[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fY_4VBYfd67wmH2pGdGYB3X1bfnN5t0LzZA7ciTbfBKY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1700,"Herpmanin pojat","Karhumäki, Urho",1891,1947,"1700-karhumaki-urho-herpmanin-pojat","1700__Karhumäki_Urho__Herpmanin_pojat","Kolmiosainen viisikuvaelmainen näytelmä ison-vihan ajalta Suomessa","naytelma",[],[],"fi",1931,null,10562,67929,true,[],[],[],"Historiallinen näytelmä sijoittuu isonvihan aikaan Keuruulle ja kuvaa kirkkoherra Herpmanin poikien vaiheita sodan jaloissa. Teos käsittelee sissitoimintaa ja vastarintaa venäläismiehitystä vastaan 1700-luvun alussa.","Urho Karhumäen 'Herpmanin pojat' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1700. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HERPMANIN POJAT\n\nKolmiosainen viisikuvaelmainen näytelmä\nison-vihan ajalta Suomessa\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHerpman, Keuruun kirkkoherra.\nGabriel, |\nJohan,   | Herpmanin pojat.\nAnna, Gabrielin vaimo.\nKaarina, Johanin morsian.\nHeikki, |\nRiikka  | Pappilan palvelijoita.\nPekka, Riikan poika.\nLybecker, Suomen armeijan ylipäällikkö.\nArmfelt,     |\nDe la Barre, | Suomen armeijan päälliköitä.\nLybeckerin kirjuri.\nLybeckerin kamaripalvelija.\nAmiraali Lillen lähetti.\nPopoff, Venäläinen kapteeni.\nJeremias, Mielipuoli vanhus.\n\nSuomalaisia ja venäläisiä upseereita, sotilaita, sissejä\nja talonpoikia.\n\nEnsimmäisen ja viimeisen näytöksen välillä kolme vuotta.\n\n\n\n\nESINÄYTÖS.\n\n\nNäyttämönä n.s. Herpmanin poikain kaivannon seutu Tarhian kankaalla\nlähellä Keuruun kirkonkylää. Etualalla tie, jonka kahden puolen suurta\nhavumetsää. Taustana komea järvimaisema. Sivulla suuri jyrkkäreunainen\nkivi. (Näyttämöasetus sovitettava seuraavan näytöksen puitteisiin\nväliajan lyhentämiseksi.)\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Heikki, Riikka ja Pekka.\n\nHEIKKI (Keski-ikäinen vahvahartiainen jurtikka, hurstihousut ja mekko,\ntoisessa jalassa virsu, toinen paljaana. Korjaa tuohisuikaleella virsua\nitsekseen ähisten.) Ääs! Varpaaltakin kesii! Jos ma heitän Tarhiaan\nkoko ropposet! (Riikan ääni alkaa kuulua.) Ptrui Helunata! Ptrui\nMansikkia! Ptrui, ptrui! (Heikki kärsimättömästi.) Tännekö se\nhuilottaa! (Ääni lähenevästi.) Ptrui lehmäistäni, ptrui, ptrui!\n(Kovemmin.) Pekka! Pekka hoi! Missäs olet! (Heikki vetäisee, että tuohi\nkatkee.) Kas, nyt perhana! Onkos se vuohenpoikakin jo kateissa! (Ottaa\nuuden tuohen. Pekka tulee näyttämölle hiipien ja kurkistellen. Huomaa\nHeikin ja kiipee hiljaa kivelle.)\n\nRIIKKA (Keski-ikäinen, touhukas, hame kääräisty korkealle, virsut ja\nsäärystimet. Liina hartioille valahtanut. Tulee touhukkaana pitkää\npiiskaa heiluttaen.) Ptrui Helunata... (Huomaa Heikin.) Täälläkös se\ntuokin! Kannolla istuu ja virsua paikkaa!\n\nHEIKKI (Tuohi hampaissa.) Mitä se poskeiselle paistaa!\n\nRIIKKA. Ilkeyttäähän kumminkin! Aikamies, talon ruoassa ja ajassa\ntuommoisia ruotivaivaisen töitä! Oletkos nähnyt poikaa!\n\nHEIKKI (Edelleen tuohi hampaissa.) Jaa sitä vuohenpoikaako?\n\nRIIKKA. Suus kiinni, tallukka! (Kiivaasti.) Pitääkö sinun, niinkuin\nkaikkien muidenkin! Eikä se mikään ryssänpoika ole, vaikka maailma niin\nhölisee ja huutaa. Vienan laukkumiehiä se oli ja olikin oikea mies!\nSilkit sillä laukussa kuhisi! Hopeat kukkarossa helisi! (Lyö näppiään.)\nVarjele, kun se vei tanssiin! Vieläkin sen nivusissani tunnen!\n\nHEIKKI (Yhä hampaittensa välistä.) Tunnet kai! Aikoinaan tunsit\nliiankin hyvin!\n\nRIIKKA (Tuikeasti.) Siitä ei sinun tarvitse isotella! Itse minä syntini\nkannoin ja elätin!\n\nPEKKA (Noin viisitoistavuotias, paljasjalkainen, rohdinmekkoinen,\nliikkeissään ja puheissaan sukkela. Nousee varovasti kivellä, vuohen\nääntä matkien.) Mö-ö-ö-öö! (Painuu alas.)\n\nRIIKKA (Hätääntyen.) Kenenkä vuohi! Missä se mökötti! (Katselee\nmetsään.)\n\nHEIKKI. Eikö lie ollut taivaanvuohi!\n\nRIIKKA. Älävänä, miten säikäytti. (Sylkäisee.) Taivaanvuohi! Ei se\nikinä hyvää tiedä!\n\nPEKKA (Nostaa taas varovasti päätään.) Mö-ö-ö-ö-ööö!\n\nRIIKKA. Aina lähemmäksi tulee! (Katselee ylöspäin ja huomaa Pekan.)\nPoika! (Piiskaansa helistäen.) Kun tulen sinne, niin saat selkääsi!\n(Kiertää kiven toiselle puolelle ja alkaa kiivetä ylös.)\n\nPEKKA. Antaisihan muori selkään! (Etääntyy kiven jyrkemmälle laidalle.)\nAntaisi mahaankin, jos vain saisi kiinni!\n\nRIIKKA. Varropas, junkki! (Pääsee kivelle.)\n\nPEKKA. Enpäs varrokaan! (Hyppää jyrkältä reunalta alas, alkaa tanssia\nja laulaa.)\n\n    Ootkos muori kulta pukkia nähnyt ison kiven laidalla!\n    sill'oli päässä pitkät sarvet, kili, kili, kellot kaulalla!\n    Ai, jai ukkia! (irvistää Heikille.) Siinä vasta pukkia!\n    Sill'oli päässä nahkasarvet, tuohivirsut sorkissa!\n\n(Töyttäisee Heikin nurin ja sieppaa hänen jalastaan virsun.)\n\nHEIKKI (Nousee ylös ja pölistelee housujaan.) Perhanan tenava!\n(Kiertävät kiveä, Pekka jamaten äskeisen värsynsä kertosäettä, Heikki\nyrittäen lyödä virsullaan.)\n\nRIIKKA (Laskeutuen kiveltä alas.) Annahan olla!\n\nPEKKA. Joopa joo! Annetaan vain olla! (Lyö virsulla Heikkiä takapuoleen\nja räpsäisee Riikkaakin mennessään, hypähtää sitten metsään, Heikki ja\nRiikka perässä.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Kaarina ja Johan.\n\nKAARINA (Noin seitsemäntoistavuotias, kesäisesti puettu, avojaloin,\nhiukset hajalla. Tulee metsästä vastanippu kädessä, istuu kiven viereen\nja pujottaa pannan.) Se oli kahdeskymmenes-viides! Miten suuri lehti\ntänä vuonna onkaan! (Hyväilee vastaa poskeaan vasten.) Kelpaa sillä\nkylpeä, kuka kylpeneekin! (Heittää vastan toisten joukkoon, ottaa kolme\npäivänkukkaa ja alkaa lehtiä repien arpoa.) Tänä vuonna... tulevana...\nei koskaan... (Iloisesti.) Tänä vuonna! (Ottaa toisen.) Tänä vuonna...\ntulevana... (Viimeiselle surullisesti venyttäen.) Ei koskaan! (Johan\nhiipii tietä päästen Kaarinan huomaamatta hänen taakseen.) Tänä\nvuonna... tulevana...\n\nJOHAN (Mahdollisimman suuri ja komea mies, paitahihasillaan, avopäin.\nPeittää yllättäen Kaarinan silmät käsillään.) Tänä päivänä!\n\nKAARINA (Kirkaisten.) Kuka onneton!\n\nJOHAN. Rakuuna kuninkaan väestä! Ei mikään onneton!\n\nKAARINA (Rimpuillen.) Päästä irti!\n\nJOHAN. Ei tule kysymykseenkään! Sinä kuulut rakuunan muntteerinkiin!\nTiedätkö, mitä kuuluu kuninkaan rakuunan muntteerinkiin?\n\nKAARINA. Kuulukoon mitä tahansa, minä ainakaan en kuulu!\n\nJOHAN. Sinä kumminkin kuulut! Näin lukee päiväkäsky: (Saarnaavalla\näänellä.) Kullekin rakuunalle on ruodun toimitettava yksi hevoinen,\ntamma tai valakkahevoinen, jaloiltansa viatoin! Yksi asetakki,\nhirvennahkainen, yhdet varsisaappaat kuin parkitusta sonninvuodasta\nkootut ovat! (Tavallisella äänellä.) Ja yksi neitsyt, siveä ja nätti!\n\nKAARINA. No, entä vielä?\n\nJOHAN. Yhtä toista pienempätä vielä, tällaistakin kauniilla\nmetsätiellä! (Suutelee äkisti.)\n\nKAARINA (Vapauduttuaan.) Sinä olet vasta villi!\n\nJOHAN. En minä vielä, vasta sitten, kun lähden sotaan!\n\nKAARINA (Hätkähtäen.) Hyvänen aika! Aiotko kumminkin lähteä!\n\nJOHAN (Käsivarsiaan heiluttaen.) Kuka sinne lähtee, ellen minä!\n\nKAARINA. Lukusi kesken heität!\n\nJOHAN. Heitänpä niinkin! (Yhä käsivarsiaan heiluttaen.) Latinan\nkieliopin hirtin jo mäntyyn! Skolastikot upotan kivi kaulassa järveen!\n\nKAARINA. Leikkiä lasket!\n\nJOHAN. En! Jo puoli vuotta olen täällä virunut ja maannut. Vähempikin\ntuntoa kalvaa!\n\nKAARINA. Mutta eihän Gabrielkaan lähde!\n\nJOHAN. Lähtee! Olisi aikoja jo lähtenyt, -- niin no, mitäpä siitä\npuhuu.\n\nKAARINA. Ellei Anna pidättäisi, kyllä minä sen sanomattasikin tiedän.\n\nJOHAN. Päivät ja yöt poika miettii, huokailee ja miettii. Niinkuin\ntappurakuontalo! Kuka vain tulen tuikkaisi!\n\nKAARINA. Sinä kumminkaan et saa houkutella nuorelta vaimolta miestä.\n\nJOHAN. Houkutella! (Hartioitaan heittäen.) Onko minun syyni, jos\nperässäni lähtee!\n\nKAARINA. Ajattele, jos sinulta itseltäsi jäisi nuori vaimo!\n\nJOHAN (Kaarinan käsiin tarttuen.) Mikä ihana ajatus!\n\nKAARINA. Kuvittele, miten raskasta ero kummallekin olisi!\n\nJOHAN. Autuas kaipaus!\n\nKAARINA. Jaksaisitko muistella sodan vaaroissa häntä, joka kotona\npelkää ja muistelee?\n\nJOHAN (Hurmioituen.) Meren sumussakin hänen kuvansa sieluni seinään\nvarjon leikkaisi!\n\nKAARINA (Hetken kuin taistellen.) Maa sinua kutsuu! Mene!\n\nJOHAN (Kiihkeästi.) Entä sinä! Kaipaatko, Kaarina!\n\nKAARINA (Hitaasti kätensä avaten.) Älä kysy! Aina autuuttani kaipaan!\n\nJOHAN (Kaarinan väkevästi syliinsä sulkien.) Kaarina, omani! Käsilläni\nsinut vetten yli kannan! (Laittaa Kaarinan vastakervolle istumaan,\nnostaa hänet sillä olkapäälleen. Poistuvat, Kaarina hyväillen Johanin\npäätä.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Gabriel ja Anna. (Tulevat vastakkaiselta puolelta keskustellen.)\n\nGABRIEL (Pienikokoisempi kuin Johan, ripeä, väkeväkatseinen.) Miten\npiinaavaa tämä epätietoisuus! Peräytyykö armeija, vai etenee? Missä käy\nraja? Onko vihollinen mieslukuisampi? Minkälainen on päälliköiden ja\nmiesten mieliala? Sellaiset kysymykset tulevat ja pistelevät kuin\nkuivan katajan neulaset havuvuoteella!\n\nANNA (Nuori, kookas, avokatseinen.) Mitä sinä niistä niin kovin suret!\nKaikki tapahtuu, niinkuin on määrätty. Eihän ihminen siinä mitään\nmahda!\n\nGABRIEL. Eikö mahda! (Masentuneesti.) Eikä edes tiedä! (Kiihtyen.) Tuo\nlintu tietää enemmän kuin minä! Se kulkee tuulissa, pilvissä! Maassa\nmataa ihmisen tieto ja henki!\n\nANNA (Kuin toisiin johdattaen.) Viitasaarella on suuret järvet ja\nsalot!\n\nGABRIEL (Kertaa hätkähtäen.) Viitasaarella!\n\nANNA. Jo viikon perästä lähdemme! Kunhan kaikki joutuu kuntoon!\n(Innostavasti.) Siellä saat veneelläsi ajella suuria selkiä! Kesäisin\nkoskista lohia ongit! Keväthankien aikana metso soittaa! Korvessa\nkarhukin vielä kämmentä lyö ja viheltää!\n\nGABRIEL. Älä kerro! (Kiihkeästi.) Vihollinen etenee maassa! Mitä tekee\nLybecker! Huhu ei kaunista kuiski! (Taivaalle katsellen.) Miksi ei edes\ntuuli totuutta kerro! (Tuijottaa ja miettii.) Ajattele, jos olisi\nsellainen tieto ja aika!\n\nANNA. Minkälainen aika?\n\nGABRIEL (Sineen tuijottaen.) Ihminen ilmoissa linnun kera lentäisi!\nTaivaan kantta kaarteleisi! Keurusselät, Näsijärvet sinivöinä alla\nviilettäisi!\n\nANNA (Naurahtaen.) Nyt sen aatokset taas lintuna lentää!\n\nGABRIEL (Kapinoivasti.) Mistä linnulla yksin oikeus lentää! (Taas\ntaivaalle tuijottaen.) Katso tuota äärettömyyden etäistä sineä!\nToisinaan se on kuin enkelin vaippa, toisinaan kuin tuonelan yö!\n(Kiihkeästi katsoen.) Siellä ne liikkuvat! Äänet! Henget! Kuvat! Värit!\n(Huokaisten.) Ja kaikkeuden alla ihminen kuuro ja sokea! (Kaipaavasti\nkäsiään kurottaen.) Oi, milloin hän saa korvansa kuuleviksi, silmänsä\nnäkeviksi!\n\nANNA. Kummallisia puhut! Olisiko ihminen enää ihminen, jos hän Jumalan\naistit saisi ja omistaisi!\n\nGABRIEL. Jumala näkee taivaat ja taivasten taivaat! Voisi hän kuvalleen\nselventää edes yhden avaruuden ihmeet!\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Edelliset, Herpman ja Johan. (Jälkimmäiset tulevat\n    kiihkeästi keskustellen.)\n\nJOHAN. Miehiäkö ne ovat vai metsäkanoja! Etteivät edes häpeä!\n\nGABRIEL (Kiihkeästi.) Mitä! Uutisia tiedätte! Kertokaa!\n\nHERPMAN (Noin 60-vuotias, arvokkaammin puettu.) Pohjanmaan miehiä\nkirkon kautta äsken kulki. Sodan tulet Hämeen rajamailla roihuu!\n\nJOHAN. Helsinki heitetty! Lieneekö miekka kertaakaan kalahtanut!\n\nGABRIEL (Päätään pidellen.) Viipuri! Helsinki! (Kävelee.)\n\nJOHAN. Tappi nyt on auki, sen minä sanon! Onhan siellä vuorensolia!\nJärvenkannaksia! Eihän ryssä toki ampiaisena silmille lennä!\n\nGABRIEL. Rannoilta nousee! Saastaa! Nuolee! Kuin myrkytetyn likaveden\nalla kaikki häviää... kuolee! (Äkisti Johanin eteen pysähtyen.) Mitä\najattelet!\n\nJOHAN (Päättävän varmasti.) Huomenna lähden, tänään jo myöhä!\n\nGABRIEL (Käteen käyden.) Veli! Tietäsi käyn!\n\nJOHAN (Ilostuen.) Gabriel! Herran miekka!\n\nANNA (Väliin käyden.) Gabriel! Kuukausi sitten oli häämme!\n\nGABRIEL. Ihana helluntaipäivä! Aina sen muistan!\n\nHERPMAN. Piispankirja on taskussasi, seurakuntasi odottaa!\n\nGABRIEL (Päättävästi.) Seurakunta saa odottaa! (Rintaansa lyöden.)\nTäältä käy nyt korkeampi käsky ja lupa!\n\nHERPMAN. Paimenkutsumuksesi on suuri ja pyhä!\n\nGABRIEL. Miehenkutsumus on suurempi!\n\nHERPMAN. Jos niin on, niin esteeksi en tahdo käydä! Sanon vain:\nAjattele tarkoin, mitä teet. Yksi ja kaksi eivät paljoa merkitse.\n\nGABRIEL. Niinkö arvelet, isä! Tulva nousee, maa huutaa! Onko meillä\noikeus ajatella niin! Eivätkö kaikki toisetkin voisi ajatella niin!\n\nHERPMAN. Tulva nousee! Ihmisvoimin tuskin voidaan enää sitä estää.\n\nGABRIEL. Isä, olet viisas ja vanha! Nuorena et puhunut noin!\n\nHERPMAN. En puhunut! Enkä enempää tahdo nytkään puhua. Toisin näkee\naamu kuin ehtoopuoli.\n\nANNA (Surullisesti, alistuen.) Pian sinun siipesi kasvoivat. Minä\nkotivarpunen jään tänne räystäslaudan alle ikävään ja huoleen.\n\nGABRIEL (Rohkaisevasti.) Meidän välillämme kulkee ilmain teitä viestit,\nääni, kuva! Auringossa rakkauden ja lämmön värelangat!\n\nANNA. Mene! Palaa! Toivoa saanen kertomaasi unta!\n\nHERPMAN (Myös alistuen.) Aina kotkat kulkevat tuulten teitä. Herra\nmeille, synnyinmaalle, armon suokoon!\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nLybeckerin päämaja Hämeenlinnan lähellä. Iso talonpoikaistupa\nsänkyineen, takkoineen ja seinäpenkkeineen. Pari pieniruutuista\nakkunaa, ovi vasemmalla ja perällä. Kalustona penkkejä, suurehko\nselkänojainen tuoli ja honkapöytä, jossa hajallaan karttoja y.m.\nesikuntavälineitä, latvapuolella voileipätarjotin ja juomahaarikka.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Lybecker ja kirjuri.\n\nLYBECKER (Lyhyehkö ja lihava, istuu nojatuolissa puoliksi loikoen.\nIstuessaan vannehtii käsin vatsaansa. Kimpastuu vähästä nousten tällöin\naina astelemaan. Väliverhon auetessa istuu nojatuolissaan voileipää\nsyöden. Kirjuri penkillä pöydän takana kirjettä aukaisten.) Ettekö jo\nsaa sitä auki, häh!\n\nKIRJURI (Pitkä ja laiha, yllään kulunut vormutakki. Puhuu honottavalla\nyksitoikkoisella äänellä. Saa kirjeen auki alkaen lukea.)\n\n    Stockholmissa sinä viidentenätoista heinäkuuta. Hänen\n    Kuninkaallisen Majesteettinsa Suomessa majailevan sotajoukon\n    ylipäällikölle kenraali Yrjö Lybeckerille!\n\nMeidän korvamme saavat kuulla huonoja uutisia Suomesta. On tullut\ntietoja, että vihollinen valtaa maata, ettekä te kykene estämään...\n\nLYBECKER (Keskeyttäen.) Ettekä te, piru vieköön! Jatkakaa!\n\nKIRJURI.\n\n    Vaikka olemme uskoneet haltuunne armeijan...\n\nLYBECKER (Keskeyttäen ponnahtaa lattialle.) Armeijan! Sanoitteko te\narmeijan, piru soikoon!\n\nKIRJURI (Katsoo vähän hölmistyneenä.) Niin tuota... Teidän\nylhäisyytenne, niin tuota... niin täällä sirkkuläärissä seisoo.\n\nLYBECKER. Seisoo! Teidän järkenne seisoo, senkin aasinpää! Ja\nneuvoskunnan järki seisoo! Minulleko annettu armeija! (Kävelee ja\nuhoaa.) Laiskureita! Tomppeleita! Hirtettäviä metsäsissejä! Semmoinen\nteidän armeijanne on, hyvät herrat! (Kävelee.) Ja sellaisella\narmeijalla meidän pitäisi ajaa vihollinen maasta! Kylläpä on järkeä\nkoottu kuninkaallisen verkapöydän taakse! (Istuu.) Jatkakaa!\n\nKIRJURI.\n\n    Yllättäen saimme tiedon, että olette jo Helsingin\n    kaupungin luovuttanut...\n\nLYBECKER. Luovuttanut! Sanoitteko te luovuttanut?\n\nKIRJURI. Tuota... tuota... teidän ylhäisyytenne, niin täällä\nsirkkuläärissä seisoo.\n\nLYBECKER. Pässi! Aasinpää! Teiltäkö minä kysyin? Jatkakaa!\n\nKIRJURI.\n\n    Sotaväki ja kansa haluaisivat taistella, niin meille kerrotaan,\n    mutta te yhä odotatte täältä apua. Ilmoitamme teille vakavasti\n    vielä uudestaan, että täältä ei voida teille apua toimittaa.\n    Niinkuin tiedätte, on valtakunnan vakinainen armeija Hänen\n    Majesteettinsa käytettävissä täällä oleva nostoväki tarvitaan\n    valtakunnan tärkeimpien osien suojelemiseen.\n\nLYBECKER (Nousee tavalliseen tapaansa ja kävelee kiivaasti.) Ja\nneuvostoherrain pikenteiksi! Kyllä me sen hyvin arvaamme ja uskomme!\nHyviä neuvoja te kyllä osaatte antaa, piru vieköön! Osaisimme mekin!\nParempiakin osaisimme, jos meillä olisi onni ja kunnia istua teidän\nhousuissanne Reinin ja Burgundin viinien ääressä! (Istuu.) Jatkakaa!\n\nKIRJURI.\n\n    Olemme tarkastelleet täällä laskujanne ja hämmästyneet.\n    Vaatetusmenot ovat kohtuuttomia. Muonitus vie liian paljon.\n    Meidän mielipiteemme on, ettei armeija, joka toimettomana\n    makaa, voi eikä saa kuluttaa niin paljoa...\n\nLYBECKER. Teidän mielipiteenne!\n\nKIRJURI. Niin tuota...\n\nLYBECKER (Ponnahtaen ylös.) Sirkkuläärissä seisoo! (Kävelee.) Teidän\nmielipiteenne! Niinkuin te ja teidän mielipiteenne tietäisi jotakin\nsota-asioista! (Kävelee.) Te tyhmyrit! Te homehtuvat aasit! Ettekö te\ntodellakaan ymmärrä maailman yksinkertaisinta asiaa! (Kirjurin puoleen\nkääntyen ja selittävästi käsillään auttaen.) Eivätkö he todellakaan\nkäsitä, että sotamies, joka makaa, syö aina enemmän kuin sotamies, joka\nei makaa, varsinkin suomalainen mies, joka nähdäksemme syö aina,\nmilloin ei makaa. Tekin tämän ymmärrätte.\n\nKIRJURI (Kumartaen.) Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.\n\nLYBECKER. Arvasinhan sen. Mutta valtaherrat eivät ymmärrä (Istuu.)\nJatkakaa!\n\nKIRJURI.\n\n    Ja nyt olemme päättäneet lähettää luoksenne komitean tutkimaan,\n    onko tehdyissä syytöksissä perää (Lybecker liikahtelee\n    kärsimättömästi.) Toivomme ja uskomme teidän kumminkin aina\n    toimivan niin, että ette petä sitä suurta luottamusta, jota hänen\n    Kuninkaallinen Majesteettinsa ja me olemme teille osoittaneet.\n\nLYBECKER (Ponnahtaa ylös.) Te osoittaneet! Piru soikoon! Ja nyt te\naiotte osoittaa vanhat reduktsioonikoiranne meidän jälkiämme\nnuuskimaan! Meidän, joka olemme ansioitunut Hänen Majesteettinsa\niskujoukoissa Klissovissa ja Lowiszissa! (Kävelee kiivaasti.) Tämäkö on\npalkkio niistä suurista palveluksista, joita olemme valtakunnalle ja\nHänen Majesteetilleen tehnyt! Tarkastuskomitea, piru soikoon!\n(Kävelee.) Mutta vielä me teille näytämme. Näytämme teille ja koko\nmaailmalle, ketä olette pistäneet! (Istuu puuskuttaen ja vatsaansa\nvannehtien.) Kirjoitamme heti vastaan!\n\nKIRJURI. Heti, teidän ylhäisyytenne! (Ottaa sulkakynän ja paperia,\nkirjoittua pää kallellaan, nopeasti kerraten aina Lybeckerin viimeiset\nsanat.)\n\nLYBECKER (Itsekseen.) Komitea. Vieköön piru neuvostot ja komiteat\npöytineen päivineen (Kirjurille.) Oletteko jo valmis (Kirjuri kumartaa.\nAlkaa sanella mahtipontisesti, harvalleen.) Olemme lukeneet kirjeenne\nja hämmästyneet. Suuresti hämmästyneet sitä kohtelua, mikä monien\npalveluksiemme palkkana on meille tullut. Strateegisella älyllä ja...\nja mieskohtaisella urhoollisuudella olemme puolustaneet tätä Jumalan\nhylkäämää valtakunnan kolkkaa, tehden siinä ominaisuudessa usein\nhyvinkin suurimerkityksellisiä päätöksiä ja liikkeitä. Mutta nyt, kun\nanomme lopullista ratkaisua varten apua, lupaa Hänen Majesteettinsa\nKorkea-arvoinen Neuvosto lähettää niskaamme tarkastuskomitean, piru\nsoikoon!\n\n(Keikarimaisesti puettu kamaripalvelija tulee juomaa tuoden.) Ei sitä,\npässinpää!\n\nMe itse olemme täällä susien ja karhujen maassa nurkumatta kärsinyt\nnälkää (Ottaa pikarin ja kulauttaa tyhjäksi yhteen menoon.) Ja janoa.\nMoititte meitä tuhlauksesta (Juo toisen.) Hyvät herrat! Emmehän voi\nnähdä sotamiehiämme nälkäisinä eikä alastomina.\n\nKIRJURI. Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta sotilaammehan ovat\nnälkäisiä ja alastomia.\n\nLYBECKER. Aasinpää! Mistä neuvosherrat tietävät, onko meidän\nsotilaillamme nälkä tai jano tai ehkä joku muu hätä! Herrat torkkuvat\nverkapöydässään, niinkuin te työnne ääressä!\n\nKIRJURI. Teidän ylhäisyytenne, mutta... mutta sirkkuläärissä seisoi,\nettä lähettävät komitean.\n\nLYBECKER. Piru soikoon! (Katsoo pitkään kirjuria.) Te ette todellakaan\nole niin tyhmä kuin naamasta ja korvista päättäen luulisi (Miettii\npartaansa sivellen.) No, sotapäällikkö selviytyy aina semmoisista\nkomiteoista. Sanomme, että he ovat hävittäneet vaatteensa. Ja mitä taas\nruokkimiseen tulee, niin voimmehan syöttää heitä komitean aikana.\nSyötämme niin että, niin että... mitenkä täällä sanotaan, kun mies\noikein kovasti syö?\n\nKIRJURI. Syö, että napa ritisee.\n\nLYBECKER. Aivan niin! (Nauraa hyllyen tuolissaan.) Että napa rätisee!\nNiin me heitä syötämme! Syötämme teitäkin, poikaseni (Tarkastellen.)\nTehän olettekin laiha kuin kapusiinimunkki paaston jälkeen. Haluamme\nnähdä teidät paremmassa lihassa. Me pidämme teidän aasinpäästänne,\njossa edes joskus välähtelee ajatuksia. Mutta jatkakaamme! Lopuksi me\npyydämme, että Korkea-arvoinen Neuvosto lähettäisi meille muutamia\ntuhansia sotilaita näiden harjaantumattomien ja kuriin tottumattomien\nkuhnusten tilalle. Silloin me viipymättä toteutamme suuren\nsuunnitelmamme ja karkoitamme vihollisen valtakunnasta. Vastaanottakaa\nj.n.e (Ottaa juomaa.) Kas niin! Pääsimme siitä! Vielä toinen (Saatuaan\nkirjeen valmiiksi, ottaa kirjuri uuden paperin.) Joko olette valmis?\n\nKIRJURI. Heti, teidän ylhäisyytenne!\n\nLYBECKER. Päiväkäsky armeijan varusmestareille.\n\n    Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Valtaneuvoston määräyksestä\n    käskemme me, että sotamiesten vaatetusrahaa on vähennettävä\n    kolmanneksella ja jauhomäärä on alennettava kuudesta leiviskästä\n    neljään.\n\nKIRJURI (Vähän epäröiden.) Teidän ylhäisyytenne!\n\nLYBECKER. No?\n\nKIRJURI. Mutta... mutta alennusmääräystä ei vielä ole tullut.\n\nLYBECKER (Kiivaasti.) Piru vieköön! Tekö täällä määräätte vai me?\n\nKIRJURI. Anteeksi teidän ylhäisyytenne! Minä vain ajattelin...\n\nLYBECKER (Jyrkästi.) Ei mitään ajatuksia! (Varoittaen.) Älkää käykö\nliian tuttavalliseksi, jos sanomme teille jonkin sanan.\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Edelliset, kamaripalvelija ja lähetti.\n\nKAMARIPALVELIJA (Sirosti kumartaen.) Teidän ylhäisyytenne, lähetti\nlaivastosta.\n\nLYBECKER. Käskekää sisään! (Kamaripalvelija poistuu kumartaen. Ohjaa\nhetkistä myöhemmin lähetin sisälle ja poistuu.)\n\nLÄHETTI (Sotilaspuvussa, nuori, rohkea ja päättäväinen. Astuu\nkeskilattialle pölyisenä ja hengästyneenä lyhyesti kunniaa tehden.)\nTärkeä kirje amiraali Lilleltä! (Tarjoaa kirjettä Lybeckerille.)\n\nLYBECKER (Viittaa ylpeästi kirjuriin päin.) Parempia tapoja, nuori\nmies! Teiltä unohtui kokonaan pääasia!\n\nLÄHETTI (Närkästyneen suorasukaisesti.) Eipä suinkaan! Sen suoritin\nviime yönä ratsastaessani tänne kolminkertaisen vihollisketjun lävitse!\n\nLYBECKER (Nousee ylös kiivastuen.) Ja noinko te uskallatte puhutella\nmeitä! (Käskevästi.) Ulos!\n\nLÄHETTI. Minun oli määrä tuoda vastaus heti!\n\nLYBECKER (Yhä enemmän kiivastuen.) Ulos, piru soikoon! Osaamme kaiketi\nitse paremmin ratkaista, onko päällikkönne asia kiireellisen vastauksen\narvoinen tai ei! (Lähetti poistuu lyhyesti kunniaa tehden. Lybecker\nistuu. Kirjurille.) Lukekaa!\n\nKIRJURI (Avaa kirjeen alkaen lukea.)\n\n    Maasotajoukkojen ylipäällikölle kenraali Lybeckerille!\n\nLYBECKER. Vai sillä tavalla! Vai sillä tavalla te alatte kirjeenne,\nherra amiraali (pilkallisesti) ja merisotavoimien ylipäällikkö!\nJatkakaa!\n\nKIRJURI.\n\n    Voitin venäläisen laivaston Suursaaren ja Pellingin välillä.\n    Tehkää heti hyökkäys maan puolelta Helsinkiin! Samanaikaisesti\n    saarran rannikon. Jos yritys onnistuu, niinkuin toivon, saa\n    sota ratkaisevan käänteen. Odotan pikalähettini mukana heti\n    vastausta. Amiraali Lille.\n\nLYBECKER (Nousee kävelemään.) Vai sillä tavalla! Vai olette te, herra\namiraali, ryhtynyt taisteluun omin nokin. Ja nyt te vielä kukkoilette\nja tulette neuvomaan, mitä meidän muka pitäisi tehdä, että teidän\nkunnianne kruunatuksi tulisi! Teidän, joka ette osaa neuvoa\nupseereillenne käyttäytymisen ensi aakkosia. Te olette viisas mies (Lyö\nrintaansa.) Mutta me olemme vielä viisaampi. Me saanemme hiukan\nhiljentää herra amiraalin vauhtia, sillä haluamme edelleenkin pysyttää\nsen melkoisen välimatkan, joka arvossa ja armossa on meidän ja teidän\nvälillämme (Kirjurille.) Hakekaa herrat neuvotteluun!\n\n    (Kirjuri menee. Samassa tulee kamaripalvelija sisälle\n    kantaen sylissään huopaan käärittyä porsasnukkea.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Lybecker ja kamaripalvelija.\n\nKAMARIPALVELIJA (Makeilevasti.) Teidän ylhäisyytenne! Stösse on jo\nkauan aikaa pyrkinyt audienssille.\n\nLYBECKER. Todellakin! (Ottaa porsaan syliinsä.) Ja saanut odottaa\nkaikenkarvaisten kiipijäamiraalien tollojen lähettien takia. Millainen\nvointi armollamme tänään?\n\nKAMARIPALVELIJA. Uni levotonta, ruokahalu vähäinen.\n\nLYBECKER (Raaputtaa porsaan niskaa.) Ei se ole ihme. Me saamme täällä\nkärsiä yhtä ja toista, Stösse parkamme (Armfelt ja De la Barre tulevat,\ntervehtivät.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Edelliset, Armfelt, De la Barre ja kirjuri.\n\nLYBECKER. Istumaan, hyvät herrat!\n\nKAMARIPALVELIJA (Lybeckerille.) Teidän ylhäisyytenne, vienkö Stössen\npois?\n\nLYBECKER. Ei tarvitse! (Herroille.) Suvainnette, hyvät herrat! Me\npidämme paljon toisistamme.\n\nDE LA BARRE (Nuorehko, sukkelakäänteinen, pilkallinen.) Virkistävää\nkuullakin näinä vihaisina aikoina.\n\nARMFELT (Sotilaallinen, mietteliäs, jää joskus tuijottamaan.) Olette\npyytänyt meidät neuvotteluun, herra kenraali.\n\nLYBECKER. Niin! Laivastoamiraalimme ilmoittaa taistelleensa.\n\nARMFELT. Vihdoinkin!\n\nDE LA BARRE. Toivottavasti antanut ryssille selkään!\n\nLYBECKER. Kopeudestaan päättäen ei ainakaan pahemmin saanut. Röyhkeätä\nväkeä nämä meidän suomalaiset upseerimme. Melkeinpä vannon, etteivät he\ntiedä etiketistä enempää kuin tämä porsas.\n\nDE LA BARRE. Jos edes senkään vertaa!\n\nLYBECKER (Nauraen kertaa.) Jos senkään vertaa. Ajatelkaahan, hyvät\nherrat, esimerkiksi tätä amiraalin lähettiä. Mies tölmäisee tänne\npölyineen ja rapoineen. Töksäyttää tervehdyksensä kuin tallirengille.\nEntäs kun oikaisemme häntä. Ei osaa edes kuunnella, vaan alkaa\nkäskemättä selitellä seikkailujaan. Sellaisia upseereja, Jumala\nparatkoon, on meillä sekä laivastossa että armeijassa!\n\nARMFELT (Närkästyneenä.) Mutta he tietävät toki tärkeimmän! Osaavat\ntaistella, kun tarvitaan!\n\nLYBECKER. Kuri ja tavat ovat tärkeimmät, herra eversti.\n\nARMFELT (Kuivasti.) En tahdo tehdä siitä kabinettikysymystä! Mieluummin\nhaluaisin kuulla, mitä amiraali Lille ilmoittaa.\n\nLYBECKER (Teeskennellyn kohteliaasti.) Anteeksi, herra eversti on aina\nniin asiallinen (Viittaa kirjeeseen.) Herrat ovat hyvät!\n\nDE LA BARRE (Lukien yhdessä Armfeltin kanssa.) Katsoppas tätä\namiraalia, minkä tuli ja teki!\n\nARMFELT. Urhoollisen miehen teko!\n\nDE LA BARRE. Ilolla todettava! Vielä pari, kolme sellaista vetoa ja\nisosta Pekasta tulee Matti!\n\nARMFELT (Taittaa kirjeen ja pudottaa pöydälle. Miehekkäästi.) Nyt, jos\nmilloinkaan!\n\nLYBECKER. Hyökkäystäkö tarkoitatte? Selittäkää tarkemmin, herra\neversti!\n\nARMFELT. Meidän miehistömme hehkuu taisteluintoa! Tämä voitto on heille\ntulta tappuroihin (Painokkaasti.) Nyt on meillä vielä mahdollisuus,\nJumala tietää, onko enää myöhemmin!\n\nLYBECKER (Naurahtaen.) Innostutte vähästä, herra eversti! Meillä on\naina mahdollisuus menettää nämä toisarvoiset reservimme. Tällaisella\nsissijoukolla me emme ryhdy ratkaiseviin toimiin. Vasta sitten kun\nsaamme taistelukelpoista väkeä, teemme suuren hyökkäyksen!\n\nARMFELT (Tiukasti.) Mistä saamme taistelukelpoisempaa väkeä?\nRuotsistako?\n\nDE LA BARRE. Tai ehkä Poltavasta!\n\nARMFELT. Sillä välin kun me saamme sata miestä, saa ryssä tuhat.\n\nDE LA BARRE. Ja laivoja sikiää ison-Pekan telakalla kuin kärpäsiä\nmätäkuussa. Sehän kuuluu siellä itsekin naputtelevan puhdetöikseen.\n\nARMFELT. Tämä oli meille viimeinen onnensattuma merellä. Se on minun\nkäsitykseni.\n\nLYBECKER (Joustavasti.) Sattuma! Siinäpä sanoitte oikean sanan! Mutta\nhyvät herrat! Korkeampi sotataito ei perusta koskaan mitään sattumain\nvaraan!\n\nARMFELT. Eikö Hänen Majesteettinsa Kaarle XII:kaan?\n\nLYBECKER. Hänen Majesteettinsa on poikkeus, loistava poikkeus, hyvät\nherrat (Ääntään hiljentäen.) Ja näin meidän kesken sanoen hänenkin\ntekojensa tarkoituksenmukaisuudesta voidaan sanoa yhtä ja toista.\n\nARMFELT (Seisomaan nousten, iskevästi.) Ei kumminkaan koskaan\nsellaista, mitä meistä sanotaan maassa ja armeijassa!\n\nLYBECKER (Myös seisomaan nousten.) Mitä! Puhutaanko meistä armeijassa?\n\nARMFELT. Puhutaan ja lauletaan lauluja! Pelkureita me miesten silmissä\nolemme, pelkureita ja maanpettureita!\n\nLYBECKER (Kävelee kiivaasti, vihastuu ja puristelee huomaamattaan\nporsasta, joka alkaa älähdellä.) Siinä se näkyy! Siinäpä se näkyy! Niin\nkäy, kun kootaan armeijaan kaikki sissit ja metsärosvot. Siihen\njoudutaan, kun puuttuu kuri ja järjestys! (Yhä kävelee.) Onpa se\nkaunista puhetta! Onpa todellakin! (Ääntään korottaen.) Ellei meidän\nrespektimme pian nouse, niin me jätämme koko kirotun armeijan! Niin me\nteemme, piru soikoon!\n\nDE LA BARRE (Kuin osaaottavasti.) Silloin näkevät, mitä ovat\nmenettäneet!\n\nLYBECKER. Näkevät ja tuntevat! Mutta silloin se on jo myöhäistä!\n\nDE LA BARRE. Minusta tuntuu, niinkuin herra kenraali käsittelisi pikku\nystäväänsä kuin vihollista.\n\nLYBECKER (Leppyen ja naurahtaen.) Todellakin (Raaputtaa, porsasta.) Hän\nsaa useinkin kärsiä oikkujemme vuoksi.\n\nARMFELT (Kärsimättömästi.) Lillen lähetti odottaa!\n\nLYBECKER (Istuu täysin rauhoittuneena.) Niin, hyvät herrat! Minkä\nneuvon annatte?\n\nARMFELT. Uudistan, minkä jo sanoin. Meillä ei ole varaa jättää\nlaivaston menestystä hyväksemme käyttämättä. Hyökkäys on tehtävä heti!\n\nLYBECKER (De la Barrelle.) Entä te, herra eversti?\n\nDE LA BARRE. Sotilaana ajattelen samoin!\n\nLYBECKER (Tunnustellen.) Mutta ihmisenä, ranskalaisena herrasmiehenä,\nherra eversti?\n\nDE LA BARRE (Naurahtaen.) Tietysti päinvastoin. Hyökkäykset ylipäänsä\novat ruumista ja hermostoa rasittavia, ja toista näinkään hyvää\nleiripaikkaa tässä kurjassa maassa tuskin löytynee.\n\nARMFELT (De la Barrelle tuimasti.) Te olette kaksimielinen,\nurhoollisena miehenä käsittämätön.\n\nLYBECKER (Armfeltille.) Herra eversti on hieno ja joustava, jota Jumala\nparatkoon ei voida sanoa kaikista meikäläisistä herrasmiehistä.\nPäätökseksi tuli siis: Emme hyökkää! (Armfeltille, joka kohauttelee\nkärsimättömästi hartioitaan.) Rauhoittukaa, herra eversti! Tiedämme ja\ntunnemmehan me, että olette hyökkäävä luonne. Mutta katsokaas, tämä oli\ntärkeää jo yksin periaatteenkin vuoksi. Amiraali Lillekö täällä määrää\nvai me? Hän on kiipijäluonne, ilmeinen kiipijäluonne. Jatkuva menestys\nei ole hänen kehitykselleen hyväksi (Armfelt nousee rauhattomana\nkävelemään.) Hyvät herrat! Me palautamme armeijaan kurin ja hankimme\nluotettavaa lisäväkeä, kirjoitin juuri siitä valtaneuvostolle\n(Mahtieleisesti.) Sitten me omasta aloitteestamme teemme loistavan\nhyökkäyksen! Suurenmoisen tempauksen, hyvät herrat! (Huomaa Armfeltin\nkyllästymisen.) Meidän sotainen herra everstimme! Rauhoittukaa toki! Te\naivan turhan vuoksi hermostutte näissä pienissä perheneuvotteluissamme.\nMiten herttaisia iltoja voisimmekaan sentään täällä viihdytykseksemme\njärjestää, jos te olisitte vähän rakastettavampi (Kamaripalvelija tuo\njuomatarjottimen.) Tilkkanen viiniä, hyvät herrat! Se virkistää! Se\nrauhoittaa! (Ottaa lasin.) Maljanne, hyvät herrat!\n\nDE LA BARRE (Lasiaan nostaen.) Teidän ja ystävänne malja, herra\nkenraali!\n\nLYBECKER (Naurahtaen.) Te olette huomaavainen, herra eversti. Me olemme\ntodellakin toisiimme kovin kiintyneet. Näin sodassa voi usein saada\nsellaisia kiintymyksiä, jotka tavallisina aikoina tuntuisivat\nnaurettavilta. Me todellakin saatamme tuntikauden istua näin ja\nkatsella toisiamme silmiin.\n\nDE LA BARRE (Naurahtaen.) Se on jotain erikoista.\n\nARMFELT (Tuohtuneesti.) Suurenmoista!\n\nLYBECKER (Välittämättä tai huomaamatta.) Ja ajatelkaahan, miten viisas\nhän on. Lautasensa hän syö tyhjäksi, ja syötyään pyyhittää suunsa\nruokaliinaan.\n\nARMFELT. Kärsänsä, kaiketi tarkoitatte.\n\nLYBECKER. Suunsa, herra eversti! (Hyväilee.) Ja meihin hän on\ntavattomasti kiintynyt. Huoneessa hän tulee aina luoksemme. Hän tuntee\nmeidät vaikka kymmenien joukosta.\n\nDE LA BARRE. Hän tuntee herra kenraalin puvustaan.\n\nLYBECKER (Innostuen.) Tuntee hän muutenkin! Me näytämme sen teille heti\n(Vie porsaan De la Barren syliin.) Vain hetkinen, hyvät herrat.\nJärjestämme välipalaksi pienen komedian! (Poistuu sisäovesta.)\n\nDE LA BARRE (Nauraen makeasti.) Komedian todellakin!\n\nARMFELT (Vihaisesti.) Jossa diivana on porsas!\n\nDE LA BARRE (Ääntään hiljentäen.) Mutta rakastajana iso sika, hauska\nlihava karju. Siitä tulee näkemisen arvoinen! (Huomaa korin pöydän\nalla, pistää porsaan siihen.)\n\nARMFELT. Ellei näkyisi niin traagillisissa puitteissa (Kävelee.) Tämä\nsurkeus ja häpeä! (Ulkona alkaa kuulua melua. Herkistäytyvät\nkuulemaan.) Mitä! (Meteli kovenee.) Mitä tämä on! (Kiirehtivät\nakkunaan.) Miehet juoksevat ja huutavat!\n\nDE LA BARRE. Olisiko hälytys kenties!\n\nLYBECKER (Tulee sisäovesta pitkään kaapuun puettuna.) No, Stösse,\narmaani! (Samassa syöksähtää ulko-ovesta hengästynyt sotilas.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Edelliset ja sotilas.\n\nSOTILAS. Ryssät hyökkäävät!\n\nLYBECKER (Kovasti hätääntyen.) Missä! Selittäkää Jumalan nimessä!\n\nSOTILAS. Läntisellä vartiostolla!\n\nLYBECKER (Melkein kiljahtaen.) Läntisellä vartiostolla! (Astuu\nhelmalleen ja kaatuu. De la Barre kiiruhtaa auttamaan. Selviytyy\njaloilleen ja tempaisee kaavun päältään.) Tämäpä vasta yllätys! Mitä\nJumalan nimessä me nyt teemme!\n\nARMFELT (Miekkansa kahvaan tarttuen.) Taistelemme!\n\nLYBECKER (Juoksentelee tarkoituksettomasti.) Niin, taistelemme!\nTietysti me taistelemme! (Kahmaisee kaapunsa kiirehtien sisäovelle.)\nJärjestäkäämme pikainen puolustusohjelma! (Menee ovesta.)\n\nArmfelt (Ulko-ovelle kiirehtien.) Lyhyt näytös!\n\nDe La Barre (Samoin ovelle.) Mutta komedia kumminkin! (Ulkoa kuuluu\näskeistä kovempi meteli ja sorina.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Armfelt, De la Barre, Gabriel, Johan, Pekka y.m. Gabrielin ja\n    Johanin tovereita, upseereja, sotilaita. Gabriel ja Johan\n    seuralaisineen puettuina venäläisiin sotilaspukuihin.\n\nArmfelt (Ankarasti.) Ryssiä, talonpoikia, vai mitä riivattuja te\nolette?\n\nGABRIEL (Heittää kaapunsa, samoin toisetkin.) Keski-Suomen miehiä\nolemme ja tulimme tänne liittyäksemme armeijaan!\n\nArmfelt. Mikä tämän naamioimisen tarkoitus oli!\n\nGABRIEL. Koetella teitä!\n\nARMFELT (Ankarasti.) Onko nyt mielestänne leikin aika?\n\nGABRIEL (Ottaen pari askelta eteenpäin.) Sitä kysymme teiltä! Miksi\narmeija perääntyy? Päälliköt pelkäävät, vastaus kyynä miehestä mieheen\nkiertää! Emme uskoneet, ennenkuin näkisimme. Kun sattumalta kohtasimme\nvenäläisen tiedustelujoukon ja saimme heiltä varusteet, valmistui\nmeille tilaisuus. Nyt sen näimme!\n\nARMFELT. Mitä näitte?\n\nGABRIEL (Rohkeasti.) Ettei savua ilman tulta!\n\nARMFELT. Liian rohkeaa puhetta, nuori mies!\n\nGABRIEL. Milloin totuus on liian rohkea? (Lähentyy taas askelen.) Puhun\nteille, niinkuin hädän hetkellä mies puhuu miehelle. Ottakaa meidät\narmeijaan! Johtakaa armeija taisteluun! Isänmaa on vaarassa! Jokainen\nmies on valmis uhraamaan henkensä!\n\nARMFELT (De la Barrelle.) Utom hans höghet! Däri slog han huvudet på\nspiken!\n\nGABRIEL. Taivuttakaa hänet! Pakottakaa hänet!\n\nARMFELT. Ymmärsittekö?\n\nGABRIEL. Olemme opiskelijoita, veljeni ja minä, mutta emme voi nyt\nlukea! (Väkevästi.) Taistella tahdomme!\n\nARMFELT (Leppyneemmin.) Se on oikein! Valitettavasti ette äskeisen\njälkeen heti voi päästä armeijaan.\n\nJOHAN (Astuu veljensä lähelle.) Kuulitko sinä!\n\nGABRIEL (Kuin ajatuksissaan.) Kuulinko oikein! Emmekö pääse armeijaan!\n\nARMFELT. Sanoin, että ei tällä kertaa! (Kiirehtien.) Tulkaa toiste,\nvaikkapa jo huomenna. Nyt menkää!\n\nDE LA BARRE (Myös kiirehtien.) Ja heti, herran nimessä! Hyvän sään\naikana!\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    Edelliset.\n\nLYBECKER (Syöksähtää sisäovesta vimmoissaan.) Missä ne petturit ovat!\n\nARMFELT (Vihaisesti Gabrielille.) Nielkää nyt se soppa, jota jäitte\njäähdyttämään!\n\nLYBECKER (Huomaa.) Te vakoojat! Te konnat! Hirteen vedämme joka sorkan!\n\nJOHAN. Tutkimatta vain kuin syyhyinen koira! Merkillinen laki!\n\nLYBECKER (Kiivaasti.) Laki! Tiedättekö te, mikä on laki! Sotalaki ja\nkenttäoikeus, senkin roistot! (Kävelee tuimasti.) Tuollaisista\ntepposista me voimme hirttää teidät kahdesti. Ja niin me teemmekin,\npiru soikoon! (Pekka laukaisee pistoolinsa kattoon pujahtaen itse\nsyntyneen hämmingin aikana uunille. Lybecker peräytyy säikähtyneenä\nsisäovelle.) Kuulitteko! Nyt ne ampuvat vielä meidät omassa\npäämajassamme! Ehkä olemme jo haavoittunut! (Katselee takkinsa\nliepeitä.)\n\nJOHAN. Ette, hyvä herra! Kuula meni kattoon!\n\nLYBECKER (Jalkaa polkien.) Sinulle emme mitään sanoneet! Herrat!\nSotamiehet! Ettekö saa niitä kiinni!\n\nJOHAN (Vetää miekkansa karjahtaen.) Ette, jumalauta! Ei meitä niin\ntapeta kuin nautoja syksyllä!\n\nGABRIEL (Tempaisee myöskin miekkansa.) Ei ainakaan turhista!\n\nJOHAN (Ovelle kääntyen, jossa tie raivaantuu.) Eikä muutaman ryssän\nmurhista!\n\nGABRIEL. Ulos, pojat! (Ryntäävät ulko-ovelle, Gabriel viimeisenä. Ulkoa\nkuuluu hänen voimakas äänensä.) Sotamiehet! Toverit! Vihollinen raiskaa\nkodit! Turma tuhoo synnyinmaan! Taistella me tahdomme! Taistella myös\nte! Ei yksikään Suomen soturi asetu esteeksi miehen miekan tielle!\n(Ulkoa kuuluu voimakasta hurraamista yhä edeten ja toistuen.)\n\nLYBECKER. Kuuletteko tuota meteliä! Tuota helvetillistä meteliä\n(Hurraaminen yhä jatkuu.) Kuin Hunnien lauma! Kuin Vandaalit\nsaaliinjaolla! Ja tuolla roskajoukolla meidän pitäisi käydä taisteluun!\n(Poistuu sisäovesta.)\n\nARMFELT (Painokkaasti.) Sillä meidän pitäisi käydä taisteluun! Ja ellei\ntässä pian päästä, tulen hulluksi! (Poistuvat ulko-ovesta.)\n\nPEKKA (Hypähtää uunilta, hiipii keskilattialle, ja käpsäisee\nkorvallistaan kuin orava. Juoksee sitten kummallekin ovelle ja\nkuuntelee. Kun mitään ei kuulu, palaa pöydän luokse. Saarnaavalla\näänellä:) Ja katso, maa oli autio ja tyhjä! (Huomaa tarjottimen.) Eipäs\nollutkaan! Eipäs jumalan kiitos ollutkaan! (Maistaa pikarista ja\nirvistää, maistaa pullosta.) Hyi, saakuti! Sikunaa! (Heittää pullon\nmuuriin sirpaleiksi.) Noin ma sun lähetän! (Ihastuu helinästä ja\nheittää pikarin samaa tietä.) Ja noin (Toisen.) Ja noin (Kolmannen.) Ja\nnoin! (Viimeiseksi tarjottimen.) Näin meidän poika tappelee ja jyllää,\nvaikkeivät suuret sotaherrat uskalla! (Katselee mielihyvin\npistooliaan.) Närkki värkki! (Tähtäilee.) Kerran kun vain pätkähti,\nniin herran pöksyt rätkähti! Mäkeen pötkivät kaikki soltaatit ja\nkentraalit! (Huomaa pöydän latvalla voileivät ja tuopin. Syö hotkien\nleivät, juo lopuksi tuopin tyhjäksi ja nuolee sormensa. Porsas pöydän\nalla alkaa vikistä.) Mikä? Mikä peijakas! (Huomaa, ja sieppaa\nsyliinsä.) No, voi elävä eine! Oletkos sinäkin lähtenyt sotaan!\n(Tanssii porsaan kera.) Kyllähän tämä meiltä käy. Hyvinhän meiltä\nluistaa tämä sota!\n\n    (Väliverho.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\nNäyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Pöydällä palaa pari\nkynttilää.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Pekka ja Heikki. Makaavat sidottuina lattialla. Esiripun\n    auetessa venäläinen vahtisotilas menee ulos.\n\nPEKKA. Lähtipäs, peijakas!\n\nHEIKKI. Jo oli aikakin!\n\nPEKKA. Tiedätkös, minkä takia se niin haisee? (Heikki ei puhu mitään.)\nNo on siinä mies! Kolmatta vuotta käy sotaa, eikä vielä sen vertaa\ntiedä! (Selittävästi.) Ne syövät vaikka mitä. Lehmäntattia,\nkärpässieniä ja etanoita ja sontiaisia ja rupisammakoita! Ja tiedätkös,\nmikä niistä kaikkein suurinta herkkua on?\n\nHEIKKI. Ei minulla ole, mitä oksentaisin, valehtele vain!\n\nPEKKA. En sentään viitsi sanoakaan, et saa syötyä, kun tuovat.\n\nHEIKKI (Hierustaen selän taakse sidottuja käsiään. Ähkäisee.) Saisin\nvähänkin liestymään!\n\nPEKKA. Niin jättäisit pyhäisensä ja arkisensa. Kyllä minä sinun halusi\nhyvin tunnen ja arvaan. Turha vaiva! (Huokaisten.) Ei ryssän solmu\nluista!\n\nHEIKKI. Ei pitäisi pistää päätään kaikkiin loukkuihin.\n\nPEKKA. Ei pitäisi, mutta kun on pistetty, niin on pistetty, tulihan\nnähtyä tämäkin. Eikä minulla täällä mitään hätää ole (Surkuttelevasti.)\nToista se on sinun, Heikki parka!\n\nHEIKKI. No, mikäs sinun elämääsi kirkastaa?\n\nPEKKA (Koputtaa päätään permantoon.) Älliä kopassa, näetkös. Mutta kun\non tyhmä pää, niin koko ruumis kärsii. Kyllä minä aina ryssän petän!\nMinulla on yhdeksän konstia ja kiepoo kymmenes!\n\nHEIKKI. Taidat kiepahtaa viimeisen kerran, kun vetävät narun kaulaasi.\nKuuluvat tekevän sen koko kätevästi.\n\nPEKKA. Ei sekään niin erinomaista ole. Siunaaman aika on vähän\ntukalampaa, mutta kun saa koipensa suoriksi, niin alkaa jo hyvin\nmeneskellä (Katselee tarkkaavasti seiniä ja kattoa. Purskahtaa sitten\nsuureen nauruun.) Voi, elävä eine! Mihinkähän on mahtanut kävellä se\neine! Se onkin jo aika sika, jos vain kerran päivässäkin on sintua\nsaanut! Kuule, peijakas! Meidät on tässä talossa jo ennenkin hirtetty!\n\nHEIKKI. Mitä se taas hourii!\n\nPEKKA. Itse makaat ja hourit! Katsos tuonne kattoon!\n\nHEIKKI. Sinne tässä on katseltu kaiken yötä.\n\nPEKKA. Eikä ole huomattu! Pitääpäs olla aikuisten miesten aika pölhöjä!\nTuolla se paistaa kuulanreikä kuin herran aurinko! (Näyttää jalallaan.)\nKerran vain kun tämä poika mälläsi, niin herrain mahat puhalsi\nvellille! Lälläksi meni lainluvut ja hirttämiset! Mutta te hassut, kun\nlähditte kesken aikojaan kestistä pois! Ai, ai pojat! Sitten täällä\nvasta pantiin pöytä koreaksi! Kuuletko sinä?\n\nHEIKKI. Joo, joo.\n\nPEKKA. Muistat kaiketi sinä sen isomahaisen herran! Se palasi takaisin\nja oli vähän heveliä poikaa, kumarteli ja pokkaili ja tiedusteli, että\nmistäs päin maailmaa sitä ollaan. Tuoltahan vain Keuruulta, sanoin\nminä, ja sitten se kyseli, että enkö rupeaisi hänelle kersantiksi.\nSanoin, etten viitsi. Kersat ja kersantit saavat selkäänsä harva se\npäivä, mutta Herpmanin sakki se itse antaa loimeen ryssille ja\nmuillekin, kun pahan pään ottaa. Sitten me ryypättiin ja haukattiin\nvoileipää ja läskiä. Ai, ai pojat, kun oli tavaraa tuossa pöydässä!\nPullosta me vain ryypättiinkin ja tyhjät lasketeltiin tuohon muurin\nkylkeen, että sirpaleet helisivät. Minäkin lähettelin parisenkymmentä!\nSitten se pyysi, etten pitäisi vihoja. Mitäs turhista, sanoin minä, ja\nsitten me vielä ryypättiin (Hetken äänettömyys.) Etkös ihmettele edes?\n\nHEIKKI (Haukotellen.) En yhtään!\n\nPEKKA (Nyrpeästi.) Hitto tässä sitten suutaan vaivaamaan, mokomalle\nvisapöllille! (Hetken äänettömyys.) Ho, hoi! Ja kohta meidät sitten\ntaas hirtetään. Ensin ruotsi, sitten ryssä. Kuule! Jos kolmannen kerran\nvielä tähän taloon joudumme, niin parasta itse asettaa jo pihassa\nkaulaliina umpisolmuun. Sitten ei niille jää muuta työtä kuin\norrenpäähän ripustavat.\n\nHEIKKI. Niin se käy tuo sinun kielesi kuin vuohenkello!\n\nPEKKA (Vähän nyrpeästi.) Niin käy! Kieli se käy vuohenkellossakin!\n\nHEIKKI. Ne koettavat meitä tunnustuksille! Ei tiedä, mitä\nhelvetintemppuja käyttävät.\n\nPEKKA (Masentuneemmin.) Nehän osaavat, ja ne käyttävät, sen nyt tietää.\n\nHEIKKI (Rohkaisevasti.) Mutta muuta ei ota kuin hengen, vetäköön tai\nvenyttäköön!\n\nPEKKA (Epäröiden.) Eivät Herpmanit kiinni tartu.\n\nHEIKKI. Ei ainakaan meidän takiamme (Vannottaen.) Sanaakaan ei ota!\nMuista se!\n\nPEKKA (Hetken ääneti, keksii.) Ei ainakaan totta sanaa! Sen minä vaikka\nvannon! (Äänettömyys.) Jospa Jussi ja Gabriel tietäisivät! Vaikka\nkallion läpi ne tänne kaivaisivat! Kelpaisi katsella ryssän höskinaamaa\nsilloin taas!\n\nHEIKKI (Hymähtäen.) Jospa!\n\nPEKKA. Niin, niin! Ei siinä mitään muuta olekaan (Äskeiseen sävyyn\nkuvitellen.) Tai jospa minä itse olisin harmaa varis tai pieni varpunen\ntai vaikka lehmän häntäkärpänen! En minä tässä makaisi, e' ei! Sutiputi\nlähtisin ja toisten luokse lentäisin! (Eteisestä kuuluu askeleita.)\n\nHEIKKI. Hiljaa, tulevat! Muista, ei sanaakaan!\n\nPEKKA. Ollaan nukkuvinamme!\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    Edelliset, Popoff ja pari venäläistä sotilasta.\n\nPOPOFF (Keski-ikäinen, raa'an ja elostelevan näköinen. Venäläisen\nupseerin puku, miekka ja pistooli. Nousuhumalassa. Puhuu murtaen.)\nPäivää musikat! (Pekka kuorsaa ääneen.) Gu morning munsöörit!\n(Potkaisee Heikkiä, joka pitkään haukotellen on heräävinään.) Laiska\nmies! Ylös! (Heikki ei ole ymmärtävinään. Popoff sieppaa pampun\nsaapasvarrestaan, lyö karjuen:) Ylös! Herpmanin sissi! (Lyö toisen\nkerran.)\n\nHEIKKI (Vääntäytyy laiskasti istumaan. Tyhmästi matkien.) Hermanin\nsissi?\n\nPOPOFF. Missä Herpman? Piilossa Herpman! Ymmärrät! (Heikki katsoa\ntollottaa suu auki.) Sinä ymmärrät, et sano! (Häijysti kiristellen.)\nVielä sanot! Paljon puhut! Kiroot! Itket! Minä en kuule! Nauran! (Tekee\nHeikin kaulan lähellä hirttämistä kuvaavan liikkeen. Sotamieheen\nkääntyen.) Rauta tuleen!\n\nSOTAMIES (Pystyttäen muskettinsa nurkkaan, lähtee liukkaasti.) A, juks\nrauta! A, kaks rauta! A, halstari! (Ovella kääntyen.) A, oikein kuuma\nhalstari, herra kapteen!\n\nPOPOFF (Viittaa.) Mene! (Potkaisee Pekkaa.)\n\nPEKKA (Kuin unissaan uristen.) Aina te pahaa! Aina te kiusaa\nryskipoikaa! (On heräävinään.)\n\nPOPOFF. Sinä sissi! Herpmanin musikka!\n\nPEKKA (Kuin kauhistuen.) Ei Herpman! Herpman paha! Paljon paha!\n(Tarkastelee Popoffia, ilostuen.) Te ei Herpman! Te ei finski! Teillä\nparta! (Haistelee.) Teillä tökötti! (Iloisesti.) A, jo minä arvaa! Te\nryski kentraal!\n\nPOPOFF (Nauraen.) Kapteen! Sano kapteen!\n\nPEKKA (Äänen painoa matkien.) Kapteen! Mutta ensin te ollut kentraal!\nSitten te tappamas monta äijää, tullut kapteen! (Pyytävästi.) Ja nyt te\npäästää irti juks ryski musikka! Näkee taaton! Näkee maammon! Näkee\npienet musikat!\n\nPOPOFF (Ymmällään.) Etkö Suomen poika?\n\nPEKKA (Torjuen.) Ei, huva kapteen! Vanki minä täällä! Finskin vanki\nmonta vuotta! (Itkee köllöttäen ääneen.) Herpman paha!... Paljon\ntyötä!... Kapteen vie Pekan pois... Vie ryskin pois...\n\nPOPOFF (Epäilevästi.) Sinä juksaat?\n\nPEKKA (Silmiin katsoen.) Ei ryski juksaa!\n\nPOPOFF (Nauraen.) Kaikki juksaa! Finski juksaa! Ryski enempi juksaa!\nSinä sanot: yks, kaks!\n\nPEKKA (Ääntä matkien.) Juks! Kaks!\n\nPOPOFF (Keskeyttäen.) Ei, ei!\n\nPEKKA (Pekka huomaa, muistelee ja lukee venäjäksi kolmeen.) Adin! Tvo!\nTri! Enempää ei muista (Itkee.) Monta vuotta vanki... Ei kukaan kysy...\nEi kukaan puhu...\n\nPOPOFF. Muistat maammon?\n\nPEKKA (Muistelee.) Muistan maammon! Punainen hame! Sipulia syö! Kaalia\nsyö! Leipoo suurta liepuskaa!\n\nPOPOFF. Muistat taaton?\n\nPEKKA. Muistan taaton. Pitkä parta! Pitkä paita! Sikunaa juo! Haisee!\n(Iloisesti.) A muistaa Pekka vielä juks ryski tanssi! (Tarjoo\nsiteitään.) Kapteen katkoo! Pekka tanssii!\n\nPOPOFF (Nauraen.) Vot! Vot! Sinä tanssit! Minä uskon! Kotiin vien!\nPaashin tehnen! (Katkoo tikarillaan Pekan siteet.)\n\nPEKKA (Heittää Popoffin edessä pari kuperkeikkaa alkaen sitten yhteen\nmenoon tanssia venäläistä kyykkytanssia, laulaa:)\n\n    Yhdeksän mull' konstia, kiepoota ei tarvita.\n    Oksat hirttopuista pois, niinkuin niit' ei ollut ois!\n\n(Kiepauttaa kuperkeikan ja jatkaa.)\n\n    Ai, ai meidän Heikkiä, kun se ei usko leikkiä.\n    Siks jää tänne makaamaan, kunnes varis vaakkuaa!\n\n(Pysähtyy Popoffin luo kuristaen surkeasti vatsaansa.) Pekan nälkä!\nSurkea nälkä!\n\nPOPOFF (Nauraa vatsaansa pidellen.) Vot, vot! Saat lihaa, liepuskaa!\nKotiin pääset! Paashin teen!\n\nPEKKA (Heittää taas kuperkeikan, tanssii ja laulaa.) Mie saan lihaa,\nliepuskaa (Pitkää nenää Heikille.) Sie vain siimaa, silmukkaa! Niin sä\nsaat (Heikille) Vaan etpä saa, Varis kohta vaakkuaa! (Popoffille.)\nKapteen hirttää tuon (Osoittaa Heikkiä.)\n\nPOPOFF (Nauraen.) A vot! Mene vaan! (Viittaa sotilasta saattamaan\nPekkaa ulos.)\n\nPEKKA (Vielä viivytellen.) Mutta...\n\nPOPOFF. Mene! Saat soppaa, liepuskaa! (Näyttää vatsaansa.)\n\nPEKKA (Kuin ymmärtäen.) Kapteen ei vielä hirtä. Minä näytän sille\nliepuskaa! (Kuiskaa Heikille). Nyt Jussin luo.\n\nPOPOFF. A, vot, vot! Sinä näytät ensin liepuskaa (Pekka menee sotilaan\nkera ulos. Popoff tulee Heikin luokse, ottaa pullon taskustaan, ryyppää\nkiusoitellen.) Sinä näet, poika syö! Sinä näet, kapteen juo! Paljon\nkidut! Kuin koira kuolet! (Juo.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Edelliset, Kaarina ja kaksi sotilasta (Taluttavat kahden\n    puolen Kaarinaa.)\n\nPOPOFF (Ilostuen.) Teillä tyttö! (Menee vastaan ja yrittää nipistää\nKaarinaa leuasta. Kaarina väistää hätkähtäen.) A vot, vot, verski\ntyttö! Miestä pelkää! Kesy tyttö ei väistä, ei pelkää! (Viittaa\nsotilaille, jotka taluttavat Kaarinan pöydän luo penkille. Popoff istuu\nviereen, sotilaat siirtyvät ulomma.)\n\nKAARINA. Pysykää erossa!\n\nPOPOFF (Lähentelee yhä.) Tui, tui, lintuseni!\n\nKAARINA (Väistäen.) Jos mies olette, ette tee naiselle pahaa!\n\nPOPOFF (Suostuttelevalla, mutta kiusoittelevalla äänellä.) Ei pahaa,\nlintuseni! Hyvin pajari pitää päivän, yhden yön. Toisena musikka tytön\nsaa. Kumartaa, kiittää, lahjan tuo (Nauraa. Yrittää käydä hyväilemään.\nKaarina sieppaa tikarin hänen vyöltään aikoen lyödä. Epäonnistuu,\nsotamiehet juoksevat Popoffin avuksi ja sitovat Kaarinan kädet selän\ntaakse. Kaarina tekee vastarintaa, mutta asettuu huomattuaan sen\nturhaksi. Popoff pirullisesti Kaarinalle.) _No, pikku käärme!_\n\nKAARINA (Rohkeasti silmiin katsoen.) Jos peto olette, niin tappakaa\nheti!\n\nPOPOFF (Nauraen.) En tapa! En lintuistani tapa! Elävänä tämä parempi!\nHyvä liha! Makea pala! (Tökkää sormellaan Kaarinaa rintoihin.)\n\nHEIKKI. Kaarina!\n\nKAARINA (Huomaa ja tuntee Heikin.) Heikki!\n\nHEIKKI. Minä tässä, mutta auttaa en voi. Pidä puolesi!\n\nPOPOFF (Menee ja potkaisee Heikkiä.) Sinä korpin ruoka! Mitä sinä\ntytöstä? (Potkaisee toisen kerran. Menee pöydän luo aikoen ryhtyä taas\nkiusaamaan Kaarinaa.)\n\nHEIKKI (Ärsyttävästi.) Pysy erossa siitä tytöstä.\n\nPOPOFF (Palaa uudelleen.) Ärsytätkö minua? (Potkaisee kovemmin.)\n\nHEIKKI. Vaikkapa niinkin! Meinaan, ettei ryssän ole terveellistä koskea\nHerpmanin morsiameen.\n\nPOPOFF (Hätkähtäen.) Herpmanin morsian? (Heikille.) Sinä Herpmanin\nsissi? (Kaarinalle.) Sinä Herpmanin morsian? (Tanssii ja elehtii\nmielihyvissään lattialla. Saa jotain ilkeää mieleensä, nauraa ja\ntanssii hurjemmin. Käskee sitten sotilaat avukseen, jotka kiskovat\nHeikin ylös, sitovat kädet eteen ja vievät istumaan pöydän päähän.\nPopoff nostaa kynttilät Heikin kahden puolen. Siirtyy sitten ulomma\nkatsomaan, kädet sivuilla tanssii ja kykkii.) _A vot, nyt hyvä! Sinä\nmorsian!_ (Viittaa Kaarinaan.) _Sinä sissi!_ (Viittaa Heikkiin.) _Sinä\nhauskaa näet!_ Herpmanin morsiamen hääyön näet! (Kävelee Kaarinan luo\naikoen ryhtyä tekemään väkivaltaa. Heikki nostaa päättävästi kätensä\nkynttilän liekille ja alkaa polttaa siteitään. Silloin rymähtää akkuna\nsisään luukkuineen ja suuri pölkky perässä. Aukossa näkyvät Johanin\nkasvot.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nKAARINA. Johan!\n\nJOHAN. Kaarina!\n\nPOPOFF (Ponnahtaa äkisti penkiltä aavistellen.) Johan! Johan Herpman!\n\nJOHAN (Karskisti.) _Jussi Herpman!_ (Virittää pistoolinsa. Popoff\nvirittää myös nopeasti pistoolinsa vetäen samalla Kaarinan suojakseen.\nYksi sotilaista ojentaa muskettinsa Johania kohti. Johan ratkaistuaan,\nettei Kaarinan vuoksi voi ampua Popoffia, muuttaa äkisti suunnitelmansa\nja ampuu tähtäävän sotilaan, heittää pistoolinsa menemään ja\näkillisellä kumarrussyöksähdyksellä hypähtää sisään akkuna-aukosta.\nPopoff laukaisee tällöin, mutta ohi, heittää pistoolinsa ja Kaarinan\nvetäen miekkansa. Toinen sotilas vetäytyy ulos. Johan ja Popoff alkavat\nmiekkailla. Johan leveän varmasti Popoffille.) Mies miestä vastaan!\nKerrankin selvä peli! (Miekkailevat edelleen, Johan kuin leikitellen,\nsiirtyvät ovelle päin. Johan pistää kuolettavasti. Popoff kaatuu.\nHeikki, joka edelleen koko ajan on polttanut nuoriaan, riipaisee ne\npuoliksi palaneina poikki, hypähtää tasajalkaa lattialle, sieppaa\nPopoffin ruumiin kuin pölkyn ja kohottaen korkealle nakkaa ovesta ulos.\nJohan huomaa ja tuntee vasta Heikin.) _Heikki, peijakas! Taitaa olla\nkarhu pahalla päällä!_\n\nHEIKKI (Sieppaa Johanin heittämän havutukin lattialta karjaisten.) _On\nse!_ (Hypähtää ovesta ulos, kuuluu jymäys.)\n\nKAARINA (Kaarina juosten keskilattialle Johania vastaan.) Johan rakas!\nJumalan lähetti!\n\nJOHAN (Huomaa hänen sidotut kätensä.) _Kätesi sidotut!_ (Oudosti.)\n_Naisen sitoi!_ (Kuin ei vieläkään tahtoen käsittää.) _Mieskö se oli,\nja naisen sitoi?_ (Sieppaa puukkonsa ja katkaisee Kaarinan siteet.)\n_Ranteesi veressä! Sinun kätesikö veressä?_ (Vetää Kaarinan kädet\nhuulilleen ja suutelee monta kertaa kiihkeästi.)\n\nKAARINA (Hyväilee.) Rauhoitu, rakas. Ei enää hätää, eikä mitään ole\ntapahtunut!\n\nJOHAN. Sinun kätesi haavoitetut! Sinun veresi juoksee! Eikä mitään ole\ntapahtunut! (Suutelee vielä Kaarinan ranteita.) Minun sieluni on\nhaavoissa ja silmäni juoksee! Enkä minä sitä edes häpeä (Vetää\nmiekkaansa ja liikehtii kiihkeästi lattialla.) Olen kuin tiikeri, jolla\nei ole syötävää! Herra Jumala, anna minulle jotain tehtävää! (Ovesta ja\nakkunasta syöksähtää joukko asestettuja vihollisia.)\n\n_Kas niin! Pikainen toivomus! Pikaisempi täyttymys!_ (Alkaa kiihkeä\ntaistelu. Kaarina juoksee pöydän luo ja sammuttaa kynttilät. Pimeässä\nkiivasta kalsketta ja jytinää. Silloin tällöin välähtävä pistoolin\nlaukaus. Eteisestä alkaa taistelun lomassa kuulua Heikin harvasanaisia\ntäräyksiä.) _Äsh, ryökäle!_ (Mäiskäys.) _Jopas sun tapasin!_ (Taas\nmäiskäys.) _Saitkos turpaasi! Tule vielä syyhymättä saunaan!_\n(Taistelua ja huutoa. Gabrielin ääni.) _Johan, minä täällä!_\n\nJOHAN (Iloisesti ja voimakkaasti.) Ja minä täällä! (Iskuja.) Ei hätää!\nEi sen puolesta! (Taistelupiste keskittyy ovelle ja vähitellen\nhiljentyy.) Kas niin! Kohta jo iskee rauta rautaan! (Taistelu lakkaa.)\nKaarina, missä olet?\n\nKAARINA (Perältä.) Täällä! Ei minulla vaaraa!\n\nJOHAN (Iloisesti perälle kiirehtien.) Eikä saakaan olla! Ei ainakaan\nsamassa huoneessa, jossa minä olen!\n\nHEIKKI (Kompastuen ovelle ruumiisiin.) Äsh, perhana! Tulta helvettiin,\nettä näkee edes raadot kiertää!\n\nJOHAN (Naurahtaen.) Älähän nyt. Keritään tässä jo vähemmälläkin (Iskee\ntulen ja sytyttää kynttilät.)\n\nHEIKKI (Alkaen nakella ruumiita ulos.) Ja aina noita ryökäleitä\npitääkin olla minun tielläni!\n\nGABRIEL (Perälle käyden.) Johan, Kaarina! Ei kumpikaan haavoittunut!\n\nJOHAN (Iloisesti vastaan käyden.) Eihän meillä varaa semmoisiin. Mutta\ntoista se oli ennen Anningaisten tullissa kisällien kanssa.\n\nGABRIEL (Naurahtaen.) Aina sama Herpmanin hurja Jussi!\n(Huolestuneesti.) Pitkää aikaa ei meillä lepoon. Vihollisia on\nHuhdalla, Salmella, kaikkialla!\n\nJOHAN. Savossa, Karjalassa ja Pohjanmaalla! Eikö liene sama, vaikka\nmakaamme täälläkin kotvan aikaa!\n\nGABRIEL (Kaarinalle.) Sinun ei olisi pitänyt kotoa lähteä.\n\nJOHAN. Sinä sen sanoit, mitä minä en saattanut.\n\nKAARINA (Johanin käteen tarttuen.) En voinut jäädä!\n\nJOHAN (Kaarinan otsaa suudellen.) Sano se vielä toisen kerran!\n\nKAARINA. En voinut jäädä, kun sinä olit täällä!\n\nJOHAN. Urhea tyttöni! Yksin et jää! (Suutelee.)\n\nPEKKA (Tulee touhuissaan ovesta.) Eikös täällä enää mitään olekaan?\n\nHEIKKI. Mitäs täällä nyt enää. Ainahan sinä tappelusta myöhästyt.\n\nPEKKA (Miehevästi.) Kukas sen tappelun aloitti, häh, sanoppas, pappilan\npatapölkky!\n\nHEIKKI. Eikö tuota lie ryssä aloittanut.\n\nPEKKA. Kukas petti kapteenin, häh! (Tanssii ja laulaa.) Yhdeksän mull\nkonstia! Kiepoota ei tarvita! Ryssä lähtee loikkimaan. Varis kun vain\nvaak-ku--aa!\n\nJOHAN (Toisille.) Tämähän se tuli kuin Kaarle kuninkaan pikalähetti\n(Nauraen.) Sinä vempele ja vekara! Jos minä olisin kuningas, niin\nritarilyönnin saisit! (Kolkutusta kuuluu ovelta.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Edelliset, ja suomalainen sotilas.\n\nGABRIEL. Kuka siellä?\n\nSOTILAS (Repaleisena ja nääntyneenä.) Soturi Suomen armeijasta!\n\nGABRIEL Ja JOHAN. Armeijasta!\n\nGABRIEL. Mistä tulet!\n\nSOTILAS. Napuen taistelusta!\n\nJOHAN. Vihdoinkin taistelu!\n\nGABRIEL (Kiihkeästi aavistaen.) Tappio!\n\nSOTILAS. Tuho ja turma!\n\nGABRIEL. Koko armeija lyöty!\n\nSOTILAS (Huokaisten.) Lyöty ja hajoitettu! Tässä viimeinen riekale\nPohjois-Hämeen lipullisesta. Muissa ei liene paljoa paremmin!\n\nJOHAN. Horna periköön pelkurit! Seisoitko paikallasi, mies!\n\nSOTILAS (Avonaisesti.) Tehtäväni tein! Teki päällikkö ja mies!\nYlivoimalla löi vihollinen! Oli pakkanen ja oli nälkä!\n\nGABRIEL (Kiihkeästi kävellen ja itsekseen tilitystä tehden.)\nYlivoimalla se löi... Nousee... Nousee... Niityt nielee... Pellot\npeittää... Voittokin jo tappiolle nuottaa vetää... Tuhoturma\nkynnyspuuta nuolee.. (Tuskaisesti päähänsä tarttuen.) Mitä minä\nteen?... Mitä meidän olisi pitänyt tehdä! (Johanille melkein huutaen.)\n_Mitä muuta me olisimme voineet tehdä?_\n\nJOHAN (Rauhallisen päättävästi käteen käyden.) _Ei mitään muuta!_\n\nGABRIEL. Kuka irroitti ne helvetinhenget? (Kävelee.) Kuka teki\nkuolemansynnin? (Johanin käteen tarttuen.) Veli, vereltäsi väkevä!\n_Orjuus vaiko kuolema?_\n\nJOHAN (Väkevästi.) Tuhatkertaisesti ennen kuolema!\n\nGABRIEL (Voimallisen rohkaisevasti.) Suonten virta on vahva kuin ennen!\n\nJOHAN. Vahvempi kuin ennen!\n\nGABRIEL. Ja rauta yhä käsivarren jatko!\n\nJOHAN (Miekkansa kahvaan käyden.) Puree kuin käärmeen kieli\n(Sotilaalle.) Eihän sinunkaan miekkasi Napuelle jäätynyt liene!\n\nSOTILAS (Vetää esiin.) Eikä jäädy! Sormi kylmettyi ja jäi, mutta...\n\nGABRIEL (Sytyttävästi tarttuen.) Sydän sykkii rääsytakin alla! Toverit,\nveljet! Kotirannoilla me kuolemata vastaan käymme!\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö sama kuin esinäytöksessä. Kaivannon näyttämön puoleiselle\nreunalle on hakattu korkea hirsisuojus, jonka kummallakin puolella\npienet tykit.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\n    Johan ja Kaarina.\n\nJOHAN (Katsoo esiripun auetessa kiinteästi oikealle, avaa kätensä,\nKaarina juoksee suoraan hänen syliinsä.) Tulit kuin taivaan lähetti! Et\nkuvitella voi, miten väkevästi juuri tällä hetkellä sinua kaipasin!\n\nKAARINA (Naurahtaen.) Kukapa sen voisi kuvitella, ellen minä!\n\nJOHAN. Kun kaukana olet, niin kaipaan. Kun lähelle joudut, niin enemmän\nkaipaan.\n\nKAARINA (Tahtoo karata.) Sitten lienee parasta, että pakenen!\n\nJOHAN. Mihin sinä pakenet?\n\nKAARINA. Kauas, pois!\n\nJOHAN. Mihin kastepisara auringon alta pakenee?\n\nKAARINA. Vaikkapa kukan kuvun alle.\n\nJOHAN. Kevätauringon tuli on janoinen ja polttava. Ensin se imee ja\nkuivaa kukan ulkoiset kastehelmet. Sitten se etsii ja herättää henkiin\nkuvussa hersyvät mesihelmet! (Suutelee äkisti ja tulisesti.)\n\nKAARINA (Menehtyen.) Rakas, miten olet ihana! Suurimmassa hulluudessasi\nihanimmasti ihana!\n\nJOHAN (Ottaa Kaarinan syliinsä ja juoksee patterin korkeimmalle\nrakenteelle, istuu vetäen Kaarinan polvelleen.) Kevät ja pihkalehdet\novat aina tehneet minut hulluksi. Jo pikku poikana, kun äiti vielä eli,\nunohduin koivumetsikköön puolipäiviksi. Äiti huhuili ja haki. Ja kun\nlopulta löysi, hämmästyi ja ihmetteli: Rakas lapsi, minkälainen sinä\nolet! Olin riipinyt ja hieronut lehtiä sääriini ja käsivarsiini. Ja\nsuussa oli vihreätä purua.\n\nKAARINA. Kauhea olit!\n\nJOHAN. Minä pelkäsin, että kevät pian loppuu. Suolasin itseni koko\nvuoden varalta (Jää hetkeksi mietteissään tuijottamaan. Kaarina sivelee\nhänen tukkaansa.) Kuule, Kaarina! Uskotko sinä, että nuori ihminen voi\nkuolla?\n\nKAARINA (Hätkähtäen.) Mitä sinä nyt sellaisia? Ja minultako sinä sitä\nkyselet? Itse enemmän olet elänyt ja nähnyt.\n\nJOHAN (Kuin kiihkeästi todistellen.) Nuori, väkevä henki, miten se\nvoisi kuolla? Eihän se voi sammua kuin kynttilänliekki! Eihän tuulikaan\ntyynny kuin saksilla katkaisten, eikä myrskylaine heti lakkaa, vaikka\ntuuli tyyntyisikin.\n\nKAARINA (Oudoksuen.) Ihan pelottaa. Mistä sinulle yht'äkkiä tuollaisia?\n\nJOHAN (Kiertäen.) En tiedä, ainahan niitä. Tulee tuulispääkin\nheinäniitylle (Silittelee Kaarinan kättä. Sitten yht'äkkiä taas.)\nKumminkaan minä en sinua jätä! (Kiihkeästi.) Talvisin, kun metsissä\nhiihdät, ladullasi liidän, hengityksesi huurut sieluuni imen, yökaudet,\nsaiturina timanttikiteitä jäljiltäsi kerään.\n\nKAARINA. Mutta yhdessähän me hiihdämme!\n\nJOHAN. Ei'i! Minähän olen.. (Kuin havahtuen.) Yhdessä, niinpä tietysti!\n(Äskeiseen tapaan kuvitellen.) Ja kesäisin sinä tulet tänne Tarhialle\nuimaan. Tule joka päivä. Syksylläkään ei vesi kylmältä tunnu, kun\nsäännöllisesti joka päivä käy. Minä uin Virtasalmessa kerran lähes\njouluun asti. Talaskiven luona sinä riisuudut ja loiskuttelet\njaloillasi. \"Hui, onpa se kylmää\", sanot sinä puoliääneen. \"Eihän tämä\nenää niin kovin\", sanon minä ja puhaltelen laineen harjaa lämpimäksi\n(Kiihkeästi.) Ja sitten minä suutelen sinun valkoista varvastasi,\nkutakin erikseen ja kaikkia yhdessä!\n\nKAARINA. Mutta...\n\nJOHAN. Älä keskeytä! Se on niin neitseellinen ja arka semmoinen ensi\nkertaa keväällä uimaan riisuutuva tyttö (Jatkaa kuvitteluaan.) Sinä\nnouset ja nostat vettä polviisi ja rintoihisi ja kaulaasi. Lopuksi\nkastelet tuon tukkasi ja minä odottelen siellä vähän ulompana\naallonharjalla (Kiihkeästi.) Ja sitten, kun sinä heittäydyt\nuimasillesi, imeytyy minun janoinen kaipuuni sinun hersyvään\nihanuuteesi. Pappilan pikkupoika pääsee pihkakoivikkoon! (Taivuttaa\nKaarinan ja suutelee kauan.)\n\nHEIKKI (Tulee pyssyineen patterin luo asti. Nostaa päänsä, huomaa ja\nhätkähtää. Kaarina ja Johan huomaavat hänet. Kaarina huudahtaa. Heikki\nvarjostaa kädellään silmiään.) Ei, ei, en minä nähnyt enkä kuullut\nmitään!\n\nJOHAN (Hypähtää Kaarinan kera alas.) Eikä se niin vaarallista ollut,\nvaikka olisit nähnyt ja vielä kuullutkin.\n\nHEIKKI (Kuin anteeksi pyydellen.) Vahtiin minä vain tässä, minäkin\nvuorollani. Ja sopiipahan teidän niitä mansikoita muuallakin... Eikö\nnoita paremmin kasvanekin ahomailla.\n\nJOHAN (Naurahtaen.) Vai ahomailla. Osaapa veistellä työkirveellä hienoa\nlastua (Menevät.)\n\nHEIKKI (Heittää konttinsa maahan ja kiipee patterille.) On siinä mulla\npyssyä, onpas kerrakseen! (Riikka tulee eväsnyytti kädessä, pysähtyy\npatterin alle ja jää kuuntelemaan. Heikki tarkastelee tykin suupuolta.)\nJa on siinä reikääkin! Onpa perhana vie! Ei sillä vain lintua passaisi\nampua!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Riikka ja Heikki.\n\nRIIKKA. No minkä takia ei passaisi ampua?\n\nHEIKKI (Hypähtää alas niin nopeasti kuin pääsee.) Sinäkös juuttahinen\nsiellä? (Melkein vihaisesti.) Ei ole terveellistä tulla pallina\nvahtimiehen luo!\n\nRIIKKA (Matkii hymähtäen.) Eikö tuo liene yhdentekevää, jos tuommoisen\nvahtimiehen luokse tulee keränä tai pallina.\n\nHEIKKI (Kipakasti.) Ei maar olekaan. Kun hyvin sattuu, niin alkaa sataa\nlyijyä kinttuun!\n\nRIIKKA (Pilkallisesti.) Pyh! (Avaa eväsnyytin.) Lähdin perääsi\njuoksettamaan, kun unohdit penkille (Vetää nyytistä kalakukon ja\ntarjoaa Heikille.) Kas siinä! Luulenpa, että maistuu!\n\nHEIKKI (Ottaa kukon. Kääntelee ja katselee mielihyvillään.) Perhanan\nkaunis kukko!\n\nRIIKKA (Nuhdellen.) Jumalanvilja kourassa kiroaa!\n\nHEIKKI (Kuin anteeksi pyydellen.) Enhän minä sitä millään (Taittaa aika\nkimpaleen ja alkaa syödä täyttä suuta.)\n\nRIIKKA (Katsellen.) Hyvin näkyy painuvan nahkaasi!\n\nHEIKKI (Nieleskelee silmiään pullistellen.) Painuuhan se!\n\nRIIKKA. Tein kalakukon, kun ma tiesin, että siitä tykkäät!\n\nHEIKKI. Joo! (Nielaisee ja taittaa taas suuren kimpaleen.)\n\nRIIKKA. Säästäisit jo lopun!\n\nHEIKKI (Kääntelee arvostelevasti jäännöstä.) Säästäisikö tuota! Täällä\non noita eläväisiäkin, hylkyjä.\n\nRIIKKA. No pistä makoosi! Siellä ainakin eläväisiltä säilyy.\n\nHEIKKI. Varmasti! (Haukkaa jo uudesta palasta.)\n\nRIIKKA (Tarkastelee hirsisuojusta ja tykkejä.) No jo onkin julmat\npyssyt. Ei maar niillä passaisikaan lintua ampua.\n\nHEIKKI (Nieleskellen.) Ei passaisi! Ukkometsostakaan ei jäisi jäljelle\nkuin reikä (Nielee.) Eikä sitäkään löytäisi mistään!\n\nRIIKKA. Mitäs tuon hirsikasan takana on?\n\nHEIKKI. Nouse katsomaan, kun varot, ettet tipahda.\n\nRIIKKA (Kiipee varustukselle.) Herra hallitkoon! Eihän tässä ennen\njokea ole ollut!\n\nHEIKKI. Nytpä on!\n\nRIIKKA. Tätä te täällä viime yönä kaivoittekin! Gabrielin meininkiäkö\ntämä on?\n\nHEIKKI. Gabrielin ja Jussin (Nielee.) Ja minun!\n\nRIIKKA. Sinun! (Hyppää alas.)\n\nHEIKKI (On saanut syötävänsä loppuun. Nuolaisee sormiaan.) Joo! Ensin\nme kaivettiin tuo monttu. Ja sitten me pylläyteltiin nurin noita\nhirmupetäjiä!\n\nRIIKKA. Mikäs tällä kaikella sitten on oikein meininkinä?\n\nHEIKKI. Jaa meininkinäkö? (Täyttelee piippuaan.) Tuolla on tuo Tarhian\njärvi, niinkuin tiedät, ja tuolla tuo Ketveleen lahti (Näyttää\npiipullaan.) Jos ryssä meinaa kirkolle, niinkuin se meinaa, on sen\ntultava tästä.\n\nRIIKKA. Luuletkos, ettei pääse!\n\nHEIKKI. Ei, perhana! Tähän jäi ja pyllähti kuin rusakka tinatuopin\nlaitaan!\n\nRIIKKA. Mutta niitä kuuluu olevan hirveän paljon!\n\nHEIKKI. Vaikka olisi kuin hyttysiä! (Näyttää tykkejä.) Kun noilla\nlasketaan hyvä laaki, niin siitä saa jokainen turpaansa!\n\nRIIKKA. Eihän toki kaikki!\n\nHEIKKI. No jos ei, niin pannaan pieneksi rapinaksi (Näyttää\nmuskettiaan.) Ja loput lihataan näillä! (Nostaa miekkaa tupestaan.)\n\nRIIKKA. Äläkä puhukaan! Ja pane pois se rauta!\n\nHEIKKI (Laskee miekan helähtäen.) Eihän näistä juuri akoille paranekaan\npuhua.\n\nRIIKKA. Käy niin luonnolleni, kun se Pekkakin siellä rensuaa joka\npaikassa. Jonakin päivänä vielä nitistävät hengen pois!\n\nHEIKKI (Innostuen.) Älä sure! Sitä ei pyydystä eikä nitistä vanha\npirukaan, on se semmoinen poika!\n\nRIIKKA (Ilostuen.) Vai on se semmoinen! No sinäpähän tuon olet nähnyt!\n\nHEIKKI. Olen minä nähnyt!\n\nRIIKKA (Katsahtaa aurinkoon.) Kylläpä päivä jo venähti. Täytyykin tästä\nlehmiä huutelemaan. (Kääntyy lähteäkseen.)\n\nHEIKKI. Tuota... Äläpäs vielä mene!\n\nRIIKKA. No! (Pysähtyy syrjittäin.)\n\nHEIKKI. Tuota... meinaan vain, että eiköhän tämä tappelunjytinä tässä\nvähitellen ala käydä lopulleen.\n\nRIIKKA. Niinkö arvelet?\n\nHEIKKI. Silloinhan se puurokin loppuu, kun silmä vastaan tulee. Eikös\ntässä sinunkin mielestäsi olla pääsemässä jo keskeen.\n\nRIIKKA (Astuu askelen takaisin.) No ihan!\n\nHEIKKI. Kämmenet tässä jo syyhyvätkin oikeihin töihin!\n\nRIIKKA (Astuu taas askelen.) Tuo on miehen puhetta, tuo!\n\nHEIKKI. Ja sitten minä rakennan mökin! Ja, ja...\n\nRIIKKA (Astuu taas askelen.) Ja!\n\nHEIKKI (Nostaa housujaan ja laukaisee.) Ja otan sinusta akan!\n\nRIIKKA (Kiljaisten.) Varjele, mitä se puhuu! Mutta huolitkos sinä\nminusta. Tämmöinen elähtänyt lompsana ja toisen rasi!\n\nHEIKKI (Hymähtäen.) Minäkös tässä olen enkelinkuva, vanha sahapukki!\n\nRIIKKA (Mielihyvillään, touhukkaasti.) Kyllähän me yhteen sovitaan,\nmikäpäs siinä. On jo muutenkin niin kauan samoissa leivissä oltu. Vai\noikein sinä jo mökin rakentamista tuumaat. Eikä mitään puhu!\n\nHEIKKI. Mitäpäs se turhista puheista!\n\nRIIKKA. Menetkin nurkalle heti, ei se ritkuttamisesta parane.\n\nHEIKKI (Jämerästi.) Sota on kesken! Minä olen pannut merkille, ettei\nmonia parane yhtä aikaa yritellä, ei tule laitakalua mistään.\n\nRIIKKA (Topevasti.) No lopettaa sen sodan! Minä puhun vielä tänään\nGabrielille!\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    Edelliset ja Gabriel.\n\nGABRIEL (Tulee tieltä päin ja kuulee Riikan sanat.) Puhu heti, niin ei\nunohdu!\n\nRIIKKA (Vähän hämillään.) Tässä vain Heikin kanssa meinattiin, että\nGabrielin pitäisi lopettaa jo sota.\n\nGABRIEL (Väkinäisesti naurahtaen.) Vai niin meinasitte!\n\nRIIKKA (Varmistuen.) Niin! Ei turhan hosumisesta mikään paikka parane.\nJäävät vain kesantoon kaikki oikeat työt ja meiningit.\n\nGABRIEL. Totta, Riikka hyvä!\n\nRIIKKA (Innostuen.) Rantapellon ojat kasvavat miehenmittaista pajukkoa!\nMeidän pellon ojat, joissa ennen ei nähty luudan varpua eikä kiven\nnyppylää! Eikä aitaakaan näe enää kuin ihmeeksi jossakin metsässä\npuiden varassa, ja hirvet ja sudet ja muut metsäneläimet pötköttelevät\npelloilla kuin mullikat syksyllä!\n\nGABRIEL (Katkerasti.) Tiedän, tiedän!\n\nRIIKKA. Entäpä ihmiset! Pelokkaina, silmät tapillaan kulkevat kuin\nhautuumaan hyypiät (Surkutellen.) Kirkkoherraa minun käy ihan sääli.\nHarmaana jo kuin käki ja vaarinkontti hartioilla, surusta, pelkästä\nsurusta ja huolesta! Entäs Anna rukka! Ohenee ja vaalenee kuin hallan\npanema naatti! Ei poloinen edes lasta ole saanut, vaikka muut Ampialan\ntyttäret jo ensimmäisellä vuodellaan ovat pojan pyöräyttäneet! Olisipa,\nniinkuin olla pitää! Olisipa Gabriel joutanut kunnolla istahtamaan\nsänkynsä laidalle, eikö nähtäisi pirpanoita pappilan pihalla! Jo tok'\nniitä juoksenteleisi kuin jäniksen poikia oraspellolla! Anna on siksi\nväljäluinen!\n\nGABRIEL (Mietteistään heräten.) Mitä se Riikka nyt?\n\nRIIKKA. Herra siunatkoon! Se nukkuukin jo valveillaan! Sitähän minä\nvain, että Gabriel lopettaa nyt nämä sotimiset ja muut tappelukset.\nHeikkikin tuossa jo äsken sanoi, että tämä kaikki jo kiertää ja kiehuu\nkuin puuron silmän ympärillä (Rohkaisevasti.) Mitä siitä enää kiertää!\nRääpäisee auki ja pistää lusikan seinänrakoon! (Vihaisesti tykkeihin\nviitaten.) Ja nuo paholaisen rukit saa työntää järveen! Laskettaa\ntuosta rinnettä alas, että hiulut vinkuu! Minäkin tulen työntämään!\n\nGABRIEL (Katkerasti naurahtaen.) Hyviä neuvoja! Mieluisia olisivat\nnoudattaa. Mutta lähde jo kotiin! Lehmäsi odottavat! (Heikille.)\nSinäkin saat mennä! Minä olen täällä lopun illan.\n\nHEIKKI. Olisinhan minä tässä (Nostaa housujaan.) Juuri söinkin!\n\nGABRIEL. Mene lepäämään! Muista aseesi, jos hälytys sattuu!\n\nHEIKKI (Lähtien.) Kyllähän minä! (Menee.)\n\nRIIKKA (Jälkeen jääden.) Sinä et ole ennallasi, Gabriel. Sinua painaa\nsuuri suru, vaikka koetat sen peittää. Minun silmääni et petä!\n\nGABRIEL. Jospa niinkin! Mene nyt vain! (Viittaa.)\n\nRIIKKA. Se on sodan takia! Se tässä lopuksi vielä viisaatkin hulluiksi\ntekee! (Menee.)\n\nGABRIEL (Istahtaa huokaisten.) Silmä jäljellä... Heititpä okaan\nyksinkertaisessa ystävyydessäsi... Mitä muuta onkaan enää jäljellä...\nKuka sanoo, tänäänkö vai huomenna sekin puhkee ja kuiviin juoksee...\nMitä on ollut vuosien työstä hyötyä?... Ahtaammalle... Kireämmälle...\nJokainen voitto tappion enne... Kuolemana se edessä odottaa ja\nvaanii... Tuomiopäivänä yllättäen tulee... Niitä hyypiän silmiä, Riikka\nparka! Niinkuin en olisi niitä nähnyt ja kintereilläni tuntenut.\nAviovuoteesta: Toiveitteni pettymys... Saarnatuolista: Perisyntieni\nrangaistus... Kujilla ja teillä kymmeninä kysyvinä silminä: Missä\nmieheni... Poikani... Isäni. Voi tätä helvettiä! (Nousee ylös kääntyen\npattereille.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    Gabriel ja Herpman.\n\nHERPMAN. Yksinkö täällä, poikani.\n\nGABRIEL (Lyhyesti.) Yksin!\n\nHERPMAN (Katselee varustuksia.) Siinäkö meidän turvamme? Tähänkö\nlopultakin jouduttiin? (Gabrielille.) Vuosia olet taistellut. Turhuus\nja hengenvaiva!\n\nGABRIEL. Sinä sanoit sen jo aikaisemmin, isä.\n\nHERPMAN. Mutta sinä et uskonut aikaisemmin! Kutsumuksesi jätit tämän\nsuuremman takia. Murheen vuosia ovat olleet sinulle, ehkä yhtä paljon\nminulle (Huokaisten.) Menenkö enää kirkkoon tuomarina niinkuin ennen,\nlohduttajana ja rohkaisijana kuin ennen. Pahantekijän tavoin, vapisevin\npolvin saarnatuoliin nousen, sillä alhaalla näkyvät syyttäjiemme\nmurheen uurtamat kasvot. Suuri tuska täyttää sydämeni ja lohdutuksen\nsanat, jotka olen valmiiksi miettinyt, hyytyvät huulilleni. Kuin\nmurhaaja hoipertelen kotiin.\n\nGABRIEL. Minua ne tarkoittavat, isä!\n\nHERPMAN. Mikä on sinun, on myös minun! Sinä koet ja kuulet kaiken itse,\nminä saan kiertoteitä, pehmeämmin ja hienommin kuin villaan käärittynä,\neipä kivuttomammin silti. Kaiku on usein kärkevämpi kuin ääni itse.\nJämsässä poltetaan kaskia... Virroilla menevät heinään... Niin, niin,\nne eivät kuulu Herpmanien lääniin.. (Huokaisten.) Jumalani, milloin\nloppuu tämä kidutus ja piina! (Kävelee pattereille päin.) Pian loppuu!\nPian tämä nuotta jo kuiville nousee! Mihin joutunevat kalat onnettomat!\n\nGABRIEL (Kiivaasti kuohahtaen.) Koppaan! Pitäisi sen verran arvata\nvanhan nuottamiehen!\n\nHERPMAN. Gabriel!\n\nGABRIEL (Kiihtyen.) Ja tiedätkös huutavanääni, ketkä sinne kaikkein\nvarmimmin joutuvat? Laiskat lahnat ja lihavat ahvenet, jotka eviään\nliikuttamatta kulkeutuvat laineen mukana, ja joista yksikään ei ikinä\nole paulan ylitse hypännyt!\n\nHERPMAN (Surullisesti.) Poikani! Gabriel poikani!\n\nGABRIEL (Tulee isänsä luokse tarttuen häntä käsiin.) Anteeksi, isä!\nAhdistus täyttää rintani! Sielussani asuu pimeys! (Etäinen ukkonen\njyrähtää.)\n\nHERPMAN (Osaaottavasti.) Minä näen sen, poikani! (Jyrisee.) Pahoitin\nmielesi. Matala henkeni ei jaksa seurata sielusi kotkanteitä.\n\nGABRIEL. Kotkat taistelevat tuulissa ja sortuvat myrskyihin. Sinun\nhenkesi on kevätsade!\n\nHERPMAN. Minun täytyy lähteä, sairas odottaa. Hyvästi, poikani! Herra\nantakoon sinulle voimansa väkevyyttä!\n\nGABRIEL. Hyvästi, isä! (Kääntyy ja jää tuijottamaan patterin ylitse.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    Gabriel ja Anna (Anna tulee samalta suunnalta johon Herpman meni.)\n\nGABRIEL (Hätkähtää huomatessaan Annan.) Sinäkin täällä!\n(Kiusaantuneesti.) Miksi en saa olla yksin?\n\nANNA (Noin Gabrielin ikäinen, kalpeahko ja rasittunut, avopäin,\nyksinkertaisesti puettu. Tyynesti.) Ainako meidän pitäisi olla yksin?\n\nGABRIEL (Kiihtyneesti, kiihtyy puhuessaan yhä enemmän.) Mitä minä olen\ntehnyt? Enkö ole koettanut sitä, mitä jokainen kunnian mies asemassani\nolisi tehnyt, ei olisi voinut olla tekemättä! (Ukkonen jyrähtää.) Ja\nnyt minua vaanitaan kuin petoa, kuin pahantekijäeläintä! Syyttäviä\nsilmiä!... Viittauksia! Kuisketta! Panettelun juoruja kiertää! Isä\nmetsistä etsii! Vaimokin jo askeleita vaanii!\n\nANNA. Rauhoitu, Gabriel! Muistatko enää koskaan, mitä vuosia sitten\nuneksuimme? Rauhan koti, onnen elo! Minä joskus sen vielä unissani\nnäen...\n\nGABRIEL (Kiivaasti.) Kuvitteletko, että minä tätä helvettiä kaipaan!\nLuuletko, etten rakastaisi rauhaa ja rauhantöitä! Eivätkö sadat liedet\nole nyt kylminä? Eikö tuhon vasama ole iskenyt tuhansiin koteihin!\nMistä hyvästä meillä pitäisi olla onnen etuoikeus!\n\nANNA. Gabriel!\n\nGABRIEL. Tiedän syyn! Se on suvun ja heimon perisynti! _Minä! Minun\nonneni!_ Se on elänyt uskontunnustuksena polvesta polveen! _Minä_\naikoinaan yksinäni tarvitsin kaikki näiden pitäjien erämaat ja vedet\nriista-alueikseni... Keuruun... Multian... Pihlajaveden! _Minä_ nyt\ntulen kirkkoon rukoilemaan, että hyvä Jumala varjelisi ja enentäisi\n_minun_ karjaani ja tavaraani, Jukolan saa hävittää vaikka tuli tai\nrutto! Ja viimein kun kuoleman hetki tulee, josta Jumala _minua_ vielä\nkauan varjelkoon, että silloin saisin iankaikkisen elämän. (Pilkallisen\nmatalasti.) Hoskari ja Pekkala joutukoot helvettiin! (Jyrähti.)\n\nANNA (Tyynesti.) Onko meillä nyt varaa tällaisiin.\n\nGABRIEL (Annan käsiin tarttuen.) Ei ole varaa! Hullu minä olen! Monta\naikaa jo olen ollut! (Jyrähtää kovemmin ja pimenee.) Mene pois!\n\nANNA (Pyytävästi.) Enkö saa olla luonasi!\n\nGABRIEL (Hätäisesti.) Et voi! Et saa! Minun täytyy olla nyt _Jumalani_\nkanssa yksin! (Jyrähtää ja pimenee. Anna poistuu allapäin. Gabriel\ntuijottaa pimeyteen. Katkerasti.) Minkä takia minun täytyy olla tässä\nkadotuksessa yksin!\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    Gabriel ja Jeremias.\n\nJEREMIAS (Mielipuoli vanhus, jalkineina virsut, yllään hurstimekko,\nharmaa tukka sekaisena silmillä.) Paetkaa, Jumalan nimessä! (Leimahtaa\nja jyrähtää.) Helvetin kielet taivaalla leiskuu!\n\nGABRIEL. Lehtomäki, kuulkaa! Ettekö te ole Lehtomäki Pihlajavedeltä?\n\nJEREMIAS (Astuu lähemmä silmät oudosti hehkuen.) Lehtomäki... Lehtomäki\ntaivaalla leiskuu! Sauna, tupa ja riihi! (Astuu lähemmä ja hiljentää\nääntään.) Ja Matti makaa kaivonkannella (Nauraa hihittää.) Korvennettu\npää pojalla kainalossa, mutta makaa vain! (Nauraa.)\n\nGABRIEL (Vetäytyen lähemmä patteria, itsekseen.) Se on järjiltään,\nonneton!\n\nJEREMIAS (Seuraa perässä.) Ja pojan vaimo kaivotiellä! Lapsi\navorinnoilla punaista maitoa imee (Nauraa.) Punaista maitoa! (Gabriel\nkammoksuen väistyy, Jeremias saman verran lähenee.) Liisa pihamaalle\nkuoraistuna. Suuri karvakoira päällään makaa. Kokonaan ei peitä,\nvarpaat näkyy (Nauraa.)\n\nGABRIEL (Kauhuissaan.) Selvene, Jeremias parka!\n\nJEREMIAS (Tuijottaa kauan, kuin äly hetkeksi palaisi. Hyytävän\nkolkosti.) Herpmanin poika! Saatana! (Kova jyrähdys.) Minä näin sen\nhelvetin, minkä sinä rakensit! Poikani hiilillä paistettiin! Tyttöni\nojassa raiskattiin! Koivuun sidottuna omin silmin näin! (Hurjasti\nkiroten.) Rutto sinut syököön! Nielköön helvetin tuli! (Leimaus ja\njyrinä. Jeremias häipyy.)\n\nGABRIEL (Kävelee tuskaisesti hirsisuojuksen edustalla.) Lehtomäen Matti\nja Liisa... Liisakin, hento kukkanen, ensimmäinen rippityttöni..\n(Raivokkaasti.) Voi saatanan valtaa! Sadoissa kodeissa sama kadotuksen\ntuli roihuu! Miksi taivas sallii! Miksi maa ei repee (Salama iskee\nvaloisasti ja ukkonen jyrähtää.) Turhaan leimuat ja jyrähtelet! Iske!\nPolta! Tuhoa idän turilaitten joukot! (Kävelee kiivaasti.) Minkä\nrikoksen sovitukseksi tämä kurjuus! Tuskan työllä ovat miehet täällä\nkivikkomäkiä raivanneet! Nälän uuvuttamina vaimot uusia sukupolvia\nsynnyttäneet!\n\nSenkö vuoksi, että joutuisivat ilottoman nuoruutensa keväässä\nsaastaisten pyövelien raadeltaviksi! Tämäkö on elämän jumalainen\ntarkoitus? (Salama lyö, jyrähtää.)\n\nIske ja valaise! (Taivaalle huutaen.) Kirkasta edes se kuolemansynti,\nminkä minä tai sukuni on tehnyt! Mitä minun pitäisi katua! Mistä\npolvistua ja armoa anoa! Mitä muuta olisin voinut tehdä! Tehdyt tekisin\nuudestaan, vaikka tuhat kertaa! (Katsoo tuijottaen taivaalle.)\n\nEt vastaa! Et valaise mustaa mieltä! (Enenevän ahdistuksen vallassa.)\nTuska hartioitani vuorena painaa. Syyttömänä syyllisten puolesta\nkärsit! Eikö lohdutuksen pisaraa riitä syyttömäin kanssa kärsivälle...\n(Tuijottaa odottaen.) Et vastaa! (Painaa päänsä alas.) Voi tätä\npimeyttä! (Salama iskee kirkkaasti valaisten hetkeksi näyttämön.) Tätä\npimeyttä, jota ei edes taivaan tuli kirkasta! (Näyttämö taas pimentyy.\nIstahtaa kivelle maahan tuijottaen, mutta ponnahtaa sitten hurjana\npystyyn kohottaen uhmaavasti katseensa ylös.)\n\nMinä kapinoin sinun vanhurskauttasi vastaan! Kirottu olkoon oikeudeton\ntaivas! (Salama välittömästi seuraavine jyrähdyksineen.)\n\nMitä on oikeutesi nyt ja aina ollut! Hävitystä! Murhaa! Puhtauden\nraiskausta! Mielipuolen naurua! Orpojen kyyneleitä!\n\nJa millaisia ovat aseesi, Herra Jumala! Tsaareja! Jesuiittoja! Kultaan\nsilattuja porttoja! Kaapuun käärittyjä murhaajia! (Yhä pimenee iskien\ntiheään salamoita välittömästi seuraavine jyrähdyksineen.) Iske!\n(Uhmaten.) Valmis olen tuhotuomiollesi! Valmis vaikka helvettiin, jonka\nluojan julmuus on luoduilleen valmistanut! (Jää seisomaan uhmaavaan\nasentoon. Salamat ja jyrähdykset harvenevat ja etääntyvät.)\n\nEt iske! (Kolkon päättävästi.) Minä tahdon kirkkautta pimeyteen! (Vetää\npistoolin vyöltään.)\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\nANNA (Tulee juosten näyttämölle.) Gabriel! Gabriel!\n\nGABRIEL. Anna! (Kuin kauheasta unesta selviten pudottaa pistoolin\nmaahan.) Sinäkö, enkelini! (Avaa sylinsä, johon Anna juoksee.) Oletko\nsinä ollut täällä?\n\nANNA (Urhoollisesti kyyneleitään pidättäen.) Kuinka olisin voinut sinut\njättää!\n\nGABRIEL. Vaikka minä olen yksin vain rientänyt ja rientänyt, aina\nunohtanut sinut epätoivon siinainkorpeen!\n\nANNA. Sinä olet suuri ja väkevä! Olen varjona valoasi seurannut!\n\nGABRIEL (Istahtaa kivelle, Anna istuu vierelle painaen päänsä hänen\npolvelleen.) Minä ja minun taisteluni... Olenko niin kokonaan voinut\nunohtaa sinut ja sinun taistelusi?\n\nANNA. Älä olemattomia muistele!\n\nGABRIEL. Kuin villipeura olen vuodet okaisia korpipolkuja juossut!\nEteenpäin, eteenpäin! Minä en tahdo taakseni vilkaista! Olen hekumoinut\nuusien haavojeni tuskalla. Vanhat ovat hoidotta ärtyneet! Ja armas\nhoitajani harhailee ja etsii. Painajainen etsijää huuhkaimena vaanii,\nkuolemankauhu vaimoni sydäntä jäätäen pusertaa.\n\nANNA (Onnellisena.) Älä puhu enää niistä! Tämä onnenhetki korvaa monta\nonnetonta vuotta.\n\nGABRIEL (Hyväilee ja suutelee Annan päätä.) Kalvennut on poski. Hius\nharmaaksi harventunut, vaikka nuoruuden veri martopohjaa ruokkii.\n\nANNA (Hyväilee Gabrielin polvia.) Jumalan armon avaruus on suuri! Minä\nlöysin sinut.\n\nGABRIEL (Kuin muistaen ja hätkähtäen.) Minä kirosin Jumalan! Kuulitko\nsinä?\n\nANNA. Rauhoitu, rakas! Jumalan korva ei ole ihmisen!\n\nGABRIEL (Kuin pahaa unta muistellen.) Minä kuljin kuolemanrämeitä.\nUnohdinko minä rakkauden Jumalan, joka vuoteeni ylle jäi, kun äidin\nsiunaukseen silmäni suljin? Katsoinko tylysti kauneuden Jumalaan, jonka\nniityillä sinä sinikelloja poimit? Kapinoinko väkevyyden Jumalaa\nvastaan? Muistatko, kun Kotkakalliolla istuimme, kun selkä vaahtona\nkuohui ja petäjät katkeilivat kuin korret?\n\nANNA (Rohkaisevasti.) Sama Jumala on nytkin lähellä, lähempänä kuin\nkoskaan ennen. Hän yksin tietää ja tuntee, minkä painon kultaa sinä\nolet. Hän auttaa meidät kynnyksen yli.\n\nGABRIEL (Väkevästi vapautuen.) Anna! Vaimoni! Kesäpäivieni kirkkaus!\n\nANNA. Gabriel, mieheni! Voimieni väkevyys!\n\nGABRIEL. Jospa voisin antaa sinulle voimaa!\n\nANNA (Riemullisesti.) Sinä olet antanut jo! Elämä sykkii sydämeni alla!\n\nGABRIEL (Hurmautuneena kerraten.) _Elämä sykkii! Ikuinen elämä!_\n(Yht'äkkiä syleilee ja suutelee väkevästi Annaa.) _Sinä jatkat sitä!\nSinä Anna! Kelloni kesäisellä niityllä!_ (Lähtevät käsikkäin.)\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    Pekka, Johan ja Gabriel.\n\nPEKKA (Kiipee varustuksen takaa ja pudota mätkähtää etualalle.) Oho!\n(Nousee kiireesti ylös.) Eipä tainnut kukaan nähdä! (Huohottaa.) Kyllä\nmä juoksinkin! Ei, mutta äijät ketaroilleen! (Ottaa tykin viereltä\ntuohitorven, nousee lavetille ja puhaltaa kolme pitkää soittoa.)\nEiköhän kohta ala painua miestä kuin siimaa (Hyppää alas.) Vaikka ei se\nsieltä vielä siunaaman aikaan ryssäkään tule!\n\nJOHAN (Tulee juosten aseineen.) Soitit!\n\nPEKKA (Miehevästi.) Soitin minä, niin! Sieltä niitä painaa Ampialasta\npäin niin tuhannen vietävästi! Pajupuron sillan alla makailin ja\nodottelin, kun alkoi posmitus kuulua. Paria kolmea mälläsin vasten\nkuonoa, mutta...\n\nJOHAN (Keskeyttäen.) Loput jätit meille muille, parempi se niin olikin.\nMene nyt vähän haukkaamaan!\n\nPEKKA (Lähtee.) Kyllä!\n\nJOHAN. Eikä sinun tarvitse tulla, jos kovin väsyttää.\n\nPEKKA. Mikäpäs tässä väsyttäisi nuoria ketaroita (Heittää mennessään\npari kuperkeikkaa.)\n\nJOHAN (Naurahtaen.) Eipä siltä näytä! (Kävelee etualalla ja puhelee\nitsekseen.) Koko Jelaginin komppania... Mies kahtakymmentä vastaan...\nSe on totta.. (Synkästi.) Nyt se on vasta totta! (Kävelee kiivaasti.)\nViime yönä näin taas Siltalan Tuomaan... Virroilla näin... Olimme\nsatimeen joutua... Längelmäellä näin... Jälki olkapäässäni kimoo..\n(Katsomoon tuijottaen.) Nyt sen käsi oli veressä! (Kääntyy äkisti\nkävelemään olkapäitään ravistaen.) Aataminperintöinen taikausko, hyi\nhelvetti!... Se tulee, mikä tulee... Kerran se kumminkin tulee! Tänään,\nhuomenna, kuukauden tai vuoden perästä (Gabriel tulee.)\n\nGABRIEL. Ne tulevat!\n\nJOHAN. Niin! (Kävelee edelleen mietteissään.)\n\nGABRIEL. Me otamme heidät vastaan!\n\nJOHAN (Yksikantaan.) Niinkuin ennenkin olemme ottaneet!\n\nGABRIEL. (Menee Johanin luo ja tarttuu käteen.) Iso veli.\n\nJOHAN (Kiihkeästi.) Minä en pelkää kuolemaa! Sen sinä tiedät!\n\nGABRIEL. Sen minä tiedän!\n\nJOHAN (Kiihkeän väkevästi.) _Mutta minä rakastan elämää!_\n\nGABRIEL. Senkin minä tiedän!\n\nJOHAN. Nyt kun se kaikkein väkevimpänä suonissani sykkii! (Koukistaa\noikean kätensä.) Koeta tuota lihasta! Kuin kivi! Kuin koski, jonka\nsalpa juuri aukee! Ja koivikko on hiirenkorvalla! Pihkalehti\nväkevimmillään tuoksuu! (Tempautuu kävelemään.)\n\nGABRIEL (Muistellen.) Pihkalehden aika se oli. Kupittaalta tultiin.\nAamu jo sarasti, mutta pormestarin kukko ei vielä kiekaissut. Sinä olit\nvähän tapellut ja olit parhaimmalla tuulellasi. \"Vedetäänpäs tuo\nParkkerin äijän jaala pois vesiperästä\", sanoit ja kiskaisit sen\nnelisoutuisen Aurajoen isolle sillalle.\n\nJOHAN. Olithan sinäkin siinä!\n\nGABRIEL. Lienen ollut vähän pidättelemässä. Kuusi miestä kuului aamulla\nähkineen, ennenkuin piikkiöläiset torille pääsivät.\n\nJOHAN (Jo naurahtaen.) Ja turkulaiset väittivät Herpmanien syyksi,\nmutta kukaan ei uskonut.\n\nGABRIEL. Kukapa sitä olisi uskonut! Ja muistatkos sinä yhtä kevätaamua.\nSilloin ei ollut vielä urpukaan ulkona. Ajeltiin Multian Nikarasta ja\nkarhu istui sylissäsi. \"No, no, oleppas hiljaa, Nalle\", asettelit sinä,\nminä koetin pitää keskitiellä, ettei vain kaaduttaisi.\n\nJOHAN (Nauraa.) Sehän oli semmoinen poikanen!\n\nGABRIEL. Poikanenpa hyvinkin! Semmoinen viisitoistaleiviskäinen!\n(Nauravat.)\n\nJOHAN. Mutta kukas puujaloilta kirkonräystäälle istui? Muistellaanpas\nvähän niitäkin!\n\nGABRIEL (Hymähtäen.) Kukas meillä puujaloilta istuu ja putoaa. Kyllähän\nse sekin tunnetaan ja tiedetään.\n\nJOHAN (Käy sanaa sanomatta Gabrielin käteen. Puristavat äänettöminä\npitkän aikaa.) _Nousee!_\n\nGABRIEL. _Sukupolvien lähdesuonista se nousee!_\n\nJOHAN. _Veli elämässä!_\n\nGABRIEL. _Voima kuolemassa!_\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    Edelliset, Pekka, Heikki ja kaikki Herpmanin poikain miehet.\n    Tulevat päättävinä ja äänettöminä asettuen kiilariviin\n    katsomoon päin.\n\nGABRIEL (Hypähtää tykin alustalle.) Pojat! Veljet! Tässä me nyt\nkotiportin lukkona olemme! (Viittaa kaivannon taakse.) Asunnalta on\ntulossa komppania vihollisia! Käsi ylös, pojat (Kaikki kohottavat\nkätensä empimättä ja varmasti. Gabriel laskee ne itsekseen.)\n\n(Nostaa oman kätensä.) Viisitoista! Viisitoista kättä, eikä yksikään\nvapise! Se riittää! (Kaikki laskevat kätensä.)\n\nSiinä on Tarhian lukko! Käsivartemme sen jousi ja jänne! (Lämpimästi.)\nTämä on synnyinmaamme, synnyinseutu! Tuolla metsän takana ovat kotimme!\nTuomi kukkii! Pääsky ensi kertaa viirissä vikertää! Kullakin meistä\nrakkain siellä luottaa ja toivoo. Pikku poika ja veli on torkahtanut ja\nuneksii: Se on vahva mies. Isä! Iso veli!\n\n(Hetken hiljaisuus. Etäisyyteen tuijottaen, väkevästi.) _Tänne te\nhyökkäätte idästä ja lännestä! Ryöstäjinä! Murhaajina! Heikompaa\nraastatte, te rikkaat ja väkevät!_\n\n_Tämä on kylmä maa! Halla kesät, talvet notkomaissa asuu! Pohjatuuli\nkivikoissa männynjuurta ruokkii! Ryöstäjä ei täällä kauan elä!_\n\n(Väkevästi.) _Vain taistelija elää! Polttakaa pirtti! Ehompi kohoo!\nTuhotkaa touko! Uusi oras nousee! Raastakaa ja ryöstäkää! Vetäkää kuin\nvirta vesikiveä! Varmemmin kansaksi karaistuu vainottu heimo! Ja kerran\nverensä väkevyys sen verrallenne nostaa!_\n\n(Lähentyen.) _Toverit! Tuon petäjän kara on syvällä maassa. Sivujuuret\nkivikarussa kymmenien kyynäröiden alalla! Ja vesa kasvaa rungon takana!\nTämä kansa kestää!_ (Paljastaa päänsä, toiset samoin.) _Jumala\nkanssamme! Tarhian lukko kestää!_\n\nKAIKKI (Vakuuttavan juhlallisesti.) _Tarhian lukko kestää!_ (Gabriel\nkääntyy kaivannolle päin varjostaen kädellä silmiään.)\n\nGABRIEL (Katsoo pitkään ja terävästi kaivannon ylitse, kääntyy miehiin\npäin.) _Paikoillenne!_\n\nNäyttämö pimenee. Pari kanuunan laukausta, kiväärien pauketta, huutoa\nja taistelua.\n\n\n\n\nLOPPUKUVAELMA.\n\n\n(Seuraa välittömästi kolmannen näytöksen jälkeen. Taistelu on\npäättynyt. Kaarina kumartuneena Johanin ruumiin yli, etäämpänä\nepämääräisesti näkyviä kaatuneita y.m. taistelun jälkiä. Gabriel makaa\ntykin alustaan nojaten. Hänen ympärilleen ryhmittyneinä Herpman, Anna,\nRiikka, Heikki ja Pekka.\n\nAika, aamu auringon nousun edellä. Rusko väkevöityy koko kuvaelman\najan, lopussa aurinko nousee. Näyttämön valetessa käki kukahtelee,\nmuuten täysi hiljaisuus.)\n\nGABRIEL (Kohoutuen, katsoo hymysuin väkevää ruskotusta.) _Synnyinmaani\ntaivas ja järvi!_\n\n(Aurinko kirkastaa maiseman.) _Aurinko! Elämän äiti! Sinä avaat Suomen\nvapauden aamun!_ (Kääntyy, huomaa Annan, tarttuu hänen käsiinsä) Anna!\nHän elää!\n\nANNA (Gabrielin ohimoita sivellen.) Elää! Poikasi elää!\n\nGABRIEL. _Päivä vaihtuu! Sukupolvi katoo!_ (Väkevästi.) _Elämä ei kuole\nmilloinkaan!_ (Kuolee Annan syliin.)\n\nHERPMAN (Sisäisen vapauttavan taistelun jälkeen.) _Kaiken annoitte,\nminkä Herra antoi teille!_ (Taivaalle katsoen.) _Anna sieluillemme\nrauha!_\n\n\n\n"]