Alicen synnintunnustus

ALICEN SYNNINTUNNUSTUS

Kirj.

Jack London

Englanninkielestä suomentanut

A. Lehto

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy. 1925.

Riihimäen Kirjapaino-Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

Alicen synnintunnustus. Makaloa-matolla. Kahekilin luut. Kuolleiden luut. Veden lapsi. Rantatyrkyssä.

ALICEN SYNNINTUNNUSTUS.

Tämä Alice Akanasta kerrottu tarina on hawaijilainen, mutta ei meidän ajaltamme, vaan siltä vielä varhaisemmalta, jolloin Abel Ah Yo piti ylistettyjä saarnojaan Honolulussa ja sai Alice Akanan tekemään synnintunnustuksen. Mutta Alicen oma kertomus liittyi senaikaisen sukukunnan vanhempaan historiaan.

Sillä Alice Akana oli varhain aloittanut elämänsä ja elänyt sen alusta alkaen suurenmoisesti. Hänen tietonsa ulottuivat perheen perustamisiin, liikeasioihin ja istutusmaihin. Hän oli ainoa, joka tiesi enemmän kuin asianajajat tahtoivat tietää, koski se sitten rajankäyntiä tai lahjoitettuja maa-alueita tai avioliittoja, syntymäpäivämääriä, asetuksia tai häväistysjuttuja. Hän ei mielellään laverrellut ja antoi vain harvoin heille pyydettyjä tietoja ja senkin yksinomaan silloin, kun tiesi sillä edistävänsä oikeutta eikä ketään vahingoittavansa.

Sillä Alicen elämä oli aina hänen varhaisista tyttövuosistaan saakka kulunut kukkien, laulujen, viinin ja tanssin parissa, ja viime vuosina oli hän itse ollut johtajattarena tällaisissa juhlissa, sillä hän hoiti erästä hula-taloa. Tässä ilmapiirissä, jossa Jumalan ja ihmisten ja varovaisuuden lait ovat kumotut, hankki hän historialliset tietonsa asioista, joista kukaan ei kuiskaillut eikä usein arvannutkaan. Ja hänen lukittu kielensä oli hänelle hyvä palvelija, niin että vaikka vanhat tiesivätkin hänen olevan asioista perillä, niin ei hänen milloinkaan oltu kuultu juoruavan Kalakanan venesuojasta tai niistä juhlapäivistä, jolloin sotalaivojen upseerit vierailivat maissa tai kaiken maailman diplomaateista ja ministereistä ja neuvostoista.

Ladattuna suurella varastolla historiallista dynamiittia, joka, jos se olisi räjähtänyt, olisi järkyttänyt saarien sekä yhteiskunnallista että kaupallista elämää, johti Alice Akana entistä vaiteliaampana tanssijattaria, jotka luau'issa (juhlissa), pidoissa, poi-illallisilla ja kuninkaallisille henkilöille sekä uteliaille matkailijoille esittivät hula'a. Hän ei ollut yksinomaan elinvoimainen, vaan myös lujajänteinen ja solakka kuin polyneesialainen talonpoikaisnainen ja omasi niin terve-elimistöisen ruumiinrakenteen, että hänen saattoi odottaa elävän arvaamattoman pitkiä aikoja. Aivan sattumalta ja pelkästä uteliaisuudesta hän osui menemään Abel Ah Yon kokoukseen.

Kaikkine teologioineen ja sukkelasanaisuuksineen oli Abel Ah Yo sangen kummallinen henkilö. Hänen sukuperänsä oli vielä kummallisempi, sillä hän oli neljäsosaksi portugalilainen, neljäsosaksi skotlantilainen, neljäsosaksi hawaijilainen ja neljäsosaksi kiinalainen. Se käännytyshehku, joka hänestä huokui, oli kuumempi kuin mitä yksikään hänen neljästä rodustaan oli voinut saada aikaan. Sillä hänessä oli kasaantuneena kaikkien hänen neljän rotunsa viekkaus ja nokkeluus, älykkyys ja viisaus, kavaluus ja julmuus, intohimot ja filosofia, uskonkiihkoinen sieluntutkimus ja kyky polvia myöten kahlata tosiasioissa. Ja näiden lisäksi oli hänellä kaikkien näiden neljän rodun taito vetäytyä pimeän suojaan.

Mitä tulee puhetaidollisiin taikatemppuihin oli hän useita maileja edellä tavallisia lähetyssaarnaajia. Sillä Abel Ah Yo hallitsi neljän elävän kielen verbit, nominit, adjektiivit ja vertauskuvat. Nämä neljä kieltä sekoitettuina elokkaasti toisiinsa antoivat hänelle sellaisen varaston ilmaisukeinoja, että siihen olisivat tuhannet lähetyssaarnaajat voineet hukkua. Kuulumatta mihinkään erityiseen rotuun ja ollen sanan täydessä merkityksessä sekasikiö, omasi hän mitä suurimmassa määrin kyvyn sovittautua olosuhteiden mukaan. Hän vivahteli ja välkkyi yhdestä seka-elementistään toiseen ja lamaannutti suorilla ja yllätti sivustahyökkäyksillä yksinkertaisempia ja yhdenlaatuisempia sieluja, jotka kävivät hänen kokouksissaan ja saivat tartunnan hänen hehkustaan.

Abel Ah Yo uskoi omaan itseensä ja monipuolisuuteensa samalla tavoin kuin siihen, että Jumala oli enemmän juuri hänen kuin kenenkään muun ihmisen kaltainen ja että Jumala ei ollut mikään rotujumala, vaan maailmanjumala, jonka muodoltaan täytyi muistuttaa kaikkia maailman rotuja, vaikka hän sen johdosta sitten olisi pilkullinen kuin hevonen. Ja hänen aatteensa osoittautui tehokkaaksi. Kiinalaiset, korealaiset, japanilaiset, hawaijilaiset, portugalilaiset, venäläiset, englantilaiset, ranskalaiset – kaikkien rotujen jäsenet – polvistuivat sovinnollisesti rinnakkain hänen monivivahteisen jumalankuvansa eteen.

Abel Ah Yo oli varhaisimmassa nuoruudessaan hylännyt Englannin valtiokirkon ja oli senvuoksi vuosikausia kärsinyt omantunnontuskia tuntien olevansa Judas. Hän oli kieltänyt Herran, vaikka perinjuurin oli uskonnollinen. Sentähden hän olikin kuin Judas. Judas oli kirottu. Näin ollen oli hänkin, Abel Ah Yo, kirottu, ja se hän ei tahtonut olla. Niinkuin ihmisten tapa on, vääntelehti ja kiemurteli hänkin välttääkseen kirousta. Tuli päivä, jolloin hän tunsi olevansa pelastettu. Oppi Judaksen kirouksesta, hän järkeili, oli Jumalan väärinymmärtämistä, Jumalan joka ennenkaikkea edusti oikeutta. Judas oli ollut Jumalan palvelija, varta vasten valittu suorittamaan erikoisen rumaa tekoa. Aina kuuliainen Judas oli näin ollen petturi jumalallisesta käskystä ja – pyhimys. Ergo oli hänkin, Abel Ah Yo, pyhimys, luovuttuaan eräästä määrätystä lahkosta, ja saattoi siis milloin hyvänsä lähestyä Jumalaa ja luottaa hänen armoonsa.

Tämä teoria tuli hänen julistamansa sanoman tärkeimmäksi perusaineeksi ja oli erikoisen tehokas pesemään puhtaaksi niiden omiatuntoja, jotka olivat luopuneet toisista uskonnoista ja joiden alitajuinen minä muuten oli musertua Judas-syntinsä taakan alle. Abel Ah Yolle oli Jumalan pelastussuunnitelma yhtä selvä kuin olisi hän, Abel Ah Yo, itse sen laatinut. Kaikki tulisivat viimein pelastetuiksi, vaikka se toisiin nähden kävi hitaammin ja he senvuoksi saisivat huonommat paikat taivaan valtakunnassa. Ihmisen paikka maailman herkeämättä pyörivässä kaaoksessa oli edeltäpäin päätetty ja määrätty, jollei muulla niin ainakin sillä tavoin, että hän kielsi ettei mitään herkeämättä pyörivää kaaosta ollutkaan. Tämä oli vain ihmisen säikytetyn mielikuvituksen luoma kauhunkuva, ja rohkein iskuin, käyttäen sekä ajatusta että sanaa ja kuvailevia iskusanoja, jotka tunkeutuivat suoraan kuulijoiden sisimpään ajatusmaailmaan, hän karkoitti kauhunkuvan heidän aivoistaan ja osoitti heille Jumalan suunnitelman rakkautta uhkuvan selvyyden ja niin lahjoitti heille sielunrauhan ja vapauden.

Miten saattoi Alice Akana, tämä aito puhdas hawaijitar, puolustautua hänen ovelia, demokraattisesti väritettyjä, rotuvivahteisia ja iskusanoin aseistettuja hyökkäyksiään vastaan? Abel oli kokemuksensa perusteella melkein yhtä paljon kuin hänkin perillä elämän ja synnin pyörteistä, sillä hän oli ollut kuplettilaulajana Hawaijin ja Kalifornian väliä kulkevissa matkustajahöyrylaivoissa ja sitten viinurina sekä merellä että maalla Berberian rannikolta Heinien kapakoihin saakka. Hän oli tosiasiallisesti jättänyt paikkansa Universitet-klubin yliviinurina lähteäkseen suurelle herätyskiertueelleen.

Alice Akana tuli kokoukseen ilvehtiäkseen, mutta jäikin rukoilemaan Abel Ah Yon Jumalaa, joka hänestä tuntui järkevimmältä, mistä hän milloinkaan oli kuullut puhuttavan. Hän pani rahaa Abel Ah Yon kolehtilautaselle, sulki hula-talonsa ja erotti hulatanssijattarensa saattaen heidät antautumaan vielä syntisempään elinkeinoon, repi rikki koreat lippunsa ja kukkaköynnöksensä ja osti raamatun.

Honolulussa ja sen ympäristöllä elettiin silloin uskonnollisen hurmauksen aikaa. Se oli demokraattinen kansanliike Jumalan luo. Mahtavat ja ylhäiset saivat kutsun, mutta eivät tulleet. Vain tyhmä ja vaatimaton alaluokka polvistui käännytyslavan ääreen, tunnusti piinaavan, ahdistavan syntikuormansa, poisti hartioiltaan kaikki eksymyksensä ja pahuutensa ja vaelsi sitten suoraselkäisenä, lapsellisena ja puhtaana Abel Ah Yon Jumalan käsivarren tukemana. Abel Ah Yon herätyskokoukset olivat sanalla sanoen kuin puhdistava kylpy synnille ja sielunsairauksille, siinä syntiset vapautettiin taakoistaan ja saatettiin jälleen iloisiksi ja henkisesti terveiksi.

Mutta Alice ei ollut iloinen. Hän ei ollut puhdistunut. Hän osti ja jakeli raamattuja, uhrasi yhä enemmän rahaa lautaselle, yhtyi komealla kontra-altollaan kaikkiin virsiin, mutta ei tehnyt synnintunnustusta. Turhaan väitteli Abel Ah Yo hänen kanssaan. Hän ei tahtonut polvistua lavan ääreen, eikä ilmoittaa kaikkea sitä pahaa, joka hänessä piili ja niitä pahoja tekoja, joita hänen entiset ystävänsä olivat tehneet. "Sinä et voi palvella kahta herraa", sanoi Abel Ah Yo hänelle. "Helvetti on täynnä niitä, jotka ovat sitä yrittäneet. Tyhjin ja puhtain sydämin on sinun tehtävä rauha Jumalan kanssa. Vasta sitten kun avoimesti olet kokouksessa tunnustanut Jumalalle syntisi, voit vastaanottaa lunastuksen. Siihen asti kalvaa sinua synnin syöpä, jota sisässäsi kannat."

Tieteellisesti katsoen, vaikka hän ei itse siitä tietänyt ja aina pilkkasi tiedettä, oli Abel Ah Yo oikeassa. Alice ei voinut tulla lapseksi ja säteilevänä kätketyksi Jumalan armohelmaan ennenkuin vapautti sielunsa synneistä tunnustamalla ne vaikkapa vain toisille ihmisille. Protestanttisen tavan mukaan piti hänen paljastaa sydämensä julkisesti, kun taas katolilaisen tavan mukaan kahdenkeskisesti rippi-isälle. Tulos tästä paljastuksesta oli yhteys, rauha, onni, puhdistus, lunastus ja ikuinen elämä.

"Valitse!" jylisi Abel Ah Yo. "Uskollisuus Jumalaa kohtaan tahi uskollisuus ihmisiä kohtaan", Ja Alice ei voinut valita. Hän oli kunniantuntonsa pakoittamana liian kauan vaiennut. "Minä tahdon kaiken tunnustaa omalle itselleni", selitti hän. "Jumala tietää, että olen väsynyt sieluuni ja että tahtoisin sen jälleen yhtä puhtaaksi ja hohtavaksi kuin ollessani pikku tyttö Kaneohessa..."

"Mutta kaikki sinun sydämesi synnit on tehty yhdessä muiden sydämien kanssa", oli Abel Ah Yon muuttumaton vastaus. "Koska sinulla kerran on taakka, niin laske se alas. Et voi samalla kertaa kantaa taakkaa ja olla siitä vapaa."

"Minä rukoilen Jumalaa joka päivä ja monta kertaa päivässä", vastusti hän. "Minä lähestyn Jumalaa nöyränä, huokauksin ja kyynelin. Minä annan usein rahaa kolehtiin ja ostan raamattuja, raamattuja ja raamattuja loppumattomiin."

"Mutta Jumala ei tule hymyilemään sinulle", vastasi Jumalan puhemies. "Ja sinä tulet jatkuvasti olemaan väsynyt ja raskautettu. Sillä sinä et ole paljastanut kaikkia syntejäsi, ja sinä et vapaudu niistä ennenkuin olet paljastanut ne kaikki."

"Vaikea on tulla uudestaan synnytetyksi", huokasi Alice.

"Vaikeampi on tulla uudestaan synnytetyksi kuin syntyä." Abel Ah Yon sanat eivät tosiaankaan olleet lohdulliset. "Vasta sitten kun olet kuin pieni lapsi..."

"Jos joskus tunnustan syntini, niin siitä tulee pitkä tunnustus", myönsi Alice.

"Sitä suurempi syy on tunnustaa."

Tilanne pysyi samanlaisena, sillä Abel Ah Yo vaati ehdotonta alistumista Jumalan edessä ja Alice Akana harhaili yhä paratiisin reunamilla.

"Uskokaa pois, että siitä tulee pitkä synnintunnustus, kun Alice joskus aukaisee suunsa", sanoivat vetelehtijät toisilleen ilkeämielisesti satamassa, istuessaan ja ryypiskellessään "Palmupuussa."

Klubissa suhtauduttiin tähän mahdollisuuteen vakavammin. Nuorempi sukupolvi ilmoitti tunnustustilaisuuden sattuessa varanneensa itselleen etummaiset penkit, ja monet iäkkäämmistä laskivat väkinäisesti leikkiä Alicen kääntymyksestä, ja Alice huomasi yht'äkkiä, että ystävät, jotka kahteenkymmeneen vuoteen eivät olleet muistaneet edes hänen olemassaoloaan, nyt suuresti hänestä pitivät.

Eräänä iltapäivänä, kun Alice raamattu kädessä aikoi nousta raitiovaunuun, käski Gyrus Hodge, sokeritehtailija, autonkuljettajansa ajamaan hänen luokseen. Liioitellulla ystävällisyydellä hän pakoitti Alicen nousemaan autoon viereensä, ajoi pitkän mutkan ja uhrasi kolme neljännestä ajastaan kuljettaakseen hänet määräpaikkaansa.

"Sinun näkemisesi on todellakin lääke kipeille silmille", kuherteli hän. "Ja vuodet ne vierivät! Mutta sinä näytät komealta. Sinä kyllä tiedät miten säilyttää nuoruutesi."

Alice hymyili ja vastasi siihen polyneesialaiseen tapaan lämpimän ystävällisellä kohteliaisuudella.

"Oh, hyvä jumala", sanoi Gyrus Hodge, "minä olin siihen aikaan sellainen poikaveitikka!"

"Olit kyllä, hiukan poikamainen", myönsi Alice nauraen.

"Lapsellisuutta kaikki mitä siihen aikaan tein."

"Muistatko sen yön, jolloin kuskisi tuli humalaan ja jätti sinut..."

"Sss!" varoitti Hodge. "Se samainen japanilainen kuski on nyt suorittanut tutkinnon korkeakoulussa ja osaa paremmin englantia kuin kukaan meistä. Ja luulen myös, että hän on hallituksen vakooja. Mitäpä me nyt puhuisimme hänestä? Olin sitäpaitsi niin nuorikin. Muistanet.."

"Sinun poskesi olivat kuin persikat, joita tapasimme viljellä, ennenkuin Välimerenmaiden hedelmätulva teki siitä lopun", keskeytti Alice. "Luulen ettet ajanut silloin partaasi useammin kuin kerran viikossa, Muistatko hula'n, jonka keksimme kunniaksesi, silloin kun..."

"Sss!" hyssytti Hodge. "Se on kaikki unohdettu. Annetaan sen olla sinään."

Ja Alice huomasi, että hänen silmistään oli hävinnyt se lapsellinen ilme, jonka hän muisti entisiltä ajoilta. Nyt ne sensijaan olivat terävät ja punnitsevat ja katselivat häneen tutkivasti, ikäänkuin hän olisi vakuuttautunut siitä, ettei Alice tulisi paljastamaan hänen haudattua entisyyttään.

"On hyvä olla uskonnollinen kun tulee vanhemmaksi", sanoi hänelle eräs vanha ystävä. Tällä oli komea talo rakenteilla Pacific Heightissa, oli hiljan mennyt toisen kerran naimisiin ja oli nyt menossa laivarantaan vastaanottamaan kumpaistakin tytärtään, jotka äsken olivat suorittaneet tutkinnon.

"Me tarvitsemme uskontoa vanhuudessamme, Alice. Se pehmittää meitä, tekee meistä suvaitsevaisempia ja anteeksiantavampia toisten heikkouksia kohtaan – erittäinkin... mitä tulee toisten nuoruudenaikaisiin heikkouksiin, kun ei paljon tiedetä eikä välitetä mitä tehdään."

Ystävä odotti levottomana.

"Niin", vastasi hän. "Me olemme kaikki synnissä syntyneet, ja synnistä on paha päästä eroon. Mutta siihen nyt kuitenkin pyrin."

"Muista, Alice, että minun käytökseni oli aina kunniallinen, Me emme milloinkaan joutuneet keskenämme riitaan."

"Emme edes sinä iltana, kun annoit luau'n täyttäessäni kaksikymmentä vuotta ja tahdoit väkisin lyödä lasin rikki joka maljan jälkeen. Kyllähän sinä ne tosin maksoit."

"Runsaalla kädellä", vakuutti toinen melkein rukoilevasti.

"Runsaalla kädellä kyllä", myönsi hän. "Minä ostin jälkeenpäin pöytäkalustoa kaksi kertaa siitä arvosta kuin sinä silloin maksoit, niin että seuraavaa luau'a varten saatoin kattaa sadallekahdellekymmenelle hengelle tarvitsematta vuokrata tai lainata lautasia tai laseja. Sen luau'n antoi lordi Mainwether – muistatko hänet?"

"Olin hänen kanssaan villisianjahdissa Manassa", nyökkäsi toinen, "Olimme siellä vieraina neljätoista päivää. Mutta kuule, Alice, minun mielestäni on uskonto mainio asia ja enemmänkin kuin mainio. Mutta älä anna sen johtaa itseäsi liian pitkälle. Ja älä tunnusta mitään minusta. Mitä minun tyttäreni ajattelisivat niistä rikotuista laseista?" –

"Minä olen aina tuntenut aloha'a (lämmintä ystävyyttä) sinua kohtaan, Alice", vakuutti hänelle eräs lihava ja kaljupäinen senaatin jäsen.

Ja eräs toinen, lakimies ja isoisä: "Me olimme aina ystävykset, Alice. Ja pidä mielessäsi, että jos tarvitset apua laki- tahi liikeasioissa, niin minä annan sen ilman palkkiota, vanhan ystävyytemme vuoksi."

Eräs pankinjohtaja tuli hänen luokseen jouluiltana tuoden kunnioitustaherättävän, ja kuten näytti, virallisen kirjekuoren, jonka ojensi hänelle.

"Aivan sattumalta", selitti hän, "löysin Iapiodalen maakirjoista, joita apulaiseni tarkastivat, kahdentuhannen dollarin kiinnityksen sinun sikäläisestä maa-alueestasi – siitä riisipellosta, jonka vuokrasit Ah Chinille, Johduin siitä muistelemaan menneitä aikoja, jolloin kaikki olimme nuoria ja hulluja – niin juuri, hiukan hulluja. Ja sydämeni lämpeni ajatellessani sinua, ja senvuoksi nyt selvitin koko tämän asian vain aloha'na sinulle."

Eivät Alicea unohtaneet hänen omat maanmiehensäkään. Hänen talonsa muodostui Mekaksi alkuasukasnaisille ja -miehille, jotka tavallisesti tekivät sinne pyhiinvaellusmatkan salaa ja pimeän tultua ja aina lahjoja tuoden – vast'ikään riutalta poimittuja simpukoita, alligaattoripäärynöillä täytettyjä koreja, mangohedelmiä ja tähtiomenia, valituimpia ruusunpunaisia ja suloisia aaronjuuria, juottoporsaita, banaani-poi'ta, leipäpuun hedelmiä ja samana päivänä Pearl Harbourista pyydystettyjä rapuja. Mary Mendana, Portugalin konsulin puoliso, muisti häntä viidendollarin makeisrasialla ja mandariini-viitalla, joka jossakin loppuunmyynnissä olisi maksanut ainakin seitsemänkymmentäviisi dollaria. Ja Elvira Miyahara Mahaena Yin Wap, rikkaan kiinalaisen maahantuontikauppiaan Yin Wapin vaimo, tuli henkilökohtaisesti Alicen luo tuoden hänelle kokonaista kaksi filippiiniläistä pina-pukua ja kaksitoista paria silkkisukkia.

Aika kului, ja Abel Ah Yo kamppaili Alicen kanssa saadakseen hänet tarpeeksi katuvaiseen mielentilaan, ja Alice kamppaili oman itsensä kanssa sielustaan, ja puoli Honolulua odotti jännittyneenä tulosta. Karnevaaliviikko oli ohi, poolopeli- ja kilpa-ajot olivat alkaneet ja päättyneet, ja vasta kun lähestyttiin kesäkuun neljännen päivän juhlaa, mursi Abel Ah Yo julmalla psykologisella tempulla hänen vastarintansa. Se tapahtui silloin kun hän piti kuulun saarnansa, jossa hän määritteli iäisyyden. Niinkuin lähetyssaarnaajat joskus, oli tietysti Abel Ah Yokin kirjoittanut tämän määritelmänsä. Mutta sitä ei saarilla kukaan tietänyt, ja hänen arvonsa uskonnollisena puhujana kohosi sadalla prosentilla.

Hänen seniltainen saarnansa oli niin menestyksellinen, että se käännytti toiseen kertaan monet hänen proselyyteistään, saattaen heidät kaatumaan nurin ja voihkimaan lavan ääressä. Heitä taas tunki joukko vastakääntyneitä, jotka helluntaituli oli sytyttänyt, niiden joukossa puoli komppaniaa neekerisotilaita kaupunkiin sijoitetusta kahdennestakymmenennestäneljännestä jalkaväkirykmentistä, tusina urhoja neljännestä ratsurykmentistä matkalla Filippiineille, sama määrä humalaisia merisotilaita, erilaisia naikkosia Iwleista ja puolet sataman jätkistä.

Abel Ah Yo, joka sekarotuisuutensa tähden jo itsekin oli melkein vastustamaton ja tunsi ihmisluonnon kuin avoimen kirjan, Alice Akanan erikoisesti, tiesi tarkalleen tehtävänsä sinä muistettavana iltana, kun hän nousi puhujalavalle ja kuvaili Jumalan, helvetin ja ikuisuuden sellaisissa sananmuodoissa, jotka Alice Akana ymmärsi. Hän oli aivan sattumalta keksinyt hänen perusheikkoutensa. Ollen niinkuin kaikki polyneesialaiset innokas luonnonihailija, huomasi hän, että maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset olivat seikkoja, jotka Alicessa olivat alinomaan herättäneet kauhua. Alice oli nuoruudessaan asunut Suurella saarella ja kokenut maanjäristyksiä, jotka olivat luhistaneet ruohomajan hänen päälleen hänen nukkuessaan, ja nähnyt rouva Peleen (tulen jumalattaren) syöksevän punaisena liekehtivää laavaa pitkin Mauna Loan pitkiä rinteitä, tuhoavan rannan kalasulkuja ja hehkuvassa kulussaan nielevän karjalaumoja, kyliä ja ihmisiä.

Edellisenä iltana oli lievä järistys tärisyttänyt Honolulua ja tehnyt Alice Akanan unettomaksi. Ja aamulehdet olivat tiedottaneet, että Mauna Keassa oli tapahtunut purkaus ja laava teki nopeaa nousua Kilauean suuressa kraaterissa. Kokouksessa oli hänen mielensä siis kiihdyksissä maailman kauhuista ja tulevan ikuisuuden ihanuuksista, ja hän istui etupenkillä mielentilassa, joka mitä suurimmassa määrin oli herätykselle altis.

Ja Abel Ah Yo laski sormensa hänen sielunsa herkimpään kohtaan. Hän kuvasi Jumalan kaavanmukaiseen tapaan, mutta elävöitti taas tämän kaavamaisen kuvauksen taitavalla englannin- ja hawaijinkielisellä esityksellään. Hän kuvaili päivää, jolloin Herran rajaton kärsivällisyys loppuu ja hän käskee Pietarin päättämään tilinsä ja Gabrielin kutsumaan kaikki sielut tuomiolle ja ukkosen jylinää muistuttavalla äänellä huutamaan: "welakahao!"

Tämä Abel Ah Yon ihmistä muistuttava Jumala, joka jylisten maailman viimeisenä päivänä kajahuttaa englantilais-hawaijilaisen sanan welakahao, on hyvä esimerkki käännytyssaarnaajan kielellisistä keinoista. Welakahao'n kirjaimellinen merkitys on "kuuma rauta". Honolulun konepajoissa oli satoja työläisiä, jotka tällä sanalla tarkoittivat raudan takomista kuumana.

"Ja Herra huusi: 'Welakahao', ja tuomiopäivä alkoi ja kohtasi heitä wiki-wiki" (nopeasti), sillä Pietari oli sukkelampi kirjanpitäjä kuin kukaan konepajalla, ja hänen kirjansa olivat aina kunnossa.

Abel Ah Yo erotti nopeasti lampaat vuohista ja lähetti jälkimmäiset helvettiin.

"Ja nyt taas", kysyi hän (hänen kielensä on tässä tietysti eurooppalaistutettava), "missä helvetti sitten on? Oi, minun ystäväni, sallikaa minun pikaisesti kuvailla teille niitä helvetin ominaisuuksia, joita omin silmin olen nähnyt maan päällä. Olin nuori mies, poikanen, ja elelin Hilossa. Aamu alkoi maantärähdyksellä. Mahtava maa huojui ja tärisi koko päivän, kunnes väkevät miehetkin saivat meritaudin ja naiset tarrautuivat puihin pysyäkseen pystyssä ja karja kellahteli nurin. Näin itsekin erään nuoren vasikan kellistyvän kumoon, tällä tavoin. Sitten seurasi kuvaamattoman kauhea yö. Maa keikkui kuin kanootti myrskyssä. Erään pienen lapsen tallasi kuoliaaksi hänen armas äitinsä, joka astui hänen päälleen paetessaan luhistuvasta talosta."

"Taivas oli liekeissä. Luimme raamattua taivaan valossa, ja sen kirjaimet tahtoivat olla liian pieniä meidänkin nuorille silmillemme. Ne lähetysraamatut ovat aina niin pientä kirjasinlajia. Korkeilla vuorilla neljänkymmenen mailin päässä meistä aukaisi helvetti sydämensä ja veripunaisina virtoina se purki sulavaa kiveä alas mereen. Taivas paloi ja maa meidän jalkaimme alla tanssi hula'a... se oli aivan liian hirmuinen ja majesteetillinen näky, jotta siitä olisi voinut nauttia. Saatoimme ajatella vain maakuplan ohutta kalvoa meidän ja ikuisen tulen välillä ja Jumalaa, jota rukoilimme meidät pelastamaan. Siinä oli vakavia ja hurskaita sieluja, jotka heti paikalla lupasivat papeilleen, että he lahjoittaisivat kirkolle, ei mitään niukkoja kymmenyksiä, vaan viisi kymmenettä osaa kaikesta mitä omistivat, jos Herra vain sallisi heidän elää, jotta he voisivat antaa tämän uhrin."

"Oi, minun rakkaat ystäväni, Jumala pelasti meidät. Mutta ensin antoi hän meidän näin tuntea esimakua siitä helvetistä, joka aukaisee kitansa viimeisenä päivänä, jolloin hän huutaa 'welakahao!' Silloin on rauta kuuma! Ajatelkaa sitä! Silloin on rauta kuuma syntisille!"

"Kolmantena päivänä, jolloin kaikki oli levollisempaa, menimme minä ja minun ystäväni, pappi – ja me olimme levollisia Herran kädessä – ylös Mauna Loalle ja kurkistimme alas Kilauean kamalaan kitaan. Kurkistimme syvyyteen, tulimeren pohjattomaan kuiluun, joka ärjyi ja tuiski sateena lentävää tulta satojen jalkojen korkeuteen, niinkuin kesäkuun neljännen päivän juhlassa olette nähneet; ja koko ajan olimme vähällä tukehtua ja päämme oli sekaisin niistä suunnattomista savu- ja tulikivipilvistä, jotka sieltä nousivat."

"Ja minä sanon teille, ettei kukaan hurskas ihminen saattanut nähdä näkyä täydellisesti tuntematta siinä raamatun kuvausta helvetistä. Uskokaa minua. Uuden Testamentin tekijöillä ei ollut meille mitään uutta sanottavaa. Mitä minuun tulee, olivat silmäni kiintyneet tähän edessäni olevaan näytelmään, ja minä seisoin mykkänä ja väristen kaikkivaltiaan Jumalan kauhistavan vallan ja majesteetin edessä, jota milloinkaan en ollut niin selvästi kokenut – nähdessäni Hänen vihansa keinot ja ne sanomattomat kauhut, jotka odottavat katumatonta, joka ei tunnusta syntejään ja tee rauhaa Luojansa kanssa."

"Mutta oi, minun ystäväni, luuletteko, että oppaamme, meidän alkuasukkaamme, meidän syvälle pakanuuteen vajonneet palvelijamme olisivat ottaneet oppia tästä näytelmästä? Eivät. Perkeleen käsi oli heidän päällään. Aivan piittaamattomina ja välinpitämättöminä he vain ajattelivat illallistaan, juttelivat raa'asta kalastaan ja oikaisivat itsensä matoilleen nukkumaan. He olivat perkeleen lapsia, tunnottomia Jumalan töiden ylevälle kauneudelle ja hirmuisille kauhuille. Mutta te, joille nyt puhun, te ette ole pakanoita. Mikä on pakana? Hän on ihminen, joka osoittaa velttoa tunnottomuutta jokaiselle ylevälle ajatukselle ja ylevälle tunteelle. Jos tahdotte herättää hänen tarkkaavaisuutensa, niin älkää silloin pyytäkö häntä kurkistamaan helvetin kitaan, vaan lahjoittakaa hänelle kalebassillinen poi'ta, raaka kala, tai kutsukaa hänet johonkin typerään, raakaan ja aistilliseen leikkiin. Oi, ystävät rakkaat, miten vastahakoisia ja niskureita he ovatkaan kaikelle, mikä ylentää kuolematonta sielua! Mutta saarnaaja ja minä, me kurkistimme helvettiin, murheellisina ja sydän kärsien heidän tähtensä. Oi, ystävät rakkaat, se oli helvetti, jossa jumalattomat saavat kärsiä iankaikkista piinaa..."

Alice Akanaan tarttui hysteerinen kauhu. Hän mumisi: "Oi, Herra, minä tahdon antaa yhdeksän kymmenettä osaa kaikesta mitä omistan. Minä tahdon antaa molemmat pina-puvutkin, mandariiniviitan ja koko silkkisukka-tusinani..."

Kun hän taas kykeni seuraamaan puhetta, esitti Abel Ah Yo paraikaa kuuluisaa iäisyysmääritelmäänsä.

"Ikuisuus on pitkä aika, ystäväni. Jumala elää, ja Jumala elää ikuisuudessa. Ja Jumala on sangen vanha. Helvetin tuli on yhtä vanha ja yhtä ikuinen kuin Jumala. Voisiko piina muuten olla ikuinen syntiselle, jonka Jumala viimeisenä päivänä heittää tuleen ikuisesti palamaan? Oi, ystäväni, teidän ymmärryksenne on ahdas – liian ahdas ymmärtämään ikuisuutta. Mutta Jumalan armosta olen saanut voimaa opettaakseni teitä vähän sitä tuntemaan."

"Hietajyviä on Waikikin rannalla yhtä paljon kuin tähtiä taivaalla, enemmänkin. Niitä ei kukaan voi laskea. Vaikka saisi elää miljoonan elämää niitä laskeakseen, täytyisi sittenkin rukoilla lisää. Kuvitelkaa nyt pientä ruskeaa minah-lintua, jonka toinen siipi on poikki niin ettei se voi lentää. Tämä lentoon kykenemätön minah-lintu ottaa Waikikissa yhden hietajyvän nokkaansa ja hyppii, hyppii koko pitkän päivän, monen monta päivää, saapuu Pearl Harbouriin ja pudottaa hietajyvän mereen. Vuosia ja vuosisatoja se tekee sitä, tuhansia ja taas tuhansia vuosia, kunnes vihdoin Waikikissa ei ole ainoatakaan hiekkajyvää ja Pearl Harbour on täytetty ja kasvaa kookospähkinöitä ja granaatinomenia. Ja vielä silloinkaan, ystäväni, ei helvetissä koittaisi aamu!"

Tämän yhtäkkisen huippukohdan järkyttämänä ja kykenemättä vastustamaan tätä ovelan yksinkertaista ja kouraantuntuvaa kuvausta ikuisuuden silmänräpäyksestä täytyi Alice Akanan taipua. Hän nousi, hoiperteli ja lysähti polvilleen lavan ääreen. Abel Ah Yo ei ollut vielä päässyt saarnansa päähän, mutta omasi kyvyn käsittää massojen psykologiaa ja tuntea sen helluntaitulen kuumuuden, joka oli syttynyt hänen kuulijoissaan. Hän pyysi laulajainsa virittämään mukaansatempaavan pelastusvirren ja astui alas lavalta, kulki hallelujaa huutavien neekerisotilaiden välitse ja tuli Alice Akanan luo. Ja ennenkuin hurmaus alkoi laimeta, oli yhdeksän kymmenettäosaa hänen seurakunnastaan ja proselyyteistään polvillaan ja päästi synninhätänsä ilmoille kovissa huudoissa – –.

Melkein samanaikaisesti tuli Pacific- ja Universitet-klubeille puhelimitse tieto, että nyt teki Alice Akana synnintunnustusta rukouskokouksessa, ja ensi kertaa tuli Abel Ah Yon kokous nyt yksityis- ja vuokra-autojen välityksellä maan ylhäisten ja mahtavain saartamaksi. Ensiksi saapuneet näkivät ihmeekseen hawaijilaisten, kiinalaisten ja kaikenlaisten Hawaijin sekarotujen edustajain, miesten ja naisten, virtaavan ulos ja hiipivän tiehensä pitkin Abel Ah Yon tabernaakkelin uloskäytäviä. Useimmat livistäjät olivat miehiä, mutta jäljellejääneet seurasivat tarkasti ja ahnein silmin Alicen sanoja.

Ei koko Pacafac-alueella, ei pohjassa eikä etelässä ole milloinkaan tehty hirmuisempaa ja ikävyyksiin sotkevampaa tunnustusta kuin se, jonka nyt teki Alice Akana, Honolulun katuva Phryne.

"Hm", kuulivat ensinsaapuneet hänen sanovan, sen jälkeen kuin hän ensin oli luetellut muistamansa pikkusynnit, "te luulette, että Stephen Makelau on Moses Makekaun ja Minnie Ah Lingin poika ja omaa laillisen oikeuden niihin kahteensataankahdeksaan dollariin, jotka hän joka kuu nostaa Parke Richard-yhtiöltä vuokrana Amanan kalapadosta. Mutta ei. Stephen Makekau ei ole Moseksen poika, vaan Aaron Kaman ja Tillie Naonen. Moses ja Minnie saivat hänet rintalapsena lahjaksi Aaronilta ja Tillieltä. Minä sen tiedän. Moses ja Minnie ja Aaron ja Tillie ovat kuolleet. Mutta minä tiedän sen ja voin todistaa. Vanha mrs Poepoe elää vielä. Minä olin läsnä, kun Stephen syntyi, ja kun hän oli kahdenkuukautinen, niin minä itse kannoin yöllä hänet lahjaksi Mosekselle ja Minnielle, ja mrs Poepoe kantoi lyhtyä. Se salaisuus on ollut eräs minun synneistäni. Se on pitänyt minut etäällä Jumalasta. Nyt olen siitä kuitti. Nuoren Archie Makekaun, joka on kaasuyhtiön rahastajana ja pelaa potkupalloa iltapäivisin ja juo liian paljon paloviinaa, hänen ne kaksisataakahdeksan dollaria pitäisi joka kuun ensimmäinen päivä nostaa Parke Richard-yhtiöltä. Hän tulee tuhlaamaan ne paloviinaan ja ford-autoon. Stephen on kunnon mies. Archie ei ole. Hän on vielä valehtelijakin ja kaksi kertaa ollut vankilassa ja sitä ennen kasvatuslaitoksessa. Mutta Jumala vaatii totuutta ja Archielle tuomitaan rahat, joita hän tulee käyttämään huonosti."

Niin selosti Alice koko pitkän ja kirjavan elämänsä kokemukset. Naiset unohtivat olevansa tabernaakkelissa, samoin miehet, ja kasvot synkkenivät vihasta, kun he ensi kertaa saivat tietää parempain puoliskojensa kätköissä olleet salaisuudet.

"Huomenna on asianajajaintoimistoissa tungosta", kuiskasi Mac Ilwaine, poliisimestari, eversti Stiltonin korvaan, siksi aikaa keskeyttäen kuulemainsa mielenkiintoisten tietojen muistiinkirjoittamisen.

Eversti Stilton hymyili myöntävästi, mutta poliisimestarilta ei jäänyt huomaamatta, että hymy oli väkinäinen.

"Honolulussa on muuan pankinjohtaja. Te tiedätte kaikki hänen nimensä. Hän on sangen suosittu ja vaimonsa ansiosta seuraelämän kuningas. Hänellä on paljon osakkeita General Plantationissa ja Inter-Islandissa."

Mac Ilwaine tunsi muotokuvan ja varoi tirskumasta.

"Hänen nimensä on eversti Stilton. Jouluaattoiltana hän tuli luokseni osoittaen suurta alohaa (ystävyyttä) ja antoi minulle Iapiodalessa olevan maa-alueitteni kahdentuhannen dollarin arvoiset kiinnitykset kuitattuina. Mitä varten hän antoi minulle niin kallisarvoisen alohan? Sen sanon..."

Ja hän kertoi sen luoden valoa vanhoihin liiketoimiin ja poliittisiin metkuihin, jotka siihen asti olivat olleet pimeän peitossa.

"Tämä", lopetti Alice selonteon, "on kauan painanut omaatuntoani ja pitänyt sydämeni erossa Jumalasta."

"Harold Miles tuli senaatin presidentiksi ja viikkoa myöhemmin hän osti kaksi kaupunkitonttia Pearl Harbourista ja maalautti Honolulussa sijaitsevan talonsa ja maksoi kaikki klubivelkansa. Ja Ramsayn talo Honokikissa testamentoitiin kansalle ehdolla, että hallitus kustantaisi sen kunnossapidon. Mutta jollei hallitus kahden vuoden kuluessa sitä korjauttaisi, niin siirtyisi se Ramsayn perillisille, joita vanha Ramsayn oli vihannut pahemmin kuin kuolemaa. No, talo tuli perillisille. Charley Middleton oli heidän asianajajansa, ja hän suostutti minut taivuttamaan hallituksen herrat. Ja heidän nimensä olivat..." Alice mainitsi kuuden kummankin lakiasäätävän kokouksen jäsenten nimet ja lisäsi: "Sitten he kai jokainen maalauttivat talonsa. Nyt puhun siitä ensi kerran. Nyt on sydämeni paljon kevyempi. Se on ollut maalattu vasten Herran tahtoa. Ja sitten Harry Werthes. Hän oli siihen aikaan senaatissa. Kaikki puhuivat hänestä pahaa ja häntä ei enää valittu uudestaan. Mutta niin jäi hänen talonsakin maalaamatta. Hän ei antanut lahjoa itseään. Hänen talonsa on vielä tänä päivänä maalaamatta, niinkuin jokainen tietää."

"Ja Jim Lokendamper. Hän oli ilkeä ihminen. Kuulin, kuinka hän viime viikolla koko seurakunnan edessä tunnusti syntejään. Mutta hän ei tunnustanut kaikkia ja valehteli Jumalalle. Minä en sitä tee. Juttu on pitkä, mutta minä tunnustan kaikki. Azalea Akanu, joka istuu tuolla, on hänen henttunsa. Mutta Lizzie Lokendamper on hänen laillinen vaimonsa. Jo kauan sitten hän tunsi suurta alohaa Azaleaa kohti: Te luulette että Azalea sai enoltaan, joka kuoli Kaliforniassa, perinnöksi kaksituhatta dollaria. Ei saanut. Minä tiedän asian. Hänen enonsa kuoli vararikkoisena ja Jim Lokendamper lähetti kahdeksankymmentä dollaria hänen hautajaismenoihinsa. Jim Lokendamperilla oli Kohalassa maatilkku, jonka hän oli perinyt äitinsä tädiltä. Siitä ei Lizzie, hänen laillinen vaimonsa, tiennyt. Hän myi sen Kohalan tonttiyhtiölle ja antoi Azalea Akanulle kaksituhattaviisisataa..."

Lizzie, laillinen vaimo, nousi kuin rajumyrsky ja hyökkäsi kynsin ja hampain Azalean kimppuun, mutta ei miehensä, joka oli livistänyt.

"Malta, Lizzie Lokendamper!" huusi Alice. "Minun omallatunnollani on paljon sinunkin syntejäsi ja vähän öljyväriäkin..."

Ja kun hän oli kertonut kuinka Lizzie oli maalauttanut talonsa, sävähti Azalea pystyyn hurjistuneena.

"Malta, Azalea Akanu. Nyt kevennän minä sinun suhteesi sydäntäni. En talon maalauksesta. Sen maksoi Jim. Mutta uudesta kylpyammeesta ja nykyaikaisesta vesijohtolaitteista, jotka ovat raskaana minun..."

Paljon pahempaakin tiesi Alice Akana kertoa yhdestä ja toisesta asiasta ja teki tuimia hyökkäyksiä liikemaailmaa ja seuraelämän piirejä ja vieläpä alempiakin kansankerroksia vastaan. Kukaan ei ollut liian alhainen tai ylhäinen säästyäkseen niiltä, ja vasta kello kaksi yöllä hän lopetti kertomuksensa, lumoutuneen kuulijakunnan täyttäessä tabernaakkelin aina eteisiä myöten. Juuri ollessaan lopettamaisillaan hän muisti lisää.

"Hm", sanoi hän, "viime viikolla annoin Abel Ah Yolle kahdeksansadan dollarin maatilkun hänen juoksevien menojensa suoritukseksi ja kartuttaakseni hänen krediittiään Pietarin kirjassa taivaassa. Mistä olin tuon maatilkun saanut? Te luulette kaikki, että mr Fleming Jason on hyvä ihminen. Mutta hän on mutkikkaampi kuin Pearl Locken suu oli ennenkuin Yhdysvaltain hallitus antoi suoristaa kanavan. Mutta nyt hänessä on maksatauti, ja se on Jumalan rangaistus ja hän tulee kuolemaankin mutkikkaana. Mr Fleming Jason antoi tuon maatilkun minulle kaksikymmentä vuotta sitten, kun sen arvo oli kolmekymmentäviisi dollaria. Senkö tähden hän antoi, että tunsi suurta alohaa minua kohtaan. Ei. Hänen aloha'nsa on aina kohdistunut vain dollareihin."

"Kuunnelkaa. Mr Fleming pani minun tekemään suuren synnin. Kun Frank Lomiloli makasi talossani täynnä paloviinaa, jonka Fleming Jason oli viisi kertaa maksanut minulle etukäteen, narrasin minä Frank Lomilolin kirjoittamaan nimensä kauppakirjaan, jossa hän myi kaupunkitonttinsa sadasta dollarista. Tontin arvo oli kuusisataa, nyt se jo on kaksikymmentätuhatta. Tahtoisitte kenties tietää missä se tontti on. Se on King Streetillä; siinä on nyt 'Tule taas'-kahvila, japanilaisen vuokra-autoyhtiön talli, Smith & Wilsonin vesijohtoliike ja Adisonin kaksikerroksinen hotelli, jonka alla on Ambrosian jäätelömyymälä. Kaikki puutaloja ja aina olleet hyvässä maalissa. Eilen siellä viimeksi ruvettiin maalaamaan. Mutta se maali ei tule enää olemaan minun ja Jumalan välissä. Nyt ei enää ole mitään maalipyttyjä estämässä minua astumasta taivaan tielle." –

Seuraavan päivän aamu- ja iltalehdet pysyivät kauniisti vaiti tästä vuoden suurimmasta uutisesta, mutta Honolulussa tirskuttiin tai päivitettiin niitä useinkaan ei vallan liioiteltuja juttuja, joita kuiskaillen kerrottiin, missä vain kaksi honolululaista osui yhteen.

"Erehdyimme siinä", sanoi eversti Stilton klubissa, "ettemme heti alussa asettaneet varmuuskomiteaa pitämään Alicea aisoissa."

Bob Cristy, eräs nuoremmista, purskahti niin ivalliseen ja äänekkääseen nauruun, että häneltä kysyttiin, mitä hän sillä tarkoitti.

"No, en juuri mitään", vastasi hän. "Mutta matkalla tänne kuulin, että ukko John Ward on vastikään pantu putkaan juopumuksesta ja siivottomasta esiintymisestä ja poliisin vastustamisesta. Abel Ah Yo pitää tarkasti silmällä poliisikamarin asioita. Hänestä näet mikään ei olisi hauskempaa kuin narrata jokin kroonillinen juoppo tunnustamaan syntinsä."

Eversti Stilton katsahti Lask Finnestoniin ja kumpainenkin taas Gary Wilkinsoniin, Tämä vastasi siihen samalla tavoin.

"Se hän kyllä melkein on", myönsi Bob Cristy nyökäten. "Hän kuljeksii alinomaan satamassa, juo rahansa milloin saa, mutta on yhtä mielevä kuin ennenkin, vaikka hänen jo täytyykin käyttää silmälaseja lukiessaan eikä enää ole niin nopsa. Ja hänen muistinsa on erinomainen. Jos nyt Abel Ah Yo saa hänet käsiinsä..."

Gary Wilkinson selvitti kurkkuaan ennenkuin puuttui puheeseen.

"Hän on meidän suuri, kunniakas vanhuksemme. Hän on muisto menneiltä ajoilta. Ei ole enää montaa hänenlaistaan. Hän on uranuurtaja, todellinen kamaaina (vanha ja kokenut). Nyt hän on avuton ja vanhoilla päivillään poliisin käsissä! Meidän pitäisi tehdä jotakin hänen hyväkseen kiitokseksi siitä mitä hän on tehnyt Hawaijille, Tiedän sattumalta, että Sag Harbour on hänen lapsuudenkotinsa. Hän ei ole sitä nähnyt viiteenkymmeneen vuoteen. Emmekö yllätä häntä huomenna maksamalla hänen sakkonsa, antamalla hänelle piletin Sag Harbouriin ja – sanokaamme – rahaa vuoden oleskeluun siellä? Ajattelen, että muodostaisimme nyt komitean. Ehdotan siihen eversti Stiltonia, Lask Finnestonia ja... ja itseäni, Ja kuka on sopivampi puheenjohtajaksi kuin Lask Finneston, joka ennen muinoin niin hyvin tunsi tuon vanhan herran? Koska en kuule mitään vastalauseita, niin nimitän siis täten Lask Finnestonin puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tehtävänä on koota varoja jalon uranuurtajamme John Wardin nimiin sakkojen maksamista ja vuotista poissaoloa varten tunnustukseksi hänen elinikäisestä uutterasta työstään Hawaijin parhaaksi."

Kukaan ei vastustanut.

"Komitealla on nyt ensimmäinen salainen istuntonsa", sanoi Lask Finneston nousten ja viitaten heitä menemään kirjastohuoneeseen.

MAKALOA-MATOLLA.

Hawaijin naiset, päinvastoin kuin useiden muiden eteläisten rotujen, lähestyivät vanhuutta ylhäisen viehättävästi. Ilman ulkonaisia kaunistuskeinojakin tai ajan tekemien tuhojen viekasta peittelyä olisi naisen, joka istui hau-puun alla, ken pätevä arvostelija hyvänsä kaikkialla muualla maailmassa, paitsi ei Hawaijilla, määritellyt korkeintaan viidenkymmenen vuotiaaksi. Mutta hänen lapsensa ja lastenlapsensa sekä Roscoe Scandwell, joka neljäkymmentä vuotta oli ollut hänen miehensä, tiesivät hänen olevan kuudenkymmenenneljän ja ensi kesäkuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä täyttävän kuusikymmentäviisi. Mutta sitä ei hänestä huomannut, vaikka hän pani silmälasit nenälleen alkaessaan lukea sanomalehteä ja otti ne pois tahtoessaan katsella puolta tusinaa lapsia, jotka leikkivät nurmikolla.

Kohtaus oli ylevä – ylevä kuten vanha, talonsuuruinen hau-puu, jonka katveessa hän istui: niin tilava ja kodikkaan mukava oli sen siimes; ylevä kuten nurmi, jonka vihreä sametti kahdentuhannen dollarin arvoisena yleni maalle päin ja ulottui yhtä arvokkaan ja ylhäisen bungalowin eteen. Meren puolelta, sata jalkaa korkeiden kookospalmujen muodostaman esiripun läpi siinsi valtameri, joka särkkien takana oli tummansininen, taivaanrannalla indigonsininen ja särkkien sisäpuolella heijasti koko silkinhienon väriasteikon nefritistä alkaen aina smaragdiin ja turmaliiniin.

Ja tämä talo oli vain yksi niistä puolesta tusinasta, jotka Martha Scandwellille kuuluivat. Hänen kaupunkitalonsa muutamain mailien päässä sijaitsevassa Honolulussa, Nuuanunbulevardin varrella, ensimmäisen ja toisen vesiputouksen välissä, oli oikea palatsi. Suuret vierasjoukot olivat tutustuneet hänen Tantaluksessa sijaitsevassa vuoristohuvilassaan vallitsevaan mukavuuteen ja iloiseen mielialaan ja hänen mauha-taloonsa ja makai-taloonsa laajalla Hawaijin saarella. Mutta tämän Waikikik-talon kauneus, arvokkuus ja kallisarvoinen sisustus teki yhtä valtavan vaikutuksen. Kaksi japanilaista puutarhuria tasoitteli saksillaan hibicus-pensasaitoja ja kolmas puuhaili taidokkaasti yöllä kukkivain cereuskasvien parissa, joiden pian odotettiin puhkeavan salaperäiseen yölliseen kukoistukseensa. Lumivalkeaan pukuun puettu japanilainen kamaripalvelija kantoi ulos teetarjottimen, ja häntä seurasi japanilainen tyttö, joka kansansa puvussa oli sievä kuin perhonen ja palvellessaan valtiatartansa liehui kuin perhonen. Eräs toinen japanilainen palvelijatar, käsivarrellaan joitakin turkkilaisia pyyhinliinoja, meni matkan päässä oikealla yli nurmikon ja suuntasi kulkunsa kohti kylpykojuja, joista kylpypukuiset lapset juuri alkoivat poistua. Etempänä, palmujen alla merenrannalla näkyi kaksi kiinalaista lapsentyttöä, jotka olivat puetut kauneihin kansallispukuihinsa, valkeaan yee-shon'iin ja raitaisiin housuihin, ja musta hiuspalmikko riippui kummallakin pitkin selkää. Kummallakin oli pienokainen hoidettavanaan lastenvaunuissa.

Kaikki nämä palvelijat, hoitajattaret ja lastenlapset olivat Martha Scandwellin. Samaten lastenlasten ihonväri, aito hawaijilainen, aivan selvästi Hawaijin auringon aikaansaama väri. He olivat hawaijilaisia kahdeksalta tai kuudeltatoista osaltaan, s.o. seitsemän kahdeksasosaa tai viisitoista kuudestoistaosaa valkoista verta vaikutti tähän ihoon kykenemättä himmentämään vähemmistönä olevaa polyneesialaista kullanruskeata. Mutta vain tottunut silmä olisi voinut huomata, etteivät nämä vallattomat lapset kuitenkaan olleet puhdasta valkoista rotua. Roscoe Scandwell, isoisä, oli ollut puhdas valkoihoinen; Martha kolmelta neljäsosaltaan, heidän monet poikansa ja tyttärensä seitsemältä kahdeksasosaltaan, lastenlapset asteittain viideltätoista tai neljältätoista kuudestoistaosaltaan tai seitsemältä kahdeksasosaltaan, heidän seitsemän kahdeksasosaisten isiensä ja äitiensä mentyä naimisiin seitsemän kahdeksasosaisten kanssa. Rotu oli molemmin puolin oivallista; Roscoe polveutui suoraan Uuden Englannin puritaaneista ja Martha johti sukupuunsa yhtä suorasti Hawaijin kuningassuvuista, joiden sukutauluille laulettiin meleseissä ylistyksiä jo tuhannen vuotta ennen kirjoitustaidon levenemistä.

Matkan päähän pysähtyi auto ja sieltä laskeutui nainen, jonka iän saattoi arvioida korkeintaan kuudeksikymmeneksi. Hän tuli yli nurmikon keveästi kuin hyvinsäilynyt nelikymmenvuotias, vaikka hän itse asiassa jo oli täyttänyt kuusikymmentäkahdeksan. Martha nousi tuoliltaan tervehtiäkseen häntä sydämelliseen hawaijilaiseen tapaan, syleilyin ja suuteloin, kasvojen ja ruumiinkin kaunopuheisesti ilmaistessa vilpitöntä sydämellisyyttä. Kuului vain "Bella-siskoni" ja "Martha-siskoni" yhtämittaa toistettuna, sanat, joihin sekoittui miltei hajanaisia toistensa ja eno Thomasin, veli sen ja sen ja täti sen ja sen vointia koskevia kysymyksiä, kunnes he, tapaamisen ensi vaiheen sivuutettuaan, istuivat hellyydestä kostein silmin ja katselivat toisiaan yli teekuppien. He eivät selvästikään olleet nähneet tai syleilleet toisiaan vuosikausiin. Itse asiassa he olivat olleet erossa vasta kaksi kuukautta. Ja toinen oli kuudenkymmenenneljän vuotias, toinen kuudenkymmenenkahdeksan. Mutta tämä täydellinen mielien sopusointu perustui siihen tosiseikkaan, että kumpikin omasi neljänneksen Hawaijin auringonlämpimästä, lemmekkäästä sydämestä.

Lapset lainehtivat täti Bellan ympärillä kuin kohoava joen vesi ja tulivat perusteellisesti syleillyiksi ja suudelluiksi ennenkuin hoitajineen lähtivät kylpyrannalle.

"Minä päätin muutamaksi päiväksi tulla tänne rannikolle, koska pasaatituulet ovat tauonneet", selitti Martha.

"Sinä olet ollut täällä jo kaksi viikkoa", virkkoi Bella nuoremmalle siskolleen hellästi hymyillen. "Edward-veli kertoi minulle siitä. Hän tapasi minut höyrylaivassa ja tahtoi väkisin kyyditä minut tapaamaan Louisea ja Dorothya ja ensimmäistä lastenlastaan. Hän on aivan hullaantunut lapseen."

"Oh, herra jumala!" huudahti Martha. "Kaksi viikkoa! Enpä luullut niin kauan jo olleeni."

"Missä on Annie? Ja Margaret?" kysyi Bella.

Martha kohautti leveitä olkapäitään anteeksiantavalla hellyydellä, mikä kohdistui hänen oikullisiin, arvokasolemuksisiin tyttäriinsä, jotka iltapäiväksi olivat jättäneet lapsensa hänen hoidettavakseen.

"Margaret on eräässä kokouksessa ulkoilmaklubilla – he aikovat istuttaa puita ja hibiscuksia Kalakavan bulevardin kummallekin puolen", sanoi hän. "Ja Annie kuluttaa kahdeksankymmenen dollarin edestä pyöränrenkaita kootakseen seitsemänkymmentäviisi dollaria englantilaiselle Punaiselle Ristille – nyt on näes heidän kerjuupäivänsä."

"Roscoe mahtaa olla ylpeä", sanoi Bella ja huomasi siskon silmien kuvastavan iloista, lämmintä ylpeyttä. "San Franciscossa kuulin puhuttavan Ho-o-la-an ensimmäisestä vuosivoittojen jaosta. Muistatko, että ostin heidän osakkeitaan Abbie-raukan lapsille silloin kuin ne maksoivat seitsemänkymmentä viisi senttiä kappale ja sanoin myyväni ne kun niiden hinta nousee kymmeneen dollariin?"

"Ja kaikki nauroivat sinua ja jokaista, joka osti yhdenkin osakkeen", sanoi Martha nyökäten. "Mutta Roscoe ymmärsi asian. Tänään ne maksavat kaksikymmentäneljä."

"Minä myin omani höyrylaivalla langattoman lennättimen avulla – tasan kahdestakymmenestä", jatkoi Bella. "Ja nyt touhuaa Abbie hankkien itselleen pukuja tukuttain. Hän aikoo Mayn ja Tootsien kanssa matkustaa Pariisiin."

"Entäs Carl?" kysyi Martha.

"Oh, hän päättää opintojaan Yalessa..."

"Sen olisi hän tehnyt ilman sinun apuasi", sanoi Martha hieman nuhtelevasti.

Bella myönsi aikomuksensa olevan avustaa koulutoverinsa pojan akateemisia opintoja ja lisäsi hyvillään:

"Oli kuitenkin hupaista käyttää Ho-o-la-a-rahat siihen. Roscoe tosin antoi aiheen, sillä hänen arvosteluunsa luottaen minä ostin osakkeet." Hän katseli ympärilleen ja hänen silmänsä havaitsivat kauneutta, mukavuutta ja rauhaa ei ainoastaan lähimmässä ympäristössään, vaan myös saaren muissa samanlaisissa keitaissa, joista tämä oli eräs. Hän huoahti mielihyvästä ja virkkoi: "Miellyttäväksi ovat miehemme olomme muodostaneet, mutta ovatko he itse saaneet mitään meidän kauttamme?"

"Ja tehneet meidät onnellisiksi..." yhtyi siihen Martha, mutta keskeytti äkkiä lauseensa.

"Kaikki muut paitsi sisar Bellan", täydensi Bella hiljaisella äänellä hänen ajatuksensa.

"Tuo sinun avioliittosi oli valitettava seikka", mumisi Martha hellän osanottavasti. "Sinä olit niin nuori. Robert-enon ei olisi pitänyt suostutella sinua."

"Minä olin vain yhdeksäntoista vuotias", sanoi Bella nyökäten. "Mutta syy ei ollut George Castnerin. Ja muista, mitä hän kuolemansa jälkeen on tehnyt hyväkseni. Robert-eno oli viisas. Hän tunsi Georgen kaukonäköiseksi, tarmokkaaksi ja uutteraksi. Hän ymmärsi jo silloin, viisikymmentä vuotta sitten, Nahalan vedenkäyttöoikeuden arvon, josta kukaan muu ei välittänyt. He luulivat hänen pyrkimyksiensä tähtäävän karjatilan ostamiseen. Hänen suunnitelmansa oli ostaa vedestä koituva tulevaisuushyöty – ja sinä tiedät, kuinka hyvin hän onnistui. Toisinaan meikein häpeän ajatellessani tulojani. Ei, George ei ollenkaan ole syynä avioliittomme onnettomuuteen. Tiedän, että olisin voinut vielä tänä päivänä viettää hänen kanssaan onnellista elämää, jos hän olisi elänyt." Hän pudisti hitaasti päätään. "Ei, hänen vikansa se ei ollut. Eikä kenenkään muunkaan. Ei edes minunkaan. Jos se jonkun syy oli..." Hänen miettivä, lempeä hymyilynsä taittoi kärjen hänen suustaan pyrkiviltä sanoilta. "Jos se jonkun syy oli, niin oli se John-enon."

"John-enon!" huudahti Martha hämmästyneenä. "Jos jonkun oli syy, niin minä sanoisin Robert-enon. Mutta John-enon?"

Bella hymyili tyynesti ja vakaasti.

"Robert-enohan sinut saattoi menemään George Castnerin kanssa naimisiin", sanoi hänen sisarensa innokkaasti.

"Se on totta", vahvisti Bella nyökäten. "Mutta kysymys ei ollut miehestä, vaan hevosesta. Minä tahdoin John-enolta lainata hevosen ja hän suostui, Niin se kaikki kävi."

Nyt syntyi merkityksellinen hiljaisuus, ja sillä aikaa kuin lasten äänet ja aasialaisten palvelijattarien lempeästi nuhtelevat huomautukset alkoivat kuulua lähempää rannalta, tunsi Martha yht'äkkiä tehneensä rohkean päätöksen. Hän viittasi lapsia pysymään loitommalla.

"Menkää, lapset, menkää. Täti ja Bella-täti tahtovat puhella."

Ja soinnukkaiden, herttaisten lastenäänten loitotessa nurmikon yli silmäili Martha tutkivin sydämin niitä surullisia kurttuja, joita puolen vuosisadan hiljaiset kärsimykset olivat uurtaneet sisaren kasvoihin. Lähes viisikymmentä vuotta hän oli nähnyt nämä kurtut. Hän keräsi kaiken hawaijittarelle ominaisen sulattavan hellyytensä rikkoakseen tämän puolen vuosisataa kestäneen äänettömyyden.

"Bella", sanoi hän, "me olemme aina eläneet täydellisessä tietämättömyydessä. Sinä et milloinkaan puhunut mitään. Mutta me kummastelimme – oh, niin usein..."

"Ettekä milloinkaan kysyneet", mutisi Bella kiitollisesti.

"Mutta nyt vihdoin minä kysyn. Tämä on meidän hämyhetkemme. – Kuulehan heitä! Minua toisinaan säikähdyttää ajatus, että he ovat lastenlapsia, minun lastenlapsiani – minun, joka vielä joitakin päiviä sitten, niin minusta tuntuu, olin avosydämisin, vallattomin ja huolettomin tyttö mikä milloinkaan on ratsastanut hevosenselässä tai uinut mahtavissa rantatyrskyissä tai pakoveden aikana keräillyt opihisia tai nauranut tusinalle ihailijoita. Unohtakaamme nyt hämyhetkenämme kaikki muu paitsi se, että minä olen sinun armas siskosi, niinkuin sinä olet minun."

Kummankin silmät olivat kosteat. Bella ilmeisesti arasteli puhua.

"Me ajattelimme George Castnerin olevan syypään", jatkoi Martha, "ja arvailimme yksityiskohtia. George oli kylmäkiskoinen luonne, sinä taas lämmin hawaijitar. Hänen on täytynyt olla julma, Walcott-veli väitti aina, että hän varmasti löikin sinua..."

"Ei, ei!" keskeytti Bella. "George Castner ei milloinkaan ollut raakamainen. Toivoin monta kertaa että hän olisi. Hän piti aina minusta huolta. Hän ei milloinkaan minua uhannut. Hän ei milloinkaan korottanut ääntään minua vastaan. Ei milloinkaan – oh, voitko uskoa sen? Ah, usko, minä pyydän – me emme milloinkaan vaihtaneet pahaa sanaa. Mutta hänen talonsa, meidän talomme, Nahalassa, oli harmaa. Kaikki sen värit olivat harmaita ja kylmiä ja hyisiä, ja minä sitävastoin hehkuin kaikissa auringon, maan, veren ja rodun väreissä. Se oli kylmä, harmaankylmä niinkuin puolisonikin. Sinä tiedät, että hän oli harmaa. Harmaa kuin Emersonin muotokuva, jonka näimme koulussa. Hänen ihonsa oli harmaa. Aurinko ja säät ja kaikki satulassa vietetyt tunnit eivät saaneet sitä ruskettumaan. Ja hän oli yhtä harmaa sisältä kuin ulkoa."

"Ja minä olin vasta yhdeksäntoista kun Robert-eno päätti avioliittomme, Kuinka minä olisin saattanut tietää mitään? Robert-eno puhui kanssani. Hän huomautti, että Hawaijin rikkaudet alkoivat siirtyä haolein (valkoihoisten) käsiin. Hawaijilaiset päämiehet antavat omaisuuksiensa mennä. Rikkaat hawaijilaisnaiset, jotka olivat menneet naimisiin haolein kanssa, saivat rikkautensa suunnattomasti lisääntymään, kun niitä hoiti heidän haole-miehensä. Hän muistutti minulle kuinka isäukko Robert Wilton oli ottanut haltuunsa äitimuori Wiltonin mauka-maan ja kartuttanut sitä ja perustanut sille Kilohanan karjatalon."

"Silloinkin Parkerin karjatalo vei siitä voiton", keskeytti Martha ylpeästi.

"Ja hän lisäsi, että jos isämme, ennenkuin kuoli, olisi ollut yhtä eteensäkatsova kuin isoisä, niin silloiset Parkerin maat olisi yhdistetty Kilohanaan, ja Kilohanasta olisi tullut numero ykkönen. Ja hän sanoi, että milloinkaan ei lihan hinta halpenisi. Ja hän sanoi myös, että sokerissa oli Hawaijin suuri tulevaisuus. Siitä on nyt viisikymmentä vuotta ja enemmän kuin oikeassa hän näyttää olleen. Ja hän sanoi, että nuori haole Goerge Castner oli kaukonäköinen ja ehtisi pitkälle elämässään ja meitä oli liian monta tyttöä ja että Kilohana-maa oikeudenmukaisesti siirtyisi pojille, ja että jos menisin naimisiin Georgen kanssa, niin tulevaisuuteni olisi suurenmoisesti turvattu."

"Minä olin vasta yhdeksäntoista vuotias ja vast'ikään palannut Royal Chief-koulusta – se oli siihen aikaan kun tyttöjämme ei vielä lähetetty Yhdysvaltoihin kasvatettavaksi. Sinä, Martha-siskoni, olit ensimmäisiä, jotka saivat kasvatuksensa mantereella. Ja mitä tiesin minä silloin rakkaudesta ja ihailijoista, vielä vähemmän avioliitosta? Kaikki tytöt menivät naimisiin. Se oli heidän elämäntehtävänsä. Äiti ja isoäiti, kaikki olivat he menneet naimisiin. Minun elämäntehtäväni oli mennä naimisiin George Castnerin kanssa. Niin sanoi Robert-eno kaikessa viisaudessaan ja minä tiesin, että hän oli sangen viisas. Ja niin minä muutin puolisoni kanssa harmaaseen taloon Nahalaan."

"Sinä muistat sen. Ei ainoatakaan puuta, aaltoilevia laidunmaita vain ja korkeita vuoria taustalla, meri alhaalla ja tuuli – waimea- ja nahala-tuulet kumpainenkin ja kona-tuuli vielä lisäksi. Me olimme kahden. Hän hoiti Nahalaa Glenssin puolesta, joka oli palannut Skotlantiin, Kahdeksantoista sataa hän sai vuodessa paitsi lihaa, hevosia, karjapaimenia ja ranchi-taloa..."

"Iso palkka siihen aikaan", virkkoi Martha,

"Mutta George Castnerille ja hänen tekemiinsä palveluksiin nähden liian pieni", väitti Bella. "Vietin siellä hänen kanssaan kolme vuotta. Hän ei ainoanakaan aamuna noussut vuoteestaan kello puoli viittä myöhemmin. Työnantajat jumaloivat häntä. Turhamaisen omantunnontarkkana hän mittasi heille ajastaan ja voimistaan täyden mitan ja enemmänkin. Se kai oli omansa tekemään elämämme harmaaksi. Mutta kuule, Martha. Kahdeksastatoista sadastaan pani hän vuosittain kuusitoista sataa säästöön. Ajattele! Kaksisataa riitti meidän vuotuisiin menoihimme. Onneksi hän ei juonut eikä tupakoinut. Niillä rahoilla pukeuduimmekin. Minä ompelin itse pukuni. Sinä saatat muistaa ne. Minä suoritin kaikki työt paitsi puunhakkuun, josta karjapaimenet huolehtivat. Keitin ruokaa, leivoin ja pesin..."

"Sinä, jota palvelijat aina syntymästäsi saakka ovat hoivanneet!" sanoi Martha osanottavasti. "Kilohanassa oli niitä aina kokonainen rykmentti."

"Niin, se oli mitä alastominta, hurjinta köyhyyttä!" huudahti Bella. "Miten kauan yhden kahvinaulan täytyikään kestää! Luuta kulutettiin tyystin loppuun ennenkuin uusi ostettiin. Ja sitä häränlihaa! Tuoretta tai auringossakuivattua häränlihaa aamulla, päivällä ja illalla! Ja puuroa! En sen perästä enää milloinkaan ole syönyt puuroa enkä muutakaan aamiaisruokaa."

Hän nousi äkkiä pystyyn ja astui muutaman askeleen katsellakseen poiskäännetyin silmin värikästä maisemaa sillä aikaa kuin tyynnytti mieltään. Ja hän palasi tuolilleen ylpeän, varman, miellyttävän ja suoraselkäisen ryhdikkäänä, piirre, jota mikään mantereella annettu kasvatus ei voi riistää hawaijilaisnaiselta. Bella Castner oli hyvin haole, vaalea- ja hienohipiäinen. Mutta kun hän palasi pystyssäpäin, majesteetillisten kulmakarvain kaartamissa ruskeissa silmissään tyyni katse, pehmeät viivat pienen suunsa ympärillä, joka vielä kuudenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen kertoi suloisista suudelmista – teki se kaikki hänestä hawaijilaisen hienostonaisen perikuvan haole-verestä huolimatta. Hän oli vilkkaampi kuin Martha-sisko ja vielä enemmän kuningatarta muistuttava.

"Sinä tiedät, että me olimme tunnettuja niukoista elintavoistamme", sanoi Bella keveästi naurahtaen. "Nahalasta oli pitkä matka lähimpään ihmisasumukseen. Myöhästyneet tai myrskyn kynsiin joutuneet matkustajat tapasivat toisinaan yöpyä luonamme. Ja sinä tunnet ylellisyyden, joka siihen aikaan ja vielä tänä päivänä vallitsee suurissa karjataloissa. Ja naurettaviksi me teimmekin itsemme! 'Mitä me siitä välitämme?' tapasi George sanoi. 'He elävät nyt leveästi. Kahdenkymmenen vuoden perästä tulee meidän vuoromme, Bella. Silloin tulevat he tänne ja syövät kädestämme. Meidän täytyy ruokkia heitä, sillä heillä ei ole muuta mihin turvautua, ja me ruokimme heitä hyvin, sillä silloin olemme rikkaita, Bella, niin rikkaita, etten uskalla sinulle siitä puhuakaan. Mutta minä teidän mitä minä tiedän, ja sinun pitää luottaa minuun'."

"'Rakkahin Bella', sanoi John-eno minulle ja minä tiedän, että hänen sydämensä sykki lämpimänä minua kohtaan. Jumalan kiitos, hän varoitti aina minua pysymään kärsivällisenä. Hän tiesi kaikki. Hän oli hyvin viisas. Hän oli lämpimän inhimillinen ja senvuoksi viisaampi kuin Robert-eno ja George Castner, jonka pyrkimykset olivat ulkonaisia, ei sielullisia, jotka mieluummin laskivat kassakirjansa numeroita kuin sydämenlyöntejä rinta rintaa vasten, joka mieluimmin viivoitti numerosarekkeita kuin muisteli syleilyjä, helliä katseita ja sanoja ja hyväilyjä. 'Rakkahin Bella', tapasi John-eno sanoa. Hän tiesi kaikki. Sinä olet aina kuullut kerrottavan hänen rakkaudestaan prinsessa Naomiin. Hän oli todellinen rakastaja. Hän rakasti vain sen ainoan kerran. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hänen väitettiin muuttuneen kummalliseksi. Se hän olikin, Hän oli tosi rakastaja, kerran ja ainaisesti. Muistatko hänen Kilohanassa olleen kielletyn huoneensa, johon emme tunkeutuneet ennenkuin vasta hänen kuolemansa jälkeen ja jonka huomasimme pyhäköksi, jossa hän palvoi häntä. 'Rakkahin Bella', siinä oli kaikki, mitä hän milloinkaan minulle sanoi. Mutta minä ymmärsin, että hän tiesi kaikki."

"Ja minä olin yhdeksäntoista vuotias ja auringonlämmin hawaijitar huolimatta kolmeneljäsosaisesta haole-verestäni ja tunsin vain suloiset kilohanalaiset tyttötoverini ja kouluaikani Honolulun Royal Chief-koulussa ja harmaan puolisoni Nahalassa harmaine saarnoineen ja raittiine, säästäväisine tapoineen sekä kumpaisenkin lapsettoman enoni, toisen kylmine, kaukonäköisine katseineen ja toisen, uneksijan särkyneine sydämineen, joka rakasti kuollutta prinsessaa."

"Ajatteleppas sitä harmaata taloa! Ja minä siellä, minä, joka Kilohanassa ja Parkerin luona vanhassa Manassa ja Puuwaawaassa olin elänyt yltäkylläisyydessä ja huvien ja ainaisten ilojen parissa! Muistathan? Vietimme siihen aikaan suurenmoista aateliselämää. Voitko ajatella, Martha – ainoa ompelukone, joka minulla oli Nahalassa, oli samanlainen kuin ensimmäisillä lähetyssaarnaajilla, tuollainen auttamaton kapistus, jota käsin pyörittää hyristettiin."

"Meidän naimisiin mennessämme oli Robert ja John kumpainenkin antanut Georgelle viisituhatta dollaria. Mutta hän oli pyytänyt, että asia pidettäisiin salassa. Vain me neljä siitä tiesimme. Ja minun sillä auttamattomalla ompelukoneella ommellessani halpoja holoku'iani osti hän niillä rahoilla maata, – muistathan, Nahalan yläosasta – tilkun kerrallaan, joka oston ollessa vaivalloinen kauppa, jonka hän solmi köyhän vaivaisen huolestunut ilme kasvoillaan. Tänä päivänä tuottaa yksin Nahalan kanava vuosittain minulle neljäkymmentä tuhatta."

"Mutta maksoiko se vaivan. Minä näin nälkää. Jos hän edes kerran olisi minut rajusti painanut rintaansa vasten! Jos hän edes kerran olisi viipynyt luonani edes viisi minuuttia ja siksi ajaksi luopunut omista liikeasioistaan tai uskollisesta työnteostaan esimiestensä palveluksessa! Joskus minä olisin saattanut kirkaista tai paiskata tuon iankaikkisen kuuman puuron vasten hänen kasvojaan tahi heittää ompelukoneen lattialle ja sen päällä tanssia hulaa vain pakoittaakseni hänet raivostumaan ja olemaan inhimillinen, julma, jonkinlainen mies harmaan, jähmettyneen puolijumalan asemesta."

Bellan traagillinen ilme katosi ja hän suorastaan nauroi muistelmilleen teeskentelemättömän hilpeänä. "Kun satuin olemaan sillä tuulella, katseli hän minua vakavasti, koetti vakavana valtimoani, tutki kieltäni ja antoi mahtipontisesti minulle majavaöljyä sekä vakuutti, että seuraavana päivänä tuntisin voivani paremmin. Varhain nukkumaan! Kello yhdeksän jälkeen emme enää olleet jalkeilla. Kahdeksan oli tavallinen maatamenoaikamme. Se säästi kaasua. Päivällistä emme Kalohanassa syöneet – muistatko sen suuren pöydän siellä? George ja minä söimme illalla. Sitten hän istui lampun kyljessä toisella puolen pöytää ja luki vanhoja lainatuita aikakauslehtiä tunnin ajan ja minä istuin sill'aikaa toisella puolen ja parsin hänen sukkiaan ja laittelin hänen liinavaatteitaan. Hänen alusvaatteensa olivat aina halvoista jätekankaista tehtyjä. Ja kun hän kävi nukkumaan, niin minä tein saman. Kaasua ei missään nimessä tuhlattu. Ja hän kävi aina samalla tavoin nukkumaan: veti kellonsa, merkitsi päivän sääsuhteet päiväkirjaansa, riisui kenkänsä, aina oikeasta jalasta ensin, sitten toisesta, ja asetti ne kunnollisesti vierekkäin lattialle vuoteen päähän sille puolelle, jolla makasi."

"Hän oli puhtautta noudattavin ihminen minkä milloinkaan olen tuntenut. Hän ei milloinkaan pitänyt samoja alusvaatteita kahta päivää peräkkäin. Ja minä pesin. Hän oli niin puhdas, että se ihan raivostutti. Hän ajoi kahdesti päivässä partansa. Hän käytti ruumiinsa puhtaanapitoon enemmän vettä kuin kukaan kanaka. Hän teki työtä enemmän kuin kaksi haolea. Ja hän ymmärsi Nahalaveden tulevaisuuden."

"Hän teki sinut rikkaaksi, mutta ei onnelliseksi", keskeytti Martha.

Bella huokasi ja taivutti päätään,

"Mitä rikkaus oikeastaan on, Martha-sisko? Minulla oli höyrylaivalla mukanani uusi timanttirannerenkaani, kolmas kahden vuoden aikana. Mutta voi, mitä ovat timantit ja kaikki maailman rikkaudet rakastajaan verrattuna! Todellinen rakastaja ja puoliso, jolle antautuu, jonka rinnalla tekee työtä ja jakaa surut ja ilot, oma ainokainen mies, rakastaja, herra..."

Hänen äänensä vaimeni kuulumattomiin, ja siskokset istuivat ääneti ja liikutettuina. Vanha mummo, kumarainen, sadan elinvuoden kokoonkutistama, nilkutti keppi kädessä yli nurmikon heitä kohti. Hänen silmänsä, jotka olivat kipristyneet melkein vain pieniksi tirkistysrei'iksi, olivat terävät kuin lepakon, ja hän vaipui ensin Bellan jalkoihin hampaattomalla suullaan ja puhtaalla hawaijinkielella mumisten ja laulaen meleen Bellasta ja Bellan esi-isistä ja lisäsi siihen tilapäisesti kyhätyn osan, jossa toivotti hänet tervetulleeksi Hawaijiin suuren meren yli Kaliforniaan tekemältään matkalta. Ja vanhan mummon laulaessa meleetään hänen näppärät sormensa hieroivat Bellan silkkisukkiin verhottuja jalkoja alkaen nilkoista ja pohkeista polviin ja reisiin saakka.

Sekä Bellan että Marthan silmät kyyneltyivät, kun vanha palvelijatar toisti lominsa ja meleensä Marthalle ja he puhuivat hänen kanssaan vanhalla kielimurteella ja tekivät hänelle tavanmukaisia kysymyksiä koskien hänen terveyttään ja ikäänsä ja lastensalastenlapsiaan. He olivat hyviä hänelle, joka oli lomi'nut heitä lapsina Kilohanan suuressa talossa, niinkuin hänen esivanhempansa olivat hieroneet heidän esivanhempiaan lukemattomien sukupolvien aikana. Sitten kuin lyhyt velvollisuusvierailu oli päättynyt, nousi Martha ylös ja saattoi hänet takaisin bungalowiin, pisti rahaa hänen käteensä ja käski ylpeiden ja kauniiden japanilaisten kamarineitojen tarjota ikälopulle eukolle poi'ta, joka on sekotus ulpukanjuurista, iamaka'sta eli raa'asta kalasta, jauhetusta kukui-pähkinöistä ja limu'sta, eräänlaisesta meriruohosta, ja on helpostisulavaa, hyvänmakuista ja hampaamattomille sopivaa. Tässä esiintyi vanha feodaaliaikainen side, palvelijan uskollisuus isäntäänsä kohtaan ja isännän vastuunalaisuus palvelijansa suhteen, ja Martha, vaikka oli kolmeksi neljäsosaksi haole Uuden Englannin anglosaksilaista verta suonissaan, oli kokonansa hawaijitar noudattaessaan muinaisaikaisia, jo melkein unhoon jääneitä tapoja.

Kun hän palasi nurmen poikki hau-puun luo, jäivät Bellan silmät katselemaan häntä ja hänen verensä aitoutta. Martha oli hiukan Bellaa lyhyempi, mutta vain hyvin hiukan, ja hänen ryhtinsä ei ollut niin kuningatarmainen, mutta hän oli kaunis ja jalosti muodostunut, pikemmin pyöristynyt kuin vuosien runtelema, ja hänen polyneesialainen valtiatarvartalonsa muodot kävivät ylväinä esiin aistikkaan, puoleksi ihomyötäisen mustan silkki-holokun alta, joka oli reunustettu mustilla pitseillä, kalliimmilla kuin on jossakin pariisilaisessa puvussa.

Siskosten jatkaessa keskusteluaan olisi vieras saattanut panna merkille hämmästyttävän yhdennäköisyyden, joka esiintyi heidän puhtaissa, suorissa profiileissaan, leveissä poskiluissaan, korkeissa otsissaan, raudanharmaassa, paksussa tukassaan, pehmeähuulisissa suissaan, joiden piirteet vuosikymmenien itsestäänvarma ja oikeutettu ylpeys oli lujiksi muovaillut, ja heidän hienoissa kulmakarvoissaan, jotka kaareutuivat pitkänsuippojen ruskeiden silmien yllä. Kummankin kädet olivat hyvin säilyneet vanhuuden vaikutuksilta, ja sormet olivat hoikat, kauniisti kapenevat, ja niitä oli heidän lapsina ollessaan hellästi hieroilleet ja muovailleet samanlaiset vanhat hawaijilaisnaiset kuin se, joka nyt sisällä talossa söi poi'ta ja iamakaa ja limua.

"Niin kului vuosi", aloitti Bella jälleen, "ja tiedätkö mitä, elämäni alkoi kirkastua. Minä kiinnyin puolisooni. Sellaisiksi me naiset olemme luodut. Minä ainakin olin sellainen. Sillä hän oli hyvä. Hän oli oikeamielinen, Hänellä oli kaikki vanhat aito puritaanien hyveet. Minä aloin tuntea viehtymystä häneen, pitää hänestä, olisinpa melkein voinut häntä rakastaa. Ja jollei John-eno olisi lainannut minulle sitä hevosta, niin tiedän, että olisin todenteolla rakastanut häntä ja elänyt hänen kanssaan onnellisena – levollisessa muodossa tietysti."

"Katsos, minä en tietänyt mitään parempaa tai muunlaista miehistä. Minä aloin katsella häntä iloisesti pöydän takaa hänen istuessaan ja lukiessaan tuona lyhyenä illallisen ja maatamenon välisenä aikana ja kuuntelin iloisin mielin hänen hevosensa kavionkopsetta, kun hän iltaisin palasi loputtomilta maillaan tekemiltään ratsastusretkiltä. Ja hänen vajanainen kiitoksensa oli todella kiitos, joka sai sydämeni tulvilleen onnea – niin, Martha-sisko, minä tunsin punastuvani kuullessani hänen tyynesti ja oikeudenmukaisesti kiittävän minua, kun olin suorittanut jonkun tehtävän hyvin tai kunnollisesti."

"Ja kaikki olisi ollut hyvin koko meidän yhdyselämämme ajan, jollei hän liikeasioissa olisi matkustanut Honoluluun. Hänen piti viipyä pari viikkoa tai kauemminkin, ensin järjestääkseen maatilan asioita Glenssin puolesta ja sitten omiaan; hän aikoi ostaa lisää maata. Tiedätkö, hän osti laajoja erämaa-alueita, joihin ei sisältynyt muuta arvokasta kuin vettä tahi vain jonkin vesistön lähde, niin halvasta hinnasta kuin viisi tai kymmenen senttiä aarilta. Ja hän tuumi, että minä tarvitsin ilmanalanmuutosta. Minä halusin lähteä hänen mukanaan Honoluluun. Mutta kustannuksia ajatellen hän valitsi minulle Kilohanan. Hän ei yksinomaan säästyisi kaikilta menoilta, jos kävisin vierailulla vanhassa kodissani, vaan hän säästäisi samalla myös sen ruuan hitusen hinnan, jonka olisin syönyt jäädessäni yksin Nahalaan, ja ostaisi sillä lisää maata. Ja Kilohanassa vastasi John-eno 'kyllä' ja lainasi minulle hevosen."

"Oh, olin kuin taivaassa ensimmäiset päivät kotiintuloni jälkeen. Alussa tuntui vaikealta uskoa, että niin paljon oli ruokaa maailmassa. Minua kauhistutti ennenkuulumaton tuhlaus keittiössä. Minä näin tuhlausta kaikkialla, niin hyvin oli mieheni minut harjoittanut. Palvelijanhuoneessa asuvat vanhat palvelijat elivät paljon paremmin kuin konsanaan George ja minä, eivätkä vähääkään muistuttaneet armoillaeläjiä. Sinä muistat miten meillä oli Kilohanassa, että meillä elettiin aivan samalla tavoin kuin Parkereilla, hieho teurastettiin joka päivä, palvelijat toivat tuoretta kalaa Waipian ja Kiholon saarilta, aina parhaimpia ja harvinaisimpia lajeja..."

"Ja rakkaus sitten, meidän perheemme tapa rakastaa! Sinä tiedät minkälainen John-eno oli. Ja Walcott-veli oli siellä ja Edward-veli ja kaikki nuoremmat siskot paitsi sinä ja Sally, jotka olitte koulussa. Ja Elizabeth-täti ja Janet-täti miehensä ja kaikkien lastensa kera oli siellä käymässä. Nyt sain alinomaan hyväilyjä ja helliä sanoja ja kaikkea mitä olin kaivannut kokonaisen raskaan vuoden. Minä janosin sitä. Minä olin kuin aaltojen rantahiekalle heittämä haaksirikkoinen, joka join palmujen juurilla lirisevistä viileistä lähteistä."

"Ja he tulivat ratsastaen Kawaihaesta, jossa kuninkaallisesta huvipurresta olivat astuneet maihin, koko tuo uljas ratsastusseurue, kaksi rinnan, kukkasin koristettuina, nuorina, onnellisina ja iloisina, Parkerin hevosilla ratsastaen kolmekymmentä henkeä käsittävänä seurueena, sekä sitäpaitsi sata cowboyta Parkerin tilalta ja yhtä monta heidän omaa palvelijaansa – se oli kuninkaallinen kulkue. Ratsastusseurue oli tietysti prinsessa Lihuen, ja hän, kuten kaikki tiesimme, oli vähällä kuolla kauheaan tuberkuloosiin; mutta hänen mukanaan oli hänen veljensä, poika, prinssi Lilolilo, jota kaikkialla tervehdittiin tulevana kuninkaana, sekä vielä hänen veljensä, prinssit Kahekili ja Kamalau. Ja prinsessaa seurasi Ella Higginsworth, joka polveutuen Kanaiista oikeutta myöten väitti olevansa jalosukuisempi kuin hallitseva perhe, ja Dora Niles ja Emily Lowcroft ja... mutta miksipä heitä kaikkia luetella! Ella Higginsworth ja minä olimme olleet huonetovereita Royal Chief-koulussa. Ja he levähtivät tunnin ajan – ei mitään luau'ta, sillä luau odotti heitä Parkerien luona – mutta olutta ja väkijuomia sai olla miehille ja virvoitusjuomia, appelsiineja ja melooneja naisille."

"Ella Higginsworth ja prinsessa, jotka muistivat minut, syleilivät minua, ja samaten kaikki muut tytöt ja naiset, ja Ella puhui prinsessan kanssa, ja prinsessa itse pyysi minua ottamaan osaa huviratsastukseen ja yhtymään heihin Manassa, josta he kahden päivän kuluttua lähtisivät. Ja minä olin kiitollinen siitä kaikesta – vuoden istuttuani vankina harmaassa Nahalassa. Olinhan vasta yhdeksäntoista vuotias, enkä täyttäisi kahtakymmentä ennenkuin vasta viikon kuluttua."

"Oh, minä en joutanut ajattelemaan tulevia. Minulla oli niin paljon tekemistä naisten kanssa, että vain matkan päästä saatoin nähdä Lilolilon, joka kookkaana ja reippaana häämötti muiden miesten yli. Minä en ollut milloinkaan ollut huviratsastuksella. Olin niitä nähnyt Kilohanassa ja Manassa, mutta olin ollut liian nuori päästäkseni mukaan, ja sitten oli seurannut koulussa-olo ja avioliitto. Tiesin mitä se merkitsi – kaksi viikkoa paratiisissa ja sitten seuraisi taas viheliäinen vuosi Nahalassa."

"Pyysin John-enolta lainaksi hevosen – s.o. kolme hevosta tietysti, yhden cowboylle ja toisen kuormaa kantamaan. Siihen aikaan ei ollut teitä eikä ainoatakaan automobiilia. Ja minun oma hevoseni! Se oli Hilo. Sinä muistat sen. Sinä olit silloin koulussa, ja ennenkuin vuoden perästä olit palannut kotiin, oli se taittanut selkänsä ja ratsastajansa niskan villikarjankaatoretkellä ylhäällä Mauna Kealla. Sinähän kuulit siitä puhuttavan – tuosta nuoresta amerikkalaisesta meriupseerista."

"Luultavasti Bawsfieldista", sanoi Martha nyökäten.

"Mutta Hilo! Minä olin ensimmäinen nainen, jota se oli kantanut selässään. Se oli kolmivuotias ja vast'ikään opetettu ratsuksi. Se oli niin musta ja kiiltävä että valoheijasteet sen karvassa olivat kuin hohtava hopea. Se oli maatilan isoin ratsuhevonen, Kings Sparklingdowin ja erään laiduntamman jälkeläinen ja kaksi viikkoa sitten vielä kuljeksinut vapaudessa. En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa hevosta. Sillä oli vuoristoponin pyöreä, leveärintainen ja hyvin muodostunut ruumis ja sen pää ja kaula, soreat, mutta täyteläiset, todistivat jaloa rotua, ja korvat olivat ihastuttavan elokkaat, eivät liian pienet eivätkä ärtyisät, eivät myöskään liian isot ja veltot kuten muulin. Ja sen jalat olivat myös herttaiset, virheettömät, vakavat ja luotettavat."

"Muistan kuulleeni prinssi Lilolilon sanoneen John-enolle, että sinä olit koko Hawaijin paras ratsastajatar", keskeytti Martha. "Se tapahtui kaksi vuotta senjälkeen kuin olin palannut koulusta ja sinä asuit Nahalassa."

"Sanoiko Lilolilo niin!" huudahti Bella. Hän melkein punastui ja hänen ruskeat silmänsä loistivat vaikka hänen rakkaansa oli kuolleena maatunut jo lähes puoli vuosisataa. Mutta hawaijilaisnaisen synnynnäisellä häveliäisyydellä hän tukahutti sydämestään esiinpyrkineen tunteenpurkauksen ryhtymällä uudestaan ylistämään Hiloa.

"Oh, kun se nelisti minua kantaen ylös reheviä ruohikkorinteitä ja pitkin niitä, tuntui minusta kuin olisin kiitänyt unelmien mailla, sillä se painalsi yli ruohikon hypähtämällä, lentäen kuin hirvi, jänis tai kettukoira – tiedäthän kuinka ne juoksevat. Se meni oikoteitä, se tanssi... oh, silloin tunsin eläväni! Se oli hevonen, joka kelpasi ratsuksi vaikka kenraalille, Napoleonille, Kitchnerille. Ja sen silmät... ne eivät olleet häijyt, vaan veitikkamaiset, viisaat; ja näytti kuin sillä olisi ollut koirankurit mielessään ja iloitsi saadessaan panna niitä toimeen. Pyysin Hiloa John-enolta. Ja John-eno katsoi minuun ja minä katsoin häneen, ja vaikka hän ei sanonut niin minä tiesin, että hän tunsi 'rakkahin Bella', ja minä tiesin, että kun hän katsoi minuun, niin hän näki vain prinsessa Naomin. Ja John-eno vastasi 'kyllä'. Ja niin se sitten kävi."

"Mutta hän vaati itsepintaisesti, että minun piti itse kokeilla Hilolla – yksin, yksityisretkellä. Hilo oli sellainen mainio ratsu, joka antaa ratsastajalleen tekemistä jok'ikinen minuutti. Mutta se ei ollut juonittelija. Minä kadotin valtani siihen kerran toisensa jälkeen, mutta en antanut sen milloinkaan sitä huomata. Minä en pelännyt, ja se seikka auttoi minua säilyttämään mahtini niin, että sille ei milloinkaan juolahtanut mieleen, että se olisi voinut saada minut taipumaan."

"Olen monta kertaa mielessäni ihmetellyt, mahtoiko John-eno aavistaa, mitä oli tapahtuva. Tiedän ettei minulla itselläni ollut mitään sellaisia ajatuksia sinä päivänä jolloin ratsastin Manaan ja liityin siellä prinsessan seurueeseen. Milloinkaan ei ole nähty toista sellaista juhlaa. Sinä tiedät Parkerien suurenmoisen vieraanvaraisuuden. Villisian ja villikarjan metsästystä, hevosien kesyttämistä ja merkitsemistä. Palvelijoita kuhisi kaikkialla. Joka taholta tuli Parkerin cowboyta. Ja kaikki Waimean työt tulivat, ja tyttöjä tuli Waiposta, Honokaasta, Paanilosta – tuntuu kuin nytkin vielä näkisin heidän istuvan pitkissä (seppeleitä) cowboylleen. Ja yöt, tuoksuvat yöt, jolloin laulettiin meles'ia ja tanssittiin hulaa ja rakastavaiset käyskentelivät Manan laajoilla lakeuk-riveissä harjoitusradan kiviaidalla ja punovan leis'ia silla puiden alla..."

"Ja prinssi..." Bella vaikeni, ja pitkän tuokion hänen vieläkin kauniit hampaansa olivat pureutuneina alahuuleen, katseen samalla hajamielisesti harhaillessa kauas pois, etäiseen, siniseen taivaanrantaan. Rauhoituttuaan hän taas käänsi silmänsä siskoon.

"Hän oli prinssi, Martha. Sinä näit hänet Kilohanassa koulusta palattuasi. Hän veti kaikkien naisten silmät puoleensa ja kaikkien miesten. Hän oli kahdenkymmenenviiden vuotias, miehen parhaimmassa kypsyysiässä, ruumiiltaan kookas ja ruhtinaallinen niinkuin hän oli kookas ja ruhtinaallinen sielultaankin. Miten hurja ja mieletön leikki olikin, hän ei hetkeksikään näyttänyt unohtavan kuninkaallisuuttaan ja sitä, että kaikki hänen esi-isänsä olivat olleet suuria johtajia aina vanhimmasta alkaen, josta laulettiin sukulauluissa ja joka oli soutanut kaksoiskanoottinsa Tahitiin ja Eaiateaan ja taas takaisin. Hän oli armollinen, rakastettava ja ystävällisen toverillinen – pelkkää hyväntahtoisuutta – ja taipumaton, vakava ja tyly, jos häntä ärsytti. Tarkoitustani on vaikea ilmaista. Hän oli kauttaaltaan mies, mies, mies, ja kauttaaltaan prinssi, ehkä hiukan poikamainen, ja hänellä oli rautainen luonne, joka olisi tehnyt hänestä hyvän ja voimallisen kuninkaan, jos hän olisi päässyt Hawaijin valtaistuimelle."

"Saatan vieläkin nähdä hänet sellaisena kuin näin hänet ensimmäisenä päivänä ja puhuin hänen kanssaan... muutamia harvoja ja ujoja sanoja... minähän olin yksinomaan vain nainen, joka harmaassa Nahalassa olin vuoden ollut naimisissa harmaan haolen kanssa. Siitä kohtauksesta on jo kulunut puoli vuosisataa – sinähän muistat, kuinka nuoret miehemme siihen aikaan olivat puetut valkeisiin kenkiin ja housuihin ja valkeisiin silkkipaitoihin vyötäreillä korea espanjalainen vyö – ja puoli vuosisataakaan ei ole himmentänyt tätä hänen kuvaansa sydämessäni. Hän oli nurmikolla lepäävän piirin keskipiste, ja Ella Higginsworth talutti minut esiin esittääkseen minut hänelle. Prinsessa Lihue oli vastikään kutsunut luokseen erään kärkäskielisen keikailijan, joten hänen täytyi vastata tälle, ja siinä minä seisoin muutaman askeleen päässä hänen edessään."

"Prinssin katse sattui pysähtymään minuun, joka seisoin yksinäni ja hämmentyneenä. Oh, miten selvästi hänet näenkään! Pää hieman takakenossa, ryhti ylväs, iloinen, käskevä ja aivan huoleton, niinkuin ominaista hänelle oli. Katseemme osuivat yhteen. Hänen päänsä kumartui minua kohti... Minä en tiedä mitä siinä tapahtui. Käskikö hän? Tottelinko minä? Sitä en tiedä. Tiedän vain sen, että olin viehättävä näky, sulotuoksuinen maile kruununa päässäni ja puettu prinsessa Naomin ihanaan holokuun, jonka John-eno oli tabu-huoneestaan minulle lainannut; ja tiedän, että yksin menin häntä vastaan yli Manan nurmikon ja että hän erkani piiristään kohdatakseen minut puolitiessä. Tulimme vastakkain yli nurmen yksinämme, ilman saattuetta, niinkuin olisimme vastakkain tulleet yli elämämme."

"Olinko minä hyvin kaunis, Martha-sisko, ollessani nuori? En tiedä. Mutta tuona hetkenä, jolloin koko hänen kauneutensa ja kuninkaallinen miehuutensa virtasi ylitseni ja tunkeutui sydämeeni, tunsin min äkillisen kauneudentunteen omassa itsessäni – kuinka sen selittäisin? – ikäänkuin hänessä olisi syntynyt täydellisyys ja se olisi maagillisella voimalla siirtynyt minuun."

"Me olimme vaiti, sanaakaan ei vaihdettu. Mutta oi, mutta tiedän, että kohotin kasvoni vastaukseksi julkilausumattomaan, leimahtavaan ja jylisevään sanomaan ja että vaikka minun kuolemalla pitäisi maksaa se katse ja hetki, niin en olisi voinut luopua siitä antaumuksesta, jonka täytyi kuvastua kasvoistani ja silmistäni ja koko ruumiistani, jota kiihkeä hengitys puistatti."

"Olinko kaunis, hyvin kaunis, Martha, silloin, yhdeksäntoista vuotiaana ja pian kaksikymmentä täyttävänä?"

Ja kuudenkymmenenneljän vuotias Martha silmäili kuudenkymmenenkahdeksan vuotiasta Bellaa ja nyökkäsi peittelemättömän myöntävästi ja vakuuttautui siitä itse, siitä mitä näki – Bellan kaulan, vielä kauniin ja täyteläisen, pitemmän kuin muiden hawaijitarten, pilarin, joka kuninkaallisesti kannatti hänen ylväitä ja majesteetillisia kasvojaan ja päätään; Bellan tukan, korkealle kammatun, vielä tiheän, lainehtivan, vuosien hopeoiman, jyrkäksi vastakohdaksi hänen suorille, kapeille, mustille kulmakarvoilleen ja syville, ruskeille silmilleen. Ja Marthan katse liukui hiljaa ahmien alaspäin hänen kukkealle povelleen ja pitkin vartalon sopusuhtaisia viivoja pieniin, silkkiin ja korkeakantaisiin kenkiin puettuihin jalkoihin, joiden muoto oli miltei espanjalaiselta näyttävän täydellinen.

"Kun on nuori... oh, tuo lyhyt, ihana nuoruus!" hymyili Bella. "Lilolilo oli prinssi. Minä opin tuntemaan jokaisen hänen piirteensä ja niiden jokaisen vivahduksen... sitten, ihanina päivinämme ja öinämme solisevan, laulavan veden ja uneksivien aaltojen partaalla ja vuoripoluilla. Tulin tuntemaan hänen kauniit silmänsä suorine, mustine kulmakarvoineen, hänen nenänsä, joka oli aito Kamehameha-nenä ja viimeksi, vaikka ei huonoimman, hänen suunsa hurmaavan käyräviivan. Ei ole kauniimpaa suuta kuin hawaijilainen, Martta."

"Ja hänen vartalonsa. Hän oli atleettien kuningas, hillittömästä, itsepintaisesta tukastaan aina nilkkojen pronssattuun teräkseen saakka. Kuulin hiljattain erästä Wilderien pojanpoikaa sanottavan 'Harwardin prinssiksi!' Herra jumala, miksi he olisivatkaan sanoneet minun Liloliloani, jos olisivat voineet asettaa hänet tuon Wilderpojan ja koko hänen harwardilaisen toverijoukkonsa rinnalle!"

Bella vaikeni ja hengitti syvään samalla kun risti pienet kätensä yli silkkipeittoisen povensa. Mutta hänen hieno ihonsa punehtui hieman ja hänen silmiinsä kohosi lämmin loiste, kun hän puhui prinssin kanssa viettämistään päivistä.

"Niin – sinä arvasit sen?" sanoi Bella, uhmaavasti kohauttaen olkapäitään ja katsoen sisartaan suoraan silmiin. "Me lähdimme ratsuinemme iloisesti Manasta ja jatkoimme iloista matkaamme – seuraten laavateitä Kiholoon, siellä uidaksemme, kalastaaksemme, herkutellaksemme ja nukkuaksemme lämpimällä hiekalla palmujen alla; ja ylös Putiwaawaan, ja sitten taas huvittelehdimme villisian metsästyksellä ja lassonheitolla, ja ylhäällä laidunmailla metsästimme villilampaita; sitten kuljimme läpi Konan, viipyen milloin vuorilla, milloin kuninkaan palatsissa Kailuassa, milloin merikylpylässä Keauhoassa; ja kävimme Kealakeknalahden rantamilla ja Napopoossa ja Honnannassa. Ja joka taholta virtasi kansaa lahjoja, kukkia ja hedelmiä, kaloja ja sianlihaa tuoden, rakastavin sydämin ja laulaen, alamaisesti kumartaen kuninkaallisille ja liikutuksen huutoja kohottaen tai laulaen muinaisilta, unohtumattomilta ajoilta periytyneitä meles-lauluja."

"Mitä voit siihen sanoa, Martha-sisko? Sinä tunnet meidät hawailijaiset. Sinä tiedät, minkälaisia puoli vuosisataa sitten olimme. Lilolilo oli suloisen herttainen. Minä olin häikäilemätön. Se ominaisuus kasvoi kaksinkertaiseksi, sillä minua ruoski tieto kylmästä ja harmaasta Nahalasta. Seuraukset tiesin. Minä en epäröinyt. Mitään en toivonut. Siihen aikaan oli mahdoton ajatella laillista avioeroa. George Castnerin vaimosta ei milloinkaan saattanut tulla Hawaijin kuningatarta, vaikka Robert-enon ennustus tulevasta vallankumouksesta viipyisikin ja Lilolilosta tulisi kuningas. Ainoa, mitä toivoin, oli se kuningatarmaisuus, joka sisältyi Lilolilon vaimona ja toverina-oloon."

"Me olimme rakkauden hurmassa. Ja Lilolilo oli tosi rakastaja. Hän seppelöi aina minut leis'illa ja antoi juoksijain tuoda niitä minulle aina niin kaukaa kuin Manan ruusutarhoista – sinä muistanet ne; viidenkymmenen mailin ala, yli laavan ja halki laidunmaiden, vielä kosteina kuin vastikään poimitut, banaaninkuorikoreissa; ne olivat metrin pituisia ja niiden pienet, punaiset nuput olivat kuin neapelilaisesta korallista puhjenneet. Ja luans'eilla (juhla-aterioilla), noilla loppumattomilla luans'eilla oltaessa täytyi minun istua Lilolilon makaloa-matolla, prinssin matolla, joka oli yksin hänen ja muille kuolevaisille tabu, jolle kukaan muu ei saanut tulla, jollei hän sitä sallinut tai halunnut. Ja minun täytyi kastaa sormeni hänen pawaiholoi'insa (sormimaljakkoonsa), jossa tuoksuavia kukanlehtiä uiskenteli lämpimässä vedessä. Niin, ja välittämättä siitä, että toiset näkivät sen ennenkuulumattoman suosion, jota hän minulle osoitti, täytyi minun hänen papaakai'staan nostaa hyppyselliseni punaista suolaa ja limua ja kukuipähkinöitä ja chilipippuria samoin kuin hänen kou-puisesta ipukai'staan (kalakastikevadistaan), josta itse suuri Kamehameha oli syönyt monilla samanlaisilla huviratsastusretkillään. Sitäpaitsi oli erinäisiä, vain Lilolilolle ja prinsessalle varattuja herkkuja – nelu'a ja ake'a ja palu'a ja alaala'a. Ja hänen kahili'nsa huojuivat pääni päällä ja hänen palvelijansa olivat minun ja hän itse oli minun, ja aina kukkasin seppelöidystä päästäni onnellisiin jalkoihin saakka olin rakastettu nainen."

Jälleen puri Bella pienet hampaansa alahuuleensa hajamielisesti tuijottaessaan merelle, mutta tyynnytti taas itsensä ja muistelonsa.

"Matka kävi yhä kauemmaksi, kautta koko Konan ja Kanin, Hoopuloasta ja Kapuasta Kormapoon ja Punaluuhun, kokonainen elinkausi puristettuna kahteen viikkoon. Kukka kukoistaa vain kerran. Se oli minun kukinta-aikani – Lilolilo oli rinnallani, minä uljaan Hilon selässä, minä, kuningatar, en Hawaijin, vaan Lilolilon ja rakkauden. Hän sanoi, että minä olin värin ja kauneuden kupla Leviatanin mustassa selässä, kaunis kastepisara laavavirran suitsuavalla harjalla, ukkospilvellä ratsastava sateenkaari..."

Bella vaikeni tuokioksi.

"Minä en kerro enempää mitä hän minulle sanoi", selitti hän vakavasti, "paitsi sen, että mitä hän sanoi oli rakkauden tulta ja korkeinta kauneutta ja että hän sepitti ja lauloi minulle hulas'ia erittäinkin tähtikirkkaina öinä, jolloin lepäsimme matoillamme, minä Lilolilon makaloa-matolla.

"Sitten lähdimme Kilaueaan – unelma läheni loppuaan; ja lainehtivan, tulisen laavan kitaan me tietysti heitimme tulen jumalattarelle lahjamme, maile-leis'ia ja kalaa ja kovaa poi'ta märkiin ti-lehtiin käärittynä. Ja sitten jatkoimme matkaamme alaspäin läpi vanhan Puvan ja juhlimme, tanssimme ja lauloimme Kohoualeassa ja Kamailissa ja Opihikoassa ja uimme Kalapanasin kirkkaissa makeanvedenjärvissä. Ja lopulta päädyimme Hiloon meren rannalle."

"Se oli loppu. Me emme siitä milloinkaan olleet puhuneet. Mutta se oli loppu, tunnustettu ja julkilausumaton. Huvipursi odotti. Olimme viivyttäneet sen lähtöä useita päiviä. Honolulu kutsui, ja oli saapunut tieto, että kuningas oli enemmän kuin tavallista pupule (mielisairas) ja että katoliset ja protestanttiset lähetyssaarnaajat juonittelivat ja riita Ranskan kanssa uhkasi. Niinkuin kaksi viikkoa sitten olivat laskeneet maihin Kawaihaessa kukitettuina ja naurun ja laulujen kaikuessa, niin samalla tavoin he lähtivätkin. Se oli iloinen lähtö, täynnä leikinlaskua ja kujeilua ja tuhansia jäähyväisiä ja muistutuksia ja pilaa. Ankkuri nostettiin Lilolilon merimiesten laulaessa jäähyväislaulua peräkannella, ja me isoissa kanooteissa olevat näimme ensimmäisen tuulenhengen pullistavan aluksen purjeita ja välimatkan kasvavan."

"Kaiken tämän hämmingin ja juhlamielen keskellä seisoi Lilolilo purren laitaan nojaten – hänenhän täytyi niin monelle huutaa jäähyväiset ja vaihtaa viimeiset komppasanat – ja sitten hän katsoi alas, suoraan minuun. Hänen päässään oli minun ilima lei'ni, jonka olin sitonut hänelle ja laskenut hänen päähänsä. Ja kanootteihin, suosituimpiin, alkoi huvipurresta sadella lei'ta. Minä en toivonut mitään. Mutta eräänlaisella äänettömällä, odottavalla tavalla kuitenkin toivoin; tiedän, ettei se näkynyt kasvoistani, sillä minä olin yhtä uljas ja iloinen kuin toisetkin. Mutta Lilolilo teki sen, minkä olin tietänyt hänen tekevän, tietänyt alusta alkaen. Hän otti, koko ajan ujostelematta ja vilpittömästi katsoen minua silmiin, minun kauniin ilima lei'ni päästään ja taittoi sen kahtia. Näin hänen huuliensa muodostavan sanan pau (loppu). Ja yhä katsoen minuun hän taittoi molemmat puoliskot vielä kahtia ja heitti palaset – ei minulle, vaan veteen, joka yhä laajeni välillämme. Pau. Loppu."

Pitkän hetken lepäsi Bellan tyhjä katse merellä, taivaanrannalla. Martha ei tohtinut antaa ilmaisua osanotontunteelleen, joka kostutti hänen silmänsä.

"Samana päivänä ratsastin ylös vanhaa huonoa tietä pitkin Hamakua-rannikkoa", jatkoi Bella äänellä, joka aluksi oli ihmeen kuiva ja terävä. "Ensimmäinen päivä ei ollut niinkään vaikea. Minä olin lamaantunut. Minä olin niin syvästi ihmeissäni kaikesta, mikä minun oli unohdettava, etten tiennyt, että minun täytyi unohtaa. Yön vietin Laupahoehoeassa. Niin, ja minä olin odottanut unetonta yötä. Ratsastuksesta väsyneenä ja vielä lamaantuneena minä sen sijaan nukuin koko yön kuin kuollut."

"Mutta sitten seuraavana päivänä piiskaavassa tuulessa ja sateessa! Tuuli ja satoi! Tie oli todella mahdoton. Eno-Johnin lainaamat cowboyt esittivät ensinnä vastalauseensa, sitten hän itse, joka jurona seurasi kaikkein viimeisenä, ravisti päätään, ja tiedän hänen mumisseen, että minä olin pupule. Kuormahevoset jätimme Kuhuihaeleen. Me melkein kahlasimme liejuvirrassa pilkin Mud Lanea. Vaimeassa täytyi cowboyni vaihtaa itselleen hevonen. Mutta Hilo kesti. Päivänkoitteesta aina keskiyöhön minä istuin satulassa, kunnes John-eno Kilohanassa nosti minut käsivarsilleen ja kantoi sisään sekä ajoi naiset vuoteiltaan riisumaan minut ja hieromaan jäseniäni ja antoi minulle kuumia juomia ja unirohtoja, jotta nukkuisin ja unohtaisin. Tiedän, että varmasti olin puhunut ja houraillut. John-eno oli varmasti arvannut. Mutta milloinkaan hän ei virkkanut sanaakaan minulle eikä kenellekään muulle. Mitä hän arvasikin, sen hän kätki Naomin tabu-huoneeseen."

"Minulla on joitakin sekavia muistoja siitä päivästä, muistan musertuneen, mielettömän raivon kohtaloa vastaan – tukka alhaalla ja pieksäen kasvojani rankkasateessa – loputtomat kyynelvirrat, joiden välillä puhkesin intohimoisiin sadatuksiin kieroa ja oikeudetonta maailmaa vastaan muistan miten iskin käsilläni satulankaareen, solvasin kilohanalaista cowboytani ja painoin kannukseni uljaan Hilo-parkani kylkiin.... huulillani rukous... se kohosi sydämestäni... että kannukset hurjistuttaisivat sen heittämään minut selästään ja tallaamaan minut jalkoihinsa niin että ainaiseksi kadottaisin miehiä houkuttelevan kauneuteni tai paiskaamaan minut jyrkännettä alas niin että murskaantuisin kuilun seinämiin... ja minä kirjoitin pan nimeni jälkeen, yhtä ratkaisevan kuin Lilolilon huulilla ollut lausumaton pan silloin kuin hän taittoi kahtia ilima lei'ni ja heitti sen mereen."

"Mutta mieheni George viipyi vielä Honolulussa. Kun hän palasi Nahalaan, olin minä siellä häntä odottamassa. Hän syleili minua arvokkaasti, suuteli velvollisuudentuntoisesti, tutki vakavasti kieltäni, teki huomionsa ulkonäöstäni ja terveydentilastani ja pakoitti minut menemään sänkyyn, nauttimaan annoksen majavaöljyä ja hautomaan itseäni lämpimällä padankannella. Ikäänkuin olisin tullut kellonkoneistoon ja muuttunut hampaaksi tai rattaaksi, joka välttämättä ja ilman omantunnonvaivoja pyörii pyörimistään, niin palasin minä harmaaseen elämääni Nahalassa. George nousi vuoteeltaan joka aamu kello puoli viisi ja ratsasti pois kello viisi. Taas tuo iankaikkinen puuro ja kamala halpa kahvi ja tuore tai kuivattu häränliha. Keitin ruokaa, leivoin ja pesin. Pyöritin auttamatonta ompelukonettani ja ompelin kehnoja holokus'iani. Vielä kaksi loputtomalta, ikuiselta tuntuvaa vuotta minä illan toisensa jälkeen istuin häntä vastapäätä pöydän toisella puolen kello kahdeksaan ja laittelin hänen kehnoja sukkiaan ja shoddykankaisia alusvaatteitaan, hänen lukiessaan lainattuja aikakauslehtiä, joita ei tahtonut ostaa. Ja sitten tuli sunnuntai – kaasua oli säästettävä – ja hän veti kellonsa, teki säämerkinnät päiväkirjaansa, riisui kenkänsä, oikean ensin, ja asetti ne kauniisti vierekkäin vuoteen alle, jalkopäähän, omalle puolelleen."

"Mutta minä en enää tuntenut kiintymystä Georgeen niinkuin ennenkuin prinsessa Lihue oli kutsunut minut ratsastusretkelle ja John-eno lainannut minulle hevosensa. Katsos, Martha-siskoni, mitään ei olisi tapahtunut, jollei John-eno olisi lainannut minulle hevosta. Mutta minä olin tullut tuntemaan rakkauden ja olin tullut tuntemaan Lilolilon, ja oliko sitten Georgen enää mahdollista voittaa kunnioitukseni ja kiintymykseni? Kaksi Nahalassa vietettyä vuotta olin kuin kuollut nainen, joka liikkui ja puhui, leipoi ja pesi, parsi sukkia ja säästi kaasua. Lääkärit sanoivat, että hänellä piti olla shoddykankaisia alusvaatteita, kun hän tapansa mukaan jahtasi Nahalavuoriston vesiä talvisessa rankkasateessa."

"Murheellinen hänen kuoltuaan en ollut. Murheellinen olin ollut jo aikoja sitten. En ollut iloinenkaan. Iloni kuoli silloin kun Lilolilo pudotti ilima lei'ni mereen, eikä jalkani enää senjälkeen iloisesti noussut. Lilolilo kuoli kuukautta jälkeen Georgen. En ollut nähnyt häntä enää senjälkeen kuin Hilossa erosimme. Minulla on ollut monta kosijaa sen jälkeen, mutta minä olen ollut kuin John-eno. Minulle oli rakkaus olemassa vain yhden kerran. John-enolla oli Naomi-huoneensa Kilohanassa. Minulla on Lilolilo-huone viisikymmentä vuotta ollut sydämessäni. Sinä, Martha-sisko, olet ensimmäinen, jonka olen antanut astua sinne sisään..."

Tienmutkaan porhalsi auto, ja siitä laskeutui Marthan mies, joka tuli heidän luokseen yli nurmikon. Roscoe Scandwell, suora, jäntevä, harmaatukkainen ja ryhdiltään miellyttävän sotilaallinen, oli eräs niistä "viidestä", jotka etunsa ja vaikutusvaltansa yhdistettyään hallitsivat koko Hawaijia. Vaikkakin puhdasverinen haole, Uudessa Englannissa syntynyt, syleili hän Bellaa ensin sydämelliseen hawaijilaiseen tapaan. Hänen valppaat silmänsä huomasivat, että kaikki oli hyvin, ylevän liikutuksen merkeistä huolimatta.

"Elsie on pienokaisineen tulossa – sain äsken langattoman sähkösanoman heidän laivaltaan", ilmoitti hän suudeltuaan vaimoansa. "Ja he jäävät useaksi päiväksi luoksemme, ennenkuin jatkavat edelleen Maniin."

"Aioin sijoittaa sinut punaiseen huoneeseen, Bella", ajatteli Martha Scandwell ääneen. "Mutta se on parempi hänelle ja lapsille ja hoitajattarille, niin että sinä saat kuningatar Emman huoneen."

"Siinä olin viime kerralla ja siitä parhaiten pidänkin", sanoi Bella.

Hyvin perehtyneenä hawaijilaisiin hellyydenosoitustapoihin lähti Roscoe Scandwell taloa kohti käsivarret kummankin naisen vyötäröllä ja arvokkaana ryhdiltään.

KAHEKILIN LUUT.

Pasaatituulen harhailevat henkäykset ajelehtivat yli korkeiden Koolauvuorten, liikahuttelivat isoja, liikkumattomia banaaninlehtiä, suhisivat palmuissa ja panivat algarobapuun läpikuultavat lehdet kuiskailemaan. Vain silloin tällöin ilma siten hengitti – sillä se oli hengitystä, kaihoisan hawaijilaisen iltapäivän huokailua. Näiden keveiden hengähdysten välillä tuli ilma raskaaksi ja sulotuoksuiseksi kukkien lemusta ja mehuisan, elämää uhkuvan maan huuruista.

Monta ihmistä oli matalan, bungalowmaisen talon ympärillä, mutta vain yksi heistä nukkui. Toiset istuivat jännittyneen äänettöminä. Pieni rintalapsi talon takana kohotti heikon huudon, jota kiireesti tarjottu rinta ei kyennyt vaimentamaan. Äiti, solakka hapa-haole puolivalkoinen, valkeasta muslimista tehtyyn avarana hulmuavaan holoku'un puettu, riensi heti edemmäksi banaani- ja papaiapuiden väliin, jotta lapsen kitinä ei kuuluisi. Muut naiset sekä hapa-haole't että alkuasukassyntyiset, katselivat huolestuneesti hänen jälkeensä, kun hän pakeni.

Ruohikossa talon edessä istui kyykistyneenä parikymmentä hawaijilaista, He olivat kaikki vankkoja miehiä, lihaksisia ja leveäharteisia. Ruskeaihoisina ja omaten loistavan ruskeat tai mustat silmät ja leveät, säännölliset piirteet he näyttivät yhtä säyseiltä, iloisilta ja lempeiltä kuin ilmastokin. Kaiken tämän vastakohtana olivat heidän tuimat varusteensa. Heidän karkeista nahkasääryksistään pisti esiin veitsenvarsia. Jalkineiden kannoissa törröttivät isopyöräiset espanjalaiset kannukset. He olisivat näyttäneet rosvoilta, jolleivät heidän pehmeät cowboyhattunsa olisi olleet koristetut kukilla ja tuoksuvilla mailei'lla. Eräällä heistä, jonka kauneus oli faunimaisen hieno ja veitikkamainen ja jolla oli faunin silmät, riippui leimuava hibicuskukka keikailevasti yli korvan. Heidän yläpuolellaan, auringolta suojelevaa telttakatosta muistuttaen, kasvoi ponciama regia'n laaja päivänvarjo, liekehtiväin kukkien meri, josta höyhenenkevyet heteet pistivät esiin töyhtöhaikaroita muistuttaen. Kaukaa, välimatkan vaimentamana, kuului heidän hevostensa tömistelyä. Kaikkien silmät tarkkasivat yhtä ainoata nukkujaa, joka makasi selällään lanhala-matolla sadan jalan päässä leipäpuun siimeksessä.

Kuinka lihaksisia hawaijilaiset cowboyt olivatkin, niin nukkuja oli vielä lihaksisempi. Ja hän oli paljon vanhempikin päättäen hänen lumivalkoisesta tukastaan ja parrastaan. Hänen jykevät ranteensa ja paksut sormensa osoittivat, että siinä makasi suunnaton miehenruho, mikä kätkeytyi avaroihin sinisiin palttinahousuihin ja kotitekoiseen, napittomaan paitaan, joka oli auki palleasta aina aataminomenaan ja paljasti rinnan, jonka karvat olivat yhtä valkoiset kuin hänen tukkansa ja partansa. Tämä korkea, leveä rinta norjine lihaksineen todisti hänen vielä olevan sitkeän ja voimakkaan. Ei auringon eikä tuulien ahava voinut salata sitä seikkaa, että hän oli puhdasverinen haole – valkoinen mies.

Hänen pitkä, valkea partansa, johon parturi ei ollut koskettanut, törrötti ilmassa nousten ja laskien joka hengenvedolla, ja hänen valkeat viiksensä harittuivat pystyyn kuin piikkisian harjakset joka kerta kun hän henkäisi ulos ja laskivat taas kun hän henkäisi sisään. Vain yhteen vaatekappaleeseen, muu-muu'n puettu neljäntoista vuotias tyttö, nukkujan pojantytär, istui kyykistyneenä hänen vierellään ja karkoitteli sulkatöyhdöllä kärpäsiä. Hänen kasvonsa ilmaisivat levottomuutta, hermostusta ja pelkoa, ikäänkuin hän olisi palvellut jotakin jumalaa.

Ja Hardman Paol, nukkuva, parrakas mies, oli todellakin jumala hänelle ja monelle muulle – elämän, ravinnon ja ymmärryksen lähde, lainlaatija, hymyilevä hyväntekijä, synkkä, rankaiseva ukkospilvi – sanalla sanoen hallitsija, jonka ennätyksenä oli neljätoista elossa olevaa täysikasvuista poikaa ja tytärtä, kuusi lastenlastenlasta ja useampia lastenlapsia kuin hän selväjärkisimpinäkään hetkinään osasi laskea.

Hän oli viisikymmentä vuotta sitten kannettomasta veneestä noussut maihin Laupahoehoessa, Hawaijin tuulenpuolisella rannikolla. Vene oli ainoa jäännös "Musta Prinssi"-nimisestä newbedfordilaisesta valaanpyyntilaivasta. Hän oli kaksikymmentä vuotta sitten syntynyt New Bebfordissa ja oli suunnattomain voimiensa ja kelpoisuutensa nojalla ollut tuhoutuneen valaanpyyntilaivan toisena perämiehenä. Tultuaan Honoluluun ja kuljeksittuaan siellä oli hän ensin nainut Kalama Mamaiopilin ja sitten palvellut Honolulun satamaluotsina sekä senjälkeen aukaissut kahvilan ja täysihoitolan ja vihdoin, Kalaman isän kuoltua, ryhtynyt harjoittamaan karjanhoitoa vaimonsa perimillä laajoilla laidunmailla.

Hän oli yli puolen vuosisataa elänyt hawaijilaisten parissa ja osasi tunnustetusti paremmin heidän kieltänsä kuin kukaan heistä. Menemällä naimisiin Kalaman kanssa oli hän saanut paitsi hänen maitaan hänen arvonsakin, ja hänen alustalaisensa suhtautuivat häneen samalla uskollisuudella, jota he osoittivat hänen vaimoaan kohtaan hänen syntyperänsä vuoksi. Hänellä oli sitäpaitsi kaikki hallitsijalle synnynnäiset ominaisuudet: jättiläismäinen ruumiinrakenne, pelottomuus, ylpeä ja tulinen luonne, joka ei sietänyt vähintäkään julkeutta tai loukkausta ja joka ei milloinkaan antanut säikyttää itseään tai vaikuttaa itseensä minkään mahtavan vallanpitäjän, joka kahdella jalalla kulki ja saattoi alempia ihmisolentoja pakoittaa palvelemaan itseään, ei millään kehnolla kaupanhieronnalla, vaan auliudella, josta ei oltu erikoisesti sovittu, vaan joka oli itsestään selvä. Hän tunsi hawaijilaisensa perinpohjin, paremmin kuin he itse, heidän polyneesialaiset sananpartensa, heidän uskontonsa, tapansa ja mysteerionsa.

Ja kello neljältä alkaneen satulassa vietetyn aamupäivän jälkeen nyt seitsemänkymmenenyhden vuotias ukko makasi leipäpuun alla nauttien tavanmukaisesta pyhästä päivällislevostaan, jota yksikään palvelija ei olisi tohtinut häiritä, eikä kai olisi tohtinut antaa kenenkään tämän suuren miehen vertaisenkaan sitä tekevän. Vain kuninkaalla oli siihen oikeus, ja, kuten kuningas kokemustensa perusteella tiesi, Hardman Paolin päivällislevon häiritseminen merkitsi sitä, että silloin herätti äreän ja ärisevän Hardman Paolin, joka häikäilemättä julkilausui epämiellyttäviä totuuksia, joita kuningas ei halunnut kuulla.

Aurinko paahtoi. Hevoset tömistelivät matkan päässä. Riutuvat pasaatituulahdukset huokailivat ja kuiskailivat yhä pitemmin väliajoin. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Nainen palasi talon takasivulle mukanaan lapsi, joka oli tyyntynyt. Leipäpuu taittoi nukkujan yllä lehtensä kokoon ja torkahti sekin päivällislepoansa leudon lempeässä ilmassa. Tyttö, tohtimatta ylen tärkeältä tehtävältään hengähtääkään, huiski yhä kärpäsiä, ja kaksikymmentä cowboyta istui äänettömänä ja tarkkaavasti odotellen.

Hardman Paol heräsi. Seuraava uloshengähdys, jota pitkän sisäänvedon jälkeen oli odotettu, jäi tulematta. Pitkät valkeat viikset eivät kohonneet. Partaiset posket sensijaan puhahtivat, silmäluomet avautuivat ja paljastivat parin sinisiä silmiä, jotka olivat kiivasilmeiset ja heti täydessä tajussaan; oikea käsi ojentautui tarttumaan hänen vierellään olevaan puoleksikyteneeseen piippuun ja vasen tapaili tulitikkuja.

"Mene tuomaan konjakkia ja maitoa", sanoi hän hawaijinkielellä pienelle tytölle, joka hätkähti ja vapisi hänen herätessään.

Hän sytytti piippunsa, mutta ei ollut näkevinäänkään odottavia palvelijoita, ennenkuin pikari oli tuotu ja tyhjennetty.

"No?" kysyi hän äkkiä, ja sillä aikaa kuin kahdetkymmenet kasvot hymyilivät ja kahdestakymmenestä silmäparista loisti hyväntahtoinen tyytyväisyys, kuivasi hän tipat partaisilta huuliltaan. "Mitä te täällä istutte? Mitä te tahdotte? Tulkaa tänne."

Kaksikymmentä jättiläistä, useimmat heistä nuoria, nousi paikaltaan ja meni hänen luokseen helisevin kannuksin. He asettuivat hänen ympärilleen puoliympyrään, koettaen ujosti piiloutua toistensa taakse, huulillaan anteeksipyytävä hymy, joka samalla ilmaisi kansanvaltaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta. Hardman Paol oli heille itse asiassa enemmän kuin isäntä. Hän oli heille vanhempi veli tai isä, patriarkka, ja hawaijilaisen käsityksen mukaan tavalla tai toisella heille sukua vaimonsa ja monien lastensa ja lastensalasten avioliittojen kautta. Hänen pieninkin otsanrypistyksensä saattoi huolestuttaa heitä, hänen vihansa peloittaa heitä, hänen käskynsä pakoittaa heidät kuolemaan, mutta toiselta puolen ei heille kenellekään voinut juolahtaa mieleen puhutella häntä muulla kuin ristimänimellä Hardman, joka heidän kielellään oli Kanaka Oolea.

Puoliympyrä laskeutui hänen viittauksestaan manienie-ruoholle ja odotti entiseen tapaan anteeksipyytävästi hymyillen hänen käskyään.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän äänessään tuimuus, minkä he tiesivät teeskennellyksi.

Heidän suupielensä levisivät yhä leveämpään hymyyn ja he väänsivät leveitä olkapäitään ja yläruumiitaan mielistelevästi kuin koiranpennut. Hardman osoitti sormellaan erästä heistä.

"No, Iliiopoi, mitä sinä tahdot?"

"Kymmenen dollaria. Kanaka Oolea."

"Kymmenen dollaria!" huudahti Paol, summan suuruuden häntä ilmeisesti järkytettyä, "Merkitseekö se sitä, että aiot hommata itsellesi vaimon? Muista lähetyssaarnaajan opetusta. Vaimo kerrallaan, Iliiopoi, sillä se, joka pitää monta vaimoa, joutuu aivan varmasti helvettiin."

Tirskunta ja nauravain silmäin välähdykset olivat vastauksena tähän pilapuheeseen.

"Ei, Kanaka Oolea", oli vastaus, "piru tietää, että minun on jo muutenkin vaikea hankkia kowkow'ta yhdellekin vaimolle ja hänen sukulaisilleen."

"Kow-kow?" Paol toisti tuon kiinalaisten tuoman ruokaa tarkoittavan sanan, jonka hawaijilaiset olivat ottaneet käytäntöön oman paina-sanansa tilalle. "Ettekö, pojat, ole täällä tänään saaneet kow-kow'ta?"

"Kyllä, Kanaka Oolea", vastasi eräs vanha, kuihtunut alkuasukas, joka oli äsken tullut talosta ja yhtynyt miesjoukkoon. "Kaikki saivat keittiössä kow-kow'ta ja aikalailla. He söivät kuin karkuun juosseet hevoset laavarinteiltä ja palattuaan."

"Entä mitä sinä tahdot, Kumuhana?" kysyi Paol kääntyen vanhuksen puoleen, samalla viitaten pikku tytön huiskimaan kärpäset pois toiselta puoleltaan.

"Kaksitoista dollaria", vastasi Kumuhana. "Minä tahdon ostaa aasin ja käytetyn satulan, Alan jo tulla niin vanhaksi, etteivät vanhat jalkani enää jaksa kantaa minua."

"Odota", käski hänen valkea herransa. "Minä tulen kanssasi puhumaan siitä ja muistakin tärkeistä asioista, niin pian kuin olen selvä näistä muista ja he ovat menneet."

Kuihtunut ukko nyökkäsi ja sytytti piippunsa.

"Keittiössä saamamme kow-kow oli hyvää", sanoi Iliiopoi huuliaan nuolten. "Poi oli paksua, silava rasvaista, lohenmäti hajutonta ja kala tuoretta ja lihavaa, mutta opihit (pienet, kareihin kiinnittyneet simpukat) olivat suolattuja ja senvuoksi sitkeitä. Opihia ei milloinkaan pitäisi suolata. Minä olen sinulle, Kanaka Oolea, monta kertaa sanonut, että opihia ei milloinkaan pitäisi suolata, Mahani on täynnä hyvää kow-kow'ta. Se on painava siitä. Mutta sydämeni ei ole kevyt, sillä omassa majassani ei ole ollenkaan kow-kow'ta; siellä on minun vaimoni, joka on neljännen poikasi toisen vaimon täti, ja siellä on pikku tyttäreni, ja vaimoni vanha äiti ja vaimoni vanhan äidin kasvatti, joka on raajarikko, ja vaimoni sisko, joka myös asuu luonamme kolmine lapsineen isän kuoltua vesitautiin..."

"Voiko viisi dollaria pelastaa teidät päivän tai useamman ajan joutumasta kuopatuksi?" keskeytti Paol.

"Kyllä, Kanaka Oolea, ja niillä rahoilla voin vaimolleni ostaa uuden kammankin ja itselleni hiukan tupakkaa."

Pussista, jonka veti housuntaskustaan, otti Hardman kultarahan, joka sitten taidokkaasti heitettynä päätyi odottavaan kouraan.

Eräälle nuorelle miehelle, joka tahtoi kuutta dollaria uusia sääryksiä, tupakkaa ja kannuksia varten, hän antoi kolme dollaria, saman verran eräälle, joka tarvitsi hatun, ja eräälle, joka vaatimattomasti pyysi vain kaksi, hän antoi neljä sekä kaunopuheiset kiitossanat siitä kätevyydestä, jota hän oli osoittanut lassonkäytössä villihärkiä pyydystäessään vuoristossa. He tiesivät, että hän säännöllisesti tinki puolet pois heidän vaatimuksistaan, ja siksi he aina esittivät ne kahdenkertaisina. Se oli hänen tapansa, ja hyvä tapa, ajattelivat monet hänen alustalaisistaan, eikä se ollenkaan vähentänyt hänen arvoaan heidän silmissään.

"Entä sinä, Ahuhu?" kysyi hän eräältä, jonka nimi merkitsi "myrkkypuu".

"... ja sitten housuparin hinta", päätti Ahuhu tarpeittensa luettelemisen. "Olen aika paljon ratsastanut karjasi perässä, Kanaka Oolea, ja siinä kohden missä housuni ovat hankautuneet satulaa vasten, siinä ei housuistani enää ole mitään jäljellä. Ei ole hyvä kun ihmiset sanovat, että eräs Kanaka Oolean cowboysta, joka samalla on Kanaka Oolean vaimon sisarpuolen serkku, ei kehtaa näyttäytyä maan pinnalla, jollei käy perä edellä ihmisten edessä."

"Tässä on sinulle kahteentoista housupariin", sanoi Hardman Paol tyytyväisesti ja heitti hänelle tarvitun summan. "Olen ylpeä siitä, että väkeni on yhtä ylpeää kuin minä. Mutta sitten, Ahuhu, sinä annat kahdestatoista housuparista minulle yhden, sillä muuten täytyy minunkin käydä perä edellä, koska omat housuni, ainoat, jotka minulla on, ovat yhtä kuluneet ja säädyttömät."

Ja sydämellisesti nauraen haole-isäntänsä viimeiselle pilapuheelle menivät kaikki nämä lapsekkaan kiltit ja ruumiiltaan jättiläismäiset palvelijat odottavain hevostensa luo lukuunottamatta vanhaa, kuihtunutta Kumuhanaa, joka oli käsketty odottamaan.

Vähintään viisi minuuttia he istuivat vaiti. Sitten käski Hardman Paol pikku tytön tuomaan konjakkia ja maitoa, ja kun tämä palasi, viittasi hän antamaan ne Kumuhanalle. Tämä ei ottanut lasia huuliltaan ennenkuin se oli tyhjä, ja päästi sitten äänekkään "a-a-!" ja maiskutti suutaan.

"Paljon olen eläissäni juonut awa'a", virkkoi hän miettivästi, "Mutta awa on vain rahvaan juomaa, jota vastoin haole-likööri on päälliköiden. Awa ei ole yhtä tulista kuin likööri, se ei kihelmöi rintakehässä, se ei sytytä ihmisessä iloa, mikä olisi sangen miellyttävää, koska eläminen on suuri nautinto."

Hardman Paol hymyili, nyökkäsi myöntävästi, ja vanha Kumuhana jatkoi:

"Se lämmittää. Se lämmittää vatsaa ja sielua. Se lämmittää sydäntä. Sydän ja sielu kylmenevät, kun ihminen vanhenee."

"Sinä olet vanha", myönsi Paol. "Melkein yhtä vanha kuin minä."

Kumuhana ravisti päätään ja mutisi: "Jollen olisi vanhempi kuin sinä, niin olisin yhtä nuori kuin sinä."

"Minä olen seitsemänkymmenenyhden", sanoi Paol.

"Minä en tiedä ikääni noin hyvin", kuului vastaus. "Mitä tapahtui sinä vuonna kuin sinä synnyit?"

"Annas kun muistelen", aprikoi Paol. "Nyt on vuosi 1880. Jos siitä vähennetään 71, niin 9 jää jäljelle. Minä olen syntynyt vuonna 1809, samana vuonna kuin Keliimakai kuoli ja Archibald Campbell, skotlantilainen, eli vielä Honolulussa."

"Silloin olen vanhempi kuin sinä, Kanaka Oolea. Minä muistan tuon skotlantilaisen aivan hyvin, sillä siihen aikaan leikin Honolulussa ruohotalojen kujasilla ja ratsastelin aaltolaudalla Waikikissa wahine'n (naisten kylpypaikan) lähistöllä. Voin milloin tahansa opastaa sinut paikalle, jossa skotlantilaisen ruohomaja sijaitsi. Siinä on nykyään merimieslähetystötalo. Mutta minä tiedän milloin olen syntynyt. Sen on äitini ja isoäitini minulle monasti kertonut. Minä synnyin silloin kun rouva Pele (tulen jumalatar eli tulivuoren jumalatar) vihastui Paiean kansaan, koska se ei uhrannut hänelle kalasulkujensa kaloja, ja lähetti Huulalaista laavavirran ja tukki heidän patonsa. Paiean kalapato hautautui ainiaaksi laavaan. Silloin minä synnyin."

"Se tapahtui vuonna 1801, jolloin James Royd rakensi laivaa Kamehamassa Hilossa." Paol mietti uudestaan. "Olet siis seitsemänkymmenenyhdeksän vuotias eli kahdeksan vuotta minua vanhempi. Sinä olet hyvin vanha."

"Kyllä, Kanaka Oolea", mutisi Kumuhana ja teki ylpeän, vaikka surullisen yrityksen kohentaa sisäänvaipunutta rintaansa.

"Ja sinä olet hyvin viisas",

"Kyllä, Kanaka Oolea."

"Ja sitten sinä tiedät..." Hardman Paol keskeytti puheensa, vielä kerran painokkaammin hypnotisoidakseen vanhuksen vedensinisten silmäinsä tuijottamalla katseella. "Sanotaan, että Kahekilin luut on kaivettu leposijastaan ja siirretty kuninkaalliseen hautakammioon. Olen kuullut kuiskailtavan, että sinä olet ainoa nykyään elävistä, joka tunnet asian."

"Kyllä", oli ylpeä vastaus, "kukaan muu kuin minä ei sitä tiedä."

"No, lepäävätkö ne siellä? Kyllä tahi ei?"

"Kahekili oli alii (suuri päällikkö). Hänestä suoraan sinun vaimosi polveutuu. Hänkin on alii." Vanha palvelija vaikeni ja puristi miettiväisenä huulensa yhteen. "Minä olen vaimosi heimoa, niinkuin kaikkikin omaiseni ennen minua ovat olleet hänen sukunsa heimoa. Vain hänellä on valta yli minun suuren salaisuuteni. Hän on viisas, liian viisas käskeäkseen minun puhumaan tästä salaisuudesta. Sinulle, Kanaka Oolea, en vastaa kyllä enkä ei. Tämä on eräs alii'en salaisuudesta, jota ei edes alii't tunne."

"Se on hyvä, Kumuhana", sanoi Hardman Paol käskevästi. "Mutta sinä unohdat, että minä olen alii ja että mitä hyvä Kalamani ei rohkene kysyä, sitä voin minä hänen käskeä kysymään. Minä voin lähettää hakemaan hänet tänne ja vaatia häntä käskemään sinua vastaamaan. Mutta se olisi tyhmää, ja sinä tekisit vielä suuremman tyhmyyden. Kerro minulle salaisuus, niin hän ei saa siitä milloinkaan tietää. Naisen huulten täytyy höpistä kaikesta mitä hän korvillaan kuulee, sillä sellaiseksi hän on luotu. Minä olen mies, ja mies on luotu toisenlaiseksi. Sinä tiedät, että minun huuleni imeytyvät salaisuuden ympärille kiinni niinkuin mustekala imeytyy meren suolaiseen kallioon. Jollet voi kertoa sitä minulle, voit kertoa sen minulle ja Kalamalle yhteisesti, ja hänen huulensa tulevat puhumaan, ne tulevat puhumaan niin että pian saa alhaisin malahimi'kin tietää mitä nyt vain sinä ja minä tietäisimme kahden."

Kumahana istui pitkän aikaa ääneti ja harkitsi tätä johtopäätöstä kykenemättä löytämään mahdollisuutta sen logiikan kiertämiseen.

"Suuri on sinun haole-viisautesi", myönsi hän lopulta.

"Kyllä tahi ei?" tiukkasi Hardman Paol.

Kumuhana katseli ensin ympärilleen, sitten hänen silmänsä pysähtyivät kärpäsiä huiskivaan tyttöön.

"Mene", käski Paol tyttöä. "Äläkä tule takaisin ennenkuin kuulet minun läimäyttävän käsiäni."

Sen enempää ei Hardman Paol puhunut, ei edes senkään jälkeen kun kärpästenhuiskijatar jo oli kadonnut taloon, mutta hänen timantinkovien silmiensä ilme sanoi: "Kyllä tahi ei?"

Jälleen pälysi Kumuhana tarkkaavasti ympärilleen, tirkistipä hän leipäpuuhunkin, ikäänkuin peläten salaista kuuntelijaa. Hänen huulensa olivat kovin kuivat. Hän kostutti niitä useita kertoja kielellään. Kahdesti yritti hän puhua, mutta kähein äänin. Vihdoin hän pää kumarassa kuiskasi, niin hiljaa ja juhlallisesti, että Hardman Paolinkin oli kuullakseen taivutettava päänsä: "En."

Paol läimäytti käsiänsä, ja pikku tyttö juoksi talosta kovaa kyytiä.

"Tue vanhalle Kumuhanalle maitoa ja konjakkia", käski Paol ja sanoi sitte Kumuhanalle. "Nyt kerro minulle koko juttu."

"Odota", kuului vastaus. "Odota, kunnes pikku tyttö on tullut ja mennyt."

Ja kun tyttö oli mennyt ja juoma tehnyt vaikutuksensa, odotti Hardman Paol sen enempää virkkamatta. Kumuhana painoi kädellään rintaansa ja yski kumeasti ikäänkuin odottaen suostutteluja, mutta alkoi vihdoin puhua omasta alotteestaan.

"Suuren alii'n kuolemaa pidettiin entisaikaan kauheana tapauksena, Kahekili oli suuri alii. Hänestä olisi tullut kuningas, jos olisi elänyt. Kukapa sen tietää? Minä olin nuori mies, vielä naimaton. Sinä, Kanaka Oolea, tiedät, milloin Kahekili kuoli ja saatat sanoa, kuinka vanha silloin olin. Hän kuoli silloin kun kuvernööri Boki hoiti Blonden hotellia Honolulussa. Oletko siitä kuullut?"

"Minä olin siihen aikaan vielä Hawaijin tuulenpuolisella rannikolla", vastasi Paol. "Mutta minä olen siitä kuullut. Boki perusti viinapolttimon ja vuokrasi manoa-maata sokeriruokoa viljelläkseen, ja Kaahumanu, hallitsija, kumosi vuokrasopimuksen, hävitti sokeriruokoviljelykset ja istutti sijalle perunoita. Ja Boki vihastui ja hankkiutui julistamaan sotaa ja keräsi sotilaitaan ja tusinan karanneita merimiehiä ja viisi kuudennaulan kuparitykkiä Waikikista..."

"Juuri samaan aikaan Kahekili kuoli", keskeytti Kumuhana innokkaasti. "Sinä olet sangen viisas. Sinä tiedät enemmän vanhoilta ajoilta kuin me kanakat."

"Se tapahtui vuonna 1829", jatkoi Paol tyytyväisesti. "Sinä olit kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja minä kahdenkymmenen ja vast'ikään noussut maihin kannettomasta veneestä 'Mustan prinssin' palon jälkeen."

"Minä olin kahdenkymmenenkahdeksan", toisti Kumuhana. "Tuo tuntuu todelta. Muistan hyvin Bokin kuparikanuunat Waikikissa. Kahekilikin kuoli samaan aikaan Waikikissa. Vielä tänä päivänä luulee kansa, että hänen luunsa vietiin Hale o Keawe'en (hautakammioon) Konassa sijaitsevassa Honaunaussa."

"Ja että ne pitkän ajan kuluttua siirrettiin Honolulun kuninkaalliseen hautakammioon", täydensi Paol.

"On niitäkin, Kanaka Oolea, jotka luulevat, että kuningatar Alice säilyttää niitä samoinkuin muidenkin esi-isäinsä luita suurissa ruukuissa tabu-huoneessaan. Minä tiedän kaikkien heidän olevan väärässä. Kahekilin pyhät luut ovat kadonneet, ainiaaksi kadonneet. Ne eivät lepää missään. Niitä ei ole olemassa. Ja monet kona-tuulet ovat siitä lähtien kun viimeinen ihminen näki Kahekilin jäännökset, kohottaneet Waikikin rantamainingit vaahtopäisiksi. Minä olen ainoa elossaoleva niistä. Minä olin viimeinen enkä ollut iloinen joutuessani olemaan mukana loppuun saakka."

"Sillä katsos, minä olin nuori mies, ja sydämeni hehkui Malialle, joka kuului Kahekilin taloon, valkohehkuisen laavan tavoin. Anapuninkin sydän hehkui hänelle valkeana, vaikka se itse asiassa oli musta, kuten saat kuulla. Me, Anapuni ja minä, olimme juomingeissa sinä iltana kuin Kahekili kuoli. Anapuni ja minä kuuluimme rahvaanluokkaan, niinkuin kaikki kanakat ja wahine't, jotka ottivat osaa juominkeihin tavallisten matruusien ja merirapujen kanssa. Istuimme ryypiskellen matoilla Waikikin rantamalla lähellä heian'a (temppeliä), s.o. kappaleen matkan päässä paikasta, jossa nykyään sijaitsee Wildersin rantahuvila. Silloin tulin tietämään mitä kammottavia väkijuomamääriä haole-merimiehet saattavat kestää. Mitä meihin kanaka-miehiin tulee, olivat meidän päämme kuumat ja holtittomat kuin tyhjät kalebassit kaikesta siitä wiskysta ja rommista."

"Ilta oli kulunut jo yli puolenyön, muistan sen aivan hyvin, kun näin Malian, jota en milloinkaan ollut nähnyt juominkitilaisuuksissa, tulevan käyden pitkin rannan kosteata ja kovaa hiekkaa. Aivoissani paloi kuin helvetin tuli kun näin Anapunin ahmivan häntä silmillään, sillä meidän juomaveikkojen piirissä hän istui häntä lähinnä. Oh, minä tiedän, että wisky ja rommi ja nuoruus ne minussa tuon palon sytyttivät, mutta sinä hetkenä minä päättömässä mielentilassani päätin, että jos Malia puhuttelee häntä ja suostuu tanssimaan ensimmäisen tanssin hänen kanssaan, niin silloin minä tartun molemmin käsin Anapunin kurkkuun, paiskaan hänet lähellämme olevassa wahine'in kylpypaikassa veteen, hukutan hänet ja tuhoan hänet ja esteen, joka on minun ja Malian välillä. Sillä hän ei ollut vielä tehnyt valintaansa meidän suhteemme, ja ilman Anapunia olisi hän jo kauan sitten ollut minun."

"Hän oli kookas nuori nainen, jonka vartalo oli majesteetillinen kuin kuningattaren, niin, vieläpä ihanampikin, kun hän siellä kuunvalossa läheni meitä kosteata rantahiekkaa myöten. Haole-merimiehetkin vaikenivat ja tuijottivat suut selällään. Hänen käyntinsä! Minä olen, Kanaka Oolea, kuullut sinun kertovan Helenasta, joka aiheutti Troijan sodan. Väitän, että Malian tähden olisi useampi mies rynnännyt päin helvetin muureja kuin silloin oli hyökkääjiä sitä vanhaa kaupunkia vastaan, josta puhut aivan liian paljon silloin kun olet juonut liian vähän maitoa ja liian paljon konjakkia."

"Hänen käyntinsä oli jumalainen kuutamossa, tähtien hohdellessa aalloilla kuin ramppivalot, joita uudessa haole-teatterissa olen nähnyt. Käynti ei ollut tytön käyntiä, vaan naisen. Hän ei tanssinut eteenpäin kuin pienet, mutkittelevat laineet rauhaisella kaislarantamalla. Hänen käyntinsä oli suurenmoinen, kuningatarmainen, kuin luonnonvoimien liikunto, kuin laavan rytmikäs tulvailu pitkin Kaun rinteitä mereen, kuin pasaatituulten mahtavat, säännölliset liikunnot, kuin neljän vuodenajan nousut ja laskut, jotka varmasti kaikuivat musiikilta Jumalan ikuisessa korvassa, mutta jotka ovat liian hitaita ajanilmauksia voidakseen soida säveleenä tavallisille ihmisille, joiden valtimo lyö nopeasti, jotka elävät hetken ja kuolevat äkkiä."

"Anapuni oli lähin. Mutta Malia katsoi minuun. Oletko milloinkaan, Kanaka Oolea, kuullut kutsuhuutoa, joka on äänetön, mutta kuitenkin kuuluu kovemmin kuin Jumalan jylinä? Niin huusi hän minulle yli juopuneiden piirin. Kohottauduin puoleksi, sillä en ollut vielä aivan päihtynyt, mutta Anapunin käsi tarttui häneen ja veti häntä luokseen, ja minä vaivuin takaisin kyynärpäitteni varaan ja pidin heitä silmällä vihasta raivoten. Anapuni tahtoi hänen istuvan vierellään, ja minä odotin. Jos Malia istuisi hänen vierelleen ja tanssisi hänen kanssaan, niin Anapuni olisi ennen aamua kuollut mies, minä olisin hänet kuristanut ja hukuttanut rantatyrskyihin."

"Eikö kaikki tuo palo, jota rakkaudeksi sanotaan, ole kummallista, Kanaka Oolea? Mutta se ei sittenkään ole niin kummallista. Niin täytyy nuoruusiässä olla, muuten kuolisi ihmiskunta sukupuuttoon."

"Sentähden täytyykin naisenhimon olla väkevämmän kuin elämänhimon", keskeytti Paol. "Muutenhan ei olisi sen paremmin miehiä kuin naisiakaan."

"Niinpä kyllä", sanoi Kumuhana. "Mutta siitä on jo monta vuotta kun tuo palo minussa sammui. Muistan sen kuin jonkin ammoisen auringonnousun – jonakin ennen olleena. Ja sitten tulee vanhaksi ja viluiseksi ja juo konjakkia, ei päihtymyksen, vaan lämpimän vuoksi. Ja maito on sangen ravitsevaa."

"Mutta Malia ei istuutunut hänen viereensä. Muistan, että hänen silmänsä olivat hurjat ja tukkansa alhaalla ja valtoimenaan liehuva, kun hän kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa. Ja hänen tukkansa hulmahti silloin hänen ylitseen, ja sen nähdessäni jysähti rinnassani ja minä hurjistuin niin, että tuskin saatoin nähdä eteeni. Ja minä päätin koko tahdonvoimallani, että jollei Malia siinä tuokiossa tule luokseni, niin menen minä hänen luokseen ja lyön käsivarteni hänen ympärilleen."

"Se oli päätös, jota ei milloinkaan pantu täytäntöön. Muistatko päällikkö Konukalanin? Hän astui piiriin. Hänen kasvonsa olivat vihasta mustat. Hän tarttui Maliaan, ei vyötäisistä, vaan tukasta, ja raahasi hänet pois ja katosi. Minä en vielä nytkään ymmärrä siitä puoliakaan. Minä, joka hänen tähtensä olin aikonut tappaa Anapunin, en liikauttanut kättä enkä jalkaa vastustaakseni Konukalania, kun hän raahasi häntä tukasta – eikä Anapunikaan. Mehän olimme alhaista kansaa ja hän oli päällikkö. Tiedän sen. Mutta minkätähden me kaksi alhaista miestä, naisenhimosta hulluina, naisenhimon meissä ollessa väkevämmän kuin elämänhimon, annoimme jonkin päällikön, oli hän vaikka maan ylhäisin, raahata naista tukasta ja viedä hänet pois? Minkätähden me kaksi, joilla oli suurempi halu häneen kuin elämään, peräydyimme emmekä paikalla lyöneet maahan sitä päällikköä. Siinä on jokin, joka on väkevämpi kuin elämä, väkevämpi kuin nainen, mutta mikä se on? Ja miksi?"

"Minä annan siihen vastauksen", sanoi Hardman Paol. "Se johtuu siitä, että useimmat ihmiset ovat typeriä ja tarvitsevat sentähden viisaiden ohjausta. Siinä päällikkyyden salaisuus. Kautta maailman hallitsevat päälliköt ihmisiä. Kautta maailman on aina ollut olemassa päälliköitä, joiden täytyy sanoa monille typerille: Tee tämä, älä tee sitä. Uurasta ja aherra niinkuin me sinua kehoitamme, muuten tulee vatsasi tyhjäksi ja sinä tuhoudut. Tottele lakeja, joita sinulle laadimme, muuten tulet eläimeksi, jolla ei ole sijaa maailmassa. Sinua ei olisi olemassa, jollei sinua ennen olisi ollut päälliköitä, jotka ovat järjestäneet kaiken esi-isiesi hyväksi. Sinä et milloinkaan jätä maailmaan jälkeläisiä, jollemme me järjestä asioita nyt sinun hyväksesi. Sinun täytyy olla rauhallinen ja siivo ja pitää nenänpielesi puhtaana. Sinun on iltaisin käytävä varhain levolle ja aamusilla varhain noustava työhön, jos tahdot omistaa vuoteen, jotta sinun ei tarvitsisi istua puussa kuten järjettömäin lintujen. Nyt on jamssinistutusaika, ja sinun on nyt sitä istutettava. Nyt, tänään, sanon minä, eikä keinuilla ja tanssia tänään ja huomenna istuttaa jamssia tai jonakin muuna, monena ajattelemattomana päivänä. Te ette saa tappaa toisianne, ja naapurienne vaimojen pitää teidän antaa olla rauhassa. Sellainen on elämänne, sillä te ajattelette vain päivän kerrallaan, mutta me, korkeat päälliköt, ajattelemme ja huolehdimme kaikista päivistä, tulevistakin."

"Niinkuin vuorenhuipulla leijuva pilvi, joka laskeutuu alas ja kietoo sinut vaippaansa, jota tuskin saatat erottaa, sellainen on viisautesi minulle, Kanaka Oolea", mutisi Kumuhana. "Mutta on surullista, että minä olen syntynyt yksinkertaiseksi mieheksi ja joudun sellaisena elämään elämäni loppuun."

"Se johtuu siitä, että sinulla on yksinkertainen luonnonlaatu", vahvisti Hardman Paol. "Vaikka mies syntyykin alhaisiin oloihin, mutta omaa terävän luonnonlaadun, niin nousee hän sieltä ja kukistaa päälliköitä ja tulee itse päälliköiden päälliköksi. Miksi et sinä hoida karjataloani tuhansine elukoineen ja säännöstele laidunmaita niiden vedensaannin mukaan ja valikoi sonneja ja tee kauppoja ja myy lihaa purjealuksille ja sotalaivoille ja Honolulun väestölle ja riitele asianajajain kanssa ja avusta lakeja laadittaessa ja neuvo kuninkaalle mikä hänelle on viisasta ja mikä vaarallista. Miksi ei kukaan muu tee sitä kuin minä? Ei kukaan niistä miehistä, jotka tekevät minulle työtä ja minun kauttani saavat elatuksensa. Ja miksi antavat he minun ajatella puolestaan – minun, joka raadan kovemmin kuin kukaan heistä, joka en syö enempää kuin kukaan heistä ja joka en voi nukkua useammalla kuin yhdellä lauhala-matolla kerrallaan, aivan niinkuin hekin."

"Minä olen päässyt pilvestä, Kanaka Oolea", sanoi Kumuhana, ja hänen kasvonsa kirkastuivat huomattavasti. "Minä näen selvemmin. Koko pitkän elämäni ajan ovat alii't, joiden vallan alla synnyin, ajatelleet puolestani. Aina kun olin nälkäinen, tulin heidän luokseen ruokaa saadakseni, niinkuin nyt menen keittiöösi. Monen monet ihmiset syövät keittiössäsi, ja me tiedämme jo edeltäpäin ne juhlapäivät, jolloin meille teurastat lihavia härkiä. Sentähden minä tulenkin sinun luoksesi tänään, minä, vanha mies, jonka viikon työ ei ole shillinginkään arvoinen ja pyydän sinulta kahtatoista dollaria ostaakseni aasin ja käytetyn satulan. Sentähden juuri kaksikymmentä typerää miestä tämän leipäpuun alla puolituntia sitten pyysi sinulta dollaria tai kahta tai kolmea tai neljää tai viittä tai kymmentä tai kahtatoista. Me olemme niitä ajatuksettomain päiväin ajatuksettomia ihmisiä, jotka emme istuta jamssia oikeaan aikaan, jotka itse emme ajattele yhtä ainoata päivää ja jotka, kun tulemme vanhoiksi ja kykenemättömiksi, tiedämme, että alii'mme ajattelee kow-kow'ta vatsoihimme ja ruohokaton päämme päälle."

Hardman Paol taivutti myöntävästi päätään ja lausui innokkaasti:

"Mutta Kahekilin luut? Päällikkö Konukalani oli tukasta vetäen raastanut Malian pois ja sinä ja Anapuni istuitte tenää tekemättä juomaveikkojen piirissä. Mitä kuiskasi Malia Anapunin korvaan kun hän kumartui hänen puoleensa ja hänen hiuksensa valahtivat hänen kasvoilleen?"

"Että Kahekili oli kuollut. Sitä hän kuiskasi Anapunille. Että Kahekili oli kuollut, vast'ikään kuollut, ja että päälliköt, jotka järjestivät kaiken talossa, keskustelivat hänen luittensa ja lihojensa hävittämisestä ennen, kuin huhu hänen kuolemastaan levenisi. Että ylipappi Coppo oli asiasta antanut päätöksen ja että hän oli kuullut, että Anapuni ja minut oli valittu uhreiksi seuraamaan Kahekilia ja hänen luitaan ja lihojaan ja varjojen mailla häntä aina hoitamaan."

"Moepuu, ihmisuhri", sanoi Paol. "Ja kumminkin se tapahtui yhdeksän vuotta lähetyssaarnaajain tulon jälkeen."

"Ja vuoden kuluttua heidän tulostaan epäjumalainkuvatkin särjettiin ja tabu lakkautettiin", lisäsi Kumuhana. "Mutta päälliköt noudattivat vielä vanhoja tapoja, hunukele-tapaa, ja kätkivät alii'en luut niin ettei kukaan voinut löytää niitä ja tehdä ongenkoukkuja heidän leukaluistaan tai nuolenkärkiä heidän pitkistä luistaan huvikseen ammuskellakseen hiiriä. Katso tänne, Kanaka Oolea!"

Vanhus työnsi ulos kielensä, ja Paol näki ihmeekseen, että se oli juuresta kärkeen asti tatuoitu kummallisin kuvioin.

"Tämä tehtiin silloin kun Keopuoleni kuoli, useita vuosia senjälkeen kuin lähetyssaarnaajat olivat saapuneet. Minä löin neljä etuhammastakin suustani ja poltin hehkuvalla kaarnalla puoliympyröitä ruumiiseeni. Ja jokaisen, joka sinä yönä sattui olemaan ulkosalla, löivät päälliköt kuoliaaksi. Ei myöskään voinut sytyttää valoa huoneeseen eikä edes kuiskata. Meluavat koirat ja siatkin tapettiin, ja koko yönä ei satamassa olevain haole-laivojen annettu helistellä kellojaan. Kamalaa oli siihen aikaan, jos joku alii kuoli."

"Mutta sinä yönä kun Kahekili kuoli! Me jatkoimme yhä juominkeja vielä senjälkeen kuin Konukalani oli tukasta vetäen raahannut Malian pois. Jotkut haole-matruusit puristelivat nyrkkejään, mutta heidän lukumääränsä oli siihen aikaan vähäinen, kun taas kanaka'ita oli paljon. Ja Maliaa ei senjälkeen enää nähty. Konukalani yksin tiesi, miten hänet oli surmattu, mutta hän ei milloinkaan sitä sanonut. Ja kuinka sellaiset halvat kuin Anapuni ja minä olisimme tohtineet häneltä sitä kysyä?"

"Ennenkuin Malia raahattiin pois, oli hän tästä puhunut Anapunille. Mutta Anapunin sydän oli musta. Hän ei puhunut siitä minulle. Hän oli suunnittelemani kuoleman ansainnut. Joukossamme oli jättiläismäinen harppuunanheittäjä, jonka laulu oli kuin härän mylvintää, ja sillä aikaa kuin minä kummissani katselin häntä hänen mölistessään erästä merimieslaulua, oli Anapuni kadonnut. Hän oli paennut korkeille vuorille, jossa hän viikon ajan saattoi piileksiä linnunpyytäjäin luona. Sen sain tietää jälkeenpäin."

"Minä? Minä istuin paikallani ja häpesin naisenhimoani, jonka orjamainen kuuliaisuuteni päällikköä kohtaan oli voittanut. Ja minä hukutin häpeäntunteeni rommiin ja wiskyyn, kunnes maailma pyöri ympäri sekä päässäni että sen ulkopuolella ja Etelän Risti tanssi hula'a taivaalla ja Koolanvuoret taivuttivat korkeita huippujaan Waikikiin ja Waikikin aallot suutelivat niitä otsalle. Ja jättiläismäinen harppuunanheittäjä möyrysi yhä, ja hänen äänensä oli viimeinen minkä kuulin, kun takaperin kaaduin lauhala-matolle ja olin kuin kuollut."

"Päivän ensi koitteessa heräsin. Kova, alaston kantapää oli potkaissut minut syrjään. Paljon väkijuomien nauttimisen vuoksi ei potku herättänyt minua mihinkään miellyttäviin tunnelmiin. Juomaseuran kanaka't ja wahine't olivat poissa. Minä makasin yksinäni nukkuvain merimiesten joukossa, ja jättiläismäinen harppuunaheittäjän kuorsasi kuin valas lojuessaan siinä pää minun jaloissani."

"Vielä joitakin potkuja, ja minä nostin kuvotusta tuntien päätäni. Mutta potkija oli kärsimätön ja tahtoi tietää minne Anapuni oli mennyt. Minä en tiennyt ja sain potkuja, nyt molemmilta puolin, kahdelta kärsimättömältä mieheltä, syystä, että en tiennyt. En myöskään tiennyt, että Kahekili oli kuollut. Arvasin kuitenkin, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, sillä molemmat potkijat olivat päälliköitä, eikä heillä ollut ainoatakaan palvelijaa mukanaan täyttämässä heidän käskyjään. Toinen oli Aimoku Kanechesta, toinen Humuhumu Manoasta."

"He käskivät minun lähteä mukaansa, eivätkä he käskyjään lausuneet ystävällisellä sävyllä, ja kun nousin, niin jättiläismäisen harppuunanheittäjän pää vierähti jaloiltani hiekkaan. Hän röhki kuin sika ammolla suin, ja koko hänen kielensä riippui ulkona suusta ja lojui hiekassa. Hän ei sitä vetänyt takaisin. Ensi kerran eläissäni näin kuinka pitkä ihmisen kieli on. Nähdessäni sen hiekkaisena alkoi minua jälleen kuvottaa. Juopottelun jälkeinen päivä on hirveä. Minä olin liekeissä, minä paloin kuiviltani, koko sisustani oli kuin kuuma kuona, kuin aa-laava, kuin harppuunanheittäjän kuiva kieli. Minä kumarruin ottamaan puoleksi tyhjennetyn kokospikarin, mutta Aimoku potkaisi sen tutisevasta kädestäni, ja Humuhumu löi minua nyrkillään niskaan."

"He kulkivat edelläni rinnakkain, kasvot synkkinä ja juhlallisina, ja minä seurasin kintereillä. Suuni haisi väkijuomilta ja pääni oli kipeä sen väljähtäneistä höyryistä, ja olisin uhrannut vaikka oikean käteni, jos olisin saanut juoda vettä, vaikkapa vain siemauksen. Ja jos olisin saanut, olisi se varmasti sähähtänyt vatsassani kuin loiskautettuna hehkuville kiville. Ohitseni on vierinyt jo monen nuorena kuolleen miehen elinikä siitä asti kuin viimeksi kykenin juomaan kuin mieletön; sillä nuoruus ei tunne määrää eikä anna minkään itseään säikyttää."

"Mutta kulkiessamme aloin minä aavistaa, että jokin alii oli kuollut. Ei ainoatakaan kanaka'a maannut ja nukkunut hiekalla tai hiipinyt kotia kohden lemmenkohtauksesta eikä ainoatakaan kanoottia ollut merellä kalastamassa, vaikka kala on silloin juuri parhaiten pyydystettävissä särkkien sisäpuolella, kun luode alkaa vaihtua vuokseen. Kulkiessamme ohi hoiau'n (temppelin), jonne suuri Kamehama tapasi hilata prikejään ja kuunareitaan, näin että Kahekilin iso kaksoiskanootti, jota säilytettiin kanoottivajassa, oli vapautettu palmikoiduista mattopeitteistään ja että sitä monen miehen voimalla työnnettiin hiekkaa pitkin alas veteen jo nyt, vaikka vielä oli luode. Kaikki nämä miehet olivat päälliköitä. Mutta vaikka silmäni olivat sameat ja pääni surisi ympäri ja koko ruumistani poltti jano, niin arvasin, että kuollut alii oli Kahekili. Sillä hän oli vanha, ja hänen kuolemansa oli sentähden pikemmin odotettavissa kuin kenenkään muun alii'n."

"Mikäli olen kuullut, aiheutti oikeastaan hänen kuolemansa eikä Kekuanaoan asiaanpuuttuminen sen, että kuvernööri Bokin kapina raukesi tyhjiin", huomautti Hardman Paol.

"Juuri Kahekilin kuolema sen aiheutti", myönsi Kumuhana. "Kun huhu hänen kuolemastaan sinä iltana leveni, niin kaikki alhainen kansa pakeni ruohomajoihinsa eikä sytyttänyt valoa eikä piippujaan, hengitti hiljaa ja pysytteli sisällä ja oli näin ollen tabu uhritoimitukseen nähden. Kaikki kuvernööri Bokin sotilaat ja haole-karkuritkin pakenivat, niin että kuparikanuunat jäivät ilman miehistöä, eikä kourallinen hänen upseereitaan voinut mitään toimittaa."

"Aimoku ja Humuhumu antoivat minun istuutua hiekalle ison kaksoiskanootin viereen. Kun se oli saatu vesille, olivat kaikki upseerit janoisia, sillä he eivät olleet tottuneet niin raskaaseen työhön, ja minä sain käskyn kiivetä palmuihin kanoottivajan vieressä ja heitellä alas kookospähkinöitä heidän janonsa sammuttamiseksi. He joivat ja virkistyivät, mutta eivät antaneet minun juoda."

"Sitten he kantoivat Kahekilin ulos hänen talostaan haole-kirstussa, joka oli uusi, öljytty ja vernissoitu. Sen oli valmistanut eräs laivankirvesmies, joka luuli kyhäävänsä venettä, mikä ei saanut vuotaa. Se oli hyvin tiivis, ja Kahekilin kasvojen kohdalla oli vain ohut lasi. Päälliköt eivät olleet ruuvanneet kansilautaa paikalleen lasin katteeksi. He eivät kai olleet perehtyneet haole-kirstuihin, ja minä olin siitä mielissäni, kuten pian saat kuulla."

"Meillä on vain yksi moepuu", sanoi ylipappi Coppo katsahtaen minuun, joka istuin kirstulla kanootin pohjalla. Päälliköt meloivat jo kanoottia ohi särkkien.

"Toiset ovat paenneet ja piiloutuneet", vastasi Aimoku. "Tämä oli ainoa, jonka saimme käsiimme."

"Silloin minä ymmärsin. Minä ymmärsin kaikki. Minä joutuisin uhrattavaksi. Anapunia oli ajateltu toiseksi uhriksi. Sitä oli Malia juomingeissa kuiskannut Anapunille, Ja hänet oli raahattu pois, ennenkuin hän ehti kertoa siitä minulle. Ja Anapuni mustine sydämineen ei ollut siitä puhunut minulle."

"Niitä pitäisi olla kaksi", sanoi Coppo. "Niin määrää laki."

Aimoku lakkasi melomasta ja tähysti rannalle, ikäänkuin tahtoen kääntää ympäri hankkiakseen yhden uhrin lisää. Mutta useimmat päälliköt väittivät vastaan sanoen, että kaikki rahvas oli paennut vuorille tai piileksi tabu'na majoissaan ja että kestäisi monta päivää ennenkuin he saisivat jonkun käsiinsä. Vihdoin Coppo antoi myöden, mutta mutisi aika ajoin, että laki vaati kahta moepuu'ta.

"Meloimme kauemmas, ohi Diamond Headin ja Koko Headin, kunnes saavuimme keskelle Molokai-salmea. Siellä kävi korkea aallokko, vaikka pasaatituuli oli heikko. Päälliköt lepäsivät airojensa ääressä, mutta peränpitäjä pysytteli kanoottia vastatuuleen. Ja ennenkuin matkaa jatkettiin, aukaisivat he useita kokospähkinöitä ja joivat."

"'Minulla ei juuri ole mitään moepuu'ksi tulemista vastaan', sanoin minä Humuhumulle, 'mutta minä tahtoisin mielelläni juoda ennenkuin minut surmaatte.' Minulle ei mitään juotavaa annettu. Mutta minä puhuin totta. Olin liian kipeä paljosta wiskysta ja rommista voidakseni pelätä kuolemaa. Suuni ei ainakaan sitten enää haisisi, päätäni ei särkisi eivätkä sisukseni olisi kuin kuuma ja kuiva hiekka. Melkein pahimmin minua kiusasi mielikuva harppuunanheittäjän kielestä, jonka olin nähnyt hiekan ryvettämänä. Oo, Kanaka Oolea, sellaisiksi elukoiksi tulevat nuoret miehet juopoteltuaan! Vasta sitten kun ovat niin vanhoja kuin sinä ja minä, he pääsevät janonsa herraksi ja juovat säästellen niinkuin sinä ja minä."

"Meidän täytyy", vastasi Hardman Paol. "Vanhat vatsat ovat kuluneita ja arkoja, ja me juomme säästellen siksi, ettemme uskalla enempää. Me olemme viisaita, mutta viisaus on katkera."

"Pappi Coppo lauloi pitkän mele'en Kahekilin äidistä ja hänen äitinsä äidistä ja kaikkien heidän äideistään aina aikojen alkuun saakka", sanoi Kumuhana. "Ja minusta tuntui, että minun täytyi kuolla hiekankuumaan kuivuuteen ennenkuin hän pääsi laulunsa päähän. Hän rukoili kaikkia alemman maailman jumalia olemaan suopeita kuollutta alii'a kohtaan, joka nyt jätettiin heidän haltuunsa, ja toteuttamaan ne kiroukset – hirveät kiroukset –, joilla hän uhkasi kaikkia nyt ja tulevaisuudessa eläviä ihmisiä, jotka kenties tahtoivat ryhtyä Kahekilin luihin käyttääkseen niitä loiseläinten tappamiseen."

"Niin, Kanaka Oolea, ja pappi puhui aivan toista kieltäkin, jonka tiesin olevan pappien kieltä, sitä vanhaa kieltä, Maui-nimeä hän ei lausunut Maui, vaan Maui-Tiki-Tiki ja Maui-Po-Tiki. Ja Hinaa, Hauin jumalanäitiä, hän nimitti Inaksi. Ja Mauin jumalallista isää hän nimitti väliin Akalanaksi väliin Kanaloaksi. On merkillistä, että ihminen, joka on niin janoinen ja kuoleman partaalla, saattaa muistaa tuollaisia seikkoja! Ja minä muistan, että pappi nimitti Hawaijia Vajiksi ja Lanaita Ngangaiksi."

"Ne ovat maorilaisia nimityksiä", selitti Hardman Paol, "ja samoalaisia ja tongalaisia, ja papit toivat ne tullessaan ensimmäisillä matkoillaan pohjoiseen jo aikoja sitten, ammoisina aikoma, jolloin he löysivät Hawaijin ja päättivät sinne asettua asumaan."

"Suuri on viisautesi, Kanaka Oolea", myönsi vanhus juhlallisesti. "Ku, meidän taivaallinen huolehtijamme, oli hänen huulillaan Tu ja myös Ru, ja La, auringonjumalamme, Ra..."

"Ra on Egyptin muinainen auringonjumala", keskeytti Paol näyttäen hieman innostuneelta. "Teidän polyneesialaisenne ovat lähtönsä jälkeen todellakin vaeltaneet pitkälle ajassa ja paikassa. Se on vanhan Egyptin kaukainen huuto niiltä ajoilta, jolloin Atlantis vielä kellui merien pinnalla, nuorelle Hawaijille pohjoisessa Tyynessä Valtameressä. Mutta jatka, Kumuhana. Muistatko myös mitään, mitä pappi Coppo lauloi?"

"Loppupuolella", vastasi Kumuhana myöntävästi nyökäten, "vaikka itse olin melkein kuollut ja lähempänä papin veitsen surmaavaa pistoa, lauloi hän laulun, jonka joka sanan muistan, Kuuntele! Tällainen se on."

Ja värisevällä falsetti-äänellä ja tavallisin äänenvaihteluin lauloi vanhus laulun.

"Selvästikin maorilainen kuolinlaulu", huudahti Paol, "ja hawaijilaisen laulama tatuoidulla kielellä! Laula se vielä kerta, niin käännän sen sinulle."

Ja kun laulu oli toistettu, lausui hän hitaasti englanniksi:

    "Mutta kuolema ei ole mitään uutta,
    se on ja on aina ollut
    vanhan Mauin kuolemasta saakka.
    Silloin nauroi Pata-tai äänekkäästi
    ja herätti velhojumalan,
    joka leikkasi hänet kahtia,
    ja sulki hänet sisään,
    niin että tuli iltapimeä."

"Mutta loppujen lopuksi", jatkoi Kumuhana, "ei minua tapettukaan. Coppo seisoi surmanveitsi kädessään valmiina iskemään, mutta ei kohottanutkaan kättään. Ja minä? Mitä minä tunsin ja ajattelin? Olen monta kertaa jälkeenpäin nauranut ajatellessani sitä tunsin kovaa janoa. Minä en tahtonut kuolla, Minä tahdoin vettä. Minä tiesin kuolevani ja ajattelin niitä tuhansia vesiputouksia, jotka syöksyivät alas Koolanvuorten jyrkänteitä. Anapunia en ajatellut. Olin niin janoinen. Maliaa en ajatellut. Olin niin janoinen, Mutta yhä näin mielessäni harppuunanheittäjän kielen kuivan hiekan ryvettämänä, hiekassa lojuvana, niinkuin äsken olin sen nähnyt. Ja kanootinpohjalla kierähteli kookospähkinöitä. Mutta minä en yrittänyt juoda, sillä he, toiset, olivat päälliköitä ja minä alhainen rahvaanmies."

"'Ei', sanoi Coppo käskiessään päälliköitä heittämään kirstun yli laidan. 'Koska ei ole kahta moepuu'ta, niin ei ole oleva yhtäkään!'"

"'Tapa se yksi joka on', huusivat päälliköt."

"Mutta Coppo pudisti päätään ja sanoi: 'Me emme voi lähettää Kahekilia matkaan mukanaan vain taarojuuren nipukka'."

"'Kalanpuolikaskin on parempi kuin ei mitään', toisti Aimoku vanhan sananlaskun."

"'Ei aliin hautajaisissa', vastasi pappi kiihkeästi. 'Niin on laki. Me emme saa olla kitsaita Kahekilia kohtaan ja leikata kahtia hänelle tulevaa uhria!'"

"Niin että minua ei siis surmattu kun kirstu laskettiin yli laidan. Ja ihmeellistä on se, että minä heti iloitsin, kun huomasin saavani elää. Ja minä aloin muistella Maliaa ja miettiä kostoa Anapunille. Ja kun elämän veri näin ollen jälleen alkoi kiertää, kiihtyi janoni kymmenkertaiseksi ja suuni ja kurkkuni tuntuivat yhtä hiekkaisilta kuin harppuunanheittäjän kieli. Kun kirstu oli yli laidan, istuin minä kanootin pohjalla. Muuan kookospähkinä kieri jalkaini väliin ja minä tarrasin siihen kiinni. Mutta kun otin sen käteeni, löi Aimoku siihen airon syrjällä, Katso!"

Hän piti kättään koholla ja näytti kahta sormea, jotka hoitamatta jääneinä olivat vääristyneet.

"Minulla ei ollut aikaa tuntea tuskaa, sillä vielä pahempaa oli edessäni. Päälliköt huusivat kauhusta. Kirstu ei ollut uponnut. Se keinahteli ylös ja alas pääpuoli meihin päin. Ja kanootti, jonka keula oli vastatuuleen, ajautui kirstua kohti. Ja sen lasi oli meihin päin niin että saatoimme nähdä Kahekilin kasvot, ja hän irvisti meille lasin läpi ja näytti jo elävän toisessa maailmassa ja olevan vihainen meille ja toisen maailman mahtivoimin aikovan purkaa meihin vihansa. Hän keinahteli ylös ja alas, ja kanootti ajautui yhä lähemmäksi."

"'Tapa hänet! Teurasta hänet! Pistä sydämeen!' huusivat päälliköt kauhuissaan Coppolle. 'Heitä sinne taaronipukka! Anna alii'n saada kalanpuolikas!'"

"Coppo, vaikka oli pappi, oli hänkin peloissaan ja menetti malttinsa nähdessään Kahekilin haole-kirstussa, joka ei ottanut upotakseen. Hän tarttui tukkaani, kiskaisi minut pystyyn ja kohotti veitsen iskeäkseen sen sydämeeni. Ja minä en vastustanut. Taas tunsin vain että olin kovin janoinen, ja hervottomain silmäini edessä, ilmassa aivan lähelläni, riippui harppuunanheittäjän hiekkainen kieli."

"Mutta ennenkuin veitsi ehti vajota, tuli pelastava tapaus väliin. Akai, kuvernööri Bokin velipuoli, ohjasi kanoottia ja seisoi sentähden perässä ja lähimpänä kirstua ja vainajaa, joka ei ottanut upotakseen. Hän oli hurjana kauhusta ja iski melallaan kirstua ja alii'a, joka näytti päättäneen nousta kanoottiin. Mela osui lasiin, joka meni sirpaleiksi..."

"Ja kirstu upposi heti", keskeytti Hardman Paol. "Ilma, joka kannatti sitä, virtasi ulos särkyneestä ruudusta."

"Kirstu upposi heti, sillä sen oli laivankirvesmies tehnyt kuin veneen", vahvisti Kumuhana. "Ja minä, joka olin maopuu, muutuin jälleen ihmiseksi. Ja minä elin, vaikka janoissani kuolin tuhannen kuolemaa ennenkuin saavuimme Waikikin rantaan."

"Sentähden siis, Kanaka Oolea, eivät Kahekilin luut lepää kuninkaallisessa hautakammiossa. Ne lepäävät Molokai-salmen pohjassa, jolleivät jo aikoja sitten ole muuttuneet veteläksi mudaksi tai yhtyneet hengettömiin koralleihin muodostaen osan itse koralliriuttaa. Kaikista elossa olevista ihmisistä olen minä ainoa, joka on nähnyt Kahekilin luiden vajoavan Molokai-salmeen."

Syntyi äänettömyys. Hardman Paol istui syvissä mietteissä ja Kumuhana nuoleksi kuivia huuliaan. Vihdoin hän katkaisi hiljaisuuden:

"Ne kaksitoista dollaria, Kanaka Oolea, aasin ja käytetyn satulan ostoon."

"Ne kaksitoista dollaria ovat sinun", vastasi Paol ojentaen vanhukselle kuusi ja puoli dollaria, "mutta tallissani on juuri sinulle sopiva satula ja sen lahjoitan sinulle. Näillä kuudella ja puolella dollarilla saat Kohakossa ostaa kiinalaiselta hänen pulskan aasinsa; hän sanoi minulle eilen, että hän myy sen siihen hintaan."

He istuivat paikoillaan, Paol mietiskellen ja itsekseen hyräillen kuulemaansa maorilaista kuolinlaulua, erittäinkin kohtaa "Niin että tuli iltapimeä", joka teki häneen kauniin ja voimakkaan vaikutuksen, Kumuhana nuollen huuliaan ja näyttäen siltä kuin odottaisi jotakin. Vihdoin hän taittoi hiljaisuuden.

"Minä olen kauan puhunut, Kanaka Oolea. Suuni ei ole enää niin tuore kuin nuorena ollessani. Luulen että tunnen taas samaa janoa joka kiusasi minua silloin, kun näin harppuunanheittäjän kielen. Konjakki ja maito on sangen hyvää sellaiselle kielelle kuin harppuunanheittäjän."

Paolin kasvoille häivähti hymy. Hän taputti käsiään, ja pikku tyttö tuli juosten.

"Nouda vanhalle Kumuhanalle lasi maitoa ja konjakkia", käski Hardman Paol.

KUOLLEIDEN LUUT,

    "He makaavat haudoissaan sota-aseineen,
    ja miekkansa he ovat panneet päänsä alle."

"Oli surullista nähdä tuon vanhan naisen lankeemusta entiseen pakanuuteen."

Prinssi Akuli katsoi salavihkaa syrjään, kukui-puun alle, jonka siimekseen eräs vanha wahine (hawaijilaisnainen) istuutui käsitöineen.

"Niin", sanoi hän puoleksi surullisesti nyökäten minulle, "Hiwilani palasi viimeisinä vuosinaan vanhoihin tapoihinsa ja vanhaan uskoonsa – salassa tietysti. Ja ajatelkaa, hän oli kokoilija. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen luukokoelmansa. Hän säilytti niitä makuuhuoneessaan isoissa saviruukuissa, ja kokoelma, jonka Kanau riisti häneltä ehtimällä kaapata sen itselleen, käsitti melkein kaikki hänen sukulaisensa, lukuunottamatta noin puolta tusinaa. He riitelivät niistä kerrassaan hirveästi. Ja poikana ollessani tunsin kylmiä väreitä mennessäni hänen isoon, aina hämärään huoneeseensa tietäen, että tässä ruukussa oli isäni isoäidin jäännökset ja tuossa isoisäni isän ja toisissa kaikkien niiden esi-isieni, joiden jälkeläinen minä olin. Hiwilani muuttui lopulta aito alkuasukkaaksi, nukkui olkimatoilla kovalla lattialla – hän oli siirtänyt huoneestaan pois ison, katoskoristeisen parisängyn, jonka hänen isoäidilleen oli lahjoittanut lordi Byron, joka oli don Juan Byronin serkku ja tuli tänne fregattilaiva Blonde'ssa vuonna 1825."

"Hän viehättyi ja palasi lopulta kaikkeen kotimaiseen, ja on kuin vieläkin näkisin hänen purevan kappaleen raa'asta kalasta, ennenkuin heitti sen naisilleen syötäväksi. Ja hän antoi heidän syödä poi'n-tähteensä ja kaiken, mikä häneltä itseltään jäi. Hän..."

Tässä hän yht'äkkiä keskeytti puheensa, ja hänen levällään olevista sieraimistaan ja hänen vilkkaiden kasvojensa ilmeestä näin, että hän tunsi ilmassa hajun, josta ei pitänyt.

"Hyi hittoa!" huudahti hän minulle. "Tuollainen löyhkä! Ja sitä olen minä tuomittu sietämään aina siihen saakka, kunnes vapauden hetki lyö."

Hänen inhonsa aiheuttajasta ei voinut erehtyä. Vanha mummo sitoi paraikaa lei'ta (kukkaköynnöstä) hala-hedelmistä, jotka vastaavat eteläisen Tyynenmeren pandanuspuuta. Hän vuoli paraikaa hedelmän monia pähkinänkuoria kellon muotoisiksi, ennenkuin pujotti ne hau-puun sitkeästä sisäkuoresta punottuun rihmaan. Lemusihan se tosin vahvasti, mutta minulle, joka olin malahini (vastatullut), oli haju mehevä kuin viinin tai hedelmäin, eikä siis epämiellyttävä.

Prinssi Akulin autosta oli vähän matkan päässä katkennut akseli, ja hän ja minä olimme etsineet siimestä tässä varjoisessa asumuksessa vuoristossa. Talo oli vaatimaton ja ruohokattoinen, mutta sijaitsi loistopuutarhassa, missä kasvoi pensaita, jotka levittelivät kauniita kukkakimppujaan kaksikymmentä jalkaa yläpuolellamme ja muistuttivat puita norjine, miehen käsivarren paksuisine oksineen. Täällä me virkistimme itseämme kookosmaidolla, sillä aikaa kuin muuan cowboy ratsasti kahdentoista mailin päähän tilaamaan puhelimitse kaupungista auton. Itse kaupungin, Lakanaiin pääasutuksen, saatoimme nähdä savupilviä tupruttavana alhaalla rantaviivalla maileja laajojen sokeriruokokenttien tuolla puolen; sen takana kuulsivat aaltojen syövyttämät riutat ja valtameren sininen utu, jota vasten Oahun saari taivaanrannalla hohti kuin himmeä opaali.

Maui on Hawaijin Valley Isle ja Kauai sen Garden Isle, mutta Lakanaii, joka sijaitsee Oahun edustalla, tunnustetaan nyt niinkuin aina ennenkin saariryhmän jalokiveksi. Olematta isoin tahi pienin, pidetään La'kanaiita saarista rehevimpänä ja kauneimpana ja pinta-alaansa nähden rikkaimpana. Sen sokerisato aaria kohti on tuottoisin, sen karjakanta lihavin ja sen sademäärä runsain, silti milloinkaan olematta liiallinen. Se muistuttaa Kauaita ollen ensimmäisenä muodostunut ja siis vanhin saari; sillä on ollut aikaa murentaa laavansa mitä hedelmällisimmäksi mullaksi ja kaivaa laaksoja kraatteriensa lomiin uurtaen ne Coloradon mahtavien canyonien tapaiseksi lukemattomine vesiputouksineen, jotka syöksyvät tuhansia jalkoja halki ilman tai haihtuvat usvaharsoiksi, mitkä luovat sateenkaaria yli ammottavien kuilujen.

Lakanaii on helppo kuvailla. Mutta kuinka kuvailla prinssi Akulia? Hänet tunteakseen on tunnettava koko Lakanaii perinpohjin. Sen lisäksi on perusteellisesti tunnettava iso osa muuta maailmaa. Ensiksikään ei prinssi Akulilla ole mitään tunnustettua tai laillista oikeutta "prinssi"-nimitykseen. Ja "akuli" merkitsee "medusaa". Niin että prinssi Meduusa tuskin on mikään kunniakas nimitys Hawaijin muinaisimman ja korkea-arvoisimman aliin (päällikön) jälkeläiselle, vanhan ja ylhäisen rodun, jossa tapa oli, niinkuin egyptiläisissä faraosuvuissa, että veljet ja siskot valtaistuinperillisinä menivät toistensa kanssa naimisiin syystä, etteivät voineet ottaa puolisokseen alempiarvoisia ja ettei koko tunnetussa maailmassa ollut ylempiä ja hallitsijasuku välttämättä oli pidettävä pystyssä.

Olen kuullut prinssi Akulin historiainlaulajain (jotka hän oli perinyt isältään) laulavan loputtomia sukukertomuksia, jotka todistivat hänen olevan korkeimman alii'n koko Hawaijilla. Alkaen Wakeasta, heidän Aatamistaan, ja Papasta, heidän Eevastaan, ja kautta niin monen sukupolven kuin kirjaimistossamme on aakkosia, ne johtavat Nanakaokoon, ensimmäiseen Hawaijilla syntyneeseen kantaisään, jonka vaimo oli Kahihiokalani. Sitten erkani heidän sukunsa valtiasasemansa säilyttäen Ua-suvusta, josta taas polveutui kaksi haaraa, Kauain ja Oahun kuninkaat.

Yhdennellätoista vuosisadalla e.Kr., siihen aikaan, jolloin veljet ja siskot yhtyivät toisiinsa, koska ei ollut muita heidän vertaisiaan, heidän säätyluokkansa sai Lakanaiin historioitsijain kertomain mukaan arvokkaan lisän: ylhäistä verta, joka oli miltei jumalallista. Jokin Hoikemaha saapui kaksoiskanootissa Samoasta, ohjaten purttaan tähtien ja vanhain perinnäistapojen mukaan. Hän otti vaimokseen erään lakanaiilaisen alemman alii'n, ja kun hänen kolme poikaansa olivat ehtineet täysikasvuisiksi, palasi hän niiden kera Samoaan tuodakseen sieltä nuoremman veljensä. Mutta mennessään hän vei Kumin, Tui Manuan pojan, jonka arvoluokka oli korkein koko Polyneesiassa ja tuskinpa alapuolella jumalia ja puolijumalia. Kumin siemen oli siis kahdeksansataa vuotta sitten langennut Lakanaiin alii'en sekaan ja siitä suorassa polvessa sikiytynyt prinssi Akuliin.

Tapasin hänet Oxfordin murretta puhuvana ensi kerran Etelä-Afrikassa, Black Watchin upseerimessissä. Se tapahtui hiukkaa ennen kuin tämä kuuluisa rykmentti tuhoutui Magersfontainin verilöylyssä. Hänellä oli yhtä suuri oikeus osanottoonsa tähän taisteluun kuin murteeseensa, sillä hän oli kasvatettu Oxfordissa ja omisti upseerin valtakirjan. Hänen seurassaan, vieraana ja tutustumassa sotaan, oli prinssi Cupido, mikä on hyväilynimi, sillä hän oli koko Hawaijin prinssi Lakanaii mukaanluettuna, ja hänen oikea ja laillinen nimensä oli prinssi Jonah Kuhio Kalanianaole, ja olisi hän saattanut olla Hawaijin nykyinen kuningaskin, jollei haole'n (valkoisen miehen) vallankumous olisi sattunut esteeksi – ja tämä huolimatta siitä, että prinssi Cupidon sukupuu oli vähäpätöisempi kuin prinssi Akulin, mikä oli taivaallissyntyinen. Prinssi Akuli olisi saattanut olla Lakanaiin ja ehkä koko Hawaijinkin kuningas, jollei ensimmäinen ja suurin itsevaltias, Kamehameha, olisi perinpohjin nujertanut hänen esi-isiään.

Tämä tapahtui vuonna 1810 santelipuukaupan kukoistuskautena, samana vuonna kuin Kauain kuningas antautui Kamehamehan armoille. Prinssi Akulin isoisä oli sinä vuonna saanut selkäsaunan ja kukistettu 'vanhanaikaisuutensa' vuoksi. Hän ei ollut mielessään kuvitellut haole-tykeillä varustettua saarivaltiota. Kamehameha, joka oli ollut kaukonäköisempi, oli ottanut palvelukseensa haole'ja sellaisia kuin Isaac Davis, perämies ja ainoa eloonjäänyt kuunari Fair American'n teurastetusta miehistöstä, ja John Young, priki Eleonoran vangiksiotettu ylipursimies. Ja Isaac Davis ja John Young muine seikkailutovereineen olivat kuusinaulaisilla tykeillä, mitkä oli otettu laivoista Fair American ja Iphigenia, tuhonneet sotakanootit ja masentaneet Lakanaiin kuninkaan jalkaväen ja palkkiokseen sopimuksen mukaisesti saaneet: Isaac Davis kuusisataa täyskasvuista lihotettua sikaa ja John Young samaa lajia viisisataa.

Kaikkien sukurutsauksien, raakalaiskulttuurin himoelämän, apinaihmisen pystyssäkäyntiyrityksien, raakojen murhien ja tappeluiden ja kaikkien puolijumalain nuorempien veljien kanssa solmittujen avioliittojen jälkeen oli prinssi Akuli, hienosti sivistynyt, oxfordilaisesti murtava, muodikas prinssi Meduusa, puhdasverinen polyneesialainen, elävä silta yli menneitten vuosituhansien, toverini ja ystäväni ja matkakumppanini vahingoittuneessa 7000 dollarin autossa, nyt joutunut kanssani kukkaparatiisiin tuhatneljäsataa jalkaa merenpinnan ja oman pääkaupunkinsa yläpuolelle kertoakseen minulle äidistään, joka vanhoilla päivillään oli palannut vanhoihin uskonnollisiin kuvitelmiinsa ja esi-isäinsä jumalain palvontaan ja kokosi ympärilleen esivanhempainsa luita, joiden historia ulottui aina hämärään muinaisuuteen, aikojen aamuun.

"Ensin sai tämän keräilykiihkon tuon Oahusaaren kuningas Kalakaua", jatkoi Akuli. "Ja hänestä se tarttui hänen puolisoonsa, Kapiolaniin. He keräsivät kaikkea – vanhoja makaloa-mattoja, vanhoja tapa'ia, vanhoja kalebasseja, vanhoja kaksoiskanootteja ja epäjumalankuvia, joita papit olivat pelastaneet vuoden 1819 yleisestä hävityksestä. Minä en vuosikausiin ole nähnyt ainoatakaan helmiemoista ongenkoukkua, mutta voin vannoa, että Kalakaua keräsi niitä kymmenentuhatta, puhumattakaan hänen ihmisen leukaluusta tehdyistä koukuistaan, höyhenviitoistaan, lakeistaan ja kypäreistään, kivikirveistään ja kupusienen muotoisista poi-survimistaan. Kun hän ja Kapiolani olivat kuninkaallisilla huviretkillään pitkin saaria, täytyi heidän isäntäinsä panna kätköön omat muistoesineensä. Sillä teoriassa kuului kansan omaisuus kuninkaalle, ja Kalakaualle merkitsivät teoria ja käytäntö tarpeen tullen samaa."

"Hänestä siirtyi keräilykuume Kanauun, isääni, ja Hiwilanikin sai tartunnan. Mutta isäni oli uudenaikainen aina sormenpäitä myöten. Hän ei uskonut kahuna'ihin (pappeihin), ei jumalaan eikä lähetyssaarnaajiin. Hän ei uskonut mihinkään muuhun kuin sokeriruokoon, hevossiitokseen ja siihen, että hänen isoisänsä oli ollut tyhmä, kun ei ollut kerännyt ympärilleen joitakin Isaac Daviseja ja John Youngeja ja metallitykkejä, ennenkuin ryhtyi sotaan Kamehamehaa vastaan. Hän siis kokoili harvinaisuuksia pelkästään keräilyvimmasta, mutta äitini suhtautui asiaan vakavasti. Sentähden hän ottikin alakseen luut. Muistan myös että hänellä oli vanha ja ruma, kivinen epäjumalankuva, jonka edessä hän tapasi marista ja ryömiä. Nyt se on museossa. Lähetin sen sinne hänen kuolemansa jälkeen ja hänen ihmisenluukokoelmansa lähetin Olokonan kuninkaalliseen hautakammioon."

"En tiedä mahdatteko muistaa, että hänen isänsä oli Kaaukuu. No niin, hän se oli ja hän oli jättiläinen. Kun hautakammio oli rakennettu, kaivettiin hänen luunsa hyvin puhdistettuina ja säilytettyinä kätköstään ja vietiin sinne. Hiwilanilla oli vanha palvelija, Ahuna. Hän varasti eräänä yönä Kanaulta avaimet ja pani Ahunan varastamaan isänsä luut hautakammiosta. Tiedän sen. Ja hänen isänsä oli varmasti ollut jättiläinen. Hän säilytti häntä eräässä suurista ruukuistaan. Eräänä päivänä, kun olin jo iso poika, ja utelias tietämään, oliko Kaaukuu niin kookas kuin perinnäistieto väitti, ongin ruukusta hänen hyvinsäilyneen alaleukansa ja koetin sitä. Pistin pääni sen läpi, ja siinä se oli olkapäilläni kuin hevosen länget. Jok'ikinen hammas oli jäljellä leukaluussa valkeana kuin porsliini, reiättömänä ja kiille ehyenä. Siitä rikkomuksesta sain elämäni kovimman selkäsaunan, vaikka hänen täytyikin sitävarten kutsua Ahuna apuun. Mutta se tapaus koitui minulle hyödyksi. Se sai hänet vakuutetuksi siitä, etten pelännyt kuolleitten luita, ja sitä saan kiittää oxfordilaisesta kasvatuksestanikin. Saatte kuulla tarkemmin, jollei auto ehdi tulla, ennenkuin olen ehtinyt kertomukseni loppuun."

"Vanha Ahuna oli oikein niitä vanhan ajan palvelijoita ja poltinleimalla merkitty tunnustukseksi elinikäisestä uskollisesta orjanpalveluksesta. Hän tiesi enemmän äitini ja isäni suvusta kuin he molemmat yhteensä. Ja hän tiesi muutakin, mitä kukaan muu elävä olento ei tietänyt, nimittäin vuosisataiset hautauspaikat, joihin oli kätketty useimpain hänen ja Kanaun esi-isäin luut. Kanau ei saanut houkutelluksi sitä tietoa tältä vanhalta ukonvekkulilta, joka piti häntä luopiona."

"Hiwilani toraili tämän vanhan juropään kanssa vuosikausia. Miten hän lopulta onnistui käy yli ymmärrykseni. Julkisuudessa hän tietysti oli vanhalle ukolle uskollinen. Se kai sitten sai vanhan Ahunankin vähän kirvottamaan kielensä kantoja. Tai voi olla niinkin, että hän säikytti hänet, sillä hän osasi koko joukon vanhojen Huni-noitien loruja ja saattoi teeskennellä olevansa hyvin läheisissä suhteissa Uliin, kaikkien noitien ylimpään jumalaan. Hän kykeni lyömään laudalta tavalliset kahuna lapaau't (poppamiehet), jos piti rukoilla Lonopuhaa ja Koleamokua, ja selittämään unia ja näkyjä ja enteitä ja mahanpuruja paremmin kuin koko noitain lauma, niin että lääkejumala Maiolan temppujen harjoittajat töllistelivät suu auki, ja latelemaan koko pulehee-loitsun niin, että he tulivat päästään pyörälle ja harjoittamaan kahunahoenoho'a, s.o. nykyaikaista spiritismiä paremmin kuin kukaan muu. Olen itse nähnyt hänen haukkovan henkeään, vaipuvan horrokseen ja profetoivan. Amukua't olivat veljiä hänelle, kun hän sortuneessa heiaus'issa (temppelissä) ojensi lahjoja yli alttarien ja lopetti rukouksia, jotka olivat minulle yhtä käsittämättömiä kuin pintaakarmivia. Ja mitä vanhaan Ahunaan tulee, voi hän saada hänet kiemurtelemaan lattialle ja pureksimaan itseään annettuaan hänelle asianmukaisia salaperäisiä tippoja."

"Oma vakaumukseni kuitenkin on, että anaana se ukon sai taipumaan. Hän leikkasi eräänä päivänä hiustupsun hänen tukastaan kynsisaksilla. Hiustupsu oli niinsanottu maunu eli hiussyötti. Ja hän tahtoi ukon tietävän, että hänellä oli tuo hiustupsu. Sitten hän sanoi ukolle haudanneensa sen ja rukoili ja uhrasi innokkaasti joka yö Ulille."

"Tavallinen kuolinloitsu kaiketikin?" kysyin minä sillä aikaa kuin prinssi Akuli sytytti savukkeen.

"Tietysti", nyökkäsi hän. "Ja Ahuna antoi narrata itsensä. Ensin yritti hän saada selkoa, mihin hiustupsu oli kätketty. Kun se ei onnistunut, palkkasi hän noidan sitä etsimään. Mutta Hiwilani teki tämän suunnitelman tyhjäksi uhkaamalla noitaa apoleo'lla, joka on temppu, millä ihmiseltä ikiajoiksi riistetään puhekyky vahingoittamatta häntä muissa suhteissa."

"Nyt alkoi Ahuna kuihtua ja päivä päivältä yhä enemmän muistuttaa ruumista. Epätoivoissaan hän vetosi Kanauun. Satuin olemaan silloin läsnä. Te olette kuullut mitä lajia ihmistä isäni oli."

"'Sika!' huusi hän Ahunalle. 'Sian aivot! Haiseva kala! Kuole, ja pian. Houkkio. Hullutusta kaikki. Paljasta suunpieksämistä. Tuo juopporetku haole, Howard, osoittaa lähetyssaarnaajain olevan väärässä. Lääkärit sanovat ettei hän voi elää kuutta kuukautta. Paloviina valehtelee. Elämäkin on valehtelija. Ja vaikeat ajat vielä ja kohta laskee sokerinkin hinta. Hevosissani on räkätauti. Kunpa voisin nukkua sata vuotta ja herätä näkemään sokeriruokoni täydessä kasvuvoimassa."

"Isäni oli eräänlainen kirpeän sukkela filosoofi ja terävä suustaan, Hän taputti käsiään. 'Tuokaa minulle pikari', huusi hän. 'Ei, tuokaa kaksi.' Sitten hän kääntyi Ahunan puoleen. 'Käy sinä levolle ja kuole, vanha pakana, sinä pimeän aikakauden jäännös, sinä helvetinkekäle! Mutta älä kuole täällä. Minä tahdon iloa ja naurua ja soiton helinää ja nuorten kauniiden ihmisten tanssia enkä sairaiden rupisammakoiden vaakkumista ja ruumiita, jotka seisovat ja tuijottavat minuun mulkosilmineen niin kauan kuin jaksavat seista vapisevilla jaloillaan. Joudun minäkin siihen tilaan, jos saan tarpeeksi kauan elää. Ja jollen saa elää kauempaa, niin se on suurin suruni. Miksi helvetissä minä sijoitinkaan viimeiset kaksikymmentätuhattani Curtisin istutuksiin? Howard varoitti minua pian lähestyvästä hintojen laskusta, mutta minä luulin paloviinan narranneen hänet valehtelemaan. Ja Curtis on ampunut kuulan otsaansa ja hänen yli-luna'nsa on paennut hänen tyttärensä kanssa ja sokerin puhdistaja on sairastunut lavantautiin ja kaikki romahtaa!"

"Hän löi käsiään ja käski palvelijoitaan: 'Lähettäkää tänne laulajani. Ja hula-tanssijoita – suuri joukko. Ja vanhaa Howardia lähettäkää hakemaan. Jonkin täytyy korvata se, ja minä lyhennän kuukaudella hänen kuutta elinkuukauttaan, Mutta musiikkia ennen kaikkea. Minä tahdon musiikkia. Se on väkevämpää kuin wisky ja vaikuttaa nopeammin kuin opiumi'."

"Hän musiikkikuureineen! Hänen isänsä, vanha villi, oli kerran ollut kutsuvieraana jossakin ranskalaisessa fregatissa ja ensi kerran kuullut orkesterisoittoa. Kun pikku konsertti oli päättynyt, tahtoi kapteeni tietää mistä kappaleesta hän oli eniten pitänyt ja minkä hän tahtoi toistettavaksi. No, kun iso-isä oli selittänyt, niin... minkä kappaleen sen ajattelette olleen?"

Minä ravistin päätäni, mutta prinssi sytytti uuden savukkeen.

"Se oli tietysti ensimmäinen. Mutta ei varsinaisesti ensimmäinen, vaan melu, joka syntyi soittimia viritettäessä."

Minä nyökkäsin ja hymyilin, ja toistamiseen katsahtaen paheksuvasti vanhaan wahine'en ja hänen puolivalmiiseen halalei'hinsa jatkoi prinssi kertomustaan esi-isäinsä luista.

"Jokseenkin samaan aikaan vanha Ahuna sitten antoi myöten Hiwilanille. Vaikka ei aivan myötenkään. Hän tinki. Sen vuoksi minäkin jouduin leikkiin. Hänen piti hankkia Hiwilanille hänen äitinsä luut samoin kuin hänen isoisänsäkin (tämä oli ollut Kaaukuun isä ja väitetään olleen isompi kuin jättiläismäinen poikansa) ja vastapalvelukseksi saada hiustupsunsa, jonka avulla Hiwilani rukoili häntä pois päiviltä. Hän taas puolestaan asetti ehdoksi, ettei hänen tarvitsisi paljastaa hänelle kaikkien muiden Lakanaii-alii'en luitten kätköpaikkaa. Hän oli kuitenkin liian vanha uskaltautuakseen yksinään siihen yritykseen, hän tarvitsi seurakseen jonkun, joka samalla tietysti tulisi tietämään salaisuuden, ja se olin minä. Minä olin korkein alii lukuunottamatta isääni ja äitiäni ja yhdenvertainen heidän kanssaan."

"Astuin siis näyttämölle ja minut johdettiin puolipimeään huoneeseen, jossa nuo molemmat omituiset olennot askartelivat kuolleiden kanssa. Se oli kummallinen pari, äiti avuttomuuteen asti lihava, Ahuna laiha ja hauras kuin luuranko. Äiti näytti siltä kuin ei hän pääsisi ilman väkivivun apua kääntymään, jos laskeutuisi selälleen, ja Ahuna siltä kuin hänen raihnas tomumajansa hajoaisi, jos sitä kopauttaisi nyrkillä."

"Ja kun he alkoivat puhua asiasta, niin ilmestyi lisää pilikia (vaikeuksia). Isäni mielipide tuki päätöstäni. Minä kieltäydyin ottamasta osaa retkeen ja sanoin etten piitannut hituistakaan koko sukuni ja rotuni alii'en luista. Minä olin, nähkääs, juuri päässyt käsiksi Jules Verneen, jonka vanha Howard oli minulle lainannut, ja luin niin että päätä huimasi. Kuolleiden luut? Mitä ne olivat verrattuina pohjoisnapaan ja maan keskipisteeseen ja pyrstöniekkoihin taivaankappaleihin, joilla ratsastettiin halki avaruuden tähtitarhoissa! Minulla ei tietysti ollut pienintäkään halua ottaa osaa tuohon retkeen ja varastaa luita. Sanoin että isäni oli suuri ja vahva ja saattoi lähteä mukaan ja panna tasan kaikki luut, jotka löydettiin. Mutta äitini sanoi, että isäni oli vain tomppeli, yksitoikkoinen keräilijä – jotakin siihen suuntaan hän sanoi, vaikka pontevammin."

"'Kyllä minä hänet tunnen', vakuutti hän. 'Hän saattaisi pelata äitinsä luut kilpa-ajoissa tai hävitä ne kortilla'."

"Minä pidin isäni puolta ja sanoin, että kaikki sellainen oli roskaa. 'Luita?' sanoin. 'Mitä ovat luut? Peltohiirilläkin on luut ja rotilla ja torakoilla, vaikka torakoiden luut ovatkin ruumiin päälläpuolen eikä sisässä. Erotus ihmisen ja muiden eläinten välillä', sanoin minä hänelle, 'ei ole luissa, vaan aivoissa. Härälläkin on isommat luut kuin ihmisellä, ja useammalla kuin yhdellä kalalla, jonka olen syönyt, on enemmän luita, ja valas voittaa luustoon nähden kaikki luodut'."

"Se oli suoraa puhetta, niinkuin meidän hawaijilaisten ainakin, kuten jo aikoja sitten olette huomannut. Hän vastasi yhtä suorasukaisesti sanoen katuvansa, ettei ollut lahjoittanut minua pienokaisena pois. Sitten hän valitti sitä, että oli synnyttänytkään minut. Siitä oli vain yksi askel anaana'an. Sillä hän uhkasi minua, ja silloin minä tein elämäni rohkeimman teon. Howard oli antanut minulle kääntöpääveitsen, jossa oli monta terää, korkkiruuvi ja kaikenlaisia pieniä työaseita, muiden muassa pienet sakset. Minä rupesin leikkaamaan kynsiäni."

"'Siinä on', sanoin minä pannen kynnensirut hänen käteensä. 'Tahdon vain näyttää mitä minä ajattelen asiasta. Siinä nyt on 'syöttejä' enemmän kuin tarvitsetkaan. Anaana'a nyt minut jos taidat'."

"Sanoin että siinä tein rohkeasti. Ja rohkeata se olikin. Olin vasta viidentoista vuotias ja koko ikäni elänyt taikauskon piirissä, ja alkuasteellaan oleva epäuskoni oli tuskin vielä syöpynyt nahan alle. Saatoin olla epäilijä keskellä valoisaa päivää, auringonpaisteessa. Mutta pimeässä pelkäsin. Ja siellä puolipimeässä huoneessa oli kuolleiden luita ympärilläni isoissa ruukuissa, ja vanha nainen pelotti minua melkoisesti. Hän 'kävi käsiksi minuun', kuten nykyään tapaamme sanoa. Mutta minä olin rohkea enkä antanut myöten. Ja minä menin koko pitkälle häikäilemättömyydessäni, sillä äitini viskasi kynnensirut kasvoilleni ja purskahti itkuun. Sadan kilon painoisen mummon kyyneleet eivät juuri tee erikoisempaa vaikutusta ja minä siis vain yllyin siitä."

"Hän muutti taktiikkansa ja ryhtyi keskustelemaan kuolleiden kanssa. Ja, sen pahempi, hän manasi niitä käymään esiin, ja minä koetin katsoa, mutta en nähnyt mitään. Ahuna sitävastoin näki Kaaukuun isän eräässä nurkassa ja heittäytyi vaikeroiden lattialle. Minäkin melkein luulin näkeväni saman vanhan jättiläisen, mutta en oikein selvästi."

"'Annetaan hänen itsensä puhua', minä sanoin."

"Mutta Hiwilani tahtoi itsepintaisesti itse puhua ja juhlallisesti velvoittaa minua menemään hautauspaikalle ja tuomaan sieltä luut, jotka hän halusi saada. Mutta minä väitin, että jos kuolleita saattoi manata esiin tappamaan eläviä olentoja taudeilla ja jos kuolleet saattoivat haudoistaan tulla hänen huoneeseensa, niin en käsittänyt, mikseivät he jättäneet luitaan hänen huoneeseensa ruukkuihin pantavaksi, kun sanoivat hyvästit ja lähtivät välimaailmaan tai ylempään tai alempaan maailmaan tai missä nyt ylipäänsä oleksivat silloin kun eivät vierailleet seurassa."

"Silloin kävi äiti käsiksi vanhaan Ahunaan ja usutti hänen kimppuunsa Kaaukuun isän haamun, jonka he luulivat piilevän nurkassa, ja käski Ahunan ilmaisemaan hänelle hautauspaikan. Minä yritin rohkaista häntä kehoittaen häntä antamaan vanhan aaveen itsensä ilmaista salaisuuden, sillä hän sen tiesi parhaiten, koska oli ollut haudassaan jo enemmän kuin sata vuotta. Mutta Ahuna oli vanhanaikainen. Hänessä ei ollut hituistakaan epäilyksen henkeä. Mitä kauemmin Hiwilani häntä säikytteli, sitä rajummin hän kieriskeli lattialla ja vaikeroi."

"Mutta kun hän alkoi pureksia itseään, niin silloin minä taivuin. Säälin häntä, mutta kummastelin ennen kaikkea. Hänessä oli neroa, vaikka hän olikin jäännös suurelta pimeältä ajalta. Hän pelkäsi tavattomasti kaikkea mystillistä, uskoi myös Hiwilaninkin noitatemppuihin ja horjui kahden velvollisuuden vaiheilla. Hiwilani oli hänen elävä alii'nsa, hänen aliikapo'nsa (pyhä valtiattarensa). Hänen piti olla uskollinen ja kuuliainen hänelle, mutta vielä uskollisempi piti hänen olla kaikille hänen sukunsa kuolleille alii'lle, jotka vain häneen saattoivat luottaa toivoessaan luittensa saavan pysyä rauhassa."

"Minä taivuin. Mutta minä asetin ehtojakin. Isäni, vaikka olikin nykyaikainen, oli lujasti kieltäytynyt antamasta minun matkustaa Englantiin kasvatettavaksi. Sokerinhintojen laskeminen oli riittävä syy hänestä. Äitini, joka kuului vanhaan kouluun, oli hänkin lujasti kieltäytynyt, sillä hänen pakanallinen mielensä oli niin pimeä, ettei hän saattanut antaa mitään arvoa kasvatukselle, mutta niin viisas, että hän ymmärsi kasvatuksen johtavan epäilemään kaikkea, mikä oli vanhaa. Minä tahdoin oppia, tutkia tieteitä, taiteita, filosofiaa, oppia kaiken mitä vanha Howard taisi ja mikä teki hänet vielä nyt haudan partaallakin kykeneväksi huolettomasti nauramaan taikauskolle ja antamaan Jules Vernea luettavakseni. Hän oli opiskellut Oxfordissa ennenkuin hänen kävi huonosti, ja hän se herätti minussa aatteet Oxfordiin lähdöstä."

"Me, Ahuna ja minä, vanha ja uusi koulu liitossa, kuitenkin lopulta voitimme. Äiti lupasi suostutella isän lähettämään minut Englantiin, vaikka hänen sitä varten sitten täytyisi houkutella isäni juomaan niin, että tämä siinä tärvelisi mahansa. Howard seuraisi mukanani tullakseen säädyllisesti haudatuksi Englantiin. Hän oli aika vekkuli, tämä vanha Howard, niin itsenäinen luonne kuin konsanaan on saattanut olla olemassa. Kerron hänestä pienen jutun. Se oli siihen aikaan kuin Kalakana lähti matkalleen maan ympäri. Te kai muistatte, että Armstrong lähti hänen seurassaan. Kalakana ehdotti Howardille..."

Mutta nyt tapahtui se mitä prinssi Akuli kauan oli pelännyt. Vanha wahine oli saanut lei hala'nsa valmiiksi. Avojaloin, vailla naisellisia koristeita, muodottomaan, kuluneeksi pestyyn pumpulikankaiseen vaatekappaleeseen puettuna kumarsi hän prinssille, kietoi mele'en hänen korvainsa ympäri ja yhä kumartuneena laski lei'nsa hänen kaulalleen. Hala tosin tuoksui hyvin väkevästi, mutta hänen tekonsa oli minusta kaunis samoin kuin hän itsekin. Muistin prinssin kertomuksen enkä voinut olla vertaamatta häntä Ahunaan.

Ei ole mikään helppo asia olla alii'na Hawaijilla, ei edes kahdennenkymmenennen vuosisadan toisella vuosikymmenelläkään. Kaikkein nykyaikaisimpain alii'en on oltava kuninkaallisen suopea niitä kohtaan, jotka kuuluvat vanhaan aikaan. Ja maaton prinssi – hänen armas saarensahan oli jo kauan sitten joutunut Yhdysvaltain haltuun – ei osoittanut vähintäkään vastenmielisyyttä hala'n tuoksulle. Hän kumarsi armollisesti päätään, ja tiedän, että hänen kuninkaallisen alentuvaiset sanansa, jotka lausuttiin puhtaalla hawaijinkielellä, varmasti lämmittivät vanhuksen sydäntä aina hänen kuolinhetkeensä saakka. Sitä rumaa irvistystä, johon hänen kasvonsa vääntyivät, hän ei milloinkaan olisi päästänyt ilmenemään, jollei olisi ollut aivan varma, ettei vanhus sitä huomannut.

"Me siis", jatkoi prinssi Akuli sen jälkeen kuin nainen haltioissaan oli hölköttänyt pois, "Akuli ja minä lähdimme haudanryöstöretkellemme. Te kai tunnette tuon 'rautaantaotun' rannikon?"

Minä nyökkäsin, sillä tunsin sangen hyvin nuo maileja pitkät laavarannat, todellakin rautaantaotut, jos kyseessä oli maihinnousu tai ankkurinlasku, suunnattomat, pelottavat kallionseinämät, tuhansia jalkoja korkeat huiput pilvien tai sadeusvan peitossa, juuret, pasaatituulten tuomain vaahtopääaaltojen huuhtelemat, ilman, jota merenpinnasta sadepilviin saakka halkoivat tuhannet pauhaavat vesiputoukset, jotka öin ja päivin auringon ja kuun säteissä loihtivat lukemattomia sateenkaaria. Laaksot – joiksi niitä nimitetään, vaikka ne oikeammin ovat rakoja – halkovat näitä jättiläismäisiä muureja paikka paikoin ja johtavat korkeille, mielettömän jyrkille tienoille, joista useimmat ovat ihmisjalan saavuttamattomissa ja vain villivuohien tallaamia.

"Te tiedätte niistä hyvin vähän", sanoi prinssi Akuli vastaukseksi nyökkäykseeni. "Te olette nähnyt ne vain höyrylaivan kannelta. Siellä on laaksoja, asuttuja laaksoja, joista ei ole ulospääsyä maallepäin ja joihin kanootit voivat laskea vain jonakin määrättyinä kuukauden tai vuoden päivinä. Kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana olin siellä kerran metsästysmatkalla. Parhaana vuodenaikana sattunut huono sää pidätti meitä kolme viikkoa. Sitten viisi minun seurueestani ja minä itse uimme läpi aallokon. Kolme meistä pääsi kanooteille, jotka olivat odottamassa. Muut kaksi viskautuivat takaisin rantahiekalle katkennein käsivarsin. Koko muu seurue jäi sinne yhdeksäksi kuukaudeksi. Eräs heistä oli Wilson, Wilson & Wallin, honolululaisen sokeriyhtiön osakas. Ja hän oli kihloissa."

"Minä olen nähnyt vuohen, joka on siellä ammuttu, putoavan jalkoihini tuhannen metrin korkeudesta. Uskokaa kun sanon, että kymmenen minuuttia minusta tuntui kuin sataisi vuohia ja kiviä. Eräs kanoottimiehistäni putosi alas noiden kummankin pienen laakson, Aipion ja Lunon väliin. Ensin töksähti hän tuhannenviidensadan jalan syvyyteen alapuolellemme ja päätyi sitten erääseen halkeamaan sata jalkaa alempana. Me emme haudanneet häntä, me emme saattaneet päästä häneen käsiksi, ja lentokoneetkin olivat vielä keksimättä. Hänen luunsa lepäävät nyt siellä, ja, jollei maanjäristystä tai tulivuorenpurkausta satu, tulevat lepäämään aina siihen saakka, kunnes viimeisen tuomion pasuunat kajahtavat."

"Herra jumala! Tässä hiljattain, kun meidän edistyskomiteamme, joka yritti kilpailla Honolulun kanssa matkailijaliikenteestä, kutsui insinöörejä tekemään kustannusarviota Rautarannikolle mahdollisesti rakennettavasta rautatiestä, nousivat alimmatkin laskelmat neljännesmiljoonaan dollariin mailia kohden!"

"Ja Ahuna ja minä, vanhus ja nuorukainen, lähdimme tänne kolkolle rannikolle ukkojen soutamassa kanootissa! Nuorin heistä, perämies, oli yli kuudenkymmenen, kun taas muut olivat keskimäärin vähintään seitsemänkymmenen. Vieläpä nämä vanhuksetkin, jotka koko ikänsä olivat olleet luotettavia, tunsivat vain salaisuuden äären. He saattoivat viedäkin meidät vain äärelle."

"Ja ääri oli – sen verran sentään tohdin ilmaista – Ponuloon laakso. Saavuimme sinne kolmantena iltapäivänä. Vanhukset eivät olleet mitään vahvoja soutajia. Omituinen oli matkamme näillä vaarallisilla vesillä, joilla milloin toinen milloin toinen ent. merimiehistämme luhistui aironsa yli ja vieläpä pyörtyikin. Eräs heistä kuoli paluumatkamme toisena aamuna. Laskimme hänet yli laidan. Oli aivan kaameata nähdä ne pakanalliset seremoniat, joita noudattaen nämä harmaantuneet miehet hautasivat harmaantuneen veljensä. Ja minä olin vain viidentoista vuotias ja heidän aliikapo'nsa pakanallisen vereni ja perinnöllisen pakanallisen kuninkuuteni perusteella ja omasin taipumuksen Jules Verne-kirjallisuuteen ja olin aikeissa matkustaa Englantiin kasvatettavaksi. Oppia elämä kaikki! Ei ihme, että isäni oli filosoofi, sillä hän oli oman elämänsä varrella nähnyt ihmiskunnan historian aina ihmisuhreista ja epäjumalanpalveluksesta alkaen eteenpäin pyrkiväin ihmisten uskontoihin ja jumalankieltämisen tympeään Medusaan saakka. Ei ihme, että hän vanhan Saarnaajan tavoin näki kaikessa turhuuden ja oli kiintynyt sokeriruokoon, laulaviin poikiin ja hula-tanssijoihin."

Prinssi Akuli kamppaili hetken itsensä kanssa.

"No niin", huokasi hän, "olen itsekin ollut monenlaisessa leikissä." Hän tuhahti nenäänsä hala lei'n tuoksulle, joka oli hänelle kiusallinen. "Se tuoksuu vanhalta. Mutta minä? Minä tuoksun uudenaikaiselta. Isäni oli oikeassa. Korkeat sokerinhinnat ja neljä valttia pokeripelissä on paras kaikesta. Jos maailmansota kestää vielä vuoden, kohoaa omaisuuteni yhteen ja kolmeen neljännesmiljoonaan. Jos huomenna yht'äkkiä syntyy rauha sitä seuraavine hintojenlaskuineen, voin luetella sata henkilöä, jotka heti kadottavat avustukseni ja joutuvat alkuasukkaiden vanhainkotiin, jonka isäni ja minä jo aikoja sitten olemme heitä varten perustaneet."

Hän taputti käsiään, ja vanha wahine hölkähti heti luo innokkaana palvelemaan. Hän kumarsi prinssille, joka otti muistikirjan ja kynän povitaskustaan.

"Sinä vanhan rodun vanha nainen", sanoi hän hänelle, "maaposti tulee nyt joka kuukausi tuomaan sinulle kirjoitetun paperilapun, jonka kuka hyvänsä kauppias vaihtaa sinulle kymmeneksi dollariksi kullassa. Niin tulee olemaan niin kauan kuin elät. Kas tässä! Minä kirjoitan nyt juuri kynällä vakuutuksen siitä tähän paperille. Ja sen teen siksi, että sinä olet minun rotuani ja olet tehnyt minulle palveluksia ja siksi, että olet tänään suonut minulle kunnian istua matoillasi ja antanut minulle kolminkertaisesti siunatut ja kolminkertaisesti tuoksuavan lei hala'si."

Hän loi minuun väsyneen ja epäuskoisen katseen ja sanoi:

"Ja jos huomenna kuolen, tulevat lakimiehet ei yksinomaan moittimaan omaisuudenhoitotapaani, vaan myös julistamaan pätemättömiksi myöntämäni almut ja eläkkeet ja selittämään minut mielenvikaiseksi."

"Vuodenaika oli oikea, mutta me emme kuitenkaan vanhoine soutajaraukkoinemme tohtineet yrittää maihinlaskua, ennenkuin näimme puolet Ponuloon laakson väestöstä kokoontuneena jyrkälle rantakaistaleelle. Sitten laskimme aallot, valitsimme edullisimman ja solahdimme sen harjalla maihin. Kanootti tietysti täyttyi vedellä ja ulkohanka murskautui, mutta rannallaolijat vetivät miehet vahingoittumattomina maihin."

"Ahuna antoi määräykset. Kaikkien piti yöksi vetäytyä majoihinsa ja koirat oli sidottava ja kuonokopilla estettävä haukkumasta. Ja yöllä Ahuna ja minä hiivimme retkellemme, eikä kukaan tietänyt, lähdimmekö oikeaan vai vasempaan vai laaksoa ylöskö. Mukanamme oli auringossakuivattua lihaa ja kovaa poi'ta ja kuivaa aku'a, ja muonavarastomme perusteella saatoin arvailla, että matkamme tuli kestämään useita päiviä. Ja se tie! Sitä saattoi verrata Jaakobin tikapuihin taivaaseen, sillä tämä ensimmäinen pali (vuoripolku) kohosi melkein pystysuorasti ja ulottui kolmen tuhannen jalan korkeuteen merenpinnasta. Ja sen kuljimme yöllä!"

"Huipulla, kun laakso jo oli jäänyt näköpiiristämme, nukuimme päivänkoittoon saakka kovalla kalliolla eräässä halkeamassa, jonka Ahuna tunsi ennestään ja joka oli niin kapea, että makasimme siinä puristuksessa. Ja ukko, joka pelkäsi minun levottomassa pojanunessani voivan liikauttaa itseäni, makasi ulkosyrjällä käsi ympärilläni. Meidän ja jyrkänteen väliä oli tuskin metri. Ryömin sen äyräälle ja kurkistin alas, näin syvyyden yhä syvenevän valkenevassa aamussa ja värisin ja kauhistuin. Ja sellaisen matkan olimme tehneet yöllä!"

"Alhaalla viereisestä, hyvin pienestä laaksosta, löysimme muinaisen väestön jättämiä jälkiä, mutta emme ainoatakaan ihmistä. Ainoana tienä olivat päätä huimaavat, jyrkkiä laaksojenseinämiä ylös ja alas kiemurtelevat polut. Mutta Ahuna osoittautui laihuudestaan ja vanhuudestaan huolimatta väsymättömäksi. Toisessa laaksossa eleli muuan vanha, karkoitettu spitaalinen. Hän ei tuntenut minua, ja kun Ahuna sanoi hänelle kuka olin, ryömi hän jalkoihini ja huulettomalla suullaan mumisi mele'en sukuni ylistykseksi."

"Seuraava laakso osoittautui matkamme päämaaliksi. Se oli pitkä ja niin kapea, ettei sen pohjalla ollut tarpeeksi multaa kasvattamaan taro'a edes yhdelle ihmiselle. Seurasimme tätä kiemurtelevaa halkeamaa mailimääriä, kummallakin puolellamme torninkorkuiset vuorenseinämät, kauas kaaosmaiseen sisämaahan, joka on rautaantaotun rannikon takana. En tiedä miten pitkälle tämä laakso ulottui, mutta päättäen sen pohjalla virtaavasta runsasvetisestä joesta oli se pitkä. Me emme tunkeutuneet laakson ylimpään päähän, Ahunan näin tähyilevän vuortenhuippuja, tiesin hänen ottavan vaarin merkeistä, jotka hän yksin tunsi. Kun hän vihdoin pysähtyi, tapahtui se äkillisen varmasti. Hänen merkkinsä olivat opastaneet hänet oikeaan. Olimme päämäärässä. Katselin kovia, alastomia ja jylhiä vuorenseinämiä kummallakin puolen kykenemättä pitämään mahdollisena, että sellaisessa timantinkovassa erämaassa saattoi olla minkäänlaista hautauspaikkaa."

"Söimme, sitten riisuuduimme ja aloitimme työn. Ahuna antoi minun pitää vain kengät jalassani. Hän seisoi vieressäni syvän lätäkön partaalla, alasti niinkuin minäkin ja tavattoman laihana."

"'Sukella nyt lätäkköön tältä kohtaa', sanoi hän, 'Sukeltaessasi tutki käsin kalliota ja puolentoista sylen syvyydessä löydät reiän. Painu siitä sisään pää edellä, mutta hitaasti, sillä laavakallio on terävä ja voi raapia pääsi ja ruumiisi'."

"'Entä sitten?' kysyin minä. 'Sinä huomaat reiän jatkuvan onkaloksi', vastasi hän. 'Kun olet liukunut siellä runsaasti kahdeksan syltä, niin kohottaudu varovasti ja pistä pääsi ylös vedestä. Siellä on pimeää, mutta odota minua. Vesi on hyvin kylmää'."

"Se ei kuulostanut hauskalta. En ajatellut pimeyttä enkä veden kylmyyttä, vaan luita. 'Lähde sinä ensin', sanoin minä. Mutta hän ei sanonut voivansa. 'Sinä olet minun alii'ni, minun prinssini', sanoi hän. 'Minun on mahdoton mennä edellä sinun kuninkaallisten esi-isiesi pyhään hautaan'."

"Mutta edessä oleva ei tuntunut minusta houkuttelevalta. 'Älä välitä niistä prinssi-jutuista', sanoin minä. 'Eivät ne niin kummia ole kuin väitetään. Käy edellä, sinä, en minä sitä lörpöttele'."

"'Meidän ei pidä olla vain eläväin mieliksi', sanoi hän, 'vaan sitä enemmän kuolleiden. Ja kuolleille emme voi valehdella'."

"Kinastelimme siinä, emmekä puoleen tuntiin päässeet sen pitemmälle. Minä en tahtonut, ja hän muitta mutkitta ei voinut. Hän koetti kiihoittaa minua vetoamalla minun ylpeyteeni. Hän ylisti esi-isäini sankaritekoja, ja mieleeni jäi erikoisesti, että hän kertoi minulle Mokomokusta, iso-isäni isästä, jättiläismäisen Kaaukuun jättiläismäisestä isästä, kuinka tämä taistelussa oli kolmasti rynnännyt päin vihollista, tarttunut kourineen kahden sotilaan kaulaan ja lyönyt heidän päitään yhteen, kunnes he kuolivat. Mutta se ei kylläkään minuun vaikuttanut. Minun tuli todella sääli vanhaa Ahunaa, joka oli niin huolissaan, koska retki näytti käyvän tuloksettomaksi. Ja minussa heräsi suuri ihailu vanhusta kohtaan, eikä vähimmin sen vuoksi, että hän oli asettunut makuulle minun ja jyrkänteen väliin."

"Minä siis sukelsin ja sanoin hänellä sitä ennen oikealla alii'n mahdikkuudella: 'Seuraa heti paikalla perässä'. Kaikki oli niinkuin hän oli sanonut. Löysin maanalaisen onkalon suun, uin sinne varovasti, raapasin kerran olkapääni terävää laavakattoa vasten ja sukelsin ylös pimeässä. Mutta ennenkuin olin ehtinyt laskea kolmeenkymmeneen, sukelsi hän vedestä viereeni, laski kätensä käsivarrelleni vakuuttautuakseen siitä, että minä todella olin siinä ja kehoitti minua uimaan hänen edellään noin sata jalkaa. Sitten tapasimme pohjan ja kiipesimme ylös kallioille. Vielä ei näkynyt päivänvaloa, ja muistin olleeni hyvilläni, että olimme niin korkealla ettei saattanut olla pelkoa tuhatjalkaisista."

"Hänellä oli mukanaan tiukasti korkattu kalebassi sisältäen valaanöljyä, joka varmaankin jo kolmekymmentä vuotta sitten oli tuotu maihin Lahanaiissa, Kalebassin suusta hän otti vedenpitävän tulitikkusäiliön, joka oli tehty kahdesta toisiinsa tarkasti sovitetusta tyhjästä patruunahylsystä. Hän sytytti öljyssä uivan sydämen, ja minä katsahdin ympärilleni, mutta tunsin pettymystä. Me emme olleetkaan missään hautakammiossa, vaan tavallisessa laavaluolassa, joita tapaa kaikilla saarilla."

"Hän antoi kalebassilampun käteeni ja kehoitti minua kulkemaan edellä; tie oli pitkä, sanoi hän, mutta ei liian pitkä. Se oli pitkä, tyynen arvosteluni mukaan ainakin mailin pituinen, vaikka minusta silloin tuntui, että kuljimme sitä viisi mailia, ja se oli jyrkkänousuinen. Kun Ahuna vihdoin seisahdutti minut, niin käsitin, että päämaali oli saavutettu. Hän laskeutui vanhoine, laihoine polvineen terävälle laavapaadelle ja kietoi rutikuivat käsivartensa polvieni ympäri. Vapaan käteni hän asetti päälaelleen. Vanhalla särkyneellä ja värisevällä äänellään hän veisasi minulle syntyperästäni ja korkeasta alii-arvostani. Sitten hän sanoi":

"Älä kerro Kanaulle eikä Hiwilanille mitä nyt tulee tapahtumaan. Kanaussa ei ole vähääkään hurskaudentuntoa. Hänen mielensä on vain sokerissa ja hevossiitoksessa. Tiedän, että hän on myynyt isänsä höyhenviitan sille englantilaiselle keräilijälle kahdeksasta tuhannesta dollarista ja seuraavana päivänä menettänyt rahat lyödessään vetoa Mauin ja Oahun välisessä poolopelissä. Hiwilani, äitisi, on täynnä hurskautta. Hänessä on sitä enemmän kuin tarpeeksi. Hän on tulossa vanhaksi ja huonoksi ja on aivan liian kiintynyt taikatemppuihin."

"'Ei', vastasin minä. 'Minä en kerro siitä kenellekään. Jos tekisin sen, niin täytyisi minun lähteä tänne takaisin. Ja minä en tahdo enää milloinkaan palata tänne. Kerran voin yrittää mitä tahansa. Mutta tätä yritystä en tahdo toistaa'."

"'Se on hyvä', sanoi hän samalla asettuen taakseni, niin että minun oli käytävä sisään ensin. Sitten hän lisäsi: 'Äitisi on vanha. Minä toimitan, kuten lupasin, hänelle hänen äitinsä ja isoisänsä luut. Niihin saa hän olla tyytyväinen kunnes kuolee; jos minä kuolen ennen häntä, niin sinä sitten saat huolehtia siitä, että kaikki hänen perhekokoelmansa luut siirretään kuninkaalliseen hautakammioon'."

"Minä olen katsellut kaikki saaren museot, mutta minun on myönnettävä, ettei kaikki niiden kokoelmat yhteensäkään vastaa sitä, minkä näin Lakanaiin hautaholvissa. Muistakaa, että sukumme oli saarten vanhin ja ylhäisin, Siellä oli kaikkea, mistä milloinkaan olin uneksinut tai kuullut puhuttavan ja vielä paljon enemmänkin. Se oli ihmeellistä. Ahuna kulki ympäri ja sytytti useita valaanöljyllä täytettyjä kalebassilamppuja koko ajan haudanomaisella äänellä mumisten rukouksia ja mele'ita. Siellä ne olivat kaikki, koko hawaijilainen rotu aina Hawaijin synnystä saakka. Luukimppuja oli kaikkialla ja ne oli sievästi kääritty tapa'an; tuntui kuin olisin nähnyt jonkin postikonttorin pakettiosaston."

"Siellä oli vaikka mitä. Oli kahili'a –, jotka, niinkuin tiedätte, ovat viuhkoista kehittyneet kuninkuuden symbooleiksi – suurempia kuin ruumisvaunujen töyhdöt, ja niiden varret olivat yli kaksi syltä pitkiä. Ja vielä minkälaisia varsia! Kanila-puisia ja helmiupotuksin koristettuja sellaisella taidolla, joka jo sata vuotta sitten hävisi meidän käsityöläisiltä. Perhehauta oli satoja vuosia vanha. Näin vasta siellä ensi kerran esineitä, joista olin kuullut puhuttavan, esimerkiksi valaanhampaista tehtyjä pahoai'ta, jotka riippuivat hiuksista punotuissa rihmoissa ja joita vain kaikkein ylhäisimmät olivat kantaneet rinnoillaan."

"Siellä oli tapa'ita ja kaikkein harvinaisimpia ja vanhimpia mattoja, päähineitä ja lei'ta ja kypäreitä ja viittoja, kaikki verrattoman arvokkaita puhumattakaan niistä jo iänikuisista, jotka oli tehty mamo'n, vivi'n, akakane'n ja o-o'oon höyhenistä. Näin eräänkin mamo-viitan, joka oli arvokkaampi, kauneinta, mikä on Honolulun Biskop-museossa, ja senkin arvo on ainakin puoli miljoonaa dollaria. Oli todella hyvä, ajattelin, ettei Kanau tietänyt mitään tästä."

"Sellainen esineiden paljous! Leikkauksin koristettuja pikareita ja kalebasseja, simpukkakaapimia, olona-kuituisia verkkoja, joukko ié-ié-koreja, kaikenlaisista luista tehtyjä ongenkoukkuja ja helmiäisvateja. Muinaisaikaisia soittimia – ukuke'ita ja nenähuiluja ja kiokio'ja, joita myös soitetaan nenällä ja ilman tulppaa. Tabun alaisia vateja ja sormikulhoja, kirveitä, joilla vasemmin käsin veistetään kanoottijumalia, laavalamppuja, kivisiä huhmareita ja poi-survimia. Ja adze'ita (kirveitä) tuhansittain, sieviä, toiset vain unssin painoisia ja jumalankuvain veistoon tarkoitettuja, toiset viidentoista naulan painoisia puunkaatokirveitä ja kaikissa varret niin sievät, etten ikinä ennen ollut sellaisia nähnyt."

"Siellä oli kaekeeke'ita – tiedättehän, vanhoja rumpujamme, onttoja kookospalmun pölkkyjä, joiden toiseen päähän oli pingoitettu hain-nahka. Ahuna näytti minulle Hawaijin vanhinta kaekeeke'eta ja kertoi minulle siitä. Se oli ilmeisesti sangen vanha. Hän pelkäsi koskettaa sitä, jottei sen ikivanha puu hajoaisi tomuksi. Siinä oli vielä joitakin hain-nahan riekaleita. 'Tämä on kaikkein vanhin ja kaikkien muiden kaeke'den isä', sanoi Ahuna. 'Kila, Moikehan poika sen toi tullessaan Raiateasta eteläiseltä Tyyneltä mereltä. Ja juuri Kilan poika, Kahai, teki saman matkan ja oli poissa kymmenen vuotta ja toi tullessaan Tahitista ensimmäiset leipäpuunsiemenet, jotka itivät ja kasvoivat puuksi Hawaijin maaperällä."

"Ja sitä luun paljoutta! Paitsi pieniä luukimppuja oli siellä kokonaisia luurankojakin, jotka tapa'an käärittynä makasivat kallisarvoisissa yhden-, kahden- tai kolmenmiehen kanooteissa, mitkä olivat kao-puusta tehtyjä ja joissa oli wiliwili-puiset koristeelliset ulkohangat. Niiden airojen kärjessä oli io-ulkonema, joka oli kuin kädensijan jatko. Sota-aseita lojui hengettömäin luurankojen vieressä, jotka niitä aikoinaan olivat käyttäneet – siinä oli vanhoja ratsupistooleja, kummallisia, yksipiippuisia 'pippuripulloja', pitkiä kentuckylaisia pyssyjä, amerikkalaisten toiminimien myymiä musketteja, hainhammasmiekkoja, nuijia ja keihäitä ja nuolia, joiden kärjet olivat kalan-, sian- tai ihmisenluusta, ja toisia, jotka oli tehty tulessa karaistusta puusta."

"Ahuna antoi käteeni ihmisen sääriluusta tehdyllä kärjellä varustetun keihään ja kertoi minulle sen historian. Ensin hän poisti peitteen kahdesta luukääröstä, jotka oli sievästi sidottu kimppuun. 'Tämä', sanoi Ahuna osoittaen käärön valkoista sisältöä, 'on Laulani. Hän oli sen Akaikon vaimo, jonka sääriluu, jota nyt pidät kädessäsi ja joka, niinkuin näet, on iso ja miesmäinen – kolmesataa vuotta sitten kannatti isoa, seitsemän jalkaa pitkää miestä. Ja tämä keihäänkärki on tehty sääriluusta, joka kuului Keolalle, senaikaiselle suurelle painijalle ja juoksijalle. Hän rakasti Laulania, ja he pakenivat yhdessä. Mutta eräässä nyt jo unhoon vaipuneessa taistelussa Kalinin hiekkakentällä mursi Akaiko vihollisten rivit, teki menestyksellisen hyökkäyksen ja otti vangiksi Keolan, vaimonsa rakastajan, iski hänet maahan ja hainhammasveitsellä sahasi poikki hänen kaulansa. Näin siis miehet jo muinoinkin ovat taistelleet naisesta. Ja Laulani oli kaunis ja hänen tähtensä muuttui Keola keihäänkärjeksi! Hän oli kuningatar kasvultaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin korkea kauneuden malja ja hänen sormensa lomi'tut (hierotut) kapeiksi ja pieniksi jo silloin kun hän lepäsi äitinsä rinnoilla. Hänen kauneutensa muisto on säilynyt kautta kymmenen sukupolven. Isäsi laulajat siitä vielä tänä päivänä laulavat hula'ssa, jolla on hänen nimensä. Laulania sinä nyt juuri pidät kädessäsi'."

"Kun Ahuna oli lopettanut, vaivuin minä kuulemani ja näkemäni innoittamana mietteisiin. Vanha ryypiskelijä, Howard, oli lainannut minulle Tennysonin, ja minä olin usein ja kauan viipynyt The idyls of the king'in ääressä. Täällä ne kaikki olivat, ajattelin – Arthur, Lancelot ja Ginevra. Tällainen siis oli kaiken loppu, elämän ja harhailujen, pyrkimysten ja rakkauden; nyt näiden kauan sitten kuolleiden ihmisten väsyneitä henkiä rukoilivat paksut vanhat mummot ja syyhyiset noitaukot ja keräilijät arvioivat heidän luittensa hintaa ja hävisivät ne kilpa-ajoissa tai korttipelissä tahi myivät ne käteisellä ja hinnan sijoittivat sokeriviljelyksiin."

"Minulle se oli kuin innoittava heräte. Siellä hautaholvissa opin suuren läksyn. Ja Ahunalle sanoin: 'Keihäs, jonka kärki on Keolan luusta, on minun. Minä en sitä milloinkaan myy, vaan säilytän sen aina'."

"'Mitä varten?' kysyi hän. Ja minä vastasin: 'Sitä varten, että sen näkeminen pitää mieleni tyynenä ja jalkani maassa, kun muistan, että harvat ihmiset ovat niin onnellisia, että heistä vielä kolmesataa vuotta heidän kuolemansa jälkeen on säilynyt keihäänkärjeksi muutettu jäännös'."

"Ahuna taivutti päätään ja ylisti viisauttani. Mutta samassa katkesi jo kauan sitten mädännyt olona-rihma ja Laulanin traagilliset luunikamat putosivat käsistäni ja särkyivät kivikovaa lattiaa vasten. Muuan sääriluu putosi vähän syrjään ja kieri erään kanootin varjoon, ja minä päätin että se oli oleva minun. Kiirehdin siis auttamaan häntä poimimaan niitä ylös ja sitomaan yhteen, ja hän ei huomannut, että yksi niistä puuttui."

"'Tämä', sanoi Ahuna esittäen minut eräälle toiselle esi-isälleni, 'on suuren isoisäsi isä, Mokomoku, Kaaukaun isä. Katso, miten isot hänen luunsa ovat. Hän oli jättiläinen. Minä otan hänet osalleni, sillä sinun on vaikea kuljettaa Keolan pitkää keihästä. Ja tässä on Lalemahoa, isoäitisi, jota sinä saat kantaa. Ja päivät lyhenevät, ja meidän täytyy päivänvalossa uida halki vesien, ennenkuin pimeys kätkee auringon'."

"Ahunan sammuttaessa kalebassilamppuja pistin minä hänen huomaamattaan Laulanin sääriluun isoäitini luiden joukkoon."

Olonasta lähetetyn auton merkkitörähdys keskeytti tässä prinssin kertomuksen. Sanoimme hyvästit vast'ikään eläkkeen saaneelle wahine'lle ja poistuimme. Astuttuamme vähän matkaa jatkoi prinssi:

"Ahuna ja minä palasimme siis Hiwilanin luo; ja hänen suureksi ilokseen, mikä kesti aina hänen seuraavana vuonna sattuneeseen kuolemaansa saakka, oli hänellä ruukuissa puolipimeässä huoneessaan nyt vielä kahden muun esi-isänsä luut. Hän piti sanansa ja suostutti isäni lähettämään minut Englantiin. Minä otin vanhan Howardin mukaani, ja hän virkistyi ja petkutti lääkäreitä niin, että minä vasta kolmen vuoden kuluttua hautasin hänet hänen perheensä viimeiseen leposijaan. Toisinaan minusta tuntuu, kuin hän olisi ollut mainioin ihminen minkä milloinkaan olen tuntenut. Vasta kun olin palannut Englannista kuoli Ahuna, meidän alii-salaisuuksiemme viimeinen säilyttäjä. Kuolinvuoteellaankin hän vielä otti minulta lupauksen, etten milloinkaan ilmaisisi nimettömän laakson paikkaa enkä milloinkaan sinne itse palaisi."

"Näin siellä vielä paljon muutakin, josta äsken unohdin mainita. Siellä oli Kumin luut, melkein puolijumalan, jonka isä oli samoalainen Tui Manua, joka muinoin oli avioliiton kautta liittynyt sukuuni ja tuonut siihen jumalallista verta. Ja isoäitini äiti, joka oli maannut lordi Byronin hänelle lahjoittamassa parisängyssä, oli myös siellä. Ja Ahuna vihjaisi, että lordilla oli ollut omat syynsä antaa hänelle tämä lahja, niinkuin siihenkin, että Blonde viipyi niin kauan Olokonassa. Ja nyt pidin minä hänen luu-parkojaan käsissäni – luita, joita kerran oli ympäröinyt kaunis liha, älyn ja sukkeluuden elävöittämä, täynnä syleilyissä ja suuteloissa hehkuvaa rakkautta ja jonka veri nyt kiersi minussa, syntymättömien sukupolvien lapsessa. Se oli hyvä opetus. Minä tietysti olen nykyaikainen. Minä en usko muinaisajan mystillisiin taruihin enkä kahuna'an. Mutta yhtä kaikki näin luolassa seikkoja, joita en tohdi mainita teille ja joista vain minä, vanhan Ahunan kuoltua, tiedän. Minä olen lapseton. Vanha sukuni sammuu minussa. Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ja haisemme bensiiniltä. Mutta se toinen nimetön tulee kuolemaan minun kerallani, Minä en enää milloinkaan käy sillä paikalla. Eikä tulevaisuudessakaan tule sitä kukaan ihminen katselemaan elävin silmin, ellei maanjäristys räjähdytä vuorta ja sylkäise ilmoille salaisuuksia, jotka vuoren sydämessä piilevät."

Prinssi Akuli vaikeni. Hän otti huojennuksen ilmein lei halansa kaulastaan ja viskasi sen tiheään lantanaan tien oheen.

"Mutta Laulanin sääriluu?" kysyin minä.

"Se on minulla vielä", vastasi hän lopulta. "Ja sen vieressä lepää Keola, joka surmattiin ennen aikojaan ja muutettiin keihäänkärjeksi rakkautensa tähden naiseen, jonka sääriluu lepää hänen vieressään. Niistä traagillisista luista saan olla kiitollisempi kuin mistään muusta. Ne pitivät minua lumoissaan varttuessani mieheksi. Tiedän, että ne muuttivat koko elämäni kulun ja mieleni suunnan. Ne herättivät minussa vaatimattomuuden ja nöyryyden maailmaa kohtaan, eikä mitkään isäni rikkaudet ole voineet hävittää minusta niitä ominaisuuksia."

"Ja monta kertaa, kun nainen on ollut saada minut valtoihinsa, olen minä katsahtanut Laulanin sääriluuhun. Ja usein, kun miehiset intohimot ovat kiihoittaneet minut tuntemaan liiallista ylpeyttä ja himokkuutta, olen kysynyt Keolan jäännöksiltä neuvoa, tuon muinaisen pikajuoksijan ja väkevän painijan ja rakastajan, joka kuninkaalta ryösti vaimon. Niiden katseleminen on aina ollut minulle suureksi avuksi, ja voidaan myös sanoa, että uskontoni tai elämänlakini olen perustanut niihin."

VEDEN LAPSI.

Kuuntelin hiukan jo haluttomasti vanhan Kohokumun loputonta laulua Manista, Polyneesian prometeusmaisesta puolijumalasta, joka meren syvyydestä onki kuivan maan taivaaseen kiinnitetyillä koukuilla; joka ylensi taivaan, minkä alla ihmiset siihen asti olivat liikkuneet nelinryömin, koska eivät mahtuneet seisomaan suorina, ja joka pakoitti auringon kuusinetoista kiertyneine jalkoineen seisomaan hiljaa ja lupaamaan, että siitä lähtien kulkisi yli taivaan hitaammin – aurinko oli ilmeisesti ollut sosialisti ja ylistänyt kuusituntista päivää, kun taas Mani saarnasi lakkokieltoa ja kaksitoistatuntista.

"Tämä", sanoi Kohokumu, "on kuningatar Lililuokalanin oma suku-mele:

    "Mani huolestui ja soti
    aurinkoa vastaan silmukalla.
    Ja talvi voitti auringon,
    ja Mani kesän..."

Ollen itse syntyperäinen hawaijilainen tunsin nämä jumaluustarut paremmin kuin tämä vanha kalastaja, vaikken omannutkaan hänen hyvää muistiaan.

"Ja uskotko tuon kaiken?" kysyin minä pehmeällä hawaijinkielellä.

"Ne ovat vanhoja asioita", sanoi hän miettivästi. "Mania en ole näillä silmilläni milloinkaan nähnyt. Mutta kaikki vanhat miehemme ovat muinaisuudesta lähtien kertoneet siitä meille, niinkuin minäkin, vanha mies, nyt kerron siitä pojilleni ja pojanpojilleni, jotka tulevat kertomaan siitä pojilleen ja pojanpojilleen aina edelleen."

"Sinä siis uskot", intin minä, "tuohon laivurijuttuun, kuinka Mani pyydysti auringon silmukkaan kuin villihärän ja tuohon toiseen valheeseen, joka kertoo hänen kohottaneen taivaan maasta."

"Minä olen halpa, enkä ole viisas, oi Lakana", vastasi kalastaja. "Mutta minä olen lukenut hawaijilaista raamattua, jonka lähetyssaarnaajat ovat meille kääntäneet, ja olen siitä lukenut, että teidän Suuri Alkumiehenne loi maan, taivaan, auringon, kuun ja tähdet ja kaikenlaiset eläimet aina hevosista torakoihin ja tuhatjalkaisista ja kärpäsistä nilviäisiin ja medusoihin saakka, ja miehen ja naisen ja kaikki, ja kaikki kuudessa päivässä. Mani ei tehnyt sellaisia suurtöitä. Hän ei tehnyt mitään. Hän vain järjesti kaiken, siinä kaikki, ja hän tarvitsi pitkän, pitkän ajan saadakseen aikaan parannuksensa. Sitäpaitsi on paljon helpompi ja paljon järkevämpää uskoa pieneen laivurijuttuun kuin suureen."

Mitä saatoin vastata? Hän pani minut pussiin ottaessaan asian järkevyyden kannalta. Päätänikin särki. Ja hupaista asiassa on, se on minun tunnustettava, että kehitysoppi sanoo varmuudella, että ihminen kulki kaikilla neljällä ennenkuin alkoi käydä suorana, ja tähtitiede toteaa, että maan kiertoliikkeen nopeus akselinsa ympäri on vähentynyt ja niin ollen pidentänyt päivää, ja seismoloogit otaksuvat Hawaijin kohonneen valtamerestä vulkaanisesti.

Onneksi näin bambukepin, joka kellui vedenpinnalla muutaman sadan jalan päässä, yht'äkkiä kohoavan pystyyn ja aloittavan pirullisen tanssin. Hyödytön väittelymme katkesi, ja Kohokumu ja minä pistimme melamme veteen ja liu'uimme pienessä ulkohankakanootissa tanssivan kepin luo. Kohokumu tarttui kepin päähän sidottuun siimaan ja lappoi sitä ylös kunnes kahden jalan mittainen ukikiki rapisteli hopeaisena auringonpaisteessa ja alkoi koputtaa ja läiskiä kanootin pohjalla. Kohokumu otti käteensä kiemurtelevan ja limaisen meduusan, puri siitä kappaleen, pisti sen koukkuun ja antoi siiman ja painon pudota yli laidan. Keppi kellui taas suorassa ja kanootti ajautui hiljalleen edemmäs. Kohokumu loi katseen yli puolikuunmuotoisen keppiketjun, kurvasi kätensä alastomiin kylkiinsä ja viritti Kualin vuossataisen, väsyttävän laulun:

    "Oi, Manin iso ongenkoukku!
    Manai-i-ka-lani – 'kiinnitetty taivaaseen'!
    Savin sivelty on siima koukun
    joka heitetty on korkealta, Kanikilta
    Syöttinä on punanokka Alae,
    lintu, pyhitetty Hinan lintu,
    joka kamppailee ja tuskissansa kuolee.
    Vangittuna maa on veden alla.
    Nousi, nousi sieltä pintaan,
    mutta Hina kätki linnun toisen siiven,
    veden alla särki kappaleiksi maan.
    Alhaallapa syötti kiskaistiin
    ja kohta sen jo söivät kalat,
    nuo seutuin liejuisten ja syväin Uluat!"

Hänen vanha äänensä oli käheä ja karkea, sillä hän oli eilen hautajaisissa juonut ylettömästi olutta, ja se ei ollut omiaan lauhduttamaan minun ärtyneisyyttäni. Päätäni kivisti. Auringon välke vedenpinnalla koski silmiini ja minua melkein kuvotti nähdessäni ulkohangan hölkkyvät liikkeet poreilevassa vedessä. Ilma ei hengähtänyt, Waiheen suojassa, valkoisen rannan ja vuorenselänteen välillä ei ainoakaan kuiskaava tuulenhenki tuonut kevennystä painostavaan hiljaisuuteen. Luulen todella olleeni niin sairas, etten kyennyt kerta kaikkiaan heittämään kalastusta ja lähtemään maihin.

Makasin selälläni silmät ummessa enkä enää tajunnut ajan kulkua. Unohdinpa vielä Kohokumun laulunkin, niin että havahduin sen huomaamaan vasta siitä, kun hän vaikeni. Huudahdus saattoi minut aukaisemaan silmäni päin pistävää auringonvaloa, Kohokumu tähysi alas vesikiikarilla.

"Siellä on iso otus", sanoi hän ojentaen minulle kiikarin ja senjälkeen liukuen jalat edellä veteen.

Hän sukelsi äänettömästi, teki kuperkeikan ja ui alaspäin. Seurasin häntä vesikiikarin avulla, joka on vain yksinkertainen, parin jalan mittainen putki, yläpäästä avoin ja alapää varustettu vedenpitävästi kiinnitetyllä tavallisella lasiruudulla.

Kohokumu oli vahva ja notkea ja minä en ollenkaan ollut hänen vertaisensa. En voinut olla ihailematta häntä, nähdessäni hänen sukeltavan. Vanha hän oli ja laiha kuin riuku ja kutistunut kuin muumio, mutta teki sen mihin vain harvat minun rotuuni kuuluvat urheilijat pystyivät. Pohjaan oli neljäkymmentä jalkaa. Pohjassa olevan esineen saattoi erottaa, vaikka suurin osa siitä olikin erään ison korallimöhkäleen alla piilossa. Hänen terävät silmänsä olivat äkänneet erään mustekalan esiintyöntyvän lonkeron. Hänen uidessaan pohjaa kohti vetäytyi lonkero hitaasti sisäänpäin ja eläin hävisi näkyvistä. Mutta tämä lonkeron pätkä oli ilmaissut, että siinä oli iso mustekala.

Neljäkymmentä jalkaa käsittävän vesimäärän paine ei ole pikku asia nuorellekaan miehelle, mutta vanhus ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään. Olen varma, ettei hän hetkeäkään tuntenut oloansa epämiellyttäväksi. Hän oli aseeton ja alaston lukuunottamatta lyhyttä malo'a eli lanneriepua, mutta ei antanut saaliinsa, kauhistavan pedon, itseään peloittaa. Näin hänen oikealla kädellään nojautuvaan korallimöhkäleeseen ja vasemman työntävän olkapäätä myöten koloon. Kului puoli minuuttia, jonka aikana hän näytti kopeloivan vasemmalla kädellään. Sitten näyttäytyi imulonkero toisensa jälkeen, tuhansien nystyröiden peittäminä ja hurjasti kiemuroiden. Ne tarttuivat hänen käsivarteensa ja kiertyivät sen ympäri kuin käärmeet. Samassa liukui koko mustekala näkyviin, oikea pirunkala eli octopus.

Mutta vanhus ei ollenkaan hätäillyt palatakseen oikeaan elementtiinsä, ilmaan vedenpinnan yläpuolelle. Neljänkymmenen jalan syvyydessä ja sellaisen mustekalan kietomana, joka täytti kymmenen jalkaa lonkeron kärjestä lonkeron kärkeen, turvautui hän ainoaan keinoon, jolla saattoi saada elukan nujerretuksi. Hän puski laihat haukankasvonsa limaiseen vavahtelevaan massaan ja puri sitä vanhoilla harvoilla hampaillaan. Tämän tehtyään hän tuli hitaasti ylös niinkuin uimari, joka tahtoo siemaista ilmaa. Vielä vedessä kanootin kyljessä ja kaapien ruumiistaan harmaata limaista sakkaa viritti tämä parantumaton vanha syntinen riemupule'en, jota lukemattomat mustekalanpyytäjäsukupolvet ennen häntä ovat laulaneet:

    "Oi tabu-öiden kanaloa!
    Suorana seiso kamaralla maan!
    Suorana mustekalan pyyntimailla.
    Meren syvyyksiin käy pyyntiin mustekalan!

    Ylös, Kanaloa!
    Joudu! Joudu! Havahdu mustekala,
    joka latteana makaa!
    Esiin mustekala työntyköön."

Suljin silmäni ja korvani enkä ojentanut hänelle kättäni varmana siitä, että hän kykeni kiipeämään kiikkerään kanoottiimme aiheuttamatta sille vähintäkään kaatumisen vaaraa.

"Aika sievä mustekala", puheli hän mielissään. "Se on wahine (naaras). Nyt minä laulan sinulle kaurisimpukasta, punaisesta kaurisimpukasta, jota käytämme mustekalansyöttinä..."

"Sinä olit harmittava eilen illalla hautajaisissa", sanoin minä torjuvasti. "Minä kuulin kaikki. Sinä pidit meteliä. Sinä lauloit niin että kaikilta meni korvat umpeen. Sinä loukkasit lesken poikaa. Olutta joit kuin sika. Jonakin päivänä heräät kuolleena. Sinun pitäisi olla kohmelossa tänään."

"Hah-hah!" nauroi hän. "Ja sinä, joka et juonut olutta, joka olit syntymätön tenava silloin kun minä jo olin vanha mies, joka eilen illalla kävit levolle yhdessä auringon ja siipikarjan kanssa... sinä olet tänään kohmelossa. Selitä, miksi. Korvani ovat tänään yhtä janoiset kuin kurkkuni eilen illalla. Ja tänään – niinkuin se englantilainen, joka tuli tänne jahdissaan, tapasi sanoa – minä olen hyvässä kunnossa, niin hiton hyvässä kunnossa."

"Minä siitä viis välitän", sanoin minä ja kohautin hartioitani. "Mutta yksi asia on selvä, ja se on, että piru ei sinua tahdo vastuksikseen. Huhu sinun laulustasi on ennättänyt hänenkin korviinsa."

"Eipäs"; hän mietti. "Niin ei ole laita. Piru on mielissään kun minä tulen, sillä minulla on hänen varalleen monta reipasta laulua, häväistysjuttuja ja juoruja korkeista alii'sta, ja niille hän tulee nauramaan menehtyäkseen. Anna kun kerron sinulle syntyperäni salaisuuden. Meri on äitini. Kaksoiskanootissa synnyin, Kahoolan salmessa, kona-myrskyn riehuessa. Häneltä, mereltä, olen perinyt voimani. Joka kerta kun palaan hänen syleilyynsä, niinkuin tänään, saan takaisin voimani, ja heti paikalla. Hän on minun imettäjäni, elon lähteeni..."

"Uusi Antaeus!" ajattelin minä.

"Jonakin päivänä", jatkoi iäkäs Kohokumu, "kun jo olen sangen vanha, tulevat ihmiset sanomaan minun hukkuneen mereen. Mutta se on tyhmää lorua. Olen silloin itse asiassa palannut äitini helmaan, levätäkseni siellä hänen sydämensä alla, kunnes taas synnyn; ja silloin sukellan ylös auringonvaloon kuin kukkea nuoruus, kuin Mani itse kultaisessa nuoruudessaan."

"Monimutkaista uskontoa", sanoin minä.

"Nuorena minä vaivasin aivoparkojani vielä monimutkaisimmilla uskonnoilla", vastasi vanha Kohokumu. "Mutta kuuntele, sinä nuori älyniekka, minun vanhan viisautta. Yhden asian tiedän: vanhetessani etsin vähemmän totuutta ulkopuolelta itseäni ja löydän sitä enemmän sielustani. Kuinka olen johtunut ajattelemaan, että palaan äitini luo ja että hän synnyttää minut uudestaan auringonvaloon? Siihen et osaa vastata. En osaa itsekään, tiedän vain, että ihmisäänen kuiskaamatta, ilman painettua sanaa, ilman mitään ulkoa tullutta vaikutusta on tämä ajatus sukeltautunut ilmoille syvimmästä sisimmästäni, joka on yhtä syvä kuin meri. Jumala en ole, enkä mitään luo. Senvuoksi en ole tätä ajatustakaan luonut. En tunne sen isää enkä äitiä. Se juontuu vanhoilta, ennen minua olleilta ajoilta ja on sentähden tosi. Ihminen ei luo totuutta. Ihminen, jollei ole sokea, vain tuntee totuuden, kun sen näkee. Onko tämä mietelmä, jonka olen sommitellut, uni?"

"Sinä itse taidat olla uni", nauroin minä. "Ja minä ja taivas ja meri ja raudankova maakin taitavat olla unia, pelkkiä unia."

"Olen usein sitä ajatellut", vakuutti hän tyynesti. "Voi hyvinkin olla niin. Uneksin viime yönä että olin leivonen, sellainen kaunis ilmassa livertelevä leivonen, joita liitelee taivaalla Haleakalan nurmien yläpuolella. Ja minä lensin, lensin ylös, aurinkoa kohti ja lauloin, lauloin niin ettei vanha Kohokumu ole milloinkaan niin laulanut. Sanoin, että uneksin olevani taivaan sinessä lentävä leivo. Mutta enkö siis minä, minä itse voi olla leivonen? Ja eikö sekin, että minä nyt kerron siitä, voi olla unta, jota minä, leivo, nyt näen? Mikä olet sinä voidaksesi sitä kieltää tai myöntää? Tohditko väittää, etten ole leivo, joka nukkuu ja uneksii olevansa vanha Kohokumu?"

Kohautin hartioitani ja hän jatkoi riemuiten:

"Ja mistä tiedät vaikka olisit vanha Mani itse, joka nukkuu ja uneksii olevansa John Lakana, joka juttelee kanssani kanootissa? Ja mistä tiedät vaikka vielä heräisit ja huomaisit olevasi vanha Mani itse ja hieroisit silmiäsi ja sanoisit nähneesi typerän unen, että olit haole-mies?"

"En tiedäkään", tunnustin minä, "Etkä sinä minua uskoisi."

"Unet sisältävät paljon enemmän kuin me luulemmekaan", vakuutti hän minulle vakavan juhlallisesti. "Unet ulottuvat syvälle, ehkä aikaan ennen meidän olemassaolomme alkua. Kenties Mani vain uneksi nostavansa Hawaijin ylös meren syvyydestä? Siinä tapauksessa olisi tämä Hawaijin maa uni, ja sinä ja minä ja mustekala sen unen osia. Ja leivonenkin."

Hän huokasi ja antoi päänsä vaipua rinnalle.

"Vaivaan vanhoja aivojani tutkimattomilla salaisuuksilla", sanoi hän, "kunnes väsyn ja tahdon unohtaa. Silloin juon olutta, menen merelle kanootissani, kalastan ja laulan vanhoja lauluja ja uneksin olevani leivonen, joka livertelee taivaan sinessä. Se on minusta hauskinta ja siitä usein uneksin, kun olen juonut paljon olutta."

Hän kurkisti alakuloisena laguuniin vesikiikarilla.

"Nyt ei enää onnistu hetken aikaan", selitti hän. "Haikalat puikkelehtivat tässä ympärillä, ja meidän pitää odottaa kunnes ne ovat menneet. Ja jotta aika ei kävisi pitkäksi laulan sill'aikaa kanootin hinaajain laulun Lono-jumalalle. Muistatko sen?"

    "Puun juuri, oi Lono, anna mulle!
    Puun pisin juuri anna, oi Lono!
    Anna, oi Lono, puun korva!"

"Älä herran tähden laula!" keskeytin minä. "Päätäni särkee ja laulusi piinaa minua. Ole vaikka kuinka hiton hyvässä kunnossa tänään, mutta kurkkusi ainakin on mätä. Mieluummin soisin sinun puhuvan unista tai kertovan valejuttuja."

"Sepä ikävää, että olet sairas, vaikka vielä olet niin nuori", sanoi hän hilpeästi. "Minä en laula enää. Kerron nyt sinulle sellaista, josta et tiedä etkä ikinä ole kuullut: jotakin, mikä ei ole unta eikä valetta, vaan jonka itse tiedän tapahtuneeksi. Ei niinkään kauan sitten eli täällä, juuri tällä rannalla ja tämän laguunin partaalla nuori poika nimeltään Keikiwai, joka, kuten tiedät, tarkoittaa veden lasta. Ja se hän olikin. Hänen jumalansa olivat meri ja kalajumalat, ja hän osasi syntymästään saakka kalojen kieltä, vaikkeivät kalat siitä tienneet, ennenkuin hait eräänä päivänä äkkäsivät hänen sitä puhuvan."

"Nyt kävi näin. Pikalähetit toivat tiedon ja käskyn, että kuningas oli kiertomatkalla pitkin saarta ja että waiheelaisten oli seuraavana päivänä laitettava luau (juhla-ateria). Kuninkaan kiertomatka aiheutti aina syrjäseutujen asukkaille vaikeuksia, heidän täytyessään täyttää hänen monet mahansa ruoalla. Sillä hänellä oli aina mukanaan puolisonsa ja tämän naiset, pappinsa ja loitsijansa, tanssijansa ja huilunsoittajansa ja hula-laulajansa ja sotilaansa ja palvelijansa ja korkeat sotapäällikkönsä ja näiden vaimot ja loitsijat ja sotilaat ja palvelijat."

"Sellaisilla pienillä paikkakunnilla kuin Waihee, seurasi tällaista tapausta toisinaan köyhyys ja nälänhätä. Mutta kuninkaan täytyi saada ruokaa, ja kuningasta ei ole hyvä suututtaa. Waihee siis vastaanotti tiedon hänen tulostaan jonakin ikäänkuin varoituksena uhkaavasta onnettomuudesta, ja kaikki ruoanhankkijat niinhyvin maalla kuin merelläkin ja vuorilla ryhtyivät kiireesti puuhaamaan kestitystä kuninkaalle. Ja kaikkea hankittiin, parhaita taaronjuuria ja paahdettavia sokeriruokoja, opihi'a ja limu'a, kanoja ja sikoja ja poi'lla syötettyjä porsaita – kaikkea lukuunottamatta yhtä lajia. Kalastajat eivät saaneet käsiinsä hummereita."

"Nyt on huomattava, että hummeri oli kuninkaan mieliruoka. Sitä halusi hän ennen kaikkea muuta kai-kai'ta (ruokaa), ja siitä juuri pikalähetitkin olivat erikoisesti huomauttaneet. Ja hummereja ei ollut ja kuninkaan mahaakaan ei ollut hyvä mennä ärsyttämään. Särkkien sisäpuolelle oli tullut liian paljon haikaloja. Se oli surkeata. Erään tytön ja ukon ne söivät. Ja eräs niistä nuorista miehistä, jotka hummereja etsien olivat uskaltaneet sukeltaa, joutui niiden kitaan, toinen menetti käsivartensa ja toinen kätensä ja jalkateränsä."

"Mutta olihan siellä Keikiwai, veden lapsi, nuori, vasta kahdentoista vuotias ja puoleksi kala ja niiden kieltä taitava. Johtavat miehet menivät hänen isänsä luo ja pyysivät hänen lähettämään veden lapsen tuomaan hummereita, joilla täytettäisiin kuninkaan maha ja vältettäisiin hänen vihansa."

"Se, mitä nyt tapahtui, on nähty ja todettu. Sillä kalastajat ja heidän vaimonsa ja taaronviljelijät ja linnunpyytäjät ja johtomiehet ja koko Waihee tuli rantaan ja seisoi kallionkielekkeen takana, jolla veden lapsi seisoi ja katseli syvällä pohjassa olevia hummereita."

"Muuan hai, joka kurkisti ylös kissansilmillään, huomasi hänet ja huusi: 'Tuoretta lihaa!' kootakseen paikalle kaikki laguunin hait. Sillä hait työskentelevät yhteisvoimin ja ovat sentähden niin voimakkaat. Ja hait tottelivat kutsua, ja niitä oli neljäkymmentä, pitkiä ja lyhyitä, laihoja ja lihavia, tasan neljäkymmentä. Ne puhuivat toisilleen ja sanoivat: 'Kas tuota herkkupalaa, tuota suolatonta, mainiota ihmislihanpalaa (sillä suolaa meillä on liiaksikin), se on niin mehukas ja hyvä syödä ja suloinen, ja se sulaa meidän sydämemme alla, kun se joutuu vatsaamme, joka imee siitä sen makeuden'."

"Ne sanoivat paljon muutakin, esimerkiksi näin: 'Hän on tullut hummereja pyytämään.' Kun hän hyppää veteen, kuuluu hän eräälle meistä. Hän ei ole niinkuin se vanha mies, jonka eilen söimme, kuiva ja vanhuuden sitkeä, eikä sellainen kuin ne nuoret miehet, joiden jäsenissä oli liian kovat lihakset, vaan murea, niin murea, että sulaa jo meidän kurkussamme ennenkuin ehtii alas vatsaan. Kun hän sukeltaa, niin hyökkäämme kaikin hänen kimppuunsa, ja se, jota onnistaa, saa hänet, ja – maiskaus vain! – puraisu ja nielaisu, ja siellä hän on sen vatsassa, joka paraiten on onnistunut'."

"Ja Keikiwai, veden lapsi, huomasi tämän salaliiton, sillä hän osasi heidän kieltään. Hän luki haikalojen kielellä rukouksen heidän jumalalleen Moku-holille, ja hait kuulivat sen ja viuhtoivat toisilleen pyrstöllään ja räpyttivät kissansilmillään merkiksi siitä, että ymmärsivät hänen puheensa. Ja sitten hän sanoi: 'Minä en sukella hakemaan kuninkaalle hummeria. Ja minulle ei tapahdu mitään pahaa, sillä lyhytpyrstöisin hai on ystäväni ja suojelee minua'."

"Samassa hän otti laavankappaleen ja heitti sen rajusti loiskahtaen veteen, parikymmentä jalkaa syrjään. Kaikki neljäkymmentä haita ryntäsivät loiskausta kohti sillä aikaa kun hän sukelsi, ja kun he huomasivat erehdyksensä, oli hän jo käynyt pohjassa ja ehtinyt ylös kädessään lihava hummeri, wahine-hummeri, täynnä munia."

"'Haa!' sanoivat hait kovasti vihoissaan. 'Meidän joukossamme on petturi. Herkkupala, makea lihapala on puhunut ja osoittanut, kuka meistä on hänen pelastajansa. Mitatkaamme nyt pyrstömme!'"

"Ja sen ne tekivät asettuen pitkään riviin rinnakkain, ja lyhytpyrstöiset venyttivät itseään pidentyäkseen ja pitkäpyrstöiset venyttivät itseään jotta eivät olisi toisia lyhemmät. He olivat vimmoissaan lyhytpyrstöisimmälle ja ryntäsivät hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta ja nielivät hänet niin ettei hänestä kohta ollut mitään jäljellä."

"Sitten ne taas odottivat, että veden lapsi sukeltaisi. Ja taas luki veden lapsi haikalojen kielellä rukouksen heidän jumalalleen Moku-holille ja sanoi: 'Lyhytpyrstöisin hai on ystäväni ja suojelee minua.' Ja taas heitti veden lapsi laavamöhkäleen veteen, tällä kertaa kaksikymmentä jalkaa toisaalle. Hait ryntäsivät loiskausta kohti ja törmäsivät kiireissään yhteen ja pieksivät pyrstöillään niin että vesi kiehui yhtenä vaahtona ja esti heidät näkemästä mitään, ja jokainen luuli että toinen oli nielemässä herkkupalaa. Ja veden lapsi tuli ylös ja kiipesi maihin ja toi jälleen lihavan hummerin kuninkaalle."

"Ne kolmekymmentäyhdeksän haita mittasivat pyrstönsä ja nielaisivat lyhytpyrstöisimmän, niin että nyt heitä oli enää vain kolmekymmentäkahdeksan, Ja veden lapsi jatkoi menettelyään ja samaten hait, ja joka kerta kun jokin hai joutui toverinsa vatsaan, laskettiin lihava hummeri rantakalliolle kuningasta varten. Pyrstöjä mitatessa syntyi haikalojen kesken tietysti aina suuri kina ja tora, mutta kaikki kävi oikeudenmukaisesti; sillä kun enää vain kaksi haita oli jäljellä, olivat ne kumpikin parven isoimmat."

"Taas väitti veden lapsi että lyhytpyrstöisin hai oli hänen ystävänsä, narrasi vielä kerran molemmat hait ja toi yhden hummerin. Kumpikin hai väitti toistaan lyhytpyrstöiseksi, sitten ne ryntäsivät päin syödäkseen toisensa, ja se, jolla oli pisin pyrstö, voitti..."

"No, no, Kohokumu!" keskeytin minä. "Muista että se hai jo oli..."

"Minä tiedän mitä aiot sanoa", ehätti hän selittämään. "Ja sinä olet oikeassa. Kesti kauan ennenkuin se sai syödyksi kolmannenkymmenennen yhdeksännen hain, sillä sen sisässä oli jo ennestään yhdeksäntoista haita, ja tämän neljännenkymmenennenkin hain sisässä oli jo ennestään yhdeksäntoista haita, eikä sillä siis myöskään ollut samaa ruokahalua kuin alussa. Mutta älä unohda, että se oli suuren suuri hai."

"Sen kesti niin kauan syödä sitä toista haita ja sen sisässä olevaa yhdeksäätoista, että se söi vielä kun jo oli tullut pimeä ja Waiheen väestö oli mennyt kotiinsa. Ja seuraavana aamuna se löydettiin rannalta kuolleena ja pakahtuneena."

Kohokumu seisautti veneen ja tarkkasi minua viekkain silmin:

"Vaiti, Lakana!" tukahdutti hän sanat, jotka pyörivät kielelläni, "Minä tiedän mitä aioit sanoa. Tahdoit sanoa, etten minä ole sitä nähnyt omilla silmilläni enkä sentähden tiedä mitä puhun, Mutta minä tiedän sen ja voin sen todistaa. Isoisäni tunsi veden lapsen isän sedän pojanpojan, Ja tuolla kallioisella niemellä, johon nyt sormellani osoitan, siellä on paikka, jolta veden lapsi hyppäsi mereen. Olen itsekin sukeltanut siitä hummereita. Se on mainio hummeripaikka. Ja monta kertaa olen siellä nähnyt haikaloja. Ja pohjassa siellä on – olen ne nähnyt ja laskenut – kolmekymmentäyhdeksän laavamöhkälettä, jotka veden lapsi heitti."

"Mutta..." aloitin minä.

"Katsohan!" keskeytti hän. "Sillä aikaa kun olemme tässä jutelleet, on kala taas alkanut syödä."

Hän osoitti kädellään kolmea bambukeppiä, jotka olivat pystysuorassa ja tanssivat ja keikkuivat merkiksi siitä, että kala oli käynyt onkeen. Kun hän tarttui airoihin, mutisi hän puoliääneen minulle mielenylennykseksi:

"Tietysti minä tiedän. Siellä ne kolmekymmentäyhdeksän laavamöhkälettä ovat vielä tänä päivänä. Voit milloin tahansa laskea ne itse. Tietysti minä tiedän, ja tiedän, että se on päivän totuus."

RANTATYRSKYISSÄ.

Moana-hotellin rannassa hau-puiden alla oleilevat hienot matkailija-naiset töllistelivät Lee Bartonia ja hänen vaimoaan heidän tullessaan kylpylaitoksesta. Ja parin mennessä heidän ohitseen ja alas rantaan he yhä töllistelivät. Mutta eivät he Lee Bartonia kummastelleet. He eivät olleet sitä lajia, joka töllistelee uimapukuista miestä, oli tämän ruumis miten lihaksikas tahansa. Urheiluvalmentajat hänet nähdessään olisivat kenties mielihyvästä syvään huokaisseet, mutta he eivät olisi huohottaneet niinkuin nämä naiset, jotka osoittivat olevansa moraalisesti järkytettyjä.

Ida Barton oli syynä heidän paheksivaan mielenliikutukseensa. He paheksuivat häntä todenteolla jo ensi katsahduksella. He uskoivat – niin pitkälle he jo olivat ehtineet itsepetoksessa – että juuri hänen uimapukunsa heitä järkytti. Mutta Freud on osoittanut, että ihmiset ovat sukupuolta koskevissa asioissa peittelemättömän taipuvaisia pitämään jotakin seikkaa aivan toisena ja silti siitä yhtälailla kiivastumaan.

Ida Bartonin uimapuku oli hyvin sievä, niinkuin naisten tavallisesti on. Se oli mitä ohuinta tiivistä mustaa villakangasta, valkoisella reunustettu, korkeakauluksinen ja lyhythihainen, ja siihen liittyi lyhyt hame. Hame oli lyhyt, mutta housut olivat vielä lyhyemmät. Joukko naisia, jotka rantahietikolla lähellä Ulkohankaklubia paistattivat päivää ja välillä pistäytyivät vedessä, olivat vielä rohkeammassa asussa, silti herättämättä töllistelevää huomiota. Heidän miesuimapukunsa olivat yhtä lyhyet joka taholle ja yhtä ihomyötäiset, mutta hihattomat niinkuin miesten, ja niiden hihanreikien laajuus osoitti, että niiden omistajattaret olivat tottuneet vuoden 1916 decollete-muotiin.

Niin että Ida Bartonin puku ei ollut syyllinen, vaikka naiset olivat päättäneet uskoa, että niin oli laita. Se, mikä heitä hämmästytti, oli ennen kaikkea – sanokaamme hänen jalkansa, tahi oikeastaan hän kokonaan, hänen viehkeä, loistava naisellisuutensa. Mummot, perheenäidit ja tyttäret, jotka tarjoilivat nähtäväksi velttoja, pulleita lihaksiaan tai suojasivat ansari-ihoaan hau-puiden katveessa, tunsivat heti, kuinka ärsyttävä hän oli. Hän oli myös uhkea ja edusti loukkaavaa etevämmyyttä heidän enemmän tai vähemmän menestyksellisissä huvitteluissaan.

Mutta siitä he pysyivät visusti vaiti. He eivät edes tahtoneet sellaista ajatellakaan. He uskoivat loukkautuneensa pukuun ja siitä he puhuivat toisilleenkin, eivätkä olleet huomaavinaan naisjoukkoa, jonka asu oli vielä ärsyttävämpi, mutta jossa ei ollut ketään niin kaunista. Jos heidän sieluistaan olisi voinut erittää heidän paheksumisensa pohjimmaisen aineksen, niin olisi sen huomannut olevan tuon naisellisen ajatuksen, ettei kenellekään niin kauniille naiselle kuin hän saisi olla luvallista näyttää kauneuttaan. Se ei ollut oikeudenmukaista heitä kohtaan. Oliko heillä näin vaarallisen kilpailijan rinnalla enää mitään miestenvalloittamistamahdollisuuksia?

He olivat oikeassa. Niinkuin Stanley Patterson sanoi vaimolleen, heidän maatessaan hiekalla puron partaalla, jonka yli Bartonit kahlasivat matkallaan Ulkohankaklubin rantahiedalle:

"Armias taivas, katsohan noita! Oletko ikinä nähnyt kahta tuollaista jalkaa kuin tuon pikku naisen? Miten pyöreät ja hienosti kapenevat ne ovatkaan! Aivan kuin poikasen jalat. Olen nähnyt voimistelijoiden esiintyvän tuollaisin jaloin. Ja sittenkin ne ovat oikeat naisjalat. Niistä ei saattaisi erehtyä. Katsohan noiden reisien kaarevaa etuviivaa! Ja tuota tasasuhtaista täyteläisyyttä takana! Ja kuinka nuo molemmat vastakkaiset käyrät kapenevat alas polveen, joka todella on polvi! Ihan sormiani syyhyy. Olisipa tässä nyt savea."

"Se on todella ihanteellinen polvi", myönsi hänen vaimonsa yhtä innostuneesti, sillä hän, niinkuin miehensäkin, harrasti kuvanveistotaidetta. "Katso niveltä, kuinka se työskentelee ihon alla! Sillä on oma oikea muotonsa eikä onneksi ole karvakerroksen peitossa." Hän vaikeni ja huokasi ajatellessaan omia polviaan. "Moitteetonta, siroa ja kaunista. Viehkeätä! Jos milloinkaan niin juuri nyt näen edessäni ruumiillisen viehkeyden. Kuka hän mahtanee olla?"

Stanley Patterson silmäili häntä innokkaasti ja esitti ajatuksensa:

"Pane merkille, ettei hänellä ole sisäsivuilla niitä pyöreitä lihastyynyjä, jotka useimpain naisten jalat tekevät lehmämäisiksi. Ne ovat oikeat pojan jalat, lujat ja varmat..."

"Ja kauniin naisenkin jalat, pehmeät ja pyöreät", kiirehti hänen vaimonsa väittämään, "Ja katso, Stanley! Kas, miten hän astuu sievillä jalkaterillään! Se käy höyhenenkevyesti. Joka askel näyttää liitävän hiukan yläpuolella maanpinnan, ja seuraava askel näyttää kohoavan sitäkin korkeammalle, niin että tuntuu kuin hän lentäisi tai aikoisi nousta lentoon..."

Niin puhelivat Stanley ja mrs Patterson. Mutta he olivat taiteilijoita ja katselivat toisenlaisin silmin kuin seuraava silmäpatteri, jolle Ida Bartonin täytyi paljastaa itsensä ja joka oli leiriytynyt Ulkohankaklubin lanai'lle (verannalle) ja hai-puiden varjostoon rantahiekalle. Ulkohanka-yleisön enemmistönä eivät olleet matkailijat, vaan klubin jäsenet ja vanhat hawaijilaiset. Ja nämä viimemainitutkin töllistelivät.

"Kerrassaan säädytöntä", sanoi mrs Hanley Black miehelleen – itse hän oli neljänkymmenenviiden vuotias, vyötäisiltään aivan liian paksu rouvasihminen, Hawaijin saaristossa syntynyt eikä milloinkaan kuullut puhuttavan Ostendesta.

Hanley Black tarkasteli silmät rypyssä vaimonsa auttamattoman muodotonta avaraa amerikkalaista uimapukua. He olivat jo niin kauan olleet naimisissa, että hän saattoi kursailematta lausua mielipiteensä julki.

"Tuon huomiota herättävän naisuimapuvun rinnalla näyttää kyllä sinun omasi säädyttömältä. Näyttää kuin häpeäisit tässä eriskummallisessa asussasi, joka näyttää ikäänkuin koettavan salata hirmuisen kamalaa."

"Hän käyttäytyy kuin espanjalainen tanssijatar", sanoi mrs Patterson miehelleen; sillä he olivat kahlanneet yli puron, jotta eivät kadottaisi häntä näkyvistään.

"Se on totta", myönsi Stanley Patterson. "Hän muistuttaa minusta Estrellitaa. Kapeat vyötäiset ja lihakset kuin nuoren nyrkkeilijän. Se oli Estrellitan."

"Kuinka pitkäksi häntä luulet?" kysyi hänen vaimonsa.

"Siihen nähden hän pettää katselijan", vastasi hän hetken mietittyään, "Ehkä viisi jalkaa ja tuuman tai viisi jalkaa ja kolme tai neljä tuumaa. Se johtuu hänen kummasta käynnistään, jota sinä kuvailit melkein lennoksi."

"Aivan niin", myönsi mrs Patterson, "Tarmonsa vuoksi hän näyttää olevan mainiossa kunnossa ja uhkuvan elinvoimainen."

Stanley Patterson mietti hetken,

"Aivan niin", sanoi hän, "Hän on pieni. Sanoisinko viisi jalkaa ja kaksi tuumaa sukkasillaan. Ja hänen painonsa arvioin olevan neljäkymmentäyhdeksän ja puoli tai kolmanneksen, korkeintaan viisikymmentä kiloa."

"Hän ei paina neljääkymmentäyhdeksää", selitti hänen vaimonsa päättävästi.

"Puettuna ja plus hänen ryhtinsä (joka perustuu hänen elinvoimaansa ja tarmoonsa) hän ei milloinkaan voi näyttää pieneltä, siitä lyön vetoa."

"Minä tunnen hänen tyyppinsä", sanoi hänen vaimonsa nyökäten. "Mittaa hänet, niin näet, että hän, vaikkei juuri täyteläinenkään, kuitenkin on täyteläisempi kuin moni muu. Entä hänen ikänsä?"

"Arvaa sinä ensin."

"Hän voi olla kahdenkymmenenviiden, kahdenkymmenenkahdeksankin..."

Mutta Stanley Patterson oli epäkohteliaasti kyllä lakannut kuuntelemasta häntä.

"Kyseessä ei ole vain hänen jalkansa", huudahti hän innostuneena, "vaan hän kokonaan. Katso hänen herkullista kyynärvarttaan. Ja tuota paisuvaa linjaa ylös olkapäähän. Ja hänen hauis-lihaksensa. Se elää. Panen dollarin veikkaa hukutettua kissanpentua vastaan, että se on peloittavan kova..."

Ei kukaan nainen, kaikkein vähimmin Ida Barton, voinut olla tietämätön siitä vaikutuksesta, jonka hän teki Waikikin rantahietikolla. Se ei kuitenkaan häntä tavalliseen turhamaiseen tapaan ihastuttanut, vaan päinvastoin ärsytti.

"Sellaisia ihmisiä!" sanoi hän nauraen miehelleen. "Ja ajatella, että olen syntynyt täällä melkein kolmannesvuosisata sitten! Mutta silloin he vielä eivät olleet niin ilkeitä. Ehkä sentähden, ettei täällä siihen aikaan vielä ollut matkailijoita, Tiedätkö mitä, Lee, minä opettelin uimaan juuri tällä kohtaa. Tapasimme isän kanssa tulla tänne loma-aikoina ja sunnuntaipäiväksi ja asustaa ruohomajassa, joka sijaitsi aivan tuossa samassa paikassa missä ulkohanka-naiset nyt tarjoilevat teetä, Ja tuhatjalkaisia varisi katosta päällemme meidän nukkuessamme, ja poi'ta ja opihiä ja raakoja aku'ja söimme, eikä kenelläkään ollut paljon mitään yllään kun uimme ja pyytelimme mustekaloja, eikä oikein mitään kunnon tietäkään ollut kaupunkiin. Muistan sadeaikoja, jolloin vettä oli niin että meidän piti kanooteissa palata kotiin, täältä ohi rantasärkkien ja sitten edelleen läpi Honolulun sataman."

"Muista", lisäsi siihen Lee Barton, "että juuri siihen aikaan minäkin satuin tulemaan tänne. Minä kai näin sinut silloin rannalla – siinä teitä oli parvi tyttöjä, jotka uitte kuin kalat. Herra Jumala, naiset täällä kaikki ratsastivat naistensatulassa ja kesti kauan ennenkuin he voittivat ujoutensa ja saattoivat istua kahtareisin. Opettelin itsekin siihen aikaan uimaan tällä samalla rannalla. Sinä ja minä kai yrittelimme kylkiuintia samoilla aalloilla ja minä kaasin kourallisen vettä suuhusi ja sinä siitä hyvästä näytit minulle kielesi..."

Tässä hänet keskeytti järkyttänyt ähkäisy erään naishenkilön taholta, joka näytti joltakin vanhalta naimattomalta nuckalta ja paistatteli siinä heidän lähellään päivää kaikkine terävine kulmineen lojuen pitkällään hiekassa hirveän rumaan uimapukuun puettuna, Lee Barton huomasi vaimonsa tahtomattaan hätkähtävän ja sitten ylpeästi nakkaavan niskojaan.

"Minä hymyilen ja nautin", sanoi hän vaimolleen. "Tuo vain korostaa kauniiden olkapäittesi tehoa. Ja se kai herättää sinussa itsetietoisuuden ja samalla myös suunnattoman itseluottamuksen."

Ja nyt on kai vihdoin sanottava, että Lee ja Ida Barton olivat yli-ihmisiä, tai siksi heitä ainakin nimittivät nokkaviisat kirjallisuusarvostelijat, poroporvarit ja nirsot neutri-luonteet, jotka ikävältä ja lattealta tasoltaan eivät kyenneet erottamaan yli muiden kohoavia loisto-ihmisiä. Nämä näivettyneet hahmot, kuolleen menneisyyden kaiut, ilkeäsisuiset, omahyväiset surusauvan kantajat nykyisen ja tulevan ajan hautajaisissa, jotka elävät varjoelämää ja eunukkimaiseen tapaansa ovat eräänlaisia sensualisteja, nämä tällaiset väittävät kivenkovaan, koska heidän oma minänsä, ympäristönsä ja pikkumaiset pyrkimyksensä ovat kehnoja ja keskinkertaisia, ettei kukaan mies tai nainen voi kohota yli kehnouden ja keskinkertaisuuden.

Koska heissä itsessään ei ole uhkeutta, väittävät he samoin olevan koko ihmiskunnan laidan ja ollen liian pelkureita ollakseen rohkean omaperäisiä väittävät he että rohkeus ja itsenäisyys kuolivat jo ainakin keskiajalla, ja itse ollen pieniä lepattavia talikynttilän-pahasia sokaistuvat heidän silmänsä, kun toisten sielujen tuli levittää loistettaan heidän taivaallaan. Itse voimattomina kuin kääpiöt eivät he voi käsittää toisten voivan olla vahvempia kuin he itse. Jättiläisiä on ollut olemassa, mutta kuten heidän madonsyömät kirjansa heille kertovat, ovat jättiläiset jo aikoja sitten kuolleet sukupuuttoon ja vain luut heistä enää ovat jäljellä. Koska he milloinkaan eivät ole nähneet vuoria, niin vuoria ei siis ole olemassa.

Roskaisissa kujissaan eläen he vakuuttavat, että valoisia, säteileviä olentoja on voinut olla olemassa vain lastensaduissa, vanhoissa kronikoissa ja taikauskoisissa kuvitelmissa. Koska he milloinkaan eivät ole nähneet tähtiä, kieltävät he tähtien olemassaolon. He eivät milloinkaan ole vilahdukseltakaan nähneet hohtavia teitä tai niitä kuolevaisia, jotka niitä vaeltavat, ja kieltävät sentähden olemassaolon niinhyvin näiltä hohtavilta teiltä kuin niitä vaeltavilta valoisilta ihmisolennoiltakin. Koska heidän ahtaat silmäteränsä ovat maailmankaikkeuden keskipisteenä, määrittelevät he maailmankaikkeuden oman itsensä mukaan; ja näitä valoisia olentoja mitaten omien näivettyneiden persoonallisuuksiensa kehnolla mittapuulla sanovat: "Tämän kokoisia ovat kaikki sielut, mutta ei pitempiä; on mahdotonta, että olisi suurempia sieluja kuin me, ja meidän jumalamme tietävät, että me olemme suuria." – – –

Mutta kaikki tai melkein kaikki antoivat Ida Bartonille anteeksi hänen pukunsa ja muotonsa, kun hän meni veteen. Hän kosketti kädellään miehensä käsivartta, hänen kasvoilleen kohosi merkitsevä ja uhmaava ilme, ja sitten he kahden kuin yhtenä olentona juoksivat muutamia askeleita yli kovan ja kostean hiekan, ja heidän ruumiinsa piirsivät leveän kaaren, ennenkuin saavuttivat veden.

Waikikissa on kaksi kylpypaikkaa: toinen, missä vesi velloo myrskyisenä, miehiä varten, ja toinen pienempi ja leppoisampi naisille. Se on hyvin matala, ja saa kahlata sata tai satoja jalkoja ennenkuin pääsee syvälle. Mutta ankaran aallokon aikana voivat wahine-laineet kohota kolme tai neljä jalkaa korkeiksi ja silloin on rannan kova hiekka sihisevän, kolme tai neljä tuumaa vahvan vaahdon peitossa. Jos rannalta tahtoo sukeltaa näihin aaltoihin reippaasti hypähtämällä ja puolimatkalla ilmassa kierähtämällä niin että pää edellä tulee veteen, kysyy se aaltojen tuntemusta, taitoa laskea niiden tulo ja harjaantunutta taitavuutta pelottomasti halkoa nämä pienet levottomat vesivuoret päällään ja samalla suorittaa matala, melkein vaakasuora sukellus.

Se on miellyttävä, kaunis ja uskalias temppu, jota ei opita yhtenä päivänä eikä milloinkaan ilman lieviä tärähdyksiä pohjaa vasten ja ollen vaarassa murskata päänsä tai taittaa niskansa. Juuri samalla paikalla, josta Bartonit nyt sukelsivat, oli muuan henkilö pari päivää sitten taittanut niskansa. Hän oli erehtynyt laskemaan väärin wahine-aaltojen nousun ja laskun.

"Hän on ammattiuimari", sanoi mrs Hanley Black myrkyllisesti miehelleen nähdessään Ida Bartonin uroteon.

"Varietee-sukeltaja", kuului eräs niistä arvosteluista, joilla siimeksessä oleilevat naiset halukkaasti toisiaan tyynnyttelivät; he näet itsesuggestionin ihmeellisten ajatustoimintojen avulla löysivät suuren tyydytyksen siitä kasti-erotuksesta, joka vallitsee niiden välillä, jotka tekevät työtä elääkseen, ja niiden, jotka eivät sitä tee.

Meri oli sinä päivänä myrskyinen. Wahine-ranta tarjosi hyvillekin uimareille suuria vaikeuksia. Mutta kukaan ei tohtinut uskaltautua ulos kanaka-aaltojen alueelle, joka oli miesten tyyssija. Ei, ettei joukko nuoria aalloilla-ratsastajia, jotka kuljeksivat rannalla, olisi sitä rohjennut yrittää, vaan siksi, että heidän suurimmatkin ulkohankakanoottinsa olisivat täyttyneet vedellä ja heidän ratsastuslautansa kierähtäneet nurin jättiläismäisten, jymiseväin aaltojen kohahtaessa niiden yli. Useimmat heistä olisivat voineet uida selälle, sillä ihminen voi uida läpi tyrskyjen, joissa kanootit ja uimalaudat eivät auta, mutta juuri se, että sai ratsastaa aaltojen harjoilla, kohota vaahdosta, seisoa supi suorana ilmassa ja siivitetyin kantapäin lentää kohti rantaa laukkaavan hevosen vauhdilla, se juuri oli urheilua, joka heitä parhaiten miellytti ja joka oli heidät Honolulusta Waikikiin houkutellut.

Kanootin n:ro 9:n kapteeni, joka itse oli Ulkohankaklubin johtavia jäseniä ja palkintoja saanut pitkänmatkan uimari, ei ollut nähnyt Bartonien menevän veteen ja huomasi heidät vasta kun he olivat kaukana, viimeisen kylpijärivin takana, joka pysyttelihe pelastusköysien varassa. Siitä hetkestä alkaen hän piti heitä silmällä altaansa partaalta, toiselta porrasaskelmalta vesirajasta. Kun he jatkoivat uintiaan selälle päin ohi teräksisten ponnahduslautojen, joilla rohkeimmat uimarit oleskelivat, mutisi hän harmistuneesti hampaidensa välitse: "Kirotut malahinit!"

Malahini tarkoittaa vastatullutta, tyhmeliiniä, ja huolimatta heidän uskaliaasta teostaan hän oli varma, ettei kutkaan muut kuin malahini't tohtineet uhmailla ponnahduslautojen takaista kovaa aallokkoa. Se suututti n:o 9:n kapteenia. Hän meni rantaan, haali parilla sanalla sieltä ja täältä joukon vankkoja soutajia ja palasi kiikari kädessä lanai'lleen. Soutajat työnsivät kaikessa hiljaisuudessa n:o 9:n vesirajaan, katsoivat, että airot ja kaikki muukin oli valmiina rivakkaa soutumatkaa varten ja alkoivat sitten välinpitämättömän näköisinä kuljeksia rantahiekalla. He eivät olleet tietävinään, että mitään tavatonta oli tekeillä, mutta heittivät salavihkaa silmäyksiä kapteeniin, joka tähysteli kiikarilla.

Maavesisuoni sai aikaan merivirran. Koralli ei siedä suolatonta vettä. Meri, joka rynnisti maalle päin, aiheutti aallokon. Kapteeni siis pysyttelihe valppaana ja kiroili mumisten malahineja, sillä hän tunsi epämiellyttävää varmuutta siitä, että he pakottaisivat hänet työntämään yhdeksäisen vesille pelastamaan heidät liian voimakkaasta vastavirrasta. Heidän asemassaan hän olisi kääntynyt vasempaan Diamond Headia kohti ja antanut kanaka-aallokon kuljettaa itsensä maihin. Mutta hän olikin kahdenkymmenenkahden vuotias pronssinen Herkules, valkoisin vaaleanverinen minkä etelän aurinko milloinkaan on mahonginruskeaksi paahtanut, omaten vartalon ja lihakset, jotka suuresti muistuttivat Duke Kahanamokun vastaavia ominaisuuksia. Jokin maailmanmestari uinnissa kykeni lyhyillä matkoilla aina voittamaan hänet sekunnilla tai parilla, mutta mailien matkoilla hän kykeni vaikka ympyröitä tehden kilpailemaan minkä mestarin kanssa hyvänsä.

Rannalla olevista katselijoista ei kukaan muu kuin kapteeni ja hänen miehistönsä tietänyt Bartonien lähteneen ohi ponnahduslautojen. Kaikki, jotka olivat nähneet heidät uimassa, pitivät itsestään selvänä, että he olivat liittyneet muuhun niiden luona pysyttelehtivään yleisöön.

Yht'äkkiä hypähti kapteeni lanai'nsa kaidepuulle, piteli toisella kädellään kiinni pylväästä ja suuntasi kiikarinsa kumpaistakin pisteenä erottuvaa päätä kohti. Hänen aavistuksensa toteutui. Molemmat hullunrohkeat olivat edenneet kanavasta kohti Diamond Headia ja lähestyivät kanaka-aallokkoa. Ja pahinta oli, että he paraikaa hankkiutuivat uimaan sen läpi.

Hän silmäsi nopeasti kanoottia, ja sillä aikaa kun näennäisesti toimettomat soutajat verkalleen nousivat ja asettuivat paikoilleen kanootin ääreen työntääkseen sen veteen, pääsi hän tilanteesta selville. Mies ja nainen tuhoutuisivat ennenkuin kanootti ehtisi heidän avukseen. Ja vaikka ehtisikin, täyttyisi se vedellä samassa hetkessä kun se uskaltautuisi kanaka-aallokkoon, ja heidän vankinkaan uimarinsa tuskin kykenisi pelastamaan ihmistä, jonka valtavat laineet iskisivät murskaksi pohjaa vasten.

Kapteeni näki etummaisen kanaka-aallon, itsessään kyllä suuren, mutta seuraajiinsa nähden pienen, kohoutuvan ulapalla kummankin uimarin takana. Sitten hän näki heidän rinnan uivan intiaaniuintia, kasvot alaspäin ja suorina vedenpinnalla, pieksävän jaloillaan kuin propelleilla ja vikkelästi työskentelevän käsillään koettaessaan edetä yhtä nopeasti kuin lähenevä aalto, jotta he sen saavuttaessa heidät yhtyisivät sen osaksi ja kulkeutuisivat sen mukana eteenpäin, eivätkä jäisi alle. Jos he olisivat tarpeeksi kylmäverisen taitavia kyetäkseen suorina liukumaan sen harjalla, eivätkä paiskautuisi pohjaa vasten, solahtaisivat he rantaan, ei omien voimiensa ajamina, vaan aallon, jonka kanssa olisivat yhtyneet yhdeksi.

Ja sen he tekivät. "Oh, siinäpä vasta uimareita!" mutisi yhdeksäisen kapteeni itsekseen. Hän kiikaroi yhä innokkaasti. Parhain uimari saattoi pysytellä sellaisen aallon harjalla useita satoja jalkoja. Mutta entä he? Jos niin oli, niin kolmannes heidän vaarallisesta matkastaan olisi silloin suoritettu. Mutta niin kävi kuin hän oli odottanut: nainen jäi alakynteen, sillä hänen ruumiinsa ei ollut niin laajapintainen kuin hänen miehensä. Seitsemänkymmentä jalkaa kuljettuaan hän katosi näkyvistä vesivuoren syöksähtäessä hänen ylitseen. Hänen miehensä seurasi perässä, ja molemmat sukelsivat ylös ja lähtivät uimaan seuraten aaltoa, joka oli heidät jättänyt taakseen.

Kapteeni ensimmäisenä näki seuraavan aallon. "Jos he nyt yrittävät ratsastaa sillä, niin mennyttä miestä he ovat", mumisi hän tietäen ettei kukaan maailman uimari voinut selviytyä siitä voittajana. Itse vaahdottomana oli se kaikkien vaahtopäisten isä; se oli mailia pitkä, kohosi kaukana toisten takana, ja sen vesimassa kiipesi yhä korkeammalle niin että se vihdoin pimitti taivaanrannan ja oli jättiläinen toveriensa joukossa; sitten sen vaahtoharja alkoi kasvaa ja oheten edetä, valmiina syöksymään alas.

Mutta mies ja nainen olivat ilmeisesti selvillä aaltojen tavoista. He eivät yrittäneet päästä pakoon. Kapteeni hyväksyi mielessään heidän menettelynsä nähdessään heidän kääntävän kasvonsa kohti aaltoa ja odottavan sitä. Se oli taulu, jota kukaan muu rannalla-olija ei nähnyt, ihmeellisen selvä ja elävä nähtynä läpi kiikarin suurentavan linssin. Aallon seinä oli todellakin seinä, se nousi nousemistaan ja oheni ylöspäin läpikuultavaksi harjaksi, jonka sihisen ja vihreän hohteen läpi auringonlaskun värit siivilöityivät. Vihreä hänen katsellessaan kalpeni vaaleammaksi vihreäksi, jota sininen vivahdus reunusti. Mutta sininen oli jalokiven sinistä; auringonsäteiden tunkeutuessa sen läpi se kimmelti lukemattomin helein ja kullanhohteisin kipinöin. Aina kasvavan harjan harittuvia ripsuja myöten levisi värien villi leikki, kunnes kaikki muuttui yhteensulaneiden sateenkaarien kaleidoskooppimaiseksi hohteeksi.

Kahtena pisteenä liukuivat naisen ja miehen päät kohti aaltoa. Ne olivat atoomeja, jotka pelotta uskalsivat antautua alkuaineen sokeiden voimien viskeltäviksi ja uhmailivat meren titaanin iskuja. Tämän heidän päittensä yläpuolella uhkaavana kohoavan aaltojen isän paino kykeni lyömään hervottomaksi miehen tai murskaksi musertamaan naisen hauraat luut. Yhdeksäisen kapteeni ei tietänyt pidättelevänsä hengitystään. Hän unohti miehen. Koko hänen huomionsa kohdistui naiseen. Jos tämä menettäisi malttinsa tai rohkeutensa tai sekunninkaan verran antaisi lihaksiensa työskennellä väärin, lennähtäisi hän jättiläissurvaisun heittämänä sadan jalan etäisyyteen ja jäisi muserrettuna, avuttomana ja tukehtuneena makaamaan korallipohjalle ja imeytyisi merivirran mukana saaliiksi pienille haikaloille, jotka eivät uskaltaneet käydä kiinni elävään ihmislihaan.

"Miksi he eivät sukella ja käytä tilaisuutta hyväkseen", kummasteli kapteeni, "sen sijaan että odottavat kunnes turvallisuuden viimeinen ja vaaran ensimmäinen silmänräpäys osuvat yhteen?" Hän näki naisen kääntävän hymyilevät kasvonsa miehen puoleen ja miehen vastaukseksi tekevän saman. Heidän liukuessaan aaltoa ylös roiskui vaahtoa ilmaan heidän yläpuolellaan, ensin kermanvalkoisena, sitten kullanhohteisena kipinöiden kuin jalokivisade. Raju pasaatituuli sieppasi vaahdon reunamat ja heitti ne taakse- ja ylöspäin, useiden sylien korkeuteen. Sitten he sukelsivat rinnakkain, kuuden jalan päässä toisistaan, suoraan koveran jättiläisaallon alle, joka samassa hajosi sekasortoiseksi kaaokseksi. Niinkuin hyönteiset häviävät kummannäköisen, jättiläismäisen orkidean kitaan, niin hävisivät hekin, kun vaahtoa, kuohua, vihmaa ja jalokiviä tonnimäärin ryöpsähti heidän ylitseen ja hautasi heidät alleen.

Taas jatkoivat he uintiaan rantaa kohti aallon takana, jonka äsken olivat läpäisseet, tasaisin vedoin ja aina kuuden jalan päässä toisistaan, odottaen seuraavaa aaltoa, joka joko tempaisi heidät mukaansa tai pakottaisi heidät tunkeutumaan läpi. Yhdeksäisen kapteeni viittasi miehilleen, että he saivat mennä matkoihinsa, ja istuutui verannan kaiteelle. Hän tunsi olevansa hieman väsynyt, mutta piti kiikarinsa avulla uimareita yhä silmällä.

"Ketä lienevätkin", mutisi hän, "mutta malahin'eja he eivät ole. Se olisi aivan mahdotonta." – – –

Vain harvoin käyvät laineet Waikikin edustalla korkeina, ja Ida ja Lee Barton, jotka olivat sangen huomattuja sekä rannalla että vedessä, pitivät seuraavina päivinä jatkuvasti matkailijanaisten halutonta mielenkiintoa vireillä; mutta ulkohankakapteenit eivät enää olleet levottomia heidän kylpiessään. He näkivät heidän uivan merelle ja katoavan siniseen etäisyyteen, ja näkivät – tai eivät nähneet – heidän muutaman tunnin kuluttua taas palaavan. Pääasia oli, että kapteenit eivät olleet huolissaan heidän takaisintulostaan, sillä he tiesivät, että he aina tulivat takaisin.

Tämä johtui siitä, että he eivät olleet malahineja. He olivat hawaijilaisia. Toisin sanoen eli niinkuin saaren voimakkaalla kielellä sanotaan, he olivat kamaaina'ita. Nelikymmenvuotiset kamaaina-miehet ja naiset muistivat Lee Bartonin lapsuusajoilta, jolloin hän todella oli ollut malahini, vaikkakin hyvin nuori. Sen perästä hän oli useiden pitkäaikaisten saarella-oleskelujensa aikana hankkinut itselleen kunnianimen kamaaina.

Mitä Ida Bartoniin tulee, ottivat samanikäiset nuoret rouvat hänet vastaan syleilyin ja lämpimin hawaijilaisin suuteloin, ihmetellen itsekseen miten hän menetteli hoitaessaan vartaloaan. Isoäitien täytyi kutsua hänet teelle ja elvyttämään vanhoja muistoja puutarhoissa, jotka kuuluivat unohdettuihin taloihin, joita matkailijat eivät milloinkaan tule näkemään. Ei ollut vielä kulunut viikkoa hänen tulostaan, kun vanha kuningatar Lililuokani ei voinut olla kutsuttamatta häntä luokseen ja torumatta häntä siitä, että hän oli laiminlyönyt hänet. Ja vilpoisissa, balsamituoksuisissa lanai'ssa vanhat, hampaattomat ukot lepertelivät hänelle vanhasta kapteeni Wiltonista, joka oli elänyt ennen heitä, mutta jonka hurjanreippaita tekoja ja kepposia he nyt mielihyvällä muistelivat sellaisina kuin olivat ne isiltään kuulleet. Tämä oli kapteeni Wilton eli David Wilton eli "joka paikkaan ehtijä", niinkuin senaikuiset hawaijilaiset häntä ylistävästi olivat nimittäneet, ent. luoteisrannan tukkukauppias, jumalaton satamakapakkavieras, laivaton laivuri, haaksirikkoutunut kapteeni, joka oli seisonut Kailuan rannalla ja toivottanut tervetulleeksi ensimmäiset lähetyssaarnaajat, jotka vuonna 1820 saapuivat maahan priki Thaddeuksessa, ja joka monta vuotta myöhemmin herätti häpeällistä huomiota ryöstäessään vaimokseen erään heidän tyttäristään, vakiintui ja kauan aikaa palveli Kamehama-kuningassukua vanhoillisena rahaministerinä ja tullilaitoksen johtajana ja toimi välittäjänä yhdeltä puolen lähetyssaarnaajain ja toiselta ja moniväriseltä puolen rantakipparien, kauppiaiden ja hawaijilaisten päälliköiden välillä.

Mutta ei Lee Bartoniakaan unohdettu. Päivällisten ja lunchien, luau'iden (hawaijilaisten kemujen) ja poi-illallisten, uintiretkien ja tanssiaisten touhussa, joissa he kumpikin saivat osakseen aloha'a (rakkautta), vaati hänen aikaansa ja ystävyyttään hilpeä joukko Kohlan nuorisoa, joka oli tullut huomaamaan, että heillä oli ruuansulatuskin ja monia muita sisäisiä toimintoja ja sentähden hieman vakaantunut ja hiljentynyt, pelaten useammin bridgea ja vielä useammin base-palloa. Ahkerasti hän myös seurusteli nuoruudenaikaisten pokeri-kumppaniensa kanssa, mutta nyt he eivät enää pelanneet niin korkeista summista kuin ennen, joivat kivennäisvesiä ja appelsiinimehua, eivätkä milloinkaan lopettaneet peliään ennen puoltayötä.

Kaiken tämän kemuilun aikana ilmestyi näkösälle Sonny Grandison, hawaijilaissyntyinen ja saaren edustavimpia miehiä, joka nuoruudestaan, neljästäkymmenestäyhdestä ikävuodestaan huolimatta oli kieltäytynyt vastaanottamasta piirikunnan kuvernöörin virkaa. Hänkin oli "kastanut" Ida Bartonin Waikikin aallokossa neljännesvuosisata sitten tai vielä varhemminkin, siihen aikaan kun hän vietti loma-aikojaan isänsä suurella karjatilalla Lakanaiin saarella ja oli pintaa karmivalla tavalla ottanut hänet ja muita viiden, seitsemän vuotiaita pienokaisia joukkueeseensa, jonka nimenä oli "Ihmissyöjät ja pääkallonpyytäjät" tai "Lakanaaiin kauhu". Vielä sitäkin varhemmin olivat hänen isoisänsä Grandison ja Idan isoisä Wilton olleet toverukset senaikaisen liike-elämän ja politiikan alalla.

Senjälkeen kuin hän oli suorittanut tutkinnon Harwardin yliopistossa oli hän jonkun aikaa ahkerasti ottanut osaa seuraelämään ja ollut hyvin suosittu. Filippiineillä suoritetun asevelvollisuuden jälkeen oli hän virallisena entomologina ottanut osaa useihin tieteellisiin retkiin, jotka tehtiin malaijilaiseen saaristoon, Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan, Neljänkymmenen vuotiaana oli hän vielä Smithsonian Instituutin kirjeenvaihtajana, ja hänen ystävänsä väittivät hänen paremmin tuntevan sokerinesteen kuin ne entomologian erikoistuntijat, joita hän ja hänen toverinsa istutustenomistajat pitivät palveluksessaan koeviljelyskentällä. Täällä kotimaassaan hän oli oikea mahtimies ja ulkomailla parhaiten tunnettu hawaijilainen. Jokainen paljonmatkustellut hawaijilainen tiesi, että missä hyvänsä he mainitsivatkin kotipaikkansa, niin aina oli ensimmäinen kysymys: "No, te kai tunnette Sonny Grandisonin?"

Hän oli sanalla sanoen menestystä kokenut rikkaan miehen poika. Isältään perimänsä miljoonan hän oli kartuttanut kymmeneksi miljoonaksi, mutta oli silti pitänyt voimassa isänsä mainetta hyväntekijänä ja lahjoittajana ja vieläpä omalla hyväsydämisyydellään saattanut sen varjoonkin.

Mutta hän oli vielä muutakin. Kymmenen vuotta sitten jäätyään leskeksi ja ollen ilman lapsia oli hän parhain ja kiihkeimmin tavoiteltu sulhasmies koko Hawaijin saaristossa. Ollen tummanverevä, tarmokas ja suorapiirteinen, pitkä ja soreavartinen ja aina hilpeä, oli hän huomiotaherättävä näky kaikissa piireissä, ja hänen ohimoilta harmaantuneet hiuksensa olivat vastakohtana hänen nuorekkaalle iholleen ja kirkkaille, elokkaille silmilleen ja antoivat hänelle vielä hienostuneemman leiman. Seuraelämästä ja kaikista valiokuntain ja johtokuntain kokouksista ja poliittisista konferensseista huolimatta ehti hän vielä johtaa Lakanaiin polo-joukkueitakin ja viedä sen voittoihin, jotka eivät olleet vain satunnaisia, ja oman saarensa, Lakanaan puolesta hän kilpaili Maui-saaren Baldwinien kanssa etusijasta polo-hevosten kasvatuksessa ja maahantuonnissa. – – –

Jos ehdottoman tarmokas ja vilkas mies ja nainen muodostavat määrätyn perusedellytyksen ja jokin toinen yhtä ehdottoman tarmokas ja vilkas mies tulee siihen kolmanneksi ainekseksi, niin tämän ehdottoman tarmokkaan ja vilkkaan kolmikon yllä alkaa häilyä vaara. Tusinaihmisten kielellä sellaista kolmikkoa tavallisesti sanotaan "järkyttäväksi" tai "tavattomaksi". Koska halu ja toiminta ensin heräsivät Sonny Grandisonissa, niin hän kai ensinnä tuli tietoiseksi tilanteesta, vaikka sellaisen naisen kuin Ida Bartonin oli jo hyvin varhain täytynyt saada sija hänen sydämessään. Lee Barton heistä kolmesta kuitenkin oli viimeinen, joka jotakin huomasi, mutta hän löi leikiksi kaiken, mikä itsessään ei leikin asia ollut.

Hän käsitti pian, että puolet hänen seurapiiristään oli asiasta selvillä jo silloin, kun hän vasta teki ensimmäisen havaintonsa. Paremmin muistellessaan hän huomasi, että jokaiseen juhlatilaisuuteen, jossa hän ja hänen vaimonsa viime aikoina olivat olleet, oli Sonny Grandisonkin ollut kutsuttu. Kolmin he olivat olleet kaikkialla. Menivät he minne hyvänsä, joko Kahukuun tai Haleiwaan, Ahuinmanuun tai Kaneohen, korallipuutarhoihin tai uimakilpailuihin, Koko Headiin tai aamiaiselle luonnon helmaan, aina sattui Ida ajamaan Sonnyn autossa tai he kumpainenkin jonkun toisen autossa. Oltiinpa sitten tanssiaisissa, luau'illa, päivällisillä tai huviretkillä, niin aina he olivat kolmin.

Kun Lee Barton oli saanut silmänsä auki ei hän voinut olla huomaamatta, että Ida oli aina iloisempi milloin sai olla Sonny Grandisonin kanssa ja että hän kernaasti ajoi hänen seurassaan samassa autossa, tanssi hänen kanssaan ja välillä levähtäessään keskusteli. Kaikkein vakuuttavin todiste oli Sonny Grandison itse. Tämän neljänkymmenen vuotiaan, elämää kokeneen miehen kasvot kykenivät yhtä vähän salaamaan hänen tunteitaan kuin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen kykenee salaamaan rakkauttaan. Huolimatta siitä, että hän neljäkymmentä vuotta oli hillinnyt itseään, kykeni hän kasvoillaan yhtä vähän naamioimaan sieluaan kuin samanikäinen Lee Barton saattoi olla näkemättä hänen sieluunsa läpi näiden läpikuultavain kasvojen. Ja usein kun Ida keskusteli muiden naisten kanssa ja Sonny tuli puheeksi, kuuli Lee Barton hänen ilmaisevan mieltymystään Sonnyyn tai melkein liioittelevasti ylistävän hänen polopeliään ja hänen toimintaansa maailmalla ja kuinka erinomaisesti hän suoritti kaikki tehtävänsä.

Lee käsitti täydellisesti kuinka Sonnyn sydämen laita oli. Oli ilmeistä, että sen käsitti koko maailma. Mutta miten oli Idan laita, jonka kanssa hän kaksitoista vuotta oli ollut naimisissa, lemmekkäässä avioliitossa? Hän tiesi, että nainen, joka kerta kaikkiaan kuuluu salaperäiseen sukupuoleen, voi milloin tahansa osoittautua yllättävän salaisuuden haltiaksi. Merkitsikö hänen ujostelemattoman tuttavallinen suhteensa Grandisoniin vain toveruutta ja lapsuudenystävyyttä, joka jatkuu ja lujenee kypsyneemmällä iällä. Tai piilikö siinä, koska nainen on taipuvampi salamyhkäisyyteen kuin mies, jokin vastakaikua saanut tunne, joka kenties oli voimakkaampikin kuin se, mikä kuvastui Sonnyn kasvoilla?

Lee Barton ei ollut iloinen. Kaksitoista vuotta vietettyään täydellisessä vaimonsa aviollisessa omistuksessa oli hän tullut huomaamaan, että Ida oli hänen ainoa naisensa maailmassa ja että se nainen ei vielä ollut syntynyt, vielä vähemmin tullut hänen näkyviinsä, joka hetkeäkään kykenisi kilpailemaan Idan kanssa hänen sydämessään, hänen sielussaan ja hänen aivoissaan. Ei voinut kuvitellakaan naista, joka kykenisi viekottelemaan hänet Idan rinnalta, vielä vähemmin tarjoamaan hänelle suurempia riemuja kuin mitä Ida hänelle lakkaamatta valmisti.

Tästäkö nyt koituisi, hän aprikoi, se, jota kaikki rakastuneet aviomiehet niin pelkäävät, hänen vaimonsa ensimmäinen "seikkailu"? Hän kiusasi itseään tällä kysymyksellä, joka alinomaan palasi hänen mieleensä; ja enemmän tai vähemmän keski-ikäisten, hengellisiksi kääntyneiden pokeripelaajain suureksi kummaksi ja tullen samalla seurapiirien naisten silmätikuksi hän rupesi juomaan wiskya appelsiinimehun asemesta, vaatimaan, että oli pelattava suuremmista summista, mieletöntä vauhtia ajaen tekemään yöllisiä automatkoja Paliin ja Diamond Headiin ja ennen tai jälkeen päivällisen tai lunchin ottamaan useampia vanhanaikaisia cocktaileja kuin mitä tavalliset ihmiset tapasivat kestää.

Kaikkina heidän avioliittovuosinaan oli Ida suhtautunut suopeasti hänen korttipeliinsä. Hän oli tottunut tähän suopeuteen. Mutta nyt, epäilyksen herättyä, luuli hän huomaavansa, että hän innokkaammin kuin ennen rohkaisi häntä pelaamaan. Toinen seikka, jota hän ei voinut olla panematta merkille, oli, että Sonny Grandisonia ei enää näkynyt pokeri- ja bridgeseuroissa. Hänellä oli ainainen kiire. Missä oli Sonny sill'aikaa kuin hän, Lee Barton, pelasi? Ei suinkaan aina valiokuntain ja johtokuntain kokouksissakaan. Siitä hankki Lee Barton selvyyden. Hän tuli vaikeuksitta tietämään, että silloin Sonny useammin kuin tavallista oli siellä missä Idakin – tanssiaisissa, päivällisillä tai uintiretkillä kuutamossa; ja samana iltapäivänä, jolloin hän oli vedonnut liike-asioihinsa saadakseen olla poissa bridge-ottelusta, joka Pacificklubilla suoritettiin Leen ja Langhorne Jonesin ja Jack Holsteinin välillä – samana iltapäivänä hän Dora Nilesin luona oli pelannut bridgeä kolmen naisen kanssa, joista Ida oli ollut yksi.

Eräänä iltapäivänä, jolloin Lee Barton oli käynyt katselemassa Pearl Harbourin suurta kuivaatelakkaa ja oli paluumatkalla ja ajoi luvattoman kovaa vauhtia ehtiäkseen pukeutumaan päivällistä varten, sivuutti hän Sonnyn auton, ja Sonnyn ainoana kyydittävänä oli Ida. Eräänä iltana viikkoa myöhemmin, jonka kuluessa hän ei ollut pelannut korttia, hän palasi kotiin kello yksitoista eräiltä Universitetklubilla pidetyiltä poikamiesten päivällisiltä hiukkaa ennen kuin Ida palasi poi-tanssiaisillallisilta Alstonista. Sonny oli kyydinnyt hänet kotiin. Majuri Franklinin ja hänen vaimonsa olivat he kertomansa mukaan ensin saattaneet Fort Shafteriin, toisella puolen kaupunkia, useita maileja rannasta.

Lee Barton, jolla kaikesta huolimatta oli humaaninen luonne ja joka yhtä ystävällisesti kuin ennenkin seurusteli Sonnyn kanssa, kärsi muiden tietämättä hirveästi. Ei edes Idakaan aavistanut hänen kärsivän ja jatkoi vain entistä hilpeätä, huoletonta, hymyilevää elämäänsä varmana omasta sydämestään, mutta hiukan kummastellen sitä, että mies otti päivällisten edellä useampia cocktaileja kuin ennen.

Ida näytti yhä omaavan hänen entisen luottamuksensa, mutta jotakin hän häneltä salasi, nimittäin sieluntuskansa ja sen laajan kirjanpidon, jota hän öin ja päivin piti aivoissaan. Toisessa sarekkeessa olivat Idan epäilemättä vilpittömät rakkaudenilmaisut ja huolenpito hänestä ja kaikki mitä hän teki lisätäkseen hänen viihtymystään ja seuratakseen häneltä pyytämiänsä neuvoja. Toiseen sarekkeeseen hän vei ne hänen yhä useammin toistuvat puheensa ja tekonsa, jotka hänen täytyi katsoa kaksimielisiksi. Olivatko ne todella sitä miltä näyttivät? Tai perustuivatko ne tahalliseen vai tiedottomaanko kaksimielisyyteen? Kolmas sareke, pisin kaikista ja psykoloogisista tutkimuksista muodostettu, täytettiin havainnoilla, jotka joko suorasti tai epäsuorasti koskivat Idaa ja Sonny Grandisonia. Lee Barton ei pitänyt tätä kirjanpitoa tarkoituksellisesti. Hän ei voinut olla välinpitämätön, vaikka tahtoikin. Sillä itsestään ja aivan riippumatta hänen tahdostaan, automaattisesti, nämä vientierät asettuivat hänen hyvinjärjestetyissä aivoissaan paikoilleen, kukin sarekkeeseensa.

Omaten tavan nähdä ja ymmärtää asiat väärässä valossa ja siten usein itsetietoisestikin nähden vähäpätöisyydet suurempina kuin ne todellisuudessa olivat, hän kääntyi Mac Ilwainen puoleen, jolle hän kerran maailmassa oli tehnyt suuren palveluksen. Mac Ilwaine oli etsiväpäällikkö. "Onko Sonny Grandison naistenmetsästäjä?" oli Barton kysynyt. Mac Ilwaine oli pysynyt vaiti. "Siis hän on naistenmetsästäjä", selitti Barton. Mutta siihenkään ei etsiväpäällikkö vastannut mitään.

Vähän sen jälkeen sai Lee Barton lukea hänen kirjallisen selostuksensa, jonka hän sitten hävitti ikäänkuin se olisi ollut dynamiittia. Loppulause kuului: mitään pahaa hänestä ei voida sanoa, ei ainakaan erikoisesti, paitsi että hänen elämänsä sinä kymmenvuotiskautena, joka on kulunut hänen vaimonsa kuolemasta, ei ole ollut aivan täysin moitteetonta. Hänen avioliittonsa oli perustunut rakkauteen; ja siitä oli puhunut koko Honolulun hienosto, sillä he olivat kumpainenkin rakastaneet toisiaan syvästi sekä ennen että jälkeen avioliiton solmiamisen, aina vaimon traagilliseen kuolemaan saakka, hänen hevosineen syöksyessään kallionseinämää alas tuhannen jalkaa Nahiku-tien alapuolelle. Ja pitkään aikaan sen jälestä, vakuutti Mac Ilwaine, ei Grandison ollut osoittanut mitään mielenkiintoa naisiin. Hän oli aina käyttäytynyt säädyllisesti, eikä milloinkaan antanut aihetta juoruihin tai selkkauksiin, ja koko yleisö oli tehnyt sen johtopäätöksen, että hän oli yhden vaimon mies, eikä milloinkaan tulisi menemään uusiin naimisiin. Merkitsemiinsä pikkuseikkoihin nähden Mac Ilwaine vakuutti, ettei Sonny Grandison edes aavistanut niiden voivan olla muiden kuin hänen ja toisten asianomaisten tiedossa.

Barton silmäsi nopeasti ja melkein häpeissään nämä nimet ja pikkutapaukset ja oli aivan ymmällään heittäessään paperin liekkeihin. Sonny oli joka tapauksessa ollut sangen tahdikas. Hän tuijotti tuhkaan ja ihmetteli itsekseen, kuinka paljon Mac Ilwaine mahtoi tietää hänen omasta nuoruudenaikaisesta elämästään, hänen poikamieskokemuksistaan. Tämä ajatus saattoi hänet punastumaan. Jos Mac Ilwaine niin hyvin oli perillä seurapiirien jäsenten yksityiselämästä, niin eikö hän silloin, vaimonsa miehenä ja suojelijana, ollut Mac Ilwainissa herättänyt epäilyksiä Idaa kohtaan? – – –

"Onko sinulla jotakin sanottavaa minulle?" kysyi Lee vaimoltaan pidellessään illalla hänen hartiahuiviaan ja hänen viimeistellessä pukeutumistaan.

Tämä oli heidän vanhan ja hyvän molemminpuolisen vilpittömyyssopimuksensa mukaista, ja odottaessaan vastausta hän kummasteli itsekseen, miksi hän nyt vasta teki tämän kysymyksen.

"Ei", vastasi Ida hymyillen. "Ei mitään erikoista. Jälkeenpäin... ehkä..."

Tässä hän ryhtyi tarkastelemaan itseään peilissä ja puuteroimaan nenäänsä.

"Sinä tunnet tapani", lisäsi hän hetken vaiettuaan. "Tarvitsen aikaa kootakseni omalla tavalla ajatukseni – silloin kun minulla on jotakin koottavaa; mutta sitten sinä ne aina saat tietää. Usein ne eivät sisällä mitään, ja silloin säästän sinulta vaivan kuulla niistä."

Sitten hän ojensi käsivartensa, jotta Lee kietoisi huivin hänen hartioilleen – oivat pikku käsivartensa, jotka olivat niin viisaat ja teräksenkovat kamppaillessaan aaltojen kanssa ja jotka kuitenkin olivat vain aito naiselliset käsivarret, pyöreät, lämpimät ja valkoiset, ihastuttavat niinkuin naisen käsivarsien tulee olla, harjoitettuine lihaksineen, jotka pehmeiden ääriviivojen ja hienon hipiän alla olivat piilossa, mutta aina valmiina tottelemaan jokaista hänen tahtonsa määräystä.

Lee katseli häntä miettivästi hänen siinä seisoessaan – hän näytti niin aralta, niin porsliininhauraalta, että vahva mies saattoi taittaa hänet kahtia huitaisemalla käsivartensa hänen ympärilleen.

"Meidän on kiire!" huudahti hän hitaasti kietoessaan ohutta harsohuivia hänen kevyen, ilmavan leninkinsä suojaksi. "Me olemme viivytelleet, ja jos ylhäällä Nuuanussa sataa niin että meidän on kuomi nostettava ylös, niin myöhästymme toisesta tanssista."

Mennessään hänen perässään ovea kohti hän päätti ottaa vaarin kenen kanssa hän tulisi tanssimaan toisen tanssin, mutta samalla hänen silmänsä nauttivat siitä, mitä hän usein hiljaisuudessa oli kutsunut hänen ylvääksi, henkeväksi ja aistillisen miellyttäväksi käynnikseen.

"Ethän kai ajattele minun lyövän sinua laimin uhraamalla liian paljon aikaa pokerinpeluun?" yritti hän taas epäsuorasti koetella häntä.

"Oh, enhän toki! Tiedäthän minun mielelläni näkevän että oikein mielesi mukaan saat nauttia korteistasi. Se sinua viihdyttää. Ja nyt sinä enemmän jo keski-ikäisenä miehenä olet järkevämpikin niiden suhteen. Siitä on jo kohta kai vuosia kun olet istunut niiden ääressä myöhempään kuin kello yhteen."

Nuuanussa ei satanutkaan, ja taivas, jolta pasaatituuli oli karkoittanut pilvet, oli kirkkaassa tähdessä. He saapuivat perille Inchkeepien luo parahiksi toisen tanssin alkuun, ja Lee Barton pani merkille, että hänen vaimonsa tanssi Grandisonin kanssa – mikä ei itsessään ollut mitään tavatonta, mutta joka heti kuitenkin rekisteröitiin Bartonin aivoissa.

Tuntia myöhemmin, alakuloisena ja levottomana ja kieltäydyttyään ottamasta osaa kirjastossa pelattavaan bridge-erään ja päästyään pakoon eräiltä nuorilta rouvilta, kuljeksi hän tietä pitkin pois kauniiseen puutarhaan. Hän samosi yli ruohikon ja saapui erään yöllä kukkivia cereuksia kasvavan kukkapenkereen luo. Jok'ainoa kukka puhkesi pimeän tullen ja lakastui ja varisi päivän koittaessa; sen elämä kesti vain yhden yön. Nämä suuret kermanvalkeat kukat, liljankaltaiset ja vahamaiset, yölliset johtotähdet, jotka pimeyden täyttivät hurmaavalla tuoksullaan, koettivat kiireesti elää ja kokea suloisen, lyhyen elämänsä.

Mutta kukkapenkereen viereinen tie ihan kuhisi ihmisiä, aina parittain, mies ja nainen, jotka olivat hiipineet ulos tanssien väliajoilla tai kävelivät siellä muuten ottamatta ollenkaan osaa tanssiin. Nämä keskustelivat matalalla, pehmeällä äänellä ja puhelivat rakkaudestaan ja kukkien ihanuudesta. Verannalta kuului "Hanalein" hellän hivelevät sävelet kahden nuoren ihmisen laulamana. Lee Bartonin mieleen muistui hämärästi – kenties jostakin Maupassantin novellista – apotti, jolla oli se varma mielipide, että Jumalalla oli joka seikassa jokin tarkoitus, ja joka kummastui tullessaan lopulta siihen johtopäätökseen, että yö oli omistettu rakkaudelle.

Bartonia hämmästytti ajatus, että ihmisillä ja kukilla oli sama käsitys yöstä. Hän lähti kulkemaan takaisin taloa kohden, ja poikkesi mutkittelevalle tielle, joka kulki leipäpuiden ja algarobain varjossa. Pimeässä, siellä, missä hänen kulkemansa polku taas sukeltautui esiin avarammille aloille, silmäili hän yli pienen aukeaman, jonka takana, toisella varjoisella polulla, seisoi ihmispari sylityksin. Miehen intohimoinen, matala ääni oli herättänyt hänen huomionsa ja suunnannut hänen katseensa heitä kohti, ja niinpian kuin he huomasivat hänen läsnäolonsa, lakkasi ääni kuulumasta ja kumpikin seisoi liikkumatta sylityksin.

Hän jatkoi vaellustaan, ja ajatus, että toinenkin rakastavien jono kulki puiden varjossa yökukkapenkereen viertä, kiusasi häntä. Oh, hän tunsi sen leikin entisiltä ajoilta, jolloin mikään varjo ei ollut liian pimeä, eikä mikään viekkauteen turvaaminen liian vastenmielinen, jos jokin lemmenkohtaus oli pidettävä salassa. Kun kaikki kävi ympäri, olivat ihmiset kukkien kaltaiset, ajatteli hän. Ennenkuin hän taas palasi siihen ärsyttävän liikehtivään elämään, johon hän kuului, pysähtyi hän hetkeksi valaistun verannan kirkkaaseen valokehään tuijottaakseen loisteliaan purppuranpunaisiin hibicuskukkiin. Ja kaikki hänen kärsimyksensä, kaikki mitä hän äsken oli tullut huomanneeksi aina yökukkapenkereestä ja parittain rakkauttaan kuiskivista ihmisistä niihin kahteen saakka, jotka salassa syleilivät toisiaan, kiteytyi yht'äkkiä siinä ihmiselämän vertauskuvassa, joka suhisi näissä päivällä kukkivissa hibicuksissa. Ne puhkesivat päivänkoitteessa lumivalkeaan kukkaan, lämpenivät helottaviksi auringonpaisteessa ja illan tullen tummenivat purppuranvärisiksi, niin että niiden kauneutta ja olemassaoloa enää tuskin saattoi huomata; ja siinä hänen mielestään kuvastui koko ihmisen elämä ja hänen intohimonsa.

Mitä muita huomioita hän vielä olisi saattanut tehdä, hän ei milloinkaan saanut tietää, sillä Idan tyyni ja iloinen nauru kuului samassa hänen takanansa, algarobain ja leipäpuiden pimennosta. Hän ei katsonut taakseen, siksi paljon hän pelkäsi sitä, mitä tiesi silloin tulevansa näkemään, vaan juoksi kiireesti, melkein kompastuen, ylös verannan portaita. Vaikka hän tiesi mitä tulisi näkemään kääntäessään päänsä ja katsellessaan vaimoaan ja Sonnyä, paria, jonka hän oli nähnyt piiloutuvan pimentoon, tunsi hän yht'äkkiä päätänsä huimaavan ja seisahtui, nojautui kädellään erästä pylvästä vasten ja hymyili tylsästi kohti nuorten laulajain ryhmää, jotka honi kaua wiki-wiki -kertosäkeellään tekivät kaihoisan yön entistä kaihoisammaksi.

Sitten hän kielellään kostutti huuliaan, pakoitti kasvonsa ja jäsenensä uudelleen tottelemaan ja vaihtoi muutamia leikillisiä sanoja mrs Inchkeepin kanssa. Mutta hän ei voinut jäädä siihen kauaksi, sillä silloin hän tapaisi parin, joka kuului nousevan portaita hänen takanaan.

"Minusta tuntuu kuin olisi tuo Suuri Jano nyt juuri alkanut minua kiusata", sanoi hän emännälle, "ja ikäänkuin vain suuri haarikka pelastaisi minut nääntymästä."

Puoli tusinaa autoa teki lähtöä Waikikiin, ja hänen osalleen tuli kyyditä Lesliet ja Burnstonit kotiin, mutta hän ei voinut olla panematta merkille, että Ida istui Sonnyn rinnalla hänen autossaan. Ida oli siis kotona ennen häntä ja kampasi parhaillaan tukkaansa, kun hän saapui. He toivottivat tavalliseen tapaan toisillensa hyvääyötä, mutta hän melkein jäykistyi koettaessaan ja onnistuessaan näyttämään välinpitämättömältä muistaessaan, kenen huulet olivat varhemmin illalla suudelleet Idaa.

Oliko siis nainen todellakin sellainen kerrassaan siveetön olento, jommoiseksi saksalaiset pessimistit hänet kuvasivat, tuumiskeli hän vääntelehtiessään vuoteellaan lampunvalossa ja voimatta yhtä vähän nukkua kuin lukea. Tunnin kuluttua hän nousi ylös ja aukaisi lääkelaatikkonsa. Hän otti viisi opiumiannosta yhdellä kertaa. Tunnin kuluttua hän peläten ajatuksiaan ja unetonta yötä otti yhden annoksen lisää. Kaksi kertaa hän toisti tämän tunnin väliajoilla. Mutta unilääke vaikutti niin hitaasti että hän vasta päivänkoitteessa torkahti.

Kello seitsemän hän taas oli hereillä, suuta kuivasi ja hän oli väsynyt ja torkuksissa, mutta saattoi nukahtaa vain muutaman minuutin kerrallaan. Hän huomasi nukkumisen mahdottomaksi, söi aamiaisen vuoteessa ja ryhtyi silmäilemään aamulehtiä ja aikakausjulkaisuja. Mutta unilääke vaikutti vielä, ja syödessään ja lukiessaan hän silloin tällöin torkahti. Samoin kävi hänen ottaessaan kylmän suihkun ja pukeutuessaan, ja vaikkei lääke ollutkaan yöllä suonut hänelle sanottavasti unta, tunsi hän olevansa sille kiitollinen siitä uneliaasta viileydestä, johon se nyt aamulla hänet vaivutti.

Kun hänen vaimonsa rauhallisena ja iloisena kuin tavallista nousi vuoteeltaan ja hymyilevänä ja veitikkamaisena ja ihastuttavaan kimonoon puettuna tuli hänen luokseen, alkoi hän tuntea myrkyn pyörryttävää vaikutusta. Koska hän varmasti tiesi, ettei Idalla heidän vanhan sopimuksensa mukaan ollut hänelle mitään sanottavaa, tekaisi hän pienen valheen. Idan kysymykseen kuinka hän oli nukkunut hän vastasi:

"Kurjasti, Heräsin kaksi kertaa siihen, että jalastani veti suonta. En tohtinut senjälkeen enää kunnolla nukkua. Se ei sentään enää toistunut, mutta nyt ovat jalkani sietämättömän arat."

"Tuo suonenveto vaivasi sinua jo viime vuonna", muisteli Ida.

"Se taitaa käydä kroonilliseksi", hymyili hän. "Vaarallista se ei ole, mutta sangen epämiellyttävältä tuntuu semmoiseen herätä. Se ei nyt taas palaa ennenkuin vasta ensi yönä, jos se ollenkaan palaa, mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin saanut aika selkäsaunan." – – –

Saman päivän iltapäivänä Lee ja Ida Barton kahlasivat veteen Ulkohankaklubin rannasta ja uivat ponnahduslaudan ohi kanaka-aallokon hyökylaineille. Kylpijöitä oli niin vähän, että kun he parin tunnin kuluttua hitaasti uiden olivat paluumatkalla, olivat he aivan yksin. Matala merenkäynti ei vetänyt puoleensa ihmisiä, ja viimeisetkin aalloillaratsastajat ja kanoottiurheilijat olivat jo kadonneet maihin. Yht'äkkiä Lee käännähti selälleen.

"Mitä nyt?" huusi Ida, joka ui kahdenkymmenen jalan päässä hänestä.

"Tuo suonenveto taas", vastasi hän levollisesti, vaikka sanat kihahtivat läpi tyynesti yhteenpurtujen hampaiden.

Nukutusaineen kiihoittava vaikutus tuntui vielä mielikuvituksessa, mutta hän oli siitä huolimatta aivan tyyni. Hän näki Idan uivan luokseen niin vakain ja tasaisin vedoin, että hän ihmetteli hänen mielenmalttiaan, vaikka häntä samalla kiduttikin ajatus, että hän niin vähän välitti hänestä tai oikeammin: niin paljon enemmän Grandisonista.

"Kumpainen jalka?" kysyi Ida antaen jalkainsa vaipua ja alkaen polkea vettä hänen vierellään.

"Vasen jalka – no niin! nyt se on molemmissa."

Hän nosti polvensa ylös, kohotti ikäänkuin tahtomattaan päänsä ja rintansa vedestä ja katosi murtuvan, melkein ilman vaahtoharjaa olevan laineen alle. Muutaman sekunnin kuluttua hän taas sukelsi pinnalle, pärskyen ja yhä selällään.

Hän miltei nauroi, vaikka hänen onnistuikin vääntää suunsa tuskanirviin, sillä hänen teeskennelty suonenvetonsa oli muuttunut todelliseksi. Ainakin toisessa jalassa se vaivasi, ja lihakset vääntyivät sangen tuskallisesti.

"Vasen on pahin", mutisi hän, kun Ida ilmaisi aikovansa hieroa hänen jalkaansa, "Mutta paras on että jätät sen sikseen. Minussa on ennenkin ollut suonenveto, ja jos se äityy pahemmaksi, niin sitten kai turvaudun sinuun."

Ida kävi tästä huolimatta käsiksi hänen koviksi pahkuroituneisiin lihaksiinsa ja alkoi hieroa ja taivutella.

"Ei, sinä et saa", voihki hän hampaidensa välitse, "Anna minun olla – minä kierrän nilkkaa ja varpaita vastakkaisiin suuntiin; se auttaa. Olen tehnyt sen ennen ja tiedän miten siinä on meneteltävä."

Ida laski hänet irti, mutta jäi hänen viereensä polkien vettä ja pitäen silmällä hänen kasvojaan nähdäkseen, miten hänen omat yrityksensä sujuivat. Mutta Lee Barton taivutteli tahallaan nilkkojaan ja pingoittuneita lihaksiaan saadakseen suonenvedon kiihtymään. Viime vuonna kamppaillessaan tämän vammansa kanssa hän oli, kun kohtaus sattui hänen loikoessaan vuoteella ja lukiessaan, oppinut keinon, jolla hän lukemistaan keskeyttämättä saattoi suostutella suonenvedon katoamaan. Mutta nyt hän teki päinvastoin, kiihdytti suonenvetoa ja sai ihmeekseen ja mielihyväkseen sen siirtymään oikeaan pohkeeseen. Hän päästi säikähtyneen parkaisun, oli hätääntyvinään, koetti kohottautua, ja seuraava aalto vyörähti hänen ylitseen.

Hän tuli ylös, pärskytti vettä ja ojensi kätensä ja jalkansa suoriksi ja tunsi Idan molempine pienine, mutta lujine käsineen tarttuvan hänen suonenvedon ahdistamaan pohkeeseensa.

"Se menee pian ohi", sanoi Ida hieroessaan. "Tällainen kouristus ei milloinkaan ole pitkäaikainen."

"Minä en tiennyt sen voivan äityä noin pahaksi", ähki hän. "Kunpa se vain ei siirtyisi ylemmäksi! Tunnen itseni niin avuttomaksi."

Hän kävi yht'äkkiä kiinni Idan kumpaiseenkin käsivarteen, hänen hauislihaksiinsa ja koetti kohottautua hänen päälleen, niinkuin hukkuva koettaa päästä airon varaan, ja painoi hänet alleen, Ennenkuin hän päästi hänet irti heidän kamppaillessaan, irtautui Idan vahakangaslakki samoin kuin hänen hiusneulansakin, ja hän tuli pinnalle henkeään haukkoen ja kasvoihinsa takertuneiden, märkien hiuksiensa sokaisemana. Lee oli varma, että oli sillä välin nähnyt hänen ottavan "kylmän ryypyn".

"Pysy erilläsi!" varoitti hän ojentaessaan jalkansa suoraksi teeskennellyllä kiihkolla.

Mutta Ida painoi sormensa lujasti hänen pohkeeseensa; ja hän ei nähnyt pelon häivettäkään hänen kasvoillaan.

"Se nousee ylemmäs", valitti hän yhteenpurtujen hampaidensa välitse; se kuului melkein puoleksi hillityltä voihkaisulta.

Hän oikaisi oikean jalkansa aivan suoraksi, ikäänkuin uusi kohtaus olisi jäykistyttänyt hänen reitensäkin.

Nukutusaine vaikutti vielä hänen aivoissaan niin että hän saattoi jatkaa julmaa komediaansa, mutta samalla aikaa hän näki ja antoi arvoa vaimonsa tahdonponnistukselle, joka kävi ilmi hänen vääntyneistä kasvoistaan ja hänen kuolemankauhua kuvastavista silmistään, mutta sen takaa hän näki hänen rohkeutensa ja hänen ajatustoimintansa selvyyden ja lujan päättäväisyytensä.

Vieläkään ei Ida antanut perään, ei sanonut hänelle: "Tahdon kuolla kanssasi." Sensijaan hän herätti hänen hämmästyksensä sanomalla aivan levollisesti: "Heittäydy veltoksi. Vajoa niin että vain huulesi ovat pinnalla. Minä kannatan päätäsi. Kouristuksen täytyy päättyä. Maissa ei ole vielä kukaan kuollut suonenvetoon, eikä vahvalle uimarille pitäisi käydä niin vedessä. Sen täytyy saavuttaa huippukohtansa ja mennä ohi. Molemmat olemme vahvoja ja kylmäverisiä uimareita..."

Hän väänsi kasvojansa ja veti hänet tahallaan veden alle. Mutta pinnalle noustua hän yhä oli hänen vieressään ja vettä poikiessaan tuki hänen päätään ja sanoi:

"Heittäydy veltoksi. Ole rauhallinen. Minä kannatan päätäsi. Kestä. Anna sen kouristella aikansa. Älä vastusta sitä. Heittäydy veltoksi – veltoksi sielultasi, niin ruumiisikin veltostuu. Anna myöten. Muista miten opetit minua antamaan myöten pohjavirrassa."

Eräs niin matalaan merenkäyntiin nähden tavattoman suuri aalto heitti kuperkeikkaa heidän ylitseen, ja hän veti Idan mukanaan niin että he kumpainenkin vajosivat, kun aallonharja riehahti heidän ylitseen.

"Suo anteeksi", mutisi hän tuskasta kiristyneiden hampaittensa välitse, kun he taas vetivät ensimmäisen henkäyksen. "Ja päästä minut irti." Hän puhui sysähdyksittäin, tuskallisin väliajoin. "Ei ole tarpeen, että molemmat hukumme. Minun on menehdyttävä. Kouristus voi milloin tahansa nousta vatsaan, ja silloin vedän sinut mukanani kykenemättä hellittämään sinusta. Pyydän sinua, rakkaani, jätä minut tähän. Toinen meistä on tarpeeksi. Sinulla on niin paljon minkä tähden elää."

Ida katsoi häneen niin syvästi ja nuhtelevasti, että viimeinenkin kuolemanpelon häive samalla katosi hänen silmistään. Oli ikäänkuin hän olisi sanonut, niin, tuo katse sanoi enemmänkin kuin jos hän olisi sanonut: "Minulla ei ole ketään muuta kuin sinä, jonka tähden elää."

Siis ei Sonny ollutkaan hänelle yhtä arvokas kuin hän! oli Bartonin riemuisa johtopäätös. Mutta sitten hän muisti hänet Sonnyn sylissä leipäpuun alla ja päätti jatkaa julmuuttaan. Ja nukutusainekin sitäpaitsi innoitti hänet tähän. Koska kerran olet aloittanut tämän vaikean kokeen, puhui ääni hänen sisässään, niin anna sen johtaa täydelliseen selvyyteen! Hän vetäytyi kokoon ja vajosi ja taas sukelsi pinnalle ja teki ilmeisiä ponnistuksia oikaistakseen itsensä vaakasuoraan. Mutta hetkeksikään Ida ei kadottanut malttiaan tai joutunut kaameana uhkaavan kuolemanajatuksen valtoihin. Aina kun hän sai päänsä yli vedenpinnan, ponnisti hän voimiaan kannattaakseen häntä, samalla huohottaen ja voihkien rohkaisevia sanoja: "Laske ruumiisi veltoksi... laske... pian... nyt... olet kestänyt... pahimman. Miten tuskalliselta se tuntuukin... menee se ohi... Nyt on parempi olla... eikö totta?"

Ja sitten Barton taas veti hänet veden alle, piteli häntä yhä pahemmin, saattoi hänet summattomasti nielemään merivettä, varmana vakaumuksessaan, ettei se ollenkaan vahingoittaisi häntä. Väliin he tuokioksi, kenties vain muutamiksi sekunneiksi kohosivat pinnalle, auringonvaloon, vajosivat taas hänen vetämänään ja pyöriskelivät sinne tänne tyrskyjen ajamina.

Vaikka vääntäytyikin irti hänen otteestaan, ei Ida yrittänyt uida pois hänen luotaan, vaan palasi aina avuksi, vähenevin voimin ja sumennein aivoin koettaen häntä pelastaa. Kun Lee katsoi tämän riittävän ja enemmänkin kuin riittävän, kävi hän rauhallisemmaksi, päästi hänet irti ja suoristi ruumiinsa.

"A-a-ah", huokasi hän melkein hyvillä mielin ja puhui, pitäen aina vähän väliä hengähtääkseen. "Se alkaa mennä ohi. Tuntuu kuin olisin taivaassa. Lepään ja ajelehdin, ja nyt noiden kauheiden tuskien lievennyttyä tunnen olevani äärettömän onnellinen."

Ida koetti vastata, mutta huohotukseltaan ei voinut.

"Olen täysin toipunut", vakuutti hän Idalle. "Nyt voimme kellua ja levähtää. Suoristaudu niin että pääset vapaasti hengittämään."

Ja rinnakkain he puolentunnin ajan kelluivat leppoisana käyvässä kanaka-aallokossa. Ida Barton heistä kahdesta ensinnä puhui ja osoitti sillä toipuneensa.

"Miltä tuntuu, ystäväiseni?" kysyi hän.

"Tuntuu kuin höyryjyrä olisi ajanut ylitseni", vastasi hän. "Entä sinä, poloinen armaani?"

"Tunnen itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi. Olen niin onnellinen, että tahtoisin itkeä, mutta toiselta puolen taas liian onnellinen kyetäkseni siihen. Sinä peloitit minua hetken aikaa hirveästi. Luulin jo että kadottaisin sinut."

Lee Bartonin sydän oli tulvillaan riemua. Ei sanaakaan siitä, että hän itse oli ollut hengenvaarassa. Tämä oli siis rakkautta, tosi rakkautta – sitä suurta, itsensä unohtavaa rakkautta.

"Ja minä olen maailman ylpein mies", sanoi hän, "koska vaimoni on maailman uljain nainen."

"Uljain!" huudahti Ida torjuvasti, "Minä rakastan sinua. En ennen kuin vasta nyt, oltuani vähällä sinut kadottaa, tietänyt, kuinka sinua todella rakastin. Ja nyt uidaan maihin. Tahdon olla sinun kanssasi kahden, tuntea käsivartesi ympärilläni sill'aikaa kuin sanon sinulle mitä sinä olet ja tulet vast'edeskin olemaan minulle."

Puolentunnin kuluttua he astuivat maihin ja astelivat ylös rannan kovaa, valkoista hiekkaa, päivää paistattelevien ihmisten välitse.

"Mitä te siellä ulapalla teitte?" kysyi eräs kapteeneista. "Riitelittekö?"

"Kyllä, meillä oli pieni välienselvitys", vastasi Ida Barton hymyillen.

"Ja nyt on meillä ikuinen sopu", vakuutti Lee Barton.

Samana iltana, ensin lähetettyään peruutuksen erääseen vieraskutsuun, istuivat he sylityksin nojatuolissa.

"Sonny matkustaa pois huomisaamuna", virkkoi Ida ikäänkuin sattumalta ja ilman edelläkäyvää aihetta. "Hän matkustaa malaijilaiseen saaristoon tarkastelemaan kumi- ja puutavaraliikettään."

"En ole kuullut siitä vielä", sai Lee hämmästyksestään huolimatta sanotuksi.

"Minä sen ensimmäisenä sain tietää", jatkoi Ida. "Hän ilmoitti sen minulle eilen illalla."

"Tanssin aikanako?"

Ida nyökkäsi.

"Eikö se ollut hiukan odottamatonta?"

"Olihan se", Ida irroittautui miehensä käsivarsista, "Tahdon nyt puhua Sonnystä. Minulla ei vielä milloinkaan ole ollut mitään oikeata salaisuutta sinuun nähden. Aioin se jättääkin salaisuudeksi. Mutta tuolla aallokossa tänään tulin ajatelleeksi, että jos molemmat kuolisimme, jäisi jokin asia sanomatta."

Hän vaikeni, ja Lee, joka puoleksi arvasi mitä oli tulossa, ei tehnyt mitään rohkaistakseen häntä, mutta tarttui vain hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

"Sonny oli tykkänään menettänyt malttinsa... – minun suhteeni", sopersi hän, "Sen sinä tietysti olet huomannut. Ja... ja eilen illalla hän ehdotti, että pakenisin hänen kanssaan. Mutta se ei kuulu tunnustukseeni..."

Lee Barton odotti.

"Tunnustukseni", jatkoi hän, "sisältää vain sen, etten vähääkään ollut suuttunut häneen – että olin vain pahoillani ja tunsin osanottoa häntä kohtaan. Tahdon tunnustaa, että itsekin hiukan menetin malttiani... niin, enemmänkin kuin hiukan. Senvuoksi olin kiltti ja ystävällinen hänelle eilen. En ole tyhmyri. Tiesin että niin kävisi. Ja... niin, tiedän kyllä että olen heikko ja turhamainen nainen – ja olin ylpeä siitä että sellainen mies kuin hän oli menettänyt mielenmalttinsa minun takiani. Minä rohkaisin häntä. Tuo eilisiltainen ei olisi tapahtunut, jollen olisi häntä rohkaissut. Ei hän, vaan minä tein syntiä eilen illalla, jolloin hän teki kysymyksensä. Vastasin 'ei', 'mahdotonta', niin, tiedäthän sinä sen minun sanomattanikin. Ja minä olin äidillinen häntä kohtaan, hyvin äidillinen. Sallin hänen syleillä itseäni, puristauduin hänen rintaansa vasten ja annoin hänen suudella ja suutelin itsekin, koska se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Niin, sinähän ymmärrät, se nöyryytti häntä. Minä en rakastanut Sonnyä. Minä rakastin sinua. Olen koko ajan rakastanut sinua, sinua, enkä ketään muuta."

Hän odotti ja tunsi miehensä käden kiertyvän olkapäällensä ja käsivartensa alle ja antoi hänen vetää itsensä luokseen.

"Sinä säikäytit minut todenteolla", tunnusti Lee, "pelkäsin jo kadottavani sinut. Ja.,.." Hän keskeytti ilmeisesti hämillään, mutta malttoi reippaasti mielensä. "No niin, sinä kyllä tiedät, että olet ainoa nainen minulle. Siinä kyllä."

Ida veti tulitikkulaatikon hänen taskustaan ja raapaisi tulta, jotta hän voisi sytyttää jo kauan sitten sammuneen sikaarinsa.

"Niin", sanoi hän, kun savu jo kierteli heidän ympärillään, "nyt, kun tunnen sinut niinkuin minä sinut tunnen, kokonaan, tahdon vain sanoa, että säälin Sonnyä hänen tappionsa vuoksi – olen pahoillani hänen puolestaan, mutta yhtä iloinen omasta puolestani. Ja... vielä yksi asia. Viiden vuoden kuluttua on minulla jotakin kerrottavaa sinulle, jotakin merkillistä, jotakin naurettavan merkillistä, minusta itsestäni vain ja kuinka hölmö olen ollut sinun takiasi. Viiden vuoden kuluttua. Suostutko siihen?"

"Suostun, vaikka olisi viisikymmentä vuotta kysymyksessä", vastasi hän ja painui häntä lähemmäksi.