[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCkQPhZUxCChHFaRSPuQJnTpYx5dbJhcMTNz9ljSXmTI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1703,"Helleenit ja barbaarit","Michaëlis, Sophus",1865,1932,"1703-micha-lis-sophus-helleenit-ja-barbaarit","1703__Michaëlis_Sophus__Helleenit_ja_barbaarit","Romaani persialaissotien ajoilta","romaani",[],[],"fi",1914,1920,60139,409184,false,56333,[23,24],"Danish fiction -- Translations into Finnish","Greece -- History -- Persian Wars, 500-449 B.C. -- Fiction",[26],"Historical Novels","\"Helleenit ja barbaarit: Romaani persialaissotien ajoilta\" by Sophus Michaëlis is a historical novel written in the early 20th century. The narrative likely takes place during the era of the Persian Wars, exploring themes of identity and cultural conflict through the lens of its characters. The main character introduced in the opening portion is Eufranor, a shepherd in Arcadia, who navigates his life alongside his family and the challenges of parenthood in the ancient world.  The opening of the novel paints a vivid picture of Eufranor's serene life in the mountains of Arcadia, where he tends to his goats and reflects on his family. We first learn about his wife, Nikarete, who struggles with the mortality of their children, setting a poignant tone. Eufranor experiences the joys and sorrows of fatherhood as he witnesses the loss of his daughters but finds hope in the birth of a son. As he nurtures his boy, he grapples with the fear of divine retribution and seeks to protect the boy from the gods, believing that naming him might invite misfortune. Through lush descriptions and emotional depth, the opening sets the stage for a story steeped in ancient Greek life, touching on themes of love, loss, and the influence of the divine on mortal affairs. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Heikel, Einar",271,"Historiallinen romaani sijoittuu antiikin Kreikkaan persialaissotien aikaan. Kerronta kulkee Arkadian laaksoista Marathonin ja Thermopylain taisteluihin, joissa helleenien ja barbaarien maailmat kohtaavat.","Sophus Michaëlisin 'Helleenit ja barbaarit' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1703. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HELLEENIT JA BARBAARIT\n\nRomaani persialaissotien ajoilta\n\n\nKirj.\n\nSOPHUS MICHAËLIS\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nEinar Heikel\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1920.\n\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Eufranor ja hänen vaimonsa.\n    II. Poika.\n   III. Jumalat.\n    IV. Pan-jumalan lehdossa.\n     V. Hermofantos.\n    VI. Olympia.\n   VII. Juhlakentällä.\n  VIII. Afroditen esipiha.\n    IX. Kilpajuoksu.\n     X. Barbaarit.\n    XI. Artemiin lehdossa.\n   XII. Uusikuu.\n  XIII. Vaellus.\n   XIV. Ateena.\n    XV. Marathon.\n   XVI. Hades.\n  XVII. Sparttalaiset häät.\n XVIII. Persepolis.\n   XIX. Persialaiset.\n    XX. Hellesponton rannalla.\n   XXI. Retki.\n  XXII. Thermopylai.\n XXIII. Taistelu.\n  XXIV. Sankarikuolema.\n   XXV. Delfoi.\n  XXVI. Pythia.\n XXVII. Athene Promakhos.\nXXVIII. Klepsydra.\n\n\n\n\nI.\n\nEufranor ja hänen vaimonsa.\n\n\nArkadiassa.\n\nSyvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäiset\nrotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin.\nLaakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehku\npohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyi\nkiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.\n\nHuimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästä\nvuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle,\nsalaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella se\nuursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana ja\nvälkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenä\nvärähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta,\nkunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousi\njäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet,\nsanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteet\nhaihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.\n\nMutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotka\nhäipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoi\nkuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaa\nkohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loisti\nOlympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia,\nauringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja.\nArkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä oli\nlatonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisia\nvöitänsä mehevään multaan.\n\nMutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli.\nMehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmiset\nkatselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne,\nmustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitä\nparveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneet\nniin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivät\nyhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä.\nKun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohia\njuoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellot\nleukaparroissaan -- joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.\n\nLaidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. Siellä\nEufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamu\nauringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänen\nseiniensä lautoja ja vohlat laskivat sorkkansa hänen ovellensa,\nkunnes hän, vuoteellansa maaten, veti pitkästä nuorasta, niin että\nsalpa aukeni ja elukat voivat parvessa syöksyä ulos. Jäljelle jäi\nyksi ainoa vuohi, joka oli kiinni etu- ja takajaloistaan; se imetti\nhänen poikaansa.\n\nPoika makasi käärittynä käherään valkoiseen villaan, ja vuohen utare\noli aina niin lähellä hänen suutansa, että hän rimpuillen pienillä\nkätösillään voi siihen tarttua. Neljästi päivässä isä valikoi parhaan\nutareen, täyden ja laajan kuin elämänlähde, joka ikävöi päästä\nvirtaamaan. Ja vuohi sidottiin aivan pojan makuusijan päälle, ja sen\nutareen tyhjensi yksin hänen pieni imusuunsa.\n\nEufranor oli ottanut vaimoksensa pienen tyttömäisen olennon, jonka\nolemuksesta neitseellisyys ei koskaan voinut väistyä äidillisyyden\ntieltä. Hän tarttui häneen sillä tavalla kuin olisi pelännyt\nmusertavansa hänet. Hänen käsivartensa ja nilkkansa olivat kuin\nruokoa hänen käsissään. Hän voi asettaa hänet kämmenellensä ja nostaa\nhänet ylös, kiertäen toisen kätensä hänen rintojensa ympärille.\nNiiden nuput eivät näyttäneet koskaan kasvavan. Kun hän synnytti\nensimmäisen lapsensa, eivät ne täyttyneet maidolla. Ne olivat yhä\nyhtä kehittymättömän neitseelliset. Ne olivat kuin valkoista viatonta\nkermaa. Hänen kätensä laskeutuivat niille kuin kaksi maljaa, ja\nnäytti siltä, kuin hän olisi aikonut niissä muovailla hienoimmat\njuustonsa. Mutta hän tunsi niiden tuskin paisuvan. Kävi vain heikko\nvavahdus niiden läpi, aivan niinkuin kuuman maidon kuoreutuessa.\n\nHänen ruumiinsa pysyi aina yhtä tyttömäisen kapeana. Mies ei\nymmärtänyt, kuinka hän saattoi kantaa lasta lanteittensa välissä. Hän\nei ymmärtänyt, kuinka hän oli synnyttänyt ne maailmaan, nuo kaksi\npikkuruista läpinäkyvää tyttöä, jotka hän hänelle synnytti vuoden\nväliajalla. Ne painoivat vain puolet lapsen tavallisesta painosta.\nNe olivat kuin kaksi valkeata unta, jotka äiti oli jättänyt. Niiden\nsilmien vaaleanharmaa väri oli äidin orvokinsinisen ohennutta\nkastetta. Niiden poskissa ja käsivarsissa oli samaa keltaista\nsilkkiuntuvaa kuin hänenkin, mutta niin hienoa, että se auringon\nloisteessa hävisi silmistä. Ne hapuilivat rinnanpäätä niinkuin pientä\nkovaa ja tyhjää hedelmää. Hän piti niitä vuohen utareilla, mutta ne\neivät käyttäneet pieniä suitansa oikein tahi oli ravinto niille liian\nvahvaa. Ne kuolivat kumpikin ehtimättä oppia puhumaan. Ne ottivat\npienten sydäntensä sanomattomat salaisuudet mukanansa hautaan. Niiden\npienet, ohuet huulet eivät koskaan olleet yrittäneet hymyyn. Ne\nsulkivat kaukaiset silmänsä ja palasivat jälleen uneen, josta ne oli\notettu.\n\nMutta äiti eli yhä hentoa läpikuultavaa päivänkorennon elämäänsä.\nEufranor syötti hänelle kultaista hunajaa. Hän otti sen pieneen\nsuuhunsa, joka oli punainen kuin vertatiukkuva hedelmä. Hän voi nähdä\nhunajan luisuvan läpi vavahtelevan valkoisen kurkkutorven. Oliko\nmaallinen se hento olento, jonka hän oli vaimoksensa ottanut? Itse\nOlympiasta hän oli kotoisin, Heran pyhästä temppelistä. Sieltä oli\nhän eräänä aamuna löytynyt, viimeisen ikivanhan puupylvään takaa,\nvastasyntyneenä mutta itkuttomana, hiljaisena ja hämmästyneenä,\nverhottuna yhteen jumalattaren temppelissä säilytetyistä\nhunnuista. Löytöpaikka varjeli lapsen hengen: temppelinryöstöä ja\npyhyydenloukkausta ei luettu tuon viattoman olennon syyksi. Jumalatar\noli ottanut hyljätyn pienen raukan turvaansa. Muuan Elis-maakunnasta\nkotoisin oleva paimen, joka juuri oli rukoilemassa, löysi lapsen ja\notti sen luoksensa. Se kasvoi keskellä mehiläisiä ja kukkia, mutta\npysyi yhä valkoisena ja läpikuultavana, aivan kuin olisi vanhan\npylvään varjo yhä vieläkin levännyt hänen yllänsä.\n\nEufranor oli vienyt hänet vaimoksensa, kun hän oli\nkuusitoistavuotias. Oli kulunut kymmenen vuotta ja hän näytti\nnuoremmalta kuin miehelään joutuessaan. Yhä vieläkin näytti hän\nhiljaa vaeltavalta kukkaselta. Hän kallisti päätänsä niinkuin\nauringon suudelmalle. Hän muistutti jotakin niistä suurista\nkevätvuokoista, joita kasvoi alhaalla Olympiassa temppelin astimien\nraoissa niissä kohdissa, joita ei mikään jalka polkenut.\n\nTukka näytti olevan ylen suuri tuohon hienoon päähän. Se kiertyi\nraskaana kehränä ympäri päälaen; kaulan hennot piirteet katosivat\nniskan pienten tummien kiharain kiehkuraan. Ja kun hän kulki pää\npainuneena, hiipi aurinko sinne ja kätkeytyi niihin. Miehelle oli\nrakasta suudella hänen niskansa päivänpaistetta -- maustettuna ja\nkuumana se oli hänen hipiällänsä ja vastaanotti hänen suunsa, kun hän\nhengitti rintaansa auringon tuoksua hänen tukkansa alta.\n\nMeni muutama vuosi pienten kalpeitten tyttösten kuolemasta. Kevät\nkokosi jälleen hennot voimat ja toi hedelmän. Eufranorin voimakkaat\nkädet vapisivat, kun hän tunsi sen kehittyvän tuossa pienessä\nvalkeassa temppeliruumiissa. Mutta hän ei rohjennut uskoa, ennenkuin\nvihdoin synnytys tuli ja hän seisoi kostean kuuma ja vavahteleva\npieni elämä käsissään ja kantoi sen keskelle ovenraosta pilkistäviä\nauringonsäteitä.\n\nHänen oli kumma olla. Se oli pieni vahva ja tanakkatekoinen poika,\nja se rimpuili hänen sormiensa välissä. Ei kuten ennen valkeaa\nläpikuultavaa ja valonarkaa hipiää, jossa siniset suonet kuulsivat\nkuin kukanlehdessä, vaan tällä kertaa jotakin täyteläistä, joka\ntuntui käteen voimakkaalta, niinkuin auringon täyttämää ja hunajan\nruokkimaa. Vastasyntynyt tuntui hänestä niin tutulta. Oli niinkuin\nhän olisi seisonut tunnustellen itseään ja käännellen omia jäseniään\nvaloon. Nuo lujarakenteiset polvet, nuo kiinteät nilkat, tuo jo\nhyvinmuodostunut rinta, tuo tukka, joka valui jyrkästi kulmikkaalle\notsalle -- siinä hän näki niinkuin kokonaisen itsensä pienoiskuvan.\nSe oli vasta puhjennut nuppu, mutta kasvuvietin muodostama, jota\nsisällä piilevä elämä jännitti. Sitä jännittävä elämä oli lähtöisin\nhänestä itsestään. Sen pojan täytyi elää. Muuten hän kuolisi itse.\nHänen oma elämänsä tuntui kutistuvan pieneen alastomaan elämään,\njoka oli hänen käsissään. Hänelle johtui mieleen, mitä hän kerran\noli kuullut jumalain ja kuningasten pronssikuvista, että niissä\nmalmikuorensa alla oli kätkössä toinen, pienempi kuva. Tässä oli\nhänellä kädessänsä oma kuvaisensa, samaa malmiseosta, jota hän itse\noli.\n\nMatalalta heinäiseltä vuoteelta kuului huokaus. Hän heräsi ja\nkääntyi. Nikarete makasi hymyillen hämärässä. Eufranor palasi ja\nlaski lapsen hänen syliinsä. Mutta hänellä ei riittänyt voimia,\njotta olisi siihen tarttunut. Hän ei ollut säästänyt ollenkaan verta\nitsellensä. Kaiken voiman, mikä hänellä oli pienessä, valkeassa\nruumiissaan, oli hän kerännyt poikaan. Tämä oli imenyt auringon hänen\nhipiästänsä ja hunajan hänen sydämestänsä. Poika oli hänen hennon\nelämänsä viimeinen voimanponnistus. Nyt hän lepäsi ja oli päättänyt\ntyönsä. Vain hänen murtunut ja veretön varjonsa oli jäljellä. Hänet\noli jäykistänyt synnytyksen viimeinen sanomaton elinvoimien jännitys.\nHän hymyili voittonsa ilosta. Mutta hän ei jaksanut kohottaa\nkäsivarsiansa. Hänen pieni suunsa avautui niinkuin aukeava hedelmä,\nmutta kauniilla huulilla ei ollut pisaraakaan verta. Hän yhä vain\nhymyili. Ja kun Eufranor kallistui hänen puoleensa ja tarttui hänen\nkahteen pieneen tytönrintaansa, niin ne hänen käsissään vielä kerran\npaisuivat ja pysähtyivät kuoleman kankeuteen.\n\nHän kaivoi itse vaimonsa haudan siihen, missä hänen majaltansa\nlähtevä kapea polku kääntyi leveämmälle maantielle. Hän antoi\nhänelle mukaan ne muutamat pienet esineet, joihin hän oli elämässään\nkiintynyt. Kun hän laski hänen hienot hennot jäsenensä hautaan\npikkutyttöjen luokse, ajatteli hän niitäkin. Hän antoi niille\nmuutamia savisia leikkikaluja, joita he eivät olleet saaneet koskaan\nkäyttää, pienen kömpelötekoisen hevosen ja jäniksen ja pienen maljan,\njonka ympärykseen joku kylätaiteilija oli maalannut kiehkuran\nperäkkäin astuvia mustia joutsenia.\n\nNikareten hautaan pani hän myös jalkojen suojaksi pitkälle\nHadeksen-matkalle -- hänen pienet ja kapeat sandaalinsa, jotka\nhän itse hänen jalkapohjansa mukaan oli leikannut hienoimmasta\nvuohennahasta. Keveä oli ollut hänen käyntinsä ja nuoskea nahka\noli itseensä juonut hienon kasteen hänen valkeista jaloistansa,\njoita päivän ei koskaan onnistunut polttaa ruskeiksi. Nyt oli hänen\nkulkeminen pitkiä apeita teitä, joille elon aurinko ei enää loista.\n\nHaudalle Eufranor pystytti suuren vesiamforan, vanhimman ja parhaan\nkaikista, mitä hänellä oli, ja senkin korrentapaisessa liereässä\nkaulassa oli särö. Mutta ennenkuin hän upotti sen jalan haudan\nmultaan, löi hän reiän pohjaan. Ja tähän amforaan hän uhrasi\nNikaretelle aina uuden kuun tullen. Hän kaatoi maljan lämmintä\nvuohenmaitoa läpi sen korkean kaulan. Silloin hän tiesi, että\nvastalypsetty juoma tihkuisi läpi maan Nikareten luokse sinne, missä\nhän oli. Manalahan oli syvällä hänen jalkojensa alla, ja hänen\nvaimonsa sielu janosi, hänen suuparkansa oli ehkä avoimena kylmässä\nmaassa odottamassa virvoittavaa juomaa. Hän muisti vielä aina hänelle\nmaitoa viedessään hänen kauniin suunsa särkyneen ilmeen, joka saattoi\nluulemaan, että hänen oli jano, hän näki tuskaan jäykistyneen hymyn,\nhänen levätessään pyöreä, lempeä ja lapsellisen joustava kaulansa\ntaipuneena, niinkuin olisi kuolema laskenut kätensä hänen niskallensa.\n\nKun hän meni haudalle maljoinensa, johtuivat hänen mieleensä\nHermeen-patsaat, joita hän oli nähnyt Olympiassa. Jumala seisoi\njäykkänä ja sulkeutuneena, mutta pää hiukan kumarassa, synkkänä ja\nvakavana, omituiset kiehkurasiivet välkkyvissä pronssikannoissaan ja\nkäärmesauva nojaten toista olkapäätä vasten. Silmiin oli upotettu\nvalkuainen, niin että terät tuijottivat.\n\nNyt oli Eufranorista itsestään tullut Hermes Sielujensaattaja.\nAjatuksissansa hän seurasi Nikaretea pitkillä yksinäisillä\nmananteillä. Hän kohotti astian suullensa ja joi hänen\nmaljansa suutelemalla maitoa, jonka hän sitten kaatoi korkeaan,\npitkäkaulaiseen saviastiaan. Hän seurasi mielessänsä sen tihkumista\nläpi mullan, kunnes se saapui vainajan avoimeen, janoiseen suuhun.\nJuoma oli juossut hänen huuliltansa hänen vaimonsa huulille.\n\nMutta Nikareten auringossa hohtavaa niskaa hän ei saisi enää koskaan\nsuudella. Sillä siellä, missä hän lepoa saamatta vaelteli, ei\nloistanut päivä. Kuolemankoleus siellä värisyttää, ja siellä ovat\njäsenten verhoina vain ikuisen yön raa'an kylmät varjot.\n\nVihdoin hän otti esille pienen lekytoksen ja vuodatti kultaisen\nhunajan läpi amforan. Joka pisara oli kuin kuuma ja raskaana vuotava\nkyynel, jonka maan mehiläiset auringon alla olivat vainajalle\nkeränneet.\n\nJa Eufranor puhui hiljaa yli haudan:\n\n\"Keveänä levätköön maa sinun päälläsi, Nikarete, suuresti rakastettu\nvaimoni. Älköön se painako sinun hienoja polviasi tahi rasittako\nsinun hentoa rintaasi. Älkööt kaksi tytärtäsi, Charis ja Aglaia,\ntakertuko syliisi, vaan tukekoot sinua kumpikin puoleltansa, pienet\nkädet sinun käsissäsi. Ja olkoon sinulle Persefoneia armollinen,\nja ojentakoon sinulle hänen äitinsä Demeter ravitsevaa viljaansa.\nDespoina olkoon sinulle lempeä!\"\n\nJa kun Eufranor kävi pois haudalta, tekeytyi hän keveäksi maalle,\njolle hänen jalkansa astuivat. Kun hän laski Nikareten hänen\npimeään kuolemanmajansa, oli hän kietonut murattiseppeleen hänen\nhiuksillensa. Lonkeron samaa kasvia hän pisti maahan. Ja pian\nkiemursi kaunis, metallihohtoinen muratti yli haudan ja kierteli sitä\nhiipivien juurtensa kepein askelin.\n\n\n\n\nII.\n\nPoika.\n\n\nEufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänen\ntäytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hän\noli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojen\nhahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.\n\nKohta synnytyksen jälkeen, kun äiti vielä oli ruumiina hänen\nvuoteellansa, kantoi hän vastasyntyneen kolme kertaa lieden ympäri\nvihkiäkseen hänet siten jumalien suojaan.\n\nMutta kun hän kymmenentenä päivänä uhrasi niille kiitosuhrina maitoa\nja juustoa ja viiniä ja oli ikivanhan tavan mukaan nimittämäisillään\npojan isänsä kaimaksi, vaipui hän mietteisiinsä ja vaikeni.\nViimeisellensä ja ainoallensa hän ei uskaltanut antaa nimeä, jotta\neivät ne voimat, jotka vaanivat ihmisten karua onnea, saisi nimestä\nkiinni ja kiristäisi sitä ansaksi hänen kaulaansa.\n\nHän sanoi häntä vain \"Pojaksi\". Ja poika kasvoi silmissä päivä\npäivältä. Hän tarttui vuohen utareeseen sellaisella innolla,\nkuin olisi ollut Herakleen poika Telefos, joka imi itsellensä\nelämää kasvatusäidistänsä hirvestä. Eufranorin poika tyhjensi\nutareen nopeammin kuin hän itse olisi voinut sen lypsää. Ja hänen\nisänsydämensä hymyili, kun hän veti esiin uusia imettäjiä ja sitoi ne\nahnaan pienen suun yläpuolelle.\n\nMaito valui loppumatta poikasen pieneen pohjattomaan nieluun,\nmutta se ei tehnyt hänen ihoansa lumivalkeaksi, se antoi hänelle\npronssinruskean värin, ja tukka kihertyi kuin kiehkura hyasintteja\nhänen silmillensä. Mutta kuta voimakkaampana elämä hänessä\nsäteili, sitä enemmän Eufranor pelkäsi menettävänsä hänet. Hän\nkatui katkerasti niitä loistavia nimiä, jotka oli antanut pienille\nläpikuultaville tyttösillensä. Kateelliset jumalattaret olivat\nvaatineet takaisin nimensä. \"Poika\" ei saisi koskaan nimeä. Hän\nkasvaisi piilossa kaikilta Olympon jumalilta. Eläisi vain kuin vohla\nvuohien seassa. Vuohet hänet kävelemään opettivat. Hän takertui\nkummallakin pienellä lujalla kourallansa niiden takkuisiin villoihin,\nkun ne aamunkoitossa pyrkivät ulos. Hän antoi laahata itsensä ulos\npäivänpaisteeseen, hän kiipeili vuohien vatsan alla, kunnes hän\neräänä päivänä voi heittää irti ja tallustella rinnalla, kunnes\neräänä päivänä ratsasti herrana niiden selässä. Hän oppi niiden\nketteryyden: kun hän juoksi, ponnahdutteli hän sääriänsä eteenpäin\nyhtä varmasti kuin nekin ja osui jaloillaan oikeihin kantaviin\nkohtiin, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Hän seurasi vuohia\nmatkalla pitkin ryöppyävien purojen rantoja läpi viidakkojen ja\nlouhikkojen, hän hyppäsi niinkuin nekin kiveltä kivelle, kahlasi\nkompastumatta varmana kuin puujaloilla yli liukaspohjaisten purojen.\n\nKun ensimmäiset vuodet olivat onnellisesti sivuutetut, heitti isä\npelkonsa. Jumalat nähtävästi eivät tunteneet hänen poikaansa. Ne\neivät antaneet hänen kannettavakseen vähintäkään vaivaa. Ei kuumetta,\nei kylmetystä. Ei edes pienintä lapsentautia. Poika kesti kaikkea.\nKesäauringon paahdetta paljaaseen päähänsä. Rankimpia kevätkuuroja,\njoiden kestäessä tulva tunki majaan, niin että heinäinen vuode\nliikkui lauttana. Repivintä puhuria laakson soisesta syvänteestä. Hän\nsaattoi nukkua kylmimpien tähtien alla ja nousta reippaana, kasteesta\ntahi kuurasta loistaen.\n\nKaikki edisti hänen kukoistustansa. Vuohenmaito pyöristi hänen\nhentoja jäseniänsä. Kaurainen leipä, jota he itse paistoivat lieden\ntulisessa tuhassa, puhdisti hänen sisälmyksiänsä. Lujat ja valkeat\nhampaat reunustivat hänen ruusunpunaista kitaansa. Hänen ruumiinsa\nsisäinen koneisto sai jokapäiväisen voitelunsa kourallisesta\nsuolattuja öljymarjoja, jotka nautittiin tyhjään vatsaan. Viinistä\nhe eivät paljoa tietäneet, he eivät sitä itse viljelleet, he möivät\nvuohennahkoja, joissa sitä säilytettiin, ja jos he jonkun harvan\nkerran itse saivat sitä nahkasäkillisen, niin he käyttivät sen\nsuurimmaksi osaksi uhriksi hyville jumalille. Mutta hunajaa he\nkumpikin nauttivat päivän viimeisenä makeana ateriana, hunajaa,\nkerättyä kaikista Arkadian väkevistä villikukista.\n\nPojan jäsenet saivat välkkyvän kiillon niinkuin kuvapatsaiden tuolla\nalhaalla temppelikaupungissa. Hänen silmäinsä valkuaisista tuli yhtä\nvalkeat kuin niilläkin oli. Silmät lepäsivät jyrkkien kulmien alla\nniinkuin pitkulaiset linnunmunat. Terä oli suuri kellanruskea täplä,\njoka kutistui ja laajeni ja säteili; utukarvapeite hänen ihollaan\noli niin hieno, että se näkyi vain aurinkoa vasten. Isä käänsi\nhänen käsivarttansa aurinkoon päin, kun tahtoi muistaa Nikaretea.\nToisinaan hän laski kätensä hänen auringonkuumentamalle niskalleen.\nTukka laskeutui hänen harteillensa samalla tavalla kuin äidin;\notsalla lepäsi seppele kiharoita; niskassa se kasvoi vapaasti, kunnes\nse voitiin panna kahdelle palmikolle, ja isä opetti hänet vanhaan\nargolaiseen tapaan kiertämään palmikon päälaen ympäri, niin että\notsatukka kohosi esiin sen alta ja levisi otsalle kauniina kierteinä,\njotka olivat punotut samoin kuin Olympian atleettipatsaissa.\n\nElämä Arkadian vuorilla oli aina samaa. Joka aamu vuohet riensivät\nlaitumelle. Ne saivat kulkea miten mielivät. Ne valitsivat teiksensä\njyrkät puroäyräät, missä vesi ryöppysi ja pyöri ja löi painiansa.\nJoskus se halkesi hienoihin suoniin, toisinaan yhtyi paksuiksi\nvirranhaaroiksi. Vuohet juoksivat pitkin syvännettä niinkuin\nvastavirtaan kulkeva koski. Niiden selät lainehtivat väkevinä\npyörteinä, ne täyttivät koko uoman. Ne ylvästelivät ja loiskuttivat\nvettä ja laskivat maahan pienet sorkkansa pettämättömällä\nvarmuudella. Illalla ne tulivat tulvana takaisin samaa tahi\nsamanlaista tietä, paremmalla vauhdilla, koska mentiin alaspäin ja\nkotiin läättiin. Mutta laajoilla ja notkoisilla laidunmailla ne\nlevisivät joka suunnalle, kun kello oli otettu suurimmalta pukilta.\n\nNiin sai poika tulla toimeen yksinään, kunnes aurinko läheni\nlaskuansa ja kulkusen soitto taas kutsui lauman kokoon. Hän\nkuljeksi sinne tänne niinkuin olisi itsekin ollut vuohi. Hän poimi\nharvinaisia kukkia jyrkimmiltä kallioilta. Hän osasi löytää luolat\nja onkalot. Hän koetteli vuorenseinistä kimpoavaa kaikua. Hän makasi\ntuntikaudet tarkastellen ampiaispesää. Pallerosta märkää savea,\njonka hän oli kulkiessaan ottanut, hän muodosti kömpelötekoisia\nnukkejumalia tahi leikkiastioita, jotka hän antoi auringon kuivata.\nToisinaan hän seisoi toimetonna pitkät ajat paimensauva kainalon\nalla ja tuijotti eteensä. Aurinko nousi tuoksuvien kalliorotkojen\ntakaa. Varjot ryömivät sen jäljessä kuin vaanivat metsämiehet, jotka\nlaskeutuvat pitkälleen maahan. Mutta valo pelastui aina, se kiiti yli\nleveimpien syvänteiden, mutta joskus se hypähti läpi notkelman tahi\nhalkeaman, sitten se riippui huimaavan alhaalla syvyydessä sinertävän\nkimmeltävänä savuna, häälyen taivaan ja maan välillä, kunnes aurinko\nsiirtyi ja veti sen jälleen luoksensa.\n\nMitä oli noiden jylhäin vuorten takana? Poika kasvoi eikä saanut\ntietää mitään siitä. Kaikki se vesi, joka syöksyi alas rotkoihin\nja muuttui puroiksi ja virroiksi, se avasi itselleen tien läpi\nnotkojen ja solien, kunnes osasi ulos vankilasta ja vapautui\nsyöksymällä virtaan ja pyrki kohden kaikkinielevää merta. Okeanos!\nOkeanos! Se suuri vesi kiersi koko maailmaa. Ja kuitenkin se kantoi\nuskalikkoa merirosvoa lainehtivana siltana kaukaisiin satujen maihin.\nKuinkahan monta päivää pitäisi olla aaltojen keinuteltavana ja\nmerituulen ajeltavana, ennenkuin tulisi satujen maihin -- Jooniaan,\nAtlantikseen, Persiaan, Egyptiin. Ja kuinka niihin osaisi? Pitikö\nvain kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohden ja antaa kaipauksensa\nvetää, niinkuin tekivät vuohet, jotka itse osasivat kotiin.\n\nMutta Okeanoksella oli uomansa maan allakin. Hän tiesi olevan\npaikkoja, joissa sen nielivät kallioiden kourut ja se kiehuen\nkohisi maanalaisiin syvyyksiin. Hän tiesi itse, että Arkadiassa oli\nvirtoja, jotka eivät päässeet mereen saakka, vaan äkkiä painuivat\nmaan sisään, niinkuin olisi pohja alta temmattu, ja koskena juoksivat\npois manalan yömustia jokia kohden. Hän tiesi, että Poseidon, meren\nvaljakko vaunujensa edessä, oli ajanut yli maan, niin että suolainen\nvesijuova jäi hänen jälkeensä, ja paiskannut kolmikärkensä kovaan\nkalliomaahan, niin että lähde kuohahti esiin kunkin kärjen kohdalta.\nHän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat tunteneet\nsuolan maun Poseidonin lähteensilmässä korkeilla kallionäyräillä,\njoille meri ei konsanaan yltänyt. Maailma oli täynnä ihmeitä ja\nkauheita olentoja. Hän ei vain ollut niitä vielä tavannut. Hän vuoli\nitsellensä syrinks-soittimen eripitkistä ruokopilleistä ja sitoi ne\nyhteen pitkillä ruohonkorsilla, ja arkaillen koetti hän täyttää ne\nhuilunäänillä. Usein, kun hän oli lähettänyt pillinsä valituksen\nyli kuuntelevan rotkon, istui hän hiljaa kuullakseen, eikö tulisi\nvastausta suurelta, näkymättömältä Panilta. Hän tiesi, että Pan voi\nolla kaikkialla -- keskellä virran vaahtoa, vuoren kielekkeellä,\njoka ojensihe syvyyden yli, yksinpä hänen oman selkänsä takanakin.\nKun hienot utukarvat hänen niskassansa liikehtivät, niin hän ehkä\ntunsikin Panin henkäisyn ihollansa.\n\nSielu sai vain köyhää ravintoa, ja se piti imeä itse luonnosta. Mutta\nruumiista tuli voimakas ja terve. Se karaistui pitkillä vaihtelevilla\nvaelluksilla vuohten seurassa, kun ne etsivät syödäksensä ruohoa\nsellaisilta paikoilta, joissa sitä oli. Vuoden kuivimpina aikoina\nse piti vaivalla hakea sieltä, missä se hiipien kasvoi suojassa\npolttavalta auringolta, luolista, missä kova kallio itarasti\nvuodatti säästämäänsä kosteutta ohuelle maakerrokselle, syvistä\nkallionhalkeamista joihin ilkeä kuivuus ei päässyt tunkeutumaan.\nEufranorin pojasta tuli karaistu ja norja niinkuin ne elukat, joita\nhän seurasi. Mutta niin pian kuin hän oli kyllin suuri, alkoi isä\nmyös opettaa hänelle kaikkia niitä alkeellisia ruumiinharjoituksia,\njotka olivat melkein veressä ja tuskin minkään voimisteluopillisen\nkoulukunnan omaa.\n\nEufranor oli tosin nuoruudenpäivinään nähnyt ja osittain itse\nharjoittanut Olympian kisain rikasta ja säännösteltyä taidetta, mutta\nei ollut millään alalla kehittänyt itseään täydelliseen taituruuteen\nsaakka. Mutta nyt hän sai kilpailijan, joka oli kaikkia muita\nparempi. Hänestä tuli taas nuorukainen poikansa seurassa. Muistot\nheräsivät. Hän pahoitteli mielessään, ettei elämä ollut antanut\nhänelle tilaisuutta perehtyä koko jaloon viisiotteluun. Hänestä tuli\noma opettajansa, hänen täytyi osittain itse keksiä harjoitukset ja\nyhdistää ne järjestelmällisen voimistelun ryhmiin.\n\nJuoksu oli verrattain helppo tehtävä. Vuohet olivat opettaneet\nhänelle taitonsa kiitää yli kivien ja kantojen ja vieläkin paremmin\nrohkeantarkat hyppynsä. Nyt ei tarvinnut ajatella niin paljon itse\nruumiillista taitavuutta kuin järkkymättömiä sääntöjä ja päämääriä.\nKun he olivat löytäneet hyvin sopivan ruohokentän, heittivät he\nyltänsä vuohennahkatakit, vieläpä sisimmän lyhyen villakitoninkin,\nja juoksivat pitkin, rauhallisin hyppäyksin, kyynärpäät ruumista\nvasten ja joustavan norjin askelin saavuttaaksensa yhä suurempaa\nkestävyyttä. Sitten he siirtyivät toisenlaiselle maalle ja tekivät\ntehtävän yhä vaikeammaksi, sillä helleeniläisen juoksijan piti olla\nvalmis kaikkeen: oletettakoon, että oli juostava Spartasta Korinton\nniemen kärkeen ja valittava lyhyin suunta tekemättä kiertoteitten\nsuuria kaarroksia, kaikkialla voittaen maanlaadun esteet nopeilla\njaloillansa. Tällaiseen juoksuun kuului hyppytaito luonnostaan,\nja siinä kohden oli heidän harjoituskenttänsä rikas; siinä oli\nkaikenlaisia vaaroja ja kaikenlaisia paikkoja. He hyppivät yli\nvuolaitten virtojen, paadelta paadelle, ulkoneville penkereille ja\nalas sylensyvyisiin rotkoihin. Jos Eufranor oli voitolla säärtensä\npituuden vuoksi, niin oli pojalla sen sijaan kissan joustavuus ja\ntarkasti tähtäävä silmä.\n\nVaikeampi tehtävä oli heitto. Eufranorilla oli vain yksi ainoa vanha\nja ruosteinen keihäs, joka ei ollut tehty heittokeihääksi ja ennen\nkaikkea oli ylen raskas pojan vielä aivan hennoille lihaksille.\nMetallikiekkoa heillä ei ollut ollenkaan. He turvautuivat litteään\nkiveen, joka muodoltaan oli jotenkin pyöreä kehrä. Mutta se ei\nhalkaissut ilmaa oikealla viuhunalla, sillä ei ollut pronssin\nkiihoittavaa suhinaa eikä se helähtänyt pudotessaan maahan.\nPoika seisoi silmät suurina ja kuunteli isän kertomusta oikeista\nkiekonheittäjistä, kuinka heillä oli kullakin oma äänensä ja kuinka\nhe heitoillansa panivat ilman soimaan niinkuin tuulikanteleen.\n\nViimeiseksi tulivat pankraattiset harjoitukset. Isä opetti pojalleen\npainiotteet, mikäli hän itse niitä muisti; oikein kaikkien sääntöjen\nmukaisia ne eivät olleet, mutta kun he tarttuivat toisiaan\nkalvosiin, hartioihin tahi syliksi ja arvioiden mittailivat\ntoistensa asentoja ja vaanivat satunnaisia heikkouksia käyttääkseen\nniitä salamannopeasti hyväkseen, niin he itsestään keksivät kaikki\npainikilpailun taktilliset temput ja juonet, ja taistelijaan\ntarkka toistensa tunteminen synnytti aina hienompaa ja hienompaa\nsyventymistä kaikkiin yksityiskohtiin. Nyrkkeilyä he harjoittivat\nvähimmän; siinä tuli voima ja iskun paino liian paljon kysymykseen,\neikä pojasta siinä voinut tulla isänsä veroista. Mutta joka alalla\nhe kuitenkin pyrkivät harjaantumaan täysin taitaviksi. He käärivät\nkätensä nyrkkeilyä varten vuohennahkahihnoilla; painiin ryhtyessään\nhe hieroivat ruumiiseensa kiiltävää öljyä ja jäljestäpäin he kaapivat\nihonsa tiililiuskalla, sillä rautakaavinta Eufranorilla ei ollut.\nVillin öljypuun lehdistä he sitoivat voittoseppeleen, ja kun he\nlopetettuansa kilpailun ja puhdistuksen painoivat sen tukallensa,\nsäteilivät heidän kasvonsa juhlailoa; suurin oli Eufranorin ilo,\nkun se oli painettava pojan kauniiseen päähän. Hän antoi pojallensa\nkaiken, mitä tiesi ja osasi. Paljoa se ei ollut. Mutta hän voi\nkuitenkin opettaa hänet leikkaamaan kirjaimet puuhun -- tosin ne\nolivat muodoltaan vanhanaikuiset, jotka hän oli saanut perinnöksi;\nne eivät olleet niin ankaran säännöllisiä kuin uudenaikaisissa\nkivikirjoituksissa alhaalla Olympian temppelikaupungissa. Hän\nkaiversi vielä kirjaimet mieluimmin oikealta vasemmalle. Mutta\npojan mielen täytti ihmettely noiden kaiverrettujen merkkien voimaa\nkohtaan. Yksi sellainen kirjain saattoi vihkiä tarkoitukseensa\nesineen, johon se leikattiin, ja ilmaista omistajan.\n\nPoika oppi vain kahta kirjainta käyttäen omistamaan kahdelle eri\njumalalle ne esineet, joita hän tahtoi heille antaa. Kirjain A\npyhitti sen Apollonille, P taas Panille, mutta jos hän yhdisti\nmolemmat, tuli lahjasta yksin Apollonin oma. Hän käytti kumpaakin\nniissä puisissa lyyroissa, joita hän vuoleskeli ja joihin hän\nkiinnitti kielet pitkistä vuohenjouhista.\n\nOli pieni laakerilehto, jonka matalat puut seisoivat yhdessä koossa,\nja ikäänkuin olisivat kokoontuneet neuvottelemaan, ne punoivat yhteen\nlehviensä seppeleet, välkkyvät kuin ihanasti valettu pronssi. Tänne\nhän ripusti puulyyransa tiheäin latvain keskelle ja heittäytyi niiden\nalle pehmeälle tummanvihreälle maalle. Hän kuunteli tuulen vinhaa\nhuminaa kahisevien lehtien lomitse ja luuli äänen lähtevän lyyran\nkielistä, jumalan koskettaessa niitä päivänsädenäppäimellä.\n\nSillä jumala asusti siellä, joskaan hän ei häntä nähnyt. Hän kätkeytyi\nlaakerien sekaan eikä ollut halukas näyttäytymään. Poika näki vain\nhänen pienet valppaat vakoilijansa, räikeänvihreät sisiliskot, jotka\nhiipivät esille tirkistelemään. Sillävälin jumalan katse välkähteli\nhohtavilta lehdiltä.\n\n\n\n\nIII.\n\nJumalat.\n\n\nMiksi hän ei koskaan tavannut itse jumalia?\n\nHän huomasi kuitenkin, missä ne kiiriskelivät hänen ympärillään\nkaikkialla. Ja mikäli hän voi ymmärtää, ne liikkuivat maanpinnalla\ntarkastellen ihmisten elämää suurilla säteilevillä silmillänsä.\n\nKun hän ylhäällä vuoristossa kulki hiljaisiin mietteisiinsä\nvaipuneena läpi tiheän männikön ja vilvoittelihe sen viileässä\nilmassa, niin saattoi kaikki päivänpaiste yht'äkkiä olla tuossa hänen\nedessään keräytyneenä aukeamalle, kuumana kuin tulikiven lieska,\njoka loimahteli kuihtuneissa havuissa. Lieneekö ollut niin, että\nsiinä asui Foibos Apollon, ja että hän äkkiä säikähtäen hyökkäsi\npiilostansa ja haihtui pelkäksi häikäiseväksi auringonvaloksi? Hän\nsaattoi seisoa silmät suljettuina pitkän aikaa ja pyydellä jumalalta\nanteeksi ja kuulla hänen hengittävän. Ja jos hän silloin varovasti\nraotti silmiänsä, näki hän selvästi sinisen auteren liehuvan\nvaipanpoimuissa jumalan olkapäällä ja hänen sädehtiväin kasvojensa\nsulavan yhdeksi auringon kanssa. Niin, Foiboshan oli juuri taivaan\nvalo. Hongat huokuivat hänen huumaavaa, hyvää tuoksuansa. Hänen\ntuliviittansa oli laahannut yli maan korventuneiden lehtien. Oli kuin\nolisi astunut hänen jalkojensa kuumiin jälkiin. Raskas kultainen\npihka oli kihoillut hänen kättensä jumalaisesta hipiästä niihin\nkohtiin, mistä hän hyväillen oli kiertänyt käteensä rungon ja oksan.\n\nKaikkein selvimmin olivat kuitenkin ilman lukemattomat lentäjät\nnäkymättömäin jumalain sanansaattajia. Itse lintua merkitsevä\nsana merkitsi ennettä. Kaikki linnut olivat ilmeisesti jumalain\npalveluksessa. Ne risteilivät ilmassa nopeina kuin taivaisten voimien\najatukset. Se, joka osasi oikein lukea niiden lentoa, saattoi sen\navulla tulkita olympolaisten jumalain viittauksia ja käskyjä. Eihän\nollut ainoatakaan lintua, jolla ei olisi ollut oma jumalallinen\nvaltiaansa ja herransa. Kun hän korkealla päänsä yläpuolella näki\nkotkan siivet leväten liitävän suurensuuressa kaaressa, ajatteli\nhän Zeus-jumalaa, joka sen oli lähettänyt: ehkäpä se tuli itse\nkaukaisesta lumipeittoisesta Olymposta viemään sanaa Argos- tahi\nElismaakuntaan, missä temppelinpalvelija seisoi odotellen sen\nsanomaa. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt vangitun kotkan, mutta\nhän näki sen silmäyksestä, että se näkee terävämmin ja pitemmälle\nkuin ihmiset, ja että kuolemattomat ovat antaneet sille näkövoiman,\njotta se voisi viedä jumalan sanomaa etäisimmille äärille.\n\nKyyhkyset olivat Afroditen valittuja lintuja. Kun ne kuljeksivat\nsinne tänne ja pöyhistelivät valkeata tahi kaikin sateenkaaren\nvärein loistavaa höyhenpukuansa, niin ne olivat kuin kiireisiä ja\ntärkeännäköisiä kamarineitoja, jotka kuhersivat ylpeydestä saadessaan\npalvella itse kauneuden jumalatarta. Mutta hän voi käyttää hyväkseen\nmyöskin kurjaa ja rumaa varpusta. Kun marjain kypsymisaikana\nvarpusparvet lensivät ylhäällä tuhansissa tirskuttavissa parvissa,\najatteli hän, että juuri tuollainen monipäinen valjakko leperteleviä\npikkulintuja tarvittiin vetämään jumalattaren vaunuja.\n\nMutta satakielen täytyi olla Panin lintu. Keväisinä öinä hän ei\nvoinut nukkua, kun oli kuultava näiden laulua. Usein hän luuli, että\nitse Pan istuskeli pensaikossa ja puristellen niiden pieniä kurkkuja\nhoukutteli esiin niiden korkealla viheltelevät ja syvällä lurittavat\npilliäänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä lintua. Ehkäpä Pan\nitse seisoi siellä pensaiden keskellä ja soitteli kuuttarelle, joka\npurjehti korkealla hänen päänsä yläpuolella, saavuttamattomana ja\niäti kylmänä. Koko ajan läheisessä lammikossa sammakkojen kömpelö\nkuoro kurnutteli pilkkaa tehden.\n\nKukapa voi epäillä lintujen ymmärrystä, kun oli kuullut naakan\nlepertävän hillittömästi, räkyttävän ja nauravan, tahi nähnyt Athenen\npyhän linnun silmät hehkuvina kiitävän suhisten läpi pimeän? Hänen\nisänsä oli kertonut hänelle, että linnut lennollaan voivat näyttää,\nmissä vuorten hopeakätköt olivat.\n\nSenvuoksi tarkattiin alinomaa lintujen ennustuksia panemalla merkille\nsiivekkäiden sanansaattajien matkat taivaan halki. Keväällä, kun\nhaarahaukat lähtivät pohjoiseen ja kun parvi parvelta kaikki\nloistavapukuiset ja lavertelevat syötävät pikkulinnut ilmestyivät\nkaukaisista maista Okeanoksen takaa, tulvahteli ilo kaikkien\nkuolevaisten mielissä. Ilma välähteli pääskysistä, peipoista,\npeukaloisista ja västäräkeistä. Täplikäs harjalintu kohotti\npyrstöviuhkaansa ja tervehti oraakkelihuudoillansa: hup hup! Laulajat\nlöysivät entiset viimekesäiset pesänsä. Kaikkialla vilahteli\nkiireisiä ja iloisia lentäjiä; leivot lensivät taivaalle, ja joka\nlehväisellä oksalla oli eläviä olentoja. Ilo ja ymmärtämys tulvi\nesille hänen sielunsa salaisista syvyyksistä. Hän tunsi tarvetta\nvisertää mukana. Hän levitti molemmat käsivartensa kuin siivet,\nkohotti molempain kättensä kämmenet ylöspäin kohden leivonlaulua,\njoka virtasi hänen ylitseen, hänen sydämensä puhkesi kiittämään\ntaivaisia, jotka taas olivat maan vieraina ja armossa katselivat\nhäneen päivänhohteisesta siniavaruudestaan. Niin, hän voi heittäytyä\nkasvoilleen ilosta huudahtaen ja painaa huulensa multaan, jolle itse\naurinko oli astunut kauniilla saframinhohtavalla anturallaan.\n\nKesä kaarsi olymppisen taivaansa hänen yllensä. Hattarat purjehtivat\nkuin hopealta säteilevät linnat -- hän saattoi kuvitella kaikki\nautuaat jumalat kulussa yli taivaanlaen. Mutta ylempänä metsiäkin\nerotti hän joskus suuren lentäjän, joka mustana pisteenä hävisi\näärettömyyteen -- ehkä Hermes, jumalain asialla, kultainen airutsauva\nojennettuna kohden sitä kaukaista rantaa, johon hänellä oli matka.\n\nLintuja -- lintuja -- lintuja. Ne kulkivat ohi kuolevaisten ylöspäin\nkatselevien kasvojen niinkuin itse karkaava aika. Ja jumalain tahto\noli siipien pontena.\n\nElonkorjuun tullen kukkui käki. Hänen isänsä oli hänelle kertonut,\nettä sen pyhä sija oli Zeuksen valtikan päässä, ja se kukkui joka\nkerta kun Kaikkeuden-isä nyökkäsi -- joka kukahdus oli vuosi, jonka\nhän nyökäten soi nöyrästi rukoilevalle.\n\nKuule, kuinka kurjet havisevana kiilana siirtyivät etelää kohden. Ne\nlensivät kylmän ja tuulen keskeltä. Aina ylhäältä Strymon-mereltä\nne pakenivat. Mutta sade tuli niiden perässä. Zeuksen ukonnuolet\nvälähtelivät pyhien lintujen jälkeen. Ja jokainen, joka ne näki,\ntiesi, että nyt oli aika kääntää maa ja kätkeä ihmeellinen viljanjyvä\nsen uskolliseen helmaan. Tuimilla sadepuuskilla taivas hedelmöitti\nmaan, mutta vasta seuraavana keväänä sen piti synnyttää.\n\nKaikkialla poika näki jumalain merkkejä ja jälkiä. Eräänä päivänä,\nkun hän vanhasta kuivaneesta suosta löysi tyhjän kilpikonnankuoren,\nei hän epäillyt, että Apollon itse oli heittänyt sen siihen\nlahjoittaakseen hänelle oikean lyyran sen puisen sijaan, jonka hän\noli uhrannut jumalalle. Hän kihnasi sen sopivaksi tarkoitukseensa\nja pani siihen kielet, hän viritti ne sointuun ja näppäili niitä\nlaakerinoksasta vuolemallaan palikalla.\n\nHänen silmänsä teroittuivat näkemään kuolemattomien puuhia. Hän voi\nnähdä puusta, oliko se pyhä. Omin neuvoinsa hän löysi ikivanhan\nkyhmyisen tammen ja huomasi, että jotakin pyhää asusti sen raskaassa\nlatvuksessa. Isä oli kertonut hänelle Dodonan tammesta, jonka kautta\nOlympon Zeus lähetti kuiskaavan ennustuksensa. Hän rauhoitti vanhan,\nmelkein ikälopun puun ja näki ennustuksia niissä pienissä vihreissä\noksissa, jotka putkahtelivat kuoresta. Juuri sellaisten vihittyjen\npuiden ympärille asetettiin kiviä, etteivät maatatonkivat siat, jotka\neivät koskaan nostaneet kärsäänsä ruuhesta, saastuttaisi jumalan\nmaata ja menisi sotkemaan terhoja, joita oksat olivat pudotelleet.\nPiti olla Zeukselle vihitty pappi voidakseen käsittää äänen hyminän\npuun lehvissä ja tulkita ne arvoitukselliset tosisadut, joita voi\nsinne tänne pudonneista hedelmistä lukea.\n\nKallioidenkin omituisissa muodoissa voi poika nähdä jumaluudesta\npuhuvia piirteitä. Sopivan välimatkan päässä ja eräissä\nvalaistuksissa tuli vuorenhuipuista korkeaotsaisia jumalnaamioita,\nluolista tuli silmiä, ja yht'äkkiä ne saivat näön. Hän voi erottaa\nHerakleen häränniskan ja Panin pukinsarvet, hän tiesi, missä\nPilvienkokoojan valtaistuin oli, ja oli keksinyt Athenen pyhän linnan\nkorkeimmalla huipulla, jolle ei koskaan vuohi jalallaan astunut.\n\nJa jos hän kurkisti alas rotkoihin, näki hän kokonaisia jumalankuvia\nkätkeytyneinä huimasti sinne tänne viskeltyjen paasien joukkoon. Joku\nmanan jumala oli kerran pannut maan vapisemaan. Paadet olivat siinä\nkuin jättiläisten noppapelin jäljeltä -- kunpa vain ihmisillä olisi\nollut silmät huomata ja ymmärrystä laskea niistä tulos.\n\nMutta ei mikään jumala kiinnittänyt hänen mieltänsä niin kuin\nArkadian Pan. Hänhän oli samasta maasta, melkein naapuri. Vuohien\njalkojen astunnassa hän kulki. Hän kääntyi usein katsomaan, eikö\nitse jumalan pukinsorkkien kopina kajahtanut kalliosta. Pan se\nantoi eläimille vietin ja kiiman, hän sai ne hyppimään, tanssimaan\nja määkymään ja synnyttämään nuoret vuonat. Pan vartioi polkuja ja\nlaitumia. Hänpä luonnollisesti veti laumaa perässään ja näkymättömänä\nvartijana näytti niille, missä kalliot vihreimmin rehoittivat. Linnut\nkoettivat matkia hänen ikävöivää huiluansa, mutta kukaan ei voinut\nkilpailla hänen kanssansa. Yksin heinäsirkatkin soittelivat hänen\nkunniakseen. Kun poika kuuman, tyvenen puolipäivän hetkellä oikaisi\nitsensä ruohikkoon ja pisti päänsä sinne viiveeseen, näki hän siellä\nkorsien keskellä nuo vihreät, hyppelevät eläimet, ja jos hän tarttui\nniiden teräviin, tikunnäköisiin jäseniin, muisti hän, mitä isä oli\nkertonut Aamuruskon rakastajasta Titonoksesta. Rakastettu teki hänet\nkuolemattomaksi, mutta hänen ei onnistunut hankkia hänelle nuoruuden\nikuista lahjaa. Senvuoksi kuihtui hänen ruumiinsa tuollaiseksi\nsurkeaksi, nääntyneennäköiseksi eläimeksi, jonka jalat olivat hoikat\nkuin neula. Se hieroi surullista, yksitoikkoista soittoansa ikävöiden\nkaunista autereista Eosta, joka aamuisin ojensi rusosormensa idästä\nkoskaan tarttumatta tuohon piipittävään kummitukseen viedäkseen sen\nautuaitten asunnoille.\n\nEufranor oli aina oudolla ahdistuksen tunteella pysytellyt poissa\nPan-jumalan pyhästä lehdosta ja luolasta. Hän oli kieltänyt poikaa\nkoskaan viemästä vuohia sen läheisyyteen. Poika ei ollut vielä nähnyt\nmuuta kuin vanhan turvealttarin, joka oli aivan kivillä lasketun\npyhän alueen laidassa. Kun vuotuinen uhri piti vietämän jumalalle,\nsai poika luvan koristaa vuohen sarvet keltaisista villikukista\nsidotuilla seppeleillä. Isä leikkasi karvat sen otsasta ja heitti\nne pieneen sytytettyyn rovioon. Siitä lähti kitkerä palaneen\ntuoksu. Sitten hän soitteli ruokohuiluansa isän antaessa eläimelle\nkuoliniskun ja veri ruiskahti tummanpunaisena alttarin tuhkaläjään,\njosta pisti esiin puolilahonneita nikamia ja pukinsarvia. Rasva ja\nliha, jotka jumalalle uhrattiin, paistuivat räiskien roviolla, ja\nillalla oli uhrieläin heidän juhla-ateriansa kotona majassa, ja\nsyödessään he joivat viiniä, kuitenkin aina vuodatettuaan uhrijuomaa\nmaahan manalan kateille jumalille.\n\nMutta pitemmälle kuin alttarin luokse eihän koskaan ollut mennyt.\nHän kulki usein hitaasti aitauksen ympäri ja katseli pystytettyjä\npaasia, joilla aina makasi sisiliskoja päivää paistattamassa. Kun\nhän sauvallaan hämmenteli auringon paahtamaa ruohoa alttarin takana,\nkuuli hän kahinaa ruohikosta ja varvikosta ja näki pienten ruskeitten\nja harmaitten käärmeiden välähtävän tiehensä rakoihin ja reikiin.\nKerran oli hänen sauvansa osunut keskelle elävää parvea eläviä\nsikiöitä, jotka tarhakäärme heitti peloissansa. Elukat kiemurtelivat\nliman ja käärmesolmujen keränä -- noinpa siis Gorgon kauheassa päässä\nkiharat kiemurtelivat. Koko lehto oli kuin liskojen ja matelijain\nkutupaikka -- ei pöllö eikä hilleri uskaltaneet jumalan maalle.\n\nEräänä päivänä uteliaisuus ajoi hänet sinne. Hän oli ypöyksinään.\nIsä oli lähtenyt matkalle mukanansa iso varasto nahkoja ja juustoa.\nVuohet makasivat läähättäen puolipäivän helteessä ja olivat ryömineet\nvarjostavien kallionkielten suojaan. Itse hän oli nääntymäisillään\njanoon. Päivänsäteet satoivat hänen yllensä niinkuin tulinuolten\nparvi. Hän ei jaksanut etsiä lähdettä. Hän heittäytyi pitkälleen\nutaren alle ja imi itseensä maitoa, aivan kuin olisi vielä ollut\npikkupoika eikä täysikasvuinen nuorukainen.\n\nJuoma oli kumman väkevää. Noustessaan tunsi hän äkkiä ikäänkuin\nolevansa kauempana maasta kuin muulloin. Hän näki yht'äkkiä oman\npituutensa. Hänen seisoessaan jalat levitettyinä voivat nyt vuohet\njuosta niiden välitse, vain sarvia alaspäin kallistaen. Ennen hän\noli kulkenut niiden alitse niinkuin ikeen. Hän suoristi selkäänsä\nja oikoi jäseniänsä. Hän oli mies, mitä tahansa sanoikaan isä, joka\naina väitti, että hän oli vielä kaukana miehestä ja että mieheksi\nhän kyllä vielä ehtisi. Tuntui kuuma värähtely hänen jänteissään ja\nveressään. Eikö hänen laitansa ollut samoin kuin harjalinnun, kun\nse hillitsemättömän uhmaisesti kohotteli päänsä höyhenkoristetta.\nHän oli mies ja hän tunsi paisuvan pakon käydä sylipainiin koko\nmaailman kanssa. Ensiksikin hänen piti astua Pan-jumalan silmäin\neteen ja koettaa, miltä tuntuisi säikähtää. Jumala mahtoi vielä istua\nluolassaan päivällislevolla. Miks'ei mennä hänen luoksensa, yllättää\nhänet ja nähdä kuinka hänen soittimensa oli tehty?\n\n\n\n\nIV.\n\nPan-jumalan lehdossa.\n\n\nYht'äkkiä hän jo seisoi alttarin edessä hämmennellen tuhkaa\nsauvallansa. Jumala oli syönyt uhrinsa ja pureskellut ne tomuksi.\n\nOlivatko nuo niinsanotut jumalat muuta kuin suursyöjiä? Näkymättömiä\nvatsoja, jotka eivät koskaan saaneet tarpeekseen. Ei niistä koskaan\nmuuta saanut nähdä kuin läjittäin jätteitä, rippeitä siitä, mitä ne\nolivat nielleet. Alttarien ja temppelien luona papit vartioivat sitä,\nmitä ne söivät ja mitä ne itsestänsä antoivat. Muinoin ne olivat\nsyöneet ihmisiä, nyt vain eläinten täytyi heittää niille henkensä.\nHän oli kuullut puhuttavan uhrijuhlista, joissa satain härkäin piti\nvuodattaman verensä raskas, tumma virta jumalan näkymättömään kitaan.\n\n\"Pan, oletko täällä?\" kuiskasi hän. \"Ovatko kasvosi tämän tuhan\nalla?\" Hän kaivoi tuhkaa sauvallansa, ja häntä kammotti. Entäpä jos\nPan tuossa yht'äkkiä paljastaisi hirveän hammasrivinsä, kaikki nuo\nkeltaiset luuntyngät, ahnaasti haluten musertaa hänenkin luunsa?\n\nMutta tuhkaan vetivät vakojaan vain ikikiireiset muurahaiset, jotka\nriensivät eteenpäin pitkin kummallisia harhateitänsä etsien päämääriä\nja tehtäviä, joita ei yksikään kuolevainen voinut arvata.\n\nHän tahtoi päästä kaikkein pyhimpään pudistamaan jumalaa hänen\nkarvaisista jättiläismäisistä korvistaan. Mutta missä oli tie? Hän\ntunkihe myrttien ja oleanderien tiheään pensaikkoon. Hän sulki\nsilmänsä, jotta ei saisi niitä täyteen hämähäkinverkkoa. Hänen\nkäsivartensa raivasivat tietä upoten syvään vihreyteen. Kun hän\njälleen avasi silmänsä, seisoi hän ympyränmuotoisessa aitauksessa.\n\nKeskellä oli kasvullisuuden täyttämä järvi, vihreä kuin homeinen\nkiekko tahi vanha pronssipeili. Niin umpeen vesikasveja se oli\nkasvanut, että vain yksi ainoa pilkku taivaansineä ilmaisi siinä\nolevaa vettä.\n\nYli tämän järven näyttivät päivänsäteet välkehtivän ristiin joka\ntaholta. Kultaisia tulinuolia lenteli ilmassa, päivänpaiste näytti\nkäyvän hyökkäämään hänen korvalehtiänsä vastaan. Yht'äkkiä pyöriskeli\npieniä sinertäviä valokiekkoja ilmassa. Välähdykset ja varjot\najoivat toisiansa, säkeniä lensi ylös vihreästä lammesta ja liekehti\ntiehensä aurinkoon. Aurinko itse näytti katselevan kuvaansa järvestä\nnousevissa kuplissa, ja kuplat hajosivat höyryksi. Vapiseva sisäinen\nvärähtely purkautui heikosti paukahdellen.\n\nHän seisoi kauan silmät häikäistyinä ja tietämättä mitä se oli.\nMutta vihdoin hän näki loistavat hyönteiset, päivänkorentojen\npyörretanssin läpi valon. Keskellä aurinkoa ne yhtyivät; kaksittain\nnuo pitkät hohtavat lentäjät lähenivät toisiansa, taivuttivat\njoustavat, neulanhienot takaruumiit yhteen kiekoksi ja vyöryivät\npois kimmeltävään valkeuteen, häälyvinä sinisinä varjoina. Toisinaan\nriippui hänen edessään ilmassa päivänkorento siivillään, jotka\nnäyttivät liikkumattomilta salamannopeassa vauhdissaan. Sitten\nlehahti henkäys yli vihreän, pinnan ja se hävisi pois liekissä\nniinkuin kipinä.\n\nTuhansittain nousi niitä järven vesikasveista niinkuin iäti\nsynnyttävältä vuoteelta. Ne kiipeilivät pitkin varsia suurine,\npyöreine korvineen, jotka olivat kuin pronssinapit; ne olivat kuin\nvihreitä ylöspäin pyrkiviä puikkoja, jotka yht'äkkiä muuttuivat ja\nlensivät ilmaan aurinkosiivillä.\n\nTuossako olivat Pan-jumalan kasvot, täynnä lumpeiden villiä partaa,\nsininen kykloopinsilmä tuolla ulompana ja täällä rannan ääressä\njättiläissuu, jonka hengitystä oli tämä autereinen kutu?\n\nHän tunki sauvansa tuohon sekavaan tiheikköön saadaksensa esille\nnuo kasvot ja suuren suuaukon. Hän laskeutui alas, alkoi käsillään\nluoda syrjään viheriää limakkoa. Vedellä oli kumma, mustankiiltävä,\nmyrkyllinen, pohjaton kirkkaus. Jokainen pieni pilvenhattara ui siinä\nkuin villatukko. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin syvää ja tyyntä\nvettä. Hän kumartui alas antaakseen katseensa vaipua siihen.\n\nSilloin pimeni hänen allansa. Hänen soittimensa, syrinks, jota\nhän kantoi nauhassa kaulassaan, pulskahti veteen ja särki pinnan\nmustankiiltäviin pisaroihin. Vesi särkyi ja sen kaikki halkeamat\nvärähtelivät, kunnes pinta taas eheni. Ja vihreän liejun puitteissa\nnäki hän äkkiä allansa kuvan, vahvavärisen kuin todellisen\nolennon, kasvot, jotka katselivat häntä suurina silmät, niiden\nvalkeanhohtavalla pohjalla suuret kullanruskeat terät. Kaikki oli\nniin selvää. Yksin ylähuulen hienot kellertävät parranhaituvat\nkiilsivät haiven haivenen vieressä; mustissa silmäkulmissa oli\nhikihelmien kaste. Hän hengitti, kuva hengitti -- hän tunsi\nhengähdysten lehahtavan kuumana vastaansa. Hän käänsi päätänsä,\nja kuva käänsi. Hän puristi silmänsä kiinni, hän avasi suunsa,\nja valkeat hampaat hymysivät hänelle alhaalta. Pan oli lakaissut\npuhtaaksi pälven suureen homeenvihertävään taikapeiliinsä ja näytti\nhänelle hänen oman kuvansa -- ensimmäisen, minkä hän oli nähnyt. Pan\nteki hänestä kaksi. Tuijottaen alas omiin silmiinsä hän kammoksuen\nhuomasi itseään olevan kaksi. Kaksoisolento. Olento, joka voi\nkatsella itseänsä, tutkia itseänsä, puhella sielullensa, vakoilla\najatustensa leikkiä, painiskella itsensä kanssa, ihailla itseänsä,\nhuumata itsensä.\n\nHän tunsi huimausta tämän keksinnön syvyyden äärellä. Ei koskaan\nhän ollut uneksinut näin tapaavansa itseänsä. Pan-jumalaa hän oli\nhakenut. Jumalia hän nyt tahtoi nähdä, kun oli saanut täyden miehen\nuljuuden. Mutta Pan oli houkutellut hänet sisälle pyhättöönsä\npaljastaaksensa hänelle hänen oman minänsä. \"Pan\", hän ajatteli,\n\"viekas viettelijä! Onhan tämän pettävän pinnan alla kuitenkin\npiilossa sinun oma kauhea muotosi. Tämä järvi ehkä on vain sinun\ntoinen puolisokea silmäsi, rehoittavan luontosi tiheikön peittämä\nsilmä joka pilkalla hymyilee kohti Olympolaisen sinitaivasta. Pan,\nsinä maan nimeämätön ruhtinas, sinä uhmaava sielu, joka asut vuoressa\nja erämaassa, sinä siteihin taipumaton luonto, joka käännät paljaan,\nkarkean selkäsi Apollonin hehkuvalle auringolle -- rypistä tuimia\nkulmiasi ja peitä jälleen pohjaton silmäsi. En tahdo nähdä sinua --\nen tahdo nähdä itseäni.\"\n\nJa käsin hän alkoi sekoittaa vettä allansa ja vetää lumpeiden\nlimaisia varsia aukon peitoksi. Mutta se ei tahtonut onnistua.\nVarret vetivät lehtensä mukanaan, näkymätön käsi sysäsi vihreyden\nvieläkin kauemmaksi, ja kun vesi jälleen siirtyi lepoon, näki hän\nvain oman kuvansa suurempana. Hartiat ja kaula keinuivat esille\n-- päivänpaahtamat, tukevat, alastomat -- lihaa, joka oli hänen\noman lihansa kuva. Hän tuijotti ja painoi ihovaippaansa alemmaksi.\nRintalihasten muoto paljastui ilmielävänä näyttäen hänelle kauneuden,\njosta hän ei ollut koskaan ennen ollut tietoinen.\n\nHän punastui itseänsä, ja kuva kertasi hänen poskiensa liekit. Hän\nnousi. Hän ojensi sauvansa pitkin pituuttaan ja löi järveen --\nviirun Pan-jumalan vietteleviin kasvoihin. Sitten hän kääntyi selin\nja pakeni, murtautui silmät ummessa läpi pensaikon, pyyhälsi yli\nuhrituhan ja tointui entiselleen vasta seisoessaan kivetyn alueen\nulkopuolella.\n\nEi, hän ei tointunut entiselleen enää.\n\nHänen olemuksensa oli halkaistu, hänen tajuntansa reväisty kahtia.\nEnsi kertaa hän sanoi siinä itselleen: Mitä teit siellä? Etkö ole\npyhää loukannut? Ennen hän olisi kysynyt: Mitä tein siellä? Mitä olen\ntehnyt? Mutta nyt hän oli kaksi. Hän voi riidellä itsensä kanssa,\nnuhdella itseänsä! Häpeä! Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet? Olenko\nlöytänyt Pan-jumalan sisältäni? Onko hän tunkeutunut minua riivaamaan\nrangaistukseksi siitä, että olen uskaltanut avata itselleni tien\nhänen pyhättöönsä? Pelkäänkö itseäni? Häpeä! Mitä olet tehnyt?\n\nKuka on sitten tuo sinä, jonka kanssa kastelen? Minähän kuitenkin\nolen vain yksi, isäni poika, Eufranorin poika, itse nimetön. Onkohan\nminua kaksi, kun minulla ei edes nimeä ole? Pan ei voi minua huutaa,\nsillä minulla ei ole nimeä. Ahaa, sinä kettu, koeta, et voi huutaa\nminua. Huuda isääni -- minulla ei ole mitään nimeä kuultavana. Isäni\non vetänyt sinua nenästä, minua ei nimellä nimitetä.\n\nKun hän ajatteli kuvaansa, jonka hän oli nähnyt, tunsi hän\nkummaa huumaa. Sen näköinenkö hän todella oli? Hän tarttui omiin\nhartioihinsa. Hän oli katsellut itseänsä toisen silmillä. Ei isän,\nvaikka isälle hänen kaunis kasvunsa olikin ollut ilo muita kaikkia\nmaailman iloja suurempi ja vaikka hän usein oli säteillyt ylpeyttä\nhäntä katsellessaan. Ei, se oli katse, joka lähti hänen itsensä\nsisältä. Tuli ja makeus, kyllästetty auringonlämpö niinkuin se,\njoka yht'äkkiä tummentaa rypäleen vihreän kuoren. Kuinka ihanaa\nja ihmeellistä olla ja elää! Tuntea itsensä komeakasvuiseksi ja\nvoimakkaaksi. Tuntea kuinka lihakset paisuvat ja kaikki jänteet\novat kuin jousenjänteitä. Tarttua rintapieliinsä niinkuin luonnon\nvalamaan rautapaitaan. Nähdä omat polvensa ja nilkkansa, hartiansa\nja länteensä joustavan nuoruuden täydellisyydessä. Saattaa hypätä\nkuin vuohi ja tietää, että tätä tervettä, komeata ruumista hallitsi\npää, jonka Pan oli hänelle näyttänyt yhdessä ainoassa kiihoittavassa\najanvälähdyksessä.\n\nHän tapasi isänsä illalla puron uoman syvänteessä. Toinen tuli\najellen vuohia, toinen vuonia. Jälleennäkeminen oli riemullinen.\nKaikki emät kutsuivat syvällä äänellänsä: \"mää\", kaikki vuonat\nvastasivat korkeilla laulavilla huudoilla. Määkivä kaipaus kurkottui\nyli puron. Kun ne vihdoin päästettiin irti, syöksyivät ne toisiansa\nkohden huimalla ilolla, yhtyivät keskellä puron väkevää koskea.\nKaikki karitsat työntyivät sikinsokin täysikasvuisten väliin, kukin\nhaki ja löysi emonsa utaren. Laulajaismääkinä mää ja mii, mää ja\nmii, määmää ja miimii jatkui kauan sittenkin, kun pienet suut\nolivat osanneet oikeille rinnanpäille, ja se soi kuin hillitön,\nkorkeallaheläjävä kuoro äidinrakkauden kunniaksi.\n\nPoika seisoi isän edessä, kumpikin hehkuvasti iloiten toisistaan.\nHän ymmärsi eläimiä, jotka tapasivat toisensa ja saivat jälleen\nolla yhdessä. Hän itse kaipasi utaretta, mutta hän hymyili isälleen\nomituisen avartuneessa itsetajunnan vallassa.\n\nJa seuraavana päivänä hän jälleen meni Pan-jumalan lehtoon, ikävöiden\nkohtausta itsensä kanssa. Hän riisui itsensä nopeasti alastomaksi\nja astui vihreään järveen, jonka kukkaspuite oli lipunut syrjään\npaljastaen suuren, taivasta kuvastavan syvyyden. Hän vaipui jäätävään\nveteen, mutta astui kauemmaksi. Kuplia särkyi hänen ympärillään. Hän\nvaltasi Pan-jumalan kylpyaltaan, kumartui huimana eteenpäin ja näki\noman kuvansa -- vaaleanruskean ja kiinteän kuin pronssipatsaan --\nvärähtelevän mustanhohtavalla vedenpinnalla. Sininen taivas lepäsi\nkuin viitta hänen selkänsä takana -- hattarat purjehtivat. Hän laski\nkäsivartensa ristiin, tarttui käsin kumpaankin kyynärpäähänsä ja\ntuijotti jäykästi itseänsä. Hänen sieraimensa eivät värähtäneetkään,\nhänen silmäinsä katse pysähtyi. Vesipeilissä värisivät vain ne\nrenkaat, jotka aikaansai tanssiva sääski laahatessaan lankamaista\npyrstöänsä yli veden.\n\nHän oli täysikasvuinen, hän oli mies. Sitäkö Pan tahtoi hänelle\nsanoa? Hän seisoi ja katseli itseänsä alhaaltapäin, näkökulmasta,\njoka oli hänelle uusi. Hänen ruumiinsa salaisuus värähteli kuvaisena\nhohtavassa vedessä. Hän oli kuullut puhuttavan fallosjuhlista,\njoissa siitoskyvyn suuri, hehkuva vertauskuva kohotettiin korkealle\nyli miesten ja naisten päiden pyhänä, virsien ylistämänä, aurinkoa\nsäteilevänä. Hän kumartui yhä alemmaksi yli kuvansa, yht'äkkiä hän\ntavoitti itseään peilissä, hän taivutti päänsä niin syvään, että löi\notsan otsaa vasten niinkuin olisi puskenut itseänsä.\n\n\"Hohoi!\" kuului raskaasti ärähtäen hänen selkänsä takaa. Hän\nojentausi, ja vesipisarat vyöryivät yli hänen silmiensä. \"Hohoi!\"\nkajahti uudelleen, ontosti ja syvästi. Oliko Pan yllättänyt hänet\ntakaapäin? Joko hän seuraavassa silmänräpäyksessä kuulisi hänen\nnaurunsa kaikuvan, ikäänkuin milloin vuohet polkaisevat irti kiven\npuronuomassa, niin että se pulskahdellen soluu ryöppyisiä kuohuja\nalas? \"Hohoi!\" Hän ei uskaltanut kääntyä, hän odotti joka hetki\ntuntevansa jumalan käsivarren kuin kylmänkosteiden käärmeitten\nkiertyvän ympärilleen ja pusertavan ulos elämän hänen alastomasta\nrinnastansa.\n\n\"Kautta moirain, mitä teet täällä?\"\n\nIsä siinä seisoi hänen edessään kädellänsä nojaten pitkän sauvansa\npäähän, silmät kauhua liekehtien.\n\n\"Poika, mitä teet? Olet jättänyt vuohesi. Koiratkin ovat jäljiltäsi\neksyneet, sillä vaikka ovatkin järjettömiä luontokappaleita, ne\ntietävät, kuinka jumalia tulee kohdella. Sinä vain pilkkaat ja\nuhmailet. Olet murtautunut sisälle Pan-jumalan pyhättöön, johon\nmuuten ei kukaan rohkene jalallaan astua. Luuletko, että jumalan\njärvi on luotu meille kuolevaisille kylpyaltaaksi? Tule, riennä pois\ntäältä, jotta jumala ei rankaisisi häpeämätöntä rohkeuttasi?\"\n\nHän kumartui ottamaan hänen vaatteensa ja sauvansa ja veti pojan\nkanssansa, ei läpi aitauksen, vaan muutamien korkeitten kalliopaasien\nvälitse, joita poika ei ollut huomannut. Vasta alttarin tuhkaläjän\nääressä hän laski pojan paljaan käsivarren ja katsoi levottomana\ntaaksensa. Hän vapisi jumalan kostoa. Ennenkuin hän jätti hänen\nalueensa, tahtoi hän lepyttää hänet soimaamalla ja pilkkaamalla sitä,\njoka oli rikkonut.\n\nHän pysähtyi pojan eteen ja antoi katseensa solua ylös ja alas pitkin\nhänen vartaloansa. Hän näki kaikki tuon nuoren ruumiin erinomaiset\nkauneudet ja ylpeili salaa sydämensä syvyydessä. Mutta sitä\nkiukkuisemmin hän puhkesi pauhaamaan ja sätti, pilkaten kaikkea, mikä\noli hänelle kallista:\n\n\"Kurja ja kunnoton poika, kuinka uskallat asettua ilkialastomana\njumalan vihitylle maalle? Jospa edes olisit kaunis ja sirovartinen,\nsolakka kuin plataani ja silopintainen kuin öljypuun kiiltävä\nhedelmä. Mutta totta totisesti vain virheitä on sinun kaltoin\nsyntyneessä ruumiissasi. Hefaistos lienee sääresi vääristänyt ja\nvääntänyt hartiasi vinoon. Ilkeä mielesi on kertynyt kyttyräksi\nselkääsi, rintasi on karvainen kuin vuohen, ihosi haisee pahemmin\nkuin paimentamiesi eläinten. Jollet olisi minun poikani, nimittäisin\nsinua koiran kurjaksi pennuksi. Niin ruma olet, että Pan kääntää\nsilmänsä sinusta inhon vallassa. Joudu verhoamaan itsesi\nvaatteillasi, ettet enempää saastuta valoa ympärilläsi niin suurella\nrumuudella!\"\n\nYhäti hän korkealla äänellänsä syyti soimauksia pojallensa, kunnes\nhe olivat Pan-jumalan alueen ulkopuolella. Hän tiesi, mikä enimmän\nkaikesta maan päällä tuottaa surua ja onnettomuutta -- jumalain\nkateus. Vaistomaisesti hän oli ymmärtänyt poikansa alastoman\nitseensävaipumisen. Nyt hän tahtoi torjua jumalan närkästyksen siitä\nilosta, jonka hänen oma kauneutensa oli hänessä synnyttänyt.\n\nVasta kun oli tullut niin etäälle jumalan lehdosta, että tämä ei enää\nsaattanut häntä kuulla, hillitsi hän pilkalliset sanansa ja hymyili\njälleen lempeästi ja rakkaasti pojallensa.\n\n\n\n\nV.\n\nHermofantos.\n\n\nKun poika seuraavan kerran painiskeli isänsä kanssa, selveni hänelle,\nmikä kepponen tällä oli ollut mielessään häntä syyttäessään ja\nnuhdellessaan. Niin ihastuneet olivat isän silmät joka kerta kun\npoika teki hyvän heiton tahi notkean pyörähdyksen, että tämä äkkiä\npysähtyi ja nauroi:\n\n\"Mutta isäukko, muistahan, minkä kurjan ja ruman miehen olet\ntoimittanut maailmaan!\"\n\n\"Pidätkö suusi kiinni, poika!\"\n\n\"Sinähän häpeät, että olet minut siittänyt.\"\n\n\"Onneton, pidätkö kielesi kurissa!\"\n\n\"En, kirous sinulle, ettet minunkaltaistani olentoa kapaloonsa\ntukehduttanut.\"\n\n\"Lopeta!\" sanoi isä.\n\n\"En koskaan! Jumalat otan todistajikseni.\"\n\n\"Tuki suusi! Eivät ne meitä kuule.\"\n\n\"Onko niillä muuta tehtävää?\"\n\n\"Onpa tietenkin. Tänään on Zeus-jumalan juhla Nemeassa. Ne ovat\nkaikki Kronoksen pojan vieraina.\"\n\n\"Arvelet siis, että meillä on rauha?\"\n\n\"Niin on, sinä tappelua hierova koira pojaksi, joka haukkua nalkutat\nomien päiviesi antajaa. -- Käyhän päälle taas!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina kun Eufranor kaipasi poikaansa, meni hän Panin alttarin ääreen\nja huusi kovasti, aivan kuin olisi tahtonut nukkuvaa herätellä:\n\"Kurja ja kaltoin kasvanut poika, väisty paikalta, jolle pyhyyttä\nloukaten astut, niin ettei Pan, tuo hyvä ja armias jumala, tartu\nniskanahkaasi ja heitä sinua ulos. Tule kotiin! Tule kotiin!\"\n\nMutta poika jäi niin pitkäksi aikaa kuin häntä halutti. Paikasta oli\ntullut hänen omansa. Päivänkorennot hyrräsivät hänen ympärillään,\nikäänkuin hän olisi ollut vanha tuttu. Järvi lepäsi niinkuin\npeili, josta home oli poistettu, niin että pinta kiilsi hohtavassa\nloistossaan. Se kuvasti hänen kauneuttansa kaikissa asennoissa. Se\npusersi hänen alastomuuttansa viileässä suudelmassa. Hän oli etsinyt\nitsellensä lepopaikan lumpeiden ja lemmikkien seasta. Vihreässä\nrantaäyräässä oli hänen ruumiinsa mukainen sija. Hän laskihe\neteenpäin kyynärpäilleen, nojasi päänsä käsiinsä ja näki kasvonsa\nvain jalan verran alapuolellansa: tyyninä, hymyttöminä, puhtaina ja\nitseensä vaipuneina. Eräänä päivänä oli hänellä voittopalkintona\nsaamansa öljypuunseppelekin päälaellansa. Vesi kuvasti kapeat lehdet\nhiussuortuvain seassa -- päivänkorentoja ja perhoja liehui ympärillä.\nSiellä ei ollut ainoatakaan jumalaa häntä kadehtimassa. Sisiliskot\neivät enää paenneet. Hänellä oli vallassansa paikka ja oma kuvansa.\n\nMyöhään eräänä iltapäivänä hän astui alastomana ulos Pan-jumalan\nmaalta vaatteet ripustettuina keppiin, jota hän kantoi olkapäällänsä.\n\nUlkopuolella seisoi isä ja vastaanotti hänet huolestunein ilmein.\nKaunis, harmaapartainen mies seisoi hänen rinnallansa pölyisessä\nmatkamiehen puvussa ja päässä iso, leveälierinen hattu.\n\n\"Vihdoin, kautta Zeuksen, tuolla hän tulee\", sanoi Eufranor\ntuskaisesti.\n\nVieras katseli häntä.\n\n\"Tämä siis on sinun poikasi, nimetön, jota sinä, Eufranor, et suo\njumalille, niin, jolle et edes nimeä suo. Nyt ymmärrän, kuinka Pan\nsinulle kostaa.\"\n\n\"Niinpä sano minulle ensin, nuoruuteni ystävä, kuinka olen tullut\nrikkoneeksi.\"\n\n\"Totta tosiaan se asia on selkeä kuin Hippokrenen vesi\", sanoi vieras\nja kääntyi alastomaan nuorukaiseen. \"Poika parka\", sanoi hän ja\nojensi hänelle kätensä välähdyttämällä häneen katseen syvälläolevista\nsilmistään -- sanat virtasivat raikkaasta punahuulisesta lähteestä\nkeskeltä kauniisti kiertyvää harmaata partaa: \"Poika parka, jonka\nisäsi on antanut kasvaa ilman nimeä, kiitä sinä Pan-jumalaasi, sillä\nhän antaa sinulle nimen.\"\n\n\"En ymmärrä sinua, vieras.\"\n\n\"Eufranor, isäsi, sanoo minulle sinun joka päivä viettävän tunnin\njumalan pyhätössä itseäsi tutkistellen. Sinä tuijotat sieltä\nitsellesi nimeä, jota isäsi ei ole sinulle antanut, ja Pan itse on\nmäärännyt, että nimesi on oleva Narkissos.\"\n\n\"Hermofantos, ystäväni\", valitteli Eufranor rypistäen kulmiansa,\n\"älähän sentään langeta jumalain vihaa syyttömän poikani päähän\".\n\n\"Narkissos nimesi on eikä mikään muu. Nimi putkahtaa sinusta kuin\nkukka puusta. Se sopii sinulle.\" -- Hän aivasti kovasti. \"Näetkö,\nEufranor, enne on suotuisa. Pan-jumala nipisti minua nenästä\nsuostumuksen merkiksi.\"\n\nHän nauroi suu pyöreänä. Mutta Eufranor oli alkanut pelätä, ja niin\npian kuin hän oli kahden kesken kestiystävänsä kanssa, sanoi hän:\n\n\"Suuren pelon sinä olet mieleeni tuonut, Hermofantos. Minä tunnen\nvanhan boiotialaisen tarun. Poikaani on vetävä ikävä katsella\nitseänsä niin kauan, että hän kuihtuu. Sinä olet opettanut Panille,\nkuinka hän pääsee häneen käsiksi.\"\n\n\"Älä luule, Eufranor\", vastasi ystävä ja työnsi hatun pois korkealta\notsaltansa, \"älä luule voivasi kätkeä mitään aarretta jumalilta.\nTunnusta mieluummin, että sinulla sellainen on. Poikasi on ihanasti\nmuodostunut, ei kateuden varjokaan ole häntä hiponut.\"\n\n\"Mutta tästä lähtien? Nimittää häntä Narkissokseksi on kerskumista\nhänen kauneudellansa. Ah, jospa hänessä olisi joku vamma, jotta\njumalat voisivat sietää häntä! Nyt odotan kaikkia onnettomuuksia\nhänen nuoren päänsä varalle.\"\n\n\"Oikein teet, Eufranor. On vain yksi keino estää niitä\nonnettomuuksia, jotka joka päivä meitä kuolevaisia väijyvät: olla\nvalmistunut kaikkeen pahaan, mitä voi tapahtua. Odota vain aina\njotakin pahaa. Mutta älä siitä välitä. Paha tulee itsestään. Hyvät\nsanomat taas eivät koskaan pidä kiirettä.\"\n\n\"Se nimi, jonka pojalleni annat, ei ennusta hänelle mitään hyvää.\"\n\n\"Kyllä, Eufranor. Antamalla hänelle nimen Narkissos näytät\nkateellisille jumalille ehtineesi ryhtyä varokeinoihin heidän\nkostonsa varalta. Kun jumala näkee, että hänen aikeensa on\nymmärretty, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei tahdo päästää ketään\nviekkaudella tekemään tyhjäksi hänen tarkoituksiansa. Miksi poikaasi\nnimität, sitä hänestä ei tule. Oletko koskaan ennakolta voinut\nlaskelmilla arvata kohtaloa, joka sinua odottaa? Eikö käy juuri niin,\nettä mitä ikänä olet ajatellut tapahtuvan, aina tapahtuu jotakin\naivan toisenlaista? Mistä luulet sen johtuvan?\"\n\n\"Sitä en tiedä, Hermofantos.\"\n\n\"Niinpä sanon sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämpiä\nkaikessa eivätkä koskaan tahdo tunnustaa meidän voivan etukäteen\ntietää, mitä he aikovat meille tehdä. Ole siis kavala ja ajattele,\nettä kaikki se paha tapahtuu, mitä enimmän pelkäät. Juuri silloin se\nei tapahdu, mutta kyllä jotakin aivan toista.\"\n\n\"Joka myös on pahaa?\"\n\n\"Mutta ei läheskään niin pahaa kuin pahin, mitä olet kuvitellut.\nHahhahhaa! Pitää vain kilpailla jumalain kanssa onnettomuuksien\nluettelemisessa, pitää ehtiä niiden edelle. Sillä yhtä asiaa ei\nkohtalo eivätkä jumalat voi antaa anteeksi: jos me osumme oikeaan\neivätkä he.\"\n\n\"Tahdot siis kuitenkin olla jumalia viekkaampi, Hermofantos. Minä\nhuomaan, että olet koonnut paljon viisautta matkoillasi.\"\n\n\"Ylen vähän, sillä olen matkustanut ylen vähän. Mutta minulla on\nvielä monta tuhatta stadionia matkustettavana, ennenkuin haudalleni\npääsen. Huomenna on minun jälleen lähdettävä matkaan, mutta tänä\niltana on sinun annettava minulle ateria ja vuode kattosi alla.\"\n\nIllalla makasi vastakastettu Narkissos vuoteellansa eikä isän\nkehoituksesta huolimatta voinut päästä uneen. Silmät kiinni ja\nnukkuvan lailla hengittäen hän lepäsi hämärässään ja kuunteli.\n\nHermofantos kertoi. Virtana tuli vaikutelmia suuren maailman menosta\nhänen huuliltansa. Kuljeksivana lääkärinä hän oli vaeltanut maasta\nmaahan, saaresta saareen ja oli päässyt yli koko maanpiirin, kunnes\nOkeanoksen virrat vyöryivät tyhjään äärettömyyteen. Hän oli palvellut\npersialaisten satraappien henkilääkärinä ja ollut Sardeessa ja\nSusassa päästäkseen itse suurkuninkaan palvelukseen. Mutta hän ei\nollut päässyt pitemmälle kuin hallitsijan \"silmien\" ja \"korvien\"\nläheisyyteen, ja kun Dareios lähti ajelulle, ei hän uskaltanut\nasettua hänen tiellensä, sillä se merkitsi armotta kuolemaa, jos\nkutsumattomana tuli suurkuninkaan näkyviin.\n\nIhmeellisistä ja omituisista kansoista hän kertoi. Skyyttalaisista,\njotka nylkevät nahan kaatuneilta vihollisilta ja parkitsevat sen\ntarveaineeksensa. Päänahkaa he käyttävät hien pyyhkimiseen omilta\nkasvoiltansa; muutamat ompelevat ihmisnahoista kokonaisia pukuja;\noikeasta kädestä nyljetty nahka sormineen kynsineen käytetään\njousenkoristeeksi, ja peljättävimmän vihamiehen pääkalloa he\nkäyttävät juomakulhona, päällystävät sen ulkoapäin härännahalla ja\nkumoavat sisäänsä viiniä sen sileästä ontelosta.\n\nTraakialaistenkin keskuudessa hän oli ollut. Kun jyrisee ja salamoi,\nsuuttuvat he ja ampuvat nuoliansa päin mustia pilviä saadakseen\njumalan uhkaamalla vaikenemaan. He eivät usko olevan mitään muuta\njumalaa kuin heidän omansa. Toinen kansa, atarantit, on siihen\nmäärään uhmaavaa ja pöyhkeää, että he suurella äänellä kiroavat\naurinkoa aina kun se on korkeimmillaan ja syytävät sille koko kuuron\nhaukkumasanoja, kun se rohkenee paahtaa heidän maatansa.\n\n\"Kuinka monta jumalaa olet matkoillasi laskenut, Hermofantos?\" kysyi\nEufranor. \"Ja oletko koskaan itse nähnyt tahi tavannut jumalia?\"\n\n\"Olen, lukemattomia kertoja olen muukalaisten luona nähnyt heidän\njumalainsa lentäen kulkevan ilmassa. Auringonjumalia auringonhevosten\nvetämissä vaunuissa. Tuulenjumalia, ukkosen- ja sateenjumalia.\"\n\n\"Ei, minä tarkoitan jumalia lihaa ja luuta niinkuin kuolevainen.\"\n\n\"Kyllä kerran, Eufranor. Pane vielä vähän puuta lieteesi, sillä\nminusta täällä on kylmä. Ja sen tapasin itse Ateenan miesten\nkeskellä, Ateenan, orvokkiseppeleiden säteilevän kaupungin. Ensi\nkertaa siellä ollessani näin itsensä neitseellisen Athenen. Niin,\nen yksin minä, vaan koko kaupunki virtasi ottamaan häntä vastaan.\nAiruita juoksi hänen edellänsä puhaltaen pitkiin kultaisiin torviin\nja julistaen: 'Ateenalaiset, katsokaa, kuka tulee kaupunkiinne,\nvarustuksinansa gorgo ja kypärä ja kilpi. Katsokaa kenen päällä\nhän pitää öljypuun seppelettä?' Ja todellakin, hän seisoi kevyissä\nkaksipyöräisissä riemuvaunuissa ja hohti pronssilta ja kohotti\nkultaista keihäänkärkeänsä korkealle aurinkoon. Hän oli meitä\nkuolevaisia suurempi. Korkean kypärän alta vyöryi tukka alas kahden\nvoimakkaan olkapään yli. Hänen kätensä piteli vaununkehän reunasta --\nen ikänä ole nähnyt niin jumalaisen suurta ja kaunista kättä. Hänen\nviittansa oli aaltoina kiinteillä ja neitseellisillä lanteilla, hänen\njalkansa seisoivat niinkuin vaunun pohjaan pystytetyt pylväät. Ja\nitse taivas säteili hänen suurista hiehonsilmistään.\"\n\n\"Leikkiä lasket, Hermofantos, taikkapa olet liiaksi juonut\nsekoittamatonta viiniä.\"\n\n\"En ole, puserrahan sinä vain nahkasäkkiä vielä kerta, sillä viini\non jumalainen lahja. Rypäleet ovat juoneet aurinkoa ja kuvastaneet\ntaivasta ja maata. Niiden mehussa on näkyjä. Kiitos! Kas tuossa sai\nDionysos runsaan lahjan -- tuoksukoon savipermannoltasi kauan hänen\nlahjansa! Mutta Athenen minä näin, niin totta kuin minut näet. Hän\noli miehenkorkuinen, pitkä kuin kahdeksan meidän jalkaamme. Hänen\nvieressään seisoi pieni kääpiö ja loisti ihastuneena petollisesta\nkepposestansa. Sillä tiedä, Eufranor, että Athene oli mahdottoman\nkookas paianilainen nainen nimeltä Fya, jonka he olivat keksineet\npukea jumalattaren täyteen asuun, saattaaksensa tämän juonen avulla\nkarkoitetun Peisistratoksen takaisin hallitsemaan orvokkiseppeleistä\nkaupunkia. Talonpojat juoksivat edellä, ja petos laajeni kuin\nkulovalkea aina Akropoliille saakka, ja he veivät jättiläiskokoisen\ntalonpoikaisnaisen aina ylös linnoitukseen saakka ja Peisistratoksen\nhänen mukanaan ja tekivät itsestään uudelleen hänen orjiaan. He\nmakasivat vatsallaan karkearakenteisen naisen edessä ja nuoleskelivat\npölyä hänen suurista jaloistaan. Ja tämä asteli näyttämökoruissaan\nylös itse linnan astimia ja toi takaisin tyrannin. Muita jumalia\nlihaa ja verta en koskaan ole nähnyt, ja minua hän ei pettänyt.\nSillä ei mitään ylimaailmallista ollut säteilevän haarniskan takana\nolevissa jäsenissä eikä hän orvokeilta tuoksunut, vaan aivan kuin\nolisi kesäkuumassa viljalyhteitä sitonut, niin raskaana riippui puku\nhänen päällänsä.\"\n\n\"Et usko jumalien todenteolla koskaan näyttäytyvän meille\nkuolevaisille?\"\n\n\"En, ainakin ovat ne toista ainesta kuin me. Ja jos ne\nnäyttäytyisivät -- ainakin jos minulle --, niin luulen että\nsen täytyisi tapahtua samanlaisessa kevyessä olomuodossa, joka\nsateenkaarella on. Siihen kaareen emme voi käsin tarttua.\"\n\nYö meni, ja ystävykset istuivat vielä ylhäällä. Hermofantokselle\nsateli kysymyksiä kaikesta, mitä Eufranorin tiedonhalu oli koonnut\nvarastoon hänen yksinäisen paimenelämänsä ajalla. Ja moneen\nasiaan hänen kestiystävänsä voi antaa vastauksen. Hänen aivonsa\nolivat kokemuksien ja vaikutelmien säiliö. Hänen täyttymätön\nmatkustushalunsa oli vienyt hänet kaikkialle, yksin tuntemattomaan\nLibyaan. Olipa hän käynyt Auringon lähteelläkin ja pistänyt kätensä\nsen veteen. Keskiyöllä oli se paahtavan kuumaa, niin että mitä\ntahansa saattoi keittää sen kihajavissa pyörteissä; kun päivä nousi,\njäähtyi lähde, muuttui kylmäksi puolipäivän aikana, mutta senjälkeen\nsitä taas alkoi lämmittää laskeva aurinko.\n\n\"Mistä olet oppinut soman taitosi valehdella niin sirosti?\" kysyi\nEufranor.\n\n\"En minä suinkaan valehtele\", vastasi Hermofantos. \"Sillä ei minulla\nole siitä mitään etua.\"\n\n\"Valehtelet siis, kun sinulla on etua siitä?\" kysyi Eufranor\npahanilkisesti.\n\n\"Älä tee valheesta pahetta, kun se on hyödyllinen välikappale. Jos\nmaksaa vaivaa valehdella, niin valehtele! Valehtelevalla on usein\nyhtä suuri päämäärä tavoiteltavana kuin sillä, joka puhuu totta. Ja\njos voitat mitä tavoittelet, niin on valheella yhtä suuri arvo ja\noikeutus kuin totuudella.\"\n\n\"Julistat hyvin vaarallista oppia, Hermofantos.\"\n\n\"Vain sitä oppia, mikä jo kaikessa piilee itsessään. Valhe on vain\ntoden nurja puoli. Ei ole yhtään totuutta ilman vastaavaa valhetta.\nUsein saattaa olla hyvä kääntää nurja puoli ulospäin.\"\n\nPäivänkoitossa, vain parin tunnin levon jälkeen, nousi Hermofantos\nreippaana ja täysin levänneenä. Hänen isäntänsäkin oli pian\nliikkeellä, asetti hänen eteensä maitoa ja viikunoita ja täytti hänen\nmatkasäkkinsä juustolla ja leivällä ja pienellä saviastialla hunajaa.\nHermofantos lainasi neulan ja lankaa ja ryhtyi paikkailemaan muutamia\nviittansa repeämiä ja panemaan uusia nauhoja sandaaleihinsa.\n\n\"Nukkuuko iso, kaunis poikasi vielä?\" kysyi Hermofantos.\n\nIsä kumartui alas poikansa yli kuuntelemaan, mutta tämä oli\nnukkuvinaan saadaksensa taas kuunnella:\n\n\"Kyllä, oltuaan Pan-jumalan lehdossa nukkuu hän päivä päivältä\npitempään.\"\n\n\"Antaisit hänen mieluummin käydä toisessa lehdossa.\"\n\n\"Missä sitten, Hermofantos?\"\n\n\"Eikö Arkadiassa ole tyttöjä tahi orjattaria? Teillä ei tunnu olevan\npaljon naisen hajuakaan vuohielämässänne. Saattaahan olla varsin\nhyvä, että leikkaat kiharan miehistyneen poikasi otsalta ja uhraat\nsen hänen äitinsä haudalle. Mutta Afrodite velkoo myös uhriansa.\nEikä sitä saa heittää maahan sen juomauhrin lailla, jonka annat\nDionysokselle. Eufranor, älä anna poikasi riutua oman kauneutensa\nihailemiseen. Kun nyt tulee olympinen kesä, pitää sinun viedä hänet\n'vierasvaraisten tyttöjen' luokse.\"\n\n\"Neuvosi ei minua miellytä\", vastasi Eufranor; hän seisoi majan\navoimella ovella ja katseli aamuaurinkoon. \"Kun näen, kuinka\nkaunis -- jumalat minulle anteeksi antakoot -- minun pojastani on\nkasvanut, pelkään sitä hetkeä, jona hän ryöstetään köyhäksi kuin\nnuori mantelipuu tässä ulkopuolella ja tuhlaa kauneutensa Afroditen\nhullutuksiin.\"\n\n\"Kunpa ei jumalatar sinua kuulisi, Eufranor! Mutta niinkuin jo\nsinulle sanoin, ehätä sinä ennen onnettomuutta. Anna jumalattarelle\nvapaaehtoisesti, mitä hänelle kuuluu, niin ettei hän itse tule\nuhriansa vaatimaan. Afrodite ei ole minun mielijumalattareni, mutta\niästäni huolimatta käyn silloin tällöin hänen vieraanvaraisten\ntyttöjensä luona.\"\n\n\"Niin, sinä olet sirotellut jälkeläisiä vaelluksellasi yli maailman,\nHermofantos.\"\n\n\"Mitäpä minä tiedän, Eufranor? Minua ei luotu imettäjäksi\neikä kasvatusisäksi. Harvoin sain aikaa nähdäkseni, ketä olin\nelämänsiemenellä siunannut. Kaunein tyttö, jota olen rakastanut, oli\nOlympiassa, Afroditen esipihassa, yhdeksän olympiadia takaperin. Hän\noli sinun vaimosi Nikareten näköinen.\"\n\n\"Niin, muistan sen, olemme puhuneet siitä ennen, Hermofantos. Juuri\nOlympiassa käyntisi jälkeisenä vuonna, keväällä, löydettiin Nikarete\nHeran temppelipylvään luota verhottuna jumalattaren huntuun. Ehkäpä\nhän oli sinun tyttäresi, Hermofantos.\"\n\n\"Ehkäpä, Eufranor. Mahdollisuuksien maailma on rikas ja kaunis.\nEhkä huumaa ihanammin kuin kaikki kuiva varmuus. Voi nyt hyvin,\nkunnes taas tapaamme, kun jumalat sen suovat. Puolusta poikaasi ja\nvaro, ettei hänestä tule se Narkissos, johon hänen taipumuksensa\nviittasivat. Ei, älä herätä häntä. Minä näen, että unetar kaartaa\nkultaporttiaan hänen otsansa ylle.\"\n\nNarkissos makasi ja kuunteli posket polttavina.\n\n\"Mutta pysähdyhän sentään\", pyyteli Eufranor ystäväänsä.\n\n\"En. Nyt minun matkani vie isien kaupunkiin näkemään, minkälaista\nkansaa siellä kasvatellaan Eurotaan rannoilla. Hellasta odottaa\nankara aika. Pilvenä mustat ennelinnut nousevat idästä. Meedialaiset\nvarustavat Aasiaa meitä vastaan. Joonia on jo heidän hallussaan.\nPian ne tulvana virtaavat ylitsemme. Silloin pitää olla etuvarustus,\njota he eivät voi murtaa. Rukoile sitä Zeukselta, Eufranor, ja elä\nterveenä poikasi kanssa.\"\n\nEufranor saatteli ystäväänsä. Narkissos nousi työhönsä. Hänessä oli\njotakin, joka kaipasi huumausta. Hän pusersi muutamia viimeisiä\npisaroita vuohennahkasäkistä ja maisteli väkevää viiniä.\n\nHänen veressänsä asui sytyttävä ikävä päästä tuntemaan uusi ja\nkaikkea vallitseva salaisuus. Eläimet eivät sitä hänelle voineet\nopettaa. Niiden paritteluajat kuuluivat aivan toiseen maailmaan\nkuin hänen janonsa. Afrodite ei ollut pukkien ja vuohien jumalatar,\nvaan ihmisten. Hän asui lauluna hänen sisällänsä. Hänen verensä\njuopui. Usein tunsi hän olevansa humaltunut, vaikka ei ollut\nviiniä maistanutkaan. Dionysos ja Pan olivat saaneet hänessä\nhereille jotakin fallos-kuumetta. Mutta se oli sokea vietti ilman\ntietoista päämäärää. Päivänkorentojen kierteinä vilajavaa ja\nkiiltelevää pyörretanssia hän parhaiten ymmärsi. Siinä salamoi\njotakin jumalallista -- sen raju hyörinä ilmassa oli kuin itse\nauringon huumaustila. Ne kutoivat sinistä valohuntua Afroditen\nympärille, joka seisoi alastonna ja säteilevänä -- hän tiesi omasta\nruumiistaan, kuinka alaston iho voi säteillä -- ja ne ojensivat\nhänelle kultamaljansa täynnä ruusuja. Niiden keskellä väräjöi tuskin\nkuultava, suloinen ja imevä soitto.\n\nHänen viettinsä purkautui sävelissä. Hän teki itselleen uusia ja\npitempiä huiluja, isompia ja leveämpiä lyyroja. Soittaen hän vei\nvuohensa ulos laitumille aamuisin, hän houkutteli ne kotiin päivän\nlaskiessa sulavilla sävelillä. Vietti kulki virtana hänen suonissaan\nja jäsenissään, aivan kuin hän olisi itse ollut ryhmä soivia kieliä,\njolla näkymättömät kädet leikkivät. Lämpimänä aikana kulki hän,\nniin kauan kuin päivä paistoi, melkein aivan alasti. Vain barbaarit\nalastomuutta sopimattomuutena pitivät. Narkissos silmäsi itseänsä,\ntunsi hivuttavaa tunnetta täynnä hekumaa ja tuskaa.\n\n\n\n\nVI.\n\nOlympia.\n\n\nEufranor päätti, että hänen poikansa, jota hän itse huomaamattansa\noli alkanut kutsua Narkissos-nimellä, oli vihittävä miehuuden vuosiin\nvierailemalla Olympiassa juhlaleikkien aikana.\n\nPäivä päivältä he harjoittelivat sitkeästi niitä kilpaleikkejä,\nmitä osasivat, osittain keskenään, osittain naapurien kanssa, jotka\naikoivat samaan paikkaan.\n\nEliläiset Zeuksen airuet olivat kulkeneet paikasta paikkaan, yksin\npitkin Arkadian vaikeakulkuisia vuoripolkujakin, ja olivat korkealla\näänellä julistaneet jumalrauhan yli maan. Kaikki aseet pantiin\nsyrjään. Säädettiin vapaa kestitys kaikille vieraitten maitten\nläpi matkustaville; jokainen helleeni oli luettava kestiystäväksi.\nUhkaavat vainohuhut, joita siihen saakka oli kulkenut yli saarten\nsillan Joonian manterelta, olivat äkkiä kuin puhaltaen poissa.\nAjateltiin vain kisaa ja juhlaa. \"Persialainen lintu\", niinkuin\nkukkoa nimitettiin sen maan mukaan, josta se oli tuotu, antoi\nlaulunsa kiiriä yli kuilujen ja halki sineen häipyvien laaksovöiden.\nJa moni vanha helleeni naureskeli partaansa ja sanoi: \"Meedialainen\nse on eli suurkuningas, jonka nyt on laulaminen, ei sodan tuloksi,\nvaan juhlan kaikille Hellaan miehille.\"\n\nEufranor uskoi laumansa naapureille, jotka jäivät kotiin, vaihtoi\nvarastonsa rahaksi ja osti itselleen ja pojalleen uudet juhlapuvut\nja paksupohjaiset matkakengät. He menivät Nikareten haudalle, ja\nEufranor leikkasi poikansa otsalta hiusten kiverimmät kiharat ja\nantoi niiden pudota muurivihreään. Hän uhrasi hunajaa ja viiniä\namforaan. Oli juuri uusikuu, ja kuun täyttyessä oli juhlaviikko\nalkava.\n\nHe puhdistautuivat joen vedessä, kuivasivat itsensä lieden tulen\nloisteessa, sivelivät itseään katajanoksilla, voitelivat hiuksensa ja\nottivat ylleen uudet hienot kitoninsa. Lyhyt vaippa lankesi kankein\npoimuin heidän harteiltaan. Punotuissa pajukoreissa selässään he\nkantoivat eväänsä ja muita välttämättömiä tarpeita.\n\nHe noudattivat puron hyppelevää kulkua alas läpi laakson, kunnes\nvesi yhtyi leveämpään haarakkeeseen ja se vihdoin purkautui itse\nAlfeios-jokeen. He eivät koskaan olleet kulkeneet jyrkänteisempää ja\nvaikeakulkuisempaa tietä, mutta eivät myös koskaan mitään sellaista,\njota olisi ollut helpompi vaeltaa kuin sitä. Näkymätön jumal-olento\ntyönsi takaapäin ja jokaisen jyrkän syvänteen kuljettuaan heidän\nkatseensa edessä oli Olympia kaukana joen hopeahohtoisen vyön\nvieressä, loistavana, kasvamalla nousseena, kuin merenvahaan ja\nkalkkiin leikattuna, päämäärä, joka heille viittaili, ja vähitellen\nmuuttui kesytön luonto eläväksi ja asutuksi. Joka kallioseinän takaa\nilmestyi uusia ihmisiä esille. Pitkin joka polkua kulki virta, ja\nkaikki virrat yhtyivät paisuviksi joiksi. Etelästä ja pohjoisesta ja\nidästä ne vaelsivat Olympiaa kohden. Ja koko Peloponnesoksen näytti\nsaartavan laivojen liehuva joukko, jotka lipuivat kuin linnut siivet\nlevällään kohden satamakaupunkeja, joihin niiden oli laskettava\nmaalle joukkonsa. Mutta yksin Korinton kannaksenkin kautta kulki\ntuhansia jalan viikkoja vieviä taipaleita pitkin kalliorantaa ja\nkoskemattomia metsiä tasangolle Olympian ympärille. Toiset tulivat\nvaunuissa, monet ratsain pienin päivämatkoin, jotta eivät uuvuttaisi\nhienoja, harjaantuneita hevosiaan. Useat ajoivat lehmiä ja muita\nuhrieläimiä, lahjoja Olympian Zeukselle, jonka vieraiksi he menivät.\nEufranorilla ja hänen pojallaan oli mukanaan kummallakin valittu\nvuohensa. Juhlallisesti kilahtelivat kellot niiden juostessa; niiden\noli siepattava ruokansa kesken kulkunsa; kahdesti päivässä ottivat\nomistajat niiden maidon virvoittaen sillä itseänsä.\n\nVihdoin he saapuivat alas tasangolle keskelle kiivainta vilinää\npuhelevia, laulavia, huutavia ja tervehtiviä maanmiehiä. Kaikkien\nhelleenisten kansain kieliä kuului täällä sekaisin. Juhlavärejä\nloisti rauhanpuvuista. Juhlallisia kulkueita vakavia miehiä\ntunkeutui joukkojen läpi. Kunnianarvoisia valtioiden lähettiläitä\nkulki sointuvin puhein ja värikkäin lipuin. Airuita asteli pitkine\nvalkeine sauvoineen, joissa oli milloin kotka, milloin pöllö tahi\nkäki. Soittoniekkoja vaelti suuret kullatut kilpikonnanluiset\nlyyrat selässään. Nuoria matkasta väsyneitä tyttöjä lepäsi kullalla\nsilatuilla rattailla, joita heidän veljensä vetivät. Kuljeksivia\nfilosofeja, päät kuin runoniekkojen, kävi alastomassa auringossa ja\nojenteli sormiansa keskellä dialektiikan pinnistelyjä. Astronomit ja\nmatemaatikot pohtivat oppineita kysymyksiä. Runoilijat ja rapsodit\nlyhensivät matkaa Homeroksen ja Hesiodoksen laulujen tahdilla.\nHuiluniekat säestelivät hymnilaulajia, joiden astunta noudatteli\nsiivekkäitä rytmejä. Orjattaret ja hetairat riensivät tanssiaskelin\nläpi vilinän voimakkaasti helisevin nauruin.\n\nEi koskaan Narkissos ollut voinut kuvitella maailmaa niin täydeksi\nihmisistä. Hän ei voinut nähdä eroa lukemattomissa kasvoissa\nympärillään; mutta puvusta hän oppi heidät erottamaan: sirot\nateenalaiset ohuissa, melkein läpikuultavissa verhoissaan, karhun\nlailla tallustelevista villaan ja nahkaan puetuista boiotialaisista\ntahi lujista ja ruskeista, lyhyttukkaisista spartalaisista, jotka\nkulkivat kuin kuparipatsaat, ylpeästi ja ankarasti, sääret paljaina\naina kauas yläpuolelle jäntereisten pohkeiden ja polvien. Siellä\ntäällä näkyi pitkiä miehiä korein tukkalaittein ja voidelluin\nparroin, rikkaat kukkaskoristeet pukineissa, jotka laahasivat tomussa\nheidän jälessään, jolleivät he kohottaneet niitä vasemmalla --\nkäsivarrellaan; sandaalit olivat kiinni nilkoissa kultakuteisilla\nnauhoilla, tukka kiersi kiharana hienoja hermostuneita kasvoja.\nNe olivat miehiä Sardeesta ja Miletosta, Efesosta ja Tralleesta.\nHe olivat tulleet pitkien matkojen takaa yli Hellesponton ja\nIstmoksen tahi soutulaivoilla Aasian rannoilta. Tahi Sikeliasta ja\nEtelä-Italiasta.\n\nOli iltapuoli, kun Narkissos isänsä seurassa ehti perille itse\njuhlakaupunkiin. Altiin korkean muurin suojassa oli kokonainen\nleirikaupunki hohtavan valkeita, värillisiä tahi juovikkaita\ntelttoja. Nuotiot roihusivat teittäin välissä, oksat risahtelivat ja\nräiskähtelivät, sinistä savua ja paistetun käryä ajelehti raskaassa\npäivänpaahteisessa ilmassa. Lehmät ynisivät, lampaat ja vuohet\nmääkivät. Miehiä kyyrötti lypsämässä. Teittäin pohjoisenpuolisilla\nseinämillä riippui viinin pingoittamia nahkasäkkejä. Kansaa\nvirtasi ulos ja sisälle ja kävi tervehtimässä ystäviänsä. Nuoret\natleetit käyttivät päivän viimeistä valoa voimiensa koettelemiseen.\nHeidän ruumiinsa olivat pitkien kesäharjoitusten aikana\nruskeiksi paahtuneet. He löivät vetoja ja heittivät jo noppaa\nmahdollisuuksistansa.\n\nTelttariukujen huipuista liehui ja kohosi lukemattomia vertauskuvia\nja merkkejä: delfiinejä koukistetuin pyrstöin, öljypuun ja tammen\noksia, Poseidonin kolmikärkiä, pronssiäyriäisiä, kultaisia tähkiä,\npöllöjä ja gorgonpäitä. Narkissos huomasi myös fallos-kilpiä ja\npunastui niitä nähdessään.\n\nHänen ja hänen isänsä täytyi pitkän aikaa laahata vuohiansa sinne\ntänne telttakatuja pitkin, ennenkuin he saivat tilaa. Melkein kaikki\noli varattua, ja sitäpaitsi he tahtoivat asua arkadialaiseen heimoon\nkuuluvan väen keskuudessa. He tulivat teltalle, jonka koristeena oli\nkaksi valkoista pukinsarvea, ja löysivät vihdoin sen omistajan; hän\ntoimitti heille tilaa pingoittamalla uuden telttaseinän sivulle.\nTänne he panivat kiinni vuohensa. Eufranor lypsi, he joivat kumpikin\nmaljansa lämmintä maitoa, sitten he kulkivat eteenpäin katsellakseen\npaikkaa ennen pimeän tuloa.\n\nMelu lisääntyi lisääntymistään, kuta lähemmäksi he tulivat Altista.\nKaikkialla helisi soitto ja laulu. Joka hetki pysähtyi Narkissos\nkuuntelemaan. Kivellä seisoi vanha komeavartinen mies ja lausui\nkyynäränpituisia säkeitä vieraalla, sointuvalla murteella. Tuonne\nmuodostui kehä, ja kauloja kuroteltiin, jotta nähtäisiin jotakin\nhyvin pientä ja matalaa kehän keskellä. Narkissos seisoi varpaillaan\nja huomasi vihdoin, että siellä oli kaksi kukkoa, jotka karkailivat\ntoistensa kimppuun, niin että höyhenet pölisivät rintojen ympärillä,\nkunnes lopulta toinen vaipui maahan, toisen kynsien ja kannusten\nsurkeasti lyömänä ja kynsimänä ja sen verisen nokan hakkaamana.\n-- \"Kas sitä orjaa!\" kuului huutoja niiden ympäriltä. \"Niin käy\noikeankin meedialaisen, kun se tulee vaatimaan maata ja vettä.\"\n\nToisissa paikoissa lyötiin vetoa.\n\nPienet juovikkaat linnut seisoivat pelokkaina ja kyyristelivät\npitkällä laudalla. Väkeä kulki laudalta laudalle näpäyttäen lintua\npienoiseen päähän ja samalla he löivät vetoa siitä, jäisikö lintu\nseisomaan paikalleen, vai lähtisikö juoksemaan, mikä asia oli hyvin\nvaikea arvata.\n\nYhdestä obolista sai katsella harvinaista Aasian lintua, joka kuului\nolevan kerrassaan ilmestys. Moni halusi sisälle sitä näkemään.\nNarkissos näki, kuinka he sylkäisivät tuon pienen rahakappaleen\nsuustaan kuin kukkarosta. Kuuluttaja seisoi ja ylisteli lintua,\njonka piti olla kotoisin itse Ekbatanasta ja olla puettu kaikin\nsateenkaaren värein; silloin tällöin kuului teltasta kirkaiseva\nhuuto. Eufranor meni sisälle Narkissoksen kanssa. Pienellä\nlauta-aitauksella istui suuri, kapeakaulainen, metallihohtoinen\nlintu, jolla oli töyhtö päässä. Pitkä pyrstö riippui kuin kapea\nlaahustin. Eufranor ei voinut huomata mitään ihmeellistä linnussa,\nmutta omistaja sanoi: \"Odottakaa.\" Ja katselijat seisoivat hartaina\nja tuijottivat linnun pitkää, orvokinsinistä käärmeenkaulaa. Näyttäjä\nkosketteli sen töyhtöä ja pisteli sen jalkoja. Vihdoin se kohotti\npyrstölaahustimen suoraksi ilmaan, ja äkkiä siitä kehkesi kuin\nvaltainen kehä moninkertaisia sulkasäteitä, ja kussakin säteessä\nloisti täplä, joka oli niinkuin sateenkaaresta leikattu. Sitten se\nhuusi tuhoa ennustavalla tavalla ja sulka vaipui sulan jälkeen,\nkunnes koko loisto oli kadonnut ja takana riippui vain pöyheä pyrstö.\n\n\"Suurkuninkaan paratiisi Ekbatanassa on vilisten täynnä tällaisia\nlintuja\", sanoi omistaja. \"Niiden huuto herättää hänet joka aamu!\"\n\n\"Silloinpa hän saa kuulla tarpeekseen ennustuksia\", huomautti eräs\nvanha mies, \"näin pyhien lintujen suusta\".\n\n\"Meedialainen ei lintuenteistä huoli\", vastasi omistaja. \"Ja vain\nyksi on meedialaisille pyhä: tuli. Sitä he rukoilevat jumalana. Tältä\nharvinaiselta linnulta he nykivät pyrstösulatkin ja tekevät niistä\nviuhkoja. Suurkuningas istuu palatsissaan keskellä kokonaista metsää\nriikinkukonviuhkoja, jotka häälyvät hänen päänsä ympärillä kuin\npalmujen lehdet.\"\n\n\"Olet siis nähnyt suurkuninkaan?\" kysyi Eufranor.\n\n\"En, Zeus varjelkoon! Kuolemaa hänen pelättävien kasvojensa näkeminen\ntietää. Ja hänen palatsiaan vartioivat leijonat ja mylvivät härät,\njotka käyvät ulos itse porteista. Mutta lintuni minä olen ostanut\nkoko kauppavarastollani ja kantanut omilla käsivarsillani hamaan\nEfesoksen satamaan. Puolesta drakmasta myön sulan sen pyrstöstä.\nAinoa ja harvinaisin lintu Olympiassa! Tehkää hyvin, puoli drakmaa\nsulka!\"\n\nPäivä oli laskenut. Sääsket parveilivat. Tuhansista kattiloista\nkohosi sininen savu tummankeltaiselle, pilvettömälle taivaalle.\nHäly alkoi vaimeta telttakaupungissa. Kansa kävi levolle ollakseen\nylhäällä ennen aurinkoa.\n\nSääskien kiusaamana haki Eufranor suojaa telttavaatteensa alta,\nnautti ääneti palan juustoa ja pari kuivattua viikunaa, sammutti\njanonsa ottamalla saviastiasta kulauksen Alfeioksen vettä, kääriytyi\nvuohenkarvaviittaansa ja heittihe makuulle maahan.\n\nNarkissoskin oli mennyt maata, mutta ei saanut rauhaa. Sääskiä oli\nteltassakin, ne tulla surisivat läpi pimeän ja pistelivät ärsyttävää\nmyrkkyänsä hänen vereensä. Vähitellen hän vaipui horrokseen\nlakkaamatta kumpuavan kohinan keskelle. Se ei voinut tulla muualta\nkuin Kronos-harjun honkametsästä. Pihkantuoksuinen tuulenhenki hiveli\nhänen kasvojansa.\n\nKaikki oli vaiennut. Ei kuulunut mitään ääniä enää. Atleetit\nmakasivat nukkuen lihakset velttoina, ja jäsenet rauenneina. Heidän\nsydämensä löivät rauhallisesti, ja veri virutteli pois väsymystä\nsykähtelevissä virroissaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nJuhlakentällä.\n\n\nNarkissos työnsi yltänsä vuodat ja ryömi ulos teltasta. Kuu riippui\nsuurena ja punaisenkellertävänä taivaalla. Hän näki varjonsa vahvana\nmaassa, se muistutti mustaa poispaiskattua kitonia. Hän halusi päästä\njuhlakentälle. Mielikuvitus veti häntä. Hän ei voinut odottaa, kunnes\ntulisi päivä.\n\nOli muita nuoria miehiä hänen kaltaisiansa. Muitakin, jotka\nikävöivät nähdä pyhiä temppelejä ja astua kuuluisalle alueelle.\nVaippoihin verhoutuneita olentoja hiipi kepein askelin ohi. Hän\nseurasi samaan suuntaan. Kaiteetonta siltaa hän kulki yli puron,\njoka uurtui läpi savisen maan niinkuin syvä vako. Teltat loppuivat\nja tuli suuria, matalia, nelikulmaisia rakennuksia, joiden katot\nloistivat kuunvalossa. Sitten seurasi se korkea, suora muuri, joka\noli Altiin aitana. Kuu heitti haamujen varjot valaistulle muurille.\nKaksi kolmijalkaa kyti punaisena loimottaen erään muurin läpi vievän\nporttikäytävän edustalla. Hän oli matkalla sivellyt kädellään erästä\npensasta ja tuoksusta tuntenut sen katajaksi, ja taittamallaan\noksalla hän siveli puhdistaen otsaansa ja huuliansa kuiskaten:\n\"Olympon Zeus, ole suopea nuorukaiselle, joka ensi kertaa lähestyy\nsinun temppeleitäsi. Hänellä ei vielä ole mitään, jolla hän voisi\nmiellyttää sinua, ei viisautta eikä voimaa, mutta hän halajaa tulla\nsinulle otolliseksi ja pyhittyä sinun palvelukseesi.\"\n\nHän seisoi Altiilla.\n\nSiinä oli kahdenlaisia pyhättöjä. Puuryhmiä, jotka liittyivät yhteen\naivan kuin neuvottelemaan, tulvillaan sisäistä huminaa, lehdet\nhohtaen kuunvalossa. Ja kivitemppeleitä, maasta kasvavia, raskaita,\nmietteisiin vaipuneita, pylväitten sulkemia. Nurkkauksissa ja\nhuipuilla häämöttivät veistokuvien varjot, hievahtamattomina kuin\nnukkuvat linnut. Paikan ääriviivat häipyivät kuun salaperäiseen\nvaloon. Mustia haamuja seisoi sen loisteessa liikkumatta.\n\nHämmästyen ja ihastuen aavemaisesta valosta ja huminasta, joka\ntuntui soivan sekä temppeleistä että puista, astui hän esiin juuri\nedessänsä olevaa temppeliä kohti. Sen, mitä ensimmäisenä oli, hän\noli nähnyt. Metsä raskaita, paksuja pylväitä kasvoi, ei maasta,\nvaan portaanastimilta, toinen toistansa ylemmäksi. Hän astui ylös\nja tunnusteli niitä. Ne olivat uurteisia ja karkeapintaisia. Hän\nnosti silmänsä ja katsoi ylös. Raskaita, valtavia paasia riippui\nhänen päänsä päällä pylväästä pylvääseen; niiltä oli varjo vienyt\nvärin, mutta kun hän kiersi pylväsrivin, lankesi kuutamo äkkiä\nniille leveille pylväänlatvoille, jotka siellä ylhäällä olivat\nkannattamassa, ja hän erotti juovia punaista ja sinistä väriä\nkuolleen harmaan kiven pinnalla.\n\nHän ei koskaan ollut astellut pylväiden keskellä ennen. Hän kumartui\nja tunnusteli paasia, joilla hän asteli. Ne tuntuivat karkeilta\nkäteen, ja siellä täällä niissä oli kuolleitten kuorieläinten\nhajanaisia jätteitä -- näkinkiekuroita ja belemniittejä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kiersi koko temppelin. Hän ei oikein tietänyt, kenelle se oli\npyhitetty. Hänen kätensä hivelivät pylväitä. Ne tuntuivat kylmältä\nkosketella, mutta silloin hän hätkähti, kun huomasi kulmapylvään,\njoka tuntui käteen kuin vanhan tammen kuori. Häntä puistatti,\nja samassa hetkessä hän tiesi, että hän seisoi Heran temppelin\nluona. Sillä hänen isänsä oli kertonut hänelle tuosta ainoasta\nvanhasta puupylväästä, jonka suojasta hänen äitinsä oli löydetty\nvastasyntyneenä, jumalattaren peplokseen käärittynä, paikalla\nkasvavien purppuravuokkojen alta.\n\n\"Nikarete!\" kuiskasi ääni hänen sisässänsä, ja hän polvistui ja\npainoi otsansa vanhaan puupylvääseen, jonka kymmenettuhannet kädet\nolivat kuluttaneet kiiltäväksi ja sileäksi. \"Nikarete, oi sinä minun\nrakas äitini, jonka sielu asuu tässä kaupungissa varjona varjojen\njoukossa, tässä sinä olet levännyt ja pienillä vastasyntyneillä\nkätösilläsi puristellut jumalattaren huntua. Oi sinä oma rakkaani,\nlähetä minulle ajatuksesi siitä syvästä pimeästä, jossa sinä vietät\naikaasi niinkuin sieni varjossansa. Hera sinut kapaloi, hänen\npylväänsä sinua suojasi. Siunattu olkoon jumalatar, joka oli sinulle\nhyvä.\"\n\nJa hän painoi huulensa lattealle kivelle, jolla hänen äitinsä kerran\noli levännyt.\n\nHän tuijotti yli juhlakentän kuunloihtimien valkean- ja\npimeänsekaisten piilojen. Hän näki uuden, valtavan temppelin jotenkin\nlähellä ja meni sinne ohi aidatun puuryhmän. Se oli vielä suurempi ja\nmahtavampi kuin Heran temppeli; sen juhlallinen paasiroukkio lepäsi\nuseammalla penkerellä. Ja sen päädyssä näkyi yhteen koottuna rivi\ntanakoita ja lyhytvartaloisia olentoja, jotka keskellä seisoivat\nvapaasti, mutta sivuseinien puolella kyyristeleivät katonreunan\nalle ja päädynkulmassa olivat puoleksi makaavassa asennossa,\nnojaten kyynärpäihin ja polviin. Hän ei tietänyt, mitä nuo monet\nkuvat merkitsivät; mutta silloin tällöin sattui kuunvalo joillekin\nkalpeille kasvoille, joissa oli kumman elävät ja tuijottavat silmät.\n\nSiinä temppelissä paloi soihtuja sisäänkäytävän pylväitten välissä,\nmutta ketju sulki pääsyn. Mutta eräästä rakennuksesta lähelläolevan\nAltis-muurin toiselta puolelta kantoi yötuuli kitkerää paistinhajua.\nZeus oli saanut iltauhrinsa, ja papit pistelivät suihinsa osansa\nlihasta.\n\nTämän temppelin lähellä alkoi vilistä äänettömiä, mustia haamuja,\njotka kohoilivat kuun loisteessa. Mutta ne eivät voineet kävellä.\nNe seisoivat korkeilla jalustoilla liikuttamatta käsiään tahi\njalkojaan. Nuoria alastomia miehiä seisoi toinen jalka vähän\neteenpäin leväten. Ne olivat mustia tahi homeesta vihreitä; suuret,\ntummasti tuijottavat silmäterät oli upotettu valkeihin silmämuniin.\nHän näki niiden katseen välkähtelevän vastaansa. Useimmat seisoivat\nvähän pää kumarassa aivan kuin häntä katsellakseen. Eräällä oli\nkeihäs käsivarrellansa, toisella kiekko kädessä, toinen seisoi\nsormet ojennettuina ikäänkuin olisi heittänyt pallon, muuan piteli\noksaa sormissaan, toinen seisoi pidellen palkittua kukkoa vasemmassa\nkainalossaan. Korkeina ja vakaina seisoivat nuoret miehet tuijottaen\neteensä otsatukan hiuskierteiden alta. Muutamilla oli kumma, autuas,\nunohtuneen hymy, nukkemaisen jäykkä. Toiset näyttivät hautovan\nsanatonta surua, taivuttavan päätänsä neuvottoman surumielisyyden\nvallassa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: \"Niin, tässä on seppele,\njonka voitin, mutta mitä sillä teen? Mitä se auttaa, kun kuitenkin\nkuolen?\"\n\nIhmetellen kulki Narkissos patsaalta patsaalle. Pronssin väri\nvaihteli uudesta ja mustasta vanhaan sammalvihreään. Vanhimmat\nnäyttivät kankeilta kuin kummitukset, niiden polvet näyttivät jo\naivan taipumattomilta, kaulat olivat leveät ja litteät ja nyrkit\npuristettuina paksuja, kulmikkaita lanteita vasten. Toisilla oli\nvyötärö kuin ampiaisilla ja pienet kokoonkiristetyt polvet pienine\nlumpioineen; ne tuijottivat tylsästi hymyillen kuuhun pitkät\nlainehtivat tekotukat ulottuen alapuolelle litteitä kasvoja.\nMarmorikuvia siellä oli vain harvoja; usein oli sade huuhtonut niistä\nvärin, ja ne täplät, jotka olivat jäljellä, olivat kuin rupea tahi\nihottumaa. Uudet kuvapatsaat liikkuivat enemmän, ne olivat elävämpiä\nja mieleltänsä synkempiä. Mutta kaikki ne seisoivat täydessä miehen\nalastomuudessa, ilman päähinettäkin. Vain pieni pyöreä suojaliuska\npisti esiin yli päälaen. Varjostin oli liikkuva. Hän kuuli sen\nkitisevän ja natisevan yötuulessa. Se oli epäilemättä suojana sadetta\nja lintujen likaamista vastaan. Siinä istui paraikaa iso lintu --\nhuuhkaja, jonka silmät loistivat fosforimaisesti. Kun hän läheni,\nlähti se lentoon ja poistui pitkin, villanpehmein siivenvedoin.\n\nKun Narkissos nyt kulki keskellä näitä tuijottelevien nuorukaisten\nkuvapatsaita, muisti hän oman kuvansa sellaisena kuin oli nähnyt sen\nPan-jumalan kuvastimessa. Siinä oli voimistelijoita, jotka olivat\nherättäneet huomiota ja voittaneet ja nyt seisoivat täällä pronssiin\nvalettuina tahi kiveen hakattuina jälkimaailman ihailtavina. Hän\nkumartui jalustan ääreen ja näki siihen hakatut kirjaimet, joista\nkokoamalla sai voittajien nimet. Sitten hän ojentautui suoraksi\nja katseli niistä itseään. Ne olivat melkein kaikki toistensa\nnäköisiä ja näyttivät olevan kaikki samaa kaunista ja säännöllisesti\nkasvanutta sukua. Hän olikin kuullut, että vasta kolmen voiton\njälkeen voimistelija sai omat kasvonpiirteensä. Mutta ruumiit\nolivat samannäköiset kuin hänenkin. Hän kulki tarkastellen rinta- ja\nhartialihaksia ja vertaili itseensä. Hän katsoi ensi kertaa kuvaansa\nnuorista miehistä ja tunsi rintansa paisuvan ajatellessaan, että\nhänellä oli sama ruumiinrakennus kuin näillä ruumiinvaltiailla ja\nvoittajilla.\n\nHän oli tullut ohi pitkän, matalan pylvässalin ja näki nyt edessään\nuuden rivin pronssipatsaita, ei atleetteja, vaan piikkipartaisia,\nkypsyneitä miehiä. Parvekkeella niiden takana oli useita pieniä,\nmatalia pylvästaloja rivissä. Narkissos kumartui löytääkseen\npiirtokirjoituksia.\n\n\"Älä vaivaa silmiäsi!\" sanoi äkkiä ääni hänen takanansa. \"Odota\npäivänvaloa. Seisotko tässä, vieras, ehkä harmittelemassa rahoja,\njoita sinun tahi omaistesi on pitänyt suorittaa näille rankaiseville\npronssiukoille?\"\n\nNuori mies oli pysähtynyt hänen rinnallensa. Narkissos vastasi\nhänelle:\n\n\"En tiedä, mistä rankaisevista pronssiukoista sinä puhelet.\"\n\n\"Seisot Zeus-kuvien edessä, ystävä. Ne valetaan kaikilta niiltä\nsaaduista sakoista, jotka rikkovat kilpaleikin sääntöjä. Oletko ollut\nPelopsin lehdossa vai aiotko sinne katsomaan puuta?\"\n\n\"Mitä puuta?\"\n\n\"Pyhää. Sitä, joka punoo seppeleen voittojamme varten.\"\n\n\"En tunne sitä, vieras. Olen ensi kertaa Olympiassa.\"\n\n\"Minä halajan nähdä, onko siinä runsaasti lehviä tänä vuonna.\nLähettäkäämme me kaksi yhdessä se toivotus, että siinä olisi oksa\nsinun ja minun päälakeni varalle.\"\n\nNarkissos katseli muukalaista. Hän oli pitkä niinkuin hän itsekin,\nmutta koko joukon vanhempi, lyhyissä pukimissa ja avopäin. Hänen\nhiuksensa eivät kiiltäneet voiteesta, vaan lepäsivät kuin ohut,\ntumma varjokypärä pään ympärillä, ja täysiparta kiersi hänen vankkaa\nleukaansa kuin kypärän nauha. Kuunvalo loisti kapeihin, mustiin\nkulmakarvoihin ja syvällä piilevään silmäpariin.\n\n\"Minä olen lakedaimonilainen Leonidas, Anaksandrideen poika\",\nsanoi hän. Mutta Narkissoksella ei mielestään ollut mitään nimeä\nannettavana vastaukseksi. Ääneti hän kulki hänen jäljessään, kunnes\nhän pysähtyi puun eteen, joka oli yksinäinen ja matala, mutta jossa\noli monta hopealta hohtavaa oksaa.\n\n\"Miks'ei pyhän öljypuun ympärillä ole aitausta?\" kysyi Narkissos.\n\"Senhän voi ryöstää tyhjäksi kuka tahansa.\"\n\nToinen hymyili.\n\n\"Koetappas, ymmärtämätön nuori mies. Etkö tiedä, että nämä pyhät\noksat saa leikata vain poika, jolla on molemmat vanhemmat elossa,\ntarkoitukseen pyhitetyllä kultaisella veitsellä? Varkaan sormet\neivät koske tähän puuhun, josta kunnian lehvät kasvavat yli koko\nHellaanmaan. Seppele näitä lehtiä ei häpeä edes meedialaiskuninkaan\njalokivistä säteilevää tiaraa. Kumarru pyhän puun edessä ja toivota,\nniinkuin minäkin, että se kerran antaisi koristeen sinun ohimoillesi.\"\n\nNarkissos noudatti hänen esimerkkiänsä. Hän kumarsi ja tarttui\nkunnioittavin käsin kapeihin hopeanharmaihin lehtiin ja painoi niitä\notsalleen. Hän ajatteli äitivainajaansa, hän rukoili häntä ja niitä\njumalia, jotka asuivat pyhällä juhlakentällä, ja hän tunsi huminan\nKronos-harjulta täyttävän sielunsa niinkuin syvän hartauden.\n\n\n\n\nVIII.\n\nAfroditen esipiha.\n\n\nNarkissos ja vieras poistuivat pyhän öljypuun luota.\n\n\"Menetkö nyt Afroditen luokse?\" kysyi Leonidas.\n\nNarkissos hätkähti ja punastui.\n\n\"Ei kukaan ole minulle sanonut, että Afroditella on temppeli täällä.\"\n\n\"Tuskinpa kukaan on sinulle sitäkään sanonut, että täällä myös\nsyödään ja juodaan.\"\n\n\"Onko hänellä siis oma talonsa?\" kysyi Narkissos.\n\n\"Missä on paljon ihmisiä, siellä hänellä aina on asuntonsa.\nEi auta, että me helleenit suljemme hänet pois pyhätöistä ja\npidämme sopimattomana palvella häntä niissä. Barbaareilla on niin\nyksinkertainen käsitys koko asiasta, että he eivät suinkaan pidä\nsitä jumalille epämieluisena, koskapa sekä pääskyset että kyyhkyset\nja muut eläimet pelotta toimittavat parittelunsa jumalain huoneissa\nja pyhissä lehdoissa. Mitä eläimet rankaisematta uskaltavat, sen\nvoinevat ihmisetkin. Se näyttää minusta kuitenkin olevan huonon tavan\nheikko puolustus. Sillä me ihmiset kerta kaikkiaan emme ole eläimiä.\"\n\n\"Mihinkä siis viet minut, jollei hänellä ole temppeliä?\"\n\n\"Oh, koko yöhän on hänen temppelinsä. Lakedaimonilaisena en palvele\nhäntä erittäin ahkerasti, mutta yön suon hänelle silloin tällöin.\nViehän hänen esikartanonsa kuitenkin kaikkien muiden jumalien\npyhättöihin.\"\n\n\"Haluan päästä kotiin nukkumaan\", sanoi Narkissos.\n\n\"Kaikkein parhaiten nukut Afroditen esikartanossa\", vastasi Leonidas.\n\"Tule, niin saat nähdä lesbolaisten tyttöjen tanssivan. Tahi\nKios-saaren neitojen -- niillä on siivet valkeissa kantapäissään ja\nrypäleet silmissään.\"\n\nNarkissos pudisti päätänsä ja loi silmänsä alas. Mutta Leonidas\ntarttui hänen käteensä ja veti hänet hymyillen mukaansa. Narkissos\nnäki viimeisen kuvapatsaan kuoppiinsa upotettujen silmien\naavemaisesti loistavan pimeässä. Se oli nuori pronssimies, joka\nseisoi etukumarassa, niinkuin olisi äsken heittänyt pallonsa tahi\nmuun heittoaseen hamaan iäisyyteen ja nyt seisoi tuijottaen maalia,\njohon ase ei koskaan päässyt. He kulkivat nyt korkean Altis-muurin\nläpi keskelle honkien pihkaista henkäilyä. Kaikki humisi heidän\nympärillään. Kuunvalo makasi maanpinnalla vapisevina täplinä, jotka\nsilloin tällöin kertyivät fosforimaisiksi roihuiksi. Oli kuin olisi\ntulessa kulkenut. Narkissos tunsi sydämensä takovan kämmentänsä\nvasten, jota hän painoi rinnalleen. Hän antoi puoliunessa vetää\nitseään eteenpäin tuntien suloista ja unteloa uteliaisuutta.\nHonkametsä lauloi hänelle kehtolaulua.\n\nHetkinen tämän jälkeen oli Leonidas vienyt hänet isoon,\nepämääräisen näköiseen huoneeseen, jota vain heikosti valaisivat\nkiinto-kandelaaberit, joiden pienet öljyliekit ryömivät pylväitä ylös\nja alas niinkuin olisivat olleet tulikärpäsiä tahi kiiltomatoja.\nRaskas ilma oli täynnä omituisen kiihoittavaa tuoksua, joka muistutti\nhänelle muutamia väkeviä vuorikasveja, joita hän löysi laitumilta ja\njoiden väkevä tuoksu oli niin voimakas, että se ei tahtonut sormista\nlähteäkään, jos kerta oli niihin koskenut.\n\nNarkissos tarttui päähänsä tuntiessaan tuon huumaavan väkevän\ntuoksun. Hänen seuralaisensa laski hänen kätensä ja kuiskasi:\n\n\"Täällä ei tanssita enää. Täällä on vain uhriaika. Katsele nyt\nympärillesi esikartanossa ja valitse makusi mukaan. Kun olet tottunut\nhämärään, voit erottaa kaikki kasvot. Vierasvaraiset tytöt ovat\nhyvin erilaisia, mutta useimmat ovat kauniita. Ja vastanypityitä. Et\nlöydä haiventakaan heidän käsivarsissaan ja säärissään tahi heidän\nvalkeassa helmassaan. Ennenkuin olet täällä koettanut, et tiedä, mitä\nrakkaus on.\"\n\n\"En tiedä ollenkaan\" -- änkytti Narkissos.\n\n\"Ei tarvitse tietää mitään. Anna vain uhrisi.\"\n\n\"Mikä uhri?\"\n\n\"Jollei sinulla ole uhrirahoja mukanasi, niin ota tämä, se ei ole\nliian suuri ensi uhriksi.\"\n\nNarkissos tunsi rahan, pienen, paksun ja sileän palasen hopeaa\npainettavan käteensä. Hän otti sen neuvottomana käteensä:\n\"Uhrirahoja?\" mumisi hän.\n\n\"Niin, kun löydät tytön makusi mukaisen, niin heitä se hänen\nhelmaansa. Hyvää yötä, ja Afrodite olkoon sinulle armollinen.\"\n\nNarkissos seisoi yksin raha kädessään. Huone hänen ympärillään oli\nlabyrintti varjoja. Ne nousivat, ne vaipuivat, ne katosivat. Kasvoja\nvälähteli esiin pienten öljylamppujen tuikahdellessa, jotka milloin\nhävisivät kuin olisi ne puhallettu sammuksiin, milloin syttyivät\nuudelleen. Hän kuuli kuisketta läpi yön erottamatta yksityisiä\nsanoja, jotka milloin tukehtuivat suudelmain huokauksiin, milloin\nnousivat korkeiksi huudoiksi. Silloin tällöin tuli huudosta fanfaari,\nraikuva riemuhuuto. Kuului siltä, kuin olisi joku vääntelehtinyt\ntuiman tuskan kourissa tahi niinkuin joku olisi ollut murhaajan\nkäsissä.\n\nHämmentyneenä hän hapuili eteenpäin lyhyin askelin. Hänen jalkansa\nhipoi varjoja, jotka makasivat maassa, ja varjoja, jotka istuivat\nylhäällä kumarassa. Hän voi erottaa kokonaisia rivejä nuoria tyttöjä,\njotka odottivat. Niiden puvut loistivat. Kukkaseppeleitä oli heillä\npäässä. Käsivarret lepäsivät helmassa, jalat olivat ristissä. Toiset\nistuivat polvet korkealle kohotettuina ja leuka niillä leväten, kädet\nkierrettyinä säärten ympärille. Silmät tuijottivat suurina tahi\ntylsinä suoraan eteensä. Hänen mielestään ne muistuttivat tuolla\nulkona olevien kuvapatsaiden upottamalla tehtyä katsetta. Silloin\ntällöin syttyi äkkiä joku silmäpari salamaksi, joka sattui häneen\nkuin nuoli. Tahi kaksi käsivartta ojentui häntä kohden, ikäänkuin\nsiinä olisi ollut nöyrä rukoilija, joka anoi jumaluutta avukseen. Ja\njumaluus -- oli hän itse.\n\nNarkissos loi ujona silmänsä alas ja siirtyi syrjään. Aina väliin\nhän kohtasi muita etsiviä olentoja, jotka kulkivat tytöstä tyttöön,\nkumartuivat tirkistämään silmäpariin tahi tuntemaan tukan tuoksua\nniinkuin kukan. Hän kuuli heidän kuiskaavan ja kutsuvan ja saavan\nvastauksia: Klykso! -- Anaksilla, missä olet? -- Glysippe! -- Täällä,\nGlysippe on täällä. -- Klykso odottaa. -- Neandros, sinäkö siellä\nolet? -- Timanthos, etkö tule?\n\nHänestä tuntui jo, kuin hän olisi kulkenut koko iäisyyden tässä\nvarjojen maassa. Silloin tällöin helähti jokin aivan kuin ketjut\nja kuului kuin metallin kilahdus. Ja puoleksitukahdutetut huudot\nleikkasivat pimeää kuin yökköjen äänet. Afroditen esikartano oli\nniinkuin jokin Manala. Olivatkohan vieraanvaraiset tytöt ehkä itse\nkuolonseireenejä, jotka odottivat pusertaaksensa elämän nuorista\nmiehistä? Mitä ne hänestä tahtoivat? Mitä hänellä oli siellä\ntekemistä? Oli tukalaa niinkuin väkevässä unikukkien tuoksussa.\nÖljysydämet kärysivät. Ja tämä haju, jota hän ei koskaan ennen\nollut tuntenut. Ei löyhkäinen kuin vuohten ja kuitenkin väkevä ja\nkiihoittava niinkuin lauman, jota hän ei ollut paimentanut ja jonka\nkeskellä hän oli ensi kertaa.\n\nHän hieroi rahakappalettansa sormiensa välissä ja siirtyi tytön luota\ntoisen luo. Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan sanonut hänelle\nmitään. Mutta silmiä kääntyi häneen päin, niinkuin olisi siinä ollut\nmykkiä väijyviä kissoja, jotka voivat hypätä hänen niskaansa. Ja hän\npakeni säikähtäen.\n\nVihdoin hän pysähtyi erään olennon eteen, joka istui kasvot\nkätkettyinä käsiin, puettuna tummaan, veripunaiseen kankaaseen ja\nraskas, musta tukka hajallaan pitkin selkää. Hän olisi voinut luulla\nsiinä istuvan kuolleen. Se ei hengittänyt, se ei liikkunut. Mutta\nhiuksista lähti kuin pilvi tuntematonta, huumaavaa hyvää tuoksua.\nHän antoi päänsä painua yhä enemmän ja enemmän. Tuoksu oli väkevämpi\nkuin kuusaman -- makeampi, mutta myös kirpeämpi. Tukka näytti\nliikahtelevan ja aaltoilevan, kuin se olisi ollut pilvi. Hän antoi\nkätensä laskeutua tälle pilvelle ja tunsi sen äkkiä sormiensa alla,\nkylmänä ja sileänä kuin kalan nahan.\n\nMutta olento pysyi yhä liikkumatta. Se ehkä ei elänyt. Hän puristi\nsormillaan ja tunsi pääkallon pyöreän muodon tukan alla. Niin hän\nnosti kätensä, joka piti hopeakappaletta, antoi sen taas hiljaa\nvaipua ja raha putosi peitettyjä kasvoja kannattavien käsien väliin.\n\nHän ei kuullut rahan putoamista hänen helmaansa. Mutta nyt hän\ntiesi uhranneensa. Ja nyt hän tahtoi kiiruhtaa pois Afroditen\nesikartanosta, tuosta kummasta varjojen labyrintista, jonka huutoja\nja varjojen leikkiä hän ei ymmärtänyt.\n\nSilloin yht'äkkiä käsi tarttui häneen yhtä pettämättömän varmasti\nkuin se, millä kissa tarttuu saaliiseensa. Tämä käsi tarttui\nhäneen niin, että pistävä kipu säteili joka taholle. Mutta hän\nei huutanut. Hänen molemmat polvensa kolahtivat lattiaan. Hän\nvirui purppurapukuisen olennon edessä kuin sfinksin, joka, painaa\nkyntensä saaliiseensa, jonka se aikoo, syödä; tämä painoi kyntensä\nhänen sydämeensä, niin että se oli pysähtyä. Hän tuijotti kahteen\nloistavaan ja luonnottoman suureen silmään, jotka olivat niinkuin\näkkiä reväistyt auki pitkän pitkästä unesta. Hänen suunsa oli kuin\nleveä verinen haava; huulet erkanivat toisistaan ja hampaat loistivat\nniinkuin pedon.\n\n\"En koskaan\", kuiskasi hän murteella, joka oli vieras ja kuului\nkarkeammalta kuin hänen omansa, \"en koskaan ole vielä odottanut näin\nkauan. Olin nukahtanut surusta, että jumalatar oli unohtanut minut.\nMutta tämä hopea minut herätti. Se on painavaa ja hienoa -- tunnen\nettä se on Laurionin hopeaa. Oletko Ateenan miehiä?\"\n\n\"En\", änkytti Narkissos, ja kääntyi hänen hengityksensä tieltä, jossa\noli ahnas veren ja lihan tuoksu.\n\n\"Kyllä minä hopean tunnen -- tunnustele!\" jatkoi hän, tarttui hänen\nkäteensä ja vei sen nilkallensa. Hänen sormensa tarttuivat siihen ja\ntunsivat renkaan toisensa jälkeen, kehän toisensa alla, raskaita,\nvahvoja, kierrettynä ympäri nilkan, joka oli sileä ja pyöreä ja\ntuntui käteen paksummalta ja täyteläisemmältä kuin hänen. Näistä\nnilkkarenkaista hän muisti mitä Hermofantos oli kertonut vierasten\nkansain tavoista: joka kerta kun jotakin gindanilaisnaista mies\nrakastaa, sitoo hän nahkaisen renkaan nilkkansa ympärille, ja se,\njolla on useimmat renkaat, saa myös sen maineen, että hän on paras ja\nerinomaisin nainen, koskapa häntä useimmat miehet ovat rakastaneet.\nHermofantos oli kertonut eräästä, jonka jalat aina polviin saakka\nolivat silopintaisten ohuiden ja kapeain renkaiden peitossa.\n\nNarkissos laski sormillaan hopearenkaat, niitä oli viisi. Mutta\ntoinen nilkka oli tyhjä, ja sen pyöreä ja viileä, käärmeensileä pinta\ntuntui melkein ilkeältä.\n\n\"Miksi sinulla on niin kylmät kädet?\" kysyi tyttö. \"Jos lämpöä\ntarvitset, niin tule!\" Ja hän tarttui hänen kumpaankin käteensä\nja laski kämmenet kuin maljat kummallekin rinnallensa. Ne olivat\nlämpimät kuin kaksi auringonpaahtamaa omenaa. Niiden nuput paisuivat.\nMutta Narkissoksen kädet pysyivät yhtä kylminä. Ihmisen utarehan\nhänen kädessään oli.\n\nPettyneenä tyttö antoi hänen kätensä vaipua ja painoi kasvonsa hänen\nkasvojansa vasten. Mutta hänen poskensakin olivat kylmät.\n\n\"Kummallinen ihminen\", kuiskasi hän, \"sinä olet kylmä kuin sammakko.\nMitä sinä teet Afroditen esikartanossa, kun olet sairas etkä voi\nlämmetä?\"\n\nNarkissos ei vastannut. Veri hänen suonissaan hyytyi, hänen ruumiinsa\njokainen säie kutistui. Yht'äkkiä hän muisti äitiänsä, joka oli\nlevännyt tuolla kuunvalossa Heran pylvään suojassa. Täällä oli hänen\nsyntynsä. Äidin äiti oli ollut yksi näitä vierasvaraisia tyttöjä\n-- oli istunut täällä kyyristyneenä ja odottanut hopean putoamista\nhelmaansa -- hän oli uhrautunut Afroditen palvelukseen ja heittänyt\nelämänsä hedelmän luotansa -- avuttoman äskensyntyneen pienen elämän,\njota ei armahtanut rakkaudenjumalatar, vaan jumalien kuningatar.\n\nHän näki hänet edessään: Hän istui yhä täällä odottaen. Tässä\nsikiämisen hämärässä luolassa, jossa ruumis haki ruumista --\neläimellisesti kuin vuohien läävässä, johon pukit päästettiin. Ja\nyht'äkkiä häntä iljetti kaikki -- vieraan naisen väkevä hengitys,\nhänen tukkansa tuoksu ja hänen pyöreiden, lihavien jäsentensä\nmaidonmakeus. Ilkeä tunne kasvoi, kun nainen veti hänet takaperin\nsyliinsä, sisälle varjoon, minne öljylamppujen valo ei näkynyt. Hänen\nkätensä hiipivät pitkin hänen ihoansa -- niinkuin sisiliskot, tuntui\nhänestä.\n\nNainen tarttui pieneen viiniastiaan ja vei sen hänen suullensa, mutta\njuoma, joka hänen hampaittensa lomitse virtasi, oli kitkerää ja\nhapanta, eikä se häntä lämmittänyt.\n\n\"Suuri, kylmä poika\", kuiskasi hän. \"Millä sinä olet suututtanut\njumalattaren? Olethan kuitenkin mies. Tulehan, tule!\" Ja hän tarttui\nhänen päähänsä ja painoi sen helmaansa. Yhä enemmän Narkissosta\nellotti. Iljettävä haju kuin myrkyllisistä yrteistä kierteli hänen\nkasvojansa. Hän riistihe irti ja nousi horjuen. Ja tyttö päästi hänet\nkiukuissansa hyväilyjensä hukkaanmenosta ja sylinsä tehottomuudesta.\n\n\"Mene\", sanoi hän kirkaisevan terävästi. \"Mene, raukka, jonka\njumalatar on kironnut. Häpeä vaahdosta noussutta jumalatarta. Joudu\njo tiehesi! Mutta odotahan! Ota häpeää tuottava uhri mukanasi.\nHopeasi myrkyttäisi sylini. Afrodite sylkäisee sen takaisin\nsilmillesi. Mene! Satyyrien ja pukinjalkain keskellä lienee\nolosijasi.\"\n\nNarkissos seisoi vavahtelevin jaloin. Hän kääntyi selin mennäkseen.\nNiinkuin kiven tunsi hän hopearahan iskevän selkäänsä. Ja niin hän\nhoippui pois haamujen välitse. Useimmat lamput olivat sammuneet.\nKirkaisut ja kuiskaukset olivat lakanneet. Unen hengitys tuntui\nhuoneessa. Lattia oli täynnä makaajia. Sieltä täältä kuului kuorsaus.\nKun hänen hapuilevat jalkansa olivat kompastua nukkuviin, kuului\nhillittyjä, unisia haukkumasanoja.\n\n\n\n\nIX.\n\nKilpajuoksu.\n\n\nKun hän vihdoin osasi uloskäytävälle ja jälleen seisoi ulkoilmassa,\npudisti hän kuumuuden ja unen hengen päältänsä niinkuin pahan näön ja\nseisoi taivaan alla ja puhdisteli sisäistä ihmistänsä. Tähdet olivat\nalkaneet sammua. Hän kääntyi kohden aamunkoittoa, joka ruusunkalpeana\nja kullankimmeltävänä nousi yli honkain huippujen ja täytti\njuhlakentän lakaisevalla tuulenhengellä.\n\nHän meni jälleen sisälle. Temppelit näyttivät pienemmiltä. Päivä\nteki niistä todellisia. Valo sytytti värejä pylväiden yläpuolelle\nja päätyihin. Sini ja puna tekivät täyteläisiksi ja juovikkaiksi\nraskaat savenväriset paadet. Näytti siltä, kuin olisi tuoretta verta\nsivelty poikkivuoliin ja juossut alaspäin katonräystäiltä. Kattokouru\noli täpötäynnä riviin aseteltuja leijonanpäitä, jotka avoimine\nkitoineen ja sinisine harjoineen näyttivät eläviltä. Palmukoristeet\nja meanderkiehkurat värittelivät aamuruskon, rusosormisen Päivänpojan\nkädet. Ylhäällä vahvaväristen päätykuvien takana oli pohjana\ntummansininen taivas.\n\nKukonlaulut kiirivät jo yli juhlakentän. Altis-muurin takaa alkoi\nsinistä savua nousta telttakaupungista ja monista neliseinäisistä\nrakennuksista. Kuvapatsaat näyttivät menettävän salaperäisen\nelämänsä päivänvalossa. Lahorastaita istui viheltämässä niiden\npäiden viirilevyillä. Kuului karjan ammumista, ja kyyhkysiä lenteli\nkukertavina kaarina yli aarrekammioiden pienten pylväshuoneiden.\nTemppelien aitaukset olivat avoimia, ja valkopukuisia pappeja seisoi,\nvarjostaen silmiänsä käsillänsä, tarkkaamassa lintujen lennon\nenteitä. Korkealla Äitiin yläpuolella liitelivät Zeuksen suuret\nvillikotkat; ne kaartelivat Olympon herran temppelin ympärillä\nja hänen suuren piha-alttarinsa yläpuolella, niinkuin olisivat\nhengittäneet sisäänsä tuoksua uhriverestä, jota oli vihmottu hänen\nkunniaksensa kauas ylt'ympäri suurelle tuhkaläjälle.\n\nNarkissos silmäili itseänsä, ja hänestä tuntui, kuin yön likainen\npimeä olisi vielä ollut takertuneena hänen käsiinsä ja pukuunsa.\nHän kulki kappaleen ylös Kronionin rinnettä voidakseen nähdä\nkokonaisuudessaan Olympian, joka aukeaa avarana joka taholle --\nÄitiin ylväiden temppelien ympärillä olevan telttakaupungin. Hänen\nkatseensa sattui Stadionin pitkähköön laaksoon sitä ympäröivän vallin\nsuojassa. Ja sen takaa kiilsi Alfeios-joen kapea vesivyö leveässä,\npuoleksi kuivaneessa uomassaan.\n\nSilloin hän riensi nopeasti jokea kohti, jolle jo monet aamuvirkut\nnuorukaiset kiiruhtivat. Niinkuin nekin hän heitti vaatteet yltänsä\nja kylpi raikkaassa juoksevassa vedessä, auringon hehkuessa hänen\nnuorilla jäsenillään ja säkenöidessä hänen vettävaluvassa tukassaan.\n\nEi ollut enää aikaa uneen. Hänen tullessaan oli isä jo ylhäällä ja\nriensi hänen kanssaan muun joukon mukana Gymnasioniin ja palestralle.\nHarjoitukset olivat jo täydessä vauhdissa. Siellä vilisi alastomia\nnuoria miehiä, jotka olivat laskeneet vaatteensa pylväskäytäviin ja\nnyt pyöriskelivät keskellä aamupäivän paistetta. Muutamat muokkasivat\nmaata, toiset juoksivat mittanauhat käsissään ja mittasivat ratoja\nja kutakin hyppyä. Atleetit jakautuivat ikäluokkiin. Kaikkialla\neri ryhmissä seisoi täysipartaisia tarkastusmiehiä pitkät viitat\nheitettyinä vasemman olan yli, rinnan oikea puoli paljaana. Sauva\nja pitkä pajuvitsa käsissään he puuttuivat harjoituksiin, oikoivat\nja komensivat, kiihoittivat huudahduksillaan, pysäyttelivät ja\nesittivät vastaväitteitä. Öljyä tiukkuen painijat kävivät toisiinsa\nsyliksi, tarttuivat toisiansa ranteisiin, niin että lihasvoima heidän\nruumiissaan virtaili tasaisin aaltoiluin. Nyrkkeilijät vastasivat\nhyökkäyksiin hihnoihin kierretyillä käsillään. Kilpajuoksijoita\nvilahteli edestakaisin, ja käsipainot antoivat lähdölle ja askelelle\nvinhemman vauhdin.\n\nKaikki pylväskäytävät täyttyivät katselijoista, jotka äänekkäästi\ntekivät huomautuksiaan harjoituksista ja taistelevista. Kulmauksissa\nmakaili miehiä heittämässä noppaa ja lyömässä vetoa. Huudahduksia\nsateli ristiin rastiin.\n\nNarkissos ei uskaltanut kisakentälle, mutta avoimin silmin hän\nseisoi ahmien liikkeitä ja tarkkasi juonia ja väistöjä, joita hän ei\ntuntenut. Hänen isänsäkin, jolla oli vain vähän koulutusta, seisoi\nja painoi mieleensä, mitä näki, ja oli harmissaan, että niin monta\nvuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Olympiassa, ja\nettei ollut antanut pojalle järjestelmällisempää opetusta.\n\n... Aurinko oli korkealla taivaalla, ja virta kääntyi Altista kohden.\nJuhlaleikit piti aloitettaman kilpailulla signaalinpuhaltajain\nvälillä. Juhlakentälle vievä portti oli melkein mahdoton saavuttaa.\nSisäpuolella näkyi pitkiä, suoria kullankiiltäviä salpinkseja\njoukon päitten yläpuolella. Ne lähettivät korkealla rämiseviä\npronssihuutojansa kohden sinistä taivasta, ja kaikuna kuului\nHippodameian haudalta ja Pelopsin lehdosta, Stadionilta, Zeuksen\nalttarilta ja Kronos-kukkulalta vastauksia toisista torvista,\njoiden etäisyyden voi erottaa äänen kovemmasta tahi hiljaisemmasta\nraikunasta. Koko juhlakenttä oli täynnä. Muurien vierillä, joka\npuun alla ja kaikilla temppelien astimilla seisoi helleenejä\nkuuntelemassa. Torvien vuorolaulu nousi korkeiksi, valkeiksi\nhuudoiksi, jotka tuntuivat sulavan itse hehkuvaan aurinkoon ja\npainuivat mataliin ulvahduksiin, joiden valitus tuli niinkuin pedon\nkeuhkoista. Välihetkinä kuului kilpahevosten hirnuntaa. Vihdoin\nyhtyivät kaikki puhaltajat yhteiseen fanfaariin, moniäänisenä\nkohisevaan ylistykseen paikan jumalille; se oli Olympieion täynnä\nvahvaa pauhua, joka sai kaikki kuulijat vavahtelemaan -- sen pohjalla\noli kuin sitä maanjäristysten kaikua, joka asui Zeuksen temppelin\nkallioperustassa ja aikain varrella niin usein oli saanut koko\njuhlakentän vapisemaan ja pyöreät pylväät vyörähtelemään niinkuin\npinon rahoja, joka kaatuu.\n\nAtleetit rupesivat järjestymään paikoillensa Zeuksen valtaisen\nalttarin ympärille. Härät seisoivat jo polvia myöten tuhassa ja\nmylvähtelivät aavistaen kohtaloansa. Sillä roviot ja vuosisatojen\npolttouhrit olivat jättäneet hajunsa jäljelle. Papit käärivät ylös\nvaikeitten viittojensa helmoja. Heidän apulaisensa riippuivat\neläinten sivuilla vääntäen sarvista, jotta saisivat kurkun aurinkoa\nkohti. Alttarilla palava tuli kärysi karvoista, joita leikattiin\nuhrieläimen otsasta ja heitettiin liekkeihin. Ja kun raskaat, leveät\nveitset yhdellä iskulla viilsivät poikki eläimen kaulan, hulvahti\nveri mustana kuin hämmennetyistä lähteistä aurinkoon ja virtasi\nsuureen tuhkaläjään. Eläimet kaatuivat ja upposivat puoleksi. Mutta\nvaltavat turvat avattiin, kidat reväistiin auki ja veitsi leikkasi\nsieltä kielen -- se oli kuuma ja ryhmyinen ja vielä käyrä viimeisestä\nkuolonmylvähdyksestä.\n\nAtleetit astuivat esiin ja pistivät oikean kätensä haaleaan\nvirtaan. He ojensivat sen alttaria kohden ja vannoivat kautta Zeus\nHorkioksen, että heillä oli oikeus taistella rehellisesti ja ilman\nvilppiä. Rivi astui esiin ja marssi pois annettuaan valansa. Silloin\nmenivät eliläisten kisojen tuomarit tutkituttamaan itseänsä: oliko\nsyntyperä helleeninen, oliko suku vapaa, oliko siinä verenvikoja.\nLakedaimonilaiset tulivat marssien huilut etunenässä ja tahdissa\nkumajavin askelin. Tuli myös kulkue kilpajuoksijoita täysissä\nvarustuksissa. Haarniska kilahteli heidän lanteillaan, luulistat\nlöivät toisiinsa, ja pyöreitten kilpien reunoista kuului alituinen\nhopeanheleiden kulkusten soitto.\n\nVielä viimeinen koe oli \"karaistujen\" kestettävänä. He menivät\nPelopsin ikivanhalle hautakummulle, joka oli humajavien honkien\nkeskellä. He riisuutuivat alasti ja asettuivat seisomaan kaksittain\neri suunnille kääntyneinä ja alkoivat ruoskilla suomia toistensa\nselkiä, kunnes veri tihkui iskun jäljiltä ja joka lyönti sai punaisia\npisaroita satamaan sankarin maalle.\n\nJuhlaleikit alkoivat.\n\nNarkissos oli hopeauurnasta vetänyt arvan kilpajuoksuun -- ainoaan\nleikkiin, johon hän uskalsi ottaa osaa.\n\nKestävyysjuoksun matkana oli stadion edestakaisin kahteentoista\nkertaan. Kun hän seisoi juoksuradalla, joka pitkänä ja sileänä\nlevisi ihmisjoukon peittämien rinteitten välissä, ja merkinannon\njälkeen syöksyi suoraan eteenpäin aina samalla tavalla kiertääkseen\nkäännöspylväät ja mielessä vain jatkaa, kunnes torvi antoi\nlopettamismerkin, tunsi hän, että juoksu oli sekä helpompaa että\nvaikeampaa kuin hän oli ajatellut. Niin sileällä ja esteettömällä\nradalla hän ei ollut koskaan juossut. Jalka lensi yli tyhjän,\nei ollut kiveäkään langettamassa häntä, ei vähinkään maanpinnan\nkaltevuus kiihoittanut hänen katsettaan. Kävi unettavan\nyksitoikkoiseksi tuollainen siirtyminen askel askeleelta, kun oli\nvarmaa, että aina astui hiekan lujalle ja luotettavalle pohjalle. Hän\nvoi hyvin sulkea silmänsä, niin luonnostaan jalka liikkui.\n\nIlma suhisi säännöllisesti hänen rinnassaan. Kyynärpäistä koukistetut\nkäsivarret liikkuivat varmassa tahdissa edestakaisin. Jalat nousivat\naina samalla jännitysalalla. Hän tiesi, ettei saanut aluksi\nkäyttää liian suurta vauhtia ja sitten herpautua, vaan että tuli\nsäilyttää sama nopeusrytmi alusta loppuun. Senvuoksi hän näki aivan\nrauhallisesti useampain kiistaveljien kiiruhtavan ohitsensa ja\nlohdutti itseänsä sillä, että huima vauhti pian itsestään laantuisi\nja sijalle tulisi velttous, josta olisi huono seuraus.\n\nSilmät puoleksi sammuneina hän siis jatkoi samalla tasaisella\nvoimalla; hän oli laskenut nuo kaksi kertaa kuusi stadionia ja näki\navatessaan silmänsä, ettei vielä yksikään niistä, jotka olivat hänen\nedellänsä, näyttänyt hiljentävän vauhtia. Pitäisikö lisätä nopeutta?\narveli hän. Ei, päätti hän; juoksen samalla tarkkaan lasketulla\nponnella loppuun saakka. Jollen voita, täytyy minun luopua, sillä en\ntahdo pakahduttaa sydäntäni enkä palleaani.\n\nViimeisillä kierroksilla hän mielihyväkseen näki, että saavutti\nedeltäjiään. Hän sivuutti ne toisen toisensa jälkeen, kunnes oli\nensimmäinen. Mutta vain puolen stadionin päässä päämäärästä kuuli\nhän yht'äkkiä huohottavaa korskumista, niinkuin siellä olisi tullut\nhärkä laukaten. Askelet kumahtelivat yhä nopeammin, ja muutamaa\nsilmänräpäystä jälkeenpäin syöksyi juoksija niin läheltä hänen\nohitseen, että hän tunsi hänen polttavan henkäyksensä hivelevän\nposkeansa.\n\nNarkissos ei antanut tuiman kiihkon tarttua itseensä, vaan säilytti\nvauhdin tasaisena ja hänen kiistaveljensä saavutti päämäärän useita\njalkoja hänen edellänsä. Suosionosoitukset tervehtivät häntä, mutta\nNarkissos juoksi viimeisen palasen aivan samoin kuin oli juossut\nkoko ajan. Voittajan kasvoihin oli noussut veri, joka punersi\nsilmävalkuaisissakin, hänen rintansa huohotti, niin että kaikki\nkylkiluut nousivat näkyviin. Airut kuulutti fanfaarien soidessa hänen\nja hänen syntymäkaupunkinsa nimen. Hän oli kotoisin Elis-maakunnasta,\nja hänen ylpeät maanmiehensä käärivät hänet moniin peitteisiin. Rinta\naaltoili huopien alla kuin sairaan.\n\nEufranor odotti poikaansa ja laski viitan hänen harteilleen\nisällisellä hellyydellä.\n\n\"Sinä juoksit viisaammin kaikista, poikani\", sanoi hän. \"Istuin\nlakedaimonilaisen Leonidaan, Anaksandrideen pojan vieressä, joka\nsanoi: tuo nuori mies juoksee aivan liian hyvin juostakseen vain\nkilparadalla. Hänen täytyy voida juosta Taygetos-vuoren yli\npysähtymättä. -- Raakui varis juuri kun päämäärään pääsit\", lisäsi\nhän peläten kiitosta, jonka oli pojalleen antanut. \"Sitäpaitsi\njuoksit aivan kurjasti, jos jumala juoksuasi katseli. Hermes ei ole\nlainannut kantapäillesi siipiä.\"\n\nNarkissos katseli spartalaisten neitosten kilpajuoksua Heran\nkunniaksi, vähemmän uteliaisuudesta kuin eräänlaisen halveksumisen\nvallassa. Useat miehet ajattelivat niinkuin hänkin ja pitivät ylen\nuskallettuna, että naiset esiintyivät julkisesti. Naimisissa olevat\nnaiset eivät ollenkaan saaneet olla läsnä -- paitsi Demeterin\npapitarta. Vaimot voivat taistella kotonaan kielillään, ja sellaisia\nkilpailuja varten ei toimeenpantu juhlaleikkejä. Ja nuoria tyttöjä\nsaapui vain miehevästä Spartasta, jossa yksin naisetkin kasvatettiin\nkurissa ja kieltäymyksessä. Moni nuorista atleeteista piti arvolleen\nsopimattomana katsella tyttöjen esiintymistä. Nehän kuuluivat\noikeastaan Afroditen esikartanoon, unta edeltävään hämärään, ja\nonneksi ne eivät silloin voineet kilpailla miesten, vaan ainoastaan\noman vähäverisen sukunsa kanssa.\n\nHänen suunsa vetäytyi hymyyn, kun hän näki kuusitoistavuotiasten\ntyttöjen astuvan kilparadalle. Viitat putosivat luisuilta\nharteilta, ja saattoi nähdä niiden seisovan pienissä poimuisissa\nhameissaan oikea rinta paljastettuna, käsivarret ja jalat paljaina,\nkiehkuroina kiertelevät hiukset ulottuen kapealle niskalle. Iho ei\nollut ruskettunut ja rosoinen kuin atleettien, vaan kellertävä ja\nsileä -- ehkäpä nekin olivat puhtaiksi nypityt niinkuin ilotytöt\nAfroditen esikartanossa. Mutta vartalo niillä ei ollut kaunis.\nHeidän urheilunsa oli antanut heille oman leimansa. Miehistenkin\njuoksijain hartiat muodostuivat kapeammiksi ja sääret vahvemmiksi\naivan toisin kuin nyrkkeilijäin; täysin sopusuhtaiseksi kehitti\nruumiin vain viisiottelu, jossa joustavuus liittyi voimaan. Mutta\njo luonnostaankin olivat tytöt pitkäsäärisiä niinkuin jonkunlaiset\nkanat. Reidet olivat ylen pyöreät, polvet ylen litteät ja liiaksi\nkiinni toisissaan; säären alaosa liian lyhyt, nilkat kehittymättömät\nja jalat ylen litteät, pienet ja kömpelöt. Atleettien rinnalla\nhe olivat rumempi sukupuoli, sillä heissä ei ollut vähääkään\nnuorukaisen ruumiin joustavaa ja tarkkapiirteistä siroutta. Kun\nhe siinä seisoivat ja laskivat jalkapohjansa suoraan eteenpäin ja\naivan vierekkäin, ei viivoissa ollut mitään rytmiä -- he olivat kuin\nsuuria, matalia nukkia.\n\nKun he juoksivat, oli heidän keskinäinen erilaisuutensa paljon\nsuurempi kuin miesten. Itsekukin näytti vain rientävän eteenpäin,\nminkä jänteet ja lihakset jaksoivat, He hajaantuivat yli radan\nniinkuin olisivat olleet kilpaajuoksevia lampaita. He eivät\npysyneet suorassa linjassa eivätkä huolineet laskea terävimpiä ja\nlyhyimpiä kierroksia ja käänteitä. Muutamat kiitivät eteenpäin\nhuhtovalla nopeudella ja muutellen jalkojaan liian tiheään ja\nheilutellen käsiään kuin tuskassa. Pian olivat he kaukana toisistaan.\nMutta etumaiset väsyivät pian, heidän juoksunsa kävi lyhyeksi\nhengästyneeksi nykertämiseksi ja jäljessä tulevat saavuttivat\nheidät. Viimeisellä kierroksella oli se, joka alussa oli ollut\nviimeisenä, ainoa, joka juoksi tasaisesti ja rauhallisesti. Narkissos\nmyönsi, että tuo tyttö juoksi hänen mielensä mukaan -- säilyttäen\ntahtinsa alusta loppuun ja erikoisen tyynesti ja pyrkien päämäärään\nsitkeydellä, joka ennusti voittoa. Eikä kukaan toisista voinutkaan\nsaavuttaa häntä loppuponnistuksessa. Kaikki olivat lähteneet matkaan\nylen kiivaalla vauhdilla, joka herpautui. Pitkin, voimakkain heitoin\nsaavuttivat hänen jalkansa määräviivan, ja airuet kuuluttivat hänen\nnimensä.\n\nNarkissos tuskin uskoi korviansa kuullessaan sen. Nikarete,\nKleombrotoksen tytär Spartasta. Hän punastui, nousi ja meni\nvaistomaisesti sitä paikkaa kohden, jossa hän seisoi. Hänen äitinsä\nnäköinen hän ei varmaankaan ollut. Isältänsä hän oli kuullut, kuinka\nhentoinen ja hieno hän oli ollut, valkoinen pieni kukkanen kulkemassa\nyli maan. Mutta tämä Nikarete oli pikemminkin kuin karaistunut poika.\nHän näki omituinen tyytyväisyys mielessään, että hänen säärensä\nolivat hoikat ja joustavat ja että hänen varpaansakin olivat pitemmät\nkuin toisten nykeröt.\n\nYht'äkkiä hänen katseensa osui tytön silmiin. Hän ei huomannut, että\ntämän poskille nousi vielä voimakkaampi puna kuin juoksun aikana. Hän\nnäki vain silmäin valkean, ihmeellisen loiston, mutta väisti itse\nkatsetta niinkuin päivänvälähdystä.\n\nSitten hän käänsi tytölle selkänsä ja meni. Mitä olikaan\nlakedaimonilainen tyttönen niiden lukemattomien komeiden ja ihanain\nvoimailijain rinnalla, joita kuhisi hänen ympärillään joka taholla?\n\n\n\n\nX.\n\nBarbaarit.\n\n\nJuhlapäivät menivät Narkissokselta niinkuin sarja kultaisia ja\nhuumaavia unia.\n\nHarjoitusten ja erittäinkin juhlallisten kilpailujen katseleminen\ntuotti hänelle alati vaihtelevia kauneusiloja ja paljasti hänelle\nihmisruumiin joustavan koneiston kaiken rikkauden: lihasliikuntojen\nlainehtivan loiston, liikkeiden salamantapaisen hienouden, jäsenten\npiirteiden öljyloistoisen välähtelyn, katseiden voimakkaan tarkkuuden.\n\nKaikki antoi hänelle ainesta vertailuun ja itsetutkisteluun.\nMutta kun hän oikein yritti selvittää itselleen koko sen ihanain\nelinten järjestelmän, joka muodosti hänenkin ruumiinsa, meni hän\nkatselemaan alastomia kuvapatsaita, jotka tosin seisoivat kuolleina\nja liikahtamattomina eivätkä enää voineet käyttää jalkaa eikä kättä,\nmutta joissa joka jäsen ja paisunut lihas oli valettu tahi veistetty\nihmeelliseen, katoamattomaan muotoon.\n\nAfroditen esikartanosta hän pysyi kaukana. Joka ilta hän näki nuoria\nmiehiä häviävän mäntyjen keskelle, myrttiseppeleet hajuvedeltä\ntuoksuvilla kiharoillaan tahi ruusuja käsissään. He nauroivat ja\nsäteilivät viinin iloa ja kuiskailivat toisilleen hämäriä juttuja.\n\nMutta isänsä mukana hän meni seuroihin, joissa rapsodeja esiintyi\nlausuen Iliadin tahi Odysseian lauluja tahi Hesiodoksen runoja.\nJuhlaviikosta tuli koulu; hän sai kuulla paljon sellaista, jota\nhänen nuori mielensä janosi. Huilujen ja kitarain soitto lyhensi\nlepohetket kultaisin soinnuin ja suloisesti nyyhkyttävin sävelin. Kun\nnelivaljakkovaunut kiiltävin pyörin ja tanssivin kavioin ajoivat yli\njuhlakentän hevosradalle, riemuitsi katsojain joukko ja heitti kukkia\nylpeästi liehuville harjoille. Jokainen päivä nousi kuin uusi onni\njumalain kädestä.\n\nEufranor tapasi myös ystävänsä Hermofantoksen. Kunniavieraana hän\nasui Leonidaionissa yhdessä ylhäisten juhlalähettilästen kanssa.\nMissä ikänä hän liikkuikin, oli hänellä kuulijoita ympärillään.\nKaikki tahtoivat ammentaa hänen elämänkokemuksensa runsaudesta\nja kuulla hänen lääkäriviisautensa neuvoja. Mutta lääkkeisiin\nhänellä oli vähän uskoa. Luonnon tulee olla oma parantajansa.\nKohtuullisuutta ja ilmaa ja aurinkoa hän lääkkeiksi suositteli.\nMutta ennen kaikkea sitä tarmoa, joka on rohkeassa ja toimeliaassa\nmielessä. Raskasmielisyys on hiipivä tauti, toimettomuus hävittää\nelämän perustuksen. Ruumis on hauras verho, jossa näkyvät kaikki\nrumuudetkin, joita sielu hautoo. Sairaus johtuu ennen kaikkea mielen\nsairaudesta. Tapa ne madot, jotka sisuksiasi syövät!\n\nHermofantos nauroi kertoessaan niistä oraakkeliparannuksista, joita\nmatkoiltaan tunsi. Oli ihmisiä, jotka menivät nukkumaan temppeliin\nyöksi saadakseen unioraakkelin. Jos jumala oli sairaalle suopea,\nniin hän ilmaisi hänelle lääkeaineen, jota hänen piti käyttämän.\n\"Mutta ei kenkään unella pääse onneen tahi terveyteen\", oli hänen\ntapansa sanoa, \"parannuksen löytää pikemminkin käymällä kuin\nnukkumalla. Tyytyväisyys on paras kaikista lääkkeistä. Minä otan\nkymmenen dareikia neuvoistani, mutta ne rahat helposti jäävät\nsäästymään, sillä ruokani on mahdollisimman helppo. Tärkeintä on,\nettä säännöllinen elämäntapa kudotaan yhteen säännöistä vapaan,\nalati vaihtelevan elämän kanssa. Ken voi, olkoon asumatta kahta\nyötä peräkkäin saman katon alla. Maailman piiri on ihmeitä täynnä.\nKuta vähempään vatsasi tyytyy, sitä suurempi ahmija on sielusi.\nKuta enemmän minä näen, sitä hartaammin janoan nähdäkseni ennen\nnäkemätöntä. Kiirehtiähän minun sittenkin pitää, ennenkuin Manan\npimeään painun, kootakseni evästä itselleni ja tovereilleni varjojen\nmaassa, kun aurinko ei meille enää loista.\"\n\nNarkissos seurasi Hermofantosta niin paljon kuin voi. Ainakin\niltapuolella, kun tämä nousi Kronos-huipulle voidakseen katsella\njuhlapaikkaa ja koko sen kirjavaa puitetta. Hän asettui kuulijoineen\npuun alle. Ja vaikka seuralaisten kysymykset usein olivat kummallisia\nja yllättäviä, jäi vastaus aniharvoin tulematta. Kiihkeän\ntiedonhalunsa pakottamana hän oli kaikkialla vaelluksillansa\nkuunnellut, nähnyt, kysellyt, ja kaikki, mitä hän oli itseensä\nkoonnut, eli hänessä.\n\nEhtymättömät olivat hänen huomionsa kaikenlaisista vieraista ja\nsatumaisista kansakunnista. Narkissos istui lumouksen vallassa\nja kuunteli. Hänen piti yhä uudelleen kuulla puhuttavan Auringon\nlähteestä, jolla Hermofantos oli käynyt.\n\n\"Totisesti\", hän lisäsi, \"olenpa vielä Etiopiassa aterioinutkin\nAuringon pöydässä. Se on suuri, kokonainen niitty. Niitty on\nkaupungin ulkopuolella, ja siinä on joka aamu runsaasti kaikkinaisten\nhyvien ja syötävien eläinten lihaa. Etiopialaiset vievät joka yö,\nkukin vuorollaan, lihaa niitylle niinkuin pöytäliinalle, ja auringon\nnoustessa on juhlapöytä katettu ja jokaisella vieraalla, joka tulee,\non oikeus ottaa syödäksensä mielinmäärin. He nimittävät sitä Auringon\npöydäksi ja väittävät, että maa itse kantaa siihen eläintensä lihaa.\nMutta he syövätkin monen sellaisen eläimen lihaa, joita meidän\nhelleenien ei ole tapana syödä. Onpa semmoisiakin kansoja, jotka\nniinkuin apinat metsästävät omia täitään ja syövät suuhunsa. Libyassa\nottaa nainen, jota täi puree, sen kiinni, puraisee sitä takaisin ja\nheittää sen menemään.\"\n\n\"Onko totta, oi Hermofantos, että on olemassa kansoja, jotka eivät\nlue siveyttä hyveeksi naisillensa?\"\n\n\"Totta on\", vastasi Hermofantos. \"Mitä me helleenit nimitämme\nhäveliäisyydeksi ja sopivaisuudeksi, sitä pitävät muut kansat\nsopimattomana. Nasamonien kansassa antaa morsian hääyönä kaikkien\nvierasten vuorotellen maata kanssansa sillä tavalla saadaksensa\nlahjan, jonka kukin hänelle tuo. On kansakuntia, joissa miehet ja\nnaiset elävät yhdessä joukkueittain. Kun lapsi syntyy ja kasvaa,\nkokoontuvat miehet joka kolmantena kuukautena ja määräävät isäksi\nsen, jonka näköinen lapsi eniten on. On eräs kansa, krestonaiolaiset,\njossa kullakin miehellä on joukko vaimoja, jotka miehen kuoltua\ntappelevat siitä, ketä tämä on pitänyt rakkaimpana. On ystävien\ntehtävä tutkia, kuka se on, ja hänelle osoitetaan se kunnia, että\nhän juhlasaatossa viedään miehen haudalle ja haudataan miehensä\nkanssa, mutta toiset naiset häpeävät ja surevat, etteivät päässeet\nvoittajaksi.\"\n\n... Yhtä asiaa eivät kuulijat koskaan väsyneet kyselemään ja\nkuulemaan: perivihollisesta, jota he odottivat tulevaksi idästä.\nMeren toisella puolella vaara väijyi kuin paksu pilviseinä, ja sieltä\noli myrsky nouseva ja pimittävä taivaan.\n\n\"Persialaiset\", sanoi Hermofantos, \"ovat jo kauan olleet keskellämme.\nSe, jolla on dareiki tallessansa, pitää jo vihollista huoneessansa.\nIkävä kyllä on helleeniläisiä heimoja, joilla jo on aarrekammionsa\ntäynnä Persian kultaa. Ja niin usein kuin kuulen meedialaislinnun\nlaulavan aamun tullen, herään ja toivon: jumalat meidät vapahtakoot\npersialaisesta maanvaivasta. Se väijyy jo Hellesponton rannalla\nja tuijottaa ahnaasti rantojamme. Joonian rantamaita se jo\nvallitsee. Kavallus on sen liittolainen. Kulta on hänen pahaa\nkylvöänsä. Ei ole kaukana päivä, jona persialaiset ovat niskassamme\nkuin heinäsirkkaparvi, joka tuhoaa maamme ja kaataa temppelimme\nraunioiksi. Niillä on yksi ainoa kauhistuttava jumala, joka nielee\nkaikki muut. Ne eivät ole kuin egyptiläiset, jotka pitävät tulta\neläimenä, ahnaana, elävänä petona, joka alati haluaa täyttää vatsansa\nja senvuoksi syö kaikki, mitä eteen sattuu; kun tämä peto on syönyt\nkyllikseen, niin se kuolee samalla kertaa saaliinsa kanssa, ja me\nmuut näemme vain palaneita jälkiä siinä, missä se on maannut ja\nsyönyt. Näin ei ole persialaisten laita. Ne palvelevat tulta ainoana\njumalanansa. Ne kantavat jumalaansa valtavan suuressa maljassa. Ja\nniin pyhä tämä jumala on, että he eivät uskalla saastuttaa sitä\nheittämällä sen syötäväksi kuolleita ruumiita. He pilkkaavat ja\nvihaavat meitä helleenejä, kun me annamme ruumiimme tulen syötäväksi.\nEi, persialaisten jumala ruokkii itsensä toisten kansain jumalilla.\nJos he tulisivat tänne Olympiaan, niin he antaisivat tulenjumalansa\nniellä jokaisen jumalan, jonka tapaisivat, yksin Olympialainenkaan\nei olisi heille pyhä. Me uhraamme hänen alttarillansa lehmiämme ja\nlampaitamme, mutta persialaiset eivät tyydy edes ihmisiin -- heille\non oleva nautinto nähdä meidän jumalankuvaimme haihtuvan ahnaisiin\nliekkeihin.\"\n\n... Muutamat kuulijoista olivat kuitenkin kuulleet persialaisia\nylistettävän oikeamielisyydestä ja muista hyveistä.\n\n\"Niin\", vastasi Hermofantos, \"kahdella luotettavalla keinolla\nhe hyvettänsä harjoittavat -- kaikkivoittavalla kullalla ja\nkaikkimasentavalla ruoskalla. Jos ruoskankäyttö on hyve, niin\nhe ovat maailman hyveellisin kansa. Persialaisilla ei ole monta\njumalaa kumarrettavana, mutta sen sijaan tyrannien tyranni, jolle\npitää notkistaa selkää. Jumalat sentään ovat meille helleeneille\nlahjoittaneet sellaisen vapauden, että me katsomme alennukseksi\nkärsiä ruoskimista ja notkistaa polviamme jollekin, joka itsekin\non vain ihminen. Ylistetty olkoon Zeus, etten koskaan saanut armoa\nnähdä suurkuningasta, sillä minä en tahtonut heittäytyä kasvoilleni.\nSitäpaitsi hänen ympärillään on ruoskamiehiä niin tiheässä kuin\nmehiläispesien ympärillä mehiläisiä. Hän on kuulu siitä, että\nlevittää pelkoa ympärillensä. Hänen oikeamielisyytensä ilmenee niissä\nhirveissä rangaistuksissa, joita hän keksii. Hänelle ei riitä se,\nettä hän tapattaa ja mestauttaa -- pitää osoittaa kekseliäisyyttä\nkiduttamisen taidossa. Persialaiset eivät lyö pahantekijältä kaulaa\npoikki miekalla, vaan leikkaavat sen hiljalleen partaveitsellä.\nMuutamat täytetään eläimen verellä, kunnes vatsa halkeaa. Toiset\npaistetaan kuin omenat hehkuvassa tuhassa. Vai mitä te arvelette\nelävältä nylkemisestä ja että nahka sitten ripustetaan ohuille\nsäleille päivänpaisteeseen iloksi lähimmille omaisille? Tahi mitä\nsiitä, että likistetään kahden kaukalon väliin, niin että vain pää\nnäkyy ja se voidellaan hunajalla syötiksi ampiaisille ja muille\npiikkiniekoille hyönteisille? Tahi että silmänkansi leikataan pois,\njotta aurinko polttaa näön? Eikä sellainen suinkaan ole vain pyövelin\ntehtävä. Itse suurkuningas pitää mestaajantointa mielityönään. Ettekö\nole kuulleet puhuttavan kuningas Kambyseesta, joka suuttui omalle\nlihalliselle sisarellensa, kun tämä uskalsi itkeä säälin kyyneliä\nonnettomasti surmansa saaneen veljensä Smerdeen vuoksi, kuinka hän\nlöi hänet maahan ja polki hänet kuoliaaksi jalkoihinsa? Niin, niin\npitkälle meni sama kuningas Kambyses, että hän Egyptissä antoi\nmurtaa esille Amasiin muumion ja ottaa sen arkustaan sekä paljastaa\nsiltä kuolinpuvun ja antoi ruoskamiestensä suomia vainajan hautaan\nlaskettuja jäseniä. Vielä pahempia ja kauheampia asioita voitte\npersialaisilta odottaa, jollette te, kansalaiset, sylje heidän\nkultaansa ja kieltäy ottamasta vastaan sitä.\"\n\n\n\n\nXI.\n\nArtemiin lehdossa.\n\n\nNarkissos noudatti Hermofantoksen kehoitusta juosta. Hän juoksi\npitkin Alfeioksen rantaa ja hän juoksi ylös vuorille, joilta hän\nvoi nähdä laajalle yli sen leveän, pitkän laakson, jossa joki hohti\nniinkuin teräskäärme etäällä kunnaitten keskellä.\n\nHänen tarkka silmänsä huomasi talonpojan, joka käveli kyntäen vuoren\nrinnettä ja kiiruhti hevosiansa äänekkäin huudoin; kaksi naista\nseurasi pitkin vakoa. Toisella oli värikkäät vaatteet, ja hän kulki\npidellen punaista esiliinaansa ja sirotellen jyviä käännettyyn\nmultaan. Toinen kulki jäljempänä pieni harava kädessään ja levitteli\nmultaa kylvökselle -- niin oli maan helma hedelmöitetty.\n\nNarkissos antoi katseensa kulkea yli juhlakentän pohjoisessa oleville\nvuorille, joiden takaa Erymanthos-vuori nosti paljasta päätänsä yli\nmatalampien savenkeltaisten tahi vihreälehtoisten harjanteiden.\nIdässäpäin ja kaakossa oli selänne selänteen takana sinertäen hamaan\nTaygetos-vuoreen saakka. Olikohan mitään niin ihanaa kuin juosta yli\nkaikkien näiden kunnaitten, vallattomalla vauhdilla kiitää kohti\nvarmaa päämäärää, voittaa kaikki vastukset ja tuoda sana vaaran\nlähenemisestä? Ei kierrellä tuolla alhaalla pienellä leikkiradalla\nniinkuin poikanen poikasten joukossa mitä tahansa päätekohtaa päin.\nEi, suoraan yli Peloponnesoksen merestä mereen, julistamaan voittoa\ntahi varoittamaan onnettomuudesta!\n\nHän vaipui siihen ajatukseen ja katseli alas eteensä. Maa kasvoi\nsinipunervia ohdakkeita ja vihreitä, kaunislehtisiä akantos-kukkia,\njotka ikäänkuin takomalla levittivät metallilehtiänsä verhoksi\nmaankamaralle. Korkea, hopeanharmaa peippi suurine keltaisine\nkypäräkukkineen -- tuoksuen hunajaa kuin sitä, jota juotiin tuolla\nalhaalla temppelikaupungissa -- kasvoi karhunmarjalonkeroiden ja\npäivänpaahtaman riisin välissä. Hän laskihe pitkälleen ja nosti\nkatseensa syvää sineä kohti ja ajatteli sitä rikasta ihmeitten\nmaailmaa, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei vielä tuntenut:\nsiellä olivat Argos ja Mykene, Ateena ja Delfoi -- Delos ja Miletos\nja äärettömät matkat itää kohden hamaan suurkuninkaan kultaiseen\nMemnonin linnaan...\n\n... Viimeisenä päivänä hän nousi ylös ennen aurinkoa ja kulki ylös\nKronos-huippua. Kaste lepäsi kuin sadehelmet sammalilla, jota kasvoi\nhonkain alla. Niiden humina yllytti hänet voimainkoetukseen. Hän\ntahtoi juosta Erymanthoksen suuntaan ja olla kääntymättä, ennenkuin\naurinko olisi puolipäivänkorkeudella.\n\nHän lähti heti juoksemaan. Hän oli avopäin ja hänellä oli yllänsä\nohuin ihokkaansa. Nouseva aurinko paahtoi hänen nuorta päätänsä\nja kihersi tukan niinkuin hyasinttien kukkalastut. Päivä paistoi\nhänen selkäänsä, ja hän juoksi alati pohjoista kohden, milloin\nvuorenseinän varjossa, milloin kuivaneen joenuoman pohjalla, milloin\nkeskellä honkia, joiden pihkantuoksu tuntui virvoittavalta juomalta.\nJokaiselta korkealta kohdalta otti hän suunnan seuraavalle, hänen\nsilmänsä valikoi varmasti kuin linnun sen tien, jota hänen oli\nkuljettava, ja Erymanthoksen paljas päälaki oli yhä niiden takana\nsinä määräpylväänä, joka hänen oli saavutettava.\n\nHarvoin hän tapasi ihmisiä. Kaikki vapaasyntyiset miehet olivat\nOlympiassa, ja vain orjat hoitivat laaksonuomien peltoja ja kulkivat\nympäri laumojen kanssa. He seisahtuivat selät koukussa ja katsoivat\npitkään syrjäkarein, kun näkivät tuon juoksijan tulevan kiitäen, koko\nruumis kiiltäen hiestä, niin että ihokas loisti kuin hopeasilaus.\nNarkissos vaihtoi vain sanasen heidän kanssaan ja pyysi joskus\nsaada kulauksen vuohenmaitoa. He kysyivät syytä hänen kiireeseensä,\noliko sota puhjennut vai ajoiko hän takaa jotakuta. Hän naurahti\nja vastasi: Artemista! Hekin naurahtivat, viittasivat eteenpäin ja\nsanoivat: Hän on paljon edelläsi.\n\nHän oli noussut yhtämittaa ylöspäin ja aurinko seurasi paahtaen\nselkää. Mutta hän läheni Erymanthos-harjannetta. Tie kulki\nkellertävää kalkkimaata, jossa ei mitään kasvanut. Ei ollut enää\nmitään varjoa, ja hiki virtasi pitkin niskaa. Kurkkua alkoi polttaa\nja ohimoita takoa. Kaikki, mitä näkyi edessäpäin, oli kuin autiota\npaloa. Hän kiersi ihokkaan päänsä yli ja jatkoi matkaa. Se vilvoitti\nniskaa ja päälakea, mutta pian pisti auringon hehku senkin suojan\nläpi. Veri kiehui hänen otsansa alla. Alkoi vilistä silmissä ja hän\ntunsi olevansa kaatumaisillaan. Mutta tänne ei voinut pysähtyä. Jos\nlaskeutuisi paljaalle kalkkikamaralle, niin aurinko kuivaisi hänet\nniinkuin lakastuneen korren eikä hän siitä nousisi.\n\nHän lähetti neitseelliselle Artemiille sen toivomuksen, että hän\nhirvineen tulisi häntä vastaan ja soisi hänelle varjoa niiden kyljen\nsuojassa. Hänen polvensa herpautuivat, hän ei enää jaksanut juosta.\nJäsenet raskaina ja nilkat paisuksissa puski hän ylöspäin ja seisoi\nodottamattansa katsellen alas syvään varjoisaan laaksoon, joka oli\nhänen edessänsä.\n\nOliko se Artemis itse, joka hiipi piiloon tuolla ja jonka valkeat\njäsenet häipyivät tummanvihreään kypressilehtoon? Vai Heraklesko\nsiellä oli ajamassa Erymanthoksen villikarjua? Tiukasti haukkuva\nkoira tuli häntä vastaan. Sen haukunta muuttui hännänheilutukseksi,\nkun se läheni. Se oli karkeakarvainen kuin susi, ja pitkä punainen\nkieli riippui terävien hammasten välistä. Kun hän kumartui alas ja\nhyväili sitä, nuoli se hänen kättänsä.\n\nTämä hyväily tuotti hänelle miellyttävää viileyttä. Veri lakkasi\nhehkumasta hänen suonissaan. Hän tunsi jo kypressien henkäilyn ja\npian hän seisoi niiden varjossa. Hän kiersi lehdon. Puunrungot ja\nniiden lehvät muodostivat läpäisemättömän muurin, jonka alaosa\noli tiheää pensaikkoa ikivanhain puitten juurella. Koira seurasi\nhäntä eikä tahtonut mennä tuohon pimeään piiloon. Pyhättöön ei\nollut pääsyä, sillä kun hän vihdoin löysi sisäänkäytävän, oli\nsitä sulkemassa korkea, kapea ristikkoportti, oveton ja lukoton.\nSen säleet olivat kuin homeenvihreitä keihäitä, joissa ei ollut\ntavallinen kärki, vaan pieni sirppi tahi puolikuu. Ei ristikon\ntakanakaan näkynyt mitään tietä, edessä vain katajainen ja\nmarjakuusinen lehväseinä.\n\nIhmeellinen viileys lainehti tuolta aitojen takaa, melkein jäätävän\nilman syleily, jossa kuului näkymättömäni lähteitten hopeasoitinten\nheläjäminen.\n\nYht'äkkiä hän kuuli muutamia huilunjuoksutuksia. Lintuko siellä\npyhättöön houkutteli? Koira vastasi vinkaisemalla, huilu soi jälleen,\nja silloin eläin pujahti sisälle vihreän muurin aukosta, joka heti\nsulkeutui jälleen.\n\nArtemiin pyhä lehto se varmaan oli; sinne ei kukaan kuoleva saanut\njalallansa astua. Entäpä jos jumalatar itse oleskeli siellä?\nHänen koiransa oli nyt palannut metsästystoveriensa joukkoon. Kun\nNarkissos tirkisti sisälle tummanvihreään viidakkoon, oli hän\nnäkevinään tulipunaisten silmien säkenöivän ja harjasten kohoavan\nvillisikain terävillä selillä. Kuuset kohosivat kuin paksut mustat\npylväät. Kaikkein alimpana oli pensaita, jotka muistuttivat\npalloiksi kiertyneitä siilejä. Joka lehvässä oli piikkejä tulokkaita\ntorjumassa. Entä jos Artemis lähettäisi nuolensa läpi ristikon --\neikö nuolikotelo riippunut tuolla viidakossa? Tahi Erymanthoksen\nvillisika hyökkäisi esiin ja rankaisisi rauhanrikkojaa repimällä\nhänen sääriänsä käyrillä keltaisenvalkeilla hampaillansa.\n\nMutta Narkissos oli kiihtynyt ja utelias. Hän hymyili omille\nmielikuvilleen. Eipä täällä Artemista tainnut olla enempää kuin\nsiellä kotona päivänkorentojen järvellä oli Pan-jumalaa. Oman\nhiljaisuutensa ihmeeseen nämä pyhät lehdot vain olivat uponneet.\nVain taikauskon kauhu sulki tiet niihin. Yhden ainoan hän varmasti\ntiesi sieltä löytävänsä: lähteen, joka sammuttaisi hänen janonsa. Hän\nhalusi päästä viiveeseen, riisua ihokkaansa ja kylpeä kahisevassa\nlehdossa.\n\nParilla tiukalla otteella hän kapusi ristikkokeihäille, heilautti\nitsensä yli puolikuiden ja luisui maahan. Pyhäinloukkaus oli\ntapahtunut, mutta ei koiria eikä villikarjuja hyökännyt häntä\nraatelemaan. Puiden tuoksu sanoi hänet tervetulleeksi, ja aivan\noksien välissä aukeni salapolku, jota ei ulkopuolelle näkynyt ja\njoka ei ollut jaloin tallattu ja näkyi vain siitä, että vanhoja\nnuolikotelolta oli naulattu korkealle lehvien väliin; ne olivat\nvanhasta sammalesta vihreitä. Siellä täällä oli nuolia, hieno\npronssikärki homehtuneena rosoiseen kaarnaan. \"Artemis, Artemis!\"\nhän kuiskasi. \"Jos olet täällä näkymättömänä, niin ole minulle\narmollinen, lupaan sinulle ensimmäisen saaliin, jonka keihääni kaataa\nkunniaksesi.\"\n\nHän kulki läpi viidakon. Lahoja seipäitä seisoi sammaleisessa maassa,\nvihreitä kuin olisivat paikalla kasvaneet. Ikivanha kaari, joka\nriippui kypressin kyljessä, oli kuin olisi ollut samaa puuta.\n\nOdottamatta oli hän avoimella paikalla, edessänsä alttari, jonka\nlakea peittivät puista pudonneet kävyt. Hän kuuli veden lirinää.\nSiinähän virtasi itse lähde, Erymanthos-joen lähde, hopeankirkkaana\nohuena suonena sammaleisesta hirvenpäästä nelikulmaiseen altaaseen,\njosta se vuosi maahan. Ja lähteensä edessä istui Artemis itse.\n\nArtemis, Artemis! Olipas jumalia. Hän _näki_ hänet. Artemiin itsensä\nhän näki.\n\nNiin hiljaa oli hän kulkenut sammalmättäillä, ettei edes koira\nistujan jalkojen ääressä ollut sitä huomannut. Se makasi\nkuono ojennetuilla etujaloilla ja nukkui. Sisiliskoja ryömi\npäivänpaisteeseen aivan sen viereen, niinkuin se olisi ollut kivi.\nMutta Artemis istui pienellä kivirahilla lähteen ääressä. Sandaalit\nhän oli irroittanut päivänpaahtamista jaloistaan ja heittänyt ne\nsammalikkoon. Hän piti toista jalkaansa lähteensuonen alla ja hieroi\nsitä pronssinruskeilla käsillään. Vesi solisi yli jalkapöydän ja\nhuuhtoi pois tomun; mutta sandaalin jättämät merkit siinä vielä\nolivat ja ne paikat, joita se oli peittänyt, olivat niin vaaleat,\nettä hänellä näytti olevan kenkä hohtavan valkeata nahkaa; pitkin\nruskeata jalkapöytää juoksivat hihnojen verkkomaiset jäljet kuin\nvalkeat sillankaaret. Kun hän oli pessyt kummankin jalan, niin\nettä vesi vielä helmeili kuin kaste kantapään punertavien ryppyjen\nhienossa verkossa, ojensi hän ne maahan, helmat kohotettuina\nylös polviin saakka, sitten irroitti hän vyönsä, joka oli leveä\nja kellanruskeata hirvennahkaa, heitti sen alttarille ja tarttui\npölynharmaaseen ihokkaaseensa pudottaaksensa sen pois.\n\nNarkissoksen sydän jyskytti. Pyhyyden loukkauksen tunne tyrmistytti\nhänet. Hän oli murtautunut jumalattaren suljetulle alueelle, hän oli\nloukannut paikkaa, jolle sai astua vain hänen neitseellinen jalkansa.\nNyt hän näkisi siveän jumalattaren alastomana. Silmänräpäyksen\nperästä hän hänet huomaisi, nousisi ylös vihaa säkenöiden ja antaisi\nkoiriensa repiä hänet.\n\nHäpeän painamana hän lankesi polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Hän\nei ojentanut kämmeniänsä torjuen eteensä, hän peitti silmänsä siltä\nsalamalta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä sokaisisi hänet.\n\nMutta ei häneen salama iskenyt eivätkä koirat repineet. Hän kuuli\nvain lyhyen pienen vingahduksen ja tunsi nuolevan kielen käsillään.\nArtemis ei huudahtanut. Mutta aallosta, joka syntyi tähän joka\ntaholta suljettuun mereen auringonvaloa, Narkissos huomasi, että\nhän oli salamannopeasti noussut. Sormiensa välitse hän erotti\nhänen pitkät, joustavat säärensä. Jalkojen valkeat sandaalinjäljet\npunastuivat, niinkuin olisivat tunteneet hänen katseensa. Ihokas\nlaskeutui kokoonpuristettuna hänen helmallensa. Ylemmäksi hän ei\nrohjennut katsettansa nostaa. Hän odotti tuntevansa tulen hänen\nnärkästyneestä katseestansa polttavan hänen uhkarohkeat silmänsä.\n\"Narkissos! Narkissos, sinäkö siellä olet? Narkissos, Eufranorin\npoika, terve tuloa!\" sanoi yht'äkkiä nuori tytönääni. \"Oletko sinäkin\ntullut samaa tietä kuin minä? Nousehan siitä, Narkissos! Ethän luule\nlakedaimonilaista tyttöä Artemiiksi itsekseen? Nouse ja tulkoon\nmeistä ystävät.\"\n\nIhmetellen Narkissos nosti silmänsä. Siinä hänen silmäinsä edessä\nseisoen näkyikin jumalatar olevan aivan nuori tyttö, jonka pää\noli melkein kuin pojan. Puolipitkä vaaleanpunertava tukka riippui\nlevällään ruskeiden poskien ympärillä. Kädet varjostivat suuria\nkukansinisiä silmiä.\n\n\"Uhraamaanko sinäkin olet tänne tullut?\" kysyi hän jälleen ja\nhymy paljasti valkeat, tasaiset hampaat. \"Mutta öljypuunlehvää et\nvoittanut. Hyvä on, minä jaan mielelläni seppeleeni sinun kanssasi,\nNarkissos.\"\n\n\"Tunnetko minut?\" sammalsi poika.\n\n\"Tunnen siitä alkaen kuin juoksit. Sinun olisi pitänyt saada\npalkinto, Narkissos.\"\n\n\"Mutta kuka sinä olet sitten?\" kysyi Narkissos, joka yhä oli\npolvillaan.\n\n\"Pitäisipä sinun se tietää\", vastasi hän. \"Sinähän tulit minun\nluokseni, kun minä olin voittanut.\"\n\nSamassa hän tunsi hänet: \"Nikarete\", tuli kuiskauksena hänen\nrinnastansa. -- \"Nikarete, Kleombrotoksen tytär.\"\n\n\"Niin, joku toinenko Nikarete näissä Olympiankisoissa voitti tyttöjen\nkilpajuoksussa? Sinä muistat minut kyllä, ja kuitenkin olet joka\npäivä mennyt ohitseni tervehtimättä minua ainoallakaan katseella.\nOmaa sukupuoltasi sinä vain katselet. Mutta minä en ole niinkuin\nsinä\", lisäsi hän ja antoi kätensä painua, niin että silmät näkyivät\nkoko säteilevässä loistossaan. \"Toivoisinpa voivani pystyttää sinun\nkauneudellesi kuvapatsaan Olympian juhlakentälle tahi tänne Artemiin\npyhään lehtoon.\"\n\nNarkissos loi silmänsä alas niinkuin olisi saanut kuulla\nhaukkumasanoja. Hänen kasvonsa muuttuivat kuparinpunaisiksi, hän\nvapisi närkästyksestä ja vastasi hiljaisella äänellä:\n\n\"Varo pilkkaamasta minua imartelullasi, joka kuuluu pahalta. Jospa\nnyt Artemis sinua kuulee ja sinulle kostaa!\"\n\n\"Hän saa kyllä minua kuulla\", vastasi hän reippaasti. \"Sinulla on\nkiehkura tukassasi -- tahdotko saada minulta samanlaisen? Uhraammeko\nyhdessä, Narkissos?\"\n\nHän tarttui kummallakin lämpimällä kädellään hänen päähänsä ja\nkohotti sitä. Hän oli voimakas ja veti hänet todellakin pystyyn.\nNarkissosta harmitti tuo rohkea kosketus, ja hän huomasi hänen\nnuoren päivänpaahtaman ruumiinsa tuoksun. Nuo naiset, ajatteli hän,\ntehdäkseen itsensä kovaksi, ne tuoksuvat aina vuohelta. Mutta kun\nhän tahtoi tempautua irti, ehti tyttö ennen häntä ja tarttui hänen\ntukkaansa.\n\n\"Onko sinulla veistä?\" kysyi hän. \"Eikö. Sepä paha. Aioin leikata\nkiharan sinun ja minun otsastani ja sitoa ne yhteen ja laskea ne\nuhrilahjaksi jumalattaren pöydälle. Mutta etkö ole metsästäjä,\nNarkissos? Miksi et tuo villin vuorivuohen sarvia? Mikäli näen, ei\nsinulla ole muuta kuin paitasi, ja se olisi verrattain sopimaton\nlahja. Mutta minä aion ripustaa molemmat sandaalini tähän keihääseen\nja palata kotiin avojaloin. Ja tässä on vyöni. Sitä ei vielä\nyksikään mies ole irroittanut, senvuoksi pyhitän sen siveälle ja\nneitseelliselle Artemiille.\"\n\nNarkissos aikoi lähteä tiehensä. Mutta hänen katseensa sattui vyöhön,\njoka sirona ja pehmeänä kuin käärmeennahka tahi niinkuin liuska tytön\nnahkaa lepäsi sammalvihreällä alttaripöydällä. Se oli kirjoitettu\ntäyteen kirjaimia. Kirjoitus vaikutti häneen kuin salaperäinen\nloitsu. Olympiassa hän oli lukenut lukemattomia piirtokirjoituksia\njalustoilla ja patsaiden kyljissä. Hän tunsi olevansa hyvinkin\nperehtynyt kirjoituksiin.\n\n\"Tahdotko lukea?\" kysyi tyttö, otti vyön käsiensä väliin ja piti\nsitä hänen edessään. \"Se on _minun_ salaisuuteni, tarkoitettu vain\njumalattaren korville. Tulet kuin olisit kutsuttu lukemaan. Mutta et\ntaidakaan osata lukea?\" lisäsi hän härnäten.\n\n\"Kyllä minä osaan\", kuiskasi Narkissos ja katsoi ahnain silmin.\n\nTyttö henkäisi syvään, hänen sieraimensa värähtivät.\n\n\"Lue siis!\" käski hän ja piti vyötä aivan hänen edessään.\n\nJa Narkissos luki vitkaan ja konemaisesti, sana sanalta:\n\n\"Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta\nArtemiin pyhäkön, että otan vaimokseni Nikareten, lakedaimonilaisen\nKleombrotoksen tyttären.\"\n\n\"Jumalatar on sen kuullut!\" lisäsi Nikarete juhlallisesti kohottaen\nsuuret silmänsä ylöspäin.\n\n\"Mitä tarkoitat?\" kysyi Narkissos ja katsoi häneen. Hänen aivonsa\neivät vielä olleet ehtineet koota sanoja.\n\n\"Jumalatar on kuullut sinun vannovan.\"\n\n\"Minä en ole vannonut\", sanoi hän käheästi.\n\n\"Lue siis uudelleen ja kuule omat sanasi.\"\n\nJa Narkissos luki toisen kerran, ja sanat takertuivat hänen\nkurkkuunsa, ja hän ymmärsi, että oli vannonut. Hän tuli hehkuvan\npunaiseksi ja katseli pälyen joka taholle, kuin olisi todistavia\nsilmiä kiilunut lehvien syvästä pimennosta.\n\n\"Minä olen mennyt sinun ansaasi\", kuiskasi hän, ja oikea käsi\npusertui nyrkkiin.\n\n\"Jumalattaren ansaan sinä olet mennyt\", vastasi Nikarete ja katsoi\nhäneen vakaasti. \"Artemis itse sinut tänne toimitti. Hän on sinua\nkuullut, ja nyt hän kuulee minua. Katso, mitä kirjoitin vyöni\ntoiselle puolelle sinä päivänä, jolloin näin sinun juoksevan. Ja\nkuule lupaukseni, niinkuin Artemis sen kuulee: Minä Nikarete,\nlakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon kautta Artemiin\npyhätön, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin\npojan.\"\n\n\"Jumalatar on kuullut sen!\" lisäsi hän samalla syvänvakavalla äänellä\nkuin oli lukenutkin.\n\nNarkissos oli kuullut sen. Sanat veivät värin hänen kasvoiltansa.\nHänen oma valansa täytti hänet syvällä kauhulla. Alttarin reunalla,\nkäpyjen keskellä, virui pitkä sisilisko liikkumattomin silmin;\nsen kaulan kummallakin puolella kohoili iho edestakaisin niinkuin\nkupla; eläin ei liikkunut, mutta sen jäykät silmät sanoivat: minä\nolen todistajana. Koira seisoi lähteen edessä ja katseli häntä\nkaikkitietävän silmin. Muutamia vihreitä päiväperhoja riippui\nvärisevillä siivillään värähdellen kuin puhutut sanat. Läpi\nsammalikon kuului pakenevien käärmeiden kahinaa; ne matelivat\ntiehensä hänen lupauksensa mukanaan. Kaikki oli kuullut hänen\nvalansa. Se oli puissa kuoren alla. Lähde solisi sanan sanalta.\nJos Artemis koskaan tulisi tälle pyhälle paikalle, niin kaikki\nilmaisisi hänelle sanat, jotka oli lausuttu. Ei auttanut kieltää\nniitä sillä, että hän ei ollut lausunut niitä vapaaehtoisesti. Hän\n_oli_ ne lausunut. Ilma oli ne juonut, maa ja taivas olivat ne\nitseensä imeneet. Hän ei niistä pääsisi, hän oli pannut ne kuin ansan\nkaulaansa. Milloin tahansa voisi jumalatar kietaista sen kireälle ja\ntukahduttaa hänet omiin sanoihinsa.\n\n\"Tämä oli petollista ja pahaa leikkiä\", puheli hän hiljaa ja katsoi\nnärkästyneenä nuorta tyttöä. Mutta tämä katsoi vakaasti ja rohkeasti\ntakaisin.\n\n\"Tämä ei ollut leikkiä\", sanoi hän. \"Jumalat eivät koskaan leiki\nlupauksilla, ja meidän kuolevienkin on sitä varottava.\"\n\n\"Minä menen tieheni, etkä sinä minua enää näe.\"\n\n\"Minä näen sinut, Narkissos, kun jumalatar tahtoo\", vastasi hän, ja\ntummaripsiset silmäluomet peittivät surumielisen katseen. \"Hän on\nvoimakkaampi kuin sinä ja minä. Me näemme toisemme, Narkissos.\"\n\nNarkissos poistui nopeasti. Lehvät avautuivat hänelle, hän kiipesi\nyli ristikon ja meni. Hän ei juossut enää. Hän kulki väsyneenä askel\naskelelta, häntä kidutti jano ja iltapäivänkuumuus, mutta vielä\nenemmän valan kalvava tuska.\n\nOli myöhä ja pimeä, kun hän katseli Olympian juhlakentälle, jossa\nmonta kipinää loisti kierrellen ratojansa. Soihtukulkue siellä kulki.\nNarkissos ei tahtonut olla sitä näkemässä. Häntä painoi yhä kalvava\nvaivansa. Vala oli kuin hänen omaan ihoonsa poltettu. Hän pääsi\nvihdoin kotiin teltanloukkoonsa ja vaipui uneen.\n\nSeuraavana päivänä lähdettiin kotimatkalle Olympiasta. Narkissos\nnäki spartalaisten tyttöjen pienen parven poistuvan siltaa yli\nAlfeios-joen. Hän punastui, kun huomasi niiden joukossa ainoan,\njolla ei ollut vyötä. Oliko Nikarete jättänyt sen Artemin lehtoon\nErymanthos-vuorelle? Ja olikohan jumalatar ottanut sen huomaansa --\nsitoumuksena, joka häneltä kerran vielä vaadittaisiin.\n\n\n\n\nXII.\n\nUusikuu.\n\n\nPaljon näytti muuttuneen, kun Narkissos oli kotona jälleen.\n\nArkadian vuorenrotkot tuntuivat hänestä tukalilta kuin vankila,\nkun hän oli nähnyt tasangot Alfeioksen rannoilla, viljellyt maat,\nviinikummut ja ihanaiset peltomaat, joilla miehet myllersivät.\nMaailma oli hänelle auennut, ja hän oli heittänyt silmäyksen yli sen\nmeren, joka keinuvana tasaisena tienä kulki saariin ja valtakuntiin,\njoiden nimet olivat hänen korvillensa uusia.\n\nHän katseli vuohiensa laumaa ja ymmärsi, että hänen elämänsä siihen\nsaakka oli kulunut kielettömien joukossa, jotka eivät hänelle\nmitään kertoneet. Juhlapäivät Olympiassa olivat antaneet hänelle\nsuuremman rikkauden tietoja kuin kaikki hänen kahdeksantoista\nvuottansa sitä ennen. Elämä oli auennut, rajaton joka suunnalle.\nKaikki Hellaan heimot olivat kulkeneet hänen ohitsensa, ja hän oli\nkuullut puhuttavan kansoista, joilla oli mitä kummallisimpia tapoja.\nBarbaareista, jotka asuivat iäisessä talvessa ja joiden pukuina\nkaikkina vuodenaikoina oli villien eläinten nahkoja. Libyalaisista,\njotka aurinko paahtoi mustiksi. Aasialaisista kaukaisten\npäättymättömien virtain vierillä, joiden yli mennäkseen tarvitsi\nsuuria laivoja. Rannikoista, joilta saatiin kultaa ja silfionia.\n\nOli nimi kauheampi kaikkia muita. Se oli nousemassa itäisen\nnäköpiirin takaa kuin myrsky, ukonpilvi, joka ei koskaan hävinnyt,\nvaan paisui ja nousi yhä korkeammalle taivaalle. Itse kuolema,\nkaiken kaamea loppu, piili salaisena salamana tässä kasvavassa\npilvessä. Kaikki pelkäsivät vihattua, näkymätöntä vihollista.\nKaikki tiesivät, että oli vain kysymys ajasta, milloin se tulisi\nvyöryen polttamaan maata kauhealla tulellansa. Tuon tuostakin\nkuultiin puhuttavan suurista, rikkaista kaupungeista, jotka oli\nsaarrettu ja poltettu, helleeneistä, joista oli tehty orjia,\nvapaasyntyisistä miehistä, joihin oli painettu suurkuninkaan hehkuva\nmerkki. Miletos oli poltettu, saaret Kios ja Lesbos ja Tenedos oli\nvallattu ja ihmisiä oli pyydystetty ajometsästyksellä niinkuin\npetoja verkoilla. Persialaisia airuita oli kulkenut yli Istmoksen\nja läpi Peloponnesoksen vaatien maata ja vettä kaikilta valtioilta.\nHuhut kertoivat eri tavoilla siitä, mitkä olivat vaatimukseen\nsuostuneet. Argoksen sanottiin alistuneen, mutta Spartassa oli airuet\nheitetty pää edellä syviin kaivoihin itse ottamaan mitä tahtoivat.\nNe helleenitkin, jotka olivat alentuneet palvelemaan persialaisia\ntulkkeina, olivat saaneet säälimättömän ja häpeällisen kuoleman. Minä\npäivänä tahansa saattoivat keltaisenkalpeat ja mustat persialaiset\nilmaantua, suurine karheine partoineen ja silmineen, jotka olivat\nkaksi kertaa niin suuret kuin tavalliset silmät ja joissa oli\nlannistumaton voima ja loisto; heidän puheensa sanottiin olevan\nkuin pääskysten liverrystä ja kerrottiin heidän olevan pöyhkeitä ja\nkorskeita kuin oriit.\n\n... Narkissos ei enää mennyt Pan-jumalan lehtoon haluten nähdä\nomaa kuvaansa. Hän oli katsellut kuvaansa kuvapatsaissa ja\nHellaan joka kulmalta tulleissa elävissä voimistelijoissa.\nNuorten spartalaistyttöjen näkeminen oli herättänyt hänen\nhäveliäisyydentunteensa. Varmaa oli, että nuorukainen oli kaikin\npuolin kauniimpi kuin nainen. Mutta Nikaretella oli hänen äitinsä\nnimi, ja tämä muistutus äidistä pysyi hänen tajunnassaan, kun hän\nnäki naisen, joka ei ollut täysin puettu. Heran temppelissä hän oli\nkauan katsellut jumalattaren kuvaa, mutta se ei ollut herättänyt\nhänessä häpeäntunnetta; kankein, siroin poimuin laskeutui vaate hänen\nvaltiatarpolvelleen, ja korkea tukkalaite seppelöi otsaa, joka oli\nkuin pilvetön taivas, ja kun hän katseli hänen silmiinsä, oli kuin\nhän olisi maannut selällään ja uppoutunut yläpuolellansa kaartuvan\ntaivaan sineen.\n\nKaikki mitä maa päällään kantoi, oli muuttunut entistänsä\nsalaperäisemmäksi. Näkymättömiä jumalia oli hänen ympärillään kutoen\nhänen kohtaloansa. Hän ei pelännyt kuten isänsä, joka aina arkaili\nilmaista mitään iloa, jotta eivät jumalat kiusautuisi heti repimään\nsitä maahan. Jokaista hyvää lahjaa vastaan, jonka he ihmisille\nlahjoittavat, lähettävät he kaksi onnettomuutta. Onnettomuuksia\nriippui aina näkymättöminä hänen päänsä päällä. Niitä voi torjua vain\nvarustautumalla niihin ja odottamalla niitä.\n\nPersialaiset olivat se onnettomuus, joka uhkasi ylinnä muita. Mutta\nkun Narkissos katseli omaa ympäristöänsä nähdäksensä ne vaarat, jotka\nvoivat kohdata häntä henkilökohtaisesti, näki hän vain isänsä. Hänet\nvoitiin odottamatta häneltä riistää. Se ajatus vapisutti häntä. Alati\nkuvittelemalla isän äkkikuolemaa tahtoi hän ehtiä jumalain edelle.\nKun hän katseli isäänsä, etsivät hänen silmänsä tulevain tapahtumain\nenteitä, ja samalla kulkivat rakkauden rukoukset läpi hänen sielunsa.\nJa hän saattoi nähdä niiden kuvastuvan isän lempeästä katseesta.\n\nHeidän ruumiinharjoituksensa olivat saaneet uuden perustan ja uutta\nvauhtia. Olympiassa heidän mieliinsä oli painunut lukemattomia\nvaikutelmia ja sääntöjä; muutamassa harvassa päivässä he olivat\nkäyneet kokonaisen koulun. Näin oli varsinkin Eufranorin laita, joka\nnyt paljoa suuremmalla tiedolla voi opettaa ja ohjata poikaansa. He\nolivat myös tuoneet mukanansa kiekon, käsipainoja hyppyä varten ja\nkaksi oikeanpainoista heittokeihästä. Isän toivo oli, että poika\nseuraavassa Olympia-juhlassa voisi ottaa osaa ei ainoastaan juoksuun,\nvaan myöskin kunniakkaaseen viisiotteluun. \"Ja jos jumalat ovat\nsuopeat, niin he antavat sinulle seppeleen\", lisäsi hän.\n\nEufranor kohteli poikaansa vielä suuremmalla hellyydellä kuin ennen.\nHän osti orjan paimentamaan vuohia, jotta poika saisi enemmän vapaata\naikaa ruumiinharjoituksiinsa. Hän pakotti hänet syömään parasta, mitä\ntalossa oli. Hän osti Megalopoliista uusia vaatteita, vieläpä pari\nuutta koristetta hänen tukkaansa. Ei koskaan ainoallakaan sanalla,\nvain katseilla ja kättensä satunnaisilla hyväilyillä hän sanoi,\nkuinka kaunis hänen nuori ruumiinsa hänen silmissään oli. Hän laski\nkätensä hänen nuorille lujille harteillensa ja veti hänet hellästi\nluoksensa, otti häntä leuasta ja katsoi häntä kauan tutkien.\n\n\"Sen jälkeen kuin olimme Olympiassa, olet saanut äitisi silmät\",\nsanoi hän. \"Tunnen hänen katseensa sinun katseesi takana. Ensi\nkerran, kun menen hänen haudallensa, kiitän häntä siitä. Nikarete\nkatselee minua näkymättömästä maailmasta sinun kauttasi.\"\n\nJoka ilta, kun he olivat menossa levolle, katseli hän tutkien ylös\nkirkkaalle, pimenevälle iltataivaalle, tähystellen merkkiä. Vihdoin\nse tuli. Uusikuu oli värisevän ohuena lounaassa kuin rengas, jonka\npieninkin kosketus voisi särkeä. Hän otti öljy-lekytoksensa ja kätki\nsen viittaansa.\n\nNarkissos näki hänen poistuvan. \"Saanko tulla mukaasi, isä?\" kuiskasi\nhän hänen mennessään. Mutta Eufranor kääntyi ja kielsi heittäen\npäätänsä keveästi taaksepäin: \"Kyllä minä vien sinulta terveisiä\",\nsanoi hän.\n\nTuli myöhä ja tuli pimeä, eikä isää kuulunut palaavaksi. Narkissos\nodotti. Hän istui mökin ovella ja katseli pohjoiseen. Hän tiesi, että\nisä oli äidin haudalla eikä tahtonut tulla häirityksi hartaudessaan.\nMutta vihdoin hän nousi mennäksensä häntä vastaan.\n\nIlta oli muuttunut purevan kylmäksi. Maan auringonlämpö oli säteillyt\nylös lasinkirkkaaseen avaruuteen. Narkissos kulki hiljaa hautakumpua\nkohti. Hän näki amforan häämöttävän mustana taivasta vasten: uusikuu\nkimmelsi sen kaulalla. Mutta isää hän ei nähnyt. Tuskaisena hän\nhuusi häntä, mutta vastausta ei tullut. Vasta kun hän seisoi muratin\npeittämän kummun ääressä, löysi hän isänsä siitä makaamasta, kylmänä\nkuin se tyhjennetty lekytos, joka hänellä oli käsissään. Amforan\nympärillä riippui se kuihtunut seppele, jonka hän oli tuonut Heran\npyhästä puusta Olympiasta. Näytti siltä, kuin hän olisi laskeutunut\nlepäämään. Ja Narkissos muisti, mitä isä kerran oli hänelle kertonut,\nettä uhrit niinkuin korotkin ovat suoritettavat uudenkuun aikana, ja\nettä on ihmisiä, jotka laskeutuvat nukkumaan rakkaittensa haudoille\nnähdäksensä unen ja sitten nousivat tekemään niinkuin uni käskee.\n\nMutta Eufranor ei noussutkaan enää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt,\nhänen jäsenensä jo kankeat. Poika kantoi hänet sylissään takaisin\nja laski hänet lieden tulen ääreen. Hänen kasvonsa hymyilivät, kuin\nolisi hänellä hyvä ja onnellinen uni.\n\nNiin loi Narkissos isällensä haudan äidin haudan viereen, niin että\nmuurivihreä itsestään voi kiemurtaa toisen luota toisen luo. Hän\nuhrasi kiharoita hiuksistansa ja kyyneliä silmistänsä. Ja kun pimeä\ntuli, laskeutui hän makuulle ja kallisti poskensa kylmää maata vasten\ntoivoen, että hän voisi nukkua ja unessa nähdä, mitä isä mieluimmin\ntahtoisi hänen elämästänsä tulevan.\n\nMutta kun hän sulki silmänsä, kuului syvällä hänen sisällänsä\nkuiskauksena äidin nimi: Nikarete. Ja kun hän ei ollut häntä koskaan\nnähnyt, oli hänen mielessänsä heti sen ainoan kuva, jolla oli se nimi\nja jonka hän tunsi. Ja äänikin sen esille loihti, ja hän näki hänen\nistuvan Artemiin alttarin äärellä ja laskevan sille vyönsä.\n\nPyhyydenloukkaus se oli, ja hän nousi heti karkoittaaksensa pois\npahaaennustavan kuvan. Hän katkaisi pitkiä säikeitä sitkeästä,\ntummanvihreästä köynnöksestä ja pisti ne isän kumpuun. Sitten hän\nlaski molemmat kätensä tuoreelle haudalle ja kuiskasi: \"Hyvästi,\nsinä isäni rakas, joka olit minulle äidinkin sijassa. Kiitos\nkaikesta, mitä olet pojallesi opettanut. Sinä teit minusta miehen,\njonka hartain halu on, että hänestä tulisi todellinen helleeni.\nMinne tahansa maan päällä kulkenenkin, ole sinä mukanani ja osoita\nminulle, missä päämäärä on, johon minun tulee tähdätä. Hyvästi, rakas\nisäni, sinä olet vienyt äidilleni ne terveiset, jotka minulta otit,\nja kumpikin odotatte käsikädessä sitä hetkeä, jolloin minä jälleen\nteidät kohtaan ja tervehdin teitä sanattomalla nyökkäyksellä.\"\n\nHetkiseksi hän laski jälleen poskensa mullalle. Silloin hänestä\ntuntui, kuin hän olisi Olympian Kronos-huipuilta kiitänyt\nAlfeios-virran mukana kohden vapaata merta ja nähnyt kolmisoutujen\npullein purjein soluvan ulos siniseen Okeanokseen.\n\nNiin, pois Arkadian kallioseinäin keskeltä hänen mielensä paloi, ulos\nnäkemään maanmiehiänsä raanoilla ja saarissa.\n\nHän jätti köyhän maapalansa ja hautansa naapurien hoitoon ja ajoi\nsitten itse laumansa sellaisiin seutuihin, missä voi vaihtaa ne\nrahaksi. Vihdoin hän sai ne myydyiksi jotenkin yhtä monesta drakmasta\nkuin hänellä oli elukoita. Hopean hän sittemmin vaihtoi kultarahaksi.\nHän ei tahtonut ottaa vastaan ainoatakaan dareikia. Persialaisen\nkullan ei pitänyt painaa hänen omaatuntoaan eikä tuhota hänen\nsieluansa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nVaellus.\n\n\nNarkissos aloitti vaelluksensa helleenisessä maailmassa.\n\nMieluimmin hän olisi heti mennyt Hermofantoksen luokse ja ruvennut\nhänen oppilaaksensa, ei ainoastaan iänkaiken vaeltavaksi, vaan\nvaeltavaksi lääkäriksi. Hermofantos oli tehnyt häneen valtavamman\nvaikutuksen kuin yksikään toinen mies. Hän oli kertonut hänelle\ntoiminnastansa: ammattivalasta, joka lääkärin oli vannottava, että\nnimittäin ei koskaan käyttäisi taitoansa muuhun kuin sairaiden\navuksi, ei koskaan antaisi myrkkyä eikä sikiönlähdettämiseen\nkäytettäviä aineita, ettei koskaan ilmaisisi, mitä sairas hänelle\nvaitiolon ehdolla kertoo, ja ettei koskaan käyttäisi asemaansa\nminkäänlaiseen viettelykseen.\n\nMutta riippui aivan sattumasta, tapaisiko hän enää koskaan\nHermofantosta. Hänestä tuli siis toistaiseksi hänen oppilaansa\nvain vaeltajana. Missä ikänä hän kulkikin, kyseli hän häntä kuin\nTelemakos isäänsä Odysseusta. Eikä Hermofantos ollut kulkenut\nmaailmassansa jälkeä jättämättä. Useimmissa paikoissa versoi muistoja\nja kertomuksia hänestä. Kun ihmiset hänestä puhuivat, loisti silmissä\nsama lämpö kuin hänenkin ja he muistivat tarkoin, milloin hän oli\nheidän luonansa ollut.\n\nJalkaisin Narkissos kulki Peloponnesoksen ympäri. Kultansa hänellä\noli talletettuna ihokkaansa ompeleeseen -- isänperintö, jota hän ei\ntahtonut tuhlata. Nuorilla voimakkailla jäsenillään hän kaikkialla\nansaitsi elatuksensa. Hän ei katsonut itseänsä liian hyväksi\nmihinkään työhön, joka lisäisi hänen kokemustansa. Syksyisin hän\nkäveli viljelysmailla ja opetteli tekemään aurallansa suoran ja syvän\nvaon. Hän otti osaa viininkorjuuseen ja oppi rypäleitten parhaan\nkäsittelytavan. Hevostenkasvatuksesta kuuluisassa Argoksessa hän oppi\ntuntemaan rotujen jalostamista, niiden jalojen eläinten siitosta ja\nopetusta, joita sieltä kuljetettiin koko Hellaaseen, sangen suuressa\nmäärässä hevosia rakastavaan Attikaan, jossa panatenaia-juhlassa joka\nneljäntenä vuonna niitä nähtiin.\n\nVain Lakedaimonia hän vältti hämärästi peläten tapaavansa\nArtemis-kohtalonsa. Ja kuitenkin hän sisimmässään ikävöi siihen\nmaahan hartaammin kuin mihinkään muuhun. Olihan hän myös kuullut\nyllinkyllin sen kansan lujasta ja karaistusta luonteesta. Sparta --\nse nimi tiesi purppuraa ja huilunsoittoa, heittokeihäiden suhinaa,\nmalmilta kajahtavaa poljentoa, joka sai puut vapisemaan ja kalliomaat\nkumisemaan. Sparta -- se tiesi polttavaa harjoitusten päivää\nnoususta laskuun, ruisleipää ja sen painoksi pientä viinikulausta,\njoka kihelmöi kurkussa, sianlihaa etikan- ja suolansekaisen\nverikeiton höystönä, kaikkien sisäelinten puhdistusta ja karaisua.\nNiin kuin pronssipatsaat spartalaiset istuivat pöytien ympärillä\nsilittämättömillä lavitsoilla nautiten puhdistavan karkeata\nruokaansa, kovalla savipermannolla he arkailematta nukkuivat.\nSparta -- se tiesi malminlujaa nuoruudenkukkeutta, joka versoi\nankarista elämänsäännöistä; se tiesi kasvinkumppanien veljeyttä,\nhellää ja harrasta suhdetta vanhemman ja nuoremman välillä. Miesten\nja naisten kesken ei tyhjänpäiväistä eroottista lepertelyä vain\nkahden ihmisen velvollisuutta luoda Spartalle uusia miehiä ja uusia\nsotilaita. Yhdellä naisella voi olla kaksi tahi useampia miehiä\ntäyttämässä pyhää velvollisuutta antaa elämä uudelle polvelle. Valtio\nhuolehti siitä, että nuoret miehet menivät naimisiin semmoisella\niällä, että heidän voimansa tuotti parhaan hyödyn. Naiselle,\njolla oli suuri perintö, osoittivat itse kuninkaat oikean miehen.\nKolmanteenkymmenenteen vuoteen saakka elivät kaikki miehet yhteisissä\nkasarmeissa. Vaimot oli ryöstettävä. Häät olivat valtaus, ryöstö.\nSpartalaisten ei ollut lupa hemmoitella itseään lämpimillä kylvyillä\neikä voidella itseään öljyllä, vaan piti tyytyä Eurotaan kylmään\njuoksevaan veteen. Kuninkaat polveutuivat Herakleesta, joka ei ollut\njumala, vaan sankari. Hänen kaksitoista, voimatekoansa kuvasivat sitä\nelämäntaistelua, joka odottaa jokaista oikeata lakedaimonilaista.\nVain lujuus ja urhoollisuus tekivät kuolevaisesta \"jumalaisen\".\nKaatua \"sodassa\" maansa puolesta tuotti varman ja ikuisen kunnian.\n\"Ajelkaa partanne ja totelkaa lakia!\" oli käsky, jonka eforit joka\nvuosi virkoihinsa astuessaan antoivat.\n\nNarkissos toivotteli, että olisi syntynyt tässä maassa, mutta sitä\neivät jumalat olleet hänelle suoneet; hakea palvelustointa heloottina\ntahi asettua asumaan perioikina hän ei tahtonut.\n\nKaikki Hellaan jumalat ja kuulut temppelit hän tuli tuntemaan.\nArgoksessa hän kävi jumalain kuningattaren Heran temppelillä ja\nnäki hänen papittarensa ajavan sen edustalle valkeilla lehmillä.\nNemeassa hän vietti suurta Zeus-juhlaa. Istmoksella oli Poseidon\nvaltiaana -- kannas oli vain siksi leveä, että jumala vielä jaksoi\nheittää kolmikärkensä merestä toiseen. Pienillä purjelaivoilla hän\nkävi saarilla -- Dionysoksen pyhätöllä Naksos-saarella ja Apollonin\nikivanhan alttarin ääressä vähäisessä Deloksessa.\n\nMerestä tuli hänelle uusi maailma. Laivan keulakuva ojentui yli\nsolisevien laineiden. Jonkun aikaa hän palveli talamiittinakin\nkolmisoution ylimmällä soutajarivillä. Selät koukussa istui soutajain\nsuuri joukko, toinen toisensa yläpuolella. Soittaja puhalteli huilua\nlaivan peräpuolella, jotta kaikki eripituiset airot liikkuisivat\nsamassa tahdissa. Alhaalla laivan sisällä tukahduttavassa kuumuudessa\nistuivat soutajat alastomina ja tekivät työtänsä lihasrikkailla\nkäsillään. Aironrei'istä pisti päivä sisälle pitkiä nuolia, jotka\nloistivat raskaassa puolipimeässä ilmassa. Niinkuin elävänä haudatut\nistuivat miehet voimatta nousta suoriksi. Kun heidän piti levähtää,\nniin he ryömivät vatsallaan yli soututelineiden niille jyrkille\ntikapuille, joita myöten pääsivät päivänvaloon. Heidän silmänsä\nräpyttelivät arkoina auringonvalossa, hiki helmeili kulmilla. He\nvenyttelivät itseänsä muutaman kerran raittiissa ilmassa ja ryömivät\nsitten takaisin alas soutimien ääreen, hien höyrytessä märiltä\nseliltä. Huilu oli välttämättömän tarpeellinen, ilman sitä he eivät\nolisi kyenneet käyttämään suuria ja raskaita airoja, joista pisimmät\nolivat ylimpänä. Puu natisi ja vonkui. Kuohuttaen sihahtelivat\nairot läpi veden. Ryöppy löi joskus pilven lentävää vaahtoa läpi\naironreikien ja jäähdytti kuumaa rintaa. Pieninä kuvavälähdyksinä\nlipui vedenpinta ohitse, ja silloin tällöin nousi merestä saari,\nnäkyi kappale rantaa. Tuli näkyviin temppeleitä, hohtavia\npylväsrivejä jyrkillä kallioäyräillä, ja taas nekin vaipuivat mereen.\n\nVain aniharvoin saivat soutajat luvan käydä maissa. He kiipesivät\njollekin korkealle niemelle katselemaan reheviä ja varjoisia\nlaaksoja. Öljymetsien hopeanvihreät lehvälatvukset täyttivät rinteet\njoka suuntaan, mutta laaksojen pohjilla kasvoi kypressien ja pinjojen\ntummia lehtoja.\n\nMutta Narkissos oppi mielestään liian vähän näillä matkoilla.\nSoutajan ammatti kytki hänet puolipimeään ja löyhkäävään vankilaan,\nja kun hänen oli levättävä, vaipui hän hetikohta raskaaseen uneen\nkovalle puupermannolle, jolla miehet makasivat ahtaalla kuin sillit\ntynnyrissä. Valkosipuli myrkytti ilman -- useimmat olivat Ateenan\nmiehiä, joilla se oli pääasiallisena ruokana.\n\nMutta sillä tavalla Narkissos kuitenkin tuli tuntemaan Aigeian meren\nlukemattomine saarineen, joita oli kuin kiviä Aasian ja Hellaan\nvälisessä kaalamossa, jättiläisen heittelemiä käydä yli rannasta\nrantaan. Tätä kaalamoa odotettiin nyt suurkuninkaan hyökkäävän maahan\nminä hetkenä tahansa. Narkissos ei laivoinensa ollut käynyt rannassa\nsaakka, vaan oli kyllä ankkuripaikalta Miletoksen edustalta nähnyt\ntuon kaupungin palaneet rauniot; ei temppeliä eikä valotornia enää\nylennyt lahden äärellä. Soikeasta aironreiästä näkyi joonialainen\nmaa, jolle persialaiset olivat astuneet verisiä jälkiänsä. Hänen\nympärillänsä istuivat toiset soutajat kurkistellen ja kuiskaillen.\nPersialaiset olivat muka paloitelleet helleeniläiset vankinsa\nkäyrillä puukoilla ja heittäneet lihapalat mereen kalojen ruoaksi.\nMutta naiset ja lapset he olivat raastaneet mukaansa Sardeeseen ja\nSusaan; pojat oli kuohittu, ja helleeniläiset tytöt nääntyivät nyt\nsatraappien naishäkeissä. Ei noussut uusia temppeleitä tuhasta.\nPelko oli lamauttanut kaiken toimintahalun. Heleeniläisiä pakolaisia\nkulki länteenpäin saarelta saarelle. Foinikialaisia sotalaivoja tuli\nhumisevin siivin kuin petolinnut Kykladien välitse tuoden maata\nja vettä kaikilta saarilta, yksin Aiginan vahvalta merivartiolta,\nSusassa olevaan Memnonin linnaan. Kolmisoutulaiva, jonka\npalveluksessa Narkissos oli, oli juuri vakoojana vartioimassa Vähän\nAasian rannalla ja tiedottamassa, milloin Hellaan oli odotettava\npersialaisten hyökkäystä.\n\nKaikissa satamissa keinui foinikialaisia laivoja, koottuina\nkuljettamaan persialaisia joukkoja. Voi nähdä barbaarien liikehtivän\nrannoilla kuin pitkät rivit kiipeäviä syöpäläisiä. Alas vuorten\nrinteitä välkkyi ratsuväki. Maatuulen puhaltaessa saattoi kuulla\nmerkkipuhalluksia.\n\nKolmisoutio jäi paikoilleen, kunnes näki satojen purjeiden kiitäen\ntulevan koillistuulessa. Silloin sekin nosti ankkurinsa ja lehahti\nkuin ennelintu parikymmentä stadionia muiden edelle. Kaikilta\nsaarilta, joiden ohi kuljettiin, tuli pursia ja kalastajavenheitä\nkuulemaan ja tuomaan uutisia valtavasta väennoususta, tuhansista\nja taas tuhansista meedialaisista ja persialaisista, jotka olivat\nnousseet laivoihin. Kulki huhu, että itse suurkuningas Dareios oli\nlähtenyt matkaan idästä ajaen sotavoimiansa kuin ukontulia edellänsä.\nHänen veljensä poika Artafernes ja meedialaisten päällikkö Datis\nolivat laivastossa ja heidän kanssansa Hippias, ateenalaisten\nkarkoittama tyranni, joka palasi oman kansansa kavaltajana. Suunnaton\nlaivasto purjehti Athosta ja Euboiaa, Naksosta ja Ateenaa kohden\n-- kädessänsä myrsky ja salama koko uppiniskaisen helleenikansan\npään varalle, joka oli uskaltanut uhmata suurkuninkaan valtaa.\nHistiaioksen luuranko riippui vielä ristillä Sardeessa -- niinkuin\npetolintu, jonka metsästäjä ripustaa ladonovelle kaikkien taivaan\nlintujen kauhuksi ja varoitukseksi; mutta hänen ruumiista irroitettu\npäänsä oli pantu suolaan ja viety itse suurkuninkaalle. Sellaisina\nsotalaumoina persialaiset purjehtivat päämääräänsä kohti, että ne\nvarmaan mullistaisivat meren ja kuin vedenpaisumus hulvahtaisivat yli\nHellaan vuorten ja hukuttaisivat helleenit kuin muurahaiset hiekkaan.\n\nYhä lensi kolmisoutio edellä. Mutta Naksos-saaren luona se pääsi\nkauemmaksi edelle, kun persialaiset jäivät sinne kurittamaan saaren\nasujamia, jotka kaikkein ensimmäisinä olivat ryhtyneet vehkeilemään\nsuurkuninkaan valtaa vastaan. Sitten kolmisoutio kääntyi luoteeseen\nja pujahti Faleronin satamaan. Laiva oli ateenalainen, soutajat\nlaskettiin toistaiseksi menemään, ja Narkissos kulki jalkaisin\nyli Faleronin tasangon kohden itse orvokkiseppelein koristettua\nkaupunkia, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt.\n\nSyyskesän helteinen aurinko oli kasannut maanpinnalle paksun\ntomukerroksen, niin että hän upposi nilkkoja myöten. Mutta hän\nkulki katse suunnattuna vuoriin, kunnes hän huomasi Akropoliin,\njonka pitkähkö kallio kohosi yli savisten talojen parven. Yksi\nainoa temppeli loisti yli muurinreunan. Keltainen ja alaston oli\ntuo kallio, jota aurinko paahtoi. Kyljet olivat jyrkät; täältä\netelästä katsoen ei minkäänlainen polku eikä tie voinut viedä ylös\njyrkänteelle. Hän voi tuntea Kefissos-laakson öljymetsistä, joka\nkasvoi pitkin sen rinteitä, mutta Ilissos, jonka yli hän kulki,\noli vain kuivunut joenuoma. Pieniä kypressi- ja laakerilehtoja\noli siellä täällä kuin kukkavihkoja matalammilla harjanteilla.\nValkoisten muurien ympärillä tummina hohtavia puunlatvoja. Sinisenä\nsiintäviä puuttomia harjanteita, joiden iäkkäitä kalliokasvoja\nuurtelivat punertavat halkeamat. Mesirikas Hymettos, metsäinen\nParnes, marmorilouhimoin hohtava Pentelikon -- nimet helähtelivät\nhänen ympärillään ja vuoria osoittivat hänelle matkamiehet, jotka\nsivuuttivat hänet. Lykabettoksen jyrkkä, ylväs keila kohosi aivan\nkaupungin takana; yli honkametsän loisti sen alaston kalliokärki,\npunaisenharmaa ja terävä, kohden kirkkaansinistä taivaanpohjaa. Hän\nei ollut koskaan nähnyt millään kaupungilla niin loistavan kaunista\ntaustaa. Olisi voinut luulla itse auringon valkealla, välkkyvällä\nveitsellään leikkaavan noita vuoria luonnon laajaan selkään.\nPlastillisessa alastomuudessaan ne lepäsivät leikkien sädehtivää\nvuoroleikkiänsä pilvien kanssa, repivät niitä suuriin liehuviin\nriepuihin, verhoutuivat huntuihin, heittivät hopeanvalkeita pahojaan\nharjulta harjulle, riisuutuivat, peittivät itsensä ja heittivät\njälleen pilvipeitteet kulmikkailta alastomilta jäseniltään. Akropolis\nkohotti päivänpaahtamaa kypärälakeansa yli kaupungin, jota se\nvartioi, ja vuoret puolestansa seisoivat järkkymättömänä kilpimuurina\nAttikan hopeanharmaan tasangon ympärillä.\n\n\n\n\nXIV.\n\nAteena.\n\n\nNarkissos vaelteli pitkin Ateenan ahtaita kujia ja katuja. Ihmisiä\nvilisi kaikkialla. Likavesi löyhkäsi talojen ovien edustalla.\nKengänpaikkaajat istuivat varjopaikoissa hikoillen. Alasimet soivat\nvasaraniskujen alla. Keihäänkärkiä teroitettiin. Kaikkialla tuoksui\nvalkosipuli. Joka taholla kaakottivat kanat. Kaikkialla juoksenteli\nröhkiviä sikoja tonkien jätteitä. Mutta kaikkialle näkyi Lykabettos\ntahi Akropolis katujen takaa.\n\nHän seurasi ihmisvirtaa yli Öljytorin, jossa vihreitä tahi mustia\nöljymarjoja oli isoissa tynnyreissä, sipuleita riippui pitkissä\nnuorissa ja vihannekset peittivät maan, hän kulki aina varsinaiselle\ntorille saakka, jossa oli väenkokous Buleuterion edustalla.\nAreiopagin rinteellä hän näki kaksi pronssipatsasta, kaksi alastonta\nmiestä tuimassa hyökkäysasennossa, toinen heilutti miekkaa päänsä\nyläpuolella, toinen uhkasi pistää ojennetulla kalvallaan. Kun\nhän kysyi, sai hän vastauksen: tyranninsurmaajat! Ateenalaiset\ntervehtivät niitä kohotetuin käsin ja huutaen: Tyranninsurmaajat!\nTulkaa alas kiviltänne, Harmodios ja Aristogeiton, tulkaa ottamaan\nvastaan Hippiasta.\n\nHuhu persialaisten laivojen lähenemisestä kulki sysäyksenä läpi\nkaupungin. Lainehtiva ihmisjoukko virtasi yli torin ja ylös\nAreiopagin sivu Pnyksiä kohden. Neuvostohuoneelta tuli muutamia\nmiehiä, joiden kulku muodosti vanaveden ihmisvilinään. Polemarkki!\nkuului joka puolelta. Tuolla tulee polemarkki! Ja kengänpaikkaajat\nja savenvalajat, sepät ja vihanneskauppiaat, leipurit ja nahkurit\ntulivat juoksujalkaa jäljessä. Aristeides! Eläköön Aristeides!\nEläkööt eupatridimme. Niillä on järki tallella. Kas Themistokles!\nJa Miltiades on mukana. Terve, Miltiades! Hän kulkee kuin pitoihin.\nKatsokaa, ensimmäinen arkontti on yhtä rauhallinen kuin jos jo\nolisi kurittanut persialaisia. Eläköön Themistokles! Hänellä on\nkeihäänvarsi selässään. Katsokaapa Miltiadeen viitan laskoksia. Mutta\nKallimakhos on syönyt jotakin, joka ei ollut hänelle terveellistä.\n\nNarkissos seurasi joukkoa Pnyksille. Hänen oli nälkä ja jano ja\nhän osti matkalla kourallisen viikunoita kauppiaalta, joka kantoi\ntavaroitansa mukanansa.\n\nPnyksillä oli puhujalava hakattu luonnolliseen, kallioon. Puhujalla,\njoka sille nousi, oli vain taivas, taustanaan ja auringon loisto\nympäröi hänen päänsä, häikäisten kuulijajoukon silmiä. Tasaisesti\nkohoavalle vuorenrinteelle asettuivat tuhannet kuulijat aina\npuhujalavan valtavan kallion juurelle saakka; se oli kuin jalustana\nelävälle kuvapatsaalle, jonka kaikki liikkeet tuolta korkeudesta\nkuvastuivat eteläntaivaan häikäisevään taustaan. Näytti kuin olisi\nitse maakin tunkenut kansanjoukkoa leveitä astimia ylöspäin. Puhujan\nalapuolella seisoi sankka ihmisparvi. Vastapuhujia ja kyselijöitä\nvoitiin saattaa ylös pitkin kapeita sivuportaita sillä kohtaa,\nmissä nuo kaksi jyrkkää kallionseinämää yhtyivät tylsään kulmaan ja\nmuodostivat kokonaisen näyttämön kuulijoille, ensimmäisen näyttelijän\nyhä näkyessä koko pituudessaan jalustalla taivasta vasten.\nTaustaseinät olivat täynnä Zeus Hypsistokselle annettuja lahjoja.\nLakitaulut olivat nojallaan pitkin valtavan puhujalavan seiniä, joka\nulkoni kummallekin sivulle ja sulki kansanjoukolta tien. Mutta myös\ntakaapäin voi kuulijoita tulvia paikalle ja levitä yli koko kummun,\nniin että ihmismeri kuohuili kaiken yläpuolelle kohoavan puhujalavan\nympärillä.\n\nSiellä ylhäällä seisoi Miltiades ja otti hienon attikalaisen\nkypäränsä kauniista täyspartaisesta päästänsä. Vasemmalla kädellään\nhän piti kypärää edessänsä, oikealla viittasi hän kohden vilisevää\nihmisjoukkoa; mutta yht'äkkiä hän pani kypärän päähänsä -- se oli\nsodanuhan merkki -- kääntyi ja heitti molemmat käsivartensa etelää\nkohden ojentaen niitä yli tasangon Faleronia kohden ja kauas kohden\nSunionin kallionientä. Kaikkien katsojain silmät seurasivat hänen\nliikkeitänsä; ei nähty, mihin hän viittasi, mutta hänen omassa\nolemuksessansa, hänen lujuudessaan ja siitä huolimatta suuressa\neloisuudessaan oli kuitenkin nähtävänä ikäänkuin kaiken sen kuva,\nmitä hän sanoi, manatessaan esille vihollista:\n\n\"Ateenan miehet, nousee myrsky. Näettekö tuonne, barbaarit\nlähestyvät rantojamme? Niiden purjeet peittävät meren niinkuin\nhaaskalintujen levitetyt siivet. Kaiken ne aikovat tukehduttaa.\nLoppuva on laineidenkin liike, ja vainajana on meri makaava. Tämä\nhetki tuottaa naksolaisille turman, ja Euboialla riehuu persialainen\ntulenjumala, jonka kauheudesta me kaikki olemme kuulleet puhuttavan.\nMeedialaiset kantavat häntä kultakilvellä ja antavat hänen sylkeä\nmaalle, jolle astuvat. Hänen sylkynsä ovat nieleviä liekkejä --\nmalmi sulaa siinä ja marmori palaa kalkiksi. Hellaan maat ja metsät\nlakastuvat kuin ruoho hänen hengityksensä edessä. Minä näen hänet\njo meidän näköpiirissämme. Mitä vuosikausia olemme kauhistuneet, se\nmeitä nyt uhkaa. Idän tuli tahtoo tuhota meidät, meidän vaimomme ja\nlapsemme, meidän isiemme jumalat ja heidän pyhät asuntonsa. Jo kauan\non näkynyt hänen tulonsa enteitä. On helleeniläisiä valtioita ja\nkaupunkeja, jotka iloiten avaavat hänelle porttinsa. Oi ateenalaiset,\nteidän kaupunkianne kovin rangaistus uhkaa, sillä suurkuningas ei\nvoi unohtaa, että riensimme kärsivien veljiemme avuksi ja annoimme\nheille kaksikymmentä laivaa. Kuka meidän avuksemme nyt tulee? Älkää\nluottako muiden käsivarsiin kuin omiinne, älkääkä muuta suojaa\nodottako kuin minkä itse luotte. Hädässä kukin sulkee oman talonsa\nja antaa naapurien talon tuhoutua. Niinpä nyt, Ateenan asujat,\nrientäkää koteihinne ja varustautukaa. Katsokaa kypärää päässäni.\nRaskasaseiset sotilaamme ovat kilpilinnamme, joka on asettuva\nmuurina lähenevää onnettomuutta vastaan. Meidän täytyy ottaa vastaan\nvihollinen avoimella kentällä sen kaupungin edustalla, joka on meidät\nkasvattanut. Meidän täytyy torjua hänet rannaltamme samalla hetkellä,\njona hän sille astuu. Muistakaa, että Hellaan vapaus on se yhteinen\naarre, jonka puolesta taistelette, ja että orjuus on ainoa osa, joka\nmeitä kaikkia odottaa, jos persialaiset saavat asettua meidän meremme\nrannoille. Ateenan miehet, tulevaisuus on keihäittenne tutkaimissa.\nMieluummin vaipukaamme miekka kädessä kuin antaudumme meedialaisten\norjiksi ja näemme naisiamme raastettavan tukasta kuin hevosia\nharjasta Ekbatanaan ja Susaan.\"\n\nSuosionhuudot tulvahtivat ylös kohden elävää kuvapatsasta, joka\näkkiä hävisi jalustaltaan kuin meren nielemä. Aurinko oli paahtanut\nnoiden tuhanten kasvoja, jotka katselivat ylöspäin, mutta yht'äkkiä\nhajaantuivat, kun Zeus Hypsistos lähetti heille säteensä enteen.\nKaikki pakenivat taloihin. Polemarkki ja strateegit palasivat\nverkalleen neuvostohuoneelle. Sade lakkasi ja alkoi levitä huhu, että\njuoksija Feidippides lähetettäisiin Spartaan anomaan apua.\n\nNarkissoksen salainen unelma oli ollut kerran saada se tehtävä.\nMielikuvituksessaan hän oli usein juossut tuon matkan, jonka hän\nmelkein kokonaan tunsi: Megaran kautta ja kannaksen yli ohi Korinton\nja kohden etelää, yli virtain ja purojen, ylös yli harjanteiden,\nläpi kivisten laaksojen, ohi ikivanhan Mykenen, läpi Argoksen ja\nTegean -- etelään päin läpi vuorensolan Eurotas-laaksoon ja vihdoin\nlakedaimonilaisten hajanaiseen kaupunkiin, joka oli muuriton kuin\nmaalaiskylä, leveine teineen kuin leiri, valmis nousemaan vihollista\nvastaan.\n\nMutta Narkissos ei ollut pitkään aikaan juossut, hänen jalkansa\ntuntuivat kankeilta, ja hän katseli kämmentensä paksua keltaista\nnahkaa, joka oli kovettunut airoissa. Onnellinen Feidippides,\nhuokasi hän ja kiiruhti väkijoukon mukana jonkun matkaa pitkin pyhää\nEleusiiseen vievää tietä.\n\nYht'äkkiä kuului huuto: Tilaa! tilaa! Tilaa Feidippideelle! Juoksija\noli jo haettu kotoaan, ja vaikka päivä jo läheni laskuansa, ei hän\ntahtonut odottaa yli yön. Hän tunsi tien ja saattoi jo yön kuluessa\nehtiä yli kannaksen matkallaan etelään.\n\nTilaa Feidippideelle! Tuossa hän tuli rauhallisesti juosten pitkin\naskelin, avopäin ja yllänsä laaja, kevyt ihokas, joka ulottui vain\nreiteen, niin ettei mikään estänyt hänen juoksunsa täyttä vapautta.\nHänen huulensa sulkivat sanoman, jota hän oli viemässä, eivätkä\naikoneet aueta puhumaan, ennenkuin hän sen perille saattaisi. Huutoja\nkuului hänen ympärillänsä ihaillen ja kiihoittaen: \"Terve, oi\nFeidippides! Käyttele jumalallisia jalkojasi, jotka varmaan Hermes\non sinulle lainannut. Onnea kahdentoistasadan stadionin matkalle.\nZeus kanssasi! Terveisiä Spartaan! Siellä saat 'mustaa lientä'.\nMutta pane Spartan miehet liikkeelle! Sano heille, että kiire on. Ne\nkerskuvat pikamarsseillaan. Anna niiden tulla sitä meille näyttämään!\nSano heille, että me odotamme heitä, ennenkuin persialaiset ovat\nkaupunkimme edustalla. Älä anna meedialaisten kohdata heitä\nmatkalla Istmoksella. Silloin on myöhäistä. Onnea matkalle! Terve,\nFeidippides!\"\n\nEi ainoakaan ilme juoksijan kasvoissa vastannut näihin huutoihin. Hän\njuoksi vain, juoksi oikein, hyvin harkituin säärenheitoin, täynnä\nkärsivällisyyttä ja masentumatonta sitkeyttä! Tilaa! Tilaa! Tilaa\nFeidippideelle! Ja ihmisparvi hajaantui hänen edestään ja seisoi\nkahtena muurina, joiden välitse hän juoksi, kunnes hävisi.\n\nKun Narkissos palasi kaksoisporttia kohden, kulki hän yli\nKerameikoksen. Hautapatsaita ja suuria, raskaita marmori-lekytoksia\nseisoi pitkin tienvartta. Siellä täällä istui haudallakävijöitä\nleväten marmorirahilla katsellen muistomerkkiä, jonka olivat\nvainajilleen pystyttäneet. Patsaat olivat aivan kapeita, ja\nsisäpuolella pienen ontelon reunan seisoi vainajan kuva kuoleman\nrauhassa tuijottaen tyveneen kuolleeseen ilmaan. Toiset olivat\nveistettyjä, toiset vain maalattuja. Raskasaseinen sotilas seisoi\ntäysissä varustuksissaan keihääseensä nojaten. Nuori mies piti kättä\nkoiransa pään päällä, toinen ojensi suosikillensa heinäsirkkaa,\njota piti siivistä. Toinen oli asettunut iäiseen lepoonsa sauva\nkainalon alla, toinen piti kädessänsä lintua kuin rakkainta\nleikkikaluansa. Seireenejäkin hän näki, suuria, kummia lintuja,\njoilla oli tytön pää ja raskas katse, toisessa kädessänsä lyyra\nja näppäin kosketellen sen kieliä. Kaikki muodosti vaikenevan ja\nsurumielisen sarjan muistoja niistä, jotka olivat jättäneet hyvästi\nja lakanneet elämästä. Matalahkojen, kapeiden olentojen kasvoissa\nja mustissa silmäterissä oli kalpea hymy ja punaiseksi maalattu\ntukka loisti painuvan auringon vahvassa, punertavassa auteressa.\nElävät eivät heitä kuulleet. Seireenit vainajille lauloivat. Pitkin\nhautakatua Dipylonin molemmin puolin oli pieniä kauppamajoja, joissa\nmyytiin pieniä hauta-lekytoksia annettaviksi kuolleiden matkaan tahi\nvalmiita muistomerkkejä. Vielä löivät kaiverrusraudat moniäänisiä\nmarmorisäveliään, ja patsaat odottivat vain nimeä ja viimeistä\ntervehdystä.\n\n... Seuraavina päivinä kasvoi liike Ateenassa. Attikan talonpojat\ntoivat vihanneksia, viikunoita ja sipuleja suuret määrät torille.\nAsesepät takoivat. Kilpiä maalattiin, miekkoja hiottiin ja keihäitä\nvartettiin uudelleen. Luusäärykset helisivät joka kujalla. Kuului\nkavioiden kapsetta. Airuita ja sanansaattajia riensi edestakaisin.\n\nVirta vei Narkissoksen Akropoliille. Tie kulki monin mutkin yli\njyrkkien kalliopengerten, ylös yli pelargisten perusmuurien, kunnes\nhän oli itse linnan alueella. Hopliitteja vilisi joka suunnalla.\nArtemis Brauronian alttarin ääreen kokoontui sotilaita ja pappeja.\nSiellä uhrattiin ja siellä tarkattiin enteitä. Jumalattaren\nsuuri pronssipatsas katseli tyhjin, kankein katsein ilmaan, eikä\nkitkerä palaneen haju saanut häntä rypistämään sieraimiansa.\nTyö suuressa uudessa Athenelle aiotussa Parthenon-temppelissä\n-- kaupunginjumalattaren neitsytkammiossa -- oli aikoja sitten\nkeskeytetty, mutta telineet olivat jäljellä, ja kaikkialla matalain,\nvasta alussaan olevien porraspylvästen välissä valtaisella\nmarmoriperustuksella istui sotureita tuijottaen yli tasangon\nmerelle, joka kaukana puolipäivän auteressa välkkyi kuin hiottu\nkilpi Aiginan terävähuippuisen sineen häipyvän selänteen ja Salamiin\nlähempänä olevan rannan alla. Koko päivän he istuivat ja odottivat\nja sammuttivat nälkänsä isoilla pyöreillä leivillä ja suolaisilla\nöljymarjoilla. Merkki nousuun oli tuleva pian.\n\nLevottomuutta näkyi myös Athene Poliaan satajalkaisen huoneen\nympärillä. Päivänpaahtamien pylvästen päällinen kattorakennus\nloisti voimakkain värein, punaisin, sinisin ja sinipunervin. Pääty\nalalla taisteli jumalatar hohtavassa ja kirkkaasti väritetyssä\nmarmorissa gigantteja vastaan, jotka kuin käärmeet tulivat ryömien\naina päädynkulmista saakka. Mutta sisällä pylväiden välissä näkyi\nkapeilla jalustoilla aivan nuoria tyttöjä kuvaavia patsaita. Ne\nseisoivat siinä silmät elävän uteliaina ja huulet kaareutuen\npuolikuunmuotoiseen hymyyn. Runsaasti koristelluin monipalmikkoisin\ntukkalaittein he seisoivat sirosti kannattaen hienopoimuisia,\ntähti- ja kukkakoristeisia hameitansa, muutamat purppurakengissä ja\ngranaattiomenat pienissä kätösissään. Loisteliaat meanderireunukset\nkoristivat hunnunhienoja pukuja. Ne olivat käherätukkaisia kuin\nitämaan prinsessat, ja pitkät palmikot virtasivat alas nuorille\nneitseellisille rinnoille.\n\nVasten tahtoansa Narkissos äkkiä tuli ajatelleeksi Olympian\nkilpajuoksijatarta. Kuinka hän olikaan ankara ja vaatimaton näiden\nhienostuneiden ja koristeltujen tyttöjen rinnalla, jotka hymyilivät\nvalolle ja maailmalle. Nikarete! Kiinteärakenteinen ja hymytön,\nhoikka ja vakava melkein kuin poika. Mutta silloin hän muisti hänen\nkavalan juonensa keskellä itse Artemiin lehtoa Erymanthos-vuorella,\nhänen tytöntahtonsa, hänen päämääränsä. Ja uhmaten hän karkoitti\nhänen kuvansa sielustaan ja alkoi ajatella Feidippidestä. Ehkä jo\ntänään, myöhään illalla hän juoksussaan ehtisi Spartaan ja toisi\nsanoman persialaisten tulosta. Ehkä Nikarete seisoisi nuorten\nlakedaimonitarten joukossa ja ihailisi hänen tekoansa ja upottaisi\nhänet kunnianosoitustensa ja tyttömäisen halunsa lämpöön. Narkissos\ntoivotti vielä kerran, ettei milloinkaan enää häntä tapaisi.\n\nHän meni Erekteuksen ikivanhalle valtiaslinnalle näkemään Ateenan\npyhää ja kuulua öljypuuta, jota lähde kasteli. Runko oli kutistunut\nja koukistunut, melkein lehdetön, vain pari lehvää versoi lähinnä\nohutta lähteensuonta. Syviä, itse kalliopohjaan hakattuja\nkiviportaita hän astui alas pohjoista kohden Poseidonin lähteelle,\njonka jumalan kolmikärki kerran oli iskenyt pulppuamaan maasta. Hän\nasettui ihmisjonoon, saadaksensa kätensä kourusta maistaa vettä,\njossa todellakin oli meren sivumaku. Kaikki kaupunkiin tulevat\nattikalaiset kävivät lähteillä. He seisoivat viitaten kattoon,\njoka korkealla kaareutui yli Poseidonin kaivon: iso nelikulmainen\nreikä avautui sen läpi vapaaseen ilmaan. Se oli siinä, jotta jumala\nylhäältä saattaisi katsella pyhää paikkaa. Sitäpaitsi oli sääntö,\nettä salaman tekemää aukkoa ei saanut muurata umpeen, vaan sen piti\naina jäädä sillensä.\n\nLinna varustettiin joka puolelta puolustusta varten. Ympäristöstä\ntulevat sotilaat viettivät täällä yönsä lähtövalmiina. Temppeleissä\ntoimitettiin uhreja. Hekatompedos-temppelin pylväiden välitse\nsolahtelivat Ateenan nuoret temppelineidot ulos ja sisälle, siroina\nja kauniisti puettuina, aivan kuin olisivat itse tyttöpatsaat\nliukuneet alas jalustoiltansa jumalatarta palvelemaan. Narkissos\nei voinut päästä sisälle. Vain silloin kun suuri ovi kiertyi\nsaranatapeillansa, sai hän luoda pikaisen silmäyksen jumalattaren\nikivanhaan taivaasta pudonneeseen puukuvaan. Gorgo välkkyi korkealla\nhänen rinnallansa, jäykkä aaveenkatse tunki läpi suitsupilvien ulos\npäivänvaloon.\n\nNarkissos ryömi ympäriinsä Akropoliin kalliorinteillä nähdäkseen ne\nonkalot ja luolat, joissa Ateenan jumalilla oli ollut ensimmäiset\nasuntonsa ja joihin sen heimosankarit oli haudattu. Vasta myöhemmin\nne olivat päässeet maan päälle ja saaneet pysyväiset suuret asuntonsa.\n\nHän kiipesi ylös Apollon Hypokraioksen luolalle. Muutamat pojat\nnäyttivät hänelle näkymättömän tien erään kallionhalkeaman kautta,\njossa hän ensin takertui kiven selkään niinkuin satulaan, mutta\nryömimällä eteenpäin pääsi vihdoin sisälle luolaan, jonka kallion\nmonissa seinäsyvennyksissä oli pieniä jumalalle pyhitettyjä\nterrakottakuvia. Sieltä hän konttasi sisälle Pan-jumalan kuoppaan\nja toiselle puolelle suureen onkaloon, jolla oli haudan muoto: se\noli Erekteuksen olosija. Pimeässä piileskeli salaisuuksia ja tunki\nesille kallionkouruista. Hän veti syvään henkeään, sillä näkymätönten\nhengitys ahdisti häntä. Erääseen toisella sivulla olevaan\nlohikäärmeenkitaan katse hukkui kokonaan -- kalliorotkon avonaiseen,\npohjattomaan nieluun. Oliko se uhrihauta vai tie Manan majoille?\n\nKun hän kiipesi takaisin, löysi hän kauempaa vasemmalta kapeat\nhakatut kiviportaat, jotka yht'äkkiä kiersivät esiinpistävän\nkallionkielen ja veivät ristikko-ovelle ja pimeyteen. Muiden\nkävijäin kanssa hän astui sisälle tukalaan, kosteaan luolaan\nikivanhalle Klepsydran vuorilähteelle, josta Akropolis vainoaikoina,\nympäristöstänsä eristettynä, saattoi tuoda juomavetensä.\n\nSuuri ruostunut metallikansi peitti vanhaa kaivoa. Kun se nostettiin\npaikaltaan ja laskettiin maahan, kumisi kalliopohja ja jääkylmä\nhenkäys lehahti syvyydestä. Palavat honkasalot valaisivat luolaa.\nNarkissos kumartui yli kaivonkehyksen karkeaveistoisen kiven. Syvälle\nvuoreen tunkeutui kaivo monen eri liuskakivikerroksen läpi, milloin\nlaajempana, milloin ahtaampana, ja syvimpänä pimeässä kuohui lähde.\nVedenpinta, joka eli, kiertyi renkaille hiljaa solisten, syvä,\nvihertävän kirkas vesi, joka hengitti kuin paljastettu sydän; se\nsykki sisäistä elämää aivan toisin kuin liikkumattomuuteensa kuollut\nvesi.\n\nNarkissos kumartui syvemmälle ja näki oman päänsä liikehtivän\npikimustana varjona elävän veden pinnasta. Muinaisuuden ääni\nsolisi ylös hänen korviinsa synkästä syvyydestä -- salaperäisenä,\nvaikenevana, puoleensa tenhoavana: Klepsydra -- vesikello -- vesi,\njoka hiipii elävänä kammiosta kammioon ja päätyy itse ajan virtaan.\n\nKuinka moni sukupolvi olikaan kuunnellut tämän hiljaa solisevan\nvesikellon virtaa ja etsinyt itse aikaa sen pohjalta? Kuinkahan\nmonen tunnin kuluttua barbaarit tunkeutuisivat tuohon salaperäiseen\nkoneistoon ja tappaisivat hiipivän ja elävän veden tältä kaupungilta,\njonka piilevä suoni se oli? Narkissosta puistatti. Hän sulki silmänsä\nkylmältä henkäykseltä, joka tuli alhaalta meren vesikellosta,\nmustasta kuin yö, joka kuohuili ja virtasi hänen jalkaansa alla,\njohon ehkä itse Poseidon oli uurtanut sen kallion poveen, voidakseen\ntaas yhdellä ainoalla sormella sulkea sen juoksun...\n\n... Akropoliin etelärinteellä kävi Narkissos Asklepioksen pyhällä\nalueella, jossa sairaat voivat maata itse temppelin pitkissä\npylvässaleissa vahvistavan auringon alla ja virvoittaa itseänsä\njuomalla jumalan pyhästä lähteestä. Mutta useimmat vuoteet olivat\njätetyt. Persialaisten pelko ajoi ontuvat ja rammat pois tieltä.\nAsklepioksen ja Hygieian kuvat tuijottivat ulos auringonpaisteeseen,\njonne pakenijat olivat hävinneet. Jäljelle jäi vain savisia tahi\nvahasta muovailtuja jumalan parantamien sairasten jäsenten kuvia.\nErittäinkin jumalan luolassa riippui suuri paljous kiitoslahjoja.\nNarkissos muisti Hermofantosta, mutta kaikkein vähimmän toivetta oli\ntavata häntä täällä -- hänellä oli jumalan käärme matkasauvassaan.\nKalliopohjassa olevassa kuopassa viruivat pyhät Asklepioksen käärmeet\nja nukkuivat suojassa auringolta. Niitä peittävä kansi liikahteli,\nkun ne kiemurtelivat kierrekerässään. Jos nosti kannen pois, näkyi\npitkin ruumista hiipivää liikettä niiden nahan ja suomujen alla,\nja silmät tuijottivat sokeasti ja värähtämättä aurinkoa. Niitä\nruokittiin kyyhkysillä, jäniksillä ja muilla uhrieläimillä, ja\nne katselivat saalista niinkuin olisivat tarvinneet kauan aikaa\nhavaitaksensa sen.\n\nMyös Kalliroen pyhällä lähteellä hän kävi. Matkalla näki hän\n\"Dionysoksen suossa\" ja hämmästyi jumalan valtavan suurta\nviinikuurnaa. Kaikilta puolin suljetussa luolassa virtasi lähde\nyhdeksästä suusta. Vesi tuli alunperin hienona suonena Runotarten\nkunnaalta ja juoksi alas pitkin luolan seiniä; se kokoontui kiveen\nuurrettuun kuurnaan ja juoksi siitä kaivoon. Eräs ateenalainen\nkertoi Narkissokselle, että vesi oli kadonnut eikä kaivoon sitä enää\nollut tullut, kun Runotarten kumpu joutui rakennusten valtaan ja sen\nkalliopinta peittyi, jolloin viisas Peisistratos oli rakentanut uuden\nja rikkaan vesijohdon Hymettos-vuorelta; tämä johto liittyi Kalliroen\nlähteeseen ja hurskaan petoksen kautta ylläpiti sen vesirunsautta.\nVanhan luolan edustalle hän oli rakennuttanut suuren kaivohuoneen,\njossa vesi virtasi esiin noista yhdeksästä suusta. Naisia tuli ja\nmeni kantaen suuria hydriadejansa. Nuoret tytöt heittivät hänelle\nsilmäyksiä, ja eräs sanoi ääneensä: \"Älköön morsiamesi noutako\nkylpyvettä, ennenkuin persialaiset jälleen ovat maasta poissa.\"\n\nAkropolis suljettiin nyt kaikilta muilta paitsi linnan varusväeltä.\nHopliitit kokoontuivat maakunnittain, kustakin fylestä erikseen.\nPolemarkki Kallimakhos ja kymmenen strateegia, niiden joukossa\nAristeides, Themistokles ja Miltiades, tarkastivat niiden joukot.\nSalpinks-merkit kajahtelivat. Pikalähettejä juoksi kaupungin sekä\nPeiraioksen ja Sunionin välillä. Lykabettoksella ja Hymettoksella oli\ntähystäjiä. Vähitellen tuli persialaislaivaston tarkoitus näkyviin.\nSe ei lähestynyt Faleronin lahtea eikä kiertänyt Sunionin nientä,\nvaan kulki pohjoista kohden pitkin Attikan itärantaa, kunnes nuo\n600 laivaa laskivat ankkurinsa Marathonin rantatasangon edustalle.\nKavaltaja Hippias tämän neuvon oli persialaisille antanut, koska\nhän erinäisten salaisten syiden perusteella toivoi voivansa nostaa\ntalonpojat ja vuoriston asukkaat Ateenaa vastaan ja itse kaupungissa\nsaavansa puoluelaisia ja voivansa taivuttaa ne kavallukseen.\n\nVielä odotettiin vastausta Spartasta. Kului päivä toisensa\njälkeen, mutta Feidippides ei palannut. Sillävälin keskittyivät\nmyrskypilvet Ateenan ympärille. Kukkuloilta nähtiin persialaisten\naseiden välähtelevän aina kauas itäpohjaan niinkuin ukkospilvessä\nristeileväin salamain, mutta vielä ei jyrähdyksiä kuulunut. Yhdessä\npäivämatkassa saattoivat persialaiset ehtiä Ateenan edustalle ja\nsaartaa kaupungin niin ettei mitään apua voitaisi ulkoapäin saada.\nPersialaisella kullalla saattoi Hippias tehdä kavalluksen huonoa\nkylvöä itse muurien sisäpuolellakin. Asema näytti epätoivoiselta.\nJos Ateena tahdottiin pelastaa, täytyi hopliittien marssia kohden\npersialaismerta ja aallonmurtajana torjua sen valtava tulva,\nennenkuin se ehtisi tuhoamaan itse kaupungin.\n\nYhden päivän jälkeen, joka kului kuin olisi palanut omaan polttavaan\nhelteeseensä, näkyi uusikuu äkkiä Salamiin puolella, terävänä kuin\nveitsi. Tomupilvi tuli kiitäen eteenpäin Eleusiin pyhää tietä. Nuoria\nmiehiä liittyi juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, talonpoikia tuli\ntaloistaan huudellen kysymyksiä. Mutta tomupilvi kulki eteenpäin\neikä antanut muuta vastausta kuin kumean kavionkapseen. Vasta aivan\nkaupungin edustalla tomupilvi haihtui ja väkijoukko, joka väistyi\nsivuun, voi erottaa ratsastajan.\n\nHänellä oli yllänsä purppuranvärinen asetakki. Pöly oli kertynyt\nkuin taikinaksi ratsun hikiselle selälle. Mutta ratsastajalla oli\nyhä raskas kypäränsä päässänsä eikä hän hiljentänyt vauhtiansa.\nHänen kasvonsa olivat melkein mustanruskeat. Hän istui suorana\nsatulassa ja sääret olivat kiinteästi ratsun kyljissä. Ympärillä\nsatoi huutoja: Mistä? -- Mikä sanoma? -- Ettekö näe, että hän on\npunainen kuin purppurasimpukka. -- Ei, Spartan verivelliin hän on\nkastettu. -- Niinpä niin, hänen nenänsä on litistynyt niinkuin\nkaikkien spartalaisten. Ne ruhjovat nenäluunsa nyrkkeilyissään. --\nSeis, mies! Etkö voi vastata? -- Vai etkö tulekaan Spartasta? -- Vai\npersialaisilleko sinä sanaa vietkin. Silloin olet väärällä tiellä.\n-- Kierrä toista tietä! Pohjoiseen! -- Kohteliaisuutesi ilmaisee\nkyllä syntyperäsi. -- Lakedaimonilaiset ehkä leikkaavat kielen\nlähettiläiltään, jotta he eivät matkalla lörpöttele.\n\nRatsastajan kasvoissa ei ilmekään muuttunut. Hän ratsasti suoraa\ntietänsä niin lujana, että ne kädet, jotka ojentuivat pysähdyttämään\nratsua suitsiin tarttuen, saivat koskettaa vain hevosen häntää.\nDipylonin kohdalla hän pysähtyi vartijan eteen, jolla oli keihäät\nkainalossaan ja joka käskien ojensi oikean käsivartensa häntä kohden.\nHän ei noussut ratsunsa selästä, vaan sanoi lyhyesti: Vie minut\nBuleuterioon. Ja niin hän ratsasti läpi portin, niin että vartijan\ntäytyi juosta pysyäksensä hänen jäljessään. Ei sanaakaan saatu kuulla\nhänen suustaan, ennenkuin hän seisoi arkonttien edessä ja kurkku\nkäheänä pitkän pölyisen ratsastuksen jälkeen lausui: \"Lakedaimonin\nkuninkaat Kleomenes ja Leotykides lähettävät ateenalaisille sanan,\nettä lakedaimonilaiset eivät saata lähteä sotaan, ennenkuin kuu on\ntäysi.\"\n\nSen enempää hän ei sanonut. Mutta Ateena sai paljon puheenaihetta.\nOli pisteliäs teko heidän Feidippidestään kohtaan, että vastausta ei\ntuotu juosten. Lakedaimonilaiset olivat käytännöllistä kansaa, jotka\neivät kerskumista rakastaneet. He eivät pitäneet juoksukilpailuja\nsota-aikoina. Ratsastava airut oli sekä nopeampi että luotettavampi\nja hevosen elämä oli halvempi kuin ihmisen. Mutta mikä musta ja\nyksinkertainen taikausko lieneekään Eurotaan rannoilla vallinnut,\nkun he eivät uskaltaneet taistella, ennenkuin kuun kehä täyttyi. Ja\nmikähän oraakkeli niin tyhmiä neuvoja antoi?\n\n\n\n\nXV.\n\nMarathon.\n\n\nSeuraavana aamuna auringon noustessa marssi Ateenan asekuntoinen\nväki sotatantereelle Kefisoksen tietä. Koko kaupunki saatteli\nsitä matkaan. Joka strateegilla oli johdossaan tuhat hopliittia.\nTäysissä sotavarustuksissa, helisevissä panssareissa ja luustoissa,\nmiekka, keihäs ja raskas pronssikilpi aseinaan he marssivat\neteenpäin. Kymmenentuhatta raskasaseista, itsetietoista ja ylpeätä\nmiestä, attikalaisen maan omistajia ja viljelijöitä. Vain maan\nvaltiaat olivat kyllin arvokkaat maata puolustamaan. Kauppiaat ja\nkäsityöläiset olivat niinkuin pikkuporvarikin sotapalveluksesta\nvapautetut. Niinkuin Homeros oli laulanut: viljassa urhojen ydin --\nniin nämä miehet, joiden omaa oli maa ja sen sato, olivat kansan ydin\nja valtion turva.\n\nNiinkuin juhlakulkue marssi puolustajain joukko kaupungista.\nJuhlahetki oli painanut kauniin kypärän heidän kulmillensa.\nKypäränharjat välkkyivät auringossa. Naiset seurasivat kulkuetta,\nlapsia juoksi sivulla, vanhuksia seisoi pitkiin kainalosauvoihinsa\nnojaten, terveyttä matkalle toivottaen, kyynelten vyöryessä harmaille\nparroille. Miltiades kulki niinkuin muutkin sotapäälliköt jalkaisin\nja kantoi itse kaikkia aseitansa. Hän kiitti eläköönhuudoista\nkohottamalla keihästä oikeassa kädessään. Vain kerran hän kääntyi,\nosoitti Akropoliin auringonvalaisemaa kalliota ja huusi: \"Jumalatar\nsuojelkoon linnaansa ja kaupunkiansa! Persialaiset eivät pääse hänen\ntemppeliinsä muuten kuin meidän ruumiittemme yli.\"\n\nTien tomussa päilyivät kastehelmet. Aurinko paahtoi kuumasti.\nMutta Kefisos-laaksosta puhalteli tuulenhenki läpi öljypuumetsän.\nSilmät tervehtivät Akadeinoksen pyhää puistoa, ja Kolonos-kunnaalta\ntuprusi savua Poseidon Hippioksen alttarilta. Sitten tuli kauniisti\nviheriöivä Demeterin kumpu, tumma silkkiäispuun lehdistä. Talonpoikia\ntuli kantaen vasuja täynnä kiiltävän mustia marjoja virvoittamaan\nlähtijöitä. Mehiläiset surisivat. Tuuli toi rinteiltä viininlehväin\nmaustaman henkäyksen. Aurinko sulatteli kultaista valoansa juoksemaan\nyli kaikkien sinipunervain vuorenharjujen, joiden jyrkänteet\nsiinsivät sinisinä ja ääriviivat loistivat. Hopliittien jokainen\nmarssiaskel täytti heidän rintansa ilolla siitä, että se maa, jolla\nhe kulkivat, oli heidän omansa ja että he tunsivat maan ikivanhojen\nkasvojen jokaisen juovan.\n\nViimeisenä kulki kuormasto, kuljettaen kaikenlaisia varastoja. Mutta\nlisäksi oli kullakin raskasaseisella seuralaisenansa kilvenkantaja.\nNarkissos oli ilmoittautunut palvelukseen, ja itse polemarkki oli\nhänet hyväksynyt, huomaten hänen kauniin, sorean kasvunsa.\n\nEläköönhuudot ja onnentoivotukset matkaanlähtevälle sotajoukolle\nolivat vaienneet. Tomu nieli sen kulun. Öljymetsä ei antanut varjoa,\nmutta nyt alkoi auringon loisto suuntautua Pentelikon-vuoreen.\nHopliitit antoivat aseensa pois. Levähdettiin ja aterioitiin. Sitten\nlähdettiin matkaan jälleen kukin fyle erikseen.\n\nNarkissos kulki kantaen polemarkin kilpeä ja pitkää keihästä.\nPolemarkki viittasi eräälle kuormarengille, laski kätensä\nNarkissoksen olalle sanoen: \"Sinä olet hyvä kantaja. Mutta on sinulla\nparempikin tehtävä kuin olla kuormajuhtana. Anna tänne! Anna tämän\nmiehen ottaa taakkasi. Juokse ylös Brilettoksen huipulle ja ole\nsiellä iltaan. Katsele joka taholle ja ilmoita minulle, mitä näet.\nTutki, onko persialaisia tahi persialaisystäviä huipulla. Mutta\nauringon laskiessa on sinun oltava minun luonani Marathonissa.\"\n\nNarkissos oli ylpeä tehtävästä ja alkoi kepein jaloin juosta\nylöspäin. Pian pääsi hän honkametsäin varjoihin. Ilma raitistui ja\noheni. Havuneulaset tekivät polut liukkaiksi. Silloin tällöin vilisi\nhieno vesisuoni kuin teräskäärme alas paahtunutta kalliota. Pieniin\nkosteihin kuoppiin kokoontui vähän vettä ja teki sammalen vihreäksi.\nKeltaisen ja kankean ohdakekukan sijalle ilmaantui rehevä ja mehuinen\nasfodelos -- hän taittoi murean varren ja imi mehun kuin salaatista.\nAmpiaiset surisivat villien viikunapuiden lehvissä.\n\nHän oli jo niin korkealla, että näki ateenalaisten ryömivän pieninä\nkuin muurahaiset laakson varjossa. Yhä korkeammalle hän nousi läpi\nkaunisten metsäin, joiden ilmaa oli virkistävä hengittää, Avoimilla\npäivillä vilisi mehiläisiä. Vuohet ja muut eläimet pakenivat, kun\nhän näyttäytyi -- ja ihmisetkin, jotka paimensivat niitä tahi\nvaelsivat ympäri ilman laumaa. Arkailivatko ne häntä, kuin hän\nolisi ollut meedialainen? Vai olivatko ne itse meedialaisia tahi\nmeedialaisystäviä vakoilemassa vuorella? Vähitellen loppui metsä ja\nvalkeita juovia ilmaantui vuoren pintaan, vanhempia tahi uudempia\nleikkauksia, jotka paljastivat syvällä piilevät marmorivuoret --\nkeltatäpläiset, niinkuin juoksevan ruosteen likaamat. Ei kukaan\ntehnyt työtä kaivoksissa. Ateenalla oli muuta ajattelemista kuin\nmarmorin louhintaa Peisistratoksen kauan sitten aloittamiin\ntemppelirakennuksiin ja alttareihin. Hänen täytyi kiertää kaukaa\nkuilujen sivu; marmorinsekaisia kivisiruja vyöryi ja rasahteli hänen\naskeltensa alla. Mutta vihdoin hän oli perillä, kuumana helteestä ja\njanosta, ylimmällä huipulla ja avasi silmänsä ahmiaksensa näkyä joka\ntaholla ympärillänsä.\n\nAttika! Attika! Hän tunsi itsensä ateenalaiseksi tämän nähdessään.\nMeren ja vuorten keskellä siinsi tuo tarkka-äärinen maa hänen allansa\njoka puolella. Kaikkialla sinersivät vuoret, kaikkialla välkkyivät\nvedet. Koko Hellaanko hän siis tästä saattoi nähdä? Lännen ilmalla\nhäipyi Korinton kannas kapeaksi vyöksi, joka liitti Peloponnesoksen\nAttikan vuoriin. Luoteessa näkyi Parnes-harju. Sininen auer tuolla\nkaukana lainehti Thessaliaa kohden. Mutta itäpohjan puolella juoksi\nsuunnattoman pitkä juova merta rannikon ja käärmeenmuotoisen\nsaaren välillä, jonka harjanne oli korkea -- se lienee ollut\nEuboia. Etelässä päin hän näki Ateenan vuoripylväät Hymettoksen ja\nLykabettoksen, sieltä katsoen matalia pieniä kunnaita, ja hän saattoi\nerottaa Akropoliin miekannupun, joka nousi valkean rakennusryhmän\nkeskeltä. Öljymetsä mateli niinkuin sinivihreä toukka alas kohden\nkaupunkia.\n\nHän pysähdytti katseensa lennon ja antoi sen vaipua alas vuoren\npohjoista rinnettä. Hän näki hopliittien marssivan pienissä\nkyhmyisissä neliöissä alas kohden laveata tasankoa. Ja -- Zeus avita!\n-- rannanreunassa aivan alhaalla laajan, avoimen lahden rannalla --\nsiellä oli persialaisten leiri. Hänen sydämensä alkoi lyödä. Kas,\nteltta teltan vieressä loputtomissa riveissä niinkuin kenno kennossa\nampiaispesässä. Ja meren ulapalla kolmisoutiot purjeettomina,\nmastotkin laskettuina, suunnaton rivi väläjäviä laivanrunkoja --\npitkin rantaa valkea päärme haaskalokkeja, jotka makasivat siipiään\nlevähdyttäen.\n\nAirot olivat levällään molemmin puolin niinkuin kalan piikkievät.\nTerävällä katseellaan Narkissos huomasi, että ne olivat asetetut perä\nrannan hiekkaa vasten -- valmiina lähtemään ulapalle jälleen. Mutta\nulkoa tummansiniseltä mereltä tuli purjeita lentäen -- kuin valkeita\nperhosia -- nopeakulkuisia laivoja, sanantuojia saarten suuresta\nhajanaisesta parvesta.\n\nValtavan suuria lintuparvia lensi yli hänen allansa olevan\nkalliorinteen, pieniä, lyhytsiipisiä surisevia lentäjiä, jotka\nhajaantuivat yli punaisen kalkkikiven niinkuin pilvi pieniä mustia\ntäpliä. Mutta päänsä päältä hän kuuli voimakasta hidasta lentoa.\nKuului vihlovan terävää kirkunaa ilmasta, ja äkkiä suhahti hänen\nohitsensa suuria petolintuja, joiden kaula oli alaston ja pitkä kuin\nkäärme. Hänen katseensa seurasi niitä ja näki niiden laskeutuvan\nsuurelle risuläjälle, jonka hän vasta silloin huomasi.\n\nHän meni lähemmäksi. Linnut väistyivät kömpelösti syrjään, ne\nkoukistelivat punalihaisia kaulojansa ja tuijottivat alas Marathonin\nlahtea kohden vihlovan ahnas nälkä kesyttömissä keltareunaisissa\nsilmissään.\n\nRisut näyttivät läjätyn äskettäin ja niihin oli sekoitettu paljon\nrutikuivia käpyjä. Se näytti olevan nuotio, valmis sytytettäväksi.\nNarkissos huomasi, että siinä juuri oli Brilettoksen korkein kohta,\njosta näki yhtä hyvin Marathonin tasangolle kuin Kefisos-laaksoonkin\nja Ateenan Akropolis-kalliolle. Risuläjän viereen oli suurten\nkivien ja köyden avulla pystytetty korkea honka. Narkissos jatkoi\netsintäänsä ja löysi risukasan alle kätketyn valtavan suuren pyöreän\nkilven, joka loisti kuin aurinko.\n\nAuringon laskiessa hän tuli ateenalaisten jälkijoukossa Marathonin\nluona olevaan Herakleen lehtoon. Sinne leiriydyttiin yöksi. Hän\ntapasi polemarkin seisomasta lähteen äärellä juoden kädestään. --\n\"Juo sinäkin!\" sanoi hän Narkissokselle, \"ja kerro sitten, mitä olet\nnähnyt.\" Narkissos joi ja sanoi:\n\n\"Herra, persialaislaivasto on yhtenä ainoana ketjuna, mutta\nkolmisoutioiden keula on ulapallepäin.\"\n\n\"Aivan niin!\" sanoi polemarkki ja hymyili. \"Se on selkä meihin päin\nvoidakseen paeta niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta tapasitko\npersialaisia Brilettoksen huipulta?\"\n\n\"En herra, en persialaisia, mutta kyllä niiden ruumiinsyöjiä.\nKorppikotkat istuivat siellä huipulla odottamassa haaskoja.\"\n\n\"Ja muuta et nähnyt?\"\n\n\"Kyllä, rovion, äskettäin risuista kootun. Ja sen lisäksi tämän\nkilven.\"\n\nJa Narkissos näytti suuren, pyöreän ja loistavan kilven, jonka oli\nlaahannut mukanaan vuorelta.\n\n\"Herakles avita, käskinkö sinua tuomaan vuoren huippuakin tänne\nalas?\" kysyi Kallimakhos ja nosti kilpeä korkealle käsissään. \"Pane\nse paikallensa jälleen, mistä sen otitkin. Ja ole siellä ylhäällä\njoka yö ja tuo minulle sana joka aamu.\"\n\nNarkissos vei vielä samana yönä kilven takaisin ja pani sen sinne,\nmistä oli sen ottanut.\n\nSeuraavat päivät pysyivät ateenalaiset hiljaa pyhässä lehdossansa,\njoka oli kunnaalla, mistä näkyi koko tasanko. Persialaiset eivät\nnäyttäneet liikkuvan siellä alhaalla. Aamuin ja illoin kuuluivat\nheidän barbaarikansalle ominaiset merkkipuhalluksensa, joita\nhelleenit eivät ymmärtäneet. Laivatkin pysyivät liikkumatta. Mutta\nAteenan strateegit pitivät joka päivä sotaneuvottelua Herakleen\nalttarin ääressä. Siihen oli erotettu niin laaja piiri, ettei voinut\nkuulua sen ulkopuolelle mitään, mitä sotaneuvostossa sanottiin.\n\nHopliitit käyttivät odotusaikaa voimiensa vahvistamiseen ja aseiden\nsomistamiseen. Ei kukaan tietänyt, milloin rajuilma puhkeaisi.\n\nEtäällä lännessä nähtiin odottamatta keihäänkärkiä välähtävän\nParnes-vuoren suojasta. Kohta nähtiin sen olevan marssiva sotajoukko.\nYlhäältä Herakleen lehdosta sitä tarkasteltiin ja arvailtiin tuliko\nse Thebasta vai vielä kauempaa. Kaikkien katseet olivat suunnatut\nlänteen, mutta kukaan ei saanut lupaa rientää tulijoita vastaan.\nKaikki fylet ottivat aseensa ja järjestyivät. Kilvet kohotettiin\nlaskevaa aurinkoa kohden ja keihäät ojennettiin suoraan ilmaan,\npystyyn oikealle olkapäälle. Salpinksit soivat. Polemarkki tarttui\npuhetorveen ja puhui tulijoille useamman stadionin päästä: \"Hellaan\nmiehet, mistä tulette?\"\n\nSilloin hopliittijoukkue pysähtyi ja ojensi keihäänsä ilmaan samalla\ntavalla -- yht'äkkiä ne putkahtivat esiin kuin kultatähkäiset\nviljankorret, ja pauhuna kuului huuto, ilman puhetorvea,\nboiotialaisella kansanmurteella: \"Ateenan veljet, Plataia lähettää\nteille avuksi kaiken asekuntoisen nuoren väkensä, tuhannen miestä,\nyhteistä persialaista vainolaista vastaan.\"\n\nRiemuhuuto kajahti ateenalaisten joukosta ja he syöksyivät Plataian\nmiehiä vastaan ja syleilivät heitä kuin veljiä.\n\nSinä iltana he menivät varhain levolle. Useimmat nukkuivat taivasalla\naseet sivullansa. Kaikki tiesivät, että Miltiadeelle olivat muut\nstrateegit luovuttaneet ylijohdon, mutta että hän ei tahtonut\nryhtyä taisteluun niinä päivinä, joina muilla oli oikeus määräysten\nantamiseen. Mutta seuraava päivä oli hänen. Kaikki aavistivat, että\nmyrsky puhkeaisi seuraavana päivänä. Auringon noustessa sanottiin\nstrateegin ilmoittavan, mitä tapahtuisi.\n\n\"Narkissos\", sanoi polemarkki, \"nyt tiedämme, mikä Hippiaan\nkavaltajajoukkiolla Ateenassa on mielessä. Huomisen aamun koittaessa\nne aikovat Brilettoksen huipulta antaa persialaisten laivastolle\nmerkin, jotta ne nostavat ankkurit ja purjehtivat Sunionin ympäri\nFaleronia kohden yllättämään ja valtaamaan Ateenaa; sillä aikaa\ntaistelevat persialaiset täällä Marathonin luona meitä vastaan.\nMinä olisin jo kauan aikaa sitten antanut hävittää heidän salaiset\nvalmistuksensa Brilettoksen huipulla, mutta siitä olisi näkynyt, että\njuoni on tullut ilmi, ja Ateenan meedialaisystävät olisivat saaneet\naikaa uusien ansojen punomiseen. Tänä yönä sen täytyy tapahtua. Ota\nkymmenen minun helooteistani kanssasi ja hajoita rovio, niin että\nsiellä ei ole tikkuakaan tulenottavaa sytytettävänä eikä kilpeä\nnäytettävänä. Ja tule nopeasti takaisin.\"\n\nNarkissos poistui tyveneen helteiseen iltaan.\n\nMiltiades valvoi koko yön. Vielä kerran hän ajatteli suunnitelmansa\nalusta loppuun. Hän tiesi, että pimeässä kaikki näkyy selvemmin,\ntähtivalossa löytää ajatusvirheen helpommin kuin auringon loisteessa.\n\nPäivän koitossa piti persialaisen sotajoukon toisen puoliskon olla\ntaisteluvalmiina teittäin edustalla houkuttelemassa ateenalaisia muka\nratkaisevaan taisteluun; toinen puolisko taas vietti yönsä laivoissa\nvalmiina purjehtimaan Ateenaan ja odotti vain merkkejä Brilettoksen\nhuipulta saadaksensa tietää, oliko tullut oikea hetki rientää\nAteenaa vastaan ja vallata kaupunki, sillä aikaa kuin ateenalaisten\nsotajoukolla oli tekemistä taistelussa Marathonin luona. Ei ollut\nmuuta keinoa kuin yllättää persialaiset ja antaa heille sellainen\nisku, joka veisi voimat.\n\nVähän puoliyön jälkeen pääsi Narkissos kuormarenkiensä kanssa\nBrilettoksen huipulle, hakkasi maahan vartijat, jotka nukkuivat\nrovion ääressä, ja hajoitti sitten rovion joka puolelle, kaasi\nhonkariu'un ja syöksi suuren kilven syvimpään kuiluun, minkä löysi.\nKilpi lauloi kuin turmalintu yössä. Sitten hän lähti laskeutumaan.\nJo ennen auringon nousua ehti hän näkemään ateenalaisten lähtevän\nliikkeelle Herakleen lehdosta ja harvassa joukossa, ohuessa\naaltoilevassa ketjussa, joka oli ohuin keskikohdaltaan, pikamarssissa\nlaineen tavoin syöksyvän persialaisia vastaan, jotka paraikaa\njärjestelivät suunnattomia joukkojansa telttojen edustalle.\n\nNarkissos ja kuormastosotilaat kiiruhtivat kulkuaan, niinkuin\nolisivat olleet mukana hyökkäyksessä. Keihäät ojossa nähtiin\nateenalaisten juoksevan yli tasangon; heidän takanaan heiluttivat\nhelootit linkojansa. Kivet lentelivät pieninä pisteinä ilmassa\nja kulkivat pitkissä kaarissa yli helleenien päiden pudotaksensa\npersialaisten neliönmuotoisiin joukkoihin. Vastaus tuli samassa\nhetkessä. Tiheitä sirajavien nuolten parvia nousi saakilaisten\njousimiesten joukosta. Ne olivat kuin kiitäviä lintuparvia, jotka\nlensivät hyökkääviä hopliitteja vasten kasvoja. Mutta nuolisade\ntoisensa jälkeen kulki läpi joukon, eikä heidän riveihinsä näkynyt\naukkoja syntyvän; he riensivät pysähtymättä eteenpäin. Näkyi vain\nsotisopien luulevyjen sekavaa vilkettä ja tuossa tuokiossa pusertui\nohut rintama persialaisten sullottujen laumojen pintaan. Keskustassa\nnäytti siltä, kuin olisi vihollislauma ne hajoittanut ja nielaissut,\nmutta sivustat painuivat väkivoimalla kaaressa eteenpäin, mursivat\nvainolaisen siivet ja sulkeutuivat kuristaen persialaisten keskustan\nympärille.\n\nTaistelun kulkua ei enää voinut erottaa. Narkissos juoksi kuin hengen\nedestä. Hän kuuli jo kilpien kumajavan -- keihäät iskivät, miekat\npistivät ja kypärät soivat, kun niihin sattui. Eteen ja takaisin\nlainehtivat joukot peittyivät pölypilveen.\n\nMutta yht'äkkiä alkoi pakolaisia luikkia takaperin -- ensin\njousimiehet, jotka olivat heittäneet kaarensa menemään. Teltat\nestivät jonkun aikaa tätä pakoa näkymästä. Mutta sitten alkoi\nrannalla vilistä. Vain yksi ainoa pakotie oli tarjona. Pohjoisessa\noleva suo vangitsi pakenijat pohjattomaan liejuunsa. Hopliitit\nseurasivat heitä läpi leirin ja ajoivat edellänsä rannalle, meren\näyräälle, laivojen luokse, joita nyt alettiin huovata maalle päin,\nottamaan suojaansa pakenevia. Vedessä rintaa myöten persialaiset\ntakertuivat kuin kouristuksessa laivoihin ja antoivat vetää\nitsensä ylös airoilla ja köysillä. Mutta pian sen jälkeen ehtivät\ntakaa-ajajatkin laivoille. Ne lähtivät soutamaan rannasta ja\nriensivät pelastavaa ulappaa kohden.\n\nKun Narkissos aivan hengästyneenä pitkästä juoksusta saapui\ntasangolle, oli taistelu jo päättynyt. Telttain välissä, suossa ja\nrannalla makasi persialaisten kaatuneita niinkuin niitettyä kaislaa.\nAteenalaiset pistelivät vielä keihäin ja miekoin ja sammuttivat\njokaisen, joka liikahti. Oli niinkuin olisi tapettu delfiinejä, joita\naallot ovat tuoneet rannalle. Heidän nahkalla verhotut pajukilpensä\nolivat silvotut, keltaiset kädet puristivat lyhyitä miekkoja tahi\nkäyräkalpoja. Narkissos ihmetteli niiden koruompeleisia juhlapukuja,\npitkähihaisia takkeja, jotka jatkuivat yli pään kummallisina\ntupsulakkeina, nuoralla kiinnikurottuja housuja, heidän ranne- ja\nnilkkarenkaitaan, kultaketjuja ja muita koristeita.\n\nTelttain välissä lepäsi polemarkki Kallimakhos, kahden persialaisen\nkeihään lävistämänä. Kuoleman verhoa tuskin näkyi hänen silmillänsä\n-- ne katsoivat Brilettos-vuorta, josta ei rovio ollut loistanut eikä\nmerkkiä ollut tullut laivojen lähteä. Mutta mitä tuo merkitsi? Tuliko\npolemarkin silmiin yht'äkkiä voimakkaampi katse, välähtivätkö hänen\nkangistuneet kaulalihaksensa? Narkissos seurasi hänen katsettansa ja\nnäki liekin leimahtavan sieltä suoraan etelästä, niinkuin auringon\nsytyttämänä. Vähän sen jälkeen nousi savupatsas, joka oli niinkuin\nkypäräntöyhtö vuorenhuipun ympärillä, ja keskeltä savua näkyi\nyht'äkkiä voimakas valonloiste.\n\nJa meren ulapalla olevat persialaiset, jotka kauan olivat turhaan\nodottaneet airot ylhäällä, näkivät yht'äkkiä sovitun merkin, ja\nheidän sadat kolmisoutionsa lähtivät yht'aikaa liikkeelle. Airot\nnousivat ja laskivat jälleen meren peilipintaa ja lipuivat hiljalleen\netelään.\n\nMutta Kallimakhos katsoi yhä, niinkuin ei olisi uskonut omia\nsammuneita silmiään. Ja Narkissos katsoi: kavaltajat olivat kuitenkin\nantaneet persialaisille sovitun merkin monta tuntia liian myöhään.\nNyt, kun nämä vihdoin purjehtivat etelää kohden, olivat ateenalaiset\njo päässeet voittajiksi Marathonin luona.\n\nHän veti toisen keihäistä ulos haavasta. Veri hulvahti jäljessä\nniinkuin hitaasti juoksevasta sameasta lähteestä. Mutta mitään\nelonmerkkiä ei jäykistyneisiin jäseniin ilmestynyt. Avoimesta\nkatseesta näytti elämä ikäänkuin paenneen ylös Brilettokselle sieltä\nkatselemaan toisella puolella olevaa kaupunkia kohden, joka lepäsi\npuolipäivän auringossa kohtaloansa aavistamatta.\n\nMutta Miltiades aavisti, kun hän näki persialaisten kolmisoutioiden\npoistuvan. Tuolta ylhäältä annetut merkit ilmaisivat niille, että\nkavaltajat odottivat heitä kaupungissa ja että hyökkäystä tuettaisiin\nitse muurien sisäpuoleltakin. Datis ohjasi nyt laivansa Faleronia\nkohden. Kaikin airoin riennettiin nyt yllättämään kaupunkia.\nSenvuoksi kutsui hän luoksensa juoksijan ja käski hänen rientää\nennakolta kaupunkiin viemään sanomaa siitä ylväästä voitosta, jonka\nhe olivat juuri saaneet. Itse kokosi hän sotajoukon kiiruhtamaan\npikamarssissa Ateenaan, ja iltapäivän polttavassa auringossa johti\nhän takaisin hopliitit, jotka vielä höyrysivät taistelun kuumuudesta,\naseet vielä verestä kosteina ja nuolia riippuen kiivissä.\n\nMutta taistelutanterelle jäivät ruumisjoukkojen keskelle Aristeides\nja hänen fylensä. Suon yllä kaartelivat jo Brilettoksen korppikotkat\nja iskivät saaliiseensa, persialaisiin, jotka olivat kiinni liejussa\nkuin ampiaiset mehiläiskennoissa voimatta enää pistää. Myös\nteittäin edustalla ja leirin alueella sekä pitkin rantaa makasi\nruumiita hajallansa verisen käsikähmän kaatamina. Musertuneissa,\npäähinevaatteiden verhoamissa aivoissa olivat vielä linkokivet\nkiinni kuin kiilat, mustista parroista valui veri. Hopliittien\npitkät keihäät olivat kekonaan lävistäneet suojattomat ruumiit.\nKalkinvalkeat kasvot olivat alkaneet turvota ja käydä sinisiksi. Ja\nhelootit kulkivat ruumiilta ruumiille kooten viittoihinsa ketjuja,\nrannerenkaita ja käyriä miekkoja sekä sinettikiviä keltaisista\nsormista.\n\nAristeides oli sulkenut polemarkin silmät ja antanut laskea hänet\nsuurista attikalaisista pronssikilvistä muodostetuille paareille.\nSenjälkeen antoi hän koota kaatuneiden Hellaan miesten ruumiit.\nKuoppa kaivettiin ja siihen tuotiin merihiekkaa; sille ladottiin\nkuivista risuista, jotka saatiin Herakleen lehdosta, yhteinen rovio;\nsille laskettiin kaatuneet pitkiin riveihin kasvot etelään päin.\nLähelle sitä kasattiin suuresta persialaissaaliista voitonmerkkejä,\njoita myöskin leiristä tuotiin. Siinä lepäsivät hopliitit täysissä\nvarustuksissaan käsien kankeat jääsormet keihäänvarsia puristaen.\nMutta suuri persialaisruumisten joukko laahattiin läjissä pois\nsuohon, kunnes niistä syntyi löyhkäävä lihavuori. Ja korppikotkat\nsaivat yksinoikeuden heidän yhteishautaansa, helleenit eivät\nloukanneet persialaisten pyhää tulta syöttämällä sille heidän\nsaastaisia ruhojansa. Mutta kun aurinko laski, niin he kokoontuivat\nsille suurelle roviohaudalle, jossa heidän kansansa miehet\nlepäsivät. Ja tulen puihin tarttuessa he ottivat kypärät päästä ja\nlauloivat kuolinlaulun. Rovio loisti, he ruokkivat sitä pienten\nhauta-lekytostensa öljyllä, he uhrasivat vainajille virtana maitoa\nja viiniä, ja kun roihu lakkasi, heittivät he astiat hautaan\nvaalenneille luille; kaksikorvainen amfora pystytettiin polemarkki\nKallimakhon tuhalle, ja kohta sen jälkeen he alkoivat luoda\nsiihen maata ja koroittaa hautaa valtavaksi kummuksi; silloin kuu\nkohosi Marathon-lähden takaa ja pyhitti taistelukentän lempeällä\nvarjovalollansa.\n\nRannalla oli vielä seitsemän kolmisoutiota, jotka eivät olleet\nehtineet paeta rantahietikosta. Airot olivat kummasti harallaan kuin\npiikkisian pistimet. Soututeljoilla istuivat merimiehet, surmattuina\nahtaisiin lokeroihinsa ylhäältä päin annetuilla keihäänpistoilla.\nNiiden kahleet oli viilalla katkottava, ennenkuin ruumiit voitiin\nvetää ylös. Narkissos meni Aristeideen luokse ja ilmoitti, että\nyhdessä laivassa oli omituinen lasti. Soutajat istuivat nimittäin\nsuunnattomalla marmoriharkolla.\n\nSilloin strateegi hymyili lempeätä hienoa hymyänsä ja sanoi: Eikö\nkuolevien kohtalo ole kumma? Kun persialaiset purjehtivat tänne\nkukistamaan Hellasta, muistivat he matkalla ottaa Paroksesta\nmarmoriakin, kohottaaksensa siitä muistomerkin voiton kunniaksi,\njonka tiesivät saavansa. Mutta jumalat ovat saattaneet heidän\nsuunnitelmansa häpeään ja ovat määränneet, että heidän piti tuoman\nmeille marmoria, josta voimme veistää kuvapatsaita Nemesiille.\n\nJa Aristeides lähti ylös Herakleen lehtoon ja uhrasi ja rukoili\nisiensä kaupungin puolesta, jonka kohtaloa tällä hetkellä ei kukaan\ntietänyt.\n\nMutta samaan aikaan Miltiades ehti Kefision-laaksosta sotajoukon\nkanssa Ateenan porteille ja vastaanotettiin riemulla. Juoksija oli jo\npitkän aikaa ennemmin tuonut sanoman taistelusta ja voitosta, ja nyt\npäätti hopliittien paluu onnekkaan päivän.\n\nAteenan huuhkajat huusivat kirkuen Akropoliin ympärillä läpi\nyön. Mutta ei yksikään kuolevainen aavistanut, mitä aamunkoitto\nmukanansa toisi. Kolmisoutiot kulkivat kiitäen tuolla aaltoilevalla\nmerellä. Auringon laskiessa saapuivat persialaisten laivat Faleronin\nsatamaan, mutta heidät yllätti odottamaton näky: koko rantaäyräs\nkuin yksi ainoa ihmismuuri. Miltiadeen hopliitit seisoivat keihäät\ntanassa ja kilpi kilven kyljessä ja katselivat vartijasilmin kohden\npersialaislaivastoa.\n\nSilloin Datis ja Hippias ymmärsivät, että oli mennyt viimeinenkin\ntoivo päästä maihin ja hyökätä kaupunkiin. Kaukaa näkyivät jo\nPeloponnesoksen falangit välkkyvän päivänpaisteessa matkalla avuksi.\nSilloin kolmisoutiot lähtivät liikkeelle ja sousivat jälleen pois,\nkohti meren ulappaa ja Aasian satamia.\n\nMutta Eleusiin pyhää tietä tuli marssien kaksituhatta spartalaista,\njotka kolmessa päivässä olivat kulkeneet Spartasta, kaksitoistasataa\nstadionia eli 30 penikulmaa, vähintäkään valittamatta väsymystä tahi\nvaivaa.\n\nKun he saapuivat, näkivät he vain poistuvien persialaislaivojen\nviimeisen vilahduksen.\n\n\n\n\nXVI.\n\nHades.\n\n\nVaara oli ohitse. Ja taas Narkissos aloitti vaelluksensa.\n\nHän kulki pitkin pyhää tietä Eleusista kohden, läpi Dafne-solan.\nHän näki jo edessään Salamiin lahden, jonka sininen pinta välkkyi\netelässä kalliorantaan keskellä, niiden ylt'ympäri sulkemana,\nniinkuin olisi ollut tyven ja syvä vuorijärvi.\n\nKahta salaisuutta hän alati mielessänsä hautoi. Peläten ja arkana\nja kuitenkin uteliaana hän etsi kuin taikavoiman vetämänä niitä\npaikkoja, joissa tiesi noiden salaisuuksien piileksivän. Afroditen\ntemppelissä hän ei koskaan vielä ollut käynyt. Hänen esikartanossansa\nhän oli tuntenut vain epämiellyttävää tunnetta ja inhoa. Kun hän\nmielessänsä kuvitteli alastonta kohtausta itsensä jumalattaren\nkanssa, tunsi hän häpeää, niinkuin olisi ajatellut häpeällistä ja\neläimellistä mysteriota. Ja taas tunsi hän olemuksensa salaisimpia\nsyvyyksiä raakojen kynsien kouristavan.\n\nHän pysähtyi ja nojasi vuorenseinään katsellen ulapalle. Olikohan\nAfrodite muuta kuin vaahtoa, joka kuohuista nousi rannalle,\nkuplakukkasia, jotka syntyivät ja särkyivät, halua, joka syntyy\nmiesten veressä ja joka kuolee jälleen niinkuin muutkin ruumiissa\nliikkuvat luonnonvietit? Ne nuoret miehet, jotka siitä puhuivat,\nvakuuttivat aina, että aina jäi jäljelle vain tylsä kyllästys niiden\nnaisen syleilyjen jälkeen, joilla he jäähdyttelivät verensä tulta;\nherpautumiseen liittyi suorastaan inho sitä helmaa kohtaan, joka\nheissä eläimellisen himon synnytti.\n\nKun Ateenan koristellut ja ihomaalilla kaunistellut hetairat\nlähettivät hänelle kiihoittavia silmäyksiänsä ja välähdyksittäin\nja harkituin paljastuksin näyttelivät hänelle pehmeänvalkeita\nvelttoja muotojansa, tunsi hän jonkunlaista inhoa. Niiden punaiset\nlemmenomenat eivät häntä houkutelleet. Omenatkin, siunauksen\nhedelmät, inhoittivat häntä. Jos hänellä oli halu ilahduttaa\nmieltänsä puhtaalla kauneudella, piti hänen katsoa kauniskasvuisen\nnuorukaisen sopusuhtaisen kiinteätä ruumista ja viivojen sointuisia\nsuhteita. Se oli yhtä vahvistavaa ja raikasta kuin katsella hohtavia,\nmelkein kuin pronssista valettuja lehviä, joiden värivälkkeiset\nkiehkurat kaunistivat laakerien ja myrttien oksia. Miehekästä,\nharkiten koottua sopusointua, eikä kiimaa, sellaista kuin pukkien\nja hirvien. Ei huimausta ja humalaa, vaan kirkkautta ja rauhaa. Hän\noli iloksensa omassa joukossansa, nuorten miesten, joiden siveä\nankaruus ilmaiseikse liikkeiden puhtaassa sulossa, käsivarsien\nasennon kylmässä terveydessä, rinnan plastillisissa kaarissa,\nsäärten kaunissuhteisissa viivoissa. Kuinka nautinnollista olikaan\nvaihtaa ajatuksia sellaisten miesten kanssa, joilla niinkuin hänellä\nitsellään oli tämä himottoman raikas päivänkirkkaus mielessänsä.\n\nMutta Afrodite? Eikö hän ollut aaltoja ja ryöppyjä, kuumetta ja\nsairautta? Eikö hänen nimensä tietänyt unettomia öitä ja pahoja\nunia, pistävää kipua, humalaa ja viettien vetoa? Panssariverhoisessa\nneitseellisessä Athenessa ei ollut ainoatakaan piirrettä hänen\nhimokasta alastomuuttansa, ei henkäystäkään hänen raskasta\nmakuuhuoneentuoksuansa, ei pisaraakaan hänen kiimaista vertansa...\n\n... Ylhäällä vuorenseinämän nelikulmaisissa luolissa istui muutamia\nvalkeita kyyhkysiä -- liikkumatta vielä sittenkin, kun hän kiipeili\nylös kallioonhakattua polkua. Ne eivät lähteneet lentoon, ne istuivat\nsiellä pyrstöt häntä kohden. Kädellänsä hän tarttui yhteen ja tunsi,\nettä se oli raskasta, auringonlämmittämää marmoria. Silloin hän vasta\nymmärsi, että ne olivat jumalattaren uhrilahjoja. Yksinkertaiset\npalvojat toivat hänen luonnonpyhäkköönsä kömpelötekoisia kivikyyhkyjä\ntahi muita uhreja -- lapsellisia -- savesta muovaillun naisenrinnan\ntahi möhkäleen, jossa oli syvään painettuja reikiä, naisellisen\nhedelmällisyyden vertauskuvia.\n\nHän kulki viimeiset askelet ja oli perillä lattealla\nkalkkikivikalliolla, joka oli punainen kuin kastemadon liha. Niin\noli, täällä oli Afroditen alttari, jota peittivät kuihtuneet\nruususeppeleet ja villit niittykukkaset, maalaiskansan käsien\nkokoamat, jotka olivat kosteat jumalattaren kaipuusta.\nRakkaudenpantteja, rakastetun antamia, joihin nenä oli painautunut,\nhalatessansa hengittää itseensä rakastetun ruumiin suloista tuoksua,\nhänen lihansa ja verensä sielua.\n\nMutta Narkissos ei laskenut kukkasta Afroditen alttarille. Jumalatar\nei saanut häntä lämpenemään. Kun hän ajatteli Nikaretea, ei hän\najatellut Afroditen tähden. Paljon voimakkaammin hänen mieltänsä\nkiehtoi toinen salaperäinen asia. Hän oli näkevinänsä edessänsä\nMarathon-haudan nuoret sotilaat, jotka makasivat mustanpunaiset\nhaavat ammottaen ja keihäänreikiä ruumiissaan ja joiden suut\nhuokaistessaan ulos sielun olivat jäykistyneet omituiseen sisäiseen\nhymyyn, autuaat ja kuitenkin ikäänkuin jokin olisi niitä katkerasti\nja lohduttomasti vihoittanut. Mitä auttoivat kaikki ylistyspuheet\nja pasuunantoitotukset, ettei ollut toista onnea sellaista kuin\nkaatua isänmaan puolesta? Sillä missä he nauttivat tätä onnea?\nOlihan parempi olla elävä koira kuin vaikkapa Akhilleus kuolleitten\nmaassa. Oliko olemassa pientä rakoakaan, josta silmä saattoi\npilkistää varjojen maailmaan ja nähdä, pilkoittiko Hadeksen majoihin\npienintäkään himmeätä toivon kipinää?\n\nSentähden hän aikoi käydä Eleusiissa. Oltiin keväisten ja suurten\nsyksyisten mysteriojuhlain välillä. Ehkäpä hierofantti vahvistaisi\nhänen haluansa antaa vihkiä itsensä noihin suuriin hämäriin\nsalamenoihin.\n\nHän laskeutui Thrias-tasangolle ja ihasteli sen hedelmällisyyttä.\nVilja lainehti joka puolella niinkuin keltainen meri, jonka\nyllä merituuli kiiteli, kunnes pusertui ylöspäin vasten vuorten\ntaustaa. Niinkuin pieniä merensaaria kohoili hedelmäpuulehtoja,\njotka kokosivat auringon helteen hedelmiensä punaisille poskille.\nSilkkiäispuut ja viikunat ja omenat viittoivat tummien lehviensä\nerilaisin vivahduksin. Leivot kutoivat liverrysverkkoja yli maiden,\nja ohrasta nousi höyryinen huntu hedelmöittävää pölyä. Luonnon suuri\nihmeellinen mysterio tapahtui hänen silmäinsä edessä. Hän ajatteli\nDemeteriä, joka juuri täällä oli harhaillut epätoivossansa ja hakenut\nryöstettyä tytärtänsä Persefonea vaatiaksensa hänet takaisin Manalan\npimeänpeittämältä jumalalta. Hän näki jumalattaren vaeltavan raskain\naskelin mieli maata mataen läpi vainioiden soihtu kädessänsä; savu\nkohosi kohden polttavaa aurinkoa, ja hän varjosti toisella kädellä\npunertavaluomisia silmiänsä ja katsoi kauas. Viljan keskellä kasvavat\nsuuret unikot olivat ryöstetyn tytön verijälkiä tahi tulenkipinöitä,\npudonneita Hadeksen hevosten turvista, joista pursusi kimpuittain\nvulkaanisten liekkien säteitä.\n\nAllapäin Narkissos seuraili pyhää tietä, jota jumalatar kerran\nitse oli kulkenut. Sen viereen hän oli usein vaipunut maahan ja\nkostutellut sitä kyynelillä ja valittanut hätäänsä vaikeroiden\ntyhjään avaruuteen, missä ei kukaan kuullut. Vasta Eleusiissa oli\nystävä, kuningas Keleos, häntä armahtanut ja hankkinut hänelle lepoa.\nJa Iakhos oli tullut hehkuva soihtunsa kädessänsä ja auttanut häntä\netsimään.\n\nPienen kaupungin talot nukkuivat. Koirat pysyivät makuusijoillaan\nvarjopaikoissa ja heilauttivat vain tervehdyksen ohikulkevalle. Hän\nuhrasi muutamia pikkurahoja temppelinvartijalle, ennenkuin hän läpi\nraskaankaltevan propylaiarivin nousi pyhälle paikalle. Salamenojen\ntemppeli vartioi luottehiansa. Muurien salamielinen kuori ympäröi\nsitä -- ei pylväitä, jotka niinkuin metsän sali olisi tullut tulijata\nvastaan.\n\nMutta ennenkuin hän meni itse Telesterioniin, meni hän pieneen\nkallioluolapyhättöön, joka oli oikealla kädellä ja oli itse\nHadekselle pyhitetty. Siellä ei ollut vartijoita, kallioonhakatut\nportaat johtivat vuorenseinien välitse sisälle, kunnes hänen\nedessänsä oli karkeatekoinen kalkkikivialttari, hämärän peittämä\nluola, ei niinkuin kylmän varjon, vaan niinkuin kuumien kirojen.\nMatalan alttarin takaa ammotti pimeys niinkuin haava syvälle\nsisäänpäin sikinsokin seisovain paasien lomitse.\n\nAlttaripöydällä ei ollut uhrilahjoja. Mitä Hadeksen piti saaman, se\nheitettiin sen taakse kuin iäti pohjattomaan ahnaaseen kitaan. Se\nilma, joka sieltä nousi, oli kuuma ja tuikea kuin tulikivihöyry,\njoskus seassa tukahduttavaa savua -- tuntui niinkuin olisi valtavan\npalkeen veto saanut näkymättömästä roviosta kipinöitä sinkoilemaan.\n\nNarkissos ei tietänyt, mitä Hadeksen suuhun uhrattiin. Ne lienevät\nolleet verisiä, kauheita lahjoja, julmuuden ja kuolevaisten\nitsekidutuksen jätteitä. Hän oli kuullut, että keskoiset ja\nkuolleenasyntyneet sitä tietä katosivat takaisin pimeyden äärettömään\näidinhelmaan, josta eivät olleet voineet nousta elämän valkeuteen.\nTahi ihmiset uhrasivat itsensä tuolle pohjattomalle vatsalle ja\nmenivät vapaaehtoisesti Hadeksen majoihin, jotka ennemmin tahi\nmyöhemmin odottavat kaikkia. Vuorenhalkeama nieli kyllä saaliinsa\nantamatta ääntäkään vastaukseksi. Paitsi tulikivenhöyryjä huokui\nnielu ruumiin löyhkää, mikä iljetti jokaista elävää olentoa, joka\nlähestyi.\n\nNarkissos kumartui kauas yli alttaripöydän ja tuijotti tuohon ikuisen\nmätänemisen pimentojärveen. Hän löi rystysellänsä paateen. Yht'äkkiä\ntuli skorpioni pyrstö pystyssä mataen alttarin reunalle. Narkissos\ntappoi sen. Hänen silmissänsä hyppeli tulisia renkaita. Hetkinen,\nvilahdus vain ja elämä oli mennyt. Tuntui siltä, kuin tuo pieni elävä\nolisi syntynyt näyttäytyäksensä vain tuona yhtenä silmänräpäyksenä ja\ntullaksensa tuhotuksi.\n\nHän heitti sen uhriksi syvyyteen. Kuuliko hän kumean loiskahduksen\nmanalan pikimustista järvistä? Varjojen valtakunnan elämää nielevästä\nhaudasta kuuli hän lukemattomien myriadien syviä huokauksia ja\ntarkkasi kuullaksensa omien vainajiensa äänet: äidin lempeän\nheläjävän äänen, jossa olivat huilun kaikkein hiljaisimmat sävelet,\nja isän äänen, jossa kumisi rinnan malminkaiku.\n\n\"Narkissos\", kutsui se. \"Narkissos!\"\n\nHän kuuli sen niin selvästi, kuin se olisi ollut elävä olento,\njoka kutsui: Narkissos! Ja kuitenkin se oli vain sellaista ikävän\nääntä sen suusta, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Siellä\nsyvyydessä olevien eloonherättämiseksi ei auttanut uhrata varissutta\nviljaa eikä hyytynyttä verta, ei kuoleman myrkyttyneitä nesteitä eikä\nsyntymättömän ennen aikojaan pysähtynyttä sydäntä. Oli vain yksi\nainoa kuolleita hetkeksi ravitseva aine, joka saattoi antaa heille\npuhekyvyn takaisin -- se oli aivan elävä, huppelehtiva hurme, kun\nse katkaistuista valtimoista virtasi alas pimeyden kuiluun niinkuin\njanoiseen suuhun. Hän muisti Odysseuksen uhrin, kun hän uhrasi mustan\noinaan, muisti veren vielä poreilevan lammikon, josta varjot joivat,\nhäälyen vilisevän sankkana joukkona kuopan ympärillä. Hän näki veren\nelämän vuotavan varjon lukinverkko-olemukseen niinkuin punaisten\nkastepisarain väräjävissä langoissa: jokaisen verirahtusen imaisu\nsynnytti sanan kuihtuneelle kielelle.\n\n\"Narkissos!\"\n\nHän kääntyi huudahtaen. Oliko kuollut laskenut kuivat luiset kätensä\nhänen olkapäillensä? Oikein, siinä seisoi varjo hänen edessänsä,\npitkä, ulkoa tulevan valon ympäröimä. Mutta silloin alkoi varjo\nnauraa:\n\n\"Kautta peloittavan Hadeksen, jonka suun edessä seisomme! Herätänkö\nsinut kuolemanunesta? Aioitko vapaaehtoisesti solua alas siihen\nmaailmaan, johon vielä et moneen kymmeneen vuoteen tarvitse kuulua?\nNarkissos, poikani, etkö tunne minua?\"\n\nSe ei ollut manalaisen ääni. Se oli se pyöreän täyteläinen\nsydänvereltä tuoksahtava ääni, itsensä elämän auringon laulua täysi,\njonka hän oli kuullut niin voitonriemuisena, niin nauravana vain\nyhden miehen suusta: Hermofantos!\n\nJa Hermofantos tarttui hänen käteensä kätensä täydellä, lämpimällä,\nlujalla otteella ja veti hänet mukanansa takaisin päivänvaloon.\nLeivot kehräsivät heidän päittensä päällä. Taivas valoi lämpöänsä\nheidän päihinsä -- hetkisen kuluessa ulottui lämpö aina hänen\nsyvimpään sydämeensä, ja Hermofantos seisoi ja hymy leikki hänen\nsuurissa voimakkaissa silmissään ja pyöreässä punaisessa suussaan\nkeskellä hopeaista partaa.\n\n\"Minä näin sinun kävelevän läpi kaupungin ja tunsin sinut\nkäynnistäsi. Minä hain sinua pyhäkön tyköä, mutta täältä vasta\nsinut löysin. Vastakohdat hakevat toisiansa. Sillä mitä on sinun\nnuoruudellasi tekemistä kuolemanajatuksen kanssa? Oletko tullut\nEleusiiseen vihityttämään itsesi?\"\n\n\"Olen, Hermofantos, minä kaipaan sitä elämän valaistusta, jota ilman\nelämä on vain tyhjää orjuutta.\"\n\n\"Tule mukaani ja istahtakaamme tuonne ylös varjoon\", sanoi\nHermofantos ja meni hänen edellänsä pitkin jyrkkiä pengerportaita\ntemppelin pohjoispuolelle, missä korkeat kypressit kutoivat viileätä,\nvapisevaa tuulenhenkeä. Sinne Hermofantos istui kivirahille\nlevitettyänsä ensin viittansa aluseksi, ettei kylmettyisi.\nHe istuivat katsellen suurta temppelikuutiota, joka kohosi\nmonikerroksisena, mutta jota vain yhdeltä puolelta reunustivat\numpimuurin edessä olevat raskaat kullanruskeat pilarit ja joka muuten\nnäytti linnalta, niinkuin sen tarkoitus olisi ollut suojata muuriensa\nja kattonsa sisälle suljettuja salaisuuksia.\n\nKun Narkissos oli kertonut vaellusvuosistansa ja kokemuksistansa\npersialaishyökkäyksen aikana, sanoi Hermofantos:\n\n\"Sinä siis arvelet, Narkissos, että se elämän viisaus, jota sinä\nhalajat, piilee tuossa majassa niinkuin aarre, joka odottaa sinua.\nJa kun nyt syksyn suuriin salamenoihin vaeltavat janoiset joukot,\nniin olet sinäkin oleva yksi niitä, jotka parveilevat kuin koiperhot\nsuojatun valon ympärillä ja ikävöivät iäisen totuuden virvoitusta.\nSillä tuohon paikkaan on kautta lukemattomien sukupolvien koottu ja\nsiinä säilytetty niiden iäisyyttä ikävöiväin tunteiden symboleja,\njotka yksin voivat kuolevaista lohduttaa. Katso, täältä katse kiitää\nThrias-kedoille, joihin iäisyyden siemen ensin kylvettiin -- sen teki\nTriptolemos, joka sai sen lahjaksi kiitolliselta maan äidiltä. Mutta,\nNarkissos, se, mitä sinulle näytetään tuossa suljetussa huoneessa, on\nvain iäisen pimeyden taustalla nähtävä himmeä ja pienennetty piirto\nsitä maailmaa, jota itse valo ja taivas täällä silmillesi laulavat.\nNiinkuin sen pienen jyväsen, joka syksyllä kätketään maan mustaan\nvakoon, puolet vuodesta makaa raskaan mullan alla, mutta keväällä\nsisäisen kasvuvoimansa vastustamattoman vaiston ajamana nousee\ntakaisin valoon, samalla tavalla saattoi maan äiti saada lapsensa\ntakaisin puoleksi vuodeksi, sittenkuin tämä oli toisen puolen vuotta\nviettänyt manan maiden kuninkaan, näkymättömän Hadeksen luona, joka\nei koskaan päivän valoa näe. Ja tämä on meidän kuolevaisten nähtävänä\niäisen kiertokulun kuvassa, sen, jonka me kaikki kerran kuljemme.\nKuolema painaa meidät alas Hadeksen asuntoihin, toimettomuuden\nautioon ja tyhjään varjomaahan, mutta meitäkin odottaa pelastava\nkevät, joka nostaa meidät takaisin valoon ja elämään. Mitäpä meillä\nsiis on kuolemasta muuta pelättävää kuin se talvi, jota joka vuosi\nauttamattomasti lähenemme, mutta jonka me yhtä varmasti tiedämme\nväistyvän uuden kevään edestä. Sano minulle, Narkissos, tähänkö\nkauniiseen ja kultaiseen oppiin tahdot vihkiytyä tuolla Telesterionin\nsuuressa hämärähuoneessa?\"\n\n\"Aivan niinkuin sanot, Hermofantos. Minä halajan hartaasti, että\nikuinen valo poltetaan minun sieluuni!\"\n\n\"Minä sanon sinulle aivan rehellisesti, Narkissos, että olet vielä\nliian nuori.\"\n\n\"Olenko liian nuori saadakseni perehtyä siihen, mitä sinä itse, oi\nHermofantos, sanot kauniiksi ja kultaiseksi opiksi?\"\n\n\"Et, tosin et ole, Narkissos. Mutta tätä oppia sinun tulee etsiä\nvielä suuremmasta temppelistä kuin se on, jonka näet tässä allasi\n-- kellastuneena ja vanhuutensa kunniassa. Itse elämä on se ääretön\ntemppeli, jossa me kuolevaiset joka päivä käymme koulua. Oletko\nsitten väsynyt käymään koulua elämän suuressa temppelissä ja luuletko\nvoivasi hypätä yli kaiken seuraavan oppiajan ja täällä muutamassa\npäivässä omaksua kokonaissumman kaikkea sitä, mikä sinun pitäisi\nkoota oman kokemuksesi avulla? Oletko väsynyt vaeltamaan, toimimaan,\npyrkimään? Kahdenkymmenen vuoden iälläsi olet ainakin nähnyt paljon\nmaailmaa etkä ole voimiasi säästänyt. Elämä ei ole osa, jonka\nitsellensä valitsee, vaan kokonaisuus, jonka kappale kappaleelta\nitsellensä kokoaa. Kaikki on sinun itse kauttasi hankittava. Sinä\nolet oppinut palvelemaan ja tekemään työtä. Sinä tiedät, mitä\nmerkitsee paimentaa vuohia, karjaa, olet istunut soututeljolla ja\nkaraissut itsesi kärsivälliseksi. Olet kantanut hopliitin aseita ja\nitse opetellut kevytaseisen kuria. Luuletko kahdenkymmenen vuotesi\niän olevan kypsän vastaanottamaan elämän ja kuoleman mysteriota?\nEntä _minä_ sitten? Lukemattomat kerrat olen vaeltanut pyhää tietä\nEleusiiseen ja olen jumalattaren kärsimystien jokaisella stadionilla\najatellut, joko vihdoinkin ansaitsisin löytää, vai eikö minun\nvielä vuodeksi pidä tarttua soihtuun ja omin jaloin jatkaa matkaa\nkaraistuakseni sitä varten. Ja katso -- minä en vielä ole saavuttanut\nsitä itseluottamusta, että uskoisin olevani kypsynyt salamenoihin\nosalliseksi. Sen opin voima, joka meille tällä vihityllä pohjalla\nilmaistaan, riippuu vain oman elämänkokemuksemme voimakkuudesta.\nPalkka, jonka saamme, on suhteessa yksinomaan siihen, mitä me\nitse olemme saaneet toimeen. _Minä_ en ole tehnyt kyllin paljon\npäästäkseni pyhien salaisuuksien perille. Mutta sinä ehkä olet? Mutta\neiköhän sentään, Narkissos, elämä vielä vaadi sinulta kokonaista\nsarjaa velvollisuuksia, joita tähän saakka olet vältellyt. Tähän\nsaakka olet ollut kevytaseinen, kevytjalkainen, juoksija. Mutta\noletko oppinut pysymään horjumatta paikallasi, kantamaan kohtalon\nkovaa haarniskaa, kuolemaan varustuksissasi valittamatta. Et ole,\nmikäli minä tiedän. Mutta sano minulle oikea asianlaita, jos erehdyn.\nEt puhu, tiedät minun olevan oikeassa. Elämä on pitkä, yhtenäinen\nkoetus. Karkaise itseäsi, Narkissos. Karkaise itseäsi, tahi jumalat\ntekevät sen. Hanki itsellesi jumalain suosio ennättämällä itse ennen.\nHe eivät rakasta ketään niinkuin altista ja kaikkeen hyvään valmista\nmiestä. Sinähän pidät vaeltavasta ja liikkuvasta elämästä --\"\n\n\"Aivan niinkuin sinäkin, Hermofantos.\"\n\n\"Mutta vaeltaminen on vetelehtimistä. Minä itse olen jo\nkahdennestakymmenennestä vuodestani ollut luopio. Minä olen Spartan\nmies, Narkissos. Poikana ja nuorukaisena sain kurini ja kasvatukseni\nLakedaimonin karskissa ja ankarassa sotakoulussa. Karkasin koulusta\nvaeltaakseni ympäri. En tuntenut syntyneeni sotilaaksi. Minä olen\nkavaltanut kotivaltioltani voimani. Minä olen Spartalle velkaa\nelämän. Kun kerran olen vaeltanut tarpeekseni, palajan kotiin\nlaskeakseni luuni isieni maahan. Mutta minä olen menettänyt isiltä\nperimäni maaosuuden. Olen Spartalle elämän velkaa; sitten saan sen\ntakaisin. Tahdotko olla poikani, Narkissos?\"\n\nNarkissos katsoi hämmästyneenä Hermofantosta.\n\n\"Minähän en ole spartalainen\", sanoi hän.\n\n\"Mutta sinusta voi tulla\", hymyili Hermofantos. \"Sinulla on\nlakedaimonilaista verta suonissasi, arvelen. Hera tiesi, eikö sinun\näitisi ole minun tyttäreni. Minä olen antanut sinulle nimen, anna\nnyt minun myös olla isäsi sijassa. Ehkäpä tahdot olla minun poikani.\nSilloin kiinnittäisin uudelleen siteet isäini kaupunkiin. Minulla\noli maata Lakedaimonissa. Kaksikymmentä heloottia viljeli sitä\nminulle. Se tulee omakseni, jos hankin itselleni ja Spartalle pojan.\nLähde mukaani, niin minä hankin sen sinulle perinnöksi. Lähde sinä\nkahdenkymmenen vuoden iälläsi siitä, mihin minä keskeytin. Täytä se\nkansalaisvelvollisuus, jonka minä laiminlöin. Tämä, Narkissos, olisi\noikea vihkimys elämän ihmeelliseen salaisuuteen, jos koettaisit\nkantaa sitä haarniskaa, johon Lakedaimon pukee poikansa.\"\n\nNarkissos kuunteli pää kumarassa ja vaipui mietteisiinsä. Hermofantos\noli jo pitkän aikaa ollut vaiti; mutta kun Narkissos vihdoin nosti\nkatseensa ja tapasi toverinsa suuret säteilevät silmät, vastasi\nhän laskemalla kätensä hänen käteensä. Hermofantos painoi hänet\nsydämellensä.\n\nKumma lämpö virtasi läpi Narkissoksen olemuksen, hän painautui\nvanhusta vastaan ja Hermofantos pusersi molemmat kätensä hänen päänsä\nympäri ja painoi suudelman hänen kiharalle tukallensa.\n\n\"Nouse ja käykäämme vielä kerta Hadeksen asunnoissa.\"\n\nHe olivat jälleen luolassa salaperäisen pimeyden kuilun edessä.\nMutta nyt ei Narkissos enää tuntenut sieltä tulevaa ruumiinhajua.\nHänen päänsä lepäsi vasten Hermofantoksen olkapäätä, ja hän hengitti\nnauttien tuon auringon karaiseman ruumiin tervettä säteilyä, joka\ntuoksui niinkuin ajuruoho tuulen raikkautta.\n\nHermofantos katseli kallionhalkeamaan ja lausui hitaasti syvään\nhengittäen:\n\n\"Isä Hades, minulla ei ole hunaja- eikä maitouhria sinulle tuotavana.\nOi sinä, joka kerran oikeudellasi otat haltuusi meidät, jotka\nedessäsi seisomme, kuule lupaus, jonka sinulle teemme. Ei tule iltaa,\njolloin en odottaisi, että sinä unessa tulet ja kutsut minua, eikä\naamua, jona en itselleni sanoisi: tänään näen viimeistä kertaa päivän\nvalkeuden ja ennen iltaa olen varjo kaikkien niiden joukossa, jotka\nennen minua ovat luoksesi tulleet. En koskaan ole kieltänyt velkaani\nsinulta. En koskaan ole tahtonut piileskellä kuolemaa. Olen etsinyt\nvaaraa sekä skyyttien että persialaisten keskeltä. Katso, tässä minun\nvasemmassa kädessäni on kolme kangistunutta sormea, joita sinä kerran\nolet koskettanut -- minä vedin saakilaista jousta, niin että jänne\nkatkesi, ja oman käteni hermojänne katkesi samalla kertaa. Ojennan\nsinulle pelotta oikean käteni enkä kammo astua sinun valtaistuimesi\neteen, vaikkapa ikuinen kylmyys sieltä huokuukin jäistä kammoansa.\nViittaa valtikallasi, kutsu, niin tulen. Mutta tähän nuorukaiseen,\njolle olen antanut nimen, minä sidon elämäni langan. Anna hänellekin\nvahvistava oppisi, että hän ei pelkäisi. Minä vihin hänet Hellaan\nmaan huomaan. Minä vihin hänet karkaisemaan sieluansa ja ruumistansa\nja vihaamaan vain yhtä -- sitä, joka idästä tulee, ja joka ei edes\n_sinun_ pyhyyttäsi pyhänä pidä. Onnellisesti on Hellas torjunut hänen\nensimmäisen hyökkäyksensä. Mutta rauhaamme kuulemme, kuinka hän\nvarustelee ja hautoo kostoa. Jos hän joskus pääsee Eleusiin seutuun,\nniin hän täyttää sinun kuilusi kallionlohkareilla ja koettaa kivittää\nmaanalaista valtakuntaasi. Mutta se Hellas, joka on ollut, on maailma\njalkaimme alla, ja vainajat vahvistavat perustuksen, jolla me\nseisomme. Persialaisten jalkain alla se on tuntuva pettävältä. Sinun\nvaltaistuimesi edessä, Hades, kaikuu rukoukseni ja tervehdykseni\nmenneille polville. Myös Narkissos tervehtii sinun kauttasi edellänsä\nmenneitä ja lupaa tulla heidän luoksensa, sellaisena että rohkenee\nkatsoa heitä silmiin, koska ei ole pettänyt sitä maata ja sitä\ntaivasta, jonka he hänelle perinnöksi jättivät. Hengitä vain hänen\nkasvoihinsa, sillä sinun henkäyksesi vahvistaa, ja hän kulkee joka\npäivä kuolema silmäinsä edessä hymyillen, kun _sinun_ tulesi on hänen\nposkensa karaissut. Suo minun ja hänen silmäinsä avautua näkemään\niäisyyden salaisuuksia, jollet ennen, niin ainakin sillä hetkellä,\njolloin meidät kutsut. Nikarete, tyttäreni, näe pimeydessäsi poikasi\nkirkas valkeus, hänen, joka vielä elävien mailla kulkee. Eufranor,\nystäväni, katso, minä otan sinulta Narkissoksen, ainoan poikasi,\nja lupaan vastata sinulle hänestä. Voi hyvin Hadeksen majoissa! Me\nyhdymme, yhdymme, yhdymme.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nSpartalaiset häät.\n\n\nNarkissos kulki Hermofantoksen mukana Spartaan ja tuli hänen\npojakseen, ja hänelle luovutettiin hänen perintömaansa, niin että\nhelootit sitä hänelle viljelivät. Senjälkeen vanhus jälleen lähti\nvaellukselleen.\n\nNarkissos otettiin syssitioihin. Mutta se kulta, mikä hänellä\nvuosikausia oli ollut tallessansa, piti hänen jättää valtion\nrahastoon. Ei yksikään Spartan mies saanut omistaa hopeaa tahi kultaa\n-- vain rautarahoilla piti hänen maksaa elämänsä tarpeet. Hänen\ntukkansa leikattiin eikä enää senjälkeen saanut kasvaa pitkäksi.\nKarkea, värjäämättömästä villasta tehty ihokas jätti käsivarret ja\njalat aivan alastomiksi. Sateessa ja myrskyssä ja auringon helteessä\noli hänen käyttäminen vain sitä.\n\nPoikakasvatusta, joka tapahtui ruoskan ja kaikenkaltaisen\nkaraisemisen voimalla, hän ei ollut saanut. Mutta elämä itse oli\nantanut hänelle sitä vastaavan opin eikä hän ollut koskaan pelännyt\nmitään työtä tahi minkäänlaista ruumiillista ponnistusta.\n\nTelttatoveruus antoi hänelle ainoan jokapäiväisen seuran. Ikäistensä\nkanssa hän harjoitti itsensä elämään pienessä tarkasti rajoitetussa\npiirissä, joka kaikessa noudatti melkein kuin säännönmukaista tahtia,\nheräsi yht'aikaa, söi yht'aikaa, marssi yhdessä, suoritti paininsa ja\ntappelunsa keskuudessansa ja samalla kellonlyönnillä vaipui levolle\nkivikoville makuusijoillensa karkeitten raakavillaisten peitteiden\nalle.\n\nSilloin tällöin veljespiirit liittyivät yhteen ja panivat toimeen\nsuuren metsästyksen vuorilla. He ajoivat villisiat liikkeelle yhdessä\njärjestyneinä pitkiin ketjuihin, joiden edestä ei mikään elävä\nvoinut päästä pakoon. Kaikki tapahtui tarkkojen, loukkaamattomien\nsääntöjen mukaan. Riistan tappoi vuorollansa kukin metsästäjistä,\nja asianomaisen piti kuolemaa halveksuen ja nopeaneuvoisena asettua\nsuojattomana villikarjun hammasten ja karhun käpäläin eteen.\nKarhu oli sen lisäksi kaadettava sylipainissa ilman aseita. Kun\nNarkissos löi painia karhun kanssa, niin hänen voimansa kasvoivat\njättiläismäisiksi. Karhu oli Artemiin pyhä eläin, ja hän hyökkäsi\nsitä vastaan niinkuin olisi ollut kaadettava perivihollinen.\n\nJoka päivä hän joukkueensa kanssa lähti liikkeelle auringon noustessa\npitämään harjoituksia avoimella kentällä, Eurotas-joen kaltailla tahi\nterävähuippuisen Taygetos-vuoren alla. Raskas haarniska yllänsä he\njuoksivat yksinäisen huilun terävää poljentoa seuraten, tahdikkaasti,\nniinkuin siinä olisi ollut yksi ainoa tuhatjalkainen ruumis, joka\nkumisten kulki maata. Raskaat tammikeihäät pidettiin tanassa tarkassa\ntasapinta-asennossa, ja heitot kävivät kuin koneella, joka heitti\nyhtenäisen piikkirivin suhahtaen ilmaan. Kilvet koottiin niinkuin\nlevyt yhteen ainoaan juoksevaan nuoraan. Täysissä aseissa he\nhyppelivät yli kuilujen ja purojen ja juoksivat huulet lujasti yhteen\npuristettuina, niin että ilma sihisten kulki läpi auki jännittyvien\nsierainten.\n\nKun puolipäivän aikaan ruumiit höyrysivät uupumuksesta, marssittiin\nEurotas-joelle. Aseet ja hikinen villaihokas heitettiin pois ja\nnuoret ruumiit syöksyivät kilvalla virtaan, joka kohisten vyörytteli\nvuorenhuipuilta tulevaa jäistä vettänsä. Lämmin vesi ja öljy oli\nkielletty. Kylmän karkaisemina he palasivat syssitiakasarmiin\nistuutumaan höyläämättömille raheille ja syömään yksinkertaista ja\nhöyryävää verilientänsä.\n\nToisin ajoin pidettiin harjoituksia ja kilpataisteluja\nharjoituskentällä tahi harrastettiin soitantoa. Narkissos oppi\npuhaltamaan huiluja kovassa doorilaisessa sävellajissa ja\nkuparirummulla antamaan tahdin kaikille joukkueen järjestetyille\nliikkeille. Ne oli ymmärrettävä ilmankin komentosanoja yksin rummun\nerilaisista lyöntiryöpyistä tahi huilun hitaista tahi nopeista\njuoksutuksista. Ylipäällikön käskyt annettiin salpinks-merkeillä,\njotka kiirivät yli kaikkien muitten äänten. Yhteislauluakin\nharrastettiin, ja hän oppi Tyrtaioksen vanhat sotalaulut, jotka\npainuivat vereen niinkuin itse sydämen tahdinlyönnit.\n\nNaisia hän ei mielellään ajatellut. Artemis-vala kalvoi hänen\nsieluansa niinkuin jäyhä suru, kytevä kipu, jota hän ei tahtonut\najatella. Joskus sattumalta marssittiin ohi nuoren tyttöparven, jotka\nsamoin olivat harjoituksissa taivasalla ja juoksivat kilpaa. Nikarete\noli ehkä vielä niiden joukossa, mutta valtion olot vapauttivat hänet\nkäymästä niissä kaupungin osissa, joissa naiset oleskelivat. Siihen\nasti, jolloin täyttäisi kolmekymmentä vuotta, piti hänen elää yksin\nmiesten joukossa; vasta kolmikymmenvuotiaat viettivät perhe-elämää\nvaimon seurassa ja lasten, joista pojat seitsenvuotiaina otettiin\nkasarmeihin kasvatettaviksi.\n\nNarkissos oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, kun sai määräyksen\nkäydä tapaamaan yhtä eforeista, joka lähetti hänet toisen kuninkaan,\näsken valitun Leonidaan, Anaksandrideen pojan luokse.\n\nKun Narkissos näki hänet, muisti hän hänet Olympian kuutamoyöstä.\nHänen kasvonsa olivat kuparinruskeat, ohut musta tukka ja parta\nympäröivät hänen kasvojansa niinkuin kypärä. Leonidaan ilmeistä ei\nnäkynyt vähintäkään merkkiä siitä, että hän olisi tuntenut tulijan,\nvaan hän lausui vain:\n\n\"Narkissos, Hermofantoksen poika, ikäsi tuottaa, sinulle nyt miehen\nvelvollisuudet.\"\n\n\"Laiminlyönkö niitä?\" kysyi Narkissos.\n\nLeonidas katsoi häntä rauhallisesti ja sanoi:\n\n\"Tulet siis huomenna.\"\n\n\"Mihin?\" kysyi Narkissos.\n\n\"Neljä mieskuntoista orpoa tyttöä juoksee kilpaa. Yhdestä niistä\ntulee vaimosi.\"\n\nNarkissoksen kasvot peitti hehkuva puna, ja hän vaikeni.\n\n\"Oletko ymmärtänyt?\" kysyi kuningas Leonidas.\n\n\"Eikö laki anna aikaa?\" sanoi hän vihdoin. \"Minä en ensinkään\ntarvitse vaimoa.\"\n\n\"Mutta vaimo tarvitsee sinua.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään tunnetta naisia kohtaan.\"\n\n\"Mutta sinä olet mies. Ja Sparta tarvitsee uutta polvea. Etkö ole\nvanhimpia teltassasi?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Tottele siis tahi saat rangaistuksesi\", sanoi Leonidas ja löi\nkeveästi rystysellänsä häntä otsaan.\n\n\"Minä tottelen\", sanoi Narkissos ja nyökkäsi.\n\n\"Muista, Sparta velvoittaa sinua. Sinä juokset niin kiivaasti kuin\nvoit. Ja Artemis antaa sinulle sen, jonka juoksussa saavutat.\"\n\n... Sinä iltana Narkissos tunsi itsensä perin väsyneeksi ja meni\nmaata auringon laskiessa. Mutta hän makasi kovalla vuoteellansa eikä\nsaanut unta. Vanha kuva väikkyi hänen mielessänsä. Hän näki vyön\nkiertyvän auki, hän näki kirjaimissa sen lupauksen, jonka hänen\nhuulensa olivat antaneet Artemiille. Huomenna hän sen rikkoisi,\nja hän itse oli viaton. Hän tuntisi itsensä vapaaksi pakolla\nantamastansa valasta. Mutta rankaisiko jumalatar häntä siitä?\nKostaisiko hän hänelle niinkuin valanrikkojalle? Mitä tapahtuisi.\nHänen oli vain toteltava. Jumalain asiapa lienee ollut tutkia niitä\nvaloja, jotka häntä pakottivat. Pahimmin hän rikkoi Afroditea\nvastaan. Mitä merkitsivät hänelle naiset? Hän ei edes tuntenut sitä\nveren viettiä, joka saa oriin temmeltämään, kun se viedään tamman\nluokse. Ja kuitenkin oli hänen tehtävänsä yhteiskunnassa vain oriin,\njoka oli päässyt siihen ikään, jolloin sen kokoama voima käytetään\ntäyttämään luonnon käskyä. Hänen oli kilpajuoksussa saavutettava\nitsellensä morsian ja otettava se, jonka kohtalo asetti juoksemaan\nhänen rinnallensa.\n\nSeuraavana päivänä hän ei lähtenyt ulos kaupungista harjoituksiin\neikä aseleikkiin. Kun hän kolmen toverinsa kanssa oli uinut\nEurotaassa erikoisessa paikassansa ja nousi joesta, oli häntä varten\nuusi ja hienompi ihokas, sandaalit ja niissä purppuranväriset nauhat,\nja poikain kaitsija ojensi hänelle sisymbrion-seppeleen. Neljä\nsulhasta aterioi erikseen, heille annettiin viikunoita, mitallinen\nsekoittamatonta viiniä ja hääkakkuja, sesamista leivottuja.\n\nÄäneti he istuivat leiripöydän ääressä ja katselivat toisiansa,\nviivyskellen, niinkuin olisi ero ollut edessä. Yksi heistä oli\nlaskenut molemmat kätensä yhteenliitettyinä toisen olkapäälle.\nKolmas hiveli lempeästi Narkissoksen paljasta, sileätä käsivartta\nja kuiskasi: \"Ystävä, minä pysyn aina samana. Sinä et unohda\nystävyyttämme, ethän? Pysymmehän yhdessä? Pysymmehän yhdessä?\"\n\nJa Narkissos nyökkäsi kuin unessa.\n\nEireni kävi heidät hakemassa ja vei heidät eräälle juoksuradalle,\njolla he eivät koskaan ennen olleet käyneet. Se kulki pitkin kallion\nseinämää kapeana polkuna, ja kaukana edessäpäin sitä osoittivat\nmuutamat keihäät, jotka oli pistetty maahan. Kiekonheiton matkan\npäässä heidän edellänsä seisoi jo neljä nuorta tyttöä, selin, niin\nettä piirteitä ei voinut nähdä, lyhyissä hameissa, mutta punainen\nseppele hunnutetuissa päissä.\n\nNaiskaitsija seisoi heidän vieressänsä ja antoi heille lähtömerkin.\nMutta kuningas Leonidas itse saapui paikalle juhlapuvussa ja järjesti\nnuo neljä nuorta miestä riviin. Sitten hän viittasi tyttöihin, jotka\njo olivat ehtineet kauas edelle, ja sanoi:\n\n\"Se teistä, joka juoksee nopeimmin ja kauimmaksi, nai sen tytön, joka\non toisten edellä. Joka keihään kohdalla tuolla on luola leposijaksi.\nSe, joka tulee viimeksi, saa tyytyä viimeiseen. Juoskaa!\"\n\nHetkinen sen jälkeen he jo suhisten juoksivat kaukana polulla. Ei\nollut enää aikaa ajattelemiseen, oli kuin olisi ajanut takaa otusta\n-- karkaavaa hirveä, jota ei nuoli, ei keihäs, vaan yksin käsivarsien\note saattoi pysähdyttää.\n\nNarkissos juoksi niinkuin oli tottunut juoksemaan vanhojen\nkokemustensa mukaan ja koko sitkeää ja kestävää harkintaansa\nkäyttäen. Että toiset olivat hetkisen matkan hänen edellänsä, sitä\nhän ei ajatellut. Välimatka tyttöjen ja miesten välillä ei näyttänyt\nlyhenevän. Näytti siltä, että morsiamet eivät antaisi itseään\nollenkaan kiinni. Päivä paistoi heidän selkiinsä, ja seppeleet\nhohtivat kuin villit veripunaiset pilkut -- se oli päämäärä, jota\nkohden nuorukaiset kiitivät. Päämäärä, joka ei ollut kiinteä, vaan\nalati liikkui eteenpäin -- elävä, kiiruhtava, pakeneva päämäärä, jota\nhän ei koskaan ennen ollut tavoitellut. Sen nuolennopeus kiihoitti\neteenpäin, sen loppumaton etumatka kannusti eteenpäin. Hän muisti\nkuvan pakenevan kilpikonnan jäljessä lentävästä nuolesta, joka\neräänlaisen optillisen harhapäätelmän mukaan ei koskaan pakenevaa\nsaavuttaisi, koska kilpikonna sinä aikana, jonka kuluessa nuoli\nkiitää niiden välisen matkan, joka kerta ehtii kulkea yhä uuden\netumatkan. Ja tässä kilpailussa ei ollut nuoli kilpikonnan jäljessä,\nvaan nuoli nuolen. Ja ne olivat nuolia, jotka eivät olleet saaneet\nvauhtiansa vain kerta kaikkiaan jännitetyltä jouselta, vaan nuolia,\njoilla oli jänne itsessään ja joita ajoi sisäinen vaistonsa, vaisto\npaeta ja vaisto vangita.\n\nKuinka kauan hän oli juossut, ei hän tietänyt. Mutta hän oli tullut\nlähelle kaukaisia keihäitä. Ja hänen kestävyytensä kesti kokeen. Hän\nvoitti yhä, hän sivuutti toverinsa vähitellen ja kuuli näiden suusta\nraskaan, tukahdutetun huokauksen. Nyt hän oli etumaisena, ja nyt hän\nalkoi nähdä, että tytöt hänen edellänsä eivät olleet säilyttäneet\netumatkaansa. Satanen askelta vielä, ja silloin hän saavuttaisi\nniistä jälkimmäisen. Hänen punainen seppeleensä oli irtaantunut ja\nlaahasi kuin ketju hänen jäljessänsä. Hän livahti aivan tytön ohitse\nja tunsi hänen hengityksensä kutkuttavan poskeansa, tytön samalla\nkallistuessa sivulle ja avatessa suunsa huutoon.\n\nKohta senjälkeen hän saavutti toisen. Tämä ei huutanut, vaan painoi\noikealla kädellänsä pientä paljasta oikeata rintaansa. Sitten kolmas.\nHänen seppeleensä putosi. Mies kumartui maahan ja otti sen ylös.\nHän _vei_ sen suullensa ja hengitti sen tuoksua. Se ei tullut vain\nkukista, vaan myöskin tukan voiteesta.\n\nIhmismetsästys alkoi häntä huumata. Se ei ollut eläimen hajua, jota\nhänen laajenevat sieraimensa ahmivat. Se oli tytönveren tuoksua.\nSeppeleen väri kiihoitti. Ja edessäpäin tiellä makasi honka, jonka\ntuoksu oli sama kuin seppeleen, joka hänen kädessään heilui. Se antoi\nhänelle uutta tulta, hänen jalkansa koskettivat tytön jalan jälkiä\nniinkuin pieniä liekkejä, hänen teki mieli syöksyä häneen käsiksi\n-- silloin tämä kallistihe syrjään, mutta sivumennen mies painoi\nhänen kosteaan päähänsä seppeleen ja tällä kertaa itse päästi pienen\nhuudahduksen, rajun kuin haukan, joka iskee harhaan tavoittaessansa\nkyyhkystä.\n\nSitten hän ei enää muita tyttöjä nähnyt. Hän juoksi ihmisettömässä\npaikassa. Mutta yht'äkkiä kajahti sotahuuto kolme askelta hänen\nedellänsä ja esille kallionkielen takaa lennähti tyttöjen etumainen\nja viimeinen. Hän joutui ajamaan lintua, joka ei ollut enemmän kuin\nkahden käsivarren mitan päässä hänestä. Tuntui siltä, kuin olisi\njokaisen hänen askelistansa pitänyt heittää hänet häneen käsiksi.\nHänen sormensa hapuilivat ilmassa, tarttuaksensa ihokkaaseen,\njoka liehui ilmassa tytön takana. Hän näki hänen alastomuutensa\nhehkuvan lyhyen hameen alla, joka aina livahti hänen käsistänsä.\nHän ei voinut erottaa, mihin tytön jalat sattuivat; niin nopeasti\nsandaalit livistivät pitkin kalliomaata. Mutta hän oli keskellä hänen\ntuoksuansa, ei ainoastaan hänen tukkansa, vaan hänen ruumiinsa. Ja\nensi kertaa elämässään hän tunsi huimaavaa nautintoa tuntiessansa\ntuon raikkaan, auringonlämmön pusertaman hien hajun -- se oli\nsytyttävä henkäys uutta tuoksua, jota hän ei koskaan ollut tavannut\npalestralla eikä makuuteltassansa. Miehen vauhti ajoi tyttöä kuin\nruoska, joka sai hien kihoilemaan läpi ohuen ihokkaan ja vanutti\nsen alas olkapäiltä, jotka pistivät esiin pyöreinä ja valkeina kuin\nsuuret munat. Hän levitti suloista tuoksua niinkuin kukka. Ajo oli\nhuimimmillaan. Pojan sormenpäät koskettivat tytön selkää, hänen\nvarpaansa hipaisivat hänen kantapäitänsä, ja jokaisella kosketuksen\nvälähdyksellä tyttö kiljahti, ei kivusta eikä pelosta, vaan uhmasta\nja ilkkuen. Tuntui kuin olisi ajanut takaa tulenkekälettä, kuin\nleiskuvaa liekkiä. Ajon kiihko oli riivannut hänet. Salaa hän toivoi,\nettä tämä ei koskaan loppuisi. Hän ruoski ja tyynnytteli samalla\nkertaa. Hänen teki mieli tarttua häneen ja nielaista, pusertaa hänet\nkuoliaaksi sylissään ja tuntea, että hän ei ollut muuta kuin hänen\noman verensä huumaa.\n\nVihdoin hän tarttui hänen selkäänsä niinkuin kynsillä. Silloin tyttö\nkirkaisten hypähti syrjään ja poika lensi suinpäin maahan ja iski\nkätensä verille. Kajahduttaen sotahuudon, raikuvan _alala!_ hän\nnousi ajamaan takaa. Tyttö vastasi kirkkaan _eleleu!_ Poika juoksi\nnyt kädet alhaalla eikä enää hapuillut häntä kiinni. He vaihtoivat\nsotahuutoja. Hengitys kulki sihisten hänen avoimesta suustansa. Hän\njuoksi niinkuin olisi aikonut pakahduttaa sydämensä ja haudata tytön\nsen pirstoihin. Hän päätti juosta, kunnes tyttö vaipuisi takaperin\nvasten hänen rintaansa ja vasta silloin hän kietoisi veriset\nkämmenensä hänen ympärillensä ja hukuttaisi hänet vereensä.\n\nMutta yht'äkkiä tyttö käännähti ja törmäsi häntä vastaan, repäisi\nseppeleen tukastansa ja iski sillä häntä kasvoihin niinkuin\nruoskalla. Hän suomi häntä hikensä tuoksulla. Pojan silmissä\npunoitti. Hän kietaisi käsivartensa ympäri hänen lanteittensa ja\ntunsi kuinka ne olivat liukkaan kuumat ja sileät. Hän sulki hänet\npainiotteeseen nostaaksensa hänet koholle, ja samalla hetkellä tyttö\nteki vastaotteen ja ponnisti hänen rinnastaan ja kaulastaan ja\niski nyrkeillään vastoin kaikkia sääntöjä. Poika puhkesi nauruun,\nkumartui, kohautti hänet, puristi hänet vasten ruumistansa ja kantoi\nhäntä sylissään; tyttö potki, kynsi ja käyttäytyi kuin villi,\nvastoin kaikkea taidetta. Hän ei ollut oppinut painia. Pojan huulet\nhymyilivät halveksuvasti. Hän musertaisi hänet, joisi sirpaleiksi\njokaisen hänen siloisen ruumiinsa luun, nielaisisi hänet, joisi\nhänet, voittaisi hänet sisäisen olemuksensa pienimmällä jäntereellä\n-- joka yht'äkkiä oli kohonnut niinkuin miekka tupestansa.\n\nKeihäs oli pystyssä aivan hänen edessänsä. Hän oli hullu, hän tahtoi\njäähdyttää kostonhimonsa, ja hän kantoi kähisevän saaliinsa sisälle\nluolan pimeään, johon hän heittäytyi saalis sylissänsä. Hän vaipui\ntuoksuvaan heinäläjään -- hän tunsi Taygetoksen villien vuoriyrttien\nväkevän tuoksun. Hänen saaliinsa painautui häntä vasten -- hän\nsyleili sitä kuin olisi se ollut yhtä hänen kanssansa -- hänen\nverensä tuli virtasi sisälle vieraaseen maailmaan -- hänen sydämensä\nponnahti auki -- korkeat tuskan ja riemun huudot vastasivat niihin\naaltoaviin sykähdyksiin, jotka pauhasivat läpi hänen olentonsa...\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Narkissos heräsi sysimustassa yössä ja värisi vilusta ja tunsi\nkauhean janon polttavan kurkkuansa.\n\nHän hapuili ympärillensä, mutta hänen kätensä tapasivat vain kuivia\nkahisevia heiniä. Hän hieroi silmiänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän\nei muistanut mitään, mutta nukahti jälleen täydellisen herpautumisen\nvallassa.\n\nAurinko oli korkealla taivaalla, kun hän ryömi ulos luolasta,\nväsyneenä ja joka jäsen uupumuksesta särkevänä. Hän tunsi omituista\nkyllääntymistä elämään. Oli kulunut pitkä, pitkä aika siitä, kun hän\nsöi verilientä syssitioissa.\n\nKeihäässä riippui huntu ja pari sandaaleja. Niissä oli punaiset\nhihnat niinkuin hänelläkin. Hän otti ne käsiinsä ja katseli niitä.\nKaksi kuperaa tytönjalkaa oli polttanut jälkensä niiden ohueen ja\ntaipuisaan nahkaan. Niistä tuoksui aurinko. Hän ripusti ne takaisin\nkeihääseen ja tunnusteli kaulaansa. Hän tunsi, että sen ympärille\noli kierretty sileä nauha. Hän irroitti sen ja näki, että se oli\nvyö. Vapisevin käsin hän aukaisi sen ja luki: Minä arkadialainen\nNarkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön...\n\n... Nikarete, kuiskasi hän ja muisti. Ryöstöhäiden huumauksessa ei\nhänen nimensä kertaakaan ollut johtunut hänen mieleensä. Kaikki oli\nollut niinkuin riivauksen huumaa, raivotilaa. Hän ei ollut tuntenut\nhäntä, sillä hän ei ollut voinut nähdä mitään tuntomerkkejä. Hänen\nihonsa tuoksu oli hänelle uusi, hänen suudelmansa, jotka olivat\nraivoisia niinkuin ne puraisut, joilla hevoset toisiansa näykkivät,\nolivat hänelle tuntemattomia, hänen käsivartensa, hänen rintansa,\nhänen polvensa, hänen helmansa -- kaikki oli ollut uutta valloitusta.\nNikarete! Kaksi muistoa: hänen juoksunsa Olympiassa, hänen auringossa\nalastomana välkkyvä olentonsa lähteen luona Artemiin lehdossa. Ja nyt\nse oli tapahtunut. Jumalattaren tahtoa oli ollut mahdoton välttää.\nHän oli juossut kohtalonsa syliin. Hän oli ryöstänyt tuomionsa\ntietämättänsä.\n\nRaskain mielin ja apein miettein hän palasi takaisin lokokseensa ja\nhaki telttatovereitansa. Vasta illansuussa palasivat naineet miehet.\nEi sanallakaan kosketeltu häitä. Vain eräs heistä antoi hänelle\nkättä ja kuiskasi: \"Onnea!\" Narkissoksesta tuntui, kuin sana olisi\nyrittänyt hänet tukahduttaa.\n\nNikaretea ei hän enää nähnyt. Hän ryhtyi uudelleen jokapäiväisiin\nharjoituksiinsa toisten kanssa. Hänellä oli painava uupumus\nvoitettavana. Hänen teki mieli nukkua koskaan heräämättä. Hänellä\noli vaimo. Nainen, joka häntä odotti. Hän huomasi, että toiset\nlähtivät salaa ulos keskellä sysimustaa yötä. He menivät naistensa\nluokse. Hän ei koskaan ollut tarkemmin ajatellut, mitä merkitsi\ntuollainen varhain lähteminen kasarmista. Nyt hän ymmärsi syyn\nsiihen. Unettomana hän makasi ja kuunteli, kunnes kuuli heidän --\naina erikseen -- palaavan takaisin aamuhetkellä ja hiljaa ojentuvan\nvuoteella. Mutta itse hän pysyi paikallansa. Hän ei tuntenut mitään\nhalua hiipiä ulos etsimään sitä naista, jonka Artemis oli pakottanut\nhänet valloittamaan.\n\nEräänä päivänä -- täydenkuun aikana -- käskettiin hänet taas\nkuninkaan luokse.\n\n\"Narkissos\", sanoi Leonidas, \"Nikarete, Kleombrotoksen tytär, asuu\nmaaosallasi sinun laillisena vaimonasi. Sinä et käy hänen luonansa.\nSinä laiminlyöt velvollisuutesi.\"\n\n\"Minkä velvollisuuden?\" kysyi Narkissos.\n\n\"Hankkia Spartalle lapsia.\"\n\n\"Pitääkö minun taas juosta?\" kysyi Narkissos.\n\n\"Ei, avioliittosi on valmis.\"\n\n\"Anna siis minun elää vaimoni kanssa ja tutustua häneen. En minä\nkissa ole, joka lähtee tyydyttämään kiimaansa yöhön.\"\n\n\"Sinä olet sotilas\", vastasi Leonidas ja katsoi häntä rauhallisesti.\n\"Tuolla iälläsi et voi viettää perhe-elämää. Ajattele asiaa, malta\nmielesi. Ja tule luokseni ensi täydenkuun aikana.\"\n\nNarkissos tuli ja odotti rangaistusta. Leonidas löi häntä olkapäälle\nja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Onneksesi, Narkissos, olet ajatellut ja täyttänyt velvollisuutesi.\"\n\n\"En ole sitä tehnyt\", vastasi Narkissos.\n\n\"Olet kyllä, vaimosi on raskaana.\"\n\nNarkissos punastui ja katsoi häntä tiukasti.\n\n\"Olenko nyt vapaa?\" kysyi hän.\n\nLeonidas nauroi ja vastasi:\n\n\"Peltoa ei kylvetä, ennenkuin sato on korjattu.\"\n\nNarkissos laski kuukaudet siihen satoon, jota hänen oli odottaminen.\nNiinkuin kaikkien Lakedaimonin sotilasten oli hänenkin huolenansa\nvalppaasti pitää silmällä helootteja, ja hän kävi silloin tällöin\nmaatilallansa katsastamassa maaorjiansa. Talonsa kynnyksen yli hän\nei koskaan astunut. Hän näki Nikareten matkan päästä, kun hän istui\ntalon ovella tahi sen edustalla plataanien juurella ja askarteli\nhiljaisissa naisellisissa toimissansa. Tytöstä oli tullut hänen\nkohtalonsa, jota hän ei tahtonut käydä katsomassa. Sisimmässänsä\ntunsi hän kummaa katkeruutta osaansa kohtaan -- sitä ei voinut\nvälttää -- se kyllä vielä itsestänsä näyttäisi elonmerkkejä.\n\nJa itse kuningas Leonidas hänelle eräänä päivänä ilmoitti:\n\n\"Narkissos, vaimosi on synnyttänyt sinulle ja Spartalle kaksi\npoikalasta. Älä pelkää! On jo tutkittu, kelpaavatko ne elämään. Niitä\nei hylätä.\"\n\nSalainen, käsittämätön ilo täytti Narkissoksen hänen kuullessaan\ntämän sanoman. Hänen elämästänsä oli puhjennut oksia. Hänellä oli\nelämisen oikeus, sillä hän oli täyttänyt suurimman velvollisuutensa.\nHänellä oli oikeus kuolla, sillä hän oli korvannut Spartalle\nkaksinkerroin oman elämänsä. Hän ajatteli, että Hermofantos tulisi\niloiseksi.\n\nMutta Nikareten luokse hän ei mennyt. Hän uhrasi Artemiille vuonan\nja kysyi joka viikko helooteiltaan omaistensa vointia. Kaksoiset\nkasvoivat kauniisti, niistä tuli suuria ja täysipainoisia. Ja\neräänä päivänä hän kaukana talonsa varjossa näki äidin, joka istui\nauringonpaisteessa molemmat pienokaisensa kumpikin rinnallansa\nja kumartui syvään heidän ylitsensä. Nikarete! Hän ajatteli omaa\näitiänsä, joka ei koskaan ollut pitänyt häntä noin sylissänsä, vaan\njonka oli pitänyt mennä Hadeksen majoihin hänet synnytettyänsä.\nTuntui siltä, kuin olisi hän kuullut hänen itkevän omassa\nsydämessänsä.\n\nMutta nytkään hän ei mennyt vaimonsa luokse. Mitä Artemis häneltä\nvielä vaatisi? Jos hänellä oli muitakin vaatimuksia, niin kyllä ne\ntulisivat hakemattakin. Ikävöikö hän puristaa poikiansa syliinsä?\nIkävöiminen oli heikkoutta, hellyys teki veltoksi. Lakedaimonilaisen\nelämä oli itsensä karkaisemista. Kun nuo kaksi poikasta olisivat\nseitsenvuotiaat, ottaisi valtio ne, vaikkapa äidin sylistä, ja\nsaattaisi ne saman kurin ja karkaisun alaiseksi kuin kaikki muut\nelinkuntoiset poikansa. Silloin kaikki tunteileminen ajettaisiin\nheistä ruoskalla. Miksi siis istuttaa heihin tunteellisuuden ituja ja\nheikkoutta?\n\nNarkissos pysyi kovana. Hän ei tahtonut olla pehmeä, ei taipua\nnaisellisten voimien alle. Hän aavisti rangaistuksen uhkaavan\npäätänsä. Eräänä päivänä hänet jälleen kutsuttiin kuningas Leonidaan\neteen, joka lausui:\n\n\"Narkissos, Hermofantoksen poika, vaimosi ei ole valitellut sinun\nvälinpitämättömyyttäsi. Mutta hän jättää jo nyt kaksi lastansa\nvaltion huostaan ja jättää Lakedaimonin eikä aio enää palata.\nHän tahtoo vieraassa pyhäkössä sovittaa jonkun rikkomuksensa,\njota ei tahdo uskoa minulle. Koska Sparta on sinulle velkaa kaksi\npoikaa, ei valtio tahdo pakolla tyrkyttää sinulle sitä aviomiehen\nvelvollisuutta, joka näyttää olevan sinulle vastenmielinen. Mutta\nrangaistukseksi valtio ottaa sinulta maaosuutesi ja pitää sen,\nkunnes ehkä tulevaisuudessa jompikumpi pojistasi jälleen osoittaa\nansainneensa saada haltuunsa sen maaosuuden, jota heidän isänsä ei\nansainnut.\"\n\nNarkissos vaikeni. Hän pakotti itsensä olemaan sanomatta jäähyväisiä.\nHänhän ei ollut vapaaehtoisesti mitään siteitä solminut. Artemis\noli pakottaen tuonut naisen hänen elämäänsä. Nyt nainen oli poissa.\nMitäpä oli hänellä hänelle sanomista? Nikarete, jää hyvästi! --\nHänhän ei koskaan ollut hänelle toivottanut hyvää päivää.\n\nVain poikia hän kävi katsomassa, mutta isäksi hän ei itseänsä\nilmaissut. Hän vain iloitsi nähdessänsä heidän pienten kiinteäin\nruumiittensa voimistuvan ja ihmetellen hän keksi pieniä yhdennäköisiä\npiirteitä -- muutamia, jotka muistuttivat häntä itseään, toisia,\njotka voi katsoa johtuvan Eufranorista, vieläpä Hermofantoksesta\n-- sen mikä oli aivan vierasta, hän ajatuksissaan luki kuuluvaksi\nkahteen Nikareteen, jotka kumpikin tavallansa olivat hänelle yhtä\ntuntemattomat.\n\nVuodet läpeensä hän taistellen eli edelleen ja oppi sen lujuuden,\njota ei mikään murtanut ja joka spartalaisen miehen mielestä oli\nkaiken olemisen päämäärä. Hän saattoi nukkua paljaan taivaan alla\nvaikkapa rankkasateessa, sieti kastua ja kylmettyä läpi, paistua\npäivän helteessä ja kuumetuulen kuivuudessa. Hänen rintansa kehittyi\nkestäväksi niinkuin Taygetoksen villikarhun kylki. Hän saattoi\nnukkua varustuksissansa, paastota päivittäin ja sammuttaa janonsa\nlimakuopista. Hänen katseensa oli terävä kuin kotkan, joka yli\nkaupungin nousi kohden ympärillä olevia jylhiä vuoria. Hänen jalkansa\naskel oli varma niinkuin kauriin, joka ei koskaan hyppää harhaan.\n\nKolmannellakymmenennellä ikävuodella oli hänen kasvatuksensa lopussa.\nJa juuri silloin tuli persialais-aalto vyöryen idästä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nPersepolis.\n\n\nOli yö Persepoliissa.\n\nAhura-mazdan tähtipuku säteili ylitse tasangon, jossa palatsit\nkohosivat yössä penger penkereeltä. Portaat nousivat ylöspäin,\nyhtyivät ja lähtivät jälleen eteenpäin. Tuuli lakaisi näkymättömiä\nsotajoukkojaan pitkin astimia. Kansakunnat, portaiden seiniin\nhakatut, toivat astin astimelta nousten lahjoja kuningasten\nkuninkaalle.\n\nArdekanin kylmältä lumihuipulta puhalteli jäinen tuuli alas yli\nmarmorimuurien, jotka olivat kiiltäviksi hiotut kuin peili. Yön\nvarjot kulkivat niiden yli. Porttiaukkojen valtavat härät laskivat\nsorkkansa raskaasti kiviseen kamaraan ja tuijottivat raivoisin\npiirtein veistetyillä silmillään ulos tähtipimeään.\n\nTalven pahat henget eivät vielä olleet paenneet. Kuivuus viipyi\nvielä vuorenrinteillä hioen kynsiänsä, joiden alla kaikki lakastui.\nMutta Tistria, koirantähti, välähteli lupaavana uhaten kadon\nlaihaa kummitusta, joka vielä raivoten kulki yli maan. Pahat\ntuulenpuuskat kierittelivät hiekkaa läpi erämaan tasoittaen tiet ja\npolut. Neiris-järveltä loiskahteli vaahtoharjaisia laineita, jotka\npärskyivät tasangon reunaan niinkuin järven ahnaiden Ahrimanin\nluomien kalojen sylkäisyt. Käärmeet makasivat kääriytyneinä kylmästä\nkahiseviin keriinsä pimeiden onkaloiden kätköissä. Mutta pyhän tulen\nloiste vilkahteli läpi kattojen, jotka päivisin olivat suljetut,\njotta ei aurinko siihen koskisi. Ahriman lepäsi painaen vuoria, jotka\nhuokuivat hyistä ilmaansa yli Persepoliin, vartioiden yötä, joka\nkului äärettömän hitaasti eikä tahtonut väistyä tieltä. Sakaalit\nja sudet, jotka ulvoen kulkivat saalista etsien, olivat hänen\npahoja ajatuksiansa, kaikkialla väijyskeleviä. Itse suurkuninkaan\nparatiisissa korkeiden muurien takana piileskeli yökylmä niinkuin\nahnas peto, joka koetti tappaa palmut puremalla niiden maassa\nkierteleviä juuria. Ja puiston leijonat ja pantterit kiljahtelivat\nunissaan kuin peläten vihollista, jonka silmät tuijottivat niiden\nluoliin.\n\nOli keskiyö. Ja Ahrimanin ulvonta kuului ulkoa. Hänen henkensä\nhuokui valtavan korkeissa pylvässaleissa, jotka kiersivät Dareioksen\npalatsia. Polvillaan olevat härät ja yksisarviaiset, jotka\nkannattivat kattoa, seisoivat sarvet kohden pimeyttä, uhmaten sitä.\nSuurkuningas Xerxes tuli haaremistansa. Soihdunkantajia kulki hänen\nedellänsä siirtäen syrjään toisen suuren esiripun toisensa jälkeen.\nNe lepattelivat tuulessa. Soihtujen liekki valaisi täplittäin paksuja\nmattoja, joissa oranssinkeltaisia kukkakiehkuroita ja punaisia\npalmuviuhkoja hehkui pohjan syvässä safiirisinessä.\n\nSuurkuningas oli pitkä ja hyvinvoivan näköinen, ja hänen pukunansa\noli ihomyötäinen meedialainen vaate, jota reunusti kultalanka ja\njossa jalokivien tähdet kimaltelivat. Ilmanveto puistatti häntä,\nkun hän hetkeksi pysähtyi porttipylvästön siivekästen leijonain\nväliin katsoen tähtiyöhön. Siinä hän näytti niin pieneltä, että\nnuo jättiläiseläimet yhdellä ainoalla jalallansa olisivat voineet\nmusertaa hänet. Hänen päänsä oli paljas. Kiiltävän mustain kiharain\nlaineet sekaantuivat käherään pikimustaan partaan. Hän pyyhkäisi\notsaansa ja räpytteli silmiänsä, niin että valkuainen loisti. Sitten\nhän kääntyi ja astui sisään. Pitkin seinien sileäksi hiottuja\nmarmoripintoja liukui hänen peilikuvansa kuin keltainen varjo.\nViuhkankantajat hänen kintereillään olivat kuin kääpiöitä. Vaikka\noli yö, pitivät he viuhkoja pitkien tankojen päässä korkealla hänen\npäänsä päällä, niinkuin pientä juhlakatosta.\n\nTasaiset tohvelinpohjat kopsahtelivat keveästi kiiltävillä\nlattiakuvioilla. Esirippu toisensa perään nousi kuin näkymätönten\nkätten siirtämänä, kunnes hän oli makuuhuoneessaan. Se oli korkea,\nniin että soihdunvalossa tuskin saattoi erottaa neljän mastopuun\nkorkuisen pylvään päällä kaartuvaa telttakatosta. Huonetta valaisi\nkaksi pronssista kypressiä, joiden oksat olivat täynnä pieniä\nkäpysiä. Jokainen käpy oli lamppu -- sydän paloi kävyn kärjessä.\nKuninkaallinen vuode oli keskellä huonetta seitsenaskelisten\nporrasten yläpäässä. Alimmalla astimella istuivat henkivartijat\nneliössä, jalat ristissä ja tuijottivat kuin patsaat kohden salin\nneljää esirippua. Leposijan jalkopäässä oli kuninkaan kotipyhättö,\npyhän tulen paikka. Nelikulmaisella alabasterikivellä siro,\npikarinmuotoinen metallimaljakko reunaa myöten täynnä tuhkaa,\nhiljaa tummana hehkuen palavaa. Kaksi pappia valvoi liekkiä. Toinen\npiti kohenninta, toisella oli kaksi lusikkaa, joilla hän sirotteli\nsuitsutusjauhoja tuleen. Kummallakin oli käsineet ja suulle sidottuna\nvalkea vaate, jotta eivät heidän kätensä eikä heidän hengityksensä\nsaastuttaisi tulta. Kolmas tietäjä toi tulelle ruokaa -- santelia,\naloeta, bentsoe- ja granaattipuuta.\n\nSuurkuningas nousi verkalleen vuoteellensa. Henkivartijat\nheittäytyivät alas astimelle hänen eteensä; hän astui heidän\nselillensä kiinnittämättä siihen huomiota. Niin hän meni pyhän tulen\nääreen ja katsoi punertavaan hehkuun, kuunnellen ulkona puhaltavaa\njäätuulta. Sieltä hänen ajatuksensa siirtyi paratiisiin, jossa\nkahisevat hopeapoppelit humisivat, maagien kuunnellessa tätä suhinaa\nkuin oraakkelinpuhetta, joka heidän piti selittää.\n\nXerxes tuli haaremistaan. Joka yö hän oli siellä. Yö oli naisten.\nHän ei ollut käynyt tervehtimässä vaimoansa Amestrista tahi\nketään suosikkivaimoistansa, vaan lännestä tuotuja myysialaisia\nja lyykialaisia tyttöjä, ryöstösaaliita Efesosta ja Miletosta --\nkreikkalaisia valloituksia, jotka olivat oppineet hänen kieltänsä\nvasta niinkuin papukaijat, mutta joille kokonainen vuosi oli\nopetettu hänen palveluksensa salaisuuksia. Kaksitoistavuotiaita\ntyttöjä, joiden jäsenet olivat sileät kuin plataanin kuori, rinnat\ntuskin huomattavat, tukka punainen kuin itse pyhä tuli ja silmät\nkuin kuurakasteiset kukat. Hän oli tunnustellut niitä kaikkia ja\ntutkinut niiden tuoksuja. Vain yksi niistä oli lähimaille saanut sen\nerikoisen suloisen tuoksun, jota hän tarvitsi voidaksensa nauttia.\nSe ei ollut keinotekoista tuoksua, jolla kuka tahansa saatettiin\nöljytä ja maustaa kuin hilloksi. Siihen tarvittiin iho, harvinainen\nkuin aloen kukka, ja henki sellainen, joka itsessään oli kuin uusi\nyrtti, tuon tuoksuvan kokonaisuuden kiihoittava aines. Ei riittänyt,\nettä iho oli kuin upotettu tuohon suloiseen tuoksuun, sitä piti itse\nhänen olemuksestansa säteillä ja tuntua jokaisesta vaatekappaleesta,\njoka hänellä oli ollut. Xerxes oli tutkien vainunnut hänet niistä\nvaatteista, joissa hän oli tanssinut itsensä hikiseksi. Kiukun ryppy\nkuninkaallisten kulmainsa välissä hän nyt muisti pettymystänsä,\nkun hän häneen itseensä taittuessaan oli huomannut, että hän oli\nkylmä kuin ruumis. Hän seisoi käännellen käsissänsä suurta harmaata\nkalkedonkivistä sinettirullaa, jota hän oli kiertänyt hänen\nselkänsä ja rintansa ympäri saadaksensa hänet lämpenemään. Hän ei\nollut huutanut eikä valittanut, vaikka kivi oli painanut kuninkaan\nkuvan, palmun ja nuolenpääkirjoituksen hänen ihoonsa aivan kuin\neläimenvuotaan.\n\nHän tunnusteli tuoksua sormistaan. Mutta se oli haihtunut. Silloin\nhän piti kumpaakin kättänsä tulimaljakon loisteessa ja tunsi\nväreilevän lämmön virtaavan niiden läpi. Sitten hän vei oikean\nkätensä sormet läpi liekin, pyyhkäisi kulmiansa ja kosketti\nhuuliansa. Ja vielä kerran sitä tulessa käyttäen hän puhdisti\nruumiinsa pyhimmän osan.\n\nVäsyneenä ja unisena pudotti hän pois ihomyötäisen pukunsa. Kaksi\npalvelijaa irroitti polvistuen tohvelit hänen jaloistansa. Korkea\nvuode painui hänen allansa, niinkuin hän olisi heittäytynyt\nsilkkiseen ja untuvaiseen mereen. Uni virtasi hänen jäseniinsä ja\nkaikki hiljeni. Vain suitsutusjyväset räiskivät hiilillä. Ja humina\nkulki yli tasangon. Oli niinkuin lintujen siipisulat olisivat\nrapisten kulkeneet yli palatsin puukaton.\n\nSuurkuningas kuorsasi. Koko valtakunnassa oli vain suurkuninkaalla\npyhä kuorsaus. Kaikkien muiden kuorsaus oli paha ääni, jonka syynä\npidettiin riivaajaista.\n\nMutta Xerxes oli unelmiensa puutarhassa. Hänen päänalusensa vieressä\nkasvoi kultainen plataani ja viiniköynnös, jonka kultaisella rungolla\noli smaragdirypäleitä ja kypsiä terttuja intialaisia karfunkkeleita.\nRikas Pythios Bityniasta oli antanut saamolaisen Theodoroksen\nvalmistaa tuon kallisarvoisen taideteoksen ja lähettänyt sen lahjana\nhänen isällensä Dareiokselle.\n\nTämäkö viiniköynnös hänelle levottomia unia tuotti? Kypressien\nkäpylamput olivat sammumaisillaan. Tietäjät valvoivat torkahdellen,\nnyökkäillen paitansa tahdissa liekkien leimahtelun kanssa. Mutta\nviiniköynnöksen karfunkkelitertut hehkuivat ikäänkuin sisäistä tulta.\n\nXerxes makasi tuijottaen suurin, avoimin silmin tätä viiniköynnöstä.\nJa yht'äkkiä alkoi hänen vanha sisäinen tuskansa kalvaa. Hän muisti\nhaikean mielensä, joka hänellä päivillä oli, hiljaa jäytävän vihan,\npolttavan kostonjanon loukkauksen, joka kirveli avonaisessa haavassa,\nsuuren isänsä jättämän, mutta nostamattoman perinnön; hänen sanansa\nkiihoittivat häntä kuin tulinen nuolenpääkirjoitus hänen sielussaan:\n\"Minä olen Darajavaus, suurkuningas, kuningasten kuningas, näiden\nlukemattomaan maitten kuningas, Visthaspan poika, Hachamanin\njälkeläinen, ja tämä Parsan maa, jonka Ahura-mazda, ainoa jumala,\nminulle antoi, joka on ihana, rikas hevosista ja väkeä täynnä, ei\npelkää mitään vihollista. Älköön yksikään vainolainen tulko tähän\nmaahan, älköön kato, älköön valhe. Tätä maata suojelkoon Ahura-mazda,\nainoa jumala, vihollisten sotajoukkoja vastaan, katoa ja valhetta\nvastaan. Sillä kun parsakansaa suojellaan, silloin onnetar, joka\ntuhoaa ilkeän riidan, tulee tämän huoneen valtiattareksi.\"\n\nJa suurkuninkaan närkästyneessä sielussa leimahti äkkiä liekkiin\nviha kaukana lännessäpäin olevaa kansaa vastaan -- heimoa, jolla oli\nruma kieli ja petollinen puhe: kansaa, joka palvelee lukemattomia\nepäjumalia ja sulkee ne temppeleihin ja pystyttää niille kuvia --\nAhrimanin sikiöitä, jotka ovat petoksella taistelleet parsa-kansaa\nvastaan ja virittäneet ansoja isäni sotajoukoille ja houkutelleet\nhänen laivansa ulos salakavalalle merelle, jossa syvyyden pahat\nvirrat kulkevat ja tuhoisa myrkkytuuli puhaltelee. Ahura-mazdan\nvalittu väki, puhdas, hyvä, joka rakastaa puhtautta ja valoa,\nlepää voitettuna ja puhdistamatonna kirotulla maalla. Ja Ahrimanin\nkansoista pöyhkein, jota ateenalaisiksi nimitetään, on yhä\nkurittamatta ja uhmaa kuningasten kuningasta ja pilkkaa kostamatta\nAasian rantoja ja aamuruskon maita. On hyvä, että helleenien kaunis,\nmutta pettävä lahja herättää minut valoon ja kostoni muistoon.\n\nJa Xerxes tarttui pitkään ruoskaansa ja löi portaisiin, niin että\nhenkivartijat hypähtivät ylös saattamaan suurkuningasta kylpyyn.\nMaagit sulkivat pyhän tulen koteloon ja kantoivat sen siihen\nsysipimeään huoneeseen, missä sitä päivillä säilytettiin, jotta ei\naurinko tappaisi sen loistoa. Esirippu toisensa jälkeen vedettiin\nsyrjään, ja aurinko tulvahti kuumina virtoina läpi salien.\n\nKuumien, hyvältätuoksuvien vesien viihdytellessä suurkuninkaan\nkostonjanoista verta kuuli hän hevosenkenkäin kopisevan\nmarmoriportailla ulkona. Sanantuoja toisensa jälkeen ratsasti ylös\nmatalia porrasastimia ja pyysi saada puhutella suurkuninkaan \"silmiä\"\nja \"korvia\". Satoja parasangeja, hevosen selästä hevosen selkään,\njuoksua, kiirehtien, lepäämättä tahi yöllä, lentäen kuin kurjet --\nSardeesta Babyloniin, Ekbatanaan, Susaan -- sanantuojia valtakunnan\nkaikilta satraapeilta, kertomuksia kansojen varustamisesta,\nlaivainvarustuksista kaikilla Aasian ja Afrikan rannikoilla, pauhua,\njoka kiiri sieltä, missä valtavaa sotavoimien kahletta vuosien työllä\ntaottiin kytkemään pientä hullua kansaa, joka oli kuritettava.\n\nXerxes nousi kylvystä korskuen kuin orhi, joka teutaroi päästäksensä\npäivänvaloon piehtaroimaan. Hän antoi käskyn, että kaikkien\nsanansaattajain oli kokoonnuttava uuteen palatsiin hänen puheillensa.\n\nHän istuutui puettavaksi. Palvelijat öljysivät ja kähersivät hänen\ntukkansa. Toiset sitoivat hohtavanpunaiset housut hänen reisiensä ja\nsäärtensä ympärille, jotka olivat tukevat ja kiinteät kuin pylväät.\nHe ripustivat jalokivistä painavia kultakoristeita hänen korviinsa.\nHe pukivat hänen yllensä meripurppuranvärisen ihokkaan, jonka leveä,\nvalkea keskijuova ulottui pitkin hänen ruumistansa kaulasta nilkkaan\nsaakka. He kiinnittivät kullasta helisevän vyön hänen lanteillensa ja\nsaframinkeltaiset hyvältätuoksuvat kengät hänen jalkoihinsa. Viimeksi\nhe laskivat korkean, säteilevän tiaran hänen päähänsä, heittivät\npurppuraviitan hänen harteillensa ja ojensivat hänelle norsunluisen\nvaltikan.\n\nSamalla hetkellä vedettiin kaikki verhot syrjään niinkuin yhdellä\nainoalla tempaisulla. Hopearenkaat helisivät korkealla ebenholtsilla\nja setripuulla koristelluissa kattokuvioissa ja aurinko tulvahti\nsisälle siihenkin huoneeseen, sytytellen soihtujansa lattian,\nmonivärisiin kivikirjauksiin ja iskien kipinöitänsä kultaisista\nleijonankidoista, jotka syöksivät vettä ohuina virtoina yli\nkylpyaltaan järven, joka loisti kauniin kuvakoristeisen perustan\nkeskellä.\n\nXerxes astui auringon valoon ja tervehti sitä kohottamalla kättänsä\nkorkealle. Hän kokosi käteensä sen hohdetta ja hieroi sormillansa\nkulmiansa ja huuliansa. Hänen silmänsä säkenöivät mustaa tulta ja\nsulkeutuivat kansiensa alle.\n\nKokonaiset rivit palvelijoita levittelivät lyydialaisia mattoja\nlattialevyille hänen eteensä ja katsoivat jännittyneinä, mihin\nsuuntaan hänen jalkansa kääntyisi. Hänen takanansa kulki\nvarjostimenkantajia ojentaen korkeita pyöreitä varjostimia yli hänen\npäänsä, niin että se loisti punaisena kuin granaattiomenan mehu.\nKärpäsviuhkankantajat kävelivät vieläkin lähempänä, pitäen viuhkaa\ntarkoin tiaranreunan yläpuolella. Mutta takaperin hänen edellänsä\nkulki kaksi palvelijaa kantaen öljyastiaa ja pyyhinliinaa, kahta\nliikkuvaa tarve-esinettä aivan hänen kättensä edessä.\n\nSuurkuningas hengitti auringonvaloa korkeaan rintaansa ja kohotti\npäänsä kohden valon maailmaa, joka avasi hänelle sylinsä. Nyt oli\nelämä Ahura-mazdan. Kaikki henki puhtautta ja terveyttä. Valonjumalan\nneljä pyhää härkää seisoi korkeilla jalustoillansa mylvien yli\nkattojen. Ylhäällä katonreunan monikärkisten huippujen alla juoksi\nsinivihreä kuvavyöhyke, keltaiset leijonat käpäläin kynnet harallaan,\nsuu avattuna mykkiin, iäisiin ilonulvahduksiin ja hännät rajussa\nkaaressa ylöspäin kieraistuina.\n\nXerxeen jalkojen edessä oleviin mattoihin ilmestyi yht'äkkiä huojuvia\npalmunlehväin varjoja. Valtiaan ensimmäinen aamukävely suuntautui\nparatiisiin, joka oli suojassa vuorituulelta ja jossa risteili\nvälkkyvien kanavain verkko. Vettä oli suurella taidolla ja suurin\nkustannuksin johdettu korkealle ylängölle, altaita oli kaivettu\nkivipenkereisiin, multamaata oli niille kuljetettu, harvinaisia\npuita oli istutettu penkereittäin ja niitä olivat suurkuninkaan\nparatiisimiehet hoitaneet, niinkuin ne olisivat olleet ihmisiä\neikä kasveja. Jokaisella palmulla ja sykomoorilla oli palvelijansa\nhuolehtimassa vedestä ja tuulensuojasta ja varjosta. Hopeapoppelit\nvärisivät kuin vastasyntyneet lapset kylpyyn pantaessa. Ruusuryhmät\nolivat kuin tuoksuvia alttareita.\n\nSuurkuninkaan silmät säteilivät jokaiselle kauniille puulle,\njonka hän tunsi. Hän nyökäytti päätänsä suosikkiplataaneillensa,\nkosketti kädellänsä valkokukkaisia akaasioita, hieroi käsiinsä\ntuoksua suuresta laajalatvaisesta pähkinäpuusta, joka vuosi virtana\nauringonvaloa. Palmut suhisivat hänen päänsä päällä ja heittivät\noksiensa varjot siunaten hänen puvullensa, kun hän oli työntänyt\nvarjostimen syrjään. Hän katseli huumautuneena hohtavia oksaviuhkoja,\nhän hallitsi elämän kaunista maata ja oli valon iäisen herran\nystävä. Tässä pienessä paratiisissa ei ollut käärmettä eikä liskoa,\nei sääskeä eikä haaskoja hakevaa kärpästä. Kaikki oli puhtautta\nja raikkautta. Vierivää vettä. Puhdasta maata. Ei tuhoisa kuivuus\nkoskaan saisi polttaa näitä kukkasia, joiden tuoksu oli saastaton.\nTäällähän versoi itse pyhä Haoma, elämänkukka auringonkeltaisine\nkukkineen, jonka mehu tuottaa hedelmällisyyttä ja iäistä elämää.\nXerxes itse joi sen pyhää juomaa ja tiesi sen antaneen hänelle hänen\nvoimansa ja vahvasti kehittyneet jälkeläisensä. Hän pysähtyi hetkeksi\nja kosketti sen lehtiä, hän kuuli vuorten lähdeveden laulaen kulkevan\nläpi kanavain, hän kuuli hopeapoppelien humisevan kuin suloisen\nsoiton. Silloin hän muisti taivaan valkokukkaista Haomaa ja ajatteli\nhetkisen kuolemaa.\n\nYli palatsin sataisten pylväsrivien kulki hänen katseensa\nkalkkikivikallioille, jotka olivat vain parin nuolenkantaman päässä:\nse oli kuolemanpenger, vuoreen leikattu. Hän saattoi nähdä isänsä\näsken hakatun haudan siellä. Keskeltä häikäisevää auringonvaloa, joka\nsäteili melkein valkeasta kallionpinnasta, vei korkea nelikulmainen\noviaukko hautaan pylväiden välitse, jotka olivat niinkuin nämäkin\ntäällä, vain iäksi suljetut, kiinni vuoren kyljessä, pieni kuoleman\npalatsi, joka oli elävien asunnon kaltainen, mutta kallion surkeasti\nahdistama. Mutta ylinnä palatsin katolla kohosi kaksinkertainen\ntornikoroke, ja Persian valtakunnan kaksikymmentäkahdeksan\nsatraappikuntaa oli sen alla tukien sitä käsillänsä. Mutta\nylhäällä seisoi Dareios, hänen isänsä, lähinnä taivasta, nojaten\nkaareensa, kasvot käännettyinä pyhän tulen alttaria kohden, ja\nhänen yläpuolellansa kulkee Ahura-mazda kehässänsä; suojelevilla\nsiivillänsä hän nousee puhdistettuna kohden kirkkauden iäistä maata.\n\nKauhistuen ajatteli Xerxes isänsä ruumista tuolla kalliokammiossa.\nSe ei ollut niinkuin halvat ja tavalliset maan lapset alttiina\nkorppikotkien noukille. Se oli laskettu lepoon vahaisen verhon alle,\njotta ei maa saastuisi. Mutta se ei koskaan enää heräisi. Ja tulisi\npäivä, jolloin Xerxeskään ei enää nousisi vuoteeltansa, vaan ikuinen\nleposija hakattaisiin hänelle isän leposijan viereen.\n\nSuurkuningas unohtui mietteisiinsä. Palmut kahisivat hänen päänsä\nympärillä. Riikinkukot olivat lakanneet kirkumasta, papukaijat\nrupattamasta. Hän kuunteli. Hän saattoi kuulla sieltä ylhäältä\nkivenveistäjäin talttojen äänen, kun he hakkasivat nuolenpäitä\npiirtokirjoituksiin. Ei Kyroksen vaatimatonta itsetunnustusta:\n\"Kulkija, minä olen Kurus. Minä olen antanut valtakunnan\nparsa-kansalle ja hallitsen Aasiaa. Suokaa minulle hautani.\" --\nEi, siinä oli luettelo kaikista niistä kansoista, joita Dareios\noli hallinnut: \"Jos ajattelet, kuinka suuri on niiden maiden luku,\njoiden omistaja kuningas Darajavaus on ollut, ja jos sen lausut, niin\nkatsele niiden kuvaa, jotka valtaistuintani kantavat, silloin olet\nsen ymmärtävä. Silloin olet näkevä, että Persian miehen keihäs on\nlentänyt kauas. Saat huomata, että Persian mies on taistellut kaukana\nPersiasta.\"\n\n... Mieli täynnä aurinkoa ja auringon puhdasta henkeä hän vihdoin\nkulki valtaistuinsaliansa kohden. Hän kostutti kasvojaan ja partaansa\nhajuvedellä palvelijan pullosta ja kuivasi kätensä. Häntä odotti taas\nottelu Ahrimanin kanssa -- tuskain hengen, tuhoajan.\n\nSali avautui hänen eteensä niinkuin säännöllinen pylväsmetsä,\njonka sankoista riveistä hienouurteiset rungot kohosivat\nkellon- ja kukankuvun muotoisin latvoin kattoa kantaviin härkiin\nja yksisarviaisiin. Tuulenhenki puhalsi sisään pylvästen keskitse,\nminkään esiripun tahi muun sitä estämättä. Palatsisaliin vieviä\nportaita nousi sotureita askel askeleelta seinäin kuvissa,\nsuurkuninkaan vaunuja ja hevosia sekä sanansaattajia valtakunnan\nkaikista provinsseista tuoden lahjoja, hedelmiä ja eläimiä. Mutta\nitse huone vilisi täynnänsä väkeä, jotka kokoontuivat suurkuninkaan\nvastaanotolle. Henkivartijat seisoivat keihäät pystyssä.\nRuoskankantajat muodostivat kujia. Ratsastajat hyppäsivät hevostensa\nselistä suurkuninkaan lähetessä ja pistivät kätensä hihanjatkokseen,\njoka oli jonkunlainen käsine. Persialaisruhtinaat seisoivat oikealla,\nvaltakunnan muut suurmiehet vasemmalla. Kuninkaalliset prinssit\nmenivät Xerxestä vastaan pitkässä rivissä, heittäytyivät kasvoillensa\nja nousivat kulkeaksensa hänen vanavedessänsä.\n\nJa Xerxes asteli valtaistuimensa portaille ja nousi sille kukkanen\nvasemmassa kädessänsä, norsunluusauva oikeassa. Lähimmäksi\nvaltaistuinta asettuivat kruununasettaja ja kansleri, sitten\nkuninkaallinen kaarenkantaja ja nuolenvartija, senjälkeen kaikki\nkuninkaan \"silmät\" ja \"korvat\" ja hänen kumpikin poikansa.\n\n\n\n\nXIX.\n\nPersialaiset.\n\n\nVielä samana päivänä Xerxes lähti matkalle Persepoliista, ajaen\nmatkavaunuissansa, joita vetivät nisaialaiset hevoset. Kolmesataa\nsauvankantajaa ratsasti sivulla heittokeihäät käsissänsä, ja tuhannet\nratsumiehet päättivät kulkueen. Mutta suurkuninkaan edellä kulkivat\nAhura-mazdan vaunut kahdeksan päistärikköä edessä ja niiden edellä\nkulkivat auringonjumalan pyhät hevoset.\n\nSusassa odotti häntä monta sanansaattajaa: alevadeja Thessaliasta,\nmaanpakolaisia, Peisistratoksen puoluelaisia Ateenasta ja samasta\nkaupungista karkoitettu ennustaja Onomakritos, joka koetti saavuttaa\nkuninkaan suosiota ennustamalla, että persialainen oli tekevä sillan\nyli Hellesponton.\n\nEräänä päivänä ilmoitettiin, että kaksi spartalaista, Sperthias ja\nBulis, pyrkivät puheille. Xerxes istui valtaistuimellansa silmät\npuoliummessa ja odotti saavansa nähdä noiden kahden muukalaisen\nmakaavan kasvoillaan. Mutta he eivät heittäytyneet maahan, ja kun hän\nnosti katseensa, näki hän ruoskamiestensä koettavan taivuttaa heidän\nkankeita niskojaan. Mutta he seisoivat taipumatta suorina ja antoivat\ntulkin sanoa, että heidän maassansa ei ollut tapana kumartaa ihmistä.\n\nXerxeen kulmat rypistyivät, ja hän katsoi heitä pitkään. Ne\nolivat lyhyenläntiä, lujarakenteisia miehiä ja seisoivat lyhyissä\nvillaihokkaissaan käsivarret ja sääret paljaina ja kylmästä\npunertavina. Ne katsoivat häntä yhtä pitkään muuttamatta ilmettäkään.\nSuurkuningas antoi tulkin kysyä heiltä, mitä varten he olivat\ntulleet. Toinen vastasi:\n\n\"Persialaisten kuningas, me olemme tulleet lakedaimonilaisten tyköä\ntarjoutumaan sovitukseksi ja rangaistaviksi sinun sanansaattajiesi\ntähden, jotka, Sparta vastoin kansainoikeutta on surmauttanut.\"\n\nTaivuttamatta niskaansa he ojensivat molemmat kätensä, tarjoutuen\nkahlehdittaviksi ja kuolemaan vietäviksi.\n\nMutta Xerxes antoi tulkin vastata: \"Vieraat Lakedaimonin miehet,\nsanansaattajat ja airuet ovat minulle pyhiä. Sen vuoksi, että\nhelleenit loukkaavat ja rikkovat kansainoikeutta, ei parsakansa\nsitä tee. Menkää kotiinne ja kertokaa se kaupungissanne. Minun\noikeamielisyyteni pelastaa teidän henkenne.\"\n\nMutta spartalaiset punastuivat ja antoivat vastauksen:\n\n\"Me tulemme vapaasta tahdostamme emmekä pyydä armoa.\"\n\nXerxes vastasi:\n\n\"Juuri sentähden te olette loukkaamattomat. Seuratkaa minua, eikä\nkukaan ole päänne hiuskarvaakaan notkistava.\"\n\nMatka kulki edelleen länttä kohden. Ekbatana avasi hänelle porttinsa\nja hän ajoi noiden moninkertaisten suojamuurien sisälle, joiden\nkukin rengas kuvasi yhtä kiertotähtien radoista ja oli verhottu\ntähtensä värisellä metallilla. Kuninkaallinen linna säteili kultaa,\nelektronia ja norsunluuta. Mutta hän ei pysähtynyt. Korkeat muurit\navasivat jälleen malmiporttinsa hänen lähteä. Hän tahtoi kohdata\nvaltakunnistansa kokoontuvat sotajoukot. Maantiet kumisivat ratsujen\nja vetojuhtain alla. Airuita kiiti häntä vastaan tuoden sanomia\nlaivastosta. Kaikesta pidettiin ennakolta huolta: sotalaivoja\nhankittiin miehistöä varten, hevoslaivoja, pitkiä aluksia siltoihin,\nkuormalaivoja elintarpeiden kuljetusta varten. Athos-niemi, joka\nennen raivoisain myrskyjensä vuoksi oli ollut niin kovin tuhoisa\npersialaisille, ei enää saisi olla purjehtijain vaarana. Viivasuora\nkanava kaivettiin poikki niemen, niin että se erotti vuoriniemen\nmantereesta. Kaksi kolmisoutiota saattoi kulkea siinä rinnakkain.\nFoinikiassa ja Egyptissä valmistettiin köyttä valkeasta hampusta ja\nbyblos-kasvista.\n\nMaasotajoukko alkoi kokoontua suurkuninkaan ympärille ja hänen\nmukanansa marssia Sardesta kohden.\n\nMatkalla, Kelainaissa, kestitsi Pythios, Atyksen poika, joka\noli lahjoittanut suurkuningas Dareiokselle kultaisen plataanin\nja viiniköynnöksen, sotajoukkoa runsain antimin, vieläpä hän\ntarjosi vieraallensa ja ystävällensä Xerxeelle kaiken säästämänsä\nrikkauden hopeaa ja kultaa. Suurkuningas käytti hyväkseen hänen\nvierasvaraisuuttansa, mutta ei tahtonut antaa voittaa itseänsä\nanteliaisuudessa, jonka vuoksi hän vielä lisäsi hänen rikkauttansa.\n\nSotajoukko marssi yhä päämääräänsä kohden. Kun Xerxes oli mennyt\nyli Maiandros-joen, näki hän eräänä päivänä vaunuistansa erittäin\nkauniin plataanipuun. Hän käski pysähtyä ja astui vaunuista.\nPlataanin latvus ulottui laajalle joka suuntaan, ja sen nuoret lehdet\nvärisivät, niinkuin ilmaistaksensa iloansa keväästä. Suurkuningasta\npuu ilahdutti, hän hiveli sen hienoa keltatäpläistä kuorta ja suuteli\nsitä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä niin komeata puuta, hän\notti kaulaketjunsa ja ripusti sen rungon ympärille. Rannerenkaansa\nhän kiersi oksiin. Keihäsmiehillensä hän antoi käskyn, että siitä\nhetkestä alkaen aina oli pidettävä vartijaa tuon kauniin puun ääressä\nsitä vartioimassa ja hoitamassa.\n\nSeuraavana päivänä hän saapui lyydialaisten kaupunkiin Sardeeseen ja\nlähetti sieltä sanansaattajia Hellaaseen vaatimaan maata ja vettä. Ei\nkuitenkaan Ateenaan eikä Spartaan, jotka niin häpeällisellä tavalla\nolivat loukanneet kansainoikeutta, vaan kaikille muille valtioille,\njotta ne, jotka siihen saakka olivat tehtävän laiminlyöneet, vielä\nviime hetkessä hankkisivat takeet hänen ystävyydestänsä.\n\nNiinä päivinä tuli Abydoksesta Hellesponton rannalta sanomia Europaan\nvievien siltojen rakennustöistä. Tuo laineilla kelluva tie oli\nlaskettu hampusta ja byblos-kuiduista tehdyille köysille. Mutta virta\nja raju myrsky olivat repineet sillat.\n\nSilloin kuningas kiukustui ja antoi leikata päät huonoilta\ntyönjohtajilta sekä määräsi toiset sillanrakentajat aloittamaan\nalusta. Kreikkalainen mies oli työn ylimpänä valvojana.\n\nMutta ensin hän lähetti ruoskamiehiä Hellesponton rannalle ja\nkäski heidän antaa tuolle Ahrimanin riivaamalle vedelle kolmesataa\nruoskaniskua. Kahlepari oli upotettava syvyyteen ja pyövelien piti\nantaa orjanmerkki uppiniskaiselle merelle, joka oli rohjennut uhmata\nsuurkuninkaan tahtoa. Eräs persialaisista astui alas rantaan, uhkasi\nkummallakin kädellänsä ohi kiitävää virtaa ja lausui:\n\n\"Oi sinä karvas ja katkera vesivirta! Herra ja suurkuningas,\nkuningasten kuningas, tuomitsee sinulle polttomerkin\nhäpeärangaistuksen, koska olet loukannut hänen oikeata tahtoansa. Ja\nsuurkuningas, kuningasten kuningas, on kaikesta huolimatta ylitsesi\nkulkeva, tahdoitpa tahi et. Sinä olet ansainnut, että ei enää\nyksikään ihminen uhraa sinun petolliselle ja suolaiselle virrallesi.\nSenvuoksi varo itseäsi!\"\n\nKun Xerxes lähti liikkeelle Sardeesta ja kulki sotajoukkonsa kanssa\nAbydosta kohden, rakennettiin silta uudelleen, lujemmaksi entistä,\nsatojen pitkien alusten perustalle, jotka olivat ankkuroidut\nvirtaan. Yli laivojen juoksivat köydet rannasta rantaan. Puunrunkoja\noli köytetty laivoihin, niille ladottiin lautoja ja maata, joka\ntasoitettiin tieksi, ja kummallekin sivulle rakennettiin kaiteet,\njotta eivät hevoset ja juhdat säikähtäisi aaltojen näkyä.\n\nYlimenon hetki läheni. Silloin tuli Pythios rientäen suurkuninkaan\nluokse, kalpeana huolesta, ja pyysi päästä kuninkaallisen ystävänsä\nluokse. Xerxes kysyi, mitä hän tahtoi. Pythios vastasi tulkin kautta:\n\n\"Herra ja suuri kuningas, armahda isää, joka näkee kaikki viisi\npoikaansa pakotetuiksi lähtemään kanssasi sotaan Hellasta vastaan.\nOta muut neljä, oi kuningas, mutta salli vain vanhimman jäädä\nluokseni ja huolehtia talostani.\"\n\nSuuttuneena kuningas antoi vastauksen:\n\n\"Huono mies, joka näkee suurkuninkaan itsensä lähtevän sotaan kaiken\nväkensä kanssa, setiensä, veljiensä ja poikiensa, säästämättä\nainoatakaan. Ja sinä, joka kuitenkin oikeastaan olet orja ja jonka\npitäisi lähteä sotaan kaiken sukusi kanssa ja naistesikin, sinä\nuskallat ajatella poikaasi, itseäsi ja taloasi. Mutta kukaan ei\nole saattava syyttää suurkuningasta oikeamielisyyden puutteesta.\nSinä olet antanut minulle lahjoja ja kestinnyt sotajoukkoani, ja\nminä olen ystäväsi. Tämä suhde pelastaa sinut itsesi ja sinun neljä\npoikaasi. Mutta juuri siihen, jota sinä pidät kalleimpana, sattuu\nisku, joka sinua rankaisee. Sillä myrkyllisen käärmeen tekemä haava\nvoidaan parantaa vain musertamalla sen pää haavaa vasten. Syntinen\najatus voidaan sovittaa vain verellä. Sinun itserakas toivomuksesi\non kohtaava sinua itseäsi kipeästi pistäen ja aiheuttaen poikasi\nkuoleman.\" Ja Xerxes käänsi sauvansa häntä kohden ja käski rangaista\nhäntä pojan menettämisellä.\n\nJa nyt hän lähti Abydosta kohden ja tahtoi näyttää Hellespontolle,\njonka hän näki ensi kerran, koko kuninkaallisen valtansa. Hän\nkulki eteenpäin kuin uhkaus, joka oli masentava hänen vihamiehensä\nkauhistuksilla, niin että yksin tuo uhmaileva kansakin lankeaisi\nkasvoillensa, sen Ahura-mazdan valon masentamana, joka loisti hänen\npäästänsä.\n\nViikkoja etukäteen olivat kuormajuhdat ja niiden kuljettajat\nvaeltaneet kulkueen etunenässä. Muulit kulkivat vilisevässä joukossa\nkuin vaeltavat tavarakääryt. Kamelit astelivat loputtomassa\nrivissä ja keinuttelivat kyttyröillään leirin valtavaa kuormastoa,\nkokoonkäärittyjä telttoja ja tankoja. Lehmät ammuivat hitaasti\nheiluen kulkiessaan; ne kantoivat maitoansa ja lihaansa vihattua\nEuropaa kohden suurkuninkaan sotajoukon tarpeeksi tuolla\nloppumattomalla marssilla. Lampaat määkivät kohden kaukaisia\nteurastuspaikkojaan. Tien tomussa oli paksu lantakerros, joka\nlöyhkäsi tallille aina Hellesponttoon saakka.\n\nMutta karjan jäljestä tulivat Aasian kansojen sankat laumat,\ntylsinä ja hiljaisina ne kulkivat eteenpäin, ruoskat riippuivat\nheidän niskainsa päällä niinkuin jonkun jumalan taipumaton tahto.\nMutta keskellä vilisevää sotajoukkojen laumaa seurasi yht'äkkiä\nnuolenkantaman pituinen välimatka, joka erotti aasialaiset\nkansanlaumat itse persialaisten valituista joukoista. Tuhansia\nratsumiehiä tanssivilla ja korskuvilla hevosillaan, joiden suitsista\nvaahto tiukkui -- sotaratsuja jalointa rotua, sotaan koulittuja,\ntotutettuja aseisiin ja myös kaatuneita sotilaita näkemään nukkien\navulla, joita niiden tielle asetettiin. Kultaiset panssarisuomukset\nloistivat purppuranpunaisten ratsutakkien alta. Senjälkeen tuli\ntuhantinen joukko keihäsmiehiä jalointa sukua. Keihäänkärkiä he\npitivät laskettuina maata kohden, niin että varrennuppu, kultainen\ngranaatti, säteili auringonvalossa. Kymmenen pyhän nisaialaisen\nhevosen jälkeen, jotka olivat koristellut kultaisilla otsa- ja\nkylkilevyillä, seurasivat Ahura-mazdan vaunut, joiden ajaja kulki\njalkaisin ja ohjasi valkoista kahdeksanvaljakkoa. Papit kantoivat\npyhän tulen suurta maljakkoa, jonka hehku päivisin oli suljettuna\nsuuriin malmikuuliin. Ja heti sen jäljessä ajoi suurkuningas, seisoen\nyksinään sotavaunuissaan; hänen ajajansa Patiramfes, Otaneen poika,\nkäveli tomussa pidellen ohjaksia. Xerxeen sotamerkki seisoi hänen\nvieressään. Sen kultaisella levyllä näkyi kaksi härkää ja niiden\nvälillä kaarella ampuva kuningas nuoli tähdättynä viholliseen\nnäköpiirin rajoilla: Tuhat keihäsmiestä kuninkaan jäljessä piti\nkeihäänkärkiä ylöspäin ojennettuina, niin että nupunkultainen\nomena piirsi tomua. Tuhannen ratsumiehen jälkeen seurasi vihdoin\nkymmenentuhatta \"kuolematonta\", joilla oli nimensä kuolemattomuuden\nenkelin Ameratatin mukaan. Niistä kulki yhdeksäntuhatta keskellä,\nja heidän keihäännuppunaan oli hopeinen granaatti, kun taas muut,\ntuhannen miestä, olivat renkaassa niiden ympärillä, keihäissään\nkultainen granaatti. Kaikilla oli kultaiset ketjut kaulassaan\nja yllänsä kultakoristeiset, jalokiviä hohtavat viitat. Yksin\nkeltaisissa kengissäkin ja nilkkarenkaissa loistivat kultaiset napit.\nSuomusäärykset loistivat kuin kalanselkä pitkien nahkahousujen\npäällä. Kaariaan he kantoivat viinissänsä. Nahkaverhoiset pajukilvet\nolivat vasemmassa kädessä, oikeassa he pitivät keihästä, jonka\nvarsi kalahteli vyöllä olevaan lyhyeen käyräkalpaan; tuppi oli\nsidottu polveen silmukalla, niin että se voitiin paljastaa pitämättä\nkiinni tupesta. Heidän jälkeensä tuli kymmenentuhatta persialaista\nratsumiestä. Ja muutaman nuolenkantaman välimatkan päässä seurasi\nuusien kansakuntien ryhmiä. Silloin tällöin katkaisi jalkaväen\njoukot assyrialainen ja egyptiläinen joukkue vaunusotureita\nnelivaljakoillaan tahi armenialaisia, hyrkanialaisia, kadusialaisia\nja skyyttalaisia ratsujoukkoja.\n\nNiinkuin valtava jättiläiskäärme kiemurteli tämä sotajoukko alas\nkohden Hellesponttoa madellakseen sen yli siltoja pitkin ja musertaen\nlaskeutuakseen tuolle pienelle uppiniskaiselle maalle. Se tyhjensi\njärvet matkallaan eikä kuitenkaan saanut janoansa sammutetuksi. Läpi\nMysian, ohi Ida-vuoren se liukui mennen yli Skamandros-joen, joka jäi\naivan kuiville.\n\nKun Xerxes tuli Ilioniin, kiersi hän Priamoksen linnan ympäri ja\nihmetteli kyklooppimuureja päivänpaahtamalla kunnaalla. Hän oli\nantanut itsellensä kertoa muinaisajan kauheista taisteluista,\njoissa jumalain sanottiin taistelleen kuolevaisten riveissä tämän\nlinnan puolesta ja sitä vastaan. Hän ei tuntenut näitä helleenien\nepäjumalia ja sankareita, ja hän halveksi heitä koko hurskaan\npersialaissydämensä pohjasta. Mutta hän kunnioitti niitä valtavia\nvoimia, jotka liikkuvat luonnossa ja ihmisten taisteluissa. Kaukana\nsilmänkantaman päässä hän näki meren purppurasinisen reunan\nsäteilevänä kiertävän valtakuntaansa, sillä koko tämä maa oli nyt\nhänen, ja kaikki luonnon enkelit ja henget -- amshaspandit ja\nyasatat -- jotka siunaten loistivat tämän seudun yllä, palvelivat\nAhura-mazdaa ja häntä itseään. Hiljaisesti hän itseksensä kohotti\nrukouksen sodan ja voiton sankarille Verethragnalle, joka oli\ntäälläkin taistellut. Meren nähdessään Xerxes muisti hänen\nsyntyperänsä: taivas ja maa olivat synnytystuskissa, purppurainen\nkuohui, meri synnytti pienen punaisen ruo'on, ruo'on kukasta puhkesi\npieni liekki, liekistä nousi poikalapsi, pojalla oli tulitukka,\ntuliparta ja hänen silmänsä olivat kaksi aurinkoa.\n\nNyt Verethragna seurasi häntä voittoon. Xerxes tunsi rintansa\nkohoavan ylpeydestä ja kiitollisuudesta Ahura-mazdaa kohtaan,\njonka peilikuva kohosi hänen päänsä yläpuolella ja loisti yli\nkaiken maailman niinkuin valon kilpi, joka oli häikäisevä pienen\nvihollismaankin purppurameren toisella puolella.\n\nJa hän nousi vaunuistansa ja antoi uhrata Ilionin muurien juurella.\nVeri loiskui ikivanhalla maaperällä tuhannesta katkaistusta\nlehmänkurkusta -- kunniaksi troialaiselle Athenelle, joka oli saanut\nsurmansa siellä, sen ikuisen valon tuhoamana, jonka soturi hän oli.\nJa tietäjät astuivat esille ja vuodattivat juomauhrin kaatuneitten\nsankarien muistoksi.\n\nYöllä hän antoi pyhän tulen loistaa linnan ylimmältä huipulta.\nPersialainen sotajoukko oli leirissä sen juurella. Kauhu valtasi ne,\njotka yht'äkkiä näkivät tulen sammuvan -- niinkuin olisivat paikan\nkuolleet henget nousseet sammuttamaan sen henkäyksellänsä.\n\n\n\n\nXX.\n\nHellesponton rannalla.\n\n\nSeuraavana päivänä Xerxes saapui Abydokseen. Hän nousi kummulle,\njohon valtaistuin aikoja sitten oli veistetty valkeasta marmorista.\nKoko päivän hän istui täällä varjokatoksensa alla ja katseli\nsilmiensä iloksi Hellesponttoa, joka nyt oli häntä niin lähellä, että\nhän kuuli sen veden loiskeen.\n\nVinha kevättuuli puhalteli Propontiista yli salmen ja nosti aallot\npienille kuiville harjoille. Rosoinen tummansininen pelto, jossa\nvalkeita kukkia lakkaamatta versoi esiin ja huuhtoutui pois jälleen.\n\nMutta puolipäivän aikaan tuuli kääntyi ja yhdessä ainoassa hetkessä\ntäytti Hellesponton tuhantinen purjeiden joukko. Kirjavana\nvilisevä joukko erimuotoisia laivoja liikehti hänen silmäinsä\nedessä. Toisinaan ne liikkuivat niinkuin valkeat ja kultaiset\ntuhatjalkaiset, ryömien pitkin vedenpintaa pitkillä siirottavilla\nairoriveillänsä. Toisinaan ne löivät leikkiänsä tuulessa suurten\nmoniväristen purjeiden kantamina niinkuin kirjavat perhoset. Hänen\nsetänsä Artabanos ja hänen velipuolensa Ariabignes, joka itse oli\njoonialaisten ja karialaisten laivojen päällikkönä, seisoivat hänen\nrinnallaan ja selittivät hänelle kaikki.\n\nLaivajoukko toisensa jälkeen purjehti suurkuninkaan ohitse: Egyptin\nkaksisataa ja foinikialaisten kolmesataa laivaa; jälkimmäisillä oli\nkorkeimmat mastot ja suurimmat purjeet ja ne lensivät suuremmalla\nnopeudella kuin mitkään muut. Niinkuin kilpailussa erosivat\npikapurjehtijat pian toisista -- ennen muita sidonilaiset laivat,\nparhaat kaikista. Mutta viittä purjehtijaa, Halikarnassoksen sekä\nKos-saaren, Nisyroksen ja Kalydnan laivoja ylisti Ariabignes kaikkein\nrohkeimmiksi ja sanoi niiden johtajana olevan kuningatar Artemisian,\nLygdamiin tyttären. Korkeilla terävillä keuloillaan ja näkymättömällä\nkeulatutkaimellaan ne leikkasivat aaltoja kuin miekkavalas.\nKolminkertainen airorivi kiihoitti vauhtia, vaikka tuuli olisi ollut\nkuinkakin suotuisa.\n\nTiheissä joukoissa kyprolaiset laivat lipuivat eteenpäin,\nsitten tulivat kilikialaiset, pamfylialaiset ja lyykialaiset,\nAasian doorilaisten laivat ja helleenisten saarten purjehtijat.\nViimeksimainittuja ei ollut monta, mutta Ariabignes oli ylpeä niistä.\nTie oli avoinna niskoittelevaan maahan, ja pian tottelemattomat\ntaivutettaisiin ja masennettaisiin. Laivastoasioihin perehtynyt\nAriabignes tunsi kaikki laivat, ei ainoastaan niiden keulakuvista ja\npurjeiden väreistä ja merkeistä, vaan myöskin itse aluksen kulusta,\npurjeen erikoisesta muodosta, niinkuin kasvot piirteinensä.\n\nXerxes istui väsymättä katsellen ja iloiten. Hopeaupotuksin\nkoristettu ebenpuinen pöytä oli hänen valtaistuimensa edessä ja\nkukkurallaan hänen mieliruokiansa: Ardekanin jäällä hyydytettyä\nsorbetia, valkeata egyptiläistä vehnäleipää, kevyttä kuin harso,\nvastapoimittuja hedelmiä, Khalybonin viiniä ja Babylonin ja\nPersepoliin ruusuntuoksua. Juomavesi kaikilla hänen matkoillansa tuli\nSusianan Khoaspeesta.\n\nHän toivoi saavansa nähdä meritaistelun ja ihmetteli sitä varmuutta,\njolla nuo lukuisat alukset jakaantuivat ryhmiin, liikehtivät,\nhyökkäsivät kolmikulmaisissa joukoissa, voittivat nopeudessa,\nkiersivät ja saarsivat toisiansa. Nopeutensa avulla Sidonin laivat\nsaivat voiton.\n\nSitten sousivat kaikki laivat asemillensa ja asettuivat järjestettyyn\njoukkoon Abydoksen edustalle. Huutoja kuului rannalta laivastoon ja\nlaivasta toiseen. Jokainen osasto oli omassa linjassansa, kaikkia\nosastoja saattoi katsella yhdeltä ainoalta paikalta. Ja taka-alalla,\npitkälle kummallakin sivustalla, oli kuormalaivojen lukematon joukko\nankkurissa, proomuja ja kömpelöitä matalamastoisia aluksia. Sillat\nolivat niinkuin kaksi maanväristä ponttoonilaivain ylitse kulkevaa\nnauhaa -- sotajoukon tie ulotettuna aina vieraaseen maahan saakka,\nAasian käsivarsi tarttumassa kiinni Europaan.\n\nSilloin nosti Xerxes silmänsä välkkyvässä salmessa olevista\nlaivoista ja alkoi tutkia rantoja. Europa oli hänen kättensä alla.\nSavenväriset talot loistivat toisella puolella Sestoksessa ja\nMadytoksessa valkealla Traakian rannalla ja lännenpuolella hän\nnäki Makedonian kohoavan ja häipyvän sumuun laskevan auringon\nalle. Pienten kutistuneiden lehtojen takana hän saattoi aavistaa\npiilevän temppeleitä, helleenisille epäjumalille pyhitettyjä. Paljon\nsuuremmalla mielihyvällä kiintyivät hänen silmänsä tummalehtisiin,\nleveälatvaisiin pinjoihin, jotka kohosivat kuninkaallisen kauneina.\n\nAlhaalla abydolaisten maitten rannassa piti hänen sotajoukkonsa\nvielä pitoja aterioiden niiden tuhannen lehmän jätteitä, jotka\nhän oli uhrannut Pergamoksen kaatuneille sankareille. Niin kauas\nkuin silmä kantoi kummallekin puolelle, oli rannikko hänen\nsotalaumojensa asuttama; ne odottivat hetkeä, jolloin ne niinkuin\nkarjalauma ajettaisiin yli salmen vieraaseen maanosaan. Koko Aasia\nja Afrika olivat nostaneet aseisiin kaikki soturinsa lähtemään tälle\nsotaretkelle; joka kostaisi hänen isävainajansa kärsimän loukkauksen.\nYksi ainoa hänen sauvansa liike oli saanut kansat lähtemään\nliikkeelle kaukaisimmista kaupungeista ja maista ja vuoriseuduista,\nkokoontumaan niinkuin lintulaumat ja peittämään maan siinä missä ne\nliikkuivat.\n\nXerxeen silmät sivusivat tuolla alhaalla olevia siltoja,\njoille sotajoukko ei vielä ollut astunut. Ketjut olivat vielä\nniitä kiinnittämässä, ja sisäpuolella oli vain kaksi verestä\nteuraanpuolikasta. Siinä oli ihminen, leikattuna halki kuin\npingoitettua nuoraa pitkin, ja kumpikin verinen puolikas laskettu\nomalle puolellensa ensimmäistä siltaa. Pythioksen poika, jonka oli\npitänyt sovittaa isänsä uhkarohkeus. Haaskakärpäsiä oli leikkauspinta\nmustanaan. Mutta Xerxeen silmät eivät pysähtyneet katsomaan tätä\nkauheutta -- uhria pahalle ja ruttoatuovalle saastan hengelle.\n\nHän oli kauan ääneti kastellut huuliansa kultapikarinsa viinillä.\nSama kultapikari oli saman Pythioksen antama lahja. Viini synnytti\nhänen päähänsä mielialoja. Kevät kulki kuohuen läpi hänen verensä.\nHän ruokki mielikuvitustansa ajatellen kostoa, joka oli valmiina\nhänen silmiensä edessä. Tällä kertaa tuo häviöön tuomittu kansa ei\npääsisi hänen käsistänsä. Kaksinkertainen kahleketju oli heitetty yli\nsalmen Europaan. Kun hän vain sauvaansa kohottaisi, niin kaikki nämä\nalukset nostaisivat purjeensa kuin petolinnut ja lentäisivät etelään\niskeäksensä saaliiseensa. Joukon jättiläiskäärme kiemurtelisi yli\nHellesponton ja kuristaisi vihatun maan.\n\nHänen suuret mustat silmänsä avautuivat nauttien ahmimaan hänen\nkaikkivaltaansa: \"Katso, kaikki se, jolla valtaistuimeni seisoo, on\nminun ja tuolla kaikki mitä katseeni valtaa nyt ja satoina tulevina\npäivinä. Ei koskaan ole maa nähnyt sellaista väenpaljoutta kuin\ntämä. Ei koskaan ole meri keinutellut sellaista voimaa kuin tämä.\nYlistetty olkoon Ahuramazda, valon ja puhtauden ikuinen jumala! Hänen\nnimessänsä itseäni onnelliseksi ylistän.\"\n\nMutta kun hän oli juonut loppuun näkynsä huuman, laskeutuivat silmäin\nsuuret valkeat luomet ja jäivät lepäämään. Hänen setänsä Artabanos,\njoka aina salavihkaa tarkkasi häntä ja tutkisteli hänen aikeitansa,\nseisoi kauan ja katseli hämmästyneenä, kuinka kyynelet tihkuivat\nesiin mustien ripsien alta ja hitaasti vyöryivät alas välkkyvälle\nparralle, niinkuin teräskäärme livahtaa pensaaseen.\n\nJa Artabanos rypisti halveksivasti ylähuultansa tiheän harmaan\npartansa seassa ja ajatteli viinin vaikutuksia, ja katseltuaan kauan\nsuurkuninkaan itkua hän sanoi kuivasti ja terävästi:\n\n\"Sinä veljeni Dareioksen poika, suurkuningas, kuningasten\nkuningas, mielialat vaihtelevat sielussasi niinkuin tuulenpuuskat\nvihurienpieksämällä Athos-niemellä. Ensin ylistät itseäsi\nonnelliseksi ja sitten virtaavat kyyneleesi, niinkuin olemassaolo\niskisi sinua pahimmalla ruoskallansa.\"\n\nXerxes avasi silmänsä ja katsoi häneen terävästi -- katseen hehku\nsai itkun kuivumaan, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan -- ja sanoi\nkäheästi:\n\n\"Niin, minä itken sinun ja minun ja kaikkien olioiden mitätöntä\nlyhytaikaisuutta. Katso tätä tuhansissa olennoissa vilisevää elämää,\njoka on kuin sääskien parvi ilta-auringossa. Missä se oli sadan\nvuoden päästä?\"\n\nArtabanos vastasi pilkaten:\n\n\"Sitä ajatusta löytääkseen ei suurkuninkaan tarvitse matkustaa\ntuhansia parasangeja. Se putoaa joka päivä setripuiden oksilta Susan\npuistossa niinkuin silmut puhkeavista lehdistä. Elämän kurjuus\nkestää kyllin kauan sille, joka ajattelee. Kaikkien noiden tuhansien\njoukossa tuolla ei ole ainoatakaan, joka ei toivoisi itsellensä\nkuolemaa mieluummin kuin elämää. Kuolema on lohdutus, jolla\nAhura-mazda korvaa ihmiselle onnettoman elämän.\"\n\nXerxes katsoi yhä terävästi häneen ja lausui:\n\n\"Sinä kummallinen ihminen, minä en ole puhunut sinun tahi minun\nelämästäni, vaan koko tuosta massasta, jonka henki on minun kädessäni\nniinkuin tuhantinen joukko päitä yhdellä ainoalla kaulalla, jonka\nvoin leikata poikki yhdellä ainoalla veitseni viillolla. Vielä on\nminulla partaveitsi kädessäni, eikä veri ole paennut. Vieläkö neuvot\nminua, niinkuin kauan aikaa sitten Susassa, heittämään retkeni\nsikseen? Vieläkö pelkäät, että vihollinen on voimilleni liian\nmahtava?\"\n\nArtabanos katsoi tiukasti takaisin ja vastasi:\n\n\"Herra kuningas, et siis vielä ole selvillä siitä, minkälaista\nvihollista vastaan olet menossa.\"\n\nMutta Xerxes rypisti kulmiansa ja vastasi:\n\n\"Luuletko sitten, kumma epäilijä, että helleenien maasotavoimat ovat\nsuuremmat kuin ne sotalaumat, jotka tässä näet, tahi että meidän\nmerivoimamme ei vedä vertoja ateenalaiselle? Se vihollinen, jota sinä\nsiis yhä vieläkin pelkäät, asunee omassa pelon täyttämässä veressäsi.\"\n\nArtabanos hymyili:\n\n\"Olet oikeassa, suurkuningas, meissä itsessämme piilee tuhoisin\nvihollisemme. Muutamilla se on vatsassansa. Muutamilla vielä\nalempana. Mutta, herra kuningas, se mies on urhoollisin, joka\naikanansa pakenee. Ja nyt, kun olet nähnyt molemmat vihollisesi,\npitäisi sinun paeta suinpäin.\"\n\n\"Mitä vihollisia minä olen nähnyt?\"\n\n\"Ne ovat olleet silmäisi edessä koko päivän, suurkuningas.\"\n\n\"Niinpä näytä ne minulle äläkä puhu arvoituksia.\"\n\nArtabanos kääntyi Hellespontoon päin ja viittasi etusormellansa\nkuljettaen sitä ympäri näköpiirin:\n\n\"Tuolla, sinä kuningasten kuningas. Sinä kuljetat joka paikassa\nkahta vihollistasi mukanasi. Kokoa vielä enemmän laivoja, kutsu\npalvelukseen vielä suurempia sotalaumoja -- ja vihollisesi kasvavat\nsitä mukaa. Vapise ja pelkää hirvittävän suuria merivoimiasi. Sillä\njos Ahriman nostaa pahan myrskyn, niin et Aasian etkä Europan\nrannoilta löydä kyllin suurta satamaa niitä pelastaaksesi. Laivastosi\non musertava sinut. Ja sitten maasotavoimasi, jonka huomenna annat\nhyökätä vihollismaahan --, niin, sitä ei mikään sotajoukko lyö,\nvaan se lyö itse itsensä. Se kuljettaa nälänhätää mukanansa omissa\nriveissänsä. Ihmiset ovat aina olosuhteiden alaisia eikä päinvastoin.\nSotajoukkosi on tuhoava itsensä. Se on itsessänsä voittamaton,\nsenvuoksi se on kaatuva omaan voimaansa.\"\n\nXerxes oli lähellä suuttumusta. Hän sysäsi Artabanosta keveästi\nrintaan sauvallansa ja lausui:\n\n\"Jos esi-isämme olisivat olleet niinkuin sinä, niin ei Persian\nvaltakunta nyt olisi niin voimakas. Älä pelkää saavasi nähdä nälkää,\nkun meillä itsellämme on kaikki elämämme tarpeet ja kun sen lisäksi\nkäymme taisteluun maataviljelevää kansaa vastaan hedelmällisiin\nseutuihin, emmekä hedelmättömiä erämaan valtoja vastaan.\"\n\nArtabanos vastasi:\n\n\"En minä, suuri kuningas, pelkää nälkää. Ja jos sinulle neuvoja\nannan, teen sen hyvässä tarkoituksessa, sillä ei kukaan tunne loppua\nalussa. Hanki joka tapauksessa itsellesi voitto omien kansojesi\nvoimilla äläkä helleeneillä, jotka ovat joukkoihisi karanneet. Minä\nhäpeän, suuri kuningas, täällä sinun seurueessasi, vieläpä juuri\ntällä paikalla, itse valtaistuimesi ympärillä nähdä miehiä, jotka\novat isänmaansa kavaltaneet. Yksinpä siltasikin on helleeni Harpalos\nrakentanut. Karkoitettuja ja maanpakoon ajettuja, Spartan ja Ateenan\ntyytymätöntä ainesta, kokoontuu luoksesi, sinun sotaretkesi kautta\nhe toivovat voittavansa itsellensä etuja ja saavansa takaisin\nmenettämäänsä vaikutusvaltaa. Heidän näkemisensä on herättävä\nheidän kansalaisissansa inhoa. Älä käytä miehiä, jotka omaa etuansa\ntavoitellen tahtovat tuottaa orjuutta isiensä maalle. Sillä sellaiset\nmiehet eivät koskaan voi tuottaa meille hyötyä.\"\n\nXerxeen päästä olivat vähitellen sedän puheen aikana höyryt\nhävinneet; hän nousi kärsimättömänä ja puhkesi puhumaan:\n\n\"Artabanos, minä kiellän sinua sanomasta joonialaisia kavaltajiksi\nsen vuoksi, että he ovat liittyneet minuun oikeata asiatani\npuolustamaan. Heidän puoleltansa minun ei tarvitse pelätä\nminkäänlaista uskottomuutta. Sillä he jättävät vaimonsa ja lapsensa\nmeidän valtakuntaamme. Ja oikeutettu suuttumus niihin oloihin,\njoista he ovat paenneet, teroittaa niiden aseet, joita sinä sanot\npettureiksi. Se siitä. Mies, jolla on niin katkera epäilys kuin\nsinulla, ei sovi sotaanlähtijäksi. Mene sinä siis, Artabanos,\ntakaisin Susaan ja puolusta taloani ja minun kuninkaankaupunkiani,\nkunnes tulen takaisin. Poikasi seuraavat minua. Mutta ota sinä tämä\nsauva ja riennä kotiin.\"\n\nArtabanos otti sauvan ja meni: \"Vielä minä elän, herra!\" olivat hänen\nviimeiset uhmaavat sanansa.\n\n... Aurinko laski, kun Xerxes ajoi leiriinsä. Sitä ei täällä Aasiassa\nympäröinyt mikään valli, vaan yksin kuormastovaunujen lukematon\njoukko. Kärryjä suurin, nastoilla varustetuin pyörin seisoi aisat\npystyssä niinkuin yhtenäinen sarja etuvarustuksia.\n\nSuurkuninkaan vaunut ajoivat sisään eteläisestä portista. Vartijat\nheittäytyivät kasvoillensa eivätkä nousseet, ennenkuin ne olivat\njyristen kulkeneet ohi.\n\nKamelit makasivat levolla taakat yhä paikoillaan selissä.\nPiirityskoneita, muurinsärkijöitä ja tikapuita törrötti niiden\nkyttyrien yli, mutta nuo raskaat eläimet, joiden polvissa ja\nkyljissä karvat olivat siellä täällä takuissa kuin koinsyömien\npäivien keskellä, makasivat tyynet päät kankeasti pystyssä ja\npureskelivat harkitsevasti märepalojansa. Muulit seisoivat laajoissa\nkarja-aitauksissa turvat tungettuina kuihtuneisiin ohdakkeensekaisiin\nheinätukkoihin. Oli toisia aitauksia täynnä umpinaisia tynnyreitä,\njoiden naftalöyhkä ilmaisi niiden sisällyksen: tynnyreittäin tätä\ntulenarkaa nestettä piti heitettämän piiritettyjen portteja ja taloja\nvastaan, jonka jälkeen ne tulinuolia ampumalla sytytettäisiin.\n\nXerxes ajoi sitten läpi jalkaväen telttalabyrinttien, joissa\nkilvet olivat nojallaan maahan pistettyjä keihäitä vasten. Sen\ntakana olivat ratsuväen hevoset suojissaan pitkissä tilapäisissä\nvajoissa. Ja vihdoin muodostivat vaunusoturien raskaat pronssilla\nlujitetut vaunut suojaavan vyön leirin sisäosan ympärille, jossa\nitse suurkuninkaan teltta oli keskipisteenä henkikaartien teittäin,\nleipomoiden ja keittiöiden, hevostallien ja eläinten häkkien välissä.\nSuoria telttakujia tästä teltasta johti kaikille leirin porteille ja\nkulmille. Ja pitkin tätä suoraa linjaa olivat sotapäälliköiden teltat\njärjestetyt; ne tunsi kunkin osastonsa sotamerkeistä -- tangoista,\njoista toisissa oli kultalevyt ja niihin kuvattuna joko kotkia tahi\njousimiehiä tahi korppikotkia, toisissa kudottuja tahi koruompeleisia\nlippuja, joissa norsuja ja leijonia, härkiä ja hevosia, lohikäärmeitä\nja susia, aurinko ja kuu hohti vahvoin värein. Kunakin aikana oli\njokaisella osastolla kerta kaikkiaan määrätyt paikkansa -- kukin\ntiesi tarkoin sen kaistaleen, jolla hänen oli pysyteltävä, ja tiesi\nlähdön aikana, mitä hänen piti tehdä.\n\nXerxes nousi vaunuistansa ja astui telttaansa. Se oli korkeampi kuin\nkaikki muut ja kaunein verhoin jaettu eteiseen ja sisähuoneisiin.\nKeihästen päissä, jotka olivat ulkoseinää vasten, saattoi\ntelttakangasta nostaa miehenkorkeudelle, niin että ulkopuolelta\nsaattoi nähdä sisälle telttaan niinkuin avonaiseen kioskiin.\nMutta nyt illan tullen olivat kaikki seinät kiinni, ja sisimpänä\nsuurkuninkaan makuuhuoneessa paljastettiin pyhä tuli ja palkeilla --\nihmisen hengitys oli saastainen -- saatiin hiilet hehkumaan; maagit\nkohentelivat tuhkaa ja asettivat tuoksuvia polttoaineita tuleen.\n\nIsossa, täysin suljetussa ja eristetyssä haaremiteltassa\nkuninkaanteltan takana odotettiin tänä iltana turhaan suurkuninkaan\nkäyntiä. Xerxes meni levolle mieli täynnä merta. Hänen vuoteensa\nportailla oli tuoreita mantelipuunoksia. Niiden makea tuoksu virkisti\nhänen untansa. Meren kostea henki tunkeutui läpi verhojen. Hän\nunohtui kuulemaan Hellesponton aaltoja.\n\nJa Hellespontto herätti hänet. Auringon noustessa hän oli ylhäällä,\nantoi nopeasti pukea itsensä ja ajoi laukkaa leirin läpi. Maagit\nvastaanottivat hänet rannalla. Mithra, valon enkeli, joka lepää\ntaivaalla ennen auringonnousua, antoi värinsä Aasian huippujen yllä\navartuvalle ilmalle; taivas loisti lasinkirkkaana ja välkkyvänä,\nniinkuin olisi muserrettuja tähtiä siroteltu aamuruskoon. Mutta yli\nHellesponton pakenivat Ahrimanin säikähtäneet varjot. Pimeys painui\nEuropan taakse pitkien, tummansinisten varjojen siivillä. Päivän\nvoimat loitsivat yön maahan maan hyväksi. Mithran täytyi voittaa.\nJa Mithra voitti joka päivä tuon lännen suurisanaisen ja ylpeitä\nkuvittelevan kansan, joka rakensi kaupunkeja ja temppelejä ja palveli\nepäjumalia ja hieroi kauppoja ja petti ja riiteli äänekkäässä\nomahyväisessä ilossansa.\n\nXerxes seisoi alttarin äärellä, jonka pyhän tulen maagit päivän\ntullen olivat peittäneet, ja tarttui Pythioksen kultapikariin,\njonka juomanlaskija täytti suuresta kultamaljasta kaataen,\nrubiininpunaisella nestesuihkulla. Kummallakin kädellänsä hän nosti\nsen ilmaan, juuri kun aurinko nousi niinkuin suuri häikäisevä\ntulikaari, ja ampui ensimmäisen liekkinuolensa yli Hellesponton,\niskien säkeniä aallonharjoista, kunnes pääsi maaliinsa toisella\npuolella. Ja jättäen auringon taaksensa hän kulki muutaman askelen\npäässä olevalle rannalle; mattoja levisi hänen jalkojensa eteen,\nja viimeinen laskeutui aivan nuoleskelevien aaltojen partaalle.\nRauhallisesti ne solisivat hänen jalkainsa juuressa, niinkuin\nolisivat unohtaneet sekä polttomerkin että kahleet. Alas läpi\nlasinkirkkaan veden painui aurinko niinkuin verkko, kudottu\nväläjävistä kultalankasilmukoista ja heitetty kauas virtailevaan\nveteen.\n\nJa suurkuningas tyhjensi nauttien ja ylpeänä raskaan kultapikarinsa\nja linkosi sitten viinin viimeiset pisarat pitkässä kaaressa kauas\nveteen. Muudan hänen seurueessaan oleva helleeni kuiskasi toiselle,\nettä näytti siltä, kuin suurkuningas olisi mielinyt leikkiä\nkottabosta toisella puolella olevan Europan kanssa. Ja läpi ilman\nkuului todellakin sointuva malminkajahdus toiselta puolelta, aivan\nkuin heitto olisi sattunut. Kultapikarista se lähti; Xerxes heitti\nsen juoman jälkeen, ja se helähti aaltoihin pudotessaan. Myöskin\njalokivikoristeisen miekkansa tupestansa hän heitti merelle lahjaksi.\n\nNyt maagit sytyttivät rovioita oksista pitkin rantaa ja sirottelivat\ntuleen suitsutusta, niin että se leimahteli ja roihusi. Lauma\nkantajia tuli paikalle syli täynnä vihreitä oksia ja sirotteli tielle\nmyrttejä aina sillalle saakka, jossa he myöskin peittivät oksillaan\nPythioksen pojan silvotun ruumiin.\n\nJa nyt alkoivat sotarummut kurnuta, kumeasti ja yksitoikkoisesti,\nniinkuin olisi itse maa huokaillut sen yli marssivan sotajoukon\njalkain alla. Xerxes istui vaunuissansa rannalla ja katseli.\nKauempana olevaa siltaa ajettiin karjaa ja kuormastoa, lähempänä\nolevaa aseellisia joukkoja.\n\nEtupäässä kulkivat kymmenen tuhatta \"kuolematonta\" säteilevässä\nloistossansa; kukkaseppeleet peittivät heidän päissänsä olevia\nköysitiaroita; keihäänkärjet välkkyivät kuin tähkät liikkuvalla\nkultaisella pellolla. Hydarnes Hydarneen poika oli heidän johtajansa.\nKaukaisempaa siltaa ajoivat heidän haareminaisensa suljetuissa\ntynnyrivaunuissa. Lukuisat palvelijat ajoivat heidän kamelejansa ja\nkuormajuhtiansa, jotka kuljettivat elintarpeita vain heille.\n\nMutta kuolemattomien jälkeen tuli vilisevä joukko kaikkia Aasian ja\nAfrikan kansoja. Xerxes katsasti valtakuntiansa. Hänen \"silmänsä\"\nja \"korvansa\" seisoivat hänen sivullansa ja kertoivat hänelle\nkaikki, mitä hän halusi tietää. Täyttymätön tiedonhalu sai hänet\nunohtamaan syömisen ja juomisen. Sotapäälliköiden ja satraappien\nnimet kajahtelivat ilmassa; moni sotapäälliköistä oli hänen omaa\nsukuansa ja lähintä veriheimoa. Kirjoittajat merkitsivät muistiin\nnimiä ja lukuja. Xerxeen silmät ahmivat kaikkea ja etsivät nälkäisinä\nyhä lisää. Päivän päästä päähän hän istui korkeassa vaunussansa,\nhän nukkui peitteisiinsä kääriytyneenä nousten aivan aamunkoitossa\nseuraamaan eteenpäin kulkevia joukkoja. Seitsemän vuorokautta kesti\nylikulku. Vielä itse mentyään salmen yli hän pysähtyi rannalle\nkatselemaan joukkojansa loppuun saakka. Yöllä hän saattoi lakkaamatta\nkuulla eläinten astuntaa ja rattaiden kolinaa, joka ei koskaan\nkeskeytynyt.\n\nOmituisia kansoja kulki ohitse. Kasvojen värit vaihtelivat\nkellertävästä kiiltomustaan. Afrikan aitiopialaiset olivat\ntakkuvillaisia kuin lampaat. Toisilla kansoilla oli tukka pitkä ja\nsileä kuin harja tahi palmikoitu piiskaksi. Pohjolan heimoja kulki\npitkäkarvaisissa turkeissa ja korkealle yli polven ulottuvissa\nvihreissä ja ruskeissa saappaissa. Kypäriä oli lukemattomia\nmuotoja -- ne olivat milloin puusta, milloin pronssista, milloin\npalmikoiduista hihnoista. Muutamilla oli päässänsä korkeita hevosen\npäänahkoja, joiden korvat siirottivat ja harja hulmusi; toisilla\nhäränpäitä valtavine kierresarvineen; muutamilla oli ketunnahat\npään verhona, toisilla leopardin- ja leijonannahkoja, jotka oli\npingoitettu pelkiksi hammasvälkkyisiksi kidoiksi. Keveäpukuiset\nintialaiset kulkivat hohtavissa puuvillapukimissansa, eikä heillä\nollut muita aseita kuin pitkät ruokokaaret ja hienoruokoiset nuolet,\njoissa oli rautainen kärki. Toisilla kansoilla oli keihäät, joissa\noli jalanpituiset terät, sotatapparoita, niinkuin olisivat olleet\ntarkoitetut puiden kaatamista varten, tahi raudalla vahvistettuja\nnuijia. Turbaanipukuisilla heimoilla oli kankeat pellavaiset\nrintavarustukset. Muutamilla oli palmupuiset kaaret, toisilla\nheittokeihäät, joissa oli sahateräiset piikärjet, toisilla keihäät,\njoissa oli antiloopinsarviset kärjet. Kilpiä oli epälukuisia ja\nsangen omituisia muotoja; muutamat olivat tehdyt pingoitetusta\nkurjennahasta. Toisilla oli ihmisen päänahkoja vyössänsä, toiset\nkoristivat kaulansa karhun- ja ihmisenhampaista tehdyillä ketjuilla.\n\nXerxes ihmetteli suuresti. Usein hänen silmänsä kostuivat\nliikutuksesta, kun hän ajatteli kaikkia näitä erilaisia ihmiskansoja,\njotka eivät ymmärtäneet toistensa kieltä, vaan elivät elämänsä\nkaukaisissa, toisistansa etäällä olevissa maailmoissa -- vain\nviittaus hänen sauvastansa, ja kuukausittain ne kulkivat,\nkärsivällisinä niinkuin karja, ja tuossa ne nyt vaelsivat ohi hänen\nsilmiensä eivätkä ehkä enää koskaan näkisi kotipaikkaansa.\n\nMutta hänen silmänsä säkenöivät ylpeyttä, kun hän näki loputtoman\nratsuväkensä lainehtivan ohitse. Hänen persialaissydämensä takoi\nilosta, kun hän katseli noita kauniita ja komeita hevosia, jotka\ntanssivat ohitse hännät hulmuten. Loistavat levyt koristivat otsaa ja\nreisiä. Otsaviuhkaa piti koossa rengas ja se oli pystyssä kuin lyhde.\nNahkahihnoissa loisti metallikoristeita, ja harjaan oli palmikoitu\nkultaisia tupsuja. Kahdeksankymmentätuhatta miestä ratsasti hänen\nihastuneitten silmiensä ohitse. Ratsuväenpäälliköt Harmamithres ja\nTithaios, Datiin pojat, tervehtivät häntä. Ja Xerxes muisti surulla\nkolmatta, Fartnuchesta, joka ei voinut olla mukana; Sardeesta\nlähdettäessä oli hänelle sattunut niin, että koira oli juossut hänen\nratsunsa jalkoihin, niin että se pillastui ja heitti hänet selästään.\nHän sylki verta putoamisen jälkeen ja sai keuhkotaudin; hänen\nkäskynsä mukaan olivat palvelijat vieneet hevosen siihen paikkaan,\nmissä se oli heittänyt herransa selästänsä, ja leikanneet siltä jalat\nrangaistukseksi.\n\nRatsuväen joukosta Xerxes tahtoi erikoisesti katsella sagartilaista\npaimenkansaa, jolla ei ollut muita aseita kuin hihnasta punotut\nsuopungit, joilla he vangitsivat vihollisensa, ja tikari, jolla\npistivät ne kuoliaaksi.\n\nRatsumiesten jälkeen tulivat intialaiset hevosten selässä tahi\nvaunuissansa, joita villiaasit vetivät, ja vihdoin turbaanipäiset\narabialaiset kameleillansa, joiden läheisyyttä hevoset eivät voineet\nsietää.\n\nIhmisvirran kulkiessa siltaa pitkin syntyi usein epäjärjestystä\nriveissä. Ratsut pillastuivat ja potkivat kaidelaitteet rikki. Niiden\nsilmiin tuli raivoisa pelko, kun ne katselivat vaahtoryöppyisiä\naaltoja. Intialaiset koirat, joita kuljetettiin suurissa joukkueissa,\nulvoivat, kamelit heittäytyivät maahan ja tuijottivat hullun pelon\nvallassa. Pysähdys vaikutti jäljessä kulkevaan joukkoon ja sai kaikki\nsekasortoon. Soturit tulivat neuvottomiksi. Nuolikotelot ja aseet\nmenivät sikinsokin. Pelkurit tungeksivat kuin elukat. Jotta kävisi\nselville pysähdyksen syy, käskettiin ruoskamiehet esille. Niinkuin\ntuli ne lävistivät joukot. Ruoskat viuhuivat siksi, kunnes este\nlöytyi. Iskuja sateli kamelien selkään, kunnes ne hypähtivät pystyyn.\nVeri tihkui kyljistä ja muodosti punaisia juovia ruoskan tiehen.\nKoirat ulvoivat, vaikka niitä ei saanutkaan lyödä, koska ne olivat\npyhiä. Hevosia pistettiin kupeisiin, kunnes ne vauhkoina tuskasta\nkarkasivat rajuina eteenpäin. Haavoittuneet tahi kuolleet heitettiin\nveteen. Vähitellen tie aukeni ja marssi alkoi uudelleen, ja sitä\nkiirehti takaapäin tulevien painostus.\n\nEnnenkuin Xerxes itse ajoi yli sillan, pidettiin sitä kauan tyhjänä.\nKuormarengit lakaisivat tieltä lian ja pölyn; maagit, jotka\nkulkivat pyhän tulen edessä, puhdistivat sen. Suitsutusastioista\nhe sirottelivat hyvänhajuista pyhää savua kummallekin puolelle.\nSuurista saviastioista vihmottiin tuoksuvia vesiä. Pisaroista nousi\nnäkymättömiä kukkasia tielle. Tuoksu kertoi Persian ja Susianan\nruusuista. Ja kun suurkuningas itse ajoi kahdeksanvaljakollaan,\nvalkeilla nisaialaisilla hevosillaan, eivät hänen suuret laajenevat\nsieraimensa huomanneet verta, joka hetkinen sitten oli vuotanut\nhevosenkavioiden alla, väkevästi tuoksuen päivänpaisteessa. Katoksen\nalla olevalta leposijaltansa hän näki Hellesponton pauhaavan\nkummallakin puolellansa ja hän silmäili pakenevia laineita niinkuin\nvaltias, joka nyökyttelee päätänsä väellensä. Kuormaston sillalta\nsaakka hän tunsi kymmenentuhantisen, vilisevän muuli- ja lehmäjoukon\nhajun; hän näki niiden selkien kulkevan vilisevänä sarjana niinkuin\nmateleva käärme, siellä täällä vilahtelivat sarvet; se oli kuin\nruokaa täysi suoli kiemurtelemassa kohden maata, jonka hän oli\nvalloittava. Eteläpuolella laivat pitkissä riveissä kulkivat\nTraakiaan vievää nientä kohden -- tavaten vakoojalaivain ketjun,\njonka pitkin rantaa piti seuraaman maavoimien etenemistä päästämättä\nkoskaan yhteyttä katkeamaan.\n\nSillä nyt alkoi marssi, joka kuukausittain oli vyöryvä länttä ja\netelää kohden ja tulvallansa peittävä koko maan ja saattava sen\npersialaiskuninkaan kahleisiin.\n\nKolmena valtavana haarana sotajoukko marssi. Vasen sivusta pitkin\nrantaa nojautui laivaston kahteentoistasataan laivaan. Oikea sivusta\nkaarsi sen jäljessä sisämaata. Xerxes itse oli keskuksessa kahden\nvaliojoukkonsa kanssa, joita johti akaimenidi Smerdomenes ja vanha\nMegabyzos.\n\n\n\n\nXXI.\n\nRetki.\n\n\nMuutaman päivän marssin jälkeen Xerxes antoi sotajoukon pysähtyä\nDoriskokseen ja vetää kaikki laivat maalle luettaviksi.\n\nKymmenentuhatta miestä asettui niin tiheään kuin mahdollista\nyhdelle paikalle, jonka jälkeen heidän ympärilleen tehtiin aitaus.\nOsasto toisensa jälkeen marssi esiin ja täytti aitauksen, niinkuin\neläimet, jotka sullotaan lättiin. Helleeneille kertoi huhu, että\nsataseitsemänkymmentä kertaa täyttyi aitaus vain maasotajoukoista.\nVaunuissaan ajeli Xerxes ympäri keskellä kansojen parvia ja\nkirjoitutti niitä muistiin, ratsuväen ja jalkaväen kummankin erikseen.\n\nSitten hän jälleen antoi työntää laivat vesille ja järjestää ne\nkeulat maata kohden. Ja suurkuningas nousi erääseen sidonilaiseen\nlaivaan ja soudatti alukselta alukselle ja merkitytti luetteloon\nkunkin laivan miehistöineen ja sotilaineen.\n\nKultaisen telttansa alla hän istui ja riemuitsi merivoimistansa.\nJa hän kutsutti spartalaisen karkurin, kuningas Demaratoksen, joka\nhetken kuluttua ilmaantui hänen silmäinsä eteen tervehtien vain\nkeveästi nyökäyttämällä paljasta päätänsä, jossa lyhyeksi katkaistu\ntukka oli kuin pyöreä kypärä.\n\n\"Demaratos\", sanoi Xerxes ja kiinnitti häneen suuret, ahnaat\nsilmänsä, joissa tuokion ajan näkyi ihmettelyn ilme, nuo helleenit\nkun eivät voineet omaksua alkeellisintakaan kohteliaisuutta, vaan\nitsepäisesti käytöksessään osoittivat kasvatuksen puutetta, jonka\ntäytyi koitua heidän omaksi turmiokseen. \"Demaratos, jos sinä, joka\nolet helleeni, vieläpä kotoisin kaupungista, joka on maan suurimpia,\nolet osannut vähääkään yhteenlaskua näinä päivinä, niin sano minulle,\nuskotko maanmiestesi rohkenevan nostaa kättänsä näitä voimia vastaan,\njoita olet nähnyt.\"\n\nDemaratos seisoi suorana ja katseli Xerxeen suuren pyöreän suun\nliikuntaa, joka loisti kosteana tiheän mustan parran sisältä. Hymy\nvärähteli hänen omilla kapeilla huulillaan, niinkuin hän olisi\npitänyt verrattain vähän tarkkaamisen arvoisena puhetta, jota hän\nei ymmärtänyt. Kun tulkki käänsi sen hänelle, ei hän hellittänyt\nkatsettaan Xerxeen suusta, aivan kuin olisivat sanat tulleet siitä.\nSamalla hetkellä kun puhe oli loppunut, kuului hänen oma nopea\nkysymyksensä:\n\n\"Herra, totuudenko mukaan tahdot minun puhuvan vai toivomustesi\nmukaan?\"\n\nXerxeen vastaus tuli heti:\n\n\"Sinä helleenikäärme, etkö tiedä, että persialaiset inhoavat valhetta\nniinkuin Ahrimania itseään? Sano totuus, vaikkapa pelkäisit, että se\nskorpionintutkaimin kääntyy sinua itseäsi vastaan.\"\n\nDemaratos antoi vastauksen:\n\n\"En voi tietää, onko suurkuningas tottunut katsomaan totuuden\nkuvastimeen. On aivan liian monta piiriä orjia hänen valtaistuimensa\nympärillä. Mutta kun me nyt istumme täällä Europan rannoilla ja päivä\npaistaa yhtä kirkkaasti kummallekin, niin tiedä, että Hellaassa on\nköyhyys tuttu ammoisista ajoista, mutta hyve on vierasta tavaraa,\njonka vasta viisaus ja ankarat lait ovat keskuuteemme tuoneet.\nJa vain lain ankaruutta kunniassa pitämällä Hellas puolustautuu\nköyhyyttä ja orjuutta vastaan. Minä olen kotoisin doorilaisista\nmaakunnista, joissa kaikki ovat urhoollisia, kuitenkaan ei kukaan\nniinkuin Spartan pojat. Lakedaimonilaiset taistelevat sinua vastaan,\nsuurkuningas, vaikkapa kaikki muut helleenit siirtyisivät sinun\npuolellesi. He taistelevat sinua vastaan, vaikkapa kävisit heidän\npäällensä kaksisataa kertaa kymmenellätuhannella miehellä, yksinpä\nsilloinkin, vaikka heitä olisi vain tuhat miestä.\"\n\nXerxes nauroi sydämellistä halveksumista osoittavaa naurua. Hän\nrepäisi kärpäsviuhkan istuimensa takana seisovalta palvelijalta\nja löi Demaratosta hänen lyhyttukkaiseen päähänsä, johon\nkärpäset kokoontuivat mustiksi laumoiksi, koska spartalainen ei\npitänyt arvonsa mukaisena torjua kärpäsiä, niinkuin olisi ollut\npitkähäntäinen hevonen. Hän tarttui suurkuninkaan kädessä olevaan\nviuhkaan ja heitti sen mereen.\n\nXerxes rypisti kulmansa ja sen rypyn olisi uskalikko saanut\nhengellään maksaa, mutta yht'äkkiä purkautui hänen vihansa raikuvaan\nnauruun, joka paljasti hänen suuret keltaiset hampaansa kauas pitkin\npunaisia ikeniä, ja hän antoi vastata:\n\n\"Demaratos, hulluko olet? Tuhat miestä sataa kymmenentuhannen\njoukkoa vastaan! Kerskailkoot maanmiehesi sillä, että kukin heistä\nvoi ryhtyä taisteluun kymmentä vihollista vastaan ja sinä Demaratos\nruoskamieskasvoinesi kahtakymmentä vastaan. Mihinkä sekään vielä\nriittäisi? Ja nyt teillä ei edes ole valtiasta, joka saattaisi\najaa teitä eteenpäin. Sillä sinä, Demaratos, et enää ole heidän\nkeskuudessansa, vaan olet jo valinnut terveen järjen tien -- ja\nsiirtynyt voimakkaamman puolelle. Omasta vapaasta tahdostansa he\nkulkeutunevat samaan suuntaan kuin sinä.\"\n\nDemaratos kalpeni nämä sanat kuullessaan eikä tahtonut vastata. Mutta\nkun Xerxes pilkaten kysyi tulkilta, merkitsikö hänen vaikenemisensa\nsuostumusta, antoi hän vastata:\n\n\"Herra, sinä näytät, kuinka vähän tunnet helleenien mieltä, kun\nluulet heidän tarvitsevan ruoskaa. Lakedaimonilaisia ei aja eteenpäin\nmikään muu ruoska kuin laki, joka heillä on verensä sykähdyksissä.\nEttä he eivät valitse persialaisvaltaa, johtuu siitä, että he ovat\nmaistaneet vapautta. Mutta sinä, herra, sinä ymmärrät vain orjuutta.\"\n\nXerxes oli käynyt vakavaksi ja antoi tehdä pilkallisen kysymyksen:\n\n\"Mutta miten te sitten käytätte vapauttanne, uhkarohkea helleeni?\nEikö ole verrattain tyhmää antaa ylivoiman musertaa itsensä --\nniinkuin sääsken, joka antaa norsun tölppäjalallansa polkea itsensä\nkuoliaaksi mieluummin kuin siirtyy vähän?\"\n\nDemaratos antoi vastata:\n\n\"Lakedaimonilaiset säilyttävät vapautensa hamaan kuolemaan asti. Ne\neivät koskaan taivu sinun orjuuteesi, sillä heillä on yläpuolellansa\nvaltias, joka on sinua voimallisempi. He pelkäävät lakia vielä\nenemmän kuin sinun orjasi pelkäävät sinua. He tekevät aina vain sen,\nmitä laki heille käskee. Mutta laki määrää aina, että he eivät saa\npaeta mitään orjuuttamaan pyrkivää valtaa, vaan että heidän pitää\npysyä lakinsa rajoissa ja joko voittaa tahi kuolla. Sinä tahdoit\ntietää totuuden, suurkuningas. Jos se on katkera tahi järjetön\nsinusta, niin olen vastedes vaiti. Puhuessani minä olen vain\nseurannut sinun tahtoasi. Ja sinulle, herra, käyköön toivomuksesi\nmukaan.\"\n\nDemaratos nyökkäsi ja puristi huulensa yhteen. Xerxes nauroi hänen\ntuikeaa ilmettänsä, mutta viittasi hänelle armollisesti, antoi\njuomanlaskijansa ojentaa hänelle maljan viiniä, ja kun Demaratos\nvuodatti sisällyksen mereen, käski hän sanoa hänelle, että kultamalja\noli hänen. Demaratos pisti sen viittansa poimuun, kumarsi yhtä\nkepeästi kuin ennenkin ja meni.\n\nXerxes kulki nyt läpi Traakian, joka jo hänen isänsä sotaretken\najalta oli persialaisten vallassa, asetti uusia päällysmiehiä\nlinnoitettuihin paikkoihin ja uuden varusväen valtaansa suojaamaan.\nHän oli viisas ja huolellinen valtias ja toimi joka taholla isiensä\nviisautta ja Persian kansan pyhiä tapoja noudattaen. Mutta hän\nkunnioitti niitä näkymättömiä voimia, jotka vieraassakin maassa\nliikkuvat, ja niitä hän ei loukannut. Hän kiersi kunnianarvoiset\nlehdot, joiden pyhyyttä hänelle ylistettiin. Hän uhrasi niille\npaikallisille jumalvoimille, joiden vaikutusta hän ymmärsi. Mutta\nennen kaikkea hän muisti omaa jumalaansa ja hänen vaatimuksiansa.\nYli Strymon-joen kulki hän uutta siltaa myöten vasta sitten, kun\nmaagit olivat uhranneet pyhiä valkeita auringonhevosia ylimenon\nonnistumiseksi. Kun hän Edonian maassa tuli seutuun, jota nimitettiin\n\"Yhdeksän tien mäeksi\", tahtoivat maagit uhrata manan hengille;\nhe ottivat yhdeksän maan pojista ja tytöistä ja uhrasivat nämä\nhautaamalla heidät elävinä.\n\nSitten menivät joukot yli Kalkidiken; laivasto kulki samaan aikaan\npitkin vastakaivettua kanavaa ja pääsi siten kiertämästä myrskyisen\nAthos-vuoren niemen. Artachaies, joka oli johtanut rakennustyötä,\nsairastui ja kuoli kuninkaan ollessa matkalla läpi Akanthoksen.\nHän oli kaikista persialaisista pisin, sillä hän täytti viisi\nkuninkaallista kyynärämittaa neljää sormenleveyttä vaille. Hänen\näänensä oli niin kuuluva ja voimakas, että sen kuulivat kaikki ne,\njotka olivat kanavalla kaivamistyössä. Mutta nyt hän kaatui kuolemaan\nniinkuin jättiläishonka, joka on väkevämpänsä kohdannut. Xerxes\nrakennutti hänen kunniakseen tornin, nelikulmaisen kuin linnoituksen,\njonka portit ylhäällä antoivat joka ilmansuunnalle, ja hän saattoi\nhänet hautaan kävellen paljaalla maalla ilman mattojen loistoa.\nKorkealle torniin laskettiin Artachaies lepäämään niinkuin valtavan\nkaivon suulle, ja taivaan suhajavasiipiset petolinnut lehahtivat\nhänen hautakammioonsa ja söivät saaliinsa. Mutta Xerxes antoi piirtää\nhänen nimensä ja muistosanansa torniin persian ja kreikan kielillä,\njotta helleenit saattaisivat lukea, mitä persialainen oli tehnyt\nmaansa ja herransa hyväksi.\n\nKaikkialla, missä Xerxes kulki, kokosivat kansat hänelle sotaväkeä.\nTraakialaiset lisäsivät hänen sotajoukkoansa. Yksin makedonialaiset\nhelleeniläismielisen kuningas Aleksandroksen johtamina ottivat heidät\nvastaan vieraanvaraisesti. Uusia laivoja liittyi hänen laivastoonsa,\njoka kulki rinnakkain sotaväen kanssa Thermaan saakka.\n\nOli tullut kuuma, paahteinen kesä. Kuormajuhdat tyhjensivät\nkaikki joet. Mutta helleenit tulivat suurkuningasta vastaan\nvieraanvaraisesti ja kestitsivät hänen henkivartijoitaan. Tallit ja\nlammikot vilisivät täynnänsä maa- ja vesilintuja, joita lihotettiin\npersialaisten syödä. Maaviini helmeili kauneimmissa astioissaan.\nPersialaiset istuivat heidän luonansa teltoissa yöt läpeensä juoden;\nmutta päivän koittaessa he lähtivät ja ottivat kaikki mukaansa\nlahjana ja saaliina. Luonto itse ei ollut yhtä vieraanvarainen.\nVuorilta tulivat leijonat nälkäisinä kesäisten öiden suojassa ja\ntunkeutuivat persialaisten leirialueille. Hevosiin ja muuleihin ne\neivät koskeneet, mutta kamelien kimppuun ne kävivät ahnaasti ja\nsöivät minkä jaksoivat. Isot eläimet kiljuivat pimeässä, kun niiden\nkylkiä ja kyttyröitä petojen kynnet raatelivat.\n\nThermasta Xerxes lähti matkaan ja läheni Thessaliaa. Hänen tulonsa\npelko oli aikoja sitten karkoittanut helleenien sotajoukon, joka\nheti keväällä oli kokoontunut Tempe-laaksoon, kymmenentuhatta\npeloponnesolaista ja ateenalaista, Themistokleen ja Evainetoksen\njohtamina. Persialais-sotajoukon tulo viipyi, ja helleenejä\nsäikyttelivät joka päivä tiedot uusien, heidän takanaan olevien\nkansojen ja kaupunkien siirtymisestä lähenevän suurkuninkaan\npuolelle. Erityisesti heitä huolestutti Makedonian kuninkaan\nlähettämä tieto siitä, kuinka hirveä hyökkäävä persialaisvoima\noli, ja että Tempe-sola saatettiin pitkin lännessä olevia vuoria\nkiertää. Ateenalaiset ja lakedaimonilaiset päättivät senvuoksi\nvihdoin taistelutta jättää solan. Kohta sen jälkeen, marssivat\nThessalian ratsumiehet Xerxestä vastaan ja antautuivat armoille.\nMelkein koko Pohjois-Hellas paitsi Attikaa, Thespiaita ja\nPlataiaita oli menetetty; niistä ei enää ollut saatavissa voimia\nyhteiseen puolustautumiseen. Ja Peloponnesoksen valtojen ja Attikan\nlähettiläät, jotka pitivät kokousta Korinton kannaksella, olivat\nepätoivoisia ja neuvottomia siitä, mitä piti tehtämän ja kuinka\nvoimia saatettaisiin pitää koossa.\n\nXerxes ajoi Tempe-laaksoon, jossa Peneios-virta juoksee pohjoisen\nOlympoksen ja eteläisen Ossa-vuoren välillä. Alati läheni päämäärä.\nThermasta persialaislaivasto lähti purjehtimaan ja alkoi kahakoida\nhelleenien laivojen kanssa, jotka etelästä tullen pysyttelivät\nEuboian pohjoiskärjen ympärillä. Persialaiset valtasivat muutamia\nlaivoja, ja erään laivan keulassa he teurastivat sen miehistä\nurhoollisimman onnea tuottavaksi enteeksi. Mutta erästä toisen laivan\nurheaa miestä he sen sijaan koettivat kaikin voimin pelastaa, vaikka\nhän todellakin oli melkein palasina. He hoitivat hänen haavojansa\nmyrhalla ja byssos-siteillä, he veivät hänet persialaisleiriin, he\nhoitelivat häntä erikoisella hyvyydellä ja näyttivät hänelle koko\nsotajoukon, mutta kaikista hänen tovereistansa he tekivät orjia.\n\n\n\n\nXXII.\n\nThermopylai.\n\n\nMarssiva sotajoukko tuli yhä etelämmäksi, kunnes se vihdoin\npysähtyi kapealle vuoren ja meren väliselle maakaistaleelle. Malian\nlahti painautui poukamaksi matalaan rantamaahan, siinä, missä\nSperkheios-joki virtasi meren syliin; mutta Oita-vuori sulki laakson\nhelmaansa, kohosi yhä jyrkempänä ja jyrkempänä lahtea vasten ja\npainautui niin lähelle rantaa, että vihdoin vain solatie oli jäljellä.\n\nPersialais-sotajoukko pysähtyi. Se oli kuin valtavan suuri ja\nmuodoton eläin, jonka on tunkeutuminen neulansilmästä. Rauhallisesti\neläin ryömi makuulle; sen pää oli kapeassa aukossa; takana kiemurteli\nja paisui sotajoukkoruumis jäsen jäseneltä, paisui tiiviiksi\nrauhalliseksi möhkäleeksi ja pullistui kummallekin sivulle. Mutta pää\nkohosi ja alkoi tuijottaa solatietä, joka siltä oli tien katkaissut;\nse tarkasteli sitä, ennenkuin aukaisi lohikäärmeenkitansa antaaksensa\nmyrkkyisten nuolten suustansa sataa sulkua vastaan.\n\nSillä sola oli suljettu. Oli aivan kuin olisi ampiaisparvi tehnyt\nsinne pesänsä: ne eivät lennä ulos, mutta niiden surina ja hyminä\nkuuluu, ja jos vain tikunkin pistät pesään, niin ne tulevat esille,\npistimin ja haarniskoin hyökäten, raivoten siitä, että niiden rauhaa\nhäiritään.\n\nXerxes oli ajanut yli virtain ja purojen, jotka syyskesän\nkuumuudessa olivat melkein pelkkiä kuivia uomia. Rannan ohdakkeet\ntörröttivät palaneina päivänpaisteessa, soinen maa oli korventunut\nsuuriksi kilviksi, joihin lämmössä ilmestyi ryppyjä niinkuin\nsarvikuonon kilpiin. Kuumuus oli sietämätön. Hän oli ollut pakotettu\nlevityttämään purjeet sekä vaunujensa ylitse että pitkälle sen eteen\nsuojaamaan kallisarvoisia hevosia, niin että muodostui kulkeva,\npitkähkö teltta, jonka tankoja orjat kantoivat. Matkavaunujensa\nmoniin tyynyihin hautautuneena hän makasi puolialastonna ja\nhaukkoi ilmaa läähättäen. Hän kasteli käsiänsä jääkylmään veteen,\njäähdyttääksensä kasvojansa ja uhkeata rintaansa. Hän kääriytyi\norvokinsinisiin liinoihin viilentääkseen ja vaimentaakseen\nympäristönsä valoa. Ja kärpäsviuhkat liikkuivat alati hänen päällänsä\nniinkuin valkeat heiluvat hevosenhännät. Siitä huolimatta hän oli\nkiusaantunut ja toivoi takaisin Ekbatanan vuoripuistoihin. Tämä maa\noli paha ja palanut, ja Ahrimanin tukehduttava henki liikkui sen yllä.\n\nEnnenkuin aurinko nousi, oli hän lähtenyt matkaan. Ja hän tiesi,\nettei virvoitusta tulisi ennenkuin päivä painuisi tuonne Oita-vuoren\ntaakse. Eihän se vielä ollut merta tuo tuossa vasemmalla torkkuva\nvesi, siinä oli vain kuollut lahti ja salmi niin kapea, että Euboian\nvuoret kaikkialla kohosivat toisesta rannasta niinkuin aallonmurtajan\nharja, joka ulottui monta kymmentä parasangia etelää kohden ja\nsulki tien mereltä, raikkaalta Aasian rannan tuulelta. Ainoatakaan\nlaivoistansa ei hän ulapalla nähnyt, sillä helleenien purjehtijat\nvartioivat vesiänsä niinkuin suuret valkeat lokit ja pitivät niitä\nloitolla. Mitään -- muuta tietä ei ollut kuin tämä ahdas kirottu\nsola, joka nyt oli hänen edessänsä niinkuin korkea suljettu portti.\n\nSillä kiinni se oli, vaikka se oli melkein uskomatonta. Merkinantajat\nolivat kiivillään ilmoittaneet hänen etujoukoilleen, että sola oli\nmiehitetty, ja että siinä oli muuri edessä. Huhuja kerrottiin, että\n\"Lämpimän portin\" sola paikoin oli niin kapea, että vain yhdet ainoat\nvaunut saattoivat sitä kulkea.\n\nPienen Trakhis-nimisen maakylän kohdalle, hyljättyjen talojen ja\nmajojen keskelle, hän pysähdytti, marssin ja antoi \"kuolemattomiensa\"\nasettua leiriin suojaan auringonpaisteelta, joka tiukkui liekkejä\ntaivaasta. Hän lepäsi tyynyjensä keskellä ja katseli pitkin matalaa\nrantamaata, jossa vuoret painautuivat alas kohden kultaista\nkimmeltävää rantaa. Ei mitään näkynyt. Ei lammastakaan näkynyt\nkapuamassa kalliojyrkänteellä, jonka sinertävään kylkeen ilmestyi\nyhä suurempi joukko juovia, jotka siirtyivät niinkuin varjot\nauringon mukana. Ei välähdyskään edestäpäin ilmaissut siellä\nolevan ainoatakaan helleeniläistä keihästä. Jos sola todellakin\noli miehitetty, lienevät puolustajat olleet unisia kuin ampiaiset,\njoille keskipäivä on liian kuuma parveilemiseen. Xerxes viittasi\n\"silmilleen\" ja käski lähettää vakoojia solaan ja hetikohta tuoda\ntiedon siitä, mitä siellä näkyi. Ryhmän hänen pyhää ratsuväkeänsä\npiti seurata mukana ja viittauksella karkoittaa ne pölkkypäät, joita\nsiellä mahdollisesti vetelehti tietämättä heitä uhkaavasta vaarasta.\nSilloin näki suurkuningas kreikkalaisen kissan, joka oli ryöminyt\nerään vaunun varjoon. Hän tuotti sen luoksensa ja sai sen kuumien\nkäsiensä kosketuksella kehräämään. Sitten hän sulki silmänsä, ja\nsen vaunun yli, jossa hän lepäsi, laskettiin telttakatos jokaiselta\nneljältä kulmalta.\n\nMutta ratsumiehet ajoivat itää kohden, vuoren suojassa, joka\nterävinä harjanteina kaartui yli tien. Ei ollut muuta tietä kuin\nse, joka kulki rantaviivan mukaan, yli kahisevan kuivan liejun ja\nauringonnuolemain puronuomien. Siellä täällä näki valkeata jauhoa\npaakuttain. Persialaiset luulivat, että merivettä oli johdettu\nrantakuoppiin ja siten saatu siitä suolaa erittymään. Hevoset\nläähättivät janosta. Muulit kumartuivat myötäänsä maahan etsien\nvirvoittavaa vedenpisaraa. Yht'äkkiä ne pysähtyivät pulppuilevan\nlähteen ääreen, joka virtasi keskellä päivänpolttamaa meriruohoa ja\nvalkeaksipalaneita näkinkenkiä, joiden seassa oli veden huuhtelemia\nkilpikonnankuorien jätteitä. Ratsastajat hyppäsivät satuloistansa,\nhämmästyneinä nähdessään lähteen keskellä kaikkea kuivuutta. Lähteen\nkuplat tuprusivat höyryä. Hevoset vetäytyivät säikähtyneinä syrjään,\naivan kuin jokin olisi niitä pistänyt. Kun ratsastajat koskettivat\nvettä, niin he polttivat sormensa. Ne olivat kuumia lähteitä,\nvesikattiloita, jotka kuohuivat maan uumenista.\n\nVilvoitellaksensa itseänsä ohjasivat he ratsut rannalle.\nSirorakenteiset ja kauniit eläimet huiskivat hännillänsä tyytyväisinä\nja kulkivat pitkin rantaa porskuttaen vaahtoavaa vettä. He\nkulkivat ohi muutamien kuolleitten talojen, jotka olivat puoleksi\nhakkaamattomasta kivestä, puoleksi savesta rakennettuja; pari\nkallioseinässä olevaa pylvästä osoitti ovea luonnontemppeliin.\nOhuita vesisuonia virtasi alas rantaa kohden. Ratsut huomasivat ne\nja pyrkivät vikuroiden sinne. Miehet ohjasivat ne puroille. Hevoset\nnuoleskelivat tihkuvia vesisuonia. Persialaiset hyppivät hevostensa\nselästä, laskeutuivat maahan ja nuolivat mukana.\n\nSitten he taas ratsastivat solaan. Melkein pystysuora vuoriseinä\nkääntyi eikä enää heittänyt vähäisintäkään varjoa. Aurinko painoi\nniskoja. Sola nukkui. Yht'äkkiä nosti eräs ratsastaja päänsä\nja katsoi eteenpäin. Muuri oli rakennettu poikittain kapealle\nrantakaistaleelle. Siinä ei ollut vain vuorelta vyöryneitä\nkallionlohkareita. Paadet olivat selvästi ihmiskätten latomia,\nmuodostivatpa vielä karkeatekoisen porttiaukon muurin keskikohtaan.\n\nEi itse muuri saanut heitä pysähtymään ja tarkastelemaan. Ei. Muuri\nnäytti elävän. Oli jotakin sen edessä joka liikkui ja muutti paikkaa.\nHe eivät voineet erottaa, oliko siinä ihmisiä vai eläimiä. Mutta\nhiljaa kuunnellen he voivat erottaa lyhyitä vähäisiä äännähdyksiä,\njotka sattuivat tahdissa noiden vaihtelevien liikkeiden kanssa.\n\nPersialaiset astuivat ratsujensa selästä ja vetivät ne mukana\nvuorenseinän juurelle, jossa he painautuivat kapeaan varjojuovaan.\nNyt oli vakoiltava. Kavioiden kopse auringon paahtamaan liejuun\nolisi saattanut aikaansaada hälyytyksen. Nyt oli vakoojan tehtävänä\npujahtaa eteenpäin niin huomaamatta kuin mahdollista. Hänen päänsä\noli tarkoin kääritty vaatteisiin, niin että vain nenä ja silmät\nolivat vapaat. Hän kumartui maahan ja kulki melkein ryömien.\nKaartansa hän käytti sauvana. Hän oli ottanut viinestä nuolen ja\nasettanut sen pitkin jännettä, valmiina vetämään ja lähettämään\nmyrkytetyn tutkaimen edessä piilevälle vaaralle vasten silmiä,\nennenkuin hän itse kääntäisi selkänsä ja rientäisi takaisin.\nAskel askelelta hän ryömi lähemmäksi päämääräänsä, ulkonevaa\nkallionlohkaretta kohden, jonka takana hän saattaisi olla suojassa ja\ntarkata kaikkea itse näkymättä. Niinkuin sisilisko hän hiipi kiven\nsuojaan, taivutti päänsä yli reunan ja katseli.\n\nHän ei uskonut omia silmiänsä. Eläimiä siinä ei liikkunut tuossa\nkallioseinän edessä. Ei lampaita eikä vuohia tulemassa portinaukosta.\nSiinä oli ihmisiä. Alastomia. Ilkialastomia ihmisiä. Persialainen ei\nvähään aikaan osannut käyttää näköänsä. Hän ei koskaan ennen ollut\nnähnyt sellaista paljastusta. Häpeäntunne takoi hänen ohimoitansa.\nHän tunsi saastutuksen tunkeneen sielunsa pohjaan, eikä hänellä ollut\nmillä puhdistautua. Hiki puhkesi vuotamaan hänen otsastansa. Siinä\nhän katseli silmästä silmään puhtainta pakanuutta: ihmisiä, jotka\npaljastivat itsensä keskellä auringon valoa ja häpeämättä antoivat\nruumiinsa salaisuudet alttiiksi valon kaikkinäkevälle katseelle. Että\nei päivä kasvojansa peittänyt ja vetänyt pilviverhoja säteidensä\neteen! Isoja alastomia miehiä, joiden hipiä ei ollut valkea ja hieno\nniinkuin meedialaisten iho, joka aina pysyttelee piilossa, vaan itse\nauringon polttama, valon ahavoittama. Ahrimanin kirvelevät tulisilmät\nolivat siihen merkkinsä polttaneet.\n\nPitkän aikaa katselemalla hän vihdoin pääsi selville siitä, mitä\ntapahtui. Hän oli vakooja, hän oli tottunut näkemään. Voimakkaita\nmiehiä, joilla oli lyhyet ja jyrkästi leikellyt leukaparrat,\nalastomia aivan kuin olisivat olleet nyljettyjä hamaan lyhyeen\ntukkaan saakka. Kaksittain ne hyökkäilivät toisiansa vastaan,\ntarttuivat toisiansa olkavarsiin ja hartioihin, ne pyörivät\nsyliotteissa, nostelivat toisiansa, heittivät toisensa maahan,\nrynnistelivät sylikkäin niin että läiskähteli ja paukkui, käsivarret\nkäsivarsissa, sääret toisiinsa kietoutuneina, niin että hiki\nloisti ja virtasi heidän paahtuneelta iholtansa. Heidän suunsa\navautui pieniin, lyhyviin huutoihin, sanoihin, joita hän ei\nymmärtänyt. Silloin tällöin kuului jonkun katsojan ääni. Silloin\nhe päästivät toisensa, pysähtyivät, kuuntelivat, ryhtyivät kohta\njälleen painiskelemaan. Aivan kuin ei mitään muuta maailmassa olisi\nollutkaan, ei aurinkoa, ei persialaisia, ei sotaa -- nuo raskaat\njoustavat ruumiit yhä hieroutuivat vastakkain ja töykkäilivät\ntoisiansa ja vain silloin tällöin pysähtyivät hetkeksi puhaltamaan ja\nkaapimaan hien kiiltävältä iholtansa -- kaapimaan jollakin aivan kuin\nsirpillä tahi sualla! -- ja kuivaamaan itsensä karkeihin riepuihin.\nLäpi kiviportin asteli toinen toisensa jäljessä uusia alastomia\nmiehiä. Mutta merestäkin niitä saapui paikalle. Vettä tiukkuvia\nolentoja nousi vedestä, jossa olivat maanneet niinkuin kylpyaltaassa,\nja siirtyi päivänpaisteeseen rannalle, johon istuutuivat pyyhkimättä\nitseänsä. Nuoret miehet, joilla oli pitkänlainen tukka, vetelivät\nsormiansa sen läpi -- heillä lienee ollut kammat, joilla he\nkiharoitansa suorivat. Toisia istui palmikoimassa pitkää ohutta\nhiusruoskaa, toiset tarttuivat kahteen hienoon palmikkoonsa juuresta\nja kohottivat ne eteenpäin yli päälaen, johon ne sidottiin kokoon,\njonka jälkeen he vetivät otsalla olevan tukan sen alle pitkinä\nkierteinä, jotka kähertyivät auringossa.\n\nJa persialainen ihmetteli suuresti. Näiden alastonten ihmisten\njoukossa ei näkynyt ainoatakaan asetta, ei miekkaa, ei keihästä.\nNiinkuin keskellä syvintä rauhaa he harjoittelivat häpeällisesti\npaljastettuja ruumiitansa ja koristivat paitansa kuin juhlaan.\nTuollako tavalla helleenit taisteluun lähtivät, totta tosiaan he\nolivat kuin vartavasten saakilaisille jousimiehille maalitauluina.\nNuoli saattoi sattua paikallensa kylkiluiden väliin tahi tunkeutua\npallean kohdalle, niin että kärki selästä näkyi. Hänen omat sormensa\nsyyhyivät, ja vaistomaisesti hän kiristi jousenjännettä.\n\nSilloin yht'äkkiä näkyi portin kamanakivellä, juuri aukon kohdalla,\npitkä alaston mies, vain päässänsä välkkyvä helleeniläinen kypärä,\njonka korkeata harjaa koristivat mustankiiltävät hevosenjouset.\nKädessänsä hän piti keihästä ja kohotti sitä tähtäysasentoon, kunnes\nkärki osoitti suoraan siihen paikkaan, missä persialainen makasi.\nTämä kuuli terävän huudahduksen, mikä lienee tarkoittanut häntä,\nsillä kaikki alastomat miehet kääntyivät siinä hetkessä samalle\nsuunnalle. Tietämättänsä hän oli astunut esille kätköstänsä ja seisoi\njännitetty jousi kädessänsä kaikkien näkyvissä.\n\n\"Kautta Zeuksen! Katso meedialaisen silmää!\" kuului muurilla\nseisovan miehen huuto. Ja kaikki muut toistelivat sanoja, joista\nhän yhden ainoan ymmärsi: meedialainen! meedialainen! He eivät\nsuojanneet itseänsä hänen nuoleltansa, he seisoivat niinkuin rivi\nalastomia eläviä maalitauluja hänen nuoltansa odottaen. Hänen\nsormensa hapuilivat nuolenvartta, mutta herpautuivat -- hän heitti\nkaaren luotansa, pelon lamauttamana, juoksi suoraan yli rantahiekan,\nkeihäille ja kiville alttiina, juoksi sokeasti alaspäin, kunnes\nhaalea vesi kohosi hänen vyötäisiinsä asti, sukelsi ja sulki\nsilmänsä! Mutta ei ainoatakaan kiveä häneen heitetty. Silloin hän\nnousi ja juoksi. Hän juoksi pitkin rantahiekkaa ja kuuli takaansa\nkaikkien alastonten miesten naurun, joka sattui häneen niinkuin iva\nja pilkka. Hetkeksi hän kääntyi ja näki heidän seisovan rivissä.\nSiinä oli välkkyvä muuri alastonta lihaa. He seisoivat kädet\nlanteilla. Hampaat loistivat häntä kohden. Heidän katseensa ajoi\nhäntä pakoon. Kaistapäänä hän riensi takaisin ratsumiesten tykö. Ja\nlaukkaa he kaikki palasivat leiriin Trakhiin edustalle.\n\nXerxes oli haaremiteltassansa eikä häntä saanut häiritä. Vasta pyhän\ntulen palaessa hänen telttansa suojassa pimeänä tähtiyönä hän muisti\nkäskynsä ja kyseli tiedustelijaa. Tämä makasi kasvoillaan kuninkaan\nvuoteen jalkopäässä kertoen kuninkaalle noista villeistä alastomista\nmiehistä, jotka oli nähnyt: kuinka he leikkivät ja painivat ja\npalmikoivat tukkaansa ja koristivat itseänsä kuin juhlaan. Ja niiden\nluvun saattoi laskea vain sadoissa.\n\nXerxes oli ihmeissänsä, mutta häntä nukutti ja hän nukkui. Vasta\naamupäivän tullen hän herätytti Hydarneen ja sanoi hänelle:\n\"Totisesti, suuria lapsiako helleenit ovat, kun lyövät leikkiä\nhuolimatta ukkosilmasta, joka heitä uhkaa? Suuria veijareita he ovat\nepäilemättä. Mutta tuonlaatuiseen viekasteluun en olisi luullut\nheidän pystyvän. He ovat niinkuin huolettomat hullut ja kuvittelevat\nvoivansa pettää minut. Iloisia ja naurettavia he ovat. Minä teen\nheistä kuohilaita ja annan heidän olla haaremini ilona. He saavat\nkaapia naisteni hipiää ja palmikoida heidän hiuksiansa.\"\n\nXerxes tarttui viinimaljaan ja joi. Sitten hän nukkui taas.\n\nKun hän jälleen heräsi, muistui asia hänen mieleensä ja hän käski\nratsuväenosaston ratsastaa aivan muurin ääreen ja torventoitotuksilla\nkutsua helleenejä paikalle sekä sanoa tulkin kautta: \"Suurkuningas,\nkuningasten kuningas kutsuu teitä, helleeniläiset miehet, tulemaan\nhänen leiriinsä ja huvittamaan häntä voimailuharjoituksillanne. Tahi,\njos te siitä kieltäydytte, lähtekää matkaanne ja väistykää hänen\ntieltänsä. Sillä suurkuningas suosii uljasta suoruutta eikä tahdo\nedes päänne hiuskarvaa notkistaa, jos te vapaaehtoisesti pötkitte\ntiehenne.\"\n\nMutta tänä aamuna näytti kaikki toiselta kuin edellisenä päivänä.\nHopliitit tulivat esiin solan muurin edustalle tiheissä riveissä.\nPronssikilvet muodostivat etuvarustuksen. Luusäärykset olivat kuin\npaalurivit. Pystyssä olevien keihästen rivi oli kuin kaide-este.\nKypärät loistivat niinkuin rivi säkenöiviä kattokupuja pitkin\nviivasuoraa muurinharjaa.\n\nOikealla sivustalla seisoi kuningas Leonidas itse, ainoa ojennettu\nkeihäs koko joukossa. Kuuluvalla ja terävällä äänellä tuli häneltä\nvastaus:\n\n\"Sinä, joka puhut helleenien kieltä, mutta tuot vain meedialaisen\norjan sanomaa, sano herrallesi ja kaikkien muiden orjien herralle,\nettä tässä seisomme sen Hellaan kilpenä, joka mieluummin lannistuu\nkuolemaan kuin hänen orjanikeensä alle. Ja sinä varo itseäsi! Älä\nanna kenenkään helleenien kieltä puhuvan miehen enää uskaltaa tulla\ntänne tuomaan meille sanomia Hellaan viholliselta -- sillä silloin\nkeihäs naulaa vastauksen hänen kurkkuunsa.\"\n\nSamalla hetkellä kaikki keihäät kohosivat uhkaamaan\npersialaisjoukkoa. Se kääntyi ympäri ja riensi takaisin leiriin.\n\nXerxes ei ymmärtänyt helleenien tarkoitusta. Hän istui teltassansa ja\nkeskusteli lakedaimonilaisten entisen kuninkaan Demaratoksen kanssa.\n\n\"Kuinka omituisia sentään sinun maanmiehesi ovat\", antoi hän hänelle\nsanoa. \"Ensin he lyövät leikkiä ja pitävät pilaa aivan silmieni\nedessä ja paljastelevat itseänsä sopimattomasti, niinkuin olisivat\nhaaremissa eikä aurinkoa olisi taivaalla. Sitten he asettuvat\ntaistelujärjestykseen ja uhkaavat ja haukkuvat. Eivätkö he siis\ntiedä, että minä voin ajaa heidät tiehensä aivan kuin sääskiparven,\nkäteni liikkeellä? Mielettömiä lapsiako he ovat, ja kuinka kauan\nluulet heidän aikovan pilantekoa jatkaa?\"\n\nDemaratos antoi tämän vastauksen:\n\n\"Älä usko, herra, että lakedaimonilaiset ovat tulleet tänne leikkiä\nlyömään. He ovat täällä sulkemassa sinulta tien Hellaaseen. Pane\nmieleesi, sellainen heidän tapansa on, että kun aikovat ryhtyä\nyritykseen hengen uhalla, niin he koristautuvat ja somistavat\ntukkansa. Edessäsi ovat nyt, suurkuningas, maailman urhoollisimmat\nmiehet, maailman kauneimman kuningaskunnan kansalaiset. Jos nämä\nvoitat, silloin ei mikään muu kansa enää uskalla nostaa kättänsä\nsinua vastaan.\"\n\n\"Mitä varten olet täällä etkä ihailtujen maanmiestesi joukossa?\"\nkysyi Xerxes.\n\n\"Sen vuoksi, että olen menettänyt isänmaani\", vastasi Demaratos\nmurheissansa, \"enkä enää sitä takaisin saa -- en edes sinun avullasi\".\n\n\n\n\nXXIII.\n\nTaistelu.\n\n\nXerxes ei lakannut ihmettelemästä tuota hänelle käsittämätöntä\nlapsikansaa. Neljä kokonaista päivää hän odotti ja kysyi joka aamu,\njoko ne olivat menneet tiehensä.\n\nMutta kun hän viidentenä aamuna sai sen vastauksen, että ne vielä\nseisoivat hievahtamatta, kähisi hän vihasta ja käski hyökätä heitä\nvastaan ja vangita heidät elävältä ja tuoda hänen eteensä.\n\nSolatien portille kuului hyökkäävien laumojen -- aikaansaama kumu\nja näkyi aseiden välke itäauringossa, joka loistavana nousi niitä\nvastaan.\n\nLeonidaan teltan edustalle olivat kaikki johtajat kokoontuneet.\nVaara oli uhkaava, kiihtymys suuri. Kaikki tiesivät, minkälaisia\nsotalaumoja oli tulossa. Oli pelättävä, että ne tulvana menisivät\nläpi solan ja tempaisivat kaikki helleenit mukaansa niinkuin\nvuorivirta ruohonkorret. Useimmat seisoivat äänettöminä ja\nkuuntelivat yhä lähemmäksi vyöryvän ihmismeren pauhua.\n\nLeonidas astui telttansa ovelle. Hän laski kilpensä syrjälleen maahan\nja istui sen nojaan. Muiden ryhmien johtajat tekivät niinkuin hänkin\nja asettuivat neuvottelupiiriin hänen ympärilleen. He ottivat kypärät\notsiltansa, joihin niiden reunat olivat painaneet syvät, pysyvät\nuurteet.\n\nViimeistä kertaa nousi ääniä, jotka kehoittivat kääntymään pois,\nennenkuin olisi myöhäinen, ja pikamarssissa hakemaan turvapaikkaa\nIsthmokselta, jossa ratkaisevaan vastarintaan sopisi ryhtyä.\nKaikki peloponnesolaiset kannattivat ehdotusta: tegealaiset ja\nmantinealaiset, arkadialaiset ja korinttolaiset, fliusialaiset ja\nmykenalaiset. Sillä täällä seisoivat vaivaiset seitsemäntuhatta\nmiestä etuvartijoina kaukana tukikohdistaan, asetettuina\nyksin tuhottaviksi Pohjois-Hellaan hyväksi, joka ei pystynyt\npuolustautumaan. Ja kaikki se väki, mikä oli koossa tässä solassa,\nei ollut mikään varsinainen puolustajajoukko, vaan ainoastaan pieniä\nväliaikaisia ryhmiä, joita oli lähetetty taisteluun, toistaiseksi,\nkunnes Hellas voisi heittää huvinsa ja leikkinsä. Ilman huolta\nairuet kulkivat Elis-maakunnasta ympäri maita ja kutsuivat valtioita\n-- eivät puolustamaan maata hyökkääviltä vihollisilta, vaan\nOlympian juhlaleikkeihin. Spartalaisten itsensäkin piti viettämän\nKarneia-juhlaa, ennenkuin veisivät taisteluun kaikki voimansa. Niistä\nparista kourallisesta, jotka tällä paikalla vihollista odottivat,\ntulisi epäilemättä vain uhri sodanjumalan kipeimpään verenjanoon.\nVarsinainen ratkaisu jätettiin liian myöhäiseen hetkeen. Vain\nviidenkymmenentuhannen miehen joukko kykenisi puolustamaan solaa\npersialaisia vastaan. Ja täällä oli käytettävänä vain seitsemäsosa\ntarpeellisesta määrästä.\n\nPeloponnesolaiset huusivat vielä kerran, että oli lähdettävä\nliikkeelle ja palattava kannakselle. Mutta lokrilaiset ja fokilaiset\nvastustivat ehdotusta, sillä heidän jalkojansa poltteli heidän oma\nmaansa, ja heidän maansa jäisi alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle,\njollei persialaisia torjuttaisi.\n\nLeonidas oli kauan ääneti kuunnellut erimielisiä lausuntoja. Nyt hän\nnousi, löi oikealla nyrkillänsä kilpeä ja sanoi:\n\n\"Hellaan miehet. Ratkaisun hetki lähenee. Arpa on jo heitetty. Ei\nkukaan meistä vältä kohtaloansa, seisommepa tahi pakenemme. Me emme\nvoi asiatamme pettää niinkuin uskoton ovenvartija, joka pakenee ja\njättää ovet selällensä, kun rosvot pyrkivät ryöstämään. Tottahan\non, että me olemme vain sotavoimien etujoukko, mutta ikävä kyllä ne\nsotavoimat eivät vielä ole koossa, sillä helleenien pahana tapana on\nolla näkemättä vaaraa, ennenkuin se laskee keihäänkärjen kylkiluiden\nväliin. Ja jos nyt etujoukko juoksisi tiehensä, luuletteko minkään\nsotajoukon siinä tapauksessa ehtivän kokoontua. Tässä seisomme\nväistymättä kaikella sillä oikeudella, jonka isänmaan kohtalo\nmeille antaa. Me emme pelkää, että tuhoava isku tulisi mereltä\npäin. Ne 'puumuurit', joihin Delfoin oraakkeli on käskenyt Ateenan\nturvautua, suojelevat meitä: ateenalaisten ja lakedaimonilaisten\nlaivat turvaavat meitä mereltä päin tulevilta yllätyksiltä. Maata\ntästä jalkaimme alta ei kukaan voi siepata. Ja kallio pysyy lujana\nsivullamme. Katselkaa siis asioita rohkeasti. Muistakaa, ettei se\nmikään jumala ole, joka nyt Hellaaseen hyökkää. Suurkuningaskin on\nvain kuolevainen, vaikkapa onkin mahtavin niistä, jotka maailmaa\nvallitsevat. Kuta ylemmäksi hän nousee, sitä lähempänä on hän\nPilvienpitäjän salamaa, joka aina iskee huippuja. Lähettäköön nyt\nkukin heimomme pikalähetin kotikaupunkiinsa kehoittamaan, että sieltä\nviipymättä lähetettäisiin meille apua. Sillä nyt sitä tarvitaan,\njollemme salli Hellaan ovea murrettavan auki ja vihollisen täyttävän\nmaata niinkuin tulviva meri, joka murtaa sulut. Hellaan miehet, minä\nnäen, että tahdotte minua seurata. Näyttäkäämme meedialaisille, että\nse maa, jolla me seisomme, on pyhä ja vahvistaa meitä masentumatta\nvastustamaan jokaista, jotka tahtovat orjuuttaa meidät ja meidän\nisiemme maan.\"\n\nPuhe sytytti tulen miehiin ja antoi heille yksimielisyyden. Kaikki\ntarttuivat kilpiinsä ja kiiruhtivat kutsumaan aseisiin sadanmiehen\njoukkojaan, kukin johtaja omaansa. Vain fokilaiset eivät olleet\nläsnä. Heidät oli jo Alpenin kylästä lähetetty kapeata vuoripolkua\nmyöten Kallidromoksen yli huipulle vartioimaan sitä ainoata pientä\ntietä, tuntematonta ja salaista, joka luikersi yli vuoren solan\nsivuitse.\n\nNopeasti Leonidas nyt antoi hopliittien lähteä ulos muurin suojasta\nja käydä persialaisia vastaan. Meedialaisia ja kissolaisia joukkoja\noli jo ehtinyt tulla pitkän matkaa solatielle. Aamutuuli toi raikasta\nvilvoittavaa ilmaa pohjoisesta. Mutta meedialaisia painoivat heidän\nmoninaiset vaatteensa, ruskeata tukkaa peittävä tiara kuumensi päätä.\nKissolaisten mustat hopeapäähineet imivät itseensä auringon lämpöä.\nVihollisten rivit hajaantuivat koko solan laajuudelle, kokoontuivat\nja erkanivat tilan mukaan ja kulkivat niin tiheään sulloutuneina,\nettä viinet rapisivat toisiansa vastaan. Rautapaidat välähtelivät,\nkun merituuli puhalsi poimuiset ihokkaat syrjään niiltä, jotka\nkulkivat äärimmäisinä merenäyräällä. Saframinkeltaisista housuista\nkilpistyi valo takaisin.\n\nHe olivat vielä kaukana muurista, kun näkivät helleenien tulevan\nvastaansa sulkematta tien koko alaa, kolmikulmaisen kiilan\nmuotoisessa kärjekkäässä joukossa, joka tähtäsi vihollisjoukkoa\nhalkaistaksensa sen ja repiäksensä hajalle. Sitä mukaa kuin\npersialaiset selvemmin näkivät helleenit, kävi hämmästyksen\nhumahdus läpi tuon sankan, kömpelön joukon. Etumainen rivi pysähtyi\nitsestänsä, ja takanapäin oleva joukkio painautui sitä vastaan,\nkunnes vihdoin seisottiin aivan ahtaalle sullotussa laumassa, jossa\nei kukaan voinut liikahtaa, vaan jännittää jousensa vain tähtäämällä\nedessänsä olevan miehen olkapäältä.\n\nMutta helleenit marssivat pysähtymättä heitä vastaan. Astunta\nkumahteli huolimatta maan kosteudesta, panssarit helähtelivät,\nluustot välähtelivät kirkkain salamoin. Kilpien kiiltäväksi hiotuissa\nkuvuissa oli kirkkain värein maalattuja peloittavia kuvia: käärmeitä\npää pystyssä, leijonannaamioita, skorpioneja, gorgonpäitä kauhua\ntuijottavine silmineen ja kieli riippuen ulkona hammastarhasta.\nLoistavain kypäräin hevosenharjat tekivät ne korkeiksi, ne huojuivat\nja heiluivat aivan kuin olisi lauma hevosia lähestynyt.\n\nIhmetellen persialaiset näkivät heidän yhä lähenevän. Heidän\nriveissänsä oli kreikkaa puhuva soturi, joka yht'äkkiä karjaisi\nheille, että he pysähtyisivät -- hänet valtasi sääli niinkuin sen,\njoka näkee -- lapsen olevan haavoittamaisillansa kätensä veitseen,\njota ei tunne: \"Pysähtykää, helleenit! Älkää aloittako taistelua!\nÄitinne ja vaimonne tulevat itkemään ruumistenne ääressä. Kun\nmeedialaiset lähettävät nuolisateensa, on se pimentävä auringon\nniinkuin raekuuro.\"\n\nToisella puolella helleenien joukossa oli joku, joka vastasi:\n\n\"Sitä viileämpi meidän on taistella varjossa!\"\n\nHelleenien joukko läheni niinkuin terävä aurankärki, joka tuossa\ntuokiossa uppoaa maahan ja viiltää sen halki. Silloin meedialaiset\nyht'äkkiä jännittivät jousiansa tuhansittain ja alkoivat ampua.\nMutta tungoksen vuoksi oli mahdotonta tähdätä. Näytti todellakin\nsiltä, kuin olisi sadekuuro noussut ylös aurinkoa kohden. Ja vain\netumaisista riveistä ne sirahtelivat suoraan kohden helleenejä,\nsoittelivat heidän sotisopainsa pronssia, suhahtivat viheltäen läpi\nkypäräntöyhtöjen, sukelsivat ihokkaisiin ja lihaan.\n\nMutta muutamaa silmänräpäystä myöhemmin helleenit jyräjävin\n_alala_-huudoin leikkasivat halki meedialaisten laumat, jotka\neivät päässeet väistymään. Keihäät pistelivät aukkoja kömpelöiden\nruumisten sekavaan joukkioon, kumahtelivat luustoihin ja\npanssareihin, puhkoivat ja paukahtelivat, kaasivat ja kuolettivat.\nKun keihäänvarret katkesivat, välähtivät miekat esille viiltäen ja\npistäen. Meedialaiset eivät oikeastaan olleet pelkureita, mutta he\njoutuivat ahdinkoon eivätkä voineet liikkua vapaasti, ja kun oli\nkäytävä käsikähmään, niin heidän vastarintansa pakosta oli heikkoa\nja puolisokeaa. Pitkäin keihästen heitä pistellessä ja lävistellessä\nhe itse eivät päässeet käyttämään lyhyitä aseitansa. Etujoukkoa\nkohdanneen iskun vaikutus kulki aaltomaisin ponnahduksin taaksepäin,\nja meedialaisen ja aasialaisen tavan mukaan kannustettiin ja ajettiin\nrivejä ruoskaniskuilla eteenpäin, kunnes ne eivät enää voineet\nliikahtaa, vaan olivat auttamattomassa pinteessä.\n\nMutta juuri tämä ihmisten yhteensulautuminen pysähdytti helleenien\netenemisen. Kaatuneista meedialaisista kasautui muureja, joissa\nkeihäitä ja miekkoja törrötti. Silloin Spartan hopliitit\nhoukuttelivat meedialaiset ansaan. Ne kääntyivät yht'äkkiä pakoon.\nPersialaiset ällistyivät ja unohtivat tarttua kaariinsa, he ryhtyivät\nhätyyttämään pakenevia heittokeihäillään, kiljahdellen ilosta\nnähdessänsä heidät paossa. Mutta niin pian kuin he juoksussansa\nolivat ehtineet hajaantua pitkin rantaa, lakedaimonilaiset jälleen\nkääntyivät ja ryhtyivät taistelemaan takaa-ajajain kanssa, mies\nmiestä vastaan, joita he kaatoivat kuin kärpäsiä. Kerran toisensa\nperästä he tekivät saman liikkeen ja saivat siten vähitellen\npersialaisten etujoukot vedetyiksi aivan muurin edustalle, jonka\npaasien takaa he asettuivat suojaan lukemattomilla heittokeihäillä\nniittelemään niitä vihollisia, jotka rohkenivat lähestyä.\n\nAurinko oli keskipäivän korkeudella. Ja solatiellä oli kuuman tukalaa\nniinkuin leivinuunissa. Meedialaisten oli pakko ensin tehdä itselleen\ntie läpi kaatuneiden röykkiöiden. Verenlöyhkä oli ellottava ja\nsaastutti ilman. Persialaisten oli laahattava kaatuneensa taaksepäin.\nTilan puutteessa he menivät aina rantamatalaan saakka, kunnes seisova\nvesi nousi aina heidän polviinsa, kantoivat ruumiit sinne syrjään, ja\nsaivat siten jälleen tilaa hyökkäämistä varten.\n\nYht'äkkiä ajoi Xerxes ravakkaa juoksua paikalle\nkahdeksanvaljakollansa. Kuumuudesta huolimatta hän seisoi kultaisissa\nvaunuissansa nauttiaksensa voitonriemuansa, koska hän oli vakuutettu\nsiitä, että taistelu jo oli tauonnut ja sola puhdistettu. Elossa\nolevat ehtivät syrjään hänen tieltänsä, kaatuneet olivat liian\nhitaita. Hänen \"silmänsä\" ja \"korvansa\" pyysivät häntä säästämään\nitseänsä suuren ruumisjoukon saastuttavasta katselemisesta.\nSuurkuningas nosti purppuraviittansa ylös suun ja nenän verhoksi ja\nantoi vihmoa päällensä hyväntuoksuista vettä. Sillä ruumiinhajua\nkuningasten kuningas inhosi; se ei saanut saastuttaa hänen henkeänsä.\nEi ainoatakaan kuollutta saanut verhotta tuoda hänen näkyviinsä.\nKokonainen komennuskunta viuhkoja pantiin liikkeelle ajelemaan kaikki\nhaaskakärpäset hänen läheisyydestänsä. Sillä paha kuolinkärpänen\noli ruumiin ääreen ilmestyvä kummitus, joka Ahrimanin nimessä otti\nvaltaansa vainajan.\n\nXerxes kääntyi päästäkseen tapaamasta kuolemaa tiellänsä. Hänen\nvaunujensa jäljessä haukahtelivat suuret joukot intialaisia koiria,\njoiden piti äänellänsä karkoittaa haaskaa vainuavat demonit,\nhyönteiset ja linnut.\n\nKähisevän kiukkuisena siitä, että solaa ei vielä oltu raivattu auki\nhänen läpikulkuansa varten, käski hän \"kuolemattomain\" paikalla\nmarssia esiin ja avata solan ennen päivän laskua.\n\nKuolemattomat kulkivat taistelupaikalle ääneti ja tahdikkaassa\nmarssissa. Tie oli heille jo raivattu. Kahta koiraa, joilla täplät\noli silmien yläpuolella, oli kuljetettu heidän edellänsä, ja\nsenjälkeen olivat maagit vihmoneet rannalle puhdistavia aineita ja\nlukeneet loitsuja verijäljille.\n\nKuolemattomien kintereillä ajoi Xerxes punaisen katostelttansa alla.\nHäntä kiusasi helle, mutta hän oli kärsimättömyydestä kiihkeänä. Nyt\nhän ei enää tahtonut odottaa kauempaa.\n\nSotilasten selät peittivät häneltä kaiken näköalan. Mutta vihdoin\njoukko pysähtyi kuin kiila, jota ei voi saada painumaan sisemmäksi.\nXerxes seisoi vaunuissa ja kannatti itseänsä tuolissansa eteenpäin\nläpi rivien nähdäksensä kuinka eturintamassa taistelu kävi.\nTuntikausia hän katsoi väkensä turhia yrityksiä ja vääntelehti kuin\nhammastaudissa. Hän näki helleenejä läheltä, ja häntä kiukutti heidän\njumalaton sekasotkunsa alastonta ihoa ja haarniskaa. Oli niinkuin\nolisi pronssilevyjä ollut painettuna paljaalle auringonpaahtamalle\niholle. Kolme kertaa hän hypähti ylös valtaistuimeltansa ja riensi\neteenpäin sauva kohotettuna, aivan kuin olisi luullut voivansa\nraivata tietä eteenpäin pelkällä näyttäytymisellänsä. Mutta joka\nkerta suurkuninkaan huonekunta piiritti hänet ja toi hänet takaisin.\nJa yksi prinsseistä näytti hänelle varoittaen heittokeihästä, jonka\noli siepannut ilmasta kahden askeleen päässä kuninkaasta itsestään.\n\nAurinko oli jo aikoja sitten painunut Oita-vuoren harjanteen taakse,\nkun Xerxes pettymyksen vallassa ajoi takaisin leiriin. Skyyttalaisten\nosastossa hän huomasi, että he palvelivat sodanjumalaansa siten, että\nolivat iskeneet pystyyn miekan, johon he vihmoivat maljasta verta, ei\nvangituistakaan kaatuneista ja silvotuista vihollisista. Yön kuluessa\nskyyttalaiset itse joivat veren ensiksi kaatamistansa vihollisista ja\nhe kiiruhtivat nylkemään kaatuneilta helleeneiltä päänahan ja oikean\nkäden nahan.\n\nXerxes oli ikävystynyt taistelua katsellessaan ja haki lohdutusta\nhaaremistansa. Hän joi ja rakasteli suuren vihansa unhoon.\n\nMutta helleenien muurin edessä paloi vartiotuli läpi yön, ja heimo\nheimon jälkeen sai vartiovuoron. Helleenit etsivät muurien edustalta\nkaatuneita tovereitansa, mutta löysivät vain verijäljet. Leonidas\nrohkeni edetä aina Anthelaan saakka ja Herakleen temppelille,\njoka oli hakattu itse kallioon. Hänen seurueensa oli matkalla\nkoonnut suuren joukon persialaisten aseita. Ne hän uhrasi Herakleen\nalttarilla ja rukoili rukouksen kaikkien niiden puolesta, joista\nkulunut päivä oli hänet erottanut.\n\nSitten he pimeässä kulkivat helleenien leiriin muurin taakse.\nKaikki oli hiljaa. Perin väsyneinä hopliitit olivat nukahtaneet\nsammutettuansa nälkänsä ohraleivällä ja kuivatuilla sipuleilla.\nSpartalaiset eivät olleet keittäneet verivelliänsä. Juotavana oli\nvain kuumien lähteiden vettä.\n\nLeonidas istui teltassansa ja pesi itseänsä noiden kiehuvain patain\nvedellä. Sitten hän kutsuen huusi teltan ovelta: \"Narkissos!\" ja\nvartija, joka istui ulkopuolella, astui sisään.\n\n\"Istu!\" sanoi Leonidas, ja Narkissos istui pölkylle. Hänellä oli\nvielä haarniska päällänsä, mutta ei kypärää eikä luusääryksiä.\n\n\"Kuinka monta kaatui tänään?\" kysyi Leonidas.\n\n\"Minä en tiedä, kuningas. Olimme liian väsyneitä laskeaksemme ne.\"\n\n\"Jos luvun tietäisimme, voisimme ennakolta laskea, kuinka monta\npäivää meidän on kestettävä\", sanoi Leonidas. \"Viikko, ehkä kaksi,\nkunnes helleenit, saavat aikaa kokoontua ja tuoda meille apua.\"\n\n\"Uskotko vielä apuun, kuningas?\"\n\n\"Minä en huoli pettää itseäni. Ei meille apua tule. Haudoillemme se\ntulee. Etkö arvele, että täällä on oleva hyvä levätä, Narkissos?\"\n\nNuori mies ei vastannut. Hän katseli honkasoihtuun, joka loi\nlepattavaa valoansa yli pienen suojan, missä vesialtaat poreilevat.\n\n\"Pane pois haarniskasi, Narkissos, ja pese itsesi. Meidän täytyy\nhuuhtoa itsemme, persialaiset eivät puhdista ruumistamme. Muista vain\nkäyttää voideastiatani huomisaamuna.\"\n\n\"Parempi jättää myöhempään, kuningas. Huomenna ei vielä ole oikea\npäivä.\"\n\n\"Sitä ei kukaan meistä tiedä. Etkö ole kuullut, seireenien huutoja\ntänä iltana lahdelta?\"\n\n\"Ei siellä seireenejä ollut, kuningas; korppikotkia siellä oli.\nEnsi yönä ne saavat ruokaa. Persialaisethan antavat kaatuneensa\nkorppikotkille.\"\n\n\"Minäpä nimitän niitä seireeneiksi. Minä olen kerran nähnyt suuren\nlinnun, jolla oli pää kuin naisella. Kun vaimoni näin, luulin\nnäkeväni saman olennon jälleen. Minä annan itseni mielelläni\nkuolonlinnun kuljetettavaksi, jos se minua hänen silmillänsä\nkatselee. Mitä olet syönyt tänään, Narkissos?\"\n\n\"Leipää nyt illalla, kuningas.\"\n\n\"Otappa osasi näistä viikunoista. Saatpa nähdä, että huomenna saamme\nparempaa ruokaa Alpenista. Ja enemmän aikaakin syömiseen.\"\n\nNarkissos oli riisunut haarniskansa ja pyyhkinyt yläruumiinsa märällä\nvaatteella. Sitten hän verhoutui viittaansa ja söi hedelmät, jotka\nlakedaimonilaiskuningas hänelle tarjosi.\n\n\"Onko sinullekin kuolema mieluista, Narkissos?\"\n\n\"Eikö elämä aina ole parempi kuin kuolema?\" kysyi hän.\n\n\"Ei parempi kuin se kuolema, mikä _meitä_ odottaa. Mitäpä me enää\nelämältä osaamme vaatia? Mitä on elämällä meille vielä tarjottavana?\nNiissä kolmessasadassa lakedaimonilaisessa, jotka valitsin mukaani,\nei ole ainoatakaan, joka ei olisi siittänyt jälkeläistä maailmaan.\nMeillä on kaikilla poikia, Narkissos. Me voimme kuolla rauhallisesti.\nKuinka monta lasta sinulla on?\"\n\n\"Minulle on kerrottu, että minulla on kaksi.\"\n\n\"Aivan oikein, nyt muistan; sinähän juuri kieltäydyit menemästä\nvaimosi luokse. Sinä et tahtonut 'juosta' enempää kuin kerran. Ja\nsinun vaimosi pani pahaksensa ja muutti pois Spartasta. Sen asian\nvuoksi minä surkuttelen sinua, Narkissos. Sinä et edes ole voinut\nsanoa hänelle jäähyväisiä. Sinun kuolemasi ei ole oleva niin iloinen\nkuin minun. Mutta poikiasi lienet painanut rintaasi vasten?\"\n\n\"Vain salaa, kuningas. He kasvavat Syssiteissä tuntematta isäänsä.\nKun minä viimeksi näin heidät, huomasin, kuinka vereni veti minua\nheihin. Ja nyt he eivät enää koskaan saa minua nähdä.\"\n\n\"Eivät. Mutta sinun nimesi he kerran kuulevat, kun ovat kasvaneet ja\nymmärtävät. Ja ehkäpä he silloin vaeltavat haudoillemme, joka luodaan\nsiihen, missä nyt istumme.\"\n\n\"Nyt kadun vain yhtä ainoata asiaa, kuningas.\"\n\n\"Sano minulle, mikä se on, ja minä autan sinua, jos mahdollista on.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista. Minä en tiedä, elääkö vaimoni Nikarete. Ja\nvaikkapa hän eläisi, en tiedä, mistä minun pitää häntä etsiä. Mutta\nminä en koskaan saanut sanotuksi, että rakastin häntä.\"\n\n\"Poikasi voivat sen hänelle sanoa.\"\n\n\"Minä en voinut siitä heille puhua.\"\n\n\"Joka kerta kun poika katsoo äitiänsä, sanovat hänen silmänsä\nhänelle, että isä on häntä rakastanut. Älä huolehdi, Narkissos. Et\nole elänyt turhaan. Ainoat, jotka eivät voi kuolla rauhallisesti,\novat ne, joilla ei ole jälkeläisiä. Muistatko kertomuksen Danaoksen\ntyttäristä? Heidän osansa ei ole puoleksikaan niin toivoton kuin\nniiden miesten, jotka tuhlasivat siemenensä saamatta sitä itämään. Ja\nnyt hyvää yötä, Narkissos. Minä en ole väsynyt, mutta minä taistelen\ntaas aamunkoitossa paremmin, kun käsivarteni saavat levähtää.\nLaskeudu levolle tänne telttaan. Muurin luona olevat vartijat\ntäyttävät velvollisuutensa, ja persialaiset ovat pimeänpelkoja.\nJokainen tunti, jonka me nukumme tänä yönä, maksaa persialaisille\nkaksi henkeä enemmän huomenna.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nSankarikuolema.\n\n\nPäivän koittaessa persialaiset taas olivat solan edustalla, yön\nlevänneinä ja veden ja viinin vilvoittamina, jota kamelit olivat\ntuoneet leiriin. Xerxes itse tuli iloisena haaremistansa ja antoi\nkestitä \"kuolemattomia\" runsailla antimilla, jotta he vihdoin\nsinä päivänä voisivat tunkeutua läpi solan niinkuin nuoli läpi\nreikänsä. Helleenien mieshukka oli suuri päättäen ruumiista, jotka\nskyyttalaiset olivat koonneet nylkeäksensä päänahkoja. Nyt piti vain\njousi jännitettämän tiukalle ja nuoli oli lentävä läpi.\n\nKorviavihlovia merkkipuhalluksia kajahteli kallioseinästä. Kaiku\nkiiri kauas Oita-vuorten rotkoihin. Meren ulapalta ei näkynyt\nainoatakaan purjetta. Tällä kertaa persialaiset eivät tyytyneet\npysymään rantaäyräällä, vaan astuivat rantamatalikkoon, kunnes vesi\nnousi vyötäröön, jotta he sieltä syrjästäpäin voisivat lähettää\nnuolipilvensä solaa kohden ja jos mahdollista kiertää muurin.\n\nMutta merenpuoleisen kyljen suojattomuudesta Leonidas pääsi siten,\nettä antoi hopliittien täysissä varustuksissansa kahlata veteen,\nkunnes se kohosi haarniskan kaulareunaan; sitten he saarsivat ja\neristivät ja hakkasivat maahan kaikki viholliset, jotka olivat\ntulleet veteen. Ja samaan aikaan taistelivat muurien edustalla\nvuorotellen kaikki helleeniheimot, paitsi fokilaisia, jotka seisoivat\nkätkettynä vartiostona vuoripolulla ja vain kaukaa kuulivat melskeen\ntaistelukentältä.\n\nXerxes ei tahtonut sinä päivänä olla katsomassa taistelua. Hän oli\nsaanut siitä tarpeeksensa ja senvuoksi antanut päälliköillensä\ntiedoksi, että hän ei tahtonut nähdä ketään heistä, ennenkuin\ntie vihdoin oli auki. Senjälkeen hän sulkeutui haaremiinsa ja\nvietti päivän aina auringonlaskuun saakka osittain huvitellen\nuuden orjattaren seurassa, joka muistutti hänelle erästä toisen\nmiehen omaa Susan kaunotarta, osittain torkkuen pahojen unien\nvallassa, joista hän syytti sitä ainaista kesäistä kuivuutta, joka\nAhrimanin lähettämänä rasitti sekä vihollisen maata että hänen omaa\nleiriänsäkin.\n\nVakavasti hän mietiskeli, eikö hänen pitäisi sovittaa paikan\nmaanalaisia voimia panemalla toimeen uusi suurenmoinen maanasukasten\nteurastus; niistä oli veri vuodatettava maahan tahi ne oli elävinä\nupotettava juuri siihen kirottuun rantahiekkaan, joka oli hänen\ntiensä katkaissut.\n\nHänen vihansa alkoi kiehua, ja hän lupasi itseksensä pyhästi, että\nantaisi ristiinnaulita rannalle ensimmäisen, joka taas toisi hänelle\nhuonoja uutisia taistelukentältä. Hän häpesi itseänsä muistaessansa\nDareioksen ja Kyroksen ja Kamhyseen urotekoja siihen aikaan, jolloin\nsuurkuninkaat valloittivat valtakunnan toisensa jälkeen ja antoivat\nsirottaa teille kaatuneiden vihollisten ruumiista irroitettuja käsiä.\nSitten hän muisti kaunista Artayntaa Susassa, Masisteen tytärtä, jota\nhänen sydämensä oli halannut. Ja yht'äkkiä hän muisti lupauksen,\njonka hän kerran humalahoureissansa oli antanut nostaaksensa hänen\naistinsa liekitsevään myrskyyn: kun hän palaisi kotiin voittajana\nja ajaisi ylös palatsiinsa, pitäisi hänen tulla häntä vastaan\nkoristettuna ja voideltuna häitä varten, ja hän oli antava sirottaa\npitkin tietä kaiken sen matkan, jonka hän oli kulkeva, surmattujen\nvihollisten falloksia, ja kultaisilla sandaaleillansa Artaynta oli\nasteleva niiden ylitse -- niin kauniina, että nuo kuihtuneet elimet\nheräisivät elämään hänen askeltensa alla ja nousisivat -- muodostaen\npolun lihasta ja verestä.\n\nXerxes hengähti syvään, hänen himonsa heräsi, ja kahdennenkymmenennen\nkerran hän tarttui orjattareen, joka oli Artayntan, Masisteen\ntyttären näköinen.\n\nNyt suurkuningas torkkui. Orjatarten harput ja kymbaalit olivat\nvaienneet, sillä hän ei enää halunnut kuulla soittoa. Pöydällä\nhänen vuoteensa ääressä uiskentelivat hänen ylellisen ateriansa\njätteet, joissa oli kolmesta maanosasta koottuja herkkuja. Kultainen\nhuuhdemalja oli tahrainen hänen sormistansa lähteneistä kastikkeista\nja mehuista. Viinistä halkeilevia rypäleitä virui halottujen\ngranaattiomenain seassa, joiden punainen neste tihkui kuin veri.\nJääpalaset olivat kauan aikaa sitten sulaneet hänen juomamaljoihinsa.\nMoniväriset sorbetjuomat olivat väljähtyneet.\n\nVähitellen oli tullut hämärä. Mutta yhtä tukalana asusti kuumuus\nteltan paksukukkaisissa verhoissa. Hän antoi kantaa itsensä toiselle\npuolelle olevaan tuuletettuun makuutelttaansa. Maagit tulivat sisään\nja paljastivat pyhän tulen. Se katseli häntä kuin suuri tummanhehkuva\nsilmä -- se kysyi, kysyi, eikä hänellä vain ollut sille vastausta\nantaa.\n\nJa yht'äkkiä hän muisti, missä oli ja mitä hän odotti voimatta\nnukkua. Joka kerta, kun hän kysyi joltakin \"silmältänsä\" tahi\n\"korvaltansa\", sai hän äänettömän kumarruksen vastaukseksi,\npäänpuistamista, kieltäviä kädenliikkeitä. Kukaan sotapäälliköistä ei\ntullut hänen näkyviinsä. He eivät olleet palanneet. Ja kuitenkin oli\nyö. Yö. Yö! Vieläkin oli siis yö laskeutunut savillansa suojaamaan\npöyhkeilijöitä, jotka häntä uhmasivat. Vielä yhden yön levon he\nvoisivat nauttia, ennenkuin koston pyövelinisku kohtaisi heidän\nkankeita niskojansa.\n\nHän lähetti kyselemään Hydarnesta, mutta hänelle vastattiin, että\ntämä ei ollut teltassansa.\n\nMaagit toivat sisään kaksi pientä tulimaljaa ja jakoivat tulen hiilet\nniihin, ja sitten ne vietiin pois. Xerxes aavisti pahaa. Tulta\ntarvittiin puhdistukseen. Oliko siis itse leirikin saastutettu. Oliko\nkuolema rohjennut sirottaa myrkkyänsä aivan hänen läheisyyteensä?\n\nHän kysyi maageilta. Ei kukaan tahtonut vastata, sillä oli\nkuolemansynti tuoda suurkuninkaalle onnettomuuden sanomia, jotka\nsaattaisivat loukata hänen rauhaansa ja häiritä hänen lepoansa.\nVihdoin, kun hän uhkasi heitä, he toivat ääneti kaksi veristä\nmiekkaa, jotka he ensin vihmoivat vihityllä vedellä. Miekkojen\nsivulla kilvellä oli kaksi leimalieriötä. Xerxes ojensi kätensä niitä\nottamaan. Maagit puhdistivat nekin, ennenkuin ojensivat ne hänelle.\nJa hän luki itse niiden kaatuneiden omistajain nimet -- kahden hänen\noman velipuolensa: Abrokomeen ja Hyperantheen; heidät oli tavattu\ntanterelta miekat kädessänsä.\n\nSilloin Xerxes peitti kasvonsa ja katseli kauan hehkuvin silmin\npurppuraviittansa liepeen alta ja tuijotti tulen punaiseen hehkuun.\nRöyhkeät helleenit olivat siis iskeneet kirveensä hänen omaan\npuuhunsa, hakanneet oksia hänen omasta rungostansa.\n\nHän nousi ja käveli raskain askelin edestakaisin maalle levitetyillä\nmatoilla. Viini kiehui hänen päässänsä, mutta suru ja kiukku takoi\nsitä vielä ankarammin. Nyt tätä ei enää voinut sietää. Hän vannoi\nkautta Verethragnan seuraavana päivänä kostavansa oman verensä.\n\nHän käski tuoda Hydarneen paikalle ja tarpeen tullen laahata hänet\neteensä. Mutta Hydarnes saapui vapaaehtoisesti.\n\nHänen tullessaan Xerxes uhaten huudahti:\n\n\"Näinkö sinä siis minun käskyjäni täytät, Hydarnes!\"\n\nPäällikkö irroitti käyräkalpansa ja ojensi sen suurkuninkaalle: \"Minä\nolen valmis, herra\", sanoi hän ja painoi päänsä kumaraan.\n\nXerxes löi kädellänsä miekkaa ja sanoi:\n\n\"Pidä kurja henkesi ja sano minulle, montako päivää minun häpeäni\nvielä on kestävä.\"\n\nHydarnes seisoi hievahtamatta kaula iskulle ojennettuna:\n\n\"Suuri kuningas, tämä ei ole mikään vuorensola eikä portti, vaan\nmestauspaikka, jossa silppukirves tuuma tuumalta silpoo sotajoukkosi.\"\n\n\"Käskinkö sinua olemaan säästäväinen? Ja eikö sinulla ole silppua\nyllin kyllin täyttääksesi solan, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen\nparasangin pituinen?\"\n\n\"Herra kuningas, se, että vielä näet minut elossa, johtuu ainoastaan\nsiitä, että tuon sinulle keinon, millä pääsemme sivu tämän surman\noven.\"\n\n\"Sivu? Puhu! Ovatko laivani päässeet tänne asti?\"\n\n\"Eivät ole, sinä kuningasten kuningas, ei purjettakaan vielä lahdelta\nloista. Ylös yli vuorten meidän on meneminen, jos aiomme päästä\ntoiselle puolelle tämän kuoleman tornin, jonka juurelle me kaikki\nmuuten jäämme ruumiina virumaan Hellaan korppien ruoaksi.\"\n\n\"Hulluko sinä olet, Hydarnes? Aiotko kiivetä kallioille, jotka ovat\njyrkkiä niinkuin tämän teltan seinät?\"\n\n\"Minä tuon sinulle miehen, joka sanoo siihen pystyvänsä\", vastasi\nHydarnes ja viittasi vartijalle. Ovesta sisälle tuotiin helleenin\npuvussa oleva mies, jota sysättiin eteenpäin, niin että hän kaatui\nnenällensä maahan Xerxeen eteen. Hetkisen hän makasi liikkumatta,\nsitten työntyi pää esiin kuin kilpikonnan kuoresta ja katseli\nympärillensä vilhuilevin silmin.\n\n\"Kuka tuo apina on?\" kysyi Xerxes, tarttui sauvaansa ja kohenteli\nhäntä kuin likaista eläintä.\n\nTulkki tuli saapuville vangin selän taakse ja vastasi:\n\n\"Suurkuningas, kuningasten kuningas, hän sanoo olevansa Efialtes,\nEurydemoksen poika, malialainen, ja syntyneensä tällä paikalla,\nmissä seisomme. Hän sanoo tietävänsä Anopaian -- polun niin\nkapean, että vain yksi mies kerrallaan saattaa sitä kulkea -- yli\nKallidromos-vuoren.\"\n\n\"Anna siis hänen ilmoittaa se.\"\n\n\"Vain kulta voi irroittaa hänen kielensä kahleet.\"\n\n\"Irroittakaa ne.\"\n\n\"Hän vaatii paljon.\"\n\n\"Antakaa hänelle mitä hän vaatii. Se pitäisi sulana kaataa hänen\npetolliseen kurkkuunsa.\"\n\nDareikeja kaadettiin lyydialaiseen kilpeen. Efialtes oli noussut ja\nnäki virran juoksun. Xerxes kääntyi selin.\n\n\"Joko riittää?\" kuului Hydarnes kysyvän.\n\nMalialainen viittasi myöntäen. Mutta samalla hetkellä hän katui ja\nliikutti kieltäen päätänsä taaksepäin; uudelleen rahat kilahtivat\nkilpeen. Xerxes kääntyi ja käski:\n\n\"Anna hänelle se vasta sitten, Hydarnes, kun hän on opastanut sinut\nvuoren huipulle ja avannut sinulle solatien. Jos hän on valehdellut,\nniin hautaa hänet elävänä.\"\n\n... Vielä samana iltana Hydarnes lähti liikkeelle\nkolmekymmentätuhatta miestä mukanansa. Efialtes kulki edellä.\nKolme sagartilaista suopunkia piteli häntä, yksi oli kaulassa ja\nyksi kummassakin käsivarressa. Kun he olivat kulkeneet yli kuilun,\njossa Asopos-joen kuiva uoma oli, löysi hän jylhiksi röykkiöiksi\nkasaantuneiden kallionlohkareitten välistä, mistä eivät edes vuohet\nolisi arvanneet hakea tietä, Anopaia-polun, joka pitkän aikaa kerran\ntoisensa jälkeen hävisi niinkuin katkonainen ja silmistä häipyvä\nlanka, kunnes se vihdoin viimein nousi melkein suoraan yläilmaa\nkohden, niin että hädin tuskin löysi paikkaa, jossa jalka pysyi. Mies\nkerrallaan persialaiset matelivat eteenpäin pitkänä ohuena ketjuna.\nEfialtes vakuutti, että matkaa oli vain vähän yli sata stadionia\ntahi persialaisessa mitassa neljän, viiden parasangin vaiheilla. Yön\nkuluessa Hydarnes ehtisi yli vuoren harjan ja olisi aamun koittaessa\nhelleenien selkäpuolella; samaan aikaan piti rantaäyräällä olevien\npersialaisten tehdä viimeinen ratkaiseva hyökkäyksensä.\n\nKylmä sumu nousi merestä ja loi polulle liukkaan kasteverhon.\nPersialaisten tasapohjaiset, keveät kengät luiskahtelivat. Mutta\nsumu suli sateeksi ja jalka tarttui paremmin. Kauhea kuivuus oli\nvihdoin ohi -- vilvoittava raikkaus kohosi vuoresta. Kuun valo vuoti\nläpi kiitäväin hattarain niinkuin salalyhdyn, joka kätki heidät ja\nkuitenkin valaisi, niin että he näkivät mihin astua.\n\nPuoliyön jälkeen he pääsivät vuoren huipulle, jossa he lepäsivät\nhetken, jotta joukot saisivat kokoontua tiheämpään, ennenkuin\nalkaisivat laskeutua. Sade oli tauonnut. He tervehtivät aamun ensi\nruskoa, joka hohti verisenä kaukana Euboian salmen takana. He\ntervehtivät kädet ojennettuina valoa Aasian, rannalta, joka oli\nkaukana, kaukana Euboian harjanteen tuolla puolen.\n\n... Vielä samana yönä pujahteli tieto kavalluksesta pitkin\nrantaäyräitä, kunnes saapui helleenien leiriin solan taakse.\n\nLeonidas nukkui sikeätä uupuneen unta pestyänsä monet naarmut ja\nhaavat, kun Narkissos hapuillen tuli hänen vuoteensa ääreen ja\nkosketti hänen olkapäätänsä:\n\n\"Leonidas, kuninkaani, nouse!\"\n\nLeonidas hypähti ylös pimeässä.\n\n\"Nythän on vielä puoliyö\", hän sammalteli.\n\n\"Niin on, mutta ennen päivännousua persialaiset pääsevät yli vuoren\nselkäpuolellemme.\"\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi Leonidas ja nousi. \"Sitä polkua ei yksikään\npersialainen löydä.\"\n\n\"Kyllä löytää, kun meikäläinen sen hänelle näyttää.\"\n\n\"Silloin olemme myydyt persialaiseen kultaan. Dareiki päästä. Vai\nluuletko meidän enempää maksavan? Narkissos, ojenna minulle kätesi.\nSinä olet niin kylmä. Tiedätkö tien fokilaisten asemille?\"\n\n\"Kyllä, kuninkaani.\"\n\n\"Joudu sitten Kallidromoksen huipulle ja sano heille, että he eivät\nsaa väistyä, ennenkuin lähetän heille sanan. He ovat takaportin\nsalpana -- sitä ei saa vetää paikaltansa.\"\n\n\"Minä juoksen\", sanoi Narkissos ja heitti yltänsä haarniskan, joka\nhieroi haavan reunaa. \"Juoksijan varustusten pitää olla keveät. Jää\nhyvästi, kuninkaani.\"\n\n\"Ei jäähyväisiä vielä\", sanoi Leonidas hänen jälkeensä. \"Tule\ntakaisin taistelemaan vielä kerta.\" Leonidas oli aivan rauhallinen.\nHän astui ulos teltasta ja katseli ylös vuorelle päin. Narkissoksen\naskeleet olivat jo hävinneet yöhön. Kaikki nukkui. Muutama vartiotuli\npaloi kituen, tihusateesta puoleksi sammuneena. Kuu loisti vuoren\ntakaa. Tähtiä ei näkynyt. Hän saattoi kuulla hengityksen teltoista ja\nvajoista, joissa soturit rauhallisesti nukkuivat; lihakset lepäsivät\nvoidaksensa taas heiluttaa raskaita aseita.\n\nLeonidas aikoi ajaa kaikki hereille, mutta harkitsi hetken ja\npäätti ensin kysyä ennustajapapin neuvoa. Vastattuaan yövartijan\ntunnussanaan hän meni ulos solan portista ja näki vanhan tietäjän\nnilkuttaen tulevan kaukaa Herakleen temppeliltä. Leonidas laski\nkämmenensä hänen rinnallensa:\n\n\"Käänny takaisin, Megistias, ja tutki enteitä vielä niin kauan kuin\nsydänyötä kestää.\"\n\n\"Ne ovat jo vastauksensa antaneet\", sanoi Megistias ja pitäen oikeata\nkättänsä aivan silmäinsä edessä hän katseli niissä olevia verijälkiä.\n\n\"Mikä sitten on niiden vastaus?\" kysyi Leonidas ja palasi muurin\ntoiselle puolelle Megistiaan seurassa.\n\n\"Enteet ovat meille ilmaisseet kuolinpäivämme\", vastasi hän hiljaa.\n\n\"Päivänkö, joka tulee?\" kysyi Leonidas.\n\n\"Niinkuin sanot, kuningas. Iloitse, sillä nyt sinulla on asiasi\ntiedossa. Pukin sydämessä oli hyytynyttä verta. Ja peräsuolessa oli\nverijuovia. Huomenna on tämä sola niinkuin se suoli.\"\n\n\"Arvelen, että olet nähnyt oikein, Megistias. Tuolla ylhäällä yössä,\njota me emme näe, matelee meitä kohden vihollinen, joka on meidät\nkaatava. Yksi Hellaan omia poikia on myynyt veljensä persialaiseen\nkultaan skyyttien nylkyveitsen viilleltäviksi.\"\n\nHe kulkivat läpi leirin sanaa puhumatta. Kun he olivat Leonidaan\nteltan edustalla, lausui tämä: \"Oi Megistias, kiiruhda matkaasi\ntäältä. Sillä sinä et ole kasvatettu asetta kantamaan, eikä ole\noikein, että sinut teurastetaan meidän muiden mukana, jotka olemme\nsitä varten opin saaneet.\"\n\nMutta Megistias vastasi: \"Leonidas, sinä Lakedaimonin ruhtinas, minä,\njoka olen nähnyt verimerkin meille viittaavan, en saa sitä paeta.\nMutta minulla on yksi ainoa poika, jolla ei vielä ole jälkeläistä\n-- anna hänen mennä kotiin, jotta hän voi jatkaa minun sukuani ja\nsiittää Hellaalle kostajia.\"\n\nLeonidas vastasi: \"Tapahtukoon niinkuin toivot. Mene ja sano hänelle\njäähyväiset. Mutta älä herätä muita miehiämme. Sillä mitä tahansa\ntapahtuneekin, olisi väärin riistää heiltä tämän yön uni.\"\n\nPaitsi vartijoita vain Leonidas valvoi yön loppuun saakka. Niinkuin\näänetön varjo hän liikkui nukkuvaan telttien välissä ja punnitsi\nsydämessänsä, mitä oli oikeinta tehdä.\n\nVuorilta ei tullut ääntäkään. Narkissos oli nopeasti kiiveten\njuossut, kunnes ehti muurille, jonka fokilaiset olivat rakentaneet\nsulkemaan ainoata vuoren ylitse kulkevaa polkua. Hän tulla rapsahti\nyht'äkkiä heidän joukkoonsa niinkuin keveäjalkainen hirvi. He\nnukkuivat tuuheiden tammien alla -- ainoatakaan soihtua he eivät\nolleet sytyttäneet. Narkissos säikytti heidät hereille sanomallansa.\nHe sivalsivat haarniskansa ja aseensa, kulkivat kappaleen matkaa\npuolipimeässä, vakoilivat ja kuuntelivat. Vain tammet humisivat\nheidän ympärillänsä ja kuihtuneet lehdet rapisivat heidän\njaloissansa. Mutta odottamatta tämä rapina muuttui kahinaksi ja\nrapsahteluksi, tammilehto alkoi pauhata ja hämärtyä, se alkoi elää\nja yht'äkkiä ilmestyi sen suojasta joukoittain matelevia haamuja.\nJa samassa silmänräpäyksessä persialaiset punertavaa taivaanrantaa\nvasten huomasivat nuo vartevat ja rauhalliset miehet, jotka seisoivat\nkiinnitellen panssareita ja luustoja. Säikähtäen he peräytyivät\nmuutaman askelen ja saivat kaaret käteen. Kohta senjälkeen vihelteli\nläpi lehvien pilvittäin nuolia, jotka katkoivat oksia ja varpuja\nja iskivät kilahdellen fokilaisten haarniskoihin. Silloin nämä\nluulivat, että persialaiset olivat tulleet heitä tavoittamaan\nja valmistautuivat kuolemaan. He kääntyivät ja pakenivat vuoren\nylimmälle huipulle ja asettuivat sinne odottamaan. Mutta Hydarnes\ntiesi, mitä oli tehtävä. Hän jätti fokilaiset seisomaan rauhassa\npaikoillensa ja kiiruhti Efialtes oppaanaan laskeutumaan alaspäin,\nehtiäksensä päivän koittaessa hyökätä helleenien selkään ja tunkeutua\nsolaan.\n\nMutta Narkissos oli hänen edellänsä. Vielä ennenkuin aurinko alkoi\nnäkyä, oli hän Leonidaan luona ja toi tiedon persialaisten tulosta.\n\nSilloin ei Leonidas kauempaa viivytellyt. Hän antoi nopeasti\nherättää kaikki helleenit, ja kun he seisoivat aseet käsissänsä, hän\nilmoitti heille, että he olivat joutuneet saarroksiin. Syntyi suuri\nhälinä ja hämminki. Johtajat olivat kahden vaiheilla, pitikö siinä\nsilmänräpäyksessä marssia pois vai jäädä paikalle ja käydä kohden\nkuolemaa. Vihdoin ylitse kaikkien äänten kaikui Leonidaan luja ja\nlevollinen, malmille helähtävä puhe:\n\n\"Veljeni Hellaan miehet, jos tänne jäämme, niin se maksaa meidän\nkaikkien hengen. Jos kaikki pakenemme, käy samoin. Persialaisilla\non vaunuja ja hevosia ja he saavuttavat meidät pakomatkalla,\nennenkuin aurinko on keskitaivaalla. Vain uhraamalla osan joukostamme\nvoimme loput pelastaa. Mutta vain ne, jotka tuntevat kuoleman\nvelvollisuudeksensa, jääkööt ja taistelkoot. Niinpä lähtekää täältä\nkaikki te, jotka vielä pelkäätte kuoleman velvollisuutta. Minä ja\nlakedaimonilaiset aiomme jäädä. Minun ei tarvitse kysyä. Sillä me\nolemme kaikki syntyneet ja kasvatetut tuntemaan yhteisiä tunteita. Ja\nminä ajattelen vain sen vuoksi, että kaikki maanmieheni ajattelevat\nminun kauttani. Eikö ole niin?\"\n\nJa Leonidas tarkasteli rivejänsä ja sama vastaus oli luettavana\nkaikista kasvoista. Miehet eivät äännähtäneetkään, he vain ojensivat\noikean kätensä ylitse kypäränharjan. Ja Leonidas nyökkäsi heille:\n\"Me jäämme siis. Te muut lähtekää! Kiiruhtakaa!\" Mutta silloin\nthespialaiset iskivät oikean kätensä nyrkillä kilpiinsä ja huusivat\nkuin yhdestä suusta: \"Me Thespian miehet jäämme.\"\n\nKaikki muut heimot lähtivät Leonidaan käskystä marssimaan, sillä oli\nkiire. Joka silmänräpäys tuli tiedustelijoita juosten ilmoittamaan,\nkuinka lähelle persialaiset olivat ennättäneet.\n\nMutta kun thebalaisetkin aikoivat lähteä, huusi Leonidas: \"Seis! Ne\njoukot, jotka Theba vastoin tahtoansa on meille lähettänyt, pidän\nminä panttivankeina. He saavat taistella täällä meidän kanssamme\nrangaistukseksi Theban epäluotettavuudesta. Te muut, jääkää hyvästi!\nTervehtikää yhteistä äitiämme Hellasta ja sanokaa, että jäämme\npaikoillemme, koska rakastamme sitä.\"\n\nVain harvoja ja vähäisiä joukkoja jäi jäljelle. Osan niistä Leonidas\nantoi olla yhdessä thebalaisten kanssa ottamassa vastaan Hydarnesta,\nkun hän tuli alas vuorelta. Toisten kanssa hän aikoi käydä kohtaamaan\nkuolemaa. Kuolinjuhla oli alkava. Alpenista tuotiin vastaleivottua\nleipää ja äsken poimittuja kukkasia. He taittoivat oksia puista ja\npensaista. He koristelivat haarniskojansa. He seppelöivät päänsä.\nPoismarssivien joukosta kuului kaukaisia jäähyväissoittoja. Leonidas\nantoi viimeisen salpinksin soida ja viimeisten lakedaimonilaistensa\netupäässä hän marssi pois solamuurilta. Aurinko ilmestyi idän\npainuneista pilvivuorista ja lähetti sädenuolensa heidän selkäänsä,\nloisti kuin sädekehä korkealla heidän keihäänkärkiensä ja\nkypäräntöyhtöjensä yläpuolella.\n\nLeiristänsä Xerxes oli lähtenyt ajamaan auringon ensimmäisen\nloisteen aikana, kun se levisi hänen ylitsensä ja säteili hänen\nviittansa jalokivien väriloistossa. Persialaisten joukkueet\nliikkuivat vain hitaasti -- piti annettaman Hydarneelle aikaa\nehtiä yli vuoren, niin että hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa edestä\nja takaapäin. Hämmästykseksensä he näkivät helleenien tulevan\nvastaansa muurien etupuolella. Ja hopliitit kulkivat pysähtymättä.\nLeonidaan huudettua käskyn he muodostivat rintamaryhmän ja lähtivät\njuoksua eteenpäin, kunnes törmäsivät yhteen persialaisten kanssa.\nNämäkään eivät pysähtyneet. Se oli heille mahdotonta. Jokaisen\nosaston takana kulkivat johtajat ajaen rivejä eteenpäin ruoskilla.\nMitään jousimiehiä ei eturivissä ollut. Niin he ajautuivat suoraa\npäätä hopliittien keihäitä vastaan, jotka upposivat noihin eläviin\njoukkioihin. Lävistetyt persialaiset eivät huutaneet tuskasta.\nKärjen tunkiessa läpi rautasuomusten he löivät poikki keihäänvarret,\njolloin vain kärki jäi heidän rintaansa. Helleeneille jäivät vain\nvarrentyngät käsiin. He heiluttelivat niitä rattaana ympäri päänsä,\nraskas tammipuu iski kuin nuija ja muserteli persialaisia pääkalloja\nkuin saviastioita. Mutta yli kaatuvien rivien vyöryi uusia esiin,\njotka painoivat raskailla askelillaan kaatuneet maahan ja etenivät\nväistymättä kilvet suojanansa, viuhuvia kärjettömiä keppejä vastaan,\nkunnes ne menivät sirpaleiksi ja taistelu mies miestä vastaan alkoi.\nPersialaiset nostivat käyräkalpansa kuin halkaisevat teuraskirveet,\nkömpelöt ja vaikeat käsitellä, kun taas helleenit salamannopeilla\nliikkeillään väistivät nuo raskaat iskut ja pistäen upottivat lyhyet\nmiekkansa persialaisten vaateverhoisiin kauloihin.\n\nYli taistelun pauhun kuului Leonidaan innostava metalliääni, joka\nhuusi käskyjänsä joka puolelle, uljaasti ja levollisesti, koska vain\nhänen omat miehensä voivat häntä ymmärtää:\n\n\"Dienekes, missä olet? Avaa itsellesi tie rannalle! Kaksikymmentä\npitkää askelta. Hakkaa päälle! Maron ja Alfeos, vasemmalle päin.\nPainautukaa pitkin kallioseinää. Kaksikymmentä askelta eteenpäin!\nSitten poikittain läpi persialaisjoukon, kunnes tapaatte Dienekeen.\nSillä tavalla ampiaisetkin lohkaisevat itselleen nelikulmaisen\nlihapalasen, saadaksensa siitä voimaa. Narkissos, viiltele perässäni!\nLakedaimonin miehet, leikatkaa suoraan eteenpäin! Leikatkaa itsenne\nläpi -- siten hakkaamme meedialaiset maahan lohko lohkolta.\"\n\nHeidän miekkojensa edessä ei mikään kestänyt. Persialaiset vaipuivat\nveriinsä. Useat tungettiin mereen, jossa heidät kaadettiin\npolvilleen, niin että suolavesi alkoi täyttää suut ja sysäys painoi\nheidät hukkumaan, koristen, tukehtuen. Ja kun lakedaimonilaiset\npääsivät rantaäyräälle, tihkui veri jokaisesta rautaisesta askelen\njäljestä ja luusäärykset kilahtelivat kaatuneiden suomupaitoihin.\n\nMutta vihdoin olivat Leonidas ja hänen miehensä uurtaneet itsensä\nniin syvälle persialaisjoukkoon, että jäivät kiinni eivätkä päässeet\ntakaisin. Vihollisia lainehti heidän ympärillänsä ja niinkuin\nmeri ne sulkivat heiltä tien taaksepäin. Mutta yhä viiltelivät\nheidän miekkansa läpäisten kaiken ja pitäen vapaan piirin heidän\nympärillään. Jylisten kaikui Leonidaan ääni: \"Lakedaimonin miehet,\ntänne luokseni! Vetäkää minut ylös tästä persialaisesta lietteestä!\"\n\nHänen molemmat jalkansa olivat takertuneet kuoleviin; ne koettivat\nkiivetä yhä ylemmäksi päästäksensä seisomaan kaatuneiden röykkiölle.\nSilloin eräs persialainen iski miekkansa hänen luusääryksiinsä,\nniin että ne kalskahtivat. Sivallus kulki pitkin hänen säärensä\nsuojatonta takasivua ja iski hänen kantapäähänsä, niin että hän\nvaipui polvillensa. Hänen oma miekkansa putosi maahan niinkuin\nniitetty tähkäpää. Ja keihäitä tunkeutui joka taholta kohden hänen\nkurkkuansa ja alas haarniskan kaulantiehen, niin että kärjet\nupposivat keuhkoihin. Huutoa ei kuulunut, vaan sen sijaan työntyi\nveri pauhaavana säikeenä hänen avoimesta suustansa.\n\nNarkissos näki hänen kypärätöyhtönsä painuvan niinkuin uppoavan\nlaivan, joka peittyy aaltoihin, ja hän huusi Alfeos- ja\nMaron-veljeksille: \"Älkää antako meedialaisten ottaa hänen\nruumistansa!\" Ja spartalaiset tulivat miekoilla sivallellen paikalle,\njohon viholliset olivat hyökänneet niinkuin siristelevää kalaa\ntavoittamaan. Niinkuin virran pyörre riehui taistelu Leonidaan\nruumiista. Lakedaimonilaiset hajoittivat persialaisjoukon. Narkissos\nheitti kaatuneen kuninkaansa harteillensa ja askel askelelta toiset\naukoivat hänelle paluutietä.\n\nSilloin kuului kuin tukahtuva huokaus leiristä muurin takana:\nPersialaiset! persialaiset tulevat! Ja taistelevien persialaisten\nviimeinen jäännös painui virran mukana portin sisäpuolelle, jossa\nkohtasivat thespialaiset ja thebalaiset, jotka väistivät kallioilta\nsatavia nuolipilviä. Persialaiset! Persialaiset virtasivat koskena\nalas Anopaialta. Niitä vilisi kuin rottia. Ne kaasivat teltat. Vajat\nalkoivat palaa. Lakkaamatta tulvi sankkoja persialaisjoukkoja. Ja\nhelleenit väistyivät kohden keskellä leiriä olevaa matalaa kumpua ja\nmiehittivät sen asettuen rintamaan joka suunnalle. Keskelle kumpua\nlaskettiin kuningas Leonidas, jotta hän kuolemassakin oli heitä\nkaikkia ylempänä. Hänen kuolemansa jälkeen ei mitään käskyjä enää\nkuultu. Kielet olivat takertuneet mykiksi suihin ja vain hampaat\npuhuivat. Kumpu oli okainen viimeisistä helleenimiekoista niinkuin\npiikkisian selkä, kun se ojentaa piikkinsä koiria vastaan, jotka\närhentelevät sen ympärillä. Ylhäältä vuorelta nuolet lakkaamatta\nvinkuen lentelivät -- pitkinä sirisevinä parvina ne putoilivat\nkummulle. Hydarnes ja muut persialaispäälliköt näkyivät kukkuloilla;\nheidät tunsi jalokivistä, joita säteili heidän viitoissansa, ja\nkorkeista sotamerkeistä, joita heidän sivuillansa kannettiin. Solan\nmuurilta kuuluu melua ja pauhua. Kiviä ja paasia vyöryi teltin\nsyrjään, tuhannet kädet tarttuivat niihin ja sinkosivat ne mereen.\nEi saanut olla kiveäkään jäljellä, kun suurkuningas tuli. Virta\njuoksi pysähtymättä, ihmistungos pusertui kalliorinteille. Näytti\nsiltä, kuin meri olisi pursunnut sotilaita kohden elävänä vilisevää\nkukkulaa, johon nuolisade virtasi niin tiheänä, että se melkein\npieksi kilvet viimeisten helleenien käsistä.\n\nSilloin lähti yht'äkkiä kummulta toinen puoli harvasta miesjoukosta\njuoksemaan eteenpäin sekasortoisena joukkona, pudotti kilvet,\nkatkaisi keihäät ja heitti miekat persialaisten jalkoihin; yksi\nheistä huusi:\n\n\"Theba on antanut suurkuninkaalle maata ja vettä. Theban pojat ovat\nvain pakotettuina kantaneet aseita suurkuningasta vastaan. Theban\nkansa anoo suurkuninkaan suojelusta.\"\n\nEräs persialainen tulkitsi kuuluvalla äänellä tämän puheen ja rivit\naukenivat thebalaisille, joita ajettiin kohden kaadettuja telttoja.\nLakedaimonilaiset ja thespialaiset pysyivät paikoillaan ja hehkuivat\nhäpeästä, kun olivat pitäneet thebalaisia kansalaisinansa. Kun\nhe kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he portin olevan maan\ntasalle hajoitetun. Läpi solan tulvi puolipäivän helteessä hyökkäävän\nvihollisjoukon löyhkä, kun se läheni: kirpeätä nahan hajua,\nhikihöyryjä, Aasian kansojen hengitystä. Ja kaukaa kuuluivat ruoskien\nsivallukset.\n\nViimeinen hyökkäysvirta hulvahti ylös pienen elävän kummun rinteitä.\nHelleenit puolustautuivat niin kauan kuin miekat käsissä pysyivät,\nja vielä ilman miekkojakin he paljain nyrkein kävivät vihollisia\nvastaan, löivät niillä kuin nuijilla, repivät ja raatelivat kalpeita\nkasvoja, jotka kuin naamiot tuijottivat heitä muodottomista\nvaatekääröistänsä. Vielä kuolinhetkellä olivat viimeisinä hätäaseina\nhampaat. Toinen toisensa jälkeen he vaipuivat maahan tuolle kuoleman\nkynnykselle, sanaa sanomatta, huokaustakaan päästämättä; auringon\nhäikäisevää valoa arkaillen heidän silmänsä sammuivat, polttavassa\nuupumuksessa he sortuivat kuoliniskuun. Narkissos nousi keihäs\nkasvoissansa ja vaipui kaatuneen kuninkaansa ruumiille.\n\nJa nyt tuli Xerxes ajaa nelistäen läpi solan. Muuri oli poissa,\nportin sijalla oli avoin ranta. Persialaiset väistyivät kauas\nveteen jättääksensä tilaa vauhkoille hevosille. Kiihtyneenä hän\nseisoi vaunuissansa, tavallista ylempänä, jalkainsa alla kolme\nlakedaimonilaista kilpeä, himokkaana, kähisten tyytyväisenä\nkostostansa, unohtaen kaikki mikä sopi kuningasten kuninkaalle,\nuhmaten kaikkia uskonnon sääntöjä: ilman maagejansa, ilman\npuhdistusta hän ajoi verilätäkköjen keskitse, jotka eivät vielä\nolleet hyytyneet, ohi tuhanten ruumisten, jotka vielä olivat\nlämpimiä, mutta joihin paha löyhkä jo alkoi tarttua, eteenpäin,\neteenpäin yli korahtelevan elämän, yli murtuvien sydänten, joiden\nviimeinen lyönti hukkui hänen raskasten pyöriensä räminään.\n\nHellaan ovi oli vihdoin murtunut. Tie Ateenaan -- vihattuun,\nkirottuun kaupunkiin -- oli avoinna. Voittokulussa hän karautti\neteenpäin hajalleen vyöryneiden paasien välitse ja pysähtyi vasta\nkuolleen kummun ääreen, josta raivoisia katseita vielä suuntautui\nhäneen ja valkeat hampaat purivat -- niinkuin villisikojen, joiden\nsuu vaahtoaa verestä.\n\nLeonidaalta oli jo haarniska riisuttu. Thebalaiset olivat näyttäneet\npersialaisille hänen ruumiinsa. Xerxes ihmetteli. Leonidaan\nkiinteälihaksinen ruumis oli kuin ruskeata pronssia, jossa oli haava\nhaavan vieressä; ja naarmu naarmun, aina reisiin ja sääriin saakka --\nmutta kaikki verettömiä.\n\nJa Xerxes hehkui vihaa ajatellessaan kaikkia niitä tuskia, joita tämä\nmies oli uskaltanut hänelle tuottaa, niitä hukkaanmenneitä päiviä,\njoita hän tässä paikassa oli tuon miehen vuoksi kuluttanut, turhaan\nkuluneita öitä, jotka hän oli kiukkuisena haaremissansa viettänyt.\nVielä kuolleenakin piti hänen kokeman suurkuninkaan kalvavaa\nkatkeruutta. Hän käski leikata hänen päänsä ja antoi maagin puhdistaa\nja suolata sen viedäksensä sen mukanansa Persiaan. Mutta hänen\nruumiinsa hän antoi ristiinnaulita. Ja Demaratoksen antoi hän sitä\nkatsella, kutsutti hänet vaunujensa ääreen ja sanoi pilkaten:\n\n\"Tuossa nyt näet maailman kauneimman kuningaskunnan urhoollisimman\nmiehen, Demaratos.\"\n\nDemaratos oli hyvin kalpea ja antoi vastata:\n\n\"Sillä tavalla ei kukaan helleeni häpäisisi sinua, herra, jos sinua\nkuolema kohtaisi. Mutta sinun häpeäsi kääntävät hänen maanmiehensä\nhänelle korkeimmaksi kunniaksi.\"\n\nXerxes hillitsi hänen rohkeiden sanojensa aiheuttaman kiukun ja sanoi:\n\n\"Minä luulen, että olet ilkeä, Demaratos. Olisitko mieluummin hänen\nsijassansa kuin omassasi?\"\n\nDemaratos antoi yhä yhtä pelottomasti vastauksen:\n\n\"Kyllä, persialaisten kuningas, tämä mies on taistellut hyvän\ntaistelun ja saavuttanut mainetta ikuisiksi ajoiksi. Mutta mikä osa\nsinulla on minulle tarjona, kun vapaaehtoisesti seuraan sinua?\"\n\n\"Kysy thebalaisilta maanmiehiltäsi sitä\", vastasi Xerxes ja käänsi\nsauvansa häntä kohden kuin suosion menettänyttä ainakin.\n\nDemaratos kohautti olkapäitänsä ja lähti. Kaadettujen telttojen\nluona seisoivat thebalaiset kädet selän taakse sidottuina. Tulimalja\nlevitti käryänsä. Rivi riviltä heidät vedettiin esiin ja heitettiin\nmaahan. Persialaiset pyövelit laskivat jalkansa heidän selällensä\nja painoivat valkeanhehkuvan leiman hartian väliin. Suurkuninkaan\nmerkkejä poltettiin kärisevään lihaan. Uhrit huusivat ja ähkyivät.\nDemaratos huomasi halveksuen, että he eivät käyttäytyneet niinkään\narvokkaasti kuin hevoset, jotka potkivat -- he kirkuivat kuin\nteurassiat. Persialaiset tulivat paikalle järkkymättömän kylminä. He\netsivät joukosta nuoret ja asettivat ne riviin. He pitelivät veistä\ntottuneen kädellä, leikkasivat helleeneiltä miehuuden ja heittivät\nsen intialaisille koirille.\n\nXerxes ei viipynyt, vaan ajoi heti eteenpäin etelää kohden.\nPersialaisvirta lainehti hänen rattaidensa jäljessä. Mutta yön\npimeimpinä hetkinä lakkasi kaikki liike, ja sola jäi kuolleiden\nhaltuun.\n\nLahden ulapalta tuli laiva hiljaa nousten vastahankaan. Venhe oli\nThermopylaista vienyt sanan helleeniläislaivastolle taistelun\ntaukoamisesta. Nyt lakedaimonilaiset nousivat maalle pimeässä ja\ntulivat hapuillen solaan.\n\nHe löysivät maanmiestensä ruumiit kummulta. Persialaiset olivat\nryöstäneet niiltä panssarit, ja skyyttalaiset olivat ottaneet niiden\npäänahat, mutta eivät olleet muuten niihin koskeneet. Täysikuu nousi\nOita-vuoren takaa ja valaisi kasvot, niin että ne saattoi tuntea,\njolleivät korppikotkat olleet raadelleet niitä. Silmät olivat vielä\navoinna. Päät olivat muuttuneet niin pieniksi, kun niissä ei ollut\nkypärää eikä tukkaa -- kaikissa verinen, nyljetty punainen päälaki.\nYhdellä niistä ei ollut ollenkaan päätä, mutta he tunsivat hänet\nsiitä, että hän oli korkealla, ja he irroittivat hänet puusta, johon\nhänet oli naulattu.\n\nTämän puun ympärille he latoivat rovion kaikista taistelukentällä\nolevista särkyneistä esineistä, teltoista, puunrungoista ja risuista.\nRuumiit ladottiin riveihin, silmät painettiin kiinni, nyljetty oikea\nkäsi laskettiin kovettuneelle rinnalle. Kaikki tapahtui täydellisen\nhiljaisuuden vallitessa. Ei kukaan itkenyt, ei kukaan valittanut.\nUskolliset ja vilpittömät ystävät saattoivat vainajiansa lepoon.\n\nVanha valkopartainen mies kulki ruumiilta ruumiille ja tutki\nhaavoja, tarkasti niitä asiantuntijan tapaan kuun valossa ja teki\npuoliääneen huomioitansa ja johtopäätöksiänsä haavojen lukumäärästä\nja vaarallisuudesta. Pahimmin silvottujen joukosta Hermofantos löysi\nmyöskin oman ottopoikansa Narkissoksen, vaikka hänen jäsenensä ja\nkasvonsa olivat nuolien pistelemät ja keihästen ja käyräkalpojen.\nrepimät. Vain hänen rintansa, jota haarniska oli peittänyt,\noli haavaton. Hermofantos antoi kätensä levätä hänen kylmällä\nsydämellänsä karkean ihokkaan alla ja huomasi siihen kiinnitetyn\ntaikakoristeen. Hän irroitti sen ja pisti poveensa; se oli hieno\nnahkaliuska, jossa oli kirjoitusta.\n\nJo ennen päivänkoittoa oli rovio valmis. Lakedaimonilaiset sytyttivät\nsen tuleen ja nousivat heti laivaansa ja sousivat tiehensä. Ulkoa\nlahdelta he näkivät rovion leimahtavan liekkeihin. Äänettöminä he\nistuivat airoissa ja rukoilivat vainajain puolesta.\n\nPersialaisten vartijat näkivät tulen, mutta eivät uskaltaneet sitä\nlähestyä. Kun he seuraavana päivänä näkivät, mitä oli tapahtunut,\nkiersivät he savuavan kummun niin kaukaa kuin mahdollista, pidättivät\nhenkeänsä ja puhdistivat itsensä senjälkeen. Jumalattomat helleenit\nolivat tehneet pyhyydenloukkauksen ja saastuttaneet pyhän tulen\nantamalla sen syötäviksi ruumiinsa. He kiiruhtivat kulkuaan\npäästäkseen tuon löyhkäävän ja saastaisen paikan ohitse.\n\n\n\n\nXXV.\n\nDelfoi.\n\n\nHelleenien laivat kulkivat etelää kohden vieden sanomaa Thermopylain\nsolan valloituksesta. Kaikkialla riensi kauhu persialaisten\nedellä. Euboialla antoi Themistokles pystyttää patsaita, joiden\npiirtokirjoituksissa rantamaiden helleenejä kehoitettiin luopumaan\npersialaisista tahi ainakin taisteluissa tukemaan näitä niin vähän\nkuin mahdollista.\n\nTulella ja miekalla hävittäen ja raiskaten persialaiset marssivat\netelää kohden. Kaikkialta pakenivat helleenit -- saariin tahi\nlaivoihin. Vuoriston asukkaat siirtyivät vaikeimmin noustaville\nkukkuloillensa. Vain Korinton kannasta pitivät spartalaiset\nmiehitettynä, eivät kuitenkaan kiiruhtaaksensa pohjoishelleenien\navuksi, vaan sulkeaksensa persialaisilta tien Peloponnesokselle. --\n\nThermopylaista oli Hermofantos yksinään kulkenut lounaaseen karuja,\nvaikeita teitä yli Koraksin vuoren ja tullut Korinton lahdelle.\nTäälläkin hän tapasi kaiken paon hajoittamana. Amfissa-lahden yli\npuhalsi tiukka tuuli jäätävänä yli Boiotian lumivuorten. Läpi rannan\nkellertäväin, asukasten hylkäämäin talojen puhalteli tuuli. Venheitä\nkulki yli lahden täynnä pakenevia. Huhu kulki, että persialaiset\nlähenivät Delfoita ryöstääksensä oraakkelin.\n\nHermofantos päätti mennä Delfoihin nähdäksensä, mitä tapahtuisi. Hän\nei tahtonut antautua pakenevien virran mukaan. Oli parempi kulkea\nvastavirtaan, palata kotiin, kuolla maan navassa. Hän vuokrasi\nhevosen ja nuoren hevosmiehen, joka ei vielä ollut ehtinyt lähteä\nmatkaan, vietti yönsä eräässä hylätyssä talossa ja aloitti matkansa\naamunkoitossa.\n\nAurinko nousi yli lahden. Hermofantoksen hevosella ei ollut\nsuitsia, vaan ainoastaan päitset ja nuora; sen satula oli tehty\nlaudoista, joissa edessä ja takana oli pieni poikkipuu ja pari pientä\nkahvantapaista häpään kohdalla, osittain kiinnipitelemistä varten,\nosittain suitsien kiinnittämistä, joten tiet tunteva hevonen sai\nkulkea vapaasti. Ajomies oli nuori, avojalkainen mies, jolla oli\norjan ihokas. Hän kääntyi hevosineen pohjoiseen menevälle maantielle.\nEläin kulki hiljaista kävelyä. Jos ajaja lakkasi kiihoittamasta sitä\nhuudoillansa, niin se pysähtyi, sulki silmänsä ja nukahti hetkisen.\n\nTie nousi. Ylhäällä edessänsä vuorenseinämällä Hermofantos näki\nmuutamia pikkukyliä. Niinkuin vaaleat linnunpesät ne riippuivat\nkaljulla, punaharmaalla kalliolla, toinen toistansa korkeammalla, ja\nniitä yhdisti keskenänsä pitkä, suora, yli vuoren ulottuva tasanko.\nTakaa loisti ikuinen Parnassos lumihuippuinensa, jota aurinko ei\nvielä ollut kokonansa voittanut.\n\nKuiluista ja laaksoista tuli aamutuuli puhaltaen ja kietoili hänen\njalkojansa. Vinha tuuli hajoitti helteen ja viillytti ilman.\n\nTie kääntyi tiheään, syvään öljymetsään. Hedelmät olivat mustina tahi\npunaisina maassa puiden juurilla tahi loistivat välähdellen lehvien\nvälistä. Ei ollut ketään niitä kokoamassa. Tienojassa oli vettä;\nsiellä täällä se virtasi äänettömästi matkoihinsa, luikerrellen\nja ohuena tihkuen -- se oli mustaa kuin piki, mustaa kuin mustin\nöljymarja; toisinaan se kokoontui öljypuiden alle kirkkaaksi,\ntummaksi lätäköksi.\n\nAurinko alkoi polttaa ja kirkastaa värejä. Hermofantos istui ratsunsa\nselässä, joka oli pysähtynyt itsestään, ja katseli taaksensa yli\nAmfissa-laakson, jonka syvyyden jo selvästi erotti. Öljymetsä\noli sen takana leveänä vyönä, joka eteni kauemmas ja kauemmas\nsisämaahan pitkin Pleistos-laaksoa. Näkisivätköhän todella nämäkin\nseudut persialaiset, idästä madellen ylös kohden Parnassos-vuoren\nikuisia rauhanvalkeita huippuja. Delfoin maine oli levinnyt yli\nkoko maailman. Kaikki tekivät kysymyksiänsä sen ennustajajumalalle,\njoka jakeli noita omituisia säkeitänsä, kehoittavaa, uhkaavaa,\narvoituksellista, kaksipäistä ja hämärää puhetta tulkittavaksi ja\nselitettäväksi, niin että siitä löytyi milloin varoituksia, milloin\nkehoituksia, milloin taas kuolemantuomioita. Aina näytti siltä, kuin\nitse kohtalo olisi vahvistanut oraakkelivastauksen totuuden, kuin\nolisi Nemesis ratkaissut arvoituksen, jota ei oltu voitu selittää.\n\nHermofantos muisti hymyillen joukoittain yksinkertaisia mitättömiä\nkysymyksiä, joilla tyhmät kuolevaiset sielunsa köyhyydessä jumalia\nvaivasivat. He eivät osanneet mennä yli sen piirin rajojen, jonka\nsisällä kullakin olivat talonsa ja tavaransa: Onko mieheni uskollinen\n-- Kuka on kääntänyt pois hänen mielensä ja hänen siittävän\nvoimansa minusta? -- Kuka on varastanut sirppini? -- Kuka on tehnyt\nlehmäni sairaiksi? -- Kuka on henkinyt tautia elämääni, niin että\nen tunne itseäni terveeksi? -- Kuinka ansaitsen sen kullan, jota\ntarvitsen? -- Uskallanko huomenna lähteä matkalle Lemnos-saareen?...\nLyijytauluja, joissa oli näitä ja tuhansia samantapaisia tyhmiä\nkysymyksiä, heiteltiin oraakkelitemppeliin. Millähän jumalalla\noli aikaa ja halua vastata sellaisille lapsille? Mutta Delfoihin,\nmaailman keskipisteeseen, sinnehän virtasivat kaikkien kansojen\nhuolet, kaikkien hallitsijain hätähuudot. Sikelian tyrannit, Lyydian\nja Makedonian kuninkaat, saarivaltiot, Ateenan ja Lakedaimonin\nkansankokoukset -- kaikki olivat etsineet neuvoa ja lohdutusta\nepäilyksiinsä ja pelkoonsa. Ja oraakkeli oli häälytellyt niitä\ntoivon ja pelon vaiheella, ajanut ne epätoivoon, työntänyt niitä\nkuin unessakävijöitä vaarallisia ja turmiollisia päämääriä kohden,\nsiittänyt rikoksia, kannustanut hulluihin yrityksiin, täyttänyt\nkohtalon mitan, musertanut valtioita ja syössyt alas tyranneja;\ntemppelilahjat, pronssipatsaat ja kultamaljat olivat kiitoksina\njokaisesta vastauksesta, jonka tapaukset olivat selittäneet.\nKultainen virta lahjuksia kulki keskeymättä Delfoihin sen suosion\ntavoittelijaan käsistä.\n\nMutta nyt siis tuli maailman mahtavin barbaarikansa samoten kohden\ntätä pyhää sijaa, kohden kohtalon lujaa linnaa, sitä kaatamaan.\nKumoamaan Pythian pyhän kolmijalan, tukahduttamaan maan uumenista\nnousevan hengen, pilkkaamaan jumalaa ja hänen tietäjävoimaansa,\nhajoittamaan hänen temppelinsä ja syöksemään hänen pylväänsä\nrauniokasoihin, joita ei enää koskaan uudelleen pystytetä. Ryöstämään\nhänen temppeliaarteensa ja hänen kultansa ja laahaamaan satumaisen\nsaaliinsa suurkuninkaan valtaistuimen ääreen. Xerxeellä itsellään\noli kuitenkin toinen ja suurempi tehtävä kostonsa päämääränä.\nSotajoukkonsa kaksoiskäärmeen toisen pään ohjaajana hän riensi\nAteenan Akropolista kohden polttamaan jumalattaren pyhää vanhaa kuvaa\nja musertamaan tämän helleenisen sielun kohdun.\n\nHermofantos huoahti syvään ja katsoi eteensä maahan. Oikealla\nrinteen alla hän näki tasaisia, kivettömiä peltoja, jotka olivat\nniin kauniissa viljelyskunnossa kuin missä tahansa viljavissa\nseuduissa. Täälläkin versoi viini, lähellä kypsymistänsä, välkkyvin\ntertuin. Ja täällä, missä hän ratsasteli, yksin kallioiden lomissakin\npensastuivat suuret rehevälehväiset kasvit korkeiksi ja meheviksi,\njuoden vettä, joka herahteli Parnassoksen lumihuipuilta. Reheviä,\nmehukkaita kukkaterttuja, kimputtain vihreitä hyasintteja, versoneita\nkallion salaisista vesisuonista. Hermofantos kumartui ja taittoi\nyhden paksuista varsista, ja esille pursui runsaasti valkeata maitoa,\njoka tuntui limaiselta ja oli hyvää lääkkeeksi. Se oli terveysmaitoa,\njoka oli muodostunut itse kallioissa niinkuin kivettyneissä\nrinnoissa. Laaksoista nousevassa kuilussa kasvoi smaragdinvihreätä\nruohoa. Kauniita kasveja näytti nousevan suoraan kivien pinnoista.\nSiellä täällä kukki suuria sinisiä ja punaisia vuokkoja. Muilta\npaikoilta helle poltti kallioilta kaiken kasvullisuuden, mutta\ntäällä Delfoin luona taivas vuodatti silloin tällöin hedelmöittävän\nkosteutensa ja sai itse vuoren karun pinnankin kukkimaan.\n\n\"Eteenpäin! Hei!\" huusi hevosmies, joka kulki jäljessä ja ajoi\nhänen hevostansa. Ylemmä ja ylemmä -- pitkin jyrkkää porrasmaista\nkalliotietä, josta vesi mustain öljymarjaan tavoin välkkyen lirisi\nalas, juosta solisi.\n\nLämpö oli kasvanut helteeksi. Hermofantos istui pää kumarassa ja\nkatseli alhaalla olevaa laaksoa, jossa kuivunut virran-uoma näkyi\nkatkonaisina mustanharmaina juovina öljypuiden ja viljelysmaiden\nvälistä. Vuoren valtavan suuri varjo peitti vielä seudun, mutta maa\noli kyllin hedelmällinen tyytyäkseen puolen päivän aurinkoon.\n\nMutta kaikki oli autioksi hylättyä. Tuntui kuin olisi kulkenut\ntyhjyyttä kohden. Kaikki olivat paenneet. Hermofantos ratsasti läpi\nKrisan. Kylä oli kuin kuolleitten maja. Asukkaat olivat paenneet\nhuhua persialaisten tulosta. Savua ei taloista noussut. Ei ollut\nlapsia leikkimässä. Vain suihkulähde solisi. Unohdettuja vaatteita\nriippui kuivamassa ja läpätteli Parnassos-vuorelta puhaltavassa\ntuulessa. Uninen kukko kiekui silmät puoliummessa. Temppeli nukkui\nohuessa varjossansa.\n\nHermofantos ratsasti ulos kylästä -- yksinäisestä, autiosta. Ei ollut\nketään häneltä mitään kysymässä. Hän kohosi kuin ikuista hiljaisuutta\nkohden. Amfissa-lahti oli jo kaukana hänen takanansa -- valkeita\nvärähteleviä pilkkuja alhaalla mutkaisella rantaäyräällä. Valtavan\nsuuri tiheän öljymetsän sotajoukko oli marssinut rannikolta leveään\nlaaksoon ja tunki kapeampana osastona ylös pitkin jokilaaksoa.\nViisaasti ja varmoin askelin hevonen nousi melkein näkymättömänä\nluikertelevaa, sikinsokin kulkevaa tietä yli kivisen maan.\n\nJo kauan hän oli hämärästi nähnyt nuo kaksi luotisuoraa\nFaidriadi-seinämää, joiden halkinaiset sylit avartuvat pyhän\nDelfoin yllä. Tie kulki nyt pitkin kuilunreunaa ohi vierasmajojen\nja temppelinvartijain asuntojen sisälle kaupunkiin. Ja yht'äkkiä,\nkun hän nosti päänsä kohden auringon kirkkautta, hän näki itse\ntemppelikaupungin, joka nousi pitkin hakatuita ja muurattuja\npenkereitä ja ikäänkuin hiipi levolle säteileväin kalliopintojen\nsyliin. Pyhä kaupunki vuoren alastomalla kuvulla, kylpien\netelän auringossa, askelittain hakattu kallion kalkkikiveen,\nruosteenkultainen ja pronssinvihreä ja vuoren värjäämä, ollenkaan\npyrkimättä kohden taivaan kirkkautta, mutta kääriytyneenä jyrkkien\nvuorenseinien teräksensiniseen ja keltaisenharmajaan viittaan.\n\nHermofantos nousi hevosen selästä ja kulki läpi auringonpaahtaman\nkaupungin. Sekin oli hylätty ja niinkuin kuollut. Sen tyhjyys\ntodisti oikeaksi sen, mitä hän oli kuullut, että dakolaiset olivat\nlähettäneet naisensa ja lapsensa yli lahden ja itse paenneet,\nosittain Amfissaan, osittain Parnassos-vuoren huipuille. Jumala oli\nkieltänyt heitä pelastamasta hänen aarteitansa maahan kaivamalla\nja viemällä pois. Jumala tahtoi itse suojella omaisuuttansa.\nYksinkö hän siis oli jäänyt jäljelle, kaikkien hylkäämänä, vieläpä\namfiktyonienkin? Tiellänsä kaupungin läpi Hermofantos ei tavannut\nainoatakaan ihmistä. Ei koiraakaan ollut jäänyt jäljelle. Hän nosti\nsilmänsä ja katsoi kalliohalkeaman auringon hedelmöittämää kohtua.\nEikö tuolla valtava Helios levännyt valaen liekkiänsä pyhään kuiluun?\nHermofantos saapui Kastalian salaperäiselle lähteelle. Pystyseinäisen\nkallio-onkalon juuresta se kumpusi pystyssä olevan paaden takaa ja\nvirtasi luolaan, jonka viileässä hämärässä se hengitteli ja tarjosi\nhänelle puhtaan suunsa suudeltavaksi.\n\nHermofantos kumartui lähteen ääreen ja puhdisti huulensa ja suunsa.\nSitten hän jälleen meni ulos lähdeluolasta ja kiipesi kallion\nhalkeamaa ylös. Sen pohja oli villi ja koskematon, se kasvoi\nlehtikasveja ja ruohoa, ja pienet pensaat ja vihreäkukkaiset kasvit\ntaas olivat työntäneet juurensa itse pystysuorain kallioiden kylkiin.\n\nHermofantos vaipui ajatuksiinsa. Tämän ikivanhan kourun louhikoissa\nmysterio asusti. Täältä oli oraakkeliajatus alkujaan lähtenyt\nihmisten ilmoille. Kaiku vahvisti jokaisen huudon, joka osui\nvuorenonkaloon. Hermofantos näki edessänsä valtavan Python, jonka\nlohikäärmeenruumis kierteli kauas nieluun, kunnes Apollon -- itse\nauringon näköisenä -- houkutteli sen esiin ja kaasi sen ja otti sen\nnimen ja oraakkelilahjan, ja luisui sitten alas pitkin vuoren kaljua\nkylkeä ja pystytti vihdoin kolmijalkansa maan navalle.\n\nHermofantos kallisti päänsä taaksepäin ja katseli ylhäistä\ntaivaansineä. Faidriadien takaa uhkaili korkea, jyrkkä Parnassos,\njoka ei näkynyt itse Delfoin juhlakentälle, mutta jonka läheisyyden\ntunsi jäisestä, ylhäältä puhaltavasta viimasta, näkymätön ikuisuuden\ntausta, joka jäätää kaiken elämän ylhäisen luonnonvoimansa syliin.\n\nVielä kerran joi hän Kastalian lähteestä ja vihmoi kätensä kourusta\nvettä Python lohikäärmeenkitaan. Sitten hän palasi ja tuli itse\njuhlapaikalle. Kiviliuskoilla laskettu pyhä tie kulki ohi suljettujen\naarrekammioiden. Niitä ei enää kukaan vartioinut. Homeenvihreitä\nkolmijalkoja ja muita uhrilahjoja seisoi marmorijalustoilla, joissa\nloistivat suuret kidejyväset. Ateenalaisten aarreaitan edessä\nhän seisoi hiljaa ja katseli Marathonin aikuisia persialaisia\nvoitonmerkkejä: suomuisia panssaripaitoja, käyräkalpoja,\nnuolikoteloita. Nyt kääntyi tie ohi Gaian luonnonpyhätön ja Latonan\nkallion. Tällä luonnonpaadella oli sibylla Herofyle ensin istunut\nja laulanut oraakkelivastauksia kyselijöille. Korkealla takana\nolevalla pylväällä istui Naksos-saaren sfinksi siivet ylhäällä\nja katseli aurinkoa silmät jäykkinä levällään. Sieltäkään hän\nei tavannut yhtään elävää olentoa. Yksin hän kulki häikäisevän\nvaloisassa päivänpaisteessa. Silloin hän kohotti katseensa kohden\nsuurta temppelipengertä ja sen valtavia harmaansinisiä, monisivuisia\npaasia. Ei sielläkään näkynyt pappeja eikä vartijoita. Hän sivuutti\nkiolaisten suuren alttarin ja läheni Apollonin temppelin suurta\njulkisivun pylvästöä. Hän nosti päänsä ja katseli kultaisia kilpiä,\njotka riippuivat päädyn alla Marathonin muistoina. Muutaman tunnin\npäästä persialaiset tulisivat ja repisivät ne alas.\n\nEi kukaan pysähdyttänyt häntä, kun hän meni temppeliin. Hän huomasi,\nettä siellä eteläsivun raskaan pylväsrivin varjossa istui torkkuvia\nolentoja. Ne räpäyttivät silmiänsä, mutta eivät häntä puhutelleet.\nHänhän tuli vain niinkuin vanha, pölystä harmaja pyhiinvaeltaja ilman\nseuralaisia ja ilman uhrilahjoja. Temppelinovi oli raollaan ja kitisi\nsaranatapillaan, kun hän työnsi sitä niin paljon auki, että saattoi\npujahtaa sisälle. Hän veti sen kiinni jäljessään ja oli melkein\npikimustassa yössä. Kulta kimalteli pimeydessä. Kädellään hän siveli\nsuuren Apollonin-patsaan maahan ulottuvia poimuja. Hän ei voinut\nnähdä jumalan ylhäällä olevia kasvoja, vaan ainoastaan välähdyksen\nlyyran kielistä läpi pimeän, niinkuin jähmettyneen soiton. Hän\nhapuili eteenpäin kuvapatsaan taitse kohden Adytonia, Pythian\noraakkelikammiota.\n\nSilloin tuli yht'äkkiä valkeus, esirippu vedettiin syrjään ja hän\nseisoi silmä silmää vastaan jumalan ennustajan edessä. Miehen verhona\noli auringonkeltainen talaari, mutta hänellä ei ollut pyhiä nauhoja\nvalkeassa tukassaan. Silmät loistivat, aivan niinkuin olisivat\njuuri äsken unesta auenneet; pitkä silkinpehmeä parta oli painunut\noikeata poskea vasten. Hänen käsivartensa olivat peitossa. Äänessänsä\njuhlallinen messusointu, joka oli monien vuosien tottumus, hän sanoi:\n\n\"Kuinka uskallat tulla sisälle pyhään huoneeseen, vieras?\"\n\n\"Minä en ole vieras\", vastasi Hermofantos. \"Minä muistan sinun\nnimesikin, Akeratos, edellisiltä käynneiltäni. Etkö minua muista?\"\n\nPappi pudisti päätänsä:\n\n\"Ihmiset ovat kuin lehdet puissa. Mitäpä minä niiden eroavaisuuksista\nhuolin. Mitä sinä haet?\"\n\n\"Pythiaa.\"\n\n\"Kuka sinut lähettää?\"\n\n\"Hellas.\"\n\nPappi tirkisti häntä kiiluvilla silmillään:\n\n\"Hellas! Mitä on Hellas? Tarkoitatko Argosta vai Lakedaimonia?\nMantineaa vai Ateenaa? Mikä valtio rohkenee itsellensä ottaa nimen,\njoka on kuin meidän kaikkien yllämme kaartuva taivas?\"\n\n\"Oikeassa olet, Akeratos! Hellas on taivas yllämme. Siksi juuri\nHellas minut lähettää.\"\n\nPappi veti huulensa, jotka eivät vielä olleet kuihtuneet eivätkä\nkalpeat, pilkalliseen hymyyn:\n\n\"Amfiktyonin luetteloihin ei vielä koskaan ole merkitty valtiota,\njonka nimi olisi Hellas. Sadat helleeniset kaupungit ja kansat ovat\nkysyneet Python neuvoa, mutta aina kukin omasta puolestansa, omien\nmuuriensa puolesta toisten muurien menoksi. Täälläkin on kullakin oma\ntalonsa, omat lahjansa, omat lähettiläänsä.\"\n\n\"Miksi ei Pytho ole niitä koonnut, Akeratos?\"\n\n\"Kuka voi koota taivaan villit, vapaat linnut? Suljetaanko kotkat ja\nkyyhkyt, haukat ja varpuset samaan häkkiin? Mitä niillä on yhteistä?\"\n\n\"Yhteinen vihollinen. Miksi eivät ne yhdessä lähde taistelemaan sitä\nvastaan? Pakenevat vain kuin akanat tuuleen.\"\n\n\"Mikäpä muu auttaa?\"\n\n\"Delfoikin on hylätty. Ja persialaiset tulevat.\"\n\n\"Antaa niiden tulla!\"\n\n\"Tie on auki. Helleenit ovat lyödyt Thermopylaissa. Vainolaiset\ntäyttävät Fokiin ja Lokriin, Boiotian ja Attikan.\"\n\n\"Sen tiedämme. Zeus lähetti kotkansa kohden itää ja länttä, mutta\ntäällä ne yhtyivät. Oletko ollut Delfoissa ennen, etkä tiedä,\nettä tänne sanomat tuodaan ennen kuin mihinkään muualle? Annanko\ntemppelipalvelijain näyttää sinulle maan navan?\"\n\n\"Sen olen nähnyt, Akeratos. Mutta missä ovat sen puolustajat?\"\n\nPapin oikea käsi tuli näkyviin ja teki halveksuvan liikkeen:\n\n\"Pytho ei pelkää meedialaisia.\"\n\n\"Muista, meedialaiset eivät tuo lahjoja, vaan tulevat ottamaan.\nKaikki, mitä maailma tänne aarteita ja pyhiä esineitä lieneekin\nkoonnut, se raastetaan Persepoliiseen ja Susaan. Yksin Pythian\nkolmijalka ryöstetään ja saastutetaan -- käytetään suurkuninkaan\nporttolan koristeeksi. Kätke aarteet, Akeratos, kaiva ne maahan tahi\nkuljeta ne pois korykien luolaan, ennenkuin on myöhäistä.\"\n\nPappi kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Olen jo liian kauan kuullut höpinääsi, vieras. Pytho ei pelkää\nmeedialaisia. Hänen kaarensa ja hänen nuolensa ovat täällä pyhäkössä.\nHänen aarteensa ovat siellä, missä aina ovat olleet. Etkö nähnyt\nMarathon-kultaa koskemattomana ateenalaisten aarrekammion edustalla?\nYrittäköötpä persialaiset hakea sen takaisin. Suori itsesi matkaan ja\nheitä huolesi Apollonin huoneesta.\"\n\nHän käänsi Hermofantokselle selkänsä ja lähti menemään sisäkammioon.\n\n\"Vieläkö Pythia puhuu?\" kysyi Hermofantos.\n\n\"Pythia puhuu, milloin jumala tahtoo.\"\n\n\"Sinä siis tiedät ajan, Akeratos.\"\n\n\"Tiedän, auringon laskiessa. Mutta ei mille vaivaiselle tahansa, joka\ntulee tyhjin käsin.\"\n\n\"Otatko persialaista kultaa?\"\n\n\"Kulta on kultaa eikä tahraannu siitä, että persialainen on lyönyt\nsiihen leimansa.\"\n\nPappi oli kääntynyt, seisoi käsi ojennettuna ja katsoi häntä ahnain\nsilmin.\n\n\"Tuossa saat yksitoista dareikia\", sanoi Hermofantos ja laski kullan\nhänen käteensä. \"Minä olen koonnut ne Thermopylaista. Ne olivat\nsiellä niinkuin jyvät, jotka eivät ole osuneet maahan, jossa olisivat\nvoineet itää.\"\n\n\"Ihmiset ovat ymmärtämättömiä kuin eläimet\", sanoi pappi ja sulki\nrahat kouraansa. \"Emmekö ole saaneet tulta puhdistamista ja\nsulattamista varten? Pyhä tuli nuolee pois kaikki barbaarien jäljet.\nKulta on sittenkin kultaa.\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\nPythia.\n\n\nAuringon laskiessa kokoontui Apollonin temppeliin pieni joukko\ndelfolaisia, jotka olivat pysyneet paikallaan -- kiihkouskonnollisia,\njotka eivät tahtoneet olla uskottomia, vaan odottaa barbaarien\ntuloa ja jumalan itsepuolustusta. Tiedustelijat olivat ilmoittaneet\npersialaisten pysähtymättä etenevän itäisestä laaksosta.\n\nJumalan kuva oli verhottu. Mutta Hestian tuli paloi näkyvissä\nja heitti lepattavaa hohdettansa yli maan navan, joka oli suuri\nmarmoripaasi, munanpuoliskon muotoinen; sitä peitti verkko punaista\nvillalankaa. Sen kummallakin puolella istui kotka -- jäykkinä ja\nkultaa kimaltelevina ne tuijottivat toisiansa siivet vielä vähän\nlevällään, niinkuin olisivat vasta laskeuneet.\n\nEnnustaja Akeratos ja muutamia pappeja seisoi piirissä\nPythian ympärillä, kullakin kädessänsä pieni käryävä lamppu.\nMarmoripermannossa ammotti avoin leveä railo, jonka kohdalla\nkolmijalka seisoi, iso ja kullanraskas. Korkealla sen maljakolla\nistui Pythia verhottuna savunsiniseen huntuun. Kädet ja jalat\nhäämöttivät läpi hunnun, hohtavat ja valkeat kuin ruumiin,\nvavahdellen pienissä kouristuksissa, joissa varpaat ja sormet\nkoukistuivat. Kumpikin käsi painoi rintoja. Toinen jalka oli\ntoisen edessä, niinkuin hän olisi häälyen kulkenut yli hämärän\nrailon. Näkymättömän rummun pauhu kuului pimeästä. Kivipermanto\nkumahteli hitain, soinnuttomin lyönnein, jotka tulivat kuin maan\nsydämestä. Joka iskun kohdalla puristivat sormet rintoja kohta taasen\nhellittäen. Kasvotkin olivat kuolleenvalkeat, kuin kapea värähtelevä\nnaamari, hajallaan olevan mustan tukan reunustama, joka niinkuin\nkäärmeiden joukko kierteli savenvärisessä hunnussa. Suukin oli kalpea\nja veretön; huulet värähtelivät ja liikahtelivat, kuin olisivat\nunessa puhuneet. Silmäluomet olivat syvällä ja ripsien varjot\nvalkeilla poskilla. Sieraimet värähtelivät, niinkuin olisivat juoneet\nväkevää ja kiihoittavaa, suloista tuoksua.\n\nTodellakin nousi höyryjä hänen jalkainsa alla olevasta railosta.\nValkeita ja kellerviä pilviä niinkuin savua maanalaisesta tulesta.\nHermofantos, joka oli tunkeutunut esille pappien piirin takaa, niin\nlähelle railoa, että saattoi katsella sinne, tunsi tukahduttavaa\ntulikiven hajua, joka nousi kuumina ryöppyinä vähän väliä niinkuin\npalkeen ilmavirta. Hän seisoi myös niin lähellä, että saattoi\nkuulla hiljaista puheen sorinaa Pythian suusta. Se nousi ja\nlaski huokauksittain, se murtui valituksiin ja huutoihin. Hän\nerotti sanoja, joilla ei ollut yhteyttä, katkonaisia ja niinkuin\nesiinpuristettuja lauseita. Toisinaan se oli niinkuin kuolevan\nkorinaa, toisinaan kuin säkeen katkelmia. Railosta tuleva kumea\nrummutus säesti noita kuiskauksia, jotka olivat kuin unessakävijän ja\npurkautuivat kuin riivaajaisen vaivaaman suusta.\n\nIlma muuttui vähitellen yhä tukalammaksi ja tulikiven katku\nvahvemmaksi. Naisen kasvot hohtivat. Kädet tarttuivat\nsuonenvedontapaisesti ulkoneviin rintoihin, joiden päät häämöttivät\nläpi harson. Hikihelmiä loisti täyteläisillä valkeilla nilkoilla,\njoiden suonet kiertelivät kuin siniset käärmeet. Ja Hermofantoksen ja\nAkeratoksen jännittyneinä tarkkaaviin korviin osui hajanaisia sanoja,\njoita pusertui hänen vääntyneitten huultensa raosta:\n\n\"Katso -- katso! -- Byblos-ies -- korkeita käärmeen selkiä merellä --\naikaa, voitto -- keulain tutkaimet aukovat tietä -- Artemiin pyhät\nrannat -- vaahtoryöppyinen Pleistos -- malmi malmia vastaan -- rotkot\nkumisevat -- Xerxes Dareioksen poika -- vuoret tulessa -- verta\nvatsassa -- maantärisyttäjä -- maantärisyttäjä Zeus!\"\n\nTuskallisesti huoahtaen hän painui kokoon. Rinnat vaipuivat,\nkädet luisuivat helmaan ja pää kaatui niinkuin katkennut kukka.\nMutta soitto jatkui. Akeratos tarttui hänen kainaloihinsa ja\nkannatti häntä. Toiset hieroivat hänen jalkapohjiansa, kunnes\nhermot jännittyivät läpi ruumiin kireälle kuin teräsjouset. Pää\nretkahti taaksepäin, mutta käsi oli sitä tukemassa, ja suu ylöspäin\nsuunnattuna hän vieläkin puheli epäselviä sanojansa temppelikaton\nhämärää kohden, sanoja, joita ei enää voinut erottaa, parahduksia ja\nnyyhkytyksiä.\n\nMutta yht'äkkiä rummun ääni kävi yhtenäiseksi ja oli kuin maanalaista\nkorinaa. Onkalosta nouseva haju kävi tukahduttavaksi -- roviosta\nnousevaa tulikivenhajua -- tulenkieli tuikahteli ylös -- paadet\ntuntuivat keinuvan -- ja kesken ukonjyrinän, joka pauhasi korvat\numpeen, kuului vihlova huuto:\n\n\"Aseet! Aseet! Apollon! Meedialaiset! Meedialaiset!\"\n\nPythianko se huuto oli? Vai ulkoako se kuului? Pylväätkö huusivat?\nTemppelin perustusko kumisi? Kolmijalka vonkui Pythian alla ja\nvaipui hänen kanssaan alaspäin, niin että hän leijaili railossa kuin\nsyvyydestä purkautuvien savupilvien kannattamana. Rumpu oli ollut\nhiljaa, mutta nyt sen ääni pauhasi yli koko temppelin. Kauhu valtasi\ndelfolaiset, sillä pylväät alkoivat heilua kuin kaisla tuulessa. Ja\nkorkealle heidän päittensä ylle leimahti yht'äkkiä iltataivaan pitkä\nsafiirinsininen vyöhyt.\n\n\"Meedialaiset! Meedialaiset!\" kuului joka taholla huudettavan.\n\"Meedialaiset! Meedialaiset! Persialaiset ovat kynnyksellämme!\nPersialaiset tulevat!\" Pythian temppelimajasta hyökkäsivät kaikki\nsuinpäin ulomman pyhätön pylvästöön. Apollon seisoi yht'äkkiä\nalastomana. Verhoavat vaatteet luisuivat pois hänen yltänsä niinkuin\nhaihtuvat varjot. Hänen lyyransa kaikki kielet värisivät niinkuin\ntuimien lyöntien alla. Silmät näyttivät salamoivan rei'issänsä. Ja\nsalamat vastasivat ulkoapäin. Kahleet kalisivat. Ristikkoja murtui.\nPronssiastiat ja kolmijalat hyppivät jalustoillansa. Temppelinoven\nedustalla näkyi valtava kaari kuin tulisiveltimen vetämä. Tulisesta\njänteestä leiskui nuolia joka suunnalle. Aseet! Aseet! Apollonin\npyhät ja liikkumattomat aseet olivat itsestään murtautuneet ilmoille\nkätköistänsä ja niitä käyttelivät näkymättömät kädet. Temppelipenger\naukaisi railoja alassyöksyvien ihmisten jalkoihin. Suuri alttari oli\nylt'yleensä nuoleskelevien liekkien vallassa. Delfolaiset riensivät\npyhän kadun ulkosuuta kohden. Letoksen ja Sibyllan kalliopaadet\nvyörähtelivät kuin noppakuutiot, jotka kierivät samasta maljasta.\nAarrekammioiden ovet rämisivät, niiden sisällys helähteli, uhrilahjat\nvyörähtelivät kilisten lukituissa huoneissansa.\n\n\"Meedialaiset! Meedialaiset!\"\n\nMeedialaisetko maata järisyttivät? Vainolaisetko vimmalla hyökkäsivät\njuhlakentän paatisia penkereitä kohti. Oliko Delfoista tullut\nlaivankansi, joka kumahteli kaikuvain vuorten keskellä? Delfolaiset\nhajautuivat joka taholle niinkuin haaksirikkoiset, jotka kiipeilevät\nlaidalle ja takertuvat kiinni siihen. Muurinreunalta he tuijottivat\nrajuin silmin kohden itäistä laaksoa. Meedialaiset! Meedialaiset!\nYlös syvänteestä, tuolta Athene Pronoian temppelin takaa nousi\nkuin raskas musta virta, joka vyöryelee kuivassa uomassa täyttäen\nsen liejullansa. Ihmislaumojako siellä vilisi? Pyörteinen tulva --\nhyökylaine elämää ja taas hyökylaine elämää. Vihlovia hirnahduksia\nniinkuin tuhanten hevosten, jotka kuohu nielee. Taistelevia joukkoja\nei silmä voinut erottaa. Mutta vuorenseinät siirtyivät. Raskaita\npaasia vyörähteli alas. Gigantitko siellä sotivat paiskellen\ntoisiansa katkotuilla kallionhuipuilla? Vai Parnassosko valkeita\nhuippujaan viskoi? Oliko laakso muuttunut kattilaksi, joka yht'äkkiä\nalkoi poristen ja sihisten kiehua? Halkesiko siitä pohja, niin että\nliekit läpi repeämien kieliänsä leiskuttivat?\n\nDelfoin eläjät kiipeilivät vuortenseinämille ja tunsivat niiden\nhorjahtelevan veristen sormiensa alla. Vikisten pakenivat yökköjen\nparvet, halkoen hämärää, jota sinervät valovälähdykset ohensivat.\nPylväät, joissa riippui uhrilahjoja, huojuivat kuin mastot aallokossa\nkiemuroivalla kannella, jossa kaikki irtain tavara heilahtelee\nlaidasta laitaan. Häikäisevät salamat kirkastivat Apollonin\nja Artemiin ja heidän äitinsä Leton piirteet tuolla temppelin\npäädyssä. Runottaret tanssivat pitkäisentulessa aaltoavin vaattein.\nHelios painui päädynkulmansa suojaan niinkuin tuliseen mereen.\nMarathon-kilvet putosivat rämähtäen maahan. Ja maan napa katkoi\nkapalonsa.\n\nMutta tämä kaikki ei ollut mitään verrattuna siihen tärisyttävään\npauhuun, joka liikkui pitkin Boiotian-puoleista laaksoa, josta\npersialaistulva vyöryen läheni. Siellä lienevät itse jumalat\ntaistelussa eteenpäin ryntäävää vihollista vastaan. Salamat\nlennähtelivät niinkuin nuolet Pitkäisen kaaresta. Kaikki\nskyyttalaisten viinet eivät riittäisi antamaan vastausta noihin\nsurmannuoliin. Ja Artemis auttoi veljeänsä. Poseidon oli mukana\ntaistelussa -- salamia välähteli hänen kolmikärkensä jokaisesta\ntutkaimesta. Sankarit Fylakos ja Autonoos lähtivät temppeleistänsä\nmaanjäristyksen tulen verhoamina ja kaasivat meedialaisten rivejä\nkuin heinää. Ja itse Ukkosen jumala lähetti etäisestä Olymposta\nsalamanuolensa, jotka pirstoivat kallioiden paadet putoilemaan\nröyhkeiden pyhänraastajain päihin.\n\nHermofantos makasi pitkällänsä maassa kurkoittaen yli kallionreunan\nalas pimeäntäyteen, kiehuvaan, kipinöivään maanjäristysnieluun. Hän\nei huomannut mitään ympärillään, ennenkuin sade yht'äkkiä valui\nvirtana hänen ylitsensä. Jos hän olisi seisonut, olisi raskas\nrankkasade painanut hänet polvilleen. Maa oli lakannut lainehtimasta.\nHän ojentihe kämmenillensä ja katsoi eteensä. Mutta nyt oli kuilu\nmusta niinkuin olisi ollut iäisen pimeyden täyttämä. Taivas tulvi\nalas läpi laakson pysähtymättöminä virtoina. Sateessa oli tulikiven\nhajua.\n\nHän ryömi muutamia askelia eteenpäin ja tapasi likomärän käärön --\nsiinä oli pitkällään ihminen niinkuin hänkin. Vielä viimeinen salama\nvalaisi kuolonkalpeat parrakkaat kasvot; niiden silmät välähtivät,\nhän tunsi Akeratoksen tuosta ahnaasta katseesta. Ja tietäjäkin näkyi\ntuntevan; hänen kasvojansa valaisi salailkeä hymy, ja hän kuiskasi\nkäheästi:\n\n\"Sinä vieras persialaisine rahoinesi! Enkö ollut oikeassa? Pytho ei\npelkää meedialaisia. Vieläkö luulet niiden tulevan?\"\n\n\"En\", vastasi Hermofantos. \"Delfoi pitää sekä Marathon-saaliinsa että\nKroisoksen kullan. Tätä tietä eivät meedialaiset enää koskaan tule.\"\n\n\n\n\nXXVII.\n\nAthene Promakhos.\n\n\nAteena oli asujaintensa hylkäämä.\n\nVain joku isännätön koira juoksenteli kaduilla viemäriltä viemärille\nja koetti ulottua saamaan vettä savisäiliön pohjasta. Koko\nkaupungissa ei ollut yhtään inhimillistä olentoa. Naiset ja lapset\noli viety saariin tahi Troitsenaan. Kaikki asekelpoiset miehet olivat\nnousseet laivoihin.\n\nVain Akropoliille oli muutamia vanhoja, köyhiä miehiä sulkeutunut\nlukittujen porttien taakse, niitä, jotka aikoja sitten olivat\nsotapalveluksensa täyttäneet ja tuskin enää itseänsä pystyivät\npuolustamaan. He tulkitsivat Delfoin oraakkelin vastauksen omalla\ntavallansa. He eivät taipuneet uskomaan, että voittamattomat\n\"puumuurit\" merkitsisivät laivoja. He käsittivät asian aivan\nsananmukaisesti. He laajensivat vanhaa linnoitusta puisilla\netuvarustuksilla. He luottivat ennen kaikkea itse Athenen ikivanhaan\npuukuvaan, joka seisoi hänen pyhäkössänsä, puettuna siihen kalliiseen\nkudottuun vaippaan, joka oli kaupungin neitojen lahja. He olivat\nsiinä varmassa uskossa, että jumalatar ojentaisi keihäänsä hyökkääjiä\nvastaan ja herpauttaisi heidät kauhistavalla Gorgonpäällänsä, joka\nkäärmekiehkuransa keskellä koristi hänen neitseellistä poveansa.\n\nSilloin tuli persialaisten etujoukko ja täytti aution kaupungin,\nniinkuin muurahaiset täyttävät mättään. Kun kaikki oli tutkittu ja\njokainen talo läpinuuskittu, kääntyivät he linnaan ja huomasivat sen\nolevan suljetun ja suojatun. Karanneet Peisistratoksen puoluelaiset,\njotka olivat persialaisten joukossa, lähestyivät rinnettä ylös vievää\ntietä ja huusivat puolustajille, että avaisivat maansa miehille\nja hankkisivat itselleen suurkuninkaan ystävyyden tulemalla alas\nhäntä vastaanottamaan. Mutta vanhukset vastasivat vyöryttämällä\nkallionlohkareita yli muurinreunan ja musertamalla ne, jotka\ntunkeilivat ylös kohden porttia. Persialaiset nousivat silloin\nAreiopagos-kukkulalle ja alkoivat ampua linnaa. He käärivät nuolet\npalaviin tappuroihin sytyttääksensä ateenalaisten \"puumuurit\" tuleen.\nLinnan luoteiskulma oli vain heikosti varustettu maahan lyödyillä\npaaluilla ja lautasuojuksella, ja nuolet alkoivat kuin tulikäärmeet\nkaivautua puuhun.\n\nMutta kun päivä päättyi, niin persialaiset lakkasivat\nhyökkäysyrityksistänsä. Niinkuin salamia säihkyvä Gorgonpää aurinko\npainui Salamiin taakse keskelle säkenöivien sädekäärmeiden auerta.\nPienet puroset virtasivat vilisten alas läpi öljylaakson kohden\nPeiraiosta ja Faleronia. Lahti oli niinkuin tummansininen kilpi.\n\nKaikki hiljeni kaupungissa. Persialaiset kätkeytyivät niinkuin\nmuurahaiset autioon kekoon. Linnassa olevat vanhukset olivat\nsammuttaneet palavat laudat ja olivat siellä täällä linnanaukealla.\nJumalattaren temppelin uudella korkealla perustalla keskellä matalia\npylvääntyviä, jotka jo olivat alkaneet kohota ilmoille, he istuivat\nviitta säkin tapaan pään verhona ja katsoivat kohden Faleronia, sillä\ntavalla kuin katselevat vanhukset, jotka kuolinvuoteella maaten\nedessänsä näkevät sen, mitä enimmän tässä maailmassa ovat rakastaneet.\n\nYli Pelasgikon-kaupunginosan ja autioiden katujen he katsoivat\nkohden matalaa, hylättyä kaupunginmuuria, yli Kefissoksen kuivuneen\nuoman sinne, missä Faleronin tasanko häipyi pölyyn ja vedettömiin\nsoihin. Päivän helteen jälkeen tuli vilvoittava tuulahdus Salamiista\nja hauteli viileydellänsä verestäviä, kiusaantuneita silmiä. Oli\naivan kipinöivän hiljaista mailla ja saariston vesillä. Vain\nruskeat haukat kaartelivat korkealla Akropoliin yllä korkeudessa,\nmistä auringon hohde vielä loisti niiden siivistä. Ja vanhusvartio\nsiellä ylhäällä oli vähän väliä kuulevinansa liikettä ja loiskinaa\nmereltä ja tähysteli kaksin verroin jännittyneenä, ikäänkuin he\nolisivat odottaneet, että itse Poseidon tulisi kiitäen kohden rantaa\nmerenorhivaljakollansa ja kolmikärki ojennettuna noita pöyhkeilijöitä\nvastaan, jotka rohkenivat näyttäytyä näillä pyhillä seuduilla. Oi\njospa nuo kaksi jumalaa unohtaisivat ikivanhat vihansa ja kilvan\nrientäisivät mielikaupunkinsa avuksi! Ennustaitoiset miehet istuivat\nhievahtamatta tarkkaillen lintujen lentoa, niinkuin se olisi ollut\nkirjoitusta, jota kiitävät siivet piirtelivät yli taivaan tehden\nusein ihmeellisiä ja odottamattomia koukeroita.\n\nAthene Poliaan temppelissä oli vielä jäljellä auringon hohdetta\nkultaisissa palmunlehväkuvioissa ja päädyn giganttitaistelussa,\njonka värit se sai loistamaan. Siinä oli Athene täynnä sotaista\nvoimaa ja painoi keihäänsä alastomaan taistelijaan, joka paiskattuna\nhänen jalkoihinsa virui maassa hienopoimuisen ihokkaan helmoissa.\nJumalattaren kasvoilla säteili rauha, voitonvarmuus. Päädynkulmissa\nryömi haavoitettuja gigantteja polvillaan kuin pitkiä kilpikonnia.\n\nMutta pyhäköstä ei kuulunut elonmerkkiä. Tyttöpatsaat pylvästen\nvälillä olivat hämärän peitossa. Vain silmät loistivat, musta terä\nvalkealla pohjallaan. Ikuinen hymynsä huulillaan ne katselivat\nnäkymättömään -- maailmaan, kultaisen varjojen valtakunnan näön\nlumoissa. Muutamat olivat hoikkia ja kulmikkaita kuin laudat\nja palmikot sileillä rintapieluksilla, jotka nännien kohdalla\nhuomattavasti kohosivat. Värihohtoiset reunukset kaunistivat toisten\nhienoja ja runsaspoimuisia pukineita, jotka sirosti ja sulavasti\nkiertyivät alimman villaisen ihokkaan ylle. Korkeita kihararivejä\ndiadeemikoristeisessa, runsaassa tukassa; hame kiertyi sulavasti\nkiinteille lanteille ja peitti tiukasti alaruumiin aina nilkkoihin\nsaakka, niin että vain lujarakenteiset jalat näkyivät. Muutamat\nolivat solakoita ja pitkänilkkaisia; toisten kehrätystä villalangasta\nkudotut viitat peittivät kokonaan lyhyet sääret, ja sen alla olevaa\nihopaitaa, joka oli ruumista pitempi, piti koholla suuri ja voimakas\nkäsi; jaloissa punaiset kengät.\n\nMutta nämä \"tytöt\" yksin olivatkin jumalattaren pyhän huoneen\npuolustajina. Ne eivät olleet voineet paeta niinkuin temppelin\npapittaret, jotka aikoja sitten olivat jättäneet linnan alueen\nrientäen Faleroniin ja sieltä laivalla Aiginaan. Niin kiireinen oli\nlähtö ollut, etteivät he edes kääntyneet katsomaan pyhäkköä, jonka\ntaaksensa jättivät. Pelko joutua persialaisten valtaan joudutti\nheidän pakoansa.\n\nAkropoliilla olevat vanhukset eivät rohjenneet jalallansa astua\nAthenen neitsytkammioon. Hän oli nyt jätetty yksin omien aseittensa\nvaraan. Itsensä hänen piti puolustautua meedialaisia vastaan, jotka\neivät säästäneet ihmisiä eivätkä jumalia. Heidän edellänsä riensi\nhuhu, että kaikkialla he olivat heittäneet tulisoihtuja pyhiin\nhuoneisiin ja pirstoneet kuvapatsaat kirveeniskuilla.\n\nOli jo tullut pimeä, mutta kukaan ei sytyttänyt tulta Akropoliille.\nAthenen temppelin ovi oli suljettu -- ei ainoatakaan sädettä hänen\nikuisesta lampustansa tunkeutunut yöhön.\n\nVanhukset nousivat marmoriportailta ja kulkivat alas kohden\nlänsirinteen pylvästöjä, kääriytyivät tiukemmin vaippoihinsa ja\nlaskeutuivat levolle portinpielien suojaan. Vain pohjoissivulla\nkulki tähystäjiä edestakaisin katsellen alas pimeään kaupunkiin ja\nkohden Brilettos-vuorta, josta tuho oli tuleva vyöryen: persialaisten\nääretön tulva, joka vasta oli heittänyt hyökylaineittensa ensimmäiset\nryöppypisarat yli Ateenan. Xerxes! Niinkuin tulenpatsas hän nousisi\ntuolta yön keskeltä vuoren raskaan varjon takaa.\n\nNiinkuin paksut pimeydenkuulat pöllöt suhahtelivat ilmassa\nkirkuen veitsen-vihlovia huutojansa. Nekin olivat tähystäjille\nenteenantajina. Niin huolettomina Athenen linnut ajelivat siristen\nlentäviä lepakoita, että tähystäjien mielestä ei minkään vaaran\npitänyt sinä yönä uhata. Muuten ne olisivat hakeneet suojaa hänen\ntemppelinsä räystään alta.\n\nMuutamat istuivat Erekhteuksen pyhäkössä Athenen pyhän öljypuun alla\nsivellen vanhoilla sormillansa sen harvalehtisiä oksia, taittoivat\nsilmun ja maistoivat, mutta mehua siinä ei paljoakaan tuntunut.\nToiset olivat sulkeutuneet Poseidonin lähdekammioon ja kuuntelivat\njännittyneinä, sattuisivatko kuulemaan loisketta näkymättömästä\nvedestä.\n\nYö kului. Yli Hymettoksen nousi alakuun kaameankeltainen puoliympyrä\nja aloitti valoloihtunsa. Tähystäjät katselivat sitä mykkinä, kunnes\nyht'äkkiä huomasivat, että Athene Poliaan temppelin pylväiden\nvarjossa liikkui joku. Äänettömästi olento hiipi eteenpäin ohi\ntytönpatsaiden. Silmänräpäyksen ajaksi syttyi sen pään kohdalle\nkipinän verran valoa, mutta sammui heti jälleen. He tuijottivat sitä\nuskaltamatta sanoa sanaakaan tahi liikahtaa, jumalatarko siinä itse\nkiersi taloansa tarkastaen, koska kaikki hänen palvelijattarensa\nolivat paenneet. Länsisivulta olento hävisi sisälle temppelin ovesta,\njoka äänettömästi painui kiinni hänen jälkeensä.\n\nYö kului edelleen. Kuunkaari laski taas, kunnes se ajelehti kuin\nrantautuva vene näköpiirin reunassa. Vanhukset aukoivat silmiänsä ja\nseisoivat liikahtamatta, kumaraan painuneina, kädet keihäänvarsien\nnojassa. Pöllöt olivat menneet levolle, lepakot lakkasivat\nlennostansa. Mutta kaukaa kuolleesta, tyvenestä ilmasta kuului\nhymisevää surinaa, niinkuin näkymättömän mehiläisparven, joka lentäen\nvaeltelee kummulta kummulle etsimässä pesänpaikkaa.\n\nPorttien suojassa nukkuivat vanhat Ateenan miehet raskaan salpahirren\ntakana ja unohtivat persialaiset unessansa. Erekhteuksen huoneessa\nkuorsasi uupuneita miehiä. Vartijat olivat istuutuneet pohjoismuurin\nreunalle ja torkkuivat nyökähdellen vanhoissa nukkavieruissa\nvaipoissansa.\n\nMutta Athene Poliaan temppelistä tuli olento taas näkyviin. Se\nliikkui pitkin eteläsivun pylväsrivejä, livahti alas portaita\nja liiteli kepeästi yli pihapaasien, kunnes saapui suurelle\nulkoalttarille, nousi sille ketterästi ja seisoi siinä myöhäisen yön\nhetkenä kuin patsas tähystämässä pohjoista ilmaa.\n\nKäännähtämättä se seisoi ja katseli kohden Brilettoksen\npimeänpeittämää harjua, jota tähtien hohde reunusti. Aikoivatko\ntähtisilmät siellä liikkua, liukua alas vuoren rinnettä? Yht'äkkiä\nvälähti kipinä Lykabettoksen juurella, joka leveänä keilana varjosti\ntaivaan säteileviä tähtikuvia. Kipinä jakaantui ja siitä syntyi\nmonta, hetki senjälkeen näkyi säkenöivä viiva. Virvatuletko siellä\ntanssivat? Liekit yhtyivät ja järjestyivät. Kipinät kasvoivat\nhehkuviksi tulinuijiksi ja nuijat leiskuttelivat liekkejä, kunnes\nvihdoin kokonainen virta tulisia pisteitä vyöryili läpi yön suoraan\nkohti Akropolista.\n\nJa alttarilla seisova olento kohotti yht'äkkiä pöllönhuudon niin\nvillin ja vihlovan, että kaikki Ateenan vanhukset säikähtivät\nhereille unestaan ja itse huudosta ymmärsivät, että vaara uhkasi.\nKaikki syöksyivät linnankentälle ja huomasivat tulikärpästen tanssin\nlaaksossa. Mutta niin pimeä oli vielä, että he eivät oikein voineet\narvioida etäisyyttä, ennenkuin se, minkä he luulivat olevan kaukana,\nyht'äkkiä tuli niin lähelle, että he kuulivat tuon lähenevän virran\npauhun. Mehiläisparven surina muuttui yht'äkkiä marssivan sotajoukon\npauhuksi, joka hyökynä läheni ja nousi itse Akropoliin muureja\nvastaan.\n\nXerxes! Xerxes! Suurkuningas -- tulella ja miekalla. Kauhu humahti\nläpi yön, niinkuin kulkeva kulo, joka uhkasi niellä kaikki.\n\nMuutama hetkinen senjälkeen hyökylaine löi propylaiain kiviä.\nVanhukset seisoivat portin takana keihäät tanassa ja paljaat\nmiekat vapisevissa käsissänsä. Mutta persialaiset olivat vakavasti\npäättäneet vallata linnan. Ylös pitkin jyrkintä polkua Aglauroksen\ntemppelin kohdalta heidän onnistui kiipeillä muurien juurelle. Ja\nporttia he kävivät avaamaan tulen kaikki-aukaisevalla avaimella.\nSoihdut yhtyivät yhdeksi ainoaksi jättipolyypiksi, jonka liekehtivät\nimulevyt syöpyivät läpi puun ja saivat keihäänkärjetkin hehkumaan.\n\nKun puolustajat näkivät vainolaisten sankan joukon nousevan\nkohden Aglauros-temppeliä, niin he hyppäsivät yli muurien.\nSilloin jo porttikin oli murtunut, puumuuri sortui ja surmantyö\nalkoi. Vihollisvirta nousi yli kaikkien esteiden. Muutamassa\nsilmänräpäyksessä Akropolis hukkui tuhansien persialaisten tulvaan.\nNuoleskelevia tulisoihtuja kuljetettiin kaikkialle, ne leimahtivat\nroihuavaan tuleen siellä, mistä ravintoa löysivät, mutta sammuivat\nnokeensa vasten marmoria ja kiveä.\n\nAurinko nousi. Helioksen nuolet pyyhiskelivät Akropoliin lakea. Mutta\nei kukaan huomannut auringonjumalan saapumista. Toinen kuningas\nsaapui vaunuissansa. Ruoskat pieksivät hänelle avaran tien.\n\nSadat kädet raivasivat syrjään propylaiain hiiltyneet pölkyt.\nSuurkuningas pysähtyi linnan alle, mutta ei tahtonut nousta\nvaunuistansa ja kävellä jalkaisin ylös. Lautoja laskettiin pitkin\njyrkkiä portaita. Kuului kiskovien hevosten läähätys, kun ne\nponnistelivat liukkailla kivillä. Mutta yhä uusia hevosia hapuili\nylös. Siinä ei enää ollut kahdeksan- ja kuusitoistavaljakoita.\nSadoittain hevosia ajettiin ruoskaniskuilla ylös portaita, niin\nettä niiden paasista kaviot tulta iskivät. Ja vihdoin rynnistivät\njuhdat rymisten läpi portin, vetäen perässään Xerxeen vaunuja, jotka\njymisten vyöryivät pitkin Akropolis-kenttää.\n\nTaivaalle kohonneen auringon valossa suurkuningas seisoi uljaana\nja ylpeänä pidellen vaununkehän kultaisesta kahvasta ja tuijotti\nympärillensä suurin, ahmivan avonaisin silmin. Niiden katse ei\nsuuntautunut sivuillepäin, ei kohden Lykabettosta ja Hymettoksen\nauringonvälkkeisiä kallioharjanteita, ei persialaisten hyökyävään\njoukkoon, joka yhä edelleen kiemurrellen läheni Ateenaa Pentelikonin\npuolelta. Hänen silmänsä kiertelivät Akropoliin ahdasta aluetta,\njossa ne kuohuvassa vahingonriemussa ahmien katselivat kaikentuhoavaa\nhävitystyötä.\n\nPylväät sortuivat, patsaat kaadettiin. Persialaisten kirveet\niskivät kuvia, niinkuin ne olisivat olleet eläviä ihmisiä. Kaikilta\ntytöiltä Athene Poliaan pylvästössä iskettiin rikki polvet, niin\nettä yläruumiit suistuivat silmilleen kätkien kasvojensa ikuisen\nhymyn. Päät lentelivät kuin teloittajan miekan tiestä. Niiden vatsat\nhalkaistiin. Kaulaan osunut isku kilpistyi lennättäen sirpaleita.\nKädet, jotka pitelivät omenoita, lyötiin poikki. Marmori luhistui\nrymyten niinkuin sortuva raunio. Mutta verta ei tullut. Nämä olennot,\njoita nyt kaadettiin, olivat vain kuolleita, elottomia esineitä,\njotka vastustelematta vaipuivat kokoon, kauniissa jäykissä silmissään\naina sama utelias hymy.\n\nYli temppelien ja talojen kävi soihtujen voittokulku. Kirveet\nkaasivat, mitä kaadettavissa oli. Sitten heitettiin pikeä ja risuja\npyhäkköihin ja suitsuavat alttarit sytytettiin tuleen, niin että\nliekit vihdoin särkivät kaikki katot. Jumalattaren pyhä öljypuukin\njoutui tulen uhriksi -- vanhan rungon mehu kiehui ja lehdet\nkäpristyivät niinkuin palaneet sormet.\n\nXerxeen vaunut olivat pysähtyneet Athene Poliaan temppelin edustalle.\nHän ymmärsi tulleensa päätemppelin eteen. Ymmärtämättömänä hän\nkatsahti päädyn vahvavärisiä marmorikuvia, nousi sitten vaunuistansa\nja kiipeili yli kaatuneiden patsaiden suurta, suljettua pronssiovea\nkohden.\n\nPersialaiset väistyivät syrjään ja heittäytyivät kasvoilleen\nhänen jalkainsa juureen. Hän löi sauvallansa oveen, mutta se ei\nliikahtanut, ennenkuin kaksi persialaista päällikköä riensi avuksi ja\nsysäsi sen auki.\n\nKuninkaallisessa jalokivikoristeisessa puvussansa, joka oli kuin\nkotelo hänen ruumiinsa ympärillä, Xerxes astui yli kynnyksen ja meni\nyksinään hämärään jumalanhuoneeseen, kunnes odottamattansa silmiensä\nedessä näki sen kaupungin jumalattaren, jota vastaan hän taisteli.\n\nAthene! Itse Pallas Athene siinä oli. Hänen vanha kuvansa, jonka\nnuo hullut kertoivat pudonneen taivaasta. Siinä jumalatar seisoi\njäykkänä, korkeana, liikkumattomana, valtavan suuri nukke, joka oli\nhäntä itseänsä monta kertaa pitempi, veistetty puusta, joka oli\nvanhuuttansa ruskettunut; siitä oli väri lohkeillut, madot olivat\ntehneet siihen reikiänsä, ja kuitenkin se oli majesteetillisen ylevä,\nniin että hänen piti kallistaa päätänsä taaksepäin nähdäksensä sen\npään. Kullalla silattu haarniska, jota käärmeet reunustivat, peitti\nrinnan olkapäiltä alas asti. Kaksi suurta jäykkäkatseista silmää\nkatsoi kauas yli hänen tiaransa. Korkeakypäräisessä päässä oli suuri\ntähkäinen seppele. Selässä riippui helakanpunainen vaippa, ohut\nkuin huntu. Kankeilla jaloillansa hän siinä seisoi uhaten, oikea\nkäsivarsi koholla ja kultainen keihäs suoraan eteenpäin ojennettuna.\nMutta vasenta kättänsä hän nojasi suureen kilpeen, jonka katveesta\nkäärmeenpää väijyen katseli. Matalalla alttarilla kuvan edessä paloi\nyksi ainoa pieni lamppu, joka riippui hopeaisen öljypuun muotoisessa\ntukipuussa.\n\nXerxes katseli sitä kauan. Kunnioitusta ei hänessä herännyt. Hän\nnäki selvästi madonreiät ison nuken ruumiissa. Hän käänsi päätänsä\nja huusi: \"Soihtuja!\" Hän tarttui yhteen niistä, joita hänelle\nojennettiin, ja vei sen palavana puukuvan takana olevaan viittaan.\n\nLiekki lensi nuolaisten pitkin patsaan selkää. Mutta esille liekistä\nastui samassa hetkessä täysissä aseissa oleva olento aivan sen\npatsaan näköinen, jonka hän edessänsä näki. Synnyttikö kuollut\njumalatar elävän? Kultainen aigidi-panssari oli sen harteilla\nniinkuin kulmikas kaulus. Kypärä oli tiukasti päässä, korkea, kaareva\njoutsenenkaula kannatti valtavaa töyhdön koristamaa kypäräpäätä.\nVasen käsi kohotti kilpeä, mutta oikea oli nostettuna kypärään ja\npiti uhaten keihästä valmiina pistoon.\n\nXerxes seisoi kuin lamautuneena soihtu kädessänsä. Ei se ollutkaan\nmikään nukke. Nuo silmät elivät valkeissa kasvoissa. Tämä\nruumis hengitti. Nämä kädet liikkuivat. Keihäänsä olento sysäsi\nhelakanpunaiseen viittaan ja repäisi sen yhtenä ainoana liekkinä alas\njumalankuvan harteilta, se paloi yhtenä ainoana roihahduksena ja jäi\nmakaamaan sinisenä liekkinä lattialle. Sitten hän astui kuvapatsaan\neteen. Säteilivätkö hänen askelensa kuumuutta? Oliko keihään kärki\nvalkoisen hehkuva? Se hipaisi polttaen kuninkaan otsaa. Yksin\nkilvenreunakin näytti hehkuvan. Suojaten hän ojensi kilven alttarin\nyli. Kun hän siirtyi siitä eteenpäin, ei lamppu enää riippunut\nhopeapuussa. Pronssikengissäkö hän käveli? Hänen jokainen askelensa\nkalskahti, ja persialaiset, jotka olivat langenneet kasvoillensa\nmaahan katsellessansa kiellettyä näkyä, tunsivat väreilevän kuumuuden\nhenkäisevän vastaansa, kun nuo jalat astelivat ohitse.\n\nXerxes jäi paikalleen, mutta kääntyi hänen jälkeensä ja näki hänen\netenevän, läpi temppelikammion, kohden ovea, keihäs ojennettuna\nkohden ulkoa pylväiden välitse siintävää sineä.\n\nKahtaalle väistyivät persialaiset hänen tieltänsä, pelon valtaamina\nkatsoen tuota pronssinkalskahtelevaa naista, joka keihäs tanassa\nkulki kohden näkymätöntä päämäärää. Ne, jotka eivät langenneet\nkasvoillensa, tunsivat kuin salama olisi vihlaissut heiltä\nselkäytimen sulaksi. Xerxes yritti huutaa ja käskeä ottaa kiinni\nhänet. Mutta huuto takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen kätensä, joka\njo ojentui, jäi neuvottomana asentoonsa.\n\nNyt hän oli pyhäkön ulkopuolella ja kulki yli silvottujen\nkuvapatsasten, joiden murtopinnat kimmeltelivät aamuauringossa\nniinkuin lumikiteet tuhansin välkkyvin jyväsin. Kuolevat ateenalaiset\nnousivat kyynärpäilleen katsoaksensa hänen jälkeensä. Yksi\nkaatuneista vanhuksista kiskoi silmänsä auki punaisen verivirran\nalta, jonka hyyde peitti hänen näkönsä, ja huusi raikuvalla äänellä:\n\"Athene -- Promakhos!\" ja vaipui sitten maahan ja katse sammui.\n\nHuudon kuuli ja ymmärsi jokainen ateenalainen, jonka korvat vielä\nääniä havaitsivat. Kuolevien muminasta kuului yhäti: \"Athene\nPromakhos -- Athene Promakhos! Athene on taistellut linnansa\npuolesta.\"\n\nNiin, itse Athene asteli yli Akropoliin -- hän, joka yöllä oli\ntähystäen seisonut suurella alttarilla ja johon yksikään barbaari\nei uskaltanut satuttaa kättänsä. Yht'äkkiä hän seisoi pohjoisen\nrinteen muurinharjalla. Aurinko välkkyi hänen panssarissaan ja\nhänen korkeassa kypäränharjassaan, jonka pitkä töyhtö riippui\nhänen selällensä. Pitkin muurinharjaa hän asteli kohden länttä. Ei\nainoakaan persialainen tohtinut ojentaa keihästänsä häntä vastaan, ei\nainoakaan skyyttalainen tähdätä häntä nuolellansa.\n\nLautavarustuksen eteen hän pysähtyi, kääntyi hetkeksi katsomaan\nraastettua linnanpihaa, näki nuoleskelevat liekit ja tupruavan savun.\nSitten hän siirtyi askeleen syrjään ja hävisi syvänteeseen. Ei kukaan\nkiivennyt ylös katsomaan hänen menoansa. Näky oli poissa. Jumalatar\noli jättänyt linnansa. Athenen pyhä lamppu katosi hänen mukanansa.\nAthene Promakhos oli puolustanut pyhäkköänsä. Hän oli pelastanut\nikivanhan kuvansakin. Sillä Xerxeessä heräsi kunnioitus tuota\nolentoa kohtaan, joka niin äkisti oli saanut suojatuksi puupatsaan\npalamasta poroksi. Hän katsoi noita suuria kasvoja, mutta noissa\nkahdessa jäykässä silmässä ei näkynyt katsetta. Ja vielä riippui\nkeihäs korkealla kuninkaan pään yläpuolella; hänestä tuntui, että\nsen kärki vapisi. Pyhät voimat vallitsivat tällä paikalla. Hän kulki\nhitaasti takaisin ulos temppelistä ja antoi oven paukahtaen sulkeutua\njälkeensä. Sitten hän löi sauvallansa oveen ja kielsi ketään\npersialaista sen jälkeen sitä avaamasta. Hän oli ollut jumalattaren\nvieraana hänen omassa huoneessansa. Nyt tällä piti oleman rauha.\n\nHyvillä mielin hän katseli hävitettyä ja poltettua linnaa,\nmissä kaikki, minkä kaataa saattoi, oli kaadettu maahan, missä\nepäjumalankuvat makasivat hänen jaloissansa, nuo kuolleet, pöyhkeät\nkivet.\n\nHän kulki ruhjottujen patsaiden keskitse ja potkaisi halveksien\nsaframinkeltaisilla, smaragdikoristeisilla kengillänsä kaatuneiden\ntyttöjen paksupalmikkoisia päitä, jotka viruivat siinä nenä poikki\nja tuijottivat taivaalle punaisine poskineen ja ikuinen hymynsä\nhuulillaan. -- Kurjaa kansaa, hän ajatteli, nämä ateenalaiset, jotka\ntekevät jumalistansa ihmisiä ja ihmisistänsä jumalia ja asettavat\njumaliensa huoneiden edustalle naisia, koristettuja kuin tanssiin,\nmelkeinpä tanssiviakin, kasvot häpeämättömästi paljaina. Kuinkapa\nvoisivat henget asua sellaisissa paikoissa? Eikä pyhäkkö kuitenkaan\nole haaremi. Me persialaiset kätkemme öiset ilomme ja verhoamme\nnaisemme emmekä aseta niitä nähtäviksi niinkuin orjamarkkinoilla.\nMe kunnioitamme korkeita ja pyhiä asioita ja taivumme näkymättömän\nedessä. Näiden helleenien pitää nähdä kaikki ja antaa kaikelle oman\nkurjan ruumiinsa pieni muoto. Minkälaisia nukkia ja mörköjä ne\npystyttelevätkään ja sanovat jumaliksi ja jumalattariksi. Madonsyömiä\nja hiirenjyrsimiä -- järjettömille lapsille sopivia leikkikaluja.\n\nMutta jotakin jumalallista oli kulkenut ohi hänen silmiensä -- liekin\nleimahdus, kipinä keihäänkärjestä, jotakin mykkää ja liikkumatonta.\nKunnia olkoon niille voimille, joita emme näe ja jotka eivät anna\nitseänsä loukata! Xerxeen silmät kostuivat. Keskellä voitonhumalaa ja\nkostonhimonsa hartaasti odotettua tyydytystä hän tunsi ikävää omaan\nSusaansa. Hänen silmänsä kostuivat -- hän muisti äitiänsä Atossaa,\nKyroksen tytärtä.\n\nXerxes astui alas Akropoliilta katselemaan Ateenaa, ennenkuin\nkaupunki ryöstettäisiin ja annettaisiin tulen ruoaksi.\n\nEnsin hän ajoi torille, missä hän katseli tyranninmurhaajien\nHarmodioksen ja Aristogeitonin kuvapatsaita ja käski kuljettaa ne\nSusaan.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nKlepsydra.\n\n\nEräässä savuavan linnanpihan alaisessa luolassa istui Athene\nPromakhos.\n\nKallionlohkareet olivat kätkeneet hänet hänen hyppäyksensä jälkeen,\nja pitkin kapeita kiveenhakatuita portaita hän oli astunut alas\nklepsydraan. Hämärää luolaa valaisi pieni temppelilamppu, jota hän\noli kantanut suuren pyörökilven suojassa, mutta sitten laskenut\nkädestänsä kaivon reunalle. Pronssikansi oli nostettu aukolta ja\npieni lepattava liekki leikkasi pitkän valojuovan alas syvyyteen.\n\nAthene Promakhos oli ottanut kypärän päästänsä. Hänen tukkansa ei\nollut tyttömäisissä pitkissä palmikoissa. Sen raskas vaaleanpunertava\nrikkaus oli päässä sykeröllä, kypäränkuvun muodon mukaisella. Mutta\nse ei ollut mikään kuva, joka istui leväten klepsydra-luolassa.\nNaisellinen olento se oli, lihaa ja verta. Vielä nuoret kasvot,\nvalkeat öiden valvomisesta, herpautuneet väsymyksestä, katselivat\nsuurin unettomin silmin näkymättömän maailmaa. Hän oli täyttänyt\ntemppelivelvollisuutensa ja pelastanut jumalattaren pyhän lampun\npersialaisten surmanlyönniltä. Piilossa olevassa luolassa eli sen\npieni liekki niinkuin itse jumalattaren kalpea ja sairas haamu. Sen\ntuli lepatti ohuessa sydämessä, mutta lamppu oli öljyä täynnä, hän\noli itse edellisenä yönä pitänyt siitä huolen, vieläpä pelastanut\npienen öljylekytoksen panssarinsa kätkössä, jotta hänellä olisi\nravintoa liekille.\n\nKaivon syvyydessä kuohuu ja välkkyy elävä vesi. Hän kumartuu yli\nreunan, mutta hänen katseensa ei kanna sinne asti, hän vain kuulee\nsen, niinkuin se olisi hänen oman ruumiinsa verta. Täällä hän tahtoo\nistua, kunnes persialaiset ovat poissa, jos ne koskaan Hellaan\njättävät. Mutta jos niiden valta jää pysyväksi, niin hän on näkevä\njumalattaren lampun kuolevan ja itse kuoleva, kun klepsydran vesi ei\nenää voi häntä hengissä pitää.\n\nNyt tuolla yläilmassa maailma sortuu raunioiksi. Viimeinen\nnäky siitä oli temppelien tulimeri. Barbaarit eivät ole mitään\nsäästäneet. Hän näki heidän soihtunsa nousevan yksin linnan\nsuojelusjumalattaren taivaasta pudonnutta kuvaa kohden. Sekin lienee\njo kauan sitten hiiltynyt. Jumalattaren keihäs ei pudonnut suhisten\nalas pysähdyttämään röyhkeitä tunkeilijoita. Eikä Poseidon ajanut\nylös Salamiinlahdesta tuliharjaisilla merihevosillaan ja kolmikärki\nsuunnattuna kohden Ateenan hävittäjiä. Niinkuin pyörremyrsky oli\nbarbaarilauma kulkenut yli Hellaan silpoen ja särkien kaiken\ntieltänsä, ryöstäen mukaansa tahi jaoittaen maahan. Ehkäpä se on\njo saapunut Spartaan ja riehahtanut läpi Taygetos-laakson tappaen\nkaiken elämän, paiskaten sen kallioon, ennenkuin se ennätti päästää\näännähdystäkään.\n\nHän tunnustelee sydäntänsä, niinkuin olisi jotakin hänessä itsessään\nsurmattu.\n\nOlympiankin ne varmaan hävittävät. Pysähdyttävät juhlan, jota kansa\nsurutonna viettää, tuo hullu ja kevytmielinen, niinkuin uhkaavien\naseiden kalske voisi hukkua juhlaleikin pölyyn. Samalla hetkellä,\njolloin barbaarit tulvana kulkevat yli maan, he leikkivät kuin\njärjettömät lapset, juoksevat kilpaa ja pieksävät nelivaljakoltansa\nympäri kilparadan kääntöpatsaita, aivan kuin voisivat paeta kuolemaa\nja orjuutta.\n\nHän muistelee mennyttä aikaa. Kolme olympiadia. Hän näkee jälleen\nedessänsä radan, simpukansekaisella hiekalla peitetyn. Hän\nkuulee lähtöön käskevän huudon, ja hän näkee itsensä juoksemassa\nkuusitoistavuotiasten tyttöjen joukossa, vilisevässä vauhdissa,\ntuulen vilahdellessa hänen lyhyen ihokkaansa villan alle. Hän näkee\njuoksemassa miehen, levollisin, pitkin askelin, miehen sitkeän ja\nkärsivällisen, jota eivät kannusta kilpaveljet, vaan oma sisäinen\nolemuksensa.\n\nToisenkin juoksun hän näkee silmäinsä edessä: hän näkee itsensä\njuoksemassa kuin pakenevan hirven -- ja takaa-ajajan niinkuin\nmetsästäjän, jonka kuuma henkäys pistäen polttaa hänen selkäänsä,\nkunnes hän itse yht'äkkiä kääntyy ja kaatuu hänen syliinsä kädet\nnyrkkeihin puserrettuina ja koko ruumis täynnä vastustushalua.\n\nHänen rintansa kohoilee rauhallisesti nyt, kun hän muistelee tuota\nyhtymystä ärsytetyn jumalan kanssa, suuttuneen metsästäjän, joka\nahmivalla verenhimolla ottaa haltuunsa saaliinsa ja painaa siihen\nvoimansa merkin.\n\nMerkki hänen olemukseensa oli jäänyt niinkuin raivoisan jumalan\nvoimasyleilystä. Ja niinkuin jumalain valtaamat maalliset naiset\nhänkin oli synnyttänyt lapsen. Mutta kohtalo oli sen häneltä\nriistänyt -- ei hylätäksensä sen kuolemaan tahi antaaksensa sen\nkasvaa kaukaisissa seuduissa idolialaisten nymfien keskellä, vaan\nantaaksensa sen kasvaa maailman kovimman kurin alaisena. Hänen pienet\npoikansa olivat kaikista veren siteistä vieroitetut. Isänä heillä oli\nsyssitian kovat kivivuoteet ja äitinä karkeat villamekkonsa. Ruoska\noli heidän holhoojansa. Ei kukaan omainen heitä koskaan syliinsä\nsulkisi. Hän oli päästänyt heidät luotansa, koska heillä ei ollut\nisän käsivarsia leposijanansa, ei kodin aurinkoa lämmitelläksensä\nitseänsä. Kaikki Spartan isät olivat ankaria eivätkä hyväilyjä\ntuhlanneet. Mutta hänen lastensa isä ei edes ollut halunnut nähdä\nniitä. Hän pysyi kaukana niistä, kuin ne olisivat olleet jumalain\nlähettämä rangaistus eikä siunaus. Vain yhden ainoan kerran oli\nhänen kohtunsa maistanut hedelmöittymisen suloa. Oliko se Artemiin\nrangaistus siitä, että hän nuoruuden vallattomuudessa oli astunut\nhänen pyhään lehtoonsa, ottanut jumalattaren kiristämänsä rakkauden\nvalan todistajaksi.\n\nTuhat kertaa suurempi rangaistus oli kuitenkin Hellasta kohdannut,\nkun se ei ollut äidinvelvollisuuksiansa tuntenut, vaan jättänyt maan\nautioksi ja puolustajitta, ja kun kavaltajat olivat myyneet sen ja\nopastaneet barbaarit sen kaikkein pyhimpään. Kaikki olivat pettäneet\nisiensä maan ja jättäneet jumalain pyhäköt vihollisten liekkien\nruoaksi.\n\n... Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli istunut täällä klepsydran\nääressä. Mutta kohta oli öljyastia tyhjä. Silloin sammuisi Athenen\npyhä lamppu ja ikuinen pimeä huuhtoisi pois hänen pyhän kaupunkinsa\nviimeisen muiston.\n\nVain kaksi kertaa hän oli klepsydran pimeästä syvyydestä juonut vettä\nvirvoittaaksensa polttavaa kurkkuaan. Se oli kylmää, mutta se oli\nmaistunut suolaiselta ja katkeralta eikä sammuttanut hänen janoansa.\nEhkäpä hän ei enää näkisi päivän valoa, vaan kuolisi yhdessä tämän\nlampun kanssa. Silloin hän vaeltaisi Hadekseen ja ehkä varjojen\nlukemattomana vilisevästä joukosta tapaisi yhden, jonka hän elämässä\noli kohdannut vain kolme kertaa, mutta jota hän kuitenkin oli\nrakastanut korkeammin kaikkia muita kuolevaisia. Silloin hän pyytäisi\nvarjolta anteeksi pakolla ottamaansa valaa.\n\nEikö jo tämä luola, jossa lampun pieni liekki lepatti aavemaisesti,\nollut Hades? Eikö tuo ollut Lethe, joka solateitänsä solisi\nsyvyydessä hänen allansa, unohduksen lähde, josta hän oli juonut?\nOliko kuolema, iäinen kuolema, muuta kuin kaiken unohdus? Ja eikö\nhän jo ollut unohtanut kaiken, mitä oli kaupunkiin jättänyt:\njumalattaren, jota oli palvellut, linnan, jonka liekit olivat\nnielleet -- kaiken -- kaiken -- vain ei yhtä ainoata nimeä. --\nOmaansa hän ei enää muistanut.\n\nVarjoko hänen sivullensa kuin varkain ilmestyi? Hän oli kuullut\njonkun tulevan alas kivisiä portaita, ikäänkuin laahustaen ja\nkuitenkin keveästi -- vaeltavan varjon, painottoman, mutta kuitenkin\nsurua täyden. Kauan hän oli tuntenut sen takanansa. Persialainen ei\nolisi voinut hänen kätköänsä löytää. Joku varjo se lienee ollut, jota\nveti puoleensa syvän, kylmän kaivon yö.\n\nHän avasi silmänsä ja katsoi ylöspäin. Siinä seisoi varjo: perin\nvanha mies, valkeata tukkaa ja partaa, suuret, verhokatseiset silmät\ntuuheiden kulmakarvain alla, jotka olivat kuin kaksi lumiharjannetta\nkahden järven rannalla, ja vielä vereväntuore suu keskellä parran\ntalvista viidakkoa.\n\nKauan he katsoivat ääneti toisiansa niinkuin kaksi mykkää varjoa,\njoiden kielet ovat kuihtuneet suussa. He kuuntelivat ja kuulivat kuin\nkielten soivan klepsydran sisältä. Ja vihdoin nousi ääni keskeltä\nväräjävän hämärän, joka heitä ympäröi.\n\n\"Kuka olet, nainen? Ja mitä teet täällä?\"\n\n\"En tiedä sitä\", vastasi hän. \"Olen unohtanut kaiken.\"\n\n\"Vain murrettasi et ole unohtanut, joka sanoo samaa kuin pukusikin,\nettä olet maan tyttäriä. Kenen ovat nämä aseet?\" hän kysyi edelleen\nja otti keihään käteensä. Sen yläpäässä oli koukku, hän ripusti\nkypärän siihen ja laski sen kaivoon.\n\n\"Jos klepsydrassa vielä on vettä Hellaan lapsille, niin ei ole\njumalainkaan armo vielä lopussa\", sanoi hän ja antoi keihään hiljaa\npainua syvyyteen. Kuului loiskahdus ja pian senjälkeen hän varovasti\nveti vettätäyden kypärän takaisin.\n\n\"Juo\", sanoi hän ja ojensi hänelle kypärän. \"Tahi jos sinulla on\nnälkä, niin ota tämä kourallinen viikunoita, jotka juuri tänä päivänä\nolen poiminut Kolonoksen kauniisti viheriöivän Demeterin poltetun\ntemppelin äärestä.\"\n\nNainen pyyhkäisi otsaansa. Tuo kirkas, pyöreä ääni täytti hänet\nelämällä ja ikäänkuin valoi verta hänen muistiinsa.\n\n\"Meedialaiset?\" kysyi hän. \"Meedialaiset?\"\n\n\"Niin. Meedialaiset ovat täällä vielä\", vastasi vanhus. \"Niitä\nvilisee Faleronin rannalla, katsellen laivojansa, jotka purjehtivat\nkohden Salamista. Siellä on taistelu tapahtuva -- jospa Themistokles\njohtaisi sen voittoon! Linna tässä päällämme on autio. Tuli on\nsyönyt mitä saattoi. Minä seisoin palopaikoilla ja katselin merelle.\nLaivat työntyivät laumana kohden Salamista, niinkuin lokit kohden\npesimäpaikkojaan. Ne ovat teroittaneet nokkansa. Laivankärjet\nvälähtelevät ja uppoavat laivankylkiin. Suurkuningas asettuu\nistumaan Faleronin rannalle, kirjurit ympärillänsä, ja on katseleva\npersialaisten urotöitä.\"\n\nVanhus istuutui kaivonreunalle ja joi Athenen kypärästä. Kumpikin he\nkuuntelivat kauan ääneti, mutta ei hiiskahdustakaan tullut ulkoapäin\nja vain klepsydran veden solina kuului hiljaisessa luolassa.\n\n\"Sano minulle, kuka olet, Ateenan nainen\", sanoi hän vihdoin.\n\n\"Minä en ole Ateenasta\", vastasi hän. \"Mutta ei kukaan Lakedaimonissa\nenää muista minun nimeäni.\"\n\n\"Kuinka sitten olet tullut tänne Eurotaan rannoilta?\"\n\n\"Pyhyydenloukkauksen tähden lähdin maastani. Vuosikaudet olen\npalvellut jumalatarta tuolla ylhäällä. Päivin ja öin vartioin hänen\npyhää lamppuansa ja pelastin sen persialaisten käsistä. Tuossa on\nlamppu, niinkuin näet.\"\n\n\"Sinä olet hyvin palvellut jumalatarta. Mikä on pyhyydenloukkauksesi?\"\n\n\"Minä rikoin neitseellistä Artemista vastaan. Tahdoin olla vaimo,\nmutta minusta tuli vain äiti.\"\n\n\"Etkö ole ollut naimisissa?\"\n\n\"Olen, mutta en ole koskaan tuntenut miestäni.\"\n\n\"Onko hän kuollut?\"\n\n\"Minä en tiedä.\"\n\n\"Oliko hän lakedaimonilainen?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Oliko hän mukana porttien taistelussa?\"\n\n\"Minä en sitä tiedä. Kuka tuntee kaatuneet?\"\n\n\"Minä olen paluumatkalla kotiin Spartaan, ja minulla on heidän\nnimensä kirjoitettuna. Oma poikani oli niiden joukossa.\"\n\n\"Tiedätkö, että hän oli siellä?\"\n\n\"Minä luin hänen ruumiinsa haavat.\"\n\n\"Sinä tunsit hänet?\"\n\n\"Tunsin. Ja oli hänellä nimensäkin pienessä nahkapalasessa.\"\n\n\"Oliko pojallasi ihopiirroksia ruumiissansa?\"\n\n\"Ei ollut. Oli vain suikale hirvennahkaa hänen sydämellänsä.\nPersialaiset olivat antaneet hänen pitää sen. Sillä se ei ollut\nmikään koristus. Se on melkein kuin vyö. Ja siinä on hänen nimensä\npiirrettynä yhteen hänen vaimonsa nimen kanssa.\"\n\n\"Vaimonsako?\" kysyi nainen kiihtyneenä.\n\n\"Niin, niin siinä on\", vastasi Hermofantos ja otti viittansa poimusta\nkapean ja kurttuisen vyönsuikaleen.\n\nNainen sieppasi sen häneltä, kiersi sen auki ja piti sitä aivan\nöljylampun pienen värisevän liekin vieressä. Veri sai hänen valkeat\nkasvonsa hehkumaan, kun hän luki: \"Minä arkadialainen Narkissos,\nEufranorin poika, vannon Artemiin pyhäkön ääressä...\"\n\nHänen silmänsä sulkeutuivat, hänen kätensä vaipuivat.\n\nHermofantos sanoi hiljaa:\n\n\"Se on niinkuin veljeysvyö kahden ihmisen välillä, jotka toisillensa\nlupaavat samaa.\"\n\nNainen nyökkäsi, käänsi suikaleen helmassansa ja luki silmät\nsuljettuina: \"Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär,\nvannon Artemiin pyhäkön ääressä, että otan miehekseni arkadialaisen\nNarkissoksen, Eufranorin pojan... Jumalatar on kuullut sen\", lisäsi\nhän kuiskaten itkevin äänin.\n\nKyyneliä tippui hänen silmistänsä. Hän tarttui rintoihinsa ja änkytti:\n\n\"Tämän vyön sinä löysit Thermopylaista?\"\n\nHermofantos vastasi:\n\n\"Nikarete, hänen oikea kätensä pusersi sitä hänen sydäntänsä vasten.\"\n\nÄäneti he istuivat yhdessä käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Hermofantos\ntunsi itsessänsä, milloin aurinko laski, hapuili ulos ja haki\nhetkisen perästä Nikareten.\n\nHe nousivat ylös, jotta saattoivat katsella yli Akropoliin. Kuului\nmelua ja pauhua Faleronista. Miehiä tuli juosten ja hyökkäsi ylös\npropylaioja. Eräs ateenalainen juoksi aukean poikki, paiskasi\npersialaisen kilven vasten särkyneitä pylväitä ja vuodatti\nvoittohuutoonsa koston ja lohdutuksen sanoman jumalattarelle:\n\n\"Voitto! Voitto! Meedialaiset Salamiin edustalla tuhottu --\nEleusiista hamaan Psyttaleiaan. Voitto! Salamis! Voitto!\"\n\nAuringon laskiessa Nikarete kantoi jumalattaren aseet takaisin\npyhäkköön ja ripusti lampun puukuvan eteen, johon liekit eivät olleet\nkoskeneet.\n\nHermofantos meni Athenen pyhän öljypuun ääreen. Se oli palanut\njuureen saakka, mutta siitä oli puhjennut pitkä vesa ja siihen\ntuoreita hopeanharmaita lehtiä.\n\n\n\n"]