Nöddebon pappilassa uudenvuoden aikaan
Henrik Scharling (1836–1920)
Tanskalainen kertomus kuvaa ylioppilaiden ja pappilan tytärten hilpeää ja romanttista uudenvuoden viettoa Själlannissa. Tarina on kepeä ja leikkimielinen kuvaus nuoresta rakkaudesta ja pohjoismaisesta talvitunnelmasta 1800-luvun puolivälissä.
Henrik Scharlingin 'Nöddebon pappilassa uudenvuoden aikaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1706. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
NÖDDEBON PAPPILASSA UUDENVUODEN AIKAAN
Kirj.
Henrik Scharling
Tanskan kielestä suomentanut
Ester Linnankoski
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1934.
ALKULAUSE.
"Nöddebon pappila" on tekijänsä nuoruudenteos. Se on syntynyt kirjailijan nuorena ylioppilaana tekemällä pitkäaikaisella ulkomaanmatkalla, joka ulottui aina Kreikkaan ja Egyptiin saakka. Koti-ikävä ja vieras ympäristö saattoivat hänet lepohetkinään tarttumaan kynään kuvatakseen kotimaata ja kodin muistoja. Työn tuloksena oli kuvaus Nöddebon pappilan nuorten tytärten ja heidän kodissaan vierailevien ylioppilaiden uudenvuoden vietosta. Se on keveän leikilliseen tapaan tehty kuvaus nuorten lemmenleikistä, jonka rinnalla kuvastuu silloinen Tanska, sen kotoinen pohja ja pohjoismainen luonto lumineen ja kirkkaine talviöineen. Kun se syksyllä 1862 ilmestyi nimettömän tekijän julkaisemana, herätti se yleistä huomiota, siitä levisi kotimaassa painos toisensa jälkeen ja siitä on tullut todella "klassillinen" kirja. Me suomalaiset tunnemme siinä yhteisen pohjoismaalaisen kultturi- ja luonnepohjan, se on meillekin kuin raitis tuulahdus isovanhempiemme ajoilta, jossa samalla kirkkaana kuvastuu se mikä on ikuisesti nuorta, niinkuin vain nuoruus ja rakkaus on.
LAIVALLA NIILIN VIRRALLA HELMIKUUSSA 1861.
Päivä jo sammuu, ja illan tenhon
vallassa palmut jo uinailee,
Niilin lainehet laitaan venhon
läikkyen kummasti soittelee.
Kohta jo Egyptin taivahalla
tuikkivi tähtiä tuhansin.
Illan mykkien varjojen alla
virran kalvo on kuultavin.
Yksin ma istun, ja mietteeni liitää
luoksenne kauas pohjolaan,
kaihon kantavin siivin kiitää
helmahan armaan Tanskanmaan.
Unohda templien loistossa noita
kotimaan pieniä suojia en,
järven rantojen raidikoita,
kotini rauhaa ja kieltä sen.
Kuuntelen hiljaa... kuuluvi, luulen,
ääniä rantojen rakkaiden,
niinkuin kaikuna säveliä kuulen
elämän kirkkaan ja riemuisen.
Ah, ne on Teidän, ma tunnen jo kielen,
kauniin, tuttavan, annahan,
helkkyvän leikissä hilpeän mielen,
todessa kirkkaana sointuvan.
Sen, minkä kuulin, ma kiireesti piirsin,
kerkeän tarinan muistihin,
kuvia herkkiä arkille siirsin –
suuresti silloin ma riemuitsin.
Usein kun kalvoi kaipaus mieltä,
kuvani otin esihin,
elämänhalun taas luottavan tieltä
ankeus kohtapa karkkosikin.
Tervehdykseni kuvani vienot
Teille, ystävät, saattaa nyt,
Teille Själlannin armaat tienot,
kodit, te metsihin kätketyt.
Sinne ma kaipaan, kun taivahalla
tuikkivi tähtiä tuhansin,
illan kun mykkäin varjojen alla
virran kalvo on kuultavin.
* * * * *Sinä hiljainen, rauhallinen pappila, sinulle lähetän terveiseni!
Niinkuin ujo kevätorvokki kätkeytyy tiheään ruohikkoon, niin sinäkin verhoudut korkeiden niinipuiden lehtevään suojaan eikä vaeltaja näe kuin vilahdukselta valkoisia seiniäsi vihreän lehdistön läpi. Nopeasti hän rientää ohitsesi tietämättä mitä aarteita kannat helmassasi. Mutta minä tiedän sen, minä tunnen sinut. Tulin kuumina kesäpäivinä, jolloin auringonsäteet paahtoivat pölyistä maantietä ja jokainen ruohonkorsi ikävöi virkistävää sateenpisaraa; tulin väsyneenä ja alakuloisena, mutta sinun seinäsi antoivat varjoa ja suojaa, sinun tyttäresi minua iloisesti tervehtivät ja talon emäntä ojensi virvottavan juoman. Tulin synkänpimeinä talvipäivinä, sumu ja pilvet peittivät metsät ja maat, sumu ja pilvet verhosivat ajatukseni, mutta sinun suojissasi löysin kesäisen virkeyden ja kesäisen ilon, ja raikkaan pohjatuulen tavoin karkottivat papin rattoisat puheet raskaat kohmeat ajatukseni. Siitä kiitän sinua, siitä lähetän terveiseni. Vaikka olisinkin kaukana, en sinua kuitenkaan voisi unohtaa – vaikka vaeltaisin Hellaan ihanoitten raunioitten keskellä, niin sinä olisit mielessäni, vaikka kulkisin faaraoitten ikivanhassa maassa, niin sinun matala olkikattosi valkoisine savupiippuineen kohoaisi ajatuksissani korkeammalle kuin Egyptin korkein pyramiidi!
Kas, tämä on alkusoitto, mutta se ei ole minun, vaan Ukon tekemä. Sen laita on seuraava. Kun olin viettänyt joululomani jälkimäisen osan Nöddebon pappilassa, sain halun panna paperille, mitä olin siellä nähnyt ja kokenut, ja kun olin sen kirjottanut, sain myöskin halun sen painattaa, sillä niin käy aina: askel askeleelta kuljemme kadotuksen leveää tietä kunnes lopetamme kirjailijoina. Kuitenkin tunsin itsekin että olin ryhtymäisilläni sangen vaaralliseen toimeen ja päätin siis ensin kuulustella Corpus Juriksen mielipidettä. Corpus Juris on näet ankara arvostelija, ja jos hän kerran hyväksyi tuumani, saatoin olla varsin levollinen teokseni tulevasta kohtalosta. Niinpä kirjotin sen ensin puhtaaksi erittäin siististi, jottei se ainakaan vinoilla riveillään herättäisi Corpus Juriksen vastenmielisyyttä. Sitten jätin kirjani hänelle kertoen aikeestani. Corpus Juris otti sen; kahteen päivään hän ei maininnut sanaakaan: tuskin luulen Noak'in suuremmalla jännityksellä odottaneen kyyhkysensä paluuta kuin minä odotin kirjaani – mutta kysyä en tohtinut. Kolmantena päivänä Corpus Juris ojensi kirjan minulle sanoen: "Nykyaikanahan painetaan niin paljon roskaa, että voit hyvin painattaa tämänkin!" Se ei ollut nuorelle kirjailijalle erittäin kehottavaa enkä tullut siitä sen viisaammaksi. Päätin sentähden vedota korkeimpaan oikeuteen, toisin sanoen kysyä Ukon mieltä. Ukko oli tuomiossaan paljon sävyisämpi; hän sanoi että kirjassa oli paljo hyvääkin, mutta että saattoi huomata tekijän olevan jokseenkin nuoren. Siihenkin voitaisiin keksiä keino: minähän voisin painattaa nimilehdelle ikäni, niin tietäisivät ihmiset asettaa vaatimuksensa sen mukaan ja jos ne sitten ostivat kirjan, niin saivat syyttää itseään. Ukko vaati vain että kun kirjassa muun muassa kerrottiin hänestäkin, niin hänen piti saada kirjottaa siihen pieni johdanto, joka kävisi alkulauseesta. Tästä oikein pelästyin, sillä saatoin hyvin kuvitella minkälainen tuo johdanto tulisi olemaan, mutta minun täytyi Ukkoa totella. Nyt on alkulause paikallaan, ja kun sen jälkeen sitte lukee minun kirjani, hämmästyy varmasti yhtä paljon kuin jos "Hakon Jarlin" alkusoiton jälkeen saisi nähdä näyteltävän "Kuningas Salomon ja Jörgen Hattumaakarin".
Sillä yhtä juhlallisesti kuin Ukko on virittänyt harppunsa kielet, yhtä keveän leikkisästi aion minä niitä kosketella. Jos joku odottaisi tässä kirjassa tapaavansa syviä sielutieteellisiä havaintoja, suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia tai edes ivallisen ilkeitä ajatuksia, niin hän suuresti pettyy. Ei, ei minussa eikä kirjassani ole vähääkään ivaa, vaan kaikki käy siinä, kuten silmänkääntäjän on tapana sanoa temppujaan tehdessään: kaikki käy aivan luonnollisesti. Pahempaa on, että Corpus Juris väitti kirjastani puuttuvan toimintaa, mutta siihen vastasi Ukko, että se johtui asian luonnosta: pappila ei voi olla suuren viisinäytöksisen draaman näyttämönä, vaan ainoastaan pienen idyllin, pappilassa ei toimita, vaan lasketaan iloista leikkiä. Se oli Ukon suusta kultainen sana. Sillä minunkaan kirjassani ei ole toimintaa, vaan iloista leikinlaskua. Niin tahdon kertoa, kuten pimeänä talvi-iltana istuttaessa ystäväin tuttavallisessa piirissä jutellen, kun päivä kallistuu loppua kohti, ja yö saapuu, laskien kätensä silmillemme ja kysyen: kuka se on? Tahdon kertoa niin, että sanani soluvat kuin juokseva puronen: ei kukaan tiedä mistä se tulee, eikä kukaan tiedä minne se menee, mutta me kuulemme sen sorinan. Juuri niin tahdon kertoa ja jos joku sen ääressä nukkuukin, niin nukkukoon ja – nähköön kauniita unia!
Mutta kuka on Ukko ja kuka on Corpus Juris? Senhän aivan unohdin sanoa – ne ovat kaksi vanhempaa veljeäni. Senhän ymmärtää jokainen ettei heitä ole kastettu Ukoksi eikä Corpus Jurikseksi, mutta olen nimittänyt heidät näin, koska nimet heille mielestäni sopivat hyvin. Meitä on nimittäin kolme veljeä: Ukko, Corpus Juris ja minä. Minä, Nikolai, olen kahdeksantoistavuotias ja jumaluusopin ylioppilas, tai oikeastaan tuleva jumaluusopin ylioppilas, sillä tänä vuonna olen ainoastaan keltanokka. Olen luonteeltani iloinen ja hilpeä enkä totisesti ymmärrä minkätähden sanoisin maailmaa murheenlaaksoksi. Tämän johdosta arvelee Corpus Juris että minussa ei ole hitustakaan vakavuutta, vaan että kahdeksastatoista vuodestani huolimatta olen suuri lapsi, jota saisin hiukan hävetä. Ukko puolestaan sanoo senkin olevan tarpeetonta, koska aina on terveellistä säilyttää lapsenmielensä mahdollisimman kauan. Yleensä täytynee minun Ukon kiitokseksi sanoa että hän on koko joukon säveämpi kuin Corpus Juris, jota hän myöskin osotti kirjaani arvostellessaan. Ukko on vanhin veljeni, hänen oikea nimensä on Kristoffer, mutta minä sanon häntä Ukoksi, ensiksikin, koska hän on jumaluusopin kandidaatti, ja minusta tuntuu kuin olisi kaikissa jumaluusopin kandidaateissa jotain ukkomaista; aivan kuin näkisi vastaisen Korkea-arvoisuuden jo olevan kehkeämäisillään. Toiseksi hän on minun tutkintoihin-valmistajani tai oikeastaan tulee olemaan, sillä tähän mennessä en ole vielä ryhtynyt jumaluusoppiin käsiksi. Lopuksi on hän talon vanhimpana ylin käskynhaltijamme, johon vedotaan kaikissa riitakysymyksissä ja jonka päätös on peruuttamaton. Luonnonlaatuun nähden luulisin Ukkoa miltei tyyniveriseksi flegmaatikoksi, mutta saatan arvostella häntä väärin, sillä Ukko on minulle monessa suhteessa arvotus, josta en vielä milloinkaan ole oikein perille päässyt.
Corpus Juris taasen on toinen järjestyksessä, ja hänen oikea nimensä on Fredrik; hän on, kuten nimikin jo osottaa, lakimies, juristi sormenpäitä myöten; sillä olen jo ilmaissut kaiken minkä voi sanoa hänen laitoksekseen ja moitteekseen. Hän on kiivasverinen kolerikko, siitä ei ole epäilystäkään. Fiat justitia, pereat mundus! (tapahtukoon oikeus, vaikka maailma hukkukoon) se on hänen mielilauseensa. Kun näen hänen varman, ryhdikkään käyntinsä, on aivan kuin näkisin Kristian Viidennen lakikirjan ilmielävänä marssivan ohitseni. Ukko on 24 vuoden ja Corpus Juris 23 vuoden ikäinen, molemmat ovat vuosi sitten suorittaneet virkatutkintonsa eikä kuitenkaan kumpikaan ole vielä kihlautunut. "Eivätkä he koskaan sitä teekkään", sanon monesti itsekseni, "sillä kun on 24 vuoden ikäinen ja virkatutkintonsa suorittanut, niin mitä siinä enää on arvelemista." Hiljaisessa mielessäni harmittelen sitä; kun ei minulla ole sisarta, olisin mielelläni halunnut edes kälyä, mutta mistä sellainen tulisi, kun eivät veljeni tahdo kihlautua? Eräänä iltana teenjuonnin jälkeen, kun tavallisuuden mukaan istuimme juttelemassa – Corpus Juris oli harvinaisen hyvällä tuulella – uskalsin parilla sanalla viitata siihen, että sopisi molempien asiaa ajatella. Silloin Ukko vastasi aivan rauhallisesti: "Se on asia, jota sinä et ymmärrä, Nikolai", – josta niin ällistyin, että äkkiä vaikenin enkä sen koommin ole rohjennut heille siitä puhua. Itse puolestani en uskalla kihlautua vielä ylioppilaana – sillä Ukko on moneen kertaan sanonut että se on vahingollisinta, mitä ihminen saattaa tehdä – mutta olen päättänyt että samana päivänä, kun aamupäivällä suoritan virkatutkintoni, menen iltapäivällä kihlaamaan morsiamen itselleni, sillä en totisesti tahdo kulkea vanhanapoikana kuten kaksi vanhempaa veljeäni.
Me kolme veljestä olemme kruununvoudin poikia Pohjois-Jyllannista. Kuusi vuotta sitten tulivat Ukko ja Corpus Juris tänne lueskelemaan ja suorittivat viime vuonna virkatutkintonsa. Kesällä minä tulin tänne ja olen kaikesta ihanuudesta täällä aivan lumottu, niin että vielä, vaikka olen ollut täällä jo viisi kuukautta, saatan kävellä tuntikausia ihailemassa komeita taloja, loistavia myymälöitä ja ihmispaljoutta, jonka johdosta Corpus Juris sanoo, että minua voisi luulla pikemmin lumotuksi talonpojaksi kuin akateemiseksi kansalaiseksi. – Asumme Vestergaden ja Vestervoldin kulmassa, viidennessä kerroksessa, toisin sanoen ullakkohuoneissa. Olen hyvin tyytyväinen ylhäiseen asemaamme, sillä täältä on ihana näköala valleille, ja kun Ukko ja Corpus Juris ovat kaupungilla, voin istua hajareisin ikkunalaudalla, toinen jalka katolla, tähystellen siniseen avaruuteen ja laulellen kilpaa lintujen kanssa kenenkään käskemättä minua vaikenemaan. Corpus Juris on myöskin tyytyväinen: Monet portaat ylös- ja alasmennessä tarjoovat terveellistä voimistelua, ja säästävät joka päivä tunnin kävelyn. Ukko puolestaan sanoo että hänelle on aivan samantekevää asuuko kellarissa vai ullakolla, kunhan asuu jossakin.
Mitä talonpitoon tulee, niin on se järjestetty keskenämme siten, että Ukko vanhimpana on johdossa, mikä todellisuudessa merkitsee ettei hän johda mitään. Hän on nimittäin hyvin epäkäytännöllinen ja elää enimmäkseen omissa ajatuksissaan, joten hän hyvin vähän soveltuu hoitamaan tämän maailman arkiasioita. Siksi kaikki käykin Corpus Juriksen tahdon mukaan, joten suhde Ukon ja Corpus Juriksen kesken on kuten hyvinjärjestetyssä avioliitossa: mies pitää ylikomennon, mutta vaimo komentaa kaiken yli. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa että kun Ukko toisinaan ikäänkuin havahtuu ja ilmottaa tahtonsa, niin se myöskin tapahtuu, vastustakoon Corpus Juris kuinka paljon tahansa. Minulla nuorimpana ei ole tietystikään mitään sanomista, ei edes lupaa arvostella; siinä tapauksessa Corpus Juris heti antaa minun kuulla että olen vain kukkopoika, joka ei ymmärrä mitään. Myöskin elämän henkiset ilmaisumuodot ovat jakaantuneet keskenämme: Ukko hoitaa sananmukaisesti kirkolliset asiat ankarasti valvomalla että joka sunnuntai- ja juhlapäivä käymme kirkossa. Esteettinen kauneudenharrastus on uskottu, minulle siinä määrässä kuin esteettiseksi elämäksi voi sanoa sitä, että toisinaan vapaana ja huoletonna kuljeksin kaduilla ja kujilla kiireisen ihmisjoukon keskellä, iloiten kirjavasta moninaisuudesta, toisinaan taas seisoa tuijotan ikkunan edessä rakentaen tuulentupia syystaivaan harmaista pilvistä. Corpus Juris edustaa politiikkaa; toisin sanoen, hän lukee joka päivä sanomalehtiä ja kertoo meille niiden sisällyksen lausuen vielä arvelunsa asiain todenmukaisesta kehityksestä lähimmässä tulevaisuudessa. Molemmat seikat ovat suureksi hyödyksi Ukolle ja minulle, jotka emme kumpikaan milloinkaan lue sanomalehtiä. Minulla ei ole siihen aikaa, sillä kun joka päivä on pidettävä huoli luennoistaan ja seminaariharjotuksistaan, oltava läsnä Ylioppilasyhdistyksessä ja sitä paitsi kaikenlaisissa muissa tilaisuuksissa, sekä kaiken lisäksi vielä vähän luettavakin, kuinka silloin olisi aikaa lukea sanomalehtiä? Ukko on vakaumuksesta sanomalehtiä lukematta, ja tämä aiheuttaa alituisia väittelyjä hänen ja Corpus Juriksen välillä. Jälkimäinen käyttää nimittäin joka aamu teensä ääressä yhden tunnin Dagbladetin tutkimiseen ja tämä lukeminen vaikuttaa häneen erittäin virkistävästi, sillä niin harvapuheinen ja umpimielinen kuin hän sitä ennen onkin, Dagbladetin luettua hän on mitä herttaisin ja avomielisin ihminen. Mutta nyt on Ukon mieliväitelmiä se, että sanomalehdet vain hukkaavat ihmisiltä aikaa. Vanhaan aikaan, sanoo hän, sekä kirjotettiin että luettiin laajoja teoksia, nykyään ei tehdä kumpaakaan vain siksi, että jokaisen täytyy lukea sanomalehtiä. Corpus Juris sensijaan kiittää sanomalehtiä kaikesta mahdollisesta henkisestä siunauksesta. Kumpi heistä on oikeassa, en ymmärrä. Kuitenkin luulen että Ukko on jonkun verran yksipuolinen, sillä minun ymmärtääkseni on koko erotus siinä, että ne, jotka nykyään lukevat vain sanomalehtiä, eivät entisaikaan lukeneet mitään. Tähän tulee vielä, että Corpus Juris on erittäin innokas politikko, mutta Ukko ei vähimmässäkään määrässä. Ukko on nimittäin sitä mieltä, että kaikkien tulisi ensi sijassa olla hyviä kristityitä ja kun tämä on saavutettu, on aivan yhdentekevää onko valtion peräsimessä talonpoikais- vai professoripuolue. Ja tämä pitää paikkansa myöskin valtioon nähden. Mutta Ukolla on kerta kaikkiaan niin omituisia mielipiteitä. Luonnollisesti nämä mielipiteiden eroavaisuudet hänen ja Corpus Juriksen välillä antavat aihetta alituisiin väittelyihin, jotka yleensä syntyvät päivällispöydässä, koska ihmiset, tavallisesti niinkuin olen huomannut, ovat perin kärkkäitä väittelemään juuri päivällispöydässä. Aamuin ja illoin olemme koko joukon säveämpiä ja myöntyvämpiä, mutta puolenpäivänaikaan emme luovu vakaumuksestamme tuumaakaan. Mistä tämä johtuu, sen jätän sielutieteilijäin ratkaistavaksi, mutta jokainen voi varmasti todeta tämän asian. Muuten elämme keskenämme veljellisessä sovussa, kuten tuleekin. Silloin tällöin sattuu kyllä, kun en enää voi hillitä ylitsevuotavaa iloani, että päästän sen ilmoille laulamalla mielilauluni, muutaman pienen norjalaisen merimieslaulun, jonka kerran kuulin Toldbodenilla:
"Nosta ankkuri hei, nosta ankkuri hei,
luo Bergenin neitojen laivamme vei –
ohii – ohoi! ohii – ohoi!"jolloin Ukko nostaa majesteetillisen päänsä kirjan äärestä sanoen: "Hiljaa, Nikolai" – tahi myöskin minä, harmistuneena siitä, etten ymmärrä kaikkia alkeisfilosofian oppikirjan ongelmoita, piirustan filosofian professorimme hirsipuuhun ripustettuna, jonka johdosta Corpus Juris pitää minulle ankaran nuhdesaarnan, koska hän täydellä syyllä pitää erinomaisen sopimattomana kuvata yliopiston professoria sellaisessa asennossa. Tämäntapaisia pieniä yhteentörmäyksiä on meillä useinkin, mutta ne tavallisesti pian sovitaan enkä anna niille sen enempää merkitystä.
Oli tiistai iltapäivä joululuvan aikana, kaksi juhlapäivää oli jo kulunut. Kello oli kohta neljä, alkoi hämärtää. Esineet saivat epämääräiset utuiset hahmopiirteet, joten voi kuvitella niiden olevan pimeään sulautumaisillaan ja itse pimeydeksi muuttumaisillaan. Ukko makasi sohvalla huoneen pimeimmässä nurkassa; hänet voi erottaa ainoastaan jostakin valkeasta hohteesta, joka lähti hänen kasvoistaan ja kauluksestaan, kaikki muu oli pimeässä sulanut sohvan yhteyteen. Hän makasi omissa mietteissään, joka on hänen onnen tilansa; hänen piippunsa oli jo kolmannen kerran sammunut. Ukko pitää kernaasti piippua suussaan – silloin ajatus luistaa paremmin, sanoo hän – mutta kun hän sitte alkaa ajatella, sammuukin piippu, joten on pakko sytyttää se uudestaan, ja olen varma siitä, että hän käyttää paljoa enemmän rahaa tulitikkuihin kuin tupakkaan. Kuten sanottu, Ukko makasi sohvalla, Corpus Juris istui keinutuolissa, edessään kaikki menneen vuoden Dagbladit, silminnähtävästi virvotellen itseään ajattelemalla kaikkia niitä onnellisia aamuhetkiä, jotka hän oli viettänyt niiden lukemisessa. Minä seisoin ikkunan luona, katselin tumman sinipunervia pilviä, joiden taakse aurinko oli laskenut ja rummuttelin hiljaa ruudulle: "Nosta ankkuri hei – luo Bergenin neitojen laivamme vei – ohii – ohoi!"
Yht'äkkiä sanoo Ukko: "kuules Fredrik, otammeko Nikolain kanssamme Nöddebohon huomenna?"
"Nikolailla ei varmaankaan ole rahaa", vastasi Corpus Juris.
No, se nyt oli päivän selvää, ettei minulla rahoja voinut olla varastamatta Corpus Jurikselta; kuinka voisi kuukauden 27:na päivänä olla penniäkään taskussa?
"Eikö ole rahaa?" sanoi Ukko, "minä maksan matkan hänen puolestaan."
Minua hämmästytti suuresti Ukon odottamaton anteliaisuus.
"Mutta eihän siellä ole ketään, joka häntä odottaisi, hän tulee vain olemaan tiellä", intti Corpus Juris.
"Nöddebon pappilassa ei kukaan ole koskaan tiellä, vähimmin joku meidän isämme pojista."
Nyt tiesin varmasti joutuvani Nöddebohon, inttipä Corpus Juris mitä tahansa, sillä näin selvästi Ukon niin tahtovan.
"Mutta Nikolain vaatteetkaan eivät ole kunnossa", sanoi Corpus Juris, joka ei vielä tahtonut myöntyä.
"Voimmehan lainata hänelle omia vaatteitamme", vastasi Ukko, ja siihen asia päättyi.
Nyt tahdon kuitenkin rehellisesti tunnustaa etten ollut juuri erittäin halukas lähtemään Nöddebohon. – Nöddebon pappila on kaksi penikulmaa Roeskilden kaupungista Roeskilden lahden rannalla, ja pappi on isämme vanha nuoruuden ystävä. Ukko ja Corpus Juris ovat viettäneet siellä kaksi viimeistä kesälomaansa ja syksylläkin useasti käyneet siellä. Minä en ollut milloinkaan käynyt Nöddebossa enkä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä kun kysyin Ukolta mitä hyvää siellä oli, vastasi hän minulle papilla olevan hyvän kirjaston, ja Corpus Juris vastasi kysymykseeni samalla tavalla, joka minua vähän ihmetytti, koskei hän muulloinkaan ole mikään harras jumaluusoppinut, mutta hän lisäsi siihen, että kirjasto oli varsin täydellinen, etenkin kirkkolakia käsitteleviin teoksiin nähden. Kun pari kertaa lähemmin kyseltyäni en milloinkaan saanut muuta vastausta kuin: kirjasto ja kirkkolaki, sain lopulta Nöddebon pappilasta sen käsityksen, ettei siellä ollut muita harrastuksia kuin istua kirjastossa tutkimassa kirkkolakia aamusta iltaan. Senhän voi tehdä aivan yhtä hyvin Kööpenhaminassa, niin että siihen katsoen ei mielestäni kannattanut lähteä. Mutta kun kerran Ukko tarjoutui kustantamaan matkani enkä oikein tiennyt mitä tehdä koko joululuvan aikana veljien poissa ollessa, suostuin tarjoukseen siinä mielessä, että ehkä minäkin löytäisin tuosta kirjastosta jotain mieltäkiinnittävää.
Niin rupesimme tavaroitamme kokoomaan, ja nähdessäni matkalaukkumme lattialla aloinkin tuntea kiihkeätä halua päästä Nöddebohon, sillä minun on mahdoton nähdä matkalaukkua tuntematta samalla matkustamisen halua.
Seuraavana aamuna heräsimme kovaan koputukseen ovellemme: se oli mies, joka tuli kantamaan tavaroitamme asemalle. Corpus Juris ryntäsi ylös: "Kylläpä, kello on jo neljännestä yli kuuden, nouskaa, Kristoffer ja Nikolai!" Minä puolestani olisin paljoa mieluummin jäänyt vuoteeseeni makaamaan ja laulamaan: "Nosta ankkuri hei! nosta ankkuri hei!" mutta tässä eivät rukoukset auttaneet, pakosta oli nouseminen. Oikein virkistyäkseni ja myöskin saadakseni Ukon jalkeille heläytin kovalla äänellä vanhan Bjakamalin: "Herätkäätte urhot Tanskan! Miekat vyölle vyöttäkää!" mutta minut keskeytti Corpus Juris. "Ole nyt hoilaamatta, onko laitaa mielestäsi alottaa sillä jo aamusta pitäin!" Vaikenin, sillä muistin ettei Corpus Juris vielä ollut lukenut Dagbladetia, mutta huokailin samalla itsekseni "Ellei Nöddebon pappilassa olekkaan Dagbladetia, niin onhan Corpus Juris pahalla tuulella kaiket päivät!" Kun vain olisin joutanut, niin mielelläni olisin hakenut käsiini muutamia vanhoja Dagbladet-numeroita hänelle siellä luettavaksi. Mutta aikaa ei ollut liiaksi, meidän täytyi pukeutua mitä kiireellisimmin. Corpus Juris seisoi jo täydessä matkapuvussa ovenkahvaa pidellen ja meitä muita hätyyttäen; tuskin oli aikaa Ukon painaa kalossit jalkaansa ja ottaa käteensä ainainen sateenvarjonsa. Matkainnoissaan kaatoi vielä Corpus Juris tyhjän mustepullon ja sai siitä aiheen moittiakseen minua siitä, etten kolmeen päivään ollut hankkinut uutta mustetta, vaikka tässä tapauksessa olisin pikemmin voinut saada kiitosta. Vihdoin olimme kaikki valmiita ja läksimme matkaan.
Kadulla hohkasi vastaamme pureva kylmänhenki, oikea joulupakkanen. Taivas oli tummansininen, kuu ei ollut vielä laskenut, vaan kumotti sieltä kalpeana ja viluisena näyttäen valjulta ja kelmeältä kuin koko yön kestäneen rentustelun jälkeen. Lumi narisi jalkaimme alla meidän pikemmin juostessa kuin astuessa. Kuitenkin saavuimme ajoissa perille, mutta miten saimme piletit, jouduimme vaunuun ja löysimme itsellemme sijan, siitä kertokoon Corpus Juris, sillä hän hoiti sen asian; tiedän vain että kaikki kävi nopeasti ja reippaasti ja tulin oikeaan tajuntaan vasta seuraavalla asemalla. – Itse rautatiematkasta ei ole sen enempää kerrottavaa, mitäpä olisikaan kerrottavaa matkasta, joka aina sujuu joka kerta samalla tavalla? Me veljekset olimme vaunussa kolmen. Ukko ja Corpus Juris istuivat kumpikin ikkunansa ääressä eivätkä olleet erikoisen puheliaalla tuulella. Seuraavalla asemalla astui sisään kaksi matkustajaa, nuori neitonen äitineen. Neitosella oli mitä ihanimmat heleänsiniset silmät, joten luonnollisesti asetuin istumaan häntä vastapäätä ja kovasti halusin häntä puhutella, mutta tuntui siltä, ettei se oikein soveltuisi, kun emme ensinkään tunteneet toisiamme. Siksi istuin aivan hiljaa häntä katsellen, se oli mielestäni varsin luvallista, kunnes hän äkkiä kohotti silmänsä ja katseli minua. Nolostuin vähän, sillä hän oli varmaan huomannut että minä olin istunut ja katsellut häntä. Siksi käänsin kiireesti katseeni ikkunaa kohti, mutta huomasin nyt että hän istui ja katseli minua. "Jos sinä tohdit minua katsella, niin tohdin kai minäkin sinua", ajattelin minä ja loin jälleen katseeni häneen, mutta nyt hän nopeasti käänsi katseensa toista ikkunaa kohti, aivan kuin ei hän ensinkään olisi minuun katsonutkaan. Niin saatoin hetkisen istua rauhassa häntä katsellen, kunnes hän jälleen katsoi minuun, jolloin vuorostani katsoin ikkunaan. Näin kävimme keskenämme koko ajan äänetöntä silmäsotaa: toinen katsoi toiseen niin kauan kunnes toinen sen huomasi, jolloin toinen katsoi toiseen j.n.e., kunnes saavuimme Roeskildeen. Täällä astui äiti ulos ja nuori neitonen seurasi häntä. Hänen kulkiessaan ohitseni en voinut olla sanomatta "hyvästiä" hänelle. "Hyvästi" vastasi hän niin suloisella äänellä, että katkerasti kaduin etten ollut ennemmin häntä puhutellut. Mutta nyt oli jo myöhäistä, vielä voin nähdä hänen sinisen silkkihattunsa välähdyksen väkijoukon keskellä, ja sitte hän katosi.
Mekin astuimme nyt ulos ja menimme katsomaan oliko siellä papin vaunut – siellähän ne olivat, ja meidät nähdessään nousi ajaja pystyyn ja toisella kädellään pidellen ohjaksista kahta tulista hevosta kohotti hän toisella kädellään karvalakkiansa.
"Päivää Niels", huusi Corpus Juris, "mitä pappilaan kuuluu?"
"Kiitos hyvää", vastasi Niels, "he ovat jo kauan herroja odottaneet."
"Niinpä tulemmekin kolmen miehen, sillä kun kerran on tultava, niin tullaan miehissä."
"Niinpä niinkin", sanoi Niels. "Se on muuten vähän paha asia."
"Mitenkä niin? Eikö pappilassa ole tilaa?"
"Sinne mahtuu vaikka kaksikymmentä lisäksi, jos niikseen tulee – mutta tänne vaunuihin" – Niels katseli arvellen taakseen – "olen tänään tehnyt ostoksia, ja siksi – –"
"Ellei muuta vastusta ole", huudahdin minä, "niin sen asian pian selvitämme. Asetamme matka-arkun tänne vaunun takapuolelle ja minä istun sen päälle."
"Sen teemme", huudahti Corpus Juris vaunuun hypäten, "tulkaa joutuun!"
"Ensin menemme katselemaan tuomiokirkkoa", vastasi Ukko rauhallisesti, "Nikolai ei ole vielä nähnyt tuomiokirkkoa."
"Sen hän voi nähdä toisellakin kertaa, eihän Nielsin sovi odottaa kauemmin!"
"Nikolain pitää nähdä tuomiokirkko", vastasi Ukko, "Niels odottaa kyllä minun tähteni sen verran."
"Minun tähteni! ha ha ha! Sinä ehkä tahdot siellä tutkia vuosilukuja?" Corpus Juris iski silmää Ukolle.
"Nikolain pitää nähdä tuomiokirkko", vastasi Ukko, jota alkoi naurattaa, ja otti minua käsivarresta Corpus Juriksen jälleen hypätessä vaunuista alas seuratakseen meitä.
Muuan kirkon ovista oli onneksi auki, ja me astuimme sisään. Corpus Juris kuletti minua ympäri, näytteli ja selitti kaikki. Ukko sitävastoin, joka oli luvannut näyttää kirkon minulle, katosi tuossa tuokiossa; luultavasti hän meni vuosilukuja tutkimaan. Minä en kuitenkaan kaivannut häntä, mieleni oli niin kiintynyt kaikkeen kauniiseen ja ihanaan, mitä näin. Ajattelin kaikkia kuuluisia miehiä, joiden luut täällä lepäävät, minusta tuntui kuin olisivat heidän henkensä liidelleet ympärillämme korkeissa holveissa ja puhuneet menneitten aikojen urotöistä. Corpus Juris kertoi kertomistaan, minä olin pelkkänä korvana. Tuntui kuin olisivat kuolleet nimet elpyneet elämään, näin eteemme astuvan purppuraan puettuja kuninkaita ja kaapuun verhottuja pappeja – unohdin Nöddebon ja itseni ja kaiken ympärilläni, kunnes Corpus Juris vihdoin sanoi: "nyt emme saa kauemmin viipyä". Minusta oli kuin olisin sikeästä unesta herännyt, muinaisuudesta minut kutsuttiin takaisin nykyisyyteen.
"Mutta missä on Kristoffer?" kysyin.
"Tuolta hän tulee, nyt hän on valmis."
"Onko hän todellakin koko tämän ajan istunut vuosilukuja tutkimassa?"
"On kyllä", sanoi hymyillen Corpus Juris. "Tiedäthän että häntä sellaiset asiat huvittavat."
"Ehkä hän valmistelee niistä väitöskirjaa?"
"Niin, sitä hän kaikin voimin valmistelee", vastasi Corpus Juris vaivoin nauruaan pidättäen. Katsoin kummastuneena häneen, mutta hän riensi minun luotani Ukon luo, otti häntä käsivarresta, ja he menivät edeltäkäsin vaunujen luo minun seuratessani hitaasti heidän jälkiään kokonaan haltioituneena kaikesta mitä olin nähnyt ja kuullut.
Nyt tuli kysymys mitenkä saada tilaa vaunuissa. Ukon piti istua etu-istuimella Nielsin kanssa, Corpus Juriksen taka-istuimella koko kasa paketteja vieressään ja minun arkulla vaunujen takaosassa. Corpus Juris ja minä pääsimme helposti paikoillemme, mutta toisin oli Ukon. Hän ei ole mikään harjaantunut voimistelija, pari kertaa hän hyppäsi ylös vaununpyörälle, mutta putosi kummallakin kerralla alas jälleen. Silloin tuli Corpus Juris hänen avukseen, ja yhteisin voimin onnistui heidän viimein särkeä etu-istuimen selkämys.
"Kuules Kristoffer", huusin minä, "annas kun minä istun Nielsin viereen, niin sinä voit istua tuonne arkulle." Niin tehtiin, ja me läksimme matkaan.
Päästyämme ulkopuolelle kaupunkia, täytyi minun alituiseen kääntyä katselemaan tuomiokirkkoa, joka keveine siroine tornineen kohosi korkealle yli kaikkien pikku talojen. Katselin molempia veljiäni. Siellä istui Corpus Juris taaksepäin nojaten iso viittansa tiukasti ympärilleen käärittynä, hattu vähän kallellaan; hänessä oli jotain reipasta ja rohkeata, ikäänkuin olisi ollut valmis vaatimaan koko maailman kanssaan taisteluun. Hänen takanaan arkulla istui Ukko mietiskellen, poskea käteensä nojaten.
"Ihmeellistä", ajattelin itsekseni, "aina hän vain ajattelee. Miten hänellä ajatuksia riittää? Ehkä hänkin istuu ajatellen tuomiokirkkoa tai vuosilukuja, joita hän siellä tutkiskeli."
"Hei, Ukko, jokos taasen torkut", huusi Niels. Pelästyin sangen suuresti että, kun hän uskalsi puhutella veljeäni sillälailla, mutta huomasin kohta että nimitys tarkoittikin toista hevosta.
"Onko sen nimi Ukko?" kysyin ihmetellen.
"Onhan se."
"Kuinka vanha se onkaan?"
"Eihän se niin kovin vanha ole, mutta se on niin tuumaileva ja vaipuu usein ajatuksiinsa, varsinkin kun sen pitäisi vetää vaunuja. Korjataan nyt se asia." Samalla Niels paukautti piiskaansa, joten molemmat "Ukot", sekä vaunun takaosassa istuva että vaunun edessä kulkeva hätkähtivät, ja viimemainittu kiiruhti jonkun verran kulkuaan.
Nyt olikin keskustelu joutunut aiheeseen, josta on aina ajajien kanssa alotettava, nimittäin hevosista, mutta koska en ole mikään tuntija sillä alalla, koetin johtaa keskustelua hevosista itse pappilaan, joka kiinnitti mieltäni verrattomasti suuremmalla voimalla.
"Pappi on kai hyvin oppinut mies?"
"Se on tietty."
"Onko hänellä paljon kirjoja?"
"Paljoa useampia kuin minä saatan lukea" (senvuoksi ei kai kirjaston tarvinnut olla niinkään suuri).
"Mutta hän ei ole milloinkaan ollut naimisissa?"
"Ka, miksei?"
Tätä lausuntoa hieman kummastelin, sillä enhän voinut tietää syytä, miksi ei rovasti ollut mennyt naimisiin.
Niels katsoi jonkun aikaa eteensä, sitte hän sanoi:
"Muuten rovasti kyllä on nainut."
"Onko nainut?" huudahdin. "Ehkä hänellä on lapsiakin?"
"Kaksi tytärtä."
Kaksi tytärtä! oi sinä suuri kaljupäinen kiinalainen keisari, siitähän eivät Ukko eikä Corpus Juris olleet sanaakaan maininneet! "Ovatko kauniita?"
"Ovat kyllä", vastasi Niels valtioviisaasti hymyillen.
"Ja iloisia?"
"Se on varma. Sen saa herra itse nähdä." Kaksi tytärtä, kauniita ja iloisia! Ja siellä käyvät Ukko ja Corpus Juris vain kirjastoa ja kirkkolakia penkomassa! Kyllä oli tarpeen minunkin jo tulla Nöddebohon pelastamaan perheen kunniaa ja näyttämään ettei siinä toki ole pelkkiä kirjatoukkia.
Ajoimme pienen mäennyppylän ohi; sen laella oli penkki, josta mahtoi oli ihana näköala vuonolle. Oliko siinä papin tytärten vaikutusta vai mikä lie ollut, mutta sinä hetkenä tuntui äkkiä kuin olisi sää muuttunut ihanan lempeän suviseksi, pensaat mäellä täysinpuhjenneessa lehtiasussaan varjostaneet penkkiä ja siellä istunut (tuskin tarvinnen sanoa kuka) ja hänen vieressään nuori neitonen, käsikädessä katsellen Issevuonolle, jonka pinta välkehti laskevan ilta-auringon säteissä, ja he katsoivat toistensa silmiin ja – "Seis, tässä astun alas!" huusi Corpus Juris. "Mitäs nyt", sanoi Ukko, "tahdotko sinäkin kenties tutkia vuosilukuja?"
"Tahdon tietysti!" vastasi Corpus Juris, joka parilla harppauksella oli ennättänyt kummun laelle, tutki siellä perinpohjaisesti vanhan niinipuun runkoa ja tuli sen tehtyään jälleen alas, jolloin matkaa jatkettiin. Mutta minä olin alakuloinen ja ärtynyt; minut oli herätetty kauneimmasta unestani, sellaisesta, josta saisi kiittää Apolloa ja kaikkia runottaria. Ja mistä syystä? Vain sentähden, että Corpus Juris tahtoi etsiä muutamia vanhoja vuosilukuja. Tiedän minäkin että Roeskilden seutu on vanhoja muinaismuistoja täynnä, mutta elämmekö pelkässä muinaisuudessa emmekä lainkaan nykyisyydessä? Ja pitääkö koko maailman olla ainoastaan kuin suuri kirja, josta luemme mitä esi-isät ovat tehneet, ja sen ohessa miltei unohdamme itse elävämme ja toiminnan ajan olevan meidän? Kyllä, totta vie, tulisimme Nöddebossa viettämään ihania päiviä – luultavasti päivät pitkät talsimaan kirjastossa ja nuuskimaan vanhoja pölyisiä lähdekirjoja!
Onneksi palasivat ajatukseni pian siihen aiheeseen, josta viimeksi Niels ja minä olimme keskenämme puhuneet, ja minä koetin saada vähän tarkempaa selkoa nuorista neitosista. Niels kuitenkin noudatti jonkinlaista valtioviisasta vähäpuheisuutta, vastasi vain yksikantaan salaperäisesti hymyillen, niin etten saanut tietooni muuta, kuin että toinen oli nimeltään Emmi ja kaksikymmenvuotias, toinen, Andrea Margareeta, kahdeksantoista vuoden ikäinen.
Nämät tiedot saattoivat minut levottomaan ilonsekaiseen tunnelmaan. Sillä olen pannut merkille omituisen piirteen itsessäni, jonka luulen olevan yksin minulle ominaisen. Se on, että rakastun kaikkiin nuoriin tyttöihin, joita näen. Olen joskus kuullut vanhempien henkilöiden sanovan, että syy, miksi he ovat jääneet naimattomiksi on, etteivät ole voineet löytää ketään, joka olisi heille sopinut. Ihmeellistä! Minun on aivan päinvastoin, niin että jos minä jään naimattomaksi, johtuu se siitä, että kaikki sopivat minulle niin hyvin, etten tiedä kenet valitsisin. Sillä yhtä suosimalla joudun aina sivuuttamaan kymmenen muuta, joista oikeastaan pidän yhtä paljo. Siksi on mielestäni oikein rauhottavaa kuulla tämän tai tuon nuoren tytön menneen kihloihin, silloin on ainakin yksi vähemmän valittavana. Vaikkei siitäkään paljo apua ole. Käy kuten lohikäärmeen pään: jokaisen nuoren kihlatun tytön sijaan tutustun kymmeneen muuhun; niin jään aina samaan pulaan. Pelkään usein että minun lopulta käy kuten Bunyanin aasin, varsinkin kun Corpus Juris sanoo minulla ja tuolla aasilla muutenkin olevan monta yhteistä ominaisuutta. Minä uskoin huoleni Ukolle, kun kerran öiseen aikaan käsikynkässä palasimme tanssiaisista, joihin mennessäni en tuntenut yhtään ainoata naista ja joista palatessani olin rakastunut jok'ikiseen. Ukko lohdutti ja rauhotti minua; kun aika oli täytetty, saisin kyllä tietää kuka oikea on. Niin olenkin rauhottunut ajatellessani että vielä on kokonaista viisi vuotta ennenkun suoritan virkatutkintoni. – Mutta nyt tutustuisin taasen kahteen nuoreen neitoseen, ja todennäköisesti levottomuuteni jälleen nousi pari astetta ylemmäksi. Toiselta puolen salainen ääni sisässäni kuiskasi: Ole huoletta, Nikolai, aika on tullut, jolloin huolesi päättyvät. Sillä nyt saat nähdä jotain, joka ihanuudessa voittaa kaiken, minkä tähän asti olet nähnyt. Mitä kauan ja turhaan etsit, olet löytävä. Ääni kaikui niin varmana, että koko sydämestäni luotin siihen. En tiedä miten se oli alkunsa saanut; synti olisi ollut syyttää Nielsiä mielikuvitukseni kiihottamisesta kauniilla utukuvilla; olihan hän ollut jotakuinkin harvapuheinen, mutta kuka on koskaan järkevästi kyennyt selvittämään mielijohteita ja ajatuksia, jotka toisinaan saattavat sielussamme liikkua?
Ajaessamme elpyivät elpymistään nuo ajatukset mielessäni, loihdin eteeni sarjan valoisia kuvia ja viimein täytyi minun päästää ylitsevuotavat tunteeni valloilleen laulamalla täydestä rinnasta:
"Tuo juhlan aina muassaan
tuo tulo ylioppilaan;
vaan varo, sorja neitonen,
hän tekee sulle kepposen.
Sä mitä annat hälle
kun pyytää hän,
kun annat sä?
Pian syömmes sykkiväisen
hän valtaa tykkänään."Olin juuri laulanut loppuun ja ajattelin alottaa samaa laulua uudestaan, koska se mielestäni sopi niin hyvin tilanteeseen, kun kuulimme raskaan mätkähdyksen takanamme.
"Pudotimmekohan herran arkulta?" sanoi Niels.
Katsoin taakseni, aivan oikein! Ukko ja arkku olivat pudonneet vaunuista. Hyppäsin nopeasti alas katsoakseni oliko Ukolle mitään vahinkoa sattunut – – ei, hän seisoi aivan rauhallisena katsellen arkkua ikäänkuin odottaen että se ensinnä astuisi jälleen vaunuihin. Mutta Corpus Juris pauhasi: "etkö edes voi pysyä vaunuissa putoamatta, Kristoffer!" – kelpasi hänen moittia, joka istui kaikessa rauhassa vaunun istuimella eikä arkulla, kuten Ukko. Nielsin avulla nostimme Ukon jälleen vaunuihin, ja Corpus Juris lupasi pitää kiinni arkusta estääkseen uutta onnettomuutta. Joka kerta kun ajoimme mäkeä ylös huusin Corpus Jurikselle: "Pidätkö kiinni?" ja joka kerta vastasi siihen, ex Corpus Juris, vaan Ukko: "pidän, pidän", ikäänkuin se olisi estänyt arkkua putoamasta että hän, joka istui sen päällä, piti kiinni toisesta kahvasta.
Oli verraton ilma. Taivas levitti hohtavan sinisen holvinsa ylitsemme; molemmin puolin tietä seisoivat puut ja pensaat joulupuvuissaan, oksat valkean kuuran peitossa, ilma oli kevyt ja raitis, tuntui kuin olisi voinut lentää. Mahdotonta oli vaieta, minun täytyi laulaa mielilauluani: "Nosta ankkuri hei! nosta ankkuri hei!" – itse Corpus Juris yhtyi laulamaan: "Luo Bergenin neitojen laivamme vei", ja Ukko mörisi loppusäkeen: "ohii - ohoi! ohii – ohoi!" puoltoista ääniaskelta käsittävällä äänellään. – Nyt käännyimme oikealle ja saavuimme viimeiselle mäelle, jonka laella pappila samoinkuin kirkkokin on sijotettu vähän kylän ulkopuolelle. Niels hosui piiskallaan Ukkoa (tietysti vaunujen edessä olevaa), ja reippaassa vauhdissa saavuimme kohta pappilaan. Portin edessä oli kaksi korkeata puuta, yltympäri sivuilla tiheä pensasaita. Lehdet olivat nyt karisseet, joten saattoi nähdä pihalle alastomien oksien välitse, mutta kesällä pappila mahtoi olla piilossa kuin linnunpesä vihreiden lehtien suojassa. Katselin sitä tarkkaan: sen ulkonäössä ei ollut mitään, joka olisi mieleen johtanut Yliopiston kirjastoa tai kuninkaallista kirjastoa – kukaties on sitä enemmän sen sisällä, huokailin hiljaa itsekseni. Talon edustalla oli jäätynyt lammikko, jossa kylän nuoriso luisteli joko luistimilla tai ilman niitä, aina kunkin varallisuuden mukaan. Pieni viisivuotias pojannaskali, suuri punainen lakki päässä, pysähtyi ohiajaessamme keskelle kierrosta jääden hämmästyksissään seisomaan yhdelle jalalle: se oli joulutonttu, joka toivotti meidät tervetulleiksi. Jo käännyimme porttiholvista sisään, parvi laiskoja ankkoja, jotka olivat sinne asettuneet, juoksi esiratsastajina kaakottaen pihalle tuloamme ilmottamaan, ja siihen yhtyi vielä kahlekoiran äänekäs haukunta.
"Tuossa on Andrea Margareeta", kuulin Ukon kuiskaavan Corpus Jurikselle, osottaen nuorta tyttöä, joka ilmestyi ovelle. "Ja tuossa on Emmi!" kuiskasi Corpus Juris vuorostaan Ukolle toisen nuoren tytön lähestyessä ensinmainittua. "Tervetuloa! Tervetuloa!" kaikui porstuan ovesta. "Hurraa!" huusin vastaan, aivankuin tulotervehdys olisi varsinaisesti tarkottanut minua, vaikkei kumpikaan noista nuorista neitosista ollut minua koskaan edes nähnyt. Pysähdyimme portaiden eteen, ja siinä samassa olimme kaikki hypänneet alas vaunuista, enkä ymmärrä kuinka Ukko niin pian pääsi alas arkkunsa päältä. Mutta hajamielinen hän aina on, sillä sensijaan että olisi ojentanut kättä Andrea Margareetalle, tuolle siunatulle tytölle, joka seisoi siellä ojentaen molemmat kätensä, syöksyi hän suinpäin porstuaan. Sain tuskin tilaisuutta antaa hänelle aika jysähdyksen selkään herättääkseni hänet unelmistaan, ja tämä onnistuikin. Mutta kuten aina mennään liiallisuudesta toiseen, niin kävi nytkin. Osotettuaan liian suurta välinpitämättömyyttä Andrea Margareetalle, tahtoi hän parantaa asiaa olemalla liiankin sydämellinen Emmiä kohtaan. Se into, millä hän tarttui hänen käsiinsä niitä puristaessaan, oli paljoa suurempi kuin mitä yleinen kohteliaisuus vaatii.
"Mutta miksi tulette näin myöhään? Odotimme teitä niin varmasti joulupäivinä", sanoi Andrea Margareeta.
"Te lupasitte saarnata isän puolesta toisena joulupäivänä", sanoi Emmi Ukolle.
"Niinkö? siitä en tiedä mitään."
"Niin, sellaista se on", sanoi Andrea Margareeta. "Te lupaatte aina, mutta –"
"Älä sano niin", keskeytti Emmi. "Ethän tiedä mitä esteitä Kristofferilla on voinut olla."
Kristoffer! miten herttaisesti kajahtikaan tämä sana! Sukunimi ja tuo muodollinen "herra" olivat poissa – niinkuin pitääkin langon ja kälyn välillä – vielä he teitittelivät toisiaan, mutta sen asian aioin pian muuttaa. Sillä minä en ollut turhaan uneksinut vaunuissa istuessani; se minkä nyt näin voitti raikkaudessaan ja eloisuudessaan kaiken minkä siihen asti olin nähnyt. Tunsin selvästi että täältä löytäisin mitä kaipasin. Andrea Margareeta oli pienikasvuinen, mutta hänellä oli säihkyvät ruskeat silmät ja kiiltävä kastanjanruskea tukka, ja hän nauroi niin veitikkamaisesti että suorastaan unohti oliko hän pieni vai suuri, näki vain hänen olentonsa raikkaan eloisuuden ja nuoruuden. Emmi oli kalpeampi; hänen musta tukkansa jakaantui sileänä molemmin puolin korkeata valkoista otsaa, suurissa sinisenharmaissa silmissä kuvastui sanomatonta rakkautta ja hellyyttä. Hän oli pieni ja hintelä, mutta hänen olennossaan oli jotain niin hienoa ja hentoa, etten tiedä mihin hänet paremmin vertaisin kuin lootuskukkaan, vaikken oikein tiedäkkään miltä lootuskukka näyttää. Hän oli puettu teräksenharmaaseen pukuun, kun sen sijaan Andrea Margareetan puku oli tummanruskea; valitettavasti en voi määritellä mitä lajia kangasta nuo puvut olivat. Ukko väitti niiden olleen kambrikangasta, mutta siinä hän luultavasti erehtyi, sillä kambrihan on sellaista, josta ommellaan nenäliinoja. Siitä huolimatta hän väittää sitä suurella varmuudella, mutta Ukko puhuu aina varmasti, varsinkin asioista, joita hän ei ymmärrä.
Arkihuoneen ovi aukeni ja pappi tuli luoksemme. Hän oli kookas,
leveäharteinen, noin kuudenkymmenen ijässä oleva mies. Päässä oli
hänellä kalotti, ja hän oli harmaapäinen, mutta hänen kirkkaista
sinisistä silmistään loisti vielä nuoruuden hilpeys. "Tandem venere
bubulci" [Vihdoinkin tulivat lehmäni paimenet], huusi hän äänellä
niin kaikuvalla, että ikkunat helisivät. "Onko nyt joulunvieton aika,
kun sekä joulupuuro että jouluhanhi ovat menneet menojaan. Tulette
nyt tyhjien patojen ääreen, mutta se on oma syynne."Pappi ei ollut vielä nähnyt minua, jonkatähden Ukko otti esittääkseen minut perheen nuorimpana jäsenenä.
"Siis kolmas painos", sanoi pappi. "Varmaankin täynnä painovirheitä niinkuin molemmat edellisetkin. Mutta kun suoritamme nyt täällä viimeisen korjausluvun, niin ne kyllä häviävät. Muuten hän on sangen sievästi nidottu. Mikä on päällekirjotuksena?"
"Nikolai, jumaluusopin ylioppilas", vastasin minä
"Nikolai? Tokkopa sentään sukua niille ilmestyskirjan kolmannen luvun nikolaiitoille, jotka kieltävät vaimoa ottamasta?"
"Tarkotatteko mormooneja?" kysyin minä, kun en ymmärtänyt papin puhetta.
"Mormoonejako? Opettavatko mormoonit ettei saa vaimoa ottaa? Rakas ystävä, miten on kristinopin taitonne laita? Ja lisäksi te olette jumaluusopin ylioppilas!"
Olin koko lailla häpeissäni tietämättömyyteni johdosta, mutta onneksi rupesi Ukko välittäjäkseni sanoen:
"Ei nikolaiitoista sanota että ne kielsivät vaimoa ottamasta eikä niistä puhutakkaan ilmestyskirjan kolmannessa, vaan toisessa luvussa".
"Siinä mies", huusi pappi astuen kolme askelta taaksepäin, "'ose hae sophía estín' – tässä on viisaus. Nyt meille tarjotaan hengen pöydästä oikeata kilpikonnaa, onhan se toista maalaispappiraukalle kuin istua kymmenyksiä ja vaivaiskassoja laskemassa. – No, kun nyt olette riisuneet valjaanne, niin tulkaa saamaan apetta". Niin vei hän meidät arkihuoneeseen, jossa aamiaispöytä oli katettu. Täällä papinrouva, jolla oli samanlaiset ystävälliset ruskeat silmät kuin Andrea Margareetalla, syleili meitä äidillisen sydämellisesti.
"Niin, äiti, olet nyt saanut numero kolmannen lelliteltäväksesi", sanoi pappi. "Kun muori vaan saa luvan suudella ja taputella nuorukaisia, niin hän on tyytyväinen; minä saan olla missä tahansa. – Mutta mistä nyt saamme Nikolaille yösijan? Voinhan tarjota hänelle vihkimäpallin päänaluseksi ja shakkilautani peitteeksi, niin olen täyttänyt vieraanvaraisuuden vaatimukset häntä kohtaan."
"Nikolai tulee saamaan yhtä hyvän vuoteen kuin kaikki, muutkin", sanoi papinrouva.
"Niin, niin, kysynkin vain järjestyksen vuoksi. Muuten on talossa kolme päivää odotettu tuloanne. Ja Andrea Margareeta on pukeutunut pönkkähameeseen päivän merkityksen johdosta."
"Enpähän isä", sanoi Andrea Margareeta. "Olen jo kauan käyttänyt sitä."
"Niinkö? Sitä en epäile, sillä te olette aina niin ihmeen tyytyväisiä kun keksitte jotain, joka kiskoo rahat taskustani. Pelkään pahoin näkeväni vielä senkin päivän, jolloin kolme oikeudenpalvelijaa tulee noutamaan minua velkavankeuteen."
"Mutta, isä kulta, täytyyhän meidän olla siististi puettuja. Kun tahtoo elää ihmisten kesken, niin on myöskin oltava ihmisen näköinen."
"Eipä hullumpaa, sekö on olla ihmisen näköinen? Tiedättekö mitä, Nikolai, huomenna saatte lainaksi yhden Andrea Margareetan pönkkähameista. Pitäähän toki teidänkin olla ihmisen näköinen."
Papinrouvan kehotuksesta istuimme kahvipöytään saadaksemme jotain lämmintä kylmän matkan jälkeen.
"Syökää nyt, rakkaat ystävät", sanoi papinrouva, "pitäkää hyvänänne mitä talo voi tarjota."
"Niin syökää, syökää!" sanoi pappi. "Varsinkin suosittelen teille tätä juustoa, se on aivan erinomaista, se maistuu kerrassaan kynttilätalilta."
"Mutta eihän se ole totta, ukkoseni, onhan se oikein hyvää juustoa."
"Niin, juusto on hyvää, sitähän juuri sanoin. Kun saamme tänne kööpenhaminalaisia vieraita, syövät he tuollaisen juuston tavallisesti kahdeksassa päivässä. Tämä on kestänyt kahdeksan kuukautta ja minä toivon sen kestävän vielä toiset kahdeksan kuukautta, sillä tuskin kukaan siihen juuri koskeekaan. Se on, kuten sanottu, vallan erinomaista juustoa."
Leikkasin kappaleen juustoa, mutta huomasin rouvan olevan oikeassa; juustoa ei vaivannut mikään.
"Ei teidän pidä uskoa kaikkea, mitä isä puhuu", sanoi Andrea Margareeta. "Juusto on oikein hyvää."
"Niin, kun sinä sen sanot, niin minä vaikenen", sanoi pappi. "Mulier taceat in ecclesia. Se on toisin sanoin: kirkossa isä puhuu ja me vaikenemme, kotona me puhumme ja isä vaikenee."
"Nythän vieraamme itse kuulevat, kuka eniten kotona puhuu", sanoi Emmi.
"Niin nyt, kun täällä on vieraita, ymmärrätte kyllä järjestää niin, että näyttää kuin asiat olisivat oikealla tolalla. Mutta jos tulisitte tänne oikein arkioloihin, niin näkisitte miten käy. Emmi seisoo pappilan toisessa päässä ja Andrea Margareeta toisessa. Sitte he komentavat: hei hop! ja minä vanha mies raukka laukkaan edestakaisin komennon mukaan."
Tämän sanoi pappi niin vakavin ilmein, että vallan hämmästyneenä katselin häntä. Emmikö, tuo hento, hieno nuori neitonen komentaa, ja pappi, tuo suuri vankka mies, jonka ääni voitti ukkosen jyrinän, laukkaa edes takaisin komennon mukaan? Papinrouva lienee nähnyt hämmästykseni, sillä hän sanoi: "Toivon teidän tulevan useammin luoksemme, Nikolai, niin voitte itse päättää miten täällä eletään."
"Sitä minäkin toivon", sanoi pappi. "Ja nyt voitte kertoa meille Kööpenhaminan uutisia. Kenties on teillä jotain hauskaa kerrottavana."
Minä vastasin etten valitettavasti voinut sitä tehdä, mutta että pappi kääntymällä Fredrikin puoleen ehkä saisi toivomuksensa täytetyksi, koska hän seurasi päivän tapahtumia tarkemmin kuin minä.
"Fredrik ei milloinkaan voi kertoa minulle muuta kuin mitä jo ennestään tiedän", sanoi pappi. "Mutta voinhan yrittää. Lakimies, quid novi ex Africa?" (Mitä uutta Afrikasta?)
"Mitä haluatte?" huudahti Corpus Juris pystyyn karahtaen. Hän oli koko ajan innokkaasti keskustellut Andrea Margareetan kanssa.
"Suokaa anteeksi, en huomannut teidän olevan kiinni muualla! Halusin vain tietää merkittävämpiä pääkaupungin uutisia."
"Niin, onhan siellä –" Corpus Juris alkoi näin toistaa viimeisiä valtiollisia tapahtumia koskevaa esitelmää, jonka hän kaksi päivää sitä ennen oli pitänyt Ukolle ja minulle. Mutta pappi ei ollut niinkään kiitollinen kuulija. "Kaiken tuon tiedän ennestään", huudahti hän. "Senhän voin itse lukea sanomalehdistä."
"Mitä te oikeastaan teette siellä Kööpenhaminassa? Kuljette varmaan päivät pitkät kädet housuntaskuissa Sikaareja poltellen. Ettekö voisi toimittaa jotain hyödyllisempää? Miksette järjestä pientä mellakkaa, niin että seuraavana päivänä saisi lukea sanomalehdissä seuraavaan tapaan: 'Eilen illalla sattui Kongens Nytorvilla merimiesten ja ylioppilaitten välillä ankara kahakka. Nuori miehenalku nimeltä Nicolai hirtettiin lyhdyntolppaan.' Kas sellainen minuakin huvittaisi! Mutta nyt vain kuljette siellä tyhjää, syötte, juotte, nukutte ja annatte maailman mennä menojaan. Eihän siinä ole vähääkään mielenkiintoista. – Ettekö edes tämänpäiväisellä matkallanne ole kokenut mitään erinomaisempaa?"
"Todellakin, täytyyhän minun pyytää teiltä tuhannesti anteeksi", sanoi Ukko. "Olen onnettomuudekseni särkenyt vaunun etuistuimen selkänojan."
"Se ei tee mitään. Päin vastoin olen teille suuresti kiitollinen. Olen jo kauan sanonut Nielsille että tuo istuin särkyy, ellei hän korjaa sitä. Niels arveli sen kestävän, mutta nyt te olette osottanut minun olleen oikeassa, ja siitä olen teille kiitollinen. – Mutta sanokaahan miksette tullutkaan tänne toisena joulupäivänä minun edestäni saarnaamaan, kuten lupasitte?"
Ukko arveli ettei hän ollut antanut mitään sen varmempaa lupausta, kuin että hän joskus sopivassa tilaisuudessa tulisi tänne saarnaamaan. Olipa hän luvannut pastori Petersenillekin Ollerufissa saarnata hänen edestään toisena joulupäivänä.
"Saarnasitteko myöskin?" kysyi pappi.
"Sitä en tehnyt, kun tuli niin kovat pakkaset."
"Pakkaset? Nythän kuulin senkin! Tämä on mainiota, ukkoseni, kyllä huomaan miten asiat ovat. Minulle sanotte olevanne estetty, koska aiotte saarnata pastori Petersenin edestä Ollerufissa, ja pastori Petersenille te luultavasti sanotte olevanne estetty, koska aiotte saarnata minun edestäni. Siten narraatte meitä molempia ja jäätte hyvässä rauhassa sohvalle makaamaan. – Mutta jollette tahtonutkaan saarnata edestäni, niin olisittehan edes voinut tulla tänne joulua viettämään vanhaan hyvään tapaan sensijaan että nyt tulitte näin ylhäisesti, sitten kun kaikki on jo ohi."
Ukko sanoi pelänneensä tulevansa sopimattomaan aikaan.
"Sopimattomaan aikaanko? Oletteko milloinkaan tullut meille sopimattomaan aikaan? Onko teille koskaan tapahtunut tänne tullessanne, että olemme seisoneet luudat kädessä ovensuussa huutaen: 'Käännös, marss, kotiin jälleen!' – ellei lopultakin Emmi olisi sitä tehnyt minun poissa ollessani, se olisi niin hänen tapaistaan."
Katselin Emmiä, joka paraikaa ojensi Ukolle leipäkoria, näin pienen hienon käden, jonka valkean ihon läpi kuulsivat siniset suonet. Ettäkö tuo käsi huiskuttaisi suurta luutaa ajaakseen tiehensä Ukon, kunnon Ukon, joka tulisi häntä vastaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Mahdotonta edes kuvitellakaan!
"Mutta minä kyllä tiedän mikä oli esteenä", jatkoi pappi. "Tahdoitte mieluummin jäädä Sodomaan ja Gomorrhaan kulkeaksenne tanssikemuissa ja korttikesteissä kuin tulla kunnialliseen maalaispappilaan viettämään joulua siveällä ja sopivalla tavalla."
Keskustelu siirtyi nyt erinäisiin yhteisiin tuttaviin, joista vuoroin kyseltiin ja kerrottiin uutisia.
Minun täytyy tunnustaa heikkouksiini kuuluvan, että mielelläni tahdon kaikille näyttäytyä mahdollisimman hyvässä valossa, jossa tarkotuksessa käytän pieniä viattomia keinoja. Kun nyt tiesin kirjaston olevan papin silmäterän, arvelin paraimman keinon hänen suosionsa voittamiseksi olevan siinä, että osottaisin harrastusta tuota kirjastoa kohtaan, ja pyysin sentähden saada nähdä sitä.
"Kirjastoani? Mitä te sillä?"
Sanoin suuresti harrastavani kirjallisuutta ja kirjakokoelmia.
"Todellakin!" huudahti pappi. "Te kuulutte siis myöskin niihin, jotka arvelevat jokaisen päivän hukkaan menneeksi, jolleivät ole kirjaa lukeneet."
Kuinka säikähdinkään nähdessäni miten pappi suhtautui vilkkaaseen kirjastoharrastukseeni.
"Teidän ikäisen nuoren ihmisen", jatkoi hän, "tulee katsoa ympärilleen maailmassa ja elämässä. Aika tulee kyllä, jolloin saa istua ja lukea että silmät sokenevat."
Siinähän pappi lausui juuri omat ajatukseni asiasta; olin joutunut erittäin tukalaan asemaan. Olisin suurimmalla mielihyvällä siinä silmänräpäyksessä kääntänyt selkäni sekä tieteelle että kirjastolle, mutta eihän käynyt päinsä noin äkkiä muuttaa mielipidettä, ja hävyn vuoksi minun täytyi pysyä pyynnössäni.
"Vai tahdotte siis kuitenkin sinne? No niin, tulkaahan vain!" sanoi pappi nousten ja lähti edellä. Seurasin häntä hänen työhuoneeseensa, mutta täällä minua odotti uusi yllätys. Ukon ja Corpus Juriksen kuvausten johdosta olin aina kuvitellut kirjastoa erikoisen suurenmoiseksi, jossa suorastaan hukkuisi kirjojen sekaan. Mutta täällä tapasinkin ainoastaan kolme hyllyllistä, jotka helposti voi silmäillä yhdellä kertaa. Oliko tämä todellakin se kirjasto, josta veljet niin paljon olivat puhuneet? En voinut salata hämmästystäni, vaan huudahdin: "Tässäkö kaikki?"
"Ettekö tyydy siihen? Lukekaa ensin tarkoin nämäkin kirjat, niin luulen sen aluksi riittävän."
"Mutta – mutta kirkkolaki –" änkytin minä.
"Kirkkolaki? täällä se on: Pappien käsikirja, toimittanut rovasti Möller. Sen enempää kirkkolakia en tarvitse."
"Mutta Fredrik – Fredrik sanoi minulle että Teillä on monta kirkollisoikeutta koskevaa teosta."
"Fredrik? Kyllä ymmärrän. Niinhän ne lakimiehet tulevat kirkkolakilleen saattaakseen papin ja seurakunnan keskenään riitaan ja pistääkseen rahat omaan taskuunsa. Sanokaa te Fredrikille terveisiä että me elämme täällä hyvinä kristittyinä ja veljinä – siinä meidän kirkkolakimme. – Nyt täytyy minun lähteä työhön, mutta voitte kernaasti minun puolestani huvitella täällä lukemalla rovasti Möllerin Pappien käsikirjaa."
Kaikella kunnioituksella rovasti Mölleriä ja hänen käsikirjaansa kohtaan en voinut kieltää pitäväni Emmin ja Andrea Margareetan seuraa paljoa viehättävämpänä.
"Vai tahdotteko mieluummin antautua noiden toisten tyhjäntoimittajien pariin?" sanoi pappi. "Menkää te vain, arvasin kyllä etteivät teidän kirjalliset harrastuksenne olleet niin ylen innokkaita."
Menin siis muiden tyhjäntoimittajien, se on Emmin ja Andrea Margareetan luo, sillä juuri heidän kanssaan toivoin hupaista hetkeä. Tapasin koko seurueen arkihuoneessa, jonka takassa paloi iloinen tuli, sillä ulkona oli kova pakkanen Sitä oli täällä sisällä vaikea käsittää nähdessään, miten iloisesti aurinko paistoi punaverhoisten ikkunoiden kautta, miten kirkkaan sinisenä taivas kaareutui, miten ikkunalauta oli täynnä tuoksuavia sipulikasveja ja keltaisia ja sinisiä krookuksia. Ja ennen kaikkea, Andrea Margareetaa katsellessa teki mieli uskoa ulkona olevan yhtä raikkaan ja lämpimän kesän kuin sisällä. Olisin varmasti mennyt avaamaan ikkunat puutarhaan päin, elleivät pitkät, räystäästä riippuvat jääpuikot, jotka tuhansin värivivahduksin kimmelsivät auringonpaisteessa, olisi selvästi ilmaisseet että ulkona oli viiden asteen pakkanen. – Papinrouvalla, Emmillä ja Andrea Margareetalla oli kullakin käsityönsä. Ukko istui Emmin vieressä, Corpus Juris Andrea Margareetan vieressä. Mutta Emmin ja Andrea Margareetan välillä oli tyhjä tuoli, ja minä valtasin sen. Vaikka viimeksi saapuneena sain kuitenkin parhaimman paikan!
Ensimäinen purkaukseni koski tietysti Corpus Jurista ja sitä, miten hän saattoi sanoa papilla olevan niin erinomaisen, kirkko-oikeutta käsittävän kirjaston. Näkyi selvästi että tämä kysymys saattoi hänet pulaan, mutta Corpus Juris ei ole niitä miehiä, jotka luopuisivat kerran antamastaan lausunnosta.
"Onpa niinkin", sanoi hän hitaasti, ikäänkuin sanoja etsien. "On papilla hyviä kirkko-oikeutta käsitteleviä teoksia. Sillä – voin sinulle vakuuttaa että kirjojen suhteen ei tule kysymykseen niin suuresti niiden lukumäärä, kuin sisällyksen arvo."
"Aivan oikein, mutta onhan kuitenkin jonkinlainen, joskohta pienikin, lukumäärä tarpeen. Tiedätkö kuinka monta kirjaa hänellä on?"
"Niin – onhan hänellä – tosin ei niitä ole kuin pari kappaletta, mutta ne ovatkin alallaan kaikkein etevimpiä teoksia."
"Eipäs ole kuin yksi, yksi ainoa vain!" huudahdin voitonriemuisasti. Olin nyt selvästi saanut Corpus Juriksen ansaan.
"Mutta se onkin kaikista paras. Kun sen on tutkinut perinpohjaisesti niin ei ole tarvis enempää."
"No, mikäs se sitte on?"
"Se on – se on Kolderup Rosevingen – –"
"Ei, se on rovasti Möllerin Pappien käsikirja", huudahdin, ylpeänä siitä että kohta kohdalta olin vastaansanomattomasti todistanut Corpus Juriksen olevan väärässä. Mutta ei pidä ennen aikojaan iloita voitoistaan. Sain odottamatta vastustajakseni Andrea Margareetan, joka tunsi itsensä loukatuksi siitä, että minä hänen mielestään tein pilaa hänen isänsä kirjastosta.
"En tahdo vähimmässäkään määrässä moittia kirjastoa", sanoin minä. "Se on totisesti liiankin suuri minuun nähden. Tahtoisin vain saada Fredrikin tunnustamaan olevansa väärässä. Sekä hän että Kristoffer ovat antaneet minulle kerrassaan väärät käsitykset pappilan elämästä. Voitteko ajatella, etteivät ole edes kertoneet minulle papin olevan naimisissa, ja että hänellä on tyttäriä, niin etten tähän päivään mennessä ole tiennyt en teidän enkä sisarenne olemassaolostakaan. Mitäs siihen sanotte?"
Andrea Margareeta ei sanonut sanaakaan, eikä kukaan muukaan virkkanut mitään, joten syntyi pieni vaitiolon hetki. Olin sen kestäessä jotensakin tukalassa mielialassa, sillä tunsin jotenkin puhuneeni tyhmästi, koska kaikki noin vaikenivat. Istuin ja haudoin mielessäni tuota kirjastojuttua, sillä siinä oli epäilemättä vika, mutta en tiennyt miten asian jälleen korjaisin.
Andrea Margareeta kysyi nyt minulta, enkö haluaisi katsella puutarhaa sekä keittiötä ja kellareita, luuvia ja latoja.
"Siinä ei ole paljo näkemistä nyt", huomautti papinrouva. "Teidän pitää tulla tänne jälleen kesällä, Nikolai, katsomaan miten kaunista täällä silloin on."
"Onhan näkemistä nytkin", vastasi Andrea Margareeta. "Lehmuskunnaalta näkee vuonolle, se näköala on aina yhtä kaunis, ja sitäpaitsi on teillä, Nikolai, varmasti sen verran mielikuvitusta, että voitte ajatella miltä kaikki näyttää kesällä."
Sen verran mielikuvitusta oli minulla varmasti ja hiljaisessa mielessäni ajattelin, että ellei ollut muuta katseltavaa, niin olihan Andrea Margareeta. Hänen seurassaan olisin voinut pitää vaikka Siperianmatkaa hupaisena kesäretkenä.
Andrea Margareeta heitti sukkelasti kaapun hartioilleen, sitoi päähänsä hunnun, joka somisti hänet jos mahdollista vieläkin somemmaksi, ja me läksimme ulos, ensin keittiöön, jossa lautasia ja vateja oli ladottu järjestykseen, mikä olisi saattanut jokaisen emännän sydämen ilosta sykkimään.
"Täällä minä pidän komentoa", sanoi Andrea Margareeta katsellen iloisen ylpeänä ympärilleen.
"Luonnollisesti äitinne ja sisarenne kanssa", lisäsin minä.
"Ei heillä ole paljoakaan sanomista täällä. Emmi ja minä olemme kyllä jakaneet talouden keskenämme niin, että meillä on vuoroviikot, mutta Emmi ei suorastaan tule tässä toimeen yksinään, joten aina autan häntä hänen viikollaan."
"Teidän sisarenne kenties ei niin erikoisesti pidä taloustoimista?"
"Ei, hän pitää enemmän lukemisesta."
"Ettekö te sitte pidäkkään lukemisesta?"
"Oi kyllä minäkin, silloin kun ei ole muuta tekemistä, mutta – kas tuossa tulee Ukko leipää saamaan."
Käännyin hämmästyneenä, mutta kun en nähnyt yhtään ihmistä, vaan sen sijaan hevosenpään, joka kurottautui sisään avoimesta ikkunasta, ymmärsin Andrea Margareetan puhuneen nelijalkaisesta Ukosta.
Andrea Margareeta antoi hevoselle leipäpalasen samalla sitä taputellen ja puhutellen.
"Kuinka vanha se oikeastaan on?" kysyin minä.
"Se on juuri minun ikäiseni, me vietämme syntymäpäiviä yhdessä."
"Miten hevonen viettää syntymäpäiväänsä?"
"Minä sidon kukkaseppeleen, jonka asetan sen päähän ja jonka se sittemmin saa syödä suuhunsa – – mutta tulkaa nyt ruokakamariin."
Seurasin häntä kamariin, jossa minua vastaan tulvehti väkevä maustettujen leivoksien ja makeiden hillojen lemu, herättäen mielikuvituksessani hämäriä unelmia sadun laiskurien maasta, jossa talot ovat rakennetut pannukakuista ja kadut lasketut piparikakuilla.
"Pidättekö juutalaisleivoksista?", kysyi minulta Andrea Margareeta.
En tiennyt minkälaisia juutalaisleivokset olivatkaan, mutta koska ilman erotusta pidän hyvänä kaikkea mikä päättyy leivos-sanalla, vastasin silmää räpäyttämättä myöntävästi.
"Kas tässä, ottakaa näitä – olen ne itse leiponut. Eivätkö ole hyviä?"
"Erinomaisia", vastasin suu täynnä leivosta, "mutta ne ovat jonkunverran kuivia."
"Tästä saatte simaa juodaksenne", sanoi Andrea Margareeta, ottaen alas hyllyltä pullon ja kaataen minulle täyden lasillisen, "nythän voitte kuvitella olevanne Valhallassa juomassa simaa ja syömässä juutalaisleivoksia."
"Ja lisäksi ihanoitten Valkyriain palvelemana", ajattelin, mutta en uskaltanut ääneen sanoa, sillä Andrea Margareetassa oli jotakin, joka esti minua sanomasta hänelle kohteliaisuuksia, niin vähän kuin tavallisesti ujostelenkin sellaisissa asioissa.
"Nyt mennään alas maitokamariin – tätä tietä – pitäkää lujasti kiinni kaidepuusta, porras on äkkijyrkkä" – itse hän kuitenkin juoksi portaita alas, niin kepeästi, että oli kokonaan ennättänyt alas, kun minä vielä kompuroin ylimmillä askelmilla. Alhaalla oli toinen maitovati toisensa vieressä – ajatukseni oli uppoamaisillaan tuohon maitomereen, viilipyttyihin ja puutarhamansikkoihin kerman kera. Mutta Andrea Margareeta ei antautunut tuollaisten ylellisten mielikuvitusten valtaan, hänen ajatuksensa olivat suunnatut käytännölliseen, ja hän pyrki minulle selittämään ja näyttämään kaikki niin tarkkaan kuin suinkin. Olihan tässä aivan toisenlainen kirjasto kuin tuo ennen uneksimani, ja minun täytyy tunnustaa että mielestäni tämä oli monta vertaa Yliopiston kirjastoa mieltäkiinnittävämpi ja kirjastonhoitaja monta monituista kertaa herttaisempi kuin kuninkaallisessa kirjastossa olevat – Väentupa, karjakeittiö, kaikki piti minun nähdä. "Teidän täytyy saada selko kaikesta", sanoi Andrea Margareeta. "Tehän aiotte papiksi, ja sentähden teidän tulee myöskin tietää miltä näyttää pappilassa, niin että voitte, järjestää omanne samaan tapaan."
Nytpä tiesin, en ainoastaan minkälainen pappilani, vaan myöskin minkänäköinen papinrouvani tulisi olemaan.
"Katsokaa, tuolla kauempana ovat luuva ja talli, ne voi Niels teille näyttää", sanoi Andrea Margareeta osottaen vastakkaista huoneriviä.
"Jääköön toiseen kertaan", kiiruhdin sanomaan, kosken suinkaan halunnut Nielsiä oppaakseni Andrea Margareetan tilalle. "Mennäänkö nyt puutarhaa katsomaan?"
Mutta sinne pääseminen ei ollut niinkään nopeasti suoritettu. Ei siksi, että olisi ollut erikoisia esteitä voitettavana – ei ollut vuorien eikä virtojen yli mentävä, ja jos sikseen tuli, ennätti sinne viidessä minuutissa. Mutta matkalla oli niin paljon tutkittavaa ja huomattavaa. Ensin tuli meitä vastaan valkoinen kissa Semiramis, jonka johdosta Andrea Margareeta lyhykäisesti esitti minulle sen elämäkerran, ja minun piti myöskin nähdä miten se osasi kehrätä ja "hyökätä", mikä viimemainittu temppu suoritettiin siten että se loikkasi yli kun pisti molemmat kätensä koholle sen eteen. Sitte kuljettiin kaivon sivu, ja siellä minun piti tutkia silmämääräni tarkkuutta arvioimalla, miten syvä kaivo oli. Andrea Margareetan suureksi iloksi en arvannut syvyyttä kuin puoleksi oikeasta määrästä. Tämä kaivo oli pappilalaisten ylpeyden esineenä, sillä pappi oli sen itse porauttanut. Vielä piti minun koettaa jaksaisinko painaa ämpäriä ylös, mutta koe olisi varmasti päättynyt siten, että ämpäri olisi painanut minut alas, ellei Andrea Margareeta olisi tullut avukseni. Lisäksi piti minun ohimennessä katsastaa haikaranpesää, "jotta näkisin että tämä oli oikea pappila, sillä oikeassa pappilassa on aina haikaranpesä", sanoi Andrea Margareeta. Ja sitte sain tietää että haikarakin uhraa, kuten muutkin seurakuntalaiset, heittämällä joka toinen vuosi munan ja joka toinen vuosi poikasen alas pesästä.
Mutta tämä kaikki vei aikaa, sillä Andrea Margareeta vihasi kaikkea pintapuolisuutta, enkä minäkään nähnyt mitään kiirehtimisen syytä niin kauan kun sain katsoa hänen kirkkaisiin ruskeihin silmiinsä ja kuunnella hänen raikkaan iloisen äänensä sointua. Vihdoin kuitenkin saavuimme puutarhaan. Alussa en siellä nähnyt muuta kuin alastomia puita sekä jäätä ja lunta, mutta Andrea Margareeta pian antoi minulle asioista oikean ymmärryksen. Tuolla kasvoi kesällä mitä ihanimpia sammalruusuja – tuossa kukkapenkissä, joka oli aurikkeleiden reunustama, seisoi myrttipuu, täällä oli jasmiinimaja ja tuolla hyötymansikat – – äkkiä tunsin ympärilläni kuin ihanan, lämpimän kesän, kuvittelin käveleväni suurten, tuuheiden saksanpähkinäpuiden varjossa ja ilman täytti hurmaava ruusujen, neilikoiden ja leukoijain lemu.
"Pidätte kai komentoa täällä ulkonakin?" kysyin minä. Olin kerta kaikkiaan saanut sen käsityksen, että Andrea Margareeta oli tämän kaiken haltijattarena, että kaiken piti käydä hänen tahtonsa mukaan, että hänen tähtensä oli olemassa koko pappila, pappi ja hänen rouvansa ja rengit ja piiat. Kaikki olivat täällä vain häntä palvellakseen.
Hämmästyin siis jonkunverran, kun Andrea Margareeta vastasi siihen kieltävästi.
"Ettekö todellakaan?"
"Ei, täällä ulkona vallitsee äiti, voitte uskoa että meillä muilla ei ole täällä mitään sanottavaa. Vahinko vain, sillä minulla on niin monta erinomaista tuumaa, mutta äiti ei tahdo seurata neuvojani."
"Mitä te täällä tahtoisitte tehdä?"
"Mitäkö tehdä? Näettekö tuon suuren vanhan kuusen tuossa? Se pitäisi kaataa, silloin tulisi täältä niin verraton näköala vuonolle."
"Olette oikeassa. Mutta tiedättekös, me kaataisimme vielä tuon saksanpähkinäpuun, niin saisimme vielä väljempää ja enemmän valoa."
"Nuo vanhat karviaismarjapensaat pitäisi myöskin hävittää; siitä tulisi mainio nurmikenttä", arveli Andrea Margareeta.
"Aivan niin, ja sen lisäksi pitäisi vielä ottaa pois tuo pensasaitakin, niin että tästä paikasta tulisi avonainen ja valoisa."
Varmaa on, että jos Andrea Margareetan kanssa olisin päässyt asioita määräämään, olisi moni paikka siellä muuttanut näköä. Hyvä oli joka tapauksessa, ettei papinrouva kuullut meidän erinomaisia suunnitelmiamme, sillä ne olisivat varmasti herättäneet hänessä kauhua. Myönnettäköön myöskin että menimme muutosehdotuksissamme sangen pitkälle, mutta osaksi oli minusta äärettömän hauskaa tuumailla yhdessä Andrea Margareetan kanssa, osaksi rakastan itsekin muutoksia. Paljoa helpompi on repiä kuin rakentaa, ja siinä suhteessa pidän aina edellistä parempana.
"Mutta kaikkein parasta ette ole vielä nähnytkään", sanoi Andrea Margareeta. "Se on lehmuskumpu, – menkäämme nyt sinne!" Niin menimme lehmuskummulle, joka oli puutarhan äärimmäisessä päässä ja joka oli saanut nimensä sen laella kasvavasta suuresta lehmuksesta. Puutarhan ulkopuolella oleva rinne laskeutui äkkijyrkkänä vuonolle, jonka kirkas jäinen pinta levisi kuin leveä kimalteleva vyö lumisten rantapenkereiden reunustamana. "Istukaa nyt minun penkilleni, niin näette edessänne kauniin näköalan." – – Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt penkkiä missään. Andrea Margareeta hymyili. "Teidän tuleekin kiivetä puuhun", sanoi hän vihdoin, "siellä ylhäällä on minun penkkini. Kas niin, tarttukaa tähän nuoraan ja asettakaa jalat noihin puuhun hakattuihin koloihin, niin pääsette ylös – tulen heti jälessä, siellä on juuri kahdelle tilaa." Minä kiipesin jotenkin kömpelösti sinne ylös ja olin tuskin istunut, kun jo Andrea Margareeta, sukkelana kuin orava, oli kavunnut rinnalleni. "Ajatelkaahan että nyt on kesä, ja että hiljainen tuuli keinuttaa puuta edestakaisin. Voitteko kuvitella mitään ihanampaa kuin istua täällä ylhäällä, joka puolelta vihreän ympäröimänä aivan kuin kehdossa, ja kuunnella lintujen liverrystä – niin, sitä voitte itse tulla tänne kokemaan, sillä tottahan tulette tästälähtien aina tänne veljienne kanssa?" – Totisesti, siitä voi Andrea Margareeta olla vallan varma. "Täällä voin istua tuntikausia lukemassa", sanoi hän.
"Lukemassa?" kysyin säikähtäen, sillä yhä vielä kummitteli mielessäni kirjasto tummana aaveena taustalla.
"Niin, oikeastaan tarkoitinkin että istun kirja kädessäni, sillä kun olen vähänkin lukenut, vaivun ajatuksiini ja katselen vihreiden lehtien lomitse kirkasta sinitaivasta sekä auringonsäteitä, jotka laskeutuvat hameelleni kuin suuret, keltaiset kukat. – – Mutta minua paleltaa", sanoi hän äkkiä, hypäten alas, "tulkaa, juoskaamme kilpaa pappilaan!"
Tämä oli mielestäni sangen järkevä ehdotus; tuntui siltä kuin talvi, vihoissaan siitä että kesästä puhumalla olimme sen kokonaan sivuuttaneet, olisi tahtonut meitä sangen tuntuvasti muistuttaa olemassaolostaan. En halunnut kuitenkaan juosta kilpaa; minkätähden olisin juossut pois Andrea Margareetan luota sehän olisi ollut vahinko! Mutta juosta hänen rinnallaan se oli toista. Huomasin kuitenkin pian, että vaikka Andrea Margareetan piti ottaa kaksi askelta jokaista minun askeltani kohti, niin hän osasi liikuttaa jalkojaan kaksin verroin nopeammin, joten sain ponnistaa äärimmäiseen asti pysyäkseni hänen tasallaan. Olimme jo ennättäneet saksanpähkinäpuulle saakka – se, joka ensin pääsi kääntymään, oli varmasti voittanut, sillä sitten voi lopun matkaa pysyä eellimmäisenä. Siispä harppasinkin kahta pitemmin askelin, vielä puuttui harppaus ja silloin – kompastuin erääseen käytävälle ulottuvaan juureen lentäen suoraan Corpus Juriksen syliin, joka tuli astuen vastakkaiselta puolelta ja suuresti hämmästyi tätä veljellistä syleilyä.
"Minä ennätin edelle, minä ennätin edelle", huusi Andrea Margareeta, tanssien ympärilläni kuin intiaani kaatuneen vihollisen ympärillä. "Eikö totta, Fredrik, ennätinhän edellä?"
"Tietysti ennätitte", vastasi hän. "Siispä tulenkin tuomaan voittopalkinnon. Saan tässä ojentaa teille muutamia hyasinttisipuleita, jotka ovat laadultaan harvinaisia ja kauniskukkaisia."
"Niinkö, todellakin! Sepä oikein kauniisti tehty, minä niin pidän hyasinteista. Kiitos, Fredrik, kiitos! Mennään heti ylös näyttämään äidille, hän ilostuu yhtä paljon kuin minäkin."
"Emme ole vielä pappilassa asti", sanoin minä.
"Vai ette vielä tahdo tunnustaa itseänne voitetuksi? No koetellaanpa vielä kerran!"
Tällä kertaa en tahtonut osottaa liiallista sääliä. Heti ensi hetkestä karkasin eteenpäin kaikin voimin, niin että karviaismarjapensaiden oksat tarrautuivat jalkoihini ja kirsikkapuut pieksivät päätäni. Oli kuin koko puutarha olisi liittoutunut minua vastaan auttaakseen Andrea Margareetaa. Mutta minä en välittänyt mistään – juoksin kuin henkeni edestä kivien ja kantojen yli. Olin jo ennättänyt pihalle, aina vain Andrea Margareeta rinnallani – hän kiisi eteenpäin kuin näkymättömien henkien kannattamana. Samana hetkenä ennätimme molemmat eteiseen johtavien portaiden juurelle. Mutta täällä voin harpata yhtaikaa kolme askelmaa, jota vastoin hän saattoi ottaa vain yhden kerrallaan – voimakkaalla ryntäyksellä riuhtasin oven auki – samassa törmäten pappia vastaan, joka rauhallisena tuli vastaamme polttaen merenvahapiippuaan. Niin voimakas oli yhteentörmäys, että pappi kellistyi toista seinää vasten pudottaen samalla piippunsa, ja minä vastakkaiselle seinälle.
"Auttakaa! auttakaa! väkivaltaa! väkivaltaa!" huusi pappi niin että papinrouva, Emmi ja Ukko pelästyneinä syöksyivät arkihuoneesta samana hetkenä kuin Andrea Margareeta ja Corpus Juris tulivat porstuanovesta sisään.
"Mitä on tapahtunut? Mitä täällä on?"
"Mitäkö tapahtunut? Nikolai on lyönyt minut kuoliaaksi!"
"Oletko loukannut itseäsi? Loukkasitko pahasti?"
"Loukkasinko? Loukkasin niin pahasti, että nyt menen kirjottamaan ruumissaarnan itselleni, sitten voi Kristoffer sen pitää joulusaarnan sijasta, joka jäi häneltä pitämättä. Ja katsokaahan piippuani – ihanaa piippuani – Nikolai, Nikolai – voin teille antaa anteeksi sen että tahdoitte lyödä minut kuoliaaksi, sillä olen vain syntinen ihminen, mutta sitä en anna teille anteeksi että olette lyönyt kuoliaaksi piippuni, joka ei koskaan ole tuottanut kenellekään surua, vaan aina minua ilahuttanut ja virkistänyt."
"Eihän se ole mennyt kuin kahtia, isä", sanoi Andrea Margareeta, joka oli koonnut piipunkappaleet. "Voimme liittää ne yhteen sitomalla lankaa niiden ympäri, niin on kaikki jälleen, miltei entisellään."
"Sido sinä kappaleet yhteen ja ala sitte auttaa Nikolaita lyömään pirstaleiksi kaikki pappilan ikkunaruudut; etteköhän suoriudu siitä päivällisiin mennessä", sanoi pappi mennessään.
"Suuttuiko hän?" kysyin kuiskaten Andrea Margareetalta.
"Suuttuiko? Ei suinkaan, siinä tapauksessa hän olisi teitä toisin puhutellut. Ei hän suuttunut ensinkään; voitte olla aivan rauhallinen."
"Katsos äiti, kuinka ihania kukkasipuleja Fredrik on minulle lahjottanut", sanoi Andrea Margareeta, kun jälleen istuimme arkihuoneessa.
"Ja tämän on Kristoffer tuonut minulle", sanoi Emmi ojentaen kirjan Andrea Margareetalle.
"Mitä? Claudiuksen Wandsbeckerboten! Nyt olette, Kristoffer, tehnyt hyvän työn, sillä Emmi on alituiseen puhunut tästä kirjasta, en tiedä kuinka pitkän ajan. Katsotaanpa nyt, onko se todella niin erinomainen – kas tässä sielun kuolemattomuudesta – – Spinoza – – Jacobi – se on varmaan minulle liian oppinutta – en ymmärrä siitä mitään. Mitä arvelette, Fredrik?"
"Sama on minun laitani: olen minäkin pitkät ajat kuullut Kristofferin kiittävän tätä kirjaa erinomaiseksi – mutta luultavasti en kuulu minäkään valittujen joukkoon, sillä se kävi yli minunkin ymmärrykseni, enkä voinut antaa sille kylliksi arvoa."
"Kun se käy yli teidänkin ymmärryksenne, niin ei ole ihmettä että se käy suuresti yli minun. Kyllä silloin pidän kukkasipuleja parempina, niitä ainakin ymmärrän. – Mutta äiti, nyt sinun pitää kuulla että Nikolai on samaa mieltä kuin minä siitä, että puutarhassa on paljo muutettavaa."
"Ettekö tekään voi antaa meidän puutarha-raukkamme olla rauhassa?" kysyi papinrouva ystävällisesti hymyillen.
"Ja hän menee vielä pitemmälle kuin minä", jatkoi Andrea Margareeta. "Hän ei tahtoisi poistaa ainoastaan kuusta ja vanhoja karviaismarjapensaita, vaan myöskin pähkinäpuun ja pähkinäpensasaidan."
"Vai tahtoisitte kaataa tuon vanhan komean pähkinäpuunkin? Ettehän todella voi sitä tarkottaa", sanoi Emmi.
Enhän sitä todellakaan tarkottanut – sen huomasin heti jo Emmin käyttämästä äänensävystä.
"Ja sen lisäksi vielä pähkinäpensaatkin!" jatkoi Emmi. "Sittehän häviäisi koko pähkinäkuja! Jospa tietäisitte, miten hauskaa on kuumana kesäpäivänä siellä kulkea keskenään jutellen."
Samassa silmänräpäyksessä johtui mieleeni miten ihanaa mahtoi olla hiljaisena juhannusaattona, auringon heittäessä viimeisiä punertavia säteitänsä lehtien lomitse, kulkea siellä Emmin rinnalla ja kuunnella hänen sanojaan, lempeitä ja virvottavia kuin iltakaste helteisen kesäpäivän jälkeen. Kaduin katkerasti ennenaikaisia uudistussuunnitelmiani ja selitin etten ollut tarpeeksi sanojani punninnut, enhän ollut edes nähnyt puutarhaa kesän aikana, ehkäpä silloin olisin ollut toista mieltä.
"Vai niin!" huudahti Andrea Margareeta. "Olettepa uskollinen liittolainen – ulkopuolella olette kyllä samaa mieltä kanssani, mutta täällä, missä teidän pitäisi minua auttaa äitiä ja Emmiä vastaan, menette vihollisen puolelle. Jos vain äiti ja Emmi saisivat vallita, niin täällä ei milloinkaan muutettaisi rahtuakaan. Kaiken pitäisi olla samalla lailla päivästä toiseen, kunnes kaikki viimein kaatuisi paljaaseen ikävyyteen."
"Pidättekö niin paljo vanhasta?" kysyin Emmiltä. "Pidän", vastasi hän, "minä pidän vanhasta, sillä: se on muistorikasta ja muistoissa asuu lepo ja rauha. Puutarhassa ei ole ainoatakaan puuta, johon ei liittyisi jonkun onnellisen hetken muisto. Näitten puitten varjossa olen kasvanut, ne ovat nähneet lapsuudeniloni ja lapsuudensuruni ja ne ovat minulle kuin vanhoja ystäviä. Kun kuulen tuulen hiljaisen huminan oksien lomitse, on aivan kuin toisivat minulle tervehdyksen menneiltä ajoilta – kuinka olisi minulla sydäntä hakkauttaa ne maahan?"
"Mutta minä rakastan kaikkea uutta", sanoi innokkaasti Andrea Margareeta. "Siinä on eloa ja virkeyttä, ja luulen varmasti taivaan Herramme olevan samaa mieltä. Mitenkä hän muuten olisi antanut meille neljä vuodenaikaa yhden sijasta."
"Jos taivaan Herramme olisi samaa mieltä kuin sinä", vastasi Emmi, "silloin hän varmasti toisena vuotena tekisi ruohon vihreäksi ja toisena punaiseksi, sen sijaan –"
"Rauskis!" kuului samassa. Ukko oli katkaissut Emmin sakset niillä leikitellessään. Kuten kuningas Midaksen ominaisuuksiin kuului, että kaikki mihin hän koski, muuttui kullaksi, samoin kaikki, mihin Ukko koskee, menee pirstaleiksi. Hän tuli siitä kovin onnettomaksi ja pyysi Emmiltä tuhat kertaa anteeksi.
"Oi, se ei tee mitään", vastasi Emmi. "Sakset olivat vanhat ja tylsät."
"Otan ne mukaani kaupunkiin korjattaviksi."
"Ei maksa vaivaa. Minulla on toisetkin sakset."
Siitä Ukko rauhottui ja ryhtyi jälleen palasiin käsiksi, luulenpa melkein, yrittääkseen katkoa niitä vielä vähän.
Corpus Juris meni pianon ääreen tavottaen muutamia sointuja. "Lauletaanko?" kysyi hän.
"Lauletaan, lauletaan!" myöntyi heti Andrea Margareeta.
"Te siis laulatte?" kysyin minä.
"Tietysti me laulamme", vastasi Andrea Margareeta yhtä kummastellen, kuin jos olisin kysynyt osasiko hän puhua.
"Mitä te laulatte?"
"Monenlaisia lauluja. Me laulamme vanhoja sankarilaulujakin."
"Vanhoja sankarilauluja, osaatteko niitä todellakin?"
"Kyllä me osaamme. Pitkinä kesäpäivinä, kun Emmin kanssa istumme käsitöinemme jasmiinimajassa, opimme ne ulkoa ja laulamme niitä. Tahdotteko kuulla laulua niistä kahdeksastakymmenestäseitsemästä, jotka läksivät Haldista – me osaamme kaikki sen kahdeksankymmentäseitsemän säkeistöä – vai ehkä: 'Sven Bonved istuu tyrmässä' vaiko Sven Faldingin laulun?"
"Voimmehan laulaa ne kaikki, toisen toisensa jälkeen", sanoi Corpus Juris, joka oli istuutunut pianon ääreen säestääkseen. "Alotamme Sven Bonvedilla".
Lauloimme Sven Bonvedista, sitte Ramund nuoresta ja senjälkeen Kirsti-neidosta. Andrea Margareeta oli väsymätön, ja meidän täytyi laulaa ne kaikki päästä päähän, sillä hän sanoi, ettei laulujen sisältöä voinut muuten ymmärtää.
"Kas, nyt pidätte kuitenkin vanhastakin", sanoin hänelle.
"Mutta nämä laulut eivät olekkaan vanhoja", sanoi hän. "Ne eivät milloinkaan vanhene, vaan pysyvät aina nuorina. Vai luuletteko minun pitävän niistä enemmän sentähden, että ne ovat kolmen-neljänsadan vuoden vanhoja? Oi ei, minusta on yhdentekevää ovatko ne syntyneet eilen vai neljätoista vuosisataa sitten – kunhan vain ovat kauniita, niin pidän niistä."
"Olette oikeassa", sanoi Corpus Juris. "Nämä laulut eivät vanhene. Niihin aikoikin kyettiin runoilemaan, nyt on toisin."
"Onkohan asia kuitenkaan aivan niin", arveli Ukko. "Päinvastoin luulisin että siitä, mikä näissä lauluissa on heikkoina ituina, on meidän päivinämme kehittynyt runsas, monipuolinen laulurunous, joka täyteläisin kirkkain äänin, milloin surumielisenä ja tuskallisena, milloin elämänhaluisena ja riemuitsevana, kykenee lausumaan ilmi, mitä sen ajan laulajat vain heikosti sopertelivat."
Nyt oli väittely täydessä vauhdissa. Ukko ja Corpus Juris kulkivat etunenässä Emmin ja Andrea Margareetan heitä säestäessä. Kaksi viimemainittua olivat oikeastaan, kumma kyllä, vaihtaneet mielipidettä, sillä nythän Emmi, Ukon mieltä ollen, puolusti uutta, jota vastoin Andrea Margareeta Corpus Juriksen kanssa antoi etusijan vanhalle. Väiteltiin jotenkin tulisesti, varsinkin Corpus Juris, joka innostui puolustamaan, ei niin paljo vanhoja sankarilauluja, vaan pikemminkin Andrea Margareetan mielipidettä. Luonnollisesti piti papinrouvan ja minunkin saada suunvuoroa, ja lopulta olimme väitellessämme joutuneet kohtaan, jolloin jokainen on tyytyväinen, kunhan kuulee oman äänensä kuuntelematta mitä muilla on sanottavana, ja koska minun ääneni oli vahvin, olin varmaan seurassa se, joka tunsi itsensä tyytyväisimmäksi. Tämän sanasodan kuumimmillaan ollessa pappi astui huoneeseen.
"Saammeko kohta päivällistä?" kysyi hän.
"Hetipaikalla", vastasi Andrea Margareeta mennen keittiöön.
"Mistä kiistelitte?" kysyi pappi istuutuen suureen nojatuoliin.
Corpus Juris selitti hänelle väittelyn syyn, ja pappi kuunteli tarkkaan. "Olen samaa mieltä kuin Kristoffer", sanoi hän vihdoin. "Luulen miltei että pidetään liian suurta melua sankarilauluista. Jos vertailette niitä keskenänne, niin voitte löytää kymmenen tai kaksitoista, joissa on aivan sama ajatus ja sisällys. En siltä tahdo kieltää niiden syvää runollisuutta, mutta se on usein siinä olemassa jalostamattomana raaka-aineksena, joka vielä ikäänkuin odottaa taiteellista viimeistelyä. Näytätte niin hajamieliseltä, Nikolai, mitä te tästä arvelette?"
"Aivan niin", vastasin mitään ajattelematta. Väittely oli mielestäni kadottanut mielenkiintonsa Andrea Margareetan lähdettyä.
"Sepä järkevä vastaus", sanoi pappi. "Istutte varmaankin ajattelemassa sitä runoutta, joka on kätketty päivällisateriaan. Onneksi tulee tuossa Andrea Margareeta kutsumaan meitä päivällisille. Saanko kunnian?" Hän tarjosi minulle juhlallisesti käsivartensa ja osotti minulle kunniapaikan vierellänsä.
"Siinä pitää Kristofferin istua, koska hän on vanhin", sanoi papinrouva.
"Ei, Nikolain tulee istua tässä", vastasi pappi. "Hän oli lyödä minut kuoliaaksi aamupäivällä, siksi pyydän hänet nyt istumaan oikealle puolelleni palkitakseni pahan hyvällä."
Siihen se jäi, etenkin kun Ukkoa ei kunnianhimokaan kiihottanut istumaan ylimmälle istuimelle, vaan hän selitti olevansa täysin tyytyväinen paikkaansa papinrouvan ja Emmin välissä.
Andrea Margareeta istui Corpus Juriksen ja minun välillä. Minun piti juuri kertoa hänelle jotain erikoisen hauskaa, kun hän vakavana painoi sormensa suulleen. Pappi alkoi samassa lukea pöytärukousta.
"Kuulkaahan Nikolai", sanoi pappi rukouksen jälkeen, "yhden painovirheen tahdon heti teissä korjata. Siinä suuressa Babelissa ei ole tapana lukea pöytärukousta, mutta semmoinen on tapa meillä."
"Eihän Nikolai voinut sitä tietää", sanoi papinrouva.
"Senpätähden sanonkin sen hänelle", vastasi pappi.
Olin jo ennenkin huomannut, että päivällispöydässä ihmiset ovat hyvin taipuvaisia keskenään väittelemään, ja tämä huomio toteutui jälleen tässäkin tilaisuudessa. Ensin suoritettiin muutamia etuvartiokahakoita papin ja Andrea Margareetan välillä päivällisruuasta, jota pappi arvosteli sangen ankarasti. Andrea Margareeta oli varsin arka arvostelulle, sillä se koski suuressa määrässä hänen emännän-arvoaan.
"Se minun täytyy sanoa", sanoi pappi, "että vieraitamme kestitään sangen vaatimattomasti, mutta kenties Andrea Margareeta aikoo heitä sittemmin yllättää sitä suurenmoisemmin."
"Ruoka on yksinkertaista, mutta hyvää", vastasi Andrea Margareeta. "Persicos odi semper separatus."
"Apparatus", korjasi Ukko.
"Vai niin? Isä sanoo aina separatus."
"Puhutteko usein latinaa?" kysyin minä.
"Puhumme", vastasi Andrea Margareeta. "Meiltä ei milloinkaan säry lautasta ilman että sanoisin: sic transit gloria mundi, ja kun pyydän isältäni jotakin, lopetan pyyntöni aina sanomalla: sic volo, sic jubeo, stat pro natione voluntas."
"Ratione, ei natione", korjasi jälleen Ukko. "Natione sana ei sovi koko lauseeseen."
"Mutta isä sanoo aina natione."
"Hyvin kernaasti saat minun puolestani rupatella kyökkilatinaasi", sanoi pappi, "kunhan vain et syytä minua sen opettamisesta, sillä se ei totisestikaan todista tyttären rakkautta, kun sillä lailla riistät minulta hyvän nimeni ja maineeni."
– – –
Mutta varsinaiseen päätaisteluun antoi aihetta ilmotus että Nilkku-Anna oli tullut keittiöön pyytämään ropoa. Ukko meni sinne antamaan hänelle jotain, mutta sai osakseen Corpus Juriksen ankaran moitteen, tämä kun väitti Nilkun-Annan juovan kaiken minkä sai.
"Tuollaisia kulkureita olisi ankarammin kohdeltava", sanoi hän lopuksi. "Nyt saavat rauhassa kerjätä, ja siksi niitä vilisee kaikkialla."
"Totta kai olisi ankarammin kohdeltava", sanoi Ukko jonkunverran katkerasti. "Pantakoon köyhät ja onnettomat vankiloihin, niin päästään niitä näkemästä."
"Ei vankiloihin, vaan köyhäintaloihin", vastasi Corpus Juris. "Siellä saavat runsasta avustusta."
"Oletko kokenut miltä tuntuu saada vaivaisavustusta?" kysyi Ukko, "koska voit puhua sen runsaudesta."
"Eihän köyhäintalo luonnollisestikaan voi olla minkään palatsi", kuului vastaus. "Mutta yleisestä liikahyväntahtoisuudestamme ja velttoudestamme johtuu, että me sen sijaan että rohkeasti leikkaisimme kerralla pois syövän, annamme sen rauhassa kehittyä yhteiskunnan turmioksi."
Tämä oli merkinanto uuteen väittelyyn, ja kaikki varustautuivat mitä innokkaimmin. Mutta Corpus Juris oli lausunut ajatuksensa niin yksipuolisesti, että se herätti yleistä tyytymättömyyttä. Itse Andrea Margareeta, joka ensin oli ollut hänen puolellaan, ei enää voinut hyväksyä hänen kantaansa, vaan liittyi vastapuolueeseen, ja niin jäi Corpus Juris aivan yksin papinrouvaa, Emmiä, Andrea Margareetaa, Ukkoa ja minua vastaan, jotka kaikki yhtä innokkaasti pyrimme saamaan sananvuoroa, niin että Corpus Juris tuskin ennätti vastata yhteen kysymykseen, kun hänen ratkaistavakseen jo asetettiin kolme tai neljä uutta. Ei hän siis olisi voinut pitää puoliaan ylivoimaa vastaan, vaikka olisikin ollut vielä kolme kertaa suurempi väittelijä kuin olikaan, varsinkin koska lopulta oli aivan mahdotonta kuulla mitä sanottiin. Ainoa, joka pysyi levollisena, oli pappi. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan laski käsivartensa ristiin pöydälle ja katsoi toisesta innokkaasta puhujasta toiseen suuresti kummastelevin silmin ikäänkuin tahtoen sanoa: "Enpä ole eläessäni mokomaa kuullut!" Vihdoinkin, kun Andrea Margareetan kanssa olimme todistaneet kaikki olevamme heikkoja ihmisiä (jota Corpus Juris ei ollut milloinkaan kieltänytkään), ja papinrouva oli hänelle terottanut että on monta syyttömästikin köyhää, jonka ohessa Ukko ja Emmi todistelivat että yhteiskunnan tulee harjottaa oikeutta, mutta yksityisten ihmisten armeliaisuutta, Corpus Juriskin tuli järkiinsä. Hän kääntyi Andrea Margareetan puoleen sanoen: "Pyydän anteeksi jos olen ollut mielipiteiltäni liian jyrkkä. Osottaakseni teossa että olen itse asiasta samaa mieltä kanssanne, tuomitsen itseni maksamaan Nilkku-Annalle kaksi markkaa." Sitte hän meni ulos ja antoi Nilkku-Annalle nuo kaksi markkaa, jonka johdosta häntä palatessaan tervehdimme äänekkäin riemuhuudoin. Samalla loppui myöskin tuo vaarallinen päivällisaika, joten ei tarvinnut useampia väittelyjä peljätä sinä päivänä.
Hämäränaika oli käsissä, hiljaisen rauhallinen hämäränaika. Jälleen istuimme tuttavallisesti keskustellen piirissä suuren kaakeliuunin ympärillä, joka pimeässä nurkassaan näytti suurelta, valkoiselta aaveelta. Iloisina puhelimme, milloin kevyesti ja hilpeästi kun puhetta johti Andrea Margareeta, milloin rauhallisesti ja syvämietteisesti Ukon ja Emmin ajatuksiaan lausuessa.
"Mutta te ette ole vielä nähnyt Emmin huonetta", sanoi Andrea Margareeta minulle.
"Enkä teidänkään", vastasin hänelle.
"Oi, minun huoneessani ei ole paljokaan nähtävää, minulla on tuskin milloinkaan aikaa olla siellä, täällä alhaalla on niin kovin paljon askaretta."
"Jos teitä haluttaa nähdä minun huoneeni", sanoi Emmi, "niin tulkaa sinne kanssani nyt ennenkuin tulee aivan pimeä."
Minä seurasin Emmiä vinnille, jossa oli hänen huoneensa. "Täällä on jotenkin pimeätä, varokaa ettette loukkaa itseänne", sanoi hän minulle. "Ojentakaa minulle kätenne, niin ohjaan teitä." Samalla hän pisti pienen kätösensä minun käteeni vetäen minut varovasti mukanaan. "Luotettava ohjaaja kaikissa pimeyden vaaroissa", ajattelin itsekseni. "Kumartukaa ettette loukkaa päätänne", sanoi hän minulle aukaisten huoneensa oven. "Kaikki on täällä pientä, mutta hyvä on kun oppii tyytymään vähään."
Kyllä olikin huone pieni, ja kuitenkin se tuntui minusta upealta. En tiedä mihin tämä tunne oikein perustui, sillä siellä ei ollut kallisarvoisia huonekaluja, kirjailtuja mattoja eikä suuria, kultakehyksisiä peilejä. Kaikki oli yksinkertaista ja vaatimatonta, mutta niin hyvin yhteen sovitettua, kaiken yllä oli sellainen lepo ja rauha, että miltei näytti kuin olisivat pöytä ja tuolit olleet eläviä, kuin olisi ikävystymättä voinut viettää tuntikausia heidän seurassaan. Seinällä riippui kuva, joka esitti enkeliparvea suojaamassa nuorta nukkuvaa neitoa. Minusta tuntui kuin itse tämä pieni huone olisi ollut taulun kaltainen: täälläkin vartioivat hyvät enkelit vuodattaen jokaisen tulijan sieluun lepoa ja rauhaa. Istuuduin pieneen sohvaan ja katselin verkalleen ympärilleni; tahdoin lähtemättömästi kiinnittää täällä näkemäni kuvan mieleeni. Seinällä istuimeni yläpuolella riippui vanha viulu, jonka ympäri oli kiedottu iäisyyskukista tehty seppel. Katselin viulua ja kukkaseppelettä tietämättä oikein itsekään mitä sillä hetkellä ajattelin.
"Katselette viulua", sanoi minulle Emmi. "Tahdotte ehkä tietää mistä syystä se on täällä huoneessani. Se on ollut isoisäni viulu, ja sentähden säilytän sitä."
"Vai niin – soittiko hän viulua?" kysyin minä. Se oli oikeastaan tyhmä kysymys, mutta minusta tuntui että minun piti sanoa jotain, tietämättä oikein mitä.
"Soitti. Muistan hänet vielä aivan selvästi. Olin vain kymmenen vuoden vanha hänen kuollessaan. Muistan kuinka hän saattoi istua puhellen viulunsa kanssa, ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsi, kuinka hän saattoi sitä soitella niin, että kyyneleet tulivat silmiini. Senpätähden säilytän aina tätä viulua. Tiedättehän että rakastan kaikkea vanhaa", sanoi hän vienosti hymyillen.
"Sen tiedän", vastasin minä. "Mutta en ymmärrä, miten ennätätte niin paljo ajatella vanhaa. Minun täytyy aina ajatella uutta, sitä joka tulee. Edessäni on niin paljo. Se mikä takana on, sehän on mennyttä eikä tule koskaan takaisin."
"Niin on useimpien laita", sanoi Emmi, "mutta sentähden he tuntevat niin paljo levottomuutta, niin vähän tyydytystä. Muisto tuottaa lepoa ja rauhaa, sitä ei voi kukaan meiltä riistää. Kun katsomme eteenpäin tulevaisuutta kohti, saamme usein tuskailla ja; hätäillä, katsoessamme taaksepäin kiitämme tyyninä ja rauhallisina Jumalaa kaikesta, mitä hän on meille antanut. Vasta kun samalla elämme sekä muistoissa että tulevaisen toivossa, ymmärrämme elämää oikealla tavalla."
Emmi sanoi tämän tavalliseen, lempeään tapaansa. Tuntui pikemmin kuin olisi hän selvittänyt ajatuksiaan itselleen, kuin puhunut niitä minulle. Kuulin mielelläni hänen puhuvan, sillä ei ainoastaan hänen sanoissaan, vaan myöskin äänessä ja liikkeissä oli sellainen sopusoinnun ja sisäisen mielenrauhan leima, joka välittömästi siirtyi minunkin mieleeni. Hänen kanssaan seurustellessani tunsin aivankuin kohoavani ylevämpään, puhtaampaan maailmaan, kauaksi arkielämän rauhattomuudesta ja levottomuudesta, maailmaan, jossa liikuttiin hiljaa ja ääneti, kuten punertavat iltapilvet laskevan auringon edessä. Ja Emmin olennossa oli jotain niin sanomattoman tuttua, kuin olisin pitkät, pitkät ajat elänyt yhdessä hänen kanssaan. Oli joku toinen, jota hän niin elävästi muistutti, mutta kuka oli tuo toinen? Kuka se oli, joka samoin kuin Emmi näytti miltei voivan levätä omassa itsessään, saattoi antaa meluavan, hälisevän maailman rientää ohitsensa kuohuvan kosken tavoin antautumatta itse sen valtaan? Mietin miettimistäni, vaan en osunut oikeille jäljille. Joka kerta kun en katsonut Emmiin, olin sitä aivan kuin tavottamaisillani, mutta kun taasen loin katseeni hänen hienoihin, ilmehikkäisiin kasvoihinsa, hänen kirkkaisiin, sielukkaisiin silmiinsä, silloin katosi se jälleen mielestäni.
Vähitellen ilta pimeni. Ainoastaan heikko valaistus osotti ikkunan kohtaa, muuten olivat esineet pimeään häipyneet. En nähnyt enää edes Emmiä, joka istui vieressäni, kuulin vain hänen äänensä. Hän kertoi, ja minä kuuntelin. Noina hetkinä unohtui mielestäni pappi ja papinrouva, Corpus Juris ja Andrea Margareeta ja Ukko. Kaiken unohdin; ainoastaan Emmi oli tietoisuudessani.
"Missä piileksii miehentappaja Nikolai?" kuului äkkiä voimakas ääni alhaalta käytävästä. Minä hypähdin säikähtyneenä paikaltani – nuo sanat muodostivat liian räikeän epäsoinnun niille ajatuksille, jotka sillä hetkellä minussa liikkuivat.
"Isä kutsuu teitä", sanoi Emmi nousten hänkin paikaltaan. "Mennään alas, johan täällä onkin aivan pimeä."
Taasen hän tarttui käteeni taluttaakseen minua pimeän läpi. Oli kuin hyvä enkeli olisi minua ohjannut.
Alhaalla käytävässä tapasimme papin työlamppu kädessään, sekä Ukon. "Sielläkö olette", huusi pappi minulle. "Mitä pimeyden töitä nyt haudotte mielessänne? Tulkaa kanssani työhuoneeseeni, niin jutellaan siellä, sillä nyt on minulla lupa levähtää päivätyön jälkeen."
Seurasin häntä, joskohta jonkun verran vastahakoisesti; olisin paljoa mieluummin jäänyt Emmin kanssa puhelemaan, mutta eihän käynyt papillekaan kieltäminen. Tultuamme työhuoneeseen sanoi pappi, laskien lampun kädestään; "Te kai poltatte piippua, tekin Nikolai?" Se nyt oli pienimpiä taitojani. "Enhän toki tarvitse otaksua että pidätte enemmän sikaareista?" En todellakaan voinut kieltää että annoin sikaareille etusijan. "Hyi häpeä", sanoi pappi, "tekin kuulutte siis noihin hienoihin nuoriin herroihin, jotka pitävät itseään liian hyvinä polttaakseen rehellistä piippua. Nyt käsitän minkätähden aamupäivällä tahdoitte surmata merenvahapiippuparkani, se oli sulaa vihaa ja kateutta. Mutta koska mieluummin poltatte sikaaria, on toki suuri onni että minulla – –" tässä hän pysähtyi ottaen muutaman piipun alas hyllyltä tutkiakseen sitä. Luulin hänen jatkavan: "että minulla on sikaareja" – mutta pappi jatkoi: "että minulla ei ole sikaareja, sillä en missään tapauksessa tahtoisi teitä vahvistaa ylellisyydessänne. Olkaa hyvä, siellä ovat piiput – ottakaa mitä haluatte ja olkaa kuin kotonanne."
"Kysyitte minulta aamupäivällä kirjastoani", sanoi pappi istuutuen keinutuoliin ja vetäen pari pitkää savua piipustaan. "Totta puhuakseni, en ole milloinkaan ollut ylenpalttisen lukemisen ystävä. Lue vähän, mutta hyvää! Mieluummin yksi ainoa hyvä kirja kymmenesti kuin kymmenen keskinkertaista kirjaa yhteen kertaan. Se on minun mielipiteeni."
"Arveletteko siis kuin entinen arabialainen päällikkö olevan parasta polttaa kaikki kirjastot?" sanoi Ukko.
"Suuren osan saisi kernaasti polttaa, eikä siitä koituisi sittenkään erityistä vahinkoa. Sitäpaitsi en ole tuominnut lukemista sinänsä, vaan ainoastaan liikaa lukemista. Pitää oppia elämältä. Siitä oppii enemmän ja paremmin kuin kirjoista."
"Mutta se on raskas ja vaivaloinen tie", väitteli Ukko. "Moni ei sillä tiellä pääse niin kauaksi, että edes tietäisi minkätähden elää."
"Voi olla niinkin, mutta toiselta puolen on niitäkin, jotka lukevat niin paljon, että pelkässä lukeneisuudessaan eivät ymmärrä elää. Muistan ylioppilasvuosiltani muutaman tuttavani, joka oli aivan hullaantunut lukemiseen. Kun joskus sattumalta oli kulunut kuukausi viime tapaamisestamme, kysyin häneltä aina, ei kirjojen kappalelukua, vaan niiden kirjojen kyynärämäärää, jotka hän oli lukenut sillaikaa. Hän aikoi maalaispapiksi kuten minäkin, mutta ei ollut milloinkaan astunut jalallaan pääkaupungin muurien ulkopuolelle. Vihdoinkin sain hänet kerran kanssani vieraskäynnille erään maalla asuvan sukulaiseni luo, joka oli pappina. Ja siellä häntä eniten ihmetytti se, ettei karjarenki ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Cicerosta. Sellainenkin sitte aikoo maaseudulle sielunpaimeneksi, mitä tuloksia voitte siitäkään odottaa?"
"Eihän ole tarvis mennä sellaisiin liiallisuuksiin", sanoi Ukko. "On olemassa keskitie: oppia sekä kirjoista että elämältä."
Samalla koputettiin ovelle ja sisään astui köyhä itsellismies. Ukko ja minä aioimme poistua, mutta pappi sanoi: "Jääkää vaan istumaan, hän on pitäjäläisiäni; hän ei tule teitä häiritsemään. – Istuhan Pekka, ole hyvä! Mitä kuuluu kotiin?"
"Kiitos kysymästä", sanoi Pekka jääden ovensuuhun seisomaan. "Tulen oikeastaan tuomaan papille rahoja."
"Sepä reilusti tehty, Pekka. Tekisittepä sen vaikka vähän useammin."
"Mutta ettehän suutu kun tuon ne näin myöhään?"
"Enhän toki. Tiedättehän etten milloinkaan suutu kun tuotte rahoja. – Miten vaimo ja lapset jaksavat?"
"Kiitos kysymästä, voisi olla pahemminkin, mutta voisipa olla paremminkin."
"Mitä puhetta tämä on? Eikö teidän tulisi kiittää taivaan herraa siitä, että teillä on asiat niinkin hyvin? Muistatteko viime vuonna, kun olitte taittanut kätenne, – olipa silloin hätää ja kurjuutta. Mutta tänä vuonna kun olette terve ja voimakas ja ansaitsette jokapäiväisen leipänne, – eikö kannata Jumalaa kiittää koko sydämestänne?"
"Niinpä niin", vastasi Pekka vähän hämillään. "Mutta emmehän aina tee niinkuin pitäisi."
"Oikein, Pekka. Jos emme ole tyytyväisiä ja iloisia, niin on se oma syymme – Jumala tekee meille vain hyvää, itse me sen pahaksi käännämme." Pappi kulki äänetönnä pari kertaa edestakaisin lattian poikki ikäänkuin antaakseen Pekan rauhassa ajatella hänen sanojaan. Sitte hän äkkiä siirtyi aivan toiseen aineeseen sanoen: "Luetteko myöskin sanomalehtiä, jotka teille lähetän?"
"Kiitoksia vain, niistä meillä on suurta huvia."
"Luetteko myöskin perinpohjin?"
"Kyllä luemme. Sekä kotimaan että ulkomaan uutiset ja kaikki kuolleet ja nurkkakertomuksen – kaikki me luemme."
"Sepä hyvä. – Ja nyt, Jumalan haltuun, Pekka. Tervehtikää vaimoanne!"
"Kiitoksia, hyvästi!" Kohteliaasti jalallaan lattiaa raapaisten meni Pekka tiehensä.
"Siitä näette mitä lukuja me täällä harjotamme", sanoi pappi meille. "Luemme sanomalehtiä sekä eteenpäin että takaperin. Mitä siitä sanotte?"
Tämä tietenkin oli Ukon mielestä kaikkein sopimattominta lukemista, mitä pappi oli voinut pitäjäläisilleen valita, sillä sanomalehdistä ei hänen ajatuksensa mukaan ollut muuta kuin vahinkoa. Kuitenkin Ukko papin tähden lievensi lausuntoansa sanomalla että toki voi maalaisilla olla parempaakin lukemista kuin sanomalehdet.
"Se on tietty", vastasi pappi. "Olisihan Pekalla lukemisestaan paljoa enemmän hyötyä, jos lainaisin hänelle Schleiermacherin ja Martensenin dogmatiikan."
"On olemassa paljo uskonnollisia teoksia ja hartauskirjoja, jotka soveltuvat talonpoikaisväestölle", sanoi Ukko, hämmentymättä papin sanoista.
"Siinä olette oikeassa. Ja lopulta saamme ehkä niin paljo hartauskirjoja, ettei enää jää itse hartaudelle mitään tilaa. Kansalle työnnetään katkismuksia ja virsikirjoja ja saarnakirjoja ja postilloja, niin että se lopulta ikävystyy niihin niinkuin leipurinlapset vehnäleipään. Ei, meidän tulee antaa sitä heille vain vähän kerrallaan, niin he oppivat haluamaan sitä yhä enemmän."
"Mitä heille siis on annettava luettavaksi?" kysyi Ukko.
"Senhän jo kuulitte: sanomalehtiä. Niistä he löytävät monipuolisen sisällyksen, jota voi käsitellä usealla tavalla. Kuulisitte vain niitä hurskaita mietteitä, joita Pekan kanssa monesti lausumme sanomalehdistä lukemamme johdosta. Milloin on sota syttynyt Ranskan ja Itävallan välillä. Silloin tutkistelemme onko sodankäynti luvallista. Milloin on kuollut joku suuri kenraali, jolloin muistelemme kaiken katoavaisuutta, taikka on nälänhätä jossain Ruotsin seuduilla, ja me kiitämme Jumalaa, joka on antanut meille runsaan sadon. Tänään ei Pekka ollut oikealla tuulellaan, mutta muuten saan häpeäkseni tunnustaa että hän monesti löytää sanomalehdistä enemmän kuin minä. Ei yleensä niin suuresti ole merkitystä sillä mitä luemme, vaan miten luemme. Viime vuonna oli tässä pitäjässä mies, joka luki raamattua niin ahkeraan, että hän lopulta kahden uudestikastajan suosiollisella avulla sai selvän siitä, että hän oli paholaisen riivaama. Luonnollisesti hän ei halunnut työtä tehdä, sillä senjälkeen kun perkele oli häneen mennyt, olivat kaikki hänen tekonsa paholaisen töitä. Vaimo tuli minun luokseni hätäänsä valittamaan. Tiedättekö millä miehen paransin?"
"Millä?"
"'Jeppe Niilonpojalla'. Menin hänen luokseen, otin häneltä raamatun ja muita kirjojaan ja kehotin häntä vaihteeksi lukemaan tämän näytelmäkappaleen. Mies katsoi kyllä minuun jotenkin hämmästyneenä, mutta totteli, koska hän kunnioittaa minua sangen suuresti. Seuraavana päivänä menin jälleen hänen luokseen. 'Jeppe Niilonpoika' oli toistaiseksi vaikuttanut toivottuun suuntaan. Mies oli sillä hetkellä unohtanut paholaisen ja ajatteli ainoastaan 'Jeppeä'. Pyysin häntä noin vain ohimennen auttamaan minua muutamassa maantien työssä. Sen hän lupasi heti, sillä ihmiset täällä ovat luonteeltaan palvelevaisia. Sen jälkeen lainasin hänelle pari pikkukertomusta, jotka eivät kuitenkaan niin kiinnittäneet hänen mieltään kuin 'Jeppe Niilonpoika'. Minä puhuin nyt joka päivä hänen kanssaan siitä mitä hän oli lukenut, sain hänet vähitellen ryhtymään työhön, synkät mielikuvat haihtuivat ja viimein häipyi hänen mielestään koko paholaisjuttu."
Ukko ei kuitenkaan vieläkään tunnustanut itseään voitetuksi, vaan arveli, että ainakin pitäisi rajottua historialliseen kirjallisuuteen antaessaan kansalle lukemista.
"Onhan hyvä niinkin, mutta ei teidän pidä luulla että muitta mutkitta saatte talonpojan lukemaan sentapaisia kirjoja. Antakaa hänelle rosvoromaani Aleksanteri Suuresta, niin hän lukee sen mielihyvällä, mutta antakaa hänelle hyvin kirjotettu historiallinen teos, niin hän panee sen syrjään; se ei ole häntä varten. Täytyy pyrkiä eteenpäin sangen hitaasti ja varovasti. Hyvät kööpenhaminalaiset elävät siinä uskossa, että kaikki ihmiset ovat käyneet latinakoulua ja tutkineet klassillisia kirjailijoita, kuten he itse. Ensimäinen tehtävämme on herättää halua ja harrastusta eri suuntiin, ja siihen soveltuvat, kuten sanottu, sanomalehdet oivallisesti, kun vain ymmärrämme niitä käyttää oikealla tavalla. Sitte voi aina rakentaa eteenpäin."
Valitin hiljaisessa hengessä ettei Corpus Juris ollut läsnä. Hänen sydäntään olisi varmaankin ilahuttanut tämä luento, vaikkakaan hän ei lukenut sanomalehtiään aivan samalla lailla kuin pappi ja Pekka.
"Ylipäätään", alotti pappi jälleen pienen vaitiolon jälkeen, "tulee meidän muistaa että me ihmiset olemme heikkoja astioita ja pieniä astioita, jotka helposti vuotavat yli laitojensa, kun niihin ammennetaan liian paljon. Pääasia on löytää oikea mitta. Olen tässä suhteessa aina hyvin varovainen. Myöskin tyttärieni suhteen olen noudattanut samoja periaatteita ja varonut ahtamasta heidän päähänsä liikoja. Luulen että helposti voimme laskea ne kirjat, mitkä Andrea Margareeta on lukenut, ja kuitenkin olen vakuutettu siitä että hän tulee onnellisesti kulkemaan maailman läpi sillä tietomäärällä, mikä hänellä on."
"Entäs Emmi –" sanoin minä joka yhä vielä mielessäni tunsin sitä lempeätä, suloista rauhaa minkä keskustelu hänen kanssaan oli synnyttänyt.
"Emmin laita on toisin", vastasi pappi. "Hän on aina kulkenut omaa tietään, tahtoisinpa miltei sanoa että hän on itse kasvattanut itsensä. Hänen on aina tehnyt mieli lukea – alussa koetin kyllä estää, mutta siitä ei tullut mitään. No niin, ajattelin, jokainen kulkekoon omaa tietään. En tahtonut pakottaa, ja hän sai rauhassa pitää kirjansa. Mutta varsinkin senjälkeen, kun Kristoffer on alkanut täällä käydä, on asia tullut yhä hullummaksi, ja hänellä on paljon omallatunnollaan. Hän laahaa tänne kirjan toisensa jälkeen, niin että viimein tulen kai pakotetuksi rakentamaan lisärakennuksen valmistaakseni tilaa niille kaikille."
Ukko istui tyytyväisenä hiljaisesti myhäillen eikä yrittänytkään puolustautua. Hänen piippunsa oli sammunut kuten tavallisesti, ja hän itsekin näytti sammuneen, toisin sanoen hänen ajatuksensa, sillä papin puhuessa kaikenlaisista seurakunnassa sattuneista ikävyyksistä, näytti Ukko äärimmäisen tyytyväiseltä, ikäänkuin se olisi häntä erikseen ilahuttanut, leikki sohvatyynyjen tupsuilla ja jätti minun huolekseni sovittaa asianomaiset "Vai niin?" "Todellakin?" y.m. asiaankuuluviin paikkoihin. Onneksi se sujui minulta niin hyvin, että pappi ei huomannut Ukon hajamielisyyttä ennenkuin tämä onnettomuudekseen itse sai aavistuksen siitä, että kuitenkin täytyisi osottaa jonkunlaista harrastusta. Silloin hän, juuri kun pappi oli lopettanut pitkän kuvauksen siitä, miten pari mormoonia oli saattanut koko seurakunnan hämmennykseen, kysyi oliko näillä seuduin nähty mormooneja. Hukkaan siis olivat menneet kaikki ponnistukseni ja minä jo odotin rajun ukkosilman puhkeamista onnettoman Ukon ylitse, mutta suureksi hämmästyksekseni toisti pappi kärsivällisesti pitkän kertomuksensa, joka vielä enemmän todisti kuinka suuressa arvossa hän Ukkoa piti, samalla kun ajattelin itsekseni: "Olisitpa sinä ollut hänen sijassaan, Nikolai –!"
Ukko heräsi unelmistaan osottaen suurempaa harrastusta, niin että arvelin läsnäoloni nyttemmin tarpeettomaksi ja hiivin pois kaikessa hiljaisuudessa toivoen tapaavani Emmin tai Andrea Margareetan. Tullessani arkihuoneeseen löysin sieltä Andrea Margareetan ja Corpus Juriksen kahden kesken. Viimeksimainittu luki paraikaa ääneen muutamia lyyrillisiä runoja. Ei kuitenkaan tuntunut siltä kuin hän olisi joutunut minkään lyyrillisen tunnelman valtaan, sillä minut nähdessään hän kysyi jokseenkin äreällä äänellä mitä tahdoin. Sanoin tahtovani nauttia hänen ja Andrea Margareetan miellyttävästä seurasta, ja ettei hänen pitänyt lukemisessaan häiriintyä. Ei oikein näyttänyt siltä että Corpus Juris enää olisi halunnut jatkaa, kuitenkin hän sen teki Andrea Margareetan pyynnöstä, mutta niin huonosti, että Andrea Margareeta pyysi minua lukemaan hänen sijastaan. Se ei parantanut Corpus Juriksen pahaa tuulta ja hän alkoi nyt niin purevasti arvostella lukemistani, että epäilemättä olisimme joutuneet kiivaaseen sanasotaan, ellei Andrea Margareeta olisi kaikki tasottanut hyvällä tuulellaan. Aprikoin turhaan mikä oli voinut saattaa Corpus Juriksen noin huonolle tuulelle, sillä hän oli koko päivän ollut erittäin hilpeä ja iloinen. Lopuksi laskin kirjan kädestäni toivoen siten palauttavani rauhan. Mutta turhaan! Corpus Juris oli nyt kerta kaikkiaan kriitillisellä tuulellaan, ja armahda sitä, joka hänen käsiinsä silloin joutuu! Se tulee silloin armotta raastetuksi pohjia myöten, olkoon se vaikka etevintä ja parasta, sillä hyvällä tahdolla voi löytää vikoja kaikkialta. Nyt hän ei enää arvostellut lukemistani, vaan itse lukemiani runoja. Niinpä muistan muiden ohessa muutaman runon, joka alkaa sanoilla: "Lennä lennä lintuseni, yli järven aaltojen", runo, josta aina olen pitänyt erittäin paljo, mutta jonka neljää loppusäettä nyt surkeasti reposteltiin:
"Tuskat ne linnunkin liitävän myötä
seuraavat, tiedäthän.
Sydämelle väijyvälle hyv'yötä
lausuos, tiedäthän."Samalla astui Ukko huoneeseen ja minä kiiruhdin esittämään hänelle riitakysymyksemme. Kuultuaan jokaisen mielipiteen hän aivan rauhallisena selitti että koko tuo runo ei merkinnyt mitään, koska siinä ei ollut yhtään järkevää ajatusta, mutta että tämä oli runoilijoille ominaista. Rauhallinen tuomio ei kuitenkaan läheskään tyydyttänyt Corpus Jurista, vaan kiihotti häntä yhä ankarampaan vastarintaan ja sai hänet väittämään että siihen ei ollut runoilijoilla mitään oikeutta, vaan että heidät olisi suorastaan asetettava syytteeseen. Sillä jos kerran kaikilta muilta ihmisiltä vaaditaan että he todella tarkottavat mitä sanovat, niin samaa saisi vaatia runoilijoiltakin, mutta olihan mahdotonta että voivat tarkottaa mitään, jos kerran heidän sanoissaan ei ollut mitään ajatusta. (Itsekseni ajattelin että yhtä hyvin voisi asettaa syytteeseen Corpus Juriksen, sillä ei minusta hänenkään sanoissaan ollut mitään ajatusta. Mutta nämä mietteet pidin visusti itsekseni, välttääkseni vielä enempää kiistaa.) Andrea Margareeta, joka ei yleensä rakastanut väittelyä, oli sillävälin poistunut ja tuli nyt takaisin tuoden mukanaan joulutorttuja ja simaa toivoen siten paraiten lopettavansa riidan. Hänen toivonsa ei ollut turha, sillä oliko se näiden virkistävää vaikutusta vaiko Andrea Margareetan kirkkaiden lempeiden silmien ansio, joita oli mahdoton katsella tulematta hyvälle tuulelle, loppupäätös oli että Corpus Juris pehmeni ja tunnusti äskeisessä runossa olevan paljon kaunistakin ja se jo oli suuri myönnytys hänen puoleltaan, joka tavallisesti pikemmin tahtoo luopua hengestään kuin väistyä hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän sanoo "ehdottomaksi vakaumuksekseen".
Illallispöydässä istuimme samoilla paikoilla kuin päivällisellä, sillä erotuksella vain, että Andrea Margareeta oli asettunut teekeittiön taakse, minun suureksi surukseni, sillä tuo suuri kuparinruskea keittiö varjosti hänen ystävälliset kasvonsa, joten sieltä vain silloin tällöin kuului hänen hilpeä äänensä.
"No Nikolai", sanoi pappi minulle, "kuinka monta kertaa olette tänä talvena ollut tanssikokouksissa?"
"Tanssikokouksissa?" kysyin ihmetellen.
"Isä kulta, miksi käytät sellaista sanaa", sanoi papinrouva. "Eihän Nikolai tiedä mitä hänen pitää meistä ajatella – mieheni tarkottaa oletteko ollut usein kutsuissa tänä talvena."
"Oi, Nikolai tietää liiankin hyvin mitä tanssikokous on. Nimitän mieluimmin asioita niiden oikealla nimellä. Älkäämme tekeytykö paremmiksi kuin olemme, onhan meillä itsellämme tanssikokous sunnuntaina."
"Tuleeko tänne kutsut?" kysyin hämmästyneenä.
"Enkös sanonut että se olisi jotain, jota Nikolai ymmärtäisi! Katsokaa kuinka hänen silmänsä loistavat! Kyllä, Nikolai, meille tulee tanssikokous, se on liiankin totta, minun suureksi surukseni, seurakunnan pahennukseksi ja Andrea Margareetan riemuksi, sillä hänpä on tämän kaiken alku ja juuri. Nyt voitte itse päättää kuka tässä talossa komentaa ja että minun täytyy mukautua Andrea Margareetan tahdon mukaan."
Ukko ryhtyi puolustamaan Andrea Margareetan kantaa sanomalla tanssia viattomaksi huvitukseksi.
"Sinäkin Brutus!" huudahti pappi. "Tiesin kyllä etten saisi neljääntoista päivään rauhaa talossani ellen mukautuisi. Me ihmiset olemme heikkoja olentoja kaikkityyni, varsinkin kun on tytär semmoinen kuin Andrea Margareeta."
En saattanut juoda teetäni pelkästä ilosta. Saada tanssia Emmin ja Andrea Margareetan kanssa – se oli verratonta!
"Mitä ajattelette?" sanoi minulle pappi. "Näytätte niin rakastuneelta, ettehän vain aio kihlautua?"
"Aina sinun pitää puhua nuorten ihmisten kanssa kihlauksesta", sanoi papinrouva. "Saatat heille vain tyhjiä houreita päähän."
"Olenko sanonut että menisitte kihloihin?" kysyi pappi. "En suinkaan, Kristoffer ja Fredrik voivat todistaa että olen tuontuostakin varottanut heitä kihlaantumasta. Enkö ole heitä kehottanut varomaan onnetonta kohtaloani, joka on minulle antanut vaimon ja kaksi tytärtä vain sen tähden, että yhden ainoan kerran nuoruudessani olin niin päätön että menin kihloihin? Enkö ole sanonut yhä uudestaan: rakkaat ystävät, syökää, mutta älkää syökö itseänne pilalle – luvatkaa, mutta älkää koskaan luvatko itseänne toiselle."
"Mutta sinä puhut siitä niin kauan, kunnes he vihdoin kuitenkin menevät kihloihin. Eihän ollut mitään syytä puhua Nikolaille siitä."
"Nikolain laita on aivan toinen", sanoi pappi. "Mokomakin ihminen, joka koettaa lyödä minut kuoliaaksi, puhuu ääneen pöytärukouksen aikana ja polttaa sikaareja mieluummin kuin piippua, – hänen ainoa pelastuksensa on että menee kihloihin. Kas tuossa on Andrea Margareeta, hänet pitäisi teidän ottaa, niin saisitte vaimon, joka pitäisi teitä kurissa. Vihkimisen saatte ilmaiseksi, niin hyödytte toki vähän siitäkin."
Hyvä oli että Ukko niin vakavasti oli mieleeni terottanut että tyhmintä mitä ihminen voi tehdä, on ylioppilaana kihlautuminen, muuten olisin varmaan tuossa paikassa kihlannut Andrea Margareetan.
Pappi jäi vielä tunnin ajaksi istumaan kanssamme leikkiä laskien, sitte hän sanoi meille hyvää yötä lausuen toivomuksen nähdä meidät jälleen huomisaamuna kello 8. Arvelin että meidän muidenkin nyt pitäisi mennä nukkumaan, mutta Andrea Margareeta vakuutti minulle ettei se ollut lainkaan tarpeellista; papin makuusuoja oli niin kaukana arkihuoneesta, että hyvinkin voisimme vielä jutella hetkisen, kun emme vain puhuisi kovalla äänellä emmekä kiistelisi. Sen lupasimme, ja nyt meni papinrouvakin pois vielä kerran terotettuaan mieleemme että puhuisimme hiljaa.
Ajatukseni kääntyivät nyt tuleviin kutsuihin, ja koska Andrea Margareetan kulkivat samaa tietä, niin ne tietysti tapasivat toisensa.
"Voitte uskoa että olen kestänyt kovan kamppailun", sanoi Andrea Margareeta. "Ja sen sain taaskin kestää aivan yksin, sillä Emmi ei koskaan uskalla vastustaa isän tahtoa."
"Isä ei syyttä epäillyt", vastasi Emmi. "Sinähän tiedät hyvin, että seurakunnassa on henkilöitä, jotka aina puhuvat isää vastaan ja ilolla tarttuvat jokaiseen tilaisuuteen häntä moittiakseen."
"Jos aina välittäisimme siitä mitä ihmiset sanovat, niin tuskin saisimme mielemme mukaan seisoa tai istua tai mitään muutakaan tehdä."
"Mutta tiedäthän sinä että isä itsekin on tanssia vastaan ja ettei hän milloinkaan ole oikein iloinen kun meidät on pyydetty tanssiaisiin."
"Mutta se on vallan turhaa", sanoi Andrea Margareeta. "Mitä pahaa voisi olla tanssissa. Yksinkertaisinta on ettei ole tuota huomaavinaankaan ja tekee oman tahtonsa mukaan."
No niin – tanssilupa oli annettu, se oli minulle pääasia. En välittänyt edes siitä, ketkä tai kuinka monta kutsuihin tulisi. Emmi ja Andrea Margareeta tulisivat joka tapauksessa, siinä oli minulle kyllin, ja jotten myöhästyisi, pyysin heti kummaltakin kaksi tanssia.
"Kaksi tanssia", sanoi Andrea Margareeta. "Olen myöskin luvannut Fredrikille kaksi ja Kristofferille yhden!"
"Jos olette luvannut Fredrikille kaksi, niin voitte luvata minullekin. Miksi hänen pitäisi saada useampia kuin minunkaan?"
Niin lupasi siis Andrea Margareeta minulle kaksi tanssia ja Emmi samoin.
"Ja ensimäisen tanssin illallisen jälkeen tahdon tanssia teidän kummankin kanssa", lisäsin vielä.
"Mutta juuri sen olen luvannut Fredrikille", sanoi Andrea Margareeta.
"Ja minä Kristofferille", sanoi Emmi. "Sittenpä en tanssikaan sitä tanssia kenenkään kanssa, vaan asetun illallisilla istumaan molempien keskelle", ajattelin itsekseni ja tein nopeasti seuraavan suunnitelman: kaksi tanssia Emmin ja kaksi Andrea Margareetan kanssa, se on neljä tanssia, pöydässä istun molempien keskellä, se on viisi tanssia, sitten on vielä jälellä pari kolme tanssia, mutta niihin en pyydä ketään, vaan asetun Emmin tai Andrea Margareetan rinnalle – oi, se kävisi mainiosti!
"Pidättekö tanssista?" kysyin Andrea Margareetalta.
"Oi, minä voisin tanssia joka päivä aamusta iltaan väsymättä milloinkaan", vastasi hän.
"Sitä et voi puhua tosissasi", sanoi Emmi. "Kuinka en puhuisi tosissani, ja sinäkin tanssit mielelläsi, mutta et uskalla sitä sanoa isälle."
"En ole milloinkaan salannut että tanssin mielelläni", sanoi Emmi.
"Kuitenkin panet vastaan joka kerta kun meidät pyydetään tanssikutsuihin."
"Koska tiedän ettei isä siitä pidä ja mieluummin soisin että pysyisimme kotona."
"Se ei tee mitään. Kun tulemme kotiin ja meillä on ollut hauskaa, on isä aina iloinen."
"Kuulkaahan, emmekö tanssisi vähän nyt heti?" kysyin Andrea Margareetalta.
"Ei se käy päinsä, herätämme isän."
"Mutta tanssitaan hyvin hiljaa – Fredrik, tanssi sinä Emmin kanssa, minä tanssin Andrea Margareetan kanssa – Kristoffer, laula sinä 'Ach du lieber Augustin', niin tanssimme sen mukaan hiljaisen valssin; sitä ei kukaan kuule."
"Mutta hyvin hiljaa", sanoi Andrea Margareeta, joka ei voinut kiusausta vastustaa. "Sammutamme lampun ja vedämme käärekaihtimet ylös että saamme tanssia kuunvalossa." Näin tehtiin ja kirkas täysikuun valo paistoi meille huoneeseen.
Niin tanssimme me, Andrea Margareeta ja minä, sekä Emmi ja Corpus Juris valssia kuutamossa Ukon istuessa sohvassa hyräillen sangen väärällä nuotilla "Ach du lieber Augustin."
"Laulat väärin, Kristoffer", huusin minä, ja nyt alkoi Andrea Margareeta hyräillä mukana, alussa aivan hiljaa, mutta lopussa yhä kovemmalla äänellä:
"Ach du lieber Augustin,
alles ist vek, vek, vek!""Nopeammin", huusi Corpus Juris, joka alkoi innostua ja yhtyi laulamaan hänkin. Huomaamattamme lauloimme yhä kovemmin ja yhä nopeammassa tahdissa:
"Alles ist vek, vek, vek!
vek, vek, vek, vek, vek, vek,
Ach du lieber Augustin,
alles ist vek!"Mutta niin kovasti kuin huusimmekin viimeistä "vek" sanaa, oli kuitenkin joukossamme ääni, joka huusi vielä kovemmin. Käännyimme pelästyneinä – ovella seisoi pappi yönutussaan, yömyssy päässä tuijottaen meihin kuin aave.
"Ach du lieber Augustin, alles ist vek!" huusi hän, "sen voin minäkin laulaa täydestä sydämestä. Täällähän on meteliä kuin olisi tänne kokoontunut koko Bistrupgaardin kartanon väki. Ja Nikolai etunenässä kuten ainakin! Sitte vielä kaiken lisäksi sammutatte lampun, ettei kukaan näkisi mitä pimeyden töitä harjotatte."
"Kuulitko tosiaankin?" sanoi Andrea Margareeta, joka ensimäisenä sai rohkeutta sen verran että saattoi puhua.
"Josko kuulin! Voin vakuuttaa että sen voi kuulla yli koko pitäjän, niin että kyllä tullaan sanomaan että asiat on hullusti pappilassa: tanssitaan ja ilveillään yöt läpeensä pyhänä jouluviikkona."
"Olen pahoillani", alkoi Ukko –
"Niin, olen pahoillani", katkasi pappi, "että olen pakotettu keskeyttämään tämän miellyttävän illanvieton, mutta minun täytyy todellakin kehottaa arvoisaa herrasväkeä lähtemään nukkumaan. Hyvää yötä." Ja niin hän meni.
"On kai parasta että menemme nukkumaan", sanoi Andrea Margareeta hiljaa huoaten. "Tässä on kynttilänne, itsehän tunnette tien vihreään ja siniseen vierashuoneeseen. Nikolai tulee nukkumaan viereisessä huoneessa, veljenne kyllä näyttävät teille."
Oikeastaan ei kukaan meistä halunnut mennä levolle, ei edes Ukko. Corpus Juris oli mennyt avonaisen ikkunan eteen vilvotellakseen. Me toiset liityimme hänen seuraansa ja katselimme äänettöminä ihanaa talvimaisemaa edessämme. Sinertävän valkea lumivaippa peitti seudun, kaiken yllä lepäsi hiljaisuus ja rauha muodostaen selvän vastakohdan äskeiselle hälinälle. Korkealla tummansinisellä taivaalla loisti kirkas täysikuu, ja tähdet tuikkivat vastaamme kuin vuodattaakseen lepoa ja rauhaa sydämiimme. Yösumut liitelivät puiden ja pensaiden yllä niin keveän hiljaisina, että miltei tuntui kuin olisimme kuulleet yön äänettömyyden puhuvan. Hetken seisoimme kaikki aivan hiljaa, ei kukaan sanonut sanaakaan. Vihdoin lausui Corpus Juris seuraavat säkeet:
"Den stille Vinteraften alt
i Nattens Favntag glider,
og sagte hviskes överalt:
Nu er det paa de Tider.
Beskærm os Alle tause Nat,
naar vi paa Leiet ligge –"
[Hiljaisena talvi-iltana kaikki
vaivumme yön syleilyyn.
Kuulemme ympärillämme hiljaisen kuiskeen:
levon aika on tullut.
Varjele meitä hiljainen yö,
kun lepäämme vuoteellamme –]Tässä Ukko äkkiä keskeytti lausuen säkeet:
"Og drömmer Nogen om sin Skat,
Vi bede: vaek ham ikke."
[Jos joku näkee unta armaastaan,
niin pyydämme: älkää häntä herättäkö.]
(– Tanskalainen runoilija H. Hertz.)Tämän jälkeen molemmat nopeasti kääntyivät mennäkseen, lausuivat kiireisesti hyvää yötä ja poistuivat.
Katselin hämmästyneenä heidän jälkeensä, mitä tämä oli olevinaan? Loin silmäni Andrea Margareetaan ja Emmiin, jotka vielä seisoivat äänettöminä ikkunan luona ja suureksi kummakseni näin kuinka huolimatta kelmeästä kuuvalosta, joka loi esineihin aavemaisen sinertävän loisteensa, heidän poskensa kuitenkin hohtivat tulipunaisina. Halusin minäkin osottautua ritarilliseksi trubaduuriksi yhtähyvin kuin veljeni – hain hakemistani muistivarastostani löytääkseni jotain sopivaa – osasinhan ulkoa jos jotain lauluja ja runoja. Mutta tällä hetkellä olivat kaikki mielestäni kadonneet, ponnistukseni olivat turhat. Yskähdin pari kertaa ja sitte – sanoin hyvää yötä ja läksin tieheni suuresti harmissani muistamattomuudestani ja kömpelyydestäni.
Noustessani portaita ylös, kuulin Ukon ja Corpus Juriksen hiljaa puhelevan keskenään, mutta minua ei haluttanutkaan nyt jutella heidän kanssaan, niinkuin meillä oli tapana iltasin Kööpenhaminassa. Ukko ja Corpus Juriskin istuivat ääneti minun tullessani ylös. – –
Siellä oli kolme vierashuonetta, jokaisella oma ovensa käytävään, mutta samalla oli ovet toisesta huoneesta toiseen ja nämä ovet jätimme auki seuran vuoksi. Tänä iltana ei kuitenkaan kukaan halunnut toistensa seuraa. Sanoimme reippaasti hyvää yötä toisillemme ja menimme kukin huoneeseemme.
Tunsin itseni jonkun verran noloksi viimeisen epäonnistuneen yritykseni jälkeen, mutta tuo tunne meni pian ohi. Sillä ensiksikään ei minun luonteelleni kuulu tyhjän sureminen ja toiseksi tarjosi tämä ensimäinen päiväni Nöddebon pappilassa niin monta kaunista muistoa, jotka kiehtovina nousivat mieleeni, etten saanut unta. Mikä siunattu paikka olikaan tämä pappila, ilon ja hilpeyden tyyssija, mikä onni olisikaan, jos joka päivä saisi nähdä näitä erinomaisia ihmisiä, joka päivä puhua heidän kanssaan. Kauimmin viipyivät ajatukseni tyttärissä. Ajattelin Emmiä. Minusta tuntui kuin olisi mielessäni vielä asunut se lepo ja rauha, jota olin tuntenut hänen kanssaan keskustellessani. Yhäti kaikuivat korvissani hänen sanansa: "minä pidän vanhasta, sillä se on muistorikasta, ja muistossa asuu lepo ja rauha".
Niin, muistossa asuu rauha, sen tunsin nyt minäkin tarkastellessani pitkän päivän tapahtumia ja kootessani sen vaikutelmia. Ajattelin Andrea Margareetaa: miten hän oli hilpeä ja puhelias! Ja miten hän osasi nauraa, se oli aivan ihmeellistä! Mutta Ukko sanookin, etteivät ketkään osaa nauraa niinkuin nuoret naiset. Siitä olen tehnyt sen johtopäätöksen, että nuoret naiset varmaankin ovat maailman täydellisimmät olennot. Kuuluisa tohtori Swift on nimittäin sanonut että ihmisen etevämmyys eläimiin verraten osottautuu siinä, että hänellä on naurun lahja, ja siitä olen päättänyt että mitä enemmän ihminen nauraa, sitä täydellisempi hän on, ja koska nuoret naiset nauravat eniten, niin ne luultavasti ovat kaikkein täydellisimpiä ihmisiä. Mutta Corpus Juris sanoo, että tässä johtopäätöksessä on perustelu yhtä väärä kuin päätelmä ja että ainoastaan kahdeksantoistavuotias keltanokka voi johtua niin virheelliseen tulokseen.
En saanut unta silmiini. Makasin ja ajattelin pappilaa, jossa olin viihtynyt niin hyvin koko päivän. Ja yhdellä kertaa selvisi minulle mitä tähän asti olin vain epäselvästi aavistanut, ja sisäinen ääni kuiskasi minulle: "Nikolai, täällä menet kihloihin!" Niin, se tapahtuisi, ei ollut epäilemistäkään. Siksi olivat pappilat aina olleet ihailuni esineenä, siksi olin aina ilostunut, kun vain kuulin "pappila"-sanaa lausuttavan – kaikki johtui siitä, että kerran menisin pappilassa kihloihin. Ja sen piti olla juuri tällainen pappila, sen olin aivan selvästi tuntenut itsessäni. Kuinka ihania ihmisiä täällä olikaan, heti ensi hetkestä asti ottivat minut vastaan kuin oman pojan, varmasti oli heilläkin se tuntemus, että joutuisin täällä kihloihin. Olihan pappi itse kehottanut minua siihen. Tosin oli hän sen sanonut piloillaan, mutta "hæ nugæ ad seria ducunt" (näitä joutavia puheita seuraa tosi teko). Pappi oli tietämättään lausunut profeetallisen sanan. Mutta siihen kuluisi vielä neljä tai viisi pitkää vuotta, sillä en tahtonut ylioppilaana kihlautua, se oli varmaa. Näinä vuosina oli tehtävä työtä, tehtävä oikein lujasti, mutta sitte saisinkin palkkani. Tahdoin suorittaa tutkintoni kesänaikaan, ei jouluna, sillä kesänaika on joka tapauksessa paras aika mennä kihloihin; Kun sitte olen valmis, lähden vielä samana päivänä kello kahden junalla Roeskildeen – eikä, päättyyhän tutkinto vasta kello neljän aikana. No niin, lähden siis iltajunalla kello 7. Kello 8 aikana olen Roeskildessa, sieltä hankin itselleni hevosen ja nyt teen verrattoman huvimatkan ratsastaen hiljaisena kesäiltana pitkin Roeskildevuonon rantaa – Askel askeleelta etenen hitaasti syviin mietteisiin vaipuneena, kunnes lähenen pappilaa. Silloin yhtäkkiä kannustan hevoseni täyteen laukkaan. Kaikki juoksevat ovelle kuullessaan kavioiden kapseen, minä hyppään alas hevosen selästä ja kerron miten minun on käynyt, ja sitten minä sanon – niin, mitä silloin sanon, sitä en saanut oikein selvitetyksi, sillä joka kerta kun niin pitkälle tulin, kääntyivät ajatukseni takaisin Roeskildeen, jossa nousen hevosen selkään ja taasen ratsastan pitkin vuonoa, tulen pappilaan ja hyppään hevosen selästä – ja niin jälleen takaisin Roeskildeen. Näin jatkoin kulkuani edestakaisin, nousin hevosen selkään ja hyppäsin alas, kunnes vihdoin nukuin ja näin unta että minun oli juostava voimistelusalissa hevosen selkään. Mutta joka kerta kun piti tehdä ratkaiseva hyppäys, Ukko ja Corpus Juris panivat minulle jalkakoukun, jolloin lankesin ja yritin uudestaan yhtä huonolla menestyksellä.
"Teidän Ylhäisyytenne, suvaitsetteko ryöppysuihkua vai tihusuihkua?" – Näihin sanoihin heräsin seuraavana aamuna ja samassa ilmaisivat pari nenänpäähäni putoavaa kylmää vesipisaraa, ettei minulle suotu pitkää valinnan aikaa. Hyppäsin pystyyn – siinä seisoi pappi vesikannu pääni yli kohotettuna.
"Eihän kello ole vielä yhdeksää", sanoin minä oikoillen itseäni suloisesti vuoteessa.
"Vai luulette tulleenne tänne maalle maataksenne vuoteessa koko aamupäivän?" kuului vastaus. "Me toiset kristityt ihmiset olemme jo laulaneet aamuvirtemme, mutta se tietysti ei ole teidän tapojanne."
"Ovatko Uk – ovatko Kristoffer ja Fredrik jo nousseet?"
"Mitä teitä liikuttaa Kristoffer ja Fredrik? – No joutukaa nyt, niin lähdetään yhdessä aamukävelylle ja minä näytän teille Nöddebon kylän merkillisyyksiä."
Kun näytti siltä, että pappi ei aikonut viereltäni poistua ennenkun olin täysissä pukimissa, pistin ylleni tuossa tuokiossa. Ukko oli jo noussut, mutta mennessäni Corpus Juriksen huoneen ohi, huomasin että hän vielä makasi siellä makeassa unessa. Minua kovasti halutti mennä sinne häntä herättämään, minkätähden pitäisi kohtalon olla hänelle suotuisampi kuin minulle? Mutta pappi tarttui käsivarteeni sanoen: "Etteköhän nyt huolehtisi vain itsestänne ja jättäisi Fredrikin rauhaan."
Kulkiessamme porstuan läpi, tuli meitä vastaan Andrea Margareeta. Hän näytti olevan täydessä touhussa; hänellä oli yllään suuri valkoinen keittiöesiliina, ja hän näytti jos mahdollista vielä tyytyväisemmältä kuin eilen. "Hyvää huomenta", sanoi hän minulle, "ettekö tahdo juoda teetä, ennenkun menette ulos?"
"Nikolai tulee ensin kanssani katselemaan Nöddebon merkillisyyksiä", sanoi pappi. "Tulkoon sitte palatessaan teetä juomaan."
Minun tuskin tarvitsee sanoa, etten välittänyt vähääkään Nöddebon merkillisyyksistä, vaan olisin paljoa mieluummin jäänyt kotiin teetä juomaan Andrea Margareetan seurassa, mutta olin huomannut ettei sopinut vastustaa pappia ja sentähden seurasin häntä.
"Pappilassa itsessään ei ole juuri mitään erikoista", sanoi pappi. "Ainoastaan koirankoppia pyydän teitä katsomaan. Näette että sen sisäänkäytävä on rakennettu ympyrän kaaren muotoon, joka viittaa siihen että se lienee hyvin vanha."
"Missä on kahlekoira?" kysyin minä. "Kahlekoira kulkee vapaana ja syö kananpoikia."
"Mutta minkätähden sen annetaan olla irti?" kysyin hämmästyneenä.
"Koska äiti ja lapset niin tahtovat, ja silloin saan minä kauniisti vaieta. Sen asian opitte tekin, jahka joudutte naimisiin ja saatte lapsia."
Minusta tuntui omituiselta että pappi aina puhui niin paljon siitä, että hänen vaimonsa ja tyttärensä pitivät komentoa, kun kuitenkin kaikki oikeastaan kävi hänen tahtonsa mukaan. Tuntuipa minusta miltei että hän monesti puhutteli heitä jonkun verran tylysti. En voinut pidättää itseäni, vaan sanoin siitä pari sanaa.
"Vai niin", sanoi pappi yhtäkkiä seisahtuen ja katsoen minuun niin terävästi että minun täytyi luoda silmäni maahan. Kuitenkin toki huomasin hänen huulillaan veitikkamaisen hymyn. "Vai on se teidän korkea-arvoisa mielipiteenne? – Jos voitte pitää tämän omana tietonanne, niin tahdon kertoa teille salaisuuden, ja se on, että kun on tekemisissä naisten kanssa, niin on parasta olla heille kertomatta kuinka paljo heistä pitää, sillä sitä he eivät oikein siedä kuulla. Mutta tämäkin kuuluu asioihin, joita saatte kokea, kunhan kerran itse joudutte naimisiin." Samalla hän reippaasti kääntyi ja me jatkoimme kävelyämme.
Oli jälleen säteilevän kaunis aamu. Matala pajukuja, joka johti pappilaan, ja joka kesällä oli vähäpätöinen, kimalteli nyt talvisessa ihanuudessaan, yltä päältä kuuran peitossa, johon auringonsäteet monivärisinä taittuivat. Aurinko oli jo vähän matkaa noussut taivaalle ja huurteinen maa näytti aivan kuin kylpevän sen tulisessa liekkimeressä.
"Avatkaa nyt silmänne ja katselkaa oikein ympärillenne", sanoi pappi minulle, "ja kiittäkää Herraa, joka on antanut teille silmät nähdäksenne kaiken tämän ihanuuden, ja kiittäkää minua, joka sain teidät ne avaamaan. Katsokaa", jatkoi hän ojentaen kätensä lumenpeittämiä kukkuloita ja jäätynyttä vuonoa kohti:
"Vides, ut alta stet nive caudidum –
Nøddebo, nec jam sustineant onus
Silvæ laborantes, geluqve
Flumina constiterint acuto."
[Näethän, kuinka lumesta valkoinen
on Nöddebo, ja tuskin taakkojaan
voi metsä kantaa,
jäähän pakkanen virrat on luonut jäykkään.]
(Hor. Od. 1. 9.)Niin ihanaa kuin täällä olikin, ajattelin kuitenkin että olisi ollut paljoa ihanampaa kotona, jossa rauhassa olisin saanut istua puhelemassa Emmin ja Andrea Margareetan kanssa, ja minä lausuin sentähden pari sanaa siitä että oli vielä jotensakin kylmää; olisi ehkä syytä jättää käveleminen päivemmälle, koska silloin olisi lämpimämpi.
"Päivemmälle", sanoi pappi. "Olinhan jo unohtaa että te yöllä olitte tanssimassa. Ehkä tahtoisitte jälleen mennä kotiin vuoteeseen, niin tekisimme pienen aamukävelyn illalla klo 7 ja sitte palaisimme tanssimaan uudestaan Julia hopsansaata. Onhan se oikea kristillinen tapa viettää joulua."
Kun en kernaasti suonut papin sen enempää kajoovan tähän asiaan, riensin hänelle vakuuttamaan, että hyvin iloitsin joutuessani näin aikaisin ulos, sillä aamu on kuitenkin päivän paras aika, jolloin kaikki on raikasta ja ihanaa.
"Se on viisasta puhetta", sanoi pappi. "Viis siitä, jos siinä lausuttekin ihan päinvastaisen ajatuksen kuin pari sekuntia sitten."
Olimme nyt tulleet rantatörmää myöten alas vuonolle. Pitkin rantaa johti leveä polku, jonka molemmin puolin siellä täällä kasvoi pähkinäpensaita.
"Tässä näette Langelinien" [Rantakatu Kööpenhaminassa], sanoi pappi.
"Aamupäivisin tapaatte täällä Nöddebon ylhäisön, se on vaimoni ja
tyttäreni, sillä kylän muu väestö pitää kävelemistä luvattomana
ylellisyytenä."Kuljimme pielien-talon ohi, joka näytti jotensakin ränstyneeltä. Pappi kääntyi äkkiä puoleeni kysyen olinko kansanystävä.
"Oi kyllä, tavallani", vastasin vitkastellen, sillä kaikista Corpus Juriksen ponnistuksista huolimatta, en ole vielä päässyt selvyyteen poliittisista mielipiteistäni.
"Ette näy olevan siitä itsekään oikein selvillä", sanoi pappi. "Muuten olisin voinut teille sanoa, että tässä talossa voisitte virkistää itseänne keskustelemalla hengenheimolaisen kanssa. Peder Sörensen, joka tässä asuu, on kaupungin ensimäisiä politikoita ja häntä ilahuttaisi suuresti pitää teille valaiseva esitelmä siitä, miten Yliopiston kirjaston kirjoista pitäisi laittaa paperitötteröitä, miten professorit olisi pantava kuninkaan henkivartioon ja papit hanhenpaimeniksi. Mitä viimemainittuun ehdotukseen tulee, ei mielestäni ole valittamisen syytä, niin kauan kun meillä on täällä monta Peder Sörensenin kaltaista."
Kuljettuamme jonkun matkan vuonoa pitkin, käännyimme pelloille ja lähenimme kylää. Valkeat talot olivat ihan likitysten, siellä täällä nousi hitaasti joku savupatsas ilmaan. Pienellä mäellä keskellä kylää kohosi tiilirakennus, jonka keltaiset muurit hohtivat auringonpaisteessa erottaen sen valkoisista taloista yltympärillä.
"Onko se koulu?" kysyin minä osottaen sitä sormellani.
"Se on yliopisto", vastasi pappi oikaisten. "Tuossa tulee muuan Pallas Athenen poikia, nuori keltanokka", jatkoi hän osottaen pientä nelivuotista poikaa, joka tuli meitä vastaan pureskellen suurta omenaa.
"Hyvää päivää, poikani", sanoi pappi hänelle, "ole hyvä nosta lakkia papille. Kohteliaisuus kaunistaa suuresti nuorta miestä sinun iälläsi." Poika otti nopeasti lakin päästään ja jäi tuijottamaan meihin toisessa kädessä lakki ja toisessa omena. "Kuinka isäsi voi, joko hän on parantunut?" kysyi pappi. Poika ei vastannut. Kummastuksesta ja peljästyksestä äänettömänä jäi hän seisomaan liikkumattomana samaan asentoon.
"Älkäämme häiritkö häntä", sanoi pappi tarttuen käsivarteeni ja vieden minut kanssaan. "Kuten näette, on hän syventynyt poliittisiin mietteisiin ja vaivaa luultavasti päätään kysymyksellä, miten vaalilaki olisi paraiten muutettava ajan vaatimuksia vastaavaksi. Uskokaa minua, siitä nuorukaisesta tulee vielä ministeri tai ehkä sanomalehtimies, hän näyttää minusta kykenevän kaikenlaiseen. – – Mutta kas tuolla tuleekin itse Rector Magnificus". Samalla hän osotti kookasta laihaa miestä, joka, yllään nukkavieru virttynyt takki ja nenä jonkun verran punertavana samassa astui ulos koulun ovesta. "Hän ei ole puettu kirjavaan virkatakkiin, hänen nenänsä on vain jonkun verran väritetty, kuten näette."
"Juoko hän?" kysyin papilta.
"Ei enempää kuin on välttämätöntä innostuksen ylläpitämiseksi, kun hänen tulee virkatehtäviään suorittaa."
Samalla tuli koulunopettaja luoksemme, ja tervehdittyään tarjoutui näyttämään minulle koulua. Se oli pian nähty ja pappi pyysi kirkon avaimia näyttääkseen minulle sitä.
Kirkko oli kylän laidassa siten että hautausmaa pienen lehmuskujan kautta oli yhdistetty pappilan puutarhaan. Hautausmaa näytti muuten olevan jotensakin hyvässä kunnossa, mutta tällä hetkellä olivat kaikki hautakummut valkoisen lumikerroksen peitossa, josta vain sieltä täältä kohosi näkyviin risti tai hautakivi.
Kirkko itsessään ei ollut mitenkään silmiinpistävä, se oli samannäköinen kuin kaikki maalaiskirkkomme. Ainoa, joka herätti tarkkaavaisuuteni, oli pienet urut, jonka johdosta kysyin papilta oliko opettaja taitava urkujensoittaja.
"Hän ei soita huonostikaan", vastasi pappi. "Vähin hän kuitenkin lisää soittoonsa tarpeettomia lirityksiä. Sen sijaan on kellonsoittomme varsin omituista. Joka kerta hautajaisiin soitettaessa soittaa kellonsoittaja hyvinkin iloisesti ja hilpeästi: 'kilikilikilikilikil', mutta häihin hän soittaa sen sijaan aivan verkalleen ja totisesti: 'pou-pau, pou-pau, pou-pau'."
"Minkätähden hän niin soittaa?"
"Mies on filosofi", vastasi pappi. "Hän on ollut kahdeksantoista vuotta naimisissa. Kelloja soittaessaan hän muille ilmottaa elämänkokemuksensa hedelmät."
Minua halutti koetella urkuja, jonkatähden menin lehterille papin istuutuessa alhaalla penkkiin. Vaikka urut olivatkin pienet, kaikuivat sävelet kuitenkin kauniina ja sointuvina kirkon holvissa. Soitettuani useampia vanhoja katkelmia ja viimeksi virren "Ah sielun, vallita suo Herran", menin jälleen alas kirkkoon, jossa tapasin papin istumassa hyvin totisena, pää kätensä varassa syviin ajatuksiin vaipuneena.
"Niin, kuka antaa Herran vallita?" huudahti hän tullessani hänen luokseen. "Se on vaikea taito. Tahdomme itse vallita kaikessa ja siksi menee kaikki hullusti. Me suunnittelemme laveasti tulevaisuuttamme: tänä vuonna teemme sen, seuraavana sen ja kolmantena vuonna jotain muuta. Ja jos sitte ei kaikki käy mielemme mukaisesti, niin me äkämystymme, tulemme huonolle tuulelle ja luulemme kohtalon tehneen meille hirmuista vääryyttä. Kauppias tahtoo ansaita juuri määrätyn verran rahaa, oppinut kirjottaa niin ja niin monta kirjaa, valtiomies toteuttaa suunnittelemansa parannukset. Ellei tämä heille onnistu, silloin he ovat ylenmäärin onnettomia ihmisiä, ja luulevat olevansa täysin oikeutetut syyttämään kohtaloa. Tästä olen saarnannut kaikki nämä vuodet ja kuitenkin yhä vielä itsekin rakennan pilvilinnoja ja suunnittelen tulevaisuutta ja tulen pahalle mielelle kun en onnistu. Saarnata kyllä osaan, vaan en kykene oikein elämään."
"Niin kai", uskalsin muistuttaa, ajatellessani omia tulevaisuudentuumiani, jotka olin punonut viime yönä ja jotka ulottuivat sangen kauas tulevaisuuteen. "Mutta onhan tarpeellista asettaa itselleen jonkinlainen suunnitelma, muutenhan toimii sokeasti ainoastaan hetken vaikutusten mukaan."
"Tietysti täytyy meillä olla jonkinlainen suunnitelma, sitä en ole milloinkaan kieltänyt, mutta meidän ei tulisi ajatella että kaiken pitäisi käydä juuri niin kuin me viisaudessamme sitä ajattelemme. Tässä juuri ilmenee itsepäisyytemme ja omavaltaisuutemme. Sillä meitä ei harmita niinkään paljo se seikka, ettemme saa toivomuksiamme täytetyiksi, kuin se, ettemme voi johtaa kaikkea oman tahtomme, ajatuksemme mukaan. Ja mitäpä ovatkaan kaikki meidän suuret suunnitelmamme? Turhuutta ja hengen vaivaa; – todellisuus voi monesti näyttää kylläkin synkältä, mutta vielä synkemmältä näyttäisi, jos kaikki kävisi meidän tahtomme mukaan. Senpätähden on hyvä että Yksi on pidättänyt päätösvallan itselleen ja toisinaan hillitsee meitä liiassa innossamme. Ja nyt menkäämme kotiin teetä juomaan!"
Tämän jotenkin äkkinäisen ajatuskäänteen lausuttuaan pappi nousi ja me menimme kirkosta ulos. Äänettöminä kuljimme toistemme rinnalla kirkkotarhan halki, pienen lehmuskäytävän kautta pappilan puutarhaan, kumpikin omiin ajatuksiimme vaipuneena. Minä kuljin ajatellen eilisiltaisia haaveilujani, jotka huonosti soveltuivat papin puheeseen. Mutta jos kerran ei ole lupa rakentaa edes pilvilinnoja nuorella iällään, mihin sitte olisi ryhdyttävä? Jokapäiväisen elämän ratas kiertää aivan Mian yksitoikkoisesti; ei sen astimia jaksa päivä toisensa jälkeen polkea samaan tahtiin. Eikö siis tosiaankaan saisi edes välistä virkistyksekseen kuvitella tulevaisuutta sellaiseksi kuin sitä toivoisimme, silloin kun kerran tulemme omiksi herroiksemme?
Tulimme jälleen arkihuoneeseen. Sohvalla teepöydän takana istuivat Corpus Juris ja Andrea Margareeta, jota vastoin Emmi, papinrouva ja Ukko olivat istahtaneet pienen ompelupöydän ääreen ikkunan viereen. Emmi lausui minulle hyvän huomenensa sisään astuessani. Auringonsäde valaisi juuri hänen valkoista kirkasta otsaansa, tyyneys ja rauha asuivat hänen kasvoillaan ja näyttivät sieltä ikäänkuin siirtyvän jokaiseen, joka tuli hänen läheisyyteensä. Ukko, joka istui hänen rinnallaan, näytti sanomattoman onnelliselta. Toisessa kädessään hän piteli piippuaan, joka tavallisuuden mukaan oli sammunut, toisessa hänellä oli avainkimppu, jota hän lakkaamatta helisteli aivankuin siten säestääkseen läsnäolevien puheita. Myöskin Andrea Margareetan rinnalla istuva Corpus Juris näytti olevan erinomaisella tuulella. Hän nauroi ja jutteli niin että vallan hämmästyin, sillä tämä oli aivan toinen Corpus Juris kuin se, minkä muulloin olin tottunut näkemään aamuisin. Eikä vain tänä aamuna, vaan yleensä kaikkina aamuina Nöddebossa-olomme aikana esiintyi Corpus Juris noin rakastettavasti, huolimatta siitä, ettei hän koskaan saanut nähdä Dagbladetia edes vilahdukseltakaan, koska papille ei tullut tuota lehteä. Teki mieleni uskoa että Andrea Margareeta nyt vaikutti häneen samalla tavalla kuin Dagbladet ennen, vieläpä paljoa suuremmassa määrässä, sillä kun hänen aina oli pitänyt tutkia Dagbladetia vähintäin puoli tuntia tullakseen hyvälle tuulelle, niin ei hänen tarvinnut kuin kerran vain vilkaista Andrea Margareetaan tullakseen heti kuin toiseksi ihmiseksi.
Jäin seisomaan keskelle lattiaa katsellen molempia ryhmiä: sohvassa istuvaa ja ikkunan luona olevaa, enkä tiennyt oikein itsekään kumpaanko liittyisin, kun Andrea Margareeta ratkaisi vaalin pyytämällä minut teepöydän ääreen Corpus Juriksen rinnalle. Mutta siihen loppui myöskin äskenmainitun hyvä tuuli ja hän tuli taasen ärtyisäksi ja pisteliääksi. Ensin hän valitti että minä astuin hänen jalalleen istuutuessani, sitte hän moitti minua siitä, että panin liiaksi sokeria teeheni, lyhyesti, puhutteli minua tavalla sellaisella, että Andrea Margareetan täytyi kehottaa häntä muistelemaan etten minä enää ollut mikään lapsi, vaan itsekin osasin käyttäytyä sopivaisuuden sääntöjen mukaan. Yleensä oli Corpus Juriksen käytös minua kohtaan näinä päivinä hyvin omituinen. Kotona Westergadella olimme aina mitä parhaimmat ystävät, täällä Nöddebossa en sitä vastoin päässyt häntä lähelle kolmea askeltakaan, ennen kun hän jo alkoi minulle tiuskia. Minun oli mahdoton tietää syytä tähän; muistelin kaikkia ajatuksiani ja tekojani päästäkseni selvyyteen, olinko mahdollisesti jotenkin loukannut häntä – mutta turhaan, en voinut löytää mitään sellaista. Toiselta puolen oli luonnollista että moinen epäystävällisyys Corpus Juriksen puolelta herättäisi samanlaisen mielialan minussa. Jopa rupesin tavallani tuntemaan jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Sillaikaa kun minun aamulla oli pitänyt jättää vuoteeni kävelläkseni papin kanssa, oli Corpus Juris jäänyt makaamaan ja venytellyt vuoteessaan mielensä mukaan; sen jälkeen sai hän häiritsemättä iloisesti jutella Andrea Margareetan kanssa, ja kun vihdoinkin pääsin siitä osalliseksi, tulin näin epäystävällisen kohtelun alaiseksi – siitä oli veljellisyys kaukana! Andrea Margareeta kuitenkin jutteli niin ystävällisesti ja nauroi niin hilpeästi, ettei tuo painostava ja ikävä tunnelma voinut kauankaan olla vallalla.
Kun sattumalta heitin silmäyksen ulos ikkunasta, näin siellä äsken puheena olleen kahlekoiran astuvan ohi ja kysyin sentähden Andrea Margareetalta, miksi se sai luvan kulkea vapaana, koska se papin lausunnon mukaan oli niin ahnas kananpojille.
"Ei se ole ensinkään ahnas kananpojille", vastasi Andrea Margareeta. "Yhden ainoan kerran, penikkana ollessaan, tahtoi se leikkiä kananpojan kanssa ja puri sen sattumalta kuoliaaksi, siinä kaikki."
"Kylläpä sen penikkavuosia kestää jokseenkin kauan", arveli pappi. "Sillä vielä viime viikolla tapasin sen jälleen kanahuoneessa, josta minun täytyi ajaa se tiehensä."
"Niin, se oli siellä rottia pyydystämässä", vastasi Andrea Margareeta, jolla aina oli sana valmiina. "Kanahuoneessa on vallan liiaksi rottia."
"Rottia?" vastasi pappi. "Mahtavat olla kaksijalkaisia siipiniekka-rottia – toivoisin kerran saavani jonkun noista rotista päivällispaistiksi! – Kas, missä on suuri keltainen kukkoni!" jatkoi hän katsellessa ikkunasta kanoja, joita paraikaa ruokittiin. "Onkohan vaan Vahti luullut sitäkin rotaksi?"
"Tuollahan se tulee!" sanoi Andrea Margareeta, osottaen komeata kukkoa, joka verkalleen majesteetillisin askelin astui portista sisään parveen liittyen.
"Eikö se olekin komea eläin", sanoi pappi, kääntyen minun puoleeni. "Komeampaa kukkoa ette löydä koko pitäjästä; katsokaahan miten se leyhyttelee siipiään ja pöyhistelee vaimojensa keskellä! Se onkin ainoa mormooni, jota suvaitsen täällä pappilassa." Tämän kukon nähdessäni lensi äkkiä päähäni ajatus, joka sitte päivemmällä kypsyi mielessäni.
Vähän ajan päästä veti pappi kellon taskustaan sanoen: "Nyt lienee aika mennä työhön, kello on jo yli kymmenen. Mitä te aiotte tehdä Nikolai, ehkä menette jälleen nukkumaan?"
"Jään tänne", vastasin istuen paikallani.
"Vai niin, te tahdotte jäädä Andrea Margareetan luo. No, muistakaa tarkoin, mitä eilen illalla sanoin. On hyvin ajateltu että ensin tahdotte tehdä välttämättömät varustukset ennenkun ryhdytte ratkaisevaan taisteluun. Onnea matkalle, Nikolai!"
Papin mentyä kesti vähän aikaa vaitioloa. Olin suuresti hämilläni hänen viimeisten sanojensa johdosta ja tunsin miten vereni kuohuen virtasi sydämeen. Toisin oli Emmin ja Andrea Margareetan laita: he pysyivät rauhallisina niinkuin ei mitään olisi sanottu. Emmin suhteen siinä ei ollut mitään merkillistä, sillä hän säilytti aina hiljaisen, rauhallisen mielenlaatunsa, mutta Andrea Margareetan oli toisin. Hänen ei suinkaan ollut tapana vaieta kun pappi sanoi jotain, jota hän ei hyväksynyt, vaan vastusti pelkäämättä. Nyt sitä vastoin hän visusti vaikeni; oli päivän selvää että sekä hän että Emmi olivat ajatelleet asiaa, ja että he olivat tulleet samaan päätökseen kuin minä: nyt se ei voi tapahtua, mutta kerran, kolmen tai neljän vuoden kuluttua, tulee aika, jolloin asia puhutaan julki ja teeskentelemättä. Näin kyllä miten Andrea Margareeta heitti salaisen silmäyksen Corpus Jurikseen ikäänkuin tervehtiäkseen tulevaa lankoaan. Tämä ei kuitenkaan ollut sitä huomaavinaan; hän nousi, kulki reippain askelin pari kertaa edestakaisin yli lattian ikäänkuin kärsimättömästi odottaen jotakin ja kysyi sitte äkkiä emmekö menisi kävelemään.
"Tosiaankin, lähtekäämme vuonolle luistelemaan", sanoi Andrea Margareeta. "Osaattehan luistella, Nikolai?"
"Osaan", vastasin rohkeasti. Tiesin vallan hyvin olevani kaukana mestaruudesta, mutta rohkenisinpa kulkea siellä missä Andrea Margareeta ja Emmikin.
"Olipa hauskaa", sanoi Andrea Margareeta, "sillä sitä ei osaa kumpikaan veljistänne."
"Osaapa", sanoi Corpus Juris, "nyt luulen minäkin jo osaavani."
Hämmästyin aika lailla tätä kuullessani, sillä en ollut milloinkaan huomannut Corpus Juriksen harjottaneen luistelemista.
Ainoa, joka vastusti retkeämme, oli papinrouva. Hänellä lienee ollut jonkunlainen aavistus taidostamme, sillä hän pyysi meitä hartaasti luopumaan yrityksestä. Andrea Margareeta sitä vastoin selitti että siinä ei ollut vaaraa vähääkään; jos minä kaatuisin niin hän kyllä auttaisi minut jälleen ylös. Niinpä myöntyi lopulta papinrouva. Nyt syntyi uusi vaikeus luistimiin nähden. Tosin oli sekä Emmillä että Andrea Margareetalla kummallakin kaksi paria luistimia, joista tarjosivat toiset meille, mutta huomasimme etteivät heidän jalkansa läheskään olleet samanmittaiset kuin meidän. Tässäkin Andrea Margareeta keksi keinon: päätimme mennä koulunopettajalta lainaamaan hänen poikainsa luistimet.
Niin läksimme matkaan papinrouvan varotusten evästäminä. Tämä jäi ovelle seisomaan terottaen vielä kerran mieleemme että olisimme varovaisia.
Kuljimme pajukujan kautta. "Katsokaa nyt näitä vanhoja pajuja", sanoi Andrea Margareeta. "Ettei isä sentään hakkauta niitä tieltä pois! Tuossa ne seisovat vinoina ja tupertuneina toistensa vieressä – eikö olisi paljoa parempi kaataa ne ja istuttaa sijalle kaunis lehmuskuja?"
Mutta Emmi ryhtyi lämpimästi puolustamaan vanhoja pajuja. "Näitten vanhojen pajujen keskellä on isoisä vaeltanut monet iltahetket ja nähnyt auringon hitaasti laskevan länteen vuonon taa", sanoi hän – "ja sinä tahtoisit ne hävittää."
"Jos tosiaankin jätämme kaiken isoisänaikuisen paikalleen semmoisenaan", arveli Andrea Margareeta, "niin saamme lopulta itse muuttaa pappilasta pois, sillä en ymmärrä mitenkä muuten saisimme tilaa kaikille vanhoille puille ja huonekaluille, joita sinä tahtoisit säilyttää. Olenko oikeassa Fredrik?"
"Olette epäilemättä", vastasi tämä, kumartuen ja vetäen maasta juurineen pienen pajuvesan ikäänkuin omasta puolestaan avustaakseen kaiken vanhan mahdollisimman pikaista häviötä.
"Ei ainoastaan tässä, vaan valitettavasti kaikissa mahdollisissa suhteissa säilytämme liiaksi kaikkea vanhaa. Edistymme aivan liian hitaasti, säilytämme aivan liiaksi paljo vanhaa, aikansa elänyttä. Tuon tuostakin pakostakin puhkean toivomukseen:
'Wann wird doch das Blatt sich wenden
und das Reich der Alten enden?'
[Milloin muuttuvatkaan olot,
milloin vanhain valta päättyy?]Mutta odottakaahan, kohta tulee nuorten aika, ja silloin saatte nähdä toista, he vasta kykenevät –"
"Kirjottamaan sanomalehtiin", jatkoi Ukko jotensakin tuikealla äänellä. Corpus Juriskaan ei ollut halukas jättämään viskattua hansikasta alalleen, mutta onneksi saavuimme siinä silmänräpäyksessä koulunopettajan talolle ja luistimia koetellessa unohtui riita-asia.
Vuonoa lähetessämme lensi sen yli suuri lintu.
"Kas kalalokki, kalalokki!" huusi Andrea Margareeta.
"Onko se niin merkillistä?" kysyin.
"Ei niin merkillistäkään, mutta hauskaa se on. En katsele milloinkaan lokkia sitä samalla kadehtimatta."
"Minkätähden kadehditte sitä?"
"Ajatelkaahan, jos saisi lentää kauas, kauas niinkuin se, saisi nähdä kaukaisia, vieraita maita, eikö se olisi verratonta!" Andrea Margareeta seurasi linnun lentoa ikävöivin silmin. Tulimme alas vuonolle, ja sillä aikaa kun minä Corpus Juriksen kanssa varovasti tutkin paikkaa, mistä paraiten voisimme lähteä jäälle, olivat Emmi ja Andrea Margereeta jo liitäneet kauaksi kiiltävälle pinnalle. He liikkuivat siellä niin keveästi ja varmasti, että sydäntämme kouristi ajatellessamme minkä surkean näytteen taidostamme me vuorostamme tulisimme antamaan.
"Nyt piirrän nimeni", huusi Andrea Margareeta meille ja niin piirsi hän rohkeilla ripeillä pyöräyksillä "Andrea Margareetan". "Nyt teidän nimenne", huusi hän Corpus Jurikselle – silmänräpäyksessä oli hänen oman nimensä rinnalla siro "Fredrik".
"Ettekö tahtoisi piirtää minunkin nimeäni?" pyysin minä.
"Voitte itse tulla tänne kirjottamaan", vastasi hän. "Ette kai aio seisoa koko ajan siellä rannalla?"
Oikeastaan näytti siltä kuin sekä Corpus Jurista että minua olisi enin huvittanut jäädä rantatörmälle seisomaan, ei ainakaan kumpikaan meistä yrittänyt lähteä ulommas. Mitä Ukkoon tulee, niin hän oli rauhassa istuutunut suurelle kivelle puun alle, eihän hän ollut väittänytkään osaavansa luistella. Corpus Juris selitti valtioviisaasti jäävänsä toistaiseksi rannalle voidakseen rientää apuun jos minulle jokin vahinko sattuisi. Minä puolestani ajattelin että onnettomuuteen voi yhtä hyvin juosta kuin ryömiä sekä aloin sovitella luistimia jalkaani. Niin tulin jäälle – tosi sana on että onni suosii rohkeita –. Olin miltei hämilläni että luistelin niinkin hyvin. Tosin olivat ensimäiset pyöräykseni jonkunverran epävarmoja, ja minä huojuin kuin laivanmasto myrskyssä, mutta pian sain paremman ryhdin, niin että Andrea Margareeta vakuutti, että minä jonkun verran vielä harjoteltuani luistelisin yhtä hyvin kuin hän. Hän ehdotti että ottaisin häntä kädestä ja yhdessä rientäisimme Emmiä vastaan, joka oli kiitänyt pitkän matkan vuonolle. Siihen suostuin paikalla ja niin riensimme eteenpäin. Mitä kauemmas ennätimme, sitä paremmaksi tuli vauhtimme – lopulta saimme Emmin näkyviin. Hän huusi meille jotakin, jota emme ymmärtäneet. Huutonsa kävivät kuitenkin kovemmiksi ja meistä tuntui kuin olisi hän huutanut "Lintu! lintu!" Kun emme pitäneet sitä minään pysähtymisen syynä, jatkoimme kulkuamme. Hän oli kuitenkin huutanut: "Avanto! avanto!" koska sellainen oli ollut juuri edessämme. Edellisenä päivänä hakattuna oli se yön kuluessa peittynyt ohuella jääkuorella, joten emme nähneet sitä. Olisimme epäilemättä molemmat luistelleet juuri siihen, ellei hyvä henki olisi meitä varjellut. Äkkiä katkesi nimittäin hihna luistimistani ja minä syöksyin pitkälleni Andrea Margareetan eteen, joka jäi seisomaan. Hän auttoi minut jälleen ylös ja nyt tuli Emmi paikalle selittäen mitä oli huutanut. Sitte käännyimme kaikki kolme rantaa kohti, jossa tapasimme Corpus Juriksen kiinnittämässä luistimia jalkaansa. Hän oli juuri minulle apuun rientämäisillään, kuten oli luvannut. Saavuimme rannalle samana hetkenä kun Corpus Juris äärimmäisen varovasti ja pajupensaista pidellen oli rohjennut alas jäälle. Toivotin hänelle onnea matkalle; nyt kun itse olin turvassa, oli minulle itselleni jonkinlainen nautinto nähdä Corpus Juris liukkaalla jäällä. Mutta Andrea Margareeta pani vastaan selittäen että siellä ehkä oli useampia avantoja, että hänen sentähden pitäisi odottaa toiseen kertaan kunnes olimme tarkemmin tutkineet jäätä, ja että tällä kertaa menisimme kotiin. Ukko ja Emmi olivat samaa mieltä, ja kun ei Corpus Juriskaan osottanut erikoista halua lähteä jäälle, käännyimme kotimatkalle.
Huolimatta pienestä vastuksesta loppumatkalla, olin koko lailla tyytyväinen itseeni. Olin näyttänyt osaavani luistella ja se tuotti sinänsä suuren tyydytyksen. Mutta vielä hupaisemmalta tuntui minusta ajatus, että useamminkin saisin Emmin ja Andrea Margareetan seurassa nauttia tästä huvituksesta. Viimemainittu tahtoi että vielä samana iltana tulisimme takaisin luistellaksemme kuunvalossa, jota hän kuvasi erittäin hauskaksi. Ukko tosin vastusti tätä sanoen sitä hyvin varomattomaksi. Kun jo päivänvalossa olimme joutuneet niin suureen vaaraan, mitenkä ei sattuisi sellainen paljoa pikemmin hämärässä kuunvalossa. Mutta Andrea Margareeta sanoi sitä turhanpäiväiseksi varovaisuudeksi; nythän tiesimme jo missä avanto oli, emmekä siis enää tarvinneet sitä pelätä; minä myöskin muka luistelin niin hyvin, etten suinkaan pelkäisi mitään. Selitin etten siinä suhteessa pelännyt vähääkään, vaan että suurimmalla ilolla taasen illalla tulisin jäälle, joka olikin totta, koska hyvinkin saatoin arvata ettei Ukko eikä Corpus Juriskaan tahtoisi tulla mukaan, vaan saisin niin ollen liidellä siellä aivan yksin Andrea Margareetan seurassa.
Kerroin jo äsken että minun mielessäni, kun näin tuon ison kukon, syntyi muuan tuuma. Corpus Juriksen ja minun välillä oli, kuten aikaisemmin jo monesti olen viitannut, syntynyt kireät välit ja minä katsoin hänen loukanneen itseäni. Kukko antoi minulle aihetta kostontuumiin. Olin usein kuullut puhuttavan siitä, miten hauskaa olisi asettaa kukko makuusuojaan sitte nähdäkseen asianomaisen pelästyksen, kun hän äkkiä aamulla heräisi kukon kiekunaan. Sitä nyt aioin koettaa huomisaamuna Corpus Juriksen suhteen, sillä minua oli syvästi harmittanut nähdessäni hänen kaikessa rauhassa vetävän aamu-untaan, silloin kun minun täytyi mennä papin kanssa kävelylle. Koska tällaisissa yrityksissä aina on hyvä, että on joku liittolainen, päätin puhua siitä Andrea Margareetan kanssa; hän varmaankin avustaisi minua. Todella hän innokkaasti kannatti tuumaani kertoessani miten sellaisissa tapauksissa menetellään. Mutta kun ilmaisin hänelle että Corpus Juris tulisi pilan esineeksi, pani hän heti vastaan ja tahtoi kukon ehdottomasti Ukon huoneeseen pantavaksi. Tämä oli minulle sangen vastenmielistä, sillä minulla ei ollut mitään syytä herättää Ukkoa, joka ei pienimmässäkään määrässä ollut osottanut minulle epäystävällisyyttä, vaan jota minun päin vastoin oli kiittäminen siitä että olin päässyt mukaan Nöddebohon. Mutta Andrea Margareeta piti itsepintaisesti päänsä, jopa uhkasi ilmaista kaikki Corpus Jurikselle ellen myöntyisi. Tuo oli oikeastaan hänen puoleltaan kavaltamista, mutta minun oli pakko suostua ja lohdutin samalla itseäni että pääasiassa oli yhdentekevää, mihin huoneeseen kukko pantiin, sillä oven ollessa auki molempien suojien välillä, heräisivät joka tapauksessa molemmat. Tästä kohdasta sovittuamme, päätimme vielä molemmat illalla auringon laskun jälkeen ennen kuun nousua hiipiä kanahuoneeseen vallataksemme kukon. Tämä olisi paras aika, koska kukko nukkuu pimeässä ja siten voisimme myöskin tehdä sen kenenkään huomaamatta, mikä oli meille hyvin tärkeätä, jottei kukaan ilmaisisi hankettamme Ukolle ja Corpus Jurikselle.
Ken kerran on laatinut jonkun suunnitelman, olkoon se suuri tai pieni, ikävöi hartaasti toteuttamisen hetkeä; samoin minäkin mitä suurimmalla kärsimättömyydellä odotin hämärän tuloa. Vihdoin se alkoi ja minä tahdoin heti ryhtyä toimeen, mutta Andrea Margareeta arveli olevan varminta odottaa lähes kello viiteen saakka, jolloin olisi aivan pimeätä. Siten sain vielä tunnin verran hillitä maltittomuuttani. Mutta nyt nousi uusia esteitä. Corpus Juris valvoi kuin satasilmäinen Argus jokaista Andrea Margareetan ja minun liikettä, joten miltei olin valmis epäilemään että suunnitelmamme oli hänelle ilmaistu, vaikka mahdotonta oli käsittää miten se olisi tapahtunut. Tuskin ennätti Andrea Margareeta nousta mennäkseen ja minä samoin seuratakseni häntä, niin Corpus Juriskin lennähti tuoliltaan kysyen mihin menimme. Pari kertaa Andrea Margareeta pääsi pulasta sanomalla toimittavansa jotain keittiössä, mutta siitä oli seurauksena, että minun oli pakko jäädä paikalleni, ja kun kerran yritin päästä ulos hänen kanssaan tarjoamalla hänelle seuraani, selitti Corpus Juris tahtovansa hänkin tulla mukaan. Vihdoin Andrea Margareeta sai tilaisuuden kuiskata minulle että menisin edeltäkäsin odottamaan porstuaan, jonne hän tulisi heti jälkeen. Täten meidän onnistui häivyttää jäljiltämme Corpus Juriksen tarkkaavaisuus, vaikka suuresti pelkäsin että hän ikkunoista seuraisi meitä. Mutta pihalle tullessani huomasin kaikkien verhojen olevan alas laskettuina, joten saatoimme olla levollisia.
Ei ollut kuitenkaan aivan niin pimeätä kuin olisin toivonut. Ylhäällä tuikkivat kirkkaat tähdet ja alhaalla lumi oli levittänyt kaiken yli vaalean vaippansa, niin että helposti saattoi nähdä kaikki, jotka pihan yli kulkivat. Seisoimme sentähden hetkisen katsellen ympärillemme, mutta emme nähneet mitään huolestuttavaa, Kaikki ovet ja luukut olivat suljetut, ainoastaan papin huoneen käärekaihdinten läpi saatoimme erottaa valoa, mutta varjosta päättäen, joka liikkui edestakaisin, voimme arvata papin kulkevan edestakaisin lattialla luultavasti uudenvuodensaarnaansa syventyneenä, joten emme tarvinneet siltäkään taholta peljätä mitään. Kaikkialla vallitsi syvä rauha, vain silloin tällöin kuului kaukaa koiran haukuntaa. Hetki oli tullut: ripein askelin riensimme pihan yli kanahuonetta kohti. Varovasti aukaisimme oven: täällä oli hiljaista, ankat makasivat lattialla pää siipeen kätkettynä – orsilla istuivat kanat tiheissä riveissä ja vain jokunen käänsi päätänsä ovea avatessamme. Andrea Margareeta tahtoi ensin mennä sisään ottamaan kukkoa, hän kun oli sukkelampi ja paremmin tunsi huoneen. Mutta kanat istuivat liian korkealla, joten hän ei ylettynyt niihin. Niinpä täytyi minun mennä sinne, ja Andrea Margareeta meni oven luo vartioimaan jos joku lähenisi, samalla hiljaa kuiskaten minulle että olisin varovainen enkä kolistelisi. Koetin parastani, mutta se ei ollut mikään helppo asia, kun siellä oli aivan pimeää, niin ettei nähnyt eteensä vähääkään. Jo olin onnellisesti ennättänyt orsien kohdalle, ja ojensin juuri kättä tarttuakseni kukkoon, kun samassa kovaksi onneksi satuin polkemaan lattialla makaavaa hanhea. Tämä päästi kurkustaan kovia huutoja, johon kohta yhtyi koko parvi, ja nyt syntyi tavaton sekamelska. Kaikki kanat lensivät orsilta, huusivat ankkojen kanssa kilpaa ja lensivät ympäri räpyttäen minua päähän siivillään, niin että alkoi pyörryttää. Kaiken tämän kestäessä kuulimme ikkunan avautuvan ja papin äänen huutavan pihalle: "Hoi, Niels, nyt on Vahti taasen päässyt kanahuoneeseen, aja se pois sieltä ja anna sille kyytiä!" Ei tehnyt mieli Andrea Margareetan eikä minunkaan ruveta tässä Vahdin tilalle ja koska emme myöskään halunneet hämmästyttää Nielsiä sillä, että tapaisi meidät kahdenkesken kanahuoneessa, päätimme kiireesti paeta. Mutta yhä lähenevästä puukenkien kopinasta saatoimme arvata Nielsin jo lähteneen liikkeelle ja että oli mahdotonta hänen huomaamattaan väistyä. "Mennään tänne piiloon, seuratkaa vaan minua", kuiskasi Andrea Margareeta tarttuen käsivarteeni ja vetäen minut perässään pimeään huoneeseen jonka tehtyä hän sulki oven jälessämme. Se oli kanahuoneen vieressä oleva halkovaja ja siinä oli tilaa juuri sen verran, että me kaksi saatoimme siellä seisoa.
Vähän ajan perästä kuulimme Nielsin kompuroivan kanahuoneeseen, mutta hänen läsnäolonsa ei tuntunut rauhottavan kuohuvia mieliä. Hälinää ja levottomuutta jatkui Nielsin tutkiessa kaikki paikat mitä tarkimmin. Vihdoinkin hän meni ulos ja huusi papille ettei hän ollut löytänyt mitään ja että Vahti luultavasti oli luikahtanut ulos jälleen. "Niin, niin", kuului vastaus, "voithan antaa hänelle muutamia kepiniskuja kun tapaat hänet; sulje nyt vain hyvästi ovi ja pane se säppiin, ettei Vahti uudestaan pääse sinne."
Niels teki työtä käskettyä ja vähän päästä kuulimme hänen poistuvan raskain askelin. Kapusimme esiin piilopaikastamme – mutta nyt vasta olimme pulassa! Papin varovaisuuden tähden olimme nyt vangittuina. Pihalle vievän halkovajan ovi oli suljettu ja nyt Niels oli lisäksi sulkenut kanahuoneen oven. Haimme ovesta edes pientä rakoa, jonka kautta mahdollisesti voisimme pistää tikkusen sitä avataksemme, mutta turhaan, siellä ei ollut huomattavissa ainoatakaan reikää tai rakoa; se näytti olevan tehty niin huolellisesti, kuin olisi se todellakin ollut vankilanovi. Ehdotin että koputtaisimme kutsuaksemme jonkun avuksemme; huutomme ja koputuksemme kyllä kuultaisiin lähellä olevaan keittiöön ja väentupaan. Mutta juuri tästä syystä kielsi Andrea Margareeta sitä tekemästä, koska koputuksemme ja huutomme seurauksena näin tavattomalla ajalla ja paikalla olisi vain se, että koko väki, rengit ja piiat tulisivat ulos ja me tulisimme yleisen naurun alaisiksi. Hän tahtoi sentähden että malttaisimme mielemme; ei saattanut viipyä kauankaan ennenkuin poissaolomme huomattaisiin arkihuoneessa, ja silloin tulisivat joko papinrouva tai Emmi tai jompikumpi veljistäni meitä hakemaan. Niinpä aloimme odottaa. Olinpaikkamme oli kovin ikävä, siellä oli pilkkosen pimeää, ilma oli tukahduttava, tuskin oli meillä siellä jalansijan vertaa, emmekä uskaltaneet liikahtaakaan pelosta että taasen nostaisimme yleisen hälinän. Tähän tuli lisäksi jonkinlainen levottomuus, jonka vallassa olimme molemmat, varsinkin Andrea Margareeta. Saadaksemme ajan jotenkin kulumaan, esitimme toisillemme arvotuksia. Mutta ei tästäkään apua ollut: joka silmänräpäys keskeytimme puhelumme ja kuuntelimme henkeä pidätellen tulisiko joku. Turhaan – näytti aivan kuin olisi koko talonväki sukupuuttoon kuollut. Etsittyäni löysin liivintaskustani tulitikun; päätin sen sytyttää Andrea Margareetan hartaasti kehottaessa minua varovaisuuteen etten sytyttäisi koko pappilaa, jolloin me kaksi palaisimme elävältä. Vetäsin tikkua – hetken ajan vajassa oli valoisaa, joten voin nähdä kaikki. Andrea Margareeta seisoi aivan vierelläni; toisella kädellä hän nojasi olkapäähäni, toisella hän piti kiinni vanhasta, seinällä riippuvasta hamppunuorasta. Takanamme istuivat kanat tiheissä riveissä tuijottaen hämmästyneinä meihin ja lattialla makaavat ankat nykivät toisiaan ja hiljaa keskenään kaakotellen ihmettelivät mikä lienee pannut meidät etsimään suojaa täältä heidän luotansa. Samalla sammui tikkunen ja me seisoimme jälleen äskeisessä pimeydessä. Kuinka kauan oikeastaan näin seisoimme, en kykene arvostelemaan; minusta aika oli iäisyyden pituinen. Lopulla en voinut enää malttaa mieltäni, vaan nostin käteni jysäyttääkseni oveen – kun samassa aukaistiin ovi pappilan vastakkaisessa päässä ja me kuulimme joukon ääniä, jotka kaikki puhuivat yhtaikaa, mutta yli muiden äänten kuuluivat Ukon ja Corpus Juriksen. Vähän sen jälkeen kuulimme rykmentillisen puukenkiä laukkaavan pihan yli portille – ja sitte kaikki jälleen hiljeni. Toivoimme jonkun lähestyvän, mutta ketään ei tullut – kaikki oli yhtä rauhallista kuin ennenkin. Todennäköisesti oli talon väki, lähetetty meitä hakemaan, voimme siis huoletta koputtaa ja huutaa pelkäämättä heidän väliintuloaan. Mutta toiselta puolen ei ollut myöskään luultavaa, että kukaan meitä kuulisi, sillä arkihuone oli liian kaukana. Tähän tuli vielä että ensimäisellä lyönnilläni alkoivat kanat jo räpytellä siipiään, joten minun oli pakko luopua siitä. Jälleen meidän täytyi malttaa mielemme: tottapahan väki kerran tulisi takaisin ja silloin saisimme antautua armoille ehdoilla millä tahansa. Niin odotimme vielä hetkisen, kun äkkiä kuulin keveitten askelten rientävän ohi. "Halloo" huusin minä niin kovaa kuin ikinä jaksoin – ohikulkeva seisahtui – vielä "halloo", johon sain vastauksen "missä?" Ääni oli Corpus Juriksen. "Täällä, täällä", huusin minä – "missä? missä?" huudettiin taasen – "täällä, täällä, kanahuoneessa!" "Kanah – –!" mutta kesken huudahdustaan oli Corpus Juris jo oven luona, repäsi sen auki ja minä syöksyin ulos kuin kuollut – tai oikeastaan kuin valekuollut ruumisarkustaan. "Mutta missä – missä on Andrea Margareeta?" kysyi Corpus Juris kauhistuneena. "Tuolla", osotin minä Andrea Margareetan nyt astuessa ulos viivyteltyään ensin jonkun verran. Mutta mikä Corpus Jurikseen nyt meni? Alussa pelkäsin hänen olevan järkensä menettämäisillään – hän miltei heittäytyi polvilleen Andrea Margareetan eteen, tarttui hänen käsiinsä, puristi niitä ja alkoi purkaa katkonaisia sanoja, joista vain käsitin muutamia yksityisiä, kuten: jäälle – luistelemaan – avanto – hukkuneet y.m. Sitten hän veti meidät mukaansa arkihuoneeseen, antamatta meille tarkempaa selkoa siitä, mitä hän tällä kaikella oli tarkottanut. Täällä kulki pappi suuresti levottomana edestakaisin lattialla ikäänkuin jotain odottaen. Papinrouva ja Emmi sitä vastoin seisoivat merelle päin antavan ikkunan luona, josta verho oli vedetty syrjään, ja näyttivät innokkaasti tähystelevän jotain. "Täällä ovat", huusi Corpus Juris riemuiten vetäen meidät sisään kanssaan, kuten voitokas sotaherra vangituita vihollisiaan.
"Mistä te tulette?" kysyi pappi hämmästyneenä.
"Kanahuoneesta!" vastasi Corpus Juris tyytyväisenä, aivan kuin olisi tämä löytö johtunut hänen kekseliäisyydestään.
"Kanahuoneesta!" huudahti pappi, "ja mitä ihmettä" – sen enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä papinrouva oli aivan suunniltaan ilosta nähdessään meidät jälleen, ja Emmikin näytti olevan kovasti liikutettu – näin kyyneleiden kimmeltävän hänen suurissa, kirkkaissa silmissään.
Mutta jos muut olivat hämmästyksissään kuullessaan missä olimme olleet, niin ei ollut meidänkään hämmästyksemme vähäisempi nähdessämme heidän mielenliikutuksensa. Vasta kun papinrouva oli meitä syleillyt neljästi tai viidesti ja jälleennäkemisen ensi ilo oli saanut purkautua, vasta silloin saimme vähitellen kuulla selityksen. Corpus Juris oli heti huomannut poissaolomme ja osottanut levottomuutta, mutta toiset eivät siitä suuresti välittäneet. Mutta kun me puolenkaan tunnin kuluttua emme olleet vielä palanneet, alkoivat muutkin ihmetellä. Kun pappi sisään tullessaan ei nähnyt meitä, oli hänkin kysynyt kenenkään voimatta tehdä meistä selkoa; kuitenkin oli papinrouva arvellut meidän ehkä menneen yhdessä kävelemään. Pappi oli siihen arvellut, että oli sangen omituinen kävelyaika. Oli huudettu puutarhaan siinä luulossa, että mahdollisesti olimme siellä – mutta huutoihin ei tullut vastausta. Sinne tänne arvailtaessa minne mahdollisesti olimme menneet, oli Ukon mieleen äkkiä pistänyt onneton ajatus että ehkä olimme lähteneet vuonolle luistelemaan. Hän muisti meidän aamulla puhuneen miten olisi hauskaa luistella kuutamossa ja samalla johtui hänen mieleensä avanto, johon olimme suistumaisillamme aamulla, josta kaikesta hän tuli siihen päätökseen, että oli tapahtunut onnettomuus.
Pappi tosin arveli ettei vaara ollut niin suuri – "rikkaruoho ei niin helposti häviä", mutta Ukko ei rauhottunut, vaan meni vuonolle meitä hakemaan, Kun ei meitä siellä näkynyt, tuli hän takaisin aivan epätoivoisena, varmana siitä että olimme hukkuneet, Pappikin jo alkoi tulla levottomaksi ja lähetti talon väen meitä hakemaan; juuri tuon yleisen lähdön olimme piilopaikastamme kuulleet. Kotvan aikaa meitä turhaan haettiin vuonolta, jolloin Corpus Juris oli rientänyt takaisin pappilaan toivossa että kuitenkin olisimme sinne palanneet. Sillä kertaa juuri hänet kutsuimme ja meidät siis löydettiin.
Juuri kun papinrouva ja Corpus Juris olivat tämän kertoneet, avautui ovi ja Ukko astui sisälle. Minkä näköinen hän olikaan! Yltä päältä saven ja mullan peitossa ja siellä täällä suuria lumipaakkuja, jotka alkoivat sulaessaan virrata pitkin vaatteita kuin vuoripurot. Kasvot olivat niinikään saviset ja multaiset ja otsaansa hän oli saanut reijän, josta vuoti verta oikeata poskea pitkin. Minä jäin seisomaan mykkänä hämmästyksestä, mutta tuskin Ukko sai minut nähdä, niin hän syöksyi minua kohden, syleillen syleilemistään eikä hellittänyt, ennenkun olin muodostunut hänen täydelliseksi kuvakseen. Sitte hän riensi Andrea Margareetaa kohti, mutta onneksi pappi pysäytti hänet puolitiessä sanoen, että tämä varmaan 'mieluummin ottaisi vastaan hänen onnittelujaan jonkun matkan päästä'. Vasta nyt Ukko tuli huomanneeksi minkälainen hänen ulkonainen asunsa oli. Hän kertoi meille silloin kuinka hän, sittekun turhaan oli haettu meitä rannasta, oli tullut vakuutetuksi että olimme hukkuneet, ja kuinka hän surusta ja epätoivosta aivan menehtymäisillään oli rientänyt takaisin pappilaan. Matkalla hän oli kompastunut ja pudonnut syvään kuoppaan, jossa hän hetkeksi meni tainnoksiin. Sitte hän oli taasen noussut ja rientänyt edelleen, kunnes joutui tänne ja tapasi meidät hyvässä turvassa.
Ukko ja minä tuijotimme toisiimme; vaikea oli sanoa, kumpi meistä oli surkeamman näköinen.
"Kas siinä alkuperäinen kuva", sanoi pappi osottaen Ukkoa, "ja tuossa on jäljennös", osottaen minua. "Yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Mikä vahinko että kirjapainotaito jo on keksitty, muuten olisi meidän osaksemme tullut tehdä se maailmalle tunnetuksi."
Papinrouva oli sillaikaa tuonut lyijyetikkaa ja vettä hautoakseen Ukon otsaa, jolloin nähtiin että haava oli aivan mitätön. Menimme kumpikin huoneeseemme vaatteita muuttamaan. Oli hyvä että saatoin auttaa Ukkoa, sillä hän oli vielä niin liikutettu, ettei saanut toimeen mitään. Ensin hän tahtoi pukeutua Corpus Juriksen vaatteisiin, ja kun huomautin häntä erehdyksestään, aikoi hän vetää ylleen takin ennen liiviä. Vihdoinkin hän oli valmis ja meni jälleen alas. Kiireesti pukeuduttuani viivyin vielä itsekseni vähän aikaa. "Vielä ei ole kaikki menetetty", ajattelin, "ei kukaan ole oikeastaan saanut tietoa tuumastamme, vielä se voidaan toteuttaa. Nyt kun tunnen paikat siellä, voin kiireesti juosta ottamaan kukon, asettaa sen Corpus Juriksen huoneeseen ja jälleen mennä sisälle ilman että kukaan, ei edes Andrea Margareeta, saa vihiä asiasta." – Sanottu ja tehty; minä riensin kanahuoneeseen, tähystelin varovasti joka puolelle ettei Niels tai pappi tai Vahti olisi lähitienoilla, avasin ovea, varoin tarkasti jälleen polkemasta ankkoja ja niin sain onnellisesti kukon käsiini, Sitte takaisin ylös Corpus Juriksen huoneeseen. Siellä oli suuri vaatekaappi, joka ulottui miltei kattoon saakka; siihen voi paraiten piilottaa kukon. Paikka oli tosin sangen ahdas, mutta minä painoin kukon päätä vähän alemmas ja siten se kyllä mahtui sinne. Eihän se oikein mukava istuinpaikka ollut, mutta eihän tuollaisella kukolla tarvitse aina olla niin mukavaa ja sitä aikaisemmin se heräisi ilahuttamaan Corpus Jurista öisellä laulullansa.
Kun jälleen tulin alas, tapasin perheen istumassa illallispöydässä.
"Kuules Nikolai", sanoi pappi minulle, "saisinko nyt tietää, mitä oikeastaan tahdoitte tehdä kanahuoneessa?"
En ollut luullut joutuvani uudestaan kuulustelun alaiseksi tässä asiassa enkä ollut sentähden ajoissa vastausta ajatellut. Oli pakko selviytyä asiasta jotenkuten, mutta se ei ottanut onnistuakseen ja saatoin hyvin huomata, että kertomukseni tuli katkonaiseksi ja sisällyksettömäksi.
"Vai niin", sanoi pappi kun vihdoinkin lopetin, "sellaisillako jutuilla luulette voivanne minua eksyttää? Ei, nuori ystäväni, ymmärrän liiankin hyvin mikä takana piilee: te olette don Juan-luonne, täydellinen don Juan, vaikka onkin kauheata ajatella jonkun niin nuorella iällä olevan niin turmeltunut. Eilen koetitte isän ottaa hengiltä ja tänään teillä on öisiä kohtauksia tyttären kanssa kanahuoneessa. Mutta nyt on parasta että heti teette siitä lopun; suvaitkaa siis viipymättä kihlata Andrea Margareeta."
Olin päätökseen yhtä tyytyväinen kuin ankerias, joka tuomittaisiin hukutettavaksi. Mitä sen sijaan Andrea Margareeta ajatteli, en voinut oikein tietää. Hän puuhasi innokkaasti teekeittiön ääressä ja näytti unohtaneen kaiken muun. Hänen kasvonsa eivät osottaneet vastenmielisyyttä, mutta eivät myöskään suostumusta papin sanoihin. Kuitenkin luulin voivani arvotuksen selittää; hänen ajatuksensa oli epäilemättä sama kuin aamupäivällä papin kosketellessa samaa kysymystä: ei nyt vielä, vaan kolmen, neljän vuoden päästä, kun Nikolai on virkatutkintonsa suorittanut, voidaan todella asiasta puhua.
Corpus Jurista halutti yhtäkkiä mennä kävelylle. Tämä oli myöskin yksi niitä merkillisiä muutoksia, mikä oli hänessä tapahtunut täällä ollessa. Kotona Kööpenhaminassa häntä harvoin halutti kävellä; mitä ihanimmalla päiväpaisteella hän saattoi maata kotonaan sohvalla lukemassa romaania sillaikaa kun Ukko ja minä laukkasimme ympäri Langeliniellä tai Fredriksbergissä ja ainoastaan suurella vaivalla saimme hänet toisinaan houkutelluksi mukanamme näille matkoille. Mutta täällä Nöddebossa hän joka hetki tahtoi ulos kävelemään. Varsinkin tätä hetkeä katsoin varsin sopimattomaksi, kello oli jo yli kahdeksan, ja minun mielestäni hän oli saanut tarpeekseen kävellä hakiessaan meitä vuonolla. Ukko oli myöskin puolestaan kävellyt tarpeekseen, mutta Andrea Margareeta sen sijaan oli samaa mieltä kuin Corpus Juris.
"Minne siis menemme?" kysyin minä, joka aina olin valmis mukaan lähtemään, kun vaan Andrea Margareeta lähti.
"Mennään kirkkomaalle", hän sanoi. "Mitä me siellä?"
"Se on niin kaunis kuutamolla ja sitte ehkä näemme siellä kummituksia."
"Näettekö te kummituksia?" kysyin minä. "Sitä onnea ei ole minulla koskaan ollut."
"Mutta minä olen sunnuntailapsi" sanoi Andrea Margareeta. "Kun olen sunnuntaina syntynyt, niin voin nähdä kummituksia ja aaveita."
"Katso itseäsi peilissä, niin hetikohta näet kummituksen", sanoi pappi.
"Joko mennään?" kysyi Corpus Juris, joka oli käynyt ulkona ja nyt palasi tuoden Andrea Margareetan päällysvaatteen ja hatun.
"Etkö tule mukaan, Emmi", kysyi Andrea Margareeta.
"En tiedä oikein – menettekö te, Kristoffer?"
"Olen väsynyt", vastasi Ukko, "haluan mieluummin jäädä tänne vanhempienne luo."
"Kristoffer on hyvä ihminen", sanoi pappi, "hän ajattelee meitä vanhuksia. Te muut ajattelette vain huvituksianne – me vanhat saamme istua kauniisti kotona ikävissämme."
Emmi selitti myöskin jäävänsä kotiin. "Älä kursaile", sanoi pappi. "Mene sinä vain, siihen sinulla kuitenkin on suurin halu."
Ei kuitenkaan näyttänyt siltä kuin olisi Emmiä suurestikaan haluttanut. Hän istuutui tyynesti Ukon viereen ryhtyäkseen käsityöhönsä, ja vasta kun Andrea Margareeta selitti ettei hänkään menisi ellei Emmi tulisi mukaan, saimme Corpus Juriksen kanssa hänet viimeinkin houkutelluksi seuraamaan mukana.
Minä kiiruhdin tarjoomaan käsivarteni Andrea Margareetalle, mutta Corpus Juris ennätti ennen minua. Niinpä minun täytyi saatella Emmiä eikä minulla ollut syytä valittaa. En ollut koko päivään puhunut tuskin sanaakaan Emmin kanssa, niin että nyt käytin tilaisuutta hyväkseni korjatakseni laiminlyöntini. Lumi narisi jalkaimme alla, oli kirpeä pakkanen, mutta Emmin rinnalla unohdin pian sekä jään että pakkasen ja lumen. Hänen puheensa oli lempeää ja rauhallista, siinä kuvastuivat selvästi hänen ajatuksensa, jotka olivat puhtaat ja kauniit kuin kirkkaat vaaleat kuunsäteet. Kaikki, mistä hän puhui, ikäänkuin kohosi valoisampaan, ihanampaan maailmaan, oli aivan kuin hän olisi käsittänyt sopusoinnun kaikessa, nähnyt jokaisen epäsoinnun, jokaisen ristiriidan häipyvän. Monet seikat, mitkä eivät tähän saakka olleet herättäneet tarkkaavaisuuttani, avautuivat hänen seurassaan sieluni silmälle, niin että näin kaiken uudessa valossa. Niinkuin taitava kultaseppä osaa oikeaan arvoonsa arvioida kalliin jalokiven, joka oudolle näyttää vähäpätöiseltä kivenmukulalta, samoin hän heti osasi nähdä hyviä puolia ihmisissä, joissa toiset eivät nähneet mitään erinomaista. Satuimme muun ohessa puhumaan Ukosta, ja minä suuresti hämmästyin kuullessani millä sydämellisyydellä ja lämmöllä Emmi puhui hänestä. Minulle Ukko aina oli ollut jotenkin etäinen ja vieras; minun oli käynyt hänen suhteensa niinkuin paljon muunkin suhteen: otin asiat sellaisinaan tekemättä itselleni niistä tarkempaa tiliä. Ukko oli veljeni ja minä pidin hänestä paljon, mutta en ollut koskaan luullut hänessä olevan mitään erikoisen merkillistä. Toisin oli Emmin; hän piti Ukkoa miltei korkeampana olentona. Hän ei voinut kyllin kiittää hänen kaikelle kauniille ja ylevälle avonaista mieltään, hänen runsaita tietovarojaan, hänen jaloa, toisten hädälle ja puutteelle herkkää sydäntään, Vastasin siihen, että minun, silti alentamatta Ukkoa, täytyi väittää hänen enimmäkseen elävän omissa haaveiluissaan eikä paljoakaan välittävän ympärillä olevasta maailmasta.
"Sen sanotte te", sanoi Emmi kiivaudella, jota en ennen ollut hänessä huomannut. "Te, joka viimeksi tänään olitte hänen huolenpitonsa ja rakkautensa esineenä."
"Mitenkä niin?" kysyin minä.
"Oletteko jo unohtanut minkä levottomuuden vallassa hän tänä iltana on ollut teidän tähtenne? Olisittepa nähnyt hänen pelkonsa kun olitte kateissa ja kuinka hän – senhän itsekin näitte, oli kaatunut ja loukannut itsensä eikä kuitenkaan välittänyt siitäkään, niin kokonaan hän ajatteli teitä. Ettekö pidä minään hänen iloansakaan kun hän näki teidät jälleen?"
"No niin, se nyt oli sellainen juhlahetki", intin minä. "Hän luuli minun hukkuneen eikä silloin ollut ihmekään, että hän ilostui nähdessään minut elävänä jälleen; samoin olisin minä tehnyt hänen sijassaan lukematta sitä erikoiseksi ansiokseni. Mutta näkisittepä hänet jokapäiväisissä oloissa, miten hän voi kulkea itsekseen tuntikausia sanaakaan sanomatta."
"Ovatko siis ne ihmiset parhaita, jotka eniten puhuvat? Uskotteko te, että se, joka paljo puhuu, myöskin kantaa paljon sydämessään?"
"En juuri sitäkään usko, mutta arvelen kuitenkin että kylläkin voitaisiin puhua joskus keskenään, vaikkei se olisikaan niin ylen syvämielistä. Muuten voi lopulta joutua siihen, että ollaan tuppisuina koko pitkän päivän. Ja jos hän todellakin on niin syvämielinen kuin te uskotte, miksei hän ja'a meille muille vähän viisauttaan? Niinkauan kun hän sen pitää omanaan, on se kuollutta pääomaa."
"Oletteko milloinkaan sitä pyytänyt häneltä ja saanut kieltävän vastauksen? Oletteko milloinkaan alkanut hänen kanssaan keskustelua ja onko hän työntänyt teidät silloin luotansa?"
Aloin miltei pelätä suututtaneeni Emmin. En ollut myöskään tarkottanut mitään määrättyä hyökkäystä Ukkoa kohtaan, sillä minullakaan ei ollut vähäisiä ajatuksia hänen kyvyistään, mutta vastaansanomisen henki, joka meissä asuu, vaikuttaa, ettemme koskaan voi kuulla ketään erityisesti kiitettävän heti tuntematta itseämme velvotetuiksi tuomaan esiin varjopuolia ja monesti esitämme ne räikeämpinä kuin alkuperäisesti olimme ajatelleet.
Olimme sillävälin tulleet kirkkomaalle ja kulkeneet pari kertaa sen ympäri keskustelun innossa sitä huomaamatta. Nyt pysähdyin katsellen ympärilleni, ja Emmi, joka ehkä pelkäsi olleensa liian innokas, pysähtyi samoin. Kirkko, joka päivänvalossa oli jokseenkin vähäpätöisen näköinen, näytti kuunvalossa ikäänkuin kasvaneen. Sen valkoiset seinät, joista kalpeat kuun säteet heijastuivat, olivat aavemaisen näköiset. Yltympärillä oli hautakumpu toisensa vieressä, valkean lumipeitteen kattamana. Ei näkynyt ruohonkortta, ei kuulunut lintujen ääniä – tänne oli kalpea kuolema valtakuntansa pystyttänyt; kaikki oli kylmää, kuollutta ja hiljaista. Jyrkän vastakohdan tälle muodosti äkkiä kuuluva nauru ja kovaääninen puhe; Corpus Juris ja Andrea Margareeta tulivat sieltä vastaamme, niinikään käytyään kirkkomaan ympäri. He olivat kaikessa sovussa joutuneet ankaraan sanakiistaan ja nauroivat koko ajan puhuessaan. Sitä myöten kuin he tulivat likemmä, saatoimme kuulla mitä asia koski.
"Siinä hän teki oikein", väitti Andrea Margareeta, "hänen sijassaan olisin tehnyt samalla tavalla."
"Miten?" rohkenin kysyä, kun he samalla pysähtyivät eteemme.
"Fredrik juuri kertoi minulle tarun nuoresta ja kauniista ritarintyttärestä, joka asui vanhassa linnassa toisella puolen vuonoa, ja joka antoi rukkaset seitsemälle kosijalle."
"Minkätähden hän sen teki?"
"Sentähden, etteivät he uskoisi että hän muitta mutkitta suostuisi ensimäiseen parhaaseen mikä tarjona oli. Hänen sijassaan olisin tehnyt aivan samoin."
"Niinkö", sanoin minä hetken vaieten. Jätimme jälleen kirkkomaan ja palasimme puutarhaan päin. Silloin sanoin Andrea Margareetalle: "Ettekö laulaisi laulua Rosaliasta ja hänen äidistään?"
"Kernaasti", vastasi Andrea Margareeta jonkun verran kummastellen tuota äkkinäistä pyyntöä. Vasta kun hän tuli laulun loppuosaan, ja minä päälliseksi rohkenin aivan hiljaa hyräillä mukana säkeessä: "Rosalian posket ne punaisina hohti" – – vasta silloin hän ymmärsi mitä olin tarkottanut. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan lauloi rauhallisesti laulun loppuun ja sanoi minulle: "Tuo Peder-herra tietysti on mieleisenne?"
"Onpa tietystikin", vastasin arvelematta.
"Sen voin uskoa, mutta tunnetteko myöskin laulua, 'Peter raukasta'?"
"En, sitä en tunne."
"No niin, voinhan laulaa senkin teille" – ja nyt hän alkoi:
"Der Hans und die Grethe tanzen herum
und jauchzen vor lauter Freude,
der Peter steht so still und stumm
und ist so blass wie Kreide.
Der Hans und die Grethe sind Bräutigam und Braut
und blitzen im Hochzeitsgeschmeide,
der arme Peter die Nägel kaut
und geht im Werkeltagskleide."
[Kas Hannu ja Kerttu nyt karkeloi,
ilo vyöryvi niinkuin koski,
mut Pekka ei sanaa lausua voi –
on liidunvalkea poski.
Ja Hannu ja Kerttu nyt vihitään,
koruvaatteet välkkyy kuin perhot.
Polo Pekka vain kalvavi kynsiään,
häll' yllä on arkiverhot.]
(Heinr. Heine.)Sitte hän kääntyi minun puoleeni sanoen:
"Mitä tästä Pekka-herrasta pidätte?"
"Siitä Pekasta en pidä ensinkään."
"Varokaa vain ettei teidän käy samalla lailla. – Tulkaa, menkäämme kotiin", sanoi hän sitte Corpus Jurikselle, ja nuo kaksi riensivät reippaasti edelle.
Jäin seisomaan miettien mitä oikeastaan Andrea Margareeta oli minulle sanonut. Mitä hänen sanansa lopultakin tarkottivat? Lausuttiinko ne varotukseksi että karttaisin liika rohkeaa lähentymistä vai kehotukseksi puhumaan niin kauan kuin aikaa oli? Noita arvotuksia en kyennyt ratkaisemaan, mutta tunsin jonkinlaista katkeruutta Andrea Margareetaa kohtaan, koska hänkin, jota tähän saakka olin luullut vilpittömäksi ja rehelliseksi, näytti kuuluvan niihin, jotka käyttävät kaksimielistä puhetta.
"Emmekö mekin mene kotiin?" kysyi Emmi.
Lempeä ääni sai minut jälleen lauhkeammalle tuulelle. Tässä, ajattelin itsekseni, on ainakin yksi, jonka sielu on vilpitön ja puhdas, yksi, joka ei käytä loukkaavia eikä kaksimielisiä puheita, mutta jonka sanat ovat selvät ja suorat kuin hänen ajatuksensakin.
"Kas, nythän itse uneksitte ja vaivutte ajatuksiin", sanoi Emmi minulle. "Juuri äsken syytitte Kristofferia."
Tosiaankin, Ukko, mitähän ajatuksen aihetta hänelläkin oli? Mutta kun on mokoma sfinksinarvotus ratkaistavana kuin mikä äsken eteeni tuli, niin olisiko kummaa, vaikka sitä aprikoidessa lopulta kivettyisi? Ettei niin käynyt, siitä saan kiittää Emmin lempeyttä ja ystävällisyyttä.
Lähestyessämme pappilaa näimme Corpus Juriksen ja Andrea Margareetan seisovan tirkistämässä arkihuoneen ikkunasta sisään. Mekin menimme sinne ja näimme papin, papinrouvan ja Ukon siellä istuvan suuren maljakon ympärillä. "Edite, bibite, collegiales!" (syökäämme, juokaamme, toverit!) lauloi pappi meille ulkonaoleville. "Kas näin käy kilttien lasten, jotka kauniisti jäävät kotiin: he saavat viiniä juodakseen, jota vastoin pahat saavat seisoa ulkopuolella kuivin suin. Katsokaa Nikolaita, miten onnettoman näköinen hän on – täytyyhän teitä armahtaa. Tulkaa sisään, niin saatte tekin maan hyvyyttä nauttia!"
Tulimme sisään ja istuuduimme kaikki viinimaljakon ympärille. – "Eikö maistu hyvältä? Minä olen sitä valmistanut", kysyi Andrea Margareeta minulta. "Mainiolta", vastasin ihastuneena, ei viinin vuoksi, vaan koska Andrea Margareetan sanoista saatoin nähdä ettei meidän välillämme ollutkaan mitään kaunaa, vaan että jälleen olimme hyvät ystävät. – Pappikin oli mainiolla tuulella. Hän kertoi vanhoja juttuja ylioppilasajoiltaan, kuinka he sotaharjotuksissa ollessaan kolmin miehin käyttivät samaa univormua, kuinka he kotiinmarssiessaan asettivat lippunsa porttikäytävään ja menivät itse ravintolaan totia juomaan j.n.e. Kuuntelin ihastuksissani ajatellen itsekseni: "niin oli vanhoina hyvinä aikoina, kunpa olisin silloin elänyt!"
Andrea Margareeta ensimäisenä keskeytti papin jutut. Hänhän ei muutenkaan suuresti ihaillut "vanhoja hyviä aikoja" eikä hän suinkaan ensi kertaa kuullut näitä kertomuksia. Hän ehdotti että kaikki yhdessä kirjottaisimme runokirjeen.
"Toisin sanoen", intti pappi, "minun tulee se kirjottaa, sillä te muut aina kauniisti vaikenette tällaisissa tilaisuuksissa."
"Kristoffer kirjottaa kyllä runoa", sanoi Emmi, "hän on ennenkin näyttänyt minulle runojaan."
"Fredrik osaa myöskin", sanoi Andrea Margareeta, "kyllä saat apua, kunhan alotamme."
"Mistä siis kirjotamme?" kysyi pappi. Aiheen keksiminen oli vaikea asia. Toinen ehdotti sitä, toinen tätä, mutta ehdotetut aiheet näyttäytyivät kelvottomiksi. Vihdoin sanoi pappi: "Nyt olen löytänyt aiheen, josta kannattaa runoilla. Lähetämme runokirjeen Nikolain isälle ja kerromme hänelle Nikolain ja Andrea Margareetan kihlauksesta, hän varmaankin ilostuu kuullessaan miten poikansa täällä on edistynyt."
Aihe ei ollut Andrea Margareetalle mieleen, mutta hänen oli pakko myöntyä. Pappi komensi kaikki vaikenemaan, jotta runohenki saisi meidät valtaansa, minä, sain kynän ja paperia ja minut nimitettiin sihteeriksi, "koska", kuten pappi sanoi, "varmaankin olin liiaksi liikutettu voidakseni itse lausua ajatuksiani."
Seurasi muutaman minuutin syvä hiljaisuus, jonka kuluessa minulla oli aikaa kylliksi katsella kaikkien kasvoja. Papinrouva ja molemmat tyttäret istuivat edelleen työnsä ääressä eivätkä näyttäneet mieskohtaisesti ottavan osaa tähän työhön. Pappi istui syvämietteisen näköisenä puhaltaen piipustaan toisen paksun savupilven toisensa jälkeen, niin että hän lopulta näytti suurelta höyrykoneelta, joka teki työtä voimiensa takaa runoja työntääkseen. Corpus Juris istui pää käsiensä varassa ja tuijotti kiinteästi Andrea Margareetaan ikäänkuin tämän näkeminen olisi häntä haltioittanut. Ukko oli samanlainen kuin ennenkin, silmissä jonkunlainen haaveksiva ilme, niin että luulin hänen vaipuneen ajatuksiinsa ja kaiken unohtaneen. Mutta tällä kertaa kuitenkin tein hänelle vääryyttä, sillä hän se ensimäisenä alotti. "Kirjota Nikolai", sanoi hän minulle ja sitte hän saneli:
"Me sointujen korulla puemme sen,
mi sulle on outoa, uutta,
on laulumme kuohua sydämien
ja aatosten vallattomuutta.
Taas lempivää kaksi, taas lempivää kaksi – –""sehän nyt, kun unohdin loppusäkeet", sanoi Ukko turhaan hakien muististaan.
"Niinpä Nikolai kirjottakoon näin", sanoi pappi:
"Taas lempivää kaksi löys toistensa luo –
se rakkaus kiukkuista kiirettä tuo."Ukko ei ollut loppuun tyytyväinen, mutta henki oli hänet jättänyt eikä hän tuntenut voivansa parempaakaan keksiä, joten se jäi semmoiseksi.
Vähän aikaa istuimme jälleen ääneti, sitte sanoi Pappi: "kirjota Nikolai:
"Virheitä sulhon
on paljo juur,
ja hyveittensä
ei luku suur.
On silmä musta
ja sielukin,
kuin lammas ompi
hän Labanin."En ollut vielä pannut pistettä, kun Corpus Juris huusi: "kirjota Nikolai!" ja nyt saneli hän niin nopeaan, että tuskin saatoin häntä seurata:
"Hyveitä immen
on paljo juur,
ja virheittensä
ei luku suur.
On silmä kirkas
ja mielikin,
hän karitsainen
on puhtoisin."Andrea Margareeta istui niin syvään kumartuneena ompeluksensa yli ja neuloen niin ahkeraan, että minua ihmetytti ettei hän pistänyt sormiinsa, mutta pappa huudahti: "kas vaan lakimiestä, kuinka osasi laukata päästyään runoratsun selkään; sitäpä en olisi uskonut. Vaikka suurin osa siitä tosin oli minulta näpistetty."
"Ei", huudahti Corpus Juris, "näpistelyä se ei tosiaankaan ollut. Muoto oli kenties sama, mutta sisällys on uusi ja sehän on pääasia."
"Hui, hai, vaikenen, vaikenen", sanoi pappi. "Kunhan vain ette laita käräjäjuttua niskoilleni, niin että pian joudun keppikerjäläiseksi! Runonne on ihan uusi ja minun runoni on pikemmin sen mukaan jäljitelty. Tyydyttekö tähän selitykseen?"
"Mutta sinä olet ollut kovin kova Nikolaita kohtaan", sanoi papinrouva. "Se runo sinun pitää kirjottaa uudestaan."
"Sitä en tottatotisesti tee", sanoi pappi. "Nikolai on hävytön ihminen, joka pitäisi maalata vielä mustemmaksi. Mokomakin kahdeksantoistavuotias don Juan – onhan se kamalaa – Mutta kuka jatkaa?"
"Nyt olisi Teidän vuoronne", sanoi Corpus Juris kääntyen papinrouvan puoleen.
"Niin, pitäähän äidinkin", sanoi pappi. "Hänen runostaan tulee varmasti paras kaikista – niin saamme kauniin lopun."
Papinrouva ei aluksi tahtonut, mutta kun Corpus Juris yhä hartaasti pyysi, alotti hän, ensin jonkun verran ujostellen, mutta vähitellen levollisemmin:
"Ma arvaan, ett' uutisen viivytetyn
sä vihdoinkin tahtoisit kuulla,
siks' lähetän sanoman siivitetyn,
et leikiksi saa sitä luulla:
Margareeta on nimenä rakastetun."Tässä hänet äkkiä keskeytti pappi:
"ja Labanin lammas on poikasi sun!"
Ei ollut papinrouvankaan vastalauseista apua. Pappi väitti ja Corpus Juris häntä kannatti, että tämä loppusäe oli paikallaan ja tahtoi ottaa kirjeen lähettääkseen sen postissa seuraavana päivänä. "Sen takaan, että isänne tulee tyytyväiseksi, kun saa kuulla moisia uutisia", sanoi pappi.
Minä kuitenkin pidätin kirjeen, luvaten kirjottaa sen puhtaaksi, koska konsepti oli liian huolimattomasti kirjotettu tullakseen lähetetyksi. Samalla kätkin kirjeen muistikirjaani itsekseni päättäen ettei se siitä ikinä edemmäs lähde, ainakaan alkuperäisessä muodossaan.
Sinä iltana emme jääneet kauaa istumaan, jottemme häiritsisi papin yöunta. Corpus Juriksella oli vielä jotakin sanottavaa Andrea Margareetalle, ja minä riensin edeltäkäsin hänen huoneeseensa katsoakseni oliko kukko vielä paikoillaan – siellä ylhäällähän se istui rauhallisesti nukkuen; ei kukaan voinut sen läsnäoloa huomata. Mutta huomenaamulla varhain – mikä melu siitä syntyykään, kun kukko laulaa ja Corpus Juris pauhaa!
En ollut nukkunut kauankaan, kun jälleen heräsin; vereni oli kuohuksissa ja ajatukseni samoin. Minun täytyi ajatella runokirjettä. En koskaan ollut oikein selvillä puhuiko pappi leikkiä vai totta, sillä hänen kasvonsa olivat aina yhtä vakavat. Eikö hän ollutkaan tarkottanut mitään sen enempää tuolla kirjeellä? Eikö se ollut pikemminkin kuin salainen viittaus siihen, etten vain tyhjää ujostelisi, että kulkisin rohkeasti päämaaliin. Toistin mielessäni kaiken, minkä pappi oli sinä iltana puhunut, ja sitä enemmän tulin vakuutetuksi viimeisen otaksumani todenperäisyydestä. Minun oli odotettava neljä tai viisi vuotta kunnes olisin virkatutkintoni suorittanut, niin olin ajatellut edellisenä iltana. Mutta miksi odottaisin niinkauan? Senkötähden että Ukko oli niin sanonut – mutta oliko sitten Ukko erehtymätön mielipiteissään? Onhan moni mennyt kihloihin minun ijälläni ja kuitenkin tullut onnelliseksi aviomieheksi. Voiko yleensä määrätä ikää, milloin ihmisen pitää kihlautua? – – Neljä tai viisi vuotta, se on pitkä aika, kuka tietää mitä sillävälin voi tapahtua? Voihan joku muu ehtiä ennen minua. Tuo toinen voi tulla ennenkuin puolivuotta, ennenkuin kuukausikaan on kulunut, ja niin saisin kaiken ikäni katua varomattomuuttani että olin laiminlyönyt sopivan ajan. Sillä nyt juuri oli sopiva aika, se näkyi kaikesta. Olihan Andrea Margareeta itse varoittanut minua tekemästä Pekka-raukan tavoin. Kun ajattelin hänen käytöstään minua kohtaan, kuinka meistä, jotka tähän asti emme olleet edes aavistaneet toistemme olemassaoloa, nyt kahden päivän kuluessa oli tullut niin läheiset tuttavat, että seurustelimme kuin sisar ja veli – mitä hän noilla sanoilla muuta olisi voinut tarkottaa kuin juuri sitä, että käyttäisin aikaa hyväkseni, jotten lopulla joustaisi seisomaan kolmantena miehenä kuten Pekka-raukka? Ehkä kuitenkin tekisin viisaammin jos vielä vähän odottaisin, vielä vähän miettisin asiaa, joten tarpeen tullen saatoin peräytyä – – ei, ei, oikea rakastaja ei milloinkaan peräydy, hän polttaa kaikki sillat takanansa rientäen eteenpäin voittoon tai kuolemaan.
En saattanut enää maata alallani, vaan hyppäsin vuoteesta ja menin aukasemaan ikkunaa. Katselin äänetöntä, kirkasta tähtitaivasta; mutta siinä taasen palasivat vanhat epäilykseni. Ukko on sanonut että on mitä suurin tyhmyys kihlautua jo ylioppilaana; aikaisemmin olen aina menestyksellä seurannut Ukon neuvoja, miksen nytkin sitä tekisi? – Samalla näin komean tähdenlennon. "Ei, ei", sanoin itsekseni, "älä epäile äläkä pelkää, tuossa näit toiveittesi täyttymyksen merkin, astu ujostelematta esiin ja luota onneesi!"
Viimeiset sanani luultavasti lausuin ääneen, sillä Corpus Juris huusi minulle: "Mikä hätänä, Nikolai? Puhutko unissasi?" Hän nousi vuoteestaan katsomaan, ja kun hän näki minun seisovan avonaisen ikkunani edessä, alkoi hän kiivaasti torua ja moittia varomattomuuttani. Nyt alkoi Ukkokin liikkua. "Nikolai, poika, mikä sinun on?" Ja nähdessään minut avonaisen ikkunan edessä! "oletko järjiltäsi? Avonaisen ikkunan edessä keskellä yötä joulunaikaan ja alastomana – – laita itsesi paikalla sänkyyn. Vielä vilustut ja sairastut, saat keuhkotaudin ja hivutustaudin" – "ja lavantaudin ja vilutaudin", lisäsi Corpus Juris – "ja tartutat vielä koko talon. Etkö lähde paikalla sänkyyn". Minun täytyi, sulkea ikkuna ja mennä vuoteeseeni; vähän sen perästä kuulin Ukon ja Corpus Juriksen syvät hengähdykset, josta ymmärsin heidän jälleen nukkuneen. "Ja sellaistenko neuvoja sinun pitäisi seurata?" sanoin itsekseni. "ihmisten, jotka vain ajattelevat vilustumisia ja sairastumisia; mitä he ymmärtävät kihlautumisesta? Siinä seuraus vanhaksi pojaksi jäämisestä; silloin ei ajatella muuta kuin keuhkotautia ja hivutustautia ja lavantautia ja horkkaa – mokomatkin poroporvarit". Sinä hetkenä tunsin niin ankaraa vihaa Ukkoa ja Corpus Jurista kohtaan, että miltei olisin kernaasti hankkinut itselleni jonkun lavan- tai vilutaudin pelkästä halusta tartuttaa se heihinkin. Luonnollisesti johtui ajatukseni kukkoon, jonka olin asettanut Corpus Juriksen huoneeseen, sillä varmasti hän suuttuisi siitä, ja Ukkokin voisi vähän harmistua. Tämä ajatus minua niin rauhotti, että vaivuin uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsin samaan ajatukseen: kukko. Ihmettelin vain etten vieläkään ollut sen ääntä kuullut; olihan jo varmasti aamu. Otin kellon käteeni tunnustellen viisareita; se oli noin kuuden korvissa. Mutta minkälainen unikeko tuo kukko olikaan, joka ei vielä ollut laulanut? Vai olisiko se laulanut minun nukkuessani, kuulemattani? Sekin oli mahdotonta. Vai oliko se lopultakin puikahtanut tiehensä? Sekin oli mahdotonta, koska ulko-ovi oli kiinni. Minun täytyi nousta katsomaan. Nousin jälleen, hiivin aivan hiljaa Corpus Juriksen huoneeseen ja kurotin kättäni suurelle kaapille – aivan oikein, siellä kukko yhä istui. Minä nykäsin sitä kepeästi kylkeen herättääkseni sitä, mutta kun Corpus Juris samalla alkoi liikahdella vuoteessaan, kiiruhdin nopeasti takaisin. Sitte makasin hiljaa odottaen kukon kiekumista, mutta ei kuulunut hiiskahdustakaan siihen suuntaan. Teki miltei mieli uskoa, että se viime öinä oli ollut joulukekkereissä ja nyt nukkui selvitäkseen pohmelostaan. Näitä asioita juuri miettiessäni vaivuin uudelleen uneen.
Kun heräsin, oli täysi päivä, aurinko paistoi iloisesti ikkunasta. Kohosin kiireesti istualleni vuoteessani hieroskellen silmiäni. Ensimäinen ajatukseni oli jälleen: kukko, kukko! Vilkasin Corpus Juriksen huoneeseen – vuode oli tyhjä; katsahdin Ukon makuusuojaan; sama tilanne sielläkin. Olipa tämä eriskummallista, nyt piti saada selko asiasta; yhdellä harppauksella olin Corpus Juriksen huoneessa. Siellä istui kukko yhä edelleen. "Sinä hävytön elukka!" huusin minä kurottaen kättäni ja ottaen sen alas. "Kuinka rohkenet –" äkkiä vaikenin säikähtyneenä. Siivet ja pää riippuivat hervottomina – se oli kuollut. Suotta sitä pudistelin, suotta kääntelin ja katselin joka puolelta; se oli ja pysyi kuolleena. Äkkiä johtui mieleeni että minun edellisenä iltana oli pitänyt vähän painaa sen päätä saadakseni sille tilaa, että tuo painallus kenties oli ollut liian ankara ja kukko siihen tukehtunut. Pudotin sen lattialle ja vaivuin mietteisiin, jotka eivät olleet iloisimpia. Yksin sekin, että onneton kukko oli joutunut ajattelemattomuuteni uhriksi, koski minuun, vaikka lohdutinkin itseäni sillä, että se epäilemättä oli saanut pikaisen kuoleman ja että sen kohtaloksi tuskin milloinkaan olisi tullut luonnollinen kuolema. Mutta tiesin sen lisäksi olevan papin lempieläimen, ja mitä hän siihen sanoisi? Ja miten paraiten kertoisin tapahtumasta – on jokseenkin ilkeätä, kun rakastajan ja kosijan täytyy pyytää anteeksi vallattoman koulupojan tavoin tyhmän kepposen tehtyään. Hetken ajattelin parhaaksi lyödä koko asian leikiksi. Kun rovasti kysyisi kukkoa, sanoisin vain huolettomasti: "sen olen sattumalta lyönyt kuoliaaksi" – mutta hylkäsin tuon tuuman mahdottomana Emmin tai Andrea Margareetan läsnäollessa. Mutta eihän asia parantunut täälläkään seisomalla; pistin siis kukon syrjään ja menin alas toivoen keksiväni jonkun keinon pulasta päästäkseni.
Tullessani arkihuoneeseen oli se tyhjä. Teekeittiö surisi pöydällä. Näin että kaikki olivat jo juoneet ja luultavasti sen jälkeen lähteneet kävelemään. Kaadoin itselleni kupin teetä ja istuuduin sohvaan. Samalla aukeni ovi ja Andrea Margareeta astui huoneeseen punottavin poskin ja loistavin silmin.
"Huomenta, Nikolai", sanoi hän, "olette nukkunut kauan tänään."
"Niinpä kyllä", vastasin lyhyesti, hämmentäen teetäni.
"Fredrik ja minä olemme yhdessä tehneet ihanan aamukävelyn", jatkoi Andrea Margareeta. Tämä sanoma ei juuri ollut omiansa saattamaan minua paremmalle tuulelle ja vastasin sentähden aivan lyhyesti: "vai niin?"
"'Niinpä kyllä' – ja 'vai niin', mitä ne merkitsevät?" kysyi Andrea Margareeta. "Te olette huonolla tuulella. Onko teille tapahtunut jotain ikävää?"
Nämä sanat lausuttiin niin sydämellisesti, että kokosin kaiken rohkeuteni ja kerroin mitä oli tapahtunut.
"Se oli paha juttu, oikein paha", sanoi Andrea Margareeta päätään pudistaen. "Toivoisin ettette olisi sitä tehnyt."
"Luuletteko isänne siitä kovin suuttuvan?"
"Ei hän suutukaan, mutta hän tulee huonolle tuulelle, ja se on meille muille ikävää."
"Ehkä olisi parasta että heti kertoisin asian", sanoin minä.
"Ei, älkää sitä tehkö", sanoi Andrea Margareeta. "Silloin hän heti tulee pahalle tuulelle. Odottakaamme pikemminkin, niin keksimme ehkä jonkun keinon." Hän nojasi päätään käteen ja näytti miettivän ankarasti. "Johtuu tässä mieleeni", sanoi hän vähän ajan päästä. "Naapurissa on kukko, joka on meidän kukon näköinen, vain vähän pienempi; sen voisimme ehkä lainata."
"Mitä se auttaisi? Eihän siitä olisi apua kuin vähäksi aikaa."
"Siitä olisi apua paljokin, sillä isä on jokseenkin likinäköinen eikä huomaisi mitään. Voisimme lykätä asian kunnes olette jo Kööpenhaminassa ja vasta silloin ilmaista hänelle kaikki."
"Mutta sitte hän kuitenkin tulee pahalle tuulelle" intin minä.
"Se ei tekisi mitään, sillä silloin olemme me vain hänen kanssaan. Voinhan jälleen saada hänet hyvällä tuulelle." Ja niin meni Andrea Margareeta lainaamaan naapurin kukkoa. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin kukko muassaan. Se laskettiin pihalle, jossa se hyvinkin ylpeästi astuskeli edestakaisin, levitteli siipiään ja lauloi, aivan kuin entinenkin kukko.
Nyt pappi tuli sisään papinrouvan ja Corpus Juriksen seuraamana, ja heti sen jälkeen Ukko ja Emmi. En suinkaan ilostunut nähdessäni koko seuran kokoontuneena, sillä pelkäsin kovan onneni tulevan ilmi nyt kaikkien läsnäollessa ja joutuvani julkisen kuulustelut alaiseksi; siinä tapauksessa Ukko pitäisi minulle pitkän, rippisaarnan ja Corpus Juris tekisi minusta ankaraa pilaa.
"Hyvää huomenta, unikeko!" huusi pappi heittäen kuuraisen lakkinsa vasten kasvojani. "Nukkumisen taidon te osaatte mainiosti; teistä voisi tulla siinä professori milloin hyvänsä!"
"Niin, olen nukkunut mainiosti", vastasin minä nojaten mukavasti sohvan selkää vasten.
"Olette nukkunut", sanoi pappi, "luulen miltei että voisitte yhtä hyvin käyttää lähiajan muotoa sanomalla 'nukun'. – No, mitä onnettomuuksia aiotte tänään aikaansaada?"
"Haluaisin ehkä polttaa piipullisen tupakkaa", sanoin äkisti, sillä aloin peljätä että Andrea Margareetan tuuma ei kuitenkaan onnistuisi ja pidin viisaampana kertoa asiasta papille hänen omassa huoneessaan kahden kesken kuin joutua julkisen ripityksen alaiseksi arkihuoneessa.
"Polttaa piipullisen? No sehän on koko hyödyllinen toimi, tulkaa vain tänne minun puolelleni!" Näin sanoen meni pappi ovea kohti ja minä riensin kiireesti hänen jälkeensä. Mutta juuri laskiessaan kättä lukolle, pysähtyi hän äkkiä katsellen tarkkaavaisesti ulos ikkunasta.
"Mikä ihme kukkoon on tullut? Se näyttää aivan kuin eilisestä pienentyneen."
"Se johtuu siitä, että se kulkee niin kaukana, sehän on pihan toisessa päässä ja siksi se on niin pienen näköinen", sanoi kiireesti Andrea Margareeta, mutta hänen kasvoistaan näin että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen nauruaan.
"Mitä puhetta tuo on!" sanoi pappi. "Tulehan äiti katsomaan: eikö kukko vain ole eilisestä pienentynyt? – Kuulkaa Nikolai", jatkoi hän kääntyen äkkiä minun puoleeni, "olette varmaankin syönyt siitä jonkun osan eilen ollessanne kanahuoneessa."
Nyt ei Andrea Margareeta voinut enää pidättää itseään, vaan purskahti nauruun.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi pappi, ja nyt ei muu neuvo auttanut kuin kauniisti tunnustaa.
"Te olette kauhea ihminen, Nikolai", sanoi pappi, lopetettuani kertomukseni. "Tehän ette saa rauhaa ennenkuin olette lyönyt kuoliaaksi sekä ihmiset että eläimet tässä pappilassa. Parasta on että heti tulette mukaani tupakoimaan, niin voin olla varma ettette ainakaan sill'aikaa saa onnettomuuksia aikaan."
Iloitsin sydämestäni päästessäni niin helpolla, mutta pahin oli sittekin vielä jälellä. Sillä ensiksikin sain sittemmin, kuten olin pelännytkin, Ukon suusta kuulla pitkän nuhdesaarnan, jossa hän selitti minulle velvollisuuksiani eläimiä kohtaan. Nämä tiesin muutenkin, enkähän ollut tahallani kukkoa tappanut, mutta pidin sittenkin viisaampana vaieta, sillä muuten olisi Ukko jatkanut vielä kauemmin. Paljoa kiusottavampi oli Corpus Juris. Hän ehtimiseen heitteli minulle pilkka- ja pistosanoja henkilöstä, joka oli kukontappaja, joka pyrki herättämään muita, mutta itse nukkui yli aikansa j.n.e. Varsinkin hän oli väsymätön pistelemään minua kokkapuheillaan joka kerta kun lähestyin Andrea Margareetaa jutellakseni hänen kanssaan. Lopuksi kyllästyin, otin lakin ja päällystakin sekä lähdin ulos kävelemään. Jonkun aikaa vaellettuani pisti päähäni uusi kostotuuma Corpus Jurista kohtaan. Menin jälleen sisään, kapusin Corpus Juriksen huoneeseen, otin hänen vuoteestaan pohjalaudat, kätkin ne kaappiin ja ladoin sitte patjat ja tyynyt niin taidokkaasti jälleen paikoilleen että oli mahdotonta huomata mitään. Kun sitte Corpus Juris illalla menisi vuoteeseensa, putoaisi hän ehdottomasti lattialle. Tämän työn tehtyäni menin jälleen toisten luo kärsien tyynesti kaikki Corpus Juriksen pilkkasanat – lohduttaen itseäni sillä, että illalla olisi minun vuoroni nauraa.
Yhtäkaikki en ollut sinä päivänä oikein hyvällä tuulella. Yölliset mietteeni palautuivat jälleen, mutta en rohjennut niitä toteuttaa. Olin hajamielinen ja annoin toisten kysymyksiin nurinkurisia vastauksia, joka vielä enemmän kiihotti Corpus Jurista kohdistamaan minuun sukkeluuksiaan. Niinpä menin kirkkomaalle saadakseni olla rauhassa ajatuksineni. Se olikin tarpeen, sillä minulla oli tärkeitä asioita mielessä. Olin kuin kuohuvalla merellä, jossa toinen aalto seuraa toista yhä suurentuen ja viimeinen aina kaikkein suurimpana. Joka kerta, kun olin ajatellut päähän asti yhden ajatussarjan ja arvelin olevani selvillä siitä, nousi äkkiä uusi, joka oli edellistä vielä vaikeampi. Niinpä luulin olevani lopullisesti selvillä siitä, että minun oli aika mennä kihloihin, mutta äkkiä kysyin itseltäni, oliko myöskin varma, että minun piti kihlata juuri Andrea Margareeta. Tästä kysymyksestä ällistyin suuresti, sillä olinhan alkuperäisesti lähtenyt juuri siitä ajatuksesta, että minun piti kihlata Andrea Margareeta, ja vasta sen kautta olin johtunut siihen, että minun juuri nyt oli mentävä kihloihin. Mutta kun näin kaikki perusteet joutuivat sekaisin, täytyi pakosta johtopäätöstenkin horjua, ja siten oli koko aikaisempi ajatustyöni turhaa vaivaa. Kuitenkin ryhdyin uudelleen käsiksi viimeiseen kysymykseen, pitikö minun mennä kihloihin Andrea Margareetan kanssa, mutta mitenkä saisin siihen sitovia syitä? Ajattelin ajattelemistani, mutta mitä enemmän ajattelin, sitä vähemmän kykenin mitään päättelemään, ja lopulta olin vallan ymmällä asiasta.
Aurinko, joka tähän asti oli paistanut kirkkaasti ja iloisesti, meni äkkiä pilviin, jolloin koko ympäristö sai surullisemman leiman. "Aurinkokin ajattelee jotakin", sanoin itsekseni, "sentähden sekin peittyy pilvien sumuun samoin kuin minun ajatukseni." Mutta aivan kuin aurinko olisi halunnut kieltää tuollaisen otaksuman ja puhdistautua siitä, tuli se kaikessa loistossaan uudestaan esille pilvien takaa, heittäen säteensä valkeata kiviseinää vasten. Samana hetkenä omatkin ajatukseni ikäänkuin tunkeutuivat epäilyksen sumusta kirkkaaseen valoon ja minä muistin yhtäkkiä seuraavat sanat alkeisfilosofian oppikirjastani: "Jokaisen miehen ja naisen välillä tehdyn liiton tulee, ollakseen tarkotuksenmukainen, perustua sekä keskinäiseen rakkauteen että järkisyihin." Siinähän oli todistus, jota etsin ja joka päivänselvästi osotti että minun piti kihlata Andrea Margareeta. Sillä tämän liiton perustana oli molemminpuolinen rakkaus, koska todellakin olin Andrea Margareetaan rakastunut, ja samalla se oli järkevä, koska Andrea Margareetasta kerran tulisi erinomainen papinrouva, sitä osotti hänen taloudenhoitonsa, josta olin saanut todisteita jo ensikerran keskustellessamme. Tässä oli olemassa sekä keskinäinen rakkaus että järkisyyt, siis piti minun kihlata Andrea Margareeta. Ja jos kerran hänet kihlaisin, piti minun tehdä se heti: joka oli todistettava. Oli aivan kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämeltäni, tunsin itseni vapautuneeksi ja keveäksi kuin lintu ilmassa, ja kulkiessani jälleen puutarhan kautta pappilaan lauloin täyttä kurkkua: "Nosta ankkuri hei – luo Bergenin neitojen laivamme vei – ohii ohoi!"
Astuessani arkihuoneeseen tapasin Corpus Juriksen ja Ukon kiivaasti väittelemässä; Emmi ja Andrea Margareeta istuivat äänettöminä kuulijoina. Väittely koski tanskalaisia ylioppilaita ja niiden käytöstapoja. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että ylioppilaselämä ei suinkaan ollut sellaista kuin sen pitäisi olla, mutta tämän asiantilan syistä he olivat kerrassaan erimieliset. Ukko nimittäin arveli sen olevan siinä, että ylioppilaat nykymaailman aikana sekaantuvat liian paljo valtiollisiin asioihin, Corpus Juris sitä vastoin väitti heidän välittävän valtiollisista asioista liian vähän. Ukko vetosi asiansa puolustukseksi niihin onnellisiin aikoihin, jolloin päivätyön jälkeen yhdyttiin veljellisesti ilman puoluekiistoja ja -vihaa nuoruuden huolettomuudella iloiten ja vapautuen kaikista arkipäivän suruista ja murheista. Corpus Juris arveli noiden aikojen olleen ja menneen, kansa oli nyt herännyt vapauden tuntoon ja ylioppilasnuorison asia oli selvittää ja kehittää tämä tietoiseksi; sen asia oli kulkea taistelussa etummaisena eikä pelkurimaisesti peräytyä poroporvarilliseen rauhaan yömyssy korville vedettynä. Kiista oli siirtymäisillään henkilökohtaiseksi, kun äkkiä Andrea Margareeta antoi sille toisen käänteen kysymällä minun mielipidettäni.
"Minä", vastasin, "olen sitä mieltä, että ylioppilaiden elämä on kaikin puolin semmoista kuin sen tulee olla. En tule milloinkaan ylioppilasyhdistykseen tapaamatta siellä hyviä ystäviä ja tovereita, ja minun on siellä erinomaisen hauska olla."
"Siinä kuulee heti keltanokan puhuvan," sanoi Corpus Juris jokseenkin ivallisella äänellä. "Hän näkee kaikki ruusunpunaisessa valossa."
"Sittepä saisivatkin kaikki ylioppilaat pysyä keltanokkina", huudahdin minä. "Mutta kun tulee tuollaiseksi vanhaksi kuivettuneeksi" – "peruukiksi" olisin sanonut, mutta Andrea Margareeta keskeytti minut sanoen olevansa iloinen, että viihdyin niin hyvin ylioppilaiden kesken, mutta olinko myöskin varma että kaikki siellä oli niin erinomaista.
"Olen, aivan varma", vastasin innokkaasti, sillä aloin tulistua. "Ylioppilasnuorisossa on nuoruuden intoa ja virkeyttä, ja siitä sen tulee levitä koko kansaan – tanskalainen ylioppilas voi mitä hän tahtoo", lisäsin pontevasti ajatellen päätöstä, jonka olin tehnyt ulkona kirkkomaalla ja jossa järkähtämättä pysyin. Kiista oli kuitenkin siirtynyt pois varsinaiselta tolaltaan, ja keskustelu kääntyi muihin aineisiin.
Mahdollisesti joku voi loukkaantua meidän kolmen alituisista kiistoista sekä arvella veljesrakkauden olevan kovin huonolla kannalla. Vastaan siihen, että emme tarkottaneet sillä mitään sen pahempaa, se oli vain luonnossamme; olimme sen ehkä perineet esi-isiltämme, joiden ensin piti lyödä toisiltaan kädet ja jalat poikki, ennenkuin saattoivat tulla ystäviksi. Tähän tulee lisäksi että kiistanhalu esiintyi paljoa räikeämpänä noina päivinä Nöddebon pappilassa kuin tavallisissa oloissa. Olisi luullut päinvastoin, että siellä vallitseva rauhan ja rakkauden henki olisi siirtynyt meihinkin. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Suurin syyllinen oli luullakseni Corpus Juris, joka oli näinä päivinä kovin kiusallinen; käyttääkseni epäkaunista, mutta sattuvaa puheenpartta: hän oli niin hauras kuin mädännyt muna. Sanoipa mitä tahansa, heti tuli Corpus Juris vastaväitteineen. Ukon suhteen se tapahtui harvemmin, sillä tätä kohtaan hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta, mutta sitä useammin jouduin minä hänen uhrikseen, josta olenkin jo maininnut useampia esimerkkejä. – Mutta – palaanpa takaisin kertomukseeni.
Istuessamme iltapäivällä arkihuoneessa, papinrouva, Emmi ja Andrea Margareeta käsitöineen, Ukko, Corpus Juris ja minä heitä katsellen, astui pappi sisään ja pyysi minut kanssaan shakkia pelaamaan.
Suostuin tarjoukseen, mutta hiljaisessa mielessäni ihmettelin, miksei pappi yhtähyvin voinut kutsua kanssaan Corpus Jurista. Andrea Margareeta toi esiin shakkilaudan ja -nappulat ja me istuimme pelin ääreen.
Kovaksi onneksi olivat ajatukseni enemmän Andrea Margareetassa kuin shakkipelissä, ja seuraus oli että kadotin nappulan toisensa jälkeen.
"Luulette varmaankin meidän pelaavan 'kuka ensiksi laudalta'", sanoi pappi – "matti!"
Uskotellakseni että kuitenkin olin jonkinlaisella mielenkiinnolla peliä seurannut, piti minun pyytää uutta peliä. Mutta toisella kertaa ei mennyt sen paremmin, ja lisäksi satuin epähuomiossa, papin uudelleen tehdessä minut matiksi, sysäämään kuningattareni lattialle, jolloin se meni poikki.
"Kas niin", sanoi pappi, "nytkös alatte vainota shakkinappula raukkojani. Teidän kanssannehan on hukassa, täydellinen hävityksen himo on teidät vallannut. Kristoffer ja Fredrik, tulkaahan tänne, niin otetaan järkevä peli neljään kynteen; minä pelaan neljäntenäkin."
"Voi, anna minun olla mukana neljäntenä", pyysi Andrea Margareeta.
"Sinunko?" sanoi pappi "pelaa sinä Mustaa-Pekkaa Nikolain kanssa, se on teille kummallekin paraiksi."
Andrea Margareeta kuitenkin pysyi pyynnössään ja sai voimakkaan kannatuksen Corpus Juriksen puolelta, joka niin ehdottomasti vaati hänet kanssapelaajakseen Ukon tilalle, että papin vihdoin täytyi myöntyä. Hän ja Ukko pelasivat yhtenä, Corpus Juris Andrea Margareetan kanssa vastapuolueena. He olivat tuskin paikoilleen istuneet, kun kuulimme vaunujen ajavan portista sisään.
"Keitä ne ovat?" kysyi pappi, asettaen käden korvansa taakse kuullakseen tulevien ääniä (olimme jo sytyttäneet valon ja laskeneet alas kaihtimet).
Andrea Margareeta juoksi ikkunaan tirkistellen kaihtimen taakse. "Oi voi, voi, voi!" hän huusi, "siinä on vuokraaja Kjeldborg koko perheineen!"
"Ovatko ne sitten niin kauheita ihmisiä, kun huudatte kolme kertaa 'voi'?" kysyin minä.
"Ne ovat niin hirveän ikäviä, ettei ole määrääkään", sanoi Andrea Margareeta. "Isä ja poika eivät osaa puhua kuin kolmesta asiasta: ensiksi hevosista, toiseksi hevosista ja kolmanneksi taaskin hevosista, ja äidillä ja molemmilla tyttärillä ei ole mitään, mistä puhuisivat!"
"Niin, jospa nyt keksisitte minkä hyvänsä pienen onnettomuuden iloksemme tänä iltana, Nikolai", sanoi pappi. "Antaisin teille anteeksi kaiken muun harmin, minkä olette minulle tuottanut."
Menimme porstuaan vastaan, minä jotenkin uteliaana näkemään miltä nuo kauhean ikävät ihmiset näyttäisivät, ajatellen itsekseni että olisipa ihme, ellen saisi heihin eloa ja näyttäisi mihin tanskalaiset ylioppilaat kelpaavat.
Siellä ulkona en lekottavassa lampun valossa aluksi voinut nähdä muuta kuin turkisvaatteita, villaisia kaulahuiveja, palttoita ja saaleja, mutta vähitellen noista muodottomista möhkäleistä kehittyi inhimillisiä olentoja. Noissa möhkäleissä oli jotain jättimäistä, joten miltei olin otaksua niiden kuuluvan johonkin toiseen ihmisrotuun. Itse pappi, joka oli jotensakin kookas, näytti jykevän vuokraajan rinnalla aivan pieneltä, puhumattakaan Ukosta ja Corpus Juriksesta, jotka vuokraajan pojan, herra Hansin vieressä olivat kuin pari sievää pikkupoikaa.
"Hyvää päivää ja tervetuloa", sanoi pappi ojentaen kättä vuokraajalle. "Oli kiltisti tehty kun tulitte meitä katsomaan. Missä hyviä ihmisiä on ennestään, sinne niitä tulee aina lisääkin. Täällä tapaatte kolme kööpenhaminalaista, joista yksi on jumaluusoppinut ja opettaa teille mitä teidän velvollisuutenne on tehdä, toinen on lakimies ja opettaa teille mitä teidän on pakko tehdä, kolmannen nimi on Nikolai ja hän opettaa teille mitä teidän yhtä vähän tulee kuin täytyy tehdä."
"Tottapa teidän nimenne siis on Nikolai", sanoi vuokraaja puristaen kättäni niin voimakkaasti, että luulin hänen vieneen viisi sormeani samalla. Mutta tuossa kädenpuristuksessa oli samalla niin paljon sydämellisyyttä, että kernaasti annoin anteeksi väkivaltaisuuden, vaikka minun täytyikin napsautella sormiani ainakin kymmenesti, ennenkuin tulin vakuutetuksi että ne kaikki olivat tallella.
Vieraamme vietiin arkihuoneeseen, missä tarjottiin vuokraajalle ja herra Hansille kummallekin piippunsa, ja papin ja minun innokkaalla avustuksella oli huone kohta sakean savun peitossa, mutta olihan savu, kuten pappi minulle kuiskasi, erinomainen keino nukkumisen estämiseksi.
"Kuinka matkan kävi?" kysyi pappi.
"Kiitos, hyvinpä se meni", kuului vastaus, "vaikka hevonen koko lailla juonitteli. Sillä on lemmon riitainen luonne, tuolla hevosella. Aina sen pitää tehdä päinvastoin kuin mitä sen tulisi. Eilen olisin tahtonut sen kulkemaan verkalleen, koska tyttölasten piti ajaa sillä, mutta silloin se lensi eteenpäin kuin maa olisi sen jalkoja polttanut. Tänään sensijaan tahdoin sen menemään rivakammin, kun itse ajoin ja varsin hyvin hallitsen ohjaksia, mutta nyt ei se tahtonut paikaltaan liikkua. Mutta kyllä minä sen taudin parannan, kunhan olen sitä puoli vuotta pitänyt. Muuten aivan sama juttu kuin rovastin päistärikön."
"Niin", vastasi pappi. Näin hänen silmistään, että hän aikoja sitten oli kadottanut puheen johtolangan ja että hänen ajatuksensa liikkuivat muualla.
"Niin, päistärikön kaupassa rovastia petettiin. Mutta olihan oma syynne, kun ette kysynyt neuvoa minulta. Minullakin oli juuri sillä kertaa komea raudikko, jonka olisin myynyt; olisitte sen saanut puolella hinnalla, mutta sitte se myytiinkin Mörten Jensenille."
"Vai niin?" sanoi pappi haukotellen niin että minunkin täytyi haukotella, jonka tähden menin hakemaan vähän keskustelun vaihtelua muualta. Näin Hans herran mitä innokkaimmin keskustelevan Corpus Juriksen kanssa, joka näytti hartaasti kuuntelevan. Menin heidän luokseen toivossa saada siellä henkevämpää ravintoa, mutta petyin suuresti, kun kuulin herra Hansin paraikaa hyvin seikkaperäisesti kuvaavan äsken mainitun Mörten Jensenille myydyn raudikon hyviä ominaisuuksia. Kuunneltuani vähän aikaa tapasi minut taas ankara haukottelemisen halu, ja minä katselin ympärilleni löytääkseni uutta ajanviettoa, Corpus Juriksen yhä todellisen asianajajan kestävyydellä kuunnellessa herra Hansin esitelmää.
Ukko oli tehnyt järkevimmin: tavalliseen vapaaseen tapaansa hän oli etsinyt hiljaisen loukon, jossa istui lukemassa. Tämä kuitenkin näytti minusta liiaksi sotivan hyviä seuratapoja vastaan. Niinpä istuuduin naisten pariin toivoen siellä saavani paremman tilaisuuden kehitellä keskustelulahjojani.
Andrea Margareeta yritti täällä pitää keskustelua vireillä, eikä se ollut helppoa. Istuutuessani hänen rinnalleen heitti hän minuun vallattoman silmäyksen ikäänkuin sanoakseen: "katsotaanpa nyt, mihin tanskalainen ylioppilas kelpaa."
Minä kohotin kaulustani ikäänkuin varustautuakseni sekä alotin: "Oletteko nähneet nuorta näyttelijätärtä, joka hiljattain esiintyi Kööpenhaminassa herättäen yleistä ihastusta?"
Leveä "emme ole", tuli vastaukseksi.
"Ette kenties olleet Kööpenhaminassa viime talvena?"
"Emme."
"Ette yleensäkään usein käy Kööpenhaminassa?"
"Emme."
"Sehän käy mainiosti", kuiskasi Andrea Margareeta, "sehän on kuin 'Ei' niminen laulukappale, jota kauan olen halunnut nähdä."
"Ei ole Puola vielä hukassa", kuiskasin hänelle, alottaen uudestaan: "Elätte siis aina maalla?"
"Niin."
"Teistä on kai maalla-olo hauskaa?"
"Niin."
"Mutta onhan kaupunki-elämälläkin puolensa?"
"Niin."
"Niin että oikeastaan on vaikea sanoa kumpiko on parempi."
"Niin."
Aloin ikävöidä jälleen Hans-herran keskustelua, jolla oli ainakin se etu, että sai vain kuunnella. Yskähdin istuin vaiti hetken ja nousin tuoliltani.
"Tulihan kuitenkin finis Poloniae", kuiskasi Andrea Margareeta. Vaikenin ja lohdutin itseäni sillä, että olin tehnyt parhaimpani mukaan.
Keskustelu Hans-herran ja Corpus Juriksen välillä jatkui ennallaan. Minun piti oikein ihailla Corpus Jurista. Nähdessäni hänen seisovan liikkumatta samassa asennossa harras tarkkaavaisuuden ilme kasvoillaan tulin ajatelleeksi roomalaista vahtisotilasta Pompeijin luona, joka Vesuviuksen purkautuessa, kun tornit ja muurit hänen ympärillään kaatuivat ja taivas ja maa näyttivät hukkuvan, kuitenkin jäi seisomaan paikoilleen, koska ei kukaan tullut häntä vahtivuorosta päästämään. Siten seisoi Corpus Juris kuunnellen yhä tarkkaavasti herra Hansia. Tosin tulin minä vahtivuorolle, mutta Corpus Juris piti parhaimpana jäädä, ja hyvä olikin, sillä en ollut kymmentä minuuttia kuullut kerrottavan Mörten Jensenin raudikosta, kun jo viimeinenkin kärsivällisyyteni loppui. Katselin kelloa: se oli kuusi. – "Hyvä Jumala!" ajattelin itsekseni, "kuinka saankaan tämän illan onnellisesti loppuun kulumaan!" Jo ajattelin viimeistä keinoa, nimittäin seurata Ukon esimerkkiä, hän kun mistään huolimatta syvässä rauhassa istui nurkassaan kirjaansa syventyneenä ikäänkuin koko maailmassa ei olisi raudikkoja eikä päistärikköjä eikä Mörten Jenseniä eikä vuokraajia. Samalla joku keveästi kosketti olkapäähäni, ja kääntyessäni näin Andrea Margareetan seisovan edessäni.
"Minun täytyy mennä ulos toimittamaan jotakin ruoka-aitassa", sanoi hän, "tahdotteko mukaan?"
Seurasin silmänräpäyksessä ja sain vielä riemukseni nähdä Corpus Juriksen heittävän jälkeemme ikävöiviä silmäyksiä, mutta Hans-herra piti häntä alallaan niin tiukasti, ettei hän päässyt mihinkään.
"Minun täytyi teitä armahtaa", sanoi Andrea Margareeta, suljettuamme oven jälkeemme. "Olitte niin surkean näköinen."
"Hohhoo", vastasin huoaten, "miten saamme tämän illan kulumaan?"
"Entäs tanskalaiset ylioppilaat, jotka voivat mitä tahtovat, ovatko he jo kadottaneet rohkeutensa? Hyi häpeä!"
"Niinpä kyllä", vastasin, "mutta en ollut koskaan uskonut että kukaan ihminen voisi niin ikävystyttää – eihän sillä ole rajaakaan!"
"Siinä näette mitä sanoin. Mutta sitä paitsi muistakaamme että mitä suurempi on tuska ja vaiva, sitä suurempi on myöskin kunnia kun olemme päähän päässeet."
"Niin, niin", vastasin, "ilta ei ole myöskään vielä päättynyt. Kukaties saan jonkun onnellisen ajatuksen, joka äkkiä elvyttää koko seuran."
"Niin, toivon sydämestäni että saisitte sellaisen ajatuksen, kyllä se olisi tarpeen", sanoi Andrea Margareeta ruoka-aittaan juuri tullessamme. "Nyt kaadan teille lasillisen simaa, se ehkä teitä haltioittaa, ja tässä on juutalaisleivoksia, joten voitte vahvistaa itseänne vaivojenne jälkeen."
Niin vedimme esiin kaksi puista tuolia, istuimme kaikessa rauhassa, joimme simaa ja söimme juutalaisleivoksia, antaen noiden toisten tulla toimeen parhaimpansa mukaan.
"Sitäpaitsi", sanoi Andrea Margareeta täyttäessään jälleen lasini, "voitte pitää Fredrikiä esikuvana. Katsokaa, miten tarkkaavasti hän kuunteli herra Hansin kertomuksia, vaikka ne eivät suinkaan ole olleet, hauskinta laatua, jos oikein herra Hansin tunnen."
"Se voi tehdä Fredrikille hyvää", arvelin minä, "hän on koko päivän kiusannut minua tuolla tyhmällä kukko-jutulla, nyt hän saa ansaitun rangaistuksensa."
"Mutta olettehan liian arka, Nikolai, ettehän voi ensinkään kärsiä leikkiä."
"Sellaisia leikkipuheita en todellakaan kärsi. Ja Fredrik on aina hyvin halukas ärsyttelemään."
"Ei, mutta siinä teette Fredrikille vääryyttä, hän on maailman hyväluontoisin ihminen" – ja samalla alotti Andrea Margareeta ylistyspuheen Corpus Juriksesta, joka aivan täydelleen vastasi sitä, minkä eilen kuulin Emmin pitävän Ukosta.
"Hei vain", ajattelin itsekseni, "jos Ukko ja Corpus Juris ovat täällä näin hyvissä kirjoissa, niin mitä sitte enää sinusta sanotaankaan". Ja samalla johtui mieleeni, eikö olisikin parasta nyt, kun näin kahden kesken istuimme ruokasäiliössä sydämellisesti jutellen, simaa juoden ja juutalaiskakkuja syöden, että avaisin sydämeni Andrea Margareetalle juuri tällä hetkellä. Mutta en oikein tiennyt miten alottaisin – pitikö minun äkkiä kohota juhlalliseen, vakavaan äänilajiin, joka olisi asian tärkeyteen soveltunut, vai jatkaisinko kevyttä leikillistä keskustelua ja sitte äkkinäisesti henkevällä tavalla ilmaisisin mieleni.
"Näytätte niin miettiväiseltä, Nikolai", huomautti Andrea Margareeta, "joko se alkaa tulla se suuri aate, joka elvyttäisi koko seuramme?"
"Todellakin", ajattelin itsekseni, "siinäpä olisikin suuri aate, joka panisi koko joukon liikkeelle, kun minä nyt menisin kertomaan että olen mennyt kihloihin Andrea Margareetan kanssa."
Samalla kuului ulkoapäin askeleita, ja Corpus Juris astui kiireisesti sisään.
"Tämä ei käy mitenkään laatuun", sanoi hän, "Kristoffer istuu koko ajan lukemassa ja nyt te olette paenneet tänne. Mitähän Kjeldborgit siitä ajattelevat? Teidän täytyy tosiaankin tulla takaisin kanssani."
"Ettekö tekin joisi lasillista simaa, Fredrik", kysyi Andrea Margareeta. "Puhuimme vastikään teistä, niin että voitaisiin kerrankin sanoa, että kun auringosta puhutaan, niin se samalla paistaakin."
"Kiitos", sanoi Corpus Juris ottaessaan vastaan lasin ja tuolin puutteessa istuutuen pöydälle, "vai puhuitte minusta? No mitä sitten, jos saan luvan kysyä?"
"Nikolai moitti teitä ja sanoi teidän olevan halukas kiusottelemaan."
"Niinkö?" sanoi Corpus Juris jääden rauhallisesti pöydälle istumaan eikä ensinkään näyttänyt suuttuneelta. "Olenko siis ärsyttänyt sinua niin paljon tänään, Nikolai?"
"Sitä ei olisi sinun tarvis kysyä – enhän ole saanut hetkeäkään olla sinulta rauhassa."
"No, no, enhän ole tarkottanut mitään pahaa."
"Olkoon ettet ole pahaa tarkottanut, mutta minulle se on ollut hyvin ikävää."
"Eihän kannata enää koko asiasta puhua", sanoi Andrea Margareeta. "Tehty on tehty eikä jää tekemättömäksi. Mutta nyt pitää teidän juoda sovinnon ja veljeyden maljat keskenänne."
"Kuten tahdotte", sanoi Corpus Juris, "veljeyttä ja sovintoa – huomisesta alkaen", lisäsi hän kilistellen lasia kanssani.
"Huomisesta alkaen", toistin erikoisella äänenpainolla, sillä samalla muistin mitä olin tehnyt Corpus Juriksen vuoteelle enkä tahtonut mitenkään kieltäytyä tuosta hauskuudesta.
Tässä meidät keskeytti Emmi, joka astui sisään Ukon seuraamana.
"Täälläkö te kaikki istuttekin?" sanoi Emmi. "Eihän mitenkään käy päinsä että tällä lailla jätämme vieraamme yksin istumaan. Andrea Margareeta, sinun täytyy ainakin mennä jälleen sisään – mitähän Kjeldborgit meistä ajattelevat?"
"He ovat niin kauhean ikäviä", sanoi Andrea Margareeta huoahtaen.
"Olkoonpa niinkin, mutta he ovat nyt kerran meidän vierainamme, ja silloin meidän tulee myöskin olla vieraanvaraisia heitä kohtaan."
"Kristoffer, ettekö suvaitse istua?" sanoi Andrea Margareeta vetäen esiin tyhjän voinelikon, jolle Ukko istuutui yhtä vakavana ja arvokkaana kuin jos hänen eteensä olisi asetettu kullatuilla käsipuilla varustettu nojatuoli.
Emmi hoputti meitä menemään. "Ei, ensin Kristofferinkin pitää saada lasillinen simaa", sanoi Andrea Margareeta. Sekä Ukko ja Corpus Juris että minä voimme nyt niin hyvin, että jäimme paikoillemme istumaan, huolimatta kaikista Emmin muistutuksista, niin että lopulta hänkin asettui istumaan.
"Sinun vasta kelpaa, Kristoffer", sanoi Corpus Juris, "istut kaikessa rauhassa lueskelemassa ja jätät meidän muiden tehtäväksi Kjeldborgien huvittamisen."
"Kun keskustelusta ei ole enemmän hyötyä kuin huviakaan", vastasi Ukko, "silloin on mielestäni yhtä hyvä vaieta ja huvitella itsekseen."
"Siinä olette oikeassa", huudahti Andrea Margareeta. "Kunpa Kjeldborgitkin olisivat yhtä järkeviä. Silloin he eivät tulisi tänne meitä kiusaamaan ja pilaamaan meiltä kaunista joululoman iltaa."
"Älä puhu niin", muistutti Emmi. "Heissä on paljon hyvää, kun sitä katselee oikealta kannalta."
"Sitte en ole joskaan voinut heitä katsella oikealta kannalta, sillä he ovat minun mielestäni aina olleet hirmuisen ikäviä ja tänä iltana varsinkin aivan ylenmäärin, eikö totta, Nikolai?"
Minä yhdyin kaikesta sydämestäni tähän lausuntoon, mutta Emmi jatkoi: "Sinä tiedät varsin hyvin, ettei kukaan ole niin valmis köyhiä auttamaan kuin juuri Kjeldborgit. Kun on jokukin puutteenalainen täällä, jota ei isä muulla tavalla voi auttaa, niin hän vain sanoo sanan Kjeldborgille ja kohta on kaikki hyvin. Ei kukaan köyhä mene tyhjin käsin heidän luotansa."
"Onhan se hyvin kaunista, mutta siitä he eivät tule sen hauskemmiksi. Pitäisin heistä kymmenen kertaa enemmän, jos he vain pysyisivät kotonaan tai ainakin kävisivät luonamme silloin kun meillä ei ole muita."
"Ajattele sitte kuinka hartaasti he meistä huolehtivat", sanoi Emmi, "ja kuinka he ottavat osaa suruihimme ja iloihimme. Oletko unohtanut, miten viime talvena sinun sairaana ollessasi, he joka ainoa päivä kysyivät vointiasi? Yleensä luulen, että tuskin löydät montakaan, jotka niin sydämestään ottavat osaa muiden kohtaloon kuin juuri Kjeldborgit."
Ajattelin vuokraajan kädenpuristusta, jota yhä vieläkin olin tuntevinani, ja aloin myöntää Emmin olevan oikeassa sekä päätin koettaa parastani seuraa huvittaakseni.
Nyt tuli papinrouva. "No, onko koskaan hullumpaa nähty! Täälläkö te kaikki istutte? Ja Emmi – ja Andrea Margareeta – sepä kaunista; siellä istuu nyt isä yksin Kjeldborgien kanssa."
"Jo tulemme, jo tulemme", sanoi Andrea Margareeta, ja niin täytyi meidän lähteä.
Arkihuoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus. Vuokraaja oli väsynyt puhumaan hevosistaan, ja pappi näytti luopuneen turhista yrityksistään kääntää puhetta muille aloille. Molemmat istuivat aivan ääneti puhallellen pitkiä savuja, ja Kjeldborgin neidit istuivat niin hiljaa kuin kivettyneet prinsessat sadun lumotussa linnassa.
"No, joko viimeinkin tulitte!" huusi pappi vastaamme, "missä olette olleet? Ettehän suinkaan kanah –"
"Olin keittiötoimissa", keskeytti hänet nopeasti Andrea Margareeta. Nyt tuotiin teekeittiö sisään ja teetä tarjottiin kaikille, ja minä iloitsin kun aikaa kului siihenkin. Mutta kaikki hyvät päätökseni seuran huvittamisesta menivät myttyyn, ja minä harmittelin itsekseni. Miksen voinut ainakin Andrea Margareetan ja Emmin kanssa puhua kuten tavallisesti, aivan kuin ei Kjeldborgeja olisi ollutkaan? Mutta se ei ottanut onnistuakseen; Kjeldborgit minua painoivat kuin suuri raskas kivi. Jotain edes tehdäkseni join viisi kuppia teetä, mutta siitä en tullut iloisemmaksi.
Pienen virkistyksen tuotti Nielsin huoneeseen tulo.
"Mitä tahdot?" kysyi pappi.
"Tahdoin vain sanoa pastorille, että nyt sain viimein Vahdin käsiini ja annoin sille keppiä."
"Mistä keppiä?" kysyi pappi ihmetellen.
"Käskihän pastori eilen illalla antamaan sille keppiä, kun se kävi kanahuoneessa."
Andrea Margareeta puhkesi ääneensä valittamaan Vahdin kovaa kohtaloa, jonka täytyi näin viattomasti kärsiä, mutta Niels lohdutti häntä sillä, että jos Vahti olikin tällä kertaa saanut selkäänsä käymättä kanahuoneessa, niin se kyllä aikaisemmin oli siellä käynyt selkäänsä saamatta, niin että asiat menivät jotensakin yhteen.
"Se kaikki joutuu nyt sinun ja Nikolain vastattavaksi", sanoi pappi.
"Niin, niin", vastasi Andrea Margareeta, "annan kohta sille kaksinkertaisen illallisannoksen korvaukseksi."
Nielsin mentyä kysyi vuokraaja, mikä juttu oli kysymyksessä.
"Olihan se merkillinen juttu, joka täällä sattui eilisiltana. Katsokaa, Nikolai ja Andrea Margareeta?"
"Oi isä, eihän siitä kannata kertoa", katkaisi viimemainittu kiihkeästi.
"No, jos tahdot sen pitää salaisuutena, niin olen vaiti", sanoi pappi.
"Mitä ihmettä?" huudahti vuokraaja katsoen vuoroin Andrea Margareetaan ja taasen minuun. "Ajattelinhan minäkin, etteivät nämä kööpenhaminalaiset täällä ilman aikojaan ole."
"Vaiti, vaiti, enhän ole mitään sanonut", sanoi pappi. "Olkaa vain hiljaa, muuten Andrea Margareeta minua kiusaa koko huomispäivän."
Keskeyttääkseen tämän keskustelun Andrea Margareeta kutsui palvelijattaren sisään viemään pois teekeittiön. Niin istuimme taasen joutilaina turulla. Pappi ei pitänyt korttipelistä, niin että emme voineet turvautua tuohon ajanvietteeseen. Andrea Margareeta sai toisen neiti Kjeldborgin sovitetuksi pianon ääreen, jossa hän soitti pitkän ja ikävän sonaatin, yhtä ikävän kuin hän itsekin. On yleensä merkillistä, mikä taipumus ikävillä ihmisillä on tehdä kaikki mahdollisimman ikäväksi; kuullessaan neiti Kjeldborgin soittavan teki mieli uskoa että hän kaikista ikävistä sonaateista oli valinnut kaikkein ikävimmän ja pisimmän. Siinä oli jono juoksutuksia, lirityksiä ja pärrytyksiä, joilla ei näyttänyt loppua olevan. Viimein nousin tuoliltani mennäkseni Corpus Juriksen luo ja kertoakseni hänelle että nipin napin pysyin valveilla, mutta silloin hänkin tuli minua vastaan puoli tiehen kertoen samaa itsestään. Niinpä asetuin ovea vasten seisomaan ja nipistin itseäni alituiseen käsivarteen pysyäkseni valveilla.
Andrea Margareeta tuli luokseni: "Olette varmaan kovasti uninen, Nikolai."
"Tuskin voin pitää silmiäni auki."
"Nyt opetan teille uuden tempun: pönkitetään silmät – se on erinomainen keino pysyä valveilla."
"Mitenkä silmät pönkitetään?" kysyin ihmetellen.
"Odottakaa, niin saatte nähdä –." – Hän meni ulos ja tuli takaisin kädessä pieni tikku. "Katsokaa, nyt vuolemme tästä aivan hienon pienen tikun ja pistämme sen ylös silmäluomeen – noin – kas nyt se siinä pistää, ja nyt ei uni tule mitenkään."
"Sehän on erinomaista", huudahdin minä, "minäkin tahdon pönkät silmiini."
Mutta siitä ei valitettavasti tullut mitään, sillä papinrouva, joka oli huomannut kujeemme, tuli torumaan meitä, koska ei muka sopinut pönkittää silmiä kun on vieraita. Niinpä sain kestää kuten parhaiten taisin; sonaatti yhä jatkui, se tuntui minusta niin pitkältä kuin kuningas Xerxeen sotajoukot, jotka tarvitsivat seitsemän päivää ja seitsemän yötä mennäkseen Hellesponton yli. Kaikki näyttivät ikävystyneiltä ja unisilta; katsoin pappiin: hän oli sen näköinen kuin olisi valvonut kolme viimeistä yötä; vilkasin Corpus Jurikseen: hän seisoi alahuultaan purren, arvattavasti keino, joka oli verrattava silmäin pönkittämiseen; tarkkasin Ukkoa: hän istui ja nyökäytti päätään ikäänkuin tahtia musiikille lyöden. Jopa lamppukin alkoi kärytä ja uhkasi sammua. Ainoa toivoni kohdistui nyt illalliseen, että se kenties vähän elvyttäisi mieliä. Mutta sekin toivo petti: illallinen tuotiin pöytään, ja me aloimme aterioida ilman minkäänlaista käännettä parempaan päin. Kun tuollainen ikävyyden henki ensin on tarttunut kaikkiin, on sitä mahdoton enää karkottaa. Kuin tarttuva tauti se leviää toisesta toiseen, eikä sitä vastaan ole lääkettä olemassa. Ei edes vuokraaja eikä Hans-herra enää puhuneet hevosistaankaan, he istuivat ääneti kuten me muutkin nauttien illallistaan. Oli miltei kuin olisi hautajaisia vietetty, ja niinhän se olikin, ajattelin itsekseni: kaiken hyvän tuulen ja mielen ja elämänilon ja tyytyväisyyden hautajaisia. Ja kuka oli oikeastaan syyllinen? Kjeldborgit eivät sitä olleet, ei ainakaan vuokraaja eikä herra Hans, he olivat kykynsä mukaan kantaneet roponsa yleisen keskustelun hyväksi puhuen hevosista ja taasen hevosista, kunnes ei kukaan enää jaksanut heitä kuunnella. Olivatko pappi ja hänen perheensä siihen syypäät? Mutta heistähän oli tähän asti lähtenyt kaikki ilo ja hilpeys; mitenkä olisi mahdollista, että heistä yhtäkkiä olisi tullut yleisen ikävän ja haikeuden ja unisuuden lähde? Vai olinko itse kenties syynä siihen? En rohjennut kokonaan vapautua edesvastuusta, sillä en ollut tehnyt asian hyväksi edes sen vertaa kuin Corpus Juris, joka antautumatta kyllä itse puheeseen, kuitenkin kiitettävällä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut Hans-herran esitelmää Mörten Jensenin raudikosta. Minä sen sijaan olin mennyt tieheni ja huonolla esimerkilläni viekotellut toisia tekemään samaten, ja vuokraaja ja herra Hans olivat nolostuneet, kun heidän kuulijakuntansa vähitellen jätti heidät, ja hekin puolestaan olivat vaienneet. Ja nyt – nyt istuin minä, tanskalaisten ylioppilaiden edustaja, minä, jonka piti tuoda mukanani eloa ja hilpeyttä ja nuoruuden virkeyttä, istuin tässä sanaakaan hiiskumatta syöden hanhenpaistia ja perunoita kuin mikäkin porvari. Eikö minussa siis todellakaan ollut enää kyventäkään innostuksen tulta – enkö voinut löytää ainoatakaan lennokasta ajatusta, joka todistaisi, että yksi "hengen valtakunnan ritareita" oli läsnä? Tai jos itse olinkin liian köykäinen löytääkseni mitään, enkö ainakin voisi lainata jotain siitä hyväntuulen ja leikkipuheiden runsaudesta, joka pulppuavan lähteen tavoin oli virrannut innokkailta huulilta meidän lauantai-iltaisin kokoontuessamme höyryävien punssimaljojen ääreen tupakansavun täyttämässä kellarihallissa, jolloin ukkosena vyöryvä naurumme ja riemullinen laulumme kantoivat viestin naapureille ja ympäristölle, ettei tanskalainen ylioppilasmieli ollut vielä maasta hävinnyt?
Etsin etsimistäni ajatusteni sarjasta – ja – olivatko sitten ajatukseni liian suuret vaiko perunapala suussani, sitä en tiedä: tosiasia oli että äkkiä sain perunan väärään kurkkuun. Hetkisen istuin odottaen asian suoriutuvan entiselleen, mutta se tuli vain pahemmaksi, lopulta en voinut hengittää ensinkään. Tahdoin huutaa apua, mutta ei lähtenyt ääntä kurkustani. Tuskissani tartuin naapurini, herra Hansin käsivarteen niin kovakouraisesti, että hän pudotti veitsensä ja kahvelinsa ja kauhistuneena hypähti tuoliltaan. Nyt vasta kaikki heräsivät kuin unesta; äsken vallitseva haudan hiljaisuus oli katkaistu, ja nyt huudettiin, meluttiin ja touhuttiin niin että oli mahdotonta kuulla mitään. Jokainen antoi hyviä neuvoja, kaikki huusivat yhtaikaa, ja papinrouva juoksi ottamaan Hoffmanin tippoja. Jo alkoi maailma pimetä silmissäni ja loppujen lopuksi olisin kai viimeisen kerran syönyt perunoita, ellei Andrea Margareeta yleisen hälinän vallitessa olisi ollut siksi neuvokas, että antoi minulle aika töytäyksen selkään, jonka johdosta peruna lensi kurkustani kuten kivi heittokoneesta tarttuen vastapäätä olevaan oveen.
Hengitin syvään ja raskaasti kuten ainakin elämään takaisin palaava. Toisetkin rauhottuivat asettuen paikoilleen, ja vuokraaja kertoi meille, että kolme viikkoa sitten oli muutamalle hänen hevosistaan käynyt samoin kuin minulle, mutta hän oli ottanut raudotetun kepin, ajanut sen hevosen kurkkuun ja halkaissut perunan, joten eläin oli pelastunut.
"Vahinko ettette ennemmin sitä sanonut", huomautti pappi, "olisimme tehneet Nikolaille samalla tavalla."
Entäs tämän tapauksen lopullinen seuraus? Se, että suuri tehtävä, jota turhaan olin suunnitellut, nyt oli ratkaistu erittäin yksinkertaisella tavalla. Minähän olin istunut miettien miten voisin elvyttää seuraa, ja nyt se oli elpynyt. Sillä en yksinomaan minä nyt tuntenut, miten elinvoiman ja elontunnon palatessa myöskin entinen hyvätuuleni palasi, vaan sama oli asianlaita kaikkien muidenkin. Onhan tunnettua, että kun onnellisesti on sivuuttanut suuren vaaran, muuttuu aikaisempi pelko miltei vallattomaksi iloksi. Ihmiset eivät milloinkaan ole niin tyytyväisiä, puheliaita ja avomielisiä kuin vältettyään jonkun uhkaavan onnettomuuden. Jokaisella on jotakin kerrottavaa, jotakin sanottavaa, ja selvästi näkee, miten ilo irrottaa kielen siteet. Niin nytkin. Peljästys, joka oli tarttunut kaikkiin minun tähteni, toi nyt mieliin uutta joustavuutta. Me juttelimme ja me nauroimme, ja jos joku nauroikin väärässä kohdassa, niin siitä ilomme vain eneni. Vuokraaja alkoi jälleen kertoa hevosistaan ja pappi esittää juttuja ylioppilasajoiltaan; kaikki otettiin vastaan yhtä suurella kiitollisuudella. Nyt oli myöskin hetki tullut jota niin kauan olin odottanut, hetki, jolloin minun oli astuttava esiin pelastamaan tanskalaisten ylioppilaitten kunniaa, ja minä ehdotin sentähden, että leikkisimme kuva-arvotusleikkiä, joka ehdotus hyväksyttiin yleisellä riemulla.
Pöydät ja tuolit nostettiin syrjään, ja niin aloimme. Pahinta oli vähälukuisuutemme; meitähän ei ollut kuin neljä kummassakin puolueessa (pappi ja papinrouva samoin kuin vuokraaja ja hänen vaimonsa halusivat olla vain katselijoina), mutta olimme nyt niin hyvällä tuulella, että luulimme voivamme tulla; toimeen vähemmälläkin. Niinpä uskottiin Corpus Jurikselle ja minulle kummallekin puolueen muodostaminen, joten minä kiiruhdin valitsemaan Andrea Margareetan. Corpus Juris pani vastalauseensa tähän väittämällä, että hänellä vanhempana oli oikeus valita ensin ja että hän tahtoi juuri Andrea Margareetan. Minä en tahtonut antaa myöten, sillä ymmärsin vallan hyvin, että ilman Andrea Margareetaa minun olisi mahdoton tehdä niin mitään, ja näin oli Corpus Juriksen ja minun välilläni syntymäisillään uusi Troijan sota, mutta onneksi Andrea Margareeta itse ratkaisi asian määräämällä kuuluvansa molempiin puolueihin siten, että siirtyisi aina toisesta toiseen, avustaen molempia. Tähän tyydyimme, ja Corpus Juris valitsi nyt puolestaan Emmin ja toisen neiti Kjeldborgin, joten minä sain osakseni herra Hansin ja toisen neiti Kjeldborgin. Kun minun esimerkiksi piti esittää Tor-jumalaa, joka tuli ajaen vaunuillaan kahden pukin vetämänä, niin minun täytyi tyytyä vain yhteen pukkiin, herra Hansiin. Mutta tämä osasi lattiaa tömistää neljänkin pukin edestä, niin että vaikutus oli täydellinen. Olin miltei samassa asemassa kuin Tordenskjöld, jolla ei ollut kuin yksi mies ja sekin itkevä. Sillä Hans-herralla oli paras tahto maailmassa, mutta hänen lahjansa eivät suinkaan vastanneet hänen hyvää tahtoaan. Tämä on ymmärrettävä siten, että hän esitti kaikki nelijalkaiset osat täysin tyydyttävästi, mutta kaksijalkaisista hän suoriutui töin tuskin. Selvä johtopäätös tästä oli, että häntä ei voinut käyttää puheosiin, olipa siinä paljo tai vähän puhuttavaa, mutta tuskin mykkiinkään osiin. Niinpä hänen piti muutamassa ilmeilveilyssä esiintyä poppamiehenä, joka noitaiskullaan saa kaikki kivettymään, mutta hän tuli sisään aivan liian aikaisin, niin että minun leikin johtajana piti pyytää häntä menemään ulos ja vasta kymmenen minuutin kuluttua tulemaan takaisin muuttamaan meitä kiviksi. Alussa olin siis suuressa pulassa siitä mihin häntä oikein käyttäisin, kunnes hän kerran aivan sattumalta sai toimekseen esittää hevosta. Siinä oli nyt herra Hans oikealla alallaan: hän osasi hirnua kuin hevonen ja potkia kuin hevonen ja korskua kuin hevonen – lyhyesti: kaikki mitä kohtuudella voi hevoselta vaatia, sen osasi myöskin herra Hans suorittaa. Hän sai osakseen myrskyisiä suosionosotuksia ja oli niin tyytyväinen itseensä, että hän senjälkeen ei tahtonut näytellä muuta kuin hevosta, ja minun oli pakko aina keksiä jotain, jossa voimme käyttää hevosta. – Sisaren suhteen olin vielä neuvottomampi, sillä eihän häntä voinut käyttää hevosenakaan. Mutta Andrea Margareeta auttoi minut pulastani – hän saattoi olla sekä siellä että täällä, joka paikassa aina missä apua tarvittiin. Kun esitettiin "vieraita tulee" ja neiti Kjeldborg unohti koputtaa ovelle ja unohti tulla sisään, minkä hän aivan säännöllisesti unohtikin, niin Andrea Margareeta koputti pöytään huutaen: "tulkaa sisään!" sekä juoksi ovea aukaisemaan, joten neiti Kjeldborgin oli pakko tulla. Ja kun neiti Kjeldborg unohti mitä hänen, piti sanoa, ja sen hän säännöllisesti unohti, niin teki Andrea Margareeta kuin Henrik Holbergin näytelmissä juosten aina ensin neiti Kjeldborgin luo sanomaan mitä tämän piti lausua ja sitte takaisin omalle paikalleen lausumaan oman osansa. Mutta siitä meille koituikin se etu, ettei vastapuolue koskaan voinut arvata mitä oikeastaan olimme esittäneet.
Kuva-arvotusten jälkeen ryhdyimme panttileikkeihin, sillä nehän ovat kuitenkin aitovanhoja joululeikkejä. Kokosimme suuren joukon pantteja, varsinkin herra Hansilta, joka miltei lakkaamatta pyöri lattialla. Sillä kun hän kerran oli piiriin joutunut, niin hän tuskin milloinkaan enää pääsi sieltä pois, koska ei osannut sanoa niinkuin sitä varten piti. Kerran hän jäi neljännestunniksi seisomaan Andrea Margareetaan tuijottaen kunnes pappi sanoi hänelle että tuollainen "mykkä jumaloiminen" oli luvatonta. – Kun nyt pantit olivat lunastettavat ja tuomiot julistettavat, sain äkkiä päähänpiston. Pantit olivat Emmin hallussa, ja minun piti julistaa tuomio; mutta koska Emmi ei ollut tarpeeksi suojellut pantteja, saatoin nähdä, että seuraava oli Andrea Margareetalle kuuluva. Aprikoidessani mikä tuomio olisi Andrea Margareetalle sopivin, muistin äkkiä hänen edellisenä päivänä sanoneen voivansa nähdä aaveita ja päätin nyt itse esiintyä aaveena. Tuomitsin siis puheenalaisen pantin omistajan menemään kirkkomaalle ja siellä kolme kertaa huutamaan oman nimensä, jolloin asianomainen näkisi tulevan mielitiettynsä. Kun nyt Andrea Margareetan täytyi tunnustaa pantti omakseen, – teki hän tosin muutamia verukkeita tuomion täyttämiseen nähden, mutta kun minä muistutin hänen itse sanoneen voivansa nähdä kummituksia ja nyt täytyvän näyttää myöskin omaavansa siihen rohkeutta, myöntyi hän. Sillaikaa kun hän meni ulos hakemaan päällysvaatteitaan, puikahdin salaa ulos ja juoksin nopeasti puutarhan läpi kirkkomaalle, jossa piilouduin suuren pensaan taakse. Kuu oli juuri vetäytynyt pilvien taakse, joten kaiken yllä lepäsi salaperäinen hämärä. Istuin pensaan takana odottamassa ja värisin aikalailla, sillä oli sangen kylmä enkä ollut kiireessä ottanut päällysvaatetta. Olin samalla jotenkin kaamealla mielellä: mielikuvituksessani näin jo edessäni kaikennäköisiä ihmistenluita ja luurankoja, jotka alkaisivat ympärilläni tanssia. Äsken luodun haudan takana näytti minusta jotakin liikkuvan, kerrankin oli aivan kuin olisin nähnyt jonkin mustan esineen liikahtavan edestakaisin ja jälleen katoavan. Mikähän se oli? Eihän kello ollut vielä yhdeksääkään, ja oli siis vielä pitkä aika pelättävään sydänyönaikaan, mutta kuka tietää vaikka jonkun levottoman kummituksen päähän pälkähtäisikin tehdä yksinäinen kävelyretki kalpeassa kuutamossa? Tähystin tarkoin: muutamaan silmänräpäykseen en kuullut mitään, mutta sitte kuulin syvän huokauksen, joka tuli juuri tuosta uudesta haudasta. Tunsin veren jähmettyvän suonissani; silitin kädellä otsaani ikäänkuin karkottaakseni kaikki taikauskoiset ajatukset, mutta oma käteni oli kylmä kuin kuolleen käsi. Taasen kuulin aivan kuin syvän huokauksen, ja nyt olisin epäilemättä paennut mitä kiireimmin, ellen samalla olisi kuullut Andrea Margareetan keveitten reipasten askelten lähenevän. Kaiketikin tohdin olla siellä missä hänkin, ja minä päätin jäädä paikoilleni, vaikka olinkin kokonaan kadottanut haluni esiintyä kummituksena. Andrea Margareeta kulki suoraan kirkkomaan halki niinkuin se, joka on päättänyt olla mitään pelkäämättä, sitte hän pysähtyi juuri uuden haudan kohdalle katsoen ympärilleen, mutta sillä hetkellä ei kuulunut mitään. Nyt hän alkoi huutaa, ensi kerran vähän vapisevalla äänellä, mutta kaksi viimeistä kertaa rauhallisena ja varmana: "Andrea Margareeta! Andrea Margareeta! Andrea Margareeta!" Mutta tuskin hän oli huutanut viimeistä kertaa, kun kumea ääni vastasi: "täällä", ja samalla näin pitkän mustan haamun nousevan uudesta haudasta. Hiukset päässäni nousivat pystyyn, olin maahan vaipumaisillani, mutta toinnuin kuullessani Andrea Margareetan ääneen kiljahtavan. Ryntäsin esiin, valmiina puolustamaan häntä kaikkia maailman aaveita ja kummituksia vastaan, mutta kompastuin suureen kiveen ja kaaduin lumikinokseen. Äkkiä olin kuitenkin taas jaloillani, parin harppauksin olin ennättänyt hänen luokseen ja siellä – – en nähnytkään mitään kuoppasilmäistä kummitusta riistämässä mukaansa Andrea Margareetan, vaan Corpus Juriksen omassa korkeassa persoonassaan, joka mitä kiivaimmin sanoin sätti itseään mitä ajattelemattomimmaksi, typerimmäksi ihmiseksi, joka olisi rangaistava vankeudella, kuritushuoneella ja hirsipuulla. Mutta Andrea Margareeta, joka pian oli saanut takaisin entisen rohkeutensa, koetti häntä rauhottaa sanomalla, ettei ollut mitään vaaraa. Jos hämmästykseni oli suuri nähdessäni täällä Corpus Juriksen, niin ei ollut hänenkään hämmästyksensä vähempi nähdessään minut.
"Mistä sinä tulet, Nikolai?" kysyi hän.
"Tuon pensaan takaa; mutta entäs sinä?"
"Minä – minä", änkytti Corpus Juris, "minä tulen – niin, onhan se yhdentekevää mistä tulen, mutta mitä sinä teit pensaan takana?"
Venytin vastausta jonkun verran. "Minä tahdoin", sanoin viimein, "minä tahdoin nähdä."
"Tahdoit nähdä kuinka Andrea Margareeta säikähtäisi, ja sentähden keksit koko jutun. Mutta se on hävytöntä", jatkoi Corpus Juris yhä kiivaammin, kohdistaen äsken itseään kohtaan raivonneen myrskynpuuskan tällä kertaa minun pääni yli, "on halpamaista olla niin kevytmielinen, ettet ensinkään ole ajatellut mikä onnettomuus olisi voinut olla tyhmän leikkisi seurauksena."
"Mutta miksi te sitten tulitte tänne?" keskeytti hänet Andrea Margareeta hymyillen. Corpus Juris mutisi vastaukseksi muutamia epäselviä sanoja. "Ja sitte olette päälle päätteeksi unohtanut juoneenne Nikolain kanssa sovinnon ja veljeyden maljan. Kylläpä käyttäydyttekin ihanasti."
"No niin", sanoi Corpus Juris vähän säyseämmin, "ehkä kiivastuin liiaksi, mutta se tapahtui vain huolesta teidän tähtenne, Andrea Margareeta. Tässä käteni, Nikolai, huomisesta alkaen olemme veljet ja ystävät."
"Huomisesta alkaen", vastasin painokkaasti kuten edelliselläkin kerralla.
Kun jälleen astuimme arkihuoneeseen, kyseltiin Andrea Margareetalta innokkaasti, oliko hän nyt todella nähnyt vastaisen kultansa, mutta hän vastasi aivan rauhallisena nähneensä ainoastaan Corpus Juriksen ja minut. Nyt alettiin kysellä meiltä kahdelta mitä meillä oli ollut tekemistä kirkkomaalla, johon Corpus Juris vastasi tahtoneensa suojella Andrea Margareetaa ikävyyksiltä ja minä luulin voivani antaa saman selityksen.
Vuokraaja alkoi nyt puhua kotiinlähdöstä, mutta yhtä iloisina kuin me kaksi tuntia sitten olisimme vastaanottaneet tuon sanoman, yhtä vastenmielistä se oli meille nyt ilon ylimmillään ollessa, ja minä selitin vuokraajalle vanhaan hyvään tapaan kuuluvan etteivät nuoret eroaisi ennenkuin olivat edes kerran tanssineet.
"Sitte ei ole milloinkaan Nöddebon pappilassa noudatettu vanhoja hyviä tapoja", huomautti vuokraaja.
"Enkä toivo tällaisia tapoja täst'edeskään tänne", sanoi pappi. "Mutta olenhan jo kerrankin sanonut teille että Nikolai voi teille opettaa mitä ei kenenkään pidä eikä tule tehdä."
Sillä aikaa oli Emmi istuutunut pianon ääreen. Minä tartuin äkkiä Andrea Margareetan käteen ja jätin Corpus Juriksen ratkaistavaksi kummanko Kjeldborgin neidin hän ottaisi. Ukko teki kuten tavallisesti tällaisissa tiloissa: hän istuutui paikalleen kunnes sai päätetyksi kenenkä kanssa hän armollisesti tanssisi. Tällä kertaa kesti sangen kauan ennenkuin kukaan hänelle kelpasi; vasta kun Corpus Juris oli astunut Emmin sijalle pianon ääreen, vasta silloin Ukko suosiollisesti pyysi Emmiä tanssimaan. Herra Hans ei ollut valinnassaan niin vaativainen, hän tanssi yhtä hyvin tai sanoisinko yhtä huonosti kaikkien naisten kanssa, saaden aikaan onnettomuuksia vuoroin päällään ja jaloillaan. Viimemainituilla hän poikasi rikki naisten hameenhelmat, ensinmainitun hän töytäsi kolmasti kynttiläkruunuun, joka riippui jotenkin matalalla, mutta vasta neljännellä kerralla hänen onnistui lyödä se lattiaan.
Kellon yhtätoista lyödessä vierivät vuokraajan vaunut portaiden eteen, ja meidän täytyi vihdoinkin lopettaa. Taasen kokoonnuimme kaikki eteiseen auttamaan vieraitamme matkavaatteisiinsa, joka olikin sangen tarpeellista, koska kuva-arvotusten aikana niitä oli käytetty jos joihinkin tarpeisiin, joten kaikki oli heitetty huiskin haiskin ja vaikea oli päättää mitkä olivat meidän, mitkä Kjeldborgien vaatteita. Vihdoin jokainen oli saanut omansa, vuokraaja astui tiheään karvaiseen kaapuunsa kääriytyneenä, karvalakki päässä, voimakkain askelin vaununastuimelle, vaunujen huojuessa hänen painostaan. Varmalla kädellä hän otti ohjakset rengin kädestä, jolla tähän asti oli ollut täysi työ pidätellessä tulisia hevosia, jotka kärsimättömästi viskoivat lunta kavioillaan. Muukin perhe istuutui paikoilleen; he istuivat nyt vaunuissa kuin viisi vankkaa jättiläispatsasta. Vuokraaja läimähytti ruoskaansa, ja myrskytuulen lailla kiisivät hevoset eteenpäin vaunujen heilahdellessa epätasaisella kivityksellä. Vielä saatoimme erottaa sanan "hevoset" vuokraajan meille vielä puhellessa, mutta muun puheen vaununjyrinä hämmensi. Tuo sana tavallaan jäi vuokraajan jäähyväissanaksi ja on sittemmin aina muistossani esiintynyt hänen elämänviisautensa ydinsanana.
Me jälellejääneet seisoimme vielä hetken aikaa kiviportailla, kunnes vaunut katosivat pimeään porttiholviin ja pyörien ratina vaikeni pehmeällä maantiellä. Sitte heitimme vielä silmäyksen Otavaan ja Pohjantähteen ja kalpeaan kuuhun. Mutta pakkanen oli kirpeä, kasvomme peittyivät kuuraan ja sormemme kangistuivat – kiiruhdimme jälleen lämpimän uunin ääreen.
"Meillä on tosiaankin ollut hauskaa", sanoi papinrouva.
"Hauskaa, hauskaa", toistimme kaikki kuorossa.
"Ja kuka sen sai aikaan?" kysyi pappi. "Ketä saamme siitä kiittää? – Tässä on mies", sanoi hän laskien kätensä olkapäälleni, "tässä ritari pelkäämätön ja nuhteeton. Niin, Nikolai, tuo perunanäyte oli todellakin mestarinäyte, jonka kautta herätitte kuolleet eloon, muuten olisimme ehkä kivettyneet ikävään ja unisuuteen. – Mutta minne joutui peruna? Se pitäisi muurata tuohon oveen aivan kuin englantilaisten pommit Kööpenhaminassa, ja sen alle olisi kirjoitettava kultakirjaimin: Nicolaus fecit (Nikolai sen teki). Totisesti, Nikolai, te olette särkenyt merenvahapiippuni ja lyönyt kuoliaaksi kukkoni, mutta annan sen teille anteeksi, sillä olette nyt näyttänyt, että teillä on sydän paikallaan. Teidät olisi koristettava kansalaisseppeleellä kuten ennen muinoin roomalaisilla oli tapana, ja vaakunassanne pitäisi olla perunanpuolikas, niinpä olisi teitä kunnioitettava, te kekseliäs Nikolai! – Hyvää yötä!"
Sanaakaan sen enempää sanomatta meni pappi tiehensä meidän toisten jäädessä mykkinä tuijottamaan hänen jälkeensä. Andrea Margareeta oli ensimäinen, joka katkaisi äänettömyyden. "Kas niin, Nikolai", huudahti hän, "tänä iltana olette näyttänyt meille, mihin tanskalaiset ylioppilaat kelpaavat."
Hämmästyin suuresti kunniasta, joka niin odottamatta tuli osakseni, mutta Corpus Juris huomautti ivallisesti: "onhan siinä tekoa kylliksi, kun nielee perunan väärään kurkkuun!"
"Niin, mikset itse sitä tehnyt", vastasin kiihkeästi, "sillä vaikka se ei alussa mielestäni ollutkaan mitään erinomaista, aloin kuitenkin ajatella toisin, kun kuulin muiden ylistyksiä."
"Siitä voitte kiistellä huomenna", sanoi Ukko, "nyt mennään nukkumaan, sillä kohtahan on keskiyö."
Sanoimme hyvää yötä, ja Ukko, Corpus Juris ja minä menimme ylös makuusuojiimme. Yhdessä noustessamme portaita oli Corpus Juriksen käytös minua kohtaan kokonaan arvotuksellista. Hän muuttui yhtäkkiä käytökseltään, otti minua käsivarresta, puhutteli minua ystävällisesti ja tuttavallisesti ja oli niin hyvällä tuulella, etten pitkään aikaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Minä sensijaan mietin miten saisin hänet menemään vuoteeseen hänen huomaamatta keppostani. Tästä pulasta Corpus Juris itse pelasti minut.
"Kuules, Nikolai", sanoi hän minulle, astuessamme ovesta sisään, "aamuisin meidän kummankin on varsin vaikeata nousta vuoteiltamme; koetellaanko tänä iltana kumpi meistä ennen vuoteeseen ennättää?"
"Se tehkäämme", vastasin minä, ymmärtämättä oikein syytä tuohon ehdotukseen. Menin lattian yli lähestyen vuodettani, mutta Corpus Juris pidätti minua sanoen: "seisokaamme täällä oven luona huoneittemme välillä, kumpikin asettaa tuolin viereensä, sitte riisuudumme sukkelaan ja juoksemme nopeasti sänkyyn."
"Erinomaista!" huudahdin minä, sydämestäni iloiten siitä, että Corpus Juris itsestään meni satimeen, minkä olin hänelle virittänyt.
Nyt asetuimme paikoillemme, kummallakin tuoli vieressään, ja aloimme riisuutua. Mutta minä en juuri kiirehtinyt, sillä tahdoin mielelläni olla näkemässä Corpus Juriksen kuperkeikkaa.
"Miksi viivyttelet?" kysyi hän huomatessaan hitauteni, "pelkäätkö ehkä että minulla on jotain pahaa mielessäni?"
"En suinkaan", vastasin minä suorittaen pikaisesti riisuutumiseni. Olimme yhtaikaa valmiit ja – yks, kaks – riensimme lattian yli, ja: kolme – katosimme kumpikin syvälle untuvamereen. Corpus Juriksella oli nimittäin ollut sama kultainen päähänpisto kuin minullakin ja hän oli puolestaan ottanut pohjalaudat minun vuoteestani aivan niinkuin minä olin tehnyt hänelle.
"Suuria lapsia olette kumpikin", sanoi Ukko, joka tuli sisään auttamaan meitä ylös siitä patjojen ja pielusten paljoudesta, jossa piehtaroimme.
Mutta tämä untuvakylpy vaikutti hyvin terveellisesti meihin kumpaiseenkin, sillä saimme sen kautta purkaa kauan kätketyn pahan mielemme. Se myrskypilvi, joka tähän asti oli tummana ja uhkaavana välillämme väikkynyt, oli purkautunut, eivätkä entiset yhteentörmäykset tämän jälkeen enää uudistuneet. Kun jälleen olimme saaneet vuoteemme kuntoon, ojensimme kättä toisillemme ja lupasimme tästä lähtien olla ystävät ja veljet.
Nukuin sinä yönä mainiosti ja näin unta että söin Corpus Juriksen, mutta sain hänet väärään kurkkuun ja tukehduin, jonka jälkeen Ukko piti meistä ruumissaarnan, niin pitkän ja ikävän, että me molemmat heräsimme ja palasimme eloon jälleen.
Seuraavana aamuna herätessäni oli ensimäinen ajatukseni: "tänään sinä menet kihloihin, Nikolai!" Hyppäsin vuoteesta nähdäkseni mimmoinen ilma oli, sillä kuten taitava sotapäällikkö ensin tarkastaa ilmaa ja tuulta ennenkuin ryhtyy taisteluun, samoin minunkin mielestäni hyvä ilma oli ensimäinen ehto ryhtyessäni suureen tekoon. Kaunis, kirkas ilma tuo mukanaan hyvän tuulen ja hyvä tuuli pitää olla sekä tutkintoon mennessä että kihlautuessa. Tänä aamuna oli kuitenkin harmaata ja sumuista, niittyjä ja nurmia verhosi kevyt usva; näytti siltä kuin olisi suojailma tulossa. Tämä ei ollut ensinkään mieleeni, sillä tuommoinen usvainen ilma painostaa mielen mustaksi ja synkäksi. Mutta mikä päivä tänään on? ajattelin itsekseni, sillä päiväkin on tällaisissa tapauksissa huomioon otettava. Olihan joulukuun 31 päivä, Sylvesterinpäivä – siis oli aivan välttämätöntä että menin kihloihin ennen iltaa. Sillä vanhan vuoden ohella ovat kaikki ajatuksetkin toteutettavat, mitään ei saa heittää keskeneräisenä ja valmistumattomana uuteen vuoteen. Eikä nyt haitannutkaan, vaikka ilma oli sumuista, sillä Sylvesterinpäivä on luonnostaan aina sumuinen. Sehän sanoo meille että uusi vuosi on tulossa, mutta se mitä uusi vuosi meille tuottaa, on hämärän ja tietämättömän peitossa, sentähden väikkykööt sumut ennen sen tuloa.
Ukko oli jo noussut, mutta Corpus Juris yhä nukkui. Minä annoin hänen nukkua, olimmehan tästä päivästä alkaen ystävät ja veljet. Tullessani alas arkihuoneeseen, tapasin papin ja hänen perheensä laulamassa aamuvirttänsä; liityin heihin ja lauloin mukana. Ajattelin itsekseni kuinka ihanaa oikeastaan olisi nousta joka aamu aikaisin, nähdä auringon nousevan ja laulaa aamuvirtensä, miten se mieltä keventäisi ja virkistäisi. Niin tekevät linnut, mutta ne ovatkin aina hyvällä tuulella ja visertelevät sydämensä pohjasta päivät pitkät.
Kun olimme lopettaneet virren, sanoi pappi minulle: "hyvää huomenta, Nikolai! Tekö se todellakin olette, vai eikö pikemminkin haamunne, ja ettekö itse nukukin vielä makeasti vuoteessanne?"
"Kyllä se olen minä itse", vastasin ojentaen papille kättä.
"Lihaa ja verta ainakin olette, mutta onhan aivan kuin uusi ihmeitten aika olisi alkanut, kun tekin olette valveilla tähän aikaan päivästä? – Ehkä teitä haluttaisi pieni aamukävelykin?"
"Kyllä vain."
"Onhan teistä tullut uusi ihminen, ja näyttää siltä että eilisen perunan ohessa ette ainoastaan luonut uutta eloa koko seuraan, vaan vielä täydellisesti itsekin uudistuitte. Semmoinen ansaitsee kuninkaallisen palkinnon: kas tässä" – hän veti taskustaan sikaarin – "tämän löysin eilen sattumalta kirjoituspöytäni laatikosta; pitäkää hyvänänne, sellainen itsensävoittaminen ansaitsee tunnustusta – – Tuletteko mukaan, Kristoffer?"
"En, jään mieluummin tänne", sanoi tämä Emmiin katsoen.
"Niin, niin", sanoi pappi Ukolle, "tehkää nyt tällä kertaa mitä itse tahdotte, sillä kohta saatte kuitenkin tehdä mitä minä tahdon. Minulla on jotain, jolla voin ilahuttaa teitä ja Fredrikiä: vaivaishoidon tilit, kai muistatte vielä miten viime vuonna saitte istua kokonaista kaksi päivää niitä laskemassa. – Tulkaa, Nikolai!"
"Saatte kupin erinomaista teetä kun palaatte", huusi Andrea Margareeta jälkeeni papin sulkiessa ovea.
"Kulkekaamme samaa tietä kuin toissapäivänä", sanoi pappi, "ensin alas vuonolle, sitten kylän taakse ja sitte kotiin. Mutta tänään ei tule seurani niin mieltäkiinnittäväksi kuin viime kerralla, sillä tänään tahdon kulkea hiljaa, ajatellen huomista saarnaani."
Kuljimme siis vaieten molemmat, pappi ajatellen saarnaansa ja minä kihlaustani. Olimme molemmat niin mietteisiimme vaipuneet, että suuresti hämmästyimme, kun huomasimme tehneemme kierroksemme ja jälleen seisovamme pappilan ulkopuolella.
"Kas, miten aika kuluu kun tekee jotain hyödyllistä", sanoi pappi. "Mitä olette kävellessänne ajatellut?"
"Oi, paljo asioita", vastasin minä.
"Se oli oikein, ihmisen ei pidä olla yksipuolinen – menkää nyt sisään teetä juomaan, minä menen töihini. Nyt olen koonnut voimia päivälliseen saakka. Hyvästi, tervehtikää perhettäni!" – Tämän sanottuaan hän meni huoneeseensa.
Arkihuoneessa tapasin vain Emmin ja Ukon; Andrea Margareetalla oli tavaton kiire valmistaessa seuraavan päivän kestejä, "tanssikokousta", kuten pappi sanoi.
"Eikö Fredrik ole tullut vielä?" kysyin minä.
"Hän on luultavasti Andrea Margareetaa auttamassa", sanoi Ukko.
"Minäkin menen auttamaan."
"Eiköhän yksi riitä", sanoi Ukko kuivasti.
"Menen kuitenkin", sanoin minä. Mutta samalla tulikin Andrea Margareeta sisään Corpus Juriksen saattamana.
"Aioin juuri tulla teitä auttamaan niinkuin Fredrik", sanoin minä.
"Kiitoksia, mutta se ei enää ole tarpeenkaan, olen juuri lopettanut."
Menin pianon ääreen, avasin sen ja viritin muutamia säveliä.
"Tänään ette saa soittaa", sanoi Andrea Margareeta.
"Enkö saa soittaa? miksen?"
"Koska tänään on lauantai, ja silloin pitää pappiloissa olla aivan hiljaista, senhän tiedätte."
"Mutta eihän pappi mitenkään voi kuulla soittoani, onhan välillämme viisi kuusi suljettua huonetta."
"Olkoon vain, mutta meillä on nyt kerran sellainen tapa, ettei soiteta lauantaisin."
"Se on ikävä vanha tapa, joka olisi poistettava. – Mitenkä nyt saan päivän kulumaan, kun en saa edes soittaakaan?"
"Tuo huomautus ei ole juuri meitä imarteleva", sanoi Andrea Margareeta.
"Mutta teillähän on niin kiire", sanoin puolustuksekseni, "teidänhän täytyy olla koko päivä keittiössä."
"Ei ole asiat sentään juuri niin hullusti. Nytkin minun pitää ajaa Roeskildeen tekemään eräitä ostoksia; jos teitä haluttaa, voitte tulla mukaan ajelemaan."
"Todellakin? Aiotteko ajaa Roeskildeen reellä – ja minä saan tulla kanssanne?"
"Niin, jos vain haluatte."
Minäkös olin iloissani. Tässähän esiintyi harvinainen tilaisuus: keveästi kiitävässä, tulisten hevosten vetämässä reessä ja kulkusten kilinässä, punaisten tupsujen ja sinisten peittojen liehuessa – kahden kesken Andrea Margareetan kanssa! Sellaisella matkalla voi uskoa toiselle sydämensä!
Katselin ulos ikkunasta. "Minkähän vanhan hylyn Niels vetää ulos vajasta?"
"Rekihän se on", sanoi Andrea Margareeta hymyillen.
"Niinkö", sanoin jonkunverran pettyneenä, mutta lohduttelin sillä, että voinhan puhua asiani, olipa reki minkänäköinen tahansa, pääasia oli, että saimme olla kahden.
"Olette oikeassa", lisäsi Andrea Margareeta huoaten, "on kauheata ajaa Roeskildeen tuollaisessa vanhassa vaatearkussa, kaikki ihmisethän kääntyvät meitä katsomaan."
"Kukahan katsoisi rekeä, kun te siinä istutte!" sanoi Corpus Juris.
"Hyi Fredrik!" sanoi Andrea Margareeta, uhaten sormellaan, "jos nyt alatte sanoa kohteliaisuuksia, niin ette saakaan tulla mukaan."
"Mitä sanotte? Tuletko sinä mukaan, Fredrik?" kysyin peljästyneenä.
"Se on tietty; minkätähden minä kotona istuisin?"
"Entä vaivaistilit, joista rovasti puhui?"
"No, ne saavat olla kunnes tulemme kotiin jälleen. Sitäpaitsi tahtoo Kristoffer ensin alottaa ja minä tulen sitten häntä auttamaan."
"Kyllä minä vaivaistilit hoidan, ajele sinä vain rauhassa!" sanoi Ukko.
Reki oli sillä aikaa ajanut oven eteen; lähemmin sitä tarkastellessani tyydyin siihen. Eihän se ollut läheskään hieno eikä siro, mutta siinä oli jotain kodikasta, joka muuten oli ominaista kaikille pappilan esineille.
"Tuolla on Niels rekineen", sanoi Andrea Margareeta, "joutuun pukeutumaan." Nopeasti tuli hän takaisin päällysvaatteisiinsa pukeutuneena.
"Tuleeko Niels ajajaksi?" kysyin minä rekeen astuessani.
"Ei, Fredrik ajaa itse", vastasi Andrea Margareeta.
"Sittehän istuttekin minun viereeni takaistuimelle, Andrea Margareeta?"
"En, minun täytyy istua etu-istuimella Fredrikiä opastamassa."
"Mutta ajammehan suoraan maantietä pitkin."
"Kyllä, mutta minun täytyy olla auttamassa, jos jotakin sattuisi."
Ja Andrea Margareeta istuutui etuistuimelle Corpus Juriksen viereen, ja minä sain istua yksin takana. Ihanaa huvia todellakin! Yhtä hyvin olisin voinut jäädä kotiin tekemään vaivaistilejä Ukon kanssa.
Pappi avasi ikkunansa ja huusi meille: "Mitä tämä merkitsee, Fredrik? Teidänhän piti jäädä kotiin auttamaan minua vaivaistilien teossa, ja nyt lähdette tiehenne."
"Sen kyllä teen, kun palaamme."
"Niin, niin, tiedättehän itsekin ketkä lauantai-iltana ahkeroivat. – Tekö aiottekin ajaa?"
"Minä", vastasi Corpus Juris läimähyttäen mahtavasti ruoskaansa.
"Jääkää vain vallan rauhallisesti alallenne ojaan; puolen tunnin päästä Niels tulee teitä sieltä auttamaan."
"Kyllä tuon ehjinä kotiin sekä hevoset että reen", sanoi Corpus Juris itsetietoisesti läimähyttäen jälleen ruoskallaan, niin että hevoset lähtivät liikkeelle ja me ajoimme pihasta ulos niin päätä pahkaa, että papin ennustus oli mennä toteen siinä paikassa. Reki töytäsi nimittäin suoraan isoa, portin vieressä olevaa kiveä vasten. Halukkaasti käytin tätä tapausta hyväkseni ehdottaakseni muutosta.
"Anna minun ajaa, Fredrik", sanoin, "minä osaan paremmin."
"En, en suinkaan", vastasi hän, "nyt käy paremmin."
Nopeata ravia juoksivat hevoset maantienä pitkin. Hyvä oli että ne niin hyvin tunsivat tuon tien, sillä Corpus Juris ei heille osottanut suurtakaan huomiota, vaan keskusteli innokkaasti Andrea Margareetan kanssa. Minäkin koetin pari kertaa pyrkiä keskusteluun osalliseksi kysymällä yhtä ja toista seudusta, jonka kautta ajoimme, mutta Andrea Margareeta sai tuskin tilaisuutta antaa lyhyttäkään vastausta, kun Corpus Juris jälleen veti kaiken hänen huomionsa puoleensa.
"Odotahan, veliseni", ajattelin itsekseni. "Leikimme nyt viimeistä kertaa tätä leikkiä. Ensi kertana, kun yhdessä lähdemme ajelemaan, niin minä istun Andrea Margareetan rinnalla ja sinä saat armollisesti luvan istua takana laulamassa 'Pekka raukkaa'!"
Ilma oli pimeä ja kolea; kolkko itätuuli puhalteli mailla ja vainioilla. Kun ennestäänkin on huonolla tuulella, niin ei ole ihme, että alkaa palella. – Istuin hevosia tarkastellen; toinen niistä oli se päistärikkö, josta vuokraaja edellisenä päivänä oli puhunut niin paljon. Nyt oli minulla kyllin aikaa ajatella kaikkea, mitä hän oli siitä kertonut. En voinut löytää mitään mielenkiintoista tuossa hevosessa, minun mielestäni se oli aivan sen näköinen kuin kaikki muutkin hevoset. Sitä enemmän herätti huomiotani toinen hevonen, se oli "Ukko", sillä se näytti jotenkin vastaavan nimeään ja käyttäytyi niinkuin otaksuisi Ukon itsensä, se on Kristofferin käyttäytyvän samassa tilassa. Ensin se höristi korviaan ja laski ne jälleen kuullakseen mitä sanomista Corpus Juriksella oli Andrea Margareetalle. Sitte se alkoi kulkea hitaammin ikäänkuin paremmin kuullakseen. Sitte se taasen ravisti päätään ilmaistakseen närkästyksensä, ja loppujen lopuksi se alkoi päristellä aivan kuin Ukon on tapana, tehdä kun hän aikoo ruveta puhumaan.
"Niin, jospa vain tuo Ukko tahtoisi puhua", ajattelin minä, "kyllä Corpus Juris saisi kuulla saarnan, jota kauan muistaisi."
Mutta tämä Ukko ei puhunut. Surullisena riiputti se päätänsä ikäänkuin sanoen: "hän on kerta kaikkiaan parantumaton, ei maksa vaivaa tuhlata sanojaan hänelle." Ja Ukko kulki eteenpäin verkalleen pää riipuksissa juuri kuin ajatuksiinsa vaipuneena.
"Ajahan vähän kiireemmin, Fredrik", huusin minä, jonka mielestä tämä rekiretki alkoi tuntua loppumattoman pitkäveteiseltä. "Ajammehan niin hitaasti kuin ruumissaatossa."
"Ajamme aivan kyllin nopeasti, ei hevosia saa rasittaa", kuului vastaus.
"Rasittaa? tuntuu pikemmin kuin nukkuisivat siihen paikkaan. Katsokaa, miten idässä pimenee, tunnin päästä meillä on kova lumisade."
"Se virkistyttää", sanoi Corpus Juris, sivaltaen kuitenkin minun mielikseni kerran piiskallaan Ukkoa. Niin kulettiin taas vähän joutuisammin.
Ajoimme pienen kummun ohi, jonka kohdalla minulla ensi kerran ajaessamme Roeskildesta Nöddebohon oli ollut jonkinlainen ilmestys, jolloin olin näkevinäni nuoren miehen istuvan nuoren tytön vieressä puristaen hänen kättään, punertavan päivänlaskun kullatessa Isevuonon laineita. Corpus Juris näytti myöskin kumpua katselevan, sillä hän osotti sitä piiskallaan ja Andrea Margareeta katsahti sinne. Ukko-hevosella oli joku ilmestys toisella puolen tietä, jossa se luultavasti hengessään näki uhkeasti kasvavan kaurapellon, sillä se vetäytyi maantien ojan puoleen ja olisi varmasti saattanut meidät kaikki siihen, ellei Andrea Margareeta olisi sitä huomannut ja nopeasti temmannut ohjaksista toiselle puolelle.
"Olimme vähällä kaatua, Fredrik", sanoi hän hymyillen. Minä aioin sanoa jotain kaunista siitä että oli mahdotonta kaatua kun Andrea Margareeta oli vieressä, mutta Corpus Juris ennätti ennen minua ja riisti sanat suustani tekemällä aivan saman huomautuksen.
Vihdoinkin tulimme Roeskildeen. Hevoset ja reki jätettiin kievarin pihalle, ja minä olin iloinen, sillä nyt saatoin esteettömästi kävellä Andrea Margareetan rinnalla, vaikka sainkin tyytyä siihen, että Corpus Juris käveli toisella puolella. Mutta keskustelusta ei ollut tulla mitään. Yksi meistä saattoi sanoa sanan, mutta molemmat toiset eivät vastanneet mitään, niin että tällä kertaa oikein tuntuvasti huomasin, mitä muuten usein olin kokenut, että kolmen ei ole hyvä yhdessä kävellä. Me kuljimme rinnan Roeskilden katuja katsellen taloja ja myymälöitä, ja jos joku meistä teki huomautuksen, sai hän tavallisesti vastaukseksi lyhyen "vai niin" tai "todellakin". Jopa Andrea Margareetakin oli vastoin tavallisuutta hiljainen ja harvasanainen. Minä kuljin ja toivoin hiljaisessa mielessäni Corpus Juriksen lentävän kotiin vaivaistilien ääreen, niin olisin käyttänyt aikaa paljoa parempaan kuin Roeskilden katukivien laskemiseen. Tuomiokirkonkin sivuutimme ääneti – siitä oli Corpus Juris kuitenkin viimeksi kertonut minulle paljon asioita; nyt ei hänellä eikä minulla ollut sen johdosta vähääkään sanottavaa. Näytti aivan kuin olisi se ollut pienempi ja vähäpätöisempi näöltään, lyhyesti, jokapäiväisempi kuin kolme päivää sitten, jolloin se niin suuresti oli herättänyt ihmettelyäni. Yhtä, innokkaasti kuin äsken olin toivonut reestä pääseväni, yhtä innokkaasti toivoin sinne nyt takaisin, ja luulen että Corpus Juris ja Andrea Margareetakin olivat tyytyväiset, kun olimme tehneet ostoksemme ja jälleen hankkiuduimme kotimatkalle.
Minä pyysin saada olla ajajana kotimatkalla saadakseni yrittää tuota minäkin, ja Corpus Juris myöntyi heti. Mutta kun vaadin Andrea Margareetaa istumaan rinnalleni kuten äsken Corpus Juriksen viereen, vastasi hän että se ei ollut tarpeen; tiehän kulki suoraan kotiinpäin ja hevoset sen kyllä tunsivat. Ja kun sanoin, että mielelläni ottaisin hänen apuansa tarpeen vaatiessa, vastasi hän jälleen sen olevan tarpeetonta, minun piti vain pidellä ohjaksia ja muuten antaa hevosten juosta mielensä mukaan, niin ei voinut sattua mitään. Tämän selityksen annettuaan hän istuutui taka-istuimelle Corpus Juriksen rinnalle.
Alkoi sataa lunta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, niin että lunta tuli vasten silmiäni. "Koska mennessä ajoimme hitaasti, niin mennään toista kyytiä kotiin päin", sanoin itsekseni ja heilutin piiskaa sivaltaen sillä sekä päistärikköä että Ukkoa, niin että ne täyttä laukkaa juoksivat maantietä pitkin reen vierähdellessä puolelta toiselle.
"Kuinka sinä ajat!" huusi Fredrik minulle, "jos tätä kyytiä mennään, niin kaadumme."
"Ajan niinkuin ajaa pitää", vastasin minä. "Hoida sinä vain itseäsi!" Ja taas sivalsin Ukko poloista kerta toisensa jälkeen.
"Nikolai, te olette häijy hevosille!" sanoi Andrea Margareeta.
Hänen sanansa vaikuttivat minuun enemmän kuin Corpus Juriksen varotus, ja minä jätin ruoskan rauhaan. Mutta Ukko ja päistärikkö olivatkin nyt päässeet vauhtiin ja me etenimme nopeasti. Lumituisku oli sillä aikaa kiihtynyt. Sakeina ja tiheinä putoilivat lumihiutaleet peittäen meidät valkoiseen vaippaansa. Sormeni olivat kylmästä kontistuneet, jalkani olivat kuin jääpuikot, kaikesta sydämestä toivoin pääsevämme pian Nöddebohon, mutta vielä ei näkynyt siitä merkkiäkään. Joka silmänräpäys odotin näkeväni kirkontornin pistäytyvän esiin, sillä sen olisi pitänyt näkyä jotenkin kaukaa ja vauhdistamme päättäen olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt olla pappilassa. Mutta turhaan tähystin tiheän lumisateen läpi tunnus merkkiä, josta voisin päättää meidän lähenevän päämaaliamme. Katselin oikealle ja vasemmalle näkisinkö taloa tai puuta, jota muistaisin tulomatkaltamme ja josta voisin päättää missä kohti oikeastaan olimme. Mutta mitään sellaista en nähnyt, päinvastoin kaikki tuntui minusta niin omituisen vieraalta. Tuolla pellolla esimerkiksi näin kaksi korkeata pyökkipuuta, joita en ensinkään muistanut ennen nähneeni. Aloin peljätä ajaneeni harhaan, vaikka en voinut sitäkään ymmärtää, kun maantie Roeskildestä Nöddebohon kulkee pillisuoraan. Koska minua sentään jonkun verran arvelutti, pysäytin hevoset ja käännyin Andrea Margareetan puoleen kuullakseni hänen mielipidettään. Tämä, joka viimeisen puoli tuntia oli hiljaa puhellut Corpus Juriksen kanssa, kohoutui nyt istuimelta ja katsoi ympärilleen.
"Mitä tämä on?" huudahti hän, "mehän olemme kokonaan väärällä tiellä; noita kahta pyökkipuuta en tunne ensinkään. Odottakaahan vähän", sanoi hän katsoen taivaalle. "Missä nyt on aurinko, sehän on kokonaan pilvien peitossa – niin, tuollahan vähän kajastaa, siellä se kai on. Mutta mehän ajamme itään sen sijaan että pitäisi ajaa pohjoiseen."
"Siinä seuraus, kun ette tahtonut ajaa minun vieressäni tietä näyttämässä", sanoin minä.
"Kyllä kotiin löydämme, ei mitään vaaraa", arveli Andrea Margareeta. "Odottakaa hetkinen, niin sanon missä olemme. Olette ajanut noin puoli penikulma Nöddebon ohi, sillä tuossa kääntyy tie oikealle Strömsbyn kartanoon, missä Kjeldborgit asuvat – ette suinkaan aikonut käydä heitä tervehtimässä? – Nyt tunnen nuo kaksi suurta pyökkipuutakin, ne ovat tuskin neljänneksen päässä Strömsbyn kartanosta."
"Olemmeko todellakin ajaneet puoli penikulmaa liikaa?" kysyin hämmästyneenä.
"Siinä näette kuinka käy, kun pieksää hevosia teidän tavallanne. Mutta tahdotteko nyt kääntää reen, sillä meidän on lähdettävä samaa tietä takaisin!"
"Ettekö nyt tulisi tänne viereeni tietä näyttämään, etten jälleen aja liian kauas etelään päin, joten jäämme harhailemaan Strömsbyn kartanon ja Roeskilden väliä."
"Se ei ole tarpeellista; voin aivan hyvin jäädä tänne istumaan – toistaiseksi ei teidän tarvitse muuta kuin ajaa suoraan eteenpäin, kyllä sanon milloin on Nöddebohon käännyttävä."
Niinpä käänsin reen ja ajoin vastakkaiseen suuntaan, jolloin edes saavutin sen edun, että sain tuulen ja lumisateen selkääni. Kotvan aikaa ajoin aivan suoraan eteenpäin, kunnes Andrea Margareeta kääntyi puoleeni ja sanoi: "näettekö tuota isoa kiveä tuolla, jossa istuu kolme varista – nyt ne lensivätkin tiehensä – mutta tuon kiven kohdalla tie kääntyy Nöddebohon."
Saavutimme kiven, ja minä käänsin sen toiselle puolelle. Nyt näin kirkontornin edessäni. "Mutta ajakaa nyt varovasti", sanoi Andrea Margareeta minulle, "tie on epätasainen ja kivinen."
"Ettekö tarvittaessa tule tänne minua auttamaan?" pyysin jälleen.
"Pitäähän teidän opetella ajamaan yksin yhtä hevosparia; kun vain olette hieman varovainen, ei ole mitään vaaraa."
Mutta kun en kerran saanut Andrea Margareetaa viereeni, en myöskään välittänyt varoa, jälleen heilutin ruoskaa läimähyttäen kerran toisensa jälkeen hevosia, jotka uudestaan juoksivat täyttä laukkaa, reen hypähdellessä kiveltä kivelle ollen joka hetki kaatumaisillaan.
"Varokaa, varokaa", huusi Andrea Margareeta takanani, tarttuen käsivarteeni. Minä en sitä kuullut, vaan hoputin yhä edelleen hevosia. Nyt olimme miltei portin edessä, vielä sivallus – silloin makasimme kaikki kolme pehmeästi suuressa lumikinoksessa hevosten laukatessa portista sisään tyhjä reki perässään.
Samalla tuli pappi ulos pienen puutarhaportin kautta. Hän oli ollut aikeissa tulla meitä vastaan, mutta säästyi vaivasta. "Enkö sitä sanonut!" huudahti hän nähdessään meidän ryömivän esiin lumikinoksesta ja pudistelevan lunta vaatteistamme, "mutta onhan se oma syynne. Miksette seuranneet neuvoani, niin olisi Niels heti tullut teitä auttamaan ylös sensijaan että nyt olette maanneet täällä kolme tuntia odottamassa kunnes tulin teille avuksi!"
Nyt tuli paikalle ei ainoastaan Niels, vaan Hannu ja Per ja Sören ja Karen ja Maren ja Stine ja papinrouva ja Emmi ja Ukko. Sanalla sanoen, koko talon väki oli joutunut liikkeelle nähdessään tyhjän reen ja seisoi nyt piirissä ympärillämme. Onnettomuuteni ei siis enää voinut pysyä salassa.
"Tämä tulee nyt teidän ansioluetteloonne, Fredrik", sanoi pappi. "Olitte äsken niin suurellinen, kun varotin teitä, ja arvelitte ettei ollut hätää ensinkään. Mutta nyt voitte itse nähdä että ylpeys käy lankeemuksen edellä."
"Mutta minäpä en ajanut tällä kertaa", vastasi Fredrik, "se oli Nikolai."
"Nikolai!" huudahti pappi, "tuo kekseliäs Nikolai! oliko – –"
"Voi, se oli tuo tyhmä reki", sanoin minä, huonosti salaten harmiani.
"Olette oikeassa", sanoi pappi, "on hävytöntä että reet voivat olla noin sisukkaita. Kuinka harkitun ilkeätä kaatua ihan portin eteen, juuri kun luulette olevanne satamassa; se on todellakin ilkeyden huippu."
"En ymmärrä ensinkään", sanoin minä, "ajoimme muuten erinomaisesti koko matkan."
"Kyllä minä ymmärrän", sanoi Andrea Margareeta, "katsokaa tätä suurta kiveä. Siihen on reki kaatunut. Voitte seurata jälkiä lumessa aina kivelle asti."
"Tämä onkin juuri se kivi, josta aamulla varotit minua ja pyysit saada ajaa", lisäsi Corpus Juris.
Vaikenin, sillä huomasin, että puolustaminen vain pahensi asiaani. Muuten minun Corpus Juriksen kiitokseksi täytyy sanoa, ettei hän senjälkeen enää asiasta puhunut. Vaikka hän tästä olisi saanut mainion tilaisuuden kiusotellakseen minua, ei hän sitä yrittänytkään. Hän näytti todellakin tarkottaneen täyttä totta ystävyyden ja veljeyden lupauksella, jonka hän eilen Andrea Margareetan vaatimuksesta oli minulle antanut, sillä yhtä ynseä ja epäsuopea kuin hän aikaisemmin oli minulle ollut, yhtä hyväntahtoinen ja ystävällinen hän nyt oli, ja vaikka hän ei mitenkään voinut kokonaan olla ärsyttelemättä, teki hän sen kuitenkin mahdollisimman sävyisästi ja hyväntuulisesti, niin että viimeisinä päivinä Nöddebossa olimme yhtä hyvät ja veljelliset toisillemme kuin kotona Vestergaden varrella.
Olin kuitenkin jotakuinkin nolaantunut, sillä tiesin vallan hyvin, että viimeinen onnettomuuteni johtui hurjapäisyydestä. Vakuutettuani sentähden papinrouvalle, että niin hyvin pääni kuin raajani olivat ihan eheät, sekä etten tarvinnut hirvensarvivoidetta enkä mitään muutakaan voidetta, hiivin huomaamatta toisten luota papin työhuoneeseen, missä paraiten sain nauttia täyttä yksinäisyyttä. Otin mukaani kirjan, vaan en liene sitä paljon lukenut, kosken mitenkään muista kirjan nimeä. Minullahan oli punnittavana asioita, jotka vaativat kaikki ajatukseni. Kauas oli nyt kadonnut se rohkeamieli, jonka vallassa tänä aamuna olin sanonut itselleni: "tänään sinä menet kihloihin, Nikolai!" En ole taikauskoinen, mutta rekionnettomuus oli jotenkin kukistanut itseluottamukseni. Tunsin myöskin jonkinlaista salaista kaunaa Andrea Margareetaa kohtaan siitä, että hän niin kivenkovaan oli kieltäytynyt istumasta viereeni. Ehkä hän ei ollutkaan tarkemmin asiaa ajatellut ja oli siis syytön, mutta olin joka tapauksessa loukkaantunut, ja sellaisessa mielentilassa tunsin olevani kykenemätön antamaan lupauksia ikuisesta rakkaudesta. Ei myöskään Sylvesterinpäivä tarkemmin ajateltuani tuntunut oikein sopivalta tähän tekoon. Vuoden viimeinen päivä luo kuitenkin jonkinlaisen epämääräisen surumielisyyden: se nousee sumujen ja pilvien alta ikäänkuin itkien mennyttä vuotta, ja kaikki mitä sinä päivänä teemme, saa surumielisen leiman. Ja loppujen lopuksi oli nyt lauantaipäivä – lauantai, viikon arkipäiväisin ja runottomin päivä, jolloin pestään portaita ja silitetään vaatteita, jolloin saa syödäkseen olutkeittoa ja suolaista keitettyä lahnaa; ei, tämä ei ollut mikään sopiva kihlauspäivä. Sitävastoin oli seuraava päivä uudenvuoden päivä. Kun uusi vuosi saapuu kaikessa ihanuudessaan ja loistossaan, silloin seuraa meitä onni kaikissa menoissamme, ja sitte oli lisäksi sunnuntai, viikon onnellisin päivä – olihan paljoa parempi odottaa huomiseen. Pitihän meidän illalla tanssiakin, ystävät ja sukulaiset kokoontuisivat pappilaan – ja niin tulisi asia kohta kaikille tunnetuksi. Mikä yllätys, kun pappi illallispöydässä äkkiä nousisi seisoalleen esittäen: "vastakihlattujen malja!"
Mieluisia ajatuksiani keskeytti päivälliselle kutsu. Toiset olivat jo istuutuneet pöytään minun paikalle saapuessani.
"No niin, te kekseliäs nuori mies, mitä nyt hommaatte?" kysyi pappi.
"Vastasin olleeni hänen huoneessaan lukemassa."
"Mitä olette lukenut?"
"Luulen että se oli joku Ingemannin romaaneja."
"Luulette! Sehän on erinomaisen häveliästä katsoen siihen itseluottamukseen, jolla nuori Tanska tavallisesti suvaitsee ajatuksiaan lausua. On todellakin hämmästyttävää nähdä, miten te, Nikolai, joka päivä edistytte hyveiden ja täydellisyyden tiellä täällä ollessanne. Mutta sanoinhan jo heti tänne tullessanne, että kyllä korjaamme kaikki painovirheenne."
En vastannut mitään, vaan istuin hiljaa syöden lientäni.
"Onko teille sattunut jokin ikävyys?" kysyi pappi jälleen, "olette mielestäni niin vaitelias."
"Ei ole", vastasin lyhyeen.
"Eivät asiat nyt ole aivan oikein", jatkoi hän. "Teillä on varmaan ollut ikävyyksiä Roeskildessa. Uskokaa ne minulle kahdenkesken." Pappi kumartui pöydän yli ja sanoi aivan hiljaa minulle: "eihän vain ole sattunut ikävyyksiä morsiamen kanssa?"
"Oi isä", sanoi Andrea Margareeta loukkaantuneella äänellä, "toivoisin todellakin että jättäisitte tuon leikkipuheen."
"Niin, enkös sitä arvannut", huudahti pappi, "Nikolai näyttikin niin alakuloiselta."
"Eipä ensinkään, ei senvuoksi", jatkoi Margareeta, "mutta on todellakin vastenmielistä meille kummallekin, kuten eilenkin Kjeldborgien täällä ollessa – mitä ne meistä ajattelevatkaan."
"Tarkotuksesi on kai täten sanoa, että toivot koko kihlauksen purkamista? Nikolai rukka, minun tulee teitä kovasti sääli, mutta kun ei kerran Andrea Margareeta tahdo, niin ei asialle voi mitään."
Vaikenin, sillä en tiennyt oikein mitä minun olisi pitänyt sanoa.
"Nikolai rukka", alotti pappi uudelleen – "nyt ymmärrän miksi te kaadoitte reen – olitte siinä määrässä sydämistynyt. Tahdoitte välttämättä katkaista kaulanne, ja kun se ei onnistunut, ryhdyitte sellaisella innolla lueskelemiseen, että aivan unohditte päivällisenkin, mikä ei muulloin ole tapanne. Mutta tiedättehän: philosophia est consolatio omnis doloris (filosofia on kaiken murheen lohdutus). Nyt, Nikolai, voitte sanoa olleenne Roeskildessa ja voitte täydellä syyllä laulaa:
"Oi Roeskilde, Roeskilde, kunnon kaupunki,
Siell' minun nuori onneni niin kauas kaikkosi."Lohduttauduin sillä, että huomenna oli toinen päivä ja silloin olisi laulukin toinen.
Iltapäivällä piti Corpus Juriksen vihdoinkin ryhtyä vaivaistileihin, joiden ääressä Ukkokin jo ahersi, joten minä nyt olin aseman herra. Mutta Andrea Margareeta puuhasi ahkerasti keittiössä tehden valmistuksia seuraavan päivän varalle, ja vaikka minulla nyt oli aikaa ja tilaisuutta tarjota hänelle sitä apua, mikä aamulla katsottiin turhaksi, ei minua kuitenkaan oikein haluttanut. Oli aivan kuin tuo Roeskilden matka olisi jonkun verran tunteitani jäähdyttänyt. Päätin siis sinä päivänä olla mihinkään ryhtymättä ja mieluummin odottaa seuraavaan päivään, jolloin suoraa päätä iskisin päämaaliin. En halunnut enää vaivautua epäilemään ja punnitsemaan puoleen tai toiseen, vaan rauhallisena odottaa ja sitte yhdellä iskulla päästä asiasta perille. Emmi ja papinrouva olivat kahden arkihuoneessa. Emmi istui tavallisella paikallaan ikkunakomerossa ompelupöytänsä edessä. Otin kirjan ja istuuduin vastapäätä häntä; se oli muuten paikka, joka vakituisesti kuului Ukolle hänen ollessaan arkihuoneessa. Nyt paikka oli tyhjä, ja minä istuin sinne lukemaan. En oikeastaan lukenutkaan, sillä istuin miettien miten parhaiten alottaisin keskustelun Emmin kanssa. Kun mieleeni ei kuitenkaan johtunut mitään sen henkevämpää, täytyi minun turvautua iänikuiseen aiheeseen ilmanlaadusta.
"Tänään on ikävä ilma", sanoin siis laskien kirjani syrjään ja katsellen raskasta harmaata talvitaivasta.
"Sopii hyvin tälle päivälle", vastasi Emmi, "Sylvesterinpäivän tulee samoin kuin Kiristorstainkin olla vähän harmaa ja sumuinen."
"Olette oikeassa, sää soveltuu päivälle mainiosti, sillä toinen on yhtä ikävä kuin toinenkin."
"Sanotteko te Sylvesterinpäivää ikäväksi?" kysyi Emmi kummastuen.
"En sitä ainakaan sano hauskaksi, mutta on sillä se hyvä puolensa, että siten saamme vanhan vuoden loppuun."
"Iloitsetteko niin kovin siitä, että vanha vuosi loppuu?"
"Eihän se ole niin kummallista. Kun kokonaisen vuoden ajan on saanut vanhan vuoden parissa kulkea, niin on kai lupa uuttakin ikävöidä."
"Siinä en voi olla samaa mieltä kanssanne", sanoi Emmi asettaen syrjään käsityönsä aivan kuin kootakseen voimia taisteluun. "Vanha vuosi tuntuu minusta aina vanhalta ystävältä, joka joka päivä on tehnyt minulle jotakin hyvää. Sentähden olen Sylvesterinpäivänä miltei aina surumielinen, sillä tuntuu aivan kuin täytyisi erota vanhasta uskollisesta ystävästä, jota en milloinkaan enää saa nähdä. Ettekö te milloinkaan ole tuntenut samaa?"
"En", vastasin, "jos vertaisin vanhaa vuotta johonkin, tahtoisin sanoa sitä kuvasarjaksi, joka kulkee ohitsemme, ja sitä mukaa kuin se kehittää tapahtumia silmäimme edessä, sitä mukaa odotamme loppua nähdäksemme mikä sitten seuraa."
Emmi loi minuun suuret kirkkaat silmänsä ja sanoi sitte päätään pudistaen: "Sitä ette suinkaan tarkota, Nikolai." Silmänräpäyksen hän vaikeni ikäänkuin miettiäkseen mitä sanoisi, jatkaen jälleen: "Sylvesterinpäivä on minulle omituinen sekotus iloa ja surua. Sillä kun toiselta puolen ajattelen kaikkea sitä hyvää, mitä olen saanut menneenä vuotena, ja kaikkea sitä rauhaa ja siunausta, mikä on ylläni levännyt, ja sitte näen kaiken tämän muiston kaunistamana, silloin tunnen syvää ja harrasta ilon ja kiitollisuuden tunnetta Häntä kohtaan, joka on tämän kaiken antanut – mutta kun sitte jälleen ajattelen, että kaikki tämä on mennyttä ja ainaisesti takanani, niin en voi olla tuntematta jonkinlaista tuskaa. Sentähden on Sylvesterinpäivässä aina jotain surumielistä, ja minä voin aivan hyvin sulautua tähän hiljaiseen sumuilmaan, joka minusta sopii päivän tunnelmaan."
Vaikka minun täytyi myöntää Emmin olevan aivan oikeassa, ja minun täytyi häveten tunnustaa, että hänen ajatuksensa Sylvesterinpäivänä olivat paremmat kuin minun, en kuitenkaan voinut olla häntä vastustamatta. "En ole todellakaan tänään ajatellut vanhaa vuotta", sanoin minä, "vaan ainoastaan uutta ja sitä, mitä toimitan ja mihin ryhdyn sen kuluessa."
Taasen loi Emmi minuun kirkkaan rauhallisen katseensa kuin olisi hän katsonut suoraan sydämeeni ja sanoi senjälkeen tavalliseen lempeään tapaansa: "Niin pahaa en usko teistä, Nikolai – teette itsenne huonommaksi kuin olette. Ette mitenkään voi nähdä vuoden viimeisen päivän menevän kantamatta ainoatakaan kiitollisuuden ajatusta Hänelle, joka niin runsaassa mitassa on jakanut teille lahjojaan."
Häpesin vähän Emmin puhetta kuullessani. Olin todellakin koko päivän ollut niin kiintynyt tulevaisuuden suunnitelmiini, etten ensinkään ollut ennättänyt ajatella menneitä, kuten Emmi varmasti oletti, sillä hän, joka itse on hyvä, ajattelee kauniisti kaikista muista. – Sain käsiini paperinpalasen ja istuin ajatuksissani kirjottaen siihen kerta toisensa jälkeen: "Emmi – Andrea Margareeta – Andrea Margareeta – Emmi." Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin tulen räiskinä kaakeliuunista ja suuren bornholmilaisen kellon yksitoikkoinen tik tak, tik tak. Valkoinen Semiramis-kissa oli tullut sisään ja makasi aivan hiljaa Emmin jalkojen juuressa aivan kuin tarkoin kuullakseen mitä hän sanoi. Hyasintit ikkunassa tuoksuivat niin vahvasti, kuin olisivat tahtoneet ilmaista myöntymyksensä nuoren tytön sanoihin.
Nyt astui Ukko sisään. Kun hän huomasi tavallisen paikkansa vallatun, otti hän tuolin istuutuen Emmin ja minun väliin. Hän näytti tällä hetkellä hilpeämmältä kuin tuskin koskaan ennen.
"Tuotko hyviä sanomia, Kristoffer?" kysyin, "sinä näytät niin iloiselta."
"Pikemminkin voisin sinulta toivoa hyviä sanomia", vastasi Ukko, "sinulta, joka olet ollut täällä, missä aina on hyvä olla."
"Joko vaivaistilit on tehty?" kysyi Emmi.
"Ei aivan vielä, loput jäävät tuonnemmaksi."
"Tänään olettekin ollut ahkera", sanoi Emmi, "olette työskennellyt miltei koko päivän."
"Senpätähden arvelenkin, että nyt olisi lupa levähtää. Ja työni palkinnoksi pyydän teitä kävelemään kanssani vuonolle; ilma on niin lauha ja tyyni."
"Tulen kernaasti", vastasi Emmi nousten paikaltaan, "tulettehan tekin, Nikolai?"
En antanut kahta kertaa itseäni pyytää. Sillaikaa kun Emmi meni ulos noutamaan päällysvaatteitaan, jäimme Ukon kanssa istumaan paikoillemme.
"Mitä sinulla on tuossa?" sanoi Ukko ottaen paperipalasen, johon olin kirjoittanut.
"Joutavia, kirjotin vain ajatuksissani."
"Vai niin", sanoi Ukko, otti paperin ja kynän ja jatkaen työtäni hän kirjotti kerta toisensa jälkeen: Emmi – Emmi – Emmi – minun katsellessani hänen työtään. Olikohan se viittaus, minkä Ukko tietämättänsä antoi minulle, johtamalla ajatukseni toiseen suuntaan kuin mihin se tähän asti oli kulkenut?
Emmi hyvin kummastui, kun takaisin tullessaan tapasi meidät istumassa aivan rauhallisina. Me kiiruhdimme nyt molemmat ottamaan päällysvaatteemme. Papinrouva ei tahtonut tulla mukaan, vaan pyysi meitä olemaan varovaisia ja olemaan jäälle menemättä, minkä myöskin lupasimme.
Pari tuntia sitten oli lumisade lakannut. Ilma oli leuto ja raitis. Kuljimme ensin kylän kautta. Ukko oli tarjonnut käsivartensa Emmille, ja minä astuin Emmin rinnalla toisella puolella. Ehdottomasti jouduin toisiinsa vertaamaan tätä iltapäiväkävelyä aamupäiväkävelyyn Roeskildessä. Sielläkin meitä oli ollut kolme, mutta äänettöminä, hämillään, noloina. Täällä meitä jälleen kulki kolme, ja kuinka vapaasti ja sydämellisesti keskustelimmekaan keskenämme. Ja niinkuin viimein Roeskildessä en voinut olla syyttämättä Andrea Margareetaa siitä kylmyydestä, jota tunsimme toisiamme kohtaan, samoin minun nyt täytyi lukea Emmin ansioksi että täällä kuljimme niin tuttavallisesti toinen toisemme rinnalla. Sillä Emmistä huokui aina rauhan ja rakkauden henki, joka täytti kaikki, jotka tulivat hänen läheisyyteensä. Silloinkin kun vaikenimme, kun ääneti kuljimme toistemme rinnalla, tuntui minusta kuitenkin niinkuin ajatuksemme sanoittakin olisivat tavanneet toisensa. Taasen tunsin mielenrauhaa, tunsin syvää, harrasta elämäniloa, ja kun katselin lumenpeittämiä taloja ja niiden takana olevia lumenkattamia kukkuloita, joiden yli kaartui harmahtava taivas, tunsin niin suurta sekä ulkoista että sisäistä sopusointua, että sydämeni nöyrtyi kiittämään Jumalaa kaikesta hyvästä, mitä olin menneellä vuodella saanut, mutta eniten siitä, että olin oppinut tuntemaan Emmin.
Jokaisen, jonka kohtasimme kulkiessamme kylän läpi, olipa se mies tai nainen, nuori tai vanha, piti tervehtiä Emmiä, ja jokaiselle oli hänellä sana sanottavana. Vielä enemmän ihmettelin sitä, että Ukko näytti nauttivan samanlaista suosiota kuin Emmikin; häntäkin tervehdittiin ja puhuteltiin. Useat kysyivät häneltä, eikö hän kohta tule saarnaamaan heille, kuten oli luvannut. Minun täytyi myöntää Emmin olevan oikeassa siinä mitä hän edellisenä päivänä oli minulle, sanonut, ettei Ukko suinkaan elänyt vain omissa unelmissaan, vaan tunsi enemmän todellista maailmaa kuin olin luullutkaan. Varsinkaan en voinut ymmärtää, miten Ukko saattoi tuntea nimeltä kaikki nuo neljän-viiden-vuotiset ihmisenalut, joita mylleröi uskomaton määrä huoneiden edustalla ja jotka milloin tulivat reippaasti juosten vastaamme antaakseen kättä, milloin jäivät kolmen kyynärän päähän seisomaan tuijottaen meihin ja tervehtiessään nykien tukkaansa, kun päässä ei ollut päähinettä millä tervehtiä.
"Mutta miten ihmeessä sinä tunnet kaikki nuo lapset, Kristoffer?" kysyin viimein.
"Emmi sanoi minulle niiden nimet, kun olin kesällä täällä."
"Kuinka voitte ne muistaa ja erottaa toisen toisesta?" kysyin Emmiltä. "Minun mielestäni ne ovat kaikki yhdennäköisiä, keltainen tukka ja siniset silmät. Ainoa erotus minkä voi huomata on että toinen on toistaan vähän likaisempi."
"Me tunnemme aina ne, joita rakastamme", vastasi Emmi.
"Mutta tuollainen joukko", sanoin minä, "eikä siinä ole ainoastaan lapsia, vaan aikuisiakin. Ja sitte heillä on lisäksi kaikilla samat nimet! Ei muuta kuin pelkkiä Jeppe Peersenejä ja Peer Jeppesenejä, Mads Eriksenejä ja Erik Madseneja; onhan mahdotonta saada niistä selkoa."
"Katsokaa", sanoi Emmi, "minä olen kasvanut heidän keskuudessaan ja viettänyt täällä kaiken elämäni. Vanhimmat heistä ovat kannelleet minua sylissään, ja sitte minä taas olen kannellut nuorimpia. Näettekö tuota" – hän osotti pientä kolmivuotista poikaa, joka tuli vastaamme ojentaen Emmille vasenta kättä ja pidellen oikeassa isoa voileipää, jonka runsaudesta hän olisi jakanut takinhihallenikin, ellen nopeasti olisi väistynyt syrjään – – "hänet olen kantanut ristille, se on kummipoikani – – sinutko voisin unhottaa?" ja Emmi kumartui suutelemaan lasta – "mutta sinun pitää antaa minulle oikea käsi eikä vasenta – kas noin."
Puoli-avoimella ovella seisoi vanha mies piippu suussa. "Katsokaa häntä", sanoi Emmi, "hän on yksi niitä, jotka ovat minua sylissään kantaneet. – Eikö totta, Peer Olsen", sanoi hän mennen hänen luokseen, "olettehan kantanut minua sylissänne, kun olin pieni?"
"Olen kyllä, olen kyllä", sanoi vanhus, "mutta siihen aikaan olinkin paljoa reilumpi kuin nyt."
"Kuinka on terveytenne laita?" kysyin minä, joka myöskin tunsin halua joutua kansan suosioon.
"Kahdeksan päälle seitsemänkymmentä", oli vastaus.
"Puhukaa kovemmin, hän on vähäkuuloinen", sanoi Emmi.
"Mutta minähän puhun yhtä kovasti kuin tekin."
"Minut hän tuntee", vastasi Emmi, "sentähden hän näkee suustani jotakuinkin mitä sanon. Mutta te olette outo, sentähden hän ei ymmärrä teitä." Sitte hän kääntyi jälleen vanhuksen puoleen: "Nämä ovat kaksi nuorta herraa Kööpenhaminasta, jotka kumpikin aikovat papiksi."
"Vai niin, vai niin – onpa pulska poika", mumisi Peer Olsen, "semmoinen mies neidin pitäisi saada." Tunsin mieleni hyväksi tästä lausunnosta, jonka luulin tarkottavan minua, sillä olisi synti sanoa Ukkoa "pulskaksi pojaksi".
"Ei ole kiirettä", arveli Emmi, "olen vielä nuori. – Huomennahan te, Peer Olsen, seitsemännenkymmenennen yhdeksännen kerran näette uudenvuodenauringon nousevan, se on enemmän kuin yksikään meistä on nähnyt."
"Niin, niin", huokasi Peer Olsen, "jospa Herra kohta päästäisi minut."
"Älkää niin sanoko", oikaisi häntä Emmi.
"Mokomakin vanha hylky kuin minä, mitäpä hyötyä minusta", valitti vanhus.
"Niin kauan kuin Herra antaa Peer Olsenin elää, niin kauan olette aina hyödyksi."
"Jumala neitiä siunatkoon ystävällisistä sanoistanne", sanoi Peer Olsen suudellen Emmin pientä valkoista kättä ennenkuin erosimme.
"Luuletteko nyt muistavanne hänen nimensä", kysyi minulta Emmi.
"Peer Olseninko? Kyllä toki."
"Siinä sen näette: muistamme kaiken, mikä on meille rakasta. Nyt olette oppinut tuntemaan yhden vanhuksista – saatte vielä tutustua muutamaan nuorempaan. Tuossa suuressa valkopäätyisessä talossa asuu nuori reipas mies nimeltään Anders Sörensen; hän on sydämestään ja sielustaan kiintynyt isään ja meihin kaikkiin. Mutta hän saa myöskin isää kiittää vaimostaan."
"Kuinka niin?"
"Anders Sörensen oli vain itsellisen poika ja palveli rikkaalla talollisella, jolla oli yksi ainoa tytär, ja nämä kaksi rakastuivat toisiinsa. Mutta vanhemmat eivät suvainneet sellaista kauppaa, tyttären piti tietysti joutua paljoa loistavampiin naimisiin kuin köyhän husmandipojan kanssa. Isä, joka tiesi hänet reippaaksi ja työkuntoiseksi mieheksi, ei kuitenkaan suorastaan uskaltanut asettua hänen puolelleen, sillä hän ei ollut aivan varma siitä eikö nuori mies ollutkin enemmän kiintynyt taloon kuin tyttäreen. Sota oli juuri silloin syttynyt Slesvigissä, ja isä houkutteli nyt Anders Sörensenin lähtemään vapaaehtoisena sotaan, sillä isä tahtoi nähdä pysyikö hän koko ajan rakkaudelleen uskollisena. Tytär sai sillä aikaa hyviä naimatarjouksia toisen toisensa jälkeen, mutta hylkäsi ne kaikki, vaikka vanhemmat olivatkin hänelle kovia ja hänellä oli monta katkeraa hetkeä. Samalla ajalla isä sai säännöllisesti kirjeitä Anders Sörenseniltä, josta hän saattoi nähdä tämän uskollisuuden olevan horjumattoman. Niinpä päätti isä ryhtyä asiaan, ja kun meidän isä todellakin ryhtyy johonkin, niin siitä tavallisesti tuleekin totta. Hän puhutteli ankarasti vanhempia ja muistutti heitä, ettei heillä ollut oikeutta menetellä lapseensa nähden oman mielensä mukaan, vaan että saisivat siitä vastata Herralle. Tämä pehmitti vanhempien sydäntä, ja kun Anders Sörensen palasi sodasta Dannebrogin miehenä ja kersanttina, sai hän viimein heidän tyttärensä."
"Sehän on koko pieni romaani", sanoin hämmästyneenä.
"Sellaisia meillä on monta", vastasi Emmi, "valitettavasti eivät ne ole aina niin iloisia kuin tämä. Useimmat luulevat kuten tekin, Nikolai, että tällaisessa pienessä maalaiskylässä ei voi tapahtua mitään, eikä ole kuitenkaan sitä taloa tai kotia, jolla ei olisi oma romaaninsa. Mutta me, jotka elämme näiden ihmisten parissa ja tunnemme heidän surunsa ja ilonsa, me kasvamme heihin lopullisesti niin kiinni, ettemme voi enää heistä erota. Hekin kiintyvät koko sydämestään meihin, ja nyt saatte nähdä miten herttaisesti meidät otetaan vastaan Anders Sörensenin talossa."
Ensimäinen vastaanotto ei ollut kuitenkaan erittäin sydämellinen, sillä suuri julman näköinen koira tuli hyökäten vastaamme, ja ainoastaan töin tuskin Ukko sai meidät sateenvarjollaan suojelluksi. Viimein tuli eräs mies ulos kutsumaan koiraa luokseen.
Seuraava vastaantulija oli pieni vaaleakiharainen tyttö, joka juoksi meitä vastaan. "Hyvää päivää, pikku Bodil", sanoi Emmi, kumartuen lasta hyväilemään, "ovatko isä ja äiti kotona?"
Ennenkuin pikku Bodil ennätti vastata, astui nuori kaunis ruskeasilmäinen talonpoikaisvaimo ulos portaille, lausui meidät tervetulleiksi ja vei meidät tupaan jossa Anders Sörensen istui kirjaa lukien. Heti meidät nähtyään hän nousi sulkien kirjansa.
"Jumalan rauha ja tervetulleiksi", sanoi hän puristaen lujasti meidän jokaisen kättä. "Saamme taas kerrankin nähdä papin väkeä luonamme; siitä onkin jo pitkä aika. Olkaa hyvät, istukaa!"
Nuori emäntä pahotteli ettei voinut ottaa meitä vastaan vierastuvassa, kuten olisi pitänyt, mutta siellä oli nyt kovin kylmä.
"No niin", sanoi mies, "onhan tämäkin huone kaunis", ja loi samalla tyytyväisen silmäyksen suuriin tammisiin arkkuihin, joita oli pitkin seiniä. "Mutta tietystikin, jos olisimme aavistaneet että saisimme näin hienoja vieraita, olisimme kyllä panneet vierastuvan kuntoon."
Nyt tarjottiin mitä talossa oli parasta: kaksi suurta vadillista voileipiä asetettiin eteemme ja kahvia niiden kera; sitten piti meidän maistella Anders Sörensenin olutta ja juoda hänen viiniänsä. Söin kuin mies, mutta en sittekään voinut pysyä Anders Sörensenin vieraanvaraisuuden tasalla, sillä tämä tarjoamalla tarjosi minulle, kunnes en voinut enää nauttia palaakaan enempää. Nuori emäntä näytti meille sitte talon rikkaudet. Suuret tammiset arkut avattiin ja kappale toisensa jälkeen otettiin esille – ei siitä ollut tulla loppua. Ja kaikki nämä tavarat saa pikku Bodil kun hän kerran viettää häitä; pikku Bodil voisi varmaan viettää häitä seitsemästi kaiken tämän komeuden varalla. Liinavaatteet oli emäntä omin käsin kehrännyt, kutonut ja ommellut, sillä siten vain tuli oikein hyvää. Isäntä seisoi vieressä ihailemassa, ei vaatteita, vaan vaimoaan. "Eikö olekin minulla verraton vaimo?" kuiskasi hän Ukolle, "hänen vertaansa ette löydä koko pitäjästä, tuskin koko maailmasta. Mutta olenkin kestänyt yhtä ja toista hänen tähtensä, ja totta on kuin pappi sanoo, että eniten iloitsemme siitä, jonka puolesta vähän kärsimme ennenkuin sen saamme."
Alkoi hämärtää ja me sanoimme jäähyväiset. Mies, vaimo ja pikku Bodil saattoivat meitä portille asti. Suuri kartanokoira hyökkäsi taasen meidän kimppuumme yhtä virkaintoisena, mutta sai Anders Sörenseniltä aika läimäyksen, kun ei tuntenut pappilan herrasväkeä. Niin sanoimme jäähyväiset ja vaihdoimme lopuksi vielä lujan kädenpuristuksen.
"Se oli kunnon mies, hänestä pidin paljon", sanoin Emmille.
"Luuletteko myöskin muistavanne hänen nimensä?"
"Luulen kyllä."
"Siinä näette, että kun ensin oppii tuntemaan, niin kyllä nimet pysyvät mielessä. Kun nyt kesäisin vietätte loma-ajat luonamme, niin pian tunnette heidät nimeltä yhtä hyvin kuin minäkin."
Oli jo kotiinmenon aika, mutta Emmi tahtoi ensin käydä pienellä kummulla kylän takana, josta näki koko seudun. Menimme sinne; sen juurella oli jotensakin paksu lumikerros, mutta pääsimme onnellisesti sen yli. Juuri kummun laelle päästessämme alettiin soittaa iltakelloja. Seisoimme kolmisin katsellen kylää. Emme enää voineet heikossa kuunvalossa nähdä yksityisiä taloja, mutta koko kylän saattoi erottaa yhtenä ryhmänä. Se lepäsi siinä rauhallisena, kellon äänet soivat lempeän ystävällisinä kuuluttaen Jumalan rauhaa ja siunausta. Emme hiiskuneet sanaakaan, talvi-illan hiljaisuudessa vain ääneti kuuntelimme kellojen ääniä. Nyt kuului kolme viimeistä heläystä "Isälle, Pojalle ja Pyhällehengelle" – väkevinä ja voimakkaina ne kaikuivat, viimeinen lyönti vielä kauan ilmassa värähteli, ja lopulta kaikki vaikeni.
"Viimeisen kerran vanhalle vuodelle", sanoi Emmi ristien kätensä, "Jumalalle kiitos kaikesta mitä hän on meille suonut."
Hetken olimme ääneti, ja sitte Emmi alkoi uudelleen: "Kun seison tällä kummulla, tunnen olevani samalla mielellä kuin varmaankin vanhat kuninkaat katsellessaan linnansa muureilta maitansa. Siellä alhaalla on minunkin valtakuntani ja kaikki mitä rakastan."
"Ettekö pyydä enempää?" kysyin.
"En."
"Ettekö tosiaankaan toivo suurempaa?"
"En, taikka tosin", vastasi Emmi, ja hämärästä huolimatta näin hienon punan äkkiä nousevan hänen poskilleen, "toivomuksia ja haluja on aina ihmisen sydämessä. Mutta tiedättehän myöskin, mitä muuan viisas mies on sanonut, ettemme voi estää lintuja lentämästä päämme päällitse, mutta kyllä rakentamasta pesäänsä siihen. Niin on toivojemme ja halujemmekin: emme voi estää niitä sielumme kautta lentämästä, mutta voimme estää niitä jäämästä sinne pysyväisesti."
Kuljimme kumpua alas ja käännyimme takaisin vuonolle. Täälläkin oli kaikki hiljaista, kaiken yllä lepäsi lumen valkea vaippa, joka aivan kuin valaisi meille tietä pimeässä.
"Ei täällä nyt ole paljo nähtävää", sanoi Emmi, "mutta kesällä, kun pyökkipuut levittävät varjoisan lehtikattonsa ylitsemme ja taas toiselta puolen näemme siintävän vuonon kirkkaan pinnan, silloin on täällä ihanaa."
"Mutta oikeastaanhan ei teillä täällä muuta kävelypaikkaa olekaan kuin tämä täällä, ihan pappilan vieressä", muistutin minä.
"Mutta juuri siksi on se minulle rakas. Aivan kuin ihmisten siellä kylässä on näiden puidenkin laita: täällä ei ole yhtään puuta, tuskin ainoata oksaakaan, jota en tuntisi, ja kun minä helteisenä kesäpäivänä istun näillä ruohoisilla penkereillä käsitöineni, on aivan kuin täällä metsän hiljaisuudessa olisin pelkkien vanhojen ystävien parissa, jotka kaikki niin tutunomaisesti minulle kuiskailevat kertoen tuhansia asioita. Uskokaa minua, Nikolai, mitä vähemmän omistamme, sitä suuremman arvoista se meille on."
"Se on tosi sana", huomautti Ukko, "senpätähden sanookin Apostoli Paavali, että on hyvä tyytyä osaansa, ja vielä: 'älkää halatko niitä mitkä korkeita ovat, vaan pysykää niissä mitkä ovat alhaisia'. Nämä ovat kaksi hyvää elämänohjetta, jotka jokaisen pitäisi kätkeä sydämeensä."
"Mutta ne ovat hirveän ikäviä elämänohjeita", intin puolestani, "ja jos kaikki tämän mukaan eläisivät, niin maailma viimein seisahtuisi ja nukkuisi paljaaseen ikävyyteen. Ei, elämä ei ole lepoa ja rauhaa, vaan liikettä ja eteenpäinpyrkimistä, taistelua ja ponnistuksia –, päämaalin saavutettuamme asetamme heti uuden itsellemme – kas siinä oikea elämä!"
"Niinhän useimmat ajattelevat", sanoi Ukko, "ja sentähden niin paljon valittavatkin maailman surkeutta, sen sijaan että valittaisivat omaa tyytymättömyyttään ja vallanhimoaan."
Niin! Luulenpa miltei Ukon olevan oikeassa! – – Anders Sörensen kyllä sanoi paljon kestäneensä vaimonsa tähden, mutta hän olikin onnellinen mies, joka rakastui vain yhden kerran ja siitä tuli hänen onnensa, jota vastoin minä – jospa olisin niin onnellinen kuin Anders Sörensen!
Kun kotiin tultuamme aioimme mennä arkihuoneeseen, huomasimme oven olevan lukittuna. "Ette nyt pääse sisään", huusi sieltä Andrea Margareeta, "menkää isän puolelle kunnes kutsun teidät."
"Mitä siellä on?" kysyin Emmiltä.
"Andrea Margareeta on jälleen pystyttänyt joulukuusen. Kun ette olleet luonamme jouluaattona, pitää teidän ainakin viettää uudenvuoden-aattoa joulukuusen ääressä kanssamme."
Papin luona tapasimme hänen rouvansa ja Corpus Juriksen.
"Hyvä kun tulitte, Nikolai", huusi pappi vastaani, "olen istunut ja odottanut teitä, minulla on jotakin teitä varten."
"Mitä se on?" kysyin kummastellen.
"Olen löytänyt teille uuden kullan, kun entisen kävi niin hullusti; mutta se maksaa kaksikymmentä taalaria."
En tullut vieläkään tämän puheen perille. Hän istui isossa nojatuolissaan mitä vakavin ilme, kasvoillaan puhaltaen merenvahapiipustaan sauhun toisensa perästä. Papinrouva otti selittääkseen papin arvotuksellista puhetta. "Tiedättehän, Nikolai, ettei talonpoikien kesken aina asiat käy niinkuin niiden pitäisi ja että he varsinkin kihlauksissaan ja naimisissaan katsovat paljoa enemmän rahoihin kuin sydämeen, joten koko asia useimmiten ei ole heille kuin kaupantekoa. Nyt on täällä naapurissa muuan vanha navettarenki nimeltään Christen Madsen, joka kymmenkunta vuotta on ollut kihloissa samassa naapurissa palvelevan piian kanssa, jota yleisesti sanotaan vanhaksi Aneksi. Vanha Ane on säästänyt kokoon muutamia ropoja, ja etupäässä tämän tähden Christen häntä kosi. Häitä kuitenkin lykättiin vuodesta vuoteen. Mutta nyt Christen äkkiä on muualta saanut paremman tarjouksen ja tahtoisi sentähden purkaa liittonsa vanhan Anen kanssa. Siihen ei vanha Ane tahdo antaa suostumustaan, ja vasta monen neuvottelun perästä on hän antanut myöten sen verran, että antaa Christenille vapauden, jos tämä maksaa hänelle kaksikymmentä taalaria."
"Nyt on minun ajatukseni, Nikolai", jatkoi pappi, "että te maksatte Christenin vapaaksi kahdellakymmenellä taalarilla, ja sitte otatte vanhan Anen itse – hänellä on kyllä jotain arkun pohjalla eikä hän ole vielä viidenkymmenenkään vanha."
"Eikö Christen Madsen siis tahdo maksaa hänelle noita kahtakymmentä taalaria?" kysyi Corpus Juris.
"Ei", vastasi pappi, "hänen mielestään se on liian paljon, vanha Ane ei ole muka kahdenkymmenen taalarin arvoinen (ja siinä hän on oikeassa), vaan että kymmenenkin taalaria riittäisi."
"On siis kysymyksessä laillinen naimalupaus?" kysyi Corpus Juris jälleen oikein lakimiehen äänellä.
"Tottapa se on laillinen", vastasi pappi. "Naimalupaus on nyt seitsemän vuoden vanha ja käy kesäisin hanhia paimentamassa, niin ettei Christen Madsen voi sitä mitenkään kieltää."
Nyt tuli Andrea Margareeta pyytämään meitä toiselle puolelle. Pappi tahtoi ottaa lamppunsa mukaan, mutta Andrea Margareeta kielsi sen; meidän piti mennä sinne pimeässä, siten kynttilät joulukuusessa tehoisivat paremmin. Meidän oli siis kompuroitava käytäväin kautta alituiseen törmäten toisiamme vasten, kunnes tulimme arkihuoneeseen. Oven edessä meidän piti taasen seisahtua pariksi silmänräpäykseksi, sitte vetäsi Andrea Margareeta äkkiä oven auki ja – me näimme edessämme sangen pimeän huoneen, jota valaisi ainoastaan pari lattialla makaavaa käryävää kynttilää.
"Oi, oi!" huusi pappi, "kylläpä nuo valot silmiä huikaisevat; olen jo aivan häikäisty, tuskin näen enää mitään."
Mutta Andrea Margareeta valitti surkeasti. Olihan koko hänen työnsä pilalla. Mistä tämä johtui? – Vihdoin saimme kynttilään valoa, jolloin näimme joulukuusen kumossa lattialla kaikkine koristeineen niinkuin kaatunut kuningas. Kuka oli tämän tehnyt?
"Puunhaltija se ei ole voinut olla", arveli Andrea Margareeta, "sillä kaikki ovet ja ikkunat ovat suljetut." Tutkimme tarkoin puuta: oli silminnähtävästi käytetty väkivaltaa, sillä useat oksat olivat katkenneet aivan kuin puu olisi väkisin kaadettu. Mutta kuka oli ollut kyllin ilkeä tehdäkseen tämän? Andrea Margareeta oli ollut aivan yksin, sen oli täytynyt tapahtua sinä hetkenä kun hän oli lähtenyt huoneesta.
"Tässä on koira haudattuna!" huusi pappi vihdoin. "Olisit pitänyt mielessäsi vanhaa sanaa: cave canem (varo koiraa), niin ei olisi tätä sattunut."
Vahti olikin syyllinen, sitä ei voinut epäillä. Suuri hunajakakku kuusen latvasta oli riistetty, niin että jälellä oli vain pieni palanen. Tämä hunajakakku oli luultavasti niin voimakkaasti houkutellut Vahti-parkaa, että luonto oli voittanut kaiken kurin, ja se oli tehnyt tuon väkivaltaisen hyökkäyksen joulukuusta vastaan ja sitten hiipinyt ulos ovea avattaessa.
"Sen se on varmaan tehnyt karkottaakseen jotakin rottaa puunlatvasta", sanoi pappi.
Mutta Andrea Margareetan mielestä Vahti ei mitenkään olisi voinut tehdä näin hävytöntä tekoa.
"Ellei Vahti ole sitä tehnyt, niin on sen tehnyt Nikolai", sanoi pappi, "mutta Nikolai voi todistaa olleensa muualla, sillä hän on ollut minun luonani; sitä vastoin epäilen voiko Vahti todistaa olleensa muualla."
Sitä ei Vahti todellakaan voinut, sillä samassa tuli Niels sisään laahaten toisella kädellään perässään Vahtia ja pitäen puoleksi syötyä hunajakakkua toisessa. Hän oli nähnyt Vahdin lönköttävän tiehensä kantaen jotain suussaan, lähtenyt sitä takaa-ajamaan ja niinmuodoin tavannut sen aivan rikoksen teossa.
"Siinäpä nyt näette, etten turhan päiten antanut sille selkään illalla", sanoi Niels riemuiten.
"Niin, olethan kelpo mies, joka aina täytät tehtäväsi", sanoi pappi.
"Kyllä minä nyt annan sille vieläkin läksyn, että oppii käyttäytymään ihmisiksi", sanoi Niels aikoen laahata syntisen pois mukanaan, mutta tämä vinkui niin surkeasti, että itse Andrea Margareeta rukoili sen puolesta.
"No olkoon tämän kerran", sanoi pappi, "onhan nyt uudenvuoden-aatto. Ja sitä paitsi se sai osansa jo etukäteen illalla." Niin pääsi Vahti vapaaksi ja vaelsi ulos Nielsin kanssa.
Tarkastimme nyt joulukuusta, joka makasi lattialla surkeassa alennustilassa. Nostimme sen jälleen pystyyn, kynttilät sytytettiin uudelleen, ja pian se loisti täydessä valossaan. Sen oksille oli ripustettu useita pikkuesineitä, jotka olivat aiotut Ukolle ja Corpus Jurikselle joulu-illaksi, vaikkeivät he silloin saapuneetkaan. Minuakin oli muistettu, niinpä tuli Andrea Margareeta ojentaen minulle suuren kirjan. Avatessani sen näin nimilehdelle kirjotettuna: "Lyyrillisiä runoja, kirjottanut Nikolai". Muuten se oli täynnä tyhjiä valkoisia lehtiä. "Mitä tällä teen?" kysyin minä. "Teidän pitää tietysti kirjottaa se täyteen runojanne, niinkuin nimilehdellä on mainittu, ja painattaa ne, niin tulette kuuluisaksi mieheksi."
"Teiltä ei ainakaan luulisi aiheita puuttuvan", sanoi pappi, "yksinpä Roeskilden matkalta voi täyttää kirjan alkuosan onnettomilla rakkausrunoilla, jälkimäiseen osaan voitte panna onnellisia rakkausrunoja. Siten tulee kirjaan kaksi osaa, edellinen nimeltään 'Onnetonta rakkautta Roeskildessa' ja jälkimäinen 'Onnellista rakkautta Nöddebossa'. Niin saa yleisö vähän kumpaakin lajia, jota se mieluimmin tahtookin, ja kirjan osaksi tulee suunnaton menestys, varsinkin jos nimilehdelle painatatte vanhan Anen muotokuvan."
"Ei, ei", sanoi papinrouva, "Nikolain ei pidä kirjottaa enemmän onnellisesta kuin onnettomastakaan rakkaudesta. Jos tahdotte tulla runoilijaksi, niin oppikaa tältä mieheltä", sanoi hän ottaessaan kuusesta kauniin pienehkön Homeron-pään antaen sen minulle. "Tässä on minun lahjani teille. Oppikaa runoilemaan niinkuin hän, yksinkertaisesti, mutta todellisesti ja luonnollisesti kaikesta mikä liikkuu kansan ja yksityisten sydämessä, niin löydätte aina niitä, jotka lauluanne kuuntelevat."
"Aikooko Nikolai runoilijaksi?" kysyi Ukko hämmästyneenä.
"Eihän hänestä tarvitse tulla varsinaista runoilijaa", sanoi Emmi, joka seisoi Ukon vieressä, "mutta olettehan itse sanonut, että kahdeksantoista vuoden ijässä jokainen runoilee, ja olette sen itsekin osottanut."
"Minä olin aikonut", sanoi pappi, "lahjottaa Nikolaille vanhan Anen, mutta hän on liian iso tullakseen; joulukuuseen ripustettavaksi, joten hänen täytyi jäädä ulos."
Kun kynttilät vihdoin olivat miltei loppuun palaneet, sammutettiin ne ja joulukuusi nostettiin syrjään.;
Kun senjälkeen olimme syöneet illallisen, teekeittiö oli viety pois, pöytä oli tyhjennetty ja pappi saanut suuren piippunsa sytytetyksi, istuimme jälleen suuren pöydän ympärillä iloisesti jutellen kuten tapamme oli.
"Nyt jälleen vuosi vierähtää!" huomautti pappi – "mutta miten ne vuodet meiltä menevät, se on minulle käsittämätöntä. Monesti tuntuu kuin olisi vielä nuori ja reipas, kunnes näemme miten se pikkumetsä, mikä on kasvanut ympärillämme, on kohoamaisillaan suuriksi puiksi, ja silloin huomaamme äkkiä itse tulleemme vanhoiksi. Kun ajattelen teidän isäänne, Kristoffer, tuntuu aivan kuin olisi siitä vain kolme neljä vuotta, kun yhdessä istuimme koulupenkillä, ja nyt istuu täällä hänen kolme täysikasvuista poikaansa. Varsinkin Nikolai, jonka olemassaoloa pari päivää sitten tuskin aavistin, on äkkiä kohonnut eteeni kuin suuri kärpässieni."
"Niin", sanoi papinrouva, "mutta hyvä on ettemme itse huomaa vanhenevamme, sillä se osottaa, että henki ei vanhene, vaan joskin vuosien vieriessä tulemmekin harmaapäisiksi ja ryppyisiksi, niin sielu on iäti nuori eikä tunne vuosien painoa."
"Siinä olet oikeassa, äiti", sanoi pappi. "Äiti ei puhu paljo, mutta se minkä hän sanoo, on aina hyvää. Tehkää tekin samoin, Nikolai. Antakaa nyt kerrankin kuulla ajatuksianne vuoden viimeisenä päivänä."
Minua ei haluttanut ripittää itseäni ja vastasin sentähden vältellen: "Olen vain ajatellut että huomenna on uudenvuoden päivä."
"Sepä oli syvällinen ajatus", sanoi pappi, "se on kunniaksi keksijälleen. Teitä varmaankin, Nikolai, uudempi aika saa kiittää siitä merkillisestä havainnosta, että vanhat kreikkalaiset, täytettyään yhdeksännentoista vuotensa, alottivat kahdettakymmentä. Tahtoisinpa tietää onko teillä muillakin ollut yhtä syvämielisiä ajatuksia kuin Nikolailla. Annappas kuulua, mitä sinä tänään olet ajatellut, Andrea Margareeta!"
"Olen ajatellut", sanoi Andrea Margareeta nousten nopeasti mennäkseen ulos, "että minun pitää mennä tuomaan vähän simaa juodaksemme, vanhan vuoden maljan."
"Kaikkea vielä", sanoi pappi, "mutta niin helpolla et meistä pääse. Olet varmaankin ajatellut jotain erikoista, kosket tahdo sitä sanoa. Mene vain tuomaan simasi, jota juomme suurella mielihyvällä, mutta kun tulet takaisin, pitää sinun kertoa mitä olet ajatellut."
Andrea Margareetan poissa ollessa kysyi pappi Emmiltä: "no mitä sinä olet tänään ajatellut?"
"Olen ajatellut kaikkea hyvää, mitä olen saanut menneenä vuonna, ja kiittänyt Jumalaa siitä", vastasi Emmi.
"Se oli kauniisti ajateltu; sinä olet isäsi tytär."
Andrea Margareeta tuli takaisin simaa tuoden, ja pappi kysyi häneltä uudelleen mitä hän oli ajatellut.
"Samaa kuin Emmi", vastasi Andrea Margareeta nopeasti.
"Sinä olit poissa Emmin sitä sanoessa, miten voit tietää hänen ajatuksensa? Ei, sinä olet varmaan ajatellut jotakin, joka ei ole oikein, kosket tahdo meille kertoa sitä. Mutta ovathan ajatukset tullittomia, emme tahdo sinua pakottaa. No Fredrik, mitä te olette ajatellut?"
"Minäkö", vastasi Corpus Juris vitkastellen, ikäänkuin jotain keksiäkseen, "minä – minun on ollut niin kiire vaivaistilien teossa, etten ole joutanut muuta ajattelemaan."
"Sitä voitte uskotella muille, vaan ette minulle. En usko ensinkään, että olitte niin kokonaan kiinni minun töissäni, ettette sillaikaa lainkaan muistanut omia yksityisasioitanne. Mutta jos ette tahdo sanoa mitä olette ajatellut, niin kyllä minä sanon. Olette miettinyt ettekö voisi tehdä jotain koirankuria vaivaistileissä, niin että saisitte pitäjän esimiehet ja seurakunnan minua vastaan ja mahdollisesti kolme neljä käräjäjuttua niskoilleni. En ole unohtanut sitä kirkollisoikeutta, josta Nikolai puhui niin paljo tänne tultuaan, ja minä kyllä tunnen pahat aikeenne. Luultavasti Nikolai ja Andrea Margareeta tulevat teitä avustamaan, ja sentähden eivät hekään tahdo sanoa mitä ovat ajatelleet. Ehkä olettekin siitä neuvotelleet Roeskilden matkallanne, vaikka Nikolai, tuo musta sielu, on koettanut ohjata ajatukseni toisaalle. Niin istun, miesraukka, pelkkien kavaltajien keskellä, jotka kaikki koettavat minua sokaista viekkailla puheillaan. Entäs te, Kristoffer, ovatko teidän ajatuksenne olleet yhtä pahat kuin muiden? Antakaahan kuulua!"
"Olen ajatellut maailman loppua", vastasi Ukko tavallisella vakavuudellaan.
"Maailman loppua!" huudahdin hämmästyneenä ja olin nauruun purskahtamaisillani.
"Aivan niin, maailman loppua", sanoi pappi, "sitä teidänkin olisi pitänyt ajatella, mutta te olette tietysti ajatellut että tämä syntinen elämä, jota vietätte täällä Nöddebossa sikaareja poltellen, piparikakkuja syöden, kihloihin mennen ja taasen purkaen, kestäisi iankaiken, mutta siinä olette erehtynyt. – Mitä olette ajatellut maailman lopusta, Kristoffer?"
"Olen tänään taasen katsonut mitä siitä kerrotaan raamatussa, ja verrannut sitä muutamaan ranskalaisen tähtitieteilijän kirjottamaan tieteelliseen kirjotukseen siitä, kuinka kuu kerran putoaa alas maahan, sekä huomannut, että tämä otaksuma oikeastaan hyvin sopii yhteen evankelioiden kertomusten kanssa."
"Luulette siis todellakin, että kun kerran putoaa alas?" kysyi Andrea Margareeta.
"Ei se ainakaan ole mahdotonta", vastasi Ukko. "Siihen ei tarvita muuta kuin että kuun pyöriminen jonkun verran hidastuu avaruuden eetterin suuremman vastustuksen kautta, joka taas johtuu jostakin muusta, meille tuntemattomasta syystä. Mutta kuun pyörimisen hidastumisesta taas johtuu, että se ei enää entisellä voimalla kykene vastustamaan maan vetovoimaa ja maa vetää sitä puoleensa yhä lähemmäksi, kunnes se vihdoin tulee niin voimakkaaksi, että kuu putoaa alas maahan."
"Ja lyö meidät kaikki kuoliaaksi", keskeytti hänet Andrea Margareeta.
"Sitä sen ei ole pakko tehdä paikalla, sillä koska meri suurimmaksi osaksi peittää maan pinnan, on luultavaa, että kuu putoaakin mereen ja että tämä kuun suureen kokoon nähden nousee partaidensa yli aikaansaaden uuden vedenpaisumuksen. Silloin käy siis niinkuin on kirjotettu, että taivaan voimat vapisevat, kuuluu meren pauhinaa ja ihmiset pelkäävät ja kauhistuvat. Tähän tulee lisäksi että koska, kuten tiedätte, maankuori on sangen ohut ja sen sisässä palaa maanalainen tuli, niin kuu painollaan halkaisee maankuoren ja nuo tuliliekit purkautuvat sieltä esiin, jolloin myös käy niinkuin kirjotettu on, että elementit syttyvät palamaan ja häviävät. Siten voimme kuvitella ihmisten kauhua, kun he pakenevat meren aaltoja korkeille vuorille ja kohtaavat siellä kaikkea kuluttavia tuliliekkejä."
"Oi, voi, sehän olisi hirveätä", sanoi Andrea Margareeta, "siihen aikaan on varmaan kauheata elää."
"Varmasti", sanoi Ukko, "varsinkin sen edellisenä aikana, kun kuu alituiseen lähestyy lähemmäksi yhä suureten, kunnes se öisin on edessämme tavattoman suurena punaisena levynä, joka peittää puolet taivaasta, ja päivisin sysimustana jättiläisenä, joka estää auringon meille paistamasta, sillä silloin myöskin täyttyy mikä kirjotettu on, että aurinko muuttuu pimeydeksi ja kuu vereksi ja tähdet kadottavat valonsa. Siten näkevät ihmiset kuun päivä päivältä paisuvan yhä suuremmaksi ja tulevan yhä lähemmäksi suunnattoman suurena Fenris-sutena maata nielasemaan. He eivät voi sitä välttää minne ikänä pakenevatkaan, ja silloin on aika huutaa: 'Te vuoret, langetkaa päällemme, te kukkulat, peittäkää meidät!' ja tästä huolimatta he eivät kuitenkaan tahdo kääntyä, vaan pysyvät jumalattomuudessaan uhmaten ja pilkaten hamaan siihen hetkeen saakka, jolloin Ihmisen pojan tulemus on, joka näkyy kuten pitkäisen tuli leimahtaen aina idästä ja hamaan länteen."
"Entä muut tähdet?" sanoi Corpus Juris, "miten olet ajatellut niiden käyvän?"
"Ne eivät meitä liikuta", vastasi Ukko.
"Ei lopullisesti sekään miten maan käy", sanoi pappi. "Kaikki mitä Kristoffer tässä asiassa on miettinyt, on kylläkin hyvää, mutta onko se myös paikalleen osuvaa, sitä ei kukaan tiedä. Kun vain olemme vakuutetut siitä, että Herra kerran on tuleva maata tuomitsemaan, niin se meille riittää emmekä tarvitse tietää milloin tai miten hän tulee. Mutta tahdomme rukoilla häntä, että tulipa hän pian tai myöhään, me silloin olisimme niiden joukossa, joiden nimet ovat elämän kirjaan kirjotetut. Nyt laulakaamme virtemme ja kiittäkäämme Herraa, joka on meitä suojellut ja varjellut kuluneena vuotena."
Pappi nousi tuoliltaan, samoin muutkin ja menimme pianon ääreen, jossa Emmi soitti virttä, papin johtaessa yhteistä laulua vahvalla bassollaan:
"Jo vanha vuos on loppunut
ja uusi jälleen alkanut.
Siis sua, Herra, kiitämme
rauhassa että elimme!
Autuas uusi vuosi tuo
ja uusi sydän meihin luo,
vanhoista, synneist' ero suo!
Päällemme kätes levitä,
kansamme, maamme säilytä,
suo leipää jokapäiväistä
ja päästä meitä hädästä.
Suo valos esivallalle
ja rauha, sopu kansalle.
Pois poista surut, murheemme!""Ja nyt hyvää yötä, lapseni, ja kiitos kaikesta ilosta, minkä olette minulle valmistaneet kuluneella vuodella", sanoi pappi virren veisattuamme. "Herra varjelkoon teitä kaikkia uutena vuotena. Mutta teitä, Nikolai, varotan erikoisesti, ettette huvittelisi kompuroimalla pimeässä ovia vastaan, sillä se ei ole tapana tässä pappilassa." Tämän varotuksen annettuaan pappi erosi meistä vaimonsa seuraamana.
Me toiset jäimme istumaan. Tarkotuksemme oli istua keskiyöhön asti odottaaksemme uudenvuoden tuloa. Odotin hauskaa keskustelua, mutta tämä toivo näytti pettävän. Sillä ensiksikin erkaantuivat Andrea Margareeta ja Corpus Juris meidän seurastamme istuutuen ikkunakomerossa olevan pienen pöydän ääreen pelatakseen, kuten sanoivat, shakkia. Se näyttikin olevan erittäin hupaista peliä, sillä he kuiskailivat alituiseen keskenään ja hymyilivät yhtenään, mutta kun menin sinne katsomaan mikä heitä niin huvitti, eivät he olleet vielä päässeet sen edemmä kuin että kumpikin oli siirtänyt kaksi talonpoikaa. Ihmettelin tuota, mutta Corpus Juris sanoi, että olihan heillä aikaa ja nyt he tahtoivatkin alottaa toden takaa pelaamisen, ja sitten he äkkiä vaikenivat kääntäen kaiken huomionsa peliin. Nyt istuuduin sohvaan Emmin viereen. Toisella puolella istui Ukko, lukien pientä Uutta Testamenttiaan, luultavasti maailman loppua tutkien. Mutta hänen hartautensa ei mahtanut olla kovinkaan suuri, sillä minä en saanut puhua sanaakaan Emmin kanssa Ukon heti siihen sekaantumatta, ja lopulta hän kokonaan valtasi keskustelun, niin että täälläkin olin liikaa. Nousin paikaltani ja kävelin edestakaisin lattialla, toivoen kaikesta sydämestäni kellon pian lyövän kaksitoista, sillä minulla oli toden teolla hirveän ikävä. Ei haluttanut lukeminenkaan; katselin suurta seinäkelloa, se ei ollut vielä yhtätoistakaan – mitä ihmettä tekisinkään koko tämän ajan? Minua alkoi nukuttaa ja haukottelin pari kertaa jokseenkin kuuluvasti.
"Teidän on ikävä, Nikolai", sanoi minulle Andrea Margareeta.
"Se ei olekaan ihme", vastasin, "olen täällä kuin viides pyörä vaunun alla, liikaa joka paikassa."
"Sittepä keksitään jotain hauskuudeksenne. Emmi varmaankin kertoo meille kertomuksen, jos häntä pyydämme."
"Osaako Emmi kertoa kertomuksia?"
"Osaa. Pitkinä talvi-iltoina, kun isän on kiire eikä hän ennätä lukea meille ääneen, istumme äidin ja Emmin kanssa täällä itseksemme ja Emmi kertoo meille juttuja huviksemme."
"Ovatko ne hauskoja?" kysyin minä. "Eivät ne juuri naurata", vastasi Andrea Margareeta, "mutta aina niistä voi jotain oppia ja on se joka tapauksessa parempaa kuin kävellä ikävissään. – Emmi, kerrothan sinä meille jotakin!"
Emmi ei kernaasti pannut vastaan, kun häneltä jotakin pyydettiin, ja suostui nytkin paikalla. Andrea Margareeta kätki shakkinappulat, Ukko sulki kirjansa ja me istuimme kaikki Emmin ympärille, joka vähän aikaa mietittyään alotti kertomuksensa.
"Kerran asui Samson saarella hurja viikinkipäällikkö nimeltään Knud. Hänen linnansa sijaitsi korkean vuoren huipulla ja siitä oli laaja näköala merelle. Knudilla oli poika nimeltä Thiodolf. Tämä oli vain kahdentoista vuoden vanha, mutta kova ja raju mieleltään, niin että itse Knudilla oli täysi työ pitäessään häntä kurissa. Tästä Knud oikein iloitsi, sillä kova on tunturin kylki, kovempi olkoon miehen mieli oli hänen tapansa sanoa. Thiodolfin äiti Ingeborg sen sijaan oli lempeä ja hiljainen nainen, joka usein itki katkeria kyyneleitä Thiodolfin orjia pieksäessä. Tähän aikaan alkoi oppi valkeasta Kristuksesta levitä Pohjolaan, mutta Knud vihasi tuota oppia, joka hänestä tuntui sopivan naisille, vaan ei miehille. Hän uskoi vanhoihin jumaliin, ja joka aamu hän uhrasi Odinin silmälle, kun se kirkkaana ja loistavana kohosi merestä maanpiiriä katselemaan. Thiodolf oli samaa uskoa kuin hänen isänsäkin, mutta Ingeborg oli salassa kristitty ja hän rukoili yöt päivät Jumalaa käännyttämään hänen miehensä ja poikansa. Mutta siitä hän ei milloinkaan uskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä Knud vihasi kristittyjä kuolemaan asti ja hänen poikansa Thiodolf samoin. Kerran kysyi Knud häneltä: 'Mitä tekisit valkealle Kristukselle, jos joskus tapaisit hänet?' 'Näin tekisin', vastasi poika upottaen veitsensä kahvaa myöten pöydänlevyyn. 'Siitä vastauksesta saat huomenna ratsastaa minun mustalla oriillani', sanoi Knud iloisena. Mustan oriin Thiodolf kykeni hillitsemään, mutta ei ollut ketään, joka olisi Thiodolfia hillinnyt. Hänen äitinsä itki hänen tähtensä niin paljon, että kuoli surusta, mutta siitä ei Thiodolf lauhtunut.
"Kun Thiodolf oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kuoli hänen isänsäkin. Mutta Thiodolf ei tahtonut istua yksin kotona isänsä linnassa eikä nukkua aikaansa takan ääressä; hän nousi parhaine miehineen laivaansa seuraten Tanskan kuningasta, joka siihen aikaan retkeili Englannissa. Englannissa Thiodolf tapasi paljoa enemmän kristityitä kuin Tanskassa, sillä siellä olivat miltei kaikki kristittyjä ja maa oli täynnä kirkkoja ja luostareita. Mutta Thiodolf hyökkäsi väkirynnäköllä kirkkoihin, poltti luostarit ja löi kuoliaaksi kalpeat munkit. Kuninkaan sotajoukossa oli toinen nuori mies, Sigvald nimeltään; hän oli yhtä urhoollinen kuin Thiodolf ja yhtä raju pakana. Nämä molemmat solmivat keskenään veriveljeyden Uiton. Sigvaldilla oli sisar, Astrid, sinisilmäinen ja vaaleatukkainen, häntä Thiodolf rakasti ja otti hänet vaimokseen. Thiodolf oli nyt onnellinen mies. Hänellä oli rakastettava vaimo ja uskollinen ystävä, hänen nimensä oli laajalti tunnettu ja hänellä oli kultaa ja tavaraa yllinkyllin. Mutta yhä vieläkin hänessä asui vanha, hurja mieli. Niinpä tapahtui eräänä päivänä, että Thiodolf istui pöydässä kaikkine miehineen, Sigvald hänen toisella ja Astrid toisella puolellansa. Juomasarvet kulkivat ahkerasti kädestä käteen ja tyhjennettiin uutteraan, jopa liikanaisestikin, sillä sarvet olivat tosin kultaa, mutta sanat, jotka sen ohessa puhuttiin, eivät olleet kullan arvoisia. Kun Astrid tämän huomasi, pyysi hän runolaulajaa, joka oli läsnä, laulullaan ylistämään heidän tekojaan. Tämä teki hänen pyyntönsä mukaan ja lauloi ylistyslaulun Sigvaldille, jossa hän kiitti häntä miehistä urhoollisimmaksi. Hänen lopetettuaan laulunsa antoi Sigvald hänelle palkinnoksi ihanan kultasormuksen, mutta Thiodolf sanoi: 'Onpa kumma että lauletaan haukasta kotkan läsnäollessa.' 'Laulan mieltäni myöten', vastasi laulaja. Astrid kumartui hänen puoleensa ja pyysi häntä olemaan Thiodolfia ärsyttämättä ja mieluummin laulamaan laulun hänenkin kunniakseen. 'Jos sanat voisivat tappaa, olisin aikoja sitten kuollut', sanoi laulaja, 'en minä pelkää Thiodolfin suunpieksämistä.' 'Niinpä pelkää hänen kättään', huusi Thiodolf rynnäten istuimeltaan ja heittäen keihäänsä laulajan rintaan, niin että kärki tunkeutui selästä ulos. 'Elääpä vielä se mies, joka on sinua suurempi', sanoi Sigvald, sillä häneltäkin oli viini vienyt järjen. 'Mutta nyt en luule hänen kauemmin elävän', sanoi Thiodolf sivaltaen Sigvaldia, niin että tämäkin kaatui kuolleena maahan. 'Mieletön on se mies, joka parhaan ystävänsä tappaa', sanoi Astrid. 'Mutta vielä mielettömämpi se, joka kärsii naisen herjasanoja', sanoi Thiodolf lävistäen miekallaan Astridin. Mutta samalla hän tuli järkiinsä ja näki nyt minkä häpeällisen teon oli tehnyt: murhannut vaimonsa ja tappanut parhaimman ystävänsä, eikä edes rehellisessä kaksintaistelussa, vaan kavalan murhaajan tavoin. Silloin hänestä tuntui, ettei hänellä enää ollut oikeutta elää vapaiden miesten joukossa. Hän kulki meren rannalle käyskellen siellä monta päivää ypö yksin ja katsellen synkkää merta ja lyijynharmaata taivasta. Monesti teki hänen mielensä heittäytyä omaan miekkaansa ratsastaakseen heti Valhallaan ja siellä yhtyäkseen Sigvaldiin ja Astridiin, mutta sitte hän taas ajatteli että näin kurjalle miehelle ei ollut sijaa Valhallassakaan. Eräänä päivään hän siellä kohtasi ruskeaan kaapuun puetun vanhan miehen, joka kysyi häneltä mikä häntä vaivasi. Thiodolf ei vastannut. 'Mutta minä tiedän, mikä sinua vaivaa', sanoi vanhus. 'Sinä olet tappanut vaimosi ja veriveljesi. Mutta sitä et ole tehnyt sinä, vaan Herra Kristus, että tunnustaisit syntisi ja uskoisit Häneen.' 'Jos Kristus on sellainen noita, että hän on vietellyt minut tappamaan vaimoni ja parhaimman ystäväni, silloin hän on ilkeä jättiläinen, enkä tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä', sanoi Thiodolf kääntäen vanhukselle selkänsä. Mutta Thiodolfin viha valkoista Kristusta kohtaan oli jälleen syttynyt vanhuksen sanoja kuullessa, ja hänen mieleensä johtui että paras keino millä tekisi itsensä Valhallaan kelvolliseksi olisi lähteä taisteluun valkoista Kristusta vastaan ja tappaa niin monta kristittyä kuin voisi. Hän palasi siis linnaansa ja miestensä luo, jotka riemuhuudoilla ottivat hänet vastaan. Hän kysyi heiltä, tahtoisivatko he jälleen seurata häntä viikinkiretkelle, ja he kumahuttivat kilpiinsä huutaen tahtovansa seurata häntä maailman ääriin asti.
"Taasen Thiodolf astui laivaansa ja purjehti kauas merten taakse etelään, aina Italiaan ja Kreikkaan, sillä sieltä oli tullut oppi valkeasta Kristuksesta ja sieltä oli paras alottaa, jos mieli saada se juurineen hävitetyksi. Thiodolf oikein hämmästyi tullessaan sinne, nähdessään kirkkaan, sinisen taivaan ja tuntiessaan lauhkean ilmanalan; sellaiseen ei hän ollut tottunut usvaisessa kotimaassaan. Hän näki myöskin viinin ja hedelmien paljouden, jota ei ollut koskaan aavistanut. Mutta siitä eivät veltostuneet Thiodolf eivätkä hänen miehensä; kuin villit karhut he karkasivat maan asukasten kimppuun, ja ketä eivät heti tappaneet, sen he uhrasivat jumalille. Sillä Thiodolfista oli nyt tullut kiihkoinen jumalille uhraaja. Joka aamu auringon noustessa kirkkaana ja säihkyvänä hohtavan merenpinnan yli, uhrasi hän kristittyjen vankiensa sydämet Odinin silmälle, ja ruumiit hän heitti mereen.
"Eräänä päivänä meri oli aivan rasvatyyni. Purjeet riippuivat höllinä, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään. Laiva keinui hiljalleen syvässä kirkkaassa meressä, oli miltei kuin olisi se taivaassa uiskennellut. Thiodolf makasi keulassa ajatellen Tanskanmaata, johon hän ikävöi, vaikkei se ollut läheskään näin kaunis. Kaukana taivaanrannalla hän näki pienen valkoisen pilven. Thiodolf makasi silmät puoleksi suljettuina, sillä aurinko paistoi kuumasti häneen. Silloin hänestä äkkiä näytti tuo pieni pilvi lähenemistään lähenevän, kunnes se viimein pysähtyi hänen rinnalleen ja sieltä astui ulos mies, joka oli enkelin näköinen, sillä hänen silmänsä loistivat kuin tähdet ja pitkien, kastanjanruskeiden, keskeltä jakaantuneitten hiuksien ympäri loisti sädekehä. 'Usko minuun, niin annan sinulle iankaikkisen elämän', sanoi hän Thiodolfille. 'Kuka sinä olet?' kysyi Thiodolf. 'Minä olen se, jonka edessä sankarien tulisi polvensa notkistaa ja kuninkaitten kumartaa', oli vastaus. 'Siis olet Kristus', huusi Thiodolf, kavahti ylös ja ampui nuolen häntä kohti. Mutta samassa oli kaikki kadonnut. Thiodolf näki vain pienen valkoisen pilven tuolla kaukana. Nuoli putosi loiskahtaen veteen jonkun matkan päässä laivasta. 'Minkätähden hukkasit nuolen?' kysyi muuan Thiodolfin miehistä, joka seisoi hänen rinnallaan. Thiodolf ei vastannut mitään, vaan heitti jousen niin kovasti laivanparrasta vasten että se katkesi.
"Seuraavana päivänä nousi kauhea myrsky, raskaat, pimeät pilvet peittivät taivaan ja laiva ajelehti teille tietymättömille. Neljä päivää kesti myrskyä, sitten tuli taasen kirkasta ja kaunista kuten ennenkin. Thiodolf oli nyt joutunut maan edustalle, jota ei tuntenut, vaan joka näytti kokonaan oudolta. Pitkin rannikkoa kasvoi korkeita puita, joissa ei ollut oksia ensinkään, vaan latvassa tuuheita lehtiä; näkyi myöskin omituisia suuria hevosia, paljon suurempia kuin ihmiset, jotka niillä ratsastivat, ja niillä oli kyttyrät selässä. Thiodolfin miehet menivät tapansa mukaan maihin ja ottivat runsaan saaliin vieden kaikki laivaan. He olivat myöskin ottaneet vangiksi nuorukaisen, jonka toivat mukanaan. Hän oli puettu valkoiseen liinamekkoon, hänen pitkiä kastanjanruskeita kutrejaan piti koossa kultainen nauha ja hänen silmänsä loistivat kuin kaksi tähteä. Thiodolfin miehet kysyivät, uhraisivatko hänet Odinin silmälle, kuten heidän oli tapana kristittyjen vankien suhteen. Mutta Thiodolf ei hennonut siihen myöntyä, vaan käski miehensä viedä nuorukaisen alas laivanruumaan varmaan säilöön. Sitte meni Thiodolf itse hänen luokseen. 'Uskotko Kristukseen?' kysyi hän nuorukaiselta. 'Uskon', vastasi tämä. 'Jos tahdot kieltää Kristuksen ja uskoa Odiniin ja Thoriin, tahdon säästää henkesi ja viedä sinut jälleen takaisin kotiisi sekä antaa sinulle tavaraa ja kultaa niin paljon kuin tahdot.' 'Kristus ei ole milloinkaan minua kieltänyt, miksi siis minä hänet kieltäisin', sanoi nuorukainen. Thiodolf oli hetken ääneti, sitte hän sanoi: 'Kerro minulle jotakin Kristuksestasi', sillä hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut mitään Kristuksesta. Nuorukainen silloin kertoi hänelle kaikki, kertoi miten hän vapaasta tahdostaan oli mennyt kuolemaan ja vielä ristillä rukoillut vihollistensa puolesta. 'Se oli kauniisti tehty', sanoi Thiodolf, 'se oli enemmän kuin minä olisin voinut tehdä, mutta en tahdo kuitenkaan uskoa häneen.' 'Sinun aikasi ei ole vielä tullut', sanoi nuorukainen, 'mutta huomaa tarkoin mitä sinulle sanon. Sinä palaat jälleen synnyinmaahasi ja kun ensimäisen kerran maihin astut, tulee suuri valkoinen lintu lentäen, sitä sinä seuraat. Se vie sinut suureen taloon, jonka edustalla on kaksi puuta, talossa asuu vanha mies, jolla on pitkä, valkoinen parta; hän ilmottaa sinulle Kristuksesta ja sinä tulet uskomaan häneen, sillä Jumalan viisaus on suurempi kuin sinun hulluutesi.' Thiodolf oli tullut mieleltään tavallista lempeämmäksi kuullessaan nuorukaisen kertomuksen, mutta kun hän jälleen nousi kannelle, näki hän miten aurinko laski tulipunaisena sysimustien pilvien taakse. Se oli Odinin silmä, joka synkästi ja uhkaavasti katsoi häneen. 'Onhan ne pelkkiä naisenpuheita kaikkityyni', arveli silloin Thiodolf, 'ja minä olen hullu, kun kuuntelen niitä.' Hän käski miesten mennä alas tuomaan nuorukaisen Odinin silmälle uhrattavaksi, mutta miehet tulivat takaisin sanoen että nuorukainen oli kadonnut. Thiodolf meni silloin itse alas laivanruumaan, mutta ei hänkään häntä löytänyt. Nyt arveli Thiodolf kaiken olleen ilkeätä noituutta, jonka Utgårda-Loke oli järjestänyt, saadakseen hänet kieltämään vanhat jumalat. Hän päätti, että jos hän kerran vielä kohtaisi tämän nuorukaisen, niin hän löisi hänet tuhansiksi kappaleiksi.
"Thiodolf ei tahtonut kääntyä takaisin Tanskaan, sillä hän muisti mitä nuorukainen oli hänelle sanonut eikä hän suonut hänen sanojensa käyvän toteen, sillä hän pelkäsi salassa niissä piilevän jotain noituutta. Siten hän jatkoi hävitysretkiään Välimeren rannoilla, hänen laivansa oli täynnä kultaa ja kalleuksia ja hänen nimeään pelättiin kaikkialla. Mutta lopulta vei ikävä voiton eikä hän voinut sitä enää vastustaa. Jottei hän kuitenkaan joutuisi takaisin Tanskaan, päätti hän mennä Englantiin, jossa kaikki oli miltei samanlaista kuin Tanskassa. Hän lähti jälleen suurelle, aavalle merelle ohjaten laivaansa Englantia kohti. Ilma oli sumuinen ja kylmä, satoi lunta ja vettä ja kuitenkin Thiodolf iloitsi siitä niin, että miltei häpesi itseään, sillä eihän miehen tule olla niin herkkäsydäminen. Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet maihin, nousi raivoisa myrsky, joka jälleen ajoi hänet aavalle merelle. Seitsemän päivää laiva ajelehti myrskyssä. Thiodolf ei tietänyt minne he olivat joutuneet, sillä missään ei näkynyt maata, ja synkät pilvet peittivät taivaan, niin ettei näkynyt aurinkoa eikä tähtiä. Vasta kahdeksantena päivänä hän näki maata, mutta nyt laiva ajelehti sellaisella voimalla rannikkoa vasten, että se joutui hietasärkälle, jossa aallot ruhjoivat sen rikki. Thiodolf ja hänen miehensä hyppäsivät mereen; he osasivat kaikki uida vaikka täydessä sota-asussa, kun niin oli tarpeen. Mutta väkevät aallot tempasivat heidät jälleen takaisin, juuri kun he luulivat maihin pääsevänsä, min että kaikki hukkuivat paitsi Thiodolf, jonka suun aalto heitti maihin. Thiodolf katseli ympärilleen, mutta ei voinut tuntea maata, johon oli tullut; kaikki oli lumen peitossa ja vain sieltä täältä pisti esiin joitakuita pajupensaita. Vähän matkan päässä hän näki miehen lammasnahkaturkeissa ja meni hänen luokseen kysymään, mikä maa tämä oli. 'Maa on nimeltään Tanskanmaa ja tämä saari on Samsö', vastasi mies. Silloin olisi Thiodolf heti tahtonut lähteä pois jälleen, mutta eihän hänellä ollut laivaa, jolla lähteä. Kuitenkaan hän ei tahtonut lähteä kauemmas rannasta, vaan päätti jäädä miehen luo, kunnes mahdollisesti näkisi ohikulkevan laivan, jossa pääsisi lähtemään.
"Seuraavana aamuna kulkiessaan jälleen rannalla, näki hän suuren valkean linnun tulevan lentäen, ja jälleen hän muisti nuorukaisen sanat. 'Et sinä ainakaan minulle tietä näytä', sanoi hän ampuen nuolen linnun jälkeen, mutta ei osunutkaan. Thiodolfin mielestä kuitenkin nuoli oli liian hyvä joutuakseen hukkaan ja hän meni sentähden noutamaan sitä. Mutta kun hän tuli nuolen kohdalle, näki hän linnun istuvan, jonkun matkan päässä suurella kivellä. Hän tahtoi koettaa vieläkin kerran, mutta nytkään ei osunut. Nyt Thiodolfia harmitti, ettei hän osannut paremmin ampua, ja hän jatkoi linnun takaa-ajoa ajattelematta minne tiensä vei, kunnes viimein seisahtui korkean rakennuksen eteen, jonka portin edessä kasvoi kaksi korkeata lehmusta. Silloin Thiodolf muisti, että nyt hän oli kuitenkin seurannut lintua, kuten nuorukainen oli sanonut, ja aikoi heti kääntyä. Mutta ennen sitä katsellessaan rakennuksen puoleen, näki hän tuon saman nuorukaisen ylhäällä ikkunassa vilkuttamassa kättä Thiodolfille. 'Tällä kertaa et pääsekkään minua pakoon', sanoi Thiodolf, veti miekkansa ja meni sisälle rakennukseen. Mutta hän ei löytänyt nuorukaista, ja kaikki, joilta hän kysyi häntä, sanoivat etteivät tunteneet häntä eivätkä olleet häntä koskaan nähneetkään. Thiodolf arveli silloin heidän kätkevän nuorukaista häneltä ja päätti jäädä sinne kunnes löytäisi hänet.
"Rakennus, jonka luo Thiodolf oli tullut, oli suuri luostari, ja Thiodolf eli nyt munkkien seurassa. Munkkielämä ei häntä miellyttänyt, se tuntui hänestä orjanelämää pahemmalta. Mutta hän ei voinut päästä sieltä poiskaan ilman laivaa, ja hänen oli pakko odottaa kevääseen päästäkseen johonkin ohipurjehtivaan laivaan. Aika kävi hänelle tavattoman pitkäksi, sillä hän ei ollut tottunut laiskana vetelehtimään. Eräänä päivänä hän pyysi muuatta munkkia kertomaan jotakin Kristuksesta, olihan siinäkin ajanvietettä. Munkki kertoi, ja Thiodolf jäi näitä asioita miettimään. Olihan hän kuullut tästä kerran ennenkin, mutta nyt se koski hänen mieleensä paljoa syvemmin. Sillä juttu oli aivan toisellainen kuin hän aikaisemmin oli sitä itsekseen kuvitellut. Varsinkin se, että Kristus oli kuolleista noussut, oli aikaisemmin herättänyt hänen pilkkaansa, mutta juuri tämä näytti hänestä nyt olevan paikallaan, sillä jos Kristus todellakin oli Jumalan poika, täytyisi hänen voittaa kaikki, yksinpä kuolemakin.
"Vanha valkopartainen munkki puhui niin vakuuttavasti, Thiodolf istui aivan hiljaa kuunnellen ja piirteli miekallaan kuvioita hiekkaan. Hän oli keksinyt hyvän ajanvietteen, sillä päivistä tuli viikkoja ja viikoista kuukausia, ja ennenkun hän oikein huomasikaan, oli kevät saapunut. Mutta nyt ei Thiodolf enää halunnutkaan mennä laivalla pois; eräänä päivänä hän sanoi vanhalle munkille: 'nyt uskon Herraan Kristukseen, antakaa minulle kaste.' Thiodolf kastettiin ja jäi luostariin ainiaaksi. Levottomuus, joka aikaisemmin oli hänet ajanut kaukaisille maille ja merille, oli kadonnut; hän oli omassa sielussaan löytänyt niin suuren rikkauden, että olisi voinut viettää yksin kokonaisen iäisyyden siihen ikävystymättä.
"Monta vuotta vietti Thiodolf luostarissa, hänen miekkansa oli aikoja sitten ruostunut huotrassaan, ja kuitenkin hänestä tuntui kuin olisi hän ollut siellä vain vähän aikaa, sillä hänellä oli niin paljon ajattelemista. Lopuksi Thiodolf sairastui. Se oli ensimäinen kerta hänen eläessään, mutta hän tunsi samalla sen olevan viimeisenkin. Muinaisina aikoina hän olisi pitänyt tautiin kuolemista suurimpana häpeänä; mutta nyt Thiodolf arvosteli tätäkin seikkaa toisin, samoinkuin monta muutakin asiaa. Hän makasi hiljaa ja kärsivällisenä, ja hänen suurin ilonsa oli puhua toisten munkkien kanssa siitä ihanuudesta, minkä hän kohta saisi nähdä.
"Näin makasi hän eräänä kesäiltana aivan yksin, ikkuna oli auki, isot lehmukset ulkona tuoksuivat väkevästi, aurinko oli laskemaisillaan. Thiodolf oli kääntänyt kasvonsa avonaista ikkunaa kohti, hän makasi katsellen kirkasta sinitaivasta – loitolla näkyi pieni valkoinen pilvenhattara ja hänen mieleensä johtui äkkiä aurinkoinen aamupäivä Välimerellä. Jälleen näytti hänestä aivan kuin silloinkin, että pieni pilvenhattara lähenemistään läheni, kunnes se lopulta liiteli sisään avonaisen ikkunan kautta ja hänen edessään seisoi Se, jonka silmät loistivat kuin tähdet ja jonka pään ympäri välkehti kirkas sädekehä. 'Joko nyt uskot?' – 'Herra, minä uskon', vastasi Thiodolf. – 'Sinä olet elämän voittanut.'
"Näin kuoli Thiodolf."
Emmi vaikeni ja me muutkin istuimme ääneti. Olin miltei kuulevinani niiden voimakkaiden siipien havinan, jotka kantoivat Thiodolfin hengen kirkkaaseen sinitaivaaseen. Andrea Margareeta ensimäisenä katkaisi äänettömyyden. "Se oli kaunis kertomus, Emmi", sanoi hän, "mutta minä en pidä siitä, että kaikki tämäntapaiset kertomukset päättyvät sankarin luostariinmenolla. Jos olisin ollut Thiodolfin sijassa, niin en olisi jäänyt luostariin, vaan lähtenyt kuin ennenkin merten ja mannerten yli julistamaan Kristusta."
"Mutta minusta tuntuu", sanoi Emmi, "että se, jonka elämässä oli sellainen pahojen tekojen sarja kuin Thiodolfin, saattoi pitää itseään liian suurena syntisenä, voidakseen ryhtyä saarnaajan toimeen."
"Siinä en ole samaa mieltä kanssanne", sanoi Ukko, "sillä jos Paavali ja ylipäänsä apostolit olisivat olleet samaa mieltä, niin ei kristinusko olisi milloinkaan levinnyt Kristusta ja kahtatoista apostolia edemmäksi. Siinä on juuri kristinuskon armonsanoma, että kaikki aikaisemmat syntimme, niin suuret kuin pienet, ovat poispyyhityt ja Jumalan edessä olemme pyhät ja vanhurskaat. Yhtäkaikki olisin Thiodolfin sijassa tehnyt samoin ja jäänyt luostariin, sillä jokaisesta ei tule Paavalia, ja pääasia on oman sielunsa pelastaminen ennenkun ajattelee muiden sieluja."
"Mutta kello, kello!" huusi Andrea Margareeta, "se on enää kahta minuuttia vailla."
"Entä sitte?" kysyin minä.
"Sittekö? Olihan uusivuosi tulla huomaamattamme; meidän täytyy rientää sitä vastaanottamaan."
"Mitenkä pitää meidän ottaa se vastaan?"
"Sen näytän teille: me avaamme ensin ikkunan ja katselemme taivasta ja tähtiä; kun sitte kello lyö kaksitoista, tiedämme uuden, vuoden tulevan taivaasta luoksemme ja toivotamme toisillemme hyvää uuttavuotta."
Samalla hän meni avaamaan puutarhanpuoleista ikkunaa ja me muut seurasimme häntä. Jälleen seisoimme kuin tuona ensimäisenä iltana avonaisen ikkunan edessä katsellen hiljaisia, valkoisen lumen peittämiä maita ja metsiä, kuun ja tähtien levittäessä kaiken yli sinertävää taikavaloansa.
"Katsokaa miten kauniisti kuu valaisee kaikkea", sanoi Andrea Margareeta. "Olen miltei vihainen teille, Kristoffer, kaikesta siitä pahasta, minkä olette kuusta kertonut. Ennen pidin siitä aina niin paljon; se oli minusta kuin hyvä vanha ystävä, joka lempeästi katsoi alas nyökäyttäen meille päätä, mutta teidän äskeisten puheittenne mukaan se onkin salakavala ryöväri ja pahantekijä, joka vain istuu siellä väijyen sopivaa tilaisuutta pudotakseen maahan ja lyödäkseen meidät kuoliaaksi."
"Ei niin", sanoi Ukko, "kuu on ainoastaan Hänen käskyläisensä, joka meille määrää ajan ja hetken. Pikemmin voitte pitää kuuta hyvänä jouluenkelinä, joka tulee meille kertomaan, että entiset ajat ovat menneet suruineen murheineen ja että uusi iäisen autuuden aika on meille koittava."
Andrea Margareeta laski sormen suullensa saadakseen hänet vaikenemaan, sillä vanha bornholmilainen alkoi lyödä kahtatoista lyöntiänsä. Vaikenimme kuunnellen – yhdeksän – kymmenen – yksitoista – kaksitoista! "Hyvää uuttavuotta", huudahti Andrea Margareeta, "kas nyt on uusivuosi tullut! Hyvää uuttavuotta! hyvää uuttavuotta! hyvää uuttavuotta kaikille!" Me toiset vastasimme hänen ilonpurkaukseensa: "hyvää uuttavuotta!"
"Oi kuinka olen iloinen että uusivuosi on tullut", sanoi Andrea Margareeta. "On aivan kuin kaikki olisi uudistunut ja minä itsekin – on ihanaa että meillä on uusivuosi, eikö niin, Nikolai?"
"On, on", vastasin, "on ihanaa kun tulee uusivuosi, sen myönnän. Ja kiitos vanhasta vuodesta!"
"Niin, kiitos vanhasta vuodesta, olin sen miltei unohtaa. Olemme tunteneet toisemme vain lyhyen ajan, Nikolai, mutta sittenkin olemme tulleet hyviksi tutuiksi, ja tulevana vuonna tahdomme olla kuin veli ja sisar."
"Niin tahdomme olla, kuin veli ja sisar", vastasin ojentaen kättä Emmille ja Andrea Margareetalle – "ja vähän enemmänkin", lisäsin siihen omissa ajatuksissani.
Nythän olimme täyttäneet tehtävämme ja ottaneet uudenvuoden vastaan niinkuin piti, voimme siis huoleti mennä nukkumaan. Erosimmekin toisistamme, mutta vielä ovelta huusimme yhä toisillemme: "hyvää uuttavuotta, kiitos vanhasta vuodesta!"
– Ihanaa oli Nöddebon pappilassa olo. Kaikki oli niin hauskaa; saattoi tehdä mitä ikänä halusi. Mutta yhtä en saattanut: nukkua. Päivät, jotka siellä vietin, olivat niin sisältörikkaita, että minun usein piti käyttää osa yötä kaikkea tuota oikein ajatellakseni. Niinpä tänäkin yönä. Olin aamulla noustessani varmasti päättänyt kihlata Andrea Margareetan, ja nyt menin nukkumaan yhtä varmasti päätettyäni kihlata Emmin. Niin olivat asiat, ei kannattanut peitellä mitään itseltään. Olin sinä päivänä oikein oppinut tuntemaan Emmin, olin hänessä nähnyt niin paljon kaunista ja suloista että minä – niin – saatoin sen sanoa aivan lyhyesti – minä rakastin häntä. Ja kun nyt ajattelin tuota alkeisfilosofian lauselmaa, joka edellisenä päivänä oli minulle todistanut, että minun piti mennä kihloihin Andrea Margareetan kanssa, niin sitä saattoi yhtä hyvin käyttää Emmin suhteen. Tämä lausehan kuului: "Jokaisen miehen ja naisen välillä tehdyn liiton tulee, ollakseen tarkotuksenmukainen, perustua sekä molemminpuoliseen rakkauteen että myöskin järkisyihin." Mutta tämä sopi mainiosti Emmiin. Sillä mitä rakkauteen tulee, niin olin todellakin Emmiin rakastunut, ja mitä taas tulee järkisyihin, niin ei ollut epäilystäkään, ettei Emmistä tulisi vallan mainio papinrouva; siitä sain todisteita kyllin kulkiessamme kylän läpi. Mitä vihdoinkin tulee ikään (sillä sekin on järkevästi punniten huomioon otettava), niin Emmi oli kahdenkymmenen, minä kahdeksantoista vuoden ikäinen; sekin sopi vallan mainiosti. Sitä myöten oli kaikki niinkuin olla piti, sillä eihän mikään estänyt minua vaikka huomispäivänä Emmiä kihlaamasta, mutta pahin kaikesta oli, etten voinut unhottaa Andrea Margareetaa. Tuossa tytössä oli virkeyttä, tuoreutta ja elämäniloa, joka meidät niin kummasti yhdisti. Ja niin kävi, että joka kerta kun Emmin kuva sielussani nousi, heti seurasi sitä Andrea Margareetankin. Mutta mitenkä pääsisin onnellisesti tästä pulasta? Muulloin olin aina, kun minua joku kovempi huoli painoi, kääntynyt Ukon puoleen; sain useimmiten silloin aina ensin osakseni pitkän saarnan, mutta lopuksi myöskin pätevän neuvon, jota voin seurata. Mutta tässä tapauksessa en todellakaan voinut kysyä Ukolta, sillä eihän hän voinut sanoa olinko rakastunut Emmiin vaiko Andrea Margareetaan, joten seurauksena olisi ollut vain pitkä saarna ilman hyvää neuvoa. Corpus Jurikselle ei myöskään kannattanut puhua, sillä hän olisi nauranut minulle ja sanonut koko tuumaa lapsenleikiksi.
– – Miten kuorsasivatkaan Ukko ja Corpus Juris kilpaa viereisissä huoneissa! Nuo miekkoset saattoivat nukkua yönsä rauhassa; he eivät tunteneet rakkauden tuskaa ja levottomuutta. Mutta minä! Minä, joka olin luullut levottomuuteni täällä päättyvän, sain tuntea sen vasta täällä alkavan. Sillä Kööpenhaminassa, missä olin rakastunut kaikkiin yhtaikaa, mikä siellä oli hätänä tämän rinnalla, jolloin olin rakastunut vain kahteen. Nyt vasta tiesin mitä onneton rakkaus on. Ihmiset luulevat yleensä onnettomaksi rakkaudeksi sitä, kun on rakastunut sellaiseen, jota ei voi saada – voi, se ei vielä merkitse mitään, ainahan voi toivoa hänet joskus voittavansa. Onneton rakkaus merkitsee rakastumista kahteen yhtaikaa, sillä vaikka onnellisimmassa tapauksessa voittaisinkin toisen rakastettuni, niin olisin samalla kadottanut toisen, jota niinikään rakastin.
"Tik-tak! tik-tak!" naksutti pieni taskukelloni seinällä sänkyni yläpuolella. Oli aivan kuin olisi se sanonut: riennä, riennä, riennä! Niinpä olikin minun rientäminen, sillä voihan minulla olla kuinka monta vaarallista kilpailijaa tahansa! En edes tuntenut perheen seurustelupiiriä; mikä joukko serkkuja ja ystäviä siihen saattoikaan kuulua, jotka salavihkaa esille puikahtaen voisivat anastaa minulta sekä Emmin että Andrea Margareetan sillaikaa kun hävitin aikaani haaveiluihin. Huomenna tanssiaisissa kai näyttäytynee koko joukko; silloin heitä tarkastelen ja löydän pian kilpailijani. Niin – huomenna tanssiaisissa – mutta paljon voi jo tapahtua sitä ennen. Ei, muuta neuvoa ei ole, minun on kiirehdittävä mikäli mahdollista; ennen vuorokauden loppua minun täytyy olla kihloissa – ja sittenkin, onneton Nikolai, saattaa käydä niin että kihlaat toisen ja oletkin toiseen rakastunut!
Kello oli varmasti lähes kaksi ennenkuin nukuin, mutta sitte vedinkin unta täyteen päivään asti. Kiiruhdin äkkiä vuoteeltani tutkiakseni kuten edellisenäkin päivänä ilman laatua. Kaikki oli toivomuksen mukaan; suuret jääkukkaset peittivät ruutuja, mutta taivaalla helotti alkava uudenvuoden aurinko valoisana ja siunausta tuottavana, taivas oli niin kirkkaan sininen että tunsin kaiken entisen reippaan mieleni palaavan. Öiset ajatukset olivat hälvenneet, olin taasen varma asiastani: antaisin onneni ohjata. Onni se lopulta luo kuuluisan sotapäällikön, onni synnyttää suuren taiteilijan, onni myöskin saattaa onnellisen rakastajan päämääräänsä. Nyt tein päätökseni. En enää kiduttaisi itseäni kaikenkaltaisilla epäilyksillä, vaan antautuisin sattuman varaan – se oli kaikkein mukavinta. Tulisiko Emmistä vai Andrea Margareetasta omani, sen jättäisin riippuvaksi siitä, kummanko kanssa ensin joutuisin puheisiin.
Porstuassa kohtasin papin. "Hyvää uuttavuotta, Nikolai", sanoi hän, "ja kulta ennen vuoden loppua!"
"Toivottavasti ennen päivänlaskua", ajattelin, vaikk'en sitä tietysti ääneeni lausunut.
"Onko aikomuksenne mennä tänään kirkkoon, vai ehkei teidän ole tapana käydä sunnuntaisin kirkossa?" kysyi pappi.
"Onhan se toki tapani."
"Niin, sitä ei voi niin tarkoin tietää – ihmiset keksivät niin paljon uusia tapoja siellä pääkaupungissa. Jumalanpalvelus muuten alkaa klo 9, jos monet tehtävänne sallinevat teidän saapua siihen aikaan." Samalla pappi meni omalle puolelleen, ja minä läksin arkihuoneeseen.
Täällä tapasin Corpus Juriksen innokkaassa keskustelussa Emmin ja Andrea Margareetan kanssa. Viimemainittu aikoi lähteä pois juuri minun sisään astuessani.
"Eihän vain ole minun syyni, että lähdette", sanoin minä, sillä tuntui pahan enteen tapaiselta, että Andrea Margareeta lähti pois juuri minun tullessani.
"Sitä se ei ole", vastasi Andrea Margareeta, "mutta tänään on sellainen kiire saada kaikki kuntoon illaksi, että tuskin näette minua koko päivänä." Tämän sanottuaan hän meni keittiöön.
"Siis Emmi", ajattelin, "niin lienee Luojan tahto."
Mutta ei näyttänyt Luojan tahto olevan että se olisi Emmikään, sillä hänkin nousi valmistuakseen ajoissa kirkkomatkalle. Jäin siis kahdenkesken Corpus Juriksen kanssa, ja hänen kanssaan olisin nyt saanut keskustella mielin määrin, mutta enhän tällä kertaa halunnut juuri hänen seuraansa. Kuitenkin päätin hyötyä siitä mikäli mahdollista. Pälkähti näet päähäni, että oikein viisaasti menetellen kenties saisin Corpus Juriksen sanomaan itselleni, kumpi oikeastaan oli etusijalle pantava, Emmikö vai Andrea Margareeta, vieläpä niin, ettei hän aavistaisikaan syytä kysymykseeni. Corpus Juris oli istuutunut suureen nojatuoliin lukemaan. Onneksi hänellä ei tällä kertaa ollut Dagbladetia; siinä tapauksessa en mitenkään olisi uskaltanut häntä vaivata moisilla pikkuasioilla.
"Kuules Fredrik", sanoin minä istuutuen hänen viereensä, "sano minulle, kummastako pidät enemmän, Emmistäkö vai Andrea Margareetasta?"
"Mitä sillä tarkotat?" sanoi Corpus Juris katsoen minuun levottomasti, kuin olisi hänellä ollut paha omatunto.
"Tarkotan, kumpiko noista kahdesta on enemmän mieleisesi?"
"Tuota en ymmärrä", sanoi Corpus Juris nousten tuolilta ja alkaen kiivaasti astua edestakaisin – ei ole milloinkaan hyvä merkki kun Corpus Juris alkaa kävellä edestakaisin lattialla.
En kuitenkaan kadottanut rohkeuttani, vaan jatkoin itsepintaisesti: "Ei pitäisi mielestäni olla kovinkaan vaikeata ymmärtää, että tahtoisin tietää kummastako enemmän pidät, Emmistä vai Andrea Margareetasta."
"Lorua kaikki tyyni", vastasi Corpus Juris. "Vaikka pidänkin toisesta, niin saatanhan pitää toisestakin, ja vaikka mielestäni Andrea Margareeta – ei, pelkkää loruahan se on!" – tämän sanottuaan marssi Corpus Juris ovesta ulos jättäen minut epätietoisuuteen oliko hän nimittänyt minun sanojani vai omiaan loruksi. Kuitenkin oli minulla salainen pelko, että Corpus Juris oli arvannut kysymykseni ytimen ja sen sijaan että olisi puhunut suoraan suunsa puhtaaksi tällä kiertelevällä puheella antanut minun ymmärtää että hän mitä suurimmassa määrässä paheksui hankettani.
Vähän päästä tuli Ukko huoneeseen, ja minä päätin esittää hänelle saman vaikean kysymyksen, sillä Ukko oli tuskin yhtä tarkkasilmäinen kuin Corpus Juris ja oli joka tapauksessa levollisempi.
"Sano minulle, Kristoffer", sanoin siis, "kummastako oikeastaan pidät enemmän, Emmistä vai Andrea Margareetasta?"
"Minä pidän enemmän Emmistä", vastasi Ukko – siinä kerrankin lyhyt ja selvä vastaus.
"Mutta miksi pidät enemmän Emmistä?" kysyin edelleen, sillä sitähän oikeastaan tahdoinkin tietää.
"Semmoiseen ei voi sanoa syytä, se on tunneasia ja siis aivan yksilöllistä laatua. Yksilölliseen ei voi olla yleispäteviä perusteita, sillä silloin se ei enää olisikaan yksilöllistä, vaan yleistä."
Oi kauhistus! siinä Ukko taasen vetäytyi filosofisten varustustensa suojaan ja pääsi käsistäni juuri kun luulin hänet kiinni saaneeni.
Päätin kuitenkin tehdä vieläkin yrityksen ja sanoin: "Olkoon niin, että se on yksilöllistä, kuten sanot, mutta täytyy siihenkin olla yksilölliset syynsä, ja ne tahtoisin kernaasti tietää."
"Olkoon niinkin", sanoi Ukko järkähtämättömän tyynesti. "Voin sanoa sen aivan lyhyesti: me sovimme yhteen Emmin kanssa. Jokainen ihminen kantaa mielessään ihannetta, jota hän pyrkii toteuttamaan, mutta hän tuntee samalla heikkoutensa ja kykenemättömyytensä siihen. Mutta joka kerta kunhan jossakin toisessa ihmisessä näkee jotakin tuosta ihanteesta (sanon jotakin, sillä puhdasta ihannetta sellaisenaan ei voi nähdä toteutuneena tässä puutteellisessa maailmassa), joka kerta kun toisessa ihmisessä näemme ihanteemme osaksi toteutuneena, silloin tunnemme sopivamme yhteen tuon ihmisen kanssa, ja mitä enemmän hänessä huomaamme yhteistä ihanteemme kanssa, sitä suurempi on sopusoinnun tunne, sillä näemme tuossa toisessa aivan kuin toisen paremman minämme. Luonnollisesti tähän kuuluu, että tämä yhteenkuuluvaisuudentunne vaikuttaa toisessa samanlaisen tunteen, ja tätä molemminpuolista tunnetta sanomme rakkaudeksi."
Kas niin, siinä se nyt oli: sitä heistä, jonka kanssa paraiten sovin yhteen, enin rakastan. Sitähän juuri ajattelinkin, että saisin Ukolta oikeat tiedot, ja nyt olin vielä päälle päätteeksi käyttäytynyt niin taitavasti, että tällä kertaa sainkin hyvän neuvon ja pääsin saarnasta, mikä hänellä muuten oli tapana pitää ensin.
"Puhutaan nykyään niin paljo", jatkoi Ukko (sillä yhtä vaikeata kuin on saada Ukkoa puhumaan, yhtä vaikeata on saada hänet jälleen vaikenemaan hänen kerran alettuaan), "onnettomasta rakkaudesta, mutta tässä on olemassa suuri väärinkäsitys. Sillä jos ainoastaan toinen tuntee kiintymystä mutta ei toinen, ja tätähän tavallisesti sanotaan onnettomaksi rakkaudeksi, niin se on merkki siitä, että todellista yhteenkuuluvaisuutta ei ole, mutta missä ei ole todellista yhteenkuuluvaisuutta, siellä ei ole myöskään rakkautta eikä siis myöskään onnetonta rakkautta. Tuo onnettomasti rakastunut on silloin pettynyt ja luullut näkevänsä toisessa jotain, jota hänessä ei todellisuudessa ole. Ellei hän itsepintaisesti tahdo pitää kiinni jostain, joka ei ole kuin hänen oman mielikuvituksensa tuote, niin hän jonkun ajan kuluttua huomaa erehdyksensä ja samalla saa takaisin tasapainonsa. Ainoa tapaus, jolloin todella voimme puhua onnettomasta rakkaudesta, on se, jolloin mies ja nainen (sillä puhuttuamme kiintymisestä yleensä olemmekin nyt siirtyneet puhumaan siitä erityisestä keskinäisestä kiintymisestä, jota nimitämme rakkaudeksi), siis jolloin mies ja nainen, jotka todella sopivat yhteen ja siis oikeastaan kuuluvat yhteen, tapaavat toisensa sen jälkeen kun ehkä jo toinen – tai mahdollisesti molemmat jo ovat toiseen sidotut. Sillä silloin on olemassa yhteenkuuluvaisuudentunne, vaikkei voi syntyä mitään yhteyttä, ja se on todella onnetonta rakkautta. Jotteivät molemmat nyt menehtyisi, on heidän haettava voimaa kääntymällä rukouksin Hänen puoleensa, joka sydämemme suruja parantaa, ja lohduttautua sillä, että voivat tavata toisessa maailmassa onnellisemmissa oloissa kuin täällä. Tähän turvautuen voivat he kenties jossain määrin voittaa jälleen entisen rauhansa, vaikka molemmilla aina tulee olemaan jonkinlainen tyhjyyden ja kaipauksen tunne, joka toisinaan voi ilmetä katkerana, kaiken voittavana tuskana. Muuten sitäkin voidaan sanoa onnettomaksi rakkaudeksi, kun kaksi rakastavaa on toisensa löytänyt, mutta kuolema tempaa toisen pois – jälellejääneen suhteen pitää paikkansa sama kuin edellä esitettiin."
Vain puolittain kuuntelin Ukon esitystä onnettomasta rakkaudesta; ajattelin tällä hetkellä vain omaa onnellista rakkauttani. Nythän olin kuullut mistä se riippui: siitä, että sovitaan yhteen, nyt olin siis päässyt aikaisemmista epäilyksistäni. Mutta iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä kun minun tämän tunnusmerkin nojalla piti päättää kummalle annoin etusijan, Emmillekö vai Andrea Margareetalle, tulin siihen johtopäätökseen, että sovin yhtä hyvin kummankin kanssa enkä ollut siis päässyt entistä edemmäksi.
Kun minun piti mennä kirkkoon, tuli Andrea Margareeta kysymään oliko minulla virsikirjaa. Sitä ei minulla ollut, joten hän tarjosi minulle omansa lainaksi, koska hänellä oli liian kiire ennättääkseen kirkkoon. Kiitin tarjouksesta, ja hän meni noutamaan kirjaa. Hänen palatessaan virsikirjoineen olimme sattumalta kahden arkihuoneessa ja minä arvelin eikö nyt olisi sopivin hetki sanoa sanottavani; vain pari sanaa, niin pääsisin kaikista epäilyksistäni ja arveluistani. Mutta oli kuin kieli olisi tarttunut kitalakeen, minun oli mahdoton sanoa noita paria sanaa, mykkänä ja ääneti seisoin siinä käännellen virsikirjaa.
"Katsotte niin tarkoin virsikirjaani", sanoi Andrea Margareeta, "onko se mielestänne kovin kuluneen näköinen?"
"Ei", vastasin minä, vaikka en oikein kuullut mitä hän sanoi.
"Tahdonpa teille sanoa", jatkoi hän, "virsikirjan suurin kunnia on näyttää oikein kuluneelta, sitä vastoin ei ole mikään hyvä merkki, kun kultaus kiiltää kovin paljo kansilla."
"Nyt tai ei milloinkaan", sanoin itsekseni. Tein pontevan yrityksen tarttuakseni Andrea Margareetan käteen ja – samassa Ukko astui huoneeseen.
"Onko teillä virsikirjaa, Kristoffer?" kysyi Andrea Margareeta.
"On, olen lainannut Emmin", vastasi Ukko.
"Mutta sittehän Emmi jää ilman."
"Totta, sitä en tullut ajatelleeksi."
"Minäpä menen lainaamaan teille virsikirjan isän huoneesta", sanoi Andrea Margareeta, "niin Emmi saa omansa takaisin."
"Ei, antakaa minun pitää Emmin kirja – hän osaa kaikki virret ulkoa, niin hän on sanonut, eikä hän siis tarvitse virsikirjaa."
Nyt tuli Corpus Juris, ja hänkin oli virsikirjan tarpeessa. "Saan kai lainata teidän kirjanne kuten tavallisesti", sanoi hän Andrea Margareetalle.
"Sitä ette saa, sillä olen vastikään lainannut sen Nikolaille, mutta voin hankkia teille kirjan isän huoneesta."
"Sen saa Nikolai, niin otan minä teidän – Nikolai, annahan minulle virsikirja!"
"Enpäs anna", vastasin minä, "olen sen lainannut ja minulla on siihen laillinen oikeus."
"Ei suinkaan; minulla siihen on oikeus, sillä minä olen sen aina muulloinkin lainannut. Anna tänne vain!"
"Sitä et saa – voit aivan yhtä hyvin ottaa sen toisen."
"Mutta hävetkää toki", huudahti Andrea Margareeta, "kaksi aikamiestä alkaa torailla – ja vielä virsikirjasta. Se on todella liikaa. Jos välttämättömästi molemmat tahdotte minun kirjani, niin voitte molemmat katsoa siitä, se on yksinkertaisin riidan ratkaisu."
Corpus Juris mutisi jotain likinäköisyydestään ja että hänellä pitäisi olla oma kirja, mutta suostui kuitenkin ehdotukseen ottaen minua käsikynkästä (luultavasti jotten juoksisi tieheni virsikirjoineni), ja niin menimme yhdessä kirkkoon.
Kirkko oli kylmä ja kostea, mutta se ei haittaa kun sydän on harras. Niin ei valitettavasti ollut laitani; tosin lauloin virret niin kovalla äänellä kuin konsanaan toisetkin, mutta ajatukseni eivät olleet siellä missä niiden piti olla.
Pappi seisoi nyt saarnastuolissa; virsi oli veisattu, mutta koulunopettaja ei ollut vielä lopettanut soittoa Hän jatkoi juoksutuksiaan ja pärrytyksiään uruilla aivan kuin hänen eikä papin olisi ollut esiinnyttävä. Näin papista että hän alkoi tulla kärsimättömäksi, minäkin tulin kärsimättömäksi, ja kovaksi onneksi loppui urunpolkijankin kärsivällisyys, sillä hän herkesi työstään, niin että koulunopettajalta muuan liritys keskeytyi siihen paikkaan. Niin alkoi pappi puhua, hänen äänensä oli voimakas ja väkevä, mutta ei sittenkään kyllin voimakas herättääkseen minut horroksistani; saarnan alkupuolesta en kuullut sanaakaan. Mutta nyt alkoi pappi katsoa tiukasti alas minuun, ja hänen sanansa sopivat juuri minuun niin hyvin, että minun oli pakko kuunnella, tahdoinpa tai en. Hän sanoi nimittäin, että kuten uusi vuosi alkaa Jeesuksen nimessä, samoin on kaikki työmme alotettava hänen nimessään, jos tahdomme siitä siunausta itsellemme. Siksi tulee meidän tutkia kaikkea, mitä aiomme tehdä, voimmeko sitä tehdä Jeesuksen nimessä; ellemme sitä voi, saamme olla varmoja siitä, että siinä on jotain väärää ja teemme parhaiten jos jätämme sen tekemättä. – Kas, tuossa uusi koetin, jota saatoin käyttää tutkiessani oliko aikomukseni oikea vai eikö, niiden kahden lisäksi mitkä minulla jo ennestään oli. En voi kieltää, että ne koettimet, jotka itse olin keksinyt, miellyttivät minua paljoa enemmän kuin se, minkä pappi minulle antoi. Sillä ollakseni täydelleen rehellinen ja suora itseäni kohtaan, täytyi minun myöntää, että sitä mitä nyt mielin tehdä, en tahtonut tehdä en Jeesuksen enkä Jumalan nimessä, vaan pelkästään omassa nimessäni. Kuitenkaan en vielä antanut myöten. "Tämä on yksi niitä ihanteellisia vaatimuksia", sanoin itsekseni, "jotka kristinusko meille asettaa, mutta joita emme voi todellisuudessa täyttää. Pappi itse, joka nyt niin innokkaasti saarnaa, että kaikki on tehtävä Jeesuksen nimessä, hänkään ei aina toimi sen mukaisesti. Niinpä hän tänäkin iltana on suostunut siihen, että saamme tanssia pappilassa, huolimatta siitä, että se on hänestä väärin. Mutta kun ei nyt pappikaan, joka on niin vanha ja kokenut mies, tee kaikkea Jeesuksen nimessä, mitenkä silloin minä? Ei, tämä on, kuten sanottu, yksi noita kristinuskon ihanteellisia vaatimuksia, joita ei kukaan seuraa." – On yleensä merkillistä huomata miten rikkiviisaiksi äkkiä tulemme kun tahdomme tehdä jotain väärää; tyhmimmästäkin ihmisestä tulee toinen Sokrates, joka osaa tehdä kysymyksiä ristiin rastiin ja punoa asiansa niin sukkelasti, että kaikki muut paitsi omatunto siihen myöntyvät. Mutta omatunto on niin merkillisen sitkeä, ainakin minun omatuntoni, sillä huolimatta kaikista todisteluista ja väitteistä se vain toisti Caton väsymättömyydellä: "Muuten olen sitä mieltä, että Nikolai tahtoo tehdä jotakin, joka on väärin." – Palattuamme pappilaan ja istuessamme kahvipöydän ääressä, sanoi pappi minulle: "Kuuntelitteko tarkoin saarnaani, Nikolai?"
"Kuuntelin."
"Oliko se mielestänne hyvä?"
"Hyvä oli", vastasin, sillä enhän voinut muutakaan sanoa.
"Näyttäkää minulle nyt myöskin, että toimitte sen mukaisesti, sillä meidän ei tule olla ainoastaan sanan kuulijoita, vaan myöskin sen tekijöitä. Olette vielä nuori, olkaa loistava esimerkki meille muille. – Mitä sinä pidit saarnastani, Andrea Margareeta?"
"En ollut kirkossa tänään."
"Sen kyllä ymmärrän. Kaunistahan onkin alottaa vuosi kirkossa käymättä."
"Minun piti olla kotona taloutta hoitamassa."
"Talo kyllä hoitaa itsensä sen ajan; kun Emmi pääsi kirkkoon, olisit kai sinäkin päässyt."
"Mutta mitä sanoisit, jos eivät vieraamme illalla saisi mitään syödäkseen?"
"Vieraillamme ei ole hätää, he syövät pikemmin liian paljon kuin liian vähän. Katsokaa tuota juustoraukkaani, kuinka se viime päivinä on saanut nelistävän keuhkotaudin! Olin iloinnut siitä, että se kestäisi pääsiäiseen saakka, mutta siitä ei tule mitään, siitä pitää lakimiehemme huolen. Katsokaa miten hän istuu ja kaivelee sitä. Leikatkaahan syrjääkin, ukkoseni, leikatkaa syrjää, se on niin terveellistä nuorille hampaille. – Kas niin, nyt iskee Nikolai siihen, kyllä sen loppu nyt on käsissä. Onpa hyvä että saatte tanssia tänä iltana, Nikolai, sillä viikon päästä tuskin siihen kykenisitte – silloin olisi luullakseni yönuttunikin teille liian ahdas!"
Pappi meni nyt huoneeseensa levähtämään, Andrea Margareeta palasi työhön, ottaen tällä kertaa Emmin ja papinrouvan avukseen. Ukko alkoi lukea ja Corpus Juriksen ja minun alkoi tulla ikävä. Turhaan yritettyämme shakkipeliä, joka epäonnistui, koska molemmat olimme yhtä hajamielisiä, keksi Corpus Juris, että lähtisimme uudenvuodenkäynnille koulunopettajan luo. Vaikka tosin en toivonut siitä erinomaisempaa virkistystä, oli se kuitenkin jonkinlainen muutos olossamme. Mutta muutos parempaan se ei juuri ollut, sillä koulunopettaja olikin yksin kotona, hänen perheensä oli lähtenyt Roeskildeen. Tosin hän otti meidät vastaan sangen ystävällisesti, mutta hän ei ollut läheskään mikään hupainen mies, ja oltuamme siellä jonkun aikaa alkoi minua harmittaa, ettemme pikemminkin olleet lähteneet uudenvuodenkäynnille Anders Sörensenin luokse. Kun nimittäin olimme tehneet yleiset huomautuksemme ilmanlaadusta, olimmekin käyttäneet loppuun kaikki puheenaiheemme. Corpus Juris koetti johtaa keskustelua politiikan alalle, mutta koulunopettaja ei ollut huvitettu politiikasta. Niin istuimme hetken vaiti, jonka kuluessa tähystelin ympäri huonetta nähdäkseni jos mahdollista jonkun esineen, josta voisi jotain sanoa. Silmäni osuivat viimein vanhaan korttipakkaan ja minä kysyin opettajalta tunsiko hän talonpoikien kesken käytännössä olevia korttipelejä.
"Tunnen", vastasi hän, "kolmoisen ja passin tunnen hyvin, mutta ne eivät ole hienoja pelejä. Mutta on muuan peli, josta olen kuullut paljon puhuttavan ja jota tekisi mieleni oppia, ellei se olisi kovin vaikeata – se on nimeltään lumber."
"L'hombre", huusimme Corpus Juris ja minä yhtaikaa. "Sen oppimisessa ei ole mitään vaikeuksia. Jos teitä haluttaa, opetamme kernaasti teille nyt heti perussäännöt."
On vaikeata sanoa kumpiko enemmän ilostui, koulunopettaja saadessaan vihdoinkin oppia tuon pelin, vaiko Corpus Juris ja minä päästessämme viimeinkin johonkin toimeen. Vanha korttipakka otettiin käsille ja opetus alkoi. Jos koulunopettajalla oli yhtä suuri kyky kaikkeen muuhun nähden kuin hänellä oli l'hombren oppimiseen, niin oli sallimus antanut hänelle vallan liian vähäpätöisen aseman elämässä. Puolen tunnin kuluttua hoiti hän itse korttejaan kenenkään auttamatta, ja koska onni aina on vasta-alkajan puolella, niin koulunopettaja voitti useimmiten, jota vastoin Corpus Juriksella ja minulla oli huono onni, josta hän innostui aika lailla ja me kaksikin vähän vilkastuimme. Nyt nakkasi Corpus Juris molemmat mustat ässät esille.
"Mitä se merkitsee?" kysyi koulunopettaja.
"Niin, sitä emme ole teille opettaneet vielä, se on grande tourné", vastasin minä. "Katsokaa, kun jollakin on mustat ässät, niin voi hän lyödä ne pöytään ja pelata grande tournéta, joka on aivan kuin tourné, sillä erotuksella vain, että voitto on jonkunverran suurempi. Mutta jos käy laatuun, niin on parempi että pelaatte ilman sitä, sillä grand tourné on vaarallista peliä."
Koulunopettaja alkoi levottomasti liikahtaa tuolillaan. "Tahdon sanoa teille", jatkoin minä, "voitte helposti saada sen värisen kortin, joita teillä ei ole muita ja silloin olette vaarassa hävitä."
"Teidän korkeaoppineisuutenne –" alotti koulunopettaja, mutta minä en antanut keskeyttää itseäni, vaan jatkoin: "Jos teillä sitävastoin on lähinnä korkein valtti ja kuningas kuudentena, niin teidän ennemmin tulisi pelata Solo-peliä, sillä siinä tapauksessa olette aina varma kolmesta matadoorista ja voitte toivoa saavanne kaksi vuoroa vielä, elleivät kaikki muut valtit ole toisen vastapelaajan hallussa, sillä silloin voi teidän käydä hyvinkin hullusti."
Koulunopettaja ei voinut enää kauemmin hillitä levottomuuttaan; hämillään hän istui selaillen kortteja, samalla kun hänen katseensa herkeämättä tuijotti johonkin tuolini takana olevaan esineeseen. Kääntyessäni huomasin papin seisovan siellä käsivarret ristissä katsellen minua.
"Älkää antako häiritä itseänne", hän sanoi. "Pidittehän esitelmää, jota valtiopäivämies saattaisi kadehtia."
"Me vain opetamme opettajalle l'hombre-peliä", sanoin minä.
"Niin, sen kyllä näen, ja siihen valitsette uudenvuodenpäivän ja sunnuntai-aamupäivän – ette tosiaankaan olisi voinut valita sopivampaa aikaa. Ja te olette se, jonka piti mennä ulos ja antaa valonne paistaa maailmalle. Ja sitte saatte päälle päätteeksi kanssanne lakimiehenkin – kas siinä kaksi oivallista apostolia, jotka olen lähettänyt saarnaamaan todellista kristillisyyttä! Mutta se täytyy tunnustaa, että te ymmärrätte alottaa puhdistustyönne juurta jaksain. Ensin esiinnytte pappilassa ja saatte tyttäreni tanssimaan Julia hopsansaata koko yön, sitte menette siivon koulunopettajani luo ja viekottelette hänet pelaamaan l'hombrea keskellä selvää päivää. Luultavasti aiotte nyt kiertää pitäjää talosta taloon, kunnes viimein kaikkialla näemme vain kortinpeluuta aamusta iltaan ja senjälkeen heipparallaa illasta aamuun. Te olette todellakin kauhea ihminen, Nikolai; neljä tai viisi päivää olette ollut täällä, ja sillaikaa olette tuottanut minulle enemmän huolta kuin kaikki maailman mormoonit kokonaiseen vuoteen."
"Mutta teidän korkeaoppineisuutenne tulee toki ajatella, että tämä on vain viatonta ajanvietettä", muistutti koulunopettaja.
"Viatonta ajanvietettä!" huudahti pappi. "Olette oikeassa: ensi sunnuntaina tahdon minäkin ottaa kortit saarnastuoliin mukaani, niin saan huvitella ennustamalla korteista, sillaikaa kun te huviksenne soittelette urkuja, ja niin voi seurakunta istua odottamassa, kunnes me lopetamme viattoman ajanvietteemme."
"Ei ollut tosiaankaan minun syyni, että soitto herkesi niin äkkiä tänään."
"Ei, siinä te olette oikeassa; sillä jos se teistä riippuisi, niin arvelen, että me kaikki yhä vieläkin istuisimme kirkossa kuuntelemassa urkukonserttianne. Kuinka usein olenkaan sanonut teille, että nuo liritykset ja pärrytykset, joilla Te huumaatte korviamme, eivät käy laatuun."
"Tahdoin niin mielelläni liittää muutamia koristeita teidän korkeaoppineisuutenne saarnaan", sanoi koulunopettaja.
"Se on teidän puoleltanne kauniisti tehty, mutta muistakaahan toki, että minun tulee saarnata eikä urkujen. Olkoon sinänsä, toivon etten enää saa valittamisen aihetta. – Mutta nämä kaksi pelipukaria otan kotiin kanssani tekemään vaivaishoitotilini valmiiksi, niin ovat edes sen ajan varmassa tallessa."
Niin jouduimme Corpus Juris ja minä vaivaishoitotilien ääreen, jossa vietimme koko aamupäivän ja suuren osan iltapäivää. Alussa ei tuo toimi ollut minulle mieleistä, mutta vähitellen viihdyin siinä paremmin, sillä ajatukseni saattoivat nyt työskennellä määrätyllä alalla, niin että aika kului jotenkin sukkelaan ja ennenkuin oikein huomasinkaan oli jo pimeä.
Menin arkihuoneeseen – siellä Emmi ja Andrea Margareeta sitoivat nauharuusuja tansseja varten. Aioin ottaa tuolin istuakseni heidän viereensä, mutta molemmat nousivat paikoiltaan.
"Miksi jätätte minut?" kysyin minä.
"Ettehän toki toivone meidän tanssivan näissä puvuissa?" sanoi Andrea Margareeta.
"Mutta ennätättehän vielä, kello on tuskin puolta neljää."
"Ja kello viideltä tulevat vieraat", sanoi Andrea Margareeta. "Näettehän, että aika on täpärällä."
"Mitä kuulenkaan? jo viideltäkö tulevat – ja me saamme tanssia kello viiteen aamulla; siinä kaksitoista tuntia, se on verratonta!"
"Sitä älkää uskotelko itsellenne; kello kaksitoista ilo päättyy ja kukin menee kotiinsa."
"Kello kaksitoista! En ole hullumpaa kuullut – siihen aikaan meidän on tapana alottaa Kööpenhaminassa, ja silloin aiotte täällä lopettaa. Sehän on nurinpäistä kaikki tyyni."
"Saatte tietää, että olen taistellut kuin leijona isän kanssa saadaksemme pitkittää niinkin kauan. Isä olisi tahtonut, että lopettaisimme jo kymmenen aikaan."
"Onko se mahdollista?"
"Kyllä se niin on. Isä sanoi, ettei hän tahdo tietää mitään yöllisistä haaveiluista ja että meidän täytyy erota tavalliseen hyvään aikaan. Vasta vihdoin viimein hän taipui, kun sanoin hänelle, että hän yhtä hyvin voisi suoraa päätä kieltää meiltä tanssiaisten pitämisen kuin asettaa meidät ihmisten pilkan ja naurun alaisiksi, kun kuultaisiin että herkesimme tanssimasta jo kello kymmeneltä."
Kun kuulin vieraittemme saapuvan kello viideltä, päätin minäkin ryhtyä heti pukeutumaan, sillä se oli aikaa vaativa toimi, johon oli pantava mitä suurinta huolellisuutta. Silmänräpäyksen ajan ajattelin sitäkin, enköhän ajaisi partaani, mutta luovuin tuosta tuumasta ajatellessani, etten koskaan ennen ollut moiseen tekoon ryhtynyt ja että harjaantumaton käteni helposti voisi aikaansaada haavan, joka ei suinkaan kaunistaisi ulkomuotoani. Mutta huolenpito, jota ei osotettu parralle, tuli täysin määrin hiusteni osaksi. Vanhat spartalaiset tuskin suuremmalla innolla huolsivat hiuksiaan ennen Termopylain taistelua kuin minä nyt. Pitihän minunkin suorittaa Termopylain taisteluni ja, kuten toivoin, paremmalla onnella kuin spartalaiset. Hiusten jälkeen oli valkoisen kaulahuivin vuoro, jonka solmimiseen panin erikoista huolta. Kovaksi onneksi ei niitä ollut sattunut mukaani kuin kolme ja rutisteltuani kaikki kolme yhtä pahasti oli pakko tyytyä ensimäiseen. Suuren surun tuotti minulle hännystakkini; se oli aivan rutistunut matka-arkussa. Turhaan puolen tunnin ajan pirskotin siihen vettä ja venytin sitä kaikille suunnille ja syrjille; en onnistunut antamaan siihen entistä loistoa ja ryhtiä.
Avasin oven ja astuin Corpus Juriksen huoneeseen; tämä pukeutui juuri hännystakkiinsa; toukka oli muuttumaisillaan perhoseksi. Suurempaa muutosta ei tosiaankaan saata ajatella kuin se mikä Corpus Juriksessa tapahtuu, kun hän luo päältään arkipuvun ja pukeutuu juhlapukuunsa valkoisine kaulaliinoineen. Jokainen kärttyisyyden ja pahan tuulen jälki, lyhyesti, jokainen piirre lakimiehestä katoaa ja sijalle astuu täydellinen seuramies kuninkaallisessa loistossaan. Joka tahtoo oppia Corpus Juriksen loistavimpia kavaljeeri-ominaisuuksia tuntemaan, hänen täytyy nähdä hänet nuorten naisten parissa, mitä useampien, sitä parempi. Totisesti on jumalainen näkö nähdä hänen siinä seisovan toinen käsi Uivien sisäpuolella, toisella vapaasti eleitä tehden tai tummia hiuksia otsalta pyyhkien, kääntyen milloin toisen milloin toisen puoleen ketään unohtamatta – kaikki runottaret ja lemmettäret ovat vuodattaneet hunajaansa hänen kielelleen. Sellaisina hetkinä on minun tapana asettua hänen taakseen ja kuunnella hänen puhettaan äänettömänä ja kunnioittavana kuten oppilas kuuntelee mestariaan.
Corpus Juriksen valmistuttua menimme yhdessä Ukon luokse katsoaksemme kuinka pitkälle hän oli ennättänyt. Ukko oli täysissä pukimissa ja istui tuolilla ajatuksiin vaipuneena. Astuessamme huoneeseen hän kohotti päätänsä – oi sitä surkeutta, millaisen solmun hän oli kaulahuiviinsa solminut! Vaikka Ukon olisi ollut tarkotuksena hirttää itsensä, niin ei hän olisi voinut vankempaa solmua sitoa! Corpus Juris ryhtyi paikalla solmimaan sitä uudelleen, ja Ukko suostui siihen suurella kärsivällisyydellä. Ukosta voi sanoa aivan päinvastaista kuin mitä olen Corpus Juriksesta sanonut. Hän on muuttumatta sama mihin pukuun pukeutuneekin. Nuorten naistenkaan parissa Ukko ei mitenkään muutu. "Ovathan nekin ihmisiä", on hänellä tapana sanoa, "minkätähden puhuttelisin heitä toisin kuin muita järjellisiä olentoja?" Olen monesti puhunut hänen kanssaan tuosta seikasta, mutta Ukko osottaa muutamissa asioissa itsepintaisuutta, joka ei mitenkään poikkea kerran saadusta mielipiteestä. Kerran viime syksynä hän kuitenkin eräissä tanssiaisissa meni kovin pitkälle selittäen puoli tuntia pitkässä puheessa eräälle nuorelle tytölle nicaialais-konstantinopolilaista uskontunnustusta. Näin selvästi, että tyttöraukan oli hirmuisen ikävä. Jälkeenpäin puhuin siitä Ukolle. "Kuinka voi sellainen johtua mieleesi, eihän se mitenkään voinut häntä huvittaa." "Mutta minua se huvittaa", vastasi Ukko, "olihan siitä huvia ainakin toiselle asianosaiselle sensijaan että tavallisesti kummallakin on yhtä ikävä." – Ei, Ukko ei osaa ensinkään seurustella naisten kanssa!
"Oletko ottanut hansikkaasi, Kristoffer?" kysyi Corpus Juris.
"Hansikkaani?" huudahdin minä, "niitä en ole muistanutkaan."
"No niin, mikset ole muistanut?" sanoi Corpus Juris.
"Mistä minä tiesin, että täällä olisi tanssiaiset – se on sinun syysi, Fredrik, mikset sanonut mitään? Tiesit sen vallan hyvin – nyt ei muu auta kuin että lainaat minulle toisen hansikkaasi."
"Mitä sinä yhdellä hansikkaalla teet?"
"Tahdon pitää sitä kädessäni, niin näkevät ihmiset ainakin, että minulla on hansikkaat. Minä tahdon – minä tahdon – voi, en tiedä itsekään mitä tahdon", huusin vallan suunniltani, sillä kun minulla kerran ei ollut hansikkaita, niin mitä hyödytti silloin koko muu komeuteni?
Parhaillaan siinä tuskitellessani ja voihkiessani tuli Ukko pelastajakseni. "Kas, tuosta saat parin", sanoi hän äkkiä vetäen taskustaan parin hansikkaita.
"Kristoffer, sinä olet siunattu ihminen", huudahdin, "oletko tosiaankin muistanut minua?"
"Sitä en tosiaankaan voi sanoa tehneeni, mutta löysin taskustani parin, jotka luultavasti joskus olen sinne unhottanut", vastasi Ukko. Hansikkaat olivat miltei uudet, ja ne sopivat minulle kuin olisivat olleet minulle tehdyt. All right! sanoin itsekseni, nyt voin käydä otteluun milloin tahansa.
Menimme kaikki kolme arkihuoneeseen, missä tapasimme papin perheen vieraita odottamassa. Emmi ja Andrea Margareeta olivat pukeutuneet valkoisiin. Emmillä oli valkoinen helminauha punottuna tummaan tukkaansa, Andrea Margareetalla oli ruusukiehkura. Pappi seisoi keskellä lattiaa puettuna hännystakkiin, valkoiseen kaulaliinaan ja kalvosimiin. Andrea Margareeta paraikaa korjasi kaulaliinan solmua, minkä pappi oli tehnyt yhtä vankan kuin Ukkokin.
"Kas niin, lakkaa nyt jo", sanoi pappi, "nyt olen kyllin kaunis. Katsokaa miten Nikolai tuijottaa minuun, tottapa hänen on vaikea tuntea minua."
Vaikea olikin tuntea pappia, sillä tuo kankea juhlapuku ei ensinkään sopinut hänen tavalliseen reiluun käytöstapaansa.
"Mitäpä emme tekisi vaimon ja lastemme tähden!" sanoi pappi vetäen jäykkiä kalvosimiaan näkyville. "Muuten minusta jo olisi aika vieraittemme tulla."
"Älä ole niin hätäinen", pyysi Andrea Margareeta, "kello on vasta puoli viisi, ja vieraamme ovat kutsutut viiden ajaksi."
"No, mitä varten olette sitten minua pyntänneet näin aikaisin?" sanoi pappi. "Nythän vaan täällä kulutan aikani hukkaan. Tule, Nikolai, menkäämme sinne minun puolelleni nauttimaan kelpo piipullinen tupakkaa."
Mutta tätä ei Andrea Margareeta mitenkään sallinut, koska siten olisimme pian tuoneet tupakan katkua mukanamme huoneisiin. Andrea Margareetalla oli yleensä täysi työ rauhottaessaan pappia, sillä kun hän ei saanut polttaa tupakkaa, niin hän alkoi nakerrella vieraita varten esille pantuja pieniä leivoksia kutsuen minut toverikseen.
"Mutta sitä et todellakaan saa tehdä, isä", sanoi Andrea Margareeta, "mitähän vieraamme ajattelevat, kun näkevät että olemme alkaneet syödä ennen heidän tuloansa?"
"Mitä kummia sitte teenkään?" sanoi pappi. "Näettehän itse kuinka minua kohdellaan, Nikolai, semmoista on olla naimisissa. Seuratkaa te minun neuvoani, älkää naiko ensinkään, ei vanhaa Aneakaan, jälestäpäin kuitenkin kadutte."
Kaikeksi onneksi vierivät samassa ensimäiset vaunut pihalle ja kohta tuli useampia. Vähitellen tulivat huoneet vieraita täyteen. Mutta ne olivat pelkkiä vieraita kasvoja, en tuntenut ainoatakaan. Siitä en kuitenkaan välittänyt, en edes katsonut naisten puoleen, aioinhan tanssia vain Emmin ja Andrea Margareetan kanssa. Mutta kummanko kanssa tanssisin ensiksi? Siinä se suuri kysymys, jonka ratkaisusta koko tulevaisuuteni oli riippuva. Sillä nyt olin täydestä todesta päättänyt, että sitä heistä, jonka kanssa ensin tanssisin, myöskin kosisin. Mietin miettimistäni, mutta mitä ankarammin mietin, sitä mahdottomampi oli minulle päätöksen tekeminen. Kun olin vihdoinkin päättänyt mennä Andrea Margareetan luo, oli aivan kuin sisäinen ääni olisi sanonut minulle: "ei, mene Emmiä pyytämään", ja kun minun piti mennä Emmiä pyytämään, sanoi taasen sisäinen ääni; "ei, mene Andrea Margareetan luo."
Samalla pysähtyi Andrea Margareeta, jolla oli kova kiire ottaessaan vastaan vieraita, minun eteeni kysyen: "Ettehän vain ole sairas, Nikolai? Näytätte niin kärsivältä."
"Siinä kohtalon viittaus", sanoin itsekseni, ja vastaamatta Andrea Margareetan kysymykseen sanoin: "Tanssittehan ensimäisen tanssin minun kanssani?"
"Sitä en todellakaan voi", kuului vastaus, "sen olen luvannut Fredrikille, mutta toisen tai kolmannen tanssin mielelläni kanssanne."
Mutta ellen saanut tanssia ensimäistä tanssia Andrea Margareetan kanssa, niin en tahtonut ensinkään tanssia hänen kanssaan. Samalla astui uusia vieraita sisään, ja Andrea Margareeta kiiruhti luotani ottaakseen heitä vastaan.
Nythän ei minun enää tarvinnut asiaa miettiä, ja menin sentähden ilman muuta Emmin luo, joka sinä hetkenä puheli Ukon kanssa.
"Muistatte kai, että olette luvannut minulle ensimäisen tanssin", sanoin Emmille.
"Ei, siinä erehdytte", sanoi hän, "sen olen aikoja sitten luvannut Kristofferille. Mutta mielelläni tanssin kanssanne minkä hyvänsä seuraavista tansseista haluatte."
Mutta minä en halunnutkaan tanssia seuraavia tansseja, olin mitä syvimmin loukkaantunut tästä toisesta kieltävästä vastauksesta. "Siis onkin totta", sanoin itsekseni, "että naisessa ei ole muuta kuin valhetta, kavaluutta, petosta ja keimailemista. Mutta minäpä en ensinkään tanssi tänä iltana, olkoot minun puolestani; vaikka polvillaan rukoilisivat minua, niin sittenkin kieltäydyn. Sanon että jalkani tai pääni on kipeä – tahi – tahi – sanon vaikka suoraan etten tahdo tanssia."
Samalla alkoi soitto kuulua. Muulloin se tavallisesti on ollut onnellisimpia hetkiäni eikä ihaninkaan konsertti kaiu korviini niin lumoavalta kuin viulujen ensi äänet tanssiaisissa. Tänä iltana oli toisin: soitto kuului viheliäiseltä renkutukselta. Seisoin ikkunasyvennyksessä, puoleksi verhottuna pitkien uutimien takana ja näin parin toisensa jälkeen kulkevan ohitseni. Kun kaikki olivat menneet isoon saliin, läksin sinne oven suuhun seisomaan antautuen tanssijoita arvostelemaan leppeästi ja samalla kohtuuden mukaisesti, jonka mukaan tuomitsin kaikki ilman armoa ala-arvoisiksi. Ukko tanssi kuin vaatekaappi, Corpus Juris kuin hohtimet; tuo nuori nainen tuolla liehuvine nauhoineen oli kuin reen eteen pyntätty hevonen, ja tuo tuolla kalpeine kasvoineen ja punertavine hiuksineen oli kuin kaneelilla ripoteltu riisiryynipuuro. Näin tein huomioitani jokaisesta. Olihan tämä oikeastaan sitä mitä sanotaan toisten härnäämiseksi, ja moni on vakuuttanut minulle sen olevankin hauskinta mitä voi tanssiaisissa olla. En kuitenkaan voi sanoa tunteneeni kovinkaan suurta iloa, mutta se johtui ehkä siitä, että tein sen aivan itsekseni.
En kuitenkaan kovinkaan kauan saanut rauhassa tehdä huomioitani, sillä pappi tuli luokseni sanoen: "Miksi seisotte joutilaana turulla, Nikolai?"
"Minä en välitä tanssista."
"Pakostako te siis tanssittekin tuonnoin illalla? Poikarukka!"
"Sitäpaitsi on jalkani kipeä."
"Se tauti on tullut äkkiä; neljännestunti sitten ei teitä mikään vaivannut."
"Ei ole enää jälellä naisiakaan."
"Miksikä nimittäisitte sitte noita valkopukuisia sohvassa istujoita? Kyllä huomaan, että taasen mietitte konnankoukkuja, ja niitä estääkseni käsken teidät aivan heti pyytämään jonkun noista nuorista tytöistä kanssanne tanssimaan!"
Tämän kehotuksen lausui pappi niin kuuluvalla äänellä, että minun täytyi totella. Menin siis sinne, tein kankean kumarruksen umpimähkään lähimpänä istuvalle häneen edes katsomatta ja tarjosin hänelle käsivarteni viedäkseni hänet saliin. Kävin yhä silmät lattiaan kiinnitettyinä ajatellen hiljaisessa mielessäni: "Ei sinulla minun kanssani tanssimisesta suurta huvia tule olemaan."
Astuessani saliin kompastuin kynnykseen, jolloin satuin katsahtamaan ylöspäin – oi taivas ja maa ja kaikki elementit, tuossahan oli parinani sinisilmäinen rautatievaunusta! Säikähdin niin, että päästin hänet käsivarrestani kysyen: "Oletteko – oletteko todellakin te?"
"Kukapa sitten muukaan olisin?" sanoi tyttö mitä herttaisimmasti hymyillen. "Mutta minä luulin teidän unohtaneen minut."
"Oi, teidän täytyy suoda minulle anteeksi, mutta minä olen – –" ja nyt aloin purkaa sanoja, joita en luule maksavan vaivaa tähän kirjottaa. En tahdo myöskään ilmottaa, mitä hän sanoi, sillä jos mieli niitä oikein ymmärtää, olisi ollut välttämätöntä kuulla ne hänen omasta suustaan. Mutta minusta oli tullut aivan uusi ihminen. Kaikki minussa oli laulua, sointua ja riemua. Minä juttelin, nauroin ja tanssin, ja minä tanssin, nauroin ja juttelin – ja yhä vain sinisilmän kanssa.
Kerrotaan erään viisausoppineemme, joka on paljon miettinyt rakkauskysymystä, sanoneen, että meidän, voidaksemme oikein pitää hauskaa tanssiaisissa, täytyy olla johonkin läsnäolevista naisista rakastunut. Hän on oikeassa, tuo siunattu mies, hän on oikeassa, sen tulin kokemaan tänä iltana. Sillä se kamppailu, jota saa kestää saadakseen tanssia hänen kanssaan, ne tuhannet temput, joihin on turvauduttava kaikkien kilpailijoiden poistamiseksi, oi siitä ei ole kenelläkään aavistusta, joka ei ole sitä itse kokenut. Sinisilmäisen kanssa tanssin ne tanssit, jotka olin häneltä pyytänyt, ja hänen kanssaan tanssin nekin, joita en ollut pyytänyt häneltä, ja kun tuli toisia pyytämään ennen luvattuja vuoroja, sanoin hänen aikaisemmin luvanneen ne minulle, ja hän – niin, hän sanoi, ettei hän oikein muistanut kenelle hän oli ne luvannut, ja minä tartuin hänen käteensä ja vein hänet tanssiin, toisten vihaisten katseiden ja pistosanojen seuraamana – oi, kuinka verrattomasti huvittelin sinä iltana!
Muun muassa hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli oikeusneuvos ja että hänellä oli veli, joka oli ylioppilas, ja minä lupasin itselleni, että vaikka tämä veli olisi ollut maailman ikävin ja vastenmielisin ihminen, niin piti hänestä tulla toverini, Jonathanini ja paras ystäväni.
Andrea Margareeta tuli kysymään milloin haluaisin tanssia hänen kanssaan; vastasin, ettei minulla ollut enää vapaita tansseja; Emmi tuli kysyen samaa, ja hänelle annoin saman vastauksen. Näin heistä molemmista, että vastaukseni heitä harmitti, mutta se vain lisäsi iloani. Ennen heillä oli valtit käsissään ja he olivat etusijalla, nyt oli minulla hertta-ässä ja saatoin jatkaa mieleni mukaan.
Hän oli tietystikin pöytätoverini. Toisen pöydän luona vähän matkan päässä meistä näin Ukon ja Corpus Juriksen istuvan, edellinen oli saanut Emmin, jälkimäinen Andrea Margareetan vierustoverikseen. Mutta nyt en enää kadehtinut heitä, sillä minun seuranani oli tyttö, joka oli enemmän kuin sekä Emmi että Andrea Margareeta. Sillä hän osasi väitellä, ja sitä eivät osanneet Emmi eikä Andrea Margareeta. Jälkimäinen koetti välttää kaikkea väittelyä, ja edellinen väitteli liian vakavasti ja ainoastaan saadakseen tunnustetuksi mikä oli totta. Mutta minä en väittele totuuden puolesta; minusta on aivan yhdentekevää onko se, mitä puolustan, totta vai ei, niin, mieluummin se olkoon vaikkapa väärää, silloin pitää olla vielä taitavampi pitääkseen puoliaan, – väittelen vain väitelläkseni. Sillä tämä ajatuksin ja sanoin taisteleminen, jolloin tiukasti varoo ja punnitsee jokaista sanaa, jottei antaisi vastapuolueelle kiinni-iskemisen aihetta ja taas toiselta puolen vahtii jokaista vastustajansa epäselvää ajatusta tai sanaa tarttuakseen silmänräpäyksessä siihen ja antaakseen sille yllättävän käänteen, jota hän ei ole ensinkään tarkottanut, ja siis monesti juuri voiton hetkenä, jolloin hän on lausumaisillaan todistuksensa loppuponnen, osottaa hänen todistaneenkin juuri päinvastoin – voi, se on kuninkaallista huvitusta! Ja sinisilmäinen osasi väitellä milteipä vielä paremmin kuin minä itse, mutta se ei ollut niin ihmeellistä, sillä hänen puhuessaan istuin minä katsellen hänen sinisilmiään miltei unohtaen oman sanottavani, kunnes hän äkkiä vaikeni ja minun oli pakko jälleen sanoa jotakin vain saadakseni ilokseni taas kuulla hänen puhuvan, ja niin jatkettiin yhä, kunnes yhtäkkiä huomasin kaikkien ympärillämme vaikenevan ja meidän kahden olevan ainoat, jotka puhuimme. Käännyin katselemaan ja näin Corpus Juriksen nousseen puhetta pitämään. Tämän nähdessäni minulle tuli kova hätä, kun en koskaan ennen ollut kuullut Corpus Juriksen pitävän puhetta. En tiedä mitään vastenmielisempää kuin kuulla jonkun alottavan puhetta ja sitten eksyvän sanoistaan ja niitä tapailevan – voi kuinka nolostuu tuon poloisen puolesta, nolostuu niin että kernaasti kätkeytyisi tuolinsa suojaan. Ja jos sitte tuo onneton puhuja sattuu olemaan oma veli, ja tyttö kääntyy puoleeni kysyen: "kuka on tuo miesraukka, joka on joutunut sellaiseen pulaan?" ja minun täytyisi vastata: "se on veljeni!" – voi, se olisi hirvittävää! Corpus Juris kenties eksyy puheestaan jo ennenkuin on alottanut, kumman epävarmasti hänen katseensa harhailee aivan kuin jotain etsiäkseen. Kas, miten hän kouristaa ruokaliinaansa vasemmalla kädellään aivan kuin hukkuva taittuessaan laudanpätkään! Mutta kohta rauhotun jälleen, sillä nyt Corpus Juris oikaisee itsensä, kiinnittää katseensa terävästi ja varmasti pappiin, joka seisoo oven luona, ja alottaa niin rauhallisella ja varmalla äänellä, että pelkoni ja ahdistukseni silmänräpäyksessä katoavat, sillä jo ensimäisistä sanoista huomaan, että hän tulee onnellisesti suoriutumaan loppuun asti.
"Hyvä Naiset ja Herrat!" niin hän alotti, "nähdessäni itseni ja niin monta yhdenikäistäni täällä, meidät, jotka uljaina sanomme itseämme 'valtijoiksi hengen maailmassa', silloin johtuu mieleeni erään runoilijamme sanat:
"Moni, mestari aatteen mailla,
pilaks joutuvi sanoja vailla
niin neitojen nauravaisten
kuin raisujen nuorukaisten."Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että kukaan nuorista täällä läsnäolevista rohkenisi nimittää itseään 'mestariksi aatteen mailla', mutta arvelen, että kun itse hän, joka on nämä sanat lausunut ja joka varmasti oli tällainen mestari, kun hänkin tuntee olevansa kauniiden naisten pilkkana ja raisujen nuorukaisten halveksimana, mitenkä sitte käyneekään meidän, jotka tuskin uskallamme sanoa itseämme edes nuorukaisiksi, tuskinpa oppipojiksi ajatuksen maailmassa? Kyllä saisimme peljätä tulevamme ajatusten hiljaisessa maailmassa, lampun himmeässä valossa lahoiksi ja madonsyömiksi kuin vanhat arkistokirjat ja alkavamme peljätä elämää ja valoa kuin Pallas Athenen valonarka pöllö. Mahdollisesti joku meistä lohduttaisi itseään sillä, että lampun valossa näemme runotarten huntujen leijailevan, mutta tähän pyydän huomauttaa, ettei ole kenenkään suotu nähdä runotarten leijailevan lampun valossa, ellei hän sitä ennen todellisuuden kirkkaassa auringonvalossa ole nähnyt sulotarten leikkivän. Mutta Pallas Athene näkee ja tuntee poikainsa hädän, ja onnetonta olisi, ellei hän, tuo kirkassilmäinen viisaudenjumalatar, tietäisi auttaa tässä hädässä. Niinpä hän onkin lähettänyt joukon ystävällisiä keijukaisia ja hengettäriä ympäri maan, asettumaan joka lieden ääreen vetääkseen hänen poikansa äänettömien kirjojen äärestä raittiiseen elävään elämään. Monin paikoin karkotettiin nämä Athenen lähettiläät, mutta useaan kotiin heidät otettiin vastaan vieraanvaraisin tervehdyksin, pyydettiin kotiutumaan ja kutsumustansa täyttämään. Tähänkin taloon, johon nyt olemme kokoontuneet, tuli sellainen keijukaisparvi, eikä sitä ajettu pois eikä oltu sille kuuroja. Jo monta kertaa ovat leppeät hengettäret tuoneet meidät tänne, sekä siihen aikaan, jolloin pyökki pukeutuu morsiuspukuunsa ja kirkkaat auringonsäteet leikkivät sen vihreässä lehdistössä, että siihen aikaan, kun valkoinen lumivaippa on kattanut metsät ja maat – useasti tulimme tänne ja joimme terveyttä ja voimaa siitä raikkaasta lähteensilmästä, joka täällä kuohuu, joimme terveyttä ja voimaa elämäntehtävämme täyttämiseksi. Mutta sen, joka on paljo saanut, tulee myöskin paljosta kiittää, ja sentähden käytän tätä tilaisuutta, jolloin olemme tänne kokoontuneet, kaikkien nimessä kiittääkseni kunnioitettavaa isäntäämme ja hänen rakastettavaa vaimoaan, etteivät hyljänneet ystävällisiä keijukaisia ja hengettäriä, vaan vieraanvaraisesti antoivat heille suojaa ja seurasivat heidän käskyjään."
Yleinen "hyvä"-huuto seurasi Corpus Juriksen puhetta. Ihmettelin vain miksei hän papin rakastettavan vaimon rinnalla maininnut myöskin hänen rakastettavia tyttäriään, sillä sen minä olisin tehnyt, mutta koskei Corpus Juris sitä tehnyt, niin syyn kai hän itse tiesi.
"Kuka oli tuo puheenpitäjä?" kysyi sinisilmäinen minulta.
"Se on veljeni", vastasin sydän ylpeydestä sykkien – kaikki vanha kauna Corpus Jurista kohtaan oli mielestäni kadonnut, olisin tällä hetkellä mennyt hänen puolestansa vaikka tuleen.
"En ensinkään tiennyt että teillä oli velikin", sanoi hän, "hänen kanssaan pitää minun tulla tutuksi."
"Kernaasti", vastasin nousten silmänräpäyksessä täyttääkseni hänen toivomuksensa, sillä olihan parasta, että hän oppi tuntemaan tulevan lankonsa. Tällaisessa tilaisuudessa tiesin Corpus Juriksen kyllä käyttäytyvän tavalla, joka tuottaisi meille kunniaa. Tullessani hänen luokseen, hän juuri kilahutti lasiaan Andrea Margareetan lasiin, hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen silmänsä leimusivat.
"Fredrik", sanoin hänelle, "pöytätoverini toivoisi kernaasti, että esittäisin sinut hänelle."
Corpus Juris katsoi minuun kuin unesta heräten. "No, senhän voi jättää tuonnemmaksi", sanoi hän.
"Minkälainen vastaus se on nuorelle naiselle? Tule nyt vain heti kanssani!"
Corpus Juris nousi nyt seuraten minua, vaikka selvästi näkyvällä vastenmielisyydellä. Hän astui sinisilmäisen eteen, teki hänelle pikaisen kumarruksen, puhui jotain kunniasta, mikä hänen osakseen oli tullut, teki taasen vieläkin pikaisemman kumarruksen ja meni nopeasti tiehensä. Minä seisoin ja tuijotin häneen kauhuissani: siinä todella veli, joka tuotti minulle kunniaa! En usko, että Ukkokaan olisi käyttäytynyt noin hullusti!
Mutta sinisilmäinen, tuo herttainen tyttö, näki hämmästykseni ja keksi heti puolustuksen. "Ei ollut myöskään aivan oikein teidän puoleltanne pyytää häntä noin heti tulemaan tänne. Hän oli varmaankin vielä väsynyt puheensa jälkeen."
"Väsynyt!" huudahdin suuttuneena, "voiko hän olla väsyksissä, kun – –" mutta onneksi puheeni keskeytyi siihen, että jaettiin seuran kesken laulu, jonka kaikki lauloimme ja joka kuului näin:
"Niin usein mielemme unelmoi
suven nuoren ja kirkkahan aikaa –
sulo ruusut ne silloin purppuroi,
niille tervehdyksemme kaikaa.
Ja usein kyllä me muistamme
suven vilpeän vienoa aikaa,
mut useammin toki syömemme
sulo ruususen kauneimman taikaa.
Mut talvi jo tuiskutti lumiaan,
suvi mennehesen jäi aikaan,
ani harvoin vain, jos milloinkaan
sulo ruusuja nähdä saikaan.
Tänä iltana on ne luonamme,
oi ruusujen loistoa, taikaa!
Ja ruusujen keralla vietämme
suven lämpimän suloista aikaa.
Niin häilyvät lehdot leppoiset
suvituulien lauhojen aikaan,
mut niiden loistoa verrata
et voi meidän ruusuimme taikaan.
Niin kirkkaina tuikkii tähtöset
suviyöhyen lempeän aikaan,
sitä loistoa turhaan vertailet
sulo ruusuimme tenhoon, taikaan.
Yks' tähtönen toisia kirkkaampi
on suven vienon ja vilpeän aikaan,
yks' ruusunen toisia rakkaampi on –
poven kuinka se lämpimäks saikaan.
Nyt kunkin vain löytää suotakohon
oma ruusunsa, onnensa taika,
ja silloinpa seuramme riemuinen on,
on sydänten suvinen aika."Tämä laulu innostutti minua suuresti, sillä se lausui niin selvästi ilmi omat tunteeni, etten itse olisi voinut niitä selvemmin lausua. Minäkin olin kauan etsinyt ruusuani, sillä "yks' ruusunen toisia rakkaampi on", ja – nyt olin hänet löytänyt ja hän istui rinnallani, hän, joka oli ruusuista kaunein ja rakkain.
"Kuka on kirjottanut tämän laulun?" kysyi sinisilmäinen.
"Sitä en tiedä, mutta otan siitä heti selkoa", vastasin rientäen Ukon luo, joka seisoi Emmin rinnalla, ei kovinkaan kaukana minusta. Mutta en ollut häntä tuntea – – oliko tuo todellakin Ukko, oma vanha Ukkoni, haaveilevine silmineen ja vähän kumaraisine niskoineen, oliko se hän, tuo reipas nuorukainen, joka seisoi siellä pitäen Emmin kättä omassaan, juuri kuin ei koskaan enää aikoisi sitä hellittää? Vai oliko Emmi ollut oikeassa väittäessään etten tuntenut Ukkoa, sillä se, jonka minä tunsin, oli aivan toinen kuin se Kristoffer, jonka hän tunsi ja josta puhui?
Muistin kuitenkin asiani ja kysyin siis: "Kristoffer, tiedätkö kuka on tämän laulun kirjottanut?"
Kristoffer ei vastannut, hän katseli vain hellittämättä Emmiä kuin lumottuna.
"Emmi, voitteko sanoa minulle, kuka on tämän laulun kirjoittanut?" kysyin edelleen.
Ei Emmikään vastannut, hän katsahti vain silmänräpäyksen minuun osottaen Kristofferia.
"Kristoffer, oletko todellakin" – huudahdin minä, mutta minut keskeytettiin samalla: "Varo, Nikolai, ettet kaada tuota viinipulloa!" – aivan oikein, Ukkohan se oli, oikea vanha Ukkoni, joka puhui – nyt tunsin hänet jälleen.
Kiirehdin takaisin sinisilmäisen luo kertoen hänelle, että runon tekijä oli vanhin veljeni.
"Montako veljeä teillä onkaan?" huudahti hän hämmästyneenä. "Pyydän, tehkää minut tutuksi hänenkin kanssaan!"
"Kyllä sitten!" vastasin minä, sillä kun kerran Corpus Juris oli noin nolosti käyttäytynyt, saatoin odottaa Ukolta mitä hyvänsä ja arvelin siis olevan parasta, että hän aluksi tutustuisi lankoihinsa vain kaukaa, sillä silloin ihmiset aina esiintyvät edullisimmin.
Tuumin itsekseni, että nyt oli tullut minun vuoroni puhua, kun kumpikin veljeni oli sen tehnyt. Olisin voinut esittää naisten maljan, sillä se oli vielä esittämättä ja silloin voisin puhua yksinomaan sinisilmäiselle kenenkään sitä aavistamatta, hän kyllä minut ymmärtäisi. Tosin en ollut koskaan ennen puhetta pitänyt, mutta kun kerran Corpus Juris oli niin onnellisesti suoriutunut, saatoin toivoa samaa itseni suhteen. Mutta en ymmärrä mikä minua vaivasi: joka kerta kun aioin nousta tuolilta kilistääkseni lasiani, oli aivan kuin näkymättömät kädet olisivat minua pidättäneet. Kolme kertaa yritin, kolme kertaa täytyi minun luopua yrityksestäni; minun oli aivan mahdoton liikkua paikaltani. Samalla sanoi minulle sinisilmäinen: "Ettekö tekin pitäisi puhetta?"
"Omen accipio" (enteen hyväksyn), sanoin itsekseni, ja lopettaakseni kerrassaan kaikki epäilykseni, työnsin tuolini taaksepäin, niin rajusti, että se kaatui lattialle, ja lasiini kilistämättä tai millään muullakaan tavalla aikomukseni seuralle ilmottamatta, alotin äkkiä: "Hyvät naiset ja herrat! tahi – kukkaiskielellä puhuakseni – Ruusuni ja Okaani – – –" sen pitemmälle en päässyt, sillä juuri silloin nousi koko seura istualtaan ja syntyi sellainen melu, että minun oli aivan mahdotonta saada ääntäni kuulumaan. Sittemmin sain kuulla, että oli katsottu kiivasta paikalta nousuani yleisen pöydästä nousun merkiksi. Harmittelin suuresti, mutta sain kuitenkin sen lohdutuksen, että sinisilmäinen koko sydämestään valitti keskeytymistä, sillä jo pelkästä alusta sanoi hän voineensa päättää, että puheestani olisi tullut jotain erinomaista. Tästä rauhotuin, sillä koska puheeni oikeastaan oli tarkotettu vain hänelle ja hän ilmotti tyytyväisyytensä jo pelkkään alkuun, niin oli tarkotukseni pääasiassa saavutettu.
Nyt aloimme jälleen tanssia. Tanssimme kotiljonkia, ja sinisilmäinen antoi minulle ruusukkeensa ja minä annoin hänelle omani; minä olin seitsemännessä taivaassa ja aloin lopulla laulaa aivan ääneen: "nosta ankkuri hei – luo Bergenin neitojen laivamme vei – ohii – ohoi!" – kunnes Ukko tuli luokseni ja käski minun olla vaiti, aivan kuten hänen on tapana kotona Vestergadella, kun istumme huoneessamme yhdessä lukien ja minä äkkiä alan laulaa. Andrea Margareeta tuli antamaan minulle ruusukkeen, ja minä tanssin hänen kanssaan ja Emmi tuli samoin, ja minä tanssin hänenkin kanssaan, sillä en ollut heille enää suuttunut, en ollut suuttunut kehenkään, olisin voinut suudella heitä jokaista – ja minä tanssin, tanssin, tanssin, ja minä huvittelin, huvittelin, huvittelin, – oi, se oli verraton ilta!
– – Oi sinä ilkeä kummitus, sinä musta peikko, joka keltaisenvihreine silminesi tuijotat kaikkeen, kunnes se häviää, joka madonsyömine hampainesi kulutat kaiken, Sinä, jonka nimi on Katoavaisuus, Sinä tulit silloinkin ja riistit minulta tuon ihanan illan, huolimatta rukouksistani ja valituksistani!
Kellon lyödessä kahtatoista kulki pappi salin läpi laulaen:
"Hei, vartija, kello jo lyönyt
ne kaksitoista on.
Jo levolle kaikki menkööt!"Turhat olivat rukoukseni ja pyyntöni, turhaan rukoilin yhtä ainoata tanssia vielä, yhtä ainoata pientä tanssia; se ei kestäisi kuin neljännestunnin, ei kuin kymmenen minuuttia, ei kuin viisi minuuttia, mutta turhaan, pappi oli taipumaton.
"Tänään", sanoi hän, "olen kuin muinoinen Spartan kuningas antanut lain nukkua, mutta jos alotamme tanssilla vielä seuraavankin päivän, niin laki nukkuisi kaksi päivää ja silloin se voisi nukkua niin syvään uneen, ettei se ensinkään enää heräisi." – Niinpä vierivät vaunut portaiden eteen. Pappi auttoi itse päällysvaatteita vierailleen, pyytäen heitä pian jälleen tulemaan. Minä autoin sinisilmäiselle hänen päällysvaatteensa ja hyvästelin häntä, ja hän hyvästeli minua ja hän istuutui vaunuihin – ja vaunut vierivät tiehensä – mutta minä jäin yksin seisomaan paikalleni.
Niin, minä jäin yksin – sen tunsin liiankin selvästi. Kaikki hilpeys ja ilo ja riemu, joka hetki sitten oli täyttänyt rintani niin, että se oli miltei pakahtua kyllyydestään, oli yhtäkkiä hävinnyt kuin jonkun peikon taikalyönnistä. – Astuin suureen saliin, joka nyt oli autiona ja tyhjänä. Tuolit seisoivat epäjärjestyksessä siellä täällä, kynttilät paloivat unisina kruunussa, kaikkialla oli paksu kerros tomua. Ja hän, hän oli poissa, häntä ei ollut enää – nämä sanat kaikuivat kaikkialta vastaani. Tuossa uunin luona olin viimeksi puhunut hänen kanssaan. Tuon oven luona seisoin, kun hän tuli ojentaen minulle ruusukkeensa, ja tuossa ikkunakomerossa, noitten pitkien verhojen takana olimme kauan istuneet keskustellen – nyt oli kaikki mennyttä – tyhjää, autiota, kylmää ja kuollutta kaikkialla. Istuin tuolille ja kätkin kasvot käsiini; en tahtonut katsella tyhjyyttä, joka ympärilläni ammotti.
"Kukahan tuolla tuolilla istuskelee?" Hypähdin paikaltani ja näin papin seisovan rinnallani. "Se olen minä", vastasin heikolla äänellä.
"Onko se todellakin Nikolai, kekseliäs Nikolai, joka täällä istuu? Ellette itse sanoisi, niin minun olisi vaikea uskoa sen olevan saman ihmisen, joka neljännestunti sitten huusi ja reutoi täällä niin, että luulin pappilaraukkani kaatuvan päällemme. Tuossa hän nyt istuu synkän näköisenä kuin Hannibalin varjo Kartagon raunioilla."
En vastannut mitään, vaan istuin kellon vitjojani hypistellen.
"Voin kuitenkin arvata reikä teitä vaivaa", jatkoi pappi, "sillä näen sydämeenne, Nikolai, ja tiedättekö miltä se näyttää? Se on ihan kuin iso maalitaulu harjotuskentällä, husaarien ammuttua siinä pilkkaan koko päivän."
"Niinkö", sanoin minä edes jotakin sanoakseni.
"Mutta älkää olko kovin huolissanne tuosta asiasta. Menkää nyt vain nukkumaan; äiti lähettää teille kupin kuumaa teetä huomisaamuna aikaisin ja sitte voitte tulla minun luokseni lukemaan vähän rovasti Möllerin käsikirjaa, joka niin suuresti kiinnittää mieltänne; – saattepa nähdä että huolenne haihtuvat. – Hyvää yötä, Nikolai!"
Papin mentyä päätin kaikessa hiljaisuudessa hiipiä pois sanomatta hyvää yötä toisille, sillä en halunnut kuulla useampia samanlaisia puheita kuin se, minkä pappi oli minulle pitänyt. Pääsin kenenkään huomaamatta huoneeseeni, ja sytytettyäni kynttiläni suljin molemmat ovet, sillä halusin olla yksin. Sitte menin avaamaan ikkunan ja katselin ulos hiljaiseen yöhön. Kolea yöilma puhalsi vastaani, mutta se teki minulle hyvää. Sinisilmäisen kuva oli mielessäni, en ajatellut enkä uneksinut mitään muuta. Milloin jälleen näkisin hänet? Kuinka pitkä aika kuluisi ennenkuin uudestaan kohtaisin hänet? Sillä nyt olin vallan varma, en enää epäillyt enkä hapuillut – hän se oli oleva eikä kukaan muu. Olihan kohtalo saattanut hänet eteeni juuri sillä hetkellä, kun olin sitoa itseni ainaiseksi toiseen, aivan kuin sanoakseen minulle: "Kas tässä näet, Nikolai, mikä sinua odottaa, kunhan maltat mielesi!"
Mutta hänen valoisan hahmonsa takana näin kaksi kalpeata ja surunomaista olentoa, Emmin ja Andrea Margareetan. "Meitä olet ensin suosinut, ja nyt hylkäät meidät", ne tuntuivat sanovan. "Mutta enhän minä ole teitä jättänyt, te jätitte minut", vastasin. "Ei se niin ole, tahdoimme vain, että olisit malttavampi etkä hyökkäisi esiin kovin varomattomasti, mutta sinä olet uskoton kuin ilman tuulet."
Aloin käydä levottomaksi. Jospa kuitenkin olin erehtynyt, jospa Emmi ja Andrea Margareeta todellakin olivat minuun kiintyneet? Muistelin Andrea Margareetan ihmettelyä, kun en tahtonut tanssia hänen kanssaan ja kuinka hän oli kysynyt minulta olinko hänelle suuttunut. Jos asia todellakin oli niin, oliko silloin ritarillista ensin herättää heissä toiveita ja sitte äkkiä peräytyä nähdessäni asiasta tulevan totta? Eikö se ollut katalaa ja pelkurimaista? Olihan silloin pappi oikeassa sanoessaan minua edellisenä päivänä kahdeksantoista vuotiaaksi Don Juaniksi. Mutta taas toiselta puolen, miten voin jatkaa suhteitani heihin, kun sydämeni oli toisen oma?
Sisällinen levottomuuteni kävi viimein niin suureksi, että kaipasin uskottua, jolle voisin huoleni kertoa. Päätin mennä Ukolle puhumaan, sillä hänen on tapana olla neuvonantajani tärkeissä asioissa. Tiesin hyvin, ettei Ukko antaisi minun kuolla synteihini, ja vaikka hän olisi saarnannut aamuun saakka, niin pidin sitä parempana kuin tällaista itseni kiusaamista.
Menin siis Ukon huoneeseen. Siellä oli aivan pimeätä, niin että luulin hänen vielä jääneen alas. Mutta pian näin jonkun seisovan avonaisessa ikkunassa. En ensin ollut oikein uskoa että se olisi Ukko, ei ollut ensinkään hänen tapaistaan seisoa keskellä yötä uudenvuoden aikaan avonaisessa ikkunassa. Mutta tullessani lähemmäksi näin kuitenkin että se oli hän. Hän seisoi ristissä käsin tähtiä katsellen, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huulet liikkuivat hiljaa. Kahdesti sain huutaa hänelle ennenkuin hän huomasi minut. Sanoin hänelle niin hyvin kuin taisin sydämeni huolet, ja Ukko kuunteli rauhallisesti, huulillaan omituinen hymy. Lopetettuani asetti hän kätensä päälaelleni, pyyhkäsi hiukseni taaksepäin ja sanoi: "No, Nikolai, hätäsi ei ole niin suuri kuin luulet. Luota vain Herraan ja kuule hänen ääntään, niin surusi loppuvat ennenkuin aavistatkaan." Sitte hän sanoi minulle hyvää yötä, ja minä menin jälleen huoneeseeni enkä voinut kyllin ihmetellä mikä Ukkoon oli mennyt, kun päästi minut luotaan ilman saarnaa. En tuntenut itseäni kuitenkaan levolliseksi, ja päätin sentähden mennä Corpus Juriksen luo uskomaan hänelle huoleni. Sain tosin valmistautua siihen, että hän nauraisi minulle aika lailla ja seuraavina päivinä vainoaisi minua pistopuheillaan, mutta minusta tämä tuntui samalla jonkinlaiselta ansaitulta rangaistukselta, jota minun tuli kestää kärsivällisesti.
Avasin oven ja astuin sisään. Ukon luona vallitsevan täydellisen pimeyden sijasta oli täällä kaikki häikäisevän valoisaa. Corpus Juris oli sytyttänyt molemmat peilin edessä olevat kynttilät, ja kolmas, jonka hän luultavasti oli tuonut mukanaan alhaalta, oli pöydällä. Näiden kynttilöiden keskellä vaelsi Corpus Juris edestakaisin aivan kuin olisi järjestänyt ilotulituksen itselleen. Kädessään suuri punainen ruusuke teki hän vilkkaita eleitä molemmin käsin niin kuin olisi harjottanut puhetta.
"Mitä tahdot?" kysyi hän minulta.
Istuin tuolille ja aloin kertoa juttuani, Corpus Juriksen yhä kulkiessa lattialla edestakaisin.
"Niin, mitä arvelet?" kysyin minä lopetettuani, Corpus Juriksen yhä jatkaessa kävelyään vastaamatta kysymykseeni.
"Mistä sitten?" kysyi hän pysähtyen äkkiä eteeni.
"Siitä, mitä äsken kerroin sinulle."
"Niin, suo anteeksi, mutta olin niin kiinni omissa ajatuksissani, etten ensinkään kuullut mitä olet puhunut."
Minun piti alkaa uudelleen, ja Corpus Juris kuunteli minua nyt tarkemmin. Mutta tuskin olin lopettanut, kun hän heittäytyi tuolille viereeni purskahtaen äänekkääseen nauruun. "Hah, hah, haa! mutta sehän on verratonta! Hah, hah, haa! olet vallan mestarillinen, Nikolai, hah, hah, haa!"
Loukkaannuin tästä vähän ja muistutin häntä, ettei ollut ystävällistä pilkata minua sensijaan että olisi neuvonut, kun tulin avaamaan sydämeni hänelle.
"Älä pahastu, Nikolai", vastasi hän, "mutta tämä on todellakin liian lystillistä. Nyt en voi sanoa sinulle muuta, mutta olen varma siitä, että tulet nauramaan asialle yhtä paljon kuin minä nyt – – Hyvää yötä ja nuku makeasti!"
Jälleen menin huoneeseeni jatkaen mietteitäni. Kuitenkin tunsin omantuntoni jotenkin rauhottuneen sen kautta, etteivät Ukko enemmän kuin Corpus Juriskaan olleet kovin ankarasti nuhdelleet minua. Ehken ollutkaan niin kovin pahasti menetellyt –
Kuulin jonkun puhuvan Corpus Juriksen huoneessa, puhuiko hän ehkä unissaan? – Ei, sieltä kuului kaksi eri ääntä – mitähän Ukko ja Corpus Juris saattoivat keskenään puhua? Ei, ei se ollut Ukonkaan ääni ja – mitä se oli? – aivan kuin olisi suudeltu. "Mitä ihmettä Corpus Juris hommailee?" ajattelin tarkasti kuunnellen – "eihän hän voi itseään suudella." Nyt oli taasen hiljaista – sen sijaan kuului pitkästä käytävästä hiljaista ratinaa. "Pitääpä katsoa", ajattelin ja pistäydyin käytävään. Siellä oli aivan pimeätä, mutta kuulin keveitä askeleita portaissa. Minä portaille. Kun sinne ennätin, näin jotain valkoista katoavan kulmauksessa. "Kuka siellä?" huusin niin kovaa kuin jaksoin, mutta en saanut vastausta. Sensijaan pisti Corpus Juris päänsä ulos huutaen minulle: "No, Nikolai, mitä siellä hulluttelet, herätäthän koko talon!"
"Joku oli käytävässä", vastasin. "Lienee ollut kissa – menehän nukkumaan! Kello on jo yli yhden."
Niin, oli kai parasta mennä nukkumaan. Panin levolle ja sammutin kynttilän. Ja taas oli sinisilmäisen kuva edessäni niin valoisana ja kirkkaana. Miten olikaan hänen äänensä pehmeä, hänen kätensä hieno ja hänen silmänsä kirkkaat! Ja sama määritelmä, joka jo kahdesti oli minua lohduttanut, varmensi taas kolmannenkin kerran mieleni. "Jokaisen miehen ja naisen välillä tehdyn liiton tulee, ollakseen tarkotuksenmukainen, perustua sekä keskinäiseen rakkauteen että järkisyihin." Oli kuitenkin ihana asia osata vähän filosofiaa, se auttaa meitä monen pulman selvittämisessä, joka muuten kävisi meille mahdottomaksi. Sinisilmäisen suhteen olin aivan varma, sillä tässä oli sekä keskinäistä rakkautta että järkisyitä, ei ollut epäilystäkään, ettei hänestä kerran tulisi mitä oivallisin papinrouva.
Ja kuitenkin, miten epävakainen onkaan ihmisen mieli! Kun olin jonkun aikaa virkistänyt sieluani hänestä haaveilemalla, astuivat äkkiä jälleen sisällisen silmäni eteen Emmin ja Andrea Margareetan kuvat, ei nyt kalpeina ja surullisina kuten äsken, vaan hymyilevinä hilpeinä ja ilosta säteilevinä, aivan kuin todellisuudessa olivat. Luulen miltei heidän käyneen apuväkeäkin hakemassa, sillä he toivat mukanaan kokonaisen parven nuoria neitosia, jotka aikaisemmin olin tuntenut ja joita myöskin olin rakastanut. Niitä tuli yhä useampia: siinä oli valtioneuvoksen tytär Kööpenhaminasta ja piirituomarin tytär Aarhusista ja piispan tytär Ribestä ja tohtorin kaksi tytärtä Ringstedistä ja papin kolme tytärtä Slagelsen kauppalasta ja – niin, niitä oli niin monta, niin monta, että jouduin aivan pyörryksiin. Ja kaikki he sanoivat minulle: "Minä olen se oikea, Nikolai!" mutta kun minun piti yhteen tarttua, silloin oli hänen takanansa aina kymmenen muuta, jotka kuiskasivat: "erehdyt, Nikolai! erehdyt, Nikolai!" Oi, siitä oli tulla hulluksi! Turhaan etsin apua viisaustieteeltäni saadakseni tietää kuka se oikea oli, turhaan otin uudestaan esille määritelmäni nähdäkseni kehen se paraiten soveltuisi, sillä huomasin kauhistuneena, että se sopi heihin kaikkiin yhtä hyvin. Sillä ei ollut yhtään heistä, jota en olisi rakastanut, eikä ollut yhtään ainoata, josta ei aikaa myöten olisi tullut vallan erinomainen papinrouva. – Niinpä yritin pelastua pakenemalla, mutta he seurasivat minua kaikki liidellen, lennellen, tanssien ympärilläni, kunnes lopulta vaivuin uneen ja uneksin olevani ritari Olavi, jota keijukaiset ajavat takaa valoisana kesäyönä. Pakenin heitä hevosella ratsastaen koko yön, heräten aamulla vasta täydessä päivänvalossa, jolloin ihmeekseni huomasin olevani vuoteessani hiestä läpimärkänä villin ratsastuksen jälkeen.
Kello oli lähes yhdeksän. Nousin sentähden, sillä tiesin, ettei pappi pitänyt pitkään aamulla makaamisesta. Mutta päätäni pyörrytti ja kivisti ja minulla oli koko ajan tunne siitä, että olin tehnyt jotakin hullusti. Synkät, mietteeni Emmin ja Andrea Margareetan suhteen palasivat jälleen. "Tässä ei auta muu", ajattelin itsekseni, "minun täytyy katkaista suhteeni heihin. Huomennahan täältä lähdemme enkä sitte tule takaisin milloinkaan enää. Joka kerta kun veljet ajavat tänne, kysyvät sitte Emmi ja Andrea Margareeta: 'Entäs Nikolai, eikö hän enää tulekaan tänne?' – mutta Nikolai ei tule milloinkaan enää. Ja Emmin silmien loiste sammuu ja Andrea Margareetan punaiset posket kalpenevat ja eräänä päivänä kannetaan pappilasta ulos kaksi mustaa arkkua. Silloin tulee Nikolai. Lempeänä kesäiltana hiljaisen suvituulen huojutellessa riipparaidan oksia kulkee hän heidän haudalleen. 'Julma kohtalo, miksi erotat ne mitkä yhteen kuuluvat? Syy ei ollut minun!' sanoo hän ja kostuttaa kyynelillään valkoisia ruusuja heidän haudoillaan. Ja auringon punertavat säteet valaisevat valkoisia marmoriristejä kultaisella hohteellaan, ja Nikolai kumartuu taittamaan ruusun kummaltakin haudalta sanoen: 'ruusu raukat, miksi niin aikaisin kuihduitte, miksi' – – –"
Nyt veti Corpus Juris saappaita jalkaansa viereisessä huoneessa riistäen minut irti mielikuvitelmistani. Sillä tuota temppua tehdessään on Corpus Juriksen tapana polkea lattiaan niin, että saattaisi uskoa hänen huoneessaan olevan kokonaisen rykmentin rakuunoita. Kuinka halukkaasti olisinkaan palannut valoisaan mielikuvitusmaailmaani, jossa äsken olin oleskellut, mutta se ei enää ottanut onnistuakseen; Corpus Juriksen saappaat olivat kutsuneet minut takaisin harmaaseen todellisuuteen. Pukeuduin ja menin alas.
Koko perhe oli tavallisuuden mukaan kokoontunut teepöydän ääreen.
"Hyvää huomenta, Nikolai", sanoi minulle papinrouva.
"Hyvää huomenta", vastasin aivan koneellisesti, kokonaan omiin mietteisiini vajonneena.
"Hyvää huomenta, Nikolai", sanoivat Emmi ja Ukko.
"Hyvää huomenta", vastasin yhtä koneellisesti kuin äsken.
"Hyvää huomenta, Nikolai", huusi pappi jyrisevällä äänellä, joka herätti minut ajatuksistani, ja –
"Hyvää huomenta, lanko", sanoi Andrea Margareeta, ojentaen minulle kupin teetä.
"Mitä – mitä?" Kuppi putosi maahan, mennen tuhansiksi pirstaleiksi.
Corpus Juris piti Andrea Margareetaa kädestä, ja Ukko istui sohvassa pitäen Emmiä kädestä. Katsoin toisesta toiseen uudestaan ja yhä uudestaan.
"Mutta onko tämä nyt – onko se todellakin totta!"
"Sitä se ei ole", sanoi pappi. "Älkää uskoko siitä sanaakaan. Se on pelkkää uudenvuoden ilveilyä kaikkityyni aivan kuin toissapäivänä teidän ja Andrea Margareetan välillä. Huomenna keksimme taas uuden jutun."
Mutta kylläpä näin Corpus Juriksen ja Ukon kasvoista, ettei tämä ollut ilveilyä eikä leikintekoa.
"Oletko vieläkin vihoissasi, kun eilen illalla nauroin sinulle?" kysyi Corpus Juris.
"Vihoissaniko?" ja minä riensin heidän luokseen ja syleilin heitä ja puristelin ja taputtelin heitä aivan kuin en olisi heitä nähnyt moneen, moneen vuoteen.
"Mutta sanokaahan toki, milloin se on tapahtunut?" kysyin minä, mutta sitä en saanut tietää. Sillä Ukko sanoi, että sellainen ei tapahdu yhtäkkiä, että voi mainiosti ymmärtää toisiaan kosimattakin, joten oikeastaan on kihloissa kauan aikaa ennenkuin on mennyt kihloihin. Tämä tuntui minusta vähän tyhjänpäiväiseltä puheelta, mutta sinä päivänä en voinut olla kovin tarkka Ukon sanoihin nähden. Olisin kuitenkin tahtonut tietää edes, eikö ollut jotakin tapahtunut tuon muistorikkaan Roeskilden matkan aikana, mutta sitäkään en saanut tietää, sillä Andrea Margareeta sanoi, että se oli aivan yhdentekevää oliko se tapahtunut eilen vai toissapäivänä. Pääasia oli, että se oli tapahtunut. Myöskin nuo salaperäiset vuosiluvut tuomiokirkossa ja maantien vieressä johtuivat mieleeni, ja minä sain tietää – niin, voinpa olla sen kertomattakin, sillä sen, joka ei itsestään käsitä, mitä vuosilukuja ne olivat, ei tarvitsekaan niitä tietää.
"Mutta mitä nyt teemme teille, Nikolai", sanoi pappi, "sillä minulla ei ole kuin kaksi tytärtä. Joka tapauksessa, jos tahdotte ottaa vanhan Anen, voin kernaasti antaa teille kaksikymmentä taalaria korottomaksi lainaksi, joka on maksettava takaisin hääpäivänä."
Mutta minä en huolinut Anesta ensinkään. Sillä nyt en ajatellut kihlaantumista enää; nyt olin yhtaikaa saanut kaksi kälyä ja vielä kaksi sellaista kälyä kuin Emmi ja Andrea Margareeta.
– – – Tähän päättyy kertomukseni tuosta merkillisestä päivästä Nöddebon pappilassa, sillä en muista siitä sen enempää. Muistan vain, että kuljimme ympäri kuin onnesta päihtyneinä, katselimme toisiamme ja puhelimme keskenämme ja nauroimme toisillemme, mutta mitä juttelimme ja mille nauroimme, sen olen unohtanut.
Kuinka onnelliselta näyttikään Ukko! Hän oli tullut aivan kuin uudeksi ihmiseksi eikä enää vaipunut ajatuksiinsa. Ja Corpus Juris oli niin rakastettava, etten ole koskaan ennen nähnyt häntä sellaisena, hän ei enää väitellyt kanssani ja koetti silmänräpäyksessä täyttää toivomuksiani. Sitä hän vain ei voinut kärsiä, että tahdoin yksin kävellä Andrea Margareetan kanssa, vaan tarjoutui aina kumppaniksi. Entä Emmi ja Andrea Margareeta! – miten hauskaa olikaan sanoa heille "sinä", vaikka alussa sanoinkin ehtimiseen "te", jolloin aina sain oikaista itseäni.
Entä minä itse! Olin iloinen, iloisempi kuin koskaan ennen. Niin, kun kerran tulee tuo suuri päivä, jolloin aamupäivällä suoritan virkatutkintoni ja iltapäivällä menen kihloihin, tuskin silloin voin olla onnellisempi kuin olin tuona päivänä.
Mutta kuinka sokea olinkaan ollut, etten ollut mitään huomannut enkä nähnyt – on tosiaankin tosi sana, että silmistä ensin sokeaksi tullaan! Nyt ymmärsin kaikki, käsitin Corpus Juriksen käytöksen minua kohtaan, sillä kun ihmiset kerran ovat kosimisaikeissa, niin ei ole enää leikinteolla sijaa. Entä Ukko – minä hölmö, joka en ollut ymmärtänyt, että Emmi, joka niin piti kaikesta vanhasta, myöskin pitäisi Ukosta! Nyt ymmärrän myöskin, ketä Emmi aina oli muistuttanut, vaikken ollut siitä itsekään täysin selvillä: Ukkoa, Ukon parhaimpina ja onnellisimpina hetkinä – Emmi oli parannettu painos Ukosta, puhuakseni papin tapaan.
– – – Päivällispöydässä, jolloin oli tuotu pöytään talon parasta punaviiniä, esitti pappi kihlaantuneiden maljan. Kun edellisenä iltana olin päässyt ikäänkuin puheiden pidon makuun, huomasin nyt ajan tulleen etsiä korvausta eilisestä keskeytyksestä. Ja koska tämä oli minun ensimäinen, niin sanoakseni neitsytpuheeni, en voi tässä kieltää itseltäni sen esittämisen iloa. Se kuului muistaakseni pääasiallisesti seuraavasti:
"Rakkaat ystävät! On yleensä tapana onnitella ihmisiä, jotka onnellisesti ovat suorittaneet virkatutkintonsa, sillä eihän heillä silloin enää muuta tutkintoa ole suoritettavana. Mutta se on minun mielestäni perinpohjainen erehdys, sillä tavallisesti on silloin vielä kestettävänä vaikein ja vaarallisin tutkinto. Sanon sitä vaarallisimmaksi, sillä kaikissa muissa tutkinnoissa, kun on sattunut se kova onni, että on saanut reput eli, kuten virallinen lausunto kuuluu, tullut hylätyksi, voi aina uudestaan koettaa onneaan. Mutta tässä tapauksessa se ei käy päinsä, ja sen, joka kerran on tullut reputetuksi, ei ole lupa yrittää uudestaan, niin että ainoa, mitä voimme tehdä, on sama, mitä saksalaiset ylioppilaat tekevät, tultuaan toisessa yliopistossa hylätyiksi: pyrkiä toiseen yliopistoon.
"Mutta ei siinä kyllin, että tämä tutkinto on vaarallinen, se on myöskin ylen vaikea ja siinä se myöskin eroaa kaikista muista. Muista tutkinnoista sanotaan, että mitä enemmän luemme, sitä suuremmat ovat onnistumisemme edellytykset, mutta tässä on aivan päinvastaista, niin että voisimme berliiniläisylioppilaan tavoin huudahtaa: 'voi minua, mitä kauemmin luen, sitä tyhmemmäksi tulen!' Näemme useinkin, että moni suutarinoppilas ja räätälinsälli käden käänteessä suorittaa tämän tutkinnon, kun sitä vastoin paljon lukeneet miehet, jotka helposti saavuttaisivat tohtorinhatun useassakin tiedekunnassa, surkeasti reputetaan. Asian näin ollen saattaa hyvinkin käsittää sydämellisen iloni siitä, että molempia veljiäni on kohdannut sellainen onni. Sillä onneksi sitä on sanottava. Olkoon kaukana minusta, että lukisin heidän omaksi ansiokseen sen suorittamisen, ei, kunnia sille, jolle se kuuluu! – En siis Kristofferille enkä Fredrikille esitä tätä maljaa, vaan niille kirkkaille silmille ja sille herttaiselle hymyilylle, – tai kuten sanoisin Professoribus et Censoribus, professoreille ja sensoreille niissä kahdessa yliopistossa, joissa he ovat suorittaneet viimeisen ja vaikeimman tutkintonsa!"
Samassa kilahutin lasini Emmin ja Andrea Margareetan laseihin. Papinrouva hymyili minulle niin herttaisesti, ja pappi ojensi kätensä vaimolleen sanoen: "Kuules, äiti, sen maljan mekin juomme, sillä Nikolai on oikeassa: viimeinen tutkinto oli vaikein, ja kiitän Jumalaa, etten saanut reppuja."
Nyt olen siis kertonut ensimäisestä sotaretkestäni Amorin rintamassa, ja se on tuskin viimeiseni. Jos joku Corpus Juriksen tavoin arvelisi, että olen käyttäytynyt lapsellisesti ja ettei koko juttu tuota minulle erikoista kunniaa, joten olisi paljoa parempi vaieta koko asiasta, sen sijaan että vielä lisäksi julkaisen siitä kirjan, niin pyytäisin jokaisen sellaisen muistamaan ensimäistä kertaa, jolloin hän itse kulki samoilla asioilla, enkä luule hänen silloin enää tuomitsevan minua niin ankarasti. Se, joka on synnitön, heittäköön ensimäisen kiven!
– – Muuten elämä kotona Vestergadella kulkee entistä menoaan. Ukko makaa kuten ennenkin sohvalla ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta nyt hänellä ei ole enää kädessä piippua, vaan pieni Emmin valokuva, jonka tämä on hänelle lahjottanut. Corpus Juris esittää valtiollisia mielipiteitään yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Se nautinto, minkä hänelle aina on tuottanut Dagbladetin tutkiminen, ei ole suinkaan vähentynyt, vaikka hän on kihloihin mennyt. Päinvastoin hän Andrea Margareetan avulla on saanut Dagbladetin kotiutumaan Nöddebon pappilaankin.
Ja minä itse – niin, minä lueskelen filosofian alkeita ja koetan sen avulla karkottaa kaikki rakastumisen oireet. Nyt en enää laula: "Nosta ankkuri, hei – luo Bergenin neitojen laivamme vei – ohii, ohoi!" mutta kun päivä on mennyt ja "Filosofian alkeet" laskettu syrjään, silloin seison ikkunassa katsellen, miten aurinko hiljaa laskee vallin puiden taakse, ja rummuttaessani ikkunaan laulan aivan hiljaa, niin etteivät Ukko eikä Corpus Juris voi sitä kuulla:
"Ah kunpa vain tutkinto päähän sais,
niin saapuisi päilyvät onnen päivät
ja taakseni jäisivät huolten häivät,
niin kulkisin – kulkisin vain
ma sormus sormessain!"Joka sunnuntai lähden veljieni kanssa Nöddebon pappilaan. Enkä tiedä suurempaa iloa kuin vastata tuttavilleni heidän kysyessään maanantaiaamuisin minulta: "Missä olit eilen, Nikolai?" – "Kävin kälyjäni katsomassa."
Onko sitten ihan varmaa, että itse menen kihloihin vasta viiden vuoden kuluttua, kun olen suorittanut virkatutkintoni? Niin vallan varmaa se ei ole, sillä olenhan vain ihminen, mutta toistaiseksi tahdon ajatella ainoastaan filosofian alkeita. Ja sen jälkeen kun olen nähnyt miten Ukko ja Corpus Juris, joiden kihlaantumisesta jo olin kadottanut kaiken toivoni, todellakin vihdoinkin menivät kihloihin ja päälle päätteeksi sellaisten tyttöjen kanssa kuin Emmin ja Andrea Margareetan, niin silloin voisin miltei uskoa, että on parasta odottaa, sillä mitä kauemmin odottaa, sitä paremman saa.
Entä sinisilmäiseni? – Oi, älkää puhuko hänestä, sillä silloin kohta hyvät päätökseni ovat vaarassa raueta. Tahdon vain sanoa sen verran, että eilen illalla join veljenmaljat hänen veljensä kanssa Ylioppilasyhdistyksellä ja että veli on hyvin miellyttävän näköinen, mutta ei kuitenkaan niin ihastuttava kuin hänen sisarensa.
Ja nyt hyvästi – vielä vain sananen. Siinä tapauksessa, että joku niistä, jotka lukevat tämän kertomuksen, olisi niin onneton, ettei ole koskaan pappilassa käynyt, silloin sanon hänelle: "matkustakaa sinne, matkustakaa heti, matkustakaa mieluummin tänään kuin huomenna. Sillä aivan kuin se, joka ei ole ollut Tanskassa, ei tunne parasta maata maailmassa, niin sekin, joka ei ole ollut pappilassa, ei tunne parasta Tanskassa. Ja kuitenkin – mitä auttaa, jos matkustatte toiseen tai toiseen pappilaan? – ei, Teidän pitää tulla juuri sellaiseen pappilaan kuin Nöddebon pappila ja juuri sellaisen papin ja papinrouvan luo, ja ennenkaikkea siellä pitää olla kaksi sellaista papintytärtä!"