[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNnO4b0k4UBasXiTt_K7qaatjSIm6sLfAbV3uKx_33s8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1704,"Hänen isiensä jumala","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1704-london-jack-hanen-isiensa-jumala","1704__London_Jack__Hänen_isiensä_jumala",null,"romaani",[],[15],"amerikkalainen","fi",1901,1921,17408,107655,false,56491,[24,25],"Short stories","United States -- Social life and customs -- 20th century -- Fiction",[27,28,29],"American Literature","Historical Novels","Novels","\"Hänen isiensä jumala\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story unfolds in the untamed wilderness of North America during a time of cultural clash between indigenous peoples and European settlers. The narrative explores themes of survival, identity, and conflict, focusing on the character Baptiste Punainen, a half-breed caught between two worlds, as he grapples with loyalty to his heritage and the encroaching presence of white settlers.  The opening of the novel immerses the reader in a vivid, harsh environment where the battle for survival is a daily reality. It introduces a rich tapestry of life in the wilderness, detailing both the struggle of the indigenous tribes and the tumultuous tensions with the invading white settlers. As the tale begins, Baptiste Punainen shares his turbulent past and the emotional scars of betrayal. He reflects on his experiences with both his indigenous community and the white world, setting the stage for a narrative steeped in allusions to love, loss, cultural identity, and the pressing threat of violence that looms over their societies. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kare, Aito",202,"Viiden kertomuksen kokoelma sijoittuu Klondiken kultaryntäyksen aikaiseen Alaskaan ja Yukoniin. Novellit kuvaavat valkoisten uudisraivaajien ja alkuperäisväestön kohtaamisia sekä karua eloonjäämistaistelua pohjoisessa erämaassa.","Jack Londonin 'Hänen isiensä jumala' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1704. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÄNEN ISIENSÄ JUMALA\n\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut\n\nAito Kare\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nMinerva Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHänen isiensä jumala.\nPohjolan tytär.\nTeiden erotessa.\nNaisen kestävyys.\nSuuri kysymys.\n\n\n\n\n\n\nHÄNEN ISIENSÄ JUMALA.\n\n\nI.\n\nKoskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, -- meluisten\nhuvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin\ntaistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset\nja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta -- ja\ntässä oli pääsyy, -- sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä\näärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin\nvaliten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla\nhellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia\ntakaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja\npäälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan,\ntaistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan\nmielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa\nruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi\nläheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä\naavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat --\nvaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa\nilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin,\nkaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä;\ntaistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin.\nNoidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät\nsotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta\nturhaan. Kuni vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä,\ntunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, sousivat yli\njokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat\nlatua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli\nmonta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä\ntienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen\nsaakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän\nveljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he\ntulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty\naika ja tehtävä on täytetty.\n\nOli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia\npilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne\nosoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo\nsekaantuivat niin, että yötä ei ollut, -- päivä yhtyi päivään.\n\nYukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään\nloppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen\nyläpuolella.\n\nHidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä\nruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista\nhihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt\nvitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu.\nLäheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului\nkalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi\npyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän\njaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa\nyhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.\n\nToisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri,\njonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri.\nYmmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä,\nniin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen\nhallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta\nteltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, -- veneille. Toisesta\nteltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava\nlaulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, -- puoliverinen ja\nvalkoinen.\n\n-- Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni\non niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt\nraskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa.\nKuulkaa!\n\nPuoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.\n\n-- Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, -- yhtä\nvalkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja\ngentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran\nhaluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että\nasuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli\nvalkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli\npaljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa\nkeskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että\ntytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa\nja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.\n\n-- Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin\nedessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia\nsanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi\neikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut\nsyntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti\nminut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla\nsyytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta,\njonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa\nkirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä,\nveljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes\nolin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen.\nSilloin käännyimme tyttä ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei\nmeitä siis vihitty, -- se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan\nniinkuin uskollinen poika.\n\n-- Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei\nyksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta,\noli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän.\nSen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään\nnäyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se\nnousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien\nalla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut _sitä_,\nmutta _se_ istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan\ntoisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi _se_\nhänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta\nhengityksestään. -- Sitten synnytti hän minulle lapsen -- tytön, ja\nkuoli. Menin silloin äitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen\nimettäjälle. Mutta käteni olivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon\nansiosta olivat ne ihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi\netsiskeli minua, mutta äitini veli, joka silloin oli päällikkönä,\npiilotti minut antaen minulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme,\ntyttäreni ja minä, Hudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia,\nja kysymykset, joita he tekivät, olivat harvalukuisia. Minä\ntyöskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes\ntyttäreni kasvoi naiseksi, -- pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.\n\n-- Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja\najatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies.\nHänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän\nkiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti!\nHän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi... te\nymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan\nvalkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja -- hän kuoli.\n\n-- Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat.\nIntiaanit ja valkoiset katselivat minuun vaieten ja minä tunsin kauhua\ntietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin\nruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä\nhuolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät\netemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli\nasia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta, ja he ihmettelivät,\nettä olin niin rauhallinen.\n\n-- Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin\nnyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta ne\neivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin.\nHän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon\nasettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen,\nettä vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on\nhänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän\noikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi,\nettä voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili\nminua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja... minä menin hänen\nruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen\njumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo. --\nAlempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä poistuin\nSuuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli\nValkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä\npäivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen\nisäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä\nihmiset -- minun kansani -- ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on\nheidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja\nheidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun\nheille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme.\nEmme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee\nteidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne... Ja tietäkää --\njokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä\nkieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille\nhyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä\npikemmin, sitä parempi itsellenne.\n\n-- Minä en ole vastuunalainen veljistäni -- sanoi toinen mies täyttäen\najatuksissaan piippunsa.\n\n-- Mutta minä tunnen teidän rotunne, -- vastasi puoliverinen. -- Teidän\nveljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä.\nAjallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei\ntapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja\nkaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.\n\nHay Stockard -- jänkki -- katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli\nhämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa\nHudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen\nsuunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.\n\n-- Siis Yukon laskee Beringin mereen? -- kysyi hän.\n\n-- En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte\nmennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin\nveljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä\nsotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä,\nBabtiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan\npäällikkö.\n\n-- Mutta jos minä en menisi alas venäläisten enkä takaisin veljieni\nluo?\n\n-- Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo,\nvalkoisten miesten jumalan luo.\n\nPunainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä.\nBaptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin\nomaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.\n\n\nII.\n\nHay Stockard kirosi karkeasti ja voimakkaasti. Hänen vaimonsa kohotti\nkatseensa padoista ja kupeista silmäten terävästi pitkin jokea. Vaimo\nosasi eroittaa miehensä mielenlaadun niistä kirouksista, joita tämä\npäästeli. Hän ymmärsi tämän tapauksen ansaitsevan huomiota. Pitkä\nruuhi, auringossa välkkyvine airoineen, tuli poikki joen ja ohjasi\nrannalle. Hay Stockard silmäili sitä huolellisesti... Kolme soutumiestä\nojentautui ja kumartui, kumartui ja ojentautui säännöllisessä tahdissa;\nmutta punainen vaate, joka oli kääritty yhden miehen pään ympäri,\nkiinnitti hänen huomiotaan.\n\n-- Bill! -- huusi hän. -- Hei, Bill!\n\nKömpelö, jättiläismäinen olento näyttäytyi toisesta teltasta\nhaukotellen ja hieroen silmiään. Nähdessään kummallisen veneen karkkosi\nhänestä heti uni.\n\n-- Oh, helvetti! Piruko niitä tänne kiikuttaa?\n\nHay Stockard pudisti päätään yrittäen ottaa kiväärin.\n\n-- Parasta ampua hänet, -- sanoi Bill. -- Tuo varmasti turmelee meiltä\nkaiken, jos laskemme hänet tänne.\n\nMutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen keinon ja pidätti Billiä.\nKaksi intiaania hyppäsi rannalle ja ruuhesta astui maihin valkoinen\nmatkustaja, eroten toisista silmiinpistävän päähineensä vuoksi.\n\n-- Paavali Tarsolaisen tapaan tervehdin teitä. Olkoon rauha ja Jumalan\narmo kanssanne.\n\nHänen ilmaantumisensa vastaanotettiin jurolla vaiteliaisuudella.\n\n-- Hay Stockard, jumalankieltäjä ja syntinen, tervehdin teitä.\nSydäntänne hallitsee mammona, järkenne on pahan hengen vallassa,\nteltassanne on nainen, jonka kanssa teillä on rakkaussuhde; näistä\nsynneistä käsken minä, Jumalan lähettiläs, Sturges Owen, teitä\nkääntymään, katumaan ja puhdistautumaan.\n\n-- Jättäkää nuo lorunne! -- keskeytti Hay Stockard suuttuneena, --\ntiedättekö, että Baptiste Punainen on tuolla? -- ja hän osoitti\nkädellään intiaanien leiriin.\n\nSturges Owen, maailman valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen\nreunalle ja käski saattajiensa tuoda leiritarpeet.\n\nStockard seurasi häntä.\n\n-- Kuulkaapas, mitä sanon teille, -- sanoi hän tarttuen\nlähetyssaarnaajan olkapäähän. -- Pidättekö omaa nahkaanne suuressa\narvossa?\n\n-- Elämäni on Herran kädessä ja minä teen vain Hänen työtään Hänen\nviinitarhassaan, -- vastasi mies juhlallisesti.\n\n-- Oh, jättäkää tuo! Mitä pidätte kidutuksesta?\n\n-- Tapahtukoon Herran tahto.\n\n-- Hyvä on, te löydätte sen täältä, mutta minä annan aluksi teille\nneuvon. Ottakaa se vastaan tahi ei, niinkuin haluatte. Jos te jäätte\ntänne, niin te tulette kukistetuksi. Ettekä te yksin, vaan mekin, Bill,\nvaimoni...\n\n-- Vaimonne ei usko pyhään evankeliumiin...\n\n-- Enkä minä. Te tuotatte kärsimyksiä ei vain itsellenne, mutta myöskin\nmeille. Viime talven palelin yhdessä kanssanne, niinkuin hyvin\nmuistatte, ja tiedän teidän olevan hyvän miehen. Jos katsotte\nvelvollisuudeksenne kääntää pakanoita, niin hyvä on, mutta älkää\nunohtako mahdollisia seurauksia. Tämä mies -- Baptiste Punainen -- ei\nole intiaani. Hän on samaa juurta kuin mekin. Yhtä päättäväinen kuin\nminäkin ja yhtä itsepäinen uskonkiihkossaan kuin te. Kun te molemmat\nkohtaatte, niin en sekaannu asiaan, vaikkapa joutuisinkin suoraa päätä\nhelvettiin. Ymmärrättekö? Seuratkaa neuvoani ja matkustakaa. Jos\nlähdette alas, tulette venäläisten luo. Heidän keskuudessaan on\nkreikkalaiskatolisia pappeja, jotka auttavat teitä pääsemään yli\nBeringin merelle -- sinne mihin Yukon laskee, -- ja sieltä ei ole\nvaikea palata sivistyneisiin oloihin. Kuulkaa minua ja matkustakaa\ntäältä mahdollisimman nopeasti.\n\n-- Se, jonka sydämessä asuu Herra ja jonka kädessä on evankeliumi, ei\npelkää ihmisten eikä saatanan juonia, -- vastasi lähetyssaarnaaja\njuhlallisesti. -- Minä tapaan tämän miehen ja koettelen käännyttää\nhänet. Yksi kadonnut lammas, joka palautetaan kirkon helmaan, on\nsuuremman arvoinen kuin tuhannen pakanaa. Se, joka on voimakas pahassa,\nsaattaa tulla suureksi myöskin hyvässä, siitä on Saulus esimerkkinä:\nLähtiessään Damaskon tielle vangitsemaan kristittyjä hänen korviinsa\nkaikui Pelastajan ääni: \"Saulus, Saulus, miksi vainoot minua?\" Siitä\nhetkestä astui Paavali Herran puolelle ja tuli suureksi sielujen\npelastajaksi. Samoinkuin Paavali Tarsolainen työskentelen minäkin\nHerran viinimäessä ja kärsin kidutusta, loukkauksia, pilkkaa ja vainoa\nrakkaudesta Häneen.\n\n-- Tuokaa pieni teepussi sekä vesikattila, -- huusi hän venemiehilleen;\n-- ja älkää unohtako hirvenlapaa ja paistinpannua.\n\nKun hänen miehensä saapuivat rantaäyräälle, laskeutuivat he kaikki\nkolme, leiritarpeet selässä ja käsissä, polvilleen ja kiittivät Jumalaa\naavikon ja joen yli onnellisesti suoritetusta matkasta. Hay Stockard\nkatseli näitä menoja epäillen ja pilkallisesti; mikään juhlallinen tahi\nromanttinen ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Samaan aikaan\nilmestyi Baptiste. Huomaavaisesti katseli hän kaikkea tätä muistellen\ntyttöä, joka jakoi hänen kanssaan vaivat vuorilla ja metsässä sekä\ntytärtään, joka makasi jossakin synkän Hudsonin lahden rantamilla.\n\n\nIII.\n\n-- Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakkaan sitä, en\nhetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän\nasioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.\n\nHay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin\nsydämensä karkean siveysopin.\n\n-- Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua\nnytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia\nikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa\nrotua -- hän on valkoinen -- ja... ja minulla ei ole oikeutta ostaa\nomaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.\n\n-- Olkoon niin, -- vastasi Baptiste Punainen. -- Minä osoitin teille\narmoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja\ntapahtuu toinen tahi toinen, -- joko minä tapan teidät tahi te\nkiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä\nrauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina\nlapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat\nvallanneet teidän ruuhenne.\n\nHän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaalelivat vedessä kuljettaen\nruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman,\nkiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.\n\n-- Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa!\nSanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.\n\nHay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla\noli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan\nympärillä oleviin ihmisiin.\n\nBaptisten viimeisten sanojen aikana tuli paikalle pappi.\n\n-- Minä en pelkää, -- sanoi hän. -- Herra pitää minua kädessään ja olen\nyksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko\nsiirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä\noikealle tielle.\n\n-- Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, -- kuiskasi Bill\nvanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptisteen. Tehkäämme\nhänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.\n\n-- Ei, -- sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme\nkeskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on\nkäyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa\nsanaani.\n\n-- Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole\nepäilystäkään.\n\n-- Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua\nkunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle\nlähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?\n\n-- Ei, ei -- venytti Bill epämääräisesti.\n\n-- Et siis halua!\n\nBill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen\nodotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.\n\n-- Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä\nKoyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa,\nenempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija,\nniinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka\ntapauksessa tullut olinpa minä täällä tahi en. Mutta kun hän on nyt\ntäällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua\nkuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne\nhiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen.\nTotta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne...\n\n-- Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän\nkorvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä\nmuukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.\n\nStockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen\nläksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan\nja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat\nhakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä\nrintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti\nja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin\nvahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun,\nvalitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois\npensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien\näänet, jotka rohkaisivat väkeä.\n\n-- Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, -- valitti Bill\nheidän kirveet olalla palatessaan takaisin.\n\n-- He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.\n\n-- Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.\n\nBill otti kirveen asemesta kiväärin.\n\nEräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli\nselvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.\n\n-- Onko kaikki kunnossa? -- kysyi hän.\n\nStockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan\npaikkaan ja antoi merkin.\n\nBill laukaisi.\n\nPoppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas\nulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.\n\n-- Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, -- huomautti Bill\nladatessaan pyssyään. -- Vannon osaavani häntä silmien väliin.\n\n-- Älä tee sitä, -- virkkoi Stockard pudistaen päätään alakuloisesti.\n\nBaptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan,\nmutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet\nhyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen\npakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon\nvallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo\nyhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen\nuskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi\noikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli\nsuurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet\nvaltasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen\nseuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa\njääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois\naironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät\nolleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan,\njoka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta\nrakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen\nurhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun\ntaas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista\nesikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta\nrakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he\neivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä\nhäpeän hinnalla.\n\nLähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän\nryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta\nvaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.\n\n-- Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran\ntahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu.\nKuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä?\nTapahtukoon Herran tahto!\n\nBill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti.\nSitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin\nseuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he\nosaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.\n\n-- Tuokaa lähetyssaarnaaja tänne, -- käski hän Billiä.\n\n-- Nyt, -- määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, --\ntehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.\n\nSitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billylle. -- Eihän saata\ntietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani\njärjestykseen.\n\nNainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä\nmenoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli\nStockardin vaimo ensimäisestä päivästä lähtien, kun he olivat yhtyneet.\nLäsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä\nkiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle vastaukset ja\nkun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän naisen sormen\noman sormensa ympärille.\n\n-- Suudelkaa morsianta! -- käski Bill. Sturges Owen oli liian\nmasentunut vastustaakseen.\n\n-- Nyt ristikää lapsi.\n\n-- Kaikkien sääntöjen mukaan, -- määräsi Bill.\n\n-- Uudelle tielle on otettava mukaan kaikki tarpeellinen, -- huomautti\nisä ottaessaan lapsen äidiltä. -- Työskentelin kerran Kalliovuorilla ja\nminulla oli kaikkea muuta, paitsi ei suoloja. Ei ole milloinkaan sitä\nunohdettava. Ja jos nainen ja lapsi joutuvat yöllä vangeiksi, he voivat\njoutua ruuaksi intiaaneille.\n\nKuppi täytti kastemaljakon virkaa ja menojen loputtua vietiin lapsi\nvaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen taa. Tehtiin tuli ja\nalettiin valmistaa illallista. Aurinko näkyi pohjoisessa laskeutuen\nlikemmäksi taivaanrantaa. Taivas tällä suunnalla oli veripunainen.\nVarjot pitenivät, valo sammui ja metsän pimeydessä elämä hiljalleen\nvaimeni. Vieläpä lintujenkin äänet joella alkoivat hiljetä ja yö\nsaapui. Mutta intiaanien luona melu vain kasvoi, lyötiin rumpuja ja\nlaulettiin villejä sotalauluja. Mutta kun aurinko katosi taivaanrannan\ntaa, lakkasi melu. Ympärille laskeutui puoliyön hiljaisuus. Stockard\nlaskeutui polvilleen ja alkoi katsella hirsien välitse.\n\nLapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui\nitkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä,\nloputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja\nnäyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat.\nHeille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden\nheittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsensa\npuoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.\n\nTaistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden\npeittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli\nrintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi\ntelttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard\nhallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä\nkoiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen\nvoimakkaasti hirttä vasten.\n\nVillien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä\nnuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään.\nKahdesti syöksyivät intiaanit häneen ja kahdesti ajoi hän heidät\nkirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä jaloillaan,\nkuolleita, ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi nääntyneenä\nkirveeseensä.\n\n-- Vannon kautta sieluni! -- huusi Baptiste Punainen. -- Sinä olet\nmies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.\n\nStockard pudisti kieltävästi päätään.\n\nSturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli\njäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua\nsinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja\nnuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä,\nlannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja\nhän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä\nkuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta,\neikä hän, Georg Owen.\n\nHän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja\nhänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut\nhänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi\ntällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges\nOwen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi\npäättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa,\neikä hänellä ollut sielun voimaa.\n\n-- No, missä on nyt sinun Jumalasi? -- kysyi puoliverinen.\n\n-- En tiedä. -- Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka\nvastaa katkismustaan.\n\n-- Mutta sinulla on Jumala?\n\n-- Oli.\n\n-- Entä nyt?\n\n-- Ei ole.\n\nStockard kuivasi veren silmistään ja hymyili. Lähetyssaarnaaja katsoi\nhäneen uteliaasti. Siihen, mitä tapahtui, hän ei ottanut osaa. Hän oli\nkatsoja -- matkan päässä. Baptisten sanat ulottuivat juuri hänen\nkorviinsa.\n\n-- Hyvin hyvä. Katsokaa, tämä mies menee vapaana, eikä hänelle saa\nmitään pahaa tapahtua. Menköön hän rauhassa. Antakaa hänelle ruuhi ja\nruokaa. Menköön hän venäläisten luo ja kertokoon heidän papeilleen\nBaptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole mitään Jumalaa.\n\nHe veivät hänet hiukan etemmäksi, missä seisahtuivat katsomaan, kuinka\nmurhenäytelmä loppuisi. Puoliverinen kääntyi Hay Stockardiin.\n\n-- Täällä ei ole Jumalaa -- toisti Baptiste.\n\nToinen hymyili vastaukseksi. Eräs nuorista sotilaista otti keihään\nvarustautuen iskemään.\n\n-- Onko sinulla Jumala?\n\n-- On, minun isieni Jumala.\n\nBaptiste Punainen antoi merkin ja keihäs lävisti Stockardin rinnan.\nSturges Owen huomasi norsunluukärjen pistävän esiin selästä, näki\nmiehen horjuvan, hymyilevän ja kuuli katkeavan keihään äänen, kun mies\nkaatui. Silloin lähti hän alas jokea viedäkseen venäläisille tiedon\nBaptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole Jumalaa.\n\n\n\n\nPOHJOLAN TYTÄR.\n\n\n-- Te olette -- kuinka sanoisin -- laiska ihminen ja haluaisitte saada\nminut vaimoksenne. Se ei ole hyvin. Ei, ei koskaan laiska mies tule\nminun miehekseni.\n\nNäin puheli Joy Molineau Jack Harringtonille, ja viime yönä oli hän\npuhunut samoin Louis Savoy'lle, mutta ranskaksi.\n\n-- Kuulkaa, Joy!\n\n-- Ei! Ei! Miksikä kuuntelisin laiskoja ihmisiä? Tämä ei ole kaunista:\nkäytte luonani, koetatte voittaa suosiotani, ettekä tee mitään. Kuinka\nte voitte hankkia elatusta perheellenne? Miksi teillä ei ole\nkultahiekkaa? Onhan monilla muilla sitä liiaksikin.\n\n-- Minäkin olen työskennellyt ahkerasti, Joy. Joka päivä olen ollut\ntiellä tahi joella. Palasin juuri nyt. Koirani väsyivät. Toiset ovat\nonnellisia ja löytävät paljon kultaa, mutta minä -- minä en ole\nonnellinen.\n\n-- Oh! Mutta kun se mies, muistatteko, Mc Cormack, intiaanivaimonsa\nkanssa löysi kultaa Klondykesta, te ette menneet. Toiset menivät ja\novat nyt rikkaita.\n\n-- Tehän tiedätte, että suoritin etsiskelyjä Tananan yläjuoksun\nvarsilla enkä tiennyt Eldoradosta ja Bonanzasta mitään ennenkuin oli\nliian myöhäistä.\n\n-- Ne ovat vain verukkeita, te ainoastaan -- miten sanoisin --\nkierrätte asiaa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Olette laiska. Ette viitsi työskennellä. Eldorado-joella on eräs\nhyvin rikas valtaus. Eräs mies löi sinne paalunsa ja lähti pois, eikä\nkukaan tiedä, minne hän on joutunut. Kuuteenkymmeneen päivään ei kukaan\nsaa oikeuksia tähän valtaukseen. Senjälkeen toiset miehet, paljon\ntoisia miehiä, lähtevät matkalle tuulen nopeudella saadakseen ennen\nmuita valtauspaperit. Heistä tulee rikkaita. He voivat hankkia\nperheelleen elatuksen.\n\nHarrington oli hyvin innostunut, mutta peitti sen ja kysyi\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Koska on määräaika?\n\n-- Puhuin tästä asiasta Louis Savoy'n kanssa -- jatkoi tyttö\nkiinnittämättä huomiota kysymykseen. -- Luulen hänen voittavan.\n\n-- Vieköön hänet piru!\n\n-- Niin, hän puheli minulle: -- Joy, minä olen vahva, minulla on hyvät\nkoirat. Minulla on hyvät keuhkot. Koetan voittaa. Sitten te menette\nkanssani naimisiin? Ja minä sanoin hänelle... sanoin...\n\n-- Mitä te sanoitte?\n\n-- Sanoin: \"Jos Louis Savoy voittaa, tulen hänen vaimokseen\".\n\n-- Mutta jos hän ei voita?\n\n-- Silloin ei Louis Savoy tule, niinkuin sanotaan, minun lapsieni\nisäksi.\n\n-- Mutta jos minä voitan?\n\n-- Te? Ha, ha! Ette ikinä.\n\nVaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy\nMolineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän\noli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut\npoikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla\ntavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat,\nkasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi\nsellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen\najokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang\nasetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.\n\n-- No, mutta jos minä voittaisin? -- tutki Harrington.\n\nTytön silmät siirtyivät koirista ihailijaan ja päinvastoin.\n\n-- Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa,\nrupeammeko hänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?\n\nWolf Fang teroitti korviaan ja haukkui Harringtonia.\n\n-- Hyvin kylmä, -- lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella\nepäjohdonmukaisuudella nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.\n\nHänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen\nälykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja\nkärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.\n\n-- Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! -- huudahti tyttö hypäten rekeen ja\nkoirat lähtivät. -- Hei!\n\nNe kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa\nalta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort\nCudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.\n\n-- Ah, te herra Laiskuri, -- huudahti hän, -- Wolf Fang, sano hänelle\n\"kyllä\", jos hän voittaa.\n\nPian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja\nennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta\nviimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineaun vaali. Asukkaat\njakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin\nsiihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi.\nAlkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi\nkilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä\nvoitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin\nmiljoonan dollaria.\n\nKun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle\nCity ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia,\nlukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy,\nsuorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet\nvallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi\nkaikkein kultarikkaimpia paikkoja -- Eldorado.\n\nOlaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti\nmerkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori\npoliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä\nForty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli\noikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt\ntekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen\nluetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä\nvaltausta, jossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain\nlapiota ja huuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen,\nsillä laki määräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä\nlailliseen ilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, -- tämän ajan\nkuluessa oli paaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf\nNelsonin katoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia\nvoidakseen kiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.\n\nMutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat\nponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä\nJack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka\nolisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata\nmailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä\nkertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä\nvaljakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia\nvarten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita\neläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin\nsuuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin\nkääntyivät kaikkien katseet Joy Molineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan\nkoko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko\nChilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut\nvertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä\nvaljastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään.\nEnemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle\nkilpailijalle koiransa, -- mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet\nlöysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut\nhyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.\n\nMutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin, niin luotuja,\nettä he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen\nhienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin\nlaita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja\ntunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Evan\ntyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa\nturkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta\nkaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen, eikä hän sen\nvuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki heidän\nkanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä\nkäsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain\navoimet kortit, niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli\nviattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä\njohtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.\n\nNoin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin\nja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi\naikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen\nmääräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he\nkohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita\nkilpailutien varrelle.\n\nKaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä\nomia valjakoitaan -- ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän,\ntoisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot\nviimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että\nasukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin\narvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin.\nViimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon\nMc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty\ntointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen\nHarringtonin valjakon eteen.\n\n-- Louis Savoy parka! -- puhelivat ihmiset, mutta Joy Molineau väläytti\nvain mustia silmiään ja palasi takaisin isänsä majaan.\n\nOli puoliyö. Olaf Nelsonin valtaukselle oli kokoontunut muutamia satoja\nturkiksiin puettuja miehiä, he eivät välittäneet kuudenkymmenen asteen\npakkasesta, vaan olivat jättäneet lämpimät vuoteensa ja asumuksensa.\nMuutamat heistä valmistelivat merkkejä alueen valtausta varten.\nKapteeni Constantinen ratsupoliisit valvoivat, että kaikki kävi\nsääntöjen mukaan. Oli määrätty, ettei kukaan saanut asettaa paaluja\nkuluvan päivän viimeiseen sekunttiin saakka. Pohjoisessa tällaisilla\nmääräyksillä on Jehovan lain voima, sillä kuula on nopea ja sattuu\nmaaliinsa kuin salama.\n\nOli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine,\nleiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui\nesiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa,\nnostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten\nlähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja\nmerkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt\ntehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen\nliiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän,\nosanottajat olivat valmiit.\n\n-- Valmiit!\n\nKuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtämonta paria mokkasiineja\ntallasi lujasti lumeen.\n\n-- Eteenpäin!\n\nHe hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen\nmerkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi\nkeskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin\njoen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi\nrekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja\nkarvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä.\nPiiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin\ntäällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita,\njotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen,\ntavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä\npimeyteen.\n\nJack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona, kunnes tie\nhiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan,\njoka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu\nheikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli\nkuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.\n\nMolemmin puolin tietä oli pehmeä kristallin tapaisista lumikiteistä\nmuodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi\nhänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet\nloikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.\n\nMitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin\nmatkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin\npoikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy\nolivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut.\nSekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet\nkilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he\nlaskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.\n\nKun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä\nmolempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka\noli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan,\nikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle\nliukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään\nrekeä piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa\nkoirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi\neteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata\nkoiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.\n\nÄkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten\nvauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan\nreen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi\nhän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet\nkoirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät\njälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä.\nSavoy seurasi.\n\nKun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet\neivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta\nliikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan\nkeinoon, juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä he juoksivat\nkunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli\nkylmä.\n\nSillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen\nvaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät\nsivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt\nHarringtonista.\n\nKun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden\nmailin päähän, ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki, että Wolf\nFang oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään\nvaljakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä\nkahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Wolf Fangin\nkilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi\nitseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja\nSavoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun\nasti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy\nMolineau'n tekoa.\n\nKoko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut\ntien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina\nensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa\nvirkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi\nmuutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa.\nKokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin\nkultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Wolf Fangille.\n\n-- Tuolla he tulevat! -- huusi intiaanipoika männyn latvasta.\n\nYukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun\nnämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta\npitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä\nmiehet, jotka loikoivat niissä.\n\n-- Wolf Fang on etumaisena -- kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n\npuoleen. Tämä hymyili.\n\n-- Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista -- sanoi Birch Creekin kuningas\nkovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.\n\n-- Onko teillä mukana kultahiekkaa? -- kysyi Joy poliisivirkamieheltä.\n\nTämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.\n\n-- Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa.\n\nJoy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.\n\nKaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.\n\nHarrington oli etumaisena.\n\n-- Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista! -- huusi Creekin kuningas\nylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.\n\n-- Suostukaa, eroittakaa! -- sanoi Joy.\n\nVirkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen\ntytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.\n\nJoy nyökäytti päätään.\n\nMelu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien\npuolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis\nSavoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli\nranskalaisen kasvojen ilme toivoton.\n\nHarringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä\nvasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin\ntietä, ja Wolf Fang pää alaspäin painettuna ympärilleen katsomatta vei\nsuurenmoisesti tovereitaan.\n\nForty Mile pidätti hengitystään.\n\nEi kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen\nvinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!\n\n-- Hei! Hei! Wolf Fang! Wolf Fang!\n\nWolf Fang kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo.\nValjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen.\nSavoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki\nhänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.\n\n-- Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin -- selitti Joy Molineau tällä\nvälin virkamiehelle. -- Hän voittaa.\n\nJa hän voitti.\n\n\n\n\nTEIDEN EROTESSA.\n\n\n    \"Minun täytyy tämä kaupunki jättää\n    ja sinut, armaani, tänne heittää --\"\n\n               (Schwaabilainen kansanlaulu.)\n\nLaulajan kasvot olivat parrattomat, silmät katsoivat iloisesti; hän\nkumartui ja lisäsi vettä kiehuvaan hernekattilaan, otti sitten kekäleen\npalavasta nuotiosta ja alkoi häätää pois ruokatavaralaatikolle\ntunkeilevia koiria. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, kullanväriset\nhiukset. Oli hauska nähdä hänen nuorekasta reippauttaan.\n\nUusi kuu kohotti tuskin näkyvän sarvensa kumartuneiden, lumella\npeitettyjen mäntyjen yli, jotka ympäröivät leiriä eroittaen sen muusta\nmaailmasta. Ylhäällä oli hyvin kirkasta ja kylmää, tähdet vilkuttivat\nnopeasti kylmällä valollaan. Luoteessa vihertävät pilvet ennustivat\nrevontulten alkua. Kaksi miestä loikoi karhuntaljalla, joka toimitti\nvuoteen virkaa. Nahan ja lumen välille oli asetettu kuuden tuuman\npaksuudelta havuja. Huopapeitteet olivat kokoonkäärittyinä. Makaavien\nselän takana oli esirippu -- kappale purjekangasta, joka oli jännitetty\npuiden väliin ja asetettu neljänkymmenen viiden asteen kulmaan. Se\nkokosi tulesta säteilevää lämpöä ja ohjasi sen alas makuupaikalle.\nKolmas mies istui reessä ja paikkasi mokkasiinejaan. Oikealla osoitti\nkasa jäätynyttä, järeää hiekkaa paikan, missä he joka päivä suorittivat\nvaikean päivätyönsä saadakseen kultaa. Vasemmalla törrötti neljä paria\nlumikenkiä ollen kulkuneuvoina silloin, kun he halusivat poistua leirin\ntallatulta lumelta.\n\nKummallisen liikuttavana kaikui laulu kylmien pohjolan tähtien alla. Se\nei saattanut raskaan työnsä jälkeen lepääviä miehiä paremmalle\ntuulelle. Heidän sydämissään aiheutti se rauhatonta kaipuuta sekä\nlevottoman tunteen, joka muistutti nälkäisen vatsan kurnutusta ja ajoi\nheidän sydämensä etelään, maille, missä oli enemmän valoa ja lämpöä.\n\n-- Jumalan nimessä, Sigmund, lopettakaa! -- murisi yksi joukosta. Hänen\nkätensä olivat puristuneet nyrkkiin, mutta hän peitti ne karhuntaljaan,\njonka päällä hän loikoi.\n\n-- Minkävuoksi, Dave Wertz? -- kysyi Sigmund. -- Miksikä en saisi\nlaulaa, kun sydämeni on iloinen?\n\n-- Senvuoksi, että siihen ei ole mitään aihetta, siinä syy. Katsokaa\nympärillenne ja ajatelkaa ruokaa, jolla olemme turmelleet vatsamme jo\nkahdentoista kuukauden ajan, ja ajatelkaa, että elämme ja\ntyöskentelemme kuin juhdat.\n\nVaiennut Sigmund kultaisine hiuksineen silmäili ympärilleen huurteen\npeittämiin koiriin ja höyryyn, joka kohosi miesten hengittäessä.\n\n-- Mutta miksei sydän silti voi olla iloinen? -- nauroi hän. -- Kaikki\non hyvin. Mitä tulee ruokaan -- hän nosti koukistetun kätensä ja\ntunnusteli mielihyvällä lihaksiaan, -- jos emme eläisi ja työskentelisi\njuhtamaisesti, emme myöskään ansaitsisi työstämme kuninkaallisesti.\nSuoni antaa meille kaksikymmentä dollaria kattilallisesta ja mehän\ntiedämme sen paksuuden olevan kahdeksan jalkaa. Täällä on toinen\nKlondyke -- ja sen tiedämme -- kas, Jim Hawes tietää sen, eikä valita.\nJa kas Hitchcock! Hän ompelee mokkasiinejaan kuten vanha akka ja\nodottaa aikaansa. Teillä ei ole vain voimia odottaa ja työskennellä\nkevään huuhtelukauteen asti. Silloin tulemme kaikki rikkaiksi,\nrikkaiksi kuin kuninkaat, mutta te ette saata odottaa. Te kiiruhdatte\npalaamistanne Valtoihin. Sitä minäkin haluan, sillä minä synnyin\nsiellä, mutta minä voin odottaa, koska kulta päivä päivältä enenee\nkattilassa -- keltaisena kuin voi kirnussa. Mutta te haluatte\nparemmille päiville ja itkette sitä nyt kuin lapsi. Miksikä en\nlaulaisi:\n\n    \"Kun aika joutuu, kypsyy rypäle,\n    Enkä minä kauemmaksi enää etene...\"\n\nKoirat, väristen ja ulvoen, tunkeutuivat lähemmäksi tulta. Kuului lumen\nnarskuva ääni lumikenkien painuessa siihen. Sigmund keskeytti laulunsa\nja heitti kiroillen koiria kekäleellä.\n\nNuotiotulen valaisemalle alueelle ilmestyi nahkoihin kietoutunut\nintiaanityttö, laskeutui lumikengiltä, heitti takaisin oravannahkaisen\nhuppupäähineensä ja astui heidän luokseen. Sigmund ja tulen luona\nistuvat miehet tervehtivät häntä tavanmukaisella halloo-huudolla ja\nHitchcock teki tilaa reessä, jotta tulija voisi istua hänen viereensä.\n\n-- Kuinka voit, Sipsu? -- kysyi hän puhuen kuten tyttökin huonoa\nenglanninkielen ja Chinook-intiaaniheimon murteen sekoitusta. -- Onko\nleirissä nälkä? Minkä on poppamies huomannut syyksi siihen, että\nmetsästys on huonoa eikä hirviä liiku missään?\n\n-- Nälkä on. Metsästys on huonoa ja olemme aikeissa syödä koirat. Ja\npoppamies löysi syyn onnettomuuteen; huomenna toimittaa hän uhrin ja\npuhdistaa leirin.\n\n-- Kenet hän on määrännyt uhriksi? Äskensyntyneen lapsen vaiko jonkun\nvapisevan ukon, joka on rasitukseksi heimolle ja jolle kuolema on\nitselleenkin paras?\n\n-- Tällä kertaa tapahtuu toisin. Koska hätä on suuri, niin ei hän\nvalinnutkaan ketään muuta kuin päällikön tyttären, minut, Sipsun.\n\n-- Hirveätä! -- sanoi Hitchcock. Hän tuumiskeli ja näkyi selvästi, että\nhän oli tavattoman hämmästynyt.\n\n-- Sen vuoksi seisomme nyt siinä, missä tiet eroavat -- te ja minä,\njatkoi tyttö rauhallisesti. Saavuin nähdäksemme vielä kerran toisiamme,\nvain yhden kerran.\n\nHän oli alkeellinen olento ja alkeelliset olivat hänen tapansa\nsamoinkuin katsantokantansakin. Elämään hän suhtautui stooalaisesti\nkatsoen ihmisuhreja asiain menoon välttämättä kuuluvaksi. \"Voimat\",\njotka ohjasivat päivänvaloa ja pimeyttä, vesien juoksua ja pakkasta,\nlehtien liikuntaa ja tuulta, olivat pahoja ja tarvitsivat\nhyvittelemistä. Ne vaativat sitä monella tavalla -- kuolemalla vedessä,\nkun heikko jää murtui alta; karhun käpälissä, sairauden vaivuttamana,\njoka saattoi kohdata ihmistä hänen omassa asunnossaan; ensiksi\nilmaantui yskä ja sitten poistuu elämä keuhkoista suun ja nenän kautta.\nSilloin saivat \"voimat\" uhrinsa. Kiinteän johdonmukaisesti liittyivät\nseikat toisiinsa ja poppamies sai selville näiden \"voimien\" tahdon\nmenetellen ilman sääliä. Se oli luonnollista. Kuolema saapui eri teitä,\nmutta loppujen lopuksi oli kaikki Tuntemattoman ja Kaikkivoivan tahdon\nilmausta.\n\nMutta Hitchcock oli myöhäisemmän sivistyksen lapsia. Hänen\nkatsantokantansa olivat vapaamielisempiä ja vapaita kaikenlaisesta\nauktoriteettiuskosta.\n\n-- Ei, Sipsu! -- sanoi hän. -- Sinä olet nuori ja vielä täynnä elämää.\nPoppamies on tyhmä ja hänen valintansa kauhea. Se ei ole tapahtuva.\n\nTyttö hymyili ja vastasi:\n\n-- Elämä ei ole lempeä. Ensiksikin teki se toiset valkoisiksi, toiset\npunaisiksi, ja se on paha. Sitten antoi se teittemme yhtyä ja eroittaa\nne nyt, emmekä me voi mitään tehdä. Kerran aikaisemmin, kun jumalat\nolivat vihassa, saapuivat teidän veljenne leiriin. Heitä oli kolme, he\nolivat suuria ja valkoisia ja puhuivat, että uhrausta ei tapahdu. Mutta\nhe kuolivat ja kaikki jäi ennalleen.\n\nHitchcock nyökäytti päätään, kääntyi tovereihinsa ja sanoi kovalla\näänellä:\n\n-- Kuulkaa, toverit. Jotain pirullisen kauheata valmistellaan\nintiaanikylässä. Ne aikovat tappaa Sipsun. Mitä sanotte siitä.\n\nWertz ja Hawes katsoivat toinen toiseensa eikä kumpikaan puhunut\nmitään. Sigmund taivutti päätään ja taputti polviensa välissä olevan\nkoiran päätä. Hän oli tuonut sen mukanaan kaukaa ja piti siitä paljon.\nItse asiassa oli eräs tyttö, jota hän usein muisteli ja jonka kuvaa hän\nkantoi povellaan, antanut hänelle koiran sekä siunauksensa heidän\nsuudellessaan jäähyväisiksi, kun hän lähti äärimäiseen pohjolaan.\n\n-- Mitä sanotte siitä? -- toisti Hitchcock.\n\n-- Ehkäpä ei asia ole niin vakava, -- vastasi Hawes\nvälinpitämättömästi. -- On hyvinkin mahdollista, että se on vain tytön\nlorua.\n\n-- Se ei ole luultavaa! -- Hitchcock tunsi tulista kiukkua nähdessään\ntällaista välinpitämättömyyttä. -- Mutta jos asia on totta, niin on\nkysymys siitä, kuinka me siihen suhtaudumme? Mitä teemme?\n\n-- En näe mitään aihetta sekaantua asiaan -- sanoi Wertz. -- Jos asia\non niin, niin se on, siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Se on maan tapa,\njosta tämä kansa pitää kiinni; uskonto, eikä se liikuta meitä. Meillä\non kylliksi tekemistä kultahiekan kokoamisessa voidaksemme mitä\npikemmin matkustaa tästä Jumalan hylkäämästä maasta. Kelpaako tämä\ntyttö kenellekään muulle kuin pedoille? Ja eivätkö nämä punaiset pirut\nole juuri petoja? Olkoon kaikenlainen intoileminen helvetissä!\n\n-- Sitä samaa sanon minäkin, -- myönsi Hawes. -- Meitä on täällä neljä\nja olemme kolmensadan mailin päässä Yukonista ja siis valkoisista. Mitä\nvoimme tehdä puoltasataa intiaania vastaan. Jos ryhdymme neuvomaan\nheitä, kiinnittävät he meihin huomiota ja jos aiomme tapella, tappavat\nhe meidät. Sitäpaitsi löydämme täältä, Jumalan kiitos, kultaa.\nYksistään senvuoksi en salli sekaantumista.\n\n-- Olen samaa mieltä -- lisäsi Wertz.\n\nHitchcock kääntyi kärsimättömästi Sigmundiin, joka lauloi hiljalleen.\n\n-- He ovat oikeassa, Hitchcock -- sanoi tämä, -- olen samaa mieltä\ntoisten kanssa. Jos kuusikymmentä miestä on päättänyt tappaa tytön,\nminkä te sille voitte? Hetkinen, eikä meistä jää jälelle ketään. Ja\nmitä hyötyä siitä on? Tyttö jää kuitenkin heidän käsiinsä. On\ntoivotonta ryhtyä vastustamaan kansan tapoja, kun ei meillä ole\nkylliksi voimaa.\n\n-- Mutta voimaa on! -- keskeytti Hitchcock, Neljä valkoista merkitsee\nsata kertaa enemmän kuin saman verran punaisia. Ja muistakaa tyttöä!\n\nSigmund taputteli tuumivasti koiraa.\n\n-- Tyttöä minä juuri ajattelenkin. Hänen silmänsä ovat siniset kuin\nkesäinen taivas, naurunsa helisee kuin meren laineet, hiukset keltaiset\nkuin minulla ja palmikko käsivarren paksuinen. Hän odottaa minua\nkaukana täältä, paremmassa maassa. Ja hän on odottanut kauan; nyt kun\nnäen, kuinka paljon olen koonnut kultahiekkaa, en heitä työtä kesken.\n\n-- Minua hävettäisi katsoa tytön sinisiin silmiin ja muistaa toisen\ntytön mustia, tytön, jonka elämä oli minun kädessäni -- vastasi\npilkallisesti Hitchcock. Hänen luonteessaan oli synnynnäinen\nritarillisuuden tunne ja valmius jaloihin tekoihin. Hän saattoi tehdä\nteon asian vuoksi, arvostelematta siitä tulevaa hyötyä tahi muita\nseurauksia.\n\nSigmund pudisti päätään.\n\n-- Te ette saa minua pois tolalta, Hitchcock. On olemassa kylmiä\nasiallisia olettamuksia ja tosiasioita. Enhän saapunut tähän maahan\nturhan takia ja sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei kannata nostaa tästä\njuttua. Jos sen tekisimme, olisi se vain tytölle itselleen pahempi.\nHänen kansansa tapa on sellainen, ja aivan sattumalta olemme täällä\ntämän tapahtuessa. He ovat tehneet niin tuhannen tuhatta vuotta,\nhaluavat tehdä nyt ja tulevat niin vastedeskin tekemään. Sitäpaitsi,\neiväthän he ole meidän rotuamme. Eikä tyttö myöskään. Ei, minä olen\nyhtä mieltä Hawesin ja Wertzin kanssa.\n\nKoirat alkoivat murista ja hän vaikeni kuunnellakseen narinaa lumessa.\nIntiaani toisensa jälkeen ilmaantui valaistulle alueelle: korkeina,\npeloittavina, vaiteliaina ja nahkoihin käärittyinä kuvastuivat heidän\nvarjonsa lumelle. Yksi heistä, poppamies, keskusteli Sipsun kanssa --\nkuului jyrkkiä kurkkuääniä. Miehen villit kasvot olivat maalatut\nkirkkain värein, olkapäiltä riippui sudennahka, jonka kuono ja\nvälkkyvät hampaat kohosivat hänen päänsä yli. Vielä ei oltu sanaakaan\nlausuttu. Säilytettiin varovaisina rauha. Sipsu kohosi ja nousi\nlumikengilleen.\n\n-- Hyvästi, Hitchcock -- sanoi hän. Mutta tämä seisoi vastaamatta ja\nliikkumattomana heidän kadotessaan valkeaan metsään.\n\nEroitukseksi monista miehistä Hitchcock ei milloinkaan ollut pyrkinyt\nyhtymään kehenkään pohjolan tyttäristä. Rotueroavaisuus ei suinkaan\nestänyt häntä käymästä avioliittoon maan tyttärien kanssa. Vaikkapa\nniinkin olisi ollut, ei hänen elämänviisautensa olisi siitä kuitenkaan\nlukua pitänyt. Mutta hän ei yksinkertaisesti tuntenut siihen mitään\nhalua. Sipsu? Hän keskusteli mielellään tytön kanssa leiritulen\nääressä, mutta ei niinkuin mies, joka tuntee, että hän on mies ja\ntuossa on nainen, vaan niinkuin täysikasvuisen lapsen kanssa. Siinä\nkaikki. Mutta tähän sekaantui ritarillisiakin tunteita; huolimatta\nesi-isistään ja Uuden Englannin vaikutuksesta oli hän niin luotu, että\nelämän arvosteleminen kauppiaan kannalta -- oston ja myynnin -- näytti\nhänestä häpeälliseltä ja oli vastenmielistä hänen syvimmille\ntunteilleen.\n\nHän istui siinä vaiti, pää eteenpäin kumartuneena, ikäänkuin esittäen\nkeskitettyä voimaa, yhtä suurta kuin hänen rotunsa.\n\nWertz ja Hawes katsoivat tuon tuostakin kysyvästi häneen ja heidän\nkäyttäytymistavassaan tuntui, vaikkakin heikko, mutta silti huomattava\npelko. Sigmundilla oli sama tunne. Hitchcock oli voimakas ja hänen\nvoimansa oli usein, heidän elämänsä monissa tilanteissa, tehnyt heihin\nvaikutuksen. Ja he odottivat jonkunlaisella pelolla ja uteliaisuudella,\nmihin toimenpiteisiin tämä ryhtyisi, kun päättäisi toimia.\n\nMutta vaitiolo jatkui kauan. Tuli oli melkein sammumaisillaan, kun\nWertz nousi, haukotteli ja tuumaili menevänsä nukkumaan. Silloin\nkohottautui Hitchcock koko pituuteensa.\n\n-- Rankaiskoon Jumala teitä, pelkuriraukat! Minä en halua olla\nkanssanne tekemisissä! -- Hän puhui verrattain rauhallisesti, mutta\njokaisessa sanassa tuntui voima.\n\n-- Jakakaamme siis, -- jatkoi hän, -- sillä tavoin kuin katsotte\nitsellenne sopivimmaksi. Minulla on oikeus neljänteen osaan, se käy\nselville sopimuksestamme. Siis kaksikymmentäviisi tahi kolmekymmentä\nunssia tulee minulle. Tuokaa vaaka. Jaamme sen heti. Ja te, Sigmund,\nmitatkaa minulle neljäs osa ruokatavaroista ja pankaa ne syrjään. Neljä\nkoiraa on minun, mutta tarvitsen useampia. Annan teille osani\nvarustuksistani ja työkaluni maksuksi koirista. Ja lisään siihen kuusi\ntahi seitsemän unssia. Mitä sanotte siihen?\n\nHe menivät syrjään kolmen kesken ja alkoivat neuvotella. Heidän\npalattuaan ryhtyi Sigmund puhumaan.\n\n-- Me jaamme teidän kanssanne rehellisesti kaikki, Hitchcock.\nJokaisesta tavarasta saatte teille kuuluvan neljännen osan -- ette\nenempää, ettekä vähempää; te voitte sitten ottaa tahi jättää. Mutta\nmeille ovat koirat yhtä tarpeellisia kuin teillekin, senvuoksi saatte\nneljä, ettekä muuta. Jos te jostakin syystä ette halua ottaa osaanne\ntyökapineista ja varustuksista, niin on se teidän asianne. Jos\nhaluatte, voitte ne viedä, jos haluatte, voitte ne jättää.\n\n-- Lain kirjaimen mukaan, -- hymähti Hitchcock. -- Mutta olkoon niin.\nMinä suostun. Minulla on kiire, enkä voi raahata mukanani kaikenlaista\nroskaa.\n\nJako suoritettiin ilman muita selityksiä: Hitchcock sitoi vähät\ntavaransa rekeen, valitsi neljä koiraa ja valjasti ne. Työkalu- ja\nvarustusosaansa hän ei koskenut, kuitenkin heitti hän rekeensä puolisen\ntusinaa koiravaljaita katsahtaen uhmaavasti jälelle jääviin ikäänkuin\ntarjoten heille tilaisuuden vastustaa. Mutta he kohauttivat olkapäitään\nja katselivat häntä kunnes hän katosi metsään.\n\nMies ryömi vatsallaan lumessa. Molemmin puolin näkyi epäselvästi\nhirvennahoista tehtyjä telttoja. Siellä täällä ulvoi joku koira\nsurujaan tahi iski murahtaen kiinni naapuriinsa tämän sopimattoman\nkäyttäytymisen vuoksi. Eräs koirista lähestyi ryömivää miestä, mutta\ntämä ei liikahtanut. Koira tuli lähemmäksi, haisteli ilmaa ja vetäytyi\nvielä lähemmäksi, kunnes sen kuono kosketti tuota kummallista olentoa.\nSilloin Hitchcock -- se oli hän -- ojentautui yhtäkkiä eteenpäin ja\ntempasi nopeasti paljaalla, rukkasesta vapautetulla kädellään eläintä\nkurkusta kiinni. Koira kaatui maahan kuoliaana ja mies kulki eteenpäin.\nTällä tavalla ryömi Hitchcock päällikön majalle saakka. Hän makasi\nkauan lumessa, kuunnellen sisäpuolelta ääniä ja koettaen arvioida,\nmissä Sipsu oli. Teltassa oli nähtävästi paljon ihmisiä ja äänistä\npäättäen he olivat hyvin kiihtyneitä.\n\nVihdoinkin kuuli hän tytön äänen ja ryömi ympäri telttaa niin, että\nheitä eroitti vain hirvennahka. Silloin kaivoi hän lumeen kuopan ja\ntyönsi hitaasti päänsä ja hartiansa teltan reunan alle. Kun lämmin\nsisäilma tulvehti hänen kasvoilleen, pysähtyi hän odottamaan. Jalat ja\nsuurin osa ruumiista oli ulkopuolella. Hän ei nähnyt mitään, eikä\nrohjennut nostaa päätään. Hänen toisella puolellaan oli kasa nahkoja.\nSen saattoi päättää hajusta, vaikka hän varovaisesti koettelikin niitä\nvarmistuakseen asiasta. Toiselta puolen kosketti hänen kasvonsa\nnahkapukuun, jonka hän tiesi ympäröivän ruumista. Siinä täytyi olla\nSipsu. Vaikka häntä haluttikin odottaa, että tämä olisi puhunut vielä\nkerran, niin hän päätti kuitenkin uskaltaa.\n\nHän kuuli päällikön ja poppamiehen väittelevän tulisesti keskenään ja\netäisimmässä nurkassa vikisi nälkäinen lapsi.\n\nHitchcock alkoi varovasti kohottaa päätään, kunnes kosketti\nnahkapukuun. Hän kuunteli hengitystä, se oli naisen hengitys. Hän alkoi\ntoimia suuremmalla varmuudella. Hän painoi tyttöä kupeeseen varovasti,\nmutta voimakkaasti, ja tunsi, kuinka tämä värähti kosketuksesta. Hän\nodotti, kunnes epäröivä käsi luisui pitkin hänen päätään, eikä\npysähtynyt hiuksissa. Seuraavassa hetkessä nosti käsi hiljaa hänen\nkasvojaan ja hän katsahti Sipsun silmiin.\n\nTyttö hillitsi itsensä täydellisesti. Muuttaen asentoaan ikäänkuin\nsattumalta, asetti hän kyynärpäänsä mukavasti turkisläjälle ja\njärjesteli pukuaan.\n\nSillä tavoin oli mies kokonaan peitetty. Jälleen ikäänkuin sattumalta,\nkumartui tyttö miehen puoleen, niin että tämän täytyi hengittää tytön\nkäsivarren ja rinnan välitse, ja päätään painaen asetti hän korvansa\nmiehen huulille.\n\n-- Kun käy päinsä, lähde ulos asunnosta, -- kuiskasi mies, -- mene\npitkin lunta myötätuuleen petäjien luo joen mutkassa. Siellä ovat\nkoirani ja reki laitettuna matkakuntoon. Tänä yönä lähdemme Yukoniin ja\nkoska matkustamme nopeasti, niin ota mukaasi koirat, jotka sattuvat\ntiellesi, ja tuo ne reen luo.\n\nSipsu pudisti kieltäen päätään, mutta hänen silmänsä loistivat\nriemusta: hän ylpeili siitä, että tämä mies osoitti niin suurta\nkiintymystä häneen. Mutta hän oli, kuten kaikki rotunsa naiset, luotu\nalistumaan miehen tahdon alle ja kun Hitchcock toisti \"menkäämme\" ja\nteki sen käskevällä äänensävyllä, niin vaikkakaan tyttö ei vastannut\nmitään, tiesi mies käskynsä olevan hänelle laki.\n\n-- Äläkä unhoita koiravaljaita, -- lisäsi mies lähtiessään. -- Minä\nodotan, mutta älä hukkaa aikaa. Yötä seuraa aina päivä, eikä se\nviivyttele ihmisen tahdon takia tuloaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua, Hitchcockin koputellessa jalkojaan ja\nheilutellessa käsiään, näki hän tytön tulevan taluttaen koiraa\nkummassakin kädessään. Niiden lähestyessä Hitchcockin omat koirat\ntulivat hyvin kiukkuisiksi ja useamman kuin kerran täytyi hänen käyttää\npiiskaansa ennenkuin ne rauhoittuivat.\n\nHitchcock oli tullut leirille tuulen alta, sillä pieninkin ääni oli\nvaarallinen ja saattoi paljastaa hänen läsnäolonsa.\n\n-- Valjasta ne reen eteen, -- määräsi hän tytön asettaessa tuomilleen\nkoirille vetohihnoja. -- Etumaisiksi valjastan omani.\n\nTytön täyttäessä käskyä iskivät irti riistäytyneet koirat kiinni\nvieraisiin. Vaikkakin Hitchcock riehui nostettuine kiväärinperineen\nniiden keskellä, kuului koirien aikaansaama melu nukkuvaan leiriin.\n\n-- Nyt saamme koiria liiaksikin, -- huomautti Hitchcock\nyksitoikkoisesti vetäen reestään kirveen.\n\n-- Sinä valjastat, sikäli kun minä heittelen niitä sinulle ja\nväliajoilla puolusta valjakkoa.\n\nHän astui muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi odottaa kahden petäjän\nvälillä. Koirat leirissä olivat kuulleet melun ja hän odotti niiden\nilmautumista. Nopeasti suureneva musta pilkku näkyikin epäselvästi\nlunta vasten. Se oli lauman ensimmäinen koira, joka kevyesti loikaten\nja suden tapaan ulvoen osoitti tietä toisille. Hitchcock seisoi\nvarjossa. Kun koira juoksi hänen ohitseen, tarttui hän sen hypätessä\nkiinni etujalkoihin ja heitti sen maahan. Senjälkeen iski hän sitä\nkorvien väliin ja heitti Sipsulle. Sipsun valjastaessa suojeli hän\nkirveellä kulkutietä petäjien välissä, siksi kunnes valkohampainen,\nkiiluvasilmäinen, raivokkaasti temmeltävä lauma vetäytyi etemmäksi.\nSipsu työskenteli nopeasti. Kun hän oli valmis, hyppäsi Hitchcock\neteenpäin, sieppasi kiinni ja huumasi toisen koiran heittäen sen\nSipsulle. Hän toisti sen vielä kolmasti, ja silloin oli kymmenkoirainen\nvaljakko kunnossa.\n\n-- Riittää! -- sanoi hän.\n\nMutta samalla hetkellä nuori intiaani, joka oli juossut ensimmäisenä,\ntarkkaavaisena ja nopeana, tunkeutui läpi koiralauman ja koetteli\nlähestyä rekeä. Isku Hitchcockin kivääristä suisti hänet polvilleen ja\nsiitä vierähti hän kyljelleen. Poppamies, joka oli juossut hänen\njälessään, näki, kuinka hän kaatui saamastaan iskusta.\n\nHitchcock käski Sipsua ajamaan. Tämä huusi läpitunkevalla äänellä\nuu-u-uh, ja eläimet kiisivät eteenpäin kuin vimmastuneina tytön tuskin\nehtiessä heittäytyä hyppelehtivään rekeen. \"Voimat\" olivat nähtävästi\nsuuttuneita poppamieheen, koska hän sattui juuri tällä hetkellä olemaan\ntiellä. Etumainen koira sotkeutui lumikenkiin ja kaasi hänet, yhdeksän\nseuraavaa tallasivat hänet jalkoihinsa ja reki kulki hänen ylitseen.\nMutta hän nousi nopeasti ja yö olisi saattanut loppua herra ties miten,\nellei Sipsu olisi pitkällä piiskalla ehtinyt huitaista häntä silmien\nväliin. Senjälkeen siihen saapunut Hitchcock antoi hänelle sellaisen\niskun, että hän vaivoin pääsi ryömimään jälleen tielle. Ja tämä\nalkuperäinen teologi kömpi päällikön asunnolle viisastuneena\nkokemuksesta, mikäli se koski valkoisen miehen nyrkin voimaa.\n\nKun hän kertoi tapahtuman neuvotellessaan toisten kanssa -- oli hän\nhyvin suuttunut kaikkiin valkoisiin.\n\nValkoisten leirillä heräsi sillä välin ensiksi Sigmund.\n\n-- Nouskaa, laiskurit! Nouskaa! Ruoka on valmis ennenkuin saatte kengät\njalkaanne.\n\nDave Wertz heitti päältään karhunnahkan, istuutui ja haukotteli.\n\nHawes ojenteli paljastaen ohuet käsivarsilihaksensa ja hieroi niitä.\n\n-- Haluaisin tietää, missä Hitchcock vietti tämän yön? -- sanoi hän\nottaen mokkasiininsa. Ne olivat kovat ja hän astui varovasti\nsukkasillaan tulen luo sulattaakseen niitä.\n\n-- Olipa hyvä, että hän lähti -- lisäsi Hawes -- vaikka hän olikin\nvoimakas ja hyvä työmies.\n\n-- Niin. Hän piti vain vähän liiaksi käskemisestä. Se vika hänessä oli.\nSipsun asiat on huonosti. Miksikä Hitchcock niin huolehti tytöstä?\n\n-- En usko siinä olleen mitään vakavampaa. Periaate, ei muuta. Hän\najatteli, että se ei ollut oikein -- ja tietystikään se ei ole oikein\n-- mutta eihän se ole mikään syy, että meidän pitäisi sekaantua asiaan.\n\n-- Periaatteet periaatteina, ne ovat aikanaan hyvät, mutta on paras\njättää ne kotiin Alaskaan lähtiessä. Vai mitä?\n\nWertz yhtyi toveriinsa ja molemmat ryhtyivät pehmittämään\nmokkasiinejaan.\n\n-- Mihin ryhdymme nyt? -- kysyi Sigmund. Hän oli hyvin huolissaan.\nSuklaanvärinen vaahto näkyi kahvikattilassa ja olisi pitänyt ruveta\nkäristämään silavaa. Sitäpaitsi ajatteli hän tyttöä nauravine, kesäisen\nmeren tapaisine silmineen ja lauleskeli hiljaa.\n\nHänen toverinsa, jotka olivat vaihtaneet muutamia sanoja, vaikenivat.\nVaikka kello oli yli seitsemän, oli päivän nousuun vielä kolme tuntia.\nRevontulet taivaalla sammuivat ja leiri oli keskellä synkkää pimeyttä.\nNuotiotulen valossa noiden kolmen miehen ääriviivat kuvastuivat\nselvinä. Hiljaisuuden kehottamana alkoi Sigmund hyräillä lauluaan\nkovemmin.\n\nHuumaava kiväärien yhteislaukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Hawes\nvoihkasi, koetti nousta ja kaatui voimattomana maahan. Wertzin pää\npainui alas ja hän laskeutui polvilleen. Hän huohotti ja suusta virtasi\ntumma vuo. Mutta Sigmund kultaisine hiuksineen ja lauluineen, joka\nikäänkuin jatkuvasti kuului hänen korvissaan, kohotti molemmat kätensä\nylös ja kaatui nuotioon.\n\nPoppamiehen silmät olivat kuin tummat pisteet ja hän oli hyvin huonolla\ntuulella, sillä hän riitaantui päällikön kanssa Wertzin pyssyn\nomistamisesta ja otti pussiinsa enemmän herneitä, kun hänen osalleen\nolisi tullut. Hän otti myöskin karhunnahan haltuunsa ja se aiheutti\nkuiskailua heimon keskuudessa. Lopuksi koetteli hän tappaa Sigmundin\nkoiran, mutta se pakeni ja hän kompastui kantoon nyrjäyttäen\nolkapäänsä.\n\nKun leiri oli ryöstetty, menivät he takaisin omille asunnoilleen ja\nnaisten kesken vallitsi suuri riemu. Sitten saapui etelästä hirvilauma,\njoka joutui metsästäjien saaliiksi ja poppamiestä alettiin kunnioittaa\nentistä enemmän. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän neuvotteli\njumalien kanssa.\n\nMyöhemmin, kun kaikki olivat menneet, Sigmundin koira hiipi takaisin\ntyhjään leiriin ja ulvoi koko päivän ja yön kuolleiden luona. Tämän\njälkeen se katosi ja muutamien vuosien kuluttua intiaanimetsästäjät\nhuomasivat muutoksen susien lajissa. Niihin ilmaantui sellaisia\npilkkuja ja sellaisia erikoisia ruumiinominaisuuksia, joita ei\naikaisemmin oltu huomattu.\n\n\n\n\nNAISEN KESTÄVYYS.\n\n\nSuden pää ahneine, välähtelevine silmineen ja huurteen peittämänä\nraoitti teltan verhoja.\n\n-- Hei! Pois! Siwash! Mene helvettiin, hornan sikiö! -- kuului teltan\nsisältä tyytymättömiä ääniä. Bettles löi kiukkuisesti koiraa\ntinalautasella ja se katosi kiireesti. Louis Savoy kiinnitti\npaikoilleen teltan verhot, potkaisi tielleen osuneen paistinpannun\nkumoon ja palasi lämmittämään käsiään uunin luo. Ulkona oli hyvin\nkylmä. Kaksi vuorokautta sitten oli spriilämpömittari haljennut\nkuudenkymmenen kahdeksan asteen kylmyydestä ja siitä asti oli kylmyys\nvain kasvanut ja tullut terävämmäksi. Eikä kukaan voinut sanoa, milloin\npakkanen hellittäisi. Hyvin varomatonta on tällaisena aikana poistua\nuunin luota tahi hengittää kylmää ilmaa avonaisen taivaan alla. Välistä\nihmiset sen tekevät ja palelluttavat keuhkonsa. Ilmaantuu kuiva, heikko\nyskä, joka huomattavasti kovenee silavaa käristettäessä. Keväällä tahi\nkesällä avataan sitten jäätyneeseen maahan rako. Siihen lasketaan\nihmisen ruumis, peitetään sammalella ja jätetään siihen, varmasti\nvakuutettuina, että hän herää viimeisenä päivänä -- täysin säilyneenä.\nHeikkouskoisille, jotka epäilevät ruumiillista ylösnousemusta\ntuomiopäivänä, ei voi kuolemista varten suosittaa parempaa maata kuin\nKlondyke. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että tämä maa olisi sopiva\nelävien ihmisten vaatimuksille.\n\nUlkona oli hyvin kylmä, mutta ei sisälläkään ollut liian lämmin. Ainoan\nuunin ympärille kokoontuivat kaikki ja kiistelivät ujostelemattomasti\noikeudesta käyttää sitä. Puolet lattiasta oli peitetty kuusen havuilla;\nniiden päällä olivat makuusäkit, ja alla kova, talvinen lumi. Muun osan\nlattiasta muodosti mokkasiineilla kovaksi tallattu lumi siihen\nasetettuine astioineen, kuppeineen ja muine napaseudun pysähdyspaikkaan\nkuuluvine tavaroineen. Uuni oli lämmitetty aivan punaiseksi, mutta\nkolmen askeleen päässä siitä oli jääkimpale niin kuivana ja\nteräväreunaisena, kuin olisi se juuri hakattu irti joesta. Ulkona\nolevan kylmyyden vaikutuksesta kohosi lämpö sisällä ylös. Aivan uunin\nyläpuolella, siinä, missä savutorvi kohosi katon läpi, oli pieni ympyrä\nkuivaa kangasta; etempänä savutorvesta, keskuksesta, oli ympyrä\nkosteata vaatetta muuttuen harmaaksi renkaaksi; ja vihdoin teltan muu\nosa, katto ja seinät olivat peittyneet noin puoli tuumaa paksulla,\nvalkoisella, kristallimaisella huurteella.\n\n-- Oi! Oi! Oi! -- kuuluivat kärsivän nuoren toverin vaikerrukset. Hän\nnukkui kääriytyneenä turkiksiin ja oli hyvin nääntynyt, kalpea ja\nparroittunut. Hän ei herännyt, mutta tuskalliset huudot tulivat yhä\nkovemmiksi ja voimakkaammiksi. Hänen ruumiinsa ojentautui ja vetäytyi\nvärähdellen kokoon, ikäänkuin vuode olisi ollut nokkosista ja hän olisi\ntahtonut siitä vapautua.\n\n-- Täytyy hieroa! -- käski Bettles. -- Hänellä on kouristuskohtaus.\n\nSilloin alkoi puolitusinaa tovereita, jotka sydämestään soivat hänelle\napua, hieroa, hangata, puristella ja käännellä häntä hyväntahtoisesti,\nmutta säälimättömästi.\n\n-- Kirottu tie -- mutisi sairas tuskin kuuluvasti heittäen päältään\nkarvaisen nahan ja istuutuen. -- Minä kiertelin maailmaa, kolme\nneljännesvuotta juoksin seiväs kädessä, karkaisin itseäni kaikin\nmahdollisin tavoin, ja nyt kun täytyy matkustaa tässä Jumalan\nhylkäämässä maassa, minä osoittaudun kapalolapseksi ilman miehuuden\npisaraakaan.\n\nHän kumartui tulen ääreen ja pyöritteli käsissään savuketta.\n\n-- Minä en valita. Voinhan ottaa lääkettä, mutta minä häpeän omaa\nitseäni, siinä se. Suoritettuani nuo kirotut kolmekymmentä mailia olen\nniin väsynyt, nääntynyt ja sairas kuin joku suuren maailman keikari\nkäveltyään viisi mailia valtamaantietä. Kas senvuoksi tunnen itseni\nnoloksi! Antakaa minulle tikkuja!\n\n-- Älkää hätäilkö, nuori mies -- sanoi Bettles ojentaen palavan\ntulitikun ja ottaen isällisen sävyn -- en minä vielä ole unohtanut sitä\naikaa, kun itse aloin täällä liikkua. Kuinka olinkaan näännyksissä!\nVälistä tarvitsin kymmenen minuuttia vain noustakseni seisomaan --\njokainen jäsen vapisi ja oli sairas. Kouristus? Minulla oli sellaisia\nkohtauksia, että koko leirin täytyi kuluttaa puolipäivää vapauttaakseen\nminut niistä. Vasta-alkajaksi sujuu teiltä kaikki erinomaisesti, te\nolette oikealla tiellä. Tästä päivästä vuoden kuluttua voitatte te\nkävelemisessä koska vain meidät vanhat uroot. Enin teidän puolestanne\npuhuu se, että teillä ei ole taipumuksia rasvoittumiseen, joka on monia\nihmisiä lähettänyt Abrahamin helmaan ennen määrättyä aikaa.  -- Rasvaa?\n\n-- Niin. Kysymys on paksuudesta. Paksut ihmiset eivät ole tiellä\nsuinkaan parhaita kulkijoita.\n\n-- Siitä en ole koskaan kuullut.\n\n-- Ette ole kuulleet? Paksuus ei häiritse lyhyessä ja kovassa\nponnistuksessa, mutta jatkuvassa ponnistuksessa vaaditaan kestäviä\nvoimia, jotka eivät tarvitse lakkaamatonta kiihoitusta; siellä, missä\nvaaditaan lujuutta ja kestävyyttä, on paksuus haittana. Kun on\nyhtämittaa työskenneltävä ja tartuttava kiinni johonkin niinkuin koira\ntarttuu luuhun, siinä ovat keskikokoiset, jäntevät toverit parhaat. Kas\nsenvuoksi, hitto vie, paksut ihmiset eivät kelpaa tähän.\n\n-- Se on totta, -- sekaantui puheeseen Loyus. -- Tunnen erään miehen,\npaksun kuin puhveli. Hänet tapasi Sutphur Creekissä ja joutui hänen\nkanssaan kulkemaan eräs pieni mies, -- Lon Mc Fane. Tehän tunnette Lon\nMc Fanen, pienen irlantilaisen punertavine hiuksineen. He kulkivat ja\nkulkivat, kulkivat kauan -- yöllä ja päivällä. Paksu mies, joka oli\nhyvin väsynyt, paneutui useasti lumeen. Mutta pieni ivasi ja tyrkki\nhäntä ja huusi hänelle kuin lapselle. Pienen täytyi ivata ja sysiä\nkauan ennenkuin he saapuivat minun majaani. Kolmeen päivään ei mies\nkohonnut peitteen alta. Lyön vetoa, etten ole koskaan nähnyt niin\npaksua miestä. En koskaan! Hänessä oli, niinkuin sanoitte, paljon\nrasvaa.\n\n-- Muistattehan Axel Gundersonin, -- sanoi Prince. Tuo suuri\nskandinaavialainen ja ne surulliset tapaukset, jotka olivat sattuneet\nhänen kuolemansa yhteydessä, olivat tehneet syvän vaikutuksen\nkaivosinsinööriin. -- Hän lepää jossakin tuolla. -- Kaivosinsinööri\nosoitti kädellään epämääräisesti salaperäiseen itään.\n\n-- Hän oli paksuin mies, joka koskaan on pohjoisessa kuleksinut ja\njuossut hirven uuvuksiin -- lisäsi Bettles; -- mutta hän on poikkeus,\njoka vahvistaa säännön. Katsokaa hänen vaimoaan Ungaa -- hän oli pieni,\npainoi kaikkiaan noin sata kymmenen naulaa, puhdasta lihaa -- ei\nunssiakaan mitään liikaa. Hän oli kestävä ja luja, huolehti miehestään;\nvaali häntä tavalla, jota parempaa tuskin lie. Ei ole mitään maassa,\nmaan päällä tahi maan alla, mitä hän ei olisi tehnyt miehensä takia.\n\n-- Mutta hän rakasti tätä, -- huomautti insinööri.\n\n-- Ei se siinä ole. Tämä...\n\n-- Kuulkaa, veljet, -- puuttui puheeseen Sitka Charley istuen\nruokatavaralaatikolla. -- Te puhuitte rasvasta paksujen miesten\nlihaksissa, naisen kestävyydestä ja rakkaudesta. Te puhuitte kauniisti,\nmutta minä muistin mitä tapahtui, kun maa oli nuori ja ihmisten\nnuotiotulet olivat kaukana toisistaan kuin tähdet. Silloin jouduin\ntekemisiin erään paksun, rasvaisen miehen ja erään naisen kanssa.\nNainen oli pieni, mutta hänen sydämensä oli suuri, suurempi kuin paksun\nmiehen sydän, ja hän oli kestävä. Jouduimme suorittamaan väsyttävän\nvaelluksen, tulemaan Suolaisen Veden luo. Kylmyys oli voimakas, lumi\nsyvä ja meillä oli nälkä. Mutta naisen rakkaus oli kaikki voittava;\ntällaista rakkautta korkeampaa ei ole mitään.\n\nHän pysähtyi ja alkoi hakata kirveellä jääpalasia leveän pölkyn päällä,\njoka oli hänen lähellään ja heitti palaset pataan, missä keitettiin\nvettä. Miehet istuutuivat lähemmäksi toisiaan ja kouristusta poteva\ntoveri koetteli löytää mahdollisimman mukavan paikan kangistuneelle\nruumiilleen.\n\n-- Veljet, ihoni on punainen niinkuin kaikilla sivasheilla, mutta\nsydämeni on valkoinen. Ensimainittuun on syynä esi-isieni\npuutteellisuudet, viimemainittuun -- ystävieni hyvyys. Suuri valo\nselveni minulle, kun olin vielä poikanen. Ymmärsin, että maa oli\nannettu teille ja teidän rodullenne ja että sivashit eivät voi\nkilpailla teidän kanssanne ja ovat hirvien ja karhujen tavoin määrätyt\nkuolemaan kylmyyteen. Silloin menin minä lämpimään ja istuin teidän\nkeskeenne, teidän tulenne luo ja, niinkuin näette, kelpasin teille.\nOlen nähnyt elämässäni paljon. Näin kummallisia asioita ja matkoillani\nkohtasin erilaisia ihmisiä. Ja senvuoksi suhtaudun asioihin niinkuin\ntekin, tuomitsen samalla tavoin ihmisiä ja ajattelen heistä samoin.\nSiis kun minä puhun jyrkästi teidän rotunne miehestä, tiedän, ettette\nte käsitä sitä väärin; ja kun kiitän jotakin omasta heimostani, te ette\nsano minusta -- Sitka Charley on sivashi ja hän ei näe asioita oikeassa\nvalossa, ei ole uskomista siihen, mitä hän puhuu. -- Niin te ette sano.\nLäsnäolijat vahvistivat tämän yksimielisesti. -- Nainen oli nimeltään\nPassuk. Sain hänet edullisella kaupalla heimon totemin luona. Minun\nsydämeni ei kaivannut naista enkä etsinyt hänen katsettaan. Hänen\nsilmänsä olivat luodut alas, hän oli arka ja pelokas niinkuin tytöt\nyleensä jouduttuaan muukalaisen haltuun, jota he eivät koskaan ennen\nole nähneet. Kun puhuin, ei minun sydämessäni ollut tilaa hänelle,\nsillä ajattelin suurta matkaa ja tarvitsin ihmisen ruokkimaan koiria ja\nsoutamaan kanssani pitkillä jokimatkoilla. Sama peite saattoi lämmittää\nkumpaakin, ja valintani sattui Passukiin. Sanoinko teille, että olin\nhallituksen palveluksessa? Ellen, niin se teidän tulee tietää. Minut\notettiin sotalaivaan rekien, koirien, ruokatarpeiden ja Passukin kera.\nMe ohjasimme pohjoiseen Beringin meren jäiden reunaan, jossa me\nnousimme laivasta -- minä, Passuk ja koirat. Minä sain hallitukselta\nrahaa, kartan maasta, jota yksikään ihminen ei ollut tähän saakka\nnähnyt, sekä paketin. Paketti oli sinetöity ja taitavasti\nsuojattu ilman vaikutukselta ja minun täytyi viedä se napaseudun\nvalanpyyntilaivaan, joka oli jäätynyt suuren Mackenzien rannalle. Ei\nole toista niin suurta jokea, paitsi meidän Yukon, kaikkien jokien\näiti.\n\n-- Mutta tämä kaikki ei ole tärkeää, sillä kertomuksellani ei ole\nyhteyttä valaanpyyntilaivan eikä Mackenzien rannoilla viettämäni talven\nkanssa. Sitten, keväällä, kun päivät tulivat pitemmiksi ja lumi\nkovettui, Passuk ja minä menimme etelään Yukonin piiriin. Matka oli\nraskas, mutta aurinko osoitti meille tietä. Maa alkoi paljastua ja me\nkohosimme ylös virtaa airojen ja sauvoimien avulla, kunnes saavuimme\nForty Mileen. Me menimme rannalle -- hauskaa oli nähdä taas valkoisia\nkasvoja. Tämä talvi oli hyvin kova. Pimeys ja kylmyys painoivat meitä\nja niiden mukana tuli nälkä. Jokaiselle ihmiselle antoi yhtiön edustaja\nneljäkymmentä naulaa jauhoja ja kaksikymmentä naulaa silavaa. Papuja ei\nollut. Koirat ulvoivat kaiken aikaa, ihmisten vatsat olivat tyhjät ja\nheidän kasvonsa peittyivät syvillä rypyillä, vahvat tulivat heikoiksi\nja heikot kuolivat. Paljon oli keripukkiin sairastuneita.\n\n-- Kerran yöllä menimme kaikki varastohuoneelle ja tyhjät hinkalot\nsaattoivat meidät vielä kovemmin tuntemaan vatsojemme tyhjyyden. Me\nkeskustelimme hiljaa nuotion valossa, sillä kynttilät säästimme niille,\njotka ehkä kestäisivät kevääseen saakka.\n\n-- Neuvottelimme ja päätimme, että jonkun on lähdettävä Suolaisen Veden\nluo ja kerrottava maailmalle meidän onnettomuudestamme. Silloin\nkääntyivät kaikkien silmät minuun, sillä he tiesivät minut kokeneeksi\ntaivaltajaksi. -- Seitsemänsataa mailia -- sanoin minä, Haines\nMissioniin ja koko tie viimeiseen tuumaan asti on suoritettava\nlumikengillä. Antakaa minulle parhaat koirat ja parasta ruokaa, mitä\nteillä on ja minä menen. Ja minun kanssani menee Passuk.\n\n-- He suostuivat. Mutta yksi vastusti -- Long Jeff, leveäluinen ja\npaksu. Hän puhui ylpeästi. Omien sanojensa mukaan hänkin oli tottunut\ntaivaltaja, syntynyt lumikenkien käyttäjäksi ja kasvanut puhvelin\nmaidolla. Hän sanoi lähtevänsä mukanani siltä varalta, että jos minä en\nkestä matkaa, hän toimittaa tiedon perille Missioniin. Olin nuori, enkä\ntuntenut ihmisiä. Mistä saatoin tietää, että hänessä puhui vain rasva\nja että todellakin kokenut ja matkustanut mies ymmärtää pitää kielen\nhampaiden takana? Siis me otimme parhaat koirat ja parhaat kaikista\nruokavaroista ja läksimme matkalle kolmen kesken -- Passuk, Long Jeff\nja minä.\n\n-- Tehän olette kulkeneet tuoretta lunta myöten, tehneet työtä\nsauvomalla ja tottuneet kulkemaan röykkiöihin kokoontunutta jäätä\npitkin, senvuoksi en puhu teille tien vaikeuksista paitsi siitä, että\ntoisina päivinä me teimme kymmenen mailia, toisina kolmekymmentä, mutta\nuseimmin kumminkin kymmenen. Ja vaikka me olimme ottaneet parasta\nruokaa mitä oli, niin sekään ei ollut riittävä, vaan meidän oli\nsäännösteltävä kaikki alusta lähtien. Koirat olivat myöskin\nsäälittävässä tilassa ja me tuskin saimme pysymään niitä jaloillaan.\nJoella, jonka nimi oli Valkoinen, kolmesta reestä jäi vain kaksi ja\nmatkaa oli tehty vain kaksisataa mailia. Mutta me emme kadottaneet\nmitään: koirat, jotka eivät kestäneet, katosivat niiden vatsaan, jotka\njäivät elämään.\n\n-- Ei kohtausta, ei savun hattaraakaan Pelly'n saakka. Täällä laskin\nsaavani ruokaa ja tänne aioin jättää Long Jeffin, joka valitteli ja\nvaivoin jaksoi kestää matkaa. Saavuttuamme Pelly'n löysimme yhtiön\nedustajan raskaasti hengittävänä, mutta hänen silmänsä olivat vielä\nkuitenkin kirkkaat, elintarvekuoppa oli tyhjä ja hän näytti\nlähetyssaarnaajan tyhjän kuopan ja hänen hautansa, jolle oli ladottu\npaljon kiviä suojaksi koirilta. Siellä oli myöskin muutamia intiaaneja,\nmutta lapsia ja vanhuksia emme heidän joukossaan nähneet, ja oli\nselvää, että harvat heistä kestäisivät kevääseen.\n\n-- Ja me menimme eteenpäin kevyin vatsoin, mutta raskaalla sydämellä;\npuolituhatta mailia lunta ja hiljaisuutta oli meidän ja Haines\nMissionin välillä.\n\n-- Sitäpaitsi oli hyvin pimeä ja puolipäivän aurinko valaisi\nepäselvästi eteläistä taivaanrantaa. Mutta jääröykkiöitä oli vähemmän\nja kulku helpompaa, minä ajoin väsymättä koiria ja vietin tiellä koko\npäivän aikaisesta aamusta myöhään iltaan.\n\n-- Niinkuin sanoin, Forty Milessä jokainen tuuma oli kuljettava\nlumikengillä. Ja lumikengät tuottivat kovaa kipua jaloillemme -- jalat\nhalkeilivat, peittyivät haavoilla, jotka eivät menneet umpeen. Joka\npäivä suurenivat kärsimykset ja kerran aamulla, kun sidoimme\nlumikenkiä, Long Jeff alkoi itkeä kuin lapsi. Voidaksemme jatkaa matkaa\nasetin hänet kevyen reen etupuolelle, mutta hän otti mukavuuden vuoksi\npois lumikenkänsä. Mutta kun tie oli epätasainen, niin hänen\nmokkasiininsa jättivät syviä jälkiä ja näihin jälkiin putoilivat\nkoirat. Sanoin hänelle siitä jyrkästi, ja hän lupasi olla varovaisempi,\nmutta ei pitänyt lupaustaan. Silloin löin häntä piiskalla, ja tämän\njälkeen eivät koirat enää putoilleet. Hän oli lapsi, mikä johtui\nkärsimyksistä ja rasvasta.\n\n-- Kun mies makasi tulen luona ja valitti, Passuk keitti ruokaa, auttoi\naamuisin valjastamaan koiria ja iltaisin riisumaan niitä. Hän varoi\nkoiria, oli aina edessä, tasoitti tietä ja siten helpoitti matkaa.\n\n-- Minun mielestäni oli hänen velvollisuutensa niin tehdä, enkä minä\nsitä tuuminut. Minulla oli muuta työtä ja olin sitäpaitsi nuori ja\ntunsin naisia vähän. Ja vasta myöhemmin, silmätessäni takaisin, minä\nymmärsin.\n\n-- Mutta mies käyttäytyi arvottomasti. Koirat olivat jo ilmankin\nvoimattomia, ja hän istui usein salaa rekeen kulkiessaan takana. Passuk\nsanoi, että hän ottaa hoitaakseen reen yksin, joten miehellä ei ollut\nmitään tehtävää. Aamulla minä annoin hänen osalleen tulevan ruuan ja\npakoitin hänet menemään edelleen yksinään. Sitten nainen ja minä\nvaljastimme koirat ja lähdimme liikkeelle. Puolenpäivän aikana,\nauringon nauraessa meille, saavutimme miehen; kyyneleet olivat\njäätyneet hänen poskilleen. Mutta me jätimme hänet jälelle.\n\n-- Pysähdyimme yöksi, panimme syrjään hänen osalleen tulevan ruuan ja\nlaitoimme hänelle paikan vuodetta varten; me suurensimme myöskin tulta,\nettä hän voisi nähdä meidät. Muutamien tuntien kuluttua hän saapui\nontuen, söi ruokansa vaikeroiden ja huokaillen sekä nukkui. Hän ei\nollut sairas, tämä mies. Hän ainoastaan kesti huonosti matkaa, väsyi\npian ja oli nälän uuvuttama. Mutta niin Passuk kuin minäkin väsyimme\nyhtä paljon kuin hän, mutta siitä huolimatta me teimme kaikki, hän ei\nmitään. Mutta hän oli rasvainen, niinkuin toverimme Bettles meille\nkertoi äsken... Kaikesta huolimatta me rehellisesti jaoimme ruuan hänen\nkanssaan.\n\n-- Eräänä päivänä kohtasimme kaksi haamua, jotka vaelsivat Hiljaisuuden\nmaassa, -- valkoisen miehen ja pojan. Kummallakin oli olkapäällään\npeite. Yöksi he laittoivat nuotion ja laskeutuivat aamuun asti\npeitteilleen. Heillä oli hiukan jauhoja, joita he sekoittivat lämpimään\nveteen ja joivat. Mies näytti minulle kahdeksan kupillista jauhoja --\nkaikki, mitä heillä oli ja Pelly'n, jossa ei ollut mitään, oli matkaa\nkaksisataa mailia. He kertoivat, että heidän jälestään tuli intiaani ja\nettä he olivat rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta hän jäi\njälelle. Minä en uskonut heidän jakaneen rehellisesti, muuten ei\nintiaani olisi jäänyt. Ja minä en antanut heille ruokaa. He koettelivat\nvarastaa kaikista lihavimman koiran, joka kuitenkin sekin oli hyvin\nlaiha, mutta minä näytin heille revolveria ja käskin heidän lähteä. Ja\nhe menivät kuin juopuneet Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n.\n\n-- Nyt oli meillä vain jälellä kolme koiraa ja yksi reki; koirat olivat\näärettömän laihoja -- pelkkää luuta ja nahkaa. Kun on vähän puita, niin\ntuli palaa huonosti ja huoneessa tulee kylmä. Niin oli meidän laitamme.\nKun on vähän ruokaa, tuntuu pakkanen kovemmin, ja meidän kasvomme\nmustuivat ja kurtistuivat niin, ettei oma äitimmekään olisi meitä\ntuntenut. Ja jalkamme olivat hyvin kipeät. Aamulla, kun läksimme\nmatkalle, kohosi minulle hiki ponnistuksesta koettaessani pidättäytyä\nhuutamasta kivusta, jonka lumikengät minulle aiheuttivat. Passuk ei\navannut suutaan, vaan meni eteenpäin tasoittaen tietä.\n\n-- Mutta mies itki.\n\n-- Thirty Milen juoksu oli hyvin vuolas, senvuoksi siinä oli paljon\nhalkeamia ja avantoja. Saavuimme sille päivällä ja tavoitimme Long\nJeffin, joka lepäsi lähdettyään tavallista aikaisemmin liikkeelle.\nMutta meidän välillämme oli railo. Hän oli kiertänyt railon pitkin\nreunajäätä, mutta se oli niin kapea, ettei reki voinut kulkea siitä.\nSilloin me etsimme toisen jääsillan. Passuk painoi vähän ja meni edellä\nkädessään pitkä seiväs siltä varalta, että uppoaisi. Mutta hän oli\nkevyt, lumikengät leveät ja hän pääsi onnellisesti. Sitten alkoi hän\nkutsua koiria. Mutta niillä ei ollut lumikenkiä eikä seivästä ja ne\nupposivat. Pidin vahvasti rekeä kiinni takaa, kunnes koirat katosivat\njään alle. Totta on, että niitä varten oli vähän ruokaa, vaikkakin\nlaskin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta koirat katosivat.\n\n-- Seuraavana aamuna jaoin kaiken ruuan, jota oli hyvin vähän, kolmeen\nosaan, ja sanoin Long Jeffille, että hän voi kulkea meidän kanssamme\ntahi ilman niinkuin parhaaksi katsoo, sillä nyt menimme nopeasti. Mutta\nhän nyyhkytti ja alkoi surkutella kipeitä jalkojaan ja kovia\nkärsimyksiään puhuen hyvin vihaisesti. Minun ja Passukin jalat olivat\nmyöskin kipeät ja kovemmin kuin hänen, sillä me olimme työskennelleet\nkoirien kanssa. Long Jeff vannoi mieluimmin kuolevansa kuin menevänsä\neteenpäin; silloin otti Passuk nahkapeitteen ja minä keittoastian sekä\nkirveen ja aioimme mennä. Mutta Passuk katsoi miehen osalle jääneeseen\nruokaan ja sanoi: -- Ei pidä tuhlata hyvää ruokaa pienelle lapselle.\nHänen on parempi kuolla. -- Pudistin päätäni, enkä vastannut mitään --\ntoveri on sittenkin toveri. Silloin puhui nainen ihmisistä, jotka\njäivät Forty Mileen; puhui, että heidän joukossaan on paljon hyviä, ja\nettä he odottavat minulta ruokaa kevääksi. Kun minä tälläkin kertaa\nvaikenin, sieppasi hän vyöstäni revolverin, ja niinkuin veljemme\nBettles sanoi, Long Jeff meni Abrahamin helmaan ennen aikaansa.\nNuhtelin tästä Passukia, mutta hänessä ei ollut katumuksen jälkeäkään,\neikä hän näyttänyt lainkaan surulliselta. Ja sydämessäni minä tiesin,\nettä hän oli oikeassa.\n\nSitka-Charley vaikeni ja rupesi heittämään jääpaloja pataan, joka\nseisoi uunilla. Miehet vaikenivat, ja heidän selkäänsä värisytti kylmä\nulkona olevien koirien ulvoessa, jotka siten ilmaisivat omia\nkärsimyksiään.\n\n-- Päivän toisensa jälkeen me kuljimme, yösijalta toiselle, kuin kaksi\nhaamua -- Passuk ja minä -- ja me tiesimme voivamme olla tyytyväisiä\ntähänkin, jos ei tulisi huonompaa, ennenkuin saapuisimme Suolaiselle\nVedelle. Silloin kohtasimme me intiaanin, joka meni Pelly'n!\n\n-- He, mies ja poika, eivät olleet rehellisesti jakaneet hänen\nkanssaan, kertoi hän: eivät olleet jättäneet hänelle jauhoja\nkolmeksikaan päiväksi. Hän keitti joka yö kupissaan mokkasiinien\npalasia ja söi niitä. Mutta mokkasiineista oli jälellä vain vähän. Hän\noli merenrannalta ja kertoi meille siitä Passukin välityksellä, joka\npuhui hänen kieltään. Hän oli vieras Yukonilla, eikä tiennyt tietä,\nmutta hänen kasvonsa olivat käännetyt Pelly'n. Kuinka pitkä oli matka?\nKaksi päivää? Kymmenen? Sata? -- hän ei tiennyt, mutta meni Pelly'n.\nTakaisin palaaminen oli mahdoton, täytyi siis kulkea vain eteenpäin.\n\n-- Hän ei pyytänyt ruokaa, sillä hän näki, että myöskin me olimme\nvaikeassa asemassa. Passuk katsoi minuun ja mieheen epäröiden ikäänkuin\nnaaraspeltopyy, jonka poikue on vaarassa. Silloin käännyin häneen ja\nsanoin: -- \"Tämä mies on ryöstetty. Minä annan hänelle osan\nvarastostamme\". Näin, että Passukin silmissä vilahti hetkeksi\nmielihyvä. Hän katsoi kauan mieheen ja minuun, hänen suunsa oli\nsuljettu ja päättäväinen.\n\n-- Ei, -- sanoi hän. -- Suolainen Vesi on täältä kaukana, mutta kuolema\nlähellä. On parempi, jos se ottaa tämän vieraan miehen ja menee ohi\nminun Charley'ni!\n\n-- Mies meni Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n. Sinä yönä itki nainen.\nEn koskaan ollut nähnyt hänen itkevän tähän saakka...\n\n-- Eikä se johtunut savusta, sillä puut olivat kuivia. Ihmettelin hänen\nsuruaan ja ajattelin, että naisen sydän pehmeni tien pimeydestä ja\nkärsimyksistä.\n\n-- Elämä on kumma asia. Olen ajatellut sitä paljon ja punninnut kauan;\nkuitenkin tulee arvoitus joka päivä vain suuremmaksi. Mistä johtuu tämä\nkummallinen halu elää? Elämähän on peliä, missä kukaan ei voita. Elämä\nmerkitsee kovaa työtä ja syvää kärsimystä, kunnes raskas vanhuus\nsaavuttaa meidät, ja me laskemme kätemme loppuunpalaneen tulen kylmään\ntuhkaan. Raskasta on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien\npäästää vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat\ntäynnä levottomuutta ja huolta; kuitenkin menee hän kuoleman avattuun\nsyliin kompastellen, kaatuillen, takaisinpäin katsovin kasvoin,\nvalmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä.\nAinoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me rakastamme\nelämää ja vihamme kuolemaa. Se on hyvin kummallista!\n\n-- Kulkiessamme Passukin kanssa päivällä, me puhuimme vähän. Yöllä me\nmakasimme lumessa kuin kuolleet ja jatkoimme aamulla matkaamme; me\nkuljimme kuin kuolleet ja kaikki ympärillämme oli kuollutta. Ei\noravaa, ei myyrää, -- ei mitään. Joki valkoisessa puvussaan -- ei\näännähtänytkään. Mehu puissa oli jäätynyt. Oli kylmä niinkuin nytkin;\nyöllä laskeutuivat tähdet alas ja olivat suuria; ne hyppivät ja\ntanssivat, yöllä revontulet nauroivat meitä; syttyi paljon aurinkoja,\nkoko avaruus loisti ja säteili, lumi oli kuin timanttitomua. Mutta ei\nlämmintä, ei ääntä, ainoastaan kylmyys ja hiljaisuus. Niinkuin sanoin,\nme kuljimme kuin kuolleet, niinkuin unessa, emmekä laskeneet aikaa.\nMeidän kasvomme olivat vain käännetyt Suolaiselle Vedelle, meidän\nsielumme halasivat Suolaiselle Vedelle ja meidän jalkamme veivät meitä\nsinne.\n\n-- Pysähdyimme Takheenan luona, mutta emme tienneet sitä. Silmämme\nkatsoivat White Horseen, mutta eivät nähneet sitä. Jalkamme kulkivat\nCanyonin epätasaista pintaa, mutta eivät tunteneet sitä. Me emme\nhuomanneet mitään. Ja kaatuessamme tielle me käänsimme kasvomme\nSuolaiseen Veteen päin.\n\n-- Meidän viimeiset ruokavaramme olivat menossa, ja me jaoimme ne\ntasan, Passuk ja minä, mutta hän kaatuili useammin ja Caribou\nCrossingissa uupui hän kokonaan.\n\n-- Mutta aamulla me makasimme saman peitteen alla, emmekä menneet\netemmäksi. Ajattelin jäädä tähän ja kohdata kuoleman Passukin kanssa\nyhdessä, sillä minä olin vanhentunut ja oppinut arvostelemaan naisen\nrakkautta. Tämä tapahtui kahdeksankymmenen mailin päässä Haines\nMissionista, ja suuri Chilcoot kohotti kaukana yli metsän reunan\navonaisen, tuulille alttiin huippunsa. Passuk puhui hiljaa lähentäen\nhuulensa minun korvaani, jotta voisin kuulla. Nyt, kun hänen ei\ntarvinnut pelätä minun vihaani, puhui hän koko sydämestään, kertoi\nrakkaudestaan ja paljosta muusta, jota en ollut ymmärtänyt.\n\n-- Hän puhui: \"Sinä olet minun mieheni, Charley, ja minä olin sinulle\nhyvä vaimo. Viritin aina sinulle tulen, keitin ruokaa, ruokin sinun\nkoiriasi, sauvoin sinulle, enkä valittanut. Minä en sanonut, että isäni\nmajassa oli lämpimämpi tahi että siellä oli enemmän ruokaa. Kun sinä\npuhuit, minä kuuntelin. Kun sinä käskit, minä tottelin. Eikö ollut\nniin, Charley.\"\n\n-- Ja minä sanoin: \"Niin oli\".\n\n-- Hän jatkoi: \"Kun sinä tulit ensimmäisen kerran luoksemme, sinä et\nkatsonut minuun, ostit minut, niinkuin ostetaan koira ja veit mukanasi;\nsydämeni nousi sinua vastaan ja täyttyi murheella ja pelolla. Mutta\nsiitä on kauan. Sinä olit minulle lempeä, Charley, niinkuin hyvä isäntä\non lempeä koirilleen. Sinun sydämesi oli kylmä, -- siinä ei ollut\ntilaa minulle, kuitenkin sinä kohtelit minua hyvin ja käyttäydyit\noikeudenmukaisesti. Ja minä olin sinun mukanasi, kun sinä taistelit\nsuurien asioiden puolesta ja menit suuriin vaaroihin. Minä vertasin\nsinua toisiin miehiin ja näin, että heidän keskellään sinä olit\nrehellinen, sinun sanasi oli viisas, sinun kielesi totinen. Ja minä\naloin ylpeillä sinusta, sinä täytit minun sydämeni, ja minun ajatukseni\nolivat sinussa. Sinä olit kuin aurinko keskellä kesää, joka lähettää\nympärilleen kultaisia säteitä, eikä koskaan poistu taivaalta. Ja mihin\nminun katseeni sattuikaan, kaikkialla näin auringon. Mutta sinun\nsydämesi oli kylmä, Charley, siinä ei ollut paikkaa minulle.\"\n\n-- Silloin minä sanoin: \"Se on totta. Se oli kylmä. Siinä ei ollut\npaikkaa. Mutta se aika on mennyt. Sydämeni on keväällä putoavan lumen\ntapainen, kun aurinko paistaa. Kaikki sulaa, vedet kuohuvat, vihreä\nruoho kasvaa ja nousee. Peltopyyt huutavat, kultarintakertut laulavat,\nkun talvi on ohi; Passuk, minä olen oppinut tuntemaan naisen\nrakkauden.\"\n\n-- Hän hymyili ja vetäytyi luokseni, jotta voisin hänet puristaa\nitseeni. Ja hän sanoi: \"Minä olen iloinen\". Senjälkeen lepäsi hän\nkauan, hiljaa hengittäen, pantuaan päänsä minun rinnalleni. Sitten hän\nkuiskasi: \"Tie loppuu tähän ja minä olen väsynyt. Mutta nyt haluaisin\npuhua muusta. Se tapahtui kauan sitten, kun olin vielä pieni tyttö.\nMinä leikin yksin nahkanippujen keskellä isäni majassa; miehet olivat\nmetsästämässä, naiset ja lapset kantoivat lihaa. Oli kevät ja minä olin\nyksin. Suuri, ruskea karhu, juuri talviunesta herännyt, nälkäinen,\nkarva riippuen suurina takkuina luuksi laihtuneella ruumiilla, pisti\npäänsä majaan ja sanoi: 'uuh'. Veljeni oli juuri palannut takaisin\nensimmäisten pyydystettyjen liharekien mukana. Hän alkoi taistella\nkarhua vastaan tulinen kekäle kädessään, ja valjaissa olevat koirat\niskivät siihen takaa. Oli suuri taistelu ja paljon melua. He astuivat\nnuotioon, kekäleet lensivät ympäri ja maja kaatui. Lopuksi makasi karhu\ntapettuna ja veljeni kasvoilla oli sen kynsien jäljet. Huomasitko\nintiaanissa, joka meni Pelly'n, että hänen rukkasissaan ei ollut\npeukaloa, eikä kädessäkään, jota hän lämmitti tulen luona? Hän oli\nminun veljeni. Ja minä sanoin, ettei tarvitse antaa hänelle ruokaa. Ja\nhän meni Hiljaisuuden maahan ilman ruokaa.\"\n\nSellainen, veljeni, oli Passukin rakkaus, hänen, joka kuoli lumeen\nCaribou Crossingin luo. Hän rakasti kaikki kestävällä rakkaudella\nuhraten veljensäkin miehen vuoksi, joka otti hänet vaivaloiselle\nmatkalle ja saattoi katkeraan kuolemaan. Ja sellainen oli tämän\nnaisen rakkaus, että hän uhrasi itsensäkin. Ennenkuin hänen\nsilmänsä sulkeutuivat lopun edellä, hän tarttui käteeni ja vei sen\noravannahkaisen vaatetuksensa alle. Tunsin siellä täyteläisen pussin ja\nymmärsin syyn hänen heikontumiseensa. Joka päivä me jaoimme kaikki\ntasan pienimpäänkin palaan saakka; ja joka päivä hän söi vain puolet\nosastaan. Toisen puolen hän eroitti tähän pussiin. Ja hän sanoi: \"Tässä\non Passukin tien loppu, mutta sinun, Charley, vie kauemmaksi ja\nkauemmaksi, yli suuren Chilcootin Suolaiselle Vedelle. Ja monien\nvuosien kuluessa se vie sinua etemmäksi, vieraiden maiden ja\ntuntemattomien vesien kautta ja täyttää sinun vuotesi kunnialla ja\nsuurella maineella. Ja se vie sinut naisten luo, monien hyvien naisten\nmajaan, mutta milloinkaan et löydä suurempaa rakkautta kuin oli\nPassukin.\"\n\n-- Ja minä tiesin naisen puhuvan totta. Mutta hulluus tarttui minuun,\nminä heitin täysinäisen pussin luotani ja vannoin, että minun tieni oli\nloppunut. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat hellästi ja hän sanoi:\n\"Ihmisten keskellä Sitka-Charley oli tunnettu rehellisyydestään eikä\nkoskaan pettänyt sanaansa. Onko hän sen nyt unohtanut ja puhuu turhia\nsanoja Caribou Crossingin luona? Eikö hän muista enää ihmisiä Forty\nMilessä, jotka antoivat hänelle parhaat ruokansa ja valituimmat\nkoiransa? Passuk oli aina ylpeä omasta miehestään. Nouskoon hän,\nsitokoon lumikengät jalkoihinsa, että Passuk voisi nytkin säilyttää\nylpeytensä.\"\n\n-- Ja kun hän kylmeni minun käsiini, nousin ja etsin täysinäisen\npussin, sidoin lumikengät jalkaani ja jatkoin horjuen tietäni; polveni\nolivat heikot, päätäni pyörrytti, korvissa suhisi ja silmäni pimenivät.\nUnohtunut nuoruus palasi luokseni. Minusta tuntui, että istuin\ntäysinäisten patojen luona juhlien aikana, lauloin ja tanssin laulavien\nja rumpua lyövien miesten ja naisten kanssa.\n\n-- Ja Passuk piteli minua kädestä ja meni minun kanssani. Kun minä\nnukuin, hän herätti minut. Kun minä kompastuin ja kaaduin, hän nosti\nminut. Kun minä jouduin syvään lumeen, hän vei minut tielle. Ja\nsellaisessa tilassa, ikäänkuin järjetön mies, joka näkee kauheita\nnäkyjä ja horjuu kuin juopunut, tulin minä Haines Missioniin meren luo.\n\nCharley rajoitti teltan verhoja. Oli puolipäivä. Etelässä, tuskin\nvalaisten jylhää Hendersonia, näkyi kylmä auringonkehä. Sen kummallakin\npuolella leiskuivat auringonkoirat. Ja lähellä tietä ulvoi valittavasti\nhuurteinen koira kohottaen pitkän kuononsa aurinkoa kohti.\n\n\n\n\nSUURI KYSYMYS.\n\n\nI.\n\nMrs Saytherin saapuminen Dawsoniin oli aivan ohimenevää -- hän ilmestyi\nja katosi kuin meteoori. Hän saapui keväällä koirilla, mukanaan\nranskalaisia erämiehiä Kanadasta. Mrs Sayther loisti häikäisevästi\nlyhyen kuukauden dawsonilaisten keskuudessa ja matkusti jokea ylös\nheti, kun jäät lähtivät.\n\nNaisista köyhä Dawson ei mitenkään voinut ymmärtää tätä kiireellistä\nmatkaa, ja paikalliset neljäsataa olivat surullisia ja tunsivat itsensä\nyksinäisiksi, kunnes seudulla tapahtui uusi kumma ja vanhat vaikutelmat\nantoivat tilaa uusille. Mrs Saytheriin olivat kaikki ihastuneita ja\nottivat hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, viehättävä ja\nsitäpaitsi leski. Ja senvuoksi hänen kantapäillään seurasi muutamia\nEldoradon kuninkaita, arvokkaita henkilöitä, sekä eteenpäin pyrkiviä\nnuoria miehiä, joiden korvat janosivat naisten hameiden kahinaa.\n\nVuori-insinöörit tunsivat kunnioitusta hänen miehensä, eversti\nSaytherin muistoa kohtaan, ja puhuivat suurella juhlallisuudella\nSaytherin toimista ja työstä: hän oli ollut Valloissa tunnettu erittäin\nkykenevänä vuori-insinöörinä ja nautti Lontoossa vieläkin suurempaa\nmainetta. Nousi suuri kysymys, miksikä juuri hänen leskensä, eikä\nkukaan muu nainen, saapui tähän maahan. Mutta pohjoisen kasvatit ovat\nkäytännöllisiä, he ovat aivan välinpitämättömiä teorioista ja pysyvät\nlujasti kiinni tosiasioissa. Ja monille heistä Karen Sayther oli hyvin\nmerkitsevä tosiasia. Hän ei kiinnittänyt huomiota tilanteen tähän\npuoleen; parhaimpana todistuksena siitä oli se päättäväisyys ja nopeus,\njolla kieltäytymiset ja hylkäykset seurasivat hänen neliviikkoisen\npysähtymisensä aikana.\n\nYhdessä hänen kanssaan katosi tosiasia ja jäi vain kysymys.\n\nSen ratkaisemiseksi antoi seuraavanlainen suotuisa tilaisuus muutamia\nviitteitä.\n\nHänen viimeinen uhrinsa Jack Coughran, asetettuaan ilman toivoa hänen\njalkoihinsa sydämensä ja oikeutensa viiteensataan jalkaan\nkultavaltauksia Bonanzassa, lohdutteli itseään onnettomuudessaan\nyöllisillä juomingeilla.\n\nNäiden unettomien öiden aikana hän sattumalta tapasi Pierre Fontainen.\nTämä ei ollut kukaan muu kuin Karen Saytherin saattomiesten johtaja.\nTämä kohtaus johti tuttavuuteen ja juominkeihin ja loppujen lopuksi\nmolemmat tulivat melkoisen juovuksiin.\n\nHetken kuluttua Pierre Fontaine ja Jack Coughran puhelivat vilkkaasti.\n\n-- Miksikä madame Sayther tuli tähän maahan? Siitä on parempi puhua\nhänen kanssaan. Minä en tiedä mitään, koko aikana on hän kysynyt vain\nyhdestä miehestä ja lausunut vain yhden nimen. \"Pierre\" -- sanoi hän\nminulle; -- \"Pierre, teidän täytyy löytää tämä mies ja minä maksan\nteille paljon -- annan tuhat dollaria, jos te löydätte hänet.\" Miehen\nnimi? Kyllä. Miehen nimi on -- minä sanon sen teille -- David Payne.\nNiin, m'sieu, David Payne. Koko ajan puhuu hän tästä nimestä. Ja minä\nkoko ajan ahkerasti silmäilen ympärilleni, mutta en voi häntä löytää,\nenkä saada noita tuhatta dollaria.\n\n-- Ah, niin. Kerran saapui muutamia miehiä Circle Citystä, he tunsivat\ntämän miehen. Hän on Birch Creekissä, sanoivat he. Madame? Hän sanoi\n\"hyvä on\" ja oli niin onnellisen näköinen kuin voi olla. \"Pierre\" --\nsanoi hän -- \"laittakaa valjaat koirille. Matkustamme pian. Jos\nlöydämme tuon miehen, annan teille lisää tuhat dollaria.\" Minä sanoin:\n\"Kyllä, aivan heti! Allons, madame!\"\n\n-- Arvelin voivani olla varma, että kaksituhatta dollaria olivat minun.\nMutta mitä vielä! Sitten tuli useampia miehiä Circle Citystä ja he\nsanoivat, ettei tämä mies, David Payne, ole siellä, vaan on joku aika\nsitten palannut Dawsoniin. Siten ei madamen ja minun matkasta tullut\nmitään.\n\n-- Niin, m'sieu. Näinä päivinä puhui madame: \"Pierre\" -- sanoi hän\nantaen minulle viisisataa dollaria -- \"ostakaa vene ja sauvomia.\nHuomenna lähdemme ylös jokea\". Niin, huomenna, ja Sitka-Charley myi\nminulle veneen ja sauvoimet viidelläsadalla dollarilla.\n\nKun Jack Coughran seuraavana päivänä julkaisi tämän uutisen, hukkui\nDawson arvailuihin, kuka oli tämä David Payne ja minkävuoksi hänen\nolemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytherille. Ja\ntodellakin, sinä päivänä, jona Pierre Fontaine oli sanonut, mrs Sayther\nja hänen ulkomaalaiset saattajansa alkoivat sauvoa ylös jokea pitkin\nsen itärantaa Klondyke Cityyn ja sitten, väistääkseen putouksia,\nnopeasti siirtyivät länsirannalle ja katosivat saarien sokkeloon\neteläiseen suuntaan.\n\n\nII.\n\n-- Niin, madame, tämä on oikea paikka. Yksi, kaksi, kolme saarta\nalempana Stuart-jokea. Tämä on kolmas saari.\n\nSanottuaan tämän ohjasi Pierre Fontaine veneen rannalle ja asetti sen\nperän virtaa vasten, joka työnsi veneen keulan maihin, Pierren, hänelle\nominaisella reippaudella, hypätessä sitomaan veneen kiinni.\n\n-- Odottakaa vähän, madame, minä menen katsomaan.\n\nHän oli tuskin kadonnut rantapenkereen taa, kun kuului koiran haukuntaa\nja minuutin kuluttua oli hän takaisin.\n\n-- Niin, madame, siellä on maja. Minä tutkin sitä, mutta en löytänyt\nsieltä ketään, mutta omistaja ei ole voinut mennä kauaksi, muuten ei\nhän olisi jättänyt koiria. Lyön vetoa, että hän palaa kohta.\n\n-- Auttakaa minua nousemaan, Pierre. Minä olen väsyksissä ja minun on\nvaikea nousta veneestä. Varovammin, olkaa hyvä.\n\nTaljoista tehdyltä istuimeltaan nousi Karen Sayther ylös -- solakkana\nja kauniina. Mutta jos hän tekikin hennon liljan vaikutuksen tällä\nalkuaikaisella paikalla, niin notkeus, jolla hän nojasi Pierren käteen,\npuhui toista -- pyöreiden, kiinteiden lihasten jäntevyys sekä\ntäydellinen varmuus ja notkeus liikkeissä näyttivät, minkälainen voima\nkätkeytyi tuohon kauniiseen ruumiiseen.\n\nHuolimatta rauhallisuudesta ja huolettomuudesta, jolla hän astui\nrannalle, hänen kasvonsa punastuivat ja sydän löi voimakkaammin. Hän\nlähestyi majaa jonkunlaisella kunnioittavalla uteliaisuudella ja hänen\nhehkuvat kasvonsa ilmaisivat voimakasta iloa.\n\n-- Katsokaa, katsokaa! -- Pierre osoitti ympärille heiteltyihin\nlastuihin puupinon vieressä, -- ne ovat aivan tuoreen näköisiä --\nkaksi- tai kolmepäiväisiä, ei enempää.\n\nMrs Sayther taivutti päätään hyväksymisen merkiksi. Hän koetteli\nheittää silmäyksen pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty voidellusta\npergamentista, joka kyllä päästi valoa, mutta sen läpi oli mahdotonta\nnähdä mitään. Tämän epäonnistumisen jälkeen hän meni majan ympäri\novelle, kohotti kömpelön säpin puoleksi, mutta muutti sitten\naikomustaan, veti kätensä pois ja säppi putosi paikoilleen. Sitten hän\nyht'äkkiä laskeutui polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä\nkynnystä. Jos Pierre Fontaine olisi nähnytkin tämän, olisi hän\nkoettanut salata ja unohtaa sen ainaiseksi. Heti sai yksi venemiehistä\naiheen kummastella harvinaista ankaruutta päällikkönsä äänessä.\n\n-- Hei! Te! Le Goire! Tehkää pehmeämmäksi, mukavammaksi, -- määräsi\nhän. Enemmän karhunnahkoja, enemmän peitteitä.\n\nVeneen istuin olikin pian hajoitettu ja enin osa siitä heitetty\nrantaäyräälle, mihin mrs Sayther mukavasti sijoittautui ja alkoi\nodottaa.\n\nKallistuen kyljelleen hän katsoi edessään olevaa leveätä Yukonia.\nToisella puolen olevien kaukaisten vuorten yllä oli taivas tumma\nnäkymättömän metsäpalon savusta ja savupilvien läpi kuulsi heikosti\niltapäivän aurinko heittäen maahan himmeän valon ja epäselvästi\npiirtyviä varjoja.\n\nMikään ei täällä todistanut ihmisen läsnäoloa, ainoakaan ääni ei\nrikkonut hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen entisaikojen\ntuntemattomuuteen, kietoutuneen selittämättömien salaisuuksien verhoon.\n\nEhkä mrs Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; hän muutti usein\nasentoaan katsoakseen milloin ylös, milloin alas jokea, tahi\njännittyneesti tähysteli synkkiä rantoja puoleksi peittyneine\nlisäjokien suineen. Kului tunnin verran ja venemiehet oli lähetetty\nlaittamaan yöksi leiriä rannalle, mutta Pierre ja mrs jäivät\npaikoilleen.\n\n-- Kas, sieltä hän palaa, -- sanoi Pierre kuiskaten pitkän hiljaisuuden\njälkeen, katsellen kiinteästi ylös jokea.\n\nRuuhi airoineen, jotka loistivat vuoroin kummallakin puolella, solui\nvirran mukana. Perässä näkyi miesolento ja keulassa nainen tahdikkaasti\nkumartuen aironvetojen mukaan.\n\nMrs Sayther ei huomannut naista, ennenkuin ruuhi tuli rantaan, mutta\nsilloin tämän ainoalaatuinen kauneus kiinnitti hänen huomiotaan.\n\nTiukasti vartaloa ympäröivä pusero, hirvennahasta koristettuna\nmielikuvituksellisilla ompeleilla, vartalon kauniisti pyöristyvät\nääriviivat ja silkkinen, kirkasvärinen, aistikkaasti sidottu liina\ntuskin peitti suunnatonta paljoutta sinisenmustia hiuksia.\n\nMrs Saytherin nopea katse liukui naisen kasvoille ja pysähtyi. --\nKasvot olivat kuin pronssista valetut. Silmät, läpitunkevat, mustat ja\nsuuret, tuskin huomattavan vinot, katsoivat rohkeasti suorien,\nkauniisti muodostuneiden kulmakarvojen alta. Posket, korkeine ja\nulkonevine poskipäineen, olivat kalpeat ja laihat, mutta ilman\npienintäkään merkkiä sairalaisuudesta ja suu ohuine huulineen osoitti\nhellyyttä ja voimaa.\n\nKasvoissa näkyi hyvin heikkoja jälkiä vanhasta mongolilaisesta verestä,\nikäänkuin olisi se aikonut palata pitkien vuosisatojen kuljeskelemisen\njälkeen alkuperäisiin rotuominaisuuksiinsa. Tätä vaikutusta vahvisti\nmiellyttävä kotkannenä ohuine, liikkuvine sieramineen, ja kotkan\nviileys näytti antavan leiman ei vain kasvoille, vaan koko hänen\nolennolleen. Hän oli todellakin metsäläistyypin täydellisimmän\nkauneuden ilmestys, ja punaisten heimo voi katsoa onneksi, että sen\nkeskuudessa, vaikkakin harvoin, useiden sukupolvien perästä, syntyy\ntällaisia ainutlaatuisia olentoja.\n\nSyvin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa nopeasti\nkäänsi pienen veneen vasten virtaa ja laski varovasti rannalle.\nSeuraavassa hetkessä seisoi hän jo rantaäyräällä nostaen nuoran avulla\nneljänneksen äsken tapettua hirveä. Mies yhtyi häneen ja he vetivät\nruuhen yhdessä maalle. Koirat tunkeilivat vikisten heidän ympärillään,\nja kun tyttö lempeästi kumartui niiden puoleen, sattui miehen katse mrs\nSaytheriin, joka oli juuri noussut paikaltaan. Hän katsoi, hieroi\nsilmiään, ikäänkuin ei uskoisi näkemäänsä, ja katsoi taas.\n\n-- Karen, -- sanoi hän yksinkertaisesti lähestyen tätä ja ojentaen\nkätensä, -- minä luulin näkeväni unta. Yhteen aikaan keväällä olin\nsokeana keväisestä lumesta ja siitä saakka ovat silmäni tehneet minulle\nuseasti erilaisia tepposia.\n\nPuna yhä kohosi mrs Saytherin poskille ja sydän löi tuskallisen\nkiivaasti; hän oli odottanut mitä hyvänsä, paitsi ei tätä rauhallisesti\nojennettua kättä; mutta kadottamatta itsehillintäänsä hän pidättäytyi\nja puristi sydämellisesti miehen kättä.\n\n-- Te tiedätte, David, minä lupasin usein saapua ja yritin, mutta...\nmutta...\n\n-- Mutta en kirjoittanut sanaakaan. -- David Payne nauroi ja katsoi\nintiaanityttöön, joka meni majaan.\n\n-- Oi, minä ymmärrän, David, ja teidän sijassanne olisin tehnyt samoin.\n\n-- Menkäämme sitten majaan ja hankkikaamme jotain syötävää, -- sanoi\nDavid Payne iloisesti, kiinnittämättä huomiota tahi huomaamatta kevyttä\nmoitetta naisen äänessä. -- Ja te olette tietysti hyvin väsynyt. Mitä\ntietä te tulitte? Ylhäältä? Siis te olitte talven Dawsonissa tahi\nsaavuitte sinne viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? --\nHän katseli venemiehiä, jotka olivat asettuneet taivasalle tulen\nympärille, ja piti auki ovea pyytäen mrs Saytheriä astumaan sisään.\n\n-- Minä matkustin jäitse Circle Citystä viime talvena, -- jatkoi hän --\nja asetuin toistaiseksi tänne. Aion suorittaa etsiskelyjä Henderson\nCreekissä ja jos ei siellä onnista, aion tutkia Stuart-joen rantaa.\n\n-- Te ette ole paljoakaan muuttunut, -- huomautti mrs Sayther, ei\nerikoisen asiaankuuluvasti, koettaen johtaa keskustelun\nhenkilökohtaiselle pohjalle.\n\n-- Hiukan vähemmän lihaa, mahdollisesti, ja hiukan enemmän lihaksia.\nSitäkö tarkoititte?\n\nMrs Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi heikossa valaistuksessa\nkatsoa intiaanityttöön, joka oli virittänyt tulen ja paistoi suuria\nhirvenlihapaloja ohuiden silavaviipaleiden kanssa.\n\n-- Olitteko te kauan Dawsonissa? -- David Payne näperteli puukolla\nlautaa ja teki kysymyksen päätään nostamatta.\n\n-- Muutamia päiviä, -- vastasi mrs Sayther seuraten silmillään tyttöä\nja tuskin kuullen. -- Mitä te sanoitte? Dawsonissa? Kuukauden -- ja\nolin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimäisen pohjolan miehet ovat\nsuorasukaisia olentoja, niinkuin tiedätte, ja jonkunverran vapaita\ntunteissaan.\n\n-- Niin, kaikki muodollisuudet jäävät kotiin yhdessä mukavuuksien\nkanssa. Te valitsitte viisaasti ajan matkailullenne. Te voitte\nmatkustaa maasta ennen moskiittojen ilmestymistä. Se on tosiaankin\nonni, jota ette puuttuvan kokemuksenne vuoksi osaa kyllin korkeaksi\narvioida.\n\n-- Niin. Mutta kertokaa itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on\nnaapureina? Onko ketään?\n\nKysymyksiä tehdessään mrs Sayther ei hellittänyt katsettaan tytöstä,\njoka paahtoi tulen luona kahvia. David Payne huomasi vieraansa kiinteän\nkatseen ja tuskin huomattava hymyily vilahti hänen kasvoilleen.\n\n-- Oli joitakin, -- vastasi hän. -- Muutamia miehiä Missourista ja pari\nCornvallista, mutta he läksivät työskentelemään Eldoradoon.\n\nMrs Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön.\n\n-- Mutta ympärillä on paljon intiaaneja.\n\n-- Melkein kaikki intiaanit ovat jo aikoja sitten muuttaneet Dawsoniin.\nEi yhtään alkuasukasta ole tuhatta mailia lähempänä, paitsi täällä\nasuvaa Winapieta, mutta hän on kotoisin Koyukukista.\n\nMrs Sayther tunsi yht'äkkiä heikkoutta ja vaikka hymy ei kadonnut hänen\nsilmistään, näyttivät miehen kasvot olevan loppumattoman matkan päässä\nhänestä. Vihdoinkin pyydettiin häntä pöytään ja vasta päivällisen\naikana hänelle selveni sen paikan tavat ja olosuhteet, jossa hän oli.\nHän puhui vähän ja pääasiallisesti maasta ja ilmastosta, Silläaikaa\nkuin mies kertoi yksityiskohtaisia kuvauksia kaivoksista ja\nhuuhtomoista kovina talvina.\n\n-- Te ette ole kysyneet minulta minkävuoksi minä saavuin, -- sanoi mrs\nSayther. -- Luultavasti te tiedätte.\n\nHe nousivat pöydästä ja David Payne palasi entiselle paikalleen.\n\n-- Saitteko te minun kirjeeni?\n\n-- Viimeisen? Tuskinpa olen saanut. On hyvin luultavaa, että se\nkuljeksii jossakin ympäri Birch Creekiä tahi makaa jonkun Alajoella\nolevan kaupustelijan talvileirissä. Postin kuljetus näissä paikoin on\nkurjaa. Ei järjestystä, ei suunnitelmaa, ei...\n\n-- Älkää olko tuollainen, David! Auttakaa minua. -- Hän sanoi tämän\njyrkästi, käyttäen entisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.\n\n-- Miksi te ette kysy mitään minusta itsestäni? Siitä, jonka te\ntunsitte ennen aikaan? Tahi eikö teidän mieltänne kiinnitä enää mikään?\nTiedättekö, että mieheni on kuollut?\n\n-- Minun on todellakin sääli. Kun...\n\n-- David! -- hän oli valmis itkemään pettymyksestä ja\nloukkaantumisesta.\n\n-- Olettehan te saanut muutamia minun kirjeistäni? Joitakin niistä\nteidän on täytynyt saada, vaikka te ette koskaan vastannut.\n\n-- Todellakaan en ole saanut viimeistä kirjettänne, jossa nähtävästi\nkerrottiin miehenne kuolemasta, ja hyvin luultavasti on muitakin\nkirjeitä kadonnut, vaikka muutamia kyllä olen saanutkin. Minä luin\nniitä ääneen Winapie'lle saattaakseni hänet käsittämään valkeitten\nsisartensa turmeltuneisuuden. Ja luulenpa siitä olleen hänelle hyötyä.\nMitä te ajattelette?\n\nMrs Sayther ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensä ivallisuuteen, vaan\njatkoi:\n\n-- Viimeisessä kirjeessä, jota te ette saanut, puhuin, kuten arvasitte,\nmieheni, eversti Saytherin kuolemasta. Se tapahtui vuosi sitten.\nKirjoitin myöskin, että te ette matkustaisi luokseni, vaan että minä\nitse tulisin teidän luoksenne. Ja kun usein olin luvannut sen tehdä,\nniin matkustinkin.\n\n-- Minä en tiedä mistään lupauksista.\n\n-- Aikaisemmissa kirjeissä?\n\n-- Niin, te lupasitte, mutta minä en pyytänyt, enkä vastannut, joten\nasia jäi päättämättä. Mutta minä muistan toisen lupauksen, jonka tekin\nehkä muistatte. Siitä on jo kauan.\n\nHän pani pitelemänsä puun lattialle ja kohotti päätään.\n\n-- Siitä on kauan -- mutta minä muistan selvästi päivän, ajan ja\njokaisen yksityisseikan. Me olimme kauniissa puistossa, te ja minä, --\nteidän äitinne ruusutarhassa. Kaikki heräsi, kukki, ja meissä oli\nkevät. Minä vedin teidät luokseni -- se oli ensimmäinen kerta -- ja\nsuutelin teitä tulisesti huulille. Muistatteko?\n\n-- Älkää jatkako, David, älkää jatkako! Tiedän jokaisen piirron\nhäpeällisestä menneisyydestä. Kuinka usein olenkaan itkenyt! Jospa\ntietäisitte, kuinka olen kärsinyt...\n\n-- Te lupauduitte silloin minulle, ja toistitte lupauksenne tuhansia\nkertoja sitä seuranneina ihanina päivinä. Jokainen silmistänne lähtevä\nkatse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne tuleva ääni oli\nlupaus. Ja silloin -- maksaako vaivaa puhua enää -- ilmestyi mies. Hän\noli vanha -- te olisitte kelvannut hänelle tyttäreksi -- ja\njonkunverran kivuloinen, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen.\nHän ei tehnyt erehdyksiä, seurasi lain kirjainta ja oli kunnioitettu.\nLopetan kohta, -- hän omisti parikymmentä huonoa huuhtomoa, sitäpaitsi\noli hänellä muutamia maileja maata, hän oli useimpien yritysten johtaja\nja omasi rahoja. Hän...\n\n-- Mutta silloin oli asia toinen, -- keskeytti mrs Sayther. -- Minä\nkerroin teille. Ahtaat olot -- raha-asiat, -- puute, -- vanhempani, --\nhuolet. Te käsitätte, että tämä kaikki muodosti raskaan tilanteen. En\nvoinut sitä auttaa. Minut uhrattiin, tahi minä uhrasin itseni, niinkuin\nhaluatte... Mutta, Jumalani! David, minä jätin teidät. Te ette ole\nkoskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä kärsin!\n\n-- Eikö se riippunut teidän tahdostanne? Ahtaat olosuhteet?\nTaivaankannen alla ei saattanut olla mitään, joka olisi teidät\npakottanut yhtymään tuohon mieheen.\n\n-- Ajattelin teitä koko ajan, -- puolustautui nainen.\n\n-- Minä olin tottumaton teidän tavoillenne arvostella rakkautta. Ja\ntähän päivään saakka en ole tottunut. En ymmärrä...\n\n-- Mutta nyt! Nyt!\n\n-- Me puhuimme miehestä, jolle te katsoitte sopivaksi mennä\nvaimoksi. Mikä oli tämä mies? Millä hän vangitsi sydämenne? Millä\nvastustamattomilla ominaisuuksilla hän oli varustettu? Totta, että\nhänellä oli kullan voima -- kaikkivaltias kullan voima. Hän ymmärsi\npunnita mahdollisuudet puoleen ja toiseen sekä saada sata sadasta.\nHänellä oli rajoitettu käsitys kaikesta muusta, paitsi tavasta vetää\nrahat lähimäisensä taskusta omaansa. Laki suojeli häntä. Siitä ei\nsyytetä, meidän kristilliset tapamme kehoittavat siihen. Yleisen\nmielipiteen mukaan hän ei ollut huono mies. Mutta teidän mielestänne,\nKaren, minun, meidän ruusutarhamme mielestä, mikä hän oli?\n\n-- Muistakaa, hän on kuollut.\n\n-- Eihän se muuta asiaa. Kuka hän oli? Suuri, paksu olento, puhtaasti\narkipäiväisine aherteluineen, kuuro laululle, sokea kauneudelle,\nkuollut sielunelämälle. Hän oli rasvainen mies, riippuvine, ryppysine\nposkineen ja pyöreine vatsoineen, joka todisti hänen mässäyksestään.\n\n-- Mutta hän kuoli. Me elämme. Te ette kuule? Niinkuin sanotte, minä\nolin häilyväinen. Minä tein syntiä. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy\nhuudahtaa: minä olen rikkonut? Jos minä rikoin lupaukseni, niin tekin\nteitte samoin. Teidän rakkautenne -- ruusutarhan rakkaus -- oliko se\nikuinen? Missä se on nyt?\n\n-- Se on täällä nytkin! -- huudahti David intohimoisesti ja löi\nrintaansa nyrkillään. -- Ja on aina ollut.\n\n-- Teidän rakkautenne oli suuri, mikään ei voinut olla korkeampaa, --\njatkoi nainen.. -- Eikö teillä ole tarpeeksi jaloutta antaaksenne\nminulle, joka itken teidän jalkojenne juuressa, anteeksi?\n\nMies epäröi. Sanat kuolivat hänen huulilleen. Nainen saattoi hänet\npaljastamaan sydämensä ja sanomaan totuuden, jonka hän oli salannut\nitseltäänkin. Mrs Sayther katsoi intohimoa säteillen, varmana,\npalauttaen muistiin vanhoja muistoja ja molemminpuolisen tunteen. Mies\nkäänsi kasvonsa, jotta toinen ei saattaisi niitä nähdä, mutta tämä\nkiersi hänet ja asettui hänen eteensä.\n\n-- Katsokaa minuun, David! Katsokaa minuun! Minä olen kaikesta\nhuolimatta sama. Ja te myöskin, jos vain haluatte nähdä. Me emme ole\nmuuttuneet.\n\nHänen kätensä jäi miehen olkapäälle, tämä tuskin kuuli hänen sanojaan.\nTulitikun sähähtävä ääni saattoi miehen ennalleen. Winapie,\nkäsittämättä tapahtuvaa, sytytti vaikeasti syttyvän rasvalampun. Hän\neroittautui selvästi seinän mustaa taustaa vasten, ja lehahtava liekki\nvalaisi hänen pronssista sulouttaan ja teki hänet kuninkaallisen\nkauniiksi.\n\n-- Te näette, se on mahdotonta, -- voihkasi mies, varovasti työntäen\nluotaan vaalean naisen.\n\n-- Se on mahdotonta -- toisteli mies -- se on mahdotonta.\n\n-- Minä en ole tyttönen, David, tyttömäisine haaveineni, -- sanoi hän\npehmeästi, rohkenematta kumminkaan astua miehen luo. -- Kuin nainen\nminä ymmärrän tämän. Miehet ovat aina miehiä. Yleinen maan tapa. En ole\nhämmästynyt. Näin tämän jo aikoja sitten. Mutta tällainen maan tavan\nmukainen avioliitto ei ole pätevä?\n\n-- Me emme tee Alaskassa sellaisia kysymyksiä, -- vastasi mies hiljaa.\n\n-- Tiedän, mutta...\n\n-- Hyvä on, tämä on täällä tavanmukainen avioliitto -- ei muuta.\n\n-- Onko lapsia?\n\n-- Ei.\n\n-- Ja ei ole...\n\n-- Ei, ei, ei mitään sellaista, mutta se on mahdotonta...\n\n-- Mutta silloinhan ei ole avioliittoakaan. -- Hän tuli jälleen miehen\nluo ja hänen kätensä kosketti lempeästi ja hellästi tämän ahavoituneita\nposkia.\n\n-- Tunnen paikalliset tavat hyvin. Miehet tekevät niin alituisesti. Jos\nhe eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta, tilaavat\nhe yhtiöltä vuoden ruokatavaramäärän, antavat rahaa ja tyttö on\ntyytyväinen. Sitten mies... -- hän kohautti olkapäitään. -- Samoin on\ntytön laita täällä. Me voimme tehdä tilauksen yhtiöltä, ei vain\nvuodeksi, mutta koko hänen iäkseen. Mikä hän oli, kun te hänet\nlöysitte? Raaka, lihaa syövä villi, ruokana kesällä kala, talvella\nhirvenliha, juhlien aikana ylensyöminen, tavallisesti -- nälkä. Ilman\nteitä hän olisi pysynytkin sellaisena. Teidän ilmautuessanne hän tuli\nonnellisemmaksi, teidän pois matkustaessanne hän, kun hänen elämänsä on\nturvattu, tulee luultavasti onnellisemmaksi kuin jos teitä ei olisi\nollenkaan ollut.\n\n-- Ei, ei, -- vastusti mies. -- Se ei ole oikein.\n\n-- Tulkaa järkiinne, David, avatkaa silmänne. Te olette eri tasolla\nhänen kanssaan. Hän ei ole teidän rotuanne. Hän on alkuasukas, kasvanut\nmaassa, kiinteästi sidottu tähän maahan ja on mahdoton häntä siitä\nirroittaa. Synnyttyään villinä, hän kuolee villinä. Mutta me -- te ja\nminä -- hallitseva, kasvava rotu, -- olemme maan suola ja sen herrat!\nMe olemme luodut toisillemme. Korkein ääni -- rodun ääni, kuuluu\nmeissä. Järki ja tunne sanovat sen. Teidän vaistonne vaativat sitä ja\nte ette voi sitä kieltää. Te ette peittäydy mihinkään sukupolvilta,\njotka ovat takananne. Teidän esi-isänne elivät tuhansia vuosisatoja,\nehkä satojatuhansia vuosisatoja ja teidän rotunne ei saa sammua. Se ei\nole mahdollista: esi-isänne eivät sitä salli. Vaisto on tahtoa\nvoimakkaampi. Rotu on voimakkaampi kuin te. Tulkaa ennalleen, David,\nmatkustakaamme. Me olemme nuoria ja elämä on ihana. Tulkaa järkiinne.\n\nWinapie, mennessään majasta ruokkimaan koiria, kiinnitti miehen\nhuomion. Hän pudisti päätään, toisti tämän liikkeen veltosti useamman\nkerran. Mutta naisen käsi liukui hänen niskaansa ja tämän poski\nlähestyi hänen poskeaan. Hänen raskas elämänsä kohosi hänen eteensä ja\nvaltasi hänet -- lakkaamaton taistelu luonnon säälimättömiä voimia\nvastaan, surulliset vuodet -- kylmät ja nälkäiset; raa'at ja julmat\nyhteenotot villin luonnon kanssa; tuskastuttava autius, jota\nyksinäinen, elävä olento ei voinut täyttää. Ja kiusaus kuiskaili\nkirkkaasta, lämpimästä maasta, musiikista, valosta ja riemusta; toi\nhänen eteensä menneisyyden, joka oli kuin elävä. Väki tunkeili,\nväikkyivät unohtuneet näyt, muistuivat iloiset hetket, kuuluivat naurun\npurskahdukset ja laulu...\n\n-- Tule, David, tule. Varoja on minulla riittävästi meille molemmille.\nTulevaisuus on turvattu.\n\nNainen katsoi ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa.\n\n-- Maailma on jalkojemme juuressa ja kaikki riemut ovat meidän. Tule!\nTule!\n\nHän oli miehen sylissä rakastavana, värisevänä ja tämä puristi häntä\nlujasti.\n\nNälkäisten koirien ärinä ja Winapien käskevät huudot hänen koettaessaan\nrauhoittaa tappelevia, kuuluivat onttoina paksujen hirsiseinien läpi.\n\nYht'äkkiä muistui miehen mieleen toinen kuva. Taistelu metsässä\nsuunnattoman karhun kanssa, suurikäpäläisen ja julman; koirien ulvonta,\nWinapien käskevät huudot usuttaessaan niitä petoon; hän itse keskellä\ntemmellystä, hengästyneenä, voimakkaasti lyövin sydämin, kuoleman\nkynnyksellä, koirat, katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine\nsisuksineen, kieriskellen tuskissaan, tummanpunainen vuo ihmisen ja\neläinten verta neitseellisen valkoisessa lumessa, peto, ärtyneenä,\nvilliytyneenä, valmiina puremaan viimeiseen hengenvetoonsa ja lopuksi\nWinapie, iskien pitkällä metsästyspuukolla...\n\nHiki nousi hänen otsalleen. Hän vapautui naisen syleilystä ja vetäytyi\ntakaisin. Ja nainen, tuntien, että hetki oli ohi, mutta aavistamatta,\nmitä miehelle oli tapahtunut, ymmärsi vaistomaisesti, että kaikki\nliukui pois hänen käsistään.\n\n-- David! David! -- huudahti hän. -- Minä en jätä teitä! En jätä teitä!\nJos ette halua matkustaa kanssani, me jäämme tänne. Minä jään\nkanssanne. Mitä on minulle koko maailma ilman teitä? Tulen täällä\nteidän vaimoksenne. Keitän teille ruokaa, ruokin teidän koirianne,\nmatkustan kanssanne, soudan kanssanne. Voin tehdä sen. Uskokaa minua,\nolen voimakas.\n\nMies ei epäillyt sitä katsoessaan häneen ja työntäessään hänet luotaan,\nmutta miehen katse oli tuima ja silmät näyttivät kylmiltä.\n\n-- Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Mutta minä\nhaluan jäädä kanssanne. Olen valmis menemään kanssanne kaikkialle.\nDavid! David! Kuulkaa minua. Te sanoitte, että minä menneisyydessä\nerehdyin -- se on totta, mutta sallikaa minun nyt korjata se, sovittaa\nsyntini. Jos minä arvostelin ennen rakkautta väärin, sallikaa minun nyt\nnäyttää, että osaan arvostella sitä oikein.\n\nHän laskeutui polvilleen ja syleili nyyhkyttäen miehen jalkoja. --\nSäälikää minua. Säälikää! Ajatelkaa! Minä odotin monia pitkiä vuosia ja\nkärsin! Te ette sitä voi ymmärtää.\n\nMies kumartui ja nosti hänet ylös.\n\n-- Kuulkaa, mitä sanon teille, -- alkoi mies avaten oven ja auttaen\nhäntä menemään ulos.\n\n-- Se on mahdotonta. Me emme saa välittää vain itsestämme. Teidän\ntäytyy matkustaa. Toivon teille onnellista paluuta. Ylimeno Sixty Milen\nluona tuottaa teille suuria vaikeuksia, mutta teillä on käytettävänänne\nmaailman parhaat venemiehet ja te voitatte kaikki esteet. Ehkä nyt\nhaluatte sanoa -- hyvästi?\n\nMrs Sayther hillitsi itsensä ja katsoi häneen epätoivoisesti.\n\n-- Jos, jos Winapie... -- hänen äänensä värähti ja hän vaikeni.\n\nMutta mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: -- Kyllä.\n\nHämmästyen tämän tunnustuksen kummallisuutta kuiskasi nainen:\n\n-- Se on käsittämätöntä. Uskomatonta. Ei maksa vaivaa puhua siitä.\n\n-- Suudelkaa minua, -- sanoi hän hiljaa ja ojensi kasvonsa lähelle\nmiestä.\n\nSitten hän kääntyi ja meni.\n\n-- Hajoittakaa leiri, Pierre, -- sanoi hän kääntyen tähän -- hän yksin\nei ollut nukkunut. -- Me matkustamme.\n\nNuotion valossa Pierren terävät silmät huomasivat murheen ilmeen hänen\nkasvoillaan; mutta Pierre suhtautui tähän odottamattomaan määräykseen\nkuin olisi se maailman luonnollisin asia.\n\n-- Hyvä, madame, -- suostui hän. -- Mitä tietä? Dawsoniin?\n\n-- Ei, -- vastasi mrs Sayther verrattain rauhallisesti, -- ei\nDawsoniin, vaan Dyeaan.\n\nKohta tarttui Pierre nukkuviin saattomiehiin, tyrkkien heitä vihaisesti\nja pannen heidät työhön. Hänen voimakas äänensä kaikui yli leirin.\nHetkessä oli mrs Saytherin pieni teltta korjattu pois, padat ja astiat\nkoottu, peitteet kääritty, ja miehet kompastellen mättäisiin menivät\nveneelle. Täällä rannalla seisoi mrs Sayther odottamassa, kun\nmatkatavarat asetettiin veneeseen ja hänelle laitettiin paikka.\n\n-- Me nousemme saaren yläpäähän -- selitti Pierre puuhaten pitkän\nkiinnitysnuoran kimpussa. Sitten ohjaamme takimmaiseen lahteen, missä\nvirta ei ole niin nopea. Luulen, että se onnistuu meille.\n\nHänen herkkä korvansa kuuli viimevuotisessa ruohossa astuvien\njalkojen äänen ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän\nluokseen. Mrs Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet\nvälinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt\npunehtuneet, näyttivät vihaisilta.\n\n-- Mitä te teitte hänelle? kysyi tyttö jyrkästi mrs Saytherilta. -- Hän\npaneutui pitkälleen penkille ja on synkän näköinen. Minä sanoin: \"Mitä\non tapahtunut, David? Oletteko sairas?\" Hän vaikenee. Sitten sanoo: \"Ole\nhyvä, Winapie, ja mene pois.\" Mitä te teitte hänelle? Te olette paha\nnainen.\n\nMrs Sayther katsoi uteliaasti intiaanityttöön, joka sai jakaa sen\nmiehen elämän, jota hän rakasti, silloin kun hänen itsensä täytyi\nmatkustaa yksin pimeään yöhön.\n\n-- Te olette paha nainen, -- toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti\nniinkuin tavallisesti lausutaan vähän tunnettuja sanoja vieraalla\nkielellä.\n\n-- Teidän on parasta matkustaa pois ja olla palaamatta tänne enää. Mitä\nte ajattelette? Minulla on vain hänet. Minä olen intiaanityttö? Te\nolette amerikkalainen nainen. Te olette kaunis. Te löydätte paljon\nmiehiä. Teidän silmänne ovat siniset kuin taivas. Teidän ihonne on\nvalkea ja niin pehmeä.\n\nTummalla sormellaan siveli hän valkoisen naisen pehmeää poskea. Ja\nKaren Saytherin ikuiseksi ansioksi on luettava, ettei hän väistynyt.\nPierre epäröi ja astui puoliaskelta eteenpäin, mutta mrs Sayther antoi\nhänelle merkin poistua, vaikka salaa oli sydämessään kiitollinen\nhänelle.\n\n-- Ei mitään -- sanoi hän. -- Olkaa hyvä, menkää vähän etemmäksi.\n\nPierre astui kunnioittavasti muutamia askeleita takaisin, ettei\nkuulisi, ja pysähtyi mietiskellen.\n\n-- Valkea, pehmeä, aivan kuin lapsella.\n\nWinapie kosketti toista poskea ja veti pois kätensä.\n\n-- Pian ilmestyvät moskiitot. Iho peittyy pilkuilla; ajettumia, ah,\nkuinka suuria; lyöttymiä, ah, miten paljon. Paljon moskiittoja, paljon\ntäpliä. On parempi, jos matkustatte ennen kuin moskiitot ilmestyvät.\nTämä tie -- hän näytti alas virtaa -- vie St Michaeliin, tämä tie --\nnäytti hän ylös -- vie Dyeaan. Teidän on parempi matkustaa Dyeaan.\nHyvästi.\n\nJa se, mitä mrs Sayther teki silloin, saattoi Pierren mitä suurimpaan\nkummastukseen. Mrs Sayther syleili intiaanityttöä, suuteli häntä ja\nitki.\n\n-- Rakastakaa häntä -- kuiskasi hän.\n\nSitten laskeutui hän kasvot alaspäin käännettyinä rannalta ja huudahti\ntaakseen:\n\n-- Jääkää hyvästi -- ja asettautui keskelle venettä. Pierre seurasi\nhäntä ja asetettuaan peräsimen paikoilleen, antoi lähtömerkin.\n\nLe Goire veteli vanhaa ranskalaista laulua; tähtien heikossa valossa\nkumartuivat miehet kuni haamut yli sauvoimien, peräsinairo halkaisi\nnopeasti mustaa vettä, ja vene katosi yön pimeyteen.\n\n\n\n"]