[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGm2S0c7-e3rIKzCCTl8kZOIW9TWsu2hHxz9CsrcXPyY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1701,"Alicen synnintunnustus","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1701-london-jack-alicen-synnintunnustus","1701__London_Jack__Alicen_synnintunnustus",null,"novelli",[],[],"fi",1919,1925,35416,233158,true,[],[],[],"Havaijille sijoittuva novellikokoelma sisältää kertomuksia saarten historiasta ja alkuperäisväestön perinteistä. Nimitarinassa hula-talon johtajatar Alice Akana päätyy tekemään synnintunnustuksen, joka uhkaa paljastaa saarten yläluokan vaiettuja salaisuuksia ja skandaaleja.","Jack Londonin 'Alicen synnintunnustus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1701. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ALICEN SYNNINTUNNUSTUS\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nA. Lehto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy.\n1925.\n\nRiihimäen Kirjapaino-Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlicen synnintunnustus.\nMakaloa-matolla.\nKahekilin luut.\nKuolleiden luut.\nVeden lapsi.\nRantatyrkyssä.\n\n\n\n\nALICEN SYNNINTUNNUSTUS.\n\n\nTämä Alice Akanasta kerrottu tarina on hawaijilainen, mutta ei meidän\najaltamme, vaan siltä vielä varhaisemmalta, jolloin Abel Ah Yo piti\nylistettyjä saarnojaan Honolulussa ja sai Alice Akanan tekemään\nsynnintunnustuksen. Mutta Alicen oma kertomus liittyi senaikaisen\nsukukunnan vanhempaan historiaan.\n\nSillä Alice Akana oli varhain aloittanut elämänsä ja elänyt sen alusta\nalkaen suurenmoisesti. Hänen tietonsa ulottuivat perheen perustamisiin,\nliikeasioihin ja istutusmaihin. Hän oli ainoa, joka tiesi enemmän kuin\nasianajajat tahtoivat tietää, koski se sitten rajankäyntiä tai\nlahjoitettuja maa-alueita tai avioliittoja, syntymäpäivämääriä,\nasetuksia tai häväistysjuttuja. Hän ei mielellään laverrellut ja antoi\nvain harvoin heille pyydettyjä tietoja ja senkin yksinomaan silloin,\nkun tiesi sillä edistävänsä oikeutta eikä ketään vahingoittavansa.\n\nSillä Alicen elämä oli aina hänen varhaisista tyttövuosistaan saakka\nkulunut kukkien, laulujen, viinin ja tanssin parissa, ja viime vuosina\noli hän itse ollut johtajattarena tällaisissa juhlissa, sillä hän hoiti\nerästä _hula_-taloa. Tässä ilmapiirissä, jossa Jumalan ja ihmisten ja\nvarovaisuuden lait ovat kumotut, hankki hän historialliset tietonsa\nasioista, joista kukaan ei kuiskaillut eikä usein arvannutkaan. Ja\nhänen lukittu kielensä oli hänelle hyvä palvelija, niin että vaikka\nvanhat tiesivätkin hänen olevan asioista perillä, niin ei hänen\nmilloinkaan oltu kuultu juoruavan Kalakanan venesuojasta tai niistä\njuhlapäivistä, jolloin sotalaivojen upseerit vierailivat maissa tai\nkaiken maailman diplomaateista ja ministereistä ja neuvostoista.\n\nLadattuna suurella varastolla historiallista dynamiittia,\njoka, jos se olisi räjähtänyt, olisi järkyttänyt saarien sekä\nyhteiskunnallista että kaupallista elämää, johti Alice Akana entistä\nvaiteliaampana tanssijattaria, jotka _luau'issa_ (juhlissa), pidoissa,\n_poi_-illallisilla ja kuninkaallisille henkilöille sekä uteliaille\nmatkailijoille esittivät _hula'a_. Hän ei ollut yksinomaan\nelinvoimainen, vaan myös lujajänteinen ja solakka kuin polyneesialainen\ntalonpoikaisnainen ja omasi niin terve-elimistöisen ruumiinrakenteen,\nettä hänen saattoi odottaa elävän arvaamattoman pitkiä aikoja. Aivan\nsattumalta ja pelkästä uteliaisuudesta hän osui menemään Abel Ah Yon\nkokoukseen.\n\nKaikkine teologioineen ja sukkelasanaisuuksineen oli Abel Ah Yo sangen\nkummallinen henkilö. Hänen sukuperänsä oli vielä kummallisempi, sillä\nhän oli neljäsosaksi portugalilainen, neljäsosaksi skotlantilainen,\nneljäsosaksi hawaijilainen ja neljäsosaksi kiinalainen. Se\nkäännytyshehku, joka hänestä huokui, oli kuumempi kuin mitä yksikään\nhänen neljästä rodustaan oli voinut saada aikaan. Sillä hänessä oli\nkasaantuneena kaikkien hänen neljän rotunsa viekkaus ja nokkeluus,\nälykkyys ja viisaus, kavaluus ja julmuus, intohimot ja filosofia,\nuskonkiihkoinen sieluntutkimus ja kyky polvia myöten kahlata\ntosiasioissa. Ja näiden lisäksi oli hänellä kaikkien näiden neljän\nrodun taito vetäytyä pimeän suojaan.\n\nMitä tulee puhetaidollisiin taikatemppuihin oli hän useita maileja\nedellä tavallisia lähetyssaarnaajia. Sillä Abel Ah Yo hallitsi neljän\nelävän kielen verbit, nominit, adjektiivit ja vertauskuvat. Nämä\nneljä kieltä sekoitettuina elokkaasti toisiinsa antoivat hänelle\nsellaisen varaston ilmaisukeinoja, että siihen olisivat tuhannet\nlähetyssaarnaajat voineet hukkua. Kuulumatta mihinkään erityiseen\nrotuun ja ollen sanan täydessä merkityksessä sekasikiö, omasi hän mitä\nsuurimmassa määrin kyvyn sovittautua olosuhteiden mukaan. Hän vivahteli\nja välkkyi yhdestä seka-elementistään toiseen ja lamaannutti suorilla\nja yllätti sivustahyökkäyksillä yksinkertaisempia ja yhdenlaatuisempia\nsieluja, jotka kävivät hänen kokouksissaan ja saivat tartunnan hänen\nhehkustaan.\n\nAbel Ah Yo uskoi omaan itseensä ja monipuolisuuteensa samalla tavoin\nkuin siihen, että Jumala oli enemmän juuri hänen kuin kenenkään muun\nihmisen kaltainen ja että Jumala ei ollut mikään rotujumala, vaan\nmaailmanjumala, jonka muodoltaan täytyi muistuttaa kaikkia maailman\nrotuja, vaikka hän sen johdosta sitten olisi pilkullinen kuin hevonen.\nJa hänen aatteensa osoittautui tehokkaaksi. Kiinalaiset, korealaiset,\njapanilaiset, hawaijilaiset, portugalilaiset, venäläiset,\nenglantilaiset, ranskalaiset -- kaikkien rotujen jäsenet --\npolvistuivat sovinnollisesti rinnakkain hänen monivivahteisen\njumalankuvansa eteen.\n\nAbel Ah Yo oli varhaisimmassa nuoruudessaan hylännyt Englannin\nvaltiokirkon ja oli senvuoksi vuosikausia kärsinyt omantunnontuskia\ntuntien olevansa Judas. Hän oli kieltänyt Herran, vaikka perinjuurin\noli uskonnollinen. Sentähden hän olikin kuin Judas. Judas oli kirottu.\nNäin ollen oli hänkin, Abel Ah Yo, kirottu, ja se hän ei tahtonut olla.\nNiinkuin ihmisten tapa on, vääntelehti ja kiemurteli hänkin\nvälttääkseen kirousta. Tuli päivä, jolloin hän tunsi olevansa\npelastettu. Oppi Judaksen kirouksesta, hän järkeili, oli Jumalan\nväärinymmärtämistä, Jumalan joka ennenkaikkea edusti oikeutta. Judas\noli ollut Jumalan palvelija, varta vasten valittu suorittamaan\nerikoisen rumaa tekoa. Aina kuuliainen Judas oli näin ollen petturi\njumalallisesta käskystä ja -- pyhimys. _Ergo_ oli hänkin, Abel Ah Yo,\npyhimys, luovuttuaan eräästä määrätystä lahkosta, ja saattoi siis\nmilloin hyvänsä lähestyä Jumalaa ja luottaa hänen armoonsa.\n\nTämä teoria tuli hänen julistamansa sanoman tärkeimmäksi perusaineeksi\nja oli erikoisen tehokas pesemään puhtaaksi niiden omiatuntoja, jotka\nolivat luopuneet toisista uskonnoista ja joiden alitajuinen minä muuten\noli musertua Judas-syntinsä taakan alle. Abel Ah Yolle oli Jumalan\npelastussuunnitelma yhtä selvä kuin olisi hän, Abel Ah Yo, itse sen\nlaatinut. Kaikki tulisivat viimein pelastetuiksi, vaikka se toisiin\nnähden kävi hitaammin ja he senvuoksi saisivat huonommat paikat taivaan\nvaltakunnassa. Ihmisen paikka maailman herkeämättä pyörivässä\nkaaoksessa oli edeltäpäin päätetty ja määrätty, jollei muulla niin\nainakin sillä tavoin, että hän kielsi ettei mitään herkeämättä pyörivää\nkaaosta ollutkaan. Tämä oli vain ihmisen säikytetyn mielikuvituksen\nluoma kauhunkuva, ja rohkein iskuin, käyttäen sekä ajatusta että sanaa\nja kuvailevia iskusanoja, jotka tunkeutuivat suoraan kuulijoiden\nsisimpään ajatusmaailmaan, hän karkoitti kauhunkuvan heidän aivoistaan\nja osoitti heille Jumalan suunnitelman rakkautta uhkuvan selvyyden ja\nniin lahjoitti heille sielunrauhan ja vapauden.\n\nMiten saattoi Alice Akana, tämä aito puhdas hawaijitar, puolustautua\nhänen ovelia, demokraattisesti väritettyjä, rotuvivahteisia ja\niskusanoin aseistettuja hyökkäyksiään vastaan? Abel oli kokemuksensa\nperusteella melkein yhtä paljon kuin hänkin perillä elämän ja synnin\npyörteistä, sillä hän oli ollut kuplettilaulajana Hawaijin ja\nKalifornian väliä kulkevissa matkustajahöyrylaivoissa ja sitten\nviinurina sekä merellä että maalla Berberian rannikolta Heinien\nkapakoihin saakka. Hän oli tosiasiallisesti jättänyt paikkansa\nUniversitet-klubin yliviinurina lähteäkseen suurelle\nherätyskiertueelleen.\n\nAlice Akana tuli kokoukseen ilvehtiäkseen, mutta jäikin rukoilemaan\nAbel Ah Yon Jumalaa, joka hänestä tuntui järkevimmältä, mistä hän\nmilloinkaan oli kuullut puhuttavan. Hän pani rahaa Abel Ah Yon\nkolehtilautaselle, sulki _hula_-talonsa ja erotti hulatanssijattarensa\nsaattaen heidät antautumaan vielä syntisempään elinkeinoon, repi rikki\nkoreat lippunsa ja kukkaköynnöksensä ja osti raamatun.\n\nHonolulussa ja sen ympäristöllä elettiin silloin uskonnollisen\nhurmauksen aikaa. Se oli demokraattinen kansanliike Jumalan luo.\nMahtavat ja ylhäiset saivat kutsun, mutta eivät tulleet. Vain tyhmä ja\nvaatimaton alaluokka polvistui käännytyslavan ääreen, tunnusti\npiinaavan, ahdistavan syntikuormansa, poisti hartioiltaan kaikki\neksymyksensä ja pahuutensa ja vaelsi sitten suoraselkäisenä,\nlapsellisena ja puhtaana Abel Ah Yon Jumalan käsivarren tukemana. Abel\nAh Yon herätyskokoukset olivat sanalla sanoen kuin puhdistava kylpy\nsynnille ja sielunsairauksille, siinä syntiset vapautettiin taakoistaan\nja saatettiin jälleen iloisiksi ja henkisesti terveiksi.\n\nMutta Alice ei ollut iloinen. Hän ei ollut puhdistunut. Hän osti ja\njakeli raamattuja, uhrasi yhä enemmän rahaa lautaselle, yhtyi komealla\nkontra-altollaan kaikkiin virsiin, mutta ei tehnyt synnintunnustusta.\nTurhaan väitteli Abel Ah Yo hänen kanssaan. Hän ei tahtonut polvistua\nlavan ääreen, eikä ilmoittaa kaikkea sitä pahaa, joka hänessä piili ja\nniitä pahoja tekoja, joita hänen entiset ystävänsä olivat tehneet.\n\"Sinä et voi palvella kahta herraa\", sanoi Abel Ah Yo hänelle.\n\"Helvetti on täynnä niitä, jotka ovat sitä yrittäneet. Tyhjin ja\npuhtain sydämin on sinun tehtävä rauha Jumalan kanssa. Vasta sitten kun\navoimesti olet kokouksessa tunnustanut Jumalalle syntisi, voit\nvastaanottaa lunastuksen. Siihen asti kalvaa sinua synnin syöpä, jota\nsisässäsi kannat.\"\n\nTieteellisesti katsoen, vaikka hän ei itse siitä tietänyt ja aina\npilkkasi tiedettä, oli Abel Ah Yo oikeassa. Alice ei voinut tulla\nlapseksi ja säteilevänä kätketyksi Jumalan armohelmaan ennenkuin\nvapautti sielunsa synneistä tunnustamalla ne vaikkapa vain toisille\nihmisille. Protestanttisen tavan mukaan piti hänen paljastaa sydämensä\njulkisesti, kun taas katolilaisen tavan mukaan kahdenkeskisesti\nrippi-isälle. Tulos tästä paljastuksesta oli yhteys, rauha, onni,\npuhdistus, lunastus ja ikuinen elämä.\n\n\"Valitse!\" jylisi Abel Ah Yo. \"Uskollisuus Jumalaa kohtaan tahi\nuskollisuus ihmisiä kohtaan\", Ja Alice ei voinut valita. Hän oli\nkunniantuntonsa pakoittamana liian kauan vaiennut. \"Minä tahdon kaiken\ntunnustaa omalle itselleni\", selitti hän. \"Jumala tietää, että olen\nväsynyt sieluuni ja että tahtoisin sen jälleen yhtä puhtaaksi ja\nhohtavaksi kuin ollessani pikku tyttö Kaneohessa...\"\n\n\"Mutta kaikki sinun sydämesi synnit on tehty yhdessä muiden sydämien\nkanssa\", oli Abel Ah Yon muuttumaton vastaus. \"Koska sinulla kerran on\ntaakka, niin laske se alas. Et voi samalla kertaa kantaa taakkaa ja\nolla siitä vapaa.\"\n\n\"Minä rukoilen Jumalaa joka päivä ja monta kertaa päivässä\", vastusti\nhän. \"Minä lähestyn Jumalaa nöyränä, huokauksin ja kyynelin. Minä annan\nusein rahaa kolehtiin ja ostan raamattuja, raamattuja ja raamattuja\nloppumattomiin.\"\n\n\"Mutta Jumala ei tule hymyilemään sinulle\", vastasi Jumalan puhemies.\n\"Ja sinä tulet jatkuvasti olemaan väsynyt ja raskautettu. Sillä sinä et\nole paljastanut kaikkia syntejäsi, ja sinä et vapaudu niistä ennenkuin\nolet paljastanut ne kaikki.\"\n\n\"Vaikea on tulla uudestaan synnytetyksi\", huokasi Alice.\n\n\"Vaikeampi on tulla uudestaan synnytetyksi kuin syntyä.\" Abel Ah Yon\nsanat eivät tosiaankaan olleet lohdulliset. \"Vasta sitten kun olet kuin\npieni lapsi...\"\n\n\"Jos joskus tunnustan syntini, niin siitä tulee pitkä tunnustus\",\nmyönsi Alice.\n\n\"Sitä suurempi syy on tunnustaa.\"\n\nTilanne pysyi samanlaisena, sillä Abel Ah Yo vaati ehdotonta\nalistumista Jumalan edessä ja Alice Akana harhaili yhä paratiisin\nreunamilla.\n\n\"Uskokaa pois, että siitä tulee pitkä synnintunnustus, kun Alice joskus\naukaisee suunsa\", sanoivat vetelehtijät toisilleen ilkeämielisesti\nsatamassa, istuessaan ja ryypiskellessään \"Palmupuussa.\"\n\nKlubissa suhtauduttiin tähän mahdollisuuteen vakavammin. Nuorempi\nsukupolvi ilmoitti tunnustustilaisuuden sattuessa varanneensa itselleen\netummaiset penkit, ja monet iäkkäämmistä laskivat väkinäisesti leikkiä\nAlicen kääntymyksestä, ja Alice huomasi yht'äkkiä, että ystävät, jotka\nkahteenkymmeneen vuoteen eivät olleet muistaneet edes hänen\nolemassaoloaan, nyt suuresti hänestä pitivät.\n\nEräänä iltapäivänä, kun Alice raamattu kädessä aikoi nousta\nraitiovaunuun, käski Gyrus Hodge, sokeritehtailija, autonkuljettajansa\najamaan hänen luokseen. Liioitellulla ystävällisyydellä hän pakoitti\nAlicen nousemaan autoon viereensä, ajoi pitkän mutkan ja uhrasi kolme\nneljännestä ajastaan kuljettaakseen hänet määräpaikkaansa.\n\n\"Sinun näkemisesi on todellakin lääke kipeille silmille\", kuherteli\nhän. \"Ja vuodet ne vierivät! Mutta sinä näytät komealta. Sinä kyllä\ntiedät miten säilyttää nuoruutesi.\"\n\nAlice hymyili ja vastasi siihen polyneesialaiseen tapaan lämpimän\nystävällisellä kohteliaisuudella.\n\n\"Oh, hyvä jumala\", sanoi Gyrus Hodge, \"minä olin siihen aikaan\nsellainen poikaveitikka!\"\n\n\"Olit kyllä, _hiukan_ poikamainen\", myönsi Alice nauraen.\n\n\"Lapsellisuutta kaikki mitä siihen aikaan tein.\"\n\n\"Muistatko sen yön, jolloin kuskisi tuli humalaan ja jätti sinut...\"\n\n\"Sss!\" varoitti Hodge. \"Se samainen japanilainen kuski on nyt\nsuorittanut tutkinnon korkeakoulussa ja osaa paremmin englantia kuin\nkukaan meistä. Ja luulen myös, että hän on hallituksen vakooja. Mitäpä\nme nyt puhuisimme hänestä? Olin sitäpaitsi niin nuorikin. Muistanet..\"\n\n\"Sinun poskesi olivat kuin persikat, joita tapasimme viljellä,\nennenkuin Välimerenmaiden hedelmätulva teki siitä lopun\", keskeytti\nAlice. \"Luulen ettet ajanut silloin partaasi useammin kuin kerran\nviikossa, Muistatko _hula'n_, jonka keksimme kunniaksesi, silloin\nkun...\"\n\n\"Sss!\" hyssytti Hodge. \"Se on kaikki unohdettu. Annetaan sen olla\nsinään.\"\n\nJa Alice huomasi, että hänen silmistään oli hävinnyt se lapsellinen\nilme, jonka hän muisti entisiltä ajoilta. Nyt ne sensijaan olivat\nterävät ja punnitsevat ja katselivat häneen tutkivasti, ikäänkuin hän\nolisi vakuuttautunut siitä, ettei Alice tulisi paljastamaan hänen\nhaudattua entisyyttään.\n\n\"On hyvä olla uskonnollinen kun tulee vanhemmaksi\", sanoi hänelle eräs\nvanha ystävä. Tällä oli komea talo rakenteilla Pacific Heightissa, oli\nhiljan mennyt toisen kerran naimisiin ja oli nyt menossa laivarantaan\nvastaanottamaan kumpaistakin tytärtään, jotka äsken olivat suorittaneet\ntutkinnon.\n\n\"Me tarvitsemme uskontoa vanhuudessamme, Alice. Se pehmittää meitä,\ntekee meistä suvaitsevaisempia ja anteeksiantavampia toisten\nheikkouksia kohtaan -- erittäinkin... mitä tulee toisten\nnuoruudenaikaisiin heikkouksiin, kun ei paljon tiedetä eikä välitetä\nmitä tehdään.\"\n\nYstävä odotti levottomana.\n\n\"Niin\", vastasi hän. \"Me olemme kaikki synnissä syntyneet, ja synnistä\non paha päästä eroon. Mutta siihen nyt kuitenkin pyrin.\"\n\n\"Muista, Alice, että minun käytökseni oli aina kunniallinen, Me emme\nmilloinkaan joutuneet keskenämme riitaan.\"\n\n\"Emme edes sinä iltana, kun annoit _luau'n_ täyttäessäni kaksikymmentä\nvuotta ja tahdoit väkisin lyödä lasin rikki joka maljan jälkeen.\nKyllähän sinä ne tosin maksoit.\"\n\n\"Runsaalla kädellä\", vakuutti toinen melkein rukoilevasti.\n\n\"Runsaalla kädellä kyllä\", myönsi hän. \"Minä ostin jälkeenpäin\npöytäkalustoa kaksi kertaa siitä arvosta kuin sinä silloin\nmaksoit, niin että seuraavaa _luau'a_ varten saatoin kattaa\nsadallekahdellekymmenelle hengelle tarvitsematta vuokrata tai lainata\nlautasia tai laseja. Sen _luau'n_ antoi lordi Mainwether -- muistatko\nhänet?\"\n\n\"Olin hänen kanssaan villisianjahdissa Manassa\", nyökkäsi toinen,\n\"Olimme siellä vieraina neljätoista päivää. Mutta kuule, Alice, minun\nmielestäni on uskonto mainio asia ja enemmänkin kuin mainio. Mutta älä\nanna sen johtaa itseäsi liian pitkälle. Ja älä tunnusta mitään minusta.\nMitä minun tyttäreni ajattelisivat niistä rikotuista laseista?\" --\n\n\"Minä olen aina tuntenut _aloha'a_ (lämmintä ystävyyttä) sinua kohtaan,\nAlice\", vakuutti hänelle eräs lihava ja kaljupäinen senaatin jäsen.\n\nJa eräs toinen, lakimies ja isoisä: \"Me olimme aina ystävykset, Alice.\nJa pidä mielessäsi, että jos tarvitset apua laki- tahi liikeasioissa,\nniin minä annan sen ilman palkkiota, vanhan ystävyytemme vuoksi.\"\n\nEräs pankinjohtaja tuli hänen luokseen jouluiltana tuoden\nkunnioitustaherättävän, ja kuten näytti, virallisen kirjekuoren, jonka\nojensi hänelle.\n\n\"Aivan sattumalta\", selitti hän, \"löysin Iapiodalen maakirjoista, joita\napulaiseni tarkastivat, kahdentuhannen dollarin kiinnityksen sinun\nsikäläisestä maa-alueestasi -- siitä riisipellosta, jonka vuokrasit Ah\nChinille, Johduin siitä muistelemaan menneitä aikoja, jolloin kaikki\nolimme nuoria ja hulluja -- niin juuri, hiukan hulluja. Ja sydämeni\nlämpeni ajatellessani sinua, ja senvuoksi nyt selvitin koko tämän asian\nvain _aloha'na_ sinulle.\"\n\nEivät Alicea unohtaneet hänen omat maanmiehensäkään. Hänen talonsa\nmuodostui Mekaksi alkuasukasnaisille ja -miehille, jotka tavallisesti\ntekivät sinne pyhiinvaellusmatkan salaa ja pimeän tultua ja aina\nlahjoja tuoden -- vast'ikään riutalta poimittuja simpukoita,\nalligaattoripäärynöillä täytettyjä koreja, mangohedelmiä ja\ntähtiomenia, valituimpia ruusunpunaisia ja suloisia aaronjuuria,\njuottoporsaita, banaani-_poi'ta_, leipäpuun hedelmiä ja samana päivänä\nPearl Harbourista pyydystettyjä rapuja. Mary Mendana, Portugalin\nkonsulin puoliso, muisti häntä viidendollarin makeisrasialla ja\nmandariini-viitalla, joka jossakin loppuunmyynnissä olisi maksanut\nainakin seitsemänkymmentäviisi dollaria. Ja Elvira Miyahara Mahaena Yin\nWap, rikkaan kiinalaisen maahantuontikauppiaan Yin Wapin vaimo, tuli\nhenkilökohtaisesti Alicen luo tuoden hänelle kokonaista kaksi\nfilippiiniläistä _pina_-pukua ja kaksitoista paria silkkisukkia.\n\nAika kului, ja Abel Ah Yo kamppaili Alicen kanssa saadakseen hänet\ntarpeeksi katuvaiseen mielentilaan, ja Alice kamppaili oman itsensä\nkanssa sielustaan, ja puoli Honolulua odotti jännittyneenä tulosta.\nKarnevaaliviikko oli ohi, poolopeli- ja kilpa-ajot olivat alkaneet ja\npäättyneet, ja vasta kun lähestyttiin kesäkuun neljännen päivän juhlaa,\nmursi Abel Ah Yo julmalla psykologisella tempulla hänen vastarintansa.\nSe tapahtui silloin kun hän piti kuulun saarnansa, jossa hän määritteli\niäisyyden. Niinkuin lähetyssaarnaajat joskus, oli tietysti Abel Ah\nYokin kirjoittanut tämän määritelmänsä. Mutta sitä ei saarilla kukaan\ntietänyt, ja hänen arvonsa uskonnollisena puhujana kohosi sadalla\nprosentilla.\n\nHänen seniltainen saarnansa oli niin menestyksellinen, että se\nkäännytti toiseen kertaan monet hänen proselyyteistään, saattaen heidät\nkaatumaan nurin ja voihkimaan lavan ääressä. Heitä taas tunki joukko\nvastakääntyneitä, jotka helluntaituli oli sytyttänyt, niiden joukossa\npuoli komppaniaa neekerisotilaita kaupunkiin sijoitetusta\nkahdennestakymmenennestäneljännestä jalkaväkirykmentistä, tusina urhoja\nneljännestä ratsurykmentistä matkalla Filippiineille, sama määrä\nhumalaisia merisotilaita, erilaisia naikkosia Iwleista ja puolet\nsataman jätkistä.\n\nAbel Ah Yo, joka sekarotuisuutensa tähden jo itsekin oli melkein\nvastustamaton ja tunsi ihmisluonnon kuin avoimen kirjan, Alice Akanan\nerikoisesti, tiesi tarkalleen tehtävänsä sinä muistettavana iltana, kun\nhän nousi puhujalavalle ja kuvaili Jumalan, helvetin ja ikuisuuden\nsellaisissa sananmuodoissa, jotka Alice Akana ymmärsi. Hän oli aivan\nsattumalta keksinyt hänen perusheikkoutensa. Ollen niinkuin kaikki\npolyneesialaiset innokas luonnonihailija, huomasi hän, että\nmaanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset olivat seikkoja, jotka Alicessa\nolivat alinomaan herättäneet kauhua. Alice oli nuoruudessaan asunut\nSuurella saarella ja kokenut maanjäristyksiä, jotka olivat luhistaneet\nruohomajan hänen päälleen hänen nukkuessaan, ja nähnyt rouva Peleen\n(tulen jumalattaren) syöksevän punaisena liekehtivää laavaa pitkin\nMauna Loan pitkiä rinteitä, tuhoavan rannan kalasulkuja ja hehkuvassa\nkulussaan nielevän karjalaumoja, kyliä ja ihmisiä.\n\nEdellisenä iltana oli lievä järistys tärisyttänyt Honolulua ja tehnyt\nAlice Akanan unettomaksi. Ja aamulehdet olivat tiedottaneet, että Mauna\nKeassa oli tapahtunut purkaus ja laava teki nopeaa nousua Kilauean\nsuuressa kraaterissa. Kokouksessa oli hänen mielensä siis kiihdyksissä\nmaailman kauhuista ja tulevan ikuisuuden ihanuuksista, ja hän istui\netupenkillä mielentilassa, joka mitä suurimmassa määrin oli\nherätykselle altis.\n\nJa Abel Ah Yo laski sormensa hänen sielunsa herkimpään kohtaan. Hän\nkuvasi Jumalan kaavanmukaiseen tapaan, mutta elävöitti taas tämän\nkaavamaisen kuvauksen taitavalla englannin- ja hawaijinkielisellä\nesityksellään. Hän kuvaili päivää, jolloin Herran rajaton\nkärsivällisyys loppuu ja hän käskee Pietarin päättämään tilinsä ja\nGabrielin kutsumaan kaikki sielut tuomiolle ja ukkosen jylinää\nmuistuttavalla äänellä huutamaan: \"_welakahao_!\"\n\nTämä Abel Ah Yon ihmistä muistuttava Jumala, joka jylisten maailman\nviimeisenä päivänä kajahuttaa englantilais-hawaijilaisen sanan\n_welakahao_, on hyvä esimerkki käännytyssaarnaajan kielellisistä\nkeinoista. _Welakahao'n_ kirjaimellinen merkitys on \"kuuma rauta\".\nHonolulun konepajoissa oli satoja työläisiä, jotka tällä sanalla\ntarkoittivat raudan takomista kuumana.\n\n\"Ja Herra huusi: '_Welakahao_', ja tuomiopäivä alkoi ja kohtasi heitä\n_wiki-wiki_\" (nopeasti), sillä Pietari oli sukkelampi kirjanpitäjä kuin\nkukaan konepajalla, ja hänen kirjansa olivat aina kunnossa.\n\nAbel Ah Yo erotti nopeasti lampaat vuohista ja lähetti jälkimmäiset\nhelvettiin.\n\n\"Ja nyt taas\", kysyi hän (hänen kielensä on tässä tietysti\neurooppalaistutettava), \"missä helvetti sitten on? Oi, minun ystäväni,\nsallikaa minun pikaisesti kuvailla teille niitä helvetin ominaisuuksia,\njoita omin silmin olen nähnyt maan päällä. Olin nuori mies, poikanen,\nja elelin Hilossa. Aamu alkoi maantärähdyksellä. Mahtava maa huojui ja\ntärisi koko päivän, kunnes väkevät miehetkin saivat meritaudin ja\nnaiset tarrautuivat puihin pysyäkseen pystyssä ja karja kellahteli\nnurin. Näin itsekin erään nuoren vasikan kellistyvän kumoon, tällä\ntavoin. Sitten seurasi kuvaamattoman kauhea yö. Maa keikkui kuin\nkanootti myrskyssä. Erään pienen lapsen tallasi kuoliaaksi hänen armas\näitinsä, joka astui hänen päälleen paetessaan luhistuvasta talosta.\"\n\n\"Taivas oli liekeissä. Luimme raamattua taivaan valossa, ja sen\nkirjaimet tahtoivat olla liian pieniä meidänkin nuorille silmillemme.\nNe lähetysraamatut ovat aina niin pientä kirjasinlajia. Korkeilla\nvuorilla neljänkymmenen mailin päässä meistä aukaisi helvetti sydämensä\nja veripunaisina virtoina se purki sulavaa kiveä alas mereen. Taivas\npaloi ja maa meidän jalkaimme alla tanssi _hula'a_... se oli aivan\nliian hirmuinen ja majesteetillinen näky, jotta siitä olisi voinut\nnauttia. Saatoimme ajatella vain maakuplan ohutta kalvoa meidän ja\nikuisen tulen välillä ja Jumalaa, jota rukoilimme meidät pelastamaan.\nSiinä oli vakavia ja hurskaita sieluja, jotka heti paikalla lupasivat\npapeilleen, että he lahjoittaisivat kirkolle, ei mitään niukkoja\nkymmenyksiä, vaan viisi kymmenettä osaa kaikesta mitä omistivat, jos\nHerra vain sallisi heidän elää, jotta he voisivat antaa tämän uhrin.\"\n\n\"Oi, minun rakkaat ystäväni, Jumala pelasti meidät. Mutta ensin antoi\nhän meidän näin tuntea esimakua siitä helvetistä, joka aukaisee kitansa\nviimeisenä päivänä, jolloin hän huutaa '_welakahao_!' Silloin on rauta\nkuuma! Ajatelkaa sitä! Silloin on rauta kuuma syntisille!\"\n\n\"Kolmantena päivänä, jolloin kaikki oli levollisempaa, menimme minä ja\nminun ystäväni, pappi -- ja me olimme levollisia Herran kädessä --\nylös Mauna Loalle ja kurkistimme alas Kilauean kamalaan kitaan.\nKurkistimme syvyyteen, tulimeren pohjattomaan kuiluun, joka ärjyi ja\ntuiski sateena lentävää tulta satojen jalkojen korkeuteen, niinkuin\nkesäkuun neljännen päivän juhlassa olette nähneet; ja koko ajan olimme\nvähällä tukehtua ja päämme oli sekaisin niistä suunnattomista savu- ja\ntulikivipilvistä, jotka sieltä nousivat.\"\n\n\"Ja minä sanon teille, ettei kukaan hurskas ihminen saattanut nähdä\nnäkyä täydellisesti tuntematta siinä raamatun kuvausta helvetistä.\nUskokaa minua. Uuden Testamentin tekijöillä ei ollut meille mitään\nuutta sanottavaa. Mitä minuun tulee, olivat silmäni kiintyneet tähän\nedessäni olevaan näytelmään, ja minä seisoin mykkänä ja väristen\nkaikkivaltiaan Jumalan kauhistavan vallan ja majesteetin edessä, jota\nmilloinkaan en ollut niin selvästi kokenut -- nähdessäni Hänen vihansa\nkeinot ja ne sanomattomat kauhut, jotka odottavat katumatonta, joka ei\ntunnusta syntejään ja tee rauhaa Luojansa kanssa.\"\n\n\"Mutta oi, minun ystäväni, luuletteko, että oppaamme, meidän\nalkuasukkaamme, meidän syvälle pakanuuteen vajonneet palvelijamme\nolisivat ottaneet oppia tästä näytelmästä? Eivät. Perkeleen käsi oli\nheidän päällään. Aivan piittaamattomina ja välinpitämättöminä he vain\najattelivat illallistaan, juttelivat raa'asta kalastaan ja oikaisivat\nitsensä matoilleen nukkumaan. He olivat perkeleen lapsia, tunnottomia\nJumalan töiden ylevälle kauneudelle ja hirmuisille kauhuille. Mutta te,\njoille nyt puhun, te ette ole pakanoita. Mikä on pakana? Hän on\nihminen, joka osoittaa velttoa tunnottomuutta jokaiselle ylevälle\najatukselle ja ylevälle tunteelle. Jos tahdotte herättää hänen\ntarkkaavaisuutensa, niin älkää silloin pyytäkö häntä kurkistamaan\nhelvetin kitaan, vaan lahjoittakaa hänelle kalebassillinen _poi'ta_,\nraaka kala, tai kutsukaa hänet johonkin typerään, raakaan ja\naistilliseen leikkiin. Oi, ystävät rakkaat, miten vastahakoisia ja\nniskureita he ovatkaan kaikelle, mikä ylentää kuolematonta sielua!\nMutta saarnaaja ja minä, me kurkistimme helvettiin, murheellisina ja\nsydän kärsien heidän tähtensä. Oi, ystävät rakkaat, se _oli_ helvetti,\njossa jumalattomat saavat kärsiä iankaikkista piinaa...\"\n\nAlice Akanaan tarttui hysteerinen kauhu. Hän mumisi: \"Oi, Herra, minä\ntahdon antaa yhdeksän kymmenettä osaa kaikesta mitä omistan. Minä\ntahdon antaa molemmat _pina_-puvutkin, mandariiniviitan ja koko\nsilkkisukka-tusinani...\"\n\nKun hän taas kykeni seuraamaan puhetta, esitti Abel Ah Yo paraikaa\nkuuluisaa iäisyysmääritelmäänsä.\n\n\"Ikuisuus on pitkä aika, ystäväni. Jumala elää, ja Jumala elää\nikuisuudessa. Ja Jumala on sangen vanha. Helvetin tuli on yhtä vanha ja\nyhtä ikuinen kuin Jumala. Voisiko piina muuten olla ikuinen syntiselle,\njonka Jumala viimeisenä päivänä heittää tuleen ikuisesti palamaan? Oi,\nystäväni, teidän ymmärryksenne on ahdas -- liian ahdas ymmärtämään\nikuisuutta. Mutta Jumalan armosta olen saanut voimaa opettaakseni teitä\nvähän sitä tuntemaan.\"\n\n\"Hietajyviä on Waikikin rannalla yhtä paljon kuin tähtiä taivaalla,\nenemmänkin. Niitä ei kukaan voi laskea. Vaikka saisi elää miljoonan\nelämää niitä laskeakseen, täytyisi sittenkin rukoilla lisää. Kuvitelkaa\nnyt pientä ruskeaa _minah_-lintua, jonka toinen siipi on poikki niin\nettei se voi lentää. Tämä lentoon kykenemätön _minah_-lintu ottaa\nWaikikissa yhden hietajyvän nokkaansa ja hyppii, hyppii koko pitkän\npäivän, monen monta päivää, saapuu Pearl Harbouriin ja pudottaa\nhietajyvän mereen. Vuosia ja vuosisatoja se tekee sitä, tuhansia ja\ntaas tuhansia vuosia, kunnes vihdoin Waikikissa ei ole ainoatakaan\nhiekkajyvää ja Pearl Harbour on täytetty ja kasvaa kookospähkinöitä ja\ngranaatinomenia. Ja vielä silloinkaan, ystäväni, ei helvetissä\nkoittaisi aamu!\"\n\nTämän yhtäkkisen huippukohdan järkyttämänä ja kykenemättä vastustamaan\ntätä ovelan yksinkertaista ja kouraantuntuvaa kuvausta ikuisuuden\nsilmänräpäyksestä täytyi Alice Akanan taipua. Hän nousi, hoiperteli ja\nlysähti polvilleen lavan ääreen. Abel Ah Yo ei ollut vielä päässyt\nsaarnansa päähän, mutta omasi kyvyn käsittää massojen psykologiaa ja\ntuntea sen helluntaitulen kuumuuden, joka oli syttynyt hänen\nkuulijoissaan. Hän pyysi laulajainsa virittämään mukaansatempaavan\npelastusvirren ja astui alas lavalta, kulki hallelujaa huutavien\nneekerisotilaiden välitse ja tuli Alice Akanan luo. Ja ennenkuin\nhurmaus alkoi laimeta, oli yhdeksän kymmenettäosaa hänen\nseurakunnastaan ja proselyyteistään polvillaan ja päästi synninhätänsä\nilmoille kovissa huudoissa -- --.\n\nMelkein samanaikaisesti tuli Pacific- ja Universitet-klubeille\npuhelimitse tieto, että nyt teki Alice Akana synnintunnustusta\nrukouskokouksessa, ja ensi kertaa tuli Abel Ah Yon kokous nyt yksityis-\nja vuokra-autojen välityksellä maan ylhäisten ja mahtavain saartamaksi.\nEnsiksi saapuneet näkivät ihmeekseen hawaijilaisten, kiinalaisten ja\nkaikenlaisten Hawaijin sekarotujen edustajain, miesten ja naisten,\nvirtaavan ulos ja hiipivän tiehensä pitkin Abel Ah Yon tabernaakkelin\nuloskäytäviä. Useimmat livistäjät olivat miehiä, mutta jäljellejääneet\nseurasivat tarkasti ja ahnein silmin Alicen sanoja.\n\nEi koko Pacafac-alueella, ei pohjassa eikä etelässä ole milloinkaan\ntehty hirmuisempaa ja ikävyyksiin sotkevampaa tunnustusta kuin se,\njonka nyt teki Alice Akana, Honolulun katuva Phryne.\n\n\"Hm\", kuulivat ensinsaapuneet hänen sanovan, sen jälkeen kuin hän ensin\noli luetellut muistamansa pikkusynnit, \"te luulette, että Stephen\nMakelau on Moses Makekaun ja Minnie Ah Lingin poika ja omaa laillisen\noikeuden niihin kahteensataankahdeksaan dollariin, jotka hän joka kuu\nnostaa Parke Richard-yhtiöltä vuokrana Amanan kalapadosta. Mutta ei.\nStephen Makekau ei ole Moseksen poika, vaan Aaron Kaman ja Tillie\nNaonen. Moses ja Minnie saivat hänet rintalapsena lahjaksi Aaronilta ja\nTillieltä. Minä sen tiedän. Moses ja Minnie ja Aaron ja Tillie ovat\nkuolleet. Mutta minä tiedän sen ja voin todistaa. Vanha mrs Poepoe elää\nvielä. Minä olin läsnä, kun Stephen syntyi, ja kun hän oli\nkahdenkuukautinen, niin minä itse kannoin yöllä hänet lahjaksi\nMosekselle ja Minnielle, ja mrs Poepoe kantoi lyhtyä. Se salaisuus on\nollut eräs minun synneistäni. Se on pitänyt minut etäällä Jumalasta.\nNyt olen siitä kuitti. Nuoren Archie Makekaun, joka on kaasuyhtiön\nrahastajana ja pelaa potkupalloa iltapäivisin ja juo liian paljon\npaloviinaa, hänen ne kaksisataakahdeksan dollaria pitäisi joka kuun\nensimmäinen päivä nostaa Parke Richard-yhtiöltä. Hän tulee tuhlaamaan\nne paloviinaan ja ford-autoon. Stephen on kunnon mies. Archie ei ole.\nHän on vielä valehtelijakin ja kaksi kertaa ollut vankilassa ja sitä\nennen kasvatuslaitoksessa. Mutta Jumala vaatii totuutta ja Archielle\ntuomitaan rahat, joita hän tulee käyttämään huonosti.\"\n\nNiin selosti Alice koko pitkän ja kirjavan elämänsä kokemukset. Naiset\nunohtivat olevansa tabernaakkelissa, samoin miehet, ja kasvot\nsynkkenivät vihasta, kun he ensi kertaa saivat tietää parempain\npuoliskojensa kätköissä olleet salaisuudet.\n\n\"Huomenna on asianajajaintoimistoissa tungosta\", kuiskasi Mac Ilwaine,\npoliisimestari, eversti Stiltonin korvaan, siksi aikaa keskeyttäen\nkuulemainsa mielenkiintoisten tietojen muistiinkirjoittamisen.\n\nEversti Stilton hymyili myöntävästi, mutta poliisimestarilta ei jäänyt\nhuomaamatta, että hymy oli väkinäinen.\n\n\"Honolulussa on muuan pankinjohtaja. Te tiedätte kaikki hänen\nnimensä. Hän on sangen suosittu ja vaimonsa ansiosta seuraelämän\nkuningas. Hänellä on paljon osakkeita General Plantationissa ja\nInter-Islandissa.\"\n\nMac Ilwaine tunsi muotokuvan ja varoi tirskumasta.\n\n\"Hänen nimensä on eversti Stilton. Jouluaattoiltana hän tuli luokseni\nosoittaen suurta _alohaa_ (ystävyyttä) ja antoi minulle Iapiodalessa\nolevan maa-alueitteni kahdentuhannen dollarin arvoiset kiinnitykset\nkuitattuina. Mitä varten hän antoi minulle niin kallisarvoisen\n_alohan_? Sen sanon...\"\n\nJa hän kertoi sen luoden valoa vanhoihin liiketoimiin ja poliittisiin\nmetkuihin, jotka siihen asti olivat olleet pimeän peitossa.\n\n\"Tämä\", lopetti Alice selonteon, \"on kauan painanut omaatuntoani ja\npitänyt sydämeni erossa Jumalasta.\"\n\n\"Harold Miles tuli senaatin presidentiksi ja viikkoa myöhemmin hän osti\nkaksi kaupunkitonttia Pearl Harbourista ja maalautti Honolulussa\nsijaitsevan talonsa ja maksoi kaikki klubivelkansa. Ja Ramsayn talo\nHonokikissa testamentoitiin kansalle ehdolla, että hallitus kustantaisi\nsen kunnossapidon. Mutta jollei hallitus kahden vuoden kuluessa sitä\nkorjauttaisi, niin siirtyisi se Ramsayn perillisille, joita vanha\nRamsayn oli vihannut pahemmin kuin kuolemaa. No, talo tuli\nperillisille. Charley Middleton oli heidän asianajajansa, ja hän\nsuostutti minut taivuttamaan hallituksen herrat. Ja heidän nimensä\nolivat...\" Alice mainitsi kuuden kummankin lakiasäätävän kokouksen\njäsenten nimet ja lisäsi: \"Sitten he kai jokainen maalauttivat talonsa.\nNyt puhun siitä ensi kerran. Nyt on sydämeni paljon kevyempi. Se on\nollut maalattu vasten Herran tahtoa. Ja sitten Harry Werthes. Hän oli\nsiihen aikaan senaatissa. Kaikki puhuivat hänestä pahaa ja häntä ei\nenää valittu uudestaan. Mutta niin jäi hänen talonsakin maalaamatta.\nHän ei antanut lahjoa itseään. Hänen talonsa on vielä tänä päivänä\nmaalaamatta, niinkuin jokainen tietää.\"\n\n\"Ja Jim Lokendamper. Hän oli ilkeä ihminen. Kuulin, kuinka hän viime\nviikolla koko seurakunnan edessä tunnusti syntejään. Mutta hän ei\ntunnustanut kaikkia ja valehteli Jumalalle. Minä en sitä tee. Juttu on\npitkä, mutta minä tunnustan kaikki. Azalea Akanu, joka istuu tuolla, on\nhänen henttunsa. Mutta Lizzie Lokendamper on hänen laillinen vaimonsa.\nJo kauan sitten hän tunsi suurta _alohaa_ Azaleaa kohti: Te luulette\nettä Azalea sai enoltaan, joka kuoli Kaliforniassa, perinnöksi\nkaksituhatta dollaria. Ei saanut. Minä tiedän asian. Hänen enonsa kuoli\nvararikkoisena ja Jim Lokendamper lähetti kahdeksankymmentä dollaria\nhänen hautajaismenoihinsa. Jim Lokendamperilla oli Kohalassa maatilkku,\njonka hän oli perinyt äitinsä tädiltä. Siitä ei Lizzie, hänen\nlaillinen vaimonsa, tiennyt. Hän myi sen Kohalan tonttiyhtiölle ja\nantoi Azalea Akanulle kaksituhattaviisisataa...\"\n\nLizzie, laillinen vaimo, nousi kuin rajumyrsky ja hyökkäsi kynsin ja\nhampain Azalean kimppuun, mutta ei miehensä, joka oli livistänyt.\n\n\"Malta, Lizzie Lokendamper!\" huusi Alice. \"Minun omallatunnollani on\npaljon sinunkin syntejäsi ja vähän öljyväriäkin...\"\n\nJa kun hän oli kertonut kuinka Lizzie oli maalauttanut talonsa, sävähti\nAzalea pystyyn hurjistuneena.\n\n\"Malta, Azalea Akanu. Nyt kevennän minä sinun suhteesi sydäntäni. En\ntalon maalauksesta. Sen maksoi Jim. Mutta uudesta kylpyammeesta ja\nnykyaikaisesta vesijohtolaitteista, jotka ovat raskaana minun...\"\n\nPaljon pahempaakin tiesi Alice Akana kertoa yhdestä ja toisesta asiasta\nja teki tuimia hyökkäyksiä liikemaailmaa ja seuraelämän piirejä ja\nvieläpä alempiakin kansankerroksia vastaan. Kukaan ei ollut liian\nalhainen tai ylhäinen säästyäkseen niiltä, ja vasta kello kaksi yöllä\nhän lopetti kertomuksensa, lumoutuneen kuulijakunnan täyttäessä\ntabernaakkelin aina eteisiä myöten. Juuri ollessaan lopettamaisillaan\nhän muisti lisää.\n\n\"Hm\", sanoi hän, \"viime viikolla annoin Abel Ah Yolle kahdeksansadan\ndollarin maatilkun hänen juoksevien menojensa suoritukseksi ja\nkartuttaakseni hänen krediittiään Pietarin kirjassa taivaassa. Mistä\nolin tuon maatilkun saanut? Te luulette kaikki, että mr Fleming Jason\non hyvä ihminen. Mutta hän on mutkikkaampi kuin Pearl Locken suu oli\nennenkuin Yhdysvaltain hallitus antoi suoristaa kanavan. Mutta nyt\nhänessä on maksatauti, ja se on Jumalan rangaistus ja hän tulee\nkuolemaankin mutkikkaana. Mr Fleming Jason antoi tuon maatilkun minulle\nkaksikymmentä vuotta sitten, kun sen arvo oli kolmekymmentäviisi\ndollaria. Senkö tähden hän antoi, että tunsi suurta _alohaa_ minua\nkohtaan. Ei. Hänen _aloha'nsa_ on aina kohdistunut vain dollareihin.\"\n\n\"Kuunnelkaa. Mr Fleming pani minun tekemään suuren synnin. Kun Frank\nLomiloli makasi talossani täynnä paloviinaa, jonka Fleming Jason oli\nviisi kertaa maksanut minulle etukäteen, narrasin minä Frank Lomilolin\nkirjoittamaan nimensä kauppakirjaan, jossa hän myi kaupunkitonttinsa\nsadasta dollarista. Tontin arvo oli kuusisataa, nyt se jo on\nkaksikymmentätuhatta. Tahtoisitte kenties tietää missä se tontti on. Se\non King Streetillä; siinä on nyt 'Tule taas'-kahvila, japanilaisen\nvuokra-autoyhtiön talli, Smith & Wilsonin vesijohtoliike ja Adisonin\nkaksikerroksinen hotelli, jonka alla on Ambrosian jäätelömyymälä.\nKaikki puutaloja ja aina olleet hyvässä maalissa. Eilen siellä viimeksi\nruvettiin maalaamaan. Mutta se maali ei tule enää olemaan minun ja\nJumalan välissä. Nyt ei enää ole mitään maalipyttyjä estämässä minua\nastumasta taivaan tielle.\" --\n\nSeuraavan päivän aamu- ja iltalehdet pysyivät kauniisti vaiti tästä\nvuoden suurimmasta uutisesta, mutta Honolulussa tirskuttiin tai\npäivitettiin niitä useinkaan ei vallan liioiteltuja juttuja, joita\nkuiskaillen kerrottiin, missä vain kaksi honolululaista osui yhteen.\n\n\"Erehdyimme siinä\", sanoi eversti Stilton klubissa, \"ettemme heti\nalussa asettaneet varmuuskomiteaa pitämään Alicea aisoissa.\"\n\nBob Cristy, eräs nuoremmista, purskahti niin ivalliseen ja äänekkääseen\nnauruun, että häneltä kysyttiin, mitä hän sillä tarkoitti.\n\n\"No, en juuri mitään\", vastasi hän. \"Mutta matkalla tänne kuulin, että\nukko John Ward on vastikään pantu putkaan juopumuksesta ja\nsiivottomasta esiintymisestä ja poliisin vastustamisesta. Abel Ah Yo\npitää tarkasti silmällä poliisikamarin asioita. Hänestä näet mikään ei\nolisi hauskempaa kuin narrata jokin kroonillinen juoppo tunnustamaan\nsyntinsä.\"\n\nEversti Stilton katsahti Lask Finnestoniin ja kumpainenkin taas Gary\nWilkinsoniin, Tämä vastasi siihen samalla tavoin.\n\n\"Se hän kyllä melkein on\", myönsi Bob Cristy nyökäten. \"Hän kuljeksii\nalinomaan satamassa, juo rahansa milloin saa, mutta on yhtä mielevä\nkuin ennenkin, vaikka hänen jo täytyykin käyttää silmälaseja lukiessaan\neikä enää ole niin nopsa. Ja hänen muistinsa on erinomainen. Jos nyt\nAbel Ah Yo saa hänet käsiinsä...\"\n\nGary Wilkinson selvitti kurkkuaan ennenkuin puuttui puheeseen.\n\n\"Hän on meidän suuri, kunniakas vanhuksemme. Hän on muisto menneiltä\najoilta. Ei ole enää montaa hänenlaistaan. Hän on uranuurtaja,\ntodellinen _kamaaina_ (vanha ja kokenut). Nyt hän on avuton ja\nvanhoilla päivillään poliisin käsissä! Meidän pitäisi tehdä jotakin\nhänen hyväkseen kiitokseksi siitä mitä hän on tehnyt Hawaijille, Tiedän\nsattumalta, että Sag Harbour on hänen lapsuudenkotinsa. Hän ei ole sitä\nnähnyt viiteenkymmeneen vuoteen. Emmekö yllätä häntä huomenna\nmaksamalla hänen sakkonsa, antamalla hänelle piletin Sag Harbouriin ja\n-- sanokaamme -- rahaa vuoden oleskeluun siellä? Ajattelen, että\nmuodostaisimme nyt komitean. Ehdotan siihen eversti Stiltonia, Lask\nFinnestonia ja... ja itseäni, Ja kuka on sopivampi puheenjohtajaksi\nkuin Lask Finneston, joka ennen muinoin niin hyvin tunsi tuon vanhan\nherran? Koska en kuule mitään vastalauseita, niin nimitän siis täten\nLask Finnestonin puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tehtävänä on koota\nvaroja jalon uranuurtajamme John Wardin nimiin sakkojen maksamista ja\nvuotista poissaoloa varten tunnustukseksi hänen elinikäisestä\nuutterasta työstään Hawaijin parhaaksi.\"\n\nKukaan ei vastustanut.\n\n\"Komitealla on nyt ensimmäinen salainen istuntonsa\", sanoi Lask\nFinneston nousten ja viitaten heitä menemään kirjastohuoneeseen.\n\n\n\n\nMAKALOA-MATOLLA.\n\n\nHawaijin naiset, päinvastoin kuin useiden muiden eteläisten rotujen,\nlähestyivät vanhuutta ylhäisen viehättävästi. Ilman ulkonaisia\nkaunistuskeinojakin tai ajan tekemien tuhojen viekasta peittelyä olisi\nnaisen, joka istui hau-puun alla, ken pätevä arvostelija hyvänsä\nkaikkialla muualla maailmassa, paitsi ei Hawaijilla, määritellyt\nkorkeintaan viidenkymmenen vuotiaaksi. Mutta hänen lapsensa ja\nlastenlapsensa sekä Roscoe Scandwell, joka neljäkymmentä vuotta oli\nollut hänen miehensä, tiesivät hänen olevan kuudenkymmenenneljän ja\nensi kesäkuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä täyttävän\nkuusikymmentäviisi. Mutta sitä ei hänestä huomannut, vaikka hän pani\nsilmälasit nenälleen alkaessaan lukea sanomalehteä ja otti ne pois\ntahtoessaan katsella puolta tusinaa lapsia, jotka leikkivät nurmikolla.\n\nKohtaus oli ylevä -- ylevä kuten vanha, talonsuuruinen hau-puu, jonka\nkatveessa hän istui: niin tilava ja kodikkaan mukava oli sen siimes;\nylevä kuten nurmi, jonka vihreä sametti kahdentuhannen dollarin\narvoisena yleni maalle päin ja ulottui yhtä arvokkaan ja ylhäisen\nbungalowin eteen. Meren puolelta, sata jalkaa korkeiden kookospalmujen\nmuodostaman esiripun läpi siinsi valtameri, joka särkkien takana oli\ntummansininen, taivaanrannalla indigonsininen ja särkkien sisäpuolella\nheijasti koko silkinhienon väriasteikon nefritistä alkaen aina\nsmaragdiin ja turmaliiniin.\n\nJa tämä talo oli vain yksi niistä puolesta tusinasta, jotka Martha\nScandwellille kuuluivat. Hänen kaupunkitalonsa muutamain mailien\npäässä sijaitsevassa Honolulussa, Nuuanunbulevardin varrella,\nensimmäisen ja toisen vesiputouksen välissä, oli oikea palatsi. Suuret\nvierasjoukot olivat tutustuneet hänen Tantaluksessa sijaitsevassa\nvuoristohuvilassaan vallitsevaan mukavuuteen ja iloiseen mielialaan ja\nhänen _mauha_-taloonsa ja _makai_-taloonsa laajalla Hawaijin saarella.\nMutta tämän Waikikik-talon kauneus, arvokkuus ja kallisarvoinen\nsisustus teki yhtä valtavan vaikutuksen. Kaksi japanilaista puutarhuria\ntasoitteli saksillaan hibicus-pensasaitoja ja kolmas puuhaili\ntaidokkaasti yöllä kukkivain cereuskasvien parissa, joiden pian\nodotettiin puhkeavan salaperäiseen yölliseen kukoistukseensa.\nLumivalkeaan pukuun puettu japanilainen kamaripalvelija kantoi ulos\nteetarjottimen, ja häntä seurasi japanilainen tyttö, joka kansansa\npuvussa oli sievä kuin perhonen ja palvellessaan valtiatartansa liehui\nkuin perhonen. Eräs toinen japanilainen palvelijatar, käsivarrellaan\njoitakin turkkilaisia pyyhinliinoja, meni matkan päässä oikealla yli\nnurmikon ja suuntasi kulkunsa kohti kylpykojuja, joista kylpypukuiset\nlapset juuri alkoivat poistua. Etempänä, palmujen alla merenrannalla\nnäkyi kaksi kiinalaista lapsentyttöä, jotka olivat puetut kauneihin\nkansallispukuihinsa, valkeaan _yee-shon'iin_ ja raitaisiin housuihin,\nja musta hiuspalmikko riippui kummallakin pitkin selkää. Kummallakin\noli pienokainen hoidettavanaan lastenvaunuissa.\n\nKaikki nämä palvelijat, hoitajattaret ja lastenlapset olivat Martha\nScandwellin. Samaten lastenlasten ihonväri, aito hawaijilainen, aivan\nselvästi Hawaijin auringon aikaansaama väri. He olivat hawaijilaisia\nkahdeksalta tai kuudeltatoista osaltaan, s.o. seitsemän kahdeksasosaa\ntai viisitoista kuudestoistaosaa valkoista verta vaikutti tähän ihoon\nkykenemättä himmentämään vähemmistönä olevaa polyneesialaista\nkullanruskeata. Mutta vain tottunut silmä olisi voinut huomata,\netteivät nämä vallattomat lapset kuitenkaan olleet puhdasta valkoista\nrotua. Roscoe Scandwell, isoisä, oli ollut puhdas valkoihoinen; Martha\nkolmelta neljäsosaltaan, heidän monet poikansa ja tyttärensä\nseitsemältä kahdeksasosaltaan, lastenlapset asteittain viideltätoista\ntai neljältätoista kuudestoistaosaltaan tai seitsemältä\nkahdeksasosaltaan, heidän seitsemän kahdeksasosaisten isiensä ja\näitiensä mentyä naimisiin seitsemän kahdeksasosaisten kanssa. Rotu oli\nmolemmin puolin oivallista; Roscoe polveutui suoraan Uuden Englannin\npuritaaneista ja Martha johti sukupuunsa yhtä suorasti Hawaijin\nkuningassuvuista, joiden sukutauluille laulettiin _meleseissä_\nylistyksiä jo tuhannen vuotta ennen kirjoitustaidon levenemistä.\n\nMatkan päähän pysähtyi auto ja sieltä laskeutui nainen, jonka iän\nsaattoi arvioida korkeintaan kuudeksikymmeneksi. Hän tuli yli nurmikon\nkeveästi kuin hyvinsäilynyt nelikymmenvuotias, vaikka hän itse asiassa\njo oli täyttänyt kuusikymmentäkahdeksan. Martha nousi tuoliltaan\ntervehtiäkseen häntä sydämelliseen hawaijilaiseen tapaan, syleilyin ja\nsuuteloin, kasvojen ja ruumiinkin kaunopuheisesti ilmaistessa\nvilpitöntä sydämellisyyttä. Kuului vain \"Bella-siskoni\" ja\n\"Martha-siskoni\" yhtämittaa toistettuna, sanat, joihin sekoittui miltei\nhajanaisia toistensa ja eno Thomasin, veli sen ja sen ja täti sen ja\nsen vointia koskevia kysymyksiä, kunnes he, tapaamisen ensi vaiheen\nsivuutettuaan, istuivat hellyydestä kostein silmin ja katselivat\ntoisiaan yli teekuppien. He eivät selvästikään olleet nähneet tai\nsyleilleet toisiaan vuosikausiin. Itse asiassa he olivat olleet erossa\nvasta kaksi kuukautta. Ja toinen oli kuudenkymmenenneljän vuotias,\ntoinen kuudenkymmenenkahdeksan. Mutta tämä täydellinen mielien\nsopusointu perustui siihen tosiseikkaan, että kumpikin omasi\nneljänneksen Hawaijin auringonlämpimästä, lemmekkäästä sydämestä.\n\nLapset lainehtivat täti Bellan ympärillä kuin kohoava joen vesi ja\ntulivat perusteellisesti syleillyiksi ja suudelluiksi ennenkuin\nhoitajineen lähtivät kylpyrannalle.\n\n\"Minä päätin muutamaksi päiväksi tulla tänne rannikolle, koska\npasaatituulet ovat tauonneet\", selitti Martha.\n\n\"Sinä olet ollut täällä jo kaksi viikkoa\", virkkoi Bella nuoremmalle\nsiskolleen hellästi hymyillen. \"Edward-veli kertoi minulle siitä. Hän\ntapasi minut höyrylaivassa ja tahtoi väkisin kyyditä minut tapaamaan\nLouisea ja Dorothya ja ensimmäistä lastenlastaan. Hän on aivan\nhullaantunut lapseen.\"\n\n\"Oh, herra jumala!\" huudahti Martha. \"Kaksi viikkoa! Enpä luullut niin\nkauan jo olleeni.\"\n\n\"Missä on Annie? Ja Margaret?\" kysyi Bella.\n\nMartha kohautti leveitä olkapäitään anteeksiantavalla hellyydellä, mikä\nkohdistui hänen oikullisiin, arvokasolemuksisiin tyttäriinsä, jotka\niltapäiväksi olivat jättäneet lapsensa hänen hoidettavakseen.\n\n\"Margaret on eräässä kokouksessa ulkoilmaklubilla -- he aikovat\nistuttaa puita ja hibiscuksia Kalakavan bulevardin kummallekin puolen\",\nsanoi hän. \"Ja Annie kuluttaa kahdeksankymmenen dollarin edestä\npyöränrenkaita kootakseen seitsemänkymmentäviisi dollaria\nenglantilaiselle Punaiselle Ristille -- nyt on näes heidän\nkerjuupäivänsä.\"\n\n\"Roscoe mahtaa olla ylpeä\", sanoi Bella ja huomasi siskon silmien\nkuvastavan iloista, lämmintä ylpeyttä. \"San Franciscossa kuulin\npuhuttavan Ho-o-la-an ensimmäisestä vuosivoittojen jaosta. Muistatko,\nettä ostin heidän osakkeitaan Abbie-raukan lapsille silloin kuin ne\nmaksoivat seitsemänkymmentä viisi senttiä kappale ja sanoin myyväni ne\nkun niiden hinta nousee kymmeneen dollariin?\"\n\n\"Ja kaikki nauroivat sinua ja jokaista, joka osti yhdenkin osakkeen\",\nsanoi Martha nyökäten. \"Mutta Roscoe ymmärsi asian. Tänään ne maksavat\nkaksikymmentäneljä.\"\n\n\"Minä myin omani höyrylaivalla langattoman lennättimen avulla -- tasan\nkahdestakymmenestä\", jatkoi Bella. \"Ja nyt touhuaa Abbie hankkien\nitselleen pukuja tukuttain. Hän aikoo Mayn ja Tootsien kanssa matkustaa\nPariisiin.\"\n\n\"Entäs Carl?\" kysyi Martha.\n\n\"Oh, hän päättää opintojaan Yalessa...\"\n\n\"Sen olisi hän tehnyt ilman sinun apuasi\", sanoi Martha hieman\nnuhtelevasti.\n\nBella myönsi aikomuksensa olevan avustaa koulutoverinsa pojan\nakateemisia opintoja ja lisäsi hyvillään:\n\n\"Oli kuitenkin hupaista käyttää Ho-o-la-a-rahat siihen. Roscoe tosin\nantoi aiheen, sillä hänen arvosteluunsa luottaen minä ostin osakkeet.\"\nHän katseli ympärilleen ja hänen silmänsä havaitsivat kauneutta,\nmukavuutta ja rauhaa ei ainoastaan lähimmässä ympäristössään, vaan myös\nsaaren muissa samanlaisissa keitaissa, joista tämä oli eräs. Hän\nhuoahti mielihyvästä ja virkkoi: \"Miellyttäväksi ovat miehemme olomme\nmuodostaneet, mutta ovatko he itse saaneet mitään meidän kauttamme?\"\n\n\"Ja tehneet meidät onnellisiksi...\" yhtyi siihen Martha, mutta\nkeskeytti äkkiä lauseensa.\n\n\"Kaikki muut paitsi sisar Bellan\", täydensi Bella hiljaisella äänellä\nhänen ajatuksensa.\n\n\"Tuo sinun avioliittosi oli valitettava seikka\", mumisi Martha hellän\nosanottavasti. \"Sinä olit niin nuori. Robert-enon ei olisi pitänyt\nsuostutella sinua.\"\n\n\"Minä olin vain yhdeksäntoista vuotias\", sanoi Bella nyökäten. \"Mutta\nsyy ei ollut George Castnerin. Ja muista, mitä hän kuolemansa jälkeen\non tehnyt hyväkseni. Robert-eno oli viisas. Hän tunsi Georgen\nkaukonäköiseksi, tarmokkaaksi ja uutteraksi. Hän ymmärsi jo silloin,\nviisikymmentä vuotta sitten, Nahalan vedenkäyttöoikeuden arvon, josta\nkukaan muu ei välittänyt. He luulivat hänen pyrkimyksiensä tähtäävän\nkarjatilan ostamiseen. Hänen suunnitelmansa oli ostaa vedestä koituva\ntulevaisuushyöty -- ja sinä tiedät, kuinka hyvin hän onnistui.\nToisinaan meikein häpeän ajatellessani tulojani. Ei, George ei\nollenkaan ole syynä avioliittomme onnettomuuteen. Tiedän, että olisin\nvoinut vielä tänä päivänä viettää hänen kanssaan onnellista elämää, jos\nhän olisi elänyt.\" Hän pudisti hitaasti päätään. \"Ei, hänen vikansa se\nei ollut. Eikä kenenkään muunkaan. Ei edes minunkaan. Jos se jonkun syy\noli...\" Hänen miettivä, lempeä hymyilynsä taittoi kärjen hänen suustaan\npyrkiviltä sanoilta. \"Jos se jonkun syy oli, niin oli se John-enon.\"\n\n\"John-enon!\" huudahti Martha hämmästyneenä. \"Jos jonkun oli syy, niin\nminä sanoisin Robert-enon. Mutta John-enon?\"\n\nBella hymyili tyynesti ja vakaasti.\n\n\"Robert-enohan sinut saattoi menemään George Castnerin kanssa\nnaimisiin\", sanoi hänen sisarensa innokkaasti.\n\n\"Se on totta\", vahvisti Bella nyökäten. \"Mutta kysymys ei ollut\nmiehestä, vaan hevosesta. Minä tahdoin John-enolta lainata hevosen ja\nhän suostui, Niin se kaikki kävi.\"\n\nNyt syntyi merkityksellinen hiljaisuus, ja sillä aikaa kuin lasten\näänet ja aasialaisten palvelijattarien lempeästi nuhtelevat\nhuomautukset alkoivat kuulua lähempää rannalta, tunsi Martha yht'äkkiä\ntehneensä rohkean päätöksen. Hän viittasi lapsia pysymään loitommalla.\n\n\"Menkää, lapset, menkää. Täti ja Bella-täti tahtovat puhella.\"\n\nJa soinnukkaiden, herttaisten lastenäänten loitotessa nurmikon yli\nsilmäili Martha tutkivin sydämin niitä surullisia kurttuja, joita\npuolen vuosisadan hiljaiset kärsimykset olivat uurtaneet sisaren\nkasvoihin. Lähes viisikymmentä vuotta hän oli nähnyt nämä kurtut. Hän\nkeräsi kaiken hawaijittarelle ominaisen sulattavan hellyytensä\nrikkoakseen tämän puolen vuosisataa kestäneen äänettömyyden.\n\n\"Bella\", sanoi hän, \"me olemme aina eläneet täydellisessä\ntietämättömyydessä. Sinä et milloinkaan puhunut mitään. Mutta me\nkummastelimme -- oh, niin usein...\"\n\n\"Ettekä milloinkaan kysyneet\", mutisi Bella kiitollisesti.\n\n\"Mutta nyt vihdoin minä kysyn. Tämä on meidän hämyhetkemme. --\nKuulehan heitä! Minua toisinaan säikähdyttää ajatus, että he ovat\nlastenlapsia, _minun_ lastenlapsiani -- minun, joka vielä joitakin\npäiviä sitten, niin minusta tuntuu, olin avosydämisin, vallattomin ja\nhuolettomin tyttö mikä milloinkaan on ratsastanut hevosenselässä tai\nuinut mahtavissa rantatyrskyissä tai pakoveden aikana keräillyt\n_opihisia_ tai nauranut tusinalle ihailijoita. Unohtakaamme nyt\nhämyhetkenämme kaikki muu paitsi se, että minä olen sinun armas\nsiskosi, niinkuin sinä olet minun.\"\n\nKummankin silmät olivat kosteat. Bella ilmeisesti arasteli puhua.\n\n\"Me ajattelimme George Castnerin olevan syypään\", jatkoi Martha, \"ja\narvailimme yksityiskohtia. George oli kylmäkiskoinen luonne, sinä taas\nlämmin hawaijitar. Hänen on täytynyt olla julma, Walcott-veli väitti\naina, että hän varmasti löikin sinua...\"\n\n\"Ei, ei!\" keskeytti Bella. \"George Castner ei milloinkaan ollut\nraakamainen. Toivoin monta kertaa että hän olisi. Hän piti aina minusta\nhuolta. Hän ei milloinkaan minua uhannut. Hän ei milloinkaan korottanut\nääntään minua vastaan. Ei milloinkaan -- oh, voitko uskoa sen? Ah,\nusko, minä pyydän -- me emme milloinkaan vaihtaneet pahaa sanaa. Mutta\nhänen talonsa, meidän talomme, Nahalassa, oli harmaa. Kaikki sen värit\nolivat harmaita ja kylmiä ja hyisiä, ja minä sitävastoin hehkuin\nkaikissa auringon, maan, veren ja rodun väreissä. Se oli kylmä,\nharmaankylmä niinkuin puolisonikin. Sinä tiedät, että hän oli harmaa.\nHarmaa kuin Emersonin muotokuva, jonka näimme koulussa. Hänen ihonsa\noli harmaa. Aurinko ja säät ja kaikki satulassa vietetyt tunnit eivät\nsaaneet sitä ruskettumaan. Ja hän oli yhtä harmaa sisältä kuin ulkoa.\"\n\n\"Ja minä olin vasta yhdeksäntoista kun Robert-eno päätti avioliittomme,\nKuinka minä olisin saattanut tietää mitään? Robert-eno puhui kanssani.\nHän huomautti, että Hawaijin rikkaudet alkoivat siirtyä _haolein_\n(valkoihoisten) käsiin. Hawaijilaiset päämiehet antavat omaisuuksiensa\nmennä. Rikkaat hawaijilaisnaiset, jotka olivat menneet naimisiin\n_haolein_ kanssa, saivat rikkautensa suunnattomasti lisääntymään, kun\nniitä hoiti heidän _haole_-miehensä. Hän muistutti minulle kuinka\nisäukko Robert Wilton oli ottanut haltuunsa äitimuori Wiltonin\n_mauka_-maan ja kartuttanut sitä ja perustanut sille Kilohanan\nkarjatalon.\"\n\n\"Silloinkin Parkerin karjatalo vei siitä voiton\", keskeytti Martha\nylpeästi.\n\n\"Ja hän lisäsi, että jos isämme, ennenkuin kuoli, olisi ollut yhtä\neteensäkatsova kuin isoisä, niin silloiset Parkerin maat olisi\nyhdistetty Kilohanaan, ja Kilohanasta olisi tullut numero ykkönen. Ja\nhän sanoi, että milloinkaan ei lihan hinta halpenisi. Ja hän sanoi\nmyös, että sokerissa oli Hawaijin suuri tulevaisuus. Siitä on nyt\nviisikymmentä vuotta ja enemmän kuin oikeassa hän näyttää olleen. Ja\nhän sanoi, että nuori _haole_ Goerge Castner oli kaukonäköinen ja\nehtisi pitkälle elämässään ja meitä oli liian monta tyttöä ja että\nKilohana-maa oikeudenmukaisesti siirtyisi pojille, ja että jos menisin\nnaimisiin Georgen kanssa, niin tulevaisuuteni olisi suurenmoisesti\nturvattu.\"\n\n\"Minä olin vasta yhdeksäntoista vuotias ja vast'ikään palannut Royal\nChief-koulusta -- se oli siihen aikaan kun tyttöjämme ei vielä\nlähetetty Yhdysvaltoihin kasvatettavaksi. Sinä, Martha-siskoni, olit\nensimmäisiä, jotka saivat kasvatuksensa mantereella. Ja mitä tiesin\nminä silloin rakkaudesta ja ihailijoista, vielä vähemmän avioliitosta?\nKaikki tytöt menivät naimisiin. Se oli heidän elämäntehtävänsä. Äiti ja\nisoäiti, kaikki olivat he menneet naimisiin. Minun elämäntehtäväni oli\nmennä naimisiin George Castnerin kanssa. Niin sanoi Robert-eno kaikessa\nviisaudessaan ja minä tiesin, että hän oli sangen viisas. Ja niin minä\nmuutin puolisoni kanssa harmaaseen taloon Nahalaan.\"\n\n\"Sinä muistat sen. Ei ainoatakaan puuta, aaltoilevia laidunmaita vain\nja korkeita vuoria taustalla, meri alhaalla ja tuuli -- waimea- ja\nnahala-tuulet kumpainenkin ja _kona_-tuuli vielä lisäksi. Me olimme\nkahden. Hän hoiti Nahalaa Glenssin puolesta, joka oli palannut\nSkotlantiin, Kahdeksantoista sataa hän sai vuodessa paitsi lihaa,\nhevosia, karjapaimenia ja ranchi-taloa...\"\n\n\"Iso palkka siihen aikaan\", virkkoi Martha,\n\n\"Mutta George Castnerille ja hänen tekemiinsä palveluksiin nähden liian\npieni\", väitti Bella. \"Vietin siellä hänen kanssaan kolme vuotta. Hän\nei ainoanakaan aamuna noussut vuoteestaan kello puoli viittä myöhemmin.\nTyönantajat jumaloivat häntä. Turhamaisen omantunnontarkkana hän\nmittasi heille ajastaan ja voimistaan täyden mitan ja enemmänkin. Se\nkai oli omansa tekemään elämämme harmaaksi. Mutta kuule, Martha.\nKahdeksastatoista sadastaan pani hän vuosittain kuusitoista sataa\nsäästöön. Ajattele! Kaksisataa riitti meidän vuotuisiin menoihimme.\nOnneksi hän ei juonut eikä tupakoinut. Niillä rahoilla pukeuduimmekin.\nMinä ompelin itse pukuni. Sinä saatat muistaa ne. Minä suoritin kaikki\ntyöt paitsi puunhakkuun, josta karjapaimenet huolehtivat. Keitin\nruokaa, leivoin ja pesin...\"\n\n\"Sinä, jota palvelijat aina syntymästäsi saakka ovat hoivanneet!\" sanoi\nMartha osanottavasti. \"Kilohanassa oli niitä aina kokonainen\nrykmentti.\"\n\n\"Niin, se oli mitä alastominta, hurjinta köyhyyttä!\" huudahti Bella.\n\"Miten kauan yhden kahvinaulan täytyikään kestää! Luuta kulutettiin\ntyystin loppuun ennenkuin uusi ostettiin. Ja sitä häränlihaa! Tuoretta\ntai auringossakuivattua häränlihaa aamulla, päivällä ja illalla! Ja\npuuroa! En sen perästä enää milloinkaan ole syönyt puuroa enkä\nmuutakaan aamiaisruokaa.\"\n\nHän nousi äkkiä pystyyn ja astui muutaman askeleen katsellakseen\npoiskäännetyin silmin värikästä maisemaa sillä aikaa kuin tyynnytti\nmieltään. Ja hän palasi tuolilleen ylpeän, varman, miellyttävän ja\nsuoraselkäisen ryhdikkäänä, piirre, jota mikään mantereella annettu\nkasvatus ei voi riistää hawaijilaisnaiselta. Bella Castner oli hyvin\n_haole_, vaalea- ja hienohipiäinen. Mutta kun hän palasi pystyssäpäin,\nmajesteetillisten kulmakarvain kaartamissa ruskeissa silmissään\ntyyni katse, pehmeät viivat pienen suunsa ympärillä, joka vielä\nkuudenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen kertoi suloisista suudelmista --\nteki se kaikki hänestä hawaijilaisen hienostonaisen perikuvan\n_haole_-verestä huolimatta. Hän oli vilkkaampi kuin Martha-sisko ja\nvielä enemmän kuningatarta muistuttava.\n\n\"Sinä tiedät, että me olimme tunnettuja niukoista elintavoistamme\",\nsanoi Bella keveästi naurahtaen. \"Nahalasta oli pitkä matka lähimpään\nihmisasumukseen. Myöhästyneet tai myrskyn kynsiin joutuneet matkustajat\ntapasivat toisinaan yöpyä luonamme. Ja sinä tunnet ylellisyyden, joka\nsiihen aikaan ja vielä tänä päivänä vallitsee suurissa karjataloissa.\nJa naurettaviksi me teimmekin itsemme! 'Mitä me siitä välitämme?'\ntapasi George sanoi. 'He elävät nyt leveästi. Kahdenkymmenen vuoden\nperästä tulee meidän vuoromme, Bella. Silloin tulevat he tänne ja\nsyövät kädestämme. Meidän täytyy ruokkia heitä, sillä heillä ei ole\nmuuta mihin turvautua, ja me ruokimme heitä hyvin, sillä silloin olemme\nrikkaita, Bella, niin rikkaita, etten uskalla sinulle siitä puhuakaan.\nMutta minä teidän mitä minä tiedän, ja sinun pitää luottaa minuun'.\"\n\n\"'Rakkahin Bella', sanoi John-eno minulle ja minä tiedän, että hänen\nsydämensä sykki lämpimänä minua kohtaan. Jumalan kiitos, hän varoitti\naina minua pysymään kärsivällisenä. Hän tiesi kaikki. Hän oli hyvin\nviisas. Hän oli lämpimän inhimillinen ja senvuoksi viisaampi kuin\nRobert-eno ja George Castner, jonka pyrkimykset olivat ulkonaisia, ei\nsielullisia, jotka mieluummin laskivat kassakirjansa numeroita kuin\nsydämenlyöntejä rinta rintaa vasten, joka mieluimmin viivoitti\nnumerosarekkeita kuin muisteli syleilyjä, helliä katseita ja sanoja ja\nhyväilyjä. 'Rakkahin Bella', tapasi John-eno sanoa. Hän tiesi kaikki.\nSinä olet aina kuullut kerrottavan hänen rakkaudestaan prinsessa\nNaomiin. Hän oli todellinen rakastaja. Hän rakasti vain sen ainoan\nkerran. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hänen väitettiin muuttuneen\nkummalliseksi. Se hän olikin, Hän oli tosi rakastaja, kerran ja\nainaisesti. Muistatko hänen Kilohanassa olleen kielletyn huoneensa,\njohon emme tunkeutuneet ennenkuin vasta hänen kuolemansa jälkeen ja\njonka huomasimme pyhäköksi, jossa hän palvoi häntä. 'Rakkahin Bella',\nsiinä oli kaikki, mitä hän milloinkaan minulle sanoi. Mutta minä\nymmärsin, että hän tiesi kaikki.\"\n\n\"Ja minä olin yhdeksäntoista vuotias ja auringonlämmin hawaijitar\nhuolimatta kolmeneljäsosaisesta _haole_-verestäni ja tunsin vain\nsuloiset kilohanalaiset tyttötoverini ja kouluaikani Honolulun Royal\nChief-koulussa ja harmaan puolisoni Nahalassa harmaine saarnoineen ja\nraittiine, säästäväisine tapoineen sekä kumpaisenkin lapsettoman enoni,\ntoisen kylmine, kaukonäköisine katseineen ja toisen, uneksijan\nsärkyneine sydämineen, joka rakasti kuollutta prinsessaa.\"\n\n\"Ajatteleppas sitä harmaata taloa! Ja minä siellä, minä, joka\nKilohanassa ja Parkerin luona vanhassa Manassa ja Puuwaawaassa olin\nelänyt yltäkylläisyydessä ja huvien ja ainaisten ilojen parissa!\nMuistathan? Vietimme siihen aikaan suurenmoista aateliselämää. Voitko\najatella, Martha -- ainoa ompelukone, joka minulla oli Nahalassa, oli\nsamanlainen kuin ensimmäisillä lähetyssaarnaajilla, tuollainen\nauttamaton kapistus, jota käsin pyörittää hyristettiin.\"\n\n\"Meidän naimisiin mennessämme oli Robert ja John kumpainenkin antanut\nGeorgelle viisituhatta dollaria. Mutta hän oli pyytänyt, että asia\npidettäisiin salassa. Vain me neljä siitä tiesimme. Ja minun sillä\nauttamattomalla ompelukoneella ommellessani halpoja _holoku'iani_ osti\nhän niillä rahoilla maata, -- muistathan, Nahalan yläosasta -- tilkun\nkerrallaan, joka oston ollessa vaivalloinen kauppa, jonka hän solmi\nköyhän vaivaisen huolestunut ilme kasvoillaan. Tänä päivänä tuottaa\nyksin Nahalan kanava vuosittain minulle neljäkymmentä tuhatta.\"\n\n\"Mutta maksoiko se vaivan. Minä näin nälkää. Jos hän edes kerran olisi\nminut rajusti painanut rintaansa vasten! Jos hän edes kerran olisi\nviipynyt luonani edes viisi minuuttia ja siksi ajaksi luopunut omista\nliikeasioistaan tai uskollisesta työnteostaan esimiestensä\npalveluksessa! Joskus minä olisin saattanut kirkaista tai paiskata tuon\niankaikkisen kuuman puuron vasten hänen kasvojaan tahi heittää\nompelukoneen lattialle ja sen päällä tanssia _hulaa_ vain\npakoittaakseni hänet raivostumaan ja olemaan inhimillinen, julma,\njonkinlainen mies harmaan, jähmettyneen puolijumalan asemesta.\"\n\nBellan traagillinen ilme katosi ja hän suorastaan nauroi muistelmilleen\nteeskentelemättömän hilpeänä. \"Kun satuin olemaan sillä tuulella,\nkatseli hän minua vakavasti, koetti vakavana valtimoani, tutki kieltäni\nja antoi mahtipontisesti minulle majavaöljyä sekä vakuutti, että\nseuraavana päivänä tuntisin voivani paremmin. Varhain nukkumaan! Kello\nyhdeksän jälkeen emme enää olleet jalkeilla. Kahdeksan oli tavallinen\nmaatamenoaikamme. Se säästi kaasua. Päivällistä emme Kalohanassa\nsyöneet -- muistatko sen suuren pöydän siellä? George ja minä söimme\nillalla. Sitten hän istui lampun kyljessä toisella puolen pöytää ja\nluki vanhoja lainatuita aikakauslehtiä tunnin ajan ja minä istuin\nsill'aikaa toisella puolen ja parsin hänen sukkiaan ja laittelin hänen\nliinavaatteitaan. Hänen alusvaatteensa olivat aina halvoista\njätekankaista tehtyjä. Ja kun hän kävi nukkumaan, niin minä tein saman.\nKaasua ei missään nimessä tuhlattu. Ja hän kävi aina samalla tavoin\nnukkumaan: veti kellonsa, merkitsi päivän sääsuhteet päiväkirjaansa,\nriisui kenkänsä, aina oikeasta jalasta ensin, sitten toisesta, ja\nasetti ne kunnollisesti vierekkäin lattialle vuoteen päähän sille\npuolelle, jolla makasi.\"\n\n\"Hän oli puhtautta noudattavin ihminen minkä milloinkaan olen tuntenut.\nHän ei milloinkaan pitänyt samoja alusvaatteita kahta päivää peräkkäin.\nJa minä pesin. Hän oli niin puhdas, että se ihan raivostutti. Hän ajoi\nkahdesti päivässä partansa. Hän käytti ruumiinsa puhtaanapitoon enemmän\nvettä kuin kukaan _kanaka_. Hän teki työtä enemmän kuin kaksi _haolea_.\nJa hän ymmärsi Nahalaveden tulevaisuuden.\"\n\n\"Hän teki sinut rikkaaksi, mutta ei onnelliseksi\", keskeytti Martha.\n\nBella huokasi ja taivutti päätään,\n\n\"Mitä rikkaus oikeastaan on, Martha-sisko? Minulla oli höyrylaivalla\nmukanani uusi timanttirannerenkaani, kolmas kahden vuoden aikana. Mutta\nvoi, mitä ovat timantit ja kaikki maailman rikkaudet rakastajaan\nverrattuna! Todellinen rakastaja ja puoliso, jolle antautuu, jonka\nrinnalla tekee työtä ja jakaa surut ja ilot, oma ainokainen mies,\nrakastaja, herra...\"\n\nHänen äänensä vaimeni kuulumattomiin, ja siskokset istuivat ääneti\nja liikutettuina. Vanha mummo, kumarainen, sadan elinvuoden\nkokoonkutistama, nilkutti keppi kädessä yli nurmikon heitä kohti. Hänen\nsilmänsä, jotka olivat kipristyneet melkein vain pieniksi\ntirkistysrei'iksi, olivat terävät kuin lepakon, ja hän vaipui ensin\nBellan jalkoihin hampaattomalla suullaan ja puhtaalla hawaijinkielella\nmumisten ja laulaen _meleen_ Bellasta ja Bellan esi-isistä ja lisäsi\nsiihen tilapäisesti kyhätyn osan, jossa toivotti hänet tervetulleeksi\nHawaijiin suuren meren yli Kaliforniaan tekemältään matkalta. Ja vanhan\nmummon laulaessa _meleetään_ hänen näppärät sormensa hieroivat Bellan\nsilkkisukkiin verhottuja jalkoja alkaen nilkoista ja pohkeista polviin\nja reisiin saakka.\n\nSekä Bellan että Marthan silmät kyyneltyivät, kun vanha palvelijatar\ntoisti _lominsa ja meleensä_ Marthalle ja he puhuivat hänen kanssaan\nvanhalla kielimurteella ja tekivät hänelle tavanmukaisia kysymyksiä\nkoskien hänen terveyttään ja ikäänsä ja lastensalastenlapsiaan. He\nolivat hyviä hänelle, joka oli _lomi'nut_ heitä lapsina Kilohanan\nsuuressa talossa, niinkuin hänen esivanhempansa olivat hieroneet heidän\nesivanhempiaan lukemattomien sukupolvien aikana. Sitten kuin lyhyt\nvelvollisuusvierailu oli päättynyt, nousi Martha ylös ja saattoi hänet\ntakaisin bungalowiin, pisti rahaa hänen käteensä ja käski ylpeiden ja\nkauniiden japanilaisten kamarineitojen tarjota ikälopulle eukolle\n_poi'ta_, joka on sekotus ulpukanjuurista, _iamaka'sta_ eli raa'asta\nkalasta, jauhetusta _kukui_-pähkinöistä ja _limu'sta_, eräänlaisesta\nmeriruohosta, ja on helpostisulavaa, hyvänmakuista ja hampaamattomille\nsopivaa. Tässä esiintyi vanha feodaaliaikainen side, palvelijan\nuskollisuus isäntäänsä kohtaan ja isännän vastuunalaisuus palvelijansa\nsuhteen, ja Martha, vaikka oli kolmeksi neljäsosaksi _haole_ Uuden\nEnglannin anglosaksilaista verta suonissaan, oli kokonansa hawaijitar\nnoudattaessaan muinaisaikaisia, jo melkein unhoon jääneitä tapoja.\n\nKun hän palasi nurmen poikki hau-puun luo, jäivät Bellan silmät\nkatselemaan häntä ja hänen verensä aitoutta. Martha oli hiukan Bellaa\nlyhyempi, mutta vain hyvin hiukan, ja hänen ryhtinsä ei ollut niin\nkuningatarmainen, mutta hän oli kaunis ja jalosti muodostunut, pikemmin\npyöristynyt kuin vuosien runtelema, ja hänen polyneesialainen\nvaltiatarvartalonsa muodot kävivät ylväinä esiin aistikkaan, puoleksi\nihomyötäisen mustan silkki-_holokun_ alta, joka oli reunustettu\nmustilla pitseillä, kalliimmilla kuin on jossakin pariisilaisessa\npuvussa.\n\nSiskosten jatkaessa keskusteluaan olisi vieras saattanut panna merkille\nhämmästyttävän yhdennäköisyyden, joka esiintyi heidän puhtaissa,\nsuorissa profiileissaan, leveissä poskiluissaan, korkeissa otsissaan,\nraudanharmaassa, paksussa tukassaan, pehmeähuulisissa suissaan, joiden\npiirteet vuosikymmenien itsestäänvarma ja oikeutettu ylpeys oli lujiksi\nmuovaillut, ja heidän hienoissa kulmakarvoissaan, jotka kaareutuivat\npitkänsuippojen ruskeiden silmien yllä. Kummankin kädet olivat hyvin\nsäilyneet vanhuuden vaikutuksilta, ja sormet olivat hoikat, kauniisti\nkapenevat, ja niitä oli heidän lapsina ollessaan hellästi hieroilleet\nja muovailleet samanlaiset vanhat hawaijilaisnaiset kuin se, joka nyt\nsisällä talossa söi _poi'ta ja iamakaa ja limua_.\n\n\"Niin kului vuosi\", aloitti Bella jälleen, \"ja tiedätkö mitä, elämäni\nalkoi kirkastua. Minä kiinnyin puolisooni. Sellaisiksi me naiset olemme\nluodut. Minä ainakin olin sellainen. Sillä hän _oli_ hyvä. Hän _oli_\noikeamielinen, Hänellä oli kaikki vanhat aito puritaanien hyveet. Minä\naloin tuntea viehtymystä häneen, pitää hänestä, olisinpa melkein voinut\nhäntä rakastaa. Ja jollei John-eno olisi lainannut minulle sitä\nhevosta, niin tiedän, että olisin todenteolla rakastanut häntä ja\nelänyt hänen kanssaan onnellisena -- levollisessa muodossa tietysti.\"\n\n\"Katsos, minä en tietänyt mitään parempaa tai muunlaista miehistä. Minä\naloin katsella häntä iloisesti pöydän takaa hänen istuessaan ja\nlukiessaan tuona lyhyenä illallisen ja maatamenon välisenä aikana ja\nkuuntelin iloisin mielin hänen hevosensa kavionkopsetta, kun hän\niltaisin palasi loputtomilta maillaan tekemiltään ratsastusretkiltä. Ja\nhänen vajanainen kiitoksensa oli todella kiitos, joka sai sydämeni\ntulvilleen onnea -- niin, Martha-sisko, minä tunsin punastuvani\nkuullessani hänen tyynesti ja oikeudenmukaisesti kiittävän minua, kun\nolin suorittanut jonkun tehtävän hyvin tai kunnollisesti.\"\n\n\"Ja kaikki olisi ollut hyvin koko meidän yhdyselämämme ajan, jollei hän\nliikeasioissa olisi matkustanut Honoluluun. Hänen piti viipyä pari\nviikkoa tai kauemminkin, ensin järjestääkseen maatilan asioita Glenssin\npuolesta ja sitten omiaan; hän aikoi ostaa lisää maata. Tiedätkö, hän\nosti laajoja erämaa-alueita, joihin ei sisältynyt muuta arvokasta kuin\nvettä tahi vain jonkin vesistön lähde, niin halvasta hinnasta kuin\nviisi tai kymmenen senttiä aarilta. Ja hän tuumi, että minä tarvitsin\nilmanalanmuutosta. Minä halusin lähteä hänen mukanaan Honoluluun. Mutta\nkustannuksia ajatellen hän valitsi minulle Kilohanan. Hän ei yksinomaan\nsäästyisi kaikilta menoilta, jos kävisin vierailulla vanhassa\nkodissani, vaan hän säästäisi samalla myös sen ruuan hitusen hinnan,\njonka olisin syönyt jäädessäni yksin Nahalaan, ja ostaisi sillä lisää\nmaata. Ja Kilohanassa vastasi John-eno 'kyllä' ja lainasi minulle\nhevosen.\"\n\n\"Oh, olin kuin taivaassa ensimmäiset päivät kotiintuloni jälkeen.\nAlussa tuntui vaikealta uskoa, että niin paljon oli ruokaa maailmassa.\nMinua kauhistutti ennenkuulumaton tuhlaus keittiössä. Minä näin\ntuhlausta kaikkialla, niin hyvin oli mieheni minut harjoittanut.\nPalvelijanhuoneessa asuvat vanhat palvelijat elivät paljon paremmin\nkuin konsanaan George ja minä, eivätkä vähääkään muistuttaneet\narmoillaeläjiä. Sinä muistat miten meillä oli Kilohanassa, että meillä\nelettiin aivan samalla tavoin kuin Parkereilla, hieho teurastettiin\njoka päivä, palvelijat toivat tuoretta kalaa Waipian ja Kiholon\nsaarilta, aina parhaimpia ja harvinaisimpia lajeja...\"\n\n\"Ja rakkaus sitten, meidän perheemme tapa rakastaa! Sinä tiedät\nminkälainen John-eno oli. Ja Walcott-veli oli siellä ja Edward-veli ja\nkaikki nuoremmat siskot paitsi sinä ja Sally, jotka olitte koulussa. Ja\nElizabeth-täti ja Janet-täti miehensä ja kaikkien lastensa kera oli\nsiellä käymässä. Nyt sain alinomaan hyväilyjä ja helliä sanoja ja\nkaikkea mitä olin kaivannut kokonaisen raskaan vuoden. Minä janosin\nsitä. Minä olin kuin aaltojen rantahiekalle heittämä haaksirikkoinen,\njoka join palmujen juurilla lirisevistä viileistä lähteistä.\"\n\n\"Ja _he_ tulivat ratsastaen Kawaihaesta, jossa kuninkaallisesta\nhuvipurresta olivat astuneet maihin, koko tuo uljas ratsastusseurue,\nkaksi rinnan, kukkasin koristettuina, nuorina, onnellisina ja iloisina,\nParkerin hevosilla ratsastaen kolmekymmentä henkeä käsittävänä\nseurueena, sekä sitäpaitsi sata cowboyta Parkerin tilalta ja yhtä monta\nheidän omaa palvelijaansa -- se oli kuninkaallinen kulkue.\nRatsastusseurue oli tietysti prinsessa Lihuen, ja hän, kuten kaikki\ntiesimme, oli vähällä kuolla kauheaan tuberkuloosiin; mutta hänen\nmukanaan oli hänen veljensä, poika, prinssi Lilolilo, jota kaikkialla\ntervehdittiin tulevana kuninkaana, sekä vielä hänen veljensä, prinssit\nKahekili ja Kamalau. Ja prinsessaa seurasi Ella Higginsworth, joka\npolveutuen Kanaiista oikeutta myöten väitti olevansa jalosukuisempi\nkuin hallitseva perhe, ja Dora Niles ja Emily Lowcroft ja... mutta\nmiksipä heitä kaikkia luetella! Ella Higginsworth ja minä olimme olleet\nhuonetovereita Royal Chief-koulussa. Ja he levähtivät tunnin ajan -- ei\nmitään _luau'ta_, sillä _luau_ odotti heitä Parkerien luona -- mutta\nolutta ja väkijuomia sai olla miehille ja virvoitusjuomia, appelsiineja\nja melooneja naisille.\"\n\n\"Ella Higginsworth ja prinsessa, jotka muistivat minut, syleilivät\nminua, ja samaten kaikki muut tytöt ja naiset, ja Ella puhui prinsessan\nkanssa, ja prinsessa itse pyysi minua ottamaan osaa huviratsastukseen\nja yhtymään heihin Manassa, josta he kahden päivän kuluttua lähtisivät.\nJa minä olin kiitollinen siitä kaikesta -- vuoden istuttuani vankina\nharmaassa Nahalassa. Olinhan vasta yhdeksäntoista vuotias, enkä\ntäyttäisi kahtakymmentä ennenkuin vasta viikon kuluttua.\"\n\n\"Oh, minä en joutanut ajattelemaan tulevia. Minulla oli niin paljon\ntekemistä naisten kanssa, että vain matkan päästä saatoin nähdä\nLilolilon, joka kookkaana ja reippaana häämötti muiden miesten yli.\nMinä en ollut milloinkaan ollut huviratsastuksella. Olin niitä nähnyt\nKilohanassa ja Manassa, mutta olin ollut liian nuori päästäkseni\nmukaan, ja sitten oli seurannut koulussa-olo ja avioliitto. Tiesin mitä\nse merkitsi -- kaksi viikkoa paratiisissa ja sitten seuraisi taas\nviheliäinen vuosi Nahalassa.\"\n\n\"Pyysin John-enolta lainaksi hevosen -- s.o. kolme hevosta tietysti,\nyhden cowboylle ja toisen kuormaa kantamaan. Siihen aikaan ei ollut\nteitä eikä ainoatakaan automobiilia. Ja minun oma hevoseni! Se oli\nHilo. Sinä muistat sen. Sinä olit silloin koulussa, ja ennenkuin vuoden\nperästä olit palannut kotiin, oli se taittanut selkänsä ja\nratsastajansa niskan villikarjankaatoretkellä ylhäällä Mauna Kealla.\nSinähän kuulit siitä puhuttavan -- tuosta nuoresta amerikkalaisesta\nmeriupseerista.\"\n\n\"Luultavasti Bawsfieldista\", sanoi Martha nyökäten.\n\n\"Mutta Hilo! Minä olin ensimmäinen nainen, jota se oli kantanut\nselässään. Se oli kolmivuotias ja vast'ikään opetettu ratsuksi. Se oli\nniin musta ja kiiltävä että valoheijasteet sen karvassa olivat kuin\nhohtava hopea. Se oli maatilan isoin ratsuhevonen, Kings Sparklingdowin\nja erään laiduntamman jälkeläinen ja kaksi viikkoa sitten vielä\nkuljeksinut vapaudessa. En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa hevosta.\nSillä oli vuoristoponin pyöreä, leveärintainen ja hyvin muodostunut\nruumis ja sen pää ja kaula, soreat, mutta täyteläiset, todistivat jaloa\nrotua, ja korvat olivat ihastuttavan elokkaat, eivät liian pienet\neivätkä ärtyisät, eivät myöskään liian isot ja veltot kuten muulin. Ja\nsen jalat olivat myös herttaiset, virheettömät, vakavat ja\nluotettavat.\"\n\n\"Muistan kuulleeni prinssi Lilolilon sanoneen John-enolle, että sinä\nolit koko Hawaijin paras ratsastajatar\", keskeytti Martha. \"Se tapahtui\nkaksi vuotta senjälkeen kuin olin palannut koulusta ja sinä asuit\nNahalassa.\"\n\n\"Sanoiko Lilolilo niin!\" huudahti Bella. Hän melkein punastui ja hänen\nruskeat silmänsä loistivat vaikka hänen rakkaansa oli kuolleena\nmaatunut jo lähes puoli vuosisataa. Mutta hawaijilaisnaisen\nsynnynnäisellä häveliäisyydellä hän tukahutti sydämestään\nesiinpyrkineen tunteenpurkauksen ryhtymällä uudestaan ylistämään Hiloa.\n\n\"Oh, kun se nelisti minua kantaen ylös reheviä ruohikkorinteitä ja\npitkin niitä, tuntui minusta kuin olisin kiitänyt unelmien mailla,\nsillä se painalsi yli ruohikon hypähtämällä, lentäen kuin hirvi, jänis\ntai kettukoira -- tiedäthän kuinka ne juoksevat. Se meni oikoteitä, se\ntanssi... oh, silloin tunsin eläväni! Se oli hevonen, joka kelpasi\nratsuksi vaikka kenraalille, Napoleonille, Kitchnerille. Ja sen\nsilmät... ne eivät olleet häijyt, vaan veitikkamaiset, viisaat; ja\nnäytti kuin sillä olisi ollut koirankurit mielessään ja iloitsi\nsaadessaan panna niitä toimeen. Pyysin Hiloa John-enolta. Ja John-eno\nkatsoi minuun ja minä katsoin häneen, ja vaikka hän ei sanonut niin\nminä tiesin, että hän tunsi 'rakkahin Bella', ja minä tiesin, että kun\nhän katsoi minuun, niin hän näki vain prinsessa Naomin. Ja John-eno\nvastasi 'kyllä'. Ja niin se sitten kävi.\"\n\n\"Mutta hän vaati itsepintaisesti, että minun piti itse kokeilla Hilolla\n-- yksin, yksityisretkellä. Hilo oli sellainen mainio ratsu, joka antaa\nratsastajalleen tekemistä jok'ikinen minuutti. Mutta se ei ollut\njuonittelija. Minä kadotin valtani siihen kerran toisensa jälkeen,\nmutta en antanut sen milloinkaan sitä huomata. Minä en pelännyt, ja se\nseikka auttoi minua säilyttämään mahtini niin, että sille ei\nmilloinkaan juolahtanut mieleen, että se olisi voinut saada minut\ntaipumaan.\"\n\n\"Olen monta kertaa mielessäni ihmetellyt, mahtoiko John-eno aavistaa,\nmitä oli tapahtuva. Tiedän ettei minulla itselläni ollut mitään\nsellaisia ajatuksia sinä päivänä jolloin ratsastin Manaan ja\nliityin siellä prinsessan seurueeseen. Milloinkaan ei ole nähty\ntoista sellaista juhlaa. Sinä tiedät Parkerien suurenmoisen\nvieraanvaraisuuden. Villisian ja villikarjan metsästystä, hevosien\nkesyttämistä ja merkitsemistä. Palvelijoita kuhisi kaikkialla. Joka\ntaholta tuli Parkerin cowboyta. Ja kaikki Waimean työt tulivat, ja\ntyttöjä tuli Waiposta, Honokaasta, Paanilosta -- tuntuu kuin nytkin\nvielä näkisin heidän istuvan pitkissä (seppeleitä) cowboylleen. Ja yöt,\ntuoksuvat yöt, jolloin laulettiin _meles'ia_ ja tanssittiin _hulaa_ ja\nrakastavaiset käyskentelivät Manan laajoilla lakeuk-riveissä\nharjoitusradan kiviaidalla ja punovan _leis'ia_ silla puiden alla...\"\n\n\"Ja prinssi...\" Bella vaikeni, ja pitkän tuokion hänen vieläkin kauniit\nhampaansa olivat pureutuneina alahuuleen, katseen samalla\nhajamielisesti harhaillessa kauas pois, etäiseen, siniseen\ntaivaanrantaan. Rauhoituttuaan hän taas käänsi silmänsä siskoon.\n\n\"Hän oli prinssi, Martha. Sinä näit hänet Kilohanassa koulusta\npalattuasi. Hän veti kaikkien naisten silmät puoleensa ja kaikkien\nmiesten. Hän oli kahdenkymmenenviiden vuotias, miehen parhaimmassa\nkypsyysiässä, ruumiiltaan kookas ja ruhtinaallinen niinkuin hän oli\nkookas ja ruhtinaallinen sielultaankin. Miten hurja ja mieletön leikki\nolikin, hän ei hetkeksikään näyttänyt unohtavan kuninkaallisuuttaan ja\nsitä, että kaikki hänen esi-isänsä olivat olleet suuria johtajia aina\nvanhimmasta alkaen, josta laulettiin sukulauluissa ja joka oli soutanut\nkaksoiskanoottinsa Tahitiin ja Eaiateaan ja taas takaisin. Hän oli\narmollinen, rakastettava ja ystävällisen toverillinen -- pelkkää\nhyväntahtoisuutta -- ja taipumaton, vakava ja tyly, jos häntä ärsytti.\nTarkoitustani on vaikea ilmaista. Hän oli kauttaaltaan mies, mies,\nmies, ja kauttaaltaan prinssi, ehkä hiukan poikamainen, ja hänellä oli\nrautainen luonne, joka olisi tehnyt hänestä hyvän ja voimallisen\nkuninkaan, jos hän olisi päässyt Hawaijin valtaistuimelle.\"\n\n\"Saatan vieläkin nähdä hänet sellaisena kuin näin hänet ensimmäisenä\npäivänä ja puhuin hänen kanssaan... muutamia harvoja ja ujoja sanoja...\nminähän olin yksinomaan vain nainen, joka harmaassa Nahalassa olin\nvuoden ollut naimisissa harmaan _haolen_ kanssa. Siitä kohtauksesta on\njo kulunut puoli vuosisataa -- sinähän muistat, kuinka nuoret miehemme\nsiihen aikaan olivat puetut valkeisiin kenkiin ja housuihin ja\nvalkeisiin silkkipaitoihin vyötäreillä korea espanjalainen vyö -- ja\npuoli vuosisataakaan ei ole himmentänyt tätä hänen kuvaansa\nsydämessäni. Hän oli nurmikolla lepäävän piirin keskipiste, ja Ella\nHigginsworth talutti minut esiin esittääkseen minut hänelle. Prinsessa\nLihue oli vastikään kutsunut luokseen erään kärkäskielisen keikailijan,\njoten hänen täytyi vastata tälle, ja siinä minä seisoin muutaman\naskeleen päässä hänen edessään.\"\n\n\"Prinssin katse sattui pysähtymään minuun, joka seisoin yksinäni ja\nhämmentyneenä. Oh, miten selvästi hänet näenkään! Pää hieman\ntakakenossa, ryhti ylväs, iloinen, käskevä ja aivan huoleton, niinkuin\nominaista hänelle oli. Katseemme osuivat yhteen. Hänen päänsä kumartui\nminua kohti... Minä en tiedä mitä siinä tapahtui. Käskikö hän?\nTottelinko minä? Sitä en tiedä. Tiedän vain sen, että olin viehättävä\nnäky, sulotuoksuinen _maile_ kruununa päässäni ja puettu prinsessa\nNaomin ihanaan _holokuun_, jonka John-eno oli tabu-huoneestaan minulle\nlainannut; ja tiedän, että yksin menin häntä vastaan yli Manan nurmikon\nja että hän erkani piiristään kohdatakseen minut puolitiessä. Tulimme\nvastakkain yli nurmen yksinämme, ilman saattuetta, niinkuin olisimme\nvastakkain tulleet yli elämämme.\"\n\n\"Olinko minä hyvin kaunis, Martha-sisko, ollessani nuori? En tiedä.\nMutta tuona hetkenä, jolloin koko hänen kauneutensa ja kuninkaallinen\nmiehuutensa virtasi ylitseni ja tunkeutui sydämeeni, tunsin min\näkillisen kauneudentunteen omassa itsessäni -- kuinka sen selittäisin?\n-- ikäänkuin hänessä olisi syntynyt täydellisyys ja se olisi\nmaagillisella voimalla siirtynyt minuun.\"\n\n\"Me olimme vaiti, sanaakaan ei vaihdettu. Mutta oi, mutta tiedän, että\nkohotin kasvoni vastaukseksi julkilausumattomaan, leimahtavaan ja\njylisevään sanomaan ja että vaikka minun kuolemalla pitäisi maksaa se\nkatse ja hetki, niin en olisi voinut luopua siitä antaumuksesta, jonka\ntäytyi kuvastua kasvoistani ja silmistäni ja koko ruumiistani, jota\nkiihkeä hengitys puistatti.\"\n\n\"Olinko kaunis, hyvin kaunis, Martha, silloin, yhdeksäntoista vuotiaana\nja pian kaksikymmentä täyttävänä?\"\n\nJa kuudenkymmenenneljän vuotias Martha silmäili kuudenkymmenenkahdeksan\nvuotiasta Bellaa ja nyökkäsi peittelemättömän myöntävästi ja\nvakuuttautui siitä itse, siitä mitä näki -- Bellan kaulan, vielä\nkauniin ja täyteläisen, pitemmän kuin muiden hawaijitarten, pilarin,\njoka kuninkaallisesti kannatti hänen ylväitä ja majesteetillisia\nkasvojaan ja päätään; Bellan tukan, korkealle kammatun, vielä tiheän,\nlainehtivan, vuosien hopeoiman, jyrkäksi vastakohdaksi hänen suorille,\nkapeille, mustille kulmakarvoilleen ja syville, ruskeille silmilleen.\nJa Marthan katse liukui hiljaa ahmien alaspäin hänen kukkealle\npovelleen ja pitkin vartalon sopusuhtaisia viivoja pieniin, silkkiin ja\nkorkeakantaisiin kenkiin puettuihin jalkoihin, joiden muoto oli miltei\nespanjalaiselta näyttävän täydellinen.\n\n\"Kun on nuori... oh, tuo lyhyt, ihana nuoruus!\" hymyili Bella.\n\"Lilolilo oli prinssi. Minä opin tuntemaan jokaisen hänen piirteensä ja\nniiden jokaisen vivahduksen... sitten, ihanina päivinämme ja öinämme\nsolisevan, laulavan veden ja uneksivien aaltojen partaalla ja\nvuoripoluilla. Tulin tuntemaan hänen kauniit silmänsä suorine, mustine\nkulmakarvoineen, hänen nenänsä, joka oli aito Kamehameha-nenä ja\nviimeksi, vaikka ei huonoimman, hänen suunsa hurmaavan käyräviivan. Ei\nole kauniimpaa suuta kuin hawaijilainen, Martta.\"\n\n\"Ja hänen vartalonsa. Hän oli atleettien kuningas, hillittömästä,\nitsepintaisesta tukastaan aina nilkkojen pronssattuun teräkseen saakka.\nKuulin hiljattain erästä Wilderien pojanpoikaa sanottavan 'Harwardin\nprinssiksi!' Herra jumala, miksi he olisivatkaan sanoneet minun\nLiloliloani, jos olisivat voineet asettaa hänet tuon Wilderpojan ja\nkoko hänen harwardilaisen toverijoukkonsa rinnalle!\"\n\nBella vaikeni ja hengitti syvään samalla kun risti pienet kätensä yli\nsilkkipeittoisen povensa. Mutta hänen hieno ihonsa punehtui hieman ja\nhänen silmiinsä kohosi lämmin loiste, kun hän puhui prinssin kanssa\nviettämistään päivistä.\n\n\"Niin -- sinä arvasit sen?\" sanoi Bella, uhmaavasti kohauttaen\nolkapäitään ja katsoen sisartaan suoraan silmiin. \"Me lähdimme\nratsuinemme iloisesti Manasta ja jatkoimme iloista matkaamme --\nseuraten laavateitä Kiholoon, siellä uidaksemme, kalastaaksemme,\nherkutellaksemme ja nukkuaksemme lämpimällä hiekalla palmujen alla; ja\nylös Putiwaawaan, ja sitten taas huvittelehdimme villisian\nmetsästyksellä ja lassonheitolla, ja ylhäällä laidunmailla metsästimme\nvillilampaita; sitten kuljimme läpi Konan, viipyen milloin vuorilla,\nmilloin kuninkaan palatsissa Kailuassa, milloin merikylpylässä\nKeauhoassa; ja kävimme Kealakeknalahden rantamilla ja Napopoossa ja\nHonnannassa. Ja joka taholta virtasi kansaa lahjoja, kukkia ja\nhedelmiä, kaloja ja sianlihaa tuoden, rakastavin sydämin ja laulaen,\nalamaisesti kumartaen kuninkaallisille ja liikutuksen huutoja kohottaen\ntai laulaen muinaisilta, unohtumattomilta ajoilta periytyneitä\n_meles_-lauluja.\"\n\n\"Mitä voit siihen sanoa, Martha-sisko? Sinä tunnet meidät\nhawailijaiset. Sinä tiedät, minkälaisia puoli vuosisataa sitten olimme.\nLilolilo oli suloisen herttainen. Minä olin häikäilemätön. Se\nominaisuus kasvoi kaksinkertaiseksi, sillä minua ruoski tieto kylmästä\nja harmaasta Nahalasta. Seuraukset tiesin. Minä en epäröinyt. Mitään en\ntoivonut. Siihen aikaan oli mahdoton ajatella laillista avioeroa.\nGeorge Castnerin vaimosta ei milloinkaan saattanut tulla Hawaijin\nkuningatarta, vaikka Robert-enon ennustus tulevasta vallankumouksesta\nviipyisikin ja Lilolilosta tulisi kuningas. Ainoa, mitä toivoin, oli se\nkuningatarmaisuus, joka sisältyi Lilolilon vaimona ja toverina-oloon.\"\n\n\"Me olimme rakkauden hurmassa. Ja Lilolilo oli tosi rakastaja. Hän\nseppelöi aina minut _leis'illa_ ja antoi juoksijain tuoda niitä\nminulle aina niin kaukaa kuin Manan ruusutarhoista -- sinä muistanet\nne; viidenkymmenen mailin ala, yli laavan ja halki laidunmaiden,\nvielä kosteina kuin vastikään poimitut, banaaninkuorikoreissa;\nne olivat metrin pituisia ja niiden pienet, punaiset nuput olivat\nkuin neapelilaisesta korallista puhjenneet. Ja _luans'eilla_\n(juhla-aterioilla), noilla loppumattomilla _luans'eilla_ oltaessa\ntäytyi minun istua Lilolilon makaloa-matolla, prinssin matolla, joka\noli yksin hänen ja muille kuolevaisille tabu, jolle kukaan muu ei\nsaanut tulla, jollei hän sitä sallinut tai halunnut. Ja minun täytyi\nkastaa sormeni hänen _pawaiholoi'insa_ (sormimaljakkoonsa), jossa\ntuoksuavia kukanlehtiä uiskenteli lämpimässä vedessä. Niin, ja\nvälittämättä siitä, että toiset näkivät sen ennenkuulumattoman suosion,\njota hän minulle osoitti, täytyi minun hänen _papaakai'staan_ nostaa\nhyppyselliseni punaista suolaa ja limua ja kukuipähkinöitä ja\nchilipippuria samoin kuin hänen _kou_-puisesta _ipukai'staan_\n(kalakastikevadistaan), josta itse suuri Kamehameha oli syönyt monilla\nsamanlaisilla huviratsastusretkillään. Sitäpaitsi oli erinäisiä, vain\nLilolilolle ja prinsessalle varattuja herkkuja -- _nelu'a ja ake'a ja\npalu'a ja alaala'a_. Ja hänen _kahili'nsa_ huojuivat pääni päällä ja\nhänen palvelijansa olivat minun ja hän itse oli minun, ja aina kukkasin\nseppelöidystä päästäni onnellisiin jalkoihin saakka olin rakastettu\nnainen.\"\n\nJälleen puri Bella pienet hampaansa alahuuleensa hajamielisesti\ntuijottaessaan merelle, mutta tyynnytti taas itsensä ja muistelonsa.\n\n\"Matka kävi yhä kauemmaksi, kautta koko Konan ja Kanin, Hoopuloasta ja\nKapuasta Kormapoon ja Punaluuhun, kokonainen elinkausi puristettuna\nkahteen viikkoon. Kukka kukoistaa vain kerran. Se oli minun\nkukinta-aikani -- Lilolilo oli rinnallani, minä uljaan Hilon selässä,\nminä, kuningatar, en Hawaijin, vaan Lilolilon ja rakkauden. Hän sanoi,\nettä minä olin värin ja kauneuden kupla Leviatanin mustassa selässä,\nkaunis kastepisara laavavirran suitsuavalla harjalla, ukkospilvellä\nratsastava sateenkaari...\"\n\nBella vaikeni tuokioksi.\n\n\"Minä en kerro enempää mitä hän minulle sanoi\", selitti hän vakavasti,\n\"paitsi sen, että mitä hän sanoi oli rakkauden tulta ja korkeinta\nkauneutta ja että hän sepitti ja lauloi minulle _hulas'ia_ erittäinkin\ntähtikirkkaina öinä, jolloin lepäsimme matoillamme, minä Lilolilon\nmakaloa-matolla.\n\n\"Sitten lähdimme Kilaueaan -- unelma läheni loppuaan; ja lainehtivan,\ntulisen laavan kitaan me tietysti heitimme tulen jumalattarelle\nlahjamme, _maile-leis'ia_ ja kalaa ja kovaa _poi'ta_ märkiin\n_ti_-lehtiin käärittynä. Ja sitten jatkoimme matkaamme alaspäin läpi\nvanhan Puvan ja juhlimme, tanssimme ja lauloimme Kohoualeassa ja\nKamailissa ja Opihikoassa ja uimme Kalapanasin kirkkaissa\nmakeanvedenjärvissä. Ja lopulta päädyimme Hiloon meren rannalle.\"\n\n\"Se oli loppu. Me emme siitä milloinkaan olleet puhuneet. Mutta se oli\nloppu, tunnustettu ja julkilausumaton. Huvipursi odotti. Olimme\nviivyttäneet sen lähtöä useita päiviä. Honolulu kutsui, ja oli saapunut\ntieto, että kuningas oli enemmän kuin tavallista _pupule_ (mielisairas)\nja että katoliset ja protestanttiset lähetyssaarnaajat juonittelivat ja\nriita Ranskan kanssa uhkasi. Niinkuin kaksi viikkoa sitten olivat\nlaskeneet maihin Kawaihaessa kukitettuina ja naurun ja laulujen\nkaikuessa, niin samalla tavoin he lähtivätkin. Se oli iloinen lähtö,\ntäynnä leikinlaskua ja kujeilua ja tuhansia jäähyväisiä ja muistutuksia\nja pilaa. Ankkuri nostettiin Lilolilon merimiesten laulaessa\njäähyväislaulua peräkannella, ja me isoissa kanooteissa olevat näimme\nensimmäisen tuulenhengen pullistavan aluksen purjeita ja välimatkan\nkasvavan.\"\n\n\"Kaiken tämän hämmingin ja juhlamielen keskellä seisoi Lilolilo purren\nlaitaan nojaten -- hänenhän täytyi niin monelle huutaa jäähyväiset ja\nvaihtaa viimeiset komppasanat -- ja sitten hän katsoi alas, suoraan\nminuun. Hänen päässään oli minun _ilima lei'ni_, jonka olin sitonut\nhänelle ja laskenut hänen päähänsä. Ja kanootteihin, suosituimpiin,\nalkoi huvipurresta sadella _lei'ta_. Minä en toivonut mitään. Mutta\neräänlaisella äänettömällä, odottavalla tavalla kuitenkin toivoin;\ntiedän, ettei se näkynyt kasvoistani, sillä minä olin yhtä uljas ja\niloinen kuin toisetkin. Mutta Lilolilo teki sen, minkä olin tietänyt\nhänen tekevän, tietänyt alusta alkaen. Hän otti, koko ajan\nujostelematta ja vilpittömästi katsoen minua silmiin, minun kauniin\n_ilima lei'ni_ päästään ja taittoi sen kahtia. Näin hänen huuliensa\nmuodostavan sanan _pau_ (loppu). Ja yhä katsoen minuun hän taittoi\nmolemmat puoliskot vielä kahtia ja heitti palaset -- ei minulle, vaan\nveteen, joka yhä laajeni välillämme. _Pau_. Loppu.\"\n\nPitkän hetken lepäsi Bellan tyhjä katse merellä, taivaanrannalla.\nMartha ei tohtinut antaa ilmaisua osanotontunteelleen, joka kostutti\nhänen silmänsä.\n\n\"Samana päivänä ratsastin ylös vanhaa huonoa tietä pitkin\nHamakua-rannikkoa\", jatkoi Bella äänellä, joka aluksi oli ihmeen kuiva\nja terävä. \"Ensimmäinen päivä ei ollut niinkään vaikea. Minä olin\nlamaantunut. Minä olin niin syvästi ihmeissäni kaikesta, mikä minun oli\nunohdettava, etten tiennyt, että minun täytyi unohtaa. Yön vietin\nLaupahoehoeassa. Niin, ja minä olin odottanut unetonta yötä.\nRatsastuksesta väsyneenä ja vielä lamaantuneena minä sen sijaan nukuin\nkoko yön kuin kuollut.\"\n\n\"Mutta sitten seuraavana päivänä piiskaavassa tuulessa ja sateessa!\nTuuli ja satoi! Tie oli todella mahdoton. Eno-Johnin lainaamat cowboyt\nesittivät ensinnä vastalauseensa, sitten hän itse, joka jurona seurasi\nkaikkein viimeisenä, ravisti päätään, ja tiedän hänen mumisseen, että\nminä olin _pupule_. Kuormahevoset jätimme Kuhuihaeleen. Me melkein\nkahlasimme liejuvirrassa pilkin Mud Lanea. Vaimeassa täytyi cowboyni\nvaihtaa itselleen hevonen. Mutta Hilo kesti. Päivänkoitteesta aina\nkeskiyöhön minä istuin satulassa, kunnes John-eno Kilohanassa nosti\nminut käsivarsilleen ja kantoi sisään sekä ajoi naiset vuoteiltaan\nriisumaan minut ja hieromaan jäseniäni ja antoi minulle kuumia juomia\nja unirohtoja, jotta nukkuisin ja unohtaisin. Tiedän, että varmasti\nolin puhunut ja houraillut. John-eno oli varmasti arvannut. Mutta\nmilloinkaan hän ei virkkanut sanaakaan minulle eikä kenellekään muulle.\nMitä hän arvasikin, sen hän kätki Naomin _tabu_-huoneeseen.\"\n\n\"Minulla on joitakin sekavia muistoja siitä päivästä, muistan\nmusertuneen, mielettömän raivon kohtaloa vastaan -- tukka alhaalla ja\npieksäen kasvojani rankkasateessa -- loputtomat kyynelvirrat, joiden\nvälillä puhkesin intohimoisiin sadatuksiin kieroa ja oikeudetonta\nmaailmaa vastaan muistan miten iskin käsilläni satulankaareen, solvasin\nkilohanalaista cowboytani ja painoin kannukseni uljaan Hilo-parkani\nkylkiin.... huulillani rukous... se kohosi sydämestäni... että\nkannukset hurjistuttaisivat sen heittämään minut selästään ja\ntallaamaan minut jalkoihinsa niin että ainaiseksi kadottaisin miehiä\nhoukuttelevan kauneuteni tai paiskaamaan minut jyrkännettä alas niin\nettä murskaantuisin kuilun seinämiin... ja minä kirjoitin _pan_ nimeni\njälkeen, yhtä ratkaisevan kuin Lilolilon huulilla ollut lausumaton\n_pan_ silloin kuin hän taittoi kahtia _ilima lei'ni_ ja heitti sen\nmereen.\"\n\n\"Mutta mieheni George viipyi vielä Honolulussa. Kun hän palasi\nNahalaan, olin minä siellä häntä odottamassa. Hän syleili minua\narvokkaasti, suuteli velvollisuudentuntoisesti, tutki vakavasti\nkieltäni, teki huomionsa ulkonäöstäni ja terveydentilastani ja pakoitti\nminut menemään sänkyyn, nauttimaan annoksen majavaöljyä ja hautomaan\nitseäni lämpimällä padankannella. Ikäänkuin olisin tullut\nkellonkoneistoon ja muuttunut hampaaksi tai rattaaksi, joka välttämättä\nja ilman omantunnonvaivoja pyörii pyörimistään, niin palasin minä\nharmaaseen elämääni Nahalassa. George nousi vuoteeltaan joka aamu kello\npuoli viisi ja ratsasti pois kello viisi. Taas tuo iankaikkinen puuro\nja kamala halpa kahvi ja tuore tai kuivattu häränliha. Keitin ruokaa,\nleivoin ja pesin. Pyöritin auttamatonta ompelukonettani ja ompelin\nkehnoja _holokus'iani_. Vielä kaksi loputtomalta, ikuiselta tuntuvaa\nvuotta minä illan toisensa jälkeen istuin häntä vastapäätä pöydän\ntoisella puolen kello kahdeksaan ja laittelin hänen kehnoja sukkiaan ja\nshoddykankaisia alusvaatteitaan, hänen lukiessaan lainattuja\naikakauslehtiä, joita ei tahtonut ostaa. Ja sitten tuli sunnuntai --\nkaasua oli säästettävä -- ja hän veti kellonsa, teki säämerkinnät\npäiväkirjaansa, riisui kenkänsä, oikean ensin, ja asetti ne kauniisti\nvierekkäin vuoteen alle, jalkopäähän, omalle puolelleen.\"\n\n\"Mutta minä en enää tuntenut kiintymystä Georgeen niinkuin ennenkuin\nprinsessa Lihue oli kutsunut minut ratsastusretkelle ja John-eno\nlainannut minulle hevosensa. Katsos, Martha-siskoni, mitään ei olisi\ntapahtunut, jollei John-eno olisi lainannut minulle hevosta. Mutta minä\nolin tullut tuntemaan rakkauden ja olin tullut tuntemaan Lilolilon, ja\noliko sitten Georgen enää mahdollista voittaa kunnioitukseni ja\nkiintymykseni? Kaksi Nahalassa vietettyä vuotta olin kuin kuollut\nnainen, joka liikkui ja puhui, leipoi ja pesi, parsi sukkia ja säästi\nkaasua. Lääkärit sanoivat, että hänellä piti olla shoddykankaisia\nalusvaatteita, kun hän tapansa mukaan jahtasi Nahalavuoriston vesiä\ntalvisessa rankkasateessa.\"\n\n\"Murheellinen hänen kuoltuaan en ollut. Murheellinen olin ollut jo\naikoja sitten. En ollut iloinenkaan. Iloni kuoli silloin kun Lilolilo\npudotti _ilima lei'ni_ mereen, eikä jalkani enää senjälkeen iloisesti\nnoussut. Lilolilo kuoli kuukautta jälkeen Georgen. En ollut nähnyt\nhäntä enää senjälkeen kuin Hilossa erosimme. Minulla on ollut monta\nkosijaa sen jälkeen, mutta minä olen ollut kuin John-eno. Minulle oli\nrakkaus olemassa vain yhden kerran. John-enolla oli Naomi-huoneensa\nKilohanassa. Minulla on Lilolilo-huone viisikymmentä vuotta ollut\nsydämessäni. Sinä, Martha-sisko, olet ensimmäinen, jonka olen antanut\nastua sinne sisään...\"\n\nTienmutkaan porhalsi auto, ja siitä laskeutui Marthan mies, joka tuli\nheidän luokseen yli nurmikon. Roscoe Scandwell, suora, jäntevä,\nharmaatukkainen ja ryhdiltään miellyttävän sotilaallinen, oli eräs\nniistä \"viidestä\", jotka etunsa ja vaikutusvaltansa yhdistettyään\nhallitsivat koko Hawaijia. Vaikkakin puhdasverinen _haole_, Uudessa\nEnglannissa syntynyt, syleili hän Bellaa ensin sydämelliseen\nhawaijilaiseen tapaan. Hänen valppaat silmänsä huomasivat, että kaikki\noli hyvin, ylevän liikutuksen merkeistä huolimatta.\n\n\"Elsie on pienokaisineen tulossa -- sain äsken langattoman sähkösanoman\nheidän laivaltaan\", ilmoitti hän suudeltuaan vaimoansa. \"Ja he jäävät\nuseaksi päiväksi luoksemme, ennenkuin jatkavat edelleen Maniin.\"\n\n\"Aioin sijoittaa sinut punaiseen huoneeseen, Bella\", ajatteli Martha\nScandwell ääneen. \"Mutta se on parempi hänelle ja lapsille ja\nhoitajattarille, niin että sinä saat kuningatar Emman huoneen.\"\n\n\"Siinä olin viime kerralla ja siitä parhaiten pidänkin\", sanoi Bella.\n\nHyvin perehtyneenä hawaijilaisiin hellyydenosoitustapoihin lähti Roscoe\nScandwell taloa kohti käsivarret kummankin naisen vyötäröllä ja\narvokkaana ryhdiltään.\n\n\n\n\nKAHEKILIN LUUT.\n\n\nPasaatituulen harhailevat henkäykset ajelehtivat yli korkeiden\nKoolauvuorten, liikahuttelivat isoja, liikkumattomia banaaninlehtiä,\nsuhisivat palmuissa ja panivat algarobapuun läpikuultavat lehdet\nkuiskailemaan. Vain silloin tällöin ilma siten hengitti -- sillä se oli\nhengitystä, kaihoisan hawaijilaisen iltapäivän huokailua. Näiden\nkeveiden hengähdysten välillä tuli ilma raskaaksi ja sulotuoksuiseksi\nkukkien lemusta ja mehuisan, elämää uhkuvan maan huuruista.\n\nMonta ihmistä oli matalan, bungalowmaisen talon ympärillä, mutta vain\nyksi heistä nukkui. Toiset istuivat jännittyneen äänettöminä. Pieni\nrintalapsi talon takana kohotti heikon huudon, jota kiireesti\ntarjottu rinta ei kyennyt vaimentamaan. Äiti, solakka _hapa-haole_\npuolivalkoinen, valkeasta muslimista tehtyyn avarana hulmuavaan\n_holoku'un_ puettu, riensi heti edemmäksi banaani- ja papaiapuiden\nväliin, jotta lapsen kitinä ei kuuluisi. Muut naiset sekä\n_hapa-haole't_ että alkuasukassyntyiset, katselivat huolestuneesti\nhänen jälkeensä, kun hän pakeni.\n\nRuohikossa talon edessä istui kyykistyneenä parikymmentä hawaijilaista,\nHe olivat kaikki vankkoja miehiä, lihaksisia ja leveäharteisia.\nRuskeaihoisina ja omaten loistavan ruskeat tai mustat silmät ja leveät,\nsäännölliset piirteet he näyttivät yhtä säyseiltä, iloisilta ja\nlempeiltä kuin ilmastokin. Kaiken tämän vastakohtana olivat heidän\ntuimat varusteensa. Heidän karkeista nahkasääryksistään pisti esiin\nveitsenvarsia. Jalkineiden kannoissa törröttivät isopyöräiset\nespanjalaiset kannukset. He olisivat näyttäneet rosvoilta, jolleivät\nheidän pehmeät cowboyhattunsa olisi olleet koristetut kukilla ja\ntuoksuvilla _mailei'lla_. Eräällä heistä, jonka kauneus oli faunimaisen\nhieno ja veitikkamainen ja jolla oli faunin silmät, riippui leimuava\nhibicuskukka keikailevasti yli korvan. Heidän yläpuolellaan, auringolta\nsuojelevaa telttakatosta muistuttaen, kasvoi _ponciama regia'n_ laaja\npäivänvarjo, liekehtiväin kukkien meri, josta höyhenenkevyet heteet\npistivät esiin töyhtöhaikaroita muistuttaen. Kaukaa, välimatkan\nvaimentamana, kuului heidän hevostensa tömistelyä. Kaikkien\nsilmät tarkkasivat yhtä ainoata nukkujaa, joka makasi selällään\n_lanhala_-matolla sadan jalan päässä leipäpuun siimeksessä.\n\nKuinka lihaksisia hawaijilaiset cowboyt olivatkin, niin nukkuja oli\nvielä lihaksisempi. Ja hän oli paljon vanhempikin päättäen hänen\nlumivalkoisesta tukastaan ja parrastaan. Hänen jykevät ranteensa ja\npaksut sormensa osoittivat, että siinä makasi suunnaton miehenruho,\nmikä kätkeytyi avaroihin sinisiin palttinahousuihin ja kotitekoiseen,\nnapittomaan paitaan, joka oli auki palleasta aina aataminomenaan ja\npaljasti rinnan, jonka karvat olivat yhtä valkoiset kuin hänen tukkansa\nja partansa. Tämä korkea, leveä rinta norjine lihaksineen todisti hänen\nvielä olevan sitkeän ja voimakkaan. Ei auringon eikä tuulien ahava\nvoinut salata sitä seikkaa, että hän oli puhdasverinen _haole_ --\nvalkoinen mies.\n\nHänen pitkä, valkea partansa, johon parturi ei ollut koskettanut,\ntörrötti ilmassa nousten ja laskien joka hengenvedolla, ja hänen\nvalkeat viiksensä harittuivat pystyyn kuin piikkisian harjakset joka\nkerta kun hän henkäisi ulos ja laskivat taas kun hän henkäisi sisään.\nVain yhteen vaatekappaleeseen, _muu-muu'n_ puettu neljäntoista vuotias\ntyttö, nukkujan pojantytär, istui kyykistyneenä hänen vierellään ja\nkarkoitteli sulkatöyhdöllä kärpäsiä. Hänen kasvonsa ilmaisivat\nlevottomuutta, hermostusta ja pelkoa, ikäänkuin hän olisi palvellut\njotakin jumalaa.\n\nJa Hardman Paol, nukkuva, parrakas mies, oli todellakin jumala\nhänelle ja monelle muulle -- elämän, ravinnon ja ymmärryksen lähde,\nlainlaatija, hymyilevä hyväntekijä, synkkä, rankaiseva ukkospilvi --\nsanalla sanoen hallitsija, jonka ennätyksenä oli neljätoista elossa\nolevaa täysikasvuista poikaa ja tytärtä, kuusi lastenlastenlasta ja\nuseampia lastenlapsia kuin hän selväjärkisimpinäkään hetkinään osasi\nlaskea.\n\nHän oli viisikymmentä vuotta sitten kannettomasta veneestä noussut\nmaihin Laupahoehoessa, Hawaijin tuulenpuolisella rannikolla. Vene oli\nainoa jäännös \"Musta Prinssi\"-nimisestä newbedfordilaisesta\nvalaanpyyntilaivasta. Hän oli kaksikymmentä vuotta sitten syntynyt New\nBebfordissa ja oli suunnattomain voimiensa ja kelpoisuutensa nojalla\nollut tuhoutuneen valaanpyyntilaivan toisena perämiehenä. Tultuaan\nHonoluluun ja kuljeksittuaan siellä oli hän ensin nainut Kalama\nMamaiopilin ja sitten palvellut Honolulun satamaluotsina sekä\nsenjälkeen aukaissut kahvilan ja täysihoitolan ja vihdoin, Kalaman isän\nkuoltua, ryhtynyt harjoittamaan karjanhoitoa vaimonsa perimillä\nlaajoilla laidunmailla.\n\nHän oli yli puolen vuosisataa elänyt hawaijilaisten parissa ja osasi\ntunnustetusti paremmin heidän kieltänsä kuin kukaan heistä. Menemällä\nnaimisiin Kalaman kanssa oli hän saanut paitsi hänen maitaan hänen\narvonsakin, ja hänen alustalaisensa suhtautuivat häneen samalla\nuskollisuudella, jota he osoittivat hänen vaimoaan kohtaan hänen\nsyntyperänsä vuoksi. Hänellä oli sitäpaitsi kaikki hallitsijalle\nsynnynnäiset ominaisuudet: jättiläismäinen ruumiinrakenne, pelottomuus,\nylpeä ja tulinen luonne, joka ei sietänyt vähintäkään julkeutta tai\nloukkausta ja joka ei milloinkaan antanut säikyttää itseään tai\nvaikuttaa itseensä minkään mahtavan vallanpitäjän, joka kahdella\njalalla kulki ja saattoi alempia ihmisolentoja pakoittaa palvelemaan\nitseään, ei millään kehnolla kaupanhieronnalla, vaan auliudella, josta\nei oltu erikoisesti sovittu, vaan joka oli itsestään selvä. Hän tunsi\nhawaijilaisensa perinpohjin, paremmin kuin he itse, heidän\npolyneesialaiset sananpartensa, heidän uskontonsa, tapansa ja\nmysteerionsa.\n\nJa kello neljältä alkaneen satulassa vietetyn aamupäivän jälkeen nyt\nseitsemänkymmenenyhden vuotias ukko makasi leipäpuun alla nauttien\ntavanmukaisesta pyhästä päivällislevostaan, jota yksikään palvelija ei\nolisi tohtinut häiritä, eikä kai olisi tohtinut antaa kenenkään tämän\nsuuren miehen vertaisenkaan sitä tekevän. Vain kuninkaalla oli siihen\noikeus, ja, kuten kuningas kokemustensa perusteella tiesi, Hardman\nPaolin päivällislevon häiritseminen merkitsi sitä, että silloin herätti\näreän ja ärisevän Hardman Paolin, joka häikäilemättä julkilausui\nepämiellyttäviä totuuksia, joita kuningas ei halunnut kuulla.\n\nAurinko paahtoi. Hevoset tömistelivät matkan päässä. Riutuvat\npasaatituulahdukset huokailivat ja kuiskailivat yhä pitemmin väliajoin.\nTuoksu kävi voimakkaammaksi. Nainen palasi talon takasivulle mukanaan\nlapsi, joka oli tyyntynyt. Leipäpuu taittoi nukkujan yllä lehtensä\nkokoon ja torkahti sekin päivällislepoansa leudon lempeässä ilmassa.\nTyttö, tohtimatta ylen tärkeältä tehtävältään hengähtääkään, huiski yhä\nkärpäsiä, ja kaksikymmentä cowboyta istui äänettömänä ja tarkkaavasti\nodotellen.\n\nHardman Paol heräsi. Seuraava uloshengähdys, jota pitkän sisäänvedon\njälkeen oli odotettu, jäi tulematta. Pitkät valkeat viikset eivät\nkohonneet. Partaiset posket sensijaan puhahtivat, silmäluomet\navautuivat ja paljastivat parin sinisiä silmiä, jotka olivat\nkiivasilmeiset ja heti täydessä tajussaan; oikea käsi ojentautui\ntarttumaan hänen vierellään olevaan puoleksikyteneeseen piippuun ja\nvasen tapaili tulitikkuja.\n\n\"Mene tuomaan konjakkia ja maitoa\", sanoi hän hawaijinkielellä pienelle\ntytölle, joka hätkähti ja vapisi hänen herätessään.\n\nHän sytytti piippunsa, mutta ei ollut näkevinäänkään odottavia\npalvelijoita, ennenkuin pikari oli tuotu ja tyhjennetty.\n\n\"No?\" kysyi hän äkkiä, ja sillä aikaa kuin kahdetkymmenet kasvot\nhymyilivät ja kahdestakymmenestä silmäparista loisti hyväntahtoinen\ntyytyväisyys, kuivasi hän tipat partaisilta huuliltaan. \"Mitä te täällä\nistutte? Mitä te tahdotte? Tulkaa tänne.\"\n\nKaksikymmentä jättiläistä, useimmat heistä nuoria, nousi paikaltaan ja\nmeni hänen luokseen helisevin kannuksin. He asettuivat hänen\nympärilleen puoliympyrään, koettaen ujosti piiloutua toistensa taakse,\nhuulillaan anteeksipyytävä hymy, joka samalla ilmaisi kansanvaltaista\nyhteenkuuluvaisuudentunnetta. Hardman Paol oli heille itse asiassa\nenemmän kuin isäntä. Hän oli heille vanhempi veli tai isä, patriarkka,\nja hawaijilaisen käsityksen mukaan tavalla tai toisella heille sukua\nvaimonsa ja monien lastensa ja lastensalasten avioliittojen kautta.\nHänen pieninkin otsanrypistyksensä saattoi huolestuttaa heitä, hänen\nvihansa peloittaa heitä, hänen käskynsä pakoittaa heidät kuolemaan,\nmutta toiselta puolen ei heille kenellekään voinut juolahtaa mieleen\npuhutella häntä muulla kuin ristimänimellä Hardman, joka heidän\nkielellään oli Kanaka Oolea.\n\nPuoliympyrä laskeutui hänen viittauksestaan _manienie_-ruoholle ja\nodotti entiseen tapaan anteeksipyytävästi hymyillen hänen käskyään.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi hän äänessään tuimuus, minkä he tiesivät\nteeskennellyksi.\n\nHeidän suupielensä levisivät yhä leveämpään hymyyn ja he väänsivät\nleveitä olkapäitään ja yläruumiitaan mielistelevästi kuin koiranpennut.\nHardman osoitti sormellaan erästä heistä.\n\n\"No, Iliiopoi, mitä _sinä_ tahdot?\"\n\n\"Kymmenen dollaria. Kanaka Oolea.\"\n\n\"Kymmenen dollaria!\" huudahti Paol, summan suuruuden häntä ilmeisesti\njärkytettyä, \"Merkitseekö se sitä, että aiot hommata itsellesi vaimon?\nMuista lähetyssaarnaajan opetusta. Vaimo kerrallaan, Iliiopoi, sillä\nse, joka pitää monta vaimoa, joutuu aivan varmasti helvettiin.\"\n\nTirskunta ja nauravain silmäin välähdykset olivat vastauksena tähän\npilapuheeseen.\n\n\"Ei, Kanaka Oolea\", oli vastaus, \"piru tietää, että minun on jo\nmuutenkin vaikea hankkia _kowkow'ta_ yhdellekin vaimolle ja hänen\nsukulaisilleen.\"\n\n\"_Kow-kow_?\" Paol toisti tuon kiinalaisten tuoman ruokaa tarkoittavan\nsanan, jonka hawaijilaiset olivat ottaneet käytäntöön oman\n_paina_-sanansa tilalle. \"Ettekö, pojat, ole täällä tänään saaneet\n_kow-kow'ta_?\"\n\n\"Kyllä, Kanaka Oolea\", vastasi eräs vanha, kuihtunut alkuasukas, joka\noli äsken tullut talosta ja yhtynyt miesjoukkoon. \"Kaikki saivat\nkeittiössä _kow-kow'ta_ ja aikalailla. He söivät kuin karkuun juosseet\nhevoset laavarinteiltä ja palattuaan.\"\n\n\"Entä mitä sinä tahdot, Kumuhana?\" kysyi Paol kääntyen vanhuksen\npuoleen, samalla viitaten pikku tytön huiskimaan kärpäset pois toiselta\npuoleltaan.\n\n\"Kaksitoista dollaria\", vastasi Kumuhana. \"Minä tahdon ostaa aasin ja\nkäytetyn satulan, Alan jo tulla niin vanhaksi, etteivät vanhat jalkani\nenää jaksa kantaa minua.\"\n\n\"Odota\", käski hänen valkea herransa. \"Minä tulen kanssasi puhumaan\nsiitä ja muistakin tärkeistä asioista, niin pian kuin olen selvä näistä\nmuista ja he ovat menneet.\"\n\nKuihtunut ukko nyökkäsi ja sytytti piippunsa.\n\n\"Keittiössä saamamme _kow-kow_ oli hyvää\", sanoi Iliiopoi huuliaan\nnuolten. \"_Poi_ oli paksua, silava rasvaista, lohenmäti hajutonta ja\nkala tuoretta ja lihavaa, mutta _opihit_ (pienet, kareihin\nkiinnittyneet simpukat) olivat suolattuja ja senvuoksi sitkeitä.\n_Opihia_ ei milloinkaan pitäisi suolata. Minä olen sinulle, Kanaka\nOolea, monta kertaa sanonut, että _opihia_ ei milloinkaan pitäisi\nsuolata, Mahani on täynnä hyvää _kow-kow'ta_. Se on painava siitä.\nMutta sydämeni ei ole kevyt, sillä omassa majassani ei ole ollenkaan\n_kow-kow'ta_; siellä on minun vaimoni, joka on neljännen poikasi toisen\nvaimon täti, ja siellä on pikku tyttäreni, ja vaimoni vanha äiti ja\nvaimoni vanhan äidin kasvatti, joka on raajarikko, ja vaimoni sisko,\njoka myös asuu luonamme kolmine lapsineen isän kuoltua vesitautiin...\"\n\n\"Voiko viisi dollaria pelastaa teidät päivän tai useamman ajan\njoutumasta kuopatuksi?\" keskeytti Paol.\n\n\"Kyllä, Kanaka Oolea, ja niillä rahoilla voin vaimolleni ostaa uuden\nkammankin ja itselleni hiukan tupakkaa.\"\n\nPussista, jonka veti housuntaskustaan, otti Hardman kultarahan, joka\nsitten taidokkaasti heitettynä päätyi odottavaan kouraan.\n\nEräälle nuorelle miehelle, joka tahtoi kuutta dollaria uusia sääryksiä,\ntupakkaa ja kannuksia varten, hän antoi kolme dollaria, saman verran\neräälle, joka tarvitsi hatun, ja eräälle, joka vaatimattomasti pyysi\nvain kaksi, hän antoi neljä sekä kaunopuheiset kiitossanat siitä\nkätevyydestä, jota hän oli osoittanut lassonkäytössä villihärkiä\npyydystäessään vuoristossa. He tiesivät, että hän säännöllisesti tinki\npuolet pois heidän vaatimuksistaan, ja siksi he aina esittivät ne\nkahdenkertaisina. Se oli hänen tapansa, ja hyvä tapa, ajattelivat monet\nhänen alustalaisistaan, eikä se ollenkaan vähentänyt hänen arvoaan\nheidän silmissään.\n\n\"Entä sinä, Ahuhu?\" kysyi hän eräältä, jonka nimi merkitsi \"myrkkypuu\".\n\n\"... ja sitten housuparin hinta\", päätti Ahuhu tarpeittensa\nluettelemisen. \"Olen aika paljon ratsastanut karjasi perässä, Kanaka\nOolea, ja siinä kohden missä housuni ovat hankautuneet satulaa vasten,\nsiinä ei housuistani enää ole mitään jäljellä. Ei ole hyvä kun ihmiset\nsanovat, että eräs Kanaka Oolean cowboysta, joka samalla on Kanaka\nOolean vaimon sisarpuolen serkku, ei kehtaa näyttäytyä maan pinnalla,\njollei käy perä edellä ihmisten edessä.\"\n\n\"Tässä on sinulle kahteentoista housupariin\", sanoi Hardman Paol\ntyytyväisesti ja heitti hänelle tarvitun summan. \"Olen ylpeä siitä,\nettä väkeni on yhtä ylpeää kuin minä. Mutta sitten, Ahuhu, sinä annat\nkahdestatoista housuparista minulle yhden, sillä muuten täytyy minunkin\nkäydä perä edellä, koska omat housuni, ainoat, jotka minulla on, ovat\nyhtä kuluneet ja säädyttömät.\"\n\nJa sydämellisesti nauraen _haole_-isäntänsä viimeiselle pilapuheelle\nmenivät kaikki nämä lapsekkaan kiltit ja ruumiiltaan jättiläismäiset\npalvelijat odottavain hevostensa luo lukuunottamatta vanhaa,\nkuihtunutta Kumuhanaa, joka oli käsketty odottamaan.\n\nVähintään viisi minuuttia he istuivat vaiti. Sitten käski Hardman Paol\npikku tytön tuomaan konjakkia ja maitoa, ja kun tämä palasi, viittasi\nhän antamaan ne Kumuhanalle. Tämä ei ottanut lasia huuliltaan ennenkuin\nse oli tyhjä, ja päästi sitten äänekkään \"_a-a-!_\" ja maiskutti\nsuutaan.\n\n\"Paljon olen eläissäni juonut _awa'a_\", virkkoi hän miettivästi, \"Mutta\n_awa_ on vain rahvaan juomaa, jota vastoin _haole_-likööri on\npäälliköiden. _Awa_ ei ole yhtä tulista kuin likööri, se ei kihelmöi\nrintakehässä, se ei sytytä ihmisessä iloa, mikä olisi sangen\nmiellyttävää, koska eläminen on suuri nautinto.\"\n\nHardman Paol hymyili, nyökkäsi myöntävästi, ja vanha Kumuhana jatkoi:\n\n\"Se lämmittää. Se lämmittää vatsaa ja sielua. Se lämmittää sydäntä.\nSydän ja sielu kylmenevät, kun ihminen vanhenee.\"\n\n\"Sinä _olet_ vanha\", myönsi Paol. \"Melkein yhtä vanha kuin minä.\"\n\nKumuhana ravisti päätään ja mutisi: \"Jollen olisi vanhempi kuin sinä,\nniin olisin yhtä nuori kuin sinä.\"\n\n\"Minä olen seitsemänkymmenenyhden\", sanoi Paol.\n\n\"Minä en tiedä ikääni noin hyvin\", kuului vastaus. \"Mitä tapahtui sinä\nvuonna kuin sinä synnyit?\"\n\n\"Annas kun muistelen\", aprikoi Paol. \"Nyt on vuosi 1880. Jos siitä\nvähennetään 71, niin 9 jää jäljelle. Minä olen syntynyt vuonna 1809,\nsamana vuonna kuin Keliimakai kuoli ja Archibald Campbell,\nskotlantilainen, eli vielä Honolulussa.\"\n\n\"Silloin olen vanhempi kuin sinä, Kanaka Oolea. Minä muistan tuon\nskotlantilaisen aivan hyvin, sillä siihen aikaan leikin Honolulussa\nruohotalojen kujasilla ja ratsastelin aaltolaudalla Waikikissa\n_wahine'n_ (naisten kylpypaikan) lähistöllä. Voin milloin tahansa\nopastaa sinut paikalle, jossa skotlantilaisen ruohomaja sijaitsi. Siinä\non nykyään merimieslähetystötalo. Mutta minä tiedän milloin olen\nsyntynyt. Sen on äitini ja isoäitini minulle monasti kertonut. Minä\nsynnyin silloin kun rouva Pele (tulen jumalatar eli tulivuoren\njumalatar) vihastui Paiean kansaan, koska se ei uhrannut hänelle\nkalasulkujensa kaloja, ja lähetti Huulalaista laavavirran ja tukki\nheidän patonsa. Paiean kalapato hautautui ainiaaksi laavaan. Silloin\nminä synnyin.\"\n\n\"Se tapahtui vuonna 1801, jolloin James Royd rakensi laivaa Kamehamassa\nHilossa.\" Paol mietti uudestaan. \"Olet siis seitsemänkymmenenyhdeksän\nvuotias eli kahdeksan vuotta minua vanhempi. Sinä olet hyvin vanha.\"\n\n\"Kyllä, Kanaka Oolea\", mutisi Kumuhana ja teki ylpeän, vaikka\nsurullisen yrityksen kohentaa sisäänvaipunutta rintaansa.\n\n\"Ja sinä olet hyvin viisas\",\n\n\"Kyllä, Kanaka Oolea.\"\n\n\"Ja sitten sinä tiedät...\" Hardman Paol keskeytti puheensa, vielä\nkerran painokkaammin hypnotisoidakseen vanhuksen vedensinisten\nsilmäinsä tuijottamalla katseella. \"Sanotaan, että Kahekilin luut on\nkaivettu leposijastaan ja siirretty kuninkaalliseen hautakammioon. Olen\nkuullut kuiskailtavan, että sinä olet ainoa nykyään elävistä, joka\ntunnet asian.\"\n\n\"Kyllä\", oli ylpeä vastaus, \"kukaan muu kuin minä ei sitä tiedä.\"\n\n\"No, lepäävätkö ne siellä? Kyllä tahi ei?\"\n\n\"Kahekili oli _alii_ (suuri päällikkö). Hänestä suoraan sinun vaimosi\npolveutuu. Hänkin on _alii_.\" Vanha palvelija vaikeni ja puristi\nmiettiväisenä huulensa yhteen. \"Minä olen vaimosi heimoa, niinkuin\nkaikkikin omaiseni ennen minua ovat olleet hänen sukunsa heimoa. Vain\nhänellä on valta yli minun suuren salaisuuteni. Hän on viisas, liian\nviisas käskeäkseen minun puhumaan tästä salaisuudesta. Sinulle, Kanaka\nOolea, en vastaa kyllä enkä ei. Tämä on eräs _alii'en_ salaisuudesta,\njota ei edes _alii't_ tunne.\"\n\n\"Se on hyvä, Kumuhana\", sanoi Hardman Paol käskevästi. \"Mutta sinä\nunohdat, että minä olen _alii_ ja että mitä hyvä Kalamani ei rohkene\nkysyä, sitä voin minä hänen käskeä kysymään. Minä voin lähettää\nhakemaan hänet tänne ja vaatia häntä käskemään sinua vastaamaan. Mutta\nse olisi tyhmää, ja sinä tekisit vielä suuremman tyhmyyden. Kerro\nminulle salaisuus, niin hän ei saa siitä milloinkaan tietää. Naisen\nhuulten täytyy höpistä kaikesta mitä hän korvillaan kuulee, sillä\nsellaiseksi hän on luotu. Minä olen mies, ja mies on luotu\ntoisenlaiseksi. Sinä tiedät, että minun huuleni imeytyvät salaisuuden\nympärille kiinni niinkuin mustekala imeytyy meren suolaiseen kallioon.\nJollet voi kertoa sitä minulle, voit kertoa sen minulle ja Kalamalle\nyhteisesti, ja hänen huulensa tulevat puhumaan, ne tulevat puhumaan\nniin että pian saa alhaisin _malahimi'kin_ tietää mitä nyt vain sinä ja\nminä tietäisimme kahden.\"\n\nKumahana istui pitkän aikaa ääneti ja harkitsi tätä johtopäätöstä\nkykenemättä löytämään mahdollisuutta sen logiikan kiertämiseen.\n\n\"Suuri on sinun _haole_-viisautesi\", myönsi hän lopulta.\n\n\"Kyllä tahi ei?\" tiukkasi Hardman Paol.\n\nKumuhana katseli ensin ympärilleen, sitten hänen silmänsä pysähtyivät\nkärpäsiä huiskivaan tyttöön.\n\n\"Mene\", käski Paol tyttöä. \"Äläkä tule takaisin ennenkuin kuulet minun\nläimäyttävän käsiäni.\"\n\nSen enempää ei Hardman Paol puhunut, ei edes senkään jälkeen kun\nkärpästenhuiskijatar jo oli kadonnut taloon, mutta hänen timantinkovien\nsilmiensä ilme sanoi: \"Kyllä tahi ei?\"\n\nJälleen pälysi Kumuhana tarkkaavasti ympärilleen, tirkistipä hän\nleipäpuuhunkin, ikäänkuin peläten salaista kuuntelijaa. Hänen huulensa\nolivat kovin kuivat. Hän kostutti niitä useita kertoja kielellään.\nKahdesti yritti hän puhua, mutta kähein äänin. Vihdoin hän pää\nkumarassa kuiskasi, niin hiljaa ja juhlallisesti, että Hardman\nPaolinkin oli kuullakseen taivutettava päänsä: \"En.\"\n\nPaol läimäytti käsiänsä, ja pikku tyttö juoksi talosta kovaa kyytiä.\n\n\"Tue vanhalle Kumuhanalle maitoa ja konjakkia\", käski Paol ja sanoi\nsitte Kumuhanalle. \"Nyt kerro minulle koko juttu.\"\n\n\"Odota\", kuului vastaus. \"Odota, kunnes pikku tyttö on tullut ja\nmennyt.\"\n\nJa kun tyttö oli mennyt ja juoma tehnyt vaikutuksensa, odotti Hardman\nPaol sen enempää virkkamatta. Kumuhana painoi kädellään rintaansa ja\nyski kumeasti ikäänkuin odottaen suostutteluja, mutta alkoi vihdoin\npuhua omasta alotteestaan.\n\n\"Suuren _alii'n_ kuolemaa pidettiin entisaikaan kauheana tapauksena,\nKahekili oli suuri _alii_. Hänestä olisi tullut kuningas, jos olisi\nelänyt. Kukapa sen tietää? Minä olin nuori mies, vielä naimaton. Sinä,\nKanaka Oolea, tiedät, milloin Kahekili kuoli ja saatat sanoa, kuinka\nvanha silloin olin. Hän kuoli silloin kun kuvernööri Boki hoiti Blonden\nhotellia Honolulussa. Oletko siitä kuullut?\"\n\n\"Minä olin siihen aikaan vielä Hawaijin tuulenpuolisella rannikolla\",\nvastasi Paol. \"Mutta minä olen siitä kuullut. Boki perusti\nviinapolttimon ja vuokrasi manoa-maata sokeriruokoa viljelläkseen, ja\nKaahumanu, hallitsija, kumosi vuokrasopimuksen, hävitti\nsokeriruokoviljelykset ja istutti sijalle perunoita. Ja Boki vihastui\nja hankkiutui julistamaan sotaa ja keräsi sotilaitaan ja tusinan\nkaranneita merimiehiä ja viisi kuudennaulan kuparitykkiä Waikikista...\"\n\n\"Juuri samaan aikaan Kahekili kuoli\", keskeytti Kumuhana innokkaasti.\n\"Sinä olet sangen viisas. Sinä tiedät enemmän vanhoilta ajoilta kuin me\n_kanakat_.\"\n\n\"Se tapahtui vuonna 1829\", jatkoi Paol tyytyväisesti. \"Sinä olit\nkahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja minä kahdenkymmenen ja vast'ikään\nnoussut maihin kannettomasta veneestä 'Mustan prinssin' palon jälkeen.\"\n\n\"Minä olin kahdenkymmenenkahdeksan\", toisti Kumuhana. \"Tuo tuntuu\ntodelta. Muistan hyvin Bokin kuparikanuunat Waikikissa. Kahekilikin\nkuoli samaan aikaan Waikikissa. Vielä tänä päivänä luulee kansa, että\nhänen luunsa vietiin _Hale o Keawe'en_ (hautakammioon) Konassa\nsijaitsevassa Honaunaussa.\"\n\n\"Ja että ne pitkän ajan kuluttua siirrettiin Honolulun kuninkaalliseen\nhautakammioon\", täydensi Paol.\n\n\"On niitäkin, Kanaka Oolea, jotka luulevat, että kuningatar Alice\nsäilyttää niitä samoinkuin muidenkin esi-isäinsä luita suurissa\nruukuissa tabu-huoneessaan. Minä tiedän kaikkien heidän olevan\nväärässä. Kahekilin pyhät luut ovat kadonneet, ainiaaksi kadonneet. Ne\neivät lepää missään. Niitä ei ole olemassa. Ja monet _kona_-tuulet ovat\nsiitä lähtien kun viimeinen ihminen näki Kahekilin jäännökset,\nkohottaneet Waikikin rantamainingit vaahtopäisiksi. Minä olen ainoa\nelossaoleva niistä. Minä olin viimeinen enkä ollut iloinen joutuessani\nolemaan mukana loppuun saakka.\"\n\n\"Sillä katsos, minä olin nuori mies, ja sydämeni hehkui Malialle, joka\nkuului Kahekilin taloon, valkohehkuisen laavan tavoin. Anapuninkin\nsydän hehkui hänelle valkeana, vaikka se itse asiassa oli musta, kuten\nsaat kuulla. Me, Anapuni ja minä, olimme juomingeissa sinä iltana kuin\nKahekili kuoli. Anapuni ja minä kuuluimme rahvaanluokkaan, niinkuin\nkaikki _kanakat ja wahine't_, jotka ottivat osaa juominkeihin\ntavallisten matruusien ja merirapujen kanssa. Istuimme ryypiskellen\nmatoilla Waikikin rantamalla lähellä _heian'a_ (temppeliä), s.o.\nkappaleen matkan päässä paikasta, jossa nykyään sijaitsee Wildersin\nrantahuvila. Silloin tulin tietämään mitä kammottavia väkijuomamääriä\n_haole_-merimiehet saattavat kestää. Mitä meihin _kanaka_-miehiin\ntulee, olivat meidän päämme kuumat ja holtittomat kuin tyhjät\nkalebassit kaikesta siitä wiskysta ja rommista.\"\n\n\"Ilta oli kulunut jo yli puolenyön, muistan sen aivan hyvin, kun näin\nMalian, jota en milloinkaan ollut nähnyt juominkitilaisuuksissa,\ntulevan käyden pitkin rannan kosteata ja kovaa hiekkaa. Aivoissani\npaloi kuin helvetin tuli kun näin Anapunin ahmivan häntä silmillään,\nsillä meidän juomaveikkojen piirissä hän istui häntä lähinnä. Oh, minä\ntiedän, että wisky ja rommi ja nuoruus ne minussa tuon palon\nsytyttivät, mutta sinä hetkenä minä päättömässä mielentilassani päätin,\nettä jos Malia puhuttelee häntä ja suostuu tanssimaan ensimmäisen\ntanssin hänen kanssaan, niin silloin minä tartun molemmin käsin\nAnapunin kurkkuun, paiskaan hänet lähellämme olevassa _wahine'in_\nkylpypaikassa veteen, hukutan hänet ja tuhoan hänet ja esteen, joka on\nminun ja Malian välillä. Sillä hän ei ollut vielä tehnyt valintaansa\nmeidän suhteemme, ja ilman Anapunia olisi hän jo kauan sitten ollut\nminun.\"\n\n\"Hän oli kookas nuori nainen, jonka vartalo oli majesteetillinen kuin\nkuningattaren, niin, vieläpä ihanampikin, kun hän siellä kuunvalossa\nläheni meitä kosteata rantahiekkaa myöten. _Haole_-merimiehetkin\nvaikenivat ja tuijottivat suut selällään. Hänen käyntinsä! Minä olen,\nKanaka Oolea, kuullut sinun kertovan Helenasta, joka aiheutti Troijan\nsodan. Väitän, että Malian tähden olisi useampi mies rynnännyt päin\nhelvetin muureja kuin silloin oli hyökkääjiä sitä vanhaa kaupunkia\nvastaan, josta puhut aivan liian paljon silloin kun olet juonut liian\nvähän maitoa ja liian paljon konjakkia.\"\n\n\"Hänen käyntinsä oli jumalainen kuutamossa, tähtien hohdellessa\naalloilla kuin ramppivalot, joita uudessa _haole_-teatterissa olen\nnähnyt. Käynti ei ollut tytön käyntiä, vaan naisen. Hän ei tanssinut\neteenpäin kuin pienet, mutkittelevat laineet rauhaisella\nkaislarantamalla. Hänen käyntinsä oli suurenmoinen, kuningatarmainen,\nkuin luonnonvoimien liikunto, kuin laavan rytmikäs tulvailu pitkin Kaun\nrinteitä mereen, kuin pasaatituulten mahtavat, säännölliset liikunnot,\nkuin neljän vuodenajan nousut ja laskut, jotka varmasti kaikuivat\nmusiikilta Jumalan ikuisessa korvassa, mutta jotka ovat liian hitaita\najanilmauksia voidakseen soida säveleenä tavallisille ihmisille, joiden\nvaltimo lyö nopeasti, jotka elävät hetken ja kuolevat äkkiä.\"\n\n\"Anapuni oli lähin. Mutta Malia katsoi minuun. Oletko milloinkaan,\nKanaka Oolea, kuullut kutsuhuutoa, joka on äänetön, mutta kuitenkin\nkuuluu kovemmin kuin Jumalan jylinä? Niin huusi hän minulle yli\njuopuneiden piirin. Kohottauduin puoleksi, sillä en ollut vielä aivan\npäihtynyt, mutta Anapunin käsi tarttui häneen ja veti häntä luokseen,\nja minä vaivuin takaisin kyynärpäitteni varaan ja pidin heitä silmällä\nvihasta raivoten. Anapuni tahtoi hänen istuvan vierellään, ja minä\nodotin. Jos Malia istuisi hänen vierelleen ja tanssisi hänen kanssaan,\nniin Anapuni olisi ennen aamua kuollut mies, minä olisin hänet\nkuristanut ja hukuttanut rantatyrskyihin.\"\n\n\"Eikö kaikki tuo palo, jota rakkaudeksi sanotaan, ole kummallista,\nKanaka Oolea? Mutta se ei sittenkään ole niin kummallista. Niin täytyy\nnuoruusiässä olla, muuten kuolisi ihmiskunta sukupuuttoon.\"\n\n\"Sentähden täytyykin naisenhimon olla väkevämmän kuin elämänhimon\",\nkeskeytti Paol. \"Muutenhan ei olisi sen paremmin miehiä kuin\nnaisiakaan.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi Kumuhana. \"Mutta siitä on jo monta vuotta kun tuo\npalo minussa sammui. Muistan sen kuin jonkin ammoisen auringonnousun --\njonakin ennen olleena. Ja sitten tulee vanhaksi ja viluiseksi ja juo\nkonjakkia, ei päihtymyksen, vaan lämpimän vuoksi. Ja maito on sangen\nravitsevaa.\"\n\n\"Mutta Malia ei istuutunut hänen viereensä. Muistan, että hänen\nsilmänsä olivat hurjat ja tukkansa alhaalla ja valtoimenaan liehuva,\nkun hän kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa. Ja hänen tukkansa\nhulmahti silloin hänen ylitseen, ja sen nähdessäni jysähti rinnassani\nja minä hurjistuin niin, että tuskin saatoin nähdä eteeni. Ja minä\npäätin koko tahdonvoimallani, että jollei Malia siinä tuokiossa tule\nluokseni, niin menen minä hänen luokseen ja lyön käsivarteni hänen\nympärilleen.\"\n\n\"Se oli päätös, jota ei milloinkaan pantu täytäntöön. Muistatko\npäällikkö Konukalanin? Hän astui piiriin. Hänen kasvonsa olivat vihasta\nmustat. Hän tarttui Maliaan, ei vyötäisistä, vaan tukasta, ja raahasi\nhänet pois ja katosi. Minä en vielä nytkään ymmärrä siitä puoliakaan.\nMinä, joka hänen tähtensä olin aikonut tappaa Anapunin, en liikauttanut\nkättä enkä jalkaa vastustaakseni Konukalania, kun hän raahasi häntä\ntukasta -- eikä Anapunikaan. Mehän olimme alhaista kansaa ja hän oli\npäällikkö. Tiedän sen. Mutta minkätähden me kaksi alhaista miestä,\nnaisenhimosta hulluina, naisenhimon meissä ollessa väkevämmän kuin\nelämänhimon, annoimme jonkin päällikön, oli hän vaikka maan ylhäisin,\nraahata naista tukasta ja viedä hänet pois? Minkätähden me kaksi,\njoilla oli suurempi halu häneen kuin elämään, peräydyimme emmekä\npaikalla lyöneet maahan sitä päällikköä. Siinä on jokin, joka on\nväkevämpi kuin elämä, väkevämpi kuin nainen, mutta mikä se on? Ja\nmiksi?\"\n\n\"Minä annan siihen vastauksen\", sanoi Hardman Paol. \"Se johtuu siitä,\nettä useimmat ihmiset ovat typeriä ja tarvitsevat sentähden viisaiden\nohjausta. Siinä päällikkyyden salaisuus. Kautta maailman hallitsevat\npäälliköt ihmisiä. Kautta maailman on aina ollut olemassa päälliköitä,\njoiden täytyy sanoa monille typerille: Tee tämä, älä tee sitä. Uurasta\nja aherra niinkuin me sinua kehoitamme, muuten tulee vatsasi tyhjäksi\nja sinä tuhoudut. Tottele lakeja, joita sinulle laadimme, muuten tulet\neläimeksi, jolla ei ole sijaa maailmassa. Sinua ei olisi olemassa,\njollei sinua ennen olisi ollut päälliköitä, jotka ovat järjestäneet\nkaiken esi-isiesi hyväksi. Sinä et milloinkaan jätä maailmaan\njälkeläisiä, jollemme me järjestä asioita nyt sinun hyväksesi. Sinun\ntäytyy olla rauhallinen ja siivo ja pitää nenänpielesi puhtaana. Sinun\non iltaisin käytävä varhain levolle ja aamusilla varhain noustava\ntyöhön, jos tahdot omistaa vuoteen, jotta sinun ei tarvitsisi istua\npuussa kuten järjettömäin lintujen. Nyt on jamssinistutusaika, ja sinun\non nyt sitä istutettava. Nyt, tänään, sanon minä, eikä keinuilla ja\ntanssia tänään ja huomenna istuttaa jamssia tai jonakin muuna, monena\najattelemattomana päivänä. Te ette saa tappaa toisianne, ja naapurienne\nvaimojen pitää teidän antaa olla rauhassa. Sellainen on elämänne, sillä\nte ajattelette vain päivän kerrallaan, mutta me, korkeat päälliköt,\najattelemme ja huolehdimme kaikista päivistä, tulevistakin.\"\n\n\"Niinkuin vuorenhuipulla leijuva pilvi, joka laskeutuu alas ja kietoo\nsinut vaippaansa, jota tuskin saatat erottaa, sellainen on viisautesi\nminulle, Kanaka Oolea\", mutisi Kumuhana. \"Mutta on surullista, että\nminä olen syntynyt yksinkertaiseksi mieheksi ja joudun sellaisena\nelämään elämäni loppuun.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että sinulla on yksinkertainen luonnonlaatu\",\nvahvisti Hardman Paol. \"Vaikka mies syntyykin alhaisiin oloihin, mutta\nomaa terävän luonnonlaadun, niin nousee hän sieltä ja kukistaa\npäälliköitä ja tulee itse päälliköiden päälliköksi. Miksi et sinä hoida\nkarjataloani tuhansine elukoineen ja säännöstele laidunmaita niiden\nvedensaannin mukaan ja valikoi sonneja ja tee kauppoja ja myy lihaa\npurjealuksille ja sotalaivoille ja Honolulun väestölle ja riitele\nasianajajain kanssa ja avusta lakeja laadittaessa ja neuvo kuninkaalle\nmikä hänelle on viisasta ja mikä vaarallista. Miksi ei kukaan muu tee\nsitä kuin minä? Ei kukaan niistä miehistä, jotka tekevät minulle työtä\nja minun kauttani saavat elatuksensa. Ja miksi antavat he minun\najatella puolestaan -- minun, joka raadan kovemmin kuin kukaan heistä,\njoka en syö enempää kuin kukaan heistä ja joka en voi nukkua useammalla\nkuin yhdellä _lauhala_-matolla kerrallaan, aivan niinkuin hekin.\"\n\n\"Minä olen päässyt pilvestä, Kanaka Oolea\", sanoi Kumuhana, ja hänen\nkasvonsa kirkastuivat huomattavasti. \"Minä näen selvemmin. Koko pitkän\nelämäni ajan ovat _alii't_, joiden vallan alla synnyin, ajatelleet\npuolestani. Aina kun olin nälkäinen, tulin heidän luokseen ruokaa\nsaadakseni, niinkuin nyt menen keittiöösi. Monen monet ihmiset syövät\nkeittiössäsi, ja me tiedämme jo edeltäpäin ne juhlapäivät, jolloin\nmeille teurastat lihavia härkiä. Sentähden minä tulenkin sinun luoksesi\ntänään, minä, vanha mies, jonka viikon työ ei ole shillinginkään\narvoinen ja pyydän sinulta kahtatoista dollaria ostaakseni aasin ja\nkäytetyn satulan. Sentähden juuri kaksikymmentä typerää miestä tämän\nleipäpuun alla puolituntia sitten pyysi sinulta dollaria tai kahta tai\nkolmea tai neljää tai viittä tai kymmentä tai kahtatoista. Me olemme\nniitä ajatuksettomain päiväin ajatuksettomia ihmisiä, jotka emme istuta\njamssia oikeaan aikaan, jotka itse emme ajattele yhtä ainoata päivää ja\njotka, kun tulemme vanhoiksi ja kykenemättömiksi, tiedämme, että\n_alii'mme_ ajattelee _kow-kow'ta_ vatsoihimme ja ruohokaton päämme\npäälle.\"\n\nHardman Paol taivutti myöntävästi päätään ja lausui innokkaasti:\n\n\"Mutta Kahekilin luut? Päällikkö Konukalani oli tukasta vetäen\nraastanut Malian pois ja sinä ja Anapuni istuitte tenää tekemättä\njuomaveikkojen piirissä. Mitä kuiskasi Malia Anapunin korvaan kun hän\nkumartui hänen puoleensa ja hänen hiuksensa valahtivat hänen\nkasvoilleen?\"\n\n\"Että Kahekili oli kuollut. Sitä hän kuiskasi Anapunille. Että Kahekili\noli kuollut, vast'ikään kuollut, ja että päälliköt, jotka järjestivät\nkaiken talossa, keskustelivat hänen luittensa ja lihojensa\nhävittämisestä ennen, kuin huhu hänen kuolemastaan levenisi. Että\nylipappi Coppo oli asiasta antanut päätöksen ja että hän oli kuullut,\nettä Anapuni ja minut oli valittu uhreiksi seuraamaan Kahekilia ja\nhänen luitaan ja lihojaan ja varjojen mailla häntä aina hoitamaan.\"\n\n\"_Moepuu_, ihmisuhri\", sanoi Paol. \"Ja kumminkin se tapahtui yhdeksän\nvuotta lähetyssaarnaajain tulon jälkeen.\"\n\n\"Ja vuoden kuluttua heidän tulostaan epäjumalainkuvatkin särjettiin ja\n_tabu_ lakkautettiin\", lisäsi Kumuhana. \"Mutta päälliköt noudattivat\nvielä vanhoja tapoja, _hunukele_-tapaa, ja kätkivät _alii'en_ luut niin\nettei kukaan voinut löytää niitä ja tehdä ongenkoukkuja heidän\nleukaluistaan tai nuolenkärkiä heidän pitkistä luistaan huvikseen\nammuskellakseen hiiriä. Katso tänne, Kanaka Oolea!\"\n\nVanhus työnsi ulos kielensä, ja Paol näki ihmeekseen, että se oli\njuuresta kärkeen asti tatuoitu kummallisin kuvioin.\n\n\"Tämä tehtiin silloin kun Keopuoleni kuoli, useita vuosia senjälkeen\nkuin lähetyssaarnaajat olivat saapuneet. Minä löin neljä etuhammastakin\nsuustani ja poltin hehkuvalla kaarnalla puoliympyröitä ruumiiseeni. Ja\njokaisen, joka sinä yönä sattui olemaan ulkosalla, löivät päälliköt\nkuoliaaksi. Ei myöskään voinut sytyttää valoa huoneeseen eikä edes\nkuiskata. Meluavat koirat ja siatkin tapettiin, ja koko yönä ei\nsatamassa olevain _haole_-laivojen annettu helistellä kellojaan.\nKamalaa oli siihen aikaan, jos joku _alii_ kuoli.\"\n\n\"Mutta sinä yönä kun Kahekili kuoli! Me jatkoimme yhä juominkeja vielä\nsenjälkeen kuin Konukalani oli tukasta vetäen raahannut Malian pois.\nJotkut _haole_-matruusit puristelivat nyrkkejään, mutta heidän\nlukumääränsä oli siihen aikaan vähäinen, kun taas _kanaka'ita_ oli\npaljon. Ja Maliaa ei senjälkeen enää nähty. Konukalani yksin tiesi,\nmiten hänet oli surmattu, mutta hän ei milloinkaan sitä sanonut. Ja\nkuinka sellaiset halvat kuin Anapuni ja minä olisimme tohtineet häneltä\nsitä kysyä?\"\n\n\"Ennenkuin Malia raahattiin pois, oli hän tästä puhunut Anapunille.\nMutta Anapunin sydän oli musta. Hän ei puhunut siitä minulle. Hän oli\nsuunnittelemani kuoleman ansainnut. Joukossamme oli jättiläismäinen\nharppuunanheittäjä, jonka laulu oli kuin härän mylvintää, ja sillä\naikaa kuin minä kummissani katselin häntä hänen mölistessään erästä\nmerimieslaulua, oli Anapuni kadonnut. Hän oli paennut korkeille\nvuorille, jossa hän viikon ajan saattoi piileksiä linnunpyytäjäin\nluona. Sen sain tietää jälkeenpäin.\"\n\n\"Minä? Minä istuin paikallani ja häpesin naisenhimoani, jonka\norjamainen kuuliaisuuteni päällikköä kohtaan oli voittanut. Ja minä\nhukutin häpeäntunteeni rommiin ja wiskyyn, kunnes maailma pyöri ympäri\nsekä päässäni että sen ulkopuolella ja Etelän Risti tanssi _hula'a_\ntaivaalla ja Koolanvuoret taivuttivat korkeita huippujaan Waikikiin ja\nWaikikin aallot suutelivat niitä otsalle. Ja jättiläismäinen\nharppuunanheittäjä möyrysi yhä, ja hänen äänensä oli viimeinen minkä\nkuulin, kun takaperin kaaduin _lauhala_-matolle ja olin kuin kuollut.\"\n\n\"Päivän ensi koitteessa heräsin. Kova, alaston kantapää oli potkaissut\nminut syrjään. Paljon väkijuomien nauttimisen vuoksi ei potku\nherättänyt minua mihinkään miellyttäviin tunnelmiin. Juomaseuran\n_kanaka't ja wahine't_ olivat poissa. Minä makasin yksinäni nukkuvain\nmerimiesten joukossa, ja jättiläismäinen harppuunaheittäjän kuorsasi\nkuin valas lojuessaan siinä pää minun jaloissani.\"\n\n\"Vielä joitakin potkuja, ja minä nostin kuvotusta tuntien päätäni.\nMutta potkija oli kärsimätön ja tahtoi tietää minne Anapuni oli mennyt.\nMinä en tiennyt ja sain potkuja, nyt molemmilta puolin, kahdelta\nkärsimättömältä mieheltä, syystä, että en tiennyt. En myöskään tiennyt,\nettä Kahekili oli kuollut. Arvasin kuitenkin, että jotakin vakavaa oli\ntapahtunut, sillä molemmat potkijat olivat päälliköitä, eikä heillä\nollut ainoatakaan palvelijaa mukanaan täyttämässä heidän käskyjään.\nToinen oli Aimoku Kanechesta, toinen Humuhumu Manoasta.\"\n\n\"He käskivät minun lähteä mukaansa, eivätkä he käskyjään lausuneet\nystävällisellä sävyllä, ja kun nousin, niin jättiläismäisen\nharppuunanheittäjän pää vierähti jaloiltani hiekkaan. Hän röhki kuin\nsika ammolla suin, ja koko hänen kielensä riippui ulkona suusta ja\nlojui hiekassa. Hän ei sitä vetänyt takaisin. Ensi kerran eläissäni\nnäin kuinka pitkä ihmisen kieli on. Nähdessäni sen hiekkaisena alkoi\nminua jälleen kuvottaa. Juopottelun jälkeinen päivä on hirveä. Minä\nolin liekeissä, minä paloin kuiviltani, koko sisustani oli kuin kuuma\nkuona, kuin _aa_-laava, kuin harppuunanheittäjän kuiva kieli. Minä\nkumarruin ottamaan puoleksi tyhjennetyn kokospikarin, mutta Aimoku\npotkaisi sen tutisevasta kädestäni, ja Humuhumu löi minua nyrkillään\nniskaan.\"\n\n\"He kulkivat edelläni rinnakkain, kasvot synkkinä ja juhlallisina, ja\nminä seurasin kintereillä. Suuni haisi väkijuomilta ja pääni oli kipeä\nsen väljähtäneistä höyryistä, ja olisin uhrannut vaikka oikean käteni,\njos olisin saanut juoda vettä, vaikkapa vain siemauksen. Ja jos olisin\nsaanut, olisi se varmasti sähähtänyt vatsassani kuin loiskautettuna\nhehkuville kiville. Ohitseni on vierinyt jo monen nuorena kuolleen\nmiehen elinikä siitä asti kuin viimeksi kykenin juomaan kuin mieletön;\nsillä nuoruus ei tunne määrää eikä anna minkään itseään säikyttää.\"\n\n\"Mutta kulkiessamme aloin minä aavistaa, että jokin _alii_ oli kuollut.\nEi ainoatakaan _kanaka'a_ maannut ja nukkunut hiekalla tai hiipinyt\nkotia kohden lemmenkohtauksesta eikä ainoatakaan kanoottia ollut\nmerellä kalastamassa, vaikka kala on silloin juuri parhaiten\npyydystettävissä särkkien sisäpuolella, kun luode alkaa vaihtua\nvuokseen. Kulkiessamme ohi _hoiau'n_ (temppelin), jonne suuri Kamehama\ntapasi hilata prikejään ja kuunareitaan, näin että Kahekilin iso\nkaksoiskanootti, jota säilytettiin kanoottivajassa, oli vapautettu\npalmikoiduista mattopeitteistään ja että sitä monen miehen voimalla\ntyönnettiin hiekkaa pitkin alas veteen jo nyt, vaikka vielä oli luode.\nKaikki nämä miehet olivat päälliköitä. Mutta vaikka silmäni olivat\nsameat ja pääni surisi ympäri ja koko ruumistani poltti jano, niin\narvasin, että kuollut _alii_ oli Kahekili. Sillä hän oli vanha, ja\nhänen kuolemansa oli sentähden pikemmin odotettavissa kuin kenenkään\nmuun _alii'n_.\"\n\n\"Mikäli olen kuullut, aiheutti oikeastaan hänen kuolemansa eikä\nKekuanaoan asiaanpuuttuminen sen, että kuvernööri Bokin kapina raukesi\ntyhjiin\", huomautti Hardman Paol.\n\n\"Juuri Kahekilin kuolema sen aiheutti\", myönsi Kumuhana. \"Kun huhu\nhänen kuolemastaan sinä iltana leveni, niin kaikki alhainen kansa\npakeni ruohomajoihinsa eikä sytyttänyt valoa eikä piippujaan, hengitti\nhiljaa ja pysytteli sisällä ja oli näin ollen tabu uhritoimitukseen\nnähden. Kaikki kuvernööri Bokin sotilaat ja _haole_-karkuritkin\npakenivat, niin että kuparikanuunat jäivät ilman miehistöä, eikä\nkourallinen hänen upseereitaan voinut mitään toimittaa.\"\n\n\"Aimoku ja Humuhumu antoivat minun istuutua hiekalle ison\nkaksoiskanootin viereen. Kun se oli saatu vesille, olivat kaikki\nupseerit janoisia, sillä he eivät olleet tottuneet niin raskaaseen\ntyöhön, ja minä sain käskyn kiivetä palmuihin kanoottivajan vieressä ja\nheitellä alas kookospähkinöitä heidän janonsa sammuttamiseksi. He\njoivat ja virkistyivät, mutta eivät antaneet minun juoda.\"\n\n\"Sitten he kantoivat Kahekilin ulos hänen talostaan _haole_-kirstussa,\njoka oli uusi, öljytty ja vernissoitu. Sen oli valmistanut eräs\nlaivankirvesmies, joka luuli kyhäävänsä venettä, mikä ei saanut vuotaa.\nSe oli hyvin tiivis, ja Kahekilin kasvojen kohdalla oli vain ohut lasi.\nPäälliköt eivät olleet ruuvanneet kansilautaa paikalleen lasin\nkatteeksi. He eivät kai olleet perehtyneet haole-kirstuihin, ja minä\nolin siitä mielissäni, kuten pian saat kuulla.\"\n\n\"Meillä on vain yksi _moepuu_\", sanoi ylipappi Coppo katsahtaen minuun,\njoka istuin kirstulla kanootin pohjalla. Päälliköt meloivat jo\nkanoottia ohi särkkien.\n\n\"Toiset ovat paenneet ja piiloutuneet\", vastasi Aimoku. \"Tämä oli\nainoa, jonka saimme käsiimme.\"\n\n\"Silloin minä ymmärsin. Minä ymmärsin kaikki. Minä joutuisin\nuhrattavaksi. Anapunia oli ajateltu toiseksi uhriksi. Sitä oli Malia\njuomingeissa kuiskannut Anapunille, Ja hänet oli raahattu pois,\nennenkuin hän ehti kertoa siitä minulle. Ja Anapuni mustine sydämineen\nei ollut siitä puhunut minulle.\"\n\n\"Niitä pitäisi olla kaksi\", sanoi Coppo. \"Niin määrää laki.\"\n\nAimoku lakkasi melomasta ja tähysti rannalle, ikäänkuin tahtoen kääntää\nympäri hankkiakseen yhden uhrin lisää. Mutta useimmat päälliköt\nväittivät vastaan sanoen, että kaikki rahvas oli paennut vuorille tai\npiileksi _tabu'na_ majoissaan ja että kestäisi monta päivää ennenkuin\nhe saisivat jonkun käsiinsä. Vihdoin Coppo antoi myöden, mutta mutisi\naika ajoin, että laki vaati kahta _moepuu'ta_.\n\n\"Meloimme kauemmas, ohi Diamond Headin ja Koko Headin, kunnes saavuimme\nkeskelle Molokai-salmea. Siellä kävi korkea aallokko, vaikka\npasaatituuli oli heikko. Päälliköt lepäsivät airojensa ääressä, mutta\nperänpitäjä pysytteli kanoottia vastatuuleen. Ja ennenkuin matkaa\njatkettiin, aukaisivat he useita kokospähkinöitä ja joivat.\"\n\n\"'Minulla ei juuri ole mitään _moepuu'ksi_ tulemista vastaan', sanoin\nminä Humuhumulle, 'mutta minä tahtoisin mielelläni juoda ennenkuin\nminut surmaatte.' Minulle ei mitään juotavaa annettu. Mutta minä puhuin\ntotta. Olin liian kipeä paljosta wiskysta ja rommista voidakseni pelätä\nkuolemaa. Suuni ei ainakaan sitten enää haisisi, päätäni ei särkisi\neivätkä sisukseni olisi kuin kuuma ja kuiva hiekka. Melkein pahimmin\nminua kiusasi mielikuva harppuunanheittäjän kielestä, jonka olin nähnyt\nhiekan ryvettämänä. Oo, Kanaka Oolea, sellaisiksi elukoiksi tulevat\nnuoret miehet juopoteltuaan! Vasta sitten kun ovat niin vanhoja kuin\nsinä ja minä, he pääsevät janonsa herraksi ja juovat säästellen\nniinkuin sinä ja minä.\"\n\n\"Meidän täytyy\", vastasi Hardman Paol. \"Vanhat vatsat ovat kuluneita ja\narkoja, ja me juomme säästellen siksi, ettemme uskalla enempää. Me\nolemme viisaita, mutta viisaus on katkera.\"\n\n\"Pappi Coppo lauloi pitkän _mele'en_ Kahekilin äidistä ja hänen äitinsä\näidistä ja kaikkien heidän äideistään aina aikojen alkuun saakka\",\nsanoi Kumuhana. \"Ja minusta tuntui, että minun täytyi kuolla\nhiekankuumaan kuivuuteen ennenkuin hän pääsi laulunsa päähän. Hän\nrukoili kaikkia alemman maailman jumalia olemaan suopeita kuollutta\n_alii'a_ kohtaan, joka nyt jätettiin heidän haltuunsa, ja toteuttamaan\nne kiroukset -- hirveät kiroukset --, joilla hän uhkasi kaikkia nyt ja\ntulevaisuudessa eläviä ihmisiä, jotka kenties tahtoivat ryhtyä\nKahekilin luihin käyttääkseen niitä loiseläinten tappamiseen.\"\n\n\"Niin, Kanaka Oolea, ja pappi puhui aivan toista kieltäkin, jonka\ntiesin olevan pappien kieltä, sitä vanhaa kieltä, Maui-nimeä hän ei\nlausunut Maui, vaan Maui-Tiki-Tiki ja Maui-Po-Tiki. Ja Hinaa, Hauin\njumalanäitiä, hän nimitti Inaksi. Ja Mauin jumalallista isää hän\nnimitti väliin Akalanaksi väliin Kanaloaksi. On merkillistä, että\nihminen, joka on niin janoinen ja kuoleman partaalla, saattaa muistaa\ntuollaisia seikkoja! Ja minä muistan, että pappi nimitti Hawaijia\nVajiksi ja Lanaita Ngangaiksi.\"\n\n\"Ne ovat maorilaisia nimityksiä\", selitti Hardman Paol, \"ja samoalaisia\nja tongalaisia, ja papit toivat ne tullessaan ensimmäisillä matkoillaan\npohjoiseen jo aikoja sitten, ammoisina aikoma, jolloin he löysivät\nHawaijin ja päättivät sinne asettua asumaan.\"\n\n\"Suuri on viisautesi, Kanaka Oolea\", myönsi vanhus juhlallisesti. \"Ku,\nmeidän taivaallinen huolehtijamme, oli hänen huulillaan Tu ja myös Ru,\nja La, auringonjumalamme, Ra...\"\n\n\"Ra on Egyptin muinainen auringonjumala\", keskeytti Paol näyttäen\nhieman innostuneelta. \"Teidän polyneesialaisenne ovat lähtönsä jälkeen\ntodellakin vaeltaneet pitkälle ajassa ja paikassa. Se on vanhan Egyptin\nkaukainen huuto niiltä ajoilta, jolloin Atlantis vielä kellui merien\npinnalla, nuorelle Hawaijille pohjoisessa Tyynessä Valtameressä. Mutta\njatka, Kumuhana. Muistatko myös mitään, mitä pappi Coppo lauloi?\"\n\n\"Loppupuolella\", vastasi Kumuhana myöntävästi nyökäten, \"vaikka itse\nolin melkein kuollut ja lähempänä papin veitsen surmaavaa pistoa,\nlauloi hän laulun, jonka joka sanan muistan, Kuuntele! Tällainen se\non.\"\n\nJa värisevällä falsetti-äänellä ja tavallisin äänenvaihteluin lauloi\nvanhus laulun.\n\n\"Selvästikin maorilainen kuolinlaulu\", huudahti Paol, \"ja hawaijilaisen\nlaulama tatuoidulla kielellä! Laula se vielä kerta, niin käännän sen\nsinulle.\"\n\nJa kun laulu oli toistettu, lausui hän hitaasti englanniksi:\n\n    \"Mutta kuolema ei ole mitään uutta,\n    se on ja on aina ollut\n    vanhan Mauin kuolemasta saakka.\n    Silloin nauroi Pata-tai äänekkäästi\n    ja herätti velhojumalan,\n    joka leikkasi hänet kahtia,\n    ja sulki hänet sisään,\n    niin että tuli iltapimeä.\"\n\n\"Mutta loppujen lopuksi\", jatkoi Kumuhana, \"ei minua tapettukaan. Coppo\nseisoi surmanveitsi kädessään valmiina iskemään, mutta ei\nkohottanutkaan kättään. Ja minä? Mitä minä tunsin ja ajattelin? Olen\nmonta kertaa jälkeenpäin nauranut ajatellessani sitä tunsin kovaa\njanoa. Minä en tahtonut kuolla, Minä tahdoin vettä. Minä tiesin\nkuolevani ja ajattelin niitä tuhansia vesiputouksia, jotka syöksyivät\nalas Koolanvuorten jyrkänteitä. Anapunia en ajatellut. Olin niin\njanoinen. Maliaa en ajatellut. Olin niin janoinen, Mutta yhä näin\nmielessäni harppuunanheittäjän kielen kuivan hiekan ryvettämänä,\nhiekassa lojuvana, niinkuin äsken olin sen nähnyt. Ja kanootinpohjalla\nkierähteli kookospähkinöitä. Mutta minä en yrittänyt juoda, sillä he,\ntoiset, olivat päälliköitä ja minä alhainen rahvaanmies.\"\n\n\"'Ei', sanoi Coppo käskiessään päälliköitä heittämään kirstun yli\nlaidan. 'Koska ei ole kahta _moepuu'ta_, niin ei ole oleva yhtäkään!'\"\n\n\"'Tapa se yksi joka on', huusivat päälliköt.\"\n\n\"Mutta Coppo pudisti päätään ja sanoi: 'Me emme voi lähettää Kahekilia\nmatkaan mukanaan vain taarojuuren nipukka'.\"\n\n\"'Kalanpuolikaskin on parempi kuin ei mitään', toisti Aimoku vanhan\nsananlaskun.\"\n\n\"'Ei _aliin_ hautajaisissa', vastasi pappi kiihkeästi. 'Niin on laki.\nMe emme saa olla kitsaita Kahekilia kohtaan ja leikata kahtia hänelle\ntulevaa uhria!'\"\n\n\"Niin että minua ei siis surmattu kun kirstu laskettiin yli laidan. Ja\nihmeellistä on se, että minä heti iloitsin, kun huomasin saavani elää.\nJa minä aloin muistella Maliaa ja miettiä kostoa Anapunille. Ja kun\nelämän veri näin ollen jälleen alkoi kiertää, kiihtyi janoni\nkymmenkertaiseksi ja suuni ja kurkkuni tuntuivat yhtä hiekkaisilta kuin\nharppuunanheittäjän kieli. Kun kirstu oli yli laidan, istuin minä\nkanootin pohjalla. Muuan kookospähkinä kieri jalkaini väliin ja minä\ntarrasin siihen kiinni. Mutta kun otin sen käteeni, löi Aimoku siihen\nairon syrjällä, Katso!\"\n\nHän piti kättään koholla ja näytti kahta sormea, jotka hoitamatta\njääneinä olivat vääristyneet.\n\n\"Minulla ei ollut aikaa tuntea tuskaa, sillä vielä pahempaa oli\nedessäni. Päälliköt huusivat kauhusta. Kirstu ei ollut uponnut. Se\nkeinahteli ylös ja alas pääpuoli meihin päin. Ja kanootti, jonka keula\noli vastatuuleen, ajautui kirstua kohti. Ja sen lasi oli meihin päin\nniin että saatoimme nähdä Kahekilin kasvot, ja hän irvisti meille lasin\nläpi ja näytti jo elävän toisessa maailmassa ja olevan vihainen meille\nja toisen maailman mahtivoimin aikovan purkaa meihin vihansa. Hän\nkeinahteli ylös ja alas, ja kanootti ajautui yhä lähemmäksi.\"\n\n\"'Tapa hänet! Teurasta hänet! Pistä sydämeen!' huusivat päälliköt\nkauhuissaan Coppolle. 'Heitä sinne taaronipukka! Anna _alii'n_ saada\nkalanpuolikas!'\"\n\n\"Coppo, vaikka oli pappi, oli hänkin peloissaan ja menetti malttinsa\nnähdessään Kahekilin _haole_-kirstussa, joka ei ottanut upotakseen. Hän\ntarttui tukkaani, kiskaisi minut pystyyn ja kohotti veitsen iskeäkseen\nsen sydämeeni. Ja minä en vastustanut. Taas tunsin vain että olin kovin\njanoinen, ja hervottomain silmäini edessä, ilmassa aivan lähelläni,\nriippui harppuunanheittäjän hiekkainen kieli.\"\n\n\"Mutta ennenkuin veitsi ehti vajota, tuli pelastava tapaus väliin.\nAkai, kuvernööri Bokin velipuoli, ohjasi kanoottia ja seisoi sentähden\nperässä ja lähimpänä kirstua ja vainajaa, joka ei ottanut upotakseen.\nHän oli hurjana kauhusta ja iski melallaan kirstua ja _alii'a_, joka\nnäytti päättäneen nousta kanoottiin. Mela osui lasiin, joka meni\nsirpaleiksi...\"\n\n\"Ja kirstu upposi heti\", keskeytti Hardman Paol. \"Ilma, joka kannatti\nsitä, virtasi ulos särkyneestä ruudusta.\"\n\n\"Kirstu upposi heti, sillä sen oli laivankirvesmies tehnyt kuin\nveneen\", vahvisti Kumuhana. \"Ja minä, joka olin _maopuu_, muutuin\njälleen ihmiseksi. Ja minä elin, vaikka janoissani kuolin tuhannen\nkuolemaa ennenkuin saavuimme Waikikin rantaan.\"\n\n\"Sentähden siis, Kanaka Oolea, eivät Kahekilin luut lepää\nkuninkaallisessa hautakammiossa. Ne lepäävät Molokai-salmen pohjassa,\njolleivät jo aikoja sitten ole muuttuneet veteläksi mudaksi tai\nyhtyneet hengettömiin koralleihin muodostaen osan itse koralliriuttaa.\nKaikista elossa olevista ihmisistä olen minä ainoa, joka on nähnyt\nKahekilin luiden vajoavan Molokai-salmeen.\"\n\nSyntyi äänettömyys. Hardman Paol istui syvissä mietteissä ja Kumuhana\nnuoleksi kuivia huuliaan. Vihdoin hän katkaisi hiljaisuuden:\n\n\"Ne kaksitoista dollaria, Kanaka Oolea, aasin ja käytetyn satulan\nostoon.\"\n\n\"Ne kaksitoista dollaria ovat sinun\", vastasi Paol ojentaen vanhukselle\nkuusi ja puoli dollaria, \"mutta tallissani on juuri sinulle sopiva\nsatula ja sen lahjoitan sinulle. Näillä kuudella ja puolella dollarilla\nsaat Kohakossa ostaa kiinalaiselta hänen pulskan aasinsa; hän sanoi\nminulle eilen, että hän myy sen siihen hintaan.\"\n\nHe istuivat paikoillaan, Paol mietiskellen ja itsekseen hyräillen\nkuulemaansa maorilaista kuolinlaulua, erittäinkin kohtaa \"Niin että\ntuli iltapimeä\", joka teki häneen kauniin ja voimakkaan vaikutuksen,\nKumuhana nuollen huuliaan ja näyttäen siltä kuin odottaisi jotakin.\nVihdoin hän taittoi hiljaisuuden.\n\n\"Minä olen kauan puhunut, Kanaka Oolea. Suuni ei ole enää niin tuore\nkuin nuorena ollessani. Luulen että tunnen taas samaa janoa joka\nkiusasi minua silloin, kun näin harppuunanheittäjän kielen. Konjakki ja\nmaito on sangen hyvää sellaiselle kielelle kuin harppuunanheittäjän.\"\n\nPaolin kasvoille häivähti hymy. Hän taputti käsiään, ja pikku tyttö\ntuli juosten.\n\n\"Nouda vanhalle Kumuhanalle lasi maitoa ja konjakkia\", käski Hardman\nPaol.\n\n\n\n\nKUOLLEIDEN LUUT,\n\n\n    \"He makaavat haudoissaan sota-aseineen,\n    ja miekkansa he ovat panneet päänsä alle.\"\n\n\"Oli surullista nähdä tuon vanhan naisen lankeemusta entiseen\npakanuuteen.\"\n\nPrinssi Akuli katsoi salavihkaa syrjään, _kukui_-puun alle, jonka\nsiimekseen eräs vanha _wahine_ (hawaijilaisnainen) istuutui\nkäsitöineen.\n\n\"Niin\", sanoi hän puoleksi surullisesti nyökäten minulle, \"Hiwilani\npalasi viimeisinä vuosinaan vanhoihin tapoihinsa ja vanhaan uskoonsa --\nsalassa tietysti. Ja ajatelkaa, hän oli kokoilija. Teidän olisi pitänyt\nnähdä hänen luukokoelmansa. Hän säilytti niitä makuuhuoneessaan isoissa\nsaviruukuissa, ja kokoelma, jonka Kanau riisti häneltä ehtimällä\nkaapata sen itselleen, käsitti melkein kaikki hänen sukulaisensa,\nlukuunottamatta noin puolta tusinaa. He riitelivät niistä kerrassaan\nhirveästi. Ja poikana ollessani tunsin kylmiä väreitä mennessäni hänen\nisoon, aina hämärään huoneeseensa tietäen, että tässä ruukussa oli\nisäni isoäidin jäännökset ja tuossa isoisäni isän ja toisissa kaikkien\nniiden esi-isieni, joiden jälkeläinen minä olin. Hiwilani muuttui\nlopulta aito alkuasukkaaksi, nukkui olkimatoilla kovalla lattialla --\nhän oli siirtänyt huoneestaan pois ison, katoskoristeisen parisängyn,\njonka hänen isoäidilleen oli lahjoittanut lordi Byron, joka oli don\nJuan Byronin serkku ja tuli tänne fregattilaiva _Blonde'ssa_ vuonna\n1825.\"\n\n\"Hän viehättyi ja palasi lopulta kaikkeen kotimaiseen, ja on kuin\nvieläkin näkisin hänen purevan kappaleen raa'asta kalasta, ennenkuin\nheitti sen naisilleen syötäväksi. Ja hän antoi heidän syödä\n_poi'n_-tähteensä ja kaiken, mikä häneltä itseltään jäi. Hän...\"\n\nTässä hän yht'äkkiä keskeytti puheensa, ja hänen levällään olevista\nsieraimistaan ja hänen vilkkaiden kasvojensa ilmeestä näin, että hän\ntunsi ilmassa hajun, josta ei pitänyt.\n\n\"Hyi hittoa!\" huudahti hän minulle. \"Tuollainen löyhkä! Ja sitä olen\nminä tuomittu sietämään aina siihen saakka, kunnes vapauden hetki lyö.\"\n\nHänen inhonsa aiheuttajasta ei voinut erehtyä. Vanha mummo sitoi\nparaikaa _lei'ta_ (kukkaköynnöstä) _hala_-hedelmistä, jotka vastaavat\neteläisen Tyynenmeren pandanuspuuta. Hän vuoli paraikaa hedelmän monia\npähkinänkuoria kellon muotoisiksi, ennenkuin pujotti ne _hau_-puun\nsitkeästä sisäkuoresta punottuun rihmaan. Lemusihan se tosin vahvasti,\nmutta minulle, joka olin _malahini_ (vastatullut), oli haju mehevä kuin\nviinin tai hedelmäin, eikä siis epämiellyttävä.\n\nPrinssi Akulin autosta oli vähän matkan päässä katkennut akseli, ja hän\nja minä olimme etsineet siimestä tässä varjoisessa asumuksessa\nvuoristossa. Talo oli vaatimaton ja ruohokattoinen, mutta sijaitsi\nloistopuutarhassa, missä kasvoi pensaita, jotka levittelivät kauniita\nkukkakimppujaan kaksikymmentä jalkaa yläpuolellamme ja muistuttivat\npuita norjine, miehen käsivarren paksuisine oksineen. Täällä me\nvirkistimme itseämme kookosmaidolla, sillä aikaa kuin muuan cowboy\nratsasti kahdentoista mailin päähän tilaamaan puhelimitse kaupungista\nauton. Itse kaupungin, Lakanaiin pääasutuksen, saatoimme nähdä\nsavupilviä tupruttavana alhaalla rantaviivalla maileja laajojen\nsokeriruokokenttien tuolla puolen; sen takana kuulsivat aaltojen\nsyövyttämät riutat ja valtameren sininen utu, jota vasten Oahun saari\ntaivaanrannalla hohti kuin himmeä opaali.\n\nMaui on Hawaijin Valley Isle ja Kauai sen Garden Isle, mutta Lakanaii,\njoka sijaitsee Oahun edustalla, tunnustetaan nyt niinkuin aina ennenkin\nsaariryhmän jalokiveksi. Olematta isoin tahi pienin, pidetään\nLa'kanaiita saarista rehevimpänä ja kauneimpana ja pinta-alaansa nähden\nrikkaimpana. Sen sokerisato aaria kohti on tuottoisin, sen karjakanta\nlihavin ja sen sademäärä runsain, silti milloinkaan olematta\nliiallinen. Se muistuttaa Kauaita ollen ensimmäisenä muodostunut ja\nsiis vanhin saari; sillä on ollut aikaa murentaa laavansa mitä\nhedelmällisimmäksi mullaksi ja kaivaa laaksoja kraatteriensa lomiin\nuurtaen ne Coloradon mahtavien canyonien tapaiseksi lukemattomine\nvesiputouksineen, jotka syöksyvät tuhansia jalkoja halki ilman tai\nhaihtuvat usvaharsoiksi, mitkä luovat sateenkaaria yli ammottavien\nkuilujen.\n\nLakanaii on helppo kuvailla. Mutta kuinka kuvailla prinssi Akulia?\nHänet tunteakseen on tunnettava koko Lakanaii perinpohjin. Sen lisäksi\non perusteellisesti tunnettava iso osa muuta maailmaa. Ensiksikään ei\nprinssi Akulilla ole mitään tunnustettua tai laillista oikeutta\n\"prinssi\"-nimitykseen. Ja \"akuli\" merkitsee \"medusaa\". Niin että\nprinssi Meduusa tuskin on mikään kunniakas nimitys Hawaijin\nmuinaisimman ja korkea-arvoisimman _aliin_ (päällikön) jälkeläiselle,\nvanhan ja ylhäisen rodun, jossa tapa oli, niinkuin egyptiläisissä\nfaraosuvuissa, että veljet ja siskot valtaistuinperillisinä menivät\ntoistensa kanssa naimisiin syystä, etteivät voineet ottaa puolisokseen\nalempiarvoisia ja ettei koko tunnetussa maailmassa ollut ylempiä ja\nhallitsijasuku välttämättä oli pidettävä pystyssä.\n\nOlen kuullut prinssi Akulin historiainlaulajain (jotka hän oli perinyt\nisältään) laulavan loputtomia sukukertomuksia, jotka todistivat hänen\nolevan korkeimman _alii'n_ koko Hawaijilla. Alkaen Wakeasta, heidän\nAatamistaan, ja Papasta, heidän Eevastaan, ja kautta niin monen\nsukupolven kuin kirjaimistossamme on aakkosia, ne johtavat Nanakaokoon,\nensimmäiseen Hawaijilla syntyneeseen kantaisään, jonka vaimo oli\nKahihiokalani. Sitten erkani heidän sukunsa valtiasasemansa säilyttäen\nUa-suvusta, josta taas polveutui kaksi haaraa, Kauain ja Oahun\nkuninkaat.\n\nYhdennellätoista vuosisadalla e.Kr., siihen aikaan, jolloin veljet ja\nsiskot yhtyivät toisiinsa, koska ei ollut muita heidän vertaisiaan,\nheidän säätyluokkansa sai Lakanaiin historioitsijain kertomain mukaan\narvokkaan lisän: ylhäistä verta, joka oli miltei jumalallista. Jokin\nHoikemaha saapui kaksoiskanootissa Samoasta, ohjaten purttaan tähtien\nja vanhain perinnäistapojen mukaan. Hän otti vaimokseen erään\nlakanaiilaisen alemman _alii'n_, ja kun hänen kolme poikaansa olivat\nehtineet täysikasvuisiksi, palasi hän niiden kera Samoaan tuodakseen\nsieltä nuoremman veljensä. Mutta mennessään hän vei Kumin, Tui Manuan\npojan, jonka arvoluokka oli korkein koko Polyneesiassa ja tuskinpa\nalapuolella jumalia ja puolijumalia. Kumin siemen oli siis\nkahdeksansataa vuotta sitten langennut Lakanaiin _alii'en_ sekaan ja\nsiitä suorassa polvessa sikiytynyt prinssi Akuliin.\n\nTapasin hänet Oxfordin murretta puhuvana ensi kerran Etelä-Afrikassa,\nBlack Watchin upseerimessissä. Se tapahtui hiukkaa ennen kuin tämä\nkuuluisa rykmentti tuhoutui Magersfontainin verilöylyssä. Hänellä oli\nyhtä suuri oikeus osanottoonsa tähän taisteluun kuin murteeseensa,\nsillä hän oli kasvatettu Oxfordissa ja omisti upseerin valtakirjan.\nHänen seurassaan, vieraana ja tutustumassa sotaan, oli prinssi Cupido,\nmikä on hyväilynimi, sillä hän oli koko Hawaijin prinssi Lakanaii\nmukaanluettuna, ja hänen oikea ja laillinen nimensä oli prinssi Jonah\nKuhio Kalanianaole, ja olisi hän saattanut olla Hawaijin nykyinen\nkuningaskin, jollei _haole'n_ (valkoisen miehen) vallankumous olisi\nsattunut esteeksi -- ja tämä huolimatta siitä, että prinssi\nCupidon sukupuu oli vähäpätöisempi kuin prinssi Akulin, mikä oli\ntaivaallissyntyinen. Prinssi Akuli olisi saattanut olla Lakanaiin ja\nehkä koko Hawaijinkin kuningas, jollei ensimmäinen ja suurin\nitsevaltias, Kamehameha, olisi perinpohjin nujertanut hänen esi-isiään.\n\nTämä tapahtui vuonna 1810 santelipuukaupan kukoistuskautena, samana\nvuonna kuin Kauain kuningas antautui Kamehamehan armoille. Prinssi\nAkulin isoisä oli sinä vuonna saanut selkäsaunan ja kukistettu\n'vanhanaikaisuutensa' vuoksi. Hän ei ollut mielessään kuvitellut\n_haole_-tykeillä varustettua saarivaltiota. Kamehameha, joka oli ollut\nkaukonäköisempi, oli ottanut palvelukseensa _haole'ja_ sellaisia kuin\nIsaac Davis, perämies ja ainoa eloonjäänyt kuunari _Fair American'n_\nteurastetusta miehistöstä, ja John Young, priki _Eleonoran_\nvangiksiotettu ylipursimies. Ja Isaac Davis ja John Young muine\nseikkailutovereineen olivat kuusinaulaisilla tykeillä, mitkä oli otettu\nlaivoista _Fair American ja Iphigenia_, tuhonneet sotakanootit ja\nmasentaneet Lakanaiin kuninkaan jalkaväen ja palkkiokseen sopimuksen\nmukaisesti saaneet: Isaac Davis kuusisataa täyskasvuista lihotettua\nsikaa ja John Young samaa lajia viisisataa.\n\nKaikkien sukurutsauksien, raakalaiskulttuurin himoelämän, apinaihmisen\npystyssäkäyntiyrityksien, raakojen murhien ja tappeluiden ja kaikkien\npuolijumalain nuorempien veljien kanssa solmittujen avioliittojen\njälkeen oli prinssi Akuli, hienosti sivistynyt, oxfordilaisesti\nmurtava, muodikas prinssi Meduusa, puhdasverinen polyneesialainen,\nelävä silta yli menneitten vuosituhansien, toverini ja ystäväni ja\nmatkakumppanini vahingoittuneessa 7000 dollarin autossa, nyt joutunut\nkanssani kukkaparatiisiin tuhatneljäsataa jalkaa merenpinnan ja oman\npääkaupunkinsa yläpuolelle kertoakseen minulle äidistään, joka\nvanhoilla päivillään oli palannut vanhoihin uskonnollisiin\nkuvitelmiinsa ja esi-isäinsä jumalain palvontaan ja kokosi ympärilleen\nesivanhempainsa luita, joiden historia ulottui aina hämärään\nmuinaisuuteen, aikojen aamuun.\n\n\"Ensin sai tämän keräilykiihkon tuon Oahusaaren kuningas Kalakaua\",\njatkoi Akuli. \"Ja hänestä se tarttui hänen puolisoonsa, Kapiolaniin. He\nkeräsivät kaikkea -- vanhoja _makaloa_-mattoja, vanhoja _tapa'ia_,\nvanhoja kalebasseja, vanhoja kaksoiskanootteja ja epäjumalankuvia,\njoita papit olivat pelastaneet vuoden 1819 yleisestä hävityksestä. Minä\nen vuosikausiin ole nähnyt ainoatakaan helmiemoista ongenkoukkua, mutta\nvoin vannoa, että Kalakaua keräsi niitä kymmenentuhatta, puhumattakaan\nhänen ihmisen leukaluusta tehdyistä koukuistaan, höyhenviitoistaan,\nlakeistaan ja kypäreistään, kivikirveistään ja kupusienen muotoisista\n_poi_-survimistaan. Kun hän ja Kapiolani olivat kuninkaallisilla\nhuviretkillään pitkin saaria, täytyi heidän isäntäinsä panna kätköön\nomat muistoesineensä. Sillä teoriassa kuului kansan omaisuus\nkuninkaalle, ja Kalakaualle merkitsivät teoria ja käytäntö tarpeen\ntullen samaa.\"\n\n\"Hänestä siirtyi keräilykuume Kanauun, isääni, ja Hiwilanikin sai\ntartunnan. Mutta isäni oli uudenaikainen aina sormenpäitä myöten.\nHän ei uskonut _kahuna'ihin_ (pappeihin), ei jumalaan eikä\nlähetyssaarnaajiin. Hän ei uskonut mihinkään muuhun kuin sokeriruokoon,\nhevossiitokseen ja siihen, että hänen isoisänsä oli ollut tyhmä, kun ei\nollut kerännyt ympärilleen joitakin Isaac Daviseja ja John Youngeja ja\nmetallitykkejä, ennenkuin ryhtyi sotaan Kamehamehaa vastaan. Hän siis\nkokoili harvinaisuuksia pelkästään keräilyvimmasta, mutta äitini\nsuhtautui asiaan vakavasti. Sentähden hän ottikin alakseen luut.\nMuistan myös että hänellä oli vanha ja ruma, kivinen epäjumalankuva,\njonka edessä hän tapasi marista ja ryömiä. Nyt se on museossa. Lähetin\nsen sinne hänen kuolemansa jälkeen ja hänen ihmisenluukokoelmansa\nlähetin Olokonan kuninkaalliseen hautakammioon.\"\n\n\"En tiedä mahdatteko muistaa, että hänen isänsä oli Kaaukuu. No niin,\nhän se oli ja hän oli jättiläinen. Kun hautakammio oli rakennettu,\nkaivettiin hänen luunsa hyvin puhdistettuina ja säilytettyinä\nkätköstään ja vietiin sinne. Hiwilanilla oli vanha palvelija, Ahuna.\nHän varasti eräänä yönä Kanaulta avaimet ja pani Ahunan varastamaan\nisänsä luut hautakammiosta. Tiedän sen. Ja hänen isänsä oli varmasti\nollut jättiläinen. Hän säilytti häntä eräässä suurista ruukuistaan.\nEräänä päivänä, kun olin jo iso poika, ja utelias tietämään, oliko\nKaaukuu niin kookas kuin perinnäistieto väitti, ongin ruukusta hänen\nhyvinsäilyneen alaleukansa ja koetin sitä. Pistin pääni sen läpi, ja\nsiinä se oli olkapäilläni kuin hevosen länget. Jok'ikinen hammas oli\njäljellä leukaluussa valkeana kuin porsliini, reiättömänä ja kiille\nehyenä. Siitä rikkomuksesta sain elämäni kovimman selkäsaunan,\nvaikka hänen täytyikin sitävarten kutsua Ahuna apuun. Mutta se tapaus\nkoitui minulle hyödyksi. Se sai hänet vakuutetuksi siitä, etten\npelännyt kuolleitten luita, ja sitä saan kiittää oxfordilaisesta\nkasvatuksestanikin. Saatte kuulla tarkemmin, jollei auto ehdi tulla,\nennenkuin olen ehtinyt kertomukseni loppuun.\"\n\n\"Vanha Ahuna oli oikein niitä vanhan ajan palvelijoita ja\npoltinleimalla merkitty tunnustukseksi elinikäisestä uskollisesta\norjanpalveluksesta. Hän tiesi enemmän äitini ja isäni suvusta kuin he\nmolemmat yhteensä. Ja hän tiesi muutakin, mitä kukaan muu elävä olento\nei tietänyt, nimittäin vuosisataiset hautauspaikat, joihin oli kätketty\nuseimpain hänen ja Kanaun esi-isäin luut. Kanau ei saanut houkutelluksi\nsitä tietoa tältä vanhalta ukonvekkulilta, joka piti häntä luopiona.\"\n\n\"Hiwilani toraili tämän vanhan juropään kanssa vuosikausia. Miten hän\nlopulta onnistui käy yli ymmärrykseni. Julkisuudessa hän tietysti oli\nvanhalle ukolle uskollinen. Se kai sitten sai vanhan Ahunankin vähän\nkirvottamaan kielensä kantoja. Tai voi olla niinkin, että hän säikytti\nhänet, sillä hän osasi koko joukon vanhojen Huni-noitien loruja ja\nsaattoi teeskennellä olevansa hyvin läheisissä suhteissa Uliin,\nkaikkien noitien ylimpään jumalaan. Hän kykeni lyömään laudalta\ntavalliset _kahuna lapaau't_ (poppamiehet), jos piti rukoilla Lonopuhaa\nja Koleamokua, ja selittämään unia ja näkyjä ja enteitä ja mahanpuruja\nparemmin kuin koko noitain lauma, niin että lääkejumala Maiolan\ntemppujen harjoittajat töllistelivät suu auki, ja latelemaan koko\n_pulehee_-loitsun niin, että he tulivat päästään pyörälle ja\nharjoittamaan _kahunahoenoho'a_, s.o. nykyaikaista spiritismiä paremmin\nkuin kukaan muu. Olen itse nähnyt hänen haukkovan henkeään, vaipuvan\nhorrokseen ja profetoivan. _Amukua't_ olivat veljiä hänelle, kun hän\nsortuneessa _heiaus'issa_ (temppelissä) ojensi lahjoja yli alttarien ja\nlopetti rukouksia, jotka olivat minulle yhtä käsittämättömiä kuin\npintaakarmivia. Ja mitä vanhaan Ahunaan tulee, voi hän saada hänet\nkiemurtelemaan lattialle ja pureksimaan itseään annettuaan hänelle\nasianmukaisia salaperäisiä tippoja.\"\n\n\"Oma vakaumukseni kuitenkin on, että _anaana_ se ukon sai taipumaan.\nHän leikkasi eräänä päivänä hiustupsun hänen tukastaan kynsisaksilla.\nHiustupsu oli niinsanottu _maunu_ eli hiussyötti. Ja hän tahtoi ukon\ntietävän, että hänellä oli tuo hiustupsu. Sitten hän sanoi ukolle\nhaudanneensa sen ja rukoili ja uhrasi innokkaasti joka yö Ulille.\"\n\n\"Tavallinen kuolinloitsu kaiketikin?\" kysyin minä sillä aikaa kuin\nprinssi Akuli sytytti savukkeen.\n\n\"Tietysti\", nyökkäsi hän. \"Ja Ahuna antoi narrata itsensä. Ensin yritti\nhän saada selkoa, mihin hiustupsu oli kätketty. Kun se ei onnistunut,\npalkkasi hän noidan sitä etsimään. Mutta Hiwilani teki tämän\nsuunnitelman tyhjäksi uhkaamalla noitaa _apoleo'lla_, joka on temppu,\nmillä ihmiseltä ikiajoiksi riistetään puhekyky vahingoittamatta häntä\nmuissa suhteissa.\"\n\n\"Nyt alkoi Ahuna kuihtua ja päivä päivältä yhä enemmän muistuttaa\nruumista. Epätoivoissaan hän vetosi Kanauun. Satuin olemaan silloin\nläsnä. Te olette kuullut mitä lajia ihmistä isäni oli.\"\n\n\"'Sika!' huusi hän Ahunalle. 'Sian aivot! Haiseva kala! Kuole, ja pian.\nHoukkio. Hullutusta kaikki. Paljasta suunpieksämistä. Tuo juopporetku\n_haole_, Howard, osoittaa lähetyssaarnaajain olevan väärässä. Lääkärit\nsanovat ettei hän voi elää kuutta kuukautta. Paloviina valehtelee.\nElämäkin on valehtelija. Ja vaikeat ajat vielä ja kohta laskee\nsokerinkin hinta. Hevosissani on räkätauti. Kunpa voisin nukkua sata\nvuotta ja herätä näkemään sokeriruokoni täydessä kasvuvoimassa.\"\n\n\"Isäni oli eräänlainen kirpeän sukkela filosoofi ja terävä suustaan,\nHän taputti käsiään. 'Tuokaa minulle pikari', huusi hän. 'Ei, tuokaa\nkaksi.' Sitten hän kääntyi Ahunan puoleen. 'Käy sinä levolle ja kuole,\nvanha pakana, sinä pimeän aikakauden jäännös, sinä helvetinkekäle!\nMutta älä kuole täällä. Minä tahdon iloa ja naurua ja soiton helinää ja\nnuorten kauniiden ihmisten tanssia enkä sairaiden rupisammakoiden\nvaakkumista ja ruumiita, jotka seisovat ja tuijottavat minuun\nmulkosilmineen niin kauan kuin jaksavat seista vapisevilla jaloillaan.\nJoudun minäkin siihen tilaan, jos saan tarpeeksi kauan elää. Ja jollen\nsaa elää kauempaa, niin se on suurin suruni. Miksi helvetissä minä\nsijoitinkaan viimeiset kaksikymmentätuhattani Curtisin istutuksiin?\nHoward varoitti minua pian lähestyvästä hintojen laskusta, mutta minä\nluulin paloviinan narranneen hänet valehtelemaan. Ja Curtis on ampunut\nkuulan otsaansa ja hänen yli-_luna'nsa_ on paennut hänen tyttärensä\nkanssa ja sokerin puhdistaja on sairastunut lavantautiin ja kaikki\nromahtaa!\"\n\n\"Hän löi käsiään ja käski palvelijoitaan: 'Lähettäkää tänne laulajani.\nJa _hula_-tanssijoita -- suuri joukko. Ja vanhaa Howardia lähettäkää\nhakemaan. Jonkin täytyy korvata se, ja minä lyhennän kuukaudella hänen\nkuutta elinkuukauttaan, Mutta musiikkia ennen kaikkea. Minä tahdon\nmusiikkia. Se on väkevämpää kuin wisky ja vaikuttaa nopeammin kuin\nopiumi'.\"\n\n\"Hän musiikkikuureineen! Hänen isänsä, vanha villi, oli kerran ollut\nkutsuvieraana jossakin ranskalaisessa fregatissa ja ensi kerran kuullut\norkesterisoittoa. Kun pikku konsertti oli päättynyt, tahtoi kapteeni\ntietää mistä kappaleesta hän oli eniten pitänyt ja minkä hän tahtoi\ntoistettavaksi. No, kun iso-isä oli selittänyt, niin... minkä kappaleen\nsen ajattelette olleen?\"\n\nMinä ravistin päätäni, mutta prinssi sytytti uuden savukkeen.\n\n\"Se oli tietysti ensimmäinen. Mutta ei varsinaisesti ensimmäinen, vaan\nmelu, joka syntyi soittimia viritettäessä.\"\n\nMinä nyökkäsin ja hymyilin, ja toistamiseen katsahtaen paheksuvasti\nvanhaan _wahine'en_ ja hänen puolivalmiiseen _halalei'hinsa_ jatkoi\nprinssi kertomustaan esi-isäinsä luista.\n\n\"Jokseenkin samaan aikaan vanha Ahuna sitten antoi myöten Hiwilanille.\nVaikka ei aivan myötenkään. Hän tinki. Sen vuoksi minäkin jouduin\nleikkiin. Hänen piti hankkia Hiwilanille hänen äitinsä luut samoin kuin\nhänen isoisänsäkin (tämä oli ollut Kaaukuun isä ja väitetään olleen\nisompi kuin jättiläismäinen poikansa) ja vastapalvelukseksi saada\nhiustupsunsa, jonka avulla Hiwilani rukoili häntä pois päiviltä. Hän\ntaas puolestaan asetti ehdoksi, ettei hänen tarvitsisi paljastaa\nhänelle kaikkien muiden Lakanaii-_alii'en_ luitten kätköpaikkaa. Hän\noli kuitenkin liian vanha uskaltautuakseen yksinään siihen yritykseen,\nhän tarvitsi seurakseen jonkun, joka samalla tietysti tulisi tietämään\nsalaisuuden, ja se olin minä. Minä olin korkein _alii_ lukuunottamatta\nisääni ja äitiäni ja yhdenvertainen heidän kanssaan.\"\n\n\"Astuin siis näyttämölle ja minut johdettiin puolipimeään huoneeseen,\njossa nuo molemmat omituiset olennot askartelivat kuolleiden kanssa. Se\noli kummallinen pari, äiti avuttomuuteen asti lihava, Ahuna laiha ja\nhauras kuin luuranko. Äiti näytti siltä kuin ei hän pääsisi ilman\nväkivivun apua kääntymään, jos laskeutuisi selälleen, ja Ahuna siltä\nkuin hänen raihnas tomumajansa hajoaisi, jos sitä kopauttaisi\nnyrkillä.\"\n\n\"Ja kun he alkoivat puhua asiasta, niin ilmestyi lisää _pilikia_\n(vaikeuksia). Isäni mielipide tuki päätöstäni. Minä kieltäydyin\nottamasta osaa retkeen ja sanoin etten piitannut hituistakaan koko\nsukuni ja rotuni _alii'en_ luista. Minä olin, nähkääs, juuri päässyt\nkäsiksi Jules Verneen, jonka vanha Howard oli minulle lainannut, ja\nluin niin että päätä huimasi. Kuolleiden luut? Mitä ne olivat\nverrattuina pohjoisnapaan ja maan keskipisteeseen ja pyrstöniekkoihin\ntaivaankappaleihin, joilla ratsastettiin halki avaruuden\ntähtitarhoissa! Minulla ei tietysti ollut pienintäkään halua ottaa osaa\ntuohon retkeen ja varastaa luita. Sanoin että isäni oli suuri ja vahva\nja saattoi lähteä mukaan ja panna tasan kaikki luut, jotka löydettiin.\nMutta äitini sanoi, että isäni oli vain tomppeli, yksitoikkoinen\nkeräilijä -- jotakin siihen suuntaan hän sanoi, vaikka pontevammin.\"\n\n\"'Kyllä minä hänet tunnen', vakuutti hän. 'Hän saattaisi pelata äitinsä\nluut kilpa-ajoissa tai hävitä ne kortilla'.\"\n\n\"Minä pidin isäni puolta ja sanoin, että kaikki sellainen oli roskaa.\n'Luita?' sanoin. 'Mitä ovat luut? Peltohiirilläkin on luut ja rotilla\nja torakoilla, vaikka torakoiden luut ovatkin ruumiin päälläpuolen eikä\nsisässä. Erotus ihmisen ja muiden eläinten välillä', sanoin minä\nhänelle, 'ei ole luissa, vaan aivoissa. Härälläkin on isommat luut kuin\nihmisellä, ja useammalla kuin yhdellä kalalla, jonka olen syönyt, on\nenemmän luita, ja valas voittaa luustoon nähden kaikki luodut'.\"\n\n\"Se oli suoraa puhetta, niinkuin meidän hawaijilaisten ainakin, kuten\njo aikoja sitten olette huomannut. Hän vastasi yhtä suorasukaisesti\nsanoen katuvansa, ettei ollut lahjoittanut minua pienokaisena pois.\nSitten hän valitti sitä, että oli synnyttänytkään minut. Siitä oli vain\nyksi askel _anaana'an_. Sillä hän uhkasi minua, ja silloin minä tein\nelämäni rohkeimman teon. Howard oli antanut minulle kääntöpääveitsen,\njossa oli monta terää, korkkiruuvi ja kaikenlaisia pieniä työaseita,\nmuiden muassa pienet sakset. Minä rupesin leikkaamaan kynsiäni.\"\n\n\"'Siinä on', sanoin minä pannen kynnensirut hänen käteensä. 'Tahdon\nvain näyttää mitä minä ajattelen asiasta. Siinä nyt on 'syöttejä'\nenemmän kuin tarvitsetkaan. _Anaana'a_ nyt minut jos taidat'.\"\n\n\"Sanoin että siinä tein rohkeasti. Ja rohkeata se olikin. Olin vasta\nviidentoista vuotias ja koko ikäni elänyt taikauskon piirissä, ja\nalkuasteellaan oleva epäuskoni oli tuskin vielä syöpynyt nahan alle.\nSaatoin olla epäilijä keskellä valoisaa päivää, auringonpaisteessa.\nMutta pimeässä pelkäsin. Ja siellä puolipimeässä huoneessa oli\nkuolleiden luita ympärilläni isoissa ruukuissa, ja vanha nainen pelotti\nminua melkoisesti. Hän 'kävi käsiksi minuun', kuten nykyään tapaamme\nsanoa. Mutta minä olin rohkea enkä antanut myöten. Ja minä menin koko\npitkälle häikäilemättömyydessäni, sillä äitini viskasi kynnensirut\nkasvoilleni ja purskahti itkuun. Sadan kilon painoisen mummon kyyneleet\neivät juuri tee erikoisempaa vaikutusta ja minä siis vain yllyin\nsiitä.\"\n\n\"Hän muutti taktiikkansa ja ryhtyi keskustelemaan kuolleiden kanssa.\nJa, sen pahempi, hän manasi niitä käymään esiin, ja minä koetin katsoa,\nmutta en nähnyt mitään. Ahuna sitävastoin näki Kaaukuun isän eräässä\nnurkassa ja heittäytyi vaikeroiden lattialle. Minäkin melkein luulin\nnäkeväni saman vanhan jättiläisen, mutta en oikein selvästi.\"\n\n\"'Annetaan hänen itsensä puhua', minä sanoin.\"\n\n\"Mutta Hiwilani tahtoi itsepintaisesti itse puhua ja juhlallisesti\nvelvoittaa minua menemään hautauspaikalle ja tuomaan sieltä luut, jotka\nhän halusi saada. Mutta minä väitin, että jos kuolleita saattoi manata\nesiin tappamaan eläviä olentoja taudeilla ja jos kuolleet saattoivat\nhaudoistaan tulla hänen huoneeseensa, niin en käsittänyt, mikseivät he\njättäneet luitaan hänen huoneeseensa ruukkuihin pantavaksi, kun\nsanoivat hyvästit ja lähtivät välimaailmaan tai ylempään tai alempaan\nmaailmaan tai missä nyt ylipäänsä oleksivat silloin kun eivät\nvierailleet seurassa.\"\n\n\"Silloin kävi äiti käsiksi vanhaan Ahunaan ja usutti hänen kimppuunsa\nKaaukuun isän haamun, jonka he luulivat piilevän nurkassa, ja käski\nAhunan ilmaisemaan hänelle hautauspaikan. Minä yritin rohkaista häntä\nkehoittaen häntä antamaan vanhan aaveen itsensä ilmaista salaisuuden,\nsillä hän sen tiesi parhaiten, koska oli ollut haudassaan jo enemmän\nkuin sata vuotta. Mutta Ahuna oli vanhanaikainen. Hänessä ei ollut\nhituistakaan epäilyksen henkeä. Mitä kauemmin Hiwilani häntä\nsäikytteli, sitä rajummin hän kieriskeli lattialla ja vaikeroi.\"\n\n\"Mutta kun hän alkoi pureksia itseään, niin silloin minä taivuin.\nSäälin häntä, mutta kummastelin ennen kaikkea. Hänessä oli neroa,\nvaikka hän olikin jäännös suurelta pimeältä ajalta. Hän pelkäsi\ntavattomasti kaikkea mystillistä, uskoi myös Hiwilaninkin\nnoitatemppuihin ja horjui kahden velvollisuuden vaiheilla. Hiwilani oli\nhänen elävä _alii'nsa_, hänen _aliikapo'nsa_ (pyhä valtiattarensa).\nHänen piti olla uskollinen ja kuuliainen hänelle, mutta vielä\nuskollisempi piti hänen olla kaikille hänen sukunsa kuolleille\n_alii'lle_, jotka vain häneen saattoivat luottaa toivoessaan luittensa\nsaavan pysyä rauhassa.\"\n\n\"Minä taivuin. Mutta minä asetin ehtojakin. Isäni, vaikka olikin\nnykyaikainen, oli lujasti kieltäytynyt antamasta minun matkustaa\nEnglantiin kasvatettavaksi. Sokerinhintojen laskeminen oli riittävä syy\nhänestä. Äitini, joka kuului vanhaan kouluun, oli hänkin lujasti\nkieltäytynyt, sillä hänen pakanallinen mielensä oli niin pimeä, ettei\nhän saattanut antaa mitään arvoa kasvatukselle, mutta niin viisas, että\nhän ymmärsi kasvatuksen johtavan epäilemään kaikkea, mikä oli vanhaa.\nMinä tahdoin oppia, tutkia tieteitä, taiteita, filosofiaa, oppia kaiken\nmitä vanha Howard taisi ja mikä teki hänet vielä nyt haudan\npartaallakin kykeneväksi huolettomasti nauramaan taikauskolle ja\nantamaan Jules Vernea luettavakseni. Hän oli opiskellut Oxfordissa\nennenkuin hänen kävi huonosti, ja hän se herätti minussa aatteet\nOxfordiin lähdöstä.\"\n\n\"Me, Ahuna ja minä, vanha ja uusi koulu liitossa, kuitenkin lopulta\nvoitimme. Äiti lupasi suostutella isän lähettämään minut Englantiin,\nvaikka hänen sitä varten sitten täytyisi houkutella isäni juomaan niin,\nettä tämä siinä tärvelisi mahansa. Howard seuraisi mukanani tullakseen\nsäädyllisesti haudatuksi Englantiin. Hän oli aika vekkuli, tämä vanha\nHoward, niin itsenäinen luonne kuin konsanaan on saattanut olla\nolemassa. Kerron hänestä pienen jutun. Se oli siihen aikaan kuin\nKalakana lähti matkalleen maan ympäri. Te kai muistatte, että Armstrong\nlähti hänen seurassaan. Kalakana ehdotti Howardille...\"\n\nMutta nyt tapahtui se mitä prinssi Akuli kauan oli pelännyt. Vanha\n_wahine_ oli saanut _lei hala'nsa_ valmiiksi. Avojaloin, vailla\nnaisellisia koristeita, muodottomaan, kuluneeksi pestyyn\npumpulikankaiseen vaatekappaleeseen puettuna kumarsi hän prinssille,\nkietoi _mele'en_ hänen korvainsa ympäri ja yhä kumartuneena laski\n_lei'nsa_ hänen kaulalleen. _Hala_ tosin tuoksui hyvin väkevästi, mutta\nhänen tekonsa oli minusta kaunis samoin kuin hän itsekin. Muistin\nprinssin kertomuksen enkä voinut olla vertaamatta häntä Ahunaan.\n\nEi ole mikään helppo asia olla _alii'na_ Hawaijilla, ei edes\nkahdennenkymmenennen vuosisadan toisella vuosikymmenelläkään. Kaikkein\nnykyaikaisimpain _alii'en_ on oltava kuninkaallisen suopea niitä\nkohtaan, jotka kuuluvat vanhaan aikaan. Ja maaton prinssi -- hänen\narmas saarensahan oli jo kauan sitten joutunut Yhdysvaltain haltuun --\nei osoittanut vähintäkään vastenmielisyyttä _hala'n_ tuoksulle. Hän\nkumarsi armollisesti päätään, ja tiedän, että hänen kuninkaallisen\nalentuvaiset sanansa, jotka lausuttiin puhtaalla hawaijinkielellä,\nvarmasti lämmittivät vanhuksen sydäntä aina hänen kuolinhetkeensä\nsaakka. Sitä rumaa irvistystä, johon hänen kasvonsa vääntyivät, hän ei\nmilloinkaan olisi päästänyt ilmenemään, jollei olisi ollut aivan varma,\nettei vanhus sitä huomannut.\n\n\"Me siis\", jatkoi prinssi Akuli sen jälkeen kuin nainen haltioissaan\noli hölköttänyt pois, \"Akuli ja minä lähdimme haudanryöstöretkellemme.\nTe kai tunnette tuon 'rautaantaotun' rannikon?\"\n\nMinä nyökkäsin, sillä tunsin sangen hyvin nuo maileja pitkät\nlaavarannat, todellakin rautaantaotut, jos kyseessä oli maihinnousu tai\nankkurinlasku, suunnattomat, pelottavat kallionseinämät, tuhansia\njalkoja korkeat huiput pilvien tai sadeusvan peitossa, juuret,\npasaatituulten tuomain vaahtopääaaltojen huuhtelemat, ilman, jota\nmerenpinnasta sadepilviin saakka halkoivat tuhannet pauhaavat\nvesiputoukset, jotka öin ja päivin auringon ja kuun säteissä loihtivat\nlukemattomia sateenkaaria. Laaksot -- joiksi niitä nimitetään, vaikka\nne oikeammin ovat rakoja -- halkovat näitä jättiläismäisiä muureja\npaikka paikoin ja johtavat korkeille, mielettömän jyrkille tienoille,\njoista useimmat ovat ihmisjalan saavuttamattomissa ja vain villivuohien\ntallaamia.\n\n\"Te tiedätte niistä hyvin vähän\", sanoi prinssi Akuli vastaukseksi\nnyökkäykseeni. \"Te olette nähnyt ne vain höyrylaivan kannelta. Siellä\non laaksoja, asuttuja laaksoja, joista ei ole ulospääsyä maallepäin ja\njoihin kanootit voivat laskea vain jonakin määrättyinä kuukauden tai\nvuoden päivinä. Kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana olin siellä kerran\nmetsästysmatkalla. Parhaana vuodenaikana sattunut huono sää pidätti\nmeitä kolme viikkoa. Sitten viisi minun seurueestani ja minä itse uimme\nläpi aallokon. Kolme meistä pääsi kanooteille, jotka olivat\nodottamassa. Muut kaksi viskautuivat takaisin rantahiekalle katkennein\nkäsivarsin. Koko muu seurue jäi sinne yhdeksäksi kuukaudeksi. Eräs\nheistä oli Wilson, Wilson & Wallin, honolululaisen sokeriyhtiön osakas.\nJa hän oli kihloissa.\"\n\n\"Minä olen nähnyt vuohen, joka on siellä ammuttu, putoavan jalkoihini\ntuhannen metrin korkeudesta. Uskokaa kun sanon, että kymmenen minuuttia\nminusta tuntui kuin sataisi vuohia ja kiviä. Eräs kanoottimiehistäni\nputosi alas noiden kummankin pienen laakson, Aipion ja Lunon väliin.\nEnsin töksähti hän tuhannenviidensadan jalan syvyyteen alapuolellemme\nja päätyi sitten erääseen halkeamaan sata jalkaa alempana. Me emme\nhaudanneet häntä, me emme saattaneet päästä häneen käsiksi, ja\nlentokoneetkin olivat vielä keksimättä. Hänen luunsa lepäävät nyt\nsiellä, ja, jollei maanjäristystä tai tulivuorenpurkausta satu, tulevat\nlepäämään aina siihen saakka, kunnes viimeisen tuomion pasuunat\nkajahtavat.\"\n\n\"Herra jumala! Tässä hiljattain, kun meidän edistyskomiteamme, joka\nyritti kilpailla Honolulun kanssa matkailijaliikenteestä, kutsui\ninsinöörejä tekemään kustannusarviota Rautarannikolle mahdollisesti\nrakennettavasta rautatiestä, nousivat alimmatkin laskelmat\nneljännesmiljoonaan dollariin mailia kohden!\"\n\n\"Ja Ahuna ja minä, vanhus ja nuorukainen, lähdimme tänne kolkolle\nrannikolle ukkojen soutamassa kanootissa! Nuorin heistä, perämies, oli\nyli kuudenkymmenen, kun taas muut olivat keskimäärin vähintään\nseitsemänkymmenen. Vieläpä nämä vanhuksetkin, jotka koko ikänsä olivat\nolleet luotettavia, tunsivat vain salaisuuden äären. He saattoivat\nviedäkin meidät vain äärelle.\"\n\n\"Ja ääri oli -- sen verran sentään tohdin ilmaista -- Ponuloon laakso.\nSaavuimme sinne kolmantena iltapäivänä. Vanhukset eivät olleet mitään\nvahvoja soutajia. Omituinen oli matkamme näillä vaarallisilla vesillä,\njoilla milloin toinen milloin toinen ent. merimiehistämme luhistui\naironsa yli ja vieläpä pyörtyikin. Eräs heistä kuoli paluumatkamme\ntoisena aamuna. Laskimme hänet yli laidan. Oli aivan kaameata nähdä ne\npakanalliset seremoniat, joita noudattaen nämä harmaantuneet miehet\nhautasivat harmaantuneen veljensä. Ja minä olin vain viidentoista\nvuotias ja heidän _aliikapo'nsa_ pakanallisen vereni ja perinnöllisen\npakanallisen kuninkuuteni perusteella ja omasin taipumuksen Jules\nVerne-kirjallisuuteen ja olin aikeissa matkustaa Englantiin\nkasvatettavaksi. Oppia elämä kaikki! Ei ihme, että isäni oli filosoofi,\nsillä hän oli oman elämänsä varrella nähnyt ihmiskunnan historian aina\nihmisuhreista ja epäjumalanpalveluksesta alkaen eteenpäin pyrkiväin\nihmisten uskontoihin ja jumalankieltämisen tympeään Medusaan saakka. Ei\nihme, että hän vanhan Saarnaajan tavoin näki kaikessa turhuuden ja oli\nkiintynyt sokeriruokoon, laulaviin poikiin ja _hula_-tanssijoihin.\"\n\nPrinssi Akuli kamppaili hetken itsensä kanssa.\n\n\"No niin\", huokasi hän, \"olen itsekin ollut monenlaisessa leikissä.\"\nHän tuhahti nenäänsä _hala lei'n_ tuoksulle, joka oli hänelle\nkiusallinen. \"Se tuoksuu vanhalta. Mutta minä? Minä tuoksun\nuudenaikaiselta. Isäni oli oikeassa. Korkeat sokerinhinnat ja neljä\nvalttia pokeripelissä on paras kaikesta. Jos maailmansota kestää vielä\nvuoden, kohoaa omaisuuteni yhteen ja kolmeen neljännesmiljoonaan. Jos\nhuomenna yht'äkkiä syntyy rauha sitä seuraavine hintojenlaskuineen,\nvoin luetella sata henkilöä, jotka heti kadottavat avustukseni ja\njoutuvat alkuasukkaiden vanhainkotiin, jonka isäni ja minä jo aikoja\nsitten olemme heitä varten perustaneet.\"\n\nHän taputti käsiään, ja vanha _wahine_ hölkähti heti luo innokkaana\npalvelemaan. Hän kumarsi prinssille, joka otti muistikirjan ja kynän\npovitaskustaan.\n\n\"Sinä vanhan rodun vanha nainen\", sanoi hän hänelle, \"maaposti tulee\nnyt joka kuukausi tuomaan sinulle kirjoitetun paperilapun, jonka kuka\nhyvänsä kauppias vaihtaa sinulle kymmeneksi dollariksi kullassa. Niin\ntulee olemaan niin kauan kuin elät. Kas tässä! Minä kirjoitan nyt juuri\nkynällä vakuutuksen siitä tähän paperille. Ja sen teen siksi, että sinä\nolet minun rotuani ja olet tehnyt minulle palveluksia ja siksi, että\nolet tänään suonut minulle kunnian istua matoillasi ja antanut minulle\nkolminkertaisesti siunatut ja kolminkertaisesti tuoksuavan _lei\nhala'si_.\"\n\nHän loi minuun väsyneen ja epäuskoisen katseen ja sanoi:\n\n\"Ja jos huomenna kuolen, tulevat lakimiehet ei yksinomaan moittimaan\nomaisuudenhoitotapaani, vaan myös julistamaan pätemättömiksi myöntämäni\nalmut ja eläkkeet ja selittämään minut mielenvikaiseksi.\"\n\n\"Vuodenaika oli oikea, mutta me emme kuitenkaan vanhoine\nsoutajaraukkoinemme tohtineet yrittää maihinlaskua, ennenkuin näimme\npuolet Ponuloon laakson väestöstä kokoontuneena jyrkälle\nrantakaistaleelle. Sitten laskimme aallot, valitsimme edullisimman ja\nsolahdimme sen harjalla maihin. Kanootti tietysti täyttyi vedellä ja\nulkohanka murskautui, mutta rannallaolijat vetivät miehet\nvahingoittumattomina maihin.\"\n\n\"Ahuna antoi määräykset. Kaikkien piti yöksi vetäytyä majoihinsa ja\nkoirat oli sidottava ja kuonokopilla estettävä haukkumasta. Ja yöllä\nAhuna ja minä hiivimme retkellemme, eikä kukaan tietänyt, lähdimmekö\noikeaan vai vasempaan vai laaksoa ylöskö. Mukanamme oli\nauringossakuivattua lihaa ja kovaa _poi'ta_ ja kuivaa _aku'a_, ja\nmuonavarastomme perusteella saatoin arvailla, että matkamme tuli\nkestämään useita päiviä. Ja se tie! Sitä saattoi verrata Jaakobin\ntikapuihin taivaaseen, sillä tämä ensimmäinen _pali_ (vuoripolku)\nkohosi melkein pystysuorasti ja ulottui kolmen tuhannen jalan\nkorkeuteen merenpinnasta. Ja sen kuljimme yöllä!\"\n\n\"Huipulla, kun laakso jo oli jäänyt näköpiiristämme, nukuimme\npäivänkoittoon saakka kovalla kalliolla eräässä halkeamassa, jonka\nAhuna tunsi ennestään ja joka oli niin kapea, että makasimme siinä\npuristuksessa. Ja ukko, joka pelkäsi minun levottomassa pojanunessani\nvoivan liikauttaa itseäni, makasi ulkosyrjällä käsi ympärilläni. Meidän\nja jyrkänteen väliä oli tuskin metri. Ryömin sen äyräälle ja kurkistin\nalas, näin syvyyden yhä syvenevän valkenevassa aamussa ja värisin ja\nkauhistuin. Ja sellaisen matkan olimme tehneet yöllä!\"\n\n\"Alhaalla viereisestä, hyvin pienestä laaksosta, löysimme muinaisen\nväestön jättämiä jälkiä, mutta emme ainoatakaan ihmistä. Ainoana tienä\nolivat päätä huimaavat, jyrkkiä laaksojenseinämiä ylös ja alas\nkiemurtelevat polut. Mutta Ahuna osoittautui laihuudestaan ja\nvanhuudestaan huolimatta väsymättömäksi. Toisessa laaksossa eleli muuan\nvanha, karkoitettu spitaalinen. Hän ei tuntenut minua, ja kun Ahuna\nsanoi hänelle kuka olin, ryömi hän jalkoihini ja huulettomalla suullaan\nmumisi _mele'en_ sukuni ylistykseksi.\"\n\n\"Seuraava laakso osoittautui matkamme päämaaliksi. Se oli pitkä ja niin\nkapea, ettei sen pohjalla ollut tarpeeksi multaa kasvattamaan _taro'a_\nedes yhdelle ihmiselle. Seurasimme tätä kiemurtelevaa halkeamaa\nmailimääriä, kummallakin puolellamme torninkorkuiset vuorenseinämät,\nkauas kaaosmaiseen sisämaahan, joka on rautaantaotun rannikon takana.\nEn tiedä miten pitkälle tämä laakso ulottui, mutta päättäen sen\npohjalla virtaavasta runsasvetisestä joesta oli se pitkä. Me emme\ntunkeutuneet laakson ylimpään päähän, Ahunan näin tähyilevän\nvuortenhuippuja, tiesin hänen ottavan vaarin merkeistä, jotka hän yksin\ntunsi. Kun hän vihdoin pysähtyi, tapahtui se äkillisen varmasti. Hänen\nmerkkinsä olivat opastaneet hänet oikeaan. Olimme päämäärässä. Katselin\nkovia, alastomia ja jylhiä vuorenseinämiä kummallakin puolen\nkykenemättä pitämään mahdollisena, että sellaisessa timantinkovassa\nerämaassa saattoi olla minkäänlaista hautauspaikkaa.\"\n\n\"Söimme, sitten riisuuduimme ja aloitimme työn. Ahuna antoi minun pitää\nvain kengät jalassani. Hän seisoi vieressäni syvän lätäkön partaalla,\nalasti niinkuin minäkin ja tavattoman laihana.\"\n\n\"'Sukella nyt lätäkköön tältä kohtaa', sanoi hän, 'Sukeltaessasi tutki\nkäsin kalliota ja puolentoista sylen syvyydessä löydät reiän. Painu\nsiitä sisään pää edellä, mutta hitaasti, sillä laavakallio on terävä ja\nvoi raapia pääsi ja ruumiisi'.\"\n\n\"'Entä sitten?' kysyin minä. 'Sinä huomaat reiän jatkuvan onkaloksi',\nvastasi hän. 'Kun olet liukunut siellä runsaasti kahdeksan syltä, niin\nkohottaudu varovasti ja pistä pääsi ylös vedestä. Siellä on pimeää,\nmutta odota minua. Vesi on hyvin kylmää'.\"\n\n\"Se ei kuulostanut hauskalta. En ajatellut pimeyttä enkä veden\nkylmyyttä, vaan luita. 'Lähde sinä ensin', sanoin minä. Mutta hän ei\nsanonut voivansa. 'Sinä olet minun _alii'ni_, minun prinssini', sanoi\nhän. 'Minun on mahdoton mennä edellä sinun kuninkaallisten esi-isiesi\npyhään hautaan'.\"\n\n\"Mutta edessä oleva ei tuntunut minusta houkuttelevalta. 'Älä välitä\nniistä prinssi-jutuista', sanoin minä. 'Eivät ne niin kummia ole kuin\nväitetään. Käy edellä, sinä, en minä sitä lörpöttele'.\"\n\n\"'Meidän ei pidä olla vain eläväin mieliksi', sanoi hän, 'vaan sitä\nenemmän kuolleiden. Ja kuolleille emme voi valehdella'.\"\n\n\"Kinastelimme siinä, emmekä puoleen tuntiin päässeet sen pitemmälle.\nMinä en tahtonut, ja hän muitta mutkitta ei voinut. Hän koetti\nkiihoittaa minua vetoamalla minun ylpeyteeni. Hän ylisti esi-isäini\nsankaritekoja, ja mieleeni jäi erikoisesti, että hän kertoi\nminulle Mokomokusta, iso-isäni isästä, jättiläismäisen Kaaukuun\njättiläismäisestä isästä, kuinka tämä taistelussa oli kolmasti\nrynnännyt päin vihollista, tarttunut kourineen kahden sotilaan kaulaan\nja lyönyt heidän päitään yhteen, kunnes he kuolivat. Mutta se ei\nkylläkään minuun vaikuttanut. Minun tuli todella sääli vanhaa Ahunaa,\njoka oli niin huolissaan, koska retki näytti käyvän tuloksettomaksi. Ja\nminussa heräsi suuri ihailu vanhusta kohtaan, eikä vähimmin sen vuoksi,\nettä hän oli asettunut makuulle minun ja jyrkänteen väliin.\"\n\n\"Minä siis sukelsin ja sanoin hänellä sitä ennen oikealla _alii'n_\nmahdikkuudella: 'Seuraa heti paikalla perässä'. Kaikki oli niinkuin hän\noli sanonut. Löysin maanalaisen onkalon suun, uin sinne varovasti,\nraapasin kerran olkapääni terävää laavakattoa vasten ja sukelsin ylös\npimeässä. Mutta ennenkuin olin ehtinyt laskea kolmeenkymmeneen, sukelsi\nhän vedestä viereeni, laski kätensä käsivarrelleni vakuuttautuakseen\nsiitä, että minä todella olin siinä ja kehoitti minua uimaan hänen\nedellään noin sata jalkaa. Sitten tapasimme pohjan ja kiipesimme ylös\nkallioille. Vielä ei näkynyt päivänvaloa, ja muistin olleeni\nhyvilläni, että olimme niin korkealla ettei saattanut olla pelkoa\ntuhatjalkaisista.\"\n\n\"Hänellä oli mukanaan tiukasti korkattu kalebassi sisältäen\nvalaanöljyä, joka varmaankin jo kolmekymmentä vuotta sitten oli tuotu\nmaihin Lahanaiissa, Kalebassin suusta hän otti vedenpitävän\ntulitikkusäiliön, joka oli tehty kahdesta toisiinsa tarkasti\nsovitetusta tyhjästä patruunahylsystä. Hän sytytti öljyssä uivan\nsydämen, ja minä katsahdin ympärilleni, mutta tunsin pettymystä. Me\nemme olleetkaan missään hautakammiossa, vaan tavallisessa\nlaavaluolassa, joita tapaa kaikilla saarilla.\"\n\n\"Hän antoi kalebassilampun käteeni ja kehoitti minua kulkemaan edellä;\ntie oli pitkä, sanoi hän, mutta ei liian pitkä. Se _oli_ pitkä, tyynen\narvosteluni mukaan ainakin mailin pituinen, vaikka minusta silloin\ntuntui, että kuljimme sitä viisi mailia, ja se oli jyrkkänousuinen. Kun\nAhuna vihdoin seisahdutti minut, niin käsitin, että päämaali oli\nsaavutettu. Hän laskeutui vanhoine, laihoine polvineen terävälle\nlaavapaadelle ja kietoi rutikuivat käsivartensa polvieni ympäri. Vapaan\nkäteni hän asetti päälaelleen. Vanhalla särkyneellä ja värisevällä\näänellään hän veisasi minulle syntyperästäni ja korkeasta\n_alii_-arvostani. Sitten hän sanoi\":\n\n\"Älä kerro Kanaulle eikä Hiwilanille mitä nyt tulee tapahtumaan.\nKanaussa ei ole vähääkään hurskaudentuntoa. Hänen mielensä on vain\nsokerissa ja hevossiitoksessa. Tiedän, että hän on myynyt isänsä\nhöyhenviitan sille englantilaiselle keräilijälle kahdeksasta tuhannesta\ndollarista ja seuraavana päivänä menettänyt rahat lyödessään vetoa\nMauin ja Oahun välisessä poolopelissä. Hiwilani, äitisi, on täynnä\nhurskautta. Hänessä on sitä enemmän kuin tarpeeksi. Hän on tulossa\nvanhaksi ja huonoksi ja on aivan liian kiintynyt taikatemppuihin.\"\n\n\"'Ei', vastasin minä. 'Minä en kerro siitä kenellekään. Jos tekisin\nsen, niin täytyisi minun lähteä tänne takaisin. Ja minä en tahdo enää\nmilloinkaan palata tänne. Kerran voin yrittää mitä tahansa. Mutta tätä\nyritystä en tahdo toistaa'.\"\n\n\"'Se on hyvä', sanoi hän samalla asettuen taakseni, niin että minun oli\nkäytävä sisään ensin. Sitten hän lisäsi: 'Äitisi on vanha. Minä\ntoimitan, kuten lupasin, hänelle hänen äitinsä ja isoisänsä luut.\nNiihin saa hän olla tyytyväinen kunnes kuolee; jos minä kuolen ennen\nhäntä, niin sinä sitten saat huolehtia siitä, että kaikki hänen\nperhekokoelmansa luut siirretään kuninkaalliseen hautakammioon'.\"\n\n\"Minä olen katsellut kaikki saaren museot, mutta minun on myönnettävä,\nettei kaikki niiden kokoelmat yhteensäkään vastaa sitä, minkä näin\nLakanaiin hautaholvissa. Muistakaa, että sukumme oli saarten vanhin ja\nylhäisin, Siellä oli kaikkea, mistä milloinkaan olin uneksinut tai\nkuullut puhuttavan ja vielä paljon enemmänkin. Se oli ihmeellistä.\nAhuna kulki ympäri ja sytytti useita valaanöljyllä täytettyjä\nkalebassilamppuja koko ajan haudanomaisella äänellä mumisten rukouksia\nja _mele'ita_. Siellä ne olivat kaikki, koko hawaijilainen rotu aina\nHawaijin synnystä saakka. Luukimppuja oli kaikkialla ja ne oli sievästi\nkääritty _tapa'an_; tuntui kuin olisin nähnyt jonkin postikonttorin\npakettiosaston.\"\n\n\"Siellä oli vaikka mitä. Oli _kahili'a_ --, jotka, niinkuin tiedätte,\novat viuhkoista kehittyneet kuninkuuden symbooleiksi -- suurempia kuin\nruumisvaunujen töyhdöt, ja niiden varret olivat yli kaksi syltä pitkiä.\nJa vielä minkälaisia varsia! _Kanila_-puisia ja helmiupotuksin\nkoristettuja sellaisella taidolla, joka jo sata vuotta sitten hävisi\nmeidän käsityöläisiltä. Perhehauta oli satoja vuosia vanha. Näin vasta\nsiellä ensi kerran esineitä, joista olin kuullut puhuttavan,\nesimerkiksi valaanhampaista tehtyjä _pahoai'ta_, jotka riippuivat\nhiuksista punotuissa rihmoissa ja joita vain kaikkein ylhäisimmät\nolivat kantaneet rinnoillaan.\"\n\n\"Siellä oli _tapa'ita_ ja kaikkein harvinaisimpia ja vanhimpia mattoja,\npäähineitä ja _lei'ta_ ja kypäreitä ja viittoja, kaikki verrattoman\narvokkaita puhumattakaan niistä jo iänikuisista, jotka oli tehty\n_mamo'n, vivi'n, akakane'n ja o-o'oon_ höyhenistä. Näin eräänkin\n_mamo_-viitan, joka oli arvokkaampi, kauneinta, mikä on Honolulun\nBiskop-museossa, ja senkin arvo on ainakin puoli miljoonaa dollaria.\nOli todella hyvä, ajattelin, ettei Kanau tietänyt mitään tästä.\"\n\n\"Sellainen esineiden paljous! Leikkauksin koristettuja pikareita ja\nkalebasseja, simpukkakaapimia, _olona_-kuituisia verkkoja, joukko\nié-ié-koreja, kaikenlaisista luista tehtyjä ongenkoukkuja ja\nhelmiäisvateja. Muinaisaikaisia soittimia -- _ukuke'ita_ ja nenähuiluja\nja _kiokio'ja_, joita myös soitetaan nenällä ja ilman tulppaa. Tabun\nalaisia vateja ja sormikulhoja, kirveitä, joilla vasemmin käsin\nveistetään kanoottijumalia, laavalamppuja, kivisiä huhmareita ja\n_poi_-survimia. Ja _adze'ita_ (kirveitä) tuhansittain, sieviä, toiset\nvain unssin painoisia ja jumalankuvain veistoon tarkoitettuja, toiset\nviidentoista naulan painoisia puunkaatokirveitä ja kaikissa varret niin\nsievät, etten ikinä ennen ollut sellaisia nähnyt.\"\n\n\"Siellä oli _kaekeeke'ita_ -- tiedättehän, vanhoja rumpujamme, onttoja\nkookospalmun pölkkyjä, joiden toiseen päähän oli pingoitettu\nhain-nahka. Ahuna näytti minulle Hawaijin vanhinta _kaekeeke'eta_ ja\nkertoi minulle siitä. Se oli ilmeisesti sangen vanha. Hän pelkäsi\nkoskettaa sitä, jottei sen ikivanha puu hajoaisi tomuksi. Siinä oli\nvielä joitakin hain-nahan riekaleita. 'Tämä on kaikkein vanhin ja\nkaikkien muiden _kaeke'den_ isä', sanoi Ahuna. 'Kila, Moikehan poika\nsen toi tullessaan Raiateasta eteläiseltä Tyyneltä mereltä. Ja juuri\nKilan poika, Kahai, teki saman matkan ja oli poissa kymmenen vuotta ja\ntoi tullessaan Tahitista ensimmäiset leipäpuunsiemenet, jotka itivät ja\nkasvoivat puuksi Hawaijin maaperällä.\"\n\n\"Ja sitä luun paljoutta! Paitsi pieniä luukimppuja oli siellä\nkokonaisia luurankojakin, jotka _tapa'an_ käärittynä makasivat\nkallisarvoisissa yhden-, kahden- tai kolmenmiehen kanooteissa, mitkä\nolivat _kao_-puusta tehtyjä ja joissa oli _wiliwili_-puiset\nkoristeelliset ulkohangat. Niiden airojen kärjessä oli _io_-ulkonema,\njoka oli kuin kädensijan jatko. Sota-aseita lojui hengettömäin\nluurankojen vieressä, jotka niitä aikoinaan olivat käyttäneet -- siinä\noli vanhoja ratsupistooleja, kummallisia, yksipiippuisia\n'pippuripulloja', pitkiä kentuckylaisia pyssyjä, amerikkalaisten\ntoiminimien myymiä musketteja, hainhammasmiekkoja, nuijia ja keihäitä\nja nuolia, joiden kärjet olivat kalan-, sian- tai ihmisenluusta, ja\ntoisia, jotka oli tehty tulessa karaistusta puusta.\"\n\n\"Ahuna antoi käteeni ihmisen sääriluusta tehdyllä kärjellä varustetun\nkeihään ja kertoi minulle sen historian. Ensin hän poisti peitteen\nkahdesta luukääröstä, jotka oli sievästi sidottu kimppuun. 'Tämä',\nsanoi Ahuna osoittaen käärön valkoista sisältöä, 'on Laulani. Hän oli\nsen Akaikon vaimo, jonka sääriluu, jota nyt pidät kädessäsi ja joka,\nniinkuin näet, on iso ja miesmäinen -- kolmesataa vuotta sitten\nkannatti isoa, seitsemän jalkaa pitkää miestä. Ja tämä keihäänkärki on\ntehty sääriluusta, joka kuului Keolalle, senaikaiselle suurelle\npainijalle ja juoksijalle. Hän rakasti Laulania, ja he pakenivat\nyhdessä. Mutta eräässä nyt jo unhoon vaipuneessa taistelussa Kalinin\nhiekkakentällä mursi Akaiko vihollisten rivit, teki menestyksellisen\nhyökkäyksen ja otti vangiksi Keolan, vaimonsa rakastajan, iski hänet\nmaahan ja hainhammasveitsellä sahasi poikki hänen kaulansa. Näin siis\nmiehet jo muinoinkin ovat taistelleet naisesta. Ja Laulani oli kaunis\nja hänen tähtensä muuttui Keola keihäänkärjeksi! Hän oli kuningatar\nkasvultaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin korkea kauneuden malja ja hänen\nsormensa _lomi'tut_ (hierotut) kapeiksi ja pieniksi jo silloin kun hän\nlepäsi äitinsä rinnoilla. Hänen kauneutensa muisto on säilynyt kautta\nkymmenen sukupolven. Isäsi laulajat siitä vielä tänä päivänä laulavat\n_hula'ssa_, jolla on hänen nimensä. Laulania sinä nyt juuri pidät\nkädessäsi'.\"\n\n\"Kun Ahuna oli lopettanut, vaivuin minä kuulemani ja näkemäni\ninnoittamana mietteisiin. Vanha ryypiskelijä, Howard, oli lainannut\nminulle Tennysonin, ja minä olin usein ja kauan viipynyt _The idyls of\nthe king'in_ ääressä. Täällä ne kaikki olivat, ajattelin -- Arthur,\nLancelot ja Ginevra. Tällainen siis oli kaiken loppu, elämän ja\nharhailujen, pyrkimysten ja rakkauden; nyt näiden kauan sitten\nkuolleiden ihmisten väsyneitä henkiä rukoilivat paksut vanhat mummot ja\nsyyhyiset noitaukot ja keräilijät arvioivat heidän luittensa hintaa ja\nhävisivät ne kilpa-ajoissa tai korttipelissä tahi myivät ne käteisellä\nja hinnan sijoittivat sokeriviljelyksiin.\"\n\n\"Minulle se oli kuin innoittava heräte. Siellä hautaholvissa opin\nsuuren läksyn. Ja Ahunalle sanoin: 'Keihäs, jonka kärki on Keolan\nluusta, on minun. Minä en sitä milloinkaan myy, vaan säilytän sen\naina'.\"\n\n\"'Mitä varten?' kysyi hän. Ja minä vastasin: 'Sitä varten, että sen\nnäkeminen pitää mieleni tyynenä ja jalkani maassa, kun muistan, että\nharvat ihmiset ovat niin onnellisia, että heistä vielä kolmesataa\nvuotta heidän kuolemansa jälkeen on säilynyt keihäänkärjeksi muutettu\njäännös'.\"\n\n\"Ahuna taivutti päätään ja ylisti viisauttani. Mutta samassa katkesi jo\nkauan sitten mädännyt _olona_-rihma ja Laulanin traagilliset luunikamat\nputosivat käsistäni ja särkyivät kivikovaa lattiaa vasten. Muuan\nsääriluu putosi vähän syrjään ja kieri erään kanootin varjoon, ja minä\npäätin että se oli oleva minun. Kiirehdin siis auttamaan häntä\npoimimaan niitä ylös ja sitomaan yhteen, ja hän ei huomannut, että yksi\nniistä puuttui.\"\n\n\"'Tämä', sanoi Ahuna esittäen minut eräälle toiselle esi-isälleni, 'on\nsuuren isoisäsi isä, Mokomoku, Kaaukaun isä. Katso, miten isot hänen\nluunsa ovat. Hän oli jättiläinen. Minä otan hänet osalleni, sillä sinun\non vaikea kuljettaa Keolan pitkää keihästä. Ja tässä on Lalemahoa,\nisoäitisi, jota sinä saat kantaa. Ja päivät lyhenevät, ja meidän täytyy\npäivänvalossa uida halki vesien, ennenkuin pimeys kätkee auringon'.\"\n\n\"Ahunan sammuttaessa kalebassilamppuja pistin minä hänen huomaamattaan\nLaulanin sääriluun isoäitini luiden joukkoon.\"\n\nOlonasta lähetetyn auton merkkitörähdys keskeytti tässä prinssin\nkertomuksen. Sanoimme hyvästit vast'ikään eläkkeen saaneelle\n_wahine'lle_ ja poistuimme. Astuttuamme vähän matkaa jatkoi prinssi:\n\n\"Ahuna ja minä palasimme siis Hiwilanin luo; ja hänen suureksi\nilokseen, mikä kesti aina hänen seuraavana vuonna sattuneeseen\nkuolemaansa saakka, oli hänellä ruukuissa puolipimeässä huoneessaan nyt\nvielä kahden muun esi-isänsä luut. Hän piti sanansa ja suostutti isäni\nlähettämään minut Englantiin. Minä otin vanhan Howardin mukaani, ja hän\nvirkistyi ja petkutti lääkäreitä niin, että minä vasta kolmen vuoden\nkuluttua hautasin hänet hänen perheensä viimeiseen leposijaan.\nToisinaan minusta tuntuu, kuin hän olisi ollut mainioin ihminen minkä\nmilloinkaan olen tuntenut. Vasta kun olin palannut Englannista kuoli\nAhuna, meidän _alii_-salaisuuksiemme viimeinen säilyttäjä.\nKuolinvuoteellaankin hän vielä otti minulta lupauksen, etten\nmilloinkaan ilmaisisi nimettömän laakson paikkaa enkä milloinkaan sinne\nitse palaisi.\"\n\n\"Näin siellä vielä paljon muutakin, josta äsken unohdin mainita. Siellä\noli Kumin luut, melkein puolijumalan, jonka isä oli samoalainen Tui\nManua, joka muinoin oli avioliiton kautta liittynyt sukuuni ja tuonut\nsiihen jumalallista verta. Ja isoäitini äiti, joka oli maannut lordi\nByronin hänelle lahjoittamassa parisängyssä, oli myös siellä. Ja Ahuna\nvihjaisi, että lordilla oli ollut omat syynsä antaa hänelle tämä lahja,\nniinkuin siihenkin, että _Blonde_ viipyi niin kauan Olokonassa. Ja nyt\npidin minä hänen luu-parkojaan käsissäni -- luita, joita kerran oli\nympäröinyt kaunis liha, älyn ja sukkeluuden elävöittämä, täynnä\nsyleilyissä ja suuteloissa hehkuvaa rakkautta ja jonka veri nyt kiersi\nminussa, syntymättömien sukupolvien lapsessa. Se oli hyvä opetus. Minä\ntietysti olen nykyaikainen. Minä en usko muinaisajan mystillisiin\ntaruihin enkä _kahuna'an_. Mutta yhtä kaikki näin luolassa seikkoja,\njoita en tohdi mainita teille ja joista vain minä, vanhan Ahunan\nkuoltua, tiedän. Minä olen lapseton. Vanha sukuni sammuu minussa. Me\nelämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ja haisemme bensiiniltä.\nMutta se toinen nimetön tulee kuolemaan minun kerallani, Minä en enää\nmilloinkaan käy sillä paikalla. Eikä tulevaisuudessakaan tule sitä\nkukaan ihminen katselemaan elävin silmin, ellei maanjäristys räjähdytä\nvuorta ja sylkäise ilmoille salaisuuksia, jotka vuoren sydämessä\npiilevät.\"\n\nPrinssi Akuli vaikeni. Hän otti huojennuksen ilmein _lei halansa_\nkaulastaan ja viskasi sen tiheään _lantanaan_ tien oheen.\n\n\"Mutta Laulanin sääriluu?\" kysyin minä.\n\n\"Se on minulla vielä\", vastasi hän lopulta. \"Ja sen vieressä lepää\nKeola, joka surmattiin ennen aikojaan ja muutettiin keihäänkärjeksi\nrakkautensa tähden naiseen, jonka sääriluu lepää hänen vieressään.\nNiistä traagillisista luista saan olla kiitollisempi kuin mistään\nmuusta. Ne pitivät minua lumoissaan varttuessani mieheksi. Tiedän, että\nne muuttivat koko elämäni kulun ja mieleni suunnan. Ne herättivät\nminussa vaatimattomuuden ja nöyryyden maailmaa kohtaan, eikä mitkään\nisäni rikkaudet ole voineet hävittää minusta niitä ominaisuuksia.\"\n\n\"Ja monta kertaa, kun nainen on ollut saada minut valtoihinsa, olen\nminä katsahtanut Laulanin sääriluuhun. Ja usein, kun miehiset intohimot\novat kiihoittaneet minut tuntemaan liiallista ylpeyttä ja himokkuutta,\nolen kysynyt Keolan jäännöksiltä neuvoa, tuon muinaisen pikajuoksijan\nja väkevän painijan ja rakastajan, joka kuninkaalta ryösti vaimon.\nNiiden katseleminen on aina ollut minulle suureksi avuksi, ja voidaan\nmyös sanoa, että uskontoni tai elämänlakini olen perustanut niihin.\"\n\n\n\n\nVEDEN LAPSI.\n\n\nKuuntelin hiukan jo haluttomasti vanhan Kohokumun loputonta laulua\nManista, Polyneesian prometeusmaisesta puolijumalasta, joka meren\nsyvyydestä onki kuivan maan taivaaseen kiinnitetyillä koukuilla; joka\nylensi taivaan, minkä alla ihmiset siihen asti olivat liikkuneet\nnelinryömin, koska eivät mahtuneet seisomaan suorina, ja joka pakoitti\nauringon kuusinetoista kiertyneine jalkoineen seisomaan hiljaa ja\nlupaamaan, että siitä lähtien kulkisi yli taivaan hitaammin -- aurinko\noli ilmeisesti ollut sosialisti ja ylistänyt kuusituntista päivää, kun\ntaas Mani saarnasi lakkokieltoa ja kaksitoistatuntista.\n\n\"Tämä\", sanoi Kohokumu, \"on kuningatar Lililuokalanin oma suku-_mele_:\n\n    \"Mani huolestui ja soti\n    aurinkoa vastaan silmukalla.\n    Ja talvi voitti auringon,\n    ja Mani kesän...\"\n\nOllen itse syntyperäinen hawaijilainen tunsin nämä jumaluustarut\nparemmin kuin tämä vanha kalastaja, vaikken omannutkaan hänen hyvää\nmuistiaan.\n\n\"Ja uskotko tuon kaiken?\" kysyin minä pehmeällä hawaijinkielellä.\n\n\"Ne ovat vanhoja asioita\", sanoi hän miettivästi. \"Mania en ole näillä\nsilmilläni milloinkaan nähnyt. Mutta kaikki vanhat miehemme ovat\nmuinaisuudesta lähtien kertoneet siitä meille, niinkuin minäkin, vanha\nmies, nyt kerron siitä pojilleni ja pojanpojilleni, jotka tulevat\nkertomaan siitä pojilleen ja pojanpojilleen aina edelleen.\"\n\n\"Sinä siis uskot\", intin minä, \"tuohon laivurijuttuun, kuinka Mani\npyydysti auringon silmukkaan kuin villihärän ja tuohon toiseen\nvalheeseen, joka kertoo hänen kohottaneen taivaan maasta.\"\n\n\"Minä olen halpa, enkä ole viisas, oi Lakana\", vastasi kalastaja.\n\"Mutta minä olen lukenut hawaijilaista raamattua, jonka\nlähetyssaarnaajat ovat meille kääntäneet, ja olen siitä lukenut, että\nteidän Suuri Alkumiehenne loi maan, taivaan, auringon, kuun ja tähdet\nja kaikenlaiset eläimet aina hevosista torakoihin ja tuhatjalkaisista\nja kärpäsistä nilviäisiin ja medusoihin saakka, ja miehen ja naisen ja\nkaikki, ja kaikki kuudessa päivässä. Mani ei tehnyt sellaisia\nsuurtöitä. Hän ei _tehnyt_ mitään. Hän vain järjesti kaiken, siinä\nkaikki, ja hän tarvitsi pitkän, pitkän ajan saadakseen aikaan\nparannuksensa. Sitäpaitsi on paljon helpompi ja paljon järkevämpää\nuskoa pieneen laivurijuttuun kuin suureen.\"\n\nMitä saatoin vastata? Hän pani minut pussiin ottaessaan asian\njärkevyyden kannalta. Päätänikin särki. Ja hupaista asiassa on, se on\nminun tunnustettava, että kehitysoppi sanoo varmuudella, että ihminen\nkulki kaikilla neljällä ennenkuin alkoi käydä suorana, ja tähtitiede\ntoteaa, että maan kiertoliikkeen nopeus akselinsa ympäri on vähentynyt\nja niin ollen pidentänyt päivää, ja seismoloogit otaksuvat Hawaijin\nkohonneen valtamerestä vulkaanisesti.\n\nOnneksi näin bambukepin, joka kellui vedenpinnalla muutaman sadan jalan\npäässä, yht'äkkiä kohoavan pystyyn ja aloittavan pirullisen tanssin.\nHyödytön väittelymme katkesi, ja Kohokumu ja minä pistimme melamme\nveteen ja liu'uimme pienessä ulkohankakanootissa tanssivan kepin luo.\nKohokumu tarttui kepin päähän sidottuun siimaan ja lappoi sitä ylös\nkunnes kahden jalan mittainen _ukikiki_ rapisteli hopeaisena\nauringonpaisteessa ja alkoi koputtaa ja läiskiä kanootin pohjalla.\nKohokumu otti käteensä kiemurtelevan ja limaisen meduusan, puri siitä\nkappaleen, pisti sen koukkuun ja antoi siiman ja painon pudota yli\nlaidan. Keppi kellui taas suorassa ja kanootti ajautui hiljalleen\nedemmäs. Kohokumu loi katseen yli puolikuunmuotoisen keppiketjun,\nkurvasi kätensä alastomiin kylkiinsä ja viritti Kualin vuossataisen,\nväsyttävän laulun:\n\n    \"Oi, Manin iso ongenkoukku!\n    Manai-i-ka-lani -- 'kiinnitetty taivaaseen'!\n    Savin sivelty on siima koukun\n    joka heitetty on korkealta, Kanikilta\n    Syöttinä on punanokka Alae,\n    lintu, pyhitetty Hinan lintu,\n    joka kamppailee ja tuskissansa kuolee.\n    Vangittuna maa on veden alla.\n    Nousi, nousi sieltä pintaan,\n    mutta Hina kätki linnun toisen siiven,\n    veden alla särki kappaleiksi maan.\n    Alhaallapa syötti kiskaistiin\n    ja kohta sen jo söivät kalat,\n    nuo seutuin liejuisten ja syväin Uluat!\"\n\nHänen vanha äänensä oli käheä ja karkea, sillä hän oli eilen\nhautajaisissa juonut ylettömästi olutta, ja se ei ollut omiaan\nlauhduttamaan minun ärtyneisyyttäni. Päätäni kivisti. Auringon välke\nvedenpinnalla koski silmiini ja minua melkein kuvotti nähdessäni\nulkohangan hölkkyvät liikkeet poreilevassa vedessä. Ilma ei\nhengähtänyt, Waiheen suojassa, valkoisen rannan ja vuorenselänteen\nvälillä ei ainoakaan kuiskaava tuulenhenki tuonut kevennystä\npainostavaan hiljaisuuteen. Luulen todella olleeni niin sairas, etten\nkyennyt kerta kaikkiaan heittämään kalastusta ja lähtemään maihin.\n\nMakasin selälläni silmät ummessa enkä enää tajunnut ajan kulkua.\nUnohdinpa vielä Kohokumun laulunkin, niin että havahduin sen huomaamaan\nvasta siitä, kun hän vaikeni. Huudahdus saattoi minut aukaisemaan\nsilmäni päin pistävää auringonvaloa, Kohokumu tähysi alas\nvesikiikarilla.\n\n\"Siellä on iso otus\", sanoi hän ojentaen minulle kiikarin ja senjälkeen\nliukuen jalat edellä veteen.\n\nHän sukelsi äänettömästi, teki kuperkeikan ja ui alaspäin. Seurasin\nhäntä vesikiikarin avulla, joka on vain yksinkertainen, parin jalan\nmittainen putki, yläpäästä avoin ja alapää varustettu vedenpitävästi\nkiinnitetyllä tavallisella lasiruudulla.\n\nKohokumu oli vahva ja notkea ja minä en ollenkaan ollut hänen\nvertaisensa. En voinut olla ihailematta häntä, nähdessäni hänen\nsukeltavan. Vanha hän oli ja laiha kuin riuku ja kutistunut kuin\nmuumio, mutta teki sen mihin vain harvat minun rotuuni kuuluvat\nurheilijat pystyivät. Pohjaan oli neljäkymmentä jalkaa. Pohjassa olevan\nesineen saattoi erottaa, vaikka suurin osa siitä olikin erään ison\nkorallimöhkäleen alla piilossa. Hänen terävät silmänsä olivat äkänneet\nerään mustekalan esiintyöntyvän lonkeron. Hänen uidessaan pohjaa kohti\nvetäytyi lonkero hitaasti sisäänpäin ja eläin hävisi näkyvistä. Mutta\ntämä lonkeron pätkä oli ilmaissut, että siinä oli iso mustekala.\n\nNeljäkymmentä jalkaa käsittävän vesimäärän paine ei ole pikku asia\nnuorellekaan miehelle, mutta vanhus ei näyttänyt olevan siitä\nmillänsäkään. Olen varma, ettei hän hetkeäkään tuntenut oloansa\nepämiellyttäväksi. Hän oli aseeton ja alaston lukuunottamatta lyhyttä\n_malo'a_ eli lanneriepua, mutta ei antanut saaliinsa, kauhistavan\npedon, itseään peloittaa. Näin hänen oikealla kädellään nojautuvaan\nkorallimöhkäleeseen ja vasemman työntävän olkapäätä myöten koloon.\nKului puoli minuuttia, jonka aikana hän näytti kopeloivan vasemmalla\nkädellään. Sitten näyttäytyi imulonkero toisensa jälkeen, tuhansien\nnystyröiden peittäminä ja hurjasti kiemuroiden. Ne tarttuivat hänen\nkäsivarteensa ja kiertyivät sen ympäri kuin käärmeet. Samassa liukui\nkoko mustekala näkyviin, oikea pirunkala eli octopus.\n\nMutta vanhus ei ollenkaan hätäillyt palatakseen oikeaan elementtiinsä,\nilmaan vedenpinnan yläpuolelle. Neljänkymmenen jalan syvyydessä ja\nsellaisen mustekalan kietomana, joka täytti kymmenen jalkaa lonkeron\nkärjestä lonkeron kärkeen, turvautui hän ainoaan keinoon, jolla saattoi\nsaada elukan nujerretuksi. Hän puski laihat haukankasvonsa limaiseen\nvavahtelevaan massaan ja puri sitä vanhoilla harvoilla hampaillaan.\nTämän tehtyään hän tuli hitaasti ylös niinkuin uimari, joka tahtoo\nsiemaista ilmaa. Vielä vedessä kanootin kyljessä ja kaapien ruumiistaan\nharmaata limaista sakkaa viritti tämä parantumaton vanha syntinen\nriemu_pule'en_, jota lukemattomat mustekalanpyytäjäsukupolvet ennen\nhäntä ovat laulaneet:\n\n    \"Oi tabu-öiden kanaloa!\n    Suorana seiso kamaralla maan!\n    Suorana mustekalan pyyntimailla.\n    Meren syvyyksiin käy pyyntiin mustekalan!\n\n    Ylös, Kanaloa!\n    Joudu! Joudu! Havahdu mustekala,\n    joka latteana makaa!\n    Esiin mustekala työntyköön.\"\n\nSuljin silmäni ja korvani enkä ojentanut hänelle kättäni varmana siitä,\nettä hän kykeni kiipeämään kiikkerään kanoottiimme aiheuttamatta sille\nvähintäkään kaatumisen vaaraa.\n\n\"Aika sievä mustekala\", puheli hän mielissään. \"Se on _wahine_\n(naaras). Nyt minä laulan sinulle kaurisimpukasta, punaisesta\nkaurisimpukasta, jota käytämme mustekalansyöttinä...\"\n\n\"Sinä olit harmittava eilen illalla hautajaisissa\", sanoin minä\ntorjuvasti. \"Minä kuulin kaikki. Sinä pidit meteliä. Sinä lauloit niin\nettä kaikilta meni korvat umpeen. Sinä loukkasit lesken poikaa. Olutta\njoit kuin sika. Jonakin päivänä heräät kuolleena. Sinun pitäisi olla\nkohmelossa tänään.\"\n\n\"Hah-hah!\" nauroi hän. \"Ja sinä, joka et juonut olutta, joka olit\nsyntymätön tenava silloin kun minä jo olin vanha mies, joka eilen\nillalla kävit levolle yhdessä auringon ja siipikarjan kanssa... sinä\nolet tänään kohmelossa. Selitä, miksi. Korvani ovat tänään yhtä\njanoiset kuin kurkkuni eilen illalla. Ja tänään -- niinkuin se\nenglantilainen, joka tuli tänne jahdissaan, tapasi sanoa -- minä olen\nhyvässä kunnossa, niin hiton hyvässä kunnossa.\"\n\n\"Minä siitä viis välitän\", sanoin minä ja kohautin hartioitani. \"Mutta\nyksi asia on selvä, ja se on, että piru ei sinua tahdo vastuksikseen.\nHuhu sinun laulustasi on ennättänyt hänenkin korviinsa.\"\n\n\"Eipäs\"; hän mietti. \"Niin ei ole laita. Piru on mielissään kun minä\ntulen, sillä minulla on hänen varalleen monta reipasta laulua,\nhäväistysjuttuja ja juoruja korkeista _alii'sta_, ja niille hän tulee\nnauramaan menehtyäkseen. Anna kun kerron sinulle syntyperäni\nsalaisuuden. Meri on äitini. Kaksoiskanootissa synnyin, Kahoolan\nsalmessa, _kona_-myrskyn riehuessa. Häneltä, mereltä, olen perinyt\nvoimani. Joka kerta kun palaan hänen syleilyynsä, niinkuin tänään, saan\ntakaisin voimani, ja heti paikalla. Hän on minun imettäjäni, elon\nlähteeni...\"\n\n\"Uusi Antaeus!\" ajattelin minä.\n\n\"Jonakin päivänä\", jatkoi iäkäs Kohokumu, \"kun jo olen sangen vanha,\ntulevat ihmiset sanomaan minun hukkuneen mereen. Mutta se on tyhmää\nlorua. Olen silloin itse asiassa palannut äitini helmaan, levätäkseni\nsiellä hänen sydämensä alla, kunnes taas synnyn; ja silloin sukellan\nylös auringonvaloon kuin kukkea nuoruus, kuin Mani itse kultaisessa\nnuoruudessaan.\"\n\n\"Monimutkaista uskontoa\", sanoin minä.\n\n\"Nuorena minä vaivasin aivoparkojani vielä monimutkaisimmilla\nuskonnoilla\", vastasi vanha Kohokumu. \"Mutta kuuntele, sinä nuori\nälyniekka, minun vanhan viisautta. Yhden asian tiedän: vanhetessani\netsin vähemmän totuutta ulkopuolelta itseäni ja löydän sitä enemmän\nsielustani. Kuinka olen johtunut ajattelemaan, että palaan äitini luo\nja että hän synnyttää minut uudestaan auringonvaloon? Siihen et osaa\nvastata. En osaa itsekään, tiedän vain, että ihmisäänen kuiskaamatta,\nilman painettua sanaa, ilman mitään ulkoa tullutta vaikutusta on tämä\najatus sukeltautunut ilmoille syvimmästä sisimmästäni, joka on yhtä\nsyvä kuin meri. Jumala en ole, enkä mitään luo. Senvuoksi en ole tätä\najatustakaan luonut. En tunne sen isää enkä äitiä. Se juontuu\nvanhoilta, ennen minua olleilta ajoilta ja on sentähden tosi. Ihminen\nei luo totuutta. Ihminen, jollei ole sokea, vain tuntee totuuden, kun\nsen näkee. Onko tämä mietelmä, jonka olen sommitellut, uni?\"\n\n\"Sinä itse taidat olla uni\", nauroin minä. \"Ja minä ja taivas ja meri\nja raudankova maakin taitavat olla unia, pelkkiä unia.\"\n\n\"Olen usein sitä ajatellut\", vakuutti hän tyynesti. \"Voi hyvinkin olla\nniin. Uneksin viime yönä että olin leivonen, sellainen kaunis ilmassa\nlivertelevä leivonen, joita liitelee taivaalla Haleakalan nurmien\nyläpuolella. Ja minä lensin, lensin ylös, aurinkoa kohti ja lauloin,\nlauloin niin ettei vanha Kohokumu ole milloinkaan niin laulanut.\nSanoin, että uneksin olevani taivaan sinessä lentävä leivo. Mutta enkö\nsiis minä, minä itse voi olla leivonen? Ja eikö sekin, että minä nyt\nkerron siitä, voi olla unta, jota minä, leivo, nyt näen? Mikä olet sinä\nvoidaksesi sitä kieltää tai myöntää? Tohditko väittää, etten ole leivo,\njoka nukkuu ja uneksii olevansa vanha Kohokumu?\"\n\nKohautin hartioitani ja hän jatkoi riemuiten:\n\n\"Ja mistä tiedät vaikka olisit vanha Mani itse, joka nukkuu ja uneksii\nolevansa John Lakana, joka juttelee kanssani kanootissa? Ja mistä\ntiedät vaikka vielä heräisit ja huomaisit olevasi vanha Mani itse ja\nhieroisit silmiäsi ja sanoisit nähneesi typerän unen, että olit\n_haole_-mies?\"\n\n\"En tiedäkään\", tunnustin minä, \"Etkä sinä minua uskoisi.\"\n\n\"Unet sisältävät paljon enemmän kuin me luulemmekaan\", vakuutti hän\nminulle vakavan juhlallisesti. \"Unet ulottuvat syvälle, ehkä aikaan\nennen meidän olemassaolomme alkua. Kenties Mani vain uneksi nostavansa\nHawaijin ylös meren syvyydestä? Siinä tapauksessa olisi tämä Hawaijin\nmaa uni, ja sinä ja minä ja mustekala sen unen osia. Ja leivonenkin.\"\n\nHän huokasi ja antoi päänsä vaipua rinnalle.\n\n\"Vaivaan vanhoja aivojani tutkimattomilla salaisuuksilla\", sanoi hän,\n\"kunnes väsyn ja tahdon unohtaa. Silloin juon olutta, menen merelle\nkanootissani, kalastan ja laulan vanhoja lauluja ja uneksin olevani\nleivonen, joka livertelee taivaan sinessä. Se on minusta hauskinta ja\nsiitä usein uneksin, kun olen juonut paljon olutta.\"\n\nHän kurkisti alakuloisena laguuniin vesikiikarilla.\n\n\"Nyt ei enää onnistu hetken aikaan\", selitti hän. \"Haikalat\npuikkelehtivat tässä ympärillä, ja meidän pitää odottaa kunnes ne ovat\nmenneet. Ja jotta aika ei kävisi pitkäksi laulan sill'aikaa kanootin\nhinaajain laulun Lono-jumalalle. Muistatko sen?\"\n\n    \"Puun juuri, oi Lono, anna mulle!\n    Puun pisin juuri anna, oi Lono!\n    Anna, oi Lono, puun korva!\"\n\n\"Älä herran tähden laula!\" keskeytin minä. \"Päätäni särkee ja laulusi\npiinaa minua. Ole vaikka kuinka hiton hyvässä kunnossa tänään, mutta\nkurkkusi ainakin on mätä. Mieluummin soisin sinun puhuvan unista tai\nkertovan valejuttuja.\"\n\n\"Sepä ikävää, että olet sairas, vaikka vielä olet niin nuori\", sanoi\nhän hilpeästi. \"Minä en laula enää. Kerron nyt sinulle sellaista, josta\net tiedä etkä ikinä ole kuullut: jotakin, mikä ei ole unta eikä\nvaletta, vaan jonka itse tiedän tapahtuneeksi. Ei niinkään kauan sitten\neli täällä, juuri tällä rannalla ja tämän laguunin partaalla nuori\npoika nimeltään Keikiwai, joka, kuten tiedät, tarkoittaa veden lasta.\nJa se hän olikin. Hänen jumalansa olivat meri ja kalajumalat, ja hän\nosasi syntymästään saakka kalojen kieltä, vaikkeivät kalat siitä\ntienneet, ennenkuin hait eräänä päivänä äkkäsivät hänen sitä puhuvan.\"\n\n\"Nyt kävi näin. Pikalähetit toivat tiedon ja käskyn, että kuningas oli\nkiertomatkalla pitkin saarta ja että waiheelaisten oli seuraavana\npäivänä laitettava _luau_ (juhla-ateria). Kuninkaan kiertomatka\naiheutti aina syrjäseutujen asukkaille vaikeuksia, heidän täytyessään\ntäyttää hänen monet mahansa ruoalla. Sillä hänellä oli aina mukanaan\npuolisonsa ja tämän naiset, pappinsa ja loitsijansa, tanssijansa ja\nhuilunsoittajansa ja _hula_-laulajansa ja sotilaansa ja palvelijansa ja\nkorkeat sotapäällikkönsä ja näiden vaimot ja loitsijat ja sotilaat ja\npalvelijat.\"\n\n\"Sellaisilla pienillä paikkakunnilla kuin Waihee, seurasi tällaista\ntapausta toisinaan köyhyys ja nälänhätä. Mutta kuninkaan täytyi saada\nruokaa, ja kuningasta ei ole hyvä suututtaa. Waihee siis vastaanotti\ntiedon hänen tulostaan jonakin ikäänkuin varoituksena uhkaavasta\nonnettomuudesta, ja kaikki ruoanhankkijat niinhyvin maalla kuin\nmerelläkin ja vuorilla ryhtyivät kiireesti puuhaamaan kestitystä\nkuninkaalle. Ja kaikkea hankittiin, parhaita taaronjuuria ja\npaahdettavia sokeriruokoja, _opihi'a ja limu'a_, kanoja ja sikoja ja\n_poi'lla_ syötettyjä porsaita -- kaikkea lukuunottamatta yhtä lajia.\nKalastajat eivät saaneet käsiinsä hummereita.\"\n\n\"Nyt on huomattava, että hummeri oli kuninkaan mieliruoka. Sitä halusi\nhän ennen kaikkea muuta _kai-kai'ta_ (ruokaa), ja siitä juuri\npikalähetitkin olivat erikoisesti huomauttaneet. Ja hummereja ei ollut\nja kuninkaan mahaakaan ei ollut hyvä mennä ärsyttämään. Särkkien\nsisäpuolelle oli tullut liian paljon haikaloja. Se oli surkeata. Erään\ntytön ja ukon ne söivät. Ja eräs niistä nuorista miehistä, jotka\nhummereja etsien olivat uskaltaneet sukeltaa, joutui niiden kitaan,\ntoinen menetti käsivartensa ja toinen kätensä ja jalkateränsä.\"\n\n\"Mutta olihan siellä Keikiwai, veden lapsi, nuori, vasta kahdentoista\nvuotias ja puoleksi kala ja niiden kieltä taitava. Johtavat miehet\nmenivät hänen isänsä luo ja pyysivät hänen lähettämään veden lapsen\ntuomaan hummereita, joilla täytettäisiin kuninkaan maha ja\nvältettäisiin hänen vihansa.\"\n\n\"Se, mitä nyt tapahtui, on nähty ja todettu. Sillä kalastajat ja heidän\nvaimonsa ja taaronviljelijät ja linnunpyytäjät ja johtomiehet ja koko\nWaihee tuli rantaan ja seisoi kallionkielekkeen takana, jolla veden\nlapsi seisoi ja katseli syvällä pohjassa olevia hummereita.\"\n\n\"Muuan hai, joka kurkisti ylös kissansilmillään, huomasi hänet ja\nhuusi: 'Tuoretta lihaa!' kootakseen paikalle kaikki laguunin hait.\nSillä hait työskentelevät yhteisvoimin ja ovat sentähden niin\nvoimakkaat. Ja hait tottelivat kutsua, ja niitä oli neljäkymmentä,\npitkiä ja lyhyitä, laihoja ja lihavia, tasan neljäkymmentä. Ne puhuivat\ntoisilleen ja sanoivat: 'Kas tuota herkkupalaa, tuota suolatonta,\nmainiota ihmislihanpalaa (sillä suolaa meillä on liiaksikin), se on\nniin mehukas ja hyvä syödä ja suloinen, ja se sulaa meidän sydämemme\nalla, kun se joutuu vatsaamme, joka imee siitä sen makeuden'.\"\n\n\"Ne sanoivat paljon muutakin, esimerkiksi näin: 'Hän on tullut\nhummereja pyytämään.' Kun hän hyppää veteen, kuuluu hän eräälle meistä.\nHän ei ole niinkuin se vanha mies, jonka eilen söimme, kuiva ja\nvanhuuden sitkeä, eikä sellainen kuin ne nuoret miehet, joiden\njäsenissä oli liian kovat lihakset, vaan murea, niin murea, että sulaa\njo meidän kurkussamme ennenkuin ehtii alas vatsaan. Kun hän sukeltaa,\nniin hyökkäämme kaikin hänen kimppuunsa, ja se, jota onnistaa, saa\nhänet, ja -- maiskaus vain! -- puraisu ja nielaisu, ja siellä hän on\nsen vatsassa, joka paraiten on onnistunut'.\"\n\n\"Ja Keikiwai, veden lapsi, huomasi tämän salaliiton, sillä hän osasi\nheidän kieltään. Hän luki haikalojen kielellä rukouksen heidän\njumalalleen Moku-holille, ja hait kuulivat sen ja viuhtoivat toisilleen\npyrstöllään ja räpyttivät kissansilmillään merkiksi siitä, että\nymmärsivät hänen puheensa. Ja sitten hän sanoi: 'Minä en sukella\nhakemaan kuninkaalle hummeria. Ja minulle ei tapahdu mitään pahaa,\nsillä lyhytpyrstöisin hai on ystäväni ja suojelee minua'.\"\n\n\"Samassa hän otti laavankappaleen ja heitti sen rajusti loiskahtaen\nveteen, parikymmentä jalkaa syrjään. Kaikki neljäkymmentä haita\nryntäsivät loiskausta kohti sillä aikaa kun hän sukelsi, ja kun he\nhuomasivat erehdyksensä, oli hän jo käynyt pohjassa ja ehtinyt ylös\nkädessään lihava hummeri, _wahine_-hummeri, täynnä munia.\"\n\n\"'Haa!' sanoivat hait kovasti vihoissaan. 'Meidän joukossamme on\npetturi. Herkkupala, makea lihapala on puhunut ja osoittanut, kuka\nmeistä on hänen pelastajansa. Mitatkaamme nyt pyrstömme!'\"\n\n\"Ja sen ne tekivät asettuen pitkään riviin rinnakkain, ja\nlyhytpyrstöiset venyttivät itseään pidentyäkseen ja pitkäpyrstöiset\nvenyttivät itseään jotta eivät olisi toisia lyhemmät. He olivat\nvimmoissaan lyhytpyrstöisimmälle ja ryntäsivät hänen kimppuunsa\nkaikilta tahoilta ja nielivät hänet niin ettei hänestä kohta ollut\nmitään jäljellä.\"\n\n\"Sitten ne taas odottivat, että veden lapsi sukeltaisi. Ja taas luki\nveden lapsi haikalojen kielellä rukouksen heidän jumalalleen\nMoku-holille ja sanoi: 'Lyhytpyrstöisin hai on ystäväni ja suojelee\nminua.' Ja taas heitti veden lapsi laavamöhkäleen veteen, tällä kertaa\nkaksikymmentä jalkaa toisaalle. Hait ryntäsivät loiskausta kohti ja\ntörmäsivät kiireissään yhteen ja pieksivät pyrstöillään niin että vesi\nkiehui yhtenä vaahtona ja esti heidät näkemästä mitään, ja jokainen\nluuli että toinen oli nielemässä herkkupalaa. Ja veden lapsi tuli ylös\nja kiipesi maihin ja toi jälleen lihavan hummerin kuninkaalle.\"\n\n\"Ne kolmekymmentäyhdeksän haita mittasivat pyrstönsä ja\nnielaisivat lyhytpyrstöisimmän, niin että nyt heitä oli enää vain\nkolmekymmentäkahdeksan, Ja veden lapsi jatkoi menettelyään ja samaten\nhait, ja joka kerta kun jokin hai joutui toverinsa vatsaan, laskettiin\nlihava hummeri rantakalliolle kuningasta varten. Pyrstöjä mitatessa\nsyntyi haikalojen kesken tietysti aina suuri kina ja tora, mutta kaikki\nkävi oikeudenmukaisesti; sillä kun enää vain kaksi haita oli jäljellä,\nolivat ne kumpikin parven isoimmat.\"\n\n\"Taas väitti veden lapsi että lyhytpyrstöisin hai oli hänen ystävänsä,\nnarrasi vielä kerran molemmat hait ja toi yhden hummerin. Kumpikin hai\nväitti toistaan lyhytpyrstöiseksi, sitten ne ryntäsivät päin syödäkseen\ntoisensa, ja se, jolla oli pisin pyrstö, voitti...\"\n\n\"No, no, Kohokumu!\" keskeytin minä. \"Muista että se hai jo oli...\"\n\n\"Minä tiedän mitä aiot sanoa\", ehätti hän selittämään. \"Ja sinä olet\noikeassa. Kesti kauan ennenkuin se sai syödyksi kolmannenkymmenennen\nyhdeksännen hain, sillä sen sisässä oli jo ennestään yhdeksäntoista\nhaita, ja tämän neljännenkymmenennenkin hain sisässä oli jo ennestään\nyhdeksäntoista haita, eikä sillä siis myöskään ollut samaa ruokahalua\nkuin alussa. Mutta älä unohda, että se oli suuren suuri hai.\"\n\n\"Sen kesti niin kauan syödä sitä toista haita ja sen sisässä olevaa\nyhdeksäätoista, että se söi vielä kun jo oli tullut pimeä ja Waiheen\nväestö oli mennyt kotiinsa. Ja seuraavana aamuna se löydettiin rannalta\nkuolleena ja pakahtuneena.\"\n\nKohokumu seisautti veneen ja tarkkasi minua viekkain silmin:\n\n\"Vaiti, Lakana!\" tukahdutti hän sanat, jotka pyörivät kielelläni, \"Minä\ntiedän mitä aioit sanoa. Tahdoit sanoa, etten minä ole sitä nähnyt\nomilla silmilläni enkä sentähden tiedä mitä puhun, Mutta minä tiedän\nsen ja voin sen todistaa. Isoisäni tunsi veden lapsen isän sedän\npojanpojan, Ja tuolla kallioisella niemellä, johon nyt sormellani\nosoitan, siellä on paikka, jolta veden lapsi hyppäsi mereen. Olen\nitsekin sukeltanut siitä hummereita. Se on mainio hummeripaikka. Ja\nmonta kertaa olen siellä nähnyt haikaloja. Ja pohjassa siellä on --\nolen ne nähnyt ja laskenut -- kolmekymmentäyhdeksän laavamöhkälettä,\njotka veden lapsi heitti.\"\n\n\"Mutta...\" aloitin minä.\n\n\"Katsohan!\" keskeytti hän. \"Sillä aikaa kun olemme tässä jutelleet, on\nkala taas alkanut syödä.\"\n\nHän osoitti kädellään kolmea bambukeppiä, jotka olivat pystysuorassa ja\ntanssivat ja keikkuivat merkiksi siitä, että kala oli käynyt onkeen.\nKun hän tarttui airoihin, mutisi hän puoliääneen minulle\nmielenylennykseksi:\n\n\"Tietysti minä tiedän. Siellä ne kolmekymmentäyhdeksän laavamöhkälettä\novat vielä tänä päivänä. Voit milloin tahansa laskea ne itse. Tietysti\nminä tiedän, ja tiedän, että se on päivän totuus.\"\n\n\n\n\nRANTATYRSKYISSÄ.\n\n\nMoana-hotellin rannassa _hau_-puiden alla oleilevat hienot\nmatkailija-naiset töllistelivät Lee Bartonia ja hänen vaimoaan heidän\ntullessaan kylpylaitoksesta. Ja parin mennessä heidän ohitseen ja\nalas rantaan he yhä töllistelivät. Mutta eivät he Lee Bartonia\nkummastelleet. He eivät olleet sitä lajia, joka töllistelee\nuimapukuista miestä, oli tämän ruumis miten lihaksikas tahansa.\nUrheiluvalmentajat hänet nähdessään olisivat kenties mielihyvästä\nsyvään huokaisseet, mutta he eivät olisi huohottaneet niinkuin nämä\nnaiset, jotka osoittivat olevansa moraalisesti järkytettyjä.\n\nIda Barton oli syynä heidän paheksivaan mielenliikutukseensa. He\npaheksuivat häntä todenteolla jo ensi katsahduksella. He uskoivat --\nniin pitkälle he jo olivat ehtineet itsepetoksessa -- että juuri hänen\nuimapukunsa heitä järkytti. Mutta Freud on osoittanut, että ihmiset\novat sukupuolta koskevissa asioissa peittelemättömän taipuvaisia\npitämään jotakin seikkaa aivan toisena ja silti siitä yhtälailla\nkiivastumaan.\n\nIda Bartonin uimapuku oli hyvin sievä, niinkuin naisten tavallisesti\non. Se oli mitä ohuinta tiivistä mustaa villakangasta, valkoisella\nreunustettu, korkeakauluksinen ja lyhythihainen, ja siihen liittyi\nlyhyt hame. Hame oli lyhyt, mutta housut olivat vielä lyhyemmät. Joukko\nnaisia, jotka rantahietikolla lähellä Ulkohankaklubia paistattivat\npäivää ja välillä pistäytyivät vedessä, olivat vielä rohkeammassa\nasussa, silti herättämättä töllistelevää huomiota. Heidän\nmiesuimapukunsa olivat yhtä lyhyet joka taholle ja yhtä ihomyötäiset,\nmutta hihattomat niinkuin miesten, ja niiden hihanreikien laajuus\nosoitti, että niiden omistajattaret olivat tottuneet vuoden 1916\n_decollete_-muotiin.\n\nNiin että Ida Bartonin puku ei ollut syyllinen, vaikka naiset olivat\npäättäneet uskoa, että niin oli laita. Se, mikä heitä hämmästytti, oli\nennen kaikkea -- sanokaamme hänen jalkansa, tahi oikeastaan hän\nkokonaan, hänen viehkeä, loistava naisellisuutensa. Mummot,\nperheenäidit ja tyttäret, jotka tarjoilivat nähtäväksi velttoja,\npulleita lihaksiaan tai suojasivat ansari-ihoaan _hau_-puiden\nkatveessa, tunsivat heti, kuinka ärsyttävä hän oli. Hän oli myös uhkea\nja edusti loukkaavaa etevämmyyttä heidän enemmän tai vähemmän\nmenestyksellisissä huvitteluissaan.\n\nMutta siitä he pysyivät visusti vaiti. He eivät edes tahtoneet\nsellaista ajatellakaan. He uskoivat loukkautuneensa pukuun ja siitä he\npuhuivat toisilleenkin, eivätkä olleet huomaavinaan naisjoukkoa, jonka\nasu oli vielä ärsyttävämpi, mutta jossa ei ollut ketään niin kaunista.\nJos heidän sieluistaan olisi voinut erittää heidän paheksumisensa\npohjimmaisen aineksen, niin olisi sen huomannut olevan tuon naisellisen\najatuksen, ettei kenellekään niin kauniille naiselle kuin hän saisi\nolla luvallista näyttää kauneuttaan. Se ei ollut oikeudenmukaista heitä\nkohtaan. Oliko heillä näin vaarallisen kilpailijan rinnalla enää mitään\nmiestenvalloittamistamahdollisuuksia?\n\nHe olivat oikeassa. Niinkuin Stanley Patterson sanoi vaimolleen, heidän\nmaatessaan hiekalla puron partaalla, jonka yli Bartonit kahlasivat\nmatkallaan Ulkohankaklubin rantahiedalle:\n\n\"Armias taivas, katsohan noita! Oletko ikinä nähnyt kahta tuollaista\njalkaa kuin tuon pikku naisen? Miten pyöreät ja hienosti kapenevat ne\novatkaan! Aivan kuin poikasen jalat. Olen nähnyt voimistelijoiden\nesiintyvän tuollaisin jaloin. Ja sittenkin ne ovat oikeat naisjalat.\nNiistä ei saattaisi erehtyä. Katsohan noiden reisien kaarevaa\netuviivaa! Ja tuota tasasuhtaista täyteläisyyttä takana! Ja kuinka nuo\nmolemmat vastakkaiset käyrät kapenevat alas polveen, joka todella on\npolvi! Ihan sormiani syyhyy. Olisipa tässä nyt savea.\"\n\n\"Se on todella ihanteellinen polvi\", myönsi hänen vaimonsa yhtä\ninnostuneesti, sillä hän, niinkuin miehensäkin, harrasti\nkuvanveistotaidetta. \"Katso niveltä, kuinka se työskentelee ihon alla!\nSillä on oma oikea muotonsa eikä onneksi ole karvakerroksen peitossa.\"\nHän vaikeni ja huokasi ajatellessaan omia polviaan. \"Moitteetonta,\nsiroa ja kaunista. Viehkeätä! Jos milloinkaan niin juuri nyt näen\nedessäni ruumiillisen viehkeyden. Kuka hän mahtanee olla?\"\n\nStanley Patterson silmäili häntä innokkaasti ja esitti ajatuksensa:\n\n\"Pane merkille, ettei hänellä ole sisäsivuilla niitä pyöreitä\nlihastyynyjä, jotka useimpain naisten jalat tekevät lehmämäisiksi. Ne\novat oikeat pojan jalat, lujat ja varmat...\"\n\n\"Ja kauniin naisenkin jalat, pehmeät ja pyöreät\", kiirehti hänen\nvaimonsa väittämään, \"Ja katso, Stanley! Kas, miten hän astuu sievillä\njalkaterillään! Se käy höyhenenkevyesti. Joka askel näyttää liitävän\nhiukan yläpuolella maanpinnan, ja seuraava askel näyttää kohoavan\nsitäkin korkeammalle, niin että tuntuu kuin hän lentäisi tai aikoisi\nnousta lentoon...\"\n\nNiin puhelivat Stanley ja mrs Patterson. Mutta he olivat taiteilijoita\nja katselivat toisenlaisin silmin kuin seuraava silmäpatteri, jolle\nIda Bartonin täytyi paljastaa itsensä ja joka oli leiriytynyt\nUlkohankaklubin _lanai'lle_ (verannalle) ja _hai_-puiden varjostoon\nrantahiekalle. Ulkohanka-yleisön enemmistönä eivät olleet matkailijat,\nvaan klubin jäsenet ja vanhat hawaijilaiset. Ja nämä viimemainitutkin\ntöllistelivät.\n\n\"Kerrassaan säädytöntä\", sanoi mrs Hanley Black miehelleen -- itse hän\noli neljänkymmenenviiden vuotias, vyötäisiltään aivan liian paksu\nrouvasihminen, Hawaijin saaristossa syntynyt eikä milloinkaan kuullut\npuhuttavan Ostendesta.\n\nHanley Black tarkasteli silmät rypyssä vaimonsa auttamattoman\nmuodotonta avaraa amerikkalaista uimapukua. He olivat jo niin kauan\nolleet naimisissa, että hän saattoi kursailematta lausua mielipiteensä\njulki.\n\n\"Tuon huomiota herättävän naisuimapuvun rinnalla näyttää kyllä sinun\nomasi säädyttömältä. Näyttää kuin häpeäisit tässä eriskummallisessa\nasussasi, joka näyttää ikäänkuin koettavan salata hirmuisen kamalaa.\"\n\n\"Hän käyttäytyy kuin espanjalainen tanssijatar\", sanoi mrs Patterson\nmiehelleen; sillä he olivat kahlanneet yli puron, jotta eivät\nkadottaisi häntä näkyvistään.\n\n\"Se on totta\", myönsi Stanley Patterson. \"Hän muistuttaa minusta\nEstrellitaa. Kapeat vyötäiset ja lihakset kuin nuoren nyrkkeilijän. Se\noli Estrellitan.\"\n\n\"Kuinka pitkäksi häntä luulet?\" kysyi hänen vaimonsa.\n\n\"Siihen nähden hän pettää katselijan\", vastasi hän hetken mietittyään,\n\"Ehkä viisi jalkaa ja tuuman tai viisi jalkaa ja kolme tai neljä\ntuumaa. Se johtuu hänen kummasta käynnistään, jota sinä kuvailit\nmelkein lennoksi.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi mrs Patterson, \"Tarmonsa vuoksi hän näyttää olevan\nmainiossa kunnossa ja uhkuvan elinvoimainen.\"\n\nStanley Patterson mietti hetken,\n\n\"Aivan niin\", sanoi hän, \"Hän _on_ pieni. Sanoisinko viisi jalkaa ja\nkaksi tuumaa sukkasillaan. Ja hänen painonsa arvioin olevan\nneljäkymmentäyhdeksän ja puoli tai kolmanneksen, korkeintaan\nviisikymmentä kiloa.\"\n\n\"Hän ei paina neljääkymmentäyhdeksää\", selitti hänen vaimonsa\npäättävästi.\n\n\"Puettuna ja plus hänen ryhtinsä (joka perustuu hänen elinvoimaansa ja\ntarmoonsa) hän ei milloinkaan voi näyttää pieneltä, siitä lyön vetoa.\"\n\n\"Minä tunnen hänen tyyppinsä\", sanoi hänen vaimonsa nyökäten. \"Mittaa\nhänet, niin näet, että hän, vaikkei juuri täyteläinenkään, kuitenkin on\ntäyteläisempi kuin moni muu. Entä hänen ikänsä?\"\n\n\"Arvaa sinä ensin.\"\n\n\"Hän voi olla kahdenkymmenenviiden, kahdenkymmenenkahdeksankin...\"\n\nMutta Stanley Patterson oli epäkohteliaasti kyllä lakannut\nkuuntelemasta häntä.\n\n\"Kyseessä ei ole vain hänen jalkansa\", huudahti hän innostuneena, \"vaan\nhän kokonaan. Katso hänen herkullista kyynärvarttaan. Ja tuota paisuvaa\nlinjaa ylös olkapäähän. Ja hänen hauis-lihaksensa. Se elää. Panen\ndollarin veikkaa hukutettua kissanpentua vastaan, että se on\npeloittavan kova...\"\n\nEi kukaan nainen, kaikkein vähimmin Ida Barton, voinut olla tietämätön\nsiitä vaikutuksesta, jonka hän teki Waikikin rantahietikolla. Se ei\nkuitenkaan häntä tavalliseen turhamaiseen tapaan ihastuttanut, vaan\npäinvastoin ärsytti.\n\n\"Sellaisia ihmisiä!\" sanoi hän nauraen miehelleen. \"Ja ajatella, että\nolen syntynyt täällä melkein kolmannesvuosisata sitten! Mutta silloin\nhe vielä eivät olleet niin ilkeitä. Ehkä sentähden, ettei täällä siihen\naikaan vielä ollut matkailijoita, Tiedätkö mitä, Lee, minä opettelin\nuimaan juuri tällä kohtaa. Tapasimme isän kanssa tulla tänne\nloma-aikoina ja sunnuntaipäiväksi ja asustaa ruohomajassa, joka\nsijaitsi aivan tuossa samassa paikassa missä ulkohanka-naiset nyt\ntarjoilevat teetä, Ja tuhatjalkaisia varisi katosta päällemme meidän\nnukkuessamme, ja _poi'ta ja opihiä_ ja raakoja _aku'ja_ söimme, eikä\nkenelläkään ollut paljon mitään yllään kun uimme ja pyytelimme\nmustekaloja, eikä oikein mitään kunnon tietäkään ollut kaupunkiin.\nMuistan sadeaikoja, jolloin vettä oli niin että meidän piti kanooteissa\npalata kotiin, täältä ohi rantasärkkien ja sitten edelleen läpi\nHonolulun sataman.\"\n\n\"Muista\", lisäsi siihen Lee Barton, \"että juuri siihen aikaan minäkin\nsatuin tulemaan tänne. Minä kai näin sinut silloin rannalla -- siinä\nteitä oli parvi tyttöjä, jotka uitte kuin kalat. Herra Jumala, naiset\ntäällä kaikki ratsastivat naistensatulassa ja kesti kauan ennenkuin he\nvoittivat ujoutensa ja saattoivat istua kahtareisin. Opettelin itsekin\nsiihen aikaan uimaan tällä samalla rannalla. Sinä ja minä kai\nyrittelimme kylkiuintia samoilla aalloilla ja minä kaasin kourallisen\nvettä suuhusi ja sinä siitä hyvästä näytit minulle kielesi...\"\n\nTässä hänet keskeytti järkyttänyt ähkäisy erään naishenkilön taholta,\njoka näytti joltakin vanhalta naimattomalta _nuckalta_ ja paistatteli\nsiinä heidän lähellään päivää kaikkine terävine kulmineen lojuen\npitkällään hiekassa hirveän rumaan uimapukuun puettuna, Lee Barton\nhuomasi vaimonsa tahtomattaan hätkähtävän ja sitten ylpeästi nakkaavan\nniskojaan.\n\n\"Minä hymyilen ja nautin\", sanoi hän vaimolleen. \"Tuo vain korostaa\nkauniiden olkapäittesi tehoa. Ja se kai herättää sinussa\nitsetietoisuuden ja samalla myös suunnattoman itseluottamuksen.\"\n\nJa nyt on kai vihdoin sanottava, että Lee ja Ida Barton olivat\nyli-ihmisiä, tai siksi heitä ainakin nimittivät nokkaviisat\nkirjallisuusarvostelijat, poroporvarit ja nirsot neutri-luonteet, jotka\nikävältä ja lattealta tasoltaan eivät kyenneet erottamaan yli muiden\nkohoavia loisto-ihmisiä. Nämä näivettyneet hahmot, kuolleen\nmenneisyyden kaiut, ilkeäsisuiset, omahyväiset surusauvan kantajat\nnykyisen ja tulevan ajan hautajaisissa, jotka elävät varjoelämää ja\neunukkimaiseen tapaansa ovat eräänlaisia sensualisteja, nämä tällaiset\nväittävät kivenkovaan, koska heidän oma minänsä, ympäristönsä ja\npikkumaiset pyrkimyksensä ovat kehnoja ja keskinkertaisia, ettei kukaan\nmies tai nainen voi kohota yli kehnouden ja keskinkertaisuuden.\n\nKoska heissä itsessään ei ole uhkeutta, väittävät he samoin\nolevan koko ihmiskunnan laidan ja ollen liian pelkureita ollakseen\nrohkean omaperäisiä väittävät he että rohkeus ja itsenäisyys\nkuolivat jo ainakin keskiajalla, ja itse ollen pieniä lepattavia\ntalikynttilän-pahasia sokaistuvat heidän silmänsä, kun toisten sielujen\ntuli levittää loistettaan heidän taivaallaan. Itse voimattomina kuin\nkääpiöt eivät he voi käsittää toisten voivan olla vahvempia kuin he\nitse. Jättiläisiä on ollut olemassa, mutta kuten heidän madonsyömät\nkirjansa heille kertovat, ovat jättiläiset jo aikoja sitten kuolleet\nsukupuuttoon ja vain luut heistä enää ovat jäljellä. Koska he\nmilloinkaan eivät ole nähneet vuoria, niin vuoria ei siis ole olemassa.\n\nRoskaisissa kujissaan eläen he vakuuttavat, että valoisia, säteileviä\nolentoja on voinut olla olemassa vain lastensaduissa, vanhoissa\nkronikoissa ja taikauskoisissa kuvitelmissa. Koska he milloinkaan eivät\nole nähneet tähtiä, kieltävät he tähtien olemassaolon. He eivät\nmilloinkaan ole vilahdukseltakaan nähneet hohtavia teitä tai niitä\nkuolevaisia, jotka niitä vaeltavat, ja kieltävät sentähden olemassaolon\nniinhyvin näiltä hohtavilta teiltä kuin niitä vaeltavilta valoisilta\nihmisolennoiltakin. Koska heidän ahtaat silmäteränsä ovat\nmaailmankaikkeuden keskipisteenä, määrittelevät he maailmankaikkeuden\noman itsensä mukaan; ja näitä valoisia olentoja mitaten omien\nnäivettyneiden persoonallisuuksiensa kehnolla mittapuulla sanovat:\n\"Tämän kokoisia ovat kaikki sielut, mutta ei pitempiä; on mahdotonta,\nettä olisi suurempia sieluja kuin me, ja meidän jumalamme tietävät,\nettä me olemme suuria.\" -- -- --\n\nMutta kaikki tai melkein kaikki antoivat Ida Bartonille anteeksi hänen\npukunsa ja muotonsa, kun hän meni veteen. Hän kosketti kädellään\nmiehensä käsivartta, hänen kasvoilleen kohosi merkitsevä ja uhmaava\nilme, ja sitten he kahden kuin yhtenä olentona juoksivat muutamia\naskeleita yli kovan ja kostean hiekan, ja heidän ruumiinsa piirsivät\nleveän kaaren, ennenkuin saavuttivat veden.\n\nWaikikissa on kaksi kylpypaikkaa: toinen, missä vesi velloo\nmyrskyisenä, miehiä varten, ja toinen pienempi ja leppoisampi naisille.\nSe on hyvin matala, ja saa kahlata sata tai satoja jalkoja ennenkuin\npääsee syvälle. Mutta ankaran aallokon aikana voivat _wahine_-laineet\nkohota kolme tai neljä jalkaa korkeiksi ja silloin on rannan kova\nhiekka sihisevän, kolme tai neljä tuumaa vahvan vaahdon peitossa. Jos\nrannalta tahtoo sukeltaa näihin aaltoihin reippaasti hypähtämällä ja\npuolimatkalla ilmassa kierähtämällä niin että pää edellä tulee veteen,\nkysyy se aaltojen tuntemusta, taitoa laskea niiden tulo ja\nharjaantunutta taitavuutta pelottomasti halkoa nämä pienet levottomat\nvesivuoret päällään ja samalla suorittaa matala, melkein vaakasuora\nsukellus.\n\nSe on miellyttävä, kaunis ja uskalias temppu, jota ei opita yhtenä\npäivänä eikä milloinkaan ilman lieviä tärähdyksiä pohjaa vasten ja\nollen vaarassa murskata päänsä tai taittaa niskansa. Juuri samalla\npaikalla, josta Bartonit nyt sukelsivat, oli muuan henkilö pari päivää\nsitten taittanut niskansa. Hän oli erehtynyt laskemaan väärin\n_wahine_-aaltojen nousun ja laskun.\n\n\"Hän on ammattiuimari\", sanoi mrs Hanley Black myrkyllisesti miehelleen\nnähdessään Ida Bartonin uroteon.\n\n\"Varietee-sukeltaja\", kuului eräs niistä arvosteluista, joilla\nsiimeksessä oleilevat naiset halukkaasti toisiaan tyynnyttelivät; he\nnäet itsesuggestionin ihmeellisten ajatustoimintojen avulla löysivät\nsuuren tyydytyksen siitä kasti-erotuksesta, joka vallitsee niiden\nvälillä, jotka tekevät työtä elääkseen, ja niiden, jotka eivät sitä\ntee.\n\nMeri oli sinä päivänä myrskyinen. _Wahine_-ranta tarjosi hyvillekin\nuimareille suuria vaikeuksia. Mutta kukaan ei tohtinut uskaltautua ulos\n_kanaka_-aaltojen alueelle, joka oli miesten tyyssija. Ei, ettei joukko\nnuoria aalloilla-ratsastajia, jotka kuljeksivat rannalla, olisi\nsitä rohjennut yrittää, vaan siksi, että heidän suurimmatkin\nulkohankakanoottinsa olisivat täyttyneet vedellä ja heidän\nratsastuslautansa kierähtäneet nurin jättiläismäisten, jymiseväin\naaltojen kohahtaessa niiden yli. Useimmat heistä olisivat voineet uida\nselälle, sillä ihminen voi uida läpi tyrskyjen, joissa kanootit ja\nuimalaudat eivät auta, mutta juuri se, että sai ratsastaa aaltojen\nharjoilla, kohota vaahdosta, seisoa supi suorana ilmassa ja siivitetyin\nkantapäin lentää kohti rantaa laukkaavan hevosen vauhdilla, se juuri\noli urheilua, joka heitä parhaiten miellytti ja joka oli heidät\nHonolulusta Waikikiin houkutellut.\n\nKanootin n:ro 9:n kapteeni, joka itse oli Ulkohankaklubin johtavia\njäseniä ja palkintoja saanut pitkänmatkan uimari, ei ollut nähnyt\nBartonien menevän veteen ja huomasi heidät vasta kun he olivat kaukana,\nviimeisen kylpijärivin takana, joka pysyttelihe pelastusköysien\nvarassa. Siitä hetkestä alkaen hän piti heitä silmällä altaansa\npartaalta, toiselta porrasaskelmalta vesirajasta. Kun he jatkoivat\nuintiaan selälle päin ohi teräksisten ponnahduslautojen, joilla\nrohkeimmat uimarit oleskelivat, mutisi hän harmistuneesti hampaidensa\nvälitse: \"Kirotut _malahinit_!\"\n\n_Malahini_ tarkoittaa vastatullutta, tyhmeliiniä, ja huolimatta heidän\nuskaliaasta teostaan hän oli varma, ettei kutkaan muut kuin\n_malahini't_ tohtineet uhmailla ponnahduslautojen takaista kovaa\naallokkoa. Se suututti n:o 9:n kapteenia. Hän meni rantaan, haali\nparilla sanalla sieltä ja täältä joukon vankkoja soutajia ja palasi\nkiikari kädessä _lanai'lleen_. Soutajat työnsivät kaikessa\nhiljaisuudessa n:o 9:n vesirajaan, katsoivat, että airot ja kaikki\nmuukin oli valmiina rivakkaa soutumatkaa varten ja alkoivat sitten\nvälinpitämättömän näköisinä kuljeksia rantahiekalla. He eivät olleet\ntietävinään, että mitään tavatonta oli tekeillä, mutta heittivät\nsalavihkaa silmäyksiä kapteeniin, joka tähysteli kiikarilla.\n\nMaavesisuoni sai aikaan merivirran. Koralli ei siedä suolatonta vettä.\nMeri, joka rynnisti maalle päin, aiheutti aallokon. Kapteeni siis\npysyttelihe valppaana ja kiroili mumisten _malahineja_, sillä hän tunsi\nepämiellyttävää varmuutta siitä, että he pakottaisivat hänet työntämään\nyhdeksäisen vesille pelastamaan heidät liian voimakkaasta\nvastavirrasta. Heidän asemassaan hän olisi kääntynyt vasempaan Diamond\nHeadia kohti ja antanut _kanaka_-aallokon kuljettaa itsensä maihin.\nMutta hän olikin kahdenkymmenenkahden vuotias pronssinen Herkules,\nvalkoisin vaaleanverinen minkä etelän aurinko milloinkaan on\nmahonginruskeaksi paahtanut, omaten vartalon ja lihakset, jotka\nsuuresti muistuttivat Duke Kahanamokun vastaavia ominaisuuksia. Jokin\nmaailmanmestari uinnissa kykeni lyhyillä matkoilla aina voittamaan\nhänet sekunnilla tai parilla, mutta mailien matkoilla hän kykeni vaikka\nympyröitä tehden kilpailemaan minkä mestarin kanssa hyvänsä.\n\nRannalla olevista katselijoista ei kukaan muu kuin kapteeni ja hänen\nmiehistönsä tietänyt Bartonien lähteneen ohi ponnahduslautojen. Kaikki,\njotka olivat nähneet heidät uimassa, pitivät itsestään selvänä, että he\nolivat liittyneet muuhun niiden luona pysyttelehtivään yleisöön.\n\nYht'äkkiä hypähti kapteeni _lanai'nsa_ kaidepuulle, piteli toisella\nkädellään kiinni pylväästä ja suuntasi kiikarinsa kumpaistakin pisteenä\nerottuvaa päätä kohti. Hänen aavistuksensa toteutui. Molemmat\nhullunrohkeat olivat edenneet kanavasta kohti Diamond Headia ja\nlähestyivät _kanaka_-aallokkoa. Ja pahinta oli, että he paraikaa\nhankkiutuivat uimaan sen läpi.\n\nHän silmäsi nopeasti kanoottia, ja sillä aikaa kun näennäisesti\ntoimettomat soutajat verkalleen nousivat ja asettuivat paikoilleen\nkanootin ääreen työntääkseen sen veteen, pääsi hän tilanteesta\nselville. Mies ja nainen tuhoutuisivat ennenkuin kanootti ehtisi heidän\navukseen. Ja vaikka ehtisikin, täyttyisi se vedellä samassa hetkessä\nkun se uskaltautuisi _kanaka_-aallokkoon, ja heidän vankinkaan\nuimarinsa tuskin kykenisi pelastamaan ihmistä, jonka valtavat laineet\niskisivät murskaksi pohjaa vasten.\n\nKapteeni näki etummaisen _kanaka_-aallon, itsessään kyllä suuren, mutta\nseuraajiinsa nähden pienen, kohoutuvan ulapalla kummankin uimarin\ntakana. Sitten hän näki heidän rinnan uivan intiaaniuintia, kasvot\nalaspäin ja suorina vedenpinnalla, pieksävän jaloillaan kuin\npropelleilla ja vikkelästi työskentelevän käsillään koettaessaan edetä\nyhtä nopeasti kuin lähenevä aalto, jotta he sen saavuttaessa heidät\nyhtyisivät sen osaksi ja kulkeutuisivat sen mukana eteenpäin, eivätkä\njäisi alle. Jos he olisivat tarpeeksi kylmäverisen taitavia kyetäkseen\nsuorina liukumaan sen harjalla, eivätkä paiskautuisi pohjaa vasten,\nsolahtaisivat he rantaan, ei omien voimiensa ajamina, vaan aallon,\njonka kanssa olisivat yhtyneet yhdeksi.\n\nJa sen he tekivät. \"Oh, siinäpä vasta uimareita!\" mutisi yhdeksäisen\nkapteeni itsekseen. Hän kiikaroi yhä innokkaasti. Parhain uimari\nsaattoi pysytellä sellaisen aallon harjalla useita satoja jalkoja.\nMutta entä he? Jos niin oli, niin kolmannes heidän vaarallisesta\nmatkastaan olisi silloin suoritettu. Mutta niin kävi kuin hän oli\nodottanut: nainen jäi alakynteen, sillä hänen ruumiinsa ei ollut niin\nlaajapintainen kuin hänen miehensä. Seitsemänkymmentä jalkaa\nkuljettuaan hän katosi näkyvistä vesivuoren syöksähtäessä hänen\nylitseen. Hänen miehensä seurasi perässä, ja molemmat sukelsivat ylös\nja lähtivät uimaan seuraten aaltoa, joka oli heidät jättänyt taakseen.\n\nKapteeni ensimmäisenä näki seuraavan aallon. \"Jos he nyt yrittävät\nratsastaa sillä, niin mennyttä miestä he ovat\", mumisi hän tietäen\nettei kukaan maailman uimari voinut selviytyä siitä voittajana. Itse\nvaahdottomana oli se kaikkien vaahtopäisten isä; se oli mailia pitkä,\nkohosi kaukana toisten takana, ja sen vesimassa kiipesi yhä\nkorkeammalle niin että se vihdoin pimitti taivaanrannan ja oli\njättiläinen toveriensa joukossa; sitten sen vaahtoharja alkoi kasvaa ja\noheten edetä, valmiina syöksymään alas.\n\nMutta mies ja nainen olivat ilmeisesti selvillä aaltojen tavoista. He\neivät yrittäneet päästä pakoon. Kapteeni hyväksyi mielessään heidän\nmenettelynsä nähdessään heidän kääntävän kasvonsa kohti aaltoa ja\nodottavan sitä. Se oli taulu, jota kukaan muu rannalla-olija ei nähnyt,\nihmeellisen selvä ja elävä nähtynä läpi kiikarin suurentavan linssin.\nAallon seinä oli todellakin seinä, se nousi nousemistaan ja oheni\nylöspäin läpikuultavaksi harjaksi, jonka sihisen ja vihreän hohteen\nläpi auringonlaskun värit siivilöityivät. Vihreä hänen katsellessaan\nkalpeni vaaleammaksi vihreäksi, jota sininen vivahdus reunusti. Mutta\nsininen oli jalokiven sinistä; auringonsäteiden tunkeutuessa sen läpi\nse kimmelti lukemattomin helein ja kullanhohteisin kipinöin. Aina\nkasvavan harjan harittuvia ripsuja myöten levisi värien villi\nleikki, kunnes kaikki muuttui yhteensulaneiden sateenkaarien\nkaleidoskooppimaiseksi hohteeksi.\n\nKahtena pisteenä liukuivat naisen ja miehen päät kohti aaltoa. Ne\nolivat atoomeja, jotka pelotta uskalsivat antautua alkuaineen sokeiden\nvoimien viskeltäviksi ja uhmailivat meren titaanin iskuja. Tämän heidän\npäittensä yläpuolella uhkaavana kohoavan aaltojen isän paino kykeni\nlyömään hervottomaksi miehen tai murskaksi musertamaan naisen hauraat\nluut. Yhdeksäisen kapteeni ei tietänyt pidättelevänsä hengitystään. Hän\nunohti miehen. Koko hänen huomionsa kohdistui naiseen. Jos tämä\nmenettäisi malttinsa tai rohkeutensa tai sekunninkaan verran antaisi\nlihaksiensa työskennellä väärin, lennähtäisi hän jättiläissurvaisun\nheittämänä sadan jalan etäisyyteen ja jäisi muserrettuna, avuttomana ja\ntukehtuneena makaamaan korallipohjalle ja imeytyisi merivirran mukana\nsaaliiksi pienille haikaloille, jotka eivät uskaltaneet käydä kiinni\nelävään ihmislihaan.\n\n\"Miksi he eivät sukella ja käytä tilaisuutta hyväkseen\", kummasteli\nkapteeni, \"sen sijaan että odottavat kunnes turvallisuuden viimeinen ja\nvaaran ensimmäinen silmänräpäys osuvat yhteen?\" Hän näki naisen\nkääntävän hymyilevät kasvonsa miehen puoleen ja miehen vastaukseksi\ntekevän saman. Heidän liukuessaan aaltoa ylös roiskui vaahtoa ilmaan\nheidän yläpuolellaan, ensin kermanvalkoisena, sitten kullanhohteisena\nkipinöiden kuin jalokivisade. Raju pasaatituuli sieppasi vaahdon\nreunamat ja heitti ne taakse- ja ylöspäin, useiden sylien korkeuteen.\nSitten he sukelsivat rinnakkain, kuuden jalan päässä toisistaan,\nsuoraan koveran jättiläisaallon alle, joka samassa hajosi\nsekasortoiseksi kaaokseksi. Niinkuin hyönteiset häviävät\nkummannäköisen, jättiläismäisen orkidean kitaan, niin hävisivät hekin,\nkun vaahtoa, kuohua, vihmaa ja jalokiviä tonnimäärin ryöpsähti heidän\nylitseen ja hautasi heidät alleen.\n\nTaas jatkoivat he uintiaan rantaa kohti aallon takana, jonka äsken\nolivat läpäisseet, tasaisin vedoin ja aina kuuden jalan päässä\ntoisistaan, odottaen seuraavaa aaltoa, joka joko tempaisi heidät\nmukaansa tai pakottaisi heidät tunkeutumaan läpi. Yhdeksäisen kapteeni\nviittasi miehilleen, että he saivat mennä matkoihinsa, ja istuutui\nverannan kaiteelle. Hän tunsi olevansa hieman väsynyt, mutta piti\nkiikarinsa avulla uimareita yhä silmällä.\n\n\"Ketä lienevätkin\", mutisi hän, \"mutta _malahin'eja_ he eivät ole. Se\nolisi aivan mahdotonta.\" -- -- --\n\nVain harvoin käyvät laineet Waikikin edustalla korkeina, ja Ida ja Lee\nBarton, jotka olivat sangen huomattuja sekä rannalla että vedessä,\npitivät seuraavina päivinä jatkuvasti matkailijanaisten halutonta\nmielenkiintoa vireillä; mutta ulkohankakapteenit eivät enää olleet\nlevottomia heidän kylpiessään. He näkivät heidän uivan merelle ja\nkatoavan siniseen etäisyyteen, ja näkivät -- tai eivät nähneet --\nheidän muutaman tunnin kuluttua taas palaavan. Pääasia oli, että\nkapteenit eivät olleet huolissaan heidän takaisintulostaan, sillä he\ntiesivät, että he aina tulivat takaisin.\n\nTämä johtui siitä, että he eivät olleet _malahineja_. He olivat\nhawaijilaisia. Toisin sanoen eli niinkuin saaren voimakkaalla\nkielellä sanotaan, he olivat _kamaaina'ita_. Nelikymmenvuotiset\n_kamaaina_-miehet ja naiset muistivat Lee Bartonin lapsuusajoilta,\njolloin hän todella oli ollut _malahini_, vaikkakin hyvin nuori. Sen\nperästä hän oli useiden pitkäaikaisten saarella-oleskelujensa aikana\nhankkinut itselleen kunnianimen _kamaaina_.\n\nMitä Ida Bartoniin tulee, ottivat samanikäiset nuoret rouvat hänet\nvastaan syleilyin ja lämpimin hawaijilaisin suuteloin, ihmetellen\nitsekseen miten hän menetteli hoitaessaan vartaloaan. Isoäitien täytyi\nkutsua hänet teelle ja elvyttämään vanhoja muistoja puutarhoissa, jotka\nkuuluivat unohdettuihin taloihin, joita matkailijat eivät milloinkaan\ntule näkemään. Ei ollut vielä kulunut viikkoa hänen tulostaan, kun\nvanha kuningatar Lililuokani ei voinut olla kutsuttamatta häntä\nluokseen ja torumatta häntä siitä, että hän oli laiminlyönyt hänet. Ja\nvilpoisissa, balsamituoksuisissa _lanai'ssa_ vanhat, hampaattomat ukot\nlepertelivät hänelle vanhasta kapteeni Wiltonista, joka oli elänyt\nennen heitä, mutta jonka hurjanreippaita tekoja ja kepposia he nyt\nmielihyvällä muistelivat sellaisina kuin olivat ne isiltään kuulleet.\nTämä oli kapteeni Wilton eli David Wilton eli \"joka paikkaan ehtijä\",\nniinkuin senaikuiset hawaijilaiset häntä ylistävästi olivat\nnimittäneet, ent. luoteisrannan tukkukauppias, jumalaton\nsatamakapakkavieras, laivaton laivuri, haaksirikkoutunut kapteeni, joka\noli seisonut Kailuan rannalla ja toivottanut tervetulleeksi ensimmäiset\nlähetyssaarnaajat, jotka vuonna 1820 saapuivat maahan priki\nThaddeuksessa, ja joka monta vuotta myöhemmin herätti häpeällistä\nhuomiota ryöstäessään vaimokseen erään heidän tyttäristään, vakiintui\nja kauan aikaa palveli Kamehama-kuningassukua vanhoillisena\nrahaministerinä ja tullilaitoksen johtajana ja toimi välittäjänä\nyhdeltä puolen lähetyssaarnaajain ja toiselta ja moniväriseltä puolen\nrantakipparien, kauppiaiden ja hawaijilaisten päälliköiden välillä.\n\nMutta ei Lee Bartoniakaan unohdettu. Päivällisten ja lunchien,\n_luau'iden_ (hawaijilaisten kemujen) ja _poi_-illallisten, uintiretkien\nja tanssiaisten touhussa, joissa he kumpikin saivat osakseen _aloha'a_\n(rakkautta), vaati hänen aikaansa ja ystävyyttään hilpeä joukko Kohlan\nnuorisoa, joka oli tullut huomaamaan, että heillä oli ruuansulatuskin\nja monia muita sisäisiä toimintoja ja sentähden hieman vakaantunut ja\nhiljentynyt, pelaten useammin bridgea ja vielä useammin base-palloa.\nAhkerasti hän myös seurusteli nuoruudenaikaisten pokeri-kumppaniensa\nkanssa, mutta nyt he eivät enää pelanneet niin korkeista summista kuin\nennen, joivat kivennäisvesiä ja appelsiinimehua, eivätkä milloinkaan\nlopettaneet peliään ennen puoltayötä.\n\nKaiken tämän kemuilun aikana ilmestyi näkösälle Sonny Grandison,\nhawaijilaissyntyinen ja saaren edustavimpia miehiä, joka nuoruudestaan,\nneljästäkymmenestäyhdestä ikävuodestaan huolimatta oli kieltäytynyt\nvastaanottamasta piirikunnan kuvernöörin virkaa. Hänkin oli \"kastanut\"\nIda Bartonin Waikikin aallokossa neljännesvuosisata sitten tai vielä\nvarhemminkin, siihen aikaan kun hän vietti loma-aikojaan isänsä\nsuurella karjatilalla Lakanaiin saarella ja oli pintaa karmivalla\ntavalla ottanut hänet ja muita viiden, seitsemän vuotiaita pienokaisia\njoukkueeseensa, jonka nimenä oli \"Ihmissyöjät ja pääkallonpyytäjät\" tai\n\"Lakanaaiin kauhu\". Vielä sitäkin varhemmin olivat hänen isoisänsä\nGrandison ja Idan isoisä Wilton olleet toverukset senaikaisen\nliike-elämän ja politiikan alalla.\n\nSenjälkeen kuin hän oli suorittanut tutkinnon Harwardin yliopistossa\noli hän jonkun aikaa ahkerasti ottanut osaa seuraelämään ja ollut hyvin\nsuosittu. Filippiineillä suoritetun asevelvollisuuden jälkeen oli hän\nvirallisena entomologina ottanut osaa useihin tieteellisiin retkiin,\njotka tehtiin malaijilaiseen saaristoon, Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan,\nNeljänkymmenen vuotiaana oli hän vielä Smithsonian Instituutin\nkirjeenvaihtajana, ja hänen ystävänsä väittivät hänen paremmin tuntevan\nsokerinesteen kuin ne entomologian erikoistuntijat, joita hän ja\nhänen toverinsa istutustenomistajat pitivät palveluksessaan\nkoeviljelyskentällä. Täällä kotimaassaan hän oli oikea mahtimies ja\nulkomailla parhaiten tunnettu hawaijilainen. Jokainen\npaljonmatkustellut hawaijilainen tiesi, että missä hyvänsä he\nmainitsivatkin kotipaikkansa, niin aina oli ensimmäinen kysymys: \"No,\nte kai tunnette Sonny Grandisonin?\"\n\nHän oli sanalla sanoen menestystä kokenut rikkaan miehen poika.\nIsältään perimänsä miljoonan hän oli kartuttanut kymmeneksi\nmiljoonaksi, mutta oli silti pitänyt voimassa isänsä mainetta\nhyväntekijänä ja lahjoittajana ja vieläpä omalla hyväsydämisyydellään\nsaattanut sen varjoonkin.\n\nMutta hän oli vielä muutakin. Kymmenen vuotta sitten jäätyään leskeksi\nja ollen ilman lapsia oli hän parhain ja kiihkeimmin tavoiteltu\nsulhasmies koko Hawaijin saaristossa. Ollen tummanverevä, tarmokas ja\nsuorapiirteinen, pitkä ja soreavartinen ja aina hilpeä, oli hän\nhuomiotaherättävä näky kaikissa piireissä, ja hänen ohimoilta\nharmaantuneet hiuksensa olivat vastakohtana hänen nuorekkaalle iholleen\nja kirkkaille, elokkaille silmilleen ja antoivat hänelle vielä\nhienostuneemman leiman. Seuraelämästä ja kaikista valiokuntain ja\njohtokuntain kokouksista ja poliittisista konferensseista huolimatta\nehti hän vielä johtaa Lakanaiin polo-joukkueitakin ja viedä sen\nvoittoihin, jotka eivät olleet vain satunnaisia, ja oman saarensa,\nLakanaan puolesta hän kilpaili Maui-saaren Baldwinien kanssa etusijasta\npolo-hevosten kasvatuksessa ja maahantuonnissa. -- -- --\n\nJos ehdottoman tarmokas ja vilkas mies ja nainen muodostavat määrätyn\nperusedellytyksen ja jokin toinen yhtä ehdottoman tarmokas ja vilkas\nmies tulee siihen kolmanneksi ainekseksi, niin tämän ehdottoman\ntarmokkaan ja vilkkaan kolmikon yllä alkaa häilyä vaara. Tusinaihmisten\nkielellä sellaista kolmikkoa tavallisesti sanotaan \"järkyttäväksi\" tai\n\"tavattomaksi\". Koska halu ja toiminta ensin heräsivät Sonny\nGrandisonissa, niin hän kai ensinnä tuli tietoiseksi tilanteesta,\nvaikka sellaisen naisen kuin Ida Bartonin oli jo hyvin varhain täytynyt\nsaada sija hänen sydämessään. Lee Barton heistä kolmesta kuitenkin oli\nviimeinen, joka jotakin huomasi, mutta hän löi leikiksi kaiken, mikä\nitsessään ei leikin asia ollut.\n\nHän käsitti pian, että puolet hänen seurapiiristään oli asiasta\nselvillä jo silloin, kun hän vasta teki ensimmäisen havaintonsa.\nParemmin muistellessaan hän huomasi, että jokaiseen juhlatilaisuuteen,\njossa hän ja hänen vaimonsa viime aikoina olivat olleet, oli Sonny\nGrandisonkin ollut kutsuttu. Kolmin he olivat olleet kaikkialla.\nMenivät he minne hyvänsä, joko Kahukuun tai Haleiwaan, Ahuinmanuun tai\nKaneohen, korallipuutarhoihin tai uimakilpailuihin, Koko Headiin tai\naamiaiselle luonnon helmaan, aina sattui Ida ajamaan Sonnyn autossa tai\nhe kumpainenkin jonkun toisen autossa. Oltiinpa sitten tanssiaisissa,\n_luau'illa_, päivällisillä tai huviretkillä, niin aina he olivat\nkolmin.\n\nKun Lee Barton oli saanut silmänsä auki ei hän voinut olla huomaamatta,\nettä Ida oli aina iloisempi milloin sai olla Sonny Grandisonin kanssa\nja että hän kernaasti ajoi hänen seurassaan samassa autossa, tanssi\nhänen kanssaan ja välillä levähtäessään keskusteli. Kaikkein\nvakuuttavin todiste oli Sonny Grandison itse. Tämän neljänkymmenen\nvuotiaan, elämää kokeneen miehen kasvot kykenivät yhtä vähän salaamaan\nhänen tunteitaan kuin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen kykenee\nsalaamaan rakkauttaan. Huolimatta siitä, että hän neljäkymmentä vuotta\noli hillinnyt itseään, kykeni hän kasvoillaan yhtä vähän naamioimaan\nsieluaan kuin samanikäinen Lee Barton saattoi olla näkemättä hänen\nsieluunsa läpi näiden läpikuultavain kasvojen. Ja usein kun Ida\nkeskusteli muiden naisten kanssa ja Sonny tuli puheeksi, kuuli Lee\nBarton hänen ilmaisevan mieltymystään Sonnyyn tai melkein\nliioittelevasti ylistävän hänen polopeliään ja hänen toimintaansa\nmaailmalla ja kuinka erinomaisesti hän suoritti kaikki tehtävänsä.\n\nLee käsitti täydellisesti kuinka Sonnyn sydämen laita oli. Oli\nilmeistä, että sen käsitti koko maailma. Mutta miten oli Idan laita,\njonka kanssa hän kaksitoista vuotta oli ollut naimisissa, lemmekkäässä\navioliitossa? Hän tiesi, että nainen, joka kerta kaikkiaan kuuluu\nsalaperäiseen sukupuoleen, voi milloin tahansa osoittautua yllättävän\nsalaisuuden haltiaksi. Merkitsikö hänen ujostelemattoman tuttavallinen\nsuhteensa Grandisoniin vain toveruutta ja lapsuudenystävyyttä, joka\njatkuu ja lujenee kypsyneemmällä iällä. Tai piilikö siinä, koska nainen\non taipuvampi salamyhkäisyyteen kuin mies, jokin vastakaikua saanut\ntunne, joka kenties oli voimakkaampikin kuin se, mikä kuvastui Sonnyn\nkasvoilla?\n\nLee Barton ei ollut iloinen. Kaksitoista vuotta vietettyään\ntäydellisessä vaimonsa aviollisessa omistuksessa oli hän tullut\nhuomaamaan, että Ida oli hänen ainoa naisensa maailmassa ja että se\nnainen ei vielä ollut syntynyt, vielä vähemmin tullut hänen näkyviinsä,\njoka hetkeäkään kykenisi kilpailemaan Idan kanssa hänen sydämessään,\nhänen sielussaan ja hänen aivoissaan. Ei voinut kuvitellakaan naista,\njoka kykenisi viekottelemaan hänet Idan rinnalta, vielä vähemmin\ntarjoamaan hänelle suurempia riemuja kuin mitä Ida hänelle lakkaamatta\nvalmisti.\n\nTästäkö nyt koituisi, hän aprikoi, se, jota kaikki rakastuneet\naviomiehet niin pelkäävät, hänen vaimonsa ensimmäinen \"seikkailu\"? Hän\nkiusasi itseään tällä kysymyksellä, joka alinomaan palasi hänen\nmieleensä; ja enemmän tai vähemmän keski-ikäisten, hengellisiksi\nkääntyneiden pokeripelaajain suureksi kummaksi ja tullen samalla\nseurapiirien naisten silmätikuksi hän rupesi juomaan wiskya\nappelsiinimehun asemesta, vaatimaan, että oli pelattava suuremmista\nsummista, mieletöntä vauhtia ajaen tekemään yöllisiä automatkoja Paliin\nja Diamond Headiin ja ennen tai jälkeen päivällisen tai lunchin\nottamaan useampia vanhanaikaisia cocktaileja kuin mitä tavalliset\nihmiset tapasivat kestää.\n\nKaikkina heidän avioliittovuosinaan oli Ida suhtautunut suopeasti hänen\nkorttipeliinsä. Hän oli tottunut tähän suopeuteen. Mutta nyt,\nepäilyksen herättyä, luuli hän huomaavansa, että hän innokkaammin kuin\nennen rohkaisi häntä pelaamaan. Toinen seikka, jota hän ei voinut olla\npanematta merkille, oli, että Sonny Grandisonia ei enää näkynyt\npokeri- ja bridgeseuroissa. Hänellä oli ainainen kiire. Missä oli Sonny\nsill'aikaa kuin hän, Lee Barton, pelasi? Ei suinkaan aina valiokuntain\nja johtokuntain kokouksissakaan. Siitä hankki Lee Barton selvyyden. Hän\ntuli vaikeuksitta tietämään, että silloin Sonny useammin kuin\ntavallista oli siellä missä Idakin -- tanssiaisissa, päivällisillä tai\nuintiretkillä kuutamossa; ja samana iltapäivänä, jolloin hän oli\nvedonnut liike-asioihinsa saadakseen olla poissa bridge-ottelusta, joka\nPacificklubilla suoritettiin Leen ja Langhorne Jonesin ja Jack\nHolsteinin välillä -- samana iltapäivänä hän Dora Nilesin luona oli\npelannut bridgeä kolmen naisen kanssa, joista Ida oli ollut yksi.\n\nEräänä iltapäivänä, jolloin Lee Barton oli käynyt katselemassa Pearl\nHarbourin suurta kuivaatelakkaa ja oli paluumatkalla ja ajoi luvattoman\nkovaa vauhtia ehtiäkseen pukeutumaan päivällistä varten, sivuutti hän\nSonnyn auton, ja Sonnyn ainoana kyydittävänä oli Ida. Eräänä iltana\nviikkoa myöhemmin, jonka kuluessa hän ei ollut pelannut korttia,\nhän palasi kotiin kello yksitoista eräiltä Universitetklubilla\npidetyiltä poikamiesten päivällisiltä hiukkaa ennen kuin Ida palasi\n_poi_-tanssiaisillallisilta Alstonista. Sonny oli kyydinnyt hänet\nkotiin. Majuri Franklinin ja hänen vaimonsa olivat he kertomansa mukaan\nensin saattaneet Fort Shafteriin, toisella puolen kaupunkia, useita\nmaileja rannasta.\n\nLee Barton, jolla kaikesta huolimatta oli humaaninen luonne ja joka\nyhtä ystävällisesti kuin ennenkin seurusteli Sonnyn kanssa, kärsi\nmuiden tietämättä hirveästi. Ei edes Idakaan aavistanut hänen kärsivän\nja jatkoi vain entistä hilpeätä, huoletonta, hymyilevää elämäänsä\nvarmana omasta sydämestään, mutta hiukan kummastellen sitä, että mies\notti päivällisten edellä useampia cocktaileja kuin ennen.\n\nIda näytti yhä omaavan hänen entisen luottamuksensa, mutta jotakin hän\nhäneltä salasi, nimittäin sieluntuskansa ja sen laajan kirjanpidon,\njota hän öin ja päivin piti aivoissaan. Toisessa sarekkeessa olivat\nIdan epäilemättä vilpittömät rakkaudenilmaisut ja huolenpito hänestä ja\nkaikki mitä hän teki lisätäkseen hänen viihtymystään ja seuratakseen\nhäneltä pyytämiänsä neuvoja. Toiseen sarekkeeseen hän vei ne hänen yhä\nuseammin toistuvat puheensa ja tekonsa, jotka hänen täytyi katsoa\nkaksimielisiksi. Olivatko ne todella sitä miltä näyttivät? Tai\nperustuivatko ne tahalliseen vai tiedottomaanko kaksimielisyyteen?\nKolmas sareke, pisin kaikista ja psykoloogisista tutkimuksista\nmuodostettu, täytettiin havainnoilla, jotka joko suorasti tai\nepäsuorasti koskivat Idaa ja Sonny Grandisonia. Lee Barton ei pitänyt\ntätä kirjanpitoa tarkoituksellisesti. Hän ei voinut olla\nvälinpitämätön, vaikka tahtoikin. Sillä itsestään ja aivan riippumatta\nhänen tahdostaan, automaattisesti, nämä vientierät asettuivat hänen\nhyvinjärjestetyissä aivoissaan paikoilleen, kukin sarekkeeseensa.\n\nOmaten tavan nähdä ja ymmärtää asiat väärässä valossa ja siten usein\nitsetietoisestikin nähden vähäpätöisyydet suurempina kuin ne\ntodellisuudessa olivat, hän kääntyi Mac Ilwainen puoleen, jolle hän\nkerran maailmassa oli tehnyt suuren palveluksen. Mac Ilwaine oli\netsiväpäällikkö. \"Onko Sonny Grandison naistenmetsästäjä?\" oli\nBarton kysynyt. Mac Ilwaine oli pysynyt vaiti. \"Siis hän on\nnaistenmetsästäjä\", selitti Barton. Mutta siihenkään ei etsiväpäällikkö\nvastannut mitään.\n\nVähän sen jälkeen sai Lee Barton lukea hänen kirjallisen selostuksensa,\njonka hän sitten hävitti ikäänkuin se olisi ollut dynamiittia.\nLoppulause kuului: mitään pahaa hänestä ei voida sanoa, ei ainakaan\nerikoisesti, paitsi että hänen elämänsä sinä kymmenvuotiskautena, joka\non kulunut hänen vaimonsa kuolemasta, ei ole ollut aivan täysin\nmoitteetonta. Hänen avioliittonsa oli perustunut rakkauteen; ja siitä\noli puhunut koko Honolulun hienosto, sillä he olivat kumpainenkin\nrakastaneet toisiaan syvästi sekä ennen että jälkeen avioliiton\nsolmiamisen, aina vaimon traagilliseen kuolemaan saakka, hänen\nhevosineen syöksyessään kallionseinämää alas tuhannen jalkaa\nNahiku-tien alapuolelle. Ja pitkään aikaan sen jälestä, vakuutti Mac\nIlwaine, ei Grandison ollut osoittanut mitään mielenkiintoa naisiin.\nHän oli aina käyttäytynyt säädyllisesti, eikä milloinkaan antanut\naihetta juoruihin tai selkkauksiin, ja koko yleisö oli tehnyt sen\njohtopäätöksen, että hän oli yhden vaimon mies, eikä milloinkaan tulisi\nmenemään uusiin naimisiin. Merkitsemiinsä pikkuseikkoihin nähden Mac\nIlwaine vakuutti, ettei Sonny Grandison edes aavistanut niiden voivan\nolla muiden kuin hänen ja toisten asianomaisten tiedossa.\n\nBarton silmäsi nopeasti ja melkein häpeissään nämä nimet ja\npikkutapaukset ja oli aivan ymmällään heittäessään paperin liekkeihin.\nSonny oli joka tapauksessa ollut sangen tahdikas. Hän tuijotti tuhkaan\nja ihmetteli itsekseen, kuinka paljon Mac Ilwaine mahtoi tietää hänen\nomasta nuoruudenaikaisesta elämästään, hänen poikamieskokemuksistaan.\nTämä ajatus saattoi hänet punastumaan. Jos Mac Ilwaine niin hyvin oli\nperillä seurapiirien jäsenten yksityiselämästä, niin eikö hän silloin,\nvaimonsa miehenä ja suojelijana, ollut Mac Ilwainissa herättänyt\nepäilyksiä Idaa kohtaan? -- -- --\n\n\"Onko sinulla jotakin sanottavaa minulle?\" kysyi Lee vaimoltaan\npidellessään illalla hänen hartiahuiviaan ja hänen viimeistellessä\npukeutumistaan.\n\nTämä oli heidän vanhan ja hyvän molemminpuolisen\nvilpittömyyssopimuksensa mukaista, ja odottaessaan vastausta hän\nkummasteli itsekseen, miksi hän nyt vasta teki tämän kysymyksen.\n\n\"Ei\", vastasi Ida hymyillen. \"Ei mitään erikoista. Jälkeenpäin...\nehkä...\"\n\nTässä hän ryhtyi tarkastelemaan itseään peilissä ja puuteroimaan\nnenäänsä.\n\n\"Sinä tunnet tapani\", lisäsi hän hetken vaiettuaan. \"Tarvitsen aikaa\nkootakseni omalla tavalla ajatukseni -- silloin kun minulla on jotakin\nkoottavaa; mutta sitten sinä ne aina saat tietää. Usein ne eivät\nsisällä mitään, ja silloin säästän sinulta vaivan kuulla niistä.\"\n\nSitten hän ojensi käsivartensa, jotta Lee kietoisi huivin hänen\nhartioilleen -- oivat pikku käsivartensa, jotka olivat niin viisaat ja\nteräksenkovat kamppaillessaan aaltojen kanssa ja jotka kuitenkin olivat\nvain aito naiselliset käsivarret, pyöreät, lämpimät ja valkoiset,\nihastuttavat niinkuin naisen käsivarsien tulee olla, harjoitettuine\nlihaksineen, jotka pehmeiden ääriviivojen ja hienon hipiän alla olivat\npiilossa, mutta aina valmiina tottelemaan jokaista hänen tahtonsa\nmääräystä.\n\nLee katseli häntä miettivästi hänen siinä seisoessaan -- hän näytti\nniin aralta, niin porsliininhauraalta, että vahva mies saattoi taittaa\nhänet kahtia huitaisemalla käsivartensa hänen ympärilleen.\n\n\"Meidän on kiire!\" huudahti hän hitaasti kietoessaan ohutta harsohuivia\nhänen kevyen, ilmavan leninkinsä suojaksi. \"Me olemme viivytelleet, ja\njos ylhäällä Nuuanussa sataa niin että meidän on kuomi nostettava ylös,\nniin myöhästymme toisesta tanssista.\"\n\nMennessään hänen perässään ovea kohti hän päätti ottaa vaarin kenen\nkanssa hän tulisi tanssimaan toisen tanssin, mutta samalla hänen\nsilmänsä nauttivat siitä, mitä hän usein hiljaisuudessa oli kutsunut\nhänen ylvääksi, henkeväksi ja aistillisen miellyttäväksi käynnikseen.\n\n\"Ethän kai ajattele minun lyövän sinua laimin uhraamalla liian paljon\naikaa pokerinpeluun?\" yritti hän taas epäsuorasti koetella häntä.\n\n\"Oh, enhän toki! Tiedäthän minun mielelläni näkevän että oikein mielesi\nmukaan saat nauttia korteistasi. Se sinua viihdyttää. Ja nyt sinä\nenemmän jo keski-ikäisenä miehenä olet järkevämpikin niiden suhteen.\nSiitä on jo kohta kai vuosia kun olet istunut niiden ääressä myöhempään\nkuin kello yhteen.\"\n\nNuuanussa ei satanutkaan, ja taivas, jolta pasaatituuli oli\nkarkoittanut pilvet, oli kirkkaassa tähdessä. He saapuivat perille\nInchkeepien luo parahiksi toisen tanssin alkuun, ja Lee Barton pani\nmerkille, että hänen vaimonsa tanssi Grandisonin kanssa -- mikä ei\nitsessään ollut mitään tavatonta, mutta joka heti kuitenkin\nrekisteröitiin Bartonin aivoissa.\n\nTuntia myöhemmin, alakuloisena ja levottomana ja kieltäydyttyään\nottamasta osaa kirjastossa pelattavaan bridge-erään ja päästyään pakoon\neräiltä nuorilta rouvilta, kuljeksi hän tietä pitkin pois kauniiseen\npuutarhaan. Hän samosi yli ruohikon ja saapui erään yöllä kukkivia\ncereuksia kasvavan kukkapenkereen luo. Jok'ainoa kukka puhkesi pimeän\ntullen ja lakastui ja varisi päivän koittaessa; sen elämä kesti vain\nyhden yön. Nämä suuret kermanvalkeat kukat, liljankaltaiset ja\nvahamaiset, yölliset johtotähdet, jotka pimeyden täyttivät hurmaavalla\ntuoksullaan, koettivat kiireesti elää ja kokea suloisen, lyhyen\nelämänsä.\n\nMutta kukkapenkereen viereinen tie ihan kuhisi ihmisiä, aina parittain,\nmies ja nainen, jotka olivat hiipineet ulos tanssien väliajoilla tai\nkävelivät siellä muuten ottamatta ollenkaan osaa tanssiin. Nämä\nkeskustelivat matalalla, pehmeällä äänellä ja puhelivat rakkaudestaan\nja kukkien ihanuudesta. Verannalta kuului \"Hanalein\" hellän hivelevät\nsävelet kahden nuoren ihmisen laulamana. Lee Bartonin mieleen muistui\nhämärästi -- kenties jostakin Maupassantin novellista -- apotti, jolla\noli se varma mielipide, että Jumalalla oli joka seikassa jokin\ntarkoitus, ja joka kummastui tullessaan lopulta siihen johtopäätökseen,\nettä yö oli omistettu rakkaudelle.\n\nBartonia hämmästytti ajatus, että ihmisillä ja kukilla oli sama käsitys\nyöstä. Hän lähti kulkemaan takaisin taloa kohden, ja poikkesi\nmutkittelevalle tielle, joka kulki leipäpuiden ja algarobain varjossa.\nPimeässä, siellä, missä hänen kulkemansa polku taas sukeltautui esiin\navarammille aloille, silmäili hän yli pienen aukeaman, jonka takana,\ntoisella varjoisella polulla, seisoi ihmispari sylityksin. Miehen\nintohimoinen, matala ääni oli herättänyt hänen huomionsa ja suunnannut\nhänen katseensa heitä kohti, ja niinpian kuin he huomasivat hänen\nläsnäolonsa, lakkasi ääni kuulumasta ja kumpikin seisoi liikkumatta\nsylityksin.\n\nHän jatkoi vaellustaan, ja ajatus, että toinenkin rakastavien jono\nkulki puiden varjossa yökukkapenkereen viertä, kiusasi häntä. Oh, hän\ntunsi sen leikin entisiltä ajoilta, jolloin mikään varjo ei ollut liian\npimeä, eikä mikään viekkauteen turvaaminen liian vastenmielinen, jos\njokin lemmenkohtaus oli pidettävä salassa. Kun kaikki kävi ympäri,\nolivat ihmiset kukkien kaltaiset, ajatteli hän. Ennenkuin hän taas\npalasi siihen ärsyttävän liikehtivään elämään, johon hän kuului,\npysähtyi hän hetkeksi valaistun verannan kirkkaaseen valokehään\ntuijottaakseen loisteliaan purppuranpunaisiin hibicuskukkiin. Ja kaikki\nhänen kärsimyksensä, kaikki mitä hän äsken oli tullut huomanneeksi aina\nyökukkapenkereestä ja parittain rakkauttaan kuiskivista ihmisistä\nniihin kahteen saakka, jotka salassa syleilivät toisiaan, kiteytyi\nyht'äkkiä siinä ihmiselämän vertauskuvassa, joka suhisi näissä päivällä\nkukkivissa hibicuksissa. Ne puhkesivat päivänkoitteessa lumivalkeaan\nkukkaan, lämpenivät helottaviksi auringonpaisteessa ja illan tullen\ntummenivat purppuranvärisiksi, niin että niiden kauneutta ja\nolemassaoloa enää tuskin saattoi huomata; ja siinä hänen mielestään\nkuvastui koko ihmisen elämä ja hänen intohimonsa.\n\nMitä muita huomioita hän vielä olisi saattanut tehdä, hän ei\nmilloinkaan saanut tietää, sillä Idan tyyni ja iloinen nauru kuului\nsamassa hänen takanansa, algarobain ja leipäpuiden pimennosta. Hän ei\nkatsonut taakseen, siksi paljon hän pelkäsi sitä, mitä tiesi silloin\ntulevansa näkemään, vaan juoksi kiireesti, melkein kompastuen, ylös\nverannan portaita. Vaikka hän tiesi mitä tulisi näkemään kääntäessään\npäänsä ja katsellessaan vaimoaan ja Sonnyä, paria, jonka hän oli nähnyt\npiiloutuvan pimentoon, tunsi hän yht'äkkiä päätänsä huimaavan ja\nseisahtui, nojautui kädellään erästä pylvästä vasten ja hymyili\ntylsästi kohti nuorten laulajain ryhmää, jotka _honi kaua wiki-wiki_\n-kertosäkeellään tekivät kaihoisan yön entistä kaihoisammaksi.\n\nSitten hän kielellään kostutti huuliaan, pakoitti kasvonsa ja jäsenensä\nuudelleen tottelemaan ja vaihtoi muutamia leikillisiä sanoja mrs\nInchkeepin kanssa. Mutta hän ei voinut jäädä siihen kauaksi, sillä\nsilloin hän tapaisi parin, joka kuului nousevan portaita hänen\ntakanaan.\n\n\"Minusta tuntuu kuin olisi tuo Suuri Jano nyt juuri alkanut minua\nkiusata\", sanoi hän emännälle, \"ja ikäänkuin vain suuri haarikka\npelastaisi minut nääntymästä.\"\n\nPuoli tusinaa autoa teki lähtöä Waikikiin, ja hänen osalleen tuli\nkyyditä Lesliet ja Burnstonit kotiin, mutta hän ei voinut olla\npanematta merkille, että Ida istui Sonnyn rinnalla hänen autossaan. Ida\noli siis kotona ennen häntä ja kampasi parhaillaan tukkaansa, kun hän\nsaapui. He toivottivat tavalliseen tapaan toisillensa hyvääyötä, mutta\nhän melkein jäykistyi koettaessaan ja onnistuessaan näyttämään\nvälinpitämättömältä muistaessaan, kenen huulet olivat varhemmin illalla\nsuudelleet Idaa.\n\nOliko siis nainen todellakin sellainen kerrassaan siveetön olento,\njommoiseksi saksalaiset pessimistit hänet kuvasivat, tuumiskeli hän\nvääntelehtiessään vuoteellaan lampunvalossa ja voimatta yhtä vähän\nnukkua kuin lukea. Tunnin kuluttua hän nousi ylös ja aukaisi\nlääkelaatikkonsa. Hän otti viisi opiumiannosta yhdellä kertaa. Tunnin\nkuluttua hän peläten ajatuksiaan ja unetonta yötä otti yhden annoksen\nlisää. Kaksi kertaa hän toisti tämän tunnin väliajoilla. Mutta unilääke\nvaikutti niin hitaasti että hän vasta päivänkoitteessa torkahti.\n\nKello seitsemän hän taas oli hereillä, suuta kuivasi ja hän oli väsynyt\nja torkuksissa, mutta saattoi nukahtaa vain muutaman minuutin\nkerrallaan. Hän huomasi nukkumisen mahdottomaksi, söi aamiaisen\nvuoteessa ja ryhtyi silmäilemään aamulehtiä ja aikakausjulkaisuja.\nMutta unilääke vaikutti vielä, ja syödessään ja lukiessaan hän silloin\ntällöin torkahti. Samoin kävi hänen ottaessaan kylmän suihkun ja\npukeutuessaan, ja vaikkei lääke ollutkaan yöllä suonut hänelle\nsanottavasti unta, tunsi hän olevansa sille kiitollinen siitä\nuneliaasta viileydestä, johon se nyt aamulla hänet vaivutti.\n\nKun hänen vaimonsa rauhallisena ja iloisena kuin tavallista nousi\nvuoteeltaan ja hymyilevänä ja veitikkamaisena ja ihastuttavaan kimonoon\npuettuna tuli hänen luokseen, alkoi hän tuntea myrkyn pyörryttävää\nvaikutusta. Koska hän varmasti tiesi, ettei Idalla heidän vanhan\nsopimuksensa mukaan ollut hänelle mitään sanottavaa, tekaisi hän pienen\nvalheen. Idan kysymykseen kuinka hän oli nukkunut hän vastasi:\n\n\"Kurjasti, Heräsin kaksi kertaa siihen, että jalastani veti suonta. En\ntohtinut senjälkeen enää kunnolla nukkua. Se ei sentään enää toistunut,\nmutta nyt ovat jalkani sietämättömän arat.\"\n\n\"Tuo suonenveto vaivasi sinua jo viime vuonna\", muisteli Ida.\n\n\"Se taitaa käydä kroonilliseksi\", hymyili hän. \"Vaarallista se ei ole,\nmutta sangen epämiellyttävältä tuntuu semmoiseen herätä. Se ei nyt taas\npalaa ennenkuin vasta ensi yönä, jos se ollenkaan palaa, mutta nyt\nminusta tuntuu kuin olisin saanut aika selkäsaunan.\" -- -- --\n\nSaman päivän iltapäivänä Lee ja Ida Barton kahlasivat veteen\nUlkohankaklubin rannasta ja uivat ponnahduslaudan ohi kanaka-aallokon\nhyökylaineille. Kylpijöitä oli niin vähän, että kun he parin tunnin\nkuluttua hitaasti uiden olivat paluumatkalla, olivat he aivan yksin.\nMatala merenkäynti ei vetänyt puoleensa ihmisiä, ja viimeisetkin\naalloillaratsastajat ja kanoottiurheilijat olivat jo kadonneet maihin.\nYht'äkkiä Lee käännähti selälleen.\n\n\"Mitä nyt?\" huusi Ida, joka ui kahdenkymmenen jalan päässä hänestä.\n\n\"Tuo suonenveto taas\", vastasi hän levollisesti, vaikka sanat\nkihahtivat läpi tyynesti yhteenpurtujen hampaiden.\n\nNukutusaineen kiihoittava vaikutus tuntui vielä mielikuvituksessa,\nmutta hän oli siitä huolimatta aivan tyyni. Hän näki Idan uivan\nluokseen niin vakain ja tasaisin vedoin, että hän ihmetteli hänen\nmielenmalttiaan, vaikka häntä samalla kiduttikin ajatus, että hän niin\nvähän välitti hänestä tai oikeammin: niin paljon enemmän Grandisonista.\n\n\"Kumpainen jalka?\" kysyi Ida antaen jalkainsa vaipua ja alkaen polkea\nvettä hänen vierellään.\n\n\"Vasen jalka -- no niin! nyt se on molemmissa.\"\n\nHän nosti polvensa ylös, kohotti ikäänkuin tahtomattaan päänsä ja\nrintansa vedestä ja katosi murtuvan, melkein ilman vaahtoharjaa olevan\nlaineen alle. Muutaman sekunnin kuluttua hän taas sukelsi pinnalle,\npärskyen ja yhä selällään.\n\nHän miltei nauroi, vaikka hänen onnistuikin vääntää suunsa\ntuskanirviin, sillä hänen teeskennelty suonenvetonsa oli muuttunut\ntodelliseksi. Ainakin toisessa jalassa se vaivasi, ja lihakset\nvääntyivät sangen tuskallisesti.\n\n\"Vasen on pahin\", mutisi hän, kun Ida ilmaisi aikovansa hieroa hänen\njalkaansa, \"Mutta paras on että jätät sen sikseen. Minussa on ennenkin\nollut suonenveto, ja jos se äityy pahemmaksi, niin sitten kai turvaudun\nsinuun.\"\n\nIda kävi tästä huolimatta käsiksi hänen koviksi pahkuroituneisiin\nlihaksiinsa ja alkoi hieroa ja taivutella.\n\n\"Ei, sinä et saa\", voihki hän hampaidensa välitse, \"Anna minun olla --\nminä kierrän nilkkaa ja varpaita vastakkaisiin suuntiin; se auttaa.\nOlen tehnyt sen ennen ja tiedän miten siinä on meneteltävä.\"\n\nIda laski hänet irti, mutta jäi hänen viereensä polkien vettä ja pitäen\nsilmällä hänen kasvojaan nähdäkseen, miten hänen omat yrityksensä\nsujuivat. Mutta Lee Barton taivutteli tahallaan nilkkojaan ja\npingoittuneita lihaksiaan saadakseen suonenvedon kiihtymään. Viime\nvuonna kamppaillessaan tämän vammansa kanssa hän oli, kun kohtaus\nsattui hänen loikoessaan vuoteella ja lukiessaan, oppinut keinon, jolla\nhän lukemistaan keskeyttämättä saattoi suostutella suonenvedon\nkatoamaan. Mutta nyt hän teki päinvastoin, kiihdytti suonenvetoa ja sai\nihmeekseen ja mielihyväkseen sen siirtymään oikeaan pohkeeseen. Hän\npäästi säikähtyneen parkaisun, oli hätääntyvinään, koetti kohottautua,\nja seuraava aalto vyörähti hänen ylitseen.\n\nHän tuli ylös, pärskytti vettä ja ojensi kätensä ja jalkansa suoriksi\nja tunsi Idan molempine pienine, mutta lujine käsineen tarttuvan hänen\nsuonenvedon ahdistamaan pohkeeseensa.\n\n\"Se menee pian ohi\", sanoi Ida hieroessaan. \"Tällainen kouristus ei\nmilloinkaan ole pitkäaikainen.\"\n\n\"Minä en tiennyt sen voivan äityä noin pahaksi\", ähki hän. \"Kunpa se\nvain ei siirtyisi ylemmäksi! Tunnen itseni niin avuttomaksi.\"\n\nHän kävi yht'äkkiä kiinni Idan kumpaiseenkin käsivarteen, hänen\nhauislihaksiinsa ja koetti kohottautua hänen päälleen, niinkuin hukkuva\nkoettaa päästä airon varaan, ja painoi hänet alleen, Ennenkuin hän\npäästi hänet irti heidän kamppaillessaan, irtautui Idan vahakangaslakki\nsamoin kuin hänen hiusneulansakin, ja hän tuli pinnalle henkeään\nhaukkoen ja kasvoihinsa takertuneiden, märkien hiuksiensa sokaisemana.\nLee oli varma, että oli sillä välin nähnyt hänen ottavan \"kylmän\nryypyn\".\n\n\"Pysy erilläsi!\" varoitti hän ojentaessaan jalkansa suoraksi\nteeskennellyllä kiihkolla.\n\nMutta Ida painoi sormensa lujasti hänen pohkeeseensa; ja hän ei nähnyt\npelon häivettäkään hänen kasvoillaan.\n\n\"Se nousee ylemmäs\", valitti hän yhteenpurtujen hampaidensa välitse; se\nkuului melkein puoleksi hillityltä voihkaisulta.\n\nHän oikaisi oikean jalkansa aivan suoraksi, ikäänkuin uusi kohtaus\nolisi jäykistyttänyt hänen reitensäkin.\n\nNukutusaine vaikutti vielä hänen aivoissaan niin että hän saattoi\njatkaa julmaa komediaansa, mutta samalla aikaa hän näki ja antoi arvoa\nvaimonsa tahdonponnistukselle, joka kävi ilmi hänen vääntyneistä\nkasvoistaan ja hänen kuolemankauhua kuvastavista silmistään, mutta sen\ntakaa hän näki hänen rohkeutensa ja hänen ajatustoimintansa selvyyden\nja lujan päättäväisyytensä.\n\nVieläkään ei Ida antanut perään, ei sanonut hänelle: \"Tahdon kuolla\nkanssasi.\" Sensijaan hän herätti hänen hämmästyksensä sanomalla aivan\nlevollisesti: \"Heittäydy veltoksi. Vajoa niin että vain huulesi ovat\npinnalla. Minä kannatan päätäsi. Kouristuksen täytyy päättyä. Maissa ei\nole vielä kukaan kuollut suonenvetoon, eikä vahvalle uimarille pitäisi\nkäydä niin vedessä. Sen täytyy saavuttaa huippukohtansa ja mennä ohi.\nMolemmat olemme vahvoja ja kylmäverisiä uimareita...\"\n\nHän väänsi kasvojansa ja veti hänet tahallaan veden alle. Mutta\npinnalle noustua hän yhä oli hänen vieressään ja vettä poikiessaan tuki\nhänen päätään ja sanoi:\n\n\"Heittäydy veltoksi. Ole rauhallinen. Minä kannatan päätäsi. Kestä.\nAnna sen kouristella aikansa. Älä vastusta sitä. Heittäydy veltoksi --\nveltoksi sielultasi, niin ruumiisikin veltostuu. Anna myöten. Muista\nmiten opetit minua antamaan myöten pohjavirrassa.\"\n\nEräs niin matalaan merenkäyntiin nähden tavattoman suuri aalto heitti\nkuperkeikkaa heidän ylitseen, ja hän veti Idan mukanaan niin että he\nkumpainenkin vajosivat, kun aallonharja riehahti heidän ylitseen.\n\n\"Suo anteeksi\", mutisi hän tuskasta kiristyneiden hampaittensa välitse,\nkun he taas vetivät ensimmäisen henkäyksen. \"Ja päästä minut irti.\" Hän\npuhui sysähdyksittäin, tuskallisin väliajoin. \"Ei ole tarpeen, että\nmolemmat hukumme. Minun on menehdyttävä. Kouristus voi milloin tahansa\nnousta vatsaan, ja silloin vedän sinut mukanani kykenemättä\nhellittämään sinusta. Pyydän sinua, rakkaani, jätä minut tähän. Toinen\nmeistä on tarpeeksi. Sinulla on niin paljon minkä tähden elää.\"\n\nIda katsoi häneen niin syvästi ja nuhtelevasti, että viimeinenkin\nkuolemanpelon häive samalla katosi hänen silmistään. Oli ikäänkuin hän\nolisi sanonut, niin, tuo katse sanoi enemmänkin kuin jos hän olisi\nsanonut: \"Minulla ei ole ketään muuta kuin sinä, jonka tähden elää.\"\n\nSiis ei Sonny ollutkaan hänelle yhtä arvokas kuin hän! oli Bartonin\nriemuisa johtopäätös. Mutta sitten hän muisti hänet Sonnyn sylissä\nleipäpuun alla ja päätti jatkaa julmuuttaan. Ja nukutusainekin\nsitäpaitsi innoitti hänet tähän. Koska kerran olet aloittanut tämän\nvaikean kokeen, puhui ääni hänen sisässään, niin anna sen johtaa\ntäydelliseen selvyyteen! Hän vetäytyi kokoon ja vajosi ja taas sukelsi\npinnalle ja teki ilmeisiä ponnistuksia oikaistakseen itsensä\nvaakasuoraan. Mutta hetkeksikään Ida ei kadottanut malttiaan tai\njoutunut kaameana uhkaavan kuolemanajatuksen valtoihin. Aina kun hän\nsai päänsä yli vedenpinnan, ponnisti hän voimiaan kannattaakseen häntä,\nsamalla huohottaen ja voihkien rohkaisevia sanoja: \"Laske ruumiisi\nveltoksi... laske... pian... nyt... olet kestänyt... pahimman. Miten\ntuskalliselta se tuntuukin... menee se ohi... Nyt on parempi olla...\neikö totta?\"\n\nJa sitten Barton taas veti hänet veden alle, piteli häntä yhä\npahemmin, saattoi hänet summattomasti nielemään merivettä, varmana\nvakaumuksessaan, ettei se ollenkaan vahingoittaisi häntä. Väliin he\ntuokioksi, kenties vain muutamiksi sekunneiksi kohosivat pinnalle,\nauringonvaloon, vajosivat taas hänen vetämänään ja pyöriskelivät sinne\ntänne tyrskyjen ajamina.\n\nVaikka vääntäytyikin irti hänen otteestaan, ei Ida yrittänyt uida pois\nhänen luotaan, vaan palasi aina avuksi, vähenevin voimin ja sumennein\naivoin koettaen häntä pelastaa. Kun Lee katsoi tämän riittävän ja\nenemmänkin kuin riittävän, kävi hän rauhallisemmaksi, päästi hänet irti\nja suoristi ruumiinsa.\n\n\"A-a-ah\", huokasi hän melkein hyvillä mielin ja puhui, pitäen aina\nvähän väliä hengähtääkseen. \"Se alkaa mennä ohi. Tuntuu kuin olisin\ntaivaassa. Lepään ja ajelehdin, ja nyt noiden kauheiden tuskien\nlievennyttyä tunnen olevani äärettömän onnellinen.\"\n\nIda koetti vastata, mutta huohotukseltaan ei voinut.\n\n\"Olen täysin toipunut\", vakuutti hän Idalle. \"Nyt voimme kellua ja\nlevähtää. Suoristaudu niin että pääset vapaasti hengittämään.\"\n\nJa rinnakkain he puolentunnin ajan kelluivat leppoisana käyvässä\nkanaka-aallokossa. Ida Barton heistä kahdesta ensinnä puhui ja osoitti\nsillä toipuneensa.\n\n\"Miltä tuntuu, ystäväiseni?\" kysyi hän.\n\n\"Tuntuu kuin höyryjyrä olisi ajanut ylitseni\", vastasi hän. \"Entä sinä,\npoloinen armaani?\"\n\n\"Tunnen itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi. Olen niin onnellinen,\nettä tahtoisin itkeä, mutta toiselta puolen taas liian onnellinen\nkyetäkseni siihen. Sinä peloitit minua hetken aikaa hirveästi. Luulin\njo että kadottaisin sinut.\"\n\nLee Bartonin sydän oli tulvillaan riemua. Ei sanaakaan siitä, että hän\nitse oli ollut hengenvaarassa. Tämä oli siis rakkautta, tosi rakkautta\n-- sitä suurta, itsensä unohtavaa rakkautta.\n\n\"Ja minä olen maailman ylpein mies\", sanoi hän, \"koska vaimoni on\nmaailman uljain nainen.\"\n\n\"Uljain!\" huudahti Ida torjuvasti, \"Minä rakastan sinua. En ennen kuin\nvasta nyt, oltuani vähällä sinut kadottaa, tietänyt, kuinka sinua\ntodella rakastin. Ja nyt uidaan maihin. Tahdon olla sinun kanssasi\nkahden, tuntea käsivartesi ympärilläni sill'aikaa kuin sanon sinulle\nmitä sinä olet ja tulet vast'edeskin olemaan minulle.\"\n\nPuolentunnin kuluttua he astuivat maihin ja astelivat ylös rannan\nkovaa, valkoista hiekkaa, päivää paistattelevien ihmisten välitse.\n\n\"Mitä te siellä ulapalla teitte?\" kysyi eräs kapteeneista.\n\"Riitelittekö?\"\n\n\"Kyllä, meillä oli pieni välienselvitys\", vastasi Ida Barton hymyillen.\n\n\"Ja nyt on meillä ikuinen sopu\", vakuutti Lee Barton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana, ensin lähetettyään peruutuksen erääseen vieraskutsuun,\nistuivat he sylityksin nojatuolissa.\n\n\"Sonny matkustaa pois huomisaamuna\", virkkoi Ida ikäänkuin sattumalta\nja ilman edelläkäyvää aihetta. \"Hän matkustaa malaijilaiseen saaristoon\ntarkastelemaan kumi- ja puutavaraliikettään.\"\n\n\"En ole kuullut siitä vielä\", sai Lee hämmästyksestään huolimatta\nsanotuksi.\n\n\"Minä sen ensimmäisenä sain tietää\", jatkoi Ida. \"Hän ilmoitti sen\nminulle eilen illalla.\"\n\n\"Tanssin aikanako?\"\n\nIda nyökkäsi.\n\n\"Eikö se ollut hiukan odottamatonta?\"\n\n\"Olihan se\", Ida irroittautui miehensä käsivarsista, \"Tahdon nyt puhua\nSonnystä. Minulla ei vielä milloinkaan ole ollut mitään oikeata\nsalaisuutta sinuun nähden. Aioin se jättääkin salaisuudeksi. Mutta\ntuolla aallokossa tänään tulin ajatelleeksi, että jos molemmat\nkuolisimme, jäisi jokin asia sanomatta.\"\n\nHän vaikeni, ja Lee, joka puoleksi arvasi mitä oli tulossa, ei tehnyt\nmitään rohkaistakseen häntä, mutta tarttui vain hänen käteensä ja\npuristi sitä lujasti.\n\n\"Sonny oli tykkänään menettänyt malttinsa... -- minun suhteeni\",\nsopersi hän, \"Sen sinä tietysti olet huomannut. Ja... ja eilen illalla\nhän ehdotti, että pakenisin hänen kanssaan. Mutta se ei kuulu\ntunnustukseeni...\"\n\nLee Barton odotti.\n\n\"Tunnustukseni\", jatkoi hän, \"sisältää vain sen, etten vähääkään ollut\nsuuttunut häneen -- että olin vain pahoillani ja tunsin osanottoa häntä\nkohtaan. Tahdon tunnustaa, että itsekin hiukan menetin malttiani...\nniin, enemmänkin kuin hiukan. Senvuoksi olin kiltti ja ystävällinen\nhänelle eilen. En ole tyhmyri. Tiesin että niin kävisi. Ja... niin,\ntiedän kyllä että olen heikko ja turhamainen nainen -- ja olin ylpeä\nsiitä että sellainen mies kuin hän oli menettänyt mielenmalttinsa minun\ntakiani. Minä rohkaisin häntä. Tuo eilisiltainen ei olisi tapahtunut,\njollen olisi häntä rohkaissut. Ei hän, vaan minä tein syntiä eilen\nillalla, jolloin hän teki kysymyksensä. Vastasin 'ei', 'mahdotonta',\nniin, tiedäthän sinä sen minun sanomattanikin. Ja minä olin äidillinen\nhäntä kohtaan, hyvin äidillinen. Sallin hänen syleillä itseäni,\npuristauduin hänen rintaansa vasten ja annoin hänen suudella ja\nsuutelin itsekin, koska se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Niin,\nsinähän ymmärrät, se nöyryytti häntä. Minä en rakastanut Sonnyä. Minä\nrakastin sinua. Olen koko ajan rakastanut sinua, sinua, enkä ketään\nmuuta.\"\n\nHän odotti ja tunsi miehensä käden kiertyvän olkapäällensä ja\nkäsivartensa alle ja antoi hänen vetää itsensä luokseen.\n\n\"Sinä säikäytit minut todenteolla\", tunnusti Lee, \"pelkäsin jo\nkadottavani sinut. Ja.,..\" Hän keskeytti ilmeisesti hämillään, mutta\nmalttoi reippaasti mielensä. \"No niin, sinä kyllä tiedät, että olet\nainoa nainen minulle. Siinä kyllä.\"\n\nIda veti tulitikkulaatikon hänen taskustaan ja raapaisi tulta, jotta\nhän voisi sytyttää jo kauan sitten sammuneen sikaarinsa.\n\n\"Niin\", sanoi hän, kun savu jo kierteli heidän ympärillään, \"nyt, kun\ntunnen sinut niinkuin minä sinut tunnen, _kokonaan_, tahdon vain sanoa,\nettä säälin Sonnyä hänen tappionsa vuoksi -- olen pahoillani hänen\npuolestaan, mutta yhtä iloinen omasta puolestani. Ja... vielä yksi\nasia. Viiden vuoden kuluttua on minulla jotakin kerrottavaa sinulle,\njotakin merkillistä, jotakin naurettavan merkillistä, minusta itsestäni\nvain ja kuinka hölmö olen ollut sinun takiasi. Viiden vuoden kuluttua.\nSuostutko siihen?\"\n\n\"Suostun, vaikka olisi viisikymmentä vuotta kysymyksessä\", vastasi hän\nja painui häntä lähemmäksi.\n\n\n\n"]