[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs9KHleCJyEiAAac94kNoDK5ergp0Hz8-fwpFUGBboUY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1707,"Susien saaliina","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1707-london-jack-susien-saaliina","1707__London_Jack__Susien_saaliina",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1906,1913,8888,55324,false,56882,[24,25,26,27],"Adventure stories","Canada, Northern -- Fiction","Tiger hunting","Wolfdogs -- Fiction",[29,30],"Adventure","Novels","\"Susien saaliina\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story explores the harsh and unforgiving wilderness of the North, developing themes of survival and the struggle between humans and nature. It follows two main characters, Bill and Henrik, as they navigate the relentless cold and threats from wild wolves while searching for safety and sustenance.  The opening of the book presents a vivid and bleak landscape where Bill and Henrik move cautiously through a wintry wilderness. The narrative opens with a description of the dark, lifeless forest, where an ominous silence sets the stage for the brothers' perilous journey. As they haul a sled through the snow with a deceased companion inside, the tension builds as they hear the distant howls of wolves, signaling danger. The two men, wrapped in heavy furs, are acutely aware of the precariousness of their situation, contemplating the eerie atmosphere and the impending threats posed by hunger and the lurking predators. Through sparse dialogue and careful observations, the beginning paints a gripping picture of the characters' struggle against the elements and the wild, setting the tone for the harrowing adventure that lies ahead. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Pakkala, Teuvo",241,"Teos sisältää alun Jack Londonin erämaatarinasta, jossa kaksi miestä kuljettaa ruumiskirstua koiravaljakolla läpi hyytävän pohjoisen korven susilauman piirittämänä. Arktinen selviytymiskamppailu ja luonnon armottomuus ovat kertomuksen keskiössä. Mukana on myös kuvaus tiikerinpyynnistä Pohjois-Afrikassa.","Jack Londonin 'Susien saaliina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1707.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUSIEN SAALIINA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nToimittanut\n\nTeuvo Pakkala\n\n\nMailta ja meriltä N:o 26.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSusien saaliina:\n\n  Matkue.\n  Naarassusi.\n  Kiljuva nälkä.\n\nTiikerinpyynti Pohjois-Afrikan rannikolla.\n\n\n\n\n\n\nSUSIEN SAALIINA.\n\n\n\n\nMatkue.\n\n\nTumma korpi kohosi uhkaavan synkkänä jäätyneen joen molemmin puolin.\nTuuli oli äskettäin karistanut puista valkean lumipeitteen, niin että\nne näyttivät kaamean mustina ahtautuvan toisiansa vasten hämärtyvän\npäivän valossa. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla tässä elottomassa\nerämaassa, joka oli niin autio, niin kylmä, ettei se näyttänyt edes\nsurulliselta. Pikemmin oli siinä ikäänkuin naurua, naurua, joka oli\nkamalampaa kuin mikään murheellisuus, ilotonta kuin sfinksin hymy,\nhyytävän kylmää ja julmaa kuin täytymyksen pakko. Ikuisen olennon\njärkähtämätön, tutkimaton viisaus siellä nauroi elämän ja sen\nponnistusten turhuutta. Se oli aito erämaa, villi, kylmäsydäminen\npohjolan korpi.\n\nJa kuitenkin oli siellä eloa, vieläpä uhmaavaa eloa! Jäätynyttä jokea\npitkin vaelsi verkalleen jono sudennäköisiä koiria. Niiden tiheä turkki\noli kuurassa, hengitys jäätyi ilmassa heti, päästyään sakeana\nhöyrypilvenä kidasta, ja ripustautui jääkiteinä turkin karvoihin.\nKoirat kulkivat nahkahihnoista tehdyissä valjaissa vetäen perässään\nrekeä. Tässä reessä ei ollut jalaksia ensinkään. Se oli valmistettu\npaksusta koivunkaarnasta ja lepäsi koko pohjallaan lumessa. Kokka oli\ntaivutettu ylöspäin, ja kulkiessa se velloi kuohkeata lunta nostattaen\nikäänkuin vaahtoharjaisia aaltoja. Reessä oli pitkä, kapea,\nnelisärmäinen kirstu ynnä muuta kalua, villaisia peitteitä, kirves,\nkahvipannu ja kattila, jotka olivat siihen kiinni köytettyinä, mutta\nsuurimman tilan otti tuo mainittu pitkä, kapea, nelitahkoinen kirstu.\nKoirien edellä hiihti mies leveillä suksilla ja reen perässä toinen.\nReessä makasi kirstussa kolmas, jonka vaivat ja rasitukset olivat\npäättyneet, mies, joka oli sortunut erämaan pakkaseen, niin ettei enää\nliikkunut, ei hievahtanut. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä on sille\nloukkaus, sillä elämä on liikuntoa, ja erämaa pyrkii pysäyttämään\nkaiken liikunnon. Niinpä se jäädyttää veden, estääkseen sen virtaamasta\nmereen, karkoittaa nesteen puista, kunnes nämä kuivettuvat ydintä\nmyöten; mutta julmimmin ja kauheimmin se vainoo ihmistä pakoittaakseen\nhänet alistumaan, hänet, kaikista olennoista levottomimman, joka aina\nja myötäänsä kapinoi sitä sääntöä vastaan, että lopuksi kaikki liikunto\nlakkaa.\n\nReen edessä ja takana taivalsivat kuitenkin hellittämättä ja\npelottomina nuo kaksi miestä, jotka vielä olivat elossa. Heidän\nruumiinsa oli verhottu paksuun turkkiin ja pehmeäksi muokattuun\nnahkaan. Heidän silmäripsensä, poskensa ja huulensa olivat niin\nkauttaaltaan hengityksen synnyttämän kuuran peitossa, että kasvot\nolivat tuiki tuntemattomat, ja se teki heidät aavemaisen näköisiksi. He\nolivat kuin mitä ruumiinkantajia joissakin kummitusmaailman\nhautajaisissa. Ihmisiä he kuitenkin olivat, vähäpätöisiä\nseikkailijoita, jotka vaelsivat autiota, pilkallista, äänetöntä\nerämaata ja taistelu valmiina uhmasivat maailmaa, joka oli niin\nkaukainen, vieras ja eloton kuin avaruuden tyhjä äärettömyys.\n\nHe vaelsivat sanattomina, sillä heidän täytyi säästää hengitystään\nruumiilliseen ponnistukseen. Ympärillä vallitsi ahdistava hiljaisuus,\njoka painosti heidän mieliään kuten vesipaljous sukeltajan ruumista\nmeren syvyydessä. Se puristi heitä äärettömyyden painolla,\njärkähtämättömän täytymyksen tylyydellä. Se tunki heidät sielujensa\nsyvimpiin sopukkoihin ja pusersi heistä, kuten rypäleestä mehun, kaiken\nväärän pyrkimyksen, kaiken epätodellisen innostuksen, kaiken liiallisen\nmaallisten asiain arvossapitämisen, kunnes he olivat pienet ja\nmitättömät kuin pölyhiukkaset, joiden järki ja viisaus on niin tuiki\nvähäistä ja jotka avuttomina liikehtivät sinne tänne suurten, sokeiden\nluonnonvoimien temmellyksessä.\n\nKului tunti ja toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo\nalkoi sammua, kun kaukainen, heikko sävel ikäänkuin kohosi ilmaan.\nNopeasti se liukui muutamia ääniaskelia ylemmäksi, kunnes jäi hetkeksi\nväristen soimaan ylimmälle asteelle ja sitten häipyi kuulumattomiin.\nSitä olisi voinut luulla kadotetun sielun valitushuudoksi, ellei sen\nsurumielisyyteen olisi sekaantunut eräänlaista nälkäistä, himokasta\nhurjuutta.\n\nEdessä hiihtävä mies käänsi päätään, kunnes kohtasi toverinsa katseen,\nja sitten he nyökkäsivät toisilleen pitkän, kapean kirstun yli; he\nolivat kumpikin tajunneet, mitä tuo ääni merkitsi.\n\nKajahti toinen ulvonta, joka kimeänä puhkaisi hiljaisuuden kuin terävä\nneula. Molemmat miehet huomasivat, että se tuli takaapäin\nlumiaavikolta, jonka halki he vastikään olivat taivaltaneet. Kolmas\nulvonta -- ikäänkuin vastaukseksi äskeiselle -- kajahti samalta\nsuunnalta, mutta edellisen vasemmalta puolelta.\n\n-- Ne ovat meidän jäljillämme, Bill, sanoi edessä kulkeva mies.\n\nÄäni kuului käheältä ja aavemaiselta. Mies oli ilmeisesti puhunut\nsuurella vaivalla.\n\n-- Lihaa on niukalti, vastasi hänen toverinsa. -- En ole viikkokauteen\nnähnyt edes oravan jälkeä.\n\nMuuta he eivät puhuneet, vaan kuuntelivat tarkkaavasti vainoojiensa\nmetsästyshuutoja, jotka kaikuivat takaapäin.\n\nPimeän tullen he ohjasivat koiransa rantametsikköön ja leiriytyivät\nsinne. Ruumisarkku sai nuotion ääressä tehdä istuimen ja pöydän virkaa.\nSudennäköiset koirat tunkeilivat tulen ympärillä muristen ja sivumennen\npuraisten toisiaan eivätkä osoittaneet mitään halua siirtyä loitommalle\npimeyteen.\n\n-- Kuulehan, Henrik, minusta näyttää, että ne tänään pysyttelevät\nmerkillisen lähellä nuotiota, huomautti Bill.\n\nHenrik nyökkäsi puuhatessaan kumarassa valkean ääressä asetellen\njääpalasilla täytettyä kahvipannua tulelle. Hän ei virkkanut mitään,\nennenkuin oli istuutunut paikalleen ruumisarkulle ja alkanut syödä.\n\n-- Ne tietävät missä ovat paraiten turvassa, sanoi hän. -- Ne syövät\nmyös mieluummin kuin antautuvat syötäviksi. Viisaita koiria.\n\nBill pudisti päätänsä.\n\n-- Enpä juuri tiedä, sanoi hän.\n\n-- Ensi kerran kuulen sinun epäilevän niiden viisautta.\n\n-- Kuule, Henrik, vastasi toinen pureksien hitaasti papuja, --\nhuomasitko mitä melua koirat äsken pitivät, kun annoin niille ruokaa?\n\n-- Pitivät ne todella tavallista isompaa ääntä, vastasi Henrik.\n\n-- Montako koiraa meillä on? kysyi Bill.\n\n-- Kuusi.\n\n-- Hyvä... -- Bill oli vaiti hetken aikaa, antaakseen sanoilleen\nenemmän pontta. -- Kuten sanot, Henrik, jatkoi hän sitten, on meillä\nkuusi koiraa. Minä otinkin säkistä kuusi kalapalasta ja annoin kullekin\nkoiralle yhden, mutta sittenkin yksi jäi ilman.\n\n-- Laskit väärin.\n\n-- Meillä on kuusi koiraa, uudisti toinen aivan rauhallisesti. -- Minä\notin esille kuusi kalapalasta. Mutta Yksikorva jäi ilman. Sille otin\nsäkistä jälkeenpäin vielä yhden.\n\n-- Mutta meillähän on ainoastaan kuusi koiraa, intti Henrik.\n\n-- Kuule, Henrik, jatkoi Bill, -- enhän minä tahdo sanoa, että ne\nkaikki olivat koiria, mutta seitsemän suuta sai kalaa.\n\nHenrik taukosi syömästä, katsoi nuotion yli ja laski koirat.\n\n-- Kuusi niitä vain on, sanoi hän.\n\n-- Yhden minä näin juoksevan tiehensä äsken, väitti Bill edelleen\npitäen kylmän järkähtämättömästi kiinni mielipiteestään -- ja minä\nlaskin niitä seitsemän.\n\nHenrik loi häneen sääliväisen katseen.\n\n-- Olisinpa mielissäni, jos siitä matkasta pian selviydyttäisiin, sanoi\nhän.\n\n-- Mitä tarkoitat? kysyi Bill.\n\n-- Tarkoitan sitä, että tämä kuorma tässä käy sinun hermoillesi, jotta\nalat nähdä kummituksia.\n\n-- Sitäkin olen ajatellut, vastasi Bill vakavasti. -- Sentähden, kun\nnäin sen yhden niin suoraa päätä laukkaavan tiehensä, menin\ntarkastamaan lunta ja näin siinä jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä\noli taas kuusi. Jäljet ovat vielä lumessa. Tahdotko nähdä? Minä näytän\nne sinulle.\n\nHenrik ei vastannut, vaan pureksi ääneti edelleen ja huuhtoi lopuksi\naterian tähteet kahvilla alas. Sitten hän pyyhki suunsa käden\nselkäpuolella ja sanoi:\n\n-- Sinä luulet siis, että se oli --\n\nPitkäveteinen, peloittavan surullinen ulvonta, joka kajahti jostain\npimeydestä, keskeytti hänen puheensa. Hän vaikeni kuunnellakseen.\nSitten hän lopetti lauseensa osoittaen kädellään sinnepäin, mistä\nulvonta kuului: -- ... joku noista tuolla?\n\nBill nyökkäsi.\n\n-- Tahtoisin satatuhatta kertaa mieluummin uskoa sitä kuin mitään\nmuuta. Ja kuulithan itse mitä melua koirat pitivät.\n\nYhä uudistuvat ulvonnat, joista toinen aina tuntui olevan vastauksena\ntoiseen, muuttivat ympäröivän hiljaisuuden ikäänkuin hulluinhuoneen\nmeluisaksi rähinäksi. Joka taholta kuului ääniä, ja koirat painautuivat\nhädissään toisiinsa kiinni ja tunkeutuivat niin lähelle tulta, että\nkuumuus kärvensi niiden turkkia.\n\nBill heitti lisää puita nuotioon, ennenkuin sytytti piippunsa.\n\n-- Taidat olla hieman alakuloisella tuulella, huomautti Henrik.\n\n-- Kuulehan, tuota... -- Bill imeksi vähän aikaa miettiväisenä\npiippuaan, ennenkuin jatkoi: -- Minä tässä juuri tuumiskelin, miten\näärettömän paljon onnellisempi tuo tuossa on kuin me, sinä ja minä,\nkoskaan voimme olla.\n\nPuhuessaan hän osoitti peukalollaan ruumisarkkua, jolla he istuivat.\n\n-- Kun me, jatkoi hän, kuolemme, sinä tai minä, olemme onnelliset, jos\nsaamme raatomme päälle niin suuren kasan kiviä, etteivät koirat pääse\nmeihin kiinni.\n\n-- Eihän meillä olekaan sukulaisia eikä rahaa eikä kaikkea sitä mitä\nhänellä tuossa, vastasi Henrik. -- Ei meidän kannata kustantaa\nkuolleelle ruumiillemme pitkiä matkoja.\n\n-- Se minua ihmetyttää, jatkoi Bill, miksi sellainen mies kuin tämä\ntässä, joka omassa maassaan oli korkea herra ja jonka ei ole koskaan\ntarvinnut huolehtia syömisestä eikä juomisesta eikä yösijasta, -- miksi\nhän tulee tänne tällaiseen jumalan hylkäämään erämaahan. Sitä minä en\nvoi oikein käsittää.\n\n-- Hän olisi saattanut elää vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan,\nmyönsi Henrik.\n\nBill avasi suunsa puhuakseen, mutta huomasi samassa muuta. Hän osoitti\nsen sijaan kädellänsä pimeyteen, joka muurin tavoin ympäröi heitä joka\npuolella. Siinä ei eroittanut mitään muotoja, ei mitään ääriviivoja,\nainoastaan hehkuvien hiilten kaltaisen silmäparin saattoi nähdä siellä\nloistavan. Henrik osoitti päällään toista ja kolmatta silmäparia.\nKokonainen piiri kiiluvia silmiä näytti ympäröivän leiriä. Nuo\nloistavat pisteet liikkuivat, katosivat väliin ja ilmestyivät\nseuraavassa tuokiossa jälleen näkyviin.\n\nKoirien levottomuus oli kasvanut; äkillisessä pelonpuuskassa ne\nsyöksähtivät nuotion toiselle puolelle ja tunkeutuivat miesten turviin.\nSiinä mellakassa yksi niistä kaatui ihan nuotion viereen. Ilmassa\ntuntui palaneen villan käryä, ja koira vikisi kivusta ja pelosta.\nKiiluvien silmien piiri häilyi sillävälin levottomasti edestakaisin,\nvieläpä hetkeksi peräytyikin, mutta palasi taas heti entiselle\npaikalleen, kun koirat hieman rauhoittuivat.\n\n-- Onpa todella suuri onnettomuus, ettei meillä ole enää patruunia,\nvirkahti Bill.\n\nHän oli polttanut piippunsa loppuun ja autteli toveriaan tämän\nlevittäessä yösijaksi villapeitteitä ja nahkasia männynhavuille, joita\nhe jo ennen illallista olivat koonneet lumihangelle. Henrik murahti\nmyöntävästi ja aikoi riisua mokkasiineja jaloistaan. [Mokkasiinit =\nPohjois-Amerikan intiaanien käyttämät kannattomat jalkineet, jotka\nvalmistetaan parkitusta villieläinten nahasta.]\n\n-- Montako patruunaa sanoit meillä olevan jäljellä? kysyi hän.\n\n-- Kolme, kuului vastaus. -- Kunpa niitä olisi kolmesataa. Silloin\nnäyttäisin noille kirotuille pedoille mitä kuuluu.\n\nBill pui äkäisesti nyrkkiä kiiluville silmille ja alkoi hänkin vetää\njaloistaan mokkasiineja, jotka asetti tulen paisteeseen.\n\n-- Toivoisin, että tämä pakkanenkin jo hiukan lauhtuisi, jatkoi hän. --\nSitähän on tässä jo kaksi viikkoa ollut viisikymmentä astetta,\nPeijakas, että ollenkaan läksin tällaiselle matkalle! Se ei\nmiellytä minua. Minun ei ole hyvä olla, ja koska nyt kerran olen\ntoivomistuulella, niin haluaisin, että retki olisi päättynyt ja me\nistuisimme, sinä ja minä, tällä hetkellä Mac Gurryn linnoituksessa\ntakkavalkean ääressä pelaamassa korttia. Se se olisi toista kuin tämä.\n\nHenrik murahti jotakin ja ryömi peitteen alle. Hän oli jo\nnukkumaisillaan, kun hänet herätti toverinsa ääni.\n\n-- Kuule, Henrik, -- minä tässä ajattelin sitä vierasta, joka kävi\ntäällä ja sai kalaa, -- miksi koirat eivät pure sitä? Se tekee minut\nlevottomaksi.\n\n-- Sinä kiusaat itseäsi suotta, Bill, kuului unelias vastaus. -- Ethän\nennen ollut tuollainen. Lopeta nyt jo ja nuku pois, niin olet aamulla\nvirkku ja iloinen taas. Olet syönyt mahasi pilalle; siitä sinun\nlevottomuutesi johtuu.\n\nMolemmat miehet nukkuivat saman peitteen alla vierekkäin, raskaasti\nhengittäen. Nuotio paloi ja hiiltyi, ja kiiluvien silmien piiri kiertyi\nyhä lähemmäksi leirin ympärille. Koirat sulloutuivat pelokkaisina\nyhteen kohti ja murisivat uhkaavasti, milloin joku silmäpari tuli liian\nlähelle.\n\nKerran kasvoi melu niin äänekkääksi, että Bill heräsi. Hän hiipi\nvarovasti vuoteesta, jottei herättäisi toveriaan, ja lisäsi puita\nnuotioon. Kun liekki leimahti korkealle, niin kiiluvaiset vetäytyivät\nkauemmaksi. Sattumalta hän vilkaisi koiriin, hieraisi silmiään ja\nkatsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin peitteen alle.\n\n-- Henrik, sanoi hän. -- Kuulehan, Henrik!\n\nTämä havahti unesta ja murisi:\n\n-- Mikä hätänä?\n\n-- Ei mikään, kuului vastaus. -- Sitä minä vain, että nyt niitä on taas\nseitsemän. Laskin juuri.\n\nHenrik vastasi ilmoitukseen murinalla, joka pian muuttui kuorsaukseksi,\nkun uni sai hänet valtaansa.\n\nAamulla Henrik heräsi ensiksi ja puukkasi toverinsakin valveille. Päivä\ntosin valkeni vasta kolmen tunnin päästä, vaikka kello oli jo kuusi.\nHenrik alkoi puuhailla pimeässä ja keittää aamiaista, sill'aikaa kun\nBill kääri peitteitä kokoon ja laittoi reen lähtökuntoon.\n\n-- Kuulehan, Henrik, virkkoi hän äkkiä, -- montako koiraa sanoit meillä\nolevan?\n\n-- Kuusi.\n\n-- Erehdys! ilmoitti Bill voitonriemuisesti.\n\n-- Seitsemänkö taas? kysyi Henrik.\n\n-- Ei, vaan viisi, sillä yksi on poissa.\n\n-- Tuhat tulimmaista! karjaisi Henrik raivostuneena ja jätti aamiaisen\nlaiton sikseen ruveten laskemaan koiria.\n\n-- Oikeassa olet, sanoi hän. -- Paksu on poissa!\n\n-- Ja niinkuin öljytty salama se hävisi heti irti päästyään. Ei mitään\njäänyt jäljelle.\n\n-- Mitäpä olisikaan jäänyt? vastasi Henrik. -- Ne tietysti nielivät sen\nheti elävältä. Lyön vetoa, että se vielä haukkui, kun ne sen pistivät\nposkeensa, tuhannen vietävät!\n\n-- Se olikin aina hieman typerä.\n\n-- Mutta ei tyhmänkään koiran pitäisi olla niin hullu, että itsestään\njuoksee päistikkaa surman suuhun.\n\nHenrik katseli tutkivasti muita koiria, ikäänkuin saadakseen selville\nkunkin luonteenominaisuudet.\n\n-- Lyön vetoa, ettei sitä tekisi yksikään noista tosista.\n\n-- Niitä ei kalikallakaan saisi nuotion äärestä pois, myönsi Bill. --\nJo minä aina ajattelinkin, ettei Paksun laita ollut oikein.\n\nSe oli ruumispuhe kuolleen koiran muistoksi matkalla pohjan pimeillä\nperillä -- ei yhtään niukempi kuin monen muun koiran ja monen miehen.\n\n\n\n\nNaarassusi.\n\n\nKun aamiainen oli syöty ja vähät leirikapistukset sullottu rekeen,\nkäänsivät miehet loimottavalle nuotiolle selkänsä ja katosivat\npimeyteen. Kohta alkoi jälleen tuo peloittavan surullinen ulvonta; joka\nkaikui eri tahoilta halki pakkasen ja pimeän. Miesten puhelu taukosi.\n\nKello yhdeksältä valkeni aamu -- keskipäivällä hohti etelän taivas\nruusunpunaisessa valossa, joka pian kuitenkin kalpeni. Jäljelle jäänyt\nharmaja kajastus kesti kello kolmeen, jolloin sekin sammui, ja sitten\nlevitti napaseudun yö mustan vaippansa yli aution, äänettömän maailman.\n\nPimeän tullessa ulvonta alkoi kuulua lähempää oikealta, takaa ja\nvasemmalta, vieläpä jonkun kerran niin läheltä, että uupuneet koirat\nvapisivat pelosta ja hädissään joutuivat epäjärjestykseen ja sotkivat\nvaljaansa.\n\nErään sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun Bill ja Henrik olivat\ntaas saaneet valjakon järjestykseen, virkkoi edellinen:\n\n-- Toivoisin, että ne löytäisivät muuta saalista ja jättäisivät meidät\nrauhaan.\n\n-- Ne hermostuttavat todellakin julmasti, myönsi Henrik.\n\nMuuta he eivät virkkaneet ennenkuin vasta yöleirillä.\n\nHenrik kumartui kattilan yli, jossa papurokka porisi, ja pani sinne\npieniä jääpalasia, kun äkkiä kumahti jykevä isku ja kajahti Billin\nhuuto, äkäinen murina ja koiran kiljahdus, joka vavahutti häntä. Hän\nsuoristihe ja näki tumman otuksen mennä pyyhältävän hangella ja\nkatoavan pimeyteen. Sitten hän huomasi Billin, joka puolittain\nvoitonriemuisena, puolittain nolona seisoi koiraparven keskellä,\ntoisessa kädessä paksu kalikka, toisessa kuivatun lohen pyrstöpuoli.\n\n-- Puolet se pahus kuitenkin sai, ilmoitti hän, mutta annoinpa sille\nsiitä hyvästä aika tärskäyksen. Kuulitko, miten se älähti?\n\n-- Minkä näköinen se oli? kysyi Henrik.\n\n-- En minä sitä niin tarkkaan eroittanut. Mutta neljä jalkaa sillä oli\nja kita ja karvat ja koiralta se näytti.\n\n-- Ehkä se oli kesy susi.\n\n-- Riivatun kesy, oli mikä oli, kun noin vain tulee ja sieppaa suuhunsa\nkalapalasen.\n\nKun illallinen oli syöty ja molemmat miehet istuivat kirstulla\npoltellen piippujaan, taajeni kiiluvien silmien piiri taas ja alkoi\nlähetä.\n\n-- Toivoisin, että ne kohtaisivat peuralauman tai muun sellaisen ja\nheittäisivät meidät rauhaan, virkkoi Bill.\n\nHenrik murahti jotakin, joka ei juuri kuulostanut myöntymykseltä, ja\nneljännestunnin he istuivat ääneti, Henrik tuijottaen tuleen ja Bill\nsilmäpiiriin, joka kiilui pimeydessä ihan nuotion takana.\n\n-- Toivoisin, että Mac Gurry olisi vain yhden päivämatka päässä täältä.\n\n-- Heitä jo hiiteen nuo toivomiset ja marinat! ärjäisi Henrik\nkärsimättömästi. -- Johan minä sinulle sanoin, että mahasi on vialla.\nNielaise hyvä annos natronia, niin saat paremman olon ja seurasi käy\nhauskemmaksi.\n\nSeuraavana aamuna Henrik heräsi Billin hirveihin kirouksiin. Hän\nkohottautui kyynäspäiden varaan ja näki toverinsa loimottavan nuotion\nääressä koirien keskellä nyrkit pystyssä ja kasvot vihan vääristäminä.\n\n-- Hoi! huusi Henrik. -- Mikä hätänä?\n\n-- Sammakko on poissa! kuului vastaus.\n\n-- Älä!\n\n-- On kuin onkin, sanon minä!\n\nHenrik hypähti peitteen alta ja ryntäsi koirien luo. Hän laski ne ja\nyhtyi sitten kumppaninsa keralla sadattelemaan erämaan valtoja, jotka\ntaas olivat ryöstäneet heiltä koiran.\n\n-- Sammakko oli väkevin kaikista, huomautti Bill lopuksi.\n\n-- Eikä se ollut typeräkään, lisäsi Henrik, ja se oli toinen ruumispuhe\nkahden päivän mittaan.\n\nAamiainen syötiin synkän mielialan vallitessa ja jäljellä olevat neljä\nkoiraa valjastettiin reen eteen.\n\nPäivä oli samanlainen kuin edellinenkin. Miehet vaelsivat sanattomina\nyli jäätyneen maan, ja hiljaisuuden keskeyttivät vain näkymättöminä\nseuraavien vainolaisten ulvonnat. Pimeän tullessa aikaisin iltapäivällä\nkaikui ulvonta lähempää, vainoojat kun tapansa mukaan likenivät; koirat\nsäikkyivät ja takertuivat hädissään valjaihinsa, ja se sai miesten\nmielet yhä apeammiksi.\n\n-- Kas niin, sanoi Bill tyytyväisenä illalla, kun nousi työnsä äärestä\nja suoristihe. -- Eiköhän tämä pysty pidättämään noita tyhmyreitä.\n\nHenrik jätti kattilansa ja tuli katsomaan mitä toinen oli tehnyt. Bill\nei ollut ainoastaan kytkenyt koiria, vaan lisäksi tehnyt sen intiaanien\ntapaan keppejä käyttäen. Jokaisen koiran kaulaan hän oli pannut\nnahkahihnan niin kireälle, ettei koira päässyt hampaillaan siihen\nkiinni, ja näihin hihnoihin hän oli sitonut neljän tai viiden jalan\nmittaiset kepit, joiden toinen pää taas oli hihnalla kiinnitetty maahan\niskettyyn paaluun. Keppi oli siten esteenä, ettei koira päässyt\nhampaillaan kaluamaan kumpaistakaan hihnaa. -- Henrik nyökäytti\ntyytyväisenä päätään.\n\n-- Tuo on ainoa keino, millä Yksikorvan saa pidetyksi kiinni, sanoi\nhän. -- Sillä se puree hihnan poikki niin sievästi, että se on ihan\nkuin veitsellä leikattu, vaikka siihen tietysti menee hiukan enemmän\naikaa. -- Huomenna ne kaikki ovat tallella.\n\n-- Siitä lyön vetoa, vakuutti Bill. -- Jos huomenna joku puuttuu, niin\nminä en tahdo kahvia.\n\n-- Ne tietävät aivan varmaan, ettei meillä ole enää ruutia eikä lyijyä,\nhuomautti Henrik makuulle mentäessä osoittaen ympärillä kiiluvia\npisteitä. -- Jos saisimme jonkun niistä kellistetyksi, niin ne varmasti\nosoittaisivat suurempaa kunnioitusta. Nyt ne tulevat joka yö\nlähemmäksi. Siirrähän hetkeksi silmäsi nuotiosta ja katso terävästi\ntuonnepäin. Näetkö tuota tuolla?\n\nMiehet huvittelivat jonkun aikaa tarkastelemalla valonhohteen reunassa\nliikkuvia hämäriä olentoja. Kun he tähtäsivät katseensa lujasti\njohonkin pimeässä kiiluvaan silmäpariin, alkoi eläimen hahmo vähitellen\nmuovautua, ja he saattoivat silloin tällöin eroittaa joitakin muotoja.\n\nKoirien nostama melu veti miesten huomion puoleensa. Yksikorva vinkui\nrukoilevasti, tempoili kytkyttään pyrkien pimeyteen päin ja iski\ntuontuostakin hampaansa mielettömällä vimmalla puuhun.\n\n-- Katsohan, Bill! kuiskasi Henrik.\n\nTulenhohteessa hiipi syrjästä salaa esille eläin, joka oli\nsilmäänpistävästi koiran näköinen. Se liikkui epäluulonsekaisella\nrohkeudella, katseli tarkasti miehiä, mutta kiinnitti päähuomionsa\nkoiriin. Yksikorva ponnisteli kytkyessään pyrkien tulijaa kohden ja\nvinkui valittavasti.\n\n-- Ei tuo Yksikorva narri näytä pahasti pelkäävän, sanoi Bill hiljaa.\n\n-- Se on naarassusi, kuiskasi Henrik vastaukseksi. -- Tämä selittää\nPaksun ja Sammakon paon. Tuo otus on lauman syöttinä. Se houkuttelee\nkoirat tulen äärestä pois, ja sitten koko parvi karkaa niiden kimppuun\nja syö ne suuhunsa.\n\nNuotio räiskähti. Hiiltynyt puupalanen pudota romahti syrjään. Vieras\neläin säikähti ja livahti takaisin pimeyteen.\n\n-- Henrik, minä luulen... aloitti Bill.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Luulen, että tuo peto on sama, jota kerran sivalsin kalikalla.\n\n-- Hyvin todennäköistä, vastasi Henrik.\n\n-- Ja tahtoisin samalla huomauttaa, jatkoi Bill, että tämän eläimen\ntuttavallinen suhde leirinuotioihin on minusta epäilyttävää ja rietasta\nlaatua.\n\n-- Se tietää niistä ilmeisesti enemmän kuin on soveliasta säädylliselle\nsudelle, myönsi Henrik. -- Susi, joka tietää niin paljon, että tulee\nkoirain kanssa aterialle, on kokenut yhtä ja toista.\n\n-- Ukko Villanilla oli ennen muinoin koira, joka seurusteli susien\nkanssa, jatkoi Bill miettivästi. -- Minä sen tiedän, koska itse ammuin\nsen susilaumasta, ollessamme peuranpyynnissä, ja ukko Villan itki kuin\nlapsi. Hän ei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Koko ajan se oli ollut\nsutten parissa.\n\n-- Luulen, että olet osannut naulan päähän, sanoi Henrik. -- Tuo susi\non oikeastaan koira, ja se on monta kalapalasta syönyt ihmisen kädestä.\n\n-- Jos voisin tehdä niinkuin tahdon, olisivat tuon koirasuden päivät\nluetut. Meillä ei ole varaa menettää useampia koiria.\n\n-- Mutta sinullahan on enää vain kolme patruunaa, huomautti Henrik.\n\n-- Siksi aionkin odottaa oikein varmaa ampumistilaisuutta, vastasi\nBill.\n\nAamulla Henrik kohenteli nuotiota ja keitti aamiaista toverinsa vielä\nkuorsatessa.\n\n-- En raskinut herättää sinua, sanoi Henrik huutaessaan häntä myöhemmin\naamiaiselle. -- Sinä nukuit niin makeasti.\n\nBill rupesi unenpöpperössä syömään. Hän huomasi kuppinsa tyhjäksi ja\nojensi kätensä kahvipannua kohden. Mutta pannu oli kaukana Henrikin\nvieressä.\n\n-- Kuules, Henrik, sanoi hän moittivasti, -- nyt olet unohtanut\njotakin.\n\nHenrik katseli ympärilleen ja pudisti päätänsä. Bill ojensi hänelle\ntyhjää kuppiaan.\n\n-- Et sinä saa kahvia, ilmoitti Henrik.\n\n-- Onko se lopussa? kysyi Bill huolestuneena.\n\n-- Toivottavasti ei.\n\n-- Arveletko, että se on vahingoksi vatsalleni?\n\n-- Toivoakseni se ei ole.\n\nBillin sisu kiehahti, ja kasvot lensivät punaisiksi.\n\n-- Sitten pyydän kohteliaimmin selitystä! kivahti hän.\n\n-- Viima on poissa, vastasi Henrik,\n\nKiirehtimättä ja kohtaloonsa alistuvan ihmisen ilmein Bill käänsi\npäänsä ja laski istualtansa koirat.\n\n-- Miten se on tapahtunut? kysyt hän levollisesti.\n\nHenrik kohautti olkapäitään.\n\n-- Mistä minä tiedän. Yksikorva nähtävästi on sen irroittanut. Itse se\nei olisi päässyt, se on varma.\n\n-- Kirottu lurjus! -- Bill sanoi sen rauhallisesti ja totisesti,\nnäyttämättä merkkiäkään siitä kiukusta, joka hänen sisässään kuohui. --\nKun ei saanut omaa hihnaansa poikki purruksi, niin pitipähän edes Viima\nhommata irti.\n\n-- No niin, Viiman päivät ovat joka tapauksessa päättyneet. Se on\ntodennäköisesti jo sulatettukin ja laukkaa tällä hetkellä parinkymmenen\nsuden mahassa pitkin maailmaa.\n\nSe oli Henrikin ruumispuhe tämän viimeksi kadonneen koiran muistoksi.\n\n-- Juo kahvia, Bill! lisäsi hän sitten.\n\nMutta Bill pudisti päätään.\n\n-- Älä ole narrimainen, tyrkytti Henrik ja kohotti pannua.\n\nBill vain työnsi kuppinsa syrjään.\n\n-- Ennen antaisin hirttää itseni kuin joisin. Sanoinhan, etten tahdo\nkahvia, jos joku koirista puuttuu, enkä niinmuodoin huoli siitä nyt.\n\n-- Kahvi on niin turkasen hyvää, tuumi Henrik.\n\nMutta Bill oli itsepäinen ja söi aamiaisensa kuiviltaan höystäen sitä\nvain hiljaisilla kirouksilla Yksikorvan tekemän kepposen johdosta.\n\n-- Tänä iltana kytken ne erilleen toisistaan, sanoi Bill, kun vaellus\njälleen alkoi.\n\nHe olivat kulkeneet satasen metriä, kun etumiehenä hiihtävä Henrik\nkumartui ja otti maasta jonkun esineen, jota oli satuttanut suksellaan.\nOli niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä sitä, mutta koettelemalla hän\nsen tunsi. Hän heitti sen taakseen, niin että se kalahti rekeen ja\nsiitä lensi Billin jalkain juureen.\n\n-- Ehkä voit vielä käyttää sitä, sanoi Henrik.\n\nBill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Viimasta oli jäljellä,\n-- keppi, jolla se oli ollut kytkettynä kiinni.\n\n-- Ne ovat syöneet sen nahkoineen karvoineen, sanoi Bill. -- Keppi on\nsilkoinen kuin piipunvarsi. Nahkahihnatkin ovat poissa molemmista\npäistä. Kylläpä niillä näkyy olevan kiljuva nälkä. Jo minä sen huomaan,\nettä ne saavat meidätkin, ennenkuin matka on lopussa.\n\nHenrik nauroi uhmaavasti.\n\n-- Ei minua tosin vielä ennen ole sudet vallan pahasti ahdistaneet,\nmutta olen toki eläissäni ollut kovemmissakin paikoissa. Ei meistä\ntuollainen kourallinen viheliäisiä susia sentään niin vain loppua tee,\ntiedä se, Bill poikaseni.\n\n-- Älä sano vielä, mutisi Bill täynnä pahoja aavistuksia.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanon sitten, kun olemme perillä Mac Gurryssä.\n\n-- Minä en oikein luota siihen perilletuloon, intti Bill.\n\n-- Vatsasi on epäkunnossa, ja se vaivaa sinua, opetti Henrik. -- Sinun\npitäisi saada kelpo annos kiniiniä, ja sen minä sinulle toimitankin\nheti, jahka pääsemme perille.\n\nBill murahti äreästi tälle taudinmääräykselle ja vaipui entiseen\näänettömyyteensä.\n\nPäivä kului niinkuin kaikki muutkin. Kello yhdeksältä valkeni,\nkahdeltatoista lämmitti näkymätön aurinko eteläistä taivaanrantaa,\nsitten tuli iltapäivän kylmä harmaus, joka kolmen tunnin kuluttua\npimeni synkäksi yöksi.\n\nJuuri silloin kun aurinko voimattomasti ponnisteli päästäkseen\npaistamaan, veti Bill reestä köysien alta pyssyn ja sanoi:\n\n-- Hiihdä sinä vain eteenpäin, Henrik, minä tässä katselen mitä olisi\ntehtävä.\n\n-- Paras olisi, että pysyisit reen luona, kehoitti toveri. -- Sinulla\non vain kolme patruunaa, eikä tiedä mitä vielä voi tapahtua.\n\n-- Kuka se tällä kertaa arkailee? ilkkui Bill.\n\nHenrik ei vastannut, vaan taivalsi yksinään eteenpäin luoden usein\nhuolestuneita katseita harmaaseen korpeen, jonne toveri oli kadonnut.\nHetken kuluttua hän kohtasi Billin, joka reelle mahdottomia oikoteitä\nkulkien oli päässyt edelle.\n\n-- Ne ovat levinneet laajalle alalle, kertoi hän, -- Ne seuraavat\nmeitä, mutta tähystävät samalla sivustakin mitä saisivat suuhunsa.\nNäethän, meistä ne ovat varmat, tietävät vain, että täytyy odottaa\njonkun aikaa. Sillävälin ne etsivät syötävää mistä saavat.\n\n-- Tarkoittanet vain, että ne luulevat olevansa meistä varmat.\n\nMutta Bill ei kuunnellut.\n\n-- Minä näin niitä muutamia, jatkoi hän kertomustaan. -- Ne ovat\nhirveän laihoja. Viikkokausiin ei niillä luultavasti ole ollut muuta\nsyötävää kuin Paksu, Sammakko ja Viima, ja lauma on niin suuri, ettei\nkoirista ole paljoa riittänyt kullekin. Niin, kamalan laihoja ne ovat.\nKylkiluut törröttävät terävinä, ja vatsa on ihan selkärangassa kiinni.\nNe ovat epätoivoisia, ja kohta ne tulevat ihan hulluiksi. Varo silloin\nitseäsi.\n\nPari minuuttia myöhemmin Henrik, joka tällöin kulki reen takana, päästi\nhiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja pysäytti\ntyynesti koirat.\n\nHeidän takanaan hiiviskeli viimeisessä tienkäänteessä ja selvästi\nnäkyvänä paksuturkkinen eläin. Se kulki kuono maassa ja omituisen\nkevyin, luistavin askelin. Kun miehet pysähtyivät, jäi sekin seisomaan,\nkohotti päänsä, katsoi heihin tiukasti ja nuuski vainuten\nsieraimillaan.\n\n-- Se on sama naarassusi, sanoi Bill.\n\nKoirat olivat heittäytyneet hangelle lepäämään, ja hän astui niiden\nohitse toverinsa luo. Yhdessä he katselivat tuota omituista eläintä,\njoka oli monta päivää vainonnut heitä ja vienyt heiltä puolet\nvetäjistä.\n\nVarovaisesti eläin lähestyi, astuen pari askelta kerrallaan, kunnes\ntuli noin sadan metrin päähän. Sitten se seisahtui pää koholla erään\nmäntyryhmän kohdalle ja tutki katselevia miehiä silmin ja sieraimin. Se\ntuijotti heihin omituisen jännittyneellä tavalla kuten koira, mutta\nvailla koiran mieltymystä; päinvastoin oli sen katseessa nälkäistä\nhimoa, hirvittävää ja jääkylmän säälimätöntä.\n\nSe oli sudeksi hyvin kookas; sen laihan ruumiin ääripiirteet osoittivat\nsen kuuluvan lajinsa suurimpiin.\n\n-- Se on lapojen kohdalta hyvästikin kaksi ja puoli jalkaa korkea,\nhuomautti Henrik, ja lyön vetoa, ettei sen pituus ole alle viiden\njalan.\n\n-- Ja mikä merkillinen väri sillä on suden karvaksi, jatkoi Bill. -- En\nole vielä ikinä nähnyt punaruskeaa sutta, mutta tämä on ihan kanelin\nvärinen.\n\nPeto ei itse asiassa kuitenkaan ollut kanelinvärinen, sillä päävärinä\nsiinä oli oikean suden karva, harmaja, mutta jokin punertava vivahdus\nsiinä oli, joka vaihteli ja tuntui melkein näköhäiriöltä, sillä väliin\nse näytti harmaalta, selvästi harmaalta, väliin siinä taas oli\ntuollainen kummallinen väri, jolle ei ole oikeata nimeäkään olemassa.\n\n-- Se on ihan kuin suuri ajokoira, virkkoi Bill. -- En ensinkään\nkummastelisi, vaikka se heiluttaisi häntäänsä. -- Hoi, koira! huusi hän\nsille, -- tule tänne, mikä lienetkin nimeltäsi.\n\n-- Se ei pelkää sinua ollenkaan, nauroi Henrik.\n\nBill häristi sille nyrkkiään ja huusi kovasti, mutta eläin ei\nosoittanut mitään pelkoa. Ainoa muutos, minkä siinä saattoi huomata,\noli lisääntynyt jännitys. Se katseli miehiä silmät palaen nälkäisen\nsäälimättömästä himosta. He olivat lihaa, ja koska se oli nälissään,\nolisi se mielellään mennyt eteenpäin ja syönyt heidät, jos olisi\nuskaltanut.\n\n-- Kuulehan, Henrik, sanoi Bill alentaen ehdottomasti ääntänsä, --\nmeillä on tosin vain kolme patruunaa, mutta tässä olisi mainio\ntilaisuus. Minä en ampuisi harhaan. Se on vienyt meiltä kolme koiraa,\nja siitä olisi tehtävä loppu. Mitä sanot?\n\nHenrik nyökkäsi myöntävästi.\n\nBill veti varovasti pyssyn reestä ja kohotti sen. Mutta ennenkuin hän\noli saanut sen olkapäätänsä vasten, hyppäsi susi syrjään ja katosi\npuiden sekaan.\n\n-- Se minun olisi pitänyt älytäkin, harmitteli Bill pannen pyssyn\ntakaisin paikalleen. -- Onhan luonnollista, että susi, joka tulee\nkoirien luokse aterian jaolle, tietää ampuma-aseistakin jotakin. Sanon\nsuoraan, Henrik, että tuo peto on koko onnettomuutemme syynä. Ilman\nsitä meillä olisi nyt kolmen koiran sijasta kuusi. Ja sen minä sanon,\nettä lopun siitä teen. Mutta se on liian ovela antaakseen ampua itsensä\nnoin vain muitta mutkitta; siksi minä asetunkin väijyksiin ja sitten\nlähetän sille lyijyä turkkiin, niin totta kuin nimeni on Bill.\n\n-- Älä sentään mene liian kauaksi, varoitti toveri. -- Jos koko lauma\nkarkaa kimppuusi, niin kolme laukausta auttaa yhtä vähän kuin kolme\nhätähuutoa helvetissä. Pedot ovat vimmatusti nälissään, ja jos ne\nkerran sinut piirittävät, niin olet varmasti mennyttä miestä.\n\nHe asettuivat sinä iltana varhain leirille. Kolme koiraa ei enää\njaksanut vetää rekeä yhtä nopeasti eikä yhtä kauan kuin kuusi oli\ntehnyt, ja näkyi selvään, että ne olivat uuvuksissa. Miehetkin menivät\naikaisin levolle, sitten kun Bill vielä kerran oli tarkastanut, että\nkoirat olivat kytketyt niin kauas erilleen, etteivät voineet puremalla\nkatkaista toistensa kiinnityshihnoja.\n\nMutta sudet olivat käyneet rohkeammiksi, ja monta kertaa miehet\nheräsivät unestaan, kun ne tulivat niin lähelle, että koirat pelosta\nhurjistuivat ja nostivat äläkän. Silloin oli aina pakko lisätä puita\nnuotioon, jotta julkeat ahdistajat pysyisivät turvallisen välimatkan\npäässä.\n\n-- Olen kuullut merimiesten kertovan haikaloista, jotka seuraavat\nlaivaa, virkkoi Bill ryömiessään jälleen peitteen alle käytyään tulta\nkohentamassa. -- Nämä sudet ovat ihan kuin maan päällä eläviä\nhaikaloja. Ne ymmärtävät asiansa paremmin kuin me eivätkä ne huvin\nvuoksi seuraa jälkiämme. Ne saavat meidät lopulta, Henrik, saavat kuin\nsaavatkin.\n\n-- Sinut ne ovat jo puolittain saaneet, kun noin puhut, vastasi Henrik\nvihaisesti. -- Ihminen on silloin jo puoleksi voitettu, kun hän sen\nmyöntää, ja sinä olet puoleksi syöty, jos siinä vielä jaarittelet.\n\n-- Ovat ne saaneet parempiakin ihmisiä kuin mitä sinä ja minä olemme,\nvastasi Bill.\n\n-- Lopeta jo tuo ulina! Se alkaa ajan pitkään tympäistä.\n\nHenrik käännähti harmistuneena toiselle kyljelle, mutta ihmetteli\nkuitenkin, ettei Bill suuttunut. Se tuntui omituiselta, sillä muulloin\nhäntä terävä sana helposti loukkasi. Henrik mietiskeli sitä vielä\nkauan, ennenkuin nukkui, ja hänen viimeinen ajatuksensa oli: Bill on\nkieltämättä kovin masentunut. Minun pitää aamulla häntä hieman\nhauskuttaa.\n\n\n\n\nKiljuva nälkä.\n\n\nPäivä alkoi suotuisin entein. Yöllä ei ollut yhtään koiraa kadonnut, ja\nparemmalla tuulella miehet jatkoivat vaellustaan halki hiljaisuuden,\npimeän ja pakkasen. Bill näytti unohtaneen viimeöiset ikävät\naavistuksensa, vieläpä hän laski leikkiäkin ja teki pilaa koirista,\njotka puolipäivän tienoissa olivat kaataneet reen eräässä hankalassa\npaikassa.\n\nSekamelska oli sanomaton. Reki oli tarttunut kiinni puunrungon ja\nsuunnattoman kalliolohkareen väliin ja lisäksi kaatunut ylösalaisin.\nMiesten täytyi päästää koirat irti, ja kun he sitten puuhailivat reen\nkimpussa, huomasi Henrik, että Yksikorva hiipi poispäin.\n\n-- Tänne, Yksikorva! huusi hän suoristautuen ja kääntyen koiraan päin.\nMutta Yksikorva lähti juoksemaan pakoon vieden valjaansa mukanaan,\nsillä taempana äsken kuljetulla tiellä seisoi naarassusi odottamassa.\nLähemmä päästyään koira tuli äkkiä varovaisemmaksi. Sen sijaan että\nolisi juossut, astui se lyhyin, sievin askelin ja pysähtyi sitten\nkokonaan. Se katseli sutta tarkoin ja epäluuloisesti, mutta ilmeisellä\nmielihalulla. Susi näytti hymyilevän sille näyttäen hampaitaan pikemmin\nimartelevalla kuin uhkaavalla tavalla, astui sitten leikkisästi pari\naskelta sitä kohden ja pysähtyi. Yksikorva meni lähemmäksi, yhä vielä\nvaruillaan ollen, korvat pystyssä, häntä koholla ja pää ylhäällä\nilmassa. Se yritti nuuskia sutta, mutta tämä hypähti ikäänkuin\nleikillään takaperin, ja joka kerta kun koira lähestyi, väistyi susi\ntaaksepäin ja houkutteli siten koiran askel askeleelta kauemmaksi\nihmisten turvista. Kerran, ikäänkuin jokin epämääräinen varoitus olisi\nvilahtanut aivoissa, koira käänsi päänsä ja katsahti kumollaan olevaa\nrekeä, kumppaneitaan ja molempia miehiä, jotka yhä huutelivat sitä.\nMutta mitä sen mielessä lienee liikkunutkin, se unohtui, kun naarassusi\nläheni, nuuski sitä tuokion ja sitten jälleen arkana peräytyi, kun\nkoira puolestaan koetti lähennellä.\n\nSillävälin oli Bill muistanut pyssyn, joka oli kaatuneen reen alla;\nmutta ennenkuin hän oli Henrikin avulla saanut reen käännetyksi,\nseisoivat Yksikorva ja naarassusi jo vierekkäin ja välimatka oli liian\npitkä ampumiselle.\n\nVasta liian myöhään Yksikorva älysi virheensä. Ennenkuin miehet ehtivät\nhuomata mitä tapahtui, teki se käännöksen ja alkoi juosta heitä kohden.\nYhtäkkiä he näkivät, miten tusina laihoja, harmaita susia karkasi esiin\nsulkien siltä paluutien. Silmänräpäyksessä katosi naarassudenkin arkuus\nja teeskennelty oikullisuus. Hurjasti äristen se syöksyi Yksikorvan\nkimppuun. Tämä torjui hyökkäyksen ja yritti juosta reen luokse\nkaaressa, koska suora tie sinne oli katkaistu. Mutta yhä enemmän\nilmestyi susia, jotka kaikki yhtyivät takaa-ajoon, ja naarassusi\nlaukkasi aivan koiran kintereillä.\n\n-- Minne aiot? kysyi Henrik äkkiä laskien kätensä toverinsa\nkäsivarrelle.\n\nBill tempautui irti.\n\n-- En voi tätä kauemmin katsella, sanoi hän. -- Niiden ei pidä enää\nsaada meiltä yhtään koiraa, jos minä voin sen estää.\n\nPyssy kädessä hän riensi lähellä olevaan viidakkoon. Hänen aikomuksensa\noli selvä. Hän tahtoi ehtiä Yksikorvan juoksemalle kaarelle ennen\ntakaa-ajajia toivoen pyssy kädessä ja päivänvalossa herättävänsä\nsusissa pelkoa ja siten pelastavansa koiran.\n\n-- Kuule, Bill! huusi Henrik hänen jälkeensä. -- Ole varuillasi! Älä\npoistu liian kauas!\n\nHenrik istahti reelle odottamaan, muuta neuvoa hänellä ei ollut. Bill\noli kokonaan kadonnut hänen näkyvistään, mutta Yksikorvan hän näki\ntoisinaan vilahdukselta puiden välitse. Henrik piti koiran kohtaloa\ntoivottomana, ja se näytti itsekin tajuavan vaarallisen asemansa\njuostessaan ulompaa kaarta, kun taas susilauma laukkasi sisempää.\n\nTurhaa oli toivoa, että Yksikorva ehtisi vainoojistaan niin paljon\nedelle, että niiden ohitse pääsisi reen lue. Nopeasti lähenivät\nmolemmat radat tuhoisaa yhtymäpistettä. Lumisella lakeudella tapahtui\nyhteenotto susien sekä Yksikorvan ja Billin välillä, sen Henrik tiesi,\nvaikka puut ja pensaat estivät häntä sitä näkemästä.\n\nMutta kovin äkkiä se tapahtui, paljon nopeammin kuin hän oli odottanut.\nPamahti laukaus, sitten vielä kaksi aivan peräkkäin, ja hän tiesi, että\nBillin ampumavarat olivat lopussa. Sitten syntyi hirvittävä rähinä,\nraivokas ärjyntä ja haukunta. Hän tunsi Yksikorvan vihlovan\nkuolonkiljahduksen, kuuli henkensä heittävän suden hätähuudon, ja\nsitten kaikki oli lopussa. Raivoisa ärinä taukosi, hurja haukunta kuoli\npois, ja syvä hiljaisuus levittäytyi aution seudun yli.\n\nMies jäi vielä joksikin aikaa istumaan reelle. Hänen ei tarvinnut käydä\nkatsomassa mitä oli tapahtunut; hän tiesi sen yhtä hyvin kuin jos olisi\nnähnyt sen silmillään. Kerran hän tosin kavahti pystyyn ja sieppasi\nnopeasti kirveen, joka oli köytetty rekeen kiinni. Mutta sitten hän\njälleen istuutui miettimään, ja molemmat jäljellä olevat koirat\nkyyristyivät vapisten hänen jalkainsa juureen.\n\nVihdoin hän nousi väsyneenä, ikäänkuin kaikki vastustuskyky olisi\nhävinnyt hänen ruumiistaan, ja ryhtyi valjastamaan koiria reen eteen.\nHän heitti köyden olkapäänsä yli ja rupesi vetämään yhdessä koirien\nkanssa.\n\nPitkälle hän ei kulkenut. Heti pimeän tultua hän leiriytyi nopeasti ja\nkeräsi suuren puuvaraston yötä varten. Hän ruokki koirat, keitti\niltasensa ja teki itsellensä makuusijan ihan tulen ääreen.\n\nMutta levosta ei tullut mitään. Ennenkuin hän oli silmänsä ummistanut,\nolivat sudet jo hänen ympärillään aivan liian lähellä. Nyt ei enää\ntarvinnut vaivata silmiään niitä nähdäkseen. Ne olivat kaikki ahtaassa\npiirissä nuotiotulen ympärillä, hän näki ne ihan selvästi. Toiset\nmakasivat, toiset istuivat, jotkut ryömivät vatsallaan häntä kohden tai\nhiiviskelivät edestakaisin, jotkut nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki\njonkun makaavan kiemurassa kuin koira ja nauttivan unen lahjaa, joka\noli häneltä kielletty.\n\nHän hoiti huolellisesti nuotiota, jotta se paloi suurena ja kirkkaana,\nsillä hän tiesi sen ainoaksi keinoksi, millä sai nuo ahnaat pedot\npysytetyksi jonkun matkan päässä. Molemmat koirat olivat aivan hänen\nvieressään ja painautuivat ikäänkuin suojaa rukoillen häntä vasten,\nmuristen kiukkuisesti tai vinkuen peloissaan, milloin joku susi\nuskaltautui liian lähelle. Sellaisina hetkinä koko piiri näytti\nheräävän eloon. Sudet hypähtivät pystyyn ja tunkeutuivat eteenpäin, ja\njoka puolelta kuului leukojen louskutusta ja villiä ärhentelyä. Sitten\nmelu taas asettui, ja siellä täällä vaipui susi jälleen uneen.\n\nMutta yhä ahtaammaksi kävi piiri. Vähitellen, tuuma tuumalta se\nkutistui kokoon, kun siellä täällä susi toisensa perästä ryömi\nlähemmäksi, kunnes ne enää olivat yhden ainoan hyppäysvälin päässä.\nSilloin mies monesti sieppasi tulisen kekäleen ja singahutti sen\nkeskelle parvea. Siitä oli seurauksena nopea peräytyminen ja äkäinen\nlouskutus ja murina, kun hyvin tähdätty kekäle oli sattunut liian\nrohkeaan petoon ja kärventänyt sitä.\n\nAamulla mies oli väsynyt, raukea ja uninen. Hän keitti pimeässä\naamiaisen, ja kun yhdeksän tienoissa päivä valkeni ja susilauma\nvetäytyi pois, ryhtyi hän työhön, jota oli yön pitkinä tunteina\nsuunnitellut. Hän kaatoi muutamia nuoria mäntyjä ja teki niistä\nriukuja, jotka kiinnitti korkealle parin puun latvaan tukevaksi\ntelineeksi. Sitten hän hinasi koirien ja vetohihnan avulla ruumisarkun\nsinne ylös.\n\n-- Billin ne saivat ja ehkä saavat minutkin, mutta sinua, nuori mies,\nne eivät ikinä saa, puheli hän ruumiille saatuaan sen puuhun talteen.\n\nSitten hän laittautui matkalle. Kevyt reki luisti nopeasti ja\nhypähdellen eteenpäin virkkujen koirien kiidättämänä, sillä nämäkin\ntiesivät pelastuksensa riippuvan yksinomaan siitä, että päästiin Mac\nGurryn varustuksen turviin. Sudet tulivat takaa-ajossaan yhä\nrohkeammiksi; ne juoksivat huolettomasti perässä ja molemmilla\nsivuilla, punaiset kielet riippuen ulkona suusta, ja jokainen liike toi\nnäkyviin laihan ruumiin kylkiluut. Ne olivat todellakin pelkkänä luuna\nja nahkana, lihakset ohuiksi rihmoiksi kutistuneina, niin että Henrik\nitsekseen ihmetteli, miten ne vielä jaksoivat pysyä jaloillaan, ja\nodotti joka silmänräpäys niiden suistuvan päistikkaa hankeen.\n\nHän ei uskaltanut jatkaa kulkua pimeän tuloon asti. Keskipäivällä\naurinko ei enää ainoastaan punannut eteläistä taivaanrantaa, vaan\nvieläpä lähetti kelmeän, kultaisen viirun sen ylitsekin. Hän tervehti\ntätä hyvänä enteenä. Päivät pitenevät, aurinko palajaa! Mutta tuskin\noli sen ystävällinen loiste kadonnut, kun hän jo asettui leiriin. Oli\nvielä tuntikausia raukeata päivänvaloa ja harmaata hämärää, ja sen ajan\nhän käytti suuren polttopuuvaraston kokoamiseen.\n\nYön keralla palasivat sen kauhut. Eivät ainoastaan nälkäiset sudet\nkäyneet julkeammiksi, vaan lisäksi Henrik kärsi valvomisesta. Hän\nnukahti väkisinkin kyyrötellessään nuotion ääressä, peite hartioilla,\nkirves polvien välissä ja koira kummallakin puolellaan.\n\nÄkkiä hän heräsi ja näki edessään, tuskin kahden askeleen päässä,\nsuuren harmaan suden, yhden lauman suurimmista. Kun hän katsoi siihen,\noikoi se itseään venytellen ja varovasti kuin koira ja haukotteli häntä\nvasten silmiä, katsellen häntä sellaisin ilmein, kuin olisi pitänyt\nhäntä ainoastaan toistaiseksi lykättynä ateriana, jonka saattoi syödä\nmilloin tahansa.\n\nJa sama varmuus näytti vallanneen koko lauman. Hän laski parikymmentä\nsutta, jotka kaikki tuijottivat häneen nälkäisesti tai makailivat\nrauhassa lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka seisovat\nkatetun pöydän ympärillä ja vain odottavat lupaa käydäkseen ruokaan\nkäsiksi. Ja hän itse oli nyt ruokana tässä! Hän vain tuumaili, miten ja\nmilloin ateria mahtoi alkaa.\n\nKun hän sitten heitti puita tuleen, johtui hänelle mieleen, ettei hän\nvielä milloinkaan ennen ollut niin ihaillut ruumistaan kuin nyt. Hän\nkatseli lihasten leikkiä, ihaili sormien nerokasta rakennetta. Tulen\nloisteessa hän käyristi niitä hitaasti kerran toisensa perästä, sitten\ntaas suoristi, milloin yhden erältään, milloin kaikki yhtaikaa, ja\nlevitti ne hajalleen tehden nopeita sieppaamisliikkeitä. Hän tarkasteli\nkynsiä, kosketti sormenpäitä milloin kovasti, milloin pehmeästi,\nkoetellakseen hermojen herkkyyttä. Tämä kaikki viehätti häntä, ja hän\nalkoi yhtäkkiä rakastaa tätä niin taidokkaasti rakennettua ruumista,\njoka niin kauniisti, niin sulavasti ja hienosti toimien totteli häntä.\n\nSitten hän loi aran katseen susiin päin, jotka odottavina piirittivät\nhäntä, ja hänen mieleensä jysähti ajatus, että tämä ihmeellinen ruumis,\ntämä elävä liha ei ollut muuta kuin nälkäisten petojen himoitsemaa\nruokaa, jonka ne ahnaasti raatelevat hampaillaan, aivan samoin kuin\npeura tai jänis oli niille vain ruokaa.\n\nKerran hän säpsähtäen heräsi unesta, joka oli levotonta kuin\npainajaisen ahdistaessa, ja näki edessään punertavan naarassuden. Se\nistui lumessa vain noin viiden askeleen päässä ja katseli häntä\nherkeämättä. Molemmat koirat vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa\njuuressa, mutta susi ei niistä välittänyt. Se katseli vain miestä, ja\ntämäkin tuijotti siihen hetkisen. Sen katseessa ei ollut mitään uhkaa.\nSe katseli häntä vain ikäänkuin miettivästi, mutta hän tiesi, että tämä\nilme oli vain ankaran nälän seuraus. Hän oli ruokaa, ja hänen\nnäkemisensä herätti sudessa kiihkeän syömähimon. Sen kita avautui,\nkuola valui suusta, ja se nuolaisi huuliaan nauttien hengessään aterian\nihanasta esimausta.\n\nRaju tuska vavahutti miestä. Hän ojensi kätensä ja tavoitti palavaa\nkekälettä, millä viskata sutta. Mutta ennenkuin hänen sormensa ehtivät\ntarttua siihen, oli susi poissa, ja hän ymmärsi, että se oli tottunut\nväistämään sellaisia heittoja. Paetessaan se oli murissut ja\npaljastanut valkeat hammasrivinsä ikeniä myöten. Miettiväinen ilme oli\nkadonnut ja sijalle tullut häijy himo, joka herätti miehessä kauhua.\nHän katseli kättään, joka vielä piteli palavaa kekälettä, ja huomasi\nmiten sievästi ja hienosti sormet asettuivat rosoiselle pinnalle, miten\nne käyristyivät karkean puun ympäri ja miten herkkätuntoinen\npikkusormi, joka joutui liian lähelle palavata osaa, itsestään kavahti\npolttavaa hehkua ja etsi viileämpää kohtaa. Ja samassa tuokiossa hän\nnäki ilmi-elävästi, kuinka suden valkoiset hampaat musersivat murskaksi\nnuo herkkätuntoiset, hienohermoiset sormet. Ei! Hän ei ollut vielä\nkoskaan rakastanut ruumistaan niinkuin nyt, kun hän tuskin enää kauan\nsai sanoa sitä omakseen.\n\nKoko yön hän karkoitteli nälkäisiä petoja tulikekäleillä. Jos hän\njonkun kerran nukahti, herätti hänet kohta koirien vingunta ja murina.\nAamu tuli, mutta ensi kerran tapahtui nyt, etteivät sudet päivän\nvaljetessa poistuneetkaan. Mies odotti turhaan niiden hajaantumista. Ne\njäivät piiriin hänen ja nuotion ympärille ja osoittivat julkeaa\nvarmuutta, joka riisti mieheltä aamunkoiton synnyttämän rohkeuden.\n\nHän teki epätoivoisen yrityksen hankkiutua jatkamaan matkaa, mutta\nsamassa silmänräpäyksessä, kun hän poistui nuotion suojasta, ponnahti\nrohkein susi häntä kohden. Hyppäys oli liian lyhyt; mies pelastui\nvetäytymällä taaksepäin, mutta tuskin kuuden tuuman päässä hänen\nkupeestaan pedon hampaat paukahtivat vastakkain. Muukin lauma karkasi\nhäntä kohden, mutta syytämällä kekäleitä oikeaan ja vasempaan hän ajoi\nsudet takaisin kunnioittavan matkan päähän.\n\nIlmipäivälläkään hän ei uskaltanut jättää nuotiota mennäkseen puita\nhakkaamaan. Noin kahdenkymmenen jalan päässä kohosi valtavan suuri,\nkuiva kelohonka. Hän kulutti puolet päivästä siirtämällä leirinuotiota\npuuta kohden, jolloin hänellä myötäänsä oli valmiina puoli tusinaa\npalavia risukimppuja vihollistensa varalta. Päästyään hongan luo hän\ntutki ympäröivää metsää saadakseen selville, mihin suuntaan puu oli\nkaadettava, jotta antaisi mahdollisimman paljon polttoainetta.\n\nYö kului kuten edellinenkin, paitsi että unen tarve kävi\nylivoimaiseksi. Koirien ärhentely menetti vaikutuksensa, sillä ne\nmurisivat nyttemmin herkeämättä, eivätkä hänen unenpöpperöiset,\npuolittain turtuneet aistimensa enää eroittaneet, milloin melu kasvoi\näänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi.\n\nKerran hän säpsähtäen havahti; naarassusi oli tuskin metrin päässä\nhänestä. Koneentapaisesti hän sieppasi tulisen kekäleen ja lennätti sen\nsuoraan pedon avoimeen kitaan. Susi pakeni ulvoen tuskasta, ja\nriemuitessaan palaneen karvan ja lihan kärystä mies näki sen\nkiukkuisesti ärjyen ravistelevan päätänsä.\n\nEnnenkuin jälleen nukkui, sitoi hän sitten oikeaan käteensä palavan\nkuusenoksan. Vain lyhyeksi tuokioksi hän ummisti silmänsä; sitten hänet\nherätti kipu, kun liekki nuoleksi hänen kättänsä.\n\nTällä tapaa hän jatkoi tuntikausia, ja kaikki kävi hyvin, kunnes kerran\nsattui, ettei hän tullut sitoneeksi oksaa kyllin lujasti kiinni. Kun\nhänen silmänsä sillä kertaa olivat menneet umpeen, putosi oksa hänen\nkädestään.\n\nHän uneksi olevansa Mac Gurryn varustuksessa. Siellä oli lämmin\nja hyvä olla, ja hän pelasi korttia päällysmiehen kanssa. Samalla\nhänestä näytti, että varustus oli yltympäri susien piirittämä.\nNe ulvoivat portilla, ja monta kertaa joko hän tai päällysmies\nkeskeytti pelin kuunnellakseen ja nauraakseen niiden turhia\nsisääntunkeutumis-yrityksiä. Mutta yhtäkkiä kuului romahdus. Portti\nsärkyi jollakin merkillisellä tavalla, ja hän näki, miten sudet\ntunkeutuivat varustuksen suureen asuintupaan. Melu ja ulvonta kävi\nhirvittäväksi, ja tämä ulvonta häiritsi häntä nyt. Uni muuttui\ntoiseksi, mutta ulvonta jatkui edelleenkin.\n\nHän heräsi äkkiä aivan valveille ja huomasi, että melu olikin\ntodellista. Hirveästi ulvoen ja leukojaan louskutellen sudet karkasivat\nhänen kimppuunsa. Yhden hampaat olivat jo kiinni hänen käsivarressaan,\nja kun hän vaistomaisesti hyppäsi tuleen, tunsi hän, miten toinen\ntarrautui hampaillaan hänen jalkaansa. Ja nyt alkoi ankara taistelu\ntulen aseilla. Paksut nahkakintaat suojelivat jonkun aikaa hänen\nkäsiään, kun hän riehui syytäen joka taholle tulisia hiiliä, niin että\nnuotio näytti tulivuoren purkaukselta.\n\nMutta tätä ei voinut kestää kauan. Kuumuus kärvensi hänen kasvojaan,\nsilmäripset ja kulmakarvat olivat palaneet, ja jalkoja poltti\nsietämättömästi. Palava risu kädessä hän hyppäsi tulesta pois, mutta\nsudet hän oli jo ajanut pakosalle. Kaikkialla, minne tulisia kekäleitä\noli pudonnut, kuului lumesta sihinää, ja tuontuostakin ilmaisi äkäinen\nmurina ja hurja loikkaus, että joku pakeneva susi oli astunut\nhehkuvalle kekäleelle.\n\nViskattuaan vielä pari kekälettä viimeisten vihollistensa jälkeen mies\nheitti savuavat nahkakintaansa lumeen ja alkoi jäähdytellä jalkojaan\ntömistämällä niitä.\n\nMolemmat viimeiset koirat olivat poissa, ja hän tiesi hyvin, että ne\nolivat olleet vain yhtenä ruokalajina siinä pitkäksi venyneessä\nateriassa, jonka alkuna oli ollut Paksu ja jonka jälkiruuaksi hän\nnähtävästi oli itse joutuva.\n\n-- Mutta vielä ette ole minua saaneet! karjui hän puiden nyrkkiä\nnälkäisille pedoille.\n\nHänen äänensä sai taas koko lauman kiihdyksiin. Murina yltyi, ja\nnaarassusi hiipi lähelle ja katseli häntä ahnain silmin.\n\nHän ryhtyi nyt panemaan toimeen ajatusta, joka oli juolahtanut hänen\nmieleensä. Hän laajensi nuotion suureksi kehäksi ja asettui sen\nkeskelle, levitettyään makuupeitteen allensa suojaksi sulavaa lunta\nvastaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut tulimuurin taakse, kun koko\nlauma jo lähestyi uteliaana, nähdäkseen mitä hänestä oli tullut. Tähän\nasti oli nuotion lähistö ollut niille kielletty alue; nyt ne\nsijoittuivat aivan tulen äären loikomaan, räpyttivät silmiään kuin\nkoirat, haukottelivat ja venyttelivät laihoja jäseniään oudon\nsuloisessa lämmössä. Yhtäkkiä naarassusi kohosi istualleen, nosti\nkuononsa tähtiä kohden ja alkoi ulvoa. Heti seurasi susi toisensa\njälkeen esimerkkiä, kunnes koko lauma kyykötti kuono taivaaseen päin\ntäyttäen ilman nälkäisellä ulvonnalla.\n\nVihdoin koitti aamu ja valkeni päivä. Mies yritti astua tulikehän\nulkopuolelle, mutta sudet olivat oitis häntä ahdistamassa. Hänen olisi\nvälttämättä pitänyt mennä polttopuita hankkimaan, sillä varasto oli\nlopussa ja nuotio palanut matalaksi. Kekäleitä viskelemällä hän tosin\nsai sudet väistymään, mutta pitkälle ne eivät enää peräytyneet, ja kun\nhän vihdoin luopui siitä ja hoippui takaisin tulikehän keskelle,\nhyppäsi eräs susista häntä kohden, mutta liika lyhyeen, niin että\npudota mötkähti keskelle hehkuvaa hiillosta. Peto kiljahti kauhusta,\nirvisti pahasti ja nilkutti takaisin jäähdytelläkseen käpäliään\nlumessa.\n\nMies kyyristyi jälleen peitteelle. Istuessaan siinä yläruumis eteenpäin\nkurotettuna, pää polvien välissä, hän näytti heittäneen taistelun\nsikseen. Vain silloin tällöin hän kohotti katseensa tarkastellakseen\ntulen riutumista. Liekkipiiriin alkoi syntyä aukkoja, jotka suurenivat\nsuurenemistaan.\n\n-- Kai te jo kohta tulette minua noutamaan, mutisi hän. -- Joka\ntapauksessa tahdon nyt nukkua.\n\nKerran hän heräsi ja näki aivan edessään naarassuden seisovan liekkien\nvälisessä aukossa katsellen häntä herkeämättä. Sitten hän jälleen\nheräsi, vain hetkistä myöhemmin, vaikka hänestä näytti, että oli jo\nkulunut tuntikausia. Sillä ihmeellinen muutos oli tapahtunut, niin\narvoituksellinen, että hän kummissaan avasi silmänsä selälleen. Hän ei\naluksi ensinkään käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta sudet olivat\npoissa, ja vain tallattu lumi yltympärillä osoitti, kuinka lähellä\nhäntä ne olivat olleet. Uni riisti hänet uudelleen valtaansa, ja hänen\npäänsä painui rinnalle.\n\nMutta silloin hän äkkiä säpsähti. Hän oli kuullut ihmisääniä, lumen\nnarskumista rekien alla, vetohihnojen natinaa, koirien haukuntaa. Neljä\nrekeä nousi jokitörmää ylös hänen leiripaikkaansa kohden.\n\nKohta seisoi joukko miehiä Henrikin ympärillä, joka kyykötti\nsammumaisillaan olevien tulien keskellä. He ravistelivat häntä,\nherättivät hänet väkisinkin valveille. Hän katsoi heihin kuin juopunut\nja soperteli kummallisella, unenpöpperöisellä tavalla:\n\n-- Ruskea naarassusi... tuli syömään koirien kanssa... söi ensin\nkoiranruokaa... sitten söi koirat... ja Billin...\n\n-- Missä lordi Alfred on? huusi eräs miehistä hänen korvaansa ravistaen\nhäntä kovakouraisesti.\n\nHenrik pudisti päätänsä.\n\n-- Ei, häntä se ei saanut. Ei saanut. Hän on puussa ylhäällä, siellä\nedellisellä leiripaikalla.\n\n-- Kuollutko? kirkaisi mies.\n\n-- Kuollut, niin -- ja arkussa, vastasi Henrik. Sitten hän pudisti\närtyisästi kysyjän käden olkapäältään ja jatkoi: -- Anna minun olla,\nkuuletko! Minä olen niin lopen väsynyt... Hyvää yötä, miehet.\n\nHänen silmänsä ummistuivat, leuka painui rintaa vasten, ja tuskin he\nolivat saaneet hänet nostetuksi rekeen peitteille, kun hänen\nkuorsauksensa jo kajahti hyiseen pakkas-ilmaan.\n\nMutta kuuluipa toinenkin ääni, heikko ja kaukainen. -- Nälkäiset sudet\nsiellä ulvoivat lähtiessään uuden saaliin hakuun, kun ihminen oli\nniiltä mennyt hukkaan.\n\n\n\n\n\n\nTIIKERINPYYNTI POHJOIS-AFRIKAN RANNIKOLLA.\n\nErään saksalaisen matkakirjeestä vuodelta 1840.\n\n\nLähdimme ratsastamaan aamulla varhain ennen auringonnousua. Edellisenä\niltana olimme hieroneet koko ruumiimme öljyllä ollaksemme notkeammat,\nkuten sanotaan. Mutta minulle se temppu ei tehnyt hyvää, luullakseni\nsiksi, että se tukkeaa hikihuokoset. Olin senvuoksi nukkunut huonosti\nja istuin nyt täysiverisen arabialaisen rotuhevoseni selässä\npuisevampana ja jäykempänä kuin koskaan. Juuri päästyämme Tangerin\nlikaisilta, ahtailta kaduilta aukealle tasangolle nousi aurinko\nheittäen ruusunpunaisen hohteen yli rehevän maiseman. Mutta emme siitä\nnyt paljoa välittäneet. Meitä oli kahdeksan eurooppalaista, ja\nseurueenamme oli kaksitoista beduiinia sekä kolmantenatoista nuori\npoikanen, noin neljäntoista vuotias, kasvoiltaan niin ruma kuin ikinä\nolla saattoi, mutta vartaloltaan ihmeteltävän siro ja notkea. Kuten\ntavallista on, olimme vaihtaneet eurooppalaiset vaatteemme aivan\nkevyihin housuihin ja eräänlaiseen hyvin ohueen nuttuun. Muutaman\nhiekkaisen harjujonon kuvetta kulki tumma tie loitoten kaukaisuuteen,\nja sitä pitkin läksimme viipymättä ratsastamaan. Ei juuri ollut toivoa,\nettä olisimme täällä tavanneet petoja, mutta ei se mahdotontakaan\nollut, ja senvuoksi panimme pistoolit vyöhön pystyyn, jotta olisivat\noitis käsillä, asetimme lyhyen keihään mukavasti poikkipuolin polville\nja lasketimme sapeli käsivarressa riippuen viidakkoon, beduiinipoika\netunenässä tähystellen maata ja tiheikköä ilveksensilmillään.\n\nAurinko nousi yhä korkeammalle, ja helle kävi rasittavammaksi, mutta\nmuutamat öljypuut ja taatelipalmut antoivat meille virkistävää\nsiimestä. Niiden katveeseen pysähdyimme hetkeksi, söimme pikaisen\naamiaisen ja nousimme sitten taas ratsaille. Beduiinipoikamme väitti,\nettemme löydä petoja ennen iltaa, ja totta olikin, että saimme matkata\nyhä kauemmaksi etelään tapaamatta mitään. Myöhään iltapäivällä\nlähestyimme erästä kylää, mutta sen asukkaat läksivät pakoon heti\nmeidät nähtyään. Muutamia minuutteja olimme senvuoksi todella herroina\nkylässä, jossa oli vain joitakuita vanhuksia ja lapsia; naisetkin\nolivat paenneet tai piiloutuneet. Näimme myös karjalaumat, jotka olivat\nhajallaan suunnattoman laajalla alueella, ja minun täytyy tunnustaa,\nettä tällainen karjanpito on epäilemättä sangen tehokas keino rosvoja\nvastaan; sillä olipa näitä vaikka suurikin joukko, käy heille\nmahdottomaksi koota ja viedä pois noin hajallaan olevia laumoja.\nTurhaan olimme antaneet jos jonkinlaisia rauhanmerkkejä\ntyynnyttääksemme asukas-parkoja. Vasta kun jälleen ratsastimme kylästä,\nmissä olimme vain juoneet hieman vettä, ja kun pakolaiset huomasivat,\nettemme suinkaan himoinneet heidän tavaraansa, tulivat he esiin ja\njuosten ja kerjäten kokoontuivat pian ympärillemme epäilyttävän\nsuureksi laumaksi, joka sekä mieslukuun että aseisiin katsoen oli\nmeidän joukkoamme paljon voimakkaampi. Itse asiassa olisimmekin perin\nhelposti voineet tässä joutua veriseen kahakkaan, kun kerjäläiset\nkävivät yhä tunkeilevammiksi ja heidän joukkoonsa ilmestyi\nratsastajiakin. Kun sitten saimme kerjuusanojen sijasta kuulla\nkirouksia ja haukkumisia ja kun jälkijoukkomme kävi yhä äänekkäämmäksi\nja lopulta täyttä kurkkua kiljuen ahdisti meitä, laskimme hevosemme\ntäyteen laukkaan ja suorastaan pakenimme välttääksemme käsirysyä. Se\noli häpeällisin, mutta viisain keino, mihin saatoimme turvautua, koska\nemme parhaassakaan tapauksessa olisi voittaneet edes kunniaa.\n\nSitten aurinko pian laski ja me saavuimme laajalle mäkimaalle. Sen\nhalki ratsastettuamme näimme edessämme hiekka-aavikon, ja vain\nkaukainen, tumma juova osoitti meille, että sen toisella puolen oli\ntaas metsää. Oikealla puolellamme, melkoisen matkan päässä, kohosi\nvuoristo. Siellä asui joku beduiiniheimo, jonka nimen olen unohtanut.\n\nTäällä aavikolla keksi beduiinipoikamme, joka yhä kulki etumaisena,\ntiikerin jäljet hiekassa. Seurasimme hänen huudahdustaan ja näimme\ntodellakin nuo helposti tunnettavat jäljet. Tiikeri näet kävelee siten,\nettä etujalat ovat lähempänä toisiaan kuin takajalat, joilla se astuu\nverrattain kömpelösti ja hajalla säärin; mutta juuri tästä syystä sen\nhyppäys on sitä voimakkaampi ja varmempi. Hajasäärisyydestä siis tuntee\ntiikerin, ja takajalkojen välin leveydestä voi myös päättää, miten\nsuuri ja väkevä peto on. Tämä, jonka jäljet nyt olivat edessämme,\nnäytti olevan kookkaimpia, mitä rannikkoseuduilla tavataan. Seurasimme\njälkiä. Niin kauan kuin takajalkojen jäljet ovat etujalkojen jälkien\ntakana ja jalat nousevat vuorotellen, osoittaa se, että eläin astelee\nrauhallisesti. Niin oli tässäkin tapauksessa. Seurasimme pedon suoraa,\ntasaista kulkusuuntaa. Tässä se on pysähtynyt, tässä äkkiä\nkäännähtänyt. Tässä kohden se nähtävästi on lähtenyt nopeampaan\njuoksuun, koska jokainen käpälä on painunut syvemmälle ja heittänyt\njälkeensä pienen kasan hiekkaa. Nyt tiesimme, että saimme kelpo matkan\nseurata näitä jälkiä. Niiden tuoreudesta saatoimme myös päättää\nolevamme jotenkin lähellä jaloa eläintä, ja auringon kallistuessa\nlaskuunsa saavuimme metsänreunaan, missä korkea ruohonkasvu teki jäljet\nvaikeammin eroitettaviksi.\n\nSiellä laskeuduimme ratsailta päättäen tarpeen vaatiessa yöpyä\npaikalle. Mutta beduiinipoikamme yllytyksestä jäimmekin vain hetkeksi\nsiihen levähtämään ja syömään niukan aterian, jonka jälkeen taas\nnousimme hevosten selkään tarkastellaksemme pojan neuvosta seutua ja\nmaaperää.\n\nJa se olikin oiva neuvo. Metsä oli poikittain edessämme hyvin pitkänä,\nmutta jotenkin kapeana vyöhykkeenä. Ainakaan emme olleet vielä täyttä\npuolta tuntia jatkaneet ratsastusta äskeiseen suuntaamme, kun jo\njälleen näimme edessämme jotenkin laajan hiekkatasangon. Poika kiiti\nnopeasti tasankoa ristiin-rastiin, mutta ei löytänyt tiikerinjälkiä. Ja\nkoska nämä pedot harvoin juoksevat muuten kuin suoraan eteenpäin,\nteimme sen oikean johtopäätöksen, ettei tiikeri ollut kadonnut oikealle\neikä vasemmalle metsän pituussuuntaan, vaan että se oli jossakin\nlähellämme.\n\nPitikö meidän uskaltaa näin illansuussa ruveta pyyntiin metsän\npimeydessä? Se oli painava kysymys. Monet olivat yrityksen puolella,\nmonet sitä vastaan. Pikku beduiinipaholaisemme -- pojan olennossa oli\ntosiaankin jotain paholaisen tapaista -- tappeli kynsin hampain sitä\nehdotusta vastaan, ettei ollut heti ryhdyttävä pyyntiin; hän ei\ntahtonut tietää mistään viivytyksestä. Hän sätti meitä laiskureiksi ja\nyltyi ihan raivoon, ikäänkuin me olisimme olleet hänen renkejään, joita\nhän komensi työhön. Meitä eurooppalaisia tämä huvitti; lopulta hän\nkuitenkin kävi niin kiukkuiseksi, että eräs seuralaisistamme, joka oli\npojan sukulainen, suuttui hänen sopimattomasta käytöksestään ja kohotti\nkeihäänsä löylyttääkseen häntä sen varrella, mutta silloin poika päästi\nsilmäimme edessä hurjan naurunrähäkän ja katosi. Hän oli läimäyttänyt\nkupeille ratsuaan, joka oli yhtä vimmatun hurjapäinen kuin hän itsekin,\ntämä ryntäsi metsään, niin että siinä tuokiossa kadotimme hänet\nnäkyvistämme. Vasta myöhemmin, kun seisoimme hiljaa höristäen\nkorviamme, kuulimme hänen ajaa karkuuttavan kaukana viidakossa.\n\nKului joltisenkin pitkä aika. Olimme tehneet suunnitelmamme ja\npäättäneet yöpyä metsänreunaan, johon aioimme rakentaa nuotion. Pojasta\nei enää kuulunut mitään, ja me aloimme huolestua pikku paholaisemme\ntähden. Vallan kaukana hän ei voinut olla. Huusimme, mutta vastausta ei\nkuulunut; uhkailimme, kaikki turhaa. Olikohan hän joutunut liian kauas?\nPäätimme huutaa kaikki yhtaikaa, jotta hän varmasti kuulisi; mutta\nsittenkään ei tullut vastausta. Aloimme lopulta katsella metsänreunasta\nnuotion paikkaa, johon olisimme voineet leiriytyä.\n\nTeltta meillä oli muassamme, mutta yö oli niin ihana, ettei sitä\ntarvittu. Niin harmissamme kuin olimmekin pikku paholaisellemme,\nkadehdimme kuitenkin joka mies hänen rohkeuttaan emmekä sen vuoksi\ntahtoneet ajatellakaan ryömiä teltan suojaan.\n\nTuskin olimme ennättäneet päästä yksimielisyyteen leiripaikasta, kun\nratsumme yhtäkkiä alkoivat omituisesti vavista; ne kohottelivat\npäitänsä, ravistelivat harjojaan, korskuivat ja levittivät silmänsä\nsuuriksi. Me tiesimme mitä se merkitsi. Jalorotuiset hevoset vainusivat\npedon läheisyyden. Kuuntelimme. Oli jo liian pimeä, jotta olisi\nvoineet ruveta tiikeriä metsästä etsimään, ja kuutamokin oli meille\nepäedullinen, se kun teki varjot vain läpinäkymättömämmiksi. Käskemättä\nolimme kaikki tarttuneet aseisiin ja pinnistimme korviamme kuullaksemme\njotakin. Vähän aikaa oli aivan hiljaista; sitten kuulimme viidakosta\nritinää, ja rauhattomat ratsumme ilmaisivat meille selvästi, mistä se\njohtui. Sitten läheni lehtien kahina, joka ilmeisesti johtui hevosen\nlaukkaamisesta viidakon halki, ja taempaa kuului oksien ritisevää\nkatkeilemista. Humaus kävi joukkomme läpi; kaikki oivalsimme, että peto\najoi takaa pikku paholaistamme ja hänen hevostaan. Ja miltei pikemmin\nkuin tässä ennätän kertoa, syöksyi viidakosta esiin ratsu, jonka\nselässä poika istui tai pikemmin makasi suullaan, pää hevosen kaulalla\nja katsoen meihin villisti hehkuvilla silmillään. Mutta hänen\njäljessään syöksyi kaksi tiikeriä metsän pimennosta, ja ennenkuin\nolimme ehtineet ajatellakaan aseiden käyttöä, olivat ne pyyhkäisseet\nmeidän keskeltämme aavikolle.\n\nMutta me tiesimme mitä oli tehtävä. Edessämme hiekkatanterella pani\nbeduiinipoikamme toimeen taistelun, joka on suurenmoisimpia, mitä olen\nkoskaan nähnyt. Minulle itselleni jäi liian vähän aikaa taistellakseni\nmukana; sain tehdyksi kaikkiaan yhden piston, mutta se olikin aito\nespanjalainen.\n\nPian saavutimme pedot, ja tuliaisiksi pamahti yhtaikaa kaksikymmentä\npistoolia. Emme ampuneet suotuisan tuloksen toivossa, sillä tiesimme\nhyvin, että monet luodit eivät osu ja että ne, jotka osuvat, eivät\ntapa. Näitä petoja voi haavoittaa kuolettavasti vain muutamiin\npaikkoihin ruumista. Mutta laukauksilla oli kuitenkin toivottu\nvaikutus. Pedot säikähtivät, ja me voitimme aikaa niin paljon, että\nennätimme muodostaa niiden ympärille piirin, jonka keskessä pieni\npaholaisemme vielä teiskaroi hevosineen. Keihäs tai miekka oli meillä\njokaisella kädessä. Oltiin hetkinen aivan hiljaa. Toinen tiikeri avasi\nkitansa ja päästi lyhyen, kammottavan ulvahduksen. Kiiluvat silmät,\navoimet kidat ja valkoiset hampaat näyttivät kuutamossa kamalilta.\nToinen peto, joka oli suurempi, ei ulvonut, vaan kyyristäytyi\nhyppäämään ja lennähti samassa tuokiossa erään ranskalaisen kimppuun\n(hän on luullakseni Tangerissa asuvan Ranskan konsulin lanko). Mikä\nuljas hyppäys! -- Mutta ranskalainen -- toden totta, häntä olisi\nluullut espanjalaiseksi! -- kiskaisi samassa silmänräpäyksessä ratsunsa\npystyyn ja sivalsi lennossa kohtisyöksyvää petoa rintaan niin\nnavakasti, että se suistui maahan kyljelleen. Ne onnelliset, jotka\nsattuivat olemaan lähellä, luulivat jo pääsevänsä helpolla saaliin\nherroiksi; kymmenkunta keihästä ja säilää välähti, ja muutamat\nsattuivat lujastikin petoon, mutta tämä oli oitis jaloillaan taas ja\nkarkasi erään beduiinin hevosen kimppuun tarrautuen hampaillaan kiinni\nsen reiteen. Siinä muodostui kummallinen ryhmä, kun tiikerin sekä\netu- että takakäpäläin kynnet iskeytyivät hevosen nahkaan. Samassa\ntuokiossa -- kaikki tapahtui muuten paljoa nopeammin kuin voin kertoa\n-- hevonen karkasi pystyyn, heitti ratsastajan selästään, teki muutamia\nhurjia hyppyjä hirnuen vihlovasti ja viskautui sitten selälleen aivan\nsananmukaisesti rutistaen allensa tiikerin. Huu, kuinka peto levitti\nverisen kitansa ammolleen! Hevonen puristi painollaan sen rintaa ja\nkurkkua. Näytti siltä, kuin olisi maasta hevosen alta kasvanut esiin\nläähättävä, verinen tiikerinkita; mutta kauan ei tätä näytelmää\nkestänyt. Pistoja ja iskuja alkoi sadella, ja pian oli tiikeri\nhengettömänä. Minä sain olla siinä vain katselijana. Keihäs koholla\najaa karahuttelin ratsullani ympäri, mutta toiset olivat lähempänä ja\nehkä taitavampiakin.\n\nSilloin muistan yhtäkkiä toisen pedon, ja kautta pyhän Yrjänän --\notollisempaan aikaan ei se olisi voinut johtua mieleeni! Mitä se oli\ntällävälin tehnyt, sitä en tiennyt; syöksyn vain paikalle ja näen kaksi\npaholaista ottelussa keskenään. Haavoittunut hevonen laukkaa\nratsastajatta poispäin. Eräs eurooppalainen viruu maassa, kuolleena\nehkä, ja kahden toisiansa vasten painautuneen hevosen ääressä on\nsyntymässä hirvittävä näytelmä. Toisella puolen riippuu meidän pikku\npaholaisemme tuijottaen hurjistunein katsein tiikerin ammottavaan\nkitaan ja palaviin silmiin. Pedon käpälät ja avoin kita ovat toisen\nhevosen kupeella, takajalat ovat maassa ja taivuttautuvat juuri nyt\nhyppäykseen...\n\nEn voi sanoa, että olisin juuri mitään harkinnut sillä hetkellä. Kaikki\ntapahtui yhtäkkiä. Suhahdus vain, ja keihääni törrötti pystyssä\ntiikerin kidassa, terä syvällä kurkussa, -- aito espanjalainen temppu!\n\nPeto lensi nurinniskoin, mutta keihäs pysyi sen kidassa, vaikka se\nmiten olisi riehunut väännellen päätään maassa. Se oli näky! Pää\nkaivautui hiekkaan, murhaavat käpälät huitoivat ilmaa ja häntä pieksi\nmaata, niin että pauke kuului kauas. Sitten peto kiertyi keräksi,\nviskautui takajaloilleen ja sitä tietä seisoalleen, mutta ei saanut\npäätään jalkainsa väliin, kun keihäs oli kurkussa. Sitten se teki vielä\nmuutamia hurjia loikkauksia, hypähti ilmaan, putosi jysähtäen maahan ja\nheitti henkensä.\n\n\n\n"]