[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuyX7Aph0GKv7ijq0mbAmNuNFJ2HJ9yQe_cw2UyGjCaU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1706,"Nöddebon pappilassa uudenvuoden aikaan","Scharling, Henrik",1836,1920,"1706-scharling-henrik-noddebon-pappilassa-uudenvuoden-aikaan","1706__Scharling_Henrik__Nöddebon_pappilassa_uudenvuoden_aikaan",null,"romaani",[],[],"fi",1862,1934,55657,352876,true,[],[],[],"Tanskalainen kertomus kuvaa ylioppilaiden ja pappilan tytärten hilpeää ja romanttista uudenvuoden viettoa Själlannissa. Tarina on kepeä ja leikkimielinen kuvaus nuoresta rakkaudesta ja pohjoismaisesta talvitunnelmasta 1800-luvun puolivälissä.","Henrik Scharlingin 'Nöddebon pappilassa uudenvuoden aikaan' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1706. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NÖDDEBON PAPPILASSA UUDENVUODEN AIKAAN\n\nKirj.\n\nHenrik Scharling\n\n\nTanskan kielestä suomentanut\n\nEster Linnankoski\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1934.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\n\"Nöddebon pappila\" on tekijänsä nuoruudenteos. Se on syntynyt\nkirjailijan nuorena ylioppilaana tekemällä pitkäaikaisella\nulkomaanmatkalla, joka ulottui aina Kreikkaan ja Egyptiin saakka.\nKoti-ikävä ja vieras ympäristö saattoivat hänet lepohetkinään\ntarttumaan kynään kuvatakseen kotimaata ja kodin muistoja. Työn\ntuloksena oli kuvaus Nöddebon pappilan nuorten tytärten ja heidän\nkodissaan vierailevien ylioppilaiden uudenvuoden vietosta. Se on\nkeveän leikilliseen tapaan tehty kuvaus nuorten lemmenleikistä,\njonka rinnalla kuvastuu silloinen Tanska, sen kotoinen pohja ja\npohjoismainen luonto lumineen ja kirkkaine talviöineen. Kun se\nsyksyllä 1862 ilmestyi nimettömän tekijän julkaisemana, herätti se\nyleistä huomiota, siitä levisi kotimaassa painos toisensa jälkeen\nja siitä on tullut todella \"klassillinen\" kirja. Me suomalaiset\ntunnemme siinä yhteisen pohjoismaalaisen kultturi- ja luonnepohjan,\nse on meillekin kuin raitis tuulahdus isovanhempiemme ajoilta, jossa\nsamalla kirkkaana kuvastuu se mikä on ikuisesti nuorta, niinkuin vain\nnuoruus ja rakkaus on.\n\n\nLAIVALLA NIILIN VIRRALLA HELMIKUUSSA 1861.\n\n    Päivä jo sammuu, ja illan tenhon\n    vallassa palmut jo uinailee,\n    Niilin lainehet laitaan venhon\n    läikkyen kummasti soittelee.\n    Kohta jo Egyptin taivahalla\n    tuikkivi tähtiä tuhansin.\n    Illan mykkien varjojen alla\n    virran kalvo on kuultavin.\n\n    Yksin ma istun, ja mietteeni liitää\n    luoksenne kauas pohjolaan,\n    kaihon kantavin siivin kiitää\n    helmahan armaan Tanskanmaan.\n    Unohda templien loistossa noita\n    kotimaan pieniä suojia en,\n    järven rantojen raidikoita,\n    kotini rauhaa ja kieltä sen.\n\n    Kuuntelen hiljaa... kuuluvi, luulen,\n    ääniä rantojen rakkaiden,\n    niinkuin kaikuna säveliä kuulen\n    elämän kirkkaan ja riemuisen.\n    Ah, ne on Teidän, ma tunnen jo kielen,\n    kauniin, tuttavan, annahan,\n    helkkyvän leikissä hilpeän mielen,\n    todessa kirkkaana sointuvan.\n\n    Sen, minkä kuulin, ma kiireesti piirsin,\n    kerkeän tarinan muistihin,\n    kuvia herkkiä arkille siirsin --\n    suuresti silloin ma riemuitsin.\n    Usein kun kalvoi kaipaus mieltä,\n    kuvani otin esihin,\n    elämänhalun taas luottavan tieltä\n    ankeus kohtapa karkkosikin.\n\n    Tervehdykseni kuvani vienot\n    Teille, ystävät, saattaa nyt,\n    Teille Själlannin armaat tienot,\n    kodit, te metsihin kätketyt.\n    Sinne ma kaipaan, kun taivahalla\n    tuikkivi tähtiä tuhansin,\n    illan kun mykkäin varjojen alla\n    virran kalvo on kuultavin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä hiljainen, rauhallinen pappila, sinulle lähetän terveiseni!\n\nNiinkuin ujo kevätorvokki kätkeytyy tiheään ruohikkoon, niin sinäkin\nverhoudut korkeiden niinipuiden lehtevään suojaan eikä vaeltaja\nnäe kuin vilahdukselta valkoisia seiniäsi vihreän lehdistön läpi.\nNopeasti hän rientää ohitsesi tietämättä mitä aarteita kannat\nhelmassasi. Mutta minä tiedän sen, minä tunnen sinut. Tulin kuumina\nkesäpäivinä, jolloin auringonsäteet paahtoivat pölyistä maantietä\nja jokainen ruohonkorsi ikävöi virkistävää sateenpisaraa; tulin\nväsyneenä ja alakuloisena, mutta sinun seinäsi antoivat varjoa\nja suojaa, sinun tyttäresi minua iloisesti tervehtivät ja talon\nemäntä ojensi virvottavan juoman. Tulin synkänpimeinä talvipäivinä,\nsumu ja pilvet peittivät metsät ja maat, sumu ja pilvet verhosivat\najatukseni, mutta sinun suojissasi löysin kesäisen virkeyden ja\nkesäisen ilon, ja raikkaan pohjatuulen tavoin karkottivat papin\nrattoisat puheet raskaat kohmeat ajatukseni. Siitä kiitän sinua,\nsiitä lähetän terveiseni. Vaikka olisinkin kaukana, en sinua\nkuitenkaan voisi unohtaa -- vaikka vaeltaisin Hellaan ihanoitten\nraunioitten keskellä, niin sinä olisit mielessäni, vaikka kulkisin\nfaaraoitten ikivanhassa maassa, niin sinun matala olkikattosi\nvalkoisine savupiippuineen kohoaisi ajatuksissani korkeammalle kuin\nEgyptin korkein pyramiidi!\n\nKas, tämä on alkusoitto, mutta se ei ole minun, vaan Ukon tekemä.\nSen laita on seuraava. Kun olin viettänyt joululomani jälkimäisen\nosan Nöddebon pappilassa, sain halun panna paperille, mitä olin\nsiellä nähnyt ja kokenut, ja kun olin sen kirjottanut, sain myöskin\nhalun sen painattaa, sillä niin käy aina: askel askeleelta kuljemme\nkadotuksen leveää tietä kunnes lopetamme kirjailijoina. Kuitenkin\ntunsin itsekin että olin ryhtymäisilläni sangen vaaralliseen toimeen\nja päätin siis ensin kuulustella Corpus Juriksen mielipidettä. Corpus\nJuris on näet ankara arvostelija, ja jos hän kerran hyväksyi tuumani,\nsaatoin olla varsin levollinen teokseni tulevasta kohtalosta. Niinpä\nkirjotin sen ensin puhtaaksi erittäin siististi, jottei se ainakaan\nvinoilla riveillään herättäisi Corpus Juriksen vastenmielisyyttä.\nSitten jätin kirjani hänelle kertoen aikeestani. Corpus Juris otti\nsen; kahteen päivään hän ei maininnut sanaakaan: tuskin luulen\nNoak'in suuremmalla jännityksellä odottaneen kyyhkysensä paluuta kuin\nminä odotin kirjaani -- mutta kysyä en tohtinut. Kolmantena päivänä\nCorpus Juris ojensi kirjan minulle sanoen: \"Nykyaikanahan painetaan\nniin paljon roskaa, että voit hyvin painattaa tämänkin!\" Se ei ollut\nnuorelle kirjailijalle erittäin kehottavaa enkä tullut siitä sen\nviisaammaksi. Päätin sentähden vedota korkeimpaan oikeuteen, toisin\nsanoen kysyä Ukon mieltä. Ukko oli tuomiossaan paljon sävyisämpi; hän\nsanoi että kirjassa oli paljo hyvääkin, mutta että saattoi huomata\ntekijän olevan jokseenkin nuoren. Siihenkin voitaisiin keksiä keino:\nminähän voisin painattaa nimilehdelle ikäni, niin tietäisivät ihmiset\nasettaa vaatimuksensa sen mukaan ja jos ne sitten ostivat kirjan,\nniin saivat syyttää itseään. Ukko vaati vain että kun kirjassa\nmuun muassa kerrottiin hänestäkin, niin hänen piti saada kirjottaa\nsiihen pieni johdanto, joka kävisi alkulauseesta. Tästä oikein\npelästyin, sillä saatoin hyvin kuvitella minkälainen tuo johdanto\ntulisi olemaan, mutta minun täytyi Ukkoa totella. Nyt on alkulause\npaikallaan, ja kun sen jälkeen sitte lukee minun kirjani, hämmästyy\nvarmasti yhtä paljon kuin jos \"Hakon Jarlin\" alkusoiton jälkeen saisi\nnähdä näyteltävän \"Kuningas Salomon ja Jörgen Hattumaakarin\".\n\nSillä yhtä juhlallisesti kuin Ukko on virittänyt harppunsa\nkielet, yhtä keveän leikkisästi aion minä niitä kosketella. Jos\njoku odottaisi tässä kirjassa tapaavansa syviä sielutieteellisiä\nhavaintoja, suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia tai edes\nivallisen ilkeitä ajatuksia, niin hän suuresti pettyy. Ei, ei\nminussa eikä kirjassani ole vähääkään ivaa, vaan kaikki käy siinä,\nkuten silmänkääntäjän on tapana sanoa temppujaan tehdessään: kaikki\nkäy aivan luonnollisesti. Pahempaa on, että Corpus Juris väitti\nkirjastani puuttuvan toimintaa, mutta siihen vastasi Ukko, että se\njohtui asian luonnosta: pappila ei voi olla suuren viisinäytöksisen\ndraaman näyttämönä, vaan ainoastaan pienen idyllin, pappilassa\nei toimita, vaan lasketaan iloista leikkiä. Se oli Ukon suusta\nkultainen sana. Sillä minunkaan kirjassani ei ole toimintaa, vaan\niloista leikinlaskua. Niin tahdon kertoa, kuten pimeänä talvi-iltana\nistuttaessa ystäväin tuttavallisessa piirissä jutellen, kun päivä\nkallistuu loppua kohti, ja yö saapuu, laskien kätensä silmillemme\nja kysyen: kuka se on? Tahdon kertoa niin, että sanani soluvat kuin\njuokseva puronen: ei kukaan tiedä mistä se tulee, eikä kukaan tiedä\nminne se menee, mutta me kuulemme sen sorinan. Juuri niin tahdon\nkertoa ja jos joku sen ääressä nukkuukin, niin nukkukoon ja --\nnähköön kauniita unia!\n\nMutta kuka on Ukko ja kuka on Corpus Juris? Senhän aivan unohdin\nsanoa -- ne ovat kaksi vanhempaa veljeäni. Senhän ymmärtää jokainen\nettei heitä ole kastettu Ukoksi eikä Corpus Jurikseksi, mutta olen\nnimittänyt heidät näin, koska nimet heille mielestäni sopivat hyvin.\nMeitä on nimittäin kolme veljeä: Ukko, Corpus Juris ja minä. Minä,\nNikolai, olen kahdeksantoistavuotias ja jumaluusopin ylioppilas,\ntai oikeastaan tuleva jumaluusopin ylioppilas, sillä tänä vuonna\nolen ainoastaan keltanokka. Olen luonteeltani iloinen ja hilpeä enkä\ntotisesti ymmärrä minkätähden sanoisin maailmaa murheenlaaksoksi.\nTämän johdosta arvelee Corpus Juris että minussa ei ole hitustakaan\nvakavuutta, vaan että kahdeksastatoista vuodestani huolimatta olen\nsuuri lapsi, jota saisin hiukan hävetä. Ukko puolestaan sanoo\nsenkin olevan tarpeetonta, koska aina on terveellistä säilyttää\nlapsenmielensä mahdollisimman kauan. Yleensä täytynee minun Ukon\nkiitokseksi sanoa että hän on koko joukon säveämpi kuin Corpus\nJuris, jota hän myöskin osotti kirjaani arvostellessaan. Ukko on\nvanhin veljeni, hänen oikea nimensä on Kristoffer, mutta minä sanon\nhäntä Ukoksi, ensiksikin, koska hän on jumaluusopin kandidaatti, ja\nminusta tuntuu kuin olisi kaikissa jumaluusopin kandidaateissa jotain\nukkomaista; aivan kuin näkisi vastaisen Korkea-arvoisuuden jo olevan\nkehkeämäisillään. Toiseksi hän on minun tutkintoihin-valmistajani\ntai oikeastaan tulee olemaan, sillä tähän mennessä en ole vielä\nryhtynyt jumaluusoppiin käsiksi. Lopuksi on hän talon vanhimpana ylin\nkäskynhaltijamme, johon vedotaan kaikissa riitakysymyksissä ja jonka\npäätös on peruuttamaton. Luonnonlaatuun nähden luulisin Ukkoa miltei\ntyyniveriseksi flegmaatikoksi, mutta saatan arvostella häntä väärin,\nsillä Ukko on minulle monessa suhteessa arvotus, josta en vielä\nmilloinkaan ole oikein perille päässyt.\n\nCorpus Juris taasen on toinen järjestyksessä, ja hänen oikea\nnimensä on Fredrik; hän on, kuten nimikin jo osottaa, lakimies,\njuristi sormenpäitä myöten; sillä olen jo ilmaissut kaiken minkä\nvoi sanoa hänen laitoksekseen ja moitteekseen. Hän on kiivasverinen\nkolerikko, siitä ei ole epäilystäkään. _Fiat justitia, pereat\nmundus!_ (tapahtukoon oikeus, vaikka maailma hukkukoon) se on\nhänen mielilauseensa. Kun näen hänen varman, ryhdikkään käyntinsä,\non aivan kuin näkisin Kristian Viidennen lakikirjan ilmielävänä\nmarssivan ohitseni. Ukko on 24 vuoden ja Corpus Juris 23 vuoden\nikäinen, molemmat ovat vuosi sitten suorittaneet virkatutkintonsa\neikä kuitenkaan kumpikaan ole vielä kihlautunut. \"Eivätkä he koskaan\nsitä teekkään\", sanon monesti itsekseni, \"sillä kun on 24 vuoden\nikäinen ja virkatutkintonsa suorittanut, niin mitä siinä enää on\narvelemista.\" Hiljaisessa mielessäni harmittelen sitä; kun ei minulla\nole sisarta, olisin mielelläni halunnut edes kälyä, mutta mistä\nsellainen tulisi, kun eivät veljeni tahdo kihlautua? Eräänä iltana\nteenjuonnin jälkeen, kun tavallisuuden mukaan istuimme juttelemassa\n-- Corpus Juris oli harvinaisen hyvällä tuulella -- uskalsin parilla\nsanalla viitata siihen, että sopisi molempien asiaa ajatella.\nSilloin Ukko vastasi aivan rauhallisesti: \"Se on asia, jota sinä et\nymmärrä, Nikolai\", -- josta niin ällistyin, että äkkiä vaikenin enkä\nsen koommin ole rohjennut heille siitä puhua. Itse puolestani en\nuskalla kihlautua vielä ylioppilaana -- sillä Ukko on moneen kertaan\nsanonut että se on vahingollisinta, mitä ihminen saattaa tehdä --\nmutta olen päättänyt että samana päivänä, kun aamupäivällä suoritan\nvirkatutkintoni, menen iltapäivällä kihlaamaan morsiamen itselleni,\nsillä en totisesti tahdo kulkea vanhanapoikana kuten kaksi vanhempaa\nveljeäni.\n\nMe kolme veljestä olemme kruununvoudin poikia Pohjois-Jyllannista.\nKuusi vuotta sitten tulivat Ukko ja Corpus Juris tänne lueskelemaan\nja suorittivat viime vuonna virkatutkintonsa. Kesällä minä tulin\ntänne ja olen kaikesta ihanuudesta täällä aivan lumottu, niin että\nvielä, vaikka olen ollut täällä jo viisi kuukautta, saatan kävellä\ntuntikausia ihailemassa komeita taloja, loistavia myymälöitä ja\nihmispaljoutta, jonka johdosta Corpus Juris sanoo, että minua\nvoisi luulla pikemmin lumotuksi talonpojaksi kuin akateemiseksi\nkansalaiseksi. -- Asumme Vestergaden ja Vestervoldin kulmassa,\nviidennessä kerroksessa, toisin sanoen ullakkohuoneissa. Olen hyvin\ntyytyväinen ylhäiseen asemaamme, sillä täältä on ihana näköala\nvalleille, ja kun Ukko ja Corpus Juris ovat kaupungilla, voin istua\nhajareisin ikkunalaudalla, toinen jalka katolla, tähystellen siniseen\navaruuteen ja laulellen kilpaa lintujen kanssa kenenkään käskemättä\nminua vaikenemaan. Corpus Juris on myöskin tyytyväinen: Monet\nportaat ylös- ja alasmennessä tarjoovat terveellistä voimistelua,\nja säästävät joka päivä tunnin kävelyn. Ukko puolestaan sanoo että\nhänelle on aivan samantekevää asuuko kellarissa vai ullakolla, kunhan\nasuu jossakin.\n\nMitä talonpitoon tulee, niin on se järjestetty keskenämme siten, että\nUkko vanhimpana on johdossa, mikä todellisuudessa merkitsee ettei\nhän johda mitään. Hän on nimittäin hyvin epäkäytännöllinen ja elää\nenimmäkseen omissa ajatuksissaan, joten hän hyvin vähän soveltuu\nhoitamaan tämän maailman arkiasioita. Siksi kaikki käykin Corpus\nJuriksen tahdon mukaan, joten suhde Ukon ja Corpus Juriksen kesken\non kuten hyvinjärjestetyssä avioliitossa: mies pitää ylikomennon,\nmutta vaimo komentaa kaiken yli. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa\nettä kun Ukko toisinaan ikäänkuin havahtuu ja ilmottaa tahtonsa,\nniin se myöskin tapahtuu, vastustakoon Corpus Juris kuinka paljon\ntahansa. Minulla nuorimpana ei ole tietystikään mitään sanomista,\nei edes lupaa arvostella; siinä tapauksessa Corpus Juris heti\nantaa minun kuulla että olen vain kukkopoika, joka ei ymmärrä\nmitään. Myöskin elämän henkiset ilmaisumuodot ovat jakaantuneet\nkeskenämme: Ukko hoitaa sananmukaisesti kirkolliset asiat ankarasti\nvalvomalla että joka sunnuntai- ja juhlapäivä käymme kirkossa.\nEsteettinen kauneudenharrastus on uskottu, minulle siinä määrässä\nkuin esteettiseksi elämäksi voi sanoa sitä, että toisinaan vapaana\nja huoletonna kuljeksin kaduilla ja kujilla kiireisen ihmisjoukon\nkeskellä, iloiten kirjavasta moninaisuudesta, toisinaan taas seisoa\ntuijotan ikkunan edessä rakentaen tuulentupia syystaivaan harmaista\npilvistä. Corpus Juris edustaa politiikkaa; toisin sanoen, hän lukee\njoka päivä sanomalehtiä ja kertoo meille niiden sisällyksen lausuen\nvielä arvelunsa asiain todenmukaisesta kehityksestä lähimmässä\ntulevaisuudessa. Molemmat seikat ovat suureksi hyödyksi Ukolle\nja minulle, jotka emme kumpikaan milloinkaan lue sanomalehtiä.\nMinulla ei ole siihen aikaa, sillä kun joka päivä on pidettävä\nhuoli luennoistaan ja seminaariharjotuksistaan, oltava läsnä\nYlioppilasyhdistyksessä ja sitä paitsi kaikenlaisissa muissa\ntilaisuuksissa, sekä kaiken lisäksi vielä vähän luettavakin, kuinka\nsilloin _olisi_ aikaa lukea sanomalehtiä? Ukko on vakaumuksesta\nsanomalehtiä lukematta, ja tämä aiheuttaa alituisia väittelyjä\nhänen ja Corpus Juriksen välillä. Jälkimäinen käyttää nimittäin\njoka aamu teensä ääressä yhden tunnin Dagbladetin tutkimiseen ja\ntämä lukeminen vaikuttaa häneen erittäin virkistävästi, sillä niin\nharvapuheinen ja umpimielinen kuin hän sitä ennen onkin, Dagbladetin\nluettua hän on mitä herttaisin ja avomielisin ihminen. Mutta nyt on\nUkon mieliväitelmiä se, että sanomalehdet vain hukkaavat ihmisiltä\naikaa. Vanhaan aikaan, sanoo hän, sekä kirjotettiin että luettiin\nlaajoja teoksia, nykyään ei tehdä kumpaakaan vain siksi, että\njokaisen täytyy lukea sanomalehtiä. Corpus Juris sensijaan kiittää\nsanomalehtiä kaikesta mahdollisesta henkisestä siunauksesta. Kumpi\nheistä on oikeassa, en ymmärrä. Kuitenkin luulen että Ukko on jonkun\nverran yksipuolinen, sillä minun ymmärtääkseni on koko erotus siinä,\nettä ne, jotka nykyään lukevat vain sanomalehtiä, eivät entisaikaan\nlukeneet mitään. Tähän tulee vielä, että Corpus Juris on erittäin\ninnokas politikko, mutta Ukko ei vähimmässäkään määrässä. Ukko\non nimittäin sitä mieltä, että kaikkien tulisi ensi sijassa olla\nhyviä kristityitä ja kun tämä on saavutettu, on aivan yhdentekevää\nonko valtion peräsimessä talonpoikais- vai professoripuolue. Ja\ntämä pitää paikkansa myöskin valtioon nähden. Mutta Ukolla on\nkerta kaikkiaan niin omituisia mielipiteitä. Luonnollisesti nämä\nmielipiteiden eroavaisuudet hänen ja Corpus Juriksen välillä\nantavat aihetta alituisiin väittelyihin, jotka yleensä syntyvät\npäivällispöydässä, koska ihmiset, tavallisesti niinkuin olen\nhuomannut, ovat perin kärkkäitä väittelemään juuri päivällispöydässä.\nAamuin ja illoin olemme koko joukon säveämpiä ja myöntyvämpiä, mutta\npuolenpäivänaikaan emme luovu vakaumuksestamme tuumaakaan. Mistä\ntämä johtuu, sen jätän sielutieteilijäin ratkaistavaksi, mutta\njokainen voi varmasti todeta tämän asian. Muuten elämme keskenämme\nveljellisessä sovussa, kuten tuleekin. Silloin tällöin sattuu\nkyllä, kun en enää voi hillitä ylitsevuotavaa iloani, että päästän\nsen ilmoille laulamalla mielilauluni, muutaman pienen norjalaisen\nmerimieslaulun, jonka kerran kuulin Toldbodenilla:\n\n    \"Nosta ankkuri hei, nosta ankkuri hei,\n    luo Bergenin neitojen laivamme vei --\n    ohii -- ohoi! ohii -- ohoi!\"\n\njolloin Ukko nostaa majesteetillisen päänsä kirjan äärestä sanoen:\n\"Hiljaa, Nikolai\" -- tahi myöskin minä, harmistuneena siitä, etten\nymmärrä kaikkia alkeisfilosofian oppikirjan ongelmoita, piirustan\nfilosofian professorimme hirsipuuhun ripustettuna, jonka johdosta\nCorpus Juris pitää minulle ankaran nuhdesaarnan, koska hän täydellä\nsyyllä pitää erinomaisen sopimattomana kuvata yliopiston professoria\nsellaisessa asennossa. Tämäntapaisia pieniä yhteentörmäyksiä on\nmeillä useinkin, mutta ne tavallisesti pian sovitaan enkä anna niille\nsen enempää merkitystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tiistai iltapäivä joululuvan aikana, kaksi juhlapäivää oli jo\nkulunut. Kello oli kohta neljä, alkoi hämärtää. Esineet saivat\nepämääräiset utuiset hahmopiirteet, joten voi kuvitella niiden olevan\npimeään sulautumaisillaan ja itse pimeydeksi muuttumaisillaan. Ukko\nmakasi sohvalla huoneen pimeimmässä nurkassa; hänet voi erottaa\nainoastaan jostakin valkeasta hohteesta, joka lähti hänen kasvoistaan\nja kauluksestaan, kaikki muu oli pimeässä sulanut sohvan yhteyteen.\nHän makasi omissa mietteissään, joka on hänen onnen tilansa; hänen\npiippunsa oli jo kolmannen kerran sammunut. Ukko pitää kernaasti\npiippua suussaan -- silloin ajatus luistaa paremmin, sanoo hän --\nmutta kun hän sitte alkaa ajatella, sammuukin piippu, joten on pakko\nsytyttää se uudestaan, ja olen varma siitä, että hän käyttää paljoa\nenemmän rahaa tulitikkuihin kuin tupakkaan. Kuten sanottu, Ukko\nmakasi sohvalla, Corpus Juris istui keinutuolissa, edessään kaikki\nmenneen vuoden Dagbladit, silminnähtävästi virvotellen itseään\najattelemalla kaikkia niitä onnellisia aamuhetkiä, jotka hän oli\nviettänyt niiden lukemisessa. Minä seisoin ikkunan luona, katselin\ntumman sinipunervia pilviä, joiden taakse aurinko oli laskenut ja\nrummuttelin hiljaa ruudulle: \"Nosta ankkuri hei -- luo Bergenin\nneitojen laivamme vei -- ohii -- ohoi!\"\n\nYht'äkkiä sanoo Ukko: \"kuules Fredrik, otammeko Nikolain kanssamme\nNöddebohon huomenna?\"\n\n\"Nikolailla ei varmaankaan ole rahaa\", vastasi Corpus Juris.\n\nNo, se nyt oli päivän selvää, ettei minulla rahoja voinut olla\nvarastamatta Corpus Jurikselta; kuinka voisi kuukauden 27:na päivänä\nolla penniäkään taskussa?\n\n\"Eikö ole rahaa?\" sanoi Ukko, \"minä maksan matkan hänen puolestaan.\"\n\nMinua hämmästytti suuresti Ukon odottamaton anteliaisuus.\n\n\"Mutta eihän siellä ole ketään, joka häntä odottaisi, hän tulee vain\nolemaan tiellä\", intti Corpus Juris.\n\n\"Nöddebon pappilassa ei kukaan ole koskaan tiellä, vähimmin joku\nmeidän isämme pojista.\"\n\nNyt tiesin varmasti joutuvani Nöddebohon, inttipä Corpus Juris mitä\ntahansa, sillä näin selvästi Ukon niin _tahtovan_.\n\n\"Mutta Nikolain vaatteetkaan eivät ole kunnossa\", sanoi Corpus Juris,\njoka ei vielä tahtonut myöntyä.\n\n\"Voimmehan lainata hänelle omia vaatteitamme\", vastasi Ukko, ja\nsiihen asia päättyi.\n\nNyt tahdon kuitenkin rehellisesti tunnustaa etten ollut juuri\nerittäin halukas lähtemään Nöddebohon. -- Nöddebon pappila on kaksi\npenikulmaa Roeskilden kaupungista Roeskilden lahden rannalla, ja\npappi on isämme vanha nuoruuden ystävä. Ukko ja Corpus Juris ovat\nviettäneet siellä kaksi viimeistä kesälomaansa ja syksylläkin\nuseasti käyneet siellä. Minä en ollut milloinkaan käynyt Nöddebossa\nenkä sitä erikoisesti halunnutkaan, sillä kun kysyin Ukolta\nmitä hyvää siellä oli, vastasi hän minulle papilla olevan hyvän\nkirjaston, ja Corpus Juris vastasi kysymykseeni samalla tavalla,\njoka minua vähän ihmetytti, koskei hän muulloinkaan ole mikään\nharras jumaluusoppinut, mutta hän lisäsi siihen, että kirjasto oli\nvarsin täydellinen, etenkin kirkkolakia käsitteleviin teoksiin\nnähden. Kun pari kertaa lähemmin kyseltyäni en milloinkaan saanut\nmuuta vastausta kuin: kirjasto ja kirkkolaki, sain lopulta Nöddebon\npappilasta sen käsityksen, ettei siellä ollut muita harrastuksia\nkuin istua kirjastossa tutkimassa kirkkolakia aamusta iltaan.\nSenhän voi tehdä aivan yhtä hyvin Kööpenhaminassa, niin että siihen\nkatsoen ei mielestäni kannattanut lähteä. Mutta kun kerran Ukko\ntarjoutui kustantamaan matkani enkä oikein tiennyt mitä tehdä koko\njoululuvan aikana veljien poissa ollessa, suostuin tarjoukseen siinä\nmielessä, että ehkä minäkin löytäisin tuosta kirjastosta jotain\nmieltäkiinnittävää.\n\nNiin rupesimme tavaroitamme kokoomaan, ja nähdessäni matkalaukkumme\nlattialla aloinkin tuntea kiihkeätä halua päästä Nöddebohon, sillä\nminun on mahdoton nähdä matkalaukkua tuntematta samalla matkustamisen\nhalua.\n\nSeuraavana aamuna heräsimme kovaan koputukseen ovellemme: se oli\nmies, joka tuli kantamaan tavaroitamme asemalle. Corpus Juris\nryntäsi ylös: \"Kylläpä, kello on jo neljännestä yli kuuden, nouskaa,\nKristoffer ja Nikolai!\" Minä puolestani olisin paljoa mieluummin\njäänyt vuoteeseeni makaamaan ja laulamaan: \"Nosta ankkuri hei!\nnosta ankkuri hei!\" mutta tässä eivät rukoukset auttaneet, pakosta\noli nouseminen. Oikein virkistyäkseni ja myöskin saadakseni Ukon\njalkeille heläytin kovalla äänellä vanhan Bjakamalin: \"Herätkäätte\nurhot Tanskan! Miekat vyölle vyöttäkää!\" mutta minut keskeytti\nCorpus Juris. \"Ole nyt hoilaamatta, onko laitaa mielestäsi alottaa\nsillä jo aamusta pitäin!\" Vaikenin, sillä muistin ettei Corpus\nJuris vielä ollut lukenut Dagbladetia, mutta huokailin samalla\nitsekseni \"Ellei Nöddebon pappilassa olekkaan Dagbladetia, niin\nonhan Corpus Juris pahalla tuulella kaiket päivät!\" Kun vain olisin\njoutanut, niin mielelläni olisin hakenut käsiini muutamia vanhoja\nDagbladet-numeroita hänelle siellä luettavaksi. Mutta aikaa ei ollut\nliiaksi, meidän täytyi pukeutua mitä kiireellisimmin. Corpus Juris\nseisoi jo täydessä matkapuvussa ovenkahvaa pidellen ja meitä muita\nhätyyttäen; tuskin oli aikaa Ukon painaa kalossit jalkaansa ja ottaa\nkäteensä ainainen sateenvarjonsa. Matkainnoissaan kaatoi vielä Corpus\nJuris tyhjän mustepullon ja sai siitä aiheen moittiakseen minua\nsiitä, etten kolmeen päivään ollut hankkinut uutta mustetta, vaikka\ntässä tapauksessa olisin pikemmin voinut saada kiitosta. Vihdoin\nolimme kaikki valmiita ja läksimme matkaan.\n\nKadulla hohkasi vastaamme pureva kylmänhenki, oikea joulupakkanen.\nTaivas oli tummansininen, kuu ei ollut vielä laskenut, vaan kumotti\nsieltä kalpeana ja viluisena näyttäen valjulta ja kelmeältä kuin\nkoko yön kestäneen rentustelun jälkeen. Lumi narisi jalkaimme alla\nmeidän pikemmin juostessa kuin astuessa. Kuitenkin saavuimme ajoissa\nperille, mutta miten saimme piletit, jouduimme vaunuun ja löysimme\nitsellemme sijan, siitä kertokoon Corpus Juris, sillä hän hoiti\nsen asian; tiedän vain että kaikki kävi nopeasti ja reippaasti\nja tulin oikeaan tajuntaan vasta seuraavalla asemalla. -- Itse\nrautatiematkasta ei ole sen enempää kerrottavaa, mitäpä olisikaan\nkerrottavaa matkasta, joka aina sujuu joka kerta samalla tavalla?\nMe veljekset olimme vaunussa kolmen. Ukko ja Corpus Juris istuivat\nkumpikin ikkunansa ääressä eivätkä olleet erikoisen puheliaalla\ntuulella. Seuraavalla asemalla astui sisään kaksi matkustajaa, nuori\nneitonen äitineen. Neitosella oli mitä ihanimmat heleänsiniset\nsilmät, joten luonnollisesti asetuin istumaan häntä vastapäätä ja\nkovasti halusin häntä puhutella, mutta tuntui siltä, ettei se oikein\nsoveltuisi, kun emme ensinkään tunteneet toisiamme. Siksi istuin\naivan hiljaa häntä katsellen, se oli mielestäni varsin luvallista,\nkunnes hän äkkiä kohotti silmänsä ja katseli minua. Nolostuin vähän,\nsillä hän oli varmaan huomannut että minä olin istunut ja katsellut\nhäntä. Siksi käänsin kiireesti katseeni ikkunaa kohti, mutta huomasin\nnyt että hän istui ja katseli minua. \"Jos sinä tohdit minua katsella,\nniin tohdin kai minäkin sinua\", ajattelin minä ja loin jälleen\nkatseeni häneen, mutta nyt hän nopeasti käänsi katseensa toista\nikkunaa kohti, aivan kuin ei hän ensinkään olisi minuun katsonutkaan.\nNiin saatoin hetkisen istua rauhassa häntä katsellen, kunnes hän\njälleen katsoi minuun, jolloin vuorostani katsoin ikkunaan. Näin\nkävimme keskenämme koko ajan äänetöntä silmäsotaa: toinen katsoi\ntoiseen niin kauan kunnes toinen sen huomasi, jolloin toinen katsoi\ntoiseen j.n.e., kunnes saavuimme Roeskildeen. Täällä astui äiti\nulos ja nuori neitonen seurasi häntä. Hänen kulkiessaan ohitseni\nen voinut olla sanomatta \"hyvästiä\" hänelle. \"Hyvästi\" vastasi hän\nniin suloisella äänellä, että katkerasti kaduin etten ollut ennemmin\nhäntä puhutellut. Mutta nyt oli jo myöhäistä, vielä voin nähdä hänen\nsinisen silkkihattunsa välähdyksen väkijoukon keskellä, ja sitte hän\nkatosi.\n\nMekin astuimme nyt ulos ja menimme katsomaan oliko siellä papin\nvaunut -- siellähän ne olivat, ja meidät nähdessään nousi ajaja\npystyyn ja toisella kädellään pidellen ohjaksista kahta tulista\nhevosta kohotti hän toisella kädellään karvalakkiansa.\n\n\"Päivää Niels\", huusi Corpus Juris, \"mitä pappilaan kuuluu?\"\n\n\"Kiitos hyvää\", vastasi Niels, \"he ovat jo kauan herroja odottaneet.\"\n\n\"Niinpä tulemmekin kolmen miehen, sillä kun kerran on tultava, niin\ntullaan miehissä.\"\n\n\"Niinpä niinkin\", sanoi Niels. \"Se on muuten vähän paha asia.\"\n\n\"Mitenkä niin? Eikö pappilassa ole tilaa?\"\n\n\"Sinne mahtuu vaikka kaksikymmentä lisäksi, jos niikseen tulee --\nmutta tänne vaunuihin\" -- Niels katseli arvellen taakseen -- \"olen\ntänään tehnyt ostoksia, ja siksi -- --\"\n\n\"Ellei muuta vastusta ole\", huudahdin minä, \"niin sen asian pian\nselvitämme. Asetamme matka-arkun tänne vaunun takapuolelle ja minä\nistun sen päälle.\"\n\n\"Sen teemme\", huudahti Corpus Juris vaunuun hypäten, \"tulkaa joutuun!\"\n\n\"Ensin menemme katselemaan tuomiokirkkoa\", vastasi Ukko\nrauhallisesti, \"Nikolai ei ole vielä nähnyt tuomiokirkkoa.\"\n\n\"Sen hän voi nähdä toisellakin kertaa, eihän Nielsin sovi odottaa\nkauemmin!\"\n\n\"Nikolain pitää nähdä tuomiokirkko\", vastasi Ukko, \"Niels odottaa\nkyllä minun tähteni sen verran.\"\n\n\"_Minun_ tähteni! ha ha ha! Sinä ehkä tahdot siellä tutkia\nvuosilukuja?\" Corpus Juris iski silmää Ukolle.\n\n\"Nikolain pitää nähdä tuomiokirkko\", vastasi Ukko, jota alkoi\nnaurattaa, ja otti minua käsivarresta Corpus Juriksen jälleen\nhypätessä vaunuista alas seuratakseen meitä.\n\nMuuan kirkon ovista oli onneksi auki, ja me astuimme sisään.\nCorpus Juris kuletti minua ympäri, näytteli ja selitti kaikki.\nUkko sitävastoin, joka oli luvannut näyttää kirkon minulle, katosi\ntuossa tuokiossa; luultavasti hän meni vuosilukuja tutkimaan. Minä\nen kuitenkaan kaivannut häntä, mieleni oli niin kiintynyt kaikkeen\nkauniiseen ja ihanaan, mitä näin. Ajattelin kaikkia kuuluisia miehiä,\njoiden luut täällä lepäävät, minusta tuntui kuin olisivat heidän\nhenkensä liidelleet ympärillämme korkeissa holveissa ja puhuneet\nmenneitten aikojen urotöistä. Corpus Juris kertoi kertomistaan, minä\nolin pelkkänä korvana. Tuntui kuin olisivat kuolleet nimet elpyneet\nelämään, näin eteemme astuvan purppuraan puettuja kuninkaita ja\nkaapuun verhottuja pappeja -- unohdin Nöddebon ja itseni ja kaiken\nympärilläni, kunnes Corpus Juris vihdoin sanoi: \"nyt emme saa\nkauemmin viipyä\". Minusta oli kuin olisin sikeästä unesta herännyt,\nmuinaisuudesta minut kutsuttiin takaisin nykyisyyteen.\n\n\"Mutta missä on Kristoffer?\" kysyin.\n\n\"Tuolta hän tulee, nyt hän on valmis.\"\n\n\"Onko hän todellakin koko tämän ajan istunut vuosilukuja tutkimassa?\"\n\n\"On kyllä\", sanoi hymyillen Corpus Juris. \"Tiedäthän että häntä\nsellaiset asiat huvittavat.\"\n\n\"Ehkä hän valmistelee niistä väitöskirjaa?\"\n\n\"Niin, sitä hän kaikin voimin valmistelee\", vastasi Corpus Juris\nvaivoin nauruaan pidättäen. Katsoin kummastuneena häneen, mutta hän\nriensi minun luotani Ukon luo, otti häntä käsivarresta, ja he menivät\nedeltäkäsin vaunujen luo minun seuratessani hitaasti heidän jälkiään\nkokonaan haltioituneena kaikesta mitä olin nähnyt ja kuullut.\n\nNyt tuli kysymys mitenkä saada tilaa vaunuissa. Ukon piti istua\netu-istuimella Nielsin kanssa, Corpus Juriksen taka-istuimella koko\nkasa paketteja vieressään ja minun arkulla vaunujen takaosassa.\nCorpus Juris ja minä pääsimme helposti paikoillemme, mutta toisin oli\nUkon. Hän ei ole mikään harjaantunut voimistelija, pari kertaa hän\nhyppäsi ylös vaununpyörälle, mutta putosi kummallakin kerralla alas\njälleen. Silloin tuli Corpus Juris hänen avukseen, ja yhteisin voimin\nonnistui heidän viimein särkeä etu-istuimen selkämys.\n\n\"Kuules Kristoffer\", huusin minä, \"annas kun minä istun Nielsin\nviereen, niin sinä voit istua tuonne arkulle.\" Niin tehtiin, ja me\nläksimme matkaan.\n\nPäästyämme ulkopuolelle kaupunkia, täytyi minun alituiseen kääntyä\nkatselemaan tuomiokirkkoa, joka keveine siroine tornineen kohosi\nkorkealle yli kaikkien pikku talojen. Katselin molempia veljiäni.\nSiellä istui Corpus Juris taaksepäin nojaten iso viittansa tiukasti\nympärilleen käärittynä, hattu vähän kallellaan; hänessä oli jotain\nreipasta ja rohkeata, ikäänkuin olisi ollut valmis vaatimaan koko\nmaailman kanssaan taisteluun. Hänen takanaan arkulla istui Ukko\nmietiskellen, poskea käteensä nojaten.\n\n\"Ihmeellistä\", ajattelin itsekseni, \"aina hän vain ajattelee. Miten\nhänellä ajatuksia riittää? Ehkä hänkin istuu ajatellen tuomiokirkkoa\ntai vuosilukuja, joita hän siellä tutkiskeli.\"\n\n\"Hei, Ukko, jokos taasen torkut\", huusi Niels. Pelästyin sangen\nsuuresti että, kun hän uskalsi puhutella veljeäni sillälailla, mutta\nhuomasin kohta että nimitys tarkoittikin toista hevosta.\n\n\"Onko sen nimi Ukko?\" kysyin ihmetellen.\n\n\"Onhan se.\"\n\n\"Kuinka vanha se onkaan?\"\n\n\"Eihän se niin kovin vanha ole, mutta se on niin tuumaileva ja\nvaipuu usein ajatuksiinsa, varsinkin kun sen pitäisi vetää vaunuja.\nKorjataan nyt se asia.\" Samalla Niels paukautti piiskaansa, joten\nmolemmat \"Ukot\", sekä vaunun takaosassa istuva että vaunun edessä\nkulkeva hätkähtivät, ja viimemainittu kiiruhti jonkun verran kulkuaan.\n\nNyt olikin keskustelu joutunut aiheeseen, josta on aina ajajien\nkanssa alotettava, nimittäin hevosista, mutta koska en ole mikään\ntuntija sillä alalla, koetin johtaa keskustelua hevosista itse\npappilaan, joka kiinnitti mieltäni verrattomasti suuremmalla voimalla.\n\n\"Pappi on kai hyvin oppinut mies?\"\n\n\"Se on tietty.\"\n\n\"Onko hänellä paljon kirjoja?\"\n\n\"Paljoa useampia kuin minä saatan lukea\" (senvuoksi ei kai kirjaston\ntarvinnut olla niinkään suuri).\n\n\"Mutta hän ei ole milloinkaan ollut naimisissa?\"\n\n\"Ka, miksei?\"\n\nTätä lausuntoa hieman kummastelin, sillä enhän voinut tietää syytä,\nmiksi ei rovasti ollut mennyt naimisiin.\n\nNiels katsoi jonkun aikaa eteensä, sitte hän sanoi:\n\n\"Muuten rovasti kyllä on nainut.\"\n\n\"Onko nainut?\" huudahdin. \"Ehkä hänellä on lapsiakin?\"\n\n\"Kaksi tytärtä.\"\n\nKaksi tytärtä! oi sinä suuri kaljupäinen kiinalainen keisari,\nsiitähän eivät Ukko eikä Corpus Juris olleet sanaakaan maininneet!\n\"Ovatko kauniita?\"\n\n\"Ovat kyllä\", vastasi Niels valtioviisaasti hymyillen.\n\n\"Ja iloisia?\"\n\n\"Se on varma. Sen saa herra itse nähdä.\" Kaksi tytärtä, kauniita\nja iloisia! Ja siellä käyvät Ukko ja Corpus Juris vain kirjastoa\nja kirkkolakia penkomassa! Kyllä oli tarpeen minunkin jo tulla\nNöddebohon pelastamaan perheen kunniaa ja näyttämään ettei siinä toki\nole pelkkiä kirjatoukkia.\n\nAjoimme pienen mäennyppylän ohi; sen laella oli penkki, josta mahtoi\noli ihana näköala vuonolle. Oliko siinä papin tytärten vaikutusta\nvai mikä lie ollut, mutta sinä hetkenä tuntui äkkiä kuin olisi sää\nmuuttunut ihanan lempeän suviseksi, pensaat mäellä täysinpuhjenneessa\nlehtiasussaan varjostaneet penkkiä ja siellä istunut (tuskin\ntarvinnen sanoa kuka) ja hänen vieressään nuori neitonen, käsikädessä\nkatsellen Issevuonolle, jonka pinta välkehti laskevan ilta-auringon\nsäteissä, ja he katsoivat toistensa silmiin ja -- \"Seis, tässä astun\nalas!\" huusi Corpus Juris. \"Mitäs nyt\", sanoi Ukko, \"tahdotko sinäkin\nkenties tutkia vuosilukuja?\"\n\n\"Tahdon tietysti!\" vastasi Corpus Juris, joka parilla harppauksella\noli ennättänyt kummun laelle, tutki siellä perinpohjaisesti vanhan\nniinipuun runkoa ja tuli sen tehtyään jälleen alas, jolloin matkaa\njatkettiin. Mutta minä olin alakuloinen ja ärtynyt; minut oli\nherätetty kauneimmasta unestani, sellaisesta, josta saisi kiittää\nApolloa ja kaikkia runottaria. Ja mistä syystä? Vain sentähden,\nettä Corpus Juris tahtoi etsiä muutamia vanhoja vuosilukuja. Tiedän\nminäkin että Roeskilden seutu on vanhoja muinaismuistoja täynnä,\nmutta elämmekö pelkässä muinaisuudessa emmekä lainkaan nykyisyydessä?\nJa pitääkö koko maailman olla ainoastaan kuin suuri kirja, josta\nluemme mitä esi-isät ovat tehneet, ja sen ohessa miltei unohdamme\nitse elävämme ja toiminnan ajan olevan meidän? Kyllä, totta vie,\ntulisimme Nöddebossa viettämään ihania päiviä -- luultavasti\npäivät pitkät talsimaan kirjastossa ja nuuskimaan vanhoja pölyisiä\nlähdekirjoja!\n\nOnneksi palasivat ajatukseni pian siihen aiheeseen, josta viimeksi\nNiels ja minä olimme keskenämme puhuneet, ja minä koetin saada vähän\ntarkempaa selkoa nuorista neitosista. Niels kuitenkin noudatti\njonkinlaista valtioviisasta vähäpuheisuutta, vastasi vain yksikantaan\nsalaperäisesti hymyillen, niin etten saanut tietooni muuta, kuin\nettä toinen oli nimeltään Emmi ja kaksikymmenvuotias, toinen, Andrea\nMargareeta, kahdeksantoista vuoden ikäinen.\n\nNämät tiedot saattoivat minut levottomaan ilonsekaiseen tunnelmaan.\nSillä olen pannut merkille omituisen piirteen itsessäni, jonka luulen\nolevan yksin minulle ominaisen. Se on, että rakastun kaikkiin nuoriin\ntyttöihin, joita näen. Olen joskus kuullut vanhempien henkilöiden\nsanovan, että syy, miksi he ovat jääneet naimattomiksi on, etteivät\nole voineet löytää ketään, joka olisi heille sopinut. Ihmeellistä!\nMinun on aivan päinvastoin, niin että jos minä jään naimattomaksi,\njohtuu se siitä, että kaikki sopivat minulle niin hyvin, etten tiedä\nkenet valitsisin. Sillä yhtä suosimalla joudun aina sivuuttamaan\nkymmenen muuta, joista oikeastaan pidän yhtä paljo. Siksi on\nmielestäni oikein rauhottavaa kuulla tämän tai tuon nuoren tytön\nmenneen kihloihin, silloin on ainakin yksi vähemmän valittavana.\nVaikkei siitäkään paljo apua ole. Käy kuten lohikäärmeen pään:\njokaisen nuoren kihlatun tytön sijaan tutustun kymmeneen muuhun; niin\njään aina samaan pulaan. Pelkään usein että minun lopulta käy kuten\nBunyanin aasin, varsinkin kun Corpus Juris sanoo minulla ja tuolla\naasilla muutenkin olevan monta yhteistä ominaisuutta. Minä uskoin\nhuoleni Ukolle, kun kerran öiseen aikaan käsikynkässä palasimme\ntanssiaisista, joihin mennessäni en tuntenut yhtään ainoata naista\nja joista palatessani olin rakastunut jok'ikiseen. Ukko lohdutti\nja rauhotti minua; kun aika oli täytetty, saisin kyllä tietää kuka\noikea on. Niin olenkin rauhottunut ajatellessani että vielä on\nkokonaista viisi vuotta ennenkun suoritan virkatutkintoni. -- Mutta\nnyt tutustuisin taasen kahteen nuoreen neitoseen, ja todennäköisesti\nlevottomuuteni jälleen nousi pari astetta ylemmäksi. Toiselta puolen\nsalainen ääni sisässäni kuiskasi: Ole huoletta, Nikolai, aika on\ntullut, jolloin huolesi päättyvät. Sillä nyt saat nähdä jotain, joka\nihanuudessa voittaa kaiken, minkä tähän asti olet nähnyt. Mitä kauan\nja turhaan etsit, olet löytävä. Ääni kaikui niin varmana, että koko\nsydämestäni luotin siihen. En tiedä miten se oli alkunsa saanut;\nsynti olisi ollut syyttää Nielsiä mielikuvitukseni kiihottamisesta\nkauniilla utukuvilla; olihan hän ollut jotakuinkin harvapuheinen,\nmutta kuka on koskaan järkevästi kyennyt selvittämään mielijohteita\nja ajatuksia, jotka toisinaan saattavat sielussamme liikkua?\n\nAjaessamme elpyivät elpymistään nuo ajatukset mielessäni, loihdin\neteeni sarjan valoisia kuvia ja viimein täytyi minun päästää\nylitsevuotavat tunteeni valloilleen laulamalla täydestä rinnasta:\n\n    \"Tuo juhlan aina muassaan\n    tuo tulo _ylioppilaan_;\n    vaan varo, sorja neitonen,\n    hän tekee sulle kepposen.\n    Sä mitä annat hälle\n    kun pyytää hän,\n    kun annat sä?\n    Pian syömmes sykkiväisen\n    hän valtaa tykkänään.\"\n\nOlin juuri laulanut loppuun ja ajattelin alottaa samaa laulua\nuudestaan, koska se mielestäni sopi niin hyvin tilanteeseen, kun\nkuulimme raskaan mätkähdyksen takanamme.\n\n\"Pudotimmekohan herran arkulta?\" sanoi Niels.\n\nKatsoin taakseni, aivan oikein! Ukko ja arkku olivat pudonneet\nvaunuista. Hyppäsin nopeasti alas katsoakseni oliko Ukolle mitään\nvahinkoa sattunut -- -- ei, hän seisoi aivan rauhallisena katsellen\narkkua ikäänkuin odottaen että se ensinnä astuisi jälleen vaunuihin.\nMutta Corpus Juris pauhasi: \"etkö edes voi pysyä vaunuissa\nputoamatta, Kristoffer!\" -- kelpasi hänen moittia, joka istui\nkaikessa rauhassa vaunun istuimella eikä arkulla, kuten Ukko. Nielsin\navulla nostimme Ukon jälleen vaunuihin, ja Corpus Juris lupasi pitää\nkiinni arkusta estääkseen uutta onnettomuutta. Joka kerta kun ajoimme\nmäkeä ylös huusin Corpus Jurikselle: \"Pidätkö kiinni?\" ja joka kerta\nvastasi siihen, ex Corpus Juris, vaan Ukko: \"pidän, pidän\", ikäänkuin\nse olisi estänyt arkkua putoamasta että hän, joka istui sen päällä,\npiti kiinni toisesta kahvasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli verraton ilma. Taivas levitti hohtavan sinisen holvinsa\nylitsemme; molemmin puolin tietä seisoivat puut ja pensaat\njoulupuvuissaan, oksat valkean kuuran peitossa, ilma oli kevyt ja\nraitis, tuntui kuin olisi voinut lentää. Mahdotonta oli vaieta,\nminun täytyi laulaa mielilauluani: \"Nosta ankkuri hei! nosta ankkuri\nhei!\" -- itse Corpus Juris yhtyi laulamaan: \"Luo Bergenin neitojen\nlaivamme vei\", ja Ukko mörisi loppusäkeen: \"ohii - ohoi! ohii\n-- ohoi!\" puoltoista ääniaskelta käsittävällä äänellään. -- Nyt\nkäännyimme oikealle ja saavuimme viimeiselle mäelle, jonka laella\npappila samoinkuin kirkkokin on sijotettu vähän kylän ulkopuolelle.\nNiels hosui piiskallaan Ukkoa (tietysti vaunujen edessä olevaa), ja\nreippaassa vauhdissa saavuimme kohta pappilaan. Portin edessä oli\nkaksi korkeata puuta, yltympäri sivuilla tiheä pensasaita. Lehdet\nolivat nyt karisseet, joten saattoi nähdä pihalle alastomien oksien\nvälitse, mutta kesällä pappila mahtoi olla piilossa kuin linnunpesä\nvihreiden lehtien suojassa. Katselin sitä tarkkaan: sen ulkonäössä ei\nollut mitään, joka olisi mieleen johtanut Yliopiston kirjastoa tai\nkuninkaallista kirjastoa -- kukaties on sitä enemmän sen sisällä,\nhuokailin hiljaa itsekseni. Talon edustalla oli jäätynyt lammikko,\njossa kylän nuoriso luisteli joko luistimilla tai ilman niitä,\naina kunkin varallisuuden mukaan. Pieni viisivuotias pojannaskali,\nsuuri punainen lakki päässä, pysähtyi ohiajaessamme keskelle\nkierrosta jääden hämmästyksissään seisomaan yhdelle jalalle: se oli\njoulutonttu, joka toivotti meidät tervetulleiksi. Jo käännyimme\nporttiholvista sisään, parvi laiskoja ankkoja, jotka olivat sinne\nasettuneet, juoksi esiratsastajina kaakottaen pihalle tuloamme\nilmottamaan, ja siihen yhtyi vielä kahlekoiran äänekäs haukunta.\n\n\"Tuossa on Andrea Margareeta\", kuulin Ukon kuiskaavan Corpus\nJurikselle, osottaen nuorta tyttöä, joka ilmestyi ovelle. \"Ja tuossa\non Emmi!\" kuiskasi Corpus Juris vuorostaan Ukolle toisen nuoren tytön\nlähestyessä ensinmainittua. \"Tervetuloa! Tervetuloa!\" kaikui porstuan\novesta. \"Hurraa!\" huusin vastaan, aivankuin tulotervehdys olisi\nvarsinaisesti tarkottanut minua, vaikkei kumpikaan noista nuorista\nneitosista ollut minua koskaan edes nähnyt. Pysähdyimme portaiden\neteen, ja siinä samassa olimme kaikki hypänneet alas vaunuista, enkä\nymmärrä kuinka Ukko niin pian pääsi alas arkkunsa päältä. Mutta\nhajamielinen hän aina on, sillä sensijaan että olisi ojentanut\nkättä Andrea Margareetalle, tuolle siunatulle tytölle, joka seisoi\nsiellä ojentaen molemmat kätensä, syöksyi hän suinpäin porstuaan.\nSain tuskin tilaisuutta antaa hänelle aika jysähdyksen selkään\nherättääkseni hänet unelmistaan, ja tämä onnistuikin. Mutta kuten\naina mennään liiallisuudesta toiseen, niin kävi nytkin. Osotettuaan\nliian suurta välinpitämättömyyttä Andrea Margareetalle, tahtoi hän\nparantaa asiaa olemalla liiankin sydämellinen Emmiä kohtaan. Se into,\nmillä hän tarttui hänen käsiinsä niitä puristaessaan, oli paljoa\nsuurempi kuin mitä yleinen kohteliaisuus vaatii.\n\n\"Mutta miksi tulette näin myöhään? Odotimme teitä niin varmasti\njoulupäivinä\", sanoi Andrea Margareeta.\n\n\"Te lupasitte saarnata isän puolesta toisena joulupäivänä\", sanoi\nEmmi Ukolle.\n\n\"Niinkö? siitä en tiedä mitään.\"\n\n\"Niin, sellaista se on\", sanoi Andrea Margareeta. \"Te lupaatte aina,\nmutta --\"\n\n\"Älä sano niin\", keskeytti Emmi. \"Ethän tiedä mitä esteitä\nKristofferilla on voinut olla.\"\n\nKristoffer! miten herttaisesti kajahtikaan tämä sana! Sukunimi ja\ntuo muodollinen \"herra\" olivat poissa -- niinkuin pitääkin langon ja\nkälyn välillä -- vielä he teitittelivät toisiaan, mutta sen asian\naioin pian muuttaa. Sillä minä en ollut turhaan uneksinut vaunuissa\nistuessani; se minkä nyt näin voitti raikkaudessaan ja eloisuudessaan\nkaiken minkä siihen asti olin nähnyt. Tunsin selvästi että täältä\nlöytäisin mitä kaipasin. Andrea Margareeta oli pienikasvuinen, mutta\nhänellä oli säihkyvät ruskeat silmät ja kiiltävä kastanjanruskea\ntukka, ja hän nauroi niin veitikkamaisesti että suorastaan unohti\noliko hän pieni vai suuri, näki vain hänen olentonsa raikkaan\neloisuuden ja nuoruuden. Emmi oli kalpeampi; hänen musta tukkansa\njakaantui sileänä molemmin puolin korkeata valkoista otsaa,\nsuurissa sinisenharmaissa silmissä kuvastui sanomatonta rakkautta\nja hellyyttä. Hän oli pieni ja hintelä, mutta hänen olennossaan\noli jotain niin hienoa ja hentoa, etten tiedä mihin hänet paremmin\nvertaisin kuin lootuskukkaan, vaikken oikein tiedäkkään miltä\nlootuskukka näyttää. Hän oli puettu teräksenharmaaseen pukuun, kun\nsen sijaan Andrea Margareetan puku oli tummanruskea; valitettavasti\nen voi määritellä mitä lajia kangasta nuo puvut olivat. Ukko väitti\nniiden olleen kambrikangasta, mutta siinä hän luultavasti erehtyi,\nsillä kambrihan on sellaista, josta ommellaan nenäliinoja. Siitä\nhuolimatta hän väittää sitä suurella varmuudella, mutta Ukko puhuu\naina varmasti, varsinkin asioista, joita hän ei ymmärrä.\n\nArkihuoneen ovi aukeni ja pappi tuli luoksemme. Hän oli kookas,\nleveäharteinen, noin kuudenkymmenen ijässä oleva mies. Päässä oli\nhänellä kalotti, ja hän oli harmaapäinen, mutta hänen kirkkaista\nsinisistä silmistään loisti vielä nuoruuden hilpeys. \"_Tandem venere\nbubulci_\" [Vihdoinkin tulivat lehmäni paimenet], huusi hän äänellä\nniin kaikuvalla, että ikkunat helisivät. \"Onko nyt joulunvieton aika,\nkun sekä joulupuuro että jouluhanhi ovat menneet menojaan. Tulette\nnyt tyhjien patojen ääreen, mutta se on oma syynne.\"\n\nPappi ei ollut vielä nähnyt minua, jonkatähden Ukko otti esittääkseen\nminut perheen nuorimpana jäsenenä.\n\n\"Siis kolmas painos\", sanoi pappi. \"Varmaankin täynnä painovirheitä\nniinkuin molemmat edellisetkin. Mutta kun suoritamme nyt täällä\nviimeisen korjausluvun, niin ne kyllä häviävät. Muuten hän on sangen\nsievästi nidottu. Mikä on päällekirjotuksena?\"\n\n\"Nikolai, jumaluusopin ylioppilas\", vastasin minä\n\n\"Nikolai? Tokkopa sentään sukua niille ilmestyskirjan kolmannen luvun\nnikolaiitoille, jotka kieltävät vaimoa ottamasta?\"\n\n\"Tarkotatteko mormooneja?\" kysyin minä, kun en ymmärtänyt papin\npuhetta.\n\n\"Mormoonejako? Opettavatko mormoonit ettei saa vaimoa ottaa? Rakas\nystävä, miten on kristinopin taitonne laita? Ja lisäksi te olette\njumaluusopin ylioppilas!\"\n\nOlin koko lailla häpeissäni tietämättömyyteni johdosta, mutta onneksi\nrupesi Ukko välittäjäkseni sanoen:\n\n\"Ei nikolaiitoista sanota että ne kielsivät vaimoa ottamasta eikä\nniistä puhutakkaan ilmestyskirjan kolmannessa, vaan toisessa luvussa\".\n\n\"Siinä mies\", huusi pappi astuen kolme askelta taaksepäin, \"'ose hae\nsophía estín' -- tässä on viisaus. Nyt meille tarjotaan hengen\npöydästä oikeata kilpikonnaa, onhan se toista maalaispappiraukalle\nkuin istua kymmenyksiä ja vaivaiskassoja laskemassa. -- No, kun nyt\nolette riisuneet valjaanne, niin tulkaa saamaan apetta\". Niin vei\nhän meidät arkihuoneeseen, jossa aamiaispöytä oli katettu. Täällä\npapinrouva, jolla oli samanlaiset ystävälliset ruskeat silmät kuin\nAndrea Margareetalla, syleili meitä äidillisen sydämellisesti.\n\n\"Niin, äiti, olet nyt saanut numero kolmannen lelliteltäväksesi\",\nsanoi pappi. \"Kun muori vaan saa luvan suudella ja taputella\nnuorukaisia, niin hän on tyytyväinen; _minä_ saan olla missä tahansa.\n-- Mutta mistä nyt saamme Nikolaille yösijan? Voinhan tarjota hänelle\nvihkimäpallin päänaluseksi ja shakkilautani peitteeksi, niin olen\ntäyttänyt vieraanvaraisuuden vaatimukset häntä kohtaan.\"\n\n\"Nikolai tulee saamaan yhtä hyvän vuoteen kuin kaikki, muutkin\",\nsanoi papinrouva.\n\n\"Niin, niin, kysynkin vain järjestyksen vuoksi. Muuten on talossa\nkolme päivää odotettu tuloanne. Ja Andrea Margareeta on pukeutunut\npönkkähameeseen päivän merkityksen johdosta.\"\n\n\"Enpähän isä\", sanoi Andrea Margareeta. \"Olen jo kauan käyttänyt\nsitä.\"\n\n\"Niinkö? Sitä en epäile, sillä te olette aina niin ihmeen tyytyväisiä\nkun keksitte jotain, joka kiskoo rahat taskustani. Pelkään pahoin\nnäkeväni vielä senkin päivän, jolloin kolme oikeudenpalvelijaa tulee\nnoutamaan minua velkavankeuteen.\"\n\n\"Mutta, isä kulta, täytyyhän meidän olla siististi puettuja. Kun\ntahtoo elää ihmisten kesken, niin on myöskin oltava ihmisen näköinen.\"\n\n\"Eipä hullumpaa, sekö on olla ihmisen näköinen? Tiedättekö mitä,\nNikolai, huomenna saatte lainaksi yhden Andrea Margareetan\npönkkähameista. Pitäähän toki teidänkin olla ihmisen näköinen.\"\n\nPapinrouvan kehotuksesta istuimme kahvipöytään saadaksemme jotain\nlämmintä kylmän matkan jälkeen.\n\n\"Syökää nyt, rakkaat ystävät\", sanoi papinrouva, \"pitäkää hyvänänne\nmitä talo voi tarjota.\"\n\n\"Niin syökää, syökää!\" sanoi pappi. \"Varsinkin suosittelen teille\ntätä juustoa, se on aivan erinomaista, se maistuu kerrassaan\nkynttilätalilta.\"\n\n\"Mutta eihän se ole totta, ukkoseni, onhan se oikein hyvää juustoa.\"\n\n\"Niin, juusto on hyvää, sitähän juuri sanoin. Kun saamme tänne\nkööpenhaminalaisia vieraita, syövät he tuollaisen juuston\ntavallisesti kahdeksassa päivässä. Tämä on kestänyt kahdeksan\nkuukautta ja minä toivon sen kestävän vielä toiset kahdeksan\nkuukautta, sillä tuskin kukaan siihen juuri koskeekaan. Se on, kuten\nsanottu, vallan erinomaista juustoa.\"\n\nLeikkasin kappaleen juustoa, mutta huomasin rouvan olevan oikeassa;\njuustoa ei vaivannut mikään.\n\n\"Ei teidän pidä uskoa kaikkea, mitä isä puhuu\", sanoi Andrea\nMargareeta. \"Juusto on oikein hyvää.\"\n\n\"Niin, kun sinä sen sanot, niin minä vaikenen\", sanoi pappi. \"_Mulier\ntaceat in ecclesia_. Se on toisin sanoin: kirkossa isä puhuu ja me\nvaikenemme, kotona me puhumme ja isä vaikenee.\"\n\n\"Nythän vieraamme itse kuulevat, kuka eniten kotona puhuu\", sanoi\nEmmi.\n\n\"Niin nyt, kun täällä on vieraita, ymmärrätte kyllä järjestää\nniin, että näyttää kuin asiat olisivat oikealla tolalla. Mutta jos\ntulisitte tänne oikein arkioloihin, niin näkisitte miten käy. Emmi\nseisoo pappilan toisessa päässä ja Andrea Margareeta toisessa.\nSitte he komentavat: hei hop! ja minä vanha mies raukka laukkaan\nedestakaisin komennon mukaan.\"\n\nTämän sanoi pappi niin vakavin ilmein, että vallan hämmästyneenä\nkatselin häntä. Emmikö, tuo hento, hieno nuori neitonen komentaa,\nja pappi, tuo suuri vankka mies, jonka ääni voitti ukkosen jyrinän,\nlaukkaa edes takaisin komennon mukaan? Papinrouva lienee nähnyt\nhämmästykseni, sillä hän sanoi: \"Toivon teidän tulevan useammin\nluoksemme, Nikolai, niin voitte itse päättää miten täällä eletään.\"\n\n\"Sitä minäkin toivon\", sanoi pappi. \"Ja nyt voitte kertoa meille\nKööpenhaminan uutisia. Kenties on teillä jotain hauskaa kerrottavana.\"\n\nMinä vastasin etten valitettavasti voinut sitä tehdä, mutta että\npappi kääntymällä Fredrikin puoleen ehkä saisi toivomuksensa\ntäytetyksi, koska hän seurasi päivän tapahtumia tarkemmin kuin minä.\n\n\"Fredrik ei milloinkaan voi kertoa minulle muuta kuin mitä jo\nennestään tiedän\", sanoi pappi. \"Mutta voinhan yrittää. Lakimies,\nquid novi ex Africa?\" (Mitä uutta Afrikasta?)\n\n\"Mitä haluatte?\" huudahti Corpus Juris pystyyn karahtaen. Hän oli\nkoko ajan innokkaasti keskustellut Andrea Margareetan kanssa.\n\n\"Suokaa anteeksi, en huomannut teidän olevan kiinni muualla! Halusin\nvain tietää merkittävämpiä pääkaupungin uutisia.\"\n\n\"Niin, onhan siellä --\" Corpus Juris alkoi näin toistaa viimeisiä\nvaltiollisia tapahtumia koskevaa esitelmää, jonka hän kaksi päivää\nsitä ennen oli pitänyt Ukolle ja minulle. Mutta pappi ei ollut\nniinkään kiitollinen kuulija. \"Kaiken tuon tiedän ennestään\",\nhuudahti hän. \"Senhän voin itse lukea sanomalehdistä.\"\n\n\"Mitä te oikeastaan teette siellä Kööpenhaminassa? Kuljette varmaan\npäivät pitkät kädet housuntaskuissa Sikaareja poltellen. Ettekö voisi\ntoimittaa jotain hyödyllisempää? Miksette järjestä pientä mellakkaa,\nniin että seuraavana päivänä saisi lukea sanomalehdissä seuraavaan\ntapaan: 'Eilen illalla sattui Kongens Nytorvilla merimiesten ja\nylioppilaitten välillä ankara kahakka. Nuori miehenalku nimeltä\nNicolai hirtettiin lyhdyntolppaan.' Kas sellainen minuakin\nhuvittaisi! Mutta nyt vain kuljette siellä tyhjää, syötte, juotte,\nnukutte ja annatte maailman mennä menojaan. Eihän siinä ole vähääkään\nmielenkiintoista. -- Ettekö edes tämänpäiväisellä matkallanne ole\nkokenut mitään erinomaisempaa?\"\n\n\"Todellakin, täytyyhän minun pyytää teiltä tuhannesti anteeksi\",\nsanoi Ukko. \"Olen onnettomuudekseni särkenyt vaunun etuistuimen\nselkänojan.\"\n\n\"Se ei tee mitään. Päin vastoin olen teille suuresti kiitollinen.\nOlen jo kauan sanonut Nielsille että tuo istuin särkyy, ellei hän\nkorjaa sitä. Niels arveli sen kestävän, mutta nyt te olette osottanut\nminun olleen oikeassa, ja siitä olen teille kiitollinen. -- Mutta\nsanokaahan miksette tullutkaan tänne toisena joulupäivänä minun\nedestäni saarnaamaan, kuten lupasitte?\"\n\nUkko arveli ettei hän ollut antanut mitään sen varmempaa lupausta,\nkuin että hän joskus sopivassa tilaisuudessa tulisi tänne\nsaarnaamaan. Olipa hän luvannut pastori Petersenillekin Ollerufissa\nsaarnata hänen edestään toisena joulupäivänä.\n\n\"Saarnasitteko myöskin?\" kysyi pappi.\n\n\"Sitä en tehnyt, kun tuli niin kovat pakkaset.\"\n\n\"Pakkaset? Nythän kuulin senkin! Tämä on mainiota, ukkoseni, kyllä\nhuomaan miten asiat ovat. Minulle sanotte olevanne estetty, koska\naiotte saarnata pastori Petersenin edestä Ollerufissa, ja pastori\nPetersenille te luultavasti sanotte olevanne estetty, koska aiotte\nsaarnata minun edestäni. Siten narraatte meitä molempia ja jäätte\nhyvässä rauhassa sohvalle makaamaan. -- Mutta jollette tahtonutkaan\nsaarnata edestäni, niin olisittehan edes voinut tulla tänne joulua\nviettämään vanhaan hyvään tapaan sensijaan että nyt tulitte näin\nylhäisesti, sitten kun kaikki on jo ohi.\"\n\nUkko sanoi pelänneensä tulevansa sopimattomaan aikaan.\n\n\"Sopimattomaan aikaanko? Oletteko milloinkaan tullut meille\nsopimattomaan aikaan? Onko teille koskaan tapahtunut tänne\ntullessanne, että olemme seisoneet luudat kädessä ovensuussa huutaen:\n'Käännös, marss, kotiin jälleen!' -- ellei lopultakin Emmi olisi sitä\ntehnyt minun poissa ollessani, se olisi niin hänen tapaistaan.\"\n\nKatselin Emmiä, joka paraikaa ojensi Ukolle leipäkoria, näin pienen\nhienon käden, jonka valkean ihon läpi kuulsivat siniset suonet.\nEttäkö tuo käsi huiskuttaisi suurta luutaa ajaakseen tiehensä Ukon,\nkunnon Ukon, joka tulisi häntä vastaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena.\nMahdotonta edes kuvitellakaan!\n\n\"Mutta minä kyllä tiedän mikä oli esteenä\", jatkoi pappi. \"Tahdoitte\nmieluummin jäädä Sodomaan ja Gomorrhaan kulkeaksenne tanssikemuissa\nja korttikesteissä kuin tulla kunnialliseen maalaispappilaan\nviettämään joulua siveällä ja sopivalla tavalla.\"\n\nKeskustelu siirtyi nyt erinäisiin yhteisiin tuttaviin, joista vuoroin\nkyseltiin ja kerrottiin uutisia.\n\nMinun täytyy tunnustaa heikkouksiini kuuluvan, että mielelläni\ntahdon kaikille näyttäytyä mahdollisimman hyvässä valossa, jossa\ntarkotuksessa käytän pieniä viattomia keinoja. Kun nyt tiesin\nkirjaston olevan papin silmäterän, arvelin paraimman keinon hänen\nsuosionsa voittamiseksi olevan siinä, että osottaisin harrastusta\ntuota kirjastoa kohtaan, ja pyysin sentähden saada nähdä sitä.\n\n\"Kirjastoani? Mitä te sillä?\"\n\nSanoin suuresti harrastavani kirjallisuutta ja kirjakokoelmia.\n\n\"Todellakin!\" huudahti pappi. \"Te kuulutte siis myöskin niihin, jotka\narvelevat jokaisen päivän hukkaan menneeksi, jolleivät ole kirjaa\nlukeneet.\"\n\nKuinka säikähdinkään nähdessäni miten pappi suhtautui vilkkaaseen\nkirjastoharrastukseeni.\n\n\"Teidän ikäisen nuoren ihmisen\", jatkoi hän, \"tulee katsoa\nympärilleen maailmassa ja elämässä. Aika tulee kyllä, jolloin saa\nistua ja lukea että silmät sokenevat.\"\n\nSiinähän pappi lausui juuri omat ajatukseni asiasta; olin joutunut\nerittäin tukalaan asemaan. Olisin suurimmalla mielihyvällä siinä\nsilmänräpäyksessä kääntänyt selkäni sekä tieteelle että kirjastolle,\nmutta eihän käynyt päinsä noin äkkiä muuttaa mielipidettä, ja hävyn\nvuoksi minun täytyi pysyä pyynnössäni.\n\n\"Vai tahdotte siis kuitenkin sinne? No niin, tulkaahan vain!\" sanoi\npappi nousten ja lähti edellä. Seurasin häntä hänen työhuoneeseensa,\nmutta täällä minua odotti uusi yllätys. Ukon ja Corpus Juriksen\nkuvausten johdosta olin aina kuvitellut kirjastoa erikoisen\nsuurenmoiseksi, jossa suorastaan hukkuisi kirjojen sekaan. Mutta\ntäällä tapasinkin ainoastaan kolme hyllyllistä, jotka helposti voi\nsilmäillä yhdellä kertaa. Oliko tämä todellakin se kirjasto, josta\nveljet niin paljon olivat puhuneet? En voinut salata hämmästystäni,\nvaan huudahdin: \"Tässäkö kaikki?\"\n\n\"Ettekö tyydy siihen? Lukekaa ensin tarkoin nämäkin kirjat, niin\nluulen sen aluksi riittävän.\"\n\n\"Mutta -- mutta kirkkolaki --\" änkytin minä.\n\n\"Kirkkolaki? täällä se on: Pappien käsikirja, toimittanut rovasti\nMöller. Sen enempää kirkkolakia en tarvitse.\"\n\n\"Mutta Fredrik -- Fredrik sanoi minulle että Teillä on monta\nkirkollisoikeutta koskevaa teosta.\"\n\n\"Fredrik? Kyllä ymmärrän. Niinhän ne lakimiehet tulevat\nkirkkolakilleen saattaakseen papin ja seurakunnan keskenään riitaan\nja pistääkseen rahat omaan taskuunsa. Sanokaa te Fredrikille\nterveisiä että me elämme täällä hyvinä kristittyinä ja veljinä --\nsiinä meidän kirkkolakimme. -- Nyt täytyy minun lähteä työhön, mutta\nvoitte kernaasti minun puolestani huvitella täällä lukemalla rovasti\nMöllerin Pappien käsikirjaa.\"\n\nKaikella kunnioituksella rovasti Mölleriä ja hänen käsikirjaansa\nkohtaan en voinut kieltää pitäväni Emmin ja Andrea Margareetan seuraa\npaljoa viehättävämpänä.\n\n\"Vai tahdotteko mieluummin antautua noiden toisten tyhjäntoimittajien\npariin?\" sanoi pappi. \"Menkää te vain, arvasin kyllä etteivät teidän\nkirjalliset harrastuksenne olleet niin ylen innokkaita.\"\n\nMenin siis muiden tyhjäntoimittajien, se on Emmin ja Andrea\nMargareetan luo, sillä juuri heidän kanssaan toivoin hupaista hetkeä.\nTapasin koko seurueen arkihuoneessa, jonka takassa paloi iloinen\ntuli, sillä ulkona oli kova pakkanen Sitä oli täällä sisällä vaikea\nkäsittää nähdessään, miten iloisesti aurinko paistoi punaverhoisten\nikkunoiden kautta, miten kirkkaan sinisenä taivas kaareutui, miten\nikkunalauta oli täynnä tuoksuavia sipulikasveja ja keltaisia ja\nsinisiä krookuksia. Ja ennen kaikkea, Andrea Margareetaa katsellessa\nteki mieli uskoa ulkona olevan yhtä raikkaan ja lämpimän kesän kuin\nsisällä. Olisin varmasti mennyt avaamaan ikkunat puutarhaan päin,\nelleivät pitkät, räystäästä riippuvat jääpuikot, jotka tuhansin\nvärivivahduksin kimmelsivät auringonpaisteessa, olisi selvästi\nilmaisseet että ulkona oli viiden asteen pakkanen. -- Papinrouvalla,\nEmmillä ja Andrea Margareetalla oli kullakin käsityönsä. Ukko istui\nEmmin vieressä, Corpus Juris Andrea Margareetan vieressä. Mutta Emmin\nja Andrea Margareetan välillä oli tyhjä tuoli, ja minä valtasin sen.\nVaikka viimeksi saapuneena sain kuitenkin parhaimman paikan!\n\nEnsimäinen purkaukseni koski tietysti Corpus Jurista ja sitä, miten\nhän saattoi sanoa papilla olevan niin erinomaisen, kirkko-oikeutta\nkäsittävän kirjaston. Näkyi selvästi että tämä kysymys saattoi hänet\npulaan, mutta Corpus Juris ei ole niitä miehiä, jotka luopuisivat\nkerran antamastaan lausunnosta.\n\n\"Onpa niinkin\", sanoi hän hitaasti, ikäänkuin sanoja etsien. \"On\npapilla hyviä kirkko-oikeutta käsitteleviä teoksia. Sillä -- voin\nsinulle vakuuttaa että kirjojen suhteen ei tule kysymykseen niin\nsuuresti niiden lukumäärä, kuin sisällyksen arvo.\"\n\n\"Aivan oikein, mutta onhan kuitenkin jonkinlainen, joskohta pienikin,\nlukumäärä tarpeen. Tiedätkö kuinka monta kirjaa hänellä on?\"\n\n\"Niin -- onhan hänellä -- tosin ei niitä ole kuin pari kappaletta,\nmutta ne ovatkin alallaan kaikkein etevimpiä teoksia.\"\n\n\"Eipäs ole kuin yksi, yksi ainoa vain!\" huudahdin voitonriemuisasti.\nOlin nyt selvästi saanut Corpus Juriksen ansaan.\n\n\"Mutta se onkin kaikista paras. Kun sen on tutkinut perinpohjaisesti\nniin ei ole tarvis enempää.\"\n\n\"No, mikäs se sitte on?\"\n\n\"Se on -- se on Kolderup Rosevingen -- --\"\n\n\"Ei, se on rovasti Möllerin Pappien käsikirja\", huudahdin, ylpeänä\nsiitä että kohta kohdalta olin vastaansanomattomasti todistanut\nCorpus Juriksen olevan väärässä. Mutta ei pidä ennen aikojaan iloita\nvoitoistaan. Sain odottamatta vastustajakseni Andrea Margareetan,\njoka tunsi itsensä loukatuksi siitä, että minä hänen mielestään tein\npilaa hänen isänsä kirjastosta.\n\n\"En tahdo vähimmässäkään määrässä moittia kirjastoa\", sanoin minä.\n\"Se on totisesti liiankin suuri minuun nähden. Tahtoisin vain saada\nFredrikin tunnustamaan olevansa väärässä. Sekä hän että Kristoffer\novat antaneet minulle kerrassaan väärät käsitykset pappilan elämästä.\nVoitteko ajatella, etteivät ole edes kertoneet minulle papin olevan\nnaimisissa, ja että hänellä on tyttäriä, niin etten tähän päivään\nmennessä ole tiennyt en teidän enkä sisarenne olemassaolostakaan.\nMitäs siihen sanotte?\"\n\nAndrea Margareeta ei sanonut sanaakaan, eikä kukaan muukaan virkkanut\nmitään, joten syntyi pieni vaitiolon hetki. Olin sen kestäessä\njotensakin tukalassa mielialassa, sillä tunsin jotenkin puhuneeni\ntyhmästi, koska kaikki noin vaikenivat. Istuin ja haudoin mielessäni\ntuota kirjastojuttua, sillä siinä oli epäilemättä vika, mutta en\ntiennyt miten asian jälleen korjaisin.\n\nAndrea Margareeta kysyi nyt minulta, enkö haluaisi katsella puutarhaa\nsekä keittiötä ja kellareita, luuvia ja latoja.\n\n\"Siinä ei ole paljo näkemistä nyt\", huomautti papinrouva. \"Teidän\npitää tulla tänne jälleen kesällä, Nikolai, katsomaan miten kaunista\ntäällä silloin on.\"\n\n\"Onhan näkemistä nytkin\", vastasi Andrea Margareeta. \"Lehmuskunnaalta\nnäkee vuonolle, se näköala on aina yhtä kaunis, ja sitäpaitsi on\nteillä, Nikolai, varmasti sen verran mielikuvitusta, että voitte\najatella miltä kaikki näyttää kesällä.\"\n\nSen verran mielikuvitusta oli minulla varmasti ja hiljaisessa\nmielessäni ajattelin, että ellei ollut muuta katseltavaa, niin olihan\nAndrea Margareeta. Hänen seurassaan olisin voinut pitää vaikka\nSiperianmatkaa hupaisena kesäretkenä.\n\nAndrea Margareeta heitti sukkelasti kaapun hartioilleen, sitoi\npäähänsä hunnun, joka somisti hänet jos mahdollista vieläkin\nsomemmaksi, ja me läksimme ulos, ensin keittiöön, jossa lautasia\nja vateja oli ladottu järjestykseen, mikä olisi saattanut jokaisen\nemännän sydämen ilosta sykkimään.\n\n\"Täällä minä pidän komentoa\", sanoi Andrea Margareeta katsellen\niloisen ylpeänä ympärilleen.\n\n\"Luonnollisesti äitinne ja sisarenne kanssa\", lisäsin minä.\n\n\"Ei heillä ole paljoakaan sanomista täällä. Emmi ja minä olemme kyllä\njakaneet talouden keskenämme niin, että meillä on vuoroviikot, mutta\nEmmi ei suorastaan tule tässä toimeen yksinään, joten aina autan\nhäntä hänen viikollaan.\"\n\n\"Teidän sisarenne kenties ei niin erikoisesti pidä taloustoimista?\"\n\n\"Ei, hän pitää enemmän lukemisesta.\"\n\n\"Ettekö te sitte pidäkkään lukemisesta?\"\n\n\"Oi kyllä minäkin, silloin kun ei ole muuta tekemistä, mutta -- kas\ntuossa tulee Ukko leipää saamaan.\"\n\nKäännyin hämmästyneenä, mutta kun en nähnyt yhtään ihmistä, vaan sen\nsijaan hevosenpään, joka kurottautui sisään avoimesta ikkunasta,\nymmärsin Andrea Margareetan puhuneen nelijalkaisesta Ukosta.\n\nAndrea Margareeta antoi hevoselle leipäpalasen samalla sitä\ntaputellen ja puhutellen.\n\n\"Kuinka vanha se oikeastaan on?\" kysyin minä.\n\n\"Se on juuri minun ikäiseni, me vietämme syntymäpäiviä yhdessä.\"\n\n\"Miten hevonen viettää syntymäpäiväänsä?\"\n\n\"Minä sidon kukkaseppeleen, jonka asetan sen päähän ja jonka se\nsittemmin saa syödä suuhunsa -- -- mutta tulkaa nyt ruokakamariin.\"\n\nSeurasin häntä kamariin, jossa minua vastaan tulvehti väkevä\nmaustettujen leivoksien ja makeiden hillojen lemu, herättäen\nmielikuvituksessani hämäriä unelmia sadun laiskurien maasta, jossa\ntalot ovat rakennetut pannukakuista ja kadut lasketut piparikakuilla.\n\n\"Pidättekö juutalaisleivoksista?\", kysyi minulta Andrea Margareeta.\n\nEn tiennyt minkälaisia juutalaisleivokset olivatkaan, mutta koska\nilman erotusta pidän hyvänä kaikkea mikä päättyy leivos-sanalla,\nvastasin silmää räpäyttämättä myöntävästi.\n\n\"Kas tässä, ottakaa näitä -- olen ne itse leiponut. Eivätkö ole\nhyviä?\"\n\n\"Erinomaisia\", vastasin suu täynnä leivosta, \"mutta ne ovat\njonkunverran kuivia.\"\n\n\"Tästä saatte simaa juodaksenne\", sanoi Andrea Margareeta, ottaen\nalas hyllyltä pullon ja kaataen minulle täyden lasillisen, \"nythän\nvoitte kuvitella olevanne Valhallassa juomassa simaa ja syömässä\njuutalaisleivoksia.\"\n\n\"Ja lisäksi ihanoitten Valkyriain palvelemana\", ajattelin, mutta en\nuskaltanut ääneen sanoa, sillä Andrea Margareetassa oli jotakin,\njoka esti minua sanomasta hänelle kohteliaisuuksia, niin vähän kuin\ntavallisesti ujostelenkin sellaisissa asioissa.\n\n\"Nyt mennään alas maitokamariin -- tätä tietä -- pitäkää lujasti\nkiinni kaidepuusta, porras on äkkijyrkkä\" -- itse hän kuitenkin\njuoksi portaita alas, niin kepeästi, että oli kokonaan ennättänyt\nalas, kun minä vielä kompuroin ylimmillä askelmilla. Alhaalla oli\ntoinen maitovati toisensa vieressä -- ajatukseni oli uppoamaisillaan\ntuohon maitomereen, viilipyttyihin ja puutarhamansikkoihin\nkerman kera. Mutta Andrea Margareeta ei antautunut tuollaisten\nylellisten mielikuvitusten valtaan, hänen ajatuksensa olivat\nsuunnatut käytännölliseen, ja hän pyrki minulle selittämään ja\nnäyttämään kaikki niin tarkkaan kuin suinkin. Olihan tässä aivan\ntoisenlainen kirjasto kuin tuo ennen uneksimani, ja minun täytyy\ntunnustaa että mielestäni tämä oli monta vertaa Yliopiston kirjastoa\nmieltäkiinnittävämpi ja kirjastonhoitaja monta monituista kertaa\nherttaisempi kuin kuninkaallisessa kirjastossa olevat -- Väentupa,\nkarjakeittiö, kaikki piti minun nähdä. \"Teidän täytyy saada selko\nkaikesta\", sanoi Andrea Margareeta. \"Tehän aiotte papiksi, ja\nsentähden teidän tulee myöskin tietää miltä näyttää pappilassa, niin\nettä voitte, järjestää omanne samaan tapaan.\"\n\nNytpä tiesin, en ainoastaan minkälainen pappilani, vaan myöskin\nminkänäköinen papinrouvani tulisi olemaan.\n\n\"Katsokaa, tuolla kauempana ovat luuva ja talli, ne voi Niels teille\nnäyttää\", sanoi Andrea Margareeta osottaen vastakkaista huoneriviä.\n\n\"Jääköön toiseen kertaan\", kiiruhdin sanomaan, kosken suinkaan\nhalunnut Nielsiä oppaakseni Andrea Margareetan tilalle. \"Mennäänkö\nnyt puutarhaa katsomaan?\"\n\nMutta sinne pääseminen ei ollut niinkään nopeasti suoritettu. Ei\nsiksi, että olisi ollut erikoisia esteitä voitettavana -- ei ollut\nvuorien eikä virtojen yli mentävä, ja jos sikseen tuli, ennätti sinne\nviidessä minuutissa. Mutta matkalla oli niin paljon tutkittavaa ja\nhuomattavaa. Ensin tuli meitä vastaan valkoinen kissa Semiramis,\njonka johdosta Andrea Margareeta lyhykäisesti esitti minulle sen\nelämäkerran, ja minun piti myöskin nähdä miten se osasi kehrätä ja\n\"hyökätä\", mikä viimemainittu temppu suoritettiin siten että se\nloikkasi yli kun pisti molemmat kätensä koholle sen eteen. Sitte\nkuljettiin kaivon sivu, ja siellä minun piti tutkia silmämääräni\ntarkkuutta arvioimalla, miten syvä kaivo oli. Andrea Margareetan\nsuureksi iloksi en arvannut syvyyttä kuin puoleksi oikeasta määrästä.\nTämä kaivo oli pappilalaisten ylpeyden esineenä, sillä pappi oli\nsen itse porauttanut. Vielä piti minun koettaa jaksaisinko painaa\nämpäriä ylös, mutta koe olisi varmasti päättynyt siten, että ämpäri\nolisi painanut minut alas, ellei Andrea Margareeta olisi tullut\navukseni. Lisäksi piti minun ohimennessä katsastaa haikaranpesää,\n\"jotta näkisin että tämä oli oikea pappila, sillä oikeassa pappilassa\non aina haikaranpesä\", sanoi Andrea Margareeta. Ja sitte sain tietää\nettä haikarakin uhraa, kuten muutkin seurakuntalaiset, heittämällä\njoka toinen vuosi munan ja joka toinen vuosi poikasen alas pesästä.\n\nMutta tämä kaikki vei aikaa, sillä Andrea Margareeta vihasi kaikkea\npintapuolisuutta, enkä minäkään nähnyt mitään kiirehtimisen syytä\nniin kauan kun sain katsoa hänen kirkkaisiin ruskeihin silmiinsä ja\nkuunnella hänen raikkaan iloisen äänensä sointua. Vihdoin kuitenkin\nsaavuimme puutarhaan. Alussa en siellä nähnyt muuta kuin alastomia\npuita sekä jäätä ja lunta, mutta Andrea Margareeta pian antoi minulle\nasioista oikean ymmärryksen. Tuolla kasvoi kesällä mitä ihanimpia\nsammalruusuja -- tuossa kukkapenkissä, joka oli aurikkeleiden\nreunustama, seisoi myrttipuu, täällä oli jasmiinimaja ja tuolla\nhyötymansikat -- -- äkkiä tunsin ympärilläni kuin ihanan, lämpimän\nkesän, kuvittelin käveleväni suurten, tuuheiden saksanpähkinäpuiden\nvarjossa ja ilman täytti hurmaava ruusujen, neilikoiden ja leukoijain\nlemu.\n\n\"Pidätte kai komentoa täällä ulkonakin?\" kysyin minä. Olin kerta\nkaikkiaan saanut sen käsityksen, että Andrea Margareeta oli tämän\nkaiken haltijattarena, että kaiken piti käydä hänen tahtonsa\nmukaan, että hänen tähtensä oli olemassa koko pappila, pappi ja\nhänen rouvansa ja rengit ja piiat. Kaikki olivat täällä vain häntä\npalvellakseen.\n\nHämmästyin siis jonkunverran, kun Andrea Margareeta vastasi siihen\nkieltävästi.\n\n\"Ettekö todellakaan?\"\n\n\"Ei, täällä ulkona vallitsee äiti, voitte uskoa että meillä muilla\nei ole täällä mitään sanottavaa. Vahinko vain, sillä minulla on niin\nmonta erinomaista tuumaa, mutta äiti ei tahdo seurata neuvojani.\"\n\n\"Mitä te täällä tahtoisitte tehdä?\"\n\n\"Mitäkö tehdä? Näettekö tuon suuren vanhan kuusen tuossa? Se pitäisi\nkaataa, silloin tulisi täältä niin verraton näköala vuonolle.\"\n\n\"Olette oikeassa. Mutta tiedättekös, me kaataisimme vielä tuon\nsaksanpähkinäpuun, niin saisimme vielä väljempää ja enemmän valoa.\"\n\n\"Nuo vanhat karviaismarjapensaat pitäisi myöskin hävittää; siitä\ntulisi mainio nurmikenttä\", arveli Andrea Margareeta.\n\n\"Aivan niin, ja sen lisäksi pitäisi vielä ottaa pois tuo\npensasaitakin, niin että tästä paikasta tulisi avonainen ja valoisa.\"\n\nVarmaa on, että jos Andrea Margareetan kanssa olisin päässyt\nasioita määräämään, olisi moni paikka siellä muuttanut näköä. Hyvä\noli joka tapauksessa, ettei papinrouva kuullut meidän erinomaisia\nsuunnitelmiamme, sillä ne olisivat varmasti herättäneet hänessä\nkauhua. Myönnettäköön myöskin että menimme muutosehdotuksissamme\nsangen pitkälle, mutta osaksi oli minusta äärettömän hauskaa\ntuumailla yhdessä Andrea Margareetan kanssa, osaksi rakastan itsekin\nmuutoksia. Paljoa helpompi on repiä kuin rakentaa, ja siinä suhteessa\npidän aina edellistä parempana.\n\n\"Mutta kaikkein parasta ette ole vielä nähnytkään\", sanoi Andrea\nMargareeta. \"Se on lehmuskumpu, -- menkäämme nyt sinne!\" Niin\nmenimme lehmuskummulle, joka oli puutarhan äärimmäisessä päässä ja\njoka oli saanut nimensä sen laella kasvavasta suuresta lehmuksesta.\nPuutarhan ulkopuolella oleva rinne laskeutui äkkijyrkkänä vuonolle,\njonka kirkas jäinen pinta levisi kuin leveä kimalteleva vyö lumisten\nrantapenkereiden reunustamana. \"Istukaa nyt minun penkilleni, niin\nnäette edessänne kauniin näköalan.\" -- -- Katselin ympärilleni,\nmutta en nähnyt penkkiä missään. Andrea Margareeta hymyili. \"Teidän\ntuleekin kiivetä puuhun\", sanoi hän vihdoin, \"siellä ylhäällä on\nminun penkkini. Kas niin, tarttukaa tähän nuoraan ja asettakaa\njalat noihin puuhun hakattuihin koloihin, niin pääsette ylös --\ntulen heti jälessä, siellä on juuri kahdelle tilaa.\" Minä kiipesin\njotenkin kömpelösti sinne ylös ja olin tuskin istunut, kun jo\nAndrea Margareeta, sukkelana kuin orava, oli kavunnut rinnalleni.\n\"Ajatelkaahan että nyt on kesä, ja että hiljainen tuuli keinuttaa\npuuta edestakaisin. Voitteko kuvitella mitään ihanampaa kuin istua\ntäällä ylhäällä, joka puolelta vihreän ympäröimänä aivan kuin\nkehdossa, ja kuunnella lintujen liverrystä -- niin, sitä voitte itse\ntulla tänne kokemaan, sillä tottahan tulette tästälähtien aina tänne\nveljienne kanssa?\" -- Totisesti, siitä voi Andrea Margareeta olla\nvallan varma. \"Täällä voin istua tuntikausia lukemassa\", sanoi hän.\n\n\"Lukemassa?\" kysyin säikähtäen, sillä yhä vielä kummitteli mielessäni\nkirjasto tummana aaveena taustalla.\n\n\"Niin, oikeastaan tarkoitinkin että istun kirja kädessäni, sillä\nkun olen vähänkin lukenut, vaivun ajatuksiini ja katselen vihreiden\nlehtien lomitse kirkasta sinitaivasta sekä auringonsäteitä, jotka\nlaskeutuvat hameelleni kuin suuret, keltaiset kukat. -- -- Mutta\nminua paleltaa\", sanoi hän äkkiä, hypäten alas, \"tulkaa, juoskaamme\nkilpaa pappilaan!\"\n\nTämä oli mielestäni sangen järkevä ehdotus; tuntui siltä kuin\ntalvi, vihoissaan siitä että kesästä puhumalla olimme sen\nkokonaan sivuuttaneet, olisi tahtonut meitä sangen tuntuvasti\nmuistuttaa olemassaolostaan. En halunnut kuitenkaan juosta\nkilpaa; minkätähden olisin juossut pois Andrea Margareetan luota\nsehän olisi ollut vahinko! Mutta juosta hänen rinnallaan se oli\ntoista. Huomasin kuitenkin pian, että vaikka Andrea Margareetan\npiti ottaa kaksi askelta jokaista minun askeltani kohti, niin hän\nosasi liikuttaa jalkojaan kaksin verroin nopeammin, joten sain\nponnistaa äärimmäiseen asti pysyäkseni hänen tasallaan. Olimme jo\nennättäneet saksanpähkinäpuulle saakka -- se, joka ensin pääsi\nkääntymään, oli varmasti voittanut, sillä sitten voi lopun matkaa\npysyä eellimmäisenä. Siispä harppasinkin kahta pitemmin askelin,\nvielä puuttui harppaus ja silloin -- kompastuin erääseen käytävälle\nulottuvaan juureen lentäen suoraan Corpus Juriksen syliin, joka tuli\nastuen vastakkaiselta puolelta ja suuresti hämmästyi tätä veljellistä\nsyleilyä.\n\n\"Minä ennätin edelle, minä ennätin edelle\", huusi Andrea Margareeta,\ntanssien ympärilläni kuin intiaani kaatuneen vihollisen ympärillä.\n\"Eikö totta, Fredrik, ennätinhän edellä?\"\n\n\"Tietysti ennätitte\", vastasi hän. \"Siispä tulenkin\ntuomaan voittopalkinnon. Saan tässä ojentaa teille muutamia\nhyasinttisipuleita, jotka ovat laadultaan harvinaisia ja\nkauniskukkaisia.\"\n\n\"Niinkö, todellakin! Sepä oikein kauniisti tehty, minä niin pidän\nhyasinteista. Kiitos, Fredrik, kiitos! Mennään heti ylös näyttämään\näidille, hän ilostuu yhtä paljon kuin minäkin.\"\n\n\"Emme ole vielä pappilassa asti\", sanoin minä.\n\n\"Vai ette vielä tahdo tunnustaa itseänne voitetuksi? No koetellaanpa\nvielä kerran!\"\n\nTällä kertaa en tahtonut osottaa liiallista sääliä. Heti\nensi hetkestä karkasin eteenpäin kaikin voimin, niin että\nkarviaismarjapensaiden oksat tarrautuivat jalkoihini ja kirsikkapuut\npieksivät päätäni. Oli kuin koko puutarha olisi liittoutunut minua\nvastaan auttaakseen Andrea Margareetaa. Mutta minä en välittänyt\nmistään -- juoksin kuin henkeni edestä kivien ja kantojen yli.\nOlin jo ennättänyt pihalle, aina vain Andrea Margareeta rinnallani\n-- hän kiisi eteenpäin kuin näkymättömien henkien kannattamana.\nSamana hetkenä ennätimme molemmat eteiseen johtavien portaiden\njuurelle. Mutta täällä voin harpata yhtaikaa kolme askelmaa, jota\nvastoin hän saattoi ottaa vain yhden kerrallaan -- voimakkaalla\nryntäyksellä riuhtasin oven auki -- samassa törmäten pappia vastaan,\njoka rauhallisena tuli vastaamme polttaen merenvahapiippuaan. Niin\nvoimakas oli yhteentörmäys, että pappi kellistyi toista seinää vasten\npudottaen samalla piippunsa, ja minä vastakkaiselle seinälle.\n\n\"Auttakaa! auttakaa! väkivaltaa! väkivaltaa!\" huusi pappi niin että\npapinrouva, Emmi ja Ukko pelästyneinä syöksyivät arkihuoneesta samana\nhetkenä kuin Andrea Margareeta ja Corpus Juris tulivat porstuanovesta\nsisään.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Mitä täällä on?\"\n\n\"Mitäkö tapahtunut? Nikolai on lyönyt minut kuoliaaksi!\"\n\n\"Oletko loukannut itseäsi? Loukkasitko pahasti?\"\n\n\"Loukkasinko? Loukkasin niin pahasti, että nyt menen kirjottamaan\nruumissaarnan itselleni, sitten voi Kristoffer sen pitää joulusaarnan\nsijasta, joka jäi häneltä pitämättä. Ja katsokaahan piippuani --\nihanaa piippuani -- Nikolai, Nikolai -- voin teille antaa anteeksi\nsen että tahdoitte lyödä minut kuoliaaksi, sillä olen vain syntinen\nihminen, mutta sitä en anna teille anteeksi että olette lyönyt\nkuoliaaksi piippuni, joka ei koskaan ole tuottanut kenellekään surua,\nvaan aina minua ilahuttanut ja virkistänyt.\"\n\n\"Eihän se ole mennyt kuin kahtia, isä\", sanoi Andrea Margareeta, joka\noli koonnut piipunkappaleet. \"Voimme liittää ne yhteen sitomalla\nlankaa niiden ympäri, niin on kaikki jälleen, miltei entisellään.\"\n\n\"Sido sinä kappaleet yhteen ja ala sitte auttaa Nikolaita lyömään\npirstaleiksi kaikki pappilan ikkunaruudut; etteköhän suoriudu siitä\npäivällisiin mennessä\", sanoi pappi mennessään.\n\n\"Suuttuiko hän?\" kysyin kuiskaten Andrea Margareetalta.\n\n\"Suuttuiko? Ei suinkaan, siinä tapauksessa hän olisi teitä\ntoisin puhutellut. Ei hän suuttunut ensinkään; voitte olla aivan\nrauhallinen.\"\n\n\"Katsos äiti, kuinka ihania kukkasipuleja Fredrik on minulle\nlahjottanut\", sanoi Andrea Margareeta, kun jälleen istuimme\narkihuoneessa.\n\n\"Ja tämän on Kristoffer tuonut minulle\", sanoi Emmi ojentaen kirjan\nAndrea Margareetalle.\n\n\"Mitä? Claudiuksen Wandsbeckerboten! Nyt olette, Kristoffer, tehnyt\nhyvän työn, sillä Emmi on alituiseen puhunut tästä kirjasta, en tiedä\nkuinka pitkän ajan. Katsotaanpa nyt, onko se todella niin erinomainen\n-- kas tässä sielun kuolemattomuudesta -- -- Spinoza -- -- Jacobi --\nse on varmaan minulle liian oppinutta -- en ymmärrä siitä mitään.\nMitä arvelette, Fredrik?\"\n\n\"Sama on minun laitani: olen minäkin pitkät ajat kuullut Kristofferin\nkiittävän tätä kirjaa erinomaiseksi -- mutta luultavasti en\nkuulu minäkään valittujen joukkoon, sillä se kävi yli minunkin\nymmärrykseni, enkä voinut antaa sille kylliksi arvoa.\"\n\n\"Kun se käy yli teidänkin ymmärryksenne, niin ei ole ihmettä että se\nkäy suuresti yli minun. Kyllä silloin pidän kukkasipuleja parempina,\nniitä ainakin ymmärrän. -- Mutta äiti, nyt sinun pitää kuulla että\nNikolai on samaa mieltä kuin minä siitä, että puutarhassa on paljo\nmuutettavaa.\"\n\n\"Ettekö tekään voi antaa meidän puutarha-raukkamme olla rauhassa?\"\nkysyi papinrouva ystävällisesti hymyillen.\n\n\"Ja hän menee vielä pitemmälle kuin minä\", jatkoi Andrea\nMargareeta. \"Hän ei tahtoisi poistaa ainoastaan kuusta ja\nvanhoja karviaismarjapensaita, vaan myöskin pähkinäpuun ja\npähkinäpensasaidan.\"\n\n\"Vai tahtoisitte kaataa tuon vanhan komean pähkinäpuunkin? Ettehän\ntodella voi sitä tarkottaa\", sanoi Emmi.\n\nEnhän sitä todellakaan tarkottanut -- sen huomasin heti jo Emmin\nkäyttämästä äänensävystä.\n\n\"Ja sen lisäksi vielä pähkinäpensaatkin!\" jatkoi Emmi. \"Sittehän\nhäviäisi koko pähkinäkuja! Jospa tietäisitte, miten hauskaa on\nkuumana kesäpäivänä siellä kulkea keskenään jutellen.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä johtui mieleeni miten ihanaa mahtoi\nolla hiljaisena juhannusaattona, auringon heittäessä viimeisiä\npunertavia säteitänsä lehtien lomitse, kulkea siellä Emmin rinnalla\nja kuunnella hänen sanojaan, lempeitä ja virvottavia kuin iltakaste\nhelteisen kesäpäivän jälkeen. Kaduin katkerasti ennenaikaisia\nuudistussuunnitelmiani ja selitin etten ollut tarpeeksi sanojani\npunninnut, enhän ollut edes nähnyt puutarhaa kesän aikana, ehkäpä\nsilloin olisin ollut toista mieltä.\n\n\"Vai niin!\" huudahti Andrea Margareeta. \"Olettepa uskollinen\nliittolainen -- ulkopuolella olette kyllä samaa mieltä kanssani,\nmutta täällä, missä teidän pitäisi minua auttaa äitiä ja Emmiä\nvastaan, menette vihollisen puolelle. Jos vain äiti ja Emmi saisivat\nvallita, niin täällä ei milloinkaan muutettaisi rahtuakaan. Kaiken\npitäisi olla samalla lailla päivästä toiseen, kunnes kaikki viimein\nkaatuisi paljaaseen ikävyyteen.\"\n\n\"Pidättekö niin paljo vanhasta?\" kysyin Emmiltä. \"Pidän\", vastasi\nhän, \"minä pidän vanhasta, sillä: se on muistorikasta ja muistoissa\nasuu lepo ja rauha. Puutarhassa ei ole ainoatakaan puuta, johon ei\nliittyisi jonkun onnellisen hetken muisto. Näitten puitten varjossa\nolen kasvanut, ne ovat nähneet lapsuudeniloni ja lapsuudensuruni ja\nne ovat minulle kuin vanhoja ystäviä. Kun kuulen tuulen hiljaisen\nhuminan oksien lomitse, on aivan kuin toisivat minulle tervehdyksen\nmenneiltä ajoilta -- kuinka olisi minulla sydäntä hakkauttaa ne\nmaahan?\"\n\n\"Mutta minä rakastan kaikkea uutta\", sanoi innokkaasti Andrea\nMargareeta. \"Siinä on eloa ja virkeyttä, ja luulen varmasti taivaan\nHerramme olevan samaa mieltä. Mitenkä hän muuten olisi antanut meille\nneljä vuodenaikaa yhden sijasta.\"\n\n\"Jos taivaan Herramme olisi samaa mieltä kuin sinä\", vastasi Emmi,\n\"silloin hän varmasti toisena vuotena tekisi ruohon vihreäksi ja\ntoisena punaiseksi, sen sijaan --\"\n\n\"Rauskis!\" kuului samassa. Ukko oli katkaissut Emmin sakset niillä\nleikitellessään. Kuten kuningas Midaksen ominaisuuksiin kuului, että\nkaikki mihin hän koski, muuttui kullaksi, samoin kaikki, mihin Ukko\nkoskee, menee pirstaleiksi. Hän tuli siitä kovin onnettomaksi ja\npyysi Emmiltä tuhat kertaa anteeksi.\n\n\"Oi, se ei tee mitään\", vastasi Emmi. \"Sakset olivat vanhat ja\ntylsät.\"\n\n\"Otan ne mukaani kaupunkiin korjattaviksi.\"\n\n\"Ei maksa vaivaa. Minulla on toisetkin sakset.\"\n\nSiitä Ukko rauhottui ja ryhtyi jälleen palasiin käsiksi, luulenpa\nmelkein, yrittääkseen katkoa niitä vielä vähän.\n\nCorpus Juris meni pianon ääreen tavottaen muutamia sointuja.\n\"Lauletaanko?\" kysyi hän.\n\n\"Lauletaan, lauletaan!\" myöntyi heti Andrea Margareeta.\n\n\"Te siis laulatte?\" kysyin minä.\n\n\"Tietysti me laulamme\", vastasi Andrea Margareeta yhtä kummastellen,\nkuin jos olisin kysynyt osasiko hän puhua.\n\n\"Mitä te laulatte?\"\n\n\"Monenlaisia lauluja. Me laulamme vanhoja sankarilaulujakin.\"\n\n\"Vanhoja sankarilauluja, osaatteko niitä todellakin?\"\n\n\"Kyllä me osaamme. Pitkinä kesäpäivinä, kun Emmin kanssa istumme\nkäsitöinemme jasmiinimajassa, opimme ne ulkoa ja laulamme niitä.\nTahdotteko kuulla laulua niistä kahdeksastakymmenestäseitsemästä,\njotka läksivät Haldista -- me osaamme kaikki sen\nkahdeksankymmentäseitsemän säkeistöä -- vai ehkä: 'Sven Bonved istuu\ntyrmässä' vaiko Sven Faldingin laulun?\"\n\n\"Voimmehan laulaa ne kaikki, toisen toisensa jälkeen\", sanoi Corpus\nJuris, joka oli istuutunut pianon ääreen säestääkseen. \"Alotamme Sven\nBonvedilla\".\n\nLauloimme Sven Bonvedista, sitte Ramund nuoresta ja senjälkeen\nKirsti-neidosta. Andrea Margareeta oli väsymätön, ja meidän täytyi\nlaulaa ne kaikki päästä päähän, sillä hän sanoi, ettei laulujen\nsisältöä voinut muuten ymmärtää.\n\n\"Kas, nyt pidätte kuitenkin vanhastakin\", sanoin hänelle.\n\n\"Mutta nämä laulut eivät olekkaan vanhoja\", sanoi hän. \"Ne eivät\nmilloinkaan vanhene, vaan pysyvät aina nuorina. Vai luuletteko minun\npitävän niistä enemmän sentähden, että ne ovat kolmen-neljänsadan\nvuoden vanhoja? Oi ei, minusta on yhdentekevää ovatko ne syntyneet\neilen vai neljätoista vuosisataa sitten -- kunhan vain ovat kauniita,\nniin pidän niistä.\"\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi Corpus Juris. \"Nämä laulut eivät vanhene.\nNiihin aikoikin kyettiin runoilemaan, nyt on toisin.\"\n\n\"Onkohan asia kuitenkaan aivan niin\", arveli Ukko. \"Päinvastoin\nluulisin että siitä, mikä näissä lauluissa on heikkoina ituina, on\nmeidän päivinämme kehittynyt runsas, monipuolinen laulurunous, joka\ntäyteläisin kirkkain äänin, milloin surumielisenä ja tuskallisena,\nmilloin elämänhaluisena ja riemuitsevana, kykenee lausumaan ilmi,\nmitä sen ajan laulajat vain heikosti sopertelivat.\"\n\nNyt oli väittely täydessä vauhdissa. Ukko ja Corpus Juris\nkulkivat etunenässä Emmin ja Andrea Margareetan heitä säestäessä.\nKaksi viimemainittua olivat oikeastaan, kumma kyllä, vaihtaneet\nmielipidettä, sillä nythän Emmi, Ukon mieltä ollen, puolusti uutta,\njota vastoin Andrea Margareeta Corpus Juriksen kanssa antoi etusijan\nvanhalle. Väiteltiin jotenkin tulisesti, varsinkin Corpus Juris,\njoka innostui puolustamaan, ei niin paljo vanhoja sankarilauluja,\nvaan pikemminkin Andrea Margareetan mielipidettä. Luonnollisesti\npiti papinrouvan ja minunkin saada suunvuoroa, ja lopulta olimme\nväitellessämme joutuneet kohtaan, jolloin jokainen on tyytyväinen,\nkunhan kuulee oman äänensä kuuntelematta mitä muilla on sanottavana,\nja koska minun ääneni oli vahvin, olin varmaan seurassa se, joka\ntunsi itsensä tyytyväisimmäksi. Tämän sanasodan kuumimmillaan ollessa\npappi astui huoneeseen.\n\n\"Saammeko kohta päivällistä?\" kysyi hän.\n\n\"Hetipaikalla\", vastasi Andrea Margareeta mennen keittiöön.\n\n\"Mistä kiistelitte?\" kysyi pappi istuutuen suureen nojatuoliin.\n\nCorpus Juris selitti hänelle väittelyn syyn, ja pappi kuunteli\ntarkkaan. \"Olen samaa mieltä kuin Kristoffer\", sanoi hän vihdoin.\n\"Luulen miltei että pidetään liian suurta melua sankarilauluista.\nJos vertailette niitä keskenänne, niin voitte löytää kymmenen tai\nkaksitoista, joissa on aivan sama ajatus ja sisällys. En siltä tahdo\nkieltää niiden syvää runollisuutta, mutta se on usein siinä olemassa\njalostamattomana raaka-aineksena, joka vielä ikäänkuin odottaa\ntaiteellista viimeistelyä. Näytätte niin hajamieliseltä, Nikolai,\nmitä te tästä arvelette?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasin mitään ajattelematta. Väittely oli mielestäni\nkadottanut mielenkiintonsa Andrea Margareetan lähdettyä.\n\n\"Sepä järkevä vastaus\", sanoi pappi. \"Istutte varmaankin ajattelemassa\nsitä runoutta, joka on kätketty päivällisateriaan. Onneksi tulee\ntuossa Andrea Margareeta kutsumaan meitä päivällisille. Saanko\nkunnian?\" Hän tarjosi minulle juhlallisesti käsivartensa ja osotti\nminulle kunniapaikan vierellänsä.\n\n\"Siinä pitää Kristofferin istua, koska hän on vanhin\", sanoi\npapinrouva.\n\n\"Ei, Nikolain tulee istua tässä\", vastasi pappi. \"Hän oli lyödä minut\nkuoliaaksi aamupäivällä, siksi pyydän hänet nyt istumaan oikealle\npuolelleni palkitakseni pahan hyvällä.\"\n\nSiihen se jäi, etenkin kun Ukkoa ei kunnianhimokaan kiihottanut\nistumaan ylimmälle istuimelle, vaan hän selitti olevansa täysin\ntyytyväinen paikkaansa papinrouvan ja Emmin välissä.\n\nAndrea Margareeta istui Corpus Juriksen ja minun välillä. Minun piti\njuuri kertoa hänelle jotain erikoisen hauskaa, kun hän vakavana\npainoi sormensa suulleen. Pappi alkoi samassa lukea pöytärukousta.\n\n\"Kuulkaahan Nikolai\", sanoi pappi rukouksen jälkeen, \"yhden\npainovirheen tahdon heti teissä korjata. Siinä suuressa Babelissa ei\nole tapana lukea pöytärukousta, mutta semmoinen on tapa meillä.\"\n\n\"Eihän Nikolai voinut sitä tietää\", sanoi papinrouva.\n\n\"Senpätähden sanonkin sen hänelle\", vastasi pappi.\n\nOlin jo ennenkin huomannut, että päivällispöydässä ihmiset\novat hyvin taipuvaisia keskenään väittelemään, ja tämä huomio\ntoteutui jälleen tässäkin tilaisuudessa. Ensin suoritettiin\nmuutamia etuvartiokahakoita papin ja Andrea Margareetan välillä\npäivällisruuasta, jota pappi arvosteli sangen ankarasti. Andrea\nMargareeta oli varsin arka arvostelulle, sillä se koski suuressa\nmäärässä hänen emännän-arvoaan.\n\n\"Se minun täytyy sanoa\", sanoi pappi, \"että vieraitamme kestitään\nsangen vaatimattomasti, mutta kenties Andrea Margareeta aikoo heitä\nsittemmin yllättää sitä suurenmoisemmin.\"\n\n\"Ruoka on yksinkertaista, mutta hyvää\", vastasi Andrea Margareeta.\n\"_Persicos odi semper separatus_.\"\n\n\"Apparatus\", korjasi Ukko.\n\n\"Vai niin? Isä sanoo aina _separatus_.\"\n\n\"Puhutteko usein latinaa?\" kysyin minä.\n\n\"Puhumme\", vastasi Andrea Margareeta. \"Meiltä ei milloinkaan säry\nlautasta ilman että sanoisin: _sic transit gloria mundi_, ja kun\npyydän isältäni jotakin, lopetan pyyntöni aina sanomalla: _sic volo,\nsic jubeo, stat pro natione voluntas_.\"\n\n\"_Ratione_, ei _natione_\", korjasi jälleen Ukko. \"Natione sana ei\nsovi koko lauseeseen.\"\n\n\"Mutta isä sanoo aina _natione_.\"\n\n\"Hyvin kernaasti saat minun puolestani rupatella kyökkilatinaasi\",\nsanoi pappi, \"kunhan vain et syytä minua sen opettamisesta, sillä se\nei totisestikaan todista tyttären rakkautta, kun sillä lailla riistät\nminulta hyvän nimeni ja maineeni.\"\n\n-- -- --\n\nMutta varsinaiseen päätaisteluun antoi aihetta ilmotus että\nNilkku-Anna oli tullut keittiöön pyytämään ropoa. Ukko meni sinne\nantamaan hänelle jotain, mutta sai osakseen Corpus Juriksen ankaran\nmoitteen, tämä kun väitti Nilkun-Annan juovan kaiken minkä sai.\n\n\"Tuollaisia kulkureita olisi ankarammin kohdeltava\", sanoi hän\nlopuksi. \"Nyt saavat rauhassa kerjätä, ja siksi niitä vilisee\nkaikkialla.\"\n\n\"Totta kai olisi ankarammin kohdeltava\", sanoi Ukko jonkunverran\nkatkerasti. \"Pantakoon köyhät ja onnettomat vankiloihin, niin\npäästään niitä näkemästä.\"\n\n\"Ei vankiloihin, vaan köyhäintaloihin\", vastasi Corpus Juris. \"Siellä\nsaavat runsasta avustusta.\"\n\n\"Oletko kokenut miltä tuntuu saada vaivaisavustusta?\" kysyi Ukko,\n\"koska voit puhua sen runsaudesta.\"\n\n\"Eihän köyhäintalo luonnollisestikaan voi olla minkään palatsi\",\nkuului vastaus. \"Mutta yleisestä liikahyväntahtoisuudestamme\nja velttoudestamme johtuu, että me sen sijaan että rohkeasti\nleikkaisimme kerralla pois syövän, annamme sen rauhassa kehittyä\nyhteiskunnan turmioksi.\"\n\nTämä oli merkinanto uuteen väittelyyn, ja kaikki varustautuivat\nmitä innokkaimmin. Mutta Corpus Juris oli lausunut ajatuksensa niin\nyksipuolisesti, että se herätti yleistä tyytymättömyyttä. Itse\nAndrea Margareeta, joka ensin oli ollut hänen puolellaan, ei enää\nvoinut hyväksyä hänen kantaansa, vaan liittyi vastapuolueeseen,\nja niin jäi Corpus Juris aivan yksin papinrouvaa, Emmiä, Andrea\nMargareetaa, Ukkoa ja minua vastaan, jotka kaikki yhtä innokkaasti\npyrimme saamaan sananvuoroa, niin että Corpus Juris tuskin ennätti\nvastata yhteen kysymykseen, kun hänen ratkaistavakseen jo asetettiin\nkolme tai neljä uutta. Ei hän siis olisi voinut pitää puoliaan\nylivoimaa vastaan, vaikka olisikin ollut vielä kolme kertaa\nsuurempi väittelijä kuin olikaan, varsinkin koska lopulta oli aivan\nmahdotonta kuulla mitä sanottiin. Ainoa, joka pysyi levollisena, oli\npappi. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan laski käsivartensa ristiin\npöydälle ja katsoi toisesta innokkaasta puhujasta toiseen suuresti\nkummastelevin silmin ikäänkuin tahtoen sanoa: \"Enpä ole eläessäni\nmokomaa kuullut!\" Vihdoinkin, kun Andrea Margareetan kanssa olimme\ntodistaneet kaikki olevamme heikkoja ihmisiä (jota Corpus Juris\nei ollut milloinkaan kieltänytkään), ja papinrouva oli hänelle\nterottanut että on monta syyttömästikin köyhää, jonka ohessa Ukko ja\nEmmi todistelivat että yhteiskunnan tulee harjottaa oikeutta, mutta\nyksityisten ihmisten armeliaisuutta, Corpus Juriskin tuli järkiinsä.\nHän kääntyi Andrea Margareetan puoleen sanoen: \"Pyydän anteeksi\njos olen ollut mielipiteiltäni liian jyrkkä. Osottaakseni teossa\nettä olen itse asiasta samaa mieltä kanssanne, tuomitsen itseni\nmaksamaan Nilkku-Annalle kaksi markkaa.\" Sitte hän meni ulos ja antoi\nNilkku-Annalle nuo kaksi markkaa, jonka johdosta häntä palatessaan\ntervehdimme äänekkäin riemuhuudoin. Samalla loppui myöskin tuo\nvaarallinen päivällisaika, joten ei tarvinnut useampia väittelyjä\npeljätä sinä päivänä.\n\nHämäränaika oli käsissä, hiljaisen rauhallinen hämäränaika. Jälleen\nistuimme tuttavallisesti keskustellen piirissä suuren kaakeliuunin\nympärillä, joka pimeässä nurkassaan näytti suurelta, valkoiselta\naaveelta. Iloisina puhelimme, milloin kevyesti ja hilpeästi\nkun puhetta johti Andrea Margareeta, milloin rauhallisesti ja\nsyvämietteisesti Ukon ja Emmin ajatuksiaan lausuessa.\n\n\"Mutta te ette ole vielä nähnyt Emmin huonetta\", sanoi Andrea\nMargareeta minulle.\n\n\"Enkä teidänkään\", vastasin hänelle.\n\n\"Oi, minun huoneessani ei ole paljokaan nähtävää, minulla on tuskin\nmilloinkaan aikaa olla siellä, täällä alhaalla on niin kovin paljon\naskaretta.\"\n\n\"Jos teitä haluttaa nähdä minun huoneeni\", sanoi Emmi, \"niin tulkaa\nsinne kanssani nyt ennenkuin tulee aivan pimeä.\"\n\nMinä seurasin Emmiä vinnille, jossa oli hänen huoneensa. \"Täällä\non jotenkin pimeätä, varokaa ettette loukkaa itseänne\", sanoi hän\nminulle. \"Ojentakaa minulle kätenne, niin ohjaan teitä.\" Samalla\nhän pisti pienen kätösensä minun käteeni vetäen minut varovasti\nmukanaan. \"Luotettava ohjaaja kaikissa pimeyden vaaroissa\", ajattelin\nitsekseni. \"Kumartukaa ettette loukkaa päätänne\", sanoi hän minulle\naukaisten huoneensa oven. \"Kaikki on täällä pientä, mutta hyvä on kun\noppii tyytymään vähään.\"\n\nKyllä olikin huone pieni, ja kuitenkin se tuntui minusta upealta.\nEn tiedä mihin tämä tunne oikein perustui, sillä siellä ei ollut\nkallisarvoisia huonekaluja, kirjailtuja mattoja eikä suuria,\nkultakehyksisiä peilejä. Kaikki oli yksinkertaista ja vaatimatonta,\nmutta niin hyvin yhteen sovitettua, kaiken yllä oli sellainen\nlepo ja rauha, että miltei näytti kuin olisivat pöytä ja tuolit\nolleet eläviä, kuin olisi ikävystymättä voinut viettää tuntikausia\nheidän seurassaan. Seinällä riippui kuva, joka esitti enkeliparvea\nsuojaamassa nuorta nukkuvaa neitoa. Minusta tuntui kuin itse tämä\npieni huone olisi ollut taulun kaltainen: täälläkin vartioivat\nhyvät enkelit vuodattaen jokaisen tulijan sieluun lepoa ja rauhaa.\nIstuuduin pieneen sohvaan ja katselin verkalleen ympärilleni; tahdoin\nlähtemättömästi kiinnittää täällä näkemäni kuvan mieleeni. Seinällä\nistuimeni yläpuolella riippui vanha viulu, jonka ympäri oli kiedottu\niäisyyskukista tehty seppel. Katselin viulua ja kukkaseppelettä\ntietämättä oikein itsekään mitä sillä hetkellä ajattelin.\n\n\"Katselette viulua\", sanoi minulle Emmi. \"Tahdotte ehkä tietää mistä\nsyystä se on täällä huoneessani. Se on ollut isoisäni viulu, ja\nsentähden säilytän sitä.\"\n\n\"Vai niin -- soittiko hän viulua?\" kysyin minä. Se oli oikeastaan\ntyhmä kysymys, mutta minusta tuntui että minun piti sanoa jotain,\ntietämättä oikein mitä.\n\n\"Soitti. Muistan hänet vielä aivan selvästi. Olin vain kymmenen\nvuoden vanha hänen kuollessaan. Muistan kuinka hän saattoi istua\npuhellen viulunsa kanssa, ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsi,\nkuinka hän saattoi sitä soitella niin, että kyyneleet tulivat\nsilmiini. Senpätähden säilytän aina tätä viulua. Tiedättehän että\nrakastan kaikkea vanhaa\", sanoi hän vienosti hymyillen.\n\n\"Sen tiedän\", vastasin minä. \"Mutta en ymmärrä, miten ennätätte niin\npaljo ajatella vanhaa. Minun täytyy aina ajatella uutta, sitä joka\ntulee. Edessäni on niin paljo. Se mikä takana on, sehän on mennyttä\neikä tule koskaan takaisin.\"\n\n\"Niin on useimpien laita\", sanoi Emmi, \"mutta sentähden he tuntevat\nniin paljo levottomuutta, niin vähän tyydytystä. Muisto tuottaa\nlepoa ja rauhaa, sitä ei voi kukaan meiltä riistää. Kun katsomme\neteenpäin tulevaisuutta kohti, saamme usein tuskailla ja; hätäillä,\nkatsoessamme taaksepäin kiitämme tyyninä ja rauhallisina Jumalaa\nkaikesta, mitä hän on meille antanut. Vasta kun samalla elämme sekä\nmuistoissa että tulevaisen toivossa, ymmärrämme elämää oikealla\ntavalla.\"\n\nEmmi sanoi tämän tavalliseen, lempeään tapaansa. Tuntui pikemmin\nkuin olisi hän selvittänyt ajatuksiaan itselleen, kuin puhunut\nniitä minulle. Kuulin mielelläni hänen puhuvan, sillä ei ainoastaan\nhänen sanoissaan, vaan myöskin äänessä ja liikkeissä oli sellainen\nsopusoinnun ja sisäisen mielenrauhan leima, joka välittömästi siirtyi\nminunkin mieleeni. Hänen kanssaan seurustellessani tunsin aivankuin\nkohoavani ylevämpään, puhtaampaan maailmaan, kauaksi arkielämän\nrauhattomuudesta ja levottomuudesta, maailmaan, jossa liikuttiin\nhiljaa ja ääneti, kuten punertavat iltapilvet laskevan auringon\nedessä. Ja Emmin olennossa oli jotain niin sanomattoman tuttua, kuin\nolisin pitkät, pitkät ajat elänyt yhdessä hänen kanssaan. Oli joku\ntoinen, jota hän niin elävästi muistutti, mutta kuka oli tuo toinen?\nKuka se oli, joka samoin kuin Emmi näytti miltei voivan levätä\nomassa itsessään, saattoi antaa meluavan, hälisevän maailman rientää\nohitsensa kuohuvan kosken tavoin antautumatta itse sen valtaan?\nMietin miettimistäni, vaan en osunut oikeille jäljille. Joka kerta\nkun en katsonut Emmiin, olin sitä aivan kuin tavottamaisillani, mutta\nkun taasen loin katseeni hänen hienoihin, ilmehikkäisiin kasvoihinsa,\nhänen kirkkaisiin, sielukkaisiin silmiinsä, silloin katosi se jälleen\nmielestäni.\n\nVähitellen ilta pimeni. Ainoastaan heikko valaistus osotti ikkunan\nkohtaa, muuten olivat esineet pimeään häipyneet. En nähnyt enää\nedes Emmiä, joka istui vieressäni, kuulin vain hänen äänensä. Hän\nkertoi, ja minä kuuntelin. Noina hetkinä unohtui mielestäni pappi\nja papinrouva, Corpus Juris ja Andrea Margareeta ja Ukko. Kaiken\nunohdin; ainoastaan Emmi oli tietoisuudessani.\n\n\"Missä piileksii miehentappaja Nikolai?\" kuului äkkiä voimakas ääni\nalhaalta käytävästä. Minä hypähdin säikähtyneenä paikaltani -- nuo\nsanat muodostivat liian räikeän epäsoinnun niille ajatuksille, jotka\nsillä hetkellä minussa liikkuivat.\n\n\"Isä kutsuu teitä\", sanoi Emmi nousten hänkin paikaltaan. \"Mennään\nalas, johan täällä onkin aivan pimeä.\"\n\nTaasen hän tarttui käteeni taluttaakseen minua pimeän läpi. Oli kuin\nhyvä enkeli olisi minua ohjannut.\n\nAlhaalla käytävässä tapasimme papin työlamppu kädessään, sekä Ukon.\n\"Sielläkö olette\", huusi pappi minulle. \"Mitä pimeyden töitä nyt\nhaudotte mielessänne? Tulkaa kanssani työhuoneeseeni, niin jutellaan\nsiellä, sillä nyt on minulla lupa levähtää päivätyön jälkeen.\"\n\nSeurasin häntä, joskohta jonkun verran vastahakoisesti; olisin\npaljoa mieluummin jäänyt Emmin kanssa puhelemaan, mutta eihän käynyt\npapillekaan kieltäminen. Tultuamme työhuoneeseen sanoi pappi, laskien\nlampun kädestään; \"Te kai poltatte piippua, tekin Nikolai?\" Se nyt\noli pienimpiä taitojani. \"Enhän toki tarvitse otaksua että pidätte\nenemmän sikaareista?\" En todellakaan voinut kieltää että annoin\nsikaareille etusijan. \"Hyi häpeä\", sanoi pappi, \"tekin kuulutte siis\nnoihin hienoihin nuoriin herroihin, jotka pitävät itseään liian\nhyvinä polttaakseen rehellistä piippua. Nyt käsitän minkätähden\naamupäivällä tahdoitte surmata merenvahapiippuparkani, se oli sulaa\nvihaa ja kateutta. Mutta koska mieluummin poltatte sikaaria, on toki\nsuuri onni että minulla -- --\" tässä hän pysähtyi ottaen muutaman\npiipun alas hyllyltä tutkiakseen sitä. Luulin hänen jatkavan: \"että\nminulla on sikaareja\" -- mutta pappi jatkoi: \"että minulla ei ole\nsikaareja, sillä en missään tapauksessa tahtoisi teitä vahvistaa\nylellisyydessänne. Olkaa hyvä, siellä ovat piiput -- ottakaa mitä\nhaluatte ja olkaa kuin kotonanne.\"\n\n\"Kysyitte minulta aamupäivällä kirjastoani\", sanoi pappi istuutuen\nkeinutuoliin ja vetäen pari pitkää savua piipustaan. \"Totta\npuhuakseni, en ole milloinkaan ollut ylenpalttisen lukemisen ystävä.\nLue vähän, mutta hyvää! Mieluummin yksi ainoa hyvä kirja kymmenesti\nkuin kymmenen keskinkertaista kirjaa yhteen kertaan. Se on minun\nmielipiteeni.\"\n\n\"Arveletteko siis kuin entinen arabialainen päällikkö olevan parasta\npolttaa kaikki kirjastot?\" sanoi Ukko.\n\n\"Suuren osan saisi kernaasti polttaa, eikä siitä koituisi sittenkään\nerityistä vahinkoa. Sitäpaitsi en ole tuominnut lukemista sinänsä,\nvaan ainoastaan liikaa lukemista. Pitää oppia elämältä. Siitä oppii\nenemmän ja paremmin kuin kirjoista.\"\n\n\"Mutta se on raskas ja vaivaloinen tie\", väitteli Ukko. \"Moni ei\nsillä tiellä pääse niin kauaksi, että edes tietäisi minkätähden elää.\"\n\n\"Voi olla niinkin, mutta toiselta puolen on niitäkin, jotka lukevat\nniin paljon, että pelkässä lukeneisuudessaan eivät ymmärrä elää.\nMuistan ylioppilasvuosiltani muutaman tuttavani, joka oli aivan\nhullaantunut lukemiseen. Kun joskus sattumalta oli kulunut kuukausi\nviime tapaamisestamme, kysyin häneltä aina, ei kirjojen kappalelukua,\nvaan niiden kirjojen kyynärämäärää, jotka hän oli lukenut sillaikaa.\nHän aikoi maalaispapiksi kuten minäkin, mutta ei ollut milloinkaan\nastunut jalallaan pääkaupungin muurien ulkopuolelle. Vihdoinkin\nsain hänet kerran kanssani vieraskäynnille erään maalla asuvan\nsukulaiseni luo, joka oli pappina. Ja siellä häntä eniten ihmetytti\nse, ettei karjarenki ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Cicerosta.\nSellainenkin sitte aikoo maaseudulle sielunpaimeneksi, mitä tuloksia\nvoitte siitäkään odottaa?\"\n\n\"Eihän ole tarvis mennä sellaisiin liiallisuuksiin\", sanoi Ukko. \"On\nolemassa keskitie: oppia sekä kirjoista että elämältä.\"\n\nSamalla koputettiin ovelle ja sisään astui köyhä itsellismies. Ukko\nja minä aioimme poistua, mutta pappi sanoi: \"Jääkää vaan istumaan,\nhän on pitäjäläisiäni; hän ei tule teitä häiritsemään. -- Istuhan\nPekka, ole hyvä! Mitä kuuluu kotiin?\"\n\n\"Kiitos kysymästä\", sanoi Pekka jääden ovensuuhun seisomaan. \"Tulen\noikeastaan tuomaan papille rahoja.\"\n\n\"Sepä reilusti tehty, Pekka. Tekisittepä sen vaikka vähän useammin.\"\n\n\"Mutta ettehän suutu kun tuon ne näin myöhään?\"\n\n\"Enhän toki. Tiedättehän etten milloinkaan suutu kun tuotte rahoja.\n-- Miten vaimo ja lapset jaksavat?\"\n\n\"Kiitos kysymästä, voisi olla pahemminkin, mutta voisipa olla\nparemminkin.\"\n\n\"Mitä puhetta tämä on? Eikö teidän tulisi kiittää taivaan herraa\nsiitä, että teillä on asiat niinkin hyvin? Muistatteko viime vuonna,\nkun olitte taittanut kätenne, -- olipa silloin hätää ja kurjuutta.\nMutta tänä vuonna kun olette terve ja voimakas ja ansaitsette\njokapäiväisen leipänne, -- eikö kannata Jumalaa kiittää koko\nsydämestänne?\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi Pekka vähän hämillään. \"Mutta emmehän aina tee\nniinkuin pitäisi.\"\n\n\"Oikein, Pekka. Jos emme ole tyytyväisiä ja iloisia, niin on se\noma syymme -- Jumala tekee meille vain hyvää, itse me sen pahaksi\nkäännämme.\" Pappi kulki äänetönnä pari kertaa edestakaisin lattian\npoikki ikäänkuin antaakseen Pekan rauhassa ajatella hänen sanojaan.\nSitte hän äkkiä siirtyi aivan toiseen aineeseen sanoen: \"Luetteko\nmyöskin sanomalehtiä, jotka teille lähetän?\"\n\n\"Kiitoksia vain, niistä meillä on suurta huvia.\"\n\n\"Luetteko myöskin perinpohjin?\"\n\n\"Kyllä luemme. Sekä kotimaan että ulkomaan uutiset ja kaikki kuolleet\nja nurkkakertomuksen -- kaikki me luemme.\"\n\n\"Sepä hyvä. -- Ja nyt, Jumalan haltuun, Pekka. Tervehtikää vaimoanne!\"\n\n\"Kiitoksia, hyvästi!\" Kohteliaasti jalallaan lattiaa raapaisten meni\nPekka tiehensä.\n\n\"Siitä näette mitä lukuja me täällä harjotamme\", sanoi pappi meille.\n\"Luemme sanomalehtiä sekä eteenpäin että takaperin. Mitä siitä\nsanotte?\"\n\nTämä tietenkin oli Ukon mielestä kaikkein sopimattominta lukemista,\nmitä pappi oli voinut pitäjäläisilleen valita, sillä sanomalehdistä\nei hänen ajatuksensa mukaan ollut muuta kuin vahinkoa. Kuitenkin\nUkko papin tähden lievensi lausuntoansa sanomalla että toki voi\nmaalaisilla olla parempaakin lukemista kuin sanomalehdet.\n\n\"Se on tietty\", vastasi pappi. \"Olisihan Pekalla lukemisestaan paljoa\nenemmän hyötyä, jos lainaisin hänelle Schleiermacherin ja Martensenin\ndogmatiikan.\"\n\n\"On olemassa paljo uskonnollisia teoksia ja hartauskirjoja, jotka\nsoveltuvat talonpoikaisväestölle\", sanoi Ukko, hämmentymättä papin\nsanoista.\n\n\"Siinä olette oikeassa. Ja lopulta saamme ehkä niin paljo\nhartauskirjoja, ettei enää jää itse hartaudelle mitään tilaa.\nKansalle työnnetään katkismuksia ja virsikirjoja ja saarnakirjoja\nja postilloja, niin että se lopulta ikävystyy niihin niinkuin\nleipurinlapset vehnäleipään. Ei, meidän tulee antaa sitä heille vain\nvähän kerrallaan, niin he oppivat haluamaan sitä yhä enemmän.\"\n\n\"Mitä heille siis on annettava luettavaksi?\" kysyi Ukko.\n\n\"Senhän jo kuulitte: sanomalehtiä. Niistä he löytävät monipuolisen\nsisällyksen, jota voi käsitellä usealla tavalla. Kuulisitte vain\nniitä hurskaita mietteitä, joita Pekan kanssa monesti lausumme\nsanomalehdistä lukemamme johdosta. Milloin on sota syttynyt Ranskan\nja Itävallan välillä. Silloin tutkistelemme onko sodankäynti\nluvallista. Milloin on kuollut joku suuri kenraali, jolloin\nmuistelemme kaiken katoavaisuutta, taikka on nälänhätä jossain\nRuotsin seuduilla, ja me kiitämme Jumalaa, joka on antanut\nmeille runsaan sadon. Tänään ei Pekka ollut oikealla tuulellaan,\nmutta muuten saan häpeäkseni tunnustaa että hän monesti löytää\nsanomalehdistä enemmän kuin minä. Ei yleensä niin suuresti ole\nmerkitystä sillä _mitä_ luemme, vaan _miten_ luemme. Viime vuonna\noli tässä pitäjässä mies, joka luki raamattua niin ahkeraan, että\nhän lopulta kahden uudestikastajan suosiollisella avulla sai selvän\nsiitä, että hän oli paholaisen riivaama. Luonnollisesti hän ei\nhalunnut työtä tehdä, sillä senjälkeen kun perkele oli häneen mennyt,\nolivat kaikki hänen tekonsa paholaisen töitä. Vaimo tuli minun\nluokseni hätäänsä valittamaan. Tiedättekö millä miehen paransin?\"\n\n\"Millä?\"\n\n\"'Jeppe Niilonpojalla'. Menin hänen luokseen, otin häneltä raamatun\nja muita kirjojaan ja kehotin häntä vaihteeksi lukemaan tämän\nnäytelmäkappaleen. Mies katsoi kyllä minuun jotenkin hämmästyneenä,\nmutta totteli, koska hän kunnioittaa minua sangen suuresti.\nSeuraavana päivänä menin jälleen hänen luokseen. 'Jeppe Niilonpoika'\noli toistaiseksi vaikuttanut toivottuun suuntaan. Mies oli sillä\nhetkellä unohtanut paholaisen ja ajatteli ainoastaan 'Jeppeä'.\nPyysin häntä noin vain ohimennen auttamaan minua muutamassa maantien\ntyössä. Sen hän lupasi heti, sillä ihmiset täällä ovat luonteeltaan\npalvelevaisia. Sen jälkeen lainasin hänelle pari pikkukertomusta,\njotka eivät kuitenkaan niin kiinnittäneet hänen mieltään kuin 'Jeppe\nNiilonpoika'. Minä puhuin nyt joka päivä hänen kanssaan siitä mitä\nhän oli lukenut, sain hänet vähitellen ryhtymään työhön, synkät\nmielikuvat haihtuivat ja viimein häipyi hänen mielestään koko\npaholaisjuttu.\"\n\nUkko ei kuitenkaan vieläkään tunnustanut itseään voitetuksi, vaan\narveli, että ainakin pitäisi rajottua historialliseen kirjallisuuteen\nantaessaan kansalle lukemista.\n\n\"Onhan hyvä niinkin, mutta ei teidän pidä luulla että muitta mutkitta\nsaatte talonpojan lukemaan sentapaisia kirjoja. Antakaa hänelle\nrosvoromaani Aleksanteri Suuresta, niin hän lukee sen mielihyvällä,\nmutta antakaa hänelle hyvin kirjotettu historiallinen teos, niin hän\npanee sen syrjään; se ei ole häntä varten. Täytyy pyrkiä eteenpäin\nsangen hitaasti ja varovasti. Hyvät kööpenhaminalaiset elävät siinä\nuskossa, että kaikki ihmiset ovat käyneet latinakoulua ja tutkineet\nklassillisia kirjailijoita, kuten he itse. Ensimäinen tehtävämme on\nherättää halua ja harrastusta eri suuntiin, ja siihen soveltuvat,\nkuten sanottu, sanomalehdet oivallisesti, kun vain ymmärrämme niitä\nkäyttää oikealla tavalla. Sitte voi aina rakentaa eteenpäin.\"\n\nValitin hiljaisessa hengessä ettei Corpus Juris ollut läsnä. Hänen\nsydäntään olisi varmaankin ilahuttanut tämä luento, vaikkakaan hän ei\nlukenut sanomalehtiään aivan samalla lailla kuin pappi ja Pekka.\n\n\"Ylipäätään\", alotti pappi jälleen pienen vaitiolon jälkeen, \"tulee\nmeidän muistaa että me ihmiset olemme heikkoja astioita ja pieniä\nastioita, jotka helposti vuotavat yli laitojensa, kun niihin\nammennetaan liian paljon. Pääasia on löytää oikea mitta. Olen tässä\nsuhteessa aina hyvin varovainen. Myöskin tyttärieni suhteen olen\nnoudattanut samoja periaatteita ja varonut ahtamasta heidän päähänsä\nliikoja. Luulen että helposti voimme laskea ne kirjat, mitkä Andrea\nMargareeta on lukenut, ja kuitenkin olen vakuutettu siitä että hän\ntulee onnellisesti kulkemaan maailman läpi sillä tietomäärällä, mikä\nhänellä on.\"\n\n\"Entäs Emmi --\" sanoin minä joka yhä vielä mielessäni tunsin sitä\nlempeätä, suloista rauhaa minkä keskustelu hänen kanssaan oli\nsynnyttänyt.\n\n\"Emmin laita on toisin\", vastasi pappi. \"Hän on aina kulkenut omaa\ntietään, tahtoisinpa miltei sanoa että hän on itse kasvattanut\nitsensä. Hänen on aina tehnyt mieli lukea -- alussa koetin kyllä\nestää, mutta siitä ei tullut mitään. No niin, ajattelin, jokainen\nkulkekoon omaa tietään. En tahtonut pakottaa, ja hän sai rauhassa\npitää kirjansa. Mutta varsinkin senjälkeen, kun Kristoffer on\nalkanut täällä käydä, on asia tullut yhä hullummaksi, ja hänellä on\npaljon omallatunnollaan. Hän laahaa tänne kirjan toisensa jälkeen,\nniin että viimein tulen kai pakotetuksi rakentamaan lisärakennuksen\nvalmistaakseni tilaa niille kaikille.\"\n\nUkko istui tyytyväisenä hiljaisesti myhäillen eikä yrittänytkään\npuolustautua. Hänen piippunsa oli sammunut kuten tavallisesti, ja\nhän itsekin näytti sammuneen, toisin sanoen hänen ajatuksensa, sillä\npapin puhuessa kaikenlaisista seurakunnassa sattuneista ikävyyksistä,\nnäytti Ukko äärimmäisen tyytyväiseltä, ikäänkuin se olisi häntä\nerikseen ilahuttanut, leikki sohvatyynyjen tupsuilla ja jätti\nminun huolekseni sovittaa asianomaiset \"Vai niin?\" \"Todellakin?\"\ny.m. asiaankuuluviin paikkoihin. Onneksi se sujui minulta niin\nhyvin, että pappi ei huomannut Ukon hajamielisyyttä ennenkuin tämä\nonnettomuudekseen itse sai aavistuksen siitä, että kuitenkin täytyisi\nosottaa jonkunlaista harrastusta. Silloin hän, juuri kun pappi oli\nlopettanut pitkän kuvauksen siitä, miten pari mormoonia oli saattanut\nkoko seurakunnan hämmennykseen, kysyi oliko näillä seuduin nähty\nmormooneja. Hukkaan siis olivat menneet kaikki ponnistukseni ja\nminä jo odotin rajun ukkosilman puhkeamista onnettoman Ukon ylitse,\nmutta suureksi hämmästyksekseni toisti pappi kärsivällisesti pitkän\nkertomuksensa, joka vielä enemmän todisti kuinka suuressa arvossa hän\nUkkoa piti, samalla kun ajattelin itsekseni: \"Olisitpa sinä ollut\nhänen sijassaan, Nikolai --!\"\n\nUkko heräsi unelmistaan osottaen suurempaa harrastusta, niin että\narvelin läsnäoloni nyttemmin tarpeettomaksi ja hiivin pois kaikessa\nhiljaisuudessa toivoen tapaavani Emmin tai Andrea Margareetan.\nTullessani arkihuoneeseen löysin sieltä Andrea Margareetan ja Corpus\nJuriksen kahden kesken. Viimeksimainittu luki paraikaa ääneen\nmuutamia lyyrillisiä runoja. Ei kuitenkaan tuntunut siltä kuin hän\nolisi joutunut minkään lyyrillisen tunnelman valtaan, sillä minut\nnähdessään hän kysyi jokseenkin äreällä äänellä mitä tahdoin.\nSanoin tahtovani nauttia hänen ja Andrea Margareetan miellyttävästä\nseurasta, ja ettei hänen pitänyt lukemisessaan häiriintyä. Ei\noikein näyttänyt siltä että Corpus Juris enää olisi halunnut\njatkaa, kuitenkin hän sen teki Andrea Margareetan pyynnöstä, mutta\nniin huonosti, että Andrea Margareeta pyysi minua lukemaan hänen\nsijastaan. Se ei parantanut Corpus Juriksen pahaa tuulta ja hän\nalkoi nyt niin purevasti arvostella lukemistani, että epäilemättä\nolisimme joutuneet kiivaaseen sanasotaan, ellei Andrea Margareeta\nolisi kaikki tasottanut hyvällä tuulellaan. Aprikoin turhaan mikä\noli voinut saattaa Corpus Juriksen noin huonolle tuulelle, sillä hän\noli koko päivän ollut erittäin hilpeä ja iloinen. Lopuksi laskin\nkirjan kädestäni toivoen siten palauttavani rauhan. Mutta turhaan!\nCorpus Juris oli nyt kerta kaikkiaan kriitillisellä tuulellaan, ja\narmahda sitä, joka hänen käsiinsä silloin joutuu! Se tulee silloin\narmotta raastetuksi pohjia myöten, olkoon se vaikka etevintä ja\nparasta, sillä hyvällä tahdolla voi löytää vikoja kaikkialta. Nyt\nhän ei enää arvostellut lukemistani, vaan itse lukemiani runoja.\nNiinpä muistan muiden ohessa muutaman runon, joka alkaa sanoilla:\n\"Lennä lennä lintuseni, yli järven aaltojen\", runo, josta aina olen\npitänyt erittäin paljo, mutta jonka neljää loppusäettä nyt surkeasti\nreposteltiin:\n\n    \"Tuskat ne linnunkin liitävän myötä\n    seuraavat, tiedäthän.\n    Sydämelle väijyvälle hyv'yötä\n    lausuos, tiedäthän.\"\n\nSamalla astui Ukko huoneeseen ja minä kiiruhdin esittämään hänelle\nriitakysymyksemme. Kuultuaan jokaisen mielipiteen hän aivan\nrauhallisena selitti että koko tuo runo ei merkinnyt mitään,\nkoska siinä ei ollut yhtään järkevää ajatusta, mutta että tämä\noli runoilijoille ominaista. Rauhallinen tuomio ei kuitenkaan\nläheskään tyydyttänyt Corpus Jurista, vaan kiihotti häntä yhä\nankarampaan vastarintaan ja sai hänet väittämään että siihen\nei ollut runoilijoilla mitään oikeutta, vaan että heidät olisi\nsuorastaan asetettava syytteeseen. Sillä jos kerran kaikilta muilta\nihmisiltä vaaditaan että he todella tarkottavat mitä sanovat, niin\nsamaa saisi vaatia runoilijoiltakin, mutta olihan mahdotonta että\nvoivat tarkottaa mitään, jos kerran heidän sanoissaan ei ollut\nmitään ajatusta. (Itsekseni ajattelin että yhtä hyvin voisi asettaa\nsyytteeseen Corpus Juriksen, sillä ei minusta hänenkään sanoissaan\nollut mitään ajatusta. Mutta nämä mietteet pidin visusti itsekseni,\nvälttääkseni vielä enempää kiistaa.) Andrea Margareeta, joka ei\nyleensä rakastanut väittelyä, oli sillävälin poistunut ja tuli\nnyt takaisin tuoden mukanaan joulutorttuja ja simaa toivoen siten\nparaiten lopettavansa riidan. Hänen toivonsa ei ollut turha, sillä\noliko se näiden virkistävää vaikutusta vaiko Andrea Margareetan\nkirkkaiden lempeiden silmien ansio, joita oli mahdoton katsella\ntulematta hyvälle tuulelle, loppupäätös oli että Corpus Juris pehmeni\nja tunnusti äskeisessä runossa olevan paljon kaunistakin ja se jo oli\nsuuri myönnytys hänen puoleltaan, joka tavallisesti pikemmin tahtoo\nluopua hengestään kuin väistyä hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän\nsanoo \"ehdottomaksi vakaumuksekseen\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallispöydässä istuimme samoilla paikoilla kuin päivällisellä,\nsillä erotuksella vain, että Andrea Margareeta oli asettunut\nteekeittiön taakse, minun suureksi surukseni, sillä tuo suuri\nkuparinruskea keittiö varjosti hänen ystävälliset kasvonsa, joten\nsieltä vain silloin tällöin kuului hänen hilpeä äänensä.\n\n\"No Nikolai\", sanoi pappi minulle, \"kuinka monta kertaa olette tänä\ntalvena ollut tanssikokouksissa?\"\n\n\"Tanssikokouksissa?\" kysyin ihmetellen.\n\n\"Isä kulta, miksi käytät sellaista sanaa\", sanoi papinrouva. \"Eihän\nNikolai tiedä mitä hänen pitää meistä ajatella -- mieheni tarkottaa\noletteko ollut usein kutsuissa tänä talvena.\"\n\n\"Oi, Nikolai tietää liiankin hyvin mitä tanssikokous on. Nimitän\nmieluimmin asioita niiden oikealla nimellä. Älkäämme tekeytykö\nparemmiksi kuin olemme, onhan meillä itsellämme tanssikokous\nsunnuntaina.\"\n\n\"Tuleeko tänne kutsut?\" kysyin hämmästyneenä.\n\n\"Enkös sanonut että se olisi jotain, jota Nikolai ymmärtäisi!\nKatsokaa kuinka hänen silmänsä loistavat! Kyllä, Nikolai, meille\ntulee tanssikokous, se on liiankin totta, minun suureksi surukseni,\nseurakunnan pahennukseksi ja Andrea Margareetan riemuksi, sillä hänpä\non tämän kaiken alku ja juuri. Nyt voitte itse päättää kuka tässä\ntalossa komentaa ja että minun täytyy mukautua Andrea Margareetan\ntahdon mukaan.\"\n\nUkko ryhtyi puolustamaan Andrea Margareetan kantaa sanomalla tanssia\nviattomaksi huvitukseksi.\n\n\"Sinäkin Brutus!\" huudahti pappi. \"Tiesin kyllä etten saisi\nneljääntoista päivään rauhaa talossani ellen mukautuisi. Me ihmiset\nolemme heikkoja olentoja kaikkityyni, varsinkin kun on tytär\nsemmoinen kuin Andrea Margareeta.\"\n\nEn saattanut juoda teetäni pelkästä ilosta. Saada tanssia Emmin ja\nAndrea Margareetan kanssa -- se oli verratonta!\n\n\"Mitä ajattelette?\" sanoi minulle pappi. \"Näytätte niin\nrakastuneelta, ettehän vain aio kihlautua?\"\n\n\"Aina sinun pitää puhua nuorten ihmisten kanssa kihlauksesta\", sanoi\npapinrouva. \"Saatat heille vain tyhjiä houreita päähän.\"\n\n\"Olenko sanonut että menisitte kihloihin?\" kysyi pappi. \"En suinkaan,\nKristoffer ja Fredrik voivat todistaa että olen tuontuostakin\nvarottanut heitä kihlaantumasta. Enkö ole heitä kehottanut varomaan\nonnetonta kohtaloani, joka on minulle antanut vaimon ja kaksi tytärtä\nvain sen tähden, että yhden ainoan kerran nuoruudessani olin niin\npäätön että menin kihloihin? Enkö ole sanonut yhä uudestaan: rakkaat\nystävät, syökää, mutta älkää syökö itseänne pilalle -- luvatkaa,\nmutta älkää koskaan luvatko itseänne toiselle.\"\n\n\"Mutta sinä puhut siitä niin kauan, kunnes he vihdoin kuitenkin\nmenevät kihloihin. Eihän ollut mitään syytä puhua Nikolaille siitä.\"\n\n\"Nikolain laita on aivan toinen\", sanoi pappi. \"Mokomakin ihminen,\njoka koettaa lyödä minut kuoliaaksi, puhuu ääneen pöytärukouksen\naikana ja polttaa sikaareja mieluummin kuin piippua, -- hänen\nainoa pelastuksensa on että menee kihloihin. Kas tuossa on Andrea\nMargareeta, hänet pitäisi teidän ottaa, niin saisitte vaimon, joka\npitäisi teitä kurissa. Vihkimisen saatte ilmaiseksi, niin hyödytte\ntoki vähän siitäkin.\"\n\nHyvä oli että Ukko niin vakavasti oli mieleeni terottanut että\ntyhmintä mitä ihminen voi tehdä, on ylioppilaana kihlautuminen,\nmuuten olisin varmaan tuossa paikassa kihlannut Andrea Margareetan.\n\nPappi jäi vielä tunnin ajaksi istumaan kanssamme leikkiä laskien,\nsitte hän sanoi meille hyvää yötä lausuen toivomuksen nähdä meidät\njälleen huomisaamuna kello 8. Arvelin että meidän muidenkin nyt\npitäisi mennä nukkumaan, mutta Andrea Margareeta vakuutti minulle\nettei se ollut lainkaan tarpeellista; papin makuusuoja oli niin\nkaukana arkihuoneesta, että hyvinkin voisimme vielä jutella hetkisen,\nkun emme vain puhuisi kovalla äänellä emmekä kiistelisi. Sen\nlupasimme, ja nyt meni papinrouvakin pois vielä kerran terotettuaan\nmieleemme että puhuisimme hiljaa.\n\nAjatukseni kääntyivät nyt tuleviin kutsuihin, ja koska Andrea\nMargareetan kulkivat samaa tietä, niin ne tietysti tapasivat toisensa.\n\n\"Voitte uskoa että olen kestänyt kovan kamppailun\", sanoi Andrea\nMargareeta. \"Ja sen sain taaskin kestää aivan yksin, sillä Emmi ei\nkoskaan uskalla vastustaa isän tahtoa.\"\n\n\"Isä ei syyttä epäillyt\", vastasi Emmi. \"Sinähän tiedät hyvin, että\nseurakunnassa on henkilöitä, jotka aina puhuvat isää vastaan ja\nilolla tarttuvat jokaiseen tilaisuuteen häntä moittiakseen.\"\n\n\"Jos aina välittäisimme siitä mitä ihmiset sanovat, niin tuskin\nsaisimme mielemme mukaan seisoa tai istua tai mitään muutakaan tehdä.\"\n\n\"Mutta tiedäthän sinä että isä itsekin on tanssia vastaan ja\nettei hän milloinkaan ole oikein iloinen kun meidät on pyydetty\ntanssiaisiin.\"\n\n\"Mutta se on vallan turhaa\", sanoi Andrea Margareeta. \"Mitä\npahaa voisi olla tanssissa. Yksinkertaisinta on ettei ole tuota\nhuomaavinaankaan ja tekee oman tahtonsa mukaan.\"\n\nNo niin -- tanssilupa oli annettu, se oli minulle pääasia. En\nvälittänyt edes siitä, ketkä tai kuinka monta kutsuihin tulisi. Emmi\nja Andrea Margareeta tulisivat joka tapauksessa, siinä oli minulle\nkyllin, ja jotten myöhästyisi, pyysin heti kummaltakin kaksi tanssia.\n\n\"Kaksi tanssia\", sanoi Andrea Margareeta. \"Olen myöskin luvannut\nFredrikille kaksi ja Kristofferille yhden!\"\n\n\"Jos olette luvannut Fredrikille kaksi, niin voitte luvata\nminullekin. Miksi hänen pitäisi saada useampia kuin minunkaan?\"\n\nNiin lupasi siis Andrea Margareeta minulle kaksi tanssia ja Emmi\nsamoin.\n\n\"Ja ensimäisen tanssin illallisen jälkeen tahdon tanssia teidän\nkummankin kanssa\", lisäsin vielä.\n\n\"Mutta juuri sen olen luvannut Fredrikille\", sanoi Andrea Margareeta.\n\n\"Ja minä Kristofferille\", sanoi Emmi. \"Sittenpä en tanssikaan\nsitä tanssia kenenkään kanssa, vaan asetun illallisilla istumaan\nmolempien keskelle\", ajattelin itsekseni ja tein nopeasti seuraavan\nsuunnitelman: kaksi tanssia Emmin ja kaksi Andrea Margareetan kanssa,\nse on neljä tanssia, pöydässä istun molempien keskellä, se on viisi\ntanssia, sitten on vielä jälellä pari kolme tanssia, mutta niihin en\npyydä ketään, vaan asetun Emmin tai Andrea Margareetan rinnalle --\noi, se kävisi mainiosti!\n\n\"Pidättekö tanssista?\" kysyin Andrea Margareetalta.\n\n\"Oi, minä voisin tanssia joka päivä aamusta iltaan väsymättä\nmilloinkaan\", vastasi hän.\n\n\"Sitä et voi puhua tosissasi\", sanoi Emmi. \"Kuinka en puhuisi\ntosissani, ja sinäkin tanssit mielelläsi, mutta et uskalla sitä sanoa\nisälle.\"\n\n\"En ole milloinkaan salannut että tanssin mielelläni\", sanoi Emmi.\n\n\"Kuitenkin panet vastaan joka kerta kun meidät pyydetään\ntanssikutsuihin.\"\n\n\"Koska tiedän ettei isä siitä pidä ja mieluummin soisin että\npysyisimme kotona.\"\n\n\"Se ei tee mitään. Kun tulemme kotiin ja meillä on ollut hauskaa, on\nisä aina iloinen.\"\n\n\"Kuulkaahan, emmekö tanssisi vähän nyt heti?\" kysyin Andrea\nMargareetalta.\n\n\"Ei se käy päinsä, herätämme isän.\"\n\n\"Mutta tanssitaan hyvin hiljaa -- Fredrik, tanssi sinä Emmin kanssa,\nminä tanssin Andrea Margareetan kanssa -- Kristoffer, laula sinä 'Ach\ndu lieber Augustin', niin tanssimme sen mukaan hiljaisen valssin;\nsitä ei kukaan kuule.\"\n\n\"Mutta hyvin hiljaa\", sanoi Andrea Margareeta, joka ei voinut\nkiusausta vastustaa. \"Sammutamme lampun ja vedämme käärekaihtimet ylös\nettä saamme tanssia kuunvalossa.\" Näin tehtiin ja kirkas täysikuun\nvalo paistoi meille huoneeseen.\n\nNiin tanssimme me, Andrea Margareeta ja minä, sekä Emmi ja Corpus\nJuris valssia kuutamossa Ukon istuessa sohvassa hyräillen sangen\nväärällä nuotilla \"Ach du lieber Augustin.\"\n\n\"Laulat väärin, Kristoffer\", huusin minä, ja nyt alkoi Andrea\nMargareeta hyräillä mukana, alussa aivan hiljaa, mutta lopussa yhä\nkovemmalla äänellä:\n\n    \"Ach du lieber Augustin,\n    alles ist vek, vek, vek!\"\n\n\"Nopeammin\", huusi Corpus Juris, joka alkoi innostua ja yhtyi\nlaulamaan hänkin. Huomaamattamme lauloimme yhä kovemmin ja yhä\nnopeammassa tahdissa:\n\n    \"Alles ist vek, vek, vek!\n    vek, vek, vek, vek, vek, vek,\n    Ach du lieber Augustin,\n    alles ist vek!\"\n\nMutta niin kovasti kuin huusimmekin viimeistä \"vek\" sanaa, oli\nkuitenkin joukossamme ääni, joka huusi vielä kovemmin. Käännyimme\npelästyneinä -- ovella seisoi pappi yönutussaan, yömyssy päässä\ntuijottaen meihin kuin aave.\n\n\"Ach du lieber Augustin, alles ist vek!\" huusi hän, \"sen voin minäkin\nlaulaa täydestä sydämestä. Täällähän on meteliä kuin olisi tänne\nkokoontunut koko Bistrupgaardin kartanon väki. Ja Nikolai etunenässä\nkuten ainakin! Sitte vielä kaiken lisäksi sammutatte lampun, ettei\nkukaan näkisi mitä pimeyden töitä harjotatte.\"\n\n\"Kuulitko tosiaankin?\" sanoi Andrea Margareeta, joka ensimäisenä sai\nrohkeutta sen verran että saattoi puhua.\n\n\"Josko kuulin! Voin vakuuttaa että sen voi kuulla yli koko pitäjän,\nniin että kyllä tullaan sanomaan että asiat on hullusti pappilassa:\ntanssitaan ja ilveillään yöt läpeensä pyhänä jouluviikkona.\"\n\n\"Olen pahoillani\", alkoi Ukko --\n\n\"Niin, olen pahoillani\", katkasi pappi, \"että olen pakotettu\nkeskeyttämään tämän miellyttävän illanvieton, mutta minun täytyy\ntodellakin kehottaa arvoisaa herrasväkeä lähtemään nukkumaan. Hyvää\nyötä.\" Ja niin hän meni.\n\n\"On kai parasta että menemme nukkumaan\", sanoi Andrea Margareeta\nhiljaa huoaten. \"Tässä on kynttilänne, itsehän tunnette tien vihreään\nja siniseen vierashuoneeseen. Nikolai tulee nukkumaan viereisessä\nhuoneessa, veljenne kyllä näyttävät teille.\"\n\nOikeastaan ei kukaan meistä halunnut mennä levolle, ei edes Ukko.\nCorpus Juris oli mennyt avonaisen ikkunan eteen vilvotellakseen. Me\ntoiset liityimme hänen seuraansa ja katselimme äänettöminä ihanaa\ntalvimaisemaa edessämme. Sinertävän valkea lumivaippa peitti seudun,\nkaiken yllä lepäsi hiljaisuus ja rauha muodostaen selvän vastakohdan\näskeiselle hälinälle. Korkealla tummansinisellä taivaalla loisti\nkirkas täysikuu, ja tähdet tuikkivat vastaamme kuin vuodattaakseen\nlepoa ja rauhaa sydämiimme. Yösumut liitelivät puiden ja pensaiden\nyllä niin keveän hiljaisina, että miltei tuntui kuin olisimme\nkuulleet yön äänettömyyden puhuvan. Hetken seisoimme kaikki aivan\nhiljaa, ei kukaan sanonut sanaakaan. Vihdoin lausui Corpus Juris\nseuraavat säkeet:\n\n    \"Den stille Vinteraften alt\n    i Nattens Favntag glider,\n    og sagte hviskes överalt:\n    Nu er det paa de Tider.\n    Beskærm os Alle tause Nat,\n    naar vi paa Leiet ligge --\"\n\n    [Hiljaisena talvi-iltana kaikki\n    vaivumme yön syleilyyn.\n    Kuulemme ympärillämme hiljaisen kuiskeen:\n    levon aika on tullut.\n    Varjele meitä hiljainen yö,\n    kun lepäämme vuoteellamme --]\n\nTässä Ukko äkkiä keskeytti lausuen säkeet:\n\n    \"Og drömmer Nogen om sin Skat,\n    Vi bede: vaek ham ikke.\"\n\n    [Jos joku näkee unta armaastaan,\n    niin pyydämme: älkää häntä herättäkö.]\n\n        (-- Tanskalainen runoilija H. Hertz.)\n\nTämän jälkeen molemmat nopeasti kääntyivät mennäkseen, lausuivat\nkiireisesti hyvää yötä ja poistuivat.\n\nKatselin hämmästyneenä heidän jälkeensä, mitä tämä oli olevinaan?\nLoin silmäni Andrea Margareetaan ja Emmiin, jotka vielä seisoivat\näänettöminä ikkunan luona ja suureksi kummakseni näin kuinka\nhuolimatta kelmeästä kuuvalosta, joka loi esineihin aavemaisen\nsinertävän loisteensa, heidän poskensa kuitenkin hohtivat\ntulipunaisina. Halusin minäkin osottautua ritarilliseksi\ntrubaduuriksi yhtähyvin kuin veljeni -- hain hakemistani\nmuistivarastostani löytääkseni jotain sopivaa -- osasinhan ulkoa\njos jotain lauluja ja runoja. Mutta tällä hetkellä olivat kaikki\nmielestäni kadonneet, ponnistukseni olivat turhat. Yskähdin pari\nkertaa ja sitte -- sanoin hyvää yötä ja läksin tieheni suuresti\nharmissani muistamattomuudestani ja kömpelyydestäni.\n\nNoustessani portaita ylös, kuulin Ukon ja Corpus Juriksen hiljaa\npuhelevan keskenään, mutta minua ei haluttanutkaan nyt jutella heidän\nkanssaan, niinkuin meillä oli tapana iltasin Kööpenhaminassa. Ukko ja\nCorpus Juriskin istuivat ääneti minun tullessani ylös. -- --\n\nSiellä oli kolme vierashuonetta, jokaisella oma ovensa käytävään,\nmutta samalla oli ovet toisesta huoneesta toiseen ja nämä ovet\njätimme auki seuran vuoksi. Tänä iltana ei kuitenkaan kukaan halunnut\ntoistensa seuraa. Sanoimme reippaasti hyvää yötä toisillemme ja\nmenimme kukin huoneeseemme.\n\nTunsin itseni jonkun verran noloksi viimeisen epäonnistuneen\nyritykseni jälkeen, mutta tuo tunne meni pian ohi. Sillä ensiksikään\nei minun luonteelleni kuulu tyhjän sureminen ja toiseksi tarjosi tämä\nensimäinen päiväni Nöddebon pappilassa niin monta kaunista muistoa,\njotka kiehtovina nousivat mieleeni, etten saanut unta. Mikä siunattu\npaikka olikaan tämä pappila, ilon ja hilpeyden tyyssija, mikä onni\nolisikaan, jos joka päivä saisi nähdä näitä erinomaisia ihmisiä,\njoka päivä puhua heidän kanssaan. Kauimmin viipyivät ajatukseni\ntyttärissä. Ajattelin Emmiä. Minusta tuntui kuin olisi mielessäni\nvielä asunut se lepo ja rauha, jota olin tuntenut hänen kanssaan\nkeskustellessani. Yhäti kaikuivat korvissani hänen sanansa: \"minä\npidän vanhasta, sillä se on muistorikasta, ja muistossa asuu lepo ja\nrauha\".\n\nNiin, muistossa asuu rauha, sen tunsin nyt minäkin tarkastellessani\npitkän päivän tapahtumia ja kootessani sen vaikutelmia. Ajattelin\nAndrea Margareetaa: miten hän oli hilpeä ja puhelias! Ja miten hän\nosasi nauraa, se oli aivan ihmeellistä! Mutta Ukko sanookin, etteivät\nketkään osaa nauraa niinkuin nuoret naiset. Siitä olen tehnyt\nsen johtopäätöksen, että nuoret naiset varmaankin ovat maailman\ntäydellisimmät olennot. Kuuluisa tohtori Swift on nimittäin sanonut\nettä ihmisen etevämmyys eläimiin verraten osottautuu siinä, että\nhänellä on naurun lahja, ja siitä olen päättänyt että mitä enemmän\nihminen nauraa, sitä täydellisempi hän on, ja koska nuoret naiset\nnauravat eniten, niin ne luultavasti ovat kaikkein täydellisimpiä\nihmisiä. Mutta Corpus Juris sanoo, että tässä johtopäätöksessä\non perustelu yhtä väärä kuin päätelmä ja että ainoastaan\nkahdeksantoistavuotias keltanokka voi johtua niin virheelliseen\ntulokseen.\n\nEn saanut unta silmiini. Makasin ja ajattelin pappilaa, jossa olin\nviihtynyt niin hyvin koko päivän. Ja yhdellä kertaa selvisi minulle\nmitä tähän asti olin vain epäselvästi aavistanut, ja sisäinen ääni\nkuiskasi minulle: \"Nikolai, täällä menet kihloihin!\" Niin, se\ntapahtuisi, ei ollut epäilemistäkään. Siksi olivat pappilat aina\nolleet ihailuni esineenä, siksi olin aina ilostunut, kun vain kuulin\n\"pappila\"-sanaa lausuttavan -- kaikki johtui siitä, että kerran\nmenisin pappilassa kihloihin. Ja sen piti olla juuri tällainen\npappila, sen olin aivan selvästi tuntenut itsessäni. Kuinka ihania\nihmisiä täällä olikaan, heti ensi hetkestä asti ottivat minut vastaan\nkuin oman pojan, varmasti oli heilläkin se tuntemus, että joutuisin\ntäällä kihloihin. Olihan pappi itse kehottanut minua siihen. Tosin\noli hän sen sanonut piloillaan, mutta _\"hæ nugæ ad seria ducunt\"_\n(näitä joutavia puheita seuraa tosi teko). Pappi oli tietämättään\nlausunut profeetallisen sanan. Mutta siihen kuluisi vielä neljä\ntai viisi pitkää vuotta, sillä en tahtonut ylioppilaana kihlautua,\nse oli varmaa. Näinä vuosina oli tehtävä työtä, tehtävä oikein\nlujasti, mutta sitte saisinkin palkkani. Tahdoin suorittaa tutkintoni\nkesänaikaan, ei jouluna, sillä kesänaika on joka tapauksessa paras\naika mennä kihloihin; Kun sitte olen valmis, lähden vielä samana\npäivänä kello kahden junalla Roeskildeen -- eikä, päättyyhän tutkinto\nvasta kello neljän aikana. No niin, lähden siis iltajunalla kello 7.\nKello 8 aikana olen Roeskildessa, sieltä hankin itselleni hevosen\nja nyt teen verrattoman huvimatkan ratsastaen hiljaisena kesäiltana\npitkin Roeskildevuonon rantaa -- Askel askeleelta etenen hitaasti\nsyviin mietteisiin vaipuneena, kunnes lähenen pappilaa. Silloin\nyhtäkkiä kannustan hevoseni täyteen laukkaan. Kaikki juoksevat ovelle\nkuullessaan kavioiden kapseen, minä hyppään alas hevosen selästä ja\nkerron miten minun on käynyt, ja sitten minä sanon -- niin, mitä\nsilloin sanon, sitä en saanut oikein selvitetyksi, sillä joka kerta\nkun niin pitkälle tulin, kääntyivät ajatukseni takaisin Roeskildeen,\njossa nousen hevosen selkään ja taasen ratsastan pitkin vuonoa, tulen\npappilaan ja hyppään hevosen selästä -- ja niin jälleen takaisin\nRoeskildeen. Näin jatkoin kulkuani edestakaisin, nousin hevosen\nselkään ja hyppäsin alas, kunnes vihdoin nukuin ja näin unta että\nminun oli juostava voimistelusalissa hevosen selkään. Mutta joka\nkerta kun piti tehdä ratkaiseva hyppäys, Ukko ja Corpus Juris panivat\nminulle jalkakoukun, jolloin lankesin ja yritin uudestaan yhtä\nhuonolla menestyksellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne, suvaitsetteko ryöppysuihkua vai tihusuihkua?\"\n-- Näihin sanoihin heräsin seuraavana aamuna ja samassa ilmaisivat\npari nenänpäähäni putoavaa kylmää vesipisaraa, ettei minulle suotu\npitkää valinnan aikaa. Hyppäsin pystyyn -- siinä seisoi pappi\nvesikannu pääni yli kohotettuna.\n\n\"Eihän kello ole vielä yhdeksää\", sanoin minä oikoillen itseäni\nsuloisesti vuoteessa.\n\n\"Vai luulette tulleenne tänne maalle maataksenne vuoteessa koko\naamupäivän?\" kuului vastaus. \"Me toiset kristityt ihmiset olemme jo\nlaulaneet aamuvirtemme, mutta se tietysti ei ole teidän tapojanne.\"\n\n\"Ovatko Uk -- ovatko Kristoffer ja Fredrik jo nousseet?\"\n\n\"Mitä teitä liikuttaa Kristoffer ja Fredrik? -- No joutukaa nyt, niin\nlähdetään yhdessä aamukävelylle ja minä näytän teille Nöddebon kylän\nmerkillisyyksiä.\"\n\nKun näytti siltä, että pappi ei aikonut viereltäni poistua ennenkun\nolin täysissä pukimissa, pistin ylleni tuossa tuokiossa. Ukko oli jo\nnoussut, mutta mennessäni Corpus Juriksen huoneen ohi, huomasin että\nhän vielä makasi siellä makeassa unessa. Minua kovasti halutti mennä\nsinne häntä herättämään, minkätähden pitäisi kohtalon olla hänelle\nsuotuisampi kuin minulle? Mutta pappi tarttui käsivarteeni sanoen:\n\"Etteköhän nyt huolehtisi vain itsestänne ja jättäisi Fredrikin\nrauhaan.\"\n\nKulkiessamme porstuan läpi, tuli meitä vastaan Andrea Margareeta. Hän\nnäytti olevan täydessä touhussa; hänellä oli yllään suuri valkoinen\nkeittiöesiliina, ja hän näytti jos mahdollista vielä tyytyväisemmältä\nkuin eilen. \"Hyvää huomenta\", sanoi hän minulle, \"ettekö tahdo juoda\nteetä, ennenkun menette ulos?\"\n\n\"Nikolai tulee ensin kanssani katselemaan Nöddebon merkillisyyksiä\",\nsanoi pappi. \"Tulkoon sitte palatessaan teetä juomaan.\"\n\nMinun tuskin tarvitsee sanoa, etten välittänyt vähääkään Nöddebon\nmerkillisyyksistä, vaan olisin paljoa mieluummin jäänyt kotiin teetä\njuomaan Andrea Margareetan seurassa, mutta olin huomannut ettei\nsopinut vastustaa pappia ja sentähden seurasin häntä.\n\n\"Pappilassa itsessään ei ole juuri mitään erikoista\", sanoi pappi.\n\"Ainoastaan koirankoppia pyydän teitä katsomaan. Näette että sen\nsisäänkäytävä on rakennettu ympyrän kaaren muotoon, joka viittaa\nsiihen että se lienee hyvin vanha.\"\n\n\"Missä on kahlekoira?\" kysyin minä. \"Kahlekoira kulkee vapaana ja syö\nkananpoikia.\"\n\n\"Mutta minkätähden sen annetaan olla irti?\" kysyin hämmästyneenä.\n\n\"Koska äiti ja lapset niin tahtovat, ja silloin saan minä kauniisti\nvaieta. Sen asian opitte tekin, jahka joudutte naimisiin ja saatte\nlapsia.\"\n\nMinusta tuntui omituiselta että pappi aina puhui niin paljon siitä,\nettä hänen vaimonsa ja tyttärensä pitivät komentoa, kun kuitenkin\nkaikki oikeastaan kävi hänen tahtonsa mukaan. Tuntuipa minusta miltei\nettä hän monesti puhutteli heitä jonkun verran tylysti. En voinut\npidättää itseäni, vaan sanoin siitä pari sanaa.\n\n\"Vai niin\", sanoi pappi yhtäkkiä seisahtuen ja katsoen minuun niin\nterävästi että minun täytyi luoda silmäni maahan. Kuitenkin toki\nhuomasin hänen huulillaan veitikkamaisen hymyn. \"Vai on se teidän\nkorkea-arvoisa mielipiteenne? -- Jos voitte pitää tämän omana\ntietonanne, niin tahdon kertoa teille salaisuuden, ja se on, että kun\non tekemisissä naisten kanssa, niin on parasta olla heille kertomatta\nkuinka paljo heistä pitää, sillä sitä he eivät oikein siedä kuulla.\nMutta tämäkin kuuluu asioihin, joita saatte kokea, kunhan kerran itse\njoudutte naimisiin.\" Samalla hän reippaasti kääntyi ja me jatkoimme\nkävelyämme.\n\nOli jälleen säteilevän kaunis aamu. Matala pajukuja, joka johti\npappilaan, ja joka kesällä oli vähäpätöinen, kimalteli nyt talvisessa\nihanuudessaan, yltä päältä kuuran peitossa, johon auringonsäteet\nmonivärisinä taittuivat. Aurinko oli jo vähän matkaa noussut\ntaivaalle ja huurteinen maa näytti aivan kuin kylpevän sen tulisessa\nliekkimeressä.\n\n\"Avatkaa nyt silmänne ja katselkaa oikein ympärillenne\", sanoi\npappi minulle, \"ja kiittäkää Herraa, joka on antanut teille silmät\nnähdäksenne kaiken tämän ihanuuden, ja kiittäkää minua, joka\nsain teidät ne avaamaan. Katsokaa\", jatkoi hän ojentaen kätensä\nlumenpeittämiä kukkuloita ja jäätynyttä vuonoa kohti:\n\n    \"Vides, ut alta stet nive caudidum --\n    Nøddebo, nec jam sustineant onus\n    Silvæ laborantes, geluqve\n    Flumina constiterint acuto.\"\n\n    [Näethän, kuinka lumesta valkoinen\n    on Nöddebo, ja tuskin taakkojaan\n    voi metsä kantaa,\n    jäähän pakkanen virrat on luonut jäykkään.]\n\n                          (Hor. Od. 1. 9.)\n\nNiin ihanaa kuin täällä olikin, ajattelin kuitenkin että olisi\nollut paljoa ihanampaa kotona, jossa rauhassa olisin saanut istua\npuhelemassa Emmin ja Andrea Margareetan kanssa, ja minä lausuin\nsentähden pari sanaa siitä että oli vielä jotensakin kylmää; olisi\nehkä syytä jättää käveleminen päivemmälle, koska silloin olisi\nlämpimämpi.\n\n\"Päivemmälle\", sanoi pappi. \"Olinhan jo unohtaa että te yöllä olitte\ntanssimassa. Ehkä tahtoisitte jälleen mennä kotiin vuoteeseen, niin\ntekisimme pienen aamukävelyn illalla klo 7 ja sitte palaisimme\ntanssimaan uudestaan Julia hopsansaata. Onhan se oikea kristillinen\ntapa viettää joulua.\"\n\nKun en kernaasti suonut papin sen enempää kajoovan tähän asiaan,\nriensin hänelle vakuuttamaan, että hyvin iloitsin joutuessani näin\naikaisin ulos, sillä aamu on kuitenkin päivän paras aika, jolloin\nkaikki on raikasta ja ihanaa.\n\n\"Se on viisasta puhetta\", sanoi pappi. \"Viis siitä, jos siinä\nlausuttekin ihan päinvastaisen ajatuksen kuin pari sekuntia sitten.\"\n\nOlimme nyt tulleet rantatörmää myöten alas vuonolle. Pitkin rantaa\njohti leveä polku, jonka molemmin puolin siellä täällä kasvoi\npähkinäpensaita.\n\n\"Tässä näette Langelinien\" [Rantakatu Kööpenhaminassa], sanoi pappi.\n\"Aamupäivisin tapaatte täällä Nöddebon ylhäisön, se on vaimoni ja\ntyttäreni, sillä kylän muu väestö pitää kävelemistä luvattomana\nylellisyytenä.\"\n\nKuljimme pielien-talon ohi, joka näytti jotensakin ränstyneeltä.\nPappi kääntyi äkkiä puoleeni kysyen olinko kansanystävä.\n\n\"Oi kyllä, tavallani\", vastasin vitkastellen, sillä kaikista Corpus\nJuriksen ponnistuksista huolimatta, en ole vielä päässyt selvyyteen\npoliittisista mielipiteistäni.\n\n\"Ette näy olevan siitä itsekään oikein selvillä\", sanoi pappi.\n\"Muuten olisin voinut teille sanoa, että tässä talossa voisitte\nvirkistää itseänne keskustelemalla hengenheimolaisen kanssa. Peder\nSörensen, joka tässä asuu, on kaupungin ensimäisiä politikoita\nja häntä ilahuttaisi suuresti pitää teille valaiseva esitelmä\nsiitä, miten Yliopiston kirjaston kirjoista pitäisi laittaa\npaperitötteröitä, miten professorit olisi pantava kuninkaan\nhenkivartioon ja papit hanhenpaimeniksi. Mitä viimemainittuun\nehdotukseen tulee, ei mielestäni ole valittamisen syytä, niin kauan\nkun meillä on täällä monta Peder Sörensenin kaltaista.\"\n\nKuljettuamme jonkun matkan vuonoa pitkin, käännyimme pelloille\nja lähenimme kylää. Valkeat talot olivat ihan likitysten, siellä\ntäällä nousi hitaasti joku savupatsas ilmaan. Pienellä mäellä\nkeskellä kylää kohosi tiilirakennus, jonka keltaiset muurit hohtivat\nauringonpaisteessa erottaen sen valkoisista taloista yltympärillä.\n\n\"Onko se koulu?\" kysyin minä osottaen sitä sormellani.\n\n\"Se on yliopisto\", vastasi pappi oikaisten. \"Tuossa tulee muuan\nPallas Athenen poikia, nuori keltanokka\", jatkoi hän osottaen pientä\nnelivuotista poikaa, joka tuli meitä vastaan pureskellen suurta\nomenaa.\n\n\"Hyvää päivää, poikani\", sanoi pappi hänelle, \"ole hyvä nosta lakkia\npapille. Kohteliaisuus kaunistaa suuresti nuorta miestä sinun\niälläsi.\" Poika otti nopeasti lakin päästään ja jäi tuijottamaan\nmeihin toisessa kädessä lakki ja toisessa omena. \"Kuinka isäsi\nvoi, joko hän on parantunut?\" kysyi pappi. Poika ei vastannut.\nKummastuksesta ja peljästyksestä äänettömänä jäi hän seisomaan\nliikkumattomana samaan asentoon.\n\n\"Älkäämme häiritkö häntä\", sanoi pappi tarttuen käsivarteeni ja\nvieden minut kanssaan. \"Kuten näette, on hän syventynyt poliittisiin\nmietteisiin ja vaivaa luultavasti päätään kysymyksellä, miten\nvaalilaki olisi paraiten muutettava ajan vaatimuksia vastaavaksi.\nUskokaa minua, siitä nuorukaisesta tulee vielä ministeri tai ehkä\nsanomalehtimies, hän näyttää minusta kykenevän kaikenlaiseen. -- --\nMutta kas tuolla tuleekin itse Rector Magnificus\". Samalla hän osotti\nkookasta laihaa miestä, joka, yllään nukkavieru virttynyt takki ja\nnenä jonkun verran punertavana samassa astui ulos koulun ovesta. \"Hän\nei ole puettu kirjavaan virkatakkiin, hänen nenänsä on vain jonkun\nverran väritetty, kuten näette.\"\n\n\"Juoko hän?\" kysyin papilta.\n\n\"Ei enempää kuin on välttämätöntä innostuksen ylläpitämiseksi, kun\nhänen tulee virkatehtäviään suorittaa.\"\n\nSamalla tuli koulunopettaja luoksemme, ja tervehdittyään tarjoutui\nnäyttämään minulle koulua. Se oli pian nähty ja pappi pyysi kirkon\navaimia näyttääkseen minulle sitä.\n\nKirkko oli kylän laidassa siten että hautausmaa pienen lehmuskujan\nkautta oli yhdistetty pappilan puutarhaan. Hautausmaa näytti muuten\nolevan jotensakin hyvässä kunnossa, mutta tällä hetkellä olivat\nkaikki hautakummut valkoisen lumikerroksen peitossa, josta vain\nsieltä täältä kohosi näkyviin risti tai hautakivi.\n\nKirkko itsessään ei ollut mitenkään silmiinpistävä, se oli\nsamannäköinen kuin kaikki maalaiskirkkomme. Ainoa, joka herätti\ntarkkaavaisuuteni, oli pienet urut, jonka johdosta kysyin papilta\noliko opettaja taitava urkujensoittaja.\n\n\"Hän ei soita huonostikaan\", vastasi pappi. \"Vähin hän\nkuitenkin lisää soittoonsa tarpeettomia lirityksiä. Sen sijaan\non kellonsoittomme varsin omituista. Joka kerta hautajaisiin\nsoitettaessa soittaa kellonsoittaja hyvinkin iloisesti ja hilpeästi:\n'kilikilikilikilikil', mutta häihin hän soittaa sen sijaan aivan\nverkalleen ja totisesti: 'pou-pau, pou-pau, pou-pau'.\"\n\n\"Minkätähden hän niin soittaa?\"\n\n\"Mies on filosofi\", vastasi pappi. \"Hän on ollut kahdeksantoista\nvuotta naimisissa. Kelloja soittaessaan hän muille ilmottaa\nelämänkokemuksensa hedelmät.\"\n\nMinua halutti koetella urkuja, jonkatähden menin lehterille papin\nistuutuessa alhaalla penkkiin. Vaikka urut olivatkin pienet,\nkaikuivat sävelet kuitenkin kauniina ja sointuvina kirkon holvissa.\nSoitettuani useampia vanhoja katkelmia ja viimeksi virren \"Ah sielun,\nvallita suo Herran\", menin jälleen alas kirkkoon, jossa tapasin papin\nistumassa hyvin totisena, pää kätensä varassa syviin ajatuksiin\nvaipuneena.\n\n\"Niin, kuka antaa Herran vallita?\" huudahti hän tullessani hänen\nluokseen. \"Se on vaikea taito. Tahdomme itse vallita kaikessa ja siksi\nmenee kaikki hullusti. Me suunnittelemme laveasti tulevaisuuttamme:\ntänä vuonna teemme sen, seuraavana sen ja kolmantena vuonna jotain\nmuuta. Ja jos sitte ei kaikki käy mielemme mukaisesti, niin me\näkämystymme, tulemme huonolle tuulelle ja luulemme kohtalon tehneen\nmeille hirmuista vääryyttä. Kauppias tahtoo ansaita juuri määrätyn\nverran rahaa, oppinut kirjottaa niin ja niin monta kirjaa, valtiomies\ntoteuttaa suunnittelemansa parannukset. Ellei tämä heille onnistu,\nsilloin he ovat ylenmäärin onnettomia ihmisiä, ja luulevat olevansa\ntäysin oikeutetut syyttämään kohtaloa. Tästä olen saarnannut kaikki\nnämä vuodet ja kuitenkin yhä vielä itsekin rakennan pilvilinnoja ja\nsuunnittelen tulevaisuutta ja tulen pahalle mielelle kun en onnistu.\nSaarnata kyllä osaan, vaan en kykene oikein elämään.\"\n\n\"Niin kai\", uskalsin muistuttaa, ajatellessani omia\ntulevaisuudentuumiani, jotka olin punonut viime yönä ja jotka\nulottuivat sangen kauas tulevaisuuteen. \"Mutta onhan tarpeellista\nasettaa itselleen jonkinlainen suunnitelma, muutenhan toimii sokeasti\nainoastaan hetken vaikutusten mukaan.\"\n\n\"Tietysti täytyy meillä olla jonkinlainen suunnitelma, sitä en ole\nmilloinkaan kieltänyt, mutta meidän ei tulisi ajatella että kaiken\npitäisi käydä juuri niin kuin me viisaudessamme sitä ajattelemme.\nTässä juuri ilmenee itsepäisyytemme ja omavaltaisuutemme. Sillä meitä\nei harmita niinkään paljo se seikka, ettemme saa toivomuksiamme\ntäytetyiksi, kuin se, ettemme voi johtaa kaikkea oman tahtomme,\najatuksemme mukaan. Ja mitäpä ovatkaan kaikki meidän suuret\nsuunnitelmamme? Turhuutta ja hengen vaivaa; -- todellisuus voi\nmonesti näyttää kylläkin synkältä, mutta vielä synkemmältä näyttäisi,\njos kaikki kävisi meidän tahtomme mukaan. Senpätähden on hyvä että\nYksi on pidättänyt päätösvallan itselleen ja toisinaan hillitsee\nmeitä liiassa innossamme. Ja nyt menkäämme kotiin teetä juomaan!\"\n\nTämän jotenkin äkkinäisen ajatuskäänteen lausuttuaan pappi nousi ja\nme menimme kirkosta ulos. Äänettöminä kuljimme toistemme rinnalla\nkirkkotarhan halki, pienen lehmuskäytävän kautta pappilan puutarhaan,\nkumpikin omiin ajatuksiimme vaipuneena. Minä kuljin ajatellen\neilisiltaisia haaveilujani, jotka huonosti soveltuivat papin\npuheeseen. Mutta jos kerran ei ole lupa rakentaa edes pilvilinnoja\nnuorella iällään, mihin sitte olisi ryhdyttävä? Jokapäiväisen elämän\nratas kiertää aivan Mian yksitoikkoisesti; ei sen astimia jaksa päivä\ntoisensa jälkeen polkea samaan tahtiin. Eikö siis tosiaankaan saisi\nedes välistä virkistyksekseen kuvitella tulevaisuutta sellaiseksi\nkuin sitä toivoisimme, silloin kun kerran tulemme omiksi herroiksemme?\n\nTulimme jälleen arkihuoneeseen. Sohvalla teepöydän takana istuivat\nCorpus Juris ja Andrea Margareeta, jota vastoin Emmi, papinrouva ja\nUkko olivat istahtaneet pienen ompelupöydän ääreen ikkunan viereen.\nEmmi lausui minulle hyvän huomenensa sisään astuessani. Auringonsäde\nvalaisi juuri hänen valkoista kirkasta otsaansa, tyyneys ja rauha\nasuivat hänen kasvoillaan ja näyttivät sieltä ikäänkuin siirtyvän\njokaiseen, joka tuli hänen läheisyyteensä. Ukko, joka istui hänen\nrinnallaan, näytti sanomattoman onnelliselta. Toisessa kädessään\nhän piteli piippuaan, joka tavallisuuden mukaan oli sammunut,\ntoisessa hänellä oli avainkimppu, jota hän lakkaamatta helisteli\naivankuin siten säestääkseen läsnäolevien puheita. Myöskin Andrea\nMargareetan rinnalla istuva Corpus Juris näytti olevan erinomaisella\ntuulella. Hän nauroi ja jutteli niin että vallan hämmästyin, sillä\ntämä oli aivan toinen Corpus Juris kuin se, minkä muulloin olin\ntottunut näkemään aamuisin. Eikä vain tänä aamuna, vaan yleensä\nkaikkina aamuina Nöddebossa-olomme aikana esiintyi Corpus Juris noin\nrakastettavasti, huolimatta siitä, ettei hän koskaan saanut nähdä\nDagbladetia edes vilahdukseltakaan, koska papille ei tullut tuota\nlehteä. Teki mieleni uskoa että Andrea Margareeta nyt vaikutti häneen\nsamalla tavalla kuin Dagbladet ennen, vieläpä paljoa suuremmassa\nmäärässä, sillä kun hänen aina oli pitänyt tutkia Dagbladetia\nvähintäin puoli tuntia tullakseen hyvälle tuulelle, niin ei hänen\ntarvinnut kuin kerran vain vilkaista Andrea Margareetaan tullakseen\nheti kuin toiseksi ihmiseksi.\n\nJäin seisomaan keskelle lattiaa katsellen molempia ryhmiä: sohvassa\nistuvaa ja ikkunan luona olevaa, enkä tiennyt oikein itsekään\nkumpaanko liittyisin, kun Andrea Margareeta ratkaisi vaalin\npyytämällä minut teepöydän ääreen Corpus Juriksen rinnalle. Mutta\nsiihen loppui myöskin äskenmainitun hyvä tuuli ja hän tuli taasen\närtyisäksi ja pisteliääksi. Ensin hän valitti että minä astuin\nhänen jalalleen istuutuessani, sitte hän moitti minua siitä,\nettä panin liiaksi sokeria teeheni, lyhyesti, puhutteli minua\ntavalla sellaisella, että Andrea Margareetan täytyi kehottaa häntä\nmuistelemaan etten minä enää ollut mikään lapsi, vaan itsekin\nosasin käyttäytyä sopivaisuuden sääntöjen mukaan. Yleensä oli\nCorpus Juriksen käytös minua kohtaan näinä päivinä hyvin omituinen.\nKotona Westergadella olimme aina mitä parhaimmat ystävät, täällä\nNöddebossa en sitä vastoin päässyt häntä lähelle kolmea askeltakaan,\nennen kun hän jo alkoi minulle tiuskia. Minun oli mahdoton tietää\nsyytä tähän; muistelin kaikkia ajatuksiani ja tekojani päästäkseni\nselvyyteen, olinko mahdollisesti jotenkin loukannut häntä -- mutta\nturhaan, en voinut löytää mitään sellaista. Toiselta puolen oli\nluonnollista että moinen epäystävällisyys Corpus Juriksen puolelta\nherättäisi samanlaisen mielialan minussa. Jopa rupesin tavallani\ntuntemaan jonkunlaista vihaa häntä kohtaan. Sillaikaa kun minun\naamulla oli pitänyt jättää vuoteeni kävelläkseni papin kanssa, oli\nCorpus Juris jäänyt makaamaan ja venytellyt vuoteessaan mielensä\nmukaan; sen jälkeen sai hän häiritsemättä iloisesti jutella Andrea\nMargareetan kanssa, ja kun vihdoinkin pääsin siitä osalliseksi, tulin\nnäin epäystävällisen kohtelun alaiseksi -- siitä oli veljellisyys\nkaukana! Andrea Margareeta kuitenkin jutteli niin ystävällisesti ja\nnauroi niin hilpeästi, ettei tuo painostava ja ikävä tunnelma voinut\nkauankaan olla vallalla.\n\nKun sattumalta heitin silmäyksen ulos ikkunasta, näin siellä äsken\npuheena olleen kahlekoiran astuvan ohi ja kysyin sentähden Andrea\nMargareetalta, miksi se sai luvan kulkea vapaana, koska se papin\nlausunnon mukaan oli niin ahnas kananpojille.\n\n\"Ei se ole ensinkään ahnas kananpojille\", vastasi Andrea Margareeta.\n\"Yhden ainoan kerran, penikkana ollessaan, tahtoi se leikkiä\nkananpojan kanssa ja puri sen sattumalta kuoliaaksi, siinä kaikki.\"\n\n\"Kylläpä sen penikkavuosia kestää jokseenkin kauan\", arveli pappi.\n\"Sillä vielä viime viikolla tapasin sen jälleen kanahuoneessa, josta\nminun täytyi ajaa se tiehensä.\"\n\n\"Niin, se oli siellä rottia pyydystämässä\", vastasi Andrea\nMargareeta, jolla aina oli sana valmiina. \"Kanahuoneessa on vallan\nliiaksi rottia.\"\n\n\"Rottia?\" vastasi pappi. \"Mahtavat olla kaksijalkaisia\nsiipiniekka-rottia -- toivoisin kerran saavani jonkun noista rotista\npäivällispaistiksi! -- Kas, missä on suuri keltainen kukkoni!\" jatkoi\nhän katsellessa ikkunasta kanoja, joita paraikaa ruokittiin. \"Onkohan\nvaan Vahti luullut sitäkin rotaksi?\"\n\n\"Tuollahan se tulee!\" sanoi Andrea Margareeta, osottaen komeata\nkukkoa, joka verkalleen majesteetillisin askelin astui portista\nsisään parveen liittyen.\n\n\"Eikö se olekin komea eläin\", sanoi pappi, kääntyen minun puoleeni.\n\"Komeampaa kukkoa ette löydä koko pitäjästä; katsokaahan miten se\nleyhyttelee siipiään ja pöyhistelee vaimojensa keskellä! Se onkin\nainoa mormooni, jota suvaitsen täällä pappilassa.\" Tämän kukon\nnähdessäni lensi äkkiä päähäni ajatus, joka sitte päivemmällä kypsyi\nmielessäni.\n\nVähän ajan päästä veti pappi kellon taskustaan sanoen: \"Nyt lienee\naika mennä työhön, kello on jo yli kymmenen. Mitä te aiotte tehdä\nNikolai, ehkä menette jälleen nukkumaan?\"\n\n\"Jään tänne\", vastasin istuen paikallani.\n\n\"Vai niin, te tahdotte jäädä Andrea Margareetan luo. No, muistakaa\ntarkoin, mitä eilen illalla sanoin. On hyvin ajateltu että ensin\ntahdotte tehdä välttämättömät varustukset ennenkun ryhdytte\nratkaisevaan taisteluun. Onnea matkalle, Nikolai!\"\n\nPapin mentyä kesti vähän aikaa vaitioloa. Olin suuresti hämilläni\nhänen viimeisten sanojensa johdosta ja tunsin miten vereni kuohuen\nvirtasi sydämeen. Toisin oli Emmin ja Andrea Margareetan laita:\nhe pysyivät rauhallisina niinkuin ei mitään olisi sanottu. Emmin\nsuhteen siinä ei ollut mitään merkillistä, sillä hän säilytti aina\nhiljaisen, rauhallisen mielenlaatunsa, mutta Andrea Margareetan\noli toisin. Hänen ei suinkaan ollut tapana vaieta kun pappi sanoi\njotain, jota hän ei hyväksynyt, vaan vastusti pelkäämättä. Nyt sitä\nvastoin hän visusti vaikeni; oli päivän selvää että sekä hän että\nEmmi olivat ajatelleet asiaa, ja että he olivat tulleet samaan\npäätökseen kuin minä: nyt se ei voi tapahtua, mutta kerran, kolmen\ntai neljän vuoden kuluttua, tulee aika, jolloin asia puhutaan julki\nja teeskentelemättä. Näin kyllä miten Andrea Margareeta heitti\nsalaisen silmäyksen Corpus Jurikseen ikäänkuin tervehtiäkseen tulevaa\nlankoaan. Tämä ei kuitenkaan ollut sitä huomaavinaan; hän nousi,\nkulki reippain askelin pari kertaa edestakaisin yli lattian ikäänkuin\nkärsimättömästi odottaen jotakin ja kysyi sitte äkkiä emmekö menisi\nkävelemään.\n\n\"Tosiaankin, lähtekäämme vuonolle luistelemaan\", sanoi Andrea\nMargareeta. \"Osaattehan luistella, Nikolai?\"\n\n\"Osaan\", vastasin rohkeasti. Tiesin vallan hyvin olevani kaukana\nmestaruudesta, mutta rohkenisinpa kulkea siellä missä Andrea\nMargareeta ja Emmikin.\n\n\"Olipa hauskaa\", sanoi Andrea Margareeta, \"sillä sitä ei osaa\nkumpikaan veljistänne.\"\n\n\"Osaapa\", sanoi Corpus Juris, \"nyt luulen minäkin jo osaavani.\"\n\nHämmästyin aika lailla tätä kuullessani, sillä en ollut milloinkaan\nhuomannut Corpus Juriksen harjottaneen luistelemista.\n\nAinoa, joka vastusti retkeämme, oli papinrouva. Hänellä lienee ollut\njonkunlainen aavistus taidostamme, sillä hän pyysi meitä hartaasti\nluopumaan yrityksestä. Andrea Margareeta sitä vastoin selitti että\nsiinä ei ollut vaaraa vähääkään; jos minä kaatuisin niin hän kyllä\nauttaisi minut jälleen ylös. Niinpä myöntyi lopulta papinrouva.\nNyt syntyi uusi vaikeus luistimiin nähden. Tosin oli sekä Emmillä\nettä Andrea Margareetalla kummallakin kaksi paria luistimia, joista\ntarjosivat toiset meille, mutta huomasimme etteivät heidän jalkansa\nläheskään olleet samanmittaiset kuin meidän. Tässäkin Andrea\nMargareeta keksi keinon: päätimme mennä koulunopettajalta lainaamaan\nhänen poikainsa luistimet.\n\nNiin läksimme matkaan papinrouvan varotusten evästäminä. Tämä jäi\novelle seisomaan terottaen vielä kerran mieleemme että olisimme\nvarovaisia.\n\nKuljimme pajukujan kautta. \"Katsokaa nyt näitä vanhoja pajuja\", sanoi\nAndrea Margareeta. \"Ettei isä sentään hakkauta niitä tieltä pois!\nTuossa ne seisovat vinoina ja tupertuneina toistensa vieressä -- eikö\nolisi paljoa parempi kaataa ne ja istuttaa sijalle kaunis lehmuskuja?\"\n\nMutta Emmi ryhtyi lämpimästi puolustamaan vanhoja pajuja. \"Näitten\nvanhojen pajujen keskellä on isoisä vaeltanut monet iltahetket ja\nnähnyt auringon hitaasti laskevan länteen vuonon taa\", sanoi hän --\n\"ja sinä tahtoisit ne hävittää.\"\n\n\"Jos tosiaankin jätämme kaiken isoisänaikuisen paikalleen\nsemmoisenaan\", arveli Andrea Margareeta, \"niin saamme lopulta itse\nmuuttaa pappilasta pois, sillä en ymmärrä mitenkä muuten saisimme\ntilaa kaikille vanhoille puille ja huonekaluille, joita sinä\ntahtoisit säilyttää. Olenko oikeassa Fredrik?\"\n\n\"Olette epäilemättä\", vastasi tämä, kumartuen ja vetäen maasta\njuurineen pienen pajuvesan ikäänkuin omasta puolestaan avustaakseen\nkaiken vanhan mahdollisimman pikaista häviötä.\n\n\"Ei ainoastaan tässä, vaan valitettavasti kaikissa mahdollisissa\nsuhteissa säilytämme liiaksi kaikkea vanhaa. Edistymme aivan liian\nhitaasti, säilytämme aivan liiaksi paljo vanhaa, aikansa elänyttä.\nTuon tuostakin pakostakin puhkean toivomukseen:\n\n    'Wann wird doch das Blatt sich wenden\n    und das Reich der Alten enden?'\n\n    [Milloin muuttuvatkaan olot,\n    milloin vanhain valta päättyy?]\n\nMutta odottakaahan, kohta tulee nuorten aika, ja silloin saatte nähdä\ntoista, he vasta kykenevät --\"\n\n\"Kirjottamaan sanomalehtiin\", jatkoi Ukko jotensakin tuikealla\näänellä. Corpus Juriskaan ei ollut halukas jättämään viskattua\nhansikasta alalleen, mutta onneksi saavuimme siinä silmänräpäyksessä\nkoulunopettajan talolle ja luistimia koetellessa unohtui riita-asia.\n\nVuonoa lähetessämme lensi sen yli suuri lintu.\n\n\"Kas kalalokki, kalalokki!\" huusi Andrea Margareeta.\n\n\"Onko se niin merkillistä?\" kysyin.\n\n\"Ei niin merkillistäkään, mutta hauskaa se on. En katsele milloinkaan\nlokkia sitä samalla kadehtimatta.\"\n\n\"Minkätähden kadehditte sitä?\"\n\n\"Ajatelkaahan, jos saisi lentää kauas, kauas niinkuin se, saisi\nnähdä kaukaisia, vieraita maita, eikö se olisi verratonta!\" Andrea\nMargareeta seurasi linnun lentoa ikävöivin silmin. Tulimme alas\nvuonolle, ja sillä aikaa kun minä Corpus Juriksen kanssa varovasti\ntutkin paikkaa, mistä paraiten voisimme lähteä jäälle, olivat Emmi\nja Andrea Margereeta jo liitäneet kauaksi kiiltävälle pinnalle. He\nliikkuivat siellä niin keveästi ja varmasti, että sydäntämme kouristi\najatellessamme minkä surkean näytteen taidostamme me vuorostamme\ntulisimme antamaan.\n\n\"Nyt piirrän nimeni\", huusi Andrea Margareeta meille ja niin piirsi\nhän rohkeilla ripeillä pyöräyksillä \"Andrea Margareetan\". \"Nyt teidän\nnimenne\", huusi hän Corpus Jurikselle -- silmänräpäyksessä oli hänen\noman nimensä rinnalla siro \"Fredrik\".\n\n\"Ettekö tahtoisi piirtää minunkin nimeäni?\" pyysin minä.\n\n\"Voitte itse tulla tänne kirjottamaan\", vastasi hän. \"Ette kai aio\nseisoa koko ajan siellä rannalla?\"\n\nOikeastaan näytti siltä kuin sekä Corpus Jurista että minua\nolisi enin huvittanut jäädä rantatörmälle seisomaan, ei ainakaan\nkumpikaan meistä yrittänyt lähteä ulommas. Mitä Ukkoon tulee, niin\nhän oli rauhassa istuutunut suurelle kivelle puun alle, eihän hän\nollut väittänytkään osaavansa luistella. Corpus Juris selitti\nvaltioviisaasti jäävänsä toistaiseksi rannalle voidakseen rientää\napuun jos minulle jokin vahinko sattuisi. Minä puolestani ajattelin\nettä onnettomuuteen voi yhtä hyvin juosta kuin ryömiä sekä aloin\nsovitella luistimia jalkaani. Niin tulin jäälle -- tosi sana on että\nonni suosii rohkeita --. Olin miltei hämilläni että luistelin niinkin\nhyvin. Tosin olivat ensimäiset pyöräykseni jonkunverran epävarmoja,\nja minä huojuin kuin laivanmasto myrskyssä, mutta pian sain paremman\nryhdin, niin että Andrea Margareeta vakuutti, että minä jonkun verran\nvielä harjoteltuani luistelisin yhtä hyvin kuin hän. Hän ehdotti että\nottaisin häntä kädestä ja yhdessä rientäisimme Emmiä vastaan, joka\noli kiitänyt pitkän matkan vuonolle. Siihen suostuin paikalla ja\nniin riensimme eteenpäin. Mitä kauemmas ennätimme, sitä paremmaksi\ntuli vauhtimme -- lopulta saimme Emmin näkyviin. Hän huusi meille\njotakin, jota emme ymmärtäneet. Huutonsa kävivät kuitenkin kovemmiksi\nja meistä tuntui kuin olisi hän huutanut \"Lintu! lintu!\" Kun emme\npitäneet sitä minään pysähtymisen syynä, jatkoimme kulkuamme. Hän\noli kuitenkin huutanut: \"Avanto! avanto!\" koska sellainen oli ollut\njuuri edessämme. Edellisenä päivänä hakattuna oli se yön kuluessa\npeittynyt ohuella jääkuorella, joten emme nähneet sitä. Olisimme\nepäilemättä molemmat luistelleet juuri siihen, ellei hyvä henki olisi\nmeitä varjellut. Äkkiä katkesi nimittäin hihna luistimistani ja minä\nsyöksyin pitkälleni Andrea Margareetan eteen, joka jäi seisomaan.\nHän auttoi minut jälleen ylös ja nyt tuli Emmi paikalle selittäen\nmitä oli huutanut. Sitte käännyimme kaikki kolme rantaa kohti, jossa\ntapasimme Corpus Juriksen kiinnittämässä luistimia jalkaansa. Hän oli\njuuri minulle apuun rientämäisillään, kuten oli luvannut. Saavuimme\nrannalle samana hetkenä kun Corpus Juris äärimmäisen varovasti ja\npajupensaista pidellen oli rohjennut alas jäälle. Toivotin hänelle\nonnea matkalle; nyt kun itse olin turvassa, oli minulle itselleni\njonkinlainen nautinto nähdä Corpus Juris liukkaalla jäällä. Mutta\nAndrea Margareeta pani vastaan selittäen että siellä ehkä oli\nuseampia avantoja, että hänen sentähden pitäisi odottaa toiseen\nkertaan kunnes olimme tarkemmin tutkineet jäätä, ja että tällä\nkertaa menisimme kotiin. Ukko ja Emmi olivat samaa mieltä, ja kun ei\nCorpus Juriskaan osottanut erikoista halua lähteä jäälle, käännyimme\nkotimatkalle.\n\nHuolimatta pienestä vastuksesta loppumatkalla, olin koko lailla\ntyytyväinen itseeni. Olin näyttänyt osaavani luistella ja se tuotti\nsinänsä suuren tyydytyksen. Mutta vielä hupaisemmalta tuntui minusta\najatus, että useamminkin saisin Emmin ja Andrea Margareetan seurassa\nnauttia tästä huvituksesta. Viimemainittu tahtoi että vielä samana\niltana tulisimme takaisin luistellaksemme kuunvalossa, jota hän\nkuvasi erittäin hauskaksi. Ukko tosin vastusti tätä sanoen sitä hyvin\nvaromattomaksi. Kun jo päivänvalossa olimme joutuneet niin suureen\nvaaraan, mitenkä ei sattuisi sellainen paljoa pikemmin hämärässä\nkuunvalossa. Mutta Andrea Margareeta sanoi sitä turhanpäiväiseksi\nvarovaisuudeksi; nythän tiesimme jo missä avanto oli, emmekä siis\nenää tarvinneet sitä pelätä; minä myöskin muka luistelin niin hyvin,\netten suinkaan pelkäisi mitään. Selitin etten siinä suhteessa\npelännyt vähääkään, vaan että suurimmalla ilolla taasen illalla\ntulisin jäälle, joka olikin totta, koska hyvinkin saatoin arvata\nettei Ukko eikä Corpus Juriskaan tahtoisi tulla mukaan, vaan saisin\nniin ollen liidellä siellä aivan yksin Andrea Margareetan seurassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerroin jo äsken että minun mielessäni, kun näin tuon ison kukon,\nsyntyi muuan tuuma. Corpus Juriksen ja minun välillä oli, kuten\naikaisemmin jo monesti olen viitannut, syntynyt kireät välit ja\nminä katsoin hänen loukanneen itseäni. Kukko antoi minulle aihetta\nkostontuumiin. Olin usein kuullut puhuttavan siitä, miten hauskaa\nolisi asettaa kukko makuusuojaan sitte nähdäkseen asianomaisen\npelästyksen, kun hän äkkiä aamulla heräisi kukon kiekunaan. Sitä\nnyt aioin koettaa huomisaamuna Corpus Juriksen suhteen, sillä\nminua oli syvästi harmittanut nähdessäni hänen kaikessa rauhassa\nvetävän aamu-untaan, silloin kun minun täytyi mennä papin kanssa\nkävelylle. Koska tällaisissa yrityksissä aina on hyvä, että on joku\nliittolainen, päätin puhua siitä Andrea Margareetan kanssa; hän\nvarmaankin avustaisi minua. Todella hän innokkaasti kannatti tuumaani\nkertoessani miten sellaisissa tapauksissa menetellään. Mutta kun\nilmaisin hänelle että Corpus Juris tulisi pilan esineeksi, pani hän\nheti vastaan ja tahtoi kukon ehdottomasti Ukon huoneeseen pantavaksi.\nTämä oli minulle sangen vastenmielistä, sillä minulla ei ollut\nmitään syytä herättää Ukkoa, joka ei pienimmässäkään määrässä ollut\nosottanut minulle epäystävällisyyttä, vaan jota minun päin vastoin\noli kiittäminen siitä että olin päässyt mukaan Nöddebohon. Mutta\nAndrea Margareeta piti itsepintaisesti päänsä, jopa uhkasi ilmaista\nkaikki Corpus Jurikselle ellen myöntyisi. Tuo oli oikeastaan hänen\npuoleltaan kavaltamista, mutta minun oli pakko suostua ja lohdutin\nsamalla itseäni että pääasiassa oli yhdentekevää, mihin huoneeseen\nkukko pantiin, sillä oven ollessa auki molempien suojien välillä,\nheräisivät joka tapauksessa molemmat. Tästä kohdasta sovittuamme,\npäätimme vielä molemmat illalla auringon laskun jälkeen ennen kuun\nnousua hiipiä kanahuoneeseen vallataksemme kukon. Tämä olisi paras\naika, koska kukko nukkuu pimeässä ja siten voisimme myöskin tehdä sen\nkenenkään huomaamatta, mikä oli meille hyvin tärkeätä, jottei kukaan\nilmaisisi hankettamme Ukolle ja Corpus Jurikselle.\n\nKen kerran on laatinut jonkun suunnitelman, olkoon se suuri tai\npieni, ikävöi hartaasti toteuttamisen hetkeä; samoin minäkin mitä\nsuurimmalla kärsimättömyydellä odotin hämärän tuloa. Vihdoin se\nalkoi ja minä tahdoin heti ryhtyä toimeen, mutta Andrea Margareeta\narveli olevan varminta odottaa lähes kello viiteen saakka, jolloin\nolisi aivan pimeätä. Siten sain vielä tunnin verran hillitä\nmaltittomuuttani. Mutta nyt nousi uusia esteitä. Corpus Juris valvoi\nkuin satasilmäinen Argus jokaista Andrea Margareetan ja minun\nliikettä, joten miltei olin valmis epäilemään että suunnitelmamme\noli hänelle ilmaistu, vaikka mahdotonta oli käsittää miten se olisi\ntapahtunut. Tuskin ennätti Andrea Margareeta nousta mennäkseen\nja minä samoin seuratakseni häntä, niin Corpus Juriskin lennähti\ntuoliltaan kysyen mihin menimme. Pari kertaa Andrea Margareeta pääsi\npulasta sanomalla toimittavansa jotain keittiössä, mutta siitä oli\nseurauksena, että minun oli pakko jäädä paikalleni, ja kun kerran\nyritin päästä ulos hänen kanssaan tarjoamalla hänelle seuraani,\nselitti Corpus Juris tahtovansa hänkin tulla mukaan. Vihdoin Andrea\nMargareeta sai tilaisuuden kuiskata minulle että menisin edeltäkäsin\nodottamaan porstuaan, jonne hän tulisi heti jälkeen. Täten meidän\nonnistui häivyttää jäljiltämme Corpus Juriksen tarkkaavaisuus, vaikka\nsuuresti pelkäsin että hän ikkunoista seuraisi meitä. Mutta pihalle\ntullessani huomasin kaikkien verhojen olevan alas laskettuina, joten\nsaatoimme olla levollisia.\n\nEi ollut kuitenkaan aivan niin pimeätä kuin olisin toivonut. Ylhäällä\ntuikkivat kirkkaat tähdet ja alhaalla lumi oli levittänyt kaiken\nyli vaalean vaippansa, niin että helposti saattoi nähdä kaikki,\njotka pihan yli kulkivat. Seisoimme sentähden hetkisen katsellen\nympärillemme, mutta emme nähneet mitään huolestuttavaa, Kaikki ovet\nja luukut olivat suljetut, ainoastaan papin huoneen käärekaihdinten\nläpi saatoimme erottaa valoa, mutta varjosta päättäen, joka liikkui\nedestakaisin, voimme arvata papin kulkevan edestakaisin lattialla\nluultavasti uudenvuodensaarnaansa syventyneenä, joten emme tarvinneet\nsiltäkään taholta peljätä mitään. Kaikkialla vallitsi syvä rauha,\nvain silloin tällöin kuului kaukaa koiran haukuntaa. Hetki oli\ntullut: ripein askelin riensimme pihan yli kanahuonetta kohti.\nVarovasti aukaisimme oven: täällä oli hiljaista, ankat makasivat\nlattialla pää siipeen kätkettynä -- orsilla istuivat kanat tiheissä\nriveissä ja vain jokunen käänsi päätänsä ovea avatessamme. Andrea\nMargareeta tahtoi ensin mennä sisään ottamaan kukkoa, hän kun oli\nsukkelampi ja paremmin tunsi huoneen. Mutta kanat istuivat liian\nkorkealla, joten hän ei ylettynyt niihin. Niinpä täytyi minun mennä\nsinne, ja Andrea Margareeta meni oven luo vartioimaan jos joku\nlähenisi, samalla hiljaa kuiskaten minulle että olisin varovainen\nenkä kolistelisi. Koetin parastani, mutta se ei ollut mikään helppo\nasia, kun siellä oli aivan pimeää, niin ettei nähnyt eteensä\nvähääkään. Jo olin onnellisesti ennättänyt orsien kohdalle, ja\nojensin juuri kättä tarttuakseni kukkoon, kun samassa kovaksi onneksi\nsatuin polkemaan lattialla makaavaa hanhea. Tämä päästi kurkustaan\nkovia huutoja, johon kohta yhtyi koko parvi, ja nyt syntyi tavaton\nsekamelska. Kaikki kanat lensivät orsilta, huusivat ankkojen kanssa\nkilpaa ja lensivät ympäri räpyttäen minua päähän siivillään, niin\nettä alkoi pyörryttää. Kaiken tämän kestäessä kuulimme ikkunan\navautuvan ja papin äänen huutavan pihalle: \"Hoi, Niels, nyt on\nVahti taasen päässyt kanahuoneeseen, aja se pois sieltä ja anna\nsille kyytiä!\" Ei tehnyt mieli Andrea Margareetan eikä minunkaan\nruveta tässä Vahdin tilalle ja koska emme myöskään halunneet\nhämmästyttää Nielsiä sillä, että tapaisi meidät kahdenkesken\nkanahuoneessa, päätimme kiireesti paeta. Mutta yhä lähenevästä\npuukenkien kopinasta saatoimme arvata Nielsin jo lähteneen liikkeelle\nja että oli mahdotonta hänen huomaamattaan väistyä. \"Mennään tänne\npiiloon, seuratkaa vaan minua\", kuiskasi Andrea Margareeta tarttuen\nkäsivarteeni ja vetäen minut perässään pimeään huoneeseen jonka\ntehtyä hän sulki oven jälessämme. Se oli kanahuoneen vieressä\noleva halkovaja ja siinä oli tilaa juuri sen verran, että me kaksi\nsaatoimme siellä seisoa.\n\nVähän ajan perästä kuulimme Nielsin kompuroivan kanahuoneeseen, mutta\nhänen läsnäolonsa ei tuntunut rauhottavan kuohuvia mieliä. Hälinää ja\nlevottomuutta jatkui Nielsin tutkiessa kaikki paikat mitä tarkimmin.\nVihdoinkin hän meni ulos ja huusi papille ettei hän ollut löytänyt\nmitään ja että Vahti luultavasti oli luikahtanut ulos jälleen. \"Niin,\nniin\", kuului vastaus, \"voithan antaa hänelle muutamia kepiniskuja\nkun tapaat hänet; sulje nyt vain hyvästi ovi ja pane se säppiin,\nettei Vahti uudestaan pääse sinne.\"\n\nNiels teki työtä käskettyä ja vähän päästä kuulimme hänen poistuvan\nraskain askelin. Kapusimme esiin piilopaikastamme -- mutta nyt vasta\nolimme pulassa! Papin varovaisuuden tähden olimme nyt vangittuina.\nPihalle vievän halkovajan ovi oli suljettu ja nyt Niels oli lisäksi\nsulkenut kanahuoneen oven. Haimme ovesta edes pientä rakoa, jonka\nkautta mahdollisesti voisimme pistää tikkusen sitä avataksemme,\nmutta turhaan, siellä ei ollut huomattavissa ainoatakaan reikää tai\nrakoa; se näytti olevan tehty niin huolellisesti, kuin olisi se\ntodellakin ollut vankilanovi. Ehdotin että koputtaisimme kutsuaksemme\njonkun avuksemme; huutomme ja koputuksemme kyllä kuultaisiin lähellä\nolevaan keittiöön ja väentupaan. Mutta juuri tästä syystä kielsi\nAndrea Margareeta sitä tekemästä, koska koputuksemme ja huutomme\nseurauksena näin tavattomalla ajalla ja paikalla olisi vain se,\nettä koko väki, rengit ja piiat tulisivat ulos ja me tulisimme\nyleisen naurun alaisiksi. Hän tahtoi sentähden että malttaisimme\nmielemme; ei saattanut viipyä kauankaan ennenkuin poissaolomme\nhuomattaisiin arkihuoneessa, ja silloin tulisivat joko papinrouva\ntai Emmi tai jompikumpi veljistäni meitä hakemaan. Niinpä aloimme\nodottaa. Olinpaikkamme oli kovin ikävä, siellä oli pilkkosen pimeää,\nilma oli tukahduttava, tuskin oli meillä siellä jalansijan vertaa,\nemmekä uskaltaneet liikahtaakaan pelosta että taasen nostaisimme\nyleisen hälinän. Tähän tuli lisäksi jonkinlainen levottomuus, jonka\nvallassa olimme molemmat, varsinkin Andrea Margareeta. Saadaksemme\najan jotenkin kulumaan, esitimme toisillemme arvotuksia. Mutta ei\ntästäkään apua ollut: joka silmänräpäys keskeytimme puhelumme ja\nkuuntelimme henkeä pidätellen tulisiko joku. Turhaan -- näytti aivan\nkuin olisi koko talonväki sukupuuttoon kuollut. Etsittyäni löysin\nliivintaskustani tulitikun; päätin sen sytyttää Andrea Margareetan\nhartaasti kehottaessa minua varovaisuuteen etten sytyttäisi koko\npappilaa, jolloin me kaksi palaisimme elävältä. Vetäsin tikkua --\nhetken ajan vajassa oli valoisaa, joten voin nähdä kaikki. Andrea\nMargareeta seisoi aivan vierelläni; toisella kädellä hän nojasi\nolkapäähäni, toisella hän piti kiinni vanhasta, seinällä riippuvasta\nhamppunuorasta. Takanamme istuivat kanat tiheissä riveissä tuijottaen\nhämmästyneinä meihin ja lattialla makaavat ankat nykivät toisiaan\nja hiljaa keskenään kaakotellen ihmettelivät mikä lienee pannut\nmeidät etsimään suojaa täältä heidän luotansa. Samalla sammui\ntikkunen ja me seisoimme jälleen äskeisessä pimeydessä. Kuinka kauan\noikeastaan näin seisoimme, en kykene arvostelemaan; minusta aika\noli iäisyyden pituinen. Lopulla en voinut enää malttaa mieltäni,\nvaan nostin käteni jysäyttääkseni oveen -- kun samassa aukaistiin\novi pappilan vastakkaisessa päässä ja me kuulimme joukon ääniä,\njotka kaikki puhuivat yhtaikaa, mutta yli muiden äänten kuuluivat\nUkon ja Corpus Juriksen. Vähän sen jälkeen kuulimme rykmentillisen\npuukenkiä laukkaavan pihan yli portille -- ja sitte kaikki jälleen\nhiljeni. Toivoimme jonkun lähestyvän, mutta ketään ei tullut --\nkaikki oli yhtä rauhallista kuin ennenkin. Todennäköisesti oli\ntalon väki, lähetetty meitä hakemaan, voimme siis huoletta koputtaa\nja huutaa pelkäämättä heidän väliintuloaan. Mutta toiselta puolen\nei ollut myöskään luultavaa, että kukaan meitä kuulisi, sillä\narkihuone oli liian kaukana. Tähän tuli vielä että ensimäisellä\nlyönnilläni alkoivat kanat jo räpytellä siipiään, joten minun\noli pakko luopua siitä. Jälleen meidän täytyi malttaa mielemme:\ntottapahan väki kerran tulisi takaisin ja silloin saisimme antautua\narmoille ehdoilla millä tahansa. Niin odotimme vielä hetkisen, kun\näkkiä kuulin keveitten askelten rientävän ohi. \"Halloo\" huusin minä\nniin kovaa kuin ikinä jaksoin -- ohikulkeva seisahtui -- vielä\n\"halloo\", johon sain vastauksen \"missä?\" Ääni oli Corpus Juriksen.\n\"Täällä, täällä\", huusin minä -- \"missä? missä?\" huudettiin taasen\n-- \"täällä, täällä, kanahuoneessa!\" \"Kanah -- --!\" mutta kesken\nhuudahdustaan oli Corpus Juris jo oven luona, repäsi sen auki ja\nminä syöksyin ulos kuin kuollut -- tai oikeastaan kuin valekuollut\nruumisarkustaan. \"Mutta missä -- missä on Andrea Margareeta?\" kysyi\nCorpus Juris kauhistuneena. \"Tuolla\", osotin minä Andrea Margareetan\nnyt astuessa ulos viivyteltyään ensin jonkun verran. Mutta mikä\nCorpus Jurikseen nyt meni? Alussa pelkäsin hänen olevan järkensä\nmenettämäisillään -- hän miltei heittäytyi polvilleen Andrea\nMargareetan eteen, tarttui hänen käsiinsä, puristi niitä ja alkoi\npurkaa katkonaisia sanoja, joista vain käsitin muutamia yksityisiä,\nkuten: jäälle -- luistelemaan -- avanto -- hukkuneet y.m. Sitten\nhän veti meidät mukaansa arkihuoneeseen, antamatta meille tarkempaa\nselkoa siitä, mitä hän tällä kaikella oli tarkottanut. Täällä kulki\npappi suuresti levottomana edestakaisin lattialla ikäänkuin jotain\nodottaen. Papinrouva ja Emmi sitä vastoin seisoivat merelle päin\nantavan ikkunan luona, josta verho oli vedetty syrjään, ja näyttivät\ninnokkaasti tähystelevän jotain. \"Täällä ovat\", huusi Corpus Juris\nriemuiten vetäen meidät sisään kanssaan, kuten voitokas sotaherra\nvangituita vihollisiaan.\n\n\"Mistä te tulette?\" kysyi pappi hämmästyneenä.\n\n\"Kanahuoneesta!\" vastasi Corpus Juris tyytyväisenä, aivan kuin olisi\ntämä löytö johtunut hänen kekseliäisyydestään.\n\n\"Kanahuoneesta!\" huudahti pappi, \"ja mitä ihmettä\" -- sen enempää\nei hän saanut sanotuksi, sillä papinrouva oli aivan suunniltaan\nilosta nähdessään meidät jälleen, ja Emmikin näytti olevan kovasti\nliikutettu -- näin kyyneleiden kimmeltävän hänen suurissa, kirkkaissa\nsilmissään.\n\nMutta jos muut olivat hämmästyksissään kuullessaan missä olimme\nolleet, niin ei ollut meidänkään hämmästyksemme vähäisempi\nnähdessämme heidän mielenliikutuksensa. Vasta kun papinrouva oli\nmeitä syleillyt neljästi tai viidesti ja jälleennäkemisen ensi\nilo oli saanut purkautua, vasta silloin saimme vähitellen kuulla\nselityksen. Corpus Juris oli heti huomannut poissaolomme ja osottanut\nlevottomuutta, mutta toiset eivät siitä suuresti välittäneet. Mutta\nkun me puolenkaan tunnin kuluttua emme olleet vielä palanneet,\nalkoivat muutkin ihmetellä. Kun pappi sisään tullessaan ei\nnähnyt meitä, oli hänkin kysynyt kenenkään voimatta tehdä meistä\nselkoa; kuitenkin oli papinrouva arvellut meidän ehkä menneen\nyhdessä kävelemään. Pappi oli siihen arvellut, että oli sangen\nomituinen kävelyaika. Oli huudettu puutarhaan siinä luulossa, että\nmahdollisesti olimme siellä -- mutta huutoihin ei tullut vastausta.\nSinne tänne arvailtaessa minne mahdollisesti olimme menneet, oli Ukon\nmieleen äkkiä pistänyt onneton ajatus että ehkä olimme lähteneet\nvuonolle luistelemaan. Hän muisti meidän aamulla puhuneen miten\nolisi hauskaa luistella kuutamossa ja samalla johtui hänen mieleensä\navanto, johon olimme suistumaisillamme aamulla, josta kaikesta hän\ntuli siihen päätökseen, että oli tapahtunut onnettomuus.\n\nPappi tosin arveli ettei vaara ollut niin suuri -- \"rikkaruoho ei\nniin helposti häviä\", mutta Ukko ei rauhottunut, vaan meni vuonolle\nmeitä hakemaan, Kun ei meitä siellä näkynyt, tuli hän takaisin aivan\nepätoivoisena, varmana siitä että olimme hukkuneet, Pappikin jo\nalkoi tulla levottomaksi ja lähetti talon väen meitä hakemaan; juuri\ntuon yleisen lähdön olimme piilopaikastamme kuulleet. Kotvan aikaa\nmeitä turhaan haettiin vuonolta, jolloin Corpus Juris oli rientänyt\ntakaisin pappilaan toivossa että kuitenkin olisimme sinne palanneet.\nSillä kertaa juuri hänet kutsuimme ja meidät siis löydettiin.\n\nJuuri kun papinrouva ja Corpus Juris olivat tämän kertoneet, avautui\novi ja Ukko astui sisälle. Minkä näköinen hän olikaan! Yltä päältä\nsaven ja mullan peitossa ja siellä täällä suuria lumipaakkuja, jotka\nalkoivat sulaessaan virrata pitkin vaatteita kuin vuoripurot. Kasvot\nolivat niinikään saviset ja multaiset ja otsaansa hän oli saanut\nreijän, josta vuoti verta oikeata poskea pitkin. Minä jäin seisomaan\nmykkänä hämmästyksestä, mutta tuskin Ukko sai minut nähdä, niin hän\nsyöksyi minua kohden, syleillen syleilemistään eikä hellittänyt,\nennenkun olin muodostunut hänen täydelliseksi kuvakseen. Sitte\nhän riensi Andrea Margareetaa kohti, mutta onneksi pappi pysäytti\nhänet puolitiessä sanoen, että tämä varmaan 'mieluummin ottaisi\nvastaan hänen onnittelujaan jonkun matkan päästä'. Vasta nyt Ukko\ntuli huomanneeksi minkälainen hänen ulkonainen asunsa oli. Hän\nkertoi meille silloin kuinka hän, sittekun turhaan oli haettu meitä\nrannasta, oli tullut vakuutetuksi että olimme hukkuneet, ja kuinka\nhän surusta ja epätoivosta aivan menehtymäisillään oli rientänyt\ntakaisin pappilaan. Matkalla hän oli kompastunut ja pudonnut syvään\nkuoppaan, jossa hän hetkeksi meni tainnoksiin. Sitte hän oli taasen\nnoussut ja rientänyt edelleen, kunnes joutui tänne ja tapasi meidät\nhyvässä turvassa.\n\nUkko ja minä tuijotimme toisiimme; vaikea oli sanoa, kumpi meistä oli\nsurkeamman näköinen.\n\n\"Kas siinä alkuperäinen kuva\", sanoi pappi osottaen Ukkoa, \"ja tuossa\non jäljennös\", osottaen minua. \"Yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Mikä\nvahinko että kirjapainotaito jo on keksitty, muuten olisi meidän\nosaksemme tullut tehdä se maailmalle tunnetuksi.\"\n\nPapinrouva oli sillaikaa tuonut lyijyetikkaa ja vettä hautoakseen\nUkon otsaa, jolloin nähtiin että haava oli aivan mitätön. Menimme\nkumpikin huoneeseemme vaatteita muuttamaan. Oli hyvä että\nsaatoin auttaa Ukkoa, sillä hän oli vielä niin liikutettu, ettei\nsaanut toimeen mitään. Ensin hän tahtoi pukeutua Corpus Juriksen\nvaatteisiin, ja kun huomautin häntä erehdyksestään, aikoi hän\nvetää ylleen takin ennen liiviä. Vihdoinkin hän oli valmis ja meni\njälleen alas. Kiireesti pukeuduttuani viivyin vielä itsekseni vähän\naikaa. \"Vielä ei ole kaikki menetetty\", ajattelin, \"ei kukaan ole\noikeastaan saanut tietoa tuumastamme, vielä se voidaan toteuttaa.\nNyt kun tunnen paikat siellä, voin kiireesti juosta ottamaan kukon,\nasettaa sen Corpus Juriksen huoneeseen ja jälleen mennä sisälle\nilman että kukaan, ei edes Andrea Margareeta, saa vihiä asiasta.\" --\nSanottu ja tehty; minä riensin kanahuoneeseen, tähystelin varovasti\njoka puolelle ettei Niels tai pappi tai Vahti olisi lähitienoilla,\navasin ovea, varoin tarkasti jälleen polkemasta ankkoja ja niin sain\nonnellisesti kukon käsiini, Sitte takaisin ylös Corpus Juriksen\nhuoneeseen. Siellä oli suuri vaatekaappi, joka ulottui miltei kattoon\nsaakka; siihen voi paraiten piilottaa kukon. Paikka oli tosin\nsangen ahdas, mutta minä painoin kukon päätä vähän alemmas ja siten\nse kyllä mahtui sinne. Eihän se oikein mukava istuinpaikka ollut,\nmutta eihän tuollaisella kukolla tarvitse aina olla niin mukavaa\nja sitä aikaisemmin se heräisi ilahuttamaan Corpus Jurista öisellä\nlaulullansa.\n\nKun jälleen tulin alas, tapasin perheen istumassa illallispöydässä.\n\n\"Kuules Nikolai\", sanoi pappi minulle, \"saisinko nyt tietää, mitä\noikeastaan tahdoitte tehdä kanahuoneessa?\"\n\nEn ollut luullut joutuvani uudestaan kuulustelun alaiseksi tässä\nasiassa enkä ollut sentähden ajoissa vastausta ajatellut. Oli pakko\nselviytyä asiasta jotenkuten, mutta se ei ottanut onnistuakseen\nja saatoin hyvin huomata, että kertomukseni tuli katkonaiseksi ja\nsisällyksettömäksi.\n\n\"Vai niin\", sanoi pappi kun vihdoinkin lopetin, \"sellaisillako\njutuilla luulette voivanne minua eksyttää? Ei, nuori ystäväni,\nymmärrän liiankin hyvin mikä takana piilee: te olette don\nJuan-luonne, täydellinen don Juan, vaikka onkin kauheata ajatella\njonkun niin nuorella iällä olevan niin turmeltunut. Eilen koetitte\nisän ottaa hengiltä ja tänään teillä on öisiä kohtauksia tyttären\nkanssa kanahuoneessa. Mutta nyt on parasta että heti teette siitä\nlopun; suvaitkaa siis viipymättä kihlata Andrea Margareeta.\"\n\nOlin päätökseen yhtä tyytyväinen kuin ankerias, joka tuomittaisiin\nhukutettavaksi. Mitä sen sijaan Andrea Margareeta ajatteli, en\nvoinut oikein tietää. Hän puuhasi innokkaasti teekeittiön ääressä\nja näytti unohtaneen kaiken muun. Hänen kasvonsa eivät osottaneet\nvastenmielisyyttä, mutta eivät myöskään suostumusta papin sanoihin.\nKuitenkin luulin voivani arvotuksen selittää; hänen ajatuksensa\noli epäilemättä sama kuin aamupäivällä papin kosketellessa samaa\nkysymystä: ei nyt vielä, vaan kolmen, neljän vuoden päästä, kun\nNikolai on virkatutkintonsa suorittanut, voidaan todella asiasta\npuhua.\n\nCorpus Jurista halutti yhtäkkiä mennä kävelylle. Tämä oli myöskin\nyksi niitä merkillisiä muutoksia, mikä oli hänessä tapahtunut täällä\nollessa. Kotona Kööpenhaminassa häntä harvoin halutti kävellä; mitä\nihanimmalla päiväpaisteella hän saattoi maata kotonaan sohvalla\nlukemassa romaania sillaikaa kun Ukko ja minä laukkasimme ympäri\nLangeliniellä tai Fredriksbergissä ja ainoastaan suurella vaivalla\nsaimme hänet toisinaan houkutelluksi mukanamme näille matkoille.\nMutta täällä Nöddebossa hän joka hetki tahtoi ulos kävelemään.\nVarsinkin tätä hetkeä katsoin varsin sopimattomaksi, kello oli jo yli\nkahdeksan, ja minun mielestäni hän oli saanut tarpeekseen kävellä\nhakiessaan meitä vuonolla. Ukko oli myöskin puolestaan kävellyt\ntarpeekseen, mutta Andrea Margareeta sen sijaan oli samaa mieltä kuin\nCorpus Juris.\n\n\"Minne siis menemme?\" kysyin minä, joka aina olin valmis mukaan\nlähtemään, kun vaan Andrea Margareeta lähti.\n\n\"Mennään kirkkomaalle\", hän sanoi. \"Mitä me siellä?\"\n\n\"Se on niin kaunis kuutamolla ja sitte ehkä näemme siellä\nkummituksia.\"\n\n\"Näettekö te kummituksia?\" kysyin minä. \"Sitä onnea ei ole minulla\nkoskaan ollut.\"\n\n\"Mutta minä olen sunnuntailapsi\" sanoi Andrea Margareeta. \"Kun olen\nsunnuntaina syntynyt, niin voin nähdä kummituksia ja aaveita.\"\n\n\"Katso itseäsi peilissä, niin hetikohta näet kummituksen\", sanoi\npappi.\n\n\"Joko mennään?\" kysyi Corpus Juris, joka oli käynyt ulkona ja nyt\npalasi tuoden Andrea Margareetan päällysvaatteen ja hatun.\n\n\"Etkö tule mukaan, Emmi\", kysyi Andrea Margareeta.\n\n\"En tiedä oikein -- menettekö te, Kristoffer?\"\n\n\"Olen väsynyt\", vastasi Ukko, \"haluan mieluummin jäädä tänne\nvanhempienne luo.\"\n\n\"Kristoffer on hyvä ihminen\", sanoi pappi, \"hän ajattelee meitä\nvanhuksia. Te muut ajattelette vain huvituksianne -- me vanhat saamme\nistua kauniisti kotona ikävissämme.\"\n\nEmmi selitti myöskin jäävänsä kotiin. \"Älä kursaile\", sanoi pappi.\n\"Mene sinä vain, siihen sinulla kuitenkin on suurin halu.\"\n\nEi kuitenkaan näyttänyt siltä kuin olisi Emmiä suurestikaan\nhaluttanut. Hän istuutui tyynesti Ukon viereen ryhtyäkseen\nkäsityöhönsä, ja vasta kun Andrea Margareeta selitti ettei hänkään\nmenisi ellei Emmi tulisi mukaan, saimme Corpus Juriksen kanssa hänet\nviimeinkin houkutelluksi seuraamaan mukana.\n\nMinä kiiruhdin tarjoomaan käsivarteni Andrea Margareetalle, mutta\nCorpus Juris ennätti ennen minua. Niinpä minun täytyi saatella Emmiä\neikä minulla ollut syytä valittaa. En ollut koko päivään puhunut\ntuskin sanaakaan Emmin kanssa, niin että nyt käytin tilaisuutta\nhyväkseni korjatakseni laiminlyöntini. Lumi narisi jalkaimme alla,\noli kirpeä pakkanen, mutta Emmin rinnalla unohdin pian sekä jään\nettä pakkasen ja lumen. Hänen puheensa oli lempeää ja rauhallista,\nsiinä kuvastuivat selvästi hänen ajatuksensa, jotka olivat puhtaat ja\nkauniit kuin kirkkaat vaaleat kuunsäteet. Kaikki, mistä hän puhui,\nikäänkuin kohosi valoisampaan, ihanampaan maailmaan, oli aivan\nkuin hän olisi käsittänyt sopusoinnun kaikessa, nähnyt jokaisen\nepäsoinnun, jokaisen ristiriidan häipyvän. Monet seikat, mitkä eivät\ntähän saakka olleet herättäneet tarkkaavaisuuttani, avautuivat hänen\nseurassaan sieluni silmälle, niin että näin kaiken uudessa valossa.\nNiinkuin taitava kultaseppä osaa oikeaan arvoonsa arvioida kalliin\njalokiven, joka oudolle näyttää vähäpätöiseltä kivenmukulalta, samoin\nhän heti osasi nähdä hyviä puolia ihmisissä, joissa toiset eivät\nnähneet mitään erinomaista. Satuimme muun ohessa puhumaan Ukosta,\nja minä suuresti hämmästyin kuullessani millä sydämellisyydellä ja\nlämmöllä Emmi puhui hänestä. Minulle Ukko aina oli ollut jotenkin\netäinen ja vieras; minun oli käynyt hänen suhteensa niinkuin paljon\nmuunkin suhteen: otin asiat sellaisinaan tekemättä itselleni niistä\ntarkempaa tiliä. Ukko oli veljeni ja minä pidin hänestä paljon, mutta\nen ollut koskaan luullut hänessä olevan mitään erikoisen merkillistä.\nToisin oli Emmin; hän piti Ukkoa miltei korkeampana olentona. Hän ei\nvoinut kyllin kiittää hänen kaikelle kauniille ja ylevälle avonaista\nmieltään, hänen runsaita tietovarojaan, hänen jaloa, toisten hädälle\nja puutteelle herkkää sydäntään, Vastasin siihen, että minun,\nsilti alentamatta Ukkoa, täytyi väittää hänen enimmäkseen elävän\nomissa haaveiluissaan eikä paljoakaan välittävän ympärillä olevasta\nmaailmasta.\n\n\"Sen sanotte te\", sanoi Emmi kiivaudella, jota en ennen ollut hänessä\nhuomannut. \"Te, joka viimeksi tänään olitte hänen huolenpitonsa ja\nrakkautensa esineenä.\"\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyin minä.\n\n\"Oletteko jo unohtanut minkä levottomuuden vallassa hän tänä iltana\non ollut teidän tähtenne? Olisittepa nähnyt hänen pelkonsa kun olitte\nkateissa ja kuinka hän -- senhän itsekin näitte, oli kaatunut ja\nloukannut itsensä eikä kuitenkaan välittänyt siitäkään, niin kokonaan\nhän ajatteli teitä. Ettekö pidä minään hänen iloansakaan kun hän näki\nteidät jälleen?\"\n\n\"No niin, se nyt oli sellainen juhlahetki\", intin minä. \"Hän luuli\nminun hukkuneen eikä silloin ollut ihmekään, että hän ilostui\nnähdessään minut elävänä jälleen; samoin olisin minä tehnyt hänen\nsijassaan lukematta sitä erikoiseksi ansiokseni. Mutta näkisittepä\nhänet jokapäiväisissä oloissa, miten hän voi kulkea itsekseen\ntuntikausia sanaakaan sanomatta.\"\n\n\"Ovatko siis ne ihmiset parhaita, jotka eniten puhuvat? Uskotteko te,\nettä se, joka paljo puhuu, myöskin kantaa paljon sydämessään?\"\n\n\"En juuri sitäkään usko, mutta arvelen kuitenkin että kylläkin\nvoitaisiin puhua joskus keskenään, vaikkei se olisikaan niin\nylen syvämielistä. Muuten voi lopulta joutua siihen, että ollaan\ntuppisuina koko pitkän päivän. Ja jos hän todellakin on niin\nsyvämielinen kuin te uskotte, miksei hän ja'a meille muille vähän\nviisauttaan? Niinkauan kun hän sen pitää omanaan, on se kuollutta\npääomaa.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan sitä pyytänyt häneltä ja saanut kieltävän\nvastauksen? Oletteko milloinkaan alkanut hänen kanssaan keskustelua\nja onko hän työntänyt teidät silloin luotansa?\"\n\nAloin miltei pelätä suututtaneeni Emmin. En ollut myöskään\ntarkottanut mitään määrättyä hyökkäystä Ukkoa kohtaan, sillä\nminullakaan ei ollut vähäisiä ajatuksia hänen kyvyistään, mutta\nvastaansanomisen henki, joka meissä asuu, vaikuttaa, ettemme koskaan\nvoi kuulla ketään erityisesti kiitettävän heti tuntematta itseämme\nvelvotetuiksi tuomaan esiin varjopuolia ja monesti esitämme ne\nräikeämpinä kuin alkuperäisesti olimme ajatelleet.\n\nOlimme sillävälin tulleet kirkkomaalle ja kulkeneet pari kertaa\nsen ympäri keskustelun innossa sitä huomaamatta. Nyt pysähdyin\nkatsellen ympärilleni, ja Emmi, joka ehkä pelkäsi olleensa liian\ninnokas, pysähtyi samoin. Kirkko, joka päivänvalossa oli jokseenkin\nvähäpätöisen näköinen, näytti kuunvalossa ikäänkuin kasvaneen. Sen\nvalkoiset seinät, joista kalpeat kuun säteet heijastuivat, olivat\naavemaisen näköiset. Yltympärillä oli hautakumpu toisensa vieressä,\nvalkean lumipeitteen kattamana. Ei näkynyt ruohonkortta, ei kuulunut\nlintujen ääniä -- tänne oli kalpea kuolema valtakuntansa pystyttänyt;\nkaikki oli kylmää, kuollutta ja hiljaista. Jyrkän vastakohdan tälle\nmuodosti äkkiä kuuluva nauru ja kovaääninen puhe; Corpus Juris ja\nAndrea Margareeta tulivat sieltä vastaamme, niinikään käytyään\nkirkkomaan ympäri. He olivat kaikessa sovussa joutuneet ankaraan\nsanakiistaan ja nauroivat koko ajan puhuessaan. Sitä myöten kuin he\ntulivat likemmä, saatoimme kuulla mitä asia koski.\n\n\"Siinä hän teki oikein\", väitti Andrea Margareeta, \"hänen sijassaan\nolisin tehnyt samalla tavalla.\"\n\n\"Miten?\" rohkenin kysyä, kun he samalla pysähtyivät eteemme.\n\n\"Fredrik juuri kertoi minulle tarun nuoresta ja kauniista\nritarintyttärestä, joka asui vanhassa linnassa toisella puolen\nvuonoa, ja joka antoi rukkaset seitsemälle kosijalle.\"\n\n\"Minkätähden hän sen teki?\"\n\n\"Sentähden, etteivät he uskoisi että hän muitta mutkitta suostuisi\nensimäiseen parhaaseen mikä tarjona oli. Hänen sijassaan olisin\ntehnyt aivan samoin.\"\n\n\"Niinkö\", sanoin minä hetken vaieten. Jätimme jälleen kirkkomaan\nja palasimme puutarhaan päin. Silloin sanoin Andrea Margareetalle:\n\"Ettekö laulaisi laulua Rosaliasta ja hänen äidistään?\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi Andrea Margareeta jonkun verran kummastellen\ntuota äkkinäistä pyyntöä. Vasta kun hän tuli laulun loppuosaan, ja\nminä päälliseksi rohkenin aivan hiljaa hyräillä mukana säkeessä:\n\"Rosalian posket ne punaisina hohti\" -- -- vasta silloin hän ymmärsi\nmitä olin tarkottanut. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan lauloi\nrauhallisesti laulun loppuun ja sanoi minulle: \"Tuo Peder-herra\ntietysti on mieleisenne?\"\n\n\"Onpa tietystikin\", vastasin arvelematta.\n\n\"Sen voin uskoa, mutta tunnetteko myöskin laulua, 'Peter raukasta'?\"\n\n\"En, sitä en tunne.\"\n\n\"No niin, voinhan laulaa senkin teille\" -- ja nyt hän alkoi:\n\n    \"Der Hans und die Grethe tanzen herum\n    und jauchzen vor lauter Freude,\n    der Peter steht so still und stumm\n    und ist so blass wie Kreide.\n\n    Der Hans und die Grethe sind Bräutigam und Braut\n    und blitzen im Hochzeitsgeschmeide,\n    der arme Peter die Nägel kaut\n    und geht im Werkeltagskleide.\"\n\n    [Kas Hannu ja Kerttu nyt karkeloi,\n    ilo vyöryvi niinkuin koski,\n    mut Pekka ei sanaa lausua voi --\n    on liidunvalkea poski.\n\n    Ja Hannu ja Kerttu nyt vihitään,\n    koruvaatteet välkkyy kuin perhot.\n    Polo Pekka vain kalvavi kynsiään,\n    häll' yllä on arkiverhot.]\n\n                             (Heinr. Heine.)\n\nSitte hän kääntyi minun puoleeni sanoen:\n\n\"Mitä tästä Pekka-herrasta pidätte?\"\n\n\"Siitä Pekasta en pidä ensinkään.\"\n\n\"Varokaa vain ettei teidän käy samalla lailla. -- Tulkaa, menkäämme\nkotiin\", sanoi hän sitte Corpus Jurikselle, ja nuo kaksi riensivät\nreippaasti edelle.\n\nJäin seisomaan miettien mitä oikeastaan Andrea Margareeta oli minulle\nsanonut. Mitä hänen sanansa lopultakin tarkottivat? Lausuttiinko\nne varotukseksi että karttaisin liika rohkeaa lähentymistä vai\nkehotukseksi puhumaan niin kauan kuin aikaa oli? Noita arvotuksia\nen kyennyt ratkaisemaan, mutta tunsin jonkinlaista katkeruutta\nAndrea Margareetaa kohtaan, koska hänkin, jota tähän saakka olin\nluullut vilpittömäksi ja rehelliseksi, näytti kuuluvan niihin, jotka\nkäyttävät kaksimielistä puhetta.\n\n\"Emmekö mekin mene kotiin?\" kysyi Emmi.\n\nLempeä ääni sai minut jälleen lauhkeammalle tuulelle. Tässä,\najattelin itsekseni, on ainakin yksi, jonka sielu on vilpitön ja\npuhdas, yksi, joka ei käytä loukkaavia eikä kaksimielisiä puheita,\nmutta jonka sanat ovat selvät ja suorat kuin hänen ajatuksensakin.\n\n\"Kas, nythän itse uneksitte ja vaivutte ajatuksiin\", sanoi Emmi\nminulle. \"Juuri äsken syytitte Kristofferia.\"\n\nTosiaankin, Ukko, mitähän ajatuksen aihetta hänelläkin oli? Mutta\nkun on mokoma sfinksinarvotus ratkaistavana kuin mikä äsken eteeni\ntuli, niin olisiko kummaa, vaikka sitä aprikoidessa lopulta\nkivettyisi? Ettei niin käynyt, siitä saan kiittää Emmin lempeyttä ja\nystävällisyyttä.\n\nLähestyessämme pappilaa näimme Corpus Juriksen ja Andrea Margareetan\nseisovan tirkistämässä arkihuoneen ikkunasta sisään. Mekin menimme\nsinne ja näimme papin, papinrouvan ja Ukon siellä istuvan suuren\nmaljakon ympärillä. _\"Edite, bibite, collegiales!\"_ (syökäämme,\njuokaamme, toverit!) lauloi pappi meille ulkonaoleville. \"Kas näin\nkäy kilttien lasten, jotka kauniisti jäävät kotiin: he saavat\nviiniä juodakseen, jota vastoin pahat saavat seisoa ulkopuolella\nkuivin suin. Katsokaa Nikolaita, miten onnettoman näköinen hän on\n-- täytyyhän teitä armahtaa. Tulkaa sisään, niin saatte tekin maan\nhyvyyttä nauttia!\"\n\nTulimme sisään ja istuuduimme kaikki viinimaljakon ympärille. --\n\"Eikö maistu hyvältä? Minä olen sitä valmistanut\", kysyi Andrea\nMargareeta minulta. \"Mainiolta\", vastasin ihastuneena, ei viinin\nvuoksi, vaan koska Andrea Margareetan sanoista saatoin nähdä ettei\nmeidän välillämme ollutkaan mitään kaunaa, vaan että jälleen olimme\nhyvät ystävät. -- Pappikin oli mainiolla tuulella. Hän kertoi vanhoja\njuttuja ylioppilasajoiltaan, kuinka he sotaharjotuksissa ollessaan\nkolmin miehin käyttivät samaa univormua, kuinka he kotiinmarssiessaan\nasettivat lippunsa porttikäytävään ja menivät itse ravintolaan totia\njuomaan j.n.e. Kuuntelin ihastuksissani ajatellen itsekseni: \"niin\noli vanhoina hyvinä aikoina, kunpa olisin silloin elänyt!\"\n\nAndrea Margareeta ensimäisenä keskeytti papin jutut. Hänhän ei\nmuutenkaan suuresti ihaillut \"vanhoja hyviä aikoja\" eikä hän suinkaan\nensi kertaa kuullut näitä kertomuksia. Hän ehdotti että kaikki\nyhdessä kirjottaisimme runokirjeen.\n\n\"Toisin sanoen\", intti pappi, \"minun tulee se kirjottaa, sillä te\nmuut aina kauniisti vaikenette tällaisissa tilaisuuksissa.\"\n\n\"Kristoffer kirjottaa kyllä runoa\", sanoi Emmi, \"hän on ennenkin\nnäyttänyt minulle runojaan.\"\n\n\"Fredrik osaa myöskin\", sanoi Andrea Margareeta, \"kyllä saat apua,\nkunhan alotamme.\"\n\n\"Mistä siis kirjotamme?\" kysyi pappi. Aiheen keksiminen oli vaikea\nasia. Toinen ehdotti sitä, toinen tätä, mutta ehdotetut aiheet\nnäyttäytyivät kelvottomiksi. Vihdoin sanoi pappi: \"Nyt olen\nlöytänyt aiheen, josta kannattaa runoilla. Lähetämme runokirjeen\nNikolain isälle ja kerromme hänelle Nikolain ja Andrea Margareetan\nkihlauksesta, hän varmaankin ilostuu kuullessaan miten poikansa\ntäällä on edistynyt.\"\n\nAihe ei ollut Andrea Margareetalle mieleen, mutta hänen oli pakko\nmyöntyä. Pappi komensi kaikki vaikenemaan, jotta runohenki saisi\nmeidät valtaansa, minä, sain kynän ja paperia ja minut nimitettiin\nsihteeriksi, \"koska\", kuten pappi sanoi, \"varmaankin olin liiaksi\nliikutettu voidakseni itse lausua ajatuksiani.\"\n\nSeurasi muutaman minuutin syvä hiljaisuus, jonka kuluessa minulla\noli aikaa kylliksi katsella kaikkien kasvoja. Papinrouva ja molemmat\ntyttäret istuivat edelleen työnsä ääressä eivätkä näyttäneet\nmieskohtaisesti ottavan osaa tähän työhön. Pappi istui syvämietteisen\nnäköisenä puhaltaen piipustaan toisen paksun savupilven toisensa\njälkeen, niin että hän lopulta näytti suurelta höyrykoneelta, joka\nteki työtä voimiensa takaa runoja työntääkseen. Corpus Juris istui\npää käsiensä varassa ja tuijotti kiinteästi Andrea Margareetaan\nikäänkuin tämän näkeminen olisi häntä haltioittanut. Ukko oli\nsamanlainen kuin ennenkin, silmissä jonkunlainen haaveksiva ilme,\nniin että luulin hänen vaipuneen ajatuksiinsa ja kaiken unohtaneen.\nMutta tällä kertaa kuitenkin tein hänelle vääryyttä, sillä hän se\nensimäisenä alotti. \"Kirjota Nikolai\", sanoi hän minulle ja sitte hän\nsaneli:\n\n    \"Me sointujen korulla puemme sen,\n    mi sulle on outoa, uutta,\n    on laulumme kuohua sydämien\n    ja aatosten vallattomuutta.\n    Taas lempivää kaksi, taas lempivää kaksi -- --\"\n\n\"sehän nyt, kun unohdin loppusäkeet\", sanoi Ukko turhaan hakien\nmuististaan.\n\n\"Niinpä Nikolai kirjottakoon näin\", sanoi pappi:\n\n    \"Taas lempivää kaksi löys toistensa luo --\n    se rakkaus kiukkuista kiirettä tuo.\"\n\nUkko ei ollut loppuun tyytyväinen, mutta henki oli hänet jättänyt\neikä hän tuntenut voivansa parempaakaan keksiä, joten se jäi\nsemmoiseksi.\n\nVähän aikaa istuimme jälleen ääneti, sitte sanoi Pappi: \"kirjota\nNikolai:\n\n    \"Virheitä sulhon\n    on paljo juur,\n    ja hyveittensä\n    ei luku suur.\n    On silmä musta\n    ja sielukin,\n    kuin lammas ompi\n    hän Labanin.\"\n\nEn ollut vielä pannut pistettä, kun Corpus Juris huusi: \"kirjota\nNikolai!\" ja nyt saneli hän niin nopeaan, että tuskin saatoin häntä\nseurata:\n\n    \"Hyveitä immen\n    on paljo juur,\n    ja virheittensä\n    ei luku suur.\n    On silmä kirkas\n    ja mielikin,\n    hän karitsainen\n    on puhtoisin.\"\n\nAndrea Margareeta istui niin syvään kumartuneena ompeluksensa yli\nja neuloen niin ahkeraan, että minua ihmetytti ettei hän pistänyt\nsormiinsa, mutta pappa huudahti: \"kas vaan lakimiestä, kuinka osasi\nlaukata päästyään runoratsun selkään; sitäpä en olisi uskonut. Vaikka\nsuurin osa siitä tosin oli minulta näpistetty.\"\n\n\"Ei\", huudahti Corpus Juris, \"näpistelyä se ei tosiaankaan ollut.\nMuoto oli kenties sama, mutta sisällys on uusi ja sehän on pääasia.\"\n\n\"Hui, hai, vaikenen, vaikenen\", sanoi pappi. \"Kunhan vain ette laita\nkäräjäjuttua niskoilleni, niin että pian joudun keppikerjäläiseksi!\nRunonne on ihan uusi ja minun runoni on pikemmin sen mukaan\njäljitelty. Tyydyttekö tähän selitykseen?\"\n\n\"Mutta sinä olet ollut kovin kova Nikolaita kohtaan\", sanoi\npapinrouva. \"Se runo sinun pitää kirjottaa uudestaan.\"\n\n\"Sitä en tottatotisesti tee\", sanoi pappi. \"Nikolai on hävytön\nihminen, joka pitäisi maalata vielä mustemmaksi. Mokomakin\nkahdeksantoistavuotias don Juan -- onhan se kamalaa -- Mutta kuka\njatkaa?\"\n\n\"Nyt olisi Teidän vuoronne\", sanoi Corpus Juris kääntyen papinrouvan\npuoleen.\n\n\"Niin, pitäähän äidinkin\", sanoi pappi. \"Hänen runostaan tulee\nvarmasti paras kaikista -- niin saamme kauniin lopun.\"\n\nPapinrouva ei aluksi tahtonut, mutta kun Corpus Juris yhä hartaasti\npyysi, alotti hän, ensin jonkun verran ujostellen, mutta vähitellen\nlevollisemmin:\n\n    \"Ma arvaan, ett' uutisen viivytetyn\n    sä vihdoinkin tahtoisit kuulla,\n    siks' lähetän sanoman siivitetyn,\n    et leikiksi saa sitä luulla:\n    Margareeta on nimenä rakastetun.\"\n\nTässä hänet äkkiä keskeytti pappi:\n\n    \"ja Labanin lammas on poikasi sun!\"\n\nEi ollut papinrouvankaan vastalauseista apua. Pappi väitti ja Corpus\nJuris häntä kannatti, että tämä loppusäe oli paikallaan ja tahtoi\nottaa kirjeen lähettääkseen sen postissa seuraavana päivänä. \"Sen\ntakaan, että isänne tulee tyytyväiseksi, kun saa kuulla moisia\nuutisia\", sanoi pappi.\n\nMinä kuitenkin pidätin kirjeen, luvaten kirjottaa sen puhtaaksi,\nkoska konsepti oli liian huolimattomasti kirjotettu tullakseen\nlähetetyksi. Samalla kätkin kirjeen muistikirjaani itsekseni\npäättäen ettei se siitä ikinä edemmäs lähde, ainakaan alkuperäisessä\nmuodossaan.\n\nSinä iltana emme jääneet kauaa istumaan, jottemme häiritsisi papin\nyöunta. Corpus Juriksella oli vielä jotakin sanottavaa Andrea\nMargareetalle, ja minä riensin edeltäkäsin hänen huoneeseensa\nkatsoakseni oliko kukko vielä paikoillaan -- siellä ylhäällähän se\nistui rauhallisesti nukkuen; ei kukaan voinut sen läsnäoloa huomata.\nMutta huomenaamulla varhain -- mikä melu siitä syntyykään, kun kukko\nlaulaa ja Corpus Juris pauhaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn ollut nukkunut kauankaan, kun jälleen heräsin; vereni oli\nkuohuksissa ja ajatukseni samoin. Minun täytyi ajatella runokirjettä.\nEn koskaan ollut oikein selvillä puhuiko pappi leikkiä vai totta,\nsillä hänen kasvonsa olivat aina yhtä vakavat. Eikö hän ollutkaan\ntarkottanut mitään sen enempää tuolla kirjeellä? Eikö se ollut\npikemminkin kuin salainen viittaus siihen, etten vain tyhjää\nujostelisi, että kulkisin rohkeasti päämaaliin. Toistin mielessäni\nkaiken, minkä pappi oli sinä iltana puhunut, ja sitä enemmän tulin\nvakuutetuksi viimeisen otaksumani todenperäisyydestä. Minun oli\nodotettava neljä tai viisi vuotta kunnes olisin virkatutkintoni\nsuorittanut, niin olin ajatellut edellisenä iltana. Mutta miksi\nodottaisin niinkauan? Senkötähden että Ukko oli niin sanonut --\nmutta oliko sitten Ukko erehtymätön mielipiteissään? Onhan moni\nmennyt kihloihin minun ijälläni ja kuitenkin tullut onnelliseksi\naviomieheksi. Voiko yleensä määrätä ikää, milloin ihmisen pitää\nkihlautua? -- -- Neljä tai viisi vuotta, se on pitkä aika, kuka\ntietää mitä sillävälin voi tapahtua? Voihan joku muu ehtiä ennen\nminua. Tuo toinen voi tulla ennenkuin puolivuotta, ennenkuin\nkuukausikaan on kulunut, ja niin saisin kaiken ikäni katua\nvaromattomuuttani että olin laiminlyönyt sopivan ajan. Sillä nyt\njuuri oli sopiva aika, se näkyi kaikesta. Olihan Andrea Margareeta\nitse varoittanut minua tekemästä Pekka-raukan tavoin. Kun ajattelin\nhänen käytöstään minua kohtaan, kuinka meistä, jotka tähän asti emme\nolleet edes aavistaneet toistemme olemassaoloa, nyt kahden päivän\nkuluessa oli tullut niin läheiset tuttavat, että seurustelimme\nkuin sisar ja veli -- mitä hän noilla sanoilla muuta olisi voinut\ntarkottaa kuin juuri sitä, että käyttäisin aikaa hyväkseni, jotten\nlopulla joustaisi seisomaan kolmantena miehenä kuten Pekka-raukka?\nEhkä kuitenkin tekisin viisaammin jos vielä vähän odottaisin, vielä\nvähän miettisin asiaa, joten tarpeen tullen saatoin peräytyä -- --\nei, ei, oikea rakastaja ei milloinkaan peräydy, hän polttaa kaikki\nsillat takanansa rientäen eteenpäin voittoon tai kuolemaan.\n\nEn saattanut enää maata alallani, vaan hyppäsin vuoteesta ja menin\naukasemaan ikkunaa. Katselin äänetöntä, kirkasta tähtitaivasta; mutta\nsiinä taasen palasivat vanhat epäilykseni. Ukko on sanonut että on\nmitä suurin tyhmyys kihlautua jo ylioppilaana; aikaisemmin olen aina\nmenestyksellä seurannut Ukon neuvoja, miksen nytkin sitä tekisi? --\nSamalla näin komean tähdenlennon. \"Ei, ei\", sanoin itsekseni, \"älä\nepäile äläkä pelkää, tuossa näit toiveittesi täyttymyksen merkin,\nastu ujostelematta esiin ja luota onneesi!\"\n\nViimeiset sanani luultavasti lausuin ääneen, sillä Corpus Juris\nhuusi minulle: \"Mikä hätänä, Nikolai? Puhutko unissasi?\" Hän\nnousi vuoteestaan katsomaan, ja kun hän näki minun seisovan\navonaisen ikkunani edessä, alkoi hän kiivaasti torua ja moittia\nvaromattomuuttani. Nyt alkoi Ukkokin liikkua. \"Nikolai, poika, mikä\nsinun on?\" Ja nähdessään minut avonaisen ikkunan edessä! \"oletko\njärjiltäsi? Avonaisen ikkunan edessä keskellä yötä joulunaikaan ja\nalastomana -- -- laita itsesi paikalla sänkyyn. Vielä vilustut ja\nsairastut, saat keuhkotaudin ja hivutustaudin\" -- \"ja lavantaudin\nja vilutaudin\", lisäsi Corpus Juris -- \"ja tartutat vielä koko\ntalon. Etkö lähde paikalla sänkyyn\". Minun täytyi, sulkea ikkuna ja\nmennä vuoteeseeni; vähän sen perästä kuulin Ukon ja Corpus Juriksen\nsyvät hengähdykset, josta ymmärsin heidän jälleen nukkuneen. \"Ja\nsellaistenko neuvoja sinun pitäisi seurata?\" sanoin itsekseni.\n\"ihmisten, jotka vain ajattelevat vilustumisia ja sairastumisia;\nmitä he ymmärtävät kihlautumisesta? Siinä seuraus vanhaksi pojaksi\njäämisestä; silloin ei ajatella muuta kuin keuhkotautia ja\nhivutustautia ja lavantautia ja horkkaa -- mokomatkin poroporvarit\".\nSinä hetkenä tunsin niin ankaraa vihaa Ukkoa ja Corpus Jurista\nkohtaan, että miltei olisin kernaasti hankkinut itselleni jonkun\nlavan- tai vilutaudin pelkästä halusta tartuttaa se heihinkin.\nLuonnollisesti johtui ajatukseni kukkoon, jonka olin asettanut\nCorpus Juriksen huoneeseen, sillä varmasti hän suuttuisi siitä, ja\nUkkokin voisi vähän harmistua. Tämä ajatus minua niin rauhotti, että\nvaivuin uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsin samaan ajatukseen:\nkukko. Ihmettelin vain etten vieläkään ollut sen ääntä kuullut;\nolihan jo varmasti aamu. Otin kellon käteeni tunnustellen viisareita;\nse oli noin kuuden korvissa. Mutta minkälainen unikeko tuo kukko\nolikaan, joka ei vielä ollut laulanut? Vai olisiko se laulanut\nminun nukkuessani, kuulemattani? Sekin oli mahdotonta. Vai oliko se\nlopultakin puikahtanut tiehensä? Sekin oli mahdotonta, koska ulko-ovi\noli kiinni. Minun täytyi nousta katsomaan. Nousin jälleen, hiivin\naivan hiljaa Corpus Juriksen huoneeseen ja kurotin kättäni suurelle\nkaapille -- aivan oikein, siellä kukko yhä istui. Minä nykäsin\nsitä kepeästi kylkeen herättääkseni sitä, mutta kun Corpus Juris\nsamalla alkoi liikahdella vuoteessaan, kiiruhdin nopeasti takaisin.\nSitte makasin hiljaa odottaen kukon kiekumista, mutta ei kuulunut\nhiiskahdustakaan siihen suuntaan. Teki miltei mieli uskoa, että se\nviime öinä oli ollut joulukekkereissä ja nyt nukkui selvitäkseen\npohmelostaan. Näitä asioita juuri miettiessäni vaivuin uudelleen\nuneen.\n\nKun heräsin, oli täysi päivä, aurinko paistoi iloisesti ikkunasta.\nKohosin kiireesti istualleni vuoteessani hieroskellen silmiäni.\nEnsimäinen ajatukseni oli jälleen: kukko, kukko! Vilkasin Corpus\nJuriksen huoneeseen -- vuode oli tyhjä; katsahdin Ukon makuusuojaan;\nsama tilanne sielläkin. Olipa tämä eriskummallista, nyt piti saada\nselko asiasta; yhdellä harppauksella olin Corpus Juriksen huoneessa.\nSiellä istui kukko yhä edelleen. \"Sinä hävytön elukka!\" huusin\nminä kurottaen kättäni ja ottaen sen alas. \"Kuinka rohkenet --\"\näkkiä vaikenin säikähtyneenä. Siivet ja pää riippuivat hervottomina\n-- se oli kuollut. Suotta sitä pudistelin, suotta kääntelin ja\nkatselin joka puolelta; se oli ja pysyi kuolleena. Äkkiä johtui\nmieleeni että minun edellisenä iltana oli pitänyt vähän painaa sen\npäätä saadakseni sille tilaa, että tuo painallus kenties oli ollut\nliian ankara ja kukko siihen tukehtunut. Pudotin sen lattialle ja\nvaivuin mietteisiin, jotka eivät olleet iloisimpia. Yksin sekin,\nettä onneton kukko oli joutunut ajattelemattomuuteni uhriksi, koski\nminuun, vaikka lohdutinkin itseäni sillä, että se epäilemättä oli\nsaanut pikaisen kuoleman ja että sen kohtaloksi tuskin milloinkaan\nolisi tullut luonnollinen kuolema. Mutta tiesin sen lisäksi olevan\npapin lempieläimen, ja mitä hän siihen sanoisi? Ja miten paraiten\nkertoisin tapahtumasta -- on jokseenkin ilkeätä, kun rakastajan ja\nkosijan täytyy pyytää anteeksi vallattoman koulupojan tavoin tyhmän\nkepposen tehtyään. Hetken ajattelin parhaaksi lyödä koko asian\nleikiksi. Kun rovasti kysyisi kukkoa, sanoisin vain huolettomasti:\n\"sen olen sattumalta lyönyt kuoliaaksi\" -- mutta hylkäsin tuon tuuman\nmahdottomana Emmin tai Andrea Margareetan läsnäollessa. Mutta eihän\nasia parantunut täälläkään seisomalla; pistin siis kukon syrjään ja\nmenin alas toivoen keksiväni jonkun keinon pulasta päästäkseni.\n\nTullessani arkihuoneeseen oli se tyhjä. Teekeittiö surisi pöydällä.\nNäin että kaikki olivat jo juoneet ja luultavasti sen jälkeen\nlähteneet kävelemään. Kaadoin itselleni kupin teetä ja istuuduin\nsohvaan. Samalla aukeni ovi ja Andrea Margareeta astui huoneeseen\npunottavin poskin ja loistavin silmin.\n\n\"Huomenta, Nikolai\", sanoi hän, \"olette nukkunut kauan tänään.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasin lyhyesti, hämmentäen teetäni.\n\n\"Fredrik ja minä olemme yhdessä tehneet ihanan aamukävelyn\", jatkoi\nAndrea Margareeta. Tämä sanoma ei juuri ollut omiansa saattamaan\nminua paremmalle tuulelle ja vastasin sentähden aivan lyhyesti: \"vai\nniin?\"\n\n\"'Niinpä kyllä' -- ja 'vai niin', mitä ne merkitsevät?\" kysyi Andrea\nMargareeta. \"Te olette huonolla tuulella. Onko teille tapahtunut\njotain ikävää?\"\n\nNämä sanat lausuttiin niin sydämellisesti, että kokosin kaiken\nrohkeuteni ja kerroin mitä oli tapahtunut.\n\n\"Se oli paha juttu, oikein paha\", sanoi Andrea Margareeta päätään\npudistaen. \"Toivoisin ettette olisi sitä tehnyt.\"\n\n\"Luuletteko isänne siitä kovin suuttuvan?\"\n\n\"Ei hän suutukaan, mutta hän tulee huonolle tuulelle, ja se on meille\nmuille ikävää.\"\n\n\"Ehkä olisi parasta että heti kertoisin asian\", sanoin minä.\n\n\"Ei, älkää sitä tehkö\", sanoi Andrea Margareeta. \"Silloin hän heti\ntulee pahalle tuulelle. Odottakaamme pikemminkin, niin keksimme\nehkä jonkun keinon.\" Hän nojasi päätään käteen ja näytti miettivän\nankarasti. \"Johtuu tässä mieleeni\", sanoi hän vähän ajan päästä.\n\"Naapurissa on kukko, joka on meidän kukon näköinen, vain vähän\npienempi; sen voisimme ehkä lainata.\"\n\n\"Mitä se auttaisi? Eihän siitä olisi apua kuin vähäksi aikaa.\"\n\n\"Siitä olisi apua paljokin, sillä isä on jokseenkin likinäköinen\neikä huomaisi mitään. Voisimme lykätä asian kunnes olette jo\nKööpenhaminassa ja vasta silloin ilmaista hänelle kaikki.\"\n\n\"Mutta sitte hän kuitenkin tulee pahalle tuulelle\" intin minä.\n\n\"Se ei tekisi mitään, sillä silloin olemme me vain hänen kanssaan.\nVoinhan jälleen saada hänet hyvällä tuulelle.\" Ja niin meni Andrea\nMargareeta lainaamaan naapurin kukkoa. Vähän ajan päästä hän tuli\ntakaisin kukko muassaan. Se laskettiin pihalle, jossa se hyvinkin\nylpeästi astuskeli edestakaisin, levitteli siipiään ja lauloi, aivan\nkuin entinenkin kukko.\n\nNyt pappi tuli sisään papinrouvan ja Corpus Juriksen seuraamana, ja\nheti sen jälkeen Ukko ja Emmi. En suinkaan ilostunut nähdessäni koko\nseuran kokoontuneena, sillä pelkäsin kovan onneni tulevan ilmi nyt\nkaikkien läsnäollessa ja joutuvani julkisen kuulustelut alaiseksi;\nsiinä tapauksessa Ukko pitäisi minulle pitkän, rippisaarnan ja Corpus\nJuris tekisi minusta ankaraa pilaa.\n\n\"Hyvää huomenta, unikeko!\" huusi pappi heittäen kuuraisen lakkinsa\nvasten kasvojani. \"Nukkumisen taidon te osaatte mainiosti; teistä\nvoisi tulla siinä professori milloin hyvänsä!\"\n\n\"Niin, olen nukkunut mainiosti\", vastasin minä nojaten mukavasti\nsohvan selkää vasten.\n\n\"Olette nukkunut\", sanoi pappi, \"luulen miltei että voisitte yhtä\nhyvin käyttää lähiajan muotoa sanomalla 'nukun'. -- No, mitä\nonnettomuuksia aiotte tänään aikaansaada?\"\n\n\"Haluaisin ehkä polttaa piipullisen tupakkaa\", sanoin äkisti, sillä\naloin peljätä että Andrea Margareetan tuuma ei kuitenkaan onnistuisi\nja pidin viisaampana kertoa asiasta papille hänen omassa huoneessaan\nkahden kesken kuin joutua julkisen ripityksen alaiseksi arkihuoneessa.\n\n\"Polttaa piipullisen? No sehän on koko hyödyllinen toimi, tulkaa vain\ntänne minun puolelleni!\" Näin sanoen meni pappi ovea kohti ja minä\nriensin kiireesti hänen jälkeensä. Mutta juuri laskiessaan kättä\nlukolle, pysähtyi hän äkkiä katsellen tarkkaavaisesti ulos ikkunasta.\n\n\"Mikä ihme kukkoon on tullut? Se näyttää aivan kuin eilisestä\npienentyneen.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että se kulkee niin kaukana, sehän on pihan\ntoisessa päässä ja siksi se on niin pienen näköinen\", sanoi kiireesti\nAndrea Margareeta, mutta hänen kasvoistaan näin että hänen täytyi\nponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen nauruaan.\n\n\"Mitä puhetta tuo on!\" sanoi pappi. \"Tulehan äiti katsomaan: eikö\nkukko vain ole eilisestä pienentynyt? -- Kuulkaa Nikolai\", jatkoi hän\nkääntyen äkkiä minun puoleeni, \"olette varmaankin syönyt siitä jonkun\nosan eilen ollessanne kanahuoneessa.\"\n\nNyt ei Andrea Margareeta voinut enää pidättää itseään, vaan purskahti\nnauruun.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi pappi, ja nyt ei muu neuvo auttanut kuin\nkauniisti tunnustaa.\n\n\"Te olette kauhea ihminen, Nikolai\", sanoi pappi, lopetettuani\nkertomukseni. \"Tehän ette saa rauhaa ennenkuin olette lyönyt\nkuoliaaksi sekä ihmiset että eläimet tässä pappilassa. Parasta on\nettä heti tulette mukaani tupakoimaan, niin voin olla varma ettette\nainakaan sill'aikaa saa onnettomuuksia aikaan.\"\n\nIloitsin sydämestäni päästessäni niin helpolla, mutta pahin oli\nsittekin vielä jälellä. Sillä ensiksikin sain sittemmin, kuten\nolin pelännytkin, Ukon suusta kuulla pitkän nuhdesaarnan, jossa\nhän selitti minulle velvollisuuksiani eläimiä kohtaan. Nämä tiesin\nmuutenkin, enkähän ollut tahallani kukkoa tappanut, mutta pidin\nsittenkin viisaampana vaieta, sillä muuten olisi Ukko jatkanut\nvielä kauemmin. Paljoa kiusottavampi oli Corpus Juris. Hän\nehtimiseen heitteli minulle pilkka- ja pistosanoja henkilöstä,\njoka oli kukontappaja, joka pyrki herättämään muita, mutta itse\nnukkui yli aikansa j.n.e. Varsinkin hän oli väsymätön pistelemään\nminua kokkapuheillaan joka kerta kun lähestyin Andrea Margareetaa\njutellakseni hänen kanssaan. Lopuksi kyllästyin, otin lakin ja\npäällystakin sekä lähdin ulos kävelemään. Jonkun aikaa vaellettuani\npisti päähäni uusi kostotuuma Corpus Jurista kohtaan. Menin jälleen\nsisään, kapusin Corpus Juriksen huoneeseen, otin hänen vuoteestaan\npohjalaudat, kätkin ne kaappiin ja ladoin sitte patjat ja tyynyt niin\ntaidokkaasti jälleen paikoilleen että oli mahdotonta huomata mitään.\nKun sitte Corpus Juris illalla menisi vuoteeseensa, putoaisi hän\nehdottomasti lattialle. Tämän työn tehtyäni menin jälleen toisten luo\nkärsien tyynesti kaikki Corpus Juriksen pilkkasanat -- lohduttaen\nitseäni sillä, että illalla olisi minun vuoroni nauraa.\n\nYhtäkaikki en ollut sinä päivänä oikein hyvällä tuulella. Yölliset\nmietteeni palautuivat jälleen, mutta en rohjennut niitä toteuttaa.\nOlin hajamielinen ja annoin toisten kysymyksiin nurinkurisia\nvastauksia, joka vielä enemmän kiihotti Corpus Jurista kohdistamaan\nminuun sukkeluuksiaan. Niinpä menin kirkkomaalle saadakseni olla\nrauhassa ajatuksineni. Se olikin tarpeen, sillä minulla oli tärkeitä\nasioita mielessä. Olin kuin kuohuvalla merellä, jossa toinen aalto\nseuraa toista yhä suurentuen ja viimeinen aina kaikkein suurimpana.\nJoka kerta, kun olin ajatellut päähän asti yhden ajatussarjan ja\narvelin olevani selvillä siitä, nousi äkkiä uusi, joka oli edellistä\nvielä vaikeampi. Niinpä luulin olevani lopullisesti selvillä siitä,\nettä minun oli aika mennä kihloihin, mutta äkkiä kysyin itseltäni,\noliko myöskin varma, että minun piti kihlata juuri Andrea Margareeta.\nTästä kysymyksestä ällistyin suuresti, sillä olinhan alkuperäisesti\nlähtenyt juuri siitä ajatuksesta, että minun piti kihlata Andrea\nMargareeta, ja vasta sen kautta olin johtunut siihen, että minun\njuuri nyt oli mentävä kihloihin. Mutta kun näin kaikki perusteet\njoutuivat sekaisin, täytyi pakosta johtopäätöstenkin horjua, ja\nsiten oli koko aikaisempi ajatustyöni turhaa vaivaa. Kuitenkin\nryhdyin uudelleen käsiksi viimeiseen kysymykseen, pitikö minun\nmennä kihloihin Andrea Margareetan kanssa, mutta mitenkä saisin\nsiihen sitovia syitä? Ajattelin ajattelemistani, mutta mitä enemmän\najattelin, sitä vähemmän kykenin mitään päättelemään, ja lopulta olin\nvallan ymmällä asiasta.\n\nAurinko, joka tähän asti oli paistanut kirkkaasti ja iloisesti, meni\näkkiä pilviin, jolloin koko ympäristö sai surullisemman leiman.\n\"Aurinkokin ajattelee jotakin\", sanoin itsekseni, \"sentähden\nsekin peittyy pilvien sumuun samoin kuin minun ajatukseni.\" Mutta\naivan kuin aurinko olisi halunnut kieltää tuollaisen otaksuman ja\npuhdistautua siitä, tuli se kaikessa loistossaan uudestaan esille\npilvien takaa, heittäen säteensä valkeata kiviseinää vasten. Samana\nhetkenä omatkin ajatukseni ikäänkuin tunkeutuivat epäilyksen\nsumusta kirkkaaseen valoon ja minä muistin yhtäkkiä seuraavat sanat\nalkeisfilosofian oppikirjastani: \"Jokaisen miehen ja naisen välillä\ntehdyn liiton tulee, ollakseen tarkotuksenmukainen, perustua sekä\nkeskinäiseen rakkauteen että järkisyihin.\" Siinähän oli todistus,\njota etsin ja joka päivänselvästi osotti että minun piti kihlata\nAndrea Margareeta. Sillä tämän liiton perustana oli molemminpuolinen\nrakkaus, koska todellakin olin Andrea Margareetaan rakastunut, ja\nsamalla se oli järkevä, koska Andrea Margareetasta kerran tulisi\nerinomainen papinrouva, sitä osotti hänen taloudenhoitonsa, josta\nolin saanut todisteita jo ensikerran keskustellessamme. Tässä oli\nolemassa sekä keskinäinen rakkaus että järkisyyt, siis piti minun\nkihlata Andrea Margareeta. Ja jos kerran hänet kihlaisin, piti minun\ntehdä se heti: joka oli todistettava. Oli aivan kuin raskas kivi\nolisi pudonnut sydämeltäni, tunsin itseni vapautuneeksi ja keveäksi\nkuin lintu ilmassa, ja kulkiessani jälleen puutarhan kautta pappilaan\nlauloin täyttä kurkkua: \"Nosta ankkuri hei -- luo Bergenin neitojen\nlaivamme vei -- ohii ohoi!\"\n\nAstuessani arkihuoneeseen tapasin Corpus Juriksen ja Ukon\nkiivaasti väittelemässä; Emmi ja Andrea Margareeta istuivat\näänettöminä kuulijoina. Väittely koski tanskalaisia ylioppilaita\nja niiden käytöstapoja. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että\nylioppilaselämä ei suinkaan ollut sellaista kuin sen pitäisi olla,\nmutta tämän asiantilan syistä he olivat kerrassaan erimieliset. Ukko\nnimittäin arveli sen olevan siinä, että ylioppilaat nykymaailman\naikana sekaantuvat liian _paljo_ valtiollisiin asioihin, Corpus\nJuris sitä vastoin väitti heidän välittävän valtiollisista asioista\nliian vähän. Ukko vetosi asiansa puolustukseksi niihin onnellisiin\naikoihin, jolloin päivätyön jälkeen yhdyttiin veljellisesti ilman\npuoluekiistoja ja -vihaa nuoruuden huolettomuudella iloiten ja\nvapautuen kaikista arkipäivän suruista ja murheista. Corpus Juris\narveli noiden aikojen olleen ja menneen, kansa oli nyt herännyt\nvapauden tuntoon ja ylioppilasnuorison asia oli selvittää ja kehittää\ntämä tietoiseksi; sen asia oli kulkea taistelussa etummaisena eikä\npelkurimaisesti peräytyä poroporvarilliseen rauhaan yömyssy korville\nvedettynä. Kiista oli siirtymäisillään henkilökohtaiseksi, kun\näkkiä Andrea Margareeta antoi sille toisen käänteen kysymällä minun\nmielipidettäni.\n\n\"Minä\", vastasin, \"olen sitä mieltä, että ylioppilaiden elämä on\nkaikin puolin semmoista kuin sen tulee olla. En tule milloinkaan\nylioppilasyhdistykseen tapaamatta siellä hyviä ystäviä ja tovereita,\nja minun on siellä erinomaisen hauska olla.\"\n\n\"Siinä kuulee heti keltanokan puhuvan,\" sanoi Corpus Juris jokseenkin\nivallisella äänellä. \"Hän näkee kaikki ruusunpunaisessa valossa.\"\n\n\"Sittepä saisivatkin kaikki ylioppilaat pysyä keltanokkina\",\nhuudahdin minä. \"Mutta kun tulee tuollaiseksi vanhaksi\nkuivettuneeksi\" -- \"peruukiksi\" olisin sanonut, mutta Andrea\nMargareeta keskeytti minut sanoen olevansa iloinen, että viihdyin\nniin hyvin ylioppilaiden kesken, mutta olinko myöskin varma että\nkaikki siellä oli niin erinomaista.\n\n\"Olen, aivan varma\", vastasin innokkaasti, sillä aloin tulistua.\n\"Ylioppilasnuorisossa on nuoruuden intoa ja virkeyttä, ja siitä\nsen tulee levitä koko kansaan -- tanskalainen ylioppilas voi mitä\nhän _tahtoo_\", lisäsin pontevasti ajatellen päätöstä, jonka olin\ntehnyt ulkona kirkkomaalla ja jossa järkähtämättä pysyin. Kiista\noli kuitenkin siirtynyt pois varsinaiselta tolaltaan, ja keskustelu\nkääntyi muihin aineisiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMahdollisesti joku voi loukkaantua meidän kolmen alituisista\nkiistoista sekä arvella veljesrakkauden olevan kovin huonolla\nkannalla. Vastaan siihen, että emme tarkottaneet sillä mitään\nsen pahempaa, se oli vain luonnossamme; olimme sen ehkä perineet\nesi-isiltämme, joiden ensin piti lyödä toisiltaan kädet ja jalat\npoikki, ennenkuin saattoivat tulla ystäviksi. Tähän tulee lisäksi\nettä kiistanhalu esiintyi paljoa räikeämpänä noina päivinä Nöddebon\npappilassa kuin tavallisissa oloissa. Olisi luullut päinvastoin,\nettä siellä vallitseva rauhan ja rakkauden henki olisi siirtynyt\nmeihinkin. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Suurin syyllinen oli\nluullakseni Corpus Juris, joka oli näinä päivinä kovin kiusallinen;\nkäyttääkseni epäkaunista, mutta sattuvaa puheenpartta: hän oli niin\nhauras kuin mädännyt muna. Sanoipa mitä tahansa, heti tuli Corpus\nJuris vastaväitteineen. Ukon suhteen se tapahtui harvemmin, sillä\ntätä kohtaan hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta, mutta sitä useammin\njouduin minä hänen uhrikseen, josta olenkin jo maininnut useampia\nesimerkkejä. -- Mutta -- palaanpa takaisin kertomukseeni.\n\nIstuessamme iltapäivällä arkihuoneessa, papinrouva, Emmi ja Andrea\nMargareeta käsitöineen, Ukko, Corpus Juris ja minä heitä katsellen,\nastui pappi sisään ja pyysi minut kanssaan shakkia pelaamaan.\n\nSuostuin tarjoukseen, mutta hiljaisessa mielessäni ihmettelin,\nmiksei pappi yhtähyvin voinut kutsua kanssaan Corpus Jurista. Andrea\nMargareeta toi esiin shakkilaudan ja -nappulat ja me istuimme pelin\nääreen.\n\nKovaksi onneksi olivat ajatukseni enemmän Andrea Margareetassa kuin\nshakkipelissä, ja seuraus oli että kadotin nappulan toisensa jälkeen.\n\n\"Luulette varmaankin meidän pelaavan 'kuka ensiksi laudalta'\", sanoi\npappi -- \"matti!\"\n\nUskotellakseni että kuitenkin olin jonkinlaisella mielenkiinnolla\npeliä seurannut, piti minun pyytää uutta peliä. Mutta toisella\nkertaa ei mennyt sen paremmin, ja lisäksi satuin epähuomiossa, papin\nuudelleen tehdessä minut matiksi, sysäämään kuningattareni lattialle,\njolloin se meni poikki.\n\n\"Kas niin\", sanoi pappi, \"nytkös alatte vainota shakkinappula\nraukkojani. Teidän kanssannehan on hukassa, täydellinen hävityksen\nhimo on teidät vallannut. Kristoffer ja Fredrik, tulkaahan tänne,\nniin otetaan järkevä peli neljään kynteen; minä pelaan neljäntenäkin.\"\n\n\"Voi, anna minun olla mukana neljäntenä\", pyysi Andrea Margareeta.\n\n\"Sinunko?\" sanoi pappi \"pelaa sinä Mustaa-Pekkaa Nikolain kanssa, se\non teille kummallekin paraiksi.\"\n\nAndrea Margareeta kuitenkin pysyi pyynnössään ja sai voimakkaan\nkannatuksen Corpus Juriksen puolelta, joka niin ehdottomasti\nvaati hänet kanssapelaajakseen Ukon tilalle, että papin vihdoin\ntäytyi myöntyä. Hän ja Ukko pelasivat yhtenä, Corpus Juris Andrea\nMargareetan kanssa vastapuolueena. He olivat tuskin paikoilleen\nistuneet, kun kuulimme vaunujen ajavan portista sisään.\n\n\"Keitä ne ovat?\" kysyi pappi, asettaen käden korvansa taakse\nkuullakseen tulevien ääniä (olimme jo sytyttäneet valon ja laskeneet\nalas kaihtimet).\n\nAndrea Margareeta juoksi ikkunaan tirkistellen kaihtimen taakse.\n\"Oi voi, voi, voi!\" hän huusi, \"siinä on vuokraaja Kjeldborg koko\nperheineen!\"\n\n\"Ovatko ne sitten niin kauheita ihmisiä, kun huudatte kolme kertaa\n'voi'?\" kysyin minä.\n\n\"Ne ovat niin hirveän ikäviä, ettei ole määrääkään\", sanoi Andrea\nMargareeta. \"Isä ja poika eivät osaa puhua kuin kolmesta asiasta:\nensiksi hevosista, toiseksi hevosista ja kolmanneksi taaskin\nhevosista, ja äidillä ja molemmilla tyttärillä ei ole mitään, mistä\npuhuisivat!\"\n\n\"Niin, jospa nyt keksisitte minkä hyvänsä pienen onnettomuuden\niloksemme tänä iltana, Nikolai\", sanoi pappi. \"Antaisin teille\nanteeksi kaiken muun harmin, minkä olette minulle tuottanut.\"\n\nMenimme porstuaan vastaan, minä jotenkin uteliaana näkemään miltä\nnuo kauhean ikävät ihmiset näyttäisivät, ajatellen itsekseni että\nolisipa ihme, ellen saisi heihin eloa ja näyttäisi mihin tanskalaiset\nylioppilaat kelpaavat.\n\nSiellä ulkona en lekottavassa lampun valossa aluksi voinut nähdä\nmuuta kuin turkisvaatteita, villaisia kaulahuiveja, palttoita ja\nsaaleja, mutta vähitellen noista muodottomista möhkäleistä kehittyi\ninhimillisiä olentoja. Noissa möhkäleissä oli jotain jättimäistä,\njoten miltei olin otaksua niiden kuuluvan johonkin toiseen\nihmisrotuun. Itse pappi, joka oli jotensakin kookas, näytti jykevän\nvuokraajan rinnalla aivan pieneltä, puhumattakaan Ukosta ja Corpus\nJuriksesta, jotka vuokraajan pojan, herra Hansin vieressä olivat kuin\npari sievää pikkupoikaa.\n\n\"Hyvää päivää ja tervetuloa\", sanoi pappi ojentaen kättä\nvuokraajalle. \"Oli kiltisti tehty kun tulitte meitä katsomaan. Missä\nhyviä ihmisiä on ennestään, sinne niitä tulee aina lisääkin. Täällä\ntapaatte kolme kööpenhaminalaista, joista yksi on jumaluusoppinut ja\nopettaa teille mitä teidän _velvollisuutenne_ on tehdä, toinen on\nlakimies ja opettaa teille mitä teidän on _pakko_ tehdä, kolmannen\nnimi on Nikolai ja hän opettaa teille mitä teidän yhtä vähän _tulee_\nkuin _täytyy_ tehdä.\"\n\n\"Tottapa teidän nimenne siis on Nikolai\", sanoi vuokraaja puristaen\nkättäni niin voimakkaasti, että luulin hänen vieneen viisi sormeani\nsamalla. Mutta tuossa kädenpuristuksessa oli samalla niin paljon\nsydämellisyyttä, että kernaasti annoin anteeksi väkivaltaisuuden,\nvaikka minun täytyikin napsautella sormiani ainakin kymmenesti,\nennenkuin tulin vakuutetuksi että ne kaikki olivat tallella.\n\nVieraamme vietiin arkihuoneeseen, missä tarjottiin vuokraajalle ja\nherra Hansille kummallekin piippunsa, ja papin ja minun innokkaalla\navustuksella oli huone kohta sakean savun peitossa, mutta olihan\nsavu, kuten pappi minulle kuiskasi, erinomainen keino nukkumisen\nestämiseksi.\n\n\"Kuinka matkan kävi?\" kysyi pappi.\n\n\"Kiitos, hyvinpä se meni\", kuului vastaus, \"vaikka hevonen koko\nlailla juonitteli. Sillä on lemmon riitainen luonne, tuolla\nhevosella. Aina sen pitää tehdä päinvastoin kuin mitä sen tulisi.\nEilen olisin tahtonut sen kulkemaan verkalleen, koska tyttölasten\npiti ajaa sillä, mutta silloin se lensi eteenpäin kuin maa olisi sen\njalkoja polttanut. Tänään sensijaan tahdoin sen menemään rivakammin,\nkun itse ajoin ja varsin hyvin hallitsen ohjaksia, mutta nyt ei se\ntahtonut paikaltaan liikkua. Mutta kyllä minä sen taudin parannan,\nkunhan olen sitä puoli vuotta pitänyt. Muuten aivan sama juttu kuin\nrovastin päistärikön.\"\n\n\"Niin\", vastasi pappi. Näin hänen silmistään, että hän aikoja\nsitten oli kadottanut puheen johtolangan ja että hänen ajatuksensa\nliikkuivat muualla.\n\n\"Niin, päistärikön kaupassa rovastia petettiin. Mutta olihan oma\nsyynne, kun ette kysynyt neuvoa minulta. Minullakin oli juuri sillä\nkertaa komea raudikko, jonka olisin myynyt; olisitte sen saanut\npuolella hinnalla, mutta sitte se myytiinkin Mörten Jensenille.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi pappi haukotellen niin että minunkin täytyi\nhaukotella, jonka tähden menin hakemaan vähän keskustelun vaihtelua\nmuualta. Näin Hans herran mitä innokkaimmin keskustelevan Corpus\nJuriksen kanssa, joka näytti hartaasti kuuntelevan. Menin heidän\nluokseen toivossa saada siellä henkevämpää ravintoa, mutta petyin\nsuuresti, kun kuulin herra Hansin paraikaa hyvin seikkaperäisesti\nkuvaavan äsken mainitun Mörten Jensenille myydyn raudikon hyviä\nominaisuuksia. Kuunneltuani vähän aikaa tapasi minut taas ankara\nhaukottelemisen halu, ja minä katselin ympärilleni löytääkseni uutta\najanviettoa, Corpus Juriksen yhä todellisen asianajajan kestävyydellä\nkuunnellessa herra Hansin esitelmää.\n\nUkko oli tehnyt järkevimmin: tavalliseen vapaaseen tapaansa hän oli\netsinyt hiljaisen loukon, jossa istui lukemassa. Tämä kuitenkin\nnäytti minusta liiaksi sotivan hyviä seuratapoja vastaan. Niinpä\nistuuduin naisten pariin toivoen siellä saavani paremman tilaisuuden\nkehitellä keskustelulahjojani.\n\nAndrea Margareeta yritti täällä pitää keskustelua vireillä, eikä\nse ollut helppoa. Istuutuessani hänen rinnalleen heitti hän minuun\nvallattoman silmäyksen ikäänkuin sanoakseen: \"katsotaanpa nyt, mihin\ntanskalainen ylioppilas kelpaa.\"\n\nMinä kohotin kaulustani ikäänkuin varustautuakseni sekä alotin:\n\"Oletteko nähneet nuorta näyttelijätärtä, joka hiljattain esiintyi\nKööpenhaminassa herättäen yleistä ihastusta?\"\n\nLeveä \"emme ole\", tuli vastaukseksi.\n\n\"Ette kenties olleet Kööpenhaminassa viime talvena?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Ette yleensäkään usein käy Kööpenhaminassa?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Sehän käy mainiosti\", kuiskasi Andrea Margareeta, \"sehän on kuin\n'Ei' niminen laulukappale, jota kauan olen halunnut nähdä.\"\n\n\"Ei ole Puola vielä hukassa\", kuiskasin hänelle, alottaen uudestaan:\n\"Elätte siis aina maalla?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Teistä on kai maalla-olo hauskaa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta onhan kaupunki-elämälläkin puolensa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Niin että oikeastaan on vaikea sanoa kumpiko on parempi.\"\n\n\"Niin.\"\n\nAloin ikävöidä jälleen Hans-herran keskustelua, jolla oli ainakin se\netu, että sai vain kuunnella. Yskähdin istuin vaiti hetken ja nousin\ntuoliltani.\n\n\"Tulihan kuitenkin finis Poloniae\", kuiskasi Andrea Margareeta.\nVaikenin ja lohdutin itseäni sillä, että olin tehnyt parhaimpani\nmukaan.\n\nKeskustelu Hans-herran ja Corpus Juriksen välillä jatkui ennallaan.\nMinun piti oikein ihailla Corpus Jurista. Nähdessäni hänen\nseisovan liikkumatta samassa asennossa harras tarkkaavaisuuden\nilme kasvoillaan tulin ajatelleeksi roomalaista vahtisotilasta\nPompeijin luona, joka Vesuviuksen purkautuessa, kun tornit ja muurit\nhänen ympärillään kaatuivat ja taivas ja maa näyttivät hukkuvan,\nkuitenkin jäi seisomaan paikoilleen, koska ei kukaan tullut häntä\nvahtivuorosta päästämään. Siten seisoi Corpus Juris kuunnellen yhä\ntarkkaavasti herra Hansia. Tosin tulin minä vahtivuorolle, mutta\nCorpus Juris piti parhaimpana jäädä, ja hyvä olikin, sillä en ollut\nkymmentä minuuttia kuullut kerrottavan Mörten Jensenin raudikosta,\nkun jo viimeinenkin kärsivällisyyteni loppui. Katselin kelloa: se\noli kuusi. -- \"Hyvä Jumala!\" ajattelin itsekseni, \"kuinka saankaan\ntämän illan onnellisesti loppuun kulumaan!\" Jo ajattelin viimeistä\nkeinoa, nimittäin seurata Ukon esimerkkiä, hän kun mistään huolimatta\nsyvässä rauhassa istui nurkassaan kirjaansa syventyneenä ikäänkuin\nkoko maailmassa ei olisi raudikkoja eikä päistärikköjä eikä Mörten\nJenseniä eikä vuokraajia. Samalla joku keveästi kosketti olkapäähäni,\nja kääntyessäni näin Andrea Margareetan seisovan edessäni.\n\n\"Minun täytyy mennä ulos toimittamaan jotakin ruoka-aitassa\", sanoi\nhän, \"tahdotteko mukaan?\"\n\nSeurasin silmänräpäyksessä ja sain vielä riemukseni nähdä Corpus\nJuriksen heittävän jälkeemme ikävöiviä silmäyksiä, mutta Hans-herra\npiti häntä alallaan niin tiukasti, ettei hän päässyt mihinkään.\n\n\"Minun täytyi teitä armahtaa\", sanoi Andrea Margareeta, suljettuamme\noven jälkeemme. \"Olitte niin surkean näköinen.\"\n\n\"Hohhoo\", vastasin huoaten, \"miten saamme tämän illan kulumaan?\"\n\n\"Entäs tanskalaiset ylioppilaat, jotka voivat mitä tahtovat, ovatko\nhe jo kadottaneet rohkeutensa? Hyi häpeä!\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasin, \"mutta en ollut koskaan uskonut että kukaan\nihminen voisi niin ikävystyttää -- eihän sillä ole rajaakaan!\"\n\n\"Siinä näette mitä sanoin. Mutta sitä paitsi muistakaamme että mitä\nsuurempi on tuska ja vaiva, sitä suurempi on myöskin kunnia kun\nolemme päähän päässeet.\"\n\n\"Niin, niin\", vastasin, \"ilta ei ole myöskään vielä päättynyt.\nKukaties saan jonkun onnellisen ajatuksen, joka äkkiä elvyttää koko\nseuran.\"\n\n\"Niin, toivon sydämestäni että saisitte sellaisen ajatuksen, kyllä\nse olisi tarpeen\", sanoi Andrea Margareeta ruoka-aittaan juuri\ntullessamme. \"Nyt kaadan teille lasillisen simaa, se ehkä teitä\nhaltioittaa, ja tässä on juutalaisleivoksia, joten voitte vahvistaa\nitseänne vaivojenne jälkeen.\"\n\nNiin vedimme esiin kaksi puista tuolia, istuimme kaikessa rauhassa,\njoimme simaa ja söimme juutalaisleivoksia, antaen noiden toisten\ntulla toimeen parhaimpansa mukaan.\n\n\"Sitäpaitsi\", sanoi Andrea Margareeta täyttäessään jälleen lasini,\n\"voitte pitää Fredrikiä esikuvana. Katsokaa, miten tarkkaavasti hän\nkuunteli herra Hansin kertomuksia, vaikka ne eivät suinkaan ole\nolleet, hauskinta laatua, jos oikein herra Hansin tunnen.\"\n\n\"Se voi tehdä Fredrikille hyvää\", arvelin minä, \"hän on koko päivän\nkiusannut minua tuolla tyhmällä kukko-jutulla, nyt hän saa ansaitun\nrangaistuksensa.\"\n\n\"Mutta olettehan liian arka, Nikolai, ettehän voi ensinkään kärsiä\nleikkiä.\"\n\n\"Sellaisia leikkipuheita en todellakaan kärsi. Ja Fredrik on aina\nhyvin halukas ärsyttelemään.\"\n\n\"Ei, mutta siinä teette Fredrikille vääryyttä, hän on maailman\nhyväluontoisin ihminen\" -- ja samalla alotti Andrea Margareeta\nylistyspuheen Corpus Juriksesta, joka aivan täydelleen vastasi sitä,\nminkä eilen kuulin Emmin pitävän Ukosta.\n\n\"Hei vain\", ajattelin itsekseni, \"jos Ukko ja Corpus Juris ovat\ntäällä näin hyvissä kirjoissa, niin mitä sitte enää sinusta\nsanotaankaan\". Ja samalla johtui mieleeni, eikö olisikin parasta\nnyt, kun näin kahden kesken istuimme ruokasäiliössä sydämellisesti\njutellen, simaa juoden ja juutalaiskakkuja syöden, että avaisin\nsydämeni Andrea Margareetalle juuri tällä hetkellä. Mutta en oikein\ntiennyt miten alottaisin -- pitikö minun äkkiä kohota juhlalliseen,\nvakavaan äänilajiin, joka olisi asian tärkeyteen soveltunut, vai\njatkaisinko kevyttä leikillistä keskustelua ja sitte äkkinäisesti\nhenkevällä tavalla ilmaisisin mieleni.\n\n\"Näytätte niin miettiväiseltä, Nikolai\", huomautti Andrea Margareeta,\n\"joko se alkaa tulla se suuri aate, joka elvyttäisi koko seuramme?\"\n\n\"Todellakin\", ajattelin itsekseni, \"siinäpä olisikin suuri aate, joka\npanisi koko joukon liikkeelle, kun minä nyt menisin kertomaan että\nolen mennyt kihloihin Andrea Margareetan kanssa.\"\n\nSamalla kuului ulkoapäin askeleita, ja Corpus Juris astui kiireisesti\nsisään.\n\n\"Tämä ei käy mitenkään laatuun\", sanoi hän, \"Kristoffer istuu koko\najan lukemassa ja nyt te olette paenneet tänne. Mitähän Kjeldborgit\nsiitä ajattelevat? Teidän täytyy tosiaankin tulla takaisin kanssani.\"\n\n\"Ettekö tekin joisi lasillista simaa, Fredrik\", kysyi Andrea\nMargareeta. \"Puhuimme vastikään teistä, niin että voitaisiin\nkerrankin sanoa, että kun auringosta puhutaan, niin se samalla\npaistaakin.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Corpus Juris ottaessaan vastaan lasin ja tuolin\npuutteessa istuutuen pöydälle, \"vai puhuitte minusta? No mitä sitten,\njos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Nikolai moitti teitä ja sanoi teidän olevan halukas kiusottelemaan.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi Corpus Juris jääden rauhallisesti pöydälle istumaan\neikä ensinkään näyttänyt suuttuneelta. \"Olenko siis ärsyttänyt sinua\nniin paljon tänään, Nikolai?\"\n\n\"Sitä ei olisi sinun tarvis kysyä -- enhän ole saanut hetkeäkään olla\nsinulta rauhassa.\"\n\n\"No, no, enhän ole tarkottanut mitään pahaa.\"\n\n\"Olkoon ettet ole pahaa tarkottanut, mutta minulle se on ollut hyvin\nikävää.\"\n\n\"Eihän kannata enää koko asiasta puhua\", sanoi Andrea Margareeta.\n\"Tehty on tehty eikä jää tekemättömäksi. Mutta nyt pitää teidän juoda\nsovinnon ja veljeyden maljat keskenänne.\"\n\n\"Kuten tahdotte\", sanoi Corpus Juris, \"veljeyttä ja sovintoa --\nhuomisesta alkaen\", lisäsi hän kilistellen lasia kanssani.\n\n\"_Huomisesta_ alkaen\", toistin erikoisella äänenpainolla, sillä\nsamalla muistin mitä olin tehnyt Corpus Juriksen vuoteelle enkä\ntahtonut mitenkään kieltäytyä tuosta hauskuudesta.\n\nTässä meidät keskeytti Emmi, joka astui sisään Ukon seuraamana.\n\n\"Täälläkö te kaikki istuttekin?\" sanoi Emmi. \"Eihän mitenkään käy\npäinsä että tällä lailla jätämme vieraamme yksin istumaan. Andrea\nMargareeta, sinun täytyy ainakin mennä jälleen sisään -- mitähän\nKjeldborgit meistä ajattelevat?\"\n\n\"He ovat niin kauhean ikäviä\", sanoi Andrea Margareeta huoahtaen.\n\n\"Olkoonpa niinkin, mutta he ovat nyt kerran meidän vierainamme, ja\nsilloin meidän tulee myöskin olla vieraanvaraisia heitä kohtaan.\"\n\n\"Kristoffer, ettekö suvaitse istua?\" sanoi Andrea Margareeta\nvetäen esiin tyhjän voinelikon, jolle Ukko istuutui yhtä vakavana\nja arvokkaana kuin jos hänen eteensä olisi asetettu kullatuilla\nkäsipuilla varustettu nojatuoli.\n\nEmmi hoputti meitä menemään. \"Ei, ensin Kristofferinkin pitää saada\nlasillinen simaa\", sanoi Andrea Margareeta. Sekä Ukko ja Corpus Juris\nettä minä voimme nyt niin hyvin, että jäimme paikoillemme istumaan,\nhuolimatta kaikista Emmin muistutuksista, niin että lopulta hänkin\nasettui istumaan.\n\n\"Sinun vasta kelpaa, Kristoffer\", sanoi Corpus Juris, \"istut kaikessa\nrauhassa lueskelemassa ja jätät meidän muiden tehtäväksi Kjeldborgien\nhuvittamisen.\"\n\n\"Kun keskustelusta ei ole enemmän hyötyä kuin huviakaan\", vastasi\nUkko, \"silloin on mielestäni yhtä hyvä vaieta ja huvitella itsekseen.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa\", huudahti Andrea Margareeta. \"Kunpa\nKjeldborgitkin olisivat yhtä järkeviä. Silloin he eivät tulisi tänne\nmeitä kiusaamaan ja pilaamaan meiltä kaunista joululoman iltaa.\"\n\n\"Älä puhu niin\", muistutti Emmi. \"Heissä on paljon hyvää, kun sitä\nkatselee oikealta kannalta.\"\n\n\"Sitte en ole joskaan voinut heitä katsella oikealta kannalta, sillä\nhe ovat minun mielestäni aina olleet hirmuisen ikäviä ja tänä iltana\nvarsinkin aivan ylenmäärin, eikö totta, Nikolai?\"\n\nMinä yhdyin kaikesta sydämestäni tähän lausuntoon, mutta Emmi jatkoi:\n\"Sinä tiedät varsin hyvin, ettei kukaan ole niin valmis köyhiä\nauttamaan kuin juuri Kjeldborgit. Kun on jokukin puutteenalainen\ntäällä, jota ei isä muulla tavalla voi auttaa, niin hän vain sanoo\nsanan Kjeldborgille ja kohta on kaikki hyvin. Ei kukaan köyhä mene\ntyhjin käsin heidän luotansa.\"\n\n\"Onhan se hyvin kaunista, mutta siitä he eivät tule sen hauskemmiksi.\nPitäisin heistä kymmenen kertaa enemmän, jos he vain pysyisivät\nkotonaan tai ainakin kävisivät luonamme silloin kun meillä ei ole\nmuita.\"\n\n\"Ajattele sitte kuinka hartaasti he meistä huolehtivat\", sanoi Emmi,\n\"ja kuinka he ottavat osaa suruihimme ja iloihimme. Oletko unohtanut,\nmiten viime talvena sinun sairaana ollessasi, he joka ainoa päivä\nkysyivät vointiasi? Yleensä luulen, että tuskin löydät montakaan,\njotka niin sydämestään ottavat osaa muiden kohtaloon kuin juuri\nKjeldborgit.\"\n\nAjattelin vuokraajan kädenpuristusta, jota yhä vieläkin olin\ntuntevinani, ja aloin myöntää Emmin olevan oikeassa sekä päätin\nkoettaa parastani seuraa huvittaakseni.\n\nNyt tuli papinrouva. \"No, onko koskaan hullumpaa nähty! Täälläkö te\nkaikki istutte? Ja Emmi -- ja Andrea Margareeta -- sepä kaunista;\nsiellä istuu nyt isä yksin Kjeldborgien kanssa.\"\n\n\"Jo tulemme, jo tulemme\", sanoi Andrea Margareeta, ja niin täytyi\nmeidän lähteä.\n\nArkihuoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus. Vuokraaja oli väsynyt\npuhumaan hevosistaan, ja pappi näytti luopuneen turhista\nyrityksistään kääntää puhetta muille aloille. Molemmat istuivat aivan\nääneti puhallellen pitkiä savuja, ja Kjeldborgin neidit istuivat niin\nhiljaa kuin kivettyneet prinsessat sadun lumotussa linnassa.\n\n\"No, joko viimeinkin tulitte!\" huusi pappi vastaamme, \"missä olette\nolleet? Ettehän suinkaan kanah --\"\n\n\"Olin keittiötoimissa\", keskeytti hänet nopeasti Andrea Margareeta.\nNyt tuotiin teekeittiö sisään ja teetä tarjottiin kaikille, ja minä\niloitsin kun aikaa kului siihenkin. Mutta kaikki hyvät päätökseni\nseuran huvittamisesta menivät myttyyn, ja minä harmittelin itsekseni.\nMiksen voinut ainakin Andrea Margareetan ja Emmin kanssa puhua kuten\ntavallisesti, aivan kuin ei Kjeldborgeja olisi ollutkaan? Mutta se ei\nottanut onnistuakseen; Kjeldborgit minua painoivat kuin suuri raskas\nkivi. Jotain edes tehdäkseni join viisi kuppia teetä, mutta siitä en\ntullut iloisemmaksi.\n\nPienen virkistyksen tuotti Nielsin huoneeseen tulo.\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi pappi.\n\n\"Tahdoin vain sanoa pastorille, että nyt sain viimein Vahdin käsiini\nja annoin sille keppiä.\"\n\n\"Mistä keppiä?\" kysyi pappi ihmetellen.\n\n\"Käskihän pastori eilen illalla antamaan sille keppiä, kun se kävi\nkanahuoneessa.\"\n\nAndrea Margareeta puhkesi ääneensä valittamaan Vahdin kovaa kohtaloa,\njonka täytyi näin viattomasti kärsiä, mutta Niels lohdutti häntä\nsillä, että jos Vahti olikin tällä kertaa saanut selkäänsä käymättä\nkanahuoneessa, niin se kyllä aikaisemmin oli siellä käynyt selkäänsä\nsaamatta, niin että asiat menivät jotensakin yhteen.\n\n\"Se kaikki joutuu nyt sinun ja Nikolain vastattavaksi\", sanoi pappi.\n\n\"Niin, niin\", vastasi Andrea Margareeta, \"annan kohta sille\nkaksinkertaisen illallisannoksen korvaukseksi.\"\n\nNielsin mentyä kysyi vuokraaja, mikä juttu oli kysymyksessä.\n\n\"Olihan se merkillinen juttu, joka täällä sattui eilisiltana.\nKatsokaa, Nikolai ja Andrea Margareeta?\"\n\n\"Oi isä, eihän siitä kannata kertoa\", katkaisi viimemainittu\nkiihkeästi.\n\n\"No, jos tahdot sen pitää salaisuutena, niin olen vaiti\", sanoi pappi.\n\n\"Mitä ihmettä?\" huudahti vuokraaja katsoen vuoroin Andrea\nMargareetaan ja taasen minuun. \"Ajattelinhan minäkin, etteivät nämä\nkööpenhaminalaiset täällä ilman aikojaan ole.\"\n\n\"Vaiti, vaiti, enhän ole mitään sanonut\", sanoi pappi. \"Olkaa vain\nhiljaa, muuten Andrea Margareeta minua kiusaa koko huomispäivän.\"\n\nKeskeyttääkseen tämän keskustelun Andrea Margareeta kutsui\npalvelijattaren sisään viemään pois teekeittiön. Niin istuimme\ntaasen joutilaina turulla. Pappi ei pitänyt korttipelistä, niin että\nemme voineet turvautua tuohon ajanvietteeseen. Andrea Margareeta\nsai toisen neiti Kjeldborgin sovitetuksi pianon ääreen, jossa hän\nsoitti pitkän ja ikävän sonaatin, yhtä ikävän kuin hän itsekin. On\nyleensä merkillistä, mikä taipumus ikävillä ihmisillä on tehdä kaikki\nmahdollisimman ikäväksi; kuullessaan neiti Kjeldborgin soittavan\nteki mieli uskoa että hän kaikista ikävistä sonaateista oli valinnut\nkaikkein ikävimmän ja pisimmän. Siinä oli jono juoksutuksia,\nlirityksiä ja pärrytyksiä, joilla ei näyttänyt loppua olevan. Viimein\nnousin tuoliltani mennäkseni Corpus Juriksen luo ja kertoakseni\nhänelle että nipin napin pysyin valveilla, mutta silloin hänkin tuli\nminua vastaan puoli tiehen kertoen samaa itsestään. Niinpä asetuin\novea vasten seisomaan ja nipistin itseäni alituiseen käsivarteen\npysyäkseni valveilla.\n\nAndrea Margareeta tuli luokseni: \"Olette varmaan kovasti uninen,\nNikolai.\"\n\n\"Tuskin voin pitää silmiäni auki.\"\n\n\"Nyt opetan teille uuden tempun: pönkitetään silmät -- se on\nerinomainen keino pysyä valveilla.\"\n\n\"Mitenkä silmät pönkitetään?\" kysyin ihmetellen.\n\n\"Odottakaa, niin saatte nähdä --.\" -- Hän meni ulos ja tuli takaisin\nkädessä pieni tikku. \"Katsokaa, nyt vuolemme tästä aivan hienon\npienen tikun ja pistämme sen ylös silmäluomeen -- noin -- kas nyt se\nsiinä pistää, ja nyt ei uni tule mitenkään.\"\n\n\"Sehän on erinomaista\", huudahdin minä, \"minäkin tahdon pönkät\nsilmiini.\"\n\nMutta siitä ei valitettavasti tullut mitään, sillä papinrouva,\njoka oli huomannut kujeemme, tuli torumaan meitä, koska ei muka\nsopinut pönkittää silmiä kun on vieraita. Niinpä sain kestää\nkuten parhaiten taisin; sonaatti yhä jatkui, se tuntui minusta\nniin pitkältä kuin kuningas Xerxeen sotajoukot, jotka tarvitsivat\nseitsemän päivää ja seitsemän yötä mennäkseen Hellesponton yli.\nKaikki näyttivät ikävystyneiltä ja unisilta; katsoin pappiin: hän\noli sen näköinen kuin olisi valvonut kolme viimeistä yötä; vilkasin\nCorpus Jurikseen: hän seisoi alahuultaan purren, arvattavasti keino,\njoka oli verrattava silmäin pönkittämiseen; tarkkasin Ukkoa: hän\nistui ja nyökäytti päätään ikäänkuin tahtia musiikille lyöden. Jopa\nlamppukin alkoi kärytä ja uhkasi sammua. Ainoa toivoni kohdistui nyt\nillalliseen, että se kenties vähän elvyttäisi mieliä. Mutta sekin\ntoivo petti: illallinen tuotiin pöytään, ja me aloimme aterioida\nilman minkäänlaista käännettä parempaan päin. Kun tuollainen\nikävyyden henki ensin on tarttunut kaikkiin, on sitä mahdoton enää\nkarkottaa. Kuin tarttuva tauti se leviää toisesta toiseen, eikä sitä\nvastaan ole lääkettä olemassa. Ei edes vuokraaja eikä Hans-herra\nenää puhuneet hevosistaankaan, he istuivat ääneti kuten me muutkin\nnauttien illallistaan. Oli miltei kuin olisi hautajaisia vietetty,\nja niinhän se olikin, ajattelin itsekseni: kaiken hyvän tuulen ja\nmielen ja elämänilon ja tyytyväisyyden hautajaisia. Ja kuka oli\noikeastaan syyllinen? Kjeldborgit eivät sitä olleet, ei ainakaan\nvuokraaja eikä herra Hans, he olivat kykynsä mukaan kantaneet roponsa\nyleisen keskustelun hyväksi puhuen hevosista ja taasen hevosista,\nkunnes ei kukaan enää jaksanut heitä kuunnella. Olivatko pappi ja\nhänen perheensä siihen syypäät? Mutta heistähän oli tähän asti\nlähtenyt kaikki ilo ja hilpeys; mitenkä olisi mahdollista, että\nheistä yhtäkkiä olisi tullut yleisen ikävän ja haikeuden ja unisuuden\nlähde? Vai olinko itse kenties syynä siihen? En rohjennut kokonaan\nvapautua edesvastuusta, sillä en ollut tehnyt asian hyväksi edes sen\nvertaa kuin Corpus Juris, joka antautumatta kyllä itse puheeseen,\nkuitenkin kiitettävällä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut Hans-herran\nesitelmää Mörten Jensenin raudikosta. Minä sen sijaan olin mennyt\ntieheni ja huonolla esimerkilläni viekotellut toisia tekemään\nsamaten, ja vuokraaja ja herra Hans olivat nolostuneet, kun heidän\nkuulijakuntansa vähitellen jätti heidät, ja hekin puolestaan olivat\nvaienneet. Ja nyt -- nyt istuin minä, tanskalaisten ylioppilaiden\nedustaja, minä, jonka piti tuoda mukanani eloa ja hilpeyttä ja\nnuoruuden virkeyttä, istuin tässä sanaakaan hiiskumatta syöden\nhanhenpaistia ja perunoita kuin mikäkin porvari. Eikö minussa siis\ntodellakaan ollut enää kyventäkään innostuksen tulta -- enkö voinut\nlöytää ainoatakaan lennokasta ajatusta, joka todistaisi, että yksi\n\"hengen valtakunnan ritareita\" oli läsnä? Tai jos itse olinkin liian\nköykäinen löytääkseni mitään, enkö ainakin voisi lainata jotain siitä\nhyväntuulen ja leikkipuheiden runsaudesta, joka pulppuavan lähteen\ntavoin oli virrannut innokkailta huulilta meidän lauantai-iltaisin\nkokoontuessamme höyryävien punssimaljojen ääreen tupakansavun\ntäyttämässä kellarihallissa, jolloin ukkosena vyöryvä naurumme ja\nriemullinen laulumme kantoivat viestin naapureille ja ympäristölle,\nettei tanskalainen ylioppilasmieli ollut vielä maasta hävinnyt?\n\nEtsin etsimistäni ajatusteni sarjasta -- ja -- olivatko sitten\najatukseni liian suuret vaiko perunapala suussani, sitä en tiedä:\ntosiasia oli että äkkiä sain perunan väärään kurkkuun. Hetkisen\nistuin odottaen asian suoriutuvan entiselleen, mutta se tuli vain\npahemmaksi, lopulta en voinut hengittää ensinkään. Tahdoin huutaa\napua, mutta ei lähtenyt ääntä kurkustani. Tuskissani tartuin\nnaapurini, herra Hansin käsivarteen niin kovakouraisesti, että hän\npudotti veitsensä ja kahvelinsa ja kauhistuneena hypähti tuoliltaan.\nNyt vasta kaikki heräsivät kuin unesta; äsken vallitseva haudan\nhiljaisuus oli katkaistu, ja nyt huudettiin, meluttiin ja touhuttiin\nniin että oli mahdotonta kuulla mitään. Jokainen antoi hyviä neuvoja,\nkaikki huusivat yhtaikaa, ja papinrouva juoksi ottamaan Hoffmanin\ntippoja. Jo alkoi maailma pimetä silmissäni ja loppujen lopuksi\nolisin kai viimeisen kerran syönyt perunoita, ellei Andrea Margareeta\nyleisen hälinän vallitessa olisi ollut siksi neuvokas, että antoi\nminulle aika töytäyksen selkään, jonka johdosta peruna lensi\nkurkustani kuten kivi heittokoneesta tarttuen vastapäätä olevaan\noveen.\n\nHengitin syvään ja raskaasti kuten ainakin elämään takaisin palaava.\nToisetkin rauhottuivat asettuen paikoilleen, ja vuokraaja kertoi\nmeille, että kolme viikkoa sitten oli muutamalle hänen hevosistaan\nkäynyt samoin kuin minulle, mutta hän oli ottanut raudotetun kepin,\najanut sen hevosen kurkkuun ja halkaissut perunan, joten eläin oli\npelastunut.\n\n\"Vahinko ettette ennemmin sitä sanonut\", huomautti pappi, \"olisimme\ntehneet Nikolaille samalla tavalla.\"\n\nEntäs tämän tapauksen lopullinen seuraus? Se, että suuri tehtävä,\njota turhaan olin suunnitellut, nyt oli ratkaistu erittäin\nyksinkertaisella tavalla. Minähän olin istunut miettien miten voisin\nelvyttää seuraa, ja nyt se oli elpynyt. Sillä en yksinomaan minä nyt\ntuntenut, miten elinvoiman ja elontunnon palatessa myöskin entinen\nhyvätuuleni palasi, vaan sama oli asianlaita kaikkien muidenkin.\nOnhan tunnettua, että kun onnellisesti on sivuuttanut suuren vaaran,\nmuuttuu aikaisempi pelko miltei vallattomaksi iloksi. Ihmiset eivät\nmilloinkaan ole niin tyytyväisiä, puheliaita ja avomielisiä kuin\nvältettyään jonkun uhkaavan onnettomuuden. Jokaisella on jotakin\nkerrottavaa, jotakin sanottavaa, ja selvästi näkee, miten ilo\nirrottaa kielen siteet. Niin nytkin. Peljästys, joka oli tarttunut\nkaikkiin minun tähteni, toi nyt mieliin uutta joustavuutta. Me\njuttelimme ja me nauroimme, ja jos joku nauroikin väärässä kohdassa,\nniin siitä ilomme vain eneni. Vuokraaja alkoi jälleen kertoa\nhevosistaan ja pappi esittää juttuja ylioppilasajoiltaan; kaikki\notettiin vastaan yhtä suurella kiitollisuudella. Nyt oli myöskin\nhetki tullut jota niin kauan olin odottanut, hetki, jolloin minun oli\nastuttava esiin pelastamaan tanskalaisten ylioppilaitten kunniaa, ja\nminä ehdotin sentähden, että leikkisimme kuva-arvotusleikkiä, joka\nehdotus hyväksyttiin yleisellä riemulla.\n\nPöydät ja tuolit nostettiin syrjään, ja niin aloimme. Pahinta\noli vähälukuisuutemme; meitähän ei ollut kuin neljä kummassakin\npuolueessa (pappi ja papinrouva samoin kuin vuokraaja ja hänen\nvaimonsa halusivat olla vain katselijoina), mutta olimme nyt\nniin hyvällä tuulella, että luulimme voivamme tulla; toimeen\nvähemmälläkin. Niinpä uskottiin Corpus Jurikselle ja minulle\nkummallekin puolueen muodostaminen, joten minä kiiruhdin valitsemaan\nAndrea Margareetan. Corpus Juris pani vastalauseensa tähän\nväittämällä, että hänellä vanhempana oli oikeus valita ensin ja\nettä hän tahtoi juuri Andrea Margareetan. Minä en tahtonut antaa\nmyöten, sillä ymmärsin vallan hyvin, että ilman Andrea Margareetaa\nminun olisi mahdoton tehdä niin mitään, ja näin oli Corpus Juriksen\nja minun välilläni syntymäisillään uusi Troijan sota, mutta onneksi\nAndrea Margareeta itse ratkaisi asian määräämällä kuuluvansa\nmolempiin puolueihin siten, että siirtyisi aina toisesta toiseen,\navustaen molempia. Tähän tyydyimme, ja Corpus Juris valitsi nyt\npuolestaan Emmin ja toisen neiti Kjeldborgin, joten minä sain\nosakseni herra Hansin ja toisen neiti Kjeldborgin. Kun minun\nesimerkiksi piti esittää Tor-jumalaa, joka tuli ajaen vaunuillaan\nkahden pukin vetämänä, niin minun täytyi tyytyä vain yhteen pukkiin,\nherra Hansiin. Mutta tämä osasi lattiaa tömistää neljänkin pukin\nedestä, niin että vaikutus oli täydellinen. Olin miltei samassa\nasemassa kuin Tordenskjöld, jolla ei ollut kuin yksi mies ja sekin\nitkevä. Sillä Hans-herralla oli paras tahto maailmassa, mutta hänen\nlahjansa eivät suinkaan vastanneet hänen hyvää tahtoaan. Tämä on\nymmärrettävä siten, että hän esitti kaikki nelijalkaiset osat\ntäysin tyydyttävästi, mutta kaksijalkaisista hän suoriutui töin\ntuskin. Selvä johtopäätös tästä oli, että häntä ei voinut käyttää\npuheosiin, olipa siinä paljo tai vähän puhuttavaa, mutta tuskin\nmykkiinkään osiin. Niinpä hänen piti muutamassa ilmeilveilyssä\nesiintyä poppamiehenä, joka noitaiskullaan saa kaikki kivettymään,\nmutta hän tuli sisään aivan liian aikaisin, niin että minun leikin\njohtajana piti pyytää häntä menemään ulos ja vasta kymmenen minuutin\nkuluttua tulemaan takaisin muuttamaan meitä kiviksi. Alussa olin\nsiis suuressa pulassa siitä mihin häntä oikein käyttäisin, kunnes\nhän kerran aivan sattumalta sai toimekseen esittää hevosta. Siinä\noli nyt herra Hans oikealla alallaan: hän osasi hirnua kuin hevonen\nja potkia kuin hevonen ja korskua kuin hevonen -- lyhyesti: kaikki\nmitä kohtuudella voi hevoselta vaatia, sen osasi myöskin herra Hans\nsuorittaa. Hän sai osakseen myrskyisiä suosionosotuksia ja oli niin\ntyytyväinen itseensä, että hän senjälkeen ei tahtonut näytellä muuta\nkuin hevosta, ja minun oli pakko aina keksiä jotain, jossa voimme\nkäyttää hevosta. -- Sisaren suhteen olin vielä neuvottomampi, sillä\neihän häntä voinut käyttää hevosenakaan. Mutta Andrea Margareeta\nauttoi minut pulastani -- hän saattoi olla sekä siellä että täällä,\njoka paikassa aina missä apua tarvittiin. Kun esitettiin \"vieraita\ntulee\" ja neiti Kjeldborg unohti koputtaa ovelle ja unohti tulla\nsisään, minkä hän aivan säännöllisesti unohtikin, niin Andrea\nMargareeta koputti pöytään huutaen: \"tulkaa sisään!\" sekä juoksi ovea\naukaisemaan, joten neiti Kjeldborgin oli pakko tulla. Ja kun neiti\nKjeldborg unohti mitä hänen, piti sanoa, ja sen hän säännöllisesti\nunohti, niin teki Andrea Margareeta kuin Henrik Holbergin näytelmissä\njuosten aina ensin neiti Kjeldborgin luo sanomaan mitä tämän piti\nlausua ja sitte takaisin omalle paikalleen lausumaan oman osansa.\nMutta siitä meille koituikin se etu, ettei vastapuolue koskaan voinut\narvata mitä oikeastaan olimme esittäneet.\n\nKuva-arvotusten jälkeen ryhdyimme panttileikkeihin, sillä nehän\novat kuitenkin aitovanhoja joululeikkejä. Kokosimme suuren joukon\npantteja, varsinkin herra Hansilta, joka miltei lakkaamatta pyöri\nlattialla. Sillä kun hän kerran oli piiriin joutunut, niin hän tuskin\nmilloinkaan enää pääsi sieltä pois, koska ei osannut sanoa niinkuin\nsitä varten piti. Kerran hän jäi neljännestunniksi seisomaan Andrea\nMargareetaan tuijottaen kunnes pappi sanoi hänelle että tuollainen\n\"mykkä jumaloiminen\" oli luvatonta. -- Kun nyt pantit olivat\nlunastettavat ja tuomiot julistettavat, sain äkkiä päähänpiston.\nPantit olivat Emmin hallussa, ja minun piti julistaa tuomio; mutta\nkoska Emmi ei ollut tarpeeksi suojellut pantteja, saatoin nähdä,\nettä seuraava oli Andrea Margareetalle kuuluva. Aprikoidessani mikä\ntuomio olisi Andrea Margareetalle sopivin, muistin äkkiä hänen\nedellisenä päivänä sanoneen voivansa nähdä aaveita ja päätin nyt\nitse esiintyä aaveena. Tuomitsin siis puheenalaisen pantin omistajan\nmenemään kirkkomaalle ja siellä kolme kertaa huutamaan oman nimensä,\njolloin asianomainen näkisi tulevan mielitiettynsä. Kun nyt Andrea\nMargareetan täytyi tunnustaa pantti omakseen, -- teki hän tosin\nmuutamia verukkeita tuomion täyttämiseen nähden, mutta kun minä\nmuistutin hänen itse sanoneen voivansa nähdä kummituksia ja nyt\ntäytyvän näyttää myöskin omaavansa siihen rohkeutta, myöntyi hän.\nSillaikaa kun hän meni ulos hakemaan päällysvaatteitaan, puikahdin\nsalaa ulos ja juoksin nopeasti puutarhan läpi kirkkomaalle, jossa\npiilouduin suuren pensaan taakse. Kuu oli juuri vetäytynyt pilvien\ntaakse, joten kaiken yllä lepäsi salaperäinen hämärä. Istuin\npensaan takana odottamassa ja värisin aikalailla, sillä oli sangen\nkylmä enkä ollut kiireessä ottanut päällysvaatetta. Olin samalla\njotenkin kaamealla mielellä: mielikuvituksessani näin jo edessäni\nkaikennäköisiä ihmistenluita ja luurankoja, jotka alkaisivat\nympärilläni tanssia. Äsken luodun haudan takana näytti minusta\njotakin liikkuvan, kerrankin oli aivan kuin olisin nähnyt jonkin\nmustan esineen liikahtavan edestakaisin ja jälleen katoavan.\nMikähän se oli? Eihän kello ollut vielä yhdeksääkään, ja oli siis\nvielä pitkä aika pelättävään sydänyönaikaan, mutta kuka tietää\nvaikka jonkun levottoman kummituksen päähän pälkähtäisikin tehdä\nyksinäinen kävelyretki kalpeassa kuutamossa? Tähystin tarkoin:\nmuutamaan silmänräpäykseen en kuullut mitään, mutta sitte kuulin\nsyvän huokauksen, joka tuli juuri tuosta uudesta haudasta. Tunsin\nveren jähmettyvän suonissani; silitin kädellä otsaani ikäänkuin\nkarkottaakseni kaikki taikauskoiset ajatukset, mutta oma käteni oli\nkylmä kuin kuolleen käsi. Taasen kuulin aivan kuin syvän huokauksen,\nja nyt olisin epäilemättä paennut mitä kiireimmin, ellen samalla\nolisi kuullut Andrea Margareetan keveitten reipasten askelten\nlähenevän. Kaiketikin tohdin olla siellä missä hänkin, ja minä päätin\njäädä paikoilleni, vaikka olinkin kokonaan kadottanut haluni esiintyä\nkummituksena. Andrea Margareeta kulki suoraan kirkkomaan halki\nniinkuin se, joka on päättänyt olla mitään pelkäämättä, sitte hän\npysähtyi juuri uuden haudan kohdalle katsoen ympärilleen, mutta sillä\nhetkellä ei kuulunut mitään. Nyt hän alkoi huutaa, ensi kerran vähän\nvapisevalla äänellä, mutta kaksi viimeistä kertaa rauhallisena ja\nvarmana: \"Andrea Margareeta! Andrea Margareeta! Andrea Margareeta!\"\nMutta tuskin hän oli huutanut viimeistä kertaa, kun kumea ääni\nvastasi: \"täällä\", ja samalla näin pitkän mustan haamun nousevan\nuudesta haudasta. Hiukset päässäni nousivat pystyyn, olin maahan\nvaipumaisillani, mutta toinnuin kuullessani Andrea Margareetan\nääneen kiljahtavan. Ryntäsin esiin, valmiina puolustamaan häntä\nkaikkia maailman aaveita ja kummituksia vastaan, mutta kompastuin\nsuureen kiveen ja kaaduin lumikinokseen. Äkkiä olin kuitenkin\ntaas jaloillani, parin harppauksin olin ennättänyt hänen luokseen\nja siellä -- -- en nähnytkään mitään kuoppasilmäistä kummitusta\nriistämässä mukaansa Andrea Margareetan, vaan Corpus Juriksen omassa\nkorkeassa persoonassaan, joka mitä kiivaimmin sanoin sätti itseään\nmitä ajattelemattomimmaksi, typerimmäksi ihmiseksi, joka olisi\nrangaistava vankeudella, kuritushuoneella ja hirsipuulla. Mutta\nAndrea Margareeta, joka pian oli saanut takaisin entisen rohkeutensa,\nkoetti häntä rauhottaa sanomalla, ettei ollut mitään vaaraa. Jos\nhämmästykseni oli suuri nähdessäni täällä Corpus Juriksen, niin ei\nollut hänenkään hämmästyksensä vähempi nähdessään minut.\n\n\"Mistä sinä tulet, Nikolai?\" kysyi hän.\n\n\"Tuon pensaan takaa; mutta entäs sinä?\"\n\n\"Minä -- minä\", änkytti Corpus Juris, \"minä tulen -- niin, onhan se\nyhdentekevää mistä tulen, mutta mitä sinä teit pensaan takana?\"\n\nVenytin vastausta jonkun verran. \"Minä tahdoin\", sanoin viimein,\n\"minä tahdoin nähdä.\"\n\n\"Tahdoit nähdä kuinka Andrea Margareeta säikähtäisi, ja sentähden\nkeksit koko jutun. Mutta se on hävytöntä\", jatkoi Corpus Juris\nyhä kiivaammin, kohdistaen äsken itseään kohtaan raivonneen\nmyrskynpuuskan tällä kertaa minun pääni yli, \"on halpamaista olla\nniin kevytmielinen, ettet ensinkään ole ajatellut mikä onnettomuus\nolisi voinut olla tyhmän leikkisi seurauksena.\"\n\n\"Mutta miksi te sitten tulitte tänne?\" keskeytti hänet Andrea\nMargareeta hymyillen. Corpus Juris mutisi vastaukseksi muutamia\nepäselviä sanoja. \"Ja sitte olette päälle päätteeksi unohtanut\njuoneenne Nikolain kanssa sovinnon ja veljeyden maljan. Kylläpä\nkäyttäydyttekin ihanasti.\"\n\n\"No niin\", sanoi Corpus Juris vähän säyseämmin, \"ehkä kiivastuin\nliiaksi, mutta se tapahtui vain huolesta teidän tähtenne, Andrea\nMargareeta. Tässä käteni, Nikolai, huomisesta alkaen olemme veljet ja\nystävät.\"\n\n\"_Huomisesta_ alkaen\", vastasin painokkaasti kuten edelliselläkin\nkerralla.\n\nKun jälleen astuimme arkihuoneeseen, kyseltiin Andrea Margareetalta\ninnokkaasti, oliko hän nyt todella nähnyt vastaisen kultansa, mutta\nhän vastasi aivan rauhallisena nähneensä ainoastaan Corpus Juriksen\nja minut. Nyt alettiin kysellä meiltä kahdelta mitä meillä oli ollut\ntekemistä kirkkomaalla, johon Corpus Juris vastasi tahtoneensa\nsuojella Andrea Margareetaa ikävyyksiltä ja minä luulin voivani antaa\nsaman selityksen.\n\nVuokraaja alkoi nyt puhua kotiinlähdöstä, mutta yhtä iloisina kuin\nme kaksi tuntia sitten olisimme vastaanottaneet tuon sanoman, yhtä\nvastenmielistä se oli meille nyt ilon ylimmillään ollessa, ja minä\nselitin vuokraajalle vanhaan hyvään tapaan kuuluvan etteivät nuoret\neroaisi ennenkuin olivat edes kerran tanssineet.\n\n\"Sitte ei ole milloinkaan Nöddebon pappilassa noudatettu vanhoja\nhyviä tapoja\", huomautti vuokraaja.\n\n\"Enkä toivo tällaisia tapoja täst'edeskään tänne\", sanoi pappi.\n\"Mutta olenhan jo kerrankin sanonut teille että Nikolai voi teille\nopettaa mitä ei kenenkään pidä eikä tule tehdä.\"\n\nSillä aikaa oli Emmi istuutunut pianon ääreen. Minä tartuin äkkiä\nAndrea Margareetan käteen ja jätin Corpus Juriksen ratkaistavaksi\nkummanko Kjeldborgin neidin hän ottaisi. Ukko teki kuten tavallisesti\ntällaisissa tiloissa: hän istuutui paikalleen kunnes sai päätetyksi\nkenenkä kanssa hän armollisesti tanssisi. Tällä kertaa kesti\nsangen kauan ennenkuin kukaan hänelle kelpasi; vasta kun Corpus\nJuris oli astunut Emmin sijalle pianon ääreen, vasta silloin\nUkko suosiollisesti pyysi Emmiä tanssimaan. Herra Hans ei ollut\nvalinnassaan niin vaativainen, hän tanssi yhtä hyvin tai sanoisinko\nyhtä huonosti kaikkien naisten kanssa, saaden aikaan onnettomuuksia\nvuoroin päällään ja jaloillaan. Viimemainituilla hän poikasi\nrikki naisten hameenhelmat, ensinmainitun hän töytäsi kolmasti\nkynttiläkruunuun, joka riippui jotenkin matalalla, mutta vasta\nneljännellä kerralla hänen onnistui lyödä se lattiaan.\n\nKellon yhtätoista lyödessä vierivät vuokraajan vaunut portaiden\neteen, ja meidän täytyi vihdoinkin lopettaa. Taasen kokoonnuimme\nkaikki eteiseen auttamaan vieraitamme matkavaatteisiinsa, joka\nolikin sangen tarpeellista, koska kuva-arvotusten aikana niitä\noli käytetty jos joihinkin tarpeisiin, joten kaikki oli heitetty\nhuiskin haiskin ja vaikea oli päättää mitkä olivat meidän, mitkä\nKjeldborgien vaatteita. Vihdoin jokainen oli saanut omansa, vuokraaja\nastui tiheään karvaiseen kaapuunsa kääriytyneenä, karvalakki päässä,\nvoimakkain askelin vaununastuimelle, vaunujen huojuessa hänen\npainostaan. Varmalla kädellä hän otti ohjakset rengin kädestä,\njolla tähän asti oli ollut täysi työ pidätellessä tulisia hevosia,\njotka kärsimättömästi viskoivat lunta kavioillaan. Muukin perhe\nistuutui paikoilleen; he istuivat nyt vaunuissa kuin viisi vankkaa\njättiläispatsasta. Vuokraaja läimähytti ruoskaansa, ja myrskytuulen\nlailla kiisivät hevoset eteenpäin vaunujen heilahdellessa\nepätasaisella kivityksellä. Vielä saatoimme erottaa sanan \"hevoset\"\nvuokraajan meille vielä puhellessa, mutta muun puheen vaununjyrinä\nhämmensi. Tuo sana tavallaan jäi vuokraajan jäähyväissanaksi ja\non sittemmin aina muistossani esiintynyt hänen elämänviisautensa\nydinsanana.\n\nMe jälellejääneet seisoimme vielä hetken aikaa kiviportailla, kunnes\nvaunut katosivat pimeään porttiholviin ja pyörien ratina vaikeni\npehmeällä maantiellä. Sitte heitimme vielä silmäyksen Otavaan ja\nPohjantähteen ja kalpeaan kuuhun. Mutta pakkanen oli kirpeä, kasvomme\npeittyivät kuuraan ja sormemme kangistuivat -- kiiruhdimme jälleen\nlämpimän uunin ääreen.\n\n\"Meillä on tosiaankin ollut hauskaa\", sanoi papinrouva.\n\n\"Hauskaa, hauskaa\", toistimme kaikki kuorossa.\n\n\"Ja kuka sen sai aikaan?\" kysyi pappi. \"Ketä saamme siitä kiittää?\n-- Tässä on mies\", sanoi hän laskien kätensä olkapäälleni, \"tässä\nritari pelkäämätön ja nuhteeton. Niin, Nikolai, tuo perunanäyte\noli todellakin mestarinäyte, jonka kautta herätitte kuolleet\neloon, muuten olisimme ehkä kivettyneet ikävään ja unisuuteen. --\nMutta minne joutui peruna? Se pitäisi muurata tuohon oveen aivan\nkuin englantilaisten pommit Kööpenhaminassa, ja sen alle olisi\nkirjoitettava kultakirjaimin: _Nicolaus fecit_ (Nikolai sen teki).\nTotisesti, Nikolai, te olette särkenyt merenvahapiippuni ja lyönyt\nkuoliaaksi kukkoni, mutta annan sen teille anteeksi, sillä olette nyt\nnäyttänyt, että teillä on sydän paikallaan. Teidät olisi koristettava\nkansalaisseppeleellä kuten ennen muinoin roomalaisilla oli tapana,\nja vaakunassanne pitäisi olla perunanpuolikas, niinpä olisi teitä\nkunnioitettava, te kekseliäs Nikolai! -- Hyvää yötä!\"\n\nSanaakaan sen enempää sanomatta meni pappi tiehensä meidän toisten\njäädessä mykkinä tuijottamaan hänen jälkeensä. Andrea Margareeta\noli ensimäinen, joka katkaisi äänettömyyden. \"Kas niin, Nikolai\",\nhuudahti hän, \"tänä iltana olette näyttänyt meille, mihin\ntanskalaiset ylioppilaat kelpaavat.\"\n\nHämmästyin suuresti kunniasta, joka niin odottamatta tuli osakseni,\nmutta Corpus Juris huomautti ivallisesti: \"onhan siinä tekoa\nkylliksi, kun nielee perunan väärään kurkkuun!\"\n\n\"Niin, mikset itse sitä tehnyt\", vastasin kiihkeästi, \"sillä vaikka se\nei alussa mielestäni ollutkaan mitään erinomaista, aloin kuitenkin\najatella toisin, kun kuulin muiden ylistyksiä.\"\n\n\"Siitä voitte kiistellä huomenna\", sanoi Ukko, \"nyt mennään\nnukkumaan, sillä kohtahan on keskiyö.\"\n\nSanoimme hyvää yötä, ja Ukko, Corpus Juris ja minä menimme ylös\nmakuusuojiimme. Yhdessä noustessamme portaita oli Corpus Juriksen\nkäytös minua kohtaan kokonaan arvotuksellista. Hän muuttui\nyhtäkkiä käytökseltään, otti minua käsivarresta, puhutteli minua\nystävällisesti ja tuttavallisesti ja oli niin hyvällä tuulella, etten\npitkään aikaan ollut nähnyt häntä sellaisena. Minä sensijaan mietin\nmiten saisin hänet menemään vuoteeseen hänen huomaamatta keppostani.\nTästä pulasta Corpus Juris itse pelasti minut.\n\n\"Kuules, Nikolai\", sanoi hän minulle, astuessamme ovesta sisään,\n\"aamuisin meidän kummankin on varsin vaikeata nousta vuoteiltamme;\nkoetellaanko tänä iltana kumpi meistä ennen vuoteeseen ennättää?\"\n\n\"Se tehkäämme\", vastasin minä, ymmärtämättä oikein syytä tuohon\nehdotukseen. Menin lattian yli lähestyen vuodettani, mutta Corpus\nJuris pidätti minua sanoen: \"seisokaamme täällä oven luona\nhuoneittemme välillä, kumpikin asettaa tuolin viereensä, sitte\nriisuudumme sukkelaan ja juoksemme nopeasti sänkyyn.\"\n\n\"Erinomaista!\" huudahdin minä, sydämestäni iloiten siitä, että Corpus\nJuris itsestään meni satimeen, minkä olin hänelle virittänyt.\n\nNyt asetuimme paikoillemme, kummallakin tuoli vieressään, ja aloimme\nriisuutua. Mutta minä en juuri kiirehtinyt, sillä tahdoin mielelläni\nolla näkemässä Corpus Juriksen kuperkeikkaa.\n\n\"Miksi viivyttelet?\" kysyi hän huomatessaan hitauteni, \"pelkäätkö\nehkä että minulla on jotain pahaa mielessäni?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasin minä suorittaen pikaisesti riisuutumiseni.\nOlimme yhtaikaa valmiit ja -- yks, kaks -- riensimme lattian yli, ja:\nkolme -- katosimme kumpikin syvälle untuvamereen. Corpus Juriksella\noli nimittäin ollut sama kultainen päähänpisto kuin minullakin ja hän\noli puolestaan ottanut pohjalaudat minun vuoteestani aivan niinkuin\nminä olin tehnyt hänelle.\n\n\"Suuria lapsia olette kumpikin\", sanoi Ukko, joka tuli sisään\nauttamaan meitä ylös siitä patjojen ja pielusten paljoudesta, jossa\npiehtaroimme.\n\nMutta tämä untuvakylpy vaikutti hyvin terveellisesti meihin\nkumpaiseenkin, sillä saimme sen kautta purkaa kauan kätketyn\npahan mielemme. Se myrskypilvi, joka tähän asti oli tummana ja\nuhkaavana välillämme väikkynyt, oli purkautunut, eivätkä entiset\nyhteentörmäykset tämän jälkeen enää uudistuneet. Kun jälleen olimme\nsaaneet vuoteemme kuntoon, ojensimme kättä toisillemme ja lupasimme\ntästä lähtien olla ystävät ja veljet.\n\nNukuin sinä yönä mainiosti ja näin unta että söin Corpus Juriksen,\nmutta sain hänet väärään kurkkuun ja tukehduin, jonka jälkeen Ukko\npiti meistä ruumissaarnan, niin pitkän ja ikävän, että me molemmat\nheräsimme ja palasimme eloon jälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna herätessäni oli ensimäinen ajatukseni: \"tänään sinä\nmenet kihloihin, Nikolai!\" Hyppäsin vuoteesta nähdäkseni mimmoinen\nilma oli, sillä kuten taitava sotapäällikkö ensin tarkastaa ilmaa\nja tuulta ennenkuin ryhtyy taisteluun, samoin minunkin mielestäni\nhyvä ilma oli ensimäinen ehto ryhtyessäni suureen tekoon. Kaunis,\nkirkas ilma tuo mukanaan hyvän tuulen ja hyvä tuuli pitää olla sekä\ntutkintoon mennessä että kihlautuessa. Tänä aamuna oli kuitenkin\nharmaata ja sumuista, niittyjä ja nurmia verhosi kevyt usva; näytti\nsiltä kuin olisi suojailma tulossa. Tämä ei ollut ensinkään mieleeni,\nsillä tuommoinen usvainen ilma painostaa mielen mustaksi ja synkäksi.\nMutta mikä päivä tänään on? ajattelin itsekseni, sillä päiväkin\non tällaisissa tapauksissa huomioon otettava. Olihan joulukuun 31\npäivä, Sylvesterinpäivä -- siis oli aivan välttämätöntä että menin\nkihloihin ennen iltaa. Sillä vanhan vuoden ohella ovat kaikki\najatuksetkin toteutettavat, mitään ei saa heittää keskeneräisenä ja\nvalmistumattomana uuteen vuoteen. Eikä nyt haitannutkaan, vaikka ilma\noli sumuista, sillä Sylvesterinpäivä on luonnostaan aina sumuinen.\nSehän sanoo meille että uusi vuosi on tulossa, mutta se mitä uusi\nvuosi meille tuottaa, on hämärän ja tietämättömän peitossa, sentähden\nväikkykööt sumut ennen sen tuloa.\n\nUkko oli jo noussut, mutta Corpus Juris yhä nukkui. Minä annoin hänen\nnukkua, olimmehan tästä päivästä alkaen ystävät ja veljet. Tullessani\nalas arkihuoneeseen, tapasin papin ja hänen perheensä laulamassa\naamuvirttänsä; liityin heihin ja lauloin mukana. Ajattelin itsekseni\nkuinka ihanaa oikeastaan olisi nousta joka aamu aikaisin, nähdä\nauringon nousevan ja laulaa aamuvirtensä, miten se mieltä keventäisi\nja virkistäisi. Niin tekevät linnut, mutta ne ovatkin aina hyvällä\ntuulella ja visertelevät sydämensä pohjasta päivät pitkät.\n\nKun olimme lopettaneet virren, sanoi pappi minulle: \"hyvää huomenta,\nNikolai! Tekö se todellakin olette, vai eikö pikemminkin haamunne, ja\nettekö itse nukukin vielä makeasti vuoteessanne?\"\n\n\"Kyllä se olen minä itse\", vastasin ojentaen papille kättä.\n\n\"Lihaa ja verta ainakin olette, mutta onhan aivan kuin uusi ihmeitten\naika olisi alkanut, kun tekin olette valveilla tähän aikaan päivästä?\n-- Ehkä teitä haluttaisi pieni aamukävelykin?\"\n\n\"Kyllä vain.\"\n\n\"Onhan teistä tullut uusi ihminen, ja näyttää siltä että eilisen\nperunan ohessa ette ainoastaan luonut uutta eloa koko seuraan,\nvaan vielä täydellisesti itsekin uudistuitte. Semmoinen ansaitsee\nkuninkaallisen palkinnon: kas tässä\" -- hän veti taskustaan sikaarin\n-- \"tämän löysin eilen sattumalta kirjoituspöytäni laatikosta;\npitäkää hyvänänne, sellainen itsensävoittaminen ansaitsee tunnustusta\n-- -- Tuletteko mukaan, Kristoffer?\"\n\n\"En, jään mieluummin tänne\", sanoi tämä Emmiin katsoen.\n\n\"Niin, niin\", sanoi pappi Ukolle, \"tehkää nyt tällä kertaa mitä\nitse tahdotte, sillä kohta saatte kuitenkin tehdä mitä minä tahdon.\nMinulla on jotain, jolla voin ilahuttaa teitä ja Fredrikiä:\nvaivaishoidon tilit, kai muistatte vielä miten viime vuonna saitte\nistua kokonaista kaksi päivää niitä laskemassa. -- Tulkaa, Nikolai!\"\n\n\"Saatte kupin erinomaista teetä kun palaatte\", huusi Andrea\nMargareeta jälkeeni papin sulkiessa ovea.\n\n\"Kulkekaamme samaa tietä kuin toissapäivänä\", sanoi pappi, \"ensin\nalas vuonolle, sitten kylän taakse ja sitte kotiin. Mutta tänään ei\ntule seurani niin mieltäkiinnittäväksi kuin viime kerralla, sillä\ntänään tahdon kulkea hiljaa, ajatellen huomista saarnaani.\"\n\nKuljimme siis vaieten molemmat, pappi ajatellen saarnaansa ja minä\nkihlaustani. Olimme molemmat niin mietteisiimme vaipuneet, että\nsuuresti hämmästyimme, kun huomasimme tehneemme kierroksemme ja\njälleen seisovamme pappilan ulkopuolella.\n\n\"Kas, miten aika kuluu kun tekee jotain hyödyllistä\", sanoi pappi.\n\"Mitä olette kävellessänne ajatellut?\"\n\n\"Oi, paljo asioita\", vastasin minä.\n\n\"Se oli oikein, ihmisen ei pidä olla yksipuolinen -- menkää nyt\nsisään teetä juomaan, minä menen töihini. Nyt olen koonnut voimia\npäivälliseen saakka. Hyvästi, tervehtikää perhettäni!\" -- Tämän\nsanottuaan hän meni huoneeseensa.\n\nArkihuoneessa tapasin vain Emmin ja Ukon; Andrea Margareetalla\noli tavaton kiire valmistaessa seuraavan päivän kestejä,\n\"tanssikokousta\", kuten pappi sanoi.\n\n\"Eikö Fredrik ole tullut vielä?\" kysyin minä.\n\n\"Hän on luultavasti Andrea Margareetaa auttamassa\", sanoi Ukko.\n\n\"Minäkin menen auttamaan.\"\n\n\"Eiköhän yksi riitä\", sanoi Ukko kuivasti.\n\n\"Menen kuitenkin\", sanoin minä. Mutta samalla tulikin Andrea\nMargareeta sisään Corpus Juriksen saattamana.\n\n\"Aioin juuri tulla teitä auttamaan niinkuin Fredrik\", sanoin minä.\n\n\"Kiitoksia, mutta se ei enää ole tarpeenkaan, olen juuri lopettanut.\"\n\nMenin pianon ääreen, avasin sen ja viritin muutamia säveliä.\n\n\"Tänään ette saa soittaa\", sanoi Andrea Margareeta.\n\n\"Enkö saa soittaa? miksen?\"\n\n\"Koska tänään on lauantai, ja silloin pitää pappiloissa olla aivan\nhiljaista, senhän tiedätte.\"\n\n\"Mutta eihän pappi mitenkään voi kuulla soittoani, onhan välillämme\nviisi kuusi suljettua huonetta.\"\n\n\"Olkoon vain, mutta meillä on nyt kerran sellainen tapa, ettei\nsoiteta lauantaisin.\"\n\n\"Se on ikävä vanha tapa, joka olisi poistettava. -- Mitenkä nyt saan\npäivän kulumaan, kun en saa edes soittaakaan?\"\n\n\"Tuo huomautus ei ole juuri meitä imarteleva\", sanoi Andrea\nMargareeta.\n\n\"Mutta teillähän on niin kiire\", sanoin puolustuksekseni, \"teidänhän\ntäytyy olla koko päivä keittiössä.\"\n\n\"Ei ole asiat sentään juuri niin hullusti. Nytkin minun pitää ajaa\nRoeskildeen tekemään eräitä ostoksia; jos teitä haluttaa, voitte\ntulla mukaan ajelemaan.\"\n\n\"Todellakin? Aiotteko ajaa Roeskildeen reellä -- ja minä saan tulla\nkanssanne?\"\n\n\"Niin, jos vain haluatte.\"\n\nMinäkös olin iloissani. Tässähän esiintyi harvinainen tilaisuus:\nkeveästi kiitävässä, tulisten hevosten vetämässä reessä ja kulkusten\nkilinässä, punaisten tupsujen ja sinisten peittojen liehuessa --\nkahden kesken Andrea Margareetan kanssa! Sellaisella matkalla voi\nuskoa toiselle sydämensä!\n\nKatselin ulos ikkunasta. \"Minkähän vanhan hylyn Niels vetää ulos\nvajasta?\"\n\n\"Rekihän se on\", sanoi Andrea Margareeta hymyillen.\n\n\"Niinkö\", sanoin jonkunverran pettyneenä, mutta lohduttelin sillä,\nettä voinhan puhua asiani, olipa reki minkänäköinen tahansa, pääasia\noli, että saimme olla kahden.\n\n\"Olette oikeassa\", lisäsi Andrea Margareeta huoaten, \"on kauheata\najaa Roeskildeen tuollaisessa vanhassa vaatearkussa, kaikki\nihmisethän kääntyvät meitä katsomaan.\"\n\n\"Kukahan katsoisi rekeä, kun te siinä istutte!\" sanoi Corpus Juris.\n\n\"Hyi Fredrik!\" sanoi Andrea Margareeta, uhaten sormellaan, \"jos nyt\nalatte sanoa kohteliaisuuksia, niin ette saakaan tulla mukaan.\"\n\n\"Mitä sanotte? Tuletko sinä mukaan, Fredrik?\" kysyin peljästyneenä.\n\n\"Se on tietty; minkätähden minä kotona istuisin?\"\n\n\"Entä vaivaistilit, joista rovasti puhui?\"\n\n\"No, ne saavat olla kunnes tulemme kotiin jälleen. Sitäpaitsi tahtoo\nKristoffer ensin alottaa ja minä tulen sitten häntä auttamaan.\"\n\n\"Kyllä minä vaivaistilit hoidan, ajele sinä vain rauhassa!\" sanoi\nUkko.\n\nReki oli sillä aikaa ajanut oven eteen; lähemmin sitä\ntarkastellessani tyydyin siihen. Eihän se ollut läheskään hieno eikä\nsiro, mutta siinä oli jotain kodikasta, joka muuten oli ominaista\nkaikille pappilan esineille.\n\n\"Tuolla on Niels rekineen\", sanoi Andrea Margareeta, \"joutuun\npukeutumaan.\" Nopeasti tuli hän takaisin päällysvaatteisiinsa\npukeutuneena.\n\n\"Tuleeko Niels ajajaksi?\" kysyin minä rekeen astuessani.\n\n\"Ei, Fredrik ajaa itse\", vastasi Andrea Margareeta.\n\n\"Sittehän istuttekin minun viereeni takaistuimelle, Andrea\nMargareeta?\"\n\n\"En, minun täytyy istua etu-istuimella Fredrikiä opastamassa.\"\n\n\"Mutta ajammehan suoraan maantietä pitkin.\"\n\n\"Kyllä, mutta minun täytyy olla auttamassa, jos jotakin sattuisi.\"\n\nJa Andrea Margareeta istuutui etuistuimelle Corpus Juriksen viereen,\nja minä sain istua yksin takana. Ihanaa huvia todellakin! Yhtä hyvin\nolisin voinut jäädä kotiin tekemään vaivaistilejä Ukon kanssa.\n\nPappi avasi ikkunansa ja huusi meille: \"Mitä tämä merkitsee, Fredrik?\nTeidänhän piti jäädä kotiin auttamaan minua vaivaistilien teossa, ja\nnyt lähdette tiehenne.\"\n\n\"Sen kyllä teen, kun palaamme.\"\n\n\"Niin, niin, tiedättehän itsekin ketkä lauantai-iltana ahkeroivat. --\nTekö aiottekin ajaa?\"\n\n\"Minä\", vastasi Corpus Juris läimähyttäen mahtavasti ruoskaansa.\n\n\"Jääkää vain vallan rauhallisesti alallenne ojaan; puolen tunnin\npäästä Niels tulee teitä sieltä auttamaan.\"\n\n\"Kyllä tuon ehjinä kotiin sekä hevoset että reen\", sanoi Corpus\nJuris itsetietoisesti läimähyttäen jälleen ruoskallaan, niin että\nhevoset lähtivät liikkeelle ja me ajoimme pihasta ulos niin päätä\npahkaa, että papin ennustus oli mennä toteen siinä paikassa. Reki\ntöytäsi nimittäin suoraan isoa, portin vieressä olevaa kiveä vasten.\nHalukkaasti käytin tätä tapausta hyväkseni ehdottaakseni muutosta.\n\n\"Anna minun ajaa, Fredrik\", sanoin, \"minä osaan paremmin.\"\n\n\"En, en suinkaan\", vastasi hän, \"nyt käy paremmin.\"\n\nNopeata ravia juoksivat hevoset maantienä pitkin. Hyvä oli että ne\nniin hyvin tunsivat tuon tien, sillä Corpus Juris ei heille osottanut\nsuurtakaan huomiota, vaan keskusteli innokkaasti Andrea Margareetan\nkanssa. Minäkin koetin pari kertaa pyrkiä keskusteluun osalliseksi\nkysymällä yhtä ja toista seudusta, jonka kautta ajoimme, mutta Andrea\nMargareeta sai tuskin tilaisuutta antaa lyhyttäkään vastausta, kun\nCorpus Juris jälleen veti kaiken hänen huomionsa puoleensa.\n\n\"Odotahan, veliseni\", ajattelin itsekseni. \"Leikimme nyt viimeistä\nkertaa tätä leikkiä. Ensi kertana, kun yhdessä lähdemme ajelemaan,\nniin _minä_ istun Andrea Margareetan rinnalla ja sinä saat\narmollisesti luvan istua takana laulamassa 'Pekka raukkaa'!\"\n\nIlma oli pimeä ja kolea; kolkko itätuuli puhalteli mailla ja\nvainioilla. Kun ennestäänkin on huonolla tuulella, niin ei ole ihme,\nettä alkaa palella. -- Istuin hevosia tarkastellen; toinen niistä\noli se päistärikkö, josta vuokraaja edellisenä päivänä oli puhunut\nniin paljon. Nyt oli minulla kyllin aikaa ajatella kaikkea, mitä\nhän oli siitä kertonut. En voinut löytää mitään mielenkiintoista\ntuossa hevosessa, minun mielestäni se oli aivan sen näköinen kuin\nkaikki muutkin hevoset. Sitä enemmän herätti huomiotani toinen\nhevonen, se oli \"Ukko\", sillä se näytti jotenkin vastaavan nimeään\nja käyttäytyi niinkuin otaksuisi Ukon itsensä, se on Kristofferin\nkäyttäytyvän samassa tilassa. Ensin se höristi korviaan ja laski\nne jälleen kuullakseen mitä sanomista Corpus Juriksella oli\nAndrea Margareetalle. Sitte se alkoi kulkea hitaammin ikäänkuin\nparemmin kuullakseen. Sitte se taasen ravisti päätään ilmaistakseen\nnärkästyksensä, ja loppujen lopuksi se alkoi päristellä aivan kuin\nUkon on tapana, tehdä kun hän aikoo ruveta puhumaan.\n\n\"Niin, jospa vain tuo Ukko tahtoisi puhua\", ajattelin minä, \"kyllä\nCorpus Juris saisi kuulla saarnan, jota kauan muistaisi.\"\n\nMutta tämä Ukko ei puhunut. Surullisena riiputti se päätänsä\nikäänkuin sanoen: \"hän on kerta kaikkiaan parantumaton, ei maksa\nvaivaa tuhlata sanojaan hänelle.\" Ja Ukko kulki eteenpäin verkalleen\npää riipuksissa juuri kuin ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Ajahan vähän kiireemmin, Fredrik\", huusin minä, jonka mielestä tämä\nrekiretki alkoi tuntua loppumattoman pitkäveteiseltä. \"Ajammehan niin\nhitaasti kuin ruumissaatossa.\"\n\n\"Ajamme aivan kyllin nopeasti, ei hevosia saa rasittaa\", kuului\nvastaus.\n\n\"Rasittaa? tuntuu pikemmin kuin nukkuisivat siihen paikkaan.\nKatsokaa, miten idässä pimenee, tunnin päästä meillä on kova\nlumisade.\"\n\n\"Se virkistyttää\", sanoi Corpus Juris, sivaltaen kuitenkin minun\nmielikseni kerran piiskallaan Ukkoa. Niin kulettiin taas vähän\njoutuisammin.\n\nAjoimme pienen kummun ohi, jonka kohdalla minulla ensi kerran\najaessamme Roeskildesta Nöddebohon oli ollut jonkinlainen ilmestys,\njolloin olin näkevinäni nuoren miehen istuvan nuoren tytön vieressä\npuristaen hänen kättään, punertavan päivänlaskun kullatessa Isevuonon\nlaineita. Corpus Juris näytti myöskin kumpua katselevan, sillä\nhän osotti sitä piiskallaan ja Andrea Margareeta katsahti sinne.\nUkko-hevosella oli joku ilmestys toisella puolen tietä, jossa se\nluultavasti hengessään näki uhkeasti kasvavan kaurapellon, sillä se\nvetäytyi maantien ojan puoleen ja olisi varmasti saattanut meidät\nkaikki siihen, ellei Andrea Margareeta olisi sitä huomannut ja\nnopeasti temmannut ohjaksista toiselle puolelle.\n\n\"Olimme vähällä kaatua, Fredrik\", sanoi hän hymyillen. Minä aioin\nsanoa jotain kaunista siitä että oli mahdotonta kaatua kun Andrea\nMargareeta oli vieressä, mutta Corpus Juris ennätti ennen minua ja\nriisti sanat suustani tekemällä aivan saman huomautuksen.\n\nVihdoinkin tulimme Roeskildeen. Hevoset ja reki jätettiin kievarin\npihalle, ja minä olin iloinen, sillä nyt saatoin esteettömästi\nkävellä Andrea Margareetan rinnalla, vaikka sainkin tyytyä siihen,\nettä Corpus Juris käveli toisella puolella. Mutta keskustelusta ei\nollut tulla mitään. Yksi meistä saattoi sanoa sanan, mutta molemmat\ntoiset eivät vastanneet mitään, niin että tällä kertaa oikein\ntuntuvasti huomasin, mitä muuten usein olin kokenut, että kolmen\nei ole hyvä yhdessä kävellä. Me kuljimme rinnan Roeskilden katuja\nkatsellen taloja ja myymälöitä, ja jos joku meistä teki huomautuksen,\nsai hän tavallisesti vastaukseksi lyhyen \"vai niin\" tai \"todellakin\".\nJopa Andrea Margareetakin oli vastoin tavallisuutta hiljainen ja\nharvasanainen. Minä kuljin ja toivoin hiljaisessa mielessäni Corpus\nJuriksen lentävän kotiin vaivaistilien ääreen, niin olisin käyttänyt\naikaa paljoa parempaan kuin Roeskilden katukivien laskemiseen.\nTuomiokirkonkin sivuutimme ääneti -- siitä oli Corpus Juris kuitenkin\nviimeksi kertonut minulle paljon asioita; nyt ei hänellä eikä minulla\nollut sen johdosta vähääkään sanottavaa. Näytti aivan kuin olisi se\nollut pienempi ja vähäpätöisempi näöltään, lyhyesti, jokapäiväisempi\nkuin kolme päivää sitten, jolloin se niin suuresti oli herättänyt\nihmettelyäni. Yhtä, innokkaasti kuin äsken olin toivonut reestä\npääseväni, yhtä innokkaasti toivoin sinne nyt takaisin, ja luulen\nettä Corpus Juris ja Andrea Margareetakin olivat tyytyväiset, kun\nolimme tehneet ostoksemme ja jälleen hankkiuduimme kotimatkalle.\n\nMinä pyysin saada olla ajajana kotimatkalla saadakseni yrittää tuota\nminäkin, ja Corpus Juris myöntyi heti. Mutta kun vaadin Andrea\nMargareetaa istumaan rinnalleni kuten äsken Corpus Juriksen viereen,\nvastasi hän että se ei ollut tarpeen; tiehän kulki suoraan kotiinpäin\nja hevoset sen kyllä tunsivat. Ja kun sanoin, että mielelläni\nottaisin hänen apuansa tarpeen vaatiessa, vastasi hän jälleen sen\nolevan tarpeetonta, minun piti vain pidellä ohjaksia ja muuten antaa\nhevosten juosta mielensä mukaan, niin ei voinut sattua mitään. Tämän\nselityksen annettuaan hän istuutui taka-istuimelle Corpus Juriksen\nrinnalle.\n\nAlkoi sataa lunta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, niin että lunta\ntuli vasten silmiäni. \"Koska mennessä ajoimme hitaasti, niin mennään\ntoista kyytiä kotiin päin\", sanoin itsekseni ja heilutin piiskaa\nsivaltaen sillä sekä päistärikköä että Ukkoa, niin että ne täyttä\nlaukkaa juoksivat maantietä pitkin reen vierähdellessä puolelta\ntoiselle.\n\n\"Kuinka sinä ajat!\" huusi Fredrik minulle, \"jos tätä kyytiä mennään,\nniin kaadumme.\"\n\n\"Ajan niinkuin ajaa pitää\", vastasin minä. \"Hoida sinä vain itseäsi!\"\nJa taas sivalsin Ukko poloista kerta toisensa jälkeen.\n\n\"Nikolai, te olette häijy hevosille!\" sanoi Andrea Margareeta.\n\nHänen sanansa vaikuttivat minuun enemmän kuin Corpus Juriksen\nvarotus, ja minä jätin ruoskan rauhaan. Mutta Ukko ja päistärikkö\nolivatkin nyt päässeet vauhtiin ja me etenimme nopeasti. Lumituisku\noli sillä aikaa kiihtynyt. Sakeina ja tiheinä putoilivat\nlumihiutaleet peittäen meidät valkoiseen vaippaansa. Sormeni olivat\nkylmästä kontistuneet, jalkani olivat kuin jääpuikot, kaikesta\nsydämestä toivoin pääsevämme pian Nöddebohon, mutta vielä ei näkynyt\nsiitä merkkiäkään. Joka silmänräpäys odotin näkeväni kirkontornin\npistäytyvän esiin, sillä sen olisi pitänyt näkyä jotenkin kaukaa ja\nvauhdistamme päättäen olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt olla\npappilassa. Mutta turhaan tähystin tiheän lumisateen läpi tunnus\nmerkkiä, josta voisin päättää meidän lähenevän päämaaliamme. Katselin\noikealle ja vasemmalle näkisinkö taloa tai puuta, jota muistaisin\ntulomatkaltamme ja josta voisin päättää missä kohti oikeastaan\nolimme. Mutta mitään sellaista en nähnyt, päinvastoin kaikki tuntui\nminusta niin omituisen vieraalta. Tuolla pellolla esimerkiksi näin\nkaksi korkeata pyökkipuuta, joita en ensinkään muistanut ennen\nnähneeni. Aloin peljätä ajaneeni harhaan, vaikka en voinut sitäkään\nymmärtää, kun maantie Roeskildestä Nöddebohon kulkee pillisuoraan.\nKoska minua sentään jonkun verran arvelutti, pysäytin hevoset ja\nkäännyin Andrea Margareetan puoleen kuullakseni hänen mielipidettään.\nTämä, joka viimeisen puoli tuntia oli hiljaa puhellut Corpus Juriksen\nkanssa, kohoutui nyt istuimelta ja katsoi ympärilleen.\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahti hän, \"mehän olemme kokonaan väärällä tiellä;\nnoita kahta pyökkipuuta en tunne ensinkään. Odottakaahan vähän\",\nsanoi hän katsoen taivaalle. \"Missä nyt on aurinko, sehän on kokonaan\npilvien peitossa -- niin, tuollahan vähän kajastaa, siellä se kai on.\nMutta mehän ajamme itään sen sijaan että pitäisi ajaa pohjoiseen.\"\n\n\"Siinä seuraus, kun ette tahtonut ajaa minun vieressäni tietä\nnäyttämässä\", sanoin minä.\n\n\"Kyllä kotiin löydämme, ei mitään vaaraa\", arveli Andrea Margareeta.\n\"Odottakaa hetkinen, niin sanon missä olemme. Olette ajanut noin\npuoli penikulma Nöddebon ohi, sillä tuossa kääntyy tie oikealle\nStrömsbyn kartanoon, missä Kjeldborgit asuvat -- ette suinkaan\naikonut käydä heitä tervehtimässä? -- Nyt tunnen nuo kaksi suurta\npyökkipuutakin, ne ovat tuskin neljänneksen päässä Strömsbyn\nkartanosta.\"\n\n\"Olemmeko todellakin ajaneet puoli penikulmaa liikaa?\" kysyin\nhämmästyneenä.\n\n\"Siinä näette kuinka käy, kun pieksää hevosia teidän tavallanne.\nMutta tahdotteko nyt kääntää reen, sillä meidän on lähdettävä samaa\ntietä takaisin!\"\n\n\"Ettekö nyt tulisi tänne viereeni tietä näyttämään, etten jälleen\naja liian kauas etelään päin, joten jäämme harhailemaan Strömsbyn\nkartanon ja Roeskilden väliä.\"\n\n\"Se ei ole tarpeellista; voin aivan hyvin jäädä tänne istumaan --\ntoistaiseksi ei teidän tarvitse muuta kuin ajaa suoraan eteenpäin,\nkyllä sanon milloin on Nöddebohon käännyttävä.\"\n\nNiinpä käänsin reen ja ajoin vastakkaiseen suuntaan, jolloin edes\nsaavutin sen edun, että sain tuulen ja lumisateen selkääni. Kotvan\naikaa ajoin aivan suoraan eteenpäin, kunnes Andrea Margareeta kääntyi\npuoleeni ja sanoi: \"näettekö tuota isoa kiveä tuolla, jossa istuu\nkolme varista -- nyt ne lensivätkin tiehensä -- mutta tuon kiven\nkohdalla tie kääntyy Nöddebohon.\"\n\nSaavutimme kiven, ja minä käänsin sen toiselle puolelle. Nyt näin\nkirkontornin edessäni. \"Mutta ajakaa nyt varovasti\", sanoi Andrea\nMargareeta minulle, \"tie on epätasainen ja kivinen.\"\n\n\"Ettekö tarvittaessa tule tänne minua auttamaan?\" pyysin jälleen.\n\n\"Pitäähän teidän opetella ajamaan yksin yhtä hevosparia; kun vain\nolette hieman varovainen, ei ole mitään vaaraa.\"\n\nMutta kun en kerran saanut Andrea Margareetaa viereeni, en myöskään\nvälittänyt varoa, jälleen heilutin ruoskaa läimähyttäen kerran\ntoisensa jälkeen hevosia, jotka uudestaan juoksivat täyttä laukkaa,\nreen hypähdellessä kiveltä kivelle ollen joka hetki kaatumaisillaan.\n\n\"Varokaa, varokaa\", huusi Andrea Margareeta takanani, tarttuen\nkäsivarteeni. Minä en sitä kuullut, vaan hoputin yhä edelleen\nhevosia. Nyt olimme miltei portin edessä, vielä sivallus -- silloin\nmakasimme kaikki kolme pehmeästi suuressa lumikinoksessa hevosten\nlaukatessa portista sisään tyhjä reki perässään.\n\nSamalla tuli pappi ulos pienen puutarhaportin kautta. Hän oli\nollut aikeissa tulla meitä vastaan, mutta säästyi vaivasta. \"Enkö\nsitä sanonut!\" huudahti hän nähdessään meidän ryömivän esiin\nlumikinoksesta ja pudistelevan lunta vaatteistamme, \"mutta onhan\nse oma syynne. Miksette seuranneet neuvoani, niin olisi Niels heti\ntullut teitä auttamaan ylös sensijaan että nyt olette maanneet täällä\nkolme tuntia odottamassa kunnes tulin teille avuksi!\"\n\nNyt tuli paikalle ei ainoastaan Niels, vaan Hannu ja Per ja Sören\nja Karen ja Maren ja Stine ja papinrouva ja Emmi ja Ukko. Sanalla\nsanoen, koko talon väki oli joutunut liikkeelle nähdessään tyhjän\nreen ja seisoi nyt piirissä ympärillämme. Onnettomuuteni ei siis enää\nvoinut pysyä salassa.\n\n\"Tämä tulee nyt teidän ansioluetteloonne, Fredrik\", sanoi pappi.\n\"Olitte äsken niin suurellinen, kun varotin teitä, ja arvelitte ettei\nollut hätää ensinkään. Mutta nyt voitte itse nähdä että ylpeys käy\nlankeemuksen edellä.\"\n\n\"Mutta minäpä en ajanut tällä kertaa\", vastasi Fredrik, \"se oli\nNikolai.\"\n\n\"Nikolai!\" huudahti pappi, \"tuo kekseliäs Nikolai! oliko -- --\"\n\n\"Voi, se oli tuo tyhmä reki\", sanoin minä, huonosti salaten harmiani.\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi pappi, \"on hävytöntä että reet voivat olla\nnoin sisukkaita. Kuinka harkitun ilkeätä kaatua ihan portin eteen,\njuuri kun luulette olevanne satamassa; se on todellakin ilkeyden\nhuippu.\"\n\n\"En ymmärrä ensinkään\", sanoin minä, \"ajoimme muuten erinomaisesti\nkoko matkan.\"\n\n\"Kyllä minä ymmärrän\", sanoi Andrea Margareeta, \"katsokaa tätä suurta\nkiveä. Siihen on reki kaatunut. Voitte seurata jälkiä lumessa aina\nkivelle asti.\"\n\n\"Tämä onkin juuri se kivi, josta aamulla varotit minua ja pyysit\nsaada ajaa\", lisäsi Corpus Juris.\n\nVaikenin, sillä huomasin, että puolustaminen vain pahensi asiaani.\nMuuten minun Corpus Juriksen kiitokseksi täytyy sanoa, ettei hän\nsenjälkeen enää asiasta puhunut. Vaikka hän tästä olisi saanut\nmainion tilaisuuden kiusotellakseen minua, ei hän sitä yrittänytkään.\nHän näytti todellakin tarkottaneen täyttä totta ystävyyden\nja veljeyden lupauksella, jonka hän eilen Andrea Margareetan\nvaatimuksesta oli minulle antanut, sillä yhtä ynseä ja epäsuopea\nkuin hän aikaisemmin oli minulle ollut, yhtä hyväntahtoinen ja\nystävällinen hän nyt oli, ja vaikka hän ei mitenkään voinut kokonaan\nolla ärsyttelemättä, teki hän sen kuitenkin mahdollisimman sävyisästi\nja hyväntuulisesti, niin että viimeisinä päivinä Nöddebossa olimme\nyhtä hyvät ja veljelliset toisillemme kuin kotona Vestergaden\nvarrella.\n\nOlin kuitenkin jotakuinkin nolaantunut, sillä tiesin vallan hyvin,\nettä viimeinen onnettomuuteni johtui hurjapäisyydestä. Vakuutettuani\nsentähden papinrouvalle, että niin hyvin pääni kuin raajani\nolivat ihan eheät, sekä etten tarvinnut hirvensarvivoidetta enkä\nmitään muutakaan voidetta, hiivin huomaamatta toisten luota papin\ntyöhuoneeseen, missä paraiten sain nauttia täyttä yksinäisyyttä. Otin\nmukaani kirjan, vaan en liene sitä paljon lukenut, kosken mitenkään\nmuista kirjan nimeä. Minullahan oli punnittavana asioita, jotka\nvaativat kaikki ajatukseni. Kauas oli nyt kadonnut se rohkeamieli,\njonka vallassa tänä aamuna olin sanonut itselleni: \"tänään sinä menet\nkihloihin, Nikolai!\" En ole taikauskoinen, mutta rekionnettomuus oli\njotenkin kukistanut itseluottamukseni. Tunsin myöskin jonkinlaista\nsalaista kaunaa Andrea Margareetaa kohtaan siitä, että hän niin\nkivenkovaan oli kieltäytynyt istumasta viereeni. Ehkä hän ei\nollutkaan tarkemmin asiaa ajatellut ja oli siis syytön, mutta olin\njoka tapauksessa loukkaantunut, ja sellaisessa mielentilassa tunsin\nolevani kykenemätön antamaan lupauksia ikuisesta rakkaudesta. Ei\nmyöskään Sylvesterinpäivä tarkemmin ajateltuani tuntunut oikein\nsopivalta tähän tekoon. Vuoden viimeinen päivä luo kuitenkin\njonkinlaisen epämääräisen surumielisyyden: se nousee sumujen ja\npilvien alta ikäänkuin itkien mennyttä vuotta, ja kaikki mitä sinä\npäivänä teemme, saa surumielisen leiman. Ja loppujen lopuksi oli\nnyt lauantaipäivä -- lauantai, viikon arkipäiväisin ja runottomin\npäivä, jolloin pestään portaita ja silitetään vaatteita, jolloin\nsaa syödäkseen olutkeittoa ja suolaista keitettyä lahnaa; ei, tämä\nei ollut mikään sopiva kihlauspäivä. Sitävastoin oli seuraava päivä\nuudenvuoden päivä. Kun uusi vuosi saapuu kaikessa ihanuudessaan ja\nloistossaan, silloin seuraa meitä onni kaikissa menoissamme, ja sitte\noli lisäksi sunnuntai, viikon onnellisin päivä -- olihan paljoa\nparempi odottaa huomiseen. Pitihän meidän illalla tanssiakin, ystävät\nja sukulaiset kokoontuisivat pappilaan -- ja niin tulisi asia kohta\nkaikille tunnetuksi. Mikä yllätys, kun pappi illallispöydässä äkkiä\nnousisi seisoalleen esittäen: \"vastakihlattujen malja!\"\n\nMieluisia ajatuksiani keskeytti päivälliselle kutsu. Toiset olivat jo\nistuutuneet pöytään minun paikalle saapuessani.\n\n\"No niin, te kekseliäs nuori mies, mitä nyt hommaatte?\" kysyi pappi.\n\n\"Vastasin olleeni hänen huoneessaan lukemassa.\"\n\n\"Mitä olette lukenut?\"\n\n\"Luulen että se oli joku Ingemannin romaaneja.\"\n\n\"_Luulette!_ Sehän on erinomaisen häveliästä katsoen siihen\nitseluottamukseen, jolla nuori Tanska tavallisesti suvaitsee\najatuksiaan lausua. On todellakin hämmästyttävää nähdä, miten te,\nNikolai, joka päivä edistytte hyveiden ja täydellisyyden tiellä\ntäällä ollessanne. Mutta sanoinhan jo heti tänne tullessanne, että\nkyllä korjaamme kaikki painovirheenne.\"\n\nEn vastannut mitään, vaan istuin hiljaa syöden lientäni.\n\n\"Onko teille sattunut jokin ikävyys?\" kysyi pappi jälleen, \"olette\nmielestäni niin vaitelias.\"\n\n\"Ei ole\", vastasin lyhyeen.\n\n\"Eivät asiat nyt ole aivan oikein\", jatkoi hän. \"Teillä on varmaan\nollut ikävyyksiä Roeskildessa. Uskokaa ne minulle kahdenkesken.\"\nPappi kumartui pöydän yli ja sanoi aivan hiljaa minulle: \"eihän vain\nole sattunut ikävyyksiä morsiamen kanssa?\"\n\n\"Oi isä\", sanoi Andrea Margareeta loukkaantuneella äänellä,\n\"toivoisin todellakin että jättäisitte tuon leikkipuheen.\"\n\n\"Niin, enkös sitä arvannut\", huudahti pappi, \"Nikolai näyttikin niin\nalakuloiselta.\"\n\n\"Eipä ensinkään, ei senvuoksi\", jatkoi Margareeta, \"mutta on\ntodellakin vastenmielistä meille kummallekin, kuten eilenkin\nKjeldborgien täällä ollessa -- mitä ne meistä ajattelevatkaan.\"\n\n\"Tarkotuksesi on kai täten sanoa, että toivot koko kihlauksen\npurkamista? Nikolai rukka, minun tulee teitä kovasti sääli, mutta kun\nei kerran Andrea Margareeta tahdo, niin ei asialle voi mitään.\"\n\nVaikenin, sillä en tiennyt oikein mitä minun olisi pitänyt sanoa.\n\n\"Nikolai rukka\", alotti pappi uudelleen -- \"nyt ymmärrän miksi te\nkaadoitte reen -- olitte siinä määrässä sydämistynyt. Tahdoitte\nvälttämättä katkaista kaulanne, ja kun se ei onnistunut, ryhdyitte\nsellaisella innolla lueskelemiseen, että aivan unohditte\npäivällisenkin, mikä ei muulloin ole tapanne. Mutta tiedättehän:\n_philosophia est consolatio omnis doloris_ (filosofia on kaiken\nmurheen lohdutus). Nyt, Nikolai, voitte sanoa olleenne Roeskildessa\nja voitte täydellä syyllä laulaa:\n\n    \"Oi Roeskilde, Roeskilde, kunnon kaupunki,\n    Siell' minun nuori onneni niin kauas kaikkosi.\"\n\nLohduttauduin sillä, että huomenna oli toinen päivä ja silloin olisi\nlaulukin toinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä piti Corpus Juriksen vihdoinkin ryhtyä vaivaistileihin,\njoiden ääressä Ukkokin jo ahersi, joten minä nyt olin aseman\nherra. Mutta Andrea Margareeta puuhasi ahkerasti keittiössä tehden\nvalmistuksia seuraavan päivän varalle, ja vaikka minulla nyt oli\naikaa ja tilaisuutta tarjota hänelle sitä apua, mikä aamulla\nkatsottiin turhaksi, ei minua kuitenkaan oikein haluttanut. Oli\naivan kuin tuo Roeskilden matka olisi jonkun verran tunteitani\njäähdyttänyt. Päätin siis sinä päivänä olla mihinkään ryhtymättä ja\nmieluummin odottaa seuraavaan päivään, jolloin suoraa päätä iskisin\npäämaaliin. En halunnut enää vaivautua epäilemään ja punnitsemaan\npuoleen tai toiseen, vaan rauhallisena odottaa ja sitte yhdellä\niskulla päästä asiasta perille. Emmi ja papinrouva olivat kahden\narkihuoneessa. Emmi istui tavallisella paikallaan ikkunakomerossa\nompelupöytänsä edessä. Otin kirjan ja istuuduin vastapäätä häntä; se\noli muuten paikka, joka vakituisesti kuului Ukolle hänen ollessaan\narkihuoneessa. Nyt paikka oli tyhjä, ja minä istuin sinne lukemaan.\nEn oikeastaan lukenutkaan, sillä istuin miettien miten parhaiten\nalottaisin keskustelun Emmin kanssa. Kun mieleeni ei kuitenkaan\njohtunut mitään sen henkevämpää, täytyi minun turvautua iänikuiseen\naiheeseen ilmanlaadusta.\n\n\"Tänään on ikävä ilma\", sanoin siis laskien kirjani syrjään ja\nkatsellen raskasta harmaata talvitaivasta.\n\n\"Sopii hyvin tälle päivälle\", vastasi Emmi, \"Sylvesterinpäivän tulee\nsamoin kuin Kiristorstainkin olla vähän harmaa ja sumuinen.\"\n\n\"Olette oikeassa, sää soveltuu päivälle mainiosti, sillä toinen on\nyhtä ikävä kuin toinenkin.\"\n\n\"Sanotteko te Sylvesterinpäivää ikäväksi?\" kysyi Emmi kummastuen.\n\n\"En sitä ainakaan sano hauskaksi, mutta on sillä se hyvä puolensa,\nettä siten saamme vanhan vuoden loppuun.\"\n\n\"Iloitsetteko niin kovin siitä, että vanha vuosi loppuu?\"\n\n\"Eihän se ole niin kummallista. Kun kokonaisen vuoden ajan on saanut\nvanhan vuoden parissa kulkea, niin on kai lupa uuttakin ikävöidä.\"\n\n\"Siinä en voi olla samaa mieltä kanssanne\", sanoi Emmi asettaen\nsyrjään käsityönsä aivan kuin kootakseen voimia taisteluun. \"Vanha\nvuosi tuntuu minusta aina vanhalta ystävältä, joka joka päivä on\ntehnyt minulle jotakin hyvää. Sentähden olen Sylvesterinpäivänä\nmiltei aina surumielinen, sillä tuntuu aivan kuin täytyisi erota\nvanhasta uskollisesta ystävästä, jota en milloinkaan enää saa nähdä.\nEttekö te milloinkaan ole tuntenut samaa?\"\n\n\"En\", vastasin, \"jos vertaisin vanhaa vuotta johonkin, tahtoisin\nsanoa sitä kuvasarjaksi, joka kulkee ohitsemme, ja sitä mukaa kuin\nse kehittää tapahtumia silmäimme edessä, sitä mukaa odotamme loppua\nnähdäksemme mikä sitten seuraa.\"\n\nEmmi loi minuun suuret kirkkaat silmänsä ja sanoi sitte päätään\npudistaen: \"Sitä ette suinkaan tarkota, Nikolai.\" Silmänräpäyksen\nhän vaikeni ikäänkuin miettiäkseen mitä sanoisi, jatkaen jälleen:\n\"Sylvesterinpäivä on minulle omituinen sekotus iloa ja surua. Sillä\nkun toiselta puolen ajattelen kaikkea sitä hyvää, mitä olen saanut\nmenneenä vuotena, ja kaikkea sitä rauhaa ja siunausta, mikä on ylläni\nlevännyt, ja sitte näen kaiken tämän muiston kaunistamana, silloin\ntunnen syvää ja harrasta ilon ja kiitollisuuden tunnetta Häntä\nkohtaan, joka on tämän kaiken antanut -- mutta kun sitte jälleen\najattelen, että kaikki tämä on mennyttä ja ainaisesti takanani,\nniin en voi olla tuntematta jonkinlaista tuskaa. Sentähden on\nSylvesterinpäivässä aina jotain surumielistä, ja minä voin aivan\nhyvin sulautua tähän hiljaiseen sumuilmaan, joka minusta sopii päivän\ntunnelmaan.\"\n\nVaikka minun täytyi myöntää Emmin olevan aivan oikeassa, ja minun\ntäytyi häveten tunnustaa, että hänen ajatuksensa Sylvesterinpäivänä\nolivat paremmat kuin minun, en kuitenkaan voinut olla häntä\nvastustamatta. \"En ole todellakaan tänään ajatellut vanhaa vuotta\",\nsanoin minä, \"vaan ainoastaan uutta ja sitä, mitä toimitan ja mihin\nryhdyn sen kuluessa.\"\n\nTaasen loi Emmi minuun kirkkaan rauhallisen katseensa kuin olisi hän\nkatsonut suoraan sydämeeni ja sanoi senjälkeen tavalliseen lempeään\ntapaansa: \"Niin pahaa en usko teistä, Nikolai -- teette itsenne\nhuonommaksi kuin olette. Ette mitenkään voi nähdä vuoden viimeisen\npäivän menevän kantamatta ainoatakaan kiitollisuuden ajatusta\nHänelle, joka niin runsaassa mitassa on jakanut teille lahjojaan.\"\n\nHäpesin vähän Emmin puhetta kuullessani. Olin todellakin koko päivän\nollut niin kiintynyt tulevaisuuden suunnitelmiini, etten ensinkään\nollut ennättänyt ajatella menneitä, kuten Emmi varmasti oletti,\nsillä hän, joka itse on hyvä, ajattelee kauniisti kaikista muista.\n-- Sain käsiini paperinpalasen ja istuin ajatuksissani kirjottaen\nsiihen kerta toisensa jälkeen: \"Emmi -- Andrea Margareeta -- Andrea\nMargareeta -- Emmi.\" Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta\nkuin tulen räiskinä kaakeliuunista ja suuren bornholmilaisen kellon\nyksitoikkoinen tik tak, tik tak. Valkoinen Semiramis-kissa oli tullut\nsisään ja makasi aivan hiljaa Emmin jalkojen juuressa aivan kuin\ntarkoin kuullakseen mitä hän sanoi. Hyasintit ikkunassa tuoksuivat\nniin vahvasti, kuin olisivat tahtoneet ilmaista myöntymyksensä nuoren\ntytön sanoihin.\n\nNyt astui Ukko sisään. Kun hän huomasi tavallisen paikkansa vallatun,\notti hän tuolin istuutuen Emmin ja minun väliin. Hän näytti tällä\nhetkellä hilpeämmältä kuin tuskin koskaan ennen.\n\n\"Tuotko hyviä sanomia, Kristoffer?\" kysyin, \"sinä näytät niin\niloiselta.\"\n\n\"Pikemminkin voisin sinulta toivoa hyviä sanomia\", vastasi Ukko,\n\"sinulta, joka olet ollut täällä, missä aina on hyvä olla.\"\n\n\"Joko vaivaistilit on tehty?\" kysyi Emmi.\n\n\"Ei aivan vielä, loput jäävät tuonnemmaksi.\"\n\n\"Tänään olettekin ollut ahkera\", sanoi Emmi, \"olette työskennellyt\nmiltei koko päivän.\"\n\n\"Senpätähden arvelenkin, että nyt olisi lupa levähtää. Ja työni\npalkinnoksi pyydän teitä kävelemään kanssani vuonolle; ilma on niin\nlauha ja tyyni.\"\n\n\"Tulen kernaasti\", vastasi Emmi nousten paikaltaan, \"tulettehan\ntekin, Nikolai?\"\n\nEn antanut kahta kertaa itseäni pyytää. Sillaikaa kun Emmi meni\nulos noutamaan päällysvaatteitaan, jäimme Ukon kanssa istumaan\npaikoillemme.\n\n\"Mitä sinulla on tuossa?\" sanoi Ukko ottaen paperipalasen, johon olin\nkirjoittanut.\n\n\"Joutavia, kirjotin vain ajatuksissani.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Ukko, otti paperin ja kynän ja jatkaen työtäni\nhän kirjotti kerta toisensa jälkeen: Emmi -- Emmi -- Emmi -- minun\nkatsellessani hänen työtään. Olikohan se viittaus, minkä Ukko\ntietämättänsä antoi minulle, johtamalla ajatukseni toiseen suuntaan\nkuin mihin se tähän asti oli kulkenut?\n\nEmmi hyvin kummastui, kun takaisin tullessaan tapasi meidät\nistumassa aivan rauhallisina. Me kiiruhdimme nyt molemmat ottamaan\npäällysvaatteemme. Papinrouva ei tahtonut tulla mukaan, vaan pyysi\nmeitä olemaan varovaisia ja olemaan jäälle menemättä, minkä myöskin\nlupasimme.\n\nPari tuntia sitten oli lumisade lakannut. Ilma oli leuto ja raitis.\nKuljimme ensin kylän kautta. Ukko oli tarjonnut käsivartensa Emmille,\nja minä astuin Emmin rinnalla toisella puolella. Ehdottomasti\njouduin toisiinsa vertaamaan tätä iltapäiväkävelyä aamupäiväkävelyyn\nRoeskildessä. Sielläkin meitä oli ollut kolme, mutta äänettöminä,\nhämillään, noloina. Täällä meitä jälleen kulki kolme, ja kuinka\nvapaasti ja sydämellisesti keskustelimmekaan keskenämme. Ja\nniinkuin viimein Roeskildessä en voinut olla syyttämättä Andrea\nMargareetaa siitä kylmyydestä, jota tunsimme toisiamme kohtaan,\nsamoin minun nyt täytyi lukea Emmin ansioksi että täällä kuljimme\nniin tuttavallisesti toinen toisemme rinnalla. Sillä Emmistä huokui\naina rauhan ja rakkauden henki, joka täytti kaikki, jotka tulivat\nhänen läheisyyteensä. Silloinkin kun vaikenimme, kun ääneti kuljimme\ntoistemme rinnalla, tuntui minusta kuitenkin niinkuin ajatuksemme\nsanoittakin olisivat tavanneet toisensa. Taasen tunsin mielenrauhaa,\ntunsin syvää, harrasta elämäniloa, ja kun katselin lumenpeittämiä\ntaloja ja niiden takana olevia lumenkattamia kukkuloita, joiden\nyli kaartui harmahtava taivas, tunsin niin suurta sekä ulkoista\nettä sisäistä sopusointua, että sydämeni nöyrtyi kiittämään Jumalaa\nkaikesta hyvästä, mitä olin menneellä vuodella saanut, mutta eniten\nsiitä, että olin oppinut tuntemaan Emmin.\n\nJokaisen, jonka kohtasimme kulkiessamme kylän läpi, olipa se mies\ntai nainen, nuori tai vanha, piti tervehtiä Emmiä, ja jokaiselle\noli hänellä sana sanottavana. Vielä enemmän ihmettelin sitä, että\nUkko näytti nauttivan samanlaista suosiota kuin Emmikin; häntäkin\ntervehdittiin ja puhuteltiin. Useat kysyivät häneltä, eikö hän kohta\ntule saarnaamaan heille, kuten oli luvannut. Minun täytyi myöntää\nEmmin olevan oikeassa siinä mitä hän edellisenä päivänä oli minulle,\nsanonut, ettei Ukko suinkaan elänyt vain omissa unelmissaan, vaan\ntunsi enemmän todellista maailmaa kuin olin luullutkaan. Varsinkaan\nen voinut ymmärtää, miten Ukko saattoi tuntea nimeltä kaikki nuo\nneljän-viiden-vuotiset ihmisenalut, joita mylleröi uskomaton määrä\nhuoneiden edustalla ja jotka milloin tulivat reippaasti juosten\nvastaamme antaakseen kättä, milloin jäivät kolmen kyynärän päähän\nseisomaan tuijottaen meihin ja tervehtiessään nykien tukkaansa, kun\npäässä ei ollut päähinettä millä tervehtiä.\n\n\"Mutta miten ihmeessä sinä tunnet kaikki nuo lapset, Kristoffer?\"\nkysyin viimein.\n\n\"Emmi sanoi minulle niiden nimet, kun olin kesällä täällä.\"\n\n\"Kuinka voitte ne muistaa ja erottaa toisen toisesta?\" kysyin\nEmmiltä. \"Minun mielestäni ne ovat kaikki yhdennäköisiä, keltainen\ntukka ja siniset silmät. Ainoa erotus minkä voi huomata on että\ntoinen on toistaan vähän likaisempi.\"\n\n\"Me tunnemme aina ne, joita rakastamme\", vastasi Emmi.\n\n\"Mutta tuollainen joukko\", sanoin minä, \"eikä siinä ole ainoastaan\nlapsia, vaan aikuisiakin. Ja sitte heillä on lisäksi kaikilla samat\nnimet! Ei muuta kuin pelkkiä Jeppe Peersenejä ja Peer Jeppesenejä,\nMads Eriksenejä ja Erik Madseneja; onhan mahdotonta saada niistä\nselkoa.\"\n\n\"Katsokaa\", sanoi Emmi, \"minä olen kasvanut heidän keskuudessaan ja\nviettänyt täällä kaiken elämäni. Vanhimmat heistä ovat kannelleet\nminua sylissään, ja sitte minä taas olen kannellut nuorimpia.\nNäettekö tuota\" -- hän osotti pientä kolmivuotista poikaa, joka tuli\nvastaamme ojentaen Emmille vasenta kättä ja pidellen oikeassa isoa\nvoileipää, jonka runsaudesta hän olisi jakanut takinhihallenikin,\nellen nopeasti olisi väistynyt syrjään -- -- \"hänet olen kantanut\nristille, se on kummipoikani -- -- sinutko voisin unhottaa?\" ja Emmi\nkumartui suutelemaan lasta -- \"mutta sinun pitää antaa minulle oikea\nkäsi eikä vasenta -- kas noin.\"\n\nPuoli-avoimella ovella seisoi vanha mies piippu suussa. \"Katsokaa\nhäntä\", sanoi Emmi, \"hän on yksi niitä, jotka ovat minua sylissään\nkantaneet. -- Eikö totta, Peer Olsen\", sanoi hän mennen hänen\nluokseen, \"olettehan kantanut minua sylissänne, kun olin pieni?\"\n\n\"Olen kyllä, olen kyllä\", sanoi vanhus, \"mutta siihen aikaan olinkin\npaljoa reilumpi kuin nyt.\"\n\n\"Kuinka on terveytenne laita?\" kysyin minä, joka myöskin tunsin halua\njoutua kansan suosioon.\n\n\"Kahdeksan päälle seitsemänkymmentä\", oli vastaus.\n\n\"Puhukaa kovemmin, hän on vähäkuuloinen\", sanoi Emmi.\n\n\"Mutta minähän puhun yhtä kovasti kuin tekin.\"\n\n\"Minut hän tuntee\", vastasi Emmi, \"sentähden hän näkee suustani\njotakuinkin mitä sanon. Mutta te olette outo, sentähden hän ei\nymmärrä teitä.\" Sitte hän kääntyi jälleen vanhuksen puoleen: \"Nämä\novat kaksi nuorta herraa Kööpenhaminasta, jotka kumpikin aikovat\npapiksi.\"\n\n\"Vai niin, vai niin -- onpa pulska poika\", mumisi Peer Olsen,\n\"semmoinen mies neidin pitäisi saada.\" Tunsin mieleni hyväksi tästä\nlausunnosta, jonka luulin tarkottavan minua, sillä olisi synti sanoa\nUkkoa \"pulskaksi pojaksi\".\n\n\"Ei ole kiirettä\", arveli Emmi, \"olen vielä nuori. -- Huomennahan\nte, Peer Olsen, seitsemännenkymmenennen yhdeksännen kerran näette\nuudenvuodenauringon nousevan, se on enemmän kuin yksikään meistä on\nnähnyt.\"\n\n\"Niin, niin\", huokasi Peer Olsen, \"jospa Herra kohta päästäisi minut.\"\n\n\"Älkää niin sanoko\", oikaisi häntä Emmi.\n\n\"Mokomakin vanha hylky kuin minä, mitäpä hyötyä minusta\", valitti\nvanhus.\n\n\"Niin kauan kuin Herra antaa Peer Olsenin elää, niin kauan olette\naina hyödyksi.\"\n\n\"Jumala neitiä siunatkoon ystävällisistä sanoistanne\", sanoi Peer\nOlsen suudellen Emmin pientä valkoista kättä ennenkuin erosimme.\n\n\"Luuletteko nyt muistavanne hänen nimensä\", kysyi minulta Emmi.\n\n\"Peer Olseninko? Kyllä toki.\"\n\n\"Siinä sen näette: muistamme kaiken, mikä on meille rakasta. Nyt\nolette oppinut tuntemaan yhden vanhuksista -- saatte vielä tutustua\nmuutamaan nuorempaan. Tuossa suuressa valkopäätyisessä talossa asuu\nnuori reipas mies nimeltään Anders Sörensen; hän on sydämestään ja\nsielustaan kiintynyt isään ja meihin kaikkiin. Mutta hän saa myöskin\nisää kiittää vaimostaan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Anders Sörensen oli vain itsellisen poika ja palveli rikkaalla\ntalollisella, jolla oli yksi ainoa tytär, ja nämä kaksi rakastuivat\ntoisiinsa. Mutta vanhemmat eivät suvainneet sellaista kauppaa,\ntyttären piti tietysti joutua paljoa loistavampiin naimisiin kuin\nköyhän husmandipojan kanssa. Isä, joka tiesi hänet reippaaksi ja\ntyökuntoiseksi mieheksi, ei kuitenkaan suorastaan uskaltanut asettua\nhänen puolelleen, sillä hän ei ollut aivan varma siitä eikö nuori\nmies ollutkin enemmän kiintynyt taloon kuin tyttäreen. Sota oli\njuuri silloin syttynyt Slesvigissä, ja isä houkutteli nyt Anders\nSörensenin lähtemään vapaaehtoisena sotaan, sillä isä tahtoi nähdä\npysyikö hän koko ajan rakkaudelleen uskollisena. Tytär sai sillä\naikaa hyviä naimatarjouksia toisen toisensa jälkeen, mutta hylkäsi\nne kaikki, vaikka vanhemmat olivatkin hänelle kovia ja hänellä oli\nmonta katkeraa hetkeä. Samalla ajalla isä sai säännöllisesti kirjeitä\nAnders Sörenseniltä, josta hän saattoi nähdä tämän uskollisuuden\nolevan horjumattoman. Niinpä päätti isä ryhtyä asiaan, ja kun meidän\nisä todellakin ryhtyy johonkin, niin siitä tavallisesti tuleekin\ntotta. Hän puhutteli ankarasti vanhempia ja muistutti heitä, ettei\nheillä ollut oikeutta menetellä lapseensa nähden oman mielensä\nmukaan, vaan että saisivat siitä vastata Herralle. Tämä pehmitti\nvanhempien sydäntä, ja kun Anders Sörensen palasi sodasta Dannebrogin\nmiehenä ja kersanttina, sai hän viimein heidän tyttärensä.\"\n\n\"Sehän on koko pieni romaani\", sanoin hämmästyneenä.\n\n\"Sellaisia meillä on monta\", vastasi Emmi, \"valitettavasti eivät\nne ole aina niin iloisia kuin tämä. Useimmat luulevat kuten tekin,\nNikolai, että tällaisessa pienessä maalaiskylässä ei voi tapahtua\nmitään, eikä ole kuitenkaan sitä taloa tai kotia, jolla ei olisi\noma romaaninsa. Mutta me, jotka elämme näiden ihmisten parissa ja\ntunnemme heidän surunsa ja ilonsa, me kasvamme heihin lopullisesti\nniin kiinni, ettemme voi enää heistä erota. Hekin kiintyvät koko\nsydämestään meihin, ja nyt saatte nähdä miten herttaisesti meidät\notetaan vastaan Anders Sörensenin talossa.\"\n\nEnsimäinen vastaanotto ei ollut kuitenkaan erittäin sydämellinen,\nsillä suuri julman näköinen koira tuli hyökäten vastaamme, ja\nainoastaan töin tuskin Ukko sai meidät sateenvarjollaan suojelluksi.\nViimein tuli eräs mies ulos kutsumaan koiraa luokseen.\n\nSeuraava vastaantulija oli pieni vaaleakiharainen tyttö, joka juoksi\nmeitä vastaan. \"Hyvää päivää, pikku Bodil\", sanoi Emmi, kumartuen\nlasta hyväilemään, \"ovatko isä ja äiti kotona?\"\n\nEnnenkuin pikku Bodil ennätti vastata, astui nuori kaunis\nruskeasilmäinen talonpoikaisvaimo ulos portaille, lausui meidät\ntervetulleiksi ja vei meidät tupaan jossa Anders Sörensen istui\nkirjaa lukien. Heti meidät nähtyään hän nousi sulkien kirjansa.\n\n\"Jumalan rauha ja tervetulleiksi\", sanoi hän puristaen lujasti meidän\njokaisen kättä. \"Saamme taas kerrankin nähdä papin väkeä luonamme;\nsiitä onkin jo pitkä aika. Olkaa hyvät, istukaa!\"\n\nNuori emäntä pahotteli ettei voinut ottaa meitä vastaan\nvierastuvassa, kuten olisi pitänyt, mutta siellä oli nyt kovin kylmä.\n\n\"No niin\", sanoi mies, \"onhan tämäkin huone kaunis\", ja loi samalla\ntyytyväisen silmäyksen suuriin tammisiin arkkuihin, joita oli pitkin\nseiniä. \"Mutta tietystikin, jos olisimme aavistaneet että saisimme\nnäin hienoja vieraita, olisimme kyllä panneet vierastuvan kuntoon.\"\n\nNyt tarjottiin mitä talossa oli parasta: kaksi suurta vadillista\nvoileipiä asetettiin eteemme ja kahvia niiden kera; sitten piti\nmeidän maistella Anders Sörensenin olutta ja juoda hänen viiniänsä.\nSöin kuin mies, mutta en sittekään voinut pysyä Anders Sörensenin\nvieraanvaraisuuden tasalla, sillä tämä tarjoamalla tarjosi minulle,\nkunnes en voinut enää nauttia palaakaan enempää. Nuori emäntä näytti\nmeille sitte talon rikkaudet. Suuret tammiset arkut avattiin ja\nkappale toisensa jälkeen otettiin esille -- ei siitä ollut tulla\nloppua. Ja kaikki nämä tavarat saa pikku Bodil kun hän kerran\nviettää häitä; pikku Bodil voisi varmaan viettää häitä seitsemästi\nkaiken tämän komeuden varalla. Liinavaatteet oli emäntä omin käsin\nkehrännyt, kutonut ja ommellut, sillä siten vain tuli oikein hyvää.\nIsäntä seisoi vieressä ihailemassa, ei vaatteita, vaan vaimoaan.\n\"Eikö olekin minulla verraton vaimo?\" kuiskasi hän Ukolle, \"hänen\nvertaansa ette löydä koko pitäjästä, tuskin koko maailmasta. Mutta\nolenkin kestänyt yhtä ja toista hänen tähtensä, ja totta on kuin\npappi sanoo, että eniten iloitsemme siitä, jonka puolesta vähän\nkärsimme ennenkuin sen saamme.\"\n\nAlkoi hämärtää ja me sanoimme jäähyväiset. Mies, vaimo ja pikku Bodil\nsaattoivat meitä portille asti. Suuri kartanokoira hyökkäsi taasen\nmeidän kimppuumme yhtä virkaintoisena, mutta sai Anders Sörenseniltä\naika läimäyksen, kun ei tuntenut pappilan herrasväkeä. Niin sanoimme\njäähyväiset ja vaihdoimme lopuksi vielä lujan kädenpuristuksen.\n\n\"Se oli kunnon mies, hänestä pidin paljon\", sanoin Emmille.\n\n\"Luuletteko myöskin muistavanne hänen nimensä?\"\n\n\"Luulen kyllä.\"\n\n\"Siinä näette, että kun ensin oppii tuntemaan, niin kyllä nimet\npysyvät mielessä. Kun nyt kesäisin vietätte loma-ajat luonamme, niin\npian tunnette heidät nimeltä yhtä hyvin kuin minäkin.\"\n\nOli jo kotiinmenon aika, mutta Emmi tahtoi ensin käydä pienellä\nkummulla kylän takana, josta näki koko seudun. Menimme sinne;\nsen juurella oli jotensakin paksu lumikerros, mutta pääsimme\nonnellisesti sen yli. Juuri kummun laelle päästessämme alettiin\nsoittaa iltakelloja. Seisoimme kolmisin katsellen kylää. Emme enää\nvoineet heikossa kuunvalossa nähdä yksityisiä taloja, mutta koko\nkylän saattoi erottaa yhtenä ryhmänä. Se lepäsi siinä rauhallisena,\nkellon äänet soivat lempeän ystävällisinä kuuluttaen Jumalan rauhaa\nja siunausta. Emme hiiskuneet sanaakaan, talvi-illan hiljaisuudessa\nvain ääneti kuuntelimme kellojen ääniä. Nyt kuului kolme viimeistä\nheläystä \"Isälle, Pojalle ja Pyhällehengelle\" -- väkevinä ja\nvoimakkaina ne kaikuivat, viimeinen lyönti vielä kauan ilmassa\nvärähteli, ja lopulta kaikki vaikeni.\n\n\"Viimeisen kerran vanhalle vuodelle\", sanoi Emmi ristien kätensä,\n\"Jumalalle kiitos kaikesta mitä hän on meille suonut.\"\n\nHetken olimme ääneti, ja sitte Emmi alkoi uudelleen: \"Kun seison tällä\nkummulla, tunnen olevani samalla mielellä kuin varmaankin vanhat\nkuninkaat katsellessaan linnansa muureilta maitansa. Siellä alhaalla\non minunkin valtakuntani ja kaikki mitä rakastan.\"\n\n\"Ettekö pyydä enempää?\" kysyin.\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekö tosiaankaan toivo suurempaa?\"\n\n\"En, taikka tosin\", vastasi Emmi, ja hämärästä huolimatta näin\nhienon punan äkkiä nousevan hänen poskilleen, \"toivomuksia ja\nhaluja on aina ihmisen sydämessä. Mutta tiedättehän myöskin, mitä\nmuuan viisas mies on sanonut, ettemme voi estää lintuja lentämästä\npäämme päällitse, mutta kyllä rakentamasta pesäänsä siihen. Niin on\ntoivojemme ja halujemmekin: emme voi estää niitä sielumme kautta\nlentämästä, mutta voimme estää niitä jäämästä sinne pysyväisesti.\"\n\nKuljimme kumpua alas ja käännyimme takaisin vuonolle. Täälläkin oli\nkaikki hiljaista, kaiken yllä lepäsi lumen valkea vaippa, joka aivan\nkuin valaisi meille tietä pimeässä.\n\n\"Ei täällä nyt ole paljo nähtävää\", sanoi Emmi, \"mutta kesällä, kun\npyökkipuut levittävät varjoisan lehtikattonsa ylitsemme ja taas\ntoiselta puolen näemme siintävän vuonon kirkkaan pinnan, silloin on\ntäällä ihanaa.\"\n\n\"Mutta oikeastaanhan ei teillä täällä muuta kävelypaikkaa olekaan\nkuin tämä täällä, ihan pappilan vieressä\", muistutin minä.\n\n\"Mutta juuri siksi on se minulle rakas. Aivan kuin ihmisten siellä\nkylässä on näiden puidenkin laita: täällä ei ole yhtään puuta,\ntuskin ainoata oksaakaan, jota en tuntisi, ja kun minä helteisenä\nkesäpäivänä istun näillä ruohoisilla penkereillä käsitöineni, on\naivan kuin täällä metsän hiljaisuudessa olisin pelkkien vanhojen\nystävien parissa, jotka kaikki niin tutunomaisesti minulle\nkuiskailevat kertoen tuhansia asioita. Uskokaa minua, Nikolai, mitä\nvähemmän omistamme, sitä suuremman arvoista se meille on.\"\n\n\"Se on tosi sana\", huomautti Ukko, \"senpätähden sanookin Apostoli\nPaavali, että on hyvä tyytyä osaansa, ja vielä: 'älkää halatko niitä\nmitkä korkeita ovat, vaan pysykää niissä mitkä ovat alhaisia'.\nNämä ovat kaksi hyvää elämänohjetta, jotka jokaisen pitäisi kätkeä\nsydämeensä.\"\n\n\"Mutta ne ovat hirveän ikäviä elämänohjeita\", intin puolestani, \"ja\njos kaikki tämän mukaan eläisivät, niin maailma viimein seisahtuisi\nja nukkuisi paljaaseen ikävyyteen. Ei, elämä ei ole lepoa ja rauhaa,\nvaan liikettä ja eteenpäinpyrkimistä, taistelua ja ponnistuksia --,\npäämaalin saavutettuamme asetamme heti uuden itsellemme -- kas siinä\noikea elämä!\"\n\n\"Niinhän useimmat ajattelevat\", sanoi Ukko, \"ja sentähden niin paljon\nvalittavatkin maailman surkeutta, sen sijaan että valittaisivat omaa\ntyytymättömyyttään ja vallanhimoaan.\"\n\nNiin! Luulenpa miltei Ukon olevan oikeassa! -- -- Anders Sörensen\nkyllä sanoi paljon kestäneensä vaimonsa tähden, mutta hän olikin\nonnellinen mies, joka rakastui vain yhden kerran ja siitä tuli hänen\nonnensa, jota vastoin minä -- jospa olisin niin onnellinen kuin\nAnders Sörensen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kotiin tultuamme aioimme mennä arkihuoneeseen, huomasimme oven\nolevan lukittuna. \"Ette nyt pääse sisään\", huusi sieltä Andrea\nMargareeta, \"menkää isän puolelle kunnes kutsun teidät.\"\n\n\"Mitä siellä on?\" kysyin Emmiltä.\n\n\"Andrea Margareeta on jälleen pystyttänyt joulukuusen. Kun ette\nolleet luonamme jouluaattona, pitää teidän ainakin viettää\nuudenvuoden-aattoa joulukuusen ääressä kanssamme.\"\n\nPapin luona tapasimme hänen rouvansa ja Corpus Juriksen.\n\n\"Hyvä kun tulitte, Nikolai\", huusi pappi vastaani, \"olen istunut ja\nodottanut teitä, minulla on jotakin teitä varten.\"\n\n\"Mitä se on?\" kysyin kummastellen.\n\n\"Olen löytänyt teille uuden kullan, kun entisen kävi niin hullusti;\nmutta se maksaa kaksikymmentä taalaria.\"\n\nEn tullut vieläkään tämän puheen perille. Hän istui isossa\nnojatuolissaan mitä vakavin ilme, kasvoillaan puhaltaen\nmerenvahapiipustaan sauhun toisensa perästä. Papinrouva otti\nselittääkseen papin arvotuksellista puhetta. \"Tiedättehän, Nikolai,\nettei talonpoikien kesken aina asiat käy niinkuin niiden pitäisi ja\nettä he varsinkin kihlauksissaan ja naimisissaan katsovat paljoa\nenemmän rahoihin kuin sydämeen, joten koko asia useimmiten ei ole\nheille kuin kaupantekoa. Nyt on täällä naapurissa muuan vanha\nnavettarenki nimeltään Christen Madsen, joka kymmenkunta vuotta on\nollut kihloissa samassa naapurissa palvelevan piian kanssa, jota\nyleisesti sanotaan vanhaksi Aneksi. Vanha Ane on säästänyt kokoon\nmuutamia ropoja, ja etupäässä tämän tähden Christen häntä kosi.\nHäitä kuitenkin lykättiin vuodesta vuoteen. Mutta nyt Christen\näkkiä on muualta saanut paremman tarjouksen ja tahtoisi sentähden\npurkaa liittonsa vanhan Anen kanssa. Siihen ei vanha Ane tahdo antaa\nsuostumustaan, ja vasta monen neuvottelun perästä on hän antanut\nmyöten sen verran, että antaa Christenille vapauden, jos tämä maksaa\nhänelle kaksikymmentä taalaria.\"\n\n\"Nyt on minun ajatukseni, Nikolai\", jatkoi pappi, \"että te maksatte\nChristenin vapaaksi kahdellakymmenellä taalarilla, ja sitte otatte\nvanhan Anen itse -- hänellä on kyllä jotain arkun pohjalla eikä hän\nole vielä viidenkymmenenkään vanha.\"\n\n\"Eikö Christen Madsen siis tahdo maksaa hänelle noita kahtakymmentä\ntaalaria?\" kysyi Corpus Juris.\n\n\"Ei\", vastasi pappi, \"hänen mielestään se on liian paljon, vanha\nAne ei ole muka kahdenkymmenen taalarin arvoinen (ja siinä hän on\noikeassa), vaan että kymmenenkin taalaria riittäisi.\"\n\n\"On siis kysymyksessä laillinen naimalupaus?\" kysyi Corpus Juris\njälleen oikein lakimiehen äänellä.\n\n\"Tottapa se on laillinen\", vastasi pappi. \"Naimalupaus on nyt\nseitsemän vuoden vanha ja käy kesäisin hanhia paimentamassa, niin\nettei Christen Madsen voi sitä mitenkään kieltää.\"\n\nNyt tuli Andrea Margareeta pyytämään meitä toiselle puolelle. Pappi\ntahtoi ottaa lamppunsa mukaan, mutta Andrea Margareeta kielsi sen;\nmeidän piti mennä sinne pimeässä, siten kynttilät joulukuusessa\ntehoisivat paremmin. Meidän oli siis kompuroitava käytäväin kautta\nalituiseen törmäten toisiamme vasten, kunnes tulimme arkihuoneeseen.\nOven edessä meidän piti taasen seisahtua pariksi silmänräpäykseksi,\nsitte vetäsi Andrea Margareeta äkkiä oven auki ja -- me näimme\nedessämme sangen pimeän huoneen, jota valaisi ainoastaan pari\nlattialla makaavaa käryävää kynttilää.\n\n\"Oi, oi!\" huusi pappi, \"kylläpä nuo valot silmiä huikaisevat; olen jo\naivan häikäisty, tuskin näen enää mitään.\"\n\nMutta Andrea Margareeta valitti surkeasti. Olihan koko hänen työnsä\npilalla. Mistä tämä johtui? -- Vihdoin saimme kynttilään valoa,\njolloin näimme joulukuusen kumossa lattialla kaikkine koristeineen\nniinkuin kaatunut kuningas. Kuka oli tämän tehnyt?\n\n\"Puunhaltija se ei ole voinut olla\", arveli Andrea Margareeta, \"sillä\nkaikki ovet ja ikkunat ovat suljetut.\" Tutkimme tarkoin puuta: oli\nsilminnähtävästi käytetty väkivaltaa, sillä useat oksat olivat\nkatkenneet aivan kuin puu olisi väkisin kaadettu. Mutta kuka oli\nollut kyllin ilkeä tehdäkseen tämän? Andrea Margareeta oli ollut\naivan yksin, sen oli täytynyt tapahtua sinä hetkenä kun hän oli\nlähtenyt huoneesta.\n\n\"Tässä on koira haudattuna!\" huusi pappi vihdoin. \"Olisit pitänyt\nmielessäsi vanhaa sanaa: _cave canem_ (varo koiraa), niin ei olisi\ntätä sattunut.\"\n\nVahti olikin syyllinen, sitä ei voinut epäillä. Suuri hunajakakku\nkuusen latvasta oli riistetty, niin että jälellä oli vain pieni\npalanen. Tämä hunajakakku oli luultavasti niin voimakkaasti\nhoukutellut Vahti-parkaa, että luonto oli voittanut kaiken kurin, ja\nse oli tehnyt tuon väkivaltaisen hyökkäyksen joulukuusta vastaan ja\nsitten hiipinyt ulos ovea avattaessa.\n\n\"Sen se on varmaan tehnyt karkottaakseen jotakin rottaa\npuunlatvasta\", sanoi pappi.\n\nMutta Andrea Margareetan mielestä Vahti ei mitenkään olisi voinut\ntehdä näin hävytöntä tekoa.\n\n\"Ellei Vahti ole sitä tehnyt, niin on sen tehnyt Nikolai\", sanoi\npappi, \"mutta Nikolai voi todistaa olleensa muualla, sillä hän on\nollut minun luonani; sitä vastoin epäilen voiko Vahti todistaa\nolleensa muualla.\"\n\nSitä ei Vahti todellakaan voinut, sillä samassa tuli Niels sisään\nlaahaten toisella kädellään perässään Vahtia ja pitäen puoleksi\nsyötyä hunajakakkua toisessa. Hän oli nähnyt Vahdin lönköttävän\ntiehensä kantaen jotain suussaan, lähtenyt sitä takaa-ajamaan ja\nniinmuodoin tavannut sen aivan rikoksen teossa.\n\n\"Siinäpä nyt näette, etten turhan päiten antanut sille selkään\nillalla\", sanoi Niels riemuiten.\n\n\"Niin, olethan kelpo mies, joka aina täytät tehtäväsi\", sanoi pappi.\n\n\"Kyllä minä nyt annan sille vieläkin läksyn, että oppii käyttäytymään\nihmisiksi\", sanoi Niels aikoen laahata syntisen pois mukanaan, mutta\ntämä vinkui niin surkeasti, että itse Andrea Margareeta rukoili sen\npuolesta.\n\n\"No olkoon tämän kerran\", sanoi pappi, \"onhan nyt uudenvuoden-aatto.\nJa sitä paitsi se sai osansa jo etukäteen illalla.\" Niin pääsi Vahti\nvapaaksi ja vaelsi ulos Nielsin kanssa.\n\nTarkastimme nyt joulukuusta, joka makasi lattialla surkeassa\nalennustilassa. Nostimme sen jälleen pystyyn, kynttilät sytytettiin\nuudelleen, ja pian se loisti täydessä valossaan. Sen oksille oli\nripustettu useita pikkuesineitä, jotka olivat aiotut Ukolle ja Corpus\nJurikselle joulu-illaksi, vaikkeivät he silloin saapuneetkaan.\nMinuakin oli muistettu, niinpä tuli Andrea Margareeta ojentaen\nminulle suuren kirjan. Avatessani sen näin nimilehdelle kirjotettuna:\n\"Lyyrillisiä runoja, kirjottanut Nikolai\". Muuten se oli täynnä\ntyhjiä valkoisia lehtiä. \"Mitä tällä teen?\" kysyin minä. \"Teidän\npitää tietysti kirjottaa se täyteen runojanne, niinkuin nimilehdellä\non mainittu, ja painattaa ne, niin tulette kuuluisaksi mieheksi.\"\n\n\"Teiltä ei ainakaan luulisi aiheita puuttuvan\", sanoi pappi, \"yksinpä\nRoeskilden matkalta voi täyttää kirjan alkuosan onnettomilla\nrakkausrunoilla, jälkimäiseen osaan voitte panna onnellisia\nrakkausrunoja. Siten tulee kirjaan kaksi osaa, edellinen nimeltään\n'Onnetonta rakkautta Roeskildessa' ja jälkimäinen 'Onnellista\nrakkautta Nöddebossa'. Niin saa yleisö vähän kumpaakin lajia, jota\nse mieluimmin tahtookin, ja kirjan osaksi tulee suunnaton menestys,\nvarsinkin jos nimilehdelle painatatte vanhan Anen muotokuvan.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi papinrouva, \"Nikolain ei pidä kirjottaa enemmän\nonnellisesta kuin onnettomastakaan rakkaudesta. Jos tahdotte tulla\nrunoilijaksi, niin oppikaa tältä mieheltä\", sanoi hän ottaessaan\nkuusesta kauniin pienehkön Homeron-pään antaen sen minulle.\n\"Tässä on minun lahjani teille. Oppikaa runoilemaan niinkuin hän,\nyksinkertaisesti, mutta todellisesti ja luonnollisesti kaikesta mikä\nliikkuu kansan ja yksityisten sydämessä, niin löydätte aina niitä,\njotka lauluanne kuuntelevat.\"\n\n\"Aikooko Nikolai runoilijaksi?\" kysyi Ukko hämmästyneenä.\n\n\"Eihän hänestä tarvitse tulla varsinaista runoilijaa\", sanoi Emmi,\njoka seisoi Ukon vieressä, \"mutta olettehan itse sanonut, että\nkahdeksantoista vuoden ijässä jokainen runoilee, ja olette sen\nitsekin osottanut.\"\n\n\"Minä olin aikonut\", sanoi pappi, \"lahjottaa Nikolaille vanhan Anen,\nmutta hän on liian iso tullakseen; joulukuuseen ripustettavaksi,\njoten hänen täytyi jäädä ulos.\"\n\nKun kynttilät vihdoin olivat miltei loppuun palaneet, sammutettiin ne\nja joulukuusi nostettiin syrjään.;\n\nKun senjälkeen olimme syöneet illallisen, teekeittiö oli viety pois,\npöytä oli tyhjennetty ja pappi saanut suuren piippunsa sytytetyksi,\nistuimme jälleen suuren pöydän ympärillä iloisesti jutellen kuten\ntapamme oli.\n\n\"Nyt jälleen vuosi vierähtää!\" huomautti pappi -- \"mutta miten ne\nvuodet meiltä menevät, se on minulle käsittämätöntä. Monesti tuntuu\nkuin olisi vielä nuori ja reipas, kunnes näemme miten se pikkumetsä,\nmikä on kasvanut ympärillämme, on kohoamaisillaan suuriksi puiksi,\nja silloin huomaamme äkkiä itse tulleemme vanhoiksi. Kun ajattelen\nteidän isäänne, Kristoffer, tuntuu aivan kuin olisi siitä vain kolme\nneljä vuotta, kun yhdessä istuimme koulupenkillä, ja nyt istuu täällä\nhänen kolme täysikasvuista poikaansa. Varsinkin Nikolai, jonka\nolemassaoloa pari päivää sitten tuskin aavistin, on äkkiä kohonnut\neteeni kuin suuri kärpässieni.\"\n\n\"Niin\", sanoi papinrouva, \"mutta hyvä on ettemme itse huomaa\nvanhenevamme, sillä se osottaa, että henki ei vanhene, vaan joskin\nvuosien vieriessä tulemmekin harmaapäisiksi ja ryppyisiksi, niin\nsielu on iäti nuori eikä tunne vuosien painoa.\"\n\n\"Siinä olet oikeassa, äiti\", sanoi pappi. \"Äiti ei puhu paljo, mutta\nse minkä hän sanoo, on aina hyvää. Tehkää tekin samoin, Nikolai.\nAntakaa nyt kerrankin kuulla ajatuksianne vuoden viimeisenä päivänä.\"\n\nMinua ei haluttanut ripittää itseäni ja vastasin sentähden vältellen:\n\"Olen vain ajatellut että huomenna on uudenvuoden päivä.\"\n\n\"Sepä oli syvällinen ajatus\", sanoi pappi, \"se on kunniaksi\nkeksijälleen. Teitä varmaankin, Nikolai, uudempi aika saa kiittää\nsiitä merkillisestä havainnosta, että vanhat kreikkalaiset,\ntäytettyään yhdeksännentoista vuotensa, alottivat kahdettakymmentä.\nTahtoisinpa tietää onko teillä muillakin ollut yhtä syvämielisiä\najatuksia kuin Nikolailla. Annappas kuulua, mitä sinä tänään olet\najatellut, Andrea Margareeta!\"\n\n\"Olen ajatellut\", sanoi Andrea Margareeta nousten nopeasti mennäkseen\nulos, \"että minun pitää mennä tuomaan vähän simaa juodaksemme, vanhan\nvuoden maljan.\"\n\n\"Kaikkea vielä\", sanoi pappi, \"mutta niin helpolla et meistä pääse.\nOlet varmaankin ajatellut jotain erikoista, kosket tahdo sitä sanoa.\nMene vain tuomaan simasi, jota juomme suurella mielihyvällä, mutta\nkun tulet takaisin, pitää sinun kertoa mitä olet ajatellut.\"\n\nAndrea Margareetan poissa ollessa kysyi pappi Emmiltä: \"no mitä sinä\nolet tänään ajatellut?\"\n\n\"Olen ajatellut kaikkea hyvää, mitä olen saanut menneenä vuonna, ja\nkiittänyt Jumalaa siitä\", vastasi Emmi.\n\n\"Se oli kauniisti ajateltu; sinä olet isäsi tytär.\"\n\nAndrea Margareeta tuli takaisin simaa tuoden, ja pappi kysyi häneltä\nuudelleen mitä hän oli ajatellut.\n\n\"Samaa kuin Emmi\", vastasi Andrea Margareeta nopeasti.\n\n\"Sinä olit poissa Emmin sitä sanoessa, miten voit tietää hänen\najatuksensa? Ei, sinä olet varmaan ajatellut jotakin, joka ei ole\noikein, kosket tahdo meille kertoa sitä. Mutta ovathan ajatukset\ntullittomia, emme tahdo sinua pakottaa. No Fredrik, mitä te olette\najatellut?\"\n\n\"Minäkö\", vastasi Corpus Juris vitkastellen, ikäänkuin jotain\nkeksiäkseen, \"minä -- minun on ollut niin kiire vaivaistilien teossa,\netten ole joutanut muuta ajattelemaan.\"\n\n\"Sitä voitte uskotella muille, vaan ette minulle. En usko ensinkään,\nettä olitte niin kokonaan kiinni minun töissäni, ettette sillaikaa\nlainkaan muistanut omia yksityisasioitanne. Mutta jos ette tahdo\nsanoa mitä olette ajatellut, niin kyllä minä sanon. Olette\nmiettinyt ettekö voisi tehdä jotain koirankuria vaivaistileissä,\nniin että saisitte pitäjän esimiehet ja seurakunnan minua vastaan\nja mahdollisesti kolme neljä käräjäjuttua niskoilleni. En ole\nunohtanut sitä kirkollisoikeutta, josta Nikolai puhui niin paljo\ntänne tultuaan, ja minä kyllä tunnen pahat aikeenne. Luultavasti\nNikolai ja Andrea Margareeta tulevat teitä avustamaan, ja sentähden\neivät hekään tahdo sanoa mitä ovat ajatelleet. Ehkä olettekin siitä\nneuvotelleet Roeskilden matkallanne, vaikka Nikolai, tuo musta sielu,\non koettanut ohjata ajatukseni toisaalle. Niin istun, miesraukka,\npelkkien kavaltajien keskellä, jotka kaikki koettavat minua\nsokaista viekkailla puheillaan. Entäs te, Kristoffer, ovatko teidän\najatuksenne olleet yhtä pahat kuin muiden? Antakaahan kuulua!\"\n\n\"Olen ajatellut maailman loppua\", vastasi Ukko tavallisella\nvakavuudellaan.\n\n\"Maailman loppua!\" huudahdin hämmästyneenä ja olin nauruun\npurskahtamaisillani.\n\n\"Aivan niin, maailman loppua\", sanoi pappi, \"sitä teidänkin olisi\npitänyt ajatella, mutta te olette tietysti ajatellut että tämä\nsyntinen elämä, jota vietätte täällä Nöddebossa sikaareja poltellen,\npiparikakkuja syöden, kihloihin mennen ja taasen purkaen, kestäisi\niankaiken, mutta siinä olette erehtynyt. -- Mitä olette ajatellut\nmaailman lopusta, Kristoffer?\"\n\n\"Olen tänään taasen katsonut mitä siitä kerrotaan raamatussa, ja\nverrannut sitä muutamaan ranskalaisen tähtitieteilijän kirjottamaan\ntieteelliseen kirjotukseen siitä, kuinka kuu kerran putoaa alas\nmaahan, sekä huomannut, että tämä otaksuma oikeastaan hyvin sopii\nyhteen evankelioiden kertomusten kanssa.\"\n\n\"Luulette siis todellakin, että kun kerran putoaa alas?\" kysyi Andrea\nMargareeta.\n\n\"Ei se ainakaan ole mahdotonta\", vastasi Ukko. \"Siihen ei tarvita\nmuuta kuin että kuun pyöriminen jonkun verran hidastuu avaruuden\neetterin suuremman vastustuksen kautta, joka taas johtuu jostakin\nmuusta, meille tuntemattomasta syystä. Mutta kuun pyörimisen\nhidastumisesta taas johtuu, että se ei enää entisellä voimalla\nkykene vastustamaan maan vetovoimaa ja maa vetää sitä puoleensa yhä\nlähemmäksi, kunnes se vihdoin tulee niin voimakkaaksi, että kuu\nputoaa alas maahan.\"\n\n\"Ja lyö meidät kaikki kuoliaaksi\", keskeytti hänet Andrea Margareeta.\n\n\"Sitä sen ei ole pakko tehdä paikalla, sillä koska meri suurimmaksi\nosaksi peittää maan pinnan, on luultavaa, että kuu putoaakin mereen\nja että tämä kuun suureen kokoon nähden nousee partaidensa yli\naikaansaaden uuden vedenpaisumuksen. Silloin käy siis niinkuin on\nkirjotettu, että taivaan voimat vapisevat, kuuluu meren pauhinaa ja\nihmiset pelkäävät ja kauhistuvat. Tähän tulee lisäksi että koska,\nkuten tiedätte, maankuori on sangen ohut ja sen sisässä palaa\nmaanalainen tuli, niin kuu painollaan halkaisee maankuoren ja nuo\ntuliliekit purkautuvat sieltä esiin, jolloin myös käy niinkuin\nkirjotettu on, että elementit syttyvät palamaan ja häviävät.\nSiten voimme kuvitella ihmisten kauhua, kun he pakenevat meren\naaltoja korkeille vuorille ja kohtaavat siellä kaikkea kuluttavia\ntuliliekkejä.\"\n\n\"Oi, voi, sehän olisi hirveätä\", sanoi Andrea Margareeta, \"siihen\naikaan on varmaan kauheata elää.\"\n\n\"Varmasti\", sanoi Ukko, \"varsinkin sen edellisenä aikana, kun kuu\nalituiseen lähestyy lähemmäksi yhä suureten, kunnes se öisin on\nedessämme tavattoman suurena punaisena levynä, joka peittää puolet\ntaivaasta, ja päivisin sysimustana jättiläisenä, joka estää auringon\nmeille paistamasta, sillä silloin myöskin täyttyy mikä kirjotettu on,\nettä aurinko muuttuu pimeydeksi ja kuu vereksi ja tähdet kadottavat\nvalonsa. Siten näkevät ihmiset kuun päivä päivältä paisuvan\nyhä suuremmaksi ja tulevan yhä lähemmäksi suunnattoman suurena\nFenris-sutena maata nielasemaan. He eivät voi sitä välttää minne\nikänä pakenevatkaan, ja silloin on aika huutaa: 'Te vuoret, langetkaa\npäällemme, te kukkulat, peittäkää meidät!' ja tästä huolimatta he\neivät kuitenkaan tahdo kääntyä, vaan pysyvät jumalattomuudessaan\nuhmaten ja pilkaten hamaan siihen hetkeen saakka, jolloin Ihmisen\npojan tulemus on, joka näkyy kuten pitkäisen tuli leimahtaen aina\nidästä ja hamaan länteen.\"\n\n\"Entä muut tähdet?\" sanoi Corpus Juris, \"miten olet ajatellut niiden\nkäyvän?\"\n\n\"Ne eivät meitä liikuta\", vastasi Ukko.\n\n\"Ei lopullisesti sekään miten maan käy\", sanoi pappi. \"Kaikki mitä\nKristoffer tässä asiassa on miettinyt, on kylläkin hyvää, mutta onko\nse myös paikalleen osuvaa, sitä ei kukaan tiedä. Kun vain olemme\nvakuutetut siitä, että Herra kerran on tuleva maata tuomitsemaan,\nniin se meille riittää emmekä tarvitse tietää milloin tai miten\nhän tulee. Mutta tahdomme rukoilla häntä, että tulipa hän pian tai\nmyöhään, me silloin olisimme niiden joukossa, joiden nimet ovat\nelämän kirjaan kirjotetut. Nyt laulakaamme virtemme ja kiittäkäämme\nHerraa, joka on meitä suojellut ja varjellut kuluneena vuotena.\"\n\nPappi nousi tuoliltaan, samoin muutkin ja menimme pianon ääreen,\njossa Emmi soitti virttä, papin johtaessa yhteistä laulua vahvalla\nbassollaan:\n\n    \"Jo vanha vuos on loppunut\n    ja uusi jälleen alkanut.\n    Siis sua, Herra, kiitämme\n    rauhassa että elimme!\n    Autuas uusi vuosi tuo\n    ja uusi sydän meihin luo,\n    vanhoista, synneist' ero suo!\n\n    Päällemme kätes levitä,\n    kansamme, maamme säilytä,\n    suo leipää jokapäiväistä\n    ja päästä meitä hädästä.\n    Suo valos esivallalle\n    ja rauha, sopu kansalle.\n    Pois poista surut, murheemme!\"\n\n\"Ja nyt hyvää yötä, lapseni, ja kiitos kaikesta ilosta, minkä olette\nminulle valmistaneet kuluneella vuodella\", sanoi pappi virren\nveisattuamme. \"Herra varjelkoon teitä kaikkia uutena vuotena.\nMutta teitä, Nikolai, varotan erikoisesti, ettette huvittelisi\nkompuroimalla pimeässä ovia vastaan, sillä se ei ole tapana tässä\npappilassa.\" Tämän varotuksen annettuaan pappi erosi meistä vaimonsa\nseuraamana.\n\nMe toiset jäimme istumaan. Tarkotuksemme oli istua keskiyöhön\nasti odottaaksemme uudenvuoden tuloa. Odotin hauskaa keskustelua,\nmutta tämä toivo näytti pettävän. Sillä ensiksikin erkaantuivat\nAndrea Margareeta ja Corpus Juris meidän seurastamme istuutuen\nikkunakomerossa olevan pienen pöydän ääreen pelatakseen, kuten\nsanoivat, shakkia. Se näyttikin olevan erittäin hupaista peliä,\nsillä he kuiskailivat alituiseen keskenään ja hymyilivät yhtenään,\nmutta kun menin sinne katsomaan mikä heitä niin huvitti, eivät he\nolleet vielä päässeet sen edemmä kuin että kumpikin oli siirtänyt\nkaksi talonpoikaa. Ihmettelin tuota, mutta Corpus Juris sanoi, että\nolihan heillä aikaa ja nyt he tahtoivatkin alottaa toden takaa\npelaamisen, ja sitten he äkkiä vaikenivat kääntäen kaiken huomionsa\npeliin. Nyt istuuduin sohvaan Emmin viereen. Toisella puolella istui\nUkko, lukien pientä Uutta Testamenttiaan, luultavasti maailman\nloppua tutkien. Mutta hänen hartautensa ei mahtanut olla kovinkaan\nsuuri, sillä minä en saanut puhua sanaakaan Emmin kanssa Ukon heti\nsiihen sekaantumatta, ja lopulta hän kokonaan valtasi keskustelun,\nniin että täälläkin olin liikaa. Nousin paikaltani ja kävelin\nedestakaisin lattialla, toivoen kaikesta sydämestäni kellon pian\nlyövän kaksitoista, sillä minulla oli toden teolla hirveän ikävä. Ei\nhaluttanut lukeminenkaan; katselin suurta seinäkelloa, se ei ollut\nvielä yhtätoistakaan -- mitä ihmettä tekisinkään koko tämän ajan?\nMinua alkoi nukuttaa ja haukottelin pari kertaa jokseenkin kuuluvasti.\n\n\"Teidän on ikävä, Nikolai\", sanoi minulle Andrea Margareeta.\n\n\"Se ei olekaan ihme\", vastasin, \"olen täällä kuin viides pyörä vaunun\nalla, liikaa joka paikassa.\"\n\n\"Sittepä keksitään jotain hauskuudeksenne. Emmi varmaankin kertoo\nmeille kertomuksen, jos häntä pyydämme.\"\n\n\"Osaako Emmi kertoa kertomuksia?\"\n\n\"Osaa. Pitkinä talvi-iltoina, kun isän on kiire eikä hän ennätä lukea\nmeille ääneen, istumme äidin ja Emmin kanssa täällä itseksemme ja\nEmmi kertoo meille juttuja huviksemme.\"\n\n\"Ovatko ne hauskoja?\" kysyin minä. \"Eivät ne juuri naurata\", vastasi\nAndrea Margareeta, \"mutta aina niistä voi jotain oppia ja on se joka\ntapauksessa parempaa kuin kävellä ikävissään. -- Emmi, kerrothan sinä\nmeille jotakin!\"\n\nEmmi ei kernaasti pannut vastaan, kun häneltä jotakin pyydettiin,\nja suostui nytkin paikalla. Andrea Margareeta kätki shakkinappulat,\nUkko sulki kirjansa ja me istuimme kaikki Emmin ympärille, joka vähän\naikaa mietittyään alotti kertomuksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kerran asui Samson saarella hurja viikinkipäällikkö nimeltään Knud.\nHänen linnansa sijaitsi korkean vuoren huipulla ja siitä oli laaja\nnäköala merelle. Knudilla oli poika nimeltä Thiodolf. Tämä oli vain\nkahdentoista vuoden vanha, mutta kova ja raju mieleltään, niin\nettä itse Knudilla oli täysi työ pitäessään häntä kurissa. Tästä\nKnud oikein iloitsi, sillä kova on tunturin kylki, kovempi olkoon\nmiehen mieli oli hänen tapansa sanoa. Thiodolfin äiti Ingeborg sen\nsijaan oli lempeä ja hiljainen nainen, joka usein itki katkeria\nkyyneleitä Thiodolfin orjia pieksäessä. Tähän aikaan alkoi oppi\nvalkeasta Kristuksesta levitä Pohjolaan, mutta Knud vihasi tuota\noppia, joka hänestä tuntui sopivan naisille, vaan ei miehille. Hän\nuskoi vanhoihin jumaliin, ja joka aamu hän uhrasi Odinin silmälle,\nkun se kirkkaana ja loistavana kohosi merestä maanpiiriä katselemaan.\nThiodolf oli samaa uskoa kuin hänen isänsäkin, mutta Ingeborg oli\nsalassa kristitty ja hän rukoili yöt päivät Jumalaa käännyttämään\nhänen miehensä ja poikansa. Mutta siitä hän ei milloinkaan uskaltanut\nhiiskua sanaakaan, sillä Knud vihasi kristittyjä kuolemaan asti\nja hänen poikansa Thiodolf samoin. Kerran kysyi Knud häneltä:\n'Mitä tekisit valkealle Kristukselle, jos joskus tapaisit hänet?'\n'Näin tekisin', vastasi poika upottaen veitsensä kahvaa myöten\npöydänlevyyn. 'Siitä vastauksesta saat huomenna ratsastaa minun\nmustalla oriillani', sanoi Knud iloisena. Mustan oriin Thiodolf\nkykeni hillitsemään, mutta ei ollut ketään, joka olisi Thiodolfia\nhillinnyt. Hänen äitinsä itki hänen tähtensä niin paljon, että kuoli\nsurusta, mutta siitä ei Thiodolf lauhtunut.\n\n\"Kun Thiodolf oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kuoli hänen\nisänsäkin. Mutta Thiodolf ei tahtonut istua yksin kotona isänsä\nlinnassa eikä nukkua aikaansa takan ääressä; hän nousi parhaine\nmiehineen laivaansa seuraten Tanskan kuningasta, joka siihen\naikaan retkeili Englannissa. Englannissa Thiodolf tapasi paljoa\nenemmän kristityitä kuin Tanskassa, sillä siellä olivat miltei\nkaikki kristittyjä ja maa oli täynnä kirkkoja ja luostareita. Mutta\nThiodolf hyökkäsi väkirynnäköllä kirkkoihin, poltti luostarit ja\nlöi kuoliaaksi kalpeat munkit. Kuninkaan sotajoukossa oli toinen\nnuori mies, Sigvald nimeltään; hän oli yhtä urhoollinen kuin\nThiodolf ja yhtä raju pakana. Nämä molemmat solmivat keskenään\nveriveljeyden Uiton. Sigvaldilla oli sisar, Astrid, sinisilmäinen ja\nvaaleatukkainen, häntä Thiodolf rakasti ja otti hänet vaimokseen.\nThiodolf oli nyt onnellinen mies. Hänellä oli rakastettava vaimo ja\nuskollinen ystävä, hänen nimensä oli laajalti tunnettu ja hänellä\noli kultaa ja tavaraa yllinkyllin. Mutta yhä vieläkin hänessä asui\nvanha, hurja mieli. Niinpä tapahtui eräänä päivänä, että Thiodolf\nistui pöydässä kaikkine miehineen, Sigvald hänen toisella ja Astrid\ntoisella puolellansa. Juomasarvet kulkivat ahkerasti kädestä käteen\nja tyhjennettiin uutteraan, jopa liikanaisestikin, sillä sarvet\nolivat tosin kultaa, mutta sanat, jotka sen ohessa puhuttiin,\neivät olleet kullan arvoisia. Kun Astrid tämän huomasi, pyysi\nhän runolaulajaa, joka oli läsnä, laulullaan ylistämään heidän\ntekojaan. Tämä teki hänen pyyntönsä mukaan ja lauloi ylistyslaulun\nSigvaldille, jossa hän kiitti häntä miehistä urhoollisimmaksi. Hänen\nlopetettuaan laulunsa antoi Sigvald hänelle palkinnoksi ihanan\nkultasormuksen, mutta Thiodolf sanoi: 'Onpa kumma että lauletaan\nhaukasta kotkan läsnäollessa.' 'Laulan mieltäni myöten', vastasi\nlaulaja. Astrid kumartui hänen puoleensa ja pyysi häntä olemaan\nThiodolfia ärsyttämättä ja mieluummin laulamaan laulun hänenkin\nkunniakseen. 'Jos sanat voisivat tappaa, olisin aikoja sitten\nkuollut', sanoi laulaja, 'en minä pelkää Thiodolfin suunpieksämistä.'\n'Niinpä pelkää hänen kättään', huusi Thiodolf rynnäten istuimeltaan\nja heittäen keihäänsä laulajan rintaan, niin että kärki tunkeutui\nselästä ulos. 'Elääpä vielä se mies, joka on sinua suurempi', sanoi\nSigvald, sillä häneltäkin oli viini vienyt järjen. 'Mutta nyt en\nluule hänen kauemmin elävän', sanoi Thiodolf sivaltaen Sigvaldia,\nniin että tämäkin kaatui kuolleena maahan. 'Mieletön on se mies, joka\nparhaan ystävänsä tappaa', sanoi Astrid. 'Mutta vielä mielettömämpi\nse, joka kärsii naisen herjasanoja', sanoi Thiodolf lävistäen\nmiekallaan Astridin. Mutta samalla hän tuli järkiinsä ja näki nyt\nminkä häpeällisen teon oli tehnyt: murhannut vaimonsa ja tappanut\nparhaimman ystävänsä, eikä edes rehellisessä kaksintaistelussa, vaan\nkavalan murhaajan tavoin. Silloin hänestä tuntui, ettei hänellä\nenää ollut oikeutta elää vapaiden miesten joukossa. Hän kulki meren\nrannalle käyskellen siellä monta päivää ypö yksin ja katsellen\nsynkkää merta ja lyijynharmaata taivasta. Monesti teki hänen mielensä\nheittäytyä omaan miekkaansa ratsastaakseen heti Valhallaan ja siellä\nyhtyäkseen Sigvaldiin ja Astridiin, mutta sitte hän taas ajatteli\nettä näin kurjalle miehelle ei ollut sijaa Valhallassakaan. Eräänä\npäivään hän siellä kohtasi ruskeaan kaapuun puetun vanhan miehen,\njoka kysyi häneltä mikä häntä vaivasi. Thiodolf ei vastannut. 'Mutta\nminä tiedän, mikä sinua vaivaa', sanoi vanhus. 'Sinä olet tappanut\nvaimosi ja veriveljesi. Mutta sitä et ole tehnyt sinä, vaan Herra\nKristus, että tunnustaisit syntisi ja uskoisit Häneen.' 'Jos Kristus\non sellainen noita, että hän on vietellyt minut tappamaan vaimoni\nja parhaimman ystäväni, silloin hän on ilkeä jättiläinen, enkä\ntahdo olla hänen kanssaan tekemisissä', sanoi Thiodolf kääntäen\nvanhukselle selkänsä. Mutta Thiodolfin viha valkoista Kristusta\nkohtaan oli jälleen syttynyt vanhuksen sanoja kuullessa, ja hänen\nmieleensä johtui että paras keino millä tekisi itsensä Valhallaan\nkelvolliseksi olisi lähteä taisteluun valkoista Kristusta vastaan ja\ntappaa niin monta kristittyä kuin voisi. Hän palasi siis linnaansa ja\nmiestensä luo, jotka riemuhuudoilla ottivat hänet vastaan. Hän kysyi\nheiltä, tahtoisivatko he jälleen seurata häntä viikinkiretkelle, ja\nhe kumahuttivat kilpiinsä huutaen tahtovansa seurata häntä maailman\nääriin asti.\n\n\"Taasen Thiodolf astui laivaansa ja purjehti kauas merten taakse\netelään, aina Italiaan ja Kreikkaan, sillä sieltä oli tullut oppi\nvalkeasta Kristuksesta ja sieltä oli paras alottaa, jos mieli saada\nse juurineen hävitetyksi. Thiodolf oikein hämmästyi tullessaan\nsinne, nähdessään kirkkaan, sinisen taivaan ja tuntiessaan lauhkean\nilmanalan; sellaiseen ei hän ollut tottunut usvaisessa kotimaassaan.\nHän näki myöskin viinin ja hedelmien paljouden, jota ei ollut koskaan\naavistanut. Mutta siitä eivät veltostuneet Thiodolf eivätkä hänen\nmiehensä; kuin villit karhut he karkasivat maan asukasten kimppuun,\nja ketä eivät heti tappaneet, sen he uhrasivat jumalille. Sillä\nThiodolfista oli nyt tullut kiihkoinen jumalille uhraaja. Joka aamu\nauringon noustessa kirkkaana ja säihkyvänä hohtavan merenpinnan yli,\nuhrasi hän kristittyjen vankiensa sydämet Odinin silmälle, ja ruumiit\nhän heitti mereen.\n\n\"Eräänä päivänä meri oli aivan rasvatyyni. Purjeet riippuivat höllinä,\nei tuntunut tuulenhenkäystäkään. Laiva keinui hiljalleen syvässä\nkirkkaassa meressä, oli miltei kuin olisi se taivaassa uiskennellut.\nThiodolf makasi keulassa ajatellen Tanskanmaata, johon hän ikävöi,\nvaikkei se ollut läheskään näin kaunis. Kaukana taivaanrannalla\nhän näki pienen valkoisen pilven. Thiodolf makasi silmät puoleksi\nsuljettuina, sillä aurinko paistoi kuumasti häneen. Silloin hänestä\näkkiä näytti tuo pieni pilvi lähenemistään lähenevän, kunnes se\nviimein pysähtyi hänen rinnalleen ja sieltä astui ulos mies, joka\noli enkelin näköinen, sillä hänen silmänsä loistivat kuin tähdet\nja pitkien, kastanjanruskeiden, keskeltä jakaantuneitten hiuksien\nympäri loisti sädekehä. 'Usko minuun, niin annan sinulle iankaikkisen\nelämän', sanoi hän Thiodolfille. 'Kuka sinä olet?' kysyi Thiodolf.\n'Minä olen se, jonka edessä sankarien tulisi polvensa notkistaa ja\nkuninkaitten kumartaa', oli vastaus. 'Siis olet Kristus', huusi\nThiodolf, kavahti ylös ja ampui nuolen häntä kohti. Mutta samassa\noli kaikki kadonnut. Thiodolf näki vain pienen valkoisen pilven\ntuolla kaukana. Nuoli putosi loiskahtaen veteen jonkun matkan päässä\nlaivasta. 'Minkätähden hukkasit nuolen?' kysyi muuan Thiodolfin\nmiehistä, joka seisoi hänen rinnallaan. Thiodolf ei vastannut mitään,\nvaan heitti jousen niin kovasti laivanparrasta vasten että se katkesi.\n\n\"Seuraavana päivänä nousi kauhea myrsky, raskaat, pimeät pilvet\npeittivät taivaan ja laiva ajelehti teille tietymättömille. Neljä\npäivää kesti myrskyä, sitten tuli taasen kirkasta ja kaunista\nkuten ennenkin. Thiodolf oli nyt joutunut maan edustalle, jota\nei tuntenut, vaan joka näytti kokonaan oudolta. Pitkin rannikkoa\nkasvoi korkeita puita, joissa ei ollut oksia ensinkään, vaan\nlatvassa tuuheita lehtiä; näkyi myöskin omituisia suuria hevosia,\npaljon suurempia kuin ihmiset, jotka niillä ratsastivat, ja niillä\noli kyttyrät selässä. Thiodolfin miehet menivät tapansa mukaan\nmaihin ja ottivat runsaan saaliin vieden kaikki laivaan. He olivat\nmyöskin ottaneet vangiksi nuorukaisen, jonka toivat mukanaan. Hän\noli puettu valkoiseen liinamekkoon, hänen pitkiä kastanjanruskeita\nkutrejaan piti koossa kultainen nauha ja hänen silmänsä loistivat\nkuin kaksi tähteä. Thiodolfin miehet kysyivät, uhraisivatko hänet\nOdinin silmälle, kuten heidän oli tapana kristittyjen vankien\nsuhteen. Mutta Thiodolf ei hennonut siihen myöntyä, vaan käski\nmiehensä viedä nuorukaisen alas laivanruumaan varmaan säilöön.\nSitte meni Thiodolf itse hänen luokseen. 'Uskotko Kristukseen?'\nkysyi hän nuorukaiselta. 'Uskon', vastasi tämä. 'Jos tahdot kieltää\nKristuksen ja uskoa Odiniin ja Thoriin, tahdon säästää henkesi ja\nviedä sinut jälleen takaisin kotiisi sekä antaa sinulle tavaraa ja\nkultaa niin paljon kuin tahdot.' 'Kristus ei ole milloinkaan minua\nkieltänyt, miksi siis minä hänet kieltäisin', sanoi nuorukainen.\nThiodolf oli hetken ääneti, sitte hän sanoi: 'Kerro minulle jotakin\nKristuksestasi', sillä hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut mitään\nKristuksesta. Nuorukainen silloin kertoi hänelle kaikki, kertoi\nmiten hän vapaasta tahdostaan oli mennyt kuolemaan ja vielä ristillä\nrukoillut vihollistensa puolesta. 'Se oli kauniisti tehty', sanoi\nThiodolf, 'se oli enemmän kuin minä olisin voinut tehdä, mutta en\ntahdo kuitenkaan uskoa häneen.' 'Sinun aikasi ei ole vielä tullut',\nsanoi nuorukainen, 'mutta huomaa tarkoin mitä sinulle sanon. Sinä\npalaat jälleen synnyinmaahasi ja kun ensimäisen kerran maihin astut,\ntulee suuri valkoinen lintu lentäen, sitä sinä seuraat. Se vie\nsinut suureen taloon, jonka edustalla on kaksi puuta, talossa asuu\nvanha mies, jolla on pitkä, valkoinen parta; hän ilmottaa sinulle\nKristuksesta ja sinä tulet uskomaan häneen, sillä Jumalan viisaus\non suurempi kuin sinun hulluutesi.' Thiodolf oli tullut mieleltään\ntavallista lempeämmäksi kuullessaan nuorukaisen kertomuksen, mutta\nkun hän jälleen nousi kannelle, näki hän miten aurinko laski\ntulipunaisena sysimustien pilvien taakse. Se oli Odinin silmä, joka\nsynkästi ja uhkaavasti katsoi häneen. 'Onhan ne pelkkiä naisenpuheita\nkaikkityyni', arveli silloin Thiodolf, 'ja minä olen hullu, kun\nkuuntelen niitä.' Hän käski miesten mennä alas tuomaan nuorukaisen\nOdinin silmälle uhrattavaksi, mutta miehet tulivat takaisin sanoen\nettä nuorukainen oli kadonnut. Thiodolf meni silloin itse alas\nlaivanruumaan, mutta ei hänkään häntä löytänyt. Nyt arveli Thiodolf\nkaiken olleen ilkeätä noituutta, jonka Utgårda-Loke oli järjestänyt,\nsaadakseen hänet kieltämään vanhat jumalat. Hän päätti, että jos\nhän kerran vielä kohtaisi tämän nuorukaisen, niin hän löisi hänet\ntuhansiksi kappaleiksi.\n\n\"Thiodolf ei tahtonut kääntyä takaisin Tanskaan, sillä hän muisti\nmitä nuorukainen oli hänelle sanonut eikä hän suonut hänen sanojensa\nkäyvän toteen, sillä hän pelkäsi salassa niissä piilevän jotain\nnoituutta. Siten hän jatkoi hävitysretkiään Välimeren rannoilla,\nhänen laivansa oli täynnä kultaa ja kalleuksia ja hänen nimeään\npelättiin kaikkialla. Mutta lopulta vei ikävä voiton eikä hän\nvoinut sitä enää vastustaa. Jottei hän kuitenkaan joutuisi takaisin\nTanskaan, päätti hän mennä Englantiin, jossa kaikki oli miltei\nsamanlaista kuin Tanskassa. Hän lähti jälleen suurelle, aavalle\nmerelle ohjaten laivaansa Englantia kohti. Ilma oli sumuinen ja\nkylmä, satoi lunta ja vettä ja kuitenkin Thiodolf iloitsi siitä\nniin, että miltei häpesi itseään, sillä eihän miehen tule olla niin\nherkkäsydäminen. Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet maihin, nousi\nraivoisa myrsky, joka jälleen ajoi hänet aavalle merelle. Seitsemän\npäivää laiva ajelehti myrskyssä. Thiodolf ei tietänyt minne he olivat\njoutuneet, sillä missään ei näkynyt maata, ja synkät pilvet peittivät\ntaivaan, niin ettei näkynyt aurinkoa eikä tähtiä. Vasta kahdeksantena\npäivänä hän näki maata, mutta nyt laiva ajelehti sellaisella\nvoimalla rannikkoa vasten, että se joutui hietasärkälle, jossa\naallot ruhjoivat sen rikki. Thiodolf ja hänen miehensä hyppäsivät\nmereen; he osasivat kaikki uida vaikka täydessä sota-asussa, kun\nniin oli tarpeen. Mutta väkevät aallot tempasivat heidät jälleen\ntakaisin, juuri kun he luulivat maihin pääsevänsä, min että\nkaikki hukkuivat paitsi Thiodolf, jonka suun aalto heitti maihin.\nThiodolf katseli ympärilleen, mutta ei voinut tuntea maata, johon\noli tullut; kaikki oli lumen peitossa ja vain sieltä täältä pisti\nesiin joitakuita pajupensaita. Vähän matkan päässä hän näki miehen\nlammasnahkaturkeissa ja meni hänen luokseen kysymään, mikä maa tämä\noli. 'Maa on nimeltään Tanskanmaa ja tämä saari on Samsö', vastasi\nmies. Silloin olisi Thiodolf heti tahtonut lähteä pois jälleen, mutta\neihän hänellä ollut laivaa, jolla lähteä. Kuitenkaan hän ei tahtonut\nlähteä kauemmas rannasta, vaan päätti jäädä miehen luo, kunnes\nmahdollisesti näkisi ohikulkevan laivan, jossa pääsisi lähtemään.\n\n\"Seuraavana aamuna kulkiessaan jälleen rannalla, näki hän suuren\nvalkean linnun tulevan lentäen, ja jälleen hän muisti nuorukaisen\nsanat. 'Et sinä ainakaan minulle tietä näytä', sanoi hän ampuen\nnuolen linnun jälkeen, mutta ei osunutkaan. Thiodolfin mielestä\nkuitenkin nuoli oli liian hyvä joutuakseen hukkaan ja hän meni\nsentähden noutamaan sitä. Mutta kun hän tuli nuolen kohdalle,\nnäki hän linnun istuvan, jonkun matkan päässä suurella kivellä.\nHän tahtoi koettaa vieläkin kerran, mutta nytkään ei osunut. Nyt\nThiodolfia harmitti, ettei hän osannut paremmin ampua, ja hän jatkoi\nlinnun takaa-ajoa ajattelematta minne tiensä vei, kunnes viimein\nseisahtui korkean rakennuksen eteen, jonka portin edessä kasvoi\nkaksi korkeata lehmusta. Silloin Thiodolf muisti, että nyt hän oli\nkuitenkin seurannut lintua, kuten nuorukainen oli sanonut, ja aikoi\nheti kääntyä. Mutta ennen sitä katsellessaan rakennuksen puoleen,\nnäki hän tuon saman nuorukaisen ylhäällä ikkunassa vilkuttamassa\nkättä Thiodolfille. 'Tällä kertaa et pääsekkään minua pakoon', sanoi\nThiodolf, veti miekkansa ja meni sisälle rakennukseen. Mutta hän ei\nlöytänyt nuorukaista, ja kaikki, joilta hän kysyi häntä, sanoivat\netteivät tunteneet häntä eivätkä olleet häntä koskaan nähneetkään.\nThiodolf arveli silloin heidän kätkevän nuorukaista häneltä ja päätti\njäädä sinne kunnes löytäisi hänet.\n\n\"Rakennus, jonka luo Thiodolf oli tullut, oli suuri luostari,\nja Thiodolf eli nyt munkkien seurassa. Munkkielämä ei häntä\nmiellyttänyt, se tuntui hänestä orjanelämää pahemmalta. Mutta hän\nei voinut päästä sieltä poiskaan ilman laivaa, ja hänen oli pakko\nodottaa kevääseen päästäkseen johonkin ohipurjehtivaan laivaan.\nAika kävi hänelle tavattoman pitkäksi, sillä hän ei ollut tottunut\nlaiskana vetelehtimään. Eräänä päivänä hän pyysi muuatta munkkia\nkertomaan jotakin Kristuksesta, olihan siinäkin ajanvietettä. Munkki\nkertoi, ja Thiodolf jäi näitä asioita miettimään. Olihan hän kuullut\ntästä kerran ennenkin, mutta nyt se koski hänen mieleensä paljoa\nsyvemmin. Sillä juttu oli aivan toisellainen kuin hän aikaisemmin oli\nsitä itsekseen kuvitellut. Varsinkin se, että Kristus oli kuolleista\nnoussut, oli aikaisemmin herättänyt hänen pilkkaansa, mutta juuri\ntämä näytti hänestä nyt olevan paikallaan, sillä jos Kristus\ntodellakin oli Jumalan poika, täytyisi hänen voittaa kaikki, yksinpä\nkuolemakin.\n\n\"Vanha valkopartainen munkki puhui niin vakuuttavasti, Thiodolf istui\naivan hiljaa kuunnellen ja piirteli miekallaan kuvioita hiekkaan.\nHän oli keksinyt hyvän ajanvietteen, sillä päivistä tuli viikkoja ja\nviikoista kuukausia, ja ennenkun hän oikein huomasikaan, oli kevät\nsaapunut. Mutta nyt ei Thiodolf enää halunnutkaan mennä laivalla\npois; eräänä päivänä hän sanoi vanhalle munkille: 'nyt uskon Herraan\nKristukseen, antakaa minulle kaste.' Thiodolf kastettiin ja jäi\nluostariin ainiaaksi. Levottomuus, joka aikaisemmin oli hänet\najanut kaukaisille maille ja merille, oli kadonnut; hän oli omassa\nsielussaan löytänyt niin suuren rikkauden, että olisi voinut viettää\nyksin kokonaisen iäisyyden siihen ikävystymättä.\n\n\"Monta vuotta vietti Thiodolf luostarissa, hänen miekkansa oli aikoja\nsitten ruostunut huotrassaan, ja kuitenkin hänestä tuntui kuin olisi\nhän ollut siellä vain vähän aikaa, sillä hänellä oli niin paljon\najattelemista. Lopuksi Thiodolf sairastui. Se oli ensimäinen kerta\nhänen eläessään, mutta hän tunsi samalla sen olevan viimeisenkin.\nMuinaisina aikoina hän olisi pitänyt tautiin kuolemista suurimpana\nhäpeänä; mutta nyt Thiodolf arvosteli tätäkin seikkaa toisin,\nsamoinkuin monta muutakin asiaa. Hän makasi hiljaa ja kärsivällisenä,\nja hänen suurin ilonsa oli puhua toisten munkkien kanssa siitä\nihanuudesta, minkä hän kohta saisi nähdä.\n\n\"Näin makasi hän eräänä kesäiltana aivan yksin, ikkuna oli auki, isot\nlehmukset ulkona tuoksuivat väkevästi, aurinko oli laskemaisillaan.\nThiodolf oli kääntänyt kasvonsa avonaista ikkunaa kohti, hän makasi\nkatsellen kirkasta sinitaivasta -- loitolla näkyi pieni valkoinen\npilvenhattara ja hänen mieleensä johtui äkkiä aurinkoinen aamupäivä\nVälimerellä. Jälleen näytti hänestä aivan kuin silloinkin, että pieni\npilvenhattara lähenemistään läheni, kunnes se lopulta liiteli sisään\navonaisen ikkunan kautta ja hänen edessään seisoi Se, jonka silmät\nloistivat kuin tähdet ja jonka pään ympäri välkehti kirkas sädekehä.\n'Joko nyt uskot?' -- 'Herra, minä uskon', vastasi Thiodolf. -- 'Sinä\nolet elämän voittanut.'\n\n\"Näin kuoli Thiodolf.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmmi vaikeni ja me muutkin istuimme ääneti. Olin miltei kuulevinani\nniiden voimakkaiden siipien havinan, jotka kantoivat Thiodolfin\nhengen kirkkaaseen sinitaivaaseen. Andrea Margareeta ensimäisenä\nkatkaisi äänettömyyden. \"Se oli kaunis kertomus, Emmi\", sanoi hän,\n\"mutta minä en pidä siitä, että kaikki tämäntapaiset kertomukset\npäättyvät sankarin luostariinmenolla. Jos olisin ollut Thiodolfin\nsijassa, niin en olisi jäänyt luostariin, vaan lähtenyt kuin ennenkin\nmerten ja mannerten yli julistamaan Kristusta.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu\", sanoi Emmi, \"että se, jonka elämässä oli\nsellainen pahojen tekojen sarja kuin Thiodolfin, saattoi pitää\nitseään liian suurena syntisenä, voidakseen ryhtyä saarnaajan\ntoimeen.\"\n\n\"Siinä en ole samaa mieltä kanssanne\", sanoi Ukko, \"sillä jos\nPaavali ja ylipäänsä apostolit olisivat olleet samaa mieltä, niin\nei kristinusko olisi milloinkaan levinnyt Kristusta ja kahtatoista\napostolia edemmäksi. Siinä on juuri kristinuskon armonsanoma,\nettä kaikki aikaisemmat syntimme, niin suuret kuin pienet, ovat\npoispyyhityt ja Jumalan edessä olemme pyhät ja vanhurskaat.\nYhtäkaikki olisin Thiodolfin sijassa tehnyt samoin ja jäänyt\nluostariin, sillä jokaisesta ei tule Paavalia, ja pääasia on oman\nsielunsa pelastaminen ennenkun ajattelee muiden sieluja.\"\n\n\"Mutta kello, kello!\" huusi Andrea Margareeta, \"se on enää kahta\nminuuttia vailla.\"\n\n\"Entä sitte?\" kysyin minä.\n\n\"Sittekö? Olihan uusivuosi tulla huomaamattamme; meidän täytyy\nrientää sitä vastaanottamaan.\"\n\n\"Mitenkä pitää meidän ottaa se vastaan?\"\n\n\"Sen näytän teille: me avaamme ensin ikkunan ja katselemme taivasta\nja tähtiä; kun sitte kello lyö kaksitoista, tiedämme uuden, vuoden\ntulevan taivaasta luoksemme ja toivotamme toisillemme hyvää\nuuttavuotta.\"\n\nSamalla hän meni avaamaan puutarhanpuoleista ikkunaa ja me muut\nseurasimme häntä. Jälleen seisoimme kuin tuona ensimäisenä iltana\navonaisen ikkunan edessä katsellen hiljaisia, valkoisen lumen\npeittämiä maita ja metsiä, kuun ja tähtien levittäessä kaiken yli\nsinertävää taikavaloansa.\n\n\"Katsokaa miten kauniisti kuu valaisee kaikkea\", sanoi Andrea\nMargareeta. \"Olen miltei vihainen teille, Kristoffer, kaikesta siitä\npahasta, minkä olette kuusta kertonut. Ennen pidin siitä aina niin\npaljon; se oli minusta kuin hyvä vanha ystävä, joka lempeästi katsoi\nalas nyökäyttäen meille päätä, mutta teidän äskeisten puheittenne\nmukaan se onkin salakavala ryöväri ja pahantekijä, joka vain istuu\nsiellä väijyen sopivaa tilaisuutta pudotakseen maahan ja lyödäkseen\nmeidät kuoliaaksi.\"\n\n\"Ei niin\", sanoi Ukko, \"kuu on ainoastaan Hänen käskyläisensä, joka\nmeille määrää ajan ja hetken. Pikemmin voitte pitää kuuta hyvänä\njouluenkelinä, joka tulee meille kertomaan, että entiset ajat ovat\nmenneet suruineen murheineen ja että uusi iäisen autuuden aika on\nmeille koittava.\"\n\nAndrea Margareeta laski sormen suullensa saadakseen hänet\nvaikenemaan, sillä vanha bornholmilainen alkoi lyödä kahtatoista\nlyöntiänsä. Vaikenimme kuunnellen -- yhdeksän -- kymmenen --\nyksitoista -- kaksitoista! \"Hyvää uuttavuotta\", huudahti Andrea\nMargareeta, \"kas nyt on uusivuosi tullut! Hyvää uuttavuotta! hyvää\nuuttavuotta! hyvää uuttavuotta kaikille!\" Me toiset vastasimme hänen\nilonpurkaukseensa: \"hyvää uuttavuotta!\"\n\n\"Oi kuinka olen iloinen että uusivuosi on tullut\", sanoi Andrea\nMargareeta. \"On aivan kuin kaikki olisi uudistunut ja minä itsekin --\non ihanaa että meillä on uusivuosi, eikö niin, Nikolai?\"\n\n\"On, on\", vastasin, \"on ihanaa kun tulee uusivuosi, sen myönnän. Ja\nkiitos vanhasta vuodesta!\"\n\n\"Niin, kiitos vanhasta vuodesta, olin sen miltei unohtaa. Olemme\ntunteneet toisemme vain lyhyen ajan, Nikolai, mutta sittenkin olemme\ntulleet hyviksi tutuiksi, ja tulevana vuonna tahdomme olla kuin veli\nja sisar.\"\n\n\"Niin tahdomme olla, kuin veli ja sisar\", vastasin ojentaen kättä\nEmmille ja Andrea Margareetalle -- \"ja vähän enemmänkin\", lisäsin\nsiihen omissa ajatuksissani.\n\nNythän olimme täyttäneet tehtävämme ja ottaneet uudenvuoden vastaan\nniinkuin piti, voimme siis huoleti mennä nukkumaan. Erosimmekin\ntoisistamme, mutta vielä ovelta huusimme yhä toisillemme: \"hyvää\nuuttavuotta, kiitos vanhasta vuodesta!\"\n\n-- Ihanaa oli Nöddebon pappilassa olo. Kaikki oli niin hauskaa;\nsaattoi tehdä mitä ikänä halusi. Mutta yhtä en saattanut: nukkua.\nPäivät, jotka siellä vietin, olivat niin sisältörikkaita, että minun\nusein piti käyttää osa yötä kaikkea tuota oikein ajatellakseni.\nNiinpä tänäkin yönä. Olin aamulla noustessani varmasti päättänyt\nkihlata Andrea Margareetan, ja nyt menin nukkumaan yhtä varmasti\npäätettyäni kihlata Emmin. Niin olivat asiat, ei kannattanut peitellä\nmitään itseltään. Olin sinä päivänä oikein oppinut tuntemaan Emmin,\nolin hänessä nähnyt niin paljon kaunista ja suloista että minä --\nniin -- saatoin sen sanoa aivan lyhyesti -- minä rakastin häntä. Ja\nkun nyt ajattelin tuota alkeisfilosofian lauselmaa, joka edellisenä\npäivänä oli minulle todistanut, että minun piti mennä kihloihin\nAndrea Margareetan kanssa, niin sitä saattoi yhtä hyvin käyttää\nEmmin suhteen. Tämä lausehan kuului: \"Jokaisen miehen ja naisen\nvälillä tehdyn liiton tulee, ollakseen tarkotuksenmukainen, perustua\nsekä molemminpuoliseen rakkauteen että myöskin järkisyihin.\" Mutta\ntämä sopi mainiosti Emmiin. Sillä mitä rakkauteen tulee, niin olin\ntodellakin Emmiin rakastunut, ja mitä taas tulee järkisyihin, niin ei\nollut epäilystäkään, ettei Emmistä tulisi vallan mainio papinrouva;\nsiitä sain todisteita kyllin kulkiessamme kylän läpi. Mitä vihdoinkin\ntulee ikään (sillä sekin on järkevästi punniten huomioon otettava),\nniin Emmi oli kahdenkymmenen, minä kahdeksantoista vuoden ikäinen;\nsekin sopi vallan mainiosti. Sitä myöten oli kaikki niinkuin olla\npiti, sillä eihän mikään estänyt minua vaikka huomispäivänä Emmiä\nkihlaamasta, mutta pahin kaikesta oli, etten voinut unhottaa Andrea\nMargareetaa. Tuossa tytössä oli virkeyttä, tuoreutta ja elämäniloa,\njoka meidät niin kummasti yhdisti. Ja niin kävi, että joka kerta kun\nEmmin kuva sielussani nousi, heti seurasi sitä Andrea Margareetankin.\nMutta mitenkä pääsisin onnellisesti tästä pulasta? Muulloin olin\naina, kun minua joku kovempi huoli painoi, kääntynyt Ukon puoleen;\nsain useimmiten silloin aina ensin osakseni pitkän saarnan, mutta\nlopuksi myöskin pätevän neuvon, jota voin seurata. Mutta tässä\ntapauksessa en todellakaan voinut kysyä Ukolta, sillä eihän hän\nvoinut sanoa olinko rakastunut Emmiin vaiko Andrea Margareetaan,\njoten seurauksena olisi ollut vain pitkä saarna ilman hyvää neuvoa.\nCorpus Jurikselle ei myöskään kannattanut puhua, sillä hän olisi\nnauranut minulle ja sanonut koko tuumaa lapsenleikiksi.\n\n-- -- Miten kuorsasivatkaan Ukko ja Corpus Juris kilpaa viereisissä\nhuoneissa! Nuo miekkoset saattoivat nukkua yönsä rauhassa; he eivät\ntunteneet rakkauden tuskaa ja levottomuutta. Mutta minä! Minä,\njoka olin luullut levottomuuteni täällä päättyvän, sain tuntea sen\nvasta täällä alkavan. Sillä Kööpenhaminassa, missä olin rakastunut\nkaikkiin yhtaikaa, mikä siellä oli hätänä tämän rinnalla, jolloin\nolin rakastunut vain kahteen. Nyt vasta tiesin mitä onneton rakkaus\non. Ihmiset luulevat yleensä onnettomaksi rakkaudeksi sitä, kun on\nrakastunut sellaiseen, jota ei voi saada -- voi, se ei vielä merkitse\nmitään, ainahan voi toivoa hänet joskus voittavansa. Onneton rakkaus\nmerkitsee rakastumista kahteen yhtaikaa, sillä vaikka onnellisimmassa\ntapauksessa voittaisinkin toisen rakastettuni, niin olisin samalla\nkadottanut toisen, jota niinikään rakastin.\n\n\"Tik-tak! tik-tak!\" naksutti pieni taskukelloni seinällä sänkyni\nyläpuolella. Oli aivan kuin olisi se sanonut: riennä, riennä, riennä!\nNiinpä olikin minun rientäminen, sillä voihan minulla olla kuinka\nmonta vaarallista kilpailijaa tahansa! En edes tuntenut perheen\nseurustelupiiriä; mikä joukko serkkuja ja ystäviä siihen saattoikaan\nkuulua, jotka salavihkaa esille puikahtaen voisivat anastaa minulta\nsekä Emmin että Andrea Margareetan sillaikaa kun hävitin aikaani\nhaaveiluihin. Huomenna tanssiaisissa kai näyttäytynee koko joukko;\nsilloin heitä tarkastelen ja löydän pian kilpailijani. Niin --\nhuomenna tanssiaisissa -- mutta paljon voi jo tapahtua sitä ennen.\nEi, muuta neuvoa ei ole, minun on kiirehdittävä mikäli mahdollista;\nennen vuorokauden loppua minun täytyy olla kihloissa -- ja sittenkin,\nonneton Nikolai, saattaa käydä niin että kihlaat toisen ja oletkin\ntoiseen rakastunut!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli varmasti lähes kaksi ennenkuin nukuin, mutta sitte vedinkin\nunta täyteen päivään asti. Kiiruhdin äkkiä vuoteeltani tutkiakseni\nkuten edellisenäkin päivänä ilman laatua. Kaikki oli toivomuksen\nmukaan; suuret jääkukkaset peittivät ruutuja, mutta taivaalla helotti\nalkava uudenvuoden aurinko valoisana ja siunausta tuottavana, taivas\noli niin kirkkaan sininen että tunsin kaiken entisen reippaan mieleni\npalaavan. Öiset ajatukset olivat hälvenneet, olin taasen varma\nasiastani: antaisin onneni ohjata. Onni se lopulta luo kuuluisan\nsotapäällikön, onni synnyttää suuren taiteilijan, onni myöskin\nsaattaa onnellisen rakastajan päämääräänsä. Nyt tein päätökseni.\nEn enää kiduttaisi itseäni kaikenkaltaisilla epäilyksillä, vaan\nantautuisin sattuman varaan -- se oli kaikkein mukavinta. Tulisiko\nEmmistä vai Andrea Margareetasta omani, sen jättäisin riippuvaksi\nsiitä, kummanko kanssa ensin joutuisin puheisiin.\n\nPorstuassa kohtasin papin. \"Hyvää uuttavuotta, Nikolai\", sanoi hän,\n\"ja kulta ennen vuoden loppua!\"\n\n\"Toivottavasti ennen päivänlaskua\", ajattelin, vaikk'en sitä tietysti\nääneeni lausunut.\n\n\"Onko aikomuksenne mennä tänään kirkkoon, vai ehkei teidän ole tapana\nkäydä sunnuntaisin kirkossa?\" kysyi pappi.\n\n\"Onhan se toki tapani.\"\n\n\"Niin, sitä ei voi niin tarkoin tietää -- ihmiset keksivät niin\npaljon uusia tapoja siellä pääkaupungissa. Jumalanpalvelus muuten\nalkaa klo 9, jos monet tehtävänne sallinevat teidän saapua siihen\naikaan.\" Samalla pappi meni omalle puolelleen, ja minä läksin\narkihuoneeseen.\n\nTäällä tapasin Corpus Juriksen innokkaassa keskustelussa Emmin ja\nAndrea Margareetan kanssa. Viimemainittu aikoi lähteä pois juuri\nminun sisään astuessani.\n\n\"Eihän vain ole minun syyni, että lähdette\", sanoin minä, sillä\ntuntui pahan enteen tapaiselta, että Andrea Margareeta lähti pois\njuuri minun tullessani.\n\n\"Sitä se ei ole\", vastasi Andrea Margareeta, \"mutta tänään on\nsellainen kiire saada kaikki kuntoon illaksi, että tuskin näette\nminua koko päivänä.\" Tämän sanottuaan hän meni keittiöön.\n\n\"Siis Emmi\", ajattelin, \"niin lienee Luojan tahto.\"\n\nMutta ei näyttänyt Luojan tahto olevan että se olisi Emmikään,\nsillä hänkin nousi valmistuakseen ajoissa kirkkomatkalle. Jäin\nsiis kahdenkesken Corpus Juriksen kanssa, ja hänen kanssaan olisin\nnyt saanut keskustella mielin määrin, mutta enhän tällä kertaa\nhalunnut juuri hänen seuraansa. Kuitenkin päätin hyötyä siitä\nmikäli mahdollista. Pälkähti näet päähäni, että oikein viisaasti\nmenetellen kenties saisin Corpus Juriksen sanomaan itselleni, kumpi\noikeastaan oli etusijalle pantava, Emmikö vai Andrea Margareeta,\nvieläpä niin, ettei hän aavistaisikaan syytä kysymykseeni. Corpus\nJuris oli istuutunut suureen nojatuoliin lukemaan. Onneksi hänellä ei\ntällä kertaa ollut Dagbladetia; siinä tapauksessa en mitenkään olisi\nuskaltanut häntä vaivata moisilla pikkuasioilla.\n\n\"Kuules Fredrik\", sanoin minä istuutuen hänen viereensä,\n\"sano minulle, kummastako pidät enemmän, Emmistäkö vai Andrea\nMargareetasta?\"\n\n\"Mitä sillä tarkotat?\" sanoi Corpus Juris katsoen minuun\nlevottomasti, kuin olisi hänellä ollut paha omatunto.\n\n\"Tarkotan, kumpiko noista kahdesta on enemmän mieleisesi?\"\n\n\"Tuota en ymmärrä\", sanoi Corpus Juris nousten tuolilta ja alkaen\nkiivaasti astua edestakaisin -- ei ole milloinkaan hyvä merkki kun\nCorpus Juris alkaa kävellä edestakaisin lattialla.\n\nEn kuitenkaan kadottanut rohkeuttani, vaan jatkoin itsepintaisesti:\n\"Ei pitäisi mielestäni olla kovinkaan vaikeata ymmärtää, että\ntahtoisin tietää kummastako enemmän pidät, Emmistä vai Andrea\nMargareetasta.\"\n\n\"Lorua kaikki tyyni\", vastasi Corpus Juris. \"Vaikka pidänkin\ntoisesta, niin saatanhan pitää toisestakin, ja vaikka mielestäni\nAndrea Margareeta -- ei, pelkkää loruahan se on!\" -- tämän sanottuaan\nmarssi Corpus Juris ovesta ulos jättäen minut epätietoisuuteen oliko\nhän nimittänyt minun sanojani vai omiaan loruksi. Kuitenkin oli\nminulla salainen pelko, että Corpus Juris oli arvannut kysymykseni\nytimen ja sen sijaan että olisi puhunut suoraan suunsa puhtaaksi\ntällä kiertelevällä puheella antanut minun ymmärtää että hän mitä\nsuurimmassa määrässä paheksui hankettani.\n\nVähän päästä tuli Ukko huoneeseen, ja minä päätin esittää hänelle\nsaman vaikean kysymyksen, sillä Ukko oli tuskin yhtä tarkkasilmäinen\nkuin Corpus Juris ja oli joka tapauksessa levollisempi.\n\n\"Sano minulle, Kristoffer\", sanoin siis, \"kummastako oikeastaan pidät\nenemmän, Emmistä vai Andrea Margareetasta?\"\n\n\"Minä pidän enemmän Emmistä\", vastasi Ukko -- siinä kerrankin lyhyt\nja selvä vastaus.\n\n\"Mutta miksi pidät enemmän Emmistä?\" kysyin edelleen, sillä sitähän\noikeastaan tahdoinkin tietää.\n\n\"Semmoiseen ei voi sanoa syytä, se on tunneasia ja siis aivan\nyksilöllistä laatua. Yksilölliseen ei voi olla yleispäteviä\nperusteita, sillä silloin se ei enää olisikaan yksilöllistä, vaan\nyleistä.\"\n\nOi kauhistus! siinä Ukko taasen vetäytyi filosofisten varustustensa\nsuojaan ja pääsi käsistäni juuri kun luulin hänet kiinni saaneeni.\n\nPäätin kuitenkin tehdä vieläkin yrityksen ja sanoin: \"Olkoon niin,\nettä se on yksilöllistä, kuten sanot, mutta täytyy siihenkin olla\nyksilölliset syynsä, ja ne tahtoisin kernaasti tietää.\"\n\n\"Olkoon niinkin\", sanoi Ukko järkähtämättömän tyynesti. \"Voin sanoa\nsen aivan lyhyesti: me sovimme yhteen Emmin kanssa. Jokainen ihminen\nkantaa mielessään ihannetta, jota hän pyrkii toteuttamaan, mutta hän\ntuntee samalla heikkoutensa ja kykenemättömyytensä siihen. Mutta\njoka kerta kunhan jossakin toisessa ihmisessä näkee jotakin tuosta\nihanteesta (sanon _jotakin_, sillä puhdasta ihannetta sellaisenaan\nei voi nähdä toteutuneena tässä puutteellisessa maailmassa), joka\nkerta kun toisessa ihmisessä näemme ihanteemme osaksi toteutuneena,\nsilloin tunnemme sopivamme yhteen tuon ihmisen kanssa, ja mitä\nenemmän hänessä huomaamme yhteistä ihanteemme kanssa, sitä suurempi\non sopusoinnun tunne, sillä näemme tuossa toisessa aivan kuin\ntoisen paremman minämme. Luonnollisesti tähän kuuluu, että tämä\nyhteenkuuluvaisuudentunne vaikuttaa toisessa samanlaisen tunteen, ja\ntätä molemminpuolista tunnetta sanomme rakkaudeksi.\"\n\nKas niin, siinä se nyt oli: sitä heistä, jonka kanssa paraiten sovin\nyhteen, enin rakastan. Sitähän juuri ajattelinkin, että saisin Ukolta\noikeat tiedot, ja nyt olin vielä päälle päätteeksi käyttäytynyt\nniin taitavasti, että tällä kertaa sainkin hyvän neuvon ja pääsin\nsaarnasta, mikä hänellä muuten oli tapana pitää ensin.\n\n\"Puhutaan nykyään niin paljo\", jatkoi Ukko (sillä yhtä vaikeata\nkuin on saada Ukkoa puhumaan, yhtä vaikeata on saada hänet jälleen\nvaikenemaan hänen kerran alettuaan), \"onnettomasta rakkaudesta,\nmutta tässä on olemassa suuri väärinkäsitys. Sillä jos ainoastaan\ntoinen tuntee kiintymystä mutta ei toinen, ja tätähän tavallisesti\nsanotaan onnettomaksi rakkaudeksi, niin se on merkki siitä, että\ntodellista yhteenkuuluvaisuutta ei ole, mutta missä ei ole todellista\nyhteenkuuluvaisuutta, siellä ei ole myöskään rakkautta eikä siis\nmyöskään onnetonta rakkautta. Tuo onnettomasti rakastunut on silloin\npettynyt ja luullut näkevänsä toisessa jotain, jota hänessä ei\ntodellisuudessa ole. Ellei hän itsepintaisesti tahdo pitää kiinni\njostain, joka ei ole kuin hänen oman mielikuvituksensa tuote, niin\nhän jonkun ajan kuluttua huomaa erehdyksensä ja samalla saa takaisin\ntasapainonsa. Ainoa tapaus, jolloin todella voimme puhua onnettomasta\nrakkaudesta, on se, jolloin mies ja nainen (sillä puhuttuamme\nkiintymisestä yleensä olemmekin nyt siirtyneet puhumaan siitä\nerityisestä keskinäisestä kiintymisestä, jota nimitämme rakkaudeksi),\nsiis jolloin mies ja nainen, jotka todella sopivat yhteen ja siis\noikeastaan kuuluvat yhteen, tapaavat toisensa sen jälkeen kun ehkä jo\ntoinen -- tai mahdollisesti molemmat jo ovat toiseen sidotut. Sillä\nsilloin on olemassa yhteenkuuluvaisuudentunne, vaikkei voi syntyä\nmitään yhteyttä, ja se on todella onnetonta rakkautta. Jotteivät\nmolemmat nyt menehtyisi, on heidän haettava voimaa kääntymällä\nrukouksin Hänen puoleensa, joka sydämemme suruja parantaa, ja\nlohduttautua sillä, että voivat tavata toisessa maailmassa\nonnellisemmissa oloissa kuin täällä. Tähän turvautuen voivat he\nkenties jossain määrin voittaa jälleen entisen rauhansa, vaikka\nmolemmilla aina tulee olemaan jonkinlainen tyhjyyden ja kaipauksen\ntunne, joka toisinaan voi ilmetä katkerana, kaiken voittavana\ntuskana. Muuten sitäkin voidaan sanoa onnettomaksi rakkaudeksi, kun\nkaksi rakastavaa on toisensa löytänyt, mutta kuolema tempaa toisen\npois -- jälellejääneen suhteen pitää paikkansa sama kuin edellä\nesitettiin.\"\n\nVain puolittain kuuntelin Ukon esitystä onnettomasta rakkaudesta;\najattelin tällä hetkellä vain omaa onnellista rakkauttani. Nythän\nolin kuullut mistä se riippui: siitä, että sovitaan yhteen, nyt olin\nsiis päässyt aikaisemmista epäilyksistäni. Mutta iloni ei ollut\npitkäaikainen, sillä kun minun tämän tunnusmerkin nojalla piti\npäättää kummalle annoin etusijan, Emmillekö vai Andrea Margareetalle,\ntulin siihen johtopäätökseen, että sovin yhtä hyvin kummankin kanssa\nenkä ollut siis päässyt entistä edemmäksi.\n\nKun minun piti mennä kirkkoon, tuli Andrea Margareeta kysymään\noliko minulla virsikirjaa. Sitä ei minulla ollut, joten hän tarjosi\nminulle omansa lainaksi, koska hänellä oli liian kiire ennättääkseen\nkirkkoon. Kiitin tarjouksesta, ja hän meni noutamaan kirjaa. Hänen\npalatessaan virsikirjoineen olimme sattumalta kahden arkihuoneessa\nja minä arvelin eikö nyt olisi sopivin hetki sanoa sanottavani; vain\npari sanaa, niin pääsisin kaikista epäilyksistäni ja arveluistani.\nMutta oli kuin kieli olisi tarttunut kitalakeen, minun oli mahdoton\nsanoa noita paria sanaa, mykkänä ja ääneti seisoin siinä käännellen\nvirsikirjaa.\n\n\"Katsotte niin tarkoin virsikirjaani\", sanoi Andrea Margareeta, \"onko\nse mielestänne kovin kuluneen näköinen?\"\n\n\"Ei\", vastasin minä, vaikka en oikein kuullut mitä hän sanoi.\n\n\"Tahdonpa teille sanoa\", jatkoi hän, \"virsikirjan suurin kunnia on\nnäyttää oikein kuluneelta, sitä vastoin ei ole mikään hyvä merkki,\nkun kultaus kiiltää kovin paljo kansilla.\"\n\n\"Nyt tai ei milloinkaan\", sanoin itsekseni. Tein pontevan yrityksen\ntarttuakseni Andrea Margareetan käteen ja -- samassa Ukko astui\nhuoneeseen.\n\n\"Onko teillä virsikirjaa, Kristoffer?\" kysyi Andrea Margareeta.\n\n\"On, olen lainannut Emmin\", vastasi Ukko.\n\n\"Mutta sittehän Emmi jää ilman.\"\n\n\"Totta, sitä en tullut ajatelleeksi.\"\n\n\"Minäpä menen lainaamaan teille virsikirjan isän huoneesta\", sanoi\nAndrea Margareeta, \"niin Emmi saa omansa takaisin.\"\n\n\"Ei, antakaa minun pitää Emmin kirja -- hän osaa kaikki virret ulkoa,\nniin hän on sanonut, eikä hän siis tarvitse virsikirjaa.\"\n\nNyt tuli Corpus Juris, ja hänkin oli virsikirjan tarpeessa. \"Saan\nkai lainata teidän kirjanne kuten tavallisesti\", sanoi hän Andrea\nMargareetalle.\n\n\"Sitä ette saa, sillä olen vastikään lainannut sen Nikolaille, mutta\nvoin hankkia teille kirjan isän huoneesta.\"\n\n\"Sen saa Nikolai, niin otan minä teidän -- Nikolai, annahan minulle\nvirsikirja!\"\n\n\"Enpäs anna\", vastasin minä, \"olen sen lainannut ja minulla on siihen\nlaillinen oikeus.\"\n\n\"Ei suinkaan; minulla siihen on oikeus, sillä minä olen sen aina\nmuulloinkin lainannut. Anna tänne vain!\"\n\n\"Sitä et saa -- voit aivan yhtä hyvin ottaa sen toisen.\"\n\n\"Mutta hävetkää toki\", huudahti Andrea Margareeta, \"kaksi aikamiestä\nalkaa torailla -- ja vielä virsikirjasta. Se on todella liikaa.\nJos välttämättömästi molemmat tahdotte minun kirjani, niin voitte\nmolemmat katsoa siitä, se on yksinkertaisin riidan ratkaisu.\"\n\nCorpus Juris mutisi jotain likinäköisyydestään ja että hänellä\npitäisi olla oma kirja, mutta suostui kuitenkin ehdotukseen\nottaen minua käsikynkästä (luultavasti jotten juoksisi tieheni\nvirsikirjoineni), ja niin menimme yhdessä kirkkoon.\n\nKirkko oli kylmä ja kostea, mutta se ei haittaa kun sydän on harras.\nNiin ei valitettavasti ollut laitani; tosin lauloin virret niin\nkovalla äänellä kuin konsanaan toisetkin, mutta ajatukseni eivät\nolleet siellä missä niiden piti olla.\n\nPappi seisoi nyt saarnastuolissa; virsi oli veisattu, mutta\nkoulunopettaja ei ollut vielä lopettanut soittoa Hän jatkoi\njuoksutuksiaan ja pärrytyksiään uruilla aivan kuin hänen eikä\npapin olisi ollut esiinnyttävä. Näin papista että hän alkoi tulla\nkärsimättömäksi, minäkin tulin kärsimättömäksi, ja kovaksi onneksi\nloppui urunpolkijankin kärsivällisyys, sillä hän herkesi työstään,\nniin että koulunopettajalta muuan liritys keskeytyi siihen paikkaan.\nNiin alkoi pappi puhua, hänen äänensä oli voimakas ja väkevä, mutta\nei sittenkään kyllin voimakas herättääkseen minut horroksistani;\nsaarnan alkupuolesta en kuullut sanaakaan. Mutta nyt alkoi pappi\nkatsoa tiukasti alas minuun, ja hänen sanansa sopivat juuri minuun\nniin hyvin, että minun oli pakko kuunnella, tahdoinpa tai en. Hän\nsanoi nimittäin, että kuten uusi vuosi alkaa Jeesuksen nimessä,\nsamoin on kaikki työmme alotettava hänen nimessään, jos tahdomme\nsiitä siunausta itsellemme. Siksi tulee meidän tutkia kaikkea,\nmitä aiomme tehdä, voimmeko sitä tehdä Jeesuksen nimessä; ellemme\nsitä voi, saamme olla varmoja siitä, että siinä on jotain väärää\nja teemme parhaiten jos jätämme sen tekemättä. -- Kas, tuossa uusi\nkoetin, jota saatoin käyttää tutkiessani oliko aikomukseni oikea vai\neikö, niiden kahden lisäksi mitkä minulla jo ennestään oli. En voi\nkieltää, että ne koettimet, jotka itse olin keksinyt, miellyttivät\nminua paljoa enemmän kuin se, minkä pappi minulle antoi. Sillä\nollakseni täydelleen rehellinen ja suora itseäni kohtaan, täytyi\nminun myöntää, että sitä mitä nyt mielin tehdä, en tahtonut tehdä en\nJeesuksen enkä Jumalan nimessä, vaan pelkästään omassa nimessäni.\nKuitenkaan en vielä antanut myöten. \"Tämä on yksi niitä ihanteellisia\nvaatimuksia\", sanoin itsekseni, \"jotka kristinusko meille asettaa,\nmutta joita emme voi todellisuudessa täyttää. Pappi itse, joka nyt\nniin innokkaasti saarnaa, että kaikki on tehtävä Jeesuksen nimessä,\nhänkään ei aina toimi sen mukaisesti. Niinpä hän tänäkin iltana on\nsuostunut siihen, että saamme tanssia pappilassa, huolimatta siitä,\nettä se on hänestä väärin. Mutta kun ei nyt pappikaan, joka on\nniin vanha ja kokenut mies, tee kaikkea Jeesuksen nimessä, mitenkä\nsilloin minä? Ei, tämä on, kuten sanottu, yksi noita kristinuskon\nihanteellisia vaatimuksia, joita ei kukaan seuraa.\" -- On yleensä\nmerkillistä huomata miten rikkiviisaiksi äkkiä tulemme kun tahdomme\ntehdä jotain väärää; tyhmimmästäkin ihmisestä tulee toinen Sokrates,\njoka osaa tehdä kysymyksiä ristiin rastiin ja punoa asiansa niin\nsukkelasti, että kaikki muut paitsi omatunto siihen myöntyvät. Mutta\nomatunto on niin merkillisen sitkeä, ainakin minun omatuntoni, sillä\nhuolimatta kaikista todisteluista ja väitteistä se vain toisti\nCaton väsymättömyydellä: \"Muuten olen sitä mieltä, että Nikolai\ntahtoo tehdä jotakin, joka on väärin.\" -- Palattuamme pappilaan ja\nistuessamme kahvipöydän ääressä, sanoi pappi minulle: \"Kuuntelitteko\ntarkoin saarnaani, Nikolai?\"\n\n\"Kuuntelin.\"\n\n\"Oliko se mielestänne hyvä?\"\n\n\"Hyvä oli\", vastasin, sillä enhän voinut muutakaan sanoa.\n\n\"Näyttäkää minulle nyt myöskin, että toimitte sen mukaisesti, sillä\nmeidän ei tule olla ainoastaan sanan kuulijoita, vaan myöskin sen\ntekijöitä. Olette vielä nuori, olkaa loistava esimerkki meille\nmuille. -- Mitä sinä pidit saarnastani, Andrea Margareeta?\"\n\n\"En ollut kirkossa tänään.\"\n\n\"Sen kyllä ymmärrän. Kaunistahan onkin alottaa vuosi kirkossa\nkäymättä.\"\n\n\"Minun piti olla kotona taloutta hoitamassa.\"\n\n\"Talo kyllä hoitaa itsensä sen ajan; kun Emmi pääsi kirkkoon, olisit\nkai sinäkin päässyt.\"\n\n\"Mutta mitä sanoisit, jos eivät vieraamme illalla saisi mitään\nsyödäkseen?\"\n\n\"Vieraillamme ei ole hätää, he syövät pikemmin liian paljon kuin\nliian vähän. Katsokaa tuota juustoraukkaani, kuinka se viime päivinä\non saanut nelistävän keuhkotaudin! Olin iloinnut siitä, että se\nkestäisi pääsiäiseen saakka, mutta siitä ei tule mitään, siitä pitää\nlakimiehemme huolen. Katsokaa miten hän istuu ja kaivelee sitä.\nLeikatkaahan syrjääkin, ukkoseni, leikatkaa syrjää, se on niin\nterveellistä nuorille hampaille. -- Kas niin, nyt iskee Nikolai\nsiihen, kyllä sen loppu nyt on käsissä. Onpa hyvä että saatte tanssia\ntänä iltana, Nikolai, sillä viikon päästä tuskin siihen kykenisitte\n-- silloin olisi luullakseni yönuttunikin teille liian ahdas!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappi meni nyt huoneeseensa levähtämään, Andrea Margareeta palasi\ntyöhön, ottaen tällä kertaa Emmin ja papinrouvan avukseen. Ukko\nalkoi lukea ja Corpus Juriksen ja minun alkoi tulla ikävä. Turhaan\nyritettyämme shakkipeliä, joka epäonnistui, koska molemmat\nolimme yhtä hajamielisiä, keksi Corpus Juris, että lähtisimme\nuudenvuodenkäynnille koulunopettajan luo. Vaikka tosin en toivonut\nsiitä erinomaisempaa virkistystä, oli se kuitenkin jonkinlainen\nmuutos olossamme. Mutta muutos parempaan se ei juuri ollut, sillä\nkoulunopettaja olikin yksin kotona, hänen perheensä oli lähtenyt\nRoeskildeen. Tosin hän otti meidät vastaan sangen ystävällisesti,\nmutta hän ei ollut läheskään mikään hupainen mies, ja oltuamme\nsiellä jonkun aikaa alkoi minua harmittaa, ettemme pikemminkin\nolleet lähteneet uudenvuodenkäynnille Anders Sörensenin luokse.\nKun nimittäin olimme tehneet yleiset huomautuksemme ilmanlaadusta,\nolimmekin käyttäneet loppuun kaikki puheenaiheemme. Corpus Juris\nkoetti johtaa keskustelua politiikan alalle, mutta koulunopettaja\nei ollut huvitettu politiikasta. Niin istuimme hetken vaiti, jonka\nkuluessa tähystelin ympäri huonetta nähdäkseni jos mahdollista jonkun\nesineen, josta voisi jotain sanoa. Silmäni osuivat viimein vanhaan\nkorttipakkaan ja minä kysyin opettajalta tunsiko hän talonpoikien\nkesken käytännössä olevia korttipelejä.\n\n\"Tunnen\", vastasi hän, \"kolmoisen ja passin tunnen hyvin, mutta ne\neivät ole hienoja pelejä. Mutta on muuan peli, josta olen kuullut\npaljon puhuttavan ja jota tekisi mieleni oppia, ellei se olisi kovin\nvaikeata -- se on nimeltään lumber.\"\n\n\"L'hombre\", huusimme Corpus Juris ja minä yhtaikaa. \"Sen oppimisessa\nei ole mitään vaikeuksia. Jos teitä haluttaa, opetamme kernaasti\nteille nyt heti perussäännöt.\"\n\nOn vaikeata sanoa kumpiko enemmän ilostui, koulunopettaja saadessaan\nvihdoinkin oppia tuon pelin, vaiko Corpus Juris ja minä päästessämme\nviimeinkin johonkin toimeen. Vanha korttipakka otettiin käsille ja\nopetus alkoi. Jos koulunopettajalla oli yhtä suuri kyky kaikkeen\nmuuhun nähden kuin hänellä oli l'hombren oppimiseen, niin oli\nsallimus antanut hänelle vallan liian vähäpätöisen aseman elämässä.\nPuolen tunnin kuluttua hoiti hän itse korttejaan kenenkään\nauttamatta, ja koska onni aina on vasta-alkajan puolella, niin\nkoulunopettaja voitti useimmiten, jota vastoin Corpus Juriksella ja\nminulla oli huono onni, josta hän innostui aika lailla ja me kaksikin\nvähän vilkastuimme. Nyt nakkasi Corpus Juris molemmat mustat ässät\nesille.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi koulunopettaja.\n\n\"Niin, sitä emme ole teille opettaneet vielä, se on _grande tourné_\",\nvastasin minä. \"Katsokaa, kun jollakin on mustat ässät, niin voi\nhän lyödä ne pöytään ja pelata _grande tournéta_, joka on aivan\nkuin _tourné_, sillä erotuksella vain, että voitto on jonkunverran\nsuurempi. Mutta jos käy laatuun, niin on parempi että pelaatte ilman\nsitä, sillä _grand tourné_ on vaarallista peliä.\"\n\nKoulunopettaja alkoi levottomasti liikahtaa tuolillaan. \"Tahdon sanoa\nteille\", jatkoin minä, \"voitte helposti saada sen värisen kortin,\njoita teillä ei ole muita ja silloin olette vaarassa hävitä.\"\n\n\"Teidän korkeaoppineisuutenne --\" alotti koulunopettaja, mutta minä\nen antanut keskeyttää itseäni, vaan jatkoin: \"Jos teillä sitävastoin\non lähinnä korkein valtti ja kuningas kuudentena, niin teidän\nennemmin tulisi pelata Solo-peliä, sillä siinä tapauksessa olette\naina varma kolmesta matadoorista ja voitte toivoa saavanne kaksi\nvuoroa vielä, elleivät kaikki muut valtit ole toisen vastapelaajan\nhallussa, sillä silloin voi teidän käydä hyvinkin hullusti.\"\n\nKoulunopettaja ei voinut enää kauemmin hillitä levottomuuttaan;\nhämillään hän istui selaillen kortteja, samalla kun hänen katseensa\nherkeämättä tuijotti johonkin tuolini takana olevaan esineeseen.\nKääntyessäni huomasin papin seisovan siellä käsivarret ristissä\nkatsellen minua.\n\n\"Älkää antako häiritä itseänne\", hän sanoi. \"Pidittehän esitelmää,\njota valtiopäivämies saattaisi kadehtia.\"\n\n\"Me vain opetamme opettajalle l'hombre-peliä\", sanoin minä.\n\n\"Niin, sen kyllä näen, ja siihen valitsette uudenvuodenpäivän\nja sunnuntai-aamupäivän -- ette tosiaankaan olisi voinut valita\nsopivampaa aikaa. Ja te olette se, jonka piti mennä ulos ja antaa\nvalonne paistaa maailmalle. Ja sitte saatte päälle päätteeksi\nkanssanne lakimiehenkin -- kas siinä kaksi oivallista apostolia,\njotka olen lähettänyt saarnaamaan todellista kristillisyyttä! Mutta\nse täytyy tunnustaa, että te ymmärrätte alottaa puhdistustyönne\njuurta jaksain. Ensin esiinnytte pappilassa ja saatte tyttäreni\ntanssimaan Julia hopsansaata koko yön, sitte menette siivon\nkoulunopettajani luo ja viekottelette hänet pelaamaan l'hombrea\nkeskellä selvää päivää. Luultavasti aiotte nyt kiertää pitäjää\ntalosta taloon, kunnes viimein kaikkialla näemme vain kortinpeluuta\naamusta iltaan ja senjälkeen heipparallaa illasta aamuun. Te olette\ntodellakin kauhea ihminen, Nikolai; neljä tai viisi päivää olette\nollut täällä, ja sillaikaa olette tuottanut minulle enemmän huolta\nkuin kaikki maailman mormoonit kokonaiseen vuoteen.\"\n\n\"Mutta teidän korkeaoppineisuutenne tulee toki ajatella, että tämä on\nvain viatonta ajanvietettä\", muistutti koulunopettaja.\n\n\"Viatonta ajanvietettä!\" huudahti pappi. \"Olette oikeassa: ensi\nsunnuntaina tahdon minäkin ottaa kortit saarnastuoliin mukaani, niin\nsaan huvitella ennustamalla korteista, sillaikaa kun te huviksenne\nsoittelette urkuja, ja niin voi seurakunta istua odottamassa, kunnes\nme lopetamme viattoman ajanvietteemme.\"\n\n\"Ei ollut tosiaankaan minun syyni, että soitto herkesi niin äkkiä\ntänään.\"\n\n\"Ei, siinä te olette oikeassa; sillä jos se teistä riippuisi,\nniin arvelen, että me kaikki yhä vieläkin istuisimme kirkossa\nkuuntelemassa urkukonserttianne. Kuinka usein olenkaan sanonut\nteille, että nuo liritykset ja pärrytykset, joilla Te huumaatte\nkorviamme, eivät käy laatuun.\"\n\n\"Tahdoin niin mielelläni liittää muutamia koristeita teidän\nkorkeaoppineisuutenne saarnaan\", sanoi koulunopettaja.\n\n\"Se on teidän puoleltanne kauniisti tehty, mutta muistakaahan toki,\nettä minun tulee saarnata eikä urkujen. Olkoon sinänsä, toivon etten\nenää saa valittamisen aihetta. -- Mutta nämä kaksi pelipukaria otan\nkotiin kanssani tekemään vaivaishoitotilini valmiiksi, niin ovat edes\nsen ajan varmassa tallessa.\"\n\nNiin jouduimme Corpus Juris ja minä vaivaishoitotilien ääreen,\njossa vietimme koko aamupäivän ja suuren osan iltapäivää. Alussa ei\ntuo toimi ollut minulle mieleistä, mutta vähitellen viihdyin siinä\nparemmin, sillä ajatukseni saattoivat nyt työskennellä määrätyllä\nalalla, niin että aika kului jotenkin sukkelaan ja ennenkuin oikein\nhuomasinkaan oli jo pimeä.\n\nMenin arkihuoneeseen -- siellä Emmi ja Andrea Margareeta sitoivat\nnauharuusuja tansseja varten. Aioin ottaa tuolin istuakseni heidän\nviereensä, mutta molemmat nousivat paikoiltaan.\n\n\"Miksi jätätte minut?\" kysyin minä.\n\n\"Ettehän toki toivone meidän tanssivan näissä puvuissa?\" sanoi Andrea\nMargareeta.\n\n\"Mutta ennätättehän vielä, kello on tuskin puolta neljää.\"\n\n\"Ja kello viideltä tulevat vieraat\", sanoi Andrea Margareeta.\n\"Näettehän, että aika on täpärällä.\"\n\n\"Mitä kuulenkaan? jo viideltäkö tulevat -- ja me saamme tanssia kello\nviiteen aamulla; siinä kaksitoista tuntia, se on verratonta!\"\n\n\"Sitä älkää uskotelko itsellenne; kello kaksitoista ilo päättyy ja\nkukin menee kotiinsa.\"\n\n\"Kello kaksitoista! En ole hullumpaa kuullut -- siihen aikaan meidän\non tapana alottaa Kööpenhaminassa, ja silloin aiotte täällä lopettaa.\nSehän on nurinpäistä kaikki tyyni.\"\n\n\"Saatte tietää, että olen taistellut kuin leijona isän kanssa\nsaadaksemme pitkittää niinkin kauan. Isä olisi tahtonut, että\nlopettaisimme jo kymmenen aikaan.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Kyllä se niin on. Isä sanoi, ettei hän tahdo tietää mitään\nyöllisistä haaveiluista ja että meidän täytyy erota tavalliseen\nhyvään aikaan. Vasta vihdoin viimein hän taipui, kun sanoin hänelle,\nettä hän yhtä hyvin voisi suoraa päätä kieltää meiltä tanssiaisten\npitämisen kuin asettaa meidät ihmisten pilkan ja naurun alaisiksi,\nkun kuultaisiin että herkesimme tanssimasta jo kello kymmeneltä.\"\n\nKun kuulin vieraittemme saapuvan kello viideltä, päätin minäkin\nryhtyä heti pukeutumaan, sillä se oli aikaa vaativa toimi, johon oli\npantava mitä suurinta huolellisuutta. Silmänräpäyksen ajan ajattelin\nsitäkin, enköhän ajaisi partaani, mutta luovuin tuosta tuumasta\najatellessani, etten koskaan ennen ollut moiseen tekoon ryhtynyt\nja että harjaantumaton käteni helposti voisi aikaansaada haavan,\njoka ei suinkaan kaunistaisi ulkomuotoani. Mutta huolenpito, jota\nei osotettu parralle, tuli täysin määrin hiusteni osaksi. Vanhat\nspartalaiset tuskin suuremmalla innolla huolsivat hiuksiaan ennen\nTermopylain taistelua kuin minä nyt. Pitihän minunkin suorittaa\nTermopylain taisteluni ja, kuten toivoin, paremmalla onnella kuin\nspartalaiset. Hiusten jälkeen oli valkoisen kaulahuivin vuoro, jonka\nsolmimiseen panin erikoista huolta. Kovaksi onneksi ei niitä ollut\nsattunut mukaani kuin kolme ja rutisteltuani kaikki kolme yhtä\npahasti oli pakko tyytyä ensimäiseen. Suuren surun tuotti minulle\nhännystakkini; se oli aivan rutistunut matka-arkussa. Turhaan puolen\ntunnin ajan pirskotin siihen vettä ja venytin sitä kaikille suunnille\nja syrjille; en onnistunut antamaan siihen entistä loistoa ja ryhtiä.\n\nAvasin oven ja astuin Corpus Juriksen huoneeseen; tämä pukeutui juuri\nhännystakkiinsa; toukka oli muuttumaisillaan perhoseksi. Suurempaa\nmuutosta ei tosiaankaan saata ajatella kuin se mikä Corpus Juriksessa\ntapahtuu, kun hän luo päältään arkipuvun ja pukeutuu juhlapukuunsa\nvalkoisine kaulaliinoineen. Jokainen kärttyisyyden ja pahan tuulen\njälki, lyhyesti, jokainen piirre lakimiehestä katoaa ja sijalle astuu\ntäydellinen seuramies kuninkaallisessa loistossaan. Joka tahtoo oppia\nCorpus Juriksen loistavimpia kavaljeeri-ominaisuuksia tuntemaan,\nhänen täytyy nähdä hänet nuorten naisten parissa, mitä useampien,\nsitä parempi. Totisesti on jumalainen näkö nähdä hänen siinä seisovan\ntoinen käsi Uivien sisäpuolella, toisella vapaasti eleitä tehden tai\ntummia hiuksia otsalta pyyhkien, kääntyen milloin toisen milloin\ntoisen puoleen ketään unohtamatta -- kaikki runottaret ja lemmettäret\novat vuodattaneet hunajaansa hänen kielelleen. Sellaisina hetkinä\non minun tapana asettua hänen taakseen ja kuunnella hänen puhettaan\näänettömänä ja kunnioittavana kuten oppilas kuuntelee mestariaan.\n\nCorpus Juriksen valmistuttua menimme yhdessä Ukon luokse katsoaksemme\nkuinka pitkälle hän oli ennättänyt. Ukko oli täysissä pukimissa\nja istui tuolilla ajatuksiin vaipuneena. Astuessamme huoneeseen\nhän kohotti päätänsä -- oi sitä surkeutta, millaisen solmun hän\noli kaulahuiviinsa solminut! Vaikka Ukon olisi ollut tarkotuksena\nhirttää itsensä, niin ei hän olisi voinut vankempaa solmua sitoa!\nCorpus Juris ryhtyi paikalla solmimaan sitä uudelleen, ja Ukko\nsuostui siihen suurella kärsivällisyydellä. Ukosta voi sanoa aivan\npäinvastaista kuin mitä olen Corpus Juriksesta sanonut. Hän on\nmuuttumatta sama mihin pukuun pukeutuneekin. Nuorten naistenkaan\nparissa Ukko ei mitenkään muutu. \"Ovathan nekin ihmisiä\", on hänellä\ntapana sanoa, \"minkätähden puhuttelisin heitä toisin kuin muita\njärjellisiä olentoja?\" Olen monesti puhunut hänen kanssaan tuosta\nseikasta, mutta Ukko osottaa muutamissa asioissa itsepintaisuutta,\njoka ei mitenkään poikkea kerran saadusta mielipiteestä. Kerran viime\nsyksynä hän kuitenkin eräissä tanssiaisissa meni kovin pitkälle\nselittäen puoli tuntia pitkässä puheessa eräälle nuorelle tytölle\nnicaialais-konstantinopolilaista uskontunnustusta. Näin selvästi,\nettä tyttöraukan oli hirmuisen ikävä. Jälkeenpäin puhuin siitä\nUkolle. \"Kuinka voi sellainen johtua mieleesi, eihän se mitenkään\nvoinut häntä huvittaa.\" \"Mutta minua se huvittaa\", vastasi Ukko,\n\"olihan siitä huvia ainakin toiselle asianosaiselle sensijaan\nettä tavallisesti kummallakin on yhtä ikävä.\" -- Ei, Ukko ei osaa\nensinkään seurustella naisten kanssa!\n\n\"Oletko ottanut hansikkaasi, Kristoffer?\" kysyi Corpus Juris.\n\n\"Hansikkaani?\" huudahdin minä, \"niitä en ole muistanutkaan.\"\n\n\"No niin, mikset ole muistanut?\" sanoi Corpus Juris.\n\n\"Mistä minä tiesin, että täällä olisi tanssiaiset -- se on sinun\nsyysi, Fredrik, mikset sanonut mitään? Tiesit sen vallan hyvin -- nyt\nei muu auta kuin että lainaat minulle toisen hansikkaasi.\"\n\n\"Mitä sinä yhdellä hansikkaalla teet?\"\n\n\"Tahdon pitää sitä kädessäni, niin näkevät ihmiset ainakin, että\nminulla on hansikkaat. Minä tahdon -- minä tahdon -- voi, en tiedä\nitsekään mitä tahdon\", huusin vallan suunniltani, sillä kun minulla\nkerran ei ollut hansikkaita, niin mitä hyödytti silloin koko muu\nkomeuteni?\n\nParhaillaan siinä tuskitellessani ja voihkiessani tuli Ukko\npelastajakseni. \"Kas, tuosta saat parin\", sanoi hän äkkiä vetäen\ntaskustaan parin hansikkaita.\n\n\"Kristoffer, sinä olet siunattu ihminen\", huudahdin, \"oletko\ntosiaankin muistanut minua?\"\n\n\"Sitä en tosiaankaan voi sanoa tehneeni, mutta löysin taskustani\nparin, jotka luultavasti joskus olen sinne unhottanut\", vastasi Ukko.\nHansikkaat olivat miltei uudet, ja ne sopivat minulle kuin olisivat\nolleet minulle tehdyt. _All right!_ sanoin itsekseni, nyt voin käydä\notteluun milloin tahansa.\n\nMenimme kaikki kolme arkihuoneeseen, missä tapasimme papin perheen\nvieraita odottamassa. Emmi ja Andrea Margareeta olivat pukeutuneet\nvalkoisiin. Emmillä oli valkoinen helminauha punottuna tummaan\ntukkaansa, Andrea Margareetalla oli ruusukiehkura. Pappi seisoi\nkeskellä lattiaa puettuna hännystakkiin, valkoiseen kaulaliinaan ja\nkalvosimiin. Andrea Margareeta paraikaa korjasi kaulaliinan solmua,\nminkä pappi oli tehnyt yhtä vankan kuin Ukkokin.\n\n\"Kas niin, lakkaa nyt jo\", sanoi pappi, \"nyt olen kyllin kaunis.\nKatsokaa miten Nikolai tuijottaa minuun, tottapa hänen on vaikea\ntuntea minua.\"\n\nVaikea olikin tuntea pappia, sillä tuo kankea juhlapuku ei ensinkään\nsopinut hänen tavalliseen reiluun käytöstapaansa.\n\n\"Mitäpä emme tekisi vaimon ja lastemme tähden!\" sanoi pappi vetäen\njäykkiä kalvosimiaan näkyville. \"Muuten minusta jo olisi aika\nvieraittemme tulla.\"\n\n\"Älä ole niin hätäinen\", pyysi Andrea Margareeta, \"kello on vasta\npuoli viisi, ja vieraamme ovat kutsutut viiden ajaksi.\"\n\n\"No, mitä varten olette sitten minua pyntänneet näin aikaisin?\" sanoi\npappi. \"Nythän vaan täällä kulutan aikani hukkaan. Tule, Nikolai,\nmenkäämme sinne minun puolelleni nauttimaan kelpo piipullinen\ntupakkaa.\"\n\nMutta tätä ei Andrea Margareeta mitenkään sallinut, koska siten\nolisimme pian tuoneet tupakan katkua mukanamme huoneisiin. Andrea\nMargareetalla oli yleensä täysi työ rauhottaessaan pappia, sillä kun\nhän ei saanut polttaa tupakkaa, niin hän alkoi nakerrella vieraita\nvarten esille pantuja pieniä leivoksia kutsuen minut toverikseen.\n\n\"Mutta sitä et todellakaan saa tehdä, isä\", sanoi Andrea Margareeta,\n\"mitähän vieraamme ajattelevat, kun näkevät että olemme alkaneet\nsyödä ennen heidän tuloansa?\"\n\n\"Mitä kummia sitte teenkään?\" sanoi pappi. \"Näettehän itse kuinka\nminua kohdellaan, Nikolai, semmoista on olla naimisissa. Seuratkaa\nte minun neuvoani, älkää naiko ensinkään, ei vanhaa Aneakaan,\njälestäpäin kuitenkin kadutte.\"\n\nKaikeksi onneksi vierivät samassa ensimäiset vaunut pihalle ja kohta\ntuli useampia. Vähitellen tulivat huoneet vieraita täyteen. Mutta ne\nolivat pelkkiä vieraita kasvoja, en tuntenut ainoatakaan. Siitä en\nkuitenkaan välittänyt, en edes katsonut naisten puoleen, aioinhan\ntanssia vain Emmin ja Andrea Margareetan kanssa. Mutta kummanko\nkanssa tanssisin ensiksi? Siinä se suuri kysymys, jonka ratkaisusta\nkoko tulevaisuuteni oli riippuva. Sillä nyt olin täydestä todesta\npäättänyt, että sitä heistä, jonka kanssa ensin tanssisin, myöskin\nkosisin. Mietin miettimistäni, mutta mitä ankarammin mietin, sitä\nmahdottomampi oli minulle päätöksen tekeminen. Kun olin vihdoinkin\npäättänyt mennä Andrea Margareetan luo, oli aivan kuin sisäinen ääni\nolisi sanonut minulle: \"ei, mene Emmiä pyytämään\", ja kun minun piti\nmennä Emmiä pyytämään, sanoi taasen sisäinen ääni; \"ei, mene Andrea\nMargareetan luo.\"\n\nSamalla pysähtyi Andrea Margareeta, jolla oli kova kiire ottaessaan\nvastaan vieraita, minun eteeni kysyen: \"Ettehän vain ole sairas,\nNikolai? Näytätte niin kärsivältä.\"\n\n\"Siinä kohtalon viittaus\", sanoin itsekseni, ja vastaamatta Andrea\nMargareetan kysymykseen sanoin: \"Tanssittehan ensimäisen tanssin\nminun kanssani?\"\n\n\"Sitä en todellakaan voi\", kuului vastaus, \"sen olen luvannut\nFredrikille, mutta toisen tai kolmannen tanssin mielelläni kanssanne.\"\n\nMutta ellen saanut tanssia ensimäistä tanssia Andrea Margareetan\nkanssa, niin en tahtonut ensinkään tanssia hänen kanssaan. Samalla\nastui uusia vieraita sisään, ja Andrea Margareeta kiiruhti luotani\nottaakseen heitä vastaan.\n\nNythän ei minun enää tarvinnut asiaa miettiä, ja menin sentähden\nilman muuta Emmin luo, joka sinä hetkenä puheli Ukon kanssa.\n\n\"Muistatte kai, että olette luvannut minulle ensimäisen tanssin\",\nsanoin Emmille.\n\n\"Ei, siinä erehdytte\", sanoi hän, \"sen olen aikoja sitten luvannut\nKristofferille. Mutta mielelläni tanssin kanssanne minkä hyvänsä\nseuraavista tansseista haluatte.\"\n\nMutta minä en halunnutkaan tanssia seuraavia tansseja, olin mitä\nsyvimmin loukkaantunut tästä toisesta kieltävästä vastauksesta.\n\"Siis onkin totta\", sanoin itsekseni, \"että naisessa ei ole muuta\nkuin valhetta, kavaluutta, petosta ja keimailemista. Mutta minäpä\nen ensinkään tanssi tänä iltana, olkoot minun puolestani; vaikka\npolvillaan rukoilisivat minua, niin sittenkin kieltäydyn. Sanon että\njalkani tai pääni on kipeä -- tahi -- tahi -- sanon vaikka suoraan\netten _tahdo_ tanssia.\"\n\nSamalla alkoi soitto kuulua. Muulloin se tavallisesti on ollut\nonnellisimpia hetkiäni eikä ihaninkaan konsertti kaiu korviini niin\nlumoavalta kuin viulujen ensi äänet tanssiaisissa. Tänä iltana\noli toisin: soitto kuului viheliäiseltä renkutukselta. Seisoin\nikkunasyvennyksessä, puoleksi verhottuna pitkien uutimien takana ja\nnäin parin toisensa jälkeen kulkevan ohitseni. Kun kaikki olivat\nmenneet isoon saliin, läksin sinne oven suuhun seisomaan antautuen\ntanssijoita arvostelemaan leppeästi ja samalla kohtuuden mukaisesti,\njonka mukaan tuomitsin kaikki ilman armoa ala-arvoisiksi. Ukko tanssi\nkuin vaatekaappi, Corpus Juris kuin hohtimet; tuo nuori nainen\ntuolla liehuvine nauhoineen oli kuin reen eteen pyntätty hevonen,\nja tuo tuolla kalpeine kasvoineen ja punertavine hiuksineen oli\nkuin kaneelilla ripoteltu riisiryynipuuro. Näin tein huomioitani\njokaisesta. Olihan tämä oikeastaan sitä mitä sanotaan toisten\nhärnäämiseksi, ja moni on vakuuttanut minulle sen olevankin hauskinta\nmitä voi tanssiaisissa olla. En kuitenkaan voi sanoa tunteneeni\nkovinkaan suurta iloa, mutta se johtui ehkä siitä, että tein sen\naivan itsekseni.\n\nEn kuitenkaan kovinkaan kauan saanut rauhassa tehdä huomioitani,\nsillä pappi tuli luokseni sanoen: \"Miksi seisotte joutilaana turulla,\nNikolai?\"\n\n\"Minä en välitä tanssista.\"\n\n\"Pakostako te siis tanssittekin tuonnoin illalla? Poikarukka!\"\n\n\"Sitäpaitsi on jalkani kipeä.\"\n\n\"Se tauti on tullut äkkiä; neljännestunti sitten ei teitä mikään\nvaivannut.\"\n\n\"Ei ole enää jälellä naisiakaan.\"\n\n\"Miksikä nimittäisitte sitte noita valkopukuisia sohvassa istujoita?\nKyllä huomaan, että taasen mietitte konnankoukkuja, ja niitä\nestääkseni käsken teidät aivan heti pyytämään jonkun noista nuorista\ntytöistä kanssanne tanssimaan!\"\n\nTämän kehotuksen lausui pappi niin kuuluvalla äänellä, että\nminun täytyi totella. Menin siis sinne, tein kankean kumarruksen\numpimähkään lähimpänä istuvalle häneen edes katsomatta ja tarjosin\nhänelle käsivarteni viedäkseni hänet saliin. Kävin yhä silmät\nlattiaan kiinnitettyinä ajatellen hiljaisessa mielessäni: \"Ei sinulla\nminun kanssani tanssimisesta suurta huvia tule olemaan.\"\n\nAstuessani saliin kompastuin kynnykseen, jolloin satuin katsahtamaan\nylöspäin -- oi taivas ja maa ja kaikki elementit, tuossahan oli\nparinani sinisilmäinen rautatievaunusta! Säikähdin niin, että päästin\nhänet käsivarrestani kysyen: \"Oletteko -- oletteko todellakin te?\"\n\n\"Kukapa sitten muukaan olisin?\" sanoi tyttö mitä herttaisimmasti\nhymyillen. \"Mutta minä luulin teidän unohtaneen minut.\"\n\n\"Oi, teidän täytyy suoda minulle anteeksi, mutta minä olen -- --\"\nja nyt aloin purkaa sanoja, joita en luule maksavan vaivaa tähän\nkirjottaa. En tahdo myöskään ilmottaa, mitä hän sanoi, sillä jos\nmieli niitä oikein ymmärtää, olisi ollut välttämätöntä kuulla ne\nhänen omasta suustaan. Mutta minusta oli tullut aivan uusi ihminen.\nKaikki minussa oli laulua, sointua ja riemua. Minä juttelin, nauroin\nja tanssin, ja minä tanssin, nauroin ja juttelin -- ja yhä vain\nsinisilmän kanssa.\n\nKerrotaan erään viisausoppineemme, joka on paljon miettinyt\nrakkauskysymystä, sanoneen, että meidän, voidaksemme oikein pitää\nhauskaa tanssiaisissa, täytyy olla johonkin läsnäolevista naisista\nrakastunut. Hän on oikeassa, tuo siunattu mies, hän on oikeassa,\nsen tulin kokemaan tänä iltana. Sillä se kamppailu, jota saa kestää\nsaadakseen tanssia hänen kanssaan, ne tuhannet temput, joihin on\nturvauduttava kaikkien kilpailijoiden poistamiseksi, oi siitä ei ole\nkenelläkään aavistusta, joka ei ole sitä itse kokenut. Sinisilmäisen\nkanssa tanssin ne tanssit, jotka olin häneltä pyytänyt, ja hänen\nkanssaan tanssin nekin, joita en ollut pyytänyt häneltä, ja kun tuli\ntoisia pyytämään ennen luvattuja vuoroja, sanoin hänen aikaisemmin\nluvanneen ne minulle, ja hän -- niin, hän sanoi, ettei hän oikein\nmuistanut kenelle hän oli ne luvannut, ja minä tartuin hänen käteensä\nja vein hänet tanssiin, toisten vihaisten katseiden ja pistosanojen\nseuraamana -- oi, kuinka verrattomasti huvittelin sinä iltana!\n\nMuun muassa hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli oikeusneuvos\nja että hänellä oli veli, joka oli ylioppilas, ja minä lupasin\nitselleni, että vaikka tämä veli olisi ollut maailman ikävin ja\nvastenmielisin ihminen, niin piti hänestä tulla toverini, Jonathanini\nja paras ystäväni.\n\nAndrea Margareeta tuli kysymään milloin haluaisin tanssia hänen\nkanssaan; vastasin, ettei minulla ollut enää vapaita tansseja; Emmi\ntuli kysyen samaa, ja hänelle annoin saman vastauksen. Näin heistä\nmolemmista, että vastaukseni heitä harmitti, mutta se vain lisäsi\niloani. Ennen heillä oli valtit käsissään ja he olivat etusijalla,\nnyt oli minulla hertta-ässä ja saatoin jatkaa mieleni mukaan.\n\n_Hän_ oli tietystikin pöytätoverini. Toisen pöydän luona vähän matkan\npäässä meistä näin Ukon ja Corpus Juriksen istuvan, edellinen oli\nsaanut Emmin, jälkimäinen Andrea Margareetan vierustoverikseen.\nMutta nyt en enää kadehtinut heitä, sillä minun seuranani oli tyttö,\njoka oli enemmän kuin sekä Emmi että Andrea Margareeta. Sillä hän\nosasi väitellä, ja sitä eivät osanneet Emmi eikä Andrea Margareeta.\nJälkimäinen koetti välttää kaikkea väittelyä, ja edellinen väitteli\nliian vakavasti ja ainoastaan saadakseen tunnustetuksi mikä oli\ntotta. Mutta minä en väittele totuuden puolesta; minusta on\naivan yhdentekevää onko se, mitä puolustan, totta vai ei, niin,\nmieluummin se olkoon vaikkapa väärää, silloin pitää olla vielä\ntaitavampi pitääkseen puoliaan, -- väittelen vain väitelläkseni.\nSillä tämä ajatuksin ja sanoin taisteleminen, jolloin tiukasti\nvaroo ja punnitsee jokaista sanaa, jottei antaisi vastapuolueelle\nkiinni-iskemisen aihetta ja taas toiselta puolen vahtii jokaista\nvastustajansa epäselvää ajatusta tai sanaa tarttuakseen\nsilmänräpäyksessä siihen ja antaakseen sille yllättävän käänteen,\njota hän ei ole ensinkään tarkottanut, ja siis monesti juuri voiton\nhetkenä, jolloin hän on lausumaisillaan todistuksensa loppuponnen,\nosottaa hänen todistaneenkin juuri päinvastoin -- voi, se on\nkuninkaallista huvitusta! Ja sinisilmäinen osasi väitellä milteipä\nvielä paremmin kuin minä itse, mutta se ei ollut niin ihmeellistä,\nsillä hänen puhuessaan istuin minä katsellen hänen sinisilmiään\nmiltei unohtaen oman sanottavani, kunnes hän äkkiä vaikeni ja minun\noli pakko jälleen sanoa jotakin vain saadakseni ilokseni taas kuulla\nhänen puhuvan, ja niin jatkettiin yhä, kunnes yhtäkkiä huomasin\nkaikkien ympärillämme vaikenevan ja meidän kahden olevan ainoat,\njotka puhuimme. Käännyin katselemaan ja näin Corpus Juriksen nousseen\npuhetta pitämään. Tämän nähdessäni minulle tuli kova hätä, kun en\nkoskaan ennen ollut kuullut Corpus Juriksen pitävän puhetta. En tiedä\nmitään vastenmielisempää kuin kuulla jonkun alottavan puhetta ja\nsitten eksyvän sanoistaan ja niitä tapailevan -- voi kuinka nolostuu\ntuon poloisen puolesta, nolostuu niin että kernaasti kätkeytyisi\ntuolinsa suojaan. Ja jos sitte tuo onneton puhuja sattuu olemaan oma\nveli, ja tyttö kääntyy puoleeni kysyen: \"kuka on tuo miesraukka,\njoka on joutunut sellaiseen pulaan?\" ja minun täytyisi vastata: \"se\non veljeni!\" -- voi, se olisi hirvittävää! Corpus Juris kenties\neksyy puheestaan jo ennenkuin on alottanut, kumman epävarmasti hänen\nkatseensa harhailee aivan kuin jotain etsiäkseen. Kas, miten hän\nkouristaa ruokaliinaansa vasemmalla kädellään aivan kuin hukkuva\ntaittuessaan laudanpätkään! Mutta kohta rauhotun jälleen, sillä\nnyt Corpus Juris oikaisee itsensä, kiinnittää katseensa terävästi\nja varmasti pappiin, joka seisoo oven luona, ja alottaa niin\nrauhallisella ja varmalla äänellä, että pelkoni ja ahdistukseni\nsilmänräpäyksessä katoavat, sillä jo ensimäisistä sanoista huomaan,\nettä hän tulee onnellisesti suoriutumaan loppuun asti.\n\n\"Hyvä Naiset ja Herrat!\" niin hän alotti, \"nähdessäni itseni ja niin\nmonta yhdenikäistäni täällä, meidät, jotka uljaina sanomme itseämme\n'valtijoiksi hengen maailmassa', silloin johtuu mieleeni erään\nrunoilijamme sanat:\n\n    \"Moni, mestari aatteen mailla,\n    pilaks joutuvi sanoja vailla\n    niin neitojen nauravaisten\n    kuin raisujen nuorukaisten.\n\n\"Tällä en suinkaan tahdo sanoa, että kukaan nuorista täällä\nläsnäolevista rohkenisi nimittää itseään 'mestariksi aatteen mailla',\nmutta arvelen, että kun itse hän, joka on nämä sanat lausunut ja joka\nvarmasti oli tällainen mestari, kun hänkin tuntee olevansa kauniiden\nnaisten pilkkana ja raisujen nuorukaisten halveksimana, mitenkä\nsitte käyneekään meidän, jotka tuskin uskallamme sanoa itseämme\nedes nuorukaisiksi, tuskinpa oppipojiksi ajatuksen maailmassa?\nKyllä saisimme peljätä tulevamme ajatusten hiljaisessa maailmassa,\nlampun himmeässä valossa lahoiksi ja madonsyömiksi kuin vanhat\narkistokirjat ja alkavamme peljätä elämää ja valoa kuin Pallas\nAthenen valonarka pöllö. Mahdollisesti joku meistä lohduttaisi\nitseään sillä, että lampun valossa näemme runotarten huntujen\nleijailevan, mutta tähän pyydän huomauttaa, ettei ole kenenkään\nsuotu nähdä runotarten leijailevan lampun valossa, ellei hän sitä\nennen todellisuuden kirkkaassa auringonvalossa ole nähnyt sulotarten\nleikkivän. Mutta Pallas Athene näkee ja tuntee poikainsa hädän, ja\nonnetonta olisi, ellei hän, tuo kirkassilmäinen viisaudenjumalatar,\ntietäisi auttaa tässä hädässä. Niinpä hän onkin lähettänyt joukon\nystävällisiä keijukaisia ja hengettäriä ympäri maan, asettumaan\njoka lieden ääreen vetääkseen hänen poikansa äänettömien kirjojen\näärestä raittiiseen elävään elämään. Monin paikoin karkotettiin nämä\nAthenen lähettiläät, mutta useaan kotiin heidät otettiin vastaan\nvieraanvaraisin tervehdyksin, pyydettiin kotiutumaan ja kutsumustansa\ntäyttämään. Tähänkin taloon, johon nyt olemme kokoontuneet, tuli\nsellainen keijukaisparvi, eikä sitä ajettu pois eikä oltu sille\nkuuroja. Jo monta kertaa ovat leppeät hengettäret tuoneet meidät\ntänne, sekä siihen aikaan, jolloin pyökki pukeutuu morsiuspukuunsa\nja kirkkaat auringonsäteet leikkivät sen vihreässä lehdistössä, että\nsiihen aikaan, kun valkoinen lumivaippa on kattanut metsät ja maat --\nuseasti tulimme tänne ja joimme terveyttä ja voimaa siitä raikkaasta\nlähteensilmästä, joka täällä kuohuu, joimme terveyttä ja voimaa\nelämäntehtävämme täyttämiseksi. Mutta sen, joka on paljo saanut,\ntulee myöskin paljosta kiittää, ja sentähden käytän tätä tilaisuutta,\njolloin olemme tänne kokoontuneet, kaikkien nimessä kiittääkseni\nkunnioitettavaa isäntäämme ja hänen rakastettavaa vaimoaan,\netteivät hyljänneet ystävällisiä keijukaisia ja hengettäriä, vaan\nvieraanvaraisesti antoivat heille suojaa ja seurasivat heidän\nkäskyjään.\"\n\nYleinen \"hyvä\"-huuto seurasi Corpus Juriksen puhetta. Ihmettelin vain\nmiksei hän papin rakastettavan vaimon rinnalla maininnut myöskin\nhänen rakastettavia tyttäriään, sillä sen minä olisin tehnyt, mutta\nkoskei Corpus Juris sitä tehnyt, niin syyn kai hän itse tiesi.\n\n\"Kuka oli tuo puheenpitäjä?\" kysyi sinisilmäinen minulta.\n\n\"Se on veljeni\", vastasin sydän ylpeydestä sykkien -- kaikki vanha\nkauna Corpus Jurista kohtaan oli mielestäni kadonnut, olisin tällä\nhetkellä mennyt hänen puolestansa vaikka tuleen.\n\n\"En ensinkään tiennyt että teillä oli velikin\", sanoi hän, \"hänen\nkanssaan pitää minun tulla tutuksi.\"\n\n\"Kernaasti\", vastasin nousten silmänräpäyksessä täyttääkseni hänen\ntoivomuksensa, sillä olihan parasta, että hän oppi tuntemaan tulevan\nlankonsa. Tällaisessa tilaisuudessa tiesin Corpus Juriksen kyllä\nkäyttäytyvän tavalla, joka tuottaisi meille kunniaa. Tullessani hänen\nluokseen, hän juuri kilahutti lasiaan Andrea Margareetan lasiin,\nhänen kasvonsa hehkuivat ja hänen silmänsä leimusivat.\n\n\"Fredrik\", sanoin hänelle, \"pöytätoverini toivoisi kernaasti, että\nesittäisin sinut hänelle.\"\n\nCorpus Juris katsoi minuun kuin unesta heräten. \"No, senhän voi\njättää tuonnemmaksi\", sanoi hän.\n\n\"Minkälainen vastaus se on nuorelle naiselle? Tule nyt vain heti\nkanssani!\"\n\nCorpus Juris nousi nyt seuraten minua, vaikka selvästi näkyvällä\nvastenmielisyydellä. Hän astui sinisilmäisen eteen, teki hänelle\npikaisen kumarruksen, puhui jotain kunniasta, mikä hänen osakseen oli\ntullut, teki taasen vieläkin pikaisemman kumarruksen ja meni nopeasti\ntiehensä. Minä seisoin ja tuijotin häneen kauhuissani: siinä todella\nveli, joka tuotti minulle kunniaa! En usko, että Ukkokaan olisi\nkäyttäytynyt noin hullusti!\n\nMutta sinisilmäinen, tuo herttainen tyttö, näki hämmästykseni ja\nkeksi heti puolustuksen. \"Ei ollut myöskään aivan oikein teidän\npuoleltanne pyytää häntä noin heti tulemaan tänne. Hän oli varmaankin\nvielä väsynyt puheensa jälkeen.\"\n\n\"Väsynyt!\" huudahdin suuttuneena, \"voiko hän olla väsyksissä, kun\n-- --\" mutta onneksi puheeni keskeytyi siihen, että jaettiin seuran\nkesken laulu, jonka kaikki lauloimme ja joka kuului näin:\n\n    \"Niin usein mielemme unelmoi\n    suven nuoren ja kirkkahan aikaa --\n    sulo ruusut ne silloin purppuroi,\n    niille tervehdyksemme kaikaa.\n\n    Ja usein kyllä me muistamme\n    suven vilpeän vienoa aikaa,\n    mut useammin toki syömemme\n    sulo ruususen kauneimman taikaa.\n\n    Mut talvi jo tuiskutti lumiaan,\n    suvi mennehesen jäi aikaan,\n    ani harvoin vain, jos milloinkaan\n    sulo ruusuja nähdä saikaan.\n\n    Tänä iltana on ne luonamme,\n    oi ruusujen loistoa, taikaa!\n    Ja ruusujen keralla vietämme\n    suven lämpimän suloista aikaa.\n\n    Niin häilyvät lehdot leppoiset\n    suvituulien lauhojen aikaan,\n    mut niiden loistoa verrata\n    et voi meidän ruusuimme taikaan.\n\n    Niin kirkkaina tuikkii tähtöset\n    suviyöhyen lempeän aikaan,\n    sitä loistoa turhaan vertailet\n    sulo ruusuimme tenhoon, taikaan.\n\n    Yks' tähtönen toisia kirkkaampi\n    on suven vienon ja vilpeän aikaan,\n    yks' ruusunen toisia rakkaampi on --\n    poven kuinka se lämpimäks saikaan.\n\n    Nyt kunkin vain löytää suotakohon\n    oma ruusunsa, onnensa taika,\n    ja silloinpa seuramme riemuinen on,\n    on sydänten suvinen aika.\"\n\nTämä laulu innostutti minua suuresti, sillä se lausui niin selvästi\nilmi omat tunteeni, etten itse olisi voinut niitä selvemmin lausua.\nMinäkin olin kauan etsinyt ruusuani, sillä \"yks' ruusunen toisia\nrakkaampi on\", ja -- nyt olin hänet löytänyt ja hän istui rinnallani,\nhän, joka oli ruusuista kaunein ja rakkain.\n\n\"Kuka on kirjottanut tämän laulun?\" kysyi sinisilmäinen.\n\n\"Sitä en tiedä, mutta otan siitä heti selkoa\", vastasin rientäen Ukon\nluo, joka seisoi Emmin rinnalla, ei kovinkaan kaukana minusta. Mutta\nen ollut häntä tuntea -- -- oliko tuo todellakin Ukko, oma vanha\nUkkoni, haaveilevine silmineen ja vähän kumaraisine niskoineen, oliko\nse hän, tuo reipas nuorukainen, joka seisoi siellä pitäen Emmin kättä\nomassaan, juuri kuin ei koskaan enää aikoisi sitä hellittää? Vai\noliko Emmi ollut oikeassa väittäessään etten tuntenut Ukkoa, sillä\nse, jonka minä tunsin, oli aivan toinen kuin se Kristoffer, jonka hän\ntunsi ja josta puhui?\n\nMuistin kuitenkin asiani ja kysyin siis: \"Kristoffer, tiedätkö kuka\non tämän laulun kirjottanut?\"\n\nKristoffer ei vastannut, hän katseli vain hellittämättä Emmiä kuin\nlumottuna.\n\n\"Emmi, voitteko sanoa minulle, kuka on tämän laulun kirjoittanut?\"\nkysyin edelleen.\n\nEi Emmikään vastannut, hän katsahti vain silmänräpäyksen minuun\nosottaen Kristofferia.\n\n\"Kristoffer, oletko todellakin\" -- huudahdin minä, mutta minut\nkeskeytettiin samalla: \"Varo, Nikolai, ettet kaada tuota\nviinipulloa!\" -- aivan oikein, Ukkohan se oli, oikea vanha Ukkoni,\njoka puhui -- nyt tunsin hänet jälleen.\n\nKiirehdin takaisin sinisilmäisen luo kertoen hänelle, että runon\ntekijä oli vanhin veljeni.\n\n\"Montako veljeä teillä onkaan?\" huudahti hän hämmästyneenä. \"Pyydän,\ntehkää minut tutuksi hänenkin kanssaan!\"\n\n\"Kyllä sitten!\" vastasin minä, sillä kun kerran Corpus Juris oli noin\nnolosti käyttäytynyt, saatoin odottaa Ukolta mitä hyvänsä ja arvelin\nsiis olevan parasta, että hän aluksi tutustuisi lankoihinsa vain\nkaukaa, sillä silloin ihmiset aina esiintyvät edullisimmin.\n\nTuumin itsekseni, että nyt oli tullut minun vuoroni puhua, kun\nkumpikin veljeni oli sen tehnyt. Olisin voinut esittää naisten\nmaljan, sillä se oli vielä esittämättä ja silloin voisin puhua\nyksinomaan sinisilmäiselle kenenkään sitä aavistamatta, hän kyllä\nminut ymmärtäisi. Tosin en ollut koskaan ennen puhetta pitänyt,\nmutta kun kerran Corpus Juris oli niin onnellisesti suoriutunut,\nsaatoin toivoa samaa itseni suhteen. Mutta en ymmärrä mikä minua\nvaivasi: joka kerta kun aioin nousta tuolilta kilistääkseni lasiani,\noli aivan kuin näkymättömät kädet olisivat minua pidättäneet. Kolme\nkertaa yritin, kolme kertaa täytyi minun luopua yrityksestäni;\nminun oli aivan mahdoton liikkua paikaltani. Samalla sanoi minulle\nsinisilmäinen: \"Ettekö tekin pitäisi puhetta?\"\n\n\"Omen accipio\" (enteen hyväksyn), sanoin itsekseni, ja lopettaakseni\nkerrassaan kaikki epäilykseni, työnsin tuolini taaksepäin, niin\nrajusti, että se kaatui lattialle, ja lasiini kilistämättä tai\nmillään muullakaan tavalla aikomukseni seuralle ilmottamatta, alotin\näkkiä: \"Hyvät naiset ja herrat! tahi -- kukkaiskielellä puhuakseni\n-- Ruusuni ja Okaani -- -- --\" sen pitemmälle en päässyt, sillä\njuuri silloin nousi koko seura istualtaan ja syntyi sellainen melu,\nettä minun oli aivan mahdotonta saada ääntäni kuulumaan. Sittemmin\nsain kuulla, että oli katsottu kiivasta paikalta nousuani yleisen\npöydästä nousun merkiksi. Harmittelin suuresti, mutta sain kuitenkin\nsen lohdutuksen, että sinisilmäinen koko sydämestään valitti\nkeskeytymistä, sillä jo pelkästä alusta sanoi hän voineensa päättää,\nettä puheestani olisi tullut jotain erinomaista. Tästä rauhotuin,\nsillä koska puheeni oikeastaan oli tarkotettu vain hänelle ja hän\nilmotti tyytyväisyytensä jo pelkkään alkuun, niin oli tarkotukseni\npääasiassa saavutettu.\n\nNyt aloimme jälleen tanssia. Tanssimme kotiljonkia, ja sinisilmäinen\nantoi minulle ruusukkeensa ja minä annoin hänelle omani; minä olin\nseitsemännessä taivaassa ja aloin lopulla laulaa aivan ääneen:\n\"nosta ankkuri hei -- luo Bergenin neitojen laivamme vei -- ohii --\nohoi!\" -- kunnes Ukko tuli luokseni ja käski minun olla vaiti, aivan\nkuten hänen on tapana kotona Vestergadella, kun istumme huoneessamme\nyhdessä lukien ja minä äkkiä alan laulaa. Andrea Margareeta tuli\nantamaan minulle ruusukkeen, ja minä tanssin hänen kanssaan ja Emmi\ntuli samoin, ja minä tanssin hänenkin kanssaan, sillä en ollut\nheille enää suuttunut, en ollut suuttunut kehenkään, olisin voinut\nsuudella heitä jokaista -- ja minä tanssin, tanssin, tanssin, ja minä\nhuvittelin, huvittelin, huvittelin, -- oi, se oli verraton ilta!\n\n-- -- Oi sinä ilkeä kummitus, sinä musta peikko, joka\nkeltaisenvihreine silminesi tuijotat kaikkeen, kunnes se häviää,\njoka madonsyömine hampainesi kulutat kaiken, Sinä, jonka nimi on\nKatoavaisuus, Sinä tulit silloinkin ja riistit minulta tuon ihanan\nillan, huolimatta rukouksistani ja valituksistani!\n\nKellon lyödessä kahtatoista kulki pappi salin läpi laulaen:\n\n    \"Hei, vartija, kello jo lyönyt\n    ne kaksitoista on.\n    Jo levolle kaikki menkööt!\"\n\nTurhat olivat rukoukseni ja pyyntöni, turhaan rukoilin yhtä ainoata\ntanssia vielä, yhtä ainoata pientä tanssia; se ei kestäisi kuin\nneljännestunnin, ei kuin kymmenen minuuttia, ei kuin viisi minuuttia,\nmutta turhaan, pappi oli taipumaton.\n\n\"Tänään\", sanoi hän, \"olen kuin muinoinen Spartan kuningas antanut\nlain nukkua, mutta jos alotamme tanssilla vielä seuraavankin\npäivän, niin laki nukkuisi kaksi päivää ja silloin se voisi nukkua\nniin syvään uneen, ettei se ensinkään enää heräisi.\" -- Niinpä\nvierivät vaunut portaiden eteen. Pappi auttoi itse päällysvaatteita\nvierailleen, pyytäen heitä pian jälleen tulemaan. Minä autoin\nsinisilmäiselle hänen päällysvaatteensa ja hyvästelin häntä, ja hän\nhyvästeli minua ja hän istuutui vaunuihin -- ja vaunut vierivät\ntiehensä -- mutta minä jäin yksin seisomaan paikalleni.\n\nNiin, minä jäin yksin -- sen tunsin liiankin selvästi. Kaikki hilpeys\nja ilo ja riemu, joka hetki sitten oli täyttänyt rintani niin, että\nse oli miltei pakahtua kyllyydestään, oli yhtäkkiä hävinnyt kuin\njonkun peikon taikalyönnistä. -- Astuin suureen saliin, joka nyt\noli autiona ja tyhjänä. Tuolit seisoivat epäjärjestyksessä siellä\ntäällä, kynttilät paloivat unisina kruunussa, kaikkialla oli paksu\nkerros tomua. Ja hän, hän oli poissa, häntä ei ollut enää -- nämä\nsanat kaikuivat kaikkialta vastaani. Tuossa uunin luona olin viimeksi\npuhunut hänen kanssaan. Tuon oven luona seisoin, kun hän tuli\nojentaen minulle ruusukkeensa, ja tuossa ikkunakomerossa, noitten\npitkien verhojen takana olimme kauan istuneet keskustellen -- nyt oli\nkaikki mennyttä -- tyhjää, autiota, kylmää ja kuollutta kaikkialla.\nIstuin tuolille ja kätkin kasvot käsiini; en tahtonut katsella\ntyhjyyttä, joka ympärilläni ammotti.\n\n\"Kukahan tuolla tuolilla istuskelee?\" Hypähdin paikaltani ja näin\npapin seisovan rinnallani. \"Se olen minä\", vastasin heikolla äänellä.\n\n\"Onko se todellakin Nikolai, kekseliäs Nikolai, joka täällä istuu?\nEllette itse sanoisi, niin minun olisi vaikea uskoa sen olevan saman\nihmisen, joka neljännestunti sitten huusi ja reutoi täällä niin,\nettä luulin pappilaraukkani kaatuvan päällemme. Tuossa hän nyt istuu\nsynkän näköisenä kuin Hannibalin varjo Kartagon raunioilla.\"\n\nEn vastannut mitään, vaan istuin kellon vitjojani hypistellen.\n\n\"Voin kuitenkin arvata reikä teitä vaivaa\", jatkoi pappi, \"sillä näen\nsydämeenne, Nikolai, ja tiedättekö miltä se näyttää? Se on ihan kuin\niso maalitaulu harjotuskentällä, husaarien ammuttua siinä pilkkaan\nkoko päivän.\"\n\n\"Niinkö\", sanoin minä edes jotakin sanoakseni.\n\n\"Mutta älkää olko kovin huolissanne tuosta asiasta. Menkää nyt vain\nnukkumaan; äiti lähettää teille kupin kuumaa teetä huomisaamuna\naikaisin ja sitte voitte tulla minun luokseni lukemaan vähän rovasti\nMöllerin käsikirjaa, joka niin suuresti kiinnittää mieltänne; --\nsaattepa nähdä että huolenne haihtuvat. -- Hyvää yötä, Nikolai!\"\n\nPapin mentyä päätin kaikessa hiljaisuudessa hiipiä pois sanomatta\nhyvää yötä toisille, sillä en halunnut kuulla useampia samanlaisia\npuheita kuin se, minkä pappi oli minulle pitänyt. Pääsin kenenkään\nhuomaamatta huoneeseeni, ja sytytettyäni kynttiläni suljin molemmat\novet, sillä halusin olla yksin. Sitte menin avaamaan ikkunan ja\nkatselin ulos hiljaiseen yöhön. Kolea yöilma puhalsi vastaani,\nmutta se teki minulle hyvää. Sinisilmäisen kuva oli mielessäni, en\najatellut enkä uneksinut mitään muuta. Milloin jälleen näkisin hänet?\nKuinka pitkä aika kuluisi ennenkuin uudestaan kohtaisin hänet? Sillä\nnyt olin vallan varma, en enää epäillyt enkä hapuillut -- hän se oli\noleva eikä kukaan muu. Olihan kohtalo saattanut hänet eteeni juuri\nsillä hetkellä, kun olin sitoa itseni ainaiseksi toiseen, aivan kuin\nsanoakseen minulle: \"Kas tässä näet, Nikolai, mikä sinua odottaa,\nkunhan maltat mielesi!\"\n\nMutta hänen valoisan hahmonsa takana näin kaksi kalpeata ja\nsurunomaista olentoa, Emmin ja Andrea Margareetan. \"Meitä olet ensin\nsuosinut, ja nyt hylkäät meidät\", ne tuntuivat sanovan. \"Mutta enhän\nminä ole teitä jättänyt, te jätitte minut\", vastasin. \"Ei se niin\nole, tahdoimme vain, että olisit malttavampi etkä hyökkäisi esiin\nkovin varomattomasti, mutta sinä olet uskoton kuin ilman tuulet.\"\n\nAloin käydä levottomaksi. Jospa kuitenkin olin erehtynyt, jospa Emmi\nja Andrea Margareeta todellakin olivat minuun kiintyneet? Muistelin\nAndrea Margareetan ihmettelyä, kun en tahtonut tanssia hänen kanssaan\nja kuinka hän oli kysynyt minulta olinko hänelle suuttunut. Jos asia\ntodellakin oli niin, oliko silloin ritarillista ensin herättää heissä\ntoiveita ja sitte äkkiä peräytyä nähdessäni asiasta tulevan totta?\nEikö se ollut katalaa ja pelkurimaista? Olihan silloin pappi oikeassa\nsanoessaan minua edellisenä päivänä kahdeksantoista vuotiaaksi Don\nJuaniksi. Mutta taas toiselta puolen, miten voin jatkaa suhteitani\nheihin, kun sydämeni oli toisen oma?\n\nSisällinen levottomuuteni kävi viimein niin suureksi, että kaipasin\nuskottua, jolle voisin huoleni kertoa. Päätin mennä Ukolle puhumaan,\nsillä hänen on tapana olla neuvonantajani tärkeissä asioissa. Tiesin\nhyvin, ettei Ukko antaisi minun kuolla synteihini, ja vaikka hän\nolisi saarnannut aamuun saakka, niin pidin sitä parempana kuin\ntällaista itseni kiusaamista.\n\nMenin siis Ukon huoneeseen. Siellä oli aivan pimeätä, niin että\nluulin hänen vielä jääneen alas. Mutta pian näin jonkun seisovan\navonaisessa ikkunassa. En ensin ollut oikein uskoa että se olisi\nUkko, ei ollut ensinkään hänen tapaistaan seisoa keskellä yötä\nuudenvuoden aikaan avonaisessa ikkunassa. Mutta tullessani lähemmäksi\nnäin kuitenkin että se oli hän. Hän seisoi ristissä käsin tähtiä\nkatsellen, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huulet liikkuivat hiljaa.\nKahdesti sain huutaa hänelle ennenkuin hän huomasi minut. Sanoin\nhänelle niin hyvin kuin taisin sydämeni huolet, ja Ukko kuunteli\nrauhallisesti, huulillaan omituinen hymy. Lopetettuani asetti hän\nkätensä päälaelleni, pyyhkäsi hiukseni taaksepäin ja sanoi: \"No,\nNikolai, hätäsi ei ole niin suuri kuin luulet. Luota vain Herraan ja\nkuule hänen ääntään, niin surusi loppuvat ennenkuin aavistatkaan.\"\nSitte hän sanoi minulle hyvää yötä, ja minä menin jälleen huoneeseeni\nenkä voinut kyllin ihmetellä mikä Ukkoon oli mennyt, kun päästi minut\nluotaan ilman saarnaa. En tuntenut itseäni kuitenkaan levolliseksi,\nja päätin sentähden mennä Corpus Juriksen luo uskomaan hänelle\nhuoleni. Sain tosin valmistautua siihen, että hän nauraisi minulle\naika lailla ja seuraavina päivinä vainoaisi minua pistopuheillaan,\nmutta minusta tämä tuntui samalla jonkinlaiselta ansaitulta\nrangaistukselta, jota minun tuli kestää kärsivällisesti.\n\nAvasin oven ja astuin sisään. Ukon luona vallitsevan täydellisen\npimeyden sijasta oli täällä kaikki häikäisevän valoisaa. Corpus Juris\noli sytyttänyt molemmat peilin edessä olevat kynttilät, ja kolmas,\njonka hän luultavasti oli tuonut mukanaan alhaalta, oli pöydällä.\nNäiden kynttilöiden keskellä vaelsi Corpus Juris edestakaisin aivan\nkuin olisi järjestänyt ilotulituksen itselleen. Kädessään suuri\npunainen ruusuke teki hän vilkkaita eleitä molemmin käsin niin kuin\nolisi harjottanut puhetta.\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi hän minulta.\n\nIstuin tuolille ja aloin kertoa juttuani, Corpus Juriksen yhä\nkulkiessa lattialla edestakaisin.\n\n\"Niin, mitä arvelet?\" kysyin minä lopetettuani, Corpus Juriksen yhä\njatkaessa kävelyään vastaamatta kysymykseeni.\n\n\"Mistä sitten?\" kysyi hän pysähtyen äkkiä eteeni.\n\n\"Siitä, mitä äsken kerroin sinulle.\"\n\n\"Niin, suo anteeksi, mutta olin niin kiinni omissa ajatuksissani,\netten ensinkään kuullut mitä olet puhunut.\"\n\nMinun piti alkaa uudelleen, ja Corpus Juris kuunteli minua nyt\ntarkemmin. Mutta tuskin olin lopettanut, kun hän heittäytyi tuolille\nviereeni purskahtaen äänekkääseen nauruun. \"Hah, hah, haa! mutta\nsehän on verratonta! Hah, hah, haa! olet vallan mestarillinen,\nNikolai, hah, hah, haa!\"\n\nLoukkaannuin tästä vähän ja muistutin häntä, ettei ollut ystävällistä\npilkata minua sensijaan että olisi neuvonut, kun tulin avaamaan\nsydämeni hänelle.\n\n\"Älä pahastu, Nikolai\", vastasi hän, \"mutta tämä on todellakin liian\nlystillistä. Nyt en voi sanoa sinulle muuta, mutta olen varma siitä,\nettä tulet nauramaan asialle yhtä paljon kuin minä nyt -- -- Hyvää\nyötä ja nuku makeasti!\"\n\nJälleen menin huoneeseeni jatkaen mietteitäni. Kuitenkin tunsin\nomantuntoni jotenkin rauhottuneen sen kautta, etteivät Ukko enemmän\nkuin Corpus Juriskaan olleet kovin ankarasti nuhdelleet minua. Ehken\nollutkaan niin kovin pahasti menetellyt --\n\nKuulin jonkun puhuvan Corpus Juriksen huoneessa, puhuiko hän ehkä\nunissaan? -- Ei, sieltä kuului kaksi eri ääntä -- mitähän Ukko ja\nCorpus Juris saattoivat keskenään puhua? Ei, ei se ollut Ukonkaan\nääni ja -- mitä se oli? -- aivan kuin olisi suudeltu. \"Mitä ihmettä\nCorpus Juris hommailee?\" ajattelin tarkasti kuunnellen -- \"eihän hän\nvoi itseään suudella.\" Nyt oli taasen hiljaista -- sen sijaan kuului\npitkästä käytävästä hiljaista ratinaa. \"Pitääpä katsoa\", ajattelin ja\npistäydyin käytävään. Siellä oli aivan pimeätä, mutta kuulin keveitä\naskeleita portaissa. Minä portaille. Kun sinne ennätin, näin jotain\nvalkoista katoavan kulmauksessa. \"Kuka siellä?\" huusin niin kovaa\nkuin jaksoin, mutta en saanut vastausta. Sensijaan pisti Corpus Juris\npäänsä ulos huutaen minulle: \"No, Nikolai, mitä siellä hulluttelet,\nherätäthän koko talon!\"\n\n\"Joku oli käytävässä\", vastasin. \"Lienee ollut kissa -- menehän\nnukkumaan! Kello on jo yli yhden.\"\n\nNiin, oli kai parasta mennä nukkumaan. Panin levolle ja sammutin\nkynttilän. Ja taas oli sinisilmäisen kuva edessäni niin valoisana ja\nkirkkaana. Miten olikaan hänen äänensä pehmeä, hänen kätensä hieno\nja hänen silmänsä kirkkaat! Ja sama määritelmä, joka jo kahdesti\noli minua lohduttanut, varmensi taas kolmannenkin kerran mieleni.\n\"Jokaisen miehen ja naisen välillä tehdyn liiton tulee, ollakseen\ntarkotuksenmukainen, perustua sekä keskinäiseen rakkauteen että\njärkisyihin.\" Oli kuitenkin ihana asia osata vähän filosofiaa,\nse auttaa meitä monen pulman selvittämisessä, joka muuten kävisi\nmeille mahdottomaksi. Sinisilmäisen suhteen olin aivan varma, sillä\ntässä oli sekä keskinäistä rakkautta että järkisyitä, ei ollut\nepäilystäkään, ettei hänestä kerran tulisi mitä oivallisin papinrouva.\n\nJa kuitenkin, miten epävakainen onkaan ihmisen mieli! Kun olin\njonkun aikaa virkistänyt sieluani hänestä haaveilemalla, astuivat\näkkiä jälleen sisällisen silmäni eteen Emmin ja Andrea Margareetan\nkuvat, ei nyt kalpeina ja surullisina kuten äsken, vaan hymyilevinä\nhilpeinä ja ilosta säteilevinä, aivan kuin todellisuudessa olivat.\nLuulen miltei heidän käyneen apuväkeäkin hakemassa, sillä he toivat\nmukanaan kokonaisen parven nuoria neitosia, jotka aikaisemmin olin\ntuntenut ja joita myöskin olin rakastanut. Niitä tuli yhä useampia:\nsiinä oli valtioneuvoksen tytär Kööpenhaminasta ja piirituomarin\ntytär Aarhusista ja piispan tytär Ribestä ja tohtorin kaksi tytärtä\nRingstedistä ja papin kolme tytärtä Slagelsen kauppalasta ja -- niin,\nniitä oli niin monta, niin monta, että jouduin aivan pyörryksiin. Ja\nkaikki he sanoivat minulle: \"Minä olen se oikea, Nikolai!\" mutta kun\nminun piti yhteen tarttua, silloin oli hänen takanansa aina kymmenen\nmuuta, jotka kuiskasivat: \"erehdyt, Nikolai! erehdyt, Nikolai!\" Oi,\nsiitä oli tulla hulluksi! Turhaan etsin apua viisaustieteeltäni\nsaadakseni tietää kuka se oikea oli, turhaan otin uudestaan esille\nmääritelmäni nähdäkseni kehen se paraiten soveltuisi, sillä huomasin\nkauhistuneena, että se sopi heihin kaikkiin yhtä hyvin. Sillä ei\nollut yhtään heistä, jota en olisi rakastanut, eikä ollut yhtään\nainoata, josta ei aikaa myöten olisi tullut vallan erinomainen\npapinrouva. -- Niinpä yritin pelastua pakenemalla, mutta he\nseurasivat minua kaikki liidellen, lennellen, tanssien ympärilläni,\nkunnes lopulta vaivuin uneen ja uneksin olevani ritari Olavi, jota\nkeijukaiset ajavat takaa valoisana kesäyönä. Pakenin heitä hevosella\nratsastaen koko yön, heräten aamulla vasta täydessä päivänvalossa,\njolloin ihmeekseni huomasin olevani vuoteessani hiestä läpimärkänä\nvillin ratsastuksen jälkeen.\n\nKello oli lähes yhdeksän. Nousin sentähden, sillä tiesin, ettei\npappi pitänyt pitkään aamulla makaamisesta. Mutta päätäni pyörrytti\nja kivisti ja minulla oli koko ajan tunne siitä, että olin tehnyt\njotakin hullusti. Synkät, mietteeni Emmin ja Andrea Margareetan\nsuhteen palasivat jälleen. \"Tässä ei auta muu\", ajattelin itsekseni,\n\"minun täytyy katkaista suhteeni heihin. Huomennahan täältä\nlähdemme enkä sitte tule takaisin milloinkaan enää. Joka kerta\nkun veljet ajavat tänne, kysyvät sitte Emmi ja Andrea Margareeta:\n'Entäs Nikolai, eikö hän enää tulekaan tänne?' -- mutta Nikolai ei\ntule milloinkaan enää. Ja Emmin silmien loiste sammuu ja Andrea\nMargareetan punaiset posket kalpenevat ja eräänä päivänä kannetaan\npappilasta ulos kaksi mustaa arkkua. Silloin tulee Nikolai. Lempeänä\nkesäiltana hiljaisen suvituulen huojutellessa riipparaidan oksia\nkulkee hän heidän haudalleen. 'Julma kohtalo, miksi erotat ne\nmitkä yhteen kuuluvat? Syy ei ollut minun!' sanoo hän ja kostuttaa\nkyynelillään valkoisia ruusuja heidän haudoillaan. Ja auringon\npunertavat säteet valaisevat valkoisia marmoriristejä kultaisella\nhohteellaan, ja Nikolai kumartuu taittamaan ruusun kummaltakin\nhaudalta sanoen: 'ruusu raukat, miksi niin aikaisin kuihduitte,\nmiksi' -- -- --\"\n\nNyt veti Corpus Juris saappaita jalkaansa viereisessä huoneessa\nriistäen minut irti mielikuvitelmistani. Sillä tuota temppua\ntehdessään on Corpus Juriksen tapana polkea lattiaan niin, että\nsaattaisi uskoa hänen huoneessaan olevan kokonaisen rykmentin\nrakuunoita. Kuinka halukkaasti olisinkaan palannut valoisaan\nmielikuvitusmaailmaani, jossa äsken olin oleskellut, mutta se ei enää\nottanut onnistuakseen; Corpus Juriksen saappaat olivat kutsuneet\nminut takaisin harmaaseen todellisuuteen. Pukeuduin ja menin alas.\n\nKoko perhe oli tavallisuuden mukaan kokoontunut teepöydän ääreen.\n\n\"Hyvää huomenta, Nikolai\", sanoi minulle papinrouva.\n\n\"Hyvää huomenta\", vastasin aivan koneellisesti, kokonaan omiin\nmietteisiini vajonneena.\n\n\"Hyvää huomenta, Nikolai\", sanoivat Emmi ja Ukko.\n\n\"Hyvää huomenta\", vastasin yhtä koneellisesti kuin äsken.\n\n\"Hyvää huomenta, Nikolai\", huusi pappi jyrisevällä äänellä, joka\nherätti minut ajatuksistani, ja --\n\n\"Hyvää huomenta, _lanko_\", sanoi Andrea Margareeta, ojentaen minulle\nkupin teetä.\n\n\"Mitä -- mitä?\" Kuppi putosi maahan, mennen tuhansiksi pirstaleiksi.\n\nCorpus Juris piti Andrea Margareetaa kädestä, ja Ukko istui sohvassa\npitäen Emmiä kädestä. Katsoin toisesta toiseen uudestaan ja yhä\nuudestaan.\n\n\"Mutta onko tämä nyt -- onko se todellakin totta!\"\n\n\"Sitä se ei ole\", sanoi pappi. \"Älkää uskoko siitä sanaakaan. Se on\npelkkää uudenvuoden ilveilyä kaikkityyni aivan kuin toissapäivänä\nteidän ja Andrea Margareetan välillä. Huomenna keksimme taas uuden\njutun.\"\n\nMutta kylläpä näin Corpus Juriksen ja Ukon kasvoista, ettei tämä\nollut ilveilyä eikä leikintekoa.\n\n\"Oletko vieläkin vihoissasi, kun eilen illalla nauroin sinulle?\"\nkysyi Corpus Juris.\n\n\"Vihoissaniko?\" ja minä riensin heidän luokseen ja syleilin heitä\nja puristelin ja taputtelin heitä aivan kuin en olisi heitä nähnyt\nmoneen, moneen vuoteen.\n\n\"Mutta sanokaahan toki, _milloin_ se on tapahtunut?\" kysyin minä,\nmutta sitä en saanut tietää. Sillä Ukko sanoi, että sellainen ei\ntapahdu yhtäkkiä, että voi mainiosti ymmärtää toisiaan kosimattakin,\njoten oikeastaan on kihloissa kauan aikaa ennenkuin on mennyt\nkihloihin. Tämä tuntui minusta vähän tyhjänpäiväiseltä puheelta,\nmutta sinä päivänä en voinut olla kovin tarkka Ukon sanoihin nähden.\nOlisin kuitenkin tahtonut tietää edes, eikö ollut jotakin tapahtunut\ntuon muistorikkaan Roeskilden matkan aikana, mutta sitäkään en saanut\ntietää, sillä Andrea Margareeta sanoi, että se oli aivan yhdentekevää\noliko se tapahtunut eilen vai toissapäivänä. Pääasia oli, että se oli\ntapahtunut. Myöskin nuo salaperäiset vuosiluvut tuomiokirkossa ja\nmaantien vieressä johtuivat mieleeni, ja minä sain tietää -- niin,\nvoinpa olla sen kertomattakin, sillä sen, joka ei itsestään käsitä,\nmitä vuosilukuja ne olivat, ei tarvitsekaan niitä tietää.\n\n\"Mutta mitä nyt teemme teille, Nikolai\", sanoi pappi, \"sillä minulla\nei ole kuin kaksi tytärtä. Joka tapauksessa, jos tahdotte ottaa\nvanhan Anen, voin kernaasti antaa teille kaksikymmentä taalaria\nkorottomaksi lainaksi, joka on maksettava takaisin hääpäivänä.\"\n\nMutta minä en huolinut Anesta ensinkään. Sillä nyt en ajatellut\nkihlaantumista enää; nyt olin yhtaikaa saanut kaksi kälyä ja vielä\nkaksi sellaista kälyä kuin Emmi ja Andrea Margareeta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- -- -- Tähän päättyy kertomukseni tuosta merkillisestä päivästä\nNöddebon pappilassa, sillä en muista siitä sen enempää. Muistan vain,\nettä kuljimme ympäri kuin onnesta päihtyneinä, katselimme toisiamme\nja puhelimme keskenämme ja nauroimme toisillemme, mutta mitä\njuttelimme ja mille nauroimme, sen olen unohtanut.\n\nKuinka onnelliselta näyttikään Ukko! Hän oli tullut aivan kuin\nuudeksi ihmiseksi eikä enää vaipunut ajatuksiinsa. Ja Corpus\nJuris oli niin rakastettava, etten ole koskaan ennen nähnyt\nhäntä sellaisena, hän ei enää väitellyt kanssani ja koetti\nsilmänräpäyksessä täyttää toivomuksiani. Sitä hän vain ei voinut\nkärsiä, että tahdoin yksin kävellä Andrea Margareetan kanssa, vaan\ntarjoutui aina kumppaniksi. Entä Emmi ja Andrea Margareeta! --\nmiten hauskaa olikaan sanoa heille \"sinä\", vaikka alussa sanoinkin\nehtimiseen \"te\", jolloin aina sain oikaista itseäni.\n\nEntä minä itse! Olin iloinen, iloisempi kuin koskaan ennen. Niin,\nkun kerran tulee tuo suuri päivä, jolloin aamupäivällä suoritan\nvirkatutkintoni ja iltapäivällä menen kihloihin, tuskin silloin voin\nolla onnellisempi kuin olin tuona päivänä.\n\nMutta kuinka sokea olinkaan ollut, etten ollut mitään huomannut enkä\nnähnyt -- on tosiaankin tosi sana, että silmistä ensin sokeaksi\ntullaan! Nyt ymmärsin kaikki, käsitin Corpus Juriksen käytöksen\nminua kohtaan, sillä kun ihmiset kerran ovat kosimisaikeissa, niin\nei ole enää leikinteolla sijaa. Entä Ukko -- minä hölmö, joka en\nollut ymmärtänyt, että Emmi, joka niin piti kaikesta vanhasta,\nmyöskin pitäisi Ukosta! Nyt ymmärrän myöskin, ketä Emmi aina oli\nmuistuttanut, vaikken ollut siitä itsekään täysin selvillä: Ukkoa,\nUkon parhaimpina ja onnellisimpina hetkinä -- Emmi oli parannettu\npainos Ukosta, puhuakseni papin tapaan.\n\n-- -- -- Päivällispöydässä, jolloin oli tuotu pöytään talon parasta\npunaviiniä, esitti pappi kihlaantuneiden maljan. Kun edellisenä\niltana olin päässyt ikäänkuin puheiden pidon makuun, huomasin nyt\najan tulleen etsiä korvausta eilisestä keskeytyksestä. Ja koska\ntämä oli minun ensimäinen, niin sanoakseni neitsytpuheeni, en voi\ntässä kieltää itseltäni sen esittämisen iloa. Se kuului muistaakseni\npääasiallisesti seuraavasti:\n\n\"Rakkaat ystävät! On yleensä tapana onnitella ihmisiä, jotka\nonnellisesti ovat suorittaneet virkatutkintonsa, sillä eihän heillä\nsilloin enää muuta tutkintoa ole suoritettavana. Mutta se on minun\nmielestäni perinpohjainen erehdys, sillä tavallisesti on silloin\nvielä kestettävänä vaikein ja vaarallisin tutkinto. Sanon sitä\nvaarallisimmaksi, sillä kaikissa muissa tutkinnoissa, kun on sattunut\nse kova onni, että on saanut reput eli, kuten virallinen lausunto\nkuuluu, tullut hylätyksi, voi aina uudestaan koettaa onneaan. Mutta\ntässä tapauksessa se ei käy päinsä, ja sen, joka kerran on tullut\nreputetuksi, ei ole lupa yrittää uudestaan, niin että ainoa, mitä\nvoimme tehdä, on sama, mitä saksalaiset ylioppilaat tekevät, tultuaan\ntoisessa yliopistossa hylätyiksi: pyrkiä toiseen yliopistoon.\n\n\"Mutta ei siinä kyllin, että tämä tutkinto on vaarallinen, se on\nmyöskin ylen vaikea ja siinä se myöskin eroaa kaikista muista. Muista\ntutkinnoista sanotaan, että mitä enemmän luemme, sitä suuremmat ovat\nonnistumisemme edellytykset, mutta tässä on aivan päinvastaista, niin\nettä voisimme berliiniläisylioppilaan tavoin huudahtaa: 'voi minua,\nmitä kauemmin luen, sitä tyhmemmäksi tulen!' Näemme useinkin, että\nmoni suutarinoppilas ja räätälinsälli käden käänteessä suorittaa\ntämän tutkinnon, kun sitä vastoin paljon lukeneet miehet, jotka\nhelposti saavuttaisivat tohtorinhatun useassakin tiedekunnassa,\nsurkeasti reputetaan. Asian näin ollen saattaa hyvinkin käsittää\nsydämellisen iloni siitä, että molempia veljiäni on kohdannut\nsellainen onni. Sillä _onneksi_ sitä on sanottava. Olkoon kaukana\nminusta, että lukisin heidän omaksi ansiokseen sen suorittamisen,\nei, kunnia sille, jolle se kuuluu! -- En siis Kristofferille enkä\nFredrikille esitä tätä maljaa, vaan niille kirkkaille silmille ja\nsille herttaiselle hymyilylle, -- tai kuten sanoisin _Professoribus\net Censoribus_, professoreille ja sensoreille niissä kahdessa\nyliopistossa, joissa he ovat suorittaneet viimeisen ja vaikeimman\ntutkintonsa!\"\n\nSamassa kilahutin lasini Emmin ja Andrea Margareetan laseihin.\nPapinrouva hymyili minulle niin herttaisesti, ja pappi ojensi kätensä\nvaimolleen sanoen: \"Kuules, äiti, sen maljan mekin juomme, sillä\nNikolai on oikeassa: viimeinen tutkinto oli vaikein, ja kiitän\nJumalaa, etten saanut reppuja.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt olen siis kertonut ensimäisestä sotaretkestäni Amorin rintamassa,\nja se on tuskin viimeiseni. Jos joku Corpus Juriksen tavoin arvelisi,\nettä olen käyttäytynyt lapsellisesti ja ettei koko juttu tuota\nminulle erikoista kunniaa, joten olisi paljoa parempi vaieta koko\nasiasta, sen sijaan että vielä lisäksi julkaisen siitä kirjan, niin\npyytäisin jokaisen sellaisen muistamaan ensimäistä kertaa, jolloin\nhän itse kulki samoilla asioilla, enkä luule hänen silloin enää\ntuomitsevan minua niin ankarasti. Se, joka on synnitön, heittäköön\nensimäisen kiven!\n\n-- -- Muuten elämä kotona Vestergadella kulkee entistä menoaan.\nUkko makaa kuten ennenkin sohvalla ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta\nnyt hänellä ei ole enää kädessä piippua, vaan pieni Emmin valokuva,\njonka tämä on hänelle lahjottanut. Corpus Juris esittää valtiollisia\nmielipiteitään yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Se nautinto, minkä\nhänelle aina on tuottanut Dagbladetin tutkiminen, ei ole suinkaan\nvähentynyt, vaikka hän on kihloihin mennyt. Päinvastoin hän Andrea\nMargareetan avulla on saanut Dagbladetin kotiutumaan Nöddebon\npappilaankin.\n\nJa minä itse -- niin, minä lueskelen filosofian alkeita ja koetan\nsen avulla karkottaa kaikki rakastumisen oireet. Nyt en enää laula:\n\"Nosta ankkuri, hei -- luo Bergenin neitojen laivamme vei -- ohii,\nohoi!\" mutta kun päivä on mennyt ja \"Filosofian alkeet\" laskettu\nsyrjään, silloin seison ikkunassa katsellen, miten aurinko hiljaa\nlaskee vallin puiden taakse, ja rummuttaessani ikkunaan laulan aivan\nhiljaa, niin etteivät Ukko eikä Corpus Juris voi sitä kuulla:\n\n    \"Ah kunpa vain tutkinto päähän sais,\n    niin saapuisi päilyvät onnen päivät\n    ja taakseni jäisivät huolten häivät,\n    niin kulkisin -- kulkisin vain\n    ma sormus sormessain!\"\n\nJoka sunnuntai lähden veljieni kanssa Nöddebon pappilaan. Enkä\ntiedä suurempaa iloa kuin vastata tuttavilleni heidän kysyessään\nmaanantaiaamuisin minulta: \"Missä olit eilen, Nikolai?\" -- \"Kävin\n_kälyjäni_ katsomassa.\"\n\nOnko sitten ihan varmaa, että itse menen kihloihin vasta viiden\nvuoden kuluttua, kun olen suorittanut virkatutkintoni? Niin vallan\nvarmaa se ei ole, sillä olenhan vain ihminen, mutta toistaiseksi\ntahdon ajatella ainoastaan filosofian alkeita. Ja sen jälkeen kun\nolen nähnyt miten Ukko ja Corpus Juris, joiden kihlaantumisesta\njo olin kadottanut kaiken toivoni, todellakin vihdoinkin menivät\nkihloihin ja päälle päätteeksi sellaisten tyttöjen kanssa kuin Emmin\nja Andrea Margareetan, niin silloin voisin miltei uskoa, että on\nparasta odottaa, sillä mitä kauemmin odottaa, sitä paremman saa.\n\nEntä sinisilmäiseni? -- Oi, älkää puhuko hänestä, sillä silloin\nkohta hyvät päätökseni ovat vaarassa raueta. Tahdon vain sanoa sen\nverran, että eilen illalla join veljenmaljat hänen veljensä kanssa\nYlioppilasyhdistyksellä ja että veli on hyvin miellyttävän näköinen,\nmutta ei kuitenkaan niin ihastuttava kuin hänen sisarensa.\n\nJa nyt hyvästi -- vielä vain sananen. Siinä tapauksessa, että joku\nniistä, jotka lukevat tämän kertomuksen, olisi niin onneton, ettei\nole koskaan pappilassa käynyt, silloin sanon hänelle: \"matkustakaa\nsinne, matkustakaa heti, matkustakaa mieluummin tänään kuin huomenna.\nSillä aivan kuin se, joka ei ole ollut Tanskassa, ei tunne parasta\nmaata maailmassa, niin sekin, joka ei ole ollut pappilassa, ei tunne\nparasta Tanskassa. Ja kuitenkin -- mitä auttaa, jos matkustatte\ntoiseen tai toiseen pappilaan? -- ei, Teidän pitää tulla juuri\nsellaiseen pappilaan kuin Nöddebon pappila ja juuri sellaisen\npapin ja papinrouvan luo, ja ennenkaikkea siellä pitää olla _kaksi\nsellaista papintytärtä!_\"\n\n\n\n"]