[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOyQ_VMKDu3l-O6FF0lAKuYsbdhVGl8O-xiovH1Whwfs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1705,"Voimakoneitten Herra ja muita tapauksia","Wells, H. G.",1866,1946,"1705-wells-h-g-voimakoneitten-herra-ja-muita-tapauksia","1705__Wells_H._G.__Voimakoneitten_Herra_ja_muita_tapauksia",null,"novelli",[],[],"fi",1895,1907,10650,73218,false,[],[],[],"Neljän novellin kokoelma sisältää Wellsin varhaista tieteis- ja jännitysfiktiota. Tarinoissa kohdataan muun muassa sähkövoimalan konejumala, autiolla saarella kuoriutuva esihistoriallinen jättiläislintu sekä timanttien valmistamisen vaarat.","H. G. Wellsin 'Voimakoneitten Herra ja muita tapauksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1705. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VOIMAKONEITTEN HERRA JA MUITA TAPAUKSIA\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nEnglannista suomensi V. Hämeen-Anttila\n\n\nJoutoaikoina 5.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,\n1907.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVoimakoneitten Herra.\nÆpyornis-saari.\nTimantintekijä.\nPerhonen -- \"Genus Novo.\"\n\n\n\n\nVoimakoneitten Herra.\n\n\nCamberwellissa sähkörautatien voimansiirtäjinä olevien surisevien ja\nsälisevien voimakoneitten päähoitaja oli Yorkshiresta ja nimeltään\nJames Holroyd. Hän oli käytännöllinen sähkötaituri, mutta hetas\nwhiskylle, vanttera punatukkainen törkiö, jolla oli säännöttömät\nhampaat. Hän epäili jumaluuden olemassaoloa, mutta uskoi Carnot'n\nkehityskierroksen, oli lukenut Shakespearea ja havainnut hänet heikoksi\nkemiassa. Hänen apulaisensa oli salaperäisestä Idästä kotoisin ja\nnimeltään Azuma-zi. Mutta Holroydin puheessa oli hänen nimenään\nHyh-höh. Holroyd piti neekeriapulaisesta syystä että sellainen sieti\npotkuja -- Holroydin tapoja -- eikä kurkkaillut koneistoon yrittääkseen\noppia sitä tuntemaan. Eräitä omituisia sivistyksemme korkeimman\nkehityksen keskeen äkkiä joutuneen neekerimielen mahdollisuuksia\nHolroyd ei koskaan täysin tajunnut, vaikkakin juuri lopulla sai niistä\nhieman vihiä.\n\nAzuma-zin määritteleminen oli kansatieteen ulkopuolella. Hän oli\nkenties enemmän neekeri kuin mitään muuta, vaikka tukka oli pikemmin\nkihara kuin villainen ja nenävarsi selvästi näkyvä, Ihokin oli enemmän\nruskea kuin musta, ja silmänvalkuaiset keltaiset. Leveät poskiluut ja\nkapea leuka loivat kasvoille käärmemäisen V-muodon. Pääkin oli takaa\nleveä ja otsalta kaita, ikäänkuin olisivat aivot vääntyneet toisin päin\nkuin europalaisen. Hän oli kitulias kasvultaan ja vielä kituliaampi\nkielitaidoltaan. Keskustelussa hän päästeli monenmoisia merkitykseltään\ntuiki tuntemattomia kummallisia ääniä, ja harvakseltaan lausumansa\nsanat hän muokkasi luonnottoman mutkaisiksi. Holroyd yritteli valaista\nhänen uskonnollisia käsityksiään ja -- varsinkin whiskyä naukkailtuaan\n-- luennoitsi hänelle taikauskoa ja lähetyssaarnaajia vastaan. Mutta\nAzuma-zi vältteli jumalistansa puhumista, vaikka sai potkujakin siitä,\nAzuma-zi oli tullut Lontooseen Malakasta ja sen takaa saapuneen _Lord\nClive_ laivan kivihiilikomerossa, verhottuna valkeaan mutta\nriittämättömään pukuun. Hän oli nuorellakin ijällään kuullut Lontoon\nsuuruudesta ja rikkauksista, missä kaikki naiset ovat valkeita ja\nkauniita, ja kerjäläisetkin kadulla valkeita, ja hän oli joukko\näsken ansaittuja kultakolikolta taskussaan saapunut pitämään\nhartausharjotuksia sivistyksen alttarilla. Tulopäivä oli kolea; taivas\noli sumea ja tuulen tuiskauttelemaa vihmaa tihkui lokaisille kaduille,\nmutta hän heittäysi rohkeasti Shadwellin nähtävyyksiä ihailemaan, ja\najautui ennen pitkää terveydeltään ränstyneenä, vaatetukseltaan\nsivistyneenä, pennittömänä ja muissa kuin välttämättömimpiä tarpeita\nkoskevissa asioissa mykkänä eläimenä ahertamaan James Holroydille ja\nhänen pöyhkyriyttään kärsimään Camberwellin voimakonevajassa. Ja\npöyhkeä kohtelu oli James Holroydille lempityötä.\n\nOamberwellissa oli kolme voimakonetta käyttökoneineen. Kaksi alusta\nasti ollutta ovat pieniä; isompi oli uusi. Pienemmät koneet pitivät\nkohtalaista ääntä; niiden remmit surisivat pyöriensä yli, aina silloin\ntällöin sähköiset sädekimput rätisivät ja sihisivät ja ilma herkeämättä\nhyrisi huu-uu-uu niiden napojen välillä. Toinen hölskyi perustuksiltaan\nja piti vajan täräjämässä. Mutta iso voimakone hukutti tykkänään kaikki\nnämä äänet rautaisen ytimensä ehtymättömällä järinällä, joka sai\nmuitakin rautaosia jymisemään. Tuota katsomassa kävijän päätä pyörrytti\nkäyttökoneitten tyk-tyk-tyk, isojen pyörien vilinä, vinhasti kieppuvat\npallolämsät, höyryn ajoittaiset pihahdukset, ja kaiken yli jyrisevä\nison voimakoneen kumea, herkeämätön, hyökyilevä pauhu. Viimeksi\nmainittu ominaisuus oli konerakennustaidon kannalta vika, mutta\nAzuma-zi laski sen luonnostaan kuuluvaksi tuolle valtaisen ylväälle\nihmeoliolle.\n\nPitäisimme tuon vajan äänet aina lukijan korvissa hänen lukiessaan, jos\nse olisi mahdollista; kertoisimme koko tarinamme sellaisella\nsäestyksellä. Se oli loppumatonta paukkinan virtaa, josta korva erotti\nensin yhden säikeen ja sitte toisen; siinä oli höyry-käyttö koneitten\naikavälistä kuorsumista, puuskuntaa ja pihinää, niiden mäntien imentää\nja hytkähtelyä, isojen vauhtipyöräin puolaimien jälseää huisketta ilmaa\nvasten, nahkaremmien väljempinä ja kireämpinä soljuessaan vaihtelevaa\nsiukumista ja voimakoneitten kiukkuista hyrinää; ja kaiken yläpuolella,\ntoisinaan kuulumattomana, kun korva siihen väsyi, ja sitte taas hiipien\ntakaisin tajuntaan oli tämä ison koneen pasuunan pauhu. Lattia jalkain\nalla ei koskaan tuntunut vakaiselta ja liikkumattomalta, vaan tärisi ja\nnauskui. Se oli huumaava, hyllyilevä paikka, ja hytkäytteli kenen\ntahansa ajatukset oudosti vinkkuroimaan. Ja kolmeen kuukauteen,\nkoneenkäyttäjien ison lakon kestäessä, Holroyd, joka oli rikkuri, ja\nAzuma-zi, joka oli pelkkä neekeri, eivät kertaakaan olleet ulkona\ntuosta sekamelskaisesta kurimuksesta, vaan nukkuivat ja söivät pienessä\npuukojussa vajan ja veräjän välissä.\n\nHolroyd piti pian Azuma-zin tultua jumaluusopillisen luennon ison\nkoneensa tekstistä. Hänen täytyi huutaa saadakseen sanansa jymyssä\nkuuluviin. \"Katsos tuota\", kehui Holroyd; \"mikä pakanallinen\nepäjumalasi vetää sille vertoja?\" Ja Azuma-zi töllisteli. Hetkeksi\nHolroydin puhe häipyi, ja sitte Azuma-zi kuuli: \"Tappaisi sata miestä,\nSiinä sitä on herraa!\"\n\nHolroyd oli ylpeä isosta voimakoneestaan, ja laajasti selitteli sen\nkokoa ja voimaa Azuma-zille kunnes ties mitä merkillisiä aatoksia se ja\nherkeämätön vilinä ja tohina sai risteilemään kiharaisessa mustassa\nkallossa. Hän valaisi mitä havainnollisimmin millä kaikilla\nkymmenkunnalla tavalla mies voisi siitä saada surmansa, ja kerran hän\nantoi Azuma-zille sähkötäräyksen näytteeksi sen laadusta. Siitä asti\nAzuma-zi työnsä hengähdyslomina -- se oli raskasta työtä, käsittäen ei\nainoastaan hänen omansa, vaan enimmän osan Holroydinkin toimista --\nistui katselemassa isoa konetta. Silloin tällöin sähkökimput rätisivät\nja kipinöitsivät sinisiä leimahduksia, joita Holroyd sadatteli, mutta\nmuutoin kaikki kävi tasaisesti ja tahdikkaasti kuin hengitys. Remmi\nkieppui vonkuen voimansiirtoakselin ympäri, ja takaa aina kuului männän\nystävällinen jytkytys. Niin se eleskeli kaiken päivää tässä isossa\nilmavassa majassa, hän ja Holroyd palvelijoinansa; ei vangittuna ja\norjuutettuna kuin muut hänen tuntemansa koneet olivat olleet, vaan\nvaltaistuimelle korotettuna mahtina. Noita kahta pienempää voimakonetta\nAzuma-zi vastakohdan voimasta halveksi; isomman hän itsekseen risti\nVoimakoneitten Herraksi. Nuo olivat ärtyneitä ja säännöttömiä, mutta\niso voimakone oli vakaa. Miten suuri se olikaan! Miten levollinen ja\nkeveä käynniltään! Suurempi ja tyynempi vielä kuin Rangoonissa\nnäkemänsä Buddat, eikä kuitenkaan liikkumaton, vaan elävä! Isot mustat\ntelat kieppuivat, kieppuivat, kieppuivat, kehät vilisivät sädekimppujen\nalla ja lieriön kumea jymy ohjasi kaikkea. Se vaikutti Azuma-ziin\nomituisesti.\n\nAzuma-zille ei työ ollut mieluista. Hän istuskeli katselemassa\nVoimakoneitten Herraa Holroydin poiketessa houkuttelemaan ratapihan\nveräjänvartijaa whiskyä noutamaan, vaikka hänen oikea paikkansa ei\nollut voimakonesuojuksessa vaan käyttökoneitten takana, ja vaikka\nHolroyd sivalteli häntä tukevan vaskilangan pätkällä milloin tapasi\nhänet kurkkailemassa. Hänellä oli tapana hiipiä seisoskelemaan\njättiläisen lähelle ja katsella päänsä yllä kieppuvaa isoa nahkaremmiä.\nRemmissä oli musta tilka, ja häntä jotenkuten huvitti kaikessa tässä\nhälinässä katsella sen alituista palaamista. Outoja ajatuksia kehräytyi\nsen viipotuksen mukana. Tieteilijät kertovat että villit elähyttävät\nkiviä ja puita hengellä -- ja kone on tuhannen vertaa elävämpi kuin\nkivi tai puu. Ja Azuma-zi oli pohjaltaan vielä villi. Sivistyksen kuori\nei ollut syvemmällä kuin hänen työpuseronsa, sinelmänsä ja kasvojansa\nja käsiänsä peittävä kivihiilen lika. Hänen isänsä oli palvellut\nmeteoria; hänen sukunsa verta oli kenties roiskunut Juggernautin\nleveisiin pyöriin. [Juggernaut on epäjumala, jonka raskaitten\nvankkurien alle uskovaisia hinduja heittäytyy sovitus-uhriksi\nvuotuisesti uusiintuvassa juhlassa. Suom. muist.]\n\nHän käytti kaikkia Holroydin antamia tilaisuuksia kosketella ja\nkäsitellä isoa voimakonetta, joka oli alkanut häntä lumota. Hän\nkiillotti ja puhdisti sitä kunnes metalliosat häikäisivät\npäiväpaisteessa. Hänet valtasi salaperäinen palveluksen tunne tätä\ntehdessään. Hänellä oli tapana astua sen luo ja hellästi kosketella sen\nkieppuvia induktioteloja. Hänen palvelemansa jumalat olivat kaikki\nkaukana, Lontoon ihmiset kätkivät jumalansa.\n\nViimein hänen hämärät tunteensa kävivät selvemmiksi, sukeusivat\najatuksiksi ja lopulta teoiksi. Tullessaan jymisevään vajaan eräänä\naamuna hän lausui salaaminsa [Salaam on muhamettilainen kunnioittava\ntervehdyssana; osa Intian asukkaita on muhamettilaisia. Suom. muist]\nVoimakoneitten Herralle ja sitte Holroydin poissa ollessa meni\nkuiskaamaan jyrisevälle koneelle olevansa sen palvelija, rukoillen sitä\narmahtamaan häntä ja pelastamaan hänet Holroydilta. Hänen niin\ntehdessään tunkeusi tutisevan konesuojuksen avoimesta kupukäytävästä\nsiihen harvoin ulottuva päiväpaisteen heijastus ja Voimakoneitten Herra\ntohisi ja hyrisi kelmeässä kultahohteessa säteilevänä. Silloin Azuma-zi\ntiesi palveluksensa otolliseksi Herralleen. Sen jälkeen hänestä ei enää\ntuntunut niin yksinäiseltä kuin ennen, ja hän olikin tosiaan ollut\nkovin yksikseen Lontoossa. Ja työaikansakin päätyttyä, mikä harvoin\nsattui, maleksi hän suojuksen ympärillä.\n\nSitte Holroydin seuraavalla kerralla kolhittua häntä meni Azuma-zi ensi\ntilassa Voimakoneitten Herran eteen ja kuiskasi: \"sinä näet, oi Herra!\"\nja koneiston vihainen hurina tuntui vastaavan hänelle. Tuosta alkaen\ntuntui hänestä voimakoneen ääniin tulevan eri sointu aina Holroydin\ntullessa suojukseen. \"Herrani odottaa aikansa\", lohduttausi Asuma-zi\nitsekseen. \"Tämän narrin synnillisyys ei ole vielä kypsä.\" Ja hän\nodotteli ja vaani tilinteon päivää. Erään kerran näkyi merkkejä\nsähkövirtojen ristiinmenosta ja Holroyd sai varomatonta tutkimusta\ntoimittaessaan -- se tapahtui ehtoopäivällä -- jokseenkin ankaran\ntäräyksen. Käyttökoneen takaa näki Azuma-zi hänen hypähtävän sivulle ja\nkiroovan telan ilkiöitä.\n\n\"Hän on saanut varotuksen\", virkkoi Azuma-zi itsekseen. \"Totisesti on\nHerrani kärsivällinen.\"\n\nHolroyd oli ensinnä opastanut neekeriänsä sellaisissa voimakoneen\ntoiminnan alkeiskäsitteissä, joiden avulla tämä voisi hänen poissa\nollessaan tulla tilapäisesti toimeen vajassa. Mutta havaitessaan millä\ntavoin Azuma-zi loikaroitsi jättiläiskoneen ympärillä hän kävi\nepäluuloiseksi. Hän tajusi hämärästi apulaisellaan olevan jotakin\nmielessä ja päätellen hänellä olleen tekemistä telain voitelemisessa\nöljyllä joka oli eräästä kohti syövyttänyt pois kiillon, hän antoi\nkoneiston hälyn yli karjutun julistuksen: \"älä sinä enää mene lähelle\ntuota isoa voimakonetta, Hyh-höh, taikka nyljen nahkasi!\" Ja muutenkin,\njos Azuma-zia miellytti olla ison koneen lähellä, vaati selvä järki ja\nsäädyllisyys pidättämään häntä loitolla siitä.\n\nAzuma-zi totteli sillä kertaa, mutta myöhemmällä hän joutui kiinni\nkumarrellessaan Voimakoneitten Herraa. Silloin Holroyd tempaisi\nkäsivarresta ja potkaisi häntä hänen kääntyessään poistumaan. Azuma-zin\nsitte seisoessa käyttökoneen takana ja Holroydin vihattua selkää\ntuijotellessa saivat koneiston äänet uuden tahdin ja kuulostivat\nneljältä hänen äidinkielensä sanalta.\n\nOn vaikea tarkalleen sanoa mitä mielipuolisuus on. Luullakseni Azuma-zi\noli mielipuoli. Voimakonevajan lakkaamaton paukkina ja vilske oli\nsaattanut huiskuttaa hänen pienet tietonsa ja runsaat taikauskoiset\nkuvitelmansa vihdoin jonkinlaiseksi riivaannukseksi. Ainakin, kun hänen\nmieleensä juohtui aatos tehdä Holroydista uhri voimakoneen\njumaluudelle, hän joutui omituisen ylvästelevän tunnekuohun valtaan.\nSinä yönä nuo kaksi miestä ja heidän mustat varjonsa olivat vajassa\nyksikseen. Vajaa valaisi iso vilkkuva ja punaisena vilahteleva\nkaarilamppu. Varjot venyivät mustina voimakoneitten taakse,\nkäyttökoneitten heilurikuulat syöksähtelivät valosta pimeyteen ja\nniiden männät jytkyivät äänekkäästi ja tasaisesti. Vajan avoimesta\npäästä näkyvä ulkopuolinen ilma häämötti uskomattoman etäisenä. Se\ntuntui aivan kuolleeltakin, kun koneiston jymy tukehdutti kaikki\nulkoiset äänet. Etäällä kuvastui pihan musta aita ja sen takana talojen\nharmaita ääriviivoja, ja ylhäällä kaareili tummansininen taivas\nkelmeine tähtösineen. Azuma-zi astui äkkiä vajan keskuksen poikki\nremmien alitse ja katosi ison voimakoneen varjoon. Holroyd kuuli\nlipsahduksen ja vauhdin tahti muuttui.\n\n\"Mitä hiivattia sinä vaihteelle teet?\" hän ulvahti hämmästyneenä. \"Enkö\nole sulle sanonut --\"\n\nSilloin hän näki Azuma-zin silmien päättäväisen ilmeen, aasialaisen\nastuessa varjosta häntä kohti.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä miehet olivat hurjassa ottelussa ison\nvoimakoneen edessä.\n\n\"Sinä paksupää hullu!\" hönkäisi Holroyd ruskean käden kuristaessa\nkurkkuaan. \"Pysy erilläsi noista kosketusrenkaista.\" Samassa hän\nsuistui jaloiltaan ja horjui Voimakoneitten Herraa kohti. Hän hellitti\nvaistomaisesti irti vastustajastaan pelastuakseen koneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähetti, joka oli hurjalla kiireellä pantu asemalta tutkimaan mitä\nvoimakonevajassa oli tapahtunut, tapasi Azuma-zin veräjänvartijan\nkojusta. Azuma-zi yritti selittää jotakin, mutta lähetti ei saanut\nmitään selvää hänen katkonaisesta solkkauksestaan, vaan riensi vajaan.\nKoneet olivat kaikki meluisesti työssä eikä mitään näyttänyt olevan\nepäkunnossa. Tuntui kuitenkin omituista kärventyneiden hiuksien hajua.\nSitte hän näki kummallisen kurtistuneen kasan roikkumassa ison\nvoimakoneen etumuksessa ja lähemmäksi astuessaan tunsi Holroydin\nvääntyneet jäännökset.\n\nMies tuijotti ja empi tuokion. Sitte hän näki kasvot ja sulki silmänsä\nvavahtaen. Hän pyörähti pois ennen kuin avasi ne, jottei olisi enää\nnähnyt Holroydia, ja meni ulos vajasta neuvoa ja apua hakemaan.\n\nNähdessään Holroydin kuolevan Suuren Voimakoneen kouristuksessa oli\nAzuma-zi ollut hiukan säikähdyksissään tekonsa seurauksista. Silti oli\nhän omituisesti ylpeissään ja tiesi Voimakoneitten Herran armon olevan\npuolellaan. Hänen suunnitelmansa oli jo valmis miehen tullessa\nasemalta, ja kiireesti paikalle saapunut teknillinen johtaja hyväksyi\nheti ilmeisen johtopäätöksen itsemurhan tapahtumisesta. Tämä\nasiantuntija tuskin otti huomatakseenkaan Azuma-zia, muutamia\nkysymyksiä hänelle vain tehden. Näkikö hän Holroydin epätoivoista\ntekoa? Azuma-zi selitti olleensa poissa näkyvistä tulipesän luona\nkunnes kuuli voimakoneen soinnun muuttuvan. Tutkinto ei ollut\nrasittava, ollen epäluuloista vapaa.\n\nHolroydin vääntyneet jäännökset, jotka sähkötaituri irrotti koneesta,\nverhosi joutuin veräjänvartija kahvitahraisella pöytäliinalla. Jonkun\nkekseliääseen mieleen juolahti etsiä lääkäri. Asiantuntija puuhasi\netupäässä koneen laittamisessa taas käyntiin, sillä sähkörautatien\ntunkkaisiin tunneleihin oli pysähtynyt seitsemän kahdeksan junaa.\nAzuma-zin, joka vastaili tahi väärin ymmärsi vajaan valtansa tahi\ntunkeilevaisuutensa nojalla tulleiden ihmisten kysymyksiä, lähetti\nteknillinen johtaja pian takaisin kivihiilikomeroon. Veräjän\nulkopuolelle kerääntyi tietysti väkijoukko -- kenellekään\ntuntemattomasta syystä oleksii Lontoossa aina väkijoukko päivän tai\npari äkillisen kuolemantapauksen näyttämön lähettyvillä -- pari kolme\nsanomalehtikertojaa siivilöityi tavalla tai toisella konesuojukseen ja\nyksi pääsi Azuma-ziinkin asti; mutta johtaja ajoi heidät pellolle,\nollen itse hiukan sanomalehtimieskin.\n\nAikanaan kannettiin ruumis pois ja yleisön mielenkiinto häipyi sen\nmukana. Azuma-zi pysyi hyvin hiljaisesti tulipesänsä ääressä,\nlakkaamattomasti nähden hiilissä olennon joka tempoili rajusti ja kävi\nliikkumattomaksi. Tunnin kuluttua murhasta näytti vaja siltä kuin ei\nsiellä milloinkaan olisi mitään merkillistä tapahtunut. Kurkistaessaan\nkonehuoneestaan näki villi Voimakoneitten Herran jyräjävän ja tohisevan\npienten veljiensä vieressä, ja vauhtipyörät humisivat ympäri ja höyry\nsihahteli mäntien tiessä ihan kuin aikaisemminkin illalla. Lopultakin\noli se pelkästään konetaidolliselta kannalta katsoen ollut peräti\nvähäpätöinen tapaus -- pelkkä sähkövirran tilapäinen poikkeeminen.\nMutta nyt oli teknillisen johtajan hento vartalo ja hento varjo\nHolroydin vantteran hahmon asemesta astelemassa valokujaa edestakaisin\npitkin täräjäviä lattiapalkkeja remmien alla käyttökoneiden ja\nvoimakoneiden välissä.\n\n\"Enkö ole palvellut Herraani?\" kysyi Azuma-zi kuulumattomasti\nvarjoltaan, ja ison voimakoneen sointu kajahteli täyteläisenä ja\npuhtaana. Katsellessaan vilisevää koneistoa joutui hän jälleen sen\nlumouksen valtaan joka Holroydin kuoltua oli hiukan heikentynyt.\n\nEi koskaan ollut Azuma-zi nähnyt miehen saavan surmaansa niin väleen ja\nsäälimättömästi. Iso suriseva kone oli tappanut uhrinsa sekunniksikaan\nhorjahtamatta tasaisesta tahdistaan. Se oli todellakin mahtava jumala.\n\nMitään aavistamaton teknillinen johtaja seisoi selkä häneen päin,\nkirjottaa sohien paperipalaselle, Hänen varjonsa osui jättiläiskoneen\njalustaan.\n\n\"Oliko Voimakoneitten Herra vielä nälissään? Hänen palvelijansa oli\nvalmis.\"\n\nAzuma-zi astahti vaivihkaa eteenpäin; sitte seisahtui. Teknillinen\njohtaja herkesi äkkiä kirjottamasta ja takimaisen voimakoneen ääreen\nastuen alkoi tarkastaa sädekimppuja.\n\nAzuma-zi epäröitsi, ja puikahti sitte äänettömästi vaihteen luo\nvarjoon. Siellä hän odotteli. Pian kuuluivat johtajan askeleet\npalaavan. Hän seisahtui entiseen asemaansa, tietämättömänä kymmenen\njalan päässä kyyristelevästä lämmittäjästä. Sitte iso voimakone äkkiä\nsihahti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Azuma-zi pimeästä hyökkäsi\nhänen niskaansa.\n\nEnsin johtaja vyötäisiltä siepattuna heilahti isoa voimakonetta kohti,\nsitte polvellaan potkaisten ja käsillään vastustajansa pään alas\nnykertäen hän tempautui irti syleilystä ja keikahti pois päin koneesta.\nSitte villi tarttui häneen taas, puskien kiharaisella päällään hänen\nrintaansa, ja he hoippuroitsivat ja huohottivat kuten tuntui koko\nikuisuuden. Sitte johtaja tuli temmanneeksi mustan korvan hampaisiinsa\nja puri raivokkaasti. Neekeri ulvoi hirveästi.\n\nHe kieriskelivät lattialla, ja neekeri, joka oli luiskahtanut hampaiden\npinteestä tahi menettänyt palan korvastaan -- johtaja arvaili sitä\nsiinä -- yritti kuristaa häntä. Johtaja teki tehottomia ponnistuksia\nsaadakseen hapuilluksi jotakin käsiinsä ja potkituksi, kun lattialta\nkuului askeleen tervetullutta kopsetta. Seuraavassa hetkessä Azuma-zi\noli jättänyt hänet ja syöksähtänyt isoa voimakonetta kohti. Pauhinassa\nkuului sähähdys.\n\nSisään astunut yhtiön virkamies seisoi tuijotellen, kun Azuma-zi\nsieppasi paljaat päätejohdot käsiinsä, väännähti kamalasti ja killui\nsitte liikahtamattomana koneessa, kasvot rajusti vääristyneinä.\n\n\"Olenpa kerrassaan iloissani siitä että saavuit juuri nyt\", sanoi\nteknillinen johtaja yhä lattialla istuen.\n\nHän katseli vielä värisevää olentoa. \"Tuo ei ole näköjään kaunis\nkuolema -- mutta se on nopea.\"\n\nVirkamies yhä tuijotti ruumiseen. Hän oli hidas-älyinen mies.\n\nSyntyi vaitiolo.\n\nJohtaja kompuroitsi jaloilleen. Hän siveli miettivästi kauluksensa\nsisäpuolta sormillaan ja liikutti päätään useaan kertaan edestakaisin.\n\n\"Holroyd parka! Nyt käsitän.\" Sitte hän melkein koneellisesti astui\nvarjossa olevan vaihteen luo ja käänsi sähkövirran rautatien johtoon.\nHänen niin tehdessään heltisi korventunut ruumis koneesta ja putosi\nkasvoilleen maahan. Voimakoneen sisus pauhasi äänekkäänä ja\npuhdassointuisena, ja voimansiirtolaitos viuhtoi ilmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin päättyi ennenaikaisesti voimakonejumaluuden palvelus, kenties\nlyhyt-ikäisin kaikista uskonnoista. Kuitenkin se saattoi samalla\nupeilla ainakin yhdestä marttyyristä ja yhdestä ihmisuhrista.\n\n\n\n\nÆpyornis-saari.\n\n\nArpikasvoinen mies kumartui pöydän yli ja katseli kimppuani.\n\n\"Kämmeköitä?\" hän kysyi.\n\n\"Muutamia\", sanoin.\n\n\"Tikankontteja\", hän virkkoi.\n\n\"Etupäässä\", vastasin.\n\n\"Mitään uutta? Sen arvasin. _Minä_ nuuskin nuo saaret viisikolmatta --\nseitsemänkolmatta vuotta takaperin. Jos löydätte mitään uutta sieltä --\nniin se on totisesti ihka uutta. En jättänyt paljoa.\"\n\n\"En ole keräilijä\", selitin.\n\n\"Olin nuori silloin\", hän pitkitti. \"Voi hitto kuinka samoilinkin.\" Hän\nnäytti ottavan minusta mittaa silmillään. \"Olin Taka-Intiassa kaksi\nvuotta, ja Brasiliassa seitsemän. Sitte menin Madagaskarille.\"\n\n\"Tunnen muutamia tutkijoita\", sanoin jotakin tarinaa aavistaen.\n\"Kenelle keräsitte?\"\n\n\"Dawsoneille. Lienetteköhän koskaan kuullut Butcheria mainittavan?\"\n\n\"Butcher -- Butcher?\" Nimi tuntui häämöttävän muistissani; sitte\nmuistin oikeusjutun \"Butcher Dawsonia vastaan\". \"Hei!\" huudahdin,\n\"tehän olette se mies, joka manuutti heidät neljän vuoden palkasta --\njouduitte autiolle saarelle...\"\n\n\"Sama juuri\", myönsi arpikasvoinen mies kumartaen. \"Lystikäs\noikeustapaus, vai mitä? Siellä olin, keräten pikku omaisuutta palkkani\nsäästymisen kautta tuolla saarella, panematta rikkaa ristiin\nkumpaisenkaan hyväksi, heidän mitenkään kykenemättä antamaan minulle\nlähtöpassia palveluksestaan. Useasti siellä ollessani huvitti minua\nsitä ajatella. Tein siitä arviolaskuja -- isoja -- korukuvioina pitkin\nkoko siunattua koralliriuttaa.\"\n\n\"Miten se tapahtui?\" kysyin. \"En oikein muista asiaa.\"\n\n\"No... Olettehan kuullut æpyorniksista?\"\n\n\"Kyllähän. Andrews kertoi minulle uudesta lajista, jota oli\nlaittelemassa noin kuukausi takaperin. Juuri ennen kuin läksin merelle.\nKuuluivat saaneen lähes metrin pituisen reisiluun. Jättiläis-otus on\nsen täytynyt olla!\"\n\n\"Sen uskon\", virkkoi arpikasvoinen mies. \"Sindbadin vaakalintu oli vain\nhaikua niistä. Mutta milloin noita luita löydettiin?\"\n\n\"Kolme tai neljä vuotta takaperin -- '91, muistelen. Miksi?\"\n\n\"Miksi? Syystä että _minä_ löysin niitä -- helkkarissa -- siitä on jo\nmelkein kaksikymmentä vuotta. Elleivät Dawsonit olisi olleet typeriä\ntuohon palkkaan nähden, niin he olisivat saattaneet ottaa koko myynnin\nyksinomaan haltuunsa.... _Minä_ en voinut estää tuota veneen pahusta\njoutumasta vesiajolle.\"\n\nHän pysähtyi. \"Paikka on arvatenkin sama. Suon tapainen runsaan\npuolentoista sadan kilometrin päässä Antananarivosta. Sattuuko teillä\nolemaan tietoa? Sinne on mentävä veneillä rannikkoa pitkin. Ette\nkenties satu muistamaan?\"\n\n\"En. Luullakseni Andrews sanoi jotakin suosta.\"\n\n\"Sen täytyy olla sama. Se on itärannikolla. Ja vedessä on jotakin mikä\nsäilyttää mätänemiseltä. Kreosotilta se haisee. Muistutti minua\nTrinidadista. Vieläkö munia löysivät? Muutamat minun löytämistäni\nmunista olivat puolentoista jalan mittaisia. Suo kaartaa ympäri,\nnähkääs, saartaen erilleen tuon jättöalueen. Kovin suolainenkin se on.\nNo... Olipa minulla merkillisiä hetkiä siellä! Löysin jäännökset aivan\nsattumalta. Läksimme munia hakemaan, minä ja kaksi alkuasukasta, kaikki\ntiukkaan sullottuina tuollaiseen kummalliseen kanoottiin mitä siellä\nkäytetään, ja samalla löysimme nuo luut. Meillä oli teltti ja neljäksi\npäiväksi muonavaroja, ja asetuimme majailemaan eräällä lujapohjaisella\nkohdalla, Sen ajatteleminen saa omituisen tervankatkun vieläkin\ntuntumaan nenässäni. Se on lystikästä työtä. Käydään sohiskelemassa\nliejua rautariu'uilla. Tavallisesti muna rusentuu. Kuinkahan kauvan\nsiitä lienee kun noita æpyorniksia todella eli. Lähetyssaarnaajat\nsanovat alkuasukasten kertovan juttuja ajoilta, jolloin niitä oli\nelossa, mutta itse en ole sellaisia milloinkaan kuullut. [Kenenkään\neuropalaisen ei tiedetä nähneen elävää æpyornista; epäiltävänä\npoikkeuksena on MacAndrew joka kävi Madagaskarilla v. 1745. Tekijän\nmuist.] Mutta varmasti olivat meidän saamamme munat yhtä tuoreita kuin\nolisivat olleet äsken munittuja. Tuoreita! Kantaessaan niitä alas\nveneelle toinen neekerini pudotti yhden kiveen ja se murskaantui.\nKylläpä pöllytin sitä koheloa! Mutta pahenematon se oli, ei\ntuoksahtanutkaan, ja kuitenkin oli emä ollut kuolleena ehkä neljäsataa\nvuotta. Syytti tuhatjalkaisen purreen. Vaan olenpa harhaantumassa\ntarinani tolalta. Meiltä oli mennyt koko päivä rapakon tonkimiseen ja\nmunien penkomiseen eheinä esille, ja olimme kaikki mustan mutakuoren\npeitossa, ja luonnollisesti olin ärtyinen. Mikäli tiesin olivat nuo\nainoat munat mitä konsanaan on saatu ilman ainoatakaan säröä talteen\notetuksi. Kävin jälkeenpäin katsomassa Lontoon luonnontieteellisessä\nmuseossa; ne olivat kaikki säröisiä, kokoonliitettyjä kuin mosaiikki,\nja oli palasia poissakin. Minun olivat täydellisiä ja aijoin takaisin\npäästyäni puhaltaa ne tyhjiksi. Tietysti minua suututti typerä\ntomppeli, joka pelkän tuhatjalkaisen vuoksi tipautti hukkaan kolmen\ntunnin työn. Ympäri korvia annoin runsaalla mitalla.\"\n\nArpikasvoinen mies otti taskustaan savipiipun. Asetin tupakkakukkaroni\nhänen eteensä. Hän pisti hajamielisenä piippuunsa.\n\n\"Entä muut? Saitteko ne kotiin? En muista --\"\n\n\"Siinä on tarinan jatkon kummallisuus. Minulla oli kolme muuta. Aivan\ntuoreita munia. No, me panimme ne veneeseen, ja sitten läksin telttiin\nkiehauttamaan kahvia, jättäen nuo kaksi pakanaa alas rantahietikolle --\ntoisen pistostansa mukamas parantelemaan ja toisen häntä avustelemaan.\nMieleeni ei juolahtanut että nuo peijakkaat saattaisivat käyttää\nhyväkseen omituista asemaani tehdäkseen riidan. Mutta kaiketi oli\ntuhatjalkaisen myrkky ja saamansa potkaisu saanut toisen suunniltaan --\näkäpäinen hän oli aina ollut -- ja hän viekotteli toisen.\n\n\"Muistan istuneeni tupakoimassa ja vettä keittämässä väkiviinalampun\navulla, joka minulla tavallisesti oli mukanani tällaisilla matkoilla.\nAina väliin ihailin päivänlaskussa väilyvää suomaisemaa. Kaikki mustina\nja veripunaisina juovina -- kaunis näky. Ja ylhäällä taampana nousi maa\nharmaana ja häämyisenä vuoriksi, joiden kohdalla taivas hehkui\npunaisena kuin sulattimon suu. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkäni\ntakana nuo villityt pakanat -- vähääkään piittaamatta ympäristön\nrauhallisesta sävystä -- vehkeilivät karkumatkaa veneellä, jättääkseen\nminut ypö yksikseni kolmen päivän muonavaroille ja kangastelttiin,\nainoana juomavarastona pienoinen vesinassakka. Kuulin jonkinlaisen\nhaukahduksen takaapäin, ja jo olivat kanootissa -- veneeksi sitä ei\noikeastaan voinut sanoa -- parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysin\noitis mitä oli tekeillä. Pyssyni oli teltissä eikä minulla sitäpaitsi\nollut luoteja -- ainoastaan linnunhauleja. He tiesivät sen. Mutta\nminulla oli taskussani pieni revolveri ja sieppasin sen käteeni\nhietikolle juostessani.\n\n\"'Tulkaa takaisin!' sanoin sitä heristellen.\n\n\"He höpöttivät minulle jotakin ja munansärkijä ilkamoitsi. Tähtäsin\ntoiseen -- sillä hän oli haavottumaton ja piteli melaa, mutta ammuin\nohi. He nauroivat. En silti heittänyt. Tiesin että minun täytyi pysyä\nkylmäverisenä, ja yritin häntä uudestaan, saaden hänet luodin\nviuhahduksesta hypähtämään. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannella\nkerralla osasin päähän ja yli laidan hän mulahti meloinensa. Se oli\nrevolverin laukaukseksi harvinaisen hyvä sattuma. Välimatka oli\nluullakseni viisikymmentä metriä. Hän vajosi heti upoksiin. En tiedä\ntappoiko hänet luoti vai hukkuiko hän pökertyneenä. Sitte aloin hoilata\ntoista miestä tulemaan takaisin, mutta hän kyyristäytyi kanootin\nsopukkaan eikä vastannut. Laukaisin siis revolverini häntä kohti enkä\nosannut lähellekään.\n\n\"Olin kuin puusta pudonnut, sen sanon. Siinä sitä seisoin haisevalla\nliejuisella rannikolla, hyllyvä suo kaikkialla takanani, päivänlaskun\njälkeen kylmää huokuva ulappa edessäni ja tuo musta kanootti yhtämittaa\najautumassa edemmäs näkyvistäni. Vakuutanpa kironneeni Dawsonit ja\nJamrachit ja museot ja koko höskät oikein ansionsa mukaan. Karjuin\ntuota neekeriä takaisin, kunnes ääneni särkyi vingahduksiksi.\n\n\"Ei auttanut muu kuin haijienkin uhalla uida hänen perässään. Avasin\nsiis kääntöpään veitseni ja otin sen hampaisiini, riisuin yltäni ja\nkahlasin veteen. Silloin menetin kanootin heti näkyvistäni, mutta\nkoetin harkinnan avulla ehättää sen tielle. Toivoakseni oli mies\nliian kehno käyttelemään sitä, joten se pysyisi ajelehtimassa\nentiseen suuntaansa. Pian se tulikin jälleen näkyviin lounaisella\ntaivaanrannalla, Päivänlaskun jälkihehku oli jo tykkänään häipynyt ja\nyön hämärä hiipi ylitseni. Tähdet alkoivat pilkotella siniseltä\ntaivaanlaelta. Uin kuin urheilumestari, vaikka sääriäni ja käsivarsiani\nalkoi pian kivistää.\n\n\"Kuitenkin saavutin hänet tähtien jo tuikkiessa täydesti. Pimetessä\naloin nähdä kaikenmoista kimmellystä vedessä -- fosforiolioita\ntietenkin. Aika ajottain se huimasi päätäni. Tiesin tuskin mikä oli\ntähtiä ja mikä fosforikimaltelua, ja uinko päälläni vai kantapäilläni.\nKanootti oli musta kuin synti ja väreet kaareilivat sen keulassa\nvaluvana tulena. Luonnollisesti olin tuiki varovainen kiivetessäni\nsiihen. Tahdoin ensin tarkata mitä hänellä oli mielessä. Hän näytti\nmakaavan kyykistyneenä kasana keulassa, ja perä oli koholla vedestä.\nAlus kieppui ajelehtiessaan hitaasti ympäri -- jonkinlaista valssin\ntapaista menoa. Menin perään ja vedin sen alas, odottaen hänen\nheräävän. Sitte aloin hinautua sisään veitsi kädessä ja rynnäkköön\nvalmiina. Mutta hän ei hievahtanutkaan. Siinä siis istuin pienen\nkanootin perässä ajautumassa pitkin tyventä fosforikiiltoista ulappaa,\ntähtien lukemattoman paljouden loistellessa ylläni, ja odottelin\njotakin tapahtuvaksi.\n\n\"Pitkän tovin kuluttua huusin häntä nimeltä, mutta hän ei\näännähtänytkään. Olin liian väsynyt käymään mihinkään vaaraan astumalla\nhänen luokseen. Istuimme siis alallamme. Taisin pari kertaa torkahtaa.\nAamuhämärissä huomasin hänet kuolleeksi, ruumis oli aivan pöhistynyt ja\nnassakka sekä pikku erä kahvia ja laivakorppuja Kapkaupungin\n_Argukseen_ käärittyinä hänen jaloissaan, ja tina-astiallinen\nnautittavaksi kelpaamatonta väkiviinaa hänen allaan. Ei ollut melaa\neikä totisesti mitään muuta sellaiseksi kelpaavaa kuin väkiviina-astia,\njoten päätin ajelehtaa kunnes minut korjattaisiin. Toimitin\nruumiskatselmuksen vainajasta, julistin päätöksen jonkin tuntemattoman\nkäärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen syyllisyydestä, ja työnsin\nhänet yli laidan.\n\n\"Sen jälkeen maistoin kulauksen vettä ja muutamia laivakorppuja, ja\ntarkastelin ympäristöä. Noin matalalla oleva mies ei tietenkään voi\nnähdä kovinkaan kauvas; ainakin oli Madagaskar ja kaikki muukin maa\nihan näkymättömissä. Näin purjeen kulkevan lounaaseen -- näytti\nkuunarilta, mutta sen runko ei noussut näkösälle. Pian kohosi aurinko\nkorkealle taivaalle ja alkoi paistella minua paahteellaan. Voi\nturkanen! Se oli saada aivoni kiehumaan. Yrittelin pistellä päätäni\nmereen, mutta tovin kuluttua osui katseeni Kapkaupungin _Argukseen_, ja\npitkäkseni kanootin pohjalle laskeutuen levitin sen ylitseni.\nIhmeellisiä kapineita nuo sanomalehdet. En ollut sitä ennen lukenut\nainoatakaan perinjuurin läpi, mutta on omituista mihin kaikkeen sitä\njoutuu yksikseen ollessaan, kuten minä olin. Luin luullakseni\nkahteenkymmeneen kertaan tuon siunatun sanomalehtinumeron pahaisen.\nPiki kanootissa suorastaan höyrysi kuumuudesta ja pursusi suurina\nrakkoina saumoista.\n\n\"Ajelehdin kymmenen päivää\", pitkitti arpikasvoinen mies. \"Sanottuna se\non pieni asia, vai mitä? Jokainen päivä oli viimeisen kaltainen.\nMuulloin kuin aamuisin ja iltaisin en edes tähystystä pitänyt -- helle\noli niin kammottava. En nähnyt ainoatakaan purjetta ensimäisten kolmen\npäivän perästä, eivätkä näkemäni ottaneet minua huomatakseen. Noin\nkuudentena iltana sivuutti minut tuskin kilometrin päässä laiva kaikki\nlyhdyt säihkyvinä ja sivuaukot ammollaan, tulikärpäsen näköisenä.\nKannelta kuului soiton säveliä. Nousin seisaalleni, huikkailin ja\nkiruin. Matkani toisena päivänä puhkaisin æpyorniksenmunista yhden\nraappimalla toisesta päästä kuoren pala palalta pois, ja muistaessani\nhuomasin ilokseni sen kyllin hyväksi syödä, Hiukan tuoksahtava -- en\ntarkota pahentunut, vaan tavallaan sorsanmunan makuinen. Ruskuaisen\ntoisessa kyljessä oli jonkinlainen pyöreä kohta, noin kuusi tuumaa\nläpimitaten, ja siinä kierteli verijuovia tikkailta näyttävän valkean\ntäplän ympärillä, jota oudoksuin, mutta en sen merkitystä silloin\noivaltanut enkä suuresti ollut halukaskaan rupeamaan tyystäksi. Muna\nriitti minulle laivakorppujen ja vesikulausten särpimenä kolmisen\npäivää. Pureskelin kahvipapujakin -- elähyttävää ainetta, Toisen munan\navasin noin kahdeksantena päivänä, ja se minua säikähdytti.\"\n\nArpikasvoinen mies pysähtyi. \"Niin\", hän sanoi, \"hautumassa.\n\n\"Tietenkin on se teille vaikea uskoa. _Minullekin_ oli, vaikka sain\nkäyttää silmiäni. Muna oli ollut uponneena kylmään mustaan mutaan\nkenties kolmesataa vuotta. Mutta asiassa ei ollut erehdykselle tilaa.\nSiinä oli -- miksi sitä nimitetäänkään? -- alkio: pää oli iso, selkä\nköyry, sydän tykytti kurkun alla, ruskuainen oli kurtistunut kokoon ja\npitkin sitä ja kuoren sisäpuolta risteili isoja kelmuja. Siinä olin\nkaikista sukupuuttoon kuolleista linnuista isoimman munia poikasiksi\nhautomassa kanootin pahasessa keskellä Intian Valtamerta. Olisipa\nDawson äijä tuon tiennyt! Se kannatti neljän vuoden palkan. Mitä _te_\narvelette?\n\n\"Kuitenkin täytyi minun pistellä suihini tuo eriskummallisuus, joka\npala, ennenkuin sain koralliriutan näkyviini, ja muutamat suuntäydet\nolivat hiton vastenmielisiä. Kolmannen jätin rauhaan. Pitelin sitä\nvaloa vasten, mutta kuori oli liian paksu voidakseni päästä hajullekaan\nsiitä mitä sisällä tapahtui; ja vaikka olin kuulevinani veren\ntykytystä, niin saattoi se olla omien korvieni huminaa.\n\n\"Sitte ilmestyi kehäriutta. Ilmestyi päivännoususta, niin sanoakseni,\näkkiä ihan lähelleni. Ajauduin suoraan sitä kohti kunnes olin noin\nkilometrin päässä rannasta, en enempää, vaan silloin virta kääntyi ja\nminun täytyi maihin päästäkseni meloa niin navakasti kuin saatoin\nkäsilläni ja æpyornismunan kuoren siekaleilla. Perille kumminkin\npääsin. Se oli aivan tavallinen kehäriutta, noin kahdeksan kilometriä\nympärimitaten; puita oli harvakseltaan, keskemmällä pulppusi lähde ja\nlantaat vilisivät täynnä papukaijakalaa. Munan maihin vietyäni asetin\nsen sopivaan aurinkoiseen paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle,\nantaakseni sille kaikki kehitysmahdollisuudet mitä vallassani oli;\nlaahasin sitte kanootin turvaan ja samosin tutkiskelemaan seutua.\nKylläpä kehäriutta on merkillisen yksitoikkoinen asumasija! Heti\nlähteen löydettyäni tuntui kaikki mielenkiinto hälvenevän.\nPoikuusvuosina en tiennyt mitään muhkeampaa ja urheampaa kuin Robinson\nCrusoelaisuus, mutta tuo paikka oli pitkäpiimäinen kuin saarnakirja.\nKuljeskelin etsimässä syötävää ja tuumiskelin sitä ja tätä; mutta kyllä\njo ennen ensimäisen päivän loppua olin ikävään kuolla. Hyvää onneani\nosottaa se että jo samana päivänä sää vaihtui. Nousi pohjoisesta\nukkosmyrsky ja sipaisi saartani, ja yöllä sain rajutuulen mukana\nniskaani rankkasateen. Eihän olisi kanootin kumoon menemiseen paljoa\ntarvittu.\n\n\"Olin nukkumassa kanootin alla, ja muna oli onnellisesti hiedassa\nylempänä, ja ensimäinen mitä muistan oli tohina kuin sadan piikiven\ntakominen veneen pohjaa vasten ja vesivirtojen syöksähtely ylitseni.\nOlin nähnyt unta Antananarivosta, ja nousin istualleni ja hoilasin\nIntoshia kysyäkseni akalta mitä oli tekeillä, ja hapuilin tuolia, jolla\ntulitikut olivat. Sitte muistin missä olin. Rantaan vyöryi\nfosforihohteisia aaltoja ikäänkuin minut nielläkseen, ja muu oli yössä\npikimustaa. Ilma ihan ulvahteli. Pilvet tuntuivat melkein maata\nhiipovan ja sadetta tulvi kuin olisi taivas ollut uppoamassa ja sieltä\nammenneltu vettä pitkin kansiräystäitä. Summaton vesivuori kiemurteli\nminua kohti kuin tulinen käärme, ja minä pötkin pakoon. Sitte muistin\nkanootin ja juoksin alas sen luo aallon vetäytyessä sihisten takaisin;\nmutta se oli kadonnut. Nyt johtui muna mieleeni ja tunnustelin tietäni\nsinne asti. Se oli koskemattomana ja hyvässä turvassa ankarimmiltakin\naalloilta, joten istahdin sen viereen ja värjöttelin seurana. Voi\ntavatonta millainen yö se oli!\n\n\"Myrsky taukosi ennen aamua. Päivän koittaessa ei ollut pilven\nrippeitäkään taivaalla, ja pitkin rantaa oli laudanpalasia hajallaan --\nsiinä oli niin sanoakseni kanoottini luuranko nivelistään irrallaan.\nMutta siitä sain kuitenkin jotakin tekemistä, sillä kahta likekkäin\nkasvavaa puuta käyttäen rakensin noista jäännöksistä jonkinlaisen\nmyrskysuojan. Ja sinä päivänä muna kuoriutui.\n\n\"Kuoriutui, niin, kun olin nukkumassa sitä päänalusena käyttäen. Kuulin\nhutkauksen ja tunsin täräyksen ja hätkähdin istualleni; munan toinen\npää oli nokkaistu pois ja oudon näköinen pieni ruskea pää vilkuili\nminuun. 'Hei!' sanoin, 'terve tuloa!' ja hiukan työläästi se kapusi\nulos.\n\n\"Tulokas oli näpsä herttainen pienokainen ensimältä, pienen kanan\nkokoinen -- jokseenkin muiden linnunpoikasien kaltainen, ainoastaan\nisompi. Sen höyhenpuku oli aluksi likaisen ruskea, ja sitä peitti jokin\npian pois kuoriutuva harmaa rohtuma, ja tuskin sitä saattoikaan\nhöyheniseksi sanoa -- pikemmin oli se untuvaista karvaa. Voin tuskin\nsanoin ilmaista kuinka mielissäni olin tulokkaasta. Robinson Crusoe ei\nlähestulkoonkaan riittävästi kuvaile yksinäisyyttänsä. Mutta tässä oli\nhauskaa seuraa. Se tirkisteli minua ja iski silmää sitä kanan tavoin\nedestä taaksepäin liikuttaen, piipahti ja alkoi heti nokkia kuin ei\nolisi mitään tulla haudotuksi kolmesataa vuotta myöhästyneenä. 'Hauskaa\nnähdä sinua, Perjantai!' virkahdin, sillä tietysti olin heti munan\nkehittymisen kanootissa huomatessani päättänyt nimittää sen\nPerjantaiksi, jos siitä poikanen sukeutuisi. Olin hiukan huolissani sen\nravinnosta, joten annoin sille oitis palasen papukaijakalaa. Se\nnielaisi sen ja avasi nokkansa lisää saadakseen. Se minua ilahutti,\nsillä jos se noissa olosuhteissa olisi ollut vähääkään nirsu, niin\nolisi minun ollut pakko lopultakin syödä se.\n\n\"Ette usko kuinka hauska lintu tuo æpyorniksenpoikanen oli. Se seurasi\nkintereilläni heti alusta. Se seisoskeli vieressäni, katselemassa\nkalastellessani lantaissa ja kävi osakkaaksi kaikkeen mitä pyydystin.\nJa järkeväkin se oli. Rannalla oli iljettäviä vihreitä känsäisiä\nolioita, etikkakurkun kaltaisia, ja yhtä sellaista yritettyään se sai\nvatsanväänteitä. Sen koommin ei se niihin enää edes vilkaissut.\n\n\"Ja se kasvoi. Melkein silmin nähden. Ja minä kun en milloinkaan ole\nollut suuresti seuramies, niin sen hiljaiset, ystävälliset tavat\nsattuivat minulle paki parahiksi. Lähes kahden vuoden ajan me olimme\nniin onnellisia kuin tuollaisella saarella saattoi olla. Mitään\nliikehuolia minulla ei ollut, tiesinhän palkkani keräytyvän säästöön\nDawsoneilla. Silloin tällöin näimme purjelaivan, mutta yksikään ei\ntullut lähelle. Huvikseni koristelin saarta merisiileistä ja\nmonenmoisista kirjavista näkinkengistä sommittelemillani kuvioilla.\nMelkein ylt'ympäri riutan sovitin isoilla kirjaimilla ÆPYORNIS-SAARI\nnimen, samaan tapaan kuin vanhassamaassa näkee rautatieasemilla\nvärillisistä kivistä muodosteltavan, ja kaikenlaisia suuretieteellisiä\ntehtäviä ja piirroksia. Aikaani vietin myös katsellen miten tuo\nihmelintu harppaili pitkin riuttaa ja kasvoi, kasvamistaan kasvoi; ja\nlaskeskelin miten voisin saada sitä näyttelemällä toimeentuloni, jos\nkonsanaan ihmis-ilmoille pääsisin. Ensimäisen sulkasadon jälkeen se\nkomistui, sai harjan ja sinisen heltan sekä pyrstökseen vihreän\ntöyhdön. Ja sitten yritin aprikoida oliko Dawsoneilla mitään oikeutta\nvaatia sitä omakseen vai ei. Myrskysäillä ja sadekautena lojuimme\nlämpöisesti vanhasta kanootista laittamani suojuksen alla, ja minä\njuttelin sille valeita kotimaahan jääneistä ystävistäni. Ja myrskyn\njälkeen aina teimme kierroksen saarella nähdäksemme oliko mitään\najautunut rantaan. Se oli tavallaan paimentolais-idylliä. Jos minulla\nvaan olisi ollut tupakkaa, niin tuo olisi suorastaan taivaalta\ntuntunut.\n\n\"Toisen vuoden lopulla tärveltyi pikku paratiisimme. Perjantai oli\nsilloin noin neljätoista jalkaa korkea maasta nokan kärkeen, iso pää\noli leveä kuin kuokanterä ja suunnattomat keltakehäiset ruskeat silmät\nsamassa asennossa kuin ihmisen -- ei näkymättömissä toinen toisestaan\nkuin kanan. Höyhenpuku oli hieno -- ei kameelikurjen puolittaista\nsuruvaatetusta -- väriltään ja kudokseltaan kasuaria muistuttava. Ja\nsilloin se alkoi pörhistellä harjaansa minulle ja olla olevinansa ja\nilmaista äkäistä luonnetta...\n\n\"Vihdoin sattui minulle pitkäksi aikaa huonohko kalaonni, ja se äityi\nkummallisen miettiväisenä kärkkymään kintereilläni. Luulin sen syöneen\nmerikurkkuja tahi muuta vaikeasti sulavaa, vaan se olikin todella vain\ntyytymätön puolestaan. Minäkin olin nälissäni ja viimein kalan\nsaadessani tahdoin sen itselleni. Olimme kumpikin ärtyisellä tuulella\nsinä aamuna. Se tavotteli sitä nokallaan ja tarrasi siihen kiinni ja\nminä kopautin sitä päähän saadakseni sen hellittämään. Ja silloin se\nhyökkäsi päin. Voi turkanen!...\n\n\"Sain siltä tämän kasvoihini.\" Mies osotti arpeaan. \"Sitte se potkaisi\nminua. Tärähytti kuin ajohevonen. Ryntäsin jaloilleni ja nähdessäni\njatkoa olevan tulossa otin käpälät alleni, kasvot käsilläni peittäen.\nMutta se juoksi kömpelöillä säärillään nopeammin kuin kilparatsu ja\nmoksautteli minua sorkkamoukareillaan, samalla kun kuokallaan takoi\ntakaraivoani. Suuntasin pakoni lantaisiin ja kahlasin kaulaani myöten\nveteen. Se pysähtyi rannalle, jalkojensa kastumista kammoten, ja nosti\nmetelin kuin riikinkukko, vain käheämmän. Se alkoi teiskaroida edes\ntakaisin hietiköllä. Tunnustan tunteneeni mitättömyyteni katsellessani\ntuon riivatun muinaisjäännöksen herrastelua. Ja pääni ja kasvoni olivat\nverissä, ruumiini hilloksi pehmitettynä.\n\n\"Päätin uida lanteitten poikki ja jättää sen toviksi yksikseen kunnes\njuttu tasaantuisi. Kapusin isoimpaan palmupuuhun ja istuin siellä\nasiain menoa pohtimassa. En liene koskaan ennen enkä jälkeen tuntenut\nolevani niin loukattu. Elukan törkeä kiittämättömyys sen teki. Olin\nollut sille enemmän kuin veli. Olin sen hautonut, kasvattanut. Kömpelö,\nmuodista pois jäänyt linnun kohelo! Ja minä olin ihmis-olento --\nkehityskausien perillinen ja tuota kaikkea.\n\n\"Arvelin sen ajan mittaan itsekin alkavan nähdä asioita siinä valossa\nja joutuvan hiukan pahoille mielin käytöksestään. Tuumasin että jos\npyydystäisin muutamia sievoisia kaloja ja ikäänkuin ohimennen\npistäytyisin niitä sille tarjoamassa, niin se kenties tulisi järkiinsä.\nVasta vähitellen opin tuntemaan kuinka leppymätön ja rettelöitsevä\nsukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Pahansuopaisuutta!\n\n\"En viitsi kertoa mitä kaikkia pikku juonia koetin saadakseni linnun\njälleen entiselleen. En kehtaa. Poskeni vielä nytkin hehkuvat häpeästä,\nkun ajattelen kuinka tuo kaistapää harvinaisuus minua nolaili ja\ntuuppi. Yritin väkivaltaa. Viskelin sitä korallinlohkareilla\nturvallisen matkan päästä, mutta se vain nieli ne. Heristelin sitä\nveitselläni ja olin tämän menettää, vaikka se oli liian iso sen niellä.\nKoetin saada sitä nälkiinnytetyksi ja tein kalastuslakon, mutta sepä\nrupesi rannalta matalan veden aikana matoja poimiskelemaan ja elää\nkituutteli sillä. Puolet aikaani vietin kaulaa myöten lantaissa ja\nlopun palmupuissa. Yksi niistä ei ollut oikein riittävän korkea, ja\nhäätäessään minut siihen se järsi itselleen pohkeistani juhla-aterian.\nTila kävi sietämättömäksi. En tiedä oletteko milloinkaan koettanut\npalmupuun latvassa nukkumista. Minua ahdisteli mitä kamalin\npainajainen. Ja sitä häpeätä sitten! Tuossa tuo sukupuuttoon kuollut\nelukka vetelehti saarellani kuin jurrittava ruhtinas, minun saamattani\njalkaani levähyttää koko paikassa. Useasti pääsi minulta itku\nnääntymyksestä ja kiukusta. Sanoin sille suoraan etten voinut sallia\nminkään kirotun ajanhaireen kaahaavan itseäni autiolla saarella. Käskin\nsitä menemään jotakuta oman aikakautensa matkailijaa nokkimaan. Mutta\nse vain näpäytteli nokkaansa minulle. Iso ruma kuvatus -- pelkkää\nsäärtä ja kaulaa!\n\n\"Ei tee mieleni sanoa kuinka kauvan tuota menoa kesti. Olisin tappanut\nsen aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten. Viimein kuitenkin keksin\nkeinon suoriutua siitä. Se on eteläamerikalainen juoni. Kauroilla ja\nmuilla merikasveilla sidoin kaikki siimani yhteen ja sain runsaasti\nkahdentoista metrin mittaisen tukevanlaisen narun, jonka päihin\nkiinnitin kaksi korallinlohkaretta. Homma vei minulta aikaa, kun sain\ntuon tuostakin kahlata lantaisiin tai kavuta puuhun miten kulloinkin\npäähäni pälkähti. Tätä viipotin vinhasti pääni ympäri ja paiskasin\nsitte lintua kohti. Ensi heitto ei onnistunut, mutta seuraavalla\nkerralla naru takertui kauniisti sen sääriin ja kietoutui vyyhdiksi\nniihin. Nurin se tuupertui. Ansani heitin vyötäisiä myöten lantaissa\nseisten ja heti sen nujertuessa olin kuivalla maalla sahaamassa sen\nkaulaa veitselläni.\n\n\"Ilkeittää sitä vieläkään ajatella. Olin mielestäni kuin murhaaja,\nvaikkakin vihani kiehui. Seistessäni katselemassa miten sen veri valui\nvalkealle hiekalle ja kauniit isot sääret ja kaula tempoilivat\nviimeisessä tuskassa... huh!\n\n\"Tämä murhenäytelmä saattoi yksinäisyyden ahdistamaan minua kirouksen\nlailla. Jumalani! ette voi mielessänne kuvitella miten haikeasti\nkaipasin lintua. Istuin sen ruumiin ääressä suremassa ja värisin\nsilmäillessäni autiota, äänetöntä riuttaa. Muistelin millainen lystikäs\npikku veitikka se oli pienenä ollut ja sen tuhansia hauskoja kujeita\nennen harhaantumistansa. Arvelin että jos olisin vain haavottanut sitä,\nniin olisin ehkä voinut vaalia sen parempaan ymmärrykseen. Jos olisin\nsaanut millään kurin koverretuksi korallikalliota, niin olisin\nhaudannut sen. Olin aivan kuin olisi se ollut inhimillinen. Noin ollen\nen voinut ajatella sen syömistä, vaan raahasin sen lantaisiin ja pikku\nkalat kalusivat sen puhtaaksi. En edes höyheniä pelastanut. Sitte\neräänä päivänä juolahti muutaman huvijahdilla purjehtijan päähän\nsilmätä vieläkö kehäriuttani oli olemassa.\n\n\"Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä olin jo kyllin\nnääntynyt tyhjyyteen ja ainoastaan epäröimässä kahlaisinko mereen\nlopettamaan jutun sitä tietä, vai noita känsäisiä kasvejako rohdoksi\nottaisin...\n\n\"Möin luut Winslow nimiselle miehelle -- lähellä British museumia\nasuvalle kauppiaalle, ja hän sanoi myyneensä ne vanhalle Haversille.\nHavers ei näy oivaltaneen että ne olivat tavallista isompia, ja vasta\nhänen kuoltuaan ne herättivät huomiota. Lajille annettiin nimeksi\n_Æpyornis_ -- mikä se olikaan?\"\n\n\"_Æpyornis vastus_\", tokaisin. \"Omituista kyllä, muuan ystäväni\nmainitsi minulle juuri samaa seikkaa. Kun löydettiin metrin mittainen\næpyorniksen reisiluu, niin luultiin isoin laji tavatuksi ja annettiin\nsille nimeksi _Æpyornis maximus_. Sitte joku kaivoi esille neljä jalkaa\nkuusi tuumaa pitkän reisiluun ja siitä saatiin _Æpyornis Titan_. Sitte\ntuo teidän _vastus_ havaittiin Havers vainajan keräelmissä, ja\njälkeenpäin on vielä _vastissimus_ ilmaantunut.\"\n\n\"Sitä Winslowkin jutteli\", sanoi arpikasvoinen mies. \"Hän arvelee että\njos vielä löydetään uusia æpyornis-lajeja, niin joku tiedemies pohtii\npäänsä pyörälle. [Nimen keksimisessä: _maximus_ merkitsee 'suurin',\n_Titan_ 'jättiläinen', _vastus_ 'suunnaton' ja _vastissimus_\n'suunnattomin'. Suom. muist.] Mutta se oli outo seikkailu, vai mitä --\npohjaltaan?\"\n\n\n\n\nTimantintekijä.\n\n\nAsiat olivat minua pidättäneet Chancery-kujassa kello yhdeksään\nillalla, ja tuntien hiukan päätäni kivistävän olin sen jälkeen haluton\nsekä huvitteluun että enempään työhön. Se taivaan suikale mikä tuossa\nahtaassa liikekuilussa jäi korkeitten äärien yltä näkösälle ennusti\nseestä yötä, ja päätin astuskella alas Westminster-äyräälle\nlevähyttämään silmiäni ja raikastuttamaan päätäni katselemalla pitkin\nvirtaa vilahtelevia vaihtelevia valoja. Ehdottomasti on tämä paikka\nöiseen aikaan parhaimmillansa; armelias pimeys kätkee vesien lian, ja\ntämän murroskauden keskenään kilpailevat valot, punainen, räikeän\ntummankeltainen, kaasun keltainen ja sähkön valkoinen saavat\nhäämyisiksi reunapiirteikseen kaikki mahdolliset vivahdukset harmaan ja\ntummanpunaisen väliltä. Waterloo-sillan holvikaarien läpi näkyy satoina\nvalopisteinä rantalaiturin kaareutuma ja sillan rintanojan yli kohoavat\nWestminsterin tornit lämpimän harmaina tähtituiketta vasten kuvastuen.\nMusta virta soluu ohitse vain satunnaisen väreilyn keskeyttäessä\nsen äänettömyyttä ja hämmentäessä sen kalvossa uiskentelevia\nvaloheijastuksia.\n\n\"Lämmin yö\", virkkoi ääni vieressäni.\n\nKäänsin päätäni ja näin rintanojaan sivullani nojailevan miehen\nkasvojen reunapiirteet. Kasvot olivat hienostuneet, sievätkin, vaikka\nkyllä pinnistyneet ja kalpeat, ja leuan alle ylös käännetty ja neulalla\nkiinnitetty takinkaulus ilmaisi hänen asemansa elämässä yhtä jyrkästi\nkuin virkapuku. Tunsin joutuvani verotetuksi yösijan ja aamiaisen\nhinnalla, jos hänelle vastaisin.\n\nSilmäilin miestä uteliaasti. Olisiko hänellä mitään kerrottavaa minulle\nalmunsa arvoista, vai oliko hän tuollainen tavallinen kykenemätön --\nkykenemätön edes kertomaan omaa tarinaansa? Hänen otsallaan ja\nsilmissään loisti älykkäisyyttä ja alahuuli värähteli tavalla mikä\nratkaisi kantani.\n\n\"Hyvin lämmin\", vastasin; \"vaan ei liian lämmin meille täällä.\"\n\n\"Ei\", hän myönsi, yhä katsellen virralle, \"täällä on kylläkin\nmiellyttävää... juuri nyt.\"\n\n\"On hyvä\", hän pitkitti kotvan vaiti oltuaan, \"löytää mitään näin\nrauhaisaa Lontoossa. Puuhailtuansa liikeasioissa päivän pitkän,\neteenpäin hommailemisessa, sitoumusten suorittamisessa ja vaarojen\nvälttämisessä, mitä tekisikään ellei olisi tällaisia tyynnyttäviä\nsoppia.\" Hän piti pitkiä pysähdyksiä lauseenosien välillä. \"Teillä\ntäytyy olla jotakin kokemuksia arki-elämän näännyttävästä uurastelusta,\nmuutoin ette olisi täällä. Mutta epäilenpä tokko voitte olla niin\nhenkisesti nääntynyt ja ruumiillisestikin raihnaantunnt kuin minä...\nHohoi! Toisinaan epäilen lieneekö peli sakaamisen arvoinen. Tunnen\nhalua heittää sikseen kaikki -- nimen, varallisuuden, aseman -- ja\nryhtyä johonkin vaatimattomaan ammattiin. Mutta tiedän että jos\npyrkimykseni hylkäisin -- niin kovilla kuin se minua piteleekin -- niin\nei minulla olisi loppu-ijäkseni muuta jäljellä kuin katumusta.\"\n\nHän vaikeni. Katselin häntä ihmeissäni. Jos olin konsanaan nähnyt\nmiehen toivottomasti ahtaalla, niin se oli tuo edessäni. Hän oli\nrisainen ja hän oli likainen, parrottunut ja kampaamaton; olisi voinut\nluulla hänen lojuneen viikon rikkaläjällä. Ja hän puheli _minulle_\nsuuren liikkeen rasittavista huolista. Olin nauraa hänelle päin silmiä.\nJoko oli hän hullu tahi teki surullista pilaa omasta köyhyydestään.\n\n\"Jos korkeilla tarkotusperillä ja korkeilla asemilla\", sanoin, \"on\nvastuksinansa ankara työ ja huolehtiminen, niin saavat ne\nkorvauksensakin. Vaikutusvalta, tilaisuus tehdä hyvää, auttaa heikompia\nja köyhempiä kuin itse olemme; ja jonkinlaisella tyydytykselläkin\nnäytämme...\"\n\nNaljailuni oli noissa olosuhteissa kovin huonosti valittu. Viisastelin\nhänen ulkomuotonsa ja puheensa ristiriitaisuuden yllättämänä. Olin\npahoillani jo kesken haasteluni.\n\nHän käänsi menehtyneet mutta sangen levolliset kasvonsa minuun. Sanoi:\n\"Unohdin. Tietysti ette saattanut ymmärtää.\"\n\nHän mitteli minua tovin silmillään. \"Epäilemättä teen kovin\njärjettömästi. Ette usko omia sanojani, joten voin teille jokseenkin\nturvallisesti kertoa oloni. Ja on viihdyttävää kertoa jollekulle.\nMinulla on todellakin käsillä iso liikehomma, varsin iso liikehomma,\nmutta juuri tällä haavaa on siinä vaikeuksia. Asian laita on... se että\nminä teen timantteja.\"\n\n\"Kaiketikin\", huomautin, \"olette tätä nykyä työn puutteessa?\"\n\n\"Olen kuollakseni väsynyt uskomattomuuden huomautteluihin\", vastasi hän\nkärsimättömästi, ja viheliäisen takkinsa napit äkkiä auki temmaten hän\nsieppasi esille kaulassaan riippuvan pienen kangaspussin. Siitä hän\notti ruskean kivenmurun. \"Lieneekö teillä kylliksi tietoja tätä\ntunteaksenne?\" Hän ojensi sen minulle.\n\nNo, noin vuotta aikaisemmin olin käyttänyt joutoaikaani ottaakseni\ntieteellisen arvolauseen Lontoon yliopistossa, joten olin hajulla\nluonnonopista ja kivennäistieteestä. Muru muistutti tummemmanlaista\nhiomatonta timanttia, vaikka oli aivan liian iso, melkein peukalonpään\nkokoinen. Otin sen ja huomasin sen olevan säännöllisen kahdeksansärmiön\nmuotoinen, pinnat kaarevia kuin kivennäisistä kallisarvoisimmalle on\nominaista. Kynäveitselläni koetin raappia sitä -- turhaan. Nojautuen\neteenpäin kaasulyhtyä kohti koetin kiveä kellon lasiin ja vedin aivan\nhuokeasti valkean viivan sen poikki.\n\nTähystelin seuralaistani yltyvällä uteliaisuudella. \"Se on tosiaan\njokseenkin timantin kaltainen. Mutta siinä tapauksessa on se\njättiläinen lajiaan. Mistä sen saitte?\"\n\n\"Vakuutan että tein sen\", hän sanoi. \"Antakaa takaisin.\"\n\nHän pisti sen kiireisesti säilöönsä ja napitti takkinsa. \"Myyn sen\nteille sadasta punnasta\", hän äkkiä kuiskasi kiihkeästi. Se sai kaikki\nepäluuloni palaamaan. Muru saattoi lopultakin olla pelkkä korundumin\npalanen, mikä on melkein yhtä kovaa ainetta kuin timantti, joskin oli\nsattumalta muodoltaankin suuresti timantin kaltainen. Tahi jos se oli\ntimantti, niin miten se hänen haltuunsa oli tullut ja miksi tarjoaisi\nhän sitä sadasta punnasta?\n\nKatselimme toinen toistamme silmiin. Hän näytti innokkaalta, mutta\nrehellisesti innokkaalta. Sillä hetkellä uskoin että hänen kauppaamansa\nesine oli timantti. Mutta minä olen köyhä mies, sata puntaa tekisi\ntuntuvan loven varoihini eikä yksikään järjellinen mies ostaisi\ntimanttia kaasulyhdyn valossa resuiselta kulkurilta hänen pelkällä\nitsekohtaisella takuullaan. Kuitenkin taasen tuon kokoinen timantti\nloihti mieleen monia tuhansia puntia. Ajattelin sitäkin että tuollaista\njalokiveä voisi tuskin olla olemassa tulematta mainituksi jokaisessa\njalokiviä käsittelevässä teoksessa, mutta toiselta puolen muistelin\nkertomuksia Kapmaan timanttikaivoksilta salakuljetuksesta ja\npitkäkyntisistä kaffereista. Kysymyksen ostamisesta panin kaikkea tätä\nvastaan.\n\n\"Miten saitte sen?\" tiedustin.\n\n\"Tein sen.\"\n\nOlin kuullut Moissanista, mutta tiesin että hänen keinotekoiset\ntimanttinsa olivat pieniä jyväsiä. Pudistin päätäni.\n\n\"Näytte tietävän tällaisista asioista jotakin. Kerronpa teille hiukan\nitsestäni. Kenties sitte paremmin suostutte kauppaan.\" Hän käänsi\nselkänsä virralle päin ja upotti kätensä taskuihin. Hän huokasi.\n\"Tiedän ettette minua usko.\"\n\n\"Timantit\", hän alotti -- ja hänen puhuessaan menetti ääni sen heikon\nvivahduksen mikä siinä kulkuria muistutti ja sai opiskelleen miehen\nkeveätä sävyä -- \"ovat tehtävät saattamalla hiille aineyhtymästänsä\nhajalleen sopivassa salauksessa ja sopivan paineen alla; hiille\nkiteytyy, ei lyijyskiveksi tai kivihiilitomuksi, vaan pieniksi\ntimanteiksi. Sen verran on ollut tiettyä kemisteille vuosikausia, mutta\nyksikään ei ole vielä tavannut ihan oikeata sulatusastetta tahi ihan\noikeata painetta parhaimpien tuloksien saavuttamiseksi. Siten ovat\nkemistien tekemät timantit pieniä ja tummia sekä jalokivinä arvottomia.\nNo, minä nähkääs olen omistanut elämäni tälle tehtävälle -- antanut\nelämäni sille.\n\n\"Aloin työskennellä timantintekemisen ehtojen tutkiskelemisessa\nseitsemäntoista vuoden ijässä ja nyt olen kolmenkymmenen kahden.\nMinusta näytti että se saattaisi vaatia miehen kaiken ajattelun ja\ntarmon kymmeneksi vuodeksi, tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi, mutta\nniinkin ollen kannatti peli sakaamisen. Vihdoin juuri tavattuansa\noikean yhdistelmän voisi hankkia miljonia ennenkuin salaisuus tulisi\nilmi ja timantit kävisivät yhtä yleisiksi kuin kivihiili. Miljonia!\"\n\nHän pysähtyi ja etsi katseellaan myötätuntoani. Hänen silmänsä\nhehkuivat nälkäisesti. \"Ajatellakin\", hän huudahti, \"että olen tuon\nkaiken partaalla, ja tässä!\n\n\"Minulla oli\", hän pitkitti, \"tuhannen punnan paikkeilla yhdenkolmatta\nijässä, ja tämän arvelin pikku opetustyöllä aviteltuna pitävän\ntutkimukseni käynnissä. Vuoden pari käytin lueskeluun, etupäässä\nBerlinissä, ja sitte jatkoin omin päin. Vastuksena oli salailu.\nNähkääs, jos kerran olisin antanut vihiä puuhistani, niin uskoni\naatteen toteuttamismahdollisuuteen olisi saattanut kannustaa toisia;\nenkä ole olevinani sellainen nero, joka keksintöä kilvan tavoteltaessa\non muka ollut varma ehättämisestänsä ensimäiseksi. Ja olihan tärkeätä\nettä jos todella mielin kerätä varallisuutta, ihmiset eivät saisi\npäästä tietämään että kysymyksessä oli koneellinen menettely, joka\nkykenisi syytämään timantteja tonnittain. Minun oli siis työskenneltävä\nypö yksikseni. Ensimältä oli minulla pieni laboratorio, mutta varojeni\nalkaessa ehtyä oli minun toimitettava kokeitani viheliäisessä\nkalustamattomassa pöksässä Kentish Townin kaupunginosassa, missä\nvihdoin nukuin olkilyhteellä lattialla kaikkien laitteitteni seassa.\nRaha suorastaan vuoti kukkarostani. Kaihdin itseltäni kaikkea paitsi\ntieteellisiä apuneuvoja. Koetin pikku opetustyöllä pitää asioitani\nkäynnissä, mutta en ole mikään hyvä opettaja eikä minulla ole\nyliopistollista arvoastetta eikä kovinkaan laajoja tietoja muussa kuin\nkemiassa, ja huomasin että minun oli uhrattava aika lailla aikaa ja\nvaivaa perin mitättömästä korvauksesta. Mutta pääsin lähemmä ja lähemmä\npäämäärääni. Kolme vuotta takaperin sain ratkaistuksi sulauksen\nyhdistelmän ja pääsin lähelle oikeata painetta valuttamalla tämän\nsulaukseni ja erään hiilleyhdistelmän tukittuun pyssynpiippuun,\ntäyttäen sen lopuksi vedellä, sinetiten tiukkaan ja kuumentaen.\"\n\nHän pysähtyi.\n\n\"Jokseenkin vaaranalaista\", huomautin.\n\n\"Kyllä. Se halkesi ja löi kaikki ikkunat ja joukon laitteitani\nsäpäleiksi; mutta jonkinlaista timanttimöyhettä silti sain. Yhä\nkokeillessani miten saada suuri paine sulaan sekotukseen josta\njalokivet kiteytyisivät, tapasin selostuksen muutamista Daubréen\nParisissa _Laboratorie des Poudres et Salpetres'issa_ tekemistä\ntutkimuksista. Hän räjäytteli dynamiittia tiukasti kiinni ruuvatussa\nteräslieriössä, niin vahvassa ettei se voinut haljeta, ja huomasin\nhänen voineen rusentaa kiviä ravaksi joka oli kutakuinkin samanlaista\nkuin se eteläafrikalainen kerrostuma mistä timantteja löydetään.\nApulähteeni joutuivat julman lujalle, mutta sain hänen mallinsa\nmukaisesti teetetyksi teräslieriön tarkotustani varten. Sulloin siihen\nkaiken sekotelmani ja kaikki räjähdys-aineeni, tein tulen ahjooni,\npistin koko hökötykseni siihen ja -- läksin kävelylle.\"\n\nEn voinut olla nauramatta hänen kuivakiskoista sävyään. \"Ettekö\najatellut että se räjäyttäisi talon ilmaan? Asuiko siellä muita\nihmisiä?\"\n\n\"Se tapahtui tieteen hyväksi\", hän vihdoin virkkoi. \"Alakerrassa asui\nhedelmäkaupittelijan perhe, minun huoneeni takana kerjuukirjeitten\nsepustelija, yläkerrassa kaksi kukkaismyyjätärtä. Kenties oli tuo\nhiukan ajattelematonta. Mutta mahdollisesti oli toisia heistä\nulkosalla.\n\n\"Palatessani oli laite paikoillaan, valkeina hehkuvien hiilten\nkeskessä. Räjähdysaine ei ollut saanut lieriötä halkeamaan. Ja sitten\noli minulla ongelma edessäni. Tiedättehän että aika on tärkeä tekiö\nkiteytymisessä. Jos kehittymistä joudutetaan, niin kiteet ovat pieniä\n-- ainoastaan verkalleen muodostaessaan ne saavat mainittavampaa kokoa.\nPäätin antaa tämän laitteen jäähtyä kaksi vuotta, päästäen lämpömäärän\nhitaasti alenemaan pitkin aikaa. Ja olin nyt aivan rahaton; iso tuli,\nvuokra ja nälkäni oli hoidettava, ja minulla tuskin oli penniäkään.\n\n\"Voin tuskin kertoa teille kaikkia niitä vaiheita mitä timanttien\nvalmistusaikana sain kokea. Olen myynyt sanomalehtiä, vartioinut\nhevosia, availlut vaunun-ovia. Viikkokausia kirjottelin osotteita.\nMinulla oli apulaisen paikka miehellä, joka omisti työntörattaat, ja\nkeräilin talousjätteitä toiselta puolen katua hänen hoidellessaan\ntoista puolta. Kerran minulla ei ollut viikkoon mitään tehtävää ja\nminä kerjäsin. Se viikko otti lujalle! Eräänä päivänä oli tuli\nsammumaisillaan enkä ollut päivän mittaan ruuan murua maistanut, ja\nmuuan henttunsa keralla kävelylle lähtevä nuorukainen antoi minulle\nkuusi pennyä -- komeillakseen. Taivaalle kiitos turhamaisuudesta!\nKylläpä ruokaloista lemahti tuoksua! Mutta minä käytin koko rahan\nkivihiilten ostoon ja panin ahjon jälleen kirkkaan punaisena hehkumaan,\nja sitte -- niin, nälkä tekee miehestä narrin.\n\n\"Vihdoin kolme viikkoa takaperin annoin tulen sammua. Otin lieriöni ja\nruuvasin sen auki sen ollessa vielä niin kuuma että hyppysiini paloi\nrakkoja, ja taltalla kaavin murenevan laavamaisen sisällön pöydälle ja\ntaoin sen rautalevyn päällä tomuksi. Ja löysin kolme isoa timanttia ja\nviisi pientä. Istuessani lattialla takomassa avautui oveni ja sisälle\nastui naapurini, kerjuukirjeiden sepustelija. Hän oli päissään -- kuten\ntavallisesti. 'Anarkkisti', sanoi hän. 'Olet humalassa', vastasin minä.\n'Tuhoava roisto', pitkitti hän. 'Mene isäsi luo', kehotin minä,\ntarkottaen valheiden isää. 'Äläst', tuumasi hän viekkaasti iskien\nsilmää, ja oveen nojaten, toinen silmä pihtipieltä vasten, hän alkoi\nnikotellen lörpötellä miten oli kurkkaillut kamariini ja sinä aamuna\nmennyt poliisikonttoriin, missä oli merkitty pöytäkirjaan kaikki mitä\nhän oli ilmiantanut -- 'sanani saat sen päälle', hän vakuutti. Silloin\näkkiä älysin olevani pinteessä. Joko pitäisi minun ilmaista poliiseille\npikku salaisuuteni ja tärvellä koko homma, tahi joutuisin käähkänään\nanarkistina. Astuinpa siis naapurini luo, kävin häntä kaulukseen ja\ntuivertelin häntä hiukan, ja sitte livistin timantteineni. Iltalehdet\nnimittivät pöksääni Kentish Townin pommitehtaaksi. Enkä nyt voi saada\nkalleuksiani rahalla enkä rakkaudella menemään.\n\n\"Jos menen kunnolliseen jalokivimyymälään, niin minun käsketään\nodottaa, apulaiselle kuiskataan että hänen on haettava poliisi, ja\nsilloin sanon etten voi odottaa. Ja löysin varastetun tavaran salaajan,\nja tämä vain piti hyvänään timantin, jonka hänelle näytin, käskien\nminua perimään sen laillista tietä. Kuljeskelen nyt useamman sadan\ntuhannen punnan arvosta timantteja kaulassani, ja ilman ruokaa ja\nyösijaa. Te olette ensimäinen, jolle olen asemani ilmaissut. Mutta\nkasvonne minua miellyttävät ja olen ahtaalla.\"\n\nHän katsoi minua silmiin.\n\n\"Olisi hulluutta\", sanoin, \"minun ostaa timantti näissä olosuhteissa.\nEn sitäpaitsi pidä satoja puntia taskussani. Kuitenkin uskon\nkertomustanne enemmän kuin puoliksi. Jos haluatte, olen valmis tähän:\ntulette toimistooni huomenna...\"\n\n\"Epäilette minua varkaaksi!\" hän keskeytti terävästi. \"Ilmaisette\npoliisille. En tule ansaan.\"\n\n\"Vaistomaisesti olen vakuutettu siitä ettette varas ole. Tässä\nnimikorttini. Ottakaa se edes. Teidän ei tarvitse tulla millään\nsovitulla hetkellä. Tulkaa milloin tahdotte.\"\n\nHän otti kortin ja pikku näytteen hyvästä harrastuksestani.\n\n\"Ajatelkaa asiaa paremmin ja tulkaa\", kehotin.\n\nHän pudisti päätään epäilevästi. \"Maksan puoli kruunuanne jonakuna\npäivänä koron kanssa takaisin -- sellaisen koron kanssa että\nhämmästytte\", hän vakuutti. \"Säilytättehän toki salaisuuden?... Älkää\nseuratko minua.\"\n\nHän astui tien poikki ja katosi pimeään Essexkadulle johtavan\nholvikäytävän alla olevia pikku portaita kohti, ja minä annoin hänen\nmennä. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.\n\nJälkeenpäin sain häneltä kaksi kirjettä, joissa pyydettiin lähettämään\npankinseteleitä -- ei maksuosotuksia -- lähemmin mainituilla\nosotteilla. Punnitsin asiaa ja menettelin sikäli kuin viisaimmaksi\nkatsoin. Kerran hän poissa ollessani kävi minua tapaamassa.\nKonttoripoikani kuvasi hänet hyvin laihaksi, likaiseksi ja ryysyiseksi\nmieheksi, joka ryiskeli kamalasti. Hän ei jättänyt mitään sanomaa,\nSiinä hänen loppunsa mikäli minun tarinani tietää. Toisinaan kummailen\nmihin hän lie joutunut. Oliko hän teräväpäinen mielipuoli, vai\npetollinen kivimurujen kaupitsija, vai onko hän todella valmistanut\ntimantteja kuten vakuutti? Jälkimäinen on juuri kyllin luultavaa\nsaamaan minut joskus tuumimaan että olen menettänyt elämäni\nloistavimman tilaisuuden. Hän saattaa tietysti olla kuollut ja hänen\ntimanttinsa huolettomasti heitetyt pellolle -- yksi, toistan vielä, oli\nmelkein peukalonpään kokoinen. Tai saattaa hän vielä kierrellä\nyrittämässä myydä kalleuksiaan. On juuri mahdollista että hän vielä\nilmestyy yhteiskunnan keskeen ja minun taivaitteni poikitse äveriäille\nja kuuluisuuksille pyhitetyissä korkeuksissa kulkiessaan hiljaisesti\nmoittii minua yritteliäisyydenpuutteestani. Toisinaan arvelen että\nolisin saattanut ainakin viisi puntaa panna likoon.\n\n\n\n\nPerhonen -- \"Genus Novo.\"\n\n\nKaiketi olette Hapleystä kuulleet -- en tarkota W.T. Hapleytä, poikaa,\nvaan kuuluisaa Hapleytä, _Periplaneta Hapliian_ Hapleytä,\nhyönteistutkija Hapleytä. Siinä tapauksessa ainakin tiedätte Hapleyn ja\nprofessori Pawkinsin välisen sitkeän kahakan. Kuitenkin saattavat eräät\nsen tulokset olla teille uutta. Syrjäisille on tarpeen sana tai pari\nselitykseksi, jonka haluton lukija voi päällisin puolin vilkaisemalla\nsivuuttaa, jos niin velttous vetää.\n\nOn hämmästyttävää että sellaisista todella tärkeistä asioista kuin\ntästä Hapley--Pawkinsin riidasta voidaan olla varsin yleisesti\ntietämättömiä. Ja uskonpa totisesti että nuokin käänteentekevät\njupakat, jotka ovat Geologista Seuraa järkytelleet, pysyvät melkein\ntuntemattomina oman jäsenpiirinsä ulkopuolella. Olen kuullut varsin\nhyvän yleisen sivistyksenkin saaneitten miesten nimittävän\nnoissa kokouksissa sattuneita suuria kohtauksia pelkiksi\nkirkkoraatikinasteluiksi. Ja kuitenkin on englantilaisten ja\nskotlantilaisten geologien välistä Isoavihaa jo kestänyt puolen\nvuosisadan ajan ja \"jättänyt syviä ja lukuisia jälkiä tieteen\nruumiiseen\". Ja tämä Hapley--Pawkinsin juttu, joskin ehkä laatuaan\nyksityisempi, kuohutteli intohimoja yhtä valtaisia, ehkä\nvaltaisempiakin. Tavallisella maallikolla ei ole käsitystäkään siitä\nkiihkosta mikä tieteellistä tutkijaa elähyttää, siitä vastaväittelyn\nvimmasta minkä hänessä voi herättää. Se on _odium theologicum_\n[hengenmiesten suvaitsemattomuus. -- Suom. muist.] uudessa muodossa. On\nesim. miehiä, jotka ilomielin polttaisivat smithfieldiläisen\nprofessorin Ray Lankesterin hänen tietosanakirjaan nilviäisistä\nlaatimansa esityksen johdosta. Tuo haaveellinen cephalopodien laajennus\npteropodit käsittäviksi... mutta harhaannun Hapleystä ja Pawkinsista.\n\nJupakan alotti ammoisina vuosina Pawkinsin uusi microlepidopterain\n(mitä nämä sitte lienevätkään) luokittelu, jossa hän nuijasi Hapleyn\nluoman uuden lajin. Hapley, joka oli aina riidanhaluinen, vastasi\npurevalla hyökkäyksellä Pawkinsin koko järjestelmää vastaan\n[\"Huomautuksia eräästä äskeisestä microlepidopterain luokittelusta.\"\n_Quart. Journ. Entomological Soc._ 1863.] Pawkins vastineessaan\n[\"Vastine eräisiin huomautuksiin\" j.n.e. Sama 1864] vihjaili että\nHapleyn mikroskopi oli yhtä vajanainen kuin hänen havaintokykynsäkin ja\nnimitti häntä \"syyntakeettomaksi sekaantujaksi\" -- Hapley ei\nsiihen aikaan vielä ollut professori. Hapley vastaselityksessään\n[\"Lisähuomautuksia\" j.n.e. Sama] puhui \"haihattelevista keräilijöistä\"\nja kuvasi, ikäänkuin huomaamattaan, Pawkinsin luokittelun\n\"järjettömyyden ihmeeksi\". Se oli sotaa kaikin asein. Lukijaa tuskin\nkuitenkaan huvittaisi yksityiskohdittain seurata näiden kahden suuren\nmiehen kiistaa ja heidän välisen juopansa lavenemista kunnes he\nmicrolepidopteroista joutuivat sotasille jokaisesta hyönteistutkimuksen\navonaisesta kysymyksestä. Sattui muistettavia tilaisuuksia. Toisinaan\nKuninkaallisen Entomologisen Seuran kokoukset elävästi muistuttivat\neduskunta-istuntoa. Ylipäänsä lienee Pawkins ollut lähempänä totuutta\nkuin Hapley. Mutta Hapley oli taitava väittelijä, hänellä oli\ntiedemiehelle harvinainen ivailukyky, tavatonta tarmokkuutta ja hieno\nloukkaantumisen sävy tuon pyyhityn lajin johdosta; Pawkins taasen oli\nhidasmielinen, arkisanainen, ruumiiltaan vesitynnörin muotoinen, turhan\ntunnollinen todistuksissaan ja museon palveluspaikkojen puolueellisesta\ntäyttämisestä epäilty. Nuoret miehet keräysivät siis Hapleyn ympärille\nja osottivat hänelle suosiotaan. Kamppailu oli pitkällinen, alusta asti\nhäijy ja lopulta säälimättömäksi vihollisuudeksi yltyvä. Eri\nonnenvaiheet, puolelta toiselle kiekkuva etevämmyys -- milloin Hapley\nPawkinsin saavuttaman menestyksen kiusaamana, milloin Pawkins Hapleyn\ntieltä varjoon joutuneena, kuuluvat paremmin hyönteistutkimuksen\nhistoriaan kuin tähän kertomukseen.\n\nMutta vuonna 1891 Pawkins, joka oli jonkun aikaa ollut kivuloinen,\njulkaisi jonkun teoksen kuolleenkalloperhosen \"mesoblastista\". Mitä\nkuolleenkalloperhosen mesoblasti lienee, sillä seikalla ei ole\nhituistakaan väliä tässä kertomuksessa. Mutta teos oli paljon\nalapuolella hänen tavallisen mittansa, ja antoi Hapleylle vuosikausia\nhimoitsemansa aiheen. Hän arvattavasti uurasti yötä päivää saadakseen\nsaavuttamansa edun parhaiten käytetyksi.\n\nSeikkaperäisessä arvostelussa hän reposteli Pawkinsin rääsyiksi --\nsaattaa mielessään kuvitella miehen pörhistyneen mustan tukan, ja\nomituisesti välkähtelevät silmät hänen karatessaan vihollisensa\nkimppuun -- ja Pawkinsin vastaus oli onnahteleva, tehoton,\nkiusallisesti änkkäilevä ja silti ilkeämielinen. Ilmeinen oli hänen\ntahtonsa haavottaa Hapleytä ja kykenemättömyytensä sitä tekemään. Vain\nharvat kuulijat -- minä en siinä kokouksessa ollut -- tajusivat kuinka\nsairas hän oli.\n\nHapley oli kaatanut vastustajansa ja aikoi tehdä lopun hänestä. Hän\njatkoi suorastaan raa'alla hyökkäyksellä Pawkinsia vastaan,\nkirjotelmana perhosten kehityksestä yleensä, mikä kirjotelma ilmaisi\nsuunnatonta henkistä työtä ja samalla kuitenkin oli rajun\nriitakirjoituksen sävyyn laadittu. Niin kiukkuinen kuin se olikin\ntodistaa toimituksen liittämä huomautus että sitä oli lievennetty. Se\narvattavasti sai Pawkinsin syvästi häpeämään ja hämmentymään. Se ei\njättänyt ainoatakaan pelastus-solaa; sen todistelu oli murhaavaa ja\nsävy tuiki halveksivaa -- kamala koettelemus miehen uran loppuvuosille.\n\nHyönteistutkijamaailma odotteli hengitystään pidätellen Pawkinsin\nvastinetta. Hän yrittäisi jotakin, sillä Pawkins oli aina pysynyt\nurheana. Mutta sen tullessa he hämmästyivät. Pawkins nimittäin sai\nlentsun, joutui siitä keuhkotulehdukseen ja kuoli.\n\nTuo oli kenties niin tehokas vastine kuin hän noissa olosuhteissa\nsaattoikaan antaa ja käänsi suuressa määrin yleisön tunteet Hapleytä\nvastaan. Samat ihmiset, jotka olivat mitä riemukkaimmin hurranneet\nhyvä-huutojaan näille kilpataistelijoille, kävivät tuloksen johdosta\ntotisiksi. Ei voinut olla mitään järjellistä syytä epäillä ettei\ntappion ärtymys ollut edistänyt Pawkinsin kuolemaa. Tieteelliselläkin\nväittelyllä on rajansa, sanoivat vakavat ihmiset. Toinen musertava\nhyökkäys oli jo painatettavana ja ilmestyi hautajaisten edellisenä\npäivänä. En luule Hapleyn yrittäneen ehkäistä sitä. Ihmiset muistivat\nmiten Hapley oli ajometsästyksellään tehnyt lopun kilpailijastaan ja\nunohtivat tuon kilpailijan puutteet. Suomiva iva kuulostaa pahalta\nhautakummulla. Sanomalehdet tekivät siitä huomautuksia. Tämä se sai\nminun ajattelemaan että olitte luultavasti kuulleet Hapleystä ja hänen\njupakastaan. Mutta, kuten jo huomautin, tieteelliset työskentelijät\nelävät varsin suuresti omassa maailmassaan; voinpa väittää että puolet\nihmisistä, jotka astelevat Piccadillyä pitkin akatemiaan joka vuosi,\neivät tietäisi sanoa missä tiedeseurain huoneustot ovat.\n\nYksityisissä ajatuksissaan Hapley ei voinut antaa Pawkinsille hänen\nkuolemaansa anteeksi. Ensinnäkin se oli kehno keino paeta täydelliseltä\nnitistämiseltä mikä Hapleyllä oli käsillä häntä varten, ja toisekseen\nse jätti Hapleyn mieleen omituisen aukon. Kaksikymmentä vuotta hän oli\ntehnyt kovaa työtä, seitsemän päivää viikossa ja toisinaan pitkälle\nyöhön, mikroskopilla, leikkelyveitsellä, keräysverkolla ja kynällä, ja\nmiltei yksinomaan Pawkinsia koskevaa. Hänen saavuttamansa europalainen\nmaine oli tullut tuon suuren vihollisuuden sivussa. Hän oli vähitellen\nyltynyt huippukohtaan tässä viimeisessä väittelyssä. Se oli tappanut\nPawkinsin, mutta myöskin tavallaan suistanut Hapleyn tolaltansa, ja\nlääkäri neuvoi häntä joksikin aikaa herkeämään työstä, levähtääkseen.\nHapley siis matkusti hiljaiseen kentiläiseen kylään ja ajatteli yöt\npäivät Pawkinsia, ja mahdotonta oli nyt sanoa hyvää hänestä.\n\nVihdoin Hapley alkoi käsittää mihin suuntaan hänen ajatus-elämänsä oli\nhaavautumassa. Hän päätti nousta taistelemaan vastaan ja alotti\nyrittämällä lueskella romaaneja. Mutta väkisinkin kuvastui hänen\nmielessään Pawkins, valkeana kasvoiltaan ja viimeistä puhettaan\npitämässä -- jokainen lause mainiona aiheena Hapleylle. Hän kääntyi\nsatuihin -- ja havaitsi etteivät ne herättäneet mielenkiintoa. Hän luki\n\"Tuhat yksi yötä\" kunnes Pulloon suljettu Henki sietämättömästi\nloukkasi hänen \"alkusyy-tunnettaan\".\n\nHapleyn oli koetettava shakkipeliä ja se tuntuikin viihdyttävämmältä.\nPian oppi hän siirrot, päägambitit ja tavallisemmat sulkuasennot, ja\nalkoi ajaa pastoria häviölle. Mutta sitte vastakuninkaan liereät\npiirteet alkoivat muistuttaa Pawkinsia seisomassa tehottomasti\nsoperrellen shakkimatiksi joutumista vastaan, ja Hapley päätti heittää\nshakkipelin.\n\nKenties tuottaisi jonkun uuden tiedehaaran tutkiminen lopultakin\nparempaa virkistystä. Paras lepo on toiminnan vaihdos. Hapley päätti\nkäydä diatomeihin käsiksi ja toimitti itselleen Lontoosta yhden\npienemmistä mikroskopeistaan ja Halibutin käsikirjan. Hän tuumi että\njos saisi syntymään tuiman riidan Halibutin kanssa, hän kenties saisi\nsilotetuksi elämänsä uudelleen ja unohdetuksi Pawkinsin. Tuotapikaa oli\nhän kovassa työssä, ainaiseen uuraaseen tapaansa tutkien noita\nsuurennuslasilla tähysteltäviä lammikkoasujamia.\n\nDiatomitutkimusten kolmantena päivänä Hapley äkkäsi merkillisen lisän\npaikkakunnalliseen hyönteismaailmaan. Hän työskenteli myöhään illalla\nmikroskopilla, ja ainoana valona huoneessa oli erikoisen mallisella\nvihreällä kaihtimella varustettu kirkas lamppu. Kuten kaikki tottuneet\nmikroskopin käyttäjät hän piti molemmat silmät avoinna. Se on ainoa\nkeino välttää ylenmääräistä uupumusta. Toinen silmä oli näköputken\nkohdalla ja kirkkaana ja selvänä oli sen edessä mikroskopin ympyriäinen\nnäkölevy, jonka poikitse ruskea diatomi vitkallisesti matoi. Toisella\nsilmällään Hapley ikäänkuin näki näkemättömästi. [Mikroskopeihin\nperehtymätön lukija voi helposti käsittää tämän kiertämällä\nsanomalehden torvelle ja katselemalla sen läpi kirjaa toisen\nsilmänsä avoinna pitäen.] Hän oli vain hämärästi tietoinen\ntähystyskapineen messinkilaidasta, pöytäliinan valaistusta liepeestä,\nkirjepaperiarkista, lampunjalasta ja huoneen pimeämmästä takaosasta.\n\nÄkkiä hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi toisesta silmästä toiseen.\nPöytäliina oli korukirjailulla tehty ja jokseenkin heleävärinen. Kuvio\noli ommeltu kultalangoista, harmahtavalle pohjalle, seassa hiukkanen\ntulipunaista ja vaaleansinistä. Eräällä kohdalla näytti kuvio sekavalta\nja värit tuntuivat siinä väreilevän.\n\nHapley nykäisi äkkiä päänsä taaksepäin ja katseli molemmin silmin.\nHänellä jäi suu hämmästyksestä auki.\n\nSe oli iso perhonen, siivet levällään päiväperhosen tapaan!\n\nOli omituista että sitä oli huoneessa lainkaan, sillä ikkunat olivat\nkiinni. Omituista ettei se ollut nykyiseen asemaansa liehuessaan\nherättänyt hänen huomiotansa. Omituista että se oli yhdenmukainen\npöytäliinan värien kanssa. Vielä paljoa omituisempaa että se oli\nhänelle, Hapleylle, suurelle hyönteistutkijalle, tuiki tuntematon.\nMitään hairausta ei siinä ollut. Se ryömiskeli hitaasti lampunjalkaa\nkohti.\n\n\"_Genus Novo_, totisesti! Ja Englannissa!\" virkkoi Hapley tuijottaen.\n\nSitte hänen mieleensä välähti Pawkins, Mikään ei olisi enemmän\näköittänyt Pawkinsia... Ja Pawkins oli kuollut!\n\nHyönteisen päässä ja ruumiissa alkoi jokin kummallisesti muistuttaa\nPawkinsia ihan kuin shakkikuningaskin.\n\n\"Hiiteen Pawkins!\" ärähti Hapley. \"Mutta minun täytyy pyydystää tämä.\"\nJa katsellen ympärilleen jotakin sieppaamiskeinoa tavotellen hän nousi\nverkalleen tuoliltaan. Äkkiä hyönteinen lehahti liikkeelle, törmäsi\nlampunkaihtimen reunaan -- Hapley kuuli sälähdyksen -- ja katosi\nvarjoon.\n\nSilmänräpäyksessä oli Hapley sipaissut kaihtimen pois, joten koko huone\nkävi valoisaksi. Perhonen oli hävinnyt, mutta pian keksi hänen tottunut\nsilmänsä sen ovipielestä seinäpaperilta. Hän astui päin, pidellen\nkaihdinta hyökkäys-asennossa. Mutta ennen kuin hän pääsi tarpeeksi\nlähelle ennätti se nousta lentoon ja liipotteli ympäri huonetta.\nTuollaisten perhosien tapaan se lenteli äkillisin nytkähdyksin ja\nkääntein, tuon tuostakin häipyen ja aavistamattomasti jälleen näkyviin\nilmestyen. Kerran Hapley pääsi tavottamaan ja iski harhaan; sitte taas.\n\nKolmannella kerralla hän kolhasi mikroskopiansa. Tämä vaappui, keikahti\nnurin ja lattialle kolahtaessaan pyyhkäisi lampun kumoon. Lamppu pysyi\npöydällä ja hyväksi onneksi sammui. Hapley jäi pimeään. Hätkähtäen hän\ntunsi oudon perhosen räpähtävän kasvoihinsa.\n\nTämä oli sisuttavaa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, Jos oven avaisi,\nniin hyönteinen pääsisi karkuun. Pimeässä hän näki Pawkinsin aivan\nselvästi nauravan hänen pulaansa. Pawkinsilla oli aina ollut öljyinen\nnauru. Hän kirosi raivostuneesti ja polki jalkaa.\n\nOvelta kuului arka koputus.\n\nSitte se avautui jalan verran, hyvin hitaasti. Emännän säikähtäneet\nkasvot näkyivät kynttilän vaaleanpunaisen liekin takaa; hänen harmaita\nhiuksiaan verhosi yömyssy ja hartioita jokin punainen vaatekappale.\n\"Mikä oli se kamala räiskähdys?\" hän tiedusti. \"Onko mitään --.\" Outo\nperhonen lennähteli ovenraon kohdalla. \"Sulkekaa se ovi!\" äyskähti\nHapley ja syöksähti häntä kohti.\n\nOvi läiskähti kiinni. Hapley jäi yksikseen pimeään. Hän kuuli emäntänsä\ntormaavan yläkertaan, lukitsevan ovensa ja laahaavan jotakin raskasta\nlattian poikki ovea vasten.\n\nHapley älysi käytöksensä ja esiintymisensä olleen outoa ja\nlevottomuutta herättävää, Kirottu itikka! ja Pawkins! Kuitenkin oli\nsääli menettää perhosta enää. Hän hapuili eteiseen ja löysi tulitikut,\npyyhkäistyään silinterihattunsa poukkuilemaan lattialla kuin rumpu.\nPalava kynttilä kädessään hän palasi huoneeseensa. Mitään itikkaa ei\nnäkynyt. Silmänräpäyksen ajan se kuitenkin kerran näytti liehahtavan\nhänen päänsä ympärillä. Hapley hyvin äkillisesti päätti luopua\nhyönteisestä ja käydä levolle. Mutta hän oli kiihdyksissään. Pitkin\nyötä tunkeusi hänen uneensa näkyjä perhosesta, Pawkinsista ja\nemännästä. Kahdesti hän nousi vuoteeltaan ja valeli päätään kylmällä\nvedellä.\n\nEräs seikka oli hänelle täysin selvillä. Hänen emäntänsä ei ollut\nmahdollista ymmärtää tätä tuntemattoman perhosen juttua, varsinkaan kun\nhänen ei ollut onnistunut saada sitä kiinni. Kukaan muu kuin\nhyönteistutkija ei voisi täydellisesti käsittää miltä hänestä tuntui.\nEmäntä oli luultavasti säikähdyksissään hänen käytöksestään eikä hän\nkuitenkaan pystynyt näkemään miten voisi sen selittää. Hän päätti olla\nsen enempää puhumatta edellisen yön tapauksista. Aamiaisen jälkeen\nHapley näki hänet puutarhassa ja päätti hänen rauhottamisekseen poiketa\nsinne pakinoimaan. Hän haasteli pavuista ja perunoista, mehiläisistä,\ntoukista ja hedelmien hinnoista. Toinen vastasi tavalliseen tapaansa,\nmutta silmäili häntä hieman epäluuloisesti ja käveli hänen\nkävellessään, niin että heidän välissään aina oli kukkapyörylä,\npapulava tahi muuta sellaista. Tovin kuluttua tämä alkoi tuntua\ntavattoman ärsyttävältä ja kiusaantumistansa salatakseen Hapley palasi\nsisälle, sitte pian lähtien kävelylle.\n\nPerhonen, selittämätöntä muistoa Pawkinsista mukanansa tuoden,\ntunkeutui yhtämittaa matkaan, vaikka hän parhaansa mukaan torjui sitä\nmielestään. Kerran hän näki sen aivan selvästi siivet harallaan puiston\nlänsireunaa rajottavan vanhan kivimuurin seinämässä, mutta mennessään\nlähelle hän havaitsi siinä vain kaksi harmaata ja keltaista\nlehtisammaleen haaraa. \"Tämä\", virkahti Hapley, \"on nurinpäistä\nmatkintaa. Sen sijaan että perhonen olisi kiven näköinen, on tässä kivi\nperhosen näköinen!\" Kerran rapisteli ja liihotteli jotakin hänen päänsä\nympärillä, mutta tahdon ponnistuksella hän sen mielteen taas hääti.\n\nEhtoopäivällä pistäysi Hapley pastorin luo ja puheli hänen\nkanssaan uskonnollisista kysymyksistä, He istuivat pienessä\norjantappurapensasten varjoamassa huvilehdossa ja tupakoitsivat\nväitellessään.\n\n\"Katsokaa tuota perhosta!\" huudahti Hapley äkkiä, viitaten puisen\npöydän laitaan.\n\n\"Missä?\" kysyi pastori.\n\n\"Ettekö näe perhosta tuossa pöydän laidalla?\" toisti Hapley.\n\n\"En todellakaan\", vakuutti pastori.\n\nHapley oli aivan ällistyksissään. Hän tapaili ilmaa. Pastori tuijotteli\nhäneen. Ilmeisesti mies ei nähnyt mitään. \"Uskon silmä ei ole tieteen\nsilmää terävämpi\", huomautti Hapley kankeasti.\n\n\"En näe ponttanne\", tuumasi pastori luullen huomautuksen kuuluvan\nväittelyyn.\n\nSeuraavana yönä Hapley huomasi perhosen peitteellänsä ryömimässä. Hän\nnousi paitahihasillaan vuoteensa reunalle istumaan ja todisteli syillä\nja perusteilla itselleen. Oliko se pelkkää näköhäiriötä? Hän tunsi\nolevansa luisumassa ja taisteli järkensä puolesta samalla hiljaisella\nsitkeydellä jota oli aikasemmin käyttänyt Pawkinsia vastaan. Niin\nitsepintainen on mieleen lyöttyminen, että hänestä tuntui kuin olisi\ntämä vieläkin ollut kamppailua Pawkinsin kanssa. Hän oli varsin\nperehtynyt sielutieteeseen. Hän tiesi tuollaisia näköhairahduksia\njohtuvan henkisestä rasituksesta. Mutta merkillistä oli ettei hän\nainoastaan _nähnyt_ perhosta, hän kuulikin sen, kun se kosketteli\nlampunkaihtimen reunaa ja jälkeenpäin törmäsi seinään, ja hän oli\npimeässä tuntenut sen sattuvan kasvoihinsa.\n\nHän katseli sitä. Se ei ollut lainkaan unennäön kaltainen, vaan aivan\nselvä ja aineellinen kynttilänvalossa. Hän näki karvaisen ruumiin ja\nlyhyet untuvaiset tuntosarvet, niveliset jalat, vieläpä siivissä kohdan\nmistä hilse oli kahnaantunut pois. Hän suuttui äkkiä omalle itselleen\nmoisen pikku itikan pelkäämisestä.\n\nEmäntä oli ottanut palvelijattaren kerallaan nukkumaan sen yötä, kun\npelkäsi olla yksinään. Lisäksi oli hän lukinnut oven ja pystyttänyt\nlipaston sitä vastaan. Levolle mentyään he kuuntelivat ja puhelivat\nkuiskien, mutta mitään säikähdyttävää ei tapahtunut. Yhdentoista\nseuduissa he olivat uskaltaneet sammuttaa kynttilän ja kumpikin\ntorkahtaneet. He heräsivät hätkähtäen ja kavahtivat istualleen\nvuoteellaan kuunnellen pimeässä.\n\nSitte he kuulivat tohvelien tassuttelua Hapleyn huoneesta. Tuoli\nkolahti kumoon, ja seinä jysähti. Sitte pirstoutui porsliininen\nuuninreunuskoriste tuliristikkoon. Äkkiä avautui huoneen ovi ja he\nkuulivat hänet porrastaivakkeella, He kyyristäysivät toisiinsa kiinni\nja höristivät korviaan. Hän tuntui tanssivan portaissa. Milloin\nlaskeusi hän äkkiä kolme tai neljä astuinta, milloin hyppäili taas\nylös, ja riensi lopulta eteiseen. He kuulivat sateenvarjotelineen\nkeikahtavan kumoon ja pyörö-ikkunan särkyvän. Sitte ratisi telki ja\nketjut kalisivat. Hän availi ovea.\n\nHe kiirehtivät ikkunaan. Yö oli häämyisen harmaa; melkein yhtäjaksoinen\nvesinen pilvikerros leijaili kuun poikitse, ja pensas-aita ja puut\ntalon edustalla olivat vaaleata maantietä vasten kuvastuen mustat. He\nnäkivät Hapleyn aavemaisena paidassaan ja valkeissa housuissaan\njuoksentelevan edes takaisin tiellä viuhtoen ilmaa käsillään. Väliin\nhän seisahtui, väliin syöksähti huimasti jotakin näkymätöntä kohti,\nväliin hiippaili väijyvin askelin eteenpäin. Vihdoin hän katosi\nnäkyvistä kaupunkiin päin. Sitte, heidän kinaillessaan siitä kuka\nmenisi alas sulkemaan oven, hän palasi. Hän käveli hyvin nopeasti, tuli\nsuoraa päätä sisälle, lukitsi oven huolellisesti ja vetäytyi\nhiljaisesti makuuhuoneeseensa. Kaikki oli sitte hiljaista.\n\n\"Mrs. Colville\", huusi Hapley alas portaita seuraavana aamuna.\n\"Toivoakseni en säikähdyttänyt teitä viime yönä.\"\n\n\"Kyllä kannattaa teidän sitä kysyä!\" vastasi mrs. Colville.\n\n\"Asian laita on se että olen unissakävijä ja nyt ei minulla ole kahteen\nyöhön ollut unijuomaani. Siinä ei toden totta ole mitään syytä pelkoon.\nPahottelen että olen niin tyhmässä valossa esiintynyt. Lähden nummen\npoikki Shorehamiin ja ostan jotakin ainetta millä pääsen sikeästi\nnukkumaan. Minun olisi pitänyt se jo eilen tehdä.\"\n\nMutta puolitiehen nummen yli päästyään sai Hapley kalkkikuoppain luona\nperhosen taas kimppuunsa. Hän pitkitti matkaansa koettaen kiinnittää\nmieltänsä shakkiongelmiin, mutta siitä ei lähtenyt apua. Itikka\nräpähteli hänen kasvoihinsa ja itseään puolustaakseen hän sohaisi sitä\nhatullaan. Sitte raivo, tuo vanha raivo. -- raivo jota hän oli useasti\ntuntenut Pawkinsia vastaan -- valtasi hänet taas. Hän hypähteli\neteenpäin hosuen viipottelevaa hyönteistä. Äkkiä hän astui tyhjään ja\nputosi suin päin.\n\nHänen tajunnassaan syntyi aukko, ja Hapley havaitsi istuvansa\nkalkkikaivosten aukon edustalla limsiökasassa toinen jalkansa\ntaaksepäin alleen vääntyneenä. Outo perhonen liihotteli vielä\nympärillä. Hän hotaisi sitä kädellään ja päänsä kääntäessään näki\nkahden miehen lähestyvän. Toinen oli kylätohtori. Hapleyn mieleen\njuolahti että tämä oli onnellinen sattuma, Sitte hän tavattoman\nelävästi muisti ettei kukaan muu kuin hän itse voisi konsanaan kyetä\nnäkemään tuota outoa perhosta ja että hänen oli paras pysyä vaiti\nsiitä.\n\nMyöhään yöllä hän kuitenkin katkenneen säärensä lastotuksi saatuaan oli\nkuumeinen ja unohti hillitsemisensä. Hän makasi pitkällään vuoteellaan\nja alkoi silmäillä pitkin huonetta nähdäkseen vieläkö perhonen kärkkyi\nympäristöllä. Hän yritti olla tätä tekemättä, vaan ei voinut pidättää\nitseään. Pian sai hän häiritsijänsä näkyviinsä kätensä vieressä\nlepäämästä, yölampun valaisemalta vihreältä pöytäliinalta. Siivet\nlepattivat. Äkillisessä vihastuksen puuskauksessa hän iski sitä kohti\nnyrkillään, ja hoitajatar heräsi kirkaisten.\n\n\"Tuo perhonen!\" hän selitti; ja sitte: \"Se oli mielikuvitusta. Ei\nmitään!\"\n\nKaiken aikaa hän aivan selvästi näki hyönteisen kävelevän pöydänkulman\nympäri ja lennähtävän huoneen poikki, ja samalla hän huomasi ettei\nhoitajatar mitään nähnyt, silmäili vaan häntä kummallisesti. Hänen\ntäytyi pitää itsensä aisoissa. Hän tiesi olevansa hukassa ellei pitäisi\nitseänsä aisoissa. Mutta yön mittaan kuume sai hänet yhä lujemmin\nvaltoihinsa, ja juuri hänen kammoileva pelkonsa perhosen mahdollisesta\nilmestymisestä sai sen näyttäytymään. Kello viiden tienoissa,\naamunkoitteen juuri sarastaessa, hän yritti päästä ulos vuoteestaan\nsitä pyydystämään, vaikka hänen säärtänsä poltteli kuin tulessa.\nHoitajattaren täytyi rinnustella hänen kanssaan.\n\nTämän johdosta hänet sidottiin vuoteeseensa. Tästä perhonen kävi\nrohkeammaksi, ja kerran hän tunsi sen laskeutuvan tukkaansa. Sitte\nhäneltä sidottiin kädetkin, kun hän reuhtoi niillä rajusti. Nyt\nhyönteinen alkoi ryömiä hänen kasvoillaan, ja Hapley itki, kirosi,\nkirkui, rukoili ottamaan sitä pois, apua saamatta.\n\nTohtori oli tyhmyri, puolivalmis rohdonsekottaja ja aivan tietämätön\nsielunelämän omituisuuksista, Jos hänellä olisi ollut nokkeluutta, niin\nhän olisi ehkä vielä pelastanut Hapleyn kohtaloltaan antautumalla hänen\nluulotteluunsa ja peittämällä hänen kasvonsa harsolla, kuten hän\nrukoili tehtäväksi. Mutta tohtori, kuten sanottu, oli tyhmyri, ja\nsäärensä paranemiseen asti pidettiin Hapleytä sidottuna vuoteeseensa,\nhaavehyönteinen ryömimässä ylitseen. Se ei kertaakaan jättänyt häntä\nhänen valveilla ollessaan ja paisui hirviöksi hänen unessaan. Hereillä\nollessaan hän kaipaili unta ja unesta heräsi kiljuen.\n\nNyt siis Hapley viettää lopun ikäänsä patjoilla sisustetussa huoneessa,\nperhosen kiusaamana jota kukaan ei voi nähdä. Hoitolan lääkäri nimittää\nsitä näköhäiriöksi; mutta Hapley keveämmässä mielentilassa ollessaan ja\npuhumaan kyetessään selittää että se on Pawkinsin aave ja siis ainoana\nlaatuaan hyvin kannattaa pyydystämisen vaivan.\n\n\n\n"]