[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa87BVewIadfllYsJ3ssq_sFTJCLqNprQWNXv6dZWAew":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},171,"Pojat asialla","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"171-lassila-maiju-pojat-asialla","171__Lassila_Maiju__Pojat_asialla","lastenkirja",[],[],"fi",1911,21766,121051,false,14207,[20],"Finnish fiction -- 20th century",[22,23],"Children & Young Adult Reading","Novels","\"Pojat asialla\" by Maiju Lassila is a childhood novel written in the early 20th century. The story revolves around the adventures of two young boys, Otto and Esa, as they navigate their everyday lives filled with curiosity, imagination, and mischief. Set in a rural environment, the narrative highlights the innocence of childhood and the various escapades that often lead to trouble, while also depicting family dynamics and the simple struggles of life in that period.  The opening of the book introduces Otto, an eight-year-old boy who is given a task by his mother to buy syrup for soup. As he leaves, he is filled with the excitement and distractions typical of childhood, including a curious encounter with a frog and the company of his friend Esa. Their conversation and antics reveal their imaginative minds, as they discuss a fearsome bull and the power of things like syrup and their imaginations. The beginning sets a tone of youthful exuberance, depicting their playful interactions while foreshadowing the eventual mishaps that seem to follow them. This opening portion effectively immerses the reader in the lighthearted yet earnest adventures of childhood, inviting readers to reflect on their own youthful experiences. (This is an automatically generated summary.)",[],353,"Humoristinen kertomus seuraa kahdeksanvuotiasta Ottoa, joka lähetetään hakemaan siirappia kaupasta. Matkalla poikajoukon leikit ja edesottamukset johtavat monenlaisiin kommelluksiin, joissa on varottava niin vihaista härkää kuin aikuisten nuhteitakin.","Maiju Lassilan 'Pojat asialla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 171.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","POJAT ASIALLA\n\nKirj.\n\nMaiju Lassila\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kansa, Helsinki, 1911.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nÄiti oli jo selittänyt hänelle asian perinpohjin, antanut\nkaksikymmenviisipennisen ja neuvonut miten on puhuttava kauppiaalle. Nyt\ntoisti hän vielä neuvonsa: Antaen pienen läkkituopin neuvoi hän:\n\n-- Sano kauppiaalle, jotta: Äiti käski ostaa tähän viidellä pennillä\nsiirappia, jotta saa keittää soppaa... Muistatko sinä nyt?\n\n-- Muistan, tokasi kahdeksanvuotias rehvakka poika. Äiti pani jo\nsoppakattilan tulelle ja lisäsi:\n\n-- Eläkä viivy kauvan ... ja eläkä poikkea tieltä minnekään, jotta se\nImmosen vihainen härkä ei puske... Kule suoraa tietä eläkä kierrä sieltä\nImmosen karjahakoja myöten!\n\n-- Ei toki! lupasi Otto aivan ylvästelevällä äänellä ja aikoikin jo\nlähteä. Mutta silloin tuntui taas hiukan koskevan oikean jalan\nkantapäähän, jonka hän oli eilen polkenut lasinsiruseen. Hän muisti nyt\ntuon pikku haavan, nosti kantapäänsä koholle ja tarkasti kipeän paikan.\n\nJa silloin hänen päähänsä pisti taas liikata sitä. Melkein yhdellä\njalalla nilkuttaen hän avitteli itsensä penkin luo, liikkasi niin että\noikean jalan varvas tuskin koski lattiaan, istahti ja puristeli tuota\nmitätöntä naarmua, saadakseen siitä tipankaan verta.\n\nMutta ei se tahtonut onnistua. Vihdoin heittikin hän koko puuhan,\notti pienen läkkituopin, johon piti siirappia ostaa, ja lähti. Oven\nluona, mennessään, hän vielä peräsi asiaansa, katsellen\nkaksikymmenviisipennistä:\n\n-- Äiti! Viidellä pennilläkö minä sitte ostan siirappia?\n\n-- Viidellä!\n\n-- Entäs mitäs minä niillä loppurahoilla teen? tokasi poikarehvana vielä.\n\n-- No tuo ne takaisin! tuskastui jo äiti, sysäsi Ottoa niskasta ja\nsanoi: -- Ja ala nyt jo mennä siitä... Eläkä viivy kauvan ... eläkä mene\nsillä Immosen härällä pusketuttamaan itseäsi.\n\n-- Puskeeko se? tiedusti Otto vielä eteisestä käsin. Äiti hoputti\nrauhotellen:\n\n-- Eikä puske, kun et itse mene pusketuttamaan! Ja kovemmalla,\nkäskevämmällä äänellä hän lopuksi jo miltei äkäili:\n\n-- Ja ala nyt siunata siinä itseäsi ja mennä ja kule tiellä siivolla niin\nkuin muutkin hyvät lapset kulkevat... Eläkä läikytä siirappia tielle!\n\n-- E-en! ylvästeli Otto ja lähti. Juoksujalkaa porhalsi hän alas\nrappusista. Ensin hän aikoi mennä portin kautta, mutta sitte päättikin\nkoettaa, pääsisikö hän porraslautaa myöten ensin vauhtia juosten\nhyppäämään aidan yli. Se ei onnistunut, vaikka hän koetti kahdesti.\nSiksipä hän avasikin portin, meni siitä, sulki portin ja lähti iloisesti\nastelemaan, viskoen pikkuista läkkituoppiaan kuten palloa. Joskus hän\nhypähtikin, tuoppia kiinni ottaessansa.\n\nMutta hänen lähdettyänsä ryhtyi äiti, Eevastiina, puuhailemaan aamiaista\nmiehellensä: Ensin hän tarkasti päivän kulusta, joko aamiaisaika pian\ntulee: Sitä tarkatessansa hän kumartui hieman pikku akkunan edessä,\nkatsoi niin tarkasti, että veti silmiä suuriksi avatessansa otsanahkansa\nkureille, sai selvän ajan kulusta ja hääräili nyt keittopuuhissansa.\nAamusella oli hänen miehensä, Antti Juhana, ollut työhön lähtiessänsä\nhuonolla tuulella: oli pahastunut kahvin liiallisesta menosta. Kahvit\nolivat lopussa. Hänen piti ottaa puheeksi niiden osto, ja nyt hän oli\npäättänyt lauhduttaa sitä varten miehensä luonnon keittämällä\naamiaiseksi makeaa siirappisoppaa. Itseksensä hän arveli hartaasti\nhuokaillen:\n\n-- Ei tuosta joutavasta riidasta mitään herukaan... Ja on tuota jo\nollutkin toinenkin kerta!\n\nSitä ajatellessansa heittäytyi hän hurskaaksi, ikään kuin siten\npainostaaksensa, että ei riitojen syy ollut hänessä. Hän huokaili:\n\n-- On ... on tuota ollut sitä hyvää...! Kunpa luoja parantaisi meidät\nitse kunkin...! Kunpa parantaisi ... kunpa parantaisi... Ja kunpa\nvalaisisi meitä sanallansa!\n\nHänen mielensä ikään kuin yleni. Hän alkoi työnsä ohessa veisata\nkiekutella jumalista virttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta iloisena vaelsi Otto aidan yli päästyänsä tietä pitkin, ja\nhäiriöittä pääsi hän oman pellon ohi maantielle. Mutta siinä hän huomasi\npikku sammakon, joka hengitti leukojansa liikutellen. Hän pysähtyi ja\nhuudahti itseksensä kuin löydöstänsä iloiten:\n\n-- Voi ... sammakko!\n\nJa hän alkoi sitä tarkastella: Ensin kosketti hän sitä varovasti\nvarpaallansa. Sammakko alkoi hyppiä. Ottoa se huvitti ja hän nykäsi\nuudestaan. Vihdoin otti hän pikku tikun, kyykistyi ja kotvasen siinä\nesteltyänsä tikulla sammakon poispääsyä, käänsi hän sen selällensä. Sen\nvalkea mahanalus ja raajojen omituiset, rimpuilevat liikkeet huvittivat\nhäntä.\n\nHyvän aikaa oli hän niin puuhaillut, kun paikalle saapui yhdeksänvuotias\nnaapurimökin poika Esa, sankaniekka isohko läkkikannu kädessä pysähtyi\nja tarkasteli tovin aikaa Oton puuhia äänettömänä. Viimein lausui Otto:\n\n-- Katsohan, Esa, kun se rimpuilee!\n\nJa silloin kyyristyi Esakin, otti tikun ja ryhtyi yhteen puuhaan. Otto\ninnostui:\n\n-- Katsohan kun se noilla jaloillaan rimpuilee... Voi, voi!\n\n-- Käännetäänpäs mahalleen! ehdotti Esa.\n\n-- No, suostui toinen. Sammakko käännettiin ja Esa myönsi:\n\n-- Ei se mahallaan ole niin lysti!\n\nViimein jättivät he pikku eläimen rauhaan. Otto suinasi taas\nkantapäänsä, mutta ei voinut sitä tehdessäänkään vapautua asiasta, johon\noli syventynyt. Jalka kohona hän kehui:\n\n-- Mutta jos olisi hyvin iso sammakko, niin se tohtisi tulla vaikka\nihmisen päälle.\n\n-- O-hoh...! Ei tohtisi, väitti Esa, mutta toinen tenäsi:\n\n-- Jos olisi meidän Mustinkaan kokoinen, niin tohtisi se tulla.\n\n-- Eipään... Jos oikein suuren seipään ottaisi, niin ei tohtisi, ylvästyi\nEsa. Mutta toinenkin, muistaen äitinsä puheet Immosen härästä, väitti:\n\n-- Mutta jos olisi Immosen vihaisen härän kokoinen, niin silloin se jo\ntohtisi!\n\n-- Vaikka olisi miten iso, kasvoi Esan ylpeys. Hän heilautti\nläkkikannuansa, jonka sisässä kalisi pieni läkkituoppi, ja kehasi:\n\n-- Vaikka olisi Immosen härän kokoinen, niin minä kun tuolla kannulla\nnoin oikein vetäisin päähän, niin ei tohtisi tulla vaikka mikä!\n\nMutta miten ollakaan, keskustelu olikin johtanut Oton mietteet Immosen\nhärkään. Oitis kysyi hän:\n\n-- Oletko sinä nähnyt Immosen härän?\n\n-- Olen... Etkös sinä ole nähnyt?\n\n-- En... Onko se hyvin iso?\n\n-- On... Se on niin iso, jotta se oikein pelottaa, kehui Esa. Otto sai jo\naavistuksen härän koosta ja innostui kysymään:\n\n-- Möyryääkö se kovasti?\n\n-- Möyryää!\n\n-- Hyvinkö kovasti?\n\n-- Hyvin, heilautti taas Esa purkkiansa ja toinen tiedusti:\n\n-- Mitenkä se möyryää?\n\n-- Näin.\n\nJa Esa laskeutui nelinkontin ryömimään ja möyrysi, matkien härän\nmylvimistä. Oton mielikuvituksessa suureni härkä yhä ja hän huudahti\nsuuremmoisesti innostuneena:\n\n-- Voi ... voi!\n\n-- Am-muu! lopetti Esa näytöksensä, nousi ylös ja otti hinkkinsä. Silloin\nOtto ehdotti:\n\n-- Mennäänpäs katsomaan sitä Immosen härkää, kun se möyryää.\n\n-- No mennään, oli toinen kernas ja juoksujalkaa lähtivät pojat painamaan\nImmosen ahoa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe juoksivat alamäkeä ja olivat juosseet jyrkimpään paikkaan, kun Esa\nlankesi ja meni aika matkan juoksuvauhdin johdosta pitkin mäkeä\nmahallansa. Oitis hän hyppäsi toki pystyyn ja alkoi jatkaa menoa, kuin\nei mitään olisi tapahtunut. Mutta kaatuessa kolahti taas läkkikannuun\npistetty pieni läkkituoppi ja nyt huudahti Otto:\n\n-- Siellä kannussa kalisee...! Mikä siellä on?\n\n-- Se on läkkituoppi, ylpeili Esa, selitellen: -- Äiti käski viedä tämän\nkannun teille ja sitte antoi läkkituopin ja käski siihen pyytää\näidiltäsi siirappia, jotta saa keittää imelää soppaa! Tämä on teidän\nkannu.\n\nMutta Oton ajatuksissa kuvasteli taas Immosen härän kuva. Innostuneena\nhän tiedusteli kannusta puhuessaan:\n\n-- Sillä kannullako sinä sitte lyöt, jos Immosen härkä tulee päälle?\n\n-- Tällä... Ja niin että koko kannunkin pitäisi särkyä, uljastui Esa.\nOttokin siitä jo innostui ja kerskasi:\n\n-- Ja minä kun sitte vielä apuna, niin ... voi, voi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin jatkui keskustelu pitkin matkaa ja keskustelijoiden rohkeus yltyi\nja mielikuvitus laajeni. Mutta nyt tulivat he siihen paikkaan, missä tie\nkoskettaa järven rantaa. Siinä oli Antti Auvisen äsken tervattu vene\nteloillansa kuivumassa ja vierellä oli tervatölkki puolillansa tervaa.\nEivät he malttaneet olla rantaan poikkeamatta. Ensin valitsivat pikku\nkiviä vedestä, mutta sitten huomasi Otto tervatölkin ja johtui siitä\npuhumaan:\n\n-- Tämän näköistä se on siirappikin... Oletko sinä Esa syönyt siirappia?\n\n-- Olen.\n\n-- Onkos se sinustakin makeaa?\n\n-- On.\n\n-- Hyvinkö makeaa? penäsi vielä toinen ja saatuansa kehuvan myönnytyksen\nyltyi hän:\n\n-- Kun olisi noin iso purkki siirappia kun tuota tervaa, niin sitte me\nsöisimme niin jotta ihan maha kasvaisi...! jotta ei housujakaan saisi\nkiinni.\n\nKeskustelun kuluessa he innostuivat siirapin paljoudesta ja Esa jo\nkerskasi:\n\n-- Ja jos olisi vielä enemmän siirappia ... jos olisi vaikka miten\npaljon, niin sitte ei vettä tarvitsisi ensinkään olla... Eihän\ntarvitsisi?\n\n-- Ei... Immosen härkäkin saisi juoda vain siirappia... Ja sitte se\nmöyryäisi vielä kovemmin!\n\n-- Voi, voi...! 'Am-muu', se silloin möyryäisi, suurenteli Otto. Esa oli\ntarkastellut venettä ja tuli arvelleeksi:\n\n-- Voi miten iso vene!\n\n-- Saisimmekohan me sen järveen, jos oikein työntäisimme, ylpeili veneen\nkoosta Ottokin. Toinen kehui:\n\n-- Saisimme... Ja vaikka olisi vielä isompi, niin saisimme.\n\n-- Koetetaanpas!\n\n-- No! oli toinen valmis ja nyt alkoi koetus.\n\nJa miten olikaan, vene jonka telapuut olivat tervasta liukkaat\nlivahtikin veteen kuin itsestänsä. Voitosta riemastuneena huudahti Otto:\n\n-- Menipäs se!\n\n-- Meni! heilautti Esa taas purkkiansa. Pojat pesivät kätensä tervasta ja\nOtto ehdotti:\n\n-- No nyt lähdetään sitä Immosen härkää katsomaan.\n\n-- No, myöntyi toveri, ja he lähtivät unohtaen veneen vesiajolle.\n\n\n\n\nII\n\n\nHe olivat ehtineet jo Immosen lehmihaan veräjälle ja Esa sanoi:\n\n-- Tässä se Immosen härkä on.\n\nRinnatusten istahtivat he veräjän selälle ikään kuin valmistuaksensa.\nOtto suinaili taas kantapäitänsä, mutta Esa heilutella riuskutteli\njalkojansa huoletonna aitaa vasten ja kehasi lopulta:\n\n-- Tämä on niin iso haka kuin koko maailma.\n\n-- Onko niin iso kuin pappilan haka? tarttui toinen sylkäisten\nkantapäähänsä ja voidellen sillä syljellä haavan. -- Onko? toisti hän\nvielä. Toinen intoili:\n\n-- On toki... Isompikin vielä on... On niin iso kuin pappilan ja\nvallesmannin haka yhteensä ... ja vielä isompikin... On niin iso kuin\nkoko tämä kylä.\n\nJa kauan aikaa saivatkin he nyt istua aidalla suurennellen haan kokoa.\nEsa yltyi:\n\n-- Ei ole mikään niin iso kuin tämä haka.\n\n-- Onpas.\n\n-- No mikä? tiedusti Esa. Otto haki vastausta ja tokasi vihdoin:\n\n-- On Immosen härkä... Ja vielä suurempikin tätä hakaa on se härkä... Vai\neikö ole?\n\nJa miten ollakaan taas, niin Esa myöntyi vähä vähältä ja jonkun ajan\nkuluttua ylpeilivät he taas härän suuruudella kilpaa. Esa kehui:\n\n-- Sillä on häntäkin niin pitkä, jotta sen pää ylettyy alapuolelle\ntakajalkojen polvia... Ihan maahan asti ulottuu.\n\n-- Sillä se kun huiskauttaisi kerran, niin vaikka tuo puu menisi poikki!\ntarttui se innostus toveriin, niin että tämä löi palikalla puuta. He\npuhuivat nyt sarvista, niskasta ja turvasta ja viimein siitä johtui Otto\nkehumaan:\n\n-- Kun se tapettaisi ja siitä turvasta tehtäisi sylttyä, niin meillä\nolisi syömistä! Olisihan?\n\n-- Olisi... Mutta eipä sitä tapetakaan, puuttui Esa nyt asiaan viisaana\nja toinen kysäsi:\n\n-- Mitenkäs siitä saadaan lihaa?\n\n-- Se vain kuolee itse, ja sitte nyletään ja suolataan lihat, selitti Esa\nhyvillään omasta viisaudestaan. Toinen oudosteli:\n\n-- Entäs nahka?\n\n-- Nahka viedään karvarille ja se ottaa siitä karvat pois ja sitte\ntehdään kenkiä, heilutteli Esa viisaana purkkiansa ja nyt jo myönsi\nOtto, kehasten:\n\n-- Silloin se ei enää puske ... ei vaikka menisi ihan nenän eteen... Ja\nvaikka vielä kepillä härnäisi, niin ei vaan puskisi enää.\n\nSamaa mieltä oli Ottokin, ja niissä keskusteluissa saapuivat he lähelle\nAuvisen entisen naurismaan ahoa. Siinä pysähtyi nyt Esa ja sanoi\nvarovasti:\n\n-- Jospa se on tuossa aholla!\n\nVaistomaisesti alkoi Otto kaivella sormellansa nenäänsä. Ajatus että\nhärkä olisi jo niin likellä, vei luonnon häneltä. Hän ehdotti hiljaa,\npelokkaana:\n\n-- Mene sinä edellä!\n\nEsa vaikeni. Kotvasen odotettuansa uskalsi taas Otto sanoa:\n\n-- Mene ryömimällä, niin sitte se ei kuule!\n\n-- Kuuleepas.\n\n-- Eipäs, aleni Oton ääni vieläkin.\n\nMutta vihdoin rohkaistuivat he. Varovasti ryömien he lähestyivät ahoa,\nEsa etummaisena.\n\n-- Näkyykö sitä? kuiskasi jo Otto.\n\n-- Ei.\n\n-- Ryömi sitte vielä! rohkaistui siitä toveri. Ja miten suuri oli heidän\nilonsa, kun he ahon reunaan päästyänsä huomasivat, että pelättyä härkää\nei siellä ollutkaan! Ottokin uskalsi nyt kohota polvillensa. Esa sai\nrohkeutensa takaisin, löi kepillään ahoa ja ärjäsi muka härälle:\n\n-- Tuleppas!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten lukija itsekin tietää, on sanottu aho kalteva ja sen rinteen\npäällä on joukko suurehkoja kiviä. Pojat levähtivät siinä, istuen\nkivellä pohtien missä härkä on. He rohkaistuivat uudelleen ja Otto jo\nuhkasi:\n\n-- Kun tuosta oikein suuren kiven vierittäisi ja se paukahtaisi härälle\notsaan tuolla alhaalla, niin pään siltä pitäisi haleta, vaikka olisi\nmiten luja!\n\n-- No vieritetäänpäs! riemastui siitä toinen ja ryhtyivät toimeen.\nVaivoin saivat he kiven irti. Se ei ollut aivan pyöreä, eikä siis alussa\nottanut nopeasti pyöriäksensä, vaan täytyi poikien sitä autella. Niin\njoutuivat he kiven matkaan ja sitä mukaa kun sen vauhti koveni, yltyi\nheidän riemunsa. Viimein eivät he tarvinneet muuta kuin juosta jälestä\nja kaiken lopuksi lähti kivi semmoista vauhtia, että heillä oli työ\nperästä keretessä. Innoissansa, täyteen juoksuun painuen uhkasi Esa:\n\n-- Nyt ... vaikka haletkoon!\n\n-- No nyt ... vaikka haletkoon! huudahti Ottokin ja täyttä voimaa\npainoivat he rinnettä myöten kiven perästä. Viimein syöksyi kivi\nlehtoon, että puut ruskivat, ja molemmat pojat lankesivat aidan pohjaan\nja lensivät mahallensa sammalikkoon.\n\nJa ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, olivat pojat oitis taas\njalkeilla. Tapaus oli heidät rohkaissut ja entistä uskaliaampina he\nlähtivät etsimään pelättyä härkää, samosivat läpi metsän ja tulivat\nlähelle Immosen entistä kaura-ahoa. Siinä pysähtyi Esa ja sanoi:\n\n-- Nyt se on.\n\n-- Mistä sinä tiedät? hiljeni taas Oton ääni. Toinen selitti:\n\n-- Kun lehmän kellot kuuluvat.\n\nJa sitten taas vaiettiin. Otto jo pyysi hiljaa:\n\n-- Mene sinä yksinäsi!\n\nMutta Esa vaikeni ja heilutteli vain kannuansa. Neuvotonna käytti Otto\nviekkautta: hän huomautti hiljaa:\n\n-- Turusen pojupas jos olisi, niin se ei pelkäisi!\n\nMutta ei Esa näyttänyt olevan halukas voittamaan Pojua ja lähtemään\nyksin, vaan käytti vuorostaan viisautta, sanoen:\n\n-- Ja jos olisi Sikasen Teppo, niin se ei pelkäisi, vaan tulisi vain\nvaikka olisi vielä toinen härkä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vihdoin he rohkaistuivat: Varovasti, puiden takana piilotellen he\nhiiviksivät yhä lähemmäksi petoa. Ahon laidassa oli Immosen vanha, tyhjä\nlato ja Otto ehdotti:\n\n-- Kierretään tuolta toiselta kautta ja mennään latoon ja ärjäistään\nsieltä!\n\nNiin he tekivätkin. Suuren kierroksen tehtyään pääsivät he Immosen\nmatalan ladon luo. Ja siinä alkoi uusi neuvottelu.\n\nEsa arveli:\n\n-- Jospa se tulee sinne latoon, niin sitte ei ole minne pääsee pakoon.\n\nJouduttiin neuvottomaksi. Tie tuntui nousseen pystyyn, ja heidän piti\nsaada ärjäistä härällä. Mutta vihdoin hoksasi Esa:\n\n-- Nyt minä tiedän: noustaan salvainta myöten ladon katolle ja sieltä\närjäistään niin jotta se kuuluu!\n\nVastaan sanomatta seurasi toinen neuvoa. Varovasti hiipivät he ladon luo\nja kiipesivät katolle. Sinne näkyi härkä ja siellä sai kumminkin\nrohkeutensa kaksinkertaisena takaisin. Riemastuneena ärjäsivät he\nvihollisellensa ja kun se ei näyttänyt olevan sitä kuulevinansakaan,\nylvästyi Esa:\n\n-- Kivitetään sitä!\n\nToinen oli siihen valmis. Ladon olkikaton paineeksi olikin koottu koko\njoukko kiviä. Niiden joukossa oli pieniäkin, ja niinpä pojat härkää\npommittamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvän puoli tuntia olivat he jo tehneet turhaa työtä. Ei ylettynyt kivi\nhärkään. Mutta nyt se tuli lähettyville ja jo osui kivi sen kylkeen.\nHärkä tuhahti, katsahti, huomasi vihollisensa ja oitis lähti latoa kohti\njuosta löntyyttämään. Molemmat hätkähtivät ja mahallensa katolle\nheittäytyen kiirehti Otto hätäillen:\n\n-- Voi ... se tulee...! Rupea mahallesi Esa!\n\nVaistomaisesti totteli toinen. Härkä pysähtyi ladon eteen, alkoi mylviä\nja kuopasi tuon tuostakin nurmea, että sammal pölähteli. Yhä lujemmin\npuristautuivat silloin pojat ladon kattoon ja vasta kun härkä heitti\nmylvimisen, rohkeni Otto kysyä:\n\n-- Joko se meni?\n\nEsa nosti päätänsä. Härkä söi rauhallisena ladon edessä.\n\n-- Näkyykö sitä? tiedusti Otto.\n\n-- Näkyy... Se syö tuossa! kuului vastaus ja nyt alkoi taas hiljaisuus.\n\nKului hetki. Aika alkoi tuntua pitkältä.\n\n-- Kun se menisi pois! virkkoi jo Esa. Hetken kuluttua huomautti Otto:\n\n-- Tai kun tulisi kuka ja ajaisi!\n\nMutta ei tullut ajajaa. Rauhallisina soivat lehmänkellot. Itsetietoisena\nsöi härkä aholla. Se oli hieman loitonnut. Nyt sille jo uskalsi taas\närjäistäkin, mutta ei se siitä välittänyt.\n\nJa ajan kuluksi ryhtyivät silloin pojat puuhailemaan. Aluksi he olivat\nnoppasilla, ja viimein jo rupesivat taivastelemaan ympäristöä. Esa siitä\ninnostui:\n\n-- Voi miten paljon tänne näkyy...! Tuokin Immosen riihen katto näkyy!\n\n-- Näkyypä meidän tuvan katolle enemmänkin, tarttui siihen jo Otto ja\nselitti:\n\n-- Sinne näkyy Tiilikaisen mökki ja Tynkkysen suo ... ja vaikka koko\nkylä.\n\n-- Eipäs näy meidän mökkiä... Eikä sitä Puhakan kaskeakaan näy, pani nyt\ntoinen vastaan, mutta Otto väitti:\n\n-- Näkyypä sitte Massisen aho ja Kuivala ... ja jos olisi vielä tikapuut,\nniin näkyisi tänne asti.\n\nHän innostui siitä ja rupesi itseänsä kehumaan, kerskaten:\n\n-- Ja yhden kerran kun minä seisoin siellä ja oikein huusin, niin se\nkuului sinne toiselle puolen järven ... ja Kuivalaisen talon ... ja\nvaikka minne!\n\n-- Eipäs kuulunut, väitti nyt Esa, jota tuommoinen ylemmyys harmitti.\nMutta toinen siitä vain yltyi:\n\n-- Kuuluipas... Ja jos olisin vielä kovemmin huutanut, niin se olisi\nkuulunut ihan joka paikkaan...! Ja sitte kun minä hyppäsin tuvan katolta\nmaahan, niin minä en pelännyt ... en vaikka olisi jalka katkennut!\n\nSemmoinen urheus jo kävi kateeksi Esalle ja hän väitti vastaan:\n\n-- Elä valehtele.\n\n-- Kysy vaikka äidiltä, vahvisti Otto, innostui ja väitti: -- Sinäpä et ole\nhypännyt!\n\nEsa oli vaiti. Hän oli voitettu. Toinen yltyi; kehuakseen omia\nurotöitään lisäsi hän:\n\n-- Etkä ole harakan pesääkään särkenyt...! Etkä löytänyt pienen linnun\npesää!\n\nOton voitto oli täydellinen. Harmistuneena mietti Esa jotakin sen\nvastapainoksi ja luullen sen keksineensä kysyä tokasi hän voitonvarmalla\näänellä, viime sanaa painostaen:\n\n-- Mutta oletkos sinä nähnyt telehvoonii?\n\nSitä iskua ei Otto ollut odottanut. Koko nimikin oli hänelle aivan outo.\nEi hän voinut muuta kun hämillään kysyä:\n\n-- Oletkos sinä?\n\nNyt oli Esa voitolla. Ylväänä kerskasi hän:\n\n-- En ... mutta isä on nähnyt.\n\nOtto vaikeni ja voiteli taas kantapäänsä syljellä. Esa jatkoi\nvoittoansa:\n\n-- Sinäpä et tiedä mikä telehvooni on.\n\n-- Tiedätkös sinä! sai masentunut Otto tokaistuksi. Toisen luonto paisui:\n\n-- Se on semmoinen, jolla kun puhuu, niin se kuuluu vaikka minne.\n\n-- Eipään!\n\n-- Onpaan...! Vaikka puhuisi tänne katolle asti, niin se kuuluisi, paisui\nEsan viisaus. Otto oli aivan lyöty. Hän koki pitää puoliansa, väittäen:\n\n-- Eipä kuuluisi meille asti!\n\n-- Kuuluisipas...! Ja vielä etemmä kuuluisi... Ihan kuuluisi niin etää,\nkun on vain rautalanka... Vaikka olisi kuin etää.\n\nNyt ei enää uskonut Otto, vaan sanoi:\n\n-- Elä valehtele!\n\nMutta se ei masentanut Esan intoa. Hän selitti:\n\n-- Jos vetäisi rautalangan tästä katolta vaikka meille, niin kuulisi\nkaikki mitä täällä puhutaan... Ja tuon härän mörinän kuulisi ... ja\nkaikki kuulisi, kun siihen vain puhuisi.\n\n-- Oletkos sinä puhunut? sai vielä Otto tiedustetuksi. Toinen myönsi:\n\n-- En minä... Mutta vallesmanni on puhunut, kun isä oli siellä lannan\najossa, ja se oli vain rautalankaa myöten mennyt ihan joka paikkaan.\n\n-- Menikö sinnekin läävään, jossa isäsi loi lantaa? sotkeutui Otto.\n\n-- Meni... Ihan joka paikkaan, ja sitte oli vain vallesmanni sanonut,\njotta halloo.\n\n-- Mitäs se on se halloo? tuli jo Otto uteliaaksi. Toinen kehasi\numpimähkään:\n\n-- Se on hyvin hyvää.\n\n-- Onko niin hyvää kuin siirappi? halusi Otto tietää. Toinen vahvisti:\n\n-- On se... Ja on vielä parempaakin... Isä sanoi, jotta kun vallesmanni\nvain puhui siihen lankaan, niin se sanoi vallesmannille, jotta sinulle\nlähetetään kaupungista hatun vuoria.\n\n-- Sekö lanka se lähetti? oli Otto jo ymmällä.\n\n-- Se... Ei siinä ihmistä tarvitsekaan: siinä telehvoonissa tulee ilman\nihmistä mitä vain pyytää.\n\nEsa oli nyt voittanut, Oton uteliaisuus oli herännyt. Puhelu oli\nkääntynyt siihen, mitä kaikkea telefoonissa voi saada. Oli lueteltu jo\nkaikki herkut, mitä he vaan tunsivat, voileivästä lähtien. Vielä toki\nepäili Otto yhtä:\n\n-- Mutta siirappia ei saisi.\n\n-- Saisipa, väitti toinen. Lopulta taipui Otto sitäkin uskomaan, mutta\nväitti toki:\n\n-- Mutta jos vähä saisi, niin ei ainakaan niin paljoa ... ei niin jotta\nsitä olisi niin äijä kun vaan tahtoisi ... niin jotta vaikka ei muuta\njoisikaan!\n\n-- Saisipas! Vaikka miten paljon saisi... Se on se rautalanka ontto\nsisältä ja sitä myöten tulisi vaikka miten paljon.\n\nTämä toverin ilmotus tuli Otolle ratkaisevaksi. Siirapin halu sai hänet\nvalmiiksi vaikka mihin ja hän jo ehdotti:\n\n-- Kun mentäisi katsomaan... Onko se etäällä?\n\nSenkin Esa tiesi. Hän ilmotti:\n\n-- Se lähtee vallesmannin seinästä ja sitten kulkee hirsitolppia myöten\npitkin tietä, niin jotta sen näkee vaikka kuka... Ja sitte vaan menee\nsen tolpan juurelle ja sanoo, jotta tahtoo siirappia.\n\nNyt oli Otto valmis. Hän pyysi innosta hypähtäen:\n\n-- Mennään katsomaan!\n\nToinen oli valmis. Suunniteltiin lähtöä. Otto riemastui:\n\n-- Ja sitte otetaan siitä siirappiakin... Otetaanhan?\n\n-- Otetaan... Mutta kun tuo härkä ei jo mene!\n\n-- Ärjäistään yhtä aikaa.\n\n-- No!\n\n-- Hä-häh!\n\nMutta härkä ei ollut kuulevinaankaan. Poikia suututti. Keskustelu\ntelefoonista jatkui. Jo uhkaili Esa:\n\n-- Kun olisi telehvooni ja sillä kun ärjäsisi sille, niin pitäisi sen\nlähteä!\n\nOttokin sai siitä intoa. Hän uskoi ja lisäsi ikään kuin näyttääksensä\nhärälle:\n\n-- Kun sille oikein ärjäsisi, niin voi voi kun se säikähtäisi, ja menisi\nniin jotta ei eteensä näkisi!\n\nEsa, jota härän viipyminen suututti, lisäsi kuin härälle kostaaksensa:\n\n-- Ja silloin kun se menisi niin kuin se kivi rinnettä pitkin ja lopulta\nkun se menisi koivua vasten, kun ei saisi seisattumaan, niin nuo sarvet\nsiltä vain poikki rusahtaisivat!\n\nMolemmat nauroivat makeasti härän vahingolle ja Otto vielä täydensi sen\nhäviön kuvaa, lisäämällä, härän onnettomuudesta nauttien:\n\n-- Ja silloin siitä härästä ei jäisi mitään ... ei häntääkään jäisi ...\nja lihatkin syötäisi paistina ja sylttyinä ja nahkasta tehtäisi kenkiä!\n\nSiten lohduttelivat he itseänsä ja kostivat härälle, ja jo ehdotti Otto:\n\n-- Pelotellaanpas telehvoonilla.\n\n-- No!\n\nJa pojat nousivat katon harjalle, huitoivat käsillänsä huudon tahdissa\nja huusivat kuin raakkuen, yhtäaikaa:\n\n-- Teleh-voon...! Teleh-voon...! Teleh-voon!\n\nTällä huudolla, kuten myöhemmin näemme, tuli olemaan suuri merkitys\ntämän siirapin hakumatkan vaiheissa. Pinnasen vanha mummo Sievä\nMagdaleena sattui kulkemaan vähän loitompana ohi, sattui kuulemaan oudon\nvaakkumisen, näki kaksi pojan näköistä olentoa yksinäisen ladon katolla\nja huudahti säikähtyneenä:\n\n-- Herra isä siunatkoon...! Pahahenki on katolla!\n\nKauhistuneena hän läksi juosta hynttyyttämään mökillensä. Esa huomasi\nsen ja huudahti:\n\n-- Katso Otto...! Akka juoksee!\n\nMummon juoksu huvitti heitä. Yhä innostuneemmin vaakkuivat he:\n\n-- Teleh-voon...! Teleh-voon!\n\nJuoksusta miltei läkähtyneenä pääsi Sievä Magdaleena mökillensä, siunasi\nitsensä ja veisasi virren.\n\nVihdoin loittoni härkä sen verran, että pojat uskalsivat kiivetä alas\nkatolta. Varovasti he laskeutuivat vastapäiseltä puolelta alas ja oitis\nmaahan päästyänsä syöksähtivät kipakkaan juoksuun.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKirkonkylään, vallesmannille, jonka telefooni oli valmistunut viime\nviikolla ja oli ensimmäinen koko lähitienoilla, oli täältä Salokylästä\nhyvä taival matkaa. Useissa paikoin oli myötämaata, jopa jyrkkiä\nalamäkiä, ja niissä panivat pojat täydeksi juoksuksi, ehtiäkseen vain\npian perille. Eräässä ylämäessä he kävelivät rinnatusten ja Otto kehui:\n\n-- Sitte otetaan sekin kannu ihan täyteen siirappia... Ja vielä itse\njuodaan mikä vain jaksetaan.\n\nNiin saapuivat he Minkkisen torpan kohdalle. Torpan pihamaalla sattui\nsilloin vetelehtimään heitä hieman vanhempi, heikkolahjainen ja\nhuonotapainen juoksulaspoika Juntus. Nähtyänsä tulijat, juosta reuhkasi\nhän oitis niiden luo ja liittyi joukkoon kolmanneksi, ja niin jatkui nyt\nkulku kolmisin. Juntus aloitti keskustelun kysymällä Esalta sen\nkannusta:\n\n-- Mikä sinulla on se?\n\n-- Tämäkö läkkikannu? peräsi Esa ja Juntus myönsi:\n\n-- Se.\n\n-- Tämä on Oton äidin läkkikannu, joka oli isällä lainana, selitti nyt\nEsa. Juntus oli juuri käynyt viemässä Minkkisen hevosen metsään, saaden\npalkaksi voileivän, ja muistellen sitä tapahtumaa kysyi hän Esalta:\n\n-- Oletkos sinä, poika, ajanut selkähevosella, niin kuin minä?\n\n-- Kenenkä hevosella sinä ajoit? tarttui siihen Otto. Juntus alkoi kehua:\n\n-- Tämän Minkkisen ruunalla. Ja voi tulimainen kun juoksi kovasti ...\nmutta kun minä pidin oikein kovasti harjasta kiinni, niin enpäs pudonnut\nselästä ... vaikka haarukoita vain lyötti säkä.\n\nPuhelu takertuikin nyt ratsastukseen. Juntus osasi kehua tehneensä aivan\nihmeellisiä urotöitä ja toiset jo alkoivat häntä kadehtia. Tämä jatkoi:\n\n-- Ja yhdenkin kerran kun minä ajoin sillä Iittiläisen tammalla, niin\nminä en pudonnut vaikka se nelisti lepikkoon ja joka paikkaan ja vielä\nhyppi aitojenkin yli kuin lintu!\n\nHän otti tieltä litteän kiven, viskasi sen linkoamalla ja kehasi samalla\nOtolle:\n\n-- Sinäpä et uskaltaisi sillä tavalla ajaa selkähevosta!\n\nOtto oli taas alakynnessä.\n\n-- Etkä ole käynyt kirkon sillan alla, ylpeili Juntus lisää. Nyt jo\nharmistui Otto, mutta äkkiä keksi hänkin asian ja sanoi uljaasti:\n\n-- Mutta sinäpä et ole nähnyt telehvoonia.\n\nJuntus oli vaiti. Voitokkaana viskeli Otto läkkituoppiansa pallon\ntavoin. Hölmistyneenä kysyä tokaisi vihdoin Juntus:\n\n-- Oletkos sinä nähnyt?\n\n-- En... Mutta minä menen Esan kanssa katsomaan, kun se menee\nhirsitolppia myöden ja siitä saa vaikka mitä vain sanoo! ylvästeli Otto.\n\nJa nyt alkoi telefoonin selittely, saman tapainen kuin oli jo tapahtunut\nladon katolla. Esa kehui:\n\n-- Kun vain sanoo harallekin, jotta: 'teleh-voon!' niin se menee pakoon\nvaikka olisi miten vihainen.\n\n-- Meneekö vaikka olisi sarvipää? ihmetteli hölmö Juntus, joka jo oli\noikeastaan lyöttäytynyt yhteen joukkoon.\n\n-- Menee...! Ja vaikka olisi miten likellä, niin menee! vahvisti Otto ja\nnyt huudahti Juntus:\n\n-- No mennään katsomaan!\n\n-- Mennään! riehahtivat toiset, syöksyen kävelystä täyteen juoksuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelon sekaisella kunnioituksella lähestyivät he vallesmannin taloa. Ja\nkujasten suussa ilmotti Juntus:\n\n-- Nyt kun ei olisi vallesmanni pihalla, niin sitte ei tarvitsisi pelätä!\n\n-- Onkos se vihainen?\n\n-- On... Se kiroaa, niin jotta voi perhana! ylvästyi Juntus. Se vei\ntoisilta osan rohkeutta. Varovasti ja kaukaa he kiersivät talon, pitäen\nsitä yhä silmällä, mutta eivät huomanneet mitään. Juntus jo huomautti:\n\n-- Eipäs sitä olekaan!\n\n-- On se, mutta sitä ei näy, puolusti Esa asiaansa, lisäten: -- Isä sanoi,\njotta se on.\n\n-- Ja siitä saa siirappiakin! lisäsi Otto ylvästyen. Kierrosta jatkettiin\nja samalla pienennettiin. He osuivat kaivolle. Siinä oli täysinäinen\nvesikorvo, ja kissa istui kaivon kannella rauhallisena. Juntus silloin\njärkeili:\n\n-- Kun olisi viskata kissa vesikorvoon, niin pääsisiköhän se pois!\n\n-- Esapa viskasi yhden kerran, tarttui siihen Otto ja lisäsi: -- Ja sitte\nkun Esan isä huusi.\n\n-- Eipään, kainosteli Esa.\n\nOtto kysyi nyt Juntukselta: -- Huutaakos sinulle isä, jos teet mitä?\n\n-- Eipä minulla ole isää ollutkaan, hyvitteli Juntus.\n\n-- Entäs eikö äitiäkään ole ollut?\n\n-- Ei.\n\n-- Kukas sinulle sitte antaa leipää! ihmetteli Esa.\n\n-- Ei kukaan... Minä vain itse kerjään.\n\n-- Entäs kukas lyö, jos mitä teet ... kun ei ole äitiäkään, tutki Otto.\n\n-- Ei kukaan.\n\n-- Eikö tukistakaan?\n\n-- Ei... Tahi jos kuka yrittäisi tukistaa, niin ei uskalla, kun minä\njuoksen pakoon! ylpeili Juntus. Ja aikoen kokeilla heittämällä kissan\nvesikorvoon, alkoi hän sitä lähestyä, pyydellen:\n\n-- Kis ... kis ... kis ... kis!\n\n-- Na-uu! vastasi kissa ystävällisesti käyristäen selkänsä ja nostaen\nhäntänsä pystyyn. Mutta samassa lähestyi vallesmannin poika, Vesa,\nkaivotietä myöten juosta hanttuuttaen. Jo kaukaa hän huusi juostessaan\nnäille hänelle aivan tuntemattomille pojille:\n\n-- Pojat hoi..! Simosen koiralla on nyt kolme pientä pentua.\n\nHän oli jo ehtinyt toisten luo, pysähtyi ja katseli uusia tuttujansa,\nlaski sitte häränpyllyn ja kysyi:\n\n-- Kuka osaa laskea neulansilmän?\n\n-- Osaa sen nyt vaikka kuka! jörähti Esa. Vesa jatkoi hieman voitettuna:\n\n-- Oletko sinä sen laskenut?\n\n-- Olen toki... Ja mäkeäkin olen laskenut hyppyristä, kehäsi Esa, ja nyt\nkysyi Juntus Vesalta:\n\n-- Entäs oletkos sinä viskannut kissaa vesikorvoon?\n\n-- En... Oletkos sinä?\n\n-- En ole... Mutta tuossa olisi kissa, puolustautui Juntus.\n\n-- No! oli Vesa valmis ja oitis alkoi hän pyydellä:\n\n-- Kis ... kis ... kis ... kis!\n\nJa siinä paikassa paiskasi hän kissan korvoa kohti. Kissa sai toki\nkorvon reunasta kiinni, sähähti vihaisesti ja syöksyi yhtenä nuolena\nkuivin nahoin nurmikon yli ja suoraa päätä pikku kolosta aitan sillan\nalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin olivat he nopeasti tutustuneet. Yhdeksi joukoksi liittyneenä\nhärnäsivät he jo kolosta kissaa kepillä. Mutta kun sitä ei kuulunut,\nkysyi Vesa rutosti:\n\n-- Olettekos te nähnyt papan uutta venettä jo?\n\n-- Emme, vastasi Juntus hölmönä ja Esa kysyi:\n\n-- Onko se iso?\n\n-- On se, myönsi Vesa, lisäten: -- Mutta se on riihessä kuivamassa, kun se\ntervattiin.\n\n-- Mennään katsomaan! tokasi Juntus.\n\n-- No mennään! vilkastui Vesa ja he lähtivät. Ensi ujostelu oli hävinnyt\nja reippaasti heilutteli jo Esa kannuansa, kun he menivät joukolla\nriiheen.\n\nMutta sinne tultua ei kukaan ryhtynytkään venettä tarkastelemaan. Esan\nhuomio kiintyi oitis uunin nokireikiin ja hän huudahti:\n\n-- Voi miten isot reiät!\n\nJa todellakin oli koko uuni juhlallinen ja suuri heidän omien riihiensä\nuuniin verraten. Ja uunin suu ja tulipesäkin oli heistä aivan kuin joku\nluola. Vaistomaisesti ilmoitti Otto:\n\n-- Ja miten iso uuni...! Sinne sopisi vaikka sisään.\n\nJa hän päättikin koettaa. Oitis hän konttasi uuniin. Ahdasta siellä oli,\nmutta mahtui toki.\n\n-- Sopiiko sinne? tiedusti Juntus.\n\n-- Sopii, vahvisti Otto nokisesta uunista ja hänen sieltä palattuaan\nryömivät sinne yksitellen toisetkin. Kun teko oli tehty, iloitsi Esa\nerästä kylän poikaa ajatellessansa:\n\n-- Nyt ne ovat muutkin olleet uunissa, eikä vain Sutisen Vikki yksinään!\n\nSiitä riemastuneena heitti hän pehkuläjässä kuperkeikan, nauraa\nhihahtaen riemuissaan:\n\n-- Hi-ih!\n\nToiset muksahtelivat oitis perästä, hihahdellen, ja niin pyllyili koko\njoukko pehkuissa. Iloittiin. Jo lennähti ensimmäinen pehkutukko jonkun\nniskaan: Alkoi pehkusilla olo.\n\nKoko riihi oli täynnä iloa ja naurua ja pehkut pelmusivat kaikkialla\ntupsahdellen milloin kenenkin niskaan, ja kohta oli koko pehkuläjä\nhajalla ja riihen lattia ja äsken tervattu vene pehkuilla ylt'yleensä\npeitetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tämä ilo loppui äkkiä sen johdosta että vallesmannin koira, se\nsama Musti, joka on lukijaakin jo housunlahkeeseen puraissut, hyökkäsi\nlukkarin laihan koiran kimppuun, ja alkoi tappelu. Vesa huudahti silloin\nriemuissaan:\n\n-- Voi! Koirat tappelevat!\n\n-- Mennään katsomaan! syöksähti jo Juntus ulos.\n\n-- Mennään! riehahtivat toiset ja siinä paikassa syöksyivät kaikki\njuoksujalassa paikalle. Tappelu loppui kuitenkin ennen kuin he saapuivat\npaikalle ja nyt oli heillä aikaa puhella. Vesa sattui tieltä löytämään\nisänsä viskaaman sikarinpätkän ja kysyi Otolta:\n\n-- Joko sinä olet polttanut tupakkaa?\n\n-- En.\n\n-- Mutta minä olen, kehasi siihen hölmö Juntus, lisäten: -- Ukko Pesosen\npiipulla poltin minä ja Kujalan Mikko monta piipullista.\n\n-- Oliko se hyvää? tarttui siihen Esa. Juntus myönsi:\n\n-- Oli... Mutta sitten otti Pesonen piippunsa pois ja sanoi Kujalan\nMikolle, jotta mene kissan häntään, semmoinen mies.\n\nVesa oli sillävälin laitellut sikarinpätkää polttokuntoon. Sitä\nkatsellen tokasi Esa.\n\n-- Kun olisi kaikille!\n\n-- Etsitään rikkaläjästä ... jos siellä on.\n\n-- No, suostuivat toiset. Rikkaläjästä, aitan takaa, löytyikin pätkä\nkullekin, ja nyt lähdettiin tyhjään latoon polttamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallesmannin heinälato oli vähän ulompana talosta. Heiniä siellä ei nyt\nollut, mutta harvan sillan alle oli talven kuluessa karissut\nkaikenlaista ruhkaa: heinän rippeitä ja muuta. Pojat istahtivat piiriin\nkeskelle lattiaa ja ryhtyivät tupakoimaan. Vesa oli heistä siihen\ntottunein, Otto ja Esa aivan ensikertalaisia. Kun hölmö Juntus vetäsi\nensimäiset savut, kehasi hän:\n\n-- Voi piru kun tästä tulee savua.\n\n-- Entäs saatko sinä lähtemään...? Ime näin, ohjaili Vesa Ottoa.\n\n-- Se menee henkeen! valitti tämä silmät punaisina ja vetisinä.\n\n-- Ime paremmin! neuvoi siihen Juntus. -- Ime näin ja sitte puhalla!\n\n-- Voi, voi kun se on väkevää! ylvästeli Esa silmät henkeen menneestä\nsavusta tihrullansa.\n\nMutta vähitellen tottuivat hekin. Tupakoiminen alkoi jo luistaa niin\nettä Vesa voi ruveta kertomaan omia urotöitänsä. Hän alkoi:\n\n-- Kerran kun me olimme Sakun kanssa ja poltimme tupakkaa.\n\nSiitä sukeutui pitkä juttu. Vesa kehui Sakua ylpeillen:\n\n-- Saku ei säikähtäisi mitään... Vaikka olisi mikä tulossa, niin Saku ei\npelkäisi.\n\n-- Mutta jos Immosen vihainen härkä olisi, niin pelkäisi! väitti Otto.\nVesa tenäsi:\n\n-- Ei pelkäisi. Saku kun ottaisi papan pyssyn ja sillä pamauttaisi, niin\nkuolisi koko härkä!\n\nVesa oli voittanut. Nyreytyneenä virkkoi Otto:\n\n-- Oletkos sinä sillä pamauttanut?\n\n-- En, täytyi Vesan myöntää. Mutta oitis hoksasi hän korjata tappionsa:\nYlpeänä hän kysäsi:\n\n-- Mutta onkos teistä kuka sylkäissyt papan pyssyn piipun reikään...?\nOletko sinä Esa?\n\n-- En.\n\n-- Mutta minäpä olen sylkäissyt, uljastui siitä Vesa, nosti aivan kättään\nja kehui: -- Ja pappa kun sitte rassasi sittä piippua, niin se huusi\npiioille, jotta kuka paholainen se on käynyt tänne vettä valamassa.\n\nVesa oli nyt lopultakin sankari. Neuvottomana Esa katsoi häneen, ja\nJuntus potki takapuoltansa pystyyn. Silloin terhistyi taas Otto ja kysyi\nvoiton varmana:\n\n-- Mutta oletkos sinä sylkäissyt telehvooniin?\n\n-- En, täytyi Vesan tokaista. Mutta oitis hän lisäsi: -- Mutta pappa on\nsylkäissyt.\n\n-- Elä valehtele!\n\n-- Onpas: Kerran kun se söi ja mamma sanoi papalle jotta Forsmannin setä\npuhuu, niin pappa meni ja sanoi, jotta 'sylkäsen minä sinun huonoon\nkonjakkiisi, juo yksinäsi se tahi kutsu Ratista'.\n\nNyt oli päästy asiaan kiinni. Puhuttiin telefoonista. Jo kysyi Esa:\n\n-- Missä se on?\n\n-- Se lähtee kamarin seinästä ja sitte se menee hirren päitä myöten ihan\nvaikka minne asti, oli selitys. Sen kuultuansa ehdotti Esa:\n\n-- Mennään katsomaan.\n\n-- No mennään, suostui koko joukko. Tuli jäi kytemään ladon sillan alle.\nLähtiessään huomautti vain Juntus:\n\n-- Voi kun täällä haisee käry ja on savua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMennessään he keskustelivat pallokepeistä ja sen johdosta unehtui koko\ntelefooni. Ainoastaan sattuma johti sen taas mieleen: He olivat jo\nsivuuttaneet talon ja kävelivät maantietä myöten, kun Juntus sattui\nhuomaamaan telefoonipylvään ja ihmetteli:\n\n-- Voi paholainen miten pitkä hirsi on tuossa!\n\n-- Se on telehvooni...! Pojat, siinä on telehvooni! huudahteli silloin\nVesa ja liikkumattomina, sanattomina katsoivat pojat ylös pylvään\npäähän. Vasta pitkän ajan kuluttua uskalsi Otto selittää näkemäänsä:\n\n-- Siinä on semmoinen rautalanka.\n\n-- Se sitte sitä myöten menee, kun pappa soittaa kammista, ja sitte se\npuhuu, selitti Vesa.\n\n-- Se telehvooniko se puhuu?\n\n-- Se... Mutta se on kaupungissa se joka puhuu.\n\nOtto joutui ymmälle. Hän tiedusti:\n\n-- Entäs mikä tämä on?\n\n-- Tämä on rautalanka... Mutta se telehvooni, joka on kaupungissa, puhuu.\n\n-- Mitä se puhuu?\n\n-- Se puhuu vaikka mitä... Kun vain pappa pyytää jotain kaupungista, niin\nse saa.\n\n-- Saako vaikka mitä?\n\n-- Saa.\n\nKoko laitos tuntui, olevan käsittämättömän ihmeellinen. Juntus\nhuomautti:\n\n-- Siinä on semmoinen valkea rauta koukussa.\n\n-- Se on posliinia, tiesi Vesa.\n\n-- Särkyykö se, jos viskaa kivellä? tiedusti siihen Esa.\n\n-- Särkyy, kehasi Vesa. Otto siitä ilostui, huudahtaen:\n\n-- No koetetaanpas!\n\n-- Koetetaan!\n\n-- No! olivat loputkin valmiit, ja niin alkoi harras posliinin\nkivittäminen. Viimein sattuikin siihen kivi ja pojat siitä jo\nriemastuivat. Mutta kilahdus olikin kuulunut avonaisesta akkunasta\nvallesmannille, ja samassa hetkessä huusi tämä ankarana:\n\n-- Matti! Heitä kyntäminen ja anna niille hylyille sitä kyntövitsaa,\njotta naukuu!\n\n-- Siinäkö te pahan hengen omat kivitätte... Tästä minä teille annan!\nhuusi siihen Matti juosta hanttuuttaen patukka kohona mullosta myöten\npoikia kohti.\n\n-- Matti tulee, ennätti vain Vesa huudahtaa, kun jo koko joukko syöksyi\nhurjassa paossa lehtoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt ei Vesakaan uskaltanut mennä kotiinsa. Ensi kauhusta selvittyään he\nryhtyivät tekemään kivistä taloa. Sitä tehdessä he tyyntyivät, ja kun\ntalo oli valmis he pystyttelivät jo keppejä telefoonipylväiksi aikoen\nlaittaa telefoonin taloon. Mutta työ keskeytyi, kun äkkiä kuului huuto:\n\n-- Tulipalo... Lato palaa!\n\n-- Voi! Meidän lato palaa! riemastui Vesa ja yhdestä suusta pääsi\ntoisilta iloinen:\n\n-- Mennään katsomaan!\n\nJuoksujalassa lähestyivät he latoa, joka oli jo ilmitulessa. Savun\nseassa hääri väkeä sammutuspuuhissa. Matti ruiskutti vettä käsipumpulla.\nKun hän huomasi poikien tulevan, käänsi hän suihkun niitä vastaan ja\nuhkaili:\n\n-- Siihenkö tulette vielä tielle...! Tuosta saatte!\n\nLäpimärkinä pakenivat pojat. Taas kuului vallesmannin ääni. Pojat\npainuivat metsään, väänsivät siellä vaatteensa kuiviksi, ja kun Vesakaan\nei uskaltanut kotiinsa mennä, ehdotti hän:\n\n-- Mennään lukkarin navetan ylisille, siellä on heiniä.\n\nNiin he tekivätkin. Kenenkään huomaamatta he pääsivät ylisille ja nyt\nalkoi iloinen häränpyllyn lasku heinäläjässä. Ja sitten juttelu.\n\nMutta ilta oli jo tullut. Päivän vaivat väsyttivät ja pojat nukahtivat\nheinäläjään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOton äiti, Eevastiina, odotteli jo poikansa tuloa, sillä soppavesi\nrupesi jo kiehumaan.\n\nTulta kohennellessansa hän puheli:\n\n-- Eikö se nyt ikään tule! Vesikin siinä jo kiehuu!\n\nKului vielä joku aika. Hän pelkäsi miehensä suuttuvan, jos ei ruoka ole\naamiaiselle tullessa valmis, meni rappusille ja huusi:\n\n-- Otto hoi...! Etkö sinä jo ikään tule!\n\nMutta turhaan hän odotti vastausta. Tupaan palatessaan harmitteli hän:\n\n-- Pahan hengen elävä, kun jäi nyt sinne koko päiväksi... Semmoista se\non, kun niitä älyttömiä asialle laittaa!\n\nSamassa saapuikin hänen miehensä Antti Juhana seipäitä kolomasta, pisti\nkirveen penkin alle, muljautti pöydälle ja kysyi:\n\n-- Eikös se ruoka taaskaan ole valmis?\n\nSyntyi uhkaava äänettömyys. Eevastiina selitti lähettäneensä Oton\nhakemaan soppasiirappia, ja se nyt viipyy. Antti Juhana imeksi kotvan\naikaa piippuansa ja murahti jo synkkänä:\n\n-- Olisitpa sinä itsekin joutanut sitä hakemaan, niin ei olisi viipynyt.\n\nEevastiina huokaili asiaa sotkeaksensa jumalisena. Taas lisäsi Antti\nJuhana:\n\n-- Eivät tässä työt olleet esteenä... Sutisen akka käy päivätöilläkin ja\nkuitenkin ennättää ruuan laittaa.\n\nKauan sieti Eevastiina tekeytyen jumaliseksi, mutta vihdoin hän\nhuudahti:\n\n-- Senkö paha henki sen pojan vei, kun se ei tule...! Otto hoi...! Ot-to!\nhän huusi lopuksi ovelta.\n\nSuutuksissaan lähti Antti Juhana työhönsä syömättömin mahoin ja päätti\nolla uhallakin ruuatta aina lounaalle asti. Vihoissaan karttasi\nEevastiina sillä aikaa tuvassa ja oli jo unohtaa koko siirappiasian.\nNiin kovin kaiveli mieltä äskeinen hiljainen riita.\n\nMutta puolenpäivän korvissa tuli tupaan hätäytynyt Esan äiti Kaino\nJosefiina ja tervehti siunaillen:\n\n-- No mihin ihmeen reikään se meidän poika on pudonnut, kun sitä ei\ntäälläkään näy...! Kävikö se täällä lainaamassa sitä siirappia?\n\n-- Eihän se, hämmästyi Eevastiina. Kaino Josefiina löi reiteensä ja\nsiunaili:\n\n-- No en minä mokomaa lasta olisi uskonut olevan, en tässä maailmassa...!\nLähetin jo aamulla pyytämään siirappia ja tätä hyväkästä saa odottaa sen\nilmoisen ikänsä...! Eikö se tuonut sitä maitokannuakaan?\n\n-- Ei, epäsi Eevastiina ja Kaino Josefiina päivitteli:\n\n-- No, minnehän tuo pojan elävä taas hävisi...! Semmoista se on, kun ei\njouda ihminen kunnolla lapsiaan kurittamaan! Laitat asialle, niin kohta\ntaas saat itse lähteä perästä juosta oikasemaan...\n\nHän vilkuili ympärillensä ja kysästä heläytti:\n\n-- Missäs se teidän poika on?\n\n-- Ka siirappiahan se lähti kaupasta hakemaan! yritti hämmästynyt\nEevastiina ja lisäsi: -- Mutta sille tielleenpään tuo jäi.\n\nRyhdyttiin selvittelemään asiaa... Kaino Josefiina pyöritti jo päätänsä\nja päivitteli:\n\n-- No voi, voi sitä meidänkin poikaa...! Mutta johan minä sanoin sille\nUrho Ernestille kohta naimisiin mentyä, kun olin muutaman vuoden vain\nsen kanssa elänyt, jotta saathan nähdä, jotta ei niistä lapsistasi\nkunnollista kalua tule, jos et ajoissa itseäsi paranna, sillä ei se\nhuono puu taida kunnollista hedelmää kantaa!\n\nHän muutti äänensävynsä kimakammaksi ja lopetti voitokkaana:\n\n-- Ja siinä se nyt on minun ennustukseni taas toteutuneena!\n\n-- Ho-hoi...! Hoh-hoi! huokasi Eevastiinakin ja siten kääntyi puhe\njumalisiin asioihin.\n\nMutta sitten alkoi Kaino Josefiina niiskuttamaan nenäänsä, muka kahvin\nhajua tuntien. Vaan onneksi palasi toki silloin Antti Juhana lounasta\nsyömään, vilkasi ensin pöydälle, sitten liedelle ja istahti niin\nsynkkänä, että Kaino Josefiinakin sen huomasi ja vaikeni. Eevastiina\nensi aluksi hätäytyi, mutta kun mies murjotti aivan äänettä, ehti hän\nsaada malttinsa ja ruveta selvittelemään asiaa kiertotietä. Hän\nkujerteli Kaino Josefiinalle hurskaasti, kavalasti:\n\n-- Sinä se toki sait semmoisen miehen, että se ei ruuasta pahaa elämää\nnosta... Saat sinä kiittää semmoisesta miehestä sen antajaa.\n\nKaino Josefiina siihen huudahti:\n\n-- No, johan minä nyt antaisin sen sekaantua akkojen asioihin ... kun nyt\nruuan keittoihin...! Jo sille semmoiselle miehelle nauraisivat kylän\nharakatkin...!\n\nHän korotti jo äänensä ja todisti:\n\n-- Silloin jo yhteen elämään mennessä sanoin, jotta: Se tiedäkin vain,\njotta jos pistät nenäsi akkojen huttukattilaan, niin paikalla menen\nrovastin puheille ja sanon, jotta siitä miehestä pitää tulla ero.\n\nAntti Juhana joutui pulaan. Hän ei löytänyt enää muuta tehtävää kuin\nruveta piippunsa hikireikää selvittelemään. Sisu täynnä valitti hän kuin\nitsekseen:\n\n-- Tuokin piipun hyväkäs ... kun siinä taas reistailee!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oli estetty ilmiriidan nousu. Se olisi kumminkin ehkä Kaino\nJosefiinan lähdettyä leimahtanut, sillä kaikki ikään kuin kyti tuhkan\nalla, mutta nyt sattui tapaus, joka muutti mielet kokonaan:\n\nTupaan työntyi näet Pekka Makkosen renki Sulo Roobert, ryyppäsi vettä\nkorvosta, pyyhki kämmenselällä suunsa ja tervehti:\n\n-- Olikohan se teidän ja tämän Kaino Josefiinan poika, jotka hukkuivat?\n\n-- Mitä? pääsi Kaino Josefiinalta ja Eevastiina hämmästyi:\n\n-- Mitä se nyt tämä Makkosen Sulo höperöi?\n\nSulo istahti ja veti kintturemeliään tiukemmalle. Antti Juhanakin nyt\näänsi tyynenä:\n\n-- Mihinkä ne hukkuivat?\n\n-- Ka eiköhän ne tähän tään kylän järveen, yritti Sulo Roobert, mutta\nKaino Josefiina keskeytti hätäillen:\n\n-- Mitä ... en tässä jo paremmin sano, se tää Makkosen renki tuolla\ntavalla säikyttelee!\n\nSulo Roobert alkoi selittää:\n\n-- Ka sepä tää Sutisen tyttö oli ollut Huuhtomäellä ja nähnyt kun ne\nolivat sen Auvisen veneen kimpussa nahisseet ja työntäneet sitä järveen\nja nyt se vene on vettä täynnä ja keskellä selkää... Niin jotta eipä\nsuinkaan sillä silloin kukaan muu ole hukkunut.\n\nÄidit joutuivat aivan sanattomiksi. Antti Juhanankin sydän jo suli sen\nverran että hän kysyi:\n\n-- Jokos se Auvinen oli tervannut sen veneensä?\n\n-- Jo. Ja nyt se on siellä vesiajona, eikä ole yhtään venettä koko tällä\nrannalla, jotta saisi sen pois hinatuksi.\n\n-- No se nyt ei ole aivan totta, yritti Kaino Josefiina hädissään, mutta\nSulo sanoi:\n\n-- Ka, ole sitte uskomatta! En minä ennenkään ole vielä valetta kylälle\nkantanut!\n\nNäin jatkui puhelu. Vähitellen selvisi asia. Nyt pääsi jo Eevastiinalta\nitku ja hän siunaili, miestään syyttääkseen:\n\n-- Johan minä sen ammoin aikojaan sanoin, jotta ei se hyvään pääty tämä\nelämä... Kun sitä ei enää uskota mihinkään ja siihen omaan\nvanhurskauteensa vain jokainen luottaa!\n\nAntti Juhana tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun ja murahti:\n\n-- Ka itsepä sinä sen laitoit siirappia hakemaan... Niin jotta haro nyt\nse sieltä järvestä!\n\nKaino Josefiinakin itkeä tihisti ja valitti:\n\n-- Ja sanoinhan sitä minäkin sille Urho Ernestille, olen sanonut ja\nsaarnannut, jotta ei se vielä kerran kunnian kukko tämän talon harjalla\nlaula.\n\nEevastiina yltyi itkemään ja valitti:\n\n-- No mikä hänet nyt piti villitäkin menemään sinne järvelle... Ja\neivätkö nuo ihmisetkin nyt voisi pitää noita veneitään ja muita\nryllyitään kotonaan, jotta eivät olisi viattomien lasten turmiona ja\npaulana.\n\nNiin jatkui. Viimein heltyi Antti Juhana ja arveli:\n\n-- Eipä sitä tiedä vaikka olisivatkin vielä elossa... Kun olisi kylänväen\navulla ensin etsiä metsästä.\n\nSe ajatus oli kuin toivonkipinä, josta alkoi levitä heikkoa valoa\nodottamattoman surun murtamien äitien sieluihin. Mielet sulivat, sydämet\nheltyivät. Jo syytteli Kaino Josefiina itseäänkin, soimaillen itkun\nseasta:\n\n-- Syntiköhän vai pahuus liekin saattanut ihmisen laittamaan lapsensa\nyksinänsä ja turvattomana näille maailman teille kiertelemään... Ikään\nkuin tättä siirapitta ei olisi ihminen elänyt ... eto herkutta!\n\n-- Sepä on tää ihmisen sydän paatunut ja pimitetty, niin jotta kuka sitä\nälyää! soimasi silloin Eevastiinakin itseänsä, yltyi taas itkemään ja\nvalitti surun murtamana:\n\n-- Kun herra vielä antaisi edes nähdä hänet vaikka elävänä tai kuolleena!\n\nAntti Juhanan sydän pehmeni. Heltyneenä sai hän tuskin sanoa\ntokaistuksi:\n\n-- Ka auttaapa se ... herra ... kun pitää etsimistalkoot!\n\n-- Auttaa! murahti Sulo Rooberttikin, hänkin heltyneenä. Tupa oli kuin\nmaja jossa on käynyt kuoleman viikatemies. Surun painamina ryhtyivät\nvanhemmat puuhaamaan etsimistalkoita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTieto vallesmannin telefoonista oli salokylään saapunut vasta eilen,\nmutta nyt puolenpäivän seudussa se jo oli ehtinyt levitä miltei yli\nkylän. Siitä oli keskusteltu kaikkialla ja epäluulolla oli puhuttu sen\nsalaperäisistä voimista. Jo olivat hurskaimmat vaimot sanoneet\nmerkitsevästi, salaperäisinä:\n\n-- Saattepahan nähdä...! Saatte sen voiman nähdä, kun luoja kerran\nsilmänne avaa!\n\nPakostakin vaikuttivat nämä jumalisten vaimojen sanat mieliin nyt, kun\nlevisi tieto kahden pojan katoamisesta. Puhuttiin vähän, mutta\nmietittiin sitä enemmän. Koko iltapäivän etsi kylän väki kadonneita.\nEtsittiin Immolan haka, etsittiin läheiset metsät ja pellot, etsittiin\nniityt ja ladot, mutta turhaan. Puhuttiin jos jonkinlaisia arveluita ja\nmielet kiihtyivät. Äidit itkeä tuhertelivat, ajatellen, että heidänkin\nlapsillensa olisi voinut samoin käydä. Miehet olivat juroja ja lapset\nuteliaita.\n\nMutta yhä vielä toivoivat kadonneiden vanhemmat parasta. Oli lähetetty\nhakemaan venettä toiselta rannalta, että saataisiin Auvisen vesiajolla\noleva vene rantaan ja voitaisiin alkaa naaraus. Sillä aikaa lähti\nEevastiina Pinnasen mummon Sievä Magdaleenan luo tietoja saamaan. Tämä\nSievä oli usein löytänyt varastetut tai kadonneet esineet ja osasi\nennustaa ja povata.\n\nMutta hän vahvisti todeksi poikien kuoleman. Oitis Eevastiinan tultua\nvakuutti hän silmälasit nenällä:\n\n-- Se oli sallittu ... se oli jo aikanansa sallittu niin. Sitä se minun\nnäkynikin jo ennusti... Sitä se ennusti täänpäiväinen näky.\n\nOnneton äiti alkoi itkeä. Sievä Magdaleena lohdutteli häntä ensin ja\nkertoi sitten samanpäiväisen näkynsä. Hän selitti:\n\n-- Minä siinä ennen aamiaista tulin Immolan haan läpi ja siunatkoon ja\nvarjelkoon mitä minä näin: Kaksi pahanhengen kuvatusta: Kaksi ihan\nnäiden poikien näköistä pahaa henkeä istuu Immolan ladon katolla.\n\n-- Voi hyvä isä sentään! valitti äiti. Toinen jatkoi:\n\n-- Istuvat ensin siivolla, mutta sitte jo alkaa toinen rietas panna\nkäsillänsä kuin siivillä.\n\nHän näytti, matkien käsillänsä pahanhengen lentoa, ja jatkoi:\n\n-- Näin...! Näin...! Näin se vanha vihollinen vain vaaputtaa siipiänsä ja\nraakuu kuin korppi: Telehvoon...! Telehvoon...! Telehvoon...! Ja silloin\nminä jo sanoin, jotta nyt on Eevastiinan ja Kaino Josefiinan poikien\nkuolema lähellä, kun se jo niiden näköisenä kummittelee.\n\nÄidin suru oli nyt sanoin kuvaamaton. Sievä Magdaleena nosti lasit\notsallensa ja koki häntä lohdutella. Äiti rauhoittuikin hieman. Pois\nlähtiessään hän vaikerteli:\n\n-- Kunpa olisi toki hänen sielullensa armollinen ... eikä lukisi\nvanhemmille tätä viaksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli jo tullut. Punaisena laski päivä, upoten viheriään metsään kuin\nmereen. Oli tyyni, ei vierähtänyt väre järvellä, ei nuokahtanut kaisla\nsen rannalla... Tuo ennen niin iloinen järvi näytti nyt surulliselta\nkuin hauta, joka oli juur'ikään umpeen luotu.\n\nÄänettömänä, vakavana istui väki rannalla, odottaen venettä, päästäkseen\nnaarausta alkamaan. Sievä Magdaleenan kertomus paholaisten\nilmestyksestä, jotka raakkuivat: teleh-voon! oli levinnyt jo ympäri\nkylän kuin kulovalkea ja siitä puhuttiin nyt. Sutinen murisi:\n\n-- Sitähän ne tekevät nämä herrojen vehkeet.\n\nHän pysähtyi. Väki ikään kuin synkistyi. Sutinen lisäsi:\n\n-- Sillä ei suinkaan se tääkään telehvooni ole muuta kuin itsensä sen\npahan hengen kapine.\n\n-- Mitäs se muuta on! murahti Kainulainen ja synkistyi. Joku lisäsi:\n\n-- Pitää heillä ollakin pelinsä näillä tämän pitäjän herroilla!\n\nVaieten jo mietittiin ja taas puhuttiin telefoonista. Väki varmistui\nsiinä uskossa että koko laitos on paholaisen keksintö, joka on nyt jo\nalkanut tuottaa onnettomuutta paikkakunnalle. Semmoisessa mielen tilassa\nalkoi naaraus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko yö oli naarattu hukkuneiksi otaksuttuja. Kun yhdet olivat väsyneet,\nolivat toiset alkaneet. Koko kylä oli valveilla läpi yön. Mutta turhia\nolivat kaikki naaraukset. Aamiaisen korvissa ne lopetettiinkin ja\nSutinen sanoi kuolleista kuin harmitellen:\n\n-- Siellä ne nyt ovat lapsirukat ... ja siellä he poloiset pysyvät\ntuomiopäivään asti...\n\nAamiaisen aikana oli Antti Juhanan mökki väkeä täynnä. Koko yön\nvalvonut, väsynyt naarausväki oli kahvilla. Samalla olivat tavallansa\nmolempien poikien hautajaiset. Surullisena oli näet Eevastiina\nehdottanut:\n\n-- Pidettäisi yhdessä ne, niin ei menisi niin paljon tuota kahviakaan...\nKuka näissä köyhissä oloissa jaksaa sitä ostaa semmoiselle joukolle.\n\nJa miten autiolta tuntui nyt tupa! Ja miten surulliselta! Silmiänsä\nhuivinkulmalla kuivaillen valitti Eevastiina:\n\n-- Hyvä lapsihan se vielä oli... Ei tuottanut vanhemmillensa surua eikä\nmurhetta...\n\nTaas yltyi itku ja tuskin kuului sen seasta sanoja, kun hän lopetti:\n\n-- Mutta tottapa se oli hänellekin niin sallittu.\n\nHän koki tyyntyä, kuivasi silmänsä ja nurkui:\n\n-- Mutta että hänen piti nyt vielä mennä sillä tavalla, jotta ei\nennättänyt lapsiparka katuakaan!\n\nKuului vain hiljaista vaimoväen itkua ja miehet istuivat surullisina,\nkumarassa. Synkkänä murahti silloin Antti Juhana vaimonsa puheeseen:\n\n-- Vieläpä tämä on sallittu ... oikeassa paikassa nimittäin... Näitä\nvallesmannin telehvoonivehkeitä vain koko kuolema.\n\nEi tietty mitä sanoa. Joku toki tokasi:\n\n-- Tottapa se hänellekin vielä rangaistus tulee ... hylylle... Ei tiedä\nvaikka talo palaisi, tahi mäne tiedä vaikka oma poika joutuisi samoille\nteille.\n\nKuului raskas huokaus. Virren veisaaja, vanhahko räätäli Nikodemus Valta\nsaapui iso virsikirja kainalossa, silmälasit otsalla. Kunnioittaen teki\nväki hänelle tietä. Nikodemus istahti pöydän taa, asetti isot silmälasit\npäähänsä niin, että ne olivat nenänpäästä pois putoamaisillansa, ja\nkatseli niiden sankojen yli, reväisten silmänsä niin suuriksi kuin vaan\nnahka virui.\n\n-- Vai mitä se tää Nikodemus siitä arvelee? kysyi häneltä Sutisen Pekka\nmurahtaen ja kumarassa istuen.\n\nNikodemus nosti päänsä aivan takakenoon, että voi katsoa kysyjään\nsilmälasiensa läpi. Sutinen arvasi siitä ja vastasi:\n\n-- Niin jotta eikö se tää telehvooni ole itsensä sen päärienaajan koje?\n\nNikodemus nuuskasi tyhjää näppiänsä useaan kertaan, nopeasti, laittautui\nsitten juhlalliseksi, kuin suureen tehtävään valmistuen.\n\nKaikki odottivat. Juhlallisena kysyi silloin Nikodemus asemastaan\nhievahtamattakaan:\n\n-- Ja voiko oikea korkeudesta annettu henki olla muussa elävässä kuin\nihmisessä?\n\n-- Eipä se! vastasi joku. Nikodemus painoi nyt päänsä alas, tuijotti\nkysyjään silmälasit nenän päässä ja ilmoitti, lyöden kätensä kirjan\npäälle:\n\n-- No.\n\nSyntyi äänettömyys. Nikodemus katseli liikkumatta sanojensa vaikutusta.\nAntti Juhana sanoi lopulta:\n\n-- No nyt sen kuulitte, kun Nikodemuskin vahvistaa ... jotta se on\npahanhengen koje.\n\nÄiti huokasi. Mieliala painostui. Nikodemus otti nuuskarasiansa,\nkoputteli sitä juhlallisesti peukalonsa rystyyllä, kohotti silmälasit\nylemmä, pyyhki sitten nenänsä punasella nenäliinalla, pani liinan\npöydälle, nuuskasi juhlallisesti oikealla sieramellansa ja aivasti. Nyt\nnuuskasi hän vasemmalla sieramella, tarttui silmälaseihinsa ja aivasti\nuudestaan täyttä voimaa, hankasi nenänsä alusta etusormen rystyyllä ja\nilmotti:\n\n-- Pakana kun on hyvää nuuskaa tällä kauppias Laurikaisella!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten alkoi varsinainen toimitus: Nikodemus avasi kirjansa ja kysyi\njuhlallisena:\n\n-- Veteenkö se tämän Antti Juhanan ja Eevastiinan yhdeltä puolelta ja\ntämän Urho Ernestin ja Kaino Josefiinan poika toiselta puolen kuoli?\n\nKukaan ei tahtonut roheta vastata. Antti Juhana rohkaistui lopulta:\n\n-- Ka tähän tään kylän järveenhän ne.\n\n-- No sitte veisataan virrestä 'Veteen hukkuneiden virsi', ensimmäinen,\nkolmas ja viides värsy, julisti Nikodemus, otti sylen suustansa\nkämmeneensä, pisti sen pöydän alle ja nousi veisaamaan.\n\nHän veisasi hartaasti, tehtävänsä juhlallisuuden tajuten. Joskus vetää\nhojotti hän virttä ummessa silmin, pitäen isoa virsikirjaa molemmin\nkäsin niin kaukana kuin kädet ylettyivät. Joskus tuli ääntä supullaan\nolevasta suusta kuin palkeen torvesta. Ulkomuistista hän veisasi, mutta\nsilmälasit ja virsikirja kuuluivat muutoin asiaan. Vähä vähältä yhtyi\nväki veisuuseen: vaimot veisasivat kiekuttelemalla, miehet jörisemällä.\nKun virsi oli lopussa, asetti Nikodemus virsikirjan pyhillä eleillä\npöydälle, istahti ja lausui juhlallisesti:\n\n-- Rukoilkaamme... Aam-men.\n\nSyntyi haudan hiljaisuus. Kauan katsoi Nikodemus eteensä päin pää\nkumarassa, nenällä lasit, ja lausui sitten juhlallisesti:\n\n-- No nyt on heillä rauha... Aamen!\n\nMutta sitten hän muutti ääntänsä ja kutsui vaimoansa:\n\n-- Kerttu!\n\nMutta ei kuulunut vastausta. Nikodemus vinkkasi silloin ovensuussa\nistuvalle Sutiselle sormellansa ja pyysi:\n\n-- Kysyppäs Sutinen, onko se meidän Kerttu Auroora siellä eteisessä!\n\n-- Mäne... Nikodemus kutsuu! ilmotti silloin joku asianomaiselle. Pyöreä,\npullea Kerttu Auroora ilmestyikin ovelle suu naurun hymyssä. Väki\njakaantui:\n\nNikodemus vinkutti sormellansa vaimoansa tulemaan puheilleen, hiljaa,\nkuin kuiskaillen:\n\n-- Kerttu... Tuleppas tänne, Kerttu!\n\nJa kun tämä hymyillen tuli, jatkoi Nikodemus kuin olisi tahtonut\nsupattaa hänelle:\n\n-- Kysyppäs, Kerttu, näiltä emänniltä, jos niiltä vainajilta jäi mitä\nperuja ... vaatteita tai kenkiä, niin sano jotta antavat sinulle tästä\nveisuusta.\n\nKuiskailu oli toki tarkotettu asianomaisten kuultavaksi. Sen johdosta\nvaiettiin ja Nikodemus kuiskutti lisää:\n\n-- Sano, jotta kun ovat päässeet elättämästä joutavia leivänsyöjiä, niin\nei tämä paljon ole siitä ilosta!\n\nTaas odotettiin hetki. Kerttu Auroora hymyili myöntävää vastausta\nodottaen. Kaikki arvasivat sen hymyn, sillä se oli entuudestaan tuttu.\n\nVihdoin päätti Antti Juhana asian, sanoen:\n\n-- Ka, anna Eevastiina ne poikavainajan hynttyyt... Ei tässä enää niille\ntoista pitäjää kuitenkaan tule.\n\nJa nöyränä, murheellisena kokosi äiti poikansa vähät vaatteet ja antoi\nne nyytissä Kerttu Aurooralle. Nikodemus pani nuuskan, työnsi\nsilmälasinsa taas hyvin kauas, katsoi Urho Ernestiin ja kysyi\njuhlaäänellä:\n\n-- Sielläkös se on ovensuussa tämän Kaino Josefiinan mies Urho Ernesti?\n\nKotvasen kuluttua vastasi puhuteltu:\n\n-- Ka joutavathan ne meidänkin pojan vaatteet... Niitä meilläkään ei enää\ntarvita.\n\n-- Kerttu... Kerttu! kuiskutti siihen taas Nikodemus sormellansa\nlinkuttaen ja supatti puoliääneen:\n\n-- Pistäännyppä Kerttu jo tällä samalla tiellä ottamassa ne Kaino\nJosefiinan pojan vaatteet.\n\nJa sitten taas alkoi tuntua huoneessa sama raskas surullinen painostus,\njoka aina jää kuoleman jäljille majaan. Tyhjä oli nyt se puurahi, jossa\nOtto oli nukkunut. Poissa oli perheen ainoa lapsi. Ei tuntunut sen\ntuomaa elämää ja iloa tuvassa. Ja kun sitten vieraat olivat poistuneet,\nkun isä ja äiti olivat kahden kesken, tuntui niin tyhjältä, kuin\nkuuluisi russakan hiivintä seinän raosta ja äänettömän sirkan puuhailu\nuunin kolosta. Väsyneenä istahti äiti ja kätki taas silmänsä jo\nennestäänkin kosteaan esiliinan kulmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta poikkeamme hetkeksi vallesmannin perheoloihin.\n\nTalon ainoa lapsi oli lukijalle jo tuttu Vesa. Hän oli äitinsä ilo,\nylpeys ja silmäterä ja isänsä ainoa tulevaisuuden toivo. Hemmoteltuna\nhän oli kasvanut isänsä kodissa aiheuttaen joskus erimielisyyksiä isän\nja äidin välillä, erimielisyyksiä, jotka koskivat kasvatus- ja\nkuriasioita.\n\nTämänpäiväinen ladon palo oli säikäyttänyt sekä vallesmannin että hänen\nrouvansa Lempi Amalian mielen. Rouva oli ollut sairastua, mutta oli\npysytellyt terveenä huomattuansa, että vallesmanni siitä taas tapansa\nmukaan aikoi edelleenkin tuskastua ja mutisi jo:\n\n-- Taas se alituinen akkojen tauti alkaa tässä.\n\nYleensä oli vallesmannin talossa kartettu perhekohtauksia, mikäli oli\nvoitu. Rouva oli liika lihava. Perhekohtauksien aikaansaama\nmielenliikutus olisi voinut aiheuttaa halvauksen. Siitä varovaisuus.\nVerrattain hyvä sopu, rauha ja hiljaisuus oli aina vallinnut talossa.\nElämään tyytyväisyys oli luonut taloon kodikkuutta.\n\nNiinpä oli nytkin koetettu tyynnyttää tulipalon aiheuttamaa\nmielenliikutusta. Oli onnistuttukin: Oli päästy iltaan. Rouva puuhaili\njo illallista: väliin järjesteli hän ruokapöytää, väliin kävellä\nlöllötteli muissa puuhissansa ja hyräili lempilauluansa:\n\n    \"Mä hento kukka keväimen\n    kukoistan armaalleni.\"\n\nNiin päästiin illalliseen asti.\n\nMutta illallista syödessä huomasivat aviopuolisot Vesan olevan poissa.\nHeti lähetettiin palvelija häntä huutamaan ruualle. Mutta turhaan\nhuuteli palvelija, turhaan odotti äiti:\n\n-- Ei sitä ole, ilmotti piika Anni palattuansa.\n\n-- Huutaisit nyt kovemmin! käski rouva. Alkoi uusi huuteleminen.\n\nMutta taas palasi Anni ja ilmotti jo närkästyneen äänellä:\n\n-- Eikä kuulu!\n\n-- No minnekähän tuo nyt taas tellääntyi, murahti siihen vallesmanni ja\nrouvakin jo arveli:\n\n-- No mikähän sille lapselle nyt tuli... Menepäs vielä, Anni, ja hoihkase\ntuosta kellarin katolta käsin, niin kuuluu etemmä, käski hän lopuksi,\nmennä väännätteli itse avonaisen akkunan luo ja huuteli:\n\n-- Vesa...! Vesa hoi... Tule syömään... Pappa ja mamma jo odottaa!\n\nMutta turhaan. Lasta ei kuulunut. Odoteltiin. Ruoka jäähtyi. Jo laski\npäivä. Jo tuli äiti levottomaksi. Isää kiukutti, kun ei päässyt jo\nsyömään. Annia suututti turha huuteleminen. Hän ilmotti kuin\nsuuttuneena:\n\n-- No eikä kuulu... Mitä siitä enää huutaakaan!\n\nJa silloin iski rouvan päähän kuin salama kauhea ajatus... Hän kalpeni\näkkiä, näytti aivan haamulta ja sai vain puolikuiskaamalla sanotuksi\nhätäytyneenä:\n\n-- Pappa!\n\nVallesmanni hämmästyi.\n\n-- Mikä sinulle tuli...? Lempi...? Kuule Lempi! hätäili hän. Vapisevalla\näänellä sopersi rouva:\n\n-- Kun ei Vesa olisi ollut ladossa...! Pappa...!\n\nKoko talo oli nyt äkkiä aivan nurin, kuin salaman iskusta.\n\nHuudettiin, etsittiin, rouva voihki, palvelijat juoksentelivat,\nvallesmanni komenteli.\n\nJa nyt valeltiin ladon tuhat sammuksiin, kaiveltiin ja tarkasteltiin\nmiltei seulomalla. Nyt vasta tunsi sekä isä, että äiti, miten rakas\nheille heidän ainoa lapsensa oli. Surun murtamana odotti äiti\ntarkastuksen tulosta ja hänen tilansa parani, kun sai kuulla, ettei\ntuhasta löytynyt mitään jätteitä, ei luunsiruakaan. Kyynelsilmin syleili\nhän miestänsä ja valitti:\n\n-- Oi rakas Kauno Valdemar! Että hän ei toki ole niin kauheasti...\n\n-- No, no, Lempi! lohdutteli vallesmanni häntä, taputteli hänen\nkohtuuttoman lihavia hartioitansa ja rauhotteli:\n\n-- Lempi kulta! Elä anna surun itseäsi sortaa, löytyy se vielä... Jos lie\nmennyt vaikka lukkarin Sakun luo!\n\nKiireellä lähdettiinkin tiedustamaan sieltä. Mutta lukkarilla ei ollut\nkukaan nyt nähnyt Vesaa koko päivänä. Niin alkoi tuskallinen,\nepätietoisuuden ja levottomuuden yö. Koko lähiseudun väki komennettiin\netsimään kadonnutta lasta. Koko yö etsittiin turhaan. Äiti itki ja\nrukoili. Isä haukkui joskus palvelijoita, joskus joi epätoivoissansa\nryypyn virkistävää konjakkia tai lohdutteli rauhatonta vaimoansa.\n\nMikä tuskan yö!\n\nKun sitten aamu tuli, kun aurinko jo kuusen korkeudelta valoi kirkasta\naamuvaloansa akkunan täydeltä huoneeseen ja riemuitsevien lintujen laulu\naaltoili aivan merenä ja etsijät palasivat tyhjin toimin, alkoi rouvan\nhermosto järkkyä. Hän ärtyi: Epätoivoissansa syytti hän ensin\npalvelijoita. Hän riiteli niille, ensin hillitymmin, sitten yhä\näkäisemmin. Itkien hän palasi keittiöstä ruokahuoneeseen. Mies yritti\nhäntä rauhottaa, mutta sekin ärsytti häntä nyt ja hän tiuskasi:\n\n-- Etkä sinäkään, pappa, sen vertaa että olisit joutessasi pitänyt lasta\nsilmällä!\n\n-- No mutta mitenkä minä!\n\n-- Mitenkä minä! matki siihen rouva ynseästi, istahtaen pöydän ääreen ja\nviskaten pöydällä olevaa kahvelia ja lisäsi: -- Joutava mies!\n\n-- Mutta kuulehan nyt!\n\n-- Mhyy! ärtyi siitä rouva, sysäsi jalallansa edessänsä käyristelevän\nkissan loitommaksi ja äänsi matkien: -- Kuulehan nyt.\n\nNimismieskin tuskastui. Hän käveli edestakaisin ja yritti hetken\nkuluttua puolustautua: Käsiänsä levitellen hän selitti:\n\n-- Sinun pitää ajatella, että minä olen valtion virkamies ja että siis on\nsopimatonta olla lapsenlikkana.\n\nNyt suuttui jo rouva ja ärähti:\n\n-- Ikään kuin ne eivät suuremmatkin herrat pitäisi lapsestaan huolta!\n\nNimismies raapi tuskallisena korvallistansa. Rouva puisteli vihoissaan\njotain pois rinnoiltansa ja äänsi taas ylenkatseellisesti\nmatkien: -- Sopimatonta...!\n\n-- Mutta Lempi-kulta, yritti taas mies. Se vain ärsytti rouvaa.\nVarottavasti lyödä naputteli hän etusormellansa pöydän reunaa ja varotti\nvakavasti:\n\n-- Muista sinä, Kauno Valdemar, jotta sinä olet lapsen elämästä yhtä\npaljon edesvastuussa kuin minäkin.\n\nVallesmanni yritti jotain sanoa, mutta rouva ehti ennen. Hän löi entistä\nnopeammassa tahdissa ja toisti terävämmin:\n\n-- Tämä sinä, Kauno Valdemar, pidä aina mielessäsi, eläkä sitä että olet\nvaltion virkamies.\n\n-- Mutta kuulehan nyt Lempi...!\n\n-- Minä en kuule! ärjäsi jo rouva ja löi kämmenensä voimakkaasti pöytään,\nsanellen voimallisesti, juhlallisesti:\n\n-- Minä sanon sinulle nyt, Kauno Valdemar, jotta minä olen tähän asti\npaljon kärsinyt ja vaiennut, mutta minä en aio ikääni enää kärsiä.\n\nJa yhä hermostuneemmaksi kävi rouva. Keskustelu kiihtyi kiihtymistänsä\nja johti ilmiriitelyyn, joka päättyi vasta puolenpäivän aikana, jolloin\nrouva sai pyörtymiskohtauksen. Vasta iltapäivällä selvisi asia sen\nverran että vallesmanni voi järjestää uuden yleisen etsimisen, johon\nkutsuttiin koko kunnan väki ja jota johti jahtivouti.\n\n\n\n\nV\n\n\nSeuraavana aamuna heräsivät pojat lukkarin navetan ylisillä\nvirkistyneinä ja reippaina. Ensi työksensä he rupesivat heinäsille.\nHeinät pölisivät, kun he niillä toisiansa heittelivät, joskus aivan\nhaudaten toisensa niiden alle.\n\nMutta kun aamiaisen aika lähestyi, lausui Otto yhtäkkiä:\n\n-- Pojat hoi...! Kun olisi leipää!\n\nNyt huomasivat toisetkin, että heillä oli nälkä. Ryhdyttiin\nkeskustelemaan mistä saisi ruokaa. Esa järkeili vallesmannin pojalle:\n\n-- Menisit ja ottaisit teidän kyökistä ja sitte syötäisi.\n\n-- Pappa on vihainen, kieltäytyi Vesa, selittäen: -- Kun siihen sattui se\nkivi... Se on siitä telehvoonista kaikille hyvin vihainen... Ja sanoo\npanevansa linnaan!\n\nSyntyi pieni neuvottomuus. Otto kaiveli nenäänsä ja Esa seisoi kädet\nhousun taskussa. Vesa kerskasi äskeistä tunnustustansa koristellen:\n\n-- Mutta kunhan pappa menee ryöstämään ja mamma on yksinään, niin sitte\nminä en pelkää, vaikka olisi sata pappaa!\n\nMutta nälkä yltyi sitä mukaa kun päivä kului. Vihdoin keksi hölmö Juntus\nkeinon. Hän ehdotti:\n\n-- Mennään tämän talon tupaan pyytämään köyhän apua!\n\nEnsin se ihastutti, mutta oitis huomasi Vesa:\n\n-- Eipä sitä uskalla. Tämä on lukkarin talo ja ne tuntevat ja sanovat\npapalle.\n\n-- Tuntevatko sinut, Juntus? hoksasi siihen toki Esa, ja sitten selvisi\nasia: Juntus lähti Esan kanssa kerjäämään, ottaen Esan maitopurkin\nmukaansa. Vesa vielä neuvoi:\n\n-- Jos on Saku siellä, niin käske tulla tänne... Se on semmoinen poika\njolla on samallainen hattu kuin minullakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukkarin talossakin oli suru. Tieto vallesmannin ainoan lapsen\nhäviämisestä oli koskenut talon väkeen. Lukkarin lihava rouva oli juuri\nitkenyt, kun Juntus ja Esa pistäytyi tupaan, pysähtyen nöyrinä\novenpieleen. Esalla oli kannunsa kädessä ja hattuansa hän piteli suunsa\nedessä. Ensimmäisenä huomasi heidät Saku, riensi luo ja tervehti Esaa:\n\n-- Mitä sinulla siinä kannussa on?\n\n-- Ei mitään, oli vastaus. Saku huusi:\n\n-- Äiti hoi! Täällä on kaksi kerjäläispoikaa!\n\n-- Hyvä isä siunatkoon! hämmästyi rouva ja kyseli:\n\n-- Kenenkä onnettoman lapsia te olette, kun olette noin likaisiakin, niin\nkuin olisitte riihen uunissa rypeneet? Kuka sinun isäsi on? toisti hän\nvielä Juntukselle. Tämä ilmotti:\n\n-- Ei kukaan.\n\n-- Mitäs te kulette? tarttui Saku ja nyt sanoi Juntus asiansa nöyrällä\näänellä, anoen:\n\n-- Me olisimme pyytäneet, jos rouva olisi niin hyvä ja antaisi vähän\nköyhän apua!\n\n-- Köyhän apua! yritti rouva ihmettelevällä äänellä, mutta Saku ehätti\nriemuissaan:\n\n-- Kuule äiti! Menenkö minä antamaan niille?\n\n-- No mene nyt...! Anna niitä kasattuneita leipiä ... mutta elä anna\npaljon! lupasi rouva.\n\n-- No mennään ruoka-aittaan! riehahti silloin Saku ja pojat lähtivät.\nUlos tultuansa kysyi Juntus oitis:\n\n-- Oletko sinä lukkarin Saku?\n\n-- Olen... Kuka sinulle sanoi?\n\n-- Vallesmannin Vesa... Se sanoi, jotta tule yhteen joukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLukija voi arvata Sakun riemun, kun hän pääsi asiasta perille.\nRuoka-aitasta he ottivat ensin tuoretta leipää ja kalaa, mutta sitten\nkysyi Saku:\n\n-- Otetaanko voitakin?\n\n-- Otetaan, lupasi Juntus ja Esa lisäsi:\n\n-- Ja tuossa on palvattua lihaa... Se on hyvin hyvää!\n\nHe ottivatkin molempia ja Saku riemuitsi:\n\n-- Nyt sitä saa syödä lihaa vaikka miten paljon, kun ei mammaa ole\nsiellä... Entäs mitä sinä sillä läkkikannulla teet?\n\n-- Tämä on maitokannu! selitti Esa. Saku kiirehti:\n\n-- No pannaan siihen maitoa...! Tästä pytystä otetaan vastalypsettyä\nmaitoa.\n\nNopeasti olikin kaikki suoritettu ja juoksujalassa riensivät pojat\nylisille. Vesa oli jo vastassa ja kysyi Juntukselta:\n\n-- Saitko sinä?\n\n-- Sain.\n\nNyt hän tervehti jo Sakuakin, kerskaten:\n\n-- Saku hoi! Musti ja teidän koira kun tappeli eilen oikein!\n\n-- Voittiko Nalle?\n\n-- Ei... Musti voitti ja sitte Nalle älähti ... ja sitte me menimme\nmeidän latoon ja poltimme tupakkaa.\n\n-- Mistä te saitte? tiedusti kateellinen Saku, mutta ei ollut nyt aika\nselittelyihin. Pojat katkoivat leipäkimpaleet kukin itsellensä,\nvoitelivat voita leivälle sormellansa, haukkasivat lihamurikasta vuoron\nperään, ja Vesakin kehui nyt:\n\n-- Voi miten makeata leipää...! Entäs onko pappa ollut teillä, Saku?\n\n-- Ei... Mutta se on sanonut, jotta kun hän löytää niin hän ottaa\nharjaksista, oli vastaus. Vesa tiedusti masentuneena:\n\n-- Ketä se ottaa?\n\n-- Sinua ... ja sitte ne etsivät sinua koko yön, selitti Saku. Vesa\nriemastui:\n\n-- Eivätpäs toki löytäneet...! Eiväthän löytäneet, Saku!\n\n-- Eivät, vahvisti toinen ja ryhtyi seisomaan päälaellansa, kehuen:\n\n-- Seisoppas sinä, Vesa näin!\n\nHe olivatkin jo syöneet ja ryhtyivät nyt koettamaan päällänsä\nseisomista. Se ei kumminkaan onnistunut toisille, ja Saku oli nyt joukon\nsankari. Hän kehasi uskaltavansa tehdä vaikka mitä. Silloin väitti Otto:\n\n-- Eipäs vaikka mitä!\n\n-- Tuosta luukustakaan et uskaltaisi hypätä alas, väitti Vesakin jo nyt,\nmutta silloin Saku yltyi ja sanoi:\n\n-- Jos tuosta mätettäisi ensin sinne alle oikein iso läjä heiniä, niin\nuskaltaisin, vaikka henki menisi!\n\n-- No, mätetäänpäs! riemastui silloin koko joukko ja kiireellä ryhtyivät\nhe syytämään lukkarin heiniä alas navetan likaiseen permantoon.\n\n-- Nyt hypätään! kerskasi Saku, kun läjä oli valmis, ja suhahti alas.\n\n-- Nyt, huudahtelivat toiset toinen toisensa jälkeen, tupsahdellen\nsamalla alas pehmeään heinäläjään. Alkoi iloinen hyppääminen kilpaa.\nKiivettiin tikapuita myöten ylös ja päätä pahkaa aina oitis alas, kunnes\nviimein koko joukko istui väsyneenä heinäläjässä ja alkoi juttelu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä jutellessa johtui Sakun mieleen taas Vesan ilmotus tupakan\npoltosta ja hän kysyi:\n\n-- Osaisitko sinä Vesa puhaltaa savua sieramista niin kuin renki Matti?\n\nVesa ei vastannut. Saku kerskasi:\n\n-- Minäpä osaisin!\n\n-- Etpäs!\n\n-- Osaanpas... Simolan Pojunkin kanssa kun me poltimme, niin minä osasin,\nmutta Pojulle meni henkeen, väitti Saku.\n\n-- Näytäppäs tokko osaat! epäili sitä toki vielä Juntus. Saku vannoi:\n\n-- Näytän kyllä...! Mutta kun ei ole tupakkaa ja piippua!\n\nKaikki myönsivät vaikenemisellansa että niistä oli puute. Mietittiin.\nVihdoin keksi Juntus keinon. Hän ehdotti:\n\n-- Kun olisi putkea, niin tehtäisi putkipiiput!\n\nSilloin riemastui Saku:\n\n-- Minäpä tiedän...! Mennään meidän kauramaahan...! Siellä on hyvin\npaljon putkia!\n\n-- Mennään! oli yhteinen riemu ja he lähtivät lukkarin kauramaalle, jossa\nkasvoi putkia kauran seassa.\n\nKenenkään huomaamatta he pääsivät pujahtamaan talosta ja vaelsivat\niloisena joukkona kauramaalle. Varovaisuuden vuoksi he kätkeytyivät\nsiellä kauraan ja kohta olivat piiput valmiit, mutta silloin huomasi\nVesa:\n\n-- Mutta nyt ei ole tupakkaa.\n\n-- Kun saisi mistä, arveli siihen Juntus, mutta ei Sakukaan tiennyt mistä\nsitä saisi. Kotvan aprikoitua kehasi Juntus vihdoin:\n\n-- Kun oltaisi kaupungissa, niin sieltä sitä löytäisi vaikka mistä.\n\nToiset oudostuivat. Juntus lisäsi:\n\n-- Ihan joka paikasta löytäisi siellä: rappusien alta ja hevosen\nsyöttöpaikoilta ja vaikka mistä löytää sikarin ja paperossin päitä!\n\n-- Voi, voi! ihastui Esa ja kysyi:\n\n-- Oletkos sinä löytänyt?\n\n-- Olen... Kerrankin minä näin kun yksikin herra viskasi melkein\nkokonaisen sikarin ja silloin minä paikalla löysin sen... Eikä se herra\ntiennyt siitä mitään.\n\nKeskustelu alkoi kiihdyttää mieliä ja sen lopussa jo huudahti Vesa:\n\n-- Kun pääsisi miten kaupunkiin, niin sitte sitä poltettaisi tupakkaa\nvaikka miten paljon.\n\nJa nyt tuli kysymys miten sinne päästä. Keskustelu siitä asiasta kesti\nkotvasen. Viimein hoksasi Esa keinon miten päästä kaupunkiin. Hän\nhuudahti:\n\n-- Lähdetään sinne katsomaan telehvoonii!\n\n-- Niin pojat! Todellakin! Lähdetään katsomaan telehvoonia! riemastui\nVesakin ja toiset suostuivat yhdestä suusta:\n\n-- Lähdetään!\n\nJa niin he lähtivät putkipiiput mukana, lahmattuansa hyvän alan lukkarin\nkauraa. Metsätietä myöten kiersivät he telefoonitielle ja jatkoivat\nmatkaansa sitä myöten edelleen kaupunkia kohti. Rehvakkana kehasi Otto:\n\n-- Nyt sitä nähdään telehvooni!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeikkailuitta he olivat päässeet yksinäisen Kosolan talon ohi. Siinä on\ntien vierellä syvä, kapea notko, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä\nahorinne. Neljä poikaa oli siellä rinteellä vuoleksimassa jännepyssyn\njänteitä. Heidät huomattuaan ehdotti Juntus:\n\n-- Kivitetään noita poikia!\n\n-- Kivitetään!\n\nJa oitis suhahtivat kivet ilmassa. Kylän pojat hoksasivat ja eräs heistä\nhuusi:\n\n-- Pojat! Ne kivittävät..,! Annetaan vastaan!\n\nNiin alkoi kivisota. Kivet lentelivät kapean notkon yli. Sotijat etsivät\nsuojapaikkoja. Silloin tällöin sattui kivi johonkin. Kuului silloin aina\nälähdys, sitten julma uhkaus ja sota kiihtyi. Viimein osui kivi Vesan\notsaan, nostaen siihen pienen kuhmun. Toiset olivat saaneet samanlaisia\nkuhmuja johonkin muuanne, josta ne eivät näkyneet. Vesa suuttui ja huusi\nhaukkumasanan:\n\n-- Räkänenä!\n\n-- Mikäs sinä olet! uhkasi siihen jo vastatappelija ja nyt alkoi\ntoistensa haukkuminen. Saku huusi:\n\n-- Mustalaisen poika!\n\n-- Ja sinä rytkyläisen! tuli vastaus. Juntus huusi nyt:\n\n-- Sinun isäsi on akka!\n\n-- Ja sinun isälläsi on sappermentti!\n\n-- Ja sinun pipparmantti!\n\n-- Ja sillä on risanuttu! tuli lisää.\n\n-- Elä hauku! huusi Saku.\n\n-- Haukunpas!\n\n-- Haukuppas tokko uskallat! uhkui Saku.\n\n-- Haukun kyllä!\n\n-- Minkäs teet kun haukun!\n\n-- Mörökölli! tarttui Vesa.\n\n-- Ja sinä körömölli! tuli vastaan ja sitä seurasi naurun rähäkkä. Vesa\nsuuttui ja uhkasi:\n\n-- Saakeli!\n\n-- Tuleppas tokko uskallat!\n\n-- Tulen kyllä!\n\n-- Tuleppas... Ripakinttu...! Tuleppas...!\n\n-- Tuleppas...! Kutti! Kutti!\n\nJa silloin suuttui Vesa. Keppi ojona hyökkäsi hän aidan yli notkoon ja\nsieltä ylös vastustajien kimppuun. Toiset seurasivat mukana villisti\nhuutaen. Vastapuoli viskasi vielä kerran kivillä, mutta sitten se\nsyöksyi hurjaan pakoon ja niin oli rinne vallotettu. Esa ylpeili\nvoitosta:\n\n-- Nyt jos tulisi vaikka mikä, niin se menisi pakoon... Vaikka Immosen\nhärkä tulisi.\n\n-- Tahi vaikka tulisi sata poikaa! yhtyi Juntus. Saku viskeli innoissansa\nkiviä ja Otto uhkaili:\n\n-- Kun me miehen kokoisella kivellä oikein viskaisimme, niin vaikka olisi\nmiten monta poikaa, niin ne lähtisivät pakoon...\n\nJa nyt lukivat he saamansa kuhmut. Jokainen oli saanut useampia, mutta\nJuntus sanoi niistä:\n\n-- Eipä ne näy... Tuo Vesan vain näkyy.\n\nJa siksi otettiinkin lukuun ainoastaan Vesan kuhmu ja Esa nauroi äitinsä\nparannuskeinoja muistaen:\n\n-- Kun olisi tehdä villavaatteella taikaa, tahi ottaa maitopytystä kermaa\nja voidella, niin se painuisi!\n\nViime mainittua keinoa päätettiinkin käyttää ja joukko jatkoi matkaansa,\npäättäen mennä ensimmäisestä talosta pyytämään kermaa. Mutta matka oli\npitkä. Ikään kuin kulkua jouduttaaksensa ehdotti Esa:\n\n-- Pojat! Ollaan hevosilla!\n\n-- Ollaan!\n\nTehtiin pajunkuoresta ohjakset; otettiin patukat. Yhdet olivat hevosina,\ntoiset ajajina. Saku ajoi parilla. Hevoset hirnahtelivat. Hurjaa vauhtia\nsaavuttiin niin ensimmäiseen, Pajarin taloon.\n\nMutta sanotussa Pajarin talossa olet sinä lukija itsekin\nrahtimatkoillasi usein ollut yötä. Sinä siis tiedät, että sen ovet ovat\nyölläkin aina auki, ettei talonväen tarvitse nousta yöllä saapuneita\nrahtilaisia sisään päästämään, kun ne tulevat hevosiansa syöttämään.\nItse saa jokainen tulla, yöpyä ja mennä.\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun pojat ajoivat talon pihaan. Talon väki\nnukkui. Pojat työntyivät tupaan kenenkään kuulematta. Kermaa he eivät\nsaaneet, mutta tuvan lämpö painosti suloisesti ja kohta nukahtivat\nmatkustajat kuka mihinkin, pitkin penkkejä, rauhalliseen uneen.\n\nValkeni sitten aamu kirkkaana, tyynenä. Talon väki heräsi. Emäntä\nihmetteli kuin itseksensä:\n\n-- Kenenkähän lapsia siihen on tullut semmoinen liuta!\n\n-- Olipa nää vaikka kenen ... eto elävät, arveli siihen isäntä. Väki\nhajosi töillensä. Pojat heräsivät ja lähtivät ulos.\n\nTalo oli pienen lammen rannalla ja rannalla kuivuivat äsken pestyt\nmaitopytyt. Vieno tuuli kävi talon rannasta pois päin.\n\nJa silloin juolahti Sakun päähän ajatus. Hän huudahti:\n\n-- Tehdään pytyistä laivoja ja pannaan niihin sotaväkeä!\n\n-- No!\n\n-- Mutta eipä ole sotamiehiä, huomautti Esa.\n\n-- Pannaan palikoita ja kiviä ... ja kaikkea, keksi Vesa.\n\nJa oitis oli pyttylaivasto pikkulaineilla kiikkumassa selkävesille.\nMissä oli palikka sotamiehenä, missä pikku kivi tykkinä ja käpy\npäällikkönä. Joku pytty oli vielä jälellä. Talon kissa hääri pyttyjen\nluona, luullen saavansa maitoa.\n\n-- Pannaan viime pyttyyn kissa kuninkaaksi, hoksasi Vesa.\n\n-- Pannaan!\n\n-- Kis ... kis!\n\n-- Nau-uu! käyristeli kissa vastaukseksi ja hieroi pyytäjän säärtä.\n\n-- Pane nyt tuohon! varasi jo Juntus alustaja oitis seilasi kissa\npytyssä, tavottaen päälaivastoansa häntä kohona ja naukuen rantaa kohti.\nPojilla oli hauskaa.\n\nMutta silloin kuului rappusilta emännän kovaääninen siunailu:\n\n-- Pahahenki vieköön...! Kun ne yölliset riivatut ovat mättäneet\nmaitopytyt lampiin...! Miehet...! Miehet hoi! hän huusi. -- Tulkaa\nantamaan niille hylyille aika sauna!\n\n-- Voi, voi! pääsi poikaparvelta, kun se syöksyi hurjaan pakoon ja\npelastui ehein nahoin. Mutta pyttylaivasto hajaantui lammin\nselkävesille. Kissa naukui ja pyttyjä kokoamaan kiirehtivä veneväki\nsadatteli öisiä vieraita.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHuolettomina, iloisina he vaelsivat nyt edelleen kaupunkia kohti. Missä\noli jyrkempi alamäki, siinä he tavallisesti juoksivat, että tomu pölisi.\nTasaisilla seuduin he sen sijaan tavallisesti joko kivittivät\ntelefoonilankaa ja posliineja, tai viskoivat kiviä, koettaen kuka saa\netemmäksi viskatuksi. Ylämäkipaikoissa he taas kertoivat omista\nuskalluksistansa ja joskus väittelivät niistä. Kerta, kun Saku liiaksi\nkehui, väitti Esa puolestaan:\n\n-- Oletkos sinä ollut Immosen ladon katolla?\n\n-- En.\n\n-- Minäpä ja Otto olimme!\n\n-- Oliko se korkea?\n\n-- Oli... Ja sinne näkyi vaikka koko kylä... Ja Immosen härkäkin näkyi,\nmutta se ei uskaltanut tulla, kun me ärjäsimme jotta: telehvoon! kerskui\nEsa. Kateellisena väitti silloin Saku:\n\n-- Mutta muuallapa et ole ollut!\n\n-- Oletkos sinä? pelkäsi Otto jo voiton menevän.\n\n-- Olen... Vaikka missä olen ollut ja kotonakin olen tehnyt vaikka mitä.\n\n-- Oletko jännepyssylläkin ampunut?\n\n-- Olen ... ja rihmapyssyllä ja kaikella... Ja selkähevosellakin olen\najanut... Ja ihan kaikkea olen tehnyt, kehui Saku.\n\n-- Etpäs, kadehti jo Esa.\n\n-- Olenpas.\n\n-- Etpäs...\n\n-- Olenpas...! Tahi sanoppas mitä en ole tehnyt!\n\n-- Oletkos sinä sylkäissyt vallesmannin pyssyn piipun reikään? tokasi\ntaas hölmö Juntus ja nyt täytyi Sakun vastata:\n\n-- En.\n\n-- Vesapa on sylkäissyt! tarttui siihen Otto. Mutta nyt keksi Sakukin\nasian ja kerskasi:\n\n-- Mutta isän mustepulloon minä sylkäisin, ja meidän kaivoon minä olen ja\nsylkenyt vaikka miten monta kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYleensä Saku pysytteli siten joukon sankarina. Juuri tämän viimeisen\npuhelun aikana he osuivat sivuuttamaan Nousiaisen talon, jossa oli hyvin\nsyvä vinttikaivo. Esa sen huomattuansa oitis kysyi:\n\n-- Oliko teidän kaivo noin syvä, kun sinä sylkäisit?\n\n-- Oli ... syvempikin vielä!\n\n-- Sylkäistäänpäs tuohonkin kaivoon! hoksasi siitä Juntus.\n\n-- Sylkäistään! suostui joukko ja kääntyi juoksujalassa kaivolle.\n\nSiinä asettuivat he mahallensa kannelle, ympäri kaivon kansireikää, päät\nreikään päin. He sylkäisivät yksi kerrallansa ja sitten vartoivat miten\nkauan sylki matkalla viipyi. Vihdoin alkoivat he kilpailla: Kaksi tai\nuseampi sylkäisi yhtaikaa ja sitten tarkastettiin kumman sylki ensiksi\npohjaan ehtisi. Joskus syntyi erimielisyyttäkin tuloksia laskiessa,\nmutta ne sovittiin, jonkun uuden käänteen sattuessa. Paikalle tuli talon\npikkunen poikanaskali, sormi suussa, ja kysyi lapsen kielellä:\n\n-- Mitee työ teettä?\n\n-- Me sylemme kaivoon, vastasi Saku ja Vesa kysyi:\n\n-- Onko tämä teidän talo?\n\n-- On, nauroi poikanaskali.\n\n-- Entäs onko tämä kaivokin teidän? syventyi asiaan Otto.\n\n-- On te! myönsi pojan naskali ja innostui:\n\n-- Olenpa minäkin tylkenyt itän piippuun ja kittan tilmille.\n\n-- Kenenkäs sinä olet poika? oudostui jo Vesa.\n\n-- Itän.\n\n-- Isänkö...? Etkös sinä ole äidin? ihmetteli Otto.\n\n-- En... Ja on meillä ito Jannekin, mutta te työ piimävelliä, kerskui\npoikanen nauraen.\n\n-- Oletpas äitisi poika! väitti Esa ja Saku neuvoi:\n\n-- Elä pidä sormia suussasi, kun olet jo niin iso.\n\nMutta silloin lähti poika juosta kipasemaan tupaan, jossa hän sai\nselitetyksi, että kaivolla on vieraita poikia, jotka sylkevät kaivoon.\nOitis sanoi isäntä kiivastuneena:\n\n-- Meneppäs, Janne, heitä se vellin syönti, katsomaan, ja jos on, niin\nanna paholaisille aika kyyti!\n\nMies tuli. Mutta sillä välin olivatkin pojat kyllästyneet sylkemiseen ja\nJuntus huomautti:\n\n-- Kun olisi viskata kivi, niin se molskahtaisi.\n\n-- Viskataan, pojat, kivi! riemastui Esa.\n\n-- No...! Viskataan!\n\nEnsin he viskoivat nyrkin kokoisia mukulakiviä, sitten jo isompia\nrauniokiviä. Heitä huvitti, kun ne pudota molskahtelivat syvään kaivoon.\nAsia innostutti. Jo sanoi Otto:\n\n-- Kun olisi oikein iso kivi pudottaa, niin sitte se oikein molskahtaisi!\n\n-- Pudotetaanpas!\n\nJa kaivon vieressä sattuikin olemaan talon vanha jauhekivi. Vaivoin\nsaivat he vieritetyksi sen lautaa myöten kaivon kannelle. Se oli menossa\nkaivonsuusta kaivoon juuri silloin kun Janne karkasi heidän kimppuunsa\niso kyntövitsa ojona ja huutaen:\n\n-- Elkää pudottako sitä kiveä kaivoon ... paholaisen vietävät!\n\nMutta se oli jo myöhä: Molskahtaen syöksyi kivi kaivon pohjaan ja pojat\nriehahtivat kauhuissaan pakoon minkä jaloista pääsi. Janne juoksi\nperästä ja hutki patukalla kintuille minkä kerkesi, pojat huusivat,\nJanne kiroili ja isäntä kehotteli rappusilla seisten:\n\n-- Anna pakanoille...! Anna paremmin hyväkkäille...! Voi nuo juoksulaat\nminkä hyvänsä tekivät!\n\nMutta Jannella oli onneksi isot saappaat jalassa ja hän sattui\nkompastumaan kiveen, joten pojat pelastuivat enemmästä kurituksesta.\nPitkän matkan painoivat he toki vielä täyttä juoksua tietä pitkin\nuskaltamatta taaksensa katsahtaa. Mutta tultuansa vakuutetuksi, että\ntakaa-ajaja oli jäänyt jälelle, poikkesivat he tiepuoleen.\n\nSiinä istuivat he nyt kauan sanattomina. Kukin katseli omia pohkeitansa.\nVihdoin kysyi Vesa:\n\n-- Sattuiko sinuun, Saku?\n\n-- Sattui tuohon... Entäs mihinkäs kohtaan sinuun sattui?\n\n-- Ei kun tuohon vain pohkeeseen ... ja tähän toiseen jalkaan, selitti\nVesa. Juntus taas kehasi:\n\n-- Minuunpa sattui kolmeen paikkaan ... ja olisi vielä sattunut, jos minä\nen olisi oikein juossut?\n\nSaku jo näytti suuttuneelta, mutta silloin selitti Otto:\n\n-- Paraneepa tämä, kun voitelee sylellä näin.\n\nToiset seurasivat neuvoa, sylkäsivät vitsan jälkiin ja voitelivat ne\nnäpillänsä. Itse asiassa jokaista harmitti Jannen menettely, ja se harmi\nyltyi sitä mukaa kun sylellä voideltuja vitsan jälkiä rupesi\nkirvelemään. Kukaan vaan ei olisi halunnut sitä suuttumustansa ilmaista\nja siten ensimmäisenä osottaa, että häneen on sattunut kipeästi. Vihdoin\nrohkasi toki Vesa luontonsa: Jannelle kostaaksensa hän kehasi:\n\n-- Olisi meidän renki Matti osannut antaa kovemminkin.\n\nJa oitis laski Jannen arvo poikien silmissä: Nyt kehasi Sakukin:\n\n-- Olisi vaikka kuka osannut... Jos vaikka minä olisin ottanut meidän\nrenki Pekan kyntövitsan ja sillä oikein vedellyt, niin suuremmat\nmakkarat olisi pitänyt nousta.\n\n-- Ja jos minä olisin vedellyt oikein isolla takkavitsalla, niin olisi\npitänyt kohota ihan sormen paksuiset makkarat, ylvästyi siitä Ottokin.\nEsa heilautteli kannuansa ja ilmotti:\n\n-- Tahi jos minä olisin lyönyt vaikka tällä läkkikannulla, niin koko pään\nolisi pitänyt haleta.\n\nJa joukko tunsi nyt olevansa voittamaton. Juntus jo ilkkui Jannen\nkaatumisella: hän juosta kontuutti matkien, langeten vihdoin muka Jannen\ntavoin ja ilkkui:\n\n-- Se kun juosta konttuutti ensin näin ... ja sitte tuiskahti näin\nturvallensa.\n\nKoko joukko nauroi nyt sille vahingolle niin riemuisasti että muutamat\naivan yltyivät pyöräyttämään häränpyllyn. Juntus siitä innostui: hän\njuosta hönttyytti ympäriinsä ja ollen muka hevonen hirnasi:\n\n-- Hii-ha-ha-ha-ha!\n\n-- Hii, hirnasi Esakin ja alkoi hyppiä Heikki Tirrin mustan oriin tavoin,\nsyöksyi lopuksi täyttä ravia tielle ja alkaen painaa sitä pitkin että\nikenet olivat irvellä huusi hän:\n\n-- Nyt sitä ajetaan Tirrin oriilla kaupunkiin telehvoonia katsomaan...\nHii-ha-ha-haa!\n\n-- Hii-ha-ha-haa! himasi siihen koko joukko ja syöksyi hevoskarjana Esan\njälestä. Vasta ensimmäisessä ylämäessä pysäytettiin juoksu ja Vesa\nylpeili:\n\n-- Kun olisi näin monta oritta sinunkin isälläsi, Saku, niin sitte kun me\nottaisimme niistä yhden ja ajaisimme oikein, niin tuo pöly vain\ntupruaisi... Tupruaisihan, Saku?\n\n-- Tupruaisi... Ja sitte jos karrit särkyisivät, niin kun me kaikki pojat\nnousisimme sen hevosen selkään ja ajaisimme oikein täyttä nelistä, niin\nsiitä ei ennättäisi mikään tieltä pois... Ei lintukaan ennättäisi ...\neikä vanha akka ... eikä mikään... Eihän ennättäisi?\n\n-- Ei.\n\n-- Ja sitte siinä olisi hevosen selässä miestä...! Se olisi niin pitkä\nselkä kuin pappilan pytingin katto... Olisihan...? Vai eikö olisi?\n\n-- Olisi.\n\n-- Ja silloin ei uskaltaisi tulla sekään kaivotalon Janne... Vaikka\nhänellä olisi miten pitkä patukka, niin ei uskaltaisi, kun se hevonen\noikein porhaltaisi! tarttui Juntus. Se muistutti taas mieleen vitsan\njälkien kirvelyt. Hetkisen olivat pojat ääneti. Saku suuttui Jannelle ja\nkun siihen kohdalle, aivan tien molemmille puolin sattui suunnattoman\niso kylän yhteinen lammaskatras, ei hän voinut olla sille vihaansa\npurkamatta. Äänettä sieppasi hän vitsaläjästä pitkän vitsaksen\npatukaksi, syöksyi lammaskatraaseen ja huudahti:\n\n-- Ajetaan, pojat, lampaita!\n\n-- Ajetaan! Ja oitis liehui jokaisen kädessä aimo patukka. Suunnattoman\niso lammasjoukko alkoi painaa tietä pitkin ja poikaparvi perästä patukat\nkohoina. Lampaita oli yli kaksi sataa, niistä neljäkymmentäseitsemän\nkellokasta. Oli kuiva aika ja tiestä nousi aivan mahtava pölypilvi kun\ntämä omituinen joukko painoi hurjaa vauhtia mäkeä ylös, toista alas.\nMonet kymmenet lampaankellot kalisivat. Pojat huusivat. Semmoisessa\nmahtavassa pölypilvessä ja semmoisella vannalla saapuivat he kylään,\njonka läpi tie kulki.\n\nJa nyt sattui koko kylän väki olemaan talkoissa Juvosen pellolla, aivan\nmaantien varrella, mutta oli nyt keskellä peltoa kahvia juomassa.\nPuhuttiin taas telefoonista, joka kulki kylän läpi. Joku vaimoista\npäätteli viisaana:\n\n-- Kylläpähän vielä nähdään!\n\nVaiettiin. Toinen vaimo jo lisäsi:\n\n-- Sitä Antti-Kristuksen tuloahan ne ennustavat... Ei siitä langasta\nsiunausta tähän kylään vuoda.\n\nHän haukkasi sokeria, puhalsi kahviin ja lisäsi kuin itsekseen:\n\n-- Milloin hän sitte itse ilmestynee.\n\nKohta alkoi kuulua outoa melua. Väki tarkkasi. Kohta nousi suuri\npölypilvi, joka lähestyi uhkaavana, ja melu koveni. Alussa ei väki\nkäsittänyt mikä on tulossa. Vihdoin arveli vanha Juvonen:\n\n-- Lampaatkohan nuo juoksevat ... kun se kuulostaa vähän lampaan kellon\nääneltä!\n\n-- No eihän se nyt paha henki toki lampaita ryllää ... viattomia eläviä,\noikasi siihen Ahokkaan vanha Lotta.\n\nPilvi yhä läheni ja melu koveni, mutta mitään ei voinut erottaa sakeasta\npölystä. Lotta jo arveli:\n\n-- Jokohan tuo on nyt se itse se vanha vihollinen tulossa...\n\nHän mietti. Väki oudosteli. Lotta lisäsi jo kuin itsekseen:\n\n-- Siinä se nyt on jo ... se itse Antti!\n\nMutta asia selvisi pian. Lauma syöksyi jo väen kohdalle. Juvonen huomasi\nhurjan poikaparven ja kiroili hädissään:\n\n-- Johan minä sanoin, jotta ne ovat lampaat...! Ottakaa sukkelaan seipäät\nja antakaa niille syötäville, tahi ne ajavat lampaat kuoliaiksi.\n\nVäki syöksyi aseita etsimään. Juvonen huusi lisää:\n\n-- Ne ovat paholaisen juoksupoikia... Antakaa ruojille seivästä!\n\nJa nyt alkoi ajo. Pojat huomasivat vaaran ja huudahtivat:\n\n-- Voi ... voi!\n\nJa yhä hurjempaa vauhtia painoivat he tietä pitkin, väkijoukko riensi\nmeluten perästä. Pojat unohtivat lammasten ajon ja koettivat vain\npelastua. Mutta älytön lammaslauma painoi vain eteenpäin. Kahden puolen\ntietä oli pisteaitaa, joten pojat eivät uskaltaneet poiketa tiepuoleen,\npeläten viipyvänsä aidan yli noustessa liika kauan ja siten joutuvansa\nahdistajien käsiin.\n\nNiin mentiin kylän halki. Seipäät heiluivat. Väki huusi ja kiroili.\nTielle sattui kauppias Juntusen poika Vikki ja Pekka Suokkaan poika\nTena. He olivat siinä noppakiviä valitsemassa, kun lammaskatras\nlähestyi. Pelokkaina vetäytyivät he aitoviereen. Pojat syöksyivät\nlaumoinensa ohi ja huomattuansa nuo kaksi turvatonta poikaa, huusi Esa:\n\n-- Tulkaa pakoon ... ne tappavat!\n\nMolemmat pojat säikähtivät siitä niin että suin päin syöksyivät yhteen\njoukkoon. Niin kasvoi joukko kahdella ja nyt kävi hurja kulku kylän\nläpi.\n\nMutta vihdoin loppui kylän kujatie. Tultiin metsään, jossa ei ollut\naitaa, ja Saku huusi:\n\n-- Mennään metsään!\n\nJa sitä kyytiä syöksyikin poikajoukko tiheään koivikkoon. Väkijoukko ei\nsitä huomannut, sillä sakeassa pölyssä ei voinut mitään nähdä. Suin päin\nse seurasi lammaskatrasta, joka vielä jatkoi pakoansa. Viimein katras\npysähtyi ja seisoi tiellä rauhallisena, kun takaa-ajajat saapuivat ja\nsiunailivat:\n\n-- No senkös taivaaseen ne pojat hävisivät!\n\nEi kukaan voinut sitä käsittää. Etsittiin, mutta mitään ei löytynyt.\nJoku siunaili jo:\n\n-- Mutta mitähän ne oikeastaan olivatkaan, kun hävisivät kuin tyhjä\ntaivaaseen!\n\nJa silloin välähti kaikkien mieleen ajatus telefoonista ja pahoista\nhengistä. Jo arveli eräs:\n\n-- Jokohan nuo akat ennustivat oikein!\n\nMietittiin asiaa. Äskeinen puhuja toisteli:\n\n-- Kunhan ... kunhan tässä ei olisi vain ollut itse se hyvin vanha poika\nihmispoikien muodossa peliänsä pitämässä ... kun se tuolla tavalla\nhävisi!\n\nSitä pohdittiin vakavasti ja illempana levisi se usko että lampaita\najaneet pojat olivatkin olleet pahoja henkiä. Se usko varmistui, kun\nennen maatapanoa huomattiin kaksi kylän pojista hävinneeksi. Jokainen\npäätteli siitä:\n\n-- Ei suinkaan ne oikeat ihmisen lapset ole ennenkään lapsia vieneet!\n\nSe ajatus oli aivan luonnollinen. Kylä oli kauhuissansa.\n\nKadonneiden kodeissa itkettiin ja surtiin ja sinä yönä ei uskallettu\nnukkua koko kylässä, sillä pelättiin pahan hengen uutta ilmestystä.\nKadonneita etsittiin ja niiden vanhemmat olivat jo sairaat surusta.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSakun isä, lukkari Tenho Ossian Kuvatus oli ollut laiskan koulua\npitämässä. Pojat olivat olleet hyvin unisia, eivätkä siis tehneet\nhänelle kiusaa. Siksi hän palasikin kotiinsa hyväntuulisena. Sovussa hän\njoi kahvia vaimonsa Hellä Karoliinan kanssa ja puheli:\n\n-- Jopa tämä Sakukin, kun pääsee rippikouluikään, niin rupeaa itse\nleipäänsä tienaamaan.\n\nJa kun kahvi oli juotu, otti hän virsikanteleensa, pihkasi sen jouhen ja\npyysi:\n\n-- Tuoppas Hellä se nuottikirja tänne... Minä tuossa vähä veisaan!\n\nHellä otti nuottikirjan ja lähti astua pyörittelemään keittiöön. Lukkari\nryki kurkkunsa puhtaaksi ja alkoi vetää virttä, vähän nenäänsä\nhonottaen. Viimein hän valittikin:\n\n-- Tuo nenän pakana kun on tukossa, jotta ei tahdo nuotissa pysyä... Jos\ntuo nuuska hänet selvittäisi!\n\nHän turisti nenänsä puhtaaksi, pani nuuskan ja jatkoi sitten. Hellä\nKaroliina oli palannut keittiöstä, kuunteli ja nyökytteli hartaasti.\n\nHeillä oli nyt niin rauhallista ja kodikasta. Lukkari aivan heltyi.\nTyytyväisenä hän puheli:\n\n-- Kasvaakin tänä vuotena nuo omatkin elot niin hyvästi, että kaikki\npitäjään elot joutavat myötäviksi ja voi ostaa nyt sinullekin kerralla\nmuutaman tusinan uusia paitoja, niin ei tarvitse aina olla niiden\npuutteessa ... eikä joka kuukausi ostaa.\n\nRouva nyökytteli hartaana, kiitollisena ja puheli muka miehensä\nanteliaisuutta estelläksensä:\n\n-- Eikö noita jo minun loppuiäkseni riittäne... Jo tuo minutkin kohta\ntäältä korjannee luoksensa taivaaseen.\n\nHarvoin oli heidän elämänsä ollut niin tyyntä ja rauhaisaa.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua johtui lukkarin mieleen vallesmannin perheen\nsuru ja hän kysyi:\n\n-- Onkohan se vallesmannin poika jo löytynyt?\n\nHellä Karoliina ei tiennyt ja rupesi taas suremaan.\n\nLukkari huusi silloin keittiöön palvelijoille:\n\n-- Menkääpäs sanomaan Sakulle, jotta menee kysymään, onko se vallesmannin\npoika yhä kateissa!\n\nMutta turhaan etsi Anni Sakua. Hän ilmotti:\n\n-- Ei sitä ole!\n\n-- No tottapahan tulee syömään! arveli siihen lukkari.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaapui siitä ruoka-aika. Tavallisesti oli Saku ollut siinä asiassa hyvin\nsäntillinen: ensimmäisenä oli hän aina ollut pöydässä. Ei ihme että\nHellä Karoliina nyt oudostui:\n\n-- Ka ... hyvä isä kuitenkin... Eikö sitä Sakua olekaan!\n\nLukkarikin oudostui ja käski:\n\n-- Menepäs nyt, Anna, ja hoihkase Saku syömään!\n\nMutta Sakua ei kuulunut. Lukkari jo arveli voileipää tehdessään:\n\n-- Mikähän sen pojan hyväkkäälle tuli! Odotettiin. Hoihkittiin vielä\nkerta, mutta turhaan. Hellä Karoliina hätäytyi. Äskeinen Vesan kohtalo\nja järkkynyt mieli pani aavistamaan pahaa. Hän käski lukkaria:\n\n-- Huutaisit nyt itse.\n\n-- Saku...! Sa-ku! huusi lukkari akkunasta ja -- Saku hoi! auttoi rouva\ntoisesta. Ei kuulunut. Rouva alkoi jo tulla levottomaksi. Hän etsi ja\ntouhusi vaivaloisesti kävellä väännätellen. Jo etsivät palvelijat apuna.\n\nMutta turhaan. Rouva ärtyi jo palvelijoille. Nämä tuskastuivat. Se koski\näitiin ja hän alkoi kiihtyä. Lapsen kohtalo huoletti. Olihan Vesakin\njuuri kadonnut. Miksi ei hänenkin lapsellensa olisi voinut samoin käydä!\nHikisenä huohottaen palasi rouva ja istahti.\n\nJa nyt ei maistunut kummallekaan ruoka. Jonkun ajan kuluttua itkeksi jo\nrouva, puhellen:\n\n-- Vaikka lie lapsi rukka joutunut saman kohtalon omaksi kuin Vesa\nparkakin!\n\nSitä aavisteli jo lukkarikin, mutta puolusti omaa poikaansa:\n\n-- Sehän se vallesmannin poika pahennus onkin sen opettanut kaikille\npahoille ilveille!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului päivä lähelle iltaa. Kylällä kerrottiin ihmeellisiä arveluita\nVesan katoamisesta. Ne kertomukset tarttuivat lukkarin väkeen, ja kun\nSakua ei mistään löytynyt, kiihtyivät mielet. Lukkari jo mutisi kuin\nitseksensä:\n\n-- Saa niitä tässä tätä isoa joukkoa syöttää ja elättää, mutta ei niistä\nole sen vertaa, jotta lapsista pitäisivät huolen!\n\nHellä Karoliina arvasi heti asian, sillä jokseenkin samoilla sanoilla\noli lukkari aina ennenkin alottanut riidan. Hän jo rykäsi itseksensä ja\nryhtyi kärpäslapulla tappamaan pöydällä kihiseviä kärpäsiä, kiukutellen\nniille hermostuneena, ja kun lukkari vielä jatkoi joukon suuruutta\nvalitellen, sanoi hän riidan aluksi:\n\n-- Kukas sinun käski mennä naimisiin!\n\nJa kohta oli nyt lukkarinkin talon elämä nurin. Väki lähetettiin\netsimään Sakua. Rouva itki ja tuskaili. Lukkari tuskastui ja ärjäsi\nlopulta:\n\n-- Hyvin sinä olisit joutanut pitämään huolta pojasta...! Kymmenen akkaa\non talossa ja kaikki vain syövät ja makaavat siinä!\n\n-- Ten-ho! löi rouva jo lihavaan polveensa varottavasti ja jatkoi: -- Minä\nsanon sinulle, Tenho Ossian vielä kerran, jotta muista kenen palvelija\nsinä olet ja jotta sinä olet naimisissa oleva mies.\n\nLukkari siitä yltyi. Sukeutui sanan vaihto. Lukkari varotti\nkämmensyrjällään ja tankkasi samalla, joka sanaa painostaen:\n\n-- Minä sanon sinulle, Hellä Karoliina, jotta muista sinä, jotta sinun\nmiehesi on kirkon palvelija ja jotta sinä et saa olla pahana esikuvana\nseurakunnalle!\n\nSilloin nousi rouva, meni miehensä nenän eteen, varotti samalla lailla,\nkämmensyrjällänsä tahtia lyöden, ja tankkasi:\n\n-- Ja muista sinä, Tenho Ossian, jotta sinä olet seurakunnan edessä\nluvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja jotta sinä et saa\nseurakunnan edessä sanaasi syödä.\n\nLukkari nuuskasi kiivaasti. Rouva rupesi kärpäslapulla tappamaan\nkärpäsiä akkunasta, kääntyi tehtävänsä lopussa puoleksi lukkariin päin\nja yritti:\n\n-- Ja minä sanon sinulle vielä sen...\n\n-- Hel-lä! varotti lukkari keskeyttäen, sillä hän arvasi mitä nyt jo oli\ntulossa. Mutta rouva yltyi:\n\n-- Minä sanon si...\n\n-- Hel-lä! keskeytti lukkari aivan karjasemalla.\n\n-- Jotta sinä olet virren honottaja! huusi silloin Hellä Karoliina sen\nsanottavansa. Sitä ei lukkari koskaan sietänyt, sillä hän ei millään\nmuotoa tunnustanut veisaavansa nenäänsä. Raivostuneena sieppasi hän\nkahvikupin pöydältä, paiskasi sen säpäleiksi lattiaan ja poistui\nähähtäen:\n\n-- Saakeli.\n\nAlkoi uneton yö. Isäntäväki riiteli. Rouva itki välillä ja koko väki\netsi kadonnutta lasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna tuli lukkari jo aamiaisen aikaan vallesmannin luo ja\nkertoi Sakun häviöstä. Molemmat isät olivat aivan sekaisin. Nimismies\npäivitteli:\n\n-- Tjaa...! Tjaa, veli!\n\n-- Tjaa!\n\nVaiettiin. Taas yritti vallesmanni:\n\n-- Minä en enää ymmärrä mitään... Kun saisi edes kaupunkiin telefonoida,\nmutta senkin ovat rikkoneet, ruojat, niin ettei enää voinut lääkäriä\nkutsua...! Lempikin kun tässä mylläkässä vielä sairastui!\n\nMasentuneena, yönuttuun puettuna hän käveli edestakaisin ja lisäsi:\n\n-- Nikodemus toki saatiin tähän suonta lyömään, jotta ei halvaus\ntulisi... Täytyi turvautua jo siihenkin vanhaan konstiin!\n\n-- Tjaa!\n\nJa taas vaiettiin. Lukkari hankasi nenänsä alusta nenäliinatukulla ja\npani nuuskaa talon rasiasta. Isäntä jatkoi miettivää kävelyänsä\näänetönnä kunnes huusi pois lähtevälle Nikodemukselle akkunasta:\n\n-- Nikodemus...! Joko sinä sait palkkasi?\n\n-- Joo, herra vallesmanni!\n\n-- Kuule ... kuule...! Joko se Nikodemus menee? tuli lukkarille kiire.\nHän riensi akkunaan, pani silmälasit päähänsä ja huusi:\n\n-- Nikodemus... Kuule Nikodemus!\n\nNikodemus pani lasit juhlallisesti nenällensä, keikisti päänsä ja\nvastasi sitten:\n\n-- Joo, herra lukkari.\n\n-- Meneppäs, kuule, Nikodemus, samalla tiellä ja lyö suonta siitä meidän\nrouvasta... Sekin on sairaana ja haluaisi sinua.\n\n-- Soo! lausui Nikodemus juhlallisella äänellä ja lähti. Vallesmanni\nkolusi kaapissansa, otti sieltä pullon, kilkutteli sitä ja lausui:\n\n-- Vieläkö hänestä tullee lasit mieheen...! Kallistuu tuokin särvin,\njotta eivät enää palkat riitä.\n\nHe ryhtyivät sitä tasailemaan. Sitä tehdessä virkistyivät hieman mielet.\nVallesmanni voi jo puhella virkatehtävistänsäkin sen verran että\nilmotti:\n\n-- Lautamies Koljosen ja siltavoudin lähetin tutkimaan, kuka sen on tuon\ntelehvoonilinjan särkenyt... Kun sais pakanat kohta ensi yrityksestä\nkiinni ja antaisi hyvät sakot, niin pitävät kyntensä erossa... No,\nmaistappas, veli!\n\n-- Tjaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti Juhanan mökissä istui isäntä itse Urho Ernestin kanssa synkkänä,\ntupakoiden. He olivat puhuneet telefoonin hävityksestänsä ja nyt murisi\nAntti Juhana:\n\n-- Mutta tottapahan nyt on poikki... Niin jotta ei siinä enää lennä!\n\nSyntyi äänettömyys. Sen lopetti Urho Ernesti, selittäen:\n\n-- Sillä hienolla puulla ei vielä katkennut pakana, vaan kun se iso honka\nhakattiin ja se kaatua rusahti, niin katkesikin siinä lanka.\n\nEevastiina oli seurannut keskustelua ja huokaili nyt:\n\n-- On ... on sitä tällä köyhällä koettelemusta... Kaikki telehvoonit ne\nvain sen harteille taakkaa tuovat ... kaikki ne vain lisäävät köyhän\nkuormaa.\n\n-- Niin kuin tää mikä? kysyi siihen lautamies Koljonen, joka juuri tuli\ntupaan siltavoudin kanssa ja kuuli Eevastiinan valituksen.\n\n-- Niin kuin nyt tääkin pahan hengen lanka ... tää telehvooni, murahti\nsiihen Antti Juhana.\n\n-- Ka rikkoneetpa ne ovat sen nyt, oikasi lautamies. He eivät tienneet,\nettä sen olivat rikkoneet juuri Antti Juhana ja Urho Ernesti, vaan\ntulivat juomaan. Piippu ikenissä murahti siihen Antti Juhana:\n\n-- Ka joutikinpa tuon rikkoa ... rikkoa...\n\n-- Jouti, vahvisti Urho Ernesti. Lautamies Koljonen turisti joukon luona\nnenänsä, pyyhki sen aluksen kämmensyrjällänsä ja arveli:\n\n-- Kuka hänet vain lie rohennut rikkoa!\n\n-- Ka kukapa se! murahti Antti Juhana hyvillänsä, ylpeänäkin. Koljonen\ntoisteli:\n\n-- Kuka, kuka hänet lie viilettänyt poikki ... kun siitä ei kuulu nyt\nenää se sana lentävän.\n\n-- Vai jo toki lakkasi lentämästä ... rietas! oli Urho Ernesti\ntyytyväinen tekoonsa ja Antti Juhana ilmotti:\n\n-- Ka tämän Urho Ernestin kanssapa me sen vain vetäisimme poikki ...\nsillä isolla hongalla!\n\n-- Vai te se!\n\n-- Me.\n\n-- Mhyy!\n\n-- Mehän sen vetäsimme! vahvisti Urho Ernesti Ernestikin. Lautamies\naluksi vaikeni, mutta lausui sitten:\n\n-- Ka sittenpä tässä ei ole enää sen enempää selvässä asiassa!\n\n-- Eihän tässä! arveli Antti Juhanakin ja naapuri lisäsi:\n\n-- Ei.\n\n-- Ei ole ... ei ole! yhtyi vielä Koljonen ja nyt puhuttiin pitempi aikaa\npäivän tapahtumista ja telefoonin osuudesta niihin. Vihdoin ilmoitti\nlautamies:\n\n-- Ka sittepä minä voin tässä samalla tiellä manata vallesmannin puolesta\nkäräjiinkin ... vastaamaan siitä telehvoonin vikuuttamisesta...! Kun\ntämä siltavouti on tässä vieraana miehenä!\n\nRaskas, synkkä äänettömyys seurasi niitä sanoja.\n\nVieraiden lähdettyä selvisi Eevastiina ja pitäen varansa, ettei mies\npääsisi häntä taas onnettomuudesta soimaan alkoi hän sille juonitella,\nsyyttää telefoonin särkemisestä. Hartaalla äänellä kaikerteli hän:\n\n-- Kun sitä olisi siinäkin asiassa uskonut ja luottanut sanan apuun, eikä\nsiihen omaan voimaansa, niin ei olisi tätäkään tullut.\n\nNiin alkoi katkera juonittelu. Tuli jo iltapäivä. Yhä jatkui jurnuttelu.\nJo huokaili Eevastiina ilkeästi:\n\n-- Mutta onpa tuo osannut vaimonkin silmät soaista ... on se osannut\npimittää vaimon, kun se on kaikkien pahantekijöiden kelkkaan sen\nsuostumaan saanut...! Hoh-hoi sentään!\n\nMutta nyt vastasi jo Antti Juhana yhtä ilkeästi: Ovesta ulos\ntyöntyessään myönteli hän:\n\n-- Ka eipä se sanankaan valkeus jaksa valaista ihan älytöntä akkaa ...\nkoskapa on antanut sen joutua tään tuhman miehen kelkkaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vähitellen alkoi levitä valoa tähän surulliseen asiaan. Ukko\nJuvonen oli tullut kyläläistensä valtuuttamana pyytämään vallesmannin\napua kahdessakin asiassa: ensiksi että löydettäisi kadonneet pojat Tena\nja Vikki ja toiseksi että ryhdyttäisi poistamaan telefoonia. Hän selitti\nnyt asiansa:\n\n-- Eipä siitä muuta erikoista kuulu, ne kyläläiset vain lähettivät\npyytämään jotta, jos tää vallesmanni virkansa puolesta nousisi sitä itse\nukkoa vastaan ... se on nähty siellä meidän kylällä lampaita ajamassa ja\nsitte vei muun hyvän lisänä kaksi lasta.\n\n-- Mitä 'itse ukkoa'? hämmästyi vallesmanni. Toinen selitti:\n\n-- Ka sitä, joka vei sen kauppias Juntusen ja talokas Suokkaan pojat ...\nja joka sitä kylän lammaskatrasta ajoi.\n\nAsia sotkeutui tämän selityksen johdosta. Vallesmanni jo siunaili:\n\n-- Mikä vietävän ukko se sielläkin jo poikia vie?\n\n-- Ka se oikea ukko ... se jolla on se paha nimi.\n\n-- No tääpä nyt vasta on...! Mistä se on kotoisin se ukko? sotkeutui\ntoinen.\n\n-- Ka sieltä omasta valtakunnastaan ... niin kuin herra vallesmanni\ntietää...\n\nLopulta ei asiasta tahtonut tulla mitään selvää. Vasta kun vallesmanni\npani kovalle, vaatien tietoa mikä ukko se on, ilmotti Juvonen:\n\n-- Ka se joka meidät itse kunkin on vietellyt pois herrasta ... niin kuin\nvallesmanni itsekin tietää... Se vanha vihtahousu.\n\nAlkoi uusi selvittely. Vihdoin älysi vallesmanni asian, kun sai kuulla\nettä se oli ilmestynyt viiden pojan muodossa. Hän kysyi:\n\n-- Minkä ikäisiä ne pojat olivat?\n\n-- Ka eipä niiden ijästä ... tuossa kymmenen korvilla... Mutta muuten\nolivat hyvin siihen isäukkoonsa, ihan hyvin suuria heittiöitä!\n\nNyt selkeni vallesmannille asia. Riemastuneena huudahti hän vaimollensa:\n\n-- Lempi... Lempi hoi... Nyt sen pahan hengen jälillä jo ollaan: Se on\nmennyt tämän lukkarin poikahalvatun kanssa kaupunkiin päin ja tehnyt\nvielä kaikenlaista ilkeyttä mennessänsä!\n\n-- No herran kiitos...! Miten iloinen minä olen nyt! pääsi rouvalta\nriemastunut huudahdus. Vallesmanni jo hykerteli käsiänsä ja uhkaili\nVesalle rangaistusta:\n\n-- Maltahan sinä ... maltahan kun minä sinut kynsiini saan!\n\nNopeasti järjesti hän takaa-ajon ja lupasi Juvoselle toimittavansa\nkadonneet lapset vanhemmillensa. Kun Juvonen yhä viipyi, kysyi hän\nsiltä:\n\n-- Vai onko sinulla vielä mitä muuta asiaa?\n\n-- Eipä siitä erikoista... Paitsi jotta ne kyläläiset pyytävät poistamaan\ntämän telehvoonin, jotta ei se paha henki...\n\n-- Telefooninko? keskeytti vallesmanni kiivaasti.\n\n-- Ka sen... Ne jo siitä meidän kylän kohdalta hävittivät valmiiksi sen\ntelehvoonilinjan, jauhoi Juvonen. Silloin huusi vallesmanni vihoissaan\nakkunasta:\n\n-- Matti... Matti hoi! Heitä pois ne muut työt ja mene sanomaan lautamies\nKoljoselle, jotta manatkoon kaikki Köyhäjoen kyläläiset oikeuteen\ntelefoonilinjan hävityksestä!\n\nSen kuultuaan painui ukko Juvonen tavallista syvempään kumaraan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMutta palatkaamme poikien luo.\n\nLampaanajoseikkailusta selvittyään he hiiviksivät kotvasen arkoina\nmetsässä. Vasta kun uskoivat olevansa turvassa he pysähtyivät erään ahon\nreunaan ja alkoivat puuhailla: Joku kuori hampaillansa koivunvarvoista\nvispilän varpoja, joku löi itseksensä noppaa. Uudet tulokkaat eivät\nolleet vielä perehtyneet joukkoon ja katselivat sitä kädet housun\ntaskussa. Sakua suututti äskeinen onnettomuus ja hän alkoi purkaa\nsisuansa piiskaamalla erästä koivua vitsalla. Vihdoin alkoi Juntus\npuhelun, kysyen vierailta:\n\n-- Olettekos te tämän kylän poikia?\n\n-- Olemme.\n\n-- Entäs kenenkäs ne olivat ne lampaat? tarttui Esa.\n\n-- Eivät ne olleet kenenkään yhden talon... Siinä olivat kaikkien\nlampaat! selittää tokersi juro Tena ja Saku varoitti:\n\n-- Elä sitte mene sinne kotiisi! Ne lyövät nyt siinä kylässä.\n\nJa siksipä ei Tena ja Vikki uskaltaneetkaan mennä kotiinsa, vaan\nlyöttäytyivät joukkoon. Aho oli joltisenkin marjainen. Pojat tyydyttivät\nsiinä ensin nälkänsä. Mutta kohta arveli Juntus:\n\n-- Kun olisi missä hernettä?\n\nSe arvelu miellytti toisia ja Vesa tiedusti Vikiltä:\n\n-- Kasvaako täällä kenen pellossa hernettä?\n\n-- Kasvaa, vastasi juro Vikki.\n\n-- Kenen?\n\n-- Kasvaa siinäkin Leinosen pellossa, mutta siitä se ukko Leinonen näkee!\nselittää tokersi Vikki. Saku tarttui nyt:\n\n-- Kasvaakos kenen muiden pellossa, niin jotta ei näy?\n\n-- Kasvaa.\n\n-- Kenen?\n\n-- Kasvaa vaikka kenen... Senkin Juvosen Rinnepellosta jos ottaa, niin\nsiitä ei näy, selitti Vikki jurona ja oitis päätti joukko:\n\n-- No mennään sinne!\n\nOnnellisesti, metsätietä myöten kierrellen, pääsivät he perille ja\npuhdistivat miltei puhtaaksi Juvosen hernemaan; söivät kylliksensä ja\nottivat evääksi mikä mahtui Esan läkkikannuun. Lähellä olevassa,\näskettäin heinillä täytetyssä ladossa he saivat oivallisen yöpaikan.\nTelmiessä ja häränpyllyjä pehmeässä heinässä laskiessa unohtuivat kaikki\npäivän tapahtumat ja Juntus sanoi:\n\n-- Nyt kun olisi tupakkaa, niin sitte saisi Saku puhaltaa savut\nnenästään... Puhaltaisitko Saku?\n\n-- Puhaltaisin kyllä! kehäsi Saku ja Vikiltä hän kysyi:\n\n-- Jos olisi tupakkaa ja piippu eikä isäsi näkisi, niin uskaltaisitko\npolttaa tupakkaa?\n\n-- Uskaltaisitkos sinä?\n\n-- Uskaltaisin... Ja vaikka olisi isäkin, niin minä uskaltaisin!\nylvästeli Sakuja kehasi:\n\n-- Ja honottaakin uskaltaisin isän tavalla... Ja yhdenkin kerran kun isä\ntuli kotiin, niin me Simosen Pojun kanssa honotimme navetan ylisillä\nniin jotta isä kuuli.\n\n-- Löikö se sitte?\n\n-- Ei... Se ei nähnyt... Mutta mammalle se oli sitte iltasella äkäinen ja\nsanoi, jotta: mitä pahan hengen poikia sinä kokoat sinne ylisille!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai. Se oli kaunis, tyyni päivä. Huolettomana\nvaelsi nuori joukko, kiersi takateitä myöten maantielle ja painui sitä\npitkin edelleen. He tulivat vieraan seurakunnan kirkolle. Äkkiä kumahti\nkirkon kello ja Esa huudahti:\n\n-- Pojat...! Nyt on pyhä...! Toisetkin sen hoksasivat ja Saku ehdotti:\n\n-- Lähdetään kirkkoon... Jos siellä on semmoinen lukkari kuin isä, niin\nsitte honotetaan sille!\n\nJa juoksujalassa painoi joukko kirkkomäelle. He eivät kumminkaan\nehtineet aivan kirkon luo, kun tapasivat joukon tuntemattomia poikia\ntienvarrella aidalla istumassa. Vesa lähti juosta renttuuttamaan niiden\nluo, huutaen niille juostessansa:\n\n-- Pojat hoi! Vaihdetaan hattuja!\n\n-- Mennään hattuja vaihtamaan! riehahti jälkijoukkokin juoksuun ja kohta\noli hattukauppa menossa. Ainoana ehtona oli, että koko oli sopiva. Kun\nkaupat oli tehty, siirtyivät pojat hyrynlyöntiin, aivan kuin itsestänsä,\nilman keskustelua. Toisella puolen olivat tuntemattomat kirkkomäen\npojat, toisella seitsemän meille jo tuttua poikaa. Kiekko hurahteli\npitkin maantietä, pojat huusivat ja seipäät heiluivat juuri\npuolipäiväsaarnan aikana.\n\nMutta sattumalta osui kiekko Sakun jalkaan. Tämä älähti ja alkoi\nliikata.\n\n-- Sattuiko sinuun? tiedusti Vikki.\n\nSaku ei vastannut, vaan lynttyytti syrjään. Peli taukosi.\n\nVastapelaajien joukko lähestyi katsomaan. Silloin ilmotti Juntus:\n\n-- Tuo poikahan se viskasi.\n\n-- Elä valehtele! väitti poika, mutta Vikki vahvisti:\n\n-- Viskasitpas!\n\n-- Se on vale!\n\nMutta silloin tarrasi Saku poikaan kiinni ja alkoi tappelu. Yksi pojista\nvarotti Sakua uhkaavasti:\n\n-- Elä lyö!\n\n-- Lyönpäs! uhkasi Saku ja alkoi murikoida nyrkillänsä. Alussa katselivat\ntoiset rauhallisina, ympärillä seisoskellen ja Juntus sanoi:\n\n-- Saku voittaa!\n\n-- Purase, Saku, sen kättä! neuvoi Vesa.\n\n-- Puraseppas! uhitteli tappeleva poika.\n\n-- Purasen kyllä! vannoi Saku, vetäen poikaa tukasta. Poika alkoi huutaa:\n\n-- Elä tukista, kuule, tahi kun minä ärjäsen!\n\n-- Ärjäseppäs!\n\n-- Ärjä-sen! huusi poika ja oli jo pakotettu huutamaan:\n\n-- Aku...! Tule avuksi Aku!\n\nAku riensikin avuksi. Mutta silloin syöksyivät pojat Sakun avuksi ja\nvastatappelijoiden joukko liittyi yhdeksi. Syntyi sanomaton rähäkkä...\nKepit heiluivat, revittiin vaatteita, tukistettiin, huudettiin. Meluun\nsekaantuivat tappelevien poikien koirat: nähdessään omansa mylläkässä ne\njuoksentelivat ympäri nujakkaa, haukkuivat ja ulvoivat. Kuului jo\nkirouksia ja itkua ja jo vuoti usean nenästä verta.\n\nMutta onneksi kuului melu kirkkoon. Suntio juoksi sen johdosta hätään,\nennen kuin ehti pahempaa tapahtua. Siepaten eräästä kärristä ruoskan,\njuoksi hän nujakkaa kohti huutaen:\n\n-- Annan minä teille...\n\n-- Voi... Suntio! kuului huudahdus ja kuin siivillä lentää syöksyi koko\ntappeleva joukko pitkin tietä jokirantaan. Siellä pesivät he haavansa,\nistahtivat aidalle, toinen joukko toiselle ja toinen toiselle puolelle\ntietä ja rupesivat toisiansa härnäämään, kertomalla vastustajista\nilkeyksiä toisillensa niin kovaäänisesti että vastustajat kuulivat.\nJuntus alkoi:\n\n-- Tuon keskimmäisen yhden pojan kotona on miehillä hattu nurin päässä!\n\nToverit sille nauroivat vastapuolen harmiksi. Nämä maksoivat haukkuen:\n\n-- Nuo pojat ovat siitä pitäjästä, jossa syödään huttulusikalla tervaa!\n\nVoitokkaina, vastapuolta sapettaaksensa nauroi sille se joukko. Joku\nlisäsi:\n\n-- Ja sitte siellä kun syödään, niin lusikka on alassuin!\n\nTaas nauroi se puoli. Vastapuolta silloin tuo harmitti. Niin jatkui tämä\nkiertelevä haukkuminen. Mielet alkoivat kiihtyä ja uusi tappelu oli\nlähellä. Mutta silloin sattui postin kuljettaja ajamaan aika kyytiä ohi.\nAisakellon kova ääni viehätti poikia ja Vesa huudahti:\n\n-- Pojat...! Koitetaan jaksetaanko juosta postin jälestä!\n\n-- No! syöksyi meidän tuttu, retkeilevä joukkomme koettamaan voimiansa\njuoksussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNärhin taloon asti jaksoivat pojat pysytellä postinkuljettajan\nlähettyvillä, mutta siinä he jäivät jälkeen ja poikkesivat talon\nkarjapihalle, siellä rakenteilla olevia tikapuita tarkastamaan. Siellä\nsattui olemaan kuivuuden tähden hieman ravistunut kaljatynnöri. Vanteet\nolivat höltyneet. Helppo oli ne saada irti ja oitis hoksasi Saku\nehdottaa:\n\n-- Montako poikaa meitä on... Yksi ... kaksi ... kolme ... neljä ... Vesa\nviides ... Vikki kuudes ... minä seitsimäs...! Seitsemän poikaa.\n\nHän luki nyt tynnörin vanteet ja ilmotti:\n\n-- Joka pojalle tulee vanne ja sitte ajetaan niitä kepin kanssa pitkin\ntietä.\n\nOitis olivatkin vanteet irrotetut ja tynnöri lautoina. Ja nyt alkoi\niloinen kulku. Kukin pyöritti vannettansa juosten sen vierellä,\nestääksensä sen kaatumista, ja niin mentiin aika kyytiä pitkin tietä.\nMissä he vaelsivat talon ohi, juoksi koko väki katsomaan ihmettä ja\nsiunailemaan:\n\n-- No mitä maailman lopun kulkijoita ne nyt mokomat ovat!\n\n-- No en paremmin sano, siunailivat toiset.\n\nEnemmittä häiriöittä voivat pojat kumminkin matkaansa juosta hölköttää.\nKuivalaisen talon kohdalla liittyi heihin kaksi poikaa ja sitten aina\nyksi kerrallansa, kunnes heitä oli kaikkiaan kaksitoista. Mutta viimeksi\nliittyneet viisi vanteetonta juoksi erillänsä, jälkijoukkona,\nuteliaisuudesta mukana pysytellen.\n\nNiin tultiin erääseen jyrkkään ylämäkeen. Sitä ylös kävellessä sanoi\nJuntus:\n\n-- Voi piru kun on nälkä!\n\nNyt sen huomasivat toisetkin. Pidettiin asian johdosta neuvottelu.\nNeuvottelun kuluessa riemastui Otto yhtäkkiä ja huudahti:\n\n-- Minäpä tiedän, pojat!\n\n-- Mitä? odotti joukko. Otto selitti:\n\n-- Kun olisi vaikka naurista!\n\nSe neuvo tuntui hyvältä, mutta Juntus huomautti:\n\n-- Eipä ole!\n\n-- Jos kuka tulisi vastaan, niin kysyttäisi missä on, jatkoi Vesa ja\nsiinä toivossa lähti joukko mäen päälle päästyä taas juoksemaan, toivoen\npian löytävänsä naurishalmeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnni olikin heille nytkin suotuisa: Tuskin olivat he taivaltaneet\nkilometrin vertaa, kun sivuuttivat Antti Soinisen noin yhdeksänvuotiaan\ntytön Helmin, joka oli mennä tessuttelemassa kutsumaan Pinnasen Maria\nheille äitiä hieromaan. Oitis he pysähtyivät. Saku kysyi:\n\n-- Tyttö hoi?\n\n-- Mitä? hymyili tyttö, alta kulmiensa katsoa tihraten.\n\n-- Onko sinulla isä? tokasi Esa.\n\n-- Oo-on, liverti hymyilevä tyttönen pitkään ja lisäsi:\n\n-- Ja on minulla äitikin, mutta sitä pitää hieroa.\n\n-- Kenenkäs tyttö sinä olet?\n\n-- Antti Soinisen.\n\n-- Onkos teillä naurista? meni Juntus jo suoraan asiaan, mutta Helmi\nepäsi herttaisena:\n\n-- Ei ole... Mutta Pinnasella on iso huhta.\n\nSe oli ilosanoma.\n\n-- Tiedätkös sinä missä se on? syventyi jo Vesa. Helmi vakuutti viisaasti\nhymyillen:\n\n-- Tiedän... Ja olen minä käynytkin siellä Pinnasen Helmin kanssa.\n\n-- Etpäs tiedä ... elä valehtele! epäili tätä ilmotusta vakavana Tena.\nHelmi siitä oli loukkautua ja sanoi:\n\n-- Vaikka kysy Pinnasen Helmiltä.\n\nNyt alkoi Helmin suostuttelu: Esa laski kävelyn lomassa jonkun\nkuperkeikan. Vesa linkosi kiviä. Vihdoin ehdotti Saku, kauppaa hieroen:\n\n-- No tule sitte ja vie, niin saat yhden vanteen.\n\nHelmi mietti asiaa, mutta epäröi:\n\n-- Eee-ii toki! Onpa meillä vanne itselläkin.\n\n-- Eipä ole rautavannetta, kehäsi silloin Otto ylpeänä. Helmi yhä\nvastusteli:\n\n-- Vaikka ei... Mutta ompa puuvanne.\n\nEi tietty mitä sanoa. Hölmö Juntus toki huomasi ja ilmotti:\n\n-- Eipä puuvanne ole niin hyvä.\n\nSillä lailla he jatkoivat kaupan hieromista kunnes tulivat erään\nmetsätien haaraan. Siinä sanoi Helmi:\n\n-- Tästäpä se menee tie sinne Pinnasen naurismaalle, mutta minä en sano.\n\n-- Mitä et sano?\n\n-- Sitä mistä se sitte menee siinä toisessa kohti, josta eroaa Pajusen\nmökille, hymyili Helmi viisaana.\n\nMutta kun tinkimistä yhä jatkettiin ja Saku lupasi antaa vielä leluja,\nsuostuikin Helmi oppaaksi ja he lähtivät Pinnasen naurismaalle. Sinne\nvievä tie oli huonoa polkua. Vanteet eivät siinä pyörineet ja siksipä\npojat heittivätkin ne tiepuoleen, yksi ensin, toinen sitten. Täten\ntulivat ne olemaan jonkunmoisina tien viittoina myöhemmille etsijöille.\nMatkalla yhdistyi jälkijoukko ja niin oli heitä lopullisesti kaksitoista\npoikaa ja yksi tyttö.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSillä välin oli lukkarin ja vallesmannin taloissa saatu asiaan aina\nuutta valoa. Nikodemus oli jutellut Oton ja Esan katoamisesta ja\nvallesmanni oli oitis oivaltanut asioilla olevan yhteyttä. Tutkimalla\nsai hän selvän, että Oton ja Esan koko ja puvut vastasivat samojen\njuoksupoikien kokoa ja pukuja, jotka olivat telefoonia kivittäneet. Joku\nvaimo oli huomannut samojen poikien käyneen riihessä ja ladossa ennen\nsen paloa. Asia oli nyt selvä. Vallesmanni meni tarkastamaan riihtä.\nSiellä hän joutui aivan raivoihinsa huomattuansa, että vene oli mätetty\npehkuja täyteen ja pehkut olivat tervan kuivuessa iskostuneet kiinni.\nHän tiesi oman poikansa olleen siinä osalla, päivitteli sitä vaimolleen\nja vannoi jo käsiänsä hykerrellen:\n\n-- Mutta kunhan sinä kanalja tulet, niin opit sinä!\n\n-- Kauno! varotti siihen äiti, joka oli jo toipunut ja iloitsi lapsensa\ntakaisin saamisesta. -- Sinä et saa, Kauno, niin sanoa lapsesta!\n\n-- Opit sinä kanalja, kunhan kynsiini sinut saan! korotti vallesmanni\nääntään toistaessaan uhkailuaan.\n\n-- Kau-no! varotti siihen rouva nyt kovemmin, ja kun mies jatkoi\nuhkailuaan, julisti hän tarmokkaasti, lastansa suojaten:\n\n-- Mutta sinä et saa koskea siihen poikaan, sillä se on minun oma\nlapseni! Hän kiivastui ainoan poikansa puolesta toistaen, aivan jalkaa\npolkien: -- Se on minun ainoa lapseni, muista se aina. Minä olen\nsydänallani sen kantanut enkä anna sitä sinun revittäväksesi.\n\n-- Mutta se oli minun veneeni, jonka hän olilla tuhri, kiivastui\nvallesmanni ja yritti jatkaa: -- Ja minä annan semmoiselle sikiöl...\n\n-- Kau-no! keskeytti rouva jo entistä ankarammin.\n\n-- Elä sotke siinä, tiuskasi mies. Mutta silloin nousi rouva ja kysyi\njuhlallisesti:\n\n-- Kauno Valdemar...! Minä kysyn sinulta Kauno Valdemar, jotta sillä\nlaillako sinä puhut minul...\n\n-- Äts! sähähti Vallesmanni, syöksyi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni\nniin että seinät jyrähtivät.\n\nJokseenkin samallainen kohtaus oli sattunut lukkarinkin talossa, kun\nlukkari oli nähnyt että heinät oli mätetty ylisiltä alas navetan likaan.\nKun hän oli uhannut kurittaa Sakua, oli äiti noussut lastansa\npuolustamaan. Riita oli sukeutunut. Sen kestäessä hääräili nyt Hellä\nKaroliina kahvin keittopuuhissa, kun lukkari jatkoi uhkaustansa.\nVaistomaisesti unohtui hänelle silloin iso sumppipannu vasempaan käteen\nja oikean käden etusormella löi hän tahtia hellan reunaan, painostaen\nsillä sanojansa.\n\n-- Minä sanon ... minä sanon sinulle, Tenho Ossian, jotta se on jo nytkin\njuuri sinun kovuutesi tähden lähtenyt vanhempiensa luota maailmalle...\nJa minä sanon että kun se herran avulla taas takaisin saadaan, niin sinä\net saa siihen koskea sormellakaan... Et sakarisormellakaan...! Se on\nsinun ankaruutesi tähden lähtenyt!\n\n-- Menköön...! Olipa tuo vaikka kissan hännässä, ... eto elävä! tuskastui\nvihdoin lukkari. Äiti rukka menetti malttinsa. Iso pannu vasempaan\nkäteen unehtuneena ja oikealla kädellään kämmensyrjin varottaen\nlähestyä, pyörittäytyi hän miestänsä ihmetellen, uhkaavana:\n\n-- Niinkö sinä puhut...! Puhutko sinä, kirkon ja seurakunnan palvelija\nsillä tavalla!\n\nSyntyi ankara riita. Siihen tuskastuneena sulkeutui lukkari\nhuoneeseensa. Hänen sisunsa nousi. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä,\nvaan päätti kostaa sillä ainaisella ilkeydellä, jota hän oli käyttänyt\naina ennenkin riidan äärimmäiseen asti noustessa:\n\nHän otti kanteleensa ja veisasi, vaimoansa tarkottaen ja sitä oikein\nhäijysti pistääksensä, juhlallisesti virren: -- Raskaissa maan vaivoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä väliaika oli ollut taas toraista sekä Antti Juhanan, että Urho\nErnestin mökillä. Eevastiina oli juonitellut ja mies murjottanut. Joskus\noli ollut ilmiriitaakin.\n\nMutta viime sunnuntaina oli tapahtunut pieni mielenmuutos. Hukkuneiksi\notaksuttujen lasten kuolema oli ilmotettu kirkossa. Heidät oli siunattu\nkuolleiksi. Heidän puolestansa oli pappi lukenut tavallisen\nesirukouksen. Kauniisti oli nuori pappi puhunut nuorien vainajien\nmuistolle lohdutukseksi vanhemmille ja varotukseksi muille. Vaimot\nolivat sitä kuullessansa itkeneet ja miesväki käynyt vakavaksi.\n\nTämä kirkollinen toimitus oli vaikuttanut sovittavasti vanhempienkin\nmieliin. Ystävät olivat käyneet lohduttamassa. Elämän huolet alkoivat\nhaihduttaa kuolleiden muistoa. Kun Sutisen Lotta puheli nyt asiasta\nEevastiinan kanssa, alistui tämä jo ja mietiksi:\n\n-- Vähemmänpähän on hänenkin sielullansa vastaamista, kun pääsi nuorena\npois täältä surun ja murheen laaksosta... Vähemmän on hänellä tilin\ntekemistä!\n\nJa Antti Juhanankin sydän suli ja mieli heltyi. Äänetön vihottelu\nlakkasi. Hän oli kuullut kerrottavan vallesmannia kohdanneista\nonnettomuuksista: pojan katoamisesta ja ladon palosta; hän oli löytänyt\nsiitä vahingoniloa ja alkanut lauhtua vaimollensakin. Hänen teki jo\nmieli alkaa puhelu, jakaa tuo ilosanoma hänen kanssansa, mutta ei\ntahtonut sisu antaa. Pari tuntia oli hän nyt hautonut alkuunpääsyä ennen\nkuin jaksoi murahtaa:\n\n-- Onpa sitä toki itseäänkin kohdannut rangaistus ... vallesmannia.\n\nEevastiinan teki mieli tiedustaa semmoista sanomaa lähemmin, mutta vielä\noli hänen sisunsa liika katkera. Hän ei päässyt alkuun vaikka tahtoi.\nSiksi polki hän vain kiivaammin rukkiansa, kuin ei muka välittäisi\nasiasta mitään. Antti Juhana silloin murisi lisää:\n\n-- Latokin on palanut ja pojan on vienyt se sama pahahenki.\n\n-- Häh? pääsi nyt Eevastiinalta.\n\n-- No kysy Nikodemukselta, jos et usko, murahti mies siihen. Siten oli\nsaatu taaskin jonkunlainen sovinto aikaan ja Eevastiina keitti jo kahvit\nja he joivat yhtaikaa, samassa pöydässä. Se sopu ei kuitenkaan ollut\npitkäaikainen. Tämän sotkuisen asian selviytyminen toi näet uusia\nkohtauksia puolisoiden muutoin verrattain tyyneen elämään.\n\nNiinpä nytkin saapui Nikodemus Valta, joka oli lukkarilla saanut kuulla\nasian onnellisemmasta käänteestä, ilmottamaan, että luullaan poikien\nolevan vielä elossa. Kahvit juotuansa asetti hän silmälasinsa alemma\nnenälle, nuuskasi, siirtyi penkkiä myöten luistaen Eevastiinan viereen\nja alkoi kertoa, kuin kuiskaillen:\n\n-- Kuulehan, Eevastiina, kun minä vähän sanon...\n\nHän aivasti välillä, kihnutteli lukkarin tavoin nenänsä aluksen\nnenäliinallansa ja jatkoi:\n\n-- Ne Oton vaatteet möi jo meidän Kerttu Karoliina sille Heikki Nissisen\neukolle.\n\nÄiti huokasi lastansa muistellen. Nikodemus silloin lohdutteli:\n\n-- Ainoa poikakos tämä sinulla olikin?\n\n-- Ainoapa hän oli! kujerteli Eevastiina ja nyt ilmotti Nikodemus\nkuiskailun tavoin:\n\n-- Mutta siksipä annetaankin sinulle esikoisesi jälleen elävänä!\n\nIsä ja äiti joutui ymmälle. Pitkältä sai Nikodemus selittää asian\nvaiheita, ennen kuin se selkeni. Aluksi molemmat tavallaan riemastuivat.\nMutta Nikodemus, jonka olo oli nyt vaatteiden tähden epämukava,\nnuuskaili ahkerasti ja kertoi lisää. Hän tuli myös maininneeksi\nvallesmannin ladon palamisesta ja lisäsi:\n\n-- Se vallesmanni kuuluu näitä äskeisiä vainajia siitä epäilevän.\n\nKuten synkkä pilvi kohoaa ja taivas sen johdosta pimenee, niin synkkeni\nnyt taas Antti Juhanan mieli ja Eevastiinan mieli katkeroitui.\n\nJa jos oli ennen ollut tämä lapseton väliaika raskasta ja tuskallista ja\nriitaista, niin tuli se nyt Nikodemuksen lähdettyä vieläkin pahemmaksi.\nIsä murisi jo:\n\n-- Millä he kaikki siirapit tässä maksettanee...\n\nEevastiina älysi sen olevan hänelle tarkotetun ja varustautui. Mies\nselittikin, itsekseen murmottaen:\n\n-- Kun ihan tahallaan laitetaan lapset latoja polttamaan.\n\n-- Hoh-hoi ... hoh-hoi...! Äidin sen vain pitäisi osata siirappisopat\nkeittää, vaikka ei olisi vettäkään talossa, huokaili siihen Eevastiina.\nMutta nyt jo murahti mies entistä synkempänä:\n\n-- Olisit itse mennyt ... kun sitä siirappia niin himosit.\n\nEevastiina heittäytyi nyt niin jumaliseksi kuin vaan osasi ja soimasi\nsitä tietä riidellen miestään. Mielet katkeroituivat sappikatkeriksi.\nPelko että täytyy maksaa vielä lato, vei jo mielen maltinkin. Jo valitti\nmies riitelemällä:\n\n-- Mutta sitä siirappia kun pitääkin olla, jotta vaikka hänessä uisi...\nEi enää mikään muu ruoka vältä...! Ja sitten vielä ne pojan vaatteetkin\nsille Nikodemukselle hilloi, eto ölinästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOven täyteinen vaatenyytti selässä työntyi silloin tupaan Kaino\nJosefiina, viskasi kantamuksensa lattialle ja siunaili:\n\n-- Siinä ovat nyt hynttyyt! Nyt siitä miehestä pääsi lopultakin ihminen\nrauhaan!\n\nTalon väki ei näyttänyt olevan tietävinänsäkään koko tulijasta. Tämä\njatkoi:\n\n-- Kun rupeaa jurnuttamaan ja jurnuttamaan pitkin pituisia päiviä siitä\nsiirapin ostosta ja jauhaa jauhamasta päästyänsäkin, jotta: 'mitä varten\nsinä sen lähetit...? Mitä varten sinä sen pojan lähetit...?' Ja minä\nkysyn, jotta siirapittakos minun pitäisi tässä osata elää ja vielä\nsuutkainen joukkoa särpimissä ja sopissa pitää, niin tämä hyväkäs alkaa\nsilloin jauhaa toisella kivellä. Hän muutti äänensä matkivaksi. --\nSiirapissakos sinun pitäisi uida...? Siirapissakos sinun pitäisi aina\nrypeä...? Eikö sinulle enää muu vesi kelpaisikaan?\n\nHän teki suuttuneen liikkeen, korotti äänensä halveksivaksi ja jatkoi:\n\n-- Ja tuolla tavalla sitten jurnuttaa pitkin päiviä miehinen mies, niin\nminä sanoin lopulta, jotta: Kuule sinä Urho Ernesti! Jos sinä et heitä\nsitä jurnutusta ja ole kuin oikea mies, niin minä tästä lähden yhtenä\nkauniina päivänä, jotta pyörähtää...! Mutta heittääkös tämä hyväkäs!\nSamaa vain jauhaa ja hioo, jotta koko mökissä ei ole muuta kuin se yksi\nmarina. Niin, tämäpä vasta marmattaja on...! Ja etovertasesta, kun tästä\nmuutamasta siirappitipasta... Mutta silloin minä jo lopultakin siunasin\nja sanoin, jotta: Nyt kuule Urho Ernesti. Minä sanon vielä kerran\nsinulle, jotta jos vain vähääkään avaat suutasi siirapista, niin tästä\npitää tulla laillinen ero ja saat ottaa tähän toisen akan.\n\nHän nosti nyyttinsä vihaisesti, viskaamalla penkille ja vilkastui,\nriidellen:\n\n-- Mutta malttoikos se hyväkäs pitää kitansa kiini! Mutta silloin minä\npistin hynttyyt myttyyn ja nyt on ero siitä miehestä hamaan\niankaikkiseen asti, en paremmin sano... Ja mikäpä hänestä on erotessakin\nnyt, kun ei ole enää sitä lapsivainajaakaan siinä toki enää yhteisenä\nsiteenä välillä...\n\nHänen äänensä hiljeni hieman, kun hän muisti lastansa ja siunaili:\n\n-- Pääsi toki hän, lapsi raukka, aikanansa pois tästä kurjuudesta oikeaan\nkotiinsa, jossa ei ole puutosta leivästä eikä muusta siirapista.\n\nMutta kun hän oli nopeasti kuivannut vettyvän silmänsä, vilkastui hän\nuudelleen ja jatkoi riitelijän äänellä:\n\n-- Rupesi siinä sitte vielä erotessa rukoilemaan, mutta se häntä jääköön\nmiehen rekeen, joka vielä kohta joutuu linnaan istumaan pahoista\ntöistänsä. Saisi sitte korviansa myöten hävetä ihmisten edessä, niin\njotta kiitti kauppojaan, kun pääsi aikanansa näin kunnialla eroon koko\ntelehvoonin katkojasta ja ruhjojasta!\n\nHän oli saanut jo osan nyyttiänsä puretuksi, järjesteli talouttansa ja\nkysyä heläytti nopeasti, muuttuneella äänellä:\n\n-- Niin jotta saisikohan tässä teillä asuntoa siksi kunnes ennättää\nvaikka palveluspaikan saada?\n\nPitkään aikaan ei vastannut talon väki. Kaino Josefiina toisti:\n\n-- Kyllä kai tässä teillä sen verran yösijaa on?\n\n-- Ka onhan tässä... Vaikka viihtynetkö tuossa, tässäkään ... se kun\ntuokin yhä vain siitä siirapista jurnuttaa.\n\nAntti Juhana huomasi taas joutuneensa umpikujaan. Siitä pelastuaksensa\nhän murahti:\n\n-- Eipä ne olekaan hukkuneet, pojat.\n\n-- Häh?\n\n-- Ka mene kysy itseltään Nikodemukselta, kun et usko, murisi Antti\nJuhana. Kaino Josefiina vilkuili silmät hämmästyksestä pyöreinä; mutta\ntoinen murisi lisää:\n\n-- Kun ovat toki vallesmannin ladonkin polttaneet sen jälkeen, niin ei\nsitä tarvitse luulla, jotta ne hukkuivat ... pojat!\n\nSyntyi hidas selittely. Saatuansa hieman selvää kiirehti Kaino Josefiina\noitis Nikodemuksen luo peräämään asiaa aivan yksityiskohtiaan myöten.\nSilloin huudahti Kaino Josefiina:\n\n-- Semmoisia riettaitahan niistä tulee mokomien miehien lapsista... Kun\neivät lapset kotonansa näe muuta kuin paljasta syntiä ja pahuutta, niin\nmistä ne nekään paremmiksi oppisivat!\n\nHän kauhistui lapsensa pahoja tekoja. Korotetulla äänellä uhkasi hän:\n\n-- Mutta kunhan se luojan mieliharmi on kerran vielä minun kynsissäni,\nniin näkee se maailma, jotta on sitä vielä kuria ja kasvatustakin\nolemassa!\n\n\n\n\nX\n\n\nPinnasen naurismaa oli aivan erämaan sydämessä. Vasta illan suussa ehti\nmatkue sinne. Rauhassa se sai aterioida ja valita parhaat nauriit\nnaurismaasta. Juntus ilostelikin:\n\n-- Kun olisi aina näin paljon naurista!\n\n-- Niin silloin pojat syötäisi, ihastui Esakin.\n\nAivan naurismaan vieressä oli vanha, matala tervanpolttajien sauna. Se\noli osaksi maahan kaivettu. Ainoastaan kaksi hirsikertaa oli maan\npäällä. Sisältä se oli matala. Mies tuskin sopi siinä seisomaan.\nNurkassa oli kivikiuas.\n\nTämä erämaan sauna oli aivan kuin sattuman valmistama yöpaikka.\nLäheisestä pieleksestä sai joukko heiniä allensa, ja rauhallisena se\nnukkui yönsä saunan maapermannolla korkean taivaan kaartuessa seudun yli\nikään kuin heidän turvanansa. Saunasta löydetyt Pinnasen vanhat housut\noli nostettu lipuksi saunan katolle.\n\nMutta aamusella alkoi nälkä taas vaivata. Nauriit eivät enää maistuneet\nja Esa huomautti:\n\n-- Kun olisi leipää!\n\n-- Mutta eipä ole! hymyili Helmi herttaisena. Hän oli kuin joukon hyvä\nhenki. Saku kysyi häneltä:\n\n-- Etkös sinä tiedä missä on?\n\n-- Oo-on sitä vaikka missä toki leipää! liritteli Helmi. Vikki kysyi:\n\n-- No missä?\n\n-- Ooon sitä toki meilläkin leipää iso varras, veteli tyttö herttaista\nliritystänsä.\n\n-- Onkos muuallakin?\n\n-- O-on sitä toki... Pinnasella on ja Rimpisen mökissä ja vaikka missä.\n\n-- Mutta sitäpä ei sieltä saa, arveli siihen Otto. Tyttö hymyillä\nhikersi:\n\n-- Saa sitä... Jos vain pyytää, niin saa!\n\n-- No mennään kerjäämällä pyytämään, hoksasi silloin jo Juntus ja lisäsi:\n\n-- Minä menen.\n\n-- Minä tulen kanssa! innostui siihen Vesa, mutta Juntus tiedusti:\n\n-- Jospa sinä et osaa?\n\n-- Osaanpas.\n\n-- No miten? tutki Juntus. Vesa alkoi selittää:\n\n-- Kun meillekin tulee kerjäläisiä, niin ne ensin rykivät ja sitte\nsanovat: antaisi hyvä rouva köyhän apua!\n\nJa toivorikkaina lähtivät he matkalle, Vesalla Esan kannu kädessä. Sillä\naikaa laittoivat toiset tulen, paistoivat naurispaistikkaita ja panivat\nnaurishautoja. Jotkut olivat talosilla, toiset hevosilla ja eräs pari jo\nvälillä tappelikin.\n\nMutta seuratkaamme kerjuulle lähteneitä hetkinen. He tulivat\nensimmäiseen salomökkiin, jossa oli kotona ainoastaan vanha Könösen\nmummo.\n\n-- Jos rouva olisi hyvä ja antaisi vähän köyhän apua! pyysi Vesa\njokseenkin rohkeasti. Mummo siristeli lasiensa takaa silmiänsä ja\nihmetteli:\n\n-- Kenenkä ihmeen lapset ne nyt käyvät täällä salolla kerjuulla ... ja\nvielä kesäsydännä?\n\nPojat vaikenivat. Mummo tuli lähemmä, tarkasteli ja kysyi Vesalta:\n\n-- Kuka sinun isäsi on?\n\nTämä vaikeni. Juntus vastasi toverinsa puolesta:\n\n-- Se on vallesmanni.\n\nMummo pyöritti sormeansa, vihelsi ja epäili:\n\n-- Voi hyvä lapsi mitä sinä puhut...! Kenen vallesmannin lapset ne nyt\nkerjuulla käyvät...! Voi hyvä lapsi kun sinä valehtelet!\n\nJa mennen takaisin työnsä ääreen ilmotti hän:\n\n-- Eihän täällä salolla, hyvät lapset, kukaan käy kerjuulla, eikä täällä\nanneta ... eikä täällä mitään rouvia ole... Mene pyydä tuosta Koistisen\ntalosta työtä... Siinä tarvitsevatkin paimenta.\n\nPettyneinä lähtivät pojat ja suutuksissansa viskasi Vesa aitan seinään\nkivellä. Aivan odottamaton onni kohtasi heitä sen sijaan seuraavassa\ntalossa, joka sattuikin olemaan Koistisen talo. Kartanolla oli kaksi\ntalon poikatenavaa koiraa härnäämässä. Nähtyänsä tulijat juoksivat he\nniitä vastaan ja nuorempi, Juso rehvasi, kehuen:\n\n-- Meilläpä ei ole ketään kotona, kun kaikki ovat työssä!\n\n-- Ja eivätkä tule ennen kuin iltasille, kerskasi toinen, Aku, lingoten\nkiven. Juntus tiedusti:\n\n-- Onko teillä leipää?\n\n-- On.\n\n-- Ja on meillä voitakin! ylvästyi Juso. Vesa jatkoi:\n\n-- Onko paljon voita?\n\n-- On... Mutta se on hinkissä, jotta ei kissa nuole.\n\n-- Missäs teidän leivät ovat?\n\n-- Ne ovat aitassa, jossa muutkin ruuat, ylvästeli poika.\n\n-- No mennään sinne! touhusi Vesa kuin kotonansa. He menivät aittaan.\nVesa alkoi Juntuksen kanssa pujotella reikäleipiä remeliin ja lupasi\nJusolle:\n\n-- Sitte saat sinäkin voileivän!\n\n-- Saanko hyvin paksulta voita? ihastui tämä.\n\n-- Saat... Ja Juntuksen rihmapyssyn saat... Saahan, Juntus?\n\n-- Saa... Mutta eipä ole vielä voita, puuhaili Juntus. Aku neuvoi\nvoihinkin:\n\n-- Se on tässä.\n\n-- Ja onpa meillä kirnumaitoakin, kerskui Juso maitokorvon luona. Vesa\noivalsi:\n\n-- Otetaan sitä...! Otetaanko Juso? pyysi hän talon pojalta vielä lupaa.\n\n-- Otetaan...\n\nHe täyttivät hinkin. Voita ottivat he ropeesen. Leipätakka oli valmis.\nJuntus kehui talon pojille:\n\n-- Meitä on hyvin paljon poikia ja sitte vielä yksi tyttö?\n\nJuso katsoi häneen, ei tajunnut asiaa, mutta rupesi umpimähkään\nkehumaan:\n\n-- Onpa meitäkin paljon ... minä ja Aku ja sitte vielä isä ja äiti ja\nKotilaisen tyttö... Ja on meillä oma Mustikin!\n\n-- Onpa meilläkin! ilmotti siihen Vesa ja lisäsi:\n\n-- Ja Simosen koiralla on neljä pientä pentua.\n\nPoika rupesi nauramaan. Eväät olivat valmiit. Talon omat pojat saivat\nvoileipänsä ja saattoivat vieraita kaivolle asti, voileivät hampaissa\njuosten. Siinä yhtyi heihin Musti, ja Vesa neuvoi:\n\n-- Anna koirallekin voileipää!\n\n-- Se... Musti se! suostui Juso, haukkautti voileivästänsä palan ja\nryhtyi itse loppua syömään, ja vieraat poistuivat eväinensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat nyt syöneet tavallista herkullisemman aterian. Harvoin oli\nheistä leipä ollut niin maukasta, voi niin suurta herkkua.\nNaurispaistikkaat ja -haudot olivat oivallisena jälkiruokana.\n\nIltapäivällä he olivat purkaneet osan naurismaan aitaa, saadaksensa\nkokkopuita Pinnasen kuivan, näreestä tehdyn haran ja kuivamassa olevien\nvastojen lisäksi ja polttaneet juhlallisen kokon. Nyt olivat he kaikki\nkoolla saunassa ja laskivat häränpyllyjä lattialla heinissä. Taitavasti\npyöräytteli niitä jo Helmikin, kietaisten sitä tehdessään mekkonsa\nhelmat aina sirosti polviensa väliin ja hymyillen tavallista hymyänsä.\nJopa kehasikin hän:\n\n-- Ja osaan minä laskea neulansilmääkin Pinnasen Helmin kanssa meidän\ntikapuissa. Hän lisäsi vielä:\n\n-- Ja osaisin minä seisoa päälaellanikin, jos olisin poika ja olisi\nhousut!\n\nKoko poikajoukko katsoi häneen ihastuneena. Vesan päähän pisti silloin\nehdottaa:\n\n-- Pojat...! Leikitään pappaa ja mammaa...! Minä olen pappana ja Helmi on\nmammana ... olethan Helmi mammana?\n\n-- Enpä minä osaa? hymyillä tihrasi Helmi. Saku alkoi silloin touhuta ja\nneuvoi:\n\n-- Osaa sitä... Vesa vain kiroaa, kun kuka tulee asialle, ja silloin se\non jo pappa ... ja sitte sinä alat sanoa, jotta: pappa hoi!\n\n-- Entäs sitte? tiedusti jo Helmi yhtenä hymynä. Nyt selitti Vesa itse:\n\n-- Ei siinä sitte muuta olekaan... Sinä vain suutut niin kuin mamma ja\nsitte minä alan taputella ja sanoa, jotta: Lempi-kulta ... ja tehdä niin\nkuin pappa tekee...\n\nPitkän keskustelun perästä ymmärsi Helmi, että hänen pitäisi olla Vesan\nrouvana, ja silloin kysyi Vesa:\n\n-- No leikitäänkö?\n\n-- Ee-eii! hymyili Helmi rukkasiksi. Otto silloin kysyi syytä:\n\n-- Minkätähden?\n\nHelmi siristi silmiänsä, hymyili ja kainosteli:\n\n-- Mutta kunhan minä tulen niin isoksi kuin äiti ja Pinnasen Maija, niin\nsitte minä otan sulhasekseni Kinnusen Vikin... Sillä on väkkärä ja\nkirkolta löydetty vaskinappi ja niin hyvä jännepyssy, jotta!\n\nVihdoin suostui kuitenkin Helmi ja niin alkoi pappasilla olo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän leikin täydellinen kuvaus venyttäisi kertomuksemme kohtuuttoman\npitkäksi. Lukijan luvalla hyppäämme siis alkupuolen ohi ja siirrymme\nsuorastaan siihen paikkaan, jossa mamman osaa näyttelevän Helmin olisi\npitänyt ruveta riitelemään Vesan kanssa. Vesa jo kehotti:\n\n-- No nyt jo riitele!\n\n-- Enpä minä osaa! hymyili tyttö. Saku koki neuvoa:\n\n-- Riitele vaikka niin kuin äiti isälle: koputa näin sormellasi vaikka\ntätä penkkiä ja sano: Tenho hoi...! Tenho!\n\n-- No, koputti Helmi sormellansa ja kysyi:\n\n-- Entäs nyt?\n\n-- No nyt vaikka pole jalkaa...! Tahi riitele muuten!\n\nHelmi polki jalkaa ja nauroi.\n\n-- No nyt ala jo lepytellä! kiirehti Saku Vesaa. Tämä meni Helmin luo,\ntaputteli hartioille ja lepytteli:\n\n-- Lempi... So, so, Lempi-kulta... So, so.\n\nTyttö nauroi ja katsoa tiherti Vesan silmiin. Tämä aikoi nyt isänsä\ntavoin suudella, mutta silloin sylkäsi Helmi hänen silmillensä ja\nsuuttui tosissaan:\n\n-- Et saa!\n\nVesa suuttui ja sylkäsi vastaan. Helmi vastasi samalla mitalla ja siitä\nalkoi pitkä sylkiriita ja tora.\n\nVihastuneina syleksivät he nyt toistensa silmille ja mihin vaan sattui.\nVihdoin suuttui Vesa niin että yritti hyökätä päälle, mutta Helmi sai\nnokisen hiilikepin ja uhkasi pistää sillä.\n\nVesan täytyi peräytyä. Hetken kuluttua työntyi hän häpeissänsä ja\nnyreissänsä saunan karsinaan ja pyysi, asiaa sotkeakseen, Juntusta:\n\n-- Tule, Juntus, etsitään onko täällä sättiä!\n\nJuntus suostui ja Helmi puolustautui:\n\n-- Mitäs hän nuolasi minun nenääni kielellään.\n\nTämä pieni tora oli muuttanut hieman koko joukon mielialaa: Kaikki\nolivat entistä vakavampia. Useat jurrottivat ääneti, toiset nahertelivat\npikkupuuhissa.\n\nTästä vakavasta mielialasta johtui nyt Sakulle mieleen ehdottaa, että\nleikittäisiin pappia ja lukkaria. Saunassa oli vanha, isohko tervakorvo.\nHän selitti:\n\n-- Pojat... Tästä korvosta saadaan saarnastuoli... Ollaan pappina ja\nlukkarina... Eikö olla, pojat?\n\n-- Eipä ole kirkkoa!\n\nMutta sauna kelpasi siksi. Sen lauteet olivat lukkariparvi. Tuohesta\ntehtiin virsikirjat ja papille saarnakirja. Saku järjesteli:\n\n-- Minä olen pappina ja saarnaan, ole sinä, Juntus, isänä ja laulaa\nhonota nenääsi niin kuin isä!\n\nJa nyt oli touhua saunassa. Kun kaikki oli jo valmiina, huomautti Vesa:\n\n-- Eipä ole koiria, jotka haukkuisivat, jotta suntio ajaisi pois.\n\nMietittiin sitä asiaa.\n\n-- Minäpä tiedän, riemastui jo Vikki ja selitti:\n\n-- Vaikka on Tena ja Otto koirina, niin jotta kävelevät könnällään ja\nhaukkuvat.\n\n-- Tena ja Otto koiriksi! hälisi jo koko joukko neuvosta ihastuneena.\nMutta Tena mietti vielä jörön näköisenä ja jo huomautti:\n\n-- Eipä ole häntää!\n\nSe oli uusi pulma. Nyt selvitti sen Esa neuvolla:\n\n-- Punotaan olkiside ja pannaan siitä hännät... Ja sitte on Vesa\nsuntiona!\n\nNiin tehtiinkin. Koirat kulkivat nelin ryömin, punonnainen häntänä, ja\nhaukahtelivat. Kirkkoväki oli paikoillansa, Juntus lauteilla ja Saku\nseisoi tervakorvossa saarnaten:\n\n-- Minä saarnaan satuja, niin kuin pitkiä suksen latuja. Kuka niitä\nmyöden kulkee ja silmänsä sulkee, hän papin pussiin putoo ja lempo säkin\nsuun kiini kutoo!\n\n-- Hauku nyt jo Otto! tarttui Juntus. Otto haukkui ja Vesa uhkaili häntä\nkepillä, hätistellen:\n\n-- Sipi... Sipi, pois koira!\n\nNaurettiin, rähistiin. Koirat ärisivät ja haukkuivat. Saku jatkoi nyt:\n\n-- Ja kuule sinä syntinen kutale ja sinä koko maailman hutale: tee sinä\nparannus kohta niin ruustinna saa lohta... Ja pappilan apupapin papupata\npankolla papattaen porisee ja kiehuu ja kuohuu... Amen! Honota nyt\nJuntus...! Honota: Hon-kon-kon-kon-kon!\n\n-- Ei vielä ... ensin rukous! oikasi joku. Saku luki lorun: isämeidän\nistu puussa ja kehotti:\n\n-- Nyt honota niin kuin isä... Ja kaikki muut Juntuksen kanssa.\n\n-- No! suostui joukko. Juntus veisata honotti tuohesta, minkä huutaa\njaksoi ja toiset honottivat täyttä kurkkua mukana. Vesa piiskasi koiria.\nKoirat haukkuivat, härisivät ja tappelivat ja koko sauna oli kuin\npahojen henkien pesä. Kaikki päättyi yhteiseen, iloiseen ja meluisaan\nhäränpyllyjen laskemiseen.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKadonneita takaa ajamaan oli vallesmanni lähettänyt silta- ja\njahtivoudin, kummankin eri hevosella. Kolmatta hevosta ajoi renki Matti.\nHänen piti tuoda vieraat pojat tutkittavaksi. Neljänneksi liittyi\nlukkarin hevonen ja viidenneksi Juvosen. Viime mainittu oli alussa\nmukana, koska oli sama matka, mutta miten olikaan, jatkoi hän matkaansa\nkotinsa ohi, nähdäkseen tämän omituisen asian lopun.\n\nMutta tähän joukkoon liittyi yhä uusia ja uusia kärrikuntia. Niitä\nliittyi joka talosta, mistä oli lapsia hävinnyt, ja lisäksi sen talon\nisäntä, jonka tynnöristä oli hävinneet vanteet. Niin kokoontui lopulta\nkolmetoista hevosta. Talo talolta oli siten myös löydetty etsittävien\njälet.\n\nMutta kun tämä joukko oli ajanut Pinnasen naurismaalle vievän tiehaaran\nohi, hävisivät pakolaisten jälet tyyten. Ei kukaan ollut nähnyt pojista\njälkeäkään. Joukko ajoi kaupunkiin asti, mutta ei sielläkään ollut\npoikia näkynyt. Poliisi vakuutti, että aivan varmasti ne eivät olleet\nvielä saapuneet, ja niin kääntyi joukko takaisin.\n\nOnneksi saivat he vihiä asiasta. Siitä talosta, jossa Vesa ja Juntus\nolivat käyneet kerjuulla, oli levinnyt sanoma omituisista kerjäläisistä,\njotka olivat puhdistaneet talon ruoka-aitan omin lupinsa. Niin pääsivät\netsijät taas jälille. Sattumalta löytyi erään metsätien varrelta\nrautavanne, jonka omistaja tunsi, ja nyt kulettiin vanne vanteelta\nsaunaa kohti. Siltavouti kiitteli:\n\n-- Olipas toki onni, jotta nuo vanteet varastivat ... saa toki niiden\navulla hylyt kiini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta rauhassa oli joukko taas viettänyt yönsä saunassa. Aamu valkeni\nihana. Eilisiä eväitä riitti vielä ateriaksi. Uudet naurishaudot\npaistuivat. Oli vieritetty kiviä mäeltä. Oli oltu hevosilla ja kivitetty\nerästä korkean kuusen latvaa ja niin lähestyi päivä puolta. Silloin tuli\npuute tehtävästä. Juntus jo tokasi:\n\n-- Nyt ei ole mitään, kun on jo kaikki ollut! Mutta Saku keksi nytkin\nuutta: Hän huudahti:\n\n-- Ruvetaan vesisille!\n\nSe huvitti kaikkia. Paikalla oli pieni rapakon tapainen lammikko ja nyt\nalkoi vesisota. Yhdet löivät sitä seipäillä toisten päälle, toiset\nsyytivät ropeilla. Joskus sattui suuttumus ja alkoi tappelu. Kohta oli\nkoko joukko likomärkä. Helmi katseli mekkoansa josta vesi valui, ja\nihmetteli:\n\n-- Lämmitetään sauna ja kylvetään, niin sitte kuivaa, tokasi siihen hölmö\nJuntus. Se olikin kuin ilosanoma. Kohta nousi saunasta sakea savu, uuni\nhiiltyi, sauna selvisi ja jo ennen puolta päivää kylpi kolmetoista\nriemuitsevaa lasta yhdessä mylläkässä höyryn seassa ja sillä aikaa\nkuivuivat vaatteet nurmikolla levitettyinä.\n\nJa vaatteet olivatkin jo miltei kuivat, kun he tulivat pukeutumaan.\nKunnas oli nyt täynnä alastonta, iloista pikkuväkeä. Äkkiä huudahti Esa\nriemuissansa:\n\n-- Voi pojat... Sauna palaa!\n\nJa silloin jo loikin lieska ulos katosta, jonka kuivissa sammalissa tuli\noli kytenyt. Joukon riemu oli rajaton. Kiireellä vedettiin vaatteet\npäälle ja Saku ehdotti:\n\n-- Kannetaan pieleksestä heinää ja puuta aidasta, niin sitte palaa\nkovemmin!\n\n-- Kannetaan! alkoi iloinen touhu. Musta savupatsas kohosi tulesta joka\nkerran kun siihen viskattiin heinää kantamukset. Esa riemuitsi:\n\n-- Kun olisi oikein paljo heinää, niin sitte se nousisi savu ihan\ntaivaaseen asti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSauna oli jo porona. Sen rauniot vaan savusivat. Mutta yhä\nrasittavammaksi alkoi käydä uuden tehtävän keksiminen. Siitä oli taas\npuute. Juntus jo huomautti:\n\n-- Nyt ei ole mitään, kun sauna paloi.\n\nMietittiin. Jotkut jo jurottivat joutilaina. Silloin tokasi Esa:\n\n-- Vaihdetaan vaatteita!\n\n-- No vaihdetaan!\n\n-- Vaihda sinä minun kanssani!\n\n-- No.\n\n-- Ja sinä minun!\n\n-- Vaihda sinä Vikin kanssa.\n\n-- Enpäs... Minä vaihdan Sakun kanssa!\n\n-- Ja minä Tenan!\n\n-- No.\n\n-- Entäs minä? tiedusti Vesa.\n\n-- Vaihda Helmin kanssa!\n\n-- No, Helmi... Vaihdetaan! suostui Vesa, mutta Helmi epäili:\n\n-- Minullapa on mekko!\n\n-- No sitte saat Vesalta housut ja muut!\n\nHelmiä se viehätti, mutta hän epäröi:\n\n-- Jospa äiti toruu!\n\n-- Sano jotta et sinä vaihtanutkaan ... sitte kun vaihdetaan takaisin!\nneuvoi eräs ja Helmi jo hymyili pitkään.\n\n-- Vesa kun onkin sinun kokoinen, niin ne käyvät päälle! kehotti vielä\nSaku ja nyt suostui Helmi, pukeutui Vesan pukuun, nauroi herttaisesti ja\nsanoi:\n\n-- Nyt jos Pinnasen Helmi näkisi, jotta minä olen poika...\n\n-- Ja Vesa on nyt tyttö... Vaihdetaan nyt nimiäkin! touhusi Saku. Nimet\nvaihdettiin hyvin huolellisesti ja koko joukko tunsi nyt olevansa\nuudessa asussa. Kaikki olivat tyytyväisiä kauppoihinsa. Ainoastaan Vesa\narveli kaupoistansa:\n\n-- Tässä mekossapa ei pääsisi pakoon, kun helmat ottavat juostessa kiini!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kuin olisivat pojat aavistaneet takaa-ajajien lähestyvän, sillä nyt\nhe jo rupesivat lähemmin tutustumaan toisiinsa: Aivan kuin sopimuksesta\nhe olivat kokoontuneet naurismaan aidalle istumaan yhteen riviin, tytön\npukuun pukeutunut Vesa keskimmäisenä. Siinä alkoi nyt tiedustelu. Vesa\nkysyi Otolta:\n\n-- Kenenkäs poika sinä olet?\n\n-- Minäkö...? Sen Antti Juhanan.\n\n-- Entäs mitäs sinun isäsi tekee? halusi Vesa saada tiedon\narvonimestäkin. Toinen vastasi:\n\n-- Se tekee työtä... Ja on minulla äitikin.\n\n-- Entäs onko teillä tupa ja kamari? tarttui nyt jo Helmikin\ntiedusteluun. Otto kielsi:\n\n-- Ei ole kamaria, mutta ompa meillä nyt koiranpentu ja se jo haukkuu.\n\n-- Kissan poikaapa ei ole, puolustautua sirkutteli siihen Helmi ja Oton\ntäytyi myöntää kierrellen:\n\n-- Mutta onpa iso kissa.\n\n-- Onpa meilläkin... Ja Pinnasen Helmilläpä on kissan pentu, kehittyi\nhymy taas Helmin huulille. Otto koetti puolustautua:\n\n-- Mutta onpa minun äidillä vasikka.\n\n-- Oletkos sinä Esan veli? kysyi siihen Saku.\n\n-- Ei... kielsi Otto ja Esa lisäsi:\n\n-- Minulla on oma isä.\n\n-- Onkos sillä Esan isällä äiti?\n\n-- On.\n\n-- Onkos sillä Sakun isällä mökki? tiedusteli Helmi ja sai Juntukselta\nkuulla:\n\n-- Ei, mutta se honottaa kirkossa ja sitte laiskankoululaiset tekevät\nsille ilkaa.\n\n-- Entäs mistäs se lypsää sitte maitoa, kun sillä ei ole mökkiä, jossa on\nlehmiä? meni Helmi ymmälle. Ja niin jatkui kyselyä, kunnes kaikki olivat\naivan selvillä toistensa oloista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTakaa-ajajat olivat jo kauas nähneet saunan palon ja arvanneet asian.\nHiljaa, varovasti he lähestyivät nyt joukkoa selkäpuolelta, pujotellen\nmetsän läpi. Rauhallisina kuin varikset istuivat lapset aidan selällä.\nMitään pahaa aavistamatta he olivat lopettaneet tutustumisensa ja\naikoivat juuri lähteä uusille retkille.\n\n-- Nyt pojat, lähdetään katsomaan telehvoonia, niin saadaan nähdä\nkaupunki.\n\nMutta tuskin oli Saku tämän sanonut kun jokaisen niskaan tarttui käsi ja\nkuului vihainen uhkaus ja toinen käsi nousi jo lyöntiin. Kauhun\nhuudahdus pääsi koko joukolta.\n\nMutta omituista: Lyöntiin nostetut kädet laskeutuivat alas ja kuului\npettymyksen huudahduksia. Erittäinkin hämmästyi Helmin isä, huomatessaan\ntyttösensä puvussa ilmiselvän pojan. Takaapäin tullen olivat he panneet\nmerkille ainoastaan vaatteet, kun kukin isä hyökkäsi omaa lastansa\npelastamaan.\n\nTämä omituinen sattuma pelasti pojat äkkipikaisesta selkäsaunasta. Asiaa\nruvettiin tutkimaan. Lapset vaihdettiin, niin että kukin isä sai omansa,\nja sitä tehdessä ennättivät mielet hieman lauhtua. Pienen\nhaukkumakohtauksen jälestä otti kukin omaansa niskasta pitäen kiinni ja\nniin lähdettiin taivaltamaan metsätietä myöten maantielle, missä hevoset\nodottivat. Yleisessä hämmingissä ei huomattu vaihtaa vaatteitakaan\nennallensa ja niinpä veikin muun muassa jahtivouti vallesmannin\nherrasväelle pojan tytön puvussa ja Helmi palasi vanhempiensa kotiin\npojan housut jalassa.\n\nEmme kumminkaan rupea enää kuvaamaan retkeilijöittemme mielialaa, emme\nmyös paluumatkan yksityiskohtia. Ystävät oli väkivallalla erotettu\ntoisistansa. Hurjaa vauhtia kävi kulku pitkin maantietä. Ja samassa\nmäärässä kuin joukko oli tänne päin tullessa talo talolta kasvanut,\npieneni se nyt paluumatkalla. Tuon tuostakin kääntyi joku hevonen tieltä\ntaloon ja äänetönnä sukasi ajaja hevostansa selkään päästäkseen pian\nlopputilille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkisen viivähdämme toki vallesmannin talossa.\n\nOli jo aamiaisaika. Herra ja rouva odotti epätietoisena. Muutoin oli\ntalossa verrattain rauhallista.\n\n-- Johan ne nyt sen toivat... Vesan! kuului silloin ääni keittiöstä. Isä\nja äiti syöksyivät vastaan ottamaan. Rouva oli ilon vallassa. Hän\npelkäsi miehensä yrittävän kurittaa poikaa ja varustautui, rientäen\nedelle. Varottavasti huusi hän:\n\n-- Sinä et saa, Kauno...! Sinä et saa koskea siihen!\n\n-- Paholainen, ähisi isä kuin itseksensä, käsiänsä hykerrellen,\nvalmistuen. Kuului jo portaiden kopina. Jo tartuttiin oveen. Vastaan\nrientävä äiti avasi sylinsä valmiiksi. Matti työntäsi pelokkaan,\nvastustelevan pojan ovesta eteiseen ja murahti:\n\n-- Siinä se nyt on!\n\n-- Rakas laps... yritti äiti syli avoinna, mutta jäi aivan sanattomaksi\nnähdessään edessään poikansa näköisen, likaisen ja huonosti puetun\ntytön.\n\n-- Fyi! sai hän hiljaa suhahdetuksi.\n\n-- Mi... mitä tulimmaista tämä on! hämmästyi isäkin. Seistiin ääneti.\nVesa alkoi solua hiljakseen, selin seinää myöten luistaen vanhempiensa\nohi.\n\n-- Mi... Mitä lempoa tämä on? huusi isä ulos Matille kasvot punaisina.\nTämä alkoi selitellä. Sillä aikaa luisti Vesa seinää pitkin\nruokahuoneeseen. Siellä makasi Musti sängyn alla. Hän kaivautui sen\ntoveriksi ja alkoi hyväillä Mustia. Hetken perästä saapui isä, tarttui\npoikansa nilkkoihin ja vetäsi hänet pois sängyn alta. Äiti riensi väliin\nja nyt alkoi loppuselvitys. Äitinsä avulla selvisi Vesa siitä verrattain\nhelpolla ja kiitollisena kietoutui hän nyt yhä lähemmin äitinsä pojaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoukon viimeisinä jäännöksinä vaelsi nyt Otto ja Esa kotikyläänsä kohti\nkannuinensa, tuoppinensa. Alussa he olivat iloisempia, mutta mitä\nlikemmä kotipaikkaa pääsivät, sitä harvasanaisemmaksi kävi puhelu.\n\nVihdoin he saapuivat Immosen hakamaan veräjälle. Koti oli nyt pelottavan\nlähellä... Kuin sopimuksesta he pysähtyivät siinä, istahtivat ja\nryhtyivät puhelemaan. Pelkoansa salatakseen Otto lausui:\n\n-- Eipäs tohtinut silloin puskea Immosen härkä...! Vai tohtiko?\n\nSe nosti hieman luontoa. Esakin jo kehasi:\n\n-- Ei tohtinut...! Tahi jos olisi tullut ladon katolle, niin olisi\nnähnyt... Vai eikö olisi?\n\n-- Olisi... Ja kun minä tällä tuopilla olisin oikein sivaissut otsaan,\nniin koko pään olisi pitänyt haleta! nosti Otto pelokasta mieltänsä\nedelleen. Samoin teki Esakin lisäämällä, kannuansa uhkaavasti\nheilutellen:\n\n-- Ja minä kun olisin tällä kannulla vetäissyt, niin sarvet siltä olisi\npitänyt katketa!\n\nNiin he alkoivat saada rohkeutta. Pelko tosin kyti alla. Esa uhkaili:\n\n-- Ja vaikka mikä tulisi, niin minä en pelkää... Vaikka tulisi vielä\nisompi härkä, niin minä vain löisin, ja sitte kun se menisi pakoon,\njotta metsä vain ryskäisi.\n\nOtto innostui siitä ja kerskasi:\n\n-- Ja minä kun ottaisin oikein ison pyssyn ja ampuisin... Vallesmannin\npyssyllä kun minä ampuisin, niin koko kylä pelkäisi...! Vai eikö\npelkäisi?\n\n-- Pelkäisi ... ja minä kun ampuisin telehvoonilla, niin se lentäisi ihan\nkaupunkiin asti ... ja vielä etemmä lentäisi, uhkaili siihen Esa. Ja\nnäin rohkaistuina he menivät kauppiaalta ostamaan viidellä pennillä\nsiirappia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkan tukalin taival oli toki vielä jälellä. Siirappi oli ostettu. Otto\nmuisti äitinsä varotukset: -- Elä mene Immosen hakaan! Kule siivolla,\npalaa pian ja eläkä läikytä siirappia. Niitä muistellen puhelikin hän\nnyt Esalle, joka lähti hänen matkaansa, viemään maitokannua ja\nlainaamaan siirappia:\n\n-- Eihän mennä Immosen härkää härnäämään, kun äiti kielsi?\n\n-- Ei... Äiti käski vain viedä tämän kannun ja sitte pyytää siirappia,\nmyöntyi Esa. Toinen jatkoi, ollen jo kiltti lapsi:\n\n-- Ja nyt kuletaan niin hyvästi, jotta ei siirappi läiky... Äiti sanoi,\njotta ei saa kulkea niin että siirappi läikkyy tielle... Eihän läiky,\nkun näin tasaisesti kuletaan? selitteli Otto ja hyviä puoliansa ikään\nkuin jo niillä puolustautuen ja koettaen olla äidillensä mieliksi. Se\ntoikin jo mieleen rauhaa. Hän jatkoi hyvillänsä:\n\n-- Ja eikä juoda yhtään tippaa, vaikka olisi miten makeaa... Ja vaikka\nmiten tekisi mieli, niin ei vain juoda ennen kuin äiti antaa... Eihän?\n\n-- Ei... Vaikka olisi miten paljon, niin ei juoda... Ja vaikka äitikin\nkäskisi, niin ei juoda! teki Esakin rangaistusta välttääksensä\nparannusta. Hän vielä lisäsi:\n\n-- Ja vaikka olisi sokeriakin vaikka ihan tuossa tiellä, niin ei syötäisi\nsitäkään, vaikka olisi kuinka makeaa, mutta vietäisi vain kotiin.\n\n-- Ja sitte se kun äiti keittäisi siirappisoppaa ja panisi vielä sokeria,\nniin se olisi niin imelää, jotta... Eikö olisi silloin hyvin imelää?\n\n-- Olisi... Vaikka miten imelää se olisi! kehui Esa yhä rohkeammin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin he saapuivat siihen paikkaan missä olivat sammakkoa tarkastelleet\nja Esa ilmotti:\n\n-- Tässähän se oli se sammakko.\n\nJa taas muisti Otto asiansa ja koki peitellä tapahtunutta: Hän teki\nparannusta, vakuuttaen:\n\n-- Nyt jos olisi vaikka miten iso sammakko, niin ei vain ruvettaisi sitä\nhärnäämään... Vaikka olisi ihan Immosen härän kokoinen, niin ei\nruvettaisi... Vai ruvettaisiko?\n\n-- Ei... Ja vaikka se miten rimpuilisi jaloillansa, niin me vain\nmenisimme täyttä voimaa, jotta ei kukaan saisi kiini, katui Esakin. Nyt\nhe koettivat uskoa jo olevansa aivan syyttömiä mihinkään ja jo teki Otto\nvertailuja:\n\n-- Mutta Saku ja Vesa jos olisivat, niin he härnäisivät, vaikka olisi\nmiten pieni sammakko... Ja vaikka olisi kuinka kiire siirapilla, niin ne\nvain härnäisivät.\n\n-- Ja Viki ja Juntuskin härnäisi, jos olisi sammakko! rauhottautui Esakin\ntoisten paheilla. Otto siitä innostui:\n\n-- Ja Helmi ... ja ihan kaikki härnäisivät... Ja sitte menisivät vaikka\nImmosen härkää härnäämään ja vaikka mihin.\n\n-- Ja vaikka sylkäsisivät kaivoon, lisäsi puhdistautuva Esa.\n\n-- Ja Vesa vielä sylkäsisi vallesmannin pyssyn piippuun ... ja lukkarin\nmustepulloonkin sylkäsisi. Mutta me emme ole sylkäisseet kaivoonkaan...\nVai olemmeko?\n\n-- Emme ... emme omaan kaivoonkaan, todisti Esa ja niin puhdistautuneina\nhe työntyivät Oton vanhempien mökkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOton onneksi oli isän ja äidin välillä ollut juuri riitaa. Mielet olivat\nsen johdosta katkerat, sisut täydet. Antti Juhana imeksi piippuansa,\nkumaraisena istuen. Äiti karttasi. Kummankaan sisu ei sallinut ääntä, ei\nalkaa selvittelyä: ei riemastua, ei raivostua. Niin vältti Otto pahimman\nensi myrskyn. Antti Juhana vain muljautti häneen vihaisesti, kieroon,\nsylkäsi uhkaavasti ruikaten ja äyhkäsi hiljaa. Otto asetti\nsiirappituopin varovasti pöydälle ja ilmotti pelokkaana:\n\n-- Siinä on nyt siirappi.\n\nArkana seisoi Esa oven suussa, hattu suun edessä, kannu kädessä. Otto\nyritti käyttää asemaa hyväksensä, ehdottaen Esalle:\n\n-- Mennään nyt Esa kaivamaan sättiä ja mennään sitte ongelle!\n\nJa hän olikin jo livahtaa pois tuvasta, kun äiti voitti sisunsa ja\näyhkäsi:\n\n-- Vai siinä sinä jo olet...! Kakara...! Missäs ne loppurahat ovat?\n\nKalpeana kaivoi Otto kaksikymmentä penniä taskustansa, vei ne pelokkaana\npöydälle ja sanoi:\n\n-- Tässä... Viisi penniä meni ensin siirappiin.\n\nNyt sylkäsi isä entistä synkemmin ja rykäsi. Otto arvasi sen, hätäytyi\nja koki puolustautua:\n\n-- Niin ... kun se Immosen härkä ajoi!\n\nMitään parempaa hän ei enää ehtinyt keksiä. Hän oli nyt jo toivoton\npelastumisestansa. Antti Juhana muljautti pankon eteen ja murahti:\n\n-- Onkohan siinä tuossa luudassa kunnon patukkaa?\n\n-- Ja sehän se Vallesmannin Vesa sitte sanoi, jotta mennään katsomaan\ntelehvoonia, tuli jo Otolta itkun seassa. Äiti jo nousi luutaa etsimään.\n\nMutta silloin syöksyi tupaan Kaino Josefiina. Hän oli jo kuullut\npoikansa tulosta ja riensi vastaan. Ovesta tullessansa hän jo huomasi\noven pielessä seisovan omansa, löi kämmenellänsä päälakeen ja kysyi:\n\n-- Siinäkö sinä synnin ja pahuuden hedelmä olet...! Missä ruojan teillä\nsinä olet maleksinut... Ja mitä sinä tänne juokset seistä toljottamaan?\n\n-- Niin kun äiti itse käski tulla pyytämään siirappia, yritti Esa itku\nkurkussa. Mutta Kaino Josefiina riipi jo luudasta vitsaa ja vannoi:\n\n-- Annan minä, pahan hengen sikiö, sinulle tästä siirappia!\n\n\n\n"]