Curwoodin seikkailukirja seuraa Bareeta, suden ja koiran jälkeläistä, joka kasvaa Kanadan suurilla saloseuduilta. Teos kuvaa eläimen ja ihmisen välistä suhdetta sekä villin luonnon ja kesyyden välistä kamppailua.
James Oliver Curwoodin 'Kazanin poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1709. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.
KAZANIN POIKA
Seikkailukirja suurilta saloseuduilta
Kirj.
JAMES OLIVER CURWOOD
Suomentanut Valfrid Hedman
Alkuperäinen nimi: "Son of Kazan"
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
SISÄLLYS:
I. Suuri tuntematon.
II. Ensimmäinen ottelu.
III. Kauhun yö.
IV. Nälkäinen vaeltaja.
V. Suden luonto voittaa.
VI. Yksinäisen sydämen kaipuu.
VII. Wakajun loppu.
VIII. Nepis vaarassa.
IX. Vihdoinkin ystäviä.
X. Umiskin pelastus.
XI. Pyydystettynä!
XII. Lannistettu, vaan ei voitettu.
XIII. McTaggart saa vastauksen.
XIV. Naisen viekoitus.
XV. Myrskyn tytär.
XVI. Nepis näyttää ryhtinsä.
XVII. Hänen kansansa ääni.
XVIII. Henkipatto.
XIX. Toimitusmies tekee päätöksensä.
XX. Turha ponnistelu.
XXI. Nepis tekee valintansa.
XXII. Yksin!
XXIII. Odotuksen talvi.
XXIV. Pohjoiseen.
XXV. Pyydystyslinjalla.
XXVI. Baree kiusaa McTaggartia.
XXVII. McTaggartin voitonriemu.
XXVIII. Ystävykset.
XXIX. Kutsu etelästä.
XXX. Etsinnän loppu.
XXXI. Tilin suoritus.
I
Suuri tuntematon
Monta päivää oli maailma vastasyntyneelle Bareelle vain laaja, autio luola. Näinä elämänsä ensimmäisinä vuorokausina sillä oli koti ison, tuulenkaatamista puista kasaantuneen ryteikön sisuksessa, josta sen sokea emo Harmaa Hukka oli löytänyt lapsoselleen turvallisen pesän ja jonne Kazan, emon puoliso, tuli vain silloin tällöin, silmät kiiluen kummallisina, vihreävaloisina palloina pimeässä.
Kazanin silmistä Baree saikin ensi tunnelmansa jostakin olevaisesta emonsa kuvetta ulompana, ja niiden kiilunta myöskin havahdutti hänet tietoiseksi näkökyvystänsä. Se saattoi tuntea, saattoi haistaa, saattoi kuulla – mutta tuossa pimeässä kolossa murtopuiden alla se ei ollut koskaan nähnyt, ennenkuin nuo silmät saapuivat. Ensiksi ne säikähdyttivät, sitten ne ihmetyttivät, ja pelko vaihtui äärettömäksi uteliaisuudeksi. Usein se katseli suoraan niihin, kun ne samassa äkkiä hävisivät. Kazan oli nimittäin kääntänyt päätänsä. Ja sitten ne jälleen iskivät tulta pimeydestä penikkaa kohti niin vavahduttavan äkkiä, että toinen vaistomaisesti lyyhistyi lähemmäksi emoaan, joka Kazanin tullessa sisälle aina omituisesti vapisi ja värisi. Baree ei tietenkään koskaan saisi kuulla heidän tarinaansa. Se ei saisi koskaan tietää, että Harmaa Hukka, sen emo, oli täysiverinen susi ja että isä, Kazan, oli koira. Hänessä aloitti luonto jo ihmeellistä työtänsä, mutta se ei koskaan menisi määrättyjä rajoja ulommaksi. Se ilmoittaisi hänelle aikanaan, että hänen kaunis susiemonsa oli sokea, mutta Baree ei milloinkaan saisi kuulla kauheasta Harmaan Hukan ja ilveksen välisestä ottelusta, jossa emoparka oli menettänyt näkönsä. Luonto ei kertoisi hänelle mitään Kazanin armottomasta kostosta, puolisoiden aviovuosista, uskollisuudesta, seikkailuista Kanadan laajoilla saloilla, – se voi ainoastaan tehdä hänestä Kazanin pojan.
Mutta alussa, monen päivän aikana, oli Bareelle kaikki pelkkää emoa. Vielä sittenkin, kun sen silmät olivat aivan avautuneet ja koivet siksi varttuneet, että se kykeni hiukan kömpimään pimeässä, ei sille ollut muuta olemassa kuin emo. Kun Baree oli kylliksi vanha leikkiäkseen risuilla ja sammalella ulkona päiväpaisteessa, ei hän vieläkään tiennyt, miltä emo näytti; mutta Bareesta tämä oli iso, pehmoinen ja lämmin, hän nuoleskeli Bareen kasvoja ja puhutteli häntä lempeästi ulisten, mikä vihdoin sai poikasenkin vaistomaisesti äännähtelemään, heikosti, piipittävästi haukahdellen.
Ja sitten tuli se ihmeellinen päivä, jona vihertävät tulipallot, Kazanin silmät, lähenivät lähenemistään, vähän kerrallaan ja hyvin varovaisesti. Näihin asti oli Harmaa Hukka varoitellut urostansa pysymään loitolla. Yksinäisyys oli sen villille rodulle imetysajan ensimmäinen laki. Kumea murahdus sen kurkusta, ja Kazan oli aina pysähtynyt. Mutta tänään se ei murahtanut. Harmaan Hukan kurkussa vaimeni murahdus hiljaiseksi uikutukseksi. Se oli yksinäisyyden, riemun ja suuren kaipuun merkki. "Nyt kyllä sopii", virkkoi hän Kazanille, ja hetkisen epäröityään, tullakseen asiasta varmaksi, vastasi toinen samanlaisella syvällä kurkkuäännähdyksellä.
Verkalleen yhä, ikäänkuin epätietoisena siitä, mitä löytäisi, saapui Kazan heidän luokseen, ja Baree painui lähemmäksi emoansa. Hän kuuli Kazanin mötkähtävän mahalleen Harmaan Hukan viereen. Baree oli peloton ja kovin utelias. Ja uteliaspa oli Kazankin. Hän haisteli. Hänen korvansa olivat valppaat hämärässä. Vähän ajan perästä alkoi Baree liikkua. Tuuma tuumalta hän vetäysi poispäin Harmaan Hukan kyljeltä. Harmaa Hukka oli hyvin hiljaa, jokainen lihas notkeassa ruumiissa jännitettynä kuin teräslanka, ja kuunteli. Sudenveri alkoi jälleen kuumeta. Vaara väijyi Bareeta. Mitään hiiskahtamatta veti emo huulensa taaksepäin ja paljasti hampaansa. Kurkku värähteli, mutta sieltä ei tullut mitään ääntä. Ulkoa pimeydestä kahden metrin päässä emosta kuului sitten pehmeä, penikkamainen ulvahdus ja Kazanin hyväilevän kielen maiskutusta.
Baree tunsi ensimmäisen suuren seikkailunsa väristystä. Hän oli keksinyt isonsa.
Kaikki tuo tapahtui Bareen elämän kolmannella viikolla. Hän oli juuri kahdeksantoista päivän vanha, kun Harmaa Hukka salli Kazanin tutustua poikaansa. Jollei Harmaa Hukka olisi ollut sokea ja muistellut sitä päivää Sun Rockin kukkulalla, jona ilves oli repinyt häneltä silmät päästä, olisi hän synnyttänyt Bareen ulkoilmassa, ja tämän sääret olisivat olleet aivan vahvat. Hän olisi tuntenut auringon, kuun ja tähdet, olisi tiennyt, mitä ukkonen oli, ja olisi jo ehtinyt nähdä salaman leimahdukset taivaalla. Mutta pimeässä luolassa murtopuiden alla ei ollut muuta tehtävää kuin kömpiä hiukan ympärinsä sen tummassa kätkössä ja pienellä punaisella kielellä nuoleksia sinne tänne siroiteltuja raakoja luita.
Monet kerrat oli hänet jätetty yksikseen. Hän oli kuullut emonsa tulevan ja menevän, ja melkein aina oli se tapahtunut vastaukseksi Kazanin haukahdukselle, joka kuului luolaan kuin etäinen kaiku. Baree ei ollut koskaan tuntenut varsin voimakasta halua seurata, ennenkuin nyt tänään, Kazanin ison, vilpoisen kielen hyväillen pyyhkiellessä sen kasveja. Näinä ihmeellisinä sekunteina teki luonto työtään. Vasta silloin Bareen vaistot todella heräsivät. Ja kun Kazan meni pois, jättäen heidät kahdenkesken pimeään, yritti Baree uikutuksellaan kutsua hänet takaisin, niinkuin se oli ikävöiden ulissut äitinsä perään, kun tämä silloin tällöin oli puolisonsa kutsusta poikasensa jättänyt.
Aurinko oli aivan metsän yläpuolella, kun Harmaa Hukka pari tuntia Kazanin vierailun jälkeen livahti tiehensä. Bareen pesän ja rydön latvan välillä oli neljänkymmenen jalan pituudelta yhteensulloutunutta ryteikköä, jonka lävitse ei ainoakaan valonsäde tunkeutunut. Tämä pimeys ei Bareeta peloittanut, sillä valon merkitys oli hänen vasta opittava. Päivä – ei yö – tuottaisi hänelle ensimmäisen suuren säikähdyksen. Aivan pelottomana siis ja haukahduksella pyytäen äitiään odottamaan alkoi hän seurata. Jos Harmaa Hukka sen kuulikin, ei hän piitannut penikan ruikutuksesta, ja hänen kynsiensä rapina risuissa kuului pian yhä kauempaa ja heikommin, kunnes taukosi kohonaan.
Tällä kertaa ei Baree pysähtynyt kahdeksantuumaiselle puunrungolle, joka siltä puolen aina oli sulkenut hänen maailmansa. Hän kiipesi sen päälle ja kierähti yli toiselle puolelle. Sen takana odottivat laajat seikkailut, ja hän syöksyi rohkeasti niitä kohti.
Ensimmäisten kahdenkymmenen metrin matka vei häneltä pitkän ajan. Sitten hän tuli puunrungolle, jonka Harmaan Hukan ja Kazanin käpälät olivat sileäksi kuluttaneet, ja pysähtyen aina muutaman jalan päässä, uikuttaakseen kutsun emolleen, siirtyi pienokainen sitä pitkin yhä etäämmälle. Samalla huomasi hän maailmassaan vähitellen tapahtuvan omituisen muutoksen. Tähän asti hän oli tuntenut vain pimeyttä. Mutta nyt näkyi pimeys hajaantuvan kummallisiksi muodoiksi ja varjoiksi. Kerran hän havaitsi tulijuovan leimahduksen – päivänsäteen välähdyksen – yläpuoleltaan, ja se säikähdytti hänet niin, että hän litistäytyi pölkkyä vasten eikä hievahtanut puoleen minuuttiin.
Sitten hän jatkoi matkaansa. Kärppä vikisi hänen alapuolellaan. Hän kuuli oravan jalkain nopean suhahtelun, ja sitten kumahti hänen korviinsa omituinen huot, huot, huot, minkä kaltaista ääntä emo ei konsaan ollut päästänyt. Hän eksyi ladulta. Runko ei enää ollut sileä, ja se johti hänet yhä ylemmäksi sotkuiseen murrokkoon ja tuli joka askeleelta kapeammaksi. Hän ynisi. Pehmeä, pieni kuono etsi turhaan emon lämmintä tuoksua. Loppu tuli äkkiä, sillä hän menetti tasapainonsa ja putosi. Hän päästi vihlaisevan kauhunkiljahduksen tuntiessaan luiskahtavansa ja sitten syöksyvänsä alaspäin. Kaiketi hän oli korkealla rytöpuun rungolla, sillä Bareesta se oli hirvittävä putoaminen. Pieni pehmeä ruumis mätkähteli pölkyltä pölkylle hänen paiskautuessaan sinne tänne, ja kun hän vihdoin pysähtyi, oli hänen hengityksensä ihan salpautunut. Mutta hän nousi nopeasti neljälle vapisevalle koivelleen ja vilkutti silmiään.
Uusi kauhu naulasi hänet paikalleen. Hetkisessä oli koko maailma muuttunut. Se oli tulvillaan päivänvaloa. Kaikkialla hän näki jotakin kummallista. Mutta enimmin peloitti häntä aurinko. Se oli hänen ensimmäinen vaikutelmansa tulesta, ja se teki kipeää silmille. Hän olisi hiipinyt takaisin ryteikön ystävälliseen pimentoon, mutta samassa saapui Harmaa Hukka isoa puunrunkoa pitkin Kazanin seuraamana. Emo nuuski iloisesti Bareeta; ja koiran tavoin heilutti Kazan häntäänsä.
Tämä koiralle ominainen piirre oli periytyvä Bareelle. Vaikka hän olikin puoliksi susi, heiluttaisi hän aina häntäänsä. Hän yritti heiluttaa sitä nyt. Kenties Kazan näki yrityksen, sillä istuen takajaloillaan hän päästi hillityn hyväksymishaukahduksen.
Tai ehkä hän sanoi Harmaalle Hukalle:
"Ka, olemme vihdoinkin saaneet pikku veitikkamme ryteiköstä, eikö totta?"
Bareelle se oli ollut suuri päivä. Hän oli keksinyt isänsä – ja maailman.
II
Ensimmäinen ottelu
Ja se oli ihmeellinen maailma – äärettömän hiljainen ja kovin tyhjä kaikesta muusta paitsi salojen eläimistä. Lähin Hudsonin lahden asemapaikka oli sadan engl. peninkulman päässä ja ensimmäinen kaupunki sivistysalueen rajoilla suoraan kolmesataa peninkulmaa etelään päin. Kaksi vuotta sitten oli cree-heimoon kuuluva pyydystäjä Tusu nimittänyt tätä tienoota omakseen. Se oli metsäin lain mukaan polvesta polveen esi-isiltä periytyneenä joutunut hänen haltuunsa; mutta Tusu oli ollut riutuneen sukunsa viimeinen, ja hän oli kuollut isoonrokkoon, ja hänen vaimonsa ja lapsensa olivat kuolleet hänen kanssaan.
Senjälkeen ei mikään ihmisjalka ollut hänen jälkiään polkenut. Ilvekset olivat lisääntyneet moninkertaisesti. Kanadalaiset hirvet ja karibu-peurat olivat saaneet olla metsästäjiltä rauhassa. Majavat olivat häiritsemättä rakentaneet asumuksiaan. Mustankarhun jälkiä oli yhtä taajassa kuin peuran jälkiä etelämpänä. Ja missä Tusun surmansatimet ja myrkkytäyt ennen olivat susien lukumäärää harventaneet, ei nyt enää mikään näitä metsän mohekuneja uhannut.
Tämän ihmeellisen päivän auringon laskettua välkähtivät taivaalle Bareen ensimmäisen todellisen yön tähdet. Olikin komea, kirkas yö, ja punainen täysikuu purjehti metsän yli valellen maahan uutta valoa, joka Bareesta oli pehmeämpää ja kauniimpaa. Sudenvaisto oli hänessä voimakas, ja hän oli levoton. Hän oli sen päivän nukkunut auringon lämmössä, mutta ei voinut nukkua kuun kumotuksessa. Hän nuuski hermostuneesti Harmaata Hukkaa, joka makasi maassa vatsallaan, kaunis pää valppaana ja kuunnellen kaihoavasti yön ääniä ja pyydystykselle hiipineen Kazanin haukuntaa.
Viisi, kuusi kertaa kuuli Baree murtopuun lähettyvillä liikkuessaan pehmeän suhinan yläpuoleltaan, ja pari kertaa näki hän ison varjon leijuvan nopeasti ilman halki. Siellä lensi isoja pohjolan pöllöjä, jotka viuhahtivat alas häntä tarkastamaan; ja jos hän olisi ollut kaniini eikä susi-koiranpentu, olisi hänen ensimmäinen yönsä kuun ja tähtien valossa ollut hänen viimeisensä, sillä hän ei ollut varovainen, kuten Wapus, kaniini, olisi ollut. Harmaa Hukka ei häntä ankarasti vartioinut. Se tiesi vaistomaisesti, ettei Bareella tässä metsässä ollut paljoa pelättävää, paitsi ihmisten taholta.
Pennun suonissa virtasi suden veri. Susi pyydysteli kaikkia metsäneläimiä, mutta ei kukaan muu elukka, ei siivekäs eikä hammasniekka hätyyttänyt sutta. Jollakin tavoin aavisti sen Baree itsekin. Hän ei pelännyt pöllöjä. Häntä eivät säikähdyttäneet kummalliset, pöyristyttävät huudot, joita ne tummista kuusenlatvoista rääkyivät. Mutta kerran pelko hänet valtasi, ja hän kiiti takaisin emonsa luo. Se tapahtui silloin, kun yksi ilman siivekkäistä pyydystäjistä laskeutui alas iskien lumikenkäjänikseen, ja tuomitun eläimen tuskanparahdukset saivat hänen sydämensä takomaan kuin pieni vasara.
Hän tunsi noissa huudoissa salomaan alati väijyvän murhenäytelmän – kuoleman. Hän tunsi sen jälleen sinä yönä, jona hän, kyyristyneenä Harmaan Hukan kylkeä vasten, kuunteli susilauman hurjaa ulvontaa sen juostessa nuoren karibuhärän kintereillä. Ja se kaikki kerrassaan selvisi, kaiken sen hän väristen tajusi aamun harmaassa sarastuksessa, kun Kazan palasi kantaen leuoissaan isoa jänistä, joka vielä eli, sätkytteli ja vääntelihe.
Tämä jänis oli Bareen kasvatuksen ensimmäisen luvun huippukohta. Näytti siltä kuin olisivat Harmaa Hukka ja Kazan tuon kaiken suunnitelleet, jotta Baree saisi ensimmäisen opetuksensa tappamistaidossa. Kun Kazan oli heittänyt saaliinsa maahan, lähestyi Baree hyvin varovaisesti. Wapusin, jäniksen, selkäranka oli murskattu, sen pyöreät silmät olivat lasittuneet, eikä se enää tuntenut tuskaa. Mutta Bareesta se oli hyvin elävä, kun hän upotti hennot hampaansa Wapusin kaulan alla kasvavaan tuuheaan turkkiin. Hampaat eivät tunkeneet sen läpi, mutta penikkamaisen hurjana Baree jatkoi. Hän luuli tappavansa.
Hän tunsi Wapusin kuolinnytkähtelyt, kuuli viimeisten huohottavain hengähdysten lähtevän lämpimästä ruumiista, murisi ja kiskoi, kunnes vihdoin kellahti taaksepäin, karvatukko suussa. Sitten hän palasi jo aivan kuolleen Wapusin kimppuun, pureskeli ja murisi yhä, kunnes Harmaa Hukka tuli terävine hampaineen ja repi jäniksen kappaleiksi. Sitten seurasi pidot. Näin tuli Baree tajuamaan, että syöminen edellytti tappamista, ja vuorokausien vieriessä heräsi hänessä nopeasti lihan nälkä. Siinä suhteessa hän oli ilmetty susi. Kazanilta hän oli perinyt muita ja voimakkaampiakin koiran ominaisuuksia. Hänellä oli upea, musta turkki, minkävuoksi hän myöhemmin sai nimen Kusketa Muhekun – musta susi. Rinnassa oli valkoinen tähti. Oikean korvalehden kärki oli valkoinen. Kuusiviikkoisella oli tuuhea, matalalla riippuva häntä. Se oli suden häntä. Hänen korvansa olivat Harmaan Hukan korvat – terävät, lyhyet, pystyssä ja aina valppaat. Lavoiltaan hän näkyi kasvavan komeaksi kuin Kazan, ja seisoessaan hän muistutti valjaskoiraa, paitsi että aina seisoi sivuttain vaanittavaansa. Tämä oli taaskin suden piirre, sillä koira tuijottaa suoraan ja hartaasti sinne, mihin sen huomio on kääntynyt.
Kerran kirkkaana yönä, kun hän oli kaksikuukautinen ja taivas oli täynnä tähtiä ja kesäkuinen kuu niin kelmeänä, että sitä tuskin näki korkeiden kuusten latvojen yläpuolelta, istahti Baree takajaloilleen ja ulvoi. Sen ensimmäinen ponnistus. Mutta sävelestä ei voinut erehtyä. Se oli suden ulvahdus.
Mutta hetkistä myöhemmin, kun Baree hiipi Kazanin luo ikäänkuin kovin häpeissään yrityksestänsä, heilui häntä ilmeisen anteeksipyytävästi. Se oli taaskin koiran piirre. Jos Tusu, kuollut intiaanipyydystäjä, olisi voinut Bareen silloin nähdä, olisi hän tehnyt johtopäätöksensä tuosta hännän heilunnasta. Se ilmaisi tosiasian, että syvällä sydämessään – ja sielussaan, jos voimme myöntää hänellä sellaisen olleen – Baree oli koira.
Muissakin suhteissa olisi Tusu keksinyt hänessä tuntomerkkejä. Kahden kuukauden vanhana on sudenpenikka unohtanut leikkimisen. Se hiiviskelee salolla jo tosityössä, vaaniskellen itseänsä pienempiä ja avuttomampia otuksia. Baree leikki vielä. Retkillään ryteikön ulkopuolella hän ei ollut koskaan mennyt puroa kauemmaksi, joka oli sadan metrin päässä emon pesästä. Hän oli avustanut monen kuolleen ja kuolevan jäniksen palasiksi repimisessä ja luulotteli, jos asiaa laisinkaan mietti, olevansa tavattoman hurja ja rohkea. Mutta vasta yhdeksännellä viikollaan hän tunsi kannuksensa ja taisteli hirvittävän taistelunsa nuoren pöllön kanssa tiheän metsän laidassa.
Uhumisy, iso lumipöllö, oli laatinut pesänsä murskaantuneeseen kantoon lähelle Bareen kotoista puuryteikköä; ja siitä aiheutui tapaus, joka muutti Bareen elämän, aivan kuin silmien sokaisu oli muuttanut emon elämänuran ja ihmisen kurituskarttu Kazanin oman. Puro juoksi läheltä tuota ukkosen pirstaamaa puuntynkää, joka oli hiljaisella, siimeisellä paikalla metsässä korkeiden, tummien kuusten ympäröimä ja keskellä kirkasta päivääkin hämärän verhossa. Monet kerrat oli Baree mennyt tämän salaperäisen metsikön syrjään ja tirkistellyt tiheikköön uteliaasti ja yhä halukkaammin.
Tänään, hänen suuren ottelunsa päivänä, oli viekoitus vastustamaton. Vähä vähältä hän asteli metsikön sisään, loistavasti kiiluvin silmin ja korvat herkkinä tarkkaamaan vähäisintäkin sieltä ehkä kuuluvaa ääntä tai rasahdusta. Hänen sydämensä löi taajemmin. Hämärä peitti hänet täydellisemmin. Hän unohti rydön, Kazanin ja Harmaan Hukan. Häntä haltioitti seikkailun värähdyttävä aavistus. Hän kuuli outoja, mutta hyvin pehmeitä ääniä, ikäänkuin käpäläin tassutusta tai untuvaisten siipien suhinaa, ja ne herättivät hänessä kirpaisevaa odotusta. Hänen jalkojensa alla ei ollut ruohoa, ei yrttejä, ei kukkasia, vaan ihmeellinen ruskealle häivähtävä, ikivihreä, pehmoinen neulasmatto. Se tuntui hauskalta hänen jalkoihinsa ja oli niin samettimainen, ettei hän kuullut omia askeleitansa.
Hän oli hyvinkin kolmensadan metrin päässä rydöstä, kun hän sivuutti Uhumisyn kannon ja joutui tuuheaan balsamipuunäreikköön. Ja siellä – juuri hänen ladullaan – istua kökötti hirviö!
Papajutshisy, "nuori pöllö", oli kooltaan vain kolmannes Bareesta. Mutta se oli kamalan näköinen. Bareen mielestä se oli vain päätä ja silmiä. Hän ei voinut ollenkaan eroittaa ruumista. Kazan ei ollut koskaan tuonut kotiin mitään sellaista, ja hyvinkin puoli minuuttia oli Baree aivan hiljaa ja katseli sitä miettivästi. Papajutshisy ei hievahduttanut höyhentäkään; mutta kun Baree lähestyi astuen varovaisen askeleen kerrallaan, laajenivat sen silmät ja pään sulat röyheltyivät kuin tuulen viiman liikuttamina.
Se oli sotaista sukua; tämä pieni Papajutshisy oli hurjaa, pelotonta tappajasukua, ja itse Kazankin olisi ottanut huomioonsa nuo röyhistyneet sulat. Kahden jalan päässä mulkoilivat penikka ja pöllönpoikanen toisiaan. Jos Harmaa Hukka sillä hetkellä olisi heidät nähnyt, olisi se arvatenkin sanonut Bareelle: "Käytä käpäliäsi ja puiki tiehesi!" Ja Uhumisy, vanha pöllö, olisi kaiketi kirkaissut Papajutshisylle: "Pieni hupsu, levitä siipesi ja lennä!"
Kumpikaan niistä ei ollut antamassa varoitustansa, ja niin alkoi taistelu.
Papajutshisy sen aloitti, ja vain kerran hurjasti ulvahtaen lensi Baree mykkyränä taaksepäin pöllönpojan nokan tarttuessa tulikuumain pihtien tavoin sen kuononpään pehmeään lihaan. Tuo hämmästyksen ja tuskan kiljahdus oli ensimmäinen ja viimeinen, jonka Baree taistelussa päästi. Sudenveri kuohahti, raivo ja murhanhimo valtasivat hänet. Papajutshisyn riippuessa hänestä kiinni omituisesti sähisten, kierähteli Baree hammasta purren, taisteli vapautuakseen tuosta kummallisesta nenäruuvista, ja pieniä vihaisia murahduksia kohosi hänen kurkustaan.
Minuutin aikaan hän ei voinut käyttää leukojansa. Sitten hän sattumalta sai Papajutshisyn kiilatuksi matalan maapensaan tyvihaarukkaan, ja häneltä lohkesi palanen nenästä. Hän olisi silloin voinut juosta pakoon, mutta sensijaan hyökkäsi hän kuin salama uudestaan pöllönpojan kimppuun. Papajutshisy kaatua mukeltui selälleen ja Baree upotti neulamaiset hampaansa sen rintaan. Oli ikäänkuin olisi yrittänyt purra pieluksen läpi, kun höyhenpeite oli niin tuuhea ja paksu. Syvemmälle ja syvemmälle vajotti Baree hampaansa, ja juuri kun ne alkoivat raapaista pöllönpojan ihoa, sai Papajutshisy – nokkiessaan puolittain umpimähkään ja iskien aika kipeästi joka kerralla kun osasi – häntä korvasta kiinni. Nipistys oli Bareelle kiduttavan tuskallinen, ja hän teki entistä vimmatumman ponnistuksen poratakseen hampaansa vihollisensa paksun höyhenhaarniskan läpi.
Rynnistellessään he kierähtelivät matalain balsamipuiden alla rotkon reunalla, jonka läpi puro juoksi. Syöksyen jyrkän partaan yli he kierähtivät alas ja mätkähtivät syvänteen pohjalle, missä Baree hellitti otteensa. Papajutshisy piti urheasti puoliansa, ja kun eläimet tapasivat pohjan, oli se yhä Bareen korvaan tarrautuneena.
Bareen nenästä vuoti verta, hänen korvaansa vihloi kuin olisi sitä kiskottu ulos päästä, ja tällä tukalalla hetkellä huomasi pikku Papajutshisy vasta heränneen vaiston opastamana, että siipiä voi käyttää taisteluvälineinä. Vasta sitten on pöllö todella alkanut taistella, kun se käyttää siipiään; iloisesti sähisten ryhtyi Papajutshisy lyödä räiskimään Bareeta niin tiheään ja niin häijysti, että pentuparka aivan pökertyi. Sen täytyi sulkea silmänsä ja näykkiä umpimähkään. Ensi kertaa taistelun alusta asti tunsi Baree suurta halua pötkiä tiehensä. Hän yritti etukäpäliensä avulla riuhtaista itseään irti, mutta Papajutshisy, hidasmietteinen, mutta vakaumuksessaan varma, riippui julmana kohtalona korvasta. Tällä ratkaisevalla hetkellä, jolloin tappion tajunta nopeasti heräsi Bareen mielessä, tuli sattuma hänen avukseen. Hän tuli iskeneeksi hampaansa pöllönpoikasen hentoon jalkaan. Papajutshisy kirahti äkkiä. Korva vapautui vihdoinkin, ja voitonriemusta murahtaen kiskaisi Baree sisukkaasti Papajutshisyn säärtä.
Taistelun kiihkossa hän ei ollut kuullut aivan heidän alapuolellaan ryöppyävän veden kohinaa, ja paaden syrjältä kierähtivät he molemmin alas, sateesta paisuneen puron tukehduttaessa taistelijain viimeisen murahduksen ja viimeisen sähinän.
III
Kauhun yö
Ensimmäisen vesisuullisen jälkeen oli puro Papajutshisylle miltei yhtä turvallinen kuin ilma, sillä se purjehti virran mukana keveästi kuin kalalokki, ihmetellen hidasjärkisessä, isossa päässään, että liikkui niin väleen ja niin hauskasti, vaikkei itse ollenkaan ponnistellut.
Bareelle se oli aivan toista. Hän painui pohjaan melkein kuin kivi. Valtava kohina täytti hänen korvansa. Oli pimeää, tukehduttavaa, kauheata. Nopeassa virrassa hän kierähteli kierähtelemistään, sillä hän vyöryi kahdenkymmenen jalan matkan veden alla. Sitten hän nousi pinnalle ja alkoi epätoivoisesti käyttää koipiaan. Siitä ei ollut paljoa apua. Hän sai vain aikaa vilkuttaa pari kertaa silmiään ja haukata ilmaa keuhkoihinsa, kun hän jo syöksyi vuolteeseen, jossa vesi kiiti kuin myllynkourussa, kahden jokeen kaatuneen puunrungon välitse, eivätkä terävimmätkään silmät olisi taaskaan kahdenkymmenen jalan matkalla hänestä eroittaneet karvan kuituakaan.
Hän nousi jälleen pinnalle louhikkoisen matalikon syrjässä. Vesi kiiti kuin Niagaran putoukset pienoiskoossa, ja viisi-, kuusikymmentä jalkaa lennätettiin häntä karvapallona eteenpäin. Sitten hän paiskautui syvään viileään suvantoon, josta hän – puolikuolleena – huomasi ryömivänsä hiekkaiselle rantasärkälle.
Siinä hän virui pitkän aikaa liikahtamatta helteisessä päivänpaahteessa. Hänen korvansa kumoili kauheasti, ja kuono tuntui aralta ja sitä poltti kuin hän olisi sen tuleen pistänyt. Vihdoin hän nousi, mutta sääret ja ruumis olivat kipeät, ja kun hän alkoi kävellä somerikolla, oli hän maailman kurjin penikka. Hän oli sitäpaitsi täydellisesti ymmällä.
Turhaan hän etsi joitakin tutunomaisia merkkejä, jotakin, mikä voisi opastaa hänet kotiinsa ryteikköön. Mutta kaikki oli outoa. Hän ei tiennyt, että vesi oli paiskannut hänet väärälle puolen jokea ja että hänen kotiin päästäkseen olisi jälleen ollut mentävä sen yli. Hän uikutti, mutta se oli liian hiljaista, jotta emo olisi sen kuullut. Harmaa Hukka olisi kuullut hänen haukuntansa, sillä murros oli vain kaksisataaviisikymmentä metriä vastavirran suuntaan. Mutta sudenluonne pysytti Bareen ääneti, tuota matalaa uikutusta lukuunottamatta.
Hän alkoi juosta jokivartta pitkin myötävirran suuntaan, siis rydöstä poispäin, joka askeleella etääntyen yhä kauemmaksi kodista. Tuon tuostakin hän pysähtyi kuuntelemaan. Metsä muuttui taajemmaksi, tummemmaksi ja salaperäisemmäksi. Sen äänettömyys oli peloittavaa. Puolen tunnin kuluttua olisi Baree lausunut Papajutshisynkin tervetulleeksi. Eikä hän olisi sen kanssa tapellut. Olisihan vain, jos mahdollista, kysynyt tietä kotiin.
Hän oli runsaan kilometrin päässä rydöstä, kun saapui paikalle, missä puro haarautui kahtia. Hänellä ei ollut valinnan varaa – oli seurattava sitä haaraa, joka juoksi hiukan kaakkoiseen suuntaan. Vuolas ei sen virta ollut.
Uomassa ei välkähdellyt kareja ja kallioita, joiden ympäritse vesi kohisten vaahtosi. Joki muuttui tummaksi kuten metsäkin. Oli hiljaista ja salaperäistä. Tietämättään joutui Baree yhä syvemmälle Tusun vanhoille pyydysmaille. Tusun kuolemasta saakka ei seudun rauhaa ollut kukaan häirinnyt, paitsi sudet; mutta Harmaa Hukka ja Kazan eivät olleet pyydystäneet tällä puolen vesijuonnetta, – ja sudetkin olivat mieluummin ajaneet saalista avoimella maalla.
Äkkiä havaitsi Baree olevansa syvän, mustan lätäkön rannalla. Sen vesi lepäsi öljytyynenä, ja hänen sydämensä oli pompahtaa ruumiista, kun melkein hänen nenänsä edestä hyppäsi esille iso, sileä, kiiltävä otus ja pudottausi hirveällä molskahduksella ihan allikon keskelle. Se oli Nekik, saukko. Se ei ollut kuullut Bareen liikuntaa; ja silmänräpäystä myöhemmin purjehti pimennosta esille Napanekik, saukotar, perässään kolme saukonpoikasta, jättäen jälkeensä neljä välkehtivää vanajuovaa öljymäiseen vedenkalvoon. Se, mitä senjälkeen tapahtui, sai Bareen muutamaksi minuutiksi unohtamaan, että hän oli eksynyt. Nekik oli kadonnut vedenpinnan alle, ja nyt hän sukelsi ylös ihan mitään aavistamattoman puolisonsa alta niin rajusti, että kohotti eukkosen puoliksi vedestä. Samassa hän sukelsi pohjaan, ja Napanekik riensi vimmatusti perässä. Bareesta se ei näyttänyt leikiltä.
Kaksi pikkusaukkoa oli iskenyt kolmanteen, mikä näytti hurjalta taistelulta. Kylmyys ja kivistys karkoittuivat Bareen ruumiista. Veri hänen suonissaan virtasi kiihkeästi, hän unohti olonsa ja ulvahti. Silmänräpäyksessä katosivat saukot. Useita minuutteja kuohui ja aaltoili vielä lammikon vesi, ja sitten oli kaikki hiljaa. Hetkisen perästä Baree vetäytyi pensaikkoon ja jatkoi matkaansa.
Kello oli noin kolme iltapäivällä, ja auringon olisi vielä pitänyt olla korkealla taivaalla. Mutta ilma pimeni pimenemistään, ja siitä johtuvan outouden tunne ja pelko lisäsi vauhtia Bareen koipiin. Vähän väliä hän pysähtyi kuuntelemaan ja kerran siten kuunnellessaan hän eroitti äänen, joka sai hänet vastaukseksi iloisesti kirahtamaan. Se oli etäistä ulvontaa – suden ulvontaa – suoraan hänen edessään. Baree ei ajatellut susia, vaan Kazania, ja hän juoksi metsän hämärässä, kunnes hengästyi. Sitten hän pysähtyi pitkäksi aikaa kuuntelemaan.
Suden ulvontaa ei enää kuulunut. Sen sijaan möyrysi lännestäpäin syvä, pauhaava jyminä. Puiden latvojen välitse leimahti kirkas valojuova. Tuulen voihkiva kuiske kävi myrskyn edellä, ukkonen tuli lähemmäksi, ja toinen salamanvälähdys näkyi etsivän Bareeta, joka kyyrötti väristen ison kuusen katosmaisessa suojassa. Tämä oli hänen toinen myrskynsä. Ensimmäinen oli säikähdyttänyt hänet hirveästi, ja hän oli ryöminyt kauaksi pesän perälle rydön suojaan. Paras, mitä hän nyt voi löytää, oli onkalo ison juuren alla, ja sinne hän pujahti uikuttaen hiljaa. Se oli kuin äitiään, kotia ja lämpöä kaipaavan pikkulapsen itkua – lapsukaisen, joka ikävöi jotakin pehmeää ja suojaavaa, sen turviin painuakseen; ja Bareen uikuttaessa humahti myrsky metsän yli.
Baree ei koskaan ollut kuullut moista rymyä eikä ollut koskaan nähnyt salamain välähtelevän sellaisina tulenleimauksina kesäkuun tulvan puhjetessa. Ajoittain näytti siltä kuin olisi koko maailma ollut ilmiliekissä, ja maa tuntui vapisevan ja keinuvan ukkosen jyrähdyksistä. Baree lakkasi itkemästä ja kutistautui mahdollisimman pieneksi juurakkonsa alla. Osittain se suojasi häntä vinhasti pieksevältä sateelta, joka syöksyi virtanaan puunlatvojen välitse. Oli niin pimeä, ettei hän voinut eroittaa kuusten runkoja kahdenkymmenen jalan päästä, paitsi milloin salama repi isoja reikiä tummaan verhoon.
Neljänkymmenen jalan päässä Bareesta oli iso kuivettunut puuntynkä, joka hahmottui aavemaisena joka kerta, kun tulenliekit hipoivat taivasta, ikäänkuin haastaen noita leimuavia käsiä iskemään, – ja vihdoin yksi niistä iskikin! Sinervä, näykkivä tulenkieleke lipui vanhaa runkoa pitkin alas, ja kun se kosketti maahan, kuului ylhäältä puunlatvoista hirvittävä räjähdys. Mahtava runko vapisi ja sitten se pirstautui kuin jättiläiskirveen halkaisemana. Se romahti maahan niin lähelle Bareeta, että multaa ja puunsiruja lenteli hänen ympärilleen; ja elukalta pääsi omituinen, hurja kauhunuihkaus, samalla kun se koetti sulloutua yhä syvemmälle matalaan koloon juuren alle.
Vanhan ketripuun tuhottuaan näkyivät ukkonen ja salamat purkaneen kiukkunsa. Ukkonen siirtyi jylisten kaakkoista kohti ikäänkuin kymmenentuhatta raskasta vaununpyörää olisi jyrännyt metsän holvien yli, ja salamat kaikkosivat sen mukana. Sadetta tuli yhtenään. Tunti senjälkeen, kun Baree oli nähnyt viimeisen leimahduksen taivaalta, jatkui sitä vielä lakkaamatta. Reikä, josta hän oli etsinyt turvaa, oli liejuna. Baree itse oli likomärkä. Hänen hampaansa kalisivat hänen odottaessaan, mitä lähinnä seuraisi.
Se oli pitkällinen odotus. Kun sade lakkasi ja taivas seestyi, oli yö. Puunlatvojen välitse olisi Baree voinut nähdä tähdet, jos hän olisi pistänyt päänsä esille ja vilkaissut ylös, mutta hän pysyi kolossaan. Tunti kului tunnin jälkeen. Uupuneena, Puolittain veteen hukkuneena, jalat arkoina ja nälän nipistelyssä hänen vatsaansa ei hän liikahtanutkaan. Vihdoin hän vaipui rauhattomaan uneen – uneen, jossa hän vähän väliä hiljaa uikuttaen kaipasi emoansa. Kun hän vihdoin uskalsi lähteä ulos juuren alta, oli aamu, ja aurinko paistoi.
Alussa Baree kykeni tuskin seisomaan. Hänen jalkansa olivat koukistuneet; jokainen luu hänen ruumiissaan tuntui olevan sijoiltansa. Korvalehti oli kankea siitä tihkuneesta ja siihen kovettuneesta verestä, ja kun hän yritti rypistää haavoitettua kuonoansa, pääsi häneltä heikko, kimeä tuskanvingahdus. Jos mahdollista, näytti hän vielä kurjemmalta kuin mitä hän tunsi. Hänen karvansa olivat kuivuneet mutaisiksi läikiksi, sillä hän oli kurassa hännänhuipusta kuononpäähän asti ja sensijaan, että hän eilen oli ollut lihava ja kiiltävä, näytti hän nyt niin laihalta ja viheliäiseltä kuin kovan onnen kolhima suinkin saattoi olla. Ja hänen oli nälkä. Koskaan ennen hän ei ollut tiennyt, mitä todellinen nälkä oli.
Hän jatkoi matkaansa samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, hiiviskellen eteenpäin perin alakuloisena. Hänen päänsä ja korvansa eivät enää olleet valppaan tarkkaavaiset, ja hänen uteliaisuutensa oli poissa. Mutta ei ainoastaan hänen vatsansa naukunut; äidinkaipuu oli ruumiillista ruuankaipuuta voimakkaampi. Hän ikävöi emoansa niinkuin ei vielä koskaan ennen ollut häntä ikävöinyt. Hän tahtoi painaa vapisevan pienen ruumiinsa emon kylkeä vasten, tuntea hänen lämpimän hyväilevän kielensä ja kuunnella hänen äänensä äidillistä ulinaa. Ja hän kaipasi Kazania, vanhaa murtopuuta ja isoa sinistä täplää, joka oli taivaalla ihan sen yläpuolella. Hän uikutti niitä muistellessaan, niinkuin pieni lapsi olisi saattanut uikuttaa, kun hän jälleen seurasi puron parrasta.
Jonkun ajan kuluttua kävi metsä harvemmaksi, ja se teki Bareen mielen hiukan hilpeämmäksi. Auringon lämpö karkoitti särynkin hänen ruumiistansa. Nälkä vain alkoi ahdistaa yhä enemmän. Hän oli siihen asti kokonaan ollut riippuvainen Kazanista ja Harmaasta Hukasta. Vanhemmat olivat hänet jollakin tavoin aivan hemmoitelleet. Se johtui Harmaan Hukan sokeudesta: pojan syntymän jälkeen hän ei ollut enää metsästellyt yhdessä Kazanin kanssa; ja oli aivan luonnollista, että Baree oli hänen lähellään, vaikka emon monestikin oli vallannut suuri halu lähteä Kazanin kanssa ajolle.
Luonto oli nyt ankarassa työssä korjatakseen poloisen onnettomuuden. Se koetti vakuuttaa Bareelle, että aika oli tullut, jolloin hänen oli itse etsittävä ravintonsa. Se tosiasia kaivautui vähitellen, mutta varmasti hänen mieleensä, ja hän muisteli niitä kolmea tai neljää nilviäistä, jotka oli pyydystänyt kiviseltä jokirinteeltä rydön läheisyydestä. Hän muisteli myöskin löytämäänsä avonaista simpukkaa ja sen sisällä olevaa herkullista makupalaa. Hänet alkoi vallata uusi kiihko. Hänestä tuli aivan äkkiä metsästäjä.
Metsän harventuessa kävi puro yhä matalammaksi. Se juoksi jälleen hiekkasärkkien ja kivien yli, ja Baree alkoi nuuskia niiden syrjiä. Pitkään aikaan ei hänellä ollut menestystä. Ne harvat nilviäiset, joita hän näki, olivat tavattoman vilkkaita ja pakoilevia, ja kaikki kotiloita sisältävät simpukatkin niin tiukkaan suljettuja, että Kazaninkin vahvat leuat olisivat ne vain vaivoin murskanneet.
Oli melkein keskipäivä, kun Baree sai pyydetyksi ensimmäisen äyriäisensä, noin miehen etusormen kokoisen. Hän ahmaisi sen ahneesti. Ruuan maistaminen herätti hänessä uutta rohkeutta. Hän sai iltapäivällä kiinni vielä kaksi äyriäistä. Oli melkein hämärä, kun hän hälytti nuoren jäniksen ruohon peitosta. Jos hän olisi ollut kuukautta vanhempi, olisi hän sen tavoittanut. Hän oli vielä hyvin nälissään, sillä kolme päivän varrella pureskeltua äyriäistä ei ollut läheskään riittänyt hänen vatsansa yhä lisääntyvää tyhjyyttä täyttämään.
Yön tullen palasi hänen pelkonsa ja ääretön yksinäisyydentunne. Ennenkuin päivä oli kokonaan lopussa, hän etsi suojaa ison kallion alta, jossa oli lämmin, pehmeä hiekkavuode. Papajutshisyn kanssa taisteltuaan hän oli matkustanut pitkän taipaleen, ja kallio, jonka alle hän nyt oli yöpynyt, oli vähintäin viidentoista kilometrin päässä kotiryteiköstä. Se sijaitsi uoman sivulla olevassa aukossa, jonka tumma kuusi- ja ketrimetsä kummaltakin puolelta sulki; ja kun kuu nousi ja tähdet syttyivät taivaalle, saattoi Baree katsella ulos ja nähdä virran veden kimmeltelevän melkein yhtä kirkkaana kuin päivä.
Aivan hänen edessään oli veden reunaan ulottuva leveä, valkoinen hiekkamatto. Tämän hietikon yli saapui puoli tuntia myöhemmin iso mustakarhu. Ennenkuin Baree oli nähnyt saukot leikkimässä suvannossa, oli hänen käsityksensä metsän elämästä rajoittunut hänen omaan lajiinsa ja sellaisiin olentoihin kuin pöllöt, kaniinit ja pikku siivekkäät. Saukot eivät olleet häntä säikähdyttäneet, koska hän yhä arvosteli silmämitalla, eikä Nekik ollut puoliksikaan Kazanin kokoinen. Mutta karhu oli hirviö, jonka rinnalla Kazan olisi näyttänyt vallan kääpiöltä. Se oli iso.
Jos luonto käytti tätä menettelytapaa tutustuttaakseen Bareen siihen tosiasiaan, että metsässä oli mahtavampiakin olentoja kuin koiria, susia, pöllöjä ja äyriäisiä, takoi se tätä tietoa pennun päähän melkein liian tarmokkaasti, sillä Vakaju, karhu, painoi tinkimättä kuusisataa naulaa. Kuukauden ajan kaloilla herkuteltuaan oli nalle lihava ja sileä. Sen kiiltävä turkki väikkyi kuutamossa kuin musta sametti, ja se asteli omituisin keinuvin liikkein, pää riipuksissa. Bareen kauhuksi pysähtyi eläin kylkipuolin hiekkamatolle vain kymmenen jalan päähän kalliosta, jonka alla Baree värisi kuin vilutautinen.
Aivan ilmeisesti oli Wakaju vainunnut hänen hajunsa ilmassa. Baree kuuli sen haistelevan, kuuli sen hengittävän; hän äkkäsi tähtivalon heijastuksen punertavanruskeissa silmissä, kun ne epäluuloisina kääntyivät kivimöhkälettä kohti. Jos Baree silloin olisi tiennyt, että hän – hänen oma vähäpätöinen minänsä – tositeossa saattoi tuon hirviön hermostuneeksi ja levottomaksi, olisi hän ulvahtanut riemusta. Sillä koostaan huolimatta oli Wakaju arkamainen, kun oli kysymys susista. Ja Bareella oli suden haju. Se tuntui yhä voimakkaammin Wakajun nenässä, ja juuri silloin, ikäänkuin hänessä jo heränneen hermostumisen lisäämiseksi, kuului hänen takaansa metsästä pitkä, valittava ulvonta.
Kuuluvasti murahtaen lähti Wakaju liikkeelle. Hänestä olivat sudet paholaisen parvea. Ne eivät ryhtyneet rehelliseen otteluun. Ne seurasivat tuntimäärin kintereillä ulvoen ja purra napsautellen, ja olivat silmänräpäyksessä kaikonneet vastustajansa ulottuvilta, ennenkuin Wakaju ehti kääntyä niitä kohti. Eikö ollut typerää tällaisena kauniina yönä viivytellä sutten laitumilla? Wakaju kömpi päättäväisesti eteenpäin. Baree kuuli sen molskivan joen uoman toiselle puolelle. Vasta sitten henkäisi penikka keuhkojensa täydeltä, melkein huohotti.
Mutta yön tuottamat mielenjärkytykset eivät vielä olleet ohi. Baree oli valinnut yösijansa paikalta, jolle eläimet saapuivat juomaan ja josta ne kahlailivat toisesta rantametsiköstä toiseen. Kun karhu oli lähtenyt, niin eipä aikaakaan, kun Baree kuuli raskasta rahinaa hiekalta ja sorkkien kopinaa kiviä vasten. Iso uroshirvi, jolla oli komeat haarasarvet, astui kuutamon valaiseman avoimen kohdan yli. Baree tuijotti silmät muljollaan, sillä jos Wakaju oli painanut kuusisataa naulaa, painoi tämä jättiläiseläin, jonka koivet olivat niin pitkät, että se näytti kävelevän puujaloilla, ainakin kaksi vertaa niin paljon. Sen perästä tuli naarashirvi ja sitten vasikka. Vasikka näytti pelkiltä koivilta. Tuo kaikki oli Bareelle liian paljon, ja hän sulloutui yhä kauemmaksi kallion alle, kunnes oli ahtaalla kuin sardiini säilykelaatikossa. Ja siellä hän virui aamuun asti.
IV
Nälkäinen vaeltaja
Kun Baree seuraavan päivän sarastaessa uskalsi lähteä suojastaan, oli hän paljoa iäkkäämpi pentu kuin Papajutshisyn, pöllönpojan, vanhan rytöpuun lähellä kohdatessaan. Jos kokemus voi korvata iän, oli hän viimeisinä kahtena vuorokautena paljon vanhentunut. Olipa melkein jättänyt penikkakauden. Hänellä oli herätessään paljoa avarampi maailmankatsomus. Maailma oli iso paikka. Se oli täynnä monenmoista, minkä joukossa Kazan ja Harmaa Hukka eivät olleet tärkeimmät. Hirviöt, jotka hän oli nähnyt kuutamoisella hietikolla, olivat herättäneet hänessä ennen tuntematonta varovaisuutta, eläinkunnan voimakkain vaisto – se alkutajunta, että vahvempi väijyy heikompaansa – oli hänessä nopeasti valveutumassa. Toistaiseksi hän aivan luonnollisesti mittasi raakaa voimaa ja sen edustamaa vaaraa vain koon mukaan. Niinpä oli hänestä karhu vaarallisempi kuin Kazan, ja hirvi karhua kauheampi.
Onneksi hänelle ei vaisto valveutunut täydelleen heti alussa eikä ilmoittanut hänelle, että hänen oma sukunsa, suden suku, oli pelätyin kaikista metsän eläimistä – kynnellisistä, sorkkajalkaisista ja siivekkäistä. Muuten hän kenties olisi pienen pojan tavoin, joka luulottelee osaavansa uida, ennenkuin on oppinut liikkeet, saattanut jossakin tilaisuudessa hypätä pohjattavaansa syvemmälle ja menettänyt henkensä.
Kovin valppaana, selkäkarvat pystyssä ja kurkussaan hiukan murahdellen haisteli hän karhun ja hirven tekemiä isoja jälkiä. Karhunhaju hänet sai murahtelemaan. Hän seurasi jälkiä puron partaalle asti. Sitten hän jatkoi vaellustaan ja myöskin ruuanetsintäänsä.
Kahteen tuntiin hän ei löytänyt ainoatakaan äyriäistä. Sitten hän tuli vihreästä hirsimetsästä kulovalkean polttaman seudun syrjään. Täällä oli kaikki mustaa. Puiden rungot seisoa törröttivät kuin hiiltyneet jättiläisruo'ot. Se oli jokseenkin hiljan palanut, viime syksyinen kulo, ja tuhka tuntui vielä möyheältä Bareen jalkoihin. Suoraan tämän mustan tienoon halki virtasi puro, ja sen yläpuolella holvautui sininen taivas, jolta aurinko paistoi.
Se oli Bareesta perin kiehtovaa. Kettu, susi, hirvi ja karibu olisivat kääntyneet takaisin tämän kuolleen seudun kynnykseltä. Tulevana vuonna siellä olisi hyvä metsästysmaa, mutta nyt se oli eloton. Pöllötkään eivät olisi sieltä mitään syötävää löytäneet. Mutta sininen taivas, aurinko ja jalkoja hivelevä maan pehmeys viekoittelivat Bareeta. Siinä oli hänen hauska tepsutella, metsässä niin paljon tuskallista koettuansa. Hän seurasi yhä jokivartta, vaikka nyt oli vähän toiveita minkäänlaisen eineen löytämisestä. Vesi oli muuttunut hidasjuoksuiseksi, sameaksi ja tummaksi. Uomaan oli kasaantunut karrelle palaneita pirstaleita, jotka metsän tuhoutuessa olivat sinne sinkoilleet, ja rantaäyräät olivat pehmeät ja liejuiset.
Tovin vaellettuaan pysähtyi Baree katselemaan ympärilleen. Hän ei enää eroittanut metsää, josta oli saapunut. Hän oli yksinään tässä autiossa, hiiltyneiden puurankojen erämaassa. Lisäksi vallitsi kuoleman hiljaisuus. Ei kuulunut edes lintusen viserrystä. Pehmeästä tuhasta hän ei kuullut omia askeleitansakaan. Mutta hän ei säikähtänyt. Täällä tuntui turvalliselta.
Kunpa hän vain löytäisi jotakin syötävää! Se ajatus liikkui ylinnä hänen mielessään. Vaisto ei ollut vielä hänelle opettanut, että kaikki, mitä hän täällä ympärillään näki, tiesi nälkäkuolemaa. Hän jatkoi matkaansa etsien toivorikkain mielin ruokaa. Mutta hetkien vieriessä alkoi toivo vihdoin raueta. Päivä kallistui länteen. Taivaan sini himmeni, heikohko tuuli alkoi huojutella runkojen latvoja, ja silloin tällöin kaatua rymähti joku niistä maahan.
Baree ei voinut vaeltaa edelleen. Tuntia ennen hämärää lyyhistyi hän avoimelle kentälle heikkona ja nälkiintyneenä. Aurinko oli kadonnut metsän taakse. Kuu pyöri esille idästä. Taivaalla välkkyivät tähdet, ja kaiken yötä makasi Baree kuin kuolleena. Aamun tullen hän laahausi joelle juomaan. Viimeisillä voimillaan hän kömpi eteenpäin. Sudenluonne häntä kannusti, pakottaen häntä ponnistelemaan viimeiseen hengenvetoon asti. Koiranluonne kehoitti lyyhistymään maahan ja odottamaan; mutta sudenvaisto hehkui voimakkaammin ja pääsi lopulta voitolle. Vajaan kilometrin päässä edempänä tuli hän jälleen vihreään metsään.
Saloilla, samoinkuin suurissa kaupungeissakin, pelaa kohtalo vaihtelevaa ja oikullista peliään. Jos Baree olisi laahautunut metsään puoli tuntia myöhemmin, olisi hän kuollut. Hän oli nyt liiaksi nääntynyt pyydystääkseen äyriäisiä tai tappaakseen heikointakaan lintua.
Mutta hän saapui juuri kun Sekusy, kärppä – erämaan verenhimoisin pieni rosvo – oli kaatanut saaliin. Se oli runsaahkon sadan metrin päässä paikalta, missä Baree virui pitkänään kuusen alla melkein henkitoreissaan. Sekusy oli lajiaan mainio erämies. Sen ruumis oli noin seitsemän tuuman pituinen, sen perässä oli hento, mustahuippuinen häntä, ja eläin painoi tuskin puolta naulaa. Pikkulapsen sormet olisivat ulottuneet sen ruumiin ympäri kaikkialta etu- ja takajalkojen väliltä, ja pieni suippo pää, jossa kiilui kaksi helmimäistä punaista silmää, voi helposti livahtaa sisälle reiästä, joka oli vain tuuman läpimittainen.
Useat vuosisadat oli Sekusy kirjoituttanut historiaa. Juuri Sekusy oli – silloin kun sen turkki hinnoitettiin sataan dollariin kuninkaan kullassa – viekoitellut ensimmäisen laivallisen prinssi Rupertin johtamia herrasseikkailijoita valtameren yli; pieni Sekusy aiheutti suuren Hudson-lahden osakeyhtiön syntymisen ja puolen maanosan löydön; sillä melkein kolme vuosisataa oli se taistellut olemassaolostaan ansanvirittäjiä vastaan. Ja vaikkei se enää maksanut painoaan keltaista kultaa, oli se oman maailmansa taitavin, hurjin ja armottomin olento.
Bareen loikoessa puunsa alla hiipi Sekusy saalistaan kohti. Se väijyi isoa, lihavaa peltopyytä, joka seisoi mustia viinimarjapensaita kasvavassa tiheikössä. Minkään elävän korva ei olisi voinut kuulla Sekusyn liikkeitä. Se livahteli kuin varjo – harmaa pilkku tuolla, välähdys täällä, toisinaan kätkeytyen vain ihmisranteen paksuisen karahkan taakse, hetkiseksi näyttäytyen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä häviten kuin olemattomiin.
Siten se hiipi viidenkymmenen jalan matkalta kolmen jalan päähän peltokanasta. Erehtymättömän varmasti se linkousi uneliaan linnun kurkkuun, ja neulamaiset hampaat upposivat höyhenpuvun lävitse lihaan. Sekusy oli valmistautunut siihen, mitä sitten tapahtui. Niin tapahtui aina, kun se hyökkäsi Napanaon, peltopyyn kimppuun. Sen linnun siivet olivat voimakkaat, ja kärpän iskiessä oli sen ensimmäinen vaistomainen ajatus aina pako.
Nytkin nousi se suoraan ylös rämäyttäen lentimiänsä. Sekusy riippui tiukasti kiinni, hampaat upotettuina syvälle linnun kaulaan ja pienet, terävät kynnet pidellen saalista kiinni kuin kädet. Kärppä suhahti sen kanssa ilmaan, purren yhä syvempään ja syvempään, kunnes Napanao sadan metrin päässä paikalta, missä tuo kauhea tuonenpeikko oli sen kurkkuun iskenyt, pudota romahti jälleen maahan.
Lintu ei pudonnut kymmenenkään jalan päähän Bareesta. Muutaman silmänräpäyksen katseli tämä hämmästyneenä tuota pyristelevää höyhenröykkiötä, oikein käsittämättä, että ruokaa vihdoinkin oli melkein hänen ulottuvillaan. Napaneo oli ihan kuolemaisillaan, mutta se räpytteli vielä siipiänsä suonenvedontapaisesti. Baree nousi salavihkaa, ja hetkisessä kerättyään kaikki jäljellä olevat voimansa hän hyökkäsi lintua kohti.
Hän upotti hampaansa peltopyyn rintaan – ja vasta nyt hän huomasi Sekusyn. Kärppä oli nostanut päänsä, hellittäen kuolonotteensa peltopyyn kurkusta, ja sen pienet, villit, punaiset silmät kiiluivat vain tuokion Bareen silmiin. Tässä oli sillä liian iso surmattava, ja vihaisesti vingahdettuaan se oli tiessään. Napanaon siivet herpautuivat, ja ruumis lakkasi vavahtelemasta. Lintu oli kuollut. Baree odotti, kunnes oli asiasta varma. Sitten se aloitti herkuttelunsa.
Murhaa mielessä liikkui Sekusy lähettyvillä tupsahdellen sinne tänne, mutta koskaan tulematta kuutta jalkaa lähemmäksi Bareeta. Sen silmät punoittivat entistä enemmän. Silloin tällöin se päästi vimmoissaan kimeän kirahduksen. Vielä koskaan se ei ollut tuntenut kiukkunsa näin kuohahtavan! Että siltä tällä tavoin varastettiin peltopyy, oli verotus, jota se ei vielä ikinä ollut sietänyt. Se tahtoi hyökätä esille ja iskeä hampaansa Bareen kaulavaltimoon.
Mutta se oli liian älykäs sotaherra sellaista yrittääkseen, liian harkitseva Napoleon ehdoin tahdoin syöksyäkseen Waterloonsa vaaroihin. Pöllöjä vastaan se kyllä olisi käynyt taisteluun. Olisipa saattanut ryhtyä rynnistelemään vanhemman veljensä – verisimmän vihollisensa – isonkärpän eli lutreolan kanssa. Mutta Bareessa vainusi Sukusy suden sukua ja purki sappeansa loitommalla. Jonkun ajan perästä eläimen terve järki palasi, ja se läksi pois, uutta saalista tavoittamaan.
Baree söi kolmanneksen peltopyystä ja kätki sitten hyvin huolellisesti toiset kaksi kolmannesta ison kuusensa juurelle. Sitten hän riensi joelle juomaan. Maailma näytti nyt hänestä aivan toisenlaiselta. Kyky nauttia onnesta riippuukin suureksi osaksi siitä, kuinka paljon joku on kärsinyt. Kova onni ja vastoinkäymiset ovat vastaisen hyvän onnen ja menestyksen mittapuuna.
Niin oli Bareenkin laita. Kahta vuorokautta aikaisemmin ei täysi vatsa olisi saanut häntä tuntemaan kymmenettä osaakaan siitä onnesta kuin nyt. Silloin hän oli ennen kaikkea kaivannut emoansa. Myöhemmin oli herännyt vielä suurempi kaipuu – ruuan tarve. Tavallaan oli hänelle hyväkin, että oli ollut nääntymäisillään uupumukseen ja nälkään, sillä se kokemus oli kehittänyt hänet mieheksi – tai susi-koiraksi, mitä sanaa halunnettekin käyttää. Hän kaipaisi kauan emoansa; mutta hän ei enää milloinkaan kaipaisi häntä niin haikeasti kuin oli kaivannut eilen ja toissapäivänä.
Sinä iltapäivänä hän nukkui pitkän aikaa kätkönsä lähellä. Sitten hän kaivoi peltokanan esille ja söi illallisensa. Neljännen yön tullen hän ei piiloutunut, kuten oli piiloutunut kolmeksi edelliseksi yöksi. Hän oli omituisen utelias ja valpas. Kuutamossa ja tähtivalossa hän kuljeskeli metsän reunalla ja ulkona kulon polttamalla alueella.
Hän kuunteli uudella väristyttävällä mielenkiinnolla saalista ajavan susilauman etäistä ulvontaa. Vapisematta kuunteli hän huuhkajain kaameita huu-huu-huutoja. Äänet ja hiljaisuus alkoivat merkitä hänelle jotakin tärkeätä, jotakin outoa ja uutta.
Baree viipyi vielä vuorokauden kätkönsä läheisyydessä. Kun viimeinen luu oli kaluttu, lähti hän jälleen vaellukselle. Hän saapui seutuun, jossa ruuan etsintä ei enää ollut vaivaloista ja vaarallista. Se oli ilvesten maata, ja missä on ilveksiä, siellä on myöskin paljon jäniksiä. Kun jänikset harvenevat, siirtyvät ilvekset paremmille riistaseuduille. Koska lumikenkäjänis poikii kaiken kesää, oli Bareella yllin kyllin saalista saatavissa.
Hänelle ei nuorten jänisten pyydystäminen ja tappaminen ollut vaikeata. Viikon ajan hänellä oli hyvä menestys, ja hän kasvoi ja voimistui päivä päivältä. Mutta kun häntä kaiken aikaa kiihoitti etsijän vaellushalu ja hän yhä toivoi löytävänsä vanhan kotinsa ja emonsa luo, taivalsi hän koilliseen. Näin hän samosi suoraan Pierrotin, ansoilla pyydystelevän puoli-intiaanin, metsästysalueelle.
Hänellä oli koti-ikävä, hän oli yksin, ja hänen pieni sydämensä kaipasi toveruuden lämpöä ja emon rakkauden lohtua. Eleleminen yksin maailmassa ei ollut suinkaan toivottava asiantila. Joskus oli Bareella sellainen koti-ikävä, niin harras halu nähdä Harmaan Hukan kuono ja Kazanin komea vartalo, että se teki kipeätä.
Juuri nyt täytyi suden hänessä antaa perään koiralle. Hän oli vain epätoivoinen pieni pentu, ja koti, jossa Harmaa Hukka ja Kazan asustelivat vanhassa ryteikössä, näytti olevan kovin kaukana.
Epätoivoisena vaelsi hän eteenpäin tuntemattomaan...
V
Suden luonto voittaa
Pierrot oli vielä kaksi vuotta sitten lukenut itsensä laajan salomaan onnellisimpiin asukkaihin. Se oli ennenkuin la mart rouge – "punarutto" – saapui. Hän oli puoliksi ranskalainen, oli nainut erään cree-päällikön tyttären, ja pölkkymajassaan Grey Loonin varrella olivat he eläneet monet vuodet perin hyvinvoipina ja onnellisina. Pierrot ylpeili tässä villissä maailmassaan kolmesta asiasta: Hän oli tavattoman ylpeä vaimostaan Wyolasta, joka oli kuninkaallista syntyperää; hän oli ylpeä tyttärestään ja hän oli ylpeä erämiehenmaineestansa. Siihen asti, kun "punarutto" saapui, tarjosi elämä hänelle aivan täydellistä tyydytystä. Silloin, kaksi vuotta sitten, tappoi isorokko hänen ruhtinaallisen vaimonsa.
Mies asui yhä pienessä majassaan Grey Loonin varrella, mutta hän oli toinen Pierrot kuin ennen. Hänen sydämensä oli sairas. Se olisi kokonaan turtunut, jollei olisi ollut Nepisiä, hänen tytärtänsä. Hänen vaimonsa oli antanut tytölle nimeksi Nepis, joka merkitsee "raitaa". Nepis oli kasvanut raidan tavoin, solakaksi kuin ruoko, perien äitinsä kaiken villin kauneuden ja hiukan ranskalaista siroutta. Tyttö oli melkein seitsentoistavuotias, hänellä oli isot, tummat, ihmeelliset silmät ja niin uhkea tukka, että kerran oli eräs sitä tietä matkustava toimitsija Montrealista yrittänyt sitä ostaa. Se ulottui melkein polviin asti kahtena kiiltävänä palmikkona, jotka kumpikin olivat miehen ranteen vahvuiset.
"Non, m'sieur", oli Pierrot sanonut, kylmä kiilto silmissä, lukiessaan toimitsijan ajatukset hänen kasvoiltansa; "se ei ole vaihtotavaraa".
Kaksi päivää senjälkeen, kun Baree oli tullut hänen pyydystysmailleen, saapui Pierrot metsästä huolestunut ilme kasvoillaan. "Joku tappaa pois nuoret majavat", selitti hän Nepisille, puhuen hänelle ranskaa. "Se on ilves tai susi. Huomenna..." Hän kohautti olkapäitänsä ja hymyili tytölle.
"Lähdemme metsästämään", nauraa helskytti Nepis onnellisesti pehmeällä creellänsä.
Kun Pierrot hymyili hänelle tuolla tavoin ja aloitti lauseensa sanalla "huomenna", merkitsi se aina, että tytär voisi tulla hänen mukaansa seikkailulle, joka hänellä oli mielessä.
Seuraavana päivänä Bareekin sipsutti iltapuolella Grey Loonin yli kahden puun väliin kiilautuneesta virran ajamasta ruuhkasta muodostunutta siltaa pitkin pohjoiseen päin. Juuri ajopuusillan toisella puolen oli pienoinen aukeama, ja sen reunalle Baree pysähtyi nauttimaan mailleen menevästä ilta-auringosta. Hänen seisoessaan liikkumattomana ja kuunnellen, häntä riipuksissa, korvat tarkkoina ja suippokärkisellä kuonollaan haistellen outoa pohjoispuolella sijaitsevaa seutua, ei metsässä ollut ainoatakaan silmäparia, joka ei olisi pitänyt häntä nuorena sutena.
Sadan metrin päässä oli ryhmä nuoria balsamipuita ja niiden takaa olivat Pierrot ja Nepis katselleet ruuhkasiltaa pitkin saapuvaa eläintä. Nyt oli aika, ja Pierrot ojensi kiväärinsä. Vasta silloin kosketti Nepis häntä hiljaa käsivarteen. Tyttö hengitti hiukan kiihtyneesti ja kuiskasi:
"Nutawe, anna minun ampua. Kyllä minä sen tapan!"
Hiljaa nauraa hykähdellen antoi Pierrot pyssyn tyttärelleen. Hänestä oli penikka nyt kuoleman oma. Tuolta matkaltahan Nepis osasi neliötuuman maaliin yhdeksässä kymmenestä tapauksesta. Ja tähdäten huolellisesti Bareehen, painoi Nepis etusormellaan vakaasti liipasinta.
Kun Raita oli vetäissyt kiväärin liipasimesta, hypähti Baree ilmaan. Hän tunsi luodin voiman ennenkuin kuuli laukauksen. Sysäys kohotti hänet jaloiltaan ja lennätti sitten keränä kierimään, ikäänkuin hän olisi saanut hirveän nuijaniskun. Siinä tuokiossa hän ei tuntenut tuskaa. Sitten viilsi hänen ruumiissaan kuin tulinen veitsi, ja kivuntunne päästi koiran vaistot suden edelle. Niinpä Baree kiljui hurjin penikkamaisin haukahduksin, kentällä kieriskellessään ja kiemurrellessaan.
Pierrot ja Nepis olivat tulleet esille balsamipuiden takaa, ja Raidan kauniit silmät loistivat ylpeydestä, kun oli niin tarkkaan osannut. Äkkiä pidätti tyttö henkeänsä. Suonenvedontapaisesti puristi hän ruskeilla sormillaan kiväärinpiippua. Tyytyväinen nauru katosi Pierrotin huulilta, kun Bareen tuskanhuudot täyttivät metsän.
"Utshi musis!" virkahti Nepis cree-kielellänsä.
Pierrot sieppasi häneltä pyssyn.
"Pist! Koira! Koiranpentu!" huudahti hän.
Hän alkoi juosta Bareeta kohti; mutta ihmetellessään he olivat menettäneet muutamia sekunteja, ja Bareen huumaantuneet vaistot alkoivat palata. Hän näki heidät selvästi, kun he tulivat aukeaman yli – uusina metsän hirviöinä! Vielä kerran vinkaisten ryntäsi Baree takaisin puiden syvään siimekseen. Aurinko oli melkein laskenut, ja hän ryntäsi puron partaalla kasvavan tuuhean kuusikon tummaan hämärään. Karhun ja hirven nähdessään hän oli vavissut, mutta nyt hän ensi kertaa tajusi, mitä todellinen vaara oli. Ja se oli aivan hänen kintereillään.
Hän eroitti takaa-ajajain, kaksijalkaisten otusten askelten rytinän; kummallisia huutoja kuului aivan läheltä hänen takaansa – ja sitten hän huomaamattansa putosi äkkiä johonkin koloon. Oli aika ällistyttävää, että maa tuolla tavoin petti jalkojen alta, mutta hän ei vingahtanut. Susi oli hänessä jälleen herrana. Se kannusti häntä jäämään paikoilleen, olemaan hievahtamatta, ääntä päästämättä, melkein hengittämättäkin. Äänet kuuluivat hänen yläpuoleltaan; muukalaisten jalat melkein kompastuivat kuoppaan, jossa hän kyyrötti. Vilkaisten ulos pimeästä piilostaan näki hän toisen vihollisistansa. Se oli Nepis, Raita. Hän seisoi niin, että päivän viime hohde lankesi hänen kasvoilleen. Baree ei kääntänyt katsettaan tytön kasvoista. Tuskan yli kohosi hänessä omituinen, kirpaiseva tenho.
Ja sitten tyttö pani molemmat kätensä huulilleen ja huusi pehmeällä, valittavalla äänellä, joka tuntui ihmeellisen lohduttavalta Bareen pienelle säikähtyneelle sydämelle.
"Utshimu – utshimu – utshimu!"
Heti senjälkeen Baree eroitti toisen äänen, eikä sekään ääni ollut läheskään yhtä peloittava kuin monet muut, joita hän oli metsässä kuunnellut.
"Emme voi sitä löytää, Nepis", puhui ääni. "Se on ryöminyt pois kuolemaan. Kovin surkeata. Tule."
Paikalle, missä Baree oli seisonut aukeaman syrjässä, pysähtyi Pierrot osoittaakseen koivunvesaa, jonka Raidan luoti oli katkaissut kuin veitsellä leikaten. Nepis käsitti. Vesa, joka ei ollut hänen peukaloansa paksumpi, oli hiukan syrjäyttänyt hänen luotinsa ja pelastanut Bareen välittömästä kuolemasta.
Tyttö kääntyi jälleen ja huusi:
"Utshimu – utshimu – utshimu!" Hänen silmänsä eivät enää kiiltäneet tappamisen tenhosta.
"Ei se sitä ymmärrä", sanoi Pierrot, astuen edellä kentän poikki. "Se on villi – suden synnyttämä. Ehkä sen emona oli Kumon ajonarttu, joka viime talvena juoksi pois metsästämään villien parvien seurassa."
"Ja se kuolee..."
"Ajetun – se kuolee."
Mutta Baree ei suinkaan ajatellut kuolemista. Hän oli liian sitkeä tenava, jotta etukoiven pehmeän lihan läpi suhahtanut luoti olisi sen kuoliaaksi iskenyt. Sillä siten oli käynyt: koipi oli repeytynyt luuhun asti, mutta itse luu oli ehjänä. Hän odotti, kunnes kuu oli noussut taivaalle, ennenkuin ryömi kolostaan.
Siihen mennessä oli hänen jalkansa jäykistynyt. Verenvuoto oli tyrehtynyt, mutta koko ruumista vihloi kauhea kivistys. Tusina hänen korviaan ja kuonoaan tiukasti puristavaa Papajutshisyä ei olisi voinut häntä pahemmin rääkätä. Joka liikkeellä hän tunsi terävän pistoksen ruumiissaan, mutta hän vuovasi eteenpäin sittenkin. Hän tunsi vaistomaisesti, että pyrkimällä pois kolon lähettyviltä hän pääsisi myöskin vaaran ulottuvilta. Se olikin hänelle parasta, sillä vähän myöhemmin saapui piikkisika, rupatellen itsekseen hupsulla, hyväntuulisella tavallaan, ja pudota mätkähti kuoppaan. Jos Baree olisi siellä vielä ollut, olisi hän saanut niin monta terävää piikkiä ruumiiseensa, että olisi varmaankin heittänyt henkensä.
Toisessakin suhteessa oli liikunto hänelle terveellistä. Siten ei haava päässyt liian väleen kuortumaan ja alkanut märkiä, siihen ei tullut ustao, kuten Pierrot olisi sanonut, sillä se oli pikemminkin tuskallinen kuin vaarallinen. Ensimmäiset sata metriä nilkutti Baree kolmella jalalla, mutta huomasi sitten, että voi arastellen käyttää neljättäkin. Hän seurasi puroa lähes kilometrin matkan. Milloin joku varpu kosketti hänen haavaansa, purra näykkäisi hän vihaisesti vitsaa, mutta tuntiessaan terävän vihlaisun ruumiissaan hän ei uikuttanut, vaan hänen kurkustaan korahteli äkäisiä murahduksia, ja hän kiristeli hampaitansa.
Nyt kun hän oli kolostaan ulkona, kuohutti Raidan laukauksen vaikutus jokaista sudenveren pisaraa hänen suonissaan. Hänen suuttumuksensa yltyi – hän tunsi raivoa, ei mitään erityistä, vaan kaikkea kohtaan. Se ei ollut samanlainen tunne kuin oli hänet vallannut taistelussa Papajutshisyä vastaan. Tänä yönä oli koira hänestä kaikonnut. Häntä oli kohdannut joukko vastoinkäymisiä, ja nämä vastoinkäymiset ynnä hänen nykyinen vammansa olivat havahduttaneet villin, kostonhimoisen suden.
Tämä oli hänen ensimmäinen vaellusyönsä. Hän ei pelännyt mitään, joka saattaisi pimeästä hiipiä hänen kimppuunsa. Mustimmatkin varjot olivat menettäneet värisyttävän kauhunsa. Tapahtui ensimmäinen suuri kamppailu hänessä uinuvan kahden luonteen – suden ja koiran – välillä, ja koira lannistui. Silloin tällöin hän pysähtyi nuolemaan haavaansa ja niin tehdessään hän murisi ikäänkuin olisi kantanut henkilökohtaista kaunaa itse vammalleen. Jos Pierrot olisi tuon nähnyt ja kuullut, olisi hän hyvin väleen ymmärtänyt ja olisi tuuminut: "Antaa sen kuolla! Ei sitä pahusta kartulla pehmitetä."
Tässä mielentilassa tuli Baree tuntia myöhemmin ulos jokilaakson synkästä metsästä pienelle harjun juurella sijaitsevalle aukeammalle kentälle. Tällä tasangolla Uhumisy metsästeli. Uhumisy oli iso lumipöllö. Se oli Pierrotin pyydystysalueen pöllöjen patriarkka. Vanhuuttaan se oli melkein sokea, minkävuoksi se ei koskaan pyydystänyt muiden pöllöjen lailla, ei kätkeytynyt kuusten siimekseen ja balsamipuiden latvoihin tai leijaillut hiljalleen yössä, valmiina silmänräpäyksessä iskemään saaliiseensa.
Sen näkö oli niin heikko, että se kuusenlatvasta ei olisi laisinkaan eroittanut maassa vilistävää kaniinia ja olisi saattanut luulla kettua hiireksi. Niinpä vanha Uhumisy kokemusten kouluttamana metsästelikin väijyksistä. Se lyyhistyi maahan ja pysyi tuntikausia paikallaan yhteen mittaan, mitään äännähtelemättä ja melkein sulkaa väräyttämättä, odotellen kärsivällisesti kuin Job, että jotakin syötävää sattuisi sen ulottuville.
Silloin tällöin oli Uhumisy erehtynyt. Kahdesti se oli luullut ilvestä kaniiniksi, ja toisessa näistä hyökkäyksistä se oli menettänyt jalan, niin että se päivisin uinaillessaan ylhäällä oksallaan piteli orrestaan vain yksillä kynsillä. Raajarikkona, miltei sokeana ja niin vanhana, että se jo kauan sitten oli menettänyt korviensa höyhentupsut, oli se vieläkin voimiltaan jättiläinen, ja milloin se oli äkäinen, kuului sen nokan napsahtelu kahdenkymmenen metrin päähän.
Kolmena yönä perätysten oli sillä ollut huono onni, ja tänä yönä ei sitä ollut senkään vertaa onnistanut. Kaksi kaniinia oli livahtanut sen lähelle, ja se oli lymypaikastaan hyökännyt kumpaakin kohti. Ensimmäistä ei se laisinkaan tavoittanut, ja toisesta oli sille jäänyt vain karvatukko suuhun, siinä kaikki. Sillä oli verinen nälkä, ja se kirskutti kiukuissaan nokkaansa, mutta sitten se kuuli Bareen lähestyvän. Vaikka Baree olisi voinut nähdäkin edessään olevan tumman pensaan alle ja olisi huomannut Uhumisyn valmiina hyökkäämään väijytyspaikastaan, ei ole luultavaa, että hän olisi viitsinyt varsin kaukaa kaartaa.
Bareen oma sotavaisto oli valveilla. Hänkin oli valmis taisteluun, jos edellytykset olivat vähänkin samanlaiset. Varsin epäilevästi erotti Uhumisy vihdoin hänet tulemassa aukeaman yli, jolle se tähyili. Uhumisy kyykistyi. Sen höyhenet röyheltyivät, niin että se melkein näytti pallolta. Miltei näkökyvyttömät silmät hehkuivat kuin kaksi sinertävää ahjoa. Kymmenen jalan päässä pysähtyi Baree hetkiseksi ja nuoli haavaansa. Uhumisy odotti varovaisesti. Jälleen läheni Baree, tullen kuuden jalan päähän pensaasta. Kuului nopea hop, hop, hop, voimakkaat siivet mäjähtivät äkkiä ja iso petolintu oli pennun kimpussa.
Tällä kertaa Baree ei päästänyt tuskan tai säikähdyksen kiljahdusta. Susi on kipitshi-mao, kuten intiaanit sanovat. Kukaan metsästäjä ei ole kuullut satimeen joutuneen suden uikuttavan armoa hänen luotinsa vihlaistessa tai nuijan kolhaistessa. Se kuolee hampaat irvissä. Tänä yönä karkasi Uhumisy sudensikiön eikä koiranpennun kimppuun. Pöllön ensimmäinen rynnäkkö paiskasi Bareen kumoon, ja hetkisen hän oli isojen levitettyjen siipien tukahduttamana, samalla kun Uhumisy kytkien hänet maahan hyppi ja koetti saada terveen jalkansa kynnet nasevasti kiinni isketyiksi ja takoi hurjasti nokallaan.
Yksi ainoa isku tuosta nokasta päähän, mihin kohtaan hyvänsä, olisi lopettanut kaniinin, mutta jo ensi otteella huomasi Uhumisy, että sen siipien alla ei ollutkaan kaniini. Verta hyydyttävä murahdus vastasi iskuun, ja Uhumisy muisti ilveksen, jalkansa menetyksen ja hengenvaaran, josta töin tuskin oli pelastunut. Vanha rosvo olisi ehkä pyrähtänyt pakoon, mutta Baree ei enää ollut sama penikkamainen lellikki, joka oli otellut nuoren Papajutshisyn kanssa. Kokemukset ja koettelemukset olivat hänet vartuttaneet ja karaisseet; hänen leukansa olivat nopeasti vahvistuneet luita nuoleskelevista luunmurtajiksi, ja ennenkuin Uhumisy pääsi pois, mikäli lintu ollenkaan pakoa ajatteli, iski Baree hampaansa vihaisesti sen ainoaan terveeseen sääreen.
Yön hiljaisuudesta kohosi vielä mahtavampi siipien humina, ja muutamaksi sekunniksi sulki Baree silmänsä, jotta Uhumisyn rajut iskut eivät häntä sokaisisi. Mutta hän piti edelleen tanakasti kiinni, ja hampaiden yhtyessä vanhan yörosvon säärilihasten läpi kuului uhmaava murina Uhumisyn korviin. Harvinaisen hyvä onni oli, että Baree oli saanut tartutuksi linnun sääreen, ja hän tiesi, että voitto tai tappio riippui hänen otteensa sitkeydestä.
Vanhalla pöllöllä ei ollut toista kynttä iskeäkseen ja siten vangittuna sen oli mahdotonta repiä sutta nokallaan. Siksipä se yhä lyödä humautteli neljän jalan pituisilla siivillään. Ne pitivät aika remua, mutta eivät Bareeta vahingoittaneet. Hän upotti hampaansa syvempään. Hänen murinansa kiihtyi, kun hän pääsi Uhumisyn veren makuun, ja hänessä kuohahti yhä kuumemmaksi halu tappaa tämä yön hirviö, ikäänkuin hän sen kuolemalla saisi kostetuksi kaikki kohlut ja kärsimykset, jotka olivat häntä kohdanneet senjälkeen, kun oli äitinsä menettänyt.
Ja omituista kyllä, tunsi Uhumisy suurta pelkoa vasta ensi kerran. Ilves oli vain nykäissyt ja juossut tiehensä, jättäen hänet raajarikoksi. Mutta ilves ei ollut noin susimaisesti murissut eikä tarrautunut kiinni. Tuhantena ja yhtenä yönä oli Uhumisy kuunnellut sutten ulvontaa. Vaisto oli hänelle vihjaissut, mitä se tiesi. Hän oli öisin katsellut niiden vinhaa parveilua, ja silloin hän aina oli pysytellyt tummimmassa pimennossa. Hänestä, kuten kaikista muistakin metsän eläimistä, oli sudenulvonta ollut kuoleman airut. Mutta vasta nyt, kun Bareen hampaat olivat hänen sääreensä upotettuina, hän oikein tunsi sudenkammoa. Oli kulunut vuosikausia pöllön täydellisesti tajuamatta sitä hitaissa, tyhmissä aivoissaan; mutta nyt kun hän tajusi, valtasi tuo pelko hänet niin kamalana, että hän ei ollut sellaista eläissään kokenut.
Äkkiä lakkasi Uhumisy huitomasta ja karahti ylöspäin. Isojen viuhkain tavoin vatvoivat voimakkaat siivet ilmaa, ja Baree tunsi äkkiä kohoavansa maasta. Kuitenkin pysytteli hän yhä kiinni ja pudota mötkähti tuokion kuluttua linnun kera takaisin maahan.
Uhumisy yritti uudestaan. Yritys onnistui tällä kertaa paremmin, ja hän kohosi kokonaista kuusi jalkaa ilmaan Bareen kanssa. Pudottiin jälleen. Kolmannella kerralla vanha roisto ponnisteli pyyhkäistäkseen siivillään Bareen irti, ja sitten se virui nääntyneenä, jättiläissiivet levällään, sähisten ja kirskuttaen nokkaansa. Noiden siipien alle painetun Bareen murhan vaisto toimi nopeasti. Äkkiä vaihtoi hän otteensa upottaen hampaansa Uhumisyn alaruumiiseen. Ne vaipuivat kolmen tuuman vahvuiseen höyhenpukuun. Yhtä nopeana kuin Baree käytti Uhumisykin tilaisuutta hyväkseen. Tuokiossa se lehahti ylöspäin.
Nytkähdys, höyheniä irtaantui lihasta – ja Baree oli yksinään taistelutantereella.
Hän ei ollut tappanut, mutta hän oli voittanut. Hänen ensimmäinen suuri päivänsä – tai yönsä – oli tullut. Maailma täyttyi uusista lupauksista, yön laajuisesta aavistuksesta. Ja hetkisen perästä hän istahti takajaloilleen haistellen ilmaa lyödyn vihollisensa perästä; ja sitten hän ikäänkuin haastaen kurittamaansa höyhenhirviötä palaamaan ratkaisevaan taisteluun nosti pienen, terävän kuononsa tähtiä kohti ja kajahdutti yöhön ensimmäisen penikkamaisen sudenulvahduksensa.
VI
Yksinäisen sydämen kaipuu
Taistelu Uhumisyn kanssa oli Bareelle hyvää lääkettä. Se ei ainoastaan kohottanut hänen itseluottamustansa, vaan karkoitti myöskin kuumeisen ärtymyksen hänen verestänsä. Hän ei enää näykkinyt kaikkea ja murissut kaikelle yön läpi samoillessaan. Olikin ihmeellinen yö. Kuu oli ihan hänen yläpuolellaan ja taivaalla lukemattomia tähtiä, niin että aukeilla paikoilla oli melkein yhtä kirkasta kuin päivällä, mutta valo pehmeämpää ja kauniimpaa.
Oli hyvin hiljaista. Ei tuulenvärähdystäkään puun latvoissa, ja Bareesta tuntui, että hänen äskeisen ulvahduksensa olisi täytynyt kuulua maailman ääriin. Joskus hän eroitti rasahduksen ja pysähtyi silloin aina tarkkaavaisesti kuuntelemaan. Etäältä eroitti hän naarashirven pitkän, pehmeän ammunnan, hän kuuli kovan loiskinan pienestä järvestä, jonka partaalle hän tuli, ja kerran sarvien kalinaa sarvia vasten, – kaksi kaurista järjesti jotakin pikku riitaa kolmanneskilometrin päässä.
Mutta sudenulvonta hänet aina sai kauimmin istumaan ja kuuntelemaan, sydämen tykyttäessä oudosta vaikutelmasta, jota hän ei vielä täydellisesti tajunnut. Se oli veren kutsu, joka hänessä varmistui hitaasti, mutta herkeämättä.
Hän oli vielä vaeltaja – intiaanien kielellä pupamutao. Sama "vaellushalu" valtaa ajaksi melkein jokaisen metsänelävän niin pian kuin se kykenee itsestänsä huolehtimaan. Kenties se on luonnon suunnitelma liian läheisten perhesuhteiden ratkomiseksi ja – mahdollisesti vaarallisen – sekaannuksen välttämiseksi läheisten sukulaisten kesken.
Ei Bareella, enempää kuin uusia metsästysmaita etsivällä nuorella sudella tai outoon maailmaan joutuneella nuorella ketullakaan, ollut syytä vaellukseen eikä mitään matkasuunnitelmaa. Hän vain samoili samoillakseen. Hän halusi vaistomaisesti jotakin, mitä ei voinut löytää. Sudenluonteesta se johtui. Tähdet ja kuu täyttivät hänet tuolla oudolla kaipuulla. Etäiset äänet tehostivat sitä hänen suuressa yksinäisyydessään. Ja vaisto vihjaisi hänelle, että vain etsimällä hän saattoi löytää. Nykyisin hän ei niin paljoa ikävöinyt Kazania ja Harmaata Hukkaa, emoa ja kotia, vaan pikemmin toveruutta.
Mutta nyt, kun hän oli purkanut sudenraivon taistelussa Uhumisyä vastaan, oli koiranluonne jälleen päässyt oikeuksiinsa. Hänen luonteensa herttainen osa. Se osa, joka halusi painautua jotakin elävää ja ystävällistä vasten, vähät siitä, oliko se höyhenpukuinen tai karvainen, kynnellinen tai sorkkajalkainen.
Raidan luodin haava äilehti, kahakassa saadut vammat kirvelivät, ja aamun sarastaessa hän laskeusi leppien siimekseen toisen pienen järven rannalle ja lepäsi puolipäivään asti. Sitten hän alkoi etsiä ruohikosta ja lammen ulpukoiden juurten lähettyviltä. Hän löysi kuolleen hauenpoikasen, jonka kärppä oli osaksi syönyt, ja pisti sen poskeensa.
Hänen haavansa kivisteli tänä iltapäivänä paljon vähemmin, ja yön tullen hän sitä tuskin tunsi. Vältettyään melkein traagillisen kuoleman, jonka Nepisin luoti oli uhannut hänelle tuottaa, oli hän liikkunut ylimalkaan koillista suuntaa kohti, vaistomaisesti seuraten vesijuonnetta; mutta hänen matkansa oli edistynyt hitaasti, ja kun pimeä jälleen tuli, oli hän vain kymmenisen tai kahdentoista kilometrin päässä kuopasta, johon Raidan haavoittamana oli pudonnut. Tänä yönä hän ei vaeltanut pitkälti. Hän muisti saaneensa haavan hämärissä ja joutuneensa taisteluun Uhumisyn kanssa vielä myöhemmin ja oli vahingosta viisastunut. Kokemus oli hänelle opettanut, että metsän tummat varjot ja pimeät kuopat useinkin olivat paikkoja, joissa vaara väijyi. Hän ei enää pelännyt niinkuin ennen, mutta hän oli täksi kerraksi saanut kyllänsä taistelusta, ja niinpä hän piti varovaisuutta uhkarohkeutta järkevämpänä, pysytellen etäällä pimeän vaaroista. Omituinen vaisto kannusti hänet etsimään makuupaikkansa kalliomaisen kivimöhkäleen huipulta, jonne hänen oli vaikeahko kiivetä. Ehkäpä se oli taantuva vaisto niiltä etäisiltä ajoilta, jolloin Harmaa Hukka ensimmäisen äitiytensä päivinä etsi turvaa Sun Rockin huipulta, tuolta korkealle heidän metsämaailmansa yli kohoavalta kalliolta, missä hän ilveksen kanssa taistellessaan menetti näkönsä.
Bareen kallio ei suinkaan kohonnut sataa jalkaa enemmän tai vähemmän kohtisuoraan, vaan ulottui ehkä miehenpään korkeudelle. Se oli jokisyvänteen laidassa, ja heti takana alkoi kuusimetsä. Moneen tuntiin Baree ei nukkunut, vaan loikoili herkän valppaana, korvat vireessä kuunnellen, eroittaisiko mitään ääniä pimeästä seudusta ympäriltään.
Hänen tämänöinen valppautensa ei ollut pelkkää uteliaisuutta. Hänen tietopiirinsä oli eräässä suhteessa äärettömästi laajentunut – hän oli oppinut tajuamaan, että hän oli pienoinen hiukkanen tässä ihmeellisessä maailmassa, joka lepäsi tähtien ja kuun alla, ja hänellä oli palava halu paremmin tutustua siihen, mutta enemmittä otteluitta ja vammoitta. Tänä yönä hän tiesi, mitä nuo harmaat varjot olivat, joita hän silloin tällöin näki ääneti leijailevan metsän pimennoista kuun valoon. Ne olivat pöllöjä, saman lajin hirviöitä, jonka kanssa hän oli otellut.
Hän kuuli sorkkain narskuntaa ja raskaiden ruumiiden jymähtelyä vesaikosta. Hän kuuli jälleen hirven ammunnan. Hän eroitti uusia, outojakin ääniä: ketun terävän haukahtelun, pohjolan ison koskelon kaamean, nauravan räkätyksen järveltä lähes kilometrin päästä, ilveksen penikulmaisen taipaleen halki kajahtavan kirkaisun, maan ja tähtien välillä lentelevien yöhaukkain matalan, pehmeän vaakunnan. Hän kuuli omituista kuisketta puunlatvoista – tuulen huo'untaa. – Ja kerran vihelsi kauris kimeästi syvästä hiljaisuudesta aivan hänen kallionsa läheltä ja kiiti – sudenhajun vainuttuaan – säikähdyksissään harmaana juovana tiehensä.
Kaikilla näillä äänillä oli Bareelle oma uusi merkityksensä. Hänen erämaantuntemuksensa edistyi nopeasti. Hänen silmänsä kiilsivät. Hän tunsi kutkutusta suonissaan. Monet minuutit kerrallaan hän oli melkein hievahtamatta. Mutta kaikista hänen kuulemistaan äänistä lumosi sudenhuuto häntä enimmin. Tuon tuostakin hän sitä kuunteli.
Ajoittain se oli hyvin etäällä – niin etäällä, että se vaimeni kuiskaukseksi, haihtui melkein ennen kuin hänen korviinsa ehti; ja sitten se taas kuului täyteläisenä, saaliinajon kuumaa kiihkoa värähtelevänä, kutsuen häntä metsästyksen punaiseen tenhoon, revityn lihan ja vuotavan veren villiin juhlaan – kutsuen, kutsuen, kutsuen. Niin, se kutsui, kutsui häntä oman sukunsa luo, niiden luo, jotka olivat luuta hänen luustansa ja lihaa hänen lihastansa – hänen emonsa heimon villien, hurjain, saalistavien laumain joukkoon! Harmaan Hukan ääni hänelle yöstä huhuili. Harmaan Hukan veri vietteli häntä villien laumain veljeskuntaan. Ja kuunnellessaan hän vapisi. Kurkusta nousi hiljainen uikutus.
Hän siirtyi vähitellen kallion jyrkälle syrjälle. Hän halusi lähteä. Luonto yllytti häntä lähtemään. Mutta villipedon luonto kohtasi vastuksia. Sillä hänessä oli koiraa monen sukupolven aikana taltutettuine ja uinuneine vaistoineen, ja kaiken sen yötä pysytti koiranluonne Bareen kallionsa huipulla.
Seuraavana aamuna löysi Baree paljon äyriäisiä puron reunalta ja hän ahmi halukkaasti niiden mehukasta lihaa, kunnes hänestä tuntui, että nälkä ei enää ikinä nipistelisi. Mikään ei ollutkaan maistunut aivan niin hyvältä siitä asti, kun hän oli syönyt Sekusyltä, kärpältä, ryöstämänsä peltokanan.
Myöhemmin iltapäivällä saapui Baree metsässä kohdalle, joka oli hyvin tyyni ja rauhallinen. Puro oli syventynyt. Paikoittain loittonivat sen rannat toisistaan, ja vesi laajeni pieniksi lammikoiksi. Kahdesti teki Baree melkoisen kierroksen näitä lammikoita kaartaessaan. Hän vaelsi hyvin hiljalleen, kuunnellen ja kurkkien. Siitä onnettomasta päivästä asti, jolloin oli lähtenyt vanhasta ryteiköstä, hän ei ollut tuntenut oloansa niin kodikkaaksi kuin nyt.
Hänestä tuntui, että hän vihdoinkin polki tuttua tannerta, samoili seutua, josta löytäisi ystäviä. Kenties se taaskin oli vaiston – luonnon – ihmesalaisuuksia. Sillä hän oli vanhan Katkohampaan, majavan, alueella. Täällä hänen taattonsa ja emonsa olivat metsästelleet, ennenkuin hän vielä oli syntynyt. Lyhyen matkan päässä tältä kohdalta olivat Kazan ja Katkohammas suorittaneet hurjan kaksintaistelunsa veden alla, josta Kazan töin tuskin oli hengissä ja aivan hengästyneenä selvinnyt.
Baree ei niitä asioita saisi koskaan tietää. Hän ei saisi koskaan tietää, että vaelteli vanhoja latuja. Mutta oli jotakin hänen sisimmässä olemuksessaan, mikä häneen niin omituisesti koski. Hän haisteli ilmaa ikäänkuin olisi vainunnut jotakin tutunomaista. Se oli vain heikko hengähdys – määrittelemätön vaikutelma, joka herätti hänessä salaperäisen aavistuksen aiheen.
Metsä taajeni. Ihmeellistä! Ei ollut mitään vesaikkoa, ja vaellus puiden alla oli kuin käyskentelyä laajassa salaperäisessä luolassa, jonka katon läpi päivänvalo pehmeänä tunkeutui, siellä täällä kultaisten aurinkoisten täpläin kirkastamana. Toista kilometriä tepsutti Baree hiljakseen tässä metsässä. Hän ei nähnyt muuta kuin joitakuita pyrähteleviä lintuja; kuului tuskin mitään ääntä. Sitten hän tuli isolle, hiljaiselle lammelle. Sen reunoilla kasvoi taajassa leppiä ja raitoja. Varsinainen metsä oli harventunut. Hän näki iltapäivän auringon heijastuvan veteen – ja sitten hän yhtäkkiä kuuli elämää.
Katkohampaan yhdyskunnassa ei ollut tapahtunut monia muutoksia senjälkeen kun hän oli taistellut Kazanin ja saukkojen kanssa. Vanha Katkohammas oli entistään vanhempi. Ja lihavampi. Hän nukkui paljon ja oli ehkä varomattomampi kuin ennen. Hän torkkui isolla, mullasta ja varvuista kyhätyllä padolla, jota rakennettaessa hän oli ollut yli-insinöörinä.
Nyt tulla sipsutti Baree korkealla rantapengermällä kolmen-, neljänkymmenen jalan päässä. Niin äänettömästi hän oli liikkunut, että kukaan majavista ei ollut häntä nähnyt eikä kuullut. Hän heittäysi maahan mahalleen ruohotöppään taakse ja katseli piilopaikastaan hyvin innokkaasti jokaista elettä. Katkohammas heräili. Se nousi ja seisoi hetkisen lyhyillä jaloillaan, istahtaen sitten leveän litteän häntänsä nojaan vakavana kuin asentoon komennettu sotamies, minkä jälkeen se äkkiä viheltäen suksisi aika molskahduksella lammikkoon.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näytti Bareesta, että lampare kuhisi majavia. Päitä ja ruumiita tuli näkyviin ja katosi, ne kiitivät sinne tänne veden halki tavalla, joka Bareeta ihmetytti ja hämmästytti. Siirtokunnalla oli iltakisansa. Hännät pieksivät vettä kuin litteät laudat. Omituisia vihellyksiä kohosi molskinnasta – ja sitten leikki loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.
Poikasia lukuunottamatta oli arviolta kaksikymmentä majavaa, ja ikäänkuin yhteisestä merkistä – jollaista Baree ei ollut kuullut – ne kävivät niin hiljaisiksi, että lammikosta enää saattoi eroittaa tuskin minkäänlaista ääntä. Jotkut niistä vaipuivat veden alle ja hävisivät kokonaan, mutta useimpia saattoi Baree tarkata niiden vetäytyessä rannalle.
Ne ryhtyivät viipymättä työhönsä, ja Baree katseli ja kuunteli korttakaan rahistelematta ruohossa, johon oli kätkeytynyt. Hän koetti ymmärtää. Hän koetti sovittaa nämä omituiset ja hyvinvoivilta näyttävät eläimet tietopiiriinsä. Ne eivät häntä säikähdyttäneet. Niiden lukumäärä ja koko ei tehnyt häntä levottomaksi. Hänen hiljaisuutensa ei ollut varovaisuudesta johtuvaa äänettömyyttä, vaan sen aiheutti pikemminkin outo ja yhä lisääntyvä halu tutustua tuohon kummalliseen, nelijalkaisten vesieläinten veljeskuntaan. Niiden vuoksi oli iso metsä käynyt hänelle jo vähemmän yksinäiseksi. Ja sitten hän näki aivan lähellä alapuolellaan, tuskin kymmenen jalan päässä jotakin, mikä melkein päästätti kuuluville hänen penikkamaisen toveruudenkaipuunsa.
Siellä lammen pehmeästä mudasta kohoavan rannan silkoisella juovalla taaperteli pieni Umisk kolmen leikkitoverinsa kanssa. Umisk oli jokseenkin Bareen ikäinen, viikkoa, paria nuorempi ehkä. Mutta se oli täyteläinen ja raskas, melkein yhtä leveä kuin pitkäkin. Luonto ei voi synnyttää mitään herttaisempaa nelijalkaista kuin majavanpoika, ellei ehkä karhunpentu sitä ole; ja Umisk olisi saanut ensimmäisen palkinnon missä majavanpoikain näyttelyssä tahansa.
Sen kolme toveria olivat hiukan vähäisemmät. Ne lyllersivät esille matalan raidan takaa, omituisesti naksuttaen ja laahaten pieniä, litteitä häntiään perässään kuin vähäisiä kelkkoja. Ne olivat lihavia, tuuheaturkkisia ja näyttivät Bareesta hyvin ystävällisiltä, joten hänen sydämensä äkkiä alkoi rummuttaa nopeaa riemumarssia. Mutta hän ei hievahtanut. Tuskin hengitti. Ja sitten Umisk äkkiä kääntyi yhtä leikkitoveriansa kohti ja paiskasi sen kumoon. Heti olivat toiset kaksi Umiskin kimpussa, ja kaikki kolme pikku majavaa kierähtelivät tantereella potkien lyhyillä jaloillaan, läiskien hännillään ja kaiken aikaa päästellen heikkoja kirahduksia.
Baree tiesi, ettei se ollut tappelua, vaan kisailua. Hän nousi pystyyn. Hän unohti, missä oli, – unohti kaiken muun maailmassa paitsi nuo kisailevat karvapallot. Siksi hetkeksi oli kaikki luonnon hänelle antama ankara kasvatus menettänyt merkityksensä. Hän ei ollut enää taistelija, ei enää pyydystäjä, ei enää ruuan etsijä. Hän oli penikka, ja hänessä heräsi halu, joka oli näläntunnetta voimakkaampi. Hän halusi livahtaa alas Umiskin ja sen pienten kumppanien pariin kieriskelemään ja leikkimään. Hän halusi kertoa niille, jos se olisi mahdollista, että oli eksynyt emostaan ja kodistaan, oli saanut paljon kovaa kokea ja tahtoi jäädä niiden ja niiden emojen ja isäin luo, jos asianomaisilla ei ollut mitään sitä vastaan.
Hänen kurkustaan kuului heikon heikko uikutus. Se oli niin matala, että Umisk leikkitovereineen ei sitä eroittanut. Niillä oli tavattoman paljon hommaa.
Hiljaa astui Baree askeleen niitä kohti, sitten toisen – ja vihdoin hän seisoi kapealla rantakaistaleella puolenkymmenen jalan päässä eläimistä. Hänen terävät pienet korvansa olivat höröllään, hän liehutti häntäänsä niin nopeasti kuin mahdollista, ja jokainen lihas hänen ruumiissaan värähteli odotuksesta.
Silloin Umisk hänet näki ja hänen lihava pieni ruumiinsa muuttui äkkiä liikkumattomaksi kuin kivi.
"Hei!" huudahti Baree vaaputtaen koko ruumistansa ja puhuen yhtä selvästi kuin ihmiskielellä. "Sallitteko minun leikkiä kanssanne?"
Umisk ei vastannut. Hänen kolme leikkitoveriansa katsoa muljottivat Bareehen. Ne eivät liikahtaneetkaan. Näyttivät tyrmistyneiltä. Neljä tuijottavaa, ihmettelevää silmäparia tähysti muukalaista.
Baree yritti uudestaan. Hän ryömi etujaloillaan, sillävälin kun häntä ja takajalat yhä vaappuivat, ja tuhauttaen nenäänsä hän sieppasi varvun hampaittensa väliin.
"No – päästäkäähän minut mukaan", sanoi hän. "Kyllä minä leikkiä osaan!"
Hän sinkautti varvun ilmaan ikäänkuin sanojensa vakuudeksi ja haukahti.
Umisk ja sen veljet olivat kuin muotikauppiaan mallinukkeja.
Ja sitten joku näki Bareen aivan äkkiä. Se oli iso majava, joka ui lammen poikki, suussa nuori vesa uutta patorakennusta varten. Heti irroitti se otteensa ja suuntausi rantaan, ja sitten iskeä läimäytti leveä häntä veteen, pamahtaen kuin pyssy – majavan hälytysmerkki, joka tyynenä iltana voidaan kuulla melkein kilometrin päähän.
"Vaaraa!" varoitti se. "Vaaraa! – Vaaraa! – Vaaraa!"
Tuskin oli merkki annettu, kun kuului häntäin mäiskytyksiä joka suunnalta – lammelta, kätketyistä kanavista, raita- ja leppätiheiköistä.
"Paetkaa henkenne edestä", tiedoittivat ne Umiskille ja sen tovereille.
Baree seisoi nyt jäykkänä ja liikkumattomana. Kummastuneena katseli hän, kuinka nuo neljä pientä majavaa sukelsivat lampeen ja katosivat. Hän kuuli toisten, raskaampien ruumiiden läiskähtävän veteen. Sitten seurasi kummallinen ja epäilyttävä, peloittava äänettömyys.
Baree uikutti hiljaa, ja se uikutus oli melkein nyyhkytystä. Miksi oli Umisk pienine tovereineen paennut häntä? Mitä hän oli tehnyt, jotta ne eivät halunneet tulla hänen ystävikseen? Hänet valtasi haikea yksinäisyydentunne – vielä haikeampi kuin hänen viettäessään ensimmäistä yötänsä erossa emostansa. Auringon viimeinenkin rusko katosi taivaalta hänen siinä seisoessaan. Tummempia varjoja hiipi lammen pinnalle. Hän vilkaisi metsään, jota yö alkoi verhota, ja vielä kerran uihkaisten livahti sinne takaisin. Hän ei ollut löytänyt ystävyyttä, ei ollut tavannut tovereita. Ja hänen sydämensä oli särkynyt.
VII
Wakajun loppu
Parina, kolmena päivänä joutui Baree ruuanetsintäretkillään yhä kauemmaksi lammikosta. Mutta joka iltapäivä hän palasi sen rannalle – kunnes hän kolmantena päivänä keksi uuden puron ja Wakajun. Puro oli runsaan kolmen kilometrin päässä metsässä. Se oli aivan erilainen kuin edellinen.
Se tanssi iloisesti loristen someroisessa uomassaan halkeilleiden kivimöhkäleiden ohitse. Milloin laajeni se syviksi suvannoiksi, milloin kieppui vaahtoavina pyörteinä, ja sillä kohdalla, mihin Baree ensiksi saapui, värisi ilma etäisen putouksen pauhusta. Se oli paljon hauskempi kuin synkkä ja hiljainen majavain joki. Se näkyi elävän; veden vuolas juoksu, laulava lirinä, kohina ja pauhu synnyttivät Bareessa aivan uusia vaikutelmia. Hän kulki parrasta pitkin hitaasti ja varovaisesti, ja siksipä hän sattuikin aivan äkkiä ja huomiota herättämättä Wakajun, ison mustankarhun pakeille, juuri kun nalle oli uutterassa kalastuspuuhassa.
Wakaju seisoi polviaan myöten hiekkasärkän taakse muodostuneessa lätäkössä, ja sillä oli mainio kalaonni. Juuri kun Baree hätkähtäen pysähtyi, silmät muljollaan katsellen tuota hirviötä, jonka oli vain kerran ennen yön hämärissä nähnyt, paiskasi Wakaju toisella etukäpälällään aika roiskahduksen vettä korkealle ilmaan, ja kala putosi mukulakiviselle rannikolle.
Vähää aikaisemmin olivat vilukalat nousseet tuhatlukuisissa parvissa jokeen kutemaan, ja veden nopea laskeutuminen oli teljennyt monta noihin lätäkköihin vangeiksi. Wakajun lihava, sileä ruumis oli todistuksena hyvinvoinnista, jota se täten nautti. Vaikka karhuntaljain loistokausi jo oli hiukan ohi, oli Wakajun turkki uhkean tuuhea ja musta.
Neljännestunnin tarkkaili Baree karhua sen nappaillessa kaloja allikosta. Kun se vihdoin lopetti, oli pari-, kolmekymmentä eväkästä kivillä, toiset kuolleina, toiset vielä räpyttelevinä. Paikaltaan saattoi kahden ison kallionmöhkäleen vähin litistynyt Baree kuulla lihan ja luun narskuntaa, karhun hotkiessa päivällistään. Se kuulosti hyvältä, ja tuore kalan haju herätti hänessä halua, jota eivät äyriäiset eikä peltokanakaan koskaan olleet herättäneet.
Lihavuudestaan ja koostaan huolimatta ei Wakaju ollut ahmatti, ja niinpä se neljännen kalan syötyään käpälöi kaikki muut kasaan, peitti ne osittain pitkillä kynsillään kokoonharavoimallaan hiekalla ja kivillä ja kattoi lopuksi varastonsa taittamalla pienen balsamipuunnäreen sen suojaksi, niin että kalat olivat aivan kätkössä. Sitten se tallusti verkalleen sille suunnalle, jolta vesiputouksen kohina kuului.
Kaksikymmentä sekuntia senjälkeen, kun Wakaju oli kokonaan hävinnyt joen mutkaan, oli Baree taitetun balsamipuun alla. Hän kiskoi esille kalan, joka vielä eli. Hän söi sen kokonaan, ja se maistui herkulliselta pitkäaikaisen äyriäisravinnon jälkeen.
Baree totesi nyt, että Wakaju oli ratkaissut hänen muonakysymyksensä. Iso karhu kalasteli herkeämättä pitkin jokea, ja joka päivä palasi Baree sen saaliilla juhlimaan. Hänen ei ollut vaikea löytää Wakajun kätköjä. Hänen tarvitsi vain seurata pitkin jokirantaa ja tarkoin haistella.
Jotkut varastot alkoivat vanhuuttaan vanheta eivätkä suinkaan lemahtaneet mieluisalta Bareen nenään. Niitä hän karttoi. Mutta aina hänen onnistui kähveltää itselleen ateria tai kaksi jostakin vereksestä kalaläjästä. Eräänä päivänä hän kuljetti kalan majavalammikolle ja laski sen Umiskin eteen, joka oli ehdoton kasvinsyöjä.
Viikon päivät oli elämä erinomaisen hauskaa. Mutta sitten se katkesi – tuli muutos, joka merkitsi yhtä paljon Bareelle kuin eräs päivä kauan sitten oli merkinnyt Kazanille, hänen isälleen, päivä, jolloin tämä tappoi ihmispedon erämaan syrjässä.
Muutos tuli Bareelle sinä päivänä, jona hän tepsutellessaan kallion ympärillä vesiputouksen lähettyvillä äkkiä näki edessään Pierrotin ja Nepisin.
Nepisin hän huomasi ensimmäiseksi. Jos se olisi ollut Pierrot, olisi hän heti kääntynyt takaisin. Mutta taaskin synnytti isän veri kummallisen vavahtelun hänen ruumiissaan. Tuollako tavoin se ensimmäinen nainen oli katsahtanut Kazaniin silloin, kun hän sivistysalueen rajalla oli laskenut pehmeän valkoisen kätensä koiran pään päälle? Sama väristyskö oli isää liikuttanut, joka nyt liikutti Bareeta? Pentu seisoi hiljaa. Nepis oli vain kahdenkymmenen askeleen päässä.
Tyttö istui kivellä aikaisen aamuauringon hohteessa ja harjasi ihmeellistä tukkaansa. Hänen siinä istuessaan verhosivat lähelle maata ulottuvat hiukset hänet melkein kokonaan, kimallellen kauniimpina kuin Wakajun kiiltävä turkki, ja niiden tummasta pilvestä esiinpistävät kasvot katselivat suoraan Bareeta. Tytön huulet raoittuivat. Hänen silmänsä säteilivät hetkisen kuin tähdet. Toinen käsi pysähtyi pitelemiensä sysimustien kutrien varaan. Hän tunsi Bareen. Hän näki valkoisen tähden rinnassa ja valkoisen täplän korvalehden huipussa ja kuiskasi puoliääneen: "Utshi musis – koiranpentu!" Se oli sama villikoira, jota hän oli ampunut ja jonka luuli kuolleen! Ei voinut erehtyä. Se oli nyt ilmetty koira siinä seisoessaan ja tyttöä katsellessaan.
Edellisenä iltana he olivat rakentaneet kallion taakse suojan balsamipuista, ja pienellä valkealla hiekkaläikällä kyyrötti Pierrot polvillaan tulen ääressä, puuhaillen murkinahommissa, sillävälin kun Raita suori hiuksiansa. Hän kohotti päätänsä puhutellakseen tyttöä ja näki Bareen. Samassa laukesi lumous. Baree näki ihmispedon nousevan pystyyn. Kuin nuoli kiiti pentu pois.
Mutta se oli tuskin Nepisiä nopeampi.
"Pache, mon père", huudahti tämä, "sama koiranpentu. Nopeasti!"
Hiustensa hulmuavassa pilvessä suhahti tyttö tuulena Bareen jälkeen. Pierrot seurasi ja sieppasi lähtiessään kiväärinsä. Hänen oli vaikea pysyä Raidan kintereillä. Tämä oli kuin metsän hengetär, pienet pehmeihin mokkasiineihin pistetyt jalat tuskin koskettivat hiekkaa hänen kiitäessään pitkällä särkällä. Oli ihmeellistä katsella hänen notkeaa nopeuttaan ja tuota kaunista auringonvalossa aaltoilevaa tukkaa. Tälläkin kiihtymyksen hetkellä se johti Pierrotin mieleen McTaggartin, Hudson-lahden osakeyhtiön toimitusmiehen Lac Bainessa ja mitä hän eilen oli sanonut.
Puolet yötä oli Pierrot virunut valveilla hammasta purren, sitä ajatellessaan. Ja tänä aamuna, ennenkuin Baree livahti heidän luokseen, oli hän silmäillyt Nepisiä tarkemmin kuin koskaan ennen. Tyttö oli kaunis. Hän oli Wyolaakin, kuollutta äitivainajaansa ihanampi. Tuota tukkaa! Miehet töllistelivät sitä kuin eivät olisi voineet uskoa silmiään! Noita silmiä! Ne olivat ihmeellistä tähtivaloa heijastavat lähteet! Ja hän oli sorea kuin kukkanen kedolla! Ja McTaggart oli sanonut...
Hänen edeltään värähti hänen korviinsa innostunut huuto.
"Riennä, Nutawe! Se pujahti umpisolaan. Nyt se ei voi meiltä päästä karkuun."
Tyttö läähätti, kun isä ehti hänen luokseen. Hänen ranskalainen verensä hohti heleänä punana poskilla ja huulilla. Valkoiset hampaat välkkyivät kuin maito. "Tuolla sisällä..." Ja tyttö osoitti. He menivät rotkoon.
Heidän edessään juosta vilisti Baree henkensä edestä. Ihmispedon pelko oli hänet vallannut. Se pelko vei järjen ja arvostelukyvyn. Se oli toisenlaista pelkoa kuin mikään muu elämässä tai luonnossa olisi voinut Bareessa herättää. Kuten karhu, susi, ilves ja kaikki metsän sorkkajalkaiset ja käpälillä sipsuttavat eläimet, tunsi hänkin vaistomaisesti sen tosiasian, että nämä hänen näkyviinsä tulleet kummalliset kaksikoipiset olennot olivat kaikkivoipia.
Ja ne hyökkäsivät hänen perässään! Hän kuuli niiden tulevan. Nepis seurasi melkein yhtä nopeasti kuin Baree saattoi juosta. Äkkiä kääntyi pentu halkeamaan kahden ison kallionlohkareen väliin. Kahdenkymmenen jalan päässä sulkeutui häneltä siellä tie ja hän juoksi takaisin. Bareen rynnätessä ulospäin suoraan rotkoa pitkin, oli Nepis vain kymmenkunnan metrin päässä ja elukka näki Pierrotin melkein tytön vieressä. Raita huusi. "Mana – mana – tuolla se tulee!"
Vetäen henkeään ryntäsi Raita vesaikkoon, johon Baree oli hävinnyt. Kuin iso kietova verkko esti irrallaan hulmuava tukka hänen liikkeitään tiheikössä, ja rohkaisevasti huutaen Pierrotille pysähtyi hän keräämään sitä hartioilleen, kun isä ponnisti hänen ohitseen. Siihen kului tytöltä vain pari silmänräpäystä, ja hän oli taas Pierrotin perässä. Viidenkymmenen metrin päässä hänen edellään huusi Pierrot varoituksen.
Baree oli kääntynyt; melkein samassa hengenvedossa se kirmasi taaksepäin, suoraan Raitaa kohti. Baree ei nähnyt häntä ajoissa, pysähtyäkseen tai poiketakseen sivulle, ja neitonen heittäytyi sen ladulle. Hetkisen olivat nuo kaksi yhdessä. Baree tunsi tytön tukan huimailtavan ylitseen ja tämän käsien puristusta. Viimemainitun pitkät, vartalolle aaltoilevat hiukset hänet itsensäkin hämmennyttivät – ja Baree luikersi pois hänen käsistään ja kiiti jälleen solan umpipäätä kohti.
Nepis nousi pystyyn. Hän läähätti – ja nauroi. Pierrot palasi hurjaa vauhtia, ja Raita viittasi hänen taakseen.
"Minä tavoitin sen – eikä se purrut!" sanoi hän nopeasti hengittäen. Hän osoitti vielä umpisolan perälle ja toisteli: "Minä tavoitin sen – eikä se purrut minua, Nutawe."
Se juuri olikin ihmeellistä. Tyttö oli ollut huima, eikä Baree ollut häntä purrut! Sitten hän katsellen loistavin silmin Pierrotia ja hymyn verkalleen haihtuessa hänen huuliltaan lausui pehmeästi ja melkein kunnioittavasti sanan "Baree".
Se sana vaikutti Pierrotiin kuin luoti. Hänen hoikat sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän tuijotti hetkisen tyttäreensä, silmät suurina. Sitten hän huudahti:
"Non, non, se ei ole mahdollista. Tule, tai muutoin se pääsee meiltä pakoon!"
Pierrot oli nyt hyvässä toivossa. Rotko oli kaventunut, eikä otus voinut näkymättä livahtaa heidän ohitseen. Kolmea minuuttia myöhemmin Baree tuli rotkon umpipäähän – kallioseinämälle, joka nousi jyrkkänä ylös kuin kupinlaita. Kaloilla herkuttelu ja monituntiset nukkumiset majavalammikon äärellä olivat häntä lihottaneet, joten hän oli puoliksi hengästynyt etsiessään turhaan ulospääsyä.
Baree oli kuppimaisen kallionmutkan äärimmäisessä päässä, missä ei pensas tai ruohontöpäskään häntä verhonnut, kun Pierrot ja Nepis hänet jälleen näkivät. Nepis meni suoraan eläintä kohti. Aavistaen Bareen aikeet, riensi Pierrot vasemmalle suorassa kulmassa rotkon perukasta.
Kivimöhkäleitä kierrellen etsi Baree hätäisesti juoksennellen pujahdusreikää. Hetkistä myöhemmin hän oli saavuttanut rotkon "maljan". Seinässä oli viiden-, kuudenkymmenen jalan levyinen murtuma, joka avautui pihamaiseen luonnonvankilaan. Se oli kaunis paikka. Joka sivulla, paitsi käytävän kohdalla, sulkivat sitä kallioseinät. Perällä kohisi koski monina pirskuvina pikku putouksina. Maa jalkain alla oli paksun ruohon peitossa ja kukkien kirjailema. Tästä satimesta oli Pierrot saanut useamman kuin yhden lihavalonkkaisen hirven. Sieltä ei päässyt pakenemaan muuten kuin hänen kivääriänsä uhmaamalla. Hän huusi Nepisille nähdessään Bareen sinne pujahtavan, ja yhdessä kiipesivät he louhikkoista rinnettä.
Baree oli melkein ehtinyt pienen vankilaniityn syrjään, kun hän äkkiä pysähtyi niin rutosti, että tuupertui takajaloilleen, ja hänen sydämensä nousi kurkkuun.
Suoraan hänen edessään seisoi Wakaju, iso mustakarhu!
Noin puolen minuutin ajan hän epäröi näiden kahden vaaran välillä. Hän kuuli Nepisin ja Pierrotin äänet, kuuli kivien rapsahtelevan heidän jaloissaan. Ja hänet valtasi suuri pelko. Sitten hän vilkaisi Wakajuun. Iso karhu ei ollut hievahtanutkaan. Sekin kuunteli. Mutta oli jotakin, mikä hermostutti sitä enemmän kuin nuo sen eroittamat äänet. Oli hajua, jonka nalle oli ilmassa vainunnut. Ihmisen hajua.
Katsellessaan karhua näki Baree sen pään verkalleen heilahtavan, samalla kun Nepisin ja Pierrotin askeleet kävivät yhä selvemmiksi. Ensi kertaa eläissään katseli Baree isoa karhua vasten naamaa. Hän oli nähnyt sen kalastelevan. Oli lihonut Wakajun reippaan työn tuloksista. Hän oli tuntenut karhua kohtaan pelokasta kunnioitusta. Nyt oli karhussa jotakin, mikä kartoitti hänen pelkonsa ja herätti hänessä sensijaan tenhoavaa luottamusta. Wakaju, joka oli niin iso ja voimakas, ei pakenisi kaksijalkaisia hätyyttäjiänsä. Jos Baree vain pääsisi Wakajun taakse, olisi hän turvassa!
Hän hypähti sivulle ja kiiti aukeaa niittyä kohti. Wakaju ei hievahtanut hänen vilistäessään ohi, enempää kuin jos hän olisi ollut lintu tai kaniini. Sitten löyhähti taas tuulenviima, voimakkaasti ihmisen hajua tuoksuttava. Vasta se herätti karhussa eloa. Hän kääntyi ja alkoi hölkätä Bareen perästä niityn satimeen. Vilkaisten taakseen näki Baree hänen tulevan ja luuli sitä takaa-ajoksi. Nepis ja Pierrot pääsivät samalla hetkellä vierun harjalle ja samassa he molemmin näkivät Wakajun ja Bareen.
Kohdalta, jossa tultiin ruohoiseen syvennykseen kallioseinän alle, kääntyi Baree nopeasti oikealle. Siellä oli iso kivi, jonka toinen pää kohosi vinosti maasta. Se näytti oivalliselta piilopaikalta, ja Baree kömpi sen suojaan.
Mutta Wakaju suuntausi suoraan niitylle. Lymypaikastaan saattoi Baree tarkata tapahtumia. Tuskin oli hän ryöminyt kivensyrjän alle, kun Nepis ja Pierrot saapuivat murtuman läpi laaksoon ja pysähtyivät. Heidän pysähtymisensä vaikutti sähköittävästi Bareehen. He pelkäsivät Wakajua! Iso karhu oli ehtinyt kaksikolmannesta matkasta niityn poikki. Aurinko osui häneen, niin että turkki välähteli kuin musta satiini.
Pierrot tuijotti hetkisen otukseen. Vuodenaika oli myöhäinen. Turkikset eivät enää olleet parhaimmillaan. Mutta Wakajun talja oli toki uhkea! Pierrot ei tappanut vain tappaakseen. Pakosta hän oli riistanhuoltaja. Metsän eläimistä hän sai ruokansa, vaatteensa, katon päänsä päälle, ja jos Wakajulla olisi ollut pörröinen ja karvakulu turkki, olisi eläin ollut turvassa. Mutta Pierrot kohotti kuin kohottikin kiväärinsä.
Baree näki hänen liikkeensä. Hän näki hetkistä myöhemmin jotakin suitsuavan pyssynpiipusta ja sitten hän kuuli samanlaisen huumaavan pamahduksen kuin silloin, kun oli itse saanut vamman Raidan vihlovan luodin tunkeutuessa hänen lihansa lävitse. Hän vilkaisi nopeasti Wakajuun. Iso karhu oli kellahtanut maahan. Nyt se oli polvillaan. Se ponnistausi ylös ja hölkötti pois. Kivääri paukahti jälleen, ja Wakaju kaatui toistamiseen. Pierrot ei voinut tuolta matkalta ampua ohi. Wakaju oli mainio maalitaulu. Tämä oli teurastusta, ja kuitenkin se Pierrotille ja Nepisille oli ammattia – elämäntyötä.
Bareeta puistatti. Se johtui pikemmin kiihtymyksestä kuin pelosta, sillä näiden hetkien murhenäytelmä oli karkoittanut hänen oman pelkonsa. Matala uikutus kohosi hänen kurkustaan, kun hän katseli Wakajua, joka nyt oli pysähtynyt ja kääntynyt päin vihollisiaan, kita avoinna pään heiluessa verkalleen ja jalkojen herpautuessa hänen altaan, kun veri purskui raadelluista keuhkoista. Baree uikutti siksi, että Wakaju oli hänelle pyytänyt kalaa, siksi, että hän nyt tiesi Wakajun viimeisen hetken tulleen. Kuului kolmas laukaus. Se oli viimeinen. Wakaju vaipui paikalleen maahan. Iso pää valahti etukäpälien väliin. Baree kuuli pari tärskähtävää yskähdystä. Ja sitten oli kaikki hiljaa.
Minuuttia myöhemmin seisoi Pierrot Wakajun vieressä ja virkkoi Nepisille:
"Mon Dieu, onpa se komea turkki, sakahet! Lac Bakussa saa siitä kaksikymmentä dollaria!"
Hän veti veitsen tupestaan ja alkoi hioa sitä sieraan, joka hänellä oli taskussa. Tämän tovin ajalla olisi Baree voinut ryömiä kivenlohkareensa takaa ja paeta rotkoa pitkin. Hänet oli hetkiseksi unohdettu. Sitten, isän alkaessa nylkeä karhua, muisti Nepis pennun ja lausui jälleen samalla omituisella, ihmettelevällä äänellä sanan "Baree".
Pierrot, joka oli polvillaan maassa, vilkaisi häneen. "Miksi niin sanot?" kysyi hän. "Miksi, ma fille?"
Raidan hehkuvat silmät tähystelivät kentälle.
"Koska sillä on tähti rinnassa ja valkea täplä korvassa ja... ja... koska se ei purrut minua!" vastasi neitonen.
Pierrotin silmissä paloi uusi tuli, ikäänkuin hiipuneihin hiiliin leimahtanut loimu.
"Non, se ei ole mahdollista", sanoi hän sitten ikäänkuin itsekseen kuiskaten – ja kumartui työhönsä.
Mutta vilkaistessaan häneen näki Nepis, että veitsi vapisi hänen kädessään.
VIII
Nepis vaarassa
Tytön katsellessa rotkon kallioseinäistä perukkaa, vankilaa, johon olivat ajaneet Wakajun ja Bareen, vilkaisi isoa mustaakarhua nylkevä Pierrot jälleen ylös ja jupisi jotakin, minkä vain hän itse saattoi kuulla. "Non, se ei ole mahdollista", oli hän sanonut hetkinen sitten. Mutta Nepisistä se oli mahdollista, nimittäin ajatus, joka oli hänen mieleensä juolahtanut. Se oli ihmeellinen ajatus. Se liikutti häntä hänen villin, kauniin sielunsa syvimpään. Se toi hehkua hänen silmiinsä ja tummensi innostuksen punan hänen poskillaan ja huulillaan. Hän kuiskasi jälleen sanan, joka niin oli Pierrotia kiihoittanut. Baree! Miksi se ei ollut mahdollista?
Hänen tähystellessään pienen niityn rosoisia syrjiä, keksiäkseen jotakin merkkejä koiranpennusta, lentää lehahtivat hänen ajatuksensa nopeasti taaksepäin. Kaksi vuotta sitten oli hänen ruhtinaallinen äitinsä haudattu korkean kuusen alle heidän majansa lähelle. Sinä päivänä oli Pierrotin aurinko iäksi laskenut, ja Raidan omakin elämä muuttui äärettömän yksinäiseksi.
Haudalla oli tuona iltapäivänä auringon laskiessa ollut kolme: Pierrot, Nepis itse ja Baree. Viimemainittu oli koira, iso halli, jolla oli valkoinen tähti rinnassa ja valkoinen korvanhuippu. Se oli ollut hänen äiti-vainajansa lemmikki penikkavuosistaan asti – hänen henkivartijansa, joka aina oli hänen kanssaan ja jonka pää hänen kuollessaankin lepäsi hänen vuoteensa laidalla. Ja tuona yönä – hautaamispäivän jälkeisenä yönä – oli Baree kadonnut. Oli poistunut niin hiljaa ja niin täydellisesti kuin äidin henkikin. Senjälkeen ei kukaan ollut Bareeta nähnyt. Se oli omituista, ja Pierrotista se oli ihme. Syvällä sydämessään oli hänellä kummallinen vakaumus, että Baree oli mennyt hänen rakastetun Wyolansa kanssa taivaaseen.
Mutta Nepis oli viettänyt kolme talvea Nelson Housen lähetyskoulussa. Hän oli oppinut tietämään kaikenlaista valkoihoisista ja oikeasta Jumalasta, ja käsitti, että Pierrotin mielle oli mahdoton. Hän uskoi, että äidin Baree oli joko kuollut tai liittynyt susiin. Kaiketi se oli juossut sutten pariin. Eikö siis ollut mahdollista, että tuo pentu, jota hän ja hänen isänsä olivat ajaneet takaa, oli samaa lihaa ja verta kuin äidin lempikoira? Se oli enemmän kuin mahdollista. Valkoinen tähti rinnassa, valkokärkinen korva – se seikka, että pentu ei ollut häntä purrut, vaikka olisi helposti voinut upottaa hampaansa hänen käsivartensa pehmeään lihaan! Raita oli varma asiasta. Pierrotin nylkiessä karhua hän alkoi etsiä pentua.
Baree ei ollut liikahtanut tuumaakaan kivensä alta. Hän oli kuin huumaantuneena, alati tuijottaen murhenäytelmän paikalle, ulos niitylle. Hän oli nähnyt jotakin, mitä hän ei koskaan unohtaisi – niinkuin hän ei koskaan unohtaisi emoansa, Kazania ja vanhaa murtorytöä. Hän oli nähnyt kaikkivoivaksi otaksumansa eläimen kuolevan.
Wakaju, iso karhu, ei ollut edes ryhtynyt taisteluun. Pierrot ja Nepis olivat surmanneet kontion siihen edes koskematta, ja nyt ratkoi Pierrot sitä veitsellä, joka säteili päivänpaisteessa kuin hohtava hopea. Eikä Wakaju hievahtanutkaan. Tuo puistatti Bareeta, ja hän vetäysi tuuman verran kauemmaksi kivensä alle, mihin jo muutenkin oli kiilautunut ikäänkuin sinne työnnettynä.
Hän näki Nepisin. Tämä palasi suoraan murtumalle, josta Baree oli tänne paetessaan pujahtanut, ja pysähtyi vihdoin vain kahdenkymmenen jalan päähän hänen lymypaikastansa. Nyt kun tyttö seisoi niin, että Bareella ei enää ollut pakomahdollisuutta, alkoi hän punoa kiiltävää tukkaansa kahdeksi paksuksi palmikoksi. Baree oli kääntänyt silmänsä pois Pierrotista ja katseli uteliaasti Nepisiä.
Nyt hän ei pelännyt. Hänen hermojansa kutkutti. Joku outo ja yhä lisääntyvä voima ponnisteli hänessä suuren salaisuuden ratkaisemiseksi – etsi syytä hänen haluunsa ryömiä ulos kallion alta ja lähestyä tuota ihmeellistä loistosilmäistä ja kiiltävätukkaista olentoa. Baree halusi sen tehdä. Oli ikäänkuin jostakin näkymättömästä rihmasta olisi temmottu hänen sydämensä kieliä. Kazan se oli, eikä Harmaa Hukka, joka huuteli hänelle vuosisatain takaa, kutsuen häntä. Se "kutsu" oli vanha kuin Egyptin pyramiidit – ehkä kymmenentuhatta vuotta vanhempi. Mutta tuota halua vastaan nousi Harmaa Hukka metsän tummien ikäkausien kätköstä.
Ja niin pysyi Baree hiljaa ja liikkumatta. Nepis katseli ympärilleen. Hän hymyili. Hetkiseksi olivat hänen kasvonsa käännetyt Bareehen päin, ja tämä näki hänen valkoisten hampaittensa hohtavan; ja kauniit silmät kiilsivät suoraan kohti.
Ja sitten hän äkkiä painui polvilleen ja tirkisti kivenmöhkäleen alle.
Heidän silmänsä kohtasivat. Vähintäinkin puoleen minuuttiin ei kuulunut mitään ääntä eikä rasahdusta. Nepis ei hievahtanut ja hengittikin niin hiljaa, että Bareen korvat eivät sitä eroittaneet. Sitten hän virkahti melkein kuiskaamalla: "Baree! Baree! Upi Baree!"
Ensi kerran kuuli Baree nimensä, ja sen säveleessä oli jotakin niin vienoa ja rauhoittavaa, että hänessä uinuva koira vaistomaisesti vastasi siihen liikutuksella, jonka Raita juuri ja juuri eroitti. Verkalleen hän ojensi toisen käsivartensa. Se oli paljas, pyöreä ja pehmeä. Baree olisi voinut hyökätä ruumiinsa mitan eteenpäin ja helposti upottaa siihen hampaansa.
Mutta jokin esti häntä. Hän tiesi, ettei ollut tekemisissä vihollisen kanssa; hän tiesi, että noita tummia silmiä, jotka niin ihmeellisesti välkkyivät häntä kohti, ei innoittanut halu tehdä pahaa, ja hänen korviansa hivelevä ääni oli pehmeä ja kuulosti hänestä omituiselta, värisyttävältä soitolta. "Baree! Baree! Upi Baree!"
Yhä uudelleen huuteli Raita hänelle siten, samalla yrittäen kasvoilleen langenneena laahautua muutaman tuuman syvemmälle kiven alle. Tyttö ei voinut häntä tavoittaa. Oli vielä puolen kyynärän verta hänen ja Bareen välillä, eikä hän voinut kiilautua tuumaakaan sisemmälle. Mutta sitten hän huomasi, että kallion toisella sivulla oli pienemmän kiven sulkema onkalo. Jos hän poistaisi tuon kiven ja tulisi sen kautta...
Raita suoristausi ja seisoi jälleen päivänpaisteessa. Hänen sydämensä pamppaili. Pierrot puuhaili karhunsa nylkemisessä eikä Nepis tahtonut häntä kutsua. Hän koetti siirtää kiveä, joka sulki ison graniittimöhkäleen alla olevan onkalon; mutta se oli liian lujassa. Sitten hän alkoi kaivaa karahkalla. Jos Pierrot olisi ollut saapuvilla, olisivat hänen terävät silmänsä äkänneet tuon kiven merkityksen.
Se ei ollut vesisankoa isompi ja oli ollut ehkä vuosisatoja siihen sijoittuneena estämässä isoa kallionlohkaretta kukistumasta. Unssinkin paino voi tukea tai horjuttaa tonnin painoisen pyörän. Vielä viisi minuuttia, ja Nepis voisi siirtää kiven. Hän kiskoi sitä, kiskoi tuuma tuumalta, kunnes se vihdoin oli hänen jalkojensa juuressa ja hänen ruumiinsa levyinen aukko avattuna. Hän vilkaisi jälleen Pierrotiin. Tämä puuhaili yhä, ja hiljaa nauraen päästeli tyttö isoa puna- ja valkoraitaista huivia kaulaltaan. Sillä hän pyydystäisi Bareen. Hän laskeutui kontilleen, painui sitten litteäksi maata vasten ja alkoi ryömiä onkaloon ison kiven alle.
Baree oli liikahtanut. Takaraivo kalliota vasten painettuna se oli tuntenut hidasta ja lisääntyvää painostusta, oli verkalleen siirrähdellyt sen tieltä – ja paino yhä seurasi. Kallionmöhkäle oli liikkeessä! Nepis ei nähnyt, ei kuullut eikä tajunnut. Hän huuteli yhä viekoittelevammin:
"Baree – Baree – Baree –"
Hänen päänsä, hartiansa ja molemmat käsivartensa olivat nyt kiven alla. Hänen silmänsä kiilsivät aivan Bareen vieressä. Se uikahti. Suuren ja välittömän vaaran aavistus värisytti sitä, ja sitten...
Sillä hetkellä tunsi Nepis kallion painon hartioillaan, ja hänen silmiinsä, jotka olivat vienosti hehkuen katselleet Bareeta, tuli äkkiä villi kauhunilme. Sitten pääsi hänen huuliltaan huuto, joka ei muistuttanut ainoatakaan niistä äänistä, joita Baree oli erämaassa kuullut – hurja, vihlova, pelon ja säikähdyksen värisyttämä. Pierrot ei kuullut tätä ensimmäistä huutoa, mutta hän kuuli toisen ja kolmannen – ja sitten kiljahduksen toisensa perään, kun Raidan hento ruumis verkalleen pusertui laskeutuvan järkäleen alle.
Pierrot riensi paikalle tuulen nopeudella. Huudot kuuluivat heikompina – vaimenivat vaimenemistaan. Hän näki Bareen, joka tuli ulos kallion alta ja juoksi rotkoon, ja samassa silmänräpäyksessä hän näki osan Raidan hameesta ja mokkasiineihin verhotut jalat. Muu ruumis oli kätkettynä surmanloukkuun.
Pierrot alkoi kaivaa kuin hullu. Kun hän hetkistä myöhemmin veti Nepisin ulos kallionlohkareen alta, oli tyttö kalpea ja hiljaa kuin kuollut. Silmät olivat ummessa. Kädellään tunnustellessaan Pierrot ei huomannut elonmerkkejä, ja syvä tuskan voihkaisu nousi hänen rinnastaan. Mutta hän tiesi, millä tavoin oli elämästä taisteltava. Hän riuhtaisi auki tytön puvun ja totesi, että tämä ei ollut murskautunut, kuten hän oli pelännyt. Sitten hän juoksi vettä noutamaan. Hänen palatessaan olivat Raidan silmät auki, ja hän haukkoi ilmaa.
"Kiitos taivaan pyhimyksille!" nyyhkytti Pierrot vaipuen polvilleen tytön viereen. "Nepis, ma chère fille!"
Tyttö hymyili hänelle, molemmat kädet paljaalla rinnalla, ja Pierrot kaappasi hänet syliinsä, unohtaen veden, jota noutamaan oli niin kiireesti rientänyt. Vähää myöhemmin, kun hän polvistui tirkistämään kallion alle, kalpeni hän kasvoiltaan ja sanoi:
"Mon Dieu, jollei maassa olisi ollut tuota pientä kuoppaa, Nepis..."
Häntä puistatti, eikä hän lausunut enempää. Mutta onnellisena pelastuksestaan hymyili Nepis hänelle ja tehden liikkeen kädellään virkkoi:
"Niin minä olisin ollut – tuollainen. Ah, mon père, toivonpa, etten milloinkaan saisi tuon kallion kaltaista rakastajaa!"
Pierrotin kasvot synkistyivät hänen kumartuessaan neitosen yli.
"Non!" sanoi hän hurjasti. "Et koskaan!"
Hän ajatteli taaskin McTaggartia, toimitusjohtajaa Lac Bainissa, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, samalla kun hän hipaisi hellästi huulillaan Raidan tukkaa.
IX
Vihdoinkin ystäviä
Säikähtyneenä Raidan kamalien huutojen kimakasta hälytyksestä ja nähtyään Pierrotin Wakajun ruumiin äärestä hyökkäävän häntä kohti, ei Baree lakannut juoksemasta ennenkuin tuntui siltä, ettei enää voinut vetää henkeänsäkään. Pysähtyessään hän oli kaukana rotkosta ja menossa majavalammikolle päin. Lähes viikkokauteen ei Baree ollut käynyt lammikolla. Hän oli unohtanut Katkohampaan ja Umiskin ja muut pikku majavat; sillä Wakaju jokapäivisine tuoreine kalansaaliineen oli ollut hänelle liian suuri kiusaus.
Nyt oli Wakaju poissa. Baree käsitti, että iso mustakarhu ei enää koskaan kalastelisi tyynissä lätäköissä ja väikkyvissä kurimuksissa, ja että monipäiväisen rauhan ja runsauden jälkeen nyt oli uhkaamassa suuri vaara. Ja aivan kuin hän entisessä kotiseudussaan olisi paennut vanhan puurydön turviin, pakeni hän nyt epätoivon vauhdilla majavalammikolle päin. Vaikea olisi ollut sanoa, mitä hän oikeastaan pelkäsi, mutta varmastikaan ei hänen pelkonsa syynä ollut Nepis. Raita oli ajanut häntä tuimasti takaa. Hän oli heittäytynyt Bareen yli. Baree oli tuntenut hänen kättensä kaapaisun ja pehmeän tukan hulmuavan hivelyn, eikä hän kuitenkaan Raitaa pelännyt.
Pakoretkellään hän pysähtyi silloin tällöin katsahtamaan taakseen, oliko Nepis häntä seuraamassa. Baree ei olisi juossut kovaa, jos Nepis olisi tullut – yksin. Tytön silmät, ääni ja kädet olivat saaneet hänen sielunsa värähtelemään. Hänet täytti nyt yhä suuremman kaipuun ja suuremman yksinäisyyden tunne, ja sinä yönä hän näki rauhattomia unia. Hän etsi itselleen vuoteen kuusen alta majavalammikon lähettyviltä, ja kaiken yötä häiritsivät hänen untaan levottomat kuvittelut. Hän näki unta emostaan, Kazanista, vanhasta puurydöstä, Umiskista – ja Nepisistä.
Kerran hän herätessään kuvitteli kuusen juurakkoa Harmaaksi Hukaksi, ja huomattuaan, että emo ei siinä ollutkaan, uikutti hän tavalla, jonka Pierrot ja Raita olisivat tajunneet, jos olisivat kuulleet. Tuon tuostakin palasivat päivän värisyttävät tapaukset hänen mielikuvitukseensa ja uniinsa. Hän näki Wakajun pakenevan pienen niityn yli – oli uudestaan näkevinään kontion kuoleman. Hän näki Kaidan säihkyvät silmät lähellä omiaan, kuuli hänen äänensä, joka hänestä oli suloista ja vienoa kuin ihmeellinen musiikki, ja kuuli jälleen hänen kamalan parkunansa.
Hän oli iloinen, kun päivä alkoi sarastaa. Hän ei etsinyt ruokaa, vaan meni alas lammikolle. Hänen sävynsä ei nyt ilmaissut juuri toivoa tai odotusta. Hän muisti Umiskin ja sen leikkitoverien hänelle sanoneen niin selvästi kuin se eläinten eleillä oli mahdollista, että ne eivät tahtoneet hänestä tietää, ja kuitenkin pelkkä tosiasia, että ne siellä olivat, huojensi hänen yksinäisyydentunnettaan.
Se oli enemmänkin kuin yksinäisyyttä. Susi oli hänessä taltutettu. Koira oli herrana. Ja näinä ohimenevinä hetkinä, jolloin viidakonvietti melkein nukkui, masensi häntä vaistomainen ja yhä vahvistuva tunne, että hän ei tähän villiin ympäristöön kuulunut, vaan oli siellä pakolaisena, kaikilta puolin vaarojen uhkaamana.
Syvällä pohjoisissa metsissä ei majava aherra ja kisaile ainoastaan pimeässä, vaan käyttää päivää enemmänkin kuin yötä, ja monet Katkohampaan väestä olivat valveilla, kun Baree alakuloisena alkoi tutkia lammikon rantoja. Pikkumajavat olivat vielä emojensa kanssa isoissa rakennuksissa, jotka sijaitsivat järven keskellä ja näyttivät suurilta risu- ja mutakuvuilta. Niitä oli kolme, ja yksi oli vähintäänkin kaksikymmentä jalkaa läpimitaten. Bareelle oli hiukan vaivaloista liikkua omalla puolellaan lammikkoa.
Kun hän ehti raitojen, leppien ja koivujen joukkoon, leikkeli tusinoittain pieniä kanavia hänen polkuansa ristiin rastiin. Toiset niistä olivat jalan, toiset taas kolmen, neljänkin jalan levyisiä, ja kaikki olivat täynnä vettä. Missään maailman maassa ei ollut parempaa kanavaverkkoa kuin täällä majavain alueella. Näitä väyliä pitkin ne kuljettivat rakennustarpeita ja ruokaa pääsäiliöönsä – lammikkoon. Yhdestä leveämmistä kanavista yllätti Baree ison majavan hinaamassa neljän jalan pituista, miehen säären paksuista koivupölkkyä – puolta tusinaa aamiaista, päivällistä ja illallista tuossa ainoassa kuormassa. Koivun neljä tai viisi sisimpää kuorikerrosta on majavan ruokalistassa ikäänkuin voileipänä ja perunoina, kun taas raidan ja nuoren lepän arvossapidetymmät kuoret vastaavat lihaa ja piiraita.
Baree haisteli uteliaasti koivupölkkyä, sitten kun vanha majava oli sen paetessaan jättänyt, ja jatkoi matkaansa. Hän ei nyt koettanut kätkeytyä, ja ainakin puoli tusinaa majavia näki hänet aivan selvästi, ennenkuin hän saapui kohdalle, missä lampi kaventui jälleen joeksi, vajaan kilometrin päässä padosta. Sitten hän käveli takaisin. Kaiken sen päivää hän liikuskeli lammen ympärillä, näyttäytyen aivan avoimesti.
Isoissa muta- ja risuvarustuksissaan pitivät majavat sotaneuvottelua. He olivat ihan ymmällä. Oli neljä vihollista, joita he ennen muita pelkäsivät: saukko, joka talvella hävitti heidän patonsa, palelluttaen heidät, ja näännytti nälkään alentamalla veden niin, että he eivät päässeet ruokavarastoilleen; ilves, joka saalisti heitä kaikkia, nuoria samoin kuin vanhojakin; ja kettu ja susi, jotka olivat tuntikausia väijyksissä karatakseen hyvin nuorten, kuten Umiskin ja sen leikkitoverien, kimppuun.
Jos Baree olisi ollut joku noista neljästä, olisivat vanha viisas Katkohammas ja hänen väkensä tienneet, mitä tehdä. Mutta Baree ei suinkaan ollut saukko, ja jos hän oli kettu, susi tai ilves, oli hänen menettelynsä lievimmin sanoen kummallista. Viisi, kuusi kertaa oli hänellä ollut tilaisuus karata saaliinsa niskaan, jos olisi saalista etsinyt. Mutta milloinkaan hän ei ollut osoittanut halua tehdä heille pahaa.
Mahdollisesti pohtivat majavat asiaa pitkin ja poikin. Kenties Umisk ja sen leikkitoverit kertoivat vanhemmilleen seikkailustaan, sanoen, että Baree ei yrittänytkään heitä hätyyttää, vaikka varsin helposti olisi voinut heidät kaapata. On myöskin varsin luultavaa, että vanhemmat majavat, jotka sinä aamuna olivat Bareeta paenneet, selostivat kokemuksiansa, taaskin korostaen sitä seikkaa, että muukalainen, vaikka se tosin oli heidät peloittanut, ei ollut osoittanut halua karata heidän kimppuunsa.
Kaikki tuo on hyvin mahdollista, sillä jos majavat voivat piirtää ison osan jonkun maakunnan historiasta ja suorittaa insinööritaidon tuotteita, jotka voidaan vain dynamiitilla hävittää, niin eihän liene kohtuutonta otaksua, että niillä on joku keino ilmoittaa toisilleen ajatuksensa.
Olipa miten oli, mutta rohkea vanha Katkohammas otti tehtäväkseen lopettaa tämän jännityksen.
Aikaisin iltapuolella asteli Baree jo kolmatta tai neljättä kertaa ulos padolle. Tämä pato oli hyvinkin kahtasataa jalkaa pitkä. Mutta miltään kohdalta eivät laineet loiskineet sen yli, vaan liikavesi pääsi purkautumaan kapeita laskureikiä pitkin. Viikko tai kaksi sitten olisi Baree voinut juosta tämän padon yli lammen toiselle puolelle, mutta nyt oli Katkohammas insinööreineen ryhtynyt lisäämään padon äärimmäiseen päähän uutta jatkoa ja voidakseen tehtävän helpommin suorittaa olivat he laskeneet veden alle runsaasti viidenkymmenen metrin laajuisen alan matalaa rantalietettä, jolla he työskentelivät. Pääpato tenhosi Bareeta. Siinä oli voimakas majavanhaju. Sen yläpinta oli korkealla ja kuivana, ja siinä oli tusinoittain sileiksi laahautuneita pieniä kuoppia, joissa majavat olivat ottaneet aurinkokylpyjään.
Yhteen näistä kuopista oikaisihe Baree, silmät lammikkoon tähdättyinä. Ei vähäisinkään kare värähdyttänyt vedenpinnan samettimaista sileyttä. Ei ainoakaan ääni häirinnyt iltapäivän uneliasta hiljaisuutta. Majavat olisivat saattaneet olla kuolleita tai nukuksissa, sillä niin hiljaa ne olivat. Ja kuitenkin ne tiesivät, että Baree oli padolla. Siihen, missä hän lepäsi, valeli aurinko säteittensä lämpöä, ja siinä oli niin mukavaa, että hänelle pian kävi vaikeaksi pitää silmiään auki ja tarkkailla lammikkoa. Sitten hän vaipui uneen.
Miten Katkohammas siitä sai vihiä, on salaisuus. Viisi minuuttia myöhemmin hän saapui hiljaa, molskimatta tai ääntäkään päästämättä, viidenkymmenen metrin päähän Bareesta. Muutamaan minuuttiin hän tuskin liikkui vedessä.
Sitten hän ui hyvin hitaasti tasavälein padon suuntaan lammen yli. Sen toisella puolen hän astui maihin ja istui vielä minuutin ajan liikkumattomana kuin kivi ja tähystellen siihen kohtaan patoa, missä Baree loikoi.
Kukaan muu majava ei liikkunut, ja varsin pian kävi selville, että Katkohampaalla oli vain yksi ajatus mielessään. Hän halusi päästä lähemmältä tarkkaamaan Bareeta. Kun hän jälleen laskeusi veteen, ui hän pitkin padon sivua. Kymmenen jalan päässä Bareen takana hän alkoi kiivetä ylös. Sen hän teki kovin hitaasti ja varovaisesti. Vihdoin hän pääsi padon harjalle.
Muutaman metrin päässä oli Baree melkein kätkettynä kuoppaansa, niin että ainoastaan hänen kiiltävänmustan turkkinsa selkäpuoli osui Katkohampaan tutkiviin silmiin. Paremmin nähdäkseen levitti vanha majava litteän häntänsä taakseen ja nousi takajaloilleen istumaan, pitäen etukäpäliään oravan tavoin rinnallaan. Tässä asennossa se oli runsaasti kolme jalkaa pitkä. Se painoi luultavasti kuusikymmentä naulaa ja muistutti tavallaan lihavia, kilttejä typerännäköisiä koiria, jotka kasvattavat isoa mahaa.
Mutta sen aivot toimivat ihmeellisen nopeasti. Äkkiä läimäytti se padon kovettuneeseen mutaan yhden ainoan kerran hännällään – ja Baree nousi istualleen. Baree näki heti Katkohampaan ja tuijotti. Katkohammas tuijotti. Ainakaan puoleen minuuttiin ei kumpikaan hievahtanut millimetrin vertaa. Sitten Baree nousi ja heilutti häntäänsä.
Se riitti. Laskien etujalkansa maahan astella laahusti Katkohammas verkalleen padon reunalle ja sukelsi veteen. Nyt hän ei ollut varovainen, eikä pitänyt kovaa kiirettäkään. Molskien aika lailla vettä hän ui rohkeasti edestakaisin Bareen alapuolella. Siten kotvan aikaa uiskenneltuaan oikaisi hän suoraan ulapalle kohti isointa majavain kolmesta rakennuksesta ja katosi sinne.
Viittä minuuttia myöhemmin saatettiin sanaa Katkohampaan rohkean vakoilun tuloksista kautta siirtolan. Muukalainen – Baree – ei ollut ilves. Se ei ollut kettu. Se ei ollut susi. Sitäpaitsi oli se hyvin nuori ja vaaraton. Työtä voitiin jatkaa. Leikkiä voitiin jatkaa. Ei ollut vaaraa. Sellainen oli Katkohampaan lausunto.
Jos joku olisi toitottanut nämä tiedonannot megafonista majavain kielellä, ei vastaus olisi voinut olla nopeampi. Yhtäkkiä tuntui Bareesta, joka vielä seisoi padon syrjällä, että lammikko kuhisi majavia. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin monta samalla kertaa. Niitä pullahteli esille kaikkialta, ja jotkut uivat kymmenkunnan jalan päähän hänestä ja tarkastelivat häntä huolettomina ja uteliaina. Viiteen minuuttiin ei majavilla näkynyt olevan mitään erikoista aietta.
Sitten Katkohammas itse suuntausi suoraan rantaa kohti ja kapusi maalle. Toisia tuli hänen perästään. Puolisen tusinaa työntekijää katosi kanaviin. Yhtä monta vaapersi leppäin ja raitain alle. Innokkaasti etsi Baree silmillään Umiskia ja sen tovereita. Vihdoin hän näki niiden uivan esille eräästä pienemmästä rakennuksesta. Ne kapusivat kisakentälleen – sileälle hiekkasärkälle rantaliejun yläpuolelle. Baree heilutti häntäänsä niin kiivaasti, että koko ruumis keinui, ja riensi patoa pitkin sinne päin.
Kun hän saapui tasaiselle rantakaistaleelle, oli Umisk siellä yksinään nyppien illallistaan pitkästä, vastikään katkaistusta raidannäreestä. Toiset majavanpennut olivat menneet tiheään leppävesaikkoon.
Tällä kertaa Umisk ei lähtenyt juoksemaan. Se vilkaisi ylös näreestänsä. Baree kyyristyi ja heilutti häntäänsä mitä ystävällisimmin ja liehakoivimmin. Muutaman sekunnin katseli Umisk häntä. Nyt ei ollut mitään pelättävää. Ken tuo outo otus lienee ollutkin, oli se nuori ja vaaraton ja näkyi tosiaan kaipaavan seuraa. Umisk katsoi hartaasti Bareehen.
Sitten se jatkoi hyvin tyynesti illallistaan.
... Ja Baree tiesi, että hän ei enää ollut ystävittä.
X
Umiskin pelastus
Niinkuin jokaisen ihmisen elämässä esiintyy joku voimakas ja määräävä vaikutus hyvään tai pahaan, samoin tuli majavalammikosta varsin ratkaiseva tekijä Bareen elämänvaiheissa. Mihin hän olisi mennyt, jollei olisi sitä keksinyt, ja mitä hänelle olisi tapahtunut, ovat asioita, joita voi vain arvella ja aavistella. Mutta se vangitsi hänet. Se alkoi korvata vanhan rytökodin, ja itse majavista hän sai tovereita, jotka Bareelle tavallaan hyvittivät Kazanin ja Harmaan Hukan menetyksen.
Tämä toveruussuhde, jos sitä sellaiseksi voi nimittää, meni juuri näin pitkälle, mutta ei pitemmälle: – Päivä päivältä tottuivat vanhat majavat yhä enemmän Bareen näkemiseen. Jos Baree kahden viikon kuluttua olisi poistunut, olisivat ne häntä kaivanneet – mutta eivät samalla tavalla kuin Baree olisi kaivannut majavia. Niiden puolelta oli suhde hyvänsuopaa suvaitsevaisuutta. Bareen laita oli toinen. Hän oli vielä uskahis, kuten Nepis olisi sanonut; hän olisi yhä tarvinnut emon hoivaa, hänessä oli penikkamainen kaipuu, josta ei vielä ollut ehtinyt päästä, ja yön tullen hän – ilmaistakseen tuon kaipuunsa aivan selvästi – olisi halunnut mennä isoon majavataloon Umiskin ja sen pienten toverien kera ja nukkua siellä.
Katkohampaan rohkean kokeen jälkeisillä viikoilla nautti Baree ateriansa puolentoista kilometrin päässä padosta ja lammikosta paikalla, jolla oli runsaasti äyriäisiä. Mutta lammikko oli kotina. Yöt hän aina vietti siellä ja suuren osan päiväänsäkin. Hän nukkui padon päässä tai erikoisen kirkkaina öinä sen harjalla, ja majavat sietivät häntä alituisena vieraana. Ne työskentelivät hänen saapuvilla ollessaan eivätkä olleet hänestä millänsäkään.
Se työ tenhosi Bareeta, eikä hän milloinkaan väsynyt sitä katselemaan. Se oli hänelle arvoituksellista ja hämmästytti häntä. Päivä päivältä hän näki uitettavan puita ja varpuja veden halki uuteen patoon. Hän näki padon alati kasvavan majavain ponnistuksista. Eräänä päivänä hän loikoi kahdentoista jalan päässä vanhasta majavasta, joka nakersi poikki läpimitaltaan kuuden tuuman paksuista runkoa. Kun puu kaatui ja majava juoksi tiehensä, juoksi Baretkin. Sitten hän palasi ja haisteli pölkkyä, aprikoiden ja ihmetellen. Mitä tuo kaikki oikeastaan merkitsi, ja miksi Umiskin eno, isoisä tai täti oli moista vaivaa nähnyt?
Hänen ei vieläkään onnistunut houkutella Umiskia ja muita nuoria majavia yhtymään hänen kanssaan leikkiin, ja viikkokauden kuluttua hän luopui yrityksistäänkin. Tositeossa olikin niiden leikki yhtä arvoituksellista kuin aikuisten rakennushommat. Niinpä Umisk mielellään vehtasi mudassa lammikon syrjässä. Hän oli kuin hyvin pieni poika.
Vanhempain majavain uittaessa isolle padolle pölkkyjä, joiden läpimitta vaihteli kolmesta tuumasta puoleen kyynärään, toi Umisk pieniä lyijykynän vahvuisia varpuja ja oksia leikkipaikalleen ja rakensi muka patoa hänkin. Umisk ahersi tuntikauden kerrallaan leikkipatonsa rakentamisessa yhtä uutterasti kuin isä ja äiti puuhasivat isolla padolla, ja silloin Baree tavallisesti rötkötti vatsallaan muutaman jalan päässä, tarkastellen ja kovin ihmetellen. Ja tuohon puolikosteaan mutaan kaivoi Umisk pienoiskanaviaankin, aivan kuin pieni poika olisi kaivanut jokiaan ja merirosvoista viliseviä valtameriään jonkun takapihan lähteen laskuojan liejuun.
Terävillä pikkuhampaillaan se hakkasi poikki isot hirtensä – raidanvesat, jotka korkeintaan olivat tuuman läpimitaltaan; ja kun joku näistä neljän-, viiden jalan pituisista näreistä sortui maahan, tunsi hän varmaan yhtä suurta tyydytystä kuin Katkohammas paiskata rymähdyttäessään seitsenkymmenjalkaisen koivun lammikon laitaan. Baree ei voinut käsittää, mitä huvia tuosta kaikesta oli. Hänestä oli jotakin järkeä varpujen nyppimisessä – itsekin hän mielellään teroitti hampaitansa karahkoihin; mutta häntä kummastutti, että Umisk niin suurta vaivaa nähden riipoi kuoren oksista ja näreistä ja nieli sen.
Toinen leikinlaatu teki Bareen lähentelyt vielä toivottomammiksi. Vähän matkan päässä paikalta, jossa hän ensiksi oli nähnyt Umiskin, oli kymmenen tai kaksitoista jalkaa vedenpintaa korkeammalle kohoava jyrkänlainen töyräs, ja tätä pengertä käyttivät nuoret majavat luisuratana.
Se oli kulunut sileäksi ja kovaksi. Umiskilla oli tapana kiivetä töyräälle kohdalta, missä se ei ollut järin jyrkkä. Luisuradan harjalle päästyään se levitti häntänsä litteäksi taakseen, otti vauhtia, luisui kelkkamäkeänsä alas ja pudota molskahti veteen. Joskus oli kuusi, jopa kymmenenkin nuorta majavaa tätä urheilua harjoittamassa, ja silloin tällöin joku aikuisistakin hoippui luisun harjalle ja yhtyi nuorten leikkiin.
Kerran iltapäivällä, jolloin kelkkamäki oli äskeisestä käytöstä tavallista märempi ja liukkaampi, kiipesi Baree majavain polkua pitkin töyryn huipulle ja alkoi tutkia. Missään hän ei ollut tavannut niin voimakasta majavanhajua kuin tällä vierulla. Hän alkoi nuuskia ja meni varomattomasti liian lähellä syrjää. Silmänräpäyksessä pettivät jalat hänen allaan ja vain kerran kiljahtaen kierähti hän aika vauhtia luisua alas. Toista kertaa elämässään sai hän ponnistella veden alla, ja kun hän paria minuuttia myöhemmin laahausi liejun läpi rantakaistaleen lujemmalle jalustalle, oli hänellä vihdoinkin hyvin määritelty käsitys majavain leikistä.
Ehkäpä Umisk hänet näki; kenties kertomus hänen seikkailustaan tuli pian kaikkien kaupungin asukkaiden korviin. Sillä kun Baree saapui sinä iltana Umiskin luo, joka söi lepänkuoriateriaansa, ei Umisk väistynyt tuumaakaan, ja ensi kertaa haistelivat he toistensa kuonoja. Vihdoin Baree kuhautti kuuluvasti nenäänsä, ja pieni reipas Umisk istui kuin kokoon kiertäytynyt sfinksi. Se oli heidän ystävyytensä lopullinen lujittaminen – Bareen puolelta.
Hän kiepahteli hurjasti muutaman minuutin kertoen Umiskille, kuinka paljon hän hänestä piti, ja vakuutellen, että heistä tulisi hyvät toverukset. Umisk ei puhunut. Hän ei liikahtanut ennen kuin alkoi jatkaa illallistaan. Siitä huolimatta hän oli toverilliselta näyttävä pieni veitikka, ja Baree oli onnellisempi kuin vanhalta rytöpuulta lähdettyään vielä oli ollut.
Vaikka ystävyys näennäisesti olikin aivan yksipuolista, oli se varmasti Umiskille onneksi. Lammikolla ollessaan pysytteli Baree aina mahdollisimman lähellä Umiskia, milloin vain saattoi hänet löytää. Eräänä päivänä Baree loikoi ruohomättäällä puoliksi nukuksissa, Umiskin puuhaillessa leppävesaikossa muutaman metrin päässä. Majavanhännän varoituslaukaus herätti Bareen täydellisesti, ja sitten kuului vielä toinen ja yhä useampia, ikäänkuin pistoolinpamauksia.
Baree hypähti pystyyn. Kaikkialta riensi majavia lammikkoa kohti. Juuri silloin tuli Umisk lepistöstä ja vilisti niin nopeasti vettä kohti kuin lyhyillä lihavilla koivillaan kerkisi. Hän oli melkein päässyt rantaliejulle, kun Bareen silmien edessä välähti ilta-auringon hohteessa jotakin punervaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Napakasy, uroskettu, iskenyt terävät raateluhampaansa Umiskin kurkkuun. Baree kuuli pienen ystävänsä hätähuudon; hän kuuli monien häntäin hurjan mäikytyksen, ja hänen verensä kuohahti äkkiä kiihtymyksestä ja raivosta.
Nopeana kuin punainen kettu itse, ryntäsi hän apuun. Hän oli yhtä iso ja raskas kuin kettukin, ja kun hän iski Napakasyyn, päästi hän raivokkaan ulvahduksen, jonka Pierrot olisi voinut kuulla lammen toiselle puolelle, ja hänen hampaansa upposivat kuin veitset Umiskin hätyyttäjän lapaan. Kettu kuului metsän rosvoihin, jotka tappavat takaapäin. Se ei ollut taistelija, jos oli oteltava avoimesti hammas hammasta vasten, paitsi ahtaalle ajettuna, ja niin äkillinen oli Bareen hyökkäys, että kettu pötki pakoon melkein yhtä nopeasti kuin oli Umiskin kimppuun hyökännyt.
Baree ei juossut sen perässä. Hän meni Umiskin luo, joka virui puoliksi mudan peitossa, omituisesti uikuttaen, puhkuen ja honottaen. Baree kuonoili häntä hellästi, ja hetkisen perästä nousi Umisk uimusjaloilleen, samalla kun pari-, kolmekymmentä majavaa piti hirveää melua vedessä rannan läheisyydessä.
Tämän jälkeen tuntui majavalammikko Bareesta entistä kodikkaammalta.
XI
Pyydystettynä!
Sillä välin kun Baree alkoi yhä enemmän kiintyä majavalammikkoon ja tulla säännölliseksi vieraaksi siellä ja Pierrot ja Nepis sen toisella puolen koettivat keksiä keinoja hänen tavoittamisekseen, valkoisen tähden ja valkohuippuisen korvalehden vuoksi, jotka muistuttivat heitä entisestä, kummallekin rakkaasta Bareesta, viimeisteli Bush McTaggart omaa pikku suunnitelmaansa Lac Bainin asemapaikalla noin neljänkymmenen englanninpenikulman päässä sieltä luoteiseen.
McTaggart oli ollut seitsemän vuotta toimitusmiehenä Lac Bainissa. Osakeyhtiön Winnipegissa sijaitsevassa toimistossa pidettiin häntä erittäin kykenevänä miehenä. Hänen asemansa menot olivat tavallista pienemmät, ja hänen puolivuotinen turkistilinsä oli aina parhaimpia. Hänen nimeensä, joka päätoimiston kirjoissa mainittiin huomatuimpien joukossa, oli muun muassa liitetty maininta: "Hankkii enemmän dollarista kuin kukaan muu Jumalan järven pohjoispuolella." Intiaanit tiesivät, miten se kävi. He nimittivätkin häntä Napao Wetikuksi – ihmispaholaiseksi. Mutta he sanoivat sen hiljaa, sitä kuiskailtiin synkästi tepi-valkeiden ääressä tai lausuttiin puoliääneen siellä, mistä ei tuulonenkaan voinut kuljettaa kaikua Bush McTaggartin korviin.
Intiaanit pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hänen valtansa alla he kuolivat nälkään ja tauteihin, ja mitä tiukemmin Bush McTaggart puristi mahtinsa rautasormilla, sitä nöyremmin he hänen mielestään taipuivat hänen herruutensa alle. Hänellä oli pieni, raakaan ruumiiseen kätkeytynyt sielu, joka riemuitsi vallasta. Ja täällä, jossa viljelemätön erämaa ympäröi häntä kaikilla neljällä ilmansuunnalla, ei hänen valtansa tiennyt mistään rajoista.
Mahtava osakeyhtiö oli hänen takanaan. Se oli asettanut hänet kuninkaaksi alueelle, jossa ei juuri ollut muuta lakia kuin hänen oma tahtonsa. Ja vastineeksi hän lähetti yhtiölle turkiskääröjä runsaammin kuin se odottikaan. Yhtiöllä ei ollut syytä epäluuloihin. Sen johtajat asuivat vähintään puolentoista tuhannen kilometrin päässä – ja dollarit haastoivat tehokasta kieltään.
Gregson olisi voinut kertoa. Hän oli sen piirin tarkastaja ja kävi McTaggartin luona kerran vuodessa. Hän olisi voinut ilmoittaa, että intiaanit nimittivät McTaggartia "Napao Wetikuksi", koska hän maksoi heille vain puolet turkisten oikeasta hinnasta; hän olisi voinut ilmoittaa yhtiölle aivan selvästi, että hän piti pyydystyslinjojen asukkaita nälkäkuoleman partaalla talvikauden umpeen, että hän pakoitti heidät polvilleen heitä kurkusta puristamalla – pukeaksemme totuuden lievään ja kauniiseen muotoon – ja että hänellä aina oli asemapaikallaan asuintoverina nainen tai tyttö, intiaanitar tai sekarotuinen.
Mutta Gregson nautti liian paljon käynneistään Lac Bainissa. Hänellä oli aina tiedossa kaksiviikkoinen halpa huvittelu, ja sen lisäksi sai hänen naisväkensä pukeutua muhkeihin turkiksiin, joita salateitse saapui McTaggartilta runsaalla mitalla.
Eräänä iltana McTaggart istui "liikehuoneessaan" öljylampun valossa. Hän oli päästänyt punakka- ja pyöreäkasvoisen englantilaisen kauppa-apulaisensa nukkumaan ja oli nyt yksinään. Kuuden viikon ajan hän oli ollut kovin levoton. Oli kulunut juuri kuusi viikkoa siitä, kun Pierrot oli ensikertaa tuonut Nepisin Lac Bainiin senjälkeen kun McTaggart oli ollut siellä toimitusmiehenä.
Tyttö oli saanut hänet päästään pyörälle. Siitä aikain ei McTaggart voinut ajatella muuta kuin häntä. Kahdesti oli hän näiden kuuden viikon ajalla käynyt Pierrotin mökissä. Huomenna hän aikoi taas lähteä. Marien, solakan, kotoisen creetytön hän oli unohtanut, niinkuin ennen Marieta oli tusinan verta muita häneltä unohtunut. Nyt oli Nepisin vuoro. Hän ei ollut koskaan nähnyt aivan yhtä kaunista kuin Pierrotin tyttö.
Hän noitui ääneensä Pierrotia, vilkaistessaan kädessään olevalle paperiarkille, jolla oli toista tuntia töherrellyt merkintöjä yhtiön kuluneista ja tomuisista tilikirjoista. Juuri Pierrot oli hänen tiellänsä. Näiden tietojen mukaan oli Pierrotin isä ollut täysiverinen ranskalainen. Pierrot itse oli siis puoliksi ranskalainen, ja tytön suonissa virtasi neljännes ranskalaista verta, vaikka hän oli niin kaunis, että herra McTaggart olisi saattanut vannoa hänessä olevan intiaaniverta korkeintaan parisen pisaraa.
Jos he olisivat olleet kokonaan intiaaneja – chippewyaneja, cree-heimoa, ojibwey-kansaa, "koirankylkiluita" tai miksi niitä kaikkia nimitettiin, ei asia olisi tuottanut minkäänlaista vaikeutta. Hän olisi taivuttanut heidät tahtoonsa, ja Nepisin olisi täytynyt tulla hänen hökkeliinsä, kuten Marie oli tullut kuusi kuukautta sitten. Mutta tuo kirottu ranskalaisuus! Pierrot ja Nepis olivat erilaisia. Ja kuitenkin...
Hän hymyili synkästi, ja hänen kätensä puristuivat tiukempaan. Eikö hänen valtansa sittenkin ollut riittävä? Uskaltaisiko Pierrotkaan sitä vastustaa? Jos Pierrot tekisi tenän, hän ajaisi hänet seudulta, pyydystysmailta, jotka olivat periytyneet hänelle isältä ja isoisältä ja jo heitäkin aikaisemmilta polvilta. Hän saattaisi Pierrotin maankiertäjäksi ja henkipatoksi, kuten oli menetellyt parinkymmenen muun kanssa, jotka olivat joutuneet hänen epäsuosioonsa.
Millään muullakaan asemalla ei Pierrotille myytäisi eikä häneltä ostettaisi, jos la bète – musta risti – liitettäisiin hänen nimeensä. Siinä oli hänen mahtinsa – toimitusmiesten vuosisatoja vanha laki. Se oli kamala mahti. Sen avulla hän oli hankkinut itselleen Marien, solakan, tummasilmäisen cree-tytön, joka vihasi häntä ja vihastaan huolimatta "hoiti hänen talouttansa". Se oli sievistelevä selitys tytön läsnäoloon, mikäli selitykset koskaan olivat tarpeellisia.
Bush McTaggart vilkaisi jälleen paperiarkille tekemiinsä muistiinpanoihin. Pierrotin pyydystysalue, joka erämaan yleisen lain mukaan oli hänen omaisuuttansa, oli hyvin arvokas. Viime seitsemän vuoden kuluessa oli tämä saanut turkiksistaan keskimäärin tuhannen dollaria vuodessa, sillä McTaggart ei ollut kyennyt petkuttamaan Pierrotia aivan yhtä täydellisesti kuin oli petkuttanut intiaaneja. Tuhat dollaria vuodessa! Pierrot miettisi kahdesti, ennenkuin niistä luopuisi.
McTaggart nauraa hyrähti itsekseen, rutistaessaan paperin kädessään ja aikoessaan sammuttaa valon. Lyhyeksi kerityn pörrötukan alla hohtivat hänen punervat kasvonsa hänen veressään riehuvasta tulesta. Ne olivat vastenmieliset kasvot – raudankovat, armottomat, kuvastaen ominaisuuksia, joiden vuoksi häntä nimitettiin Napao Wetikuksi. Hänen silmänsä kiiluivat, ja hän veti nopeasti henkeänsä sammuttaessaan valon. Taaskin hän nauroi itsekseen, samalla kun hapuili pimeässä ovelle. Nepis oli jo kuin hänen omansa. Hän tahtoi saada tytön, vaikkapa se maksaisi – Pierrotin hengen. Miksipä ei?
Olihan se kaikki perin helppoa. Laukaus yksinäisellä ansatiellä, yksi ainoa puukonpisto – ja kuka siitä tietäisi? Ken arvaisi, mihin Pierrot oli joutunut? Ja se olisi yksinomaan Pierrotin syy. Viime kerralla, kun hän oli puhutellut Pierrotia, hän oli tehnyt rehellisen tarjouksen. Hän olisi nainut Nepisin. Niin, olisi suostunut siihenkin. Ja hän oli Pierrotille niin sanonut. Hän oli myöskin luvannut hänelle, tulevalle apelleen, maksaa kaksinkertaisen hinnan turkiksista.
Ja Pierrot oli tuijottanut – tuijottanut omituisin, ällistynein katsein, niinkuin nuijaniskulla huumautettu mies. Jollei hän siis saisi Nepisiä vaivattomasti, olisi se kaikki Pierrotin syy. Huomenna hän lähtisi jälleen matkalle sekarotuisen alueelle. Ja seuraavana päivänä Pierrot antaisi hänelle vastauksen. Bush McTaggart naurahteli taas, vuoteelle mennessään. Se puistatti Marieta. Mielessään tuumi McTaggart, että Pierrotin vastaus merkitsi – ajan pitkään – Pierrotin elämää tai kuolemaa.
Viimeistä edelliseen päivään asti Pierrot ei virkkanut Nepisille mitään keskustelustaan Lac Bainin toimitusmiehen kanssa. Sitten hän kertoi tytölle asian.
"Hän on elukka – paholainen ihmisen hahmossa", lausui hän loppusanoikseen. "Mieluummin näkisin sinut tuolla – äitisi kanssa – kuolleena", ja hän osoitti korkeaa kuusta, jonka alla hänen ruhtinaallinen vaimonsa lepäsi.
Nepis ei ollut virkkanut sanaakaan. Mutta hänen silmänsä olivat laajentuneet ja tummenneet, ja hänen kasvoillaan oli hehku, jota Pierrot ei ollut niillä koskaan ennen nähnyt. Hänen lopetettuaan puheensa, nousi tyttö ylös ja näytti hänestä pitemmältä kuin ennen. Milloinkaan ei Raita ollut näyttänyt siinä määrin naiselta, ja Pierrotin silmät verhosi synkkä surun ja levottomuuden varjo, kun hän tarkkasi tyttöä tämän katsoessa luoteiseen – Lac Bainiin päin. Hän oli ihmeellinen, tämä naiseksi kypsyvä tyttöheilakka, jota Pierrot palvoi enemmän kuin Jumalaansakaan. Raidan kauneus sai hänet rauhattomaksi.
Hän oli nähnyt McTaggartin silmien ilmeen, oli kuullut värähdyksen hänen äänessään. Hän oli huomannut pedon halun kuvastuvan toimitusmies McTaggartin kasvoissa. Ensin se peloitti häntä, mutta nyt hän ei ollut peloissaan. Hän oli levoton – mutta nyrkkiin puristetuin käsin. Hänen sydämessään kyti tuli. Vihdoin Nepis kääntyi ja palasi istumaan hänen viereensä, isän jalkojen juureen. Pierrot laski karkean kätensä hänen tukalleen. Niin teki hän mielellään. Hänestä oli mieluista tuntea silkkihapsien lämmin hyväily sormiensa välissä.
"Hän saapuu huomenna, ma chérie", sanoi hän tuijottaen laskevan auringon punervaan hohtoon. "Mitä on minun hänelle vastattava?"
Raidan huulet punoittivat. Hänen silmänsä säihkyivät. Mutta hän ei katsahtanut isäänsä.
"Ei mitään, Nutawe, – sanotpa vain, että minä olen se, jolle hänen on tultava asiansa esittämään."
Pierrot kumartui ja havaitsi hänen hymyilevän. Aurinko meni mailleen. Sen mukana painui Pierrotin sydän kuin kylmä lyijy.
Latu Lac Bainista Pierrotin mökille sivuutti vajaan kilometrin päästä majavalammikon, joka oli lähes kahdenkymmenen kilometrin päässä Pierrotin asunnolta; ja tänne, erääseen rannanmutkaan, missä Wakaju oli Bareelle kalastellut, leiriytyi Bush McTaggart yöksi. Vain kolmekymmentä kilometriä matkasta voitiin suorittaa kanootilla, ja koska McTaggart vaelsi viimeisen taipaleen jalan, oli hänen leirinsä häthätää laadittu, – muutamia kaadettuja balsamipuita, keveä huopapeite, pieni nuotio. Ennenkuin hän valmisti illallisensa, hän otti pienestä paketistaan joukon vaskilanka-ansoja ja käytti puoli tuntia niiden virittämiseen jänisten poluille.
Tämä keino ruuan hankkimiseksi ei ollut niin tukalaa kuin pyssyn kantaminen kuumalla ilmalla, ja se oli varma. Puoli tusinaa ansoja riitti vähintään kolmen jäniksen pyydystämiseen, ja yksi niistä kolmesta oli varmasti kyllin nuori ja möyheä paistinpannuun pantavaksi. Ansansa asetettuaan pani McTaggart sianlihaa pannuun hiilille ja kiehautti kahvinsa.
Kaikista leirin lemuista tuoksahtaa kinkunkäry kauimmaksi metsässä. Tuulta ei siihen tarvita. Se leijaa omilla suvillaan. Tyynenä iltana kettu haistaa sen puolentoista kilometrin päähän – ja kaksin verroin kauemmaksi, jos tuuli käy sinne päin. Tämä käristetyn silavan haju tuoksahti Bareen sieraimiin hänen loikoessaan kuopassaan majavapadon päällä.
Sitä löyhäytteli vieno, tasainen tuulenviima, joka päivän helteen jälkeen tuntui miellyttävän vilpoiselta, ja kotvan jälkeen nousi Baree haistelemaan sen viekoittelevaa tuoksua. Rotkoseikkailunsa ja Wakajun kuoleman jälkeen hän ei ollut viettänyt erikoisen hyviä päiviä. Varovaisuussyistä hän oli pysytellyt lammen lähettyvillä ja elänyt melkein yksinomaan äyriäisistä. Tämä yötuulen tuoksahduttama uusi haju herätti hänen näläntunteensa. Mutta se haju oli pettävää. Nyt hän voi sen eroittaa – seuraavassa silmänräpäyksessä se oli poissa. Hän lähti padolta ja alkoi tutkia sen syytä metsässä, kunnes se vihdoin haihtui kokonaan. McTaggart oli käristänyt silavansa ja alkanut sitä syödä.
Tuli ihana yö. Kenties Baree olisi nukkunut sen umpeen pesässään padon harjalla, jollei sianlihan haju olisi herättänyt hänessä uutta nälkää. Rotkoseikkailunsa jälkeen hän oli kammonnut synkempiä metsiä, varsinkin öisin. Mutta tämä yö oli kuin vaalea, kultahohteinen päivä. Oli kuuton aika. Mutta tähdet tuikkivat kuin miljoonat etäiset lamput, valaen maahan pehmeän aaltoilevan valomeren.
Tuulen vieno kuiske värähdytteli hauskasti puiden latvoja. Mutta muuten oli hyvin hiljaista, sillä nyt oli puskowepesim – sulkasadon ja karvanluomisen kausi, – eivätkä sudet ajaneet saalista, pöllöjen ääni langennut, ketut hiipivät äänettöminä kuin varjot, ja majavatkin alkoivat lakata työstään. Hirvien, peurain ja karibu-peurojen sarventynkiä verhosi pehmeä sametti, ja ne liikkuivat vähän eivätkä taistelleet ollenkaan. Oli heinäkuun loppupuoli, "riisuntakuu", kuten cree-heimo sitä nimitti, – "hiljainen kuukausi" chippewyanein kielellä.
Tässä hiljaisuudessa alkoi Baree pyydystää. Hän hälytti parven puolikasvuisia peltokanoja, mutta ne pääsivät häneltä pakoon. Hän ajoi takaa jänistä, joka oli häntä itseään nopeampi. Tuntikauteen ei hänellä ollut onnea. Sitten hän kuuli äänen, joka pani jokaisen verenpisaran hänen suonissaan kutisemaan. Hän oli lähellä McTaggartin leiriä ja hänen kuulemansa ääni oli kaniinin uikutusta yhdessä McTaggartin ansoista. Hän tuli pienelle tähtivaloiselle aukeamalle ja siellä hän näki jäniksen tanssivan kummallista pantomiinia. Hän ihmetteli sitä hetkisen ja pysähtyi. Wapus jänis, oli pistänyt karvaisen päänsä paulaan, ja sen ensimmäisestä säikähtyneestä hyppäyksestä oli "lauennut" näre, johon vaskilanka oli kiinnitettynä, niin että se nyt riippui puoliväliin ilmassa, vain takajaloillaan ulottuen koskettamaan maata. Ja siinä se reuhtoi hurjasti, kaulan ympärille osuneen silmukan hitaasti tukehduttaessa sitä kuoliaaksi. Baree tuijotti ällistyneenä. Hän ei laisinkaan käsittänyt, minä tekijöinä metallilanka ja näre olivat tässä omituisessa leikissä. Hän näki vain, että Wapus hyppi ja tanssi takakoivillaan mitä hämmästyttävimmällä tavalla, joka ei ollenkaan tuntunut jänismäiseltä. Ehkä hän luuli sitä jonkinlaiseksi leikiksi. Mutta hänpä ei katsellutkaan Wapusia samoilla silmillä kuin oli katsellut Umiskia. Sekä kokemus että vaisto sanoivat hänelle, että Wapusin liha oli hyvin maukasta, ja vielä pari silmänräpäystä epäröityään hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun.
Jo puoliksi nääntynyt Wapus ponnisteli tuskin ollenkaan, ja tähtien tuikkiessa ylhäällä lopetti Baree elukan ja herkutteli senjälkeen puolen tunnin ajan.
Bush McTaggart ei ollut kuullut mitään ääntä, sillä ansa, johon Wapus oli pistänyt päänsä, oli etäisimpänä hänen leiristään. Nuotionsa hiipuvan hiilloksen ääressä istui hän selkä puuhun nojattuna, poltellen mustaa piippuansa ja kiihkoisasti unelmoiden Nepisistä, sillaikaa kun Baree jatkoi yöllistä vaellustaan.
Baree ei enää halunnut pyydystää. Hän oli liian kylläinen. Mutta hän nuuski ympärinsä valokohdilla, nauttien äärettömästi yön hiljaisuudesta ja sen kuultavasta hohteesta. Hän juoksi verkalleen jäniksen polkua pitkin, jolloin sattui paikalle, missä kahden kaatuneen rungon väliin oli jäänyt vain hänen ruumiinsa levyinen tila. Hän työntäytyi siitä läpi, jokin tiukkeni hänen kaulansa ympärille; kuului äkillinen napsahdus ja suhahdus, kun näre pääsi vireestä, ja Baree tempaistiin niin äkkiä jaloiltaan, että hänellä ei ollut aikaa miettiä, mitä tapahtui.
Ulvahdus vaimeni hänen kurkussaan korinaksi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän esitti samaa hullunkurista elenäytelmää kuin Wapus, joka nyt sai hänen vatsassaan nauttia kostosta. Baree ei voinut parhaalla tahdollaankaan olla tanssimatta, vaskilangan kuristaessa yhä tiukempaan hänen kaulaansa. Kun hän näykkäsi lankaa ja paiskautui koko ruumiinsa painolla maata kohti, antoi näre kyllä perään, mutta sitten se takaisin ponnahtaessaan aina sinkautti hänet kokonaan irti tantereesta. Hurjasti ponnisteli Baree. Ihmeellistä, että ohut metallilanka hänet kesti. Hetkisen kuluttua se olisi varmaan taittunut – mutta McTaggart oli kuullut! Siepaten huopapeitteensä ja raskaan palikan riensi toimitsija ansalle. Näitä ääniä ei aiheuttanut jänis – sen hän tiesi. Ehkä se oli kalastajakissa – ilves – kettu – nuori hukka.
Hukkaa hän ensiksi ajatteli nähdessään Bareen langan päässä. Hän heitti peitteen maahan ja kohotti karttunsa. Jos taivaalla olisi ollut pilviä tai tähdet tuikkineet vähemmän kirkkaasti, olisi Baree ollut kuoleman oma, yhtä varmasti kuin Wapus oli saanut surmansa. Karttu kohotettuna päänsä yli näki McTaggart ajoissa valkoisen tähden, valkohuippuisen korvan ja Bareen pikimustan turkin.
Nopealla liikkeellä vaihtoi hän kartun huopapeitteeseen.
XII
Lannistettu, vaan ei voitettu
Puolta tuntia myöhemmin paloi Bush McTaggartin nuotio taas kirkkaasti. Sen loisteessa Baree makasi käärönä kuin intiaanitenava, sidottuna ilmapallon muotoiseksi mytyksi talutushihnalla, ainoastaan pää ulkona osoittamassa, mihin kohtaan vangitsija oli sitävarten leikannut reiän huopapeitteeseen. Baree oli auttamattomasti pyydystetty – niin täydellisesti, että hän peitteeseen suljettuna tuskin kykeni liikauttamaan lihastakaan. Muutaman askeleen päässä hautoi McTaggart verta vuotavaa kättä vesikulhossa. McTaggartin härkämäisen niskan sivussa oli myöskin punainen naarmu.
"Sinä pieni paholainen!" riuskasi hän Bareelle. "Sinä pieni paholainen!"
Hän kuroitti äkkiä raskaan kätensä ja huitaisi Bareeta häijysti päähän.
"Minun tulisi murskata sinun kallosi ja – jumalavita! – kyllä kai sen vielä teenkin."
Baree tarkkasi häntä, kun hän sieppasi vierestään karahkan nuotiota varten tuomastaan kasasta. Pierrot oli ajanut Bareeta takaa, mutta nyt Baree oli ensi kertaa ollut kyllin lähellä ihmispetoa nähdäkseen hänen silmäinsä punaisen hehkun.
Ne eivät olleet sen ihmeellisen olennon silmäin kaltaiset, joka oli melkein pyytänyt hänet hiustensa verkkoon ja ryöminyt hänen perästään kallionlohkareen alle. Nämä olivat pedon silmät. Ne saivat Bareen kavahtamaan, ja hän yritti vetää päänsä peitteen sisään, kun karttu kohosi. Samalla hän murisi. Valkoiset iskuhampaat välkkyivät nuotion valossa. Hänen korvansa olivat luimussa. Hän halusi upottaa hampaansa punaiseen kaulaan, jonka jo oli raadellut verille.
Karttu putosi, se putosi yhä uudestaan, ja kun McTaggart oli väsynyt, virui Baree puoliksi huumaantuneena, iskujen turvottamat silmät osaksi ummessa, ja suusta vuoti verta.
"Sillä tavoin karkoitetaan paholainen villikoirasta", ärähteli McTaggart. "Et kai enää yritä purra – häh, penikka? Tuhat tulimmaista – eipä paljon puuttunut, ettet vajottanut hampaitasi luuhun asti!"
McTaggart alkoi jälleen huuhtoa haavoitettua kättänsä. Bareen hampaat olivat uponneet syvälle, ja toimitusmiehen kasvoilla oli huolestunut ilme. Oli heinäkuu. Tähän aikaan puremishaavat olivat vaarallisia. Matkarepustaan hän otti pienen pullollisen viskyä ja tipahdutti tuota miedontamatonta nestettä haavaan, noituen Bareeta, kun se poltti hänen lihaansa.
Puoliksi suljetuilla silmillään tuijotti Baree häneen alati. Pentu tiesi vihdoinkin kohdanneensa kaikista vihollisistaan kamalimman. Eikä hän kuitenkaan pelännyt. Bush McTaggartin karttu ei ollut masentanut hänen sisuaan. Se oli karkoittanut hänen pelkonsa. Se oli herättänyt hänessä vihaa, jollaista hän ei ollut vielä ikinä tuntenut, ei edes Uhumisyn, pöllöroiston, kanssa taistellessaan. Suden kostonhimoinen äkäisyys riehui hänessä nyt, yhtyen koiran hurjaan rohkeuteen. Hän ei kavahtanut, kun McTaggart häntä jälleen lähestyi. Ponnistausi vain noustakseen, jotta voisi karata tuon ihmispedon kimppuun. Siinä yrityksessään hän, peitteeseen kapaloituna kun oli, kierähti avuttomana ja hullunkurisena käärönä. Se näky kutkutti McTaggartin nauruhermoja ja hän räkätti. Sitten hän jälleen istahti selkä puun nojaan ja täytti piippunsa. Baree ei kääntänyt silmiään hänestä hänen poltellessaan.
Hän katseli toimitusmiestä, kun tämä oikaisihe paljaalle tantereelle ja vaipui uneen. Ja sitten hän kuunteli ihmispedon inhoittavaa kuorsausta. Tuon tuostakin ponnisteli hän vapautuakseen pitkän yön kuluessa. Hän ei koskaan unohtaisi tätä yötä. Se oli kauhea. Huopapeitteen paksuissa, kuumissa laskoksissa hautuivat hänen jäsenensä ja ruumiinsa, kunnes verenkierto melkein pysähtyi hänen suonissaan. Mutta hän ei sittenkään uikuttanut. Aamun tullen lojui hänen päänsä litteänä maassa. Hän ei kyennyt sitä nostamaan, kun ihmispeto kumartui hänen ylitseen. McTaggart totesi tämän tyydytyksekseen.
"Et kai tuota mitään vaikeuksia matkalla Pierrotin asunnolle", mörisi hän.
He läksivät taipaleelle ennen auringon nousua, sillä jos Baree olikin melkein näännyksissä, poltti Bush McTaggartin ruumista odotuksen ja kiihkon kuume. Hän teki viimeisiä suunnitelmiaan kävellessään nopeasti metsän läpi, Baree kainalossa. Hän lähettäisi Pierrotin heti hakemaan isä Grotinia lähetysasemalta, joka sijaitsi seitsemänkymmenen englanninpenikulman päässä sieltä länteen. Hän naisi Nepisin. Niin, naisi hänet! Se kutkuttaisi Pierrotia, ja hän olisi kahdenkesken Nepisin kanssa, sillävälin kun Pierrot olisi lähetyssaarnaajaa noutamassa. Se ajatus kiihoitti hänen vertansa kuin väkevä visky. Kuumentuneissa aivoissaan hän ei edes ajatellutkaan, mitä Nepis sanoisi – mitä hän asiasta tuumisi.
Hän ei pyytänyt tytön sielua. McTaggart halusi hänen lihaansa ja vertansa, hänen ihanaa ruumistansa, hänen kauneuttansa, joka oli hulluuteen asti huumannut miehen eläimelliset vaistot. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja nauroi käheästi, kun hänen mieleensä hetkiseksi juolahti ajatus, että Pierrot ei kenties tahtonut tytärtänsä luovuttaakaan. Pierrot! Pyh, eipä hän ensimmäistä kertaa miestä surmaisi eikä vasta toistakaan!
Tappaminen oli helppoa urheilua, kun vain teki sen oikealla tavalla. Ei ketään näkemässä. Ei ketään kuulemassa. Ei kellään vihiä. Pelkkä katoaminen vain: mies lähtee jonakuna päivänä mökistään eikä palaa konsaan. Hän nauroi taas ja käveli yhä rivakammin. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta menettää – ei Nepisillä mitään keinoa häntä välttää. Hän – Bush McTaggart – oli tämän erämaan haltija, sen asukkaiden herra, heidän kohtaloittensa ratkaisija. Hän oli valta – ja laki. Ja Nepisin oli tultava hänen mukanaan Lac Bainiin, vaikkapa McTaggartin täytyisi kaivaa Pierrotille hauta.
Aurinko oli korkealla taivaalla, kun Pierrot, seisoen Nepisin kanssa majansa edustalla, osoitti kumpua metsäpolulla, kolmen-, neljänsadan metrin päässä, jonka takaa Bush McTaggart juuri oli tullut näkyviin.
"Hän saapuu..."
Äskeisestä vanhentunein kasvoin vilkaisi hän Nepisiin. Taaskin hän näki tumman hohteen tytön silmissä ja raoittuneiden huulien tummenevan punan, ja hänen sydämensä oli sairas pelosta. Oliko mahdollista...?
Neitonen kääntyi isäänsä päin, silmät loistivat ja ääni vapisi.
"Muista, Nutawe, että lähetät hänet saamaan vastauksensa minulta", virkahti tyttö nopeasti ja riensi majaan.
Kasvot kylminä ja harmaina otti Pierrot Bush McTaggartin vastaan.
XIII
McTaggart saa vastauksen
Ikkunastaan, jossa hänen siihen valmistamaansa verhojen poimut kätkivät hänen kasvonsa, näki Raita, mitä ulkona tapahtui. Hän ei hymyillyt nyt. Hän hengitti nopeaan, ja hänen ruumiinsa oli jännittynyt. Bush McTaggart pysähtyi vain kymmenkunnan askelen päähän ikkunasta kättelemään hänen isäänsä, Pierrotia. Nepis kuuli McTaggartin karkean äänen ja remuisan tervehdyksen.
Ja huomasi hänen sitten näyttävän Pierrotille, mitä kantoi kainalossaan. Hän kuuli selvästi miehen selittävän, miten oli saanut vankinsa kaniiniansasta. Hän avasi peitteen. Nepisiltä pääsi kummastuksen huudahdus. Silmänräpäyksessä hän oli ulkona miesten luona. Hän ei vilkaissut McTaggartiin – ei luonut silmiään välähdykseltäkään hänen punaisiin, riemusta hohtaviin kasvoihinsa. "Se on Baree!" huudahti hän vain. Hän otti käärön McTaggartilta ja kääntyi Pierrotiin päin.
"Sano hänelle, että Baree on minun."
Näin lausuttuaan riensi tyttö majaan. McTaggart katsoi hänen peräänsä ihmeissään ja ällistyneenä. Sitten hän katsoi Pierrotiin. Puolisokeakin olisi voinut nähdä, että Pierrot oli yhtä kummastunut kuin hän itsekin. Nepis ei ollut puhutellut häntä – Lac Bainin toimitusmiestä. Ei ollut häneen edes vilkaissut! Ja oli ottanut häneltä koiran yhtä häikäilemättä kuin hän olisi ollut puinen äijä. Puna hänen kasvoillaan tummeni hänen tuijottaessaan Pierrotista ovelle, josta tyttö oli poistunut sulkien sen jälkeensä.
Tuvan lattialla lankesi Nepis polvilleen ja päästeli peitteen kokonaan. Hän ei pelännyt Bareeta. Hänen silmänsä hymyilivät, ja huulet olivat raollaan. Hän oli unohtanut McTaggartin. Ja kun Baree sitten pehmeänä pallona vierähti lattialle, näki hän koiran puolittain ummistuneet silmät ja hyytyneen veren leukapielissä, ja valo katosi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin pilvi verhoaa auringon.
"Baree", kutsui hän hiljaa. "Baree – Baree."
Nepis kohotti eläintä molemmin käsin. Bareen pää huojui. Ruumis oli niin kangistunut, että pentu ei kyennyt liikahtamaan. Korvissa ei ollut mitään tuntoa. Se saattoi tuskin nähdä. Mutta se kuuli tytön äänen! Saman äänen, jonka oli kuullut sinä päivänä, kun oli tuntenut luodin vihlaisun, saman äänen, jonka oli kuullut rotkossa takertuessaan hänen hiuksiinsa, – saman äänen, joka oli kivenmöhkäleen alla suostutellen puhutellut!
Se sai Bareen värähtämään. Se näkyi panevan hidastuneen veren jälleen kiertämään, ja pentu avasi silmänsä suuremmiksi, nähden jälleen ihmeelliset tähdet, jotka olivat Wakajun kuolinpäivänä sitä kohti niin vienosti välkkyneet. Toinen Raidan pitkistä palmikoista oli valahtanut hänen olkansa yli, ja Baree tunsi jälleen tukan viehkeän tuoksun tytön käden häntä hyväillessä ja äänen puhutellessa. Sitten neitonen nousi äkkiä ja jätti hänet, eikä Baree liikahtanut häntä odotellessaan. Hetkisen perästä palasi Nepis tuoden kuumaa vettä vadilla ja pyyherievun. Hellävaroen hän pesi veren Bareen silmistä ja suusta. Eikä Baree vieläkään liikahtanut. Tuskin hengitti. Mutta Nepis huomasi pienet vavahdukset, jotka sähköiskujen lailla värisyttivät pennun ruumista hänen kätensä sitä koskiessa.
"Se pieksi sinua kartulla", puhui tyttö, tummat silmät puolen kyynärän päässä Bareesta. "Se pieksi sinua! Se ihmispeto!" Sitten tapahtui keskeytys. Ovi avautui, ja "ihmispeto" seisoi katsellen heitä, virnistys punaisilla kasvoillaan. Heti osoitti Baree elonmerkkejä. Se sujahti Raidan käden alta, murahtaen, ja katsoi suoraan McTaggartiin. Selkäkarvat olivat pystyssä kuin harjakset, hampaat välkkyivät uhkaavasti, ja silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet.
"Siinä pennussa on paholainen", sanoi McTaggart. "Se on villi – suden poikima. Pitää olla varovainen taikka se sieppaa kätösen, ka sakahet!"
Ensi kertaa puhutteli hän Nepisiä tuolla cree-kielen hyväilynimellä – rakastetuksi! Nepisin sydän jyski. Hän kumartui hetkiseksi nyrkkiin puristettujen käsiensä yli, ja McTaggart, jonka silmissä tyttö näytti hämmentyneeltä, laski kätensä silitellen hänen tukalleen. Ovesta oli Pierrot kuullut sanan, ja nähdessään nyt hyväilyn hän kohotti kätensä ikäänkuin torjuakseen katseiltaan pyhyydenloukkauksen.
"Mon Dieu!" äännähti hän. Seuraavassa silmänräpäyksessä pääsi häneltä kimeä ihmettelyn huudahdus, johon yhtyi äkillinen tuskan ulvahdus McTaggartilta. Salaman nopeudella oli Baree syöksähtänyt lattian yli ja iskenyt hampaansa toimitusmiehen sääreen. Ne olivat terävät ja purivat syvään, ennenkuin mies ehti voimakkaalla potkaisulla vapautua. Noituen sieppasi hän revolverin tupesta. Raita oli hänen edessään. Äännähtäen ryntäsi hän Bareen luo kahmaisten sen syliinsä. Vilkaistessaan McTaggartiin oli hänen pehmeä kaulansa, paljaana olkapäähän asti, vain muutaman tuuman päässä Bareen irvistävistä hampaista. Tytön silmät hehkuivat toimitusmiehelle.
"Te pieksitte sitä!" huudahti hän. "Se vihaa teitä – vihaa teitä!"
"Päästä se!" huusi Pierrot pelosta levottomana. " Mon Dieu! Päästä se toki tai se raatelee sinut kuoliaaksi!"
"Se vihaa teitä – vihaa teitä – vihaa teitä!" toisteli Raita toistelemistaan hämmästyneelle McTaggartille. Sitten hän kääntyen äkkiä isäänsä päin virkkoi: "Ei, se ei raatele minua. Katso, Bareehan se on. Enkö sinulle sanonut? Se on Baree! Eikö sitä todista jo sekin, että se puolusti minua – häneltä!"
"Minultako?" huohotti McTaggart synkistyvin kasvoin.
Pierrot astui lähemmäksi ja laski kätensä McTaggartin käsivarrelle. Hän hymyili.
"Jättäkäämme heidät taistelemaan ja sopimaan asiansa keskenään, m'sieu", sanoi hän. "Ne ovat kaksi pientä hurjimusta, emmekä me ole täällä turvassa. Jos se puree tyttöä..."
Hän kohautti olkapäitänsä. Suuri taakka oli äkkiä pudonnut hänen hartioiltaan. Hänen äänensä oli lauhkea ja suostutteleva. Ja nyt oli viha poistunut Raidan kasvoilta. Hän vilkaisi keikailevasti McTaggartiin ja katsoi puolittain hymyillen häntä suoraan silmiin, isäänsä puhutellessaan.
"Minä tulen pian, mon père – sinun ja Lac Bainin toimitusmiehen luo!"
Tytön silmissä oli ilmeisesti veitikkaa, niin ajatteli McTaggart, – pieniä peikkoja, jotka Nepisin puhuessa nauroivat suoraan hänelle, pannen hänen aivonsa hehkumaan ja hänen verensä hurjasti kiertämään. Nuo silmät – täynnä tanssivia velhoja! Kuinka hän ne kesyttäisi – ja niiden kanssa kisailisi – varsin pian jo! Hän seurasi Pierrotia, iso ruho vavahdellen häntä odottavan ihmeellisen omistuksen tenhosta. Riemuissaan hän ei enää tuntenut Bareen hampaiden aiheuttamaa kirvelyä.
"Näytän teille uuden, talveksi valmistamani ajelureen, m'sieu", sanoi Pierrot oven sulkeutuessa heidän jälkeensä.
Puolta tuntia myöhemmin tuli Nepis ulos majasta. Hän saattoi havaita, että Pierrot ja toimitusmies olivat puhuneet jostakin, mikä ei ollut hänen isälleen mieluista. Tämän kasvot olivat jäykät. Raita huomasi isän silmissä kytevän tulen, jota tämä oli koettanut tukahduttaa ikäänkuin liekkejä peitteen alle. McTaggartin leuat olivat tiukasti kiinni, mutta hänen silmänsä leimahtivat riemusta, kun hän näki tytön. Raita tiesi, mistä oli kysymys.
Lac Bainin toimitusmies oli pyytänyt vastausta Pierrotilta, ja Pierrot oli tyttärensä vaatimuksen mukaan neuvonut häntä kääntymään tämän itsensä puoleen. Ja nyt hän tuli! Nopeasti pamppailevin sydämin riensi Raita pientä polkua alaspäin. Hän kuuli McTaggartin askelet takaansa ja heitti hymyn välähdyksen olkansa yli. Mutta hänen hampaansa olivat tiukkaan purtuina. Sormien kynnet puristuivat syvälle hänen kämmeniinsä.
Pierrot seisoi liikahtamatta. Hän katseli heitä, kun he hävisivät metsän syrjään. Nepis oli vielä muutaman askelen McTaggartista. Pierrotin rinnasta nousi syvä huoahdus.
"Par les mille cornes du diable!" noitui hän itsekseen. "Onko mahdollista, että hän sydämestään hymyilee tuolle elukalle? Non, se ei ole mahdollista! Mutta... jos niin on..."
Hänen kätensä puristi suonenvedontapaisesti vyöstä riippuvan puukon sarvesta vuoltua päätä, ja hän alkoi verkalleen heitä seurata.
McTaggart ei pitänyt kiirettä Nepisin tavoittamisella. Tyttö asteli kapeaa polkua syvemmälle metsään, ja hän oli siitä mielissään. He joutuisivat kahdenkesken – pois Pierrotin näkyvistä. McTaggart oli kymmenen askelta taempana, ja jälleen hymyili Raita hänelle olkansa yli. Neitosen ruumis liikkui aaltomaisesti ja nopeasti. Hän piti tarkkaa mittaa välimatkasta, mutta McTaggart ei aavistanut hänen senvuoksi katsahtavan tuontuostakin taakseen.
Toimitusmies antoi hänen kernaasti jatkaa edelleen. Kun tyttö kääntyi kapealta ladulta sivupolulle, jolla tuskin näkyi mitään askelten jälkiä, pompahti miehen sydän riemusta. Jos Nepis jatkaisi tuohon tapaan, olisi McTaggart pian hänen kanssaan kahdenkesken – hyvän matkan päässä mökistä. Hänen verensä hehkui ja kasvot kuumottivat. Hän ei puhunut Nepisille, peläten hänen pysähtyvän. Edestäpäin hän kuuli veden kohinaa. Puro juosta ryöppysi rotkon läpi.
Nepis suuntausi suoraan tuota pauhua kohti. Naurahtaen pisti hän juoksuksi, ja kun hän seisoi kuilun partaalla, oli McTaggart hyvinkin viidenkymmenen metrin päässä hänestä. Kahdenkymmenen jalan päässä kohtisuoraan alaspäin oli syvä kurimus kallioseinäin välissä, niin syvä, että näytti sinervältä musteelta. Nepis kääntyi päin Lac Bainin toimitusmiestä.
Milloinkaan ei tämä ollut hänestä näyttänyt enemmän villipedolta. Tähän hetkeen asti oli Raita ollut peloton. Mutta nyt – silmänräpäyksessä tuo mies säikähdytti hänet. Ennenkuin Nepis ehti haastaa, mitä oli sanottavakseen suunnitellut, oli toimitusmies hänen vieressään ja oli kaapannut hänen päänsä isojen käsiensä väliin. Karkeat sormet kiertyivät kouristuneesti tytön paksujen, olkapäiltä kaulalle valahtaneiden palmikkojen silkkisuortuviin.
"Ka sakahet!" huusi hän intohimoisesti. "Pierrot sanoi, että sinulla oli minulle vastaus. Mutta minä en tarvitse vastausta nyt! Sinä olet minun! Minun!"
Nepis parahti. Se oli huohottava, katkonainen parahdus. McTaggartin käsivarret puristivat häntä kuin rautavanteet, likistäen hänen hentoa ruumistansa, salvaten hänen hengityksensä, muuttaen maailman melkein mustaksi hänen silmissänsä. Hän ei voinut ponnistella eikä huutaa. Hän tunsi miehen kuumat, kiihkeät huulet kasvoillaan, kuuli hänen äänensä – ja sitten tuli hetkisen vapautta ja ilmaa tulvahti hänen tukittuihin keuhkoihinsa. Pierrot kutsui! Hän oli tullut polun haaraan ja huuteli Raidan nimeä!
McTaggartin kuuma käsi laskeutui tytön suulle.
"Älä vastaa", kuuli hän miehen sanovan.
Voimaa, kiukkua ja vihaa kuohahti hänessä, ja hän iski hurjasti käden alas. Hänen ihmeellisissä silmissään oli ilme, joka pidätti McTaggartia. Niiden hehku tunki hänen sieluunsa saakka.
"Bête noire!" läähätti Raita hänelle, vapautuen hänen kättensä viimeisestäkin kosketuksesta. "Elukka – musta elukka!" Hänen äänensä vapisi ja kasvot hehkuivat. "Katsokaa... minä tulin näyttämään teille allikkoani... ja sanomaan teille, mitä haluaisitte kuulla... ja te... te... olette... rusentanut minua kuin peto – musertanut kuin kallio! Katsokaa... tuolla alhaalla... on minun allikkoni!"
Hän ei ollut suunnitellut sitä tähän tapaan. Hän oli aikonut tällä hetkellä hymyillä ja nauraakin. Mutta McTaggart oli tärvellyt hänen huolellisesti tehdyt suunnitelmansa! Hänen viitatessaan alas vilkaisi Lac Bainin turkistoimiston johtaja kuitenkin hetkiseksi kuilun partaan yli. Ja silloin Nepis nauroi – nauroi antaessaan hänelle äkkiä töykkäyksen takaapäin.
"Tämä on minun vastaukseni, herra toimitusmies!" huusi hän ilkkuen, toisen syöksyessä päätähavin syvään kurimukseen kallioseinämäin väliin.
XIV
Naisen viekoitus
Aukeaman syrjältä näki Pierrot, mitä oli tapahtunut, ja hänen suunsa lensi kummastuksesta auki. Hän vetäysi balsamipuiden suojaan. Tällä hetkellä hänen ei ollut näyttäydyttävä. Hänen sydämensä takoi kuin vasara, mutta kasvot säteilivät ilosta. Kontilleen laskeutuneena kurkki Raita äyrään yli. Bush McTaggart oli kadonnut näkyvistä. Hän oli pudonnut alas kuin puupölkky, ja Raidan allikon vesi oli peittänyt hänet kumealla loiskeella, joka oli kuin hillittyä riemunaurua. Hän tuli nyt näkyviin vatvoen vettä käsivarsillaan ja säärillään, pysytelläkseen pinnalla, samalla kun Raidan ääni huuteli hänelle ilkkuen:
"Bête noire! Bête noire! Elukka, elukka...!"
Tyttö heitteli pieniä risuja ja multakokkareita hurjasti alas häntä kohti, ja kun McTaggart tasapainoon päästyänsä vilkaisi sinne päin, näki hän Raidan nojaavan niin kauaksi äyrään yli, että olisi luullut hänen olevan putoamaisillaan. Hänen pitkät palmikkonsa riippuivat rotkoon, kimallellen päivänpaisteessa; silmät nauroivat huulten syytäessä herjauksia; ja toimitusmies eroitti hänen valkoisten hampaittensa välkkeen.
"Elukka! Elukka!"
McTaggart alkoi uida, katsellen yhä ylös tyttöä kohti. Oli sata metriä verkalleen juoksevaa virtaa pitkin alas liuskakiviselle rantamalle, jolle hän voisi kiivetä, ja puolet siitä matkasta seurasi neitonen häntä silmillään, nauraen, ilkkuen ja heitellen risuja ja kiviä häntä kohti. Toimitusmies huomasi, että mitkään noista varvuista tai kivistä eivät olleet kyllin isoja häntä satuttaakseen. Kun hänen jalkansa vihdoin koskivat pohjaan, oli tyttö tiessään.
Nopeasti juoksi Nepis takaisin polkua pitkin ja melkein Pierrotin syliin. Hän läähätti ja nauroi, kun hän hetkiseksi pysähtyi.
"Minä annoin hänelle vastaukseni, Nutawe. Hän on kurimuksessa."
Neitonen pyrähti balsamipuiden joukkoon kuin lintu ja katosi sinne. Pierrot ei yrittänyt häntä pysähdyttää eikä seurata.
"Tonnerre de Dieu!" noitui hän nauraen partaansa ja astui suoraan yli toiselle polulle.
Majaan päästessään oli Nepis aivan hengästyksissään. Talutushihnasta pöydänjalkaan sidottu Baree kuuli hänen hetkiseksi pysähtyvän ovelle. Sitten hän astui sisään ja tuli suoraan eläimen luokse. Sen puolen tunnin ajalla, jonka hän oli ollut poissa, oli Baree tuskin liikahtanut. Se puolitunti ja muutamat minuutit sitä ennen olivat tehneet valtavan vaikutuksen pentuun. Luonto, perinnäisyys ja vaisto olivat työssä, iskien toisiaan vasten ja mukaantuen, opettaen Bareelle uutta tajuntaa – uuden ymmärryksen alkeita. Äkillinen, hurja vaisto oli saanut sen karkaamaan Bush McTaggartin kimppuun, kun mies kosketti kädellään Raidan päätä.
Se ei ollut järkeä. Se oli koiran taannehtiva tunneväre siltä etäiseltä päivältä, jona sen isä, Kazan, oli juuri samanlaisesta syystä surmannut ihmispedon teltassa. Koira – ja nainen. Ja täälläkin oli nainen. Hän oli vedonnut Bareessa uinuvaan ja Kazanilta periytyneeseen suureen intohimoon. Baree tiesi, että maailman elävien olentojen joukossa hän ei millään muotoa saanut vahingoittaa tätä, joka hänelle nyt ovesta ilmestyi. Hän värisi, kun tyttö jälleen polvistui hänen eteensä, ja ajastaikain halki kuohahti hänessä Kazanin villi ja uljas veri, yllättäen suden, taltuttaen syntyperän kesyttömyyden, – ja poski lattialla Baree ulisi hiljaa ja heilutti häntäänsä.
Nepis huudahti riemusta.
"Baree!" kuiskasi hän ottaen pennun pään kämmeniinsä. "Baree..."
Hänen kosketuksensa värähdytti koiraa. Se lähetti pieniä vavahduksia sen ruumiin läpi, vapisuttavaa väreilyä, jonka tyttö tunsi ja joka sai hehkun hänen silmissään tummenemaan. Hän silitti hellästi koiran päätä ja selkää. Nepisistä tuntui, ettei se hengittänytkään. Hänen kätensä hyväilyssä sulkeutuivat sen silmät. Sitten hän puhutteli sitä, ja hänen äänensä kuullessaan se avasi silmänsä.
"Hän tulee tänne... se elukka... ja tappaa meidät", sanoi tyttö. "Hän tappaa sinut, koska sinä purit häntä, Baree. Uh! Kunpa olisit isompi ja vahvempi, niin että voisit minun puolestani viedä häneltä pään!"
Hän päästeli talutushihnaa pöydän jalasta ja nauroi hiljaa. Hän ei ollut säikähtynyt. Tämä oli tavaton seikkailu – ja hän värisi riemusta, ajatellessaan, että oli omalla tavallaan lyönyt ihmispedon. Hän kuvitteli näkevänsä hänet kurimuksessa ponnistelemassa ja rapistelemassa kuin iso kala. Mies kompuroi nyt kai rotkosta ylös – ja Raita nauroi taas, siepatessaan Bareen kainaloonsa.
"Oh, Upi-Nao, oletpa sinä raskas!" huohotti hän. "Ja kuitenkin täytyy minun kantaa sinua, sillä minä lähden juoksemaan!"
Hän riensi ulos. Pierrot ei ollut saapunut, ja hän kiiti nopeasti majan takana kasvavaan balsamimetsikköön, Bareen roikkuessa hänen kainalossaan kuin molemmista päistä täytetty ja keskeltä sidottu haarapussi. Siltä Bareesta tuntui, jos hän vain olisi osannut sen sanoa. Mutta hänellä ei vieläkään ollut mitään halua rimpuilla irti. Nepis juoksi, kunnes käsivartta kivisti.
Sitten hän pysähtyi ja laski Bareen alas jalkojensa juureen, pitäen eläimen kaulaan sidotun karibunnahkaisen hihnan päästä kiinni. Hän oli valmis jokaisen rynnistelyn varalta, jonka pentu tekisi paetakseen. Hän odotti sen yrittävän, ja muutamia minuutteja hän vartioi sitä tarkkaan, sillä välin kun Baree, joka taas tunsi maan jalkainsa alla, vilkuili ympärilleen. Ja sitten Raita puhutteli sitä hiljaa.
"Ethän sinä juokse pois, Baree. Non, sinä jäät minun luokseni, ja me tapamme sen ihmispedon, jos hän jälleen uskaltaa tehdä minulle, mitä tuolla teki. Uh!" Hän sujautti irralliset kiharat pois hehkuvilta kasvoiltaan ja unohti hetkiseksi Bareen, ajatellessaan puolta minuuttia rotkon äyräällä. Pentu tuijotti suoraan häneen, kun hän jälleen loi katseensa siihen. "Non, sinä et juokse pois – sinä seuraat minua", kuiskasi tyttö. "Tule!"
Talutusnuora tiukkeni Bareen kaulassa, kun Raita pakotti sitä seuraamaan. Pennusta se oli ikäänkuin uusi kaniininpaula, ja hän harasi vastaan etukäpälillään ja paljasti hampaitansa juuri hiukan. Raita ei vetänyt. Pelottomasti laski hän kätensä jälleen pennun pään päälle. Majalta päin kuului huuto, ja silloin hän otti Bareen uudelleen kainaloonsa.
"Bête noire! Bête noire!" huuteli hän ilkkuen, mutta vain niin äänekkäästi, että sanat kuuluivat muutaman metrin päähän. "Mene takaisin Lac Bainiin, Owases – sinä villi elukka!"
Nepis alkoi liikkua nopeasti metsän läpi. Se muuttui sankemmaksi ja synkemmäksi, eikä ollut enää mitään jälkiä. Kolme kertaa pysähtyi hän seuraavan puolen tunnin kuluessa, laskeakseen Bareen maahan ja lepuuttaakseen käsivarttansa. Joka kerta hän koetti viekoittelemalla suostuttaa sitä seuraamaan. Toisella ja kolmannella kerralla Baree luikersi ja heilutti häntäänsä, mutta tätä mielihyvän ja tyytyväisyyden elettä pitemmälle se ei tahtonut mennä. Kun hihna tiukkeni sen kaulassa, teki se tenän. Kerran se murahti, toisella kertaa taas näykkäsi äkäisesti talutusnuoraa. Nepis siis kantoi häntä yhä.
Vihdoin he saapuivat aukealle kohdalle. Se oli pienoinen niitty metsän sydämessä, vain kolme, neljä kertaa majan laajuinen. Ruoho jalkain alla oli pehmeätä ja viheriäistä, ja siinä oli hyvin runsaasti kukkasia. Tämän vähäisen keitaan halkaisi aivan keskeltä pieni lirisevä puro, jonka yli Raita hyppäsi Baree kainalossa; ja purosen reunalla oli äsken hakatuista balsamipuun- ja kuusenoksista kyhätty pikkarainen wigwam eli intiaanimaja. Tähän pienois-mekewapiinsa työnsi Raita päänsä nähdäkseen, oliko siellä kaikki samassa kunnossa, mihin sen eilen oli jättänyt. Sitten hän huokaisten syvään helpoituksesta laski nelijalkaisen taakkansa maahan ja sitoi talutushihnan toisen pään yhteen majan valmistuksessa käytetyistä kuusen näreistä.
Baree lyyhistyi wigwamin seinustalle ja katseli tarkkaavaisesti, pää valppaana ja silmät auki, mitä senjälkeen tapahtui. Ei ainoakaan Raidan liike jäänyt siltä huomaamatta. Neitonen säteili ja oli onnellinen. Hän sinkautti käsivartensa avointa taivasta kohti, ja hänen naurunsa, hilpeä ja valtoimena helskyvä kuin linnun viserrys, pani Bareen sydämen sykkimään halusta hypiskellä hänen kanssaan kukkakentällä. Kotvaksi näkyi Nepis hänet unohtaneen.
Tytön villi veri riehui riemusta, että oli nolannut Lac Bainin toimitusmiehen. Hän oli jälleen näkevinään hänet allikossa rypemässä, kuvitteli hänen nyt olevan tuvassa likomärkänä ja vihaisena, tiedustaen mon pèreltä, mihin tytär oli mennyt. Ja olkapäitään kohauttaen vastasi "mon père", ettei tiennyt – arveli tytön juosseen pois metsään. Raidan mieleen ei juolahtanut, että hän tehdessään Bush McTaggartille moisen kepposen oli leikkinyt dynamiitilla.
Hän ei aavistanut vaaraa, joka tajuttuna olisi heti karkoittanut villin hehkun hänen kasvoiltaan ja jähmettänyt veren hänen suonissaan, – ei arvannut, että McTaggartista oli tullut hänelle kamalampi vihollinen kuin kaikki metsän sudet. Sillä toimitusmies oli tuntenut hänen puristuvan sylissään, oli tuntenut hänen povensa hurjan sykinnän, huulien ja kasvojen lämpimän pehmeyden, tukan silkinhienon hivelyn, – ja kaikki tuo oli ärsyttänyt hänen kiihkonsa polttopisteeseen asti.
Nepis tiesi, että McTaggart oli vihainen. Mutta mitäpä hänellä oli pelättävää? Myöskin "mon père" kiukustuisi, jos hän kertoisi hänelle, mitä rotkon reunalla oli tapahtunut. Mutta hän ei kertoisi. Isä saattaisi tappaa Lac Bainin pedon.
Toimitsija oli suuri mies. Mutta Pierrot, Raidan isä, oli suurempi. Se oli hänen ehdoton, äidiltä peritty vakaumuksensa. Ehkäpä Pierrot juuri sillä hetkellä lähetti hänet takaisin Lac Bainiin selittäen, että hänen toimintapaikkansa oli siellä. Mutta Raita ei palaisi majalle katsomaan; hän odottaisi täällä. "Mon père" ymmärtäisi – ja hän kyllä tiesi, mistä etsisi Raitaa, kun elukka oli lähtenyt. Mutta aika hauskaa vain oli ollut paiskella karahkoja hänen peräänsä!
Vähän ajan kuluttua hän palasi Bareen luo. Hän toi sille vettä ja antoi palasen raakaa kalaa. He olivat tuntikausia kahden, ja hetki hetkeltä kasvoi Bareen halu seurata tytön jokaista liikettä, ryömiä hänen liepeisiinsä hänen istuessaan, tuntea hänen pukunsa ja hänen kätensä kosketuksen, kuulla hänen äänensä. Mutta hän ei ilmaissut tätä haluansa. Hän oli vielä pieni metsän villi, nelijalkainen, suden ja koiran ristisiitoksesta syntynyt barbaari, ja hän pysyi hyvin hiljaisena. Umiskin kanssa hän olisi leikkinyt. Bush McTaggartille hän olisi paljastanut hampaansa ja upottanut ne syvään tilaisuuden tullen.
Mutta tyttö oli toisenlainen. Baree oli alkanut häntä palvoa. Jos Raita olisi hänet päästänyt irti, ei hän olisi juossut pois. Jos Raita olisi hänet jättänyt, olisi Baree kai häntä seurannut – vähän matkan päässä. Hän ei kääntänyt koskaan silmiään tytöstä. Hän katseli, kuinka tämä teki pienen tulen ja paistoi kappaleen kalaa. Hän katseli, kuinka Raita söi päivällisensä. Oli aivan myöhä iltapäivällä, kun tämä tuli istumaan aivan Bareen viereen, helma täynnä kukkia, joita hän punoi pitkiin kiiltäviin hiuspalmikkoihinsa. Sitten hän alkoi leikillään hutkia Bareeta toisen palmikon päällä. Se kavahti noita pehmeitä iskuja, ja matala, linnunviserrystä muistuttava nauru kurkussaan veti Nepis eläimen pään helmaansa, kukkaröykkiöön. Hän puhutteli Bareeta. Silitteli kädellään sen päätä. Sitten pysyi käsi hiljaa ja oli niin lähellä, että Baree halusi työntää ulos lämpimän, punaisen kielensä ja hyväillen nuolla sitä. Eläin veti keuhkoihinsa sen kukkastuoksua – ja lepäsi kuin kuollut. Se oli suuri hetki. Vilkaistessaan alas pentuun ei Nepis voinut eroittaa sen hengitystäkään.
Sitten tuli keskeytys. Joku risu raksahti. Pierrot oli hiipinyt metsän läpi kuin kissa, ja kun he katsahtivat ylöspäin, seisoi hän jo aukeaman syrjässä. Baree tiesi, ettei hän ollut Bush McTaggart. Mutta hän oli silti ihmispeto! Heti jäykistyi Bareen ruumis Raidan käden alla. Se vetäysi verkalleen ja varovaisesti hänen helmastaan ja Pierrotin lähestyessä se murisi. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Nepis hypähtänyt pystyyn ja juossut isän luo. Isän kasvojen ilme säikähdytti häntä.
"Mitä on tapahtunut, mon père?" huudahti hän.
Pierrot kohautti olkapäitänsä.
"Ei mitään, Nepisini – paitsi että olet manannut hereille tuhat paholaista Lac Bainin toimitusmiehen sydämessä ja että..."
Hän pysähtyi nähdessään Bareen ja osoitti sitä.
"Viime yönä, kun herra toimitusmies sai sen ansasta, se puri häntä käteen. Käsi on turvonnut kooltaan kaksinkertaiseksi, ja minä huomasin veren muuttuvan mustaksi. Siinä on petshipu."
"Petshipu!" huoahti Nepis. Hän katsahti Pierrotin silmiin. Ne olivat tummat ja niissä oli synkkä kiilto – riemunvälähdys, ajatteli tyttö.
"Niin, siihen on tullut verenmyrkytys", toisti Pierrot. Viekas välke tuli hänen silmiinsä, kun hän katsahti olkansa yli ja nyökkäsi. "Minä olen kätkenyt lääkkeen ja sanoin hänelle, että hänen on viipymättä palattava Lac Bainiin, ja hän pelkää – se paholainen! Hän vartoo minua. Mustuvine käsineen hän pelkää lähteä yksinään paluumatkalle, ja niinpä lähden minä hänen mukaansa. Ja – kuule, Nepis. Auringon laskiessa olemme jo matkalla, ja ennen lähtöäni tulee sinun saada tietää eräs asia."
Baree näki heidät siinä aivan lähitysten korkeiden kuusten luomassa siimeksessä. Hän kuuli heidän ääntensä hiljaisen kuiskeen – etupäässä Pierrotin; ja vihdoin hän näki Nepisin kietovan molemmat käsivartensa ihmispedon kaulaan, minkäjälkeen Pierrot meni takaisin metsään. Baree luuli, ettei Raita enää koskaan kääntäisi kasvojansa häntä itseänsä kohti. Pitkän aikaa seisoi tyttö katsellen suunnalle, jolle Pierrot oli lähtenyt. Ja kun hän vihdoin kääntyi ja tuli takaisin Bareen luo, ei hän näyttänyt samalta Nepisiltä, joka oli punonut kukkasia tukkaansa. Nauru oli poissa hänen kasvoiltaan ja silmistään. Hän polvistui Bareen viereen ja tarttui äkkiä ja hurjasti eläimen päähän kädellään.
"Hänen kädessään on petshipu, Baree", kuiskasi Raita. "Sinä se olit... sinä, joka vuodatit myrkkyä hänen vereensä... Ja minä toivon hänen kuolevan! Sillä minä pelkään – pelkään!" Häntä puistatti.
Ehkä kaiken olennaisen ohjaajan suurhengen tarkoituksena oli, että Baree tällä hetkellä ymmärtäisi, – ehkä hänen vihdoinkin suotiin tajuta, että hänen päivänsä oli koittanut, ja ettei hänen aurinkonsa nousu ja lasku enää tapahtunut taivaalla, vaan että tämä tyttö, jonka käsi lepäsi hänen päälaellaan, oli hänen sallimuksensa. Hän ulisi hiljaa ja vetäytyi tuuma tuumalta lähemmäksi Raitaa, kunnes hänen päänsä taaskin lepäsi tytön helman poimussa.
XV
Myrskyn tytär
Pitkään aikaan ei Nepis liikahtanut paikaltaan, jossa istui ulkona metsässä, helma täynnä kukkia, ja Bareen palvovilla koiransilmillään katsellessa häntä kasvoihin.
Pelkällä herttaisuudella, hellyydellä ja luottavaisuudella hän oli voittanut puolelleen Bareen. Koira totteli häntä nöyrästi kuin orja. Se oli joka hetki valmis täyttämään hänen tahtonsa.
Kun hän vilkaisi ylös, kerääntyi verkalleen mustia pilviä avoimelle kohdalle kuusenlatvain yläpuolelle. Alkoi tulla pimeä. Tuulen kuiskeessa ja laajenevan hämärän hautamaisessa hiljaisuudessa kuului nousevan ukonilman kumea jylinä. Tänä iltana ei olisi auringonlaskua. Ei olisi mitään hämärän hetkeä, jonka aikana voisi polkua seurata; ei kuuta, ei tähtiä; ja jolleivät Pierrot ja Lac Bainin toimitusmies jo olleet matkallaan, eivät he lähtisi sysimustan yön selkään, joka pian verhoisi maan. Nepisiä värisytti ja hän nousi pystyyn.
Ensi kertaa hypähti Baree jaloilleen ja seisoi aivan hänen vieressään. Heidän yläpuolellaan viilsi salama tuliveitsenä pilviä, ja tuokiossa seurasi sitä hirvittävä ukkosenjyrähdys. Baree vavahti kuin iskun saaneena. Hän olisi hiipinyt wigwamin varpuseinän suojaan, mutta hänen katseensa havaitsi Raidassa jotakin, mikä antoi hänelle luottamusta. Ukkonen jyrähti taas. Mutta Baree ei peräytynyt kauemmaksi. Tuijotti vain tyttöön.
Raita seisoi suorana ja solakkana salamain repelemässä yltyvässä pimeydessä, kaunis pää takanojassa, huulet raollaan ja silmissä loistaen harras, melkein levoton odotus, – hän oli kuin veistetty jumalatar, joka tuntui henkeään pidätellen tervehtivän taivaan esille ryntääviä voimia. Ehkä se johtui siitä, että hän oli syntynyt myrsky-yönä. Monet kerrat olivat Pierrot ja ruhtinaallinen äiti-vainaja siitä hänelle kertoneet – kuvailleet, kuinka sinä yönä, jona tyttönen tuli maailmaan, ukkosen jyrähdykset ja salamain loimu olivat tuntikausia riehuneet kuin hornan vallat, kuinka joet olivat kuohuneet yli äyräittensä, kymmenet tuhannet metsän puut taittuneet vihurin vihaisessa tuiverruksessa ja majan kattoon kohiseva vesitulva upottanut kuulumattomiin äidin vaikerruksen ja lapsukaisen ensimmäiset kirahdukset. Ehkä myrskynhenki syntyi hänessä sinä yönä. Hänestä oli mieluista sitä uhmailla, kuten hän sitä nyt uhmaili.
Se sai hänet unohtamaan kaiken muun, paitsi luonnon mahtavan voiman; hänen puolivilli sielunsa värähteli herkästi sen ryskeestä ja tulesta, ja usein hän kohotti ylös paljaat käsivartensa ja nauroi riemusta, kun rankka sade ryöppysi hänen ympärillään. Nytkin hän olisi saattanut seistä pienellä aukeamalla, kunnes sateenrojahdus olisi hänet yllättänyt, jollei Bareen uikahdus olisi saanut häntä kääntymään. Ensimmäisten isojen pisarain kumeasti rapsahdettua heidän ympärilleen kuin pehmeään pintaan sattuvat lyijyluodit, hän meni pennun kanssa balsamipuisen kojun suojaan.
Kerran ennen oli Baree elänyt kauhean myrsky-yön – yön, jona hän oli kätkeytynyt juuren alle ja nähnyt salaman pirstaavan puun; mutta nyt hänellä oli seuraa, ja Raidan käden lämmin ja pehmeä kosketus hänen päälaellaan ja kaulassaan täyttivät hänet omituisella rohkeudella. Hän murisi hiljaa ukkosen jyrinälle. Hän tahtoi hampaillaan näykätä salamia, koska Raita oli saapuvilla. Kätensä alla tunsi Nepis ruumiin jäykistyvän ja hetkisen kaamean hiljaisuuden jälkeen hän kuuli hampaiden terävän hermostuneen kitinän.
Sitten alkoi rankkasade. Tämä ei ollut sellaista sadetta kuin Baree ennen oli nähnyt. Tämä oli tulva, joka humahti alas taivaan pimennoista. Viiden minuutin kuluttua oli balsamikoju sisäpuoleltaan vihmakylpynä; ja kun tätä virtanaan syöksyvää sadetta oli kestänyt puoli tuntia, oli Nepis likomärkä. Vesi virtasi pieninä puroina hänen selkäänsä ja poveansa pitkin, se norui vähäisinä suihkuina hänen lionneista palmikoistaan ja tippui hänen pitkistä suortuvistaan; ja huopapeite hänen allaan oli märkä kuin pesuriepu. Bareesta tuntui melkein yhtä tukalalta kuin silloin, kun hän Papajutshisyn kanssa taisteltuaan oli ollut hukkumaisillaan puroon, ja hän lyyhistyi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Raidan suojaavan käsivarren alle.
Aika tuntui loppumattomalta, ennenkuin ukkonen vyöryi kauaksi itään ja salamat haihtuivat etäisiksi, ajoittaisiksi leimahduksiksi. Vielä senkin jälkeen satoi rankasti tuntikauden. Sitten se taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Nauraen haukkasi Nepis ilmaa ja nousi jaloilleen. Vesi pursui hänen mokkasiineistaan, kun hän astui ulos aukeamalle. Hän ei kiinnittänyt huomiota Bareehen – ja se seurasi häntä. Aholla ajelehtivat puunlatvojen yläpuolella viimeiset myrskypilvet poispäin.
Tähti välähti. Sitten toinen, ja Raita seisoi ja katseli niiden ilmestymistä, kunnes niitä oli niin paljon, ettei hän voinut laskea. Ei ollut enää pimeä. Ihmeellinen tähtivalo valeli aukiota myrskyn sysimustan synkkyyden jälkeen.
Nepis vilkaisi alas ja näki Bareen. Se seisoi irrallaan, kytkemättä, vapaana menemään mille suunnalle tahtoi. Eikä se kuitenkaan juossut. Se värjyi märkänä kuin ojamyyrä, odottavasti tuijottaen tyttöön. Nepis liikahti sitä kohti ja epäröi.
"Ei, sinä et juokse pois, Baree. Minä jätän sinut vapaaksi. Ja nyt – meidän tulee tehdä nuotio!"
Nuotio! Jokainen muu kuin Pierrot olisi ehkä sanonut, että hän oli hullu. Metsässä ei ollut ainoatakaan närettä tai oksaa, josta ei valunut vettä! Kaikkialta ympäriltään saattoivat he kuulla veden tippumista.
"Nuotio", sanoi hän jälleen. "Etsikäämme wuskwia, Baree."
Märät vaatteensa painuneina tiukasti ruumiille hän oli kuin hoikka varjo astuessaan kostean kentän yli ja hävitessään metsän puiden joukkoon. Baree seurasi yhä. Neitonen meni suoraan koivun luo, jonka oli sinä päivänä pannut merkille, ja alkoi kiskoa sen höllää tuohta. Hän kantoi sitä kahmalollisen wigwamin läheisyyteen ja kasasi sen päälle märkiä puita kantamuksen toisensa jälkeen, kunnes niitä oli korkea pino. Wigwamissa olevasta pullosta hän otti kuivan tulitikun, ja niin pian kuin hento liekkinen kosketti tuohiin, leimahtivat ne kuin öljyssä liotettu paperi.
Puolta tuntia myöhemmin olisi Raidan nuotio näkynyt majalle puolentoista kilometrin päähän, jollei metsä olisi ollut seinänä edessä. Vasta sitten, kun liekki loimusi noin kahdentoista jalan korkeudelle ilmaan, lakkasi hän lisäämästä puita nuotioon. Sitten hän löi vaajoja pehmeään maahan ja levitti huopapeitteen niiden päälle kuivumaan. Senjälkeen hän alkoi riisuutua.
Hän seisoi alastomana tulen punervassa hohteessa. Hän oli ihmeellisen solakka ja ihmeellisen valkoinen – kaunis kuin meren vihervistä aalloista ylös maan ilmaa hengittämään noussut vedenneito, ja hetkiseksi hän keikautti päänsä taakse ja ojensi käsivartensa ylöspäin, ikäänkuin korkealla tähtitarhoissa olisi ollut joku henki, jolle hän mykkänä viittoili. Ja sitten hän Bareen katsellessa ja tulen lämmön imiessä pieniä höyrypilviä hänen vaatteistaan ryhtyi avaamaan likomärkiä palmikoitaan. Ihmeellisenä kiiltävän mustana verhona aaltoili tukka hänen ruumiilleen peittäen hänet polviin asti, paitsi milloin tulen valo sattui hänen käsivarsiensa ja povensa pehmeään kuultavaan ihoon, kun hän huiskien levitteli hiuksiaan, jotta ne pikemmin kuivuisivat. Sade oli viilentänyt ilmaa, ja sen vahvistava vaikutus balsamipuiden ja kuusten suloisen tuoksun kera pani Raidan veren tanssimaan hänen suonissansa. Hän unohti tulvan tuottamat hankaluudet. Hän unohti Lac Bakun toimitusmiehen ja mitä Pierrot oli siitä miehestä kertonut. Olihan hän metsälintu, hänessä oli paljaiden jalkainsa polkemain kukkasten herttaista viileyttä; ja näinä myrskyä seuranneina ihmeellisen ihanina hetkinä hän ei voinut nähdä tai ajatella mitään, joka häntä vahingoittaisi. Hän tanssi Bareen ympärillä paiskellen hulmuavaa tukkaansa, ja hänen alaston ruumiinsa välkkyi sen välitse. Silmät hohtivat ja huulet nauroivat huolettomasta onnesta – elämisen onnesta, nautinnosta, jonka tuotti metsän tuoksuvan ilman hengittäminen keuhkoihin ja ihmeellisen tähtitaivaan näkeminen ylhäällä. Hän pysähtyi Bareen eteen, huusi hänelle nauraen ja ojentaen häntä kohti käsivartensa.
"Ah, Baree, kunpa sinä voisit luoda nahkasi yhtä helposti kuin minä olen heittänyt vaatteet yltäni!"
Nepis henkäisi syvään ja hänen silmänsä loistivat äkillisestä innoituksesta. Verkalleen raoittui hänen suunsa punaiseksi soikioksi, ja kumartuen vielä lähemmäksi Bareeta hän kuiskasi: "Tänä yönä se on syvä ja suloinen. Ninga – niin, me lähdemme!"
Hän huusi hiljaa Bareeta vetäessään märät mokkasiinit jalkaansa ja astui pienen puron vartta metsään. Sadan metrin päässä aukeamalta hän saapui allikon partaalle. Se oli tänä yönä syvä ja täynnä, kolme kertaa niin iso kuin oli ollut ennen myrskyä. Hän eroitti veden lorinan ja syöksyn. Allikon röyhellettyyn pintaan kuvastuivat tähdet. Muutaman silmänräpäyksen hän seisoi horjumatta kalliolla, vilpoinen syvänne viiden, kuuden jalan päässä hänen alapuolellaan.
Sitten hän työnsi tukkansa taaksepäin ja singahti kuin hoikka valkoinen vasama tähtivalon läpi. Baree näki hänen menonsa. Se kuuli hänen ruumiinsa molskahduksen. Puolen tuntia se makasi rähmällään aivan allikon partaalla, mitään ääntä päästämättä, ja tarkkasi neitosta. Joskus tämä oli ihan Bareen alapuolella lipuen hiljalleen, hiusten hulmutessa vettäkin tummempana pilvenä hänen ympärillään. Sitten hän taas kiiti vedenpinnan yli melkein yhtä nopeasti kuin saukot, jotka Baree oli nähnyt.
Toisinaan hän taas sukelsi äkkiä ja katosi, ja Bareen sydämen ja valtimon sykintä kävi nopeammaksi hänen odotellessaan tyttöä. Kerran viipyi Raita veden alla pitkän aikaa. Baree uikutti. Eläin tiesi, että hän ei ollut mikään majava tai saukko, ja tunsi suurta helpoitusta, kun neito jälleen kohosi pinnalle.
Näin kului heidän ensimmäinen yönsä. Myrsky, vilpoinen, syvä allikko, iso nuotio ja myöhemmin, kun Raidan vaatteet ja huopapeite olivat kuivuneet, muutaman tunnin uni. Aamun sarastaessa he palasivat mökkiin, läheten sitä hyvin varovaisesti. Uuninpiipusta ei noussut savua. Ovi oli suljettu. Pierrot ja Bush McTaggart olivat menneet.
XVI
Nepis näyttää ryhtinsä
Oli elokuun alku – "pyrähdyskuu", – kun Pierrot palasi Lac Bainista, ja kolmen päivän päästä täytti Raita seitsemäntoista vuotta. Pierrot toi tyttärelleen paljon tuliaisia – nauhoja tukkaan, oikeat kengät, joita tyttö käytti toisinaan, niinkuin Nelson Housen kaksi englantilaista naista, ja kaiken kukkuraksi ihmeen ihanaa punaista pukukangasta! Niinä kolmena talvena, jotka Raita oli viettänyt lähetysasemalla, olivat nuo naiset tehneet paljon hänen kehityksekseen. He olivat opettaneet hänet sekä ompelemaan että tavaamaan, lukemaan ja rukoilemaan, ja silloin tällöin valtasi Raidan pakottava halu noudattaa heidän esimerkkiänsä.
Niinpä hän ahersi uutterasti kolme päivää uuden pukunsa valmistamisessa; ja syntymäpäivänään hän seisoi Pierrotin edessä niin kuosikkaana, että isä pidätteli henkeänsä. Hän oli kiertänyt tukkansa isoiksi kiiltäviksi röykkiöiksi ja kiemuroiksi päälaelleen, kuten Yvonne, nuorempi englannittarista oli häntä opettanut, ja mustaan loisteeseen oli hän puolittain upottanut heleänpunaisen tulikukkasen oksan. Tämän ja hänen silmäinsä hehkun sekä huulien ja poskien hohtavan punan alapuolella loisti ihmeellinen punainen puku hänen kauniin, solakan, aaltoviivaisen vartalonsa mukaisena, niinkuin muoti oli ollut Nelson Housessa kaksi talvea sitten.
Ja puvun jatkona, joka ulottui vain hiukkasen polvien alapuolelle – Nepis oli aivan unohtanut oikean mitan tai ehkä hänen kankaansa oli loppunut kesken – oli le coup de maitre de la toilette: oikeat sukat ja ihmeelliset korkeakorkoiset kengät! Hän oli ilmestys, jonka edessä metsän jumalat olisivat tunteneet sydämensä sykinnän pysähtyvän. Pierrot käänteli häntä kääntelemistään, sanaa sanomatta ja hymyillen; mutta kun tyttö lähti Bareen seuraamana tuvasta hieman ontuen ahtaissa kengissään, hävisi hymy isän kasvoilta ja ne saivat kylmän tuijottavan ilmeen.
"Mon Dieu!" äännähti hän itsekseen ranskaksi ja tunsi ikäänkuin terävän pistoksen sydämessään. "Hän ei tule äitiinsä. Non, hän on ranskatar. Hän on... hm... hän on enkeli."
Pierrotissa oli tapahtunut muutos. Noina kolmena päivänä, jotka Nepisiltä olivat kuluneet hänen pukunsa valmistamiseen, oli hän ollut liian innostunut huomatakseen tuon muutoksen, ja Pierrot oli koettanut häneltä sitä salata. Hän oli ollut kymmenen päivää retkellään Lac Bainiin ja palatessaan tuonut Nepisille sen iloisen sanoman, että monsieur McTaggartilla oli paha petshipu – verenmyrkytys, – mikä uutinen sai Raidan taputtamaan käsiään ja riemusta nauramaan. Mutta Pierrot tiesi, että toimitusmies toipuisi ja saapuisi uudelleen heidän majaansa Grey Loonin varrelle. Ja sillä kerralla...
Hänen tätä ajatellessaan kylmenivät ja jäykistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmänsä paloivat. Ja hän ajatteli sitä nyt tytön syntymäpäivänä, juuri kun tämän nauru soinnukkaasti helkähteli hänen korviinsa. Dieu, vaikka Raita olikin seitsentoistavuotias, oli hän vain lapsi – pienokainen! Tyttö ei voinut arvata hänen kauheita aavistuksiaan, ja pelko, että ainaiseksi herättäisi hänet tuosta ihanasta lapsuudesta, esti isää kertomasta hänelle koko totuutta, niin että hän olisi täydellisesti käsittänyt. Non, se ei kävisi päinsä. Isän sydäntä vavahdutteli suuri ja hellä rakkaus. Hän, Pierrot DuQuesne, valvoisi ja vartioisi. Ja tyttö saisi nauraa, laulaa ja leikkiä, tietämättä mitään synkistä aavistuksista, jotka nyt olivat tärvelleet isän elämän.
Samana päivänä saapui etelästä hallituksen kartoittaja MacDonald. Hän oli harmaantunut mies, nauroi avomielisen äänekkäästi ja oli sydämeltään vilpitön. Kaksi päivää hän viipyi Pierrotin kodissa. Hän kertoi Nepisille omista tyttäristään ja niiden äidistä, jota hän palvoi enemmän kuin mitään muuta maan päällä; ja ennenkuin hän jatkoi matkaansa, etsiessään kanadalaisen männyn ulointa levenemisrajaa, otti hän valokuvia Raidasta sellaisena kuin oli hänet ensin nähnyt tytön syntymäpäivänä: tukka koottuna kiiltäviksi kierukoiksi ja röykkiöiksi, uusi punainen puku yllä ja korkeakorkoiset kengät jalassa. Hän otti negatiivit mukaansa luvaten Pierrotille, että jollakin tavoin toimittaisi hänelle kuvan. Täten tekee kohtalo työtään näennäisesti viattomalla tavallaan murhenäytelmän verkkoja kutoessaan.
Monet viikot senjälkeen vietettiin Grey Loonin varrella rauhallisia päiviä. Ne olivat ihmeellisiä päiviä Bareelle. Ensimmältä se osoitti epäluuloa Pierrotia kohtaan. Jonkun ajan perästä se alkoi häntä sietää ja tunnusti hänet vihdoin osaksi majasta ja Nepisistä. Bareesta tuli Raidan varjo. Pierrot totesi tuon kiintymyksen suureksi tyydytyksekseen.
"Ah, kun kuluu vielä muutama kuukausi, niin se voipi karata herra toimitusmiehen kurkkuun!" mietti hän itsekseen eräänä päivänä.
Syyskuussa, kun Baree tuli kuuden kuukauden vanhaksi, oli hän melkein yhtä iso kuin emonsa – isoluinen, pitkähampainen, syvärintainen ja niin voimakasleukainen, että saattoi jo murskata luun kuin heikon tikun. Nepis ei liikkunut Bareen seuraamatta hänen mukanaan. He uivat yhdessä molemmissa allikoissa – sekä metsälampareessa että syvänteessä rotkon seinämäin välillä. Ensimmältä hätääntyi Baree nähdessään Nepisin sukeltavan alas kallionäyräältä, jolta oli työntänyt McTaggartin kurimukseen, mutta kuukauden päästä Nepis oli opettanut Bareen paiskautumaan hänen perässään tuon kahdenkymmenen jalan matkan ilman halki.
Myöhään elokuussa näki Baree ensimmäisen kerran heimolaisiansa, Kazania ja Harmaata Hukkaa lukuunottamatta. Kesän aikana salli Pierrot koiriensa juoksennella vapaina pienellä saarella järven keskellä muutaman kilometrin päässä, ja kahdesti viikossa hän koki niille kaloja verkoistaan. Yhdellä noista retkistä Nepis seurasi häntä ja otti Bareen mukaansa. Pierrotilla oli pitkä karibunsuolinen ruoskansa. Hän odotti taistelua. Mutta taistelua ei syntynyt. Baree yhtyi laumaan eläinten rynnätessä kaloja ottamaan ja aterioitsi niiden kanssa. Se miellytti Pierrotia entistä enemmän.
"Siitä tulee hyvä rekikoira", nauroi hän. "Parasta jättää se viikoksi laumaan, Nepisini."
Vastahakoisesti suostui Nepis. Koirain vielä hotkiessa kalojaan he lähtivät kotimatkalle. Ruuhi oli ehtinyt lipua hyvän matkan päähän ulapalle, ennenkuin Baree huomasi kepposen, joka hänelle oli tehty. Heti hyppäsi se veteen, uiden heidän peräänsä, ja Raita auttoi sen ruuheen.
Syyskuun alkupäivinä kuuli Pierrot ohikulkevalta intiaanilta uutisia Bush McTaggartista. Toimitusmies oli ollut kovin sairaana. Hän oli ollut kuolla verenmyrkytykseen, mutta oli nyttemmin toipunut. Ensimmäinen virkistävä syksyn tuntu ilmassa oli Pierrotille uuden ahdistavan pelon airuena.
Mutta tällä haavaa hän ei virkkanut mietteistään mitään Nepisille. Raita oli melkein unohtanut Lac Bainin toimitusjohtajan, sillä erämaan syksyn suurenmoinen, kirpaiseva tenho kuohutti hänen vertansa. Hän teki pitkiä retkiä Pierrotin kanssa, auttaen häntä merkitsemään uusia pyydyslinjoja, joita käytettäisiin ensi lumen tullen, ja näillä samoiluilla oli Baree aina hänen seurassaan. Enimmät joutohetkensä hän käytti opettaakseen Bareeta valjaskoiraksi. Hän aloitti talutushihnalla ja pahkalla. Kului kokonainen päivä, ennenkuin hän sai Bareen totutetuksi vetämään palikkaa, joka toisella askeleella kääntymättä sitä näykkäisemään ja sille murisemaan.
Sitten hän kiinnitti eläimen kaulaan toisenkin talutushihnan ja pani sen laahaamaan kahta palikkaa. Täten hän vähä vähältä totutti Bareen rekivaljaisiin, kunnes tämä kahden viikon perästä kiskoi uljaasti perässään, mitä Raita vain halusi sen vedettäväksi sitoa. Pierrot toi kaksi koiraa saarelta kotiin. Bareeta harjoitettiin niiden kera ja se avusti tyhjän ajelureen vetämisessä. Nepis oli riemuissaan. Eräänä päivänä, jona satoi ensimmäisen keveän lumen, paukutti tyttö käsiänsä ja huudahti Pierrotille:
"Keskitalveksi olen tehnyt hänestä parven uljaimman kelkanvetäjän, mon père!"
Nyt oli Pierrotin aika sanoa, mitä hänellä oli mielessä. Hän hymyili. Diantre – eikö se Lac Bainin peto joutuisi hitonmoiseen raivoon, kun näkisi, kuinka häntä oli puijattu! Ja sittenkin...
Pierrot koetti puhua tyynellä ja jokapäiväisellä äänellä.
"Minä lähetän sinut Nelson Housen kouluun jälleen tänä talvena, ma chérie", sanoi hän. "Baree auttaa vetämään rekeäsi ensimmäisen kelpo lumen tultua."
Raita sitoi solmua Bareen talutusnuoraan, ja kun hän verkalleen nousi pystyyn, katsahti hän Pierrotiin. Hänen silmänsä olivat suuret, tummat ja vakaat.
"En minä sinne mene, mon père!" Ensi kertaa hän sanoi Pierrotille niin – juuri sillä tavalla. Se hätkähdytti häntä. Ja tuskin saattoi hän kestää tytön silmien katsetta. Hän ei ollut taitava sokkosleikissä. Raita näki hänen kasvojensa ilmeen, – isästä tuntui, että tyttö luki, mitä hänen sielussaan liikkui, ja että tämä siinä seisoessaan kasvoi hiukan pitemmäksi. Ilmeisesti hengitti tyttö nopeammin, ja Pierrot saattoi nähdä hänen povensa aaltoilun. Nepis ei odottanut, kunnes hän ehti pukea ajatuksensa sanoihin.
"En minä sinne mene!" toisti hän entistä päättävämpään sävyyn ja kumartui jälleen Bareen yli.
Kohauttaen olkapäitänsä tarkkasi Pierrot häntä. Eikö hän, Pierrot, sittenkin ollut iloinen? Eikö hänen sydäntänsä olisi ahdistanut, jos tyttö olisi ilomielin ollut valmis hänet jättämään? Hän siirtyi Raidan viereen ja laski hyvin hellästi kätensä hänen kiiltävälle tukalleen. Sen alta hymyili tyttö hänelle. Molemmin kuulivat he Bareen leukojen loksahduksen, kun se laski kuononsa Raidan käsivarrelle. Ensi kertaa viikkokausiin oli Pierrotin maailma taas äkkiä muuttunut päiväpaisteiseksi. Majaan palatessaan piti hän päätänsä pystymmässä. Nepis ei häntä jättäisi! Hän nauroi hiljaa ja hykersi käsiänsä. Nyt hän ei enää pelännyt Lac Bainin toimitusmiestä. Majan ovella vilkaisi hän taakseen Nepisiin ja Bareehin.
"Pyhimykset olkoot kiitetyt!" jupisi hän. "Nyt – nyt tietää Pierrot DuQuesne, mitä tekee!"
XVII
Hänen kansansa ääni
Myöhään syksyllä saapui kartoittaja McDonald Lac Bainiin. Kymmenen päivää oli Gregson, tarkastaja, ollut Bush McTaggartin vieraana hänen kauppa-asemallaan, ja kahdesti oli sen ajan kuluessa juolahtanut Marien mieleen ajatus hiipiä tuon miehen nukkuessa hänen luokseen ja tappaa hänet. Toimitusmies itse kiinnitti häneen nyttemmin varsin vähän huomiota, mistä Marie olisi ollut mielissään, jollei olisi ollut Gregsonia. Tämän oli cree-tytön villi, pehmeä kauneus hurmannut, eikä McTaggart tuntenut mustasukkaisuutta, vaan päinvastoin rohkaisi häntä.
Hän itse oli väsynyt Mariehen ja mainitsi siitä Gregsonille. Hän halusi päästä tytöstä, ja jos Gregson ehkä voisi ottaa hänet mukaansa, tekisi hän hyvän palveluksen. Hän selitti syynkin. Vähäistä myöhemmin, kun paksu lumi oli ehtinyt peittää maan, menisi hän noutamaan asemalleen Pierrot DuQuesnen tyttären. Heidän ruokottoman veljestelynsä aikana hän kertoi käynnistään, saamastaan vastaanotosta ja tapauksesta rotkossa. Kaiken sen uhallakin hän vakuutti Gregsonille, että Pierrotin tyttö pian olisi Lac Bainissa.
Samaan aikaan saapui MacDonald. Hän viipyi vain yhden yön, ja tietämättä, että lisäsi virikettä jo vaarallisesti riehuvaan rovioon, antoi hän Nepisistä ottamansa valokuvan toimitusmiehelle. Se oli mainio kuva.
"Jos voitte sen jonakuna päivänä toimittaa sille tytölle, olen teille suuresti kiitollinen", sanoi hän McTaggartille. "Minä lupasin sen hänelle. Hänen isänsä nimi on DuQuesne – Pierrot DuQuesne. Luultavasti heidät tunnettekin? Ja tyttö..."
Hän lämpeni kuvaillessaan McTaggartille, kuinka kaunis tuo neitonen sinä päivänä oli ollut punaisessa puvussaan, joka valokuvassa näytti mustalta. Hän ei aavistanut, kuinka lähellä kiehumapistettä McTaggartin veri oli.
Seuraavana päivänä lähti McDonald matkalle Norway Houseen. McTaggart ei näyttänyt kuvaa Gregsonille. Hän piti sen itse, ja illalla katseli hän sitä lamppunsa valossa miettein, jotka täyttivät hänet kuumeisella levottomuudella ja vahvistivat hänen päätöksensä. Oli vain yksi keino. Suunnitelmaa hän oli hautonut viikkokausia – ja kuva kypsytti sen ratkaisuun. Hän ei tahtonut kuiskata salaisuuttansa Gregsonillekaan.
Mutta tämä oli ainoa keino. Sillä tavoin hän saisi Nepisin. Mutta – hänen täytyi odottaa paksua lunta, keskitalven kinoksia. Ne hautasivat murhenäytelmänsä syvimmälle. Hän oli mielissään, että Gregson seurasi kartoittajaa Norway Houseen. Kohteliaisuudesta saattoi hän vierastansa päivän matkan. Hänen palatessaan oli Marie tiessään. Siitä hän oli iloinen. Hän lähetti viestinviejällä tytön omaisille kantamuksen lahjoja ja sanoman: "Älkää pieskö häntä. Pitäkää hänet. Hän on vapaa."
Alkavan pyydystyskauden hälinässä ja hommassa ryhtyi McTaggart panemaan kuntoon kotiansa Nepisin tulon varalta. Hän tunsi tytön siisteydenharrastukset ja jotkut muut mieliteot. Hän valkaisutti hirsiseinät Yorkin-veneisiinsä aiotulla lyijyvalkoisella ja vernissalla. Muutamia väliseiniä revittiin alas ja uusia pystytettiin; hänen pää-airuensa intiaanieukko teki uutimia ikkunoihin, ja hän anasti pienen gramofonin, joka olisi pitänyt lähettää edelleen Lac la Bicheen. Hänellä ei ollut mitään epäilyjä, ja hän vain laski kuluvia päiviä.
Alhaalla Grey Loonin rannoilla puuhailivat Pierrot ja Nepis monenmoista, aherrellen niin ahkeraan, että Pierrotilta ajoittain unohtui Lac Bainin toimitusmiehen pelkokin; ja Raidan mielestä se haihtui kokonaan. Nyt oli "punainen kuu", ja se kiihoitti talvimetsästyksen kirpaisevalla odotuksella.
Nepis kastoi huolellisesti sata ansaa kiehuvaan, majavanrasvalla sekoitettuun karibun ihraan, sillä välin kun Pierrot valmisteli uusia satimia reiteilleen pantaviksi. Milloin hän päivää tai vuorokautta pitemmäksi ajaksi poistui majasta, oli Raita aina hänen seurassaan. Mutta kotona oli paljon puuhaa, sillä kaikkien pohjoisten virkaveljiensä tapaan valmisti Pierrot pyydyksensä vasta sitten, kun ilmassa oli jo tuikea syksyn tuntu.
Oli kudottava lumikenkiin kannatuspohjia, puita hakattava valmiiksi talven tuiskujen varalta, luotava lumivalli majan seinustalle, tehtävä uudet valjaat, teroitettava nylkemisveitsiä ja laitettava talvimokkasineja. Sanalla sanoen oli satayksi pientä hommaa, muun muassa lihanaulakon korjaaminen mökin takana olevassa katoksessa. Siinä riippui pakkaskauden alusta sen loppuun asti metsänriistaa: karibun ja hirven liikkiöitä perheen ruoka-aittaa varten ja, milloin kalaa oli niukalta, koirien muona-annokset. Tässä häärinässä oli Nepisillä vähemmän aikaa kiinnittää huomiota Bareehen kuin edellisinä viikkoina.
He eivät enää leikkineet niin paljon ja olivat lakanneet uimasta, sillä aamuisin oli maa paksussa kuurassa, ja vesi kävi jääkylmäksi. He eivät enää tehneet pitkiä vaelluksia metsiin kukkia ja marjoja poimimaan. Tuntikausia lojui Baree nyt Raidan jalkojen juuressa katsellen hänen hoikkien sormiensa liikuntaa, kun ne näpsästi kutoivat lumikengän nahkaverkkoa, ja silloin tällöin pysähtyi Nepis ja kumartui laskeakseen kätensä koiran päälaelle ja jutellakseen hetkisen sen kanssa – milloin omalla pehmeällä cree-kielellään, milloin englanniksi, milloin isänsä ranskalaisella murteella.
Hänen äänensä oli Baree oppinut ymmärtämään, sekä hänen huultensa liikkeen, hänen eleensä, hänen ruumiinsa asennon ja hänen vaihtelevat mielentilansa, jotka häiläyttivät pilven hänen kasvoilleen tai loivat niille päiväpaistetta. Baree tiesi, mitä hänen hymyilynsä merkitsi; se ravisti itseänsä ja usein hänen nauraessaan hypiskeli myötätuntoisen riemukkaasti hänen ympärillään; Raidan onni oli osana Bareesta, ja ankara sana häneltä oli sille iskua pahempi.
Kahdesti oli Pierrot sitä lyönyt ja kahdesti oli Baree hypähtänyt ja uhmaillut häntä hampaat irvissä ja vihaisesti muristen selkäkarvat pystyssä kuin harja. Jos joku muu koirista olisi niin käyttäytynyt, olisi Pierrot sen miltei tappanut. Sellainen olisi ollut kapinaa, ja isännän täytyi olla herrana. Mutta Baree oli aina turvassa. Kosketus Raidan kädestä, sana hänen huuliltaan, ja niskakarvat laskeutuivat verkalleen ja murina tukehtui kurkkuun.
Pierrot ei ollut laisinkaan pahoillaan.
"Dieu! En mar minä koskaan yritä piestä siitä tuota sisua", jupisi hän itsekseen. "Baree on barbaari, villipeto ja Raidan orja. Hänen tähtensä se olisi valmis tappamaan!"
Niinpä tapahtui Pierrotin omasta tahdosta – ja hänen ilmoittamattaan syytä siihen, – että Bareesta ei tullut reen vetäjää. Hän sai säilyttää vapautensa. Häntä ei koskaan kytketty, kuten toisia. Nepis oli mielissään, mutta hän ei aavistanut Pierrotin ajatuksia. Pierrot itse nauroi partaansa. Tyttö ei koskaan saisi tietää, miksi hän aina tahtoi säilyttää Bareen epäluulot itseään kohtaan, jopa siihen määrin, että se häntä vihasi. Se vaati melkoista taitoa ja oveluutta hänen puoleltaan. Itsekseen hän tuumi:
"Jos minä saatan sen vihaamaan itseäni, vihaa se kaikkia miehiä. Mei-u! Se on hyvä."
Isä tähtäsi tulevaisuuteen – Nepisin vuoksi.
Ja nyt aiheuttivat "punaisen kuun" virkistävät päivät ja kylmät pakkasyöt Bareessa suuren muutoksen. Se oli välttämätöntä. Pierrot tiesi, että se tulisi, ja ensimmäisenä iltana, kun Baree istahti takajaloilleen ja ulvoi punaiselle kuulle, valmisti hän Nepisiä siihen.
"Baree on villikoira, ma fille", sanoi hän tytölle, "puolittain susi, ja vaisto puhuu sille voimakkaasti. Se juoksee metsään. Se katoaa ajoittain. Mutta me emme saa sitä kytkeä. Se tulee kyllä takaisin. Ka – se tulee takaisin!" Ja hän hykersi käsiänsä kuun hohteessa, niin että rystyset naksahtelivat.
Kutsu tuli Bareelle kuin yöllä kiellettyyn paikkaan verkalleen ja varovasti hiipivä varas. Hän ei sitä ensin ymmärtänyt. Se teki hänet hermostuneeksi ja levottomaksi, niin rauhattomaksi, että Nepis usein kuuli hänen unissaan hiljaa ulisevan. Baree odotti jotakin. Mutta mitä se oli? Pierrot tiesi ja hymyili käsittämättömällä tavallaan. Ja sitten se tuli. Tuli eräänä yönä – loistavana kuutamoisena ja tähtikirkkaana yönä, maan alhaalla peittyessä valkoiseen huurreharsoon. Ja etäältä se tuli – heimon kutsu!
Silloin tällöin oli Baree kesän kuluessa kuullut yksityisen suden ulvahduksen, mutta tällä kertaa se oli lauman ääni – ja kun se kajahti heille yön hiljaisuuden ja salaperäisyyden läpi punaisen kuun aluttomain aikakausien takaa kuljettamana villinä lauluna, tiesi Pierrot, että se, mitä Baree oli odottanut, oli vihdoinkin saapunut. Silmänräpäyksessä oli Baree sen tajunnut. Hänen lihaksensa jäykistyivät kuin pingoitetut köydenpätkät, ja hän nousi kuutamossa, katsellen suunnalle, josta äänen salaperäinen, värisyttävä tenho veti puoleensa. He kuulivat hänen hiljaa uikuttavan, ja kumartuessaan alas, niin että saattoi oikein eroittaa yön valohämyn, näki Pierrot koiran vapisevan.
"Se on me-ku!" kuiskasi hän Nepisille.
Sitä se oli – veren kutsu, veren, joka virtasi nopeana Bareen suonissa, ei ainoastaan hänen lajinsa kutsu, vaan Kazanin, Harmaan Hukan ja hänen lukemattomien esi-isäinsä kutsu. Se oli hänen kansansa ääni. Niin oli Pierrot kuiskannut, ja hän oli oikeassa. Kullanhohteisessa yössä vartosi Raita, sillä hänen pelipanoksensa oli ollut suurin, ja hänen täytyi hävitä tai voittaa. Hän ei virkkanut mitään, ei vastannut Pierrotin matalaan kuiskaukseen, vaan katseli henkeänsä pidätellen Bareeta, kun se verkalleen, askel askeleelta, häipyi hämärään. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua se oli näkymättömissä. Vasta silloin tyttö suoristausi ja heilautti päätänsä taaksepäin silmäin loistaessa kilpaa tähtien kanssa.
"Baree!" huusi hän. "Baree! Baree! Baree!"
Koira oli varmaankin ollut lähellä metsän syrjää, sillä tyttö oli vetänyt pari, kolme pitkää odottavaa henkäystä, ennenkuin se juoksi takaisin hänen viereensä. Mutta se tuli, kiitäen suoraan kuin nuoli, ja katsoi uikuttaen tytön kasvoihin. Nepis laski kätensä sen päälaelle.
"Olet oikeassa, mon père", sanoi hän. "Se juoksee sutten joukkoon, mutta se tulee takaisin. Se ei koskaan jätä minua pitkäksi aikaa." Toinen käsi yhä Bareen päälaella ja osoittaen toisella metsän synkkään pimentoon kuiskasi hän: "Mene niiden luo, Baree! Mutta sinun täytyy tulla takaisin. Sinun täytyy. Tsheamao!"
Pierrotin kanssa meni Raita pirttiin, ovi sulkeutui heidän perästään, ja Baree oli yksin. Seurasi pitkä hiljaisuus. Siinä saattoi susi-koira kuulla yön pehmeät äänet, kahleiden kalskeen, joilla koirat olivat sidotut, niiden ruumiiden levottoman liikunnon, siipiparin räpyttävän havinan, itse yön henkäyksen. Sillä Bareesta tuntui tämä yö äänettömyydessäänkin elävän. Jälleen hän kaikkosi sen helmaan, ja metsän syrjässä hän taas pysähtyi kuuntelemaan.
Tuuli oli kääntynyt, ja sen siivillä saapui lauman valittava, haikea, värisyttävä huuto. Etäällä lännen puolella käänsi yksinäinen susi kuononsa taivasta kohti, vastaten heimonsa kerääntymiskutsuun, ja sitten kuului idästä ääni, niin kaukaa majan takaa, että se oli kuin yön äärettömyyteen haihtuva kaiku. Bareen kurkussa karahti tukkoinen sävel. Hän kohotti päänsä. Korkealla hänen yläpuolellaan kumotti punainen kuu kutsuen avaran maailman salaperäiseen, värisyttävään hälyyn. Ääni hänen kurkussaan paisui ja laajeni verkalleen, kunnes hänen vastauksensa kohosi tähtiä päin. Tuvassa kuulivat sen Pierrot ja Raita. Pierrot kohautti olkapäitänsä.
"Se on mennyt", sanoi hän.
"Oui, mon père, se on mennyt", vastasi Nepis kurkistellen ikkunaruutujen läpi.
XVIII
Henkipatto
Metsän pimeys ei enää peloittanut Bareeta kuten entisaikoina. Tänä yönä oli hänen metsästyshuutonsa kohonnut tähtiä ja kuuta kohti, ja sillä huudollaan hän oli ensi kertaa uhmaillut yötä ja avaruutta, kajahduttanut kautta erämaan varoituksensa, ilmoittanut, että oli liittynyt veljeskuntaan. Siinä huudossa ja siihen tulleessa vastauksessa hän tajusi uuden voiman – luonnon lopullisen voiton sen yrityksessä painaa hänen mieleensä, että hänen ei enää tarvinnut pelätä metsiä ja metsän eläimiä, vaan että kaikki pelkäsivät häntä.
Siellä kaukana, majan alueen ja Nepisin vaikutuksen ulkopuolella, oli kaikki, mitä hänen sudenverensä nyt piti toivottavimpana: oman heimon seuraa, seikkailun reipastuttavaa hurmaa, riistanajon veripunainen tenho – ja avio-onni. Viimemainittu oli sittenkin häntä kannustavista salaperäisistä vaikutteista suurin, mutta samalla hänelle vähimmin käsitettävissä.
Hän juoksi suoraan luoteiseen pimeyteen, hiipien matalana pensaiden alla, häntä lyyhyssä ja korvat luimussa, – sutena suden öisellä polulla. Lauma oli kääntynyt suoraan pohjoiseen ja vaelsi nopeammin kuin hän, niin että hän puolen tunnin kuluttua ei enää voinut sen ääniä kuulla. Mutta yksinäisen suden ulvonta lännessä oli lähempänä, ja kolmasti vastasi Baree siihen. Tunnin kuluttua hän kuuli jälleen ääniä laumasta, joka taas juoksi etelää kohti.
Pierrot olisi sen helposti käsittänyt. Saalis oli päässyt turvaan uimalla järven poikki, ja mohekunit olivat vereksillä jäljillä. Tällä haavaa eroitti tuskin puolen kilometrin matka Bareen yksinäisestä sudesta, mutta se yksinäinen susi oli myöskin vanha susi, ja pitkän kokemuksen välittömällä tarkkuudella se juoksi viistoon pyydystäjiä kohti, mitaten reittinsä niin, että se suuntausi kilometrin verran lauman ladun edelle. Tämä oli veljeskunnan temppuja, joka Bareella oli vielä oppimatta, ja tietämättömyytensä ja kokemattomuutensa seurauksena hän joutui nyt puolen tunnin kuluessa kahdestikin hivelevän lähelle laumaa, kykenemättä sitä kuitenkaan tavoittamaan. Sitten seurasi pitkä ja lopullinen äänettömyys. Lauma oli kaatanut saaliinsa eikä se aterioidessaan ulvahdellut.
Lopun yötä Baree samoili yksinään tai samoili ainakin niin kauan, että kuu jo oli katoamaisillaan. Hän oli pitkän matkan päässä majalta ja oli juossut epävarmaa ja mutkittelevaa latua, mutta häntä ei enää kiusannut painostava eksymisen tunne. Pari, kolme viime kuukautta oli hyvin voimakkaasti kehittänyt hänen paikallisvaistoansa, tuota "kuudetta aistia", joka erehdyttämättömästi opastaa kyyhkystä matkallaan ja johtaa karhun suoraan kuin lentävän linnun viimevuotiseen kontuunsa.
Hän ei ollut unohtanut Nepisiä. Kymmenkunta kertaa käänsi hän ulisten päätänsä ja aina katsoi hän täsmällisesti suunnalle, jolla maja sijaitsi. Mutta hän ei palannut. Yön pitentyessä etsi hän edelleen tuota outoa, salaperäistä. Hänen nälkänsä ei kuun himmentyessäkään ja aamun harmaassa sarastuksessa vielä ollut kyllin voimakas pakottamaan häntä etsimään ravintoa. Oli kylmä, ja tuntui vielä kylmemmältä, kun kuun ja tähtien loisto haihtui. Hänen käpäliensä alla oli maa varsinkin avoimilla kohdilla paksun, valkoisen kuuran peitossa, johon hänen varpaittensa ja kynsiensä jäljet ajoittain hyvin selvästi painuivat. Hän oli samoillut yhtä mittaa tuntikausia, juosta jolkuttanut penikulmamäärin, ja oli päivän valjetessa väsynyt. Ja sitten tuli hetki, jolloin Baree terävästi loksahduttaen leukojaan yhtäkkiä pysähtyi reitillään.
Vihdoinkin se oli tullut – Kohtaus, jota hän oli etsinyt. Hän näki kylmän aamusarastuksen valaiseman, pienoisen amfiteatterin muotoisen aukeaman, joka sijaitsi vuorenharjanteen itäisellä kupeella. Pää Bareeta kohden käännettynä ja odottaen hänen saapuvan esille siimeksestä, hänen hajunsa voimakkaana sieraimissaan, seisoi Mahigun, nuori naarassusi.
Baree ei ollut sitä vainunnut, mutta hän näki sen heti, kun saapui aukeamalle nuoria balsamipuita kasvavasta reunuksesta. Juuri silloin hän pysähtyi, eikä kumpikaan liikahduttanut minuutin aikaan lihastakaan, ei näkynyt hengittävänkään. Heidän iällään ei ollut kahden viikon eroa, mutta Mahigun oli paljon pienempi. Sen ruumis oli pitkä, mutta hoikempi. Se seisoi hintelillä, melkein ketunkoipia muistuttavilla jaloilla, ja selän kaarevuus oli kuin hiukan pingoitetun jousen, mikä oli merkki tuulennopeasta vauhdista. Se seisoi pakoasennossa Bareen astuessa ensimmäisen askeleen sitä kohti, ja sitten sen ruumiin jäntevyys herpautui hyvin hitaasti, ja samassa suhteessa kuin Baree lähestyi, menettivät korvat valppautensa ja menivät luppaan. Baree uikutti. Sen omat korvat olivat pystyssä, pää tarkkaavaisena, tuuhea häntä korkealla. Taitavuus, ellei oveluus, oli jo tullut osaksi hänen miehisestä ylevämmyydestään, eikä hän heti kiirehtinyt asiaa.
Hän oli viiden jalan päässä Mahigunista, kun hän sattumalta kääntyi poispäin ja katsoi itään, missä heikko punainen ja kultainen juovitus ennusti alkavaa päivää. Hän haisteli muutamia minuutteja, katseli ympärilleen ja tarkkasi hyvin vakavana tuulen suuntaa, ikäänkuin vakuuttaakseen kauniille tuttavalleen – kuten moni kaksijalkainen eläin on tehnyt ennen häntä – ääretöntä merkitystään avarassa maailmassa. Ja Mahiguniin se tekikin tarkoitetun vaikutuksen. Bareen kerskailu tehosi yhtä mainiosti kuin kaksijalkaisten eläinten ylvästelyt. Hän haisteli ilmaa niin hätäännyttävän ja epäluuloisen innokkaasti, että Mahigun heristi korviansa ja haisteli hänen kanssaan.
Baree käänsi päätänsä suunnalta suunnalle niin väleen ja valppaasti, että naaraan naisellinen uteliaisuus, elleipä levottomuus, sai senkin tutkivasti kääntämään päätänsä samalle taholle; ja kun Baree ulvahteli, ikäänkuin olisi ilmasta kaapannut salaisuuden, jota kumppani ei voinut mitenkään tajuta, syntyi vastaava sävel nuorikon kurkussa, mutta tukehtui naisen heikoksi huudahdukseksi, jonka hän päästää, milloin ei ole aivan varma, saisiko keskeyttää herraansa vai ei. Sen äänen kuullessaan, jonka hänen terävät korvansa kyllä eroittivat, sujahti Baree nartun viereen keveästi sipsuttaen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he haistelivat toistensa kuonoja.
Kun aurinko puoli tuntia senjälkeen nousi, tapasi se heidät vielä tuolla pienellä aukeamalla vuorenlappeella, syvä tiheikköreunus heidän alapuolellaan ja sen takana laaja hirsimetsää kasvava tasanko, joka huurreviitassaan näytti aavemaiselta. Sen yli välkkyi päivän ensimmäinen punainen kilo täyttäen aukeaman lämmöllä, joka auringon kohotessa korkeammalle kävi yhä leppoisammaksi.
Ei Bareella enempää kuin Mahigunillakaan ollut halua vähiin aikoihin liikkua, ja tunnin, pari loikoivat he päivää paistattaen pienessä kuppimaisessa notkossa, katsellen tutkivasti ja silmät seposelällään alhaalla heidän edessään laajan meren lailla leviävää metsäistä tasankoa. Myöskin Mahigun oli etsinyt ajoparvea, ja kuten Bareella oli sillä ollut huono onni.
He olivat väsyneitä, sillä haavaa hiukan apeamielisiäkin ja nälkäisiä – mutta yhä värisytti heitä odotuksen hieno tenho, ja he olivat hermostuneen herkät toveruuden uudelle ja salaperäiselle tietoisuudelle. Puolikymmentä kertaa nousi Baree nuuskimaan Mahigunia sen levätessä päivänpaisteessa. Hän uikutti sille hiljaa ja kosketteli kuonollaan sen pehmeää turkkia, mutta pitkään aikaan ei naaras kiinnittänyt häneen suurtakaan huomiota. Vihdoin se läksi Bareen mukaan. Kaiken päivää he vaelsivat ja lepäilivät yhdessä.
Tuli taas yö. Se oli kuuton ja tähdetön yö. Isoja pilviröykkiöitä vyöryi verkalleen esille koillisesta, eikä puunlatvoista kuulunut maan pimentyessä juuri tuulenvärähdystäkään. Lunta alkoi hämärissä sataa paksuina, raskaina hahtuvina aivan äänettömästi. Ei ollut kylmä. Mutta oli hiljaista. Niin hiljaista, että Baree ja Mahigun etenivät vain muutaman metrin kerrallaan ja pysähtyivät sitten kuuntelemaan. Tällä tavoin liikkuivat nyt kaikki metsän yökulkurit, jos ne ollenkaan liikkuivat.
Se oli ensimmäinen iso lumisade. Metsän villeille lihansyöjille, kynsillä varustetuille pedoille yhtä hyvin kuin raatelulinnuillekin, oli iso lumipyry talviteurastuksen, pitokauden, pitkien öiden hurjien seikkailujen ja jäätyneillä poluilla käytävän armottoman sodan alkuna. Pentujen kasvatuksen, äitiyden – keväisen ja kesäisen rauhan – päivät olivat ohi. Taivaalta puhui herännyt pohjola, vaisto kutsui kaikkia raatelueläimiä pitkälle ajometsästykselle, ja ensimmäisen väristyksen vallassa liikkuivat elävät olennot tänä yönä vain vähän ja senkin varovaisesti ja epäluuloisina.
Bareelle ja Mahigunille, jotka olivat vielä nuoria, oli se kaikki uutta; heidän verensä kiersi nopeasti, jalat astuivat pehmeästi, heidän korvansa olivat herkässä vireessä vienoimmankin äänen varalta. Tässä ensimmäisessä isossa lumisateessa tunsivat he uuden elämän kiihoittavat valtimontykytykset. Se viekoitteli heitä eteenpäin. Se kutsui heitä seikkailuihin hiljaisen lumipyryn valkeaan salaperäisyyteen; ja nuoruuden levottomuuden ja sen halujen innoittamina samoilivat he eteenpäin. Lumi syveni heidän jalkojensa alla. Avoimissa kohdissa he kahlasivat sen läpi polviin saakka, ja sitä putoili yhä laajana valkoisena pilvenä, jota alinomaa laskeutui taivaalta maan pinnalle. Vasta puoliyön tienoissa lumen tulo taukosi. Pilvet ajautuivat pois tähtien ja kuun päältä, ja pitkän aikaa seisoivat Baree ja Mahigun liikahtamatta katsellen ihmeellistä maailmaa harjanteen kaljulta huipulta.
Milloinkaan he eivät olleet nähneet niin kauaksi, paitsi päivänvalossa. Heidän alapuolellaan oli tasanko. He saattoivat eroittaa sen metsät, varjojen tavoin lumesta kohoavat yksinäiset puut ja vielä jäätymättömän virran, joka kimmelteli kuin lasi tulen liekkien sitä vasten välähdellessä. Tuota virtaa kohti Baree opasti. Hän ei enää ajatellut Nepisiä ja uikutti sydämeensä suljetun onnen tunteesta, kun hän pysähtyi matkan puolivälissä ja kääntyi nuuskimaan Mahigunia. Hän halusi kieriskellä lumessa ja hypellä toverinsa ympärillä, haukkua, nostaa päänsä ylös ja ulvoa, kuten oli ulvonut punaiselle kuulle majan luona. Jokin pidätti häntä kaikesta tästä. Ehkä se oli Mahigunin käytös.
Mahigun otti hänen huomaavaisuutensa tylysti vastaan. Pari kertaa oli naaras näyttänyt melkein säikähtyneeltä, kahdesti oli Baree kuullut sen teräväin hampaiden kalahduksen, senjälkeen kun he olivat nousseet harjulle. Viime yönä ja tämänöisen myrskyn aikana oli heidän toveruussuhteensa käynyt hellemmäksi, mutta nyt oli sen sijaan tullut salaperäinen vierominen Mahigunin taholta. Pierrot olisi voinut selittää. Valkoisen lumen hohtaessa hänen allaan ja ympärillään ja valkoisen kuun ja tähtien loistaessa hänen yläpuolellaan oli Bareessa tapahtunut muutos kuten yössäkin. Hänen turkkinsa oli kiiltävän musta. Jokainen karva hänen ruumiissaan kuulsi mustalta. Mustalta! Niin juuri. Ja luonto yritti selittää Mahigunille, että kaikista heikäläisten vihaamista olennoista se, jota he enimmin vihasivat, oli musta.
Mahigunissa se ei ollut kokemusta, vaan vaistoa, joka kertoi iänikuisesta taistelusta harmaan hukan ja mustankarhun välillä; ja Bareen turkki oli kuutamossa ja lumen hohteessa mustempi kuin Wakajun oli koskaan ollut kevätilman kaloja lihoittavina päivinä. Kunnes he saapuivat tasangon aukealle aholle, oli nuori naarassusi epäröimättä seurannut Bareeta, mutta nyt osoitti sen sävy yhä suurempaa vieroksumista ja epävarmuutta, ja kahdesti se pysähtyi, mielien jättää Bareen vaeltamaan yksinään.
Tunti senjälkeen, kun he olivat saapuneet tasangolle, kuului äkkiä susilauman ulvontaa lännestäpäin. Ne eivät olleet etäällä – tuskin puoltatoista kilometriä kauempana harjun juurella; ja ensimmäistä rähäkkää seuraava terävä kiljahtelu todisti, että pitkähampaiset metsästäjät olivat äkkiä päässeet saaliin – karibun tai hirvenvasikan jäljille – ja olivat nyt sen kintereillä. Oman heimonsa äänen kuullessaan luimisti Mahigun korviaan ja kiiti tiehensä kuin jousesta singahtanut nuoli. Sen odottamaton liike ja nopea pako sai Bareen ponnistamaan sen perässä kentän yli. Se juoksi umpimähkään, ja onni suosi sitä. Noin viiden minutin ajan oli lauma niin lähellä saalistaan, että se ei päästänyt mitään ääntä, ja ajossaan sattuivat eläimet kääntymään suoraan Mahigunin ja Bareen suunnalle.
Viimemainittu ei ollut kuin puolisenkymmentä ruumiinsa mittaa nuoresta naaraasta jäljessä, kun vesaikosta suoraan edestäpäin kuuluva rysähdys pysähdytti heidät niin äkkiä, että he viilsivät lunta jarruttavilla etujaloillaan ja konkillaan. Kymmentä sekuntia myöhemmin hyökkäsi karibu esille ja suhahti kuin nuoli ahon yli vain kahdenkymmenen metrin päässä paikalta, jolla he seisoivat. He saattoivat kuulla sen nopean läähätyksen eläimen hävitessä metsään. Ja sitten saapui lauma.
Bareen nähdessä nuo sukkelaan liikkuvat harmaat urhot nousi hänen sydämensä hetkiseksi kurkkuun. Hän unohti Mahigunin, unohti, että se oli juossut pois hänen luotaan. Kuuta ja tähtiä ei enää ollut hänelle olemassa. Hän ei enää tuntenut lumen kylmyyttä käpälissään. Hän oli susi – susi kiireestä kantapäähän. Karibun lämmin haju sieraimissaan ja tulisen tappovimman värisyttäessä koko ruumista hän ryntäsi lauman perään.
Siinäkin oli Mahigun hänestä hiukan edellä. Baree ei häntä kaivannut – ensimmäisen ajonsa innostuksessa hän ei enää välittänyt, oliko naaras hänen vierellään. Piankin oli hän ehtinyt yhden harmaan hirviön sivulle; puolta minuuttia myöhemmin kiiti taaskin ajosusi esille pensaikosta hänen takaansa, sitten toinen ja sitten kolmas. Ajoittain hän juoksi kyljitysten uusien toveriensa kanssa, kuuli niiden kurkusta päästelemät innostuksen ulvahdukset, kuuli niiden juostessaan loksauttelevan leukojansa – ja kuultavasta kuutamosta edessänsä karibun aikaansaaman rahinan ja ryskeen, sen henkensä edestä syöksyessä tiheikköjen läpi ja rytöpuiden yli.
Bareesta tuntui kuin olisi hän aina kuulunut laumaan. Hän oli liittynyt siihen luonnollisesti, kuten muitakin viidakossa hajallaan harhailevia hukkia oli siihen liittynyt. Ei ollut esiintynyt mitään huomiota herättävää tai mielenosoituksellista, ei oltu lausuttu mitään tervetuloa Mahigunin aukeamalla esittämään malliin, eikä osoitettu mitään vihamielisyyttäkään. Hän kuului ikimetsän solakoihin, nopsajalkaisiin rosvoihin, ja hänen omat leukansa loksahtelivat ja veri virtasi kuumana suonissa, kun karibun haju kävi yhä voimakkaammaksi ja sen aikaansaama ryske alkoi kuulua yhä lähempää.
Bareesta tuntui, että he olivat melkein sen kintereillä, kun he suhahtivat karulle puuttomalle ja pensaattomalle nummelle tähtien ja kuun kirkkaassa valossa. Sen tasaisen, katkeamattoman lumimaton yli kiiti karibu vain kahdensadan metrin päässä lauman edellä. Nyt eivät ajonjohtajat enää juosseet suoraan latua, vaan viilsivät viistoon, toinen oikealle ja toinen vasemmalle hätyytetystä, ja hyvin harjoitettujen sotilaiden tapaan jakaantui parvi kahdeksi siiveksi ja laajeni viuhkamaisesti loppuhyökkäyksen hetkellä.
Viuhkan molemmat kärjet työntyivät eteenpäin ja kaartuivat jälleen sisäänpäin, kunnes ajonjohtajat juoksivat melkein rinnan karibun kanssa vain viiden-, kuudenkymmenen jalan eroittaessa niitä ajetusta otuksesta. Näin oli lauma murhaavalla tarkkuudellaan taitavasti ja nopeasti takonut hevosenkengän muotoisen hammaskeijun, jonka sisältä oli vain yksi pakomahdollisuus – suoraan eteenpäin. Puolenkin asteen poikkeaminen oikealle tai vasemmalle tiesi karibulle kuolemaa. Ajonjohtajain tehtävänä oli nyt kiristää hevosenkengän kärkiä sisäänpäin, kunnes jompikumpi heistä tai molemmat voivat tehdä otukselle turmiollisen hyökkäyksen sen kinnerjänteisiin karkaamalla. Sitten olisi kaikki silkoista ja sileää. Lauma syöksyisi kuin tulva karibun kimppuun.
Baree oli saanut paikan hevosenkengän alasyrjässä, niin että hän oli jokseenkin suoraan saaliin takana, kun ratkaiseva hetki tuli. Kenttä aleni äkkiä. Suoraan edestä välähti vettä – tähtien hohteessa pehmeästi päilyvää vettä, ja sen näkeminen kuohahdutti lopullisen verentyrskyn karibun pakahtuvan sydämen läpi. Neljäkymmentä sekuntia ratkaisisi asian – neljänkymmenen sekunnin viimeinen ponnistus elämän puolesta, yhtä pitkä, kauhea loppuponnistus elämän tuhoamiseksi. Baree tunsi näiden silmänräpäysten äkillisen, värisyttävän tenhon,ja hän pyrki eteenpäin toisten hevosenkengän alareunaan sijoittuneiden kanssa, ajonjohtajain karatessa nuoren porohärän polvikintereitä kohti.
Selvä harhaisku. Toinen hukka hyökkäsi. Harhaan sekin. Muilla ei enää ollut aikaa asettua niiden paikalle. Hevosenkengän aukosta kuuli Baree, kuinka karibu raskaasti molskahti veteen. Kun hän taas yhtyi laumaan, raivostuneeseen, vaahtosuiseen, murisevaan parveen, oli Napamus, nuori karibuhärkä, hyvän matkan päässä joessa ja ui vakaasti toista rantaa kohti.
Silloin huomasi Baree olevansa Mahigunin vieressä. Naaras läähätti. Sen punainen kieli riippui avoimista leuoista, mutta hänen lähestyessään napsautti se hampaitaan ja kaikkosi hänen luotaan, rientäen hengästyneen ja nolostuneen lauman keskuuteen. Sudet olivat hirveän huonolla tuulella, mutta Baree ei sitä tajunnut. Nepis oli opettanut hänet menemään veteen kuin saukko, eikä hän käsittänyt, miksi tämä kapea joki heidät näin pysähdytti. Hän juoksi alas virtaan, seisoi siinä mahaa myöten ja katseli hetkisen villien petojen laumaa yläpuolellaan, ihmetellen, että ne eivät seuranneet. Ja hän oli musta – musta.
Hän tuli jälleen toveriensa luo, ja ensi kertaa ne huomasivat hänet. Niiden levoton liikehtiminen lakkasi. Ne olivat jäykkinä uudesta ja ihmettelevästä mielenkiinnosta. Hampaita purtiin terävästi yhteen. Vähän matkan päässä aukeamalla näki Baree Mahigunin seisomassa ison harmaan suden vieressä. Hän meni taas naaraan luo, ja tällä kertaa seisoi se korvat lotkossa, kunnes Baree haisteli sen kaulaa. Silloin se vihaisesti ärähtäen puraisi häntä. Sen hampaat upposivat syvälle Bareen pehmeään olkalihaan, ja tuon odottamattoman hyökkäyksen aiheuttama hämmästys ja kipu sai Bareen kiljahtamaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli iso harmaa uros hänen kimpussaan.
Uuden odottamattoman hyökkäyksen yllättämänä kaatui Baree maahan suden hampaiden raadellessa hänen kurkkuaan, mutta hänessä oli Kazanin verta, Kazanin luut ja jänteet, ja ensi kertaa eläissään hän taisteli niinkuin Kazan oli taistellut kauheana päivänä Sun Rockin huipulla. Hän oli nuori; vanhan soturin taitoa ja oveluutta hän ei ollut vielä oppinut; mutta hänen leukansa olivat kuin Pierrotin karhunsadinten rautaiset puristimet, ja hänen sydämessään syttyi äkkiä sokea raivo, tappamishalu, joka sai hänet unohtamaan kaiken tuskan tai pelon. Tuo taistelu, jos se olisi ollut rehellistä taistelua, olisi ollut voitto Bareelle kaikessa hänen nuoruudessaan ja kokemattomuudessaankin. Kohtuuden nimessä olisi lauman tullut odottaa; laumassa oli lakina, että oli odotettava – kunnes yksi oli kellistetty. Mutta Baree oli musta. Hän oli muukalainen, yliloikkari; ja hänet he nyt huomasivat hetkellä, jolloin heidän verensä kiehui vimmasta ja he olivat saaliinsa menettäneinä metsästäjinä pettymyksestä ärtyneinä.
Toinen susi juoksi esille iskien Bareeta petollisesti sivulta päin, ja hänen viruessaan lumessa ja hampaillaan musertaessaan ensimmäisen vihollisensa etujalkaa, hyökkäsi lauma joukolla hänen kimppuunsa. Sellainen hyökkäys olisi nuorelle karibuhärälle tietänyt melkein hetkellistä kuolemaa. Jokainen hammas olisi iskeytynyt kiinni. Sen onnellisen sattuman vuoksi, että Baree oli kahden ensimmäisten hyökkääjäinsä alla ja niiden ruumiiden suojelemana, pelastui hän joutumasta heti kappaleiksi revityksi.
Hän tiesi taistelevansa henkensä edestä. Hänen yläpuolellaan vyöryi, kieppui ja murisi petojen lauma; hän tunsi lihaansa uppoavien hampaiden polttavat vihlaisut; hän oli tukehtumaisillaan, sadat veitset tuntuivat leikkelevän häntä kappaleiksi, mutta hän ei äännähtänytkään, ei uikutusta eikä parahdusta päässyt hänen kurkustaan tässä kauhussa ja toivottomuudessa. Vielä puoli minuuttia ja kaikki olisi ollut lopussa, jollei kamppailu olisi tapahtunut ihan joen äyräällä. Kevättulvain uurtama kappale äyräästä höltyi äkkiä riuhtaisten mukaansa Bareen ja puolet laumaa. Silmänräpäyksessä muisti Baree veden ja pakenevan karibun. Sekunniksi vain oli maanvieremä irroittanut hänet lauman kynsistä, ja sitä tuokiota hän käytti hypätäkseen yhdellä ainoalla loikkauksella vihollistensa harmaiden selkäin yli virran syvään veteen. Aivan hänen takanaan haukkasi puolikymmentä leukaparia tyhjää ilmaa. Kuten tämä kuutamossa ja tähtivalossa kimmeltävä vesijuonne oli pelastanut karibun, pelasti se Bareenkin.
Joki ei ollut sataa jalkaa leveämpi, mutta Bareella oli täysi työ päästä sen ylitse. Se onnistui hänelle kuitenkin, ja vasta toiselle rannalle noustuaan käsitti hän täydellisesti vammojensa suuruuden. Toinen takajalka oli toistaiseksi käyttökelvoton, vasen lapa oli raadeltu luuhun asti, pää ja koko ruumis olivat täynnä naarmuja ja haavoja, ja kun hän hitaasti laahausi pois joen partaalta, jätti hän jälkeensä punaisen verijuovan lumeen.
Verta tihkui hänen läähättävistä leuoistaan, joiden välissä kieli oli verillä, vuoti hänen koivistaan, kyljistään ja vatsastaan, tippui hänen korvistaan, joista toinen oli halaistu kahden tuuman syvyydeltä kuin veitsellä viilletty. Hänen aistinsa olivat huumaantuneet, hänen tajuntansa tylstynyt ja näkökykynsä hämärtynyt, ikäänkuin verho olisi vedetty hänen silmäinsä eteen. Hän ei kuullut pettyneen susilauman ulvontaa muutamaa minuuttia myöhemmin joen toiselta rannalta eikä enää tajunnut kuun ja tähtien olemassaoloa. Puolikuolleena hän laahausi eteenpäin, kunnes sattumalta tuli vaivaiskuusi-ryhmään. Hän ryömi sen alle ja lysähti uupuneena maahan.
Kaiken lopun yötä ja seuraavan päivän puoliväliin virui Baree liikahtamatta. Kuume poltti hänen suonissansa; se leimahti nopeasti kohti kuolemaa, mutta vaimeni sitten vähitellen, ja elämä voitti. Keskipäivällä hän ryömi esille. Hän oli heikko ja käveli vaappuen. Takajalkaansa hän yhä laahasi, ja tuska vihloi hänen ruumistansa. Mutta oli ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi. Lumi alkoi sulaa. Taivas oli kuin iso sininen mesi, ja elämän virrat pulppusivat jälleen lämpimästi Bareen suonissa.
Mutta nyt olivat hänen halunsa ikipäiviksi muuttuneet, ja hänen suuri etsintänsä oli lopussa. Punainen raivo syttyi hänen silmissään, kun hän muristen katsahti suunnalle, jolla oli susien kanssa otellut. Ne eivät enää olleet hänen kansaansa. Eivät enää hänen vertansa. Ajokutsu ei enää koskaan häntä viettelisi, lauman ääni ei enää herättäisi hänessä entistä kaipuuta. Hänessä oli herännyt uusi vaisto, verinen viha susia kohtaan, viha, joka oli hänessä kasvava, kunnes muuttuisi hänen sisuksiaan kalvavaksi taudiksi, alati eläväksi vääjäämättömäksi vaistoksi, joka vaati kostoa niiden heimolle.
Viime yönä hän oli saapunut niiden luo toverina. Tänään hän oli hylätty henkipatto. Haavoitettuna ja runneltuna, elinkautiset arvet ruumiissaan, oli hän nyt toinen eläin, oli oppinut korpiläksynsä. Huomenna ja ylihuomenna ja epälukuisina päivinä senjälkeen muistaisi hän kyllä sen läksyn.
XIX
Toimitusmies tekee päätöksensä
Majassa Grey Loonin rannalla poltteli Pierrot piippuansa neljäntenä iltana Bareen poistumisen jälkeen, sitten kun ensin oli nauttinut oivallisen aterian pyydysreitiltä tuomansa karibun mureaa reisipaistia, ja Nepis kuunteli hänen kertomustaan hyvästä eräonnesta ja ihmeellisen hyvin osuneesta laukauksesta, kun melu ovelta heidät äkkiä keskeytti. Nepis avasi oven, ja sisälle tuli Baree.
Tervetulon huudahdus mykistyi heti tytön huulille, ja Pierrot tuijotti ikäänkuin ei olisi oikein voinut uskoa, että tuo palannut eläin oli heidän susi-koiransa. Kolme eineetöntä vuorokautta, joina se ei ollut voinut metsästää vielä hervottoman jalkansa vuoksi, olivat tehneet sen aivan nälkiintyneen näköiseksi. Taistelussa ruhjottuna ja peitettynä hyytyneen veren tahmalla, joka yhä riippui sitkeästi pitkään karvaan takeltuneena, näytti hän sellaiselta, että Nepis vihdoin päästi pitkän huokauksen. Omituinen hymy välähti Pierrotin kasvoille, kun hän nojautui eteenpäin tuoliltaan; ja sitten hän hitaasti nousten pystyyn ja katsoen tarkemmin virkkoi Nepisille:
"Ventre-saint-gris! Oui! Se on ollut laumassa, Nepis, ja lauma karkasi sen kimppuun. Se ei ollut susien kaksintaistelua, non! Koko lauma on käynyt sen kimppuun. Sitä on purtu ja revitty viidestäkymmenestä kohdasta ja – mon Dieu! – se on sittenkin hengissä..."
Pierrotin äänessä kuulosti yhä suurempaa ihmettelyä ja kummastusta. Hän epäili eikä kuitenkaan saattanut olla uskomatta silmiään. Se, mitä oli tapahtunut, oli ihan ihme, eikä hän kotvan aikaan virkkanut enää sanaakaan, tuijottihan vain äänettömänä, sillä välin kun Nepis tointuen kummastuksestaan toimitti Bareelle lääkitystä ja ruokaa.
Sitten kun se oli ahneesti syönyt kylmää maissipuuroa, alkoi tyttö huuhdella sen haavoja lämpimällä vedellä, minkäjälkeen hän voiteli niitä tuskaa lieventävällä karhunihralla, puhutellen eläintä kaiken aikaa pehmeällä cree-kielellään. Seikkailullaan kokemansa kivun, nälän ja petoksen jälkeen tuntui tämä Bareesta ihmeelliseltä kotiintulolta. Se nukkui sen yön Raidan vuoteen jalkopäässä. Seuraavana aamuna heräsi tyttö sen kielen vilpoiseen hyväilyyn koiran nuollessa hänen kättänsä.
Tänä päivänä he uudistivat toveruuden, jonka Bareen tilapäinen karkaaminen oli keskeyttänyt. Kiintymys oli Bareen puolelta suurempaa kuin koskaan ennen. Hänhän oli poistunut Raidan luota, oli lauman kutsusta juossut tiehensä, ja toisinaan tuntui siltä kuin olisi hän käsittänyt petollisuutensa suuruuden ja koettanut rikkomustansa korvata.
Bareessa oli epäilemättä tapahtunut hyvin suuri muutos. Se seurasi aina Nepisiä kuin varjo. Se ei enää nukkunut öisin Pierrotin sille tekemässä kuusivajassa, vaan kaivoi itselleen pienen kuopan maahan majan oven viereen. Pierrot luuli ymmärtävänsä, ja Nepis luuli ymmärtävänsä vielä paremmin, mutta tositeossa jäi arvoituksen avain Bareelle itselleen.
Se ei enää leikkinyt, kuten oli leikkinyt ennenkuin karkasi yksinään metsään. Se ei ajanut risuja eikä juossut itseänsä hengästyksiin vain juoksemisen ilosta. Sen penikkamaisuus oli poissa. Tilalle oli tullut suuri palvonta ja kalvava katkeruus, se rakasti tyttöä ja vihasi laumaa ja kaikkea, mitä lauma edusti. Milloin vain se kuuli suden ulvonnan, purkautui sen kurkusta vihaista murinaa, ja se paljasti hampaansa ja irvisti niin, että Pierrotkin sitä hiukan vältti. Mutta tytön käden kosketus tyynnytti eläimen aina.
Parin viikon kuluttua satoi vahvempaa lunta, ja Pierrot alkoi asetella ansojaan pyydystyslinjoille. Nepis oli tänä talvena yhtynyt hänen kanssaan innostavaan kauppasuhteeseen. Pierrot oli ottanut hänet liiketoverikseen. Joka viides ansa, joka viides sadin ja joka viides myrkkysyötti oli Raidan, ja se, mitä ne pyydystivät tai tappoivat, toisi hiukan lähemmäksi toteutumistaan neitosen mielessä heränneen ihmeellisen unelman.
Pierrot oli antanut lupauksensa. Jos heillä tänä talvena oli hyvä menestys, matkustaisivat he keväthangilla Nelson Houseen ostaakseen vanhan urkuharmoonin, joka oli siellä myytävänä; ja jos se oli jo myyty, ahertaisivat he vielä toisen talven ostaakseen uuden. Tämä antoi Nepisille harrasta ja väsymätöntä intoa pyydysladuilla. Pierrotin puolelta se oli oikeamminkin ovela sotajuoni. Hän olisi uhrannut melkein mitä tahansa hankkiakseen urkuharmoonin; hän oli päättänyt, että tyttö sen saisi, pyydystipä joka viides ansa, joka viides sadin ja joka viides myrkkysyötti turkkiniekan tai ei. Siinä suhteessa ei liikekumppanuus mitään merkinnyt.
Mutta toisessa suhteessa se merkitsi Nepisille liikeharrastusta, omakohtaisen toiminnan tenhoa, ja Pierrot uumoili, että tytöstä täten tuli toveri ja apulainen hänen eräretkillään. Hänen suunnitelmansa oli pitää tyttö mukanaan, kun oli majalta poissa. Hän tiesi, että Bush McTaggart saapuisi jälleen Grey Loonille, luultavasti useankin kerran talven kuluessa. Hänellä oli nopeita koiria, eikä matka ollut pitkä. Ja kun McTaggart taas tulisi, ei Nepis saanut olla kotosalla – yksinään.
Pierrotin pyydystyslinja kulki kaartuen luoteista kohti kaikkiaan noin kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta, jolle taipaleelle hän oli jotakuinkin tasaisin välimatkoin asettanut sata ansaa sekä viisikymmentä loukkua ja saman verran myrkkysyöttejä. Se oli mutkaviivainen latu, merkitty puronvarsille vesikkoja, saukkoja ja näätiä varten, halkoen tiheimpiä metsiä kiiltonäätien ja ilvesten varalta, oikaisten järvien ja myrskyn pieksemien karujen kaistaleiden yli, minne sopi panna myrkkysyöttejä ketuille ja susille.
Linjan puoliväliin oli Pierrot rakentanut pienen erämajan pyöreistä hirsistä ja loppupäähän toisen, joten päivän urakkaan kuului nelisenkymmenen kilometrin matka. Sen taivaltaminen oli Pierrotille helppoa, eikä alkupäivien jälkeen vaikeata Nepisillekään. Koko lokakuun ja marraskuun ja suurimman osan joulukuutakin samoilivat he säännöllisesti tehden kierroksensa aina kuudessa päivässä, voidakseen levähtää päivän tuvassa Grey Loonin varrella ja toisen erämajassa pyyntilinjan päässä.
Pierrotille oli tämä talvinen touhu ansiotyötä, kuten se oli ollut heikäläisille jo monien sukupolvien aikana; Nepisille ja Bareelle se oli vapaata, villiä, riemukasta seikkailua, joka ei hetkeksikään käynyt väsyttäväksi. Pierrot itsekään ei voinut kokonaan vastustaa heidän innostuksensa tehoa. Se oli tarttuvaa, ja kolmen kuukauden ajan hän oli onnellisempi kuin oli ollut sen illan auringonlaskusta saakka, jona tytön ruhtinaallinen äiti kuoli.
Ne olivat oivallisia kuukausia. Turkikset olivat tuuheita, ja oli alituista pakkasta ilman pahoja lumituiskuja. Nepis ei ainoastaan itse kantanut pikku myttyä hartioillaan keventääkseen Pierrotin taakkaa, vaan opetti Bareenkin kantamaan vähäisiä olkavasuja, joita hän punoi. Näissä vasuissa Baree kuljetti syöttejä. Ainakin kolmannessa osassa kaikista viritetyistä ansoista oli säännöllisesti "rojua", kuten Pierrot sitä nimitti: jäniksiä, pöllöjä, närhiä, variksia ja oravia. Kun nahka ja höyhenet oli riuhtaistu pois, säilytettiin ne syötiksi seuraavia satimia ja loukkuja varten.
Kun he kerran joulukuun alkupäivinä palasivat Grey Loonille, pysähtyi Pierrot äkkiä kymmenkunnan askeleen päähän Nepisistä ja tuijotti lumeen. Oudot lumikengän jäljet olivat yhtyneet heidän omiinsa suuntautuen majalle päin. Puoli minuuttia oli Pierrot ääneti, värähdytti tuskin lihastakaan, tuijotti vain. Jäljet tulivat suoraan pohjoisesta – Lac Bainilta päin.
Ne olivatkin olleet isot lumikengät ja askeleet olivat pitkän miehen harppomia. Ennenkuin Pierrot oli puhunut, oli Nepis arvannut, mitä ne merkitsivät.
"M'sieur toimitusmies Lac Bainista!" virkkoi hän.
Baree nuuski epäluuloisesti vieraita jälkiä. He kuulivat matalan murahduksen sen kurkusta, ja Pierrotin hartiat jäykistyivät.
"Niin, – monsieur", sanoi hän.
Raidan sydän löi rajummin heidän vaeltaessaan eteenpäin. Hän ei pelännyt McTaggartia, ei ruumiillisesti; ja kuitenkin tunsi hän jotakin tukehduttavaa nousevan rintaansa ajatellessaan, että tuo mies oli heidän mökillään. Miksi hän siellä oli? Pierrotin ei olisi tarvinnut siihen kysymykseen vastata, vaikkapa tyttö sen olisi tehnytkin. Raita tiesi. Lac Bainin toimitusmiehellä ei ollut sinne muuta asiaa kuin hänen tapaamisensa. Veri kuumensi hänen poskiansa, kun hän jälleen muisteli hetkeä rotkon partaalla, jolloin tuo mies oli melkein musertanut hänet käsivarsillaan. Yrittäisikö hän sitä jälleen? Omiin synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena Pierrot tuskin kuuli outoa naurua, joka äkkiä helähti tytön huulilta. Nepis kuunteli murinaa, joka taaskin purkautui Bareen kurkusta. Se oli matala, mutta peloittava ääni. Puolen kilometrin päässä majalta hän irroitti vasut Bareen hartioilta ja kantoi niitä itse. Kymmentä minuuttia myöhemmin he näkivät miehen tulevan heitä vastaan.
Se ei ollut McTaggart. Pierrot tunsi hänet ja äänekkäästi huoahtaen helpoituksesta heilautti hän kättänsä. Tulija oli De Bar, joka pyydysteli karulla seudulla Lac Bainin pohjoispuolella. Pierrot tunsi hänet hyvin. He olivat vaihtaneet ketunmyrkkyjä. He olivat ystäviä, ja heidän kädenpuristuksensa oli toverillisen lämmin. Sitten De Bar tuijotti Nepisiin.
"Tonnerre, tyttö on varttunut naiseksi!" huudahti hän, ja naisen tavoin katsoi Nepis häneen suoraan, punan tummetessa hänen poskipäillään, kun mies kumarsi niin syvään ja kohteliaasti, että siinä olisi saattanut huomata parisataa vuotta säilyneen vaiston pyydystyslinjojen takaisilta ajoilta.
De Bar ei viivytellyt asiansa selittämistä, ja ennenkuin he olivat ehtineet majalle, tiesivät Pierrot ja Nepis mitä varten hän oli tullut. Lac Bainin toimitusmies aikoi viiden päivän päästä lähteä matkalle ja oli erikoisesti lähettänyt De Barin pyytämään, että Pierrot tulisi kirjurin ja sekarotuisen puotipalvelijan avuksi hänen poissaollessaan. Pierrot ei aluksi vastannut mitään. Mutta hän mietti. Miksi oli Bush McTaggart lähettänyt häntä noutamaan? Miksei hän ollut valinnut jotakuta lähempää? Vasta kun tuli räiskyi majan valurautaisessa uunissa ja Nepis puuhaili uutterasti illallisen valmistamisessa, teki hän nämä kysymykset ketunpyytäjälle.
De Bar kohautti olkapäitänsä.
"Hän kysyi ensin minulta, voisinko minä jäädä. Mutta vaimoni toinen keuhko on kipeä, Pierrot. Hän kylmetytti sen viime talvena, enkä minä tohdi jättää häntä yksikseen. McTaggart luottaa suuresti teihin. Sitäpaitsi tunnette te kaikki yhtiön kirjoihin merkityt täkäläiset pyydystäjät. Siksi lähetti hän teitä noutamaan ja pyytää, ettette välitä otuslinjoistanne, sillä hän maksaa teille kaksinverroin sen, mitä pyydyksillänne saisitte sillä ajalla, kun olette hänen sijaisenaan."
"Entä... Nepis?" kysyi Pierrot. "Odottaako monsieur, että toisin hänet mukanani?"
Lieden ääressä kuroitti Raita päänsä kuunnellakseen ja hänen sydämensä sykki jälleen rajusti De Barin vastatessa.
"Siitä hän ei sanonut mitään. Mutta – olisihan se oivaa vaihtelua pikku neidille."
Pierrot nyökkäsi.
"Ehkä kyllä, Netutam."
Sinä iltana eivät he asiasta enempää keskustelleet. Mutta kaiken yötä mietiskeli Pierrot yhä, tehden itselleen satoja kertoja saman kysymyksen – miksi oli McTaggart lähettänyt häntä pyytämään? Hän ei ollut ainoa mies, joka tunsi yhtiön asiakkaat pyydystäjäin joukossa. Olihan muiden muassa Wasson, puoliksi intiaani, puoliksi skandinaavi, jonka mökki oli vajaan neljän tunnin matkan päässä asemapaikalta, tai Baroche, vanha, valkopartainen ranskalainen, joka asui vielä lähempänä ja jonka sanaan saattoi luottaa kuin raamattuun. Täytyi olla niin, tuumi hän lopuksi, että monsieur oli lähettänyt häntä noutamaan, koska halusi voittaa puolelleen Nepisinkin ystävyyden. Ja siinä oli toimitusmies kieltämättä osoittanut hänelle suurta kunniaa. Ja kuitenkin Pierrot sydämensä syvimmässä epäili.
Kun De Bar aamulla oli lähdössä, virkkoi Pierrot:
"Sanokaa herra McTaggartille, että ylihuomenna lähden matkalle Lac Bainiin."
Kun De Bar oli mennyt, lausui hän Nepisille:
"Ja sinun on jäätävä tänne, ma chérie. En ota sinua mukaani Lac Bainiin. Minä näin unta, että m'sieur ei lähdekään matkalle, vaan on valehdellut ja on muka sairaana minun kauppa-asemalle saapuessani. Mutta jos sinulla kuitenkin sattuisi olemaan halua lähteä..."
Nepis suoristausi äkkiä kuin tuulenpuuskan taivuttama ruoko.
"Non!" huudahti hän niin hurjasti, että Pierrot nauroi ja hykersi käsiänsä.
Niin tapahtui, että toisena päivänä ketunpyytäjän vierailusta Pierrot läksi matkalleen Nepisin huiskuttaessa hänelle ovelta jäähyväisiä, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä.
Saman päivän aamuna nousi Bush McTaggart vuoteeltaan, kun vielä oli pimeä. Aika oli tullut, hänen suunnitelmansa toteuttamispäivä oli käsissä, hänen odottamansa hetki oli lyönyt, eikä hän sinä yönä ollut ummistanut silmäänsäkään. Parikinkymmentä kertaa oli hän katsellut Nepisin ihmeellistä kuvaa lampun valossa, ja joka kerralla oli sen näkeminen vaikuttanut kuin liekkiin kaadettu öljy.
Kaikki hänen voimansa yhtyivät nyt hänen suuressa intohimossaan, ja kauan ja huolellisesti oli hän tuumansa toimeenpanemista harkinnut. Hän oli kavahtanut murhaa – Pierrotin tappamista, ja epäröidessään hän oli keksinyt paremman neuvon. Nepis ei voinut päästä hänen käsistänsä. Hän tapaisi tytön yksinään mökissä, avutonna, menetelläkseen hänen kanssaan niinkuin tahtoi. Ja senjälkeen...
Hän nauroi ja puristi haltioituneena isot kätensä nyrkkiin. Niin – senjälkeen suostuisi Nepis kernaasti Lac Bainin toimitusmiehen vaimoksi. Tyttö ei tahtoisi metsäkansan tietävän, että hän, Raita, oli bète noire. Ei! Hän tulisi kernaasti. Eikä Pierrot saisi koskaan tietää, mitä majassa oli tapahtunut, sillä kuinkapa Nepis sen hänelle kertoisi? Se oli ihmeellinen suunnitelma, toimeenpanoltaan helppo ja tuloksiltaan ehdottoman varma. Ja kaiken aikaa ajattelisi Pierrot, että hän oli liikematkoilla idässä!
Hän söi aamiaisensa ennen päivänkoittoa ja oli matkalla ennenkuin vielä oli valoisaa. Vartavasten suuntausi hän suoraan itään, joten lounaasta saapuva Pierrot ei kohtaisi hänen rekensä jälkiä. Sillä hän oli nyt päättänyt, että Pierrotin ei tulisi koskaan saada tietää, ei edes aavistaakaan, vaikka hänen senvuoksi täytyikin ajaa niin monta kilometriä pitemmältä, että saapuisi Grey Loonille vasta seuraavana päivänä.
Mutta parempihan olikin tulla päivää myöhemmin, koska oli mahdollista, että Pierrot jostakin syystä oli saattanut viivästyä. Siksipä hän ei kiirehtinytkään matkaansa. Oli suuri määrä raakaa tyydytystä tapahtuman edellytyksessä, ja McTaggart herkutteli kyllältään sen esimaulla. Ei ollut mitään vaaraa, että hänen aikeensa raukeisi tyhjiin. Hän oli varma, että Nepis ei seuraisi isäänsä Lac Bainiin. Tyttö olisi Grey Loonin majalla – yksinään. Viisikymmentä kertaa nousi hänen kasvoilleen tummempi puna, kun hän sitä mietti.
Tässä yksinäisyydessään ei Nepisiä ahdistanut mikään vaaran pelko. Nykyisin tuntui hänestä ajoittain hauskalta olla yksinään, milloin halusi itsekseen uneksia, kuvitella salaperäisiä ja ihmeellisiä asioita, joita ei tahtonut ilmaista Pierrotillekaan. Hän oli kypsymässä naiseksi – oli vasta naisellisuuden ihana, suljettu umppu; tyttöyden sametinpehmeys silmissä vielä ja kuitenkin naisen suuri salaisuus lempeästi sielua värähdyttelemässä, ikäänkuin Suuri Käsi olisi epäröinyt, herättäisikö hänet vai sallisiko hänen uinua vielä.
Sellaisina hetkinä hän, saadessaan tilaisuuden olla muutamia tunteja salavihkaa yksinään, usein otti ylleen punaisen pukunsa ja järjesti ihanan tukkansa samaan tapaan kuin näki Pierrotin kahdesti vuodessa Nelson Housesta lähetyttämien aikakauskirjain kuvista. Näinpä hän Pierrotin lähdön jälkeisenä päivänäkin pukeutui, nyt vain antaen tukkansa aaltoilla säteilevänä ryöppynä ympärillään ja sitoen punaisen nauhan otsarivakseen.
Vielä hän ei ollut valmis. Tänään hänellä oli ihmeellisiä suunnitelmia. Seinälle kuvastimensa viereen hän oli nuppineuloilla kiinnittänyt ison sivun naistenlehdestä, ja tuolla sivulla hymyili suloinen kaunotar, jolla oli Nepisin syvästi ihailema kampaus. Alapuolella oli Mary Pickfordin nimi, suositun elokuvanäyttelijättären, jota sanottiin "koko maailman pikku morsiameksi". Kolmattatuhatta kilometriä pohjoiseen päivän paisteisesta kalifornialaisesta kuvaamosta, jossa se oli otettu, ponnisteli Nepis punaiset huulet supussa ja otsa innoituksen rypyissä, keksiäkseen "pikku Maryn" kutrien salaisuuden!
Hän katseli kuvastimeensa, kasvot punehtuneina ja silmät hohtaen innostuksesta, yrittäessään sommitella haluamiansa kiekuroita lanteittensa alapuolelle riippuvasta suortuvasta, kun ovi hänen takanaan avautui ja Bush McTaggart astui sisälle.
XX
Turha ponnistelu
Raita seisoi selin oveen, kun Lac Bainin toimitusmies astui sisään, ja muutamaan sekuntiin hän ei hämmennyksissään kääntynyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että se oli Pierrot, että isä jostakin syystä oli palannut; mutta samassa hän kuuli murinaa Bareen kurkusta, mikä sai hänet äkkiä katsahtamaan ovea kohti.
McTaggart ei ollut astunut huoneeseen valmistautumatta. Hän oli jättänyt myttynsä, pyssynsä ja raskaan päällysnuttunsa ulkopuolelle. Hän seisoi ovea vasten ja tuijotti Nepisiin – tytön ihmeelliseen pukuun ja hulmuavaan tukkaan – ikäänkuin hetkeksi huumaantuneena näkemästään. Kohtalo tai sattuma pelasi nyt Raitaa vastaan.
Jos Bush McTaggartin sielussa oli ollut uinuvan ritarillisuuden tai armonkaan kipunaa, sammui se nyt siitä, mitä hän näki. Milloinkaan ei Nepis ollut näyttänyt kauniimmalta, ei edes sinä päivänä, jona kartoittaja MacDonald oli hänet valokuvannut. Ikkunan lävitse paistava aurinko valaisi hänen ihmeellisen tukkansa, jonka pimennon puitteissa hänen punehtuneet kasvonsa hohtivat kuin värikäs kamea, niin tenhoavalla tavalla, että McTaggart hetkiseksi tuskin hengittikään.
Hän oli unelmoinut. Eläimellisissä unissaan hän oli loihtinut silmiensä eteen Nepisin kaikessa herttaisuudessa, mitä intohimon tärvelemä mielikuvitus saattoi todellisuuteen lisätä. Mutta hän ei ollut kuvitellut mitään tämän olennon vertaista, joka nyt seisoi hänen edessään, silmien avartuessa pelosta ja punan haihtuessa kasvoilta, juuri kun hän tyttöön katsahti. Vain lyhyen hetkisen kohtasivat heidän silmänsä toisensa tässä kauheassa – tytölle kauheassa – äänettömyydessä.
Sanoja ei tarvittu. Vihdoin neitonen käsitti – käsitti, missä vaarassa hän oli ollut metsässä rotkon reunalla silloin, kun oli pelottomana ilveillyt uhalle, joka nyt oli hänen edessään. Hän luki sen McTaggartin kasvoista, näki kuvaamattoman, hirvittävän, leimuavan ilon hänen silmissään, rikkinäisten hampaiden välkähdyksen, näki kuinka veri kuohahti punaisena hehkuvan miehen kasvoille tämän häneen katsellessa. Silmänräpäyksessä oli hän käsittänyt totuuden. Tässä oli juoni – ja Pierrot oli poissa.
Nyyhkytyksen tapainen hengähdys pääsi hänen huuliltaan.
"M'sieu'!" yritti hän sanoa. Mutta se jäi pelkäksi yritykseksi, huoahdukseksi vain. Hän tunsi tukehtuvansa.
Selvästi kuuli hän rautasalvan kilahduksen sen sulkiessa oven. McTaggart astahti lähemmäksi.
Hän ehti astua vain yhden askeleen. Baree oli jäänyt lattialle kuin veistoskuva. Se ei ollut liikahtanut. Tuon varoittavan alkumurahduksensa jälkeen se ei ollut äännähtänytkään, ennenkuin McTaggart astui askeleensa. Mutta silloin se karahti pystyyn hypähtäen salaman nopeudella Nepisin eteen. Jokainen karva sen ruumiissa oli pystyssä ja se ulvahti niin raivokkaasti, että McTaggart syöksyi taaksepäin, teljettyä ovea vasten. Sananen Nepisiltä tuolla hetkellä olisi ratkaissut asian. Mutta kului silmänräpäys – kului kallis silmänräpäys ennenkuin hän huudahti.
Ja sillä hetkellä toimivat ihmisen käsi ja aivot nopeammin kuin eläimen taju, ja Bareen karatessa toimitusmiehen kurkkuun näkyi salama ja kuului huumaava pamaus melkein Raidan silmien edessä. Se oli sattuman kauppa, lanteelta ammuttu laukaus McTaggartin revolverista. Bareen yritys raukesi tyhjiin. Koira pudota mätkähti lattialle ja kierähti hirsiseinää vasten. Se ei sätkytellyt, eikä sen ruumis edes vavahdellut. McTaggart nauroi hermostuneesti, tuupatessaan revolverin takaisin koteloonsa. Hän tiesi, että ainoastaan aivoihin osunut luoti oli saattanut tuon tehdä.
Selkä takaseinää vasten odotti Nepis. McTaggart kuuli hänen läähättävän hengityksensä. Hän lähestyi tyttöä puoliväliin lattian yli.
"Nepis, minä olen tullut tekemään sinut vaimokseni", sanoi hän.
Raita ei vastannut. McTaggart huomasi hänen olevan tukehtumaisillaan. Tyttö kohotti kätensä kouraisten kurkkuansa. Toimitusmies astui vielä kaksi askelta ja pysähtyi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt tuollaisia silmiä. Ei – ei edes silloin, kun hän oli katsellut muiden naisten kidutusta. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin suurta kauhua, ei elämässä eikä kuolemassa. Eikä ainoastaan kauhua. Niissä oli sen ohella jotakin muuta – jotakin, mikä pidätti häntä; ja hän virkkoi jälleen:
"Minä olen tullut tekemään sinut vaimokseni, Nepis. Täällä – tänään – tänä iltana, – ja huomenna sinä tulet minun kanssani Nelson Houseen ja sieltä Lac Bainiin – iäksi." Hän lisäsi viime sanat ikäänkuin jälkiharkintana. "Iäksi", toisti hän. "Ei niin kuin Marie. Hän on palannut heimonsa luo."
McTaggart ei siivilöinyt sanojaan. Hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä kohosi, kun hän näki tytön ruumiin hiukan lysähtävän seinää vasten. Raita oli voimaton. Raita oli hänen. Miksi tuhlata sanoja nyt – nyt kun hän oli antanut tytön ymmärtää, että tämän täytyi aina kuulua hänelle? Tuli hänen aivoissaan kuumeni polttavimmilleen, ja hän astui Raitaa kohti siepatakseen hänet syliinsä, kuten oli siepannut rotkon partaalla. Ei ollut pakotilaisuutta. Pierrot oli poissa. Baree oli kuollut. He olivat kahden, ja ovi oli teljessä...
Hän ei ollut luullut, että mikään olento voisi liikkua niin nopeasti kuin Raita, kun hän kuroitti kätensä häntä kohti. Neito ei päästänyt mitään ääntä rynnätessään hänen ojennetun käsivartensa alitse. McTaggart hyökkäsi perästä, kaappasi raa'asti ja sai sormillaan hiussuortuvasta kiinni. Hän kuuli sen napsahtavan, kun tyttö riuhtausi irti ja pakeni ovelle.
Raita oli jo työntänyt salvan auki, kun McTaggart saavutti hänet ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän laahasi Raidan takaisin, ja nyt neitonen huusi – kutsui epätoivoissaan Pierrotia, Bareeta, rukoili Jumalalta ihmettä pelastuakseen. Ja hän taisteli. Hän kiemursi McTaggartin käsissä, kunnes seisoi päin häneen. Ja mitä enemmän hän taisteli hätyyttäjäänsä vastaan, mitä enemmän kynsi ja raapi hänen kasvojaan, sitä kauheammin puristivat miehen raa'at käsivarret, kunnes tuntui siltä, että niiden varmaankin täytyi taittaa uhriltaan selkä.
Raita ei voinut enää nähdä. Hän oli verhoutunut hiuksiinsa. Ne peittivät hänen kasvonsa, rintansa ja ruumiinsa, tukehduttaen häntä, kietoutuen hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, – mutta yhä hän taisteli. Siinä rynnistetyssä McTaggart kompastui Bareen ruumiiseen, ja he kaatuivat. Nepis oli jaloillaan runsaasti viisi sekuntia ennen miestä. Hän olisi ehtinyt ovelle, mutta taaskin oli tukka haitaksi. Hän seisahtui työntääkseen takaisin sen tuuheat röykkiöt, jotta voisi nähdä, ja McTaggart ehti ovelle ennen häntä.
Viimemainittu ei lukinnut sitä uudelleen, vaan seisoi tytön edessä. Hänen kasvonsa olivat naarmuissa ja verissä. Hän ei enää ollut mies, vaan paholainen. Nepis läähätti uupuneena, hänen hengitykseensä sekaantui hiljaista nyyhkytystä. Hän kumartui ottamaan kappaleen polttopuuta. McTaggart saattoi nähdä, että hänen voimansa olivat melkein lopussa.
Hän piti kädessään puupalikkaa, kun toinen häntä jälleen lähestyi. McTaggart ei enää ajatellut pelkoa eikä muistanut varovaisuutta. Hän oli tuntenut Raidan huohottelevan poven ja ponnistelevan vartalon itseään vasten, tuntenut hänen hiustensa hivelyn kasvoillaan, tuntenut hänen ruumiinsa tenhoavat värähdykset, kun hän eläimellisellä voimallaan sitä syleili; ja kaikki inhimilliset vaistot upposivat nyt omistuksen vimmattuun kaipuuseen. Hän karkasi tytön kimppuun kuin elukka. Puupalikka laskeusi.
Ja taaskin pelasi kohtalo tyttöä vastaan. Kauhussaan ja toivottomuudessaan hän oli siepannut ensimmäisen käteensä osuneen sälön – keveän sirun. Ponnistaen viimeiset voimansa hän iski sillä McTaggartia päähän, jolloin mies horjahti taaksepäin. Mutta se ei saanut häntä irroittamaan otettansa tytön tukasta. Ennenkuin Nepis ehti iskeä uudestaan, oli McTaggart riuhtaissut hänet luokseen, ja kun hänen käsivartensa puristivat häntä taas kuin musertavat rautaiset vanteet, pääsi Nepisiltä tuskan parahdus, ja puupalikka putosi toimitusmiehen olan yli lattialle.
Turhaan ponnisteli Raita nyt – ei lyödäkseen häntä tai päästäkseen pakoon, vaan palauttaakseen hengityksensä. Hän koetti huutaa jälleen, mutta tällä kertaa ei tullut mitään ääntä hänen huohottavilta huuliltaan. Toimitusmiehen käsivarret puristuivat yhä tiukempaan. Ne olivat kauheat, ja tällä äärimmäisellä hetkellä juolahti Nepisin mieleen salamannopeana ajatuksena päivä niityllä, jolloin kallionmöhkäle oli ollut hänet surmaamaisillaan.
Kummallinen ajatus juuri tällä ajalla, mutta se tuli hänen mieleensä, – ja McTaggartin käsivarret olivat kalliota kamalammat! Ne musersivat häntä! Hänen selkänsä oli taittumaisillaan! Ja hän alkoi painua velttona McTaggartin rintaa vasten. Mielipuolen tavoin kirkaisten riemusta tämä irroitti otteensa ja antoi tytön tuupertua syliinsä, pitkän tukan valuessa lattialle ja kasaantuessa siihen. Raidan silmät olivat vielä puoliavoimina. Hän ei ollut aivan tiedoton, mutta avuton.
McTaggart nauroi taas ja nauraessaan hän kuuli oven avautuvan. Tuuliko sitä työnsi? Hän kääntyi pitäen yhä Raitaa sylissään.
Oviaukossa seisoi Pierrot.
XXI
Nepis tekee valintansa
Tällä kauhealla väliajalla, lyhyellä, jos mitataan ihmisen sydämentykytyksillä, vieri kokonainen iäisyys verkalleen Grey Loonin majan läpi – se iäisyys, joka on elämän ja kuoleman vaiheilla ja jota ihmiselle toisinaan jaellaan sekunneissa epälukuisten vuosituhansien asemesta.
Noina sekunteina ei Pierrot hievahtanut paikaltaan ovensuusta. Kumartuneena käsivarsillaan lepäävän taakkansa yli tuijotti McTaggart Pierrotiin, vaan ei liikahtanut. Mutta Raidan silmät aukenivat vähitellen. Vavahdus kävi läpi Bareen ruumiin sen viruessa seinustalla. Ei kuulunut henkäystäkään. Ja sitten purskahti Nepis tässä äänettömyydessä huohottavaan nyyhkähdykseen.
Ja silloin Pierrot havahtui. McTaggartin tavoin oli hänkin jättänyt päällysnuttunsa ja kintaansa ulkopuolelle. Hän puhui, mutta hänen äänensä ei ollut Pierrotin ääni. Se oli outo ääni.
"Suuri Jumala on lähettänyt minut ajoissa takaisin, m'sieu'", sanoi hän. "Minäkin matkustin idän puolitse ja näin teidän jälkienne kääntyvän tännepäin."
Ei, se ei kuulostanut Pierrotin ääneltä! McTaggartia värisytti, ja nyt hän hellitti verkalleen otteensa Nepisistä. Tämä kaatui lattialle. McTaggart suoristausi hitaasti.
"Eikö totta, m'sieu'", puhui Pierrot jälleen. "Enkö ole tullut ajoissa?"
Mikä voima se oli, mikä suuri pelko ehkä, joka sai McTaggartin nyökkäämään päällänsä ja hänen paksut huulensa änkyttämään sanat: "Kyllä – ajoissa"? Eikä se sittenkään ollut pelkoa. Se oli jotakin enemmän, jotakin valtavampaa kuin pelko. Ja Pierrot virkkoi samalla oudolla äänellä: "Minä kiitän suurta Jumalaa!"
Mielipuolen silmät kohtasivat nyt mielipuolen silmät. Heidän välillään oli kuolema. Molemmat tajusivat sen. Molemmat luulivat näkevänsä, mihin tuonen luinen sormi osoitti. Molemmat olivat varmat. McTaggartin käsi ei etsinyt revolveria kotelosta eikä Pierrot koskenut vyössään riippuvaan puukkoon. He kävivät käsikähmään, karkasivat toistensa kurkkuun. Nyt oli kaksi petoa yhden asemesta; sillä Pierrotilla oli suden, kissan ja pantterin raivo ja voima.
McTaggart oli kookkaampi ja raskaampi, voimiltaan jättiläinen, mutta Pierrotin rajuus horjutti hänet pöydän yli, ja hän rymähti kumoon. Monet kerrat hän eläissään oli taistellut, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut sellaista puserrusta kurkussaan kuin Pierrotin käsien puristus. Ne melkein rusensivat hengen hänestä heti. Hänen niskansa napsahti – vähällä piti, ettei se taittunut. Hän huitoi sokeasti selkänsä taa ja reuhtoi paiskatakseen hartioiltaan puoli-intiaanin ruumiin painon. Mutta Pierrot oli tarrautunut kiinni niinkuin Sekusy, kärppä, oli iskeytynyt peltokanan kaulasuoneen, ja Bush McTaggartin leuat vääntyivät vähitellen auki ja hänen kasvonsa alkoivat muuttua punaisista sinipunerviksi.
Ovesta sisään virtaava kylmä ilma, Pierrotin ääni ja taistelun ryske toinnuttivat nopeasti Nepisin ja antoivat hänelle voimia nousta lattialta. Hän oli kaatunut lähelle Bareeta, ja kun hän kohotti päätänsä, osuivat hänen silmänsä hetkiseksi koiraan, ennenkuin ne kääntyivät taisteleviin miehiin. Baree oli elossa! Sen ruumis vavahteli, silmät olivat auki, se yritti nostaa päätänsä tytön siihen katsoessa.
Sitten Raita kömpi polvilleen, kääntyen miehiin, ja veripunaisessa murhavimmassaankin Pierrot varmaankin kuuli tytön kimeän riemuhuudon, kun tämä näki Lac Bainin toimitusmiehen nyt joutuneen alakynteen. Äärettömällä ponnistuksella Raita nousi horjuen jaloilleen ja hoippui muutaman silmänräpäyksen epävarmasti, sillä välin kun hänen aivonsa ja ruumiinsa koettivat palautua tasapainoon.
Juuri kun hän katsahti musteneviin kasvoihin, joista Pierrotin sormien kuristus karkoitti elonvärin, hapuili McTaggartin käsi revolveria. Hän löysi sen. Pierrotin huomaamatta hän veti sen kotelosta. Taaskin joku sattuman musta paholainen häntä suosi, sillä Bareeta ammuttuaan hän ei ollut kiihtymyksessään muistanut napsauttaa kiinni varmistetta. Nyt hän jaksoi vain vetää liipasinta. Kahdesti kosketti hän sitä etusormellaan.
Kahdesti kuului kumahtava laukaus aivan Pierrotin kyljessä. Isänsä kasvoista näki Nepis, mitä oli tapahtunut. Sydän turtui hänen rinnassaan, kun hän katseli äkillisen kuoleman aiheuttamaa nopeaa ja kamalaa muutosta. Hitaasti jäykistyi Kerrot. Hänen silmänsä muljottivat hetkisen ammollaan – tuijottaen. Hän ei päästänyt mitään ääntä. Raita ei nähnyt hänen huuliensa liikkuvan, ja sitten hän kaatui Raitaa kohti, niin että McTaggartin ruumis vapautui. Sokeasti ja mykässä tuskassa, sanattomana ja parahtamatta, heittäysi Raita lattialle isänsä viereen. Pierrot oli kuollut. Kuinka kauan tyttö siinä virui odottaen hänen liikahtavan, avaavan silmänsä, hengähtävän, sitä hän ei koskaan tietäisi.
Sillä välin nousi McTaggart pystyyn ja seisoi seinää vasten nojaten, ampuma-ase kädessään, hänen aivojensa selvitessä ja hänen intohimonsa elpyessä, kun hän näki lopullisesti voittaneensa. Hänen tekonsa ei häntä peloittanut. Jo tuolla traagillisella hetkellä, hänen seisoessaan seinän varassa, hahmoutui hänen mielessään puolustussuunnitelma – jos mitään puolustusta kaivattaisiin. Sekarotuinen Pierrot oli murhan aikein hyökännyt syyttömästi hänen kimppuunsa. Hän oli hänet surmannut itsepuolustukseksi. Eikö hän ollut Lac Bainin toimitusmies? Eivätkö yhtiö ja viranomaiset uskoisi hänen sanaansa pikemmin kuin tuon tytön? Hänen aivoissaan kuohahti entistä ylimielistä voitonriemua.
Asia ei koskaan menisi niin pitkälle – tätä salolla tapahtunutta kamppailua ja tappoa ei kukaan antaisi ilmi, kunhan hän vain oli pakottanut tytön alistumaan tahtoonsa. Nepis ei haluaisi iäksi tulla bête noiren maineeseen. Ei, he hautaisivat Pierrotin, ja neitonen lähtisi hänen kanssaan Lac Bainiin. Jos Raita oli ennen ollut avuton, oli hän nyt kymmenin verroin avuttomampi. Hän ei koskaan kertoisi, mitä majassa oli tapahtunut, – sitten kun McTaggart olisi hänen suhteensa päässyt tarkoitustensa perille.
McTaggart unohti kuoleman läsnäolon katsellessaan tyttöä, joka oli kumartuneena isänsä yli, niin että hiukset verhosivat vainajaa kuin silkkinen käärinliina. Hän pisti aseen takaisin koteloon ja veti syvän henkäyksen keuhkoihinsa. Vielä hän seisoi hiukan epävarmoilla jaloilla, mutta hänen kasvonsa olivat jälleen paholaisen kasvot. Hän astahti, ja silloin kuului ääni, joka sai tytön havahtumaan.
Peräseinän varjossa oli Baree ponnistellut takakontilleen ja ärisi nyt. Hitaasti kohotti Nepis päätänsä. Vastustamaton voima pakotti hänet luomaan katseen ylöspäin, kunnes hän näki Bush McTaggartin kasvot. Hän oli melkein unohtanut tuon miehen läsnäolon, hänen aistinsa olivat jäykistyneet ja huumaantuneet, ikäänkuin hänen oma sydämensä olisi lakannut sykkimästä Pierrotin sydämen sammuessa. Se, mitä hän näki toimitusmiehen kasvoilla, tempasi hänet murheen turtumuksesta takaisin hänen oman vaaransa kaameaan tietoisuuteen. McTaggart seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Miehen kasvoissa ei kuvastunut sääliä, ei mitään kauhua tekemästään teosta – ainoastaan mielipuolen voitonriemua hänen katsellessaan ei Pierrotin ruumista, vaan tyttöä.
Hän ojensi kätensä laskien sen Nepisin pään päälle. Tyttö tunsi hänen paksujen sormiensa rutistelevan tukkaansa, ja miehen kiihkeät silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet vetisten kelmujen takaa. Hänen sormensa sulkeutuivat ja avautuivat Raidan tukassa; tyttö saattoi kuulla häntä kohti kumartuvan miehen hengityksen yhä lähempää ja ponnisteli noustakseen – mutta hänen tukkaansa tarrautuneet kädet ehkäisivät hänet siitä.
"Suuri Jumala!" hengähti Raita.
Hän ei virkkanut sanaakaan enempää, ei anonut armoa, ei päästänyt muuta ääntä kuin kuivan, toivottoman nyyhkytyksen. Sillä hetkellä ei kumpikaan heistä kuullut eikä nähnyt Bareeta. Eläimen pyrkiessä lattian yli olivat sen takaraajat kahdesti lyyhistyneet sen alta. Nyt se oli lähellä McTaggartia. Se tahtoi yhdellä harppauksella päästä ihmispedon selkään ja purra napsauttaa hänen paksun kaulanikamansa poikki, niinkuin olisi murskannut karibun luun.
Mutta sillä ei ollut voimia. Se oli vielä osittain halpautuneena lavoista taaksepäin. Mutta sen leuat olivat kuin rautaa, ja ne puristautuivat hurjasti McTaggartin sääreen. Tuskasta kiljahtaen päästi tämä Raidan irti, ja tyttö ponnistausi jaloilleen. Kalliin puoli minuuttia hän oli vapaana, ja toimitusmiehen potkiessa ja lyödä huitoessa Bareeta päästäkseen siitä irti juoksi tyttö majan ovelle ja ulos pihalle. Kylmä ilma pieksi hänen kasvojansa, se täytti hänen keuhkonsa uusilla voimilla, ja ajattelematta, mistä toivo ehkä pilkistäisi, juoksi hän hangen yli metsään.
McTaggart saapui ovelle juuri ajoissa, nähdäkseen hänen katoavan. Toimitusmiehen sääri oli revitty siltä kohtaa, johon Baree oli iskenyt hampaansa, mutta hän ei tuntenut kipua juostessaan tytön perässä. Raita ei voinut päästä kauaksi. Rietas riemuhuuto, epäinhimillinen kuin pedon karjaisu, pääsi hänen kidastaan, kun hän näki tytön paetessaan heikkona horjahtelevan.
McTaggart oli ehtinyt puolimatkaan metsän syrjästä, kun Baree raanaasi kynnyksen yli. Sen leukapielet vuotivat verta monista potkuista, jotka se oli McTaggartilta saanut, ennenkuin hampaat höltyivät. Otsassa korvien välissä oli kärventynyt kohta, ikäänkuin tulikuuma hiilihanko olisi siihen hetkiseksi laskettu. Siitä oli McTaggartin luoti mennyt sisälle. Neljännestuumaa syvemmällä olisi se tuottanut kuoleman. Mutta näin ollen se oli raskaan nuijan tavoin herpauttanut eläimen aistit ja paiskannut sen velttona ja tunnotonna seinää vasten. Se kykeni nyt kaatumatta liikkumaan jaloillaan, ja hitaasti seurasi se miehen ja tytön jälkiä.
Juostessaan tiesi Nepis, ettei ollut mitään toivoa. Hänellä oli jäljellä vain muutamia minuutteja – sekunteja ehkä, – ja hänen mielensä tuli äkkiä selväksi ja harkitsevaksi. Hän poikkesi kapealle polulle, jolla McTaggart oli häntä kerran ennen seurannut, mutta juuri ennen rotkon partaalle saapumistaan hän kääntyi äkkiä oikealle. Hän saattoi nähdä McTaggartin. Tämä ei juossut nopeasti, mutta pääsi yhä lähemmäksi, ikäänkuin olisi nauttinut tytön avuttomuudesta, kuten oli tuolla edellisellä kerralla nauttinut siitä toisella tavoin. Kaksisataa metriä sen syvän kurimuksen alapuolella, johon Raita oli toimitusmiehen töykännyt, juuri matalikon takana, jolta McTaggart oli kömpinyt turvaan, alkoi Sinisulan kuilu.
Kamala tuuma heräsi tytön mielessä hänen juostessaan sitä kohti, ja jokaisella huohottavalla hengenvedolla muuttui tuo ajatus suuremmaksi ja säteilevämmäksi toivoksi. Vihdoin saavutti hän äkkijyrkänteen ja vilkaisi alas. Ja hänen sinne katsellessaan kohosi kuiskauksena hänen sielustaan ja värähteli hänen huulillaan hänen kansansa joutsenlaulu:
Oi, isämme – tulkaat!
Astukaat laaksosta esiin
johtamaan meitä –
sillä tänään me kuolemme.
Tuulet kuiskivat kuolemaa!Hän oli kohottanut käsivartensa. Rotkon tuolla puolen hohtavaa valkoista erämaata vasten seisoi hän pitkänä ja solakkana, hiusten hulmutessa päivänpaisteessa hänen polviinsa asti. Viidenkymmenen metrin päässä hänen takanaan pysähtyi Lac Bainin toimitusmies äkkiä. "Hyvä Jumala!" kuiskasi hän itsekseen. "Eikö hän ole ihmeellinen!" Ja hänen takanaan ponnisti Baree yhä nopeammin.
Taaskin Raita vilkaisi alas. Hän oli ihan kuilun äyräällä, sillä tällä hetkellä hän ei pelännyt. Monet kerrat oli hän partaan yli katsellessaan pitänyt kiinni Pierrotin kädestä, sillä tuohon kuiluun pudotessaan ei kukaan voisi jäädä henkiin. Viisikymmentä jalkaa hänen alapuolellaan tyrskysi alati sula vesi vaahdoksi kallionlohkareiden välissä. Kuilu oli syvä, musta ja kauhea, sillä ahtaiden kallioseinämäin välistä eivät päivänsäteet ulottuneet sen pohjalle. Putouksen pauhu täytti Raidan korvat.
Hän kääntyi ja katsoi McTaggartiin.
Vieläkään ei tämä aavistanut, vaan tuli jälleen tyttöä kohti käsivarret ojossa, ikäänkuin olisi jo häneen koskettanut. Viisikymmentä metriä! Se ei ollut pitkä matka, ja nopeasti se lyheni...
Vielä kerran liikkuivat Raidan huulet. Sittenkin antaa äidinsielu, vaikka pakanallinenkin, meille luottamusta kohdata iäisyyttä, – ja äitinsä henkeä kutsui Raita kuolemansa hetkellä. Tämä kutsu huulillaan hän syöksyi kuiluun, tuulen pieksemän tukan verhotessa häntä kimaltelevana käärinliinana.
XXII
Yksin!
Hetkistä myöhemmin seisoi Lac Bainin toimitusmies rotkon äyräällä. Hän oli päästänyt suustansa käheän mylvähdyksen – hurjan epäuskon ja kauhun huudon, joka oli muodostunut Raidan nimeksi tämän kadotessa. Hän vilkaisi alas, väännellen isoja punaisia käsiään ja tuijottaen kaameassa jännityksessä syvän kuilun kuohuvaan veteen ja mustiin kallioihin. Siellä ei nyt näkynyt mitään – ei merkkiäkään tytöstä, ei viime vilahdusta hänen kasvoistaan tai aaltoilevasta tukastaan valkoisen vaahdon välistä. Ja tuon hän oli tehnyt – pelastuakseen hänen, McTaggartin, käsistä!
Ihmispedon mieli kävi apeaksi ja sydän sairaaksi, niin sairaaksi, että hän hoipersi taaksepäin, silmät huikaistuneina ja notkuvin säärin. Hän oli tappanut Pierrotin ja tuntenut siitä voitonriemua; kaiken ikänsä hän oli esittänyt roiston osaa niin stoalaisen kylmäverisesti ja julmasti, että mikään ei ollut häntä hirvittänyt – mikään ei ollut tehnyt häneen tällaista yllättävää vaikutusta, jähmettäen hänet ytimiin asti, kunnes hän seisoi kuin halvattuna.
Hän ei nähnyt Bareeta. Hän ei kuullut koiran valittavaa ulinaa rotkon reunalta. Muutamaksi sekunniksi musteni maailma hänen silmissään; ja sitten hän ravistautuen horroksestaan juoksi kuin mielipuoli kuilun reunaa pitkin, katsahtaen alas milloin vain saattoi sieltä eroittaa vettä, yrittäen nähdä vilahduksen tytöstä. Vihdoin kävi kuilu liian syväksi. Ei ollut mitään toivoa. Raita oli poissa – oli uhmannut tuota välttääkseen hänet!
McTaggart mutisi tämän mietteen yhä uudelleen, typerästi ja tolkuttomasti, ikäänkuin ei olisi voinut mitään muuta tajuta. Raita oli kuollut. Pierrot oli kuollut. Ja muutamassa minuutissa oli hän sen kaiken saanut aikaan.
Hän kääntyi kävelemään takaisin majalle – ei sitä polkua pitkin, jolla oli ajanut Nepisiä takaa, vaan suoraan tiheän pensaikon läpi. Isoja lumihiutaleita oli alkanut pudota. Hän vilkaisi taivaalle. Tummia pilviröykkiöitä vyöryi esille kaakosta. Aurinko peittyi. Pian nousisi myrsky – ankara lumipyry. Hänen paljaille käsilleen ja kasvoilleen putoavat isot hahtuvat herättivät hänen aivonsa askartelemaan.
Tämä lumipyry tuli parahiksi hänelle. Se peittäisi kaikki, kätkisi verekset jäljet, vieläpä haudankin, jonka hän Pierrotille kaivaisi. Moinen mies toipuu pian siveellisestä järkytyksestä. Sillä hetkellä, kun hän sai tuvan näkyviinsä, mietti hän taaskin aineellisia asioita – tilanteesta aiheutuvia välttämättömiä toimenpiteitä. Kauheinta ei sittenkään ollut, että sekä Pierrot että Nepis olivat kuolleet, vaan että hänen unelmansa, hänen hellimänsä toiveet olivat rauenneet tyhjiin. Eikä hän kai surrut Nepisin kuolemaa, vaan sitä, että hän oli hänet menettänyt. Tämä oli hänen kipein pettymyksensä. Se muu – hänen rikoksensa – oli helposti peitettävissä.
Ei ollut tunteellisuutta, että hän kaivoi Pierrotin haudan lähelle ruhtinaallisen äidin hautaa korkean kuusen alle. Eikä ollut tunteellisuutta, vaan varovaisuutta, että hän kaivoi hautaa laisinkaan. Hän hautasi Pierrotin säädyllisesti, niinkuin valkoisen miehen tulee haudata rotuveljensä.
Sitten hän kaatoi Pierrotin petroolivaraston sellaiseen kohtaan, missä se parhaiten tehoisi, raapaisi tulitikun ja sytytti talon. Hän seisoi metsän syrjässä, kunnes maja oli ilmiliekissä. Lunta satoi vahvasti. Äsken kaivettu hauta oli valkoisena kumpuna, ja jäljet täyttyivät. Siellä tekemistään teoista ei Bush McTaggart tuntenut mitään pelkoa sydämessään, kun hän kääntyi takaisin Lac Bainia kohti. Kukaan ei koskaan vilkaisisi Pierrot DuQuesnen hautaan. Eikä ollut ketään antamassa häntä ilmi, jos sellainen ihme tapahtuisikin.
Mutta yhdestä muistosta ei hänen musta sielunsa milloinkaan voisi vapautua. Aina näkisi hän Raidan kalpeat, voitonriemuiset kasvot tytön seisoessa ja katsellessa häntä ylevyydestä säteillen hetkellä, jolloin hän mieluummin valitsi kuoleman kuin McTaggartin syleilyt ja jolloin toimitusmies oli itsekin huudahtanut: "Hyvä Jumala, eikö hän ole ihmeellinen!"
Niinkuin McTaggart oli unohtanut Bareen, oli Bareekin unohtanut Lac Bainin toimitusmiehen. Kun McTaggart oli juossut rotkon reunaa pitkin, oli Baree istahtanut tallatulle lumelle, missä Nepis oli viimeksi seisonut; ja eläimen ruumis jäykistyi sen tukiessa itseään etujaloillaan ja vilkaistessa alas. Se oli nähnyt Raidan hyppäyksen. Monet kerrat oli se edellisenä kesänä seurannut häntä hänen rohkeille sukelluksilleen allikon syvään tyyneen veteen. Mutta tästä oli hirvittävä matka alas. Raita ei ollut koskaan sukeltanut moiseen paikkaan. Baree saattoi nähdä kallioiden mustien huippujen pistäytyvän esille vedestä ja jälleen katoavan vaahtoaviin pyörteisiin kuin kisailevat peikot. Veden möyry peloitti eläintä, se eroitti silmillään kallioseinämäin välissä murskautuvan jään nopean syöksyn. Ja sinne oli Raita hypännyt.
Bareella oli suuri halu häntä seurata, hypätä kuiluun, kuten aina oli hypännyt hänen jälkeensä. Varmaankin oli Raita siellä alhaalla, vaikkei Baree voinut häntä nähdä. Luultavasti hän kisaili kallioiden keskellä ja piileili valkoisessa vaahdossa kummastellen, että Baree ei tullut.
Mutta koira epäröi – epäröi pää ja kaula kuroitettuina äyrään yli ja etujalkain hiukan myödätessä pehmeässä lumessa. Ponnistaen raahausi se taaksepäin ja ulisi. Se vainusi McTaggartin verekset jäljet lumessa, ja ulina vaihtui vähitellen pitkäksi kaihomieliseksi kiljunnaksi. Se vilkaisi jälleen äyrään yli, muttei voinut vieläkään nähdä tyttöä.
Se haukahti – haukahti lyhyen, kimeän merkkiäännähdyksensä, jolla se aina kutsui Raitaa. Ei kuulunut vastausta. Baree haukahti yhä uudelleen, mutta koskaan ei kuilusta kuulunut muuta kuin veden möyry. Sitten se peräytyi muutamaksi silmänräpäykseksi, oli hiljaa ja kuunteli, ja ruumis värisi oudosta pelosta, joka eläimen valtasi.
Lunta tuiskutti nyt, ja McTaggart oli palannut mökille. Vähän ajan perästä Baree seurasi miehen tekemiä jälkiä pitkin rotkon reunaa, ja kaikkialla, missä McTaggart oli pysähtynyt tirkistääkseen äyrään yli, pysähtyi Bareekin. Tuokioksi sammui sen hehkuva viha haluun yhtyä Raitaan, ja se tepsutti edelleen rotkon reunalla, kunnes kolmanneskilometrin päässä paikalta, missä toimitusmies oli viimeksi vilkaissut alas, saapui kapealle jyrkälle polulle, jota pitkin se monet kerrat oli Nepisin kanssa vaeltanut kallio-orvokkeja etsimään.
Mutkainen polku, joka johti kallion sivua alaspäin, oli nyt lumen peitossa, mutta Baree kahlasi eteenpäin, kunnes vihdoin seisoi jäätymättömän puron reunalla. Mutta Nepis ei ollut siellä. Baree uikutti ja haukkui jälleen, mutta tällä kertaa oli sen merkinannossa levotonta empimistä, valittava sävel, joka kertoi, että se ei odottanut vastausta. Viiden minuutin ajan senjälkeen istui se takajaloillaan lumessa tylsän järkähtämättömänä kuin kallio. Mitä se oli, joka huokui alas hänen luokseen rotkon pimeästä salaisuudesta ja möyrystä, mitkä luonnon henkikuiskeet olivat vihjaisseet hänelle totuuden, sitä emme kykene järjellämme selittämään. Mutta hän kuunteli ja katsoi; ja hänen lihaksensa vavahtelivat, kun totuus hänelle sarasti. Vihdoin hän nosti verkalleen päänsä, kunnes musta kuono oli tähdättynä valkoista myrskyä kohti taivaalle; ja hänen kurkustaan kohosi äsken kuolleen herransa tepin ulkopuolella surevan koiran värisevä, venytetty ulvonta.
Lac Bainiin johtavalla ladulla kuuli Bush McTaggart tuon huudon ja häntä puistatti.
Vasta ilmassa taajenevan savun haju, joka alkoi kirveltää hänen sieraimiansa, sai Bareen lähtemään rotkolta ja palaamaan tuvalle. Siitä ei ollut paljoa jälellä, kun hän saapui piha-aukeamalle. Majan tilalla oli hiiltyvä kekälekasa. Pitkän aikaa Baree sitä tarkkasi, yhä odotellen ja yhä kuunnellen. Hän ei enää tuntenut luodin vaikutusta, joka oli hänet huumannut, mutta hänen aisteissaan tapahtui nyt toinen muutos, yhtä omituinen ja epätodellinen kuin hänen vaistomainen kamppailunsa kuoleman varjoja vastaan majassa oli ollut.
Ajassa, joka ei ollut tuntia pitempi, oli maailma eriskummaisesti kiertynyt Bareen silmissä. Tuonnoin oli Raita istunut pienen kuvastimensa edessä tuvassa, puhutellen häntä ja nauraen onnellisena, tukkansa sommittelussa ponnistellessaan, jolla välin Baree loikoi lattialla perin tyytyväisenä. Ja nyt ei ollut tupaa, ei Nepisiä, ei Pierrotia. Ääneti pinnisti hän aistejaan tämän kaiken käsittääkseen. Kului kotva, ennenkuin hän liikahti tiheiden balsapuiden alta, sillä syvä ja kasvava epäluulo alkoi jo johtaa hänen askeleitaan. Hän ei mennyt lähemmäksi majan hiipuvaa hiillosta, vaan hiipi aukeaman kehää kiertäen koiratarhalle. Näin hän joutui korkean kuusen alle.
Runsaaksi minuutiksi hän pysähtyi siihen, nuuskien verestä kumpua valkoisen lumivaipan alla. Edetessään hän lyyhistyi vielä matalammaksi, ja korvat olivat lotkossa päätä vasten. Koiratarha oli auki ja tyhjä. McTaggart oli pitänyt siitä huolen. Jälleen istahti Baree takajaloilleen ja kajahdutti kuolonulvahduksen. Tällä kertaa se tarkoitti Pierrotia. Siinä oli toisenlainen sävel kuin hänen rotkolla päästämässään huudossa. Siinä oli varmuutta, ehdottomuutta.
Rotkolla oli huutoa vaimentanut epäily – kysyvä toivonvärähdys, jokin, mikä oli kuulostanut niin inhimilliseltä, että ladullaan liikkuvaa McTaggartia oli puistattanut. Baree tiesi, mitä tuossa äsken kaivetussa, lumen peittämässä haudassa oli. Tuskin kolmen jalan paksuinen multakerros ei voinut salaisuutta häneltä kätkeä. Siellä asui kuolema – lopullinen ja vääjäämätön. Mutta Nepisiin nähden hänellä oli vielä toiveita, ja hän etsi.
Puolipäivään asti hän ei etääntynyt kauaksi majalta, mutta vain kerran hän meni aivan sen raunioille ja nuuski mustaa, lumessa höyryävää, hiiltynyttä hirsikasaa. Tuon tuostakin hän kiersi pihamaan syrjää, pysytellen pensaikossa ja metsässä, haistellen ilmaa ja kuunnellen. Kahdesti hän meni takaisin rotkon luo. Myöhään iltapäivällä sai hän äkillisen vaistomaisen päähänpiston, joka pani hänet juoksemaan nopeasti läpi metsän. Hän ei juossut nyt avoimesti. Varovaisuus, epäluulo ja pelko oli jälleen herättänyt hänessä suden vaistot. Korvat lerpallaan sivuilla, häntä riipuksissa, niin että sen pää laahasi lunta, ja selkä notkossa suden omituiseen hiipivään tapaan, sujahteli hän niin huomaamattomasti, että tuskin oli kuusten ja balsapuiden varjoista eroitettavissa.
Bareen tekemät jäljet eivät olleet epävarmat; se kiiti suoraa latua kuin köysi olisi vedetty metsän läpi, ja saapui siten illan ensi hämyssä aukealle paikalle, jonne Nepis oli paennut sinä päivänä, kun oli töykännyt McTaggartin äkkijyrkänteeltä allikkoon. Entisen balsapuista kyhätyn suojan asemesta oli siellä nyt vedenpitävä tuohiteittä, jonka rakentamisessa Pierrot oli Raitaa kesän kuluessa auttanut. Baree meni suoraan sinne ja työnsi päänsä sisälle, matalasti ja odottavasti ulisten.
Ei kuulunut mitään vastausta. Teltassa oli pimeätä ja kylmää. Hän voi epäselvästi eroittaa molemmat huopapeitteet, jotka olivat aina siellä, rivin isoja peltilaatikoita, joissa Nepis säilytti heidän varastojansa, ja uunin, jonka Pierrot oli tekaissut rautaromusta ja paksusta läkkipellistä. Mutta Nepisiä ei siellä ollut. Eikä hänestä ollut mitään jälkeä ulkopuolellakaan. Lunta ei ollut särkenyt muut kuin Bareen omat jäljet. Oli pimeä, kun hän palasi palaneelle majalle. Kaiken sen yötä hän pysytteli aution koiratarhan lähettyvillä, ja kaiken yötä satoi lakkaamatta lunta, niin että hän aamun valjetessa pihamaalle pyrkiessään upposi siihen lapoihinsa asti.
Mutta päivän tullen oli taivas seestynyt. Aurinko kohosi esiin, ja maailma melkein häikäisi silmiä. Se lämmitti Bareen verta, herättäen uutta toivoa. Hän pinnisti aivojaan kiihkeämmin kuin eilen, koettaen ymmärtää. Varmaankin Raita pian palaisi! Baree saisi häneltä jonkun merkin. Jonkun näistä seikoista tai niiden kaikkien täytyi tapahtua.
Hän pysähtyi äkkiä reitillään, milloin vain kuuli jotakin ääntä, ja haisteli ilmaa joka suunnalle. Hän oli taukoamatta liikkeessä. Hänen ruumiinsa kynti syviä vakoja lumeen majan tilalla kohoavalle isolle kummulle ja sen ympärille; hänen jälkensä johtivat koiratarhasta korkean kuusen juurelle ja puolen kilometrin matkalla edestakaisin rotkon partaalla olivat ne lukuisat kuin susiparven jäljet.
Saman päivän iltapuolella sai hän toisen voimakkaan vaistomaisen sysäyksen. Se ei ollut järkeä eikä se ollut pelkkää vaistoakaan. Se oli ponnistelua niiden välimailla, eläimen tajun kamppailua sen valoisimmillaan ollessa aistimilla käsittämättömän ongelman selittämiseksi – salaperäisen, silmin näkemättömän ja koivin kuulemattoman asian ymmärtämiseksi. Nepis ei ollut majassa, koska mitään majaa ei ollut olemassa. Hän ei ollut teltassa. Baree ei voinut löytää hänestä mitään jälkeä rotkossa. Raita ei ollut Pierrotin kanssa ison kuusen allakaan. Siksipä Baree, järkeilemättä, mutta varmana, alkoi seurata vanhaa luoteiseen johtavaa pyydyslinjaa.
XXIII
Odotuksen talvi
Kukaan ei ole koskaan katsahtanut selvästi kuoleman mysterioon, niinkuin se pohjoismaisen koiran aisteihin tehoo. Se vaikutelma tulee sille joskus tuulen tuomana; useimmiten sen täytyy tulla tuulen mukana. Ja kuitenkin on pohjoisessa kymmeniä tuhansia koiranomistajia, jotka vannoisivat, että heidän koiransa ovat ennustaneet kuolemaa tuntikausia ennen tuonen saapumista, ja monet näistä tuhansista tietävät kokemuksesta, että heidän koiravaljakkonsa omasta aloitteestaan pysähtyvät puolisen kilometrin päähän vieraasta mökistä, jossa on hautaamaton vainaja.
Eilen oli Baree tuntenut kalman tuoksun, ja hän tiesi aivojensa askarruttelematta, että kuollut oli Pierrot. Miten hän sen tiesi ja miksi hän sen tunnusti vääjäämättömäksi tosiasiaksi, on niitä salaisuuksia, jotka toisinaan näkyvät antavan välittömän haasteen niille, jotka eivät myönnä eläinten tajunnassa olevan mitään muuta kuin vaistoa. Baree tiesi, että Pierrot oli kuollut, vaikkei täsmällisesti tietänytkään, mitä kuolema oli. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma. Hän ei enää koskaan näkisi Pierrotia, kuulisi hänen suhahtelevan lumikengillään ladulla edessänsä, eikä hän siis pyydyslinjalta Pierrotia etsinytkään.
Pierrot oli iäksi poissa. Mutta Nepisiin hän ei vielä ollut yhdistänyt ajatusta kuolemasta. Hän tunsi suurta levottomuutta; se, mitä hän oli ollut rotkosta kuulevinaan, oli vapisuttanut häntä pelosta ja jännityksestä; hän tunsi omituista väristystä, jotakin yllättävää uhkaa, ja kuitenkin oli hänen rotkossa kajahduttamansa kuolonulvahdus erityisesti tarkoittanut Pierrotia. Sillä hän uskoi Nepisin olevan elossa ja oli nyt aivan yhtä varma, että saavuttaisi hänet pyydyslinjalta, kuin eilen oli ollut varma siitä, että löytäisi hänet tuohiteltasta.
Siitä asti, kun hän eilen aamulla oli murkinoinut Raidan kanssa, oli hän ollut syömättä. Nälän sammuttamiseksi olisi täytynyt metsästää, mutta Nepisin etsiminen täytti liiaksi hänen mielensä. Hän olisi juosta jolkutellut nälissään kaiken päivää, ellei olisi viiden kilometrin päässä majasta tavannut loukkua, jossa oli iso lumikenkäjänis. Se oli vielä elossa, ja Baree tappoi sen ja söi vatsansa täyteen.
Ennen pimeän tuloa hänen huomiotansa ei välttänyt ainoakaan pyydys. Yhdessä niistä oli ilves, toisessa soopelikärppä, ja ulkona järven valkoisella pinnalla hän haisteli lumikumpua, jonka alla oli Pierrotin myrkkysyöttiin kuollut punakettu. Sekä ilves että soopeli olivat elossa, ja niiden sadinten teräsketjut kilahtelivat, kun ne valmistautuivat taisteluun Bareeta vastaan. Mutta Baree ei välittänyt. Hän riensi edelleen, ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun päivä alkoi tummeta eikä hän löytänyt mitään merkkiä Raidasta.
Lumipyryn jälkeen oli tullut ihmeellisen kuulas yö, kylmä ja säteilevän kirkas. Varjot hahmoittuivat yhtä selvästi kuin elävät olennot. Ja nyt sai Baree kolmannen mielteensä. Kuten eläimiä yleensä, askarrutti häntä varsinaisesti vain yksi ajatus kerrallaan – yhden johtavan vaikutelman hallitessa kaikkia pienempiä vaikutelmia ja vaimentaessa ne. Ja tämä tähtiyön hohteessa herännyt vaikutelma oli, että hänen oli mahdollisimman joutuisasti riennettävä ensimmäiselle kahdesta Pierrotin pyydyslinjalla sijaitsevasta erämajasta. Siellä hän tapaisi Nepisin!
En huoli nimittää kehitystä, jolla Baree tähän johtopäätökseen tuli, järjellä tehdyksi perusteluksi, jottei joku takapihan luonnontutkija nousisi mahtavassa tiedossaan ja eläimiä ylenkatsovassa itsekkyydessään ja leimaisi minua haaveilijaksi, – mutta varma ja tinkimätön vakaumus Bareessa vain heräsi. Kiireessään hän ei hökkeliä kohti rientäessään enää huomannut kaikkia satimiakaan.
Pierrotin poltetusta kodista oli nelisenkymmentä kilometriä ensimmäiselle erämajalle, ja yön tullen oli Baree ehtinyt niistä taivaltaa viisitoista. Jäljellä olevat viisikolmatta olivat vaikeimmat. Avoimilla paikoilla oli pehmeää lunta mahaan asti; usein sukelsi hän kinosten läpi, joihin hetkiseksi hautaantui. Iltayöstä kuuli Baree kolmasti susien villin peijaislaulun. Kerran se kohosi hurjaksi voittovirreksi, kun ajajat olivat kaataneet saaliinsa kolmanneskilometrin päässä synkässä metsässä. Mutta nuo äänet eivät häneen enää tehonneet, vaan päinvastoin tympäisivät. Ne olivat vihan ja vilpin ääniä. Joka kerta, kun hän niitä kuuli, hän pysähtyi ja murisi, ja hänen selkärankansa jäykistyi.
Oli keskiyö, kun hän saapui pienelle amfiteatterille metsässä, mistä Pierrot oli hakannut hirsiä ensimmäistä erämajaansa varten. Vähintäin minuutin seisoi Baree aukeaman syrjällä, korvat herkästi vireessä ja silmät kirkkaina toivosta ja odotuksesta, samalla kun hän haisteli ilmaa. Ei noussut mitään savua, ei kuulunut ääntä, ei vilkkunut valoa hökkelin ainoasta ikkunasta. Pettymys valtasi hänet hänen siinä seisoessaan; taaskin hän tunsi yksinäisyytensä, etsintänsä hyödyttömyyden. Hänen ruumiinsa oli masentuneen veltto, kun hän raivasi tietänsä lumen läpi majan ovelle. Hän oli vaeltanut neljäkymmentä kilometriä ja oli väsyksissä, mutta hänen uupumuksensa ei ollut häntä tähän asti rasittanut.
Lunta oli kinostunut paksulta oven eteen, ja siihen Baree istahti uikuttamaan. Se ei ollut enää samaa levotonta, utelevaa ulinaa kuin muutama tunti sitten. Nyt siinä kuulosti toivottomuutta ja syvää epätoivoa. Puoli tuntia hän istui väristen, selin oveen ja tuijottaen tähtikirkkaaseen erämaahan, ikäänkuin sieltä vielä häämöittäisi toivoa, että Nepis tulisi hänen perästään latuja pitkin. Sitten hän kaivoi itselleen kuopan syvälle kinokseen ja vietti lopun yötä levottomasti uinahdellen.
Päivän ensi sarastuksessa hän lähti jälleen ladulle, jatkaen matkaansa. Hän ei ollut yhtä valpas tänä aamuna. Hänen häntänsä oli lohduttomasti riipuksissa, mikä on sairaan koiran merkki – akusewin, kuten intiaani sanovat. Ja Baree oli sairas – ei ruumiiltaan, vaan sielultaan. Hänen toivonsa kärki oli taittunut, eikä hän enää odottanut Raitaa löytävänsä. Kuitenkin veti pyydyslinjan loppupäässä oleva toinen erämaja häntä puoleensa, vaikkei se herättänytkään hänessä laisinkaan samaa innostusta, joka oli kiirehtänyt häntä ensimmäiselle.
Hän vaelsi hitaasti ja vavahdellen, metsän synnyttämän epäluulon hitaasti voittaessa hänen sielussaan etsinnän innon. Hän läheni varovaisesti jokaista Pierrotin sadinta ja ritaa, ja kahdesti hän näytti hampaitansa – kerran näädälle, joka näykkäsi häntä juurakon alta, minne oli laahannut satimensa, ja toisen kerran isolle lumipöllölle, joka oli nyt vankina teräsketjun päässä. Ehkä Baree luuli sitä Uhumisyksi ja ehkä hän vielä elävästi muisti kavalan hyökkäyksen ja hurjan taistelun siltä yöltä, kun hän penikkana laahasi sairasta ja haavoitettua ruumistaan salaperäisessä ja peloittavassa hirsimetsässä. Sillä hän ei tyytynytkään vain näyttämään hampaitaan. Hän repi lumipöllön palasiksi.
Pierrotin ansoissa oli runsaasti jäniksiä, joten Bareen ei tarvinnut kulkea nälissään. Hän pääsi toiselle erämajalle myöhään iltapäivällä, kymmenen tuntia taivallettuansa. Täällä häntä ei kohdannut varsin suuri pettymys, koska hän ei ollut varsin paljon odottanutkaan. Lunta oli kinostanut hökkelin seinustalle vielä enemmän kuin edellisen. Sitä oli kolmen jalan vahvuiselta oven edessä, ja ikkunaa peitti paksu valkoinen huurrekerros.
Tälle paikalle, joka oli ison aukion reunassa ja jota taempana kasvava tuuhea metsä ei ulottunut suojaamaan, oli Pierrot rakentanut vajan polttopuille, ja sen otti Baree tilapäiseksi kodikseen. Koko seuraavan päivän hän pysytteli pyydyslinjan loppupään tienoilla, kierrellen aukion syrjää ja tutkien kymmenkunta sadinta käsittävää lyhyttä sivulinjaa, jonka Pierrot ja Nepis olivat vetäneet rämeen yli, huomattuaan siellä monista merkeistä päättäen ilveksiä liikuskelevan.
Vasta kolmantena päivänä läksi Baree paluumatkalleen Grey Looniin päin. Hän ei juuri pitänyt kiirettä, vaan kulutti kaksi päivää neljänkymmenen kilometrin matkalla molempien suojahökkelien välillä. Puolimatkan majalla hän viipyi kolme päivää, ja yhdeksäntenä päivänä hän pääsi Grey Loonille. Siellä ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Lumessa ei näkynyt muita jälkiä kuin hänen omat yhdeksän vuorokautta sitten polkemansa. Nyttemmin hän etsi Nepisiä jotakuinkin innottomasti, se oli hänelle vain vaistomaista, tavanomaista päivätyötä. Viikon ajan hän asui koiratarhaan kaivamassaan kuopassa, ja päivännousun ja iltapimeän välillä oli hänellä tapana käydä vähintään kahdesti tuohiteltalla ja rotkolla. Hänen polkunsa lumessa tallautui pian kovaksi, uurtui selväksi kuin Pierrotin pyydystysreitti. Se oikaisi suoraan metsän läpi teltalle, vain hiukan kaartaen itään, niin että se johti Raidan uima-allikon jäätyneen pinnan yli. Teltalta lähtien se kiersi kaaressa osan metsää, mistä Nepis usein oli kerännyt kahmaloittain tulikukkia, ja kääntyi sitten rotkolle päin. Se kiemurteli kuilun äyräällä, laskeutui pieneen kuppimaiseen notkoon rotkon pohjalle ja kynti sieltä suoraan koiratarhaan.
Mutta sitten Baree muutti äkkiä elämäntapojaan. Hän vietti yön tuohiteltassa. Senjälkeen hän Grey Loonilla ollessaan aina nukkuikin teltassa. Huopapeitteet olivat hänen vuoteenaan – ja ne olivat osa Nepisiä. Siellä hän odotteli koko pitkän talvikauden.
Jos Nepis olisi palannut helmikuussa ja olisi voinut yllättää Bareen, olisi hän tavannut sen muuttuneena. Baree oli entistä enemmän suden kaltainen, mutta hän ei nykyisin koskaan päästänyt sudenulvahdusta, ja hänen kurkustaan kuului syvää murinaa, milloin lauman huuto sattui hänen korviinsa. Usean viikon ajan oli vanha pyydyslinja varannut hänelle muonaa, mutta nyt hän metsästeli.
Teltan permanto ja ympäristö olivat peittyneet karvoilla ja luilla. Kerran hän tavoitti yksinään nuoren kauriin syvässä lumessa ja tappoi sen. Toisella kerralla ajoi hän hurjassa helmikuun myrskyssä karibuhärkää niin ankarasti, että se syöksyi kalliolta ja taittoi niskansa. Hän eleli lihavasti ja kooltaan ja voimiltaan varttui hän nopeasti jättiläiseksi lajissaan.
Puolen vuoden kuluttua hän olisi yhtä iso kuin Kazan, ja jo nytkin olivat hänen leukansa melkein yhtä voimakkaat kuin sen. Kolmasti hän sinä talvena taisteli: kerran ilvestä vastaan, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa rytöpuun alta hänen syödessään äsken tappamaansa jänistä, ja kahdesti yksinäisiä susia vastaan. Ilves kynsi häntä armottomasti ennenkuin se pakeni takaisin rytöpuunsa alle. Nuoremman susista hän surmasi; toisen kanssa venyi ottelu pitkäksi ja sitkeäksi.
Bareesta tuli yhä enemmän henkipatto, joka eleli erakkona unelmineen ja heikosti kytevine toiveineen. Ja kyllä hän unelmoikin. Monet kerrat hän teltassa loikoessaan luuli kuulevansa Nepisin äänen. Hän oli kuulevinansa tytön suloisen kutsun, helskyvän naurun, oman nimensä, ja usein hän havahtuen karahti pystyyn – haihtuvaksi, värähdyttäväksi hetkiseksi entisenä Bareena – vain vaipuakseen jälleen makuusijalleni kumeasti, surumielisesti uikuttaen. Ja aina kun hän kuuli metsästä oksan napsahduksen tai jotakin muuta rahinaa, tuli Nepis ensiksi hänen ajatuksiinsa. Jonakuna päivänä Nepis palaisi. Se usko oli osana hänen olemuksestaan, yhtä sammumaton kuin aurinko, kuu ja tähdet.
Talvi kului, ja kevät saapui, ja yhä luikki Baree vanhoilla poluillaan, vaihteeksi joskus vaeltaen pyydyslinjaakin ensimmäiselle erämajalle asti. Satimet olivat nyt ruostuneet ja laukeilleet, sulava lumi paljasti niiden leuoissa törröttävät luut ja höyhenet ja järvien jäällä valkeni myrkkysyötteihin tarttuneiden kettujen ja susien luurankoja. Viimeinenkin lumi suli. Paisuneet kevätpurot lirisivät metsissä ja rotkoissa. Ruoho alkoi vihertyä, ja kevään ensimmäiset kukkaset pilkistelivät.
Nyt oli varmaankin Nepisin aika palata kotiin! Baree väijyi ja odotti. Hän kävi vielä taajemmin uima-allikolla metsässä ja liikuskeli poltetun majan ja koiratarhan lähettyvillä. Kahdesti hän hyppäsi lammikkoon ja uikutti uiskennellessaan, ikäänkuin Nepisin varmasti olisi pitänyt yhtyä häneen heidän entisessä vesikisassaan.
Ja kevään kypsyessä kesäksi verhoutui Bareen mieli nyt vähitellen synkän murheen ja haikeimman toivottomuuden tummaan vaippaan. Kukat olivat jo kaikki puhjenneet ja baknish -varvutkin loistivat metsässä punaisina kuin tuli. Vihreät täplät alkoivat peittää majan hiiltyneitä jäännöksiä, ja prinsessaäidin hautaa seppelöivät sinikukkaiset köynnökset alkoivat levitä Pierrotinkin kummulle, ikäänkuin ruhtinaallinen äiti itse olisi ollut niiden sieluna.
Kaikki tämä tapahtui, linnut olivat lempineet ja pesineet, eikä Nepis ollut vieläkään saapunut! Ja vihdoin särkyi Bareen sydämessä jotakin, hänen viimeinen toivonsa, ehkä hänen viimeinen unelmansa, – ja eräänä päivänä hän sanoi Grey Loonille hyvästi.
Kukaan ei tiedä, mitä se matka hänelle maksoi, kukaan ei voi kuvailla hänen taistelujaan niitä siteitä vastaan, jotka koettivat pidättää häntä teltalla ja vanhalla uima-allikolla, tutunomaisilla metsäpoluilla ja noiden kahden, ei enää yhtä hylätyiltä näyttäväin hautain ääressä korkean kuusen alla. Hän läksi. Hänellä ei ollut siihen erikoista syytä. Hän lähti vain lähteäkseen. Kenties on olemassa mestari, jonka käsi ohjaa luontokappaletta yhtä hyvin kuin ihmistäkin, ja ehkä me siitä opastuksesta tajuamme vain sen verran, että nimitämme sitä vaistoksi. Sillä vetäytyessään pois näiltä mailta kulki Baree kohti suurinta seikkailuansa.
Siellä pohjoisessa se odotti häntä, – ja pohjoiseen oli Bareen matka.
XXIV
Pohjoiseen
Oli elokuun alku, kun Baree lähti Grey Loonilta. Hänellä ei ollut mitään matkan määrää. Mutta hänen mielessään värähtelivät vielä, ikäänkuin valon ja varjon heikko hahmoitus negatiivilla, hänen lapsuudenpäiväinsä muistot. Asioita ja tapahtumia, jotka hän oli melkein unohtanut, palasi hänen mieleensä nyt, kun hänen tiensä vei hänet yhä kauemmaksi Grey Loonilta; ja hänen aikaisemmat kokemuksensa muuttuivat jälleen todellisiksi, kuvautuivat hänelle uudestaan viimeisten siteitten katketessa, jotka olivat kiinnittäneet hänet kotiin ja Raitaan.
Tahtomattaan hän seurasi näiden vaikutelmien suuntaa, antautui näiden entisten tapausten muistoihin, ja vähitellen synnyttivät ne hänessä uusia harrastuksia. Vuosi hänen elämänkokemuksessaan oli pitkä aika, vastasi ihmisiän vuosikymmentä. Oli kulunut toista ajastaikaa siitä, kun hän jätti Kazanin, Harmaan Hukan ja vanhan murtopuun, ja kuitenkin palasi hänen mieleensä nyt hämäriä muistoja noilta penikkakauden aikaisimmilta päiviltä. Niinpä muisti hän virran, johon oli pudonnut, ja hurjan taistelun Papajutshisyn kanssa.
Hänen myöhemmät kokemuksensa nuo aikaisemmat muistot hänessä elvyttivät. Hän tuli umpirotkoon, johon Nepis ja Pierrot olivat hänet ajaneet. Hänestä tuntui kuin olisi se vasta eilen tapahtunut. Hän astui pienelle niitylle, ja seisoi ison kallionlohkareen vieressä, joka melkein oli puristanut hengen Raidan ruumiista; sitten muisti hän, missä Wakaju, hänen iso karhuystävänsä, oli kuollut Pierrotin luodista, – ja haisteli Wakajun valjenneita luita, jotka olivat siroiteltuina pitkään ruohikkoon kukkasten keskelle.
Hän vietti vuorokauden pienellä niityllä ennenkuin tuli jälleen ulos rotkosta ja meni vanhoille tyyssijoilleen joen partaalle, missä Wakaju oli hänelle kalastanut. Siellä oli nyt toinen karhu, ja sekin kalasteli. Ehkä se oli Wakajun poika tai pojanpoika. Baree vainusi sen saaliskätköt ja eli kolme päivää kalasta, ennenkuin lähti liikkeelle pohjoista kohti.
Ensi kertaa moneen viikkoon joudutti Bareen askeleita entisaikaisen innon hitunen. Muistot, jotka unohduksesta olivat käyneet usvamaisiksi ja hämäriksi, muuttuivat jälleen tositapahtumiksi, ja kuten hän olisi palannut Grey Loonille, niin hän nyt, melkein samoin tuntein kuin vaeltaja palaa kotiinsa, palasi vanhalle majavalammikolle.
Oli kesäpäivän värikkäin hetki, – auringonlaskun aika, – kun hän sinne saapui. Hän pysähtyi sadan metrin päähän, mihin lammikko ei vielä näkynyt, haisteli ilmaa ja kuunteli. Lammikko oli paikoillaan. Hänen nenäänsä tuoksahti sen vilpoinen, kodikas haju. Mutta Umisk, Katkohammas ja kaikki muut? Tapaisiko hän heidät? Hän heristi korviaan eroittaakseen tutunomaisen äänen, ja hetkisen perästä jo kuuluikin kumea molskahdus vedestä. Hän hiipi lepistön läpi ja seisoi vihdoin lähellä sitä paikkaa, jossa ensin oli Umiskiin tutustunut. Lammen pinta karehti heikosti, pari kolme päätä pompahti vedestä, hän näki torpeedomaisen aallon vanhan majavan hinatessa karahkaa lähellä vastapäistä rantaa – hän vilkaisi patoon, ja se oli samanlainen kuin se oli ollut lähes vuosi sitten.
Hän ei näyttäytynyt kotvan aikaan, vaan seisoi lepänvesojen kätkössä. Hän tunsi mielensä käyvän yhä levollisemmaksi, – yksinäisten kuukausien jännitys, joina hän oli Nepisiä odotellut, oli laukeamassa. Syvään henkäisten laskeutui hän leppäin juurelle, pää juuri senverran lehvistöstä ulkona, että hän saattoi selvästi nähdä eteensä. Ja auringon vaipuessa alemmaksi syntyi lammella liikettä. Rantamalle, jolla hän oli pelastanut Umiskin ketun kynsistä, ilmestyi uusi polvi majavanuorisoa, kolme lapsukaista, lihavaa taapertajaa. Baree uikutti hyvin hiljaa.
Koko sen yön hän makasi lepistössä. Majavalammikko tuli jälleen hänen kodikseen. Tilanne oli tietenkin muuttunut ja päivien venyessä viikoiksi eivät Katkohampaan siirtolan asukkaat osoittaneet mitään merkkejä, että olisivat tunnustaneet täysikasvuisen Bareen tuttavakseen, kuten olivat tunnustaneet pikku Bareen kauan sitten. Hän oli nyt iso, musta ja susimainen, pitkähampainen ja peloittavan näköinen eläin, ja vaikkei hän yrittänyt mitään väkivaltaa, katselivat majavat häntä syvälle juurtunein pelon ja epäluulon tuntein.
Muuten ei Bareellakaan enää ollut entistä penikkamaista halua leikitellä majavanpoikain kanssa, joten niiden vieroksuminen ei kiusannut häntä niin paljon kuin muinoin. Myös Umisk oli kasvanut, hänestä oli tullut lihava ja hyvinvoipa nuorukainen, joka juuri tänä vuonna kosiskeli itselleen vaimoa ja ahersi nyt uutterasti talvivarastojensa keräämisessä. On varsin luultavaa, ettei hän pitänyt isoa mustaa otusta, jonka silloin tällöin näki, samana kuin pikku Bareeta, jonka kanssa kerran oli vainuten hieronut neniä, ja on aivan luultavaa, että Bareekaan ei tuntenut Umiskia muuta kuin osana entisajoilta jääneistä muistoista.
Koko elokuun ajan eleskeli Baree majavalammikolla. Toisinaan pidätti hänen samoilunsa hänet sieltä pari, kolme päivää perätysten. Hän retkeili aina pohjoiseen, joskus hiukan luoteiseen suuntaan, joskus taasen koillisempaan painuen, mutta ei enää koskaan etelää kohti. Ja vihdoin hän aikaisin syyskuussa läksi ainiaaksi majavalammikolta.
Monipäiväinen vaellus ei jouduttanut häntä millekään erityiselle taholle. Hän seurasi pyydystelynsä suuntaa, eläen etupäässä jäniksistä ja siitä houkkiomaisesta peltopyylajista, joka tunnetaan "hupsun kanan" nimellä. Tietysti nautti hän ruokajärjestyksensä vaihteluksi muutakin, mikäli sitä hänen tielleen sattui.
Villit viinimarjat ja vatukat kypsyivät parhaillaan, ja Baree piti niistä. Hän piti myöskin vuorisaarnin kirpeistä marjoista, ne kun pehmeän balsami- ja kuusenpihan kera, jota hän silloin tällöin kielellään nuoleskeli, olivat hänelle oivallista lääkettä. Matalikoilta pyydysti hän joskus kalan, uskaltautuipa toisinaan vaaralliseen otteluun piikkisiankin kanssa, ja jos hänellä siinä oli menestystä, herkutteli sitten möyheimmällä ja mehukkaimmalla lihalla, mitä hänen ruokalistaansa kuului.
Kahdesti kaatoi hän syyskuussa nuoren kauriin. Isot kulomaat, joita välistä sattui hänen tielleen, eivät häntä enää peloittaneet; yltäkylläisyydessä hän unohti päivät, joina hänen vatsansa oli nälästä naukunut. Lokakuussa hän samoili Geikie-virralle asti ja sitten pohjoisempaan Wollastonin järveä kohti, joka sijaitsi runsaasti puolitoistasataa kilometriä Grey Loonilta pohjoiseen. Marraskuun ensimmäisellä viikolla hän kääntyi jälleen etelämpään, seuraten jonkun matkaa Canoe Riverin vartta ja sitten poiketen länteen, Hännättömäksi Mustaksikarhuksi nimitettyä mutkittelevaa vesijuonnetta seuraten.
Useankin kerran kohtasi Baree näinä viikkoina ihmisiä, mutta ainoastaan cree-heimoon kuuluva metsästäjä Wollastonin järven yläpäässä oli hänet nähnyt. Geikie-virran rantamia samoillessaan hän oli kolmasti ollut pensaikkoon kyyristyneenä, kun kanootteja lipui ohitse. Puolikymmentä kertaa nuuski hän yön hiljaisuudessa hökkelejä ja alkuasukastelttoja, joiden sisällä oli elämää, ja kerran hän joutui niin lähelle Hudson-lahden osakeyhtiön asemaa Wollastonin rannalla, että kuuli koirien haukuntaa ja niiden isäntien huutoja.
Ja aina hän etsi – tiedusteli sitä, mikä oli hänen elämästään kadonnut. Hän nuuski mökkien kynnyksillä, kierteli telttojen liepeillä ja haisteli tuulta. Vesillä liikkuvia ruuhia tarkkasi hän toivonvälke silmissä. Kerran hän luuli tuulenhenkäyksessä vainuavansa Nepisin, ja heti herpautuivat jalat hänen allaan ja sydän lakkasi melkein sykkimästä. Sitä kesti vain pari silmänräpäystä. Sieltä se tuli teltasta – intiaanityttö, kädet täynnä pajunvarpuja, – ja Baree luikki näkymättä tiehensä.
Joulukuu oli tulossa, kun Lerue, eräs sekarotuinen Lac Bainista, näki Bareen jäljet vereksessä lumessa ja vähän myöhemmin vilahduksen Bareesta itsestään pensaiden seasta.
"Mon Dieu, vakuutan teille, että sen käpälät ovat kämmenteni kokoiset, ja se on musta kuin päiväpaisteessa kiiltävä korpinsiipi!" huudahti hän yhtiön toimistossa Lac Bainissa. "Kettuko? Non! Se on puoliksi karhun kokoinen. Susi – oui! Ja musta kuin paholainen, hyvät herrat."
McTaggart oli niiden joukossa, jotka sen kuulivat. Hän piirsi juuri nimikirjoitustaan yhtiölle kyhäämäänsä kirjeeseen, kun Leruen sanat osuivat hänen korviinsa. Hänen kätensä pysähtyi niin äkkiä, että mustetippa räiskähti lehdelle. Häntä värisytti omituisesti, kun hän vilkaisi sekarotuiseen. Juuri silloin astui Marie sisälle. McTaggart oli tuonut hänet takaisin hänen omaistensa luota. Marien isoissa tummissa silmissä oli raukea ilme, ja osa hänen villiä kauneuttaan oli vuoden kuluessa haihtunut.
"Se vilisti – noin!" selitti Lerue napsauttaen sormillaan. Hän näki Marien ja vaikeni. "Musta, sanoitte?" virkkoi McTaggart välinpitämättömään sävyyn ja kohotti silmänsä kirjoituksestaan. "Eikö sillä ollut mitään koiran merkkiä?" Lerue kohautti olkapäitänsä. "Se kiiti kuin tuuli, m'sieu'. Mutta susi se oli." Muille tuskin kuuluvalla suhahduksella oli Marie kuiskannut jotakin toimitusmiehen korvaan, ja taittaen kirjeen kokoon nousi McTaggart nopeasti ja läksi konttorista. Hän viipyi tunnin. Lerue ja toiset olivat ymmällä. Aniharvoin saapui Marie konttoriin, ja harvoinpa he häntä laisinkaan näkivät. Hän pysyi piilossa toimitusmiehen vuolemattomista hirsistä rakennetussa asunnossa, ja joka kerta kun Lerue hänet tapasi, näytti tyttö hänestä entistään laihemmalta ja hänen silmänsä isommilta ja nälkäisemmiltä. Omassa sydämessään tunsi Lerue suurta kaihoa. Monena iltana hän käveli pienen ikkunan ohi, jonka takana tiesi Marien nukkuvan, usein katsahti hän sisälle nähdäkseen vilahduksen tytön kalpeista kasvoista ja tunsi onnea jo siitäkin, että tiesi Marien ymmärtävän, ja näki hänen silmiinsä hetkiseksi välähtävän uutta valoa, kun heidän katseensa kohtasivat. Kukaan muu ei tiennyt heidän salaisuuttansa – ja kärsivällisesti Lerue odotti ja vartioi.
"Joku päivä", puhui hän itsekseen, "joku päivä" – siinä kaikki. Noihin sanoihin sisältyi äärettömän paljon merkitystä ja toivoa. Kun se päivä tulisi, veisi hän Marien suoraa päätä Fort Churchilliin, jossa lähetyssaarnaaja heidät vihkisi. Se oli unelma, joka kannusti häntä kärsivällisesti kestämään pitkät päivät ja vielä pitemmät yöt pyydyslinjalla. Nykyisin he olivat molemmat ympäröivän voiman orjia. Mutta joku päivä... Lerue ajatteli tätä, kun McTaggart tunnin kuluttua palasi. Toimitusmies astui suoraan ison kamiinan luo, jonka ympärillä istui puolitusinaa miestä, ja ravisti tyytyväisesti murahtaen äsken sataneen lumen hartioiltansa.
"Pierre Eustach on suostunut hallituksen tarjoukseen ja lähtee opastamaan sitä kartoittajamatkuetta erämaan kankaille tänä talvena", selitti hän. "Tiedättehän, Lerue – hän on asettanut sataviisikymmentä ansaa ja ritaa ja hänellä on myrkkysyöttejä laajalle alueelle. Hyvä pyydyslinja, eikö olekin? Ja minä olen sen häneltä täksi talvikaudeksi vuokrannut. Siitä saan tarvitsemaani ulkotyötä – vietän kolme päivää linjalla ja kolme täällä. Ka, mitä sanotte kaupasta?"
"Se on hyvä", vastasi Lerue.
"Niin, se on hyvä", vahvisti Roget.
"Laaja kettumaa", huomautti Mons Roule.
"Ja helppo samoilla", vikisi Valence melkein naismaisella äänellä.
XXV
Pyydystyslinjalla
Pierre Eustachin pyydyslinja oli lähes viidenkymmenen kilometrin mittainen ja suunnattu Lac Bainista suoraan länteen. Se ei ollut niin pitkä kuin Pierrotin oli ollut, mutta valtimon tavoin se kulki rikkaan turkismaan halki. Se oli kuulunut Pierre Eustachin isälle, isoisälle ja isoisän isälle, ja Pierren vakuutuksen mukaan jo sitä ennen hänen suvulleen, jonka suonissa muka niiltä ajoilta virtasi Ranskan ylväintä verta.
McTaggartin aseman kirjoissa sen olemassaolo päättyi isoisän isän aikaan, varhaisemmat todistukset sen omistuksesta olivat etsittävät Churchillista. Se oli paras riistamaa Porojärven ja pohjoisten kankaiden välillä. Joulukuussa Baree saapui sinne.
Hän matkusteli jälleen etelään päin, hitaasti ja harhaillen, ja etsi ruokaa syvästä lumesta. Kistisy kestin eli suuri lumituisku oli tänä talvena tullut tavallista aikaisemmin, ja viikkokauteen pyryn jälkeen oli tuskin ainoatakaan sorkkaa tai käpälää liikkeellä. Baree ei muiden elävien tavoin kaivautunut lumeen odottaakseen taivaan selkenemistä ja hankien kuortumista. Hän oli iso, voimakas ja levoton. Vähemmän kuin kahden vuoden vanhana hän painoi runsaasti kahdeksankymmentä naulaa. Hänen käpälänsä olivat leveät ja muistuttivat sutta. Rinta ja hartiat olivat kuin malemuten, vahvat ja kuitenkin lihaksiltaan jäntevät ja nopeavauhtiselle juoksijalle sopivat. Hänellä oli leveämpi silmäinväli kuin sudensukuisella hallilla, silmät olivat isommat ja aivan vapaat sudelle ja jossakin määrin sen sukulaisellekin ominaisesta verikelmusta eli wuttui'sta. Leuat olivat kuin Kazanilla, ehkä vielä voimakkaammat.
Koko myrskyviikon hän samoili ruuatta. Neljänä vuorokautena tuiskutti paksusti lunta, jota vihaiset vihurit ajoivat, ja sitten seurasi kolme tavattoman kylmää pakkaspäivää, joina kaikki elävät olennot pysyttelivät lämpimissä lumikuopissaan. Linnutkin olivat kaivautuneet kinoksiin. Olisi voinut mitään aavistamatta kävellä karibun ja hirven selällä. Baree pysyi suojassa pahimman tuiskun ajan, muttei sallinut lumen kasaantua päälleen.
Jokainen pyydystäjä Hudson-lahdesta Athabaskan maahan asti tiesi, että nälkiintyneet eläimet suuren lumimyrskyn jälkeen lähtisivät ruuanetsinnälle ja että asianomaisesti asetetuilla ja sopivilla syöteillä varustetuilla satimilla ja ridoilla silloin oli parhaat mahdollisuudet täyttyä vuoden runsaimmasta saaliista. Jotkut näistä erämiehistä lähtivät pyydyslinjoilleen kuudentena päivänä, jotkut taas seitsemäntenä tai vasta kahdeksantena. Seitsemäntenä läksi McTaggartkin Pierre Eustachin linjalle, joka nyt oli täksi pyyntikaudeksi hänen omansa. Häneltä kului kaksi päivää satimien kaivamisessa esille lumen alta, luhistuneiden ritojen uudestirakentamisessa ja syöttien järjestämisessä. Kolmantena päivänä hän palasi Lac Bainiin.
Sinä päivänä saapui Bareekin erämajalle McTaggartin linjan äärimmäiseen päähän. Hän vainusi toimitusmiehen verekset jäljet lumessa majan ympärillä, ja hänen niitä haistellessaan kuohahti jokainen veripisara hänen ruumiissaan omituisen kiihtymyksen tunteesta. Kului ehkä puoli minuuttia, ennenkuin hänen sieraimensa täyttävä haju ehti hänen tajunnassaan yhtyä menneisyyden muistoihin, ja sen puolen minuutin kuluttua möyrysi Bareen rinnasta syvä ja vihainen murina.
Monta minuuttia senjälkeen seisoi hän lumessa kuin musta kivimöhkäle, tarkaten hökkeliä. Sitten hän alkoi kiertää sitä kierukkamaisesti, tullen yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin haisteli kynnystä. Sisältä ei kuulunut mitään ääntä eikä tuntunut elämän hajua, mutta hän eroitti McTaggartin vanhan hajun. Sitten hän kääntyi erämaata kohti siihen suuntaan, jolla pyydyslinja painui Lac Bainiin päin.
Baree vapisi. Hänen lihaksensa nytkähtelivät. Hän ulisi. Yhä elävämpiä kuvia kerääntyi hänen mieleensä – ottelu majassa, Nepis, hurja takaa-ajo lumihangessa rotkon reunalle, jopa hänen ammoinen kamppailunsa siltä päivältä, jona McTaggart oli vanginnut hänet jäniksenpaulallaan. Bareen ulinassa värähti suurta kaipuuta, melkeinpä toivoa. Sitten se vähitellen haihtui. Olihan hänen lumessa vainuamansa haju vihatun olion, jonka hän tahtoi tappaa, eikä suinkaan minkään hänelle rakkaan henkilön. Hetkiseksi oli luonto vihjaissut hänelle mieltymyksen merkityksestä – lyhyeksi tuokioksi vain, ja sitten se haihtui. Ulina vaimeni, ja se vaihtui jälleen tuoksi pahaenteiseksi murinaksi.
Verkalleen hän seurasi jälkiä ja tapasi kolmanneskilometrin päässä hökkelistä ensimmäisen ansan sillä linjalla. Pitkä paasto oli tehnyt hänen kylkensä ontoiksi, kunnes hän oli kuin nälkiintynyt susi. Ensimmäiseen satimeen oli McTaggart pannut syötiksi lumikenkä-kaniinin takaraajan. Baree kuroitti siihen varovaisesti. Hän oli Pierrotin pyydyslinjalla oppinut monta seikkaa, oli oppinut tietämään, mitä paulan napsahdus merkitsi, oli tuntenut teräsleukain kamalan puristuksen.
Hän tiesi paremmin kuin ovelin kettu, mitä loukku tekisi, jos jarru laukeaisi, ja Nepis itse oli hänelle opettanut, että myrkkysyöttiin ei ollut koskemista. Niinpä hän puraisi hiljaa kaniinin lihaan, vetäen syötin pois yhtä taitavasti kuin McTaggart itse olisi sen tehnyt. Hän kävi viidellä satimella ennen pimeän tuloa ja söi kaikki viisi syöttiä, kojeita vireestä päästämättä. Kuudes pyydys oli loukku. Hän kierteli sen ympärillä, kunnes oli tehnyt polun lumeen. Sitten hän jatkoi matkaansa, kunnes yöpyi lämpimään rämeeseen balsamipuiden alle.
Seuraavana päivänä alkoi kamppailu ihmisen ja eläimen älyn välillä. Bareelle ei Bush McTaggartin pyydyslinjalla rosvoileminen ollut sotaa, vaan taistelua olemassaolosta. Siten hän hankki itselleen ravintoa, kuten Pierrotin linja oli sitä hänelle aikaisemmin varannut moniksi viikoiksi. Mutta hän tajusi, että hän tässä tapauksessa oli lainrikkoja ja että oli vedettävä vihollista nenästä.
Jos olisi ollut hyvä metsästysilma, olisi hän ehkä juossut tiehensä, sillä näkymätön käsi, joka johti hänen vaellustansa, kuljetti häntä verkalleen, mutta varmasti takaisin vanhalle majavalammikolle ja Grey Loonille. Mutta näin ollen, kun nuoskea lumi lepäsi paksuna ja pehmeänä hänen allaan, niin että hän paikoittain vajosi siihen korviaan myöten, oli McTaggartin pyydyslinja ikäänkuin erikoisesti hänen käytettäväkseen varattu mannavyöhyke. Hän seurasi toimitusmiehen lumikenkäin jälkiä ja tappoi nyt tämän päivän kolmannesta satimesta jäniksen.
Hänen aterioimaan ei siitä ollut jäljellä muuta kuin karvoja ja punaisia veritäpliä lumessa. Monet vuorokaudet oltuaan eineettä tunsi hän vihaista nälkää, ja ennen iltaa hän oli ryöstänyt syötin kahdestatoista McTaggartin pyydyksestä. Kolmasti hän tapasi myrkkytäkyjä – hirven- tai karibuntalia, jonka sisään oli kätketty strykniniannos, – ja joka kerta hänen tarkat sieraimensa äkkäsivät vaaran. Pierrot oli monestikin ihmeekseen huomannut, että Baree kykeni vainuamaan myrkyn silloinkin, kun se oli mitä taitavimmin ruiskutettu jäätyneeseen kauriin raatoon. Ketut ja sudet söivät lihaa, josta Baree, ylen herkän aistinsa varoitettua häntä kuolettavasta vaarasta, kääntyi pois.
Siten hän sivuutti McTaggartin myrkytetyt herkkupalat, haistellen niitä matkallaan ja jättäen jalanjälkensä lumeen, omalla tavallaan vahvistamaan hänen epäilystään. Siihen, mihin McTaggart oli puolipäivän aikaan pysähtynyt päivällistään keittämään, polki Baree samanlaisia varovaisia renkaita.
Kolmantena päivänä Baree, jo vähemmän nälkäisenä, mutta tarkemmin vainuten vihollisensa inhan hajun, söi niukemmin, mutta teki suurempaa hävitystä. McTaggart ei osannut yhtä taitavasti kuin Pierre Eustach varoa kättensä hajun tarttumista satiiniinsa, rautoihinsa ja loukkuihinsa, ja tuon tuostakin tuoksahti se voimakkaana Bareen nenään. Se herätti koirassa äkillistä ja itsepintaista uhmaa, yhä yltyvää vihaa, sensijaan että hän jokunen päivä aikaisemmin oli vihan melkein unohtanut. Kenties suoritetaan eläimen aivoissa yksinkertainen laskelma, joka ei seesty älyn selvyydeksi eikä ole pelkkää vaistoakaan, mutta saa aikaan tuloksia, joita voisi pitää jommastakummasta johtuvina.
Baree ei laskenut kahta ja kahta yhteen saadakseen neljä; hän ei ajatuksissaan siirtynyt askel askelelta taaksepäin todistaakseen itselleen, että mies, jolle pyydyslinja kuului, oli syypää hänen suruihinsa ja vastoinkäymisiinsä, mutta hän tunsi syvää ja kostonhimoista vihaa. Paitsi susia, oli McTaggart ainoa olento, jota hän koskaan oli todella vihannut: McTaggart oli hänelle tehnyt pahaa, McTaggart oli tehnyt pahaa Pierrotille, McTaggartin tähden hän oli menettänyt rakkaan Nepisinsä – ja McTaggart oleskeli tällä pyydyslinjalla! Näihin asti oli hän vain harhaillut ilman tarkoitusta tai päämäärää, mutta nyt hän sai tehtävän. Hänen oli pysyteltävä pyydysten suunnalla. Ravitakseen itseään. Ja purkaakseen vihaansa ja kostaakseen samalla kun ylläpiti henkeänsä.
Vielä samana päivänä hän tapasi järven keskellä myrkkysyöttiin kuolleen suden raadon. Puoli tuntia riuhtoi hän kuollutta otusta, kunnes sen talja oli rihmoiksi revitty. Sen lihaa hän ei maistanut. Se oli hänestä vastenmielistä. Hän tahtoi vain kostaa suden suvulle. Ehdittyään kymmenisen kilometrin päähän Lac Bainista hän pysähtyi ja kääntyi. Juuri sillä kohtaa kulki linja jäätyneen virran yli, jonka takana oli aukea kenttä; ja kentän yli löyhytteli tuuli – milloin se oli myötäinen – savua ja hajua kauppa-asemalta. Tällä kertaa Baree nukkui yönsä täysin vatsoin tiheässä männistössä; ja neljäntenä päivänä hän vaelsi jälleen länteen päin pyydyslinjaa pitkin.
Aikaisin sinä aamuna lähti Bush McTaggart keräämään riistaansa, ja mennessään virran yli kymmenen kilometrin päässä Lac Bainista näki hän ensi kertaa Bareen jäljet. Hän pysähtyi niitä tarkkaamaan, sillä ne herättivät hänessä äkkiä tavatonta mielenkiintoa, laskeutui viimein polvilleen ja, siepaten kintaan oikeasta kädestään, noukkasi lumelle pudonneen karvan. "Musta susi!"
Hän lausui nämä sanat omituisella, kovalla äänellä, ja ehdottomasti kääntyivät hänen silmänsä suoraan Grey Loonia kohti. Senjälkeen tarkasti hän, ja vielä entistä huolellisemmin, yhtä noista lumeen selvästi painuneista jäljistä. Kun hän nousi, oli hänen kasvoillaan ikävää havaintoa osoittava ilme.
"Musta susi!" toisti hän ja kohautti olkapäitänsä. "Pyh! Lerue on hupsu. Koirahan se on." Ja sitten hän hetkistä myöhemmin jupisi melkein kuiskaamalla: "Nepisin koira!"
Hän jatkoi matkaansa käyden koiran jäljissä. Hänet oli vallannut uusi into, joka oli värisyttävämpi kuin pyyntimiehen innostus. Ihmisenä hän kykeni laskemaan kaksi ja kaksi yhteen, ja tuloksena oli – Baree. Sitä hän ei juuri epäillyt. Tämä miete oli pälkähtänyt hänen päähänsä jo silloin, kun Lerue oli puhunut mustasta sudesta. Jälkien tarkastus oli hänet varmistanut. Ne olivat koiran jäljet, ja koira oli musta. Sitten hän tuli ensimmäiselle pyydykselle, josta syötti oli riistetty.
Hän noitui partaansa. Syötti oli poissa ja sadin laukeamatta. Teroitettu keppi, joka oli ollut pistettynä syötin läpi, oli kiskaistu aivan irti.
Kaiken päivää seurasi McTaggart latua, jolle Baree oli jättänyt jälkiänsä. Ansa toisensa jälkeen oli ryöstetty. Järvellä hän tapasi ruhjotun suden. Ensimmäisestä hermostuneesta kiihtymyksestä, jonka havainto, että Baree täällä liikuskeli, oli hänessä herättänyt, muuttui hänen mielentilansa vähitellen raivoksi, ja päivän kuluessa raivo yhä lisääntyi. Hän oli kyllä tutustunut pyydyslinjan nelijalkaisiin rosvoihin, mutta varastelussa taitavaksi kehittynyt susi, kettu tai koira koski tavallisesti vain muutamiin ansoihin. Baree sitä vastoin oli nyt juossut pyydykseltä pyydykselle, ja sen jäljet lumessa osoittivat, että se oli jokaisen kohdalle pysähtynyt.
McTaggartin mielestä se oli riehunut melkein ihmisälyä osoittavana paholaisena. Myrkkysyöttejä se oli välttänyt. Kertaakaan se ei ollut kuroittanut päätänsä tai pistänyt käpäläänsä vaarallisen lähelle surmanloukkua. Kaikesta päättäen ilman minkäänlaista aihetta se oli tuhonnut komean vesikon eli amerikkalaisen isonkärpän, jonka kiiltävä turkki oli kelvottomina palasina lumelle siroteltuna. Päivän lopulla tuli McTaggart raudoille, joissa ilves oli heittänyt henkensä. Baree oli revellyt eläimen hopealta kuultavaa kylkeä, kunnes nahka oli menettänyt enemmän kuin puolet arvostaan. McTaggart noitui ääneensä ja huohotti kiukuissaan.
Iltahämärissä hän saapui erämajaan, jonka Pierre Eustach oli rakentanut linjansa puoliväliin, ja laski saaliinsa. Hänellä oli vain kolmannes tavallisesta pyydyserästä, ilves oli puolittain tuhottu, kärppä ihan kahtia reväisty. Seuraavana päivänä hän totesi vielä suurempaa tuhoa, näki vielä useampia tyhjiä pyydyksiä. Hän oli kuin raivohullu. Kun hän myöhään iltapuolella saapui toiselle erämajalle, eivät Bareen jäljet lumessa olleet tunninkaan vanhat. Kolmasti hän kuuli yön kuluessa koiran ulvonnan.
Kolmantena päivänä ei McTaggart palannutkaan Lac Bainiin, vaan alkoi varovaisesti ajaa Bareeta. Oli satanut parin tuuman vahvuudelta uutta lunta, ja ikäänkuin sitä pahemmin kostaakseen kaksijalkaiselle viholliselleen oli Baree tallannut perin runsaasti jälkiä sadan metrin päähän hökkelin ympäri.
Kului puoli tuntia ennenkuin McTaggart sai selville suorat jäljet, ja niitä kaksi tuntia seurattuaan hän joutui tiheään räkämännikköön. Baree pysytteli tuulen alla. Silloin tällöin tuoksahti hänen sieraimiinsa takaa-ajajan haju; toistakymmentä kertaa hän vartosi, kunnes hätyyttäjä oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla korsien rasahdukset tai oksien metallinsointuisen napsahtelun pyssynpiippuun. Ja sitten eläin äkkiä muuttaen mielensä, mikä jälleen toi kirouksia McTaggartin huulille, teki laajan kaarroksen ja oikaisi uudelleen pyydyslinjaa kohti.
Kun toimitusmies puolipäivän tienoilla saavutti linjan, oli Baree jo alkanut työnsä. Hän oli tappanut ja syönyt jäniksen; hän oli puolentoista kilometrin matkalla ryöstänyt kolme ansaa ja suuntausi jälleen suoraan pyydyslinjaa pitkin Lac Bainin kauppa-asemaa kohti.
Vasta viidentenä päivänä palasi Bush McTaggart asemalleen. Hän oli myrtyneessä mielentilassa. Neljästä ranskalaisesta oli vain Valence saapuvilla. Ja Valence kuuli hänen senjälkeen kiroillen sättivän Marieta. Tämä tuli myymälään hiukan myöhemmin, säikähtyneenä ja silmät suurina, toinen poski hehkuvan punaisena McTaggartin sivaltamasta iskusta. Sillä välin kun kaupanhoitaja nouti hänelle säilytettyä lohta, jota McTaggart halusi päivällisekseen, sai Valence tilaisuuden kuiskata hiljaa tytön korvaan.
"M'sieu Lerue on pyydystänyt hopeaketun", sanoi hän hillityn riemun värähdyksin. "Hän rakastaa sinua, ystäväni, ja kevääseen mennessä hän korjaa hyvän saaliin – ja asumuksestaan Hännättömän Mustankarhun varrelta lähettää hän sinulle tämän sanoman: ole valmis karkaamaan, kun pehmeä lumi peittää maan!"
Marie ei katsahtanut sanansaattajaan, mutta nuoren kaupanhoitajan ojentaessa hänelle lohen, välkkyivät hänen silmänsä niin tähtikirkkaina, että tämä tytön mentyä sanoi Valencelle:
"Morbleu, onpa hän vielä toisinaan kaunis, Valence!"
Ja Valence nyökkäsi omituisesti hymyillen.
XXVI
Baree kiusaa McTaggartia
Tammikuun ehdittyä puoliväliin oli sota Bareen ja Bush McTaggartin välillä muuttunut enemmän kuin tilapäiseksi. Se ei enää ollut mitään ohimenevää seikkailua eläimelle eikä pelkkä ärsyttävä sattuma miehelle; se oli nykyisin heidän elämänsä varsinainen raison d'être. Baree pysytteli pyydyslinjan lähettyvillä. Hän vainosi sitä kuin hävittävä peikko, ja joka kerta kun hän uudelleen sai sieraimiinsa Lac Bainin toimitusmiehen hajun, vahvistui hänessä vaisto siitä, että hän oli kostamassa veriviholliselleen.
Tuon tuostakin hän veti McTaggartia nenästä, hän jatkoi syöttien riistämistä, yhä vimmatummin hän pyrki tuhoamaan löytämiänsä turkiksia, hänen suurimpana ilonaan ei ollut syöminen, vaan tärveleminen. Hänen vihansa yltyi viikkojen vieriessä yhä hurjemmaksi, kunnes hän vihdoin näykkäili ja repi pitkillä hampaillaan lunta McTaggartin jäljistä.
Ja kaiken tämän aikaa häämötti hänen raivonsa takana Nepisin kuva, joka hahmoittui yhä selvemmäksi hänen aivoissaan.
Ensimmäinen suuri yksinäisyys – odotuksen ja etsinnän pitkien päivien ja vielä pitempäin öiden yksinäisyys, jota hän oli Grey Loonilla kokenut, painosti häntä jälleen niinkuin se oli häntä painostanut menetyksensä ensi päivinä. Tähtikirkkaina tai kuutamoisina öinä hän jälleen päästi ilmoille Raitaa ikävöivän ulinansa, ja kun Bush McTaggart sitä sydänyöllä kuunteli, tunsi hän kylmäin väreiden karmivan selkäpiitänsä.
Miehen viha oli toisenlaista kuin eläimen, mutta ehkä vielä leppymättömämpää. McTaggartissa se ei ollut pelkkää vihaa. Siihen sekaantui määrittelemätöntä, taikauskoista pelkoa, jolle hän nauroi ja jota hän kiroili, mutta joka pysyi hänessä yhtä varmasti kuin hänen jälkiensä haju Bareen nenässä. Baree ei enää ollut pelkkä eläin – Baree edusti Nepisiä. Se ajatus vakiintui yhä itsepintaisesti McTaggartin rumassa sielussa.
Enää ei kulunut päivääkään hänen ajattelemattaan Raitaa; jokainen yö loihti nyttemmin tytön kasvot ilmestyksenä hänen eteensä. Kuvittelipa hän eräänä myrskyiltana tuulen valittavasta vonkunasta eroittavansa hänen äänensäkin – ja tuokiossa hän kuuli heikosti etäisen ulvahduksen metsästä. Sinä yönä ahdisti häntä lyijynraskas pelko. Hän ravisteli itseänsä.
Hän poltteli piippuansa, kunnes tupa oli sinisenä savusta. Hän kirosi Bareeta ja myrskyä, mutta hänessä ei enää ollut entistä ylimielistä rohkeutta. Hän ei lakannut vihaamasta Bareeta – yhä hän sitä vihasi enemmän kuin oli koskaan ketään ihmistä vihannut, – mutta hänellä oli nyt vielä suurempi syy, miksi tahtoi sen tappaa. Hänelle vihjautui ensin hänen nukkuessaan, levottomassa unessa, ja sen jälkeen hänessä yhä eli ja vakiintui ajatus, että Nepisin henki opasti Bareeta hänen pyydyslinjansa tuhoamisessa.
Jonkun ajan perästä hän lakkasi kauppa-asemalla puhumasta pyydyslinjallaan rosvoilevasta "mustasta sudessa". Bareen hampaiden tärvelemät turkikset hän kätki näkyvistä ja salaisuutensa hän säilytti omana tietonaan. Hän oppi kaikki keinot ja temput, joita havumetsissä pyydystelevät ketun- ja sudentappajat käyttivät. Hän kokeili kolmella erilaisella myrkyllä, joista yksi oli niin voimakasta, että yksi ainoa pisara tuotti kuoleman; hän kokeili strykniniä sisältävillä selatinikapselleiila kauriin- ja karibunihrassa, hirvenmaksassa ja piikkisianlihassakin.
Vihdoin hän syöttejään valmistaessaan kasteli kätensä majavanöljyyn ennenkuin hoiteli myrkkyjä ja lihaa, jottei niihin tarttuisi ihmisen hajua. Kettuja, susia, jopa kärppiäkin ja vesikkoja kuoli näihin syötteihin, mutta Baree tuli aina lähelle, vaan ei koskaan kyllin lähelle. Tammikuussa myrkytti McTaggart jokaisen syötin loukuissaan. Se tuotti hänelle ainakin yhden hyvän tuloksen. Siitä päivin ei Baree enää koskenut hänen syötteihinsä, vaan söi ainoastaan ansoista tappamiaan kaniineja.
Tammikuussa McTaggart näki ensimmäisen vilahduksen Bareestakin. Hän oli asettanut kiväärinsä puuta vasten, ja oli silloin kymmenkunnan askeleen päässä siitä. Näytti siltä kuin Baree olisi sen tiennyt ja tullut häntä vain ärsyttelemään; sillä kun toimitusmies äkkiä vilkaisi eteensä, seisoi Baree ilmielävänä vaivaiskuusen lähettyvillä, tuskin kahdenkymmenen metrin päässä hänestä; sen valkoiset hampaat välkkyivät ja silmät hehkuivat kuin hiilet. Hetkisen tuijotti McTaggart kuin kivettyneenä. Baree se oli. Hän tunsi valkoisen tähden, valkohuippuisen korvalehden, ja hänen sydämensä jyskytti povessa kuin vasara. Hyvin hitaasti hän alkoi hiipiä pyssyänsä noutamaan. Hän oli siihen kuroittamaisillaan, kun Baree livahti tiehensä kuin salama.
Tästä sai McTaggart uuden tuumansa. Hän merkitsi itselleen uuden ladun metsän läpi samansuuntaisesti pyydyslinjan kanssa, mutta vähintäänkin viidensadan metrin päähän siitä. Mutta mihin ansa tai loukku oli asetettu, sinne pistäysi tämä uusi latu terävästi kuin vinokulman kärki, niin että hän voi huomatuksi tulematta lähestyä pyydystä. Tämän sotajuonen avulla hän uskoi ennen pitkää saavansa koiran ammuttavakseen. Taaskin suunnitteli ihmisjärki, ja taaskin se joutui tappiolle. Ensimmäisenä päivänä, jona McTaggart käytti uutta latuansa, poikkesi Bareekin sille. Joksikin ajaksi se sai koiran ymmälle. Kolmasti hän juoksi edestakaisin vanhan ja uuden ladun väliä. Sitten hän ei enää epäillyt. Uusi latu oli veres latu, ja hän seurasi sitä Lac Bainin toimitusjohtajan jälkiä pitkin.
McTaggart ei aavistanut, mitä tapahtui, ennenkuin vasta palatessaan, kun luki tarinan lumesta. Baree oli käynyt joka pyydyksellä ja oli joka kerta poikkeuksetta saapunut vinokulman sivua pitkin sen kärkeen. Hänen viikkokauden turhaan ajettuaan ja väijyskeltyään, saapuen milloin miltäkin suunnalta – jolla ajalla hän oli parikymmentä kertaa noitunut itsensä raivoon – pälkähti McTaggartin päähän vielä toinen tuuma. Se valkeni hänelle kuin innostuksena, tämä hänen viimeinen suunnitelmansa, ja oli niin yksinkertainen, että hänen toki olisi pitänyt tulla sitä jo ennemmin ajatelleeksi.
Hän riensi takaisin Lac Bainin kauppa-asemalle.
Ylihuomenna hän oli heti päivän koitteessa ladulla. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan käärö, jossa oli tusina vahvoja, vastikään majavanöljyyn kastettuja sudenrautoja ja hänen edellisenä yönä paulalla pyydystämänsä jänis. Vähän väliä hän vilkaisi levottomasti taivaalle. Se pysyi kirkkaana myöhäiseen iltapäivään asti, jolloin pilviröykkiöitä alkoi vieriä esille idästä. Puolta tuntia myöhemmin ne heittivät muutamia lumihahtuvia. McTaggart antoi yhden niistä pudota kintaalle kätensä selkään ja tutki sitä tarkasti. Se oli pehmeä ja untuvainen, ja hän hymähti tyytyväisesti. Tätä hän oli toivonutkin. Ennen aamua olisi kuuden tuuman vahvuinen äsken satanut lumi jälkiä peittämässä.
Hän pysähtyi ensimmäiselle ridalle ja ryhtyi ripeästi tuumasta toimeen. Ensiksi hän nakkasi sieltä pois myrkkysyötin, pannen kaniinin tilalle. Sitten hän alkoi asetella sudenrautojaan. Kolmet niistä hän sijoitti ridan "ovelle", josta Bareen täytyi mennä sisälle päästäkseen syöttiin. Loput yhdeksän paria hän asetteli hajalleen jalan tai kuudentoista tuuman päähän toisistaan, niin että todellinen sadinrengas saarsi ritaa.
Hän ei kiinnittänyt ketjuja, vaan jätti ne irralleen lumeen. Jos Baree tarttui yksiin rautoihin, sotkeutuisi se toisiinkin, eikä mitään pönkkää olisi tarvis. Työnsä suoritettuaan riensi McTaggart pois talvi-illan tummenevan hämärän läpi erämajaansa. Hän oli aivan haltioissaan. Tällä kertaa ei hänen yrityksensä voinut mennä myttyyn. Matkallaan Lac Bainista hän oli laukaissut jokaisen pyydyksen ja poistanut syötit. Ainoastakaan ei Baree löytäisi mitään syötävää ennenkuin tulisi kaksillatoista sudenraudoilla varustetulle "pesälle".
Sinä yönä satoi seitsemän tuuman vahvuudelta lunta, ja koko maailma näkyi muuttuneen ihmeelliseksi valkoiseksi viitaksi. Untuva-aaltoina riippui lumi puista ja pensaista, se oli peittänyt kallionhuiput korkeilla valkoisilla lakeilla ja jalan alla se oli niin keveää, että kädestä pudonnut patruuna upposi pohjaan asti.
Baree oli varhain pyydyslinjalla. Hän oli tänä aamuna varovaisempi, sillä enää ei ollut McTaggartin hajua tai lumikenkäin jälkiä häntä opastamassa. Hän sattui ensimmäiselle ansalle puolitiessä Lac Bainin ja erämajan välillä, jossa toimitusmies odotteli. Se oli päästetty vireestä ja syötitön. Hän kävi pyydyksellä toisensa jälkeen, mutta kaikki huomasi hän lauenneiksi ja syötittömiksi. Hän haisteli epäluuloisesti ilmaa yrittäen turhaan vainuta savun käryä, löyhähdystä ihmisen hajusta.
Puolenpäivän tienoissa hän saapui ridalle, jonka edustalla kaksitoista kavalaa vehjettä oli ammottavin leuoin puolen jalan vahvuisen lumivaipan alla häntä väijymässä. Runsaan minuutin hän seisoi vaaravyöhykkeen ulkopuolella, haistellen ilmaa ja kuunnellen. Hän näki jäniksen, ja hänen nälkäiset leukansa loksahtivat yhteen. Hän siirrähti askeleen lähemmäksi.
Hän oli yhä epäluuloinen – jostakin oudosta ja käsittämättömästä syystä hän aavisteli vaaraa. Innokkaasti hän etsi sitä kuonollaan, silmillään ja korvillaan. Ja kaikkialla hänen ympärillään vallitsi suuri hiljaisuus ja suuri rauha. Hänen leukansa naksahtivat taas. Hän ulisi hiljaa. Mikä teki hänet niin levottomaksi? Missä piili vaara, jota hän ei voinut nähdä eikä haistaa? Hitaasti kiersi hän ritaa; hän kiersi sen kolmasti ja tuli joka kierroksella hiukan lähemmäksi – kunnes hänen jalkansa viimein melkein koskettivat ulompaa pyydysketjua.
Vielä hän seisoi minuutin paikoillaan korvat lotkossa. Vaikka kaniinin herkullinen tuoksu hivelikin hänen sieraimiaan, veti häntä jokin pois. Ja hän olisi lähtenytkin; mutta kuului äkkiä – ihan ridan takaa – kimeä, rotan piipitystä muistuttava kirahdus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näki Baree lunta valkoisemman kärpän nälkäisesti repivän jäniksen lihaa. Hän unohti omituisen vaaranaavistuksensa. Hän murahti raivokkaasti, mutta hänen rohkea pieni kilpailijansa ei herennyt herkuttelemasta.
Ja sitten hän syöksyi suoraan McTaggartin häntä varten laatimaan turmanpesään.
XXVII
McTaggartin voitonriemu
Seuraavana aamuna Bush McTaggart kuuli kahleiden kilinää ollessaan vielä kolmanneskilometrin päässä ridasta. Oliko siellä ilves? Oliko siellä kiiltonäätä? Oliko siellä susi tai kettu? Vai oliko se Baree? Loppumatkalla hän pisti melkein juoksuksikin, ja kun hän vihdoin saapui paikalle, mistä saattoi nähdä, nousi hänen sydämensä kurkkuun hänen huomatessaan, että oli pyydystänyt vihollisensa. Hän lähestyi, pitäen kivääriään ampumavalmiina siltä varalta, että koiran onnistuisi päästä irralleen.
Baree lojui kyljellään, läähättäen uupumuksesta ja vavahdellen tuskasta. Käheä riemuhuuto pääsi McTaggartin huulilta, kun hän tuli lähemmäksi ja vilkaisi lumeen. Se oli sullottu kovaksi monen neliöjalan alalla ridan seinuksella, missä Baree oli ponnistellut, ja punersi verestä. Verta oli vuotanut enimmäkseen leuoista. Sitä valui niistä nytkin, kun hän tuijotti viholliseensa. Lumen alla kätketyt teräspihdit olivat tehneet armottoman työnsä perin pohjin. Toinen etukäpälä oli tiukasti kiinni ensimmäisen nivelen paikoilta, molemmat takajalat olivat vangittuina, neljännet raudat olivat napsahtaneet kiinni kylkeen, ja koiran riuhtaistessa kupeensa irti oli siitä revennyt McTaggartin kämmenen kokoinen pala nahkaa.
Lumi kertoi hänen yönpitkän epätoivoisen kamppailunsa tarinan; vertavuotavat leuat osoittivat, kuinka turha oli ollut hänen yrityksensä hampaillaan katkaista vangitsevaa terästä. Baree huohotti. Hänen silmänsä verestivät. Mutta nytkään, kaikkien noiden piinanhetkien jälkeen, ei hänen sisunsa eikä rohkeutensa olleet lannistuneet. McTaggartin nähdessään hän ponnahti pystyyn, mutta kellahti melkein samassa takaisin lumeen. Etujalat olivat kuitenkin tukemassa. Pää ja rinta jäivät ylös, ja kurkusta kohoava karjaisu oli raivokas kuin tiikerin. Tuossa oli vihdoinkin – vain kahdentoista jalan päässä hänestä – se, jota hän maailmassa vihasi enemmän kuin susiakaan. Ja taaskin hän oli avuton, kuten kerran ennen oli ollut avuton jäniksen paulassa riippuessaan.
Hänen murahduksensa raivokkuus ei nyt hätäännyttänyt McTaggartia. Tämä näki, kuinka täydellisesti toinen oli hänen armoillaan, ja riemusta nauraen hän laski kiväärinsä puun nojalle, veti rukkaset kädestään ja alkoi täyttää piippuansa. Tämä oli voiton huumausta, jota hän oli toivonut, kidutusta, jota hän oli suunnitellut. Hän tunsi sielussaan yhtä kuolettavaa vihaa kuin Bareekin – vihaa, jollaista ihminen voisi tuntea ihmistä kohtaan.
Hän oli toivonut tilaisuutta lähettääkseen luodin koiran ruumiin läpi. Mutta tämä oli parempaa – katsella, kuinka se tuuma tuumalta kitui kuoliaaksi, härnätä sitä niinkuin hän olisi saattanut härnätä ihmisolentoa, kävellä sen ympärillä kuunnellakseen rautojen kilinää ja nähdäkseen uutta verta tihkuvan, kun Baree väänteli runneltuja koipiaan ja ruumistaan pysytelläkseen päin häneen. Se oli mainiota kostoa. Näihin mietteisiinsä hän oli niin syventynyt, ettei kuullut takaansa lähenevien lumikenkäin suhahtelua. Vasta ihmisääni – miehenääni – sai hänet äkkiä kääntymään.
Mies oli outo ja kymmentä vuotta McTaggartia nuorempi. Ainakaan hän ei näyttänyt viittä-, kuuttaneljättä vanhemmalta, vaikka hänellä olikin lyhyt, vaalea parta. Hän oli sitä lajia, johon tavallisesti miellytään ensi silmäyksellä, poikamainen ja kuitenkin ikämies. Kirkkailla silmillään hän katseli avomielisesti karvalakiansa reunan alta, vartalo oli nuortea kuin intiaanin eikä kasvoilla ollut erämaan painamia kovia viivoja.
Kuitenkin tiesi McTaggart ennenkuin hän oli mitään virkkanutkaan, että tämä mies kuului salomaahan, kuului siihen sydämeltään ja sielultaan. Lakki oli kiiltonäädän nahkaa. Hänellä oli tuulenpitävä, pehmeäksi parkittu karibunnahkainen takki, miehustalta kiinnitetty pitkällä vyöhiköllä ja ripsutettu intiaanimalliin. Takki oli turkiksilla sisustettu. Hänen housunsa olivat Hudson-lahden seuduilla käytettyä raskasta kuosia, ja jaloissa oli mokkasinit. Hän vaelsi pitkillä, kapeilla viidakkomaan lumikengillä; hartioille sidottu mytty oli pieni ja jämeä, ja kivääriänsä hän kantoi kangastupessa. Ja karvalakista lumikenkiin asti oli hänessä matkan merkit.
McTaggart olisi arviolta sanonut, että hän oli viime viikkoina taivaltanut puolitoista tuhatta kilometriä. Se ajatus ei silti aiheuttanut noita omituisia kylmiä väreitä hänen selkäpiissään, vaan äkillinen pelko, että jollakin käsittämättömällä tavalla oli kuiskaus kerinnyt etelään – tieto Grey Loonin tapahtumasta, – ja että tällä matkan uuvuttamalla muukalaisella oli karibunnahkaisen takkinsa alla kuninkaallisen luoteisen ratsastavan poliisikunnan merkki. Siksipä hänet nyt valtasi melkein kauhu, ja hän seisoi mykkänä.
Tähän asti oli muukalainen päästänyt vain kummastuneen huudahduksen. Nyt hän sanoi Bareeta katsellen:
"Hyväinen aika, olettepa te saattanut tuon eläinraukan aika tiukkaan paikkaan!"
Äänessä oli jotakin, mikä rauhoitti McTaggartia. Se ei kuulostanut epäluuloiselta, ja hän huomasi, että vieraan huomiota kiinnitti enemmän tuo vangittu eläin kuin hän itse. Hän henkäisi syvään.
"Pyydysrosvo", selitti hän.
Vieras tuijotti Bareeta vielä tarkemmin. Hän työnsi pyssyntukkinsa alas lumeen ja astui lähemmäksi eläintä. "Hyväinen aika vieläkin – koira!" huudahti hän. Takaapäin tarkkasi McTaggart miestä portimon silmillä. "Niin, koira", vastasi hän, "villi koira, ainakin puolittain susi. Se riisti minulta tuhannen dollarin edestä turkiksia tänä talvena."
Vieras kyykistyi Bareen eteen, kintaisiin pistetyt kädet polvillaan; ja valkoiset hampaat välkkyivät puolittain hymyilevästä suusta.
"Eläin raiska!" sanoi hän myötätuntoisesti. "Oletko siis pyydysrosvo? Henkipatto? Ja – olet joutunut poliisien kynsiin? Ja – hyväinen aika vielä kerran – eivät ne ole sinua aivan reilusti pidelleet!" Hän nousi ja katsoi McTaggartiin.
"Minun täytyi virittää joukko tuollaisia rautoja", puolustautui toimitusmies, punastuen lievästi kasvoiltaan muukalaisen sinisilmäin häneen tuijottaessa. Mutta äkkiä hänen sisunsa nousi. "Ja se saa kuolla siihen tuuma tuumalta. Minä jätän sen nääntymään nälkään ja mätänemään satimiin palkaksi kaikista tihutöistään." Hän otti pyssynsä ja lisäsi, silmät käännettyinä muukalaista kohti ja sormi valmiina liipaisimella: "Nimeni on Bush McTaggart, olen turkisasioitsija Lac Bainista. Oletteko matkalla sinnepäin, m'sieu'?"
"Jonkun kilometrin vain. Matkani pitää pohjoiseen – kuusimetsäin tuolle puolen." McTaggart tunsi jälleen samaa omituista väristystä. "Hallituksenko palveluksessa?" kysyi hän. Vieras nyökkäsi.
"Ehkä... poliisikunnan miehiä?" uteli McTaggart edelleen. "Hm, niin... poliiseja kyllä", sanoi muukalainen katsoen toimitusmiestä suoraan silmiin. "Ja nyt, m'sieu', pyytäisin teitä hyvin suurena kohteliaisuutena ja kunnioituksesta lakia kohtaan lävistämään luodilla tuon eläimen kallon ennenkuin jatkamme matkaamme. Tahdotteko? Vai teenkö sen minä?"
"Pyyntilinjalla on lakina", vastasi McTaggart, "että pyydysrosvo jätetään ansoihin mätänemään. Ja tuo elukka oli paholainen. Kuunnelkaahan..."
Nopeasti ja kuitenkaan jättämättä pois mitään hienoa yksityiskohtaa hän kertoi viikkojen ja kuukausien kamppailusta itsensä ja Bareen välillä, temppujensa ja suunnitelmiensa tuskastuttavasta hyödyttömyydestä ja vielä tuskastuttavammasta oveluudesta eläimen taholta, joka hänen viimein oli onnistunut pyydystää.
"Se oli paholainen – niin hiton ovela", huudahti hän hurjistuneena, kun oli lopettanut kertomuksensa. "Ja nyt – tahtoisitteko ampua sen vai jättää sen tuohon tuuma tuumalta kitumaan kuoliaaksi, kuten paholaisen tulisi?"
Muukalainen katseli Bareeta. Hänen kasvonsa olivat käännetyt pois McTaggartista. Hän sanoi:
"Luulenpa olevanne oikeassa. Jääköön paholainen mätänemään. Jos olette matkalla Lac Bainiin, m'sieu', käyn nyt lyhyen taipaleen kanssanne. Muutaman kilometrin matka oikaisee kompassini suunnan."
Hän otti pyssynsä. McTaggart opasti. Puolen tunnin kuluttua muukalainen pysähtyi ja osoitti pohjoiseen.
"Suoraan tuonne – hyvinkin kahdeksansataa kilometriä", virkkoi hän puhuen niin hilpeän huolettomasti kuin vielä samana iltana pääsisi kotiin. "Minä jätän teidät tässä." Hän ei tarjoutunut puristamaan kättä. Mutta lähtiessään hän sanoi:
"Voisitte ilmoittaa, että John Madison on tästä taivaltanut."
Senjälkeen hän käveli kaksi kolmanneskilometriä suoraan pohjoista kohti taajan metsän läpi, poikkesi läntiselle suunnalle ja vaelsi vielä kolmisen kilometriä, kääntyi sitten terävässä kulmassa etelään päin; ja tunti senjälkeen, kun oli McTaggartin jättänyt, istui hän jälleen kantapäillään melkein käsivarren ulottuvissa Bareesta.
Ja hän haastoi ikäänkuin inhimillistä toveria puhutellen: "Vai semmoinen sinä olet ollut, veikkonen. Pyydysrosvo, häh? Henkipatto? Ja olet vetänyt häntä nenästä kaksi kuukautta! Ja senvuoksi, että olet ovelampi peto kuin hän itse, tahtoisi hän jättää sinut tänne kuolemaan niin hitaasti kuin suinkin. Henkipatto!"
Hänen äänensä helskähti hauskaksi nauruksi, sellaiseksi, joka lämmittää kuulijaa – eläintäkin. "Se on lystikästä. Meidän tulisi lyödä kättä, poikaseni – totta totisesti! Sinä olet villi veitikka, sanoi hän. No, niin olen minäkin. Ilmoitin nimekseni John Madison. Ei se ole nimeni. Minä olen Jim Carvel. Ja voi turkanen, mainitsin vain sanan 'poliisi'! Ja oikeinhan se oli. Ei mikään valhe. Minua etsii koko poliisikunta – jokainen kirottu konstaapeli Hudson-lahdesta Mackenzie-joelle asti. Lyöhän kättä, veikkoseni. Olemme samassa ruuhessa, ja olipa hauskaa, että sinut tapasin!"
XXVIII
Ystävykset
Jim Carvel ojensi kätensä ja murina Bareen kurkussa lakkasi. Mies nousi jaloilleen. Hän seisoi siinä katsellen suuntaan, jolle Bush McTaggart oli mennyt, ja nauraa hykähteli omituisella, riemuitsevalla tavalla. Tuossa naurussakin oli ystävällisyyttä. Ja sitä oli myöskin hänen silmissään ja hänen hampaittensa välkkeessä, kun hän jälleen katseli Bareeta.
Hänessä oli jotakin, mikä näkyi tekevän harmaan päivän kirkkaammaksi, mikä tuntui lämmittävän kylmää ilmaa – jotakin omituista, mikä säteili iloa, toivoa ja toverillisuutta, niinkuin kuuma uuni levittää lämpönsä hehkua. Baree tunsi sen. Ensi kertaa senjälkeen, kun nuo kaksi miestä olivat saapuneet, menetti sudenrautojen raatelema ruumis jäntevyytensä, hänen selkänsä vaipui, hänen hampaansa kalisivat, kun hän värisi tuskissaan. Tälle miehelle hän paljasti heikkoutensa. Hänen veristävissä silmissään oli nälkäinen katse, kun hän tarkkasi Carvelia, joka oman tunnustuksensa mukaan oli henkipatto. Jim Carvel kuroitti jälleen kätensä – tällä kertaa paljon lähemmäksi.
"Sinua raukkaa", sanoi hän hymyn sammuessa hänen kasvoiltaan. "Voi sinua raukkaa!"
Sanat olivat Bareesta kuin hyväilyä – jollaista hän ei ollut tuntenut Nepisin ja Pierrotin menetettyään. Hän laski päänsä alas, kunnes leuka lepäsi lumessa. Carvel huomasi siitä hitaasti tihkuvan verta.
"Voi sinua raukkaa", toisti hän.
Hän ojensi kätensä aivan pelottomasti. Se oli suuren vilpittömyyden ja suuren säälin luottamusta. Hän kosketti Bareen päätä, silitteli sitä veljellisesti ja sitten hän tarttui – hitaasti ja hiukan varovaisemmin – rautoihin, jotka puristivat Bareen etukäpälää.
Puolittain sekaantuneissa aivoissaan ponnisteli Baree tajutakseen, ja vihdoin valkeni hänelle totuus, kun hän tunsi teräsleukojen avautuvan ja veti runnellun jalkansa pois. Sitten hän teki, mitä ei ollut tehnyt kellekään muulle olennolle kuin Nepisille. Juuri kerran pistäysi hänen kielensä esille ja hän nuolaisi Carvelin kättä. Mies nauroi. Voimakkailla käsillään hän avasi muut raudat, ja Baree oli vapaa.
Muutaman minuutin virui eläin liikkumatta, silmät mieheen käännettyinä. Carvel oli istahtanut lumen peittämän kohupölkyn päähän ja täytti piippunsa. Baree katseli, kuinka hän sen sytytti; hän tarkkasi mielenkiinnolla ensimmäistä sinervää savupilveä, joka tuprusi Carvelin suusta. Mies ei ollut kuin parin pyydysketjumitan päässä – ja hän irvisti hilpeästi Bareelle.
"Koetahan reipastua, veikkoseni", rohkaisi hän. "Eihän ole luita särkynyt. Hiukan jäykkänä vain. Ehkä meidän olisi parasta tästä lähteä."
Hän kääntyi Lac Bainiin päin. Häntä vaivasi pelko, että McTaggart voisi palata. Kenties Bareella oli samanlaisia aavistuksia, sillä kun Carvel vilkaisi häneen jälleen, oli hän jaloillaan, horjui vain hiukan tasapainoon pyrkiessään. Seuraavassa tuokiossa oli maankulkija heittänyt myttynsä olaitaan ja avasi sitä. Hän pisti kätensä sisään ja veti sieltä kimpaleen raakaa, punaisia lihaa.
"Tämänaamuista riistaa", selitti hän Bareelle. "Vuoden vanhaa uroshirveä, möyheätä kuin peltokana – niin hienoa herkkuleipää kuin selkäpala konsaan. Maistahan!"
Hän paiskasi lihan Bareelle. Tämä ei epäröinyt sitä ottaa vastaan. Baree oli nälissään – ja lihan heitti hänelle ystävä. Hän upotti hampaansa siihen. Hänen leukansa murensivat sen. Uutta virikettä tuli hänen vereensä hänen aterioidessaan, mutta hetkeksikään hän ei kääntänyt punertuneita silmiään toisen kasvoista. Carvel nosti myttynsä takaisin olalleen. Hän nousi pystyyn, otti kiväärinsä, pisti jalkansa lumikenkiin ja kääntyi pohjoista kohti.
"Tule, poika", sanoi hän. "Meidän on lähdettävä taipaleelle." Se oli suora, koristelematon kehoitus, ikäänkuin he olisivat jo kauan olleet matkatovereita. Ehkei se ollutkaan pelkkä kehoitus, vaan osittain käsky. Baree joutui ymmälle. Täydelleen puoli minuuttia hän seisoi hievahtamatta paikoillaan, katsellen Carvelia selkään tämän harppaillessa pohjoista kohti. Carvel ei vilkaissut taakseen. Baree tunsi äkillisen vavahduttavan väristyksen, hän käänsi päänsä Lac Bainia kohti, katsoi taasen Carveliin, ja hänen kurkustaan kuului ulinaa, melkein yhtä heikkoa kuin henkäys. Mies oli juuri katoamaisillaan tiheään kuusistoon. Hän pysähtyi ja katsahti taakseen.
"Tuletko, poika?"
Tältäkin matkalta eroitti Baree hänen ystävällisen irvistyksessä, se näki ojennetun käden, ja tuo ääni herätti siinä uusia tunnelmia. Ääni ei ollut Pierrotin äänen kaltainen. Baree ei ollut koskaan rakastanut Pierrotia. Eikä se myöskään ollut vieno ja suloinen kuin Raidan ääni. Baree oli tuntenut vain muutamia miehiä ja oli niitä kaikkia katsellut epäluulolla. Mutta tuo ääni riisui häneltä aseet. Se oli viekoittelevan kutsuva. Hän halusi vastata siihen. Hänet valtasi heti halu seurata muukalaisen kintereillä. Ensi kertaa elämässään hän tunsi nyt halua saada osakseen miehen ystävyyttä. Hän ei liikahtanut ennenkuin Jim Carvel oli astunut kuusistoon. Sitten vasta hän seurasi.
Siksi yöksi he leiriytyivät ketri- ja balsamipuita kasvavaan tiheikköön, viidentoista kilometrin päähän McTaggartin pyydyslinjalta. Kahden tunnin ajan oli pyryttänyt lunta, ja heidän jälkensä olivat peittyneet. Pyrytti vieläkin, mutta ei ainoakaan hiutale valkoisesta ryöpystä eksynyt paksun oksakatoksen lävitse. Carvel oli pystyttänyt pienen silkkitelttansa ja laittanut nuotion. He olivat nauttineet illallisena, ja Baree loikoi vatsallaan, katsellen matkalaista, melkein hänen kätensä ulottuvilla. Selkä puuhun nojattuna poltteli tämä herkutellen. Hän oli heittänyt yltään lakkinsa ja takkinsa, ja valkean lämpimässä loisteessa hän näytti melkein poikamaisen nuorelta. Mutta siinä loisteessakin pysyivät hänen leukansa yhtä tiukkoina ja hänen silmänsä yhtä kirkkaan valppaina.
"Tuntuu hyvältä, että on puhetoveri", haastoi hän Bareelle. "Joku, joka ymmärtää ja osaa pitää suunsa kiinni. Onko sinulla koskaan ollut halua ulvoa etkä ole rohjennut. Ka, niin on minun laitani. Joskus olen ollut pakahtumaisillani, kun olen halunnut puhua jollekulle, enkä ole tohtinut."
Hän hieroi käsiänsä ja piti niitä loimua kohti. Baree tarkkasi hänen jokaista liikettänsä ja kuunteli korviaan höröstellen jokaista ääntä, joka pääsi hänen huuliltaan. Sen silmissä kuvastui nyt mykkää palvontaa, ja niiden katse lämmitti Carvelin sydäntä, karkoittaen yön äärettömän yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteen. Baree vetäysi lähemmäksi miehen jalkoja, ja äkkiä kumartui Carvel silittämään sen päätä.
"Minä olen paha mies, veikkoseni", nauroi hän. "Et sinä vie minusta voittoa – et vähääkään. Haluatko tietää, mitä tapahtui?" Hän odotti hetkisen ja Baree katseli häntä yhä vakaasti. Sitten Carvel jatkoi, ikäänkuin olisi puhunut ihmiselle. "Niin, siitä tuli nyt kuluneeksi viisi vuotta viime joulukuussa juuri ennen pyhiä. Minulla oli isä, komea vanha mies se isäukko olikin. Ei ollut äitiä, – isä vain, ja kun meidät laski yhteen, niin tuloksena oli ykkönen. Ymmärrätkö? Ja sitten tuli rajantakainen lurjus nimeltä Hardy valkojuovaisen tähtilipun maasta ja ampui hänet eräänä päivänä, siksi että isä toimi politiikassa häntä vastaan. Ihan ilmeinen murha. Eikä sitä lurjusta hirtetty! Ei, veikkoseni, ei sitä hirtetty. Hänellä oli liian paljon rahaa ja liian monta valtiollista ystävää, ja niinpä hän olisi päässyt kahden vuoden kuritushuoneella. Mutta hän ei sinne joutunutkaan. Ei, jumaliste, hän ei joutunut istumaan!"
Carvel puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystöt natisivat. Voitonriemuinen hymy valaisi hänen kasvonsa, ja hänen silmänsä heijastivat nuotion valoa. Baree huokaisi syvään – pelkkä sattuma; mutta jännittävä hetki se oli sittenkin.
"Ei, hän ei joutunut kuritushuoneeseen", jatkoi Carvel katsoen jälleen suoraan Bareen silmiin. "Tämä poika tiesi, mitä se merkitsi, veikkoseni. Ennenkuin vuosi olisi kulunut, olisi hänet armahdettu. Ja isäni, suurempi osa minusta, oli haudassaan. Niinpä menin sen valkojuovaisen lurjuksen luo aivan tuomarin, asianajajain ja kaikkien hänen rakkaiden sukulaistensa ja ystäviensä silmien edessä – ja tapoin hänet! Ja minä pääsin pakoon. Hyppäsin ulos ikkunasta, ennenkuin he toipuivat hämmästyksestään, riensin metsäseutuja kohti ja olen aina siitä saakka peittänyt jälkeni. Ja luulenpa, että Jumala oli kanssani, poikaseni; sillä hän salli tapahtua merkillisen asian pelastaaksensa minut toissa kesänä, juuri kun ratsupoliisit olivat pahimmin kintereilläni ja maailma näytti perin mustalta. Eräs mies oli hukkunut veteen poromailla, juuri niillä seuduin, missä arveltiin minun oleskelevan; ja hyvä Jumala soi, että se mies oli kyllin minun näköiseni tullakseen haudatuksi minun nimelläni. Olen siis virallisesti kuollut, veikkoseni. Minun ei tarvitse enää pelätä, kunhan vain en vielä pariin vuoteen antaudu liian tuttavallisiin väleihin ihmisten kanssa; ja sisimmässä sydämessäni olen kernaasti uskonut, että Jumala järjesti asian sillä tavoin päästääkseen minut pakoon pälkähästä. Mitäs sinä arvelet? Häh?"
Hän kumartui odottaen vastausta. Baree oli kuunnellut. Ehkä se oli tavallaan ymmärtänyt. Mutta nyt kuului sen korviin jotakin muuta kuin Carvelin ääni. Pää lähellä maata eroitti Baree sen aivan selvästi. Koira ulisi, ja ulina päättyi niin matalaan murahdukseen, että Carvel juuri ja juuri kuuli sen varoittavan säveleen. Hän suoristausi. Hän seisoi siinä katsellen etelää kohti. Baree seisoi hänen vieressään, jalat tanakoina ja niskakarvat pystyssä.
Oli hetkinen syvää hiljaisuutta, ja sitten Carvel sanoi:
"Sukulaisiasi, veikkoseni. Susia."
Hän meni telttaan noutamaan pyssyänsä ja panoksia.
XXIX
Kutsu etelästä
Baree seisoi jäykkänä kuin kivipatsas Carvelin tullessa teltasta, ja muutaman silmänräpäyksen seisoi viimemainittu ääneti ja tarkkasi eläintä. Vastaisiko koira lauman huutoon? Kuuluiko se niihin? Lähtisikö se – nyt? Sudet lähenivät. Ne eivät kierrelleet, kuten karibu tai kauris olisi tehnyt, vaan vaelsivat suoraan – luotisuoraan heidän leiriänsä kohtaan. Sen seikan merkityksen Carvel helposti ymmärsi. Kautta aamupäivän oli Bareen jaloista jäänyt verenhajua heidän ladulleen, ja sudet olivat keksineet ladun tiheässä metsässä, jossa ei tuiskuva lumi ollut sitä peittänyt.
Carvel ei säikähtänyt. Useammin kuin kerran oli hän samoillessaan Jäämeren ja vuoriston välillä ollut kilpasilla sutten kanssa. Kerran hän oli miltei menettänyt pelin, mutta se oli tapahtunut aukealla karumaalla. Tänä iltana hänellä oli nuotio, ja jos hänen polttoaineensa loppuisikin, voisi hän kiivetä puihin. Hänen levottomuutensa kohdistui tällä haavaa Bareehen. Jos koira lähtisi, jäisi hän jälleen yksikseen. Niinpä hän virkkoi ikäänkuin sattumalta:
"Ethän sinä mene, veikkonen?"
Jos Baree sen kuulikin, ei se sitä millään tavoin ilmaissut. Mutta Carvel, joka yhä piti eläintä tarkasti silmällä, näki niskakarvojen nousevan harjaksi ja kuuli sitten Bareen kurkusta verkalleen nousevan raivokkaan vihan murinan. Se oli sellaista murinaa, joka oli pidättänyt Lac Bainin toimitusmiestä, – ja avatessaan pyssynsä perän nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa, nauraa hahatti Carvel onnellisena. Baree lienee sen kuullut. Ehkä se merkitsi hänelle jotakin, sillä hän käänsi äkkiä päänsä ja katsoi korvat luimussa toveriinsa.
Sudet olivat nyt ääneti. Carvel tiesi, mitä se merkitsi, ja oli jännittyneen valpas. Hiljaisuudessa kilahti hänen kiväärinsä varmistin metallinheleästi. Muutamaan minuuttiin he eivät kuulleet muuta kuin tulen räiskyntää. Äkkiä näkyivät Bareen lihakset vavahtavan. Se hypähti taaksepäin ja katsoi Carvelin selän suuntaan, pää hartiain tasalla. Tuuman pituiset hampaat välkkyivät, kun se tuijotti metsän mustiin onkaloihin nuotion valopiirin tuolle puolen. Carvel oli kääntynyt kuin hyrrä. Se mitä hän näki, oli melkein peloittavaa. Häntä vastaan kiilui pari viherväliekkisiä silmiä, sitten toinen pari, ja sitten niin paljon, ettei hän olisi voinut niitä laskea. Hän hengähti raskaasti. Ne olivat kuin kissan silmiä, mutta paljon isompia. Muutamat, joihin nuotion valo osui suoraan, hehkuivat punaisina hiilinä, toiset välähtelivät sinivihreinä. Ne elivät ruumiittomina. Nopealla silmäyksellä tarkkasi hän metsän mustaa kehää. Niitä oli sielläkin; niitä oli joka puolella, mutta sillä kohtaa niitä oli taajimmassa, mistä hän ne ensiksi oli nähnyt. Näinä ensimmäisinä silmänräpäyksinä hän oli unohtanut Bareen, sillä hän oli melkein huumaantunut tuon heitä saartavan hirveäsilmäisen kuolon ketjun herättämästä kauhusta. Siellä oli viisikymmentä, ehkä sata sutta, jotka eivät tässä villissä ympäristössä pelänneet muuta kuin valkeata. Ne olivat saapuneet käpälän suhahtamatta tai taittuneen oksan rasahtamatta. Jos olisi ollut myöhäisempi, matkamiehemme nukuksissa ja nuotio sammuneena...
Häntä puistatti, ja hetkiseksi järkytti tämä ajatus hänen hermojansa. Hän ei ollut aikonut ampua muutoin kuin pakosta, mutta yhtäkkiä kohosi kivääri hänen olkaansa vasten ja hän lähetti tulisuihkun sinne, missä silmiä oli taajimmillaan. Baree tiesi, mitä laukaukset merkitsivät, ja täynnä vimmattua halua päästä jonkun vihollisensa kurkkuun hyökkäsi se susia kohti.
Carvel kiljaisi hätääntyneenä, kun koira läksi. Hän näki vilahduksen Bareen ruumiista, näki sen häviävän pimentoon ja samassa silmänräpäyksessä hän kuuli iskuhampaiden murhaavan kalskeen ja ruumiiden mätkähtelyä toisiaan vastaan. Raju väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Koira oli hyökännyt yksinään, ja sudet olivat odottaneet. Seikkailu saattoi päättyä vain yhdellä tavalla. Hänen nelijalkainen toverinsa oli syössyt suoraa päätä surman suuhun.
Jo kuulikin hän pimennosta raivokkaita leukojen loksahtelua. Se oli tyrmistyttävää. Hänen kätensä tempaisi vyössä riippuvan pistoolin ja hän työnsi tyhjän kiväärinsä perä edellä hankeen. Iso kolmikymmenkahdeksainen silmiensä edessä hän ryntäsi pimentoon, ja hänen huuliltaan purkautui hurja kiljunta, joka olisi voitu kuulla puolentoista kilometrin päähän. Samalla syyti pistooli yhtenäistä tulisuihkua taistelevien eläinten kuhisevaan röykkiöön.
Pistoolissa oli yhdeksän luotia, ja vasta kun iskuri kilahti metallin tyhjyyttä, lakkasi Carvel huutamasta ja palasi nuotion valoon. Hän kuunteli, syvään hengittäen. Hän ei enää eroittanut silmiä pimennosta eikä kuullut ruumiiden liikuntaa. Hänen hyökkäyksensä äkillisyys ja rajuus oli karkoittanut susilauman. Mutta entä koira! Hän pidätti henkeänsä ja ponnisti näköhermojansa. Joku hahmo laahautui näköpiiriin. Se oli Baree. Carvel juoksi sen luo, laski kätensä lapojen alle ja kantoi sen nuotion ääreen.
Pitkän aikaa sen jälkeen oli Carvelin silmissä kysyvä välke. Hän panosti uudestaan molemmat pyssynsä, heitti uusia risuja tuleen ja kaivoi esille kankaankaistaleita, joilla sitoi kolme tai neljä syvintä haavaa Bareen koivissa. Ja kymmenenkin kertaa hän kysyi kummastellen:
"Ka, mikä hitto sinut siihen riivasi, veikkoseni? Mitä kaunaa sinulla on susille?"
Eikä hän sinä yönä nukkunut, vaan valvoi varuillaan.
Heidän kokemuksensa susia vastaan kamppaillessaan poisti viimeisenkin epävarmuuden, mitä miehen ja koiran välillä vielä saattoi olla. Päiväkausia sen jälkeen he vaelsivat verkalleen luoteista kohti. Carvel hoivasi Bareeta kuin olisi hoidellut sairasta lasta. Koiran vammojen vuoksi liikkui hän vain puolikymmentä kilometriä päivässä. Baree ymmärsi, ja hänessä heräsi yhä voimakkaampi ja suurempi rakkaus miestä kohtaan, jonka kädet olivat hellät kuin Raidan ja jonka ääni lämmitti häntä mittaamattoman toveruuden värisyttävällä viehätyksellä.
Baree ei häntä enää pelännyt eikä epäillyt. Ja Carvel puolestaan pani merkille yhtä ja toista. Heitä ympäröivän seudun ääretön tyhjyys ja heidän yksinäisyytensä antoi hänelle tilaisuutta mietiskellä vähäpätöisiä yksityisseikkoja, ja hän huomasi päivä päivältä tarkkaavansa Bareeta vähän lähemmin. Hän teki vihdoin havainnon, joka oli hänestä perin mielenkiintoinen. Aina, kun he pysähtyivät ladulla, oli Bareella tapana kääntyä tuijottamaan etelän suuntaan; heidän leiriytyessään haisteli se tuulta enimmäkseen etelästä päin. Se oli Carvelin mielestä aivan luonnollista; koiran entiset metsästysmaat kun olivat sillä suunnalla. Mutta päivien kuluessa hän alkoi havaita muutakin. Silloin tällöin Baree tähystäessään etäiseen maahan, josta he olivat tulleet, uikutti hiljaa ja oli sitten kaiken päivää kovin levoton. Se ei ilmaissut mitään halua jättää Carvelia, mutta yhä selvemmin alkoi Carvel käsittää, että joku salaperäinen kutsu kuiskaili sille etelästä.
Vaeltajan aikomuksena oli ehtiä toistatuhatta kilometriä luoteisemmassa sijaitsevan Orjajärven tienoille, ennenkuin hanget sulivat sohjoksi. Sieltä hän oli suunnitellut vetten keväällä auettua matkustaa ruuhella länteen päin Mackenzie-virralle ja lopuksi Brittiläisen Columbian vuoristoon. Nämä suunnitelmat muuttuivat helmikuussa. Heidät yllätti ankara lumituisku Wholdaia-järven seuduilla, ja juuri kun heidän olonsa näytti synkimmältä, sattui Carvel keksimään mökin sankan kuusiston povesta; ja mökissä oli miehen ruumis. Vainaja oli ollut monta päivää kuolleena ja oli jäätynyt kankeaksi. Carvel kaivoi kuopan maahan ja hautasi hänet.
Mökki oli aarrelöytö Carvelille ja Bareelle, mutta varsinkin ensinmainitulle. Kaikesta päättäen sillä ei ollut muuta omistajaa kuin tuo vainaja; se oli mukava suoja ja siellä oli runsaasti muonavaroja. Löytyipä sieltä vielä muutakin: sen omistaja oli korjannut joukon komeita turkiksia ennenkuin pakkanen oli purrut hänen keuhkonsa ja tappanut hänet. Carvel katsasti taljat huolellisesti ja riemumielin.
Niistä saisi millä kauppa-asemalla hyvänsä tuhannen dollaria, eikä hän voinut muuta ymmärtää kuin että ne nyt kuuluivat hänelle. Viikon kuluessa hän oli aukaissut vainajan umpeen pyryttyneen pyydyslinjan ja pyydysteli sillä itse.
Seutu sijaitsi kolmesataa kilometriä luoteiseen Grey Loonista, Ja Carvel huomasi pian, ettei Baree enää niinä hetkinä, jolloin kumma kutsu sen innoitti, tuijottanut suoraan etelään, vaan kaakkoiseen. Ja aurinko nousi nyt päivä päivältä ylemmäksi taivaalle, tuli lämpimämpi, lumi pehmeni jalkain alla, ja ilmassa värähteli heräävän kasvukauden aavistus.
Tällöin uudistui Bareessakin vanha kaipuu, Grey Loonin yksinäisten hautojen, poltetun mökin, allikontakaisen hylätyn teltan ja Nepisin muistojen sydäntä värisyttävä kutsu. Unessaan näki Baree ilmestyksiä. Hän kuuli jälleen Raidan vienon, suloisen äänen, tunsi hänen kätensä kosketuksen, kisaili jälleen hänen kanssaan metsän tummassa siimeksessä, – ja usein istui Carvel uneksivaa koiraa tarkkaamassa, koettaen tajuta, mitä se näki ja kuuli.
Huhtikuussa Carvel heitti turkikset olalleen ja vei ne Hudsonlahden osakeyhtiön kauppa-asemalle Lac la Bicheen, joka oli vielä kauempana pohjoisessa. Baree saattoi häntä puolitiehen ja sitten eräänä iltana päivänlaskussa lähti taivaltamaan takaisin kotiin päin. Kun Carvel viikkoa myöhemmin palasi mökkiin, tapasi hän Bareen siellä. Hän riemastui niin, että kaappasi koiran pään käsivarsiinsa ja syleili sitä. He asuivat mökissä toukokuuhun asti. Umput paisuivat, ja ilmassa tuntui maasta nousevien itujen ja taimien hajua.
Silloin löysi Carvel kevään ensimmäiset varhaiset sinivuokot.
Samana iltana hän sulloi tavaransa myttyyn.
"On aika lähteä taipaleelle", ilmoitti hän Bareelle. "Minä olenkin muuttanut mieleni. Lähdemme takaisin tuonne!"
Ja hän viittasi etelään.
XXX
Etsinnän loppu
Carvel oli omituisessa mielentilassa lähtiessään matkalleen etelää kohti. Hän ei uskonut enteisiin, hyviin eikä pahoihin. Taikausko oli esittänyt pientä osaa hänen elämässään, mutta hän oli utelias ja seikkailunhaluinen, ja yksinäisen vaelluksen vuodet olivat kehittäneet hänessä ihmeellisen selvän sisäisen näkemyksen, jota toisin sanoin voisi nimittää erinomaisen vilkkaaksi mielikuvitukseksi. Hän tiesi, että joku vastustamaton voima veti Bareeta takaisin etelään – että se ei vetänyt sitä ainoastaan määrättyyn ilmansuuntaan, vaan määrättyyn kohtaan sillä suunnalla. Ilman erikoista syytä herätti tilanne hänessä yhä enemmän mielenkiintoa, ja koska hänen aikansa oli arvotonta eikä hänellä ollut mitään erityistä matkanmäärää, alkoi hän kokeilla.
Kahtena ensimmäisenä päivänä hän antautui Bareen opastukseen, ja viisikymmentä kertaa näiden kahden päivän kuluessa hän varmisti koiran suunnan kompassin mukaan. Se piti suoraan kaakkoiseen. Kolmantena aamuna poikkesi Carvel tahallaan länttä kohti. Hän huomasi pian muutoksen Bareessa – ensin levottomuutta ja sitten alakuloisuutta, johon se vaipui seuratessaan hänen kintereillään. Puolipäivän tienoilla Carvel kääntyi äkkiä suoraan kaakkoiseen jälleen, ja melkein samassa palautui Bareen into, ja se juoksi taasen herransa edellä.
Tämän jälkeen seurasi Carvel monet päivät koiran latua.
"Ehkä olen hupsu, veikkoseni", puolusteli hän eräänä iltana. "Mutta tämä on hiukan hauskaakin – ja koska minun täytyy kohdata rautatielinja, ennenkuin voin päästä vuoristoon, niin mitäpä sillä väliä? Pysyn pelissä – kunhan vain et vie minua takaisin sen Lac Bainin miehen luo. No – mitä hittoa? Suuntaudutko hänen pyydyslinjalleen kostaaksesi kohlusi? Jos niin on..."
Bareeta katsellessaan hän puhalsi savupilven piipustaan, ja pää etukäpälien välissä katseli Baree häntä takaisin.
Viikkoa myöhemmin vastasi Baree Carvelin kysymykseen kääntymällä länteen, väistääkseen pitkän matkan päästä Lac Bainin. Oli iltapäivän puoliväli, kun he menivät reitin poikki, jonka varrella Bush McTaggartin ansat ja loukut olivat olleet viritettyinä. Baree ei edes pysähtynyt. Se oikaisi suoraan etelään, rientäen niin nopeasti, että ajoittain hävisi Carvelin näkyvistä. Hillitty, mutta voimakas innostus kannusti sitä, ja se ulisi aina, kun Carvel pysähtyi lepäämään, – alati tunnustellen kuonollaan etelästä tulevaa tuulta.
Kevät, kukkaset, vihertyvä maa, lintujen viserrys ja ilman suloiset henkäykset loihtivat hänet takaisin siihen suureen eiliseen, jolloin oli kuulunut Nepisille. Hänen harkitsemattomassa mielessään ei enää ollut talvea. Pitkät kuukaudet, joina hän oli kärsinyt vilua ja nälkää, olivat poissa; hänen aivojansa täyttävistä uusista kuvista ne olivat unohtuneet. Linnut, kukkaset ja sininen taivas olivat palanneet, ja niiden mukana oli Raidankin toki täytynyt palata, ja juuri nyt hän varmaankin odotteli Bareeta tuolla vihreän metsän reunan takana.
Joku valtavampi tunne alkoi haltioittaa Carvelia. Tilapäinen oikku vakiintui syvälliseksi mielteeksi, aavistukselliseksi otaksumaksi, johon liittyi hillityn innostuksen reipastavaa tenhoa. Heidän saapuessaan vanhalle majavalammikolle oli salaperäinen seikkailu hänet täydelleen hurmannut. Katkohampaan siirtolasta Baree johti hänet purolle, jonka varsilla mustakarhu Wakaju oli kalastellut, ja sieltä suoraan Grey Loonille.
Oli varhainen, ihmeellisen kaunis iltapäivä. Oli niin hiljaista, että kevään lirisevät, tuhansissa puroissa ja ojissa laulavat vedet täyttivät metsän uinuttavalla soitolla. Lämpimässä päivänpaisteessa heloitti baknish veripunaisena. Aukeamilla tuntui ilmassa sinivuokkojen tuoksu. Puihin ja pensaisiin tekivät lintupariskunnat pesiään. Pitkän talviunensa jälkeen heräsi luonto kaikessa loistossaan. Oli unekepesim, pariutumiskuu, kodinrakentamiskuu, ja Baree oli matkalla kotiin. Ei puolisoa etsimään, vaan Nepisin luo. Se tiesi, että hän olisi siellä nyt, ehkäpä juuri siinä rotkon äyräällä, missä oli hänet viimeksi nähnyt. Pian he taas kisailisivat yhdessä, kuten olivat kisailleet eilen, toissapäivänä ja sen edellisenä päivänä, ja riemuissaan haukahti Baree Carvelille kiiruhtaen häntä liikkumaan nopeammin.
Sitten he tulivat aukeamalle, ja taaskin seisoi Baree kuin kivipatsas. Carvel näki palaneen majan hiiltyneet rauniot ja hetkistä myöhemmin molemmat haudat korkean kuusen alla. Hän alkoi ymmärtää, ja hän käänsi silmänsä verkalleen takaisin odottavaan, kuuntelevaan koiraan. Iso pala nousi hänen kurkkuunsa ja tuokion kuluttua hän sanoi hiljaa ja ponnistaen:
"Poika, sinä olet kai kotona."
Baree ei kuullut. Pää pystyssä ja kuono kohotettuna sinistä taivasta kohti se haisteli ilmaa. Mitä metsän ja vihreän kedon tuoksut sille haastoivatkaan? Miksi se nyt siinä seisoessaan vapisi? Mitä väreili ilmassa? Carvel uteli itseltään, ja hänen tutkistelevat silmänsä koettivat vastata näihin kysymyksiin. Ei mitään. Täällä vallitsi kuolema – kuolema ja autius vain. Ja sitten Baree yhtäkkiä parkaisi omituisesti – melkein kuin ihminen – ja suhahti pois kuin tuuli.
Carvel oli heittänyt myttynsä maahan. Hän laski nyt kiväärinsä sen viereen ja seurasi koiraa. Hän juoksi nopeasti, kiiti pihamaan yli kääpiöbalsamien luo ja pitkin ruohottunutta polkua, jonka ennen askeleet olivat kovaksi tallanneet. Hän juoksi, kunnes hengästyi, ja pysähtyi sitten läähättäen kuuntelemaan. Hän ei kuullut rasahdustakaan Bareesta. Mutta tuo vanha polku johti hänet metsän puiden alitse, ja hän seurasi sitä.
Lähelle syvää, tummaa lammikkoa, jossa Baree ja Raita niin usein olivat kisailleet, oli koirakin pysähtynyt. Se saattoi kuulla veden väreilyn, ja sen silmät loistivat kuin hehkuva tuli sen etsiessä Nepisiä. Baree odotti näkevänsä hänet täällä, odotti hänen hennon valkoisen ruumiinsa kuultavan jostakin tummasta varjosta riippakuusen alta tai äkkiä välähtävän lumivalkeana jostakin noista lämpimistä päivänpaisteisista kohdista. Bareen silmät etsivät heidän entisiä lymypaikkojaan; hän tähysteli isoa haljennutta kalliota toisella rannalla, hyllymäisiä äyräitä, joiden alle he olivat sukellelleet kuin saukot, vedenpintaan riippuvia kuusenoksia, joiden verhoon Raitaa huvitti kätkeä alaston ruumiinsa Bareen hakiessa häntä lammikosta. Ja vihdoin tajusi Baree vaistomaisesti, että Raita ei ollut siellä, että oli mentävä vielä edemmäksi.
Hän juoksi edelleen ja saapui tuohiteltalle. Pieni avoin kenttä, jolle he olivat rakentaneet piilosuojansa, kylpi päivänpaisteessa, jota tulvehti lännestä päin metsän aukosta. Teltta oli vielä siellä. Bareesta se ei näyttänyt varsin paljon muuttuneelta. Ja maasta teltan edustalta kohosi se, mikä oli heikosti tuoksahtanut hänen nenäänsä tyynen ilman läpi, – pienen nuotion savu. Tulen yli oli kumartuneena henkilö, eikä Bareesta tuntunut laisinkaan kummalliselta tai odottamattomalta, että tuon olennon niskalta riippui kaksi kiiltävää palmikkoa. Baree ulisi, ja silloin nuotion yli kumartunut olento jäykistyi hiukan ja kääntyi verkalleen.
Nytkin oli Bareesta luonnollisin asia maailmassa, että se oli Nepis, eikä kukaan muu. Eilen hän oli hänet menettänyt. Tänään oli hänet löytänyt. Ja vastauksena tuolle ulinalle kuului nyyhkyttävä huudahdus, joka kohosi Raidan sydämen pohjasta.
Carvel tapasi heidät sieltä muutamaa minuuttia myöhemmin, koiran pää painettuna tiukasti Raidan povea vasten; ja Raita itki – itki kuin pieni lapsi, kasvot kätkettyinä Bareen niskaan.
Carvel ei heitä häirinnyt, vaan odotti; ja hänen varrotessaan oli tuossa nyyhkyttävässä äänessä ja metsän hiljaisuudessa jotakin, mikä ikäänkuin kuiskasi hänelle osan poltetun majan ja noiden kahden haudan tarinasta ja selitti hänelle sen kutsun merkitystä, jonka Baree oli etelästä kuullut.
XXXI
Tilin suoritus
Sinä iltana oli aukeamalla uusi leirinuotio. Se ei ollut vähäinen valkea, jonka sytyttäjä oli pelännyt, että vieraat silmät sen äkkäisivät, vaan valtava roihu, joka lennätti liekkinsä korkealle. Sen loisteessa seisoi Carvel. Ja kuten nuotio oli muuttunut pienestä kytevästä risukasasta, jolla Raita oli keittänyt päivällistään, samoin oli Carvel, tuo virallisesti kuollut henkipatto, muuttunut. Parta oli poissa hänen kasvoiltaan, hän oli heittänyt yltään karibunnahkaisen takkinsa, hänen hihansa olivat käärityt kyynärpäihin asti, ja hänen kasvoillaan oli raju hohde, joka ei ollut pelkkää ahavoitumista tai tuulen ja myrskyjen vaikutusta; ja silmissä oli kiilto, jollaista niissä ei ollut hohtanut viiteen vuoteen, ehkei koskaan ennen. Hän katseli Nepisiä.
Tyttö istui valkean loisteessa, vähän kumartuneena lieskaa kohti, ja hänen ihmeellinen tukkansa kimalteli lämpimästi sen välkkeessä. Carvel ei liikahtanut hänen ollessaan tuossa asennossa, tuskin hengittikään. Kiilto hänen silmissään tummeni, puhuen miehen palvovista tunteista naista kohtaan. Äkkiä kääntyi Nepis ja yllätti hänet ennenkuin hän ehti luoda katsettaan toisaalle. Tytön omissa silmissä ei ollut mitään salattavaa. Kuten hänen kasvoistaankin, hehkui niistä uutta toivoa ja uutta riemua. Carvel istahti hänen viereensä koivupölkylle, tarttui kädellään toiseen noista paksuista palmikoista ja rutisteli sitä haastellessaan. Katsellen heitä lepäsi Baree heidän jalkojensa juuressa.
"Huomenna tai ylihuomenna lähden Lac Bainiin", sanoi Carvel ankaran ja katkeran sävelen värähtäessä hänen yhä hellässä ja hartaassa äänessään. "En tule takaisin ennenkuin olen – tappanut hänet."
Raita katsoi suoraan tuleen. Hetkiseksi katkaisi äänettömyyden ainoastaan nuotion räiske, ja siinä äänettömyydessä pujottautuivat Carvelin sormet edestakaisin Raidan tukan silkkisuortuvissa. Hänen ajatuksensa lensivät taaksepäin. Mikä tilaisuus hänellä olisi ollutkaan tuona talvipäivänä Bush McTaggartin pyydyslinjalla – kunhan hän vain olisi tiennyt. Hän puri leukansa tiukkaan, kun hän tulisessa ahjossa kuvitteli näkevänsä sen päivän tapahtumat, jona Lac Bainin toimitusmies oli surmannut Pierrotin.
Tyttö oli kertonut hänelle koko tarinan: pakonsa, syöksymisensä mielestään varmaan kuolemaan rotkon jäiseen virtaan, ihmeellisen pelastuksensa vedestä. Hän oli kertonut, kuinka Tuboa, hampaaton vanha cree-intiaani, jonka Pierrot säälistä oli antanut pyydystellä osalla omaa aluettansa, oli löytänyt hänet puolikuolleena; Carvel tunsi mielessään sen kauhean hetken murhenäytelmän kaameuden, jona aurinko oli mennyt mailleen Raidan maailmasta; liekeissä hän saattoi nähdä uskollisen vanhan Tuboan viimeisillä voimillaan kantaa raahustavan Nepisiä monen vaivaloisen kilometrin matkan rotkolta omaan hökkeliinsä. Hän näki vaihtelevina kuvina nälän ja kireän pakkasen ahdistamassa mökissä vietetyt lähiviikot, joina Raidan elämä oli riippunut hiuskarvasta.
Ja vihdoin oli Tuboa kuollut, juuri kun lumi peitti paksuimmalta maan. Carvelin sormet puristuivat nyrkkiin Raidan palmikon suortuvissa. Syvä huokaus nousi hänen rinnastaan, ja hän sanoi ahjon pohjaan tuijottaen:
"Huomenna minä lähden Lac Bainiin."
Hetkiseksi Nepis ei vastannut. Hänkin tuijotti tuleen. Sitten hän virkkoi:
"Tuboa aikoi tappaa hänet, kun kevät tulisi ja hän voisi matkustaa. Kun Tuboa kuoli, tiesin minä, että minun oli hänet surmattava. Niinpä minä tulin varustettuna Tuboan pyssyllä. Panostin sen vastikään – eilen. Ja – m'sieu Jim..." Hän vilkaisi Carveliin voitonriemuinen hehku silmissä ja lisäsi melkein kuiskaamalla: "Te ette mene Lac Bainiin. Minä olen lähettänyt viestin."
"Viestin?"
"Niin, Ukimo Jim – viestin. Kaksi päivää sitten. Minä saatoin hänelle sanan, että minä en ollut kuollut, vaan olin täällä – häntä odottamassa, – ja että minä nyt halusin olla iskwao, hänen vaimonsa. Oi – oi, hän tulee, Ukimo Jim, – tulee nopeasti. Ettekä te saa häntä tappaa. Non!"
Tyttö hymyili hänelle ja Carvelin sydän löi kuin rumpu. "Pyssy on panostettu"', lisäsi neitonen hiljaa. "Minä tahdon ampua."
"Kaksi päivää sitten", sanoi Carvel. "Ja Lac Bainista tänne on..."
"Hän on täällä huomenna", vastasi Nepis. "Huomenna auringon laskiessa hän astuu aukeamalle. Minä tiedän. Vereni on kiehunut kaiken päivää. Huomenna – huomenna, – sillä hän matkustaa nopeasti, Ukimo Jim. Niin, hän tulee nopeasti."
Carvel oli painanut päänsä alemmaksi. Hän pusersi sormiensa pitelemiä palmikoita huuliansa vasten. Raita, joka jälleen katseli tuleen, ei sitä nähnyt. Mutta hän tunsi – ja hänen sielunsa lepatti kuin linnun siivet.
"Ukimo Jim", kuiskasi hän – henkäyksenä vain, niin vienona huulten värähtelynä, että Carvel ei kuullut mitään ääntä. Jos vanha Tuboa olisi ollut saapuvilla sinä iltana, on mahdollista, että hän olisi lukenut outoja enteitä tuulen väreissä, jotka silloin tällöin huokuivat vienosti puiden latvoissa. Oli sellainen ilta, jona punaiset jumalat hiljaa kuiskivat keskenään, väriloistojen karnevaali, jossa maahan lankeavat varjotkin ja ylhäiset tähdet näkyivät värisevän eloa ja haastavan voimakasta kieltä. On ehkä mahdollista, että vanha Tuboa, jolla oli yhdeksänkymmentä ikävuotta hartioillaan, olisi oppinut jotakin tai ainakin aavistanut jotakin, mitä Carvel nuoruudessaan ja luottamuksessaan ei tajunnut. Huomenna – hän tulee huomenna! Niin oli Raita riemuiten vakuuttanut. Mutta vanhalle Tuboalle olisivat puut kenties kuiskanneet: miksikä ei tänä iltana?
Oli puoliyö, kun iso kuu kumotti täyteläisenä pienen metsäaukeaman yläpuolella. Teltassa nukkui Raita. Balsamipuiden siimeksessä nuotion takana lepäsi Baree, ja vielä etäämpänä kuusiston reunassa makasi Carvel. Koira ja mies olivat väsyneitä. He olivat vaeltaneet sinä päivänä pitkän matkan ja nopeasti. Eivätkä he kuulleet mitään ääntä.
Mutta he eivät olleet matkustaneet niin pitkää taivalta eivätkä niin nopeasti kuin Bush McTaggart. Päivännousun ja puoliyön välillä hän oli samoillut yli kuusikymmentä kilometriä, ja harppasi nyt Pierrotin majan entiselle pihamaalle. Kahdesti hän oli huutanut metsän syrjästä; ja nyt, kun ei saapunut mitään vastausta, seisoi hän kuutamossa ja kuunteli. Nepisin piti olla täällä – odottamassa. McTaggart oli väsynyt, mutta uupumus ei voinut hillitä hänen verensä polttavaa hehkua. Se oli hehkunut kaiken päivää, ja nyt – hänen ollessaan niin lähellä toiveittensa toteutumista ja voittoa – kuohutti vanha intohimo hänen valtimoitansa kuin päihdyttävä viini.
Jossakin lähellä oli Nepis häntä odottamassa, häntä odottamassa. Taaskin hän kutsui, ja hänen sydämensä sykki hurjasta esimausta hänen kuunnellessaan. Ei vastausta. Sitten salpautui hänen hengityksensä värähdyttäväksi silmänräpäykseksi. Hän haisteli ilmaa – ja hänen sieraimiinsa tuntui heikko savunkäry.
Metsäläisen ensimmäistä vaistoa seuraten hän kääntyi päin tuulta, joka vain heikosti huokui tähtitaivaan alla. Hän ei huhunnut enää, vaan riensi aukeaman poikki. Nepis oli tuolla – jossakin – nukkumassa nuotionsa ääressä, ja McTaggartin rinnasta kohosi matala riemunhuudahdus. Hän saapui metsän syrjään, sattumalta osuivat hänen askeleensa ruohottuneelle polulle; hän astui sitä pitkin, ja savun käry alkoi tuntua yhä voimakkaammalta hänen sieraimissaan.
Metsäläisen vaistoa sekin oli, joka sai hänen lähestymään varovaisesti. Se ja yön ehdoton hiljaisuus. Hän ei rasahduttanut risuakaan jaloillaan. Hän hiipi pensaissa niin hiljaa, ettei syntynyt mitään ääntä. Kun hän vihdoin saapui pienelle aukeamalle, mistä Carvelin kuusenpihkaisen nuotion savu vielä kohosi kierukkana ilmaan, hiipi hän niin varovaisesti, ettei Bareekaan herännyt. Kenties hänellä syvällä sydämessä vielä kyti vanhaa epäluuloa tai kenties hän halusi yllättää tytön tämän nukkuessa.
Teltan näkeminen sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään. Oli kirkasta kuin päivällä kuutamossa teltan kohdalla, ja hän näki muutamia naisenpukuun kuuluvia vaatekappaleita riippumassa sen ulkopuolella. Hän lähestyi keveäjalkaisena kuin kettu ja seisoi hetkisen wigwamin suulla hypistellen sen ovikaistaletta kädellään ja pää etukumarassa, jotta kuulisi pelkän hengityksenkin. Ja hän kuuli tytön hengityksen. Hetkiseksi hän käänsi kasvonsa niin että kuunvalo osui hänen silmiinsä. Niissä paloi hurja tuli. Sitten hän, vieläkin hyvin hiljaa, veti ovikaistaleen syrjään.
Ääntä se ei voinut olla, joka herätti Bareen sen levätessä kätkettynä balsamipuiden siimeksessä kymmenkunnan askeleen päässä. Kenties se oli haju. Ensiksi vavahtivat koiran sieraimet; sitten se havahtui. Muutaman silmänräpäyksen se muljotti teltan ovelle kumartuneeseen olentoon. Se tiesi, että olento ei ollut Carvel.
Vanha haju – ihmispedon haju, täytti sen sieraimet kuin vihattu myrkky. Se nousi pystyyn ja seisoi hetkisen kaikki neljä jalkaa tanakasti maassa, ja huulet kiertyivät hitaasti ylöspäin, paljastaen pitkät hampaat. McTaggart oli hävinnyt. Teltan sisästä kuului ääntä: äkillistä ruumiiden liikuntaa, hätääntynyt, ikäänkuin unestaan heräävän huikkaus ja sitten parahdus – matala, puolittain tukahdutettu säikähdyksen huuto; ja vastaukseksi siihen huutoon loikkasi Baree balsamipuun alta, kurkussa murahdus, jonka sävel tiesi kuolemaa.
Kuusiston reunalla kääntelihe Carvel levottomasti. Oudot äänet herättelivät häntä, äänet, jotka hänen raukeassa uupumuksessaan kuuluivat hänelle kuin unessa. Vihdoin hän nousi istualleen, karahti sitten äkillisessä kauhussa pystyyn ja ryntäsi telttaa kohti. Nepis oli aukeamalla huudellen ystävälleen antamaansa nimeä: "Ukimo Jim – Ukimo Jim – Ukimo Jim!" Hän seisoi siinä valkoisena ja solakkana, silmien loistaessa tähtinä; ja Carvelin nähdessään hän ojensi käsivartensa häntä kohti yhä huutaen:
"Ukimo Jim – U...u... Ukimo Jim..."
Teltasta kuuli Carvel pedon raivon, miehen voihkinan ja parkumisen. Hän unohti, että oli saapunut vasta edellisenä iltana, ja huudahtaen riuhtaisi hän Raidan povelleen, ja tytön käsivarret tiukkenivat hänen kaulassaan hänen uikuttaessaan:
"Ukimo Jim... siellä on se ihmispeto... teltassa! Siellä on Lac Bainin ihmispeto – ja Baree..."
Totuus valkeni äkkiä Carvelille, hän kaappasi Nepisin käsivarsilleen ja vei hänet juoksujalkaa loitommalle äänistä, jotka olivat käyneet tyrmistyttäviksi ja kauheiksi. Kuusistossa hän laski tytön jalat taas maahan. Raidan käsivarret olivat vielä kierrettynä hänen kaulaansa; Carvel tunsi hänen ruumiinsa rajun kauhun, kun se vavahteli hänen omaansa vasten; tytön hengitys oli nyyhkyttävää, ja hänen silmänsä käännetyt Carvelin kasvoihin. Tämä tempasi hänet lähemmäksi ja äkkiä työnsi hän Raidan kasvot omiansa vasten ja tunsi hetkiseksi hänen huultensa lämpimän, värisyttävän hipaisun huulillaan. Ja hän kuuli neitosen kuiskaavan vienosti ja vavisten:
"U...u, Ukimo Jim..."
Kun Carvel palasi teltalle yksinään, pistooli kädessä, oli Baree sen edustalla häntä odottamassa. Carvel sieppasi palavan kekäleen ja astui wigwamiin. Hänen sieltä palatessaan olivat hänen kasvonsa kalpeat. Hän paiskasi kekäleen ahjoon ja palasi Nepisin luo. Hän oli käärinyt hänet peitteisiin ja polvistui nyt hänen viereensä ja kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen.
"Hän on kuollut, Nepis."
"Kuollut, Ukimo Jim?"
"Niin. Baree tappoi hänet."
Raita tuskin hengitti. Hellästi, hänen hiuksiaan suudellen, kuiskaili Carvel suunnitelmiensa heidän paratiisinsa perustamiseksi.
"Kukaan ei saa tietää, morsiameni. Tänään minä hautaan hänet ja poltan tepin. Huomenna lähdemme Nelson Houseen, jossa on lähetyssaarnaaja. Ja sitten tulemme takaisin – ja minä rakennan uuden majan poltetun sijalle. Rakastatko minua, ka sakahet?"
"Oui – kyllä – Ukimo Jim – minä rakastan sinua..."
Äkkiä tapahtui keskeytys. Nyt vasta kajahutti Baree voitonhuutonsa. Se kohosi tähtiin, se vonkui metsän kattojen yli ja täytti tyynen ilman – tuo sudenulvontaa muistuttava riemun, saavutuksen ja täytäntöönpannun koston huuto. Sen kaiku haihtui verkalleen, ja taas oli kaikki hiljaa. Suuri rauha kuiski tuulen vienoissa hengähdyksissä ylhäällä puiden latvoissa. Pohjoisesta kuului koskelon kosimishuuto. Raidan käsivarret kiertyivät yhä tiukemmin Carvelin hartioille. Ja Carvel kiitti sydämensä pohjasta Jumalaa.