[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6CrFeLM74TCpRyBrtiF1GuguZ1Ww5ITqbXxGCEfekSE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1708,"Kuolema","Tolstoi, Leo",1828,1910,"1708-tolstoi-leo-kuolema","1708__Tolstoi_Leo__Kuolema",null,"novelli",[],[],"fi",1886,1905,18226,117102,false,54681,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Kuolema: Novelleja\" by Konrad Lehtimäki is a collection of short stories written in the early 20th century. This work explores themes surrounding death, human emotion, and the fragility of life, often depicted through poignant relationships and heartbreaking events. Each story invites the reader into the lives of characters facing profound moments of loss and despair, reflecting on their joys and sorrows.  The opening of the collection presents a vivid scene featuring a young couple, Antti and Elli, enjoying a winter night while their infant son, Matti, sleeps in his mother's arms. As they travel in a sleigh, the narrative shifts between moments of tender love and a chilling folklore tale recounted by Antti about death and a ghostly bridegroom. Their idyllic journey soon becomes a stark contrast to the encroaching darkness as Antti's joy is overshadowed by the haunting imagery woven throughout the night. As the reader is introduced to the couple's happiness, there is an unsettling undercurrent hinting at the fragility of their contentment, setting the tone for the challenges that lie ahead in both this story and the larger collection. (This is an automatically generated summary.)",[],302,"Klassikkonovelli kertoo menestyneen tuomarin Ivan Iljitšin sairastumisesta ja hitaasta kuolemasta. Teos kuvaa päähenkilön tuskallista kamppailua ja oivallusta elämänsä tyhjyydestä väistämättömän edessä. Kertomus alkaa virkatoverien pragmaattisilla reaktioilla kuolinuutiseen ja heidän toiveillaan vapautuvista viroista.","Leo Tolstoin 'Kuolema' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1708. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUOLEMA\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuomentanut\n\nIlmari Calamnius [Ilmari Kianto]\n\n\nAlkuperäinen nimi: Smertj Ivana Iljitshina\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1905.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä. Porvoo, toukok. 18 p:nä 1905.\n\n\n\n\nI\n\n\nIvan Jegorovitsh Shebekin yksityisessä virkahuoneessa, suuressa\noikeuspalatsissa, jossa paraikaa oli käsillä Melvinskin juttu,\nkohtasivat toinen-toisensa heti istunnon jälkeen oikeuden jäsenet\nsekä yleinen syyttäjä. Syntyi keskustelu kuuluisasta Krasovskin\nasiasta. Fjodor Vasiljevitsh kiivastui ja koetti todistaa, ettei\nasia ollut tuomiovallan ratkaistavissa, Ivan Jegorovitsh väitti\npäinvastoin pysyen kiinni omassa mielipiteessään, mutta Pjotr\nIvanovitsh ei huolinut ottaa osaa koko väittelyyn, vaan selaili juuri\nilmestynyttä sanomalehteä.\n\n-- Hyvät herrat! virkkoi hän yhtäkkiä, -- Nyt on Ivan Iljitsh kuollut.\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Lukekaa itse, -- sanoi hän Fjodor Vasiljevitshille, ojentaen tälle\nvielä tuoreuttaan tuoksahtavan numeron.\n\nMustan kehyksen sisässä seisoi painettuna: \"Sydämmellisellä murheella\nilmoitan täten sukulaisille ja tuttaville, että rakastettu puolisoni,\nOikeudenjäsen, Ivan Iljitsh Golovin vaipui kuolemanuneen 4:nä p:nä\nhelmikuuta tänä 1882 vuonna. Ruumissaatto lähtee perjantaina k:lo 1,\njälkeen puolenpäivän. Praskovja Fjodorovna Golovina.\"\n\nIvan Iljitsh oli ollut koossa-olevien herrojen virkatoveri, ja\nkaikki olivat hänestä pitäneet. Hän oli sairastanut jo muutamia\nviikkoja tautia, jota oli sanottu parantamattomaksi. Jo ennen oli\nollut puhetta siitä, että siinä tapauksessa että tämä mies kuolee,\nAleksejev voipi tulla määrätyksi hänen paikalleen, Aleksejevin\npaikalle taas -- joko Vinnikov tahi Shtabel. Niin että kuullessaan\nIvan Iljitshin nyt kuolleen, ajatteli jokainen läsnäolevista\nherroista ensimmäiseksi sitä, mikä merkitys tällä kuolemalla saattoi\nolla itse Oikeudenjäsenten tai heidän tuttavainsa paikanmuutoksiin ja\nvirkaylennyksiin.\n\n\"Nyt varmaankin saan Shtabelin tai Vinnikovin paikan\", -- ajatteli\nFjodor Vasiljevitsh. -- \"Minulle on se toki aikoja luvattukin ja\ntekee se ylennys minulle 800 ruplaa lisätuloja, paitsi kansliatöitä.\"\n\n\"Nyt täytyy pyytää lankomiehelle paikanmuutosta Kalugasta\", --\najatteli Pjotr Ivanovitsh. -- \"Vaimoni on siitä suuresti ilahtuva.\nNyt eivät enää saata sanoa, etten minä koskaan ole mitään tehnyt\nhänen sukulaistensa hyväksi.\"\n\n-- Niin minä ajattelinkin, ettei se mies enää nouse vuoteeltaan, --\nsanoi Pjotr Ivanovitsh ääneensä. -- Sääli häntä!\n\n-- Mikäs häntä oikeastaan vaivasikaan?\n\n-- Eipä ne lääkärit sitä voineet päättää. Tai kyllähän ne sitä\npäättelivät, mutta eri tavalla. Kun minä hänet viimeisen kerran näin,\nniin minusta näytti, että hän paranee.\n\n-- Mutta minulla ei ole tullut hänen luonaan käyntiä pääsiäisestä\nsaakka, vaikka aina olen aikonut.\n\n-- Olikos hän kuinka varoissa?\n\n-- Taisi vaimolla olla jonkun vähän, mutta ei sitä paljon ole.\n\n-- Kyllä tästä täytyy sinne ajaa. Kauhean kaukana ne vain asuvat!\n\n-- Niin -- teiltä. Teiltä pitäen on kaikki kaukana.\n\n-- Sinä se et näy voivan anteeksiantaa, että minä asun joen takana,\n-- sanoi Shebekille hymyillen Pjotr Ivanovitsh. Ja sitten alettiin\npuhua kaupungin välimatkojen etäisyyksistä, jonka jälkeen herrat taas\nläksivät istuntoon.\n\nPaitsi keskusteluita mahdollisista viranmuutoksista, jotka voivat\naiheutua tästä kuolemasta, herätti itse kuolemantapaus kaikissa,\njotka siitä kuulivat, kuten tavallisesti, ilon tunteen siitä, että\nkuollut oli juuri hän enkä minä.\n\n\"Kas vaan! se mies poistui, mutta minun aikani ei vielä ole tullut\",\nniin ajatteli tai tunsi jokainen sielussaan. Läheiset tuttavat\ntaas, niinkutsutut Ivan Iljitshin ystävät, tulivat tämän ohessa\nväkinäisesti ajatelleeksi myös sitä, että nyt heidän oli pakko\nsuorittaa nuot sangen ikävät säädyllisyyden vaatimukset -- ajaa\nsielumessuun sekä sitten käydä valittamassa surua leskelle.\n\nKaikista likeisimmät olivat Fjodor Vasiljevitsh ja Pjotr Ivanovitsh.\n\nPjotr Ivanovitsh oli tutkinut oikeustiedettä yhdessä Ivan Iljitshin\nkanssa ja katsoi itsensä olevan melkein kiitollisuudenvelassa\nvainajaa kohtaan.\n\nIlmoitettuaan päivällisen jälkeen vaimolleen Ivan Iljitshin\nkuolemasta sekä ajatuksensa lankonsa mahdollisesta siirtämisestä\nheidän piirikuntaansa, puki Pjotr Ivanovitsh yllensä hännystakin\nja, päivällislepoa nauttimatta, läksi ajamaan suoraapäätä vainajan\nasunnolle.\n\nIvan Iljitshin asunnon portilla seisoivat jo ennestään eräät vaunut\nja kaksi ajuria. Alhaalla etehisessä oli vaatenaulamon viereen\nseinään kiinnitetty hopeakuteinen ruumisarkunkansi tupsuineen ja\nkultanauhoineen. Kaksi mustiinpuettua naista oli juuri riisumassa\nturkkeja. Toinen oli Ivan Iljitshin sisar, tuttu, toinen oli\ntuntematon. Pjotr Ivanovitshin toveri Shvarz oli juuri tulossa\nyläkerroksesta, mutta ylimmäiseltä portaalta huomattuaan tulijan,\npysähtyi ja vilkutti hänelle silmää ikäänkuin sanoen: \"tuhmasti se\nIvan Iljitsh asiansa toimitti; toisellaisia miehiä me olemme sinun\nkanssasi\".\n\nShvarzin kasvot englantilaisine poskipartoineen sekä koko tuo\nlaiha hännystakkiin kiedottu olento näyttivät, kuten aina,\nhienon-juhlallisilta, ja tämä juhlallisuus, joka aina oli sodassa\nShvarzin leikillistä luontoa vastaan, tuntui tällä kertaa vielä\npurevammalta. Niin ainakin ajatteli Pjotr Ivanovitsh.\n\nPjotr Ivanovitsh päästi naiset edellensä ja seurasi itse vitkaan\nheidän perässään portaille. Shvarz ei huolinut tulla alas, vaan jäi\nyläkerrokseen, ja Pjotr Ivanovitsh älysi, miksi hän näin teki: hän,\nsilminnähtävästi, tahtoi neuvotella siitä, missä nykyään sopisi\nruuvia pelata. Naiset menivät ylös portaita lesken puolelle, mutta\nShvarz seisoi paksut huulet vakavasti yhteen-puristettuina ja\nviittasi leikkivällä katseellaan sekä kulmakarvojensa liikkeellä\nPjotr Ivanovitshia menemään oikealle, vainajan huoneeseen.\n\nPjotr Ivanovitsh astui sisään, kuten tavallisesti tällaisissa\ntilaisuuksissa, neuvottomana siitä, mitä hänellä siellä on tekemistä.\nYhden asian hän tiesi, nimittäin ettei tällaisissa tilaisuuksissa\nole koskaan haitaksi ristinmerkin-tekeminen. Sen suhteen, että\ntarvitsiko tämän ohessa myös kumarrella, ei hän ollut kokonaan\nvarma ja valitsi sentähden keskitien, joten hän siis huoneeseen\nastuttuaan alkoi tehdä ristinmerkkejä ja samalla hiukan kuin\nkumarrella. Mikäli kätten ja pään liikkeet sallivat, tarkasteli\nhän myös samalla huonetta, johon oli tullut. Kaksi nuorta miestä,\njotka nähtävästi olivat vainajan veljenpoikia ja joista toinen\noli kimnasisti, läksi ristinmerkkejä tehden ulos huoneesta. Vanha\nmummo seisoi liikkumattomana, ja eräs nainen, jonka kulmakarvat\nolivat kummallisesti kohoksissa, puheli hänelle jotakin kuiskuttaen\nkorvaan. Reippaan ja päättäväisen näköinen kirkonpalvelija, jonka\nyllä oli lievetakki, luki jotakin ääneen, kasvoillansa sellainen\nilme, joka ei siedä vastaväitöstä; talouspalvelija Gerasim kulki\nvarpaisillaan Pjotr Ivanovitshin editse ja ripotteli jotakin pitkin\nlattiaa. Tämän nähtyään tunsi Pjotr Ivanovitsh heti sieramissaan\nhienon ruumiinhajun. Viimeksi täällä käydessään oli Pjotr Ivanovitsh\nnähnyt mainitun talonpoikaispalvelijan herran huoneessa; hän oli\nollut hänen hoitajanansa, ja Ivan Iljitsh oli hänestä erikoisen\npaljon pitänyt. Pjotr Ivanovitsh jatkoi yhä ristinmerkintekoaan ja\nkeveitä kumartelujaan -- keskisuuntaan arkun, kirkonpalvelijan ja\nnurkkapöydällä-olevien pyhäinkuvien välillä. Vasta sitten kun tämä\nkäsin-toimitettu ristimisliike alkoi tuntua liiaksi pitkäveteiseltä,\nherkesi hän ja rupesi katselemaan kuollutta.\n\nKuollut lepäsi, kuten kuolleet aina lepäävät, omituisen raskaasti,\nvainajain tapaan, jähmettyneet jäsenet uponneina arkun sisuksiin ja\npää ikuiseen uneen vaipuneena tyynyä vasten. Niinkuin kuolleilla\ntavallisesti, niin oli tälläkin vahankeltaisena paistava otsa\nkaljuine sisäänpainuneine ohimoineen ja terävästi törröttävä nenä,\njoka oli kuin litistynyt ylähuulta vasten. Hän oli paljon muuttunut\nja laihtunut siitä asti kuin Pjotr Ivanovitsh viimeksi hänet oli\nnähnyt, mutta, kuten kaikilla kuolleilla, olivat hänen kasvonsa\nkauniimmat ja sisältörikkaammat kuin eläessä. Kasvoilla oli näet\nsellainen ilme, että se, mikä oli tehtävä, on nyt tehty, ja tehty\nperusteellisesti. Sitäpaitsi oli tässä ilmeessä vielä ikäänkuin\nnuhde tai muistutus eläville. Tämä muistutus näytti tosin Pjotr\nIvanovitshista sopimattomalta tai ainakin sellaiselta, mikä ei\nhäntä koskenut. Hänestä alkoi tuntua vähän tukalalta, ja sentähden\nPjotr Ivanovitsh vielä kerran kiireesti teki ristinmerkin ja, kuten\nhänestä näytti, liian hätäisesti ja epäsäädyllisesti kääntyi poispäin\nsekä meni ovelle. Shvarz odotti häntä läpikulkuhuoneessa seisten\nsääret-hajallaan, hypistellen molemmilla käsillään silinterihattuaan\nselkänsä takana. Yksi ainoa silmäys Shvarzin leikilliseen,\nsileänpuhtoiseen ja hienostuneeseen olentoon sai Pjotr Ivanovitshin\ntointumaan. Hän ymmärsi että Shvarz osasi asettua yläpuolelle tätä\nkaikkea antautumatta masentavain vaikutusten alaiseksi. Jo hänen\npelkkä näkönsä sanoi: tämä satunnainen Ivan Iljitshin sielumessu\nei millään muotoa voi antaa kylliksi aihetta häiritsemään entistä\njärjestystä, toisin sanoen: ettei mikään voi estää näilläkin iltoina\nkopahuttamasta korttipakkaa ja hajoittamasta sitä samaan aikaan,\nkun palvelija sytyttää neljä kokonaista kynttilää vainajan arkun\nääreen; ylipäänsä sanoen: ettei ole mitään perustusta otaksumiseen,\njotta tämä välikohtaus voisi häiritä meitä viettämästä hauskaa\niltaa ihan jo tänään. Hän sanoikin tämän kuiskaamalla ohikulkevan\nPjotr Ivanovitshin korvaan, esittäen että kokoonnuttaisiin yhteen\nFjodor Vasiljevitshin luona. Mutta nähtävästi ei kohtalo ollut\nsallinut Pjotr Ivanovitshin pelata ruuvia vielä tänä iltana.\nPraskovja Fjodorovna, lyhyt ja ihrainen nainen, joka huolimatta\nkaikista hoikentamisyrityksistään, hartioista alaspäin kuitenkin\noli kamalanlihava, ja joka nyt oli mustiin-puettu ja päätään\nmyöten harsokankaalla peitetty, ja jonka kulmakarvat olivat yhtä\nkummallisesti koholle kiskotut kuin sen naisen, joka seisoi\nvastapäätä arkkua, astui näet nyt esiin sisäsuojistaan muiden naisten\nseurassa ja saatettuaan heidät vainajan ovelle, sanoi: \"Sielumessu\nalkaa aivan heti, tehkää hyvin ja astukaa sisään.\"\n\nShvarz vastasi tähän esitykseen epämääräisellä kumarruksella\nsilminnähtävästi siihen suostumatta tai sitä luotaan torjumatta,\nmutta Praskovja Fjodorovna, joka samalla tunsi Pjotr Ivanovitshin,\nhuokasi, astui ihan kiinni häneen, otti häntä kädestä ja sanoi:\n\"minä tiedän että olitte Ivan Iljitshin tosiystävä\"... ja katsahti\nhäneen odottaen häneltä sanojansa vastaavaa toimintaa. Pjotr\nIvanovitsh ymmärsi, että samoin kuin hänen äsken oli täytynyt tehdä\nristinmerkki, samoin hänen nytkin täytyi puristaa kättä, huokaista\nja sanoa: \"uskokaa minua!\" Ja niin hän tekikin. Ja tehtyään sen, hän\ntunsi että tulos oli se toivottu, nimittäin että sekä hän että leski\nmolemmat tunsivat itsensä liikutetuiksi.\n\n-- Mennäänpäs tuonne vähän syrjään tässä odottaessa, minulla on\nteille puhuttavaa, -- sanoi leski. -- Ojentakaa minulle kätenne.\n\nPjotr Ivanovitsh tarjosi kätensä ja he suuntasivat askeleensa\nsisähuoneisiin kulkien sivu Shvarzin, joka surullisesti iski silmää\nPjotr Ivanovitshille.\n\n\"Voi sun ruuvinpelaajaa! Mutta älä pane pahaksesi, jos otamme toisen\nosakkaan. Ja voi sitä pelata viiteen vieraankin kanssa, kun erota\nhalunnet\", puhui hänen leikkivä katseensa.\n\nPjotr Ivanovitsh huokasi vielä syvemmin ja surullisemmin,\nja Praskovja Fjodorovna puristi kiitollisena hänen kättään.\nAstuttuaan sisään ruusunpunaisella kretongilla verhottuun rouvan\nvieraskammioon, jossa paloi himmeä lamppu, istuutuivat he pöydän\nääreen: rouva pehmoiseen sohvaan, Pjotr Ivanovitsh taas matalalle\nvieteri jakkaralle, joka pahasti painahti hänen istuutumisestaan.\nPraskovja Fjodorovna oli tosin aikonut varottaa häntä tästä\nistuimesta sekä neuvoa toiseen, mutta hän huomasi, ettei tällainen\nvarottaminen oikein sopinut hänen asemassaan ja jätti siis sen\ntekemättä. Istahtaessaan tälle istuimelle, muisti Pjotr Ivanovitsh,\nkuinka Ivan Iljitsh oli koristuttanut tätä vierashuonetta vieläpä\nneuvotellut juuri hänen kanssaan tästä samasta ruusunpunaisesta\nkretonkikankaasta, jossa oli viheriäisiä lehtiä. Pyrkiessään sohvaan\nistumaan ja kulkiessaan pöydän sivu (koko vierashuone oli muutoinkin\nahdettu täyteen huonekaluja ja pikkukapineita) tartutti leski mustan\npääharsonsa liepeen pöydän uurteeseen, ja kun Pjotr Ivanovitsh\nkohousi päästääkseen sitä irti, niin alkoi hänen istuinjakkaransa,\npainonsa alta vapautuneena, kovasti pompahdella ja töykkiä häntä.\n\nLeski kiiruhti itse irroittamaan harsoansa ja Pjotr Ivanovitsh\nistuutui jälleen pakoittaen kapinoitsevan jakkaran painumaan\nallensa. Mutta leski ei saanutkaan harsoansa kokonaan irti, ja Pjotr\nIvanovitsh hypähti jälleen ylös, ja taas nousi jakkara kapinaan,\nvieläpä pahasti raksahti. Kun tästä kaikesta vihdoin oli selviydytty,\nvetäsi leski puhtaan batisti-nenäliinan taskustaan ja rupesi\nitkemään. Pjotr Ivanovitshia taas kovasti tympäsi tämä harsojuttu\nja taistelu vieterijakkaran kanssa, ja hän istui paikallaan\notsa-rypyssä. Tästä kiusallisesta asemasta teki lopun Sokolov, Ivan\nIljitshin pöytäpalvelua, ilmoittaen että se paikka hautausmaalla,\njonka Praskovja Fjodorovna oli määrännyt, tulee maksamaan 200 ruplaa.\nLeski herkesi itkemästä ja, luoden uhrin katseen Pjotr Ivanovitshiin,\nsanoi ranskaksi, että hänen on sangen raskasta olla. Pjotr Ivanovitsh\nteki äänettömän liikkeen merkiksi että hän uskoi asian olevan juuri\nniin kuin toinen vakuutti.\n\n-- Olkaa hyvä ja tupakoikaa, -- sanoi rouva jalomielisellä ja samalla\nmasentuneella äänellä, ja ryhtyi Sokolovin kanssa neuvottelemaan\nhautauspaikan hinnasta.\n\nPjotr Ivanovitsh kuuli siinä tupakoidessaan, kuinka leski hyvin\nseikkaperäisesti tiedusteli maan eri hintoja ja määritteli sitä,\nmikä oli otettava. Sitäpaitsi, ratkaistuaan hautausasian, ryhtyi hän\ntoimenpiteisiin myös laulajain hankkimiseksi. Sokolov poistui.\n\n-- Niinkuin näette, olen aina vain itse työssä ja toimessa, --\nselitti leski Pjotr Ivanovitshille, siirtäen pöydällä olevat albumit\ntoiselle laidalle, ja huomattuaan että paperossintuhka uhkasi pöytää,\ntyönsi kursailematta tuhkakupin Pjotr Ivanovitshin eteen sekä\nvirkahti: pitäisin teeskentelynä, jos sanoisin, etten muka surun\ntautta voi hoitaa käytännöllisiä asioita. Päinvastoin, jos mikään voi\nminua -- en sano: lohduttaa... vaan haihduttaa mielipahastani, niin\non se huolenpito miesvainajastani. -- Hän vetäsi jälleen nenäliinansa\nesiin aivan kuin varustautuakseen itkemään, mutta sitten hän äkisti,\nikäänkuin hilliten itsensä, karisti haikeuden päähänsä ja rupesi\npuhumaan levollisesti.\n\n-- Minulla on, tottapuhuen, teille asiaa.\n\nPjotr Ivanovitsh kumarsi antamatta kuitenkaan perään jakkaran\nvietereille, jotka pyrkivät hänen allansa pompahtelemaan.\n\n-- Viimeisinä päivinä oli miehelläni kovat kärsimykset.\n\n-- Niinkö tosiaan? -- kysyi Pjotr Ivanovitsh.\n\n-- Oh, ihan kauheat! Viimeiset ei ainoastaan minuutit, vaan\ntuntikaudet hän lakkaamatta huusi. Kolme vuorokautta yhteenperään\nhän ääntään muuttamatta huusi. Se oli ihan sietämätöntä kuultavaa,\nenkä käsitä, kuinka minä sen kestin, sillä kolmen oven läpi se huuto\nkuului. Voi hyvä-isä, mitä minun täytyi kestää!\n\n-- Ja oliko hän todella tajullaan? -- kysyi Pjotr Ivanovitsh.\n\n-- Oli kyllä, -- sopersi leski, -- ihan viimehetkeen asti. Hän\nhyvästeli meidät neljännestuntia ennen kuolemaansa ja käski sitten\nviedä Volodjan ulos.\n\nAjatus kärsivästä miehestä, jonka kanssa oli ollut niin likeinen\ntuttava ja jonka muisti iloisesta koulupojasta saakka ja sitten oli\nnähnyt täysikäisenä kortinpelaajana, kauhistutti Pjotr Ivanovitshia,\nja häntä iljetti sekä oma että tuon naisen teeskentely. Hän oli\njälleen näkevinään tuon vahankeltaisen otsan, tuon huulta vasten\nlytistyneen nenän, ja häntä kauhistutti oma itsensä.\n\n\"Kolmen vuorokauden julmat kärsimykset ja sitten kuolema! Tämähän voi\nmillä hetkellä tahansa tapahtua minullekin\", ajatteli hän, ja hänestä\ntuntui silmänräpäyksen hetken hirveältä. Mutta sitten heti, hän ei\nitsekään tiennyt miten, tuli hänelle avuksi arkipäiväinen ajatus että\ntämähän olikin tapahtunut Ivan Iljitshille eikä hänelle, ja ettei\ntätä tarvitse tapahtua hänelle ja ettei sitä hänelle toki voikkaan\ntapahtua. Ja että, jos niin ajattelee, hän suotta antautuu synkkiin\nmielialoihin, jota ei pidä tehdä, ja josta hän oli varoituksen\nlukenut Shvarzin kasvoista. Näin harkittuaan omia mietteitään,\nrauhoittui Pjotr Ivanovitsh ja rupesi mielenkiinnolla tiedustelemaan\nyksityiskohtia Ivan Iljitshin viime hetkiltä, aivan kuin kuolema\nolisi ollut sellainen sattuma, joka oli ominaista ainoastaan Ivan\nIljitshille, mutta ei laisinkaan kuulunut hänelle itselleen.\n\nKaikellaisten yksityiskohtaisten keskustelujen jälkeen vainajan\nkokemista ruumiillisista kärsimyksistä, jotka todella olivat olleet\nkauheat, ja joista Pjotr Ivanovitsh sai tietää ainoastaan sen kautta,\nettä vainajan tuskat olivat vaikuttaneet Praskovja Fjodorovnan\nhermoihin, näki leski vihdoinkin tarpeelliseksi siirtyä puhumaan\nasiastansa.\n\n-- Ah, Pjotr Ivanovitsh, kuinka tämä tuntuu raskaalta, niin kauhean,\nniin kauhean raskaalta! -- ja hän rupesi jälleen itkemään.\n\nPjotr Ivanovitsh huokasi ja odotti, milloin leski niistää nenänsä\npuhtaaksi. Kun tämä sitten oli niistänyt, sanoi toinen: \"otan\nosaa suruunne\", ja leski rupesi jälleen puhelemaan ja sai lopulta\nlausutuksi sen, mikä nähtävästi olikin hänen pääasianaan, nimittäin:\nkuinka tällaisessa miehen kuolemantapauksessa voisi saada rahoja\nkruunulta. Leski sovitti sanansa niin, ikäänkuin olisi Pjotr\nIvanovitshilta kysynyt neuvoa eläkkeen suhteen, mutta tämä huomasi,\nettä hän jo pienimpiin yksityisseikkoihin saakka tiesi senkin mitä\nPjotr Ivanovitsh ei tiennyt, nimittäin kaiken sen, mitä saattoi\nkiskoa kruunulta tämän kuolemantapauksen perusteella. Mutta hän\ntahtoi tietää: eikö jollakin keinoin voisi kiskoa vieläkin enemmän\nrahoja? Pjotr Ivanovitsh koetti keksiä sellaista keinoa, mutta kotvan\nmietittyään asiaa, sekä säädyllisyydestä hiukan haukuskeltuaan\nhallitusta sen kitsaudesta, sanoi että tuskinpa oli mahdollista saada\nenempää. Silloin leski huoahti ja rupesi nähtävästi miettimään, millä\nkeinoin päästä erilleen vieraastaan. Tämä ymmärsi yskän, sammutti\npaperossinsa, nousi ylös, puristi rouvan kättä ja läksi etehiseen.\n\nRuokasalissa, jossa vielä käydä naksutti seinäkello, josta\nisäntävainaja oli paljon pitänyt ostettuaan sen kerran jostain\nromukaupasta, kohtasi Pjotr Ivanovitsh papin sekä muutamia tuttavia,\njotka olivat saapuneet sielumessuun. Siellä näki hän myös entuudesta\nhänelle tutun kauniin neidin, Ivan Iljitshin tyttären. Hänkin oli\nkokonaan mustiinpuettu ja hänen hoikka vartalonsa näytti nyt vielä\nhoikemmalta. Hän oli synkän, päättäväisen, melkeinpä vihaisen\nnäköinen ja vastasi Pjotr Ivanovitshin kumarrukseen aivan kuin tämä\nolisi ollut jotenkin syyllinen hänen edessään. Tyttären takana\nseisoi yhtä loukkautuneen näköisenä Pjotr Ivanovitshille tuttu\nrikas nuorimies, tutkintotuomari, neidin sulhanen, kuten hänelle\noli sanottu. Hän kumarsi tälle veltosti aikeessa mennä kuolleen\nhuoneeseen, kun samalla portaiden alapäästä astui näkyviin nuori\nkimnasistipoika, joka oli tavattomasti Ivan Iljitshin näköinen. Se\noli kuin ilmetty Ivan Iljitsh pikkupoikana, siihen aikaan kun he\nPjotr Ivanovitshin kanssa kävivät koulua. Hänen silmänsä olivat\nitkettyneet ja näöltään sellaiset kuin on tavallisesti 13-14\nvuotisilla paheellisilla pojilla. Huomattuaan Pjotr Ivanovitshin,\nalkoi poika häpeissään virnistellä. Pjotr Ivanovitsh nyökäytti\nhänelle päätään ja astui sisään kuolleen huoneeseen. Sielumessu\nalkoi -- kynttilöineen, huokauksineen, suitsutuksineen, kyyneleineen\nja asiaankuuluvine itkuntillityksineen. Pjotr Ivanovitsh seisoi\notsa-rypyssä tuijottaen omiin jalkoihinsa. Hän ei kertaakaan\nkatsahtanut ruumiiseen ja pysyi loppuun asti jäykkänä mieleltään sekä\nläksi ensimmäisinä pois. Etehisessä ei hän vielä ketään nähnyt, mutta\nGerasim, tuo nuori talonpoika, kiiruhti hänen jälkeensä vainajan\nhuoneesta, hapuili väkevillä käsillään läpi kaikki päällysvaatteet\nlöytääkseen Pjotr Ivanovitshin turkin sekä auttoi sen sitten hänen\nylleen.\n\n-- Miltäs nyt tuntuu, veli Gerasim, -- virkkoi Pjotr Ivanovitsh\njotakin sanoakseen. -- Onko ikävä?\n\n-- Minkäpäs Jumalan tahdolle taitaa, kaikkihan tästä kerran\nsinne mennään, -- sanoi Gerasim näyttäen valkoiset, täyteläiset\ntalonpoikaishampaansa ja, kuten ihminen lisääntyneen työn touhussa,\ntyönsi sukkelasti oven auki, huusi ajajaa, istutti Pjotr Ivanovitshin\nvaunuihin ja hypähti takaisin portaille ikäänkuin miettien, mitä\nvielä olisi tehtävää.\n\nPjotr Ivanovitshista tuntui hyvälle hengittää raitista ilmaa\nsuitsutussavun, ruumiintuoksun ja karboolihapon hajun jälkeen.\n\n-- Mihin käskette ajaa? -- kysyi ajuri.\n\n-- Eihän tuo ole myöhä. Poikkean tästä vielä Fjodor Vasiljevitshin\nluo.\n\nJa sinne Pjotr Ivanovitsh ajoi ja tapasi todellakin toverinsa\nlopettelemassa 1:stä robberttiaan, joten hänen oli vallan mukava\nsaapua viidenneksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nIvan Iljitshin elämänkertomus on mitä yksinkertaisin ja tavallisin,\nja samalla mitä kamalin.\n\nHän kuoli 45 vuotiaana ollessaan Ylioikeuston jäsen. Hänen isänsä\noli virkamies, joka eri hallintoaloilla ja osastoilla Pietarissa\noli suorittanut sen virkauran, mikä viepi ihmiset siihen asemaan,\nettei heitä, vaikkakin selvästi näkyy, etteivät kelpaa täyttämään\nminkäänlaista todellista velvollisuutta, pitkällisen entisen\npalveluksensa nojalla kuitenkaan voida potkia pois ja jotka sentähden\naina saavat keksittyjä tyhjäntoimittaja-virkoja hyvillä palkoilla\n-- aina 6:sta 10:een tuhanteen ruplaan, joilla he sitten elelevät\nvanhuuden päiviin saakka.\n\nSellainen oli salaneuvos Ilja Jefimovitsh Golovin, kaikenkaltaisten\ntarpeettomien laitosten tarpeeton jäsen.\n\nHänellä oli kolme poikaa ja Ivan Iljitsh oli niistä ikäjärjestyksessä\ntoinen. Vanhin oli suorittanut samallaisen loistouran kuin isäkin,\nvaikka vain toisella hallinnonalalla, ja lähestyi jo sitä virka-ikää,\njolloin tuo ansaitsematon palkankorotus saadaan. Kolmas poika oli\nonnenhylkiö. Eri aloilla palvellen oli hän joka-paikassa turmellut\nasiansa ja palveli nyt rautatiellä, ja sekä isä että veljet ja\nvarsinkaan heidän vaimonsa eivät halunneet tavata häntä eivätkä ilman\nvälttämättömintä pakkoa pitäneet velvollisuutenaan edes muistaa hänen\nolemassaoloaan. Sisar oli naimisissa parooni Grefin kanssa, joka\noli samallainen pietarilainen virkamies kuin hänen appensakin. Ivan\nIljitsh oli _le phenix de la famille_, niinkuin ranskaksi sanottiin.\nHän ei ollut niin kylmäkiskoinen eikä täsmällinen kuin vanhin veli\neikä niin kykenemätön kuin nuorin veli. Hän oli heidän keskiväliltään\n-- älykäs, vilkas, miellyttävä ja seurataitoinen mies. Hän oli saanut\nkoulukasvatuksensa yhdessä nuorimman veljen kanssa oikeustiedetten\nalalla. Nuorin veli ei päässyt koulua läpi, vaan karkoitettiin\n5:nneltä luokalta. Ivan Iljitsh taas suoritti koulukurssinsa hyvin.\nLakitieteissä hän jo silloin oli se, mikä hän oli sittemmin koko\nelämänsä ajan: kyvykäs, hilpeän hyväntahtoinen, ihmisystävällinen\nmies, joka kuitenkin tunnollisesti täytti sen, minkä piti\nvelvollisuutenaan, ja velvollisuutenaan hän taas piti kaikkea sitä,\nmitä muutkin korkeammassa asemassa olevat henkilöt sinä pitivät. Hän\nei ollut mikään suosionetsiskelijä ei poikana eikä sitten täytenä\nmiehenä, vaan hänessä oli nuoruudestaan saakka se ominaisuus että\nhän, kuten kärpänen valoa kohti, pyrki korkeammassa asemassa olevien\nihmisten piiriin, omisti itselleen heidän käytöstapojaan, heidän\nelämänkatsomuksiaan ja rakenteli ystävällisiä suhteita heidän\nkanssaan. Kaikki lapsuuden ja nuoruuden huvitukset vierivät hänen\nohitsensa tuntuvia jälkiä jättämättä, hän saattoi kyllä antautua\nherkkätunteisuuden ja kunnianhimon valtaan ja lopuksi, ylemmissä\npiireissä, vapaamielisyydenkin valtaan, mutta kaikki pysähtyi\nmäärättyihin rajoihin, jotka hänen vaistonsa hänelle varmasti osoitti.\n\nKoulu-aikoinaan oli hän tullut tehneeksi tekoja, jotka hänestä ennen\nnäyttivät sangen törkeiltä ja pakoittivat häntä inhoamaan omaa\nitseään sinä aikana kuin hän ne teki, mutta perästäpäin huomattuaan\nettä samallaisia tekoja olivat tehneet myös ylempänä-seisovat\nhenkilöt pitämättä niitä rumina, hän ne täydellisesti unhoitti, jos\nkohta ei vieläkään pitänyt niitä kauniina, mutta ei vähääkään niitä\nhävennyt silloin kun sattui ne muistamaan.\n\nPäästyään oikeuskoulusta yhdeksännen arvoluokan päästötodistuksella\nsekä saatuaan isältään rahat virkapuvun hankkimista varten, tilasi\nIvan Iljitsh itselleen vaatteuston Sharmerilta, pääkaupungin\nhienoimmalta räätäliltä, ripusti kellonvitjoihinsa pienen muistorahan\npäällekirjoituksella: \"respice finem\", lausui juhlalliset\njäähyväiset prinssille ja johtajalle, söi päivälliset tovereineen\nDononilla -- jonka jälkeen hän sitten uusmuotisine kapsäkkeineen,\nliinavaatteilleen, pukuineen, parranajo- ja toalettitarpeineen sekä\nkantoremmeineen, mitkä kaikki olivat tilatut ja ostetut parhaimmista\nmakasiineista, matkusti sisämaahan, johon isä hänelle oli hankkinut\nvirkamiehen-paikan kuvernöörin kansliassa erityisiä toimenpiteitä\nvarten.\n\nMaaseutukaupunkiin tultuaan loi Ivan Iljitsh heti itselleen\nyhtä keveän ja miellyttävän aseman kuin mikä hänellä oli ollut\nkoulussakin. Hän hoiti toimensa, yleni aste-asteelta virassaan ja\nvietti samalla hupaista ja säädyllistä elämää. Toisinaan matkusti\nhän päällystönsä uskottuna ympäri lääniä esiintyen arvokkaasti sekä\nylempiensä että alempiensa seurassa ja täyttäen täsmällisesti ja\nlahjomattomalla rehellisyydellä, mistä ei voinut olla ylpeilemättä,\nhänelle uskotut tehtävät, jotka etupäässä koskivat lahkolaisasioita.\n\nHuolimatta nuoresta ijästään ja luontaisesta taipumuksestaan kevyeen\niloisuuteen, oli hän virka-asioissa erinomaisen maltillinen,\nvirallinen, vieläpä ankarakin, kun sitävastoin seuraelämän seikoissa\nhän usein oli leikillinen, sukkelapäinen, aina hyväntuulinen,\nkohtelias ja tuollainen _bon enfant_, niinkuin hänestä hänen\nesimiehensä ja tämän rouva sanoivat, joiden luona hän oli aivan kuin\nkotonaan.\n\nOli hänellä täällä maaseutukaupungissa ollessaan myös suhteita\nerääseen naiseen, joka oli pikiintynyt tähän hiukan keikarimaiseen\njuristiin; myös oli hän tuttu muutaman muotiompelijattaren kanssa\nsekä otti osaa juominkeihin kaupunkiinsaapuneiden sivus-adjutanttien\nmukana, ajelipa toisinaan toverien seurassa laitakaupunginkin\nkaduille illallisen jälkeen. Esimiehensä vaimoa saattoi hän totella\nyhtä paljon kuin itse esimiestäkin. Mutta kaikella tällä oli niin\nylevä säädyllisyyden leima, ettei siitä mitenkään voinut käyttää\nrumia sanoja, vaan kaikki sopi tuohon ranskalaiseen lauseparteen: il\nfaut que jeunesse passe. Kaikki nimittäin tapahtui puhtain käsin,\npuhtaissa paidoissa, huulilla ranskankieliset sanat ja, mikä pääasia,\nmitä ylhäisimmässä seurapiirissä, joten siis nämät korkeammassa\nasemassa olevat ihmiset sen itse hyväksyivät. Näin palveli Ivan\nIljitsh viisi vuotta, jonka jälkeen hänen virkatoimessaan tapahtui\nmuutos. Ilmestyi nimittäin uusia oikeuslaitoksia, joihin tarvittiin\nuusia ihmisiä.\n\nJa Ivan Iljitshistä tuli yksi näitä uusia henkilöitä.\n\nHänelle tarjottiin tutkintotuomarin virka, ja hän otti sen vastaan,\nvaikka paikka olikin toisessa läänissä, ja täytyi siis heittää\nkaikki sukeutuneet suhteet sikseen sekä taas rakentaa uudet uudessa\npaikassa. Vanhasta paikasta erotessa pitivät ystävät Ivan Iljitshille\nliikuttavat läksiäiskekkerit, antoivat hänelle muistoksi hopeisen\npaperossikotelon, ja niin matkusti hän uuteen paikkaansa.\n\nTutkintotuomarina Ivan Iljitsh oli samallainen _comme il faut_,\nsäädyllinen mies, joka osasi erottaa virkavelvollisuudet\nyksityiselämästä ja herätti yleistä kunnioitusta, kuten ennen\nvirkamiehenä erityisiä toimia varten. Itse tutkintotuomarin toimi\ntaas huvitti ja viehätti Ivan Iljitshiä paljon enemmän kuin\nentinen virkansa. Siinä entisessä virassa oli tosin ollut aika\nmukavaa, puettuna sharmerilaiseen arkiunivormuun, vapaasti käydä\nkekkelehtiä sivu vapisevien, vastaanottoa odottelevien anojain\nja virkahenkilöiden, jotka häntä kadehtivat, työntyä suoraapäätä\npäällikön virkahuoneeseen sekä istahtaa hänen kanssaan teetä juomaan\npaperossi-hampaissa; mutta ihmisiä, jotka suorastaan riippuivat\nhänen mielivallastaan, oli sentään ollut liian vähän. Sellaisia\nolivat olleet vain kruunuvoudit ja lahkolaiset, silloin kun häntä oli\nlähetelty heidän luokseen viran puolesta. Mutta hänestä oli ollut\nhauska oppineesti, melkeinpä toverillisesti seurustella sellaisten,\nhänestä riippuvaisten ihmisten kanssa, hänestä oli ollut hauska antaa\ntoisten tuntea, että kas hän, jonka vallassa on musertaa, seurustelee\nheidän kanssaan ihan kuin ystävä yksinkertaisesti. Sellaisia ihmisiä\noli silloin ollut vähän. Mutta nyt, ollessaan yleinen syyttäjä, tunsi\nIvan Iljitsh että kaikki, -- ehdottomasti kaikki, -- tärkeimmätkin,\nitsetyytyväisimmätkin ihmiset, kaikki ovat hänen käsissään, ja että\ntarvitsee ainoastaan kirjoittaa määrätyt sanat asiapaperin laitaan,\nja tuo tärkeä, itsetyytyväinen henkilö tuodaan oitis hänen luokseen\njoko syytettynä tai todistajana, ja on, jollei hän nimittäin tahdo\nhäntä pistää vankeuteen, nöyrästi seisova hänen edessään ja vastaava\nhänen kysymyksiinsä. Ivan Iljitsh ei milloinkaan väärinkäyttänyt tätä\nvaltaansa, vaan koetti päinvastoin lieventää sen ilmaisumuotoja,\nmutta tunto tällaisen vallan omistamisesta ja mahdollisuus sitä\nlieventää tuottivat hänelle suurimman huvituksen ja viehätyksen\nhänen uudessa virassaan. Itse virassa, nimittäin tutkimuksia\ntoimeenpantaessa, oppi Ivan Iljitsh hyvin pian erottamaan omasta\nitsestään kaikki asianhaarat, jotka eivät koskeneet virkaa, sekä\npukemaan mitä monimutkaisimmatkin jutut sellaiseen muotoon, missä\nasia ainoastaan ulkonaisella tavalla saattoi heijastua paperilla\nilman että hänen persoonallinen näkökantansa vähääkään siinä esiintyi\nja, mikä pääasia, jossa kaikki vaadittu muodollisuus tarkasti tuli\nnoudatetuksi. Asia oli vielä uusi, ja hänpä oli yksi ensimmäisiä\nmiehiä, jotka käytäntöön sovittivat vuoden 1864:n asetukset.\n\nSiirtyessään tutkintotuomarin virkaan uuteen kaupunkiin, teki Ivan\nIljitsh uusia tuttavuuksia, joutui uusiin suhteisiin, loi itselleen\nuuden aseman ja otti päällensä hiukan toisellaisen ryhdin. Hän\nasettui soveliaan välimatkan päähän läänin hallitusherroista ja\nvalitsi itsellensä mieleisensä piirin kaupungissa-asuvien lakimiesten\nja aatelisten joukosta, esiintyi hieman haukuskellen hallitusta,\noli kohtuullisesti vapaamielinen ja sivistyneesti kansanvaltainen.\nTämän ohessa Ivan Iljitsh, pikkuistakaan luopumatta entisestä sirosta\nulkoasustaan, tultuaan uuteen asemaan, lakkasi ajattamasta leukaansa\nja antoi partansa kasvaa aivan niinkuin se halusi.\n\nIvan Iljitshin elämä uudessa kaupungissa muodostui sangen mukavaksi:\ntuo kuvernööriä vastaan kapinoitseva seurapiiri oli ystävällistä\nja suopeaa väkeä, palkka oli suuri, ja elämän hauskuutta lisäsi\nkorttipeli, jota Ivan Iljitshkin nyt alkoi harjoittaa omaten kyvyn\nlyödä korttia iloisesti, pikaisesti harkiten tekonsa sekä hyvin\nhienosti, niin että hän yleensä aina pysyi voiton puolella.\n\nPari vuotta tässä uudessa virassa oltuaan kohtasi Ivan Iljitsh\ntulevan vaimonsa. Praskovja Fjodorovna Michel oli kaikista\nviehättävin, älykkäin ja loistavin neitonen siinä piirissä, jonka\nkeskuudessa Ivan Iljitsh liikkui. Ensin joutui hän vain leikilliseen,\nkeveään suhteeseen tämän neidin kanssa, pitäen sitä vain tavallisena\nhuvituksena ja virvoituksena virkavaivojensa lomassa.\n\nOllessaan nuorena virkamiehenä erityisiä toimia varten, oli Ivan\nIljitsh ylipäänsä ottanut osaa kaikkiin tanssiaisiin, mutta tultuaan\ntutkintotuomariksi nähtiin hänet enää vain poikkeustapauksessa\ntanssimassa. Hän otti nyt osaa näihin huveihin vain sillä mielellä,\nettä vaikka olikin uuden virkalaitoksen miehiä sekä kuului viidenteen\narvoluokkaan, niin kas kyllä tässä, jos niin tarvittiin, tanssiakkin\nosattiin ja, ehkä vielä paremmin kuin joku muu! Niinpä hän vain\njoskus ihmeeksi iltojen lopussa tanssi Praskovja Fjodorovnankin\nkanssa ja voitti etupäässä näiden tanssien ajalla hänen sydämmensä.\nTyttö rakastui häneen, ja vaikka Ivan Iljitshillä ei ollut selvästi\nmääriteltyä aikomusta mennä naimisiin, niin hän, koska tyttö häneen\nkerran rakastui, teki itsellensä kysymyksen: \"Miksikäs minä en\ntosiaankin saattaisi mennä naimisiin?\"\n\nNeiti Praskovja Fjodorovna oli hyvästä aatelisperheestä eikä ollut\nulkomuodoltaankaan ruma, ja olipa hänellä vähän omaisuuttakin.\nTosinhan Ivan Iljitsh mielestään olisi voinut tehdä loistavammankin\nnaimakaupan kuin tämä, mutta kyllä tämäkin jo hänelle kelpasi.\nHänellähän oli itsellä oma palkkansa, ja tytöllä, toivoi hän,\ntulisi olemaan yhtä paljon. Sukulaisuussuhde oli sovelias, ja neito\ntuollainen suloinen, sievoinen, täysin säädyllinen naikkonen. Mutta\nyhtä väärin kuin olisi sanoa, että Ivan Iljitsh meni naimisiin\nsentähden, että muka rakastui morsiammeensa tai löysi hänessä\nvastakaikua elämänkatsomuksilleen, yhtä väärin olisi sanoa, että hän\nnai siksi, että hänen seurapiiriinsä kuuluvat ihmiset hyväksyivät\ntämän naimaliiton. Ivan Iljitsh meni naimisiin hiukan kumpaakin\nnäkökantaa silmälläpitäen: hän teki omalle itselleen mieliksi\nhankkiessaan sellaisen vaimon, ja samalla hän myös teki sen, mitä\nylemmässä asemassa olevat ihmiset pitivät luonnollisena.\n\nJa niin joutui Ivan Iljitsh naimisiin. Itse naimisen suoritus\nja avio-elämän ensi aika aviollisine hyväilyineen, uusine\nhuonekaluineen, uusine ruoka-astioineen, uusine liinavaatteineen,\naina vaimon raskaaksitulemiseen asti, kävi sangen hyvin, niin\nettä Ivan Iljitsh jo alkoi arvella, ettei naiminen ainoastaan ole\nhäiritsemättä sitä kevyen, suloisen, hauskan ja aina säädyllisen\nja seurapiirin hyväksymän elämän luonnetta, jonka Ivan Iljitsh\nkatsoi ylipäänsä elämään kuuluvaksi, vaan vieläpä tekee elämänilon\nkaksinkertaiseksi. Mutta silloin, vaimon raskaudentilan ensi\nkuukausista alkaen, ilmaantui sellaista uutta, odottamatonta,\nepämieluista, painostavaa ja säädytöntä, jota ei mitenkään olisi\nvoinut odottaa, ja josta ei mitenkään voinut päästä erilleen.\n\nVaimo alkoi nimittäin ilman pienintäkään aihetta, niinkuin Ivan\nIljitshistä näytti, _de gaité de coeur_, kuten hän itselleen sanoi,\nrikkoa elämän suloa ja sopusointua: hän oli mustasukkainen ilman\nmitään syytä, vaati häneltä keimailevaa huomiota itseään kohtaan,\netsi riitaa kaikesta sekä pani toimeen ikäviä ja raakoja kohtauksia.\n\nEnsi alussa Ivan Iljitsh toivoi voivansa vapautua tästä\ntukalasta asemasta sillä samalla kevyellä ja säädyllisellä\nelämään-suhtautumisellaan, joka aina ennen oli hänet auttanut\npulasta; hän koetti olla välittämättä vaimonsa pahantuulisuudesta,\nvietti entiseen tapaansa hauskaa ja kevyttä elämää, kutsuskeli\nluokseen ystäviä korttia lyömään ja ajoi myös itse toisinaan klubiin\ntai tovereinsa luo. Mutta erään kerran alkoi vaimo kiihkeästi, raaoin\nsanoin häntä haukkua ja jatkoi itsepäisesti tätä haukkumistaan\njoka-kerran, jolloin mies ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan,\nsilminnähtävästi lujasti päättäneenä olla herkeämättä siihen asti,\nettä toinen nöyrtyy, s.o. jää kotiin istumaan ja ikävöimään kuten hän\nitsekkin. Silloin kauhistui vihdoinkin Ivan Iljitsh. Hän ymmärsi,\nettei avioelämä, ainakaan hänen vaimonsa kanssa, aina lisää elämän\nsopusuhtaisuutta, vaan päinvastoin sitä usein häiritsee, ja että siis\non välttämätöntä varjella itsensä tästä häiriöstä. Ja Ivan Iljitsh\nrupesi etsimään siihen keinoja. Koska virkatoimi oli ainoa, jota\nPraskovja Fjodorovna piti pätevänä, niin alkoi Ivan Iljitsh sen ja\nsiitä aiheutuvien virkavelvollisuuksien avulla taistella vaimoansa\nvastaan koettaen siten saada aidatuksi itselleen oman riippumattoman\nmailinansa.\n\nTämä tarve aidata itselleen oma mailmansa ulkopuolella perhettä,\nkävi Ivan Iljitshille vielä pysyväisemmäksi senjälkeen kun lapsi\noli syntynyt ja sitä oli kaikellaisilla epäonnistuneilla tavoilla\nkoetettu ruokkia ja hoitaa, ja äiti ja lapsi sairastuivat tauteihin,\nmilloin todellisiin, milloin luuloteltuihin, joihin kaikkiin Ivan\nIljitshin osanottoa vaadittiin, mutta joista hän ei voinut mitään\nymmärtää.\n\nSitä mukaa kuin vaimo kävi yhä kärtyisämmäksi ja oikullisemmaksi,\ntäytyi Ivan Iljitshinkin yhä enemmän oppia kantamaan elämänsä\ntaakkaa, ja hän alkoi nyt enemmän kiintyä virkatoimeensa sekä tuli\nkunnianhimoisemmaksi kuin oli ollut ennen.\n\nSangen pian, ei enemmän kuin vuoden päästä naimisiinmenon jälkeen,\nymmärsi Ivan Iljitsh, että aviollinen elämä, joka toi jonkunverran\nmukavuuksia elämään, todellisuudessa on kovin monimutkainen ja\nraskas laitos, jota varten, täyttääkseen siinä velvollisuutensa s.o.\nviettääkseen sopusuhtaista, hienon-mailman hyväksymää elämää, täytyy\nluoda määrätty suhde, kuten virkaakin varten.\n\nTällaisen suhteen avioelämäänsä varten loikin Ivan Iljitsh\nitselleen. Hän vaati perhe-elämältä ainoastaan niitä mukavuuksia,\njoita hänen vaimonsa hänelle emäntänä voi antaa, ja jotka koskivat\nesimerkiksi päivällisen laittoa ja vuoteen tekoa, sekä etupäässä sitä\nsopusointuisuutta ulkonaisissa muodoissa, minkä seuraelämän mielipide\noli määrännyt. Kaikessa muussa etsi hän hilpeätä hauskuutusta ja,\njos sitä sattui löytämään, niin oli hyvin kiitollinen. Jos hän\ntaas kohtasi vastustusta ja murinaa, niin hän heti poistui tuohon\nerotettuun, omaan aitaamaansa työmailmaan ja pakoitti itsensä siinä\nlöytämään viehätystä.\n\nIvan Iljitshiä pidettiin arvossa kuten kelpo virkamiestä, ja kolmen\nvuoden päästä tehtiin hänestä prokuraattorin apulainen. Uudet tärkeät\nvelvollisuudet, mahdollisuus manata oikeuteen ja lähettää kenet\ntahansa rangaistusvankilaan, julkiset puheet ynnä menestys, mitä\nIvan Iljitshillä toimessaan oli -- kaikki tämä kiinnitti hänet yhä\nlujemmin virkaansa.\n\nTuli lapsia. Vaimo kävi yhä äreämmäksi ja vihaisemmaksi, mutta\nIvan Iljitshin rakentamat varustukset tekivät hänet miltei\nläpitunkemattomaksi näitä mielenpuuskauksia vastaan.\n\nSeitsemän vuoden palveluksen jälkeen samassa kaupungissa, siirrettiin\nIvan Iljitsh prokuraattorin paikalle toiseen lääniin. He muuttivat\nsinne, rahaa oli vähän, eikä vaimoa miellyttänyt se paikka, jonne\nhe muuttivat. Vaikka palkka olikin suurempi entistä, niin oli elämä\ntäällä kalliimpaa; sitäpaitsi kuoli heiltä kaksi lasta, ja sentähden\nkävi perhe-elämä Ivan Iljitshille vielä ikävämmäksi.\n\nKaikissa sattuvissa vastoinkäymisissä uuteen asuntopaikkaan tultua,\nnuhteli vaimo alituisesti miestänsä. Useimmat keskustelunaiheet\nmiehen ja vaimon välillä, varsinkin lasten kasvatus, veivät\nkysymyksiin, joiden muistona oli riitoja, ja joka-hetki saattoivat\nnämät riidat leimahtaa ilmi. Jäljelle jäi ainoastaan sellaisia\nharvinaisia lemmen-ajanjaksoja, joita aviopuolisoiden kesken\nvoi löytyä, mutta jotka eivät kestäneet kauvan. Ne olivat kuin\npieniä saaria, joille he joksikin aikaa maihin nousivat, mutta\njoilta he sitten taas laskeutuivat salaisen vihan synkälle merelle\ntoinen-toistansa tuomitsemaan ja vieromaan. Tämä vierominen olisi\nvoinut katkeroittaa Ivan Iljitshiä, jos hän sitä olisi pitänyt\nkovin vääränä, mutta nytpä hän jo tunnusti tällaisen aseman aivan\nluonnolliseksi, vieläpä piti sen perhetehtäviensä tarkoituksenakin.\nHänen pääpyrintönään oli nyt asteettain-vapautuminen näistä\nikävyyksistä sekä antaminen niille vahingoittamattomuuden ja\nsopusuhtaisuuden leima; ja hän saavutti sen sillä, että vielä\nvähemmin seurusteli perheensä kanssa, mutta silloin, kun oli\npakoitettu sitä tekemään, koetti tehdä asemansa huolettomaksi\nsyrjäisten henkilöiden läsnäolon avulla. Pääasia siis oli se, että\nIvan Iljitshillä oli virka. Kaikki hänen elämänsä harrastukset\nkeskittyivät tähän virkamailmaan, joka hänet kokonaan nieli kitaansa.\nTunto omistamastansa vallasta, mahdollisuus saattaa turmioon\nkenet vain tahtoo, kuin myös ulkonainen arvo astuessa sisään\noikeuspalatsiin tai kohdatessa alempiaan, menestys sekä ylempiensä\nettä alempiensa edessä ja etupäässä tuo taituruus asiain johdossa,\nminkä tunsi omaavansa, -- kaikki tämä ilahdutti häntä ja, yhdessä\ntoverien keskustelujen, päivällisten ynnä vistipelin kanssa täytti\nhänen elämänsä. Niin että, ylipäänsä sanoen, Ivan Iljitshin elämän\njuoksu jatkui niin kuin hän katsoi sen pitävänkin jatkua, nimittäin\nhauskasti ja säädyllisesti.\n\nSiten eleskeli hän seitsemän vuotta eteenpäin. Vanhin tytär oli jo\n16:n ikäinen, sitten kuoli vielä yksi lapsi lisäksi ja jäljelle\njäi kimnasistipoikanen -- eripuraisuuden esine. Ivan Iljitsh\noli näet tahtonut panna hänet lakitieteelliseen oppilaitokseen,\nmutta Praskovja Fjodorovna toimitti pojan, ihan hänen kiusallaan,\nkimnaasiin. Tytär sai lukea kotona ja kehittyi hyvin, eikä poikakaan,\njoka koulua kävi, huonosti edistynyt.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNiin riensi Ivan Iljitshin elämä 17 vuotta eteenpäin\nnaimisiinmenosta. Hän oli jo silloin arvokas prokuraattori, joka jo\nsaattoi kieltäytyä erinäisistä määräyksistä odotellessaan mukavampaa\npaikkaa, kun ihan odottamatta tapahtui eräs ikävä seikka, joka oli\nvähällä kokonaan rikkoa hänen elämänsä rauhan. Ivan Iljitsh oli\nodotellut presidentin paikkaa yliopistokaupungissa, mutta eräs Goppe\noli jotenkin livahtanut hänen edelleen ja vei häneltä paikan. Ivan\nIljitsh katkeroittui, päästi suustaan moitteita ja riitautui sekä\nhänen että läheisimmän päällystönsä kanssa. Siitä oli seurauksena se,\nettä häntä kohtaan tultiin kylmäksi, ja seuraavassa nimityksessä taas\njätettiin huomioonottamatta.\n\nTämä tapahtui vuonna 1880. Se vuosi oli kaikista raskain kestettävä\nIvan Iljitshin elämässä. Sinä vuonna kävi ilmi toiselta puolen,\nettä palkka ei riitä elantoon, toiselta puolen -- että kaikki hänet\nolivat unhoittaneet ja että se, mikä hänestä itsestä omaan persoonaan\nnähden näytti mitä suurimmalta, julmimmalta vääryydeltä, oli muista\naivan tavallinen asia. Ei edes isä pitänyt velvollisuutenaan auttaa\nhäntä. Hänestä tuntui, että kaikki olivat hänet hyljänneet pitäen\nhänen asemaansa 3500:n ruplan palkalla ihan normaalina, vieläpä\nonnellisenakin. Hän yksin tiesi, että kokemalla sellaista vääryyttä,\nmitä hänelle oli tehty, kuulemalla ijänkaiken vaimon pistopuheita\nsekä tekemällä velkoja ja elämällä yli-varojensa, -- hän yksin tiesi,\nettä hänen asemansa oli kerrassaan epänormaali.\n\nSaman vuoden kesäksi otti hän, säästääkseen menojansa, virkavapauden\nsekä matkusti vaimoineen maaseudulle Praskovja Fjodorovnan veljen\nluo. Mutta siellä maalla, ollessaan ilman virkaa, tunsi Ivan Iljitsh\nensi kertaa elämässään ei ainoastaan ikävää, vaan myös sietämätöntä\ntuskaa, ja tuli siihen päätökseen, että näin on mahdotonta elää ja\nettä on välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.\n\nViettäessään unetonta yötä, jona hän herkeämättä käveli edestakaisin\nterassilla, päätti hän matkustaa Pietariin järjestämään asioitansa\nsekä, rangaistakseen _heitä_, niitä, jotka eivät olleet pitäneet\nhänestä lukua, siirtyä toiseen hallinto-osastoon.\n\nToisena päivänä hän, huolimatta vaimonsa ja lankonsa kaikista\nkielloista, matkustikin Pietariin.\n\nHän läksi tälle matkalle vain yhden asian tähden: pyytämään\nviidentuhannen ruplan paikkaa. Hän ei enää tavoitellut mitään\nerikoista hallintopiiriä, suuntaa tai toimialaa. Hän tarvitsi vain\npaikkaa, -- viidentuhannen paikkaa, olipa se sitten ylihallituksessa,\npankkialalla, rautatiellä, Keisaritar Marian laitoksissa tai vaikkapa\ntullissa, kunhan vain tuli tuo viisituhatta, sillä välttämätöntä oli\nerota omasta virastostaan, jossa häntä ei ymmärretty arvossapitää.\n\nJa kas: ihmeellisen odottamaton menestys seurasikin Ivan Iljitshiä\ntällä matkalla. Kurskin asemalla astui I luokan vaunuun tuttu F. S.\nIljin ja ilmoitti Kurskin kuvernöörin juuri saaneen sähkösanoman,\nettä ministeristössä on näinä päivinä tapahtuva se muutos, että Pjotr\nIvanovitshin paikalle määrätään Ivan Semjonovitsh.\n\nEsitetyllä paikanmuutoksella oli, paitsi merkitystään Venäjälle,\nerikoinen merkitys Ivan Iljitshiin nähden sen kautta että se hänelle\noli mitä suurimmassa määrässä otollinen. Pjotr Ivanovitsh oli\nnimittäin Sakari Ivanovitshin ystävä, joka Sakari Ivanovitsh taas oli\nIvan Iljitshin hyvä toveri ja ystävä.\n\nMoskovaan päästyään sai Ivan Iljitsh tietää että vaihdos oli tosi,\nja saavuttuaan Pietariin tapasi heti Sakari Ivanovitshin, jolta\nsai kuin saikin lupauksen varmasta paikasta ennenpalvelemassaan\noikeusministeristössä.\n\nViikon perästä lennätti hän vaimolleen sähkösanoman:\n\n_Sakari nimitetty Müllerin paikalle, ensi esittelyssä saan\nmääräykseni._\n\nMainitun henkilövaihdoksen johdosta sai siis Ivan Iljitsh\nodottamattaan entisessä virastossaan sellaisen nimityksen, jossa hän\nkohosi pari astetta ylemmäksi tovereitaan, saaden viidentuhannen\npalkan ynnä kolmetuhatta viisisataa ruplaa muuttorahoiksi. Kaikki\nharmi entisiä vihamiehiään sekä koko virastoa kohtaan oli unhoitettu,\nja Ivan Iljitsh tunsi itsensä täysin onnelliseksi.\n\nHän palasi maalle iloisempana ja tyytyväisempänä kuin oli pitkään\naikaan ollut. Myös Praskovja Fjodorovna ilahtui ja heidän välillään\nsyntyi aselepo. Ivan Iljitsh jutteli, kuinka kaikki hänelle\nPietarissa olivat osoittaneet suosiota, kuinka kaikki hänen\nvihamiehensä nyt olivat nolattuina madelleet hänen jaloissaan, kuinka\nkaikki kadehtivat hänen asemaansa, ja varsinkin, kuinka kaikki häntä\nkovasti rakastivat siellä Pietarissa.\n\nPraskovja Fjodorovna kuunteli hänen puheitaan ja oli uskovinaan\nkaiken eikä sanonut vastaan missään asiassa, vaan teki ainoastaan\nsuunnitelmia uuteen elämänjärjestykseen siinä kaupungissa, jonne oli\nmuutettava. Ja Ivan Iljitsh näki ilokseen, että nämät suunnitelmat\nolivat hänen omia suunnitelmiaan, että ne sopivat yhteen ja että\nhänen kompastunut elämänsä saapi jälleen takaisin pysyväisen, sille\nkuuluvan hauskan ja sovinnollisen luonteensa.\n\nIvan Iljitsh oli saapunut maalle vain lyhyeksi ajaksi. Syyskuun 10:nä\np:nä oli hänen otettava vastaan virkansa, ja sitä paitsi tarvittiin\naikaa asiain järjestämiseen uudessa paikassa, kaikkien kapineiden\nkuljettamiseen maaseudulta, lisään-ostamiseen ja monen muun seikan\nmääräämiseen, sanalla sanoen kaiken järjestämiseen sillä tavalla kuin\noli päätetty hänen aivoissansa ja kuin oli melkein myös Praskovja\nFjodorovnan sielussa päätetty.\n\nJa nyt, kun kaikki oli mennyt näin mukavasti, ja kun he pyrinnöissään\nolivat yhtä mieltä vaimon kanssa ja sitäpaitsi olivat ennen vain\nvähän eläneet yhdessä, nyt he niin suloisesti sopivat yhteen, etteipä\nsellaista sopua ollut heidän välillään vallinnut edes avioliiton\nensi-vuosina.\n\nIvan Iljitsh oli ensin aikeissa kuljetuttaa perheensä heti mukanaan,\nmutta hartaat pyynnöt sisaren ja langon puolelta, joista yhtäkkiä\noli tullut erinomaisen sukulaisrakkaita Ivan Iljitshiä ja hänen\nperhettään kohtaan, saivat aikaan sen, että Ivan Iljitsh matkusti\npois yksikseen.\n\nHilpeä mieliala, jonka oli aiheuttanut onnenpotkaus, ja jota\nvielä oli lisännyt sopu vaimon kanssa, ei luopunut hänestä koko\najalla. Löytyi herttainen huoneusto, juuri sellainen, jollaista\nmies vaimoineen oli haaveillut. Tilavat, korkeat, vanhaan tyyliin\nrakennetut vastaanottohuoneet, mukava, suurenmoinen työhuone,\nrouvan- ja tyttären kammiot, lukukamari pojalle, -- kaikki kuin\nvartavasten heille tehty. Ivan Iljitsh ryhtyi itse sisustukseen,\nvalitsi seinäpaperit ja verhot, osteli huonekaluja, varsinkin\nvanhantyylisiä, joita hän piti erikoisesti sopivina, ja kaikki kasvoi\nkasvamistaan juuri sitä ihannetta kohti, jonka hän oli itselleen\nasettanut. Kun hän oli saanut kaiken puoliväliin järjestetyksi,\nhuomasi hän että tulokset ihan voittavat hänen odotuksensa. Hän näki\nettä kaikki valmiiksi tultuaan on saapa ihmeen aistikkaan, hienon\nja ylevän leiman. Unelmoiden kuvitteli hän itselleen, miltä heidän\nsalinsa on näyttävä valmiina! Silmäillessään vielä keskitekoista\nvierashuonetta, oli hän jo näkevinään tulipesän, pesävarjostimen,\nkorukalu-hyllyn, nuot hajalleenheitetyt sirot tuolit, nuot lautaset,\nmaljat, pronssikapineet pitkin seinämiä -- kaikki jo paikoilleen\npantuina. Häntä ilahdutti ajatus, kuinka hän on hämmästyttävä Pashaa\nja Pikku-Liisaa, joilla myös on aistinsa näiden asiain suhteen.\nHe eivät vähääkään odota saavansa nähdä tällaista! Hänen onnistui\nvarsinkin löytää ja ostaa halvalla vanhoja kapineita, jotka loivat\nsisustuksiin erikoisen hienon kokonaisvaikutuksen. Kirjeissään\nomaisilleen hän tahallaan esitteli kaikki huonommaksi kuin\ntodellisuudessa -- hämmästyttääkseen heitä. Kaikki tämä kiinnitti\nja innosti niin hänen mielensä, ettei uusi virkakaan, kuten hän oli\nodottanut, häntä siinä määrässä mukaansa temmannut. Istunnoissa oli\nhänellä toisinaan hajamielisyyden hetkiä; hän saattoi mietiskellä\nesimerkiksi: millaiset reunukset on hankittava ikkunaverhoihin,\nsuoratko vai poimuiset. Hän oli niin kiintynyt puuhiinsa, että\nusein itse touhusi hikipäissään sijoitellen huonekaluja, vieläpä\nitse ripusteli ja sovitteli uutimia ikkunoihin. Kerran kiipesi\nhän tikapuille näyttääkseen ymmärtämättömälle verhoilijalle,\nkuinka hän tahtoo oviverhot pantaviksi, astahti harhaan ja rymähti\nalas, mutta ollen vankka ja vikkelä mies, sai käsillään kiinni ja\nsatutti ainoastaan kylkensä ovenpielen haarukkaan. Loukkautumaa\nvähän pakotti, mutta pian se taas parani. Ivan Iljitsh tunsi\nitsensä koko puuhaus-ajan omituisen iloiseksi ja terveeksi. Hän\nkirjoitti omaisilleen: \"minusta tuntuu kuin olisin tullut 15 vuotta\nnuoremmaksi!\" Hän oli luullut saavansa sisustukset kuntoon syyskuun\nkuluessa, vaan työ venyi puoliväliin lokakuuta. Mutta kaunista siitä\ntulikin, sitä ei sanonut ainoastaan hän, vaan kaikki, jotka sen\nnäkivät.\n\nTosin ei tässä ollut kummempaa katsottavaa kuin mitä tavallisesti\non kaikilla ei kovin rikkailla ihmisillä, vaan sellaisilla,\njotka tahtovat rikkaita jäljitellä ja ainoastaan senvuoksi ovat\ntoinen-toistensa kaltaisia: silkkipäällyksiä, mustaa-puuta,\nkukkia, mattoja, tummanvälkähteleviä pronssikaluja, sanalla sanoen\nkaikkea sitä, mitä kaikki määrättyyn luokkaan kuuluvat ihmiset\nkäyttävät ollaksensa toisten määrättyyn luokkaan kuuluvien ihmisten\nkaltaisia. Ivan Iljitshinkin huoneet olivat niin muodinmukaiset,\nettei edes huomio niihin kääntynyt; mutta hänestä itsestään ne\nnäyttivät aivan erikoisilta. Kun hän sitten oli vastaanottanut\nomaisensa rautatie-asemalla, kuljettanut heidät valaistuun,\nvalmiiseen asuntoon, ja valkoiseen kaulaliinaan puettu lakeija oli\naukaissut oven -- kukkasilla koristettuun etehiseen, sekä kun he\nsitten astuivat sisään vierashuoneeseen ja kabinettiin, päästellen\nmielihyvän huudahduksia, niin tunsi isäntä Ivan Iljitsh itsensä\nerinomaisen tyytyväiseksi, juoksutti heitä ympäri joka-paikkaan,\nimien sisäänsä heidän ylistelyitään ja loistaen mielihyvästä. Kun\nPraskovja Fjodorovna sitten, heidän istuessaan iltateen ääressä,\ntiedusti häneltä, kuinka hän oikeastaan oli pudonnut tikapuilta, niin\nhän vain naurahti ja näytti liikkeillä, mitenkä hän oli lentänyt ja\nsäikäyttänyt verhoilijan.\n\n-- Mitäpäs moinen keikaus vanhalle voimistelijalle! Joku muu olisi\nvoinut siinä itsensä tappaa, mutta minuun vain hiukkasen kolahti.\nKäyhän tuo vieläkin vähän kipeää, kun koskee, mutta kyllä se pian\nparanee. Eikä siinä näy muuta kuin mustelma.\n\nJa niin alkoivat he elää uudessa rakennuksessaan, josta, kuten aina,\nsilloin kun pulskasti tullaan toimeen, ei puuttunut muuta kuin yksi\nhuone lisää; ja uusi palkkakin riitti mainiosti niin ettei siitäkään\ntuntunut puuttuvan kuin mitätön summa -- viitisen sataa ruplaa.\nVarsinkin ensi-aika oli onnellista, kun ei kaikki vielä ollut loppuun\njärjestetty, ja oli siis vielä kaikellaista puuhattavaa, ostettavaa,\ntilattavaa ja paikoilleen sovitettavaa. Vaikka sattuikin jonkun\nverran erimielisyyksiä miehen ja vaimon välillä, niin molemmat\nsentään olivat niin tyytyväiset, ja siksi paljon oli puuhaa, että\nkaikki päättyi ilman suurempia riitoja. Sitten kun ei enää ollut\nmitään järjestettävää, tuntui tosin hiukan ikävältä, ikäänkuin\njotakin puuttuisi, mutta siinäpä sitten tulla tupsahti uusia\ntuttavuuksia ja tottumuksia, ja elämä täydentyi.\n\nVietettyään aamupäivän oikeuspalatsilla, palasi Ivan Iljitsh\ntavallisesti kotiinsa päivälliseksi, ja hänen mielialansa oli\nensiaikoina hyvä, vaikka vähän kärsikin juuri asumuksen tautta.\n(Häntä kiusasi jokainen tahra pöytäliinalla, silkkipäällyksissä tai\nrisautunut rihma akuttimissa. Hän oli pannut siksi paljon vaivaa\njärjestämiseen, että kaikellainen hävitys koski hänen mieleensä\nkipeästi.) Mutta ylipäänsä solui Ivan Iljitshin elämä niin kuin sen\nhänen uskonsa mukaan oli määräkin solua -- kevyesti, hauskasti ja\nsäädyllisesti. Hän nousi kello 9, joi kahvinsa, luki sanomalehden,\npuki sitten yllensä univormun ja ajoi virastoon. Siellä oli hänellä\naina vastassa nuot jo valmiiksi muokatut länget, jotka olivat niin\ntutut että hän kerralla niihin osui. Anojia, kanslia-asioita,\nistunnoita -- sekä julkisia että valmistavia. Kaikesta tästä täytyi\nosata seuloa pois kaikki se ummehtunut aines, mikä aina uhkaa rikkoa\nvirka-asiain säännöllistä juoksua: ei saa sallia ihmisten kanssa\nmitään suhteita paitsi virkaankuuluvia, ja aiheen suhteisiin täytyy\nolla ainoastaan virallisen, ja itse suhteiden pelkästään virallisia.\nTulee nyt esimerkiksi joku henkilö ja haluaa saada tietää jotakin.\nIvan Iljitshillä ei tietysti, yksityisen miehen tavoin, voi olla\nmitään suhteita sellaiseen ihmiseen; mutta annappas että tällä\nhenkilöllä on asiaa oikeustonjäsenelle, sellaista asiaa, jonka\nvoi ilmaista virallisella paperilla ja juhlallisella otsakkeella,\n-- niin tällaisten suhteiden rajojen sisässä tekee Ivan Iljitsh\nkaiken, ehdottomasti kaiken voitavansa sekä noudattaa tämän ohessa\nihmisystävällisiä seuratapoja, s.o. kohteliaisuutta. Niin pian\nkuin tämä virallinen suhde lakkaa, lakkaa myös kaikki muu. Tämän\nkyvyn erottaa virallinen puoli todellisesta elämästä omisti Ivan\nIljitsh korkeimmassa määrässä sekä sai sen pitkällisen käytännön\nja taidon avulla kehitetyksi aina sille asteelle, että hän väliin,\nkuten ammattitaiteilija, suvaitsi ikäänkuin leikillä sekoittaa\ntoisiinsa inhimilliset ja viralliset suhteet. Hän salli sen itselleen\nsentähden, että tunsi itsessään alati voiman, milloin vain tarvis\nvaati, jälleen eristämään virallisuuden ja syrjäyttämään inhimilliset\nvaatimukset. Tämä asia ei käynyt häneltä ainoastaan kepeästi,\nhauskasti ja säädyllisesti, vaan vieläpä varsin taiteellisesti.\n\nLomahetkinä hän poltteli tupakkaa, joi teetä, keskusteli hiukan\npolitiikasta, hiukan yleisistä asioista, hiukan korteista, ja\nkaikista enin virkanimityksistä. Väsyneenä, mutta tunteilla\ntaiteilijan, joka huolellisesti on suorittanut osansa soittaessaan\nyhtä ensimmäisistä viuluista orkesterissa, palasi hän sitten\nkotiin. Sieltä oli sillävälin äiti tyttärineen lähtenyt jonnekkin\nkaupungille, tahi oli heillä joku vieraana; poika oli tavallisesti\nkoulussa tahi luki läksyjään valmistajain johdolla, opiskellen\nsanallisesti kaikkea sitä, mitä kimnaasissa opetetaan. Kaikki oli\nhyvin. Päivällisen jälkeen, jollei ollut vieraita, lueskeli Ivan\nIljitsh toisinaan jotain kirjaa, josta oli paljon puhuttu, ja illan\ntullen istuutui työhönsä, s.o. lueskeli papereita, tutkiskeli\nlakipykäliä, -- vertoi todistajain lausumia ja punnitsi niitä\nlain vaa'alla. Tämä työ ei hänestä tuntunut ikävältä, jos ei erin\nhauskaltakaan. Ikävän tullessa saattoi ruveta pelaamaan ruuvia, vaan\njos ei sattunut siihen tilaisuutta, niin oli tämä kuitenkin parempaa\nkuin istuminen yksikseen taikka vaimonsa kanssa. Ivan Iljitshin\nmielihuveja taas olivat pienoiset päivälliset, joihin hän kutsui\nhienon-mailman huomatuimpia naisia ja miehiä, ja joissa ajanvietto\nkoetettiin saada samallaiseksi kuin tällaisten ihmisten tavallinen\najanvietto, aivan niinkuin hänen vierashuoneensakin oli jäljitetty\nmuiden malliksi-kelpaavien vierashuoneiden mukaan.\n\nErään kerran oli heillä myös tanssi-iltama. Ivan Iljitshistäkin oli\nhauskaa, ja kaikki oli hyvin, vaikka nousikin suuri riita vaimon\nkanssa leivoksista ja konvehteista; Praskovja Fjodorovnalla näet\noli oma suunnitelmansa, Ivan Iljitsh taas vaati jyrkästi, että\nkaikki makeiset otettaisiin kalliilta kondiittorilta ja tilasikin\nomin päin tältä ison määrän leivoksia, ja riita nousi siitä, että\nleivokset jäivät syömättä, vaikka kondiittorin lasku teki 45 ruplaa.\nSe oli kova ja ikävä riita, niin että Praskovja Fjodorovna tiuskasi\nmiehelleen: \"voi sua sen pöllöpää!\" jonka johdosta toinen, päähänsä\ntarttuen, tuli sydännyksissään maininneeksi jotakin avioerosta.\nMutta itse iltama oli kuitenkin hilpeä. Vieraina oli parhainta\nseuraa, ja Ivan Iljitsh tanssi ruhtinatar Trufonowan kanssa, sen\nnaisen sisaren kanssa, joka oli tunnettu \"Haihduta huoleni\"-nimisen\nyhdistyksen perustajana. Virkamiehen ilot ne olivat itserakkauden\niloja, seuraelämän ilot taas olivat turhamaisuuden iloja, mutta Ivan\nIljitshin todellisina iloina olivat -- ruuvipelin ilot. Hänen täytyi\ntunnustaa että kaikkien, surullisintenkin elämänilmiöiden jälkeen,\nei ollut mailmassa ihanampaa, kirkkaampaa iloa kuin istahtaminen\nhyvien toverien ja räyhäämättömien pelaajien kera ruuvipöytään, mutta\nvälttämättä neljän-miehen, (sillä jos on viisi, niin tuntuu ikävältä\nerota seurasta, vaikka on olevinaankin mielissään) ja oli virkistävää\noikein hengessä ja totuudessa antaa korttien lentää, sekä sitten\nhaukata illallista ja juoda lasillinen hyvää viiniä. Jos sitten\nlisäksi oli sattunut hiukan voittamaan -- hiukan vain, sillä suuret\nsummat olivat ikäviä -- niin maistuipa uni ruuvipelin jälkeen kovin\nsuloiselta ja hyvällä-tuulella meni Ivan Iljitsh silloin maata.\n\nNiin he elelivät. Seurapiiri oli heillä mitä parhain, huomattuja\nhenkilöitä ajeli heidän luonaan eikä nuoria herroja puuttunut heidän\ntalostaan.\n\nKatsannossaan tuttavapiirinsä suhteen olivat mies, vaimo ja tytär\ntäydellisesti yksimieliset, niin että he, vaikkeivät olleetkaan\nsiitä keskenään sopineet, aivan samalla tapaa työnsivät luotaan\nkaikki eri-piireihin kuuluvat ystävät ja sukulaiset, kaikellaiset\nlikanaamat, jotka sopimattoman-imelästi tulla tuiskahtivat heidän\nvierashuoneeseensa, jonka seiniä koristivat jaappanilaiset\nmaljakot. Tällaiset pyhittämättömät ystävät saatiin pian lakkaamaan\njuoksustaan, ja Golovinien seurapiiri pysyi kuin pysyikin puhtaana.\nNuoret keikarit hakkailivat Liisa-neitiä ja yksi heistä Petrishtshev,\nDmitri Ivanovitsh Petrishtshevin poika ja hänen omaisuutensa ainoa\nperillinen, nuori lakimies, alkoi siinä määrässä pitää tyttöä\nkuumana, että Ivan Iljitshinkin jo täytyi asiasta kuiskutella\nPraskovja Fjodorovnalle, että eikö olisi syytä toimittaa nuoret\najelemaan kahden kesken troikalla tai hommata seuranäytelmä. Niin\nheillä elettiin, ja kaikki meni tasaista kulkuaan, ja kaikki tuntui\nsangen hyvältä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKaikki olivat terveinä. Ei näet saattanut sanoa sairaudeksi sitä,\nettä Ivan Iljitsh toisinaan puhui, että hänellä on kummallinen maku\nsuussa ja jotakin pahalle-tuntuvaa vatsan vasemmalla puolella. --\nMutta tapahtui, että tämä pahantuntu alkoi lisääntyä ja muuttua,\njollei vielä kivuksi niin ainakin alituiseksi vaivaksi kyljessä,\njosta taas johtui mielialan katkeruus. Tämä mielialan katkeruus,\njoka kasvamistaan kasvoi, alkoi nyt turmella sitä elämän kevyttä\nja sopusuhtaista hauskuutta, joka jo oli ollut vakaantumaisillaan\nGolovinien perheessä. Mies alkoi nyt yhä useammin riidellä vaimonsa\nkanssa, ja pian hävisi keveys ja hauskuus, ja vaivoin säilyi yksin\nsäädyllisyys jäljellä; kotoiset kohtaukset rupesivat jälleen\ntihenemään. Ainoina lepopaikkoina olivat enää taas nuot lemmen\nsaarelmat, mutta niitäkin oli vähän eikä niihinkään enää voinut\nturvautua ilman räjähdyksen vaaraa. Praskovja Fjodorovna ei nyt\naiheettomasti saattanut sanoa, että hänen miehellään oli synkkä\nluonto. Omituisella liioittelemistavallaan kertoi hän ihmisille,\nettä tuo kauhea luonto oli kaiken ijän ollut samallainen ja että\ntarvitaan hänen hyvyytensä kestääkseen sellaista kaksikymmentä\nvuotta. Totuus oli siinä, että riidat nyt alkoivat miehen puolelta.\nHänen riitaisuutensa alkoi aina juuri ennen päivällistä ja usein\nnimenomaan silloin, kun liemilautanen oli asetettu hänen eteensä\nja hänen oli rupeaminen syömään. Milloin hän muistutti, että joku\nruoka-astia on pilattu, milloin että ruoka ei ole kunnollista,\nmilloin sitä että poika nojasi kyynäspäillään pöytään, tai että\ntyttären tukka oli hassusti laitettu. Ja kaikesta hän syytti\nPraskovja Fjodorovnaa. Alussa väitteli Praskovja Fjodorovna vastaan\ntorjuen syytökset rumilla sanoilla, mutta kun mies pari kertaa\npäivällisen alussa oli tämän johdosta joutunut ihan raivoonsa, niin\nhän ymmärsi, että tämä oli sairaloisuutta, jonka hänen miehessään\naiheutti ravinnon sisäänottaminen, ja tyynsi itsensä niin ettei\nenää väitellyt vastaan, vaan ainoastaan kiirehti syömistä. Tämän\nnöyrtymisensä luki Praskovja Fjodorovna itselleen suureksi ansioksi.\nHuomattuaan että hänen miehellään muka oli kauhea luonto ja että tämä\nmuka teki hänen elämänsä onnettomaksi, alkoi hän surkutella omaa\nitseään. Ja kuta enemmän hän surkutteli itseään, sitä enemmän hän\nvihasi miestään. Hän rupesi jo toivomaan, että hän kuolisi, mutta ei\nsentään sydämmensä pohjasta voinut sitä tehdä, sentähden että silloin\njäisi ilman palkkarahoja. Ja tämä ärsytti häntä yhä enemmän miestään\nvastaan. Hän piti itseään kauhean onnettomana juuri sen tautta, ettei\nmiehen kuolemakaan voinut häntä pelastaa, ja vaikka koetti salata\nkatkeruutensa, niin tämä peitetty harmi yhä vain kartutti hänen\nmielensä kiukkua.\n\nKerran oli heillä taas ollut tuollainen kotoinen kahakka, jossa Ivan\nIljitsh oli esiintynyt kovin itsekkäänä. Kun sovinto perästäpäin\nseurasi ja mies selitti, että hänen mielenkatkeruutensa johtui\njonkunlaisesta sairauden kiihoituksesta, niin arveli vaimo, että jos\nhän on kipeä, niin täytyy ruveta itseään parantamaan sekä vaati häntä\nmenemään jonkun kuuluisan lääkärin luo.\n\nMies menikin. Kaikki kävi juuri niin kuin hän edeltäpäin hyvin\ntiesi. Hänet vastaanotettiin sillä tohtorimaisella arvokkaisuudella,\njonka leima oli hänelle tuttu omasta virasta oikeuspalatsissa. Hän\nymmärsi hengessään kaikki nuot rinnan-koputukset, jotka vaativat\nedeltäpäin määrätyitä ja nähtävästi tarpeettomia vastauksia, sekä\ntuon merkitsevän ryhdin, joka pakoitti alistumaan tohtorin tahdon\nalle, tohtorin, joka muka kaikki asiat tuntee ja ymmärtää ja osaa\nkenet tahansa parantaa käyttäen aina samoja temppuja. Kaikki tapahtui\njuuri kuin siellä oikeuslaitoksella. Saman ryhdin kuin hän siellä\noli ottanut päällensä syytteenalaisten edessä, aivan saman ryhdin\notti myös kuuluisa lääkäri hänen edessään. Lääkäri puhui: se ja se\nseikka osoittaa, että teillä on sisäelimissä sitä ja sitä; mutta\njos ei tämä käy ilmi niistä tai niistä tuntomerkeistä, niin teissä\ntäytyy otaksua olevan sitä ja sitä. Jos taas otaksutaan sitä ja\nsitä, niin silloin... j.m.s. Ivan Iljitshille oli tärkeä ainoastaan\nyksi kysymys: onko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tästä\nasiaankuulumattomasta kysymyksestä ei tohtori ollut tietääkseenkään.\nTohtorin näkökannalta oli moinen kysymys joutava ja arvoton, asiaan\nkuului vain otaksumien punnitseminen -- oliko tässä kysymyksessä\nmunuaistauti, vai kroonillinen katarri, vai umpisuolentulehdusko.\nEi siis ollut kysymystä Ivan Iljitshin elämästä, oli vain kiista\nmunuaisista ja umpisuolesta. Ja tämän kiistan ratkaisi tohtori\nIvan Iljitshin silmien edessä loistavalla tavalla umpisuolen\neduksi, tehden kuitenkin sen verukkeen, että virtsan tutkiminen\nvoipi antaa uusia todisteita ja että silloin on asia lopullisesti\nselviävä. Kaikki tämä oli tismalleen-täsmälleen samaa, mitä Ivan\nIljitsh itse tuhansia kertoja oli tehnyt syytteenalaistensa suhteen\nyhtä loistavalla tempulla. Ja yhtä loistavasti teki tohtori\nloppulausuntonsa, juhlallisesti, vieläpä iloisesti katsahtaen\nsilmälasiensa ylitse potilaaseen. Lääkärin lausunnosta teki Ivan\nIljitsh sen johtopäätöksen että asiat ovat -- huonosti, vaan\nettä hänelle, tohtorille, ja kentiesi kaikille muillekkin se on\nyhdentekevää. Ja tämä huomio hätkäytti häntä sairaloisesti, herättäen\nhänessä suurta sääliä omaa itseään kohtaan sekä katkeraa vihaa\ntohtoria kohtaan, joka oli välinpitämätön niin tärkeästä kysymyksestä.\n\nMutta hän ei huolinut väittää mitään vastaan, vaan nousi ylös, pani\nrahat pöytään ja sanoi huoahtaen: -- me sairaat taidamme useinkin\ntehdä teille sopimattomia kysymyksiä? Minä haluaisin tietää, onko\ntauti, niinsanoakseni, vaarallinen vai ei?...\n\nTohtori katsahti häneen ankarasti yhdellä silmällä läpi silmälasien\nikäänkuin haluten sanoa: \"Syytetty, jollette te pysy teille\nmäärättyjen kysymysten rajojen sisässä, niin olen pakoitettu\nryhtymään toimenpiteisiin teidän poistamiseksenne istuntosalista.\"\n\n-- Minä mainitsin teille jo sen, mitä pidin tarpeellisena ja\nmukavana, -- lausui lääkäri. -- Lopun on näyttävä virtsan tutkimus.\n\nJa tohtori kumarsi hyvästiksi.\n\nIvan Iljitsh astui hitaasti ulos talosta, istuutui alakuloisena\nrekeen ja käski ajaa kotiinsa. Koko matkan hän lakkaamatta muisteli\nkaikkea, mitä tohtori oli puhunut, koettaen kääntää noita sotkuisia,\nepäselviä, oppineita sanoja yksinkertaiseen kieleen sekä lukea\nniistä vastauksen kysymykseensä: ovatko asiani jo aivan huonosti\nvai eikö vielä ole mitään hätää? Ja hänestä näytti, että lääkärin\nkoko puheen sisällys oli se, että hänen laitansa on aivan huonosti.\nAjaessaan pitkin katuja, tuntui kaikki Ivan Iljitshistä surulliselta.\nAjurit, talot, kadulla kulkevat ihmiset, kauppapuodit -- kaikissa\nniissä tuntui nyt olevan surun leima. Ja tuo mykkä, kalvava kipu,\njoka ei silmänräpäykseksikään hellittänyt, tuntui nyt, lääkärin\nsekavia puheita muistellessa saavan toisellaisen, paljoa vakavamman\nmerkityksen. Oudoin, raskain tuntein kuunteli nyt Ivan Iljitsh sen\njäydäntää sisässään.\n\nPäästyään kotiinsa, alkoi hän kertoa vaimolleen, mitä oli saanut\ntilastaan tietää. Vaimo kuunteli, mutta kesken kertomusta astui tytär\nhattupäässä huoneeseen lähteäkseen äitinsä kera ulos kaupungille. Hän\nistahti väkinäisesti kuuntelemaan tätä surkeutta, vaan ei malttanut\nkauvaa, eikä äitikään jaksanut kuulla loppuun asti.\n\n-- No, sepä nyt lysti, että siellä kävit, -- sanoi vaimo, -- katsohan\nnyt, että rupeat nauttimaan säännöllisesti lääkkeitä. Anna tänne\nresepti, niin lähetän Gerasimin apteekkiin.\n\nJa rouva läksi pukeutumaan.\n\nMies pidätti hengitystään niin kauvan kuin vaimo oli huoneessa,\nja huoahti raskaasti vasta sitten, kun tämä oli poistunut. -- No,\nmitäpäs siitä, -- arveli hän, -- ehkäpä ei tosiaankaan vielä ole\nkerrassa mitään hätää.\n\nHän alkoi tämän jälkeen nauttia lääkkeitä ja noudattaa tohtorin\nmääräyksiä, jotka vielä muuttuisivat tuon virtsan tutkimuksen\njohdosta. Mutta nytpä sattuikin niin, että tässä tutkimuksessa sekä\nsiinä, jonka oli seuraaminen sen jälkeen, tapahtui joku sekaannus.\nItse tohtori oli vaikeasti tavattavissa, ja sentähden kävi niin,\nettei tullut tehdyksi aivan siten kuin tämä oli tarkoittanut.\nVai oliko vika siinä, että potilas ehkä oli unohtanut jotakin\nsanomatta, tai valehdellut, tai salannut jotakin lääkäriltään? Ivan\nIljitsh alkoi kuitenkin täsmällisesti noudattaa määräyksiä, ja tämä\nnoudattaminen toi hänelle ensiaikoina lohdutusta.\n\nLääkärissä-käyntinsä jälkeen oli Ivan Iljitshin päätoimena tarkasti\ntäyttää tohtorin määräykset terveydenhoitoon ja rohtojen nauttimiseen\nnähden sekä kuunnella omaa sisäistä kipuaan, oman elimistönsä\nkaikkia toimintoja. Ivan Iljitshin pääharrastuksina olivat nyt\nihmisten terveys ja ihmisten taudit. Kun hänen läsnäollessaan\nsatuttiin puhumaan sairaista, kuolleista, parantuneista ja varsinkin\nsellaisesta sairaudesta, joka oli hänen tautinsa kaltaista, niin\nhän kuunteli tarkasti, vaikka koettikin salata mielenliikutustaan,\ntiedusteli kaikellaista asiaankuuluvaa sekä vertaili omaan\nsairauteensa.\n\nKipu ei helpoittanut, mutta Ivan Iljitsh pakoitti itsensä\najattelemaan, että hänen laitansa on nyt parempi. Hän saattoikin\npettää itsensä niin kauvan kuin ei mikään hänen mieltään ärsyttänyt.\nMutta heti kun sattui ikävyyksiä vaimon kanssa, vastoinkäynti\nvirassa, pahoja kortteja ruuvipelissä, niin hän heti tunsi\nsairautensa koko voiman: ennen oli hän tällaiset vastoinkäymiset\nkestänyt toivossa että saa pahat parannetuksi taistelemalla\nja että vihdoin voittaa menestyksen kruunun. Mutta nyt häntä\njokainen vastoinkäynti viilsi sydämmeen ja saattoi epätoivoon.\nJa hän sanoi itselleen: \"siinä sen nyt näkee, heti kun rupesin\nparanemaan ja rohdot jo alkoivat vaikuttaa, silloin tämä kirottu\nonnettomuus tekee kaikki tyhjäksi...\" Ja hän suuttui sattuneeseen\nonnettomuuteen tai ihmisiin, jotka tuottivat hänelle ikävyyksiä\nja koettivat häntä tappaa, ja hän tunsi että tämä oma suuttumus\nse hänet juuri tappaa, mutta hän ei voinut sitä hillitä. Olisi\nluullut, että hänen itsensäkin olisi pitänyt tajuta, että moinen\nkiukustuminen olosuhteisiin ja ihmisiin pahentaa hänen sairauttaan\netteikä sentähden saa kääntää huomiota ikäviin sattumiin, mutta hän\nharkitsi aivan päinvastoin ja väitti tarvitsevansa rauhaa, piti\nsilmällä kaikkea, mikä suinkin tätä rauhaa rikkoi ja äkämystyi\njoutavimmastakin häiriöstä. Hänen tilaansa pahensi myös se, että hän\nlueskeli lääketieteellisiä kirjoja ja neuvotteli tohtorein kanssa.\nTilan huonontuminen tapahtui niin tasaisesti, että hän saattoi\nhelposti pettyä verratessaan yhtä päivää toiseen, sillä erotusta ei\npaljon ollut. Mutta kun hän neuvotteli lääkärien kanssa, silloin\nhänestä näytti, että tila käy huonompaan päin, vieläpä kovaa vauhtia.\nJa, tästä huolimatta, hän alinomaa neuvotteli tohtorein kanssa.\n\nSamassa kuussa kääntyi hän toisenkin kuuluisan lääkärin puoleen.\nSe toinen kuuluisa lääkäri sanoi hänelle melkein samaa kuin\nensimmäinenkin, asettaen vain kysymyksensä hiukan eri muotoon.\nNeuvottelu tämän kuuluisuuden kanssa vain lisäsi Ivan Iljitshin\nepäilyksen ja kauhun kaksinkertaiseksi. Hänen hyvän tuttavansa\nhyvä tuttava -- eräs sangen kelvollinen lääkäri -- hän taas\nmääritteli taudin ihan eri-tavalla, ja siitä huolimatta, että\nlupasi terveeksitulemista, sekoitti kysymyksineen ja otaksumilleen\nyhä hullummin Ivan Iljitshin mielen, saattaen mies-paran yhä\nenemmän epäilyksen valtaan. Eräs homeopaatikko määritteli taudin\nvielä eri-tavalla antaen omia lääkkeitään, ja Ivan Iljitsh nautti\nniitäkin viikon ajan, tosin salaa kaikilta. Mutta kun hän ei viikon\npäästä tuntenut mitään helpoitusta, kadotti hän luottamuksensa\nsekä entisiin keinoihin että tähän ja vaipui yhä suurempaan\nalakuloisuuteen. Kerran eräs tuttu rouvashenkilö kertoi hänelle\nihmeparantumisesta pyhäinkuvien avulla. Ivan Iljitsh eksyi hörökorvin\nkuuntelemaan tätäkin lörpötystä ja uskoi kuin uskoikin tapahtuman\ntodenperäisyyden. Kerrottu tapaus säikäytti häntä. \"Olenko minä\ntodella niin henkisesti heikontunut?\" ajatteli hän. \"Joutavia!\nKaikki on roskaa, ei saa antautua luulottelun valtaan, vaan täytyy\nankarasti pysyä kiinni sen lääkärin parannuskeinoissa, minkä kerran\non valinnut. Ja niin minä teen, se olkoon nyt päätetty. Pois tuhmat\najatukset, sillä kesään asti aijon minä täsmällisesti seurata ennen\nannettuja ohjeita. Sittenpähän nähdään -- ja nyt olkoon loppu näille\nhorjuvaisuuksille!...\" Helppo oli näin ajatella, mutta mahdoton\npanna täytäntöön. Kipu kalvoi yhä kyljessä ikäänkuin voimistuen ja\nmuuttuen yhä pysyväisemmäksi, maku suussa tuli yhä kummallisemmaksi,\nniin että hänestä tuntui kuin suusta lemuaisi inhoittava löyhkä, ja\nruokahalu ja ruumiinvoimat heikontuivat heikontumistaan. Mahdoton oli\nenää pettyä itsensä suhteen: jotakin hirmuista, uutta ja merkitsevää,\nmillaista ei milloinkaan ennen ollut ollut Ivan Iljitshin elämässä,\noli nyt hänessä tekeillä. Ja hän yksin tiesi tästä, ei kukaan\nympärillä olevista sitä ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, sillä\nhe ajattelivat että kaikki mailmassa käy tavalliseen tapaan. Tämä\nse kaikista enin kiusasikin Ivan Iljitshiä. Kotiväki, varsinkin\nvaimo ja tytär, jotka nykyään olivat vieraissa-ajelujensa pahimmassa\nkuumeessa, ei mitään ymmärtänyt, vaan, kuten hän huomasi, he\nharmittelivat sitä, ettei hän ollut yhtä iloinen eikä kyläilyhaluinen\nkuin he itse, ikäänkuin hän olisi ollut siihen syypää. Vaikka he\nkoetavatkin tätä salata, niin hän kuitenkin näki, että hän oli heille\nesteenä, mutta että hänen puolisonsa asettui määrättyyn suhteeseen\nhänen sairauteensa ja pysyi siinä riippumatta siitä, mitä toinen\npuhui tai teki. Tämä suhde oli seuraava: \"Te tiedätte\", -- puheli\nrouva tuttavilleen, -- \"että Ivan Iljitsh ei voi, kuten muut kunnon\nihmiset, ankarasti noudattaa annettuja lääkitysohjeita. Hän saattaa\ntänäpäivänä nauttia rohtoja ja syödä, mitä on käsketty, sekä mennä\najoissa makuulle, mutta huomenna yhtäkkiä, kun häntä tutkin, unohtaa\nhän ottamasta tippojaan, syödä popsii samminlihaa, jota hänelle ei\nole määrätty, vieläpä istahtaa korttia lyömään kello 1:een saakka\nyöllä.\"\n\n-- No milloinkas tässä sitten saisi! -- sanoo Ivan Iljitsh\nharmistuneena, -- jos nyt kerran sen teinkin Pjotr Ivanovitshin luona.\n\n-- Entäpäs eilen Shebekin kanssa?\n\n-- Samapa tuo, en olisi kuitenkaan saanut tuskilta nukutuksi.\n\n-- No olipa nyt miten oli, mutta tuolla tavalla et sinä koskaan pääse\nparantumaan, ja meitä vain kiusaat.\n\nPraskovja Fjodorovnan ulkonainen suhde miehensä sairauteen oli\nsellainen, että hän piti Ivan Iljitshiä itseään syypäänä tautiinsa,\njoka hänestä oli vain uusi kiusanteko vaimoa kohtaan. Mies kyllä\ntunsi, ettei hänen vaimonsa syytöksillään mitään pahaa tarkoittanut,\nmutta hänen ei silti ollut helpompi.\n\nVirastossaan oli Ivan Iljitsh myös huomaavinaan tuon saman\nkummallisen suhteen itseään kohtaan: milloin hänestä näytti että\nhäneen tirkistellään kuin mieheen, joka pian aikoo jättää paikkansa\ntyhjäksi, milloin taas hänen toverinsa alkoivat yhtäkkiä laskea\nystävällistä pilaa hänen luulevaisuudestaan, ikäänkuin tuo kauhea\nja kamala, ennenkuulematon ilmiö, mikä hänessä oli tekeillä, ja\njoka lakkaamatta imi häntä hillitsemättä vieden häntä jonnekkin,\nolisi ollut mitä hauskin ja sopivin pilanesine. Häntä ärsytti\nvarsinkin Shvarz, joka leikillisyyksineen, elämänhaluineen ja\nseuravaatimuksineen muistutti häntä itseään kymmenen vuotta takaperin.\n\nSaattoi toisinaan saapua ystäviä lyömään korttia hänen luokseen.\nKortit jaettiin, uudet kortit sekoitettiin, ruudut erotettiin\nläjiinsä, niitä oli 7. Pelaaja sanoi: ilman valttia -- ja kannatti\n2:ta ruutua. Vieläkö enempää tarvittiin? Tämä oli hauskaa, pulskaa,\nkerrassaan loistavaa peliä! Vaan silloin Ivan Iljitsh yhtäkkiä tuntee\ntuon kalvavan kivun kyljessään, tuon tympeän maun suussaan ja hänestä\nnäyttää siinä olevan jotakin raakaa, että hän sellaisessa tilassa\nvoipi riemuita korttipelistä.\n\nHän tuijottaa Mihail Mihailovitshiin, pelitoveriinsa, kuinka\ntämä, käsi täynnä voimaa, lyödä läiskäyttelee pöytään ja\nkohteliaan-alentuvaisesti pidättyy tempaamasta kaatoja, siirtäen\nne Ivan Iljitshiä kohti, rasittamatta kuitenkaan itseään tai\nkurottamatta kättään kovin kauvas. \"Mahtaneeko hän luulla minua niin\nheikoksi, etten jaksa kurottaa kättäni\", ajattelee Iljitsh unohtaen\nvaltit ja lyö liikakerran valttia omillaan sekä häviää pelinsä\nkolmella harhalyönnillä, ja mikä kaikista kauheinta, huomaa, kuinka\nMihail Mihailovitsh kärsii, vaikka tappio hänestä on yhdentekevä. Ja\nse on kauheata ajatella, miksi hänestä nyt tuntuu yhdentekevältä.\n\nKaikki näkevät, että hänen on raskasta olla, ja sanovat hänelle: \"me\nvoimme keskeyttää, jos olette väsynyt. Olkaa hyvä ja levähtäkää\".\nLevähtääkkö? Ei, eihän hän ole vähääkään väsynyt, he pelatkoot\nrobberttinsa loppuun. Kaikki ovat synkät ja vaiteliaat. Ivan Iljitsh\ntuntee itse saattaneensa heidät synkälle mielelle, vaan ei voi sitä\nkorjata. He saavat illallisensa ja lähtevät kukin kotiinsa. Ja Ivan\nIljitsh jääpi yksikseen kotiinsa, sielussaan tajuten, että hänen\nelämänsä on myrkytetty ja että hän myrkyttää elämän muiltakin, ja\nettei tämä saasta häviä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle koko hänen\nolemukseensa.\n\nJa tämä tunto mielessä sekä lisäksi tuntien ruumiillista kipua ynnä\nsielun kauhua, täytyy hänen mennä vuoteeseen ja usein tuskien tautta\nvalvoa suurin osa yötä. Ja aamuksi täytyy jälleen nousta jalkeille,\npukeutua, ajaa oikeuteen, puhua, kirjoittaa, tai jos ei sinnekkään\nlähteä, niin olla kotona nuot kaksikymmentäneljä vuorokauden tuntia,\njoista jokainen on hänelle kidutus. Ja näin täytyi elää turmionsa\npartaalla ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tai häntä\nsäälinyt.\n\n\n\n\nV.\n\n\nNiin kului pari kuukautta. Uuden vuoden edellä saapui kaupunkiin\nIvan Iljitshin lanko ja majoittui heidän luokseen. Praskovja\nFjodorovna sattui olemaan ostoksilla kaupungilla ja Ivan Iljitsh oli\nvirastossaan. Kun tämä sitten tuli kotiin ja astui huoneeseensa,\ntapasi hän siellä lankonsa, tuollaisen terveen sangviinikon,\nparhaillaan purkamassa kapsäkkiään. Ivan Iljitshin askeleet\nkuullessaan nosti hän päätään ja katsoi häneen silmänräpäyksen ääntä\npäästämättä. Tämä katse selvitti Ivan Iljitshille kaiken. Lanko\naukaisi suunsa huudahtaakseen \"ah\", mutta sai pidätetyksi. Tämä liike\nvahvisti todeksi kaiken.\n\n-- Mitä, olenko muuttunut?\n\n-- Ky-kyllä... muutospa näkyy olevan. Ja vaikka Ivan Iljitsh\ntämän jälkeen kuinka tahansa koetti houkutella lankoansa puhumaan\nmuuttuneesta ulkomuodostaan, niin tämä oli tiukasti vaiti. Koteutui\nPraskovja Fjodorovna, ja lankomies meni hänen luokseen. Ivan Iljitsh\nväänsi huoneensa oven lukkoon ja alkoi katsella itseään kuvastimeen\n-- ensin suoraan, sitten sivultapäin. Otti oman ja vaimonsa\nyhteisen kuvan ja vertasi kuvaa siihen, minkä näki peilissä. Muutos\noli tavaton. Sitten hän paljasti käsivartensa kyynärpäihin asti,\ntarkasteli, laski hihat alas, istahti turkkilaissohvaan ja muuttui\nyötä synkemmäksi. \"Ei tarvitse, ei tarvitse!\" mutisi hän itsekseen,\nhypähti ylös, harppasi pöydän luo, lämäytti auki asiakirjat, koetti\nniitä lukea, mutta ei voinut. Sitten hän riuhtasi oven auki ja\nastui saliin. Vierashuoneen ovi oli suljettu. Hän hiipi sen luo\nvarpaisillaan ja alkoi kuunnella.\n\n-- Ei, sinä liioittelet, -- puhui Praskovja Fjodorovna.\n\n-- En liioittele! Sinä et sitä näe -- hän on kuin kuollut ihminen,\nkatsohan vain silmiä. Ei niissä ole valoa. Vaan mikä häntä vaivaa?\n\n-- Sitä ei kukaan tiedä. Nikolajev (se oli eräs toinen lääkäri)\nmainitsi tosin jotakin, mutta minä en tiedä. Leshtshetitskij (se oli\ntuo kuuluisa tohtori) sanoi päinvastoin...\n\nIvan Iljitsh läksi pois, meni huoneeseensa, heittäytyi pitkäkseen\nja alkoi ajatella: \"munuaistauti, munuaistauti\". Hän muisti kaiken,\nmitä lääkärit hänelle olivat selittäneet, kuinka munaskuu ensin\noli myrkyttynyt ja kuinka se siellä liikuskelee. Ja pinnistämällä\nmielikuvitustaan koetti hän tajuta tätä munaskuuta ja luoda siitä\nitselleen selvän käsityksen. Hänestä tuntui, ettei siihen paljoa\ntarvinnut. \"Ei, kyllä minä vielä käväisen Pjotr Ivanovitshin\npuheilla.\" (Tämä oli se ystävä, jonka ystävä oli tohtori.) Hän soitti\nsähkökelloa, käski valjastaa hevosen ja hankkiutui lähtemään.\n\n-- Mihin nyt, Jean? -- kysyi vaimo omituisen surumielisin ja\nharvinaisen suopein kasvonilmein.\n\nTuo epätavallisen-suopea ilme kiukustutti miestä. Hän katsahti\nsynkästi puolisoonsa.\n\n-- Minun täytyy käväistä Pjotr Ivanovitshin tykönä.\n\nJa hän ajoi sen ystävän luo, jolla oli ystävänä tohtori. Ja hänen\nkanssaan itse tohtorille. Hän tapasi hänet kotona ja keskusteli\nkauvan hänen kanssaan.\n\nTarkastellen anatoomisesti ja fysioloogisesti erikoiskohdat siitä,\nmitä hänessä, tohtorin mielipiteen mukaan, oli tekeillä, tuli hän\nymmärtämään kaikki.\n\nOli eräs pienen-pienoinen kappale umpisuolessa. Se saattoi kyllä\ntulla korjatuksi. Voimistamalla yhden elimen toimintakyvyn,\nheikontamalla taas toisen, saadaan aikaan imeytyminen -- ja kaikki\ntulee reilaan.\n\nHän myöhästyi vähän päivälliseltä. Söi nyt päivällisensä iloisesti\npuhellen, mutta ei voinut pitkään-aikaan lähteä työnsä ääreen.\nVihoviimein meni hän huoneeseensa ja istahti heti paperiensa ääreen.\nHän lueskeli asiakirjoja ja teki työtä, mutta ei voinut päästä siitä\ntunteesta, että hänellä on syrjäinen, tärkeä, sielullinen asia,\njohon hän ryhtyy heti-kun vapautuu työstään. Lopetettuaan työnsä\nmuisti hän, että tämä sielullinen asia oli hänen mielihauteensa\numpisuolesta. Mutta hän ei antautunutkaan sen valtaan, vaan läksi\nvierashuoneeseen teepöytään. Siellä oli vieraita, puheltiin,\nsoiteltiin pianoa, laulettiin, läsnä oli näet tuo nuori juristi,\ntyttären kaivattu sulhanen. Ivan Iljitsh vietti illan iloisemmin\nkuin kukaan muu, kuten Praskovja Fjodorovna huomautti, mutta hän\nei hetkeksikään unhoittanut, että hänellä oli erikoisia, tärkeitä\najatuksia umpisuolesta. Kello 11 lausui hän hyvästit ja läksi\nhuoneeseensa. Sairautensa alusta saakka oli hän nukkunut yksikseen\npienessä kammiossa työhuoneensa vieressä. Tultuaan nyt sinne,\nriisutui hän ja otti Zolan romaanin, vaan, kun ei voinut sitä\nlukea, rupesi miettimään. Ja hänen mielikuvituksessaan tapahtui tuo\ntoivottu umpisuolen parantuminen. Hän tunsi, kuinka imeytyminen ja\nirtautuminen tapahtui ja kuinka säännöllinen toiminta vakaantui.\n\"Niin, kyllä se niin on kaikki\", -- sanoi hän itsekseen. -- \"Täytyy\nvain auttaa luontoa.\" Samalla muisti hän lääkkeet, nousi niitä\nottamaan, ja paneutui seljälleen, kuunnellen kuinka hyväntekevästi\nrohdot vaikuttavat ja masentavat kivun. \"Tasasuhtaisesti nautittava\nja vältettävä vahingollisia vaikutuksia; nythän jo tuntuukin vähän\nparemmalta, paljonkin paremmalta.\" Hän alkoi hypistellä kylkeä,\neikä hypistely koskenut kipeää. \"Niin, eihän tuo tunnu -- minä\ntaidan tosiaankin jo voida paljon paremmin.\" Hän puhalsi kynttilän\nsammuksiin ja laskeutui kyljelleen... \"Umpisuoli paranee, imeytyminen\ntapahtuu.\" Yhtäkkiä tunsi hän taas tuon vanhan, tutun, mykän,\nkolottavan kivun, tuon itsepintaisen, hiljaisen, vakavan vaivan. Ja\nsuussa sama tuttu saasta. Hänen sydäntään kouristi, aivoissa himmeni.\n\"Jumalani, jumalani!\" -- sopersi hän, -- \"taasen, taasen se tuntuu\neikä ikinä lakkaa.\" Vaan yhtäkkiä esiintyi hänelle asia kokonaan\ntoisessa valossa. \"Umpisuoli! munaskuu!\" -- sanoi hän itsekseen. --\n\"Ei umpisuolta, ei munaskuuta tämä asia koske, vaan elämätä ja...\nkuolemaa. Niin, elämä on ollut, vaan nyt se menee pois, pois, enkä\nvoi sitä pidättää. Niin. Miksi pettää itseänsä? näkeväthän kaikki,\npaitsi minä, että olen kuolemaantuomittu, ja kysymys on ainoastaan\nviikoista, päivistä -- se voi tapahtua vaikka heti-paikalla. Elämä on\nollut valkeus, nyt on koittanut pimeys. Tuonoin olin täällä -- nyt\nlähden sinne. Minne?\" Hän tunsi vilunväristystä, hengitys pysähtyi.\nHän kuuli vain sydämmensä iskut.\n\n\"Kun ei minua enää ole olemassa, niin mitä silloin on olemassa?\nEi mitään. Missä minä siis tulen olemaan sitten-kun minua ei ole\nolemassa? Täytyykö todella kuolla? Ei, en tahdo.\" Hän hypähti\nylös haluten sytyttää valkean, hapuili kynttilää vapisevin käsin,\npudotti jalustan kynttilöineen lattiaan ja vierähti jälleen takaisin\ntyynyjen päälle. \"Minkätähden? vaan samase\", -- puheli hän itsekseen\ntuijottaen silmät-auki pimeyteen. -- \"Kun kerran on kuoltava, niin on\nkuoltava. Vaan heistä ei kukaan sitä tiedä, eikä tahdokkaan tietää,\neikä osaa sääliä. He vain soittelevat. (Hän kuuli kaukaisen, oven\ntakaa kantautuvan äänen ja riturnellin remun). He eivät nyt mistään\nvälitä, vaikka kerran on heidänkin kuoltava. Voi hulluja ihmisiä!\nMinulle varemmin, heille myöhemmin, mutta sama on heilläkin edessä.\nVaan nyt he vain pitävät hauskaa, ne elukat!\" Kiukku salpasi hänen\nhengitystään, tila tuntui sietämättömän raskaalta ja kiduttavalta.\n\"Mutta eihän voi olla niinkään, että kaikkia alati painaisi tämä\nhirveä pelko?\" Hän kohottautui vuoteessaan.\n\n\"Asiat ovat hiukan sekavat, täytyy rauhoittua, täytyy ajatella kaikki\nuudestaan alusta saakka\". Ja hän alkoi ajatella. \"Niin, taudin alku.\nEnsin loukkasin minä kylkeni, mutta se ei minua vahingoittanut, yhtä\niloinen olin päivä-päivältä senkin jälkeen; sitten alkoi tuntua\nhiukan kolotusta, sitten vähän enemmän, sitten kävin tohtoreissa,\nsitten tuli alakuloisuus ja tuska päiväjärjestykseen, sitten taas\nriensin tohtoreihin; ja niin lähestyin lähestymistäni turmion kuilua.\nVoimani vähenivät. Yhä likemmäs kävi kulkuni. Ja nyt olen kuihtunut\neikä valoa enää ole silmissäni. Ja nyt tulee kuolema, vaikka minä\ntässä mietin vain umpisuolen-tulehdusta. Minä haudon mielessäni sen\nparantamista, vaan tässä tuleekin kuolema. Kuolemako todentotta?\"\nJälleen valtasi hänet kauhu, henkeä salpasi, hän kumartui hapuilemaan\ntulitikkuja, vaan työkkäsi kyynäspäänsä yöpöytää vasten. Kävi kipeää,\nhän suuttui että pöytä oli hänen tiellään, työkkäsi harmissaan vielä\nkovemmin ja kaasi yöpöydän. Ja epätoivoissaan rymähti hän läähättäen\nseljälleen, odottaen kuoleman tuloa tuossa tuokiossa.\n\nVieraat olivat samaan aikaan poislähdössä ja Praskovja Fjodorovna\nsaatteli heitä etehiseen. Hän sattui kuulemaan rymäyksen ja riensi\nsisään.\n\n-- Mikä nyt?\n\n-- Ei mikään. Vahingoissa kaadoin.\n\nRouva palasi noutamaan kynttilän. Mies makasi raskaasti ja kiivaasti\nhengittäen ikäänkuin se, joka on juossut virstan matkan yhteenperään,\nja katsoi tuijottavin silmin vaimoonsa.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Jean?\n\n-- E-ei mikään. Ka-kaa-sin... Ei kannata puhua! Ei hän kuitenkaan\nymmärrä, ajatteli hän itsekseen.\n\nPuoliso ei todellakaan näyttänyt käsittävän. Hän nosti yöpöydän\npystyyn, sytytti miehellensä kynttilän ja meni kiireesti pois. Hänen\noli saatettava jotakin vierasta. Kun hän taas palasi, lepäsi mies\nsamalla tavalla seljällään, tuijottaen kattoon.\n\n-- Voitko huonommin?\n\n-- Ky-kyllä.\n\nRouva pudisti päätään ja jäi istumaan.\n\n-- Kuulehan, Jean! eiköhän liene parasta kutsua Leshtshetitski kotiin\nkäymään?\n\nTämä kuuluisan tohtorin kotiinkutsuminen merkitsi samaa kuin olla\nsäälimättä rahaa.\n\nMies hymyili myrkyllisesti ja sanoi jäykästi \"ei\".\n\nVaimo istui vielä kotvan aikaa ja kumartui suutelemaan miestään\notsalle.\n\nMies vihasi häntä sielunsa kaikilla voimilla sillä hetkellä, kun\nvaimonsa häntä suuteli, ja sai hillitä itseään ollakseen sysäämättä\nhäntä luotaan.\n\n-- Hyvästi. Suokoon Jumala sinun nukahtaa.\n\n-- Hm, niin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nIvan Iljitsh näki kuolevansa ja oli alituisessa epätoivossa. Sielunsa\nsyvyydessä tiesi hän kuolevansa, mutta hän ei ollut siihen ainoastaan\ntottumaton, vaan suorastaan ei sitä tajunnutkaan eikä mitenkään\nvoinut ymmärtää koko asiaa.\n\nTuo syllogismin esimerkki, jonka hän oli oppinut Kiesewetterin\nlogiikasta, että Kaijus on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia, siis\nKaijus on kuolevainen -- oli hänestä kaiken ikänsä näyttänyt oikealta\nvain Kaijukseen nähden, mutta ei suinkaan häneen itseensä nähden.\nSiinä oli Kaijus hänestä vain ihminen, ylipäänsä ihminen, ja se\noli aivan oikein sanottu, mutta hän ei ollut Kaijus eikä ylipäänsä\nihminen, vaan hän oli aina ollut kokonaan muista erillinen olento:\nhän oli ollut vain Vanja, joka eli mammansa ja pappansa sekä Mitja\nja Volodja veikkojensa kanssa leikkikaluineen, rengin ja lapsenpiian\nseurassa, sitten sen sievän Katjan kera, eli kaikkine iloineen,\nsuruineen, lapsuuden riemuineen ja nuoruuden huvituksineen. Mutta\nolikos Kaijus koskaan tuntenut tuota nahkaisen kairapallon hajua,\njosta Vanja niin piti? Tokkohan Kaijus niin oli suudellut äitinsä\nkättä ja tokkohan hänelle olivat samalla tavalla kahisseet äidin\nsilkkipuvun laskokset? Tokkohan hän oli nostanut kapinaa leivosten\ntakia koulussa? Tokkohan Kaijus oli yhtä rakastettu? Ja kykenikö\nKaijus niin johtamaan kokousta kuin hän?\n\nSe Kaijus oli todella kuin kuolevainen olento, jolle kuului asiaan\nkuolla, mutta hänelle, Vanjalle, Ivan Iljitshille, kaikkine hänen\ntunteineen, ajatuksineen -- hänelle oli se kokonaan toinen asia. Eikä\nvoinut olla niin, että hänenkin oli pakko kuolla. Sehän olisi ollut\nliian hirveätä!\n\nNäin hänestä tuntui.\n\n\"Jos minunkin on kuoltava, kuten Kaijuksen, niin tottakai minäkin\nsen noin tietäisin, ja sisällinen ääni minulle sen niin sanoisi,\nmutta eihän minussa mitään semmoista ole ollut; sekä minä että kaikki\nystäväni, me olemme ymmärtäneet, ettei asia lainkaan ole sama kuin\nKaijuksen laita. Vaan mistä nyt tuulee!\" -- puheli hän itsekseen. --\n\"Mahdotonta, ihan mahdotonta! Ja kuitenkin se on totta. Kuinkas tämä\non selitettävä?\"\n\nEikä hän voinut sitä käsittää, vaan koetti karkoittaa tämän\najatuksensa, pitäen sitä valheellisena, epäsäännöllisenä,\nsairaloisena ilmiönä, ja koetti kiristää sen yhteen muiden,\nsäännöllisten, terveiden ajatusten kanssa. Mutta tämä ajatus, joka ei\nollut kuin pelkkä ajatus, vaan ikäänkuin todellisuus, yllätti hänet\ntuontuostakin ja asettui hänen eteensä.\n\nJa hän houkutteli tämän ajatuksensa paikalle vuoronperään\nmuita ajatuksia, toivoen löytävänsä niistä tukea. Hän koetti\npalata ajatuksensa entisille urille, jotka ennen olivat häneltä\nkarkoittaneet kuoleman mietteet. Mutta kummakseen havaitsi\nhän, että kaikki se, mikä ennen oli karkoittanut, peittänyt ja\nmasentanut kuoleman-tunnon, nyt ei enää tepsinyt. Viime-ajat oli\nIvan Iljitsh enimmäkseen viettänyt näissä aatteiden ponnistuksissa,\njotka tarkoittivat tuota kuoleman-tunnon masentamista entisillä\nkeinoilla. Milloin hän taas puheli itsekseen: \"annas kun käyn tästä\nkäsiksi virkatoimiini -- sillähän minä ennenkin elin.\" Ja hän meni\nvirastoonsa, ajaen luotaan kaikki epäilykset, ryhtyi keskusteluihin\ntoverien kanssa, istahti paikalleen entiseen tapaan, hajamielisesti,\nmiettiväisin katsein tarkastellen yleisöä ja nojautuen molemmin\nlaihtunein käsivarsin tammisen nojatuolin kaiteisiin, taivutti kuin\nennenkin ruumiinsa virkakumppanin puoleen, selaili asiakirjaa,\nkuiskutteli, sekä sitten, yhtäkkiä revähyttäen silmänsä suuriksi\nja aivan kuin kauhistuen, lausui määrätyt sanat, kunnes vihdoinkin\nryhtyi asiaan. Mutta yhtäkkiä, kesken kaikkea, ja vähääkään\nvälittämättä virallisen asian suorituksesta, tuntui kyljessä kipu,\nalkaen sekin oman kalvavan toimintansa. Ivan Iljitsh kyyristyi\nkuulostamaan koettaen karkoittaa sitä mielestään, mutta se jatkoi\ntoimintaansa, -- ja samalla _hän_, kuolema, tuli ja asettui suoraan\nhänen eteensä ja katsoi häneen niin että hän tyrmistyi, niin että\ntuli sammui hänen silmissään, ja hän alkoi jälleen kysellä itseltään:\nonko siis vain _se_ totta? Ja toverit ja hänen alaisensa virkamiehet\nhuomasivat kummastuksekseen ja harmikseen, että hän, tuo ennen\nniin terävä ja loistava tuomari, nyt sekaantui ja teki virheitä.\nHän pudistelihen toipuakseen järkiinsä ja sai miten-kuten istunnon\njohdetuksi loppuun sekä palasi kotiinsa surumielin, koska ei enää\ntuomari-toimellaan kyennyt salaamaan sitä, mitä tahtoi salata, eikä\noikeusvirastossakaan voinut välttää _sitä_. Kaikista pahinta oli se,\nettei _se_ houkutellut häntä luokseen sitä varten, jotta hän jotakin\ntekisi, vaan ainoastaan sitä varten, jotta hän siihen katsoisi,\nkatsoisi suoraan sen silmiin ja tuntisi sanomatonta sielunkidutusta.\n\nPelastaaksensa itsensä tästä tilasta, haki Ivan Iljitsh lohdutusta\nmuiden suojaverhojen takaa, mutta vaikka ne hetken häntä\nsuojasivatkin, niin ne kohta taas -- jolleivät juuri särkyneet, niin\nainakin -- paistoivat läpi, ikäänkuin _se_ olisi tunkeutunut puhki\nkaiken, eikä mikään voinut siltä tietä sulkea.\n\nSaattoi sattua viime aikoina että hän astui sisään\nvierashuoneeseensa, jonka kerran oli itse sisustanut, tuohon\nsamaan huoneeseen, jossa hän oli suistunut tikapuilta, ja jonka\nkoristamiseksi hän -- kuinka myrkyllisen naurettavaa se hänestä nyt\noli ajatella -- oli uhrannut elämänsä, sillä tästä loukkautumastahan\nhän tiesi tautinsa alkaneen. Saattoi sattua että hän silloin\nsisäänastuessaan huomasi lakeeratussa pöydässä pahan naarmun, minkä\njoku terävä esine siihen oli viiltänyt. Hän tutki syyn ja keksi sen\nalbumin pronssihelassa, joka oli väännetty vinoon. Hän otti käsiinsä\ntuon kalliin albumin, jonka hän itse oli aistikkaasti täyttänyt, ja\nharmitteli tyttärensä ja tämän ystävien epäsiisteyttä, löytäessään\nsiitä milloin rikki revityn, milloin ylösalasinkäännetyn valokuvan.\nHän järjesti kaiken taas huolellisesti ja taivutti koristehelan\npaikoilleen.\n\nSitten saattoi hänelle tulla halu siirtää kaikki nämät albumi-vehkeet\ntoiseen nurkkaan kukkien viereen. Hän kutsui lakeijan tai tulivat\ntytär tai äiti häntä auttamaan, jolloin syntyi vastaväitteitä ja\nerimielisyyksiä, niin että ukko suuttui, vaan kaikki tuntui kuitenkin\nhyvälle sentähden ettei hän silloin muistanut sitä, joka häntä\nahdisteli, -- sitä ei silloin ollut näkyvissä.\n\nMutta kun hän itse rupesi siirtämään noita huonekaluja, tokasi vaimo:\n\"älä koske, kyllä palvelijat sen tekevät, muuten taas turmelet\nitsesi!\" -- ja silloin _se_ taas äkkiä välähti verhojen lävitse\nniin että hän sen selvästi huomasi. Se välähti, ja hän toivoi että\nse katoaisi, mutta rupesi väkinäisesti kuuntelemaan kyljessään\ntakovaa kipua, -- niin, siellä se taas istua äkötti se sama ilkimys\neikä hän enää voinut sitä unhoittaa, ja hän oli näkevinään kuoleman\nirvistelevän kukkien takaa. Mitä varten hän siis tässä näin puuhasi?\n\n\"Ja eikö se ole totta, että minä tässä paikassa, näitä verhoja\nasetellessani, hukkasin elämäni, kuten ihminen myrskyssä? Kuinka\nkauheaa ja kuinka tuhmaa! Voiko se olla mahdollista? Ei, ei, ja\nkuitenkin se on totta.\"\n\nHän läksi omaan huoneeseensa, jääden jälleen kahden-kesken kuoleman\nkanssa. Silmä silmää vasten sen kanssa -- voimatta mitään tehdä. Vain\ntuijottaa siihen ja tuntea kylmää väristystä!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKuinka Ivan Iljitshin sairaus jo kolmatta kuukautta näin oli\nkehittymistään kehittynyt, sitä ei voi kertoa sentähden että\nkehitys kävi askel-askeleelta huomaamatta, mutta nyt oli se päässyt\njo niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär, ja hänen poikansa,\npalvelijansa, tuttavansa, lääkärinsä ja varsinkin hän itse --\ntiesivät, että koko hänen merkityksensä ympäristöönsä nähden\nsisältyi vain siihen, kuinka pian hän vihdoinkin heittää paikkansa\ntyhjäksi, vapauttaa eloonjäävät ahdistuksesta, jonka on läsnäolollaan\naiheuttanut, sekä itsekkin vapautuu omista kärsimyksistään.\n\nHänen nukkumisensa kävi yhä huonommaksi; hänelle annettiin unijuomaa\nja ruiskutettiin sisään morfiinia, mutta ei tämäkään häntä auttanut.\nSe tylsä tuska, jota hän silloin puoli-horroksissaan tunsi,\nhelpoitti häntä uutuuttaan vain alussa, mutta sitten se kävi yhtä\nkiusalliseksi, jollei kiusallisemmaksikin kuin alkuperäinen vaiva.\n\nHänelle valmistettiin erikoisia ruokia lääkärien määräysten mukaan,\nmutta nämät ruokalajit kävivät hänelle päivä-päivältä tympeämmiksi ja\nvastenmielisemmiksi.\n\nHänen tarpeentekojansa varten oli myös valmistettu erikoisia\nlaitoksia, ja jokainen käyttö tuotti hänelle kärsimystä. Kärsimystä\nepäsiisteyden, epähienouden ja hajun tähden, sen tunnon tähden, että\ntässä täytyi toisen ihmisen olla auttamassa.\n\nMutta tässä iljettävässä asiassa ilmestyi Ivan Iljitshille myös\nlohdutusta. Hänen jälkiään korjaamaan tuli näet aina keittiörenki --\nGerasim.\n\nTämä Gerasim oli siistiluontoinen, raikas nuori talonpoika, johon\nkaupunkilainen ravinto näytti hyvin tehonneen. Hän oli aina iloinen ja\nkirkasmielinen. Ensi-alussa, kun tämä siististi, aito-venäläisesti\npuettu mies tuli toimittamaan tuota ilkeää tehtävää, joutui Ivan\nIljitsh hämilleen.\n\nErään kerran, noustuaan astialta ja jaksamatta nostaa housujaan,\nvaipui hän pehmeään nojatuoliin ja katsoi kauhistuneena\npaljastettuja, voimattomia sääriään, joissa jäntereet räikeästi\nnäkyivät.\n\nSilloin astui sisään paksuissa saappaissaan Gerasim, tuulahuttaen\nympärilleen saapastervan miellyttävää hajua ja raikasta talvi-ilmaa,\nastui sisään kepein, voimakkain askelin, yllään puhdas hamppuinen\nesiliina ja puhdas karttuunipaita, hihat käärittyinä pitkin\nnuortean-voimakkaita käsivarsia, ja katsomatta Ivan Iljitshiin\nikäänkuin pidättääkseen kasvoiltaan loistavaa elämän-iloaan, jotta ei\nloukkaisi sairasta -- meni astian luokse.\n\n-- Gerasim... -- sopersi Ivan Iljitsh silloin heikosti.\n\nGerasim säpsähti, nähtävästi säikähtäen tehneensä jotakin nurinpäin\nja käänsi vikkelästi sairasta isäntäänsä kohti nuot sievät, suopeat,\nyksinkertaiset, nuoret kasvonsa, joissa vasta näkyi ensimmäisiä\nparranhaituvia.\n\n-- Mitä suvaitsette?\n\n-- Eikö sinusta tämä ole vastenmielistä? Anna nyt anteeksi, mutta\nminä en sille mitään voi.\n\n-- Voi hyvänen aika tokkiinsa - vastasi Gerasim silmiään välähyttäen\nja irvistäen terveillä valkoisilla hampaillaan. -- Miksikäs minä en\nnäkisi vaivaa? Tehän olette kipeä.\n\nJa notkein, väkevin käsin suoritti hän totutun työnsä ja meni ulos\nkevein askelin. Ja yhtä kevein askelin hän viiden minuutin kuluttua\ntaas palasi huoneeseen.\n\nIvan Iljitsh istui yhä samassa asemassa nojatuolissa.\n\n-- Gerasim, -- sanoi hän, kun palvelija oli asettanut puhtaaksi\nhuuhdotun astian paikoilleen. -- Ole niin hyvä ja tule minua\nauttamaan.\n\nGerasim meni.\n\n-- Nosta minut pystyyn. Minun on vaikea yksin päästä, ja Dmitrin olen\nlähettänyt kaupungille.\n\nHellävaroen ja keveästi nosti Gerasim hänet vahvoilla käsillään\nseisaalleen, kannatti sitten häntä toisella kädellä, samalla\nkun toisella veti housut ylös, ja tahtoi hänet jälleen istuttaa\nnojatuoliin. Mutta Ivan Iljitsh pyysi hänen auttamaan hänet sohvaan.\nIlman ponnistusta ja tarvitsematta häntä puristaa, vei Gerasim\nsairaan melkein kantamalla sohvan ääreen ja istutti hänet siihen.\n\n-- Kiitosi kuinka näppärästi ja sievästi sinä kaikki teet.\n\nGerasim hymyili jälleen, tahtoen poistua. Mutta Ivan Iljitshin oli\nniin hyvä hänen kanssaan, ettei vielä hennonut häntä päästää.\n\n-- Kuules, olehan niin kiltti ja siirrä tuo tuoli minun likelleni. Ei\nse, vaan toinen, ja työnnä se sitten tänne jalkaini alle. Minun on\nhelpompi olla, kun jalkani ovat ylempänä.\n\nGerasim toi tuolin ja laski sen kolahuttamatta lattiaan sekä kohotti\nIvan Iljitshin jalat tuolille. Ivan Iljitshistä tuntui niin omituisen\nsuloiselta sillä hetkellä, kun Gerasim kohotti hänen jalkojaan\nylöspäin.\n\n-- Minusta tuntuu paremmalle, kun jalkani ovat näin korkealla, --\nselitti yhä Ivan Iljitsh.\n\n-- Asetahan vielä tuo tyyny alleni.\n\nGerasim teki näin. Kohotti jälleen isäntänsä sääriä ja työnsi tyynyn\nhänen allensa. Taas tuntui Ivan Iljitshistä niin suloiselta sen-aikaa\nkun Gerasim piteli hänen jalkojaan ylhäällä. Kun palvelija laski ne\nalas, tuntui hänestä taas pahemmalta.\n\n-- Gerasim, -- sanoi hän hänelle, -- oletko nyt hyvin töissä kiinni?\n\n-- En suinkaan, herra tuomari, -- vastasi Gerasim kaupunkilaispuhetta\ntavotellen.\n\n-- Mitä tehtäviä sinulla vielä on?\n\n-- Mitäpäs tehtäviä minulla olisi. Kunhan vain halot käyn pilkkomassa\nhuomiseksi, niin olen kaikki päivän työt tehnyt.\n\n-- Pitele sitten jalkojani vielä vähän, niinkuin äsken ylhäällä, --\nsaatatko?\n\n-- Miksikäs ei, käyhän se laatuun.\n\nJa Gerasim kohotti jalat ylöspäin, jolloin potilaasta taas tuntui,\nettä tämä asento huojensi kipua.\n\n-- Milloinkas sinä ne halot sitten hakkaat?\n\n-- Älkäähän nyt niistä huolehtiko. Kyllä tästä keritään.\n\nIvan Iljitsh käski Gerasimin istuutua ja pidellä jalkoja, sekä puheli\nhänen kanssaan. Ja kummallista se vain oli, että hänestä tuntui niin\nhyvältä niin kauvan kun Gerasim hänen jalkojaan noin piteli.\n\nSiitä lähtien kutsui Ivan Iljitsh tuontuostakin Gerasimin\nhuoneeseensa pitelemään jalkoja hartioilla, ja puheli mielellään\nhänen kanssaan. Gerasim noudatti pyyntöä myös mieluisasti, tehden\ntyönsä niin ketterästi ja vaatimattoman-hyväntahtoisesti, että se\npaljon lauhdutti Ivan Iljitshin mieltä. Kaikkien muiden ihmisten\nterveys, voima ja elämän reippaus loukkasi Ivan Iljitshiä, mutta\ntämän Gerasimin reippaus ei häntä ensinkään katkeroittanut, vaan\npäinvastoin rauhoitti.\n\nIvan Iljitshin suurimpana sielunkärsimyksenä oli valhe. Tuo kaikkien\nties-miksi hyväksi-tunnustama valhe, että hän on ainoastaan sairas,\nmutta ei muka kuole, ja että hänen on vain oltava rauhallinen ja\nnoudattaminen parannusohjeita, josta muka sitten jotakin hyvää\nseuraa. Mutta hänpä tiesi, että tehtiinpä mitä tahansa, siitä ei\nmuuta seuraa kuin vielä kiduttavampia kärsimyksiä ja kuolema. Ja tuo\nvalhe vaivasi häntä, häntä vaivasi se, ettei tahdottu tunnustaa sitä,\nminkä kaikki tiesivät kuten hänkin, vaan tahdottiin syöttää häntä\nvalheilla tässä kauheassa asemassa ja pakotettiin hänet itsensäkin\nottamaan osaa tähän valheeseen.\n\nValhe, valhe! tämä hänen kuolemansa aattona sepitetty valhe,\njoka alensi tuon kamalanjuhlallisen totuuden kaikkien heidän\nylellisyyksiensä, vieraspitojensa ja herkuttelujensa tasalle --\nse tuntui Ivan Iljitshistä kauhean kiduttavalta. Ja monta kertaa\ntottatosiaan, kun he näitä metkujaan hänen edessään harjoittivat, oli\nhän ihan huudahtamaisillaan heille: \"heretkää valehtelemasta! sillä\nte tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että minä kuolen, siis heretkää\nainakin valehtelemasta!\" Mutta hänellä ei ollut koskaan rohkeutta\ntätä sanoa. Hän huomasi koko ympäristönsä pitävän tätä, hänelle\nniin hirmuista, kuolintoimintaa vain satunnaisena ikävyytenä tai\nehkä samankaltaisena epähienoutena, jona pidetään esimerkiksi sitä,\njos joku ihminen astuu sisään hienoon vierassalonkiin ja levittää\nympärilleen pahaa hajua; hän huomasi että juuri sama hienosto, jota\nhän koko ikänsä oli palvellut, nyt polki hänet jalkainsa alle.\nLisäksi huomasi hän, ettei kukaan häntä säälinyt sentähden ettei\nkukaan tahtonut edes ymmärtää hänen asemaansa. Gerasim yksin ymmärsi\nhänen asemansa ja sääli häntä. Ja sentähden oli Ivan Iljitshin\nhyvä olla ainoastaan Gerasimin seurassa. Hänen oli hyvä olla, kun\nGerasim toisinaan yöt-läpeensä piteli hänen jalkojaan tahtomatta\nmennä nukkumaan ja puheli: \"Suvaitkaa olla huolehtimatta, Ivan\nIljitsh, kyllä minä vielä ehdin tarpeekseni nukkua\", milloin taas\näkkiä, ruveten häntä sinuttelemaan, lisäsi: \"ka enhän mie sinua\nnäin hoiteleisi, jollet sie oisi niin kipeä!\" Gerasim yksin ei\nvalehdellut, ja kaikesta näkyi, että yksin hän älysi, mitä asia\nkoski, eikä hän pitänyt tarpeellisena sitä salata, vaan suorastaan\nsäälitteli heikoksi riutunutta herraansa. Kerranpa hän sen suoraan\nsanoikin, kun Ivan Iljitsh häntä poistoimitteli:\n\n-- Kaikki me kerran kuolemme. Onhan luonnollista että minä, joka olen\nterve, rasitan itseäni teidän tähtenne! -- Näin hän lausui ilmaisten\nsanoillansa sen, ettei hän pidä rasitustansa raskaana nimenomaan\nsentähden, että hän sen uhraa kuolemaatekevän ihmisen hyväksi, vaan\nhän toivoo, että hänenkin hyväkseen, sitten kun se aika tulee, joku\nuhraa saman vaivan.\n\nPaitsi mainittua valhetta, tai juuri sen seurauksena, tuotti Ivan\nIljitshille mielenkidutusta kaikista enin se, ettei kukaan häntä\nniin säälinyt kuin hän itse tahtoi. Hänellä oli näet hetkiä, jolloin\nhän, pitkällisten kärsimysten jälkeen, -- vaikka kovasti häpesikin\nsitä tunnustaa -- sydämmessänsä himoitsi että joku häntä hellästi\nsäälisi aivankuin sairasta lasta. Ja vaikka hän tiesi olevansa\narvokas harmaapartainen oikeudenjäsen, ja että tämä siis oli\nmahdoton haave, niin hän kuitenkin sitä himoitsi. Hänen suhteensa\nGerasimiin lähentelikin hiukan tätä haavetta. Ja sentähden se häntä\nlohdutti. Mutta saattoi sattua, että kun Ivan Iljitshillä parhaillaan\noli tuollainen hellyyden hetki, jolloin hänen teki mieli itkeä\nja ottaa vastaan hyväilyjä ja säälinosoituksia, huoneeseen astui\nhänen virkatoverinsa, oikeudenjäsen Shebek, ja sen sijaan että\nolisi itkenyt ja sydäntään hellitellyt -- hän yhtäkkiä tekeytyi\ntotisenankaraksi, syvämietteiseksi kasvoiltaan ja alkoi hitaasti\nlausua ajatuksiaan kassatsioonipäätöksen merkityksestä pysyen\njärkähtämättömänä mielipiteissään. Kaikki tämä häntä ympäröivä valhe\nja kaikista enin se valhe, jonka hän omassa itsessään huomasi,\nmyrkytti Ivan Iljitshin viimeiset elinpäivät.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOli aamu. Sen tiesi vain siitä, että Gerasim poistui huoneesta\nja sisään astui lakeija Pjotr: sammutti yökynttilät, avasi yhden\nikkuna-uutimista sekä alkoi hiljakseen siivota huonetta. Se oli\nmuuten samantekevä mikä aika vuorokaudesta nyt oli, tai mikä\nviikonpäivä, sillä kaiken himmensi tuo jäytävä, silmänräpäykseksikään\nherkeämätön kipu, tuo tunne toivottomasti poisriutuvasta,\nvalheellisesta elämästä ja lähestymistään-lähestyvästä, hirveästä,\nvihatusta kuolemasta, joka yksin oli totta. Viikot, päivät ja\nvuorokauden tunnit eivät tässä merkinneet mitään.\n\n-- Tahtooko herra teetä? kysyi palvelija.\n\n\"Hän näkyy sitä kysyvän vain senvuoksi, että herrasväillä on tapana\naamuisin juoda erityistä ainetta\", mietti sairas ja vastasi lyhyesti:\n\n-- En tahdo.\n\n-- Ettekös halua siirtyä sohvaan?\n\n\"Hänen näkyy pitävän laittaa kamari korjuuseen, jonka vuoksi minä\ntässä olen tiellä likaamassa ja epäjärjestystä aikaansaamassa\",\najatteli potilas, ja vastasi vain:\n\n-- En halua, jätä minut rauhaan.\n\nLakeija touhusi vielä jonkun aikaa huoneessa. Ivan Iljitsh kurotti\nkättään ja sen huomattuaan lähestyi Pjotr häntä kuuliaisesti.\n\n-- Mitä haluatte?\n\n-- Annas kelloni!\n\nPjotr haki kellon, joka oli aivan vuoteen vieressä, ja ojensi hänelle.\n\n-- Puoli yhdeksän. Eivätkö muut vielä ole nousseet?\n\n-- Eivät suinkaan, herra tuomari. Nuoriherra on mennyt kouluun ja\nrouva on käskenyt itseänsä herättää vasta sitten, jos te häntä\nkaipaatte. Menenkös herättämään?\n\n-- Älä, ei tarvitse. -- \"Enköhän sentään maistaisi teetä?\" ajatteli\nhän. -- Tuota niin... tuoppas sitä teetä, -- sanoi hän ääneen.\n\nPjotr yritti poistumaan ovesta. Ivan Iljitshiä rupesi yksin-jäänti\nhirvittämään. \"Millä häntä pidättäisin? Niin, -- lääkkeet.\"\n\n-- Hoi Pjotr, annas ensin minulle lääkkeitä. \"Kukas tiesi vielä\nlääkkeetkin auttavat\", ajatteli potilas. Hän otti lusikan ja\nkulautti kurkkuunsa. \"Eikö mitä, ei ne auta. Se on kaikki roskaa ja\npetosta\", päätti hän, heti kun oli tuntenut suussaan tutun, tuon\näitelän-iljettävän maun. \"Ei, en minä sitä saata uskoa. Mutta miksi,\nmiksi tämä kipu? Jospa se hetkeksikään helpoittaisi!\" Ja hän alkoi\nvoihkia. Pjotr kääntyi takaisin.\n\n-- Ei, mene sinä nyt vain ja tuo teetä.\n\nPjotr läksi.\n\nJäätyään yksin, voihkaili Ivan Iljitsh ei niinkään paljon kipunsa\ntähden, vaikka se olikin kauhea, kuin sisällisten tuskien tautta.\n\"Yhtä ja samaa, yhtä ja samaa yöt ja päivät pitkään! Jospa se\ntapahtuisi edes pikemmin. Mikä niin? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Ennen\nmikä muu hyvänsä kuin kuolema!\"\n\nKun Pjotr astui sisään teetarjottimineen, katsoa tuijotti Ivan\nIljitsh kotvan aikaa sekamielin häneen käsittämättä, kuka hän oli\nja mitä hän siihen tuli. Pjotr joutui hämilleen tästä katseesta, ja\nvasta sitten kun sairas sen huomasi, tointui hän tajuntaansa.\n\n-- Niin, -- sopersi hän, -- vai teetä, hyvä on, laskehan pöydälle.\nMutta auta minua sitten peseytymään ja muuttamaan puhdasta paitaa.\n\nJa Ivan Iljitsh alkoi peseytyä. Pitäen levähdyslomia, pesi hän\nkätensä, kasvonsa, puhdisti hampaansa, alkoi sukia hiuksiaan ja\nkatsahti peiliin. Häntä hirvitti, -- hirvitti varsinkin se, kun\nhiukset niin litistyivät vasten kalpeata otsaa.\n\nKun hänelle muutettiin paitaa, tiesi hän, että hänestä on tuntuva\nvielä hirveämmälle, jos hän katsahtaa ruumiiseensa, eikä sentähden\nitseensä katsonut. Vihdoin oli kaikki tehty. Hän puki yllensä\nyöviitan, kääriytyi vaippaan ja istahti nojatuoliin teen ääreen.\nHetken tunsi hän itsensä virkeäksi, mutta heti kun rupesi juomaan\nteetä, tuntui sama maku suussa, sama kipu kyljessä. Hän joi väkisten\nlasinsa pohjaan ja paneutui taas maata, oikaisten jalkansa suoriksi.\nHän paneutui maata ja päästi Pjotrin luotaan.\n\nYhtä ja samaa. Milloin välkähtää toivon pisara, milloin kuohahtaa\nepätoivon meri, ja yhä vain jäytää, jäytää tuska ja kipu, ja jokainen\nhetki on toinen-toisensa kaltainen. Yksikseen on kauhean tuskallista\nolla, tekee mieli kutsua joku luokseen, mutta hän tietää edeltäpäin,\nettä toisten läsnäollessa on vielä tukalampi. \"Jospa saisi jälleen\nvaikka morfiinia, jotta voisi unhoittaa kaiken surkeuden. Annas kun\nsanon tohtorille, että hän keksisi vielä jotain tehoavaa. Sillä näin\non ihan mahdotonta!\"\n\nSiten vietti hän pari tuntia. Mutta silloin kilahti soitto\netehisessä. \"Oi jospa se olisi tohtori!\" Aivan oikein, tohtori se\noli, nuorekas, reipas, lihavahko, iloinen herrasmies, jolla olivat\nsellaiset kasvojenilmeet kuin olisi hän tahtonut sanoa -- että mitä\nte siellä tyhjää säikähditte, kyllä me heti teille kaikki laitamme.\nTohtori tietää vallan hyvin, ettei tällaisen naaman näyttäminen\ntäällä kelpaa, mutta hän on nyt kerran sen ijäkseen päällensä pukenut\neikä voi sitä pois riistää -- aivan kuin ihminen, joka jo aamulla on\npukeutunut hännystakkiin ja ajelee vierailuilla koko päivän.\n\nTohtori hieroo käsiään reippaana ja luottamusta-herättävänä.\n\n-- Minulla on kylmä. Siellä on raikas pakkanen ulkona. Antakaahan\njahka ensin lämmittelen, -- sanoo hän, kasvoillaan sellainen ilme\nettä kunhan tässä vähän ehtii lämmetä, niin kyllä hän sitten muka\nheti laittaa asiat kuntoon.\n\n-- No, kuinkas nyt on? kysyy hän sitten.\n\nIvan Iljitsh tuntee, että tohtorin oikeastaan tekee mieli kysyä että\n\"kuinkas nyt hurisee?\" mutta että hänkin tuntee, ettei niin kehtaa\nsanoa, ja sentähden vain kysyy: \"kuinka olette yönne maannut?\"\n\nIvan Iljitsh katsoo tohtoriin ikäänkuin aikoen kysyä:\n\n\"Etkö sinä koskaan ole häpeävä valehtelemistasi?\" Matta tohtori ei\nole ymmärtävinään hänen ilmettänsä.\n\nJa Ivan Iljitsh sanoo:\n\n-- Vointini on yhtä kamala kuin ennenkin. Kipu ei hellitä, ei herkeä.\nEttekö voisi jotakin keksiä?\n\n-- Hm, noin te sairaat aina puhutte. No, nyt kai olen kylliksi\nlämminnyt eikä huolellisinkaan Praskovja Fjodorovna voisi väittää\nminun lämpömäärääni vastaan. Siispä sallikaa minun teitä tervehtiä.\n-- Ja tohtori puristaa potilaan kättä.\n\nJa jättäen tuonnoisen leikillisyytensä, alkaa tohtori totisin kasvoin\ntutkia ja tunnustella potilasta, valtasuonta, lämpöastetta -- ja taas\nalkavat nuot koputukset ja kuulostukset.\n\nIvan Iljitsh tietää lujasti ja varmasti, että kaikki tuo on roskaa ja\npelkkää petosta, mutta kun tohtori polvilleen asettuen kurottaiksen\nhänen ylitsensä, likistäen korvansa milloin ylemmä, milloin\nalemma ja sangen merkitsevin naamoin teettää hänellä kaikellaisia\nvoimisteluliikkeitä, niin Ivan Iljitsh antautuu tähän vastustamatta,\naivan kuten hän ennen on suostunut advokaattien puheisiin, silloin\nkun hän jo sangen hyvin tiesi, että he suorastaan valehtelevat, sekä\nsyyn, miksi he valehtelevat.\n\nTohtorin seistessä näin polvillaan sohvalla ja vielä viimeistellessä\nkoputuksiaan, alkoi ovelta päin kuulua silkkileningin kahinaa ja\nrouvan ääntä, kun tämä nuhteli Pjotria siitä, ettei hänelle oltu\nilmoitettu tohtorin saapumisesta.\n\nPraskovja Fjodorovna astuu sisään, suutelee miestään ja alkaa heti\nvakuuttaa, että hän on jo aikaa-sitten noussut ja että hän vain\nväärinkäsityksen tähden on ollut näkymättömissä tohtorin tullessa.\n\nIvan Iljitsh katsoo vaimoonsa tarkastellen häntä\nkiireestä-kantapäähän ja lukien hänelle viaksi sekä hänen valkoisen\nhipiänsä että täyteläisyytensä, hänen kättensä ja kaulansa puhtauden,\nhänen hiustensa kiillon ja elonvirkeiden silmäinsä loisteen. Ja hänen\nkosketuksensa häneen panee hänet värisemään vihasta, joka hänessä\ntulvahtaa vaimoansa vastaan.\n\nVaimon suhde mieheensä ja hänen sairauteensa on yhä entisellään.\nKuten tohtori on muodostanut itselleen suhteen potilaisiinsa, jota\nhän ei enää voi muuttaa, samoin on hänkin luonut itselleen erikoisen\nsuhteen mieheensä -- sellaisen, ettei mies muka tee mitä pitäisi,\nja on itse syypää sairauteensa, vaan hän koettaa rakkaudella häntä\ntaivuttaa terveyttään hoitamaan -- eikä voi enää muuttaa suhdettaan\nhäneen.\n\n-- Niin, eihän hän tottele eikä ota lääkkeitä aikoinaan. Ja varsinkin\npaneutuu hän maata sellaiseen asentoon, joka on hänelle varmaankin\nvahingollista, -- jalat ylöspäin.\n\nJa hän kertoi, kuinka hänen miehensä toimittaa Gerasimin pitelemään\njalkojaan ylhäällä.\n\nTohtori hymyili lempeän-halveksivasti: \"Mitäpäs sille taitaa että nuo\nsairaat toisinaan keksivät moisia tuhmuuksia, mutta heille voi antaa\nanteeksi.\"\n\nKun tutkimus oli loppunut, katsoi tohtori kelloansa ja silloin\nPraskovja Fjodorovna selitti miehellensä, että tahtokoonpa tämä tahi\nei, mutta nyt hän on kutsunut kuuluisaa tohtoria heillä käymään,\nja he tulevat yhdessä tämän Mihail Davidovitshin kanssa -- niin\nnimitettiin jokapäiväistä tohtoria -- tutkimaan ja tuomitsemaan\nsairaan tilaa.\n\n-- Älä sinä nyt enää huoli vastustella. Minä teen sen itseni tähden,\n-- sanoi hän ivallisesti, antaen tuntea että hän tekee kaiken\nmiehensä takia, joten ei tällä ole oikeutta sitä häneltä kieltää.\nSairas oli vaiti ja rypisti otsaansa. Hän tunsi että tuo valhe, joka\nhäntä ympäröitsi, oli niin sekasotkuinen, että oli enää vaikea mitään\nerottaa.\n\nKaiken, mikä miestä koski, oli vaimo tekevinään ainoastaan itsensä\ntähden, ja niin hän todella tekikin, mutta puheessaan toi hän\nsen esiin sillä tavalla, että toisen täytyi saada asiasta aivan\npäinvastainen käsitys.\n\nKello 1/2 12 päivällä saapui todella kuuluisa tohtori taloon.\nJälleen pantiin toimeen kuulostuksia ja tärkeitä keskusteluita\nsekä läsnä että toisessa huoneessa, ja kyselmyksiä ja vastauksia\nyhtä merkitsevin naamoin kuin ennenkin -- niin että jälleen\ntuon todellisen elämän- ja kuolemantutkimuksen asemesta, mikä\npotilaalle nyt olisi ollut tärkeintä, syntyi kysymys munaskuista\nja umpisuolesta, jotka olivat jotenkin nousseet kapinaan, jota\nkukistamaan nyt ryhtyivät molemmat tohtorit saadaksensa ne muka taas\njärjestykseensä.\n\nKuuluisa tohtori lausui hyvästit vakavan, mutta ei toivottoman\nnäköisenä. Arkaan kysymykseen, jonka Ivan Iljitsh häneen kohotetuin,\nkauhusta ja toivosta välkkyvin silmin teki, että: onko mahdollisuutta\nterveeksi tulemiseen? -- vastasi hän, ettei tietysti takuuseen\nvoi mennä, mutta että mahdollisuus on olemassa. Toivon katse,\njolla Ivan Iljitsh seurasi tohtoria tämän poislähtiessä, oli niin\nsääliä-herättävä, että Praskovja Fjodorovna sen nähdessään vielä\ntyrskähti itkuunkin poistuessaan toiseen huoneeseen maksaaksensa\npalkkion kuuluisalle tohtorille.\n\nSitä hengen korkenemusta, minkä tohtori toivon-herätyksellään oli\naikaansaanut, ei kuitenkaan kauvan kestänyt. Siinä oli jälleen sama\nhuone, samat taulut, uutimet, seinäpaperit, rohtopullot -- ja sama,\noma kolottava, kärsivä ruumis. Ja Ivan Iljitsh alkoi voihkia, kunnes\nhänelle tehtiin sisäänruiskutus, jolloin hän vaipui unenhorroksiin.\n\nKun hän taas tointui, oli jo alkanut hämärtää -- ja hänelle\nkannettiin päivällisruoka eteen. Vaivoin sai hän syödyksi lientä, ja\nsitten oli kaikki taas kuin ennenkin, ja edessä pitkä, ikävä yö.\n\nPäivällisen jälkeen kello 7 astui hänen huoneeseensa Praskovja\nFjodorovna, puettuna ikäänkuin iltamaan, paksut rinnat piukalle\nkiristettyinä ja puuderin jälkiä kasvoillaan. Hän oli jo aamulla\nmuistuttanut miehelleen heidän lähdöstään teatteriin sinä iltana.\nOli näet Sarah Bernhardtin vierailunäytäntö, ja heillä oli tilattuna\naitio, jonka Ivan Iljitsh oli ennen kehoittanut hankkimaan. Nyt\noli hän sen unhoittanut, ja puolisonsa puku häntä loukkasi. Mutta\nhän salasi loukkautumisensa, koska muisti itse tyrkyttäneensä\nheitä hankkimaan aition ja menemään sinne sentähden, että\nteatterissa-käynti oli lapsille kasvattavaa ja tuotti esteettistä\nnautintoa.\n\nItsetyytyväisenä, mutta hiukan kuin syyllisenä astui Praskovja\nFjodorovna nyt sisään. Hän istahti miehensä vuoteen viereen,\ntiedusti hänen terveyttään, tehden sen, kuten sairaasta näytti,\nvain kysyäkseen eikä suinkaan saadakseen tietää, sillä hän tiesi\nhyvin ettei ollut mitään uutta kuultavaa, ja alkoi selittää, ettei\nhän mitenkään tahtoisi mennä teatteriin, vaan koska aitio kerran on\nostettu ja koska sinne menevät myös Helena ja tytär ynnä tyttären\nsulhanen, tuomari Petrishtshev, niin on mahdotonta päästää heitä\nyksikseen. Tietysti olisi hänen paljon hauskempi jäädä istumaan tänne\nmiehensä kanssa! Kunpa tämä nyt vain hänen poissaollessaan tekisi\ntohtorin määräysten mukaan!\n\n-- Niin, ja Fjodor Dmitrievitsh (sulhanen) haluaisi myös tulla tänne\nsisään. Saapiko hän tulla? Ja Liisa myös?\n\n-- Tulkoot vain.\n\nTytär astui sisään juhlapukimessa, yläruumis kokonaan paljastettuna,\ntuo nuori ruumis, joka niin tuotti potilaalle kärsimystä. Mutta hän\noli sen pannut tahallaan näytteille.\n\nKuinka hän olikaan terve ja voimaa-uhkuva, kuinka hän olikaan\nrakastuksissaan sulhaseensa ja vihasi tautia, kärsimystä ja kuolemaa,\njotka häiritsivät hänen onneansa!\n\nMyös Fjodor Dmitrievitsh astui sisään, puettuna hännystakkiin, tukka\nkäherrettynä _à la Capoul_, pitkä, jäntevä kaula tiiviisti valkoiseen\nkaulukseen kiristettynä, äärettömän avara hohtavan-valkoinen\nrintamus pullollaan, ja vankat koivet ahtaisiin, mustiin housuihin\npujotettuina. Tätä komeutta lisäsi vielä yksi käteen pinnistetty\nvalkohansikas ynnä kokoonlaskettava silkkihattu kainalossa.\n\nHeidän perässään kyhni sisään huomaamatta myös kimnastipoikanen,\nyllään uutukainen univormu, hänkin poloinen hansikkaat-käsissään\nsekä kauheat sinelmät silmäin alla, joiden merkityksen Ivan Iljitsh\ntiesi. Poika oli aina ollut isänsä mielestä surkuteltava olento.\nHänen säikähtyneessä ja kipua-tajuavassa katseessaan oli jotain\nhirvittävää. Paitsi Gerasimia osasi Ivan Iljitshin mielestä yksin\nVolodja häntä ymmärtää ja sääliä.\n\nKaikki istuutuivat ja tiedustivat jälleen potilaan terveyttä. Syntyi\näänettömyys. Liisa kysäsi äidiltään teatteri-kiikaria, jonka johdosta\nsyntyi heidän välillään kiistelyä siitä, kuka sen oli korjannut ja\nminne. Tämä aikaansai ikävän mielialan huoneessa.\n\nFjodor Dmitrievitsh kysyi Ivan Iljitshiltä, oliko tämä koskaan nähnyt\nSarah Bernhardtia. Ivan Iljitsh ei ensin käsittänyt, mitä häneltä\nkysyttiin, vaan vastasi sitten: \"ei, olettekos te jo hänet nähnyt?\"\n\n-- Kyllä, kappaleessa Adrienne Lecouvreur.\n\nPraskovja Fjodorovna tiesi huomauttaa että mainittu näyttelijätär on\nmainio -- varsinkin eräässä kappaleessa. Tytär lausui vastaväitöksen.\nJa niin alkoi keskustelu kuuluisan näyttelijättären kauniista ja\nluonnollisesta näyttelemistaidosta, tuollainen keskustelu, mikä on\naina ja ijäti sama.\n\nKesken keskustelua tuli Fjodor Ivanovitsh katsahtaneeksi Ivan\nIljitshiin -- ja vaikeni. Muut loivat myös häneen silmänsä ja\nvaikenivat. Ivan Iljitsh katsoi välkähtelevin silmin suoraan eteensä\nsilminnähtävästi vihastuksissaan heihin. Tämä täytyi korjata,\nmutta sitä oli mahdoton mitenkään korjata. Täytyi jotenkin tehdä\nloppu tästä äänettömyydestä. Kukaan ei siihen tahtonut rohjeta\nryhtyä, ja kaikkia alkoi hirvittää, että joku säädyllisyyden valhe\näkisti raukeaa rikki, ja kaikille käypi selväksi se, mikä todella\non olemassa. Liisa rohkaisi itsensä ensimmäiseksi katkaisten\nvaitiolon. Hän koetti peittää sen, mitä kaikki tunsivat, mutta puhui\nvaromattomasti.\n\n-- Jos aijomme joutua teatteriin, niin kyllä nyt on aika lähteä, --\nsanoi hän katsahdettuaan kelloonsa, joka oli isän antama lahja, ja\nhymyillen tuskin huomattavasti, vaikka merkitsevästi sulhaselleen,\njoka yksin mahtoi tietää sen hymyn tarkoituksen, nousi ylös\nkahisuttaen hameitaan.\n\nKaikki nousivat, hyvästelivät ja lähtivät pois.\n\nKun he olivat menneet, tuntui Ivan Iljitshistä helpommalta: valhetta\nei ollut -- se oli poistunut heidän mukanaan, mutta kipu oli jäänyt\njäljelle. Tuo sama kipu, tuo sama kauhu tekivät ettei mikään tuntunut\nkeveämmältä eikä raskaammalta. Mutta yleisvointi paheni pahenemistaan.\n\nJälleen kului hetki hetken perästä, tunti tunnin perästä äärettömässä\nyksitoikkoisuudessa, ja yhä hirveämmäksi kävi tuo välttämätön loppu.\n\n-- Niin, lähettäkää sieltä Gerasim tänne, -- vastasi potilas Pjotrin\nkysymykseen.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMyöhään yöllä palasi rouva kotiin. Hän hiipi varpaisillaan miehensä\nhuoneeseen, mutta tämä kuuli kuitenkin hänen tulonsa, avasi silmänsä\nja -- sulki ne taas kiireesti. Rouva tahtoi lähettää Gerasimin pois\nja jäädä itse istumaan miehensä viereen. Mutta tämä sanoi silmiään\nraottaen: -- Ei. Mene itse!\n\n-- Kärsitkö sinä kovin?\n\n-- Samapa se.\n\n-- Ota ooppiumia.\n\nPotilas suostui ja joi. Vaimo poistui. Noin kello 3:een saakka oli\nIvan Iljitsh kiduttavassa horrostilassa. Hänestä tuntui että häntä\nkoetetaan kipuineen pistää johonkin ahtaaseen, syvään, mustaan\nsäkkiin ja pujotetaan yhä syvemmälle, mutta ei saada pohjaan asti\ntyönnetyksi. Ja tämä kauhea toimitus tuottaa hänelle kärsimystä. Hän\npelkää eikä tahdo vajota sinne, hän taistelee vastaan ja koettaa\npelastua. Ja kas: yhtäkkiä ikäänkuin revähtää hän rikki ja syöksyy\nalas ja -- herää.\n\nSama Gerasim istuu yhä hänen vuoteensa jalkopäässä, torkkuen kaikessa\nrauhassa ja kärsivällisyydessä, ja potilaan laihtuneet jalat, sukkiin\npistettyinä, lepäävät kohotettuina hänen hartioillaan; sama kynttilä\nvarjostimineen tuikuttaa hänen vieressään, ja sama katkeamaton kipu\nkolottaa hänen ruumiissaan.\n\n-- Mene pois, Gerasim, -- sopertaa sairas.\n\n-- Eikö mitä, kyllä minä tässä istun.\n\n-- Ei tarvitse, mene pois.\n\nHän antoi jalkansa liuskahtaa alas hartioilta, paneutui kyljelleen\nnojautuen kyynäspäätänsä vasten ja tunsi viiltävää sääliä omaa\nitseänsä kohtaan. Hän odotti vain sitä, että Gerasim poistuisi\nviereiseen huoneeseen heittääkseen hänet rauhaan, mutta ei jaksanut\nitseänsä kauvemmin pidättää, vaan raukesi itkemään kuin lapsi.\nHän itki omaa avuttomuuttaan, omaa kauheata yksinäisyyttään, itki\nihmisten julmuutta, Jumalan julmuutta ja Jumalan näkymättömyyttä.\n\n\"Minkätähden Sinä kaiken tämän olet tehnyt? Minkätähden olet minut\ntänne tuonut? Mistä syystä, mistä syystä niin kauheasti minua\nkidutat?\"\n\nVastausta ei hän odottanutkaan, vaan hän itki sitä, ettei\nvastausta ole eikä koskaan tule. Kipu nousi jälleen, mutta hän ei\nhievahtanutkaan eikä huutanut hoitajaansa. Hän jupisi itsekseen: \"lyö\nvielä, lyö vain! Mutta mistä syystä minua lyöt? Mitä minä Sinulle\nolen tehnyt, mitä?\"\n\nSitten hän asettui, herkesi ei ainoastaan itkemästä, vaan myös\nhengittämästä, ja jännitti huomionsa kokonaan yhteen kohti: aivan\nkuin olisi hän kuunnellut ääntä, joka ei puhunut äänteiden avulla,\nvaan sielun ääntä, ajatusten kulkua, mikä hänen hengessään nousi.\n\n-- Mitä sinä tahdot? -- oli ensimmäinen selvä, sanoilla ilmaistava\nkäsite, minkä hän kuuli. -- Mitä tahdot? Mitä tahdot sinä? -- toisti\nhän itselleen. -- Mitäkö? -- Sitä ettei tarvitseisi kärsiä. Sitä että\nsaisi elää! -- kuului vastaus.\n\nJa hän antautui jälleen niin jännitetyn sisällisen huomionteon\nvaltaan, ettei edes kivun tunto saanut häntä siitä irtihoukutelluksi.\n\n-- Elää? Kuinka elää? -- kysyi sielun ääni.\n\n-- Niin, elää sillä tavalla kuin minä ennen elin, -- hauskasti ja\nhyvästi.\n\n-- Kuinkas hauskasti ja hyvästi sinä sitten ennen elit? -- kysyi ääni.\n\nJa hän alkoi mielikuvituksessaan valikoida parhaita hetkiä tuosta\nhauskasta elämästä. Mutta, kummallinen asia, nämät parhaimmat hauskan\nelämän hetket eivät nyt lainkaan näyttäneet siltä, miltä ne olivat\nnäyttäneet silloin. Ei yksikään niistä ollut entisensä veroinen --\npaitsi ensimmäisiä lapsuuden muistelmia. Siellä lapsuudessa oli\nnäkyvissä jotakin todella saloista, jolla olisi voinut elää, jos se\naika olisi voinut palata. Mutta sitä ihmistä, joka tätä suloista oli\nkokenut, ei enää ollut, se oli vain kuin muisto jostakin toisesta.\n\nHeti kun alkoi se, minkä tuloksena oli nykyinen hän, Ivan Iljitsh,\nniin kaikki silloiset riemut sulivat nyt tyhjiin hänen silmissään ja\nmuuttuivat joksikin mitättömäksi ja usein iljettäväksi.\n\nJa kuta kauvemmaksi lapsuudesta, kuta likemmäksi nykyisyyttä hän\noli tullut, sitä mitättömämmiksi ja arveluttavammiksi olivat\nelämän ilohetket käyneet. Niin oli ollut jo kouluajoista alkaen.\nTosinhan siellä oli ollut jonkunverran vilpitöntä hyvääkin, oli\nollut hilpeyttä, ystävyyttä ja toiveita. Mutta ylemmillä luokilla\noli jo ollut harvemmin näitä hyviä hetkiä. Sitten, ensimmäisenä\npalveluskautena kuvernöörinkansliassa, oli jälleen ilmaantunut noita\nhyviä hetkiä, ne olivat noita lemmenmuisteloita. Senjälkeen oli\nkaikki taas hämmentynyt, ja hyvää oli jäänyt jäljelle yhä niukemmin.\nSiitä eteenpäin oli hyviä hetkiä ollut tarjona vieläkin vähemmin kuin\nennen, ja kuta kauvemmas hän oli päässyt, sitä köyhemmäksi oli hänen\nsisäinen elämänsä muuttunut.\n\nNaimisiinmeno... niin yhtäkkiä myös pettymys... ja vaimon suusta\ntuntuva haju, ja aistillisuus, ja teeskentely! Ja sitten tuo\nkoneellisen-kuollut virka ja rahahuolet, ja niin vuosi, ja niin\nkaksi, ja niin kymmenen, ja niin kaksikymmentä -- yhtä-menoa ja\nyhtä yksitoikkoisesti! Aivan kuin olisi hän kulkenut koko ajan alas\nmäkeä, kuvitellen kulkevansa ylös vuorelle. Niinpä se oli ollutkin.\nYleiseltä kannalta katsoen oli hän kulkenut ylös vuorta, mutta\nsamalla tasalla hänen allaan oli elämäkin paennut... Ja siinä nyt\ntulokset -- kuole pois!\n\nMutta mitä se sitten on? Ja miksi se niin on? Mahdotonta, aivan\nmahdotonta, että niin mieletön, niin mitätön olisi elämä! Ja jos se\nkuitenkin olisi niin mitätön ja mieletön, niin miksikä täytyy kuolla\nja kuolla kärsien? Jotakin tässä on hullusti.\n\nKentiesi minä en ole elänyt niinkuin pitää? juolahti yhtäkkiä hänen\npäähänsä. Mutta kuinka en olisi elänyt oikein, kun kerran olen\ntehnyt kaikki, kuten vaaditaan? puheli hän itselleen, karkoittaen\nheti-paikalla luotaan tuon elämän ja kuoleman koko arvoituksen ainoan\nratkaisun, pitäen sitä peräti mahdottomana seikkana.\n\nMitäs sinä nyt tahdot? Elääkkö? Ja millä tavalla? Silläkö tavalla\nkuin elät virastossasi, kun oikeudenpalvelija julistaa: \"korkea\noikeus tulee!\"... Oikeus! oikeus! toisteli hän itsekseen. Kas tässä\nse korkea oikeus. Mutta enhän minä ole syyllinen! kirkasi hän\nkiukuissaan. Mistä syystä minut tuomitaan?...Ja hän lakkasi itkemästä\nja, kääntäen kasvonsa seinään päin, rupesi miettimään sitä yhtä ja\nsamaa asiaa että: minkätähden ja mistä syystä koko tämä kauheus on\ntullut?\n\nMutta kuinka paljon tahansa hän miettikin, vastausta vain ei hän\nlöytänyt. Ja kun hänen mieleensä juolahti, mikä usein ennenkin oli\nhänen mieleensä juolahtanut, nimittäin se ajatus, että kaikki muka\njohtui siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, niin hän heti sai sen\noudon ajatuksen karkoitetuksi muistamalla, kuinka säännöllistä elämää\nhän aina oli viettänyt.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKului vielä kaksi viikkoa. Ivan Iljitsh ei enää noussut sohvaltaan,\njossa hän nyt mieluummin lepäsi kuin vuoteessa. Ja, maaten melkein\nkoko ajan kasvot seinään päin käännettyinä, koki hän yhä samoja\nselittämättömiä kärsimyksiä, miettien yhä samaa ratkaisematonta\najatustaan. \"Mitä tämä on? Onko todella totta, että se on kuolema?\"\nJa sisällinen ääni vastasi: \"kyllä se on totta\". \"Mistä syystä nämät\nvaivat?\" Ja ääni vastasi: \"ilman vain, ei mistään syystä\". Sen\npitempiä sisällisiä tutkisteluita ei hänellä ollut.\n\nSairautensa alusta asti, siitä saakka kun Ivan Iljitsh ensi\nkerran ajoi lääkäriin, oli hänen elämänsä jakautunut kahteen\nvastakkaiseen suuntaan, jotka vuorotellen vaihtelivat: milloin hän\nepätoivoisena odotti tuota käsittämätöntä ja kauheaa kuolemaa,\nmilloin hän täynnänsä toivoa ja harrastusta teki huomioita oman\nruumiinsa toiminnasta, milloin väikkyi hänen silmäinsä edessä pelkkä\nmunaskuu tai umpisuoli, joka oli ajaksi kieltäytynyt täyttämästä\nvelvollisuuksiaan, milloin aukeni hänen allaan tuntemattoman kuoleman\nhirveä kuilu, josta ei voinut mitenkään pelastua.\n\nNämät kaksi mielialaa olivat heti taudin alusta asti sekaantuneet\ntoinen-toiseensa, mutta kuta pitemmälle tauti kehittyi, sitä\narveluttavammiksi ja hurjemmiksi muuttuivat mielihoureet munaskuusta,\nja sitä tosioloisemmaksi kävi lähestyvän kuoleman tunto.\n\nKannattipa nyt muistella sitä, mikä hän oli ollut kolme kuukautta\ntakaperin, ja sitä, mikä hän oli nyt -- muistella, kuinka hän\naste-asteelta oli kulkenut myötämäkeen, jotta kaikki toivon\nmahdollisuus sitä mukaa murtuisi.\n\nYksinäisyytensä viime-aikoina, jolloin hän makasi kasvot\nsohvanselustaan päin käännettyinä, hämärästi tajuten ympärillään\nsuurkaupungin kuhinan ja lukuisten tuttavainsa ja omaistensa\nolemassaolon, -- tuon yksinäisyyden, jota suurempaa ei voinut\nmissään olla, ei meren pohjalla eikä maan päällä, sellaisen\nhirveän yksinäisyytensä viime-aikoina eli Ivan Iljitsh ainoastaan\nmenneisyytensä muistoilla. Kuva kuvan perästä tästä menneisyydestä\nnousi nyt hänen eteensä. Ne alkoivat aina likeisimmästä ja loppuivat\nkaukaisimpaan ajanhetkeen, lapsuudenaikaan, johon ne pysähtyivät.\nJos Ivan Iljitsh sattui ajattelemaan esimerkiksi luumukeittoa, jota\nhänelle nykyään tarjottiin syötäväksi, niin muisti hän samalla\nlapsuutensa-aikuisia tuoreita, rypistyneitä, ranskalaisia luumuja\nja niiden erikoista makua ja mehevyyttä niitä imeskeltäessä luuhun\nasti, ja tämän makumuiston rinnalla kohosi koko sarja muita\nsenaikuisia muistoja: hänen hoitajattarensa, hänen veljensä, hänen\nleikkikalunsa... \"Mitäs niistä... se käy liian kipeää\", mutisi hän\nitsekseen ja siirtyi jälleen ajattelemaan nykyisyyttä, jossa häntä\nensimmäisenä kohtasi nappi sohvanselustassa ja safiaanin poimut.\n\"Safiaani on kallista, mutta löyhää; siitä oli heillä ollut riitaa\nvaimon kanssa. Mutta toisellainen se safiaani oli, ja toisellainen\nse riita silloin, kun me kerran revimme isä-ukon salkun ja saimme\nkuka-käskiä, mutta mamma -- toi prenikoita\". Ja taas pysähtyi kuva\nlapsuudenaikaan ja taas koski se kipeää Ivan Iljitshiin, ja hän\nkoetti karkoittaa kuvat luotaan ja ajatella muita asioita.\n\nJa samalla hänen sielussaan taas näiden muistojen rinnalla nousivat\ntoiset kuvasarjat, jotka kertoivat hänen tautinsa kehityskulkua.\nKuta kauvemmas taaksepäin hän muisteli, sitä enemmän näki hän elämää\nsielläkin. Enemmän elämän hyvää ja enemmän itse elämää. Mutta\nmolemmat kuvasarjat sulivat yhteen. Ja hän ajatteli: \"niinkuin\nkidutukset pahenevat pahenemistaan, niin myös koko elämäkin on\nmuuttunut muuttumistaan pahempaan päin.\" Ainoastaan yksi oli ollut\nvaloisa pilkku siellä takanapäin elämän aamussa, mutta sitten oli\nse pikaisesti pimenemistään pimennyt. \"Takaisinpäin suhteellisesti\netäisyyksien neliöihin\", ajatteli Ivan Iljitsh. Ja hänen mieleensä\njohtui luonnontieteellinen esimerkki kivestä, joka lentää alaspäin\navaruudessa kasvavalla nopeudella. Elämä, tuo sarja paisuvia\nkärsimyksiä, syöksyy syöksymistään kohti loppua hirveimpään\nkärsimykseensä. \"Toisin sanoen: se olen minä, joka näin lennän\nalaspäin kohti kuolemaa...\"\n\nHän vavahti, liikahti ja tahtoi vastustaa, mutta hän tiesi jo,\nettä oli mahdotonta vastustaa, ja loi jälleen nuot katsomisesta\nväsyneet silmänsä -- joita hänen oli vaikea saada irti siitä, mikä\nhänen edessään häämötti -- sohvanselustaan, ja odotti, odotti tuota\nhirmuista putoamista, tuota särkymyksensä iskua. \"Sitä on mahdoton\nvastustaa\", jupisi hän itsekseen. \"Mutta jospa edes käsittäisi,\nmiksi se on välttämätön? Vaan sekin on mahdotonta. Sen voisi ehkä\nkuitenkin selittää, jos voitaisiin sanoa, etten minä ole elänyt niin,\nkuten pitää. Mutta sitähän nyt tietysti on mahdoton tunnustaa\",\narvosteli hän itsekseen muistaen elämänsä kaikkea laillisuutta,\nsäännöllisyyttä ja säädyllisyyttä. \"Eihän sellaista voi edes\notaksuakkaan minunlaisestani miehestä!\" hymähti hän itsekseen\nhuulillaan, ikäänkuin joku olisi voinut nähdä tämän hänen hymynsä ja\ntulla petetyksi sen kautta. \"Ei ole kuin olekkaan selitystä! Mistä\nsiis kärsimys ja kuolema?\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nNiin kului kaksi viikkoa. Näinä kahtena viikkona tapahtui Ivan\nIljitshin ja hänen vaimonsa toivoma tapaus. Petrishtshev kosi näet\njulkisesti tyttöä. Se tapahtui eräänä iltana. Toisena päivänä astui\nPraskovja Fjodorovna miehensä huoneeseen aikomuksessa saada hänelle\njotenkin ilmaistuksi Fjodor Dmitrievitshin kosinta, mutta samana\nyönä oli potilaalle sattunut uusi käänne pahempaan päin. Praskovja\nFjodorovna tapasi miehensä samalla sohvalla kuin ennenkin, mutta\neri-asennossa. Hän makasi nimittäin seljällään, voivotellen, ja\nkatsoa tuijotti jäykästi suoraan eteensä.\n\nRouva alkoi puhua lääkkeistä. Potilas siirsi katseensa häneen. Vaimo\nei saanut loppuunsanotuksi sitä, mitä oli aikonut, sillä sellainen\nviha, juuri häntä kohtaan, ilmeni tässä katseessa.\n\n-- Anna Kristuksen-nimessä minun kuolla rauhassa! -- lausui sairas.\n\nRouva yritti lähteä pois, mutta samalla astui tytärkin sisään ja meni\ntervehtimään isäänsä. Tämä katsahti tyttäreensä samalla tavalla kuin\ntuonoin vaimoonsa ja vastasi hänen terveyskysymyksissä kuivasti,\nettä hän pian vapauttaa heidät kaikki itsestänsä. Molemmat naiset\nvaikenivat, istuivat vielä kotvan ja läksivät pois.\n\n-- Mekös tässä olemme syypäät? -- virkkoi Liisa äidilleen. --\nAivan kuin me sen olisimme tehneet! Minun käy sääli pappaa, mutta\ntarvitseekos meitäkään kiusata?\n\nTohtori saapui tavalliseen aikaan. Ivan Iljitsh vastaili hänelle\nlyhyesti \"on\" ja \"ei\" päästämättä hänestä vihaista katsettaan sekä\nsanoi lopuksi:\n\n-- Tiedättehän ettette voi vähääkään auttaa, siis jättäkää minut\nrauhaan!\n\n-- Voimme me helpoittaa kärsimyksiä, -- arveli tohtori.\n\n-- Ette toki sitäkään voi, -- antakaa minun olla.\n\nTohtori poistui vierashuoneeseen ja ilmoitti Praskovja Fjodorovnalle,\nettä siellä ovat asiat sangen huonosti ja että ainoa keino on --\nooppium, lieventämään kärsimyksiä, jotka mahtavat olla kauheat.\n\nTohtori puhui hänen ruumiillisten kärsimystensä kauheudesta, ja\ntotta se olikin, mutta kauheammat hänen ruumiillisia kärsimyksiään\nolivat hänen siveelliset kärsimyksensä, sillä siinä oli hänen suurin\nkidutuksensa.\n\nHänen siveelliset tuskansa aiheutuivat siitä, että edellisenä yönä,\nkun hän sattui katsahtamaan Gerasimin unisiin, hyvänsuopeisiin,\njykeviin kasvoihin, hänen päähänsä äkisti oli iskenyt ajatus: \"mitäs,\njos tosiaankin koko minun elämäni, minun itsetietoinen elämäni -- ei\nolekkaan ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt?\"\n\nHänelle oli iskenyt päähän, että se, mikä hänestä ennen oli näyttänyt\nkerrassaan mahdottomalta, nimittäin se, ettei hän olisikaan elänyt\nelämäänsä niin kuin olisi pitänyt, että se saattoi olla totta.\nHänen päähänsä oli pälkähtänyt, että nuot hänen tuskin huomattavat\ntaisteluyrityksensä sitä vastaan, mitä korkeammassa asemassa olevat\nihmiset pitivät hyvänä, nuot hänen viattomat kapinayrityksensä, jotka\nhän aina heti oli karistanut niskoiltaan, että juuri ne saattoivatkin\nolla oikeutettuja, ja että kaikki muu saattoi olla väärin. Myös hänen\nleipätoimensa, hänen elämänjärjestelmänsä, hänen perhe-olonsa, kaikki\nnuot kulttuuriharrastukset ja virkaintoilut, kaikki se saattoi olla\nväärää. Kaikkea tätä oli hän koettanut itsensä edessä puolustaa, vaan\nnyt yhtäkkiä oli hän tuntenut, kuinka hataraa ja heikkoa se oli tuo,\nmitä hän oli puolustanut. Ei siinä ollut mitään puolustettavaa!\n\n\"Mutta jos se on näin, -- sanoi hän itsekseen, -- ja minä poistun\nelämästä siinä tiedossa, että olen turmellut kaiken, mikä minulle\noli annettu, eikä tätä enää voi korjata, niin -- mitäs silloin?\" Hän\nkääntyi seljälleen ja alkoi aivan uudella tavalla läpitarkastella\nkoko elämäänsä. Ja kun hän sitten aamun tullen näki lakeijan ja\nsenjälkeen vaimonsa, sitten tyttärensä, sitten lääkärinsä, niin\njokainen heidän liikkeensä, jokainen heidän sanansa vahvisti hänelle\noikeaksi sen totuuden, joka oli avautunut hänelle yöllä. Sillä hän\nnäki heissä oman itsensä, kaiken tuon, jolla hän oli elänyt, ja näki\nselvästi ettei mikään ollutkaan mitään arvokasta, vaan kaikki oli\nkauhean suuri petos, joka oli pimittänyt sekä elämän että kuoleman.\nTämä tietoon-heräämys lisäsi hänen ruumilliset kärsimyksensä\nkymmenkertaisiksi. Hän ähkyi ja heittelehtihen vuoteellansa ja repi\nvaatteita ympäriltään. Ne tuntuivat häntä puristavan niin-että hän\nniihin läkähtyy. Ja sentähden vihasi hän heitä.\n\nHänelle annettiin vahva annos ooppiumia, josta hän vaipui horroksiin,\nmutta päivällisen aikaan alkoivat tuskat jälleen. Hän ajoi kaikki\npois luotaan ja heittelehtihen puoleen ja toiseen.\n\nVaimo tuli hänen luokseen ja sanoi:\n\n-- Jean kulta, tee se minun tähteni, kuuletko, minun tähteni. Se\nei voi vahingoittaa, vaan auttaa usein... Eihän se mitään haittaa.\nUseinhan terveetkin...\n\nIvan Iljitsh avasi silmänsä suuriksi:\n\n-- Mitä? Herranehtoollistako? Mistä syystä? -- Ei tarvitse! Tai... no\nniin...\n\nRouva tillahti itkemään.\n\n-- Suostuthan, hyvä ystävä? Minä kutsun sen meidän papin, hän on niin\nlempeä.\n\n-- Hyvä, hyvä, olkoon menneeksi, -- sopersi sairas.\n\nKun pappi oli käynyt ja ripittänyt hänet, niin hän pehmeni ja\ntunsi ikäänkuin helpoitusta epäilyksistänsä ja sen johdosta\nkärsimyksistäänkin, ja toivo täytti hänen sielunsa hetkeksi. Hän\nalkoi taas ajatella umpisuolta ja sen mahdollista parantamista.\nKyynelet-silmissä nautti hän ehtoollisensa.\n\nKun hänet ehtoollisen jälkeen pantiin lepäämään, tuli hänen\nvähän-aikaa kevyt olla, ja hän tunsi jälleen elämänhalua. Hän rupesi\nmiettimään leikkausta, jota hänelle oli esitetty. \"Elää, elää minä\ntahdon!\" puheli hän itsekseen. Vaimonsa tuli häntä onnittelemaan\nlausuen tavanmukaiset sanat sekä lisäsi:\n\n-- Etkös tunnekkin itsesi nyt terveemmäksi?\n\nJa katsomatta häneen, mutisi potilas: \"niin kyllä\".\n\nRouvan puku ja vartalo, kasvojen ilme ja äänensävy -- kaikki puhuivat\nhänelle samaa: \"ei tuo ole sitä. Kaikki se, millä olet elänyt ja\nmillä yhä elät, on valhe, on petos, joka pimittää sinulta elämän\nja kuoleman.\" Ja heti kun hän ajatteli, syttyi hänen vihansa, ja\nvihan mukana tulivat julmat ruumiilliset tuskat, ja tuskien mukana\nlähestyvän turmion tunto. Jotakin uutta tuntui tapahtuvan hänen\nsisäelimissään: siellä alkoi vääntää ja ampua ja salvata hengitystä.\n\nHänen kasvojensa ilme, kun hän lausui sanat \"niin kyllä\", oli kamala.\nSen sanottuaan, ja katsoen vaimoansa suoraan silmiin, pyörähti hän,\nheikkouteensa nähden harvinaisella äkkipikaisuudella, vatsalleen ja\närjäsi:\n\n-- Menkää pois, menkää pois, jättäkää minut rauhaan!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTästä hetkestä alkoi tuo kolme päivää yhteenperään kestävä huuto,\njoka oli niin kamala että sitä oli mahdotonta kahden ovenkaan taa\nolla kuulematta ilman kauhua. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli\nvaimolleen antanut myöntävän vastauksen, oli hän näet ymmärtänyt,\nettä hän on kadotettu, ettei palausta ole, että loppu on tullut,\nloppu kerrassaan, mutta että epäily jääpi ainiaaksi ratkaisematta.\n\n-- Oo! oo! oo! -- huusi hän eri äänilajeissa. Kerran alettuaan sitä\nääntiötä huutaa, huusi hän sitä koko ajan.\n\nKokonaista kolme päivää, joiden kuluessa hän ei tiennyt mitään\najan menosta, huppelehti hän siinä mustassa säkissä, jonka pohjaan\nnäkymätön ylivoima häntä painoi. Hän riuhtelehti kuni riuhtelehtii\nteloittajan kourissa kuolemaan-tuomittu, tietäen ettei voi\npelastautua, ja hän tunsi, kuinka hän joka-hetki, huolimatta kaikista\nponnistuksistaan, syöksyi syöksymistään likemmäksi sitä, mikä häntä\nkauhistutti. Hän tunsi kidutuksensa aiheutuvan sekä siitä, että hänen\non syöksyminen sisään tähän mustaan reikään, että vielä enemmän\nsiitä, ettei hän mahdu siitä lävitse. Lävitse mahtumasta taas estää\nhäntä se itsetunto, että hänen elämänsä on ollut hyvä. Juuri tämä\nelämänsä hyväksyminen se häntä jarrutti pääsemästä eteenpäin ja\nvaivasi häntä kaikista enin.\n\nYhtäkkiä sysäsi joku voima häntä rintaan ja kylkeen niin-että\nhengitys vielä pahemmin salpautui, ja hän syöksyi alas kuiluun,\nja -- siellä kuilun pohjalla hänelle valkeni jotakin. Hänessä\ntapahtui se, mikä hänessä ennen oli tapahtunut rautatievaunussa, kun\nluulee kulkevansa eteenpäin, vaan tunteekin ikäänkuin rientävänsä\ntakaisinpäin, ja sitten yhtäkkiä huomaa todellisen suunnan. \"Niin, ei\nmikään ole ollut sitä\", sanoi hän itsekseen. -- \"Mutta ei se mitään\nhaittaa. Vielä, vielä voipi tehdä _sitä_. Mitä se on tuo: _sitä_?\"\nkysyi hän itseltään ja vaikeni äkkiä.\n\nTämä tapahtui kolmannen päivän lopussa, kaksi tuntia ennen hänen\nkuolemaansa. Samaan aikaan hiipi kimnasistipoikanen isänsä huoneeseen\nja meni hänen vuoteensa ääreen. Kuoleva huusi huutamistaan\nepätoivoisesti huitoen käsillään. Hänen kätensä sattui pojan päähän.\nPoika tarttui siihen kiinni, likisti huuliaan vasten ja purskahti\nitkemään.\n\nJuuri samalla hetkellä syöksyi Ivan Iljitsh tuohon kuiluun, huomasi\nvalon, ja hänelle selkeni, ettei hänen elämänsä ollut ollutkaan\nse, kuin olisi pitänyt, mutta että sen vielä saattoi korjata. Hän\nkysyi itseltään: mikä se on tuo \"se\"? -- ja vaikeni, kuulostellen\nvastausta. Silloin tunsi hän jonkun suutelevan kättään ja, kun hän\nsilmänsä avasi, näki poikansa seisovan vieressään. Hänen kävi poikaa\nsääli. Vaimonsa lähestyi häntä. Kuoleva loi silmänsä myös häneen.\nVaimo katsoi häntä suu-auki ja pyyhkimättömin kyynelin nenällä ja\nposkella, kasvoilla epätoivon ilme. Kuoleva tunsi sääliä myös häntä\nkohtaan.\n\n\"Niin, minä olen heille vaivaksi\", -- ajatteli hän. -- \"He\nsurkuttelevat minua, mutta heille tulee parempi, kun minä kuolen.\"\nHän tahtoi sanoa tämän heille, mutta ei jaksanut saada lausetta\nsuustaan. \"Mutta mitäpä auttaa puhuminen, tässä tarvitaan tekoja\",\najatteli hän. Hän viittasi vaimolleen katseellaan poikaan ja sanoi:\n\n-- Vie hänet pois... minun käy sääliksi... Sinua myös... --\n\nHän tahtoi vielä sanoa \"anna anteeksi\", mutta tulikin sanoneeksi\n\"anna mennä\", ja jaksamatta enää oikaista virhettä, heilautti vain\nkättään, tietäen että hänet kyllä ymmärtää se, joka tahtoo.\n\nJa yhtäkkiä hänelle kävi selväksi, että se, mikä häntä oli painanut\neikä ollut pois lähtenyt, että se kaikki nyt lähtee pois yhdellä\nkertaa -- kahdelta haaralta, kymmeneltä haaralta, kaikilta haaroilta.\nSääli heitä, omaisia, -- täytyy tehdä niin ettei heihin koskisi\nkipeästi. Vapauttaa heidät -- ja itsekkin vapautua kärsimyksistä.\n\"Kuinka suloinen ja yksinkertainen asia!\" -- ajatteli hän. -- \"Mutta\nkipu?\" kysyi hän itseltään. \"Mihinkäs se on joutunut? -- Hohoi,\nmissäs olet kipu?\"\n\nHän alkoi kuunnella. \"Kas siellä se on. No, mitäpäs hänestä --\njäytäköön vain!\"\n\n\"Mutta kuolema? Missä se on?\"\n\nHän etsi entistä, tuota ainaista kuolemankauhuaan eikä sitä löytänyt.\nMissä se on? millainen on kuolema? -- ei ollutkaan mitään kauhua\nenää, sentähden ettei ollut kuolemaakaan.\n\nKuoleman asemesta oli valkeus.\n\n-- Sepä ihmeellistä! -- sopersi hän äkisti ääneensä. -- Mikä riemu\nminun rinnassani!\n\nKaikki tämä tapahtui hänelle yhdessä silmänräpäyksessä, eikä tämän\nsilmänräpäyksen merkitys enää muuksi muuttunut. Läsnäolevien silmissä\ntosin kesti hänen kuolemankamppailunsa vielä kaksi tuntia. Jotakin\nkorahteli hänen rinnassaan, ja tuo lamautunut ruumis vavahteli vielä.\nSitten harveni korahtelu ja kuorsaus harvenemistaan.\n\n-- Loppunut! -- lausui joku hänen vieressään.\n\nHän kuuli nämät sanat ja toisti ne sielussaan. \"Loppunut on kuolema\",\n-- sanoi hän itselleen. -- \"Sitä ei ole enää.\" Hän vetäsi ilmaa\nsisäänsä, pysähtyi kesken henkäystä, oikaisihen suoraksi -- ja kuoli.\n\n(Kirjoitettu 25 p. maalisk. v. 1886.)\n\n\n\n"]