[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGGymDVqsQv2BgHc6rlqyJZZsqzQGgQHtEIva2-jhQ0Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},1702,"Varastettu basilli ja muita tapauksia","Wells, H. G.",1866,1946,"1702-wells-h-g-varastettu-basilli-ja-muita-tapauksia","1702__Wells_H._G.__Varastettu_basilli_ja_muita_tapauksia",null,"novelli",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[17],"brittilainen","fi",1895,1907,10222,67937,false,56366,[26,27],"Science fiction, English -- Translations into Finnish","Short stories, English -- Translations into Finnish",[29,30,31],"British Literature","Science-Fiction & Fantasy","Short Stories","\"Varastettu basilli ja muita kertomuksia\" by H. G. Wells is a collection of short stories written in the early 20th century. The stories explore a mix of themes including science fiction and social commentary, often featuring characters who grapple with complex moral dilemmas or the consequences of scientific discoveries. The narratives showcase Wells' imaginative thought, reflecting the anxieties and curiosities of modernity in a rapidly changing world.  The opening of the collection introduces readers to an intriguing scene in a laboratory where a bacteriologist demonstrates a cholera bacterium to a mysterious pale man. As their conversation unfolds, the pale man reveals a fascination with the devastating potential of cholera, raising questions about human nature and morality in the face of discovery. The tension escalates when the pale man, who turns out to be an anarchist, hijacks the conversation with dark intentions, leading to a dramatic climax as he plans to unleash the bacterium upon the city. This setup immerses the reader in a world where scientific exploration intersects with dangerous intentions, setting the tone for the stories to follow. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Hämeen-Anttila, Väinö",315,"Novellikokoelma sisältää tieteis- ja jännitystarinoita, joissa käsitellään muun muassa vaarallisia bakteereja, harvinaisia orkideoita ja salaperäisiä keksintöjä. Wells yhdistää kertomuksissaan tieteellisiä aiheita inhimilliseen uteliaisuuteen ja odottamattomiin tilanteisiin.","H. G. Wellsin 'Varastettu basilli ja muita tapauksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1702. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VARASTETTU BASILLI JA MUITA TAPAUKSIA\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nEnglannista suomensi V. Hämeen-Anttila\n\n\nJoutoaikoina 2.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Varastettu basilli.\n Tuntemattoman kämmekän kukkiminen.\n Avu'n tähtitornissa.\n Eläintentäyttäjän ennätyksiä.\n Kameelikurkikauppaa.\n Aarre metsässä.\n\n\n\n\nVARASTETTU BASILLI.\n\n\n\"Tämä taasen\", virkkoi bakteriologi, työntäen mikroskopin alle\nlasilevyn, \"on kuuluisan kolerabasillin valmiste --: koleran\ntarttuma-ainetta.\"\n\nKalpea mies tähysti mikroskopin putkeen. Hän ei nähtävästi ollut\ntottunut sellaiseen, ja painoi vapaata silmäänsä hervottomalla\nvalkealla kädellään. \"Näen kovin vähän\", hän sanoi.\n\n\"Kiertäkää tätä ruuvia\", huomautti bakteriologi, \"kenties ei näköpiste\nosu kohdalle. Silmät ovat niin erilaisia. Aivan pieni käännös vain\npuoleen tai toiseen.\"\n\n\"Ahaa! nytpä näen\", huudahti vieras. \"Ei siinä sentään kovinkaan suuria\nnähtäviä ole. Pieniä vaaleanpunaisia juovia ja rihmoja. Ja kuitenkin\nnuo pikku hiukkaset, nuo pelkät atomit, voisivat lisääntyä\nlukemattomaksi paljoudeksi ja tuhota kaupungin! Ihmeellistä!\"\n\nHän nousi seisaalleen, päästi lasilevyn mikroskopista ja piti sitä\nkädessään valoa vasten. \"Tuskin näkyviä\", hän sanoi, tarkastellen\nvalmistetta.\n\nHän epäröitsi. \"Ovatko nämä -- eläviä? Ovatko ne nyt vaarallisia?\"\n\n\"Nuo ovat värjättyjä ja kuolleita\", selitti bakteriologi. \"Soisinpa\npuolestani että voisimme tappaa ja värjätä jok'ainoan koko\nluomakunnasta.\"\n\n\"Tuskin huolisittekaan\", hymähti kalpea mies, \"pitää moisia olentoja\nelävinä ympärillänne -- toimivassa tilassa?\"\n\n\"Päinvastoin, meidän täytyy\", vastasi bakteriologi. \"Tässä\nesimerkiksi.\" -- Hän astui lattian poikki ja otti sinetityn lasiputken.\n\"Tässä on eloa. Oikeita tauti-itiöitä viljeltyinä.\" Hän tavotteli\nsanaa. \"Pulloon säilytettyä koleraa, niin sanoakseni.\"\n\nHuomaamaton tyydytyksen ilme vilahti hetkeksi kalpean miehen kasvoilla.\n\"Siinä on teillä kuolema hallussanne\", hän sanoi, ahnaasti silmäillen\npikku putkea. Bakteriologi tarkkasi vieraansa kasvonpiirteillä\nkuvastuvaa sairaalloista mielihyvää. Tämä mies, joka nyt ehtoopäivällä\noli vanhan ystävän suosituskirjeellä päässyt hänen vieraakseen, herätti\nhänessä mielenkiintoa heidän luonteittensa vastakkaisuuden vuoksi.\nVieraan suora musta tukka ja syvälle painuneet harmaat silmät,\nkuihtunut muoto ja hermostunut käytös, oikullinen, mutta kiihkeä\nharrastus olivat hauskana vaihteluna bakteriologin tieteellisen\ntyökumppanin tyynistä tuumailuista. Oli kenties luonnollista antaa\nasialle mitä tehokkain sävy, kuulijan ilmeisesti ollessa hyvin herkkä\nsen kuolettavaa puolta mietiskelemään.\n\nHän piteli putkea miettiväisenä. \"Niin, tässä on rutto vangittuna.\nSäreppäs vain tällainen pikku putki vesijuomasäiliöön, sano näille\npienille elämän hitusille, joita täytyy nähdäkseen värjätä ja\nvoimakkaimmalla mikroskopilla tutkia, ja joita ei voi haistaa eikä\nmaistaa -- sano niille: 'menkää, kasvakaa ja lisääntykää, ja täyttäkää\nsäiliöt', niin kuolema -- salaperäinen, jäljille pääsemätön kuolema,\npikainen ja kauhea, täynnä tuskaa ja nöyryytystä -- pääsisi valloilleen\ntässä kaupungissa ja etsiskelisi uhrejaan joka taholta. Se riistäisi\nmissä miehen vaimoltaan, missä lapsen äidiltään, missä valtiomiehen\ntoimistaan, ja missä ahertajan uurastuksestaan. Se seuraisi\nvesiviemäreitä, hiipisi katuja pitkin, valitsisi rangaistakseen talon\nsieltä toisen täältä, missä juomavettä ei keitetä, tunkeutuisi\nkivennäisvesitehtailijain kaivoihin, huuhtoutuisi kasviksiin ja kävisi\nlepotilaan jäissä. Se väijyisi vuoroaan hevosten vesikaukaloissa ja\nvaanisi varomattomia lapsia yleisissä juomapaikoissa. Se liukenisi\nmaahan, odottamattomasti ilmestyäkseen tuhansiin kaivoihin ja\nlähteisiin. Päästä se vain vesisäiliöön, niin se hävittää kymmeneksen\nkaupunkia ennen kuin saadaan jälleen saarroksiin ja kiinni.\"\n\nHän vaikeni äkkiä. Hänen oli sanottu olevan liiaksi altis\nkaunopuheisuuteen.\n\n\"Mutta tässähän se on varmassa tallessa -- aivan varmassa.\"\n\nKalpea mies nyökäytti päätään. Hänen silmänsä kiiluivat. Hän rykäisi.\n\"Nuo anarkisti -- roistot\", hän huomautti, \"ovat narreja, sokeita\nnarreja -- käyttävät pommeja, kun on tällaista saavutettavissa.\nLuulisin --\"\n\nOvelta kuului hiljainen koputus, pelkkä kynsien kepeä kosketus.\nBakteriologi avasi. \"Minuutti vain, kultaseni\", kuiskasi hänen\nvaimonsa.\n\nHänen palatessaan laboratorioon katsoi vieras kelloaan. \"En huomannut\nettä olen haaskannut teiltä kokonaisen tunnin\", hän pahotteli.\n\"Kahtatoista vailla neljä. Minun olisi pitänyt lähteä puoli neljältä.\nMutta teidän näytteenne olivat ylen merkillisiä. Ei, en voi enää viipyä\nhetkeäkään. Minun on neljältä oltava muualla.\"\n\nHän poistui moneen kertaan kiitellen, ja bakteriologi saattoi häntä\nulko-ovelle, palaten sitte mietteissään pitkin käytävää\nlaboratorioonsa. Hän aprikoitsi vieraansa kansallisuutta. Mies ei\nvoinut olla teutonilaista rotua eikä tavallista romanilaistakaan.\n\"Sairaalloinen ilmiö joka tapauksessa, pelkään\", bakteriologi virkkoi\nitsekseen. \"Miten kiihkeästi hän tuijottikaan noihin tarttuma-aineitten\nvalmisteihin!\" Hänet valtasi levoton ajatus. Hän kääntyi höyrykaapin\nviereiseen työpöytään päin ja vilkaisi sitte hyvin nopeasti\nkirjotuspöydälleen. Sitte hän kiireisesti tunnusteli taskujaan, sitte\nryntäsi ovelle. \"Ehkä laskin sen eteisen pöydälle\", jupisi hän.\n\n\"Minnie!\" hän huusi käheästi eteisessä.\n\"Niin, kultaseni\", kuului ääni kaukaa.\n\n\"Oliko minulla mitään kädessäni puhellessani äsken sinun kanssasi?\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Ei mitään, ystäväni, sillä muistan --\"\n\n\"Kadotus ja kuolema!\" kiljaisi bakteriologi, syöksähtäen päistikkaa\nulko-ovelle ja alas portaita kadulle.\n\nKuullessaan ovea paiskattavan, Minnie säikähtäen juoksi ikkunaan.\nEtäämpänä kadulla nousi hento mies ajuriin. Bakteriologi juoksi,\nhatutta ja tohveleissa, hurjasti viittoillen tätä ryhmää kohti. Toinen\ntohveli putosi, vaan hän ei pysähtynyt. \"Hän on _sekaisin_!\" voivotti\nMinnie; \"se tuosta kamalasta tieteestä tuli\", ja avaten ikkunan hän\ntahtoi huutaa miehelleen. Hintelä mies silmäisi äkkiä taakseen ja\nnäytti saaneen saman käsityksen. Hän viittasi hätäisesti\nbakteriologiin, sanoi jotakin ajurille, vaunujen suojustin\nläiskäytettiin kiinni, ruoska viuhahti, hevosen kaviot tömisivät, ja\ntuotapikaa olivat vaunut, bakteriologin kiivaasti ajaessa takaa,\nkadonneet kulman taakse.\n\nMinnie kurkotteli ikkunassa hetkisen. Sitte hän veti päänsä jälleen\nsisälle. Hän oli ällistyksissään. \"Onhan hän muulloinkin omituinen\",\nhän tuumiskeli. \"Mutta juosta pitkin Lontoota -- väkirikkaimpana aikana\nvielä -- sukkasillaan!\" Onnellinen aatos juolahti hänen mieleensä. Hän\nsieppasi äkkiä hatun päähänsä, otti miehensä kengät, kiirehti eteiseen,\nkorjasi vaatenauloista käsivarrelleen hänen hattunsa ja keveän\npäällystakkinsa, hyökkäsi portaille ja huusi ajurin, joka onneksi juuri\nvetelehti ohi. \"Antakaa mennä ylös katua ja kääntäkää Havelock\nCrescentille, ja katsokaa löydämmekö herrasmiehen, joka juoksee\nsamettitakissa ja paljain päin.\"\n\n\"Samettitakissa, rouva, ja paljain päin. Kyllä.\" Ja ajuri sivalsi\ntyynesti ruoskalla, ikäänkuin ajaisi tuollaisella osotteella joka\npäivä.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin se pikku ryhmä ajureita ja\ntyhjäntoimittajia, joka kärkkyy Haverstock Hillin ajuriaseman\nympärillä, joutui hämmästyksiin keltaisen kaakin huimasti kiidättämistä\najoneuvoista.\n\nHe olivat ääneti sen mennessä ohi, ja sitte perään tähystellen --\n\"Katos, siinä meni Harry Hicks. Mikähän sitä lennätti?\" sanoi ukko\nTootlesiksi nimitetty ruumiikas kansalainen.\n\n\"Se käyttelee ruoskaansa melko lujasti, sen tekee\", lisäsi hevosia\nvartioitseva poika.\n\n\"Hei!\" murahti vanha Tom Byles parka.\n\n\"Täältä porhaltaa toinen riivaantunut. Riivaantunut vissisti.\"\n\n\"Se on vanha George\", selitti ukko Tootles, \"ja riivatusti ajaa, kuten\nsanot. Nääs kun on pudota roskista! Onkohan tuo Harry Hicksin perässä?\"\n\nAjuriasema alkoi joutua kiihdyksiin. Yhteen ääneen: \"Anna laputtaa,\nGeorge!\" \"Siinäpä kilpailu!\" \"Kiinni saatte!\" \"Lyö lujemmin!\"\n\n\"On siinä menijätä, on!\" ihaili vartijapoika.\n\n\"No vie sun turkanen!\" huudahti ukko Tootles. \"Katos! _minäkin_ kai\nvielä joudun matkaan. Tuolta tulee vielä yksi lisää. Ovatko kaikki\nHampsteadin ajurit tänä aamuna villissä!\"\n\n\"Se on tällä kertaa helmaväkeä\", sanoi vartijapoika.\n\n\"Naikkonen miehenpuolen perässä\", kummaili ukko Tootles. \"Tavallisesti\non toisin päin.\"\n\n\"Mitä sillä on kädessä?\"\n\n\"Näyttää silinterihatulta.\"\n\n\"Tämäpä kelpo leikkiä! Panen veikkaan kolme yhtä vastaan vanhan Georgen\npuolesta\", sanoi vartijapoika. \"Seuraava!\"\n\nMinnie kiiti ohi myrskyisten suosionosotusten tervehtimänä. Hän ei\npitänyt siitä, mutta tunsi tekevänsä velvollisuutensa ja riensi\nedelleen alas Haverstock Hilliä ja Camden Town High Streetiä katse\nherkeämättä tähdättynä levottomasti huiskivaan vanhaan Georgeen, joka\nniin käsittämättömästi oli viemässä pois hänen haihattelevaa miestänsä.\n\nEtumaisissa vaunuissa kyyristeli muukalainen käsivarret tiukasti\nrinnalla ristissä ja lujasti puristaen kädessään pikku putkea, joka\nsisälsi niin suunnattomat tuhon mahdollisuudet. Hänen mielialansa oli\nomituista pelon ja riemun yhtymää. Etupäässä pelkäsi hän joutuvansa\nkiinni ennen kuin ehtisi toteuttaa tarkotuksensa, mutta sen takana\nvapisutti hämärämpi vaan valtaavampi pelko hänen aikeensa kauheuden\nvuoksi. Mutta riemu oli pelkoa paljoa voimakkaampi. Yksikään anarkisti\nei ennen häntä ollut edes uumoillut tällaista hanketta. Ravachol,\nVaillant, kaikki nuo etevät miehet, joiden mainetta hän oli kadehtinut,\nkutistuivat mitättömiin hänen rinnallaan. Hänen tarvitsi vaan päästä\nvesisäiliölle ja tyhjentää tämä pikku putki siihen. Miten loistavasti\nolikaan hän valmistanut suunnitelmansa, väärentänyt suosituskirjeen ja\npäässyt laboratorioon, ja miten loistavasti olikaan hän osannut käyttää\ntilaisuutta hyväkseen! Maailma kuulisi hänestä vihdoinkin. Kaikki jotka\nolivat häntä pilkanneet, syrjäyttäneet, pitäneet muita huonompana,\nkatsoneet seuraan sopimattomaksi, ottaisivat hänet vihdoinkin lukuun.\nKuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Ne olivat aina kohdelleet häntä\nmitättömänä miehenä. Koko maailma oli yksissä tuumin sortanut häntä.\nHän opettaisi heille mitä miehen eristäminen merkitsee. Mikä tämä tuttu\nkatu oli? Great Saint Andrews Street tietysti! Missä mitassa olikaan\ntakaa-ajo? Hän kurkisti ulos vaunuista. Bakteriologi oli tuskin\nviidenkymmenen metrin päässä. Se oli paha. Hän joutuisi vielä kiinni ja\npysähdytetyksi. Hän tapaili taskustaan rahaa ja löysi puoli\nsovereignia. Tämän hän työnsi kuomujen kattoluukusta miehen nenän alle.\n\"Lisää\", hän karjaisi, \"jos vaan saamme vauhtia.\"\n\nRaha tempaistiin hänen kädestään. \"Hyvin menee\", vakuutti ajuri, ja\nruoska sivelteli hevosen kiiltävää kylkeä. Vaunut heilahtivat ja\npuolittain seisaalleen jäänyt anarkisti painoi lasiputkea pitelevän\nkätensä vaunujen suojustinta vasten, tasapainossa pysyäkseen. Hän tunsi\nhauraan lasin särähtävän, ja taittunut puolikas helähti vaunujen\npohjalle. Kiroten vaipui hän istuimelleen ja tuijotti synkeästi\nsuojustimella herneileviin pisaroihin.\n\nHäntä värisytti.\n\n\"No niin! Minä tietenkin olen ensimäinen. _Huh!_ Marttyyri minusta\nkumminkin tulee. Onhan se jotakin. Mutta se on kaikessa tapauksessa\nlikainen kuolema. Koskeneekohan se niin kovasti kuin sanotaan.\"\n\nÄkkiä hänen päähänsä pälkähti aatos -- hän hapuili jalkojensa välistä.\nPutken katkenneessa päässä oli vielä pikku pisara, ja hän joi varmuuden\nvuoksi sen. Oli parempi tehdä varmaa työtä. Häneen ainakin vaikuttaisi.\n\nSitte hän älysi olevan turhaa enää yrittää paeta bakteriologia.\nWellington Streetillä hän käski ajurin pysähtyä ja astui ulos. Hän\nliukahti portailla ja tunsi päässään humisevan. Tämä koleramyrkky oli\nnopeasti vaikuttavaa ainetta. Hän viittasi ajurin olemattomiin, niin\nsanoen, ja seisoi kadun vierustalla käsivarret rinnalla ristissä\nodottaen bakteriologin saapumista. Lähenevän kuoleman tunne loi häneen\njotakin arvokkuutta. Hän tervehti vainoojaansa uhkamielisellä naurulla.\n\n\"_Vire l'Anarchie!_ Myöhästyitte, hyvä ystävä. Olen juonut sen. Kolera\non liikkeellä!\"\n\nBakteriologi tähysteli häntä uteliaasti vaunuistaan; silmälasiensa\nläpitse. \"Olette juonut sen! Anarkisti! Nyt ymmärrän.\" Hän oli sanoa\nvielä jotakin, vaan hillitsi itsensä. Hänen suupielissään väreili hymy.\nHän avasi vaunujen suojustimen ikäänkuin astuakseen ulos, mutta silloin\nanarkisti viittasi hänelle juhlalliset jäähyväiset ja harppaili\nWaterloosillalle päin tahallaan töyttien tartutetulla ruumiillaan niin\nmonia ihmisiä kuin mahdollista. Bakteriologi tarkasteli miestä niin\njännittyneellä mielenkiinnolla että tuskin ilmaisi pienintäkään\nhämmästystä Minnien ilmestyessä käytävälle mukanaan hänen hattunsa,\nkenkänsä ja päällystakkinsa. \"Teit hyvin kun toit kapineeni\", hän\nsanoi, mutta jäi yhä mietteissään tähystelemään katoavaa anarkistia.\n\n\"Sinun olisi paras mennä sisälle\", hän sanoi, aina vain tuijotellen.\nMinnie oli nyt täysin vakuutettu siitä että hän oli päästään sekaisin,\nja käski omalla vastuullaan ajurin ajaa heidät kotiin. \"Kengätkö\njalkaan? Kernaasti, kultaseni\", hän sanoi vaunujen alkaessa kääntyä ja\nkätkiessä näkyvistä harppailevan mustan olennon, joka kuvastui pienenä\netäällä. Sitte hänet äkkiä valtasi jokin hullunkurinen ajatus, ja hän\nnauroi. Sitte hän huomautti: \"Toden teolla on asia kuitenkin varsin\nvakava.\"\n\n\"Näetkös, tuo mies tuli minua tapaamaan, ja hän on anarkisti. Ei -- älä\npyörry, tahi en voi kertoa juttuani. Ja minä tahdoin miestä\nhämmästyttää, tietämättä häntä anarkistiksi, ja otin esille valmisteen\nsitä uutta bakterilajia, josta sinulle kerroin, sitä joka vaivaa useita\napinoita ja luullakseni on niissä tavattavien sinisten täplien aiheena;\nja minä hupsu sanoin sen olevan aasialaista koleraa ja hän karkasi\nsillä myrkyttämään Lontoon vettä, ja olisikin tosiaan voinut saada\nkaupunkimme elämän sinistymään. Ja nyt hän on niellyt sen. Tietysti en\nvoi sanoa mitä tapahtuu, mutta muistathan että se sai kissanpojan\nsiniseksi, ja nuo kolme koiranpentua -- paikullisiksi, ja varpusen --\nvaalean siniseksi. Mutta harmittaa että saan taas panna aikaa ja rahaa\nuuteen valmisteeseen.\n\n\"Takki ylleni näin kuumana päivänä! Miksi? Kun saattaisimme tavata mrs.\nJapperin. Kultaseni, mrs. Japper ei vilustuta. Miksi pitäisi minun\npitää takkia kuumana päivänä mrs. -- No! _olkoon_.\"\n\n\n\n\nTUNTEMATTOMAN KÄMMEKÄN KUKKIMINEN.\n\n\nKämmekkäin ostamisessa on aina jonkinlaista keinottelun viehätystä. Saa\neteensä ruskean käpertyneen kudoskimpaleen, ja lopusta on luottaminen\narvostelukykyynsä, tahi vasaramieheen [Lontoossa myydään harvinaisia\nkämmeköitä erityisissä huutokaupoissa], tahi onneensa, miten mieli\ntekee. Kasvi voi sairastella kuolemaansa tahi olla kuollut, tahi kauppa\nvoi olla juuri kunnollinen, rahan täysi vastine, tahi kenties -- sillä\nsitä on tapahtunut tuon tuostakin -- kehittyy onnellisen ostajan\nriemastuneiden silmien edessä hitaasti päivä päivältä joku uusi\nmuunnos, joku outo loisto, merkillinen huulen koverrus, tahi hienompi\nvärivivahdus tahi odottamaton matkimis-ilmiö. Ylpeys, kauneus ja\nrahallinen hyöty kukoistavat yhdessä yhdellä hennolla varrella, ja\nvieläpä ehkä kuolemattomuuskin. Sillä luonnon uusi ihme saattaa olla\nuuden erikoisen nimen tarpeessa, ja mikä on siksi sopivampi kuin\nkeksijänsä? \"Johnsmithin!\" [John Smith on mitättömimmäksi kulunut nimi\nEnglannissa] Nimiä on ollut huonompia.\n\nKenties oli jonkin sellaisen onnellisen löydön toive saanut Winter\nWedderburnin niin ahkerasti käymään noissa huutokaupoissa -- se toive,\nja ehkä myöskin se seikka ettei hänellä ollut maailmassa mitään muuta\npienintäkään harrastusta herättävää tehtävänä. Hän oli arka,\nyksinäinen, tarmottomanlainen mies, varoissaan juuri sen verran ettei\nollut välttämättömyyden kannustettavissa, eikä kylliksi rauhaton\netsiäkseen vaateliaampia puuhia. Hän olisi saattanut kerätä\npostimerkkejä tahi vanhoja rahoja, tahi kääntää Horatiusta, tahi sitoa\nkirjoja, tahi hakea uusia diatomeja. Mutta hän sattui kämmekkäin\nviljelijäksi, ja oli laittanut pienoisen melko hyvin varustetun\nlämpimän kasvihuoneen.\n\n\"Minusta tuntuu\", hän arveli kahvipöydässään, \"että minulle tänään\ntapahtuu jotakin.\" Hän puhui -- kuten liikkui ja ajatteli -- hitaasti.\n\n\"Oi älkää _niin_ ajatelko!\" vastasi hänen emännöitsijänsä -- joka\nsamalla oli hänen etäinen serkkunsa. Sillä \"jonkin tapahtuminen\"\nmerkitsi hänelle yhtä ainoata asiaa.\n\n\"Ymmärrätte minua väärin. En tarkota mitään epämieluista... vaikka\ntuskin tiedän mitä tarkotan.\"\n\n\"Tänään\", hän jatkoi tovin kuluttua, \"aijotaan Petersillä myydä isompi\nerä Andamaneilta ja Taka-Intiasta saatuja kasveja. Minä menen katsomaan\nmitä niillä on. Voin sattua tietämättäni ostamaan jotakin hyvää. Niin\nvoi käydä.\"\n\nHän ojensi kuppinsa toistamiseen täytettäväksi.\n\n\"Ovatko ne niitä sen nuoren miehen keräämiä, josta minulle äskettäin\nkerroitte?\" kysyi serkku kuppia täyttäessään.\n\n\"Niitä\", vastasi toinen miettiväisenä pureskellen paahdettua leipää,\n\n\"Minulle ei milloinkaan tapahdu mitään\", hän tovin kuluttua huomautti,\nalkaen ajatella ääneensä. \"Mikähän siinä on? Muille sattuu\nkaikenmoista. Esimerkiksi Harveylle. Toissa viikollakin; maanantaina\nhän löysi kadulta kuusi pennyä, keskiviikkona oli hänen kaikilla\nkananpojillaan pyörätauti, perjantaina hänen serkkunsa tuli kotiin\nAustraliasta, ja lauvantaina hän katkaisi nilkkansa. Siinä vilinää ja\nhyörinää! -- minuun verraten.\"\n\n\"Minä taitaisin mieluummin olla ilman niin suurta hyörinää\", arveli\nemännöitsijä. \"Sellainen ei voi olla teille terveellistä.\"\n\n\"Kaiketi se on vaivaloista. Silti... nähkääs, minulle ei milloinkaan\ntapahdu mitään. Pikku poikana minulle ei koskaan sattunut tapaturmia,\nKasvaneempana en kertaakaan rakastunut. En ole mennyt naimisiin...\nMiltähän mahtanee tuntua kun ihmiselle tapahtuu jotakin, jotakin\ntodella merkillistä.\n\n\"Tuo kämmekkäin kerääjä oli kuollessaan vasta kolmenkymmenenkuuden\nvanha -- kahtakymmentä vuotta nuorempi minua. Ja hän oli nainut\nkahdesti ja kerran saanut avioeron; neljästi oli hänellä ollut\nmalariakuume, ja kerran hän katkaisi reitensä. Hän tappoi malaijin\nkerran, ja kerran sai haavan myrkytetystä nuolesta. Ja lopuksi\nviidakkoiilit hänet tappoivat. Vaivaloista se kaikki tietenkin on\nollut, mutta sen on täytynyt olla sangen mieltäkiinnittävää -- paitsi\nehkä iilit.\"\n\n\"Varmastikaan ei se ollut hänelle hyväksi\", virkkoi emännöitsijä\nlujasti.\n\n\"Kenties ei.\" Wedderburn katsoi kelloaan. \"Kaksikymmentäkolme minuuttia\nyli kahdeksan. Minä lähden neljännestä vailla kahdentoista junassa,\njoten on kylliksi aikaa. Otan kai alpakkanuttuni -- se on kyllin lämmin\n-- ja harmaan huopahattuni ja ruskeat kenkäni. Mitenkähän --\"\n\nHän vilkaisi ikkunasta pilvettömälle taivaalle ja päiväpaisteiseen\npuutarhaan, ja sitte hermostuneesti serkkunsa kasvoihin.\n\n\"Luullakseni on teidän parasta ottaa sateenvarjo, jos Lontooseen\nlähdette\", tämä sanoi äänellä, jota ei käynyt vastustaminen. \"Tämän ja\naseman välillä voi paljon muuttua.\"\n\nPalatessaan hän oli lievän kiihtymyksen vallassa. Hän oli tehnyt\nostoksen. Harvoin hän sai tehdyksi päätöksensä kyllin nopeasti,\nsaadakseen ostetuksi, mutta tällä kertaa hän oli sen tehnyt.\n\n\"Siinä on pari Vandaa\", hän selitti, \"yksi Dendrobium ja muutamia\nPalaeonophis-lajeja.\" Hän silmäili ostoksiaan hellästi, särpiessään\nlientänsä. Ne oli ladottu puhtaalle pöytäliinalle hänen eteensä, ja hän\nkertoili serkulleen kaikki mitä niistä tiesi, verkalleen lipuessaan\nläpi päivällisensä. Hänen tapanaan oli iltaisin emännöitsijän ja omaksi\nhuvikseen kerrata kaikki Lontoossa käyntinsä.\n\n\"Tiesin että tänään jotain tapahtuisi. Ja olen ostanut kaikki nämä.\nJotkut niistä -- jotkut niistä -- olen varma siitä, tietkää, että\njotkut niistä osottautuvat merkillisiksi. En tiedä mistä syystä, mutta\ntuntuu minusta ihan niin varmasti kuin joku olisi sen sanonut, että\njoistakuista koituu merkillisiä.\n\n\"Tuosta\" -- hän viittasi käpertyneeseen juurakkoon -- \"ei oltu saatu\nselvää. Se saattaa olla Palaeonophis -- saattaa olla muu. Se saattaa\nolla uusi laji, vieläpä uusi sukukin. Ja se oli viimeinen mitä Batten\nparka keräsi.\"\n\n\"Minä en pidä sen näöstä\", huomautti emännöitsijä. \"Se on niin ruman\nmuotoinen.\"\n\n\"Minusta sillä tuskin näyttää olevan mitään muotoa.\"\n\n\"En pidä noista lenkuroista\", tuumi emännöitsijä.\n\n\"Se pistetään pois kasviruukkuun huomenna.\"\n\n\"Se näyttää kuolemaa teeskentelevältä hämähäkiltä.\"\n\nWedderhurn hymyili ja silmäili juurakkoa pää kallellaan. \"Ei se tosin\nmikään kaunis kimpale ole. Mutta näitä kapineita ei koskaan saa\narvostella kuivasta ulkomuodostaan. Siitä voi todella koitua varsin\nkaunis kämmekkä. Tuleepa minulla huomenna puuhaa! Minun täytyy\ntän'iltana juurta jaksain tutkia mitä näille on tehtävä, ja huomenna\nryhdyn työhön.\n\n\"Batten parka löydettiin kuolleena tai kuolemaisillaan\nmangrove-rämeestä -- en muista kumpaisena\", Wedderhurn alkoi taas,\n\"yksi juuri näitä kämmeköitä rusentuneena ruumiinsa alla. Hän oli\njoitakuita päiviä potenut jotakin sikäläistä kuumetautia ja pyörtynyt\nluultavasti. Nuo mangrove-rämeet ovat kovin epäterveellisiä. Sanotaan\nettä viidakkoiilit olivat imeneet hänestä jok'ainoan veripisaran.\nKukaties juuri tuo kasvi maksoi hänen henkensä.\"\n\n\"En siitä silti sen parempaa ajattele.\"\n\n\"Miehet työnsä tehkööt vaikk' itkee naiset niin\", saneli Wedderhurn\njärkähtämättömän juhlallisesti.\n\n\"Aatelkaas, kuolla kaukana kaiken hoidon puutteessa ilkeään rämeeseen!\nPotea kuumetta ilman muuta suuhun pantavaa kuin kloralia ja kininiä --\nympärillä vain kamalia villejä! Sanotaan että Andaman-saarelaiset ovat\nmitä kurjimpia ilkiöitä -- eikä heistä ainakaan juuri hyviksi\nsairaanhoitajiksi liene, kun ovat tarpeellista harjaannusta vailla. Ja\nainoastaan jotta ihmiset Englannissa saisivat kämmeköitä!\"\n\n\"Ei suinkaan se mukavaa ollut, mutta jotkut näkyvät olevan innoissaan\nsemmoiseen\", puheli Wedderhurn. \"Joka tapauksessa olivat hänen\npuolelleen käyneet alkuasukkaat kyllin sivistyneitä pitääkseen huolen\nkoko hänen keräelmästään kunnes hänen työtoverinsa, joka oli lintujen\ntutkija, palasi takaisin sisämaasta; vaikka he eivät osanneet\nmääritellä kämmekän laatua ja olivat antaneet sen kuihtua. Ja se tekee\nnämä merkillisemmiksi.\"\n\n\"Se tekee ne inhottaviksi. Minä pelkäisin että niissä vielä vaanii\nmalaria. Ajatelkaahan toki, tuon kuvatuksen päällä on maannut kuolleen\nruumis! Sitä en tullut ennemmin ajatelleeksi. Siinä! En voi enää\nhaukata suupalaakaan.\"\n\n\"Otan ne pois pöydältä jos tahdotte -- pistän ne ikkunalaudalle. Näen\nne yhtä hyvin sieltä.\"\n\nSeuraavat päivät hän oli todella tavattoman uutterana höyryisessä pikku\nkasvihuoneessaan hommaillen kivihiilijauhetta, teak-puun palasia,\nsammalta ja kaikkia muita kämmekkäin viljelijän erityisyyksiä. Hän oli\nmielestään viettävinään ihmeen seikkarikkaita aikoja. Iltaisin hän\npuheli näistä uusista kämmeköistään ystävilleen, alituiseen hokien\nodottavansa jotakin harvinaista.\n\nMoniaita kappaleita Vandaa ja Dendrobium kuoli hänen hoteissaan, mutta\ntuntematon kämmekkä alkoi piankin ilmaista elon merkkejä. Hän oli\nriemuissaan ja vei emännöitsijänsä suoraa päätä sitä teosta oitis\nkatsomaan, heti havaintonsa tehtyään.\n\n\"Tuo on silmikko\", hän selitti, \"pian siitä puhkeaa monia lehtiä; nämä\npikku rihmat tässä taasen ovat ilmajuuria.\"\n\n\"Minusta ne näyttävät ikäänkuin pieniltä valkeilta sormilta\nkopeloimassa tietään tuosta ruskeasta aineesta\", intti emännöitsijä.\n\"En pidä niistä.\"\n\n\"Miks'ette?\"\n\n\"Enpä tiedä. Ne ovat kuin sormia tapailemassa katsojaa. En mahda mitään\nmieliteoilleni ja vastenmielisyyksilleni.\"\n\n\"En osaa varmasti sanoa, mutta _luullakseni_ ei millään tietämälläni\nkämmekällä ole aivan tuollaisia ilmajuuria. Se saattaa tietysti olla\nluulottelua. Näette että ne ovat päistään hieman litistyneitä.\"\n\n\"En pidä mokomista\", tokaisi emännöitsijä äkkiä värähtäen ja kääntyen\npois. \"Tietysti olen siinä typerä -- ja olen kovin pahoillani,\nvarsinkin kun te olette niin kiintynyt tuohon. Mutta en voi olla\najattelematta sitä ruumista.\"\n\n\"Vaan eihän sen tarvitse olla juuri tämä kasvi. Minä vain arvailin.\"\n\nEmännöitsijä kohautti olkapäitään. \"En ainakaan pidä siitä\", hän sanoi.\n\nWedderburnia hiukan loukkasi serkkunsa vastenmielisyys kasvia kohtaan.\nMutta se ei estänyt häntä haastelemasta tälle milloin halutti\nkämmeköistä yleensä ja tästä kämmekästä erittäin.\n\n\"Kämmeköissä on monia kummallisuuksia\", hän eräänäkin päivänä jutteli;\n\"omituisia yllätyksen mahdollisuuksia. Darwin tutki niiden\nhedelmöittymistä ja osotti että tavallisen kämmekän kukan koko rakenne\non muodostunut hyönteisiä varten, jotka kantavat siitepölyä kasvista\nkasviin. Kuitenkin näyttää olevan paljon tunnetuita kämmeköitä, joiden\nkukka ei mitenkään sovellu sellaiseen hedelmöittymiseen. Muutamat\ntikankontit esimerkiksi; ei tunneta mitään hyönteisiä jotka\nsaattaisivat niitä hedelmöittää, eikä joidenkuiden siemeniä ole koskaan\ntavattu.\"\n\n\"Mutta miten niistä syntyy uusia taimia?\"\n\n\"Lonkeroista ja mukuloista, monen moisista lisäkkeistä. Se on helppo\nselittää. Arvotuksena on mitä varten kukat ovat.\"\n\n\"On hyvin mahdollista\", hän lisäsi, \"että _minun_ kämmekkäni on jokin\nmerkillisyys siinä suhteessa. Jos niin käy, niin tutkin sitä. Olen\nuseasti ajatellut tehdä tutkimuksia kuten Darwin teki. Mutta en ole\ntähän asti saanut aikaa, tahi on muuta estettä sattunut. Lehdet alkavat\nnyt kiertyä auki. Soisinpa että tulisitte niitä katsomaan!\"\n\nMutta toinen valitti kämmekkähuonetta niin kuumaksi että se tuotti\npäänkivistystä. Hän oli nähnyt kasvin vielä kerran, ja ilmajuuret,\njoista muutamat nyt olivat runsaasti jalan mittaiset, olivat\nonnettomuudeksi muistuttaneet häntä jotakin hapuilevista tuntosarvista;\nja ne alkoivat vaivata häntä unissa, uskomattoman nopeasti kasvaen\nhäntä hätyyttäessään. Sen vuoksi hän oli täydeksi tyytyväisyydekseen\npäättänyt olla kasvia enää näkemättä, ja Wedderburnin täytyi yksin\nihailla sen lehtiä. Ne olivat tavallisen leveitä, tumman kiiltävän\nvihreitä, tyvipuolella tumman punaisia täpliä ja pilkkuja. Hän ei\ntiennyt mitään muita lehtiä ihan noiden kaltaisiksi. Kasvi oli asetettu\nmatalalle rahille lähelle lämpömittaria, vieressä hana, josta tippui\nvettä kuumavesitorvelle, pitäen ilman höyryisenä. Ja hän vietti\nnyttemmin ehtoopäivänsä jokseenkin säännöllisesti pohtimassa tämän\noudon kasvin lähestyvää kukkimista.\n\nJa vihdoin tuo suuri tapaus sattui. Oitis pikku lasihuoneeseen\nsaapuessaan hän tiesi tertun puhjenneen, vaikka suuri _Palaeonophis\nLowii_ kätki sopen missä hänen uusi lemmikkinsä oli. Ilmassa oli uusi\ntuoksu, tavattoman voimakas ja suloinen, voittaen tiheään sullotussa\nhöyryävässä pikku kasvihuoneessa kaiken muun.\n\nTämän huomatessaan hän viipymättä riensi tuntemattoman kämmekän luo. Ja\nkatso! riippuvilla vihreillä kukkavarsilla loisti nyt kolme suurta\nterttua, joista tämä huumaava tuoksu lähti. Hän pysähtyi niiden eteen\nihastuksen hurmiossa.\n\nKukat olivat valkeat, terälehdillä kullankeltaisia juovia;\nmonikierteinen raskas huuli pistäysi pitkälle, ja siinä sekaantui\nkultaan ihmeellinen sinipunerva vivahdus. Hän havaitsi heti että suku\noli uusi. Ja läkähdyttävä tuoksu! Miten kuuma oli huoneessa! Kukat\nvilisivät hänen silmissään.\n\nHän tahtoi katsoa oliko lämpömäärä oikea. Hän astahti lämpömittaria\nkohti. Äkkiä kaikki kävi epävakaiseksi. Lattiatiilit tanssivat ylös\nalas. Sitte valkeat kukat, vihreät lehdet niiden takana, koko\nkasvihuone tuntuivat huiskahtavan sivulle päin ja sitte kaarena ylös\nilmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli viideksi hänen serkkunsa valmisti teen, ainaisen poikeuksettoman\ntavan mukaan. Mutta Wedderburnia ei kuulunut teelle.\n\n\"Hän on palvelemassa tuota kamalaa kämmekkää\", mutisi emännöitsijä, ja\nodotti kymmenen minuuttia. \"Hänen kellonsa on kai seisahtunut. Menen\nkatsomaan.\"\n\nHän lähti kasvihuoneelle, avasi oven ja huusi Wedderburnia. Ei tullut\nvastausta. Hän huomasi ilman kovin painostavaksi, ja tunsi voimakasta\ntuoksua. Sitte hän näki jotakin makaavan lattialla kuumavesitorvien\nvälissä.\n\nHän seisoi liikahtamatta ehkä minuutin.\n\nWedderburn makasi seljällään tuntemattoman kämmekän vieressä.\nTuntosarven näköiset ilmajuuret eivät enää heiluneet irrallaan, vaan\nolivat sulloutuneet yhteen kuin harmaaksi köysikimpuksi, kireälle\npingottuneina ja kärjet tiukkaan kiinnitettyinä kaatuneen leukaan ja\nkaulaan ja käsiin.\n\nEmännöitsijä ei oivaltanut asian laitaa. Sitte hän näki miten yhden\nahnaan tuntosarven alta kihoili pieni verijuova pitkin tajuttoman\nposkea.\n\nTukahtuneesti huudahtaen hän juoksi tämän luo ja yritti rentoa häntä\nirti iilimäisistä imureista. Hän naksautti poikki kaksi lonkeroa, ja\nniiden neste tippuili punaisena.\n\nSitte kukinnon huumaava tuoksu alkoi huimata päätä. Miten\nhellittämättömästi nuo olivatkaan juuttuneet kiinni! Hän tempoi\nsitkeitä säikeitä, ja Wedderburn ja valkea kukkasarja pyörivät yhtenä\nvilinänä hänen silmissään. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, tiesi\nettei niin saisi käydä. Hän jätti kaatuneen ja hoippuroitsi hätäisesti\nlähimmälle ovelle, missä tovin raitista ilmaa läähäteltyään sai\nloistavan aatteen. Hän sieppasi käsiinsä kukkaruukun ja paiskasi sillä\nrikki kasvihuoneen päätyikkunan. Sitte hän astui uudestaan sisään. Hän\nkiskoi nyt virkistynein voimin Wedderburnin liikkumatonta ruumista,\ntempaisten tuntemattoman kämmekän pirstouvine ruukkuineen lattialle.\nJulmalla sitkeydellä piteli se yhä uhriaan. Raivokkaasti laahasi hän\nsen ja ruumiin ulko-ilmaan.\n\nSitte hän älysi katkoa imujuuret yksitellen, ja minuutin kuluttua hän\noli vapauttanut ahdistetun ja veti tätä pois hirviön luota.\n\nWedderburn oli lumivalkea ja kymmenkunnasta pyöreästä täplästä tihkui\nverta.\n\nAputyömies saapui pitkin puutarhakäytävää lasin helinästä hämmästyneenä\nja näki emännöitsijän verisin käsin laahaavan hervotonta ruumista.\nMahdottomia aatoksia pälkähti ensi silmänräpäyksessä miehen mieleen.\n\n\"Tuokaa vettä!\" voihki emännöitsijä, ja äänen sointu hääti miehen\nkuvitelmat. Luonnottoman ripeästi palatessaan vesikannu kädessä hän\ntapasi emännöitsijän itkemässä kiihtymyksestä, Wedderburnin pää\nhelmassaan ja hänen kasvoiltaan verta pyyhkien.\n\n\"Mikä hätänä!\" kysyi Wedderburn heikosti raottaen silmiään ja taas heti\nne sulkien.\n\n\"Menkää pyytämään Annieta tänne meille ja hakekaa sitte heti tohtori\nHaddon\", määräili emännöitsijä aputyömiehelle, ja lisäsi nähdessään\ntämän epäröivän: \"Kyllä sitte kerron teille kaikki takaisin tultuanne.\"\n\nWedderburn avasi taas pian silmänsä, ja nähdessään asemansa arvotuksen\npotilaan mieltä kiusaavan emännöitsijä selitti: \"Te pyörryitte\nkasvihuoneessa.\"\n\n\"Entäs kämmekkä?\"\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni\", vastasi emännöitsijä.\n\nWedderburn oli menettänyt jokseenkin paljon verta, vaan ei ollut\nmuutoin kärsinyt suurempaa vauriota. Hänelle annettiin lihamehulla\nsekotettua konjakkia; sitte hänet kannettiin vuoteeseensa. Emännöitsijä\nkertoi uskomattoman juttunsa katkelmina tohtori Haddonille. \"Tulkaa\nkämmekkähuoneeseen katsomaan\", hän sanoi.\n\nKylmä ulko-ilma puhalteli avoimesta ovesta sisälle, ja pyörryttävä\ntuoksu oli miltei hävinnyt. Useimmat revityt ilmajuuret lojuivat jo\nnäivettyneinä lattian tummien tahrojen keskellä. Kukkavarsi oli kasvin\nkaatuessa taittunut ja kukat alkoivat nuokkua ja terälehtien reunat\nkäydä ruskeiksi. Tohtori kumartui sitä kohti, näki sitte yhden\nilmajuuren vielä heikosti liikkuvan ja epäröitsi.\n\nSeuraavana aamuna oli tuntematon kämmekkä vielä siellä, nyt mustana ja\nmätänemistilassa. Ovi läiski tuon tuostakin aamutuulahduksessa, ja\nWedderburnin koko kämmekkävarasto letkotti surkastuneena. Mutta\nWedderburn itse pakisi hilpeänä makuuhuoneessaan harvinaisen\nseikkailunsa innossa.\n\n\n\n\nAVU'N TÄHTITORNISSA.\n\n\nAvu'n tähtitorni Borneon saarella on rakennettu vuoren nyppylälle.\nPohjoispuolella kohoaa vanha tulivuoren kraateri, öisin mustana,\nhäämöttäen taivaan mittaamatonta sineä vasten. Pienikupuisesta\npyörörakennuksesta syöksyvät rinteet jyrkkinä alas troopillisen metsän\nmustiin kätköihin. Pikku talo, jossa havaintojen tekijä apulaisen\nkanssa asuu, on noin viidenkymmenen metrin päässä tähtitornista, ja sen\ntakana ovat alku-asukaspalvelijain mökit.\n\nThaddy, havaintojen tekijä, makasi lievässä kuumeessa. Hänen\napulaisensa Woodhouse pysähtyi hetkeksi äänettömänä tarkastelemaan\ntroopillista yötä yksinäisen vartionsa edellä. Yö oli sangen hiljainen,\nsilloin tällöin kuului ääniä ja naurua alkuasukasmökeistä, tahi jonkun\noudon eläimen huuto metsän pimentolasta. Yöhyönteisiä ilmestyi\naavemaisesti pimeästä liehumaan valon ympärille. Hän ajatteli kenties\nmitä kaikkia löytöjä allaan ammottava musta tiheikkö vielä kätki; sillä\nluonnontutkijalle ovat Borneon tutkimattomat metsät vielä ihmemaa\ntäynnä outoja kysymyksiä ja puolittain uumoiltuja löytöjä. Woodhousella\noli pieni lyhty kädessään, ja sen keltainen hohde oli eloisana\nvastakohtana laventelisinisen ja mustan vivahtelujen loppumattomalle\nsarjalle, jossa maisema kuvasti. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat\nsivellyt voiteella moskiitojen hyökkäyksiä vastaan.\n\nNiin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin,\nvaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputken\napuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvin\npaljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hän\nhuokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venytteli\njäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.\n\nLukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen.\nRakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttä\npuolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassa\nkannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettä\nvastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteä\nkeskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liuta\npyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa.\nLiikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako.\nHavaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella,\njonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii.\nTähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavien\ntähtien valo loistaisi kirkkaimmin.\n\nLyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, ja\npimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pian\nvalon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako oli\npohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisella\nsäihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustalle\npinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsi\npyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon.\nSitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensi\nkattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja pani\nkellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovin\nhelteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oli\nseuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantui\navaruuden ihmeitä tarkkailemaan.\n\nTähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeni\nyhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahi\ntuskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassa\nmalaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksi\nalotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät.\nTämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta ei\nkuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.\n\nKellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskeli\npaikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammui\nja tähtitorni jäi mustaksi.\n\nWoodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinen\nliikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.\n\nHän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, josta\nhänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistä\nvärivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitä\nsyystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oli\nunohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputken\nnäköpiirin suureen siniseen kehään -- kehään, johon näytti olevan\nsiroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoa\nsäteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsä\nruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä.\nÄärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.\n\nÄkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys -- nyt ne näkyivät jälleen.\n\n\"Omituista\",, jupisi Woodhouse. \"Lintu varmaankin.\"\n\nSama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna.\nSitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivät\nheilahtavan syrjään, kun kaukoputki -- jota ei oltu kiinnitetty\ntapeillaan -- liukui ympäri ja pois katon raosta.\n\n\"Hitto olkoon!\" huudahti Woodhouse. \"Mitä tämä?\"\n\nJokin suhdaton musta ikäänkuin siivellä läpsäyttelevä olento näytti\nrimpuilevan kattoaukossa. Seuraavassa hetkessä oli rako taas avoin, ja\nLinnunradan pilkotteleva usma hohti lämpimänä ja kirkkaana.\n\nKaton sisäpuoli oli pikimusta, ja ainoastaan raappiva ääni oli merkkinä\ntuntemattomasta tunkeilijasta.\n\nWoodhouse oli kömpinyt jaloilleen. Tapauksen äkillisyys pani hänet\nvapisemaan rajusti ja hikoilemaan. Oliko olento, mikä olikaan,\nsisäpuolella vai ulkona? Se oli iso, olipa mitä tahansa muuta. Jotakin\nsyöksähti kattoaukeaman poikitse, ja kaukoputki horjui. Hän säpsähti\nrajusti ja nosti käsivartensa ylös. Se siis oli tähtitornissa, hänen\nseuranaan. Nähtävästi se piteli kiinni katosta. Mikä lempo se oli?\nSaattoiko se nähdä hänet?\n\nHän seisoi ehkä minuutin tyhmistyneenä. Tuntematon peto kynsi kuvun\nlakea, ja sitte sipaisi jokin hänen kasvojaan ja hän näki tähtivalon\nhetkellisen kajastuksen öljyttyä nahkaa muistuttavalla iholla. Hänen\nvesipullonsa singahti pikku pöydältä pirstaleiksi.\n\nJonkun tuntemattoman lintu-olennon liihottelu muutaman metrin päässä\nkasvoistaan pimeässä herätti Woodhousessa sanomattoman epämieluisen\ntunteen. Maltettuaan mielensä hän päätteli sen joksikin yölinnuksi tahi\nisoksi yököksi. Kaiken uhalla hän tahtoi katsoa mikä se oli, ja\nsiepaten tulitikun taskustaan hän raapaisi sitä istuimeensa. Välähti\nfosforisavuinen valojuova, tulitikku leimahti silmänräpäykseksi ja hän\nnäki jättiläismoisen siiven pyyhältävän päin, vilahduksen harmaan\nruskeaa karvaa, ja sai sitte iskun kasvoihinsa, tulitikkunsa menettäen.\nIsku oli tähdätty ohimoon ja terävä kynsi repäisi haavan leukaan asti.\nHän hoippuroitsi ja kaatui, ja kuuli sammuneen lyhdyn sirujen\nhelähtävän. Toinen isku seurasi hänen kaatuessaan. Hän oli puolittain\npökerryksissään, hän tunsi lämpimän verensä virtaavan kasvoilleen.\nVaistomaisesti tajusi hän tavotellun silmiään ja käännähtäen vatsalleen\nniitä suojellakseen yritti ryömiä kaukoputken turviin.\n\nHän sai taas iskun selkäänsä ja kuuli ihokkaansa ratkeavan; sitte\nahdistaja tölmäsi lakeen. Hän työntyi niin pitkälle kuin pääsi puisen\nistuimen ja kaukoputken näkölasin rakoon, ja kääntyi niin että\netupäässä jalat jäivät alttiiksi. Näillä hän ainakin saattoi potkia.\nHän oli yhä ymmällä. Outo peto takoi pimeässä ja tarrasi kaukoputkeen,\nsaaden sen tutisemaan ja koneiston ratisemaan. Kerran se lätki hänen\nlähellään, hän antoi hurjan potkauksen ja tapasi pehmeätä ruumista. Hän\noli nyt hirveästi säikähdyksissään. Sen täytyi olla iso olento\nvoidakseen noin huojutella kaukoputkea. Hetkisen kuvastui tähtivaloa\nvasten mustana pään hahmo, suipot pystykorvat ja harja niiden välissä.\nSe näytti hänestä yhtä isolta kuin kahlekoiran. Sitte hän äityi\nkarjumaan apua niin äänekkäästi kuin kurkustaan sai.\n\nTällä hän yllytti olennon taas kimppuunsa. Hänen kätensä koski johonkin\nvieressään lattialla. Hän potkaisi, ja samassa tarttui terävä\nhammasrivi häntä nilkkaan. Hän kiljaisi taas ja yritti toisella\njalallaan potkien vapauttaa toista. Sitte hän tapasi särkyneen\nvesipullon kädellään ja siepaten sen ponnistautui istualleen, hamuili\npimeässä jalkaansa kohti ja sai kiinni samettisesta korvasta, joka oli\nkuin ison kissan. Hän oli tarttunut vesipulloa kaulasta ja mäjäytti\nsillä outoa elukkaa päähän. Hän uudisti iskun ja sitte sohi ja seuhtoi\nsen säröisellä päällä pimeässä missä päin päätteli pedon kasvojen\nolevan.\n\nPienet hampaat hellittivät, ja Woodhouse kiskaisi heti jalkansa\nvapaaksi ja potkaisi voimakkaasti. Hän tunsi karvan ja luun kuvottavaa\nhyllymistä saappaansa tiessä. Hänen käsivarttaan vihlaisi pureva\nrepäisy ja hän läimäytti sen yli kasvoihin, kuten arveli, ja tapasi\nkosteata villaa.\n\nSeurasi pysähdys; sitte kuului kynsien rapsetta ja raskaan ruumiin\nlaahautuniista pois päin yli lattian. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota\nkeskeytti ainoastaan hänen oma nyyhkyttävä hengityksensä ja\nnuolemiselta kuuluva lipotus. Kaikki oli mustaa paitsi tuikehtivan\ntähtitorniin kirjailema kattoaukeaman sininen suunnikas, jota vastaan\nkaukoputken huippu nyt näkyi varjokuvana. Hän odotti mielestään\nrajattoman ajan.\n\nOliko peto palaamassa? Hän tunnusteli housuntaskustaan tulitikkuja ja\nhuomasi yhden jääneen. Hän yritti raapaista tätä, mutta lattia oli\nmärkä, tikku sihahti ja sammui. Hän kirosi. Hän ei voinut nähdä missä\novi oli, jouduttuaan säihkinässä kokonaan suunniltaan. Tulitikun\nkihahdus oli säpsäyttänyt pedon taas liikkeelle. \"Rynnäkköön!\" hoilasi\nWoodhouse äkillisessä hilpeyden purkauksessa, mutta hyökkäystä ei enää\nkuulunut. Se oli kai saanut vammoja särkyneestä pullosta.\n\nHän tunsi säjöilevää kipua nilkassaan. Luultavasti siitä vuosi verta.\nHän arvaili tokko se pystyäsi kannattamaan, jos yrittäisi nousta\nseisomaan. Ulkona oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut mitään liikettä. Nuo\nuniset tomppelit eivät olleet kuulleet siipien läikinää eivätkä hänen\nhuutojaan. Oli turha tuhlata voimiaan huutamiseen. Hirviö sätkytti\nsiipiään ja sai hänet kavahtamaan puolustusasentoon. Hän satutti\nkyynäspäänsä istuimeen ja tämä rämähti kumoon. Hän kirosi tätä, ja\nkirosi sitte pimeyttä.\n\nÄkkiä näytti soikea tähtivalon pälvi keijuvan edes takaisin. Oliko hän\npyörtymässä? Pyörtyä ei saisi millään muotoa. Hän puristi kätensä\nnyrkkiin ja puri hampaansa yhteen pysyäkseen tajullaan. Mihin oli ovi\njoutunut? Hän arveli voivansa saada suunnista selvän kattoaukeamassa\nnäkyvien tähtien kautta. Kohdalla oleva sikermä oli Jousimiehessä ja\nkaakossa; ovi oli pohjoisessa -- vai oliko se luoteisessa? Hän koetti\najatella. Jos saisi oven auki, niin pääsisi kenties peräytymään. Peto\nsaattoi olla haavottunut. \"Kuuleppas!\" hän ärähti, \"jos sinä et käy\npäälle, niin minä hyökkään.\"\n\nSitte alkoi olento kiivetä ylös tähtitornin seinää, ja hän näki sen\nmustan hahmon vähitellen peittävän kattoaukeaman. Peräytyikö se? Hän\nunohti oven ja katseli miten kupu naristen liikkui. Jollakin tavoin oli\nhän nyt käynyt rohkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän tunsi omituista\nriudutusta. Selväpiirteinen valopälvi, jonka poikki musta muoto\nliikehti, näytti pienenemistään pienenevän. Tuo oli kummallista. Häntä\nalkoi kovasti janottaa, eikä hän kuitenkaan tuntenut halua hankkia\njuotavaa. Hän oli lipuvinaan alas pitkää suppiloa.\n\nHän tunsi kirvelevää poltetta kurkussaan ja huomasi sitte että oli ilmi\npäivä ja että dajakkipalvelija omituisin ilmein silmäili häntä, Sitte\nnäkyi Thaddyn kasvojen yläosa ylösalaisin. Lystikäs mies tuo Thaddy,\nkun kävelee noin päin! Pian hän älysi aseman paremmin ja huomasi päänsä\nolevan Thaddyn polvella, tämän antaessa hänelle konjakkia. Ja sitte hän\nnäki kaukoputken näkölasin punaisten tahrojen ryvettämänä. Hän alkoi\nmuistaa.\n\n\"Oletpa tehnyt kaunista siivoa täällä tähtitornissa\", virkkoi Thaddy.\nDajakkipoika vatkasi munaa konjakkiin. Woodhouse nautti annoksen ja\nnousi istualleen. Hän tunsi vihlovan kivun säjäyksen. Hänen nilkkansa\noli sidottu, samoin käsivartensa ja toinen puoli kasvojaan. Punaisiksi\ntahrautuneita lasin sirpaleita oli lattialla, istuin oli kumossa ja\nvastakkaisen seinän vierellä näkyi tumma lammikko. Ovi oli auki, ja hän\nnäki vuoren harmaan huipun sinisen taivaan kirkasta taustaa vasten.\n\n\"Hyi!\" puhkui Woodhouse. \"Kuka täällä on tappanut vasikoita? Viekää\nminut pois.\"\n\nSitte hän muisti hirviön ja tappelunsa.\n\n\"Mikä _oli_ se?\" hän sanoi Thaddylle. \"Kummitus, jonka kanssa\ntaistelin?\"\n\n\"Itse sen paremmin tiedät\", vastasi toinen. \"Mutta älähän toki nyt\nsillä mieltäsi rasita. Ota vielä kulaus.\"\n\nThaddy oli sentään hyvinkin utelias, ja oli kovaa taistelua\nvelvollisuuden ja halun välillä pysytellä Woodhouse hiljaisena, kunnes\nhänet saatiin koreasti vuoteeseensa nukkumaan runsaan lihamehuannoksen\njälkeen minkä Thaddy oli otolliseksi katsonut. Myöhemmällä he\nhaastelivat seikkailusta.\n\n\"Se oli\", selitteli Woodhouse, \"enemmän ison yökön kuin minkään muun\nkaltainen. Sillä oli lyhyet suippokorvat, pehmeä turkki ja nahkamaiset\nsiivet. Hampaat olivat pienet, mutta hiton terävät, eivätkä leuat\nvoineet olla järin lujat tai muutoin olisi se purrut läpi nilkan.\"\n\n\"Melkein onkin\", ilmotti Thaddy.\n\n\"Se tuntui sätkivän kynsillään jokseenkin vapaasti. Siinä jokseenkin\nkaikki mitä pedosta tiedän. Keskustelumme oli niin sanoakseni likeinen,\nvaan ei kuitenkaan tutunomainen.\"\n\n\"Dajakit höpisivät isosta kolugosta, klang-utangista -- mikä se sitten\nlieneekään. Se ei usein ahdista ihmistä, mutta sinä varmaankin sait sen\nrauhattomaksi. Ne sanovat että löytyy iso kolugo ja pieni kolugo ja\nvielä jokin muu koluajalta kuuluva. Ne kaikki lentävät öisin. Itse\ntiedän täällä löytyvän lentäviä kettuja ja siivekkäitä maki-apinoita,\nmutta ne eivät ole mitään kovin isoja elukoita.\"\n\n\"On enemmän asioita taivaassa ja maassa\", sanoi Woodhouse -- ja Thaddy\nhuokasi tällaisessa kohdassa valittua sitaattia [Hamletin tunnettu\nhuomautus Horatiolle] -- \"ja eritoten Borneon metsissä, kuin\nviisaustieteissämme uneksitaankaan. Ylipäätään, jos Borneon eläinkunta\nsyytää vielä lisää uutuuksia niskaani, niin soisin sen mieluummin\ntapahtuvan muulloin kuin ollessani työssä tähtitornissa yöllä ja\nyksinäni.\"\n\n\n\n\nELÄINTENTÄYTTÄJÄN ENNÄTYKSIÄ.\n\n\nTässä on muutamia eläintentäyttämistaidon salaisuuksia, Ne kertoi\neläintentäyttäjä minulle pöyhistelevällä päällä ollessaan. Hän kertoi\nne minulle ensimäisen ja neljännen whiskylasin välillä, jolloin mies ei\nenää ole varovainen eikä vielä päissään. Me istuimme hänen kopissaan\nkahden; hänen kirjastonsa se oli, vieras- ja ruokahuoneensa, säleverhon\nerottama, mitä näköön tuli, siitä meluisesta sopesta, missä hän\nammattiaan harjotti.\n\nHän istui päällystetyssä tuolissa, ja milloin ei syydellyt\nvastahakoisia kivihiilen muruja tulipesään niillä, piti jalkansa --\njoissa hänellä oli sandaalien tapaan kankaisen tohveliparin pyhät\njäännökset -- poissa tieltä tulisijan reunuksella lasisilmäin seassa.\nJa hänen housunsa, sivumennen sanoen -- vaikk'ei niillä ole mitään\ntekemistä hänen ennätystensä kanssa -- olivat mitä kamalinta keltaista\nristiraitaista villakangasta, jollaisia siihen aikaan tehtiin kun\nisämme käyttivät poskipartaa ja vannehameet vallitsivat maassa. Tukka\noli musta, kasvot rusottavat ja silmät tulisen ruskeat, ja takki oli\netupäässä rasvaa samettisella pohjalla. Piipussa oli sulotarten\nkoristama porsliinipesä, ja silmälasit keikkuivat aina viistossa, vasen\nsilmä tuikeasti tähystämässä paljaaltaan, pienenä ja läpitunkevana;\noikea lasin läpi hämärästi kuvastumassa suurentuneena ja lauhkeana.\nTähän tapaan hänen haastelunsa kävi: \"Ei ole ollut koskaan ketään joka\nvoi täyttää niin kuin minä, Bellows, ei koskaan. Olen täyttänyt\nelefantteja ja olen täyttänyt hyönteisiä, ja ne ovat näyttäneet vain\neloisammilta ja paremmilta siitä. Ja olen täyttänyt ihmisiä --\netupäässä lintujen tutkimista harrastaneita. Mutta kerran olen\ntäyttänyt neekerin.\n\n\"Ei, sitä vastaan ei ole lakia. Minä laitoin kaikki sormet oikoisiksi\nja käytin häntä hattutelineenä, mutta tuo Homersby hupsu teki hänen\nkanssaan kerran myöhään yöllä riidan ja tärveli hänet. Se tapahtui\nennen sinun tänne muuttoasi. On vaikea saada nahkoja, muutoin tekisin\ntoisen.\n\n\"Vastenmielistä? Ei minusta. Pikemmin on eläintentäyttämistaito\nkelvollinen kolmas keino hautauksen ja ruumiinpolton lisäksi. Voisi\npitää kaikki rakkaat omaisensa luonansa. Tuollainen pitkin taloa\naseteltu korutavara olisi yhtä hyvää kuin melkein mikä seura tahansa ja\npaljoa vähemmän kuluttavaa. Niihin voisi sovittaa kellolaitteen\nkaikenmoisia tehtäviä varten.\n\n\"Tietysti ne olisivat öljyttävät, mutta ei niiden tarvitsisi kiiltää\nenempää kuin monet ihmiset luonnostaan. Vanhan Manningtreen kalju\npää... Ainakin voisi niille keskeytyksittä jutella. Tädeillekin.\n\n\"Eläintentäyttämisellä on suuri tulevaisuus edessään, ole varma siitä.\nOn kivettyneitä...\"\n\nHän vaikeni äkkiä,\n\n\"Ei, minun ei sopine puhua sinulle siitä.\" Hän imi miettiväisenä\npiippuaan. \"Kiitos, kaada vain. Ei liiaksi vettä.\n\n\"Tietysti ei se mitä sinulle nyt sanon mene sen pitemmälle. Tiedäthän\nettä olen tehnyt joitakuita drontteja ja ison ruokin? Et! Nähtävästi\nolet vast'alkava eläintentäyttämisessä. Hyvä ystävä, puolet maailman\nisoista ruokeista ovat jokseenkin yhtä alkuperäisiä kuin Pyhän\nVeronikan nenäliina, kuin Trevesin pyhä kaapu. Me teemme niitä\njouhiuikujen höyhenistä ja sen semmoisista. Ja isot ruokinmunat\nsamaten!\"\n\n\"Hyväinen aika!\"\n\n\"Niin juuri, me teemme niitä hienosta porsliinista. Se se maksaa\nvaivan. Niistä saa -- yhdestäkin vastikään maksettiin 300 puntaa. Se\noli luullakseni todella oikea, mutta tietysti ei voi koskaan olla\nvarma. Se on peräti hienoa työtä, ja jälkeenpäin on ne tehtävä\ntomuttuneiksi, sillä yhdelläkään tuollaisen kallisarvoisen munan\nomistajalla ei konsanaan ole uskallusta sitä puhdistaa. Se on tämän\nliikkeen vahvana puolena. Jos epäilevätkin munaa, niin heitä ei haluta\ntutkia sitä liian tyystin. Se on parhaimmillaankin ylen haperaa\nomaisuutta.\n\n\"Et tiennyt että eläintentäyttämistaito kohoo niin korkealle. On se\nkorkeammallekin kohonnut, poikaseni. Olen kilpaillut itse luonnon\nkäsien kanssa. Yksi _alkuperäisistä_ isoista ruokeista\" -- hänen\näänensä aleni kuiskaukseksi -- \"yksi _alkuperäisistä_ isoista ruokeista\n_on minun tekemäni_.\n\n\"Ei. Sinun täytyy perehtyä lintujentutkimiseen ja ottaa itse selville\nmikä se niistä on. Mutta jatkaakseni, onpa puoleeni kääntynyt ryhmä\nkauppiaitakin, jotta täyttäisin Islannin pohjoispuolella olevista\ntutkimattomista kallioluodoista jonkun näillä muinaisajan linnuilla.\nEhkä -- joskus. Mutta minulla on parhaillaan toinen pikku tehtävä\nkäsillä. Oietko milloinkaan kuullut dinorniksesta?\n\n\"Se on noita Uudessa Seelannissa äskettäin sukupuuttoon kuolleita\njättiläislintuja. 'Moaksi' sitä alkuasukkaat kutsuvat, Niistä nimittäin\non löydetty luita ja muutamista nevoista höyheniäkin ja kuivia nahan\npalasia. No niin, minä aijon -- no, turhapa siitä on sinulle\nsalaisuutta tehdä -- aijon _väärentää_ täydellisen täytetyn moan.\nTiedän siellä miehen joka on sen löytävinään jonkinlaisesta mätänemistä\nestävästä suosta ja sanoo täyttäneensä sen oitis, kun se uhkasi hajota\nkäsiin. Höyhenet ovat eriskummallisia, mutta minulla on ovela keino\nkärvennellä kamelikurjen sulan palasia. Niin, siitä se outo haju minkä\nhuomasit. Petos voidaan keksiä vain mikroskopilla, ja tuskinpa\nhuolitaan sitä varten repiä pilalle hyvin säilynyttä kappaletta.\n\n\"Tällä tavalla, näetsen, minä pieneltä osaltani avittelen tieteen\nedistystä.\n\n\"Mutta kaikki tämä on pelkkää luonnon matkimista, Olen aikoinani tehnyt\nenemmänkin. Olen -- vienyt voiton luonnosta.\"\n\nHän pudotti jalkansa alas tulisijan reunustalta ja kumartui\ntutunomaisesti minun päin. \"Olen _luonut_ lintuja\", hän sanoi matalalla\näänellä. \"_Uusia_ lintuja, Parannuksia. Erilaisia kuin yksikään ennen\nnähty lintu.\"\n\nHän otti entisen asentonsa vaikuttavan vaitiolon seuratessa.\n\n\"Luomakunnan rikastuttamista -- ky-yllä. Jotkut tekemistäni linnuista\nolivat uusia mesilinnun lajeja ja sangen ihania pikku olentoja, mutta\ntoiset taasen suorastaan hupaisia, Hupaisin luullakseni oli\n_Anomalopteryx Jejuna. Jejunus-a-um_ -- tyhjä -- niin kutsuttu syystä\nettei sen sisällä tosiaankaan ollut mitään; läpeensä tyhjä lintu --\ntäytettä lukuunottamatta. Olento on nyt vanhalla Javversilla, ja hän\nlienee siitä yhtä ylpeä kuin minä. Se on mestariteos, Bellows. Sillä on\nkaikki pelikaanin tyhmä kömpelyys, kaikki papukaijan juhlallinen\narvokkuuden puute, kaikki flamingon laiha isoraajaisuus, kaikki\nmandarinisorsan ylenpalttinen kirjavuus. Uhkakomea lintu. Minä tein sen\nhaikaran ja tukaanin luurangoista ja sekalaisesta höyhenvalikoimasta.\nMoinen eläintentäyttely on puhdasta iloa, Bellows, todelliselle\nammattimiehelle.\n\n\"Miten tulin sen tehneeksi? Aihe oli yksinkertainen kylläkin, kuten\nkaikkien suurten keksintöjen. Muuan noita nuoria neroja, jotka\nkirjottelevat tieteellisiä pätkiä sanomalehtiin, sai käsiinsä\nsaksankielisen lentolehtisen Uuden Seelannin linnuista ja käänsi osan\nsiitä sanakirjan ja syntyperäisen älynsä avulla -- hän lienee ollut\nkovin suuresta perheestä ja pienistä vanhemmista -- ja hän joutui\nsekaannuksiin -- elävästä apteryxistä ja sukupuuttoon kuolleesta\nanomalopteryxistä; puhui viittä jalkaa korkeasta linnusta, joka eleli\nPohjois-Islannin tiheiköissä, oli harvinainen, arka, vaikeasti\ntavattava, ja niin edespäin. Javvers, joka kerääjäksikin on\nihmeteltävän tietämätön mies, luki nämä pätkät ja vannoi hankkivansa\nitselleen moisen otuksen hinnalla millä tahansa. Pisti välittäjät\nahtaalle tiedusteluillaan. Se osottaa mitä mies saa aikaan\nitsepintaisuudella -- tahdonvoimalla. Tässä oli lintujen kerääjä, joka\nvannoi hankkivansa kappaleen lintulajia jota ei ollut olemassa, jota ei\nollut koskaan löytynyt ja joka pelkästä oman viheliäisen kömpelyytensä\nhäpeästä ei varmaankaan olisi olemassa nyt, jos voisi asialle mitään.\nJa hän sai sen. _Hän sai sen_.\"\n\n\"Lisää whiskyä, Bellows?\" kysyi eläintentäyttäjä, irtautuen\ntahdonvoiman ja keräilevän mielenlaadun merkillisyyksien hetkellisestä\nmietiskelystä. Ja saatuaan lasinsa täyteen hän ryhtyi kertomaan minulle\nmiten paikkaili kokoon mitä viehättävimmän merenneidon, ja miten muuan\nkiertävä saarnaaja, joka sen takia ei saanut kuulijakuntaa, Burslemin\nmarkkinoilla murskasi sen, koska se oli epäjumalan palvelusta tahi\npahempaa. Mutta koska tämän jutun kaikkien osallisten, luojan,\nsäilyttäjän ja tuhoajan välinen keskustelu oli kauttaaltaan sopimatonta\njulkisuuteen, niin tämän hauskan tapauksen täytyy vielä jäädä\npainattamatta.\n\nKeräilijäin outoihin aloihin perehtymätön lukija on taipuvainen\nepäilemään eläintentäyttäjääni, mutta mitä isoihin ruokinmuniin ja\nväärin täytettyihin lintuihin tulee, niin huomaan että hänen\nselityksensä ovat etevien lintutieteellisten tutkijain vahvistamia. Ja\nkuvaus tuosta Uuden Seelannin linnusta ilmestyi totisesti eräässä\nmoitteettoman maineen saaneessa aamulehdessä, sillä eläintentäyttäjällä\non numero hallussaan ja hän näytti sen minulle.\n\n\n\n\nKAMEELIKURKIKAUPPAA.\n\n\n\"Lintujen hinnoista puhuessa, olenpa nähnyt kameelikurjen maksavan\nkolmesataa puntaa\", sanoi eläintentäyttäjä tarinoidessaan nuoruutensa\nmatkustuksista. \"Kolmesataa puntaa!\"\n\nHän tähysteli minua silmälasiensa yli. \"Ja toisenkin, josta ei huolittu\nneljääsataa.\"\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"niissä ei ollut mitään erityisen rodun merkkejä. Ne\nolivat vaan tavallisia kameelikurkia. Olivat hieman värinsäkin\nmenettäneitä -- ruokahoidon vuoksi. Eikä ollut mitään rajotettua\nsaantiakaan. Olisi luullut viiden kameelikurjen olleen halvassa\nhinnassa Taka-Intiasta tulevalla laivalla. Mutta seikka oli se että\nyksi niistä oli niellyt timantin.\n\n\"Mies, jolta se sen sai oli Sri Mollini padisha, hirmuinen keikari,\nvoisi sanoa pääkaupunkilaiskeikari kantapäästä kaulaan, ja sitte ruma\nmusta pää ja pyllähtelevä turbaani, jossa tämä timantti välkkyi. Linnun\npeijakas noukkasi sen ja kun mies nosti hälinän se kai älysi tehneensä\nväärin ja meni toisten joukkoon säilyttääkseen tuntemattomuutensa.\n\n\"Kaikki tapahtui minuutissa. Minä olin ensimäisiä saapumaan, ja siinä\ntuo pakana ruikutti jumaliaan ja kaksi merimiestä sekä lintujen hoitaja\nnauroivat pakahtuakseen. Se oli lystikäs tapa menettää timanttinsa.\nLintujen hoitaja ei ollut sattunut juuri silloin saapuville, joten hän\nei tiennyt mikä lintu kolttosen teki. Aivan hukassa siis. Totta puhuen\nen ollut puoleksikaan pahoillani. Tuo mokoma oli kerskunut\ntimanttipahaisestaan siitä asti kuin laivaan tuli.\n\n\"Tuollainen asia kulkee siunaaman ajassa laivan keulasta perään.\nJokainen puhui siitä. Padisha meni alas kajuuttiin tunteitaan\nsalatakseen. Päivällisellä -- hän söhri suihinsa oman pöydän ääressä\nkahden muun hindun kanssa -- kapteeni pyrki irvistelemään hänelle siitä\nja hän joutui kovaan kiihkoon. Hän kääntyi istuimellaan ja puhui\nkorvaani. Hän ei ostaisi lintuja; hän tahtoisi timanttinsa. Hän vetosi\noikeuksiinsa Englannin alamaisena. Hänen timanttinsa täytyi löytyä. Hän\noli luja siinä. Hän valittaisi Ylähuoneeseen. Lintujen hoitaja oli\nnoita pölkkypäitä, joihin ei missään nimessä saa uutta ajatusta\nmahtumaan. Hän torjui kaikki ehdotukset minkäänlaisesta\nlääkäröimisestä. Hänen ohjeinaan oli ruokkia niitä sillä ja sillä\ntavalla ja kohdella niitä sillä ja sillä tavalla, ja poikkeeminen\nniiden ruokkimisesta sillä ja sillä tavalla ja niiden kohtelemisesta\nsillä ja sillä tavalla saattoi toimittaa hänelle potkut toimestaan.\nPadisha oli vaatinut mahapumppua -- vaikk'eihän sitä voi linnulle\ntehdä. Tämä padisha oli päntännyt päähänsä runsaat määrät pintapuolista\nlakituntemusta, kuten bengali vietävät yleensä, ja hoki hakevansa\npidätysoikeuden lintuihin, ja sen semmoista. Mutta muuan vanhempi mies,\njoka sanoi poikansa olevan Lontoossa asianajajana, kiisti sen mitä\nlintu nielee _ipso facto_ jäävän eriämättömäksi osaksi linnusta, ja\npadishan ainoan keinon olevan etsiä vahingonkorvausta, ja siinäkin\ntapauksessa saattaisi olla mahdollista todistaa hänen oman\nhuolimattomuutensa myötävaikuttaneen vahingon aiheutumiseen. Hänellä ei\nollut mitään menettelyvapautta kameelikurkeen nähden joka ei ollut\nhänen omansa. Tuo sai padishan suunniltaan, etenkin kun useimmat meistä\nmielipiteenään lausuivat että tämä käsitys oli ainoa järjellinen.\nLaivassa ei ollut ainoatakaan lakimiestä kysymystä ratkaisemassa, joten\npuhelimme kaikki kutakuinkin vapaasti. Vihdoin Adenista lähdettyä\nhänkin näytti taipuneen yleiseen mielipiteeseen ja meni vaivihkaa\nhoitajan luo tekemään tarjouksen kaikista viidestä kameelikurjesta.\n\n\"Seuraavana aamuna nousi aamiaispöydässä aika metakka. Miehellä ei\nollut mitään valtuutta lintujen myymiseen eikä mikään mahti saanut\nhäntä ottamaan sellaista kuuleviin korviinsakaan; mutta hän kuului\nkertoneen padishalle että muuan puoliverinen europalainen nimeltä\nPotter oli jo tehnyt hänelle tarjouksen, ja sillä perusteella padisha\nmeidän kaikkien edessä syytti Potteria kunniattomaksi. Mutta luulenpa\nettä useimmat meistä katsoivat Potterin menetelleen hyvinkin\nnokkelasti, ja tiedän että kun Potter ilmaisi Adenista lähettäneensä\nLontooseen lintujen omistajille sähköteitse ostotarjouksen ja saavansa\nvastauksen Suetsiin, minä hyvänlaisesti kirosin menetettyä tilaisuutta.\n\n\"Suetsissa padisha puhkesi kyyneliin -- todellisiin karpaloitseviin\nkyyneliin -- kun Potterista tuli lintujen omistaja, ja tarjosi hänelle\nsuoraapäätä kaksisataa viisikymmentä puntaa koko erästä, enemmän kuin\nkaksisataa prosenttia Potterin maksamasta hinnasta. Potter sanoi ennen\nmenevänsä hirteen kuin luopuvansa höyhenestäkään -- aikovansa tappaa ne\nyksitellen ja etsiä timantin; mutta jälkeenpäin punnittuansa asiaa hän\nhiukan pehmeni. Hän oli pelaaja ennen kaikkea tämä Potter, hieman\nomituinen kortinlyönnissä, ja tällainen onkimisarvonta oli kai vasiten\nomiaan hänen ohjelmaansa. Ainakin hän leikin innossa tarjoutui myymään\nlinnut erikseen eri henkilöille huutokaupalla, pohjahintana 80 puntaa\nlinnulta. Mutta yhden niistä hän sanoi aikovansa pitää omaa onneansa\nkoettaakseen.\n\n\"Ota huomioon että timantti oli kallisarvoinen -- eräs pikkarainen\njuutalais-ukko, timanttikauppias, joka oli matkassamme, oli arvioinut\nsen kolmeen neljään tuhanteen, padishan näyttäessä sitä hänelle -- ja\ntämä kameelikurkipeluun aate tarttui lujasti mieliin. Sattuipa että\nminä olin parina kertana ollut puheissa kameelikurkien hoitajan kanssa\nkaikenlaisista asioista, ja aivan sattumalta hän oli sanonut\nerään linnuista käyneen huonovointiseksi, ja hän epäili huonoa\nruuansulatusta. Sillä oli yksi häntäsulka miltei kauttaaltaan valkea,\njoten se oli tunnettavissa, ja kun siis seuraavana päivänä huutokauppa\nalkoi siitä, minä korottaa tohautin padishan kahdeksankymmentäviisi\nyhdeksäänkymmeneen. Taisin olla hiukkasen liian varma ja kiihkeä\ntarjouksessani ja jotkut toisista äkkäsivät minun vainunneen jotakin.\nJa padisha äityi tavottamaan lintua kuin järkensä menettänyt. Vihdoin\njuutalainen timanttikauppias sai sen 175 punnasta ja padisha huusi 180\njuuri vasaran pudottua pöytään -- niin Potter selitti. Kaikessa\ntapauksessa juutalainen sen sai, ja siinä paikassa hän haki pyssyn ja\nampui sen. Potter nosti sen päiväisen mekkalan, sanoen sen vaikeuttavan\ntoisien kolmen myyntiä, ja padisha tietysti käyttäysi kuin löyhkäpää;\nmutta kaikki olimme hirmuisessa kiihkossa. Olinpa iki iloissani, sen\ntakaan, kun leikkely ei saanutkaan mitään timanttia näkyviin -- iki\niloissani. Olin itse mennyt sataanneljäänkynnneneen.\n\n\"Pikku juutalainen käyttäysi kuten juutalaiset yleensä -- hän ei\nnäyttänyt olevan erityisemmästi millänsäkään huonosta onnestaan; mutta\nPotter kieltäysi pitkittämästä huutokauppaa ennen kuin oli sovittu\nettei tavaroita luovutettaisi myynnin ollessa kesken. Pikku juutalainen\ntahtoi kiistää että tapaus oli poikkeuksellinen, ja koska mielipiteet\nsattuivat jokseenkin tasan, niin toimitus lykättiin seuraavaan aamuun.\nMeillä oli vilkas päivällispöytä sinä päivänä, usko pois, mutta lopulta\nPotter sai tahtonsa tapahtumaan, koska oli järkeen menevää että hänen\noli turvallisinta pitää kaikki linnut ja että meidän piti antaa hänelle\njonkin verran vastinetta urheilijamaisesta käytöksestään. Ja se vanha\nherrasmies, jonka poika oli lakimies, sanoi tuumiskelleensa asiaa päin\nja toisin ja vahvasti epäilevänsä, eikö linnun tultua avatuksi ja\ntimantin löydetyksi sitä pitänyt antaa takaisin oikealle omistajalle.\nMuistan vetäneeni esille että tähän kohtaan ulottui aarteenlöytöä\nkoskeva laki -- niinkuin asianlaita totisesti olikin. Syntyi kuuma\nväittely ja me sovimme siitä että oli toden teolla hupsua tappaa lintu\nlaivan kannella. Sitte vanha herrasmies, ryhtyen laajasti lavertelemaan\nlakitiedettä, yritti tehdä selväksi että myynti oli arpajaisten pitoa\nja laitonta, ja vetosi kapteeniin; mutta Potter sanoi myyvänsä linnut\npelkästään kameelikurkina. Hän ei tahtonut kaupita timantteja, hän\nsanoi, eikä tarjonnut sitä houkutukseksi. Hänen kaupaksi asettamansa\nkolme lintua _eivät_ sikäli kuin hän osasi tietää ja uskoa sisältäneet\ntimantteja. Se oli siinä jonka hän piti -- niin hän toivoi.\n\n\"Hinnat olivat siitä huolimatta korkealla seuraavana päivänä. Nousun\naiheutti tietysti se että nyt oli neljä mahdollisuutta viiden asemesta.\nLinnut peijakkaat nousivat keskimäärin 227 puntaan, eikä tämä padisha,\nkumma kyllä, hankkinut ainoatakaan niistä itselleen -- ei ainoatakaan.\nHän piti liian suurta hälinää, ja kun olisi pitänyt tehdä tarjouksia\nhölisi pidätysoikeuksista; sitäpaitsi oli Potter hieman liian tuikea\nhäntä kohtaan. Yksi joutui eräälle hiljaiselle upseerille, toinen\ntuolle pikku juutalaiselle, ja kolmannen saivat laivan koneenkäyttäjät\nyhtiössä. Ja sitte Potterin näytti äkkiä tulevan surku kauppojansa ja\nhän sanoi heittäneensä menemään varmat tuhannen puntaa ja varsin\nluultavasti saavansa tyhjän arvan ja aina olleensa pöhkö, mutta kun\nminä menin häntä pikkuisen haastattamaan, aikoen saada hänet panemaan\nviimeisen mahdollisuutensa puoliksi, niin huomasin hänen jo myyneen\npidättämänsä linnun eräälle valtiomiehelle, joka oli lomakautenaan\nkäynyt tutkimassa intialaisia tapoja ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.\nTuo viimeinen oli se kolmensadan punnan lintu. No, kolme noita mokomia\nvietiin maihin Brindisissä -- vaikka vanha herrasmies intti sen olevan\ntulliasetusten rikkomista -- ja Potter ja padisha astuivat myös maihin.\nHindu näytti olevan puolittain päästään vialla nähdessään rakkaan\ntimanttinsa menevän niin sanoakseni sen ja tämän tien. Herkeämättä hoki\nhän hankkivansa pidätysoikeuden -- hänellä oli se aivoihinsa\nlyöttyneenä -- ja antoi nimensä ja osotteensa lintujen ostajille, jotta\nhe tietäisivät minne lähettää hänen timanttinsa. Yksikään heistä ei\nhalunnut hänen nimeään eikä osotettaan, eikä suostunut omaa\nolopaikkaansa ilmoittamaan. Kävipä siinä aika suukopu -- laivasillalla.\nKaikki lähtivät eri junilla. Minä jatkoin matkaani Southamptoniin ja\nnäin siellä maihin astuessani linnuista viimeisen; se oli tuo\nkoneenkäyttäjien ostama ja seisoi komentosillan lähellä isossa\ntavaravasussa, näyttäen niin luisevalta ja hullunkuriselta puitteelta\nkallisarvoiselle timantille kuin konsanaan saa nähdä -- jos se _oli_\npuitteena kallisarvoiselle timantille.\n\n\"_Miten se päättyi?_ Oh! niin vaan. Niin -- kenties. Tosiaankin, eräs\nseikka vielä voi olla valaistukseksi. Noin viikkoa jälkeen maihin\ntuloani minä kävelin Regent-katua ostoksillani, ja kenenkä näinkään\nkäsikynkässä mitä iloisimmalla tuulella patikoivan edelläni muun kuin\npadishan ja Potterin. Kun sitä ajattelee -- --\n\n\"Niin. _Olen_ sitä ajatellut. Ei vain, katsos, ole epäilemistäkään\nsiitä että timantti oli oikea. Ja padisha oli ylhäinen hindu. Olen\nnähnyt hänen nimensä sanomalehdissä -- usein. Mutta tokko lintu todella\nnieli timantin, se on toinen asia, kuten sanot.\"\n\n\n\n\nAARRE METSÄSSÄ.\n\n\nKanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassa\naallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalan\nastumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksua\nalas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti.\nKaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään,\nnousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkein\nhuomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.\n\nKaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. \"Sen pitäisi\nolla täällä jossakin\", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin ja\nantoi käsivartensa valahtaa polville.\n\nToinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata.\nHänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.\n\n\"Tules katsomaan tätä, Evans\", hän pyysi.\n\nKumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivat\nsierottuneet ja kuivat.\n\nEvansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnes\nsaattoi katsella toverinsa olan yli.\n\nPaperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksille\ntaittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinen\nmies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitä\nsaattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksena\nlahden ääriviivat.\n\n\"Tässä\", virkkoi Evans, \"on riutta ja tässä on aukeama.\" Hän siirsi\npeukalonsa kynttä kartalla. \"Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki --\nkelpaisipa siitä nyt saada siemaus! -- ja tämä tähti on itse paikka.\"\n\n\"Katsos tätä pisteviivaa\", sanoi karttaa pitelevä mies; \"se on suora\nviiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tulee\njuuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikka\nmeloessamme lantaisiin.\"\n\n\"Minua ihmetyttää\", tuumi Evans tovin kuluttua, \"mitä nämä pienet\nmerkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahi\nsellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivat\npyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?\"\n\n\"Kiinankieltä\", selitti karttaa pitelevä.\n\n\"Tietysti niin! _Hän_ oli kiinalainen\", myönsi Evans.\n\n\"Ne kaikki olivat\", lisäsi kartan pitelijä.\n\nMolemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootin\najelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.\n\n\"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker\", hän muistutti.\n\nJa toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa,\nsiirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivat\nraukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.\n\nEvans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisen\nhyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, sillä\naurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähellä\naarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavan\nanastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinen\nmatka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omia\nsanojaan käyttääkseen, \"saanut sen kuivumaan\". Hän koetti reipastuttaa\nitseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivat\npuhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaan\njoessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun miltei\nsietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nyt\nkuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesi\nlipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hän\nalkoi torkkua.\n\nHän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudos\npunoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hooker\nolivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puut\nkuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot -- joita\ntoisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi -- ja\nkuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat eri\nmaakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsa\nsuunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäi\nkuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuuna\nFilippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedes\nnoudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudin\nharventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimein\nveneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vain\nvuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuotta\nkätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllä\nhaudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla.\nHän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle -- se oli hänen\nsalaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylös\nkaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttu\nkahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansin\nuni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikko\nkädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen.\nTshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuin\nsäikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat,\nkävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt,\nmitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapausten\nsarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hi\nsopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, ja\nTshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntä\nloitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon -- miten iso tuo\nkeltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hän\nyhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivat\ntohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästi\nTshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttää\nhäntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljui\nhänen nimeään: \"Evans, Evans, sinä unikeko!\" vai oliko se Hooker?\n\nHän heräsi. He olivat lantaitten suussa.\n\n\"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassa\ntuohon pensasryhmään nähden\", virkkoi hänen kumppaninsa. \"Pane se\nmerkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymme\ntiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni me\ntulemme paikalle.\"\n\nHe näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. \"Pian,\nmies\", hän huudahti, \"tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!\"\nHän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissa\nkiertelevään hopeaiseen juovaan.\n\nÄkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. \"Anna _minulle_ mela\",\nhän sanoi.\n\nNiin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hooker\notti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänä\nhän yritti taas. \"Tämä kelpaa\", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaasti\njuoda.\n\n\"Hiiteen tämä!\" tokaisi Evans. \"Liian hidasta.\" Ja vaarallisesti\nnojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.\n\nJuotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivat\nastumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.\n\n\"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme ja\npäästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden\", huomautti Evans.\n\n\"Meidän olisi parempi meloa ympäri\", vastasi Hooker.\n\nHe työnsivät siis kanoottinsa takaisin joelle ja meloivat alas merelle\nja pitkin rantaa siihen kohtaan missä pensasryhmä kasvoi. Tässä he\nkävivät maihin, kiskaisivat keveän kanootin kauvas hietikolle ja\nastelivat viidakon reunaa kohden kunnes näkivät riutan aukeaman ja\npensaat suorassa suunnassa. Evans oli ottanut erään alkuasukkaitten\nkäyttämän kapineen kanootista. Se oli L-muotoinen, ja poikkipiena\nkiillotetulla kivellä silattu. \"Se on nyt suoraan tätä suuntaa\", hän\nselitti; \"meidän täytyy tunkeutua tästä läpi kunnes saavumme joelle,\nSitte on haeskeltava.\"\n\nHe raivasivat tietään ruokojen, leveitten lehtien ja nuorten puitten\ntiuhassa kudoksessa, ja se oli ensimältä tukalaa tehtävää, mutta varsin\npian puut isonivat ja maa niiden alla muuttui ankeammaksi. Auringon\nhelteen sijalle tuli huomaamattomin erin viileä siimes. Puut koituivat\nlopulla suunnattomiksi pylväiksi jotka ylhäällä ilmassa yhtyivät\nlehteväksi katokseksi. Himmeitä valkeita kukkia riippui niiden\nrungoista ja nuoramaisia suikertelevia kasveja kiertyili puusta puhun.\nSiimes tummui. Maan pinnalla alkoi ylt'yleensä näkyä nystyisiä sieniä\nja punaisen ruskeata hilsettä.\n\nEvansia värisytti. \"Täällä tuntuu melkein kylmältä tuolta helteestä\npäästyä.\"\n\n\"Toivottavasti olemme oikealla ladulla\", sanoi Hooker.\n\nLopulta he näkivät etäällä edessään keskellä jylhää hämyä aukon, missä\nkuuman päiväpaisteen kimmellys syöksähti metsään. Siellä vihannoitsi\nheleänä nurmi ja kukkaset kirjasivat maan. Sitte he kuulivat veden\nlorinaa.\n\n\"Täällä on joki. Paikan pitäisi olla nyt lähellä\", arveli Hooker.\n\nKasvullisuus oli joen äyräällä rehevää. Suuria kasveja, vielä\nnimettömiä, versoi isojen puitten juurilla ja levitti suunnattomia\nvihreitä viuhkaruusukkeita taivaankaistaletta kohti. Runsaasti kukkasia\nja kiiltävälehtinen suikertelijalaji riippui valonpuoleisilla\nrungoilla. Leveän, tyvenen lammen pinnalla, joka nyt aukesi\naarteenetsijäin nähtäviin, kellui isoja puikeita lehtiä ja vahamaisia\nlumpeen näköisiä punertavan valkeita kukkia. Etäämpänä joen mutkassa\nvesi vaahdoten syöksyi pauhaavana koskena näkyvistä.\n\n\"No!\" tiedusti Evans.\n\n\"Me olemme hiukan hairahtaneet suunnalta\", arveli Hooker. \"Sitä saattoi\narvatakin.\"\n\nHän kääntyi katsomaan taakse jääneen hiljaisen metsän viileän katveen\nhämyyn. \"Jos tunkeudumme kappaleen matkaa ylös ja alas jokea, niin\ntavannemme jotakin.\"\n\n\"Sanoit --\" alotti Evans.\n\n\"_Hän_ sanoi että siinä on kivikasa\", oikaisi Hooker.\n\nMiehet silmäilivät toisiaan tuokion.\n\n\"Yritetäänpäs hiukan alas jokea ensin\", ehdotti Evans.\n\nHe etenivät verkalleen, uteliaasti tähystäen ympärilleen. Äkkiä Evans\nseisahtui. \"Mikä lempo tuo on?\" hän huudahti.\n\nHooker seurasi hänen sormensa suuntaa. \"Jotakin sinistä\", hän virkkoi.\nSe oli tullut näkyviin heidän noustessaan pienelle kohokkeelle. Sitte\nhän alkoi erottaa, mikä se oli.\n\nHän riensi äkkiä eteenpäin, kunnes hervottomaan käteen ja käsivarteen\nkuuluva ruumis oli näkyvissä. Hän tarttui lujemmin kantamaansa\ntyöaseeseen. Olento oli vatsallaan loikova kiinalainen. Asennon\ntoivottomuus oli silmäänpistävä.\n\nMiehet vetäysivät likemmäs toisiaan ja seisoivat äänettöminä\ntuijotellen pahaenteistä vainajaa. Se makasi puiden ympäröimällä\navoimella paikalla. Meressä oli kiinalaismallinen lapio ja etäämpänä\nhajoteltu kiviröykkiö äskettäin kaivetun kuopan äärellä.\n\n\"Joku on käynyt täällä ennen\", ähkäisi Hooker käheästi.\n\nSitte Evans yltyi kiroamaan ja riehumaan polkien maata.\n\nHooker vaaleni, vaan ei puhunut mitään. Hän astahti ruumista kohti.\nNiska oli pöhistynyt ja sinipunainen, kädet ja nilkat turvonneet.\n\"Hui!\" huudahti hän, käännähti pois ja meni kuopalle päin. Hän parkaisi\nhämmästyksestä ja hoilasi Evansille, joka oli hitaasti seuraamassa\nperässä.\n\n\"Sinä hupsu! Kaikki hyvin. Se on täällä vielä.\" Sitte hän kääntyi taas\nkatsomaan kuollutta kiinalaista, ja sitte jälleen kuoppaa.\n\nEvans hyökkäsi paikalle. Heidän vieressään lojuvan kovaonnisen raukan\njo puoleksi esille kaivamina näkyi joukko himmeitä keltaisia kankia.\nHän kumartui alas kuoppaan, kaapi multaa syrjään paljain käsin ja veti\nnopeasti yhden tuollaisen raskaan möhkäleen ylös. Siinä pisti hänen\nkättään pieni oka. Hän nyppäisi hienon piikin pois sormillaan ja nosti\nnurmelle kangen.\n\n\"Ainoastaan kulta tai lyijy voi olla tämän painoista\", hän riemuitsi.\n\nHooker yhä katseli kuollutta kiinalaista, Hän oli ymmällä.\n\n\"Hän varastautui edelle ystävistään\", hän vihdoin sanoi. \"Mies saapui\ntänne yksinään ja joku myrkyllinen käärme on hänet tappanut...\nIhmettelen miten hän löysi paikan.\"\n\nEvans punnitsi kankea käsissään. Mitä merkitsi yksi kuollut\nkiinalainen? \"Meidän on vietävä tämä tavara vähin erin mannermaalle ja\njoksikin aikaa kuopattava se siellä. Miten saammekaan sen kanoottiin?\"\n\nHän riisui takkinsa, levitti sen nurmelle ja paiskasi sen päälle pari\nkolme kankea. Silloin hän havaitsi toisen pikku piikin lävistäneen\nihonsa.\n\n\"Tuossa on meille täysi kantamus\", hän sanoi. Sitte äkkiä omituisen\närtymyksen puuskassa: \"Mitä tuijotat?\"\n\nHooker kääntyi häneen. \"En voi sietää... häntä.\" Hän nyökäytti\nruumiiseen päin. \"Se niin muistuttaa --\"\n\n\"Lorua!\" tuumi Evans. \"Kaikki kiinalaiset ovat yhden näköisiä.\"\n\nHooker katsoi häntä kasvoihin. \"Aijon kuitenkin haudata _tuon_, ennen\nkuin käyn käsiksi tähän tavaraan.\"\n\n\"Älä joutavoitse, Hooker\", kehotteli Evans. \"Anna tuon lahonneen raadon\nodotella.\"\n\nHooker epäröitsi, ja sitte hänen silmänsä huolellisesti tähysteli\nruskeata maaperää. \"Se säikyttelee minua jollakin tavoin\", hän\ntunnusti.\n\n\"Kysymyksenä on\", jatkoi Evans, \"mitä tehdä näillä kangilla.\nHautaammeko ne uudestaan täällä vai viemmekö ne salmen poikki\nkanootilla?\"\n\nHooker mietiskeli. Hänen hämmentynyt katseensa kiersi jättiläismäisiä\nrunkoja pitkin kauvas ylös latvojen päiväpaisteiseen vehreyteen. Hän\nvärähti taas silmänsä sattuessa kiinalaisen siniseen haamuun. Hän\ntähysti etsivästi puitten lomien harmaisiin syvyyksiin.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, Hooker!\" tuskitteli Evans. \"Oletko järjiltäsi?\"\n\n\"Toimittakaamme kulta ainakin pois täältä\", lausui Hooker.\n\nHän tarttui takin kaulukseen, Evans liepeisiin, ja he nostivat\nkantamuksen koholle. \"Mitä tietä?\" kysyi Evans. \"Kanootille?\"\n\n\"On omituista\", valitti Evans heidän astuttuaan vasta muutaman\naskeleen, \"että käsivarsiani vielä kolottaa tuosta melomisesta.\"\n\n\"Hitto!\" hän noitui. \"Niitäpä kivistää! Minun on levähdettävä.\"\n\nHe laskivat takin maahan. Evansin kasvot olivat valkeat ja pieniä\nhikipisaroita kihoili hänen otsalleen. \"Täällä metsässä on jollakin\ntavoin ummehtunutta.\"\n\nSitte yht'äkkiä heittyen järjettömään suuttumukseen: \"Mitä hyödyttää\nodotella tässä kaiken päivää? Käy käsiksi, kuule! Et ole muuta tehnyt\nkun vetelehtinyt sen koommin kun ruumiin näimme.\"\n\nHooker katseli vakaasti toverinsa kasvoja. He ottivat taakkansa ja\nkulkivat ehkä sata metriä äänettöminä eteenpäin. Evans alkoi raskaasti\nhuohottaa.\n\n\"Etkö voi puhua?\" hän tiuskaisi.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi Hooker.\n\nEvans kompastui ja sinkautti sitte äkkiä kiroten takin käsistään. Hän\nseisoi tovin Hookeria tuijotellen ja tarttui voihkaten kurkkuunsa.\n\n\"Älä tule lähelle\", hän sanoi ja meni nojautumaan puuta vasten. Sitten\nlujemmasti: \"Olen tuotapikaa parempivointinen.\"\n\nPian hänen kätensä irtausivat rungosta ja hän luisti hitaasti alas sitä\nmyöten kunnes kyyristeli kasaksi luhistuneena sen juurella. Hänen\nkätensä kouristuivat nyrkkiin. Kasvot olivat kivusta vääntyneet. Hooker\nlähestyi häntä.\n\n\"Älä koske minuun! Älä koske minuun!\" Evans hoki tukahtuneella äänellä.\n\"Nosta kulta takaisin takille.\"\n\n\"Enkö voi millään auttaa sinua?\" kysyi Hooker.\n\n\"Nosta kulta takaisin takille.\"\n\nHooker tunsi kultakankia pidellessään pienen pistoksen peukalossaan.\nHän katseli kättään ja näki hennon piikin, pari tuumaa pitkän.\n\nEvans korahti ja vieri ympäri.\n\nHookerin leuka valahti alas. Hän tuijotti tovin okaan suurenevin\nsilmin. Sitte hän katsahti Evansiin, joka nyt makasi käpertyneenä\nmaassa, selkä värveellisesti köyristyen ja oijeten. Sitte hän katseli\npuitten pylväikön ja suikertelijakasvien verkon lomitse sinne missä\nsinikaapuisen kiinalaisen ruumis vielä oli epäselvästi näkyvissä\nharmaasta hämystä. Hän ajatteli asemakaavan kulmassa olleita pikku\nviivoja, ja paikalla hän tajusi.\n\n\"Jumala armahda!\" hän huudahti. Sillä oat olivat samanlaisia kuin ne,\njoita dajakit myrkyttävät ja käyttävät puhallusputkissaan. Hän ymmärsi\nnyt mitä Tshang-hin vakuuttelu aarteensa turvallisuudesta tarkotti. Hän\nymmärsi nyt tuon irvistyksen.\n\n\"Evans!\" hän karjaisi.\n\nMutta Evans oli nyt äänetön ja liikkumaton, paitsi jäsenten kamalaa\nvärveellistä nytkähtelyä. Pohjaton äänettömyys vallitsi metsässä.\n\nSitte Hooker alkoi raivokkaasti imeä pientä vaalean punaista pilkkua\npeukalossaan -- imeä henkensä edestä. Pian hän tunsi omituista\nmojotusta käsivarsissaan ja hartioissaan, ja sormia tuntui olevan\nvaikea taivuttaa. Silloin hän tiesi ettei imemisestä ollut apua.\n\nYht'äkkiä hän pysähtyi, istuutui kultapinon viereen ja leuka käsien\nvarassa, kyynäspäät polvia vasten, tuijotteli toverinsa vääntynyttä\nmutta vielä vavahtelevaa ruumista.\n\nTshang-hin irvistys tuli taaskin hänen mieleensä. Jumottava kipu levisi\nkurkkua kohti ja kävi hiljalleen tuimemmaksi. Korkealla hänen\nyläpuolellaan heikko tuulahdus viipotti lehviä, ja jonkun tuntemattoman\nkukkasen valkeita terälehtiä leijui alas hämyssä.\n\n\n\n"]