Varastettu basilli ja muita tapauksia

VARASTETTU BASILLI JA MUITA TAPAUKSIA

Kirj.

H. G. Wells

Englannista suomensi V. Hämeen-Anttila

Joutoaikoina 2.

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.

SISÄLLYS:

 Varastettu basilli.
 Tuntemattoman kämmekän kukkiminen.
 Avu'n tähtitornissa.
 Eläintentäyttäjän ennätyksiä.
 Kameelikurkikauppaa.
 Aarre metsässä.

VARASTETTU BASILLI.

"Tämä taasen", virkkoi bakteriologi, työntäen mikroskopin alle lasilevyn, "on kuuluisan kolerabasillin valmiste –: koleran tarttuma-ainetta."

Kalpea mies tähysti mikroskopin putkeen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut sellaiseen, ja painoi vapaata silmäänsä hervottomalla valkealla kädellään. "Näen kovin vähän", hän sanoi.

"Kiertäkää tätä ruuvia", huomautti bakteriologi, "kenties ei näköpiste osu kohdalle. Silmät ovat niin erilaisia. Aivan pieni käännös vain puoleen tai toiseen."

"Ahaa! nytpä näen", huudahti vieras. "Ei siinä sentään kovinkaan suuria nähtäviä ole. Pieniä vaaleanpunaisia juovia ja rihmoja. Ja kuitenkin nuo pikku hiukkaset, nuo pelkät atomit, voisivat lisääntyä lukemattomaksi paljoudeksi ja tuhota kaupungin! Ihmeellistä!"

Hän nousi seisaalleen, päästi lasilevyn mikroskopista ja piti sitä kädessään valoa vasten. "Tuskin näkyviä", hän sanoi, tarkastellen valmistetta.

Hän epäröitsi. "Ovatko nämä – eläviä? Ovatko ne nyt vaarallisia?"

"Nuo ovat värjättyjä ja kuolleita", selitti bakteriologi. "Soisinpa puolestani että voisimme tappaa ja värjätä jok'ainoan koko luomakunnasta."

"Tuskin huolisittekaan", hymähti kalpea mies, "pitää moisia olentoja elävinä ympärillänne – toimivassa tilassa?"

"Päinvastoin, meidän täytyy", vastasi bakteriologi. "Tässä esimerkiksi." – Hän astui lattian poikki ja otti sinetityn lasiputken. "Tässä on eloa. Oikeita tauti-itiöitä viljeltyinä." Hän tavotteli sanaa. "Pulloon säilytettyä koleraa, niin sanoakseni."

Huomaamaton tyydytyksen ilme vilahti hetkeksi kalpean miehen kasvoilla. "Siinä on teillä kuolema hallussanne", hän sanoi, ahnaasti silmäillen pikku putkea. Bakteriologi tarkkasi vieraansa kasvonpiirteillä kuvastuvaa sairaalloista mielihyvää. Tämä mies, joka nyt ehtoopäivällä oli vanhan ystävän suosituskirjeellä päässyt hänen vieraakseen, herätti hänessä mielenkiintoa heidän luonteittensa vastakkaisuuden vuoksi. Vieraan suora musta tukka ja syvälle painuneet harmaat silmät, kuihtunut muoto ja hermostunut käytös, oikullinen, mutta kiihkeä harrastus olivat hauskana vaihteluna bakteriologin tieteellisen työkumppanin tyynistä tuumailuista. Oli kenties luonnollista antaa asialle mitä tehokkain sävy, kuulijan ilmeisesti ollessa hyvin herkkä sen kuolettavaa puolta mietiskelemään.

Hän piteli putkea miettiväisenä. "Niin, tässä on rutto vangittuna. Säreppäs vain tällainen pikku putki vesijuomasäiliöön, sano näille pienille elämän hitusille, joita täytyy nähdäkseen värjätä ja voimakkaimmalla mikroskopilla tutkia, ja joita ei voi haistaa eikä maistaa – sano niille: 'menkää, kasvakaa ja lisääntykää, ja täyttäkää säiliöt', niin kuolema – salaperäinen, jäljille pääsemätön kuolema, pikainen ja kauhea, täynnä tuskaa ja nöyryytystä – pääsisi valloilleen tässä kaupungissa ja etsiskelisi uhrejaan joka taholta. Se riistäisi missä miehen vaimoltaan, missä lapsen äidiltään, missä valtiomiehen toimistaan, ja missä ahertajan uurastuksestaan. Se seuraisi vesiviemäreitä, hiipisi katuja pitkin, valitsisi rangaistakseen talon sieltä toisen täältä, missä juomavettä ei keitetä, tunkeutuisi kivennäisvesitehtailijain kaivoihin, huuhtoutuisi kasviksiin ja kävisi lepotilaan jäissä. Se väijyisi vuoroaan hevosten vesikaukaloissa ja vaanisi varomattomia lapsia yleisissä juomapaikoissa. Se liukenisi maahan, odottamattomasti ilmestyäkseen tuhansiin kaivoihin ja lähteisiin. Päästä se vain vesisäiliöön, niin se hävittää kymmeneksen kaupunkia ennen kuin saadaan jälleen saarroksiin ja kiinni."

Hän vaikeni äkkiä. Hänen oli sanottu olevan liiaksi altis kaunopuheisuuteen.

"Mutta tässähän se on varmassa tallessa – aivan varmassa."

Kalpea mies nyökäytti päätään. Hänen silmänsä kiiluivat. Hän rykäisi. "Nuo anarkisti – roistot", hän huomautti, "ovat narreja, sokeita narreja – käyttävät pommeja, kun on tällaista saavutettavissa. Luulisin –"

Ovelta kuului hiljainen koputus, pelkkä kynsien kepeä kosketus. Bakteriologi avasi. "Minuutti vain, kultaseni", kuiskasi hänen vaimonsa.

Hänen palatessaan laboratorioon katsoi vieras kelloaan. "En huomannut että olen haaskannut teiltä kokonaisen tunnin", hän pahotteli. "Kahtatoista vailla neljä. Minun olisi pitänyt lähteä puoli neljältä. Mutta teidän näytteenne olivat ylen merkillisiä. Ei, en voi enää viipyä hetkeäkään. Minun on neljältä oltava muualla."

Hän poistui moneen kertaan kiitellen, ja bakteriologi saattoi häntä ulko-ovelle, palaten sitte mietteissään pitkin käytävää laboratorioonsa. Hän aprikoitsi vieraansa kansallisuutta. Mies ei voinut olla teutonilaista rotua eikä tavallista romanilaistakaan. "Sairaalloinen ilmiö joka tapauksessa, pelkään", bakteriologi virkkoi itsekseen. "Miten kiihkeästi hän tuijottikaan noihin tarttuma-aineitten valmisteihin!" Hänet valtasi levoton ajatus. Hän kääntyi höyrykaapin viereiseen työpöytään päin ja vilkaisi sitte hyvin nopeasti kirjotuspöydälleen. Sitte hän kiireisesti tunnusteli taskujaan, sitte ryntäsi ovelle. "Ehkä laskin sen eteisen pöydälle", jupisi hän.

"Minnie!" hän huusi käheästi eteisessä. "Niin, kultaseni", kuului ääni kaukaa.

"Oliko minulla mitään kädessäni puhellessani äsken sinun kanssasi?"

Hiljaisuus.

"Ei mitään, ystäväni, sillä muistan –"

"Kadotus ja kuolema!" kiljaisi bakteriologi, syöksähtäen päistikkaa ulko-ovelle ja alas portaita kadulle.

Kuullessaan ovea paiskattavan, Minnie säikähtäen juoksi ikkunaan. Etäämpänä kadulla nousi hento mies ajuriin. Bakteriologi juoksi, hatutta ja tohveleissa, hurjasti viittoillen tätä ryhmää kohti. Toinen tohveli putosi, vaan hän ei pysähtynyt. "Hän on sekaisin!" voivotti Minnie; "se tuosta kamalasta tieteestä tuli", ja avaten ikkunan hän tahtoi huutaa miehelleen. Hintelä mies silmäisi äkkiä taakseen ja näytti saaneen saman käsityksen. Hän viittasi hätäisesti bakteriologiin, sanoi jotakin ajurille, vaunujen suojustin läiskäytettiin kiinni, ruoska viuhahti, hevosen kaviot tömisivät, ja tuotapikaa olivat vaunut, bakteriologin kiivaasti ajaessa takaa, kadonneet kulman taakse.

Minnie kurkotteli ikkunassa hetkisen. Sitte hän veti päänsä jälleen sisälle. Hän oli ällistyksissään. "Onhan hän muulloinkin omituinen", hän tuumiskeli. "Mutta juosta pitkin Lontoota – väkirikkaimpana aikana vielä – sukkasillaan!" Onnellinen aatos juolahti hänen mieleensä. Hän sieppasi äkkiä hatun päähänsä, otti miehensä kengät, kiirehti eteiseen, korjasi vaatenauloista käsivarrelleen hänen hattunsa ja keveän päällystakkinsa, hyökkäsi portaille ja huusi ajurin, joka onneksi juuri vetelehti ohi. "Antakaa mennä ylös katua ja kääntäkää Havelock Crescentille, ja katsokaa löydämmekö herrasmiehen, joka juoksee samettitakissa ja paljain päin."

"Samettitakissa, rouva, ja paljain päin. Kyllä." Ja ajuri sivalsi tyynesti ruoskalla, ikäänkuin ajaisi tuollaisella osotteella joka päivä.

Muutamia minuutteja myöhemmin se pikku ryhmä ajureita ja tyhjäntoimittajia, joka kärkkyy Haverstock Hillin ajuriaseman ympärillä, joutui hämmästyksiin keltaisen kaakin huimasti kiidättämistä ajoneuvoista.

He olivat ääneti sen mennessä ohi, ja sitte perään tähystellen – "Katos, siinä meni Harry Hicks. Mikähän sitä lennätti?" sanoi ukko Tootlesiksi nimitetty ruumiikas kansalainen.

"Se käyttelee ruoskaansa melko lujasti, sen tekee", lisäsi hevosia vartioitseva poika.

"Hei!" murahti vanha Tom Byles parka.

"Täältä porhaltaa toinen riivaantunut. Riivaantunut vissisti."

"Se on vanha George", selitti ukko Tootles, "ja riivatusti ajaa, kuten sanot. Nääs kun on pudota roskista! Onkohan tuo Harry Hicksin perässä?"

Ajuriasema alkoi joutua kiihdyksiin. Yhteen ääneen: "Anna laputtaa, George!" "Siinäpä kilpailu!" "Kiinni saatte!" "Lyö lujemmin!"

"On siinä menijätä, on!" ihaili vartijapoika.

"No vie sun turkanen!" huudahti ukko Tootles. "Katos! minäkin kai vielä joudun matkaan. Tuolta tulee vielä yksi lisää. Ovatko kaikki Hampsteadin ajurit tänä aamuna villissä!"

"Se on tällä kertaa helmaväkeä", sanoi vartijapoika.

"Naikkonen miehenpuolen perässä", kummaili ukko Tootles. "Tavallisesti on toisin päin."

"Mitä sillä on kädessä?"

"Näyttää silinterihatulta."

"Tämäpä kelpo leikkiä! Panen veikkaan kolme yhtä vastaan vanhan Georgen puolesta", sanoi vartijapoika. "Seuraava!"

Minnie kiiti ohi myrskyisten suosionosotusten tervehtimänä. Hän ei pitänyt siitä, mutta tunsi tekevänsä velvollisuutensa ja riensi edelleen alas Haverstock Hilliä ja Camden Town High Streetiä katse herkeämättä tähdättynä levottomasti huiskivaan vanhaan Georgeen, joka niin käsittämättömästi oli viemässä pois hänen haihattelevaa miestänsä.

Etumaisissa vaunuissa kyyristeli muukalainen käsivarret tiukasti rinnalla ristissä ja lujasti puristaen kädessään pikku putkea, joka sisälsi niin suunnattomat tuhon mahdollisuudet. Hänen mielialansa oli omituista pelon ja riemun yhtymää. Etupäässä pelkäsi hän joutuvansa kiinni ennen kuin ehtisi toteuttaa tarkotuksensa, mutta sen takana vapisutti hämärämpi vaan valtaavampi pelko hänen aikeensa kauheuden vuoksi. Mutta riemu oli pelkoa paljoa voimakkaampi. Yksikään anarkisti ei ennen häntä ollut edes uumoillut tällaista hanketta. Ravachol, Vaillant, kaikki nuo etevät miehet, joiden mainetta hän oli kadehtinut, kutistuivat mitättömiin hänen rinnallaan. Hänen tarvitsi vaan päästä vesisäiliölle ja tyhjentää tämä pikku putki siihen. Miten loistavasti olikaan hän valmistanut suunnitelmansa, väärentänyt suosituskirjeen ja päässyt laboratorioon, ja miten loistavasti olikaan hän osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen! Maailma kuulisi hänestä vihdoinkin. Kaikki jotka olivat häntä pilkanneet, syrjäyttäneet, pitäneet muita huonompana, katsoneet seuraan sopimattomaksi, ottaisivat hänet vihdoinkin lukuun. Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Ne olivat aina kohdelleet häntä mitättömänä miehenä. Koko maailma oli yksissä tuumin sortanut häntä. Hän opettaisi heille mitä miehen eristäminen merkitsee. Mikä tämä tuttu katu oli? Great Saint Andrews Street tietysti! Missä mitassa olikaan takaa-ajo? Hän kurkisti ulos vaunuista. Bakteriologi oli tuskin viidenkymmenen metrin päässä. Se oli paha. Hän joutuisi vielä kiinni ja pysähdytetyksi. Hän tapaili taskustaan rahaa ja löysi puoli sovereignia. Tämän hän työnsi kuomujen kattoluukusta miehen nenän alle. "Lisää", hän karjaisi, "jos vaan saamme vauhtia."

Raha tempaistiin hänen kädestään. "Hyvin menee", vakuutti ajuri, ja ruoska sivelteli hevosen kiiltävää kylkeä. Vaunut heilahtivat ja puolittain seisaalleen jäänyt anarkisti painoi lasiputkea pitelevän kätensä vaunujen suojustinta vasten, tasapainossa pysyäkseen. Hän tunsi hauraan lasin särähtävän, ja taittunut puolikas helähti vaunujen pohjalle. Kiroten vaipui hän istuimelleen ja tuijotti synkeästi suojustimella herneileviin pisaroihin.

Häntä värisytti.

"No niin! Minä tietenkin olen ensimäinen. Huh! Marttyyri minusta kumminkin tulee. Onhan se jotakin. Mutta se on kaikessa tapauksessa likainen kuolema. Koskeneekohan se niin kovasti kuin sanotaan."

Äkkiä hänen päähänsä pälkähti aatos – hän hapuili jalkojensa välistä. Putken katkenneessa päässä oli vielä pikku pisara, ja hän joi varmuuden vuoksi sen. Oli parempi tehdä varmaa työtä. Häneen ainakin vaikuttaisi.

Sitte hän älysi olevan turhaa enää yrittää paeta bakteriologia. Wellington Streetillä hän käski ajurin pysähtyä ja astui ulos. Hän liukahti portailla ja tunsi päässään humisevan. Tämä koleramyrkky oli nopeasti vaikuttavaa ainetta. Hän viittasi ajurin olemattomiin, niin sanoen, ja seisoi kadun vierustalla käsivarret rinnalla ristissä odottaen bakteriologin saapumista. Lähenevän kuoleman tunne loi häneen jotakin arvokkuutta. Hän tervehti vainoojaansa uhkamielisellä naurulla.

"Vire l'Anarchie! Myöhästyitte, hyvä ystävä. Olen juonut sen. Kolera on liikkeellä!"

Bakteriologi tähysteli häntä uteliaasti vaunuistaan; silmälasiensa läpitse. "Olette juonut sen! Anarkisti! Nyt ymmärrän." Hän oli sanoa vielä jotakin, vaan hillitsi itsensä. Hänen suupielissään väreili hymy. Hän avasi vaunujen suojustimen ikäänkuin astuakseen ulos, mutta silloin anarkisti viittasi hänelle juhlalliset jäähyväiset ja harppaili Waterloosillalle päin tahallaan töyttien tartutetulla ruumiillaan niin monia ihmisiä kuin mahdollista. Bakteriologi tarkasteli miestä niin jännittyneellä mielenkiinnolla että tuskin ilmaisi pienintäkään hämmästystä Minnien ilmestyessä käytävälle mukanaan hänen hattunsa, kenkänsä ja päällystakkinsa. "Teit hyvin kun toit kapineeni", hän sanoi, mutta jäi yhä mietteissään tähystelemään katoavaa anarkistia.

"Sinun olisi paras mennä sisälle", hän sanoi, aina vain tuijotellen. Minnie oli nyt täysin vakuutettu siitä että hän oli päästään sekaisin, ja käski omalla vastuullaan ajurin ajaa heidät kotiin. "Kengätkö jalkaan? Kernaasti, kultaseni", hän sanoi vaunujen alkaessa kääntyä ja kätkiessä näkyvistä harppailevan mustan olennon, joka kuvastui pienenä etäällä. Sitte hänet äkkiä valtasi jokin hullunkurinen ajatus, ja hän nauroi. Sitte hän huomautti: "Toden teolla on asia kuitenkin varsin vakava."

"Näetkös, tuo mies tuli minua tapaamaan, ja hän on anarkisti. Ei – älä pyörry, tahi en voi kertoa juttuani. Ja minä tahdoin miestä hämmästyttää, tietämättä häntä anarkistiksi, ja otin esille valmisteen sitä uutta bakterilajia, josta sinulle kerroin, sitä joka vaivaa useita apinoita ja luullakseni on niissä tavattavien sinisten täplien aiheena; ja minä hupsu sanoin sen olevan aasialaista koleraa ja hän karkasi sillä myrkyttämään Lontoon vettä, ja olisikin tosiaan voinut saada kaupunkimme elämän sinistymään. Ja nyt hän on niellyt sen. Tietysti en voi sanoa mitä tapahtuu, mutta muistathan että se sai kissanpojan siniseksi, ja nuo kolme koiranpentua – paikullisiksi, ja varpusen – vaalean siniseksi. Mutta harmittaa että saan taas panna aikaa ja rahaa uuteen valmisteeseen.

"Takki ylleni näin kuumana päivänä! Miksi? Kun saattaisimme tavata mrs. Japperin. Kultaseni, mrs. Japper ei vilustuta. Miksi pitäisi minun pitää takkia kuumana päivänä mrs. – No! olkoon."

TUNTEMATTOMAN KÄMMEKÄN KUKKIMINEN.

Kämmekkäin ostamisessa on aina jonkinlaista keinottelun viehätystä. Saa eteensä ruskean käpertyneen kudoskimpaleen, ja lopusta on luottaminen arvostelukykyynsä, tahi vasaramieheen [Lontoossa myydään harvinaisia kämmeköitä erityisissä huutokaupoissa], tahi onneensa, miten mieli tekee. Kasvi voi sairastella kuolemaansa tahi olla kuollut, tahi kauppa voi olla juuri kunnollinen, rahan täysi vastine, tahi kenties – sillä sitä on tapahtunut tuon tuostakin – kehittyy onnellisen ostajan riemastuneiden silmien edessä hitaasti päivä päivältä joku uusi muunnos, joku outo loisto, merkillinen huulen koverrus, tahi hienompi värivivahdus tahi odottamaton matkimis-ilmiö. Ylpeys, kauneus ja rahallinen hyöty kukoistavat yhdessä yhdellä hennolla varrella, ja vieläpä ehkä kuolemattomuuskin. Sillä luonnon uusi ihme saattaa olla uuden erikoisen nimen tarpeessa, ja mikä on siksi sopivampi kuin keksijänsä? "Johnsmithin!" [John Smith on mitättömimmäksi kulunut nimi Englannissa] Nimiä on ollut huonompia.

Kenties oli jonkin sellaisen onnellisen löydön toive saanut Winter Wedderburnin niin ahkerasti käymään noissa huutokaupoissa – se toive, ja ehkä myöskin se seikka ettei hänellä ollut maailmassa mitään muuta pienintäkään harrastusta herättävää tehtävänä. Hän oli arka, yksinäinen, tarmottomanlainen mies, varoissaan juuri sen verran ettei ollut välttämättömyyden kannustettavissa, eikä kylliksi rauhaton etsiäkseen vaateliaampia puuhia. Hän olisi saattanut kerätä postimerkkejä tahi vanhoja rahoja, tahi kääntää Horatiusta, tahi sitoa kirjoja, tahi hakea uusia diatomeja. Mutta hän sattui kämmekkäin viljelijäksi, ja oli laittanut pienoisen melko hyvin varustetun lämpimän kasvihuoneen.

"Minusta tuntuu", hän arveli kahvipöydässään, "että minulle tänään tapahtuu jotakin." Hän puhui – kuten liikkui ja ajatteli – hitaasti.

"Oi älkää niin ajatelko!" vastasi hänen emännöitsijänsä – joka samalla oli hänen etäinen serkkunsa. Sillä "jonkin tapahtuminen" merkitsi hänelle yhtä ainoata asiaa.

"Ymmärrätte minua väärin. En tarkota mitään epämieluista... vaikka tuskin tiedän mitä tarkotan."

"Tänään", hän jatkoi tovin kuluttua, "aijotaan Petersillä myydä isompi erä Andamaneilta ja Taka-Intiasta saatuja kasveja. Minä menen katsomaan mitä niillä on. Voin sattua tietämättäni ostamaan jotakin hyvää. Niin voi käydä."

Hän ojensi kuppinsa toistamiseen täytettäväksi.

"Ovatko ne niitä sen nuoren miehen keräämiä, josta minulle äskettäin kerroitte?" kysyi serkku kuppia täyttäessään.

"Niitä", vastasi toinen miettiväisenä pureskellen paahdettua leipää,

"Minulle ei milloinkaan tapahdu mitään", hän tovin kuluttua huomautti, alkaen ajatella ääneensä. "Mikähän siinä on? Muille sattuu kaikenmoista. Esimerkiksi Harveylle. Toissa viikollakin; maanantaina hän löysi kadulta kuusi pennyä, keskiviikkona oli hänen kaikilla kananpojillaan pyörätauti, perjantaina hänen serkkunsa tuli kotiin Australiasta, ja lauvantaina hän katkaisi nilkkansa. Siinä vilinää ja hyörinää! – minuun verraten."

"Minä taitaisin mieluummin olla ilman niin suurta hyörinää", arveli emännöitsijä. "Sellainen ei voi olla teille terveellistä."

"Kaiketi se on vaivaloista. Silti... nähkääs, minulle ei milloinkaan tapahdu mitään. Pikku poikana minulle ei koskaan sattunut tapaturmia, Kasvaneempana en kertaakaan rakastunut. En ole mennyt naimisiin... Miltähän mahtanee tuntua kun ihmiselle tapahtuu jotakin, jotakin todella merkillistä.

"Tuo kämmekkäin kerääjä oli kuollessaan vasta kolmenkymmenenkuuden vanha – kahtakymmentä vuotta nuorempi minua. Ja hän oli nainut kahdesti ja kerran saanut avioeron; neljästi oli hänellä ollut malariakuume, ja kerran hän katkaisi reitensä. Hän tappoi malaijin kerran, ja kerran sai haavan myrkytetystä nuolesta. Ja lopuksi viidakkoiilit hänet tappoivat. Vaivaloista se kaikki tietenkin on ollut, mutta sen on täytynyt olla sangen mieltäkiinnittävää – paitsi ehkä iilit."

"Varmastikaan ei se ollut hänelle hyväksi", virkkoi emännöitsijä lujasti.

"Kenties ei." Wedderburn katsoi kelloaan. "Kaksikymmentäkolme minuuttia yli kahdeksan. Minä lähden neljännestä vailla kahdentoista junassa, joten on kylliksi aikaa. Otan kai alpakkanuttuni – se on kyllin lämmin – ja harmaan huopahattuni ja ruskeat kenkäni. Mitenkähän –"

Hän vilkaisi ikkunasta pilvettömälle taivaalle ja päiväpaisteiseen puutarhaan, ja sitte hermostuneesti serkkunsa kasvoihin.

"Luullakseni on teidän parasta ottaa sateenvarjo, jos Lontooseen lähdette", tämä sanoi äänellä, jota ei käynyt vastustaminen. "Tämän ja aseman välillä voi paljon muuttua."

Palatessaan hän oli lievän kiihtymyksen vallassa. Hän oli tehnyt ostoksen. Harvoin hän sai tehdyksi päätöksensä kyllin nopeasti, saadakseen ostetuksi, mutta tällä kertaa hän oli sen tehnyt.

"Siinä on pari Vandaa", hän selitti, "yksi Dendrobium ja muutamia Palaeonophis-lajeja." Hän silmäili ostoksiaan hellästi, särpiessään lientänsä. Ne oli ladottu puhtaalle pöytäliinalle hänen eteensä, ja hän kertoili serkulleen kaikki mitä niistä tiesi, verkalleen lipuessaan läpi päivällisensä. Hänen tapanaan oli iltaisin emännöitsijän ja omaksi huvikseen kerrata kaikki Lontoossa käyntinsä.

"Tiesin että tänään jotain tapahtuisi. Ja olen ostanut kaikki nämä. Jotkut niistä – jotkut niistä – olen varma siitä, tietkää, että jotkut niistä osottautuvat merkillisiksi. En tiedä mistä syystä, mutta tuntuu minusta ihan niin varmasti kuin joku olisi sen sanonut, että joistakuista koituu merkillisiä.

"Tuosta" – hän viittasi käpertyneeseen juurakkoon – "ei oltu saatu selvää. Se saattaa olla Palaeonophis – saattaa olla muu. Se saattaa olla uusi laji, vieläpä uusi sukukin. Ja se oli viimeinen mitä Batten parka keräsi."

"Minä en pidä sen näöstä", huomautti emännöitsijä. "Se on niin ruman muotoinen."

"Minusta sillä tuskin näyttää olevan mitään muotoa."

"En pidä noista lenkuroista", tuumi emännöitsijä.

"Se pistetään pois kasviruukkuun huomenna."

"Se näyttää kuolemaa teeskentelevältä hämähäkiltä."

Wedderhurn hymyili ja silmäili juurakkoa pää kallellaan. "Ei se tosin mikään kaunis kimpale ole. Mutta näitä kapineita ei koskaan saa arvostella kuivasta ulkomuodostaan. Siitä voi todella koitua varsin kaunis kämmekkä. Tuleepa minulla huomenna puuhaa! Minun täytyy tän'iltana juurta jaksain tutkia mitä näille on tehtävä, ja huomenna ryhdyn työhön.

"Batten parka löydettiin kuolleena tai kuolemaisillaan mangrove-rämeestä – en muista kumpaisena", Wedderhurn alkoi taas, "yksi juuri näitä kämmeköitä rusentuneena ruumiinsa alla. Hän oli joitakuita päiviä potenut jotakin sikäläistä kuumetautia ja pyörtynyt luultavasti. Nuo mangrove-rämeet ovat kovin epäterveellisiä. Sanotaan että viidakkoiilit olivat imeneet hänestä jok'ainoan veripisaran. Kukaties juuri tuo kasvi maksoi hänen henkensä."

"En siitä silti sen parempaa ajattele."

"Miehet työnsä tehkööt vaikk' itkee naiset niin", saneli Wedderhurn järkähtämättömän juhlallisesti.

"Aatelkaas, kuolla kaukana kaiken hoidon puutteessa ilkeään rämeeseen! Potea kuumetta ilman muuta suuhun pantavaa kuin kloralia ja kininiä – ympärillä vain kamalia villejä! Sanotaan että Andaman-saarelaiset ovat mitä kurjimpia ilkiöitä – eikä heistä ainakaan juuri hyviksi sairaanhoitajiksi liene, kun ovat tarpeellista harjaannusta vailla. Ja ainoastaan jotta ihmiset Englannissa saisivat kämmeköitä!"

"Ei suinkaan se mukavaa ollut, mutta jotkut näkyvät olevan innoissaan semmoiseen", puheli Wedderhurn. "Joka tapauksessa olivat hänen puolelleen käyneet alkuasukkaat kyllin sivistyneitä pitääkseen huolen koko hänen keräelmästään kunnes hänen työtoverinsa, joka oli lintujen tutkija, palasi takaisin sisämaasta; vaikka he eivät osanneet määritellä kämmekän laatua ja olivat antaneet sen kuihtua. Ja se tekee nämä merkillisemmiksi."

"Se tekee ne inhottaviksi. Minä pelkäisin että niissä vielä vaanii malaria. Ajatelkaahan toki, tuon kuvatuksen päällä on maannut kuolleen ruumis! Sitä en tullut ennemmin ajatelleeksi. Siinä! En voi enää haukata suupalaakaan."

"Otan ne pois pöydältä jos tahdotte – pistän ne ikkunalaudalle. Näen ne yhtä hyvin sieltä."

Seuraavat päivät hän oli todella tavattoman uutterana höyryisessä pikku kasvihuoneessaan hommaillen kivihiilijauhetta, teak-puun palasia, sammalta ja kaikkia muita kämmekkäin viljelijän erityisyyksiä. Hän oli mielestään viettävinään ihmeen seikkarikkaita aikoja. Iltaisin hän puheli näistä uusista kämmeköistään ystävilleen, alituiseen hokien odottavansa jotakin harvinaista.

Moniaita kappaleita Vandaa ja Dendrobium kuoli hänen hoteissaan, mutta tuntematon kämmekkä alkoi piankin ilmaista elon merkkejä. Hän oli riemuissaan ja vei emännöitsijänsä suoraa päätä sitä teosta oitis katsomaan, heti havaintonsa tehtyään.

"Tuo on silmikko", hän selitti, "pian siitä puhkeaa monia lehtiä; nämä pikku rihmat tässä taasen ovat ilmajuuria."

"Minusta ne näyttävät ikäänkuin pieniltä valkeilta sormilta kopeloimassa tietään tuosta ruskeasta aineesta", intti emännöitsijä. "En pidä niistä."

"Miks'ette?"

"Enpä tiedä. Ne ovat kuin sormia tapailemassa katsojaa. En mahda mitään mieliteoilleni ja vastenmielisyyksilleni."

"En osaa varmasti sanoa, mutta luullakseni ei millään tietämälläni kämmekällä ole aivan tuollaisia ilmajuuria. Se saattaa tietysti olla luulottelua. Näette että ne ovat päistään hieman litistyneitä."

"En pidä mokomista", tokaisi emännöitsijä äkkiä värähtäen ja kääntyen pois. "Tietysti olen siinä typerä – ja olen kovin pahoillani, varsinkin kun te olette niin kiintynyt tuohon. Mutta en voi olla ajattelematta sitä ruumista."

"Vaan eihän sen tarvitse olla juuri tämä kasvi. Minä vain arvailin."

Emännöitsijä kohautti olkapäitään. "En ainakaan pidä siitä", hän sanoi.

Wedderburnia hiukan loukkasi serkkunsa vastenmielisyys kasvia kohtaan. Mutta se ei estänyt häntä haastelemasta tälle milloin halutti kämmeköistä yleensä ja tästä kämmekästä erittäin.

"Kämmeköissä on monia kummallisuuksia", hän eräänäkin päivänä jutteli; "omituisia yllätyksen mahdollisuuksia. Darwin tutki niiden hedelmöittymistä ja osotti että tavallisen kämmekän kukan koko rakenne on muodostunut hyönteisiä varten, jotka kantavat siitepölyä kasvista kasviin. Kuitenkin näyttää olevan paljon tunnetuita kämmeköitä, joiden kukka ei mitenkään sovellu sellaiseen hedelmöittymiseen. Muutamat tikankontit esimerkiksi; ei tunneta mitään hyönteisiä jotka saattaisivat niitä hedelmöittää, eikä joidenkuiden siemeniä ole koskaan tavattu."

"Mutta miten niistä syntyy uusia taimia?"

"Lonkeroista ja mukuloista, monen moisista lisäkkeistä. Se on helppo selittää. Arvotuksena on mitä varten kukat ovat."

"On hyvin mahdollista", hän lisäsi, "että minun kämmekkäni on jokin merkillisyys siinä suhteessa. Jos niin käy, niin tutkin sitä. Olen useasti ajatellut tehdä tutkimuksia kuten Darwin teki. Mutta en ole tähän asti saanut aikaa, tahi on muuta estettä sattunut. Lehdet alkavat nyt kiertyä auki. Soisinpa että tulisitte niitä katsomaan!"

Mutta toinen valitti kämmekkähuonetta niin kuumaksi että se tuotti päänkivistystä. Hän oli nähnyt kasvin vielä kerran, ja ilmajuuret, joista muutamat nyt olivat runsaasti jalan mittaiset, olivat onnettomuudeksi muistuttaneet häntä jotakin hapuilevista tuntosarvista; ja ne alkoivat vaivata häntä unissa, uskomattoman nopeasti kasvaen häntä hätyyttäessään. Sen vuoksi hän oli täydeksi tyytyväisyydekseen päättänyt olla kasvia enää näkemättä, ja Wedderburnin täytyi yksin ihailla sen lehtiä. Ne olivat tavallisen leveitä, tumman kiiltävän vihreitä, tyvipuolella tumman punaisia täpliä ja pilkkuja. Hän ei tiennyt mitään muita lehtiä ihan noiden kaltaisiksi. Kasvi oli asetettu matalalle rahille lähelle lämpömittaria, vieressä hana, josta tippui vettä kuumavesitorvelle, pitäen ilman höyryisenä. Ja hän vietti nyttemmin ehtoopäivänsä jokseenkin säännöllisesti pohtimassa tämän oudon kasvin lähestyvää kukkimista.

Ja vihdoin tuo suuri tapaus sattui. Oitis pikku lasihuoneeseen saapuessaan hän tiesi tertun puhjenneen, vaikka suuri Palaeonophis Lowii kätki sopen missä hänen uusi lemmikkinsä oli. Ilmassa oli uusi tuoksu, tavattoman voimakas ja suloinen, voittaen tiheään sullotussa höyryävässä pikku kasvihuoneessa kaiken muun.

Tämän huomatessaan hän viipymättä riensi tuntemattoman kämmekän luo. Ja katso! riippuvilla vihreillä kukkavarsilla loisti nyt kolme suurta terttua, joista tämä huumaava tuoksu lähti. Hän pysähtyi niiden eteen ihastuksen hurmiossa.

Kukat olivat valkeat, terälehdillä kullankeltaisia juovia; monikierteinen raskas huuli pistäysi pitkälle, ja siinä sekaantui kultaan ihmeellinen sinipunerva vivahdus. Hän havaitsi heti että suku oli uusi. Ja läkähdyttävä tuoksu! Miten kuuma oli huoneessa! Kukat vilisivät hänen silmissään.

Hän tahtoi katsoa oliko lämpömäärä oikea. Hän astahti lämpömittaria kohti. Äkkiä kaikki kävi epävakaiseksi. Lattiatiilit tanssivat ylös alas. Sitte valkeat kukat, vihreät lehdet niiden takana, koko kasvihuone tuntuivat huiskahtavan sivulle päin ja sitte kaarena ylös ilmaan.

Puoli viideksi hänen serkkunsa valmisti teen, ainaisen poikeuksettoman tavan mukaan. Mutta Wedderburnia ei kuulunut teelle.

"Hän on palvelemassa tuota kamalaa kämmekkää", mutisi emännöitsijä, ja odotti kymmenen minuuttia. "Hänen kellonsa on kai seisahtunut. Menen katsomaan."

Hän lähti kasvihuoneelle, avasi oven ja huusi Wedderburnia. Ei tullut vastausta. Hän huomasi ilman kovin painostavaksi, ja tunsi voimakasta tuoksua. Sitte hän näki jotakin makaavan lattialla kuumavesitorvien välissä.

Hän seisoi liikahtamatta ehkä minuutin.

Wedderburn makasi seljällään tuntemattoman kämmekän vieressä. Tuntosarven näköiset ilmajuuret eivät enää heiluneet irrallaan, vaan olivat sulloutuneet yhteen kuin harmaaksi köysikimpuksi, kireälle pingottuneina ja kärjet tiukkaan kiinnitettyinä kaatuneen leukaan ja kaulaan ja käsiin.

Emännöitsijä ei oivaltanut asian laitaa. Sitte hän näki miten yhden ahnaan tuntosarven alta kihoili pieni verijuova pitkin tajuttoman poskea.

Tukahtuneesti huudahtaen hän juoksi tämän luo ja yritti rentoa häntä irti iilimäisistä imureista. Hän naksautti poikki kaksi lonkeroa, ja niiden neste tippuili punaisena.

Sitte kukinnon huumaava tuoksu alkoi huimata päätä. Miten hellittämättömästi nuo olivatkaan juuttuneet kiinni! Hän tempoi sitkeitä säikeitä, ja Wedderburn ja valkea kukkasarja pyörivät yhtenä vilinänä hänen silmissään. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, tiesi ettei niin saisi käydä. Hän jätti kaatuneen ja hoippuroitsi hätäisesti lähimmälle ovelle, missä tovin raitista ilmaa läähäteltyään sai loistavan aatteen. Hän sieppasi käsiinsä kukkaruukun ja paiskasi sillä rikki kasvihuoneen päätyikkunan. Sitte hän astui uudestaan sisään. Hän kiskoi nyt virkistynein voimin Wedderburnin liikkumatonta ruumista, tempaisten tuntemattoman kämmekän pirstouvine ruukkuineen lattialle. Julmalla sitkeydellä piteli se yhä uhriaan. Raivokkaasti laahasi hän sen ja ruumiin ulko-ilmaan.

Sitte hän älysi katkoa imujuuret yksitellen, ja minuutin kuluttua hän oli vapauttanut ahdistetun ja veti tätä pois hirviön luota.

Wedderburn oli lumivalkea ja kymmenkunnasta pyöreästä täplästä tihkui verta.

Aputyömies saapui pitkin puutarhakäytävää lasin helinästä hämmästyneenä ja näki emännöitsijän verisin käsin laahaavan hervotonta ruumista. Mahdottomia aatoksia pälkähti ensi silmänräpäyksessä miehen mieleen.

"Tuokaa vettä!" voihki emännöitsijä, ja äänen sointu hääti miehen kuvitelmat. Luonnottoman ripeästi palatessaan vesikannu kädessä hän tapasi emännöitsijän itkemässä kiihtymyksestä, Wedderburnin pää helmassaan ja hänen kasvoiltaan verta pyyhkien.

"Mikä hätänä!" kysyi Wedderburn heikosti raottaen silmiään ja taas heti ne sulkien.

"Menkää pyytämään Annieta tänne meille ja hakekaa sitte heti tohtori Haddon", määräili emännöitsijä aputyömiehelle, ja lisäsi nähdessään tämän epäröivän: "Kyllä sitte kerron teille kaikki takaisin tultuanne."

Wedderburn avasi taas pian silmänsä, ja nähdessään asemansa arvotuksen potilaan mieltä kiusaavan emännöitsijä selitti: "Te pyörryitte kasvihuoneessa."

"Entäs kämmekkä?"

"Jättäkää se minun huolekseni", vastasi emännöitsijä.

Wedderburn oli menettänyt jokseenkin paljon verta, vaan ei ollut muutoin kärsinyt suurempaa vauriota. Hänelle annettiin lihamehulla sekotettua konjakkia; sitte hänet kannettiin vuoteeseensa. Emännöitsijä kertoi uskomattoman juttunsa katkelmina tohtori Haddonille. "Tulkaa kämmekkähuoneeseen katsomaan", hän sanoi.

Kylmä ulko-ilma puhalteli avoimesta ovesta sisälle, ja pyörryttävä tuoksu oli miltei hävinnyt. Useimmat revityt ilmajuuret lojuivat jo näivettyneinä lattian tummien tahrojen keskellä. Kukkavarsi oli kasvin kaatuessa taittunut ja kukat alkoivat nuokkua ja terälehtien reunat käydä ruskeiksi. Tohtori kumartui sitä kohti, näki sitte yhden ilmajuuren vielä heikosti liikkuvan ja epäröitsi.

Seuraavana aamuna oli tuntematon kämmekkä vielä siellä, nyt mustana ja mätänemistilassa. Ovi läiski tuon tuostakin aamutuulahduksessa, ja Wedderburnin koko kämmekkävarasto letkotti surkastuneena. Mutta Wedderburn itse pakisi hilpeänä makuuhuoneessaan harvinaisen seikkailunsa innossa.

AVU'N TÄHTITORNISSA.

Avu'n tähtitorni Borneon saarella on rakennettu vuoren nyppylälle. Pohjoispuolella kohoaa vanha tulivuoren kraateri, öisin mustana, häämöttäen taivaan mittaamatonta sineä vasten. Pienikupuisesta pyörörakennuksesta syöksyvät rinteet jyrkkinä alas troopillisen metsän mustiin kätköihin. Pikku talo, jossa havaintojen tekijä apulaisen kanssa asuu, on noin viidenkymmenen metrin päässä tähtitornista, ja sen takana ovat alku-asukaspalvelijain mökit.

Thaddy, havaintojen tekijä, makasi lievässä kuumeessa. Hänen apulaisensa Woodhouse pysähtyi hetkeksi äänettömänä tarkastelemaan troopillista yötä yksinäisen vartionsa edellä. Yö oli sangen hiljainen, silloin tällöin kuului ääniä ja naurua alkuasukasmökeistä, tahi jonkun oudon eläimen huuto metsän pimentolasta. Yöhyönteisiä ilmestyi aavemaisesti pimeästä liehumaan valon ympärille. Hän ajatteli kenties mitä kaikkia löytöjä allaan ammottava musta tiheikkö vielä kätki; sillä luonnontutkijalle ovat Borneon tutkimattomat metsät vielä ihmemaa täynnä outoja kysymyksiä ja puolittain uumoiltuja löytöjä. Woodhousella oli pieni lyhty kädessään, ja sen keltainen hohde oli eloisana vastakohtana laventelisinisen ja mustan vivahtelujen loppumattomalle sarjalle, jossa maisema kuvasti. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat sivellyt voiteella moskiitojen hyökkäyksiä vastaan.

Niin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin, vaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputken apuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvin paljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hän huokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venytteli jäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.

Lukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen. Rakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttä puolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassa kannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettä vastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteä keskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liuta pyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa. Liikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako. Havaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella, jonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii. Tähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavien tähtien valo loistaisi kirkkaimmin.

Lyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, ja pimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pian valon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako oli pohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisella säihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustalle pinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsi pyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon. Sitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensi kattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja pani kellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovin helteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oli seuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantui avaruuden ihmeitä tarkkailemaan.

Tähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeni yhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahi tuskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassa malaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksi alotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät. Tämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta ei kuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.

Kellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskeli paikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammui ja tähtitorni jäi mustaksi.

Woodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinen liikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.

Hän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, josta hänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistä värivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitä syystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oli unohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputken näköpiirin suureen siniseen kehään – kehään, johon näytti olevan siroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoa säteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsä ruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä. Äärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.

Äkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys – nyt ne näkyivät jälleen.

"Omituista",, jupisi Woodhouse. "Lintu varmaankin."

Sama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna. Sitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivät heilahtavan syrjään, kun kaukoputki – jota ei oltu kiinnitetty tapeillaan – liukui ympäri ja pois katon raosta.

"Hitto olkoon!" huudahti Woodhouse. "Mitä tämä?"

Jokin suhdaton musta ikäänkuin siivellä läpsäyttelevä olento näytti rimpuilevan kattoaukossa. Seuraavassa hetkessä oli rako taas avoin, ja Linnunradan pilkotteleva usma hohti lämpimänä ja kirkkaana.

Katon sisäpuoli oli pikimusta, ja ainoastaan raappiva ääni oli merkkinä tuntemattomasta tunkeilijasta.

Woodhouse oli kömpinyt jaloilleen. Tapauksen äkillisyys pani hänet vapisemaan rajusti ja hikoilemaan. Oliko olento, mikä olikaan, sisäpuolella vai ulkona? Se oli iso, olipa mitä tahansa muuta. Jotakin syöksähti kattoaukeaman poikitse, ja kaukoputki horjui. Hän säpsähti rajusti ja nosti käsivartensa ylös. Se siis oli tähtitornissa, hänen seuranaan. Nähtävästi se piteli kiinni katosta. Mikä lempo se oli? Saattoiko se nähdä hänet?

Hän seisoi ehkä minuutin tyhmistyneenä. Tuntematon peto kynsi kuvun lakea, ja sitte sipaisi jokin hänen kasvojaan ja hän näki tähtivalon hetkellisen kajastuksen öljyttyä nahkaa muistuttavalla iholla. Hänen vesipullonsa singahti pikku pöydältä pirstaleiksi.

Jonkun tuntemattoman lintu-olennon liihottelu muutaman metrin päässä kasvoistaan pimeässä herätti Woodhousessa sanomattoman epämieluisen tunteen. Maltettuaan mielensä hän päätteli sen joksikin yölinnuksi tahi isoksi yököksi. Kaiken uhalla hän tahtoi katsoa mikä se oli, ja siepaten tulitikun taskustaan hän raapaisi sitä istuimeensa. Välähti fosforisavuinen valojuova, tulitikku leimahti silmänräpäykseksi ja hän näki jättiläismoisen siiven pyyhältävän päin, vilahduksen harmaan ruskeaa karvaa, ja sai sitte iskun kasvoihinsa, tulitikkunsa menettäen. Isku oli tähdätty ohimoon ja terävä kynsi repäisi haavan leukaan asti. Hän hoippuroitsi ja kaatui, ja kuuli sammuneen lyhdyn sirujen helähtävän. Toinen isku seurasi hänen kaatuessaan. Hän oli puolittain pökerryksissään, hän tunsi lämpimän verensä virtaavan kasvoilleen. Vaistomaisesti tajusi hän tavotellun silmiään ja käännähtäen vatsalleen niitä suojellakseen yritti ryömiä kaukoputken turviin.

Hän sai taas iskun selkäänsä ja kuuli ihokkaansa ratkeavan; sitte ahdistaja tölmäsi lakeen. Hän työntyi niin pitkälle kuin pääsi puisen istuimen ja kaukoputken näkölasin rakoon, ja kääntyi niin että etupäässä jalat jäivät alttiiksi. Näillä hän ainakin saattoi potkia. Hän oli yhä ymmällä. Outo peto takoi pimeässä ja tarrasi kaukoputkeen, saaden sen tutisemaan ja koneiston ratisemaan. Kerran se lätki hänen lähellään, hän antoi hurjan potkauksen ja tapasi pehmeätä ruumista. Hän oli nyt hirveästi säikähdyksissään. Sen täytyi olla iso olento voidakseen noin huojutella kaukoputkea. Hetkisen kuvastui tähtivaloa vasten mustana pään hahmo, suipot pystykorvat ja harja niiden välissä. Se näytti hänestä yhtä isolta kuin kahlekoiran. Sitte hän äityi karjumaan apua niin äänekkäästi kuin kurkustaan sai.

Tällä hän yllytti olennon taas kimppuunsa. Hänen kätensä koski johonkin vieressään lattialla. Hän potkaisi, ja samassa tarttui terävä hammasrivi häntä nilkkaan. Hän kiljaisi taas ja yritti toisella jalallaan potkien vapauttaa toista. Sitte hän tapasi särkyneen vesipullon kädellään ja siepaten sen ponnistautui istualleen, hamuili pimeässä jalkaansa kohti ja sai kiinni samettisesta korvasta, joka oli kuin ison kissan. Hän oli tarttunut vesipulloa kaulasta ja mäjäytti sillä outoa elukkaa päähän. Hän uudisti iskun ja sitte sohi ja seuhtoi sen säröisellä päällä pimeässä missä päin päätteli pedon kasvojen olevan.

Pienet hampaat hellittivät, ja Woodhouse kiskaisi heti jalkansa vapaaksi ja potkaisi voimakkaasti. Hän tunsi karvan ja luun kuvottavaa hyllymistä saappaansa tiessä. Hänen käsivarttaan vihlaisi pureva repäisy ja hän läimäytti sen yli kasvoihin, kuten arveli, ja tapasi kosteata villaa.

Seurasi pysähdys; sitte kuului kynsien rapsetta ja raskaan ruumiin laahautuniista pois päin yli lattian. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota keskeytti ainoastaan hänen oma nyyhkyttävä hengityksensä ja nuolemiselta kuuluva lipotus. Kaikki oli mustaa paitsi tuikehtivan tähtitorniin kirjailema kattoaukeaman sininen suunnikas, jota vastaan kaukoputken huippu nyt näkyi varjokuvana. Hän odotti mielestään rajattoman ajan.

Oliko peto palaamassa? Hän tunnusteli housuntaskustaan tulitikkuja ja huomasi yhden jääneen. Hän yritti raapaista tätä, mutta lattia oli märkä, tikku sihahti ja sammui. Hän kirosi. Hän ei voinut nähdä missä ovi oli, jouduttuaan säihkinässä kokonaan suunniltaan. Tulitikun kihahdus oli säpsäyttänyt pedon taas liikkeelle. "Rynnäkköön!" hoilasi Woodhouse äkillisessä hilpeyden purkauksessa, mutta hyökkäystä ei enää kuulunut. Se oli kai saanut vammoja särkyneestä pullosta.

Hän tunsi säjöilevää kipua nilkassaan. Luultavasti siitä vuosi verta. Hän arvaili tokko se pystyäsi kannattamaan, jos yrittäisi nousta seisomaan. Ulkona oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut mitään liikettä. Nuo uniset tomppelit eivät olleet kuulleet siipien läikinää eivätkä hänen huutojaan. Oli turha tuhlata voimiaan huutamiseen. Hirviö sätkytti siipiään ja sai hänet kavahtamaan puolustusasentoon. Hän satutti kyynäspäänsä istuimeen ja tämä rämähti kumoon. Hän kirosi tätä, ja kirosi sitte pimeyttä.

Äkkiä näytti soikea tähtivalon pälvi keijuvan edes takaisin. Oliko hän pyörtymässä? Pyörtyä ei saisi millään muotoa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen pysyäkseen tajullaan. Mihin oli ovi joutunut? Hän arveli voivansa saada suunnista selvän kattoaukeamassa näkyvien tähtien kautta. Kohdalla oleva sikermä oli Jousimiehessä ja kaakossa; ovi oli pohjoisessa – vai oliko se luoteisessa? Hän koetti ajatella. Jos saisi oven auki, niin pääsisi kenties peräytymään. Peto saattoi olla haavottunut. "Kuuleppas!" hän ärähti, "jos sinä et käy päälle, niin minä hyökkään."

Sitte alkoi olento kiivetä ylös tähtitornin seinää, ja hän näki sen mustan hahmon vähitellen peittävän kattoaukeaman. Peräytyikö se? Hän unohti oven ja katseli miten kupu naristen liikkui. Jollakin tavoin oli hän nyt käynyt rohkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän tunsi omituista riudutusta. Selväpiirteinen valopälvi, jonka poikki musta muoto liikehti, näytti pienenemistään pienenevän. Tuo oli kummallista. Häntä alkoi kovasti janottaa, eikä hän kuitenkaan tuntenut halua hankkia juotavaa. Hän oli lipuvinaan alas pitkää suppiloa.

Hän tunsi kirvelevää poltetta kurkussaan ja huomasi sitte että oli ilmi päivä ja että dajakkipalvelija omituisin ilmein silmäili häntä, Sitte näkyi Thaddyn kasvojen yläosa ylösalaisin. Lystikäs mies tuo Thaddy, kun kävelee noin päin! Pian hän älysi aseman paremmin ja huomasi päänsä olevan Thaddyn polvella, tämän antaessa hänelle konjakkia. Ja sitte hän näki kaukoputken näkölasin punaisten tahrojen ryvettämänä. Hän alkoi muistaa.

"Oletpa tehnyt kaunista siivoa täällä tähtitornissa", virkkoi Thaddy. Dajakkipoika vatkasi munaa konjakkiin. Woodhouse nautti annoksen ja nousi istualleen. Hän tunsi vihlovan kivun säjäyksen. Hänen nilkkansa oli sidottu, samoin käsivartensa ja toinen puoli kasvojaan. Punaisiksi tahrautuneita lasin sirpaleita oli lattialla, istuin oli kumossa ja vastakkaisen seinän vierellä näkyi tumma lammikko. Ovi oli auki, ja hän näki vuoren harmaan huipun sinisen taivaan kirkasta taustaa vasten.

"Hyi!" puhkui Woodhouse. "Kuka täällä on tappanut vasikoita? Viekää minut pois."

Sitte hän muisti hirviön ja tappelunsa.

"Mikä oli se?" hän sanoi Thaddylle. "Kummitus, jonka kanssa taistelin?"

"Itse sen paremmin tiedät", vastasi toinen. "Mutta älähän toki nyt sillä mieltäsi rasita. Ota vielä kulaus."

Thaddy oli sentään hyvinkin utelias, ja oli kovaa taistelua velvollisuuden ja halun välillä pysytellä Woodhouse hiljaisena, kunnes hänet saatiin koreasti vuoteeseensa nukkumaan runsaan lihamehuannoksen jälkeen minkä Thaddy oli otolliseksi katsonut. Myöhemmällä he haastelivat seikkailusta.

"Se oli", selitteli Woodhouse, "enemmän ison yökön kuin minkään muun kaltainen. Sillä oli lyhyet suippokorvat, pehmeä turkki ja nahkamaiset siivet. Hampaat olivat pienet, mutta hiton terävät, eivätkä leuat voineet olla järin lujat tai muutoin olisi se purrut läpi nilkan."

"Melkein onkin", ilmotti Thaddy.

"Se tuntui sätkivän kynsillään jokseenkin vapaasti. Siinä jokseenkin kaikki mitä pedosta tiedän. Keskustelumme oli niin sanoakseni likeinen, vaan ei kuitenkaan tutunomainen."

"Dajakit höpisivät isosta kolugosta, klang-utangista – mikä se sitten lieneekään. Se ei usein ahdista ihmistä, mutta sinä varmaankin sait sen rauhattomaksi. Ne sanovat että löytyy iso kolugo ja pieni kolugo ja vielä jokin muu koluajalta kuuluva. Ne kaikki lentävät öisin. Itse tiedän täällä löytyvän lentäviä kettuja ja siivekkäitä maki-apinoita, mutta ne eivät ole mitään kovin isoja elukoita."

"On enemmän asioita taivaassa ja maassa", sanoi Woodhouse – ja Thaddy huokasi tällaisessa kohdassa valittua sitaattia [Hamletin tunnettu huomautus Horatiolle] – "ja eritoten Borneon metsissä, kuin viisaustieteissämme uneksitaankaan. Ylipäätään, jos Borneon eläinkunta syytää vielä lisää uutuuksia niskaani, niin soisin sen mieluummin tapahtuvan muulloin kuin ollessani työssä tähtitornissa yöllä ja yksinäni."

ELÄINTENTÄYTTÄJÄN ENNÄTYKSIÄ.

Tässä on muutamia eläintentäyttämistaidon salaisuuksia, Ne kertoi eläintentäyttäjä minulle pöyhistelevällä päällä ollessaan. Hän kertoi ne minulle ensimäisen ja neljännen whiskylasin välillä, jolloin mies ei enää ole varovainen eikä vielä päissään. Me istuimme hänen kopissaan kahden; hänen kirjastonsa se oli, vieras- ja ruokahuoneensa, säleverhon erottama, mitä näköön tuli, siitä meluisesta sopesta, missä hän ammattiaan harjotti.

Hän istui päällystetyssä tuolissa, ja milloin ei syydellyt vastahakoisia kivihiilen muruja tulipesään niillä, piti jalkansa – joissa hänellä oli sandaalien tapaan kankaisen tohveliparin pyhät jäännökset – poissa tieltä tulisijan reunuksella lasisilmäin seassa. Ja hänen housunsa, sivumennen sanoen – vaikk'ei niillä ole mitään tekemistä hänen ennätystensä kanssa – olivat mitä kamalinta keltaista ristiraitaista villakangasta, jollaisia siihen aikaan tehtiin kun isämme käyttivät poskipartaa ja vannehameet vallitsivat maassa. Tukka oli musta, kasvot rusottavat ja silmät tulisen ruskeat, ja takki oli etupäässä rasvaa samettisella pohjalla. Piipussa oli sulotarten koristama porsliinipesä, ja silmälasit keikkuivat aina viistossa, vasen silmä tuikeasti tähystämässä paljaaltaan, pienenä ja läpitunkevana; oikea lasin läpi hämärästi kuvastumassa suurentuneena ja lauhkeana. Tähän tapaan hänen haastelunsa kävi: "Ei ole ollut koskaan ketään joka voi täyttää niin kuin minä, Bellows, ei koskaan. Olen täyttänyt elefantteja ja olen täyttänyt hyönteisiä, ja ne ovat näyttäneet vain eloisammilta ja paremmilta siitä. Ja olen täyttänyt ihmisiä – etupäässä lintujen tutkimista harrastaneita. Mutta kerran olen täyttänyt neekerin.

"Ei, sitä vastaan ei ole lakia. Minä laitoin kaikki sormet oikoisiksi ja käytin häntä hattutelineenä, mutta tuo Homersby hupsu teki hänen kanssaan kerran myöhään yöllä riidan ja tärveli hänet. Se tapahtui ennen sinun tänne muuttoasi. On vaikea saada nahkoja, muutoin tekisin toisen.

"Vastenmielistä? Ei minusta. Pikemmin on eläintentäyttämistaito kelvollinen kolmas keino hautauksen ja ruumiinpolton lisäksi. Voisi pitää kaikki rakkaat omaisensa luonansa. Tuollainen pitkin taloa aseteltu korutavara olisi yhtä hyvää kuin melkein mikä seura tahansa ja paljoa vähemmän kuluttavaa. Niihin voisi sovittaa kellolaitteen kaikenmoisia tehtäviä varten.

"Tietysti ne olisivat öljyttävät, mutta ei niiden tarvitsisi kiiltää enempää kuin monet ihmiset luonnostaan. Vanhan Manningtreen kalju pää... Ainakin voisi niille keskeytyksittä jutella. Tädeillekin.

"Eläintentäyttämisellä on suuri tulevaisuus edessään, ole varma siitä. On kivettyneitä..."

Hän vaikeni äkkiä,

"Ei, minun ei sopine puhua sinulle siitä." Hän imi miettiväisenä piippuaan. "Kiitos, kaada vain. Ei liiaksi vettä.

"Tietysti ei se mitä sinulle nyt sanon mene sen pitemmälle. Tiedäthän että olen tehnyt joitakuita drontteja ja ison ruokin? Et! Nähtävästi olet vast'alkava eläintentäyttämisessä. Hyvä ystävä, puolet maailman isoista ruokeista ovat jokseenkin yhtä alkuperäisiä kuin Pyhän Veronikan nenäliina, kuin Trevesin pyhä kaapu. Me teemme niitä jouhiuikujen höyhenistä ja sen semmoisista. Ja isot ruokinmunat samaten!"

"Hyväinen aika!"

"Niin juuri, me teemme niitä hienosta porsliinista. Se se maksaa vaivan. Niistä saa – yhdestäkin vastikään maksettiin 300 puntaa. Se oli luullakseni todella oikea, mutta tietysti ei voi koskaan olla varma. Se on peräti hienoa työtä, ja jälkeenpäin on ne tehtävä tomuttuneiksi, sillä yhdelläkään tuollaisen kallisarvoisen munan omistajalla ei konsanaan ole uskallusta sitä puhdistaa. Se on tämän liikkeen vahvana puolena. Jos epäilevätkin munaa, niin heitä ei haluta tutkia sitä liian tyystin. Se on parhaimmillaankin ylen haperaa omaisuutta.

"Et tiennyt että eläintentäyttämistaito kohoo niin korkealle. On se korkeammallekin kohonnut, poikaseni. Olen kilpaillut itse luonnon käsien kanssa. Yksi alkuperäisistä isoista ruokeista" – hänen äänensä aleni kuiskaukseksi – "yksi alkuperäisistä isoista ruokeista on minun tekemäni.

"Ei. Sinun täytyy perehtyä lintujentutkimiseen ja ottaa itse selville mikä se niistä on. Mutta jatkaakseni, onpa puoleeni kääntynyt ryhmä kauppiaitakin, jotta täyttäisin Islannin pohjoispuolella olevista tutkimattomista kallioluodoista jonkun näillä muinaisajan linnuilla. Ehkä – joskus. Mutta minulla on parhaillaan toinen pikku tehtävä käsillä. Oietko milloinkaan kuullut dinorniksesta?

"Se on noita Uudessa Seelannissa äskettäin sukupuuttoon kuolleita jättiläislintuja. 'Moaksi' sitä alkuasukkaat kutsuvat, Niistä nimittäin on löydetty luita ja muutamista nevoista höyheniäkin ja kuivia nahan palasia. No niin, minä aijon – no, turhapa siitä on sinulle salaisuutta tehdä – aijon väärentää täydellisen täytetyn moan. Tiedän siellä miehen joka on sen löytävinään jonkinlaisesta mätänemistä estävästä suosta ja sanoo täyttäneensä sen oitis, kun se uhkasi hajota käsiin. Höyhenet ovat eriskummallisia, mutta minulla on ovela keino kärvennellä kamelikurjen sulan palasia. Niin, siitä se outo haju minkä huomasit. Petos voidaan keksiä vain mikroskopilla, ja tuskinpa huolitaan sitä varten repiä pilalle hyvin säilynyttä kappaletta.

"Tällä tavalla, näetsen, minä pieneltä osaltani avittelen tieteen edistystä.

"Mutta kaikki tämä on pelkkää luonnon matkimista, Olen aikoinani tehnyt enemmänkin. Olen – vienyt voiton luonnosta."

Hän pudotti jalkansa alas tulisijan reunustalta ja kumartui tutunomaisesti minun päin. "Olen luonut lintuja", hän sanoi matalalla äänellä. "Uusia lintuja, Parannuksia. Erilaisia kuin yksikään ennen nähty lintu."

Hän otti entisen asentonsa vaikuttavan vaitiolon seuratessa.

"Luomakunnan rikastuttamista – ky-yllä. Jotkut tekemistäni linnuista olivat uusia mesilinnun lajeja ja sangen ihania pikku olentoja, mutta toiset taasen suorastaan hupaisia, Hupaisin luullakseni oli Anomalopteryx Jejuna. Jejunus-a-um – tyhjä – niin kutsuttu syystä ettei sen sisällä tosiaankaan ollut mitään; läpeensä tyhjä lintu – täytettä lukuunottamatta. Olento on nyt vanhalla Javversilla, ja hän lienee siitä yhtä ylpeä kuin minä. Se on mestariteos, Bellows. Sillä on kaikki pelikaanin tyhmä kömpelyys, kaikki papukaijan juhlallinen arvokkuuden puute, kaikki flamingon laiha isoraajaisuus, kaikki mandarinisorsan ylenpalttinen kirjavuus. Uhkakomea lintu. Minä tein sen haikaran ja tukaanin luurangoista ja sekalaisesta höyhenvalikoimasta. Moinen eläintentäyttely on puhdasta iloa, Bellows, todelliselle ammattimiehelle.

"Miten tulin sen tehneeksi? Aihe oli yksinkertainen kylläkin, kuten kaikkien suurten keksintöjen. Muuan noita nuoria neroja, jotka kirjottelevat tieteellisiä pätkiä sanomalehtiin, sai käsiinsä saksankielisen lentolehtisen Uuden Seelannin linnuista ja käänsi osan siitä sanakirjan ja syntyperäisen älynsä avulla – hän lienee ollut kovin suuresta perheestä ja pienistä vanhemmista – ja hän joutui sekaannuksiin – elävästä apteryxistä ja sukupuuttoon kuolleesta anomalopteryxistä; puhui viittä jalkaa korkeasta linnusta, joka eleli Pohjois-Islannin tiheiköissä, oli harvinainen, arka, vaikeasti tavattava, ja niin edespäin. Javvers, joka kerääjäksikin on ihmeteltävän tietämätön mies, luki nämä pätkät ja vannoi hankkivansa itselleen moisen otuksen hinnalla millä tahansa. Pisti välittäjät ahtaalle tiedusteluillaan. Se osottaa mitä mies saa aikaan itsepintaisuudella – tahdonvoimalla. Tässä oli lintujen kerääjä, joka vannoi hankkivansa kappaleen lintulajia jota ei ollut olemassa, jota ei ollut koskaan löytynyt ja joka pelkästä oman viheliäisen kömpelyytensä häpeästä ei varmaankaan olisi olemassa nyt, jos voisi asialle mitään. Ja hän sai sen. Hän sai sen."

"Lisää whiskyä, Bellows?" kysyi eläintentäyttäjä, irtautuen tahdonvoiman ja keräilevän mielenlaadun merkillisyyksien hetkellisestä mietiskelystä. Ja saatuaan lasinsa täyteen hän ryhtyi kertomaan minulle miten paikkaili kokoon mitä viehättävimmän merenneidon, ja miten muuan kiertävä saarnaaja, joka sen takia ei saanut kuulijakuntaa, Burslemin markkinoilla murskasi sen, koska se oli epäjumalan palvelusta tahi pahempaa. Mutta koska tämän jutun kaikkien osallisten, luojan, säilyttäjän ja tuhoajan välinen keskustelu oli kauttaaltaan sopimatonta julkisuuteen, niin tämän hauskan tapauksen täytyy vielä jäädä painattamatta.

Keräilijäin outoihin aloihin perehtymätön lukija on taipuvainen epäilemään eläintentäyttäjääni, mutta mitä isoihin ruokinmuniin ja väärin täytettyihin lintuihin tulee, niin huomaan että hänen selityksensä ovat etevien lintutieteellisten tutkijain vahvistamia. Ja kuvaus tuosta Uuden Seelannin linnusta ilmestyi totisesti eräässä moitteettoman maineen saaneessa aamulehdessä, sillä eläintentäyttäjällä on numero hallussaan ja hän näytti sen minulle.

KAMEELIKURKIKAUPPAA.

"Lintujen hinnoista puhuessa, olenpa nähnyt kameelikurjen maksavan kolmesataa puntaa", sanoi eläintentäyttäjä tarinoidessaan nuoruutensa matkustuksista. "Kolmesataa puntaa!"

Hän tähysteli minua silmälasiensa yli. "Ja toisenkin, josta ei huolittu neljääsataa."

"Ei", hän sanoi, "niissä ei ollut mitään erityisen rodun merkkejä. Ne olivat vaan tavallisia kameelikurkia. Olivat hieman värinsäkin menettäneitä – ruokahoidon vuoksi. Eikä ollut mitään rajotettua saantiakaan. Olisi luullut viiden kameelikurjen olleen halvassa hinnassa Taka-Intiasta tulevalla laivalla. Mutta seikka oli se että yksi niistä oli niellyt timantin.

"Mies, jolta se sen sai oli Sri Mollini padisha, hirmuinen keikari, voisi sanoa pääkaupunkilaiskeikari kantapäästä kaulaan, ja sitte ruma musta pää ja pyllähtelevä turbaani, jossa tämä timantti välkkyi. Linnun peijakas noukkasi sen ja kun mies nosti hälinän se kai älysi tehneensä väärin ja meni toisten joukkoon säilyttääkseen tuntemattomuutensa.

"Kaikki tapahtui minuutissa. Minä olin ensimäisiä saapumaan, ja siinä tuo pakana ruikutti jumaliaan ja kaksi merimiestä sekä lintujen hoitaja nauroivat pakahtuakseen. Se oli lystikäs tapa menettää timanttinsa. Lintujen hoitaja ei ollut sattunut juuri silloin saapuville, joten hän ei tiennyt mikä lintu kolttosen teki. Aivan hukassa siis. Totta puhuen en ollut puoleksikaan pahoillani. Tuo mokoma oli kerskunut timanttipahaisestaan siitä asti kuin laivaan tuli.

"Tuollainen asia kulkee siunaaman ajassa laivan keulasta perään. Jokainen puhui siitä. Padisha meni alas kajuuttiin tunteitaan salatakseen. Päivällisellä – hän söhri suihinsa oman pöydän ääressä kahden muun hindun kanssa – kapteeni pyrki irvistelemään hänelle siitä ja hän joutui kovaan kiihkoon. Hän kääntyi istuimellaan ja puhui korvaani. Hän ei ostaisi lintuja; hän tahtoisi timanttinsa. Hän vetosi oikeuksiinsa Englannin alamaisena. Hänen timanttinsa täytyi löytyä. Hän oli luja siinä. Hän valittaisi Ylähuoneeseen. Lintujen hoitaja oli noita pölkkypäitä, joihin ei missään nimessä saa uutta ajatusta mahtumaan. Hän torjui kaikki ehdotukset minkäänlaisesta lääkäröimisestä. Hänen ohjeinaan oli ruokkia niitä sillä ja sillä tavalla ja kohdella niitä sillä ja sillä tavalla, ja poikkeeminen niiden ruokkimisesta sillä ja sillä tavalla ja niiden kohtelemisesta sillä ja sillä tavalla saattoi toimittaa hänelle potkut toimestaan. Padisha oli vaatinut mahapumppua – vaikk'eihän sitä voi linnulle tehdä. Tämä padisha oli päntännyt päähänsä runsaat määrät pintapuolista lakituntemusta, kuten bengali vietävät yleensä, ja hoki hakevansa pidätysoikeuden lintuihin, ja sen semmoista. Mutta muuan vanhempi mies, joka sanoi poikansa olevan Lontoossa asianajajana, kiisti sen mitä lintu nielee ipso facto jäävän eriämättömäksi osaksi linnusta, ja padishan ainoan keinon olevan etsiä vahingonkorvausta, ja siinäkin tapauksessa saattaisi olla mahdollista todistaa hänen oman huolimattomuutensa myötävaikuttaneen vahingon aiheutumiseen. Hänellä ei ollut mitään menettelyvapautta kameelikurkeen nähden joka ei ollut hänen omansa. Tuo sai padishan suunniltaan, etenkin kun useimmat meistä mielipiteenään lausuivat että tämä käsitys oli ainoa järjellinen. Laivassa ei ollut ainoatakaan lakimiestä kysymystä ratkaisemassa, joten puhelimme kaikki kutakuinkin vapaasti. Vihdoin Adenista lähdettyä hänkin näytti taipuneen yleiseen mielipiteeseen ja meni vaivihkaa hoitajan luo tekemään tarjouksen kaikista viidestä kameelikurjesta.

"Seuraavana aamuna nousi aamiaispöydässä aika metakka. Miehellä ei ollut mitään valtuutta lintujen myymiseen eikä mikään mahti saanut häntä ottamaan sellaista kuuleviin korviinsakaan; mutta hän kuului kertoneen padishalle että muuan puoliverinen europalainen nimeltä Potter oli jo tehnyt hänelle tarjouksen, ja sillä perusteella padisha meidän kaikkien edessä syytti Potteria kunniattomaksi. Mutta luulenpa että useimmat meistä katsoivat Potterin menetelleen hyvinkin nokkelasti, ja tiedän että kun Potter ilmaisi Adenista lähettäneensä Lontooseen lintujen omistajille sähköteitse ostotarjouksen ja saavansa vastauksen Suetsiin, minä hyvänlaisesti kirosin menetettyä tilaisuutta.

"Suetsissa padisha puhkesi kyyneliin – todellisiin karpaloitseviin kyyneliin – kun Potterista tuli lintujen omistaja, ja tarjosi hänelle suoraapäätä kaksisataa viisikymmentä puntaa koko erästä, enemmän kuin kaksisataa prosenttia Potterin maksamasta hinnasta. Potter sanoi ennen menevänsä hirteen kuin luopuvansa höyhenestäkään – aikovansa tappaa ne yksitellen ja etsiä timantin; mutta jälkeenpäin punnittuansa asiaa hän hiukan pehmeni. Hän oli pelaaja ennen kaikkea tämä Potter, hieman omituinen kortinlyönnissä, ja tällainen onkimisarvonta oli kai vasiten omiaan hänen ohjelmaansa. Ainakin hän leikin innossa tarjoutui myymään linnut erikseen eri henkilöille huutokaupalla, pohjahintana 80 puntaa linnulta. Mutta yhden niistä hän sanoi aikovansa pitää omaa onneansa koettaakseen.

"Ota huomioon että timantti oli kallisarvoinen – eräs pikkarainen juutalais-ukko, timanttikauppias, joka oli matkassamme, oli arvioinut sen kolmeen neljään tuhanteen, padishan näyttäessä sitä hänelle – ja tämä kameelikurkipeluun aate tarttui lujasti mieliin. Sattuipa että minä olin parina kertana ollut puheissa kameelikurkien hoitajan kanssa kaikenlaisista asioista, ja aivan sattumalta hän oli sanonut erään linnuista käyneen huonovointiseksi, ja hän epäili huonoa ruuansulatusta. Sillä oli yksi häntäsulka miltei kauttaaltaan valkea, joten se oli tunnettavissa, ja kun siis seuraavana päivänä huutokauppa alkoi siitä, minä korottaa tohautin padishan kahdeksankymmentäviisi yhdeksäänkymmeneen. Taisin olla hiukkasen liian varma ja kiihkeä tarjouksessani ja jotkut toisista äkkäsivät minun vainunneen jotakin. Ja padisha äityi tavottamaan lintua kuin järkensä menettänyt. Vihdoin juutalainen timanttikauppias sai sen 175 punnasta ja padisha huusi 180 juuri vasaran pudottua pöytään – niin Potter selitti. Kaikessa tapauksessa juutalainen sen sai, ja siinä paikassa hän haki pyssyn ja ampui sen. Potter nosti sen päiväisen mekkalan, sanoen sen vaikeuttavan toisien kolmen myyntiä, ja padisha tietysti käyttäysi kuin löyhkäpää; mutta kaikki olimme hirmuisessa kiihkossa. Olinpa iki iloissani, sen takaan, kun leikkely ei saanutkaan mitään timanttia näkyviin – iki iloissani. Olin itse mennyt sataanneljäänkynnneneen.

"Pikku juutalainen käyttäysi kuten juutalaiset yleensä – hän ei näyttänyt olevan erityisemmästi millänsäkään huonosta onnestaan; mutta Potter kieltäysi pitkittämästä huutokauppaa ennen kuin oli sovittu ettei tavaroita luovutettaisi myynnin ollessa kesken. Pikku juutalainen tahtoi kiistää että tapaus oli poikkeuksellinen, ja koska mielipiteet sattuivat jokseenkin tasan, niin toimitus lykättiin seuraavaan aamuun. Meillä oli vilkas päivällispöytä sinä päivänä, usko pois, mutta lopulta Potter sai tahtonsa tapahtumaan, koska oli järkeen menevää että hänen oli turvallisinta pitää kaikki linnut ja että meidän piti antaa hänelle jonkin verran vastinetta urheilijamaisesta käytöksestään. Ja se vanha herrasmies, jonka poika oli lakimies, sanoi tuumiskelleensa asiaa päin ja toisin ja vahvasti epäilevänsä, eikö linnun tultua avatuksi ja timantin löydetyksi sitä pitänyt antaa takaisin oikealle omistajalle. Muistan vetäneeni esille että tähän kohtaan ulottui aarteenlöytöä koskeva laki – niinkuin asianlaita totisesti olikin. Syntyi kuuma väittely ja me sovimme siitä että oli toden teolla hupsua tappaa lintu laivan kannella. Sitte vanha herrasmies, ryhtyen laajasti lavertelemaan lakitiedettä, yritti tehdä selväksi että myynti oli arpajaisten pitoa ja laitonta, ja vetosi kapteeniin; mutta Potter sanoi myyvänsä linnut pelkästään kameelikurkina. Hän ei tahtonut kaupita timantteja, hän sanoi, eikä tarjonnut sitä houkutukseksi. Hänen kaupaksi asettamansa kolme lintua eivät sikäli kuin hän osasi tietää ja uskoa sisältäneet timantteja. Se oli siinä jonka hän piti – niin hän toivoi.

"Hinnat olivat siitä huolimatta korkealla seuraavana päivänä. Nousun aiheutti tietysti se että nyt oli neljä mahdollisuutta viiden asemesta. Linnut peijakkaat nousivat keskimäärin 227 puntaan, eikä tämä padisha, kumma kyllä, hankkinut ainoatakaan niistä itselleen – ei ainoatakaan. Hän piti liian suurta hälinää, ja kun olisi pitänyt tehdä tarjouksia hölisi pidätysoikeuksista; sitäpaitsi oli Potter hieman liian tuikea häntä kohtaan. Yksi joutui eräälle hiljaiselle upseerille, toinen tuolle pikku juutalaiselle, ja kolmannen saivat laivan koneenkäyttäjät yhtiössä. Ja sitte Potterin näytti äkkiä tulevan surku kauppojansa ja hän sanoi heittäneensä menemään varmat tuhannen puntaa ja varsin luultavasti saavansa tyhjän arvan ja aina olleensa pöhkö, mutta kun minä menin häntä pikkuisen haastattamaan, aikoen saada hänet panemaan viimeisen mahdollisuutensa puoliksi, niin huomasin hänen jo myyneen pidättämänsä linnun eräälle valtiomiehelle, joka oli lomakautenaan käynyt tutkimassa intialaisia tapoja ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tuo viimeinen oli se kolmensadan punnan lintu. No, kolme noita mokomia vietiin maihin Brindisissä – vaikka vanha herrasmies intti sen olevan tulliasetusten rikkomista – ja Potter ja padisha astuivat myös maihin. Hindu näytti olevan puolittain päästään vialla nähdessään rakkaan timanttinsa menevän niin sanoakseni sen ja tämän tien. Herkeämättä hoki hän hankkivansa pidätysoikeuden – hänellä oli se aivoihinsa lyöttyneenä – ja antoi nimensä ja osotteensa lintujen ostajille, jotta he tietäisivät minne lähettää hänen timanttinsa. Yksikään heistä ei halunnut hänen nimeään eikä osotettaan, eikä suostunut omaa olopaikkaansa ilmoittamaan. Kävipä siinä aika suukopu – laivasillalla. Kaikki lähtivät eri junilla. Minä jatkoin matkaani Southamptoniin ja näin siellä maihin astuessani linnuista viimeisen; se oli tuo koneenkäyttäjien ostama ja seisoi komentosillan lähellä isossa tavaravasussa, näyttäen niin luisevalta ja hullunkuriselta puitteelta kallisarvoiselle timantille kuin konsanaan saa nähdä – jos se oli puitteena kallisarvoiselle timantille.

"Miten se päättyi? Oh! niin vaan. Niin – kenties. Tosiaankin, eräs seikka vielä voi olla valaistukseksi. Noin viikkoa jälkeen maihin tuloani minä kävelin Regent-katua ostoksillani, ja kenenkä näinkään käsikynkässä mitä iloisimmalla tuulella patikoivan edelläni muun kuin padishan ja Potterin. Kun sitä ajattelee – –

"Niin. Olen sitä ajatellut. Ei vain, katsos, ole epäilemistäkään siitä että timantti oli oikea. Ja padisha oli ylhäinen hindu. Olen nähnyt hänen nimensä sanomalehdissä – usein. Mutta tokko lintu todella nieli timantin, se on toinen asia, kuten sanot."

AARRE METSÄSSÄ.

Kanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassa aallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalan astumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksua alas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti. Kaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään, nousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkein huomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.

Kaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. "Sen pitäisi olla täällä jossakin", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin ja antoi käsivartensa valahtaa polville.

Toinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata. Hänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.

"Tules katsomaan tätä, Evans", hän pyysi.

Kumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivat sierottuneet ja kuivat.

Evansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnes saattoi katsella toverinsa olan yli.

Paperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksille taittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinen mies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitä saattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksena lahden ääriviivat.

"Tässä", virkkoi Evans, "on riutta ja tässä on aukeama." Hän siirsi peukalonsa kynttä kartalla. "Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki – kelpaisipa siitä nyt saada siemaus! – ja tämä tähti on itse paikka."

"Katsos tätä pisteviivaa", sanoi karttaa pitelevä mies; "se on suora viiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tulee juuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikka meloessamme lantaisiin."

"Minua ihmetyttää", tuumi Evans tovin kuluttua, "mitä nämä pienet merkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahi sellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivat pyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?"

"Kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä.

"Tietysti niin! Hän oli kiinalainen", myönsi Evans.

"Ne kaikki olivat", lisäsi kartan pitelijä.

Molemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootin ajelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.

"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker", hän muistutti.

Ja toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa, siirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivat raukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.

Evans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisen hyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, sillä aurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähellä aarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavan anastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinen matka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omia sanojaan käyttääkseen, "saanut sen kuivumaan". Hän koetti reipastuttaa itseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivat puhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaan joessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun miltei sietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nyt kuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesi lipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hän alkoi torkkua.

Hän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudos punoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hooker olivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puut kuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot – joita toisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi – ja kuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat eri maakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsa suunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäi kuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuuna Filippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedes noudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudin harventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimein veneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vain vuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuotta kätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllä haudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla. Hän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle – se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylös kaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttu kahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansin uni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikko kädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen. Tshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuin säikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat, kävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt, mitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapausten sarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hi sopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, ja Tshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntä loitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon – miten iso tuo keltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hän yhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivat tohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästi Tshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttää häntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljui hänen nimeään: "Evans, Evans, sinä unikeko!" vai oliko se Hooker?

Hän heräsi. He olivat lantaitten suussa.

"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassa tuohon pensasryhmään nähden", virkkoi hänen kumppaninsa. "Pane se merkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymme tiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni me tulemme paikalle."

He näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. "Pian, mies", hän huudahti, "tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!" Hän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissa kiertelevään hopeaiseen juovaan.

Äkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. "Anna minulle mela", hän sanoi.

Niin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hooker otti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänä hän yritti taas. "Tämä kelpaa", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaasti juoda.

"Hiiteen tämä!" tokaisi Evans. "Liian hidasta." Ja vaarallisesti nojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.

Juotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivat astumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.

"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme ja päästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden", huomautti Evans.

"Meidän olisi parempi meloa ympäri", vastasi Hooker.

He työnsivät siis kanoottinsa takaisin joelle ja meloivat alas merelle ja pitkin rantaa siihen kohtaan missä pensasryhmä kasvoi. Tässä he kävivät maihin, kiskaisivat keveän kanootin kauvas hietikolle ja astelivat viidakon reunaa kohden kunnes näkivät riutan aukeaman ja pensaat suorassa suunnassa. Evans oli ottanut erään alkuasukkaitten käyttämän kapineen kanootista. Se oli L-muotoinen, ja poikkipiena kiillotetulla kivellä silattu. "Se on nyt suoraan tätä suuntaa", hän selitti; "meidän täytyy tunkeutua tästä läpi kunnes saavumme joelle, Sitte on haeskeltava."

He raivasivat tietään ruokojen, leveitten lehtien ja nuorten puitten tiuhassa kudoksessa, ja se oli ensimältä tukalaa tehtävää, mutta varsin pian puut isonivat ja maa niiden alla muuttui ankeammaksi. Auringon helteen sijalle tuli huomaamattomin erin viileä siimes. Puut koituivat lopulla suunnattomiksi pylväiksi jotka ylhäällä ilmassa yhtyivät lehteväksi katokseksi. Himmeitä valkeita kukkia riippui niiden rungoista ja nuoramaisia suikertelevia kasveja kiertyili puusta puhun. Siimes tummui. Maan pinnalla alkoi ylt'yleensä näkyä nystyisiä sieniä ja punaisen ruskeata hilsettä.

Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä tuolta helteestä päästyä."

"Toivottavasti olemme oikealla ladulla", sanoi Hooker.

Lopulta he näkivät etäällä edessään keskellä jylhää hämyä aukon, missä kuuman päiväpaisteen kimmellys syöksähti metsään. Siellä vihannoitsi heleänä nurmi ja kukkaset kirjasivat maan. Sitte he kuulivat veden lorinaa.

"Täällä on joki. Paikan pitäisi olla nyt lähellä", arveli Hooker.

Kasvullisuus oli joen äyräällä rehevää. Suuria kasveja, vielä nimettömiä, versoi isojen puitten juurilla ja levitti suunnattomia vihreitä viuhkaruusukkeita taivaankaistaletta kohti. Runsaasti kukkasia ja kiiltävälehtinen suikertelijalaji riippui valonpuoleisilla rungoilla. Leveän, tyvenen lammen pinnalla, joka nyt aukesi aarteenetsijäin nähtäviin, kellui isoja puikeita lehtiä ja vahamaisia lumpeen näköisiä punertavan valkeita kukkia. Etäämpänä joen mutkassa vesi vaahdoten syöksyi pauhaavana koskena näkyvistä.

"No!" tiedusti Evans.

"Me olemme hiukan hairahtaneet suunnalta", arveli Hooker. "Sitä saattoi arvatakin."

Hän kääntyi katsomaan taakse jääneen hiljaisen metsän viileän katveen hämyyn. "Jos tunkeudumme kappaleen matkaa ylös ja alas jokea, niin tavannemme jotakin."

"Sanoit –" alotti Evans.

"Hän sanoi että siinä on kivikasa", oikaisi Hooker.

Miehet silmäilivät toisiaan tuokion.

"Yritetäänpäs hiukan alas jokea ensin", ehdotti Evans.

He etenivät verkalleen, uteliaasti tähystäen ympärilleen. Äkkiä Evans seisahtui. "Mikä lempo tuo on?" hän huudahti.

Hooker seurasi hänen sormensa suuntaa. "Jotakin sinistä", hän virkkoi. Se oli tullut näkyviin heidän noustessaan pienelle kohokkeelle. Sitte hän alkoi erottaa, mikä se oli.

Hän riensi äkkiä eteenpäin, kunnes hervottomaan käteen ja käsivarteen kuuluva ruumis oli näkyvissä. Hän tarttui lujemmin kantamaansa työaseeseen. Olento oli vatsallaan loikova kiinalainen. Asennon toivottomuus oli silmäänpistävä.

Miehet vetäysivät likemmäs toisiaan ja seisoivat äänettöminä tuijotellen pahaenteistä vainajaa. Se makasi puiden ympäröimällä avoimella paikalla. Meressä oli kiinalaismallinen lapio ja etäämpänä hajoteltu kiviröykkiö äskettäin kaivetun kuopan äärellä.

"Joku on käynyt täällä ennen", ähkäisi Hooker käheästi.

Sitte Evans yltyi kiroamaan ja riehumaan polkien maata.

Hooker vaaleni, vaan ei puhunut mitään. Hän astahti ruumista kohti. Niska oli pöhistynyt ja sinipunainen, kädet ja nilkat turvonneet. "Hui!" huudahti hän, käännähti pois ja meni kuopalle päin. Hän parkaisi hämmästyksestä ja hoilasi Evansille, joka oli hitaasti seuraamassa perässä.

"Sinä hupsu! Kaikki hyvin. Se on täällä vielä." Sitte hän kääntyi taas katsomaan kuollutta kiinalaista, ja sitte jälleen kuoppaa.

Evans hyökkäsi paikalle. Heidän vieressään lojuvan kovaonnisen raukan jo puoleksi esille kaivamina näkyi joukko himmeitä keltaisia kankia. Hän kumartui alas kuoppaan, kaapi multaa syrjään paljain käsin ja veti nopeasti yhden tuollaisen raskaan möhkäleen ylös. Siinä pisti hänen kättään pieni oka. Hän nyppäisi hienon piikin pois sormillaan ja nosti nurmelle kangen.

"Ainoastaan kulta tai lyijy voi olla tämän painoista", hän riemuitsi.

Hooker yhä katseli kuollutta kiinalaista, Hän oli ymmällä.

"Hän varastautui edelle ystävistään", hän vihdoin sanoi. "Mies saapui tänne yksinään ja joku myrkyllinen käärme on hänet tappanut... Ihmettelen miten hän löysi paikan."

Evans punnitsi kankea käsissään. Mitä merkitsi yksi kuollut kiinalainen? "Meidän on vietävä tämä tavara vähin erin mannermaalle ja joksikin aikaa kuopattava se siellä. Miten saammekaan sen kanoottiin?"

Hän riisui takkinsa, levitti sen nurmelle ja paiskasi sen päälle pari kolme kankea. Silloin hän havaitsi toisen pikku piikin lävistäneen ihonsa.

"Tuossa on meille täysi kantamus", hän sanoi. Sitte äkkiä omituisen ärtymyksen puuskassa: "Mitä tuijotat?"

Hooker kääntyi häneen. "En voi sietää... häntä." Hän nyökäytti ruumiiseen päin. "Se niin muistuttaa –"

"Lorua!" tuumi Evans. "Kaikki kiinalaiset ovat yhden näköisiä."

Hooker katsoi häntä kasvoihin. "Aijon kuitenkin haudata tuon, ennen kuin käyn käsiksi tähän tavaraan."

"Älä joutavoitse, Hooker", kehotteli Evans. "Anna tuon lahonneen raadon odotella."

Hooker epäröitsi, ja sitte hänen silmänsä huolellisesti tähysteli ruskeata maaperää. "Se säikyttelee minua jollakin tavoin", hän tunnusti.

"Kysymyksenä on", jatkoi Evans, "mitä tehdä näillä kangilla. Hautaammeko ne uudestaan täällä vai viemmekö ne salmen poikki kanootilla?"

Hooker mietiskeli. Hänen hämmentynyt katseensa kiersi jättiläismäisiä runkoja pitkin kauvas ylös latvojen päiväpaisteiseen vehreyteen. Hän värähti taas silmänsä sattuessa kiinalaisen siniseen haamuun. Hän tähysti etsivästi puitten lomien harmaisiin syvyyksiin.

"Mikä sinua vaivaa, Hooker!" tuskitteli Evans. "Oletko järjiltäsi?"

"Toimittakaamme kulta ainakin pois täältä", lausui Hooker.

Hän tarttui takin kaulukseen, Evans liepeisiin, ja he nostivat kantamuksen koholle. "Mitä tietä?" kysyi Evans. "Kanootille?"

"On omituista", valitti Evans heidän astuttuaan vasta muutaman askeleen, "että käsivarsiani vielä kolottaa tuosta melomisesta."

"Hitto!" hän noitui. "Niitäpä kivistää! Minun on levähdettävä."

He laskivat takin maahan. Evansin kasvot olivat valkeat ja pieniä hikipisaroita kihoili hänen otsalleen. "Täällä metsässä on jollakin tavoin ummehtunutta."

Sitte yht'äkkiä heittyen järjettömään suuttumukseen: "Mitä hyödyttää odotella tässä kaiken päivää? Käy käsiksi, kuule! Et ole muuta tehnyt kun vetelehtinyt sen koommin kun ruumiin näimme."

Hooker katseli vakaasti toverinsa kasvoja. He ottivat taakkansa ja kulkivat ehkä sata metriä äänettöminä eteenpäin. Evans alkoi raskaasti huohottaa.

"Etkö voi puhua?" hän tiuskaisi.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hooker.

Evans kompastui ja sinkautti sitte äkkiä kiroten takin käsistään. Hän seisoi tovin Hookeria tuijotellen ja tarttui voihkaten kurkkuunsa.

"Älä tule lähelle", hän sanoi ja meni nojautumaan puuta vasten. Sitten lujemmasti: "Olen tuotapikaa parempivointinen."

Pian hänen kätensä irtausivat rungosta ja hän luisti hitaasti alas sitä myöten kunnes kyyristeli kasaksi luhistuneena sen juurella. Hänen kätensä kouristuivat nyrkkiin. Kasvot olivat kivusta vääntyneet. Hooker lähestyi häntä.

"Älä koske minuun! Älä koske minuun!" Evans hoki tukahtuneella äänellä. "Nosta kulta takaisin takille."

"Enkö voi millään auttaa sinua?" kysyi Hooker.

"Nosta kulta takaisin takille."

Hooker tunsi kultakankia pidellessään pienen pistoksen peukalossaan. Hän katseli kättään ja näki hennon piikin, pari tuumaa pitkän.

Evans korahti ja vieri ympäri.

Hookerin leuka valahti alas. Hän tuijotti tovin okaan suurenevin silmin. Sitte hän katsahti Evansiin, joka nyt makasi käpertyneenä maassa, selkä värveellisesti köyristyen ja oijeten. Sitte hän katseli puitten pylväikön ja suikertelijakasvien verkon lomitse sinne missä sinikaapuisen kiinalaisen ruumis vielä oli epäselvästi näkyvissä harmaasta hämystä. Hän ajatteli asemakaavan kulmassa olleita pikku viivoja, ja paikalla hän tajusi.

"Jumala armahda!" hän huudahti. Sillä oat olivat samanlaisia kuin ne, joita dajakit myrkyttävät ja käyttävät puhallusputkissaan. Hän ymmärsi nyt mitä Tshang-hin vakuuttelu aarteensa turvallisuudesta tarkotti. Hän ymmärsi nyt tuon irvistyksen.

"Evans!" hän karjaisi.

Mutta Evans oli nyt äänetön ja liikkumaton, paitsi jäsenten kamalaa värveellistä nytkähtelyä. Pohjaton äänettömyys vallitsi metsässä.

Sitte Hooker alkoi raivokkaasti imeä pientä vaalean punaista pilkkua peukalossaan – imeä henkensä edestä. Pian hän tunsi omituista mojotusta käsivarsissaan ja hartioissaan, ja sormia tuntui olevan vaikea taivuttaa. Silloin hän tiesi ettei imemisestä ollut apua.

Yht'äkkiä hän pysähtyi, istuutui kultapinon viereen ja leuka käsien varassa, kyynäspäät polvia vasten, tuijotteli toverinsa vääntynyttä mutta vielä vavahtelevaa ruumista.

Tshang-hin irvistys tuli taaskin hänen mieleensä. Jumottava kipu levisi kurkkua kohti ja kävi hiljalleen tuimemmaksi. Korkealla hänen yläpuolellaan heikko tuulahdus viipotti lehviä, ja jonkun tuntemattoman kukkasen valkeita terälehtiä leijui alas hämyssä.