[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCCBSIIdPh_pgO_nJxNZlRVnYlKx8myPE6qGb_3QgwIU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1709,"Kazanin poika","Curwood, James Oliver",1878,1927,"1709-curwood-james-oliver-kazanin-poika","1709__Curwood_James_Oliver__Kazanin_poika","Seikkailukirja suurilta saloseuduilta","romaani",[],[],"fi",1917,1923,49236,316703,true,null,[],[],[],"Curwoodin seikkailukirja seuraa Bareeta, suden ja koiran jälkeläistä, joka kasvaa Kanadan suurilla saloseuduilta. Teos kuvaa eläimen ja ihmisen välistä suhdetta sekä villin luonnon ja kesyyden välistä kamppailua.","James Oliver Curwoodin 'Kazanin poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1709. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.","KAZANIN POIKA\n\nSeikkailukirja suurilta saloseuduilta\n\n\nKirj.\n\nJAMES OLIVER CURWOOD\n\n\nSuomentanut Valfrid Hedman\n\nAlkuperäinen nimi: \"Son of Kazan\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Suuri tuntematon.\n     II. Ensimmäinen ottelu.\n    III. Kauhun yö.\n     IV. Nälkäinen vaeltaja.\n      V. Suden luonto voittaa.\n     VI. Yksinäisen sydämen kaipuu.\n    VII. Wakajun loppu.\n   VIII. Nepis vaarassa.\n     IX. Vihdoinkin ystäviä.\n      X. Umiskin pelastus.\n     XI. Pyydystettynä!\n    XII. Lannistettu, vaan ei voitettu.\n   XIII. McTaggart saa vastauksen.\n    XIV. Naisen viekoitus.\n     XV. Myrskyn tytär.\n    XVI. Nepis näyttää ryhtinsä.\n   XVII. Hänen kansansa ääni.\n  XVIII. Henkipatto.\n    XIX. Toimitusmies tekee päätöksensä.\n     XX. Turha ponnistelu.\n    XXI. Nepis tekee valintansa.\n   XXII. Yksin!\n  XXIII. Odotuksen talvi.\n   XXIV. Pohjoiseen.\n    XXV. Pyydystyslinjalla.\n   XXVI. Baree kiusaa McTaggartia.\n  XXVII. McTaggartin voitonriemu.\n XXVIII. Ystävykset.\n   XXIX. Kutsu etelästä.\n    XXX. Etsinnän loppu.\n   XXXI. Tilin suoritus.\n\n\n\n\n\n\nI\n\nSuuri tuntematon\n\n\nMonta päivää oli maailma vastasyntyneelle Bareelle vain laaja, autio\nluola. Näinä elämänsä ensimmäisinä vuorokausina sillä oli koti ison,\ntuulenkaatamista puista kasaantuneen ryteikön sisuksessa, josta sen\nsokea emo Harmaa Hukka oli löytänyt lapsoselleen turvallisen pesän ja\njonne Kazan, emon puoliso, tuli vain silloin tällöin, silmät kiiluen\nkummallisina, vihreävaloisina palloina pimeässä.\n\nKazanin silmistä Baree saikin ensi tunnelmansa jostakin olevaisesta\nemonsa kuvetta ulompana, ja niiden kiilunta myöskin havahdutti hänet\ntietoiseksi näkökyvystänsä. Se saattoi tuntea, saattoi haistaa,\nsaattoi kuulla -- mutta tuossa pimeässä kolossa murtopuiden alla se\nei ollut koskaan _nähnyt_, ennenkuin nuo silmät saapuivat. Ensiksi ne\nsäikähdyttivät, sitten ne ihmetyttivät, ja pelko vaihtui äärettömäksi\nuteliaisuudeksi. Usein se katseli suoraan niihin, kun ne samassa\näkkiä hävisivät. Kazan oli nimittäin kääntänyt päätänsä. Ja sitten ne\njälleen iskivät tulta pimeydestä penikkaa kohti niin vavahduttavan\näkkiä, että toinen vaistomaisesti lyyhistyi lähemmäksi emoaan, joka\nKazanin tullessa sisälle aina omituisesti vapisi ja värisi. Baree\nei tietenkään koskaan saisi kuulla heidän tarinaansa. Se ei saisi\nkoskaan tietää, että Harmaa Hukka, sen emo, oli täysiverinen susi ja\nettä isä, Kazan, oli koira. Hänessä aloitti luonto jo ihmeellistä\ntyötänsä, mutta se ei koskaan menisi määrättyjä rajoja ulommaksi. Se\nilmoittaisi hänelle aikanaan, että hänen kaunis susiemonsa oli sokea,\nmutta Baree ei milloinkaan saisi kuulla kauheasta Harmaan Hukan ja\nilveksen välisestä ottelusta, jossa emoparka oli menettänyt näkönsä.\nLuonto ei kertoisi hänelle mitään Kazanin armottomasta kostosta,\npuolisoiden aviovuosista, uskollisuudesta, seikkailuista Kanadan\nlaajoilla saloilla, -- se voi ainoastaan tehdä hänestä Kazanin pojan.\n\nMutta alussa, monen päivän aikana, oli Bareelle kaikki pelkkää emoa.\nVielä sittenkin, kun sen silmät olivat aivan avautuneet ja koivet\nsiksi varttuneet, että se kykeni hiukan kömpimään pimeässä, ei\nsille ollut muuta olemassa kuin emo. Kun Baree oli kylliksi vanha\nleikkiäkseen risuilla ja sammalella ulkona päiväpaisteessa, ei hän\nvieläkään tiennyt, miltä emo näytti; mutta Bareesta tämä oli iso,\npehmoinen ja lämmin, hän nuoleskeli Bareen kasvoja ja puhutteli\nhäntä lempeästi ulisten, mikä vihdoin sai poikasenkin vaistomaisesti\näännähtelemään, heikosti, piipittävästi haukahdellen.\n\nJa sitten tuli se ihmeellinen päivä, jona vihertävät tulipallot,\nKazanin silmät, lähenivät lähenemistään, vähän kerrallaan ja hyvin\nvarovaisesti. Näihin asti oli Harmaa Hukka varoitellut urostansa\npysymään loitolla. Yksinäisyys oli sen villille rodulle imetysajan\nensimmäinen laki. Kumea murahdus sen kurkusta, ja Kazan oli aina\npysähtynyt. Mutta tänään se ei murahtanut. Harmaan Hukan kurkussa\nvaimeni murahdus hiljaiseksi uikutukseksi. Se oli yksinäisyyden,\nriemun ja suuren kaipuun merkki. \"Nyt kyllä sopii\", virkkoi hän\nKazanille, ja hetkisen epäröityään, tullakseen asiasta varmaksi,\nvastasi toinen samanlaisella syvällä kurkkuäännähdyksellä.\n\nVerkalleen yhä, ikäänkuin epätietoisena siitä, mitä löytäisi, saapui\nKazan heidän luokseen, ja Baree painui lähemmäksi emoansa. Hän kuuli\nKazanin mötkähtävän mahalleen Harmaan Hukan viereen. Baree oli\npeloton ja kovin utelias. Ja uteliaspa oli Kazankin. Hän haisteli.\nHänen korvansa olivat valppaat hämärässä. Vähän ajan perästä alkoi\nBaree liikkua. Tuuma tuumalta hän vetäysi poispäin Harmaan Hukan\nkyljeltä. Harmaa Hukka oli hyvin hiljaa, jokainen lihas notkeassa\nruumiissa jännitettynä kuin teräslanka, ja kuunteli. Sudenveri alkoi\njälleen kuumeta. Vaara väijyi Bareeta. Mitään hiiskahtamatta veti\nemo huulensa taaksepäin ja paljasti hampaansa. Kurkku värähteli,\nmutta sieltä ei tullut mitään ääntä. Ulkoa pimeydestä kahden metrin\npäässä emosta kuului sitten pehmeä, penikkamainen ulvahdus ja Kazanin\nhyväilevän kielen maiskutusta.\n\nBaree tunsi ensimmäisen suuren seikkailunsa väristystä. Hän oli\nkeksinyt isonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki tuo tapahtui Bareen elämän kolmannella viikolla. Hän oli juuri\nkahdeksantoista päivän vanha, kun Harmaa Hukka salli Kazanin tutustua\npoikaansa. Jollei Harmaa Hukka olisi ollut sokea ja muistellut sitä\npäivää Sun Rockin kukkulalla, jona ilves oli repinyt häneltä silmät\npäästä, olisi hän synnyttänyt Bareen ulkoilmassa, ja tämän sääret\nolisivat olleet aivan vahvat. Hän olisi tuntenut auringon, kuun ja\ntähdet, olisi tiennyt, mitä ukkonen oli, ja olisi jo ehtinyt nähdä\nsalaman leimahdukset taivaalla. Mutta pimeässä luolassa murtopuiden\nalla ei ollut muuta tehtävää kuin kömpiä hiukan ympärinsä sen\ntummassa kätkössä ja pienellä punaisella kielellä nuoleksia sinne\ntänne siroiteltuja raakoja luita.\n\nMonet kerrat oli hänet jätetty yksikseen. Hän oli kuullut emonsa\ntulevan ja menevän, ja melkein aina oli se tapahtunut vastaukseksi\nKazanin haukahdukselle, joka kuului luolaan kuin etäinen kaiku. Baree\nei ollut koskaan tuntenut varsin voimakasta halua seurata, ennenkuin\nnyt tänään, Kazanin ison, vilpoisen kielen hyväillen pyyhkiellessä\nsen kasveja. Näinä ihmeellisinä sekunteina teki luonto työtään. Vasta\nsilloin Bareen vaistot todella heräsivät. Ja kun Kazan meni pois,\njättäen heidät kahdenkesken pimeään, yritti Baree uikutuksellaan\nkutsua hänet takaisin, niinkuin se oli ikävöiden ulissut äitinsä\nperään, kun tämä silloin tällöin oli puolisonsa kutsusta poikasensa\njättänyt.\n\nAurinko oli aivan metsän yläpuolella, kun Harmaa Hukka pari\ntuntia Kazanin vierailun jälkeen livahti tiehensä. Bareen pesän\nja rydön latvan välillä oli neljänkymmenen jalan pituudelta\nyhteensulloutunutta ryteikköä, jonka lävitse ei ainoakaan valonsäde\ntunkeutunut. Tämä pimeys ei Bareeta peloittanut, sillä valon\nmerkitys oli hänen vasta opittava. Päivä -- ei yö -- tuottaisi\nhänelle ensimmäisen suuren säikähdyksen. Aivan pelottomana siis ja\nhaukahduksella pyytäen äitiään odottamaan alkoi hän seurata. Jos\nHarmaa Hukka sen kuulikin, ei hän piitannut penikan ruikutuksesta,\nja hänen kynsiensä rapina risuissa kuului pian yhä kauempaa ja\nheikommin, kunnes taukosi kohonaan.\n\nTällä kertaa ei Baree pysähtynyt kahdeksantuumaiselle puunrungolle,\njoka siltä puolen aina oli sulkenut hänen maailmansa. Hän kiipesi sen\npäälle ja kierähti yli toiselle puolelle. Sen takana odottivat laajat\nseikkailut, ja hän syöksyi rohkeasti niitä kohti.\n\nEnsimmäisten kahdenkymmenen metrin matka vei häneltä pitkän ajan.\nSitten hän tuli puunrungolle, jonka Harmaan Hukan ja Kazanin käpälät\nolivat sileäksi kuluttaneet, ja pysähtyen aina muutaman jalan päässä,\nuikuttaakseen kutsun emolleen, siirtyi pienokainen sitä pitkin yhä\netäämmälle. Samalla huomasi hän maailmassaan vähitellen tapahtuvan\nomituisen muutoksen. Tähän asti hän oli tuntenut vain pimeyttä. Mutta\nnyt näkyi pimeys hajaantuvan kummallisiksi muodoiksi ja varjoiksi.\nKerran hän havaitsi tulijuovan leimahduksen -- päivänsäteen\nvälähdyksen -- yläpuoleltaan, ja se säikähdytti hänet niin, että hän\nlitistäytyi pölkkyä vasten eikä hievahtanut puoleen minuuttiin.\n\nSitten hän jatkoi matkaansa. Kärppä vikisi hänen alapuolellaan. Hän\nkuuli oravan jalkain nopean suhahtelun, ja sitten kumahti hänen\nkorviinsa omituinen _huot, huot, huot_, minkä kaltaista ääntä emo\nei konsaan ollut päästänyt. Hän eksyi ladulta. Runko ei enää ollut\nsileä, ja se johti hänet yhä ylemmäksi sotkuiseen murrokkoon ja tuli\njoka askeleelta kapeammaksi. Hän ynisi. Pehmeä, pieni kuono etsi\nturhaan emon lämmintä tuoksua. Loppu tuli äkkiä, sillä hän menetti\ntasapainonsa ja putosi. Hän päästi vihlaisevan kauhunkiljahduksen\ntuntiessaan luiskahtavansa ja sitten syöksyvänsä alaspäin. Kaiketi\nhän oli korkealla rytöpuun rungolla, sillä Bareesta se oli hirvittävä\nputoaminen. Pieni pehmeä ruumis mätkähteli pölkyltä pölkylle hänen\npaiskautuessaan sinne tänne, ja kun hän vihdoin pysähtyi, oli hänen\nhengityksensä ihan salpautunut. Mutta hän nousi nopeasti neljälle\nvapisevalle koivelleen ja vilkutti silmiään.\n\nUusi kauhu naulasi hänet paikalleen. Hetkisessä oli koko maailma\nmuuttunut. Se oli tulvillaan päivänvaloa. Kaikkialla hän näki\njotakin kummallista. Mutta enimmin peloitti häntä aurinko. Se oli\nhänen ensimmäinen vaikutelmansa tulesta, ja se teki kipeää silmille.\nHän olisi hiipinyt takaisin ryteikön ystävälliseen pimentoon,\nmutta samassa saapui Harmaa Hukka isoa puunrunkoa pitkin Kazanin\nseuraamana. Emo nuuski iloisesti Bareeta; ja koiran tavoin heilutti\nKazan häntäänsä.\n\nTämä koiralle ominainen piirre oli periytyvä Bareelle. Vaikka hän\nolikin puoliksi susi, heiluttaisi hän aina häntäänsä. Hän yritti\nheiluttaa sitä nyt. Kenties Kazan näki yrityksen, sillä istuen\ntakajaloillaan hän päästi hillityn hyväksymishaukahduksen.\n\nTai ehkä hän sanoi Harmaalle Hukalle:\n\n\"Ka, olemme vihdoinkin saaneet pikku veitikkamme ryteiköstä, eikö\ntotta?\"\n\nBareelle se oli ollut suuri päivä. Hän oli keksinyt isänsä -- ja\nmaailman.\n\n\n\n\nII\n\nEnsimmäinen ottelu\n\n\nJa se oli ihmeellinen maailma -- äärettömän hiljainen ja kovin\ntyhjä kaikesta muusta paitsi salojen eläimistä. Lähin Hudsonin\nlahden asemapaikka oli sadan engl. peninkulman päässä ja ensimmäinen\nkaupunki sivistysalueen rajoilla suoraan kolmesataa peninkulmaa\netelään päin. Kaksi vuotta sitten oli cree-heimoon kuuluva pyydystäjä\nTusu nimittänyt tätä tienoota omakseen. Se oli metsäin lain mukaan\npolvesta polveen esi-isiltä periytyneenä joutunut hänen haltuunsa;\nmutta Tusu oli ollut riutuneen sukunsa viimeinen, ja hän oli kuollut\nisoonrokkoon, ja hänen vaimonsa ja lapsensa olivat kuolleet hänen\nkanssaan.\n\nSenjälkeen ei mikään ihmisjalka ollut hänen jälkiään polkenut.\nIlvekset olivat lisääntyneet moninkertaisesti. Kanadalaiset hirvet\nja karibu-peurat olivat saaneet olla metsästäjiltä rauhassa.\nMajavat olivat häiritsemättä rakentaneet asumuksiaan. Mustankarhun\njälkiä oli yhtä taajassa kuin peuran jälkiä etelämpänä. Ja missä\nTusun surmansatimet ja myrkkytäyt ennen olivat susien lukumäärää\nharventaneet, ei nyt enää mikään näitä metsän _mohekuneja_ uhannut.\n\nTämän ihmeellisen päivän auringon laskettua välkähtivät taivaalle\nBareen ensimmäisen todellisen yön tähdet. Olikin komea, kirkas yö, ja\npunainen täysikuu purjehti metsän yli valellen maahan uutta valoa,\njoka Bareesta oli pehmeämpää ja kauniimpaa. Sudenvaisto oli hänessä\nvoimakas, ja hän oli levoton. Hän oli sen päivän nukkunut auringon\nlämmössä, mutta ei voinut nukkua kuun kumotuksessa. Hän nuuski\nhermostuneesti Harmaata Hukkaa, joka makasi maassa vatsallaan, kaunis\npää valppaana ja kuunnellen kaihoavasti yön ääniä ja pyydystykselle\nhiipineen Kazanin haukuntaa.\n\nViisi, kuusi kertaa kuuli Baree murtopuun lähettyvillä liikkuessaan\npehmeän suhinan yläpuoleltaan, ja pari kertaa näki hän ison varjon\nleijuvan nopeasti ilman halki. Siellä lensi isoja pohjolan pöllöjä,\njotka viuhahtivat alas häntä tarkastamaan; ja jos hän olisi ollut\nkaniini eikä susi-koiranpentu, olisi hänen ensimmäinen yönsä kuun\nja tähtien valossa ollut hänen viimeisensä, sillä hän ei ollut\nvarovainen, kuten _Wapus_, kaniini, olisi ollut. Harmaa Hukka ei\nhäntä ankarasti vartioinut. Se tiesi vaistomaisesti, ettei Bareella\ntässä metsässä ollut paljoa pelättävää, paitsi ihmisten taholta.\n\nPennun suonissa virtasi suden veri. Susi pyydysteli kaikkia\nmetsäneläimiä, mutta ei kukaan muu elukka, ei siivekäs eikä\nhammasniekka hätyyttänyt sutta. Jollakin tavoin aavisti sen Baree\nitsekin. Hän ei pelännyt pöllöjä. Häntä eivät säikähdyttäneet\nkummalliset, pöyristyttävät huudot, joita ne tummista kuusenlatvoista\nrääkyivät. Mutta kerran pelko hänet valtasi, ja hän kiiti takaisin\nemonsa luo. Se tapahtui silloin, kun yksi ilman siivekkäistä\npyydystäjistä laskeutui alas iskien lumikenkäjänikseen, ja tuomitun\neläimen tuskanparahdukset saivat hänen sydämensä takomaan kuin pieni\nvasara.\n\nHän _tunsi_ noissa huudoissa salomaan alati väijyvän murhenäytelmän\n-- kuoleman. Hän tunsi sen jälleen sinä yönä, jona hän, kyyristyneenä\nHarmaan Hukan kylkeä vasten, kuunteli susilauman hurjaa ulvontaa\nsen juostessa nuoren karibuhärän kintereillä. Ja se kaikki\nkerrassaan selvisi, kaiken sen hän väristen tajusi aamun harmaassa\nsarastuksessa, kun Kazan palasi kantaen leuoissaan isoa jänistä, joka\nvielä eli, sätkytteli ja vääntelihe.\n\nTämä jänis oli Bareen kasvatuksen ensimmäisen luvun huippukohta.\nNäytti siltä kuin olisivat Harmaa Hukka ja Kazan tuon kaiken\nsuunnitelleet, jotta Baree saisi ensimmäisen opetuksensa\ntappamistaidossa. Kun Kazan oli heittänyt saaliinsa maahan,\nlähestyi Baree hyvin varovaisesti. Wapusin, jäniksen, selkäranka\noli murskattu, sen pyöreät silmät olivat lasittuneet, eikä se enää\ntuntenut tuskaa. Mutta Bareesta se oli hyvin elävä, kun hän upotti\nhennot hampaansa Wapusin kaulan alla kasvavaan tuuheaan turkkiin.\nHampaat eivät tunkeneet sen läpi, mutta penikkamaisen hurjana Baree\njatkoi. Hän luuli tappavansa.\n\nHän tunsi Wapusin kuolinnytkähtelyt, kuuli viimeisten huohottavain\nhengähdysten lähtevän lämpimästä ruumiista, murisi ja kiskoi, kunnes\nvihdoin kellahti taaksepäin, karvatukko suussa. Sitten hän palasi\njo aivan kuolleen Wapusin kimppuun, pureskeli ja murisi yhä, kunnes\nHarmaa Hukka tuli terävine hampaineen ja repi jäniksen kappaleiksi.\nSitten seurasi pidot. Näin tuli Baree tajuamaan, että syöminen\nedellytti tappamista, ja vuorokausien vieriessä heräsi hänessä\nnopeasti lihan nälkä. Siinä suhteessa hän oli ilmetty susi. Kazanilta\nhän oli perinyt muita ja voimakkaampiakin koiran ominaisuuksia.\nHänellä oli upea, musta turkki, minkävuoksi hän myöhemmin sai nimen\n_Kusketa Muhekun_ -- musta susi. Rinnassa oli valkoinen tähti. Oikean\nkorvalehden kärki oli valkoinen. Kuusiviikkoisella oli tuuhea,\nmatalalla riippuva häntä. Se oli suden häntä. Hänen korvansa olivat\nHarmaan Hukan korvat -- terävät, lyhyet, pystyssä ja aina valppaat.\nLavoiltaan hän näkyi kasvavan komeaksi kuin Kazan, ja seisoessaan\nhän muistutti valjaskoiraa, paitsi että aina seisoi _sivuttain_\nvaanittavaansa. Tämä oli taaskin suden piirre, sillä koira tuijottaa\nsuoraan ja hartaasti sinne, mihin sen huomio on kääntynyt.\n\nKerran kirkkaana yönä, kun hän oli kaksikuukautinen ja taivas oli\ntäynnä tähtiä ja kesäkuinen kuu niin kelmeänä, että sitä tuskin näki\nkorkeiden kuusten latvojen yläpuolelta, istahti Baree takajaloilleen\nja ulvoi. Sen ensimmäinen ponnistus. Mutta sävelestä ei voinut\nerehtyä. Se oli suden ulvahdus.\n\nMutta hetkistä myöhemmin, kun Baree hiipi Kazanin luo ikäänkuin kovin\nhäpeissään yrityksestänsä, heilui häntä ilmeisen anteeksipyytävästi.\nSe oli taaskin koiran piirre. Jos Tusu, kuollut intiaanipyydystäjä,\nolisi voinut Bareen silloin nähdä, olisi hän tehnyt johtopäätöksensä\ntuosta hännän heilunnasta. Se ilmaisi tosiasian, että syvällä\nsydämessään -- ja sielussaan, jos voimme myöntää hänellä sellaisen\nolleen -- Baree oli _koira_.\n\nMuissakin suhteissa olisi Tusu keksinyt hänessä tuntomerkkejä.\nKahden kuukauden vanhana on sudenpenikka unohtanut leikkimisen. Se\nhiiviskelee salolla jo tosityössä, vaaniskellen itseänsä pienempiä\nja avuttomampia otuksia. Baree leikki vielä. Retkillään ryteikön\nulkopuolella hän ei ollut koskaan mennyt puroa kauemmaksi, joka oli\nsadan metrin päässä emon pesästä. Hän oli avustanut monen kuolleen\nja kuolevan jäniksen palasiksi repimisessä ja luulotteli, jos asiaa\nlaisinkaan mietti, olevansa tavattoman hurja ja rohkea. Mutta\nvasta yhdeksännellä viikollaan hän tunsi kannuksensa ja taisteli\nhirvittävän taistelunsa nuoren pöllön kanssa tiheän metsän laidassa.\n\n_Uhumisy_, iso lumipöllö, oli laatinut pesänsä murskaantuneeseen\nkantoon lähelle Bareen kotoista puuryteikköä; ja siitä aiheutui\ntapaus, joka muutti Bareen elämän, aivan kuin silmien sokaisu oli\nmuuttanut emon elämänuran ja ihmisen kurituskarttu Kazanin oman.\nPuro juoksi läheltä tuota ukkosen pirstaamaa puuntynkää, joka oli\nhiljaisella, siimeisellä paikalla metsässä korkeiden, tummien kuusten\nympäröimä ja keskellä kirkasta päivääkin hämärän verhossa. Monet\nkerrat oli Baree mennyt tämän salaperäisen metsikön syrjään ja\ntirkistellyt tiheikköön uteliaasti ja yhä halukkaammin.\n\nTänään, hänen suuren ottelunsa päivänä, oli viekoitus vastustamaton.\nVähä vähältä hän asteli metsikön sisään, loistavasti kiiluvin silmin\nja korvat herkkinä tarkkaamaan vähäisintäkin sieltä ehkä kuuluvaa\nääntä tai rasahdusta. Hänen sydämensä löi taajemmin. Hämärä peitti\nhänet täydellisemmin. Hän unohti rydön, Kazanin ja Harmaan Hukan.\nHäntä haltioitti seikkailun värähdyttävä aavistus. Hän kuuli outoja,\nmutta hyvin pehmeitä ääniä, ikäänkuin käpäläin tassutusta tai\nuntuvaisten siipien suhinaa, ja ne herättivät hänessä kirpaisevaa\nodotusta. Hänen jalkojensa alla ei ollut ruohoa, ei yrttejä, ei\nkukkasia, vaan ihmeellinen ruskealle häivähtävä, ikivihreä, pehmoinen\nneulasmatto. Se tuntui hauskalta hänen jalkoihinsa ja oli niin\nsamettimainen, ettei hän kuullut omia askeleitansa.\n\nHän oli hyvinkin kolmensadan metrin päässä rydöstä, kun hän sivuutti\nUhumisyn kannon ja joutui tuuheaan balsamipuunäreikköön. Ja siellä --\njuuri hänen ladullaan -- istua kökötti hirviö!\n\n_Papajutshisy_, \"nuori pöllö\", oli kooltaan vain kolmannes Bareesta.\nMutta se oli kamalan näköinen. Bareen mielestä se oli vain päätä ja\nsilmiä. Hän ei voinut ollenkaan eroittaa ruumista. Kazan ei ollut\nkoskaan tuonut kotiin mitään sellaista, ja hyvinkin puoli minuuttia\noli Baree aivan hiljaa ja katseli sitä miettivästi. Papajutshisy\nei hievahduttanut höyhentäkään; mutta kun Baree lähestyi astuen\nvarovaisen askeleen kerrallaan, laajenivat sen silmät ja pään sulat\nröyheltyivät kuin tuulen viiman liikuttamina.\n\nSe oli sotaista sukua; tämä pieni Papajutshisy oli hurjaa,\npelotonta tappajasukua, ja itse Kazankin olisi ottanut huomioonsa\nnuo röyhistyneet sulat. Kahden jalan päässä mulkoilivat penikka ja\npöllönpoikanen toisiaan. Jos Harmaa Hukka sillä hetkellä olisi heidät\nnähnyt, olisi se arvatenkin sanonut Bareelle: \"Käytä käpäliäsi ja\npuiki tiehesi!\" Ja Uhumisy, vanha pöllö, olisi kaiketi kirkaissut\nPapajutshisylle: \"Pieni hupsu, levitä siipesi ja lennä!\"\n\nKumpikaan niistä ei ollut antamassa varoitustansa, ja niin alkoi\ntaistelu.\n\nPapajutshisy sen aloitti, ja vain kerran hurjasti ulvahtaen lensi\nBaree mykkyränä taaksepäin pöllönpojan nokan tarttuessa tulikuumain\npihtien tavoin sen kuononpään pehmeään lihaan. Tuo hämmästyksen\nja tuskan kiljahdus oli ensimmäinen ja viimeinen, jonka Baree\ntaistelussa päästi. Sudenveri kuohahti, raivo ja murhanhimo\nvaltasivat hänet. Papajutshisyn riippuessa hänestä kiinni omituisesti\nsähisten, kierähteli Baree hammasta purren, taisteli vapautuakseen\ntuosta kummallisesta nenäruuvista, ja pieniä vihaisia murahduksia\nkohosi hänen kurkustaan.\n\nMinuutin aikaan hän ei voinut käyttää leukojansa. Sitten hän\nsattumalta sai Papajutshisyn kiilatuksi matalan maapensaan\ntyvihaarukkaan, ja häneltä lohkesi palanen nenästä. Hän olisi\nsilloin voinut juosta pakoon, mutta sensijaan hyökkäsi hän kuin\nsalama uudestaan pöllönpojan kimppuun. Papajutshisy kaatua mukeltui\nselälleen ja Baree upotti neulamaiset hampaansa sen rintaan. Oli\nikäänkuin olisi yrittänyt purra pieluksen läpi, kun höyhenpeite\noli niin tuuhea ja paksu. Syvemmälle ja syvemmälle vajotti Baree\nhampaansa, ja juuri kun ne alkoivat raapaista pöllönpojan ihoa,\nsai Papajutshisy -- nokkiessaan puolittain umpimähkään ja iskien\naika kipeästi joka kerralla kun osasi -- häntä korvasta kiinni.\nNipistys oli Bareelle kiduttavan tuskallinen, ja hän teki entistä\nvimmatumman ponnistuksen poratakseen hampaansa vihollisensa paksun\nhöyhenhaarniskan läpi.\n\nRynnistellessään he kierähtelivät matalain balsamipuiden alla rotkon\nreunalla, jonka läpi puro juoksi. Syöksyen jyrkän partaan yli he\nkierähtivät alas ja mätkähtivät syvänteen pohjalle, missä Baree\nhellitti otteensa. Papajutshisy piti urheasti puoliansa, ja kun\neläimet tapasivat pohjan, oli se yhä Bareen korvaan tarrautuneena.\n\nBareen nenästä vuoti verta, hänen korvaansa vihloi kuin olisi sitä\nkiskottu ulos päästä, ja tällä tukalalla hetkellä huomasi pikku\nPapajutshisy vasta heränneen vaiston opastamana, että siipiä voi\nkäyttää taisteluvälineinä. Vasta sitten on pöllö todella alkanut\ntaistella, kun se käyttää siipiään; iloisesti sähisten ryhtyi\nPapajutshisy lyödä räiskimään Bareeta niin tiheään ja niin häijysti,\nettä pentuparka aivan pökertyi. Sen täytyi sulkea silmänsä ja\nnäykkiä umpimähkään. Ensi kertaa taistelun alusta asti tunsi Baree\nsuurta halua pötkiä tiehensä. Hän yritti etukäpäliensä avulla\nriuhtaista itseään irti, mutta Papajutshisy, hidasmietteinen, mutta\nvakaumuksessaan varma, riippui julmana kohtalona korvasta. Tällä\nratkaisevalla hetkellä, jolloin tappion tajunta nopeasti heräsi\nBareen mielessä, tuli sattuma hänen avukseen. Hän tuli iskeneeksi\nhampaansa pöllönpoikasen hentoon jalkaan. Papajutshisy kirahti äkkiä.\nKorva vapautui vihdoinkin, ja voitonriemusta murahtaen kiskaisi Baree\nsisukkaasti Papajutshisyn säärtä.\n\nTaistelun kiihkossa hän ei ollut kuullut aivan heidän alapuolellaan\nryöppyävän veden kohinaa, ja paaden syrjältä kierähtivät he molemmin\nalas, sateesta paisuneen puron tukehduttaessa taistelijain viimeisen\nmurahduksen ja viimeisen sähinän.\n\n\n\n\nIII\n\nKauhun yö\n\n\nEnsimmäisen vesisuullisen jälkeen oli puro Papajutshisylle miltei\nyhtä turvallinen kuin ilma, sillä se purjehti virran mukana keveästi\nkuin kalalokki, ihmetellen hidasjärkisessä, isossa päässään, että\nliikkui niin väleen ja niin hauskasti, vaikkei itse ollenkaan\nponnistellut.\n\nBareelle se oli aivan toista. Hän painui pohjaan melkein kuin kivi.\nValtava kohina täytti hänen korvansa. Oli pimeää, tukehduttavaa,\nkauheata. Nopeassa virrassa hän kierähteli kierähtelemistään, sillä\nhän vyöryi kahdenkymmenen jalan matkan veden alla. Sitten hän nousi\npinnalle ja alkoi epätoivoisesti käyttää koipiaan. Siitä ei ollut\npaljoa apua. Hän sai vain aikaa vilkuttaa pari kertaa silmiään ja\nhaukata ilmaa keuhkoihinsa, kun hän jo syöksyi vuolteeseen, jossa\nvesi kiiti kuin myllynkourussa, kahden jokeen kaatuneen puunrungon\nvälitse, eivätkä terävimmätkään silmät olisi taaskaan kahdenkymmenen\njalan matkalla hänestä eroittaneet karvan kuituakaan.\n\nHän nousi jälleen pinnalle louhikkoisen matalikon syrjässä. Vesi\nkiiti kuin Niagaran putoukset pienoiskoossa, ja viisi-, kuusikymmentä\njalkaa lennätettiin häntä karvapallona eteenpäin. Sitten hän\npaiskautui syvään viileään suvantoon, josta hän -- puolikuolleena --\nhuomasi ryömivänsä hiekkaiselle rantasärkälle.\n\nSiinä hän virui pitkän aikaa liikahtamatta helteisessä\npäivänpaahteessa. Hänen korvansa kumoili kauheasti, ja kuono tuntui\naralta ja sitä poltti kuin hän olisi sen tuleen pistänyt. Vihdoin hän\nnousi, mutta sääret ja ruumis olivat kipeät, ja kun hän alkoi kävellä\nsomerikolla, oli hän maailman kurjin penikka. Hän oli sitäpaitsi\ntäydellisesti ymmällä.\n\nTurhaan hän etsi joitakin tutunomaisia merkkejä, jotakin, mikä voisi\nopastaa hänet kotiinsa ryteikköön. Mutta kaikki oli outoa. Hän\nei tiennyt, että vesi oli paiskannut hänet väärälle puolen jokea\nja että hänen kotiin päästäkseen olisi jälleen ollut mentävä sen\nyli. Hän uikutti, mutta se oli liian hiljaista, jotta emo olisi\nsen kuullut. Harmaa Hukka olisi kuullut hänen haukuntansa, sillä\nmurros oli vain kaksisataaviisikymmentä metriä vastavirran suuntaan.\nMutta sudenluonne pysytti Bareen ääneti, tuota matalaa uikutusta\nlukuunottamatta.\n\nHän alkoi juosta jokivartta pitkin myötävirran suuntaan, siis rydöstä\npoispäin, joka askeleella etääntyen yhä kauemmaksi kodista. Tuon\ntuostakin hän pysähtyi kuuntelemaan. Metsä muuttui taajemmaksi,\ntummemmaksi ja salaperäisemmäksi. Sen äänettömyys oli peloittavaa.\nPuolen tunnin kuluttua olisi Baree lausunut Papajutshisynkin\ntervetulleeksi. Eikä hän olisi sen kanssa tapellut. Olisihan vain,\njos mahdollista, kysynyt tietä kotiin.\n\nHän oli runsaan kilometrin päässä rydöstä, kun saapui paikalle,\nmissä puro haarautui kahtia. Hänellä ei ollut valinnan varaa -- oli\nseurattava sitä haaraa, joka juoksi hiukan kaakkoiseen suuntaan.\nVuolas ei sen virta ollut.\n\nUomassa ei välkähdellyt kareja ja kallioita, joiden ympäritse\nvesi kohisten vaahtosi. Joki muuttui tummaksi kuten metsäkin. Oli\nhiljaista ja salaperäistä. Tietämättään joutui Baree yhä syvemmälle\nTusun vanhoille pyydysmaille. Tusun kuolemasta saakka ei seudun\nrauhaa ollut kukaan häirinnyt, paitsi sudet; mutta Harmaa Hukka ja\nKazan eivät olleet pyydystäneet tällä puolen vesijuonnetta, -- ja\nsudetkin olivat mieluummin ajaneet saalista avoimella maalla.\n\nÄkkiä havaitsi Baree olevansa syvän, mustan lätäkön rannalla. Sen\nvesi lepäsi öljytyynenä, ja hänen sydämensä oli pompahtaa ruumiista,\nkun melkein hänen nenänsä edestä hyppäsi esille iso, sileä, kiiltävä\notus ja pudottausi hirveällä molskahduksella ihan allikon keskelle.\nSe oli _Nekik_, saukko. Se ei ollut kuullut Bareen liikuntaa; ja\nsilmänräpäystä myöhemmin purjehti pimennosta esille _Napanekik_,\nsaukotar, perässään kolme saukonpoikasta, jättäen jälkeensä neljä\nvälkehtivää vanajuovaa öljymäiseen vedenkalvoon. Se, mitä senjälkeen\ntapahtui, sai Bareen muutamaksi minuutiksi unohtamaan, että hän oli\neksynyt. Nekik oli kadonnut vedenpinnan alle, ja nyt hän sukelsi\nylös ihan mitään aavistamattoman puolisonsa alta niin rajusti, että\nkohotti eukkosen puoliksi vedestä. Samassa hän sukelsi pohjaan,\nja Napanekik riensi vimmatusti perässä. Bareesta se ei näyttänyt\nleikiltä.\n\nKaksi pikkusaukkoa oli iskenyt kolmanteen, mikä näytti hurjalta\ntaistelulta. Kylmyys ja kivistys karkoittuivat Bareen ruumiista. Veri\nhänen suonissaan virtasi kiihkeästi, hän unohti olonsa ja ulvahti.\nSilmänräpäyksessä katosivat saukot. Useita minuutteja kuohui ja\naaltoili vielä lammikon vesi, ja sitten oli kaikki hiljaa. Hetkisen\nperästä Baree vetäytyi pensaikkoon ja jatkoi matkaansa.\n\nKello oli noin kolme iltapäivällä, ja auringon olisi vielä pitänyt\nolla korkealla taivaalla. Mutta ilma pimeni pimenemistään, ja siitä\njohtuvan outouden tunne ja pelko lisäsi vauhtia Bareen koipiin. Vähän\nväliä hän pysähtyi kuuntelemaan ja kerran siten kuunnellessaan hän\neroitti äänen, joka sai hänet vastaukseksi iloisesti kirahtamaan. Se\noli etäistä ulvontaa -- suden ulvontaa -- suoraan hänen edessään.\nBaree ei ajatellut susia, vaan Kazania, ja hän juoksi metsän\nhämärässä, kunnes hengästyi. Sitten hän pysähtyi pitkäksi aikaa\nkuuntelemaan.\n\nSuden ulvontaa ei enää kuulunut. Sen sijaan möyrysi lännestäpäin\nsyvä, pauhaava jyminä. Puiden latvojen välitse leimahti kirkas\nvalojuova. Tuulen voihkiva kuiske kävi myrskyn edellä, ukkonen tuli\nlähemmäksi, ja toinen salamanvälähdys näkyi etsivän Bareeta, joka\nkyyrötti väristen ison kuusen katosmaisessa suojassa. Tämä oli hänen\ntoinen myrskynsä. Ensimmäinen oli säikähdyttänyt hänet hirveästi, ja\nhän oli ryöminyt kauaksi pesän perälle rydön suojaan. Paras, mitä hän\nnyt voi löytää, oli onkalo ison juuren alla, ja sinne hän pujahti\nuikuttaen hiljaa. Se oli kuin äitiään, kotia ja lämpöä kaipaavan\npikkulapsen itkua -- lapsukaisen, joka ikävöi jotakin pehmeää ja\nsuojaavaa, sen turviin painuakseen; ja Bareen uikuttaessa humahti\nmyrsky metsän yli.\n\nBaree ei koskaan ollut kuullut moista rymyä eikä ollut koskaan\nnähnyt salamain välähtelevän sellaisina tulenleimauksina kesäkuun\ntulvan puhjetessa. Ajoittain näytti siltä kuin olisi koko\nmaailma ollut ilmiliekissä, ja maa tuntui vapisevan ja keinuvan\nukkosen jyrähdyksistä. Baree lakkasi itkemästä ja kutistautui\nmahdollisimman pieneksi juurakkonsa alla. Osittain se suojasi häntä\nvinhasti pieksevältä sateelta, joka syöksyi virtanaan puunlatvojen\nvälitse. Oli niin pimeä, ettei hän voinut eroittaa kuusten runkoja\nkahdenkymmenen jalan päästä, paitsi milloin salama repi isoja reikiä\ntummaan verhoon.\n\nNeljänkymmenen jalan päässä Bareesta oli iso kuivettunut puuntynkä,\njoka hahmottui aavemaisena joka kerta, kun tulenliekit hipoivat\ntaivasta, ikäänkuin haastaen noita leimuavia käsiä iskemään, -- ja\nvihdoin yksi niistä iskikin! Sinervä, näykkivä tulenkieleke lipui\nvanhaa runkoa pitkin alas, ja kun se kosketti maahan, kuului ylhäältä\npuunlatvoista hirvittävä räjähdys. Mahtava runko vapisi ja sitten se\npirstautui kuin jättiläiskirveen halkaisemana. Se romahti maahan niin\nlähelle Bareeta, että multaa ja puunsiruja lenteli hänen ympärilleen;\nja elukalta pääsi omituinen, hurja kauhunuihkaus, samalla kun se\nkoetti sulloutua yhä syvemmälle matalaan koloon juuren alle.\n\nVanhan ketripuun tuhottuaan näkyivät ukkonen ja salamat purkaneen\nkiukkunsa. Ukkonen siirtyi jylisten kaakkoista kohti ikäänkuin\nkymmenentuhatta raskasta vaununpyörää olisi jyrännyt metsän holvien\nyli, ja salamat kaikkosivat sen mukana. Sadetta tuli yhtenään. Tunti\nsenjälkeen, kun Baree oli nähnyt viimeisen leimahduksen taivaalta,\njatkui sitä vielä lakkaamatta. Reikä, josta hän oli etsinyt turvaa,\noli liejuna. Baree itse oli likomärkä. Hänen hampaansa kalisivat\nhänen odottaessaan, mitä lähinnä seuraisi.\n\nSe oli pitkällinen odotus. Kun sade lakkasi ja taivas seestyi, oli\nyö. Puunlatvojen välitse olisi Baree voinut nähdä tähdet, jos hän\nolisi pistänyt päänsä esille ja vilkaissut ylös, mutta hän pysyi\nkolossaan. Tunti kului tunnin jälkeen. Uupuneena, Puolittain veteen\nhukkuneena, jalat arkoina ja nälän nipistelyssä hänen vatsaansa ei\nhän liikahtanutkaan. Vihdoin hän vaipui rauhattomaan uneen -- uneen,\njossa hän vähän väliä hiljaa uikuttaen kaipasi emoansa. Kun hän\nvihdoin uskalsi lähteä ulos juuren alta, oli aamu, ja aurinko paistoi.\n\nAlussa Baree kykeni tuskin seisomaan. Hänen jalkansa olivat\nkoukistuneet; jokainen luu hänen ruumiissaan tuntui olevan\nsijoiltansa. Korvalehti oli kankea siitä tihkuneesta ja siihen\nkovettuneesta verestä, ja kun hän yritti rypistää haavoitettua\nkuonoansa, pääsi häneltä heikko, kimeä tuskanvingahdus. Jos\nmahdollista, näytti hän vielä kurjemmalta kuin mitä hän tunsi.\nHänen karvansa olivat kuivuneet mutaisiksi läikiksi, sillä hän oli\nkurassa hännänhuipusta kuononpäähän asti ja sensijaan, että hän\neilen oli ollut lihava ja kiiltävä, näytti hän nyt niin laihalta ja\nviheliäiseltä kuin kovan onnen kolhima suinkin saattoi olla. Ja hänen\noli nälkä. Koskaan ennen hän ei ollut tiennyt, mitä todellinen nälkä\noli.\n\nHän jatkoi matkaansa samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä,\nhiiviskellen eteenpäin perin alakuloisena. Hänen päänsä ja korvansa\neivät enää olleet valppaan tarkkaavaiset, ja hänen uteliaisuutensa\noli poissa. Mutta ei ainoastaan hänen vatsansa naukunut; äidinkaipuu\noli ruumiillista ruuankaipuuta voimakkaampi. Hän ikävöi emoansa\nniinkuin ei vielä koskaan ennen ollut häntä ikävöinyt. Hän tahtoi\npainaa vapisevan pienen ruumiinsa emon kylkeä vasten, tuntea hänen\nlämpimän hyväilevän kielensä ja kuunnella hänen äänensä äidillistä\nulinaa. Ja hän kaipasi Kazania, vanhaa murtopuuta ja isoa sinistä\ntäplää, joka oli taivaalla ihan sen yläpuolella. Hän uikutti niitä\nmuistellessaan, niinkuin pieni lapsi olisi saattanut uikuttaa, kun\nhän jälleen seurasi puron parrasta.\n\nJonkun ajan kuluttua kävi metsä harvemmaksi, ja se teki Bareen\nmielen hiukan hilpeämmäksi. Auringon lämpö karkoitti särynkin hänen\nruumiistansa. Nälkä vain alkoi ahdistaa yhä enemmän. Hän oli siihen\nasti kokonaan ollut riippuvainen Kazanista ja Harmaasta Hukasta.\nVanhemmat olivat hänet jollakin tavoin aivan hemmoitelleet. Se johtui\nHarmaan Hukan sokeudesta: pojan syntymän jälkeen hän ei ollut enää\nmetsästellyt yhdessä Kazanin kanssa; ja oli aivan luonnollista, että\nBaree oli hänen lähellään, vaikka emon monestikin oli vallannut suuri\nhalu lähteä Kazanin kanssa ajolle.\n\nLuonto oli nyt ankarassa työssä korjatakseen poloisen onnettomuuden.\nSe koetti vakuuttaa Bareelle, että aika oli tullut, jolloin hänen oli\nitse etsittävä ravintonsa. Se tosiasia kaivautui vähitellen, mutta\nvarmasti hänen mieleensä, ja hän muisteli niitä kolmea tai neljää\nnilviäistä, jotka oli pyydystänyt kiviseltä jokirinteeltä rydön\nläheisyydestä. Hän muisteli myöskin löytämäänsä avonaista simpukkaa\nja sen sisällä olevaa herkullista makupalaa. Hänet alkoi vallata uusi\nkiihko. Hänestä tuli aivan äkkiä metsästäjä.\n\nMetsän harventuessa kävi puro yhä matalammaksi. Se juoksi jälleen\nhiekkasärkkien ja kivien yli, ja Baree alkoi nuuskia niiden syrjiä.\nPitkään aikaan ei hänellä ollut menestystä. Ne harvat nilviäiset,\njoita hän näki, olivat tavattoman vilkkaita ja pakoilevia, ja kaikki\nkotiloita sisältävät simpukatkin niin tiukkaan suljettuja, että\nKazaninkin vahvat leuat olisivat ne vain vaivoin murskanneet.\n\nOli melkein keskipäivä, kun Baree sai pyydetyksi ensimmäisen\näyriäisensä, noin miehen etusormen kokoisen. Hän ahmaisi sen\nahneesti. Ruuan maistaminen herätti hänessä uutta rohkeutta. Hän sai\niltapäivällä kiinni vielä kaksi äyriäistä. Oli melkein hämärä, kun\nhän hälytti nuoren jäniksen ruohon peitosta. Jos hän olisi ollut\nkuukautta vanhempi, olisi hän sen tavoittanut. Hän oli vielä hyvin\nnälissään, sillä kolme päivän varrella pureskeltua äyriäistä ei\nollut läheskään riittänyt hänen vatsansa yhä lisääntyvää tyhjyyttä\ntäyttämään.\n\nYön tullen palasi hänen pelkonsa ja ääretön yksinäisyydentunne.\nEnnenkuin päivä oli kokonaan lopussa, hän etsi suojaa ison kallion\nalta, jossa oli lämmin, pehmeä hiekkavuode. Papajutshisyn kanssa\ntaisteltuaan hän oli matkustanut pitkän taipaleen, ja kallio, jonka\nalle hän nyt oli yöpynyt, oli vähintäin viidentoista kilometrin\npäässä kotiryteiköstä. Se sijaitsi uoman sivulla olevassa aukossa,\njonka tumma kuusi- ja ketrimetsä kummaltakin puolelta sulki; ja kun\nkuu nousi ja tähdet syttyivät taivaalle, saattoi Baree katsella ulos\nja nähdä virran veden kimmeltelevän melkein yhtä kirkkaana kuin päivä.\n\nAivan hänen edessään oli veden reunaan ulottuva leveä, valkoinen\nhiekkamatto. Tämän hietikon yli saapui puoli tuntia myöhemmin iso\nmustakarhu. Ennenkuin Baree oli nähnyt saukot leikkimässä suvannossa,\noli hänen käsityksensä metsän elämästä rajoittunut hänen omaan\nlajiinsa ja sellaisiin olentoihin kuin pöllöt, kaniinit ja pikku\nsiivekkäät. Saukot eivät olleet häntä säikähdyttäneet, koska hän\nyhä arvosteli silmämitalla, eikä Nekik ollut puoliksikaan Kazanin\nkokoinen. Mutta karhu oli hirviö, jonka rinnalla Kazan olisi\nnäyttänyt vallan kääpiöltä. Se _oli iso_.\n\nJos luonto käytti tätä menettelytapaa tutustuttaakseen Bareen\nsiihen tosiasiaan, että metsässä oli mahtavampiakin olentoja kuin\nkoiria, susia, pöllöjä ja äyriäisiä, takoi se tätä tietoa pennun\npäähän melkein liian tarmokkaasti, sillä _Vakaju_, karhu, painoi\ntinkimättä kuusisataa naulaa. Kuukauden ajan kaloilla herkuteltuaan\noli nalle lihava ja sileä. Sen kiiltävä turkki väikkyi kuutamossa\nkuin musta sametti, ja se asteli omituisin keinuvin liikkein, pää\nriipuksissa. Bareen kauhuksi pysähtyi eläin kylkipuolin hiekkamatolle\nvain kymmenen jalan päähän kalliosta, jonka alla Baree värisi kuin\nvilutautinen.\n\nAivan ilmeisesti oli Wakaju vainunnut hänen hajunsa ilmassa. Baree\nkuuli sen haistelevan, kuuli sen hengittävän; hän äkkäsi tähtivalon\nheijastuksen punertavanruskeissa silmissä, kun ne epäluuloisina\nkääntyivät kivimöhkälettä kohti. Jos Baree silloin olisi tiennyt,\nettä _hän_ -- hänen oma vähäpätöinen minänsä -- tositeossa saattoi\ntuon hirviön hermostuneeksi ja levottomaksi, olisi hän ulvahtanut\nriemusta. Sillä koostaan huolimatta oli Wakaju arkamainen, kun\noli kysymys susista. _Ja Bareella oli suden haju_. Se tuntui yhä\nvoimakkaammin Wakajun nenässä, ja juuri silloin, ikäänkuin hänessä jo\nheränneen hermostumisen lisäämiseksi, kuului hänen takaansa metsästä\npitkä, valittava ulvonta.\n\nKuuluvasti murahtaen lähti Wakaju liikkeelle. Hänestä olivat sudet\npaholaisen parvea. Ne eivät ryhtyneet rehelliseen otteluun. Ne\nseurasivat tuntimäärin kintereillä ulvoen ja purra napsautellen,\nja olivat silmänräpäyksessä kaikonneet vastustajansa ulottuvilta,\nennenkuin Wakaju ehti kääntyä niitä kohti. Eikö ollut typerää\ntällaisena kauniina yönä viivytellä sutten laitumilla? Wakaju\nkömpi päättäväisesti eteenpäin. Baree kuuli sen molskivan joen\nuoman toiselle puolelle. Vasta sitten henkäisi penikka keuhkojensa\ntäydeltä, melkein huohotti.\n\nMutta yön tuottamat mielenjärkytykset eivät vielä olleet ohi. Baree\noli valinnut yösijansa paikalta, jolle eläimet saapuivat juomaan ja\njosta ne kahlailivat toisesta rantametsiköstä toiseen. Kun karhu\noli lähtenyt, niin eipä aikaakaan, kun Baree kuuli raskasta rahinaa\nhiekalta ja sorkkien kopinaa kiviä vasten. Iso uroshirvi, jolla oli\nkomeat haarasarvet, astui kuutamon valaiseman avoimen kohdan yli.\nBaree tuijotti silmät muljollaan, sillä jos Wakaju oli painanut\nkuusisataa naulaa, painoi tämä jättiläiseläin, jonka koivet olivat\nniin pitkät, että se näytti kävelevän puujaloilla, ainakin kaksi\nvertaa niin paljon. Sen perästä tuli naarashirvi ja sitten vasikka.\nVasikka näytti pelkiltä koivilta. Tuo kaikki oli Bareelle liian\npaljon, ja hän sulloutui yhä kauemmaksi kallion alle, kunnes oli\nahtaalla kuin sardiini säilykelaatikossa. Ja siellä hän virui aamuun\nasti.\n\n\n\n\nIV\n\nNälkäinen vaeltaja\n\n\nKun Baree seuraavan päivän sarastaessa uskalsi lähteä suojastaan,\noli hän paljoa iäkkäämpi pentu kuin Papajutshisyn, pöllönpojan,\nvanhan rytöpuun lähellä kohdatessaan. Jos kokemus voi korvata iän,\noli hän viimeisinä kahtena vuorokautena paljon vanhentunut. Olipa\nmelkein jättänyt penikkakauden. Hänellä oli herätessään paljoa\navarampi maailmankatsomus. Maailma oli iso paikka. Se oli täynnä\nmonenmoista, minkä joukossa Kazan ja Harmaa Hukka eivät olleet\ntärkeimmät. Hirviöt, jotka hän oli nähnyt kuutamoisella hietikolla,\nolivat herättäneet hänessä ennen tuntematonta varovaisuutta,\neläinkunnan voimakkain vaisto -- se alkutajunta, että vahvempi väijyy\nheikompaansa -- oli hänessä nopeasti valveutumassa. Toistaiseksi hän\naivan luonnollisesti mittasi raakaa voimaa ja sen edustamaa vaaraa\nvain koon mukaan. Niinpä oli hänestä karhu vaarallisempi kuin Kazan,\nja hirvi karhua kauheampi.\n\nOnneksi hänelle ei vaisto valveutunut täydelleen heti alussa eikä\nilmoittanut hänelle, että hänen oma sukunsa, suden suku, oli pelätyin\nkaikista metsän eläimistä -- kynnellisistä, sorkkajalkaisista ja\nsiivekkäistä. Muuten hän kenties olisi pienen pojan tavoin, joka\nluulottelee osaavansa uida, ennenkuin on oppinut liikkeet, saattanut\njossakin tilaisuudessa hypätä pohjattavaansa syvemmälle ja menettänyt\nhenkensä.\n\nKovin valppaana, selkäkarvat pystyssä ja kurkussaan hiukan\nmurahdellen haisteli hän karhun ja hirven tekemiä isoja jälkiä.\nKarhunhaju hänet sai murahtelemaan. Hän seurasi jälkiä puron\npartaalle asti. Sitten hän jatkoi vaellustaan ja myöskin\nruuanetsintäänsä.\n\nKahteen tuntiin hän ei löytänyt ainoatakaan äyriäistä. Sitten hän\ntuli vihreästä hirsimetsästä kulovalkean polttaman seudun syrjään.\nTäällä oli kaikki mustaa. Puiden rungot seisoa törröttivät kuin\nhiiltyneet jättiläisruo'ot. Se oli jokseenkin hiljan palanut, viime\nsyksyinen kulo, ja tuhka tuntui vielä möyheältä Bareen jalkoihin.\nSuoraan tämän mustan tienoon halki virtasi puro, ja sen yläpuolella\nholvautui sininen taivas, jolta aurinko paistoi.\n\nSe oli Bareesta perin kiehtovaa. Kettu, susi, hirvi ja karibu\nolisivat kääntyneet takaisin tämän kuolleen seudun kynnykseltä.\nTulevana vuonna siellä olisi hyvä metsästysmaa, mutta nyt se oli\neloton. Pöllötkään eivät olisi sieltä mitään syötävää löytäneet.\nMutta sininen taivas, aurinko ja jalkoja hivelevä maan pehmeys\nviekoittelivat Bareeta. Siinä oli hänen hauska tepsutella, metsässä\nniin paljon tuskallista koettuansa. Hän seurasi yhä jokivartta,\nvaikka nyt oli vähän toiveita minkäänlaisen eineen löytämisestä. Vesi\noli muuttunut hidasjuoksuiseksi, sameaksi ja tummaksi. Uomaan oli\nkasaantunut karrelle palaneita pirstaleita, jotka metsän tuhoutuessa\nolivat sinne sinkoilleet, ja rantaäyräät olivat pehmeät ja liejuiset.\n\nTovin vaellettuaan pysähtyi Baree katselemaan ympärilleen. Hän\nei enää eroittanut metsää, josta oli saapunut. Hän oli yksinään\ntässä autiossa, hiiltyneiden puurankojen erämaassa. Lisäksi\nvallitsi kuoleman hiljaisuus. Ei kuulunut edes lintusen viserrystä.\nPehmeästä tuhasta hän ei kuullut omia askeleitansakaan. Mutta hän ei\nsäikähtänyt. Täällä tuntui turvalliselta.\n\nKunpa hän vain löytäisi jotakin syötävää! Se ajatus liikkui ylinnä\nhänen mielessään. Vaisto ei ollut vielä hänelle opettanut, että\nkaikki, mitä hän täällä ympärillään näki, tiesi nälkäkuolemaa. Hän\njatkoi matkaansa etsien toivorikkain mielin ruokaa. Mutta hetkien\nvieriessä alkoi toivo vihdoin raueta. Päivä kallistui länteen.\nTaivaan sini himmeni, heikohko tuuli alkoi huojutella runkojen\nlatvoja, ja silloin tällöin kaatua rymähti joku niistä maahan.\n\nBaree ei voinut vaeltaa edelleen. Tuntia ennen hämärää lyyhistyi\nhän avoimelle kentälle heikkona ja nälkiintyneenä. Aurinko oli\nkadonnut metsän taakse. Kuu pyöri esille idästä. Taivaalla välkkyivät\ntähdet, ja kaiken yötä makasi Baree kuin kuolleena. Aamun tullen hän\nlaahausi joelle juomaan. Viimeisillä voimillaan hän kömpi eteenpäin.\nSudenluonne häntä kannusti, pakottaen häntä ponnistelemaan viimeiseen\nhengenvetoon asti. Koiranluonne kehoitti lyyhistymään maahan ja\nodottamaan; mutta sudenvaisto hehkui voimakkaammin ja pääsi lopulta\nvoitolle. Vajaan kilometrin päässä edempänä tuli hän jälleen vihreään\nmetsään.\n\nSaloilla, samoinkuin suurissa kaupungeissakin, pelaa kohtalo\nvaihtelevaa ja oikullista peliään. Jos Baree olisi laahautunut\nmetsään puoli tuntia myöhemmin, olisi hän kuollut. Hän oli nyt\nliiaksi nääntynyt pyydystääkseen äyriäisiä tai tappaakseen\nheikointakaan lintua.\n\nMutta hän saapui juuri kun _Sekusy_, kärppä -- erämaan verenhimoisin\npieni rosvo -- oli kaatanut saaliin. Se oli runsaahkon sadan\nmetrin päässä paikalta, missä Baree virui pitkänään kuusen alla\nmelkein henkitoreissaan. Sekusy oli lajiaan mainio erämies. Sen\nruumis oli noin seitsemän tuuman pituinen, sen perässä oli hento,\nmustahuippuinen häntä, ja eläin painoi tuskin puolta naulaa.\nPikkulapsen sormet olisivat ulottuneet sen ruumiin ympäri kaikkialta\netu- ja takajalkojen väliltä, ja pieni suippo pää, jossa kiilui kaksi\nhelmimäistä punaista silmää, voi helposti livahtaa sisälle reiästä,\njoka oli vain tuuman läpimittainen.\n\nUseat vuosisadat oli Sekusy kirjoituttanut historiaa. Juuri Sekusy\noli -- silloin kun sen turkki hinnoitettiin sataan dollariin\nkuninkaan kullassa -- viekoitellut ensimmäisen laivallisen prinssi\nRupertin johtamia herrasseikkailijoita valtameren yli; pieni Sekusy\naiheutti suuren Hudson-lahden osakeyhtiön syntymisen ja puolen\nmaanosan löydön; sillä melkein kolme vuosisataa oli se taistellut\nolemassaolostaan ansanvirittäjiä vastaan. Ja vaikkei se enää maksanut\npainoaan keltaista kultaa, oli se oman maailmansa taitavin, hurjin ja\narmottomin olento.\n\nBareen loikoessa puunsa alla hiipi Sekusy saalistaan kohti. Se väijyi\nisoa, lihavaa peltopyytä, joka seisoi mustia viinimarjapensaita\nkasvavassa tiheikössä. Minkään elävän korva ei olisi voinut kuulla\nSekusyn liikkeitä. Se livahteli kuin varjo -- harmaa pilkku\ntuolla, välähdys täällä, toisinaan kätkeytyen vain ihmisranteen\npaksuisen karahkan taakse, hetkiseksi näyttäytyen, mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä häviten kuin olemattomiin.\n\nSiten se hiipi viidenkymmenen jalan matkalta kolmen jalan päähän\npeltokanasta. Erehtymättömän varmasti se linkousi uneliaan linnun\nkurkkuun, ja neulamaiset hampaat upposivat höyhenpuvun lävitse\nlihaan. Sekusy oli valmistautunut siihen, mitä sitten tapahtui.\nNiin tapahtui aina, kun se hyökkäsi _Napanaon_, peltopyyn kimppuun.\nSen linnun siivet olivat voimakkaat, ja kärpän iskiessä oli sen\nensimmäinen vaistomainen ajatus aina pako.\n\nNytkin nousi se suoraan ylös rämäyttäen lentimiänsä. Sekusy riippui\ntiukasti kiinni, hampaat upotettuina syvälle linnun kaulaan ja\npienet, terävät kynnet pidellen saalista kiinni kuin kädet. Kärppä\nsuhahti sen kanssa ilmaan, purren yhä syvempään ja syvempään, kunnes\nNapanao sadan metrin päässä paikalta, missä tuo kauhea tuonenpeikko\noli sen kurkkuun iskenyt, pudota romahti jälleen maahan.\n\nLintu ei pudonnut kymmenenkään jalan päähän Bareesta. Muutaman\nsilmänräpäyksen katseli tämä hämmästyneenä tuota pyristelevää\nhöyhenröykkiötä, oikein käsittämättä, että ruokaa vihdoinkin oli\nmelkein hänen ulottuvillaan. Napaneo oli ihan kuolemaisillaan, mutta\nse räpytteli vielä siipiänsä suonenvedontapaisesti. Baree nousi\nsalavihkaa, ja hetkisessä kerättyään kaikki jäljellä olevat voimansa\nhän hyökkäsi lintua kohti.\n\nHän upotti hampaansa peltopyyn rintaan -- ja vasta nyt hän huomasi\nSekusyn. Kärppä oli nostanut päänsä, hellittäen kuolonotteensa\npeltopyyn kurkusta, ja sen pienet, villit, punaiset silmät\nkiiluivat vain tuokion Bareen silmiin. Tässä oli sillä liian iso\nsurmattava, ja vihaisesti vingahdettuaan se oli tiessään. Napanaon\nsiivet herpautuivat, ja ruumis lakkasi vavahtelemasta. Lintu oli\nkuollut. Baree odotti, kunnes oli asiasta varma. Sitten se aloitti\nherkuttelunsa.\n\nMurhaa mielessä liikkui Sekusy lähettyvillä tupsahdellen sinne tänne,\nmutta koskaan tulematta kuutta jalkaa lähemmäksi Bareeta. Sen silmät\npunoittivat entistä enemmän. Silloin tällöin se päästi vimmoissaan\nkimeän kirahduksen. Vielä koskaan se ei ollut tuntenut kiukkunsa\nnäin kuohahtavan! Että siltä tällä tavoin varastettiin peltopyy, oli\nverotus, jota se ei vielä ikinä ollut sietänyt. Se tahtoi hyökätä\nesille ja iskeä hampaansa Bareen kaulavaltimoon.\n\nMutta se oli liian älykäs sotaherra sellaista yrittääkseen, liian\nharkitseva Napoleon ehdoin tahdoin syöksyäkseen Waterloonsa\nvaaroihin. Pöllöjä vastaan se kyllä olisi käynyt taisteluun. Olisipa\nsaattanut ryhtyä rynnistelemään vanhemman veljensä -- verisimmän\nvihollisensa -- isonkärpän eli _lutreolan_ kanssa. Mutta Bareessa\nvainusi Sukusy suden sukua ja purki sappeansa loitommalla. Jonkun\najan perästä eläimen terve järki palasi, ja se läksi pois, uutta\nsaalista tavoittamaan.\n\nBaree söi kolmanneksen peltopyystä ja kätki sitten hyvin\nhuolellisesti toiset kaksi kolmannesta ison kuusensa juurelle.\nSitten hän riensi joelle juomaan. Maailma näytti nyt hänestä aivan\ntoisenlaiselta. Kyky nauttia onnesta riippuukin suureksi osaksi\nsiitä, kuinka paljon joku on kärsinyt. Kova onni ja vastoinkäymiset\novat vastaisen hyvän onnen ja menestyksen mittapuuna.\n\nNiin oli Bareenkin laita. Kahta vuorokautta aikaisemmin ei täysi\nvatsa olisi saanut häntä tuntemaan kymmenettä osaakaan siitä onnesta\nkuin nyt. Silloin hän oli ennen kaikkea kaivannut emoansa. Myöhemmin\noli herännyt vielä suurempi kaipuu -- ruuan tarve. Tavallaan oli\nhänelle hyväkin, että oli ollut nääntymäisillään uupumukseen ja\nnälkään, sillä se kokemus oli kehittänyt hänet mieheksi -- tai\nsusi-koiraksi, mitä sanaa halunnettekin käyttää. Hän kaipaisi kauan\nemoansa; mutta hän ei enää milloinkaan kaipaisi häntä niin haikeasti\nkuin oli kaivannut eilen ja toissapäivänä.\n\nSinä iltapäivänä hän nukkui pitkän aikaa kätkönsä lähellä. Sitten hän\nkaivoi peltokanan esille ja söi illallisensa. Neljännen yön tullen\nhän ei piiloutunut, kuten oli piiloutunut kolmeksi edelliseksi yöksi.\nHän oli omituisen utelias ja valpas. Kuutamossa ja tähtivalossa hän\nkuljeskeli metsän reunalla ja ulkona kulon polttamalla alueella.\n\nHän kuunteli uudella väristyttävällä mielenkiinnolla saalista ajavan\nsusilauman etäistä ulvontaa. Vapisematta kuunteli hän huuhkajain\nkaameita huu-huu-huutoja. Äänet ja hiljaisuus alkoivat merkitä\nhänelle jotakin tärkeätä, jotakin outoa ja uutta.\n\nBaree viipyi vielä vuorokauden kätkönsä läheisyydessä. Kun viimeinen\nluu oli kaluttu, lähti hän jälleen vaellukselle. Hän saapui seutuun,\njossa ruuan etsintä ei enää ollut vaivaloista ja vaarallista. Se\noli ilvesten maata, ja missä on ilveksiä, siellä on myöskin paljon\njäniksiä. Kun jänikset harvenevat, siirtyvät ilvekset paremmille\nriistaseuduille. Koska lumikenkäjänis poikii kaiken kesää, oli\nBareella yllin kyllin saalista saatavissa.\n\nHänelle ei nuorten jänisten pyydystäminen ja tappaminen ollut\nvaikeata. Viikon ajan hänellä oli hyvä menestys, ja hän kasvoi ja\nvoimistui päivä päivältä. Mutta kun häntä kaiken aikaa kiihoitti\netsijän vaellushalu ja hän yhä toivoi löytävänsä vanhan kotinsa\nja emonsa luo, taivalsi hän koilliseen. Näin hän samosi suoraan\nPierrotin, ansoilla pyydystelevän puoli-intiaanin, metsästysalueelle.\n\nHänellä oli koti-ikävä, hän oli yksin, ja hänen pieni sydämensä\nkaipasi toveruuden lämpöä ja emon rakkauden lohtua. Eleleminen\nyksin maailmassa ei ollut suinkaan toivottava asiantila. Joskus oli\nBareella sellainen koti-ikävä, niin harras halu nähdä Harmaan Hukan\nkuono ja Kazanin komea vartalo, että se _teki kipeätä_.\n\nJuuri nyt täytyi suden hänessä antaa perään koiralle. Hän oli vain\nepätoivoinen pieni pentu, ja koti, jossa Harmaa Hukka ja Kazan\nasustelivat vanhassa ryteikössä, näytti olevan kovin kaukana.\n\nEpätoivoisena vaelsi hän eteenpäin tuntemattomaan...\n\n\n\n\nV\n\nSuden luonto voittaa\n\n\nPierrot oli vielä kaksi vuotta sitten lukenut itsensä laajan\nsalomaan onnellisimpiin asukkaihin. Se oli ennenkuin _la mart\nrouge_ -- \"punarutto\" -- saapui. Hän oli puoliksi ranskalainen,\noli nainut erään cree-päällikön tyttären, ja pölkkymajassaan Grey\nLoonin varrella olivat he eläneet monet vuodet perin hyvinvoipina ja\nonnellisina. Pierrot ylpeili tässä villissä maailmassaan kolmesta\nasiasta: Hän oli tavattoman ylpeä vaimostaan Wyolasta, joka oli\nkuninkaallista syntyperää; hän oli ylpeä tyttärestään ja hän oli\nylpeä erämiehenmaineestansa. Siihen asti, kun \"punarutto\" saapui,\ntarjosi elämä hänelle aivan täydellistä tyydytystä. Silloin, kaksi\nvuotta sitten, tappoi isorokko hänen ruhtinaallisen vaimonsa.\n\nMies asui yhä pienessä majassaan Grey Loonin varrella, mutta hän\noli toinen Pierrot kuin ennen. Hänen sydämensä oli sairas. Se olisi\nkokonaan turtunut, jollei olisi ollut Nepisiä, hänen tytärtänsä.\nHänen vaimonsa oli antanut tytölle nimeksi _Nepis_, joka merkitsee\n\"raitaa\". Nepis oli kasvanut raidan tavoin, solakaksi kuin ruoko,\nperien äitinsä kaiken villin kauneuden ja hiukan ranskalaista\nsiroutta. Tyttö oli melkein seitsentoistavuotias, hänellä oli isot,\ntummat, ihmeelliset silmät ja niin uhkea tukka, että kerran oli eräs\nsitä tietä matkustava toimitsija Montrealista yrittänyt sitä ostaa.\nSe ulottui melkein polviin asti kahtena kiiltävänä palmikkona, jotka\nkumpikin olivat miehen ranteen vahvuiset.\n\n\"_Non, m'sieur_\", oli Pierrot sanonut, kylmä kiilto silmissä,\nlukiessaan toimitsijan ajatukset hänen kasvoiltansa; \"se ei ole\nvaihtotavaraa\".\n\nKaksi päivää senjälkeen, kun Baree oli tullut hänen\npyydystysmailleen, saapui Pierrot metsästä huolestunut ilme\nkasvoillaan. \"Joku tappaa pois nuoret majavat\", selitti hän\nNepisille, puhuen hänelle ranskaa. \"Se on ilves tai susi.\nHuomenna...\" Hän kohautti olkapäitänsä ja hymyili tytölle.\n\n\"Lähdemme metsästämään\", nauraa helskytti Nepis onnellisesti\npehmeällä creellänsä.\n\nKun Pierrot hymyili hänelle tuolla tavoin ja aloitti lauseensa\nsanalla \"huomenna\", merkitsi se aina, että tytär voisi tulla hänen\nmukaansa seikkailulle, joka hänellä oli mielessä.\n\nSeuraavana päivänä Bareekin sipsutti iltapuolella Grey Loonin\nyli kahden puun väliin kiilautuneesta virran ajamasta ruuhkasta\nmuodostunutta siltaa pitkin pohjoiseen päin. Juuri ajopuusillan\ntoisella puolen oli pienoinen aukeama, ja sen reunalle Baree pysähtyi\nnauttimaan mailleen menevästä ilta-auringosta. Hänen seisoessaan\nliikkumattomana ja kuunnellen, häntä riipuksissa, korvat tarkkoina\nja suippokärkisellä kuonollaan haistellen outoa pohjoispuolella\nsijaitsevaa seutua, ei metsässä ollut ainoatakaan silmäparia, joka ei\nolisi pitänyt häntä nuorena sutena.\n\nSadan metrin päässä oli ryhmä nuoria balsamipuita ja niiden takaa\nolivat Pierrot ja Nepis katselleet ruuhkasiltaa pitkin saapuvaa\neläintä. Nyt oli aika, ja Pierrot ojensi kiväärinsä. Vasta silloin\nkosketti Nepis häntä hiljaa käsivarteen. Tyttö hengitti hiukan\nkiihtyneesti ja kuiskasi:\n\n\"_Nutawe_, anna minun ampua. Kyllä minä sen tapan!\"\n\nHiljaa nauraa hykähdellen antoi Pierrot pyssyn tyttärelleen.\nHänestä oli penikka nyt kuoleman oma. Tuolta matkaltahan Nepis\nosasi neliötuuman maaliin yhdeksässä kymmenestä tapauksesta. Ja\ntähdäten huolellisesti Bareehen, painoi Nepis etusormellaan vakaasti\nliipasinta.\n\nKun Raita oli vetäissyt kiväärin liipasimesta, hypähti Baree ilmaan.\nHän tunsi luodin voiman ennenkuin kuuli laukauksen. Sysäys kohotti\nhänet jaloiltaan ja lennätti sitten keränä kierimään, ikäänkuin hän\nolisi saanut hirveän nuijaniskun. Siinä tuokiossa hän ei tuntenut\ntuskaa. Sitten viilsi hänen ruumiissaan kuin tulinen veitsi, ja\nkivuntunne päästi koiran vaistot suden edelle. Niinpä Baree kiljui\nhurjin penikkamaisin haukahduksin, kentällä kieriskellessään ja\nkiemurrellessaan.\n\nPierrot ja Nepis olivat tulleet esille balsamipuiden takaa, ja\nRaidan kauniit silmät loistivat ylpeydestä, kun oli niin tarkkaan\nosannut. Äkkiä pidätti tyttö henkeänsä. Suonenvedontapaisesti puristi\nhän ruskeilla sormillaan kiväärinpiippua. Tyytyväinen nauru katosi\nPierrotin huulilta, kun Bareen tuskanhuudot täyttivät metsän.\n\n\"_Utshi musis_!\" virkahti Nepis cree-kielellänsä.\n\nPierrot sieppasi häneltä pyssyn.\n\n\"_Pist!_ Koira! Koiranpentu!\" huudahti hän.\n\nHän alkoi juosta Bareeta kohti; mutta ihmetellessään he olivat\nmenettäneet muutamia sekunteja, ja Bareen huumaantuneet vaistot\nalkoivat palata. Hän näki heidät selvästi, kun he tulivat aukeaman\nyli -- uusina metsän hirviöinä! Vielä kerran vinkaisten ryntäsi Baree\ntakaisin puiden syvään siimekseen. Aurinko oli melkein laskenut,\nja hän ryntäsi puron partaalla kasvavan tuuhean kuusikon tummaan\nhämärään. Karhun ja hirven nähdessään hän oli vavissut, mutta nyt hän\nensi kertaa tajusi, mitä todellinen vaara oli. Ja se oli aivan hänen\nkintereillään.\n\nHän eroitti takaa-ajajain, kaksijalkaisten otusten askelten rytinän;\nkummallisia huutoja kuului aivan läheltä hänen takaansa -- ja\nsitten hän huomaamattansa putosi äkkiä johonkin koloon. Oli aika\nällistyttävää, että maa tuolla tavoin petti jalkojen alta, mutta\nhän ei vingahtanut. Susi oli hänessä jälleen herrana. Se kannusti\nhäntä jäämään paikoilleen, olemaan hievahtamatta, ääntä päästämättä,\nmelkein hengittämättäkin. Äänet kuuluivat hänen yläpuoleltaan;\nmuukalaisten jalat melkein kompastuivat kuoppaan, jossa hän kyyrötti.\nVilkaisten ulos pimeästä piilostaan näki hän toisen vihollisistansa.\nSe oli Nepis, Raita. Hän seisoi niin, että päivän viime hohde lankesi\nhänen kasvoilleen. Baree ei kääntänyt katsettaan tytön kasvoista.\nTuskan yli kohosi hänessä omituinen, kirpaiseva tenho.\n\nJa sitten tyttö pani molemmat kätensä huulilleen ja huusi pehmeällä,\nvalittavalla äänellä, joka tuntui ihmeellisen lohduttavalta Bareen\npienelle säikähtyneelle sydämelle.\n\n\"_Utshimu -- utshimu -- utshimu_!\"\n\nHeti senjälkeen Baree eroitti toisen äänen, eikä sekään ääni ollut\nläheskään yhtä peloittava kuin monet muut, joita hän oli metsässä\nkuunnellut.\n\n\"Emme voi sitä löytää, Nepis\", puhui ääni. \"Se on ryöminyt pois\nkuolemaan. Kovin surkeata. Tule.\"\n\nPaikalle, missä Baree oli seisonut aukeaman syrjässä, pysähtyi\nPierrot osoittaakseen koivunvesaa, jonka Raidan luoti oli katkaissut\nkuin veitsellä leikaten. Nepis käsitti. Vesa, joka ei ollut hänen\npeukaloansa paksumpi, oli hiukan syrjäyttänyt hänen luotinsa ja\npelastanut Bareen välittömästä kuolemasta.\n\nTyttö kääntyi jälleen ja huusi:\n\n\"_Utshimu -- utshimu -- utshimu_!\" Hänen silmänsä eivät enää\nkiiltäneet tappamisen tenhosta.\n\n\"Ei se sitä ymmärrä\", sanoi Pierrot, astuen edellä kentän poikki. \"Se\non villi -- suden synnyttämä. Ehkä sen emona oli Kumon ajonarttu,\njoka viime talvena juoksi pois metsästämään villien parvien seurassa.\"\n\n\"Ja se kuolee...\"\n\n\"_Ajetun_ -- se kuolee.\"\n\nMutta Baree ei suinkaan ajatellut kuolemista. Hän oli liian sitkeä\ntenava, jotta etukoiven pehmeän lihan läpi suhahtanut luoti olisi\nsen kuoliaaksi iskenyt. Sillä siten oli käynyt: koipi oli repeytynyt\nluuhun asti, mutta itse luu oli ehjänä. Hän odotti, kunnes kuu oli\nnoussut taivaalle, ennenkuin ryömi kolostaan.\n\nSiihen mennessä oli hänen jalkansa jäykistynyt. Verenvuoto oli\ntyrehtynyt, mutta koko ruumista vihloi kauhea kivistys. Tusina hänen\nkorviaan ja kuonoaan tiukasti puristavaa Papajutshisyä ei olisi\nvoinut häntä pahemmin rääkätä. Joka liikkeellä hän tunsi terävän\npistoksen ruumiissaan, mutta hän vuovasi eteenpäin sittenkin. Hän\ntunsi vaistomaisesti, että pyrkimällä pois kolon lähettyviltä hän\npääsisi myöskin vaaran ulottuvilta. Se olikin hänelle parasta, sillä\nvähän myöhemmin saapui piikkisika, rupatellen itsekseen hupsulla,\nhyväntuulisella tavallaan, ja pudota mätkähti kuoppaan. Jos Baree\nolisi siellä vielä ollut, olisi hän saanut niin monta terävää piikkiä\nruumiiseensa, että olisi varmaankin heittänyt henkensä.\n\nToisessakin suhteessa oli liikunto hänelle terveellistä. Siten ei\nhaava päässyt liian väleen kuortumaan ja alkanut märkiä, siihen ei\ntullut _ustao_, kuten Pierrot olisi sanonut, sillä se oli pikemminkin\ntuskallinen kuin vaarallinen. Ensimmäiset sata metriä nilkutti Baree\nkolmella jalalla, mutta huomasi sitten, että voi arastellen käyttää\nneljättäkin. Hän seurasi puroa lähes kilometrin matkan. Milloin\njoku varpu kosketti hänen haavaansa, purra näykkäisi hän vihaisesti\nvitsaa, mutta tuntiessaan terävän vihlaisun ruumiissaan hän ei\nuikuttanut, vaan hänen kurkustaan korahteli äkäisiä murahduksia, ja\nhän kiristeli hampaitansa.\n\nNyt kun hän oli kolostaan ulkona, kuohutti Raidan laukauksen vaikutus\njokaista sudenveren pisaraa hänen suonissaan. Hänen suuttumuksensa\nyltyi -- hän tunsi raivoa, ei mitään erityistä, vaan kaikkea kohtaan.\nSe ei ollut samanlainen tunne kuin oli hänet vallannut taistelussa\nPapajutshisyä vastaan. Tänä yönä oli koira hänestä kaikonnut. Häntä\noli kohdannut joukko vastoinkäymisiä, ja nämä vastoinkäymiset ynnä\nhänen nykyinen vammansa olivat havahduttaneet villin, kostonhimoisen\nsuden.\n\nTämä oli hänen ensimmäinen vaellusyönsä. Hän ei pelännyt mitään,\njoka saattaisi pimeästä hiipiä hänen kimppuunsa. Mustimmatkin varjot\nolivat menettäneet värisyttävän kauhunsa. Tapahtui ensimmäinen suuri\nkamppailu hänessä uinuvan kahden luonteen -- suden ja koiran --\nvälillä, ja koira lannistui. Silloin tällöin hän pysähtyi nuolemaan\nhaavaansa ja niin tehdessään hän murisi ikäänkuin olisi kantanut\nhenkilökohtaista kaunaa itse vammalleen. Jos Pierrot olisi tuon\nnähnyt ja kuullut, olisi hän hyvin väleen ymmärtänyt ja olisi\ntuuminut: \"Antaa sen kuolla! Ei sitä pahusta kartulla pehmitetä.\"\n\nTässä mielentilassa tuli Baree tuntia myöhemmin ulos jokilaakson\nsynkästä metsästä pienelle harjun juurella sijaitsevalle aukeammalle\nkentälle. Tällä tasangolla Uhumisy metsästeli. Uhumisy oli iso\nlumipöllö. Se oli Pierrotin pyydystysalueen pöllöjen patriarkka.\nVanhuuttaan se oli melkein sokea, minkävuoksi se ei koskaan\npyydystänyt muiden pöllöjen lailla, ei kätkeytynyt kuusten siimekseen\nja balsamipuiden latvoihin tai leijaillut hiljalleen yössä, valmiina\nsilmänräpäyksessä iskemään saaliiseensa.\n\nSen näkö oli niin heikko, että se kuusenlatvasta ei olisi laisinkaan\neroittanut maassa vilistävää kaniinia ja olisi saattanut luulla\nkettua hiireksi. Niinpä vanha Uhumisy kokemusten kouluttamana\nmetsästelikin väijyksistä. Se lyyhistyi maahan ja pysyi tuntikausia\npaikallaan yhteen mittaan, mitään äännähtelemättä ja melkein sulkaa\nväräyttämättä, odotellen kärsivällisesti kuin Job, että jotakin\nsyötävää sattuisi sen ulottuville.\n\nSilloin tällöin oli Uhumisy erehtynyt. Kahdesti se oli luullut\nilvestä kaniiniksi, ja toisessa näistä hyökkäyksistä se oli\nmenettänyt jalan, niin että se päivisin uinaillessaan ylhäällä\noksallaan piteli orrestaan vain yksillä kynsillä. Raajarikkona,\nmiltei sokeana ja niin vanhana, että se jo kauan sitten oli\nmenettänyt korviensa höyhentupsut, oli se vieläkin voimiltaan\njättiläinen, ja milloin se oli äkäinen, kuului sen nokan napsahtelu\nkahdenkymmenen metrin päähän.\n\nKolmena yönä perätysten oli sillä ollut huono onni, ja tänä yönä ei\nsitä ollut senkään vertaa onnistanut. Kaksi kaniinia oli livahtanut\nsen lähelle, ja se oli lymypaikastaan hyökännyt kumpaakin kohti.\nEnsimmäistä ei se laisinkaan tavoittanut, ja toisesta oli sille\njäänyt vain karvatukko suuhun, siinä kaikki. Sillä oli verinen nälkä,\nja se kirskutti kiukuissaan nokkaansa, mutta sitten se kuuli Bareen\nlähestyvän. Vaikka Baree olisi voinut nähdäkin edessään olevan\ntumman pensaan alle ja olisi huomannut Uhumisyn valmiina hyökkäämään\nväijytyspaikastaan, ei ole luultavaa, että hän olisi viitsinyt varsin\nkaukaa kaartaa.\n\nBareen oma sotavaisto oli valveilla. Hänkin oli valmis taisteluun,\njos edellytykset olivat vähänkin samanlaiset. Varsin epäilevästi\nerotti Uhumisy vihdoin hänet tulemassa aukeaman yli, jolle se\ntähyili. Uhumisy kyykistyi. Sen höyhenet röyheltyivät, niin että\nse melkein näytti pallolta. Miltei näkökyvyttömät silmät hehkuivat\nkuin kaksi sinertävää ahjoa. Kymmenen jalan päässä pysähtyi Baree\nhetkiseksi ja nuoli haavaansa. Uhumisy odotti varovaisesti. Jälleen\nläheni Baree, tullen kuuden jalan päähän pensaasta. Kuului nopea\n_hop, hop, hop_, voimakkaat siivet mäjähtivät äkkiä ja iso petolintu\noli pennun kimpussa.\n\nTällä kertaa Baree ei päästänyt tuskan tai säikähdyksen kiljahdusta.\nSusi on _kipitshi-mao_, kuten intiaanit sanovat. Kukaan metsästäjä ei\nole kuullut satimeen joutuneen suden uikuttavan armoa hänen luotinsa\nvihlaistessa tai nuijan kolhaistessa. Se kuolee hampaat irvissä.\nTänä yönä karkasi Uhumisy sudensikiön eikä koiranpennun kimppuun.\nPöllön ensimmäinen rynnäkkö paiskasi Bareen kumoon, ja hetkisen hän\noli isojen levitettyjen siipien tukahduttamana, samalla kun Uhumisy\nkytkien hänet maahan hyppi ja koetti saada terveen jalkansa kynnet\nnasevasti kiinni isketyiksi ja takoi hurjasti nokallaan.\n\nYksi ainoa isku tuosta nokasta päähän, mihin kohtaan hyvänsä, olisi\nlopettanut kaniinin, mutta jo ensi otteella huomasi Uhumisy, että\nsen siipien alla ei ollutkaan kaniini. Verta hyydyttävä murahdus\nvastasi iskuun, ja Uhumisy muisti ilveksen, jalkansa menetyksen ja\nhengenvaaran, josta töin tuskin oli pelastunut. Vanha rosvo olisi\nehkä pyrähtänyt pakoon, mutta Baree ei enää ollut sama penikkamainen\nlellikki, joka oli otellut nuoren Papajutshisyn kanssa. Kokemukset\nja koettelemukset olivat hänet vartuttaneet ja karaisseet; hänen\nleukansa olivat nopeasti vahvistuneet luita nuoleskelevista\nluunmurtajiksi, ja ennenkuin Uhumisy pääsi pois, mikäli lintu\nollenkaan pakoa ajatteli, iski Baree hampaansa vihaisesti sen ainoaan\nterveeseen sääreen.\n\nYön hiljaisuudesta kohosi vielä mahtavampi siipien humina, ja\nmuutamaksi sekunniksi sulki Baree silmänsä, jotta Uhumisyn rajut\niskut eivät häntä sokaisisi. Mutta hän piti edelleen tanakasti\nkiinni, ja hampaiden yhtyessä vanhan yörosvon säärilihasten läpi\nkuului uhmaava murina Uhumisyn korviin. Harvinaisen hyvä onni oli,\nettä Baree oli saanut tartutuksi linnun sääreen, ja hän tiesi, että\nvoitto tai tappio riippui hänen otteensa sitkeydestä.\n\nVanhalla pöllöllä ei ollut toista kynttä iskeäkseen ja siten\nvangittuna sen oli mahdotonta repiä sutta nokallaan. Siksipä se yhä\nlyödä humautteli neljän jalan pituisilla siivillään. Ne pitivät aika\nremua, mutta eivät Bareeta vahingoittaneet. Hän upotti hampaansa\nsyvempään. Hänen murinansa kiihtyi, kun hän pääsi Uhumisyn veren\nmakuun, ja hänessä kuohahti yhä kuumemmaksi halu tappaa tämä yön\nhirviö, ikäänkuin hän sen kuolemalla saisi kostetuksi kaikki kohlut\nja kärsimykset, jotka olivat häntä kohdanneet senjälkeen, kun oli\näitinsä menettänyt.\n\nJa omituista kyllä, tunsi Uhumisy suurta pelkoa vasta ensi kerran.\nIlves oli vain nykäissyt ja juossut tiehensä, jättäen hänet\nraajarikoksi. Mutta ilves ei ollut noin susimaisesti murissut eikä\ntarrautunut kiinni. Tuhantena ja yhtenä yönä oli Uhumisy kuunnellut\nsutten ulvontaa. Vaisto oli hänelle vihjaissut, mitä se tiesi. Hän\noli öisin katsellut niiden vinhaa parveilua, ja silloin hän aina oli\npysytellyt tummimmassa pimennossa. Hänestä, kuten kaikista muistakin\nmetsän eläimistä, oli sudenulvonta ollut kuoleman airut. Mutta\nvasta nyt, kun Bareen hampaat olivat hänen sääreensä upotettuina,\nhän oikein tunsi sudenkammoa. Oli kulunut vuosikausia pöllön\ntäydellisesti tajuamatta sitä hitaissa, tyhmissä aivoissaan; mutta\nnyt kun hän tajusi, valtasi tuo pelko hänet niin kamalana, että hän\nei ollut sellaista eläissään kokenut.\n\nÄkkiä lakkasi Uhumisy huitomasta ja karahti ylöspäin. Isojen viuhkain\ntavoin vatvoivat voimakkaat siivet ilmaa, ja Baree tunsi äkkiä\nkohoavansa maasta. Kuitenkin pysytteli hän yhä kiinni ja pudota\nmötkähti tuokion kuluttua linnun kera takaisin maahan.\n\nUhumisy yritti uudestaan. Yritys onnistui tällä kertaa paremmin, ja\nhän kohosi kokonaista kuusi jalkaa ilmaan Bareen kanssa. Pudottiin\njälleen. Kolmannella kerralla vanha roisto ponnisteli pyyhkäistäkseen\nsiivillään Bareen irti, ja sitten se virui nääntyneenä,\njättiläissiivet levällään, sähisten ja kirskuttaen nokkaansa. Noiden\nsiipien alle painetun Bareen murhan vaisto toimi nopeasti. Äkkiä\nvaihtoi hän otteensa upottaen hampaansa Uhumisyn alaruumiiseen. Ne\nvaipuivat kolmen tuuman vahvuiseen höyhenpukuun. Yhtä nopeana kuin\nBaree käytti Uhumisykin tilaisuutta hyväkseen. Tuokiossa se lehahti\nylöspäin.\n\nNytkähdys, höyheniä irtaantui lihasta -- ja Baree oli yksinään\ntaistelutantereella.\n\nHän ei ollut tappanut, mutta hän oli voittanut. Hänen ensimmäinen\nsuuri päivänsä -- tai yönsä -- oli tullut. Maailma täyttyi uusista\nlupauksista, yön laajuisesta aavistuksesta. Ja hetkisen perästä hän\nistahti takajaloilleen haistellen ilmaa lyödyn vihollisensa perästä;\nja sitten hän ikäänkuin haastaen kurittamaansa höyhenhirviötä\npalaamaan ratkaisevaan taisteluun nosti pienen, terävän kuononsa\ntähtiä kohti ja kajahdutti yöhön ensimmäisen penikkamaisen\nsudenulvahduksensa.\n\n\n\n\nVI\n\nYksinäisen sydämen kaipuu\n\n\nTaistelu Uhumisyn kanssa oli Bareelle hyvää lääkettä. Se ei\nainoastaan kohottanut hänen itseluottamustansa, vaan karkoitti\nmyöskin kuumeisen ärtymyksen hänen verestänsä. Hän ei enää näykkinyt\nkaikkea ja murissut kaikelle yön läpi samoillessaan. Olikin\nihmeellinen yö. Kuu oli ihan hänen yläpuolellaan ja taivaalla\nlukemattomia tähtiä, niin että aukeilla paikoilla oli melkein yhtä\nkirkasta kuin päivällä, mutta valo pehmeämpää ja kauniimpaa.\n\nOli hyvin hiljaista. Ei tuulenvärähdystäkään puun latvoissa, ja\nBareesta tuntui, että hänen äskeisen ulvahduksensa olisi täytynyt\nkuulua maailman ääriin. Joskus hän eroitti rasahduksen ja pysähtyi\nsilloin aina tarkkaavaisesti kuuntelemaan. Etäältä eroitti hän\nnaarashirven pitkän, pehmeän ammunnan, hän kuuli kovan loiskinan\npienestä järvestä, jonka partaalle hän tuli, ja kerran sarvien\nkalinaa sarvia vasten, -- kaksi kaurista järjesti jotakin pikku\nriitaa kolmanneskilometrin päässä.\n\nMutta sudenulvonta hänet aina sai kauimmin istumaan ja kuuntelemaan,\nsydämen tykyttäessä oudosta vaikutelmasta, jota hän ei vielä\ntäydellisesti tajunnut. Se oli veren kutsu, joka hänessä varmistui\nhitaasti, mutta herkeämättä.\n\nHän oli vielä vaeltaja -- intiaanien kielellä _pupamutao_. Sama\n\"vaellushalu\" valtaa ajaksi melkein jokaisen metsänelävän niin pian\nkuin se kykenee itsestänsä huolehtimaan. Kenties se on luonnon\nsuunnitelma liian läheisten perhesuhteiden ratkomiseksi ja --\nmahdollisesti vaarallisen -- sekaannuksen välttämiseksi läheisten\nsukulaisten kesken.\n\nEi Bareella, enempää kuin uusia metsästysmaita etsivällä nuorella\nsudella tai outoon maailmaan joutuneella nuorella ketullakaan,\nollut syytä vaellukseen eikä mitään matkasuunnitelmaa. Hän vain\nsamoili samoillakseen. Hän halusi vaistomaisesti jotakin, mitä ei\nvoinut löytää. Sudenluonteesta se johtui. Tähdet ja kuu täyttivät\nhänet tuolla oudolla kaipuulla. Etäiset äänet tehostivat sitä hänen\nsuuressa yksinäisyydessään. Ja vaisto vihjaisi hänelle, että vain\netsimällä hän saattoi löytää. Nykyisin hän ei niin paljoa ikävöinyt\nKazania ja Harmaata Hukkaa, emoa ja kotia, vaan pikemmin _toveruutta_.\n\nMutta nyt, kun hän oli purkanut sudenraivon taistelussa Uhumisyä\nvastaan, oli koiranluonne jälleen päässyt oikeuksiinsa. Hänen\nluonteensa herttainen osa. Se osa, joka halusi painautua jotakin\nelävää ja ystävällistä vasten, vähät siitä, oliko se höyhenpukuinen\ntai karvainen, kynnellinen tai sorkkajalkainen.\n\nRaidan luodin haava äilehti, kahakassa saadut vammat kirvelivät,\nja aamun sarastaessa hän laskeusi leppien siimekseen toisen pienen\njärven rannalle ja lepäsi puolipäivään asti. Sitten hän alkoi etsiä\nruohikosta ja lammen ulpukoiden juurten lähettyviltä. Hän löysi\nkuolleen hauenpoikasen, jonka kärppä oli osaksi syönyt, ja pisti sen\nposkeensa.\n\nHänen haavansa kivisteli tänä iltapäivänä paljon vähemmin, ja yön\ntullen hän sitä tuskin tunsi. Vältettyään melkein traagillisen\nkuoleman, jonka Nepisin luoti oli uhannut hänelle tuottaa, oli\nhän liikkunut ylimalkaan koillista suuntaa kohti, vaistomaisesti\nseuraten vesijuonnetta; mutta hänen matkansa oli edistynyt hitaasti,\nja kun pimeä jälleen tuli, oli hän vain kymmenisen tai kahdentoista\nkilometrin päässä kuopasta, johon Raidan haavoittamana oli pudonnut.\nTänä yönä hän ei vaeltanut pitkälti. Hän muisti saaneensa haavan\nhämärissä ja joutuneensa taisteluun Uhumisyn kanssa vielä myöhemmin\nja oli vahingosta viisastunut. Kokemus oli hänelle opettanut, että\nmetsän tummat varjot ja pimeät kuopat useinkin olivat paikkoja,\njoissa vaara väijyi. Hän ei enää pelännyt niinkuin ennen, mutta hän\noli täksi kerraksi saanut kyllänsä taistelusta, ja niinpä hän piti\nvarovaisuutta uhkarohkeutta järkevämpänä, pysytellen etäällä pimeän\nvaaroista. Omituinen vaisto kannusti hänet etsimään makuupaikkansa\nkalliomaisen kivimöhkäleen huipulta, jonne hänen oli vaikeahko\nkiivetä. Ehkäpä se oli taantuva vaisto niiltä etäisiltä ajoilta,\njolloin Harmaa Hukka ensimmäisen äitiytensä päivinä etsi turvaa\nSun Rockin huipulta, tuolta korkealle heidän metsämaailmansa yli\nkohoavalta kalliolta, missä hän ilveksen kanssa taistellessaan\nmenetti näkönsä.\n\nBareen kallio ei suinkaan kohonnut sataa jalkaa enemmän tai vähemmän\nkohtisuoraan, vaan ulottui ehkä miehenpään korkeudelle. Se oli\njokisyvänteen laidassa, ja heti takana alkoi kuusimetsä. Moneen\ntuntiin Baree ei nukkunut, vaan loikoili herkän valppaana, korvat\nvireessä kuunnellen, eroittaisiko mitään ääniä pimeästä seudusta\nympäriltään.\n\nHänen tämänöinen valppautensa ei ollut pelkkää uteliaisuutta. Hänen\ntietopiirinsä oli eräässä suhteessa äärettömästi laajentunut --\nhän oli oppinut tajuamaan, että hän oli pienoinen hiukkanen tässä\nihmeellisessä maailmassa, joka lepäsi tähtien ja kuun alla, ja\nhänellä oli palava halu paremmin tutustua siihen, mutta enemmittä\notteluitta ja vammoitta. Tänä yönä hän tiesi, mitä nuo harmaat varjot\nolivat, joita hän silloin tällöin näki ääneti leijailevan metsän\npimennoista kuun valoon. Ne olivat pöllöjä, saman lajin hirviöitä,\njonka kanssa hän oli otellut.\n\nHän kuuli sorkkain narskuntaa ja raskaiden ruumiiden jymähtelyä\nvesaikosta. Hän kuuli jälleen hirven ammunnan. Hän eroitti uusia,\noutojakin ääniä: ketun terävän haukahtelun, pohjolan ison koskelon\nkaamean, nauravan räkätyksen järveltä lähes kilometrin päästä,\nilveksen penikulmaisen taipaleen halki kajahtavan kirkaisun, maan ja\ntähtien välillä lentelevien yöhaukkain matalan, pehmeän vaakunnan.\nHän kuuli omituista kuisketta puunlatvoista -- tuulen huo'untaa.\n-- Ja kerran vihelsi kauris kimeästi syvästä hiljaisuudesta aivan\nhänen kallionsa läheltä ja kiiti -- sudenhajun vainuttuaan --\nsäikähdyksissään harmaana juovana tiehensä.\n\nKaikilla näillä äänillä oli Bareelle oma uusi merkityksensä. Hänen\nerämaantuntemuksensa edistyi nopeasti. Hänen silmänsä kiilsivät.\nHän tunsi kutkutusta suonissaan. Monet minuutit kerrallaan hän oli\nmelkein hievahtamatta. Mutta kaikista hänen kuulemistaan äänistä\nlumosi sudenhuuto häntä enimmin. Tuon tuostakin hän sitä kuunteli.\n\nAjoittain se oli hyvin etäällä -- niin etäällä, että se vaimeni\nkuiskaukseksi, haihtui melkein ennen kuin hänen korviinsa ehti;\nja sitten se taas kuului täyteläisenä, saaliinajon kuumaa kiihkoa\nvärähtelevänä, kutsuen häntä metsästyksen punaiseen tenhoon, revityn\nlihan ja vuotavan veren villiin juhlaan -- kutsuen, kutsuen, kutsuen.\nNiin, se kutsui, kutsui häntä oman sukunsa luo, niiden luo, jotka\nolivat luuta hänen luustansa ja lihaa hänen lihastansa -- hänen\nemonsa heimon villien, hurjain, saalistavien laumain joukkoon!\nHarmaan Hukan ääni hänelle yöstä huhuili. Harmaan Hukan veri vietteli\nhäntä villien laumain veljeskuntaan. Ja kuunnellessaan hän vapisi.\nKurkusta nousi hiljainen uikutus.\n\nHän siirtyi vähitellen kallion jyrkälle syrjälle. Hän halusi\nlähteä. Luonto yllytti häntä lähtemään. Mutta villipedon luonto\nkohtasi vastuksia. Sillä hänessä oli koiraa monen sukupolven aikana\ntaltutettuine ja uinuneine vaistoineen, ja kaiken sen yötä pysytti\nkoiranluonne Bareen kallionsa huipulla.\n\nSeuraavana aamuna löysi Baree paljon äyriäisiä puron reunalta ja hän\nahmi halukkaasti niiden mehukasta lihaa, kunnes hänestä tuntui, että\nnälkä ei enää ikinä nipistelisi. Mikään ei ollutkaan maistunut aivan\nniin hyvältä siitä asti, kun hän oli syönyt Sekusyltä, kärpältä,\nryöstämänsä peltokanan.\n\nMyöhemmin iltapäivällä saapui Baree metsässä kohdalle, joka oli hyvin\ntyyni ja rauhallinen. Puro oli syventynyt. Paikoittain loittonivat\nsen rannat toisistaan, ja vesi laajeni pieniksi lammikoiksi. Kahdesti\nteki Baree melkoisen kierroksen näitä lammikoita kaartaessaan. Hän\nvaelsi hyvin hiljalleen, kuunnellen ja kurkkien. Siitä onnettomasta\npäivästä asti, jolloin oli lähtenyt vanhasta ryteiköstä, hän ei ollut\ntuntenut oloansa niin kodikkaaksi kuin nyt.\n\nHänestä tuntui, että hän vihdoinkin polki tuttua tannerta, samoili\nseutua, josta löytäisi ystäviä. Kenties se taaskin oli vaiston --\nluonnon -- ihmesalaisuuksia. Sillä hän oli vanhan Katkohampaan,\nmajavan, alueella. Täällä hänen taattonsa ja emonsa olivat\nmetsästelleet, ennenkuin hän vielä oli syntynyt. Lyhyen matkan päässä\ntältä kohdalta olivat Kazan ja Katkohammas suorittaneet hurjan\nkaksintaistelunsa veden alla, josta Kazan töin tuskin oli hengissä ja\naivan hengästyneenä selvinnyt.\n\nBaree ei niitä asioita saisi koskaan tietää. Hän ei saisi koskaan\ntietää, että vaelteli vanhoja latuja. Mutta oli jotakin hänen\nsisimmässä olemuksessaan, mikä häneen niin omituisesti koski. Hän\nhaisteli ilmaa ikäänkuin olisi vainunnut jotakin tutunomaista. Se oli\nvain heikko hengähdys -- määrittelemätön vaikutelma, joka herätti\nhänessä salaperäisen aavistuksen aiheen.\n\nMetsä taajeni. Ihmeellistä! Ei ollut mitään vesaikkoa, ja vaellus\npuiden alla oli kuin käyskentelyä laajassa salaperäisessä luolassa,\njonka katon läpi päivänvalo pehmeänä tunkeutui, siellä täällä\nkultaisten aurinkoisten täpläin kirkastamana. Toista kilometriä\ntepsutti Baree hiljakseen tässä metsässä. Hän ei nähnyt muuta kuin\njoitakuita pyrähteleviä lintuja; kuului tuskin mitään ääntä. Sitten\nhän tuli isolle, hiljaiselle lammelle. Sen reunoilla kasvoi taajassa\nleppiä ja raitoja. Varsinainen metsä oli harventunut. Hän näki\niltapäivän auringon heijastuvan veteen -- ja sitten hän yhtäkkiä\nkuuli elämää.\n\nKatkohampaan yhdyskunnassa ei ollut tapahtunut monia muutoksia\nsenjälkeen kun hän oli taistellut Kazanin ja saukkojen kanssa. Vanha\nKatkohammas oli entistään vanhempi. Ja lihavampi. Hän nukkui paljon\nja oli ehkä varomattomampi kuin ennen. Hän torkkui isolla, mullasta\nja varvuista kyhätyllä padolla, jota rakennettaessa hän oli ollut\nyli-insinöörinä.\n\nNyt tulla sipsutti Baree korkealla rantapengermällä kolmen-,\nneljänkymmenen jalan päässä. Niin äänettömästi hän oli liikkunut,\nettä kukaan majavista ei ollut häntä nähnyt eikä kuullut. Hän\nheittäysi maahan mahalleen ruohotöppään taakse ja katseli\npiilopaikastaan hyvin innokkaasti jokaista elettä. Katkohammas\nheräili. Se nousi ja seisoi hetkisen lyhyillä jaloillaan, istahtaen\nsitten leveän litteän häntänsä nojaan vakavana kuin asentoon\nkomennettu sotamies, minkä jälkeen se äkkiä viheltäen suksisi aika\nmolskahduksella lammikkoon.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä näytti Bareesta, että lampare kuhisi\nmajavia. Päitä ja ruumiita tuli näkyviin ja katosi, ne kiitivät sinne\ntänne veden halki tavalla, joka Bareeta ihmetytti ja hämmästytti.\nSiirtokunnalla oli iltakisansa. Hännät pieksivät vettä kuin litteät\nlaudat. Omituisia vihellyksiä kohosi molskinnasta -- ja sitten leikki\nloppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin.\n\nPoikasia lukuunottamatta oli arviolta kaksikymmentä majavaa, ja\nikäänkuin yhteisestä merkistä -- jollaista Baree ei ollut kuullut --\nne kävivät niin hiljaisiksi, että lammikosta enää saattoi eroittaa\ntuskin minkäänlaista ääntä. Jotkut niistä vaipuivat veden alle ja\nhävisivät kokonaan, mutta useimpia saattoi Baree tarkata niiden\nvetäytyessä rannalle.\n\nNe ryhtyivät viipymättä työhönsä, ja Baree katseli ja kuunteli\nkorttakaan rahistelematta ruohossa, johon oli kätkeytynyt. Hän\nkoetti ymmärtää. Hän koetti sovittaa nämä omituiset ja hyvinvoivilta\nnäyttävät eläimet tietopiiriinsä. Ne eivät häntä säikähdyttäneet.\nNiiden lukumäärä ja koko ei tehnyt häntä levottomaksi. Hänen\nhiljaisuutensa ei ollut varovaisuudesta johtuvaa äänettömyyttä, vaan\nsen aiheutti pikemminkin outo ja yhä lisääntyvä halu tutustua tuohon\nkummalliseen, nelijalkaisten vesieläinten veljeskuntaan. Niiden\nvuoksi oli iso metsä käynyt hänelle jo vähemmän yksinäiseksi. Ja\nsitten hän näki aivan lähellä alapuolellaan, tuskin kymmenen jalan\npäässä jotakin, mikä melkein päästätti kuuluville hänen penikkamaisen\ntoveruudenkaipuunsa.\n\nSiellä lammen pehmeästä mudasta kohoavan rannan silkoisella juovalla\ntaaperteli pieni Umisk kolmen leikkitoverinsa kanssa. Umisk oli\njokseenkin Bareen ikäinen, viikkoa, paria nuorempi ehkä. Mutta se oli\ntäyteläinen ja raskas, melkein yhtä leveä kuin pitkäkin. Luonto ei\nvoi synnyttää mitään herttaisempaa nelijalkaista kuin majavanpoika,\nellei ehkä karhunpentu sitä ole; ja Umisk olisi saanut ensimmäisen\npalkinnon missä majavanpoikain näyttelyssä tahansa.\n\nSen kolme toveria olivat hiukan vähäisemmät. Ne lyllersivät esille\nmatalan raidan takaa, omituisesti naksuttaen ja laahaten pieniä,\nlitteitä häntiään perässään kuin vähäisiä kelkkoja. Ne olivat\nlihavia, tuuheaturkkisia ja näyttivät Bareesta hyvin ystävällisiltä,\njoten hänen sydämensä äkkiä alkoi rummuttaa nopeaa riemumarssia.\nMutta hän ei hievahtanut. Tuskin hengitti. Ja sitten Umisk äkkiä\nkääntyi yhtä leikkitoveriansa kohti ja paiskasi sen kumoon. Heti\nolivat toiset kaksi Umiskin kimpussa, ja kaikki kolme pikku majavaa\nkierähtelivät tantereella potkien lyhyillä jaloillaan, läiskien\nhännillään ja kaiken aikaa päästellen heikkoja kirahduksia.\n\nBaree tiesi, ettei se ollut tappelua, vaan kisailua. Hän nousi\npystyyn. Hän unohti, missä oli, -- unohti kaiken muun maailmassa\npaitsi nuo kisailevat karvapallot. Siksi hetkeksi oli kaikki luonnon\nhänelle antama ankara kasvatus menettänyt merkityksensä. Hän ei ollut\nenää taistelija, ei enää pyydystäjä, ei enää ruuan etsijä. Hän oli\npenikka, ja hänessä heräsi halu, joka oli näläntunnetta voimakkaampi.\nHän halusi livahtaa alas Umiskin ja sen pienten kumppanien pariin\nkieriskelemään ja leikkimään. Hän halusi kertoa niille, jos se olisi\nmahdollista, että oli eksynyt emostaan ja kodistaan, oli saanut\npaljon kovaa kokea ja tahtoi jäädä niiden ja niiden emojen ja isäin\nluo, jos asianomaisilla ei ollut mitään sitä vastaan.\n\nHänen kurkustaan kuului heikon heikko uikutus. Se oli niin matala,\nettä Umisk leikkitovereineen ei sitä eroittanut. Niillä oli\ntavattoman paljon hommaa.\n\nHiljaa astui Baree askeleen niitä kohti, sitten toisen -- ja vihdoin\nhän seisoi kapealla rantakaistaleella puolenkymmenen jalan päässä\neläimistä. Hänen terävät pienet korvansa olivat höröllään, hän\nliehutti häntäänsä niin nopeasti kuin mahdollista, ja jokainen lihas\nhänen ruumiissaan värähteli odotuksesta.\n\nSilloin Umisk hänet näki ja hänen lihava pieni ruumiinsa muuttui\näkkiä liikkumattomaksi kuin kivi.\n\n\"Hei!\" huudahti Baree vaaputtaen koko ruumistansa ja puhuen yhtä\nselvästi kuin ihmiskielellä. \"Sallitteko minun leikkiä kanssanne?\"\n\nUmisk ei vastannut. Hänen kolme leikkitoveriansa katsoa muljottivat\nBareehen. Ne eivät liikahtaneetkaan. Näyttivät tyrmistyneiltä. Neljä\ntuijottavaa, ihmettelevää silmäparia tähysti muukalaista.\n\nBaree yritti uudestaan. Hän ryömi etujaloillaan, sillävälin kun häntä\nja takajalat yhä vaappuivat, ja tuhauttaen nenäänsä hän sieppasi\nvarvun hampaittensa väliin.\n\n\"No -- päästäkäähän minut mukaan\", sanoi hän. \"Kyllä minä leikkiä\nosaan!\"\n\nHän sinkautti varvun ilmaan ikäänkuin sanojensa vakuudeksi ja\nhaukahti.\n\nUmisk ja sen veljet olivat kuin muotikauppiaan mallinukkeja.\n\nJa sitten joku näki Bareen aivan äkkiä. Se oli iso majava, joka ui\nlammen poikki, suussa nuori vesa uutta patorakennusta varten. Heti\nirroitti se otteensa ja suuntausi rantaan, ja sitten iskeä läimäytti\nleveä häntä veteen, pamahtaen kuin pyssy -- majavan hälytysmerkki,\njoka tyynenä iltana voidaan kuulla melkein kilometrin päähän.\n\n_\"Vaaraa!\"_ varoitti se. _\"Vaaraa! -- Vaaraa! -- Vaaraa!\"_\n\nTuskin oli merkki annettu, kun kuului häntäin mäiskytyksiä\njoka suunnalta -- lammelta, kätketyistä kanavista, raita- ja\nleppätiheiköistä.\n\n\"_Paetkaa henkenne edestä_\", tiedoittivat ne Umiskille ja sen\ntovereille.\n\nBaree seisoi nyt jäykkänä ja liikkumattomana. Kummastuneena katseli\nhän, kuinka nuo neljä pientä majavaa sukelsivat lampeen ja katosivat.\nHän kuuli toisten, raskaampien ruumiiden läiskähtävän veteen. Sitten\nseurasi kummallinen ja epäilyttävä, peloittava äänettömyys.\n\nBaree uikutti hiljaa, ja se uikutus oli melkein nyyhkytystä. Miksi\noli Umisk pienine tovereineen paennut häntä? Mitä hän oli tehnyt,\njotta ne eivät halunneet tulla hänen ystävikseen? Hänet valtasi\nhaikea yksinäisyydentunne -- vielä haikeampi kuin hänen viettäessään\nensimmäistä yötänsä erossa emostansa. Auringon viimeinenkin rusko\nkatosi taivaalta hänen siinä seisoessaan. Tummempia varjoja hiipi\nlammen pinnalle. Hän vilkaisi metsään, jota yö alkoi verhota, ja\nvielä kerran uihkaisten livahti sinne takaisin. Hän ei ollut löytänyt\nystävyyttä, ei ollut tavannut tovereita. Ja hänen sydämensä oli\nsärkynyt.\n\n\n\n\nVII\n\nWakajun loppu\n\n\nParina, kolmena päivänä joutui Baree ruuanetsintäretkillään yhä\nkauemmaksi lammikosta. Mutta joka iltapäivä hän palasi sen rannalle\n-- kunnes hän kolmantena päivänä keksi uuden puron ja Wakajun. Puro\noli runsaan kolmen kilometrin päässä metsässä. Se oli aivan erilainen\nkuin edellinen.\n\nSe tanssi iloisesti loristen someroisessa uomassaan halkeilleiden\nkivimöhkäleiden ohitse. Milloin laajeni se syviksi suvannoiksi,\nmilloin kieppui vaahtoavina pyörteinä, ja sillä kohdalla, mihin Baree\nensiksi saapui, värisi ilma etäisen putouksen pauhusta. Se oli paljon\nhauskempi kuin synkkä ja hiljainen majavain joki. Se näkyi elävän;\nveden vuolas juoksu, laulava lirinä, kohina ja pauhu synnyttivät\nBareessa aivan uusia vaikutelmia. Hän kulki parrasta pitkin hitaasti\nja varovaisesti, ja siksipä hän sattuikin aivan äkkiä ja huomiota\nherättämättä Wakajun, ison mustankarhun pakeille, juuri kun nalle oli\nuutterassa kalastuspuuhassa.\n\nWakaju seisoi polviaan myöten hiekkasärkän taakse muodostuneessa\nlätäkössä, ja sillä oli mainio kalaonni. Juuri kun Baree hätkähtäen\npysähtyi, silmät muljollaan katsellen tuota hirviötä, jonka oli\nvain kerran ennen yön hämärissä nähnyt, paiskasi Wakaju toisella\netukäpälällään aika roiskahduksen vettä korkealle ilmaan, ja kala\nputosi mukulakiviselle rannikolle.\n\nVähää aikaisemmin olivat vilukalat nousseet tuhatlukuisissa parvissa\njokeen kutemaan, ja veden nopea laskeutuminen oli teljennyt\nmonta noihin lätäkköihin vangeiksi. Wakajun lihava, sileä ruumis\noli todistuksena hyvinvoinnista, jota se täten nautti. Vaikka\nkarhuntaljain loistokausi jo oli hiukan ohi, oli Wakajun turkki\nuhkean tuuhea ja musta.\n\nNeljännestunnin tarkkaili Baree karhua sen nappaillessa kaloja\nallikosta. Kun se vihdoin lopetti, oli pari-, kolmekymmentä eväkästä\nkivillä, toiset kuolleina, toiset vielä räpyttelevinä. Paikaltaan\nsaattoi kahden ison kallionmöhkäleen vähin litistynyt Baree kuulla\nlihan ja luun narskuntaa, karhun hotkiessa päivällistään. Se kuulosti\n_hyvältä_, ja tuore kalan haju herätti hänessä halua, jota eivät\näyriäiset eikä peltokanakaan koskaan olleet herättäneet.\n\nLihavuudestaan ja koostaan huolimatta ei Wakaju ollut ahmatti, ja\nniinpä se neljännen kalan syötyään käpälöi kaikki muut kasaan,\npeitti ne osittain pitkillä kynsillään kokoonharavoimallaan\nhiekalla ja kivillä ja kattoi lopuksi varastonsa taittamalla pienen\nbalsamipuunnäreen sen suojaksi, niin että kalat olivat aivan\nkätkössä. Sitten se tallusti verkalleen sille suunnalle, jolta\nvesiputouksen kohina kuului.\n\nKaksikymmentä sekuntia senjälkeen, kun Wakaju oli kokonaan hävinnyt\njoen mutkaan, oli Baree taitetun balsamipuun alla. Hän kiskoi\nesille kalan, joka vielä eli. Hän söi sen kokonaan, ja se maistui\nherkulliselta pitkäaikaisen äyriäisravinnon jälkeen.\n\nBaree totesi nyt, että Wakaju oli ratkaissut hänen muonakysymyksensä.\nIso karhu kalasteli herkeämättä pitkin jokea, ja joka päivä palasi\nBaree sen saaliilla juhlimaan. Hänen ei ollut vaikea löytää Wakajun\nkätköjä. Hänen tarvitsi vain seurata pitkin jokirantaa ja tarkoin\nhaistella.\n\nJotkut varastot alkoivat vanhuuttaan vanheta eivätkä suinkaan\nlemahtaneet mieluisalta Bareen nenään. Niitä hän karttoi. Mutta\naina hänen onnistui kähveltää itselleen ateria tai kaksi jostakin\nvereksestä kalaläjästä. Eräänä päivänä hän kuljetti kalan\nmajavalammikolle ja laski sen Umiskin eteen, joka oli ehdoton\nkasvinsyöjä.\n\nViikon päivät oli elämä erinomaisen hauskaa. Mutta sitten se katkesi\n-- tuli muutos, joka merkitsi yhtä paljon Bareelle kuin eräs päivä\nkauan sitten oli merkinnyt Kazanille, hänen isälleen, päivä, jolloin\ntämä tappoi ihmispedon erämaan syrjässä.\n\nMuutos tuli Bareelle sinä päivänä, jona hän tepsutellessaan kallion\nympärillä vesiputouksen lähettyvillä äkkiä näki edessään Pierrotin ja\nNepisin.\n\nNepisin hän huomasi ensimmäiseksi. Jos se olisi ollut Pierrot,\nolisi hän heti kääntynyt takaisin. Mutta taaskin synnytti isän\nveri kummallisen vavahtelun hänen ruumiissaan. Tuollako tavoin\nse ensimmäinen nainen oli katsahtanut Kazaniin silloin, kun hän\nsivistysalueen rajalla oli laskenut pehmeän valkoisen kätensä koiran\npään päälle? Sama väristyskö oli isää liikuttanut, joka nyt liikutti\nBareeta? Pentu seisoi hiljaa. Nepis oli vain kahdenkymmenen askeleen\npäässä.\n\nTyttö istui kivellä aikaisen aamuauringon hohteessa ja harjasi\nihmeellistä tukkaansa. Hänen siinä istuessaan verhosivat lähelle\nmaata ulottuvat hiukset hänet melkein kokonaan, kimallellen\nkauniimpina kuin Wakajun kiiltävä turkki, ja niiden tummasta\npilvestä esiinpistävät kasvot katselivat suoraan Bareeta. Tytön\nhuulet raoittuivat. Hänen silmänsä säteilivät hetkisen kuin tähdet.\nToinen käsi pysähtyi pitelemiensä sysimustien kutrien varaan. Hän\ntunsi Bareen. Hän näki valkoisen tähden rinnassa ja valkoisen täplän\nkorvalehden huipussa ja kuiskasi puoliääneen: \"_Utshi musis_ --\nkoiranpentu!\" Se oli sama villikoira, jota hän oli ampunut ja jonka\nluuli kuolleen! Ei voinut erehtyä. Se oli nyt ilmetty koira siinä\nseisoessaan ja tyttöä katsellessaan.\n\nEdellisenä iltana he olivat rakentaneet kallion taakse suojan\nbalsamipuista, ja pienellä valkealla hiekkaläikällä kyyrötti Pierrot\npolvillaan tulen ääressä, puuhaillen murkinahommissa, sillävälin kun\nRaita suori hiuksiansa. Hän kohotti päätänsä puhutellakseen tyttöä ja\nnäki Bareen. Samassa laukesi lumous. Baree näki ihmispedon nousevan\npystyyn. Kuin nuoli kiiti pentu pois.\n\nMutta se oli tuskin Nepisiä nopeampi.\n\n\"_Pache, mon père_\", huudahti tämä, \"sama koiranpentu. Nopeasti!\"\n\nHiustensa hulmuavassa pilvessä suhahti tyttö tuulena Bareen jälkeen.\nPierrot seurasi ja sieppasi lähtiessään kiväärinsä. Hänen oli vaikea\npysyä Raidan kintereillä. Tämä oli kuin metsän hengetär, pienet\npehmeihin mokkasiineihin pistetyt jalat tuskin koskettivat hiekkaa\nhänen kiitäessään pitkällä särkällä. Oli ihmeellistä katsella hänen\nnotkeaa nopeuttaan ja tuota kaunista auringonvalossa aaltoilevaa\ntukkaa. Tälläkin kiihtymyksen hetkellä se johti Pierrotin mieleen\nMcTaggartin, Hudson-lahden osakeyhtiön toimitusmiehen Lac Bainessa ja\nmitä hän eilen oli sanonut.\n\nPuolet yötä oli Pierrot virunut valveilla hammasta purren, sitä\najatellessaan. Ja tänä aamuna, ennenkuin Baree livahti heidän\nluokseen, oli hän silmäillyt Nepisiä tarkemmin kuin koskaan ennen.\nTyttö _oli_ kaunis. Hän oli Wyolaakin, kuollutta äitivainajaansa\nihanampi. Tuota tukkaa! Miehet töllistelivät sitä kuin eivät\nolisi voineet uskoa silmiään! Noita silmiä! Ne olivat ihmeellistä\ntähtivaloa heijastavat lähteet! Ja hän oli sorea kuin kukkanen\nkedolla! Ja McTaggart oli sanonut...\n\nHänen edeltään värähti hänen korviinsa innostunut huuto.\n\n\"Riennä, Nutawe! Se pujahti umpisolaan. Nyt se ei voi meiltä päästä\nkarkuun.\"\n\nTyttö läähätti, kun isä ehti hänen luokseen. Hänen ranskalainen\nverensä hohti heleänä punana poskilla ja huulilla. Valkoiset hampaat\nvälkkyivät kuin maito. \"Tuolla sisällä...\" Ja tyttö osoitti. He\nmenivät rotkoon.\n\nHeidän edessään juosta vilisti Baree henkensä edestä. Ihmispedon\npelko oli hänet vallannut. Se pelko vei järjen ja arvostelukyvyn.\nSe oli toisenlaista pelkoa kuin mikään muu elämässä tai luonnossa\nolisi voinut Bareessa herättää. Kuten karhu, susi, ilves ja kaikki\nmetsän sorkkajalkaiset ja käpälillä sipsuttavat eläimet, tunsi hänkin\nvaistomaisesti sen tosiasian, että nämä hänen näkyviinsä tulleet\nkummalliset kaksikoipiset olennot olivat kaikkivoipia.\n\nJa ne hyökkäsivät hänen perässään! Hän kuuli niiden tulevan. Nepis\nseurasi melkein yhtä nopeasti kuin Baree saattoi juosta. Äkkiä\nkääntyi pentu halkeamaan kahden ison kallionlohkareen väliin.\nKahdenkymmenen jalan päässä sulkeutui häneltä siellä tie ja hän\njuoksi takaisin. Bareen rynnätessä ulospäin suoraan rotkoa pitkin,\noli Nepis vain kymmenkunnan metrin päässä ja elukka näki Pierrotin\nmelkein tytön vieressä. Raita huusi. \"_Mana -- mana_ -- tuolla se\ntulee!\"\n\nVetäen henkeään ryntäsi Raita vesaikkoon, johon Baree oli hävinnyt.\nKuin iso kietova verkko esti irrallaan hulmuava tukka hänen\nliikkeitään tiheikössä, ja rohkaisevasti huutaen Pierrotille pysähtyi\nhän keräämään sitä hartioilleen, kun isä ponnisti hänen ohitseen.\nSiihen kului tytöltä vain pari silmänräpäystä, ja hän oli taas\nPierrotin perässä. Viidenkymmenen metrin päässä hänen edellään huusi\nPierrot varoituksen.\n\nBaree oli kääntynyt; melkein samassa hengenvedossa se kirmasi\ntaaksepäin, suoraan Raitaa kohti. Baree ei nähnyt häntä ajoissa,\npysähtyäkseen tai poiketakseen sivulle, ja neitonen heittäytyi\nsen ladulle. Hetkisen olivat nuo kaksi yhdessä. Baree tunsi\ntytön tukan huimailtavan ylitseen ja tämän käsien puristusta.\nViimemainitun pitkät, vartalolle aaltoilevat hiukset hänet itsensäkin\nhämmennyttivät -- ja Baree luikersi pois hänen käsistään ja kiiti\njälleen solan umpipäätä kohti.\n\nNepis nousi pystyyn. Hän läähätti -- ja nauroi. Pierrot palasi hurjaa\nvauhtia, ja Raita viittasi hänen taakseen.\n\n\"Minä tavoitin sen -- _eikä se purrut_!\" sanoi hän nopeasti\nhengittäen. Hän osoitti vielä umpisolan perälle ja toisteli: \"Minä\ntavoitin sen -- eikä se purrut minua, Nutawe.\"\n\nSe juuri olikin ihmeellistä. Tyttö oli ollut huima, eikä Baree ollut\nhäntä purrut! Sitten hän katsellen loistavin silmin Pierrotia ja\nhymyn verkalleen haihtuessa hänen huuliltaan lausui pehmeästi ja\nmelkein kunnioittavasti sanan \"Baree\".\n\nSe sana vaikutti Pierrotiin kuin luoti. Hänen hoikat sormensa\npuristuivat nyrkkiin. Hän tuijotti hetkisen tyttäreensä, silmät\nsuurina. Sitten hän huudahti:\n\n\"_Non, non_, se ei ole mahdollista. Tule, tai muutoin se pääsee\nmeiltä pakoon!\"\n\nPierrot oli nyt hyvässä toivossa. Rotko oli kaventunut, eikä otus\nvoinut näkymättä livahtaa heidän ohitseen. Kolmea minuuttia myöhemmin\nBaree tuli rotkon umpipäähän -- kallioseinämälle, joka nousi jyrkkänä\nylös kuin kupinlaita. Kaloilla herkuttelu ja monituntiset nukkumiset\nmajavalammikon äärellä olivat häntä lihottaneet, joten hän oli\npuoliksi hengästynyt etsiessään turhaan ulospääsyä.\n\nBaree oli kuppimaisen kallionmutkan äärimmäisessä päässä, missä ei\npensas tai ruohontöpäskään häntä verhonnut, kun Pierrot ja Nepis\nhänet jälleen näkivät. Nepis meni suoraan eläintä kohti. Aavistaen\nBareen aikeet, riensi Pierrot vasemmalle suorassa kulmassa rotkon\nperukasta.\n\nKivimöhkäleitä kierrellen etsi Baree hätäisesti juoksennellen\npujahdusreikää. Hetkistä myöhemmin hän oli saavuttanut rotkon\n\"maljan\". Seinässä oli viiden-, kuudenkymmenen jalan levyinen\nmurtuma, joka avautui pihamaiseen luonnonvankilaan. Se oli\nkaunis paikka. Joka sivulla, paitsi käytävän kohdalla, sulkivat\nsitä kallioseinät. Perällä kohisi koski monina pirskuvina pikku\nputouksina. Maa jalkain alla oli paksun ruohon peitossa ja kukkien\nkirjailema. Tästä satimesta oli Pierrot saanut useamman kuin yhden\nlihavalonkkaisen hirven. Sieltä ei päässyt pakenemaan muuten kuin\nhänen kivääriänsä uhmaamalla. Hän huusi Nepisille nähdessään Bareen\nsinne pujahtavan, ja yhdessä kiipesivät he louhikkoista rinnettä.\n\nBaree oli melkein ehtinyt pienen vankilaniityn syrjään, kun hän\näkkiä pysähtyi niin rutosti, että tuupertui takajaloilleen, ja hänen\nsydämensä nousi kurkkuun.\n\nSuoraan hänen edessään seisoi Wakaju, iso mustakarhu!\n\nNoin puolen minuutin ajan hän epäröi näiden kahden vaaran välillä.\nHän kuuli Nepisin ja Pierrotin äänet, kuuli kivien rapsahtelevan\nheidän jaloissaan. Ja hänet valtasi suuri pelko. Sitten hän vilkaisi\nWakajuun. Iso karhu ei ollut hievahtanutkaan. Sekin kuunteli. Mutta\noli jotakin, mikä hermostutti sitä enemmän kuin nuo sen eroittamat\näänet. Oli hajua, jonka nalle oli ilmassa vainunnut. Ihmisen hajua.\n\nKatsellessaan karhua näki Baree sen pään verkalleen heilahtavan,\nsamalla kun Nepisin ja Pierrotin askeleet kävivät yhä selvemmiksi.\nEnsi kertaa eläissään katseli Baree isoa karhua vasten naamaa. Hän\noli nähnyt sen kalastelevan. Oli lihonut Wakajun reippaan työn\ntuloksista. Hän oli tuntenut karhua kohtaan pelokasta kunnioitusta.\nNyt oli karhussa jotakin, mikä kartoitti hänen pelkonsa ja herätti\nhänessä sensijaan tenhoavaa luottamusta. Wakaju, joka oli niin iso ja\nvoimakas, ei pakenisi kaksijalkaisia hätyyttäjiänsä. Jos Baree vain\npääsisi Wakajun taakse, olisi hän turvassa!\n\nHän hypähti sivulle ja kiiti aukeaa niittyä kohti. Wakaju ei\nhievahtanut hänen vilistäessään ohi, enempää kuin jos hän olisi ollut\nlintu tai kaniini. Sitten löyhähti taas tuulenviima, voimakkaasti\nihmisen hajua tuoksuttava. Vasta se herätti karhussa eloa. Hän\nkääntyi ja alkoi hölkätä Bareen perästä niityn satimeen. Vilkaisten\ntaakseen näki Baree hänen tulevan ja luuli sitä takaa-ajoksi. Nepis\nja Pierrot pääsivät samalla hetkellä vierun harjalle ja samassa he\nmolemmin näkivät Wakajun ja Bareen.\n\nKohdalta, jossa tultiin ruohoiseen syvennykseen kallioseinän alle,\nkääntyi Baree nopeasti oikealle. Siellä oli iso kivi, jonka toinen\npää kohosi vinosti maasta. Se näytti oivalliselta piilopaikalta, ja\nBaree kömpi sen suojaan.\n\nMutta Wakaju suuntausi suoraan niitylle. Lymypaikastaan saattoi Baree\ntarkata tapahtumia. Tuskin oli hän ryöminyt kivensyrjän alle, kun\nNepis ja Pierrot saapuivat murtuman läpi laaksoon ja pysähtyivät.\nHeidän pysähtymisensä vaikutti sähköittävästi Bareehen. He pelkäsivät\nWakajua! Iso karhu oli ehtinyt kaksikolmannesta matkasta niityn\npoikki. Aurinko osui häneen, niin että turkki välähteli kuin musta\nsatiini.\n\nPierrot tuijotti hetkisen otukseen. Vuodenaika oli myöhäinen.\nTurkikset eivät enää olleet parhaimmillaan. Mutta Wakajun talja oli\ntoki uhkea! Pierrot ei tappanut vain tappaakseen. Pakosta hän oli\nriistanhuoltaja. Metsän eläimistä hän sai ruokansa, vaatteensa, katon\npäänsä päälle, ja jos Wakajulla olisi ollut pörröinen ja karvakulu\nturkki, olisi eläin ollut turvassa. Mutta Pierrot kohotti kuin\nkohottikin kiväärinsä.\n\nBaree näki hänen liikkeensä. Hän näki hetkistä myöhemmin jotakin\nsuitsuavan pyssynpiipusta ja sitten hän kuuli samanlaisen huumaavan\npamahduksen kuin silloin, kun oli itse saanut vamman Raidan vihlovan\nluodin tunkeutuessa hänen lihansa lävitse. Hän vilkaisi nopeasti\nWakajuun. Iso karhu oli kellahtanut maahan. Nyt se oli polvillaan.\nSe ponnistausi ylös ja hölkötti pois. Kivääri paukahti jälleen, ja\nWakaju kaatui toistamiseen. Pierrot ei voinut tuolta matkalta ampua\nohi. Wakaju oli mainio maalitaulu. Tämä oli teurastusta, ja kuitenkin\nse Pierrotille ja Nepisille oli ammattia -- elämäntyötä.\n\nBareeta puistatti. Se johtui pikemmin kiihtymyksestä kuin pelosta,\nsillä näiden hetkien murhenäytelmä oli karkoittanut hänen oman\npelkonsa. Matala uikutus kohosi hänen kurkustaan, kun hän katseli\nWakajua, joka nyt oli pysähtynyt ja kääntynyt päin vihollisiaan, kita\navoinna pään heiluessa verkalleen ja jalkojen herpautuessa hänen\naltaan, kun veri purskui raadelluista keuhkoista. Baree uikutti\nsiksi, että Wakaju oli hänelle pyytänyt kalaa, siksi, että hän nyt\ntiesi Wakajun viimeisen hetken tulleen. Kuului kolmas laukaus. Se\noli viimeinen. Wakaju vaipui paikalleen maahan. Iso pää valahti\netukäpälien väliin. Baree kuuli pari tärskähtävää yskähdystä. Ja\nsitten oli kaikki hiljaa.\n\nMinuuttia myöhemmin seisoi Pierrot Wakajun vieressä ja virkkoi\nNepisille:\n\n\"_Mon Dieu_, onpa se komea turkki, _sakahet!_ Lac Bakussa saa siitä\nkaksikymmentä dollaria!\"\n\nHän veti veitsen tupestaan ja alkoi hioa sitä sieraan, joka\nhänellä oli taskussa. Tämän tovin ajalla olisi Baree voinut ryömiä\nkivenlohkareensa takaa ja paeta rotkoa pitkin. Hänet oli hetkiseksi\nunohdettu. Sitten, isän alkaessa nylkeä karhua, muisti Nepis pennun\nja lausui jälleen samalla omituisella, ihmettelevällä äänellä sanan\n\"Baree\".\n\nPierrot, joka oli polvillaan maassa, vilkaisi häneen. \"Miksi niin\nsanot?\" kysyi hän. \"Miksi, _ma fille_?\"\n\nRaidan hehkuvat silmät tähystelivät kentälle.\n\n\"Koska sillä on tähti rinnassa ja valkea täplä korvassa ja... ja...\nkoska se ei purrut minua!\" vastasi neitonen.\n\nPierrotin silmissä paloi uusi tuli, ikäänkuin hiipuneihin hiiliin\nleimahtanut loimu.\n\n\"_Non_, se ei ole mahdollista\", sanoi hän sitten ikäänkuin itsekseen\nkuiskaten -- ja kumartui työhönsä.\n\nMutta vilkaistessaan häneen näki Nepis, että veitsi vapisi hänen\nkädessään.\n\n\n\nVIII\n\nNepis vaarassa\n\n\nTytön katsellessa rotkon kallioseinäistä perukkaa, vankilaa, johon\nolivat ajaneet Wakajun ja Bareen, vilkaisi isoa mustaakarhua nylkevä\nPierrot jälleen ylös ja jupisi jotakin, minkä vain hän itse saattoi\nkuulla. \"_Non_, se ei ole mahdollista\", oli hän sanonut hetkinen\nsitten. Mutta Nepisistä se _oli_ mahdollista, nimittäin ajatus,\njoka oli hänen mieleensä juolahtanut. Se oli ihmeellinen ajatus.\nSe liikutti häntä hänen villin, kauniin sielunsa syvimpään. Se toi\nhehkua hänen silmiinsä ja tummensi innostuksen punan hänen poskillaan\nja huulillaan. Hän kuiskasi jälleen sanan, joka niin oli Pierrotia\nkiihoittanut. _Baree!_ Miksi se ei ollut mahdollista?\n\nHänen tähystellessään pienen niityn rosoisia syrjiä, keksiäkseen\njotakin merkkejä koiranpennusta, lentää lehahtivat hänen ajatuksensa\nnopeasti taaksepäin. Kaksi vuotta sitten oli hänen ruhtinaallinen\näitinsä haudattu korkean kuusen alle heidän majansa lähelle. Sinä\npäivänä oli Pierrotin aurinko iäksi laskenut, ja Raidan omakin elämä\nmuuttui äärettömän yksinäiseksi.\n\nHaudalla oli tuona iltapäivänä auringon laskiessa ollut kolme:\nPierrot, Nepis itse ja Baree. Viimemainittu oli koira, iso halli,\njolla oli valkoinen tähti rinnassa ja valkoinen korvanhuippu. Se oli\nollut hänen äiti-vainajansa lemmikki penikkavuosistaan asti -- hänen\nhenkivartijansa, joka aina oli hänen kanssaan ja jonka pää hänen\nkuollessaankin lepäsi hänen vuoteensa laidalla. Ja tuona yönä --\nhautaamispäivän jälkeisenä yönä -- oli Baree kadonnut. Oli poistunut\nniin hiljaa ja niin täydellisesti kuin äidin henkikin. Senjälkeen\nei kukaan ollut Bareeta nähnyt. Se oli omituista, ja Pierrotista se\noli ihme. Syvällä sydämessään oli hänellä kummallinen vakaumus, että\nBaree oli mennyt hänen rakastetun Wyolansa kanssa taivaaseen.\n\nMutta Nepis oli viettänyt kolme talvea Nelson Housen lähetyskoulussa.\nHän oli oppinut tietämään kaikenlaista valkoihoisista ja oikeasta\nJumalasta, ja käsitti, että Pierrotin mielle oli mahdoton. Hän uskoi,\nettä äidin Baree oli joko kuollut tai liittynyt susiin. Kaiketi se\noli juossut sutten pariin. Eikö siis ollut mahdollista, että tuo\npentu, jota hän ja hänen isänsä olivat ajaneet takaa, oli samaa lihaa\nja verta kuin äidin lempikoira? Se oli enemmän kuin mahdollista.\nValkoinen tähti rinnassa, valkokärkinen korva -- se seikka, että\npentu ei ollut häntä purrut, vaikka olisi helposti voinut upottaa\nhampaansa hänen käsivartensa pehmeään lihaan! Raita oli varma\nasiasta. Pierrotin nylkiessä karhua hän alkoi etsiä pentua.\n\nBaree ei ollut liikahtanut tuumaakaan kivensä alta. Hän oli kuin\nhuumaantuneena, alati tuijottaen murhenäytelmän paikalle, ulos\nniitylle. Hän oli nähnyt jotakin, mitä hän ei koskaan unohtaisi\n-- niinkuin hän ei koskaan unohtaisi emoansa, Kazania ja vanhaa\nmurtorytöä. Hän oli nähnyt kaikkivoivaksi otaksumansa eläimen\nkuolevan.\n\nWakaju, iso karhu, ei ollut edes ryhtynyt taisteluun. Pierrot ja\nNepis olivat surmanneet kontion _siihen edes koskematta_, ja nyt\nratkoi Pierrot sitä veitsellä, joka säteili päivänpaisteessa kuin\nhohtava hopea. Eikä Wakaju hievahtanutkaan. Tuo puistatti Bareeta, ja\nhän vetäysi tuuman verran kauemmaksi kivensä alle, mihin jo muutenkin\noli kiilautunut ikäänkuin sinne työnnettynä.\n\nHän näki Nepisin. Tämä palasi suoraan murtumalle, josta Baree oli\ntänne paetessaan pujahtanut, ja pysähtyi vihdoin vain kahdenkymmenen\njalan päähän hänen lymypaikastansa. Nyt kun tyttö seisoi niin, että\nBareella ei enää ollut pakomahdollisuutta, alkoi hän punoa kiiltävää\ntukkaansa kahdeksi paksuksi palmikoksi. Baree oli kääntänyt silmänsä\npois Pierrotista ja katseli uteliaasti Nepisiä.\n\nNyt hän ei pelännyt. Hänen hermojansa kutkutti. Joku outo ja\nyhä lisääntyvä voima ponnisteli hänessä suuren salaisuuden\nratkaisemiseksi -- etsi syytä hänen haluunsa ryömiä ulos kallion alta\nja lähestyä tuota ihmeellistä loistosilmäistä ja kiiltävätukkaista\nolentoa. Baree halusi sen tehdä. Oli ikäänkuin jostakin\nnäkymättömästä rihmasta olisi temmottu hänen sydämensä kieliä. Kazan\nse oli, eikä Harmaa Hukka, joka huuteli hänelle vuosisatain takaa,\nkutsuen häntä. Se \"kutsu\" oli vanha kuin Egyptin pyramiidit -- ehkä\nkymmenentuhatta vuotta vanhempi. Mutta tuota halua vastaan nousi\nHarmaa Hukka metsän tummien ikäkausien kätköstä.\n\nJa niin pysyi Baree hiljaa ja liikkumatta. Nepis katseli ympärilleen.\nHän hymyili. Hetkiseksi olivat hänen kasvonsa käännetyt Bareehen\npäin, ja tämä näki hänen valkoisten hampaittensa hohtavan; ja kauniit\nsilmät kiilsivät suoraan kohti.\n\nJa sitten hän äkkiä painui polvilleen ja tirkisti kivenmöhkäleen alle.\n\nHeidän silmänsä kohtasivat. Vähintäinkin puoleen minuuttiin ei\nkuulunut mitään ääntä eikä rasahdusta. Nepis ei hievahtanut ja\nhengittikin niin hiljaa, että Bareen korvat eivät sitä eroittaneet.\nSitten hän virkahti melkein kuiskaamalla: \"_Baree! Baree! Upi Baree_!\"\n\nEnsi kerran kuuli Baree nimensä, ja sen säveleessä oli jotakin niin\nvienoa ja rauhoittavaa, että hänessä uinuva koira vaistomaisesti\nvastasi siihen liikutuksella, jonka Raita juuri ja juuri eroitti.\nVerkalleen hän ojensi toisen käsivartensa. Se oli paljas, pyöreä\nja pehmeä. Baree olisi voinut hyökätä ruumiinsa mitan eteenpäin ja\nhelposti upottaa siihen hampaansa.\n\nMutta jokin esti häntä. Hän tiesi, ettei ollut tekemisissä vihollisen\nkanssa; hän tiesi, että noita tummia silmiä, jotka niin ihmeellisesti\nvälkkyivät häntä kohti, ei innoittanut halu tehdä pahaa, ja hänen\nkorviansa hivelevä ääni oli pehmeä ja kuulosti hänestä omituiselta,\nvärisyttävältä soitolta. \"_Baree! Baree! Upi Baree!_\"\n\nYhä uudelleen huuteli Raita hänelle siten, samalla yrittäen\nkasvoilleen langenneena laahautua muutaman tuuman syvemmälle kiven\nalle. Tyttö ei voinut häntä tavoittaa. Oli vielä puolen kyynärän\nverta hänen ja Bareen välillä, eikä hän voinut kiilautua tuumaakaan\nsisemmälle. Mutta sitten hän huomasi, että kallion toisella sivulla\noli pienemmän kiven sulkema onkalo. Jos hän poistaisi tuon kiven ja\ntulisi sen kautta...\n\nRaita suoristausi ja seisoi jälleen päivänpaisteessa. Hänen\nsydämensä pamppaili. Pierrot puuhaili karhunsa nylkemisessä eikä\nNepis tahtonut häntä kutsua. Hän koetti siirtää kiveä, joka sulki\nison graniittimöhkäleen alla olevan onkalon; mutta se oli liian\nlujassa. Sitten hän alkoi kaivaa karahkalla. Jos Pierrot olisi ollut\nsaapuvilla, olisivat hänen terävät silmänsä äkänneet tuon kiven\nmerkityksen.\n\nSe ei ollut vesisankoa isompi ja oli ollut ehkä vuosisatoja siihen\nsijoittuneena estämässä isoa kallionlohkaretta kukistumasta.\nUnssinkin paino voi tukea tai horjuttaa tonnin painoisen pyörän.\nVielä viisi minuuttia, ja Nepis voisi siirtää kiven. Hän kiskoi\nsitä, kiskoi tuuma tuumalta, kunnes se vihdoin oli hänen jalkojensa\njuuressa ja hänen ruumiinsa levyinen aukko avattuna. Hän vilkaisi\njälleen Pierrotiin. Tämä puuhaili yhä, ja hiljaa nauraen päästeli\ntyttö isoa puna- ja valkoraitaista huivia kaulaltaan. Sillä hän\npyydystäisi Bareen. Hän laskeutui kontilleen, painui sitten litteäksi\nmaata vasten ja alkoi ryömiä onkaloon ison kiven alle.\n\nBaree oli liikahtanut. Takaraivo kalliota vasten painettuna se\noli tuntenut hidasta ja lisääntyvää painostusta, oli verkalleen\nsiirrähdellyt sen tieltä -- ja paino yhä seurasi. Kallionmöhkäle oli\nliikkeessä! Nepis ei nähnyt, ei kuullut eikä tajunnut. Hän huuteli\nyhä viekoittelevammin:\n\n\"Baree -- Baree -- Baree --\"\n\nHänen päänsä, hartiansa ja molemmat käsivartensa olivat nyt kiven\nalla. Hänen silmänsä kiilsivät aivan Bareen vieressä. Se uikahti.\nSuuren ja välittömän vaaran aavistus värisytti sitä, ja sitten...\n\nSillä hetkellä tunsi Nepis kallion painon hartioillaan, ja hänen\nsilmiinsä, jotka olivat vienosti hehkuen katselleet Bareeta, tuli\näkkiä villi kauhunilme. Sitten pääsi hänen huuliltaan huuto, joka ei\nmuistuttanut ainoatakaan niistä äänistä, joita Baree oli erämaassa\nkuullut -- hurja, vihlova, pelon ja säikähdyksen värisyttämä. Pierrot\nei kuullut tätä ensimmäistä huutoa, mutta hän kuuli toisen ja\nkolmannen -- ja sitten kiljahduksen toisensa perään, kun Raidan hento\nruumis verkalleen pusertui laskeutuvan järkäleen alle.\n\nPierrot riensi paikalle tuulen nopeudella. Huudot kuuluivat\nheikompina -- vaimenivat vaimenemistaan. Hän näki Bareen, joka tuli\nulos kallion alta ja juoksi rotkoon, ja samassa silmänräpäyksessä\nhän näki osan Raidan hameesta ja mokkasiineihin verhotut jalat. Muu\nruumis oli kätkettynä surmanloukkuun.\n\nPierrot alkoi kaivaa kuin hullu. Kun hän hetkistä myöhemmin veti\nNepisin ulos kallionlohkareen alta, oli tyttö kalpea ja hiljaa\nkuin kuollut. Silmät olivat ummessa. Kädellään tunnustellessaan\nPierrot ei huomannut elonmerkkejä, ja syvä tuskan voihkaisu nousi\nhänen rinnastaan. Mutta hän tiesi, millä tavoin oli elämästä\ntaisteltava. Hän riuhtaisi auki tytön puvun ja totesi, että tämä\nei ollut murskautunut, kuten hän oli pelännyt. Sitten hän juoksi\nvettä noutamaan. Hänen palatessaan olivat Raidan silmät auki, ja hän\nhaukkoi ilmaa.\n\n\"Kiitos taivaan pyhimyksille!\" nyyhkytti Pierrot vaipuen polvilleen\ntytön viereen. _\"Nepis, ma chère fille!_\"\n\nTyttö hymyili hänelle, molemmat kädet paljaalla rinnalla, ja Pierrot\nkaappasi hänet syliinsä, unohtaen veden, jota noutamaan oli niin\nkiireesti rientänyt. Vähää myöhemmin, kun hän polvistui tirkistämään\nkallion alle, kalpeni hän kasvoiltaan ja sanoi:\n\n_\"Mon Dieu_, jollei maassa olisi ollut tuota pientä kuoppaa, Nepis...\"\n\nHäntä puistatti, eikä hän lausunut enempää. Mutta onnellisena\npelastuksestaan hymyili Nepis hänelle ja tehden liikkeen kädellään\nvirkkoi:\n\n\"Niin minä olisin ollut -- _tuollainen. Ah, mon père_, toivonpa,\netten milloinkaan saisi tuon kallion kaltaista rakastajaa!\"\n\nPierrotin kasvot synkistyivät hänen kumartuessaan neitosen yli.\n\n\"_Non!_\" sanoi hän hurjasti. \"Et koskaan!\"\n\nHän ajatteli taaskin McTaggartia, toimitusjohtajaa Lac Bainissa, ja\nhänen kätensä puristuivat nyrkkiin, samalla kun hän hipaisi hellästi\nhuulillaan Raidan tukkaa.\n\n\n\nIX\n\nVihdoinkin ystäviä\n\n\nSäikähtyneenä Raidan kamalien huutojen kimakasta hälytyksestä ja\nnähtyään Pierrotin Wakajun ruumiin äärestä hyökkäävän häntä kohti,\nei Baree lakannut juoksemasta ennenkuin tuntui siltä, ettei enää\nvoinut vetää henkeänsäkään. Pysähtyessään hän oli kaukana rotkosta\nja menossa majavalammikolle päin. Lähes viikkokauteen ei Baree ollut\nkäynyt lammikolla. Hän oli unohtanut Katkohampaan ja Umiskin ja muut\npikku majavat; sillä Wakaju jokapäivisine tuoreine kalansaaliineen\noli ollut hänelle liian suuri kiusaus.\n\nNyt oli Wakaju poissa. Baree käsitti, että iso mustakarhu ei enää\nkoskaan kalastelisi tyynissä lätäköissä ja väikkyvissä kurimuksissa,\nja että monipäiväisen rauhan ja runsauden jälkeen nyt oli uhkaamassa\nsuuri vaara. Ja aivan kuin hän entisessä kotiseudussaan olisi\npaennut vanhan puurydön turviin, pakeni hän nyt epätoivon vauhdilla\nmajavalammikolle päin. Vaikea olisi ollut sanoa, mitä hän oikeastaan\npelkäsi, mutta varmastikaan ei hänen pelkonsa syynä ollut Nepis.\nRaita oli ajanut häntä tuimasti takaa. Hän oli heittäytynyt Bareen\nyli. Baree oli tuntenut hänen kättensä kaapaisun ja pehmeän tukan\nhulmuavan hivelyn, _eikä hän kuitenkaan Raitaa pelännyt_.\n\nPakoretkellään hän pysähtyi silloin tällöin katsahtamaan taakseen,\noliko Nepis häntä seuraamassa. Baree ei olisi juossut kovaa,\njos Nepis olisi tullut -- yksin. Tytön silmät, ääni ja kädet\nolivat saaneet hänen sielunsa värähtelemään. Hänet täytti nyt yhä\nsuuremman kaipuun ja suuremman yksinäisyyden tunne, ja sinä yönä\nhän näki rauhattomia unia. Hän etsi itselleen vuoteen kuusen alta\nmajavalammikon lähettyviltä, ja kaiken yötä häiritsivät hänen untaan\nlevottomat kuvittelut. Hän näki unta emostaan, Kazanista, vanhasta\npuurydöstä, Umiskista -- ja Nepisistä.\n\nKerran hän herätessään kuvitteli kuusen juurakkoa Harmaaksi Hukaksi,\nja huomattuaan, että emo ei siinä ollutkaan, uikutti hän tavalla,\njonka Pierrot ja Raita olisivat tajunneet, jos olisivat kuulleet.\nTuon tuostakin palasivat päivän värisyttävät tapaukset hänen\nmielikuvitukseensa ja uniinsa. Hän näki Wakajun pakenevan pienen\nniityn yli -- oli uudestaan näkevinään kontion kuoleman. Hän näki\nKaidan säihkyvät silmät lähellä omiaan, kuuli hänen äänensä, joka\nhänestä oli suloista ja vienoa kuin ihmeellinen musiikki, ja kuuli\njälleen hänen kamalan parkunansa.\n\nHän oli iloinen, kun päivä alkoi sarastaa. Hän ei etsinyt ruokaa,\nvaan meni alas lammikolle. Hänen sävynsä ei nyt ilmaissut juuri\ntoivoa tai odotusta. Hän muisti Umiskin ja sen leikkitoverien hänelle\nsanoneen niin selvästi kuin se eläinten eleillä oli mahdollista, että\nne eivät tahtoneet hänestä tietää, ja kuitenkin pelkkä tosiasia, että\nne siellä olivat, huojensi hänen yksinäisyydentunnettaan.\n\nSe oli enemmänkin kuin yksinäisyyttä. Susi oli hänessä taltutettu.\nKoira oli herrana. Ja näinä ohimenevinä hetkinä, jolloin\nviidakonvietti melkein nukkui, masensi häntä vaistomainen ja yhä\nvahvistuva tunne, että hän ei tähän villiin ympäristöön kuulunut,\nvaan oli siellä pakolaisena, kaikilta puolin vaarojen uhkaamana.\n\nSyvällä pohjoisissa metsissä ei majava aherra ja kisaile ainoastaan\npimeässä, vaan käyttää päivää enemmänkin kuin yötä, ja monet\nKatkohampaan väestä olivat valveilla, kun Baree alakuloisena alkoi\ntutkia lammikon rantoja. Pikkumajavat olivat vielä emojensa kanssa\nisoissa rakennuksissa, jotka sijaitsivat järven keskellä ja näyttivät\nsuurilta risu- ja mutakuvuilta. Niitä oli kolme, ja yksi oli\nvähintäänkin kaksikymmentä jalkaa läpimitaten. Bareelle oli hiukan\nvaivaloista liikkua omalla puolellaan lammikkoa.\n\nKun hän ehti raitojen, leppien ja koivujen joukkoon, leikkeli\ntusinoittain pieniä kanavia hänen polkuansa ristiin rastiin. Toiset\nniistä olivat jalan, toiset taas kolmen, neljänkin jalan levyisiä, ja\nkaikki olivat täynnä vettä. Missään maailman maassa ei ollut parempaa\nkanavaverkkoa kuin täällä majavain alueella. Näitä väyliä pitkin ne\nkuljettivat rakennustarpeita ja ruokaa pääsäiliöönsä -- lammikkoon.\nYhdestä leveämmistä kanavista yllätti Baree ison majavan hinaamassa\nneljän jalan pituista, miehen säären paksuista koivupölkkyä --\npuolta tusinaa aamiaista, päivällistä ja illallista tuossa ainoassa\nkuormassa. Koivun neljä tai viisi sisimpää kuorikerrosta on majavan\nruokalistassa ikäänkuin voileipänä ja perunoina, kun taas raidan ja\nnuoren lepän arvossapidetymmät kuoret vastaavat lihaa ja piiraita.\n\nBaree haisteli uteliaasti koivupölkkyä, sitten kun vanha majava oli\nsen paetessaan jättänyt, ja jatkoi matkaansa. Hän ei nyt koettanut\nkätkeytyä, ja ainakin puoli tusinaa majavia näki hänet aivan\nselvästi, ennenkuin hän saapui kohdalle, missä lampi kaventui jälleen\njoeksi, vajaan kilometrin päässä padosta. Sitten hän käveli takaisin.\nKaiken sen päivää hän liikuskeli lammen ympärillä, näyttäytyen aivan\navoimesti.\n\nIsoissa muta- ja risuvarustuksissaan pitivät majavat sotaneuvottelua.\nHe olivat ihan ymmällä. Oli neljä vihollista, joita he ennen\nmuita pelkäsivät: saukko, joka talvella hävitti heidän patonsa,\npalelluttaen heidät, ja näännytti nälkään alentamalla veden niin,\nettä he eivät päässeet ruokavarastoilleen; ilves, joka saalisti heitä\nkaikkia, nuoria samoin kuin vanhojakin; ja kettu ja susi, jotka\nolivat tuntikausia väijyksissä karatakseen hyvin nuorten, kuten\nUmiskin ja sen leikkitoverien, kimppuun.\n\nJos Baree olisi ollut joku noista neljästä, olisivat vanha viisas\nKatkohammas ja hänen väkensä tienneet, mitä tehdä. Mutta Baree ei\nsuinkaan ollut saukko, ja jos hän oli kettu, susi tai ilves, oli\nhänen menettelynsä lievimmin sanoen kummallista. Viisi, kuusi kertaa\noli hänellä ollut tilaisuus karata saaliinsa niskaan, jos olisi\nsaalista etsinyt. Mutta milloinkaan hän ei ollut osoittanut halua\ntehdä heille pahaa.\n\nMahdollisesti pohtivat majavat asiaa pitkin ja poikin. Kenties\nUmisk ja sen leikkitoverit kertoivat vanhemmilleen seikkailustaan,\nsanoen, että Baree ei yrittänytkään heitä hätyyttää, vaikka varsin\nhelposti olisi voinut heidät kaapata. On myöskin varsin luultavaa,\nettä vanhemmat majavat, jotka sinä aamuna olivat Bareeta paenneet,\nselostivat kokemuksiansa, taaskin korostaen sitä seikkaa, että\nmuukalainen, vaikka se tosin oli heidät peloittanut, ei ollut\nosoittanut halua karata heidän kimppuunsa.\n\nKaikki tuo on hyvin mahdollista, sillä jos majavat voivat piirtää\nison osan jonkun maakunnan historiasta ja suorittaa insinööritaidon\ntuotteita, jotka voidaan vain dynamiitilla hävittää, niin eihän liene\nkohtuutonta otaksua, että niillä on joku keino ilmoittaa toisilleen\najatuksensa.\n\nOlipa miten oli, mutta rohkea vanha Katkohammas otti tehtäväkseen\nlopettaa tämän jännityksen.\n\nAikaisin iltapuolella asteli Baree jo kolmatta tai neljättä kertaa\nulos padolle. Tämä pato oli hyvinkin kahtasataa jalkaa pitkä. Mutta\nmiltään kohdalta eivät laineet loiskineet sen yli, vaan liikavesi\npääsi purkautumaan kapeita laskureikiä pitkin. Viikko tai kaksi\nsitten olisi Baree voinut juosta tämän padon yli lammen toiselle\npuolelle, mutta nyt oli Katkohammas insinööreineen ryhtynyt lisäämään\npadon äärimmäiseen päähän uutta jatkoa ja voidakseen tehtävän\nhelpommin suorittaa olivat he laskeneet veden alle runsaasti\nviidenkymmenen metrin laajuisen alan matalaa rantalietettä, jolla\nhe työskentelivät. Pääpato tenhosi Bareeta. Siinä oli voimakas\nmajavanhaju. Sen yläpinta oli korkealla ja kuivana, ja siinä oli\ntusinoittain sileiksi laahautuneita pieniä kuoppia, joissa majavat\nolivat ottaneet aurinkokylpyjään.\n\nYhteen näistä kuopista oikaisihe Baree, silmät lammikkoon\ntähdättyinä. Ei vähäisinkään kare värähdyttänyt vedenpinnan\nsamettimaista sileyttä. Ei ainoakaan ääni häirinnyt iltapäivän\nuneliasta hiljaisuutta. Majavat olisivat saattaneet olla kuolleita\ntai nukuksissa, sillä niin hiljaa ne olivat. Ja kuitenkin ne\ntiesivät, että Baree oli padolla. Siihen, missä hän lepäsi, valeli\naurinko säteittensä lämpöä, ja siinä oli niin mukavaa, että hänelle\npian kävi vaikeaksi pitää silmiään auki ja tarkkailla lammikkoa.\nSitten hän vaipui uneen.\n\nMiten Katkohammas siitä sai vihiä, on salaisuus. Viisi minuuttia\nmyöhemmin hän saapui hiljaa, molskimatta tai ääntäkään päästämättä,\nviidenkymmenen metrin päähän Bareesta. Muutamaan minuuttiin hän\ntuskin liikkui vedessä.\n\nSitten hän ui hyvin hitaasti tasavälein padon suuntaan lammen yli.\nSen toisella puolen hän astui maihin ja istui vielä minuutin ajan\nliikkumattomana kuin kivi ja tähystellen siihen kohtaan patoa, missä\nBaree loikoi.\n\nKukaan muu majava ei liikkunut, ja varsin pian kävi selville, että\nKatkohampaalla oli vain yksi ajatus mielessään. Hän halusi päästä\nlähemmältä tarkkaamaan Bareeta. Kun hän jälleen laskeusi veteen, ui\nhän pitkin padon sivua. Kymmenen jalan päässä Bareen takana hän alkoi\nkiivetä ylös. Sen hän teki kovin hitaasti ja varovaisesti. Vihdoin\nhän pääsi padon harjalle.\n\nMuutaman metrin päässä oli Baree melkein kätkettynä kuoppaansa, niin\nettä ainoastaan hänen kiiltävänmustan turkkinsa selkäpuoli osui\nKatkohampaan tutkiviin silmiin. Paremmin nähdäkseen levitti vanha\nmajava litteän häntänsä taakseen ja nousi takajaloilleen istumaan,\npitäen etukäpäliään oravan tavoin rinnallaan. Tässä asennossa se oli\nrunsaasti kolme jalkaa pitkä. Se painoi luultavasti kuusikymmentä\nnaulaa ja muistutti tavallaan lihavia, kilttejä typerännäköisiä\nkoiria, jotka kasvattavat isoa mahaa.\n\nMutta sen aivot toimivat ihmeellisen nopeasti. Äkkiä läimäytti se\npadon kovettuneeseen mutaan yhden ainoan kerran hännällään -- ja\nBaree nousi istualleen. Baree näki heti Katkohampaan ja tuijotti.\nKatkohammas tuijotti. Ainakaan puoleen minuuttiin ei kumpikaan\nhievahtanut millimetrin vertaa. Sitten Baree nousi ja heilutti\nhäntäänsä.\n\nSe riitti. Laskien etujalkansa maahan astella laahusti Katkohammas\nverkalleen padon reunalle ja sukelsi veteen. Nyt hän ei ollut\nvarovainen, eikä pitänyt kovaa kiirettäkään. Molskien aika lailla\nvettä hän ui rohkeasti edestakaisin Bareen alapuolella. Siten kotvan\naikaa uiskenneltuaan oikaisi hän suoraan ulapalle kohti isointa\nmajavain kolmesta rakennuksesta ja katosi sinne.\n\nViittä minuuttia myöhemmin saatettiin sanaa Katkohampaan rohkean\nvakoilun tuloksista kautta siirtolan. Muukalainen -- Baree -- ei\nollut ilves. Se ei ollut kettu. Se ei ollut susi. Sitäpaitsi oli\nse hyvin nuori ja vaaraton. Työtä voitiin jatkaa. Leikkiä voitiin\njatkaa. Ei ollut vaaraa. Sellainen oli Katkohampaan lausunto.\n\nJos joku olisi toitottanut nämä tiedonannot megafonista majavain\nkielellä, ei vastaus olisi voinut olla nopeampi. Yhtäkkiä tuntui\nBareesta, joka vielä seisoi padon syrjällä, että lammikko kuhisi\nmajavia. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin monta samalla kertaa.\nNiitä pullahteli esille kaikkialta, ja jotkut uivat kymmenkunnan\njalan päähän hänestä ja tarkastelivat häntä huolettomina ja\nuteliaina. Viiteen minuuttiin ei majavilla näkynyt olevan mitään\nerikoista aietta.\n\nSitten Katkohammas itse suuntausi suoraan rantaa kohti ja kapusi\nmaalle. Toisia tuli hänen perästään. Puolisen tusinaa työntekijää\nkatosi kanaviin. Yhtä monta vaapersi leppäin ja raitain alle.\nInnokkaasti etsi Baree silmillään Umiskia ja sen tovereita. Vihdoin\nhän näki niiden uivan esille eräästä pienemmästä rakennuksesta. Ne\nkapusivat kisakentälleen -- sileälle hiekkasärkälle rantaliejun\nyläpuolelle. Baree heilutti häntäänsä niin kiivaasti, että koko\nruumis keinui, ja riensi patoa pitkin sinne päin.\n\nKun hän saapui tasaiselle rantakaistaleelle, oli Umisk siellä\nyksinään nyppien illallistaan pitkästä, vastikään katkaistusta\nraidannäreestä. Toiset majavanpennut olivat menneet tiheään\nleppävesaikkoon.\n\nTällä kertaa Umisk ei lähtenyt juoksemaan. Se vilkaisi ylös\nnäreestänsä. Baree kyyristyi ja heilutti häntäänsä mitä\nystävällisimmin ja liehakoivimmin. Muutaman sekunnin katseli Umisk\nhäntä. Nyt ei ollut mitään pelättävää. Ken tuo outo otus lienee\nollutkin, oli se nuori ja vaaraton ja näkyi tosiaan kaipaavan seuraa.\nUmisk katsoi hartaasti Bareehen.\n\nSitten se jatkoi hyvin tyynesti illallistaan.\n\n... Ja Baree tiesi, että hän ei enää ollut ystävittä.\n\n\n\n\nX\n\nUmiskin pelastus\n\n\nNiinkuin jokaisen ihmisen elämässä esiintyy joku voimakas ja määräävä\nvaikutus hyvään tai pahaan, samoin tuli majavalammikosta varsin\nratkaiseva tekijä Bareen elämänvaiheissa. Mihin hän olisi mennyt,\njollei olisi sitä keksinyt, ja mitä hänelle olisi tapahtunut, ovat\nasioita, joita voi vain arvella ja aavistella. Mutta se vangitsi\nhänet. Se alkoi korvata vanhan rytökodin, ja itse majavista hän sai\ntovereita, jotka Bareelle tavallaan hyvittivät Kazanin ja Harmaan\nHukan menetyksen.\n\nTämä toveruussuhde, jos sitä sellaiseksi voi nimittää, meni juuri\nnäin pitkälle, mutta ei pitemmälle: -- Päivä päivältä tottuivat\nvanhat majavat yhä enemmän Bareen näkemiseen. Jos Baree kahden viikon\nkuluttua olisi poistunut, olisivat ne häntä kaivanneet -- mutta eivät\nsamalla tavalla kuin Baree olisi kaivannut majavia. Niiden puolelta\noli suhde hyvänsuopaa suvaitsevaisuutta. Bareen laita oli toinen.\nHän oli vielä _uskahis_, kuten Nepis olisi sanonut; hän olisi yhä\ntarvinnut emon hoivaa, hänessä oli penikkamainen kaipuu, josta ei\nvielä ollut ehtinyt päästä, ja yön tullen hän -- ilmaistakseen tuon\nkaipuunsa aivan selvästi -- olisi halunnut mennä isoon majavataloon\nUmiskin ja sen pienten toverien kera ja nukkua siellä.\n\nKatkohampaan rohkean kokeen jälkeisillä viikoilla nautti Baree\nateriansa puolentoista kilometrin päässä padosta ja lammikosta\npaikalla, jolla oli runsaasti äyriäisiä. Mutta lammikko oli kotina.\nYöt hän aina vietti siellä ja suuren osan päiväänsäkin. Hän nukkui\npadon päässä tai erikoisen kirkkaina öinä sen harjalla, ja majavat\nsietivät häntä alituisena vieraana. Ne työskentelivät hänen\nsaapuvilla ollessaan eivätkä olleet hänestä millänsäkään.\n\nSe työ tenhosi Bareeta, eikä hän milloinkaan väsynyt sitä\nkatselemaan. Se oli hänelle arvoituksellista ja hämmästytti häntä.\nPäivä päivältä hän näki uitettavan puita ja varpuja veden halki\nuuteen patoon. Hän näki padon alati kasvavan majavain ponnistuksista.\nEräänä päivänä hän loikoi kahdentoista jalan päässä vanhasta\nmajavasta, joka nakersi poikki läpimitaltaan kuuden tuuman paksuista\nrunkoa. Kun puu kaatui ja majava juoksi tiehensä, juoksi Baretkin.\nSitten hän palasi ja haisteli pölkkyä, aprikoiden ja ihmetellen. Mitä\ntuo kaikki oikeastaan merkitsi, ja miksi Umiskin eno, isoisä tai täti\noli moista vaivaa nähnyt?\n\nHänen ei vieläkään onnistunut houkutella Umiskia ja muita nuoria\nmajavia yhtymään hänen kanssaan leikkiin, ja viikkokauden kuluttua\nhän luopui yrityksistäänkin. Tositeossa olikin niiden leikki yhtä\narvoituksellista kuin aikuisten rakennushommat. Niinpä Umisk\nmielellään vehtasi mudassa lammikon syrjässä. Hän oli kuin hyvin\npieni poika.\n\nVanhempain majavain uittaessa isolle padolle pölkkyjä, joiden\nläpimitta vaihteli kolmesta tuumasta puoleen kyynärään, toi Umisk\npieniä lyijykynän vahvuisia varpuja ja oksia leikkipaikalleen ja\nrakensi muka patoa hänkin. Umisk ahersi tuntikauden kerrallaan\nleikkipatonsa rakentamisessa yhtä uutterasti kuin isä ja äiti\npuuhasivat isolla padolla, ja silloin Baree tavallisesti rötkötti\nvatsallaan muutaman jalan päässä, tarkastellen ja kovin ihmetellen.\nJa tuohon puolikosteaan mutaan kaivoi Umisk pienoiskanaviaankin,\naivan kuin pieni poika olisi kaivanut jokiaan ja merirosvoista\nviliseviä valtameriään jonkun takapihan lähteen laskuojan liejuun.\n\nTerävillä pikkuhampaillaan se hakkasi poikki isot hirtensä --\nraidanvesat, jotka korkeintaan olivat tuuman läpimitaltaan; ja kun\njoku näistä neljän-, viiden jalan pituisista näreistä sortui maahan,\ntunsi hän varmaan yhtä suurta tyydytystä kuin Katkohammas paiskata\nrymähdyttäessään seitsenkymmenjalkaisen koivun lammikon laitaan.\nBaree ei voinut käsittää, mitä huvia tuosta kaikesta oli. Hänestä\noli jotakin järkeä varpujen nyppimisessä -- itsekin hän mielellään\nteroitti hampaitansa karahkoihin; mutta häntä kummastutti, että Umisk\nniin suurta vaivaa nähden riipoi kuoren oksista ja näreistä ja nieli\nsen.\n\nToinen leikinlaatu teki Bareen lähentelyt vielä toivottomammiksi.\nVähän matkan päässä paikalta, jossa hän ensiksi oli nähnyt Umiskin,\noli kymmenen tai kaksitoista jalkaa vedenpintaa korkeammalle kohoava\njyrkänlainen töyräs, ja tätä pengertä käyttivät nuoret majavat\nluisuratana.\n\nSe oli kulunut sileäksi ja kovaksi. Umiskilla oli tapana kiivetä\ntöyräälle kohdalta, missä se ei ollut järin jyrkkä. Luisuradan\nharjalle päästyään se levitti häntänsä litteäksi taakseen, otti\nvauhtia, luisui kelkkamäkeänsä alas ja pudota molskahti veteen.\nJoskus oli kuusi, jopa kymmenenkin nuorta majavaa tätä urheilua\nharjoittamassa, ja silloin tällöin joku aikuisistakin hoippui luisun\nharjalle ja yhtyi nuorten leikkiin.\n\nKerran iltapäivällä, jolloin kelkkamäki oli äskeisestä käytöstä\ntavallista märempi ja liukkaampi, kiipesi Baree majavain polkua\npitkin töyryn huipulle ja alkoi tutkia. Missään hän ei ollut tavannut\nniin voimakasta majavanhajua kuin tällä vierulla. Hän alkoi nuuskia\nja meni varomattomasti liian lähellä syrjää. Silmänräpäyksessä\npettivät jalat hänen allaan ja vain kerran kiljahtaen kierähti\nhän aika vauhtia luisua alas. Toista kertaa elämässään sai hän\nponnistella veden alla, ja kun hän paria minuuttia myöhemmin laahausi\nliejun läpi rantakaistaleen lujemmalle jalustalle, oli hänellä\nvihdoinkin hyvin määritelty käsitys majavain leikistä.\n\nEhkäpä Umisk hänet näki; kenties kertomus hänen seikkailustaan\ntuli pian kaikkien kaupungin asukkaiden korviin. Sillä kun Baree\nsaapui sinä iltana Umiskin luo, joka söi lepänkuoriateriaansa, ei\nUmisk väistynyt tuumaakaan, ja ensi kertaa haistelivat he toistensa\nkuonoja. Vihdoin Baree kuhautti kuuluvasti nenäänsä, ja pieni\nreipas Umisk istui kuin kokoon kiertäytynyt sfinksi. Se oli heidän\nystävyytensä lopullinen lujittaminen -- Bareen puolelta.\n\nHän kiepahteli hurjasti muutaman minuutin kertoen Umiskille, kuinka\npaljon hän hänestä piti, ja vakuutellen, että heistä tulisi hyvät\ntoverukset. Umisk ei puhunut. Hän ei liikahtanut ennen kuin alkoi\njatkaa illallistaan. Siitä huolimatta hän oli toverilliselta näyttävä\npieni veitikka, ja Baree oli onnellisempi kuin vanhalta rytöpuulta\nlähdettyään vielä oli ollut.\n\nVaikka ystävyys näennäisesti olikin aivan yksipuolista, oli se\nvarmasti Umiskille onneksi. Lammikolla ollessaan pysytteli Baree aina\nmahdollisimman lähellä Umiskia, milloin vain saattoi hänet löytää.\nEräänä päivänä Baree loikoi ruohomättäällä puoliksi nukuksissa,\nUmiskin puuhaillessa leppävesaikossa muutaman metrin päässä.\nMajavanhännän varoituslaukaus herätti Bareen täydellisesti, ja sitten\nkuului vielä toinen ja yhä useampia, ikäänkuin pistoolinpamauksia.\n\nBaree hypähti pystyyn. Kaikkialta riensi majavia lammikkoa kohti.\nJuuri silloin tuli Umisk lepistöstä ja vilisti niin nopeasti\nvettä kohti kuin lyhyillä lihavilla koivillaan kerkisi. Hän\noli melkein päässyt rantaliejulle, kun Bareen silmien edessä\nvälähti ilta-auringon hohteessa jotakin punervaa, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli Napakasy, uroskettu, iskenyt terävät\nraateluhampaansa Umiskin kurkkuun. Baree kuuli pienen ystävänsä\nhätähuudon; hän kuuli monien häntäin hurjan mäikytyksen, ja hänen\nverensä kuohahti äkkiä kiihtymyksestä ja raivosta.\n\nNopeana kuin punainen kettu itse, ryntäsi hän apuun. Hän oli yhtä\niso ja raskas kuin kettukin, ja kun hän iski Napakasyyn, päästi hän\nraivokkaan ulvahduksen, jonka Pierrot olisi voinut kuulla lammen\ntoiselle puolelle, ja hänen hampaansa upposivat kuin veitset Umiskin\nhätyyttäjän lapaan. Kettu kuului metsän rosvoihin, jotka tappavat\ntakaapäin. Se ei ollut taistelija, jos oli oteltava avoimesti hammas\nhammasta vasten, paitsi ahtaalle ajettuna, ja niin äkillinen oli\nBareen hyökkäys, että kettu pötki pakoon melkein yhtä nopeasti kuin\noli Umiskin kimppuun hyökännyt.\n\nBaree ei juossut sen perässä. Hän meni Umiskin luo, joka virui\npuoliksi mudan peitossa, omituisesti uikuttaen, puhkuen ja honottaen.\nBaree kuonoili häntä hellästi, ja hetkisen perästä nousi Umisk\nuimusjaloilleen, samalla kun pari-, kolmekymmentä majavaa piti\nhirveää melua vedessä rannan läheisyydessä.\n\nTämän jälkeen tuntui majavalammikko Bareesta entistä kodikkaammalta.\n\n\n\n\nXI\n\nPyydystettynä!\n\n\nSillä välin kun Baree alkoi yhä enemmän kiintyä majavalammikkoon\nja tulla säännölliseksi vieraaksi siellä ja Pierrot ja Nepis sen\ntoisella puolen koettivat keksiä keinoja hänen tavoittamisekseen,\nvalkoisen tähden ja valkohuippuisen korvalehden vuoksi, jotka\nmuistuttivat heitä entisestä, kummallekin rakkaasta Bareesta,\nviimeisteli Bush McTaggart omaa pikku suunnitelmaansa Lac Bainin\nasemapaikalla noin neljänkymmenen englanninpenikulman päässä sieltä\nluoteiseen.\n\nMcTaggart oli ollut seitsemän vuotta toimitusmiehenä Lac Bainissa.\nOsakeyhtiön Winnipegissa sijaitsevassa toimistossa pidettiin häntä\nerittäin kykenevänä miehenä. Hänen asemansa menot olivat tavallista\npienemmät, ja hänen puolivuotinen turkistilinsä oli aina parhaimpia.\nHänen nimeensä, joka päätoimiston kirjoissa mainittiin huomatuimpien\njoukossa, oli muun muassa liitetty maininta: \"Hankkii enemmän\ndollarista kuin kukaan muu Jumalan järven pohjoispuolella.\" Intiaanit\ntiesivät, miten se kävi. He nimittivätkin häntä _Napao Wetikuksi_ --\nihmispaholaiseksi. Mutta he sanoivat sen hiljaa, sitä kuiskailtiin\nsynkästi tepi-valkeiden ääressä tai lausuttiin puoliääneen siellä,\nmistä ei tuulonenkaan voinut kuljettaa kaikua Bush McTaggartin\nkorviin.\n\nIntiaanit pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hänen valtansa alla he\nkuolivat nälkään ja tauteihin, ja mitä tiukemmin Bush McTaggart\npuristi mahtinsa rautasormilla, sitä nöyremmin he hänen mielestään\ntaipuivat hänen herruutensa alle. Hänellä oli pieni, raakaan\nruumiiseen kätkeytynyt sielu, joka riemuitsi vallasta. Ja täällä,\njossa viljelemätön erämaa ympäröi häntä kaikilla neljällä\nilmansuunnalla, ei hänen valtansa tiennyt mistään rajoista.\n\nMahtava osakeyhtiö oli hänen takanaan. Se oli asettanut hänet\nkuninkaaksi alueelle, jossa ei juuri ollut muuta lakia kuin hänen\noma tahtonsa. Ja vastineeksi hän lähetti yhtiölle turkiskääröjä\nrunsaammin kuin se odottikaan. Yhtiöllä ei ollut syytä epäluuloihin.\nSen johtajat asuivat vähintään puolentoista tuhannen kilometrin\npäässä -- ja dollarit haastoivat tehokasta kieltään.\n\nGregson olisi voinut kertoa. Hän oli sen piirin tarkastaja ja kävi\nMcTaggartin luona kerran vuodessa. Hän olisi voinut ilmoittaa, että\nintiaanit nimittivät McTaggartia \"Napao Wetikuksi\", koska hän maksoi\nheille vain puolet turkisten oikeasta hinnasta; hän olisi voinut\nilmoittaa yhtiölle aivan selvästi, että hän piti pyydystyslinjojen\nasukkaita nälkäkuoleman partaalla talvikauden umpeen, että hän\npakoitti heidät polvilleen heitä kurkusta puristamalla -- pukeaksemme\ntotuuden lievään ja kauniiseen muotoon -- ja että hänellä aina oli\nasemapaikallaan asuintoverina nainen tai tyttö, intiaanitar tai\nsekarotuinen.\n\nMutta Gregson nautti liian paljon käynneistään Lac Bainissa. Hänellä\noli aina tiedossa kaksiviikkoinen halpa huvittelu, ja sen lisäksi sai\nhänen naisväkensä pukeutua muhkeihin turkiksiin, joita salateitse\nsaapui McTaggartilta runsaalla mitalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltana McTaggart istui \"liikehuoneessaan\" öljylampun valossa.\nHän oli päästänyt punakka- ja pyöreäkasvoisen englantilaisen\nkauppa-apulaisensa nukkumaan ja oli nyt yksinään. Kuuden viikon ajan\nhän oli ollut kovin levoton. Oli kulunut juuri kuusi viikkoa siitä,\nkun Pierrot oli ensikertaa tuonut Nepisin Lac Bainiin senjälkeen kun\nMcTaggart oli ollut siellä toimitusmiehenä.\n\nTyttö oli saanut hänet päästään pyörälle. Siitä aikain ei McTaggart\nvoinut ajatella muuta kuin häntä. Kahdesti oli hän näiden kuuden\nviikon ajalla käynyt Pierrotin mökissä. Huomenna hän aikoi taas\nlähteä. Marien, solakan, kotoisen creetytön hän oli unohtanut,\nniinkuin ennen Marieta oli tusinan verta muita häneltä unohtunut. Nyt\noli Nepisin vuoro. Hän ei ollut koskaan nähnyt aivan yhtä kaunista\nkuin Pierrotin tyttö.\n\nHän noitui ääneensä Pierrotia, vilkaistessaan kädessään olevalle\npaperiarkille, jolla oli toista tuntia töherrellyt merkintöjä\nyhtiön kuluneista ja tomuisista tilikirjoista. Juuri Pierrot\noli hänen tiellänsä. Näiden tietojen mukaan oli Pierrotin isä\nollut täysiverinen ranskalainen. Pierrot itse oli siis puoliksi\nranskalainen, ja tytön suonissa virtasi neljännes ranskalaista verta,\nvaikka hän oli niin kaunis, että herra McTaggart olisi saattanut\nvannoa hänessä olevan intiaaniverta korkeintaan parisen pisaraa.\n\nJos he olisivat olleet _kokonaan_ intiaaneja -- chippewyaneja,\ncree-heimoa, ojibwey-kansaa, \"koirankylkiluita\" tai miksi niitä\nkaikkia nimitettiin, ei asia olisi tuottanut minkäänlaista vaikeutta.\nHän olisi taivuttanut heidät tahtoonsa, ja Nepisin olisi täytynyt\ntulla hänen hökkeliinsä, kuten Marie oli tullut kuusi kuukautta\nsitten. Mutta tuo kirottu ranskalaisuus! Pierrot ja Nepis olivat\nerilaisia. Ja kuitenkin...\n\nHän hymyili synkästi, ja hänen kätensä puristuivat tiukempaan. Eikö\nhänen valtansa sittenkin ollut riittävä? Uskaltaisiko Pierrotkaan\nsitä vastustaa? Jos Pierrot tekisi tenän, hän ajaisi hänet seudulta,\npyydystysmailta, jotka olivat periytyneet hänelle isältä ja isoisältä\nja jo heitäkin aikaisemmilta polvilta. Hän saattaisi Pierrotin\nmaankiertäjäksi ja henkipatoksi, kuten oli menetellyt parinkymmenen\nmuun kanssa, jotka olivat joutuneet hänen epäsuosioonsa.\n\nMillään muullakaan asemalla ei Pierrotille myytäisi eikä häneltä\nostettaisi, jos _la bète_ -- musta risti -- liitettäisiin hänen\nnimeensä. Siinä oli hänen mahtinsa -- toimitusmiesten vuosisatoja\nvanha laki. Se oli kamala mahti. Sen avulla hän oli hankkinut\nitselleen Marien, solakan, tummasilmäisen cree-tytön, joka vihasi\nhäntä ja vihastaan huolimatta \"hoiti hänen talouttansa\". Se oli\nsievistelevä selitys tytön läsnäoloon, mikäli selitykset koskaan\nolivat tarpeellisia.\n\nBush McTaggart vilkaisi jälleen paperiarkille tekemiinsä\nmuistiinpanoihin. Pierrotin pyydystysalue, joka erämaan yleisen lain\nmukaan oli hänen omaisuuttansa, oli hyvin arvokas. Viime seitsemän\nvuoden kuluessa oli tämä saanut turkiksistaan keskimäärin tuhannen\ndollaria vuodessa, sillä McTaggart ei ollut kyennyt petkuttamaan\nPierrotia aivan yhtä täydellisesti kuin oli petkuttanut intiaaneja.\nTuhat dollaria vuodessa! Pierrot miettisi kahdesti, ennenkuin niistä\nluopuisi.\n\nMcTaggart nauraa hyrähti itsekseen, rutistaessaan paperin kädessään\nja aikoessaan sammuttaa valon. Lyhyeksi kerityn pörrötukan alla\nhohtivat hänen punervat kasvonsa hänen veressään riehuvasta tulesta.\nNe olivat vastenmieliset kasvot -- raudankovat, armottomat, kuvastaen\nominaisuuksia, joiden vuoksi häntä nimitettiin Napao Wetikuksi. Hänen\nsilmänsä kiiluivat, ja hän veti nopeasti henkeänsä sammuttaessaan\nvalon. Taaskin hän nauroi itsekseen, samalla kun hapuili pimeässä\novelle. Nepis oli jo kuin hänen omansa. Hän tahtoi saada tytön,\nvaikkapa se maksaisi -- Pierrotin hengen. _Miksipä ei?_\n\nOlihan se kaikki perin helppoa. Laukaus yksinäisellä ansatiellä,\nyksi ainoa puukonpisto -- ja kuka siitä tietäisi? Ken arvaisi, mihin\nPierrot oli joutunut? Ja se olisi yksinomaan Pierrotin syy. Viime\nkerralla, kun hän oli puhutellut Pierrotia, hän oli tehnyt rehellisen\ntarjouksen. Hän olisi _nainut_ Nepisin. Niin, olisi suostunut\nsiihenkin. Ja hän oli Pierrotille niin sanonut. Hän oli myöskin\nluvannut hänelle, tulevalle apelleen, maksaa kaksinkertaisen hinnan\nturkiksista.\n\nJa Pierrot oli tuijottanut -- tuijottanut omituisin, ällistynein\nkatsein, niinkuin nuijaniskulla huumautettu mies. Jollei hän siis\nsaisi Nepisiä vaivattomasti, olisi se kaikki Pierrotin syy. Huomenna\nhän lähtisi jälleen matkalle sekarotuisen alueelle. Ja seuraavana\npäivänä Pierrot antaisi hänelle vastauksen. Bush McTaggart naurahteli\ntaas, vuoteelle mennessään. Se puistatti Marieta. Mielessään tuumi\nMcTaggart, että Pierrotin vastaus merkitsi -- ajan pitkään --\nPierrotin elämää tai kuolemaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeistä edelliseen päivään asti Pierrot ei virkkanut Nepisille\nmitään keskustelustaan Lac Bainin toimitusmiehen kanssa. Sitten hän\nkertoi tytölle asian.\n\n\"Hän on elukka -- paholainen ihmisen hahmossa\", lausui hän\nloppusanoikseen. \"Mieluummin näkisin sinut tuolla -- äitisi kanssa\n-- kuolleena\", ja hän osoitti korkeaa kuusta, jonka alla hänen\nruhtinaallinen vaimonsa lepäsi.\n\nNepis ei ollut virkkanut sanaakaan. Mutta hänen silmänsä olivat\nlaajentuneet ja tummenneet, ja hänen kasvoillaan oli hehku, jota\nPierrot ei ollut niillä koskaan ennen nähnyt. Hänen lopetettuaan\npuheensa, nousi tyttö ylös ja näytti hänestä pitemmältä kuin ennen.\nMilloinkaan ei Raita ollut näyttänyt siinä määrin naiselta, ja\nPierrotin silmät verhosi synkkä surun ja levottomuuden varjo, kun\nhän tarkkasi tyttöä tämän katsoessa luoteiseen -- Lac Bainiin päin.\nHän oli ihmeellinen, tämä naiseksi kypsyvä tyttöheilakka, jota\nPierrot palvoi enemmän kuin Jumalaansakaan. Raidan kauneus sai hänet\nrauhattomaksi.\n\nHän oli nähnyt McTaggartin silmien ilmeen, oli kuullut värähdyksen\nhänen äänessään. Hän oli huomannut pedon halun kuvastuvan\ntoimitusmies McTaggartin kasvoissa. Ensin se peloitti häntä, mutta\nnyt hän ei ollut peloissaan. Hän oli levoton -- mutta nyrkkiin\npuristetuin käsin. Hänen sydämessään kyti tuli. Vihdoin Nepis kääntyi\nja palasi istumaan hänen viereensä, isän jalkojen juureen. Pierrot\nlaski karkean kätensä hänen tukalleen. Niin teki hän mielellään.\nHänestä oli mieluista tuntea silkkihapsien lämmin hyväily sormiensa\nvälissä.\n\n\"Hän saapuu huomenna, _ma chérie_\", sanoi hän tuijottaen laskevan\nauringon punervaan hohtoon. \"Mitä on minun hänelle vastattava?\"\n\nRaidan huulet punoittivat. Hänen silmänsä säihkyivät. Mutta hän ei\nkatsahtanut isäänsä.\n\n\"Ei mitään, Nutawe, -- sanotpa vain, että minä olen se, jolle hänen\non tultava asiansa esittämään.\"\n\nPierrot kumartui ja havaitsi hänen hymyilevän. Aurinko meni mailleen.\nSen mukana painui Pierrotin sydän kuin kylmä lyijy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLatu Lac Bainista Pierrotin mökille sivuutti vajaan kilometrin päästä\nmajavalammikon, joka oli lähes kahdenkymmenen kilometrin päässä\nPierrotin asunnolta; ja tänne, erääseen rannanmutkaan, missä Wakaju\noli Bareelle kalastellut, leiriytyi Bush McTaggart yöksi. Vain\nkolmekymmentä kilometriä matkasta voitiin suorittaa kanootilla, ja\nkoska McTaggart vaelsi viimeisen taipaleen jalan, oli hänen leirinsä\nhäthätää laadittu, -- muutamia kaadettuja balsamipuita, keveä\nhuopapeite, pieni nuotio. Ennenkuin hän valmisti illallisensa, hän\notti pienestä paketistaan joukon vaskilanka-ansoja ja käytti puoli\ntuntia niiden virittämiseen jänisten poluille.\n\nTämä keino ruuan hankkimiseksi ei ollut niin tukalaa kuin pyssyn\nkantaminen kuumalla ilmalla, ja se oli varma. Puoli tusinaa ansoja\nriitti vähintään kolmen jäniksen pyydystämiseen, ja yksi niistä\nkolmesta oli varmasti kyllin nuori ja möyheä paistinpannuun\npantavaksi. Ansansa asetettuaan pani McTaggart sianlihaa pannuun\nhiilille ja kiehautti kahvinsa.\n\nKaikista leirin lemuista tuoksahtaa kinkunkäry kauimmaksi metsässä.\nTuulta ei siihen tarvita. Se leijaa omilla suvillaan. Tyynenä iltana\nkettu haistaa sen puolentoista kilometrin päähän -- ja kaksin verroin\nkauemmaksi, jos tuuli käy sinne päin. Tämä käristetyn silavan haju\ntuoksahti Bareen sieraimiin hänen loikoessaan kuopassaan majavapadon\npäällä.\n\nSitä löyhäytteli vieno, tasainen tuulenviima, joka päivän helteen\njälkeen tuntui miellyttävän vilpoiselta, ja kotvan jälkeen nousi\nBaree haistelemaan sen viekoittelevaa tuoksua. Rotkoseikkailunsa\nja Wakajun kuoleman jälkeen hän ei ollut viettänyt erikoisen hyviä\npäiviä. Varovaisuussyistä hän oli pysytellyt lammen lähettyvillä ja\nelänyt melkein yksinomaan äyriäisistä. Tämä yötuulen tuoksahduttama\nuusi haju herätti hänen näläntunteensa. Mutta se haju oli pettävää.\nNyt hän voi sen eroittaa -- seuraavassa silmänräpäyksessä se oli\npoissa. Hän lähti padolta ja alkoi tutkia sen syytä metsässä, kunnes\nse vihdoin haihtui kokonaan. McTaggart oli käristänyt silavansa ja\nalkanut sitä syödä.\n\nTuli ihana yö. Kenties Baree olisi nukkunut sen umpeen pesässään\npadon harjalla, jollei sianlihan haju olisi herättänyt hänessä uutta\nnälkää. Rotkoseikkailunsa jälkeen hän oli kammonnut synkempiä metsiä,\nvarsinkin öisin. Mutta tämä yö oli kuin vaalea, kultahohteinen päivä.\nOli kuuton aika. Mutta tähdet tuikkivat kuin miljoonat etäiset\nlamput, valaen maahan pehmeän aaltoilevan valomeren.\n\nTuulen vieno kuiske värähdytteli hauskasti puiden latvoja. Mutta\nmuuten oli hyvin hiljaista, sillä nyt oli _puskowepesim_ --\nsulkasadon ja karvanluomisen kausi, -- eivätkä sudet ajaneet\nsaalista, pöllöjen ääni langennut, ketut hiipivät äänettöminä kuin\nvarjot, ja majavatkin alkoivat lakata työstään. Hirvien, peurain ja\nkaribu-peurojen sarventynkiä verhosi pehmeä sametti, ja ne liikkuivat\nvähän eivätkä taistelleet ollenkaan. Oli heinäkuun loppupuoli,\n\"riisuntakuu\", kuten cree-heimo sitä nimitti, -- \"hiljainen kuukausi\"\nchippewyanein kielellä.\n\nTässä hiljaisuudessa alkoi Baree pyydystää. Hän hälytti parven\npuolikasvuisia peltokanoja, mutta ne pääsivät häneltä pakoon. Hän\najoi takaa jänistä, joka oli häntä itseään nopeampi. Tuntikauteen\nei hänellä ollut onnea. Sitten hän kuuli äänen, joka pani jokaisen\nverenpisaran hänen suonissaan kutisemaan. Hän oli lähellä McTaggartin\nleiriä ja hänen kuulemansa ääni oli kaniinin uikutusta yhdessä\nMcTaggartin ansoista. Hän tuli pienelle tähtivaloiselle aukeamalle\nja siellä hän näki jäniksen tanssivan kummallista pantomiinia. Hän\nihmetteli sitä hetkisen ja pysähtyi. _Wapus_ jänis, oli pistänyt\nkarvaisen päänsä paulaan, ja sen ensimmäisestä säikähtyneestä\nhyppäyksestä oli \"lauennut\" näre, johon vaskilanka oli kiinnitettynä,\nniin että se nyt riippui puoliväliin ilmassa, vain takajaloillaan\nulottuen koskettamaan maata. Ja siinä se reuhtoi hurjasti, kaulan\nympärille osuneen silmukan hitaasti tukehduttaessa sitä kuoliaaksi.\nBaree tuijotti ällistyneenä. Hän ei laisinkaan käsittänyt,\nminä tekijöinä metallilanka ja näre olivat tässä omituisessa\nleikissä. Hän näki vain, että Wapus hyppi ja tanssi takakoivillaan\nmitä hämmästyttävimmällä tavalla, joka ei ollenkaan tuntunut\njänismäiseltä. Ehkä hän luuli sitä jonkinlaiseksi leikiksi. Mutta\nhänpä ei katsellutkaan Wapusia samoilla silmillä kuin oli katsellut\nUmiskia. Sekä kokemus että vaisto sanoivat hänelle, että Wapusin liha\noli hyvin maukasta, ja vielä pari silmänräpäystä epäröityään hän\nhyökkäsi saaliinsa kimppuun.\n\nJo puoliksi nääntynyt Wapus ponnisteli tuskin ollenkaan, ja tähtien\ntuikkiessa ylhäällä lopetti Baree elukan ja herkutteli senjälkeen\npuolen tunnin ajan.\n\nBush McTaggart ei ollut kuullut mitään ääntä, sillä ansa, johon Wapus\noli pistänyt päänsä, oli etäisimpänä hänen leiristään. Nuotionsa\nhiipuvan hiilloksen ääressä istui hän selkä puuhun nojattuna,\npoltellen mustaa piippuansa ja kiihkoisasti unelmoiden Nepisistä,\nsillaikaa kun Baree jatkoi yöllistä vaellustaan.\n\nBaree ei enää halunnut pyydystää. Hän oli liian kylläinen. Mutta\nhän nuuski ympärinsä valokohdilla, nauttien äärettömästi yön\nhiljaisuudesta ja sen kuultavasta hohteesta. Hän juoksi verkalleen\njäniksen polkua pitkin, jolloin sattui paikalle, missä kahden\nkaatuneen rungon väliin oli jäänyt vain hänen ruumiinsa levyinen\ntila. Hän työntäytyi siitä läpi, jokin tiukkeni hänen kaulansa\nympärille; kuului äkillinen napsahdus ja suhahdus, kun näre pääsi\nvireestä, ja Baree tempaistiin niin äkkiä jaloiltaan, että hänellä ei\nollut aikaa miettiä, mitä tapahtui.\n\nUlvahdus vaimeni hänen kurkussaan korinaksi, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän esitti samaa hullunkurista elenäytelmää\nkuin Wapus, joka nyt sai hänen vatsassaan nauttia kostosta. Baree\nei voinut parhaalla tahdollaankaan olla tanssimatta, vaskilangan\nkuristaessa yhä tiukempaan hänen kaulaansa. Kun hän näykkäsi\nlankaa ja paiskautui koko ruumiinsa painolla maata kohti, antoi\nnäre kyllä perään, mutta sitten se takaisin ponnahtaessaan aina\nsinkautti hänet kokonaan irti tantereesta. Hurjasti ponnisteli Baree.\nIhmeellistä, että ohut metallilanka hänet kesti. Hetkisen kuluttua\nse olisi varmaan taittunut -- mutta McTaggart oli kuullut! Siepaten\nhuopapeitteensä ja raskaan palikan riensi toimitsija ansalle.\nNäitä ääniä ei aiheuttanut jänis -- sen hän tiesi. Ehkä se oli\nkalastajakissa -- ilves -- kettu -- nuori hukka.\n\nHukkaa hän ensiksi ajatteli nähdessään Bareen langan päässä. Hän\nheitti peitteen maahan ja kohotti karttunsa. Jos taivaalla olisi\nollut pilviä tai tähdet tuikkineet vähemmän kirkkaasti, olisi Baree\nollut kuoleman oma, yhtä varmasti kuin Wapus oli saanut surmansa.\nKarttu kohotettuna päänsä yli näki McTaggart ajoissa valkoisen\ntähden, valkohuippuisen korvan ja Bareen pikimustan turkin.\n\nNopealla liikkeellä vaihtoi hän kartun huopapeitteeseen.\n\n\n\n\nXII\n\nLannistettu, vaan ei voitettu\n\n\nPuolta tuntia myöhemmin paloi Bush McTaggartin nuotio taas\nkirkkaasti. Sen loisteessa Baree makasi käärönä kuin intiaanitenava,\nsidottuna ilmapallon muotoiseksi mytyksi talutushihnalla, ainoastaan\npää ulkona osoittamassa, mihin kohtaan vangitsija oli sitävarten\nleikannut reiän huopapeitteeseen. Baree oli auttamattomasti\npyydystetty -- niin täydellisesti, että hän peitteeseen suljettuna\ntuskin kykeni liikauttamaan lihastakaan. Muutaman askeleen päässä\nhautoi McTaggart verta vuotavaa kättä vesikulhossa. McTaggartin\nhärkämäisen niskan sivussa oli myöskin punainen naarmu.\n\n\"Sinä pieni paholainen!\" riuskasi hän Bareelle. \"Sinä pieni\npaholainen!\"\n\nHän kuroitti äkkiä raskaan kätensä ja huitaisi Bareeta häijysti\npäähän.\n\n\"Minun tulisi murskata sinun kallosi ja -- jumalavita! -- kyllä kai\nsen vielä teenkin.\"\n\nBaree tarkkasi häntä, kun hän sieppasi vierestään karahkan nuotiota\nvarten tuomastaan kasasta. Pierrot oli ajanut Bareeta takaa, mutta\nnyt Baree oli ensi kertaa ollut kyllin lähellä ihmispetoa nähdäkseen\nhänen silmäinsä punaisen hehkun.\n\nNe eivät olleet sen ihmeellisen olennon silmäin kaltaiset, joka oli\nmelkein pyytänyt hänet hiustensa verkkoon ja ryöminyt hänen perästään\nkallionlohkareen alle. Nämä olivat pedon silmät. Ne saivat Bareen\nkavahtamaan, ja hän yritti vetää päänsä peitteen sisään, kun karttu\nkohosi. Samalla hän murisi. Valkoiset iskuhampaat välkkyivät nuotion\nvalossa. Hänen korvansa olivat luimussa. Hän halusi upottaa hampaansa\npunaiseen kaulaan, jonka jo oli raadellut verille.\n\nKarttu putosi, se putosi yhä uudestaan, ja kun McTaggart oli väsynyt,\nvirui Baree puoliksi huumaantuneena, iskujen turvottamat silmät\nosaksi ummessa, ja suusta vuoti verta.\n\n\"Sillä tavoin karkoitetaan paholainen villikoirasta\", ärähteli\nMcTaggart. \"Et kai enää yritä purra -- häh, penikka? Tuhat\ntulimmaista -- eipä paljon puuttunut, ettet vajottanut hampaitasi\nluuhun asti!\"\n\nMcTaggart alkoi jälleen huuhtoa haavoitettua kättänsä. Bareen hampaat\nolivat uponneet syvälle, ja toimitusmiehen kasvoilla oli huolestunut\nilme. Oli heinäkuu. Tähän aikaan puremishaavat olivat vaarallisia.\nMatkarepustaan hän otti pienen pullollisen viskyä ja tipahdutti tuota\nmiedontamatonta nestettä haavaan, noituen Bareeta, kun se poltti\nhänen lihaansa.\n\nPuoliksi suljetuilla silmillään tuijotti Baree häneen alati. Pentu\ntiesi vihdoinkin kohdanneensa kaikista vihollisistaan kamalimman.\nEikä hän kuitenkaan pelännyt. Bush McTaggartin karttu ei ollut\nmasentanut hänen sisuaan. Se oli karkoittanut hänen pelkonsa. Se\noli herättänyt hänessä vihaa, jollaista hän ei ollut vielä ikinä\ntuntenut, ei edes Uhumisyn, pöllöroiston, kanssa taistellessaan.\nSuden kostonhimoinen äkäisyys riehui hänessä nyt, yhtyen koiran\nhurjaan rohkeuteen. Hän ei kavahtanut, kun McTaggart häntä jälleen\nlähestyi. Ponnistausi vain noustakseen, jotta voisi karata tuon\nihmispedon kimppuun. Siinä yrityksessään hän, peitteeseen kapaloituna\nkun oli, kierähti avuttomana ja hullunkurisena käärönä. Se näky\nkutkutti McTaggartin nauruhermoja ja hän räkätti. Sitten hän jälleen\nistahti selkä puun nojaan ja täytti piippunsa. Baree ei kääntänyt\nsilmiään hänestä hänen poltellessaan.\n\nHän katseli toimitusmiestä, kun tämä oikaisihe paljaalle tantereelle\nja vaipui uneen. Ja sitten hän kuunteli ihmispedon inhoittavaa\nkuorsausta. Tuon tuostakin ponnisteli hän vapautuakseen pitkän\nyön kuluessa. Hän ei koskaan unohtaisi tätä yötä. Se oli kauhea.\nHuopapeitteen paksuissa, kuumissa laskoksissa hautuivat hänen\njäsenensä ja ruumiinsa, kunnes verenkierto melkein pysähtyi hänen\nsuonissaan. Mutta hän ei sittenkään uikuttanut. Aamun tullen lojui\nhänen päänsä litteänä maassa. Hän ei kyennyt sitä nostamaan,\nkun ihmispeto kumartui hänen ylitseen. McTaggart totesi tämän\ntyydytyksekseen.\n\n\"Et kai tuota mitään vaikeuksia matkalla Pierrotin asunnolle\", mörisi\nhän.\n\nHe läksivät taipaleelle ennen auringon nousua, sillä jos Baree\nolikin melkein näännyksissä, poltti Bush McTaggartin ruumista\nodotuksen ja kiihkon kuume. Hän teki viimeisiä suunnitelmiaan\nkävellessään nopeasti metsän läpi, Baree kainalossa. Hän lähettäisi\nPierrotin heti hakemaan isä Grotinia lähetysasemalta, joka sijaitsi\nseitsemänkymmenen englanninpenikulman päässä sieltä länteen. Hän\nnaisi Nepisin. Niin, naisi hänet! Se kutkuttaisi Pierrotia, ja hän\nolisi _kahdenkesken_ Nepisin kanssa, sillävälin kun Pierrot olisi\nlähetyssaarnaajaa noutamassa. Se ajatus kiihoitti hänen vertansa kuin\nväkevä visky. Kuumentuneissa aivoissaan hän ei edes ajatellutkaan,\nmitä Nepis sanoisi -- mitä hän asiasta tuumisi.\n\nHän ei pyytänyt tytön sielua. McTaggart halusi hänen lihaansa ja\nvertansa, hänen ihanaa ruumistansa, hänen kauneuttansa, joka oli\nhulluuteen asti huumannut miehen eläimelliset vaistot. Hän puristi\nkätensä nyrkkiin ja nauroi käheästi, kun hänen mieleensä hetkiseksi\njuolahti ajatus, että Pierrot ei kenties tahtonut tytärtänsä\nluovuttaakaan. Pierrot! Pyh, eipä hän ensimmäistä kertaa miestä\nsurmaisi eikä vasta toistakaan!\n\nTappaminen oli helppoa urheilua, kun vain teki sen oikealla tavalla.\nEi ketään näkemässä. Ei ketään kuulemassa. Ei kellään vihiä. Pelkkä\nkatoaminen vain: mies lähtee jonakuna päivänä mökistään eikä palaa\nkonsaan. Hän nauroi taas ja käveli yhä rivakammin. Hänellä ei ollut\nmitään mahdollisuutta menettää -- ei Nepisillä mitään keinoa häntä\nvälttää. Hän -- Bush McTaggart -- oli tämän erämaan haltija, sen\nasukkaiden herra, heidän kohtaloittensa ratkaisija. Hän oli valta --\nja laki. Ja Nepisin oli tultava hänen mukanaan Lac Bainiin, vaikkapa\nMcTaggartin täytyisi kaivaa Pierrotille hauta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko oli korkealla taivaalla, kun Pierrot, seisoen Nepisin kanssa\nmajansa edustalla, osoitti kumpua metsäpolulla, kolmen-, neljänsadan\nmetrin päässä, jonka takaa Bush McTaggart juuri oli tullut näkyviin.\n\n\"Hän saapuu...\"\n\nÄskeisestä vanhentunein kasvoin vilkaisi hän Nepisiin. Taaskin\nhän näki tumman hohteen tytön silmissä ja raoittuneiden huulien\ntummenevan punan, ja hänen sydämensä oli sairas pelosta. Oliko\nmahdollista...?\n\nNeitonen kääntyi isäänsä päin, silmät loistivat ja ääni vapisi.\n\n\"Muista, Nutawe, että lähetät hänet saamaan vastauksensa minulta\",\nvirkahti tyttö nopeasti ja riensi majaan.\n\nKasvot kylminä ja harmaina otti Pierrot Bush McTaggartin vastaan.\n\n\n\n\nXIII\n\nMcTaggart saa vastauksen\n\n\nIkkunastaan, jossa hänen siihen valmistamaansa verhojen poimut\nkätkivät hänen kasvonsa, näki Raita, mitä ulkona tapahtui. Hän\nei hymyillyt nyt. Hän hengitti nopeaan, ja hänen ruumiinsa oli\njännittynyt. Bush McTaggart pysähtyi vain kymmenkunnan askelen\npäähän ikkunasta kättelemään hänen isäänsä, Pierrotia. Nepis kuuli\nMcTaggartin karkean äänen ja remuisan tervehdyksen.\n\nJa huomasi hänen sitten näyttävän Pierrotille, mitä kantoi\nkainalossaan. Hän kuuli selvästi miehen selittävän, miten oli\nsaanut vankinsa kaniiniansasta. Hän avasi peitteen. Nepisiltä\npääsi kummastuksen huudahdus. Silmänräpäyksessä hän oli ulkona\nmiesten luona. Hän ei vilkaissut McTaggartiin -- ei luonut silmiään\nvälähdykseltäkään hänen punaisiin, riemusta hohtaviin kasvoihinsa.\n\"Se on Baree!\" huudahti hän vain. Hän otti käärön McTaggartilta ja\nkääntyi Pierrotiin päin.\n\n\"Sano hänelle, että Baree on minun.\"\n\nNäin lausuttuaan riensi tyttö majaan. McTaggart katsoi hänen\nperäänsä ihmeissään ja ällistyneenä. Sitten hän katsoi Pierrotiin.\nPuolisokeakin olisi voinut nähdä, että Pierrot oli yhtä kummastunut\nkuin hän itsekin. Nepis ei ollut puhutellut häntä -- Lac Bainin\ntoimitusmiestä. Ei ollut häneen edes _vilkaissut!_ Ja oli ottanut\nhäneltä koiran yhtä häikäilemättä kuin hän olisi ollut puinen äijä.\nPuna hänen kasvoillaan tummeni hänen tuijottaessaan Pierrotista\novelle, josta tyttö oli poistunut sulkien sen jälkeensä.\n\nTuvan lattialla lankesi Nepis polvilleen ja päästeli peitteen\nkokonaan. Hän ei pelännyt Bareeta. Hänen silmänsä hymyilivät, ja\nhuulet olivat raollaan. Hän oli unohtanut McTaggartin. Ja kun\nBaree sitten pehmeänä pallona vierähti lattialle, näki hän koiran\npuolittain ummistuneet silmät ja hyytyneen veren leukapielissä,\nja valo katosi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin pilvi verhoaa\nauringon.\n\n\"Baree\", kutsui hän hiljaa. \"Baree -- Baree.\"\n\nNepis kohotti eläintä molemmin käsin. Bareen pää huojui. Ruumis\noli niin kangistunut, että pentu ei kyennyt liikahtamaan. Korvissa\nei ollut mitään tuntoa. Se saattoi tuskin nähdä. Mutta se kuuli\ntytön äänen! Saman äänen, jonka oli kuullut sinä päivänä, kun\noli tuntenut luodin vihlaisun, saman äänen, jonka oli kuullut\nrotkossa takertuessaan hänen hiuksiinsa, -- saman äänen, joka oli\nkivenmöhkäleen alla suostutellen puhutellut!\n\nSe sai Bareen värähtämään. Se näkyi panevan hidastuneen veren jälleen\nkiertämään, ja pentu avasi silmänsä suuremmiksi, nähden jälleen\nihmeelliset tähdet, jotka olivat Wakajun kuolinpäivänä sitä kohti\nniin vienosti välkkyneet. Toinen Raidan pitkistä palmikoista oli\nvalahtanut hänen olkansa yli, ja Baree tunsi jälleen tukan viehkeän\ntuoksun tytön käden häntä hyväillessä ja äänen puhutellessa. Sitten\nneitonen nousi äkkiä ja jätti hänet, eikä Baree liikahtanut häntä\nodotellessaan. Hetkisen perästä palasi Nepis tuoden kuumaa vettä\nvadilla ja pyyherievun. Hellävaroen hän pesi veren Bareen silmistä\nja suusta. Eikä Baree vieläkään liikahtanut. Tuskin hengitti.\nMutta Nepis huomasi pienet vavahdukset, jotka sähköiskujen lailla\nvärisyttivät pennun ruumista hänen kätensä sitä koskiessa.\n\n\"Se pieksi sinua kartulla\", puhui tyttö, tummat silmät puolen\nkyynärän päässä Bareesta. \"Se pieksi sinua! Se ihmispeto!\" Sitten\ntapahtui keskeytys. Ovi avautui, ja \"ihmispeto\" seisoi katsellen\nheitä, virnistys punaisilla kasvoillaan. Heti osoitti Baree\nelonmerkkejä. Se sujahti Raidan käden alta, murahtaen, ja katsoi\nsuoraan McTaggartiin. Selkäkarvat olivat pystyssä kuin harjakset,\nhampaat välkkyivät uhkaavasti, ja silmät hehkuivat kuin tuliset\nhiilet.\n\n\"Siinä pennussa on paholainen\", sanoi McTaggart. \"Se on villi --\nsuden poikima. Pitää olla varovainen taikka se sieppaa kätösen, _ka\nsakahet_!\"\n\nEnsi kertaa puhutteli hän Nepisiä tuolla cree-kielen hyväilynimellä\n-- rakastetuksi! Nepisin sydän jyski. Hän kumartui hetkiseksi\nnyrkkiin puristettujen käsiensä yli, ja McTaggart, jonka silmissä\ntyttö näytti hämmentyneeltä, laski kätensä silitellen hänen\ntukalleen. Ovesta oli Pierrot kuullut sanan, ja nähdessään nyt\nhyväilyn hän kohotti kätensä ikäänkuin torjuakseen katseiltaan\npyhyydenloukkauksen.\n\n\"_Mon Dieu_!\" äännähti hän. Seuraavassa silmänräpäyksessä pääsi\nhäneltä kimeä ihmettelyn huudahdus, johon yhtyi äkillinen tuskan\nulvahdus McTaggartilta. Salaman nopeudella oli Baree syöksähtänyt\nlattian yli ja iskenyt hampaansa toimitusmiehen sääreen. Ne olivat\nterävät ja purivat syvään, ennenkuin mies ehti voimakkaalla\npotkaisulla vapautua. Noituen sieppasi hän revolverin tupesta. Raita\noli hänen edessään. Äännähtäen ryntäsi hän Bareen luo kahmaisten sen\nsyliinsä. Vilkaistessaan McTaggartiin oli hänen pehmeä kaulansa,\npaljaana olkapäähän asti, vain muutaman tuuman päässä Bareen\nirvistävistä hampaista. Tytön silmät hehkuivat toimitusmiehelle.\n\n\"Te pieksitte sitä!\" huudahti hän. \"Se vihaa teitä -- vihaa teitä!\"\n\n\"Päästä se!\" huusi Pierrot pelosta levottomana. \"_ Mon Dieu!_ Päästä\nse toki tai se raatelee sinut kuoliaaksi!\"\n\n\"Se vihaa teitä -- vihaa teitä -- vihaa teitä!\" toisteli Raita\ntoistelemistaan hämmästyneelle McTaggartille. Sitten hän kääntyen\näkkiä isäänsä päin virkkoi: \"Ei, se ei raatele minua. Katso, Bareehan\nse on. Enkö sinulle sanonut? Se on Baree! Eikö sitä todista jo sekin,\nettä se puolusti minua -- _häneltä_!\"\n\n\"Minultako?\" huohotti McTaggart synkistyvin kasvoin.\n\nPierrot astui lähemmäksi ja laski kätensä McTaggartin käsivarrelle.\nHän hymyili.\n\n\"Jättäkäämme heidät taistelemaan ja sopimaan asiansa keskenään,\nm'sieu\", sanoi hän. \"Ne ovat kaksi pientä hurjimusta, emmekä me ole\ntäällä turvassa. Jos se puree tyttöä...\"\n\nHän kohautti olkapäitänsä. Suuri taakka oli äkkiä pudonnut hänen\nhartioiltaan. Hänen äänensä oli lauhkea ja suostutteleva. Ja nyt\noli viha poistunut Raidan kasvoilta. Hän vilkaisi keikailevasti\nMcTaggartiin ja katsoi puolittain hymyillen häntä suoraan silmiin,\nisäänsä puhutellessaan.\n\n\"Minä tulen pian, _mon père_ -- sinun ja Lac Bainin toimitusmiehen\nluo!\"\n\nTytön silmissä oli ilmeisesti veitikkaa, niin ajatteli McTaggart, --\npieniä peikkoja, jotka Nepisin puhuessa nauroivat suoraan hänelle,\npannen hänen aivonsa hehkumaan ja hänen verensä hurjasti kiertämään.\nNuo silmät -- täynnä tanssivia velhoja! Kuinka hän ne kesyttäisi --\nja niiden kanssa kisailisi -- varsin pian jo! Hän seurasi Pierrotia,\niso ruho vavahdellen häntä odottavan ihmeellisen omistuksen tenhosta.\nRiemuissaan hän ei enää tuntenut Bareen hampaiden aiheuttamaa\nkirvelyä.\n\n\"Näytän teille uuden, talveksi valmistamani ajelureen, m'sieu\", sanoi\nPierrot oven sulkeutuessa heidän jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolta tuntia myöhemmin tuli Nepis ulos majasta. Hän saattoi havaita,\nettä Pierrot ja toimitusmies olivat puhuneet jostakin, mikä ei ollut\nhänen isälleen mieluista. Tämän kasvot olivat jäykät. Raita huomasi\nisän silmissä kytevän tulen, jota tämä oli koettanut tukahduttaa\nikäänkuin liekkejä peitteen alle. McTaggartin leuat olivat tiukasti\nkiinni, mutta hänen silmänsä leimahtivat riemusta, kun hän näki\ntytön. Raita tiesi, mistä oli kysymys.\n\nLac Bainin toimitusmies oli pyytänyt vastausta Pierrotilta, ja\nPierrot oli tyttärensä vaatimuksen mukaan neuvonut häntä kääntymään\ntämän _itsensä_ puoleen. Ja nyt hän tuli! Nopeasti pamppailevin\nsydämin riensi Raita pientä polkua alaspäin. Hän kuuli McTaggartin\naskelet takaansa ja heitti hymyn välähdyksen olkansa yli. Mutta\nhänen hampaansa olivat tiukkaan purtuina. Sormien kynnet puristuivat\nsyvälle hänen kämmeniinsä.\n\nPierrot seisoi liikahtamatta. Hän katseli heitä, kun he hävisivät\nmetsän syrjään. Nepis oli vielä muutaman askelen McTaggartista.\nPierrotin rinnasta nousi syvä huoahdus.\n\n\"_Par les mille cornes du diable_!\" noitui hän itsekseen. \"Onko\nmahdollista, että hän sydämestään hymyilee tuolle elukalle? _Non_, se\nei ole mahdollista! Mutta... jos niin on...\"\n\nHänen kätensä puristi suonenvedontapaisesti vyöstä riippuvan puukon\nsarvesta vuoltua päätä, ja hän alkoi verkalleen heitä seurata.\n\nMcTaggart ei pitänyt kiirettä Nepisin tavoittamisella. Tyttö asteli\nkapeaa polkua syvemmälle metsään, ja hän oli siitä mielissään. He\njoutuisivat kahdenkesken -- pois Pierrotin näkyvistä. McTaggart oli\nkymmenen askelta taempana, ja jälleen hymyili Raita hänelle olkansa\nyli. Neitosen ruumis liikkui aaltomaisesti ja nopeasti. Hän piti\ntarkkaa mittaa välimatkasta, mutta McTaggart ei aavistanut hänen\nsenvuoksi katsahtavan tuontuostakin taakseen.\n\nToimitusmies antoi hänen kernaasti jatkaa edelleen. Kun tyttö kääntyi\nkapealta ladulta sivupolulle, jolla tuskin näkyi mitään askelten\njälkiä, pompahti miehen sydän riemusta. Jos Nepis jatkaisi tuohon\ntapaan, olisi McTaggart pian hänen kanssaan kahdenkesken -- hyvän\nmatkan päässä mökistä. Hänen verensä hehkui ja kasvot kuumottivat.\nHän ei puhunut Nepisille, peläten hänen pysähtyvän. Edestäpäin hän\nkuuli veden kohinaa. Puro juosta ryöppysi rotkon läpi.\n\nNepis suuntausi suoraan tuota pauhua kohti. Naurahtaen pisti hän\njuoksuksi, ja kun hän seisoi kuilun partaalla, oli McTaggart hyvinkin\nviidenkymmenen metrin päässä hänestä. Kahdenkymmenen jalan päässä\nkohtisuoraan alaspäin oli syvä kurimus kallioseinäin välissä, niin\nsyvä, että näytti sinervältä musteelta. Nepis kääntyi päin Lac Bainin\ntoimitusmiestä.\n\nMilloinkaan ei tämä ollut hänestä näyttänyt enemmän villipedolta.\nTähän hetkeen asti oli Raita ollut peloton. Mutta nyt --\nsilmänräpäyksessä tuo mies säikähdytti hänet. Ennenkuin Nepis ehti\nhaastaa, mitä oli sanottavakseen suunnitellut, oli toimitusmies hänen\nvieressään ja oli kaapannut hänen päänsä isojen käsiensä väliin.\nKarkeat sormet kiertyivät kouristuneesti tytön paksujen, olkapäiltä\nkaulalle valahtaneiden palmikkojen silkkisuortuviin.\n\n\"_Ka sakahet_!\" huusi hän intohimoisesti. \"Pierrot sanoi, että\nsinulla oli minulle vastaus. Mutta minä en tarvitse vastausta nyt!\nSinä olet minun! Minun!\"\n\nNepis parahti. Se oli huohottava, katkonainen parahdus. McTaggartin\nkäsivarret puristivat häntä kuin rautavanteet, likistäen hänen\nhentoa ruumistansa, salvaten hänen hengityksensä, muuttaen maailman\nmelkein mustaksi hänen silmissänsä. Hän ei voinut ponnistella eikä\nhuutaa. Hän tunsi miehen kuumat, kiihkeät huulet kasvoillaan, kuuli\nhänen äänensä -- ja sitten tuli hetkisen vapautta ja ilmaa tulvahti\nhänen tukittuihin keuhkoihinsa. Pierrot kutsui! Hän oli tullut polun\nhaaraan ja huuteli Raidan nimeä!\n\nMcTaggartin kuuma käsi laskeutui tytön suulle.\n\n\"Älä vastaa\", kuuli hän miehen sanovan.\n\nVoimaa, kiukkua ja vihaa kuohahti hänessä, ja hän iski hurjasti\nkäden alas. Hänen ihmeellisissä silmissään oli ilme, joka pidätti\nMcTaggartia. Niiden hehku tunki hänen sieluunsa saakka.\n\n\"_Bête noire_!\" läähätti Raita hänelle, vapautuen hänen kättensä\nviimeisestäkin kosketuksesta. \"Elukka -- musta elukka!\" Hänen äänensä\nvapisi ja kasvot hehkuivat. \"Katsokaa... minä tulin näyttämään teille\nallikkoani... ja sanomaan teille, mitä haluaisitte kuulla... ja\nte... te... olette... rusentanut minua kuin peto -- _musertanut kuin\nkallio!_ Katsokaa... tuolla alhaalla... on minun allikkoni!\"\n\nHän ei ollut suunnitellut sitä tähän tapaan. Hän oli aikonut tällä\nhetkellä hymyillä ja nauraakin. Mutta McTaggart oli tärvellyt hänen\nhuolellisesti tehdyt suunnitelmansa! Hänen viitatessaan alas vilkaisi\nLac Bainin turkistoimiston johtaja kuitenkin hetkiseksi kuilun\npartaan yli. Ja silloin Nepis nauroi -- nauroi antaessaan hänelle\näkkiä töykkäyksen takaapäin.\n\n\"Tämä on minun vastaukseni, herra toimitusmies!\" huusi hän ilkkuen,\ntoisen syöksyessä päätähavin syvään kurimukseen kallioseinämäin\nväliin.\n\n\n\n\nXIV\n\nNaisen viekoitus\n\n\nAukeaman syrjältä näki Pierrot, mitä oli tapahtunut, ja hänen suunsa\nlensi kummastuksesta auki. Hän vetäysi balsamipuiden suojaan. Tällä\nhetkellä hänen ei ollut näyttäydyttävä. Hänen sydämensä takoi kuin\nvasara, mutta kasvot säteilivät ilosta. Kontilleen laskeutuneena\nkurkki Raita äyrään yli. Bush McTaggart oli kadonnut näkyvistä.\nHän oli pudonnut alas kuin puupölkky, ja Raidan allikon vesi oli\npeittänyt hänet kumealla loiskeella, joka oli kuin hillittyä\nriemunaurua. Hän tuli nyt näkyviin vatvoen vettä käsivarsillaan ja\nsäärillään, pysytelläkseen pinnalla, samalla kun Raidan ääni huuteli\nhänelle ilkkuen:\n\n\"_Bête noire! Bête noire!_ Elukka, elukka...!\"\n\nTyttö heitteli pieniä risuja ja multakokkareita hurjasti alas häntä\nkohti, ja kun McTaggart tasapainoon päästyänsä vilkaisi sinne päin,\nnäki hän Raidan nojaavan niin kauaksi äyrään yli, että olisi luullut\nhänen olevan putoamaisillaan. Hänen pitkät palmikkonsa riippuivat\nrotkoon, kimallellen päivänpaisteessa; silmät nauroivat huulten\nsyytäessä herjauksia; ja toimitusmies eroitti hänen valkoisten\nhampaittensa välkkeen.\n\n\"Elukka! Elukka!\"\n\nMcTaggart alkoi uida, katsellen yhä ylös tyttöä kohti. Oli sata\nmetriä verkalleen juoksevaa virtaa pitkin alas liuskakiviselle\nrantamalle, jolle hän voisi kiivetä, ja puolet siitä matkasta seurasi\nneitonen häntä silmillään, nauraen, ilkkuen ja heitellen risuja\nja kiviä häntä kohti. Toimitusmies huomasi, että mitkään noista\nvarvuista tai kivistä eivät olleet kyllin isoja häntä satuttaakseen.\nKun hänen jalkansa vihdoin koskivat pohjaan, oli tyttö tiessään.\n\nNopeasti juoksi Nepis takaisin polkua pitkin ja melkein Pierrotin\nsyliin. Hän läähätti ja nauroi, kun hän hetkiseksi pysähtyi.\n\n\"Minä annoin hänelle vastaukseni, Nutawe. Hän on kurimuksessa.\"\n\nNeitonen pyrähti balsamipuiden joukkoon kuin lintu ja katosi sinne.\nPierrot ei yrittänyt häntä pysähdyttää eikä seurata.\n\n\"_Tonnerre de Dieu_!\" noitui hän nauraen partaansa ja astui suoraan\nyli toiselle polulle.\n\nMajaan päästessään oli Nepis aivan hengästyksissään. Talutushihnasta\npöydänjalkaan sidottu Baree kuuli hänen hetkiseksi pysähtyvän\novelle. Sitten hän astui sisään ja tuli suoraan eläimen luokse.\nSen puolen tunnin ajalla, jonka hän oli ollut poissa, oli Baree\ntuskin liikahtanut. Se puolitunti ja muutamat minuutit sitä ennen\nolivat tehneet valtavan vaikutuksen pentuun. Luonto, perinnäisyys ja\nvaisto olivat työssä, iskien toisiaan vasten ja mukaantuen, opettaen\nBareelle uutta tajuntaa -- uuden ymmärryksen alkeita. Äkillinen,\nhurja vaisto oli saanut sen karkaamaan Bush McTaggartin kimppuun, kun\nmies kosketti kädellään Raidan päätä.\n\nSe ei ollut järkeä. Se oli koiran taannehtiva tunneväre siltä\netäiseltä päivältä, jona sen isä, Kazan, oli juuri samanlaisesta\nsyystä surmannut ihmispedon teltassa. Koira -- ja nainen. Ja\ntäälläkin oli _nainen_. Hän oli vedonnut Bareessa uinuvaan ja\nKazanilta periytyneeseen suureen intohimoon. Baree tiesi, että\nmaailman elävien olentojen joukossa hän ei millään muotoa saanut\nvahingoittaa tätä, joka hänelle nyt ovesta ilmestyi. Hän värisi, kun\ntyttö jälleen polvistui hänen eteensä, ja ajastaikain halki kuohahti\nhänessä Kazanin villi ja uljas veri, yllättäen suden, taltuttaen\nsyntyperän kesyttömyyden, -- ja poski lattialla Baree ulisi hiljaa\n_ja heilutti häntäänsä_.\n\nNepis huudahti riemusta.\n\n\"Baree!\" kuiskasi hän ottaen pennun pään kämmeniinsä. \"Baree...\"\n\nHänen kosketuksensa värähdytti koiraa. Se lähetti pieniä vavahduksia\nsen ruumiin läpi, vapisuttavaa väreilyä, jonka tyttö tunsi ja joka\nsai hehkun hänen silmissään tummenemaan. Hän silitti hellästi koiran\npäätä ja selkää. Nepisistä tuntui, ettei se hengittänytkään. Hänen\nkätensä hyväilyssä sulkeutuivat sen silmät. Sitten hän puhutteli\nsitä, ja hänen äänensä kuullessaan se avasi silmänsä.\n\n\"Hän tulee tänne... se elukka... ja tappaa meidät\", sanoi tyttö. \"Hän\ntappaa sinut, koska sinä purit häntä, Baree. Uh! Kunpa olisit isompi\nja vahvempi, niin että voisit minun puolestani viedä häneltä pään!\"\n\nHän päästeli talutushihnaa pöydän jalasta ja nauroi hiljaa. Hän\nei ollut säikähtynyt. Tämä oli tavaton seikkailu -- ja hän värisi\nriemusta, ajatellessaan, että oli omalla tavallaan lyönyt ihmispedon.\nHän kuvitteli näkevänsä hänet kurimuksessa ponnistelemassa ja\nrapistelemassa kuin iso kala. Mies kompuroi nyt kai rotkosta ylös --\nja Raita nauroi taas, siepatessaan Bareen kainaloonsa.\n\n\"Oh, Upi-Nao, oletpa sinä raskas!\" huohotti hän. \"Ja kuitenkin täytyy\nminun kantaa sinua, sillä minä lähden juoksemaan!\"\n\nHän riensi ulos. Pierrot ei ollut saapunut, ja hän kiiti nopeasti\nmajan takana kasvavaan balsamimetsikköön, Bareen roikkuessa hänen\nkainalossaan kuin molemmista päistä täytetty ja keskeltä sidottu\nhaarapussi. Siltä Bareesta tuntui, jos hän vain olisi osannut sen\nsanoa. Mutta hänellä ei vieläkään ollut mitään halua rimpuilla irti.\nNepis juoksi, kunnes käsivartta kivisti.\n\nSitten hän pysähtyi ja laski Bareen alas jalkojensa juureen, pitäen\neläimen kaulaan sidotun karibunnahkaisen hihnan päästä kiinni.\nHän oli valmis jokaisen rynnistelyn varalta, jonka pentu tekisi\npaetakseen. Hän odotti sen yrittävän, ja muutamia minuutteja hän\nvartioi sitä tarkkaan, sillä välin kun Baree, joka taas tunsi maan\njalkainsa alla, vilkuili ympärilleen. Ja sitten Raita puhutteli sitä\nhiljaa.\n\n\"Ethän sinä juokse pois, Baree. _Non_, sinä jäät minun luokseni,\nja me tapamme sen ihmispedon, jos hän jälleen uskaltaa tehdä\nminulle, mitä tuolla teki. Uh!\" Hän sujautti irralliset kiharat pois\nhehkuvilta kasvoiltaan ja unohti hetkiseksi Bareen, ajatellessaan\npuolta minuuttia rotkon äyräällä. Pentu tuijotti suoraan häneen, kun\nhän jälleen loi katseensa siihen. \"_Non_, sinä et juokse pois -- sinä\nseuraat minua\", kuiskasi tyttö. \"Tule!\"\n\nTalutusnuora tiukkeni Bareen kaulassa, kun Raita pakotti sitä\nseuraamaan. Pennusta se oli ikäänkuin uusi kaniininpaula, ja hän\nharasi vastaan etukäpälillään ja paljasti hampaitansa juuri hiukan.\nRaita ei vetänyt. Pelottomasti laski hän kätensä jälleen pennun\npään päälle. Majalta päin kuului huuto, ja silloin hän otti Bareen\nuudelleen kainaloonsa.\n\n\"_Bête noire! Bête noire_!\" huuteli hän ilkkuen, mutta vain niin\näänekkäästi, että sanat kuuluivat muutaman metrin päähän. \"Mene\ntakaisin Lac Bainiin, Owases -- sinä villi elukka!\"\n\nNepis alkoi liikkua nopeasti metsän läpi. Se muuttui sankemmaksi ja\nsynkemmäksi, eikä ollut enää mitään jälkiä. Kolme kertaa pysähtyi\nhän seuraavan puolen tunnin kuluessa, laskeakseen Bareen maahan ja\nlepuuttaakseen käsivarttansa. Joka kerta hän koetti viekoittelemalla\nsuostuttaa sitä seuraamaan. Toisella ja kolmannella kerralla\nBaree luikersi ja heilutti häntäänsä, mutta tätä mielihyvän ja\ntyytyväisyyden elettä pitemmälle se ei tahtonut mennä. Kun hihna\ntiukkeni sen kaulassa, teki se tenän. Kerran se murahti, toisella\nkertaa taas näykkäsi äkäisesti talutusnuoraa. Nepis siis kantoi häntä\nyhä.\n\nVihdoin he saapuivat aukealle kohdalle. Se oli pienoinen niitty\nmetsän sydämessä, vain kolme, neljä kertaa majan laajuinen.\nRuoho jalkain alla oli pehmeätä ja viheriäistä, ja siinä oli\nhyvin runsaasti kukkasia. Tämän vähäisen keitaan halkaisi aivan\nkeskeltä pieni lirisevä puro, jonka yli Raita hyppäsi Baree\nkainalossa; ja purosen reunalla oli äsken hakatuista balsamipuun- ja\nkuusenoksista kyhätty pikkarainen _wigwam_ eli intiaanimaja.\nTähän _pienois-mekewapiinsa_ työnsi Raita päänsä nähdäkseen, oliko\nsiellä kaikki samassa kunnossa, mihin sen eilen oli jättänyt. Sitten\nhän huokaisten syvään helpoituksesta laski nelijalkaisen taakkansa\nmaahan ja sitoi talutushihnan toisen pään yhteen majan valmistuksessa\nkäytetyistä kuusen näreistä.\n\nBaree lyyhistyi wigwamin seinustalle ja katseli tarkkaavaisesti, pää\nvalppaana ja silmät auki, mitä senjälkeen tapahtui. Ei ainoakaan\nRaidan liike jäänyt siltä huomaamatta. Neitonen säteili ja oli\nonnellinen. Hän sinkautti käsivartensa avointa taivasta kohti, ja\nhänen naurunsa, hilpeä ja valtoimena helskyvä kuin linnun viserrys,\npani Bareen sydämen sykkimään halusta hypiskellä hänen kanssaan\nkukkakentällä. Kotvaksi näkyi Nepis hänet unohtaneen.\n\nTytön villi veri riehui riemusta, että oli nolannut Lac Bainin\ntoimitusmiehen. Hän oli jälleen näkevinään hänet allikossa rypemässä,\nkuvitteli hänen nyt olevan tuvassa likomärkänä ja vihaisena,\ntiedustaen _mon pèreltä_, mihin tytär oli mennyt. Ja olkapäitään\nkohauttaen vastasi \"mon père\", ettei tiennyt -- arveli tytön juosseen\npois metsään. Raidan mieleen ei juolahtanut, että hän tehdessään Bush\nMcTaggartille moisen kepposen oli leikkinyt dynamiitilla.\n\nHän ei aavistanut vaaraa, joka tajuttuna olisi heti karkoittanut\nvillin hehkun hänen kasvoiltaan ja jähmettänyt veren hänen\nsuonissaan, -- ei arvannut, että McTaggartista oli tullut hänelle\nkamalampi vihollinen kuin kaikki metsän sudet. Sillä toimitusmies\noli tuntenut hänen puristuvan sylissään, oli tuntenut hänen povensa\nhurjan sykinnän, huulien ja kasvojen lämpimän pehmeyden, tukan\nsilkinhienon hivelyn, -- ja kaikki tuo oli ärsyttänyt hänen kiihkonsa\npolttopisteeseen asti.\n\nNepis tiesi, että McTaggart oli vihainen. Mutta mitäpä hänellä oli\npelättävää? Myöskin \"mon père\" kiukustuisi, jos hän kertoisi hänelle,\nmitä rotkon reunalla oli tapahtunut. Mutta hän ei kertoisi. Isä\nsaattaisi tappaa Lac Bainin pedon.\n\nToimitsija oli suuri mies. Mutta Pierrot, Raidan isä, oli suurempi.\nSe oli hänen ehdoton, äidiltä peritty vakaumuksensa. Ehkäpä Pierrot\njuuri sillä hetkellä lähetti hänet takaisin Lac Bainiin selittäen,\nettä hänen toimintapaikkansa oli siellä. Mutta Raita ei palaisi\nmajalle katsomaan; hän odottaisi täällä. \"Mon père\" ymmärtäisi -- ja\nhän kyllä tiesi, mistä etsisi Raitaa, kun elukka oli lähtenyt. Mutta\naika hauskaa vain oli ollut paiskella karahkoja hänen peräänsä!\n\nVähän ajan kuluttua hän palasi Bareen luo. Hän toi sille vettä ja\nantoi palasen raakaa kalaa. He olivat tuntikausia kahden, ja hetki\nhetkeltä kasvoi Bareen halu seurata tytön jokaista liikettä, ryömiä\nhänen liepeisiinsä hänen istuessaan, tuntea hänen pukunsa ja hänen\nkätensä kosketuksen, kuulla hänen äänensä. Mutta hän ei ilmaissut\ntätä haluansa. Hän oli vielä pieni metsän villi, nelijalkainen, suden\nja koiran ristisiitoksesta syntynyt barbaari, ja hän pysyi hyvin\nhiljaisena. Umiskin kanssa hän olisi leikkinyt. Bush McTaggartille\nhän olisi paljastanut hampaansa ja upottanut ne syvään tilaisuuden\ntullen.\n\nMutta tyttö oli toisenlainen. Baree oli alkanut häntä palvoa. Jos\nRaita olisi hänet päästänyt irti, ei hän olisi juossut pois. Jos\nRaita olisi hänet jättänyt, olisi Baree kai häntä seurannut --\nvähän matkan päässä. Hän ei kääntänyt koskaan silmiään tytöstä.\nHän katseli, kuinka tämä teki pienen tulen ja paistoi kappaleen\nkalaa. Hän katseli, kuinka Raita söi päivällisensä. Oli aivan myöhä\niltapäivällä, kun tämä tuli istumaan aivan Bareen viereen, helma\ntäynnä kukkia, joita hän punoi pitkiin kiiltäviin hiuspalmikkoihinsa.\nSitten hän alkoi leikillään hutkia Bareeta toisen palmikon päällä.\nSe kavahti noita pehmeitä iskuja, ja matala, linnunviserrystä\nmuistuttava nauru kurkussaan veti Nepis eläimen pään helmaansa,\nkukkaröykkiöön. Hän puhutteli Bareeta. Silitteli kädellään sen päätä.\nSitten pysyi käsi hiljaa ja oli niin lähellä, että Baree halusi\ntyöntää ulos lämpimän, punaisen kielensä ja hyväillen nuolla sitä.\nEläin veti keuhkoihinsa sen kukkastuoksua -- ja lepäsi kuin kuollut.\nSe oli suuri hetki. Vilkaistessaan alas pentuun ei Nepis voinut\neroittaa sen hengitystäkään.\n\nSitten tuli keskeytys. Joku risu raksahti. Pierrot oli hiipinyt\nmetsän läpi kuin kissa, ja kun he katsahtivat ylöspäin, seisoi hän\njo aukeaman syrjässä. Baree tiesi, ettei hän ollut Bush McTaggart.\nMutta hän oli silti ihmispeto! Heti jäykistyi Bareen ruumis Raidan\nkäden alla. Se vetäysi verkalleen ja varovaisesti hänen helmastaan\nja Pierrotin lähestyessä se murisi. Seuraavassa silmänräpäyksessä\noli Nepis hypähtänyt pystyyn ja juossut isän luo. Isän kasvojen ilme\nsäikähdytti häntä.\n\n\"Mitä on tapahtunut, _mon père_?\" huudahti hän.\n\nPierrot kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Ei mitään, Nepisini -- paitsi että olet manannut hereille tuhat\npaholaista Lac Bainin toimitusmiehen sydämessä ja että...\"\n\nHän pysähtyi nähdessään Bareen ja osoitti sitä.\n\n\"Viime yönä, kun herra toimitusmies sai sen ansasta, se puri häntä\nkäteen. Käsi on turvonnut kooltaan kaksinkertaiseksi, ja minä\nhuomasin veren muuttuvan mustaksi. Siinä on _petshipu_.\"\n\n\"_Petshipu_!\" huoahti Nepis. Hän katsahti Pierrotin silmiin. Ne\nolivat tummat ja niissä oli synkkä kiilto -- riemunvälähdys, ajatteli\ntyttö.\n\n\"Niin, siihen on tullut verenmyrkytys\", toisti Pierrot. Viekas välke\ntuli hänen silmiinsä, kun hän katsahti olkansa yli ja nyökkäsi. \"Minä\nolen kätkenyt lääkkeen ja sanoin hänelle, että hänen on viipymättä\npalattava Lac Bainiin, ja hän pelkää -- se paholainen! Hän vartoo\nminua. Mustuvine käsineen hän pelkää lähteä yksinään paluumatkalle,\nja niinpä lähden minä hänen mukaansa. Ja -- kuule, Nepis. Auringon\nlaskiessa olemme jo matkalla, ja ennen lähtöäni tulee sinun saada\ntietää eräs asia.\"\n\nBaree näki heidät siinä aivan lähitysten korkeiden kuusten luomassa\nsiimeksessä. Hän kuuli heidän ääntensä hiljaisen kuiskeen --\netupäässä Pierrotin; ja vihdoin hän näki Nepisin kietovan molemmat\nkäsivartensa ihmispedon kaulaan, minkäjälkeen Pierrot meni takaisin\nmetsään. Baree luuli, ettei Raita enää koskaan kääntäisi kasvojansa\nhäntä itseänsä kohti. Pitkän aikaa seisoi tyttö katsellen suunnalle,\njolle Pierrot oli lähtenyt. Ja kun hän vihdoin kääntyi ja tuli\ntakaisin Bareen luo, ei hän näyttänyt samalta Nepisiltä, joka oli\npunonut kukkasia tukkaansa. Nauru oli poissa hänen kasvoiltaan ja\nsilmistään. Hän polvistui Bareen viereen ja tarttui äkkiä ja hurjasti\neläimen päähän kädellään.\n\n\"Hänen kädessään on _petshipu_, Baree\", kuiskasi Raita. \"Sinä se\nolit... sinä, joka vuodatit myrkkyä hänen vereensä... Ja minä toivon\nhänen kuolevan! Sillä minä pelkään -- pelkään!\" Häntä puistatti.\n\nEhkä kaiken olennaisen ohjaajan suurhengen tarkoituksena oli, että\nBaree tällä hetkellä ymmärtäisi, -- ehkä hänen vihdoinkin suotiin\ntajuta, että hänen päivänsä oli koittanut, ja ettei hänen aurinkonsa\nnousu ja lasku enää tapahtunut taivaalla, vaan että tämä tyttö, jonka\nkäsi lepäsi hänen päälaellaan, oli hänen sallimuksensa. Hän ulisi\nhiljaa ja vetäytyi tuuma tuumalta lähemmäksi Raitaa, kunnes hänen\npäänsä taaskin lepäsi tytön helman poimussa.\n\n\n\n\nXV\n\nMyrskyn tytär\n\n\nPitkään aikaan ei Nepis liikahtanut paikaltaan, jossa istui ulkona\nmetsässä, helma täynnä kukkia, ja Bareen palvovilla koiransilmillään\nkatsellessa häntä kasvoihin.\n\nPelkällä herttaisuudella, hellyydellä ja luottavaisuudella hän oli\nvoittanut puolelleen Bareen. Koira totteli häntä nöyrästi kuin orja.\nSe oli joka hetki valmis täyttämään hänen tahtonsa.\n\nKun hän vilkaisi ylös, kerääntyi verkalleen mustia pilviä avoimelle\nkohdalle kuusenlatvain yläpuolelle. Alkoi tulla pimeä. Tuulen\nkuiskeessa ja laajenevan hämärän hautamaisessa hiljaisuudessa kuului\nnousevan ukonilman kumea jylinä. Tänä iltana ei olisi auringonlaskua.\nEi olisi mitään hämärän hetkeä, jonka aikana voisi polkua seurata; ei\nkuuta, ei tähtiä; ja jolleivät Pierrot ja Lac Bainin toimitusmies jo\nolleet matkallaan, eivät he lähtisi sysimustan yön selkään, joka pian\nverhoisi maan. Nepisiä värisytti ja hän nousi pystyyn.\n\nEnsi kertaa hypähti Baree jaloilleen ja seisoi aivan hänen\nvieressään. Heidän yläpuolellaan viilsi salama tuliveitsenä pilviä,\nja tuokiossa seurasi sitä hirvittävä ukkosenjyrähdys. Baree vavahti\nkuin iskun saaneena. Hän olisi hiipinyt wigwamin varpuseinän\nsuojaan, mutta hänen katseensa havaitsi Raidassa jotakin, mikä antoi\nhänelle luottamusta. Ukkonen jyrähti taas. Mutta Baree ei peräytynyt\nkauemmaksi. Tuijotti vain tyttöön.\n\nRaita seisoi suorana ja solakkana salamain repelemässä yltyvässä\npimeydessä, kaunis pää takanojassa, huulet raollaan ja silmissä\nloistaen harras, melkein levoton odotus, -- hän oli kuin veistetty\njumalatar, joka tuntui henkeään pidätellen tervehtivän taivaan\nesille ryntääviä voimia. Ehkä se johtui siitä, että hän oli\nsyntynyt myrsky-yönä. Monet kerrat olivat Pierrot ja ruhtinaallinen\näiti-vainaja siitä hänelle kertoneet -- kuvailleet, kuinka sinä yönä,\njona tyttönen tuli maailmaan, ukkosen jyrähdykset ja salamain loimu\nolivat tuntikausia riehuneet kuin hornan vallat, kuinka joet olivat\nkuohuneet yli äyräittensä, kymmenet tuhannet metsän puut taittuneet\nvihurin vihaisessa tuiverruksessa ja majan kattoon kohiseva\nvesitulva upottanut kuulumattomiin äidin vaikerruksen ja lapsukaisen\nensimmäiset kirahdukset. Ehkä myrskynhenki syntyi hänessä sinä yönä.\nHänestä oli mieluista sitä uhmailla, kuten hän sitä nyt uhmaili.\n\nSe sai hänet unohtamaan kaiken muun, paitsi luonnon mahtavan voiman;\nhänen puolivilli sielunsa värähteli herkästi sen ryskeestä ja\ntulesta, ja usein hän kohotti ylös paljaat käsivartensa ja nauroi\nriemusta, kun rankka sade ryöppysi hänen ympärillään. Nytkin hän\nolisi saattanut seistä pienellä aukeamalla, kunnes sateenrojahdus\nolisi hänet yllättänyt, jollei Bareen uikahdus olisi saanut häntä\nkääntymään. Ensimmäisten isojen pisarain kumeasti rapsahdettua heidän\nympärilleen kuin pehmeään pintaan sattuvat lyijyluodit, hän meni\npennun kanssa balsamipuisen kojun suojaan.\n\nKerran ennen oli Baree elänyt kauhean myrsky-yön -- yön, jona hän oli\nkätkeytynyt juuren alle ja nähnyt salaman pirstaavan puun; mutta nyt\nhänellä oli seuraa, ja Raidan käden lämmin ja pehmeä kosketus hänen\npäälaellaan ja kaulassaan täyttivät hänet omituisella rohkeudella.\nHän murisi hiljaa ukkosen jyrinälle. Hän tahtoi hampaillaan näykätä\nsalamia, koska Raita oli saapuvilla. Kätensä alla tunsi Nepis ruumiin\njäykistyvän ja hetkisen kaamean hiljaisuuden jälkeen hän kuuli\nhampaiden terävän hermostuneen kitinän.\n\nSitten alkoi rankkasade. Tämä ei ollut sellaista sadetta kuin\nBaree ennen oli nähnyt. Tämä oli tulva, joka humahti alas taivaan\npimennoista. Viiden minuutin kuluttua oli balsamikoju sisäpuoleltaan\nvihmakylpynä; ja kun tätä virtanaan syöksyvää sadetta oli kestänyt\npuoli tuntia, oli Nepis likomärkä. Vesi virtasi pieninä puroina hänen\nselkäänsä ja poveansa pitkin, se norui vähäisinä suihkuina hänen\nlionneista palmikoistaan ja tippui hänen pitkistä suortuvistaan; ja\nhuopapeite hänen allaan oli märkä kuin pesuriepu. Bareesta tuntui\nmelkein yhtä tukalalta kuin silloin, kun hän Papajutshisyn kanssa\ntaisteltuaan oli ollut hukkumaisillaan puroon, ja hän lyyhistyi yhä\nlähemmäksi ja lähemmäksi Raidan suojaavan käsivarren alle.\n\nAika tuntui loppumattomalta, ennenkuin ukkonen vyöryi kauaksi itään\nja salamat haihtuivat etäisiksi, ajoittaisiksi leimahduksiksi.\nVielä senkin jälkeen satoi rankasti tuntikauden. Sitten se taukosi\nyhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Nauraen haukkasi Nepis ilmaa ja\nnousi jaloilleen. Vesi pursui hänen mokkasiineistaan, kun hän astui\nulos aukeamalle. Hän ei kiinnittänyt huomiota Bareehen -- ja se\nseurasi häntä. Aholla ajelehtivat puunlatvojen yläpuolella viimeiset\nmyrskypilvet poispäin.\n\nTähti välähti. Sitten toinen, ja Raita seisoi ja katseli niiden\nilmestymistä, kunnes niitä oli niin paljon, ettei hän voinut laskea.\nEi ollut enää pimeä. Ihmeellinen tähtivalo valeli aukiota myrskyn\nsysimustan synkkyyden jälkeen.\n\nNepis vilkaisi alas ja näki Bareen. Se seisoi irrallaan, kytkemättä,\nvapaana menemään mille suunnalle tahtoi. Eikä se kuitenkaan juossut.\nSe värjyi märkänä kuin ojamyyrä, odottavasti tuijottaen tyttöön.\nNepis liikahti sitä kohti ja epäröi.\n\n\"Ei, sinä et juokse pois, Baree. Minä jätän sinut vapaaksi. Ja nyt --\nmeidän tulee tehdä nuotio!\"\n\nNuotio! Jokainen muu kuin Pierrot olisi ehkä sanonut, että hän oli\nhullu. Metsässä ei ollut ainoatakaan närettä tai oksaa, josta ei\nvalunut vettä! Kaikkialta ympäriltään saattoivat he kuulla veden\ntippumista.\n\n\"Nuotio\", sanoi hän jälleen. \"Etsikäämme _wuskwia_, Baree.\"\n\nMärät vaatteensa painuneina tiukasti ruumiille hän oli kuin hoikka\nvarjo astuessaan kostean kentän yli ja hävitessään metsän puiden\njoukkoon. Baree seurasi yhä. Neitonen meni suoraan koivun luo, jonka\noli sinä päivänä pannut merkille, ja alkoi kiskoa sen höllää tuohta.\nHän kantoi sitä kahmalollisen wigwamin läheisyyteen ja kasasi sen\npäälle märkiä puita kantamuksen toisensa jälkeen, kunnes niitä oli\nkorkea pino. Wigwamissa olevasta pullosta hän otti kuivan tulitikun,\nja niin pian kuin hento liekkinen kosketti tuohiin, leimahtivat ne\nkuin öljyssä liotettu paperi.\n\nPuolta tuntia myöhemmin olisi Raidan nuotio näkynyt majalle\npuolentoista kilometrin päähän, jollei metsä olisi ollut seinänä\nedessä. Vasta sitten, kun liekki loimusi noin kahdentoista jalan\nkorkeudelle ilmaan, lakkasi hän lisäämästä puita nuotioon. Sitten hän\nlöi vaajoja pehmeään maahan ja levitti huopapeitteen niiden päälle\nkuivumaan. Senjälkeen hän alkoi riisuutua.\n\nHän seisoi alastomana tulen punervassa hohteessa. Hän oli ihmeellisen\nsolakka ja ihmeellisen valkoinen -- kaunis kuin meren vihervistä\naalloista ylös maan ilmaa hengittämään noussut vedenneito, ja\nhetkiseksi hän keikautti päänsä taakse ja ojensi käsivartensa\nylöspäin, ikäänkuin korkealla tähtitarhoissa olisi ollut joku henki,\njolle hän mykkänä viittoili. Ja sitten hän Bareen katsellessa ja\ntulen lämmön imiessä pieniä höyrypilviä hänen vaatteistaan ryhtyi\navaamaan likomärkiä palmikoitaan. Ihmeellisenä kiiltävän mustana\nverhona aaltoili tukka hänen ruumiilleen peittäen hänet polviin asti,\npaitsi milloin tulen valo sattui hänen käsivarsiensa ja povensa\npehmeään kuultavaan ihoon, kun hän huiskien levitteli hiuksiaan,\njotta ne pikemmin kuivuisivat. Sade oli viilentänyt ilmaa, ja sen\nvahvistava vaikutus balsamipuiden ja kuusten suloisen tuoksun kera\npani Raidan veren tanssimaan hänen suonissansa. Hän unohti tulvan\ntuottamat hankaluudet. Hän unohti Lac Bakun toimitusmiehen ja mitä\nPierrot oli siitä miehestä kertonut. Olihan hän metsälintu, hänessä\noli paljaiden jalkainsa polkemain kukkasten herttaista viileyttä; ja\nnäinä myrskyä seuranneina ihmeellisen ihanina hetkinä hän ei voinut\nnähdä tai ajatella mitään, joka häntä vahingoittaisi. Hän tanssi\nBareen ympärillä paiskellen hulmuavaa tukkaansa, ja hänen alaston\nruumiinsa välkkyi sen välitse. Silmät hohtivat ja huulet nauroivat\nhuolettomasta onnesta -- elämisen onnesta, nautinnosta, jonka tuotti\nmetsän tuoksuvan ilman hengittäminen keuhkoihin ja ihmeellisen\ntähtitaivaan näkeminen ylhäällä. Hän pysähtyi Bareen eteen, huusi\nhänelle nauraen ja ojentaen häntä kohti käsivartensa.\n\n\"Ah, Baree, kunpa sinä voisit luoda nahkasi yhtä helposti kuin minä\nolen heittänyt vaatteet yltäni!\"\n\nNepis henkäisi syvään ja hänen silmänsä loistivat äkillisestä\ninnoituksesta. Verkalleen raoittui hänen suunsa punaiseksi soikioksi,\nja kumartuen vielä lähemmäksi Bareeta hän kuiskasi: \"Tänä yönä se on\nsyvä ja suloinen. _Ninga_ -- niin, me lähdemme!\"\n\nHän huusi hiljaa Bareeta vetäessään märät mokkasiinit jalkaansa ja\nastui pienen puron vartta metsään. Sadan metrin päässä aukeamalta\nhän saapui allikon partaalle. Se oli tänä yönä syvä ja täynnä, kolme\nkertaa niin iso kuin oli ollut ennen myrskyä. Hän eroitti veden\nlorinan ja syöksyn. Allikon röyhellettyyn pintaan kuvastuivat tähdet.\nMuutaman silmänräpäyksen hän seisoi horjumatta kalliolla, vilpoinen\nsyvänne viiden, kuuden jalan päässä hänen alapuolellaan.\n\nSitten hän työnsi tukkansa taaksepäin ja singahti kuin hoikka\nvalkoinen vasama tähtivalon läpi. Baree näki hänen menonsa. Se kuuli\nhänen ruumiinsa molskahduksen. Puolen tuntia se makasi rähmällään\naivan allikon partaalla, mitään ääntä päästämättä, ja tarkkasi\nneitosta. Joskus tämä oli ihan Bareen alapuolella lipuen hiljalleen,\nhiusten hulmutessa vettäkin tummempana pilvenä hänen ympärillään.\nSitten hän taas kiiti vedenpinnan yli melkein yhtä nopeasti kuin\nsaukot, jotka Baree oli nähnyt.\n\nToisinaan hän taas sukelsi äkkiä ja katosi, ja Bareen sydämen ja\nvaltimon sykintä kävi nopeammaksi hänen odotellessaan tyttöä.\nKerran viipyi Raita veden alla pitkän aikaa. Baree uikutti. Eläin\ntiesi, että hän ei ollut mikään majava tai saukko, ja tunsi suurta\nhelpoitusta, kun neito jälleen kohosi pinnalle.\n\nNäin kului heidän ensimmäinen yönsä. Myrsky, vilpoinen, syvä allikko,\niso nuotio ja myöhemmin, kun Raidan vaatteet ja huopapeite olivat\nkuivuneet, muutaman tunnin uni. Aamun sarastaessa he palasivat\nmökkiin, läheten sitä hyvin varovaisesti. Uuninpiipusta ei noussut\nsavua. Ovi oli suljettu. Pierrot ja Bush McTaggart olivat menneet.\n\n\n\n\nXVI\n\nNepis näyttää ryhtinsä\n\n\nOli elokuun alku -- \"pyrähdyskuu\", -- kun Pierrot palasi Lac\nBainista, ja kolmen päivän päästä täytti Raita seitsemäntoista\nvuotta. Pierrot toi tyttärelleen paljon tuliaisia -- nauhoja tukkaan,\noikeat kengät, joita tyttö käytti toisinaan, niinkuin Nelson Housen\nkaksi englantilaista naista, ja kaiken kukkuraksi ihmeen ihanaa\npunaista pukukangasta! Niinä kolmena talvena, jotka Raita oli\nviettänyt lähetysasemalla, olivat nuo naiset tehneet paljon hänen\nkehityksekseen. He olivat opettaneet hänet sekä ompelemaan että\ntavaamaan, lukemaan ja rukoilemaan, ja silloin tällöin valtasi Raidan\npakottava halu noudattaa heidän esimerkkiänsä.\n\nNiinpä hän ahersi uutterasti kolme päivää uuden pukunsa\nvalmistamisessa; ja syntymäpäivänään hän seisoi Pierrotin edessä niin\nkuosikkaana, että isä pidätteli henkeänsä. Hän oli kiertänyt tukkansa\nisoiksi kiiltäviksi röykkiöiksi ja kiemuroiksi päälaelleen, kuten\nYvonne, nuorempi englannittarista oli häntä opettanut, ja mustaan\nloisteeseen oli hän puolittain upottanut heleänpunaisen tulikukkasen\noksan. Tämän ja hänen silmäinsä hehkun sekä huulien ja poskien\nhohtavan punan alapuolella loisti ihmeellinen punainen puku hänen\nkauniin, solakan, aaltoviivaisen vartalonsa mukaisena, niinkuin muoti\noli ollut Nelson Housessa kaksi talvea sitten.\n\nJa puvun jatkona, joka ulottui vain hiukkasen polvien alapuolelle --\nNepis oli aivan unohtanut oikean mitan tai ehkä hänen kankaansa oli\nloppunut kesken -- oli _le coup de maitre de la toilette_: oikeat\nsukat ja ihmeelliset korkeakorkoiset kengät! Hän oli ilmestys,\njonka edessä metsän jumalat olisivat tunteneet sydämensä sykinnän\npysähtyvän. Pierrot käänteli häntä kääntelemistään, sanaa sanomatta\nja hymyillen; mutta kun tyttö lähti Bareen seuraamana tuvasta hieman\nontuen ahtaissa kengissään, hävisi hymy isän kasvoilta ja ne saivat\nkylmän tuijottavan ilmeen.\n\n\"_Mon Dieu_!\" äännähti hän itsekseen ranskaksi ja tunsi ikäänkuin\nterävän pistoksen sydämessään. \"Hän ei tule äitiinsä. _Non_, hän on\nranskatar. Hän on... hm... hän on enkeli.\"\n\nPierrotissa oli tapahtunut muutos. Noina kolmena päivänä, jotka\nNepisiltä olivat kuluneet hänen pukunsa valmistamiseen, oli hän\nollut liian innostunut huomatakseen tuon muutoksen, ja Pierrot\noli koettanut häneltä sitä salata. Hän oli ollut kymmenen päivää\nretkellään Lac Bainiin ja palatessaan tuonut Nepisille sen iloisen\nsanoman, että monsieur McTaggartilla oli paha _petshipu_ --\nverenmyrkytys, -- mikä uutinen sai Raidan taputtamaan käsiään ja\nriemusta nauramaan. Mutta Pierrot tiesi, että toimitusmies toipuisi\nja saapuisi uudelleen heidän majaansa Grey Loonin varrelle. Ja sillä\nkerralla...\n\nHänen tätä ajatellessaan kylmenivät ja jäykistyivät hänen kasvonsa\nja hänen silmänsä paloivat. Ja hän ajatteli sitä nyt tytön\nsyntymäpäivänä, juuri kun tämän nauru soinnukkaasti helkähteli hänen\nkorviinsa. _Dieu_, vaikka Raita olikin seitsentoistavuotias, oli hän\nvain lapsi -- pienokainen! Tyttö ei voinut arvata hänen kauheita\naavistuksiaan, ja pelko, että ainaiseksi herättäisi hänet tuosta\nihanasta lapsuudesta, esti isää kertomasta hänelle koko totuutta,\nniin että hän olisi täydellisesti käsittänyt. _Non_, se ei kävisi\npäinsä. Isän sydäntä vavahdutteli suuri ja hellä rakkaus. Hän,\nPierrot DuQuesne, valvoisi ja vartioisi. Ja tyttö saisi nauraa,\nlaulaa ja leikkiä, tietämättä mitään synkistä aavistuksista, jotka\nnyt olivat tärvelleet isän elämän.\n\nSamana päivänä saapui etelästä hallituksen kartoittaja MacDonald.\nHän oli harmaantunut mies, nauroi avomielisen äänekkäästi ja oli\nsydämeltään vilpitön. Kaksi päivää hän viipyi Pierrotin kodissa. Hän\nkertoi Nepisille omista tyttäristään ja niiden äidistä, jota hän\npalvoi enemmän kuin mitään muuta maan päällä; ja ennenkuin hän jatkoi\nmatkaansa, etsiessään kanadalaisen männyn ulointa levenemisrajaa,\notti hän valokuvia Raidasta sellaisena kuin oli hänet ensin nähnyt\ntytön syntymäpäivänä: tukka koottuna kiiltäviksi kierukoiksi ja\nröykkiöiksi, uusi punainen puku yllä ja korkeakorkoiset kengät\njalassa. Hän otti negatiivit mukaansa luvaten Pierrotille, että\njollakin tavoin toimittaisi hänelle kuvan. Täten tekee kohtalo\ntyötään näennäisesti viattomalla tavallaan murhenäytelmän verkkoja\nkutoessaan.\n\nMonet viikot senjälkeen vietettiin Grey Loonin varrella rauhallisia\npäiviä. Ne olivat ihmeellisiä päiviä Bareelle. Ensimmältä se osoitti\nepäluuloa Pierrotia kohtaan. Jonkun ajan perästä se alkoi häntä\nsietää ja tunnusti hänet vihdoin osaksi majasta ja Nepisistä.\nBareesta tuli Raidan varjo. Pierrot totesi tuon kiintymyksen suureksi\ntyydytyksekseen.\n\n\"Ah, kun kuluu vielä muutama kuukausi, niin se voipi karata herra\ntoimitusmiehen kurkkuun!\" mietti hän itsekseen eräänä päivänä.\n\nSyyskuussa, kun Baree tuli kuuden kuukauden vanhaksi, oli hän melkein\nyhtä iso kuin emonsa -- isoluinen, pitkähampainen, syvärintainen ja\nniin voimakasleukainen, että saattoi jo murskata luun kuin heikon\ntikun. Nepis ei liikkunut Bareen seuraamatta hänen mukanaan. He\nuivat yhdessä molemmissa allikoissa -- sekä metsälampareessa että\nsyvänteessä rotkon seinämäin välillä. Ensimmältä hätääntyi Baree\nnähdessään Nepisin sukeltavan alas kallionäyräältä, jolta oli\ntyöntänyt McTaggartin kurimukseen, mutta kuukauden päästä Nepis oli\nopettanut Bareen paiskautumaan hänen perässään tuon kahdenkymmenen\njalan matkan ilman halki.\n\nMyöhään elokuussa näki Baree ensimmäisen kerran heimolaisiansa,\nKazania ja Harmaata Hukkaa lukuunottamatta. Kesän aikana salli\nPierrot koiriensa juoksennella vapaina pienellä saarella järven\nkeskellä muutaman kilometrin päässä, ja kahdesti viikossa hän koki\nniille kaloja verkoistaan. Yhdellä noista retkistä Nepis seurasi\nhäntä ja otti Bareen mukaansa. Pierrotilla oli pitkä karibunsuolinen\nruoskansa. Hän odotti taistelua. Mutta taistelua ei syntynyt. Baree\nyhtyi laumaan eläinten rynnätessä kaloja ottamaan ja aterioitsi\nniiden kanssa. Se miellytti Pierrotia entistä enemmän.\n\n\"Siitä tulee hyvä rekikoira\", nauroi hän. \"Parasta jättää se viikoksi\nlaumaan, Nepisini.\"\n\nVastahakoisesti suostui Nepis. Koirain vielä hotkiessa kalojaan he\nlähtivät kotimatkalle. Ruuhi oli ehtinyt lipua hyvän matkan päähän\nulapalle, ennenkuin Baree huomasi kepposen, joka hänelle oli tehty.\nHeti hyppäsi se veteen, uiden heidän peräänsä, ja Raita auttoi sen\nruuheen.\n\nSyyskuun alkupäivinä kuuli Pierrot ohikulkevalta intiaanilta uutisia\nBush McTaggartista. Toimitusmies oli ollut kovin sairaana. Hän\noli ollut kuolla verenmyrkytykseen, mutta oli nyttemmin toipunut.\nEnsimmäinen virkistävä syksyn tuntu ilmassa oli Pierrotille uuden\nahdistavan pelon airuena.\n\nMutta tällä haavaa hän ei virkkanut mietteistään mitään Nepisille.\nRaita oli melkein unohtanut Lac Bainin toimitusjohtajan, sillä\nerämaan syksyn suurenmoinen, kirpaiseva tenho kuohutti hänen\nvertansa. Hän teki pitkiä retkiä Pierrotin kanssa, auttaen häntä\nmerkitsemään uusia pyydyslinjoja, joita käytettäisiin ensi lumen\ntullen, ja näillä samoiluilla oli Baree aina hänen seurassaan.\nEnimmät joutohetkensä hän käytti opettaakseen Bareeta valjaskoiraksi.\nHän aloitti talutushihnalla ja pahkalla. Kului kokonainen päivä,\nennenkuin hän sai Bareen totutetuksi vetämään palikkaa, joka toisella\naskeleella kääntymättä sitä näykkäisemään ja sille murisemaan.\n\nSitten hän kiinnitti eläimen kaulaan toisenkin talutushihnan ja pani\nsen laahaamaan kahta palikkaa. Täten hän vähä vähältä totutti Bareen\nrekivaljaisiin, kunnes tämä kahden viikon perästä kiskoi uljaasti\nperässään, mitä Raita vain halusi sen vedettäväksi sitoa. Pierrot toi\nkaksi koiraa saarelta kotiin. Bareeta harjoitettiin niiden kera ja se\navusti tyhjän ajelureen vetämisessä. Nepis oli riemuissaan. Eräänä\npäivänä, jona satoi ensimmäisen keveän lumen, paukutti tyttö käsiänsä\nja huudahti Pierrotille:\n\n\"Keskitalveksi olen tehnyt hänestä parven uljaimman kelkanvetäjän,\n_mon père_!\"\n\nNyt oli Pierrotin aika sanoa, mitä hänellä oli mielessä. Hän hymyili.\n_Diantre_ -- eikö se Lac Bainin peto joutuisi hitonmoiseen raivoon,\nkun näkisi, kuinka häntä oli puijattu! Ja sittenkin...\n\nPierrot koetti puhua tyynellä ja jokapäiväisellä äänellä.\n\n\"Minä lähetän sinut Nelson Housen kouluun jälleen tänä talvena, _ma\nchérie_\", sanoi hän. \"Baree auttaa vetämään rekeäsi ensimmäisen kelpo\nlumen tultua.\"\n\nRaita sitoi solmua Bareen talutusnuoraan, ja kun hän verkalleen nousi\npystyyn, katsahti hän Pierrotiin. Hänen silmänsä olivat suuret,\ntummat ja vakaat.\n\n\"En minä sinne mene, _mon père_!\" Ensi kertaa hän sanoi Pierrotille\nniin -- juuri sillä tavalla. Se hätkähdytti häntä. Ja tuskin\nsaattoi hän kestää tytön silmien katsetta. Hän ei ollut taitava\nsokkosleikissä. Raita näki hänen kasvojensa ilmeen, -- isästä tuntui,\nettä tyttö luki, mitä hänen sielussaan liikkui, ja että tämä siinä\nseisoessaan kasvoi hiukan pitemmäksi. Ilmeisesti hengitti tyttö\nnopeammin, ja Pierrot saattoi nähdä hänen povensa aaltoilun. Nepis ei\nodottanut, kunnes hän ehti pukea ajatuksensa sanoihin.\n\n\"En minä sinne mene!\" toisti hän entistä päättävämpään sävyyn ja\nkumartui jälleen Bareen yli.\n\nKohauttaen olkapäitänsä tarkkasi Pierrot häntä. Eikö hän, Pierrot,\nsittenkin ollut iloinen? Eikö hänen sydäntänsä olisi ahdistanut,\njos tyttö olisi ilomielin ollut valmis hänet jättämään? Hän siirtyi\nRaidan viereen ja laski hyvin hellästi kätensä hänen kiiltävälle\ntukalleen. Sen alta hymyili tyttö hänelle. Molemmin kuulivat\nhe Bareen leukojen loksahduksen, kun se laski kuononsa Raidan\nkäsivarrelle. Ensi kertaa viikkokausiin oli Pierrotin maailma taas\näkkiä muuttunut päiväpaisteiseksi. Majaan palatessaan piti hän\npäätänsä pystymmässä. Nepis ei häntä jättäisi! Hän nauroi hiljaa ja\nhykersi käsiänsä. Nyt hän ei enää pelännyt Lac Bainin toimitusmiestä.\nMajan ovella vilkaisi hän taakseen Nepisiin ja Bareehin.\n\n\"Pyhimykset olkoot kiitetyt!\" jupisi hän. \"Nyt -- _nyt_ tietää\nPierrot DuQuesne, mitä tekee!\"\n\n\n\n\nXVII\n\nHänen kansansa ääni\n\n\nMyöhään syksyllä saapui kartoittaja McDonald Lac Bainiin. Kymmenen\npäivää oli Gregson, tarkastaja, ollut Bush McTaggartin vieraana\nhänen kauppa-asemallaan, ja kahdesti oli sen ajan kuluessa\njuolahtanut Marien mieleen ajatus hiipiä tuon miehen nukkuessa\nhänen luokseen ja tappaa hänet. Toimitusmies itse kiinnitti häneen\nnyttemmin varsin vähän huomiota, mistä Marie olisi ollut mielissään,\njollei olisi ollut Gregsonia. Tämän oli cree-tytön villi, pehmeä\nkauneus hurmannut, eikä McTaggart tuntenut mustasukkaisuutta, vaan\npäinvastoin rohkaisi häntä.\n\nHän itse oli väsynyt Mariehen ja mainitsi siitä Gregsonille. Hän\nhalusi päästä tytöstä, ja jos Gregson ehkä voisi ottaa hänet\nmukaansa, tekisi hän hyvän palveluksen. Hän selitti syynkin. Vähäistä\nmyöhemmin, kun paksu lumi oli ehtinyt peittää maan, menisi hän\nnoutamaan asemalleen Pierrot DuQuesnen tyttären. Heidän ruokottoman\nveljestelynsä aikana hän kertoi käynnistään, saamastaan vastaanotosta\nja tapauksesta rotkossa. Kaiken sen uhallakin hän vakuutti\nGregsonille, että Pierrotin tyttö pian olisi Lac Bainissa.\n\nSamaan aikaan saapui MacDonald. Hän viipyi vain yhden yön, ja\ntietämättä, että lisäsi virikettä jo vaarallisesti riehuvaan rovioon,\nantoi hän Nepisistä ottamansa valokuvan toimitusmiehelle. Se oli\nmainio kuva.\n\n\"Jos voitte sen jonakuna päivänä toimittaa sille tytölle, olen\nteille suuresti kiitollinen\", sanoi hän McTaggartille. \"Minä lupasin\nsen hänelle. Hänen isänsä nimi on DuQuesne -- Pierrot DuQuesne.\nLuultavasti heidät tunnettekin? Ja tyttö...\"\n\nHän lämpeni kuvaillessaan McTaggartille, kuinka kaunis tuo neitonen\nsinä päivänä oli ollut punaisessa puvussaan, joka valokuvassa\nnäytti mustalta. Hän ei aavistanut, kuinka lähellä kiehumapistettä\nMcTaggartin veri oli.\n\nSeuraavana päivänä lähti McDonald matkalle Norway Houseen. McTaggart\nei näyttänyt kuvaa Gregsonille. Hän piti sen itse, ja illalla\nkatseli hän sitä lamppunsa valossa miettein, jotka täyttivät hänet\nkuumeisella levottomuudella ja vahvistivat hänen päätöksensä. Oli\nvain yksi keino. Suunnitelmaa hän oli hautonut viikkokausia -- ja\nkuva kypsytti sen ratkaisuun. Hän ei tahtonut kuiskata salaisuuttansa\nGregsonillekaan.\n\nMutta tämä oli ainoa keino. Sillä tavoin hän saisi Nepisin. Mutta\n-- hänen täytyi odottaa paksua lunta, keskitalven kinoksia. Ne\nhautasivat murhenäytelmänsä syvimmälle. Hän oli mielissään, että\nGregson seurasi kartoittajaa Norway Houseen. Kohteliaisuudesta\nsaattoi hän vierastansa päivän matkan. Hänen palatessaan oli Marie\ntiessään. Siitä hän oli iloinen. Hän lähetti viestinviejällä tytön\nomaisille kantamuksen lahjoja ja sanoman: \"Älkää pieskö häntä.\nPitäkää hänet. Hän on vapaa.\"\n\nAlkavan pyydystyskauden hälinässä ja hommassa ryhtyi McTaggart\npanemaan kuntoon kotiansa Nepisin tulon varalta. Hän tunsi tytön\nsiisteydenharrastukset ja jotkut muut mieliteot. Hän valkaisutti\nhirsiseinät Yorkin-veneisiinsä aiotulla lyijyvalkoisella ja\nvernissalla. Muutamia väliseiniä revittiin alas ja uusia\npystytettiin; hänen pää-airuensa intiaanieukko teki uutimia\nikkunoihin, ja hän anasti pienen gramofonin, joka olisi pitänyt\nlähettää edelleen Lac la Bicheen. Hänellä ei ollut mitään epäilyjä,\nja hän vain laski kuluvia päiviä.\n\nAlhaalla Grey Loonin rannoilla puuhailivat Pierrot ja Nepis\nmonenmoista, aherrellen niin ahkeraan, että Pierrotilta ajoittain\nunohtui Lac Bainin toimitusmiehen pelkokin; ja Raidan mielestä\nse haihtui kokonaan. Nyt oli \"punainen kuu\", ja se kiihoitti\ntalvimetsästyksen kirpaisevalla odotuksella.\n\nNepis kastoi huolellisesti sata ansaa kiehuvaan, majavanrasvalla\nsekoitettuun karibun ihraan, sillä välin kun Pierrot valmisteli\nuusia satimia reiteilleen pantaviksi. Milloin hän päivää tai\nvuorokautta pitemmäksi ajaksi poistui majasta, oli Raita aina hänen\nseurassaan. Mutta kotona oli paljon puuhaa, sillä kaikkien pohjoisten\nvirkaveljiensä tapaan valmisti Pierrot pyydyksensä vasta sitten, kun\nilmassa oli jo tuikea syksyn tuntu.\n\nOli kudottava lumikenkiin kannatuspohjia, puita hakattava valmiiksi\ntalven tuiskujen varalta, luotava lumivalli majan seinustalle,\ntehtävä uudet valjaat, teroitettava nylkemisveitsiä ja laitettava\ntalvimokkasineja. Sanalla sanoen oli satayksi pientä hommaa, muun\nmuassa lihanaulakon korjaaminen mökin takana olevassa katoksessa.\nSiinä riippui pakkaskauden alusta sen loppuun asti metsänriistaa:\nkaribun ja hirven liikkiöitä perheen ruoka-aittaa varten ja, milloin\nkalaa oli niukalta, koirien muona-annokset. Tässä häärinässä oli\nNepisillä vähemmän aikaa kiinnittää huomiota Bareehen kuin edellisinä\nviikkoina.\n\nHe eivät enää leikkineet niin paljon ja olivat lakanneet uimasta,\nsillä aamuisin oli maa paksussa kuurassa, ja vesi kävi jääkylmäksi.\nHe eivät enää tehneet pitkiä vaelluksia metsiin kukkia ja marjoja\npoimimaan. Tuntikausia lojui Baree nyt Raidan jalkojen juuressa\nkatsellen hänen hoikkien sormiensa liikuntaa, kun ne näpsästi\nkutoivat lumikengän nahkaverkkoa, ja silloin tällöin pysähtyi Nepis\nja kumartui laskeakseen kätensä koiran päälaelle ja jutellakseen\nhetkisen sen kanssa -- milloin omalla pehmeällä cree-kielellään,\nmilloin englanniksi, milloin isänsä ranskalaisella murteella.\n\nHänen _äänensä_ oli Baree oppinut ymmärtämään, sekä hänen huultensa\nliikkeen, hänen eleensä, hänen ruumiinsa asennon ja hänen vaihtelevat\nmielentilansa, jotka häiläyttivät pilven hänen kasvoilleen tai\nloivat niille päiväpaistetta. Baree tiesi, mitä hänen hymyilynsä\nmerkitsi; se ravisti itseänsä ja usein hänen nauraessaan hypiskeli\nmyötätuntoisen riemukkaasti hänen ympärillään; Raidan onni oli osana\nBareesta, ja ankara sana häneltä oli sille iskua pahempi.\n\nKahdesti oli Pierrot sitä lyönyt ja kahdesti oli Baree hypähtänyt ja\nuhmaillut häntä hampaat irvissä ja vihaisesti muristen selkäkarvat\npystyssä kuin harja. Jos joku muu koirista olisi niin käyttäytynyt,\nolisi Pierrot sen miltei tappanut. Sellainen olisi ollut kapinaa, ja\nisännän täytyi olla herrana. Mutta Baree oli aina turvassa. Kosketus\nRaidan kädestä, sana hänen huuliltaan, ja niskakarvat laskeutuivat\nverkalleen ja murina tukehtui kurkkuun.\n\nPierrot ei ollut laisinkaan pahoillaan.\n\n\"_Dieu!_ En mar minä koskaan yritä piestä siitä tuota sisua\", jupisi\nhän itsekseen. \"Baree on barbaari, villipeto ja Raidan orja. _Hänen\ntähtensä se olisi valmis tappamaan_!\"\n\nNiinpä tapahtui Pierrotin omasta tahdosta -- ja hänen ilmoittamattaan\nsyytä siihen, -- että Bareesta ei tullut reen vetäjää. Hän sai\nsäilyttää vapautensa. Häntä ei koskaan kytketty, kuten toisia. Nepis\noli mielissään, mutta hän ei aavistanut Pierrotin ajatuksia. Pierrot\nitse nauroi partaansa. Tyttö ei koskaan saisi tietää, miksi hän\naina tahtoi säilyttää Bareen epäluulot itseään kohtaan, jopa siihen\nmäärin, että se häntä vihasi. Se vaati melkoista taitoa ja oveluutta\nhänen puoleltaan. Itsekseen hän tuumi:\n\n\"Jos minä saatan sen vihaamaan itseäni, vihaa se kaikkia _miehiä.\nMei-u!_ Se on hyvä.\"\n\nIsä tähtäsi tulevaisuuteen -- Nepisin vuoksi.\n\nJa nyt aiheuttivat \"punaisen kuun\" virkistävät päivät ja kylmät\npakkasyöt Bareessa suuren muutoksen. Se oli välttämätöntä. Pierrot\ntiesi, että se tulisi, ja ensimmäisenä iltana, kun Baree istahti\ntakajaloilleen ja ulvoi punaiselle kuulle, valmisti hän Nepisiä\nsiihen.\n\n\"Baree on villikoira, _ma fille_\", sanoi hän tytölle, \"puolittain\nsusi, ja vaisto puhuu sille voimakkaasti. Se juoksee metsään. Se\nkatoaa ajoittain. Mutta me emme saa sitä kytkeä. Se tulee kyllä\ntakaisin. _Ka_ -- se tulee takaisin!\" Ja hän hykersi käsiänsä kuun\nhohteessa, niin että rystyset naksahtelivat.\n\nKutsu tuli Bareelle kuin yöllä kiellettyyn paikkaan verkalleen ja\nvarovasti hiipivä varas. Hän ei sitä ensin ymmärtänyt. Se teki hänet\nhermostuneeksi ja levottomaksi, niin rauhattomaksi, että Nepis usein\nkuuli hänen unissaan hiljaa ulisevan. Baree odotti _jotakin_. Mutta\nmitä se oli? Pierrot tiesi ja hymyili käsittämättömällä tavallaan.\nJa sitten se tuli. Tuli eräänä yönä -- loistavana kuutamoisena\nja tähtikirkkaana yönä, maan alhaalla peittyessä valkoiseen\nhuurreharsoon. Ja etäältä se tuli -- _heimon kutsu!_\n\nSilloin tällöin oli Baree kesän kuluessa kuullut yksityisen suden\nulvahduksen, mutta tällä kertaa se oli _lauman_ ääni -- ja kun se\nkajahti heille yön hiljaisuuden ja salaperäisyyden läpi punaisen\nkuun aluttomain aikakausien takaa kuljettamana villinä lauluna,\ntiesi Pierrot, että se, mitä Baree oli odottanut, oli vihdoinkin\nsaapunut. Silmänräpäyksessä oli Baree sen tajunnut. Hänen lihaksensa\njäykistyivät kuin pingoitetut köydenpätkät, ja hän nousi kuutamossa,\nkatsellen suunnalle, josta äänen salaperäinen, värisyttävä tenho veti\npuoleensa. He kuulivat hänen hiljaa uikuttavan, ja kumartuessaan\nalas, niin että saattoi oikein eroittaa yön valohämyn, näki Pierrot\nkoiran vapisevan.\n\n\"Se on _me-ku_!\" kuiskasi hän Nepisille.\n\nSitä se oli -- veren kutsu, veren, joka virtasi nopeana Bareen\nsuonissa, ei ainoastaan hänen lajinsa kutsu, vaan Kazanin, Harmaan\nHukan ja hänen lukemattomien esi-isäinsä kutsu. Se oli _hänen\nkansansa_ ääni. Niin oli Pierrot kuiskannut, ja hän oli oikeassa.\nKullanhohteisessa yössä vartosi Raita, sillä hänen pelipanoksensa\noli ollut suurin, ja _hänen_ täytyi hävitä tai voittaa. Hän ei\nvirkkanut mitään, ei vastannut Pierrotin matalaan kuiskaukseen,\nvaan katseli henkeänsä pidätellen Bareeta, kun se verkalleen, askel\naskeleelta, häipyi hämärään. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua se oli\nnäkymättömissä. Vasta silloin tyttö suoristausi ja heilautti päätänsä\ntaaksepäin silmäin loistaessa kilpaa tähtien kanssa.\n\n\"Baree!\" huusi hän. \"Baree! Baree! Baree!\"\n\nKoira oli varmaankin ollut lähellä metsän syrjää, sillä tyttö oli\nvetänyt pari, kolme pitkää odottavaa henkäystä, ennenkuin se juoksi\ntakaisin hänen viereensä. Mutta se tuli, kiitäen suoraan kuin\nnuoli, ja katsoi uikuttaen tytön kasvoihin. Nepis laski kätensä sen\npäälaelle.\n\n\"Olet oikeassa, _mon père_\", sanoi hän. \"Se juoksee sutten joukkoon,\nmutta se tulee takaisin. Se ei koskaan jätä minua pitkäksi aikaa.\"\nToinen käsi yhä Bareen päälaella ja osoittaen toisella metsän\nsynkkään pimentoon kuiskasi hän: \"Mene niiden luo, Baree! Mutta sinun\ntäytyy tulla takaisin. Sinun täytyy. _Tsheamao!_\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPierrotin kanssa meni Raita pirttiin, ovi sulkeutui heidän\nperästään, ja Baree oli yksin. Seurasi pitkä hiljaisuus. Siinä\nsaattoi susi-koira kuulla yön pehmeät äänet, kahleiden kalskeen,\njoilla koirat olivat sidotut, niiden ruumiiden levottoman liikunnon,\nsiipiparin räpyttävän havinan, itse yön henkäyksen. Sillä Bareesta\ntuntui tämä yö äänettömyydessäänkin elävän. Jälleen hän kaikkosi sen\nhelmaan, ja metsän syrjässä hän taas pysähtyi kuuntelemaan.\n\nTuuli oli kääntynyt, ja sen siivillä saapui lauman valittava, haikea,\nvärisyttävä huuto. Etäällä lännen puolella käänsi yksinäinen susi\nkuononsa taivasta kohti, vastaten heimonsa kerääntymiskutsuun, ja\nsitten kuului idästä ääni, niin kaukaa majan takaa, että se oli kuin\nyön äärettömyyteen haihtuva kaiku. Bareen kurkussa karahti tukkoinen\nsävel. Hän kohotti päänsä. Korkealla hänen yläpuolellaan kumotti\npunainen kuu kutsuen avaran maailman salaperäiseen, värisyttävään\nhälyyn. Ääni hänen kurkussaan paisui ja laajeni verkalleen, kunnes\nhänen vastauksensa kohosi tähtiä päin. Tuvassa kuulivat sen Pierrot\nja Raita. Pierrot kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Se on mennyt\", sanoi hän.\n\n\"_Oui, mon père_, se on mennyt\", vastasi Nepis kurkistellen\nikkunaruutujen läpi.\n\n\n\n\nXVIII\n\nHenkipatto\n\n\nMetsän pimeys ei enää peloittanut Bareeta kuten entisaikoina. Tänä\nyönä oli hänen metsästyshuutonsa kohonnut tähtiä ja kuuta kohti, ja\nsillä huudollaan hän oli ensi kertaa uhmaillut yötä ja avaruutta,\nkajahduttanut kautta erämaan varoituksensa, ilmoittanut, että\noli liittynyt veljeskuntaan. Siinä huudossa ja siihen tulleessa\nvastauksessa hän tajusi uuden voiman -- luonnon lopullisen voiton\nsen yrityksessä painaa hänen mieleensä, että hänen ei enää tarvinnut\npelätä metsiä ja metsän eläimiä, vaan että _kaikki pelkäsivät häntä_.\n\nSiellä kaukana, majan alueen ja Nepisin vaikutuksen ulkopuolella,\noli kaikki, mitä hänen sudenverensä nyt piti toivottavimpana:\noman heimon seuraa, seikkailun reipastuttavaa hurmaa, riistanajon\nveripunainen tenho -- ja avio-onni. Viimemainittu oli sittenkin häntä\nkannustavista salaperäisistä vaikutteista suurin, mutta samalla\nhänelle vähimmin käsitettävissä.\n\nHän juoksi suoraan luoteiseen pimeyteen, hiipien matalana pensaiden\nalla, häntä lyyhyssä ja korvat luimussa, -- sutena suden öisellä\npolulla. Lauma oli kääntynyt suoraan pohjoiseen ja vaelsi nopeammin\nkuin hän, niin että hän puolen tunnin kuluttua ei enää voinut sen\nääniä kuulla. Mutta yksinäisen suden ulvonta lännessä oli lähempänä,\nja kolmasti vastasi Baree siihen. Tunnin kuluttua hän kuuli jälleen\nääniä laumasta, joka taas juoksi etelää kohti.\n\nPierrot olisi sen helposti käsittänyt. Saalis oli päässyt turvaan\nuimalla järven poikki, ja _mohekunit_ olivat vereksillä jäljillä.\nTällä haavaa eroitti tuskin puolen kilometrin matka Bareen\nyksinäisestä sudesta, mutta se yksinäinen susi oli myöskin vanha\nsusi, ja pitkän kokemuksen välittömällä tarkkuudella se juoksi\nviistoon pyydystäjiä kohti, mitaten reittinsä niin, että se suuntausi\nkilometrin verran lauman ladun edelle. Tämä oli veljeskunnan\ntemppuja, joka Bareella oli vielä oppimatta, ja tietämättömyytensä ja\nkokemattomuutensa seurauksena hän joutui nyt puolen tunnin kuluessa\nkahdestikin hivelevän lähelle laumaa, kykenemättä sitä kuitenkaan\ntavoittamaan. Sitten seurasi pitkä ja lopullinen äänettömyys. Lauma\noli kaatanut saaliinsa eikä se aterioidessaan ulvahdellut.\n\nLopun yötä Baree samoili yksinään tai samoili ainakin niin kauan,\nettä kuu jo oli katoamaisillaan. Hän oli pitkän matkan päässä majalta\nja oli juossut epävarmaa ja mutkittelevaa latua, mutta häntä ei enää\nkiusannut painostava eksymisen tunne. Pari, kolme viime kuukautta\noli hyvin voimakkaasti kehittänyt hänen paikallisvaistoansa,\ntuota \"kuudetta aistia\", joka erehdyttämättömästi opastaa\nkyyhkystä matkallaan ja johtaa karhun suoraan kuin lentävän linnun\nviimevuotiseen kontuunsa.\n\nHän ei ollut unohtanut Nepisiä. Kymmenkunta kertaa käänsi hän ulisten\npäätänsä ja aina katsoi hän täsmällisesti suunnalle, jolla maja\nsijaitsi. Mutta hän ei palannut. Yön pitentyessä etsi hän edelleen\ntuota outoa, salaperäistä. Hänen nälkänsä ei kuun himmentyessäkään ja\naamun harmaassa sarastuksessa vielä ollut kyllin voimakas pakottamaan\nhäntä etsimään ravintoa. Oli kylmä, ja tuntui vielä kylmemmältä,\nkun kuun ja tähtien loisto haihtui. Hänen käpäliensä alla oli maa\nvarsinkin avoimilla kohdilla paksun, valkoisen kuuran peitossa, johon\nhänen varpaittensa ja kynsiensä jäljet ajoittain hyvin selvästi\npainuivat. Hän oli samoillut yhtä mittaa tuntikausia, juosta\njolkuttanut penikulmamäärin, ja oli päivän valjetessa väsynyt. Ja\nsitten tuli hetki, jolloin Baree terävästi loksahduttaen leukojaan\nyhtäkkiä pysähtyi reitillään.\n\nVihdoinkin se oli tullut -- Kohtaus, jota hän oli etsinyt. Hän näki\nkylmän aamusarastuksen valaiseman, pienoisen amfiteatterin muotoisen\naukeaman, joka sijaitsi vuorenharjanteen itäisellä kupeella. Pää\nBareeta kohden käännettynä ja odottaen hänen saapuvan esille\nsiimeksestä, hänen hajunsa voimakkaana sieraimissaan, seisoi Mahigun,\nnuori naarassusi.\n\nBaree ei ollut sitä vainunnut, mutta hän näki sen heti, kun saapui\naukeamalle nuoria balsamipuita kasvavasta reunuksesta. Juuri\nsilloin hän pysähtyi, eikä kumpikaan liikahduttanut minuutin\naikaan lihastakaan, ei näkynyt hengittävänkään. Heidän iällään ei\nollut kahden viikon eroa, mutta Mahigun oli paljon pienempi. Sen\nruumis oli pitkä, mutta hoikempi. Se seisoi hintelillä, melkein\nketunkoipia muistuttavilla jaloilla, ja selän kaarevuus oli kuin\nhiukan pingoitetun jousen, mikä oli merkki tuulennopeasta vauhdista.\nSe seisoi pakoasennossa Bareen astuessa ensimmäisen askeleen sitä\nkohti, ja sitten sen ruumiin jäntevyys herpautui hyvin hitaasti, ja\nsamassa suhteessa kuin Baree lähestyi, menettivät korvat valppautensa\nja menivät luppaan. Baree uikutti. Sen omat korvat olivat pystyssä,\npää tarkkaavaisena, tuuhea häntä korkealla. Taitavuus, ellei oveluus,\noli jo tullut osaksi hänen miehisestä ylevämmyydestään, eikä hän heti\nkiirehtinyt asiaa.\n\nHän oli viiden jalan päässä Mahigunista, kun hän sattumalta kääntyi\npoispäin ja katsoi itään, missä heikko punainen ja kultainen juovitus\nennusti alkavaa päivää. Hän haisteli muutamia minuutteja, katseli\nympärilleen ja tarkkasi hyvin vakavana tuulen suuntaa, ikäänkuin\nvakuuttaakseen kauniille tuttavalleen -- kuten moni kaksijalkainen\neläin on tehnyt ennen häntä -- ääretöntä merkitystään avarassa\nmaailmassa. Ja Mahiguniin se tekikin tarkoitetun vaikutuksen. Bareen\nkerskailu tehosi yhtä mainiosti kuin kaksijalkaisten eläinten\nylvästelyt. Hän haisteli ilmaa niin hätäännyttävän ja epäluuloisen\ninnokkaasti, että Mahigun heristi korviansa ja haisteli hänen\nkanssaan.\n\nBaree käänsi päätänsä suunnalta suunnalle niin väleen ja valppaasti,\nettä naaraan naisellinen uteliaisuus, elleipä levottomuus, sai\nsenkin tutkivasti kääntämään päätänsä samalle taholle; ja kun Baree\nulvahteli, ikäänkuin olisi ilmasta kaapannut salaisuuden, jota\nkumppani ei voinut mitenkään tajuta, syntyi vastaava sävel nuorikon\nkurkussa, mutta tukehtui naisen heikoksi huudahdukseksi, jonka hän\npäästää, milloin ei ole aivan varma, saisiko keskeyttää herraansa\nvai ei. Sen äänen kuullessaan, jonka hänen terävät korvansa kyllä\neroittivat, sujahti Baree nartun viereen keveästi sipsuttaen, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä he haistelivat toistensa kuonoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun aurinko puoli tuntia senjälkeen nousi, tapasi se heidät vielä\ntuolla pienellä aukeamalla vuorenlappeella, syvä tiheikköreunus\nheidän alapuolellaan ja sen takana laaja hirsimetsää kasvava tasanko,\njoka huurreviitassaan näytti aavemaiselta. Sen yli välkkyi päivän\nensimmäinen punainen kilo täyttäen aukeaman lämmöllä, joka auringon\nkohotessa korkeammalle kävi yhä leppoisammaksi.\n\nEi Bareella enempää kuin Mahigunillakaan ollut halua vähiin aikoihin\nliikkua, ja tunnin, pari loikoivat he päivää paistattaen pienessä\nkuppimaisessa notkossa, katsellen tutkivasti ja silmät seposelällään\nalhaalla heidän edessään laajan meren lailla leviävää metsäistä\ntasankoa. Myöskin Mahigun oli etsinyt ajoparvea, ja kuten Bareella\noli sillä ollut huono onni.\n\nHe olivat väsyneitä, sillä haavaa hiukan apeamielisiäkin ja\nnälkäisiä -- mutta yhä värisytti heitä odotuksen hieno tenho, ja\nhe olivat hermostuneen herkät toveruuden uudelle ja salaperäiselle\ntietoisuudelle. Puolikymmentä kertaa nousi Baree nuuskimaan\nMahigunia sen levätessä päivänpaisteessa. Hän uikutti sille hiljaa\nja kosketteli kuonollaan sen pehmeää turkkia, mutta pitkään aikaan\nei naaras kiinnittänyt häneen suurtakaan huomiota. Vihdoin se läksi\nBareen mukaan. Kaiken päivää he vaelsivat ja lepäilivät yhdessä.\n\nTuli taas yö. Se oli kuuton ja tähdetön yö. Isoja pilviröykkiöitä\nvyöryi verkalleen esille koillisesta, eikä puunlatvoista kuulunut\nmaan pimentyessä juuri tuulenvärähdystäkään. Lunta alkoi hämärissä\nsataa paksuina, raskaina hahtuvina aivan äänettömästi. Ei ollut\nkylmä. Mutta oli hiljaista. Niin hiljaista, että Baree ja Mahigun\netenivät vain muutaman metrin kerrallaan ja pysähtyivät sitten\nkuuntelemaan. Tällä tavoin liikkuivat nyt kaikki metsän yökulkurit,\njos ne ollenkaan liikkuivat.\n\nSe oli ensimmäinen iso lumisade. Metsän villeille lihansyöjille,\nkynsillä varustetuille pedoille yhtä hyvin kuin raatelulinnuillekin,\noli iso lumipyry talviteurastuksen, pitokauden, pitkien öiden hurjien\nseikkailujen ja jäätyneillä poluilla käytävän armottoman sodan\nalkuna. Pentujen kasvatuksen, äitiyden -- keväisen ja kesäisen rauhan\n-- päivät olivat ohi. Taivaalta puhui herännyt pohjola, vaisto kutsui\nkaikkia raatelueläimiä pitkälle ajometsästykselle, ja ensimmäisen\nväristyksen vallassa liikkuivat elävät olennot tänä yönä vain vähän\nja senkin varovaisesti ja epäluuloisina.\n\nBareelle ja Mahigunille, jotka olivat vielä nuoria, oli se kaikki\nuutta; heidän verensä kiersi nopeasti, jalat astuivat pehmeästi,\nheidän korvansa olivat herkässä vireessä vienoimmankin äänen\nvaralta. Tässä ensimmäisessä isossa lumisateessa tunsivat he uuden\nelämän kiihoittavat valtimontykytykset. Se viekoitteli heitä\neteenpäin. Se kutsui heitä seikkailuihin hiljaisen lumipyryn\nvalkeaan salaperäisyyteen; ja nuoruuden levottomuuden ja sen halujen\ninnoittamina samoilivat he eteenpäin. Lumi syveni heidän jalkojensa\nalla. Avoimissa kohdissa he kahlasivat sen läpi polviin saakka, ja\nsitä putoili yhä laajana valkoisena pilvenä, jota alinomaa laskeutui\ntaivaalta maan pinnalle. Vasta puoliyön tienoissa lumen tulo taukosi.\nPilvet ajautuivat pois tähtien ja kuun päältä, ja pitkän aikaa\nseisoivat Baree ja Mahigun liikahtamatta katsellen ihmeellistä\nmaailmaa harjanteen kaljulta huipulta.\n\nMilloinkaan he eivät olleet nähneet niin kauaksi, paitsi\npäivänvalossa. Heidän alapuolellaan oli tasanko. He saattoivat\neroittaa sen metsät, varjojen tavoin lumesta kohoavat yksinäiset\npuut ja vielä jäätymättömän virran, joka kimmelteli kuin lasi tulen\nliekkien sitä vasten välähdellessä. Tuota virtaa kohti Baree opasti.\nHän ei enää ajatellut Nepisiä ja uikutti sydämeensä suljetun onnen\ntunteesta, kun hän pysähtyi matkan puolivälissä ja kääntyi nuuskimaan\nMahigunia. Hän halusi kieriskellä lumessa ja hypellä toverinsa\nympärillä, haukkua, nostaa päänsä ylös ja ulvoa, kuten oli ulvonut\npunaiselle kuulle majan luona. Jokin pidätti häntä kaikesta tästä.\nEhkä se oli Mahigunin käytös.\n\nMahigun otti hänen huomaavaisuutensa tylysti vastaan. Pari kertaa\noli naaras näyttänyt melkein säikähtyneeltä, kahdesti oli Baree\nkuullut sen teräväin hampaiden kalahduksen, senjälkeen kun he olivat\nnousseet harjulle. Viime yönä ja tämänöisen myrskyn aikana oli heidän\ntoveruussuhteensa käynyt hellemmäksi, mutta nyt oli sen sijaan tullut\nsalaperäinen vierominen Mahigunin taholta. Pierrot olisi voinut\nselittää. Valkoisen lumen hohtaessa hänen allaan ja ympärillään ja\nvalkoisen kuun ja tähtien loistaessa hänen yläpuolellaan oli Bareessa\ntapahtunut muutos kuten yössäkin. Hänen turkkinsa oli kiiltävän\nmusta. Jokainen karva hänen ruumiissaan kuulsi mustalta. _Mustalta!_\nNiin juuri. Ja luonto yritti selittää Mahigunille, että kaikista\nheikäläisten vihaamista olennoista se, jota he enimmin vihasivat, oli\n_musta_.\n\nMahigunissa se ei ollut kokemusta, vaan vaistoa, joka kertoi\niänikuisesta taistelusta harmaan hukan ja mustankarhun välillä; ja\nBareen turkki oli kuutamossa ja lumen hohteessa mustempi kuin Wakajun\noli koskaan ollut kevätilman kaloja lihoittavina päivinä. Kunnes he\nsaapuivat tasangon aukealle aholle, oli nuori naarassusi epäröimättä\nseurannut Bareeta, mutta nyt osoitti sen sävy yhä suurempaa\nvieroksumista ja epävarmuutta, ja kahdesti se pysähtyi, mielien\njättää Bareen vaeltamaan yksinään.\n\nTunti senjälkeen, kun he olivat saapuneet tasangolle, kuului\näkkiä susilauman ulvontaa lännestäpäin. Ne eivät olleet etäällä\n-- tuskin puoltatoista kilometriä kauempana harjun juurella; ja\nensimmäistä rähäkkää seuraava terävä kiljahtelu todisti, että\npitkähampaiset metsästäjät olivat äkkiä päässeet saaliin -- karibun\ntai hirvenvasikan jäljille -- ja olivat nyt sen kintereillä. Oman\nheimonsa äänen kuullessaan luimisti Mahigun korviaan ja kiiti\ntiehensä kuin jousesta singahtanut nuoli. Sen odottamaton liike ja\nnopea pako sai Bareen ponnistamaan sen perässä kentän yli. Se juoksi\numpimähkään, ja onni suosi sitä. Noin viiden minutin ajan oli lauma\nniin lähellä saalistaan, että se ei päästänyt mitään ääntä, ja\najossaan sattuivat eläimet kääntymään suoraan Mahigunin ja Bareen\nsuunnalle.\n\nViimemainittu ei ollut kuin puolisenkymmentä ruumiinsa mittaa\nnuoresta naaraasta jäljessä, kun vesaikosta suoraan edestäpäin\nkuuluva rysähdys pysähdytti heidät niin äkkiä, että he viilsivät\nlunta jarruttavilla etujaloillaan ja konkillaan. Kymmentä sekuntia\nmyöhemmin hyökkäsi karibu esille ja suhahti kuin nuoli ahon yli\nvain kahdenkymmenen metrin päässä paikalta, jolla he seisoivat. He\nsaattoivat kuulla sen nopean läähätyksen eläimen hävitessä metsään.\nJa sitten saapui lauma.\n\nBareen nähdessä nuo sukkelaan liikkuvat harmaat urhot nousi hänen\nsydämensä hetkiseksi kurkkuun. Hän unohti Mahigunin, unohti, että se\noli juossut pois hänen luotaan. Kuuta ja tähtiä ei enää ollut hänelle\nolemassa. Hän ei enää tuntenut lumen kylmyyttä käpälissään. Hän oli\nsusi -- susi kiireestä kantapäähän. Karibun lämmin haju sieraimissaan\nja tulisen tappovimman värisyttäessä koko ruumista hän ryntäsi lauman\nperään.\n\nSiinäkin oli Mahigun hänestä hiukan edellä. Baree ei häntä kaivannut\n-- ensimmäisen ajonsa innostuksessa hän ei enää välittänyt, oliko\nnaaras hänen vierellään. Piankin oli hän ehtinyt yhden harmaan\nhirviön sivulle; puolta minuuttia myöhemmin kiiti taaskin ajosusi\nesille pensaikosta hänen takaansa, sitten toinen ja sitten kolmas.\nAjoittain hän juoksi kyljitysten uusien toveriensa kanssa, kuuli\nniiden kurkusta päästelemät innostuksen ulvahdukset, kuuli niiden\njuostessaan loksauttelevan leukojansa -- ja kuultavasta kuutamosta\nedessänsä karibun aikaansaaman rahinan ja ryskeen, sen henkensä\nedestä syöksyessä tiheikköjen läpi ja rytöpuiden yli.\n\nBareesta tuntui kuin olisi hän aina kuulunut laumaan. Hän oli\nliittynyt siihen luonnollisesti, kuten muitakin viidakossa hajallaan\nharhailevia hukkia oli siihen liittynyt. Ei ollut esiintynyt\nmitään huomiota herättävää tai mielenosoituksellista, ei oltu\nlausuttu mitään tervetuloa Mahigunin aukeamalla esittämään malliin,\neikä osoitettu mitään vihamielisyyttäkään. Hän kuului ikimetsän\nsolakoihin, nopsajalkaisiin rosvoihin, ja hänen omat leukansa\nloksahtelivat ja veri virtasi kuumana suonissa, kun karibun haju\nkävi yhä voimakkaammaksi ja sen aikaansaama ryske alkoi kuulua yhä\nlähempää.\n\nBareesta tuntui, että he olivat melkein sen kintereillä, kun he\nsuhahtivat karulle puuttomalle ja pensaattomalle nummelle tähtien\nja kuun kirkkaassa valossa. Sen tasaisen, katkeamattoman lumimaton\nyli kiiti karibu vain kahdensadan metrin päässä lauman edellä. Nyt\neivät ajonjohtajat enää juosseet suoraan latua, vaan viilsivät\nviistoon, toinen oikealle ja toinen vasemmalle hätyytetystä, ja hyvin\nharjoitettujen sotilaiden tapaan jakaantui parvi kahdeksi siiveksi ja\nlaajeni viuhkamaisesti loppuhyökkäyksen hetkellä.\n\nViuhkan molemmat kärjet työntyivät eteenpäin ja kaartuivat jälleen\nsisäänpäin, kunnes ajonjohtajat juoksivat melkein rinnan karibun\nkanssa vain viiden-, kuudenkymmenen jalan eroittaessa niitä ajetusta\notuksesta. Näin oli lauma murhaavalla tarkkuudellaan taitavasti ja\nnopeasti takonut hevosenkengän muotoisen hammaskeijun, jonka sisältä\noli vain yksi pakomahdollisuus -- suoraan eteenpäin. Puolenkin asteen\npoikkeaminen oikealle tai vasemmalle tiesi karibulle kuolemaa.\nAjonjohtajain tehtävänä oli nyt kiristää hevosenkengän kärkiä\nsisäänpäin, kunnes jompikumpi heistä tai molemmat voivat tehdä\notukselle turmiollisen hyökkäyksen sen kinnerjänteisiin karkaamalla.\nSitten olisi kaikki silkoista ja sileää. Lauma syöksyisi kuin tulva\nkaribun kimppuun.\n\nBaree oli saanut paikan hevosenkengän alasyrjässä, niin että hän\noli jokseenkin suoraan saaliin takana, kun ratkaiseva hetki tuli.\nKenttä aleni äkkiä. Suoraan edestä välähti vettä -- tähtien hohteessa\npehmeästi päilyvää vettä, ja sen näkeminen kuohahdutti lopullisen\nverentyrskyn karibun pakahtuvan sydämen läpi. Neljäkymmentä\nsekuntia ratkaisisi asian -- neljänkymmenen sekunnin viimeinen\nponnistus elämän puolesta, yhtä pitkä, kauhea loppuponnistus\nelämän tuhoamiseksi. Baree tunsi näiden silmänräpäysten äkillisen,\nvärisyttävän tenhon,ja hän pyrki eteenpäin toisten hevosenkengän\nalareunaan sijoittuneiden kanssa, ajonjohtajain karatessa nuoren\nporohärän polvikintereitä kohti.\n\nSelvä harhaisku. Toinen hukka hyökkäsi. Harhaan sekin. Muilla ei\nenää ollut aikaa asettua niiden paikalle. Hevosenkengän aukosta\nkuuli Baree, kuinka karibu raskaasti molskahti veteen. Kun hän taas\nyhtyi laumaan, raivostuneeseen, vaahtosuiseen, murisevaan parveen,\noli _Napamus_, nuori karibuhärkä, hyvän matkan päässä joessa ja ui\nvakaasti toista rantaa kohti.\n\nSilloin huomasi Baree olevansa Mahigunin vieressä. Naaras läähätti.\nSen punainen kieli riippui avoimista leuoista, mutta hänen\nlähestyessään napsautti se hampaitaan ja kaikkosi hänen luotaan,\nrientäen hengästyneen ja nolostuneen lauman keskuuteen. Sudet olivat\nhirveän huonolla tuulella, mutta Baree ei sitä tajunnut. Nepis oli\nopettanut hänet menemään veteen kuin saukko, eikä hän käsittänyt,\nmiksi tämä kapea joki heidät näin pysähdytti. Hän juoksi alas\nvirtaan, seisoi siinä mahaa myöten ja katseli hetkisen villien\npetojen laumaa yläpuolellaan, ihmetellen, että ne eivät seuranneet.\nJa hän oli musta -- _musta_.\n\nHän tuli jälleen toveriensa luo, ja ensi kertaa ne huomasivat hänet.\nNiiden levoton liikehtiminen lakkasi. Ne olivat jäykkinä uudesta ja\nihmettelevästä mielenkiinnosta. Hampaita purtiin terävästi yhteen.\nVähän matkan päässä aukeamalla näki Baree Mahigunin seisomassa ison\nharmaan suden vieressä. Hän meni taas naaraan luo, ja tällä kertaa\nseisoi se korvat lotkossa, kunnes Baree haisteli sen kaulaa. Silloin\nse vihaisesti ärähtäen puraisi häntä. Sen hampaat upposivat syvälle\nBareen pehmeään olkalihaan, ja tuon odottamattoman hyökkäyksen\naiheuttama hämmästys ja kipu sai Bareen kiljahtamaan. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli iso harmaa uros hänen kimpussaan.\n\nUuden odottamattoman hyökkäyksen yllättämänä kaatui Baree maahan\nsuden hampaiden raadellessa hänen kurkkuaan, mutta hänessä oli\nKazanin verta, Kazanin luut ja jänteet, ja ensi kertaa eläissään hän\ntaisteli niinkuin Kazan oli taistellut kauheana päivänä Sun Rockin\nhuipulla. Hän oli nuori; vanhan soturin taitoa ja oveluutta hän ei\nollut vielä oppinut; mutta hänen leukansa olivat kuin Pierrotin\nkarhunsadinten rautaiset puristimet, ja hänen sydämessään syttyi\näkkiä sokea raivo, tappamishalu, joka sai hänet unohtamaan kaiken\ntuskan tai pelon. Tuo taistelu, jos se olisi ollut rehellistä\ntaistelua, olisi ollut voitto Bareelle kaikessa hänen nuoruudessaan\nja kokemattomuudessaankin. Kohtuuden nimessä olisi lauman tullut\nodottaa; laumassa oli lakina, että oli odotettava -- kunnes yksi\noli kellistetty. Mutta Baree oli _musta_. Hän oli muukalainen,\nyliloikkari; ja hänet he nyt huomasivat hetkellä, jolloin heidän\nverensä kiehui vimmasta ja he olivat saaliinsa menettäneinä\nmetsästäjinä pettymyksestä ärtyneinä.\n\nToinen susi juoksi esille iskien Bareeta petollisesti sivulta päin,\nja hänen viruessaan lumessa ja hampaillaan musertaessaan ensimmäisen\nvihollisensa etujalkaa, hyökkäsi lauma joukolla hänen kimppuunsa.\nSellainen hyökkäys olisi nuorelle karibuhärälle tietänyt melkein\nhetkellistä kuolemaa. Jokainen hammas olisi iskeytynyt kiinni. Sen\nonnellisen sattuman vuoksi, että Baree oli kahden ensimmäisten\nhyökkääjäinsä alla ja niiden ruumiiden suojelemana, pelastui hän\njoutumasta heti kappaleiksi revityksi.\n\nHän tiesi taistelevansa henkensä edestä. Hänen yläpuolellaan\nvyöryi, kieppui ja murisi petojen lauma; hän tunsi lihaansa\nuppoavien hampaiden polttavat vihlaisut; hän oli tukehtumaisillaan,\nsadat veitset tuntuivat leikkelevän häntä kappaleiksi, mutta hän\nei äännähtänytkään, ei uikutusta eikä parahdusta päässyt hänen\nkurkustaan tässä kauhussa ja toivottomuudessa. Vielä puoli minuuttia\nja kaikki olisi ollut lopussa, jollei kamppailu olisi tapahtunut\nihan joen äyräällä. Kevättulvain uurtama kappale äyräästä höltyi\näkkiä riuhtaisten mukaansa Bareen ja puolet laumaa. Silmänräpäyksessä\nmuisti Baree veden ja pakenevan karibun. Sekunniksi vain oli\nmaanvieremä irroittanut hänet lauman kynsistä, ja sitä tuokiota hän\nkäytti hypätäkseen yhdellä ainoalla loikkauksella vihollistensa\nharmaiden selkäin yli virran syvään veteen. Aivan hänen takanaan\nhaukkasi puolikymmentä leukaparia tyhjää ilmaa. Kuten tämä kuutamossa\nja tähtivalossa kimmeltävä vesijuonne oli pelastanut karibun, pelasti\nse Bareenkin.\n\nJoki ei ollut sataa jalkaa leveämpi, mutta Bareella oli täysi työ\npäästä sen ylitse. Se onnistui hänelle kuitenkin, ja vasta toiselle\nrannalle noustuaan käsitti hän täydellisesti vammojensa suuruuden.\nToinen takajalka oli toistaiseksi käyttökelvoton, vasen lapa oli\nraadeltu luuhun asti, pää ja koko ruumis olivat täynnä naarmuja ja\nhaavoja, ja kun hän hitaasti laahausi pois joen partaalta, jätti hän\njälkeensä punaisen verijuovan lumeen.\n\nVerta tihkui hänen läähättävistä leuoistaan, joiden välissä kieli oli\nverillä, vuoti hänen koivistaan, kyljistään ja vatsastaan, tippui\nhänen korvistaan, joista toinen oli halaistu kahden tuuman syvyydeltä\nkuin veitsellä viilletty. Hänen aistinsa olivat huumaantuneet, hänen\ntajuntansa tylstynyt ja näkökykynsä hämärtynyt, ikäänkuin verho olisi\nvedetty hänen silmäinsä eteen. Hän ei kuullut pettyneen susilauman\nulvontaa muutamaa minuuttia myöhemmin joen toiselta rannalta eikä\nenää tajunnut kuun ja tähtien olemassaoloa. Puolikuolleena hän\nlaahausi eteenpäin, kunnes sattumalta tuli vaivaiskuusi-ryhmään. Hän\nryömi sen alle ja lysähti uupuneena maahan.\n\nKaiken lopun yötä ja seuraavan päivän puoliväliin virui Baree\nliikahtamatta. Kuume poltti hänen suonissansa; se leimahti nopeasti\nkohti kuolemaa, mutta vaimeni sitten vähitellen, ja elämä voitti.\nKeskipäivällä hän ryömi esille. Hän oli heikko ja käveli vaappuen.\nTakajalkaansa hän yhä laahasi, ja tuska vihloi hänen ruumistansa.\nMutta oli ihana päivä. Aurinko paistoi lämpimästi. Lumi alkoi sulaa.\nTaivas oli kuin iso sininen mesi, ja elämän virrat pulppusivat\njälleen lämpimästi Bareen suonissa.\n\nMutta nyt olivat hänen halunsa ikipäiviksi muuttuneet, ja hänen suuri\netsintänsä oli lopussa. Punainen raivo syttyi hänen silmissään, kun\nhän muristen katsahti suunnalle, jolla oli susien kanssa otellut.\nNe eivät enää olleet hänen kansaansa. Eivät enää hänen vertansa.\nAjokutsu ei enää koskaan häntä viettelisi, lauman ääni ei enää\nherättäisi hänessä entistä kaipuuta. Hänessä oli herännyt uusi\nvaisto, verinen viha susia kohtaan, viha, joka oli hänessä kasvava,\nkunnes muuttuisi hänen sisuksiaan kalvavaksi taudiksi, alati eläväksi\nvääjäämättömäksi vaistoksi, joka vaati kostoa niiden heimolle.\n\nViime yönä hän oli saapunut niiden luo toverina. Tänään hän oli\nhylätty henkipatto. Haavoitettuna ja runneltuna, elinkautiset arvet\nruumiissaan, oli hän nyt toinen eläin, oli oppinut korpiläksynsä.\nHuomenna ja ylihuomenna ja epälukuisina päivinä senjälkeen muistaisi\nhän kyllä sen läksyn.\n\n\n\n\nXIX\n\nToimitusmies tekee päätöksensä\n\n\nMajassa Grey Loonin rannalla poltteli Pierrot piippuansa neljäntenä\niltana Bareen poistumisen jälkeen, sitten kun ensin oli nauttinut\noivallisen aterian pyydysreitiltä tuomansa karibun mureaa\nreisipaistia, ja Nepis kuunteli hänen kertomustaan hyvästä eräonnesta\nja ihmeellisen hyvin osuneesta laukauksesta, kun melu ovelta heidät\näkkiä keskeytti. Nepis avasi oven, ja sisälle tuli Baree.\n\nTervetulon huudahdus mykistyi heti tytön huulille, ja Pierrot\ntuijotti ikäänkuin ei olisi oikein voinut uskoa, että tuo palannut\neläin oli heidän susi-koiransa. Kolme eineetöntä vuorokautta, joina\nse ei ollut voinut metsästää vielä hervottoman jalkansa vuoksi,\nolivat tehneet sen aivan nälkiintyneen näköiseksi. Taistelussa\nruhjottuna ja peitettynä hyytyneen veren tahmalla, joka yhä riippui\nsitkeästi pitkään karvaan takeltuneena, näytti hän sellaiselta,\nettä Nepis vihdoin päästi pitkän huokauksen. Omituinen hymy välähti\nPierrotin kasvoille, kun hän nojautui eteenpäin tuoliltaan; ja sitten\nhän hitaasti nousten pystyyn ja katsoen tarkemmin virkkoi Nepisille:\n\n\"_Ventre-saint-gris! Oui!_ Se on ollut laumassa, Nepis, ja lauma\nkarkasi sen kimppuun. Se ei ollut susien kaksintaistelua, _non!_\nKoko lauma on käynyt sen kimppuun. Sitä on purtu ja revitty\nviidestäkymmenestä kohdasta ja -- _mon Dieu!_ -- se on sittenkin\nhengissä...\"\n\nPierrotin äänessä kuulosti yhä suurempaa ihmettelyä ja kummastusta.\nHän epäili eikä kuitenkaan saattanut olla uskomatta silmiään. Se,\nmitä oli tapahtunut, oli ihan ihme, eikä hän kotvan aikaan virkkanut\nenää sanaakaan, tuijottihan vain äänettömänä, sillä välin kun Nepis\ntointuen kummastuksestaan toimitti Bareelle lääkitystä ja ruokaa.\n\nSitten kun se oli ahneesti syönyt kylmää maissipuuroa, alkoi tyttö\nhuuhdella sen haavoja lämpimällä vedellä, minkäjälkeen hän voiteli\nniitä tuskaa lieventävällä karhunihralla, puhutellen eläintä kaiken\naikaa pehmeällä cree-kielellään. Seikkailullaan kokemansa kivun,\nnälän ja petoksen jälkeen tuntui tämä Bareesta ihmeelliseltä\nkotiintulolta. Se nukkui sen yön Raidan vuoteen jalkopäässä.\nSeuraavana aamuna heräsi tyttö sen kielen vilpoiseen hyväilyyn koiran\nnuollessa hänen kättänsä.\n\nTänä päivänä he uudistivat toveruuden, jonka Bareen tilapäinen\nkarkaaminen oli keskeyttänyt. Kiintymys oli Bareen puolelta suurempaa\nkuin koskaan ennen. Hänhän oli poistunut Raidan luota, oli lauman\nkutsusta juossut tiehensä, ja toisinaan tuntui siltä kuin olisi hän\nkäsittänyt petollisuutensa suuruuden ja koettanut rikkomustansa\nkorvata.\n\nBareessa oli epäilemättä tapahtunut hyvin suuri muutos. Se seurasi\naina Nepisiä kuin varjo. Se ei enää nukkunut öisin Pierrotin sille\ntekemässä kuusivajassa, vaan kaivoi itselleen pienen kuopan maahan\nmajan oven viereen. Pierrot luuli ymmärtävänsä, ja Nepis luuli\nymmärtävänsä vielä paremmin, mutta tositeossa jäi arvoituksen avain\nBareelle itselleen.\n\nSe ei enää leikkinyt, kuten oli leikkinyt ennenkuin karkasi yksinään\nmetsään. Se ei ajanut risuja eikä juossut itseänsä hengästyksiin vain\njuoksemisen ilosta. Sen penikkamaisuus oli poissa. Tilalle oli tullut\nsuuri palvonta ja kalvava katkeruus, se rakasti tyttöä ja vihasi\nlaumaa ja kaikkea, mitä lauma edusti. Milloin vain se kuuli suden\nulvonnan, purkautui sen kurkusta vihaista murinaa, ja se paljasti\nhampaansa ja irvisti niin, että Pierrotkin sitä hiukan vältti. Mutta\ntytön käden kosketus tyynnytti eläimen aina.\n\nParin viikon kuluttua satoi vahvempaa lunta, ja Pierrot alkoi\nasetella ansojaan pyydystyslinjoille. Nepis oli tänä talvena yhtynyt\nhänen kanssaan innostavaan kauppasuhteeseen. Pierrot oli ottanut\nhänet liiketoverikseen. Joka viides ansa, joka viides sadin ja joka\nviides myrkkysyötti oli Raidan, ja se, mitä ne pyydystivät tai\ntappoivat, toisi hiukan lähemmäksi toteutumistaan neitosen mielessä\nheränneen ihmeellisen unelman.\n\nPierrot oli antanut lupauksensa. Jos heillä tänä talvena oli hyvä\nmenestys, matkustaisivat he keväthangilla Nelson Houseen ostaakseen\nvanhan urkuharmoonin, joka oli siellä myytävänä; ja jos se oli\njo myyty, ahertaisivat he vielä toisen talven ostaakseen uuden.\nTämä antoi Nepisille harrasta ja väsymätöntä intoa pyydysladuilla.\nPierrotin puolelta se oli oikeamminkin ovela sotajuoni. Hän olisi\nuhrannut melkein mitä tahansa hankkiakseen urkuharmoonin; hän oli\npäättänyt, että tyttö sen saisi, pyydystipä joka viides ansa, joka\nviides sadin ja joka viides myrkkysyötti turkkiniekan tai ei. Siinä\nsuhteessa ei liikekumppanuus mitään merkinnyt.\n\nMutta toisessa suhteessa se merkitsi Nepisille liikeharrastusta,\nomakohtaisen toiminnan tenhoa, ja Pierrot uumoili, että tytöstä täten\ntuli toveri ja apulainen hänen eräretkillään. Hänen suunnitelmansa\noli pitää tyttö mukanaan, kun oli majalta poissa. Hän tiesi, että\nBush McTaggart saapuisi jälleen Grey Loonille, luultavasti useankin\nkerran talven kuluessa. Hänellä oli nopeita koiria, eikä matka ollut\npitkä. Ja kun McTaggart taas tulisi, ei Nepis saanut olla kotosalla\n-- yksinään.\n\nPierrotin pyydystyslinja kulki kaartuen luoteista kohti kaikkiaan\nnoin kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta, jolle taipaleelle\nhän oli jotakuinkin tasaisin välimatkoin asettanut sata ansaa\nsekä viisikymmentä loukkua ja saman verran myrkkysyöttejä. Se oli\nmutkaviivainen latu, merkitty puronvarsille vesikkoja, saukkoja ja\nnäätiä varten, halkoen tiheimpiä metsiä kiiltonäätien ja ilvesten\nvaralta, oikaisten järvien ja myrskyn pieksemien karujen kaistaleiden\nyli, minne sopi panna myrkkysyöttejä ketuille ja susille.\n\nLinjan puoliväliin oli Pierrot rakentanut pienen erämajan pyöreistä\nhirsistä ja loppupäähän toisen, joten päivän urakkaan kuului\nnelisenkymmenen kilometrin matka. Sen taivaltaminen oli Pierrotille\nhelppoa, eikä alkupäivien jälkeen vaikeata Nepisillekään. Koko\nlokakuun ja marraskuun ja suurimman osan joulukuutakin samoilivat he\nsäännöllisesti tehden kierroksensa aina kuudessa päivässä, voidakseen\nlevähtää päivän tuvassa Grey Loonin varrella ja toisen erämajassa\npyyntilinjan päässä.\n\nPierrotille oli tämä talvinen touhu ansiotyötä, kuten se oli ollut\nheikäläisille jo monien sukupolvien aikana; Nepisille ja Bareelle\nse oli vapaata, villiä, riemukasta seikkailua, joka ei hetkeksikään\nkäynyt väsyttäväksi. Pierrot itsekään ei voinut kokonaan vastustaa\nheidän innostuksensa tehoa. Se oli tarttuvaa, ja kolmen kuukauden\najan hän oli onnellisempi kuin oli ollut sen illan auringonlaskusta\nsaakka, jona tytön ruhtinaallinen äiti kuoli.\n\nNe olivat oivallisia kuukausia. Turkikset olivat tuuheita, ja oli\nalituista pakkasta ilman pahoja lumituiskuja. Nepis ei ainoastaan\nitse kantanut pikku myttyä hartioillaan keventääkseen Pierrotin\ntaakkaa, vaan opetti Bareenkin kantamaan vähäisiä olkavasuja,\njoita hän punoi. Näissä vasuissa Baree kuljetti syöttejä. Ainakin\nkolmannessa osassa kaikista viritetyistä ansoista oli säännöllisesti\n\"rojua\", kuten Pierrot sitä nimitti: jäniksiä, pöllöjä, närhiä,\nvariksia ja oravia. Kun nahka ja höyhenet oli riuhtaistu pois,\nsäilytettiin ne syötiksi seuraavia satimia ja loukkuja varten.\n\nKun he kerran joulukuun alkupäivinä palasivat Grey Loonille, pysähtyi\nPierrot äkkiä kymmenkunnan askeleen päähän Nepisistä ja tuijotti\nlumeen. Oudot lumikengän jäljet olivat yhtyneet heidän omiinsa\nsuuntautuen majalle päin. Puoli minuuttia oli Pierrot ääneti,\nvärähdytti tuskin lihastakaan, tuijotti vain. Jäljet tulivat suoraan\npohjoisesta -- Lac Bainilta päin.\n\nNe olivatkin olleet isot lumikengät ja askeleet olivat pitkän miehen\nharppomia. Ennenkuin Pierrot oli puhunut, oli Nepis arvannut, mitä ne\nmerkitsivät.\n\n\"M'sieur toimitusmies Lac Bainista!\" virkkoi hän.\n\nBaree nuuski epäluuloisesti vieraita jälkiä. He kuulivat matalan\nmurahduksen sen kurkusta, ja Pierrotin hartiat jäykistyivät.\n\n\"Niin, -- monsieur\", sanoi hän.\n\nRaidan sydän löi rajummin heidän vaeltaessaan eteenpäin. Hän ei\npelännyt McTaggartia, ei ruumiillisesti; ja kuitenkin tunsi hän\njotakin tukehduttavaa nousevan rintaansa ajatellessaan, että tuo\nmies oli heidän mökillään. Miksi hän siellä oli? Pierrotin ei olisi\ntarvinnut siihen kysymykseen vastata, vaikkapa tyttö sen olisi\ntehnytkin. Raita tiesi. Lac Bainin toimitusmiehellä ei ollut sinne\nmuuta asiaa kuin hänen tapaamisensa. Veri kuumensi hänen poskiansa,\nkun hän jälleen muisteli hetkeä rotkon partaalla, jolloin tuo mies\noli melkein musertanut hänet käsivarsillaan. Yrittäisikö hän _sitä_\njälleen? Omiin synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena Pierrot tuskin kuuli\noutoa naurua, joka äkkiä helähti tytön huulilta. Nepis kuunteli\nmurinaa, joka taaskin purkautui Bareen kurkusta. Se oli matala, mutta\npeloittava ääni. Puolen kilometrin päässä majalta hän irroitti vasut\nBareen hartioilta ja kantoi niitä itse. Kymmentä minuuttia myöhemmin\nhe näkivät miehen tulevan heitä vastaan.\n\nSe ei ollut McTaggart. Pierrot tunsi hänet ja äänekkäästi huoahtaen\nhelpoituksesta heilautti hän kättänsä. Tulija oli De Bar, joka\npyydysteli karulla seudulla Lac Bainin pohjoispuolella. Pierrot tunsi\nhänet hyvin. He olivat vaihtaneet ketunmyrkkyjä. He olivat ystäviä,\nja heidän kädenpuristuksensa oli toverillisen lämmin. Sitten De Bar\ntuijotti Nepisiin.\n\n\"_Tonnerre_, tyttö on varttunut naiseksi!\" huudahti hän, ja\nnaisen tavoin katsoi Nepis häneen suoraan, punan tummetessa hänen\nposkipäillään, kun mies kumarsi niin syvään ja kohteliaasti, että\nsiinä olisi saattanut huomata parisataa vuotta säilyneen vaiston\npyydystyslinjojen takaisilta ajoilta.\n\nDe Bar ei viivytellyt asiansa selittämistä, ja ennenkuin he olivat\nehtineet majalle, tiesivät Pierrot ja Nepis mitä varten hän oli\ntullut. Lac Bainin toimitusmies aikoi viiden päivän päästä lähteä\nmatkalle ja oli erikoisesti lähettänyt De Barin pyytämään, että\nPierrot tulisi kirjurin ja sekarotuisen puotipalvelijan avuksi\nhänen poissaollessaan. Pierrot ei aluksi vastannut mitään. Mutta\nhän mietti. Miksi oli Bush McTaggart lähettänyt _häntä_ noutamaan?\nMiksei hän ollut valinnut jotakuta lähempää? Vasta kun tuli räiskyi\nmajan valurautaisessa uunissa ja Nepis puuhaili uutterasti illallisen\nvalmistamisessa, teki hän nämä kysymykset ketunpyytäjälle.\n\nDe Bar kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Hän kysyi ensin minulta, voisinko minä jäädä. Mutta vaimoni toinen\nkeuhko on kipeä, Pierrot. Hän kylmetytti sen viime talvena, enkä minä\ntohdi jättää häntä yksikseen. McTaggart luottaa suuresti teihin.\nSitäpaitsi tunnette te kaikki yhtiön kirjoihin merkityt täkäläiset\npyydystäjät. Siksi lähetti hän teitä noutamaan ja pyytää, ettette\nvälitä otuslinjoistanne, sillä hän maksaa teille kaksinverroin\nsen, mitä pyydyksillänne saisitte sillä ajalla, kun olette hänen\nsijaisenaan.\"\n\n\"Entä... Nepis?\" kysyi Pierrot. \"Odottaako monsieur, että toisin\nhänet mukanani?\"\n\nLieden ääressä kuroitti Raita päänsä kuunnellakseen ja hänen\nsydämensä sykki jälleen rajusti De Barin vastatessa.\n\n\"Siitä hän ei sanonut mitään. Mutta -- olisihan se oivaa vaihtelua\npikku neidille.\"\n\nPierrot nyökkäsi.\n\n\"Ehkä kyllä, Netutam.\"\n\nSinä iltana eivät he asiasta enempää keskustelleet. Mutta kaiken\nyötä mietiskeli Pierrot yhä, tehden itselleen satoja kertoja saman\nkysymyksen -- miksi oli McTaggart lähettänyt _häntä_ pyytämään?\nHän ei ollut ainoa mies, joka tunsi yhtiön asiakkaat pyydystäjäin\njoukossa. Olihan muiden muassa Wasson, puoliksi intiaani, puoliksi\nskandinaavi, jonka mökki oli vajaan neljän tunnin matkan päässä\nasemapaikalta, tai Baroche, vanha, valkopartainen ranskalainen, joka\nasui vielä lähempänä ja jonka sanaan saattoi luottaa kuin raamattuun.\nTäytyi olla niin, tuumi hän lopuksi, että monsieur oli lähettänyt\n_häntä_ noutamaan, koska halusi voittaa puolelleen Nepisinkin\nystävyyden. Ja siinä oli toimitusmies kieltämättä osoittanut hänelle\nsuurta kunniaa. Ja kuitenkin Pierrot sydämensä syvimmässä epäili.\n\nKun De Bar aamulla oli lähdössä, virkkoi Pierrot:\n\n\"Sanokaa herra McTaggartille, että ylihuomenna lähden matkalle Lac\nBainiin.\"\n\nKun De Bar oli mennyt, lausui hän Nepisille:\n\n\"Ja sinun on jäätävä tänne, _ma chérie_. En ota sinua mukaani Lac\nBainiin. Minä näin unta, että m'sieur ei lähdekään matkalle, vaan on\nvalehdellut ja on muka _sairaana_ minun kauppa-asemalle saapuessani.\nMutta jos sinulla kuitenkin sattuisi olemaan halua lähteä...\"\n\nNepis suoristausi äkkiä kuin tuulenpuuskan taivuttama ruoko.\n\n\"_Non_!\" huudahti hän niin hurjasti, että Pierrot nauroi ja hykersi\nkäsiänsä.\n\nNiin tapahtui, että toisena päivänä ketunpyytäjän vierailusta Pierrot\nläksi matkalleen Nepisin huiskuttaessa hänelle ovelta jäähyväisiä,\nkunnes hän oli hävinnyt näkyvistä.\n\nSaman päivän aamuna nousi Bush McTaggart vuoteeltaan, kun vielä oli\npimeä. Aika oli tullut, hänen suunnitelmansa toteuttamispäivä oli\nkäsissä, hänen odottamansa hetki oli lyönyt, eikä hän sinä yönä ollut\nummistanut silmäänsäkään. Parikinkymmentä kertaa oli hän katsellut\nNepisin ihmeellistä kuvaa lampun valossa, ja joka kerralla oli sen\nnäkeminen vaikuttanut kuin liekkiin kaadettu öljy.\n\nKaikki hänen voimansa yhtyivät nyt hänen suuressa intohimossaan, ja\nkauan ja huolellisesti oli hän tuumansa toimeenpanemista harkinnut.\nHän oli kavahtanut murhaa -- Pierrotin tappamista, ja epäröidessään\nhän oli keksinyt paremman neuvon. Nepis ei voinut päästä hänen\nkäsistänsä. Hän tapaisi tytön yksinään mökissä, avutonna,\nmenetelläkseen hänen kanssaan niinkuin tahtoi. Ja senjälkeen...\n\nHän nauroi ja puristi haltioituneena isot kätensä nyrkkiin. Niin\n-- senjälkeen suostuisi Nepis kernaasti Lac Bainin toimitusmiehen\nvaimoksi. Tyttö ei tahtoisi metsäkansan tietävän, että hän, Raita,\noli _bète noire_. Ei! Hän tulisi kernaasti. Eikä Pierrot saisi\nkoskaan tietää, mitä majassa oli tapahtunut, sillä kuinkapa Nepis sen\nhänelle kertoisi? Se oli ihmeellinen suunnitelma, toimeenpanoltaan\nhelppo ja tuloksiltaan ehdottoman varma. Ja kaiken aikaa ajattelisi\nPierrot, että hän oli liikematkoilla idässä!\n\nHän söi aamiaisensa ennen päivänkoittoa ja oli matkalla ennenkuin\nvielä oli valoisaa. Vartavasten suuntausi hän suoraan itään, joten\nlounaasta saapuva Pierrot ei kohtaisi hänen rekensä jälkiä. Sillä hän\noli nyt päättänyt, että Pierrotin ei tulisi koskaan saada tietää, ei\nedes aavistaakaan, vaikka hänen senvuoksi täytyikin ajaa niin monta\nkilometriä pitemmältä, että saapuisi Grey Loonille vasta seuraavana\npäivänä.\n\nMutta parempihan olikin tulla päivää myöhemmin, koska oli\nmahdollista, että Pierrot jostakin syystä oli saattanut viivästyä.\nSiksipä hän ei kiirehtinytkään matkaansa. Oli suuri määrä raakaa\ntyydytystä tapahtuman edellytyksessä, ja McTaggart herkutteli\nkyllältään sen esimaulla. Ei ollut mitään vaaraa, että hänen aikeensa\nraukeisi tyhjiin. Hän oli varma, että Nepis ei seuraisi isäänsä Lac\nBainiin. Tyttö olisi Grey Loonin majalla -- yksinään. Viisikymmentä\nkertaa nousi hänen kasvoilleen tummempi puna, kun hän sitä mietti.\n\nTässä yksinäisyydessään ei Nepisiä ahdistanut mikään vaaran pelko.\nNykyisin tuntui hänestä ajoittain hauskalta olla yksinään, milloin\nhalusi itsekseen uneksia, kuvitella salaperäisiä ja ihmeellisiä\nasioita, joita ei tahtonut ilmaista Pierrotillekaan. Hän oli\nkypsymässä naiseksi -- oli vasta naisellisuuden ihana, suljettu\numppu; tyttöyden sametinpehmeys silmissä vielä ja kuitenkin naisen\nsuuri salaisuus lempeästi sielua värähdyttelemässä, ikäänkuin Suuri\nKäsi olisi epäröinyt, herättäisikö hänet vai sallisiko hänen uinua\nvielä.\n\nSellaisina hetkinä hän, saadessaan tilaisuuden olla muutamia tunteja\nsalavihkaa yksinään, usein otti ylleen punaisen pukunsa ja järjesti\nihanan tukkansa samaan tapaan kuin näki Pierrotin kahdesti vuodessa\nNelson Housesta lähetyttämien aikakauskirjain kuvista. Näinpä hän\nPierrotin lähdön jälkeisenä päivänäkin pukeutui, nyt vain antaen\ntukkansa aaltoilla säteilevänä ryöppynä ympärillään ja sitoen\npunaisen nauhan otsarivakseen.\n\nVielä hän ei ollut valmis. Tänään hänellä oli ihmeellisiä\nsuunnitelmia. Seinälle kuvastimensa viereen hän oli nuppineuloilla\nkiinnittänyt ison sivun naistenlehdestä, ja tuolla sivulla\nhymyili suloinen kaunotar, jolla oli Nepisin syvästi ihailema\nkampaus. Alapuolella oli Mary Pickfordin nimi, suositun\nelokuvanäyttelijättären, jota sanottiin \"koko maailman pikku\nmorsiameksi\". Kolmattatuhatta kilometriä pohjoiseen päivän\npaisteisesta kalifornialaisesta kuvaamosta, jossa se oli otettu,\nponnisteli Nepis punaiset huulet supussa ja otsa innoituksen\nrypyissä, keksiäkseen \"pikku Maryn\" kutrien salaisuuden!\n\nHän katseli kuvastimeensa, kasvot punehtuneina ja silmät hohtaen\ninnostuksesta, yrittäessään sommitella haluamiansa kiekuroita\nlanteittensa alapuolelle riippuvasta suortuvasta, kun ovi hänen\ntakanaan avautui ja Bush McTaggart astui sisälle.\n\n\n\n\nXX\n\nTurha ponnistelu\n\n\nRaita seisoi selin oveen, kun Lac Bainin toimitusmies astui sisään,\nja muutamaan sekuntiin hän ei hämmennyksissään kääntynyt. Hänen\nensimmäinen ajatuksensa oli, että se oli Pierrot, että isä jostakin\nsyystä oli palannut; mutta samassa hän kuuli murinaa Bareen kurkusta,\nmikä sai hänet äkkiä katsahtamaan ovea kohti.\n\nMcTaggart ei ollut astunut huoneeseen valmistautumatta. Hän oli\njättänyt myttynsä, pyssynsä ja raskaan päällysnuttunsa ulkopuolelle.\nHän seisoi ovea vasten ja tuijotti Nepisiin -- tytön ihmeelliseen\npukuun ja hulmuavaan tukkaan -- ikäänkuin hetkeksi huumaantuneena\nnäkemästään. Kohtalo tai sattuma pelasi nyt Raitaa vastaan.\n\nJos Bush McTaggartin sielussa oli ollut uinuvan ritarillisuuden tai\narmonkaan kipunaa, sammui se nyt siitä, mitä hän näki. Milloinkaan\nei Nepis ollut näyttänyt kauniimmalta, ei edes sinä päivänä, jona\nkartoittaja MacDonald oli hänet valokuvannut. Ikkunan lävitse\npaistava aurinko valaisi hänen ihmeellisen tukkansa, jonka pimennon\npuitteissa hänen punehtuneet kasvonsa hohtivat kuin värikäs\nkamea, niin tenhoavalla tavalla, että McTaggart hetkiseksi tuskin\nhengittikään.\n\nHän oli unelmoinut. Eläimellisissä unissaan hän oli loihtinut\nsilmiensä eteen Nepisin kaikessa herttaisuudessa, mitä intohimon\ntärvelemä mielikuvitus saattoi todellisuuteen lisätä. Mutta hän ei\nollut kuvitellut mitään tämän olennon vertaista, joka nyt seisoi\nhänen edessään, silmien avartuessa pelosta ja punan haihtuessa\nkasvoilta, juuri kun hän tyttöön katsahti. Vain lyhyen hetkisen\nkohtasivat heidän silmänsä toisensa tässä kauheassa -- tytölle\nkauheassa -- äänettömyydessä.\n\nSanoja ei tarvittu. Vihdoin neitonen käsitti -- käsitti, missä\nvaarassa hän oli ollut metsässä rotkon reunalla silloin, kun oli\npelottomana ilveillyt uhalle, joka nyt oli hänen edessään. Hän luki\nsen McTaggartin kasvoista, näki kuvaamattoman, hirvittävän, leimuavan\nilon hänen silmissään, rikkinäisten hampaiden välkähdyksen, näki\nkuinka veri kuohahti punaisena hehkuvan miehen kasvoille tämän häneen\nkatsellessa. Silmänräpäyksessä oli hän käsittänyt totuuden. Tässä oli\njuoni -- ja Pierrot oli poissa.\n\nNyyhkytyksen tapainen hengähdys pääsi hänen huuliltaan.\n\n\"M'sieu'!\" yritti hän sanoa. Mutta se jäi pelkäksi yritykseksi,\nhuoahdukseksi vain. Hän tunsi tukehtuvansa.\n\nSelvästi kuuli hän rautasalvan kilahduksen sen sulkiessa oven.\nMcTaggart astahti lähemmäksi.\n\nHän ehti astua vain yhden askeleen. Baree oli jäänyt lattialle\nkuin veistoskuva. Se ei ollut liikahtanut. Tuon varoittavan\nalkumurahduksensa jälkeen se ei ollut äännähtänytkään, ennenkuin\nMcTaggart astui askeleensa. Mutta silloin se karahti pystyyn\nhypähtäen salaman nopeudella Nepisin eteen. Jokainen karva sen\nruumiissa oli pystyssä ja se ulvahti niin raivokkaasti, että\nMcTaggart syöksyi taaksepäin, teljettyä ovea vasten. Sananen\nNepisiltä tuolla hetkellä olisi ratkaissut asian. Mutta kului\nsilmänräpäys -- kului kallis silmänräpäys ennenkuin hän huudahti.\n\nJa sillä hetkellä toimivat ihmisen käsi ja aivot nopeammin kuin\neläimen taju, ja Bareen karatessa toimitusmiehen kurkkuun näkyi\nsalama ja kuului huumaava pamaus melkein Raidan silmien edessä.\nSe oli sattuman kauppa, lanteelta ammuttu laukaus McTaggartin\nrevolverista. Bareen yritys raukesi tyhjiin. Koira pudota mätkähti\nlattialle ja kierähti hirsiseinää vasten. Se ei sätkytellyt, eikä\nsen ruumis edes vavahdellut. McTaggart nauroi hermostuneesti,\ntuupatessaan revolverin takaisin koteloonsa. Hän tiesi, että\nainoastaan aivoihin osunut luoti oli saattanut tuon tehdä.\n\nSelkä takaseinää vasten odotti Nepis. McTaggart kuuli hänen\nläähättävän hengityksensä. Hän lähestyi tyttöä puoliväliin lattian\nyli.\n\n\"Nepis, minä olen tullut tekemään sinut vaimokseni\", sanoi hän.\n\nRaita ei vastannut. McTaggart huomasi hänen olevan tukehtumaisillaan.\nTyttö kohotti kätensä kouraisten kurkkuansa. Toimitusmies astui\nvielä kaksi askelta ja pysähtyi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt\ntuollaisia silmiä. Ei -- ei edes silloin, kun hän oli katsellut\nmuiden naisten kidutusta. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin suurta\nkauhua, ei elämässä eikä kuolemassa. Eikä ainoastaan kauhua. Niissä\noli sen ohella jotakin muuta -- jotakin, mikä pidätti häntä; ja hän\nvirkkoi jälleen:\n\n\"Minä olen tullut tekemään sinut vaimokseni, Nepis. Täällä -- tänään\n-- tänä iltana, -- ja huomenna sinä tulet minun kanssani Nelson\nHouseen ja sieltä Lac Bainiin -- iäksi.\" Hän lisäsi viime sanat\nikäänkuin jälkiharkintana. \"Iäksi\", toisti hän. \"Ei niin kuin Marie.\nHän on palannut heimonsa luo.\"\n\nMcTaggart ei siivilöinyt sanojaan. Hänen rohkeutensa ja\npäättäväisyytensä kohosi, kun hän näki tytön ruumiin hiukan\nlysähtävän seinää vasten. Raita oli voimaton. Raita oli hänen.\nMiksi tuhlata sanoja nyt -- nyt kun hän oli antanut tytön ymmärtää,\nettä tämän täytyi aina kuulua hänelle? Tuli hänen aivoissaan\nkuumeni polttavimmilleen, ja hän astui Raitaa kohti siepatakseen\nhänet syliinsä, kuten oli siepannut rotkon partaalla. Ei ollut\npakotilaisuutta. Pierrot oli poissa. Baree oli kuollut. He olivat\nkahden, ja ovi oli teljessä...\n\nHän ei ollut luullut, että mikään olento voisi liikkua niin nopeasti\nkuin Raita, kun hän kuroitti kätensä häntä kohti. Neito ei päästänyt\nmitään ääntä rynnätessään hänen ojennetun käsivartensa alitse.\nMcTaggart hyökkäsi perästä, kaappasi raa'asti ja sai sormillaan\nhiussuortuvasta kiinni. Hän kuuli sen napsahtavan, kun tyttö\nriuhtausi irti ja pakeni ovelle.\n\nRaita oli jo työntänyt salvan auki, kun McTaggart saavutti hänet ja\nkietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän laahasi Raidan takaisin,\nja nyt neitonen huusi -- kutsui epätoivoissaan Pierrotia, Bareeta,\nrukoili Jumalalta ihmettä pelastuakseen. Ja hän taisteli. Hän\nkiemursi McTaggartin käsissä, kunnes seisoi päin häneen. Ja mitä\nenemmän hän taisteli hätyyttäjäänsä vastaan, mitä enemmän kynsi ja\nraapi hänen kasvojaan, sitä kauheammin puristivat miehen raa'at\nkäsivarret, kunnes tuntui siltä, että niiden varmaankin täytyi\ntaittaa uhriltaan selkä.\n\nRaita ei voinut enää nähdä. Hän oli verhoutunut hiuksiinsa. Ne\npeittivät hänen kasvonsa, rintansa ja ruumiinsa, tukehduttaen\nhäntä, kietoutuen hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, -- mutta yhä hän\ntaisteli. Siinä rynnistetyssä McTaggart kompastui Bareen ruumiiseen,\nja he kaatuivat. Nepis oli jaloillaan runsaasti viisi sekuntia ennen\nmiestä. Hän olisi ehtinyt ovelle, mutta taaskin oli tukka haitaksi.\nHän seisahtui työntääkseen takaisin sen tuuheat röykkiöt, jotta voisi\nnähdä, ja McTaggart ehti ovelle ennen häntä.\n\nViimemainittu ei lukinnut sitä uudelleen, vaan seisoi tytön edessä.\nHänen kasvonsa olivat naarmuissa ja verissä. Hän ei enää ollut mies,\nvaan paholainen. Nepis läähätti uupuneena, hänen hengitykseensä\nsekaantui hiljaista nyyhkytystä. Hän kumartui ottamaan kappaleen\npolttopuuta. McTaggart saattoi nähdä, että hänen voimansa olivat\nmelkein lopussa.\n\nHän piti kädessään puupalikkaa, kun toinen häntä jälleen lähestyi.\nMcTaggart ei enää ajatellut pelkoa eikä muistanut varovaisuutta.\nHän oli tuntenut Raidan huohottelevan poven ja ponnistelevan\nvartalon itseään vasten, tuntenut hänen hiustensa hivelyn\nkasvoillaan, tuntenut hänen ruumiinsa tenhoavat värähdykset, kun\nhän eläimellisellä voimallaan sitä syleili; ja kaikki inhimilliset\nvaistot upposivat nyt omistuksen vimmattuun kaipuuseen. Hän karkasi\ntytön kimppuun kuin elukka. Puupalikka laskeusi.\n\nJa taaskin pelasi kohtalo tyttöä vastaan. Kauhussaan ja\ntoivottomuudessaan hän oli siepannut ensimmäisen käteensä osuneen\nsälön -- keveän sirun. Ponnistaen viimeiset voimansa hän iski sillä\nMcTaggartia päähän, jolloin mies horjahti taaksepäin. Mutta se ei\nsaanut häntä irroittamaan otettansa tytön tukasta. Ennenkuin Nepis\nehti iskeä uudestaan, oli McTaggart riuhtaissut hänet luokseen,\nja kun hänen käsivartensa puristivat häntä taas kuin musertavat\nrautaiset vanteet, pääsi Nepisiltä tuskan parahdus, ja puupalikka\nputosi toimitusmiehen olan yli lattialle.\n\nTurhaan ponnisteli Raita nyt -- ei lyödäkseen häntä tai päästäkseen\npakoon, vaan palauttaakseen hengityksensä. Hän koetti huutaa jälleen,\nmutta tällä kertaa ei tullut mitään ääntä hänen huohottavilta\nhuuliltaan. Toimitusmiehen käsivarret puristuivat yhä tiukempaan.\nNe olivat kauheat, ja tällä äärimmäisellä hetkellä juolahti\nNepisin mieleen salamannopeana ajatuksena päivä niityllä, jolloin\nkallionmöhkäle oli ollut hänet surmaamaisillaan.\n\nKummallinen ajatus juuri tällä ajalla, mutta se _tuli_ hänen\nmieleensä, -- ja McTaggartin käsivarret olivat kalliota kamalammat!\nNe musersivat häntä! Hänen selkänsä oli taittumaisillaan! Ja hän\nalkoi painua velttona McTaggartin rintaa vasten. Mielipuolen tavoin\nkirkaisten riemusta tämä irroitti otteensa ja antoi tytön tuupertua\nsyliinsä, pitkän tukan valuessa lattialle ja kasaantuessa siihen.\nRaidan silmät olivat vielä puoliavoimina. Hän ei ollut aivan\ntiedoton, mutta avuton.\n\nMcTaggart nauroi taas ja nauraessaan hän kuuli oven avautuvan.\nTuuliko sitä työnsi? Hän kääntyi pitäen yhä Raitaa sylissään.\n\nOviaukossa seisoi Pierrot.\n\n\n\n\nXXI\n\nNepis tekee valintansa\n\n\nTällä kauhealla väliajalla, lyhyellä, jos mitataan ihmisen\nsydämentykytyksillä, vieri kokonainen iäisyys verkalleen Grey Loonin\nmajan läpi -- se iäisyys, joka on elämän ja kuoleman vaiheilla\nja jota ihmiselle toisinaan jaellaan sekunneissa epälukuisten\nvuosituhansien asemesta.\n\nNoina sekunteina ei Pierrot hievahtanut paikaltaan ovensuusta.\nKumartuneena käsivarsillaan lepäävän taakkansa yli tuijotti\nMcTaggart Pierrotiin, vaan ei liikahtanut. Mutta Raidan silmät\naukenivat vähitellen. Vavahdus kävi läpi Bareen ruumiin sen viruessa\nseinustalla. Ei kuulunut henkäystäkään. Ja sitten purskahti Nepis\ntässä äänettömyydessä huohottavaan nyyhkähdykseen.\n\nJa silloin Pierrot havahtui. McTaggartin tavoin oli hänkin jättänyt\npäällysnuttunsa ja kintaansa ulkopuolelle. Hän puhui, mutta hänen\näänensä ei ollut Pierrotin ääni. Se oli outo ääni.\n\n\"Suuri Jumala on lähettänyt minut ajoissa takaisin, m'sieu'\", sanoi\nhän. \"Minäkin matkustin idän puolitse ja näin teidän jälkienne\nkääntyvän tännepäin.\"\n\nEi, se ei kuulostanut Pierrotin ääneltä! McTaggartia värisytti,\nja nyt hän hellitti verkalleen otteensa Nepisistä. Tämä kaatui\nlattialle. McTaggart suoristausi hitaasti.\n\n\"Eikö totta, m'sieu'\", puhui Pierrot jälleen. \"Enkö ole tullut\najoissa?\"\n\nMikä voima se oli, mikä suuri pelko ehkä, joka sai McTaggartin\nnyökkäämään päällänsä ja hänen paksut huulensa änkyttämään sanat:\n\"Kyllä -- ajoissa\"? Eikä se sittenkään ollut pelkoa. Se oli jotakin\nenemmän, jotakin valtavampaa kuin pelko. Ja Pierrot virkkoi samalla\noudolla äänellä: \"Minä kiitän suurta Jumalaa!\"\n\nMielipuolen silmät kohtasivat nyt mielipuolen silmät. Heidän\nvälillään oli kuolema. Molemmat tajusivat sen. Molemmat luulivat\nnäkevänsä, mihin tuonen luinen sormi osoitti. Molemmat olivat varmat.\nMcTaggartin käsi ei etsinyt revolveria kotelosta eikä Pierrot\nkoskenut vyössään riippuvaan puukkoon. He kävivät käsikähmään,\nkarkasivat toistensa kurkkuun. Nyt oli kaksi petoa yhden asemesta;\nsillä Pierrotilla oli suden, kissan ja pantterin raivo ja voima.\n\nMcTaggart oli kookkaampi ja raskaampi, voimiltaan jättiläinen, mutta\nPierrotin rajuus horjutti hänet pöydän yli, ja hän rymähti kumoon.\nMonet kerrat hän eläissään oli taistellut, mutta koskaan hän ei\nollut tuntenut sellaista puserrusta kurkussaan kuin Pierrotin käsien\npuristus. Ne melkein rusensivat hengen hänestä heti. Hänen niskansa\nnapsahti -- vähällä piti, ettei se taittunut. Hän huitoi sokeasti\nselkänsä taa ja reuhtoi paiskatakseen hartioiltaan puoli-intiaanin\nruumiin painon. Mutta Pierrot oli tarrautunut kiinni niinkuin Sekusy,\nkärppä, oli iskeytynyt peltokanan kaulasuoneen, ja Bush McTaggartin\nleuat vääntyivät vähitellen auki ja hänen kasvonsa alkoivat muuttua\npunaisista sinipunerviksi.\n\nOvesta sisään virtaava kylmä ilma, Pierrotin ääni ja taistelun ryske\ntoinnuttivat nopeasti Nepisin ja antoivat hänelle voimia nousta\nlattialta. Hän oli kaatunut lähelle Bareeta, ja kun hän kohotti\npäätänsä, osuivat hänen silmänsä hetkiseksi koiraan, ennenkuin ne\nkääntyivät taisteleviin miehiin. _Baree oli elossa!_ Sen ruumis\nvavahteli, silmät olivat auki, se yritti nostaa päätänsä tytön siihen\nkatsoessa.\n\nSitten Raita kömpi polvilleen, kääntyen miehiin, ja veripunaisessa\nmurhavimmassaankin Pierrot varmaankin kuuli tytön kimeän riemuhuudon,\nkun tämä näki Lac Bainin toimitusmiehen nyt joutuneen alakynteen.\nÄärettömällä ponnistuksella Raita nousi horjuen jaloilleen ja hoippui\nmuutaman silmänräpäyksen epävarmasti, sillä välin kun hänen aivonsa\nja ruumiinsa koettivat palautua tasapainoon.\n\nJuuri kun hän katsahti musteneviin kasvoihin, joista Pierrotin\nsormien kuristus karkoitti elonvärin, hapuili McTaggartin käsi\nrevolveria. Hän löysi sen. Pierrotin huomaamatta hän veti sen\nkotelosta. Taaskin joku sattuman musta paholainen häntä suosi, sillä\nBareeta ammuttuaan hän ei ollut kiihtymyksessään muistanut napsauttaa\nkiinni varmistetta. Nyt hän jaksoi vain vetää liipasinta. Kahdesti\nkosketti hän sitä etusormellaan.\n\nKahdesti kuului kumahtava laukaus aivan Pierrotin kyljessä. Isänsä\nkasvoista näki Nepis, mitä oli tapahtunut. Sydän turtui hänen\nrinnassaan, kun hän katseli äkillisen kuoleman aiheuttamaa nopeaa\nja kamalaa muutosta. Hitaasti jäykistyi Kerrot. Hänen silmänsä\nmuljottivat hetkisen ammollaan -- tuijottaen. Hän ei päästänyt\nmitään ääntä. Raita ei nähnyt hänen huuliensa liikkuvan, ja sitten\nhän kaatui Raitaa kohti, niin että McTaggartin ruumis vapautui.\nSokeasti ja mykässä tuskassa, sanattomana ja parahtamatta, heittäysi\nRaita lattialle isänsä viereen. Pierrot oli kuollut. Kuinka kauan\ntyttö siinä virui odottaen hänen liikahtavan, avaavan silmänsä,\nhengähtävän, sitä hän ei koskaan tietäisi.\n\nSillä välin nousi McTaggart pystyyn ja seisoi seinää vasten\nnojaten, ampuma-ase kädessään, hänen aivojensa selvitessä ja hänen\nintohimonsa elpyessä, kun hän näki lopullisesti voittaneensa. Hänen\ntekonsa ei häntä peloittanut. Jo tuolla traagillisella hetkellä,\nhänen seisoessaan seinän varassa, hahmoutui hänen mielessään\npuolustussuunnitelma -- jos mitään puolustusta kaivattaisiin.\nSekarotuinen Pierrot oli murhan aikein hyökännyt syyttömästi hänen\nkimppuunsa. Hän oli hänet surmannut itsepuolustukseksi. Eikö hän\nollut Lac Bainin toimitusmies? Eivätkö yhtiö ja viranomaiset uskoisi\nhänen sanaansa pikemmin kuin tuon tytön? Hänen aivoissaan kuohahti\nentistä ylimielistä voitonriemua.\n\nAsia ei koskaan menisi niin pitkälle -- tätä salolla tapahtunutta\nkamppailua ja tappoa ei kukaan antaisi ilmi, kunhan hän vain oli\npakottanut tytön alistumaan tahtoonsa. Nepis ei haluaisi iäksi tulla\n_bête noiren_ maineeseen. Ei, he hautaisivat Pierrotin, ja neitonen\nlähtisi hänen kanssaan Lac Bainiin. Jos Raita oli ennen ollut avuton,\noli hän nyt kymmenin verroin avuttomampi. Hän ei koskaan kertoisi,\nmitä majassa oli tapahtunut, -- sitten kun McTaggart olisi hänen\nsuhteensa päässyt tarkoitustensa perille.\n\nMcTaggart unohti kuoleman läsnäolon katsellessaan tyttöä, joka oli\nkumartuneena isänsä yli, niin että hiukset verhosivat vainajaa kuin\nsilkkinen käärinliina. Hän pisti aseen takaisin koteloon ja veti\nsyvän henkäyksen keuhkoihinsa. Vielä hän seisoi hiukan epävarmoilla\njaloilla, mutta hänen kasvonsa olivat jälleen paholaisen kasvot. Hän\nastahti, ja silloin kuului ääni, joka sai tytön havahtumaan.\n\nPeräseinän varjossa oli Baree ponnistellut takakontilleen ja ärisi\nnyt. Hitaasti kohotti Nepis päätänsä. Vastustamaton voima pakotti\nhänet luomaan katseen ylöspäin, kunnes hän näki Bush McTaggartin\nkasvot. Hän oli melkein unohtanut tuon miehen läsnäolon, hänen\naistinsa olivat jäykistyneet ja huumaantuneet, ikäänkuin hänen oma\nsydämensä olisi lakannut sykkimästä Pierrotin sydämen sammuessa.\nSe, mitä hän näki toimitusmiehen kasvoilla, tempasi hänet murheen\nturtumuksesta takaisin hänen oman vaaransa kaameaan tietoisuuteen.\nMcTaggart seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Miehen kasvoissa ei\nkuvastunut sääliä, ei mitään kauhua tekemästään teosta -- ainoastaan\nmielipuolen voitonriemua hänen katsellessaan ei Pierrotin ruumista,\nvaan _tyttöä_.\n\nHän ojensi kätensä laskien sen Nepisin pään päälle. Tyttö tunsi hänen\npaksujen sormiensa rutistelevan tukkaansa, ja miehen kiihkeät silmät\nhehkuivat kuin tuliset hiilet vetisten kelmujen takaa. Hänen sormensa\nsulkeutuivat ja avautuivat Raidan tukassa; tyttö saattoi kuulla\nhäntä kohti kumartuvan miehen hengityksen yhä lähempää ja ponnisteli\nnoustakseen -- mutta hänen tukkaansa tarrautuneet kädet ehkäisivät\nhänet siitä.\n\n\"Suuri Jumala!\" hengähti Raita.\n\nHän ei virkkanut sanaakaan enempää, ei anonut armoa, ei päästänyt\nmuuta ääntä kuin kuivan, toivottoman nyyhkytyksen. Sillä hetkellä\nei kumpikaan heistä kuullut eikä nähnyt Bareeta. Eläimen pyrkiessä\nlattian yli olivat sen takaraajat kahdesti lyyhistyneet sen alta. Nyt\nse oli lähellä McTaggartia. Se tahtoi yhdellä harppauksella päästä\nihmispedon selkään ja purra napsauttaa hänen paksun kaulanikamansa\npoikki, niinkuin olisi murskannut karibun luun.\n\nMutta sillä ei ollut voimia. Se oli vielä osittain halpautuneena\nlavoista taaksepäin. Mutta sen leuat olivat kuin rautaa, ja ne\npuristautuivat hurjasti McTaggartin sääreen. Tuskasta kiljahtaen\npäästi tämä Raidan irti, ja tyttö ponnistausi jaloilleen. Kalliin\npuoli minuuttia hän oli vapaana, ja toimitusmiehen potkiessa ja\nlyödä huitoessa Bareeta päästäkseen siitä irti juoksi tyttö majan\novelle ja ulos pihalle. Kylmä ilma pieksi hänen kasvojansa, se täytti\nhänen keuhkonsa uusilla voimilla, ja ajattelematta, mistä toivo ehkä\npilkistäisi, juoksi hän hangen yli metsään.\n\nMcTaggart saapui ovelle juuri ajoissa, nähdäkseen hänen katoavan.\nToimitusmiehen sääri oli revitty siltä kohtaa, johon Baree oli\niskenyt hampaansa, mutta hän ei tuntenut kipua juostessaan tytön\nperässä. Raita ei voinut päästä kauaksi. Rietas riemuhuuto,\nepäinhimillinen kuin pedon karjaisu, pääsi hänen kidastaan, kun hän\nnäki tytön paetessaan heikkona horjahtelevan.\n\nMcTaggart oli ehtinyt puolimatkaan metsän syrjästä, kun Baree\nraanaasi kynnyksen yli. Sen leukapielet vuotivat verta monista\npotkuista, jotka se oli McTaggartilta saanut, ennenkuin hampaat\nhöltyivät. Otsassa korvien välissä oli kärventynyt kohta, ikäänkuin\ntulikuuma hiilihanko olisi siihen hetkiseksi laskettu. Siitä oli\nMcTaggartin luoti mennyt sisälle. Neljännestuumaa syvemmällä olisi\nse tuottanut kuoleman. Mutta näin ollen se oli raskaan nuijan tavoin\nherpauttanut eläimen aistit ja paiskannut sen velttona ja tunnotonna\nseinää vasten. Se kykeni nyt kaatumatta liikkumaan jaloillaan, ja\nhitaasti seurasi se miehen ja tytön jälkiä.\n\nJuostessaan tiesi Nepis, ettei ollut mitään toivoa. Hänellä oli\njäljellä vain muutamia minuutteja -- sekunteja ehkä, -- ja hänen\nmielensä tuli äkkiä selväksi ja harkitsevaksi. Hän poikkesi kapealle\npolulle, jolla McTaggart oli häntä kerran ennen seurannut, mutta\njuuri ennen rotkon partaalle saapumistaan hän kääntyi äkkiä oikealle.\nHän saattoi nähdä McTaggartin. Tämä ei juossut nopeasti, mutta pääsi\nyhä lähemmäksi, ikäänkuin olisi nauttinut tytön avuttomuudesta, kuten\noli tuolla edellisellä kerralla nauttinut siitä toisella tavoin.\nKaksisataa metriä sen syvän kurimuksen alapuolella, johon Raita oli\ntoimitusmiehen töykännyt, juuri matalikon takana, jolta McTaggart oli\nkömpinyt turvaan, alkoi Sinisulan kuilu.\n\nKamala tuuma heräsi tytön mielessä hänen juostessaan sitä kohti, ja\njokaisella huohottavalla hengenvedolla muuttui tuo ajatus suuremmaksi\nja säteilevämmäksi toivoksi. Vihdoin saavutti hän äkkijyrkänteen ja\nvilkaisi alas. Ja hänen sinne katsellessaan kohosi kuiskauksena hänen\nsielustaan ja värähteli hänen huulillaan hänen kansansa joutsenlaulu:\n\n    Oi, isämme -- tulkaat!\n    Astukaat laaksosta esiin\n    johtamaan meitä --\n    sillä tänään me kuolemme.\n    Tuulet kuiskivat kuolemaa!\n\nHän oli kohottanut käsivartensa. Rotkon tuolla puolen hohtavaa\nvalkoista erämaata vasten seisoi hän pitkänä ja solakkana, hiusten\nhulmutessa päivänpaisteessa hänen polviinsa asti. Viidenkymmenen\nmetrin päässä hänen takanaan pysähtyi Lac Bainin toimitusmies äkkiä.\n\"Hyvä Jumala!\" kuiskasi hän itsekseen. \"Eikö hän ole ihmeellinen!\" Ja\nhänen takanaan ponnisti Baree yhä nopeammin.\n\nTaaskin Raita vilkaisi alas. Hän oli ihan kuilun äyräällä, sillä\ntällä hetkellä hän ei pelännyt. Monet kerrat oli hän partaan yli\nkatsellessaan pitänyt kiinni Pierrotin kädestä, sillä tuohon kuiluun\npudotessaan ei kukaan voisi jäädä henkiin. Viisikymmentä jalkaa hänen\nalapuolellaan tyrskysi alati sula vesi vaahdoksi kallionlohkareiden\nvälissä. Kuilu oli syvä, musta ja kauhea, sillä ahtaiden\nkallioseinämäin välistä eivät päivänsäteet ulottuneet sen pohjalle.\nPutouksen pauhu täytti Raidan korvat.\n\nHän kääntyi ja katsoi McTaggartiin.\n\nVieläkään ei tämä aavistanut, vaan tuli jälleen tyttöä kohti\nkäsivarret ojossa, ikäänkuin olisi jo häneen koskettanut.\nViisikymmentä metriä! Se ei ollut pitkä matka, ja nopeasti se\nlyheni...\n\nVielä kerran liikkuivat Raidan huulet. Sittenkin antaa äidinsielu,\nvaikka pakanallinenkin, meille luottamusta kohdata iäisyyttä, --\nja äitinsä henkeä kutsui Raita kuolemansa hetkellä. Tämä kutsu\nhuulillaan hän syöksyi kuiluun, tuulen pieksemän tukan verhotessa\nhäntä kimaltelevana käärinliinana.\n\n\n\n\nXXII\n\nYksin!\n\n\nHetkistä myöhemmin seisoi Lac Bainin toimitusmies rotkon äyräällä.\nHän oli päästänyt suustansa käheän mylvähdyksen -- hurjan epäuskon ja\nkauhun huudon, joka oli muodostunut Raidan nimeksi tämän kadotessa.\nHän vilkaisi alas, väännellen isoja punaisia käsiään ja tuijottaen\nkaameassa jännityksessä syvän kuilun kuohuvaan veteen ja mustiin\nkallioihin. Siellä ei nyt näkynyt mitään -- ei merkkiäkään tytöstä,\nei viime vilahdusta hänen kasvoistaan tai aaltoilevasta tukastaan\nvalkoisen vaahdon välistä. Ja _tuon_ hän oli tehnyt -- pelastuakseen\nhänen, McTaggartin, käsistä!\n\nIhmispedon mieli kävi apeaksi ja sydän sairaaksi, niin sairaaksi,\nettä hän hoipersi taaksepäin, silmät huikaistuneina ja notkuvin\nsäärin. Hän oli tappanut Pierrotin ja tuntenut siitä voitonriemua;\nkaiken ikänsä hän oli esittänyt roiston osaa niin stoalaisen\nkylmäverisesti ja julmasti, että mikään ei ollut häntä hirvittänyt\n-- mikään ei ollut tehnyt häneen tällaista yllättävää vaikutusta,\njähmettäen hänet ytimiin asti, kunnes hän seisoi kuin halvattuna.\n\nHän ei nähnyt Bareeta. Hän ei kuullut koiran valittavaa ulinaa rotkon\nreunalta. Muutamaksi sekunniksi musteni maailma hänen silmissään; ja\nsitten hän ravistautuen horroksestaan juoksi kuin mielipuoli kuilun\nreunaa pitkin, katsahtaen alas milloin vain saattoi sieltä eroittaa\nvettä, yrittäen nähdä vilahduksen tytöstä. Vihdoin kävi kuilu liian\nsyväksi. Ei ollut mitään toivoa. Raita oli poissa -- oli uhmannut\n_tuota_ välttääkseen hänet!\n\nMcTaggart mutisi tämän mietteen yhä uudelleen, typerästi ja\ntolkuttomasti, ikäänkuin ei olisi voinut mitään muuta tajuta. Raita\noli kuollut. Pierrot oli kuollut. Ja muutamassa minuutissa oli hän\nsen kaiken saanut aikaan.\n\nHän kääntyi kävelemään takaisin majalle -- ei sitä polkua pitkin,\njolla oli ajanut Nepisiä takaa, vaan suoraan tiheän pensaikon läpi.\nIsoja lumihiutaleita oli alkanut pudota. Hän vilkaisi taivaalle.\nTummia pilviröykkiöitä vyöryi esille kaakosta. Aurinko peittyi.\nPian nousisi myrsky -- ankara lumipyry. Hänen paljaille käsilleen\nja kasvoilleen putoavat isot hahtuvat herättivät hänen aivonsa\naskartelemaan.\n\nTämä lumipyry tuli parahiksi hänelle. Se peittäisi kaikki, kätkisi\nverekset jäljet, vieläpä haudankin, jonka hän Pierrotille kaivaisi.\nMoinen mies toipuu pian siveellisestä järkytyksestä. Sillä hetkellä,\nkun hän sai tuvan näkyviinsä, mietti hän taaskin aineellisia asioita\n-- tilanteesta aiheutuvia välttämättömiä toimenpiteitä. Kauheinta\nei sittenkään ollut, että sekä Pierrot että Nepis olivat kuolleet,\nvaan että hänen unelmansa, hänen hellimänsä toiveet olivat rauenneet\ntyhjiin. Eikä hän kai surrut Nepisin kuolemaa, vaan sitä, että _hän_\noli hänet menettänyt. Tämä oli hänen kipein pettymyksensä. Se muu --\nhänen rikoksensa -- oli helposti peitettävissä.\n\nEi ollut tunteellisuutta, että hän kaivoi Pierrotin haudan\nlähelle ruhtinaallisen äidin hautaa korkean kuusen alle. Eikä\nollut tunteellisuutta, vaan varovaisuutta, että hän kaivoi hautaa\nlaisinkaan. Hän hautasi Pierrotin säädyllisesti, niinkuin valkoisen\nmiehen tulee haudata rotuveljensä.\n\nSitten hän kaatoi Pierrotin petroolivaraston sellaiseen kohtaan,\nmissä se parhaiten tehoisi, raapaisi tulitikun ja sytytti talon. Hän\nseisoi metsän syrjässä, kunnes maja oli ilmiliekissä. Lunta satoi\nvahvasti. Äsken kaivettu hauta oli valkoisena kumpuna, ja jäljet\ntäyttyivät. Siellä tekemistään teoista ei Bush McTaggart tuntenut\nmitään pelkoa sydämessään, kun hän kääntyi takaisin Lac Bainia kohti.\nKukaan ei koskaan vilkaisisi Pierrot DuQuesnen hautaan. Eikä ollut\nketään antamassa häntä ilmi, jos sellainen ihme tapahtuisikin.\n\nMutta yhdestä muistosta ei hänen musta sielunsa milloinkaan voisi\nvapautua. Aina näkisi hän Raidan kalpeat, voitonriemuiset kasvot\ntytön seisoessa ja katsellessa häntä ylevyydestä säteillen hetkellä,\njolloin hän mieluummin valitsi kuoleman kuin McTaggartin syleilyt ja\njolloin toimitusmies oli itsekin huudahtanut: \"Hyvä Jumala, eikö hän\nole ihmeellinen!\"\n\nNiinkuin McTaggart oli unohtanut Bareen, oli Bareekin unohtanut\nLac Bainin toimitusmiehen. Kun McTaggart oli juossut rotkon reunaa\npitkin, oli Baree istahtanut tallatulle lumelle, missä Nepis\noli viimeksi seisonut; ja eläimen ruumis jäykistyi sen tukiessa\nitseään etujaloillaan ja vilkaistessa alas. Se oli nähnyt Raidan\nhyppäyksen. Monet kerrat oli se edellisenä kesänä seurannut häntä\nhänen rohkeille sukelluksilleen allikon syvään tyyneen veteen.\nMutta tästä oli hirvittävä matka alas. Raita ei ollut koskaan\nsukeltanut moiseen paikkaan. Baree saattoi nähdä kallioiden mustien\nhuippujen pistäytyvän esille vedestä ja jälleen katoavan vaahtoaviin\npyörteisiin kuin kisailevat peikot. Veden möyry peloitti eläintä, se\neroitti silmillään kallioseinämäin välissä murskautuvan jään nopean\nsyöksyn. Ja _sinne_ oli Raita hypännyt.\n\nBareella oli suuri halu häntä seurata, hypätä kuiluun, kuten aina\noli hypännyt hänen jälkeensä. Varmaankin oli Raita siellä alhaalla,\nvaikkei Baree voinut häntä nähdä. Luultavasti hän kisaili kallioiden\nkeskellä ja piileili valkoisessa vaahdossa kummastellen, että Baree\nei tullut.\n\nMutta koira epäröi -- epäröi pää ja kaula kuroitettuina äyrään\nyli ja etujalkain hiukan myödätessä pehmeässä lumessa. Ponnistaen\nraahausi se taaksepäin ja ulisi. Se vainusi McTaggartin verekset\njäljet lumessa, ja ulina vaihtui vähitellen pitkäksi kaihomieliseksi\nkiljunnaksi. Se vilkaisi jälleen äyrään yli, muttei voinut vieläkään\nnähdä tyttöä.\n\nSe haukahti -- haukahti lyhyen, kimeän merkkiäännähdyksensä, jolla\nse aina kutsui Raitaa. Ei kuulunut vastausta. Baree haukahti yhä\nuudelleen, mutta koskaan ei kuilusta kuulunut muuta kuin veden möyry.\nSitten se peräytyi muutamaksi silmänräpäykseksi, oli hiljaa ja\nkuunteli, ja ruumis värisi oudosta pelosta, joka eläimen valtasi.\n\nLunta tuiskutti nyt, ja McTaggart oli palannut mökille. Vähän ajan\nperästä Baree seurasi miehen tekemiä jälkiä pitkin rotkon reunaa,\nja kaikkialla, missä McTaggart oli pysähtynyt tirkistääkseen äyrään\nyli, pysähtyi Bareekin. Tuokioksi sammui sen hehkuva viha haluun\nyhtyä Raitaan, ja se tepsutti edelleen rotkon reunalla, kunnes\nkolmanneskilometrin päässä paikalta, missä toimitusmies oli viimeksi\nvilkaissut alas, saapui kapealle jyrkälle polulle, jota pitkin se\nmonet kerrat oli Nepisin kanssa vaeltanut kallio-orvokkeja etsimään.\n\nMutkainen polku, joka johti kallion sivua alaspäin, oli nyt lumen\npeitossa, mutta Baree kahlasi eteenpäin, kunnes vihdoin seisoi\njäätymättömän puron reunalla. Mutta Nepis ei ollut siellä. Baree\nuikutti ja haukkui jälleen, mutta tällä kertaa oli sen merkinannossa\nlevotonta empimistä, valittava sävel, joka kertoi, että se ei\nodottanut vastausta. Viiden minuutin ajan senjälkeen istui se\ntakajaloillaan lumessa tylsän järkähtämättömänä kuin kallio. Mitä se\noli, joka huokui alas hänen luokseen rotkon pimeästä salaisuudesta\nja möyrystä, mitkä luonnon henkikuiskeet olivat vihjaisseet hänelle\ntotuuden, sitä emme kykene järjellämme selittämään. Mutta hän\nkuunteli ja katsoi; ja hänen lihaksensa vavahtelivat, kun totuus\nhänelle sarasti. Vihdoin hän nosti verkalleen päänsä, kunnes musta\nkuono oli tähdättynä valkoista myrskyä kohti taivaalle; ja hänen\nkurkustaan kohosi äsken kuolleen herransa _tepin_ ulkopuolella\nsurevan koiran värisevä, venytetty ulvonta.\n\nLac Bainiin johtavalla ladulla kuuli Bush McTaggart tuon huudon ja\nhäntä puistatti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta ilmassa taajenevan savun haju, joka alkoi kirveltää hänen\nsieraimiansa, sai Bareen lähtemään rotkolta ja palaamaan tuvalle.\nSiitä ei ollut paljoa jälellä, kun hän saapui piha-aukeamalle.\nMajan tilalla oli hiiltyvä kekälekasa. Pitkän aikaa Baree sitä\ntarkkasi, yhä odotellen ja yhä kuunnellen. Hän ei enää tuntenut\nluodin vaikutusta, joka oli hänet huumannut, mutta hänen aisteissaan\ntapahtui nyt toinen muutos, yhtä omituinen ja epätodellinen kuin\nhänen vaistomainen kamppailunsa kuoleman varjoja vastaan majassa oli\nollut.\n\nAjassa, joka ei ollut tuntia pitempi, oli maailma eriskummaisesti\nkiertynyt Bareen silmissä. Tuonnoin oli Raita istunut pienen\nkuvastimensa edessä tuvassa, puhutellen häntä ja nauraen onnellisena,\ntukkansa sommittelussa ponnistellessaan, jolla välin Baree loikoi\nlattialla perin tyytyväisenä. Ja nyt ei ollut tupaa, ei Nepisiä, ei\nPierrotia. Ääneti pinnisti hän aistejaan tämän kaiken käsittääkseen.\nKului kotva, ennenkuin hän liikahti tiheiden balsapuiden alta, sillä\nsyvä ja kasvava epäluulo alkoi jo johtaa hänen askeleitaan. Hän ei\nmennyt lähemmäksi majan hiipuvaa hiillosta, vaan hiipi aukeaman kehää\nkiertäen koiratarhalle. Näin hän joutui korkean kuusen alle.\n\nRunsaaksi minuutiksi hän pysähtyi siihen, nuuskien verestä\nkumpua valkoisen lumivaipan alla. Edetessään hän lyyhistyi vielä\nmatalammaksi, ja korvat olivat lotkossa päätä vasten. Koiratarha oli\nauki ja tyhjä. McTaggart oli pitänyt siitä huolen. Jälleen istahti\nBaree takajaloilleen ja kajahdutti kuolonulvahduksen. Tällä kertaa se\ntarkoitti Pierrotia. Siinä oli toisenlainen sävel kuin hänen rotkolla\npäästämässään huudossa. Siinä oli varmuutta, ehdottomuutta.\n\nRotkolla oli huutoa vaimentanut epäily -- kysyvä toivonvärähdys,\njokin, mikä oli kuulostanut niin inhimilliseltä, että ladullaan\nliikkuvaa McTaggartia oli puistattanut. Baree _tiesi_, mitä tuossa\näsken kaivetussa, lumen peittämässä haudassa oli. Tuskin kolmen jalan\npaksuinen multakerros ei voinut salaisuutta häneltä kätkeä. Siellä\nasui kuolema -- lopullinen ja vääjäämätön. Mutta Nepisiin nähden\nhänellä oli vielä _toiveita_, ja hän _etsi_.\n\nPuolipäivään asti hän ei etääntynyt kauaksi majalta, mutta vain\nkerran hän meni aivan sen raunioille ja nuuski mustaa, lumessa\nhöyryävää, hiiltynyttä hirsikasaa. Tuon tuostakin hän kiersi\npihamaan syrjää, pysytellen pensaikossa ja metsässä, haistellen\nilmaa ja kuunnellen. Kahdesti hän meni takaisin rotkon luo. Myöhään\niltapäivällä sai hän äkillisen vaistomaisen päähänpiston, joka pani\nhänet juoksemaan nopeasti läpi metsän. Hän ei juossut nyt avoimesti.\nVarovaisuus, epäluulo ja pelko oli jälleen herättänyt hänessä suden\nvaistot. Korvat lerpallaan sivuilla, häntä riipuksissa, niin että\nsen pää laahasi lunta, ja selkä notkossa suden omituiseen hiipivään\ntapaan, sujahteli hän niin huomaamattomasti, että tuskin oli kuusten\nja balsapuiden varjoista eroitettavissa.\n\nBareen tekemät jäljet eivät olleet epävarmat; se kiiti suoraa latua\nkuin köysi olisi vedetty metsän läpi, ja saapui siten illan ensi\nhämyssä aukealle paikalle, jonne Nepis oli paennut sinä päivänä,\nkun oli töykännyt McTaggartin äkkijyrkänteeltä allikkoon. Entisen\nbalsapuista kyhätyn suojan asemesta oli siellä nyt vedenpitävä\ntuohiteittä, jonka rakentamisessa Pierrot oli Raitaa kesän kuluessa\nauttanut. Baree meni suoraan sinne ja työnsi päänsä sisälle,\nmatalasti ja odottavasti ulisten.\n\nEi kuulunut mitään vastausta. Teltassa oli pimeätä ja kylmää. Hän\nvoi epäselvästi eroittaa molemmat huopapeitteet, jotka olivat aina\nsiellä, rivin isoja peltilaatikoita, joissa Nepis säilytti heidän\nvarastojansa, ja uunin, jonka Pierrot oli tekaissut rautaromusta\nja paksusta läkkipellistä. Mutta Nepisiä ei siellä ollut. Eikä\nhänestä ollut mitään jälkeä ulkopuolellakaan. Lunta ei ollut\nsärkenyt muut kuin Bareen omat jäljet. Oli pimeä, kun hän palasi\npalaneelle majalle. Kaiken sen yötä hän pysytteli aution koiratarhan\nlähettyvillä, ja kaiken yötä satoi lakkaamatta lunta, niin että hän\naamun valjetessa pihamaalle pyrkiessään upposi siihen lapoihinsa asti.\n\nMutta päivän tullen oli taivas seestynyt. Aurinko kohosi esiin, ja\nmaailma melkein häikäisi silmiä. Se lämmitti Bareen verta, herättäen\nuutta toivoa. Hän pinnisti aivojaan kiihkeämmin kuin eilen, koettaen\nymmärtää. Varmaankin Raita pian palaisi! Baree saisi häneltä jonkun\nmerkin. Jonkun näistä seikoista tai niiden kaikkien _täytyi_ tapahtua.\n\nHän pysähtyi äkkiä reitillään, milloin vain kuuli jotakin ääntä, ja\nhaisteli ilmaa joka suunnalle. Hän oli taukoamatta liikkeessä. Hänen\nruumiinsa kynti syviä vakoja lumeen majan tilalla kohoavalle isolle\nkummulle ja sen ympärille; hänen jälkensä johtivat koiratarhasta\nkorkean kuusen juurelle ja puolen kilometrin matkalla edestakaisin\nrotkon partaalla olivat ne lukuisat kuin susiparven jäljet.\n\nSaman päivän iltapuolella sai hän toisen voimakkaan vaistomaisen\nsysäyksen. Se ei ollut järkeä eikä se ollut pelkkää vaistoakaan.\nSe oli ponnistelua niiden välimailla, eläimen tajun kamppailua\nsen valoisimmillaan ollessa aistimilla käsittämättömän ongelman\nselittämiseksi -- salaperäisen, silmin näkemättömän ja koivin\nkuulemattoman asian ymmärtämiseksi. Nepis ei ollut majassa, koska\nmitään majaa ei ollut olemassa. Hän ei ollut teltassa. Baree ei\nvoinut löytää hänestä mitään jälkeä rotkossa. Raita ei ollut\nPierrotin kanssa ison kuusen allakaan. Siksipä Baree, järkeilemättä,\nmutta varmana, alkoi seurata vanhaa luoteiseen johtavaa pyydyslinjaa.\n\n\n\n\nXXIII\n\nOdotuksen talvi\n\n\nKukaan ei ole koskaan katsahtanut selvästi kuoleman mysterioon,\nniinkuin se pohjoismaisen koiran aisteihin tehoo. Se vaikutelma\ntulee sille joskus tuulen tuomana; useimmiten sen _täytyy_ tulla\ntuulen mukana. Ja kuitenkin on pohjoisessa kymmeniä tuhansia\nkoiranomistajia, jotka vannoisivat, että heidän koiransa ovat\nennustaneet kuolemaa tuntikausia ennen tuonen saapumista, ja monet\nnäistä tuhansista tietävät kokemuksesta, että heidän koiravaljakkonsa\nomasta aloitteestaan pysähtyvät puolisen kilometrin päähän vieraasta\nmökistä, jossa on hautaamaton vainaja.\n\nEilen oli Baree tuntenut kalman tuoksun, ja hän tiesi aivojensa\naskarruttelematta, että kuollut oli Pierrot. Miten hän sen tiesi\nja miksi hän sen tunnusti vääjäämättömäksi tosiasiaksi, on niitä\nsalaisuuksia, jotka toisinaan näkyvät antavan välittömän haasteen\nniille, jotka eivät myönnä eläinten tajunnassa olevan mitään muuta\nkuin vaistoa. Baree tiesi, että Pierrot oli kuollut, vaikkei\ntäsmällisesti tietänytkään, mitä kuolema oli. Mutta yhdestä asiasta\nhän oli varma. Hän ei enää koskaan näkisi Pierrotia, kuulisi hänen\nsuhahtelevan lumikengillään ladulla edessänsä, eikä hän siis\npyydyslinjalta _Pierrotia etsinytkään_.\n\nPierrot oli iäksi poissa. Mutta Nepisiin hän ei vielä ollut\nyhdistänyt ajatusta kuolemasta. Hän tunsi suurta levottomuutta; se,\nmitä hän oli ollut rotkosta kuulevinaan, oli vapisuttanut häntä\npelosta ja jännityksestä; hän tunsi omituista väristystä, jotakin\nyllättävää uhkaa, ja kuitenkin oli hänen rotkossa kajahduttamansa\nkuolonulvahdus erityisesti tarkoittanut Pierrotia. Sillä hän uskoi\nNepisin olevan elossa ja oli nyt aivan yhtä varma, että saavuttaisi\nhänet pyydyslinjalta, kuin eilen oli ollut varma siitä, että löytäisi\nhänet tuohiteltasta.\n\nSiitä asti, kun hän eilen aamulla oli murkinoinut Raidan kanssa,\noli hän ollut syömättä. Nälän sammuttamiseksi olisi täytynyt\nmetsästää, mutta Nepisin etsiminen täytti liiaksi hänen mielensä.\nHän olisi juosta jolkutellut nälissään kaiken päivää, ellei olisi\nviiden kilometrin päässä majasta tavannut loukkua, jossa oli iso\nlumikenkäjänis. Se oli vielä elossa, ja Baree tappoi sen ja söi\nvatsansa täyteen.\n\nEnnen pimeän tuloa hänen huomiotansa ei välttänyt ainoakaan pyydys.\nYhdessä niistä oli ilves, toisessa soopelikärppä, ja ulkona\njärven valkoisella pinnalla hän haisteli lumikumpua, jonka alla\noli Pierrotin myrkkysyöttiin kuollut punakettu. Sekä ilves että\nsoopeli olivat elossa, ja niiden sadinten teräsketjut kilahtelivat,\nkun ne valmistautuivat taisteluun Bareeta vastaan. Mutta Baree ei\nvälittänyt. Hän riensi edelleen, ja hänen levottomuutensa kasvoi, kun\npäivä alkoi tummeta eikä hän löytänyt mitään merkkiä Raidasta.\n\nLumipyryn jälkeen oli tullut ihmeellisen kuulas yö, kylmä ja\nsäteilevän kirkas. Varjot hahmoittuivat yhtä selvästi kuin elävät\nolennot. Ja nyt sai Baree kolmannen mielteensä. Kuten eläimiä\nyleensä, askarrutti häntä varsinaisesti vain yksi ajatus kerrallaan\n-- yhden johtavan vaikutelman hallitessa kaikkia pienempiä\nvaikutelmia ja vaimentaessa ne. Ja tämä tähtiyön hohteessa herännyt\nvaikutelma oli, että hänen oli mahdollisimman joutuisasti riennettävä\nensimmäiselle kahdesta Pierrotin pyydyslinjalla sijaitsevasta\nerämajasta. _Siellä_ hän tapaisi Nepisin!\n\nEn huoli nimittää kehitystä, jolla Baree tähän johtopäätökseen tuli,\njärjellä tehdyksi perusteluksi, jottei joku takapihan luonnontutkija\nnousisi mahtavassa tiedossaan ja eläimiä ylenkatsovassa\nitsekkyydessään ja leimaisi minua haaveilijaksi, -- mutta varma ja\ntinkimätön vakaumus Bareessa vain heräsi. Kiireessään hän ei hökkeliä\nkohti rientäessään enää huomannut kaikkia satimiakaan.\n\nPierrotin poltetusta kodista oli nelisenkymmentä kilometriä\nensimmäiselle erämajalle, ja yön tullen oli Baree ehtinyt niistä\ntaivaltaa viisitoista. Jäljellä olevat viisikolmatta olivat\nvaikeimmat. Avoimilla paikoilla oli pehmeää lunta mahaan asti; usein\nsukelsi hän kinosten läpi, joihin hetkiseksi hautaantui. Iltayöstä\nkuuli Baree kolmasti susien villin peijaislaulun. Kerran se kohosi\nhurjaksi voittovirreksi, kun ajajat olivat kaataneet saaliinsa\nkolmanneskilometrin päässä synkässä metsässä. Mutta nuo äänet eivät\nhäneen enää tehonneet, vaan päinvastoin tympäisivät. Ne olivat vihan\nja vilpin ääniä. Joka kerta, kun hän niitä kuuli, hän pysähtyi ja\nmurisi, ja hänen selkärankansa jäykistyi.\n\nOli keskiyö, kun hän saapui pienelle amfiteatterille metsässä,\nmistä Pierrot oli hakannut hirsiä ensimmäistä erämajaansa varten.\nVähintäin minuutin seisoi Baree aukeaman syrjällä, korvat herkästi\nvireessä ja silmät kirkkaina toivosta ja odotuksesta, samalla kun\nhän haisteli ilmaa. Ei noussut mitään savua, ei kuulunut ääntä,\nei vilkkunut valoa hökkelin ainoasta ikkunasta. Pettymys valtasi\nhänet hänen siinä seisoessaan; taaskin hän tunsi yksinäisyytensä,\netsintänsä hyödyttömyyden. Hänen ruumiinsa oli masentuneen veltto,\nkun hän raivasi tietänsä lumen läpi majan ovelle. Hän oli vaeltanut\nneljäkymmentä kilometriä ja oli väsyksissä, mutta hänen uupumuksensa\nei ollut häntä tähän asti rasittanut.\n\nLunta oli kinostunut paksulta oven eteen, ja siihen Baree istahti\nuikuttamaan. Se ei ollut enää samaa levotonta, utelevaa ulinaa kuin\nmuutama tunti sitten. Nyt siinä kuulosti toivottomuutta ja syvää\nepätoivoa. Puoli tuntia hän istui väristen, selin oveen ja tuijottaen\ntähtikirkkaaseen erämaahan, ikäänkuin sieltä vielä häämöittäisi\ntoivoa, että Nepis tulisi hänen perästään latuja pitkin. Sitten\nhän kaivoi itselleen kuopan syvälle kinokseen ja vietti lopun yötä\nlevottomasti uinahdellen.\n\nPäivän ensi sarastuksessa hän lähti jälleen ladulle, jatkaen\nmatkaansa. Hän ei ollut yhtä valpas tänä aamuna. Hänen häntänsä\noli lohduttomasti riipuksissa, mikä on sairaan koiran merkki --\n_akusewin_, kuten intiaani sanovat. Ja Baree oli sairas -- ei\nruumiiltaan, vaan sielultaan. Hänen toivonsa kärki oli taittunut,\neikä hän enää odottanut Raitaa löytävänsä. Kuitenkin veti\npyydyslinjan loppupäässä oleva toinen erämaja häntä puoleensa,\nvaikkei se herättänytkään hänessä laisinkaan samaa innostusta, joka\noli kiirehtänyt häntä ensimmäiselle.\n\nHän vaelsi hitaasti ja vavahdellen, metsän synnyttämän epäluulon\nhitaasti voittaessa hänen sielussaan etsinnän innon. Hän läheni\nvarovaisesti jokaista Pierrotin sadinta ja ritaa, ja kahdesti hän\nnäytti hampaitansa -- kerran näädälle, joka näykkäsi häntä juurakon\nalta, minne oli laahannut satimensa, ja toisen kerran isolle\nlumipöllölle, joka oli nyt vankina teräsketjun päässä. Ehkä Baree\nluuli sitä Uhumisyksi ja ehkä hän vielä elävästi muisti kavalan\nhyökkäyksen ja hurjan taistelun siltä yöltä, kun hän penikkana\nlaahasi sairasta ja haavoitettua ruumistaan salaperäisessä ja\npeloittavassa hirsimetsässä. Sillä hän ei tyytynytkään vain\nnäyttämään hampaitaan. Hän repi lumipöllön palasiksi.\n\nPierrotin ansoissa oli runsaasti jäniksiä, joten Bareen ei tarvinnut\nkulkea nälissään. Hän pääsi toiselle erämajalle myöhään iltapäivällä,\nkymmenen tuntia taivallettuansa. Täällä häntä ei kohdannut varsin\nsuuri pettymys, koska hän ei ollut varsin paljon odottanutkaan. Lunta\noli kinostanut hökkelin seinustalle vielä enemmän kuin edellisen.\nSitä oli kolmen jalan vahvuiselta oven edessä, ja ikkunaa peitti\npaksu valkoinen huurrekerros.\n\nTälle paikalle, joka oli ison aukion reunassa ja jota taempana\nkasvava tuuhea metsä ei ulottunut suojaamaan, oli Pierrot rakentanut\nvajan polttopuille, ja sen otti Baree tilapäiseksi kodikseen. Koko\nseuraavan päivän hän pysytteli pyydyslinjan loppupään tienoilla,\nkierrellen aukion syrjää ja tutkien kymmenkunta sadinta käsittävää\nlyhyttä sivulinjaa, jonka Pierrot ja Nepis olivat vetäneet rämeen\nyli, huomattuaan siellä monista merkeistä päättäen ilveksiä\nliikuskelevan.\n\nVasta kolmantena päivänä läksi Baree paluumatkalleen Grey Looniin\npäin. Hän ei juuri pitänyt kiirettä, vaan kulutti kaksi päivää\nneljänkymmenen kilometrin matkalla molempien suojahökkelien välillä.\nPuolimatkan majalla hän viipyi kolme päivää, ja yhdeksäntenä\npäivänä hän pääsi Grey Loonille. Siellä ei ollut tapahtunut mitään\nmuutosta. Lumessa ei näkynyt muita jälkiä kuin hänen omat yhdeksän\nvuorokautta sitten polkemansa. Nyttemmin hän etsi Nepisiä jotakuinkin\ninnottomasti, se oli hänelle vain vaistomaista, tavanomaista\npäivätyötä. Viikon ajan hän asui koiratarhaan kaivamassaan kuopassa,\nja päivännousun ja iltapimeän välillä oli hänellä tapana käydä\nvähintään kahdesti tuohiteltalla ja rotkolla. Hänen polkunsa\nlumessa tallautui pian kovaksi, uurtui selväksi kuin Pierrotin\npyydystysreitti. Se oikaisi suoraan metsän läpi teltalle, vain hiukan\nkaartaen itään, niin että se johti Raidan uima-allikon jäätyneen\npinnan yli. Teltalta lähtien se kiersi kaaressa osan metsää, mistä\nNepis usein oli kerännyt kahmaloittain tulikukkia, ja kääntyi\nsitten rotkolle päin. Se kiemurteli kuilun äyräällä, laskeutui\npieneen kuppimaiseen notkoon rotkon pohjalle ja kynti sieltä suoraan\nkoiratarhaan.\n\nMutta sitten Baree muutti äkkiä elämäntapojaan. Hän vietti yön\ntuohiteltassa. Senjälkeen hän Grey Loonilla ollessaan aina nukkuikin\nteltassa. Huopapeitteet olivat hänen vuoteenaan -- ja ne olivat osa\nNepisiä. Siellä hän odotteli koko pitkän talvikauden.\n\nJos Nepis olisi palannut helmikuussa ja olisi voinut yllättää Bareen,\nolisi hän tavannut sen muuttuneena. Baree oli entistä enemmän suden\nkaltainen, mutta hän ei nykyisin koskaan päästänyt sudenulvahdusta,\nja hänen kurkustaan kuului syvää murinaa, milloin lauman huuto sattui\nhänen korviinsa. Usean viikon ajan oli vanha pyydyslinja varannut\nhänelle muonaa, mutta nyt hän metsästeli.\n\nTeltan permanto ja ympäristö olivat peittyneet karvoilla ja luilla.\nKerran hän tavoitti yksinään nuoren kauriin syvässä lumessa ja\ntappoi sen. Toisella kerralla ajoi hän hurjassa helmikuun myrskyssä\nkaribuhärkää niin ankarasti, että se syöksyi kalliolta ja taittoi\nniskansa. Hän eleli lihavasti ja kooltaan ja voimiltaan varttui hän\nnopeasti jättiläiseksi lajissaan.\n\nPuolen vuoden kuluttua hän olisi yhtä iso kuin Kazan, ja jo nytkin\nolivat hänen leukansa melkein yhtä voimakkaat kuin sen. Kolmasti hän\nsinä talvena taisteli: kerran ilvestä vastaan, joka hyökkäsi hänen\nkimppuunsa rytöpuun alta hänen syödessään äsken tappamaansa jänistä,\nja kahdesti yksinäisiä susia vastaan. Ilves kynsi häntä armottomasti\nennenkuin se pakeni takaisin rytöpuunsa alle. Nuoremman susista hän\nsurmasi; toisen kanssa venyi ottelu pitkäksi ja sitkeäksi.\n\nBareesta tuli yhä enemmän henkipatto, joka eleli erakkona unelmineen\nja heikosti kytevine toiveineen. Ja kyllä hän unelmoikin. Monet\nkerrat hän teltassa loikoessaan luuli kuulevansa Nepisin äänen.\nHän oli kuulevinansa tytön suloisen kutsun, helskyvän naurun, oman\nnimensä, ja usein hän havahtuen karahti pystyyn -- haihtuvaksi,\nvärähdyttäväksi hetkiseksi entisenä Bareena -- vain vaipuakseen\njälleen makuusijalleni kumeasti, surumielisesti uikuttaen. Ja aina\nkun hän kuuli metsästä oksan napsahduksen tai jotakin muuta rahinaa,\ntuli Nepis ensiksi hänen ajatuksiinsa. _Jonakuna päivänä Nepis\npalaisi_. Se usko oli osana hänen olemuksestaan, yhtä sammumaton kuin\naurinko, kuu ja tähdet.\n\nTalvi kului, ja kevät saapui, ja yhä luikki Baree vanhoilla\npoluillaan, vaihteeksi joskus vaeltaen pyydyslinjaakin ensimmäiselle\nerämajalle asti. Satimet olivat nyt ruostuneet ja laukeilleet, sulava\nlumi paljasti niiden leuoissa törröttävät luut ja höyhenet ja järvien\njäällä valkeni myrkkysyötteihin tarttuneiden kettujen ja susien\nluurankoja. Viimeinenkin lumi suli. Paisuneet kevätpurot lirisivät\nmetsissä ja rotkoissa. Ruoho alkoi vihertyä, ja kevään ensimmäiset\nkukkaset pilkistelivät.\n\nNyt oli varmaankin Nepisin aika palata kotiin! Baree väijyi ja\nodotti. Hän kävi vielä taajemmin uima-allikolla metsässä ja\nliikuskeli poltetun majan ja koiratarhan lähettyvillä. Kahdesti hän\nhyppäsi lammikkoon ja uikutti uiskennellessaan, ikäänkuin Nepisin\nvarmasti olisi pitänyt yhtyä häneen heidän entisessä vesikisassaan.\n\nJa kevään kypsyessä kesäksi verhoutui Bareen mieli nyt vähitellen\nsynkän murheen ja haikeimman toivottomuuden tummaan vaippaan. Kukat\nolivat jo kaikki puhjenneet ja _baknish_ -varvutkin loistivat\nmetsässä punaisina kuin tuli. Vihreät täplät alkoivat peittää\nmajan hiiltyneitä jäännöksiä, ja prinsessaäidin hautaa seppelöivät\nsinikukkaiset köynnökset alkoivat levitä Pierrotinkin kummulle,\nikäänkuin ruhtinaallinen äiti itse olisi ollut niiden sieluna.\n\nKaikki tämä tapahtui, linnut olivat lempineet ja pesineet, eikä Nepis\nollut vieläkään saapunut! Ja vihdoin särkyi Bareen sydämessä jotakin,\nhänen viimeinen toivonsa, ehkä hänen viimeinen unelmansa, -- ja\neräänä päivänä hän sanoi Grey Loonille hyvästi.\n\nKukaan ei tiedä, mitä se matka hänelle maksoi, kukaan ei voi\nkuvailla hänen taistelujaan niitä siteitä vastaan, jotka koettivat\npidättää häntä teltalla ja vanhalla uima-allikolla, tutunomaisilla\nmetsäpoluilla ja noiden kahden, ei enää yhtä hylätyiltä näyttäväin\nhautain ääressä korkean kuusen alla. Hän läksi. Hänellä ei ollut\nsiihen erikoista syytä. Hän lähti vain lähteäkseen. Kenties on\nolemassa mestari, jonka käsi ohjaa luontokappaletta yhtä hyvin kuin\nihmistäkin, ja ehkä me siitä opastuksesta tajuamme vain sen verran,\nettä nimitämme sitä vaistoksi. Sillä vetäytyessään pois näiltä mailta\nkulki Baree kohti suurinta seikkailuansa.\n\nSiellä pohjoisessa se odotti häntä, -- ja pohjoiseen oli Bareen matka.\n\n\n\n\nXXIV\n\nPohjoiseen\n\n\nOli elokuun alku, kun Baree lähti Grey Loonilta. Hänellä ei ollut\nmitään matkan määrää. Mutta hänen mielessään värähtelivät vielä,\nikäänkuin valon ja varjon heikko hahmoitus negatiivilla, hänen\nlapsuudenpäiväinsä muistot. Asioita ja tapahtumia, jotka hän oli\nmelkein unohtanut, palasi hänen mieleensä nyt, kun hänen tiensä vei\nhänet yhä kauemmaksi Grey Loonilta; ja hänen aikaisemmat kokemuksensa\nmuuttuivat jälleen todellisiksi, kuvautuivat hänelle uudestaan\nviimeisten siteitten katketessa, jotka olivat kiinnittäneet hänet\nkotiin ja Raitaan.\n\nTahtomattaan hän seurasi näiden vaikutelmien suuntaa, antautui näiden\nentisten tapausten muistoihin, ja vähitellen synnyttivät ne hänessä\nuusia harrastuksia. Vuosi hänen elämänkokemuksessaan oli pitkä\naika, vastasi ihmisiän vuosikymmentä. Oli kulunut toista ajastaikaa\nsiitä, kun hän jätti Kazanin, Harmaan Hukan ja vanhan murtopuun,\nja kuitenkin palasi hänen mieleensä nyt hämäriä muistoja noilta\npenikkakauden aikaisimmilta päiviltä. Niinpä muisti hän virran, johon\noli pudonnut, ja hurjan taistelun Papajutshisyn kanssa.\n\nHänen myöhemmät kokemuksensa nuo aikaisemmat muistot hänessä\nelvyttivät. Hän tuli umpirotkoon, johon Nepis ja Pierrot olivat hänet\najaneet. Hänestä tuntui kuin olisi se vasta eilen tapahtunut. Hän\nastui pienelle niitylle, ja seisoi ison kallionlohkareen vieressä,\njoka melkein oli puristanut hengen Raidan ruumiista; sitten muisti\nhän, missä Wakaju, hänen iso karhuystävänsä, oli kuollut Pierrotin\nluodista, -- ja haisteli Wakajun valjenneita luita, jotka olivat\nsiroiteltuina pitkään ruohikkoon kukkasten keskelle.\n\nHän vietti vuorokauden pienellä niityllä ennenkuin tuli jälleen\nulos rotkosta ja meni vanhoille tyyssijoilleen joen partaalle,\nmissä Wakaju oli hänelle kalastanut. Siellä oli nyt toinen karhu,\nja sekin kalasteli. Ehkä se oli Wakajun poika tai pojanpoika. Baree\nvainusi sen saaliskätköt ja eli kolme päivää kalasta, ennenkuin lähti\nliikkeelle pohjoista kohti.\n\nEnsi kertaa moneen viikkoon joudutti Bareen askeleita entisaikaisen\ninnon hitunen. Muistot, jotka unohduksesta olivat käyneet\nusvamaisiksi ja hämäriksi, muuttuivat jälleen tositapahtumiksi,\nja kuten hän olisi palannut Grey Loonille, niin hän nyt, melkein\nsamoin tuntein kuin vaeltaja palaa kotiinsa, palasi vanhalle\nmajavalammikolle.\n\nOli kesäpäivän värikkäin hetki, -- auringonlaskun aika, -- kun hän\nsinne saapui. Hän pysähtyi sadan metrin päähän, mihin lammikko\nei vielä näkynyt, haisteli ilmaa ja kuunteli. Lammikko _oli_\npaikoillaan. Hänen nenäänsä tuoksahti sen vilpoinen, kodikas haju.\nMutta Umisk, Katkohammas ja kaikki muut? Tapaisiko hän heidät? Hän\nheristi korviaan eroittaakseen tutunomaisen äänen, ja hetkisen\nperästä jo kuuluikin kumea molskahdus vedestä. Hän hiipi lepistön\nläpi ja seisoi vihdoin lähellä sitä paikkaa, jossa ensin oli Umiskiin\ntutustunut. Lammen pinta karehti heikosti, pari kolme päätä pompahti\nvedestä, hän näki torpeedomaisen aallon vanhan majavan hinatessa\nkarahkaa lähellä vastapäistä rantaa -- hän vilkaisi patoon, ja se oli\nsamanlainen kuin se oli ollut lähes vuosi sitten.\n\nHän ei näyttäytynyt kotvan aikaan, vaan seisoi lepänvesojen\nkätkössä. Hän tunsi mielensä käyvän yhä levollisemmaksi, --\nyksinäisten kuukausien jännitys, joina hän oli Nepisiä odotellut, oli\nlaukeamassa. Syvään henkäisten laskeutui hän leppäin juurelle, pää\njuuri senverran lehvistöstä ulkona, että hän saattoi selvästi nähdä\neteensä. Ja auringon vaipuessa alemmaksi syntyi lammella liikettä.\nRantamalle, jolla hän oli pelastanut Umiskin ketun kynsistä, ilmestyi\nuusi polvi majavanuorisoa, kolme lapsukaista, lihavaa taapertajaa.\nBaree uikutti hyvin hiljaa.\n\nKoko sen yön hän makasi lepistössä. Majavalammikko tuli jälleen\nhänen kodikseen. Tilanne oli tietenkin muuttunut ja päivien venyessä\nviikoiksi eivät Katkohampaan siirtolan asukkaat osoittaneet\nmitään merkkejä, että olisivat tunnustaneet täysikasvuisen Bareen\ntuttavakseen, kuten olivat tunnustaneet pikku Bareen kauan sitten.\nHän oli nyt iso, musta ja susimainen, pitkähampainen ja peloittavan\nnäköinen eläin, ja vaikkei hän yrittänyt mitään väkivaltaa,\nkatselivat majavat häntä syvälle juurtunein pelon ja epäluulon\ntuntein.\n\nMuuten ei Bareellakaan enää ollut entistä penikkamaista halua\nleikitellä majavanpoikain kanssa, joten niiden vieroksuminen ei\nkiusannut häntä niin paljon kuin muinoin. Myös Umisk oli kasvanut,\nhänestä oli tullut lihava ja hyvinvoipa nuorukainen, joka juuri\ntänä vuonna kosiskeli itselleen vaimoa ja ahersi nyt uutterasti\ntalvivarastojensa keräämisessä. On varsin luultavaa, ettei hän\npitänyt isoa mustaa otusta, jonka silloin tällöin näki, samana kuin\npikku Bareeta, jonka kanssa kerran oli vainuten hieronut neniä, ja on\naivan luultavaa, että Bareekaan ei tuntenut Umiskia muuta kuin osana\nentisajoilta jääneistä muistoista.\n\nKoko elokuun ajan eleskeli Baree majavalammikolla. Toisinaan pidätti\nhänen samoilunsa hänet sieltä pari, kolme päivää perätysten. Hän\nretkeili aina pohjoiseen, joskus hiukan luoteiseen suuntaan, joskus\ntaasen koillisempaan painuen, mutta ei enää koskaan etelää kohti. Ja\nvihdoin hän aikaisin syyskuussa läksi ainiaaksi majavalammikolta.\n\nMonipäiväinen vaellus ei jouduttanut häntä millekään erityiselle\ntaholle. Hän seurasi pyydystelynsä suuntaa, eläen etupäässä\njäniksistä ja siitä houkkiomaisesta peltopyylajista, joka tunnetaan\n\"hupsun kanan\" nimellä. Tietysti nautti hän ruokajärjestyksensä\nvaihteluksi muutakin, mikäli sitä hänen tielleen sattui.\n\nVillit viinimarjat ja vatukat kypsyivät parhaillaan, ja Baree\npiti niistä. Hän piti myöskin vuorisaarnin kirpeistä marjoista,\nne kun pehmeän balsami- ja kuusenpihan kera, jota hän silloin\ntällöin kielellään nuoleskeli, olivat hänelle oivallista lääkettä.\nMatalikoilta pyydysti hän joskus kalan, uskaltautuipa toisinaan\nvaaralliseen otteluun piikkisiankin kanssa, ja jos hänellä siinä oli\nmenestystä, herkutteli sitten möyheimmällä ja mehukkaimmalla lihalla,\nmitä hänen ruokalistaansa kuului.\n\nKahdesti kaatoi hän syyskuussa nuoren kauriin. Isot kulomaat, joita\nvälistä sattui hänen tielleen, eivät häntä enää peloittaneet;\nyltäkylläisyydessä hän unohti päivät, joina hänen vatsansa oli\nnälästä naukunut. Lokakuussa hän samoili Geikie-virralle asti\nja sitten pohjoisempaan Wollastonin järveä kohti, joka sijaitsi\nrunsaasti puolitoistasataa kilometriä Grey Loonilta pohjoiseen.\nMarraskuun ensimmäisellä viikolla hän kääntyi jälleen etelämpään,\nseuraten jonkun matkaa Canoe Riverin vartta ja sitten poiketen\nlänteen, Hännättömäksi Mustaksikarhuksi nimitettyä mutkittelevaa\nvesijuonnetta seuraten.\n\nUseankin kerran kohtasi Baree näinä viikkoina ihmisiä, mutta\nainoastaan cree-heimoon kuuluva metsästäjä Wollastonin järven\nyläpäässä oli hänet nähnyt. Geikie-virran rantamia samoillessaan hän\noli kolmasti ollut pensaikkoon kyyristyneenä, kun kanootteja lipui\nohitse. Puolikymmentä kertaa nuuski hän yön hiljaisuudessa hökkelejä\nja alkuasukastelttoja, joiden sisällä oli elämää, ja kerran hän\njoutui niin lähelle Hudson-lahden osakeyhtiön asemaa Wollastonin\nrannalla, että kuuli koirien haukuntaa ja niiden isäntien huutoja.\n\nJa aina hän etsi -- tiedusteli sitä, mikä oli hänen elämästään\nkadonnut. Hän nuuski mökkien kynnyksillä, kierteli telttojen\nliepeillä ja haisteli tuulta. Vesillä liikkuvia ruuhia tarkkasi hän\ntoivonvälke silmissä. Kerran hän luuli tuulenhenkäyksessä vainuavansa\nNepisin, ja heti herpautuivat jalat hänen allaan ja sydän lakkasi\nmelkein sykkimästä. Sitä kesti vain pari silmänräpäystä. Sieltä se\ntuli teltasta -- intiaanityttö, kädet täynnä pajunvarpuja, -- ja\nBaree luikki näkymättä tiehensä.\n\nJoulukuu oli tulossa, kun Lerue, eräs sekarotuinen Lac Bainista,\nnäki Bareen jäljet vereksessä lumessa ja vähän myöhemmin vilahduksen\nBareesta itsestään pensaiden seasta.\n\n\"_Mon Dieu_, vakuutan teille, että sen käpälät ovat kämmenteni\nkokoiset, ja se on musta kuin päiväpaisteessa kiiltävä korpinsiipi!\"\nhuudahti hän yhtiön toimistossa Lac Bainissa. \"Kettuko? _Non!_ Se on\npuoliksi karhun kokoinen. Susi -- _oui!_ Ja musta kuin paholainen,\nhyvät herrat.\"\n\nMcTaggart oli niiden joukossa, jotka sen kuulivat. Hän piirsi juuri\nnimikirjoitustaan yhtiölle kyhäämäänsä kirjeeseen, kun Leruen sanat\nosuivat hänen korviinsa. Hänen kätensä pysähtyi niin äkkiä, että\nmustetippa räiskähti lehdelle. Häntä värisytti omituisesti, kun hän\nvilkaisi sekarotuiseen. Juuri silloin astui Marie sisälle. McTaggart\noli tuonut hänet takaisin hänen omaistensa luota. Marien isoissa\ntummissa silmissä oli raukea ilme, ja osa hänen villiä kauneuttaan\noli vuoden kuluessa haihtunut.\n\n\"Se vilisti -- noin!\" selitti Lerue napsauttaen sormillaan. Hän\nnäki Marien ja vaikeni. \"Musta, sanoitte?\" virkkoi McTaggart\nvälinpitämättömään sävyyn ja kohotti silmänsä kirjoituksestaan. \"Eikö\nsillä ollut mitään koiran merkkiä?\" Lerue kohautti olkapäitänsä.\n\"Se kiiti kuin tuuli, m'sieu'. Mutta susi se oli.\" Muille tuskin\nkuuluvalla suhahduksella oli Marie kuiskannut jotakin toimitusmiehen\nkorvaan, ja taittaen kirjeen kokoon nousi McTaggart nopeasti ja läksi\nkonttorista. Hän viipyi tunnin. Lerue ja toiset olivat ymmällä.\nAniharvoin saapui Marie konttoriin, ja harvoinpa he häntä laisinkaan\nnäkivät. Hän pysyi piilossa toimitusmiehen vuolemattomista hirsistä\nrakennetussa asunnossa, ja joka kerta kun Lerue hänet tapasi, näytti\ntyttö hänestä entistään laihemmalta ja hänen silmänsä isommilta ja\nnälkäisemmiltä. Omassa sydämessään tunsi Lerue suurta kaihoa. Monena\niltana hän käveli pienen ikkunan ohi, jonka takana tiesi Marien\nnukkuvan, usein katsahti hän sisälle nähdäkseen vilahduksen tytön\nkalpeista kasvoista ja tunsi onnea jo siitäkin, että tiesi Marien\nymmärtävän, ja näki hänen silmiinsä hetkiseksi välähtävän uutta\nvaloa, kun heidän katseensa kohtasivat. Kukaan muu ei tiennyt heidän\nsalaisuuttansa -- ja kärsivällisesti Lerue odotti ja vartioi.\n\n\"Joku päivä\", puhui hän itsekseen, \"joku päivä\" -- siinä kaikki.\nNoihin sanoihin sisältyi äärettömän paljon merkitystä ja toivoa. Kun\nse päivä tulisi, veisi hän Marien suoraa päätä Fort Churchilliin,\njossa lähetyssaarnaaja heidät vihkisi. Se oli unelma, joka kannusti\nhäntä kärsivällisesti kestämään pitkät päivät ja vielä pitemmät\nyöt pyydyslinjalla. Nykyisin he olivat molemmat ympäröivän voiman\norjia. Mutta joku päivä... Lerue ajatteli tätä, kun McTaggart tunnin\nkuluttua palasi. Toimitusmies astui suoraan ison kamiinan luo,\njonka ympärillä istui puolitusinaa miestä, ja ravisti tyytyväisesti\nmurahtaen äsken sataneen lumen hartioiltansa.\n\n\"Pierre Eustach on suostunut hallituksen tarjoukseen ja lähtee\nopastamaan sitä kartoittajamatkuetta erämaan kankaille tänä\ntalvena\", selitti hän. \"Tiedättehän, Lerue -- hän on asettanut\nsataviisikymmentä ansaa ja ritaa ja hänellä on myrkkysyöttejä\nlaajalle alueelle. Hyvä pyydyslinja, eikö olekin? Ja minä olen sen\nhäneltä täksi talvikaudeksi vuokrannut. Siitä saan tarvitsemaani\nulkotyötä -- vietän kolme päivää linjalla ja kolme täällä. Ka, mitä\nsanotte kaupasta?\"\n\n\"Se on hyvä\", vastasi Lerue.\n\n\"Niin, se on hyvä\", vahvisti Roget.\n\n\"Laaja kettumaa\", huomautti Mons Roule.\n\n\"Ja helppo samoilla\", vikisi Valence melkein naismaisella äänellä.\n\n\n\n\nXXV\n\nPyydystyslinjalla\n\n\nPierre Eustachin pyydyslinja oli lähes viidenkymmenen kilometrin\nmittainen ja suunnattu Lac Bainista suoraan länteen. Se ei ollut\nniin pitkä kuin Pierrotin oli ollut, mutta valtimon tavoin se kulki\nrikkaan turkismaan halki. Se oli kuulunut Pierre Eustachin isälle,\nisoisälle ja isoisän isälle, ja Pierren vakuutuksen mukaan jo sitä\nennen hänen suvulleen, jonka suonissa muka niiltä ajoilta virtasi\nRanskan ylväintä verta.\n\nMcTaggartin aseman kirjoissa sen olemassaolo päättyi isoisän isän\naikaan, varhaisemmat todistukset sen omistuksesta olivat etsittävät\nChurchillista. Se oli paras riistamaa Porojärven ja pohjoisten\nkankaiden välillä. Joulukuussa Baree saapui sinne.\n\nHän matkusteli jälleen etelään päin, hitaasti ja harhaillen, ja\netsi ruokaa syvästä lumesta. _Kistisy kestin_ eli suuri lumituisku\noli tänä talvena tullut tavallista aikaisemmin, ja viikkokauteen\npyryn jälkeen oli tuskin ainoatakaan sorkkaa tai käpälää liikkeellä.\nBaree ei muiden elävien tavoin kaivautunut lumeen odottaakseen\ntaivaan selkenemistä ja hankien kuortumista. Hän oli iso, voimakas\nja levoton. Vähemmän kuin kahden vuoden vanhana hän painoi runsaasti\nkahdeksankymmentä naulaa. Hänen käpälänsä olivat leveät ja\nmuistuttivat sutta. Rinta ja hartiat olivat kuin _malemuten_, vahvat\nja kuitenkin lihaksiltaan jäntevät ja nopeavauhtiselle juoksijalle\nsopivat. Hänellä oli leveämpi silmäinväli kuin sudensukuisella\nhallilla, silmät olivat isommat ja aivan vapaat sudelle ja jossakin\nmäärin sen sukulaisellekin ominaisesta verikelmusta eli _wuttui'sta_.\nLeuat olivat kuin Kazanilla, ehkä vielä voimakkaammat.\n\nKoko myrskyviikon hän samoili ruuatta. Neljänä vuorokautena tuiskutti\npaksusti lunta, jota vihaiset vihurit ajoivat, ja sitten seurasi\nkolme tavattoman kylmää pakkaspäivää, joina kaikki elävät olennot\npysyttelivät lämpimissä lumikuopissaan. Linnutkin olivat kaivautuneet\nkinoksiin. Olisi voinut mitään aavistamatta kävellä karibun ja hirven\nselällä. Baree pysyi suojassa pahimman tuiskun ajan, muttei sallinut\nlumen kasaantua päälleen.\n\nJokainen pyydystäjä Hudson-lahdesta Athabaskan maahan asti tiesi,\nettä nälkiintyneet eläimet suuren lumimyrskyn jälkeen lähtisivät\nruuanetsinnälle ja että asianomaisesti asetetuilla ja sopivilla\nsyöteillä varustetuilla satimilla ja ridoilla silloin oli parhaat\nmahdollisuudet täyttyä vuoden runsaimmasta saaliista. Jotkut\nnäistä erämiehistä lähtivät pyydyslinjoilleen kuudentena päivänä,\njotkut taas seitsemäntenä tai vasta kahdeksantena. Seitsemäntenä\nläksi McTaggartkin Pierre Eustachin linjalle, joka nyt oli\ntäksi pyyntikaudeksi hänen omansa. Häneltä kului kaksi päivää\nsatimien kaivamisessa esille lumen alta, luhistuneiden ritojen\nuudestirakentamisessa ja syöttien järjestämisessä. Kolmantena päivänä\nhän palasi Lac Bainiin.\n\nSinä päivänä saapui Bareekin erämajalle McTaggartin linjan\näärimmäiseen päähän. Hän vainusi toimitusmiehen verekset jäljet\nlumessa majan ympärillä, ja hänen niitä haistellessaan kuohahti\njokainen veripisara hänen ruumiissaan omituisen kiihtymyksen\ntunteesta. Kului ehkä puoli minuuttia, ennenkuin hänen sieraimensa\ntäyttävä haju ehti hänen tajunnassaan yhtyä menneisyyden muistoihin,\nja sen puolen minuutin kuluttua möyrysi Bareen rinnasta syvä ja\nvihainen murina.\n\nMonta minuuttia senjälkeen seisoi hän lumessa kuin musta kivimöhkäle,\ntarkaten hökkeliä. Sitten hän alkoi kiertää sitä kierukkamaisesti,\ntullen yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin haisteli kynnystä. Sisältä ei\nkuulunut mitään ääntä eikä tuntunut elämän hajua, mutta hän eroitti\nMcTaggartin _vanhan_ hajun. Sitten hän kääntyi erämaata kohti siihen\nsuuntaan, jolla pyydyslinja painui Lac Bainiin päin.\n\nBaree vapisi. Hänen lihaksensa nytkähtelivät. Hän ulisi. Yhä\nelävämpiä kuvia kerääntyi hänen mieleensä -- ottelu majassa,\nNepis, hurja takaa-ajo lumihangessa rotkon reunalle, jopa hänen\nammoinen kamppailunsa siltä päivältä, jona McTaggart oli vanginnut\nhänet jäniksenpaulallaan. Bareen ulinassa värähti suurta kaipuuta,\nmelkeinpä toivoa. Sitten se vähitellen haihtui. Olihan hänen lumessa\nvainuamansa haju vihatun olion, jonka hän tahtoi tappaa, eikä\nsuinkaan minkään hänelle rakkaan henkilön. Hetkiseksi oli luonto\nvihjaissut hänelle mieltymyksen merkityksestä -- lyhyeksi tuokioksi\nvain, ja sitten se haihtui. Ulina vaimeni, ja se vaihtui jälleen\ntuoksi pahaenteiseksi murinaksi.\n\nVerkalleen hän seurasi jälkiä ja tapasi kolmanneskilometrin päässä\nhökkelistä ensimmäisen ansan sillä linjalla. Pitkä paasto oli\ntehnyt hänen kylkensä ontoiksi, kunnes hän oli kuin nälkiintynyt\nsusi. Ensimmäiseen satimeen oli McTaggart pannut syötiksi\nlumikenkä-kaniinin takaraajan. Baree kuroitti siihen varovaisesti.\nHän oli Pierrotin pyydyslinjalla oppinut monta seikkaa, oli oppinut\ntietämään, mitä paulan napsahdus merkitsi, oli tuntenut teräsleukain\nkamalan puristuksen.\n\nHän tiesi paremmin kuin ovelin kettu, mitä loukku tekisi, jos jarru\nlaukeaisi, ja Nepis itse oli hänelle opettanut, että myrkkysyöttiin\nei ollut koskemista. Niinpä hän puraisi hiljaa kaniinin lihaan,\nvetäen syötin pois yhtä taitavasti kuin McTaggart itse olisi sen\ntehnyt. Hän kävi viidellä satimella ennen pimeän tuloa ja söi\nkaikki viisi syöttiä, kojeita vireestä päästämättä. Kuudes pyydys\noli loukku. Hän kierteli sen ympärillä, kunnes oli tehnyt polun\nlumeen. Sitten hän jatkoi matkaansa, kunnes yöpyi lämpimään rämeeseen\nbalsamipuiden alle.\n\nSeuraavana päivänä alkoi kamppailu ihmisen ja eläimen älyn välillä.\nBareelle ei Bush McTaggartin pyydyslinjalla rosvoileminen ollut\nsotaa, vaan taistelua olemassaolosta. Siten hän hankki itselleen\nravintoa, kuten Pierrotin linja oli sitä hänelle aikaisemmin varannut\nmoniksi viikoiksi. Mutta hän tajusi, että hän tässä tapauksessa oli\nlainrikkoja ja että oli vedettävä vihollista nenästä.\n\nJos olisi ollut hyvä metsästysilma, olisi hän ehkä juossut tiehensä,\nsillä näkymätön käsi, joka johti hänen vaellustansa, kuljetti häntä\nverkalleen, mutta varmasti takaisin vanhalle majavalammikolle ja\nGrey Loonille. Mutta näin ollen, kun nuoskea lumi lepäsi paksuna\nja pehmeänä hänen allaan, niin että hän paikoittain vajosi\nsiihen korviaan myöten, oli McTaggartin pyydyslinja ikäänkuin\nerikoisesti hänen käytettäväkseen varattu mannavyöhyke. Hän seurasi\ntoimitusmiehen lumikenkäin jälkiä ja tappoi nyt tämän päivän\nkolmannesta satimesta jäniksen.\n\nHänen aterioimaan ei siitä ollut jäljellä muuta kuin karvoja ja\npunaisia veritäpliä lumessa. Monet vuorokaudet oltuaan eineettä\ntunsi hän vihaista nälkää, ja ennen iltaa hän oli ryöstänyt\nsyötin kahdestatoista McTaggartin pyydyksestä. Kolmasti hän\ntapasi myrkkytäkyjä -- hirven- tai karibuntalia, jonka sisään oli\nkätketty strykniniannos, -- ja joka kerta hänen tarkat sieraimensa\näkkäsivät vaaran. Pierrot oli monestikin ihmeekseen huomannut,\nettä Baree kykeni vainuamaan myrkyn silloinkin, kun se oli mitä\ntaitavimmin ruiskutettu jäätyneeseen kauriin raatoon. Ketut ja sudet\nsöivät lihaa, josta Baree, ylen herkän aistinsa varoitettua häntä\nkuolettavasta vaarasta, kääntyi pois.\n\nSiten hän sivuutti McTaggartin myrkytetyt herkkupalat, haistellen\nniitä matkallaan ja jättäen jalanjälkensä lumeen, omalla tavallaan\nvahvistamaan hänen epäilystään. Siihen, mihin McTaggart oli\npuolipäivän aikaan pysähtynyt päivällistään keittämään, polki Baree\nsamanlaisia varovaisia renkaita.\n\nKolmantena päivänä Baree, jo vähemmän nälkäisenä, mutta tarkemmin\nvainuten vihollisensa inhan hajun, söi niukemmin, mutta teki\nsuurempaa hävitystä. McTaggart ei osannut yhtä taitavasti kuin Pierre\nEustach varoa kättensä hajun tarttumista satiiniinsa, rautoihinsa\nja loukkuihinsa, ja tuon tuostakin tuoksahti se voimakkaana Bareen\nnenään. Se herätti koirassa äkillistä ja itsepintaista uhmaa, yhä\nyltyvää vihaa, sensijaan että hän jokunen päivä aikaisemmin oli\nvihan melkein unohtanut. Kenties suoritetaan eläimen aivoissa\nyksinkertainen laskelma, joka ei seesty älyn selvyydeksi eikä ole\npelkkää vaistoakaan, mutta saa aikaan tuloksia, joita voisi pitää\njommastakummasta johtuvina.\n\nBaree ei laskenut kahta ja kahta yhteen saadakseen neljä; hän ei\najatuksissaan siirtynyt askel askelelta taaksepäin todistaakseen\nitselleen, että mies, jolle pyydyslinja kuului, oli syypää hänen\nsuruihinsa ja vastoinkäymisiinsä, mutta hän _tunsi_ syvää ja\nkostonhimoista vihaa. Paitsi susia, oli McTaggart ainoa olento,\njota hän koskaan oli todella vihannut: McTaggart oli hänelle tehnyt\npahaa, McTaggart oli tehnyt pahaa Pierrotille, McTaggartin tähden\nhän oli menettänyt rakkaan Nepisinsä -- _ja McTaggart oleskeli\ntällä pyydyslinjalla!_ Näihin asti oli hän vain harhaillut ilman\ntarkoitusta tai päämäärää, mutta nyt hän sai tehtävän. Hänen oli\npysyteltävä pyydysten suunnalla. Ravitakseen itseään. Ja purkaakseen\nvihaansa ja kostaakseen samalla kun ylläpiti henkeänsä.\n\nVielä samana päivänä hän tapasi järven keskellä myrkkysyöttiin\nkuolleen suden raadon. Puoli tuntia riuhtoi hän kuollutta otusta,\nkunnes sen talja oli rihmoiksi revitty. Sen lihaa hän ei maistanut.\nSe oli hänestä vastenmielistä. Hän tahtoi vain kostaa suden suvulle.\nEhdittyään kymmenisen kilometrin päähän Lac Bainista hän pysähtyi ja\nkääntyi. Juuri sillä kohtaa kulki linja jäätyneen virran yli, jonka\ntakana oli aukea kenttä; ja kentän yli löyhytteli tuuli -- milloin\nse oli myötäinen -- savua ja hajua kauppa-asemalta. Tällä kertaa\nBaree nukkui yönsä täysin vatsoin tiheässä männistössä; ja neljäntenä\npäivänä hän vaelsi jälleen länteen päin pyydyslinjaa pitkin.\n\nAikaisin sinä aamuna lähti Bush McTaggart keräämään riistaansa,\nja mennessään virran yli kymmenen kilometrin päässä Lac Bainista\nnäki hän ensi kertaa Bareen jäljet. Hän pysähtyi niitä tarkkaamaan,\nsillä ne herättivät hänessä äkkiä tavatonta mielenkiintoa, laskeutui\nviimein polvilleen ja, siepaten kintaan oikeasta kädestään, noukkasi\nlumelle pudonneen karvan. \"Musta susi!\"\n\nHän lausui nämä sanat omituisella, kovalla äänellä, ja ehdottomasti\nkääntyivät hänen silmänsä suoraan Grey Loonia kohti. Senjälkeen\ntarkasti hän, ja vielä entistä huolellisemmin, yhtä noista lumeen\nselvästi painuneista jäljistä. Kun hän nousi, oli hänen kasvoillaan\nikävää havaintoa osoittava ilme.\n\n\"Musta susi!\" toisti hän ja kohautti olkapäitänsä. \"Pyh! Lerue on\nhupsu. Koirahan se on.\" Ja sitten hän hetkistä myöhemmin jupisi\nmelkein kuiskaamalla: \"_Nepisin koira_!\"\n\nHän jatkoi matkaansa käyden koiran jäljissä. Hänet oli vallannut uusi\ninto, joka oli värisyttävämpi kuin pyyntimiehen innostus. Ihmisenä\nhän kykeni laskemaan kaksi ja kaksi yhteen, ja tuloksena oli --\nBaree. Sitä hän ei juuri epäillyt. Tämä miete oli pälkähtänyt hänen\npäähänsä jo silloin, kun Lerue oli puhunut mustasta sudesta. Jälkien\ntarkastus oli hänet varmistanut. Ne olivat koiran jäljet, ja koira\noli musta. Sitten hän tuli ensimmäiselle pyydykselle, josta syötti\noli riistetty.\n\nHän noitui partaansa. Syötti oli poissa ja sadin laukeamatta.\nTeroitettu keppi, joka oli ollut pistettynä syötin läpi, oli\nkiskaistu aivan irti.\n\nKaiken päivää seurasi McTaggart latua, jolle Baree oli jättänyt\njälkiänsä. Ansa toisensa jälkeen oli ryöstetty. Järvellä hän tapasi\nruhjotun suden. Ensimmäisestä hermostuneesta kiihtymyksestä, jonka\nhavainto, että Baree täällä liikuskeli, oli hänessä herättänyt,\nmuuttui hänen mielentilansa vähitellen raivoksi, ja päivän kuluessa\nraivo yhä lisääntyi. Hän oli kyllä tutustunut pyydyslinjan\nnelijalkaisiin rosvoihin, mutta varastelussa taitavaksi kehittynyt\nsusi, kettu tai koira koski tavallisesti vain muutamiin ansoihin.\nBaree sitä vastoin oli nyt juossut pyydykseltä pyydykselle, ja sen\njäljet lumessa osoittivat, että se oli jokaisen kohdalle pysähtynyt.\n\nMcTaggartin mielestä se oli riehunut melkein ihmisälyä osoittavana\npaholaisena. Myrkkysyöttejä se oli välttänyt. Kertaakaan se ei ollut\nkuroittanut päätänsä tai pistänyt käpäläänsä vaarallisen lähelle\nsurmanloukkua. Kaikesta päättäen ilman minkäänlaista aihetta se oli\ntuhonnut komean vesikon eli amerikkalaisen isonkärpän, jonka kiiltävä\nturkki oli kelvottomina palasina lumelle siroteltuna. Päivän lopulla\ntuli McTaggart raudoille, joissa ilves oli heittänyt henkensä. Baree\noli revellyt eläimen hopealta kuultavaa kylkeä, kunnes nahka oli\nmenettänyt enemmän kuin puolet arvostaan. McTaggart noitui ääneensä\nja huohotti kiukuissaan.\n\nIltahämärissä hän saapui erämajaan, jonka Pierre Eustach oli\nrakentanut linjansa puoliväliin, ja laski saaliinsa. Hänellä oli vain\nkolmannes tavallisesta pyydyserästä, ilves oli puolittain tuhottu,\nkärppä ihan kahtia reväisty. Seuraavana päivänä hän totesi vielä\nsuurempaa tuhoa, näki vielä useampia tyhjiä pyydyksiä. Hän oli kuin\nraivohullu. Kun hän myöhään iltapuolella saapui toiselle erämajalle,\neivät Bareen jäljet lumessa olleet tunninkaan vanhat. Kolmasti hän\nkuuli yön kuluessa koiran ulvonnan.\n\nKolmantena päivänä ei McTaggart palannutkaan Lac Bainiin, vaan alkoi\nvarovaisesti ajaa Bareeta. Oli satanut parin tuuman vahvuudelta\nuutta lunta, ja ikäänkuin sitä pahemmin kostaakseen kaksijalkaiselle\nviholliselleen oli Baree tallannut perin runsaasti jälkiä sadan\nmetrin päähän hökkelin ympäri.\n\nKului puoli tuntia ennenkuin McTaggart sai selville suorat jäljet,\nja niitä kaksi tuntia seurattuaan hän joutui tiheään räkämännikköön.\nBaree pysytteli tuulen alla. Silloin tällöin tuoksahti hänen\nsieraimiinsa takaa-ajajan haju; toistakymmentä kertaa hän vartosi,\nkunnes hätyyttäjä oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla korsien\nrasahdukset tai oksien metallinsointuisen napsahtelun pyssynpiippuun.\nJa sitten eläin äkkiä muuttaen mielensä, mikä jälleen toi kirouksia\nMcTaggartin huulille, teki laajan kaarroksen ja oikaisi uudelleen\npyydyslinjaa kohti.\n\nKun toimitusmies puolipäivän tienoilla saavutti linjan, oli Baree\njo alkanut työnsä. Hän oli tappanut ja syönyt jäniksen; hän oli\npuolentoista kilometrin matkalla ryöstänyt kolme ansaa ja suuntausi\njälleen suoraan pyydyslinjaa pitkin Lac Bainin kauppa-asemaa kohti.\n\nVasta viidentenä päivänä palasi Bush McTaggart asemalleen. Hän oli\nmyrtyneessä mielentilassa. Neljästä ranskalaisesta oli vain Valence\nsaapuvilla. Ja Valence kuuli hänen senjälkeen kiroillen sättivän\nMarieta. Tämä tuli myymälään hiukan myöhemmin, säikähtyneenä\nja silmät suurina, toinen poski hehkuvan punaisena McTaggartin\nsivaltamasta iskusta. Sillä välin kun kaupanhoitaja nouti hänelle\nsäilytettyä lohta, jota McTaggart halusi päivällisekseen, sai Valence\ntilaisuuden kuiskata hiljaa tytön korvaan.\n\n\"M'sieu Lerue on pyydystänyt hopeaketun\", sanoi hän hillityn riemun\nvärähdyksin. \"Hän rakastaa sinua, ystäväni, ja kevääseen mennessä hän\nkorjaa hyvän saaliin -- ja asumuksestaan Hännättömän Mustankarhun\nvarrelta lähettää hän sinulle tämän sanoman: _ole valmis karkaamaan,\nkun pehmeä lumi peittää maan_!\"\n\nMarie ei katsahtanut sanansaattajaan, mutta nuoren kaupanhoitajan\nojentaessa hänelle lohen, välkkyivät hänen silmänsä niin\ntähtikirkkaina, että tämä tytön mentyä sanoi Valencelle:\n\n\"_Morbleu_, onpa hän vielä toisinaan kaunis, Valence!\"\n\nJa Valence nyökkäsi omituisesti hymyillen.\n\n\n\n\nXXVI\n\nBaree kiusaa McTaggartia\n\n\nTammikuun ehdittyä puoliväliin oli sota Bareen ja Bush McTaggartin\nvälillä muuttunut enemmän kuin tilapäiseksi. Se ei enää ollut mitään\nohimenevää seikkailua eläimelle eikä pelkkä ärsyttävä sattuma\nmiehelle; se oli nykyisin heidän elämänsä varsinainen _raison\nd'être_. Baree pysytteli pyydyslinjan lähettyvillä. Hän vainosi\nsitä kuin hävittävä peikko, ja joka kerta kun hän uudelleen sai\nsieraimiinsa Lac Bainin toimitusmiehen hajun, vahvistui hänessä\nvaisto siitä, että hän oli kostamassa veriviholliselleen.\n\nTuon tuostakin hän veti McTaggartia nenästä, hän jatkoi syöttien\nriistämistä, yhä vimmatummin hän pyrki tuhoamaan löytämiänsä\nturkiksia, hänen suurimpana ilonaan ei ollut syöminen, vaan\ntärveleminen. Hänen vihansa yltyi viikkojen vieriessä yhä hurjemmaksi,\nkunnes hän vihdoin näykkäili ja repi pitkillä hampaillaan lunta\nMcTaggartin jäljistä.\n\nJa kaiken tämän aikaa häämötti hänen raivonsa takana Nepisin kuva,\njoka hahmoittui yhä selvemmäksi hänen aivoissaan.\n\nEnsimmäinen suuri yksinäisyys -- odotuksen ja etsinnän pitkien\npäivien ja vielä pitempäin öiden yksinäisyys, jota hän oli\nGrey Loonilla kokenut, painosti häntä jälleen niinkuin se oli\nhäntä painostanut menetyksensä ensi päivinä. Tähtikirkkaina tai\nkuutamoisina öinä hän jälleen päästi ilmoille Raitaa ikävöivän\nulinansa, ja kun Bush McTaggart sitä sydänyöllä kuunteli, tunsi hän\nkylmäin väreiden karmivan selkäpiitänsä.\n\nMiehen viha oli toisenlaista kuin eläimen, mutta ehkä vielä\nleppymättömämpää. McTaggartissa se ei ollut pelkkää vihaa. Siihen\nsekaantui määrittelemätöntä, taikauskoista pelkoa, jolle hän nauroi\nja jota hän kiroili, mutta joka pysyi hänessä yhtä varmasti kuin\nhänen jälkiensä haju Bareen nenässä. Baree ei enää ollut pelkkä eläin\n-- _Baree edusti Nepisiä_. Se ajatus vakiintui yhä itsepintaisesti\nMcTaggartin rumassa sielussa.\n\nEnää ei kulunut päivääkään hänen ajattelemattaan Raitaa; jokainen yö\nloihti nyttemmin tytön kasvot ilmestyksenä hänen eteensä. Kuvittelipa\nhän eräänä myrskyiltana tuulen valittavasta vonkunasta eroittavansa\nhänen äänensäkin -- ja tuokiossa hän kuuli heikosti etäisen\nulvahduksen metsästä. Sinä yönä ahdisti häntä lyijynraskas pelko. Hän\nravisteli itseänsä.\n\nHän poltteli piippuansa, kunnes tupa oli sinisenä savusta. Hän\nkirosi Bareeta ja myrskyä, mutta hänessä ei enää ollut entistä\nylimielistä rohkeutta. Hän ei lakannut vihaamasta Bareeta -- yhä hän\nsitä vihasi enemmän kuin oli koskaan ketään ihmistä vihannut, --\nmutta hänellä oli nyt vielä suurempi syy, miksi tahtoi sen tappaa.\nHänelle vihjautui ensin hänen nukkuessaan, levottomassa unessa, ja\nsen jälkeen hänessä yhä eli ja vakiintui ajatus, että _Nepisin henki\nopasti Bareeta hänen pyydyslinjansa tuhoamisessa_.\n\nJonkun ajan perästä hän lakkasi kauppa-asemalla puhumasta\npyydyslinjallaan rosvoilevasta \"mustasta sudessa\". Bareen hampaiden\ntärvelemät turkikset hän kätki näkyvistä ja salaisuutensa hän\nsäilytti omana tietonaan. Hän oppi kaikki keinot ja temput, joita\nhavumetsissä pyydystelevät ketun- ja sudentappajat käyttivät.\nHän kokeili kolmella erilaisella myrkyllä, joista yksi oli\nniin voimakasta, että yksi ainoa pisara tuotti kuoleman; hän\nkokeili strykniniä sisältävillä selatinikapselleiila kauriin- ja\nkaribunihrassa, hirvenmaksassa ja piikkisianlihassakin.\n\nVihdoin hän syöttejään valmistaessaan kasteli kätensä majavanöljyyn\nennenkuin hoiteli myrkkyjä ja lihaa, jottei niihin tarttuisi ihmisen\nhajua. Kettuja, susia, jopa kärppiäkin ja vesikkoja kuoli näihin\nsyötteihin, mutta Baree tuli aina lähelle, vaan ei koskaan kyllin\nlähelle. Tammikuussa myrkytti McTaggart jokaisen syötin loukuissaan.\nSe tuotti hänelle ainakin yhden hyvän tuloksen. Siitä päivin ei\nBaree enää koskenut hänen syötteihinsä, vaan söi ainoastaan ansoista\ntappamiaan kaniineja.\n\nTammikuussa McTaggart näki ensimmäisen vilahduksen Bareestakin. Hän\noli asettanut kiväärinsä puuta vasten, ja oli silloin kymmenkunnan\naskeleen päässä siitä. Näytti siltä kuin Baree olisi sen tiennyt\nja tullut häntä vain ärsyttelemään; sillä kun toimitusmies\näkkiä vilkaisi eteensä, seisoi Baree ilmielävänä vaivaiskuusen\nlähettyvillä, tuskin kahdenkymmenen metrin päässä hänestä; sen\nvalkoiset hampaat välkkyivät ja silmät hehkuivat kuin hiilet.\nHetkisen tuijotti McTaggart kuin kivettyneenä. Baree se oli. Hän\ntunsi valkoisen tähden, valkohuippuisen korvalehden, ja hänen\nsydämensä jyskytti povessa kuin vasara. Hyvin hitaasti hän alkoi\nhiipiä pyssyänsä noutamaan. Hän oli siihen kuroittamaisillaan, kun\nBaree livahti tiehensä kuin salama.\n\nTästä sai McTaggart uuden tuumansa. Hän merkitsi itselleen uuden\nladun metsän läpi samansuuntaisesti pyydyslinjan kanssa, mutta\nvähintäänkin viidensadan metrin päähän siitä. Mutta mihin ansa tai\nloukku oli asetettu, sinne pistäysi tämä uusi latu terävästi kuin\nvinokulman kärki, niin että hän voi huomatuksi tulematta lähestyä\npyydystä. Tämän sotajuonen avulla hän uskoi ennen pitkää saavansa\nkoiran ammuttavakseen. Taaskin suunnitteli ihmisjärki, ja taaskin se\njoutui tappiolle. Ensimmäisenä päivänä, jona McTaggart käytti uutta\nlatuansa, poikkesi Bareekin sille. Joksikin ajaksi se sai koiran\nymmälle. Kolmasti hän juoksi edestakaisin vanhan ja uuden ladun\nväliä. Sitten hän ei enää epäillyt. Uusi latu oli _veres_ latu, ja\nhän seurasi sitä Lac Bainin toimitusjohtajan jälkiä pitkin.\n\nMcTaggart ei aavistanut, mitä tapahtui, ennenkuin vasta palatessaan,\nkun luki tarinan lumesta. Baree oli käynyt joka pyydyksellä ja\noli joka kerta poikkeuksetta saapunut vinokulman sivua pitkin sen\nkärkeen. Hänen viikkokauden turhaan ajettuaan ja väijyskeltyään,\nsaapuen milloin miltäkin suunnalta -- jolla ajalla hän oli\nparikymmentä kertaa noitunut itsensä raivoon -- pälkähti McTaggartin\npäähän vielä toinen tuuma. Se valkeni hänelle kuin innostuksena, tämä\nhänen viimeinen suunnitelmansa, ja oli niin yksinkertainen, että\nhänen toki olisi pitänyt tulla sitä jo ennemmin ajatelleeksi.\n\nHän riensi takaisin Lac Bainin kauppa-asemalle.\n\nYlihuomenna hän oli heti päivän koitteessa ladulla. Tällä kertaa\nhänellä oli mukanaan käärö, jossa oli tusina vahvoja, vastikään\nmajavanöljyyn kastettuja sudenrautoja ja hänen edellisenä yönä\npaulalla pyydystämänsä jänis. Vähän väliä hän vilkaisi levottomasti\ntaivaalle. Se pysyi kirkkaana myöhäiseen iltapäivään asti, jolloin\npilviröykkiöitä alkoi vieriä esille idästä. Puolta tuntia myöhemmin\nne heittivät muutamia lumihahtuvia. McTaggart antoi yhden niistä\npudota kintaalle kätensä selkään ja tutki sitä tarkasti. Se oli\npehmeä ja untuvainen, ja hän hymähti tyytyväisesti. Tätä hän oli\ntoivonutkin. Ennen aamua olisi kuuden tuuman vahvuinen äsken satanut\nlumi jälkiä peittämässä.\n\nHän pysähtyi ensimmäiselle ridalle ja ryhtyi ripeästi tuumasta\ntoimeen. Ensiksi hän nakkasi sieltä pois myrkkysyötin, pannen\nkaniinin tilalle. Sitten hän alkoi asetella sudenrautojaan. Kolmet\nniistä hän sijoitti ridan \"ovelle\", josta Bareen täytyi mennä sisälle\npäästäkseen syöttiin. Loput yhdeksän paria hän asetteli hajalleen\njalan tai kuudentoista tuuman päähän toisistaan, niin että todellinen\nsadinrengas saarsi ritaa.\n\nHän ei kiinnittänyt ketjuja, vaan jätti ne irralleen lumeen. Jos\nBaree tarttui yksiin rautoihin, sotkeutuisi se toisiinkin, eikä\nmitään pönkkää olisi tarvis. Työnsä suoritettuaan riensi McTaggart\npois talvi-illan tummenevan hämärän läpi erämajaansa. Hän oli aivan\nhaltioissaan. Tällä kertaa ei hänen yrityksensä voinut mennä myttyyn.\nMatkallaan Lac Bainista hän oli laukaissut jokaisen pyydyksen ja\npoistanut syötit. Ainoastakaan ei Baree löytäisi mitään syötävää\nennenkuin tulisi kaksillatoista sudenraudoilla varustetulle \"pesälle\".\n\nSinä yönä satoi seitsemän tuuman vahvuudelta lunta, ja koko maailma\nnäkyi muuttuneen ihmeelliseksi valkoiseksi viitaksi. Untuva-aaltoina\nriippui lumi puista ja pensaista, se oli peittänyt kallionhuiput\nkorkeilla valkoisilla lakeilla ja jalan alla se oli niin keveää, että\nkädestä pudonnut patruuna upposi pohjaan asti.\n\nBaree oli varhain pyydyslinjalla. Hän oli tänä aamuna varovaisempi,\nsillä enää ei ollut McTaggartin hajua tai lumikenkäin jälkiä\nhäntä opastamassa. Hän sattui ensimmäiselle ansalle puolitiessä\nLac Bainin ja erämajan välillä, jossa toimitusmies odotteli. Se\noli päästetty vireestä ja syötitön. Hän kävi pyydyksellä toisensa\njälkeen, mutta kaikki huomasi hän lauenneiksi ja syötittömiksi. Hän\nhaisteli epäluuloisesti ilmaa yrittäen turhaan vainuta savun käryä,\nlöyhähdystä ihmisen hajusta.\n\nPuolenpäivän tienoissa hän saapui ridalle, jonka edustalla\nkaksitoista kavalaa vehjettä oli ammottavin leuoin puolen jalan\nvahvuisen lumivaipan alla häntä väijymässä. Runsaan minuutin hän\nseisoi vaaravyöhykkeen ulkopuolella, haistellen ilmaa ja kuunnellen.\nHän näki jäniksen, ja hänen nälkäiset leukansa loksahtivat yhteen.\nHän siirrähti askeleen lähemmäksi.\n\nHän oli yhä epäluuloinen -- jostakin oudosta ja käsittämättömästä\nsyystä hän aavisteli vaaraa. Innokkaasti hän etsi sitä kuonollaan,\nsilmillään ja korvillaan. Ja kaikkialla hänen ympärillään vallitsi\nsuuri hiljaisuus ja suuri rauha. Hänen leukansa naksahtivat taas. Hän\nulisi hiljaa. Mikä teki hänet niin levottomaksi? Missä piili vaara,\njota hän ei voinut nähdä eikä haistaa? Hitaasti kiersi hän ritaa;\nhän kiersi sen kolmasti ja tuli joka kierroksella hiukan lähemmäksi\n-- kunnes hänen jalkansa viimein melkein koskettivat ulompaa\npyydysketjua.\n\nVielä hän seisoi minuutin paikoillaan korvat lotkossa. Vaikka\nkaniinin herkullinen tuoksu hivelikin hänen sieraimiaan, _veti\nhäntä jokin pois_. Ja hän olisi lähtenytkin; mutta kuului äkkiä --\nihan ridan takaa -- kimeä, rotan piipitystä muistuttava kirahdus,\nja seuraavassa silmänräpäyksessä näki Baree lunta valkoisemman\nkärpän nälkäisesti repivän jäniksen lihaa. Hän unohti omituisen\nvaaranaavistuksensa. Hän murahti raivokkaasti, mutta hänen rohkea\npieni kilpailijansa ei herennyt herkuttelemasta.\n\nJa sitten hän syöksyi suoraan McTaggartin häntä varten laatimaan\nturmanpesään.\n\n\n\n\nXXVII\n\nMcTaggartin voitonriemu\n\n\nSeuraavana aamuna Bush McTaggart kuuli kahleiden kilinää ollessaan\nvielä kolmanneskilometrin päässä ridasta. Oliko siellä ilves? Oliko\nsiellä kiiltonäätä? Oliko siellä susi tai kettu? _Vai oliko se\nBaree?_ Loppumatkalla hän pisti melkein juoksuksikin, ja kun hän\nvihdoin saapui paikalle, mistä saattoi nähdä, nousi hänen sydämensä\nkurkkuun hänen huomatessaan, että oli pyydystänyt vihollisensa. Hän\nlähestyi, pitäen kivääriään ampumavalmiina siltä varalta, että koiran\nonnistuisi päästä irralleen.\n\nBaree lojui kyljellään, läähättäen uupumuksesta ja vavahdellen\ntuskasta. Käheä riemuhuuto pääsi McTaggartin huulilta, kun hän\ntuli lähemmäksi ja vilkaisi lumeen. Se oli sullottu kovaksi monen\nneliöjalan alalla ridan seinuksella, missä Baree oli ponnistellut, ja\npunersi verestä. Verta oli vuotanut enimmäkseen leuoista. Sitä valui\nniistä nytkin, kun hän tuijotti viholliseensa. Lumen alla kätketyt\nteräspihdit olivat tehneet armottoman työnsä perin pohjin. Toinen\netukäpälä oli tiukasti kiinni ensimmäisen nivelen paikoilta, molemmat\ntakajalat olivat vangittuina, neljännet raudat olivat napsahtaneet\nkiinni kylkeen, ja koiran riuhtaistessa kupeensa irti oli siitä\nrevennyt McTaggartin kämmenen kokoinen pala nahkaa.\n\nLumi kertoi hänen yönpitkän epätoivoisen kamppailunsa tarinan;\nvertavuotavat leuat osoittivat, kuinka turha oli ollut hänen\nyrityksensä hampaillaan katkaista vangitsevaa terästä. Baree\nhuohotti. Hänen silmänsä verestivät. Mutta nytkään, kaikkien noiden\npiinanhetkien jälkeen, ei hänen sisunsa eikä rohkeutensa olleet\nlannistuneet. McTaggartin nähdessään hän ponnahti pystyyn, mutta\nkellahti melkein samassa takaisin lumeen. Etujalat olivat kuitenkin\ntukemassa. Pää ja rinta jäivät ylös, ja kurkusta kohoava karjaisu oli\nraivokas kuin tiikerin. Tuossa oli vihdoinkin -- vain kahdentoista\njalan päässä hänestä -- se, jota hän maailmassa vihasi enemmän kuin\nsusiakaan. Ja taaskin hän oli avuton, kuten kerran ennen oli ollut\navuton jäniksen paulassa riippuessaan.\n\nHänen murahduksensa raivokkuus ei nyt hätäännyttänyt McTaggartia.\nTämä näki, kuinka täydellisesti toinen oli hänen armoillaan, ja\nriemusta nauraen hän laski kiväärinsä puun nojalle, veti rukkaset\nkädestään ja alkoi täyttää piippuansa. Tämä oli voiton huumausta,\njota hän oli toivonut, kidutusta, jota hän oli suunnitellut. Hän\ntunsi sielussaan yhtä kuolettavaa vihaa kuin Bareekin -- vihaa,\njollaista ihminen voisi tuntea ihmistä kohtaan.\n\nHän oli toivonut tilaisuutta lähettääkseen luodin koiran ruumiin\nläpi. Mutta tämä oli parempaa -- katsella, kuinka se tuuma tuumalta\nkitui kuoliaaksi, härnätä sitä niinkuin hän olisi saattanut härnätä\nihmisolentoa, kävellä sen ympärillä kuunnellakseen rautojen kilinää\nja nähdäkseen uutta verta tihkuvan, kun Baree väänteli runneltuja\nkoipiaan ja ruumistaan pysytelläkseen päin häneen. Se oli mainiota\nkostoa. Näihin mietteisiinsä hän oli niin syventynyt, ettei kuullut\ntakaansa lähenevien lumikenkäin suhahtelua. Vasta ihmisääni --\nmiehenääni -- sai hänet äkkiä kääntymään.\n\nMies oli outo ja kymmentä vuotta McTaggartia nuorempi. Ainakaan hän\nei näyttänyt viittä-, kuuttaneljättä vanhemmalta, vaikka hänellä\nolikin lyhyt, vaalea parta. Hän oli sitä lajia, johon tavallisesti\nmiellytään ensi silmäyksellä, poikamainen ja kuitenkin ikämies.\nKirkkailla silmillään hän katseli avomielisesti karvalakiansa reunan\nalta, vartalo oli nuortea kuin intiaanin eikä kasvoilla ollut erämaan\npainamia kovia viivoja.\n\nKuitenkin tiesi McTaggart ennenkuin hän oli mitään virkkanutkaan,\nettä tämä mies _kuului_ salomaahan, kuului siihen sydämeltään ja\nsielultaan. Lakki oli kiiltonäädän nahkaa. Hänellä oli tuulenpitävä,\npehmeäksi parkittu karibunnahkainen takki, miehustalta kiinnitetty\npitkällä vyöhiköllä ja ripsutettu intiaanimalliin. Takki oli\nturkiksilla sisustettu. Hänen housunsa olivat Hudson-lahden seuduilla\nkäytettyä raskasta kuosia, ja jaloissa oli mokkasinit. Hän vaelsi\npitkillä, kapeilla viidakkomaan lumikengillä; hartioille sidottu\nmytty oli pieni ja jämeä, ja kivääriänsä hän kantoi kangastupessa. Ja\nkarvalakista lumikenkiin asti oli hänessä matkan merkit.\n\nMcTaggart olisi arviolta sanonut, että hän oli viime viikkoina\ntaivaltanut puolitoista tuhatta kilometriä. Se ajatus ei silti\naiheuttanut noita omituisia kylmiä väreitä hänen selkäpiissään, vaan\näkillinen pelko, että jollakin käsittämättömällä tavalla oli kuiskaus\nkerinnyt etelään -- tieto Grey Loonin tapahtumasta, -- ja että tällä\nmatkan uuvuttamalla muukalaisella oli karibunnahkaisen takkinsa alla\nkuninkaallisen luoteisen ratsastavan poliisikunnan merkki. Siksipä\nhänet nyt valtasi melkein kauhu, ja hän seisoi mykkänä.\n\nTähän asti oli muukalainen päästänyt vain kummastuneen huudahduksen.\nNyt hän sanoi Bareeta katsellen:\n\n\"Hyväinen aika, olettepa te saattanut tuon eläinraukan aika tiukkaan\npaikkaan!\"\n\nÄänessä oli jotakin, mikä rauhoitti McTaggartia. Se ei kuulostanut\nepäluuloiselta, ja hän huomasi, että vieraan huomiota kiinnitti\nenemmän tuo vangittu eläin kuin hän itse. Hän henkäisi syvään.\n\n\"Pyydysrosvo\", selitti hän.\n\nVieras tuijotti Bareeta vielä tarkemmin. Hän työnsi pyssyntukkinsa\nalas lumeen ja astui lähemmäksi eläintä. \"Hyväinen aika vieläkin\n-- koira!\" huudahti hän. Takaapäin tarkkasi McTaggart miestä\nportimon silmillä. \"Niin, koira\", vastasi hän, \"villi koira, ainakin\npuolittain susi. Se riisti minulta tuhannen dollarin edestä turkiksia\ntänä talvena.\"\n\nVieras kyykistyi Bareen eteen, kintaisiin pistetyt kädet polvillaan;\nja valkoiset hampaat välkkyivät puolittain hymyilevästä suusta.\n\n\"Eläin raiska!\" sanoi hän myötätuntoisesti. \"Oletko siis pyydysrosvo?\nHenkipatto? Ja -- olet joutunut poliisien kynsiin? Ja -- hyväinen\naika vielä kerran -- eivät ne ole sinua aivan reilusti pidelleet!\"\nHän nousi ja katsoi McTaggartiin.\n\n\"Minun täytyi virittää joukko tuollaisia rautoja\", puolustautui\ntoimitusmies, punastuen lievästi kasvoiltaan muukalaisen sinisilmäin\nhäneen tuijottaessa. Mutta äkkiä hänen sisunsa nousi. \"Ja se saa\nkuolla siihen tuuma tuumalta. Minä jätän sen nääntymään nälkään\nja mätänemään satimiin palkaksi kaikista tihutöistään.\" Hän otti\npyssynsä ja lisäsi, silmät käännettyinä muukalaista kohti ja\nsormi valmiina liipaisimella: \"Nimeni on Bush McTaggart, olen\nturkisasioitsija Lac Bainista. Oletteko matkalla sinnepäin, m'sieu'?\"\n\n\"Jonkun kilometrin vain. Matkani pitää pohjoiseen -- kuusimetsäin\ntuolle puolen.\" McTaggart tunsi jälleen samaa omituista väristystä.\n\"Hallituksenko palveluksessa?\" kysyi hän. Vieras nyökkäsi.\n\n\"Ehkä... poliisikunnan miehiä?\" uteli McTaggart edelleen. \"Hm,\nniin... poliiseja kyllä\", sanoi muukalainen katsoen toimitusmiestä\nsuoraan silmiin. \"Ja nyt, m'sieu', pyytäisin teitä hyvin suurena\nkohteliaisuutena ja kunnioituksesta lakia kohtaan lävistämään\nluodilla tuon eläimen kallon ennenkuin jatkamme matkaamme.\nTahdotteko? Vai teenkö sen minä?\"\n\n\"Pyyntilinjalla on lakina\", vastasi McTaggart, \"että pyydysrosvo\njätetään ansoihin mätänemään. Ja tuo elukka oli paholainen.\nKuunnelkaahan...\"\n\nNopeasti ja kuitenkaan jättämättä pois mitään hienoa yksityiskohtaa\nhän kertoi viikkojen ja kuukausien kamppailusta itsensä ja\nBareen välillä, temppujensa ja suunnitelmiensa tuskastuttavasta\nhyödyttömyydestä ja vielä tuskastuttavammasta oveluudesta eläimen\ntaholta, joka hänen viimein oli onnistunut pyydystää.\n\n\"Se oli paholainen -- niin hiton ovela\", huudahti hän hurjistuneena,\nkun oli lopettanut kertomuksensa. \"Ja nyt -- tahtoisitteko ampua\nsen vai jättää sen tuohon tuuma tuumalta kitumaan kuoliaaksi, kuten\npaholaisen tulisi?\"\n\nMuukalainen katseli Bareeta. Hänen kasvonsa olivat käännetyt pois\nMcTaggartista. Hän sanoi:\n\n\"Luulenpa olevanne oikeassa. Jääköön paholainen mätänemään. Jos\nolette matkalla Lac Bainiin, m'sieu', käyn nyt lyhyen taipaleen\nkanssanne. Muutaman kilometrin matka oikaisee kompassini suunnan.\"\n\nHän otti pyssynsä. McTaggart opasti. Puolen tunnin kuluttua\nmuukalainen pysähtyi ja osoitti pohjoiseen.\n\n\"Suoraan tuonne -- hyvinkin kahdeksansataa kilometriä\", virkkoi hän\npuhuen niin hilpeän huolettomasti kuin vielä samana iltana pääsisi\nkotiin. \"Minä jätän teidät tässä.\" Hän ei tarjoutunut puristamaan\nkättä. Mutta lähtiessään hän sanoi:\n\n\"Voisitte ilmoittaa, että John Madison on tästä taivaltanut.\"\n\nSenjälkeen hän käveli kaksi kolmanneskilometriä suoraan pohjoista\nkohti taajan metsän läpi, poikkesi läntiselle suunnalle ja vaelsi\nvielä kolmisen kilometriä, kääntyi sitten terävässä kulmassa etelään\npäin; ja tunti senjälkeen, kun oli McTaggartin jättänyt, istui hän\njälleen kantapäillään melkein käsivarren ulottuvissa Bareesta.\n\nJa hän haastoi ikäänkuin inhimillistä toveria puhutellen: \"Vai\nsemmoinen sinä olet ollut, veikkonen. Pyydysrosvo, häh? _Henkipatto?_\nJa olet vetänyt häntä nenästä kaksi kuukautta! Ja senvuoksi, että\nolet ovelampi peto kuin hän itse, tahtoisi hän jättää sinut tänne\nkuolemaan niin hitaasti kuin suinkin. _Henkipatto_!\"\n\nHänen äänensä helskähti hauskaksi nauruksi, sellaiseksi, joka\nlämmittää kuulijaa -- eläintäkin. \"Se on lystikästä. Meidän tulisi\nlyödä kättä, poikaseni -- totta totisesti! Sinä olet villi veitikka,\nsanoi hän. No, niin olen minäkin. Ilmoitin nimekseni John Madison. Ei\nse ole nimeni. Minä olen Jim Carvel. Ja voi turkanen, mainitsin vain\nsanan 'poliisi'! Ja oikeinhan se oli. Ei mikään valhe. Minua etsii\nkoko poliisikunta -- jokainen kirottu konstaapeli Hudson-lahdesta\nMackenzie-joelle asti. Lyöhän kättä, veikkoseni. Olemme samassa\nruuhessa, ja olipa hauskaa, että sinut tapasin!\"\n\n\n\n\nXXVIII\n\nYstävykset\n\n\nJim Carvel ojensi kätensä ja murina Bareen kurkussa lakkasi. Mies\nnousi jaloilleen. Hän seisoi siinä katsellen suuntaan, jolle Bush\nMcTaggart oli mennyt, ja nauraa hykähteli omituisella, riemuitsevalla\ntavalla. Tuossa naurussakin oli ystävällisyyttä. Ja sitä oli myöskin\nhänen silmissään ja hänen hampaittensa välkkeessä, kun hän jälleen\nkatseli Bareeta.\n\nHänessä oli jotakin, mikä näkyi tekevän harmaan päivän kirkkaammaksi,\nmikä tuntui lämmittävän kylmää ilmaa -- jotakin omituista, mikä\nsäteili iloa, toivoa ja toverillisuutta, niinkuin kuuma uuni levittää\nlämpönsä hehkua. Baree tunsi sen. Ensi kertaa senjälkeen, kun nuo\nkaksi miestä olivat saapuneet, menetti sudenrautojen raatelema ruumis\njäntevyytensä, hänen selkänsä vaipui, hänen hampaansa kalisivat, kun\nhän värisi tuskissaan. Tälle miehelle hän paljasti heikkoutensa.\nHänen veristävissä silmissään oli nälkäinen katse, kun hän tarkkasi\nCarvelia, joka oman tunnustuksensa mukaan oli henkipatto. Jim Carvel\nkuroitti jälleen kätensä -- tällä kertaa paljon lähemmäksi.\n\n\"Sinua raukkaa\", sanoi hän hymyn sammuessa hänen kasvoiltaan. \"Voi\nsinua raukkaa!\"\n\nSanat olivat Bareesta kuin hyväilyä -- jollaista hän ei ollut\ntuntenut Nepisin ja Pierrotin menetettyään. Hän laski päänsä alas,\nkunnes leuka lepäsi lumessa. Carvel huomasi siitä hitaasti tihkuvan\nverta.\n\n\"Voi sinua raukkaa\", toisti hän.\n\nHän ojensi kätensä aivan pelottomasti. Se oli suuren vilpittömyyden\nja suuren säälin luottamusta. Hän kosketti Bareen päätä, silitteli\nsitä veljellisesti ja sitten hän tarttui -- hitaasti ja hiukan\nvarovaisemmin -- rautoihin, jotka puristivat Bareen etukäpälää.\n\nPuolittain sekaantuneissa aivoissaan ponnisteli Baree tajutakseen,\nja vihdoin valkeni hänelle totuus, kun hän tunsi teräsleukojen\navautuvan ja veti runnellun jalkansa pois. Sitten hän teki, mitä ei\nollut tehnyt kellekään muulle olennolle kuin Nepisille. Juuri kerran\npistäysi hänen kielensä esille ja hän nuolaisi Carvelin kättä. Mies\nnauroi. Voimakkailla käsillään hän avasi muut raudat, ja Baree oli\nvapaa.\n\nMuutaman minuutin virui eläin liikkumatta, silmät mieheen\nkäännettyinä. Carvel oli istahtanut lumen peittämän kohupölkyn\npäähän ja täytti piippunsa. Baree katseli, kuinka hän sen sytytti;\nhän tarkkasi mielenkiinnolla ensimmäistä sinervää savupilveä, joka\ntuprusi Carvelin suusta. Mies ei ollut kuin parin pyydysketjumitan\npäässä -- ja hän irvisti hilpeästi Bareelle.\n\n\"Koetahan reipastua, veikkoseni\", rohkaisi hän. \"Eihän ole luita\nsärkynyt. Hiukan jäykkänä vain. Ehkä meidän olisi parasta tästä\nlähteä.\"\n\nHän kääntyi Lac Bainiin päin. Häntä vaivasi pelko, että McTaggart\nvoisi palata. Kenties Bareella oli samanlaisia aavistuksia, sillä\nkun Carvel vilkaisi häneen jälleen, oli hän jaloillaan, horjui vain\nhiukan tasapainoon pyrkiessään. Seuraavassa tuokiossa oli maankulkija\nheittänyt myttynsä olaitaan ja avasi sitä. Hän pisti kätensä sisään\nja veti sieltä kimpaleen raakaa, punaisia lihaa.\n\n\"Tämänaamuista riistaa\", selitti hän Bareelle. \"Vuoden vanhaa\nuroshirveä, möyheätä kuin peltokana -- niin hienoa herkkuleipää kuin\nselkäpala konsaan. Maistahan!\"\n\nHän paiskasi lihan Bareelle. Tämä ei epäröinyt sitä ottaa vastaan.\nBaree oli nälissään -- ja lihan heitti hänelle ystävä. Hän upotti\nhampaansa siihen. Hänen leukansa murensivat sen. Uutta virikettä\ntuli hänen vereensä hänen aterioidessaan, mutta hetkeksikään hän\nei kääntänyt punertuneita silmiään toisen kasvoista. Carvel nosti\nmyttynsä takaisin olalleen. Hän nousi pystyyn, otti kiväärinsä, pisti\njalkansa lumikenkiin ja kääntyi pohjoista kohti.\n\n\"Tule, poika\", sanoi hän. \"Meidän on lähdettävä taipaleelle.\" Se\noli suora, koristelematon kehoitus, ikäänkuin he olisivat jo kauan\nolleet matkatovereita. Ehkei se ollutkaan pelkkä kehoitus, vaan\nosittain käsky. Baree joutui ymmälle. Täydelleen puoli minuuttia\nhän seisoi hievahtamatta paikoillaan, katsellen Carvelia selkään\ntämän harppaillessa pohjoista kohti. Carvel ei vilkaissut taakseen.\nBaree tunsi äkillisen vavahduttavan väristyksen, hän käänsi päänsä\nLac Bainia kohti, katsoi taasen Carveliin, ja hänen kurkustaan\nkuului ulinaa, melkein yhtä heikkoa kuin henkäys. Mies oli juuri\nkatoamaisillaan tiheään kuusistoon. Hän pysähtyi ja katsahti taakseen.\n\n\"Tuletko, poika?\"\n\nTältäkin matkalta eroitti Baree hänen ystävällisen irvistyksessä, se\nnäki ojennetun käden, ja tuo ääni herätti siinä uusia tunnelmia. Ääni\nei ollut Pierrotin äänen kaltainen. Baree ei ollut koskaan rakastanut\nPierrotia. Eikä se myöskään ollut vieno ja suloinen kuin Raidan\nääni. Baree oli tuntenut vain muutamia miehiä ja oli niitä kaikkia\nkatsellut epäluulolla. Mutta tuo ääni riisui häneltä aseet. Se oli\nviekoittelevan kutsuva. Hän halusi vastata siihen. Hänet valtasi heti\nhalu seurata muukalaisen kintereillä. Ensi kertaa elämässään hän\ntunsi nyt halua saada osakseen miehen ystävyyttä. Hän ei liikahtanut\nennenkuin Jim Carvel oli astunut kuusistoon. Sitten vasta hän seurasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiksi yöksi he leiriytyivät ketri- ja balsamipuita kasvavaan\ntiheikköön, viidentoista kilometrin päähän McTaggartin\npyydyslinjalta. Kahden tunnin ajan oli pyryttänyt lunta, ja heidän\njälkensä olivat peittyneet. Pyrytti vieläkin, mutta ei ainoakaan\nhiutale valkoisesta ryöpystä eksynyt paksun oksakatoksen lävitse.\nCarvel oli pystyttänyt pienen silkkitelttansa ja laittanut nuotion.\nHe olivat nauttineet illallisena, ja Baree loikoi vatsallaan,\nkatsellen matkalaista, melkein hänen kätensä ulottuvilla. Selkä\npuuhun nojattuna poltteli tämä herkutellen. Hän oli heittänyt yltään\nlakkinsa ja takkinsa, ja valkean lämpimässä loisteessa hän näytti\nmelkein poikamaisen nuorelta. Mutta siinä loisteessakin pysyivät\nhänen leukansa yhtä tiukkoina ja hänen silmänsä yhtä kirkkaan\nvalppaina.\n\n\"Tuntuu hyvältä, että on puhetoveri\", haastoi hän Bareelle. \"Joku,\njoka ymmärtää ja osaa pitää suunsa kiinni. Onko sinulla koskaan ollut\nhalua ulvoa etkä ole rohjennut. Ka, niin on minun laitani. Joskus\nolen ollut pakahtumaisillani, kun olen halunnut puhua jollekulle,\nenkä ole tohtinut.\"\n\nHän hieroi käsiänsä ja piti niitä loimua kohti. Baree tarkkasi hänen\njokaista liikettänsä ja kuunteli korviaan höröstellen jokaista\nääntä, joka pääsi hänen huuliltaan. Sen silmissä kuvastui nyt mykkää\npalvontaa, ja niiden katse lämmitti Carvelin sydäntä, karkoittaen\nyön äärettömän yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteen. Baree vetäysi\nlähemmäksi miehen jalkoja, ja äkkiä kumartui Carvel silittämään sen\npäätä.\n\n\"Minä olen paha mies, veikkoseni\", nauroi hän. \"Et sinä vie minusta\nvoittoa -- et vähääkään. Haluatko tietää, mitä tapahtui?\" Hän odotti\nhetkisen ja Baree katseli häntä yhä vakaasti. Sitten Carvel jatkoi,\nikäänkuin olisi puhunut ihmiselle. \"Niin, siitä tuli nyt kuluneeksi\nviisi vuotta viime joulukuussa juuri ennen pyhiä. Minulla oli isä,\nkomea vanha mies se isäukko olikin. Ei ollut äitiä, -- isä vain, ja\nkun meidät laski yhteen, niin tuloksena oli _ykkönen_. Ymmärrätkö?\nJa sitten tuli rajantakainen lurjus nimeltä Hardy valkojuovaisen\ntähtilipun maasta ja ampui hänet eräänä päivänä, siksi että isä\ntoimi politiikassa häntä vastaan. Ihan ilmeinen murha. Eikä sitä\nlurjusta hirtetty! Ei, veikkoseni, ei sitä hirtetty. Hänellä oli\nliian paljon rahaa ja liian monta valtiollista ystävää, ja niinpä\nhän olisi päässyt kahden vuoden kuritushuoneella. Mutta hän ei sinne\njoutunutkaan. Ei, jumaliste, hän ei joutunut istumaan!\"\n\nCarvel puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystöt natisivat.\nVoitonriemuinen hymy valaisi hänen kasvonsa, ja hänen silmänsä\nheijastivat nuotion valoa. Baree huokaisi syvään -- pelkkä sattuma;\nmutta jännittävä hetki se oli sittenkin.\n\n\"Ei, hän ei joutunut kuritushuoneeseen\", jatkoi Carvel katsoen\njälleen suoraan Bareen silmiin. \"Tämä poika tiesi, mitä se merkitsi,\nveikkoseni. Ennenkuin vuosi olisi kulunut, olisi hänet armahdettu.\nJa isäni, suurempi osa minusta, oli haudassaan. Niinpä menin sen\nvalkojuovaisen lurjuksen luo aivan tuomarin, asianajajain ja kaikkien\nhänen rakkaiden sukulaistensa ja ystäviensä silmien edessä -- _ja\ntapoin hänet!_ Ja minä pääsin pakoon. Hyppäsin ulos ikkunasta,\nennenkuin he toipuivat hämmästyksestään, riensin metsäseutuja kohti\nja olen aina siitä saakka peittänyt jälkeni. Ja luulenpa, että\nJumala oli kanssani, poikaseni; sillä hän salli tapahtua merkillisen\nasian pelastaaksensa minut toissa kesänä, juuri kun ratsupoliisit\nolivat pahimmin kintereilläni ja maailma näytti perin mustalta. Eräs\nmies oli hukkunut veteen poromailla, juuri niillä seuduin, missä\narveltiin minun oleskelevan; ja hyvä Jumala soi, että se mies oli\nkyllin minun näköiseni tullakseen haudatuksi minun nimelläni. Olen\nsiis virallisesti kuollut, veikkoseni. Minun ei tarvitse enää pelätä,\nkunhan vain en vielä pariin vuoteen antaudu liian tuttavallisiin\nväleihin ihmisten kanssa; ja sisimmässä sydämessäni olen kernaasti\nuskonut, että Jumala järjesti asian sillä tavoin päästääkseen minut\npakoon pälkähästä. Mitäs _sinä_ arvelet? Häh?\"\n\nHän kumartui odottaen vastausta. Baree oli kuunnellut. Ehkä se oli\ntavallaan ymmärtänyt. Mutta nyt kuului sen korviin jotakin muuta kuin\nCarvelin ääni. Pää lähellä maata eroitti Baree sen aivan selvästi.\nKoira ulisi, ja ulina päättyi niin matalaan murahdukseen, että Carvel\njuuri ja juuri kuuli sen varoittavan säveleen. Hän suoristausi. Hän\nseisoi siinä katsellen etelää kohti. Baree seisoi hänen vieressään,\njalat tanakoina ja niskakarvat pystyssä.\n\nOli hetkinen syvää hiljaisuutta, ja sitten Carvel sanoi:\n\n\"Sukulaisiasi, veikkoseni. Susia.\"\n\nHän meni telttaan noutamaan pyssyänsä ja panoksia.\n\n\n\n\nXXIX\n\nKutsu etelästä\n\n\nBaree seisoi jäykkänä kuin kivipatsas Carvelin tullessa teltasta,\nja muutaman silmänräpäyksen seisoi viimemainittu ääneti ja tarkkasi\neläintä. Vastaisiko koira lauman huutoon? Kuuluiko se niihin?\nLähtisikö se -- nyt? Sudet lähenivät. Ne eivät kierrelleet,\nkuten karibu tai kauris olisi tehnyt, vaan vaelsivat suoraan --\nluotisuoraan heidän leiriänsä kohtaan. Sen seikan merkityksen Carvel\nhelposti ymmärsi. Kautta aamupäivän oli Bareen jaloista jäänyt\nverenhajua heidän ladulleen, ja sudet olivat keksineet ladun tiheässä\nmetsässä, jossa ei tuiskuva lumi ollut sitä peittänyt.\n\nCarvel ei säikähtänyt. Useammin kuin kerran oli hän samoillessaan\nJäämeren ja vuoriston välillä ollut kilpasilla sutten kanssa.\nKerran hän oli miltei menettänyt pelin, mutta se oli tapahtunut\naukealla karumaalla. Tänä iltana hänellä oli nuotio, ja jos hänen\npolttoaineensa loppuisikin, voisi hän kiivetä puihin. Hänen\nlevottomuutensa kohdistui tällä haavaa Bareehen. Jos koira lähtisi,\njäisi hän jälleen yksikseen. Niinpä hän virkkoi ikäänkuin sattumalta:\n\n\"Ethän sinä mene, veikkonen?\"\n\nJos Baree sen kuulikin, ei se sitä millään tavoin ilmaissut. Mutta\nCarvel, joka yhä piti eläintä tarkasti silmällä, näki niskakarvojen\nnousevan harjaksi ja kuuli sitten Bareen kurkusta verkalleen nousevan\nraivokkaan vihan murinan. Se oli sellaista murinaa, joka oli\npidättänyt Lac Bainin toimitusmiestä, -- ja avatessaan pyssynsä perän\nnähdäkseen, oliko kaikki kunnossa, nauraa hahatti Carvel onnellisena.\nBaree lienee sen kuullut. Ehkä se merkitsi hänelle jotakin, sillä hän\nkäänsi äkkiä päänsä ja katsoi korvat luimussa toveriinsa.\n\nSudet olivat nyt ääneti. Carvel tiesi, mitä se merkitsi, ja oli\njännittyneen valpas. Hiljaisuudessa kilahti hänen kiväärinsä\nvarmistin metallinheleästi. Muutamaan minuuttiin he eivät kuulleet\nmuuta kuin tulen räiskyntää. Äkkiä näkyivät Bareen lihakset\nvavahtavan. Se hypähti taaksepäin ja katsoi Carvelin selän suuntaan,\npää hartiain tasalla. Tuuman pituiset hampaat välkkyivät, kun se\ntuijotti metsän mustiin onkaloihin nuotion valopiirin tuolle puolen.\nCarvel oli kääntynyt kuin hyrrä. Se mitä hän näki, oli melkein\npeloittavaa. Häntä vastaan kiilui pari viherväliekkisiä silmiä,\nsitten toinen pari, ja sitten niin paljon, ettei hän olisi voinut\nniitä laskea. Hän hengähti raskaasti. Ne olivat kuin kissan silmiä,\nmutta paljon isompia. Muutamat, joihin nuotion valo osui suoraan,\nhehkuivat punaisina hiilinä, toiset välähtelivät sinivihreinä. Ne\nelivät ruumiittomina. Nopealla silmäyksellä tarkkasi hän metsän\nmustaa kehää. Niitä oli sielläkin; niitä oli joka puolella, mutta\nsillä kohtaa niitä oli taajimmassa, mistä hän ne ensiksi oli nähnyt.\nNäinä ensimmäisinä silmänräpäyksinä hän oli unohtanut Bareen, sillä\nhän oli melkein huumaantunut tuon heitä saartavan hirveäsilmäisen\nkuolon ketjun herättämästä kauhusta. Siellä oli viisikymmentä,\nehkä sata sutta, jotka eivät tässä villissä ympäristössä pelänneet\nmuuta kuin valkeata. Ne olivat saapuneet käpälän suhahtamatta\ntai taittuneen oksan rasahtamatta. Jos olisi ollut myöhäisempi,\nmatkamiehemme nukuksissa ja nuotio sammuneena...\n\nHäntä puistatti, ja hetkiseksi järkytti tämä ajatus hänen hermojansa.\nHän ei ollut aikonut ampua muutoin kuin pakosta, mutta yhtäkkiä\nkohosi kivääri hänen olkaansa vasten ja hän lähetti tulisuihkun\nsinne, missä silmiä oli taajimmillaan. Baree tiesi, mitä laukaukset\nmerkitsivät, ja täynnä vimmattua halua päästä jonkun vihollisensa\nkurkkuun hyökkäsi se susia kohti.\n\nCarvel kiljaisi hätääntyneenä, kun koira läksi. Hän näki vilahduksen\nBareen ruumiista, näki sen häviävän pimentoon ja samassa\nsilmänräpäyksessä hän kuuli iskuhampaiden murhaavan kalskeen ja\nruumiiden mätkähtelyä toisiaan vastaan. Raju väristys kävi läpi hänen\nruumiinsa. Koira oli hyökännyt yksinään, ja sudet olivat odottaneet.\nSeikkailu saattoi päättyä vain yhdellä tavalla. Hänen nelijalkainen\ntoverinsa oli syössyt suoraa päätä surman suuhun.\n\nJo kuulikin hän pimennosta raivokkaita leukojen loksahtelua.\nSe oli tyrmistyttävää. Hänen kätensä tempaisi vyössä riippuvan\npistoolin ja hän työnsi tyhjän kiväärinsä perä edellä hankeen. Iso\nkolmikymmenkahdeksainen silmiensä edessä hän ryntäsi pimentoon, ja\nhänen huuliltaan purkautui hurja kiljunta, joka olisi voitu kuulla\npuolentoista kilometrin päähän. Samalla syyti pistooli yhtenäistä\ntulisuihkua taistelevien eläinten kuhisevaan röykkiöön.\n\nPistoolissa oli yhdeksän luotia, ja vasta kun iskuri kilahti metallin\ntyhjyyttä, lakkasi Carvel huutamasta ja palasi nuotion valoon. Hän\nkuunteli, syvään hengittäen. Hän ei enää eroittanut silmiä pimennosta\neikä kuullut ruumiiden liikuntaa. Hänen hyökkäyksensä äkillisyys\nja rajuus oli karkoittanut susilauman. Mutta entä koira! Hän\npidätti henkeänsä ja ponnisti näköhermojansa. Joku hahmo laahautui\nnäköpiiriin. Se oli Baree. Carvel juoksi sen luo, laski kätensä\nlapojen alle ja kantoi sen nuotion ääreen.\n\nPitkän aikaa sen jälkeen oli Carvelin silmissä kysyvä välke. Hän\npanosti uudestaan molemmat pyssynsä, heitti uusia risuja tuleen\nja kaivoi esille kankaankaistaleita, joilla sitoi kolme tai neljä\nsyvintä haavaa Bareen koivissa. Ja kymmenenkin kertaa hän kysyi\nkummastellen:\n\n\"Ka, mikä hitto sinut siihen riivasi, veikkoseni? Mitä kaunaa\n_sinulla_ on susille?\"\n\nEikä hän sinä yönä nukkunut, vaan valvoi varuillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän kokemuksensa susia vastaan kamppaillessaan poisti viimeisenkin\nepävarmuuden, mitä miehen ja koiran välillä vielä saattoi olla.\nPäiväkausia sen jälkeen he vaelsivat verkalleen luoteista kohti.\nCarvel hoivasi Bareeta kuin olisi hoidellut sairasta lasta. Koiran\nvammojen vuoksi liikkui hän vain puolikymmentä kilometriä päivässä.\nBaree ymmärsi, ja hänessä heräsi yhä voimakkaampi ja suurempi rakkaus\nmiestä kohtaan, jonka kädet olivat hellät kuin Raidan ja jonka ääni\nlämmitti häntä mittaamattoman toveruuden värisyttävällä viehätyksellä.\n\nBaree ei häntä enää pelännyt eikä epäillyt. Ja Carvel puolestaan pani\nmerkille yhtä ja toista. Heitä ympäröivän seudun ääretön tyhjyys\nja heidän yksinäisyytensä antoi hänelle tilaisuutta mietiskellä\nvähäpätöisiä yksityisseikkoja, ja hän huomasi päivä päivältä\ntarkkaavansa Bareeta vähän lähemmin. Hän teki vihdoin havainnon, joka\noli hänestä perin mielenkiintoinen. Aina, kun he pysähtyivät ladulla,\noli Bareella tapana kääntyä tuijottamaan etelän suuntaan; heidän\nleiriytyessään haisteli se tuulta enimmäkseen etelästä päin. Se oli\nCarvelin mielestä aivan luonnollista; koiran entiset metsästysmaat\nkun olivat sillä suunnalla. Mutta päivien kuluessa hän alkoi havaita\nmuutakin. Silloin tällöin Baree tähystäessään etäiseen maahan,\njosta he olivat tulleet, uikutti hiljaa ja oli sitten kaiken päivää\nkovin levoton. Se ei ilmaissut mitään halua jättää Carvelia, mutta\nyhä selvemmin alkoi Carvel käsittää, että joku salaperäinen kutsu\nkuiskaili sille etelästä.\n\nVaeltajan aikomuksena oli ehtiä toistatuhatta kilometriä\nluoteisemmassa sijaitsevan Orjajärven tienoille, ennenkuin hanget\nsulivat sohjoksi. Sieltä hän oli suunnitellut vetten keväällä auettua\nmatkustaa ruuhella länteen päin Mackenzie-virralle ja lopuksi\nBrittiläisen Columbian vuoristoon. Nämä suunnitelmat muuttuivat\nhelmikuussa. Heidät yllätti ankara lumituisku Wholdaia-järven\nseuduilla, ja juuri kun heidän olonsa näytti synkimmältä, sattui\nCarvel keksimään mökin sankan kuusiston povesta; ja mökissä oli\nmiehen ruumis. Vainaja oli ollut monta päivää kuolleena ja oli\njäätynyt kankeaksi. Carvel kaivoi kuopan maahan ja hautasi hänet.\n\nMökki oli aarrelöytö Carvelille ja Bareelle, mutta varsinkin\nensinmainitulle. Kaikesta päättäen sillä ei ollut muuta omistajaa\nkuin tuo vainaja; se oli mukava suoja ja siellä oli runsaasti\nmuonavaroja. Löytyipä sieltä vielä muutakin: sen omistaja oli\nkorjannut joukon komeita turkiksia ennenkuin pakkanen oli purrut\nhänen keuhkonsa ja tappanut hänet. Carvel katsasti taljat\nhuolellisesti ja riemumielin.\n\nNiistä saisi millä kauppa-asemalla hyvänsä tuhannen dollaria, eikä\nhän voinut muuta ymmärtää kuin että ne nyt kuuluivat hänelle. Viikon\nkuluessa hän oli aukaissut vainajan umpeen pyryttyneen pyydyslinjan\nja pyydysteli sillä itse.\n\nSeutu sijaitsi kolmesataa kilometriä luoteiseen Grey Loonista, Ja\nCarvel huomasi pian, ettei Baree enää niinä hetkinä, jolloin kumma\nkutsu sen innoitti, tuijottanut suoraan etelään, vaan kaakkoiseen.\nJa aurinko nousi nyt päivä päivältä ylemmäksi taivaalle, tuli\nlämpimämpi, lumi pehmeni jalkain alla, ja ilmassa värähteli heräävän\nkasvukauden aavistus.\n\nTällöin uudistui Bareessakin vanha kaipuu, Grey Loonin yksinäisten\nhautojen, poltetun mökin, allikontakaisen hylätyn teltan ja Nepisin\nmuistojen sydäntä värisyttävä kutsu. Unessaan näki Baree ilmestyksiä.\nHän kuuli jälleen Raidan vienon, suloisen äänen, tunsi hänen\nkätensä kosketuksen, kisaili jälleen hänen kanssaan metsän tummassa\nsiimeksessä, -- ja usein istui Carvel uneksivaa koiraa tarkkaamassa,\nkoettaen tajuta, mitä se näki ja kuuli.\n\nHuhtikuussa Carvel heitti turkikset olalleen ja vei ne Hudsonlahden\nosakeyhtiön kauppa-asemalle Lac la Bicheen, joka oli vielä kauempana\npohjoisessa. Baree saattoi häntä puolitiehen ja sitten eräänä iltana\npäivänlaskussa lähti taivaltamaan takaisin kotiin päin. Kun Carvel\nviikkoa myöhemmin palasi mökkiin, tapasi hän Bareen siellä. Hän\nriemastui niin, että kaappasi koiran pään käsivarsiinsa ja syleili\nsitä. He asuivat mökissä toukokuuhun asti. Umput paisuivat, ja\nilmassa tuntui maasta nousevien itujen ja taimien hajua.\n\nSilloin löysi Carvel kevään ensimmäiset varhaiset sinivuokot.\n\nSamana iltana hän sulloi tavaransa myttyyn.\n\n\"On aika lähteä taipaleelle\", ilmoitti hän Bareelle. \"Minä olenkin\nmuuttanut mieleni. Lähdemme takaisin tuonne!\"\n\nJa hän viittasi etelään.\n\n\n\n\nXXX\n\nEtsinnän loppu\n\n\nCarvel oli omituisessa mielentilassa lähtiessään matkalleen\netelää kohti. Hän ei uskonut enteisiin, hyviin eikä pahoihin.\nTaikausko oli esittänyt pientä osaa hänen elämässään, mutta hän\noli utelias ja seikkailunhaluinen, ja yksinäisen vaelluksen\nvuodet olivat kehittäneet hänessä ihmeellisen selvän sisäisen\nnäkemyksen, jota toisin sanoin voisi nimittää erinomaisen vilkkaaksi\nmielikuvitukseksi. Hän tiesi, että joku vastustamaton voima veti\nBareeta takaisin etelään -- että se ei vetänyt sitä ainoastaan\nmäärättyyn ilmansuuntaan, vaan määrättyyn kohtaan sillä suunnalla.\nIlman erikoista syytä herätti tilanne hänessä yhä enemmän\nmielenkiintoa, ja koska hänen aikansa oli arvotonta eikä hänellä\nollut mitään erityistä matkanmäärää, alkoi hän kokeilla.\n\nKahtena ensimmäisenä päivänä hän antautui Bareen opastukseen, ja\nviisikymmentä kertaa näiden kahden päivän kuluessa hän varmisti\nkoiran suunnan kompassin mukaan. Se piti suoraan kaakkoiseen.\nKolmantena aamuna poikkesi Carvel tahallaan länttä kohti. Hän\nhuomasi pian muutoksen Bareessa -- ensin levottomuutta ja sitten\nalakuloisuutta, johon se vaipui seuratessaan hänen kintereillään.\nPuolipäivän tienoilla Carvel kääntyi äkkiä suoraan kaakkoiseen\njälleen, ja melkein samassa palautui Bareen into, ja se juoksi taasen\nherransa edellä.\n\nTämän jälkeen seurasi Carvel monet päivät koiran latua.\n\n\"Ehkä olen hupsu, veikkoseni\", puolusteli hän eräänä iltana.\n\"Mutta tämä on hiukan hauskaakin -- ja koska minun täytyy kohdata\nrautatielinja, ennenkuin voin päästä vuoristoon, niin mitäpä\nsillä väliä? Pysyn pelissä -- kunhan vain et vie minua takaisin\nsen Lac Bainin miehen luo. No -- mitä hittoa? Suuntaudutko hänen\npyydyslinjalleen kostaaksesi kohlusi? Jos niin on...\"\n\nBareeta katsellessaan hän puhalsi savupilven piipustaan, ja pää\netukäpälien välissä katseli Baree häntä takaisin.\n\nViikkoa myöhemmin vastasi Baree Carvelin kysymykseen kääntymällä\nlänteen, väistääkseen pitkän matkan päästä Lac Bainin. Oli iltapäivän\npuoliväli, kun he menivät reitin poikki, jonka varrella Bush\nMcTaggartin ansat ja loukut olivat olleet viritettyinä. Baree ei\nedes pysähtynyt. Se oikaisi suoraan etelään, rientäen niin nopeasti,\nettä ajoittain hävisi Carvelin näkyvistä. Hillitty, mutta voimakas\ninnostus kannusti sitä, ja se ulisi aina, kun Carvel pysähtyi\nlepäämään, -- alati tunnustellen kuonollaan etelästä tulevaa tuulta.\n\nKevät, kukkaset, vihertyvä maa, lintujen viserrys ja ilman suloiset\nhenkäykset loihtivat hänet takaisin siihen suureen _eiliseen_,\njolloin oli kuulunut Nepisille. Hänen harkitsemattomassa mielessään\nei enää ollut talvea. Pitkät kuukaudet, joina hän oli kärsinyt vilua\nja nälkää, olivat poissa; hänen aivojansa täyttävistä uusista kuvista\nne olivat unohtuneet. Linnut, kukkaset ja sininen taivas olivat\npalanneet, ja niiden mukana oli Raidankin toki täytynyt palata, ja\njuuri nyt hän varmaankin odotteli Bareeta tuolla vihreän metsän\nreunan takana.\n\nJoku valtavampi tunne alkoi haltioittaa Carvelia. Tilapäinen oikku\nvakiintui syvälliseksi mielteeksi, aavistukselliseksi otaksumaksi,\njohon liittyi hillityn innostuksen reipastavaa tenhoa. Heidän\nsaapuessaan vanhalle majavalammikolle oli salaperäinen seikkailu\nhänet täydelleen hurmannut. Katkohampaan siirtolasta Baree johti\nhänet purolle, jonka varsilla mustakarhu Wakaju oli kalastellut, ja\nsieltä suoraan Grey Loonille.\n\nOli varhainen, ihmeellisen kaunis iltapäivä. Oli niin hiljaista,\nettä kevään lirisevät, tuhansissa puroissa ja ojissa laulavat vedet\ntäyttivät metsän uinuttavalla soitolla. Lämpimässä päivänpaisteessa\nheloitti baknish veripunaisena. Aukeamilla tuntui ilmassa\nsinivuokkojen tuoksu. Puihin ja pensaisiin tekivät lintupariskunnat\npesiään. Pitkän talviunensa jälkeen heräsi luonto kaikessa\nloistossaan. Oli _unekepesim_, pariutumiskuu, kodinrakentamiskuu, ja\nBaree oli matkalla kotiin. Ei puolisoa etsimään, vaan Nepisin luo. Se\ntiesi, että hän olisi siellä nyt, ehkäpä juuri siinä rotkon äyräällä,\nmissä oli hänet viimeksi nähnyt. Pian he taas kisailisivat yhdessä,\nkuten olivat kisailleet eilen, toissapäivänä ja sen edellisenä\npäivänä, ja riemuissaan haukahti Baree Carvelille kiiruhtaen häntä\nliikkumaan nopeammin.\n\nSitten he tulivat aukeamalle, ja taaskin seisoi Baree kuin\nkivipatsas. Carvel näki palaneen majan hiiltyneet rauniot ja hetkistä\nmyöhemmin molemmat haudat korkean kuusen alla. Hän alkoi ymmärtää,\nja hän käänsi silmänsä verkalleen takaisin odottavaan, kuuntelevaan\nkoiraan. Iso pala nousi hänen kurkkuunsa ja tuokion kuluttua hän\nsanoi hiljaa ja ponnistaen:\n\n\"Poika, sinä olet kai kotona.\"\n\nBaree ei kuullut. Pää pystyssä ja kuono kohotettuna sinistä taivasta\nkohti se haisteli ilmaa. Mitä metsän ja vihreän kedon tuoksut sille\nhaastoivatkaan? Miksi se nyt siinä seisoessaan vapisi? Mitä väreili\nilmassa? Carvel uteli itseltään, ja hänen tutkistelevat silmänsä\nkoettivat vastata näihin kysymyksiin. Ei mitään. Täällä vallitsi\nkuolema -- kuolema ja autius vain. Ja sitten Baree yhtäkkiä parkaisi\nomituisesti -- melkein kuin ihminen -- ja suhahti pois kuin tuuli.\n\nCarvel oli heittänyt myttynsä maahan. Hän laski nyt kiväärinsä sen\nviereen ja seurasi koiraa. Hän juoksi nopeasti, kiiti pihamaan yli\nkääpiöbalsamien luo ja pitkin ruohottunutta polkua, jonka ennen\naskeleet olivat kovaksi tallanneet. Hän juoksi, kunnes hengästyi,\nja pysähtyi sitten läähättäen kuuntelemaan. Hän ei kuullut\nrasahdustakaan Bareesta. Mutta tuo vanha polku johti hänet metsän\npuiden alitse, ja hän seurasi sitä.\n\nLähelle syvää, tummaa lammikkoa, jossa Baree ja Raita niin usein\nolivat kisailleet, oli koirakin pysähtynyt. Se saattoi kuulla veden\nväreilyn, ja sen silmät loistivat kuin hehkuva tuli sen etsiessä\nNepisiä. Baree odotti näkevänsä hänet täällä, odotti hänen hennon\nvalkoisen ruumiinsa kuultavan jostakin tummasta varjosta riippakuusen\nalta tai äkkiä välähtävän lumivalkeana jostakin noista lämpimistä\npäivänpaisteisista kohdista. Bareen silmät etsivät heidän entisiä\nlymypaikkojaan; hän tähysteli isoa haljennutta kalliota toisella\nrannalla, hyllymäisiä äyräitä, joiden alle he olivat sukellelleet\nkuin saukot, vedenpintaan riippuvia kuusenoksia, joiden verhoon\nRaitaa huvitti kätkeä alaston ruumiinsa Bareen hakiessa häntä\nlammikosta. Ja vihdoin tajusi Baree vaistomaisesti, että Raita ei\nollut siellä, että oli mentävä vielä edemmäksi.\n\nHän juoksi edelleen ja saapui tuohiteltalle. Pieni avoin kenttä,\njolle he olivat rakentaneet piilosuojansa, kylpi päivänpaisteessa,\njota tulvehti lännestä päin metsän aukosta. Teltta oli vielä siellä.\nBareesta se ei näyttänyt varsin paljon muuttuneelta. Ja maasta teltan\nedustalta kohosi se, mikä oli heikosti tuoksahtanut hänen nenäänsä\ntyynen ilman läpi, -- pienen nuotion savu. Tulen yli oli kumartuneena\nhenkilö, eikä Bareesta tuntunut laisinkaan kummalliselta tai\nodottamattomalta, että tuon olennon niskalta riippui kaksi kiiltävää\npalmikkoa. Baree ulisi, ja silloin nuotion yli kumartunut olento\njäykistyi hiukan ja kääntyi verkalleen.\n\nNytkin oli Bareesta luonnollisin asia maailmassa, että se oli\nNepis, eikä kukaan muu. Eilen hän oli hänet menettänyt. Tänään oli\nhänet löytänyt. Ja vastauksena tuolle ulinalle kuului nyyhkyttävä\nhuudahdus, joka kohosi Raidan sydämen pohjasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCarvel tapasi heidät sieltä muutamaa minuuttia myöhemmin, koiran pää\npainettuna tiukasti Raidan povea vasten; ja Raita itki -- itki kuin\npieni lapsi, kasvot kätkettyinä Bareen niskaan.\n\nCarvel ei heitä häirinnyt, vaan odotti; ja hänen varrotessaan oli\ntuossa nyyhkyttävässä äänessä ja metsän hiljaisuudessa jotakin, mikä\nikäänkuin kuiskasi hänelle osan poltetun majan ja noiden kahden\nhaudan tarinasta ja selitti hänelle sen kutsun merkitystä, jonka\nBaree oli etelästä kuullut.\n\n\n\n\nXXXI\n\nTilin suoritus\n\n\nSinä iltana oli aukeamalla uusi leirinuotio. Se ei ollut vähäinen\nvalkea, jonka sytyttäjä oli pelännyt, että vieraat silmät sen\näkkäisivät, vaan valtava roihu, joka lennätti liekkinsä korkealle.\nSen loisteessa seisoi Carvel. Ja kuten nuotio oli muuttunut pienestä\nkytevästä risukasasta, jolla Raita oli keittänyt päivällistään,\nsamoin oli Carvel, tuo virallisesti kuollut henkipatto, muuttunut.\nParta oli poissa hänen kasvoiltaan, hän oli heittänyt yltään\nkaribunnahkaisen takkinsa, hänen hihansa olivat käärityt kyynärpäihin\nasti, ja hänen kasvoillaan oli raju hohde, joka ei ollut pelkkää\nahavoitumista tai tuulen ja myrskyjen vaikutusta; ja silmissä oli\nkiilto, jollaista niissä ei ollut hohtanut viiteen vuoteen, ehkei\nkoskaan ennen. Hän katseli Nepisiä.\n\nTyttö istui valkean loisteessa, vähän kumartuneena lieskaa kohti,\nja hänen ihmeellinen tukkansa kimalteli lämpimästi sen välkkeessä.\nCarvel ei liikahtanut hänen ollessaan tuossa asennossa, tuskin\nhengittikään. Kiilto hänen silmissään tummeni, puhuen miehen\npalvovista tunteista naista kohtaan. Äkkiä kääntyi Nepis ja yllätti\nhänet ennenkuin hän ehti luoda katsettaan toisaalle. Tytön omissa\nsilmissä ei ollut mitään salattavaa. Kuten hänen kasvoistaankin,\nhehkui niistä uutta toivoa ja uutta riemua. Carvel istahti hänen\nviereensä koivupölkylle, tarttui kädellään toiseen noista paksuista\npalmikoista ja rutisteli sitä haastellessaan. Katsellen heitä lepäsi\nBaree heidän jalkojensa juuressa.\n\n\"Huomenna tai ylihuomenna lähden Lac Bainiin\", sanoi Carvel ankaran\nja katkeran sävelen värähtäessä hänen yhä hellässä ja hartaassa\näänessään. \"En tule takaisin ennenkuin olen -- tappanut hänet.\"\n\nRaita katsoi suoraan tuleen. Hetkiseksi katkaisi äänettömyyden\nainoastaan nuotion räiske, ja siinä äänettömyydessä pujottautuivat\nCarvelin sormet edestakaisin Raidan tukan silkkisuortuvissa. Hänen\najatuksensa lensivät taaksepäin. Mikä tilaisuus hänellä olisi\nollutkaan tuona talvipäivänä Bush McTaggartin pyydyslinjalla --\nkunhan hän vain olisi tiennyt. Hän puri leukansa tiukkaan, kun hän\ntulisessa ahjossa kuvitteli näkevänsä sen päivän tapahtumat, jona Lac\nBainin toimitusmies oli surmannut Pierrotin.\n\nTyttö oli kertonut hänelle koko tarinan: pakonsa, syöksymisensä\nmielestään varmaan kuolemaan rotkon jäiseen virtaan, ihmeellisen\npelastuksensa vedestä. Hän oli kertonut, kuinka Tuboa, hampaaton\nvanha cree-intiaani, jonka Pierrot säälistä oli antanut pyydystellä\nosalla omaa aluettansa, oli löytänyt hänet puolikuolleena; Carvel\ntunsi mielessään sen kauhean hetken murhenäytelmän kaameuden,\njona aurinko oli mennyt mailleen Raidan maailmasta; liekeissä hän\nsaattoi nähdä uskollisen vanhan Tuboan viimeisillä voimillaan kantaa\nraahustavan Nepisiä monen vaivaloisen kilometrin matkan rotkolta\nomaan hökkeliinsä. Hän näki vaihtelevina kuvina nälän ja kireän\npakkasen ahdistamassa mökissä vietetyt lähiviikot, joina Raidan elämä\noli riippunut hiuskarvasta.\n\nJa vihdoin oli Tuboa kuollut, juuri kun lumi peitti paksuimmalta\nmaan. Carvelin sormet puristuivat nyrkkiin Raidan palmikon\nsuortuvissa. Syvä huokaus nousi hänen rinnastaan, ja hän sanoi ahjon\npohjaan tuijottaen:\n\n\"Huomenna minä lähden Lac Bainiin.\"\n\nHetkiseksi Nepis ei vastannut. Hänkin tuijotti tuleen. Sitten hän\nvirkkoi:\n\n\"Tuboa aikoi tappaa hänet, kun kevät tulisi ja hän voisi matkustaa.\nKun Tuboa kuoli, tiesin minä, että minun oli hänet surmattava. Niinpä\nminä tulin varustettuna Tuboan pyssyllä. Panostin sen vastikään --\neilen. Ja -- m'sieu Jim...\" Hän vilkaisi Carveliin voitonriemuinen\nhehku silmissä ja lisäsi melkein kuiskaamalla: \"Te ette mene Lac\nBainiin. _Minä olen lähettänyt viestin_.\"\n\n\"Viestin?\"\n\n\"Niin, Ukimo Jim -- viestin. Kaksi päivää sitten. Minä saatoin\nhänelle sanan, että minä en ollut kuollut, vaan olin täällä --\nhäntä odottamassa, -- ja että minä nyt halusin olla _iskwao_, hänen\nvaimonsa. Oi -- oi, hän tulee, Ukimo Jim, -- tulee nopeasti. Ettekä\nte saa häntä tappaa. _Non_!\"\n\nTyttö hymyili hänelle ja Carvelin sydän löi kuin rumpu. \"Pyssy on\npanostettu\"', lisäsi neitonen hiljaa. \"Minä tahdon ampua.\"\n\n\"Kaksi päivää sitten\", sanoi Carvel. \"Ja Lac Bainista tänne on...\"\n\n\"Hän on täällä huomenna\", vastasi Nepis. \"Huomenna auringon laskiessa\nhän astuu aukeamalle. Minä tiedän. Vereni on kiehunut kaiken päivää.\nHuomenna -- huomenna, -- sillä hän matkustaa nopeasti, Ukimo Jim.\nNiin, hän tulee nopeasti.\"\n\nCarvel oli painanut päänsä alemmaksi. Hän pusersi sormiensa pitelemiä\npalmikoita huuliansa vasten. Raita, joka jälleen katseli tuleen, ei\nsitä nähnyt. Mutta hän _tunsi_ -- ja hänen sielunsa lepatti kuin\nlinnun siivet.\n\n\"Ukimo Jim\", kuiskasi hän -- henkäyksenä vain, niin vienona huulten\nvärähtelynä, että Carvel ei kuullut mitään ääntä. Jos vanha\nTuboa olisi ollut saapuvilla sinä iltana, on mahdollista, että\nhän olisi lukenut outoja enteitä tuulen väreissä, jotka silloin\ntällöin huokuivat vienosti puiden latvoissa. Oli sellainen ilta,\njona punaiset jumalat hiljaa kuiskivat keskenään, väriloistojen\nkarnevaali, jossa maahan lankeavat varjotkin ja ylhäiset tähdet\nnäkyivät värisevän eloa ja haastavan voimakasta kieltä. On ehkä\nmahdollista, että vanha Tuboa, jolla oli yhdeksänkymmentä ikävuotta\nhartioillaan, olisi oppinut jotakin tai ainakin aavistanut jotakin,\nmitä Carvel nuoruudessaan ja luottamuksessaan ei tajunnut. Huomenna\n-- hän tulee huomenna! Niin oli Raita riemuiten vakuuttanut. Mutta\nvanhalle Tuboalle olisivat puut kenties kuiskanneet: _miksikä ei tänä\niltana?_\n\nOli puoliyö, kun iso kuu kumotti täyteläisenä pienen metsäaukeaman\nyläpuolella. Teltassa nukkui Raita. Balsamipuiden siimeksessä nuotion\ntakana lepäsi Baree, ja vielä etäämpänä kuusiston reunassa makasi\nCarvel. Koira ja mies olivat väsyneitä. He olivat vaeltaneet sinä\npäivänä pitkän matkan ja nopeasti. Eivätkä he kuulleet mitään ääntä.\n\nMutta he eivät olleet matkustaneet niin pitkää taivalta eivätkä\nniin nopeasti kuin Bush McTaggart. Päivännousun ja puoliyön välillä\nhän oli samoillut yli kuusikymmentä kilometriä, ja harppasi nyt\nPierrotin majan entiselle pihamaalle. Kahdesti hän oli huutanut\nmetsän syrjästä; ja nyt, kun ei saapunut mitään vastausta, seisoi\nhän kuutamossa ja kuunteli. Nepisin piti olla täällä -- odottamassa.\nMcTaggart oli väsynyt, mutta uupumus ei voinut hillitä hänen verensä\npolttavaa hehkua. Se oli hehkunut kaiken päivää, ja nyt -- hänen\nollessaan niin lähellä toiveittensa toteutumista ja voittoa --\nkuohutti vanha intohimo hänen valtimoitansa kuin päihdyttävä viini.\n\nJossakin lähellä oli Nepis häntä odottamassa, _häntä odottamassa_.\nTaaskin hän kutsui, ja hänen sydämensä sykki hurjasta esimausta hänen\nkuunnellessaan. Ei vastausta. Sitten salpautui hänen hengityksensä\nvärähdyttäväksi silmänräpäykseksi. Hän haisteli ilmaa -- ja hänen\nsieraimiinsa tuntui heikko savunkäry.\n\nMetsäläisen ensimmäistä vaistoa seuraten hän kääntyi päin tuulta,\njoka vain heikosti huokui tähtitaivaan alla. Hän ei huhunnut enää,\nvaan riensi aukeaman poikki. Nepis oli tuolla -- jossakin --\nnukkumassa nuotionsa ääressä, ja McTaggartin rinnasta kohosi matala\nriemunhuudahdus. Hän saapui metsän syrjään, sattumalta osuivat hänen\naskeleensa ruohottuneelle polulle; hän astui sitä pitkin, ja savun\nkäry alkoi tuntua yhä voimakkaammalta hänen sieraimissaan.\n\nMetsäläisen vaistoa sekin oli, joka sai hänen lähestymään\nvarovaisesti. Se ja yön ehdoton hiljaisuus. Hän ei rasahduttanut\nrisuakaan jaloillaan. Hän hiipi pensaissa niin hiljaa, ettei syntynyt\nmitään ääntä. Kun hän vihdoin saapui pienelle aukeamalle, mistä\nCarvelin kuusenpihkaisen nuotion savu vielä kohosi kierukkana ilmaan,\nhiipi hän niin varovaisesti, ettei Bareekaan herännyt. Kenties\nhänellä syvällä sydämessä vielä kyti vanhaa epäluuloa tai kenties hän\nhalusi yllättää tytön tämän nukkuessa.\n\nTeltan näkeminen sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään. Oli\nkirkasta kuin päivällä kuutamossa teltan kohdalla, ja hän näki\nmuutamia naisenpukuun kuuluvia vaatekappaleita riippumassa sen\nulkopuolella. Hän lähestyi keveäjalkaisena kuin kettu ja seisoi\nhetkisen wigwamin suulla hypistellen sen ovikaistaletta kädellään ja\npää etukumarassa, jotta kuulisi pelkän hengityksenkin. Ja hän kuuli\ntytön hengityksen. Hetkiseksi hän käänsi kasvonsa niin että kuunvalo\nosui hänen silmiinsä. Niissä paloi hurja tuli. Sitten hän, vieläkin\nhyvin hiljaa, veti ovikaistaleen syrjään.\n\nÄäntä se ei voinut olla, joka herätti Bareen sen levätessä kätkettynä\nbalsamipuiden siimeksessä kymmenkunnan askeleen päässä. Kenties se\noli haju. Ensiksi vavahtivat koiran sieraimet; sitten se havahtui.\nMuutaman silmänräpäyksen se muljotti teltan ovelle kumartuneeseen\nolentoon. Se tiesi, että olento ei ollut Carvel.\n\nVanha haju -- _ihmispedon_ haju, täytti sen sieraimet kuin vihattu\nmyrkky. Se nousi pystyyn ja seisoi hetkisen kaikki neljä jalkaa\ntanakasti maassa, ja huulet kiertyivät hitaasti ylöspäin, paljastaen\npitkät hampaat. McTaggart oli hävinnyt. Teltan sisästä kuului\nääntä: äkillistä ruumiiden liikuntaa, hätääntynyt, ikäänkuin\nunestaan heräävän huikkaus ja sitten parahdus -- matala, puolittain\ntukahdutettu säikähdyksen huuto; ja vastaukseksi siihen huutoon\nloikkasi Baree balsamipuun alta, kurkussa murahdus, jonka sävel tiesi\nkuolemaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusiston reunalla kääntelihe Carvel levottomasti. Oudot äänet\nherättelivät häntä, äänet, jotka hänen raukeassa uupumuksessaan\nkuuluivat hänelle kuin unessa. Vihdoin hän nousi istualleen, karahti\nsitten äkillisessä kauhussa pystyyn ja ryntäsi telttaa kohti. Nepis\noli aukeamalla huudellen ystävälleen antamaansa nimeä: \"Ukimo Jim --\nUkimo Jim -- Ukimo Jim!\" Hän seisoi siinä valkoisena ja solakkana,\nsilmien loistaessa tähtinä; ja Carvelin nähdessään hän ojensi\nkäsivartensa häntä kohti yhä huutaen:\n\n\"Ukimo Jim -- U...u... Ukimo Jim...\"\n\nTeltasta kuuli Carvel pedon raivon, miehen voihkinan ja parkumisen.\nHän unohti, että oli saapunut vasta edellisenä iltana, ja huudahtaen\nriuhtaisi hän Raidan povelleen, ja tytön käsivarret tiukkenivat hänen\nkaulassaan hänen uikuttaessaan:\n\n\"Ukimo Jim... siellä on se ihmispeto... teltassa! Siellä on Lac\nBainin ihmispeto -- ja Baree...\"\n\nTotuus valkeni äkkiä Carvelille, hän kaappasi Nepisin käsivarsilleen\nja vei hänet juoksujalkaa loitommalle äänistä, jotka olivat käyneet\ntyrmistyttäviksi ja kauheiksi. Kuusistossa hän laski tytön jalat taas\nmaahan. Raidan käsivarret olivat vielä kierrettynä hänen kaulaansa;\nCarvel tunsi hänen ruumiinsa rajun kauhun, kun se vavahteli hänen\nomaansa vasten; tytön hengitys oli nyyhkyttävää, ja hänen silmänsä\nkäännetyt Carvelin kasvoihin. Tämä tempasi hänet lähemmäksi ja äkkiä\ntyönsi hän Raidan kasvot omiansa vasten ja tunsi hetkiseksi hänen\nhuultensa lämpimän, värisyttävän hipaisun huulillaan. Ja hän kuuli\nneitosen kuiskaavan vienosti ja vavisten:\n\n\"U...u, Ukimo Jim...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Carvel palasi teltalle yksinään, pistooli kädessä, oli Baree\nsen edustalla häntä odottamassa. Carvel sieppasi palavan kekäleen\nja astui wigwamiin. Hänen sieltä palatessaan olivat hänen kasvonsa\nkalpeat. Hän paiskasi kekäleen ahjoon ja palasi Nepisin luo. Hän oli\nkäärinyt hänet peitteisiin ja polvistui nyt hänen viereensä ja kietoi\nkäsivartensa hänen vyötäisilleen.\n\n\"Hän on kuollut, Nepis.\"\n\n\"Kuollut, Ukimo Jim?\"\n\n\"Niin. Baree tappoi hänet.\"\n\nRaita tuskin hengitti. Hellästi, hänen hiuksiaan suudellen, kuiskaili\nCarvel suunnitelmiensa heidän paratiisinsa perustamiseksi.\n\n\"Kukaan ei saa tietää, morsiameni. Tänään minä hautaan hänet\nja poltan tepin. Huomenna lähdemme Nelson Houseen, jossa on\nlähetyssaarnaaja. Ja sitten tulemme takaisin -- ja minä rakennan\nuuden majan poltetun sijalle. Rakastatko minua, _ka sakahet_?\"\n\n\"_Oui_ -- kyllä -- Ukimo Jim -- minä rakastan sinua...\"\n\nÄkkiä tapahtui keskeytys. Nyt vasta kajahutti Baree voitonhuutonsa.\nSe kohosi tähtiin, se vonkui metsän kattojen yli ja täytti tyynen\nilman -- tuo sudenulvontaa muistuttava riemun, saavutuksen ja\ntäytäntöönpannun koston huuto. Sen kaiku haihtui verkalleen, ja taas\noli kaikki hiljaa. Suuri rauha kuiski tuulen vienoissa hengähdyksissä\nylhäällä puiden latvoissa. Pohjoisesta kuului koskelon kosimishuuto.\nRaidan käsivarret kiertyivät yhä tiukemmin Carvelin hartioille. Ja\nCarvel kiitti sydämensä pohjasta Jumalaa.\n\n\n\n"]