RUKOUS.\n\nMinä tääll' olen vieras, vieras vaan,\nolen ollut alusta saakka,\novat outoja minulle laaksot maan\nja outo on elämän taakka.\nMinä kuljen ja katson kummastuin\njoka puuta ja joka kukkaa,\nminä kuljen kumpuja itkusuin\nja itken ihmisrukkaa.\n\nMe soudamme haahta haurasta,\nmin ympäri aallot pauhaa;\nme kuljemme suurta korpea\nja emme löydä rauhaa.\nTiet riidellen ristivät toisiaan\nja ystävä toista pettää.\nMikä riemu se koskaan päällä maan\non päättynyt kyynelettä?\n\nMikä laps se on matkalle lähtenyt,\njoka joutunut tääll' ei harhaan?\nMikä hyvä se täällä on hyötynyt,\njoka kuollut ei liian varhaan?\nKun ystävän parhaan sa kohtasit,\njo aika on hyvästi heittää.\nKetä hellimmin tänään sa rakastit,\nsen huomenna hauta peittää.\n\nOi, joutuos kirkkahin joulu-yö,\noi, syntyös sydämihin,\noi, syntyös syömehen jokaiseen,\njoka tutkivi: mistä? mihin?\nOi, syntyös rauha mun rintaani\nkuin syntyi seimehen lapsi,\nsinä rauhani nuori ja naurusuu,\nsinä kukkani kultahapsi.\n\nJa kilvan kulkisi kumartamaan\nsua turhan tietoni aatteet,\nkuka kullat tois, mikä mirhamit,\nmikä päärlyt ja purppuravaatteet,\nMun henkeni tietäjät harmaapäät\nerämaita ne etsien käypi,\nmut taivas on tumma ja tähdetön\nja yö yhä hämärtäypi.\n\nMinä lapsena vanhaksi vanhenin.\nEn nuor' ole koskaan ollut.\nToki kerran ma keväästä haaveilin,\nmut haavehet nuo oli hullut.\nOlen väsynyt lauluni valheeseen.\nHerra, tee minut lapseksi jälleen!\nMinä tahdon soittoni särkyneen\nviedä suurelle virittäjälleen.\n\n\n\nMUA PELOTTAA.\n\nMua pelottaa, mua pelottaa,\nmua pelottaa tämä erämaa,\nmua pelottaa nämä ihmiset,\nnämä katsehet\nniin oudot ja kylmät ja kylläiset.\n\nEn tunne ma muita, en itseäin.\nMiten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?\nToki jossakin muualla parempi ois?\nKun huoata vois\ntai nukkua, nukkua nuorena pois!\n\nOi, vieraita oomme me ihmiset\nkuin eri tähdillä syntynehet,\nkuka kotoisin kuuhuen helmasta on,\nkuka auringon,\nkuka aivan, aivan on koditon.\n\nMinä lapsonen koditon laaksoissa maan,\nminä hankia hiihdän ja harhailen vaan,\nminä sydäntä etsin, mi sykähtäis,\njoka luokseni jäis,\nyö vaikka mun ympäri hämärtäis.\n\nMinä etsin suojoa itseltäin\nja omilta hulluilta mietteiltäin;\nmua pelottaa nämä ihmiset,\nnämä katsehet,\nmut eniten syömmeni syvyydet.\n\n\n\nJA VUODET NE KÄY YHÄ VAIKEAMMIKS.\n\nJa vuodet ne käy yhä vaikeammiks\nja haaveet ne käy yhä haikeammiks,\nne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.\nJoka ilta ma mietin: Kai huominen uus\ntuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!\nYö loppuu, mut murheet ne palaa.\n\nNe tulevat niinkuin kotihin,\nne tuovat uusia vieraitakin,\njotka nimeltä tunnen ma juuri.\nSe murhe, mi eilen mun murtaa oli,\nsuli hymyks, kun tänään suurempi tuli —\nkoska tulee se suurin, se suurin?\n\nKoska saavut sa tuskani korkein,\nsinä maailman valtias mahtavin,\njota lapsesta saakka ma uotin,\njota vapisin öisin mä vuoteellani,\njonk' katsehen tunsin ma kasvoillani,\nkun hetkeksi onneeni luotin?\n\nSun edessäs tahdon ma polvistua,\nmut silmihin katsoa tahdon ma sua\nja sanoa: Henkeni annan!\nmut mieltäni nuorta en milloinkaan.\nSe tuskassa tulta iskevi vaan,\nsen kanssani hautahan kannan.\n\n\n\nSYDÄMENI TALVI.\n\nTalvella lauluja tehdä ei,\ntalvella tehdään työtä,\ntalvella tuvassa istutaan,\niltoja pitkiä iloitaan,\ntalvella paljon on yötä.\n\nTalvella talossa kiirettä ei,\ntalvell' on pitkät puhteet,\ntalvella hiljaa haastellaan,\nlauluja vanhoja lauletaan,\nkuulu ei isännän nuhteet.\n\nHuurtehessa on honkapuut,\nhyyteessä ikkunalaudat.\nIhmiset takkahan tuijottaa,\nhiljaa hiiliä liikuttaa —\nliikkuvi muistojen haudat.\n\nTalvella murheita muisteta ei,\ntalvella paljon on lunta,\nmuistoja kauniita katsellaan,\nriemuja vanhoja riemuitaan,\nnähdähän kesästä unta.\n\nVarpuset jäätyvät oksillaan,\npaksu on hanki maassa,\nihmiset kulkee ja askaroi —\nmielessä lintujen laulut soi,\nkellojen kilke haassa.\n\nSisällä siintävi taivas sees,\nkukkivat kummut ja kedot,\nlaulavi leivot ja linnut muut —\nulkona huojuvat honkapuut,\nulvovat metsien pedot.\n\nKuollut on usko ja rakkaus,\njäässä on ruusurukat.\nMutta kun illalla ikkunaan\nloistavi kuu tahi tähti vaan,\nkauniit on hallankin kukat.\n\nSuru on siltoja siskojen,\nsääli on hallan kukka.\nTalvella toistansa säälitään,\nitseään sekä ystäviään:\nYstävä, ystävä rukka!\n\nVoi sinun hullua sydäntäs,\nvoi sinun hullua päätäs,\ntiedä en, kump' oli hullumpi,\nhullut ne vaan oli kummatki,\ntarvis ol' talven jäätäs.\n\nTahdoitko toivoja toteuttaa,\nnäitkö sä onnesta unta?\nHangessa toivojen hauta lie.\nKaikilla meillä on yksi tie.\nTalvella paljon on lunta.\n\n\n\nLAULU ONNESTA.\n\nKell' onni on, se onnen kätkeköön,\nkell' aarre on, se aarteen peittäköön,\nja olkoon onnellinen onnestaan\nja rikas riemustansa yksin vaan.\n\nEi onni kärsi katseit' ihmisten.\nKell' onni on, se käyköön korpehen\nja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan\nja hiljaa iloitkohon onnestaan.\n\n\n\nZISKA.\n\nMiks tullut et Ziska,\npunahuulinen, valkeaniska?\nNiin kaunis, kaunis ol' yö.\nMinä lauluja lauloin ja odottelin sua.\nMulle olitko sa vihainen vai pelkäsitkö mua?\nMun rintani lyö ja lyö.\n\nKuu kulki ja huhui,\npuut kuiski ja puhui:\nMissä viipyvi Ziskasi sun?\nEi tullut mun Ziskani, tuli huoli, mure.\nJa jos et tullut tänään, niin huomenna tule!\nOle jällehen Ziskani mun.\n\n\n\nINKA-MUORI.\n\nInka itki rannalla,\nheliällä hiekalla,\nlainehet laski ja nousi:\nMiksi itket Inkasein,\nmuoriseni, miekkosein? —\nTuonne, tuonne venho se nousi.\n\nInka itki rannalla,\nheliällä hiekalla.\nKenpä punapurressa sousi? —\nSinne läksi tyttärein,\narmahani, ainoisein. —\nLainehet laski ja nousi.\n\nMinne läksi tyttösi,\nkunne pursi purjehti? —\nVierahan vilun valkamille.\nRuttotauti taaton vei,\nleipä loppui, nälkä ei. —\nMille työlle läksi hän, mille?\n\nKöyhä meni rikkaalle,\nvaappuvalle, vanhalle. —\nInka-muori itkien nousi,\nvarjos vielä kädellään,\nkatsoi kautta saaren pään:\nsinne, sinne venho se sousi.\n\n\n\nHAUTALAULU.\n\nLevoton on virta ja vierivä laine,\nmeri yksin suuri ja meri ihanainen.\n    Nuku virta helmassa meren.\n\nTuuli se kulkee ja lentävi lehti.\nOnnellinen on se, ken laaksohon ehti.\n    Nuku lehti helmassa laakson.\n\nPäivä kun nousee, niin sammuvi tähti.\nEi se ijäks sammu, ken elämästä lähti.\n    Nuku tähti helmassa päivän.\n\n\n\nMIRJAMIN LAULU.\n\nKukka liittyvi kukkahan,\nrukka liittyvi rukkahan,\nmihinkä liityn ma Mirjam rukka,\nmissä on Mirjamin kukka?\n\nPäivä painui jo vuorten taa,\nkuun on helmissä metsä, maa,\nhelyjä välkkyvi heinät, oljet, —\nmissä on Mirjamin soljet?\n\nMissä viivyt sa sulhoni,\nkussa valkea orhisi,\njoudu jo luokseni angervoisen —\nvaiko jo löysit toisen?\n\n\n\n\nSONETTEJA.\n\n\n\n1.\n\nYÖ.\n\nYö saapuu. Päivä on poissa.\nHämy silmiä hämmentää.\nJo kaukana korven soissa\ntulet virvojen viriää.\n\nYpö yksin istun ma koissa,\nei armasta, ystävää.\nMut oudoissa unelmoissa\nmun henkeni heläjää.\n\nKen siellä? Ken lehdossa läikkyy?\nKuka huntua huiskuttaa?\nKuva valkea vierii ja väikkyy,\n\ntutut piirtehet pilkoittaa.\nMun aatteeni seisoo ja säikkyy.\nSumu silmiä sumentaa.\n\n\n\n2.\n\nOLIN NUORI.\n\nOlin nuori ja onnehen luotin,\nsulosilmien lupauksiin,\npetin itseni, järkeni juotin\nutuhienoihin unelmihin.\n\nOpin taas kevätlaulujen nuotin,\njonk' kerran jo unhoitin,\nnäin kesästä unta ja uotin —\nniin syksyhyn heräsin.\n\nOi, silmät tummat, en teitä\ntoki koskaan ma syytä, en!\nTe itkitte kyyneleitä\n\nniin kauniisti säälien,\nkun henkeni helpeheitä\nsuu surmasi punainen.\n\n\n\n3.\n\nHUOKAUS.\n\nOlen kävellyt päiviä öitä\nkuin hullu ja itkenyt\nsielun pilloja, pimeiköitä,\nrikkaruohoja kitkenyt.\n\nOlen kutonut kummia vöitä,\nhiushienoja helkyttänyt\nutuhaaveita, unten töitä —\nmaassa kiini ma matelen nyt.\n\nOi, ajat te armahimmat,\nkun niskan nyykähys yks\ntai kengän keikahus vimmat\n\nsai syömehen sytytetyks\nja tuskatkin tulisimmat\nsuli voittajan hymyilyks!\n\n\n\n4.\n\nILLALLA.\n\nMinä katselen illan taivasta\nja muistelen tyttölasta.\nMinä tahtoisin, tyttö, sun temmata\npois turhasta maailmasta.\n\nSulle tahtoisin keväästä laulella\nja kertoa taivahasta,\nyön tähdistä, päivän paisteesta\nja kaaresta korkeasta.\n\nMinä tahtoisin, että sa kaipaisit\nmun kanssani korkealle!\nJa että sä uhrata tahtoisit\n\nmun kanssani taivahalle\nelos nuoren kukkaset kaunihit,\net turhalle maailmalle.\n\n\n\n5.\n\nSUA LEMMIN.\n\nOi, jos sinä tietäisit, tyttö oi,\nmitä kauniita maailmoita,\nsun povessas nuoressa unelmoi,\nsinä hengelläs hellisit noita!\n\nMut ethän niitä sä tuntea voi.\nNe lie vaan haaveita, joita\nsinne muinoin mun sieluni kaipuu loi —\noi, aikoja ihanoita!\n\nSua lemmin. Sa minua lempinyt et.\nMitä tahtomme taisi sille?\nMitä taidamme ihmiset poloiset\n\nelon lankojen kehrääjille?\nMe voimme vain olla iloiset\nja itkeä unelmille.\n\n\n\n6.\n\nEN JAKSA HYMYILLÄ.\n\nOlen koettanut silloin ma hymyillä,\nkun itkuhun olin pakahtua.\nOlen laulellut silloin ma keväitä,\nkun syystuulet tutjutti mua.\n\nOlen laulellut silloin ma lemmestä\nja muistellut tyttöni sua.\nNyt kevääni kantelo kaunis sä,\nnyt joudat sa unhottua.\n\nNyt enää mä hymyillä jaksa en.\nPää painuvi vasten kättä.\nMinä halajan metsien povehen.\n\nNyt itkeä tahdon ma kaiken sen,\nmitä jäänyt on itkemättä\nmulta vuosina vaivojen menneiden.\n\n\n\n7.\n\nKALLIOLLA.\n\nNoin nään sinut vieläkin edessäin:\nSinä katselit kalliolla\nyli ulapan aaltojen siintäväin —\nja mun oli hyvä olla.\n\nSua syrjästä katselin kauvan näin:\nTuul' leikki sun palmikolla.\nMut vihdoin käännyit sä minuun päin\nniin vienolla katsannolla.\n\nOi, silmä suuri ja suruinen,\nmiten saatoit sa olla niin julma!\nMut noin sua aina ma muistelen,\n\nsinä tyttönen mustakulma:\nSilmä ylitse aaltojen siintävien\nja tuulessa tukan huima.\n\n\n\n\n\n\nPYHÄ KEVÄT\n\n(1901)\n\n    _\"Astu aatos, lennä, liidä,\n    kirkastuksen korkeuteen!\"_\n\n\n\n\nMAA JA KANSA.\n\n\n\nALEKSIS KIVI.\n\nLausuttu Kaunokirjailijaliiton Kivi-iltamassa\n 23 p. maalisk. 1901.\n\nSyntyi lapsi syksyllä —\ntuulet niin vinhasti vinkui —\ntuult' oli koko elämä,\nnähnyt ei kesää, ei kevättä,\neli vain syksystä jouluun.\n\nSyksyn lapsilla kiire on —\npäre pihdissä sammuu —\naatos lentävi, aivot takoo,\nveri paksuna päähän sakoo,\novella Sylvester uottaa.\n\n  [Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli\n  Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokakuuta.]\n\n\"Vuota vielä, oi vanha vuos!\" —\ntuulet niin vinhasti vinkuu —\n\"jouda en viel' sua seuraamaan!\"\nVanhus ovella nyökkää vaan:\n\"Saat elää syksystä jouluun.\"\n\n\"Viivy, viivy, oi vanha vuos!\" —\npäre pihdissä sammuu —\n\"niin täysi, niin täysi on sydämein,\nsen tahtoisin antaa ma kansallein,\nen vielä jouda ma kuoloon!\"\n\nHetket rientävi, kello lyö —\ntuulet niin vinhasti vinkuu —\n\"Onko, onko jo keski-yö?\"\n\"Päätä, lapsi, nyt päivätyö,\njo aamun tähtöset tuikkii.\"\n\n\"Vielä hetki, oi vanha vuos!\" —\npäre pihdissä sammuu,\nkannel heikosti helähtää,\nkääntyvi ovella harmaapää —\nloppui laulajan vuosi.\n\n\"Minne viet mua, vanha vuos?\" —\ntuulet niin lauhasti tuoksuu —\n\"minä niin pelkään ja vapisen\".\n\"Rauhoitu, rakas lapsonen,\novella taivaan jo ollaan.\"\n\nAstuvi sisähän vanha vuos —\ntaivaan kynttilät loistaa —\nsaattavi laulajan Luojan luo:\n\"Tässä poian ma pienen tuon,\njok' eli vain syksystä jouluun.\"\n\nVirkkavi Herra Jumala —\ntuulet niin lauhasti tuoksuu —\n\"Etkö kesää sä nähnytkään?\"\n\"Näin vaan syksyn ja talven sään\",\nlaulaja vavisten vastaa.\n\nKyyneltyy silmä Jumalan —\ntaivaan kynttilät loistaa —\n\"Siis suvi sull' olkohon ikuinen!\nMut virka, poikanen poloinen,\nken olet ja mistä sa tulet?\"\n\n\"Laulaja olen ma laadultain\" —\ntuulet niin lauhasti tuoksuu —\n\"tulen tähtösestä ma pienestä,\nmin nimi on Maa\". — \"Mihin kuolit sä?\"\n\"Kurjuuteen kuolin ja nälkään.\"\n\nVihastuu Herra Jumala —\ntaivaan kynttilät sammuu —\n\"Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!\"\n\"Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,\net sille saa sinä kostaa.\n\nMut hiukan hillitse viimojas,\nne liian vinhasti vinkuu\nmun uraani armahan aukeoilla.\nSuo päivän paistaa sa Suomen soilla!\" —\nNäin laulaja tuskassa huutaa.\n\nHymyilee hyvä Jumala —\ntaivaan kynttilät loistaa —\n\"Voi oikein olla. Ehk' koetin ma\nsun kansaas liiaksi tuulilla.\nTaas kukat kummuille nouskoon!\"\n\n\n\nMÖKKILÄINEN JA HÄNEN POIKANSA.\n\n\"Noh, pojat, päivä valkeaa,\non aika työn ja toimen.\nJo aura pelloll' odottaa\nja hepo eessä soimen.\"\n\nOn sääli heitä herättää,\nois hyvä maata heidän,\nmut säälittää myös kaunis sää\nja pien' on mökki meidän.\n\nKen nuorna tottui nukkumaan,\nei vanhanakaan herää.\nVain työttömyys se ruostuttaa,\nei kyntö auran terää.\n\nJa näin ma heitä rohkaisen,\nkun väsyvät he milloin:\ntuo aika uuden huomenen\nja parempi on silloin.\n\nJa usein huomen valkeaa\nja työ on yhtä kovaa.\nMa silloin koetan lohduttaa:\nNyt saatte hetken lomaa.\n\nJa tyytyväisnä työhönsä\nhe nousee nukkumasta.\nOi, heitä siunaa, Herra sä,\noi, siunaa mökin lasta!\n\n\n\nGRANIITTI.\n\nHakataan, hakataan\nSuomen vuorta harmajaa.\n\nPeikot pienet nakuttaa:\nkirpoo tulikipunat,\nkivilaatat lohkeevat,\nlastatahan laivoihin,\nviedään suuriin kylihin,\npannaan muistopatsaiksi,\npalatseiksi, linnoiksi,\nkuninkaille, keisareille,\nvierahille jumaloille,\njoille vuori harmaja\nvain on lasten tarina.\n\nHakataan, hakataan.\nPojat, pienet varokaa!\nLasten tarut uudistuu,\nkuori kylmä ohentuu,\nvuoren sydän tulta on,\nnousta voipi raivohon,\nkulon suuren kulkemaan\npäästää pitkin maailmaa,\npolttaa kaikki poroksi\npalatsit ja linnatki\nkeisarten ja kuninkain,\nvierahien jumalain.\n\nVuoressa on tulta myös.\nNähkää kipunoita yöss'!\n\n\n\nTERVEHDYS KAJAANIN KAUPUNGIN 50-VUOTISJUHLAAN\n\n6 p. maalisk. 1901.\n\nÄmmän kuohut, Koivukoski,\nPöllyvaara, Kyynärpää!\nKaikki tunnen, kaikki tiedän,\nkaikki mieleen lennähtää.\n\nTäällä tehtiin Kalevala,\ntäällä sodan soihtu nous\nkauvan vielä, vaikka vaipui\nmuualla jo miekka, jous.\n\nEhkä myöskin tunnet nimen:\nJuhana Messenius,\njosta niin on kaunihisti\ntarinoinut Topelius.\n\nJa jos vielä etäisempään\naikaan, aatos, meitä viet,\nkohtaa meitä kainulaiset,\nkarjalaisten kauppatiet.\n\nNiistä tietköön tiedemiehet!\nMinä muita laulelen.\nEi meit' auta entismuistot\nellei aika nykyinen.\n\nMin' oon lapsi tämän ajan.\nTerve sulle, rautatie!\nKulje kohta korven halki,\nKajaanihin viesti vie:\n\nLoppui puute Pohjolasta,\nSampo saatiin takaisin.\nKauan oot sa tyytynytkin\nmuun jo Suomen muruihin.\n\nValitelkoot vanhat herrat\nkaupunkia katoovaa,\nruikutelkoot rukkamielet\nlinnan muurta harmajaa.\n\nMinä laulan, laulattelen\nKajaania tulevaa,\ntiedon pesää, taidon pesää,\njauhon, viljan jakajaa.\n\nHyvinvointi! kansan onni!\nEnsin sinä, sitten muu.\nMissä syödään petäjäistä,\nsiell' ei paljon naura suu.\n\nMeijerit ja kansakoulut!\nToinen toistaan tukekoon.\nRahvas lukee raamattua.\nMyöskin muuta lukekoon.\n\nEi oo pelko, että kansa\nisäin tavat unhottaa.\nJos ne joku unhottaiskin,\nkyllä Ämmä muistuttaa.\n\nÄmmä tulee korpimailta,\nkorven voima nuorta on.\nVuottakaa, kun Kuhmo nousee\nynnä poiat Paltamon!\n\nSotkamoss' on suuret kylät,\nsiellä täyttyy tähkäpää.\nKiannalla kilvan vielä\npettuleipää pistetään.\n\nTäyttyvä on kerran tähkä\nkoko kauniin Kainuunmaan.\nKunpa täyttyis, kohta kaikki\nkorven voima tarvitaan,\n\ntarvitahan päivän työlle\nvasten valtaa pimeyden.\nKenpä tietää, ehkä toistuu\ntarut ajan entisen?\n\nKenpä tietää, ehkä kerran\nKajaanissa taistellaan,\nkun jo unta uupunutta\nnukkuu suuri Suomenmaa?\n\n\n\nLAULU VANHOISTA AJOISTA.\n\nHaastavi hongat harmaapäät:\nEi ennen tääll' ollut tälleen,\nei leikitty, tanssittu päivät pitkät\nja herätty leikkihin jälleen.\n\nPäivät raskaasti raadettiin\nja kelpas uni yöllä.\nPyhät ne pyhinä pidettiin\nja arki alkoi työllä.\n\nTervaa täällä poltettiin\nja pettuleipää syötiin;\nterva vietiin kaupunkiin\nja porvarille myötiin.\n\nSaatiin säkki suoloja\nja toinen leivänlisää.\nTotteli vaimo miestänsä\nja poika kuuli isää.\n\nAivan toinen aika on\nnyt meillä siitä asti,\nkun herrat ruukin laittoivat\nja mittar' metsät rasti.\n\nPyhä oli ennen lemmenliitto,\nvakainen sen vastuu.\nKirkkomäellä kaulakkain\nnyt nämä nuoret astuu.\n\nTytöt juoksee ruukilla\nja pojat myllärillä.\n(Kolme mamsseli heilakkaa\non näätsen miehellä sillä.)\n\nPojat työnsä unhottaa\nja tytöt kunniansa.\nViina virtaa tulvanaan\nja turmeltuupi kansa.\n\n\n\nLAULU VALON SODASSA.\n\n(Kun Kalevalan sankarit ennen muinen valon sotaan suorivat,\nkerrotaan heidän ennen lähtöään marssineen Ukon puun ympäri\nlaulaen seuraavaa laulua:)\n\nKuule nyt meitä,\nilmojen Ukko,\naukaise eestä\nauringon lukko,\npäästäös päivä\npilvien takaa,\nkussa se Louhen\nvankina makaa.\n\nValoa me vaadimme\nemmekä muuta,\nsiksi me kierrämme,\nnyt Ukon puuta,\nsiksi me laulamme\nlaulua sodan,\nnostamme taivaalle\ntapparan odan.\n\nMeill' oli päivä:\nHe meiltä sen peitti.\nMeill' oli kansa:\nHe yöhön sen heitti.\nMeill' oli vapaus:\nNyt meill' on orjuus.\nMeill' oli onni:\nNyt meill' on kurjuus.\n\nMeill' oli lapset\nsiveät ja suorat,\nnyt meillä pauhaa\nhurtat ja huorat,\nkaikki jo katoo:\nkunnia, kunto,\ntarmo ja tavat\nja oikeudentunto.\n\nJos nyt et auta,\nniin hukka jo perii.\nKuolla jos pakko on,\nkuolkaamme veriin!\nEespäin veikkoset!\nTapparat tanaan!\nVoimamme laulu\nja luottamus sanaan.\n\nAstuvi urhot,\nukkonen jyskää.\nKatso, jo Pohjolan\nportit ne ryskää,\nsortuvi, murtuvi,\nkaikuvi soitto,\nsankarit laulaa:\npäivän on voitto.\n\n\n\nEERO ERKKO.\n\nKävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit,\nnous taistelon lainehet korkealle,\nmut et sinä sortunut aaltojen alle,\nvaan vaahdossa seisoit ja kasvoit ja kartuit.\n\nTuli tyyni, — ja moni, jot' ei murtanut myrsky,\nnyt sortui tyynessä, veltossa veessä,\nmut ainapa Erkko ol' joukkonsa eessä,\noli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.\n\nNäin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta.\nNyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi?\nSa ääneti seisot. On vastaus suotta.\nSun puolestas vastaa kansas ja maasi.\n\nKeväällä 1900.\n\n\n\nHELSINKI HELMILÖISSÄ.\n\nKuulkaa Luonnotarten kuiskausta,\nnähkää Suomen talven suuri taika!\n\nKoko Helsinki on helmilöissä,\npuistot kaikki kuurakaunehissa,\nkaasut palaa, sähkölamput loistaa,\nesplanaadi on kuin taikalinna,\npeikkoin palatsi ja vuoren hovi,\njossa Hiiden neien häitä juodaan.\n\nMutta kattoin yli sähköverkot\nmahtavina niinkuin maantiet käyvät,\nvalkoisina, valon rautareitit,\nsakeoina, sanan ohjoajat,\nsillat sielujen ja ihmismielten,\nvalistuksen suuret valtaväylät.\n\nMistä tämä rikkaus ja tenho?\nEilen vielä sumu maita peitti,\npuut ol' paljaat, kadut kauppaa varten,\nlyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,\nsähkölangat, yli kattoin käyvät,\nvenyi velttoina kuin riippumatot\nrantamilla kesäsiirtoloiden —\nmukavuuden, laiskuudenkin langat.\n\nAstun alla jumalaisen holvin,\npääni päällä kuurahelmet helkkää,\nhelmet helkkää, runot kauniit kaikuu,\ntanssii talven immet ihanaiset;\nkäyskelen ja kysyn itseltäni:\nMistä tämä rikkaus ja tenho?\n\nTyttö tietä pitkin tepsuttaapi,\nvalkea kuin vaahti myrskyn jälkeen,\npysähtyy ja minuun kauvan katsoo.\nMitä minusta sa tahdot, tyttö?\n\nKuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:\n\"Olen talvi, Suomen taikaneiti,\ntuntenethan minut vanhastaankin,\nliat peitän, saastat maahan kaivan,\nsumut kaikki kudon helmivöiksi,\njoilla koristan ma uraani armaan\nodottamaan uutta kevättänsä.\nKautta oman rintas kammioiden\nusein unohduksena ma kuljen.\"\n\nVielä kerran mulle viittas tyttö,\nhälveni kuin uni heräävältä.\nYksin seisoin keskell' esplanaadin,\nöinen Helsinki ol' heräämässä,\nkahden puolen ihmiskarjat kulki,\nkarjat sekä karjain kaitsijatkin,\nherrat heilui, vilkkui naiset nuoret,\nvaan ei valkeat kuin talven immet;\nsilloin multa silmäkulma kostui,\nsanat nämä nousi huulilleni:\nMitä taitaa pimeys tälle maalle?\nAmpukohot myrkkynuoliansa,\nnostakohot suosta suuret usmat,\npeittäköhöt taivaat talmallansa,\nlaskiessaan Suomen laaksoloihin\nsentään helminä se sataa alas, —\nlaulun helminä ja hengen töinä.\n\nKiitos unhoitus, sa Luojan lahja,\nkiitos sulle, Suomen suuri talvi.\n\n8/1 1901.\n\n\n\n\nKOSKENLASKIJA.\n\nNiin usein lapsena seisoi hän\nkotiniemensä kultaisen päässä,\nnäki ohitse venhojen viilettävän\nniin tyynessä kuin rajusäässä,\nkalapurret, kaupan purret,\npurret parkinkiskojien,\nhalkojen hitaiset purret\nsekä kilvan kirkkovenhot.\n\nMutta ylpeinä yli muiden\nloisti tervapurtten laajat purjeet,\npullistuen omast' onnestansa,\ntietäin kantavansa korven voimaa,\nkantavansa suuriin kaupunkeihin\nhavumetsän haluttua mettä.\nSiitä mahtavina sadatmarkat\nsinkoo kauas sinikorpiin Kainuun,\nsadatmarkat sekä jauhot, suolat,\njoskus myöskin \"vältti\", kääntö-aura,\ntalon toimellisen isännälle;\nemännille sokurit ja kahvit,\nkihlat lempiville kihlakunnan.\n\nHalu syttyvi poikasen sielussa:\nLie jotain mullakin viedä,\non tunteita, on haaveita,\nja jos tervaa ei, pajunkuorta,\nniin mieltä nuorta\nja mietteitä,\njoit' ei joka poika tiedä.\n\nJa niin hän purtensa irroittaa\nkotilahtensa kultaisen suulta,\nlaskevi keskelle kuohuja\nja laulavi laitapuulta,\nmiten meri on suuri ja sininen\nja maa niin armas ja kaunoinen\nja vieno neitosen varsi,\nkun hän koivujen solassa käy.\n\nIlta hiljainen lankeaa.\nPurje leutona lepattaa,\nterhen nousevi tuolta, täältä,\nlahden pohjista, laineen päältä,\nkutovi verkkonsa yli veen —\npoikanen yönä on yksikseen.\n\nHuokaa öiset ulapat.\nSaapuu sadat unelmat,\nVait! Mikä valkoinen välkähtää?\nVellamon neitosen kyynärpää,\ntuolla polvi ja täällä kaula:\n\"Laula poikanen mulle, laula\nsynnyt lempivän sydämen.\nSaat sinä suukkoni lämpöisen.\"\n\nJa poikanen laulavi lauluaan\nniin vienon-soipoa, sorjaa,\nmiten kuinka jos kauniit on kukkaset maan,\nne kuolo kuitenkin korjaa,\nmut tummanpa Tuonelan laineilla\nsiell' lumpehet valkeat päilyy;\nken siellä kohtaapi kultansa,\nsen kukkaset ijäti säilyy.\n\n    Varo poikanen!\n    Joki eessä lie!\n    Käy airoillen!\n    Jo virta vie!\n\nSiellä kasvavi korkeat tammipuut,\ntuvat tummat on tammien alla,\nei paistele sinne päivät, ei kuut,\nei tähtöset taivahalla,\nvaan ijäti pirtissä pienessä vain\nsiell' loistavi silmä armaan.\nJa keskellä leppien varjoavain\nui Tuonelan joutsen harmaa.\n\n    Ylös onneton!\n    Vesi kiihtyvi!\n    Kohta koski on!\n    Se surmasi!\n\nJa Tuonelan joutsen se joikuu näin:\nYö, maailman äiti, sä hellä!\nMoni poikasi pyrkivi päivähän päin,\nmut kellä on onnea, kellä?\n\nOn hullu ja houkka se lapsonen maan,\njoka suruja syömeensä sulkee.\nJa kauvaksi orhit ne korskahtaa,\nkun kuoleman valtias kulkee.\n\nLakkasi laulu poikasen.\nHeräs hän keskellä kuohujen;\nkoski pauhasi, vaahto pärskyi,\nmela vapisi, venhe tärskyi,\nkastuvi poski poikasen —\nse on suudelma Vellamon neitosen.\n\nMiettivi poika mielessään:\nKuollako vai jäädä elämään?\nHiljaa, hiljaa niin sydän lyö.\nEhkä tehty jo onkin työ,\nmin sään mulle neuvo Jumalan.\nLauloin jo laulun parhaimman.\n\nMutta niin kauniina aurinko nousee\nylitse ylhien kalliorantain,\nvilkkuvi rannoilla valkeat talot,\npuuntavi punaisenkirjavat lehmät,\njoita nyt käyvät lypsämähän\nneitoset nuoret kuohuvin kiuluin.\nHymyy taivas ja hymyy maa —\nmiksi miekin en hymyileis?\n\nHymyten poikanen melaan käy\nja kosken kuohua kohtaa:\nEn tiedä, viekö se elämään\nvai Tuonenko tuville johtaa?\nSama mulle. Mut laskea laatuisa on\nnäin maailma silmäinsä eessä\nja uihan se kuoleman joutsen kai\nmyös näidenkin virtojen veessä.\n\nJa hän leikkii kuolemalla,\nhakee parhaat hyökylaineet.\nNeidot näkee rantamalla,\nkulkee kautta maiden maineet.\nKarit uhkaa, aalto alla\nahmaa, Luoja johdattaa\nlaulukosken laskijaa;\nsuvanto jo aukeaa,\n\nSiintää eteen järven selkä, niemen päässä talo on.\nPoika purren kiinnittääpi pajuun rantakallion.\nKäypi tupaan. Kaikki väki sielt' on kesäkiireillään;\ntalon tyttö kangaspuita punaposkin helskyttää.\n\nSuihkii soma sukkulainen, nousee, laskee polkimet.\nSanat sattuu toisihinsa, ailahtaapi aatokset.\nEnnen kuin sen poika ties ja ennen kuin ties tyttökään,\nastuu sisään talon väki, tapaa heidät sylikkään.\n\nSiitäkös nyt touhu nousi. Kuka, mistä, kulkija?\nIsä etsii piiskanvartta, äiti huutaa pappia!\nTyttö itkee, rengit nauraa, piiat vilkkuu, virnottaa —\nyleisessä hälinässä poika ulos puikahtaa.\n\n    Taas hän venheessä\n    vettä viiltää,\n    laskee koskia\n    kuohuvia,\n    mutta hällä\n    nyt mielessänsä\n    ei enää kuoleman\n    kukat päily,\n    vaan elon kukkaset\n    kumpurinnat\n    ja neitosen punaiset posket.\n\n\n\n\nLAULUJA KANTELETTAREN TAPAAN\n\n\n\nMIKSI KYSYISIN ENEMPI?\n\nEn tiedä, oletko impi\npyrstötähti taivahalla,\nvalo maillensa menevä\nvaiko unten uusi päivä.\n\nJa en tiedä, oletko impi\nviime tuomion tulemus\nsyömelleni syntiselle,\nvai tuoja elämän uuden.\n\nValaisit pimeän yöni,\nnäin ma pitkät pilven rannat —\nmiksi kysyisin enempi?\n\n\n\nKONSTINSA KUMPAISELLAKIN.\n\nNeuvoisin sinulle, neiti,\npari kolme konstiani,\ntien ohesta oppimaani\neloni nuorella polulla:\n\nIlo miten syntyvi surusta,\nmiehen tarmo taistelosta,\nhyve ahjosta himojen,\nhenki mustan mullan alta.\n\nNämä minä neuvoisin sinulle,\nkun sinä neuvoisit minulle\npari kolme konstiasi,\njoita ihailen ijäti:\nHyvä miten palkitaan pahalla,\nlempi leikinlaskennalla,\nmitenkä murhataan hymyillen,\nkuin poloista poljetahan.\n\nNeuvokaamme toisiamme,\nimpi kaunis ja ihana!\n\n\n\nUNTA JA TODELLISUUTTA.\n\nTarjosin sinulle kerran\nkäteni kesäisnä yönä,\nkun oli linnut laulupuulla,\nkukat täydellä terällä;\ntarjoan sinulle käden\nnyt ma talven tanterilla\nsoidessa vihurin vinhan,\nkukkain kuolleiden ylitse.\n\nEt sa silloin uskaltanut\nunteni utuihin, tyttö,\nuskallatko nyt paremmin\nurho-unten täytäntähän?\n\n\n\nKATSON, KATSON, KAUNIS TYTTÖ.\n\nKatson, katson, kaunis tyttö,\nkatson silmies sinehen,\npohjahan povesi katson,\nsydämesi syövereihin,\netsin aatosta eloni,\ntulevia tutkistelen,\ntuotko tummia minulle\nvaiko öitä valkoisia.\n\nMuistan, koito, muutkin silmät,\nsilmät tummat ja palavat,\njoihin katsoin, kauvan katsoin,\netsin aatosta eloni;\nluulin päivän koittavaksi,\nauringon yleneväksi.\n\nYö yleni, tähdet sammui,\nsäihkyivät salamat yössä,\njyrisi Jumalan kosto,\nsatoi rautaiset rakehet\nmun poloisen pään ylitse,\nharhalapsen hartioille;\najoivat armotta minua\nsalon poikki, toisen pitkin,\nlöivät turraksi lihani,\nluuni kaikki kangistivat,\npuutuin puuksi suon selälle,\nahon päähän pökkelöksi,\npikku lintujen peloksi,\nvariksien vaakkumiksi.\n\nViikon seisoin suon selällä\ntunnotonna niinkuin tukki,\nkorpit hyppi korvillani,\nsilmillä varikset vaakkui,\npedot juurella pesivät,\nhukat luona huutelivat.\nLapset parkaisi pahasti\nmarjamailla käydessänsä,\nnähdessä näköni mustan,\nsurun synkän syövyttämän,\npökkelön suon selällä,\nkarahkaisen kankahalla.\n\nTulipa tyttö tähtisilmä,\nenkeli elämän joulun,\nei se parkaissut pahasti\neikä luota loitonnunna,\ntuli luoksi leikkimähän,\nvienoinen visertämähän,\ntuli silmin niin sinisin,\nkävi niin valkoisin kätösin\nrunkohon ruman petäjän,\njuurihin jumalten hylyn —\nsoi salossa enkel'laulu,\nlapsen nauru laaksoloissa.\n\nJa katso: Ihana ihme!\nSylkähti sydän petäjän,\nkuohahti kuollehet vetoset,\npuu vihersi, päivä nousi,\nkevät kaikille hymysi.\n\nKatson, katson, kaunis tyttö,\nkatson silmies sinehen,\npohjahan povesi katson,\nsydämesi syövereihin,\netsin aatosta eloni,\ntulevia tutkiskelen:\nHerätitkö kuollehista,\ntoitko Tuonelta urohon,\nuusille sydänsuruille\nvaiko leivon lauleluille.\n\nKirkas on sinulla silmä,\nkatse kaunis ja viaton,\net sinä suruja tuone,\ntuonet marjatuokkosia\nmailta päivän paistamilta,\nkuu-luojan kumottamilta.\n\n\n\nIVA.\n\nKysyi tyttö poikaselta:\n\"Miksi ivailet alati,\nlasket lauseita pahoja,\njotka pistävät syvälle —\nminuakin joskus pistät.\"\n\nVastas poika neitoselle:\n\"Ihana on ivan säilä\nsäihkyväinen, välkkyväinen.\nIva on jumalten ase,\nluotu sankarin sotahan\nvasten valtoja pimeyden.\nSillä puollan parhaintani,\nhellintäni, hienointani\nelämän suuressa sodassa —\nsillä myös sinua puollan.\"\n\n\n\nSANA SUOMEN SALOILLE.\n\nSiellä Suomen on saloilla\nmonta, monta nuorta miestä,\njoilla on sydän palava.\n\nJa onpa saloilla Suomen\nmonta nuorta neitokaista,\njoill' on silmä siintäväinen.\n\nJos joka sydämehen ma\nvoisin mennä nuoren miehen,\nnäin minä sanoisin siellä:\n\"Pala, pala, nuori sydän,\nkatko Kullervon kapalot!\nUntamot, utalat miehet,\nmielet maassa vangitsevat\nsuurella suun kovulla,\npikkuisilla pyytehillä.\nSiinä on sisäinen uhka.\nToinen uhka ulkonainen.\"\n\nJa jos silmät ma jokaisen\nvoisin nähdä nuoren neien,\nnäin minä sanoisin niille:\n\"Siinnä, siinnä nuori silmä,\nsinimetsien ylitse,\nnäe, mitä me emme näe\nkeskellä tulisen taiston,\nkaukolehdon lempeyttä,\nkaukolaakson kauneutta,\nihanuutta iltapilven,\naamun armahan tuloa.\"\n\nLennä laulu ja sanele,\nmitä en itse voi sanoa!\n\n\n\nLAULUN LAPSI.\n\nHyvä oli iso minulle,\nsiskoset sitäi paremmat,\nparas armas äitimuori.\n\nMie itse hyväpä kelle?\n\nPaha oli maailma minulle,\npahempi impi ilkkuvainen,\npahin syyllinen sydämein.\n\nMie itse pahapa kelle?\n\nEn ole hyvä, en paha,\nolen lapsi laulavainen,\nlaulun lapsena pysynkin\nkunis kuoppahan kuperrun.\nKaikki on kaunista minulle\ntämän ilman kannen alla,\nilo, murhe, itku, nauru,\nluonto, maailma, lokakin,\nrauha suuren rakkauden,\nvihurit vihan ja lemmen;\nkaikell' on kajastuksensa\nLuojan suuresta suvesta,\nikuisesta auringosta\ntähtitarhojen takana.\n\n\n\n\nPYHÄ KEVÄT.\n\n\n\nKEVÄTHYMNI.\n\nHerran henki mailla kulkee,\nhaudat kaikki aukeaa.\nKas, jo katkee kääriliinat!\n\nSydän uuden uskon saa.\nMaa, mi nukkui hangen alla,\nherää uuteen elohon,\n\nkautta ilman kannel kaikuu:\nVapahtaja noussut on.\nHerää sydän ihmisenki\n\niloinensa, suruineen.\nAstu aatos, lennä, liidä\nkirkastuksen korkeuteen!\n\n\n\nVIRTA VENHETTÄ VIE!\n\nVirta venhettä vie.\nMihin päättyvi tie?\nLyö kuohut purren puuta ja talkaa\nMikä ihminen on?\nVirvaliekki levoton.\nJo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.\nYksi syntyy riemuun ja toinen murheesen\nja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;\nkun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.\n    Virta venhettä vie.\n\nMihin päättyvi tie?\nNiin synkehinä synnit ne uhkaa.\nHetken hehkuvi mies,\nsitten tummuvi lies,\njääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.\nJa synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin\nja poika perii kehdossa synnit isänkin\nja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa.\n    Mihin päättyvi tie?\n\nVirta venhettä vie.\nKoko maailma mun purressani läilyy.\nMeri ääretön, o!\nEtkö joudukin jo,\nsuur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.\nOis aika maata sunkin jo, suuri maailma,\nja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.\nKatso, kuinka kuolon varjot häilyy.\n    Virta venhettä vie.\n\nMihin päättyvi tie?\nEi tiedä sitä ihmisistä kenkään.\nMeri, taivas ja maa\nkaikki, kaikk' katoaa —\nkuinka säilyisi sielu ihmisenkään?\nMut unessa niin armas on ajatella noin:\nViel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi\nja huomentuulet tuntureilta henkää.\n    Vaiko valhetta lie?\n\nMut noinpa mietin mie:\nKatso, kerran koko maailma herää.\nSusi lammast' ei syö,\nveli ei veljeä lyö\neikä miesi tahko tapparan terää.\nMut kaikki kauniit aatteet, joit' täällä aatellaan,\nne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan.\nSiis ihanteita, ihminen, kerää!\n    Vaiko valhetta lie?\n\n\n\nTAIDENIEKAN YÖ.\n\nYössä istuu taideniekka.\nMiksi helkkää rannan hiekka.\n\nYön on neitoset tulevat,\nyön on mustat morsiamet,\nvalkeilla varsoillansa,\nruskeilla ruunillansa.\n\n\"Kunne neitoset kulette?\nMinun luokse miks tulette?\"\n\n\"Tuomme sulle tuomisia\nmeren suurilta seliltä,\nilman pitkiltä pihoilta —\njoko on ovesi auki?\"\n\n\"On se auki auringolle,\npaistoa Jumalan päivän,\nei yön yrityksille,\nManan neitten maanehille.\"\n\nIlkkuivat Manalan immet,\ntytöt Tuonen tyrskyttivät:\n\"Voip' on miestä mieletöntä!\nVieläkö valohon luotat?\n\nTiedä, tiedä, taitoniekka:\nJo pimeni Suomen päivä,\nsammui jo salojen huomen,\nmeni usko miesten nuorten —\nei ole valoa enää\nkoko maassa, maailmassa.\"\n\nHuusi vastaan taideniekka,\nvälkkyi nuoren hengen miekka:\n\"Jos menikin muilta usko,\nminun viel' ei mennyt ole,\njos pimeni maani päivä,\non mulla omakin päivä,\ntyttö kultainen kylässä,\nkaunokutri kartanossa,\njoll' on sielu silkin hieno,\nkatse kaunoinen sametin.\nUnista utuisen lemmen\nluon mä maalle uuden aamun.\"\n\nIlkkuivat Manalan immet,\ntytöt Tuonen tyrskyttivät.\n\"Voip' on miestä mieletöntä!\nVieläkö valohon luotat?\nJo pimeni silkkisielu,\nsameni sametin välke,\nkylän ämmien käsissä,\nnaisten kahvinauruloissa.\nEi ole valoa enää\nkoko maassa, maailmassa.\"\n\nPainoi päänsä taideseppä,\njuoksi julman haavan leppä,\njuoksi päivän, juoksi toisen,\nkunis hän kolmanna kohosi,\nkastoi kalvan hurmehesen,\nnosti kohti korkeutta,\nvannoi näin valan ikuisen:\n\n\"En minä levänne ennen\nkuin minun miekkani terästä\nrevontulet roihuavat\nyössä pohjolan pimeän.\"\n\nVyötti varren rautavyöhön,\nastui ulos talvi-yöhön,\ntalven tähtöset näkivät,\nkun hän korpehen katosi. —\nEi ole sitten kuulununna.\n\n\n\nVÄLIRAUHA.\n\nTiedän, tunnenhan tarkalleen,\nett' tää on vaan välirauhaa,\nhetkisen virtaa vierivää.\nTaas kohta jo kosket pauhaa,\n\nVain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon\nsun kanssasi, sydän kulta.\nOle valmis, kun leijona valveutuu!\nTaas silloin me iskemme tulta.\n\nJa tietköhön myös koko maailma sen,\nett' tää on vaan väli-aikaa.\nSun tänään mä rauhassa levätä suon.\nTaas huomenna torvet raikaa.\n\n\n\nJUMALAN VANKI.\n\nYstävyys murtuu,\nrakkaus katoo,\nei katoa minun kuoleman-ikäväni.\nEn minä tiedä sinun alkuasi\nenkä aavista sinun loppuasi,\nmutta kumpikin lie minun sydämessäni.\n\nVoi, pahoin tekee se mies,\nse mieletön mies,\njoka juurensa elämään katkoo.\nHän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä,\nei ole hällä sijaa siellä eikä täällä,\nhän äärettömyydessä lentää ja lentää\nja aaltoihin vaipuu.\n\nEikä ole totuus,\njumalainen totuus,\ntehty ihmishartioita varten.\nJos kuolevainen jumaliin nousee,\nniin Jumala ottaa\nvangiksi hänet\nja viepi hältä ymmärryksen valon.\n\n\n\nMAININKEJA.\n\nTahtoi meri taideniekaks tulla,\nlepäs tyynnä, peilipintaisena,\nkajasteli kaikki ilman kaaret,\nrannan raidat, suvi-illan ihmeet;\nkysyi vanhemmalta veljeltänsä\ntaivahalta: \"Oonko taideniekka?\"\n\nPäätään pudistaen veikko virkkoi:\n\"Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.\"\n\nMuutti meren poika muotoansa,\nmeni sydämensä syövereihin,\nnosti hyökyaallot ärjymähän,\npirstoi purret, mastot maalle heitti;\nkysyi vanhemmalta veljeltänsä:\n\"Taitanen jo olla taideniekka?\"\n\nPäätään pudistaen veikko vastas:\n\"Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.\"\n\nLakkas myrskylaulu meren rinnan,\nsouti selkää pitkät, loivat laineet,\nkajastellen taivaan sinikantta,\nmuistutellen meren pohjatuutta,\nantain aavistusta myrskylöistä\nmennehistä. Kysyi meri jälleen:\n\"Onko taiteen tarkoitus siis tämä?\"\n\nNyökkäs päätään vanhempi ja vastas:\n\"Jo nyt riittää. Olet taideniekka.\"\n\n\n\nSURUT.\n\nMinä seisoin ja huusin\ntappara kädessä:\n\"Tulkaa, nyt tulkaa,\ntulkaa kaikki,\nte miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet,\nhuolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,\nniin koitamme kerran,\nken meistä voittaa,\nja voitettu olkoon\nääneti niinkuin\nhauta, mi kuusten\nkeskellä hiljainen on.\"\n\nNäin minä huusin\ntappara kädessä,\nkatsoin uhmaten\nkalliosolaan\nuotellen kuoleman karjaa.\n\"Pelkäätkö Tuonelan\nuntelo ukko,\npelkäätkö vuossadan\nnuorinta lasta,\npelkäätkö päivyen poikaa?\"\n\nEivät ne tulleet\nsilloin surut,\ntulivat silloin,\nkun makasin maassa\nkamppaillen Luojani kanssa.\nTulivat takaa kuin konnat, löivät\nkahleisiin minut, mierolle möivät,\ntekivät minusta\nheikon miehen,\npolttivat otsaani\norjan merkin,\njota ei huuhdo\nvesi, ei veri,\neikä huulet kauneimman neidon.\n\n\n\nRAKKAUDEN LAULU.\n\nAjatukset mun aivoissani\nniinkuin käärmeet kiertää.\nKäsi toinen neitosen nisissä\nja toinen vartta viertää.\n\nValkeat aatteet mustalla pinnalla.\nVoi, väririkkautta!\nValkea käärme mustalla rinnalla.\nKas, sepä rakkautta!\n\n\n\nALKIBIADEEN NÄKY.\n\nMa tiedän immen\nniin valkean\nkuin marmori templissä\nMinervan.\n\nTheano, temppelin\nimpyinen!\nOi, koskaan unhoita\nsua ma en.\n\nSa seisoit kirkasna,\nkuultavana —\nma kuljin maassa\nniin matalana.\n\nOlin juonut päivät\nja itkenyt illoin.\nKai Panathenaian\nol' juhla silloin.\n\nOli päivä laskenut\nlaaksoissa,\nmut vuoret kimmelsi\nkullassa.\n\nJa kädessä malja\nja seppelpäin\nohi Minervan templin\nme kuljimme näin.\n\nYks filosofeerasi,\ntoinen lauloi\nja kolmansi katu-\ntyttöä kauloi.\n\nSa seisoit templisi\nportahilla —\nma kuljin varjossa\nviileen illan.\n\nJa poimut vaattehes\nvalkean\nloisti ruskossa päivyen\nlaskevan.\n\nSun nähdessä silloin\nmun seisahti syön\nkuin Arkipelaagissa\naalto yön.\n\nJa aallossa taivahat\nkuvastui\nja taivahan tuhannet\ntähtöset ui.\n\nMut koska sa silmäsi\nlaskit alas,\nniin jällehen myrsky\nmun rintaani palas.\n\nJa myrsky se raivoo\nvieläkin.\nEn unhoita impeä\ntemppelin.\n\n\n\nHYMNI TULELLE.\n\nKen tulta on, se tulta palvelkoon.\nKen maata on, se maahan maatukoon.\nMut kuka tahtoo nousta taivahille,\nnäin kaikuu kannelniekan virsi sille:\n\nMit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?\nEi aivan: Aatos nousee mullasta.\nOn kohtalosi kerran tuhkaks tulla,\nmut siihen ast' on aikaa palaa sulla.\n\nMi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?\nJumala, henki, tuli ikuinen.\nOn ihmis-onni olla kivihiiltä,\nmaan uumenissa unta pitkää piiltä,\n\nherätä hehkuun, työhön, taisteloon,\nkun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,\ntoteuttaa vuosisatain unelmat,\njoit' uinuneet on isät harmajat.\n\nOn elon aika lyhyt kullakin.\nSiis palakaamme lieskoin leimuvin,\ntulessa kohotkaamme korkealle!\nMaa maahan jää, mut henki taivahalle.\n\n\n\n\nHIUKAN TÄHTITIEDETTÄ.\n\n\n\nTÄHTELÄN TANHUAT.\n\nTähtöset tuikki niin korkealla.\nMin' olin maassa niin matalalla.\n\nMiksi niin vilkutte tähtöset mulle?\n\"Siksi me tähtöset vilkumme sulle,\n\nettä sun sielusi nousisi meihin,\nettä sa astuisit auringon teihin.\"\n\nEnkö siis astu ma auringon rataa?\n\"Et sinä astune auringon rataa,\n\nkuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet,\nkuutamon välkkeitä rintaasi suljet.\"\n\nKuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin?\n\"Noin sinä pääset Päivölän tupiin,\n\nnouse, ja Tähtelän tanhuita juokse!\nSiitä käy polku Luojankin luokse.\"\n\n\n\nPOHJANTÄHTI.\n\nOi, Pohjan tähti,\nmi meille vilkut,\nja piennä pilkut,\nmi ilkut tähdille\nkiertäville\nja ihmismielille\nmyrskyisille,\njotk' ei saa rauhaa,\nvaan aina pauhaa!\n\nOi, kuin sua säälin,\nsa tähti kumma,\nmi luulet, että on\nelon summa\nain aaltoin keskellä\ntyyni olla,\ntyyni olla\nja seistä kaukana\nkalliolla,\nkun meri pauhaa\nja ei saa rauhaa.\n\nSua kaikki kiertävät\ntaivaan kaaret\nja tähtisarjat\nja valosaaret,\nsua kumartaa\nkuun, päivän kulta\nja otava oppinsa\nottaa sulta,\nniin myöskin henki\ninehmosenki.\n\nSua sentään säälin\nma, tähti parka,\nmi tiedä et,\nmiten veri karkaa,\nmiten tulet riemun\nja tuskan palaa,\nkun synti hehkuu\nja sydän halaa\nja aatos pauhaa\nja ei saa rauhaa.\n\nAina langeta,\naina nousta,\nkäyttää kuokkaa\nja sotajousta,\ntehdä oikein\nja tehdä väärin,\nrikkoa, kärsiä\nmielinmäärin —\noi, ihanainen\non elo mainen!\n\n\n\nAURINGON OPETUS.\n\nOpeta minulle, aurinko,\nmik' on laulajan oikea onni.\n\n\"Tee kuin minä, paista vaan,\nlaulajan onni on antaa.\"\n\nPilvet päiväni peittivät.\nKuinka siis kummalla annan?\n\n\"Tee kuin minä, paista vaan,\nväistyvi mustinkin häivä.\"\n\nHanki kattavi kaiken maan.\nTurhaan uurran ja puurran.\n\n\"Tee kuin minä, paista vaan,\nsulaa hankikin suurin.\"\n\nEntä jos kansa mun kiroaa?\nEnkö ma kiroa vastaan?\n\n\"Tee kuin minä, paista vaan,\nsyttyvi sydänkin kylmin.\"\n\n\n\nUUSI TÄHTI PERSEUKSEN SIKERMÄSSÄ.\n\nUus tähtönen, uusi maailma,\nuus ajatus ihmisen sielussa!\n\n\"Sun aatoksistasi tiedä en.\nMinä synnyin vuoksi miljoonien.\"\n\nSiis olet sa sentään mun aatoksen'.\nSekin syntyvi vuoksi miljoonien.\n\n\n\nVÄINÄMÖISEN MIEKKA.\n\nVuoret ja järvet ja suuret virrat\nKalevan kansoa halkoilevat.\nYksipä sentään on yhteistä meille:\nOn Väinämön kalpa\n\nkannella tyynen, talvisen taivaan.\nMerkki mun kansani muinaisen tarmon!\nSulle ma laulan ja virteni kuulkoon\nvuoret ja järvet:\n\nSuuri on Suomessa laulajan valta.\nSana on astala aattehien.\nEn sitä vaihtaisi kuninkaan linnaan,\nen keisarin kruunuun.\n\nKieleni helkkyvä, hellä ja soipa,\nkirkas ja sorea suomenkiel'!\nvoitko sa jällehen ankara olla,\nurhojen kieli,\n\naattehen urhojen, miettehen miesten?\nVoitko sa olla tappara tarmon,\nkahleitten murtaja, kansasi kostaja —\nVäinämön kalpa\n\nkannella tyynen, talvisen taivaan?\nPeljätty Pohjolan peikkojen kesken!\nVoitko sa myös alas astua sieltä,\nleimuta, lyödä?\n\nSilloin kuin vaipuvi vapaus maasta,\nlaki kun loppuu ja rikokset riehuu —\nnousetko silloin kuin Ukon myrsky\nvuorien yli?\n\nNäin minä lauloin. Hiljaisna uinui\nlumiset järvet ja virratkin.\nMut uhaten taivahan kannella välkkyi\nVäinämön kalpa.\n\n\n\n\n\n\nKANGASTUKSIA\n\n(1902)\n\n\n\n\nJUMALAN TAMMI.\n\nMikä on tammipuun tohina\nminun koidon korvissani?\n\nTammi on Jumalan tammi\nelämän aukean aholla,\npäivässä pimenevässä,\nlaulun yössä lankeevassa.\n\nPois viha, pois kateus,\nkarkotkaa katalat kiistat,\nhaihtukaa elämän huolet\nsekä järjen jäiset tuumat!\nYön elämä ympärillä\ntyynny! Tyyntykää inehmot!\nRaukene ratasten räiske\nsekä seppojen jyrinä!\nMinun on mieleni kuullakseni\nLuojan suuren puun puhetta.\n\nTarinoi Jumalan tammi:\n\"Olen toiminnan tohina\nkaaoksessa kaikkeuden;\nkohtalon kohina olen\npuhki ihmisten povien;\nolen pauke maan pajassa,\nhumu ilman huonehessa;\nkuurot kuulevat minua,\nkuulevaiset eivät kuule.\"\n\nKysyn sykkivin sydämin:\n\"Ja mitäpä minulle huout?\"\n\nJulistaa Jumalan tammi:\n\"Humisen huolia sinulle,\nsurun annan aateluutta,\nvaivan kalvavan vakautta,\nylevyyttä ylhän tuskan;\nkynnän otsasi vakoihin,\nsielusi enemmän kynnän,\npanen paadet hartioille,\nkäsken nuorna kärsimähän.\"\n\nKysyn kylmävin sydämin:\n\"Miks minua kärsimähän?\"\n\nLuojan suuren puu puhuvi:\n\"Siks sinua kärsimähän,\nkun olet lapsi laadultasi,\nitkijä elämän itkun.\nOtan sun lapseksi omaksi,\nannan sulle laulun armon,\njuuret juutan maa-emohon,\ntyönnän latvan taivahalle.\"\n\nVaikes tammi taideniekan.\nSeisoi mies aholla yksin,\nyössä aukean elämän.\nTunsi polttavan povensa,\nsydämensä seisahtavan\nvaivasta sanattomasta,\nailuesta ankarasta.\n\nPyhä on hetki hengen tuskan.\n\nSeisoi mies aholla yksin\njuurella Jumalan tammen;\nkaukokaupungin hälinä\nyhtyi yön vavistuksehen;\nlepäsivät maa ja taivas,\ntammen lehvätkin lepäsi.\n\nPisarat putoelevat\nunten urhon poskipäille.\n\nHiljaa, hiljaa, yksitellen\nhelmet kirkkahat kihoovat,\nsulaten polttavaa povea,\nlauhdutellen, lohdutellen.\nSaa vaiva sanoiksi, virret\nvierivät huulilta urohon,\nmies itse haoksi muuttui,\npuuttui puuksi paikallensa.\n\nSatu oli sanasta, taru\ntammesta taitehen Jumalan.\n\n\n\n\nPERMAN TARU.\n\n\n\n1.\n\nPUMA TIETÄJÄ.\n\nTietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma.\nPuma maassa hallitsee ja taivahassa Juma.\n\nLuojan templi kaarikatto yli vetten kiiltää.\nMutta velhon rintaluita tuska tuima viiltää.\n\nNainut Kainuun neidoista on kuningas Abarman.\nLemmen leikki sokaissut on hältä uskon varman.\n\nTemplin esikartanossa kuninkoi Kolfrosta,\näiti kuningattaren; jo etkö Ukko kosta?\n\nPidä pilven keräjät ja viskaa vihan nuoli,\nettä kansa kertoisi: Hän Juman kautta kuoli.\n\nVaiti vaan on Perman Juma. — _Akka_ asetettiin\nUkon kuvan vierehen, häävirret viritettiin.\n\nRinnan heille kansan riemu kaikui myrskyn lailla.\nMutta Puma vaeltaapi vuorilla ja mailla.\n\nTulee templin ovelle ja haaveistansa havaa.\nSilloin silmä salamoi ja huulet vaiti vavaa.\n\nNaisten virret vienosuiset temppelistä läikkyy.\nPuma metsiin pakenee kuin hirvi, joka säikkyy.\n\n\n\n2.\n\nKEVÄT-UHRI.\n\nKevät-uhrin aika on, on koossa Perman suku.\nSuur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.\n\nLaajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.\nJoka kuolleen perut Perma kahteen osaan jakaa.\n\nToisen saavat omaiset ja toisen itse vainaa.\nVainaan osa temppelissä kultamaljoja painaa.\n\nKullat monen kuollehen he kera taas on tuoneet,\nuhrikeitot keittäneet ja Juman sarkat juoneet.\n\nAik' on Akan maljan nyt. Kolfrosta nousee, haastaa.\nSilloin kansan keskeltä mies' itsens' irti raastaa.\n\nläpi tarhan taivaltaa ja astuu alttarille.\nKansa kaikki kavahtaa. Mut näin hän haastaa sille:\n\n\"Perma, Perma, petetty! voi Viena viekastettu!\nVäärin sulle on sanottu, ei oikein opetettu.\n\nJuman teille julistaa ma puhtahan nyt mielin.\nEi hän kysy kultia, ei puhu velhon kielin.\n\nErhetystä uhrit on ja kuollehitten kullat.\nPyhän Hengen heimolaist' ei peitä maa, ei mullat.\n\nAlta nurmen nousee hän ja Isän iloon astuu.\nSilloin silmät enkeleiden huomen-helmin kastuu.\"\n\nLiian kauvan lausia hän sai jo. Kansa riehuu.\nSydämessä kuninkaan myös vihan vimma kiehuu:\n\n\"Kiini mies!\" hän huutavi. Mies köysiin köytetähän.\nTutkitaan ja tuomitaan, mut hulluksi löydetähän.\n\nJälleen irti päästetään. Mut moni tuumii tuota:\nTää on Puman pulmia. Hän Akkahan ei luota.\n\n\n\n3.\n\nPYHÄ TAPANI.\n\nHerran mies on Tapani. Hän tahtoo kansan nostaa.\nEi hän Pumaa puolusta, mut myöskään ei Kolfrostaa.\n\nRitar' on hän ristinpuun. On Vienan suussa luoto.\nLuodon päässä kuusten all' on kivillä kirkon muoto.\n\nSiinä saarnaa Tapani. Käy kuulijoita hällä.\nMoni sanan lohdun saa jo mieltä lämpimällä.\n\nMoni myöskin pahenee ja käypi luokse Puman:\n\"Joudu! Oppi väärä jo saa voiton maassa Juman.\"\n\nPuma päätä pudistaa: \"On oppi väärä ollut\nkauvan maassa Perman jo. Siit' turmio on tullut.\"\n\nMutta pyhä Tapani hän päivät pitkät saarnaa,\ntarjoo uskon ydintä, ei elon kuorta, kaarnaa.\n\nVäsyneenä paadelle hän yksin jääden vaipuu.\nYlös karkaa kauhistuin: \"Mik' on tuo kumma kaipuu?\n\nMik' on virsi vesillä? Mi laulu lainehilla?\"\nTaika valtaa vahvimman, on tuska Tapanilla.\n\nSammuu sanan kynttilät ja aatteet alas painuu,\nhengen houreet heräjää ja kuvat maasta Kainuun,\n\nimpyisistä iljanteen, tytöistä Tyrjän vallan,\nrevontulten tukkapäistä luona lumen, hallan.\n\n\n\n4.\n\nPERMAN HELMI.\n\nKesä-yössä koivun alla, Vienan virran suulla,\nneiti nuori lauleleepi lainehitten kuulla.\n\nSilmin kuivin, kummallisin, katsoo ilman rantaan.\nLaine laulut neien nuoren ulapoille kantaa.\n\nNoin se laulaa Vienan impi: \"Syttyy tähdet taivaan.\nTuikahda ei toivon tähti immen valjun vaivaan.\n\nTärkin rientää nuoruuteni niinkuin laine; lempi\nlämmitä ei sydäntäin, ei kevätpäivän hempi.\n\nTytär olen ma kuninkaan. Kun kuusitoista täytän,\nsilloin, vanki, vapaa oon ja valtikkata käytän.\n\nHallitse en maita toki enkä elämätä,\nvallitsen vain kuolleita ja kullan helinätä.\n\nTemplin kuningattareksi määrättiin ma lassa,\nkammiohon suljettiin ja sidottihin kassa.\n\nTunsin kahleet kaulallain ja povellani paulan.\nSiitä asti vankina ma valitan ja laulan.\n\nUsein häntä uneksin, mi tulee meren takaa.\nEipä kuulu kultasein tai ehkä maassa makaa.\"\n\nMoni kuuli neien laulun, Perman mies ja outo.\nKaikki ohi kulkivat, ei tullut tuttu souto.\n\nTokko tulee milloinkaan? Käy tuulet täältä tuolta.\nPosken vaan ne vaalentaa, mut huojenna ei huolta.\n\n\n\n5.\n\nKOLFROSTA.\n\nKova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi\nneittä kammiossa hän, kun ilta hämärtäypi.\n\nTuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee.\nNoin hän neittä nuhtelee, min miel' on ange, apee:\n\n\"Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä,\nsäkkiin sinut ompelen ja heitän virran viedä.\"\n\nToki toisti povellensa immen pään hän painaa,\nkutria sen silittää ja lauhan äänen lainaa:\n\n\"Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi?\nKaunis olet, kallis olet, muita kallihimpi.\n\nPantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma.\nTurhat siis on itkusi ja turha untes uhma.\n\nKuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti\nnyt on Kainuun kaunotarten; ollos valtas vahti!\n\nSukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee.\nKahden puolen Kainuun merta ääriään se hakee.\n\nKauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä,\nvaaralliset sodassa ja sorjat rauhan töissä.\n\nHallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa,\nkullat huljuu kulmilla ja hopeat pitkin kaulaa.\"\n\nHaastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä.\nHaihdu immen otsalta ei osattoman häivä.\n\n\n\n6.\n\nTAPANIN JUMALANPALVELUS.\n\nTunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa.\nVieri enää virtana ei sanat huuliltansa.\n\nOtsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi.\nJos hän joskus saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.\n\nHajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee,\nunelmiinsa unhottuu ja silmät kiini sulkee.\n\n\"Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.\"\nSeurakunta polvistuu ja isämeitää hokee.\n\nMutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi\nmaista, missä sota soi ja kalpa karkeloipi.\n\nMiksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta,\nryöstäis rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.\n\nRautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi,\npullistuisi purjehet ja touvit totteleisi.\n\nNostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma.\nMielessään ei valvo muu kuin naisenryöstö, surma.\n\n\"Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.\"\nYli kasvoin kalpeain kuin päivän säde lentää.\n\nSeurakunta huoahtaa: \"Ah, kiitos, kiitos Herran!\nPaha henki pauloineen kai karkkos tämän kerran.\"\n\nPaisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat.\nYhtyy virteen Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.\n\n\n\n7.\n\nPUMAN KÄYNTI KUNINKAAN LINNASSA.\n\nKohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.\nOtsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.\n\nNähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli\npäälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.\n\nPaloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.\nItse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.\n\nKuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.\nArmi on Abarman herra, unihin ei luota.\n\nNaisten kera naljaellen hältä aika soluu\nniinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.\n\nPuma kouran kohottaa: \"Kuin sormet, jotka avaan,\nPerman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.\"\n\nArmi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.\n\"Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.\"\n\nPuman silmät salamoi: \"Kuin sylkemäni sylki\nputoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.\"\n\nSuuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.\n\"Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.\"\n\nSilloin — tietää tarina — ol' itkenynnä Puma.\nHelly ei Abarman herra eikä auta Juma.\n\n\n\n8.\n\nTHORER HUND.\n\nYöhyt kuulas toukokuun, maass', ilmass' ihmetaika.\nOnnellisten hetki on, on autuaiden aika.\n\nKuuhut kulkee taivahalla. Templin katto kiiltää.\nKenen mieltä kevät-yössä hehku outo hiiltää? —\n\nKurkistaapi viisas kuu. Hän kuulee kuiskinata.\nLomitse lehväin siirtyväin kuun hiipii kultarata.\n\nVarjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka.\nKuutamossa kultainen tuon lainehtiipi tukka.\n\nToinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita.\n\"Nimeni on Thorer Hund. Ma matkaan merta, maita.\n\nSota on sorja elämäin ja maani mun on Norja.\nKuningasta kuulla voin, en olla toisen orja.\n\nKumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo.\nHuomis-iltaan hyvästi! Sua sydämeni hartoo.\"\n\nImpi hiljaa huoahtaa, suut suuteloihin untuu.\nRannan laine läikähtää, yön tuuli lämmin tuntuu.\n\nAkkunat Abarman linnan Vienan veessä päilyy.\nPursi pieni soutaa pois, kuun kultasillat häilyy.\n\n\n\n9.\n\nVANGIT.\n\nTuotu linnaan kuninkaan on muukalaista kaksi.\nNähty Vienan viidakoiss' on heidät liikkuvaksi.\n\nSurma muukalaiselle! se Perman maass' on laki.\nMarras-uhrin kuolema on eessä kummallaki.\n\nViime yönsä viettivät he Juman temppelissä,\nrautavitjat ranteissa ja silmät sitehissä.\n\nKuuhut kulkee taivahalla, välkkyy vetten kalvot.\nVirkkaa toinen: \"Thorer Hund! Sa nukutko vai valvot?\n\nNorjan maata mietitkö vai vaimon poskipäitä?\nMinun on impi mielessäin, mi jää nyt ilman häitä.\"\n\nVastaa hälle Thorer Hund: \"Ah, Karli, kasvinveli!\nTuota mietin: turhaanko mun emoni lapsi eli?\n\nMuista maata Norjan en, en vaimon poskipäitä,\najattelen itseäin ja kahlehia näitä.\n\nKultaa tääll' on kukkurat ja hopeoita huovat.\nKatsos, mistä kannusta he Juman sarkan juovat!\n\nMiestä pari ripeää ja haaksi vaan ja halu,\nmeiltä vuoteen kymmeneen ei loppuis kilu, kalu.\"\n\nVastaa Karli, karski mies: \"Ei halusta ois puutos,\nhaaksi meillä myöskin on, ja vartioiden muutos\n\nryöstö-ajan antaisi, mut kuka päästää siteet?\nKova on kahle kaulallain ja piukat kinnerpiteet.\"\n\nHuoahtavi Thorer Hund, ei enää puhu Karli.\nVaipuu kuolon miettehisin kumpainenkin jarli.\n\n\n\n10.\n\nTEMPLIN RYÖSTÖ.\n\nSilloin uksi avautuu, käy esiin valkohaamu.\n\"Näätkö?\" kuiskaa Thorer Hund, \"se kuoleman on aamu\".\n\nVirkkaa Karli: \"Kaikkia! Se nainen on ja sievä,\nPerman rannan ruusu on se, eikä virva vievä.\"\n\nKarkaa ylös Thorer Hund: \"Ah, kukka raitis rannan!\nTule, sulle ristin tään ma rinnaltani annan.\n\nKun sa sitä katselet, niin muistelet sa mua.\nHerran käsi kaitkohon ja kaikki pyhät sua.\"\n\n\"Hiljaa!\" impi äännähtää, \"ma teitä tahdon auttaa.\nPolku, viepä vapauteen, käy kammioni kautta.\n\nVartioiden vaihto on. On vene rannan alla.\nKeveästi keinutte te kohta ulapalla.\"\n\nLausuu näin ja sitehet hän sankarien päästää.\n\"Kiitos!\" Karli huudahtaa, \"ei aikaa nyt oo säästää\".\n\nKäsin kaksin kultia hän kerrallansa kahmaa,\nsamoin toinen, Thorer Hund. He aartehia ahmaa.\n\nTempli tyhjäks ryöstetään. Yks viel' on, Juman kuva,\nkultamalja polvillaan. Se koht' on kukistuva.\n\nTempaa maljan Thorer Hund. Jää Karli ilman? Eihän.\nIskee miesi, kaulalta sen kultavitjat vei hän.\n\nKuva maahan romahtaa. Sen vartiat jo kuulee,\nkuulee koko Perman maa. \"Nyt, toveri, päin tuuleen!\"\n\nSeisoo hetken Thorer Hund. Vois immen viedä myötä?\nKauhistuen katsellut tää sankarin on työtä.\n\nHuudot täyttää tarhan jo. \"Kai keralla sa tulet?\"\nVait on impi ylpeä. \"Vai vihainenko olet?\"\n\n\"Joudu!\" Karli huutavi, \"nyt tule taikka lähden\".\n\"Siunaan\", kuiskaa Thorer Hund, \"sua tämän työsi tähden\".\n\nImmen kättä puristaa, ehättää, löytää purren.\nNeiti kalvas katsomaan jää jälkeen säälein, surren.\n\n\n\n11.\n\nKANSAN KÄRÄJÄT.\n\nJälleen uhrin hetki on. On koossa Perman suku.\nSuur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.\n\nLaajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.\nElävät kuin kuollehet nyt tuomiotaan jakaa.\n\nSyytetty on neitonen, mi mykkä on kuin paasi.\nKuka herjas temppelin, ken Juman kuvan kaasi?\n\nPoiss' on vangit vierahat. Siis syyllinen on neito?\nKuiskivi Kolfrosta-äiti: \"Mitä teit sa keito?\n\nKiellä, kiellä kiireesti! Vois peittoon jäädä syy tää.\"\nNeidon huulet humisee: \"Ma olen yksin syypää.\"\n\nKuoloon tyttö tuomitaan. Mut pahempi on pulma.\nKuinka rikos kuolettaa ja Juman herja julma?\n\nNousee Pyhä Tapani, hän vankka on ja vapaa.\nEnää keijut kevät-yön ei miehen mieltä tapaa.\n\nJumalaa hän julistaa ja Herran pyhää voimaa.\nHerjan kautta Herran käsi Perman maata soimaa.\n\nNousee Puma tietäjä, hän puhuu isäin kieltä,\nmuinaisuutta muistuttaa ja vanhaa Perman mieltä.\n\n\"Miehet!\" näin hän huutavi, \"ma teidät' tunnen, varmaan\nmua te enempi uskotte kuin miestä mekon harmaan.\"\n\nPäättää suuri kuningas: On herja ylen paha.\nUusi usko tarvitaan sit' uhrein korvaamahan.\n\nKatuen hän kansan eessä itse päänsä painaa:\n\"Naisten narri ollut oon ja vaimojeni vainaa,\n\nuuden uskon mieheksi nyt tahdon täysin tulla.\"\nHuutaa kansa: \"Sama miel' on meillä niinkuin sulla.\"\n\nKastettihin Perman kansa; puusta löyttiin Puma\nnäre norja kaulassansa. Auttanut ei Juma.\n\n\n\n12.\n\nVIENAN IMMEN KUOLO.\n\nPalatsista kuninkaan käy polku Vienan rantaan.\nMitä Perman vanhimmat nyt valkamahan kantaa?\n\nHiljaa heidän takanansa kansan saatto kulkee,\näänetön kuin hauta. Kenen keskelleen se sulkee?\n\nNeiti säkkiin neulottu on taakka kantajitten,\nviime uhri vanhan uskon; alkaa uusi sitten.\n\nTuo on kansan tuomio, tuo kuninkaan myös tahto.\nKalliin saapa saalihin on Vienan viekas Ahto.\n\nTurhaan pyytää Tapani: \"Ah, miehet antakaatte\narmo hälle, Tuonelassa pahan palkan saatte!\"\n\nTyly on kansan tuomio, ei edes helly taatto.\nVenehisin astuvi jo raudanraskas saatto.\n\nPilvessä on taivas, pilvi peittää ihmismielet.\nRaskahasti tuolta täällä huokaa ilman pielet.\n\nTuulisena päivänä hän aaltoon hukutettiin,\nAhdin syliin synkeähän nuorna nukutettiin.\n\nYli kauniin kassapään käy vedet vankat umpeen.\nKuka muistaa kuolemata Vienan valkolumpeen?\n\nKuki ei kukat haudalla, ei heimo itke, paru.\nTuo oli turma neitosen. Näin päättyi Perman taru.\n\n\n\n\nLAULUJA SATUNÄYTELMÄSTÄ \"HIIDEN MIEKKA\".\n\n\n\n1.\n\nÄIDIN SURUT.\n\nKolme yötä peräkkäin\nsuurta surun unta näin,\nsiitä asti murhe mulla\nmielessä on tuiretulla.\n\nUnta näin ma miekasta,\nverisestä hiekasta.\nKaitse Kiesus äidin lasta\nsotateille sortumasta.\n\nNäin ma maljan kuohuvan\nkuivaks saakka sakkahan.\nTotta Herra hekkumasta\nestät emon lempilasta.\n\nNyrkin vielä viimeks näin\nkohotetun taivoon päin,\nhuudahdin ja heräsin ma,\nhereilläkin vapisin ma.\n\nEthän Luoja milloinkaan\nhänen salli horjahtaa\nitse-uhmaan ylpeähän,\njumalaansa kieltämähän?\n\nMieli nöyrä hälle suo!\nTai jos tahtosi on tuo,\ntapa ennen taisteloihin,\nsyökse synnin nautinnoihin!\n\nHerra! Mitä huusinkaan!\nEthän kuullut kauheaa?\nTee kuin tahdot Jeesus aina.\nLapseni on sulta laina.\n\n\n\n2.\n\nTRUBADUURIN LAULU.\n\nTuli linnahan köyhä sotamies —\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?\"\nMinä maailman matkoja astun.\"\n\n\"Ja jos olet suora sotamies —\"\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"niin tännekin loppua voi sinun ties\".\n\"Sama mulle, mut palkan ma tahdon.\"\n\n\"On oikein, palkkansa saa sotamies —\"\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"kuus riksiä vuodessa riittää kenties?\"\n\"Ei, herrani, enempi ma vaadin.\"\n\n\"Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies —\"\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"mut varro, saat seitsemänkin kukaties,\njos miekkasi totta voi tehdä\".\n\n\"En myö minä miekkaani, hovimies —\"\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"riikin rikseihin, se on jumal' ties\nitse Hiidessä kuuraeltu.\n\nMut kuninkaan tyttären jos kukaties —\"\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"saan palkaksein, olen kuninkaan mies\".\n\"Huuti, tolvana, matkaasi marssi!\"\n\nJa ryntäsi päälle vihamies —\nKunigunda, ah, Kunigunda —\nvoitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.\nKas, silloinpa sankari saapui.\n\nHän tuli kuin liekkien liehtoma mies —\nKunigunda, ah, Kunigunda —\nhän löi, joka iskunsa kuoloa ties,\nsota päättyi, maa oli vapaa.\n\n\"Ja saanko mä palkkani nyt kukaties —\"\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies\".\nVerijälkiä kannukset jätti.\n\n\"On oikein, palkkansa saa sotamies —\"\nKunigunda, ah Kunigunda —\nnäin lausui kuningas, \"mut kukaties\njätät sitten sa maan ja minut.\n\nSiis myö mulle miekkasi sotamies —\"\nKunigunda, ah, Kunigunda —\nJa korkeelle leimusi kuninkaan lies,\nmut vastasi sankari suuri:\n\n\"Ja vaikka mä vaan olen sotamies\" —\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"niin myö minä miekkaani en jumal' ties\nitse kuninkaan tyttärihinkään.\n\nMun onneni olla on sotamies —\"\nKunigunda, ah, Kunigunda —\n\"sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,\nse on Hiidessä kuuraeltu\".\n\n\n\n3.\n\nSUKKAMIELEN SAUVA.\n\nPuiden takaa puiden taaksi\nmetsän linnat liukuu.\nSukkamielen sauvan pääss'\non hopeainen tiuku.\n\nKun se tiuku helisee,\nniin hämy maille lankee,\nriutuu rinta ihmisten\nja miel' on ahdas, ankee.\n\nPuiden takaa puiden taaksi\nmetsän linnat liukuu.\nSukkamielen sauvan päässä\nkultainen on tiuku.\n\nKun se tiuku helisee,\nniin herää hengen härmä,\nkuudan maita kulkevi\nja säihkyy unen särmä.\n\nPuiden takaa puiden taaksi\nmetsän linnat liukuu.\nSukkamielen sauvan pääss'\non timanttinen tiuku.\n\nKun se tiuku helisee,\non mieli miekan alla,\nastuu ilmi aurinko\nja maailmass' on Halla.\n\n\n\nAIKA.\n\nAsuu aamuruskon mailla kansa,\njonka Jumala on Aika. Templi\ntehty hälle puistohon on pyhään,\nvirran vieriväisen kaltahalle.\nLoitos loistaa templin kaarikatot,\nkauas kuuluu pappein kuorolaulu,\nkauemmaksi vielä maine kulkee\nAjan ankarasta uskonnosta.\n\nAika näät ei ole kivikuva\nkäsin tehty taikka luonnon muoto,\naate ei, ei tyhjä mielihoure.\nAika hirviö on julma, joka\nuhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,\nsata miestä, miehevää ja nuorta,\njoka vuoden kuussa kääntyvässä.\nSiit' on idän maassa itku, parku,\npaino raskas rintaluita painaa.\n\nMutta näin ne laulaa templin papit\nkäyden kuutamossa hiljaisessa:\n\"Suuri, suuri, ankara on Aika!\nMaailmoiden mahtaja sa olet,\nkun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,\nkun sa henkäiset, niin hirret hajoo,\nvaan kun sinä jalan maahan poljet,\njää ei ykskään eloon elävistä.\"\n\nTarun kertoi mulle templin pappi\nkerran aurinkoisen alas mennen,\nyössä yksinänsä koskein kuohun\npyhän virran pyörtehiltä soiden.\nTuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa\nkimalteli Himalayan huiput.\nVäkevästi loisti vanhan silmä,\nkun hän tarinansa kumman kertoi.\n\n     *     *     *\n\nKääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.\nYksi erällänsä nuoret tuodaan,\nsilmin sidotuin ja käsin. Uksi\navataan ja jälleen suljetahan.\nHälle ei se enää koskaan aukee.\n\nUhrein parvessa on poika uljas,\npitkä varreltaan kuin palmu, kaunis\nkasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä.\nAinoo turva on hän äidin vanhan,\ntoivo tietäjien, naisten lempi,\nleirin kauhistus ja kansan kaiken.\nVuoroansa vaiti odottaa hän,\näiti vierellänsä itkee, huokaa.\n\nHetki lyö. Hän sisään sysätähän,\npedon kiljunnan hän kuulee, tuntee\nkasvoillansa kalman henkäyksen, —\nsilloin, katso: Silmäin side laukee\nja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt\neikä nähdä sopis kuolevaisen.\n\nAjattaren ankaran hän näkee:\nPuoleks lisko, suomuinen ja suuri,\npuoleks nainen punalieska-huuli,\npäässä silmät niinkuin pätsi palaa,\npätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,\nkäden kohottaa hän vetääksensä\nsulhon syleilyynsä kauheahan.\n\nSeisoivat he hetken vastatusten,\nAjatar ja urho miekan, mielen.\nVavahtaapi polvet pedon, sammuu\nsilmä, vaipuu käsi kynnellinen;\nleveästi niinkuin kesä-ilta\nsulhon huulille hän suukon painaa.\n\nMutta kammiosta urho astuu\nkalpeana niinkuin kuolo, kulkee\nmetsiin, jättää äidin, siskot, miettii,\ntekee hengen töitä, jotk' ei katoo,\nvaikka katoaisi kansa kaikki.\nHänehen ei Ajan hammas pysty,\nvoittanut hän onpi kuolon vallan,\nsillä hän on unelmainsa urho\nja hän täyttää, mitä monet tuumii.\n\n     *     *     *\n\nNoin se kertoi kerran templin pappi\nmulle aurinkoisen alas mennen.\nVaiti istuin. Vaikes kertojakin.\nHimmenivät Himalayan huiput.\nYössä yksinänsä koskein kuohu\npyhän virran pyörtehiltä kuului.\nSilloin sanat sattui mieleheni:\n\"Eikö sitten enää milloinkana\nmiestä ollut Ajan voittajata?\"\n\nVäkevästi vanhan silmä loisti,\nkädet rinnoillaan hän risti, lausui:\n\"Aika voitetahan joka kerta,\njolloin aatos miehen mieless' syttyy,\naatos miehen mieltä ankarampi,\nkasvavainen yli kuolevaisen.\nSiitä asti on hän outo täällä,\nherra muille, orja itsellensä,\nsillä hän on unelmainsa urho,\noman aattehensa astinlauta.\"\n\"Entä jos hän aattehensa tahraa?\"\n\n\"Silloin aate hänet alas lyöpi,\nottaa asuntonsa toiseen, jatkaa\ntietään niinkuin myrsky merta käyden.\"\n\nHetket kului. Pedot öiset heräs,\nlähti leopardi piilostansa,\ntiikeri, tuo karavaanein kauhu,\nleijonakin, metsästäjän lempi,\noksat risahteli, risut taittui,\nkaukaa karjunta yön ilman halkas.\nJa ma muistin Ajattaren haamun\nja ma kysyin äänin vavahtavin:\n\"Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?\nEikö koskaan koita kansain onni?\"\n\nLiene kuullut ei hän kysymystä.\nVaiti istui hän ja vaiti minä.\nTähdet syttyi taivahalle, syttyi\niäis-aatteet ihmissydämissä,\nja ma kuulin koskein kuorolaulun\npyhän virran pyörtehiltä soivan:\n\"Suuri, suuri, ankara on Aika.\nMaailmoiden mahtaja sa olet,\nkun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,\nkun sa henkäiset, niin hirret hajoo,\npysyväinen vain on pyhä virta,\niäinen vain ihmishengen kaipuu.\"\n\n\n\nIMATRAN TARINA.\n\nTuo Imatra, immyt sorja,\noli kaunehin neitoja Karjalan maan.\nTuo Ontrei, pajarin orja,\ntais laulaa ja kannelta kaiuttaa.\n\nHän rakasti Karjalan kukkaa.\nSalot laajat soi, koska lauloi hän.\nMut Karjalan kansa rukka\nsuri sorrossa isännän ilkeän.\n\nKuka kansan kohlitun kostaa?\nOli Ontrei mies sotakelpo tuo.\nHän Karjalan laululla nostaa!\nIloks impensä vain hän lauluja luo.\n\nTuo virkkavi Imatra impi:\n\"Maan eestä laula, mut mulle ei.\" —\n\"Sa mulle oot kallihimpi\", —\nnäin saneli Ontrei ja suukon vei.\n\n\"Teit kyllin jo lauluja mulle,\nmaan ympäri olen ma maineikas.\"\n\"Vasta kyllin on lauluja sulle,\nruno tehty kun on joka kutristas.\"\n\nMitä moiselle immyt taisi?\nHän leikkasi kutrinsa kultaiset,\n\"Katsos, poikani kaunokaisin,\nmulle vieläkö laulat ja maalle et?\"\n\nMut Ontrei, Imatran orja,\nhän lausui koskien kanneltaan:\n\"Olet mulle ain yhtä sorja,\nsun sulojas laulan, en suruja maan.\"\n\nMikä Imatra immelle työksi?\nKas, pajarin valta se kasvoi vain.\nHän kosken kuohuihin syöksi.\nNe hänestä kaikuvan nimensä sai.\n\nMut Ontrei, Imatran orja,\nhän istui rannalle kuohuvan vuon:\n\"Tule kuolema, lapsesi korjaa!\nMut ensin ma lauluni parhaan luon.\"\n\nHän koski kantelon kieliin.\nSoi sävelet kuin sodan myrsky nyt.\nNe Karjalan miesten mieliin\nkävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.\n\nJa Karjalan kansa nousi.\nTaru tuo on tunnettu teille kai?\nTeräs välkähti, viuhahti jousi.\nJo pajari haljakan verisen sai.\n\nMut suur' oli pajarin suku.\nKautta korpien kostoa huudetaan.\nJa sotalaumojen luku\nyli samosi kaunihin Karjalan maan.\n\nJo vapaushaavehet haipui,\nverivirrat peltoja purppuroi.\nMoni vaipui, moni myös taipui.\n\"Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?\"\n\nKävi sortajat soittoa kohti.\nSoi sävelet kuin sodan myrsky. \"Ken\nvapautta viel' laulaa tohti,\nkun taittui jo tappara viimeinen?\"\n\nOli Ontrei Imatran orja,\nhän istui rannalla kuohuvan veen.\nHän lauloi: \"on sota sorja,\nkun kuollahan mieheen viimeiseen.\n\nMut sorjempi on sota sille,\nken kaipaa maan päällä kalleimpaa.\nHän Tuonelan tanhuville\nkäy niinkun sankari kotiin saa.\"\n\nJa sortajat soittajan näki.\nTuon kohtalo kauan ei viipynyt.\nNe lyhyen tuomion teki.\nNuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.\n\nSe oli laulajan surma.\nHän suistui koskehen kuohuvaan.\nMut katso! Kantelon hurma\nyhä saloja Karjalan kaiuttaa.\n\n\n\nKANKURI.\n\nEukko harmaata kangasta kutoo.\nUlkona syys-sade synkkänä putoo.\n\nHän kutonut on sitä lapsesta saakka.\nSitä kutoi äiti ja äidinkin äiti\nja kutoneet on sitä kaikki naiset\nniin kauas kuin seudun tään väki muistaa.\nHän kutonut on sitä lapsesta saakka.\nNai, sai lapsia, lapset kasvoi,\nnaivat ja jällehen lapsia saivat,\nhalla vei viljan, karhu kaasi\nlehmän tai tuli poltti pirtin.\nJa sama on tarina kaikkien muiden\nniin kauas kuin seudun tään väki muistaa.\n\nEukko harmaata kangasta kutoo.\nKulkijan poskelle kyynel putoo.\n\n\n\nVARTIOLTA.\n\nKaadu metsä niinkuin kaski,\nseiso jalka niinkuin seinä!\n\nMuuten mielesi lahovi.\n\nNäin minä tuulispään tulevan\nyli korven, latvat taipui,\npuun-tyvet tanahan jäivät,\nkaikki kaatui paikallensa.\n\nNoin on mieleni minunkin.\n\nKen on pantu paimeneksi,\nkaitkoon karjan kaunihisti,\nkuka viljan viskimeksi,\nolkoon hällä oma risti,\nmutta kelle kyntö suotiin,\ntehköön työtä vanhaan muotiin.\n\nNoin se lauleli salossa\nyön on vahti yksinäinen,\nlauloi tahtonsa teräksi,\noman mielen miehuudeksi,\nkorpi kolkosti humisi,\nhuoahteli metsä märkä.\n\nJa hän tunsi tuskan, kammon,\nja hän lauloi uudellensa:\n\nVoima täss' ei paljon auta,\nusko auttaa enemmän.\nTehköön, kell' on eessä hauta,\ntilin kanssa elämän.\nYksin seison Suomen suossa,\nlaulun valtaa vartioin,\nitse synnin syvän vuossa\nimmen kuvaa ihannoin.\n\nEn ma tiedä, koska kuolen.\nTotta toinen jatkaa työn.\nTuolla puolen riemun, huolen\nseison, laulan sekä lyön.\nAseitani muutin, mutta\naatteitain en milloinkaan.\nJos ma kaadun, kaatunutta\nveikot silloin suojelkaa!\n\n\n\nTAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON NAISEN.\n\nTahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,\nnaisen, mi kassansa kaunokaisen\nuhriksi isienmaallensa kantoi,\nmiehensä jousen jänteeksi antoi,\nsilloin kuin maa oli vaarassa, — milloin\nKartagon naisen ma nähdä saan?\n\nJa nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,\nsen, joka peittyi peitsien tiehen,\nvaimoa muistaen, muistaen lastaan,\nsyöksyi sortajan piikkejä vastaan,\nsilloin kuin horjui vapaus Sveitsin, —\nmilloin sen miehen ma nähdä saan?\n\nTahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,\nleirissä, päällä kaupungin muurein,\nliekissä, tulessa, leikkivän sotaa,\nkylvävän ympäri kuoleman otaa,\nsilloin kuin tuvat on tuhkana, — milloin\nleirien lapset ne nähdä ma saan?\n\n\n\nLAPIN KESÄ.\n\nLapissa kaikki kukkii nopeasti,\nmaa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.\nTuot' olen aatellut ma useasti,\nkun katson kansan tämän vaiheisin.\n\nMiks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta\nja suuri surkastua alhaiseen?\nMiks meillä niin on monta mielipuolta?\nMiks vähän käyttäjiä kanteleen?\n\nMiks miestä täällä kaikkialla kaatuu\nkuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,\nmiest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu\ntai kesken toimiansa katkeaa?\n\nMuualla tulta säihkyy harmaahapset,\nvanhoissa hehkuu hengen aurinko.\nMeill' ukkoina jo syntyy sylilapset\nja nuori mies on hautaan valmis jo.\n\nJa minä itse? Miksi näitä mietin?\nSe merkki varhaisen on vanhuuden.\nMiks seuraa käskyä en veren vietin,\nvaan kansain kohtaloita huokailen?\n\nOn vastaus vain yksi: Lapin suvi.\nSit' aatellessa mieli apeutuu.\nOn lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi\nja kukkain kukoistus ja riemu muu.\n\nMut pitkä vain on talven valta. Hetken\ntääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,\nkun taas ne alkaa aurinkoisen retken\nja jättävät jo jäisen Lapinmaan.\n\nOi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,\nte suuret aatteet, teitä tervehdän!\nOi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,\njos muutattekin maihin etelän!\n\nOi, oppi ottakaatte joutsenista!\nNe lähtee syksyin, palaa keväisin.\nOn meidän rannoillamme rauhallista\nja turvaisa on rinne tunturin.\n\nHavisten halki ilman lentäkäätte!\nTekoja luokaa, maita valaiskaa!\nMut talven poistuneen kun täältä näätte,\nma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!\n\n\n\nLA TRICOTEUSE.\n\n[Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen\naikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen\nkuuntelivat sen päätöksiä.]\n\nLa Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,\nsen ympär' ilma hurmehuuruss' on,\nLa Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa\nkuin onnetonta kuilut kohtalon.\nKuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,\npaetkaa, nähkää giljotiinit työssä,\nja sielussanne kuin Belsazarilla\nsaa aatos muodon tulikirjaimilla:\n    La Tricoteuse!\n\nLa Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo\nvaiheita valtakuntain, kansojen,\nmaat järisee, päät kuninkaitten putoo,\nkun vaatii verkkos langan punaisen.\nLa Tricoteuse! Sun vihasi on veri.\nLa Tricoteuse! Sun lempesi on meri.\nKen surmais äitiään ei armahinta,\nkun hälle sopertaapi sorja-rinta\n    La Tricoteuse?\n\nLa Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,\non onneton, ken sinut nähdä saa,\nmut kaksinverroin onneton se miesi,\nmin tielle satu et sa milloinkaan.\nLa Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.\nLa Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.\nEn enää irti pääse silmistäsi.\nOn kutonut mun vangiks valkein käsin\n    La Tricoteuse.\n\nLa Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä\non hyvä maata miehen uupuneen,\nsua muistaa peltomiesi päivän työssä,\nsua korven käyjä työssä yksikseen.\nLa Tricoteuse! Sa elon ensi viete!\nLa Tricoteuse! Sa hullun viime miete!\nSua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.\nKun kuolen, kumpuain ei muista silloin\n    La Tricoteuse.\n\nAh, vaeltaja elon erämailla,\nkysytkö, missä on hän, mistä, ken?\nHän menee merten lainehitten lailla,\nhän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.\nMut jos sa kysyt ken tään laulun lauloi,\nsen teki pohjan poika, kun hän kauloi\nkultaansa, joka katsein kiehtovaisin,\nsuin suloisin ol' ilkein, ihanaisin\n    La Tricoteuse.\n\n\n\nKIMMON KOSTO.\n\nKimmo vuorta viertävätä\nhiihtää yössä yksinänsä,\ntaivaan tähtöset palavat,\npalavampi Kimmon tuska,\nkun hän korpia samoopi,\nyksin yössä lauleleepi:\n\n\"Tytär oli minulla nuori\nniinkuin pieni petran hieho,\njäi yksin kotahan kerran,\ntuli miesi muukalainen,\ntytön taljalla lepäsi;\nkun hänet tapaan ma kerran,\nsilloin korpi kauhistuvi.\"\n\nKimmo vuorta viertävätä,\nhiihtää yössä yksinänsä.\nTuiman tunturin laella\nHiiden immet hyppelevät,\nkilvaten lumikiteinä,\nhapset tuulessa hajalla;\nsusi juosta jolkuttavi,\nrevontulet räiskähtävi,\nhuokaavat lumiset aavat,\ntaasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.\n\n\"On tulossa tuisku-ilma\",\ntuumaa Kimmo, kiiruhummin\nsauva iskee, suksi potkee,\nvuoren varsi katkeavi.\n\nKuulee alta korpikuusen\näänen vaisun vaikeroivan:\n\"Hoi, kuka hiihtäjä oletkin,\nauta miestä onnetonta!\nPetralla ajelin, petra\nkatkoi ohjat, kaatoi pulkan,\nmetsän kohtuhun katosi;\npelastuin vähissä hengin.\nNyt en tiedä tietä enkä\npaikkaa pakkasen käsistä.\"\n\nTuntee miehen muukalaisen\nKimmo kiljuvin sisuksin,\ntäss' on miesi, tuossa pulkka,\ntänne petran jäljet toivat;\nkohoo jo verinen veitsi,\nkäsi käskee, tunto kieltää.\n\nLaki on Lapissa: auta\naina miestä matkalaista!\n\n\"Kohoahan suksilleni\",\nvirkkaa, \"vien sinut kylähän.\nKylässä on lämmin kylpy.\"\n\nHiihtelevät hiljallensa,\nKimmo eessä, mies takana,\ntaempana Hiiden vuori.\n\nTuiman tunturin laella\nHiiden neiet hyppelevät,\nlaulavat hajalla hapsin\nkera vinkuvan vihurin:\n\"Voi, urosta voimatonta!\nKovin kostohon käkesit,\nkostettavan kohtasitkin.\nHyvä on hylyn nyt olla\nkostajansa kantapäillä.\"\n\nTulevi etehen koski,\nkosken poikki porras; virkkaa\nKimmo: \"Vaihduhan edelle,\nsomemp' on samotakseni.\"\n\nVaihtuvi edelle toinen, —\nkosken kuohuihin katoopi\nkäden yhden kääntämällä.\nSoi parahdus pakkas-yössä.\nTaasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.\n\nKimmo katsoo kauhistuen.\n\nJo tulevat Hiiden immet\ntuiman tunturin laelta,\ntulevat kuin tuisku-ilma,\nvinkuvat kuni vihuri,\njoka taholta, joka aholta,\njoka vuoren vinkalosta;\nkäärivät hivuksihinsa\nmiehen, jok' on murhan tehnyt,\nsylitellen, suukotellen,\nelon lämpimän imien,\nottavat omaksi Hiiden,\nalle hangen hautoavat.\n\nSusi ulvoo, koski kuohuu. —\nAamulla auringon kimallus.\n\n\n\nRYPÄLETYTTÖ.\n\nMun nuori, villi viinini,\nsua ilmaiseks en saanut,\nniin monet yöt sun tähtesi\noon taivas-alla maannut.\n\nSun ostanut ma orjaksein\noon pohjan pakkasilta\nja siks ne sinuun koske ei,\nei tuulet tunturilta.\n\nNiin useasti uhrit tein\nma aarnihongan alla.\nOl' uhrit verta sydämein\nja jumala ol' Halla.\n\nJa näin ma häntä rukoilin:\n\"Oi, sulle kaikki suon ma, —\nälyni, lahjat laulunkin\nja aatteen tulet tuon ma,\n\nunelmat ujot kunnian\nja toivot toimeentulon,\nmyös muistot kodin rakkahan\nja siskoseuran sulon.\n\nEloni kaiken sulle suon,\nmut lupaa mulle yksi:\njos koskaan, koskaan löydän tuon,\njot' en saa löydetyksi,\n\net häneen koskea sa saa,\net kesäpäivän kukkaan.\nHän mulle kaikki muistuttaa,\nmi mennyt mult' on hukkaan.\"\n\n\n\nMINUN TIENI.\n\nMinun tieni ovat etsijän teitä.\nOnneton, ken mua seuraa!\nMa olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.\nOn kotia jäädä parhain\njokahisen, jolla koti on.\nMun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.\n\nMinun tieni ovat taistelijan teitä!\nSorja sotilaan on hangella maata\npään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa\nja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa,\nmut pyrintöni pyhin\non kaunis, kallis, suuri\nja ylpeä kuin jumalitten uni.\n\nEn toveria tielleni tahdo.\nMut jollakin jos sama mieli palaa,\nhän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne,\nja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne.\nVoi olla että yhteen\nme metsätiellä tullaan —\nsilloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.\n\nJa erotahan jälleen.\nOnneton ken mua seuraa!\nMun lauluni on latuja, jotk' käyvät ristin rastin\nenkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti,\nkaupunkeihin, kyliin,\nkorpien syliin —\nenkä tiedä, milloin ma levähtää saan.\n\n\n\nLINNULLE KIRKKOMAALLA.\n\nLintunen lehdossa kirkkomaan,\nlaula, laulele virkku,\nlaula mulle ja laula muille,\ntaivaan tuulille, metsän puille,\nkuolema kulkee kulkuaan,\nsoita, sirkuta sirkku!\n\nLaula mun lauluni lintunen,\nviel' älä vallaton vaikee,\nlaula haudoilla haaveiden,\nviritä virsiä nuoruuden,\nSuomi on suuri kirkkomaa,\nmieleni minun on haikee.\n\nKun minä kuulen sun lauluas,\nsilloin mun kesäni kerkee,\nsilloin mun murheeni unhottuu,\nsaapuvi jällehen kukkain kuu,\nhelise, unteni harppu, oi,\nheläjä, elkösi herkee!\n\nLaula muistoja menneitä,\ntoivoja enempi laula,\nmeissä mennyt on rikki jotain,\nlaula se lauluksi suurten sotain,\nylitse kalpojen, kalmistoin\nhoiloa hopeakaula!\n\n\n\nTEMPPELIHERRA.\n\nTuo ylpeä temppeliherra huus:\n\"Pyhä hautako meiltä mennyt ois?\nMeit' onhan urhoa vielä kuus.\nKäsi kalpahan, veikot, pelko pois!\"\n\nSaraseenit tunkivat päälle. \"Hei,\nmeit' enää kolme on, enää kaks,\nyks enää, enempi tarvis ei!\"\nVeri vuos, kävi kynnys punertavaks.\n\nHän taisteli siks kuni saapui yö.\nSaraseenit tunkivat päälle. Hän\nPyhän haudan partaalla seisoo, lyö.\nKuu paistaa kimmeltävään terähän.\n\nJo kauhistuu saraseenit. \"Ken\ntuo mies on miekoille tunnoton?\nAvuks Allah! on suljetut silmät sen.\nTää taistoa kanssa kuolleiden on.\"\n\nPois poistuivat. Heidän ol' temppeli.\nMut kerran vuodessa — käy taru — hän\nPyhän haudan partaalle nousevi.\nKuu paistaa kimmeltävään terähän.\n\nJa ympäri enkelikuoro soi:\n\"Ken elänyt on edest' aattehen,\nhän nukkuu vaan, ei kuolla voi,\nmaan altakin iskevi miekka sen.\"\n\n\n\nNAURUUNSA KUOLIJA.\n\nVoi, miten halveksun minä teitä\nmaidon karvaiset katsojajoukot,\nte, jotka syrjästä seuraatte, kuinka\neksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.\n\nYlenkatson ma ylpein mielin\nteitä te tunnot tahraa vailla.\nSen, joka seppona seisoo ja takoo,\nkourat on nokiset myös sepon lailla.\n\nVasten kasvoja teille ma heitän\nlauluni uhman, riemun ja huolen.\nNouskatte sotaan\" jos te sen voitte,\ntaikka ma nauran ja nauruuni kuolen.\n\nEikä mun haudallani saa haastaa,\nettä ma koskaan töitäni kaduin.\nSeisoin ma hetken, katsoin ma taakse —\nlähdin taas eespäin laajemmin laduin.\n\n\n\n\nLAULUJA VANHAAN TAPAAN.\n\n\n\n1.\n\nPURO.\n\nTuli hieno herrasjoukko\nsalon sinisen siimeksehen,\nnäkivät vierivän purosen,\nhaastelivat haavemielin:\n\"Katso, kaunista puroa,\nkukkarannoin rientävätä,\nkuinka sen kuultava vesi on,\nkuinka armas aallon päily\nkeskellä kesäisen lehdon,\nsalon sinisen siimeksessä.\"\n\nHaastelivat haavemielin.\nKulkivat kohin kotia\nkaupunkihin kaukaisehen,\ntehtaat jyskyi, koski kuohui,\nkaupungin sillalla sanoivat:\n\"Hyi, miten rupainen virta,\nruma, rutsattu, likainen,\nosto-hyödyn orjuuttama!\"\nNaiset nipristi nenäänsä,\nherrat heitti keppiänsä.\n\nÄllös huolko herrasjoukko!\nVirta on samainen virta,\njoka pulputti purona\nsinimetsän siimeksessä.\nSaasta jää jälelle, virta\nvierivi eellehen, merehen,\nelintyönsä tehtyänsä.\n\n\n\n2.\n\nTOISIN SIELLÄ, TOISIN TÄÄLLÄ.\n\nTahtoisin puhella kerran\nkera noiden päivän lasten,\nrintamaiden riemulasten,\nehtoisan etelän lasten,\nheidän, joill' on henki, hehku,\nsanat suussa suitsevaiset,\nkynä kuin kypene, laulu\nlaaja niinkuin linnun lento.\n\nHaastella halaisin heille:\nToista on soitella somasti\nkesken viinin viljelysten,\nkera kukkien keväimen,\nalla täyden päiväntähden.\n\nToista laulella runoja,\npystyttää pyhätulia,\nkesken kiljuvain kinosten,\nmaassa hallan harmajassa.\n\nTuuman jos sulatit täällä,\nvaaksan pakkanen pakasti.\n\n\n\n3.\n\nTUULIEN EREHDYS.\n\nKuulin tuulien puhuvan:\n\"Suureksi puhaltakaamme\nSuomi, luokaamme lujaksi,\nvakahaksi, valppahaksi!\"\n\nTuulet taivahan tulivat,\npuhalsivat Suomen päälle,\nmaa meni muruiksi, särkyi\nkansa, kantele hajosi,\nsora-äänet yksin soivat.\n\nTuo oli tuulien erehdys.\n\n\n\n4.\n\nKUUTAMOLLA.\n\nKuuhut halki usva-yön,\nkutoo kumman helmivyön,\nnoin läpi mieleni utuisen\nkudot, neiti, kummat sillat, —\n\nsillat maasta taivahalle.\nKiitos, kiitos kirkkahalle\nyön valjun valostajalle!\nVirkkaa neiti vienoin äänin:\n\n\"Utu on enne aamun koiton.\nKoska päällä metsän puiden\nväikkyvät punaiset hunnut,\nsilloin mieles kuu katoopi\nosahansa onnellisna.\"\n\nNoin ällös sanele, neiti!\nEnnen olkoon yö ikuinen\nkuin päivä sinua ilman.\n\n\n\n5.\n\nARMAIN KUOLEMAN AJATUS.\n\nPelkäsin unia ennen\nniinkuin peikkoja; levolle\nmenin kuin mestauslavalle.\nMiksi? Mietin. On elämä\narmahampi yön unia,\nnukuin nuoruuden suruihin,\nheräsin huomenen iloihin.\n\nSiitä asti kuin pimeni\npäiväni, mustui mun eloni\nonnen orsi, kaikk' on toisin:\nYön unet on ystäväni,\npäivät peikoista pahimmat,\nvaikeinta valvominen, —\narmain kuoleman ajatus.\n\n\n\n6.\n\nLUOJAN LEIPÄ.\n\nKiesus Karjalan jumala\ntuo oli karjan kaitsijana\nruman Ruotuksen talossa.\n\nRuoja Ruotuksen emäntä\npani konttihin evästä,\nviisi leivän viipaletta,\nkuusi suolaista kaloa,\nleivät harmaassa homeessa,\nkalat kaikki vuoden vanhat.\n\nKenpä kontinkantajaksi?\n\nKultaruusu, Ruojan tytär.\n\nVirkahti kiveltä Kiesus:\n\"Miksi tuot minulle näitä?\"\n\nLausui kaunis Kultaruusu:\n\"Eväät on emon panemat,\nitkut immen vierittämät.\"\n\nKysyi Karjalan jumala:\n\"Mitä itket, miesten lempi?\"\n\nPuikutti punainen Ruusu:\n\"Osoa inehmon itken,\nkoko kohtalon kovuutta.\"\n\nMursi Luoja leivänkyrsän,\npani palasen kannikalle.\n\"Siis kera pitoihin käyös!\"\n\nNyrpisti nenäänsä Ruusu,\ntoki kuuli käskijätä,\nsöi palan hyvillä mielin,\ntoisen miellä mielemmällä,\npalat on parhainta nisua,\nkalat kaikki vastasaadut.\n\nIhmetteli itseksensä.\nJo kysyikin Kiesukselta.\n\nHymähti hyvä Jumala:\n\"Niin on laatu Luojan leivän.\nMin osoa inehmon itkit,\nsen mehustit särvintäsi,\nminkä kohtalon kovuutta,\nsen sulostit suupaloja,\nalla taivahan sinisen,\narmo-luojan atrialla.\"\n\nJuoksi, joutui kohin kotia,\nei ikinä isonnut Ruusu.\n\n\n\n7.\n\nEI NE KAIKKI KUOLLEHIA.\n\nEi ne kaikki kuollehia,\njotka kuolleiksi sanotaan.\n\nMeren mustassa mujussa\nmonta nukkuu nuorukaista,\nmeren suuren soutajata,\nlaivatouvin laittajata.\nKun tulee tulinen ilma,\nmyrsky merta myllertävi,\nnousevat aaltojen selille,\nlainehille laulamahan.\n\nMik' on laulu kuolon lasten?\nLaulu päivästä elämän.\nMikäpä elämän lasten?\nLaulu kuolon kuutamosta.\n\nJa mik' on Jumalan virsi?\nLaulu kerran keski-yöstä.\n\n\n\n8.\n\nSATEENKAARI.\n\nKaari korkea kohosi,\nihmislapset ihmetteli.\n\nHetken heijastui, katosi,\nmylvähtipä myrskyn kannel,\nsoi sävelet, Luoja soitti,\nkajahteli kaikki taivas,\nihmispeikkojen peloksi,\nsorasävelten säikkymiksi.\n\nNoin jos lauluni olisit\nkaari kaunis taivahalla,\nenne ukkosen edellä,\nmerkki rautaisten rakeiden!\n\n\n\nJUMALIEN KEINU.\n\nKenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,\neivät ne häntä yhdessä kohden pidä,\nhe heittävät häntä\nvälillä taivaan ja maan —\nsiksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.\n\nJa kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,\nhän tänään pilvien ääriä kulkee,\nja huomenna makaa\nmaassa niin syvällä\nkuin koski, mi vuorten\nkuilussa kuohuu.\n\nKuka keinussa jumalien keinuu,\nei hällä elon aika pitkä ole.\nSyyn, syyttömyyden\nhän huiput nähköön —\nsitten tulkohon tumma yö.\n\n\n\nTUSKA.\n\nHiljaa, hiljaa,\nmuuten kuolema tulee,\nnyt ollaan oudoilla ovilla.\nHiljaa, hiljaa,\ntai katkee kaikki,\nnyt jousi on liiaksi jännitetty.\n\nEi askeltakaan,\nei ees, ei taaksi,\nnyt parhaint' on pysyä paikoillaan.\nHiljaa, hiljaa,\naivan hiljaa,\nettei risukaan risahtais.\n\nOn malja täysi.\nYks pisara lisää —\nja kaikki kaatuvi kerrassaan.\nHiljaa, hiljaa,\nhiiren hiljaa,\nniin pieni olla kuin mahdollista!\n\nMut se kestää kauan.\nEn kauan jaksa.\nMun valtaa raukeus, väsymys.\nHiljaa, hiljaa,\nei äänt', ei sanaa,\nyks liike pettää voi piileväisen.\n\nJumalan kiitos!\nHän ohi kulkee.\nKai kohta saanen ma hengähtää.\nMut hiljaa, hiljaa,\nei viel', ei vielä,\nmun täytyy kestää tai kaikk' on loppu.\n\n\n\nVÄINÄMÖISEN LAULU.\n\nEi iloja monta ihmislapselle suotu:\nYks kevään riemu\nja toinen kesän\nja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.\nKyntää, kylvää,\nkorjata kokoon,\nlevätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.\n\nEi suruja monta ihmislapselle suotu:\nYks sydämen suru,\nelon huoli toinen\nja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.\nYstävä pettää,\nelämä jättää,\ntaika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.\n\nMiks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,\nriemuja muita\nja murheita muita?\nTaida en lukea tähtiä taivahan kannen,\nen kaloja meren,\nen kukkia nurmen.\nLaulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.\n\nEi sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,\nei esiintuoda.\nSankarin sopii\nlaulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,\nmiten kipinät syttyy\nja jälleen sammuu\nja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.\n\nKaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,\nkatinkultaa,\nlaineiden läikkyä.\nSankarin laulaa sopii niinkuin meri,\nsuurena, pyhänä,\npeljättävänä, —\nlempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.\n\nMonta on laulua, monta myös laulujen miestä.\nYksi on laulu\nylitse muiden:\nihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.\nKansat katoo,\nei katoa mahti,\njonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.\n\n\n\n\n\n\nTALVI-YÖ.\n\n(1905)\n\n\n\n\nTALVI-YÖ.\n\nUhkaa pohjan ääret aavat,\nhohkaa hanget kuolemaa,\ntaivaat oudon siinnon saavat,\nLouhen linnat loimottaa,\nvankuu merenselkä laaka,\nulvoo hukka, hirvi syö;\npainui päivän kultavaaka,\nnousee raudan, roudan yö.\n\nYks on yössä vapaa valta:\npauhaa koski kuurapää.\nKatsoo kuusi kukkulalta,\ntähti päällä kimmeltää.\nHyppii hyiset vetten hyrskyt,\nhyiset sotkat soutelee,\nmutta missä taukoo tyrskyt,\njäinen joutsen joutelee.\n\n\"Hyv' on hyyssä linnun olla,\nihanampi ihmisen,\narmas Suomen suvannolla\nailakoida aatosten.\nEipä polta päivän helle,\npaistaa kuolon kuudan-yö,\nvaipat vilppaat sydämelle\nutupiian pirta lyö.\"\n\nVierii virsi tammikuinen,\nkuulee mykkä metsä, maa.\n\"Turhaan riennät tuiretuinen,\nrientos talvi taltuttaa,\nantaa aika jäätä järkeen,\nloihdut synkät sydämeen,\nkuolon kirjat miekan kärkeen,\nhaudan hankeen siniseen.\n\nJäästä jäähän, hyystä hyyhyn\nvyöryy elon virran vuo,\nsyöksyy miesi syystä syyhyn,\nkoski pauhaa, luoja luo,\npursuu puhki jäästä, yöstä\nhetken kupla kultainen;\nvaahto vaan jää urhon työstä,\nlaulu tiestä laineiden.\"\n\nJoikuu joutsen jäästä saatu,\nrantaan kuohut kolkot lyö.\nAnkara on laulun laatu,\ntuima talven tähti-yö.\nVärjyy metsän pyyntimiesi,\nherää, säikkyy henkeään,\nhiihtää, minne viittoo liesi,\npiilee pirttiin lämpimään.\n\n\n\n\nAJAN KIRJA.\n\n\n\nCARMEN SAECULARE.\n\n  Rauhaa rakennetaan, kansat kättä lyövät,\nteräskintahat kilahtaa. —\n  Aika laulaa lauluaan. —\n\n  Yksilön oikeutta poljetaan, kansojen oikeutta\nsorretaan, sananvapautta vainotaan. —\n  Orja, vangittu vuosisata! —\n\n  Sotavankkurit jyrisevät, valtioviisaus kalpenee,\nrauta riidat ratkaisee. —\n  Aika laulaa lauluaan. —\n\n  Hopea helähtää, edut elämöivät, kulta\nraudan kukistaa. —\n  Kurja, vaivainen vuosisata! —\n\n  Maa maahan liitetään, tuliliitot tehdään,\nvaltojen vanteet tilkitään. —\n  Aika laulaa lauluaan. —\n\n  Tehtaat temmeltävät, hammasrattaat ratisevat,\nvettä, verta roiskuttavat. —\n  Milloin valkenet, vuosisata?\n\n  Työmies nousee, maa järisee, valtaistuimet\nvapisevat. —\n  Aika laulaa lauluaan. —\n\n  Valtio ampuu omia kansalaisiaan, valtiokirkko\nsiunaa ruumiit. —\n  Hurja, villitty vuosisata!\n\n  Tieto kyntää, ihmis-ajatus kylvää, taide\nvietit viljelee. —\n  Aika laulaa lauluaan. —\n\n  Pojat kuuntelevat, äidit opettavat, miehet\neivät astu aseisiin. —\n  Etkö valkene, vuosisata?\n\n  Ihmisyys nousee, kansojen parhaat kapinoivat,\nei ole jumalia eikä orjia enää.\n  Aika laulaa lauluaan. —\n\n  Temppelit tehdään ihmis-asunnoiksi, yksilöt\nyhteiskunnan muodostavat. —\n  Turha, kultainen mielikuva!\n\n1902.\n\n\n\nKUMPI ON KAUNIIMPI?\n\nKumpi on kauniimpi:\nuskoa, että vapaus koittaa,\ntoivoa, että valkeus voittaa,\nja taistella valkeuden eestä, —\nvai taistella\ntietäen, ettei valkeus koita,\ntietäen, ettei vapaus voita,\nja sentään taistella?\n\nKumpi on kauniimpi:\naatella: ellei vapaus voita,\ntuumia: ellei valkeus koita,\nmiksi ma taistelen sitten?\nvai aatella:\nlaps olen auringonlaskun, en koiton,\nmies olen valkeuden, vaikka en voiton,\nsiksi mun murtua täytyy.\n\n1903.\n\n\n\nMYRSKY.\n\nTh. Reinille omistettu.\n\nIhmissieluss' oli myrsky. Tunteet\nkuohui, vaahtos vaiston lakkalaineet,\ntuhat mielikuvaa tunki, toinen\ntoista ajoi, alkuvietit villit\nmyrskysivät myötä juuriansa.\nVihdoin koitti aatteen armas päivä.\n\nIhmissieluss' oli myrsky. Aatteet\ntoistaan ajoi, voimakkaampi voitti,\nkävi sotaa käsitteiden parvet,\nkiisti velvoitukset keskenänsä,\ntaistelivat tieto ynnä tahto.\nVihdoin teko mielen rauhan antoi.\n\nVaan kun myrsky raivoo maailmassa,\nsilloin käyvät työt ja teot sotaa,\nmieli nousee vasten mieltä, miesi\nvasten miestä, kansa vasten kansaa,\ntaivas salamoi, maan pimeys peittää.\nMistä silloin meille päivän pilke?\n\nSiitä silloin päivän pilke,\nkoska teot sotaa käyvät,\nettä aate ohjaa miestä,\nettä kalskuu kirkkaat kalvat;\nsiitä silloin päivän pilke,\nkoska kalskuu kirkkaat kalvat,\nettä alla aattehien\npuhdas, tuores tunto asuu.\n\nMutta mistä päivän pilke,\nkoska kansat sotaa käyvät?\n\nSiitä silloin päivän pilke,\nkoska kansat sotaa käyvät,\nettä voittaa voimakkaampi,\nett' on oikeus voimakkaalla,\nettä on se voimakkaampi,\njoll' on aatteet voimakkaammat,\njonka mieliss' aatteen miesten\ntuorehemmat tunteet asuu.\n\n1903.\n\n\n\nERÄÄLLE KANSALAISELLE.\n\nMinkä astuit alemmaksi,\nsen sa istuit ylemmäksi,\nminkä vaivuit arvon vaassa,\nsen sa kartuit koko maassa,\nminkä kaaduit valtamiesnä,\nsen sa seisoit kansan miesnä.\n\n1903.\n\n\n\nPRO HUMANITATE.\n\nTuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,\nahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa,\nkaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,\nkaatuminen sekä murtuvain metsien pauhu.\n\nLuonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.\nTuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaan!\nAurinko valaisee maan pinnasta puolen,\ntoinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.\n\nAika on syttyä sähkölamppujen yössä.\nSääliä ei, vaan valkeutta ihmisen työssä!\nPyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein,\nrautio, raataminen on uhrisi ylpein.\n\nEi ole mitään ihmistä korkeampaa,\nikuisempata ei, ei ihanampaa.\nJärkeä itseltäs, elämält' älä vaadi!\nKun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi!\n\nIdästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.\nKatso, kaukaiset maat käy maalihin samaan,\nvyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:\n\"Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!\"\n\n\n\nTOTTUMUS.\n\nMe uskoimme, että ihminen ei voi elää,\njos latva sen leikattu on ja irti on juuret.\nMe elämme sentään! Laulut ja kantelet helää\nkuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.\n    Sen tottumus tekee.\n\nMe uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo,\njos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto.\nMe elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto,\nlyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto.\n    Sen tottumus tekee.\n\nMe uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan,\njos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi.\nEi kuolema tullut! Saimme vain miel'alan harmaan,\nmoni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi.\n    Sen tottumus tekee.\n\nOli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla,\nvaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta.\nJumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,\nja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.\n    Sen tottumus tekee.\n\nNyt uskon ma, että elää voisimme, vaikka\nkyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.\nMiss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,\nja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.\n    Sen tottumus tekee.\n\nUunna vuonna 1904.\n\n\n\nSYVYYKSISTÄ.\n\nEi se kurja, joka kurjaks syntyi,\nei se orja, jonka äiti orja,\nei se maaton, joll' ei maata ollut;\nvaan on vasta orja ynnä kurja,\njoka syöstiin onnen kukkulalta,\njoka syvyydestä huutaa, vaikka\nvapaaks syntyi vapahassa maassa.\n\nPimeäänkin tottuu; tottuu silmä\nerottamaan esineitä, ennen\ntuntemattomia; tottuu keuhkot\nilmaan ennen tukahduttavahan;\nkäsi tottuu kättelemään kättä,\njonka inholl' äsken syrjään työnsi;\nkieli tottuu toista haastamahan\nkuin on mieli; koko ruumis tottuu, —\nveri, veri vaan sa miks et tyki\ntyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?\n\nTotta niinkuin korven kosket kuohuu\ntotta niinkuin meren aallot pauhaa,\ntotta niinkuin taivaan tuulet puhuu,\ntotta niinkuin ihmissydän sykkää, —\ntähän en ma koskaan, koskaan totu!\n\nKesällä 1904.\n\n\n\nPROLOOGI TAMPEREEN TEATTERIN AVAJAISIIN\n\n8 p. syysk. 1904.\n\nAatra, käyvä kynnökselle, lippu luotu liehumaan,\npyhä viiri, pystytetty sydämehen Hämeenmaan,\nlyylilehto laulun laajan, sanan soipa pyhäkkö,\ntaimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!\n\nNäin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen,\nkäen kuulin kukkuvaksi yli syksyn synkän veen,\ntunsin posken tulta saavan, poven' käyvän kukkasiin, —\ntiesin tuosta: taitehelle, jumaloille juhlittiin.\n\nSuur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat,\nmahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat,\nmahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys,\nyksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.\n\nTasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan.\nAatos pienin, salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan,\ntutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppelen\nsaa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.\n\nOnpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:\nihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,\nauki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,\ntoinen todistaja aika, toinen — iankaikkisuus.\n\nEessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen!\nAstu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen!\nNäyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,\nsana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.\n\nKaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö!\nLaiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö.\nVaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais,\nettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.\n\nTaitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait,\ntaitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait,\ntaitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan,\ntaitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.\n\n\n\nREVONTULET.\n\nSinkoovat siniset liekit\nLapin taivahan laella.\n\nRäiskyvät, räjähtelevät\ntulikielet Turjan yössä,\nkuin kiron timanttikannel,\nkuin vihan väkevä välke;\nhenget kuolleiden heräävät,\nnurmen alla nukkujatkin.\n\nSoi yössä kumea kuoro:\n\n\"Kun ei loista Luojan lamput,\nsalamoi sininen sähkö,\nkun ei kohtalo hymynne,\nhymyävät hyiset urhot,\nkun ei kuu kivestä nousse,\nkohoavat kolkot loihdut,\npäivä päässe kalliosta,\ntulet Tuonen kuumottavat.\"\n\nLiekehtivi Lappi laaja,\ntietäjät sotia käyvät,\nnäy ei kalvan kantajoita,\nnäkyy kaamea kajastus.\n\n\n\n\nEYAN KIRJA.\n\n\n\nHÄÄHYMNI.\n\nTyttö:\nLauloin yölle, lauloin tähtösille,\nkyllin lauloin kuulle kalpealle.\nMiks en laulais kerran auringolle,\nsulle, sydämeni päivänkulta?\n\nPoika:\nLauloin rakkautta onnetonta,\nkyllin lauloin lemmen kyyneleitä.\nMiks en laulais kerran onnellista\nosaa rakastavan onnen myyrän?\n\nTyttö:\nLauloin mieron linnun lehtipuita,\nkyllin lauloin vierahitten viitaa.\nMiks en laulais kerran kurkihirttä,\nkoska kodissani ruusut kukkii?\n\nPoika:\nLauloin kangastusta korven kolkon,\nkyllin lauloin talotonta tietä.\nMiks en laulais kerran keidastani,\nyrttitarhaa yöni tuoksutäyden?\n\nTyttö:\nLauloin äärettyyttä yksinäisen,\nkyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa.\nMiks en laulais kerran äärellistä\nmaata, jota sade, päivä siunaa?\n\nPoika:\nLauloin mahteja mä murtavia,\nkyllin lauloin jumalitten juhlaa.\nMiks en laulais kerran ihmislasten\nhäitä, joiss' on suru sulhaspoika?\n\nKuoro:\nMurheet morsiamen helmaa kantaa,\ntähtitelttaa taivaan vallat kateet,\npalaa punaisena tuskan tuohus,\nmutta onnen otsalehti kiiltää.\n\n\n\nNOCTURNE.\n\nRuislinnun laulu korvissani,\ntähkäpäiden päällä täysi kuu;\nkesä-yön on onni omanani,\nkaskisavuun laaksot verhouu.\nEn mä iloitse, en sure, huokaa;\nmutta metsän tummuus mulle tuokaa,\npuunto pilven, johon päivä hukkuu,\nsiinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,\ntuoksut vanamon ja varjot veen;\nniistä sydämeni laulun teen.\n\nSulle laulan neiti, kesäheinä,\nsydämeni suuri hiljaisuus,\nuskontoni, soipa säveleinä,\ntammenlehvä-seppel vehryt, uus.\nEn mä enää aja virvatulta,\nonpa kädessäni onnen kulta;\npienentyy mun ympär' elon piiri;\naika seisoo, nukkuu tuuliviiri;\nedessäni hämäräinen tie\ntuntemattomahan tupaan vie.\n\n\n\nNINIVEN LAPSET.\n\n\nI.\n\n  Kaunis on ihminen,\nkoska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.\n  Kauniimpi ihminen on,\nkoska koti aidattu on linnun-laulupuilla.\n\n  Kaunis on ihminen,\nkoska hän haudan unta, unhoitusta halaa.\n  Kauniimpi ihminen on,\nkoska elon tulikukka poskipäillä palaa.\n\n  Kaunis on ihminen,\nkoska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee.\n  Kauniimpi ihminen on,\nkoska hän erehtyy ja etsii ja huolee.\n\n\n2.\n\nAution maan\nantoi Herra meille,\nme teimme sen viinitarhoiksi.\n\nMyrskyisän meren\nantoi Herra meille,\nme aallot laivoin lannistimme.\n\nHehkuvat himot\nantoi Herra meille,\nme valjastimme ne valon varsoiksi.\n\nKuoleman kauhun\nantoi Herra meille,\nme voitimme sen mielen viisaudella.\n\nMaailman tyhjän\nantoi Herra meille,\nme täytimme sen ihmisneron voimalla.\n\n\n3.\n\nSyksy on tullut ja syysviljat huojuu,\nraskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.\nAik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolia!\nHuomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!\n\nKuumat on suudelmat auringon huulten,\nkuumempi sylin-anti aron itätuulten.\nPala, pala heinä! vieri, vieri virta!\nPyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.\n\n\n\nKARAVAANIKUORO.\n\nKukka on kasvanut erämaan sannassa,\npuna-raakku auennut aavikon rannassa.\nErälaivat soutaa,\nihanansa Intian prinssi nyt noutaa.\n\nTulikuumat niinkuin askelet allamme\nhuulet heljät hiiluvat saatettavallamme,\nvarsi kuin palmu,\nsilmän suuren nurkassa nukuttava valmu.\n\nKaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;\nkatso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,\niho eebenpuusta,\nhampahat valkean, pyhän norsun luusta.\n\nIntia:\n\"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?\nTiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?\"\n\nNinive:\n\"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.\nKuinka siis muistaisin matkamme määrää?\"\n\nIntia:\n\"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?\nEntä jos raukeat erämaahan, rukkani?\"\n\nNinive:\n\"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,\nonni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa.\"\nNinive on ryöstetty, päivän kukka niitetty,\nIntian kruunuhun aron helmi liitetty.\nEräpurret sousi,\naavalta viiden-virran aurinko nousi.\n\n\n\nBAJADEERIT.\n\nPäivä pitkä, paahtava urhoille suotiin,\nyö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin.\nLennä, lennä, lintu, hämyn perho häily,\nvirvatuli sydämissä, syty, älä säily!\n\nKyllin on kruunuja karkelijalla,\nvaltakunnat uinuvat vöittemme alla.\nKun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,\nkun ma soljen päästän, sotajouset laukee!\n\n\n\nKULTAISET LANGAT\n\nKultaiset langat\njohtavat taivaasta maahan,\nkultaiset langat\njuoksevat rintahan kunkin,\nhohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;\nkulkevat, kunne ihminen kulkee,\nseuraavat häntä hautahan saakka, —\nja katkeevat poikki.\n\nMut astuvi joskus enkeli taivaan,\nsolmivi yhtehen lankoa kaksi\nkeskellä ilmojen aavoa merta,\nkullassa, kuun päällä, auringon alla;\nja usein on ihminen idän puolla toinen\nja lännessä toinen\nja kumpikin katsovat tähtehen samaan\nja silmät kyynelin kastuu.\n\nJa usein on mustaakin mustempi toinen\nja valkea toinen,\neikä he eroansa huomaa;\nja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen\nja päivällä toinen,\nmutta he hämärissä yhtyy;\nja sattuu, on synkät he kumpaisetkin\nja syntiä tehneet\nja seisovat partaalla kuolon ja kauhun\nja purevat hampaansa yhteen\nja iskevät silmästä tulta\nja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,\neikä pilkahda toivo,\neikä tuikahda tähti,\nvaan salamoi ylpeyden autio yö.\n\nKäy taru, silloin jos kultaiset langat\ntoinen ne toisensa taivaalla kohtaa,\nkuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,\nkaikuvi virsi, ei virketty muinen,\nhumisee ilma kuin huilu,\nvisertää maa kuni viulu;\nja käy taru, katkeevat kultaiset langat,\nja syöksevi kuiluhun ihmistä kaksi\nja katsovat kumpikin toistensa silmiin\nja kasvot päivänä paistaa.\n\n\n\nATLANTICA.\n\nAtlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet?\nAtlantica! Huomaatko palmujen huiskeet?\nMeren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,\nahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.\nKera tahdotko tulla?\nTäällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.\n\nTarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan\nja usein on myös kuin kantaisin taivaan;\njo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,\nmut auvoni vasta, kun astumme laivaan,\npunapurjehet saamme.\nAtlantica! Kaikuvat kalliot maamme.\n\nMun valtani! Kuuletko verteni virrat?\nMun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.\nSoi päällämme salliman vaskiset pirrat;\nsa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,\nmun murheeni Eya,\nnyt hetkisen hurmani lentävän leija.\n\nAtlantica! Laulavat allamme laineet.\nAtlantica! Pilvien paltehet toistaa.\nAtlantica! Kertovat matkamme maineet,\nkukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.\nMun Eyani ylin,\ntulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!\n\nMa kannan sun vaaroista vellamon viekkaan,\nmaat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo,\nme heitämme huolemme heleähän hiekkaan\nja vöitämme viikunalehdet ei varjoo,\nsa riemuat, huudat,\nja huojuvat tulipuna-horsmien luudat.\n\nAtlantica! Armas, me ollaan, me kaksi!\nMe mahtavat täällä, muu maailma tuolla.\nElo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,\nme leikimme kultaisten lehtojen puolla;\non valkeat yömme,\njos päivät on synkät ja toivoton työmme.\n\nJa vaikkakin raskas on raatajan taakka\nja taaksemme aurinko vaipunut vereen;\nAtlantica! Laulamme hautahan saakka,\nkuin unteni manner, me uppoomme mereen,\ntaru mennehet peittää,\nkoi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.\n\n\n\nMIES MIELIPUOLEKS TULLA VOI —\n\nMies mielipuoleks tulla voi\nja nainen voipi pettää,\nmut sua, surun Eya, oi,\nen voi ma koskaan jättää.\n\nSa sylkytät mun sydäntäin\nkuin veren kiertokulku,\nja jos sa vaadit elämäin,\nniin särkekäämme sulku!\n\n\n\nPUNAINEN NEILIKKA.\n\n\n1.\n\nTUULINEN SIJA.\n\nNeiti, neilikka punainen,\nyrttitarhan taideluoma,\nkammiossa kasvatettu,\nlempeässä lämmitetty;\ntuulinen sija sinulla\noli tumman ikkunalla.\n\nNeiti, neilikka punainen,\nkesän haave hangen maassa,\npäivän kukki, toisen tuoksui,\npäänsä painoi kolmantena\nrunolaulajan lasilla,\nankaralla akkunalla.\n\nHarvoin tänne päivä paistoi,\nsenkin seinien lomitse;\nharvoin tänne lämmin läikkyi,\nsenkin vaivojen välitse;\nharvoin harhausi hymyily,\nsenkin kautta tuskan tuiman.\n\n\n2.\n\nPAHAT SUUT.\n\nPahat suut panettelevat\nlumpeeni pataluhaksi,\njouhipääksi joutseneni.\n\nYlpeäksi sun sanovat.\n\nOllos ylväs, niin minäkin!\nKun näet kumarat niskat,\npidät pääsi pystympänä.\n\nLäikyt lietona elosi.\n\nLäiky lieto, niin minäkin!\nKun näet rapakkolammet,\nkierrät, kaunis, kauempata.\n\nTuhlailet hymyjä huulen.\n\nTuhlaa, tyttö, niin minäkin!\nYks on riemu rikkahalla:\nylenkatseesen ylenet.\n\n\n3.\n\nEROTESSA.\n\nMuistelen minä sinua:\nsatakielet soittelevat\nyössäni hämärtyvässä.\n\nMuistelet sinä minua:\nlepinkäiset lentelevät\npääsi päälle istumahan.\n\nMuistelemme toisiamme:\nkaksi kaunista kesällä,\nkesälehti kolmantena.\n\n\n4.\n\nSYY.\n\nRakastimme me molemmat:\nsinä minua, minä sinua;\nei se ollut syy.\n\nKiusasimme kumpaisetkin:\nminä sinua, sinä minua;\nei se ollut syy.\n\nOli syynä onnettuuden:\nloittonit sinä minusta,\nvain vikani muistit.\n\nJa oli toinen turman siemen:\nloittonin minä sinusta,\nihanintas itkin.\n\n\n5.\n\nKÖYNNÖS.\n\nKauloi kuuma köynnöskasvi,\nkiersi mun tulinen kukka\nyössä syksyn synkkä-tuoksun.\n\nHuokui hulluuden janoa:\npää sameni, aivot päihtyi,\njuopui järki, luopui tunto,\npaloi pätsi päälaella,\ntakaraivossa rovio,\nsilmät selvänä tulena,\nvallaltansa valkuaiset,\nsuonet kaikki suihkamassa,\npallea pakahtumassa,\nsydän kuin arina kuuma,\nveri kuin kipunaverkko.\n\nKoitti huomen kirkas, kylmä;\ntahdoin nousta taipaleelle,\njärki päästäni putosi,\nrinnasta sydän punainen\npunaiselle tanterelle,\njuurelle jumalan pursun.\n\n\n6.\n\nKESÄ-AAMU.\n\nSeisoi seijas Sukkamieli\naholla ylenevällä,\nsuvi-aamun auetessa.\n\nHempeä, herättyänsä,\nyön nuoren nukuttuansa\nveltot jännitti jäsenet;\nkesä kukki kulmaluilla.\n\nHeinä polvia halasi,\npohkehia poimulehdet,\nhorsman latvat lantehia;\nuumenta uninen valmu;\nitse ruusuna rusotti,\nylpeä, ylinnä muita.\n\nIhala ihantelihe,\nkatsoi kaunis maata, merta.\n\nMehiläinen, mies kepeä,\nlensi kukkasen kupuhun;\npunahuuli noin puheli:\n\"Paha poika, pois menekin\numppujani aukomasta,\njuomasta juhannustani,\nruusuja rakastamasta!\"\n\nLiverteli Lemmon lintu:\n\"Armas, pois älä ajele,\nmies olen me'estä tehty\nsokerista sorvaeltu,\nminkä juon juhannustasi,\nsen pidät pitoja kekrin.\"\n\nSeisoi seijas Sukkamieli,\nhaukotteli hiljaksensa\naamun alkavan punassa;\nkastehesta kutri kiilsi.\n\n\n7.\n\nMENEVÄT, MUREHTISINKO.\n\nKangastuksina katoovat\nminun mieleni unelmat,\npiirtyvät pihoilta ilman\ntunturit todellisuuden.\n\nKatuisinko, jos katoovat,\nmenevät, murehtisinko,\nkyllin katselin kuvia,\nkirjokaaria elämän,\naron astuin hiekkamerta,\nsilmä taivahan sinessä.\n\nTule tuuli, pohjatuuli,\ntunnen keitahan keväisen,\nluo lunta polulle talvi,\ntunnen palmun päivälatvan,\nmessua jumalan myrsky,\nkuulen kukkuvan käkösen!\n\n\n\nKORKEA VEISU\n\nhänelle, jota minä rakastan.\n\nSanoi ennen elämä minulle:\n\"Kärsi ja nauti!\"\nSanoo nyt: \"kärsi!\" ei sano muuta.\nTahtosi tee, sun vaalin on valta,\ntien päässä seison,\ntunnetko murhetta, musta tyttö?\n\n\"Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,\nsyttävi, liehtovi lempeni liekin.\"\n\nKahle on murhe, sitkeä, vankka,\nluuhun se puree ja jänteet se jäytää.\n\n\"Yöhyt on murhe, viileä, lauha,\nsen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät.\"\n\nMiekka on murhe, murtava, lyövä,\nei ole urhoa, ken sitä kestäis.\n\n\"Lahja on murhe, laupias, hellä,\nmiksi et kanssani siunausta jakais?\"\n\nRiemuni sulle ma jakaa tahdoin,\nmurheeni yksin kantaa.\n\n\"Suuri, summaton lapsi sinä,\netkö sa lempinyt koskaan?\"\n\n\"Miksi et virkkanut minulle mitään,\ntuijotit tuleen,\nvaikenit vaivasi kauan?\"\n\nPelkäsin että et leikkisi enää,\net nauraisi enää,\nnaurusi mulle on kallis.\n\n\"Näethän, että ma nauran nytkin,\nkatso, ma nauran\nsilmäripsien alta.\"\n\nNauranet, itket sydämessäsi,\nkyynele killuu\nsilmäripsien alta.\n\n\"Lempivän hymy on kyynelten halki.\"\n\nMiksi siis raskaasti sydämesi huokaa?\n\n\"Rakkaus rintani ahtaaksi teki.\"\n\nHuoneessa tässä on kuolema käynyt.\n\n     *     *     *\n\n\"Aukaise silmäsi, armas!\nTäss' olen minä ja täss' olet sinä,\ntuossa on tuoli, tuossa on pöytä,\nikkuna tuossa,\ntäällä ei muuttunut mitään.\"\n\nEn ole minä ja et ole sinä\neik' ole huone entinen meillä,\narmaani, katso, ken tuolilla istuu,\nken vuoteella lepää,\nken vilkuvi verhojen takaa!\n\n\"Eikö siis koskaan aurinko koita?\"\n\nKoittavi pitkä, pilvinen päivä,\näänetön ehtoo,\nlankee lauluton ilta,\nvailla riemuja, suruja rinnan,\nvailla vaivoja inehmon mielen,\nilman tahtoa, tuntoa, järkeä —\nhiljainen hämärä,\nharmaja ikävä,\nhuomenen huolia vailla,\nsiksi kuin päättyy\npäivien uni,\nsiksi kuin Tuoni\ntuomitun korjaa,\nkäärivi kerran\nkärsinehenki\nhivuksihinsa\nkuoleman kalpea vaimo.\n\n\"Jumalissa juoksun määrä,\nsulhoni ijäisen ehtoon!\"\n\n\n\n\nYÖN KIRJA.\n\n\n\nTUULIKANNEL.\n\nMuut sydämen saivat, ma kantelen,\nmuut murehti, nautti, ma en, ma en,\nen kurja ma elää, en kuolla voi,\nkun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!\n\nKova kohtalo, ankara arpa tuo:\nei rauhoa yö, ei päivä suo,\nei armoa aika, ei ijäisyys;\nsama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.\n\nMun syömeni tuulikannel on,\nsen kielissä laulu on lakkaamaton,\nse yössä, päivässä, yksinään\nsoi ilmahan ijäti väräjävään.\n\nOn tuomitun tuttuja päällä maan\npihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,\nen veljiä, siskoja omata voi,\nkun outo on itseni, soi, vaan soi!\n\nJa tuulet taivahan soittelee;\nKevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,\nsukukunnat kulkevat Tuonelaan,\njää kantelo jälkehen kaikumaan.\n\nKas, pohjainen, kuinka se myrskyää!\nTaas läntinen lempeä leyhyttää,\nitä ankara itkuja pitkiä tuo;\nei hetkeä helkkymätöntä ne suo.\n\nJa immyt ikkunan aukaisee.\nKuu loistavi, kutri kimmeltelee.\nMi helkkävi yössä niin himmeään?\nHän kuuntelee, käsi sydämellään.\n\nJa muistavi muinaista armastaan. —\nAh, tuulikantele on se vaan!\nEi sielua sillä, ei tuntoa, oi,\nei itke, ei naura, se soi, vaan soi!\n\nMyös kuulevi joskus synnyinmaa.\nSe herää ja kahleitaan kalistaa.\nJoko vapaus valkeni raikahtain?\nEi, tuulikantele kaikuu vain.\n\nKiro katkera, julmuus jumalien:\nItse orja, ma vapautta veisailen,\nitse lemmetön, lemmestä laulan ma,\nitse tunnoton, viritän tunteita!\n\n\n\nSYDÄN.\n\n\n1.\n\nSydän, mitä sahaat?\nSahaatko lautaa\nneljää, joiden\nvälissä maata,\nmaata mun mieluisa on?\n\nSahaan ma rautaa,\nkahleita katkon,\nettä sun henkesi\nvapaa oisi,\nhenkesi onneton.\n\n\n2.\n\nSydän, mitä kuiskaat?\nKuiskitko kummaa\npolkua päivän,\ntunturin tietä,\ntaivahan tähtiä päin?\n\nKuiskin ma tummaa\nrunoa Tuonen,\nkuiluja, vaivaa\nvirkkamatonta,\nautuutta ylpeäin.\n\n\n\nJUMALA.\n\nAlkua elämän etsin,\näärettyyden äärtä,\nmaailman, Jumalan juurta,\npäättömyyden päätä;\non nyt ongelma opittu:\nJumala on murhe.\n\nSuru yksin suurta luopi,\nmurhe maita muuttaa.\nTulet myrskytuulen lailla,\nmenet niinkuin meri;\nheijastat ikuiset tähdet\nillan hämärässä.\n\nMajan rauhaisan rakennat\nsydämehen synkkään,\nkylvät kuuset kynnykselle,\nmyrtit miesten mieliin;\nkatsot nuorten karkeloita\nlehtipuiden alla.\n\n\n\nTÄHTIPOJAT.\n\nLapsuuden muisto.\n\nNe porhalti lumisen lakeuden poikki\nja lapset ne kavahti ikkunaan,\nne ylitse kinosten kilvaten loikki\nja kelkalla vetivät kampeitaan.\nNe kysyivät: \"Oisko kystä talossa?\"\nNe tahtoivat laulaa kynttilän valossa,\njoka paperilyhdyssä loisti.\nPian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.\n\nNe ottivat omakseen karsinaloukon\nja käskivät poispäin katsomaan;\nmut tullut ei ikävä katsojajoukon,\nilo, nalja virtasi vallaltaan.\nNe päällensä valkeat vaatteet pukivat,\nne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat,\nvielä paperitötteröt päähän.\nJa sitten he läksynsä sievästi lukivat.\n\nNe lauloivat maailman Vapahtajasta\nja mielestä rumasta Ruotuksen,\njoka miekalla vainosi Marjatan lasta\nja tiedusti tähteä tietäjien;\nne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi,\nne permannon palkeilla pasteerasi,\nja heiluivat miekat puiset,\nkun alla he orsien oreerasi.\n\nJa kuningas murjaanein oli musta\nja ilkeä nähdä ikeniltään,\nhän levitti laajalle kauhistusta,\nkukin katui syntinsä sydämessään,\nja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä,\noli kaikilla silloin silmät vedessä,\nja paperitähti se pyöri.\nUkot nauroi. Eukoilla oli suu medessä.\n\nOn siitä jo vierryt montakin vuotta,\nmoni tähti on tielläni vilkkunut,\nolen monta ma etsinyt, seurannut suotta,\nmoni mieltä on kulkijan ilkkunut,\nja metsä on humissut suuri ja sakea,\ntäytynyt leipää ja lämmintä hakea,\ntiet umpiset astua auki,\nmissä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.\n\nJa muistanut tähtipoikia olen\nma silloin, ja monta muuta myös:\n\"Ja vaikka ma mieron polkuja polen,\nniin polkevi monta muuta myös.\"\nOn kaunista kulkea talosta talohon,\nrunot lausua takkavalkean valohon,\nilon pilkettä pirtteihin luoda,\nja — kenties sortua Suomen salohon.\n\n\n\nIKU-TURSO.\n\nInehmot, inehmot,\nmitä tiedätte minusta,\nTursahan tuskasta,\njätin ikijanosta,\nähkystä ärjyjen,\nläähätyksestä\naallon läikkyvän urhon?\nVettä vellon,\nmerta melon,\njano ainainen povessani palaa;\njuon ijäti,\nijäti janoon,\nei sammu mun sydämeni sytö.\n\nLevitän leuat,\naaltoja ahmaan,\nne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät;\najelen impiä,\naallon kukkia,\nne kuolee, kun povelleni painuu;\nmyllerrän myrskyn,\njuon maata, merta\nja pintoja pirstatun haahden,\nkultia, päärlyjä,\nmyös ihmisverta\nja rintoja neitien nuorten,\nei sammu mun sieluni ijäinen imu,\nei kostu tulipuna-kieli.\n\nKohotan kummina elokuun öinä\nkuutamon välkkeessä väsyneen pään,\nkiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät\ntaivaan tähtehen kimmeltävään,\nkatsovi tähti, tuijotan, Tursas,\nkohta jo korkean voiton ma tuon,\nkirpoaa taivahan kultainen kehrä,\njoutsenen lailla sen silloin ma juon.\n\nEi sammu ahjo\nsydän-alani synkän,\nei pätsi päässäni jäähdy.\nOn avaruus yllä\nja avaruus alla\nja itsessänikin on ijäisyys.\nMa vapautta pyydän,\nma valkeutta janoon,\nja kauneutta taivahan kaarten ma palan,\nmut pääse en kahleista vaikean vaivan,\nvoin pään nostaa,\nmuu muran peittoon muotoni jää.\nJos tuskan tunnet\njumal-kirottu joku,\nmun kanssani jumalia kiroo!\n\n\n\nURAN-UURTAJAT.\n\nNe ei ole verot. Ne on nerojen eellä-käyjät\nja usein tuskin kykyjä he ovat.\nMut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät,\nja kourat sekä omattunnot kovat.\n\nHe kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,\nja harva vuoren alle edes ehtii.\nHe haaveksivat ruusuja ja saavat orjan-okaa,\nmut metsä heidän mentyänsä lehtii.\n\nHe halkovat sydämiä, he vakoavat päitä\nja ajan uuden aivoja he kyntää.\nEi säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä,\nhe horju ei, he torju ei, he ryntää.\n\nJa usein loassa, veressä he ovat yltä, alta\njo sortuvat soihin pitkospuiksi.\nMut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta\nja kumartuvat kunnioitetuiksi.\n\nJa usein he ovat sangen kirjavata seuraa\nenkä tahdo heidän taskujansa taata.\nMut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa\nja ukontulet viileksivät maata.\n\nTeille terve! En teille sitä itsellenne sano —\non vaarallista olla ystävänne —\nmut kansalle, jolla on suurten miesten jano:\nhe ovat teidän suurmiehiänne!\n\n\n\nMIETELMIÄ.\n\n\n1.\n\nITSENSÄ ETSIJÄ.\n\nKoskena kohista,\nlampena levätä,\nmerenä myrskytä,\npilvinä piristä\nkohtalo itsensä etsijän on —\nsyöksyä, haihtua aurinkohon.\n\n\n2.\n\nOHJE.\n\nEi mitään uskoa,\nei mitään toivoa\nja sentään toimia.\n\n\n3.\n\nLUONNONLAKI.\n\nOn ajatus puu,\nsana kukka sen.\nKen heilisi tähden\nhedelmien?\n\n\n4\n\nMEMENTO.\n\nTee murheelle kunniaa, mut tilaa onnettomalle!\nMies lyöty ei väistyä voi, hän jää väkijoukkojen alle.\n\n\n\nKOTILIESI.\n\nSulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!\nSuot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,\nköyhälle loistat,\nlohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan\nPainavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,\nmurhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;\nsyntyen sinulta\nsaamme me katsehen kirkkaan;\nelämän teillä\noot kova kallio keskellä kuohuja, merta;\nkuoleman aution tullen\nliekutat meille viimeisen, vaikean viestin\nrannoilta viidan\nvihertäviltä.\nKorkea, oi kotilies! pala siunattu liekki!\n\nHiilos himmenee,\nvilkkuvat sini-salaperäiset virvat,\nnousevat kangastuksina kaukaa\nsuvun alku-äitien ammoiset tarinat,\nolentosi lähteet\naukeaa,\nyksilön rajat\nratkeaa,\nonkalot perittyjen ominaisuuksien,\nkuilut kuolleiden\nkouristaa,\naivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet,\nnäyt näkemättömät,\nsadut sanomattomat;\npauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:\n\n\"Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,\nvalhetta vanhempain koti kultainen, kallis,\ntaruja työ, hyve, totuus,\njuttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.\nSua syytämme\ntuli turmion!\nSua kiroomme\nlieska helvetin!\nSulle uhrasimme\nunemme, vaivamme,\nsulle kannoimme\nhikemme, heelmämme,\nheijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,\nantoi elämä\npaatisen penkin,\nkuolema multaisen mättään.\nKirottu, oi kotilies! säen pettävä sammuu!\"\n\nTukkani nousee,\nkauhu selkäpiitäni karmii;\non kuin siirtyisi seinät ja katto,\nkuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:\n\"Suuri on\nurhojen yön ympäri-piiri,\npieni on\nauringon, kuun kultainen tanner,\nautio on avaruus, tosi talvi on yksin,\nkaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä\ntyhjyys,\njosta me tulimme,\njonne me menimme,\nmissä me enimmän aikamme elimme!\"\n— Aukaisen uksen,\nsyöksyn tuiskuhun, tuuleen.\n\n\n\nNIIN OLEKIN MAANI MATKA —\n\nYö ennen viholliseni\noli vankin, vanhin, julmin,\non nyt tullut toinen: Talvi,\npeitsi pakkasen pureva.\n\nValkeus sanani suurin,\nsillä voitin voimat kaikki,\nkun lauloin, lakosi miekat,\nkun iskin, kipunat kirpos;\nlujin luotteeni minulla\nnyt on Lämpö.\n\n              Läylimielin\njätän tapparan tulisen,\npistän miekan miehen vyöhön.\nTeit totta sodassa, siitä\nkiitos kirkas kuin salama!\nSeisoit selvänä sivulla,\nvierelläni välkkyvänä,\nsäihkyit, kun minäkin säihkyin,\nnousit, kun minäkin nousin,\nvuosit verta, kun minäkin,\nhuohdit, rauta, hurmehisna,\nraaka kuin minäkin, rakas, —\nolit oikea toveri!\n\nAstun nyt asehetonna\neteesi, elämän Talvi,\nmuuta ei suojusta minulla,\nsydämeni sylke yksin:\nmuill' on kansa, ei minulla,\nmuilla maa, minulla korpi,\nmuilla ystävät ylimmät,\nmulla pitkä umpipolku;\nasehitta, aattehitta,\nihanteitta, ihmisittä,\nuskotta, unelmittakin,\ntoivehitta tohdin seista,\ntalven tannerta kävellä,\nkäydä hallan haastelohon.\n\nNiin olekin maani matka,\nsydän syntymäkotini,\npunahurme puolueeni,\nkansani polun kajastus,\noma silmä oppahani,\noma askel aatteheni,\noma taival toiveheni,\noma itse ihmiseni,\nkuolo yksin kumppanini,\nhanki hautani sininen.\n\n\n\n\n\n\nHALLA\n\n(1908)\n\n\n\n\nKESKI-YÖN KUORO.\n\nMilloin on ihmisen tuomio tullut?\nSilloin kun totta ovat haaveet hullut.\n\nSilloin kun elämä on kauniimpi unta,\nluonto itse ihanampi laulun vitilunta.\n\nMurru! Jo mahtinsa maailma näyttää,\ntaivahat taiteen keinoja käyttää.\n\nSorru! Jo jumalat tarttuvat soittoon,\njumalien juhlavirret vievät aina voittoon.\n\nToiveesi täyttymystä laulaa yössä kuoro.\nKuole! Kuolemattomilla on nyt sanan vuoro.\n\nLuovat, mit'ei mielikuva miehen luoda voinut:\nkauneuden, jota sielun hämäryys on soinut;\n\nmuodon, jok' on koskematon moitteen ja nuhteen\nkuin on tähdet korkeat kotilieden suhteen;\n\nhengen, mi aineensa joka hiilen hiiluu.\nHiljaa! Nyt Mestarin tulikirjat kiiluu.\n\nNähdä sait sa salamassa unelmaisi neitseen.\nTrubaduuri, vaikene! Ritari, syöksy peitseen!\n\n\n\n\nLAPIN LAULUJA.\n\n\n\nVELHON VIRSI.\n\nJoutsen jäinen Ruijan rannan,\nlaulun lahjan sulle annan.\n\nNeuvon Manan mahtivirret,\nkimmahutan rinnan kirret.\n\nLaulat Lapin yöhön kukat,\nsurun suolle ruusurukat.\n\nKaiut kimmellykset kiteen,\nharhat haaveen, mielipiteen.\n\nRaiut revontulten voitot,\nrikosten ja riemun soitot.\n\nHelkät niinkuin hyyssä heinä:\nsydän särkyy säveleinä.\n\nSiinä Ruijan joutsen jäinen,\nminä Surma seppelpäinen.\n\n\n\nNAISEN HYVYYS.\n\nPinnalla aaltojen\ntuhanten ajo,\npohjalla kuolon\nhimmeä kajo.\n\nYksi ja moni\non naisen veri,\nsama on aina\nkuin valtameri.\n\nKaunis myrskyssä,\nkauniimpi tyynnä,\npäivänpaisteessa\nkylmänä kyynä.\n\nAalto on ahnas,\nsyvyys on hellä,\nsurmaa sankarin\nlempeydellä.\n\nHuomenen huolissa\nmerimies soutaa;\npohjalla ijäti\nuinua joutaa.\n\nPäällä päilyvät\ntähdet ja kuudan,\nalla yö,\npyhä, yksi ja muudan.\n\nPinta on pettävä,\ntosi on syvyys,\nturmaa tuova\nkuin naisen hyvyys.\n\n\n\nNOIDAN NEIET.\n\nHiihteli sininen neiti,\nsinisessä tähti-yössä,\nunessa etäisen onnen.\n\nTuo tuli punainen neiti,\npunaisessa pakkasessa,\ntaistossa elon ja kuolon.\n\nTyttö keltainen käveli\nkeltaisessa auringossa,\nvoitossa vihollisteni.\n\nNe oli eloni neiet.\n\n\n\nRUIJAN RUKOUS.\n\nOnnen viimeinen, vihanta muisto,\ntarun hohtava talvipuisto,\nsyksyn kuurainen kukkariuku,\nkeväthangilla hopeatiuku,\npulkka puikkiva, maassa härmä,\nkivi tahkottu, kimmel-särmä,\ntähti, katsova syvään kaivoon,\nhulluus, iskevä urhon aivoon,\nruno, raikuva tuonen takaa,\nvirsi salliman vasken-vakaa,\npäärly päivässä, yössä yrtti,\nmiehen murheisen hautamyrtti:\n\nkasva kauniina, nouse norjana,\nmuille vapaana, mulle orjana,\nkohti korkeutta ylene ylväänä\nihanan itsesi pyhänä pylväänä,\nkerro ihmisten kuulla kummia,\nsanele turpeesta sanoja tummia,\nmiehen mennehen nouse mullasta,\nkerro keväästä, laulun kullasta,\npuhu puhtahin unelma sankarin,\nvirka vainajan vaiva ankarin,\nettei yllä hän elämän kukkaan,\nettä huutaa hän sinua hukkaan!\n\n\n\nHANGEN LAPSIA.\n\nPäämme päällä\ntaivahan uhka;\nlaulun lippaassa\ntunteen tuhka.\n\nYössä, hangella\nyhtyi tiemme.\nHangen lapsia\nLapista liemme.\n\n\n\nPUNAHILKKA.\n\nPoloinen, järkevä pääni,\njäykkä, ylpeä jääni,\netkö nyt hallita voi\nharmaata ees ikävääni?\n\nMuistelen päivin ja öin,\nkarkoitan toimin ja töin\nääntä, mi mielessä soi,\narmasta, ah, ikävöin.\n\nSuur' oli silmäsi sulo,\nkauniimpi kyynelten tulo,\nkaunein lahjoista taivaan\nhuultesi kulkeva kulo.\n\nRäiskähti hylkivä hymy,\nvalkeni lempesi lymy,\nvastasi ihmisten vaivaan\njumalan pilvien jymy.\n\nSilloin mun ratkesi rinta,\nsärkyi mun sieluni pinta,\nturhaan ma tultani salaan,\nitken, ah, ihaninta!\n\nMuut eivät ymmärrä sua,\nmuut eivät liikuta mua,\nmurheessa hiiltyen halaan\nkaunista kadotettua.\n\nSammu jo polttava säen!\nMilloin sun jällehen näen?\nLöydänkö keskeltä laajan\nmaailman markkinaväen?\n\nTurulta naurun ja pilkan\nkohtaanko korkean nilkan,\nusmasta ukkosen vaajan,\nmetsästä, ah, Punahilkan?\n\n\n\nLAPINKÄVIJÄ.\n\nPakkanen kiihtyy, on hetki eron.\nMurhaten maksoi Lappi veron.\n\nSinä sinne ja tänne minä:\nsinne sieluni, kunne sinä.\n\nHyvästi silmäsi tulinen repo!\nHyvästi varren valkea lepo.\n\nKuolla taidan, en olla vanki.\nTaivas on taattoni, emoni hanki.\n\n\n\nJÄÄKUKKA.\n\nSyytön olin minä,\nsen kuudan-yö seuloi,\nsyyttömämpi sinä,\nsen tähti-neiet neuloi.\n\nKatuisinko sitä? —\nSydämeni härmää.\nMitä itket, mitä? —\nJääkukan särmää.\n\n\n\n\nLEPAAN NEITI.\n\nLegenda\n\n\nI.\n\nLukukammiossaan hiljaisessa\nistuu mahtava Maunu Tavast,\nlumitukka, valkoparta vanhus,\nkohta mies satavuotinen;\nkesäpäivä painuu, iltarusko\nkultaa Kuusiston muurit, tornit,\npainuu pää myös suuren Suomen piispan,\nmieli haipuvi haaveisiin.\n\nMitä miettii pyhä kansan pylväs?\nMikä kirja on auki hällä?\nTuumiiko hän uutta alttaria\nTurun tuomiokirkkohon?\nTaikka tutkii tieteen ongelmia?\nEi, on eessänsä hällä taru\nAbaelardin ynnä Heloisen,\nheidän kirjeensä hehkuvat.\n\nKuulkaa, kuinka Heloise haastaa:\n\"Oi, mua kurjista kurjin vaimo,\nonnettomin onnettomain kesken!\nEnkö ennen ma seisonut\nkorkeampana kuin kaikki naiset,\nkoska korkein ma sulle olin?\nSitä synkempi ja raskahampi\noli onneni lankeemus.\"\n\nKaikuu kautta vuosisatain ääni\nvieno, hempeä Heloisen,\nhaastaa intohimon suurta tulta,\nlaulaa laulua suitsuvaa,\nkuinka lempi kaksi ihmislasta\nkesken ankaran, synkän ajan,\ntoinen suuri sydämeltä, toinen\najan urhoista oppinein.\n\nPainaa päänsä suuri Suomen piispa,\ntaasen kirjahan tarttuu, lukee:\n\"Sillä missä valtias on taikka\nviisas mies sinun vertaises?\nMissä maassa, missä kaupungissa\njuostu ei sua katsomahan?\nMikä ei sua ikävöinyt impi?\nMikä vaimo ei mielinyt?\n\nMik' ei kadehtinut ruhtinatar\nrakkauttani ylpeätä?\nMikä nainen ylhäinen ei huollut\noisi vuoksi mun vuotehein?\nLahjat suuret oli sulla, jotka\nkaikki hurmasi naisten mielet:\nlahjat laulun sekä tiedon maine,\nkansakuntien kuuluisuus.\"\n\nLukee suuri Suomen piispa. Aukee\nuksi, astuvi kammiohon\nvaimo vanha, harmaa hahmoltansa,\npuku birgitta-nunnan on;\nja hän kaniikkihin katseen heittää,\njoka viipyvi kynnyksellä,\nja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti:\n\"Tahdon itseni ripittää.\"\n\nPoistuu kaniikki. Mut vaimo vanha\npolvistuu kivipermannolle,\novensuuhun, suvi-illan hämyyn;\npiispa häntä ei huomaakaan,\njatkaa lukemistaan, vaikka ammoin\non jo sammunut päivän soihtu,\nvaikka erota ei vanha silmä\nenää merkkejä kirjojen.\n\nOuto hälle ei näät taru tämä;\nmonet istunut pitkät puhteet\nsen on ääress' Suomen suuri piispa,\nmonet valvonut vaivan yöt,\nkoska löivät omantunnon tuskat,\nkoska mielessä muistot nousi\nrikoksesta nuoruutensa päiväin,\nhelmasynnistä rakkauden.\n\n\nII.\n\nKerran kukka Suomen aateliston,\nsuuri, mahtava Maunu Tavast,\nhengen jättiläinen, Herran urho,\nmies, min on elo moitteeton,\njonka tuntee ajan parhaat, kuulu\nkesken Europan tiedemiesten,\ntehnyt tuo on Abaelardin synnin,\nhänet hurmannut Heloise.\n\nMiehuutensa kukkulalla seisoi\nsilloin mahtava Maunu Tavast,\nkatsoi silmä pitkät pilvenrannat,\naatos mittasi kaukomaat,\ntehnyt matkan oli Pragiin, siellä\nsaanut maisteri-arvon, kuullut\nHussin saarnat, lukenut myös kirjat\nuskon sankarin Wyckliffen.\n\nKaikki häntä kutsui kauas täältä,\nenin työ elon suuren, runsaan,\nmielessänsä monet aatteet hehkui,\nlaaja löi sydän rinnassaan,\ntahtoi hänkin tehdä valkeutta,\nnostaa nukkuvat omattunnot,\ntunsi voiman kuolla roviolla\ntaikka hallita maailmaa.\n\nTuonne, tuonne, missä henget säihkyi,\nmissä taisteli miehet, tahdot,\nkussa kuulut opin ahjot suitsui,\nRanskaan, Roomaan ja Espanjaan,\nsinne paloi Suomen miehen mieli,\nkera urhojen kilpasille,\nmaihin, missä päivä lämmin paistoi,\nkukki kultuuri, ihmisyys.\n\nSilloin syvään huokas Suomen honka,\nmuistui korkeat kuuset mieleen,\npalasi hän kaukomatkaltansa\nkoissa käymähän isäinsä,\nkäymään Hämeen Kiialassa, mistä\nlähtenyt oli suuri suku,\nviipymähän luona veljen armaan,\nHauhon huikean tuomarin.\n\nJa hän matkas monet maat ja meret,\nsaapui Tukholman kautta Turkuun,\ntapasi hän siellä taaton harmaan:\nollut voutina Kuusiston\noli tuo jo Hemming-piispan aikaan;\nvaan nyt vanhana, sokeana\nseisoi Turun laiturilla, sulki\nsyliin poikansa suuren hän.\n\nJa hän saapui Hämeen maille, kuuli,\nsynnyinmaa miten kumahteli\nalla orhin kavioiden, näki\nHämeen harjuilta väljät veet,\nja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui\nSuomen suurilla kankahilla,\nja hän päätyi Lepaan kartanohon,\nsiellä vieraili viikon, kaks.\n\nTeki silloin suuren surmansynnin\nhengen mies valovoittohinen:\nnäki Anna, Lepaan neiti, hänet,\nkauan impeä katsoi hän;\nunohtuivat uskon riidat hältä,\nvala kirkolle vannomansa,\ntunsi, kuinka virtas sydämeensä\nveri voimakas Tavastein.\n\nNauratti hän naisen nuoren. Eikä\nsilloin kaartunut Ranskan taivas,\nhumisseet ei silloin Seinen aallot,\npäivä paistanut Pariisin,\nmutta huokas synkkä Suomen honka,\nitki himmeä Hämeen järvi,\nkoska sortui Heloisen helmaan\nSuomen ankara Abaelard.\n\nMeni luostarihin Anna Lepaa,\ntuli piispaksi Maunu Tavast,\npoika heillä Olaus Magni oli,\ntiennyt ei tämä synnystään,\nkulki taaton opintietä; juuri\nkirjeen hän oli kirjoittanut,\nmissä kertoi kotiin saapuvansa\nbakkalaario-lakkineen.\n\nHäntä vartoi Suomen vanha piispa,\nvartoi lapsuuden leikkikentät,\nsaaret, salmet, niemet, vartoi koko\nlinna korkea Kuusiston,\nPekka Karpalainen, linnanvouti,\nRankonen, asemiesi myöskin,\nenin kenties tytär Karpalaisen,\nkeltakutrinen Elina.\n\n\nIII.\n\nMutta kammiossaan hiljaisessa\nistuu mahtava Maunu Tavast,\nkesken muistojensa muinaisien,\nkesken valkean kesä-yön,\nkuulee, kuinka Heloise huutaa\nkautta aikojen armastansa,\nlukee, vaikka erota ei silmä\nenää merkkejä kirjojen.\n\n\"Peljännyt en loukata ma Luojaa,\nsua loukata pelkäsin ma,\nsinun tein ma silloin tahtos jälkeen\nenkä taivahan Jumalan,\nkoska peitin nunnanhuntuun pääni;\nluulin synninkin peittäväni,\nnyt ma olen kurjin kuolevista,\nHerra on minut hyljännyt.\n\nSeurasivat rakkautemme muistot\nmua äärelle alttarinkin,\nkunne kasvot käännän, siellä sinä,\nmitä mietinkin, mieless' oot,\nsun on piirtees Ristiin-naulitulla,\nsun soi äänesi messun halki,\nrukouksessani hartaimmassa\nhaave syntinen sylkähtää.\n\nItkeä mun pitäis itseäni,\nsentään entistä aikaa halaan,\nkatua mun tulis kauhistusta,\nsentään toivotan takaisin.\nKen mun päästää kuolon kahlehista?\nKristus ei mua kuule enää.\nHuokaan riemujani rauenneita\nenkä autuutta sieluni.\n\nKaikki päivät rakkautemme pyhän\nnyt mun mieleeni kangastuvat,\nkaikki paikat, kussa lankesimme,\nhetki hekkuman jokainen,\nkaikki, kaikki uudellensa elän,\nvuoteessain edes saa en rauhaa,\nsilloin tällöin liike vaistomainen\nilmoittaa ikävöimisen.\"\n\nLukee Suomen suuri piispa. Vastaa\nsilloin nais-ääni helähtävä\novensuusta, hämärästä illan,\nkautta valkean kesä-yön;\njatkaa siitä, mihin loppui luku,\nvaimo saapunut salaa äsken,\nnousee paatiselta permannolta,\nhunnun heittävi kasvoiltaan.\n\n\"Sua tottelin ma, Maunu Tavast,\nvaihdoin vaatteeni nunnan pukuun,\ntein sen näyttääkseni, että olit\nherra ruumiini, sieluni.\nVaihtunut ei vaatteen kanssa mieli,\nsäilyi syntinen sydämeni,\ntässä seison, kurjempi kuin ennen,\nmutta muistoissa autuas.\n\nLuoja laupias sen tietää, sulta\nmuuta etsinyt en ma ole\nkuin sua itseäsi yksin: sua\npyysin, en sinun omaasi.\nHalannut en huomenlahjaa sulta\nenkä liittoa vihkilemmen,\nsua yksin ikävöitsin, itkin,\nen sun arvoas, kunniaas.\n\nVaikka keisari, maailman herra,\nois mun vaatinut vaimoksensa,\nmorsiuskammioonsa vienyt minut,\nmulle tarjonnut valtikan,\nja ma ollut oisin keisarinna,\nkansakuntien kumartama,\nihanampi, ijäisempi mulle\noli olla sun porttosi.\"\n\nYlös syöksee Suomen suuri piispa,\nvait on korkea Anna Lepaa;\nsingahtavat aamuruskon siivet,\nhämy mennyt on lyhyen yön.\nPäivä nuori taivaanrannan takaa\nkultaa Kuusiston muurit, tornit,\ntorahtavat torvet kartanolla,\nsaapuu oppinut Olavi.\n\n\n\n\nJÄÄKITEITÄ.\n\n\n\nHENKI.\n\nPuuttui kolme tietäjältä\nsyvää syntysanaa.\nEtsi, matkas maat ja meret,\nuhmas itse manaa;\nsaip' on valmihiksi pursi,\njoka aavat aallot mursi.\n\nTuskin yhtä onnellinen\nlie nyt laulu, loihtu.\nMutta kauas, kaikkialle\nsamoo hengen soihtu,\ntutkii meren, maan ja taivaan,\nsinkoo tuonen tuiman laivaan.\n\nMahtavin on maailmoista\nihmisrinta itse;\nsyvin luonnon syntysana\nkulkee sydämitse;\noman sielun onkaloihin\ntietäjän on matka noihin.\n\nSija siell' on sallimuksen;\nkehrää neiet harmaat\nmeille illat ilottomat\ntaikka aamut armaat,\nmilloin lemmen kultakielet,\nmilloin raskaat rautamielet.\n\n     *     *     *\n\nJärkkymättä jäätä, yötä\nyksin astuu järki;\nusein uutta rakenteli,\nuseammin särki;\nmonet kauniit mielikuvat\nhaihtui niinkuin tuulentuvat.\n\n— Miksi riennät? Kunne kuljet?\nEtkö lepää, Henki?\n\"Halu mull' on mennä halki\nvaaran vaskisenki,\nelon etsin arvoitusta,\nkunnes aukee multa musta.\"\n\n— Mik' on hyöty etsimisen?\nSiirtää ethän saata\ntähtösiä taivaankannen\netkä merta, maata;\nkulkee elon, kuolon valta,\nvaikka tullet tuonelalta.\n\n\"Tulen toin ma ihmisille,\nitse tuli olen,\nlentoon olen luotu, poltan,\nurat uudet polen,\nhyödytän vai vahingoitan,\nsama mulle, kun ma voitan.\"\n\n— Tuo on oppi vaarallinen,\nhajoittava harha.\nTarkasti on aidattava\ntiedon yrttitarha,\nettei kansa kuulis tätä\nvillitystä hirveätä!\n\n\"Monet tehtiin muurit mulle,\npantiin pakkopaidat,\nkatkoin kaikki orjan kahleet,\nkaasin teljet, aidat,\nkuljin, vapaa niinkuin tuuli,\nmissä kaikki kansa kuuli.\"\n\n— Lienet luotu lempo sitten,\npahan periaate.\nSeis! On kaikkein pyhimmällä\nsentään esivaate,\njok' ei aukee auringolle.\nJos sen riistät ... roviolle!\n\n\"Usein polo poltettiin ma,\nsiroitettiin tuhka,\nkasvoi tuosta kaunis vilja,\nuljahampi uhka,\nsyttyi maailmalle sota,\nsorja hehkui hengen ota.\"\n\n— Mutta kirkko? Yhteiskunta?\nOman onnes haaveet?\n\"Menkööt kaikki kappaleiksi,\nkadotkoon kuin aaveet!\nMurran, mik' ei totta kestä,\nmaailmasta, sydämestä.\"\n\n     *     *     *\n\nHenki! Moni kuuluis kyllä\nrohkeahan rotuus,\njos ois tarmo ilmituoda\naina tosin totuus,\nminkä tietää tunto, tahto,\nvaikka pettää elon vahto.\n\nEpä-usko, tiedon alku,\ntietäjän on voima.\nTurhaan häntä hälyyttävät,\nkiitos sekä soima.\nEtsii mahdit maankin alta\nepäilyksen kaikkivalta.\n\n\n\nSININEN TULI.\n\nOli kerran pikkuinen kaupunki\nja kaupungiss' oli kirkko,\nmut huipussa kirkon tornin tuon\noli kirkas, kiiltävä nirkko.\n\nKun päivä paistoi ja sää oli sees,\nse auringon sätehet toisti\nja yli sen pikkusen kaupungin\nse armontähtenä loisti.\n\nMut torninhuipusta nähdessään\ntoritouhut ja rahvahat raa'at\nja konnien koukut ja ilkiötyöt\nsekä kauppien väärät vaa'at;\n\nja kirkosta saarnoja kuullessaan\nja kuullen tahtoa taivaan,\nmiten katuva Edenin ilohon käy,\nmut paatunut helvetin vaivaan;\n\nja nähdessään, miten ihmisyys\nkatuvieriä kerjäten kulki,\nmut vääryys välkkyvin vaunuin vaan\nniin pöyhkänä ajeli julki;\n\nniin silloin myrskyä toivoi se,\nett' ukkosen jumala nostais\nja tulehen kirkot ja linnat löis\nja varkahat, konnat kostais.\n\nMut taivahan rantoja tarkastain\nse tornissa välkkyä sai vaan —\ntoki kerran pimeä pilvi nous\nja yöhön kaarsi taivaan.\n\nVihur' vingahti, salama ylpeä lens,\njo pauhasi ilman pieli,\nmyös silloin huipusta tornin tuon\nlöi tuiskien tulinen kieli.\n\nSe tahtoi taivahan liekit nuo\nalas kurjahan maahan johtaa,\nkuin henki hehkua, kaupungin\nyli tuomiontähtenä hohtaa.\n\nMut viisas on kaupungin järjestys!\nNäät tornista maata kohti\nteräslanka läksi, mi kirkon taa\nalas kaivohon salamat johti,\n\nJa ukkonen pauhasi, leimusi yö,\ntuul' ulvoi kahlehetonna,\ntuli sininen huipusta tornin löi —\nmut rauhassa nukkui konna!\n\n\n\nTALVEN TAIKA.\n\nVitkaan, vitkaan päivät harmaat\nkangastuvat kuolon yöstä,\nhaaveet haihtuneet on armaat,\nriemu rientää yksin työstä;\npoiss' on elon päivänpuoli,\neessä pitkä leipähuoli,\narkitointen askartelu;\nlomaan joku laulun lelu.\n\nMaa on nuori saapa nurmeen,\nheilimöivä hengen aika;\nkeltä järki jääti hurmeen,\nhälle jäi vaan talven taika:\nvähä on vääryys ihmisien,\nsuuri julmuus jumalien,\nsuurempi kuin taivaan armo\ntammikuisen tahdon tarmo.\n\n\n\nMINÄ.\n\n\n1.\n\nMinä oli alussa.\n                 Minä\nkasvoi luona Kaikkivallan\nja kaikki oli se Minä.\n\nMinä on maailman ajatus,\ntyön tulos tuhannen voiman,\nalku, loppukin elämän.\n\nMuut on muotoja: sisällys\nylin vaan on yhteisjärki.\n\n\n2.\n\nItseys on ihanin mahti,\nminkä sait sa syntymässä:\nälä anna pois ikinä!\n\nVäärin ne sanovat, jotka\nitse-uhrista puhuvat:\nminkä teet parasta, voitat,\nminkä teet alhaista, alenet.\n\nPyhä on yksilön perintö.\n\nKaitse taiten kalleutta\ntai jos tuhlannet, katoa\nniinkuin tähti taivahalta:\nsammu tyhjyyden tulena!\n\n\n3.\n\nKaikki on sinussa: aika,\nijäisyys, elämä, luonto,\nisänmaa ja ihmiskunta,\nsiemen suurimman, vähimmän.\nItse riiput itsestäsi,\nmuista, minkä tahdot verran,\ntie on tehty, määrä pantu,\nvuori noustava: vapaus.\n\nKulje kohti korkeinta\noman onnes kukkulata,\ntäytä, minkä tiedät, tahdot,\ntäytät tahtoa jumalan,\nnousten nostat taivonkantta,\npainunet, eloa painat,\ntulet taakka itsellesi,\nmuille pilvi päivän tiessä.\n\nMennen maailmat syleile,\nastu kautta aikakautten,\ntao päälles taistopaita\nraudasta rakkaimman halusi,\nhopeasta haavehesi,\nkuparista kuolon uhman,\nkullasta sydänkuvien,\npiistä synkän itsepinnan.\n\n\n4.\n\nLaki ollos itsellesi.\n\nMieti, mik' on sulle hyvä,\ntuumi, mik' on sulle paha,\nruma sulle, kaunis sulle:\nole maailma omasi.\n\nIske itsesi kipunat\nyltä, alta, kaikkialta,\nenin taistosta elämän.\n\n\n\nMESTARI.\n\nEn palvella tahdo ma mestaria,\nmi tunne ei syntiä, syitä,\nmi ruokkinut koskaan rinnassaan\nei elämän myrkkykyitä,\nken ei ole yön lapsi niinkuin minä,\nken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä\nja tahtonsa taistelokalpa,\njolle tuttu on ylväs ja halpa.\n\nEn palvella tahdo ma mestaria,\nmi syntymäänsä ei surrut,\nmi ei ole itkenyt haaveitaan\nja hampaansa yhteen purrut,\nken ei ole jään lapsi niinkuin minä,\nken ei ole surun lapsi niinkuin sinä,\nja ankara kuin oma vaivas\nja korkea kuin tähtitaivas.\n\n\n\nNE HIENOT SIELUT.\n\nNe hienot sielut, ne hienot sielut,\nne leijaa täällä, ne leijaa siellä,\nne saavat sauhua, pölyä niellä\nja alla taakkojen taivaltaa.\n\nMe kuulemme, kuinka ne vaikeroi\nja kuin niiden kuoleman huokaus soi,\nmut uskoa voi\nniin hienoiksi niit' emme milloinkaan,\nkunis näämme ne sortuvan multahan maan.\nMe seisomme silloin partaalla haudan\nja huokaamme: \"Ah, oli outoa tää,\nniin surullista,\nniin murheellista,\nkun tietty ei,\nkenen kuolema vei,\nja että hän oli niin hieno sielu.\"\nJa kyynel kastavi silmälaudan.\nMut tuonen nielu\nnäin meille vastahan irvistää:\n\"Vain sortuen,\nvain murtuen\ntuo itsensä ilmi hieno sielu.\"\n\n\n\nYKSILÖN MURHE.\n\nPisara olin,\nmereen tulin,\ntahdon taas pisaraksi tulla.\n\nIloita, surra,\nmiten mieli käskee,\nettei kukaan näe eikä kuule.\n\nAh, en saata enää!\nOma maailma olin,\nnyt soitan kera suuren orkesterin.\n\nKäy sitkat säikeet\nsydämestä sydämeen,\nmun vereni lyö tuhansien tahtiin.\n\nPyrin ennen mereen,\nnyt siitä pois päästä\non sieluni ijäinen autuus.\n\nMitä auttaa minua,\njos meri on vankka,\nkun vaan olen meren murto-osa?\n\nEi kunnia suuri,\njos voittaa, kaatuu\nmies sotisopa miljoonan kanssa.\n\nMa humista tahdon\nkuin vuorihonka\nyksin alla aution taivaan.\n\nMa taistella tahdon\nkuin metsäkoski\nyksin halki tiettömän tienoon.\n\nMa sammua tahdon\nkuin tähdenlento\ntien viitaten erämaan lampeen.\n\nAh, en voi, en saata!\nMa elämään tulin,\nnyt täytyy mun elon laine olla.\n\n\n\nELEGIA.\n\nHaihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.\nLangat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.\nTurhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;\nriemua ei suo rattoisa seura, ei viini.\n\nHäipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.\nHenkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.\nNotkosta nousin. Taasko on painua tieni?\nToivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.\n\nTiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.\nEtsijän tielle ei lepo lempeä luotu,\npohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,\njää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.\n\nUpposi mereen unteni kukkivat kunnaat.\nMies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.\nKaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,\nhaavehen kullat mieleni murheella maksoin.\n\nUupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!\nLiikako lienee pantukin paatinen taakka?\nTai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?\nVoittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.\n\nSiis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,\nkatkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?\nNytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?\nJähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?\n\nToivoton taisto taivaan valtoja vastaan!\nKaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.\nHallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.\nRotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.\n\n\n\nVAALIN VALTA.\n\nMuilla olkoon vaalin valta,\nmull' ei ollut milloinkaan;\nkuljin yltä taikka alta,\nitseäni täytin vaan;\nminkä tein, mun tehdä täytyi,\nmit' en tehnyt, voinut en;\nvihdoin ilta hämärtäytyi,\nlankes hetki hiljainen.\n\nPankaa patsas haudalleni,\nkiveen tämä kirjoitus:\n\"Synkkä niinkuin sydämeni\noli mulle sallimus.\nItse iskin piistä tulta,\nsytyin, hehkuin tuokion,\npaloi paras laulu multa,\ntässä tuhka tumma on.\"\n\n\n\nRAILO JÄÄSSÄ.\n\nRailo jäässä. Laiva yössä.\nKone yksin jyskyy työssä.\n\nPäällä tähdet tuimat. Ovat\nmatkamiehen mielet kovat.\n\nEespäin, vaikka kuolon kautta,\neespäin elontyöni tautta!\n\nLumeen laivan kokka piirtyy.\nVitkaan vuoret jäiset siirtyy.\n\n\n\n\nLEX.\n\n\n\n1.\n\nOIKEUS.\n\nEi viha rakenna eikä\nrakkaus.\n\n         Rakentajamme\nolkoon oikeus. Opasta\ntääll' ei toista taivas-alla.\n\nEi anna anteeksi elämä,\nälköhön inehmon lapsi,\nluonto tyynnä tuomitsevi,\ntuomitkoon inehmo toista\nniinkuin vankka vaskivuori\ntaikka tunturi jumalan.\n\nSoisin Suomen miehen mielen.\n\nAnkara ajatuksissa,\ntosi työssä, toiminnassa,\nvanhurskas viholliselle,\nvakavanha ystävälle,\nleppymätön, lahjomaton,\noikea itsensä edessä.\n\n\n\n2.\n\nTIETÄJÄN NÄKY.\n\nNukkui maa.\n\n            Tohahti tuuli,\nheräsivät henget kaikki.\n\nMutta myös viha virisi:\n\"Kostanko isien kohlut?\"\n\nTorattihin, taisteltihin.\nTaivas sees, siniset järvet.\n\nMyrsky mylvähti.\n\n                 Jyristen\nsuistui puut pihoilta Suomen,\nkaatui vallan kukkuloilta.\n\n\"Hei\", sanoi katajan henki,\n\"Minä itse Suomen suurin.\"\n\nTaipui tuulet taittumatta.\n\nNiin välähti veljesvaino.\n\nSuot savusi, tiet tihusi,\nkärysi katajamieli.\n\nPitkä yö.\n\n          Sarasti.\n\n                   Poissa.\noli orjat, herrat.\n\n                   Kukki\nmieli vain vapahan miehen,\nhenki hongan lakkalatvan:\n\"Kansan valta kansan maassa.\"\n\n5/3 1905.\n\n\n\n3.\n\nYÖ.\n\nLiekuttivat kaikki lamput\nviime vuossadan lopussa.\n\nKaikki kynttilät kituivat\nkautta hengen valtakunnan,\nkautta myös kotitupien.\n\nNiin tuli pilkkoinen pimeä.\n\nYö yli kansojen.\n\n                 Kamala\ntähdetön, tuleton, tuima,\nalku-yö maailman, rajaton,\npyhä, suuri, synnyttävä.\n\nAjan uuden alku-äiti.\n\nSeisoi kaikki kansakunta\nidän yössä ankarassa,\nseisoi työ, elämä, askar,\naika, aattehet inehmon;\nsydän tuskin sykki, keuhkot\ntuskin henkeä vetivät,\nvain veri suonissa punainen\nsoitti suurta luomisvirttä.\n\nNiin hiljaa sarasti päivä.\n\n3/11 1905.\n\n\n\n4.\n\nKANSALLISKAARTI.\n\nTiedän kaartin kansallisen:\nkaarti kultuurin.\n\n                  Sotivat\nsiinä kuollehet, elävät,\nkaikki vallat valkeuden.\n\nTunnuslause tuo väkevä:\n\"Sota on soipa hurmeheton\njuurella Kalevan tammen!\"\n\nMiekat maan alta helähti,\ntoiset paistoi taivahalta,\nmaan päältä elävät iski,\nvainajat tuvilta Tuonen.\n\nSe oli kaarti kansallinen.\narmeija alinomainen.\n\n1906.\n\n\n\n5.\n\nSUOMEN VAAKUNA.\n\nLiehui päivän Suomen lippu.\n\nPyhä valtavaakunamme!\nPunakeltainen, palava\npilvissä pimeän pohjan,\nmaassa kansan marraskuisen.\n\nKuulin leijonan puhuvan,\njalopeuran peljättävän:\n\"Oikeus on nimeni. Missä\nliehun, leimuaa sydämet,\nkaikuu kansojen vapaus,\nMagna Charta kansalaisten.\"\n\nMiksi käyt terällä miekan?\n\n\"Koska kaatui Suomen sorto.\"\n\nMiekan toisen miks ylennät?\n\n\"Koska on yöstä tähti noussut,\nviitta veljesten välille.\"\n\nMikä on merkki meille?\n\n                       \"Suomen\nsuurruhtinaallinen vapaus.\"\n\nÄäni ärjähti, jyrinä\ntäytti kaiken taivonkannen,\npilvet pohjolan repesi,\nhehkui Suomi suurna kerran.\n\nPäivän liehui Suomen lippu,\nkukin itsensä unohti,\nse oli juhla kansan kaiken.\n\nMutta vaipui vaakunamme,\nse oli alku arkipäivän,\nkyntö pitkän, kyisen pellon.\n\n12/11 1905.\n\n\n\nKANSAN HENKI.\n\nKansan henki haltioitu,\nmyrsky pitkän pilven alta,\npäivä päässyt kalliosta,\nken voi teljet tehdä sille?\nMetsä liikkuu, manner järkkyy,\njyskää Suomen suuret järvet,\nmerta kohden virran vyöry,\nkansan kulku vapauteen.\n\nSuolla syntyi suomalainen,\nkasvoi luona hallan harmaan,\nkorpihongat kehtovirren\nlauloi mieliin maamme lasten;\neipä kuollut kansa, vaikka\ntahtoi tappaa vieras valta,\nhirsipuutaan kirjaelee\nniinkuin nuori Kullervo.\n\nHavuiselta vuotehelta\nhavahtunut seisoo Suomi,\nviha karsas kulmain alla,\nsydämessä synkkä kosto,\nvielä viittaa entis-yöhön\notsallansa orjan merkki,\nräiskyy raivo hedelmätön,\nkatajainen karvaltaan.\n\nMonet kansan parhaat pelkää:\n\"Tuonko oisi maassa mahti?\nSilloin raukee raunioiksi\nkaikki valon valtalinnat.\nTuo jos lait laatu täällä,\nsilloin sortuu kaikki kaunis,\nkaikki tieteet, kaikki taiteet,\nvaipuu vuosisatain työ.\"\n\nMonet suorat henget suree:\n\"Hukkaan tehdään työtä täällä;\nturhaan tuli kansan valta,\njos ei tullut aatos laaja;\nsuotta maan on itsenäisyys,\nmiss' ei mielet itsenäiset;\nellei suuruus sydämissä,\nvähän mahtaa väljät lait.\"\n\nMonet säikkyy hienot sielut:\n\"Tää ei kansa kansa meidän,\nkansa pohjantähden alla,\njalo, kiltti, kiitollinen,\ntyyni, vakaa, tuskan-tuttu,\njoka kaikki kärsii, kestää;\ntää on raukka, tää on raaka,\nruma, tuhma, röyhkeä.\"\n\nTosin kaunis ei tää kansa,\nsentään oma on se meidän,\non sen itkut meidän itkut,\non sen riemut meidän riemut;\nvaikk' ei kansa kalliolla,\nunelmoitu urhoheimo,\nsen on pyhät pyrkimykset\nelontyömme viitanneet.\n\nKansalaiset! Suur' on aika,\nlyödään vuosisatain arpa,\nminkä tääll' on hengen herruus,\nonko vapaus vaiko orjuus.\nSuomi vaatii valkeutta,\ntehkää pirtit päivän tulla,\nkansakunnan kulmapaadet\nsynnyinmaahan painakaa!\n\n\n\n\nHÄRMÄÄ.\n\n\n\nTUNNEN SYNTYSI.\n\nMuille outo\non olento sinun.\nTunnen syntysi,\nolet minun.\n\nSelitän sielusi,\npäästän pulman,\narvoituksesi\njulistan julman.\n\nTaidan sanoa,\nkuka olet.\nTurhaan muiden\npolkuja polet.\n\n\n\nKULTAPERHO.\n\nPerho, perho, kultaperho,\nkuinka sua säälinkään!\nKuluu siipes kultaverho\nmaassa talven, yössä jään.\n\nRuma uhkaa yltä, alta,\npois on kauniin kaukotie,\nvaan on pieni perhon valta,\nlentimes vain lemmen lie.\n\n\n\nNUORI NAINEN.\n\nLiukas niinkuin lumella suksi,\nkova niinkuin kuolon uksi,\nkitkerä niinkuin kiukaan lieska,\nmakea niinkuin maito ja rieska,\nleikkivä niinkuin lehti haavan,\nankara niinkuin aalto aavan,\nsynkkä niinkuin suossa vuori:\nniin on lemmessä nainen nuori.\n\n\n\nLAULUTON KESÄ.\n\nLemmen lehti, Luojan terttu,\npyhän viidan virpi!\nMik' on meidän metsällämme,\nkun ei linnut laula?\n\nJoka varhain valvahti,\nse varhain maata menee.\nVäsynyt on sydämeni,\nlauluni myös mykkä.\n\n\n\nMEREN MAININKI.\n\nMeren maininki liikahtaa,\nkuuhut kultaansa rakastaa.\nPaisuu valkeat vetten pinnat\nniinkuin nukkuvan neidon rinnat.\n\nMeri kultaansa odottaa.\nMustasukkainen suree maa.\nMeri hyrskyy ja aallot aukee,\nkuuhut kultansa syliin raukee.\n\n\n\nTOINEN — TOINEN.\n\nToinen kaikkensa minulle antoi,\ntoinen ei antanut mitään.\nJa sentään kaikkeni hälle ma annoin,\njoka ei antanut mitään.\n\nToista ma kiusasin kuolohon saakka,\ntoinen kiusasi mua.\nJa sentään lemmin ma kuolohon saakka\nhäntä, ken kiusasi mua.\n\nLietsovi toinen liekkiä julmaa,\ntoinen vaieten palaa.\nJa sentään seuraan ma liekkiä julmaa —\nrakkaus vaieten palaa.\n\n\n\n\nSINIKAN LAULU.\n\nKantoi tuuli purtta kahta\ntuolle puolen Lemmenlahta;\npilvi kuun yli kulkee.\n\nTuonen pursi tuima pursi\nkorkeana kuohut mursi;\npilvi kuun yli kulkee.\n\nUnten haaksi hauras haaksi\nhorjuu, vaappuu, jää jo taaksi;\npilvi kuun yli kulkee.\n\nIloinnenko taikka surren,\nnään ma Tuonen tuiman purren;\npilvi kuun yli kulkee.\n\nMilloin heikon haavehahden?\nIstuessa illoin kahden;\npilvi kuun yli kulkee.\n\n\n\nTHEANON LAULU.\n\nBarbaarein joukkoon joutunut\non Alkibiades,\nsiks sydän hält' on sammunut\nja mennyt mieli sees.\n\nHän, Hellaan helmi kirkkahin,\nsyvälle syösty on,\nsyö armoleipää tyrannin\nlaps vapaan auringon.\n\nKyll' itki immet Attikan,\nkun kumma kuultihin:\non sota vienyt sorjimman,\npois karkas pontevin.\n\nNyt itkee koko Kreikanmaa,\nAteena, Sparta myös,\nKorinthi, kaikk', kun kuulla saa\nsun suuren tihutyös.\n\nLie laaksot Lakedaimonin\nviluiset, vierahat,\nmut kaitsi siellä kuitenkin\nsua Hellaan jumalat.\n\nNyt, olet, orpo, yksin sa:\nei Dike tietäs tee,\nja askeleiltas loitolla\nApollo laulelee.\n\nSun eikö särje kordias\nbarbaarien raaka ään'\nja kuinka sietää seurassas\nvoit heitä hetkenkään?\n\nLöit rikki Hermeen patsahat,\nteit pahaa paljonkin,\nmuut sulle surmaa huusivat,\nma yksin siunasin.\n\nAnteeksi sulle kaikki suon,\nen yhtä: kuinka voit\nsa kaataa kuvan kauniin tuon,\nmin sydämeeni loit?\n\nJos ylväs yhtyy joukkioon\nja hieno halpahan,\nsen maine maasta vaipukoon,\nhän mies on kuoleman.\n\nHän pettää parhaan itsensä,\nhän ihmisyyttä lyö,\nsiks hänet hylkää elämä\nja tempaa tuima yö.\n\n\n\nTIMANDRAN LAULU.\n\nYön taivahalla jo tähdet käy,\nei kulta korkea kotiin näy.\nMua jos sa lemmit, miks viivyt poissa?\nJos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?\n\nOn kallihimmat mun lempein yöt\nkuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,\nmut lahja kallehin taivahalta\non lemmen ylpeän vapaa valta.\n\nNiin raskahasti lyö sydämein.\nMit' armahain sulle pahaa tein?\nMua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin?\nMiks pois mun päästät, kun eessäs emmin?\n\n\n\nLYDIAN LAULU.\n\nAh, Callidus, jos mua huokailet,\nniin liian usein luoksein hiivi et,\non lemmen hurma lyhyt, haihtuva,\nmut ijäinen on lemmen unelma.\n\nAh, Callidus, sua lemmin ainiaan.\nUnelmat usein pettää päällä maan.\nOn onnen hetki kupla kultainen,\nmut ijäinen on itku sydämen.\n\nAh, Callidus, jos mua rakastat,\nmun onneni on onnen unelmat\nja itkut sydämen nuo ikuiset,\nkun kyllin usein luoksein hiivi et.\n\n\n\n\nTIETÄJÄN TUPA.\n\n\n\nTUHKA TUMMUU.\n\nHiilos hiipuu, tuhka tummuu,\nkohta kotiliesi sammuu.\n\nAatos käy niin autioksi,\nmieli mieron nuotioksi.\n\nMuistuu moni nuori toivo,\nkylmä nyt kuin kyinen kaivo.\n\nHerää moni haave heljä,\nsumma nyt kuin suossa möljä.\n\nLankee ilta ikkunalle,\ntyhjyys tyhjän akkunalle.\n\nLiekkuu vielä viime loimu:\nyksinäisen rinnan riemu.\n\nAutuaampi yössä yksin\nkuin on auringossa kaksin.\n\n\n\nPAHAT PEIJAAT.\n\nHaudatahan haaveet sairaat,\nsaapuvat jo juhlavieraat.\n\nUhoo uksen alta routa,\nelo, raaka niinkuin rauta.\n\nAstuu rumuus alle orren,\npimeys päähän päreenkarren.\n\nIlma täyttyy inhuudesta,\nrinta varhaisvanhuudesta.\n\nPainuu pää jo polven varaan,\nsortuu kaikki kaunis soraan.\n\nSydän kuolee kultahinen,\nruno kiurun kaltahinen.\n\n\n\nSULKANUOLI.\n\nKiiltää kärki noidan kiron,\nsuihkaa sulkanuoli neron.\n\nIskee päähän ihmisvaleen,\nsyttää kylät suuret tuleen.\n\nTarpoo talvi-öiset ummet,\ntempaa juuriltansa tammet.\n\nMurhaa monet päivän mietteet,\ntappaa monet taivaan luotteet.\n\nKulkee kautta vuosisatain,\njärjen öiden, hengen sotain.\n\nSielut siittää, muodot muuttaa:\nampujansa surmaan saattaa.\n\n\n\nTÄHTI.\n\nTuikkii reppänästä tähti\nniinkuin outo otsalehti.\n\nPaistaa pirttiin himmentyvään,\nmiehen mieleen hämmentyvään.\n\nKiiluu kautta mustan murheen,\neteen keski-öisen erheen.\n\nLienet tähti Luojan luoma,\nanna kärsimyksen voima!\n\nLienet mahti maasta Lemmon,\nanna armo kuolon kammon!\n\nEttä ikävöisin eloon,\npyhään pyrkisin ma valoon.\n\nLapin lasten tanterilta,\nTurjan tuiman tunturilta.\n\n\n\nPÄÄTÖS.\n\nTahdon nousta taakan alta\nennen kuin on kuolon ilta.\n\nHeittää kuormat tietämisen,\nkiviriipat taitamisen.\n\nTahdon alle taivaankannen,\nasuntoihin ihmis-onnen.\n\nAlle ihalaisen ilman\nluota kylmän, luota kalman.\n\nTahdon tietää, kuka olen.\nSitten tuonen maille tulen.\n\n\n\nOUTO OPPI.\n\nNousi päivä nostamattaan,\nnoidan mieli täyteen mittaan.\n\nMeni puhki taivonkansi,\nrikki ihmis-onni onsi.\n\nSeinät siirtyi, katto kaatui,\nvelho itse puuksi puutui.\n\nTuost' on tullut outo oppi:\nTurhaan nousi Turjan Lappi.\n\nKen on luotu tietäjäksi,\njääköön yksin-jäytäjäksi.\n\nIhmisille ihmistavat,\njumalille tuulentuvat.\n\n\n\nNÄKY.\n\nHehkui hälle Hiiden lempi,\nnousi yöstä noidan impi.\n\nLuja niinkuin luonnon luote,\narmas niinkuin aamunkoite.\n\nTahtoi kaksin kanssa noidan\nkäydä kautta sillan kaidan\n\nKautta elontuskan tuiman,\npoikki valheen, puhki soiman.\n\nHalki katinkullan, korun,\nkeskitietä ihmisturun.\n\nSuihkiessa suuren vihan,\npistäessä pienen pahan.\n\nKavetessa leipäkakun,\nlevetessä töiden tukun.\n\nTöiden tekemättömien,\näärtä näkemättömien.\n\n\n\nHAAMU.\n\nKinoksella kylmä liesi:\ntupa yöllä palaa taisi.\n\nHaamu pankon päässä istuu\nhuulet liikkuu, silmä kastuu.\n\nTuikkii päällä aamutähti\nniinkuin outo otsalehti.\n\nPaistaa poveen hyhmettyvään,\nvereen velhon jähmettyvään.\n\nNiinkuin ukonnuoli iskee,\nkäymään talvitietä käskee.\n\nMiss' on vaikein, vastamahti:\ntotisinta totta kohti.\n\nPian poikki pilvilinnan,\ntaakse tavan, yhteiskunnan.\n\n\n\n\nTURJAN LOIHTU.\n\n\n\nVANHA VAIMO.\n\nMenin meren rantaan,\nhuokas aalto santaan.\nMinne kulki äidin kukka?\nMiks et kotikantaan?\n\nHuusi tuulen mukaan,\nkuunnellut ei kukaan.\nOnko nähty onnen lintu?\nEipä tunnettukaan.\n\nKävelin ja itkin\nManan maata pitkin.\nMiss' on äidin mielitietty?\nKukan valjun kitkin.\n\n\n\nKUOLLUT KUKKA.\n\nMitä etsit, vanha vaimo?\n— Etsin emon lasta.\nMinne kulki kullan kehrä?\n— Läksi maailmasta.\n\nTappoi tauti naurusuisen?\n— Tappoi suuri suru.\nKitui? Kuihtui?—Kesä-yössä\nkuoli kullan muru.\n\nVaalinut et varmaan häntä,\nlemmen liekutellut?\n— Liiemmin ei äiti toinen\nlasta laulatellut.\n\nVarmaan hänt' et varoittanut,\nohjannut et oikein?\n— Ohjasin ma oikeahan\ntiellä, jok' on vaikein.\n\nMik' on polku vaikeampi\nkuin on kuolon polku?\n— Raskahampi syyttömälle\nelon raaka kulku.\n\nSyksy maita matkustavi,\netkö saa jo rauhaa?\n— Sydämeni syksy-yössä\nikilieskat roihaa.\n\nAutio on aho öinen,\netkö etsi hukkaan?\n— Autiompi tuijotella\nkodin tyhjän takkaan.\n\n\n\nLAULAJAN MURHE.\n\n\n1.\n\nPäivä painui, tähti sammui,\nAino aaltoihin ajoihe,\nkatoi kaunis ilman alta.\n\nLankes laulajan unelma,\nkatkes kielet kanteleesta,\nsydän hyytyi, järki jäätyi.\n\nAika on nyt tuskan tullut,\narki pitkä, auringoton,\nkausi karkean elämän.\n\nMetsä mykkä, taivas tyyni,\nluonto suuressa surussa,\nloitonnehet linnut kaikki.\n\nVoisin vaieta minäkin,\nkauas mennä näiltä mailta,\nniinkuin päivä, niinkuin pilvi.\n\nTulla Tuonen kartanoihin,\nvirran poikki, virren polvi,\npiillä kuoleman pihoille.\n\nKussa aatos, siellä askel.\nSuru sankarin sitovi,\nmurhe mielen kahlehtivi.\n\nTänne jalkani vetävät\nluokse aallon ähkyrinnan.\nTuossa lehto, tässä paasi!\n\nHietikolla Ainon askel!\nRanta raisu, hyrsky hyinen,\nmeri suurien surujen!\n\nMissä lienet? Kussa kuljet?\nKaikkialla sun näen ma,\nenin alta aallon synkän.\n\nSilmät suurina kysyvät,\nhuulet vailla vastausta,\nkasvot jäiset, kalvennehet.\n\nTutkit Tuonen arvoitusta.\nMit' on lempi? Mit' on kuolo?\nMikä tarkoitus elämän?\n\nKummeksitko? Kauhistutko?\nLuonto kanssasi kysyvi,\nMana mahdin antanevi.\n\n\n2.\n\nMiksi empisin enempi?\nAik' on maata mennäkseni\nKuuhut paista, tähti loista!\n\nKaivan haudan haavehille,\ntuvan tumman, pirtin pienen;\nitse lautsalle laseime.\n\nKata, talvi, urhon katto,\nkevät kumpuni kukita.\nNukun luonnon laajan unta.\n\nLaine laulusi lopeta!\nTulkoon maille Tuonen valta,\nluonnon talvi, laulun talvi.\n\n\n\nLAULAJA JA MAA-EMO.\n\nLaulaja:\nTuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan,\ntuhat kertaa maailma murteli lastaan,\ntuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä.\nNyt nukkua tahtoisin tuhat tuonelan yötä.\n\nMaa-emo:\nTuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin,\ntuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin,\ntuhat kertaa soinnutin soittosi kielet.\nNyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.\n\nLaulaja:\nRikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi,\njärki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi,\ntoisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin.\nKuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?\n\nMaa-emo:\nKirposi kipuna taivaan korkean maista\nkirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista,\nvirtenä vieri ja lauluna laaksojen yli.\nTummua tuhkan auki on Maa-emon syli.\n\n\n\nMAAN VALITUS.\n\nMielessä häll' oli pilvilinnat,\nunohtui oman äidin rinnat,\nhoukutti häntä tuulentuvat,\nhimmeni hiljaiset mielikuvat,\nnousi hän haaveen porraspuita,\nmuistanut ei emon huokailuita,\najeli kuutamon kulkusilla,\nkäynyt ei kotitanhuvilla,\nheilutti hengen tapparata,\npilkkasi maata matalata,\naurinko häll' oli astinlauta,\nkylmyys häll' oli kylkirauta,\nleimusi pilviin aatoksensa,\nlemmetön heljälle heimollensa,\npalveli, polo, pyhää tulta,\nmaa oli hälle musta multa,\njumalat juhlivat, kun hän soitti,\nyksin yössä mun itku voitti,\nistui hän ilopaadellansa,\nkaukaa kuunteli Mannun kansa,\nveisti hän unten vempeleitä,\nnähnyt ei mua eikä meitä,\nnyt hän on uupunut urhon sotaan,\nkolkuttaa emon köyhän kotaan,\nnuor' olin, nyt olen harmaahapsi,\nmyöhään, myöhään sa saavut, lapsi!\n\n\n\nTALVILAULU.\n\nOn aurinko astunut mereen,\nmeren kattanut jäykkä jää,\nsyys siirtynyt sankarin vereen,\npian talvikin hallapää.\n\nJa voittanut on epäusko,\nsydän särkynyt heikosti lyö,\non sammunut viimeinen rusko\nja pitkä on pohjolan yö.\n\nTule vitkaan talvinen huura\nyli maan, yli puun, yli veen,\nsada hiljaa kuoleman kuura\nyli urhon uinahtaneen.\n\n\n\nPAHAT NEUVOA PITIVÄT.\n\n— Katso! Tuossa tuttavamme!\n\n\"Väinämö, väkevä sulho!\"\n\n— Murhamies sorean siskon!\nLiipaisenko? Laukaisenko?\n\n\"Tuo on kosto lapsen kosto,\nei kosto partasuun urohon.\nTiedän ma paremman taian.\"\n\n— Kovemman kuin kuolon loihtu?\n\n\"Luottehet lujimmat tunnen,\nloihdin Väinämön väkevän\nyön syvimmän synnyn kautta,\nkautta kalpean hämärän.\"\n\n— Ja mikä syvin on synty?\n\n\"Himo, hiili Ruijan rannan,\ntuli jäämeren takainen,\nkuolema kuluttavainen,\nelon-antava elämä,\naatos, tehty ainehesta,\naine, saatu aatoksesta,\nsota soipa, myrsky käypä,\nmielen ainainen ikävä.\"\n\n— Olet jo omamme, Väinö,\npäivän laulaja päreä,\nnouset maasta nostamatta,\nyönp' on urhona ylenet.\n\n\n\nTURJAN TUOMIO.\n\nNyt sanon sanat ikuiset,\nkirot painan paasikirjat.\n\nKulo on luotu kulkemahan,\nkyy pitkä kähisemähän,\nmiekka verta vuotamahan,\nsankari samoamahan.\n\nTulet, Väinämö väkevä,\ntuhmimmaksi tietäjistä,\najat Turjan tukkapäitä\nkuin ennen mielesi kuvia,\nahavan ajama itse,\npyörretuulen tutjuttama.\n\nMenit maata talven kanssa,\nheräjä kevähän kanssa,\nRuijan rantojen ilossa,\nLapin yössä lauhkeassa!\n\nKuule koskien kohina\nkevätvirttä soittavaisten,\nkuule taivahan tohina\nkevättuulta huokuvaisen,\ntunne tulvat rinnassasi,\nTurjan virtojen vilinä,\nnäe nuori Pohjan neiti,\ntutkiva, revontulinen,\nhoipu, houru, maita myöten,\nmielipuoli, merta myöten,\netsi hallaista hametta,\ntunne tulta jäytävätä,\nijäisen ikävän hiiltä,\ntuulta rinnan rauhattoman!\n\nJuokse Pohjan jäinen peura,\nTurjan souda sotka hyinen,\npoika auringon tulevi,\npäivän kiekko kantapäillä.\n\n\n\nLAULAJAN LOHDUTUS.\n\nTie ei pääty sentään,\nvaikk'ei nouse taivaasen.\nSana, laulu lentää\nalaspäinkin astuen.\n\nKuljen kuilun pohjaan,\npoveen naisen naurusuun.\nTieni yöhön ohjaan,\njätän pirtit päivän, kuun.\n\nTunnu tuoll' ei hyvyys,\nviha vaan ja rakkaus\nja intohimon syvyys,\nyön tuli, tumma loimotus.\n\n\n\n\nMEREN KAUPUNKI.\n\n\nI.\n\nNäitkö suuren näkinkengän kerta?\n\nTunnet kaupungin kuin raakunkuoren,\njonka halki meren henki puhuu\nhuminalla iankaikkisella.\n\nKaunis on, kun kesäpäivä painuu,\nkauniimpi, kun syksy puita punaa,\nkaunein on se kaikista, kun talvi\nkuutamoiset kuurahunnut kutoo.\n\nMutta meri jäänkin alta jyskää:\n\"Vaikka vanki, olen vapaa sentään,\npinnan vaan voi halla hyytää, lämmin\nviel' on rintani ja sydän sula.\"\n\nKuulee kaupunki ja kuulee kansa,\nnousee, suuttuu, katkoo sorron kahleet,\nlainehtii kuin jäänsä luonut syvyys.\nMeri jään on alla aatteellinen,\nihanteellinen kuin itse hiisi.\n\n\nII.\n\nMutta koska meri toimeen ryhtyy,\nsilloin on se totinen kuin taivas,\nteräsharmaa hahmoltansa, synkkä\nniinkuin päätös, tehty syksy-yössä,\ntaikka koston nyrkki, noussut lyömään.\n\nSilloin kautta kaupungin se huutaa:\n\"Valta vaan on elon riemu. Turhaa\nvapaus on, jos vapaa ei saa sortaa,\nmuita hallita ja muita murtaa:\nsilloin vasta vapaus on pyhä!\"\n\nKuulee kaupunki ja kuulee kansa,\nmoni miettii meren äänen mukaan,\ntuntee tulen suonissaan ja tekee\nniinkuin käskee kansain \"pyhä tahto\".\n\n\nIII.\n\nEipä aina aatteen maailmoissa\nmeri viihdy; loikoo niinkuin laiska\nkoulupoika taikka pedagogi\nleininlyömä auringossa, antaa\npäivän paistatella itseänsä,\nhaastaa haukotellen viisautta,\nvarmaa niinkuin Salomonin saarna:\n\n\"Miksi tehdä mitään? Kaikk' on turhuus.\nSurma seuraa elämää ja elo\nkuolemaa kuin vaihtuu vuoden-ajat.\nParas paistatella ruumistansa,\nkatsoa kuin kalalokki lentää.\"\n\nMutta lokin myös on mieli sama,\nsaatuansa kyllin syödä ensin,\nlaskeuu jo vesirajaan, raukee\npaaden päähän istumaan ja miettii\nkohtaloa koidon purjepurren,\njoka aavalta nyt airoin palaa.\n\nNauraa meri, maa ja taivas. Nolo\nvain on soutumiesten mieli. Hiipii\njäykkyys jäseniin, jo herpoo jänteet,\nvaikka kaulaa kastetaankin. Kohta\nkajutasta kuorsaus vain kuuluu;\n\nvallitsee vain viisauden lepo.\n\n\nIV.\n\nKerran rantaa kevät-öistä kulki\nnuori mies ja nainen; nurmi nousi,\nlehti puihin puhkes, vieno viri\npyrki etäisien saarten päihin\nniinkuin aatos kahden autuahan.\n\nToisahalla terhen karkeloitsi,\nihalaiset immet aallon heilui,\nvieri hämäräisten vetten päällä,\nseuloi unelmia uskollisten.\n\nMutta meren ensi laine lauloi:\n\"Hetki vaan on pysyväinen. Miksi\nkuolevainen kuolemaa sa pelkäät?\nMuut' ei tarkoitusta maailmalla,\nmuut' ei elämällä ijäisyyttä:\n\nelää vaan. Ken eli hetken, hälle\nsaman kertoi päiväperhon lento,\nminkä jumalille vuosituhat.\"\n\nLauloi meren ensi laine. Aamun\nensi rusko sattui saarten lomiin,\nterhen haihtui, vellamoiset veteen\nsukelsivat niinkuin sulkalinnut.\n\nMutta kaupunki ei tiennyt mitään,\nnukkui niinkuin suuri, suuri, tuhma,\nsangen tuhma holhoaja, jolta\nryösti aarteen kreivi Almaviva.\n\n\nV\n\nMeri muita neuvoo mielellänsä,\nitseään ei ohjata se osaa,\ntahtoo taivahisin nousta, syöksyy\nsyvemmäksi maata matalata,\närjyy niinkuin yksisilmä-jätti,\njonka sokaisseet on vieraat viekkaat\n\nKiroo julkisia jumalia:\n\"Miks ei luotu voima niinkuin tahto?\nMiks ei tahto niinkuin mielikuva?\nMiks ei riemu niinkuin rinnan-kaipuu?\nTeko miks ei tehty niinkuin toivo,\nihanuus kuin ikävöimiseni?\"\n\nRinnassansa ristiriitaisuuden\ntuntee, sotii, taistelee ja sortuu,\njälleen nousee uuteen ottelohon.\n\n\nVI.\n\nPaistaa meren pohjaan tyynet tähdet.\n\nMeri muuttunut on yksilöksi,\nmiettii ijäisyyden ongelmia,\nkajastellen kaikki lamput taivaan,\nsuuret, pienet, kunkin koonsa mukaan;\nmiettii, mutta ymmärrä ei mitään.\n\nSilloin kautta kaupungin se huokaa:\n\"Hyv' on heijastella kaikkeutta,\nkun on itse kylmä, kolkko, tyyni,\nkaunis maata taivaan tähtein alla,\njos on mieli niinkuin taivaan tähti,\njok' ei tunne eikä tahdo mitään\neikä mitään pyydä maailmalta.\"\n\nHarva kuulee meren huokauksen;\nmies vain yksinäinen kalliolla\nyöhön katsoo, päänsä käsiin kätkee,\nsyöksyy syvyyteen kuin mykkä kivi.\n\n\nVII.\n\nMutta satamassa suuri laiva\nkilistää jo lähtökelloansa,\nsiell' on liike, siell' on kiire, touhu,\ntorin poikki rattaat rämisevät,\nvalot tuikkii, kone jyskää, joutuin\nrientää myöhästynyt matkustaja.\n\nEikä meri enää haasta mitään.\n\nKaupunki vain humisee. Sen kautta\npuhuu pateettinen ihmishenki:\n\"Mennös laiva, mennös maailmalle,\nmeri olkoon meidän veljestäjä,\nettä liittyis yksilöt ja aatteet,\ntunteet, heimot, kansat, valtakunnat,\nyhdistyisi yhteistuskalliset,\nhelpompi ois elon kuorma kantaa.\"\n\nVait on meri, varma pessimisti,\nkantaa laivat sekä kantaa aatteet,\ntekee työtä yhteishyödyn, hymyy\njoskus hiljaa, salaperäisesti\nniinkuin tukkukauppias, mi istuu\nkonttorissaan, katsoo kelloansa,\npäättää päivällisen odottavan.\n\nKatso! Tieteet kukoistaa ja taiteet,\nihmiskunta edistyy ja aika\nsiivin siirtyy kohti ijäisyyttä;\nmeri antaa silakkaa ja suolaa\neikä enää huoli huomisesta.\n\n\n\n\nLUONNON LUOTTEITA.\n\n\n\n1. MAAN VIRSI.\n\nKehto ja hauta, harmaja valta\n    muhkean mullan,\nsateen ja paahtavan päivyen kullan,\nnouseva norosta, turpehen alta,\n    antaja elon,\nkantaja ikuisen kuoleman pelon.\n\nMaa! olet mahtaja sykkivän suonen,\n    kukkivan kedon,\nvierivän villan ja juoksevan pedon,\nperi-isä pellon ja tuttava Tuonen,\n    jumaluus jyvän,\nkaitsija kasvun huonon ja hyvän.\n\nMaa! sulle kiitosta kantele soikoon,\n    suvilaulu Suomen,\ntuoksussa juhannuskoivun ja tuomen,\nrikkaana riemuita virtemme voikoon,\n    elonhuolet voittaa,\nkauneuden korkean sydänkieltä soittaa.\n\n\"Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä,\n    kesäpäivän-päilyvä,\ntuulessa kultaisten laihojen lainehet,\nemo syli-lempeä, emo sydän-hempeä,\n    luo meihin lämpöä,\nsuo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!\n\nMaa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija,\n    hengen-haltioitsija,\ntule meille turvaksi työssä ja taistossa!\nKun korpi kohisee, syystuuli tohisee,\n    yön siipi suhisee,\nvieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!\n\nMaa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva,\n    tuhatrinta-tuortuva,\nole meille armias riemumme retkellä!\nEmo ilta-ripsinen, emo aamu-hapsinen,\n    aurinko-lapsinen,\nkatso meihin kauniisti kuoleman hetkellä.\"\n\nYhtyvät lauluhun laaksot ja korvet,\n    paisuvat pellot,\nlaitumet laajat ja karjojen kellot,\nraikuvat taivahan rantojen torvet\n    valkeuden juhlaa;\nMaa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.\n\n\n\n2. MEREN VIRSI.\n\nMinne riennät,\nvierivä virta?\nKunne kohiset,\npauhaava koski?\nMereen! Mereen!\nMeill' on kiire!\nTehnet teljen,\nsärjemme sen.\n\nTiedätkö tiesi,\nkansan aalto?\nAika myrskyinen,\nminne menet?\nVapaus, vapaus\nmeitä viittoo!\nKansojen meri\non ihmisyys.\n\nMikä on määräsi,\nheleä henki?\nKunne kuolevan\nsuunta suora?\nTahdon sulaa\nsuurempaani,\nijäisyyteen\nikävä on.\n\nYksi elää hetken,\ntoinen vuosisadan,\nkolmannesta kerrotahan\nkevät-öinen taru.\n\nAalto aaltoa seuraa,\nmeren laulu on lakkaamaton,\nkuin on kaikkeuden luomisvoima,\nkuin on kuolon ja elämän kulku.\n\nMoni nähnyt on nuorta unta,\nsilloin miehuus saapui,\nkovan lauloi luonnon laulun,\nsanoi korvaan ankarat sanat,\nlyhensi päivät,\npimensi illat,\nheitti tielle pitkät varjot,\npainoi päähän seppeleen\nmennä maata aikaiseen.\n\nSammuu henki, saatuansa\ntäytetyksi\npalavimman toivonsa.\n\nMutta en tahtoisi itseäni antaa,\ntahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa,\nmullaksi maatua,\npahaksi paatua,\nkesken kiireintä työtäni kaatua,\njos minä tietäisin,\nettä mun sieluni säilyy,\nvaikka kuljenkin kuoleman rantaa,\nsilloin ma sietäisin\nsinne soutaa,\nmissä kaislikot himmeät häilyy,\nsanoisin sanan,\ntyttö Manan\nsaisi sankarin noutaa\nelontuskan tuolle puolen,\ntaakse taakan, arkihuolen;\nenkä mä menisi surren,\nkatsoisin tuota,\nliukuisin vitkaan vierivää vuota,\nnäkisin jälkehen purren\njäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan.\n\nTurha aatos! Turha unelma!\nKatoan kuplana laineen,\npysyy meri,\nääretön, saareton, sanomaton pyhyys.\nLienee mulle liian suuri,\nlienen mereen liian pieni,\nkoska pelkään\nkangastella kaikkeutta,\nmyrskytä myrskyn kanssa,\nkulkea tohussa tuulen,\nheittyä helmenä pilvihin saakka,\nsyöksyä syöveriin.\n\n\n\n3. ILMAN VIRSI.\n\nTääll' on templi korkea,\nse vaikk' on vailla siltaa,\npäivä vain sen valaisee\nja kuudan pitkin iltaa.\n\nTaivaankansi katto on,\nsen seinä ilmanpieli,\nmyrsky siinä messuaa\nja saarnaa satakieli.\n\nKirkonkupuun kirjaeltu\nkaikk' on tähdet taivaan,\nkiertämähän, kaartamahan\nkuolevaisen vaivaan,\n\nAlttariksi asetettu\nvain on pilven parras,\nsiitä puhuu ukkonen\nja haastaa liekki harras\n\nSuopi Herran ehtoollista\nsalamoiva Henki,\nvihkii häihin, hautahan\nja valaa kastehenki.\n\nPainaa maahan martahat\nja luopi päälle lunta;\nsiell' on paimen yksi vaan\nja yksi seurakunta.\n\nKuuluu siellä kunnia\nmyös maailmoiden mahdin,\nsähkö antaa säveleen\nja taivaanranta tahdin.\n\nEikä opinkappaleita\nsiellä kukaan muista,\nmutta sama soipi virsi\nmyrjaadeista suista.\n\nSurma siell' on sunnuntai\nja syntyminen joulu,\nelämän on koulu kova\neikä rippikoulu.\n\nSiellä eri-uskolaista\nvaltio ei vainoo,\nluonnon laajan lakikirja\nesivalta ainoo.\n\nHyrskyy uskon uuden hymni,\nihmishenki herää,\ntekee riemun ristiretken\nilman miekanterää.\n\n\n\n4. TULEN VIRSI.\n\n    Sokko on sallimus,\nsilmitön kohtalon vaskinen valta.\n    Mies voi sen muuttaa,\njos tulen ryöstää hän voi taivahalta.\n    Rautakin raukeni,\nsallimus ahjossa sankarin suli,\n    kun tarmo takoi,\nleimusi korkea, kirkas tahdon tuli,\n\n    Ken kipunaisen\nrintaansa saanut on tuon tulen tuiman,\n    saa ei hän rauhaa,\nrientää hän viemänä vihurtuulen huiman,\n    pyhä pyörremyrsky\nhänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa;\n    aarnihongan alle\nsaattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.\n\n    Sydän hällä sytee\nkuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin,\n    pois povi palaa\nistuen naisen nuoren kera ystävyksin;\n    saattaa hän viipyä\nvierellä kultaisten riemujen maljan,\n    silmä kauas katsoo\nkeskeltä heiluvien hetkien naljan.\n\n    Taikka hän tarpoo\nsyys-yötä synkkää, maantietä mieron,\n    tuntee hän kodin,\nmuut missä tuntevat kylän kolkon, kieron.\n    Tuska häll' on ainainen,\nmutta myös ainaisen teon tulihurma,\n    Kuolo häll' on kumppani,\nystävät elon lyhven ajatus ja — surma.\n\n    Painavat palkeita\npyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen;\n    kohottavat kouraa\nkuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen.\n    Jos käsi uupuu,\nuuvu ei unelmien kirjokipinä-lento;\n    usein on maailman\nsyttänyt hehkuvan hengen säen hento.\n\n    Tuli! sua kiitämme\nkaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa,\n    tiedosta, taidosta,\ntarmosta, joka iskut kohtalon kostaa.\n    Tuli, meissä pala!\nIhmisten mantereeksi maailma muovaa!\n    Jumaluus julma,\nole meissä lempeä, laula virttä luovaa!\n\n\n\n\nEPILOGI.\n\n\n\nSÄHKÖN SÄVEL.\n\nTuntematonna ma maailmat ohjaan,\nkorkeudet, syvyydet sydämien pohjaan,\ntaivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;\nmaass' olen, ilmassa, aallossa lähteen.\n\nEi ole paikkaa mulla, ei aikaa,\nnimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa;\nmuut ovat monet, minä olen yksi,\nmua eivät muut saa määritellyksi.\n\nLaki olen laulava halki elon laineen,\nHenki olen hehkuva kautta kaiken aineen,\nÄly olen ääretön, järki olen jylhä,\nVoima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.\n\nTurha mua tutkia maisin mainesanoin;\ntieni ma vallitsen säkenöivin vanoin.\nLyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu.\nKäyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.\n\nSaatan ma heilua päällä kesäheinän,\npainua läpi vuoren paatisen seinän,\nräiskyä silmästä rakastavan naisen,\nsingota unelmista urhon kuolevaisen.\n\nOtan usein yömajan ihmisten tuntoon,\nuseammin päivämajan päähän ja kuntoon,\nsatun sinisalamana, tartun takaraivoon,\njuhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.\n\nKauneus on kaapuni elävitten eessä,\nkirjokaari merkkini pilvissä, veessä.\nTuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni,\nkäy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.\n\n\n\n\n\n\nTÄHTITARHA\n\n(1912)\n\n\n\n\nTÄHTITARHA.\n\nKuljen, kuljen kummallista\ntietä tähtitarhan,\nsadan saanut surman suitse,\nhaavehen ja harhan.\n\nTäällä eivät piikit pistä,\npolta haavat okaan,\ntäällä voi vain nousta, nousta,\neikä mennä lokaan.\n\nTääll' on käydä turvallista\ntuollapuolen vihan,\nyläpuolla yön ja hallan,\ntaivas-tietä ihan.\n\nPäätä huimaa katsellessa\nmaailmoita alla,\nhurmaa kahta kaunihimmin\ntoiset korkealla.\n\nEnsi kerran elämässä\nelän rinnan rauhaa,\nsopusoinnun suurta unta,\nlaulun mieltä lauhaa.\n\n\n\n\nKUOLEMATTOMUUDEN TOIVO.\n\nKantaatti.\n\n  Kaupunki nukkuu,\npaukkaa pakkasen harmaja henki.\n  Yön äänet hukkuu,\nturtuvat tuskat jo ihmisienki.\n  Kuu kumma valvoo,\nleimuavat tähtien tulikirjat yössä.\n  Tähtiä palvoo\nmies yksinäinen, mi istuvi työssä.\n\nKuuhut katsoo akkunasta:\n\"Tuollapa on kiire vasta!\nEhdit hautaan helpommalla,\nnukkumahan nurmen alla.\nIjäisyys on kylmä käsi,\ntaittaa tarmos, elämäsi,\nmenet niinkuin meren laine,\nkatoat kuin kaikki aine,\nkuihtuvat sun henkes heelmät,\nhaihtuvat sun taitos teelmät,\nturha tääll' on työ ja taisto,\nvarma yksin elon vaisto,\nvarma maailmoiden rata.\nValaisetko maailmata?\"\n\n\"Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan,\nyksin että loistat sa maan valjun vaivaan,\nälä luule tähti, mi tuikat talvi-yössä,\nolevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä:\n    työlamppu palaa,\n    ihmishenki ikävöi,\n    sähkön valta säkenöi,\ntunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa.\"\n\nIlkkuu jääkukka ikkunalta:\n\"Etsijä, etkö huomaa,\nettä aivosi kehräävät jo\nhulluutta tuulen tuomaa?\nElon riemu on ensimmäinen,\ntoinen kuoleman pelko,\nturha muuta on tutkistella,\nsulla jos niist' ei selko.\nKatso, maailma kaikki nukkuu,\npaina itse pääsi,\nherää huomenna, nauti, naura,\ntartu elämääsi!\nKerran vain ne viittovat sulle\ntoiveet ynnä muistot,\nkerran vain ne kukkivat sulle\nhekkuman heelmäpuistot,\nkerran oot oman onnes loihtu,\nkerran vain sytyt, sammut, soihtu,\nkudo vaivasi kukkasiin,\nvaivu untesi unelmiin!\"\n\nKas, kuin nousee miehen rinta:\n\"Enkö eläis elämätä,\nkoska tunnen tulisinta\ntahdon jännitystä tätä?\nElon vaisto juuri ajaa\naatteen mailla matkustajaa,\nettä jatkuis hengen hetki,\nvaikka päättyy päiväretki.\"\n\nTarttuu työhönsä mietteen mies,\npyhän tahdon lies\nleimuaa, kukat jäiset sulaa.\nSeinät siirtyy,\npitkät piirtyy\nalat aatteen lentimille.\nTuonne taakse tähtisarjain\nlaumat orhein liekkiharjain\nhäntä kilvan kiidättävät,\notavaisen olkapäitse,\nkärjitse Kalevan miekan;\nkuulee hän kummat laulut soivan,\nluulee hän henkensä kaikki voivan.\n\n    Näkee hän allaan\nmaan kuni kuoleman kartanon harmaan:\n    hautoja tallaa\nmies ikitoivon ja aattehen armaan.\n    Henkensä helmeä\netsivä ei tunne elon talvisäitä.\n    Kuutamo kelmeä\nhälle on korkean auringon häitä.\n\nKesä kukkii kaunehinna,\nluonnon lapset karkeloi,\njuhlii metsän laaja linna,\nmeren kaunis kannel soi.\nKera käy hän naisen nuoren\nlehtotietä lempeää,\nhehkuu huiput onnen vuoren,\nkarkaa haave hourupää.\n\nHuojuvi heinä,\nkuiskivi kukka,\nvirkkavi viita:\n\"Saapuvi syys,\nheilimme jälleen,\nheili ei koskaan\nhenkesi nuori,\nhalla min hyys.\"\n\nLaulavat liedot\nilmojen aallot,\narmahat niinkuin\nnouseva koi:\n\"On elo kaunis,\nkauniimpi sentään\nsille, ken kuoleman\nvoittaa voi.\"\n\nHaastavi tumman\nTuonelan herra,\nturpehen alta\nankara mies,\nsäikkyvät aallot,\ntummuvat metsät,\nsammuvi päivän\nlempeä lies:\n\n\"Voita ei kenkään\nvaltoja kuolon,\nnuoret ja vanhat\nviikate lyö,\nkaikki ma voitan,\nkaikki ma korjaan,\nkaikki ma peitän\nkuin pyhä yö.\"\n\nKatso, niinkuin pilvi kaartaa\ntaivaan kannen kirkkahan,\nhältä murhe mielen saartaa,\ntuntee kaipuun katkeran,\nvaipuu aatos, äsken lieto,\nsilmä sumuun kyyneltyy,\ntuima pyrkii ilmi tieto,\nsyvä niinkuin rinnan syy:\n\n\"Kesät kulkee, talvet vaihtuu.\nsyksyt seuraa toisiaan,\nkerran viime hanget haihtuu,\nastut itse alle maan.\nKukkii pääsi päällä kunnas,\nkulkee ihmisheimo uus.\nMik' on miehen menneen lunnas,\nkuolleen kuolemattomuus?\"\n\nYhä nousevi hän, ikimiettehen mies,\nei lannista hänt' elon ankaran ies,\nei häälytä häntä se kuoleman kuoro,\nhän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro,\nhalu hällä on hehkuva, sammumaton,\nhän pyrkivi aatteensa aurinkohon,\nhän murtavi allensa maalliset lait,\nhän tuntonsa tuskille huutavi: vait!\nhän käy yli hellimmän armaimpansa,\njo loitolle jäi koti, ystävät, kansa,\nnyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu,\nnyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu,\nhänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa,\nei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa,\nhän polvia myöten jo polkevi lokaa,\nkuin kukkia orjantappura-okaa,\npois kaikkosi ammoin jo kauneus lauha,\novat outoja rakkaus, onni ja rauha,\nei tunne hän autuutta tuokion hempeän,\nkäsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän,\non kielletty hält' ilo kiitävän hetken,\nlepo hällä on päässä vain päätetyn retken,\nhän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa,\nhänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa,\nkuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa,\ntiell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa,\njo allansa rauniot sortuvat ryskää,\nhän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää,\nhänen mielensä on kuni autio yö,\nmin halki vain kaikkeus-aattehet lyö,\nsydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta,\nhän tahtovi korkeimman kohdata kerta,\nhänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo,\nhän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo,\nhän askelin mittaa jo määrättömyyttä,\nkäsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä,\non hällä jo kourassa kuolottomuus,\nsen eess' yhä ilkkuva uudin on uus,\nhän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa,\nhänen yllänsä korkea aurinko koittaa.\n\nHelkkyvät hopeiset kielet\nyllä, alla, ympärillä:\n\"Katso, mik' ihana ihme!\n\nKaikki, minkä polki miesi\ntaivas-tietä käydessänsä,\nnyt miehen keralla käypi.\n\nMinkä luonnon-vastaiseksi\nluuli mies valon-väkevä,\nluonnon-myötäistä olikin.\n\nMinkä uhmaksi jumalten\nuskoi mies tulen-tukeva,\nolikin jumalten juhla.\n\nMinkä tahdoksi omaksi,\noli tahto taivahisten,\nitse aurinko elämän.\n\nKaikessa sama on tahto,\nvaisto valtava, ijäinen:\ntoivo kuolemattomuuden.\n\nSuurimmassa, pienimmässä:\nelää itsensä ylitse,\nsuojata oman-sukuista.\n\nTuo on luonut luomakunnan,\nlinnut puihin laulamahan,\nmaat, ilmat iloitsemahan.\n\nTehnyt valtiaat väkevät,\ntemplit, linnat, taidetarhat,\naskaret aren ja pyhän.\n\nSoinut kansan kanteleissa,\ntyössä, toimessa inehmon,\nleikissä suvisen luonnon.\n\nLasten laulut, naisten naurut,\nkevätvirtojen vilinät,\ntuota kaikki kuuluttavat.\n\nSama kuoro kaikkialta\nyhtyy äänehen inehmon,\nvyöryy, paisuu pauanteena.\n\nKuolon kanssa kamppaella,\ntuo on aateluus elämän,\nritar-lyönti luomakunnan.\"\n\nHelkkyvät hopeiset kielet,\nyltä, alta, kaikkialta,\ntoiset raikuu kultakielet,\nlaulaa luonnon kaikkivalta:\n\"Ei ole eloa eikä\nkuolemata ehdotonta.\nKunkin on kuolema sikäli,\nmikäli hänellä mieli,\nkullakin on kuolottuutta,\nmin verran vaatia osasi.\nTehnet suuria tekoja,\nelät sä tekosi verran,\nnähnet kauniita unia,\nelät sä unesi verran,\nluonet laulun lentämähän,\nelät laulun lentimillä,\nväkipyörän vääntämähän,\nsen kera pyörit ja pysähdyt.\nSiittänet pojan pätöisen,\nelät kanssa heimon helmen,\npuun pyhäisen istuttanet,\nitse kaadut puusi kanssa,\nkoonnet maata, mammonata,\nelät maassa, mammonassa,\njättänet jälelle muiston,\nkera muistosi murenet.\"\n\n\n\n\nYÖVARTIOLTA.\n\n\n\nLAPIN TARKKA.\n\n\n1.\n\nTuikkii tähdet pääni päällä:\nilta lie vai aamu täällä?\n\nKulkee mailla kukkalemut:\nsyksyn lie vai kevään kemut?\n\nHäilyy kuutamossa huntu:\nelämän vai tuonen tuntu?\n\nKova kaikuu kannel ajan:\nalkavan vai lopettajan?\n\n\n2.\n\nKysyn tuota, tunnen, tutkin,\nkatson noidan kaukoputkin.\n\nKatson vanhat, katson nuoret,\nmonet raukat raakunkuoret.\n\nMiss' on helmi heimon surun?\nTuolta täältä löydän murun.\n\nNää en ehjää enkä pohjaa.\nHetken oikku kansan ohjaa.\n\n\n3.\n\nPuhuu tähdet päällä pääni:\n\"Auringon on kuultu ääni.\n\nKesää kohti kuljetahan\npuhki takatalven pahan.\n\nElämään on miete mielten\nkautta kuolon pihtipielten.\n\nAlkamaan on auki rata\nSuomen valtaa valoisata.\"\n\n\n4.\n\nYhä tutkin, etsin tuota\nSuomen suuren valtavuota.\n\nEikö saa jo ilmi sana,\nLapin loihtu laajempana?\n\nTummempana Turjan mahti,\nvankempana vuorten vahti?\n\nRohkene jo Suomen rotu,\nomaan vapauteensa totu?\n\n\n5.\n\nPuhuu tähdet päällä pääni:\n\"Vapauden on kuultu ääni.\n\nIlta meill' on muukalainen,\naamunkoitto kotimainen.\n\nTäyttyy vuosisatain takaa\nkansan haave, harras, vakaa:\n\nolla herra oman tuvan,\ntuohon luoda oman luvan.\"\n\n\n6.\n\nKevähästä kertoo taivas.\nMaa, mik' on sun syksyvaivas?\n\nKohti länttä, kohti itää\nSuomen suuren seista pitää!\n\nKesken kahden vieraan verta\ntohdi itses olla kerta!\n\nKahtianne kalvan hurma\ntai on tullut Suomen surma!\n\n\n7.\n\nHuokaa maasta Mannun henki:\n\"Tunnen opetuksen senki.\n\nOli aika unelmoida,\nois nyt tehdä, oisi voida.\n\nOlla verin, olla vaistoin,\nmitä taatot hengen taistoin.\n\nSuora oisi suunta ajan, —\nvaan on Suomen sielu hajan.\"\n\n\n8.\n\nYhä tutkin, etsin, kysyn\nEpäilyksen lasna pysyn.\n\nMiss' on suomalainen aate,\non kuin yllä lainavaate.\n\nMissä suomalainen veri,\nsiinä ajan henki eri.\n\nTurhaan katson kansan pohjaan.\nOman tieni itse ohjaan.\n\n1908.\n\n\n\nMAAN HÄDÄSSÄ.\n\nHymni.\n\nEsitetty ensi kerran Yliopiston Kalevala-juhlassa 28/2 1910.\n\nVapaa syntyi Suomen kansa,\nmuistaa vanhaa vapauttaan,\nlauluissansa\nkorven kansa\nvaltas meille vapaan maan.\n\nVäinämöisen laulun laine\nvyöryy kautta maailman,\ntaipuu aine,\nnousee maine\nmaasta hengen voittoisan.\n\nVaikka tuiskii talvi lunta,\npaljon painuu alle jään,\nnäkee unta\nihmiskunta\noikeasta itsestään.\n\nUusko uhkaa Suomen surma?\nTaasko tarpeen mahti maan?\nTulkoon turma\ntaikka hurma,\nkaikki yhteen kuulutaan!\n\nTuima tääll' on kehto, hauta,\nsankka saartaa pohjan yö,\ntääll' ei auta\nmiekka, rauta,\nauttaa aatos, tarmo, työ.\n\n\n\nSUORA SANA.\n\nJuhlaruno nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville 18/11 1910.\n\nMaa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät,\njota omat koirat ja vierahat syövät,\nkansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki,\naivoissa ahtaus, sydämessä hanki,\nsulleko soisi nyt soittoni kieli?\n  Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.\n\nAika, sa ankara, hallainen, nurja,\naika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja,\nhetki ilman intoa, hengen aateluutta,\narkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta,\nsulleko kaikuisi sieluni soitto?\n  Ei! — Sinä soitat. — Sun on täällä voitto.\n\nEuropa, kaukaa katsova meihin,\nmaan polon tuskahan, kansan kyyneleihin,\nEnglanti, lain koti, yksilön suoja,\nSaksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja,\nteillekö laulaisin taakse taivonrannan?\n  Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.\n\nNiinpä laulan itselleni, oman iloks' illan,\nsuuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan,\nvihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen,\nsynkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen:\n— Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla.\n  Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!\n\nSana suora, minne on mennyt se meiltä?\nSana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä.\nSana paljon käytetty, poljettu lokaan,\npolkijaisi kantapäähän pistä haava okaan!\nTotuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse!\n  Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.\n\nTiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri,\nmissä se soi, siellä sykkää sydänveri,\nsiellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa,\nkansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa:\n— Vapaus! Sa tääll' olet vain sana turha.\n  Tule, ennen taistelo kuin salamurha!\n\nEi ole taistoa, missä ei miestä.\nKantanut ei suotta Suomi orjan iestä,\naatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima,\nouto jalon ylpeys, elonriemu reima.\nMiksi suuta halkaista täällä sanoin suurin?\n  Orja olet kytketty maahan ikijuurin!\n\nNiinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon,\nkuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon,\nkaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli,\nmissä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli...\nEi! Ei! En kirota ma saata kantajaani,\n  ethän ole emintimä, olet oma maani.\n\nOisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa,\nmeillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa,\nmeillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta,\nmuualla musertavaa, täyttä, ikinuorta:\nIhmisyys! Ihanteet!... Ei, en viitsi, jaksa.\n  Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?\n\nElontyöllä tuimalla, jokahetkisellä!\nSydämessä suuri usko kellä tääll' on, kellä?\nKuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa?\nKuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa?\nKuka täällä itseään ja muita kunnioittaa?\n  Sanokaa! Ja hälle kaikki sävelniekat soittaa.\n\nPelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan\nsiten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan\nTehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä\ntuloksista vaikk' ei koskaan valkeneisi yönsä.\nTehköön, mit' ei tekemättä jättää voinut! Hälle\n  hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.\n\n\n\nKARJALAN KANNAS.\n\nUudenkirkon ja Kivennavan asukkaille omistettu.\n\nKarjalan kannas on vartiopaikka,\nKarjalan kannas on kaunein paikka\nseisoa, kaatua, suuttua, surra,\nvaan ei vierahan kakkua purra,\nei olla pajarin poikien orja,\nvaan olla vapaa, suora ja sorja,\nuskoa oikeuden voittavan voimaan,\ntoivoa tuomion torvia soimaan,\nKarjalan kannas on teidän,\nKarjalan kannas on meidän!\n\nMaa meill' on yksi ja yks meillä veri,\nheillä on kansa ja esivalta eri,\nyks meill' on Suomi ja sama meillä rotu,\nemme me uusihin isänmaihin totu,\nmuistamme maammojen kultaista kieltä,\nhaastamme harmaiden taattojen mieltä,\npoljemme peltoa perkkaamaamme\nsuojassa lain sekä Suurruhtinaamme,\nemme me rajan yli ryntää,\ntahdomme kylvää ja kyntää.\n\nKarjalan kannas on vaikein paikka,\nKarjalan kannas on kunniapaikka\ntaistella Europan silmien alla,\nvastata sortohon vapautumalla,\nkilpenä torjua, kalpana estää,\nUusikirkko seisoo, Kivennapa kestää,\nMetsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa,\nvielä ei kaiveta Karjalan hautaa,\nKarjalan kannas on teidän,\nKarjalan kannas on meidän!\n\n\n\nMAAMIES, MAHTI SUOMENMAAN —\n\nMaamies, mahti Suomenmaan,\ntaas sun voimas tarvitaan,\nSuomessa on suuri hätä,\nkysytähän kyntäjätä.\n\nSuloinen on Suomenmaa,\nlaulun maaksi lausutaan.\nLiekö kaunis myös sen kansa\ntarmoltansa, tavoiltansa?\n\nTorppari tai virkamies,\nsama meill' on kotilies,\nsama myöskin Suomen laki\nrengillä kuin herrallaki.\n\nOppahamme oikeus,\nvalkamamme vapaus,\nkukin itseänsä kaitkoon,\nsentään tunnussanan taitkoon.\n\nSodat suuret kestettiin,\nhallan eljet estettiin.\nKestämmekö kerran vielä\nIson vihan miehen miellä?\n\n\n\nHAKKAPELIITTAIN MARSSI.\n\n_In ecclesiam!_\n\nSotaa etsineet me emme,\nrauhan tähden taistelemme,\nkas, kuin ratkee rautapaidat,\nkatkee hengen kahleet, aidat.\nAika ei nyt auran, kynnön —\n  \"Lakkaa! Lakkaa!\" —\naik' on kylkiraudan, rynnön —\n  \"Päälle hakkaa!\" —\nIske eestä Europan,\nsynnyinmaan ja maailman!\n\nVaipui vapaa ihmis-usko,\nniinpä nouskoon kuolon rusko,\nHakkaa päälle! Eestä haudan,\nJumalan ja Suomen raudan!\nKuulkaa, parkuu munkit, nunnat —\n  \"Säästämättä!\" —\nsärkyy, sortuu seurakunnat —\n  \"käytä kättä!\" —\nSurmaa eestä Europan\nsynnyinmaan ja maailman!\n\nPäättyy päivä ratsumiehen\ntuvan taikka tuonen tiehen.\n\"Lakkaa!\" — Rauhan viidat lehtii,\nhengen kultatouot ehtii.\nVapaa kun on ihmiskunta —\n  \"Lakkaa! Lakkaa!\" —\nmaata voimme mannun unta —\n  \"Päälle hakkaa!\" —\nVoita eestä Europan,\nsynnyinmaan ja maailman!\n\n\n\nVAPAA MIES.\n\nVapaata miestä vangita\nei voida väkivallalla,\nei kalvalla, ei kahleilla,\nei mahtisanalla;\nkun kaikki maahan kukistuu,\nhän seisoo niinkuin korven puu,\nja kun hän kaatuu, kaatuissaan\npäin sortuu sortajaan.\n\nSe vasta, vast' on vapaa mies,\nken oman luoda tiensä ties\nkeskeltä elon kuohujen\nja ajan aatteiden;\nei häntä vallat horjuta,\nei joukon oikut orjuuta,\nhän yksin yönkin halki käy,\nkun tähteä ei näy.\n\nJa vasta vapaa mies on se,\nken tyynnä lausuu Tuonelle:\n\"Ma kuolla voin, mut kuole ei,\nmin eestä työtä tein.\"\nEi kuolema lie ankarin;\non kuolo seppel sankarin,\nkun vaatii häntä vakaumus\nja ihmis-oikeus.\n\n\n\nERÄÄNÄ UUDENVUODEN YÖNÄ.\n\nNuor' on maani, nuor' oon itse myöskin,\nvarhain alkoi aamu kummallekin,\nnäimme vuorten päällä päivän-nousun,\nnousimme ja kohti kiiruhdimme —\nvaan nyt sumu sankka päivän peittää.\n\nToivoimme me totta elämältä,\nuneksimme uutta hengen aikaa,\njolloin kauneus ois kansan usko,\nnauru naisten, laulu miesten miekka,\nsotaa käytäis, iskis innon tulet,\njyräis vastatusten vakaumukset —\nvaan on väkivallan väärän aika.\n\nLiemme heränneetkin liian myöhään;\nollut lie se iltarusko, jonka\nvuorten päältä päivä näytti meille.\nTullut yö on. Mennään maata, maani!\n\n\n\nSUKUVIRSI.\n\nEteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.\n\nUusmaan urhot, jäämit jäykät,\nlapset raisun rannikon!\nMaassa meill' on juuret vankat,\ntahto taivahalta.\nOisko meissä orjan leima,\nollaan kansa Kullervon!\nRiemukseen ei meitä riistä,\nsorra sortovalta.\nSeiskaa paadet, paikallanne!\nToisianne turvatkaa!\nVaaran tullen vainolainen\nvalkamiinsa survatkaa!\nKahden puolen Suomenlahta\nkukkii kaunis kansa, maa,\n    suuri Suomenmaa!\n\nSaarten sulhot, nienten neiet,\nkansa suuren kaupungin!\nAhkeroikaa, aivot Suomen,\nsuurta tehdään hiljaa.\nViron viittoo heljä heimo,\nitkee vaimot Inkerin.\nMeidän täss' on kyntö, kylvö,\nvieras korjaa viljaa.\nRajatonta rakkautta\nvaatii taisto kansojen.\nUusmaa, joudu johtajaksi!\nSaat sa paikan parhaan sen.\nTaas on tarpeen Väinämöistä,\nhaahta sankar-haavehen:\n    Suomen vapauden!\n\n\n\nVELJESVIRSI.\n\nViipurilaiselle Osakunnalle omistettu.\n\nMinkä liitti luonnon Luoja,\nei sitä ihminen erota.\n\nYks on maa ja yks on kansa,\nyksi kaunis Karjalamme,\nikuinen, ihana, pyhä.\n\nElivät erossa veljet:\nvirsi vieri tuulen teitä,\nlaulu taivahan latuja,\nkutoi sillat kummalliset,\nkaaret ainaiset asetti\ntuvasta tupahan, kautta\nKarjalan sinisalojen.\n\nTuo on virsi veljesvirsi,\nkuultu Suomen hongikoissa,\nalta kasvon Kaikkivallan,\npyhän päältä päiväkummun.\n\n\"Miettikäämme mennehiä,\nmuistelkaamme muinaisia,\ntulta taattolan takassa,\nmaita maamon kukkivia,\nihanuutta talvi-illan,\nsuvi-aamun armautta,\nkesän kerkeän menoa,\nsyksyn synkän saapumista;\nkuinka paistoi kuudan valju\nhangille helottaville,\nkuinka paahtoi kultapätsi\nheinän nuoren helpehille,\nkuinka sai kotihin karjat\npihahallin haukkuessa,\nkuinka hirnahti heponen\ntutun äänen tuntiessa,\nmiltä maistui leivänkakku,\nkäden karhean tekemä,\noli olla turvallista,\ntuvan tumman karsinassa;\nveistellä pärevenettä,\nkuulla lapsen laulatusta,\nkehdon vanhan keinumista,\ntaaton hiljaisen tarua,\nkummista salon sinisen,\nihmehistä ilman kaiken,\nvainajista valjenneista,\nsankarten samoannasta,\nkihloista kilahtavista,\nhäistä metsän morsianten,\nkun tuli kuningas itse,\nvalkealla varsallansa,\najoi tietä virvatulten,\ntuonne kultia karisti\niloksi inehmon lasten,\nonnen oudon etsijöille;\nniille, joilt' on mieli mennyt\nelonhaavehen ha'ussa,\njoilt' on hapset harmennehet\ntaivon kaarta kurkottaissa,\njotka sorjasti sotivat,\ntaistelevat tappiolla,\neestä päämäärän etäisen,\npuolesta unelman uuden,\nnäkevät näkemätöntä,\ntekevät tekemätöntä,\nsortuvat sorahan polvin,\nmutta kilpi kirkkahana.\"\n\nTuon ken kuuli veljesvirren\nlapsena isän kodissa,\nluona armahan emonsa,\nkotilieden lämpimässä,\nei hälle elämä anna\nenää muuta kuin muruja,\nhäll' on päässä päiväntähti,\nsyömessä suru ijäinen,\njok' ei lähde laulamalla,\npakene pajattamalla\nSuomen tummista tuvista,\nKarjalan sinisaloilta.\nLaulu lapset yhdistävi,\nsillan kultaisen kutovi,\nrajat kussa kulkeneekin,\nvallat kuinka vallinneekin.\n\n\n\n\nMARJATAN TÄHDET.\n\n\n\nMARJATAN TÄHDET.\n\nMarjatan tähdet, maailman tähdet,\ntähdet tietäjienki,\npaistavat yhä, yö kun on pyhä,\nhiljainen ihmisen henki,\ntuikkivat tupiin, kylmiin kyliin,\nsuurten sulhojen mieliin,\nsyöksyvät kanteletarten syliin,\nsyttyvät soiton kieliin.\n\nTuosta on taru, tuima ja karu,\nmainittu pohjolan mailla:\nLoista ei tähdet, Marjatan tähdet,\nmuiden lamppujen lailla,\ntähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo\ntaikka ne taivohon nostaa,\nautuuden äärettömyyttä ne uhoo\ntaikka ne kaataa ja kostaa.\n\nYö oli aaveen, yö oli haaveen;\nsulho ja morsian kulki,\nhelkkehet unten, välkkehet lunten\nyö pyhä piiriinsä sulki,\nseisoi hongikko harras ja vakaa,\nkuutar kummia seuloi,\nvalkeus taivahan rantojen takaa\nmorsiushuntuja neuloi.\n\nVirkahti sulho, sureva sulho:\n\"Luonto jo laittavi kesää,\nmeillä on rakkaus ainoa rikkaus,\nmeillä ei vuodetta, pesää,\nolla ken maailman orja ei saata,\nhälle sen maailma maksaa,\nsuo hälle haudan syntymämaata;\nvieläkö jalkasi jaksaa?\"\n\nVastasi nainen, vakava nainen:\n\"Eespäin on talvinen tiemme,\nvastassa vaikeus, mielessä haikeus,\nkauneuden viestiä viemme,\nkuljemme rakkauden palmuja kantain,\npäällämme päilyvä totuus,\nvaadimme valkeutta taivahan rantain;\nrohkea, kuulun sun rotuus!\"\n\nTuikkivat tähdet, Marjatan tähdet,\nkannella korkean taivaan,\nastuivat aatteet, maailman-aatteet,\nelämän ankaran vaivaan,\nheittivät pitkän, säihkyvän säteen\nidästä läntehen hamaan,\npainoivat käden toisehen käteen,\nkäskivät kiiruhtamaan.\n\nViikot ne vieri, vuodet ne kieri,\nihmiset aikojen mukaan;\ntaas kesä tuli, taas lumi suli,\nkuullut heistä ei kukaan.\nRannalla vieraalla valkeni luunsa,\nhuuhtomat hyisen laineen,\nkattamat kukkivan kauneuspuunsa,\nmainitsemattomat maineen.\n\n\n\nILDIKO.\n\n— Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves,\nmiksi sa murhasit mun?\n— Attila, Attila, ah älä kuole,\nkuolleista herätän sun!\n\n— Ildiko, ah hius-himmeä, miksi\nteit teon vilpillisen?\n— Attila, ah sotalaumojen surma,\nsyy oli rakkauden.\n\n— Rakkausko raudan sun morsius-yönäs\nsuuntasi syömeeni näin?\n— Miksi et enemmän mielinyt mua,\nkatsoit tähtihin päin?\n\n— Katsoin tähdistä kohtalon teitä,\nsiksi ma unhotin sun.\n— Ollut et enää hunnini hurja,\nloukkasit lempeni mun.\n\n— En ole entinen Attila enää,\nJumalan vitsa ma lien.\n— Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,\ntietävät petturin tien.\n\n\n\nTURHA KAUNA.\n\nTurha sun mulle on kaunaa kantaa,\nretkeni rientää jo taivahan rantaa,\nkohta, kohta sen taaksi\nhaihtuva on elon harhaisen haaksi.\n\nMahtuvat sinne syyttävät sanat,\nlaulujen laineet ja venhojen vanat,\nkenties kun olen siellä,\nmuistaa voit mua muullakin miellä.\n\nKoe mua hetkinen, hetkinen sietää!\nPyydä en suotta, sen sallimus tietää,\nsama, mi tielleni johti\nSun, jolle lempeni leimuta tohti.\n\nTaikka jos ahdas on maapallo meille,\nkeskenkin tulla voi Tuonelan teille,\nsattui jo surmaava nuoli,\nvoit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.\n\nMut älä ilmaa myrkytä multa!\nTukehtuessakin syöksen ma tulta,\npoltan rikki ne rinnat,\njotk' oli muinoin mun onneni linnat.\n\n\n\nDIES IRAE.\n\nYstäväni yksin lähti,\njäin kuin kylmä taivon tähti\nkatsomahan kulkuansa,\nmuistamahan murhettansa.\n\nEikö palausta konsa?\nEi, on tullut tuomionsa,\nlyönyt hetki, juossut hiekka,\nnoussut kuolon kuuramiekka.\n\nOn nyt hetki suurin hällä:\nostettava elämällä\nkutsumuksen kultamuru,\nitselönsä ikisuru.\n\nSydän kiertyy synkän miehen.\nRauta iskee rautatiehen,\nliehuu liina, katoo juna;\nsammui pilven viime puna.\n\nNyt on tehty murhatyöni,\nnyt on yksinäiset yöni,\nnyt voin itkeä ma ilmi,\nmitä kestin kuivin silmin.\n\nHulluus varmaan suuni sulki,\nnyt voin huutaa tuskan julki:\ntahtonut en itse tätä,\ntein ma pakkotehtävätä!\n\nHäll' on elo eessä, mulla\ntakanani tuiretulla.\nSulle ollut este oisin,\njos ma oisin tehnyt toisin.\n\nMyöskin inha itselleni.\nSärkyköön mun sydämeni,\nmenköön onni sun ja minun!\nNyt on voitonseppel sinun.\n\nVaan jos takaisin hän palaa?\nJos hän mua muistaa salaa?\nSilloin helmahansa heityn,\nsyöksyn syvyyteen ja peityn!\n\n\n\nMENNYT.\n\nPutosivat puista lehdet,\npilvilöistä sateet,\nei pudonnut tuskan taakka\nminun mielestäni.\n\nMuutti linnut maille muille,\nmeni armas nainen,\nyksin yön pimeän lintu\nrinnassani laulaa.\n\n— Oi Jumala, sano minulle\nmilloin kesä tulee?\n— \"Silloin koska kirkonkellot\nmatkallesi soittaa.\"\n\n— Oi Jumala, vielä virka,\nmilloin päivä nousee?\n— \"Silloin kun vihanta virpi\nkummullasi kukkii.\"\n\n— Hyvä Jumala, etkö luule,\nettä armas palaa?\n— \"Palajaa, kun vieras sulho\nvierellänsä kulkee.\"\n\n— Lausu, laupias Jumala,\nvielä viime sana:\nyletänkö ystävääni\nTuonen tuolta puolen?\n\nVaiti on Jumala, vaiti\nmeri, maa ja metsä,\nyksin yössä mielipuoli\npuhelee ja huutaa.\n\n\n\nKEVÄT KIRKKAHIN.\n\nKevät kirkkahin,\nmitä virkkaisin,\njos armahain\ntulis vastahain?\n\n\"Älä muuta kuin\nsula silmin, suin,\nkuole riutuen\nkera hankien!\"\n\nKevät kirkkahin,\nmitä virkkaisin,\njos antais hän\nmulle elämän?\n\n\"Älä muuta kuin\ntee tenhoutuin\nvala valkoinen\nkera kukkien!\"\n\n\n\nLOUKATUT.\n\nOrjat, kytketyt yhteen,\nloukatut sydämehen saakka,\nranteissa rautaiset kahleet,\nharteilla hallava taakka!\n\nEmme me yhtyä voi,\nemme myös erota saata,\nlempiä emme, mut emme\nmyöskään lemmestä laata,\n\nTehnyt olen väärin ma sulle,\nsiitä mun sydämeni murtui,\ntehnyt olet väärin sa mulle,\nsiitä mun tunteeni turtui.\n\nSultakin kuollut on herkin.\nTiedän, se on oma syyni.\nMenneet on onnemme keväät,\neess' ikitalvi on tyyni.\n\nMutta kun nään sinut jälleen,\nsilloin mun silmäni vettyy,\ntaas käsi hyljätty kohoo,\ntaas sydän pettynyt pettyy.\n\nNään, miten sielusi sunkin\nkurkottaa mua kohti,\nkuulen kuin sydämesi nyyhkii,\nkerran mi toivoa tohti.\n\nLasket sa leikkiä jälleen;\ntaas käsi tarjottu vaipuu,\nmuuta ei meillä kuin muistot,\nmurhe ja toistemme kaipuu.\n\nOrjat, kytketyt yhteen,\nloukatut sydämehen saakka,\nranteissa rakkauden kahleet,\nharteilla töittemme taakka!\n\n\n\nRUNOKIRJE.\n\nRakastettu, armastettu\n    ijankaikkisesti\nKuinka kuolis lempeni,\n    mi nyt jo kaikki kesti?\n\nSaat sa olla armoton\n    ja saat sa olla paha!\nJälleen kun ma muistan Sun,\n    ma sulan niinkuin vaha.\n\nSaat sa olla uskoton,\n    ja että ootkin, tiedän!\nKuolla olin kerran tuosta,\n    hymysuin nyt siedän.\n\nTäällä, tähtitarhassani,\n    hiljaisuus on pyhä.\nTänne kuulut Sinä vain,\n    Sa ainut, armas yhä.\n\nTule tänne, tähti-yöhön,\n    tänne, missä olit,\nennen kuin Sa menit pois\n    ja toisen omaks tulit!\n\nTääll' on taikalinna tehty\n    Sulle surun puista,\nollehesta onnestain\n    ja uuden haaveiluista.\n\nTule! Etkö nää jo, kuinka\n    sydämeni riutuu,\nkoko maailma ympärillä\n    himmenee ja hiutuu.\n\nSammuu sanat, säveleet\n    ja kaikki kaunis hajoo.\nTule, tumma, armas lapsi!\n    Ylevinkin vajoo.\n\nMikä vaipuu, vaipukoon!\n    Mun rakkauteni kestää.\nSuuri suru, suuri tieto\n    meiltä eron estää.\n\n\n\nNÄKY.\n\nMinä nään, miten isäsi muisto\nsun sielussas himmenee,\nmiten itsekin himmenen siellä\najan vierressä vitkalleen;\nsama kohtalo sunkin saartaa,\nmyös sen, jota rakastat,\npois, pois, ah ijäksi mennen\nkera lempesi katoat.\n\nAh, kaukainen jälkipolvi,\nmi teet kuin kerran ma,\nmi kurkoitat unikuvaa\nelon entävän kuilusta;\nse pettää, se pettää, se pettää\nkuin hän, jolle lempeni jää,\npois, pois, ah ijäksi mennen\nikityhjyyteen häviää.\n\n\n\nMARIA ANTOINETTE.\n\nMaria! Miks suutelet mua,\nmun haaveeni haltiatar?\nMa vaan olen kreivi von Fersen,\nsa Ranskan valtiatar.\n\nSun polkusi kumpuja kulkee,\nma mies olen alhainen,\non liikaa jo, että sa arvaat\npolon rintani rakkauden.\n\nMaria! Maria! Miks jälleen\nmua suulle sa suutelet?\nSen nähdä voi vihamiesi,\nsitä varmaan sa muista et,\nhyvä nimesi mulle on kallis,\nsun mainees on maine maan,\njos lempemme ilmi tulee,\nmoni kulkevi kuolemaan.\n\nMaria! Miks et mua kuule?\nMaria! Miks suutelet taas?\nSua eikö liikuta henkes,\nei mainees, ei maine maas?\nMaria! Sa tiedät, että\nsua yksin ma rakastan,\nvuoks lempeni nyt sinut hylkään,\nkäyn kaukaiseen sotahan.\n\nMitä mulleko jää, Maria?\nPyhä lempeni mulle jää,\njää mulle mun onneni muistot\nja puhdas tuntoni tää.\nOlet kallis sa mulle, Maria,\nmut kalliimpi kuin sinäkin,\non mulle mun kilpeni kirkas,\nvala viimeisen ritarin.\n\n\n\nKUNNIA HÄLLE!\n\n  Kysytään kerran,\nkuinka en sortunut silloin,\n  kun olin kurja,\npelkäsin itseäni illoin,\n  kun koko maailma\nvastassa seisoi kuin muuri\n  ja minulla oli\nvain oma taakkani suuri.\n\n  Vastaan ma silloin:\nei ollut ansio oma,\n  sortunut oisin,\nnyt ollut raunio soma,\n  mutta mua auttoivat\nmaailman valkeimmat kädet,\n  kirkkaimmat silmät,\nvienoimmat kyynelevedet.\n\n  Hän teki kaikki,\nminä en mahtanut mitään,\n  hän näki kaikki,\nhäntä mun siunata pitää,\n  kaikki hän kesti,\nkaikki hän kärsi ja kantoi\n  esiin, rakasti,\nrohkaisi, anteeksi antoi.\n\nKunnia hälle,\n  henkeni morsiamelle!\nKukkia hälle,\n  kukkien kuningattarelle!\nHelmiä hälle,\n  helmelle ihmisyys-uskon!\nHuntuja hälle,\n  hunnulle huomisen ruskon!\n\n\n\n\nKOHTALON KIRJA.\n\n\n\nIKÄVÖI, IHMINEN!\n\n    Ikävöi, ihminen,\nkaipaa kauneinta muiston ja toiveen,\n    päiviä lapsuuden,\naikoja armaita hempeän hoiveen,\n    isää ja äitiä,\nveljiä, siskoja vierailla mailla,\n    untesi neitiä,\nhäntä, mi pois meni hämärien lailla.\n\n    Muistatko aikaa,\nmilloin sun aamusi nous elon kultaan,\n    lempesi taikaa,\nriemuja, ammoin jo menneitä multaan,\n    retkiä marjassa,\nlaineita soiluvan salmen ja lahden,\n    käyntejä karjassa,\nkesä-yön ääniä yksin ja kahden?\n\n    Kaipaatko milloin\npois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,\n    istuen illoin,\ntuntien hiljaa maatuvas maaksi,\n    kun kaikki haipuu\nkaunis niin kauas ja päämäärä pyhä\n    vitkahan vaipuu,\nvaikka sa korkeelle kurkotat yhä?\n\n    Nauratko koskaan\nsilloin sa naurua ivan ilkamoivan?\n    Säikytkö, joskaan\nkuule et muuta kuin oman äänes soivan?\n    Painatko pääsi\nsilloin sa peljäten, kulmilta harmaan?\n    Särkyykö jääsi\nmuistosta, toiveesta mennehen, armaan?\n\n    Itketkö, ihminen,\nsilloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,\n    hienointa sydämen,\nherkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?\n    Kuuletko hukkaan\njuoksevan hetkiä mittaavan hiekan?\n    Päivies kukkaan\nnäätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?\n\n    Kyynelten armo\nsyntymälahjoista laupein on meille,\n    surun suuren tarmo\nkylvetty siunaten sydämien teille:\n    kärsien kestät,\nsilloin kun nauttien sortuisit ammoin,\n    itkien estät\nitsesi vallasta tyhjyyden kammoin.\n\n    Ikävöi, ihminen,\ntaa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!\n    Rannalta tuskien\nnää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!\n    Kultainen helää\nihmisen ikävöivän sielussa kieli.\n    Etsimys elää,\nmaaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.\n\n\n\nPYHÄ MARTTI.\n\nLegenda.\n\nPyhä Martti, mahtava piispa,\nyli ratsasti Ranskanmaan,\njalo alla jalkova orhi,\nkaks knaappia seurassaan.\n\nTuli ryöväri vastahan tiellä:\n\"Hei, henki tai kukkaro!\"\nPyhä Martti, mahtava piispa,\npään herjalta halkaisi jo.\n\nTaas eespäin ratsahat rientää;\npuri pakkanen ytimiin,\nhevon harja huurtehin hohtaa,\njää kasvavi kannuksiin.\n\nTuli kerjuri vastahan tiellä:\n\"Ropo köyhälle, herra, suo!\nEi varrellein edes vaippaa\nhän jättänyt, ryöväri tuo.\"\n\nPyhä Martti, mahtava piispa,\nei miettinyt kauempaa,\nlöi kahtia vaippansa kalliin:\npalan suuremman kerjuri saa.\n\nTaas eespäin ratsahat rientää;\npuri pakkanen ytimiin,\nyön taivas tähtihin ratkee,\nmut tähdissä kuiskailtiin:\n\n\"Kunis ratsastaa Pyhä Martti,\nsinis siunattu Ranska on,\nsinis viattomalla on suoja,\npää konnien turvaton.\"\n\nYön tähtien tuikkeessa kiitää\nuros jäisellä orhillaan,\nvilu-viittainen, kypär-kylmä,\nkaks knaappia seurassaan.\n\nKun kuuluvi kavion kopse,\nrikas vuoteellaan vavahtaa,\nkädet ristivi köyhä, mut konna\nhätähuutohon havahtaa:\n\n\"Sinis ratsastaa Pyhä Martti,\nkunis maan päällä oikeus on,\nkunis täyttynyt Jumalan tahto\non laupias, lahjomaton.\"\n\nYhä ratsastaa Pyhä Martti,\nkäy tuomio teräksinen\nyön talvisen tähtien alla\nyli maan, läpi sydämien.\n\n\n\nHAUTOJEN KESKELLÄ.\n\nTuijotin yöhön sankeaan.\nNäin minä lumisen kirkkomaan,\nristejä silmänkantaman päähän.\nOli kuin sieluni käynyt ois jäähän —\nhirmuinen valkeus! —\nniin hiljaist' on keskellä hautain.\n\nRisti ristiltä kuljin ma,\nluin minä kirjoituksia,\ntuossa outo ja tässä tuttu,\nkerjäläinen ja silkkinuttu,\nkaikki jo multaa —\nniin hiljaist' on keskellä hautain.\n\nVait! Kas, laulua yössä soi!\nHautojen kesken ken laulaa voi?\nLaulaako kuolema kullallensa,\nsyksykö valkeelle vaimollensa,\nTalvettarelle —\nniin hiljaist' on keskellä hautain.\n\nKohden laulua kuljin ma.\nKen oli kumma laulaja?\nNäin minä miehen yksinäisen\nistuvan juurella ristin jäisen,\npolvilla kannel —\nniin hiljaist' on keskellä hautain.\n\n— \"Mitä laulat, sa laulaja?\"\n\"Laulan kuoleman kulkua\npoikki vetten ja poikki maiden,\nhalki haaveiden autuaiden —\nkuuletko kuoma,\nmiten hiljaist' on keskellä hautain?\"\n\nKatsoin ma hulluhun laulajaan.\n— \"Mitä kallista sulta on kuollutkaan?\nMiksi istut kuin peikko yksin?\nMahtunemme me vieretyksin\nvirren työlle —\"\nniin hiljaist' on keskellä hautain.\n\nKatsahti laulaja minuhun:\n\"Lapsesta asti jo tunsin sun.\nMiksi hoiput sa hautojen päällä?\nTiedän, on armain aikas jo täällä,\nkummitus olet —\"\nniin hiljaist' on keskellä hautain.\n\nTartuin päähäni tuskissain.\noman ma ääneni kuulin vain,\nristit, haudat mun silmistä haihtui,\nvalkeus pilkkopimeäksi vaihtui,\nmurheeni muistin —\nniin hirmuist' on keskellä hautain.\n\n\n\n\"SE KUITENKIN LIIKKUU!\"\n\nEn enää pelkää. Yö on haihtunut,\nei mua enää hullun houreet vaivaa,\non murhe mulla työksi vaihtunut,\nnään kukat, kummut sekä sinitaivaan\nkuin ennen kuultavina, kirkkahina;\nja veren aallot hyrskyy valtavina,\nma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,\ntaas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää,\nja käsi sydämellä maailmalle\nma lausun, voitetulle voittajalle:\n    se kuitenkin liikkuu!\n\nKun vieno joutuu keskeen karkean,\nniin useasti karkeampi voittaa.\nKen kuulee ärjyessä ulapan,\njos lapsi lammen heljän ääntä soittaa?\nJa lapsi vaikee. Min' en vaiennut,\nnäin monta sortuvan, en sortunut,\nma opin sotalaulut lainehilta\nja tarmon julman taivaan jumalilta,\nvoin käyttää kalpaani kuin kanneltain,\nlöin monta iskua ja itse sain:\n    se kuitenkin liikkuu!\n\nSe liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,\nmin luulin murtuneen jo hautaan mustaan,\nse päältään rautapantsarinsa luo,\nse itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.\nTaas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,\ntaas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,\nnään tuhat silmissäni tulikerää,\nmaailmat syntyy, sydänhaaveet herää,\nja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,\nmaa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,\n    se kuitenkin liikkuu!\n\nTe tuokaa tänne Lapin tunturi\nja sydän tää sen alle haudatkaatte,\nse senkin alla vielä liikkuvi,\nmaanjäristykset tuntea te saatte;\nse polkekaa, se pistää kantapäähän,\nse jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,\nse pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,\nse vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,\nja voittolauluin kivikaaret kaikaa,\nkun irti, ihannoiden uutta aikaa,\n    se kuitenkin liikkuu!\n\nMa tiedän kyllä: tulee kuolema\nja elonlangan armaan poikki leikkaa,\nvoi olla kylmä, valju huomenna\nse mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,\nmaan alla maata, päällä multaa syli;\nmut yli haudan, kuolemankin yli\nkäy vapaus, jolle sykki sydänkulta,\nse elää, henkii, vaikka painaa multa,\nse palaa liekin lailla syksy-öissä,\ntyrannit pelkää, mutta kansain töissä\n    se kuitenkin liikkuu!\n\nAh, isänmaani, armas aatoksein,\nsuruni, riemuni ja itku illan,\nma sulle veisaan virttä Galilein,\nkun tuuli leikkivi yön suortuvilla,\nmaa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee.\nSua herättääkö edes hetki ankee?\nEn usko. Yössä myrkky-yrtit itää,\nmaan ohjaksia henget pienet pitää.\nMut alla tuskan, alla tuhmuudenki\nja sorron, pimeyden, tään kansan henki\n    se kuitenkin liikkuu!\n\n\n\nSÄHKÖFANTASIA.\n\n    Voima mahtava,\n    voima ankara,\n    ken olet sa,\n    oletko Jumala?\n\nTulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on.\nTuli sieluni onhan sammumaton.\nMaan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet,\npihat taivahan, pilvien jyrkänteet,\noman itsenikin osaks tuntea voin —\nsa yksinkö outo ja verhottu noin?\n\nSiis lienet sentään Jumala.\nSun ukkosessa kuulen ma,\nnään revontulten räiskehessä,\nmyös ihmisessä, eläimessä,\nkannella taivaan, kaikkialla,\nilmassa, maassa, maankin alla.\n\nMun sielussainkin olet siis.\nJumala, Lempo taikka Hiis,\n    Sa hirmuinen,\n    Sua palvelen,\n    Sa suloinen,\n    Sua rukoilen,\nsuo voimasi minussa vallita,\nminut lataa liekeillä, laululla!\n\nKuin? Kaksi virtaako tarvitaan?\nNe minusta löydät ainiaan,\nyön virran yhden ja toisen pyhän,\nepätoivon ja uskon uuden yhä,\nivan ilkeän, haavehet hartahimmat,\nujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat,\npelon pelkurimman, myös miehen mielen,\nmeren kantelon, laaksojen, lampien kielen,\nkaikk' kaikki löydät. Ei sinulta\nole vastavirtoja puuttuva.\n\nJa olenhan itse vain vastavirta.\nKäy halki henkeni elämän pirta,\nteen työtä, taistelen, pyrin, toimin,\nen tiedä, lienenkö kude, loimi.\nMa kuulun jonnekin. Minne? mietin.\n\nSukkulan surinan pääni päällä\nkuulen enkä arvaa,\npäivän neitikö helskyttää\nhääkangasta kultakarvaa.\nMut jos hän Päivätär päreä ois,\nniin tottahan aamu koittais,\nja jos hän kultakangasta lois,\nniin ilosta ilmat soittais!\n\nEn tiedä. Yön sylissä\nyksin seison. Ukon jyrinän\nkuulen, nään salamat, tunnen\npäässäni nousevan hiusten —\npelvostako? kauhustako?\nSanasta salaisen sähkön.\n\n    Voima mahtava,\n    voima ankara,\n    ken olet sa,\n    oletko Jumala?\n\nJos olet myötäinen minulle,\nmiksi et minulle taivu?\nJos olet viholliseni,\niske, että eessäs vaivun!\nVirrat sieluni sulata\nyhdeksi! Asetu itse\nmyötä tai vastahan! valitse!\n\n\n\nVAELTAJA.\n\nYstävät, ystävät,\nette te saavuta mua,\nain olen siellä,\nmistä ei etsitä,\nain olen täällä,\nmistä on mentävä,\nteidänkin tultava,\nvuorilla, laaksoissa,\nautuuden niituilla,\nalhoissa, rotkoissa,\nkuoleman notkoissa,\nuhmaten, säikkyen,\nvapaana väikkyen,\nvankkana astuen,\nkaahlaten, kastuen,\nsoitakin sotkien,\npolkuja potkien,\npolkematontakin\ntaivalta tarpoen,\nsuuntaa montakin,\ntutkien, arpoen,\nuuttakin uurtaen,\npuskien, puurtaen —\nkuinka siis mua\nsaavuttais vihamiesi?\n\n\n\nTOTUUDEN ETSIJÄ.\n\nLensi aattehet aroilla\nniinkuin raisut villiratsut —\nen niitä tavannut kiinni.\n\nKeinuivat kuvien sarjat\nIntian ikilehoissa,\nvirran vienon lainehilla —\nolivat uinuttaa minutkin.\nEntäpä Egyptin maasta\nlöytäisin salasanani?\n\nMatkusti matematiikka\nmittoinensa, muotoinensa\nhaudoilla entisen Egyptin —\nsit' oli kotona kyllin.\n\nSynagoganko sylistä\nlöydän varman vastauksen,\nGalilean laaksoloista,\nristin kultaisen kuvusta?\n\nJehova jyrisi siellä\nniinkuin pitkän pilven ääni,\nvärisi veriset uhrit,\nvavahteli kaikki kansa\nalla Abramin Jumalan,\nIsakin ja Jakobinkin:\nitse vaati ihmis-uhrin\nisä poialta omalta,\nkuolon kurjan ristinpuussa\nvuoksi herjan ihmisheimon.\n\nEn ma löydä etsimääni.\n\nMenen sieluni sisälle,\noman rinnan onkaloihin,\nlöydän luottehen lujimman,\njolla torjun turmat kaikki.\n\n\n\nTITANIC.\n\n    \"_Lähemmä, Jumala, sua!_\"\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nUppoo linnamme uiva.\n  Maailma hukkuu,\nkatoo kaikki jo kuiva.\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nAukee allamme syvyys,\n  laulumme lakkaa,\npäättyvi pahuus ja hyvyys.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nNyt ei tuoll' ole ero,\n  liet rikas, köyhä,\ntuhma tai maailman-nero,\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nOn joka usko nyt vapaa.\n  Yksi on varma:\nhuomen meitä ei tapaa.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nVaivumme vitkaan ja varmaan,\n  yllämme tähdet,\nvierellä jäävuori harmaa.\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nTyynet on taivahan pielet,\n  tyyni on meri,\ntyynemmät meillä on mielet.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nEi hätämerkkimme auta,\n  ei sana sähkön,\nei valo, ei tuli, rauta.\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nEi anovaisina armon,\n  suorina seisten,\npatsaina paatisen tarmon.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nSoittaen sorrumme, veikot.\n  Meilläi on vaimot,\nmeilläi on lapsoset heikot.\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nYksin on kuoltava kunkin.\n  Auta ei mua,\njos näen suistuvan sunkin.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nSiteet sielujen katkee,\n  ihmiset eroo,\nrakkaus, ystävyys ratkee.\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nKulkeva kuu on ja päivä,\n  meiltä ei koskaan\nhäipyvä kuoleman häivä.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nSeisomme polviin jo veessä.\n  Kumppani, soita,\nsoita kuoleman eessä!\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nSoi tuhat-ääninen kuoro.\n  Jäävuori vastaa:\nhuomenna toisten on vuoro.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nTyhjyys yllä ja alla.\n  Hyinen on meri,\nhohkaa maailman halla.\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nHuulemme hyytyvät torviin,\n  soitamme sentään,\nhuudamme kohtalon korviin:\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nTuo elon kaiken on tunnus,\n  on joka teon,\non joka tehtävän punnus.\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nVaipuu nyt Salliman vaa'at,\n  lienemme hienot,\nlienemme halvat tai raa'at.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nKuole ei kauneus, joskaan\n  täyty ei kaipuu,\npääty ei etsintä koskaan.\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nIhmisen kunnia soikoon,\n  ihmisen voima\nvoittaa kuolonkin voikoon.\n\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nLaineet jo päällemme pauhaa —\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nSoitamme ihmisen rauhaa —\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nIhmisen kunnia olkoon —\n  \"Lähemmä, Jumala, sua!\"\nIhmisen ihanuus tulkoon —\n\n\n\n\nKUVIA JA MIELIKUVIA.\n\n\n\nLAPSEN KIRKKO.\n\nKuulkaa, kuinka kirkon kellot\nkaikuu kautta maiden merten:\npou pau, pou pau!\n\nKuunteli sitä hän lasna\nkodin köyhän kynnykseltä,\noman äitinsä sylistä,\nkeskeltä sinisalojen.\nSalot raikui, vaarat vastas,\nkierteli pyhäinen kaiku,\nsai lapsi sanelemahan:\n\"Äiti, milloin me menemme\nsinne, joss' on joulukirkko?\"\n\nVirkkoi äiti: \"Toisti, toisti,\nkun sa vartut vaaksan verran.\"\n\nVarttui lapsi vaaksan verran,\nvieri jo veräjän suulle,\nnäki hän kirkkotien katoovan\nkaukaisehen hongikkohon,\njuoksi hän kohin kotia:\n\"Olen nähnyt kirkon, kirkon!\"\n\nKysyi äiti: \"Minkä kirkon?\"\n\n\"Näin minä ikkunat isoiset,\nharjat pilven-piirtäväiset,\nniitä patsahat piteli\nmaasta asti taivahasen.\nÄiti, milloin me menemme\nsinne, joss' on joulukirkko?\"\n\nHymyili hyväinen äiti:\n\"Kun saat sa paremman koltun.\"\n\nSai poika paremman koltun,\npääsi kerran kirkkohonkin,\nnäki hän oikean tapulin,\ntapulissa kellot kaksi,\ntuli itkien kotihin,\nkaihomielin kartanolle:\n\"Oma kirkkoni parempi\noli huojuhongikossa.\nNyt sekin on minulta mennyt.\"\n\nEikä kohdannut enempi,\nei elossa, kuolemassa\neikä kuoleman takana\nkaukometsä-kirkkoansa.\n\n\n\nERÄS BERLINI-MUISTO.\n\nPienoinen kapakka\nCharlotten-kadulla!\n\nEt ole pienin sa\nmun muistoini kirjassa.\n\nNiin monta iltaa näin\nsen peilissä ystävätäin.\n\nHän poissa on minulta nyt,\nma yksin yöpynyt.\n\nHän muita jo lempi kai;\nkuva korvata sorean sai.\n\nJa jäähtyi kahvikin,\nkun istuin ja uneksin.\n\nJa kyynelet kylmät vain\nmun vierivät poskiltain.\n\nTarjooja-tyttönen\nmua katseli säälien.\n\nLie rukkaset saanut hän,\nnäin näytti hän miettivän.\n\nTai tyhjä sen kukkaro on\nKuka lieneekin onneton?\n\nOi, tyttönen herttahin!\nSun aatokses arvasin.\n\nJa oikein sa arvasit, kun\nkurjaksi luulit mun.\n\nRaha, jonka löin pöydälle,\nmun viimeisein oli se.\n\nMut silmäni kyynelet\nne olleet ei viimeiset.\n\nJäi jäljelle paljonkin,\ntuli uusia myöhemmin.\n\nKaikk' onhan jo lopussa,\nyhä raukka rakastan ma.\n\n\n\nNUORI NIETZSCHE.\n\nTuo tulleeko päivä mullekin\nkuin monelle muulle on tullut,\nettä elämä jonkin on arvoinen,\njota säästää ja säälii ne hullut,\nettä pelkään ma katsoa kuolemaa\nkuin kumppani silmäterään —\nPyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään\nsitä päivää, jona ma herään!\n\nTää kaikki, kaikk' onhan unta vain:\nmun aatteeni armahimmat,\nmun henkeni heleä morsian,\ntuon suudelmat tulisimmat,\nhän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi\nja minuutit miljoonaksi,\njoka yhdellä sydänyö-katseellaan\ntomun tään teki jumalaksi!\n\nJa unta, untahan kaikk' on tää:\nmun murheeni mustimmatkin,\nepätoivoni, tuskani, taistoni,\nsydänkaihoni katkeratkin;\nmitä oon minä, onneton, kärsinyt,\nmitä mulla on onnea ollut,\non unten aaltoja ollut vain\nja unten tuomana tullut.\n\nTuo koittaako päivä, kun laskea\nmun pitäisi pitkin öitä,\nelon paatisen polkuja suunnittaa\nja ankeita arkitöitä,\njona oisin ma yhteiskunnassa yks —\nkentiespä kohta jo kaksi —\nja vuosi vuodelta vaipuisin\ntaas raa'aksi rahvahaksi?\n\nAh, älköhön tulko se milloinkaan!\nMut terve, mun päiväni sorja,\nmun päiväni ylpeä, seppelpää,\njona en ole onneni orja,\njona seison ma seppona murheen,\njona aatos on ahjossa valkee —\nsa terve, päiväni punainen,\nkun haaveiden kuoret halkee!\n\nEn maitoa suoniin ma saanutkaan,\nmut sain minä tummaa verta,\nse otsasuonissa ouruaa,\nkun kuohuun se nousee kerta...\nminä kuulen kuin kohinan kaukaisen\ntai tuhanten miekkojen melskeen —\nhei, tunnettenko te, ystäväin,\ntuon alkavan aamun helskeen?\n\nJa silloin mun silmäni pimentyy,\nmut sieluni salamoitsee —\nhaa, kuulettenko, kuin myrskyssä\nmua taivahat jumaloitsee?\nOlen arkki-enkeli Mikael,\nmua Auringon parvet seuraa —\npäin, lapset, laumoja pimeyden,\npäin ihmis-yön jalopeuraa!\n\n\n\nNUORI ALKIBIADES.\n\nYksinpuhelu.\n\nOi, miks en syntynyt ma ennemmin,\nkun Hellas vielä oli urhoin tanner,\noi, miks en nähnyt miekkain leimausta\nja mastometsää, meren täyttävätä?\n\nMiks ei mun aikanani vapaus ollut\nkuin entis-aikaan verin ostettava\nja miks ei miljoonat nyt Persian\nylpeinä yli vyöry Hellesponton?\n\nTää aik' on aika sankarmuistojen,\nei sankartöiden. Tääll' ei tilaa niille.\nMaa turvattu on, meri meille altis,\nAteena kasvaa lauluin, tietein, taitein,\nja niinkuin paasi liittyy paatehen,\nniin nousee maani mahtavuuden muurit.\n\nEn luotu muurariks, en muiden töiden\nrakennusmestariksi. Olla tahdon\nma omain aatteitteni arkkitehti.\n\nHaluni usein oisi hävittää\nmaan tasalle nää templit, linnat, pylväät,\nvain siks ett' uudestaan ne luoda voisin.\n\nJo tuohon miettinyt oon keinonkin.\nKaks kansaa täällä kiistää valtikasta,\nAteena yks ja toinen Sparta, kumpi\nlopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.\n\nNe veljessotaan tahdon yllyttää,\nhävitän toisen toisella ja uuden\nluon kansan raunioille entisien,\nmin veri on kuin Alkibiadeen:\npuoleksi tyyntä, puoleks myrskyä,\npuol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä,\npuol' voimaa Spartan, puoli Ateenan\narmautta päivän, hengen hienoutta,\nhitunen hekkumata Persian\nja ryydiks vielä raakuus pohjan kansain,\nnäin valmis Alkibiadeen on nektar,\nmin tarjoan ma taivaan jumalille.\n\n\n\nPIKKU HELKA.\n\nKun sa naurat, nauraa sydämeni,\nkun sa itket, hyytyy hurmeheni,\ntunnen tuskaa, avutonta aivan,\nkun en arvaa aina syytä vaivan.\n\nVaan kun silmäs, miettivät ja hyvät,\nminuun katsoo niinkuin kaivot syvät,\nsilloin kasvonsa pois kääntää taattos,\nitkee kuin jo näkis kuolinsaattos.\n\nTunnen katseen, kysymyksen tunnen.\nKysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?\nKysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;\nvierit vihdoin muiden lasten mukaan.\n\nAh, tuo ilmees varhaisvanha, arka,\nsiitä tunnen sinut, Helka parka!\nOlet tyttäreni, kuulut sukuun,\nsurun heimoon, surman lasten lukuun,\n\nrotuun, joka rakkautta janoo,\nhirven silmin armahdusta anoo,\nkärsii, herkistyy, ei kauan kestä,\nkuolee sydämensä ylpeydestä.\n\n\n\nVANHA TÄTI.\n\nHapses jo harmeni, vanha Täti,\netkö jo levätä voisi?\n\n— \"Hoitelen lapsia siskovainaan,\nleponi hyödytön oisi.\"\n\nSelkäsi köyrtyy, vanha Täti,\naika on huolesi heittää.\n\n— \"Talutan siskoni lapsen lasta\nsikskuin multa mun peittää.\"\n\nJalkasi horjuu, vanha Täti,\nkatkeat kadulle kerran.\n\n— \"Silloin kun en ole tarpeen enää,\nnukahdan huomahan Herran.\"\n\n\n\nKAHDET SILMÄT.\n\nNäin ma kerran silmät synnilliset,\nsilmät suuret, tummat, tulta-lyövät,\njotka vaati kaikki tai ei mitään;\nniiden vierell' loisti silmää kaksi\nsinistä kuin lemmenkukka rannan,\neikä mitään vaatineet ne multa,\nmutta lupasivat kaikki, kaikki.\n\nJa ne voitti, silmät synnilliset,\nja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki,\nkodin, heimon, työni tyynen onnen,\nylpeyden ja omantunnon rauhan,\nenkä mitään, mitään saanut vastaan,\nvaan mun autuutein ol' antaminen.\n\nTaaskin loistaa mulle silmät kahdet,\ntoiset suuret, suruiset ja tummat,\nsuurentamat pitkäin kärsimysten,\nja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa:\n\"Karatkaamme täältä kauas, sinne,\nmissä arvokkaamp' on ihmis-elo,\nalkakaamme ajanjakso uusi,\nnousten, nostain toinen toisiamme,\nkohti korkeutta öisten tähtein,\nihanuuteen itselömme pyhän!\"\n\nNäin ne tuikkii mulle tummat silmät;\nmutta kiehtoo myöskin silmät toiset,\nsiniset kuin ensi railo jäässä,\njossa päivän kilo karkeloipi:\n\"Tule, sylitysten syöksykäämme,\nnuoret oomme, riemustamme rikkaat,\ntai jos sinä et, niin olen minä,\nannan armauteni täyden sulle,\nsuutelen sun kuninkaaksi taikka\ntapan, ett'et enää toista lemmi!\"\n\nAika muuttuu, minä myöskin muutun;\nsilmät suuret, suruiset ja tummat\nsamat on kuin ennen synnilliset,\nsilmät, joista kilo karkeloipi,\novat ystävättärensä parhaan —\nluulen, taaskin voittaa synnin silmät.\n\n\n\nVANTEENHEITTÄJÄT.\n\nPikakuva.\n\nLentävi vanteet ristin rastin,\nilmassa leikki ja laulu soi,\nkuuluvi pajatus kylihin asti,\nihmiset kylissä aprikoi:\nrovastilla on vieraita varmaan.\n\nNotkuvi varret, vilkkuvi nilkat,\nneitojen helmat hulmuelee,\nherrojen otsilta tippuvi tilkat,\nkenpä se ylinnä keikahtelee?\nTalon rouva nuori ja notkee.\n\nHänpä se kaartehen kauneimman heittää,\nlausehen sorjimman suustansa suo,\nripsillä pitkillä silmänsä peittää,\noravan-silmänsä ruskeat nuo.\nJa vantehet lentää ja liitää.\n\nKas, miten hänehen maisteri vilkkuu,\nsihtaa silmää kuin tulijous.\nVantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,\nsiitäkö nauru ja kikatus nous —\ntalon rouvan vetreän vanteen.\n\nIstuvat kuistilla vanhemmat herrat,\nmaistavat maljoa höyryävää.\nUnhottuu puhe useat kerrat,\nnyykähtää ukko rovastin pää,\nkun vanteet niin kauniisti lentää.\n\nAh, älä katsele vartta sa tuota\nliioin, maisteri liekkisyön!\nKarkkoa kaunihin naurajan luota,\npelkää keijuja kesäisen yön!\nOn nuori vanhalle mennyt.\n\nVilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,\naurinko painuvi metsän taa,\nhehkuvi puut sekä poskien kukat,\ntuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.\nJa nuorten riemu se raikuu.\n\n\n\nYÖVIRSI.\n\nSalamat välähtelevät\nyössä mieleni pimeän,\nsinkoovat siniset liekit\ntuskieni tuntureilla.\n\nNäen hengen huimat kuilut,\nkuulen laulut Tuonen lasten;\nolkoonkin iloni yöhyt.\n\nYöhön mökkini rakennan,\nyöstä virteni viritän,\nlaulan mahdit maan povesta,\nsynnyt synkät yön vesistä,\npeitän päivän paistamasta,\ntärisytän taivonkantta,\nitse istuinta Jumalan,\nsydämen särkyneen sävelin,\nvirsin yöstä nousevaisin.\n\nTahdon olla, tuskan tulkki,\ntuskan tulkki, päivän peikko,\nveli kaikkein kärsiväisten,\nruno syyllisten sydänten.\n\nSyyllisten? Mikä on synti?\n\nLoit, Luoja, halut minulle,\npanit paalut kaikkialle:\n\"Tähän asti, ei etemmä!\"\nMutta ma käyn etemmä,\nuhmaan käskyjä Jumalan,\njot' en tunne. En sinulta\npyytänyt lahjoa eloni,\nen siitä sinua kiitä.\n\n\n\nIRJA.\n\nEräs katkelma \"Simo Hurtta\"-sikermästä.\n\nIstui Irja yksin koissa,\nkuuli sanat kauhun, turman,\nistui impi unelmoissa,\nitki, tunsi hurjan hurman,\nylleen vaatteet parhaat puki,\njalkaan kautokengät pauloi,\nsuortuvansa pitkät suki,\nsukiessa hiljaa lauloi:\n\n\"Hyvästi nyt onni lauha,\npeipot pienet lehtipuissa,\njää nyt kesä-illan rauha,\nsateenkaaret salmen suissa,\nterve myrsky, terve sota,\nterve elon ukkoshetki,\nterve tuskan tuiman ota\nsekä riemut, rikoksetki!\"\n\nHiljaa Hovin tietä kulki;\nsai hän Hurtan kartanollen,\nvitkaan portin suuren sulki,\nvartoi hetken vaiti ollen;\nvaelsi jo poikki pihan,\nsydän sykki kuuluvasti,\nrinta ratketa ol' ihan;\nsaapui Hurtan eteen asti.\n\nYlpeä on Sormun Irja,\ntulikukka, suolla soihtu,\nkiehtova kuin noidan kirja,\nväkevä kuin velhon loihtu;\nei hän pyydä, ei hän palvo,\npatsahaksi häntä luulet,\nkostea on silmän kalvo,\npuoli-auki punahuulet.\n\nHurtta katsoo, katsoo. Terät\nsilmäin pienentyy ja suurtuu,\ntuikkii eessä tulikerät,\nhimmeäksi huone huurtuu.\n\"Mitä tahdot?\" Hurtta puhuu;\nvierii hiljaa hetki, kaksi,\nvihdoin ääni vieno huhuu:\n\"Tahdon taaton vapahaksi.\"\n\nNyökkää päätään Hurtta. Soluu\nhetket niinkuin virran juoksu,\nmissä illan joutsen joluu,\ntuntuu tuores lehden tuoksu.\n\"Mitä varrot?\" Hurtta sanoo;\nvierii hetki; kaksi, mutta\nkohta ääni armas anoo:\n\"Varron sulhon vapautta.\"\n\nNyökkää päätään Hurtta. Suljuu\naika niinkuin suvi-yöhyt,\nmissä huomenruskot huljuu,\nvaikk' on mailla varjovyöhyt:\nlentää, liitää suuret perhot,\nsyttyy helaatulten palot,\npunertavat pilven verhot,\nkangastuvat taivaan talot.\n\nVirkkaa tyttö viimein: \"Lähden.\"\nKäypi Hurtta käteen hälle,\nlausuu: \"Tyttärensä tähden\ntaaton annoin elämälle,\nsulhon morsionsa vuoksi,\nitseäs en enää anna.\nJääös, hyvä, Hurtan luoksi,\nHurtan huolet, riemut kanna!\" —\n— — — — —\n\n\nNIIN SINUA KATSOIN, NEITI —\n\nNiin sinua katsoin, neiti,\nkuin lapsi lelua uutta,\nniin sinua kuulin, neiti,\nkuin korpi kevätkäkeä,\nkunnahalta kukkuvata.\n\nKukuit kukkihin poveni,\nlauloit ilmi mun iloni,\nhelkytit keväiset kaiut,\nherätit salon sävelet\npuroina porisemahan,\nkanteleina kaikumahan,\ntuulen viedä, toisen tuoda,\nvaaran vastahan sanoa.\n\nNiin on nyt minun iloni\nkuin lapsi lelua vailla,\nniin on nyt minun eloni\nkuin kevät käkeä vailla,\nkumpu vaiti, kukka poissa,\nsurussa salo sininen.\n\n\n\nMINKÄ TAISIN, POIKA PARKA?\n\nMinkä taisin, poika parka,\nja tyttö, mitäpä taisit\ntulelle tulisen silmän,\nLuojan suuren syttämälle?\n\nEn minä sinua syytä\nenkä syytä itseäni,\nsyytän syitä suuren Luojan,\npattoja pahan Jumalan,\npoven pienen pyöreyttä,\nvarren hoikan valkeutta,\nkulmakarvan kauneutta,\nkautokenkien keveyttä.\n\nAlas sa alati katsoit,\nkatse loisti luomen alta,\nliekki ripsistä ritisi,\nkulmista kulona kulki,\nlieskahti pojan povehen,\nrisahutti rintaluuhun,\npovea porottamahan,\nhermojani hiihtämähän,\nsuoniani särkemähän,\njäätämähän jäntereitä.\n\nSiitä en sinua syytä\nenkä syytä itseäni.\nVaan siitä sinua syytän,\nsiitä syytän itseäni,\nsa ettet nauranut enemmän,\nminä enemmän naurattanut\npienillä pilapuheilla,\ntyttölasten lauleluilla.\n\nJos oisit nauranut enemmän,\nminä enemmän naurattanut,\nei oisi elämä mennyt,\nelämän kauneus kadonnut,\ntummunut tupani orsi,\nkoko pirttini pimennyt,\nkun sinä menit minulta,\nkun putosit, pohjantähti!\n\n\n\nAATU-UKKO.\n\nNiin on ihmis-ajatus\n    kuin savupatsas ikään:\nkun se lähtee nousemaan\n    niin ei sitä estä mikään.\n\nTuulet sitä kuljettaa\n    ja pyörreviimat kantaa.\nIjäisyyden ulapoill'\n    ei ole saarta, rantaa.\n\nVaan kun ilma raskas on,\n    niin savu maahan vaipuu.\nArkitöiss' on tukehtunut\n    monen mielen kaipuu.\n\nNousemahan lähtenyt\n    oli Aatu-sepän henki\nläpi taivaan yhdeksän\n    ja yli kymmenenki.\n\nPeltojensa pientareita\n    Aatu asteleepi,\ntaittaa tähkän toisinaan\n    ja tarkkaan katseleepi.\n\nMutta mailla korkeuden\n    henki kiivas kiitää,\ntähtitarhat taivahan\n    ja linnunradat liitää.\n\n\"Kummahan on kuitenkin\n    tää luomakunta Luojan\",\nmiettii ukko mielessään,\n    \"kun käsittäisi ruojan!\n\nYmmärrän ma yhtä toista:\n    että siemen itää,\nsiemenestä maalle kasvun\n    kaiken nousta pitää.\n\nSumu nousee järvestä\n    ja sataa alas jälleen.\nKiertää niinkuin rukinpyörä\n    koko luonto tälleen.\n\nEntäpä jos tehdä voisi\n    itse kiertorukin?\"\nTuo on Aatun ajatus,\n    tuo mielihaave ukin.\n\nJa hän ryhtyy takomahan\n    kohta toimessansa.\nPoika polven korkeuinen\n    hällä apunansa.\n\nVuodet vierii. Rovasti\n    saa ukon työstä kuulla,\npainuu kerran pajahan\n    ja katsoo hymysuulla.\n\nLausuu: \"Luojaa palveleepi\n    tavallansa kukin\neikä huonoin ehkä liene\n    tapa Aatu-ukin.\n\nMutta poika pantava\n    on tuosta papinkouluun.\nEnsin itse opetan\n    ja sitten laitan Ouluun.\"\n\nRovastin tahto tapahtui.\n    Taas viikot, vuodet luisti.\nPoika tuskin taattoaan\n    ja kotoansa muisti.\n\nPalasi kerran kesällä.\n    Oli juhannuksen aatto.\nNytpä Aatun mökille\n    käy harvinainen saatto.\n\nEellä piika pappilan,\n    kädessä kahvipannu,\njäljessänsä ruustinna\n    kera kuppien ja kannun.\n\nSitten ruokokeppeinensä\n    rovasti jonon jatkaa,\njuhlallisna hahmoltaan\n    kuin kirkkoon oisi matka.\n\nTytär nuori takanaan\n    kera miehen oudon kulkee.\nSydän arka kummallakin\n    aavistusta sulkee.\n\nJälkijoukon muodostavi\n    Hurri, talon halli,\npappilaan mi harvoin tulla\n    haukkumatta salli.\n\nNäin nyt Aatun mökille\n    käy harvinainen saatto.\nPäivä painuu läntehen,\n    on juhannuksen aatto.\n\nJoka töllin saunasta\n    nyt vitsan viuhke soipi,\nlehvät nuoret lemuaa\n    ja huuru huppeloipi.\n\nAatu-ukolla yksin ei\n    ole juhannust', ei juhlaa.\nHarvoin pyhäpäiviäänkin\n    lepohon hän tuhlaa.\n\nAatu-ukko pajassansa\n    yksin takoo, takoo.\nSavu milloin kohoaa\n    ja milloin maahan sakoo.\n\nVanha on jo Aatu-ukko.\n    Elon pyörä luistaa.\nTuskin enää poikaansa\n    ja maailmaa hän muistaa,\n\nOvi aukee, astuvi\n    nyt sisähän juhlasaatto.\nOuto käden ojentaa\n    ja virkkaa vitkaan: \"Taatto!\"\n\nAatu katsoo kummastuin,\n    ei tunne tulijoista\nmuita hän kuin rovastin.\n    Tää epätiedon poistaa.\n\nLausuu: \"Aatu, iloitse!\n    on poikas insinööri.\nTulla saattaa hänestä\n    nyt vaikka tirehtööri.\n\nPoikasi on potra mies\n    ja rahaa tehdä jaksaa.\nKuusisataa kuussa saa jo,\n    jotka ruukki maksaa.\n\nSiksi, Aatu, iloitse!\n    Jo hätäpäiväs päättyy.\nPappilassa ikisuoja\n    sulle onpi säätty.\"\n\nAatu katsoo kummastuin.\n    Ei ymmärrä hän tätä.\nMitä haastaa rovasti?\n    Mi päättyy? Mikä hätä?\n\nEihän häll' ole hätää ollut\n    koskaan elämässä.\nVaiko liekin elonpäivät\n    hällä päättymässä?\n\nSen hän yksin ymmärtää:\n    on poika hälle tullut.\nVasaransa jättää hän\n    ja virkkaa: \"Tervetullut.\"\n\nKäsi kädessä katsovat\n    nyt isä ja poika toistaan.\nPoika kylpee kyynelissä,\n    Aatun silmä loistaa.\n\nPoika! Hänen poikansa!\n    Niin suuri, vankka, ylväs!\nTuli takaisin taaton ilo,\n    koko kodin pylväs.\n\nVirkkaa: \"Tulit parhaaksi!\n    On palje rikki vähän.\nPainajata tarvitsen,\n    en muuta, työhön tähän.\n\nKas, se kohta valmis on!\"\n    Ja hyväellen noita\nsilittää hän rattaita\n    ja rautaputkiloita.\n\nMitäs muuta! Insinööri\n    tarttuu paljetankoon,\nAatu-ukko vasaraan\n    ja rovasti hiilihankoon.\n\nHei, kuin kipunat kirpoaa\n    ja kaikuu kaunis hilke!\nTämä on vielä sorjempaa\n    kuin koivuvitsan vilke.\n\nAutuaana Aatu-ukko\n    takoi iltaan asti,\nkatsoi vuoroin työhönsä\n    ja poikaan rakkahasti.\n\nVaan kun päivän kultakehrä\n    metsän taakse haipuu,\nsilloin myöskin Aatu-ukon\n    kädestä vasara vaipuu.\n\nKerran kaksi horjahti\n    ja sitten maassa makas.\nUlos vietiin, vietiin myötä\n    myöskin rukki rakas.\n\nRaskahasti Aatun rinta\n    niinkuin meri kiikkuu.\nHuulet hymyyn hyrähtää,\n    hän virkkaa: \"Nyt se liikkuu.\"\n\nPäivä painui metsän taa.\n    Oli juhannuksen ilta.\nTuli tuores lehdentuoksu\n    lammen rantamilta.\n\nPääsky visersi viirin päässä,\n    kaukana käki kukkui\nHiljaa niinkuin suvi-ilta\n    Aatu-ukko nukkui.\n\n\n\nKADONNUT SÄVEL.\n\n\n1.\n\nOli aika, kun suuria aioin,\nmaat taivaiksi unelmoin.\nNyt istun ma yksin, yksin,\nnäin päiviä viettää voin.\n\nVoin istua aamusta iltaan\nja soppehen tuijottaa,\nvedet kuumat silmistä tippuu,\nen pienintä säveltä saa.\n\n\n2.\n\nLien paljon ma lauluja tehnyt,\nmut yks oli kaunehin,\noli mulla niin armas aihe —\npolo, kuinka sen unhotin!\n\nSe oli mun onneni laulu,\nsävel säihkyvä, voitollinen.\nYöt päivät yhä ma etsin\nsitä pohjasta sydämen.\n\nJa vuodet ne vierii ja vierii,\ntuli silmien sammuu pois.\nMitä siitä, jos löytyä kerran\nelon kauneus kadonnut vois!\n\nJo ystävät ympäri väistyy,\novat hapseni harmenneet.\nMitä siitä, jos löytäisin kerran\nens-lempeni säveleet!\n\n\n3.\n\nHaa, kuulkaa! Nyt se on mulla.\nSen löysin ma vihdoin siis.\nOn aikasi joikua, joutsen,\nja kuolla nyt säveliis.\n\nTe kuulkaa, kuinka ma laulan\nsysikutreista kassapään,\nmiten pitkien ripsien alta,\ntuhat aatosta välkähtää!\n\nAh, näittekö varttansa norjaa?\nYli kukkien kulkee hän,\nse on hän, minun haaveeni heljin,\nse on impeni hämärän!...\n\nVedet kuumat silmistä tippuu,\nei kuulu kuin huokaus,\nja kantelon kieliltä hiljaa\nsoi hukkuvan parahdus.\n\n\n4.\n\nEpätoivoinen, yhä etsin,\nyhä huuleni humisee...\nO, laupias Jumala, auta,\nmun järkeni pimenee!\n\n\n5.\n\nTaas haaveet koskena kuohuu,\nrunot kuplina kumpuaa,\nja veen yli vellamo nostaa\nkäsivarttansa valkeaa.\n\nTe näättekö katseensa kauniin?\nAh, pois minut päästäkää!\nMa tahdon kanssansa käydä\nmeren puistoa viileää...\n\nKas, kaikki niin oudosti katsoo!\nHe laulusta hurmaunee?\nAh, huomaan, on kieletön kannel,\njota sormeni soittelee!\n\n\n\nMOITITTU RUNOTAR.\n\nNe sanoi liioin sun laulavan\nja ett' olet alaston liian\nja että sun ei sovi lempiä\nmua lemmellä sinipiian.\n\nNäät tyttöni, aika on toinen nyt\nkuin ennen sun emosi mailla,\nkun kummuilla karjoja paimensit\nja huiskit huolia vailla.\n\nEi riitä ne kumpujen riemut nyt,\nne on riemuja karjapiian,\nnyt passeja vaativi Pantheon\nja arvoja akatemiian.\n\nJoko jouduit sa, tyttöni, allepäin?\nMe emme siis huoli heistä!\nMut salli mun sentään varottaa\nsua vaanivan surman teistä.\n\nYks surma suurin on tielläsi sun:\nelä irralla esteetikoista!\nNiin maistuvan marjan jos nähdä he saa,\nvoi sattua yhtä ja toista.\n\nJa suurikin kriitikko asettaa\nvoi sulle vaikean vaalin:\nkas, olla pappeja Astarten\nmyös voivat ne papit Baalin.\n\nNiin sinisten silmien edessä\nvoi tietehet unhottua:\nja monenkin Mefiston pohjalla\non hyljätty vain don Juan.\n\n\n\nNUORI JOUKO.\n\nSinäkö sanelet yöstä,\nsinä, auringon sikiö,\nlaulaja laveasuinen,\nkantama Kalevan kansan?\n\nMitä tiedät yöstä sinä,\njoka et tuntenut ikinä\npyydettä tulipunaista,\nrakkautta rajattomuuden,\nhiilen hiiltävän paloa,\nkaiken kaunihin menoa?\n\nKävit tietäs kuin sokea\njumalitten johtamana,\nistahdit ilokivelle,\nkukutit käkösiäsi,\nlaulelit, mitä sinulle\nlauloi suuret armo-luojat!\n\nHaa, te päivän liedot lapset,\nmitä te tiedätte elosta\nniiden, joill' on tahdon taisto\nvasten valtoja elämän,\njotka syy on synnyttänyt,\nrikos tehnyt rikkahiksi,\ntuska tuimiksi takonut,\nmurhe musta seppelöinyt!\n\nTiedä, laulaja lavea,\nse on seppel yhtä pyhä\nkuin omakin otsalehtes\nantama Auringon jumalan,\nsulotarten suutelema!\n\n\n\nSALOME.\n\nAino Acktélle omistettu.\n\nSalome, sa hurmasit meidät\nsotakirkkailla soinnuillas.\nSalome, sa surmasit meidät\npunahuulillas, hunnuillas;\nkun kauneus, luonto ja taide\nnoin yhtyvät liittohon,\nprofeetat on vaarassa silloin,\nmoni valtias voimaton.\n\nJoka liikkeesi jousena taipui,\njoka äänesi tiukuna soi,\njoka askelees oli laulu,\njoka elkesi kuvia loi.\nKävi katsomon halki kuin henkäys:\nlie unta tää armasta vaan,\nhän Suomesta Europan loihti,\nvei Suomen hän Europaan!\n\n\n\n\nHYMYLÄ.\n\n\n\nERINOMAINEN MAA.\n\nMuistan maan ma pohjolassa,\nmiss' on kaikki nurinkurin,\nsiellä leikin, lauloin lassa,\nsiellä miesnä kärsin, surin.\n\nNauroin joskus katkerasti,\nettä kaikui kotikunnas,\nviilsi poven pohjaan asti:\nitku joka naurun lunnas.\n\nNyt en itke, naura enää,\nhymyilen kuin taivas tyyni,\nnäytän teille pitkää nenää,\nkatan kaikki hymyilyyni,\n\nystävät ja viholliset,\nmiehet, naiset, mielipiteet,\npuolueet ja puremiset,\nsupisuomalaiset siteet.\n\nMyönnän joka joukon, ryhmän,\ntunnustan ma tunkionkin,\nväistyn tieltä väärän, tyhmän:\nhän se siellä viisas onkin.\n\nNiinkuin suuri siell' on pientä,\nkaatuminen kasvamista,\nkauravelli lihalientä,\nkansa — \"epäkansallista\"!\n\nHaavat lyödyt, haavat saadut\naika kaikki kutoo arpeen.\nMitkä liekin miekan laadut,\ntaisteloss' on hymy tarpeen.\n\n\n\nHIIRI.\n\n    Motto: \"Auch ich bin in Arkadia geboren.\"\n\nHän ensin oli pikkuinen teatterihiiri,\nsitten hän maaseudun maanteitä kiiri.\n\nNäytti siellä Kristukset ja näytti Mefistot:\nsamat oli kummallakin hiiren takalistot.\n\nMut Molièreksi se pyrki pieni hiiri,\nkun itse oli Luojansa ihanin satiiri.\n\nSiks alkoi hän akkojen juoruja juosta\nja kritikasteriksi jo kiipesi tuosta.\n\n\"Kun vuoret mun siitti\" — se oli hiiren logiikka —\n\"niin minä miks en vuorta?\" — Se oli hiiren tragiikka.\n\n\n\nLAKI JA HUTIKKA.\n\n    Motto: \"Land skall med lag byggas.\"\n\nMaa on meillä rakennettu\nkilvan kieltolailla,\nsiit' on murhe musta, kun se\nvahvistust' on vailla.\n\nSiitä Suomi suruissansa\nryyppää nyt ja naukkaa,\nkilvan päällä puolueiden\npullonkorkit paukkaa.\n\n1909.\n\n\n\nLAMMAS JA VUOHIPUKKI.\n\nSinä olet lammas\nja vuohipukki minä,\nja ikuisella tuomiolla\nonnellinen sinä.\n\nSinulla on sympatiat,\npuolueet ja perheet,\nminulla vain tuntoni\ntuskat ja erheet.\n\nSinulla on selkänoja\nlukijain ja lehden,\nminä pusken tietäni\npuhdasta tehden.\n\nSun on suuri enemmistö,\nsun on valta, voitto!\nMun jo mennyt mailleen\non ajan aamunkoitto.\n\nSinä olet lammas\nja vuohipukki minä,\nja sentään ma häpeäisin\nolla — kuin sinä!\n\n\n\n\"KYLTYYRI.\"\n\nHelsingin murteella.\n\n\"Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!\"\nTuo huuto on Suomessa syyri,\nMut mikä se on se kyltyyri?\nKas, siinäpä pulma on jyyri.\n\nSe on yhdelle ooppera-kyyri,\ntaas toiselle Tukholma-tyyri,\nDuncan, Forssellin figyyri\ntai Parisin polityyri.\n\nTuhatkarvainen on kyltyyri —\nse on Kiinassa Kiinaan myyri —\nmut Suomessa Suomen kyltyyri\ntuon kaiken on karrikatyyri.\n\n\n\nTARHAPÖLLÖ.\n\nTarhapöllö se oksallansa\noli niin viisas, viisas,\nkoska hän ei puhunut mitään:\nSuomessa sekin jo piisas!\n\nTarhapöllö se oksallansa\nlaululintuja kuulee,\nmakumestari olevansa\nlaulun maassa luulee.\n\nYstävät ympäri tarhapöllön\nmietteensä somasti sorvaa:\n\"Koska sulle ei ääntä suotu,\nsulla on varmaan korvaa!\"\n\n\n\n"]