[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAqEk2QgR_13YydOK9SrZj1xanENUyt_LONWowlcBqRs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1710,"Tuliholvin alla","Hosia, Eino",1905,1941,"1710-hosia-eino-tuliholvin-alla","1710__Hosia_Eino__Tuliholvin_alla","Romaani sodasta","romaani",[],[],"fi",null,31394,212401,true,[],[],[],"Realistinen kuvaus talvisodan rintamatapahtumista Karjalankannaksella. Teos seuraa sotilaiden arkea ja taisteluita Summassa sekä Vuoksella kuvaten sodan karua todellisuutta ja tuhoutunutta luontoa.","Eino Hosian 'Tuliholvin alla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1710.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TULIHOLVIN ALLA\n\nRomaani sodasta\n\n\nKirj.\n\nEINO HOSIA\n\n\n\n\n\nHelsingissä\nKustannusosakeyhtiö Otava\n1941.\n\n\n\n\n\n\n      Summassa kaatuneelle veljelleni\n              omistettu.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEtulinjan maisema\nMusta syksy\nMiehiä tuntolevy kaulassa\nTuliholvin alla\nNäky Vuoksella\nVuoksi sodassa\nVuoksi rauhassa\nMatka kohti länttä ja auringonlaskua\nVeljeni on poissa. Epilogi\n\n\n\n\nETULINJAN MAISEMA\n\n\nVähitellen, loputtomalta tuntuvan marssin yhä jatkuessa, se alkaa\nkasvaa esiin -- etulinjan maisema. Meidän silmiimme häämöttävät jo\nensimmäiset oksattomat ja mustat puut, joiden katkenneet latvat\ntörröttävät iltaöistä taivasta kohti. Huoltotien vierustat ovat\ntäynnä kranaattikuoppia, joita täällä näkyy olevan kaikkialla\nmuuallakin. Maa on kuin ylösalaisin käännettyä, kuin ankaran\nmaanjäristyksen myllertämää. Itse alkumaa näyttää tulleen näkyviin\nsyvän mustana ja suunnattoman paljaana. Näemme niinkuin sodan\nruntelemat maan ikivanhat kasvot, joista savenharmaat ikenet hohtavat\npaljaina ja silmäkuopat tyhjinä tuulen pesinä... Ja kuta lähemmäksi\nme pääsemme etulinjaa, sitä mustemmaksi muuttuu lumikin. Se on\nkuin painajaisunen kummallista lunta, jota koskettaessa jää käsiin\nvain hiven kosteata karstaa. Joskus näkyy heikossa kuunvalossa\npalanen maata, josta kranaattituli on kokonaan polttanut lumen\npois. Mieleen saattaa äkisti ja ohimenevästi häivähtää mielikuva\nhurjasta, katkerasta ja synkästä kesästä keskellä talvea, kesästä\nilman vihreyttä, kukkia ja lintujen laulua. Lähellä tietä, oikealla\npuolella, makaa hevonen suurin, elottomin silmin, valkoinen harja\nveren punaiseksi tahraamana, rinta ja lavat kranaatin murskaamina.\nReki on työnnetty latvastaan katkenneen puun juurelle. Jos ajomies on\nsaanut myös samalla surmansa, hänet on jo korjattu pois. Tykkitulen\nruntelema luonto hohtaa kuutamossa entistä aaveellisempana ja\nkarmaisevampana. Puut seisovat kuin ristit omilla haudoillaan, ja ne\nhumisevat kuolleesti, kummitusmaisesti. Tämä on uutta kärsimystietä,\njota pitkin me kuljemme kohti päämääräämme, siirrymme kuin johonkin\nvieraaseen, etäiseen maailmaan, uuteen todellisuuteen, jossa\nvallitsevat aivan toiset lait kuin siinä maailmassa, joka on jäänyt\njo kauaksi taakse. Kukaan meistä ei ole tällaista tietä kulkenut\naikaisemmin, kenties joskus painajaisunissa, ei muulloin. Mutta tämä\nei ole painajaisunta, vaan sellaista maanpäällistä todellisuutta,\njolle ei löydy vertauskohtaa.\n\nYhä autiommiksi käyvien seutujen ja kylien halki me olimme tulleet\ntänne. Tyhjennettyjen talojen pihoilla oli ollut hevosia, rekiä ja\nmiehiä. Hevosia oli kulkenut pitkänä jonona myös rintamalle päin ja\ntoisia oli tullut sieltä pois lavat vaahdossa. Kuorma-autojakin oli\nhuojunut ohitsemme täynnä lapioita, hakkuja ja piikkilankakääröjä.\nKaikki oli tapahtunut merkillisen äänettömästi. Raskas, suunnaton\npaino oli näkymättömänä levännyt kaiken yllä. Kaukana takanamme oli\nhulmunnut veripunainen tulipalo, ja sen loimottavassa kajastuksessa\nme olimme marssineet pitkän aikaa. Jokin kylä oli palanut siellä.\nJa rannattoman hämärän helmasta oli kaikunut meitä vastaan hetki\nhetkeltä yhä kovempana tykkien jylhä ääni, joka vavahdutti taivaan\npieliä. Se oli sulkenut meidät piiriinsä, ja me olimme astuneet kuin\navarasta, pauhaavasta portista sisään -- etulinjan maailmaan.\n\nKuormastomme oli jäänyt linjojen taakse ennakolta määrättyyn\npaikkaan, huoltoportaaseen, josta käsin sitten ammusvarastot\ntäydennettäisiin ja ruoka toimitettaisiin etulinjoilla oleville\nmiehille. Niin, sinne olivat jääneet hevoset, väsyneet rintamahevoset\nkuormineen, mutta me olimme jatkaneet matkaamme pitkin kuoppaista,\npaljon ajettua tietä. Suksemme olivat kuormastossa. Lähestyimme\njalkaisin etulinjoja.\n\nJa nyt olemme jo melkein perillä, keskellä etulinjan maisemaa,\njoka nousee eteemme mustana, runneltuna ja eriskummallisena.\nVastaamme tulevat ensimmäiset haavoittuneet. He makaavat tai istuvat\näänettöminä pitkien rekien pohjilla, tuijottaen eteensä. Kahdella\nmiehellä on kypärit päässä; he ovat pikakivääriampujia.\n\nSitten tulee kuolemanreki, jossa on kaatuneita, kohmettuneita,\njäätyneitä ruumiita pitkin ja poikin. He ovat vielä äänettömämpiä\nkuin haavoittuneet; he eivät edes käänny katsomaan meitä, jotka\nvaellamme sinne, mistä he nyt palaavat.\n\nReet etääntyvät tiellä ja katoavat viimein talvisen iltayön syvään,\npimeyden rajalla lainehtivaan jäänsiniseen hämärään.\n\nSilloin tällöin tulee kranaatti. Se vonkuu korkealla yllämme ja\nputoaa taaksemme huoltotien varteen. Me kuljemme himmeässä kuutamossa\nkiväärit ja pakkaukset selässä. Tupakanpoltto on kielletty ja\npuhutaan vain kuiskaamalla. Askeleemme kuitenkin narisevat tiellä.\nTaas tulee kranaatti, toinen, kolmas. Räjähdysten välillä meidän\nkorvamme erottavat mustien, katkenneiden puiden huminan.\n\nEräässä kohdassa me poikkeamme alas oikealle; muut joukkueet jatkavat\nmatkaansa pitkin huoltotietä tukikohtiinsa. Meidän tukikohtamme\npitäisi olla jossakin alhaalla tuulisessa, pimeässä notkossa, joka\nlaskeutuu laskeutumistaan rotkon tapaan. Kuljemme harvassa jonossa.\nPolku on liukas ja kivinen. Joku mies kompastuu, nousee ylös ja\njatkaa matkaansa. Kranaatteja lentää ulisten ja vonkuen yli laakson\nrinteen ja iskeytyy vastapäiseen mäkeen, joka vavahtaa räjähdysten\npaineessa. Tuntuu kuin vihollinen olisi saanut tiedon vaihdostamme ja\npyrkisi sitä häiritsemään.\n\nMolemmin puolin kohoavat laakson rinteet täynnä pommi- ja\nkranaattikuoppia. Alempana, notkon pohjassa, kasvaa leppiä, joista\nei ole enää paljoa jäljellä; harmaina tynkinä ne kohoavat maasta,\nja niiden katkenneet oksat ovat kuin käsiä, jotka tavoittelevat\nmeitä pimeässä... Ja kuitenkin tässä notkelmassa ovat varmaan joskus\nsuven väkevinä päivinä lampaat harhailleet leppien alla tai lehmät\nmärehtineet suloisessa rauhassa. Mutta nyt on kaikki toisin.\n\nYlempänä silmämme erottavat kuusten varjoja, jotka mustina kuvastuvat\ntaivasta vastaan. Nekin ovat niitä etulinjan puita, joiden yli\ntykkituli on päivästä päivään kohissut kuuman myrskyn lailla. Se ei\nole säästänyt yhtäkään. Ja näiden tuhoon tuomittujen puiden alla\nme nyt kuljemme jonossa, laskeudumme niinkuin Tuonelaan kuoleman\ntuhansien äänien soidessa yllämme.\n\nKiväärinpiippuja huojuu kuin ristejä sinne tänne. Polku tulee yhä\nliukkaammaksi ja jyrkemmäksi. Joku kompastuu jälleen. Ei voi muuta\nkuin laskeutua istumaan maahan ja liukua siten alas. Toiset sentään\ntarttuvat pimeässä leppien katkenneisiin oksiin ja niiden turvin\npysyttelevät pystyssä. Vihdoin olemme kaikki alhaalla. Uoma jatkuu,\nkadoten sakeaan pimeyteen. Etenemme hiljalleen leppien muodostamissa\nsokkeloissa. Edessämme on viimein korsun oviaukko; se on jollakin\nrievulla peitetty ja johtaa korsun käytävään. Miehet häviävät siitä\nsisään, vajoavat aivan kuin maan alle.\n\nOsa meistä, neljäs ryhmä, jatkaa kuitenkin matkaa korsuun\npoikkeamatta. Meidät on määrätty ensimmäisinä vartioon alhaalle\njäälle. Vaihto suoritettaisiin mitä suurimmassa hiljaisuudessa. Notko\njatkuu vielä, nyt kääntyen suoraan järven suuntaan. Se häämöttää jo\nsilmiimme vihollisen valonheittäjien ajoittaisin valaisemana. Silloin\ntällöin singahtaa myös valoraketti, väliin vaalea, väliin vihreä.\nNousten mustan metsänreunan yläpuolelle se tekee taivaalla huiman\nkaaren ja valaisee aavemaisella, kylmällä hohdolla lumen peittämää\njäätä. Etulinjan maisema leviää edessämme öisenä ja ankarana, oudon\nvaltavana ja juhlallisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNousemme notkosta peräkkäin mäelle, jonka yli kuljemme kumarassa\njuosten ja kivääri kainalossa. Puolet joukostamme on jäänyt\nvasemmanpuoleiseen ampumahautaan; me taas riennämme oikealle. Taas\nkranaatteja lentää ylitsemme ja räjähtää jossakin ylempänä mäellä.\nJokin puu katkeaa ryskyen. Raskaat reput ovat yhä selässämme, niiden\nremmit kiristävät olkapäitä, olemme marssista väsyneitä. Kuulen\njonkun jäljessäni kiroilevan ärtyneenä. Reput olisi pitänyt jättää\nkorsuun ennen vartioon tuloa, se on selvä, mutta kukaan ei sitä ollut\nhuomannut. Sitä paitsi tukikohdan vanhan miehistön reput olivat\nvielä korsussa, joten ne olisivat voineet helposti sekaantua meidän\nreppuihimme. Jätämme ne erääseen pieneen notkelmaan ja syöksymme\neteenpäin. Matkamme vaikein taival on edessämme: avoin kannas, jota\nvenäläiset tulittavat yöllä ja päivällä, sen tulimme huomaamaan\nmyöhemmin. Tällä kertaa siihen ei kuitenkaan tule kranaatteja, vain\njoitakin harhakuulia suhisee päittemme ohi.\n\nLaskeudumme ampumahautaan, jossa hiukan hengähdämme. Ensimmäinen\nvaihto lähtee jäälle, piikkilankaesteiden taakse. Niiden edessä makaa\nryssien ruumiita hyökkäysten jäljiltä. Valorakettien oudossa hehkussa\nnäemme aina nuo ruumiit; niitä on sikin sokin, paikoin kasoittain,\ntoisilla jäykiksi jäätyneet kädet kohotettuina taivasta kohti.\nVartiopaikalla ne erottaa muutenkin... mustina möhkäleinä ne kohoavat\nesiin lumesta...\n\nSuoritamme vaihdon ääneti, joitakin sanoja vain vaihdetaan\nkuiskaamalla. Vanha vartio lähtee pois, heidän askeleittensa narina\nlakkaa kuulumasta, Me jäämme. Olemme miehittäneet tukikohdan.\n\nEtulinjalla on nyt hiljaista. Joskus vain pyyhkii konekiväärisuihku\nyli jään ja valoraketti syttyy vihollisen puolella, valaisee hetken\njäätä, sammuen sitten. Taas on hiljaista ja pimeää. Me hengitämme\nmitään puhumatta etulinjan ilmaa, jossa on ruudin ja kranaattien\nkäryä. Ajoittaisin se tuntuu hyvin selvästi. Ja kesällä olisi tuo\nilma lisäksi täynnä ruumiitten löyhkää. Mutta nyt on onneksi talvi,\njoka sammuttaa tyystin ruumiista lähtevän hajun, lukemattomista\nruumiista...\n\nTaivas on mennyt kauttaaltaan pilveen; kuuta ei ole näkyvissä. Mutta\nvenäläisten asemissa räiskähtää aina lyhyitten väliaikojen kuluttua\npalamaan valoraketti, ja ne miehet, jotka sattuvat olemaan vartiossa\njäällä, vaarallisessa välimaastossa, heittäytyvät silloin pitkälleen\nlumeen tai seisovat liikkumattomina. Taas sammuu soihtu, kylmä hohto\njäällä vetäytyy pois, ja talviyön raskas hämärä vallitsee kaikkialla.\nSilloin tällöin tulee kranaatteja. Jokin niistä lentää jäälle ja\nräjähtää, useimmat räjähtävät kuitenkin takanamme mäellä.\n\nAina puolituntisen kuluttua vaihdetaan vartiot jäällä. Toiset sillä\nvälin seisovat tai kävelevät kylmyyden ahdistamina edestakaisin\nampumahaudassa, kahden konekivääripesäkkeen välimailla. Ja\nparivartiossa jäällä me kuljemme vuoronperään, makaamme lumessa ja\ntähystämme vastarannalle, missä vihollinen piileskelee. Toisinaan\nmeidän katseemme eksyvät piikkilankaesteiden sokkeloihin ja niiden\nedessä makaaviin ruumiskasoihin, joita lumi puolittain peittää.\nVain kuuraiset piikkilangat erottavat meidät noista kuolleista\nvihollisista...\n\nKylmä tuuli alkaa humista yllämme, kahisuttaa etulinjan mustia,\nalastomia puita ja irroittaa lunta jäältä. Pilviriekaleet kiitävät\ntaivaalla. Kuu liukuu esiin. Kuuraiset piikkilangat säkenöivät\nhimmeästi sen valossa. Etulinjan maisema ikäänkuin avartuu edessämme,\nsaa uuden merkityksen ja hohteen. Näemme vihollisen puolelle saakka.\nSiellä ei näy mitään liikettä. Sen sijaan kuuluu ajoittaisin\nvaimeaa kalinaa ja kolketta aivan kuin kahta rautaa lyötäisiin\nyhteen pakkasyössä. Joskus taas loittonevaa kuormavaunun jylyä\ntai kuormastokolonnan rekien narinaa. Kaikki nämä äänet kaikuvat\nvenäläisten asemien suunnalta meidän korviimme. Sitten on jälleen\näänetöntä. Tuon äänettömyyden helmassa me valvomme ja pitelemme\nkäsissämme kivääriä, jonka piippu on kylmä ja ohuessa huurteessa.\nTähtiä loistaa korkealla; ne välkehtivät kylminä yläpuolellamme,\njollakin tavoin epätodellisina, tähän maailmaan kuulumattomina.\n\nViimein tulee vaihto, ja me pääsemme lämmittelemään korsuun\naamuyöhön saakka, jolloin uusi vartiovuoromme alkaisi. Otamme\nnotkosta selkäreppumme, jotka olimme ampumahautaan tullessamme sinne\njättäneet, ja niin kuljemme yli mäen, yli mustien kranaattikuoppien.\nTähdet ovat täällä ikäänkuin lähempänä. Sinihohtoinen ilma väreilee\nmustien puuntynkien ympärillä. Olemme kuin Golgatalla, jonne on\npystytetty monta huojuvaa ristiä...\n\nMutta tuon sinihohtoisen kylmyyden lävitse syöksyvät kranaatit\nrajusti vonkuen ja räjähtelevät autioituvalla mäellä. Kranaattituli\nkuitenkin loppuu meidän päästessämme siihen vähäiseen laaksoon, jonka\nrinteessä on korsumme. Se oli ollut vain vaihdon häiritsemistulta, ei\nmuuta.\n\nJätämme kiväärimme telineeseen leppien alle ja laskeudumme sitten\nkorsuun. Toinen toisensa jälkeen me työntäydymme ohi korsuvahdin\nmustasta oviaukosta korsun käytävään, joka on ahdas ja säkkipimeä.\nSen seinät ja katto ovat kosteat, ja ne tuoksuvat nahkealta homeelta.\nHapuillessani pimeässä eteenpäin osuu ojennettu käteni kivääriin,\njoka on pystyssä seinää vasten. Se kaatuu kolisten. Nostan kiväärin\npystyyn ja jatkan kumarassa matkaa. Käytävä laskeutuu hitaasti\nalaspäin ja kääntyy sitten jyrkästi vasemmalle. Siellä on korsun ovi.\n\nSe vingahtaa kiivaasti saranoillaan, kun sen avaa. Ensin emme erota\nmitään muuta kuin korsun lattialla seisovien miesten varjoja ja\nusvaista, keltaista hämärää, joka savun kaltaisena lainehtii sinne\ntänne. Vain vähitellen alamme erottaa yksityiskohtia.\n\nPimeästä tulleen ihmisen silmät pyrkivät kummallisesti aina ensiksi\nvaloa kohti, olkoonpa tuo valon lähde sitten kuinka pieni tahansa.\nMeidänkin silmämme tavoittavat heti korsun katossa rautalangan\nvarassa heiluvan telttalampun, jonka lasin sisällä himmeä, lämmin\nvalo hehkuu. Sen valo riittää kuitenkin valaisemaan vain korsun\nkäytävän ja osan makuulavereita, muu osa olisi jäänyt pimeään, jollei\nlaverien kohdalla katossa olisi roikkunut omatekoisia pullolamppuja\nsiellä täällä. Makuulavereita on kahdessa kerroksessa; ylälaverilla\non kuuma kuin pätsissä, alalaverilla sitävastoin kylmä. Pieninkin\novenavaus tuntuu siellä kovana vetona, pakkasen henkäisynä.\n\nKamiinassa on tuli; pari sotamiestä keittää kahvia. Mekin, juuri\njäävartiosta tulleet miehet, saamme sitä. Kuumana virtana valuu\nkahvi vatsaamme, se lämmittää ja virkistää. Miehiä makaa lavereilla,\nalhaalla ja ylhäällä, selkäreppu pään alla. Muutamat jo nukkuvat,\ntoiset vielä valvovat, ja jotkut istuvat laverien laidoilla jalat\nriipuksissa. Sukkia ja jalkarättejä on kuivumassa nuoralla, kamiinan\nyläpuolella. Maanalainen ilma henkäilee ympärillämme. Korsun pyöreät,\nkuorimattomat hirsiseinät hohtavat himmeästi pullolamppujen valossa.\nPaljon on hirsiä, kiviä ja maata yllämme. Maatessani ylälaverilla\nselälläni ja lumipuku päälläni olen tuntevinani korsun katon\nsuunnattoman painon. Se on musertavan matalalla, mutta sen lävitse\nvoi kuitenkin aavistaa avaruuden läsnäolon...\n\nVäsyttää, mutta siitä huolimatta en tahdo saada unta. Mielessäni\nkuvastuu tulomme etulinjoille. Näen edessäni oksattomia puuvainajia,\nkranaattien ruhjomia ja ruutikaasujen syömiä; mustaa lunta, jollaista\nei ole missään muualla kuin etulinjoilla; kranaattikuoppia;\nampumahautoja ja piikkilankaesteitä -- etulinjan maiseman...\nVihollisen puolella välähtää... Kranaatti halkoo ulvahtaen ilmaa\nja räjähtää meidän asemiemme takana... Katson yli ampumahaudan\nreunan: lunta, piikkilankaesteitä, jäällä viruvia ruumiita, edempänä\npensaita, jotka näkyvät kuutamossa... Tuulen humua ja kylmiä,\npistäviä tähtiä... Jossakin kaukana tiellä hitaasti eteenpäin kulkeva\nkuormasto. Uupuneilla hevosilla valkeat lumivaipat ja suuret,\nraskaat päät hupuissa niinkuin kummituksilla... Rintamalle hiihtäviä\njoukkoja... Rekiä tiellä täynnä kaatuneita ja haavoittuneita... Lunta\nsataa, lunta, lunta... Muistikuvien virta kulkee syvällä olemuksen\nuumenissa; ne muuttuvat yhä himmeämmiksi ja himmeämmiksi, kunnes uni\nhumahtaa kaiken yli.\n\nKorsussa nukutaan. Kamiinavartiossa oleva sotamies, jota tällöin aina\nsanotaan Kipinä-Kalleksi, ainoastaan valvoo ja lisää tarpeen tullen\npuita kamiinan pesään. Väliin hänkin sentään torkahtaa pää käsien\nvarassa, havahtuen toki kuitenkin pian ja herättää korsuvartioon\nlähtevän miehen. Ja vihdoin hänen kätensä ravistaa nekin miehet\nvalveille, jotka iltayön olivat olleet jäävartiossa. Kumartuen väliin\nalas, väliin taas kurkotellen ylös hän herättää miehen sieltä, toisen\ntäältä, kunnes jokainen lähtevän vaihdon mies on saanut sysäyksen\nkylkeensä.\n\nUusi vartiovuoromme alkaa.\n\nMe pudottaudumme korsun käytävälle vielä puolittain unessa. Toiset\nhapuilevat nuoralta lumipukuaan, toisilla se jo on yllä. Joku etsii\nlakkiaan, joku kintaitaan. Kaikki lopulta löytyvät. Ja niin olemme\njälleen ulkona vapaan taivaan alla. Kopeloimme kiväärin käsiimme\nleppien varjosta ja lähdemme laskeutumaan pitkin laakson pohjaa alas.\n\nTaivaanrannalla, suoraan edessämme, kelluu ryssien tähystyspallo.\nLiikkumattomana se hohtaa kauan aikaa. Olemme silloin jo viettäneet\npitkät hetket ampumahaudassa, kun se äkisti vaihtaa paikkaa, niinkuin\ntähti syöksyy huikaisten halki avaruuden... Kuulemme loitolta,\nTaipaleenjoen suunnalta, joitakin kumeita tykinlaukauksia. Yö kulkee\nkohti etulinjan aamua.\n\nPäivä valkenee hitaasti, aivan kuin tunnustellen, vieläkö on elämää\nmaan päällä. Ensimmäinen aamumme etulinjoilla... Maiseman yltä\nrepeytyy kuin verho, ja me näemme etulinjan maailman edessämme.\nSynkän juhlallisena näkynä piirtyy kaikki ainiaaksi tajuntaamme.\nAjatus kiertää sakeana tätä merkillistä tuhon ja kuoleman maailmaa.\nMäen laella mustat puut, joiden ruhjotut rungot kohoavat paljaina\naamutaivasta kohti. Kranaattien myllertämä maa, jota mustunut lumi\npeittää. Me ampumahaudassa tahraantuneet lumipuvut yllä, kiväärit\nkäsissä. Miinoitettu etumaasto. Piikkilankaesteet ja niiden takaiset\nruumiskasat jäällä. Totisesti: niinkuin päivä valkeni kerran Golgatan\nkallioilla paljastaen siellä seisovat kolme ristiä, niin valkenee\npäivä täällä etulinjoillakin paljastaen meille uuden Golgatan\npuuristeineen.\n\nMe katselemme valvoneilla silmillämme ääneti tätä maisemaa ja suuri,\nluontoon kohdistuva sääli täyttää samassa mielemme. Mutta me emme\ntällä hetkellä vielä ajattele sitä, että tuo maisema tulisi päivä\npäivältä yhä enemmän muuttumaan, yhä enemmän autioitumaan, kunnes se\nolisi oleva niinkuin Manalan maisema, ilman väriä ja elämää. Ainoa\nväri, joka siinä silloin vallitsisi, olisi musta...\n\nParivartiot jäällä vetäytyvät nyt takaisin ampumahautoihin\nkonekiväärisuihkun saattamina. Ei ole varaa pitää niitä siellä\npäivänvalossa syötteinä ja maalitauluina. Sitä paitsi se on turhaa:\ntähystäjät ylhäällä mäellä näkevät jo selvästi vastarannalle ja\nvoivat sieltä seurata vihollisen liikkeitä.\n\nKivääri kainalossa kuljemme peräkanaa yli mäen korsua kohti. Pääsemme\nlaaksoon, leppien alle, mitään tappioita kärsimättä. Kaksi miestä\non menossa tykistön tähystyskorsuun ylös mäelle pitääkseen siellä\nvartiota koko päivän. Vihollinen ampuu räjähtäviä kuulia, jotka\nsuhisevat lakkaamatta ylitsemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet makailevat korsussa keittäen kahvia ja nukkuen. Jotkut\nkirjoittavat kirjeitä. Pullolamput hehkuvat vaisusti makuulaverien\nyläpuolella katossa. Ne on tehty viinapulloista, jopa pienistä\nlääkepulloistakin. Pullon suuhun on työnnetty kiväärin hylsy, jonka\nlävitse kulkee lampunsydän. Se palaa pienellä, lepattavalla liekillä,\njoka maanalaisen, ohuen ilman vaikutuksesta usein sammuu. Mutta ne\nantavat meille kuitenkin valoa, nuo siunatut pullolamput, tuikkivat\nkorsun hämärässä niinkuin tähdet.\n\nMeitä on korsussa kokonainen joukkue. On kovin ahdasta. Makaamme\nlavereilla vieri vieressä, kyljet toisissaan kiinni. Ylälaverilla on\nkuumaa kuin saunassa, mutta alalaverin miehet valittavat kylmää ja\nvetoa. Korsun oven ajoittaisesta aukipitämisestä tulee kahnausta ja\nerimielisyyttä.\n\nKorsuvartio vaihtuu. Toinen mies menee ulos, toinen kompuroi korsuun\nnukkumaan.\n\nKranaatteja kuuluu lentävän yli korsun ja räjähtävän jossakin\nedempänä mäellä. Me makaamme lavereilla ja odotamme. Mutta mitä me\nodotamme, sitä emme aina itsekään tiedä. Odotamme jotain tapahtuvan.\nHyökkäys on aina odotettavissa; se tulee sitten kuin se tulee\nodottamattakin. Sitä varten me olemme hälytysvalmiina. Joku puhuu\nrauhasta, ja se kuulostaa korvissamme varsin hullulta. Emme voi olla\nnauramatta. Mutta jotain paksua tarttuu samalla kurkkuumme, jotain\nsellaista, jota emme saa niellyksi alas.\n\nMuona myöhästyy, ja mielet ovat illalla hieman ärtyneitä, sitä ei\nvoi auttaa. Eikä ruokaa kuulu etulinjoille myöhemminkään illalla;\njoitakin muonakuormia oli kyllä huoltotiellä nähty, mutta ne\nolivat kulkeneet meidän korsumme ohi -- tykistölle. Päivä päättyy\nhiukan epämääräiseen rintamatunnelmaan, joka vaikuttaa oudolta ja\nuhkaavalta, eikä sillä tunnu olevan alkua eikä loppua. Se vain\nlainehtii maan ja taivaan täyttävänä ampumahautojen ja korsujen yllä.\n\nNiin, ilta on jälleen tullut. Ensimmäinen vaihto lähtee\nampumahautoihin. Ja suurena leviää yö kohta yli rintaman. On kylmää\nja kirkasta, tähdet välkkyvät. Silloin tällöin riipaisee valoraketti\nöistä taivaanrantaa, joka vaikuttaa huimaavan laajalta.\n\nSeuraavana päivänä meillä ovat ensimmäiset kaatuneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti aamusta asti vihollinen pitää yllä ankaraa tykkitulta.\nKranaatteja ja shrapnelleja tulee satamalla. Ilma vonkuu ja rätisee;\nse on yhtenä ainoana tulen pyörteenä. Yksityisiä laukauksia ei enää\nvoi erottaa. Tuntuu kuin itse perkele olisi päässyt irti ja raivoaisi\nnyt maailmassa, nauraa hohottaisi ja hekumoitsisi tulella ja verellä.\nSe riehuu siellä ja riehuu täällä, synnyttäen kaikkialle oudon,\nrutonpunaisen tulen pyörteen, josta lieskat lyövät taivaalle saakka,\naivan kuin tahtoen polttaa poroksi pilvienkin asuinsijat ja Jumalan\nistuimen.\n\nIltapäivällä meidät sitten hälytetään. Tähystyspaikalta on havaittu\nvihollisen liikehtimistä vasemmalla. Syöksymme kranaattitulessa\nasemiin, ampumahautoihin, odottamaan vihollisen hyökkäystä, joka\ntapahtuu illansuussa. Tykkituli on silloin jo siirtynyt edemmäksi.\nKranaatteja tosin yhä lentää harvakseltaan ylitsemme, mutta ne\nräjähtävät etäällä takanamme. Välillä on oudon hiljaista, niinkuin on\naina rajun tykistökeskityksen jälkeen, jolloin hyökkäys ei vielä ole\nalkanut.\n\nIlta yhä tummuu. Kohta on melkein pimeä. Taivas on pilvessä.\nKuu tulee näkyviin vain ajoittaisin. Nojaamme ampumahaudan\nlaitoihin ja tuijotamme herkeämättä jäälle, joka hohtaa himmeästi\npiikkilankaesteiden takaa. Käsikranaatit ovat valmiina odottamassa\nampumahaudan syvennyksissä. Panostäydennyksestä on huolehdittu.\nKonekiväärimiehet kuiskailevat jotain ampumahaudan toisessa päässä.\nJoka hermo on jännittynyt.\n\nSamassa vasemmanpuoleisesta ampumahaudasta ammutaan valopistoolilla.\nAmpuja on joukkueen johtaja; hän tarkastelee jäätä. Etumaasto on\ntyhjä, mutta edempänä seisoo ryssiä hajallisina parvina. Nyt he\nalkavat hiihtää meidän tukikohtamme suuntaan. Hyökkäys on epäilemättä\nalkanut. Kolmannen joukkueen tukikohdasta käsin kantautuu kiivasta\nkonekiväärien ääntä; hyökkäys on suuntautunut samanaikaisesti myös\nsinne.\n\nMe olemme saaneet määräyksen olla ampumatta, ennenkuin vihollinen on\npäässyt sopivan ampumamatkan päähän ampumahaudastamme. Vasta sitten\navattaisiin tuli ja sitä murhaavampana. Me seisomme ampumahaudassa\nja odotamme. Puolivälissä jäätä venäläiset jättävät suksensa ja\nlevittäytyvät ketjuun. Lyhyitä syöksyjä tehden ja välillä heittäytyen\njäälle maata he alkavat ampua. Onpa heidän joukossaan niitäkin, jotka\nampuvat polvelta. Meidän puolellamme räiskähtelevät valoraketit.\nJää on valaistu kuin selvällä päivällä; painajaisunenomainen valo,\nkiireinen kirkkaus leviää ikäänkuin hohtava vaate yli jään...\n\nJo hetken aikaa on tykistömme toiminut. Kranaatti toisensa jälkeen\nputoaa räjähtäen jäälle, raivaten hirvittäviä aukkoja hyökkääjien\njoukkoon. Kolmannen joukkueen tukikohdasta päin kuuluu yhä\nkonekiväärien rätinä. Meidänkin konekiväärimme aloittavat viimein\nsynkän kuolinlaulunsa. Sulkutulen surmaavassa paineessa venäläiset\njatkavat hyökkäystään hurjasti huutaen, vaikka heidän rivinsä\njo horjuvatkin. Kuuluupa jo pikakiväärienkin kuiva ääni. Osa\nhyökkääjistä on jo piikkilankaesteillä. Me heitämme käsikranaatteja.\nEräs punaupseeri yrittää päästä yli esteiden, mutta hänet ammutaan\nsiihen. Hän kaatuu kasvoilleen piikkilankojen päälle.\n\nValmistaudumme kiireesti lähitaisteluun. Joku kiinnittää pistintä\nkivääriinsä, joku taas valikoi kasasta kenttälapion sillä lyödäkseen.\nMutta vihollisen hyökkäys pysähtyykin tähän. Jättäen kaatuneet\njälkeensä ryssät alkavat hoippua takaisin. Haavoittuneet he laahaavat\nmuassaan. Merkillisesti voihkien ja äännellen he etääntyvät meidän\nasemistamme konekiväärisuihkun ja kranaattien saattelemina.\nVähitellen he häipyvät kokonaan näkyvistämme.\n\nMe katsomme toisiimme. Jotakin kiristynyttä on kaikkien kasvoissa,\njotakin kumman alastonta. Kaksi kaatunutta makaa ampumahaudan\npohjalla, ja kolme haavoittunutta on viety sidontapaikalle.\nMyöhemmin illalla saamme kuulla, että vihollinen on päässyt\ntunkeutumaan kolmannen joukkueen asemiin ja se täytyy vastaiskulla\nsieltä karkoittaa. Meidänkin tukikohdastamme lähetetään sinne\navuksi muutamia miehiä. Heillä on varmaan vielä enemmän kaatuneita\nja haavoittuneita kuin meillä. Korsukin on syttynyt palamaan.\nValorakettien valossa me näemme aina sen sakean, punertavan savun,\njoka kohoaa kolmannen joukkueen palavasta korsusta.\n\nEnsimmäisen pataljoonan lohkolla on painostus ollut suurin;\nvihollisen päähyökkäys on kohdistunut juuri sinne. Ampumahaudat\novat menneet tykkitulessa murskaksi, ja vihollisen hyökkäysvaunut\novat jyristen vierineet niiden yli. Vain tuomalla linjojen takana\nlepäämässä olleita joukkoja avuksi on saatu tämä läpimurtoyritys\nehkäistyksi. Mieshukka on joka tapauksessa ollut suuri, ja kaksi\nkomppaniaa on osittain hajalla ja harhailee metsissä. Meidänkin\njoukkoomme eksyy näistä muuan aliupseeri. Hänellä on konepistooli, ja\nhän on meidän luonamme yön.\n\nKoko yön me vietämme ampumahaudoissa ja odotamme vihollisen\nuudistavan hyökkäyksensä. Sitä ei kuitenkaan kuulu. Paarinkantajat\novat jo käyneet ja korjanneet kaatuneet. Valonheittäjät ovat ryssien\npuolella toiminnassa. Kaksi suunnattoman pitkää valosaittoa kohoaa\nyli etulinjan taivaan, väliin ne eroavat toisistaan, väliin taas\nmenevät ristiin. Ne etsiskelevät meidän lentokoneitamme, jotka öisin\nkäyvät pommitusretkillään. Kauan aikaa nuo valopatsaat huojuvat\ntaivaankannella edestakaisin, jatkaen jättiläismäistä etsintäänsä.\nVihdoin ne äkisti vetäytyvät takaisin alkulähteisiinsä.\n\nVuoron perään me käväisemme ampumahaudan sivuun kaivetussa montussa.\nSiellä on hiukan lämpimämpää kuin ulkona, ja sitä paitsi siellä\nvoi tupakoida niin, että ryssät eivät näe savukkeen hehkua. Se on\nluolan tapainen ja verrattain avara -- hyvin siellä mahtuu istumaan\nuseampikin mies. Silloin tällöin vaihdetaan joku sana kuiskaamalla.\nHetken siellä oltuamme me kömmimme taas esiin, nousemme ylös ja\nkatsomme yli ampumahaudan reunan.\n\nRintama leviää nyt hiljaisena yli maiseman. Se ulottuu Suomenlahdesta\nLaatokkaan ja Laatokasta Jäämereen -- yhtä kovana ja taipumattomana\nkaikkialla. Ja jossakin tuolla loitolla edessäpäin on Aasia ja\nslaavilaisuuden maailma, joka uhkaa niellä meidät pyörteisiinsä.\nMutta se ei ole tapahtunut aikaisemmin eikä se ole tapahtuva nytkään,\nsillä sitä estämään on tämä rintama muodostunut.\n\nToiseen tukikohtaan lähetetyt miehet palaavat vihdoin. He kertovat,\nettä vihollinen on heitetty takaisin lähtöasemiinsa. Ruumiita viruu\nuseita ampumahaudoissa ja niiden edessä. Vihollisen miehiä nukkuu\nviimeistä untaan kyljellään, vatsallaan, selällään pitkin ja poikin.\nVaikka missä asennossa niitä makaa. Ampumahautojen tyhjennys ja\nkorjailu ovat jo käynnissä. Meidän puolellamme on kaatuneita taas\nvarsin vähän.\n\nPalanneet miehet kertovat lisäksi hauskan jutun. Kun kolmannen\njoukkueen oli pakko ylivoiman alta vetäytyä taaksepäin uusiin\nasemiin, miesten selkäreput jäivät siinä kiireessä korsuun. Meno\nja meteli oli kova ja tappelun huiske oli käynnissä kaiken aikaa.\nAinoastaan sotamies Valanne poikkesi noutamaan korsusta oman\nreppunsa; hän oli saanut edellisenä päivänä paketin vaimoltaan eikä\nhalunnut sitä menettää. Hänen hakiessaan tulitikkuja raapien reppuaan\nylälaverilta, muutamia vihollisia ilmestyi korsun ovelle jonkun\njoukosta huutaessa: \"Antautukaa Suomen pojat!\" Samalla venäläinen\nlaski konepistoolilla muutaman sarjan korsun perälle huomaamatta\nkuitenkaan sotamies Valannetta, joka yhä kyykki ylälaverilla. Tämän\njälkeen ne lähtivät korsusta ja jatkoivat hyökkäystään huutaen\nsamalla kovasti ja taukoamatta hurraata. Sotamies Valanne sytytti\nnyt korsun palamaan pitäen sitä menetettynä ja ryntäsi sitten ulos\nreppu selässä ja kivääri kädessä. Korsun ohitse juoksi silloin\njuuri pimeässä vihollisia, ja hän liittyi heidän hännilleen. He\neivät huomanneet mitään outoa tapahtuneen, varsinkin kun hänkin\nalkoi hihkua ja hurrata minkä kurkusta lähti. Takana korsu paloi\njo suurella liekillä. Sakeaa savua aaltoili pimeyden mukana heidän\nympärillään. Mutta suomalaisten asemia lähestyttäessä hänelle tuli\nuusi vaikeus eteen. Kuinka päästä meikäläisten puolelle joutumatta\nkahden tulen väliin? Viimein hän, tulitaukoa hyväkseen käyttäen,\nryntäsi puiden suojassa sivustalta, ja huutaen lakkaamatta sen\niltaista tunnussanaamme: \"Sakkolan porsaat, Sakkolan porsaat\" hän\nmätkähti suin päin kuin taivaasta omien puolelle. Venäläisetkin\nolivat niin ihmeissään, etteivät edes ampuneet.\n\nMeidän vielä nauraessa tätä tapausta taistelulähetti tuo leipää\nampumahautaan. Syömme rukiista leipää pakkasyössä, ja se lämmittää\nmeitä ihmeellisesti. Siinä syödessäni tuota kovaa leipää ja\ntuijottaessani vihollisen asemia kohti näen yht'äkkiä aivan kuin\nkangastuksen taivaanrannalla. Olen näkevinäni auringossa välkkyvän\nja lainehtivan viljapellon; näen raskaat tähkät, jotka laskeutuvat\nmaata kohti ytimiensä painosta. Niin tarkasti ja selvästi näen tämän\nkaiken, että hetkeksi melkein unohdan, missä olen. Viljapellon syvän\nkultahohteenkin erotan ja kuulen korvissani viljan unohtumattoman\nsuhinan. Punertavan savun kaltaisena häilyy suvipäivän valo\nviljapellon yllä. Pelto ulottuu hamaan aurinkoon, jonka loiste\nhäikäisee silmät...\n\nPäätäni huimaa. Havahdun jälleen todellisuuteen. Olen sodassa ja\nampumahaudassa. Kivääri on vieressäni, käteni ulottuvilla. Ja\nlähettyvilläni on tovereita, jotka ovat täällä samasta syystä.\nPerivihollisemme, joka tällä hetkellä piileskelee meitä vastapäätä\nomissa asemissaan ja korsuissaan nuoleskellen haavojaan, on saanut\nmeidät taas tarttumaan aseisiin. Taas seisomme vastakkain, taas\nvuotaa veri. Ja ruumiskasat lisääntyvät hangilla.\n\nOlemme käyneet tutkimassa uusia ruumiita; upseereilta on otettu\npaperit ja karttalaukut talteen, samaten on aseet korjattu pois.\nNiitä on paljon... noita ruumiita. Ja näyttää siltä, kuin he nyt\njälkeenpäin, kaiken mentyä jo ohitse, ihmettelisivät sitä, minkä\npuolesta he ovat kaatuneet. He kysyvät saamatta vastausta. Kukapa\nheille vastaisi...?\n\nSyön yhä leipääni, suomalaista ruisleipää, joka lämmittää ja\nravitsee. Miten se onkaan hyvää ja rakasta, siinä tuntuu mullan\nsuloinen maku... Viljapeltojen kuva käväisee jälleen ajatuksissani,\nnyt toivottoman kaukaisena, epämääräisenä. Mietin, näkisinkö niitä\nenää koskaan. Mutta samalla jo tulee tämän ajatuksen taustalta esiin\nmuuan toinen ajatus, muistikuva, joka on kytkeytynyt nykyhetkeen ja\njoka on noiden jäällä makaavien kaatuneiden synnyttämä. Muistan, mitä\nmeille kertoi takalinjoilla muuan tykistön mies. Viivytystaisteluiden\naikana oteltiin kiivaasti eräästä vanhasta hautausmaasta, jota\nvihollinen herkeämättä ampui tykistöllä. On selvää, että puuristit ja\nhautakivet lensivät pieninä kappaleina sinne tänne, mutta se ei vielä\nriittänyt. Kranaatit myllersivät perusteellisesti koko kirkkomaan.\nHaudat aukenivat ja pirstoutuneista arkuista singahtelivat ruumiit\nmätkähtäen mäelle, niiden joukossa luurankoja irvistelevin leuoin\nja tyhjin silmäkuopin. Se oli kahdennenkymmenennen vuosisadan\nylösnousemusta, yhtä yllättävää kuin kamalaa katsella. Ja viimeisen\ntuomion torvina pauhasivat tykit... Etulinjoilla tapahtuu merkillisiä\nasioita. Minkälaista sota todellisuudessa on, sen tietävät vain ne,\njotka ovat siellä olleet. Kuvitella sitä ei voi.\n\nPyyhkäisen kädenselällä otsaani. Joku vieressä sanoo matalalla\näänellä minulle jotain, kuulen itseni siihen vastaavan. Sitten olemme\ntaas kauan aikaa ääneti. Ajattelen Venäjää, joka levittäytyy jossakin\ntuolla edessäpäin laajana, mittaamattomana. Yhä se vain pyrkii\nlevittäytymään sokeassa hallitsemishimossaan, satamien ja valtamerien\nnälässään. Murskaavan jyrän tavoin se tahtoisi kulkea meidänkin\nylitsemme, kenties yli koko pohjoismaiden, joista kuitenkaan muut\neivät sitä niin kipeästi ja läheisesti tajua kuin me, jotka saamme\nvarmaankin ajasta aikaan seisoa vartijoina sillä portilla, minkä\ntakaa loputtomat tiet johtavat Aasiaan... Niin, ajattelen Venäjää,\nsen nykyisiä vallanpitäjiä ja järjestelmää, sen kärsinyttä kansaa,\nsen tuhansia autioita kirkkoja, joiden kellot eivät enää kaiu edes\npääsiäisaattoina, mutta joiden kupolit kuitenkin loistavat ja\nhehkuvat siinä ikuisessa valossa, minkä synnyttää aurinko noustessaan\nidästä, Aasian sylistä, ja laskiessaan lännen liekkimereen.\nSuurena, puoleksi villinä arona, arvoituksellisena lakeutena,\nkummallisena sekoituksena hyvää ja huonoa, enemmän aasialaisena kuin\neurooppalaisena -- sellaisena kohoaa Venäjä tihenevästä hämärästä\nihmiskunnan silmien eteen. Ja tuosta tasangosta nousee joitakin\nhäikäiseviä huippuja sieltä täältä: Pietari Suuri, Dostojevski,\nTolstoi, Tshaikovski... Mutta tsaari Paavalin kouristuksenomaisissa\nvääntelyissä, hänen vääristyneen suunsa vaahdossa kuvastuu aivan\nkuin Venäjän kansan pysyvä ja jatkuva tila, sen sisäinen sairaus,\nsen sielun villi kipu, joka ajaa venäläisen aroille mielettömässä\nmenossa ja laukassa... Nyt on heidät usutettu meidän kimppuumme\nniinkuin pahan isännän piestyt koirat. Tuolla heitä makaa jo jäällä\nkangistuneina, toisilla kädet kohotettuina taivasta kohti...\n\nYö ympärillämme kasvaa vähitellen kumman suureksi. Taivas selkenee,\nja kuu ja tähdet tulevat näkyviin. Niiden ohella kelluu etulinjan\ntaivaalla venäläisten tähystyspallo ihmeen kirkkaana; se liikkuu ylös\nja alas ja taas sivuille. Näkyväisyys vihollisen asemien suuntaan on\nniin hyvä, ettei vartioita jäällä tarvita.\n\nKaikki olemme nyt ampumahaudassa. Jotakin häivähdystä iltaisesta\ntapauksesta, vihollisen hyökkäyksestä, liikkuu meissä vielä, se\nviipyy epämääräisenä tunteena, synkkänä levottomuutena, joka\naiheutuu siitä, että olemme ensi kerran olleet mukana varsinaisessa\ntulitaistelussa, tapelleet, puolustautuneet ja tappaneet... Kaikki se\non ollut välttämätöntä. Mitä muutakaan olisimme voineet tehdä. Sillä\nmeidänkin vuoromme saattaa tulla. Voi tulla päivä, jolloin meidän\nkranaattien ruhjomat ruumiimme myös pannaan arkkuihin. Ne lähetetään\nsitten koteihimme, ja joidenkin arkkujen kanteen on kiinnitetty\nsalaperäinen, vakava vetoomus: \"Pyydetään, että arkun kantta ei\navattaisi...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun aamu koittaa, me olemme vielä ampumahaudassa. Takanamme kohoaa\nmetsäinen mäki, joka näkyy jo selvästi aamuvalossa. Yhä suurempi\nmuutos siinä on tapahtunut. Ei näe enää yhtään ehjää puuta, ei\nyhden yhtäkään. Paljaita tynkiä, paljaita, sydenmustia tynkiä,\njotka juurineen ovat kuitenkin kiinni maankamarassa. Aaltoilevassa\naamuvalossa näyttää kuin tuo autioitunut etulinjan mäki kohoaisi ylös\nmultaiselta perustaltaan kiireellään puiden silpoutunut ja huurteinen\nkruunu, joka hohtaa punaisena, aivan kuin veren tahraamana nousevan\nauringon valossa.\n\n\n\n\nMusta syksy\n\n\nPullolamput palavat korsussa; niiden liekit huojuvat kullankeltaisina\nniinkuin nisuntähkät tuulessa. Korsun sakeassa hämärässä ja\nahdistavassa maanalaisessa ilmassa noiden liekkien ympärille\nmuodostuu hehkuva kehä, joka väliin laajenee, väliin supistuu.\nPullolamppuja on viisi täällä ylälaverilla, olen laskenut ne. Melkein\npääni kohdallakin palaa yksi. Se lämmittää ja valaisee yhtäaikaa.\nVaivun kuin uneen, syvälle hämärien tuntojen, muistojen ja ajatusten\npiiriin. Tajunnan pohjalta nousee vähitellen esiin kokonaan toinen\nympäristö, toinen maailma kuin missä nyt olen, maailma, jonka\ntapahtumille tämä kaikki täällä etulinjoilla on vain tuimaa, veristä\njatkoa.\n\nSulkeutuneiden silmieni edessä lainehtii jotain edestakaisin; se on\naluksi usvaista ja epämääräistä, mutta selvenee sitten. Muistoja\nviime syksyn päiviltä keinuu tajunnassani, noilta päiviltä, jolloin\nkaikki voimat jännittyivät äärimmilleen torjumaan uhkaavaa tuhoa.\nMuistoja, muistoja...\n\nKorsun seinät aivan kuin hajoavat ympäriltäni; olen vapaan, syksyisen\ntaivaan alla. Pullolamppujen pienten liekkien sijalla leimuavat nyt\ntervasoihtujen väkevät, sakeat liekit kohoten esiin pimeydestä.\nSuurtorilla aaltoilee ihmismeri. Laulua, soittoa. Pohjoismaiden\nliput saloissa. Suurkirkon tornin varjo taivaalla. Vuosisataiset\nhetket hukkuvat äänten sorinaan ja soiton pauhuun. On pohjoismaisen\nyhteiskohtalon juhla vietettynä uhkaavan kumeana syysiltana\naavistelevan, kostean pimeyden levittäytyessä Helsingin päälle.\n\nSota ei vielä ole alkanut. Idän suuri, punainen tulivuori kuitenkin\njo savuaa taivaanrannalla, valmistautuen purkamaan laavaansa tämän\nkansan ja maan ylitse. Mutta väkevinä nousevat tervasoihtujen lieskat\npimeydestä, ja noita huikaisevia lieskoja kohden naiset kurkottelevat\nlapsiaan, joiden pienet kasvot kajastavat niiden hehkussa. Nuo liekit\nkohoavat niinkuin suomalaisen voiman pohjimmaisista uumenista,\nkansantahdon sulatusuuneista. Taikamaisina ja häikäisevinä ne\npalavat pimeyden keskellä, keskellä syksyä ja kuolemaa, tuoksuen\nsydeltä ja tervalta. Tuntuu kuin suomalaisten noitien, taikurien ja\ntietäjien haamut olisivat yht'äkkiä nousseet ylös salaperäisistä\nkarsikoistaan ja nurmettuneista kalmistoistaan loihtimaan kansaansa\nvoimaa, rohkeutta ja kestävyyttä suuren sodan ja lukemattomien\nkärsimyspäivien aattoiltana. Tai olisivatko palautuneet vuosisadan\nalun kansallisen vastarinnan päivät, jolloin myös noustiin torjumaan\nvaaraa idästä? Väkijoukot lainehtivat niinkuin silloinkin... ja\nsoitto kaikuu, kasvaen hymniksi, johon ihmiset yhtyvät.\n\nTunnen kuin yht'äkkiä seisoisin hyvin korkealla jonkin vanhan\ntuomiokirkon holvien alla, missä on juhlallisen hämärää,\nvuosisataista. Nojaan kattoa kannattavaan pylvääseen ja kuuntelen\ntätä kansan murheesta ja hädästä kirvonnutta laulua ja soittoa,\njoka syvältä kansansielun pohjilta nousten voimallisena kohoaa\nsyksyn taivasta kohti. Kirkonkellotkin kaikuvat avaruuden rajalla.\nJa tervasoihtujen liekit hulmuavat pimeyden keskellä; ne nousevat\nkeskeltä syksyä ja uhkaa eivätkä sammu tuulessa... Suurkirkon portaat\nja pylväät hohtavat niiden valossa, mutta torni jää syvään hämärään,\nkorkeuden yksinäisyyteen.\n\nIhmiset hajaantuvat vähitellen. Olen koko ajan seisonut Yliopiston\npylväikössä ja lähden nyt laskeutumaan alas portaita. Kuljen hitaasti\nEteläsatamaan päin. Pimeys vallitsee täälläkin. Meri kajastaa mustana\nja laajana, häviten yhtä mustaan taivaanrantaan. Mutta minä seison\nyhä niinkuin jossakin korkealla tuomiokirkon portailla, pylväiden\nvarjossa, ja kuuntelen alhaalta torilta kantautuvaa laulua ja\nsoittoa. Näen tervasoihtujen liekit, jotka urhoollisina taistelevat\npäällekaatuvaa pimeyttä vastaan.\n\nNäissä päivissä on jotakin kummallisen jylhää ja odottavaa, päivissä,\njoihin liittyy syvin syksyinen tummuus mitä ajatella saattaa.\nJokainen niistä nousee yöstä kantaen kuin kohtaloa hartioillaan, ja\narvoituksellisina ne liukuvat takaisin yöhön. Ne ovat saaneet aivan\nkuin uuden merkityksen ja sisällön. Tämä päivien uusi sisältö auttaa\nihmistä pääsemään sisäisesti irti oman minuutensa taakasta; hän\ntuntee olevansa vain osa jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Mutta\nsamalla hän selvästi vaistoaa, että vaellus kärsimysvuorelle olisi\nkohta alkava. Ja hänet valtaa sama tyyneys, joka on näissä raskaissa\nsyksyn päivissäkin. Tyyneyden alla on kuitenkin sammumatonta\nlevottomuutta ja odotusta, joka lisääntyy päivä päivältä.\n\nHelsinki on pimeässä. Valoa ei näe juuri mistään. Uhkaava pimeys\nverhoaa kaiken. Hämärästi erottaa talojen hahmoja ja näkee kadun\nedessään kajastavan. Ja kun kulkee puistoissa, tuntee märkien puiden\nlehtien putoavan hiljaa kasvoilleen niinkuin unessa. Syksy, musta\nsyksy...\n\nEi ole lepoa, ei rauhaa. Yhä vain pitää kulkea, kulkea, päämäärää\nvailla, kahlata tuossa kosteassa pimeydessä, joka on maailma sinänsä,\nvuorenraskas, ennentuntematonta tuskaa ja uhkaa täynnä. Sivuutan\nihmisiä, jotka samoin kulkevat ääneti eteenpäin niinkuin varjot.\nRaitiovaunut tulevat ja menevät kolisten, peitetyin ikkunoin,\nhelistävät kellojaan ja häipyvät pois. Junien vihellyksiäkin\nkantautuu aseman suunnalta. Joka päivä siirtyy ihmisiä maaseudulle,\nenimmäkseen naisia ja lapsia. Kaikki junat ovat tupaten täynnä. Sota\nuhkaa... Mutta minä muistan tervasoihtujen liekit pimeyden keskellä;\nhäikäisevinä ja väkevinä ne palavat eivätkä sammu tuulessa...\n\nEn halua nyt olla yksin, vaan vietän lopun iltaa erään vanhan\nystäväni luona. Täällä on valoa ja lämpöä. Ikkuna on tiiviisti\npeitetty, ettei valoa suinkaan pääsisi ulos. Olemme kahden,\nsillä ystäväni perhe on jo maaseudulla. Ensimmäisenä Helsingin\nevakuoimispäivänä olivat lähteneet. Meitä kumpaistakin ympäröi tällä\nhetkellä tietty yksinäisyyden ilmapiiri. Olen hiukan väsyneenä jo\nkysynyt, mitä uutta kuuluu Moskovasta, ja saatuani sen kuulla,\nkumpikin olemme vaipuneet mietteisiimme. Polttelemme ääneti pitkän\naikaa. Ystäväni on minua tuntuvasti vanhempi; näen, että hänen\ntukassaan on jo hieman harmaita hiuksia. Hän nojaa raskaasti\nkädellään tupakkapöydän kantta vasten, sormien välissä hehkuu savuke.\nHetken kuluttua hän alkaa kertoa.\n\n-- Tiedätkös, tässä ajan tunnelmassa on jotain samaa kuin\nmaailmansodan puhjetessa. Luonnollisesti tämä kaikki on meille\npaljonkin läheisempää ja kipeämpää kuin silloin, mutta jotain on\nsamaakin, sitä ei voi kieltää. Kun maailmansota puhkesi, olin vuoden\nlueskellut yliopistossa ja olin silloin maaseudulla viettämässä\nkesääni. Tiedäthän ne maisemat siellä kotimaakunnassamme. Peltoja,\npeltoja silmän kantamattomiin, metsäinen mäki tai töyräs siellä\ntäällä, vanhoja joenvarsikyliä, kaivonvinttejä, talojen ja töllien\nruohoisilla pihoilla humalasalkoja... En ollut koskaan sillä tavoin\nnauttinut luonnosta ja kypsyvien viljapeltojen näystä kuin juuri\ntuona kesänä, jolloin maailmansota puhkesi. Se oli suorastaan\nhekumointia. Nukuinkin joskus ruismaassa öisin omituisen kirkkaan,\npunaisen kuun paistaessa yöksi viilentyneiden viljapeltojen yllä.\nMuistan vielä kaiken: vahvojen olkien suhinan ja niiden vienon\npunerruksen, alasriippuvien tähkien tuoksun, viljan syvän hehkun...\nEi tällaista voi unohtaa. Sen omistaminen on suurta rikkautta. Mutta\nsitten alkoivat kuumat elonkorjuuviikot. Sirpit työnnettiin rukiiseen\nja koottiin sitomiksi. Minä olin tässä työssä mukana. Samaan aikaan\nkajahtivat sitten Sarajevossa nuo laukaukset, joiden kaiku kiiri\nkautta maailman, tänne asti. Ja pian sen jälkeen alkoi miljoonien\nmiesten marssi kuolemaan.\n\nHän vaikenee hetkeksi, karistaa tuhkan savukkeestaan ja jatkaa sitten:\n\n-- Se oli unohtumaton ja merkillinen loppukesä. Kuumilla\nelopelloillaan aherteleva väki saattoi usein nähdä kasakoiden\nratsastavan maantiellä, halki suomalaisten viljapeltojen. Venäläistä\nsotaväkeä majoitettiin vanhoihin jokivarsikyliin, jotka huokailivat\nhäpeäänsä ja onnettomuuttansa. Kerran näin ratsastavien kasakoiden\nmistään välittämättä oikaisevan erään tuleentuneen vehnävainion\nhalki. Talon isäntä juoksi hätään, tarttui synkeänä hevosia päitsistä\nja koetti häätää kasakoita pois vehnäpeltoa tallaamasta. Hänet\npoljettiin maahan... Kun juosten saavuin vehnäpellolle varustettuna\ntukevalla karahkalla, kasakat ratsastivat jo etäällä tomupilvessä.\nKylissä puhuttiin ampumisista ja raiskauksista. Kaikkialla oli\nodotusta, levottomuutta ja hammasten kiristystä. Viivyin noina\nloppukesän viikkoina usein pitkiä aikoja joella, väliin yömyöhään.\nSoutelin edestakaisin. Kuuntelin kaislojen kahinaa ja sorsien\nhuutoja joelta, joka oli peittynyt vahvaan, sinertävään usvaan.\nOlin usein yökasteesta märkä, kun pimeässä menin kotiin. Sitten\ntuli syksy, ja kylistä alkoi kuulua puimakoneiden jyskettä. Koivut\nkellastuivat mäillä, ja haapojen ylle valui tuo verenraskas puna,\njonka olin nähnyt niin monina syksyinä tätä ennen. Mutta nyt\nsiinä oli oudon karvas sivuvivahdus, jonka havaitsin kuin unessa.\nSekavassa mielentilassa lähdin Helsinkiin. Täältä oli paljon ihmisiä\nsiirtynyt maaseudulle ja yhä silloin siirtyi, kun tulin. Junat olivat\ntungokseen asti täynnä, kuten ne ovat nytkin. Pelättiin saksalaisten\nmaihinnousua. Lukuni eivät sanottavasti edistyneet. Minä muistan\nvielä, kuinka monasti mieleeni tänä aikana palautui se tapaus, jonka\nmaailmansodan syttymiskesänä olin nähnyt eräällä suomalaisella\nvehnäpellolla. Talonpoika torjumassa vehnävainioltaan kasakoita\nhevosineen, joiden jalkoihin hän sortuu... Se oli syöpynyt mieleeni\nlähtemättömästi. Aavistin kerran tulevan ajan, jolloin kasakat eivät\nolisi vielä ennättäneet ratsastaa pois... ja silloin ne olisi perivä\nhukka... Maailmansota jatkui. Venäjällä puhkesi vallankumous. Elin\nHelsingin svabodan ajat... Sitten tuli meidän vapaussotamme, jolloin\nminäkin kohtasin kasakkani, nuo suomalaisen naisen ja viljapellon\nhäpäisijät... Haavoituin Tampereella.\n\nMeitä ympäröi taas hiljaisuus. Emme puhuneet kotvaan mitään. Kello\nlyö viereisessä huoneessa.\n\n-- Kaksikymmentäkaksi vuotta vapaata, itsenäistä elämää, sanoo\nystäväni vihdoin. -- On saanut hengittää vapaasti. Vieraan sortajan\nmahti ja ies ei ole painanut. Ei ole ollut pistimiin nojautuvia\npakkomääräyksiä, ei maasta karkoittamisia. Minkälainen kehitys\nonkaan kaikilla aloilla tapahtunut tänä aikana! Ja kun tätä kaikkea\nuhkaa vaara taas samalta taholta kuin aina ennenkin, mielen valtaa\nsyvä tuska. Mutta täytyy terästyä, täytyy olla valmis uhrautumaan,\ntaistelemaan tämän kaiken puolesta. Tämä aika pakottaa ihmisen\nuudesti arvioimaan kaiken: suhteensa elämään, isänmaahan, maailmaan,\neri kansoihin ja rotuihin, vieläpä uskontoonkin. Toisaalta se\npakottaa nöyrtymään, laskeutumaan tomuun, toisaalta se taas sallii\nihmisen kokea sitä suunnatonta hengen jännitystä, sitä avaraa, koko\nmaailmaa syleilevää tunnetta, jonka ihmiselle valmistaa ainoastaan\nhistoriallisesti merkittävä aika. Minä en epäile, ettemmekö me kohta\nsaisi nähdä erään ajanjakson menevän mailleen ja uuden sarastavan.\nVoi olla, että meidänkin kansamme uusi tulevaisuus on versoava esiin\nsodasta, verestä ja tuhkasta.\n\n-- Eilen illalla olin asemalla, alkaa hän taas hetken kuluttua.\n-- Himmeästi valaistu asemahalli oli täynnä maaseudulle lähteviä\nihmisiä, etupäässä naisia ja lapsia. Sama ahdinko vallitsi\nlaiturilla, jonne vaivoin pääsin tungoksen lävitse. Junien hahmoja\nerotti hämärästi asemalla pimeydessä ja sumussa. Niitä kohti ihmiset\nkiiruhtivat matkalaukkuineen ja nyytteineen. Joitakin lamppuja paloi\nverhottuina siellä täällä. Sataa tihuutti. Oli murheellista seisoa\nsiinä ja katsella tätä kaikkea. Lotat ja pelastusarmeijalaiset\nauttoivat ja tukivat vanhuksia ja jakoivat lapsille voileipiä. Monen\nnaisen silmät olivat kyynelissä, mutta kukaan ei itkenyt. Sodan uhka\noli olemassa, se oli olemusten pohjilla, ilmassa, kaikkialla. Mutta\nkukaan ei itkenyt, kukaan ei valittanut; äänettömänä saattona vain\nvaellettiin junia kohti sumun ja pimeyden keskellä...\n\nYstäväni tuijottaa minuun mietteissään. Sitten hän jatkaa:\n\n-- Olin viime viikolla erään sukulaiseni hautajaisissa maalla.\nSeisoin muiden joukossa siellä hautausmaalla kovassa tuulessa.\nKirkkomaan puut olivat jo lehdistä aivan paljaat; tyhjinä ja\nmustina harottivat niiden oksat. Seisoimme siinä tuulen alla,\nkuunnellen kuoleman ja ylösnousemuksen sanoja ja hiekan putoamista\narkun kannelle. Kun tämä kaikki oli mennyt ohitse, ajatuksemme ja\nkeskustelumme pakostakin kääntyivät taas sotaan ja mahdollisuuksiimme\npuolustautua hyökkääjää vastaan. Sota, sota, se aivan kuin henkäili\njo kylien yllä, noiden ennen niin rauhallisten ja vanhanaikaisten\nkylien.\n\nJa sillä hetkellä minunkin mieleeni palautuu taannoinen matkani\nmaaseudulle. Kylät alkoivat jo olla nuorista miehistä tyhjiä, melkein\nkaikki olivat jo lähteneet keskityspaikkoihin... rajoille ja rajojen\nläheisyyteen. Nostoväkeen kuuluvat miehet olivat vielä toistaiseksi\njääneet. Hevosia oli otettu taloista armeijan tarpeisiin.\nKuljeskelin rauhattomana vanhoilla kujilla, joille oli varissut\nviljankorsia elonkorjuuajan kuumina päivinä. Silloin ei sodasta\noltu vielä tiedetty mitään. Hevoset olivat vetäneet täysinäisiä\nelokuormia kujilla, miehet viheltäneet, ja vanhanaikainen rauha oli\nlevittäytynyt laajojen peltoaukeiden yli. Lehmien sarvet olivat\nvälkkyneet laitumilla, ja hevosten väkevää hirnuntaa oli kantautunut\njokitöyräiltä. Mutta nyt oli musta syksy saapunut näihinkin kyliin.\nTalot kohosivat mäkien lappeilta tai rantatöyräiltä kumman paljaina\nmyöhäissyksyn auringon paistaessa niiden vihertäviin ikkunoihin.\nPellot olivat paljaita, tyhjiä, mustia, ja maantie oli autio niin\npitkälle kuin sitä näin. Jossakin etäällä haukkui koira. Märät,\nkeltaiset lehdet lensivät kuihtuneina jalkoihini, niinkuin niitä\nolisi taivaasta pudonnut... Palasin kyllästyneenä takaisin.\n\nIllalla menin alas puutarhaan. Marjapensaita ja muutamia omenapuita,\njoista toiset olivat kuolleita. Ja kukkien tulet olivat sammuneet\njo aikoja sitten. Aurinko laski suurena mustien peltojen taakse.\nHiljaisuus humisi korvissani. Ei kuulunut enää lehmien ammuntaa eikä\nhevosten hirnuntaa laitumilta. Musta, arvoituksellinen hiljaisuus\nvain levisi kaikkialle. Näin äidin tutun hahmon ylempänä mäellä;\nhän seisoi hetken siinä ja häipyi sitten pois. Sumupilviä lainehti\nedestakaisin peltojen yllä. Ne olivat niinkuin haamuja, ammoin\nkuolleitten suomalaisten haamuja, jotka yhteinen hätä ja ahdinko oli\nmanannut ylös haudoistaan. Nuo siniharmaat haamut huojuivat sinne\ntänne ikäänkuin käsiinsä kivääreitä ja kirveitä etsien. Tuntui kuin\nitse Jumala olisi huutanut niille: \"Rajoille, rajoille...!\" Olin\nnäkevinäni suomalaisen nyrkin varjon idän taivaalla, se ei uhannut,\nmutta se oli puolustukseen valmis. Näin muutakin. Näin keltaisten\nkuhilaiden nousevan mustille pelloille, säteillen ympärilleen\nhedelmällisyyden raskasta, väkevää valoa. Helmat kohotettuina\nsisareni kulki huojuen peltojen yli, kadoten tuohon merkilliseen\nvaloon, jota koko seutu oli täynnä... Mutta sitten tienoo pimeni\njälleen hetkeksi kohta leimutakseen ohravalkeitten rajussa hohteessa.\nSen valossa kulki talonpoikia tiellä, ja heillä oli olkapäillään --\nei viikatteita -- vaan kivääreitä, joita he kantoivat kuin ristejä.\nHe vaelsivat loputtomana, harmaana saattona kohden itää, ja heidän\njoukossaan oli veljeni...\n\nMusta syksy... Lähdin puutarhasta pois. Olin nojannut kuolleeseen\nomenapuuhun ja uneksinut.\n\nKuulen ystäväni äänen yhä niinkuin unen lävitse:\n\n-- Eräänä päivänä kulkiessani pitkin Turuntietä, ohi Eduskuntatalon,\nnäin sotilaslaiturilla olevan kuumeista kiirettä. Junia lastattiin.\nHevosia, heiniä, ammuslaatikolta, rekiä, ahkioita, konekivääreitä,\nsuksia ja lopulta miehiä... Se on sitä liikekannallepanoa. Pitkin\nkatuja kiirehti reserviläisiä reput selässä. Aamulla olin nähnytkin\npoliisin kiertelevän taloissa jakamassa käskyjä. Vielä pari viikkoa\nsitten sanottiin, ettei sotaa tule, että Venäjä ei sentään hyökkää...\nNyt puhutaan jo toista, ei ainakaan odoteta Moskovasta enää mitään\nratkaisevaa. Neuvottelut saattavat kyllä venyä, mutta sopimukseen\ntuskin päästään.\n\n-- Minäkin olen odottanut kutsua joka päivä, sanon äkkiä. -- Tästä\npitäisi jo päästä lähtemään. Alkaa kyllästyttää tämä jatkuva odotus.\nAina vain ajatukset kiertävät samaa kehää.\n\nYstäväni katsoo jonnekin ohitseni ja sanoo sitten aivan kuin jotain\nmuuta ajatellen:\n\n-- Kyllä se tulee aikanaan. Reserviläisiä on vielä paljonkin\nkutsumatta. Mutta ymmärrän kyllä odotuksesi. Tuntolevy kaulaan ja\nkivääri käteen -- se on parasta, mitä miehelle nyt saattaa tapahtua,\nkun kerran maata uhkaa vihollisen hyökkäys.\n\nKeskustelumme katkeaa tähän, ja minä lähden ulos pimeyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyöni on vähitellen jäänyt, yksi asia vain täyttää mielen: Tuleeko\nsota ja miten käy meidän alkavassa taistelussa? Odotan kutsua;\njoka aamu uskon sen saapuvan. Mutta se viipyy yhä. Levotonta\nharhailua kaupungilla, joka on tullut kumman hiljaiseksi. Sitä\npainaa salainen uhka, joka lisääntyy päivä päivältä. Kaivopuiston\nkallioilla iltapäivän hetkinä. Jostakin kantautuu kirkonkellojen\nsoittoa, ehkä Johanneksen kirkosta. Meri on harmaa, etäinen.\nSitten Hietalahdessa auringon laskiessa. Nostoraanojen mustat\nvarjot taivaalla, jossa viipyy kylmä syksyinen hehku. Pimeässä\nasemalla, verhottujen lamppujen alla. Maaseudulle lähteviä ihmisiä\nnyytteineen, tavaroineen, miehiä reput selässä, reserviupseereita\ntoisen luokan vaunun portailla ja sillalla. Veturien savua...\nYö jossakin atelierissa tuttavan maalarin luona. Vielä kerran\nStrindbergin Punaisen huoneen tunnelmaa... Mustan välkkyvää taivasta\nja kylmien tähtien tuiketta kattoikkunasta... Etäisiä valssin\ntahteja ja mielessä ajelehtivia romaaninrepaleita... Ja vihdoin unta\nmaalattujen, värikkäitten kankaitten ja maalitölkkien keskellä...\n\nViimeisiä siviilimiehiä... Vänrikki Stoolin tarinat taskukoossa,\nolkaa hyvä ja pistäkää paperiin! Tulen sitä tarvitsemaan. Sivu\nGoetheä joka päivä! Maksaa vaivan... Punaista, keltaista, sinistä\nja mustaa, mustaa... Puiden lehtiä maassa, kaikkialla. -- Syksy\non, sanot sinä. Konekivääreitä katoilla. -- Ilmasuojeluyhdistyksen\nmainostemppuja, olen sanovinani jollekin rauhoittavasti. Mutta minua\nei uskota. Kaukana maalla vanha karjakuja. Mäki ja valkeita koivuja.\nTuulimylly. Paljon sinistä. Ja taas konekivääreitä... Niistä ei tule\nloppua. Tulen välkettä...\n\nAamu. Ihmiset liimailevat paperisuikaleita ikkunoihinsa. Kadulla\nrämisevät konekiväärirattaat. Talojen kattoja. Kaksi tehtaanpiippua.\nTaivasta, aamutaivasta... Herään vitkallisesti uuteen päivään.\n\nKäyn taas sotilaspiirin aluevalvojan toimistossa. En mielelläni käy\nesikunnissa enkä kanslioissa, mutta nyt se on välttämätöntä. Minun\non vihdoin saatava selvyys, missä kutsuni viipyy. Aluevalvojan\ntoimistossa on paljon reserviläisiä, kaikilla sotilaspassi käsillä.\nVirkailijoilla on kiirettä. Ei ole vielä mitään kutsua, se tulee\nkyllä aikanaan. Paljon on vielä kutsumatta. Painun kadulle. Kuljen\npitkin Etelärantaa. Edelläni vaeltaa naisia kantaen matkalaukkuja\nja nyyttejä. He lähtevät ilmeisesti maaseudulle. Katuvierellä\nseisoo hevonen, jonka pää on uponnut heinäpussiin. Korvat näkyvät\nja lempeät, hieman kosteat silmät. Kolera-altaassa on kiiltäviä,\nöljyisiä läiskiä. Alkaa sataa. Vettä valuu hatunlieriäni pitkin,\nkohotan päällystakin kauluksen ylös. Joku nainen juoksee yli kadun\nläheiseen puhelinkoppiin. Hänellä on suuret, pelästyneet silmät.\nKappeli on aivan kuin uponnut keltaisten, mätänevien lehtien alle.\nSyksy on, musta, rauhaton, uhkaava syksy.\n\nPuistossa työmiehet kaivavat sirpalesuojaa pommitusten\nvaralta. Kadulla marssii sateessa reserviläisiä; he ovat vielä\nsiviilivaatteissaan, toisilla vain sotilaslakki, toisilla vyö.\nMenevät nähtävästi syömään. Heidän askeleittensa kumina häipyy.\n\nSade taukoo vähitellen. Näen sateenkaaren meren yllä. Katajanokan\nkreikkalaiskatolisen kirkon kupoli säihkyy sen valossa. Kuljen\neteenpäin. Sota ei ole vielä syttynyt. Maassa on rauha ja syksy. Ja\nkatoilla konekivääreitä. Taas tulee ilta ja pimeys.\n\nEi tule tänäkään aamuna vielä kutsua. Kaikki on ennallaan.\nSanomalehti on pudonnut tavalliseen tapaansa eteisen lattialle.\nNostan sen ylös ja silmäilen sitä. Leningradissa ja Moskovassa Suomen\nvastaisia mielenosoituksia. Hyökkäämättömyyssopimus sanottu irti\neilen, nyt on diplomaattiset suhteet katkaistu. Tuijotan ikkunaan.\nPikkulinnut nokkivat ikkunalaudalla viimeisiä leivänmurusia. Avaan\nikkunan ja annan niille lisää. Vaimoni askartelua kuuluu viereisestä\nhuoneesta. Pikkulintuja on taas ilmestynyt ikkunalaudalle.\n\nSeuraavana aamuna sireenit ulvovat ensimmäisen kerran, niiden ääni\ntunkeutuu syysilman halki ja leikkaa kuin veitsi. Ihmiset rientävät\npommisuojiin taloissa ja puistoissa. Sota on alkanut. Kohtalo kulkee\npitkin katuja ja teitä... Elämä saa yhdellä iskulla uuden sävyn ja\nluonteen. Odotus on päättynyt, sarja piinallisia viikkoja, jolloin\nei tiedetty, mitä tulisi tapahtumaan. Nyt alkaisivat toisenlaiset\npiinaviikot, jolloin ei enää mikään olisi epäselvää. Sodan kova,\ntuhoava kirkkaus valaisisi tästä lähtien Suomen päiviä ja öitä ja\nristillä riippuvaa kansaa, joka ei ole muuta halunnut kuin saada\nelää rauhassa omaa elämäänsä. Tulisiko näiden piinaviikkojen jälkeen\nkerran koittamaan pääsiäinen, sitä ei kukaan vielä voi sanoa.\n\nIltapäivällä viholliskoneet ilmestyvät uudelleen. Pommit putoilevat,\nräjähdyksiä kuuluu, kauheita räjähdyksiä, jotka kumisevat\nmoninkertaisina kivitalojen keskellä. Marraskuisissa puistoissa ja\nmetsiköissä olevia ihmisiä ammutaan konekivääreillä. Äiti etsii\nlastaan ja lapsi äitiään. Jossakin penkereen takana makaa ihmisiä\nkuolleina, päät murskana, ruumiit silpoutuneina. Palopommit ovat\nsytyttäneet taloja palamaan. Tulenlieskat kohoavat taivaalle...\nsavua, karvasta katkua leviää kaduille. Ilmatorjunta-aseet toimivat.\nVäestönsuojelumiehiä juoksee kaduilla. Ruumiita vedetään esiin\nraunioista. Ja yhä kaikuvat nuo hornamaiset räjähdykset, ne täyttävät\npauhullaan koko maailman, herättäen kummallisen, pakahduttavan\ntunteen elämän loppumisesta. Tulipalojen kaamea kajastus sokaisee\nsilmät, lyö veripunaisena taivaalle saakka. Ihmiset istuvat tai\nseisovat pommisuojissa seuraten ääneti helvetin riehuntaa jossakin\nyläpuolellaan, kuunnellen pommikoneiden raskasta surinaa ja\nräjähdysten kumeita ääniä. Ja joka hetki he odottavat oman talonsa\nsortuvan ja hautaavan heidät alleen, kaiken murskaavaan sekasortoon.\n\nTämä päivä on Helsingin kauhun ja surun päivä. Olisiko koko kaupunki\nhäviävä niinkuin Jerusalem muinoin, joutuva perikatoon, sudet ja\nkoiratko vain ulvoisivat sen tuulisilla raunioilla kuonot taivasta\nkohti aterioituaan ensin niiden lukemattomien ruumiitten ääressä,\njotka viruvat kaduilla ja raunioissa? Olisiko koko Suomen kansa\nhäviävä, olisiko se lopulliseen tuhoon tuomittu? Eikö mistään tule\npelastusta, avautuisivatko nyt portit Aasialle, avautuisivatko\nvuosisataiset portit mielivallan ja barbarismin käydä sisälle? Kävi\nkuinka tahansa: sitä ennen taistellaan, kaadutaan paikalleen --\nyhtäkään suomalaista, miestä ja naista, ei nähdä Itkumuurilla...\nTulkoon siis vielä kerran sota ja veriset vaatteet!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn iltayö, pimeä ja aavisteleva. Kuljen pitkin autioita katuja.\nSilloin tällöin tulee joku väestönsuojelumies tai -nainen vastaani.\nTalot kohoavat suurina ja tummina. Askeleet kopisevat kummallisen\nkovasti ja ontosti kaikuvassa yössä. Tällaisena yönä saattaisi kuulla\nKuoleman rattaitten kitinän.\n\nMinulla on reppu selässäni ja käsky povitaskussani. Kokoontumispaikka\non eräs kansakoulu, jossa minun olisi oltava keskiyön aikaan. Kuljen\neteenpäin pimeässä, kaikuvassa yössä. Jotain minusta on aivan kuin\npois pyyhkäisty. Menneet vuodet, niiden ulkonaiset ja sisäiset\ntapahtumat nousevat esiin merkillisen varjomaisina, etäisinä. Edessä\noleva uusi elämä, uusi suuri tapahtuminen täyttää kaikki ajatukset.\nNykyisyys on tällä hetkellä hallitseva tekijä, ankara, kouraiseva\nnykyisyys, jonka lopusta ei ole tietoa.\n\nOlen saapunut perille, noussut ylös kiviportaita ja vaihtanut\nmuutamia sanoja pöydän ääressä istuvan unisen aliupseerin kanssa. Nyt\nolen voimistelusalissa, joka vaikuttaa kylmältä ja kolkolta. Täällä\non vain muutamia miehiä; joissakin alempana olevissa luokkahuoneissa\non enemmän. Puhumme jotakin matalalla äänellä. Puoliyö on jo ohitse.\nHeittäydymme pitkällemme penkeille ja koetamme nukkua. Mutta on\nliian kylmä. Tavan takaa täytyy nousta kävelemään lattialle. Koetan\nkädelläni ikkunan alla olevaa lämpöpatteria, se on aivan kylmä. Pari\nseinässä olevaa lamppua palaa himmeästi.\n\nYö kuluu hitaasti. Joku heittelehtii penkillä levottomasti\nnukkuessaan ja lopulta putoaa kolahtaen lattialle. Muutkin\nheräävät siihen. Vaihdetaan muutama sana. Sitten taas yritetään\nnukkua. Ajatukset jauhavat, uni tulee vain tuokioittain. Aamu\nsarastaa. Käytävästä kuuluu askeleita. Jonakin hetkenä kuulen\nnimeäni huudettavan. Menen ulos käytävään. Siellä istuu pöydän\ntakana kirjureita. Eräs upseeri seisoo pöydän edessä. Minulle\nilmoitetaan, etten kuulukaan tänne, vaan eräälle toiselle koululle.\nKokoontumismääräyksessäni oli selvästi mainittu tämä paikka, mutta\nolkoon miten tahansa: otan paperini ja reppuni ja lähden ulos.\n\nAamu on kylmä ja tuulinen. Poikkean johonkin kansanruokalaan\nkahville. Ruokala on täpösen täynnä työmiehiä. Overallit yllä he\nistuvat pöytiensä ääressä, juoden aamukahvia tai syöden puuroa. Saan\nkahvini ja istun juomaan. Pöydässä istuu jo entuudestaan vanhahko,\nkäsipuoli mies. Tyhjän takinhihan hän on työntänyt taskuun. Oikealla\nkädellä hän pitelee suurta, höyryävää kahvikuppia. Huomaan hänen\nolevan aika tavalla juovuksissa, vaikka on vielä varhainen aamu.\nYönsä hän sanoo viettäneensä Pelastusarmeijan yömajassa ja aamulla\nsitten tyhjentäneensä jonkun toisen irtolaisen kanssa viinapullon;\nse oli ollut vanhaa viinaa, joka oli noussut tukkaan kiivaasti kuin\nhäkä. Siinä hän nyt istuu, vanha, parrakas irtolainen, päässään\ntuo kamala viina. Hän on ollut suuri ja vahva mies, vuosia sitten,\nsen näkee selvästi, mutta nyt hän on jo hiukan kumaraan vääntynyt.\nKätensä hän sanoo menettäneensä maailmansodan aikana venäläisten\npatteritöissä, jossa se oli joutunut nostoraanan puristukseen ja\nkatkennut kuin puunoksa... Sen jälkeen hän oli elätellyt itseään\njoten kuten, enimmäkseen viettäen irtolaisen elämää, johon kuuluvat\nyöt Pelastusarmeijan yömajoissa.\n\n-- Isänmaa on vaarassa, pojat! huutaa hän yht'äkkiä kaikuvalla\näänellä ja lyö samalla nyrkin pöytään. -- Rajalle, pojat, rajalle!\n\nTuon vanhan irtolaisen ääni nousee niinkuin tynnyrin pohjalta; se on\nkarhea ja kumea. Sitten hän ääntään alentaen sanoo lähellä istuville\nikäänkuin salaisuutena:\n\n-- Me voitamme sodan, sillä meidän puolellamme on Amerikka ja\nSuur-Britannia.\n\nViimeiset sanat hän sanoo erikoisella ponnella. Tuossa vanhassa\nkulkurissa on jotain mieleenpainuvaa, kun hän siinä puhuu\nisänmaastaan ja aivan kuin jostain ihmismeren pohjalta heiluttaa\nkurjaa, likaista lippuaan. Kun tällaista ilmenee kuivassa ja\nlahonneessa puussa, mitä sitten terveessä, mietin.\n\n-- Onkos teidät jo otettu sisään? kysyy hän minulta.\n\n-- Kyllä, vastaan minä. -- Olen menossa juuri ilmoittautumaan.\n\n-- Se on oikein se, sanoo hän.\n\nMinä en voi olla häntä ajattelematta, kun lähden jatkamaan matkaani.\nKerta toisensa jälkeen tuo ryysyinen, käsipuoli ukko nousee\najatuksiini ja katsoo minuun pienillä, vilkkuvilla rotansilmillään\njostakin hämärästä. Vielä silloinkin hän väikkyy jossakin muodossa\nja tilassa ajatuksissani, kun astun ylös uuden koulun portaita. Taas\nsama ilmoittautuminen kuin edellisessäkin paikassa, tällä kertaa on\nvain ilmoitettava myös lähin omainen. Sitten saan nousta seuraavaan\nkerrokseen. Menen johonkin luokkahuoneeseen, joka on täynnä miehiä.\nHe makaavat lattialla reppu pään alla. Tunnen kohta, että täällä on\nlämmintä. Tervehdin ja lasken reppuni lattialle.\n\nKaksi päivää viivymme täällä. Miehiä tulee lakkaamatta lisää, yöllä\nja päivällä, joka tunti. Ja eräänä pimeänä iltana me sitten lähdemme.\nMarssimme rivissä niinkuin sotilaat, tosin vielä siviilivaatteissa.\nSuoraan asemalle ja siellä junaan. Vaunut tulevat tupaten täyteen.\nSiellä saamme alkuvaikutelman siitä ahtaudesta, mikä vallitsisi\nkorsuissa meidän päästyämme rintamalle. Juna nytkähtää liikkeelle.\nMatkamme määrästä emme tiedä mitään. Lamput vaunuissa palavat\nhimmeinä. Vaunujen ikkunat on tiiviisti peitetty. Tupakansavu\naaltoilee päittemme päällä. Ovet vaununsillalle ovat auki; sieltä\npäin puhaltaa raitis, syksyinen tuuli läpi vaunun.\n\nYö on musta. Vasten tuota seinämäistä pimeyttä junamme syöksyy täyttä\nvauhtia. Joku laulaa. Juna pysähtyy vain kerran ja toistamiseen\nvasta perillä, Hämeenlinnassa, harjoituskeskuksessa, jossa tulisimme\nviipymään muutaman viikon. Marssimme asemalta Hämeenlinnan Lyseolle,\njonne majoittaudumme. Kaikki kasarmit ovat jo ääriään myöten täynnä,\ntäytyy siis olla tuossa vanhassa koulussa, jossa ikäänkuin henkäilee\nvielä Sibeliuksen, Eino Leinon ja Larin-Kyöstin nuoruus...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten, päivien ja viikkojen kuluttua, tulee jälleen ilta, jolloin\nlähdemme, marssimme asemalle. On himmeä kuutamo. Hämeenlinnan vanha\nlinna, joka nyt on ollut monet vuodet vankilana, seisoo siellä\nrannalla yksinäisenä, eläen vuosisataista elämäänsä. Harjoitusviikot\novat nyt takana. Meillä on kiväärit. Olemme lähdössä rintamalle.\nSotilaslaiturilla häämöttää loputtoman pitkän sotilasjunan\nvarjo. Harmaita tavaravaunuja toinen toisensa perästä, keskellä\npari toisen luokan matkustajavaunua upseereita varten. Jossakin\netäällä... tuolla, missä laituri loppuu, savuaa musta, väkevä\nveturi, männät hohtaen kuutamossa. Koko pataljoona sijoitetaan\nsamaan junaan hevosineen, varastoineen ja tavaroineen. Kuormaus on\nvielä silloin kesken, kun me saavumme sotilaslaiturille. Kaiken\ntäytyy käydä hiljaisesti, äänettömyyden vallitessa. On niin valoisa\nyö, että vihollislentäjät voivat käyttää sitä hyväkseen. Kaikki\nmenee kuitenkin hyvin, mitään ei tapahdu. Hevoset kolistelevat jo\nvaunuissaan. Lastauksen yhä jatkuessa me nousemme härkävaunuihin,\njoiden jokaisen keskellä on kamiina. Se hehkuu lämmintä. Puhutaan\nja hälistään. Kiväärien perät kolisevat vaunun lattiaan. Vihdoin\nkuormaus päättyy, ja juna nytkähtää liikkeelle. Me olemme matkalla --\nmatkalla rintamalle.\n\nHärkävaunun molempiin päihin on laitettu lavereita, joiden päällä\nsopii maata. Juna jyskyttää eteenpäin, ensin etelään, sitten suoraan\nitään. -- Rintamalle, rintamalle, jyskyttävät pyörät kumeasti.\nMakaamme pitkällämme lavereilla ja kuuntelemme tuota yksitoikkoista\nääntä, jymisevää kohua. Toisinaan avataan vaunun ovi tai luukku,\nja pieni kaista öistä suomalaista maisemaa hulvahtaa näkyviin\nmerkillisen rauhallisena, niinkuin sotaa ei maassa olisikaan. Mutta\nkaukana on kuitenkin rintama... etulinjat, jotka kutsuvat meitä.\nSuomalainen sotilasjuna huurteisessa talviyössä matkalla kohti itää...\n\nMiehiä ja hevosia härkävaunuissa, avonaisissa tolppavaunuissa rekiä\nja lappalaisia ahkioita, edessä savuava veturi -- niin me syöksymme\neteenpäin halki yön, jyristämme huojuen ja loskuen taaksemme\nkatsomatta. Yhä kauemmaksi kuljemme entisyydestämme, irtaudumme\nomasta, persoonallisesta elämästämme, kaikesta, synnymme ikäänkuin\nuudestaan tänä kumisevissa härkävaunuissa vietettynä yönä lakkaamatta\nkiitäessämme eteenpäin, lähemmäksi rintamaa ja uutta todellisuutta.\nSe on kuin kiireistä, levotonta syöksymistä halki elämän kuoleman\nläheisyyteen.\n\nKuulen äänen jostakin kamiinan takaa:\n\n-- Olemme nyt matkalla sinne, missä kuoleman tuuli puhaltaa ja missä\naurinko ja kuu katsovat ristiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvaan silmäni. Makaan korsussa pullolampun valaistessa kasvojani.\nJoku puhuu ylälaverilla piikkilankaesteistä ja espanjalaisista\nratsastajista. Näen sen silmissäni -- espanjalaisen ratsastajan.\nTolpat ristikkäin, piikkilankasokkelo, tiheä kuin hämähäkin verkko...\nOlen yhä kuin jossakin muualla, keskellä syksyä, kaupungissa,\nmaaseudulla, jyristen eteenpäin kulkevassa sotilasjunassa...\n\nAjatuksissani otan alas pullolampun ja korjaan sen ohutta, keltaista\nliekkiä.\n\n\n\n\nMiehiä tuntolevy kaulassa\n\n\nJuoksemme jälleen kivääri kainalossa ampumahautoihin kovassa\nkranaattitulessa. Shrapnellejakin räjähtelee yläpuolellamme. Nousemme\ntukikohdan uomasta loivalle mäelle, tykinammusten ruhjomalle\ntöyräälle ja sieltä alas ampumahautaan. Taas sama tuijotus\nvastarannan puolelle kuin yölläkin.\n\nOn iltapuoli päivää, ja meidät on hälytetty. Mutta hyökkäystä ei\ntapahdu. Jää edessämme on tyhjä. Joitakin tummia pensaita häämöttää\nloitolla edessäpäin. Vielä kauempana peltoja, jotka nousevat hitaasti\nmetsänrantaa kohti. Joitakin harmaita latoja ja töllejä, jotka eivät\nvielä ole palaneet, kyhjöttää rantakumpareella. Erääseen tuollaiseen\ntölliin tai taloon, jossakin alempana Taipaleella, olivat venäläiset\npanneet tanssit pystyyn. Heillä oli naisiakin, oikeita venakoita,\nhanuri raikui ja balalaikka. Soitto kantautui suomalaisten asemiin.\nEikä muuta tarvittu. Taloon suunnattiin tykistökeskitys, ja niin\ntehtiin parilla kranaatilla rintamatanssiaisista loppu. Vain kolme\nmiestä huojui verissään ja kahta naista mukanaan laahaten talon\npihaan, johon juuri silloin tuli vonkuen ja ulisten uusi kranaatti.\nHekin menivät. Oikeat hurjat kuolintanssit ne olivat...\n\nMe odotamme puolustusasemassamme, joka on näillä paikoin melkeinpä\nhevosenkengän muotoinen. Vihollinen voi ampua meitä kahdelta\nsuunnalta: vasemmalta ja suoraan edestä. Ampumahaudat ovat osittain\nlumeen, osittain maahan kaivettuja. Yhdyshauta puuttuu, tulemme öisin\nsitä kaivamaan. Tykistömme on ylempänä, kummallakin puolella.\n\nOlemme Taipaleen rintamalohkolla. Suvannon järvi jatkuu vielä täällä,\njoskin kapeana ja jokimaisena, ennenkuin se vähän myöhemmin yhtyy\nTaipaleenjokeen, tuohon mutkaiseen, Laatokkaan laskevaan jokeen,\njonka varsilla taistellaan melkein taukoamatta. Sillä suunnalla on\ntaivas öisin leimuavan punainen, se hohtaa tykkitulen kaameassa,\nvälähtelevässä valossa.\n\nJoitakin kranaatteja lentää jälleen, shrapnellit räjähtelevät ilkeästi\nsihisten mäellä. Vetäydymme takaisin korsuun, kun vartijat on\nasetettu.\n\nTaas palavat pullolamput yllämme; niiden liekit heiluvat heikossa\nilmavirrassa. Miehet makailevat lavereilla. Jutellaan ja tupakoidaan,\njoku kirjoittaa kirjettä. Muutamat ovat päässeet osallisiksi unen\nsuomasta unohduksesta. Priimuskeittiö pihisee kamiinan päällä\naamusta iltaan. Kahvia keitetään. Pitkän ja kapean korsun perällä,\nnurkkalaverilla, makailee joukkueen johtaja, vänrikki Paakkonen,\ntupakoiden ja lueskellen. Hänen kasvonsa näkyvät telttalampun valossa\nlaihoina ja hiukan kalpeina, leuka tumman parransängen peittämänä.\nSotamies Virtanen, hänen alapuolellaan, puhuu taas laverin laidalla\nistuen rauhasta ja toinen toistaan merkillisemmistä ennustuksista,\nsaaden kaikki korsussa vähitellen hymyilemään.\n\n-- No eipä tiedä, vaikka tekisi jo rauhan, arvelee sentään Lauri. --\nViime yönä kuului vastarannalta sen tapaista jyrinää ja losketta,\nkuin se olisi vetänyt jo materiaaliaan pois koko Taipaleelta.\n\n-- Taisi lisää tuoda, epäilee Ilmari. -- Ei tule rauhaa. Kyllä\nvielä moni mies kaatuu, ennenkuin se tulee, moni kranaatti lentää\nja räjähtää. Olisipa meillä siirtomaita, niin saisimme nyt niistä\nkuljettaa tänne neekereitä, mustia miehiä puukkoineen, tuhansittain,\nlaivalastin toisensa jälkeen. Ei meille muualta apua lähde. Turha\nsitä on toivoa.\n\n-- Ei sitä lähtisi neekereiltäkään, väittää Lauri puolestaan. -- Ja\nsiksi toiseksi, eivät ne täällä tarkenisikaan. Ryssätkin pakkaavat\njäätymään. Paleltuvat seisaalleen. Kohta niitä saa ruveta kiväärin\nperällä kolistelemaan nurin. Ei muuta tarvita. Sota tulee helpoksi.\nSaa vain vihellellä ja pistää tupakaksi. Sitten välillä taas\nkolhaista nurin jonkun valmiiksi jäätyneen ryssän...\n\nLauri istuu pöydän vaiheilla rahilla ja rasvailee pieksujaan. Joku\ntuo sisälle korsuun pikakiväärinsä ja alkaa sitä puhdistaa ovensuussa.\n\n-- Koneita on taas liikkeellä, sanoo hän. -- Lentävät ristiin\nrastiin, menevät pois ja taas palaavat. Mitähän ne oikein hakevat?\n\n-- Tykistöasemia tietenkin, vastaa Lauri. -- Ja korsuja. Kun yhden\nkorsun paikan saavat selville, tulee heti tykistökeskitys. Se siitä\non seurauksena. Turhaa tuonne ulos on papereita ja pahvilaatikoita\nheitellä. Ne vain ilmaisevat korsun...\n\n-- Saakohan vielä joskus seisoa maalivahtina tai potkia palloa hikeen\nasti? kysyy Ilmari enemmän itseltään kuin muilta. Hän on jalkapallon\npelaaja ja urheilija, voimakas ja vielä nuori. Huokaisten hän lisää:\n\n-- Ja vieläköhän kerran saa tuntea hiilimurskan anturainsa alla?\nPäätä huimaa, kun sitä ajattelen.\n\nKaukana meistä ovat tällä hetkellä maalit, urheilukentät ja muut.\nMakaamme lavereilla vieri vieressä niinkuin ruumiit laudoilla.\nVihollinen pommittaa tukikohtaamme. Kranaatteja lentää korsun\nläheisyyteen lakkaamatta. Korsun peräseinä jysähtää silloin tällöin\nkumeasti. Tähystäjämme toimivat tykistöaseman lähellä pitäen silmällä\nSuvannon vastarantaa. Me kuuntelemme korsussa tätä meteliä. On\nsuuri ahtaus. Ylälaverin miehiä on kömpinyt alas korsun käytävälle\nvähän vilvoittelemaan. Joku tarkastelee illalla saamaansa pakettia.\nVirtanen on saanut siitä sikarin suupieleensä. Priimus pihisee ja\nhumisee.\n\nTäyteen ahdetut, kovat reput pään alla me kuuntelemme kranaattien\nyhtämittaisia jyrähdyksiä ulkoa. Niitä olemme kuulleet jo aikaisemmin\nVolossulassakin, jossa olimme viisi päivää reservikorsuissa --\nosan komppaniastamme ollessa kuitenkin varsinaisilla etulinjoilla,\nparissa tukikohdassa. Me teimme järven jäälle piikkilankaesteitä ja\nespanjalaisia ratsastajia, kaivoimme yhdyshautoja ampumahautojen\nvälille sekä vahvistimme kivillä ja mullalla korsujen kattoja. Sitä\nennen me olimme asuneet teltoissa talvisten metsien liepeillä,\nahdistelleet ja tuhonneet vihollisen vähäisiä laskuvarjojoukkoja\nmetsäaukeilla ja suomaiden laidoilla ja kaivaneet juoksuhautoja\npääpuolustuslinjan vaiheilla etäällä takana. Tosin sinnekin oli\nkaikunut tykkien lakkaamaton jyly. Näin meidät oli asteittain tuotu\nyhä lähemmäksi etulinjoja, kunnes vihdoin olimme kokonaan asemasodan\npiirissä ja etumaisimmissa kuopissa...\n\nNyt tämä on alkanut käydä meille jo tutuksi, tämä etulinjan ankara\nmaailma, vaikka se ensin olikin tuntunut oudolta ja merkilliseltä.\nKokonaan tottua siihen tuskin koskaan voi. Elämä ja kuolema lyövät\ntäällä kättä toisilleen, aivan kuin sulautuvat toisiinsa yhdeksi\nja samaksi, jylhäksi maailmanpiiriksi. Tuntolevy, tuntomerkkimme\nkuolemassa, roikkuu nuorasta meidän jokaisen kaulassa. Se muistuttaa\nalati meille, että olemme vihkiytyneet kuolemaankin, jos se meidän\nkohdallemme täällä tulee.\n\nKai, rintamatoverini, siviilissä taiteilija, maalari, makaa\nvieressäni. Olemme keskustelleet matalalla äänellä pitkän aikaa,\nvälillä aina kuulostellen kranaattien räjähdyksiä. Kivääri ja\nkenttälapio ovat täällä olleet työkaluinamme. Kaikki sivistyksen\netapit tuntuvat olevan huimaavan kaukana, jossakin toisessa\nmaailmassa. Olemme ehkä jo villiytyneet, partaa emme aja pitkiin\naikoihin, ja yllämme ovat repeytyneet lumipuvut, jotka päivä\npäivältä tulevat yhä likaisemmiksi ja likaisemmiksi. Niihin tarttuu\nrasvaa, kivääriöljyä, nokea ja ampumahaudan mutaa. Olemme osa\netulinjan maisemaa, kuulumme siihen niinkuin nuo mustat, katkenneet\npuunpökkelöt, jotka näemme aina ulos mentyämme. Manalan maisemien\nkeskellä Manalan väkeä... Läheskään joka päivä emme voi pestä\nkäsiämme ja kasvojamme; hyvä, kun edes joka viikko. Kun aamuisin\npalaamme ampumahaudasta korsuun viettääksemme siellä päivän -- ellei\ntule hyökkäystä tai muuten anneta hälytystä -- ajaa väsymys meidät\nkohta uneen, kummalliseen, liikkumattomaan tilaan, aivan kuin syvään\nuupumuksen virtaan, jonka pohjalla eivät edes unikuvajaiset liiku.\nSen läpi kaikuu vain tykkien jyrinä, kranaattien räjähdykset, jotka\nunessa kertautuvat loputtomiin. Ja sittenkin nukumme. Sellaista on\nväsymys, rintamauupumus.\n\nKuinka kaukana meistä onkaan täällä se työmme, jota elämässä teemme!\nJoskus koskettelemme sitä, mutta pian vaikenemme. Tuntuu melkein\nnaurettavalta puhua siitä täällä. Ja kuitenkin ihminen etulinjan\npiirissä kasvaa sisäänpäin. Uusia, ennentuntemattomia maailmoita\nväikkyy aika ajoin silmissä, alkaa nähdä selvemmin, ikäänkuin kaiken\npohjaan. Rintamalla eletään joukkoelämää, yhteiskohtaloa, ja se\nsitoo miehet lujasti toisiinsa. Tämän yhteiskohtalon takaa häämöttää\ntoinen, korkeampi kohtalo -- kansan kohtalo... Huoli siitä saa meidät\ntoimimaan, se antaa voimia ja pakottaa väsyneenkin miehen jatkamaan\nmarssiaan, vaikka jalat jo vetäisivät pitkälleen hankeen...\n\nOlemme puhuneet tästä joskus. Muistelimme silloin erästä\nunohtumattoman raskasta hiihtomarssia läpi lumisten metsien, kun\njoukkomme saapui rintaman läheisyyteen. Olimme pari vuorokautta tulla\nloskuttaneet sotilasjunan härkävaunuissa. Sitten me laskeuduimme\njonkin öisen aseman vaiheilla junasta ja painuimme kuormaston\nmukana hiihtäen siitä eteenpäin. Silloin saimme kutsua esiin kaikki\nruumiilliset voimamme kestääksemme tuon pyryisen talviyön rasitukset.\nUupumus ja henkinen voipuminen synnytti harhanäkyjä. Lumikin väliin\nleimahti silmissä punaiseksi ja maailma näytti oudon vääristyneeltä\npyryn läpi. Matka tuntui loppumattomalta. Mutta tykkien jylhä ääni,\njoka läheni lähenemistään, kuin täyttäen kohta koko maailman,\nosoitti meidän kuitenkin lopulta saapuvan päämääräämme, kaukaiseen\ntavoitteeseemme. Ja me kestimme.\n\nSaan käsiini sanomalehden jostakin makuulaverilta. Siinä on\njulkaistuna Pariisissa asuvien venäläisten emigranttikirjailijoiden\nvastalause maanmiestensä Suomeen tekemän hyökkäyksen johdosta. He\ntuomitsevat sen jyrkästi. Mielessäni käväisee iloisen mielihyvän\nlaine huomatessani, että allekirjoittajien joukossa on muiden muassa\nMereshkovski. Näytän lehteä Kaille. Hänkin lukee sen vaipuen sitten\najatuksiinsa. Mutta mitä meitä lopultakaan hyödyttävät nuo kaikki\nmaailman vastalauseet, myötätunnon osoitukset ja moraaliset tuomiot,\nkun kuitenkin saamme taistella yksin, ilman sanottavaa ulkomaista\napua? Siinä laverilla maatessamme leukailemme tämän johdosta jotakin,\nammennamme pettymyksestämme ja katkeruudestamme sappea, jonka annamme\nvalua kokomaanosamme ylle.\n\nYht'äkkiä sammuvat korsun kaikki lamput yhtäaikaa, syvä pimeys\nkietoo meidät piiriinsä. Nukuksissa olleet miehet heräävät ja\nkyselevät, tuliko korsuun täysosuma, joko me olemme kuolleet? Emme\nsentään. Kranaatti oli vain pudonnut tavallista lähemmäksi korsua\nsaaden sen seinät ja katon tärisemään ja vavahtelemaan. Silloin\nsammuivat myös lamput. Sytytämme ne toisen toisensa jälkeen. Mutta\nvaikka ne taas palavat kuten ennen, on sittenkin kuin jotain\nmuuttunut. Muutos on enemmän sisäinen kuin ulkonainen. Salaisesti\nme tunnumme jotain odottavan ja pälyilemme ovelle. Kun se sitten\nkitisten ja vinkuen avautuu ja komppanian päällikön lähetti astuu\nsisälle, olemme varmoja siitä, että hänellä on jotain erikoista\nilmoitettavaa. Olemme oikeassa. Hän kertoo, että tähystyskorsuun\non tullut täysosuma, mutta kranaattituli on niin kovaa, että kahta\nsiellä ollutta miestämme ei ole voitu vielä kaivaa esille. Mutta\nheidän arvellaan olevan mennyttä kalua. Kuuntelemme lähettiä vaieten.\nJoitakin sanoja tapauksen johdosta vaihdetaan sitten vähäistä\nmyöhemmin, mutta paljon emme siitä puhu. Tällaiset tapaukset kuuluvat\nväistämättömästi rintamaelämän menoon, niitä ei voi välttää. Parempi\non, että kaatuneista puhutaan täällä mahdollisimman vähän -- on joka\ntapauksessa niin helpompaa. Se on kuin salainen sopimus, johon kaikki\novat yhtyneet.\n\nKai oli koko edellisen päivän viettänyt tähystyskorsussa, joka\nnyt oli täydellisesti sortunut. Hänen kohdalleen se ei sattunut.\nMietteissään hän tuijottaa korsun kattoon.\n\nKorpraali Heimo, joka tänään oli ollut erään tykistön miehen\nkanssa tähystämässä, oli eilen illalla saanut paketin äidiltään.\nViimeksi olin hänet nähnyt kirjoittamassa kirjettä korsun käytävällä\ntelttalampun alla, pahvilaatikko nostettuna polvien päälle. Niin,\nsiinä hän oli kirjoittanut kirjettä äidilleen, totiset, sulkeutuneet\nkasvot kumartuneina paperin yli. Hän oli ollut ammatiltaan\npostivirkailija ja oli äitinsä ainoa poika. Paitahihasillaan hän\noli istunut ja paidan kaula-aukosta oli näkynyt nuoran varassa\nriippuva tuntolevy... Kun hän oli aamulla lähtenyt ylös mäelle\ntähystyskorsuun, minä olin palaamassa ampumahaudasta enkä häntä enää\nnähnyt.\n\nIllansuussa, kranaattitulen hiukan hiljennyttyä, heidän ruumiinsa\nsitten kaivetaan esille. Ne ovat hämmästyttävän hyvin säilyneet.\nSamana iltana ne jo nostetaan rekeen, jossa ne kulkeutuvat rintaman\ntaakse omaisille toimitettaviksi. Näiden kahden kaatuneen lisäksi\ntuodaan rekeen useita muita, toisista tukikohdista. Loppujen lopuksi\najomies nousee reennokalle istumaan sammunut tupakka suussa,\nhoputtaa hevostaan, ja niin lähtee reki laahautumaan pitkin pimeää\nhuoltotietä, kadoten meiltä kuin hautaan...\n\nMutta me jäämme hälytysvalmiiksi vihollisen hyökkäyksen varalta.\nVartiointia vahvistetaan. Vallitsee lumimyrsky ja epäillään\nvihollisen yrittävän hyökkäystä sen suojassa. Ampumahaudat peittyvät\nlumeen, mutta ne luodaan tyhjiksi aamuyöllä, jolloin pyry ja myrsky\ntaukoavat. Taivas selkenee jonkin verran. Aamun rajalla laskeutuu\nkuitenkin sumua, ja etuvartijat on työnnettävä tunnustelijoiksi\nulommaksi jäälle, ettei tulisi mitään yllätyksiä.\n\nSilloin tällöin aukenee tuossa paksussa sumuseinässä ikäänkuin\nhehkuva portti, leimahtaa, välähtää ja heti myös räjähtää meidän\npuolellamme. Se on vihollisen panssaritorjuntatykki, jolla he usein\nöisin ampuvat asemiimme suoraa suuntausta käyttäen. Kranaatin\ntulon kuulee sen syöksyessä ilman halki myrskyn pauhinalla, mutta\npanssaritorjuntatykin ammus räjähtää maalissa jo silloin, kun\ntulen väläys näkyy vastarannalla. Emme tiedä etulinjoilla mitään\nmuuta niin ovelaa, salakähmäistä ja saatanallista kuin tämän\npanssaritorjuntatykin, jonka ammus on vienyt monelta mieheltä pään\nsen pyyhkäistessä äänettömästi yli ampumahaudan. Se on kuin aavetykki\n\"Lentävän hollantilaisen\" kannella...\n\nVieressäni seisoo muuan mies nojaten ampumahaudan laitaan. Hänellä on\nsilmillään huurteiset, sangattomat nenälasit ja olkapäällä roikkuu\nvaaleansininen, ohut huopa. Leuka on mustan parransängen peittämä.\nYllään hänellä on likainen lumipuku kuten meillä muillakin, jaloissa\nhuopasaappaat. Liikekannallepanossa on hänkin joutunut mukaan.\nSanomme häntä joskus leikillisesti Sedäksi, joka johtuu hänen\nsukunimestään Setälästä. Markus on hänen etunimensä. Hän on entinen\nsanomalehden toimittaja, joka viimeksi kuluneet vuodet on elättänyt\nitseään milloin milläkin.\n\nKolmessa sodassa hän kertoo olleensa mukana: omassa vapaussodassamme\nsekä Viron ja Aunuksen retkillä. Tämä on siis neljäs sota, johon\nhän osallistuu. Takalinjoilla, kun hänellä oli ollut hiukan\nviinanhöyryä päässä, hän oli kertonut usein näistä sodistaan. Nyt\nhän kertoo minulle etulinjan aamussa tarinan Kasanin noidista, jotka\ntempuillaan estivät Iivana Julman soturien pääsemästä kapinoivaan\nKasanin kaupunkiin. Noidat kun asettuivat riviin Kasanin kaupunkia\nympäröivälle vallinharjalle, käänsivät sitten selkänsä kaupunkia\npiirittäville sotureille, kumartuivat ja nostivat hameensa. Noitien\npaljaitten pyllyjen edessä oli Iivana Julman soturien pakko väistyä...\n\nMarkus hymyilee hiukan tätä kertoessaan. Muuten hän on hajamielinen\nja mietteliäs, kasvot ovat noen tahrimat. Kranaateista hän ei\npiittaa, eikä ole missään tilanteessa piitannut. Hän vain seisoo\nhajamielisenä, vaaleansininen huopa hartioilla ja piippu hampaissa.\nJotkut häntä siitä moittivat. Tarvitseeko seisoa nyt noin ja\npaljastaa viholliselle asemamme! Silloin hän hiukan kumartuu ja\nkatsoo anteeksipyytävästi ympärilleen. Kun kranaatti räjähtää\njossakin oikein lähellä, hän hymyilee hiukan ovelasti ja vilkaisee\nsinne päin, mistä räjähdys kuului. Ja vaaleansinistä huopaansa hän\nei hylkää; se on korsussa hänen allaan laverilla, se hartioilla\nhän saapuu ampumahautaan ja sen hän levittää, reumatismia peläten,\nalleen jäälle siellä vartiossa ollessaan. Kun hän palaa korsuun, tuo\nhuopa liehuu väliin kiväärin nokassa iloisesti etulinjan tuulessa.\nHiukan likainen hän on, se täytyy sanoa, likaisin meistä kaikista;\nhän ei peseydy eikä ajele partaansa silloinkaan, kun siihen olisi\ntilaisuus. Pakkiinsa hän usein sotkee monen päivän muonan ja tekee\nsiitä seoksen, jota eivät söisi siat eivätkä koskisi koirat. Mutta\nMarkukselle se kelpaa. Hän selittääkin joskus, että ihmisen täytyy\naina mukautua olosuhteisiin, hänen täytyy osata olla vaikkapa\nporsaskin, jos se on välttämätöntä.\n\nMutta jotain synkkää hänessä joskus esiintyy, tuntuu kuin\njonkinlainen raskasmielisyyden virta kulkisi syvällä hänen\nolemuksensa uumenissa.\n\n-- Minulla ei ole enää mitään menetettävää elämässä, hän joskus\nmutisee aivan kuin itsekseen. -- Sen tähden odotankin niin tyynin\nmielin loppua, missä muodossa se minut täällä etumaisimmissa kuopissa\nkohdanneekin.\n\nMarkus puhuu yleensä kovin vähän, vain viina tuntuu olevan ainoa\nhänen kielensä kirvoittaja. Mutta aika ajoin hän sentään juttelee\nkaikenlaista. Merkillisen hiljaisella äänellä hän puhuu, miltei\nmutisemalla. Se antaa hänen sanoilleen omituisen ja salaperäisen\nsävyn. Ampumahaudassa se onkin paikallaan, mutta kun hän käyttää\ntuota mutisevaa puhetapaa korsussakin ja kaikkialla, se alkaa\ntoisinaan tuskastuttaa. Mutta sittenkään tästä kummallisesta miehestä\nei voi olla pitämättä. Kun hän korsussa järjestelee reppuaan, sitä on\nilo seurata. Se on kuin suuren lapsen puuhailua talostensa keskellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun me sinä aamuna, jolloin Markus oli kertonut minulle\nampumahaudassa tarinan Kasanin noidista, tulemme korsuun, hän\non erikoisella puhetuulella. Kai makaa jo ylälaverilla silmät\npuoliummessa. Hän havahtuu kuitenkin meidän tuloomme. Keitämme kahvia\nja juomme sen laverilla istuen. Markus kertoo yhä juttujaan.\n\nKorsussa on ruoka keskustelun alaisena; muona myöhästyy toisinaan\nja väliin jää kokonaan tulematta etulinjoille, usein se on myös\nepäonnistunutta. Komppaniamme kokki saa kuulla kunniansa, tuo mies,\njonka olemme lukemattomia kertoja nähneet soppakanuunan vaiheilla\nkimeällä äänellä pieksevän kieltään niinkuin surkeimman ämmän.\n\n-- Hame sille pitäisi panna päälle, tuumii Lauri korsun nurkassa. --\nJa sitten lyödä turpa täyteen sitä moskaa, jota hän yrittää meille\nsyöttää.\n\nMuutakin siinä puhutaan, soitetaan suuta.\n\nAhtauden hysteria on saanut miehet hetkeksi valtaansa. Vihdoin\nvänrikki Paakkonenkin puuttuu keskusteluun ja lupaa asiasta ilmoittaa\nrykmenttiin. Mielet rauhoittuvat vähitellen, ja miehet painuvat\npitkälleen lavereille. Pullolamput tuikkivat taas.\n\n-- Olisipa minulla nyt sitä sianlihaa ja marjahilloa, jota löysin\nlinjojen takana eräästä talosta, sanoo vielä kuin kaikuna sotamies\nVirtanen vesi kielellä. -- Kelpaisipa nyt herkutella. Eikä\nkananpaistikaan olisi hullummaksi.\n\nIllan tullen käydään noutamassa soppatonka huoltotieltä, kuten\nennenkin. Sieltä tulee nyt makaroonikeittoa, mutta onpa siinä\nmuutakin kuin makaroonia, siinä on ylimalkaan kaikkea sitä, mitä\nmeille on viikon varrella huoltoportaasta etulinjoille syötäväksi\nlähetetty. Turhaan eivät pojat sitä kutsukaan \"viikkokatsaukseksi\".\nJa se on laadultaan sellaista, että me olemme seuraavana yönä\nripulissa joka mies. Kiroillen me ampumahaudassa tyhjennämme itsemme\nkerta toisensa jälkeen kenttälapioon, jonka sisällyksen sitten\nheitämme yli lumivallin, ampumahautojen taakse... Ja aamulla ovat\nkaikkien vatsat kumisevan tyhjät. Kasvot valjut ja harmaat. Tämän\njälkeen ruoka huomattavasti paranee, onpa se toisinaan oikein\nhyvääkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihollisen kovaääninen on alkanut toimia Koukunniemen suunnalla.\nMiltei joka ilta se samaan aikaan aloittaa ohjelmansa. Niinpä\neräänäkin iltana, kun me olimme juuri aloittaneet yhdyshaudan\nkaivuun, se alkaa pauhata. Tykit ja konekiväärit vaikenevat\nvihollisenkin puolella hetkiseksi, on aivan hiljaista. Sitten alkaa\netäinen soitto kaikua korvissamme halki uurteisen talvi-illan -- se\non ihmeellisen harhan hetki. Tuokion uskomme rauhan tulleen, ikuisen\nrauhan maan päälle. Ampumahaudoista ei kuulu hiiskahdustakaan,\nnojaamme lapioihimme ja kuuntelemme. Meitä hipaisee slaavilaisen\nmusiikin aalto. Mutta sitten soitto vaikenee, ja ryssä virittää\nvanhan laulunsa, laskee esille entiset valheensa. Kehoittaa meitä\nantautumaan, laskemaan aseemme, sillä taistelumme on muka toivoton ja\njärjetön. Mannerheimlinjasta tulisi muodostumaan meidän hautamme, jos\njatkaisimme epätoivoista vastarintaamme. Ja vähän myöhemmin jylisevät\ntaas tykit...\n\nMutta me olemme alkaneet kaivaa jälleen yhdyshautaa. Maa on jäätynyt\nkivikovaksi, mutta se lohkee kuitenkin pieninä palasina.\n\nMannerheim-linja? Me tiedämme, minkälainen se on. Sen muodostavat\nmiehet ja jälleen miehet. Meillä on puolittain lumeen, puolittain\nmaahan kaivettuja ampumahautoja; kevään tullen, kirren sulaessa,\nniitä tulisi olemaan vaikea pitää avoinna, kun niiden hiekka- tai\nmultaseiniä ei oltu puilla tuettu. Rautainen linnoitusvyöhyke,\nbetonilinnakkeet? Sellaisia me emme ole nähneet. Jos me jostakin\nolimme rintamalle tultuamme vapautuneet, niin juuri propagandan\nvaahdosta. Mutta tekeekö Mannerheim-linjaa yhtään huonommaksi\nse seikka, että se on muodostettu elävistä ihmisistä, miehistä,\njotka isänmaa on vihollisen maahan hyökätessä kutsunut rajojaan\npuolustamaan, miehistä, joilla on sydän ja aivot, miehistä, joilla\non voimaa, tahtoa ja altis mieli? Tuskinpa. Kansamme on pieni, mutta\nkautta pitkien rajojen, aina napamereen saakka, riittää sentään\nnäitä Mannerheim-linjan liikkuvia osia, itsetoimivia lihas- ja\naivopesäkkeitä.\n\nMe emme lakkaa ihmettelemästä sitä venäläisten naiivia ja itsepäistä\ntapaa, jolla he koettavat ahtaa meihin propagandaansa. Ei ole\nyhtäkään meidän joukossamme, johon se olisi tehonnut. Meitä on\nkaikista kansankerroksista -- sivistyneistöä, talonpoikia, työmiehiä\n-- mutta me pysymme kuitenkin sitkeästi koossa täällä, tuhon ja\nkuoleman maailmassa, missä tykkien tuli kulkee alati ylitsemme,\nniinkuin raivokas, polttava tuuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät kuluvat sentään etulinjoillakin, toinen toisensa jälkeen\nne tulevat ja menevät. Ja kaikki päivät ovat täynnä tykkien\nlakkaamatonta, kumeaa jyskettä, kranaattien räjähdyksiä.\n\nOlemme päivävartiossa. Sen jälkeen kun tähystyskorsuun ylhäällä\nmäellä tuli täysosuma, päivävartiointikin on järjestetty alas\nampumahautaan. On merkillisen äänetöntä. Etulinjan puut seisovat\nliikkumattomina, mitään ääniä ei kuulu. Mekin ampumahaudassa olemme\nvaiteliaita. Alamme jo itsekin ihmetellä tätä hiljaisuutta. Korpraali\nMarttinen kohottautuu yli ampumahaudan reunan.\n\n-- Onpa hiljaista, hän siinä ihmettelee puoleksi itsekseen. -- Kumma,\netteivät ammu.\n\nSamassa silmänräpäyksessä hän saa kiväärinkuulan suoraan suuhunsa.\nTarttuen molemmin käsin kasvoihinsa hän kaatuu jysähtäen selälleen.\nJuoksemme kumarassa pitkin ampumahautaa hänen luokseen, mutta\nhän on silloin jo kuollut. Kannamme hänen ruumiinsa yhdyshaudan\nkorsunpuoleiseen päähän siksi, kunnes se vietäisiin siitä edelleen.\nPalaamme verkkaan vartiopaikallemme ja mietimme tuota salakavalaa,\nsurmaavaa kuulaa, joka viuhahti avaran etulinjan aamun halki.\nTiedämme, mistä se tuli. Vihollinen on sijoittanut kiikarikivääreillä\nvarustettuja tarkka-ampujia vastarannalla erään vanhan kivinavetan\nraunioihin. Eivät he kaikki ammu huonosti, sen me nyt näimme.\n\nAamu on todellakin hiljainen. Ei kuulu hiiren hiiskausta. Mutta kun\njoku kohottaa seipään nenässä lakkinsa yli ampumahaudan reunan, sen\nlävistää kuula. Vaarallista tuo etulinjan kirkas ja tyyni ilma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltana seisomme korsun edessä lähtövalmiina. Meitä\non muutamia joukkueemme miehiä, Markuskin hartioillaan ikuinen,\nvaaleansininen huopansa. Ja myöskin Kai. Joukkueen varajohtaja,\nkersantti Koivisto, tulee juuri ulos korsusta ja liittyy joukkoomme.\nIltahämärä sakenee hetki hetkeltä. Joitakin shrapnelleja lentää\nilkeästi sähisten ylitsemme. Lähdemme liikkeelle jonossa pitkin\ntukikohdan uomaa, emme tällä kertaa alas ampumahautoihin, vaan ylös\nhuoltotielle päin. Puut kohajavat yllämme. Huoltotiellä liittyy\njoukkoomme vielä joitakin miehiä, kenties ryhmän verran, en heitä\nhämärässä niin tarkoin näe; he ovat kahdesta muusta tukikohdasta.\nPuhutaan kuiskaamalla jotain. Sitten taas jatkamme matkaamme.\nSen määrästä ja tarkoituksesta tiedämme vain sen, että meidät on\nlähetetty tuhoamaan eräs partio, arviolta noin kolmisenkymmentä\nmiestä, joka on jossakin kohdassa iltahämärän suojassa päässyt läpi.\n\nHarhailemme etulinjojen takaisissa metsissä kauan aikaa näkemättä\nvihollisen partiosta jälkeäkään. Etsintämme rajoittuu kuitenkin vain\nmäärätylle alueelle. Kahlailemme lumessa sinne tänne. Kuu on tällä\nvälin noussut. Suurena se kelluu taivaalla. Vihollisesta ei kuulu\nhiiskahdustakaan. Arvelemme jo, että etsimämme partio on palannut\ntakaisin omalle puolelleen, kun erään metsäaukean laidalta avataan\nmeitä kohden tuli. Hajaannumme nopeasti ketjuun ja samalla osa meistä\nlähtee kiertämään vihollisen selkäpuolelle. Me jäljelle jääneet\nvastaamme tuleen. Vihollinen näyttää vähitellen vetäytyvän metsän\nsuojaan yrittäen päästä jatkamaan paluumatkaansa Suvannon suuntaan,\nmutta hiljaa niinkuin metsän kyöpelit ovat meidän miehemme päässeet\nheidän selkäpuolelleen ja avaavat sieltä nyt yht'äkkiä murhaavan\nkonepistooli- ja pikakivääritulen. Muutamat heistä ovat kavunneet\npuihinkin ja ampuvat sieltä.\n\nVihollisen partio on täydellisesti hajalla, sekasorron vallassa.\n\nMetsää suojanamme käyttäen me lähenemme sitä kohtaa, mistä se äsken\noli avannut meitä kohden tulen. Kohtaamme vanhojen puiden alla\njoitakin miehiä, jotka ammutaan tai lyödään käsikähmässä maahan.\nJoitakin miehistämme on yhä puissa, joista he ampuvat tai työntävät\npistimen ohikulkevaan viholliseen. Se on äänetöntä taistelua. Pari\nvankia on otettu, niistä toinen aliluutnantti. Kaatuneita viruu\npuiden alla, jonne kuun valo vain heikosti kajastaa. Ollen suunnasta\nsekaisin partion jäännökset kulkeutuvat erehdyksessä viidennen\nkomppanian lohkolle, missä niistä tehdään loppu. Kaksi venäläistä\ntavataan myöhemmin huoltotien varrella ja otetaan vangiksi.\n\nKokoonnumme vähitellen jälleen tielle. Joukostamme ei ole ainoatakaan\npoissa, yksi vain on haavoittunut lievästi pistimestä. Markus seisoo\nhiukan hengästyneenä syrjässä ja korjailee silmälasejaan. Hänen\nvaaleansininen huopansa hohtaa kuutamossa. Joku korjaa vyötään,\njoku taas on kadottanut lakkinsa ja pahoittelee sitä. Eräs pyyhkii\nverta lumipuvustaan. Kuu paistaa suurena taivaalta, joka on selkeä\nja kirkas. Sotanäyttämön taivas, joka on yhtä rauhallinen ja\nvavahtamaton kaikkialla. Kranaatteja lentää yli metsän huoltotien\nvarteen. Meidänkin tykistömme kuuluu olevan toiminnassa. Lähdemme\njonossa takaisin etulinjoille päin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavallista tykistötoimintaa. Jonkinlaista jännitystä on kuitenkin\nilmassa. Seuraavana päivänä tiedetään olevan Puna-armeijan\nvuosipäivän ja arvellaan vihollisen yrittävän parhaansa sitä\nedeltävänä yönä. Kerrotaan myös, että marsalkka Voroshilov olisi\nparhaillaan Kannaksella. Vartiointia vahvistetaan, etuvartijat\nsiirretään jälleen ulommaksi jäälle. Kaikesta huolimatta lämmitetään\nsauna. Ilma on siihen nyt sovelias; savupiipusta nouseva savu tuskin\nnäkyisi vihollisen puolelle.\n\nJa niin me olemme vuoron perään keskiyön aikana etulinjan saunassa\nkranaattien vonkuen ja ulisten lentäessä sen yli. Muuan niistä\nosuu hyvin lähelle. Sauna on rakennettu aikaisemmin syksyllä mäen\nrinteeseen, jossa kasvaa leppiä. Nekin ovat nyt vain pelkkiä tynkiä,\nharmaita puukummituksia. Musta ovi, joka on jostakin linjojen\ntakaa tuotu, on merkkinä saunan olemassaolosta. Oven takana on\npieni porstua, jonka seinämällä, molemmin puolin, on ammus- ja\nkäsikranaattilaatikoita sekä naulasta riippumassa jokin kivääri.\nTappuroita on nurkassa ja kiväärinrasvaa peltitönössä. Kapea, pimeä\nvälikkö erottaa vielä varsinaisesta saunasta. Siellä on kahden\nviimeksi kaatuneen reput, joita ei ole vielä ennätetty lähettää pois,\npirstoutunut kivääri ja puolityhjä ammuslaatikko. Vihdoin tulee\nsauna. Perällä lauteet, nurkassa maakivistä ladottu kiuas. Sellainen\non etulinjan sauna.\n\nVettä on kannettu tukikohdan läheisyydessä olevasta lähteestä. Ulkona\nräjähtelevien kranaattien käry sekaantuu löylyn makuun ja tuoksuun.\nEtäinen, hiukan vastenmielinen mielikuva ruumissaunasta saattaa\nohimennen vähäisen häiritä mieltä, mutta se unohtuu pian. Vihtojakin\non tuotu joistakin tyhjennetyistä taloista rintaman takaa, niin että\nkelpaa niillä hutkia ruumista etulinjan saunassa. Kaikkeen tähän\nliittyy jotain haikeata... muistuvat mieleen monen monet saunaillat\nvuosien varrelta keskellä rauhaa. Nyt on kaikki toisin. Kuitenkaan\nemme voi olla nauttimatta saunan löylystä ja veden kosketuksesta.\nMaailma ympärillämme on täynnä kuoleman kumeita ääniä, tuulen kohinaa\netulinjan puissa, mutta me vihdomme ja läiskytämme nauraen lähteestä\nkannettua vettä... Pian taas pukeudumme ja hiivimme keskiyön\ntummuudessa lakaisin korsuun ja sieltä myöhemmin ampumahautaan.\n\nPäivällä oli nähty joitakin vihollisen hyökkäysvaunuja liikkeellä\nvasemmalla, Koukunniemen suunnalla. Otaksuttiin sen valmistelevan\nhyökkäystä. Sitä ei kuitenkaan tule meidän lohkollamme. Yö kuluu\nniinkuin se etulinjoilla voi kulua.\n\nAamulla on venäläisten kovaääninen toiminnassa. Syvän raikkaassa\naamussa kuultuna vaikuttaa tuo toistuva, tolkuton jankkaaminen jo\nhermoihin. Pitelemme korviamme ja kiroilemme ääneen. Tykistömme\nlaskee kovaäänisen suuntaan muutaman laukaussarjan, mutta vaikenee\nsitten.\n\nIlmassa alkaa jo olla tuttu varhaiskeväinen vivahdus. Etulinjan\nmustat, kranaattien silpomat puuntölkit huojuvat kummallisina\nja outoina päivä päivältä vahvenevan sinisyyden keskellä.\nSilloin tällöin niissä käy kuollut humina. Joitakin pikkulintuja\nilmaantuu näkyville. Vihollisen kranaatit lentävät yhä tämän\nhulmuilevan sinisyyden halki. Korsumme keinuu kuin aalloilla,\nkranaattien synnyttämillä aalloilla. Maa etulinjoilla on kuin\nvaltameri. Me makaamme korsussa ja keinumme näillä vaarallisilla\npainajaisaalloilla. Ilma on suojainen, jäällä näkyy vettä siellä\ntäällä tummina läikkinä, tähystäjät tarkkailevat vihollisen\nliikkeitä ampumahaudasta. Korsun pöydällä on kahden viikon takainen\nsanomalehti... Ilmassa aivan kuin lainehtii Summan suurtaistelujen\nkaikuja. Priimus pihisee. Pullolamput hehkuvat hämärässä. On tullut\npaketti \"tuntemattomalle sotilaalle\" ja sen mukana kirje, jonka\nvänrikki Paakkonen lukee ääneen. Mutta Summa on kaikkien huulilla.\nPuhutaan myös, että Koiviston patterit olisivat antautuneet.\nAjatusten virta kulkee sähköisenä miehestä mieheen. Vihollisia ei\nkuulu, mutta kranaatit tulevat ja räjähtävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKai on lähtenyt. Liikarasittumisesta ja jatkuvasta valvomisesta\nhänen ennestäänkin heikko terveytensä huonontui. Kolmen päivän\nkuluttua hän tulee noutamaan korsusta reppuaan. Hän tulee jäämään\njoksikin aikaa linjojen taakse huoltoportaaseen, jossa hän tulisi\njärjestelemään komppanian postiasioita. Hänen lähtönsä jälkeen\ntunnen oloni kieltämättä yksinäiseksi. En voi sille mitään.\nOudot ajatukset ahdistavat minua. Onhan minulla tosin täällä\nympärilläni asetovereita, joskin toisista elämänpiireistä. Joka\ntapauksessa yhteinen kamppailumme yhdistää meitä toisiimme. Pienet\nkeskustelutuokiot muustakin kuin sodasta olivat kuitenkin olleet\nihmeen lohdullisia ja vapahtavia... Kaikki täytyy ihmisen jaksaa\nkestää, vaivat ja yksinäisyydenkin. Mutta ihmisen edestä kaikki\ntoisinaan kummasti himmenee, loittonee. Korsun maanalaisessa\nahtaudessa ja vaihtumattomassa ilmassa alkaa joskus nähdä aaveita.\nSitten ne taas liukuvat ohitse, haihtuvat etulinjan maiseman\nruutikaasuihin ja punertaviin usviin palatakseen jonakin päivänä\njälleen takaisin. Sillä korsuelämä on jollakin tavoin kummallisen\npysähtynyttä, kummitusmaista, siinä ihminen aivan kuin etääntyy\nelämän ja vuorokausien kierrosta. Päivä ja yö sekaantuvat oudosti\ntoisiinsa.\n\nMarkus makaa nyt vieressäni Kain mentyä. Olemme muuttaneet\nalalaverille, jossa on tuntuvasti viileämpää kuin ylhäällä. Entiset\nalalaverin miehet ovat muuttaneet ylös kimpsuineen ja kampsuineen,\nsaaden hekin vuorostaan nauttia lämmöstä ja väliin valitella\nliiallista kuumuutta.\n\nMarkus tuijottaa eteensä. Ihmettelen, kuinka kauan hän saattaa katsoa\nyhteen paikkaan korsun seinässä katsettaan kääntämättä silmälasien\nvain joskus raukeasti välähtäessä. Hän saattaa myös sulkea silmänsä\nja loikoa niin koko päivän, ellei tule hälytystä. Mutta silloin\ntuleekin tuohon hiljaiseen ja vitkastelevaan mieheen eloa, ja\nensimmäisten joukossa hän on ampumahaudassa vanhoine kivääreineen.\nMuonan tulo iltahämärissä hänet myös havahduttaa; tuskin on\nsoppakannun pohja jysähtänyt korsun permantoa vasten, kun hän jo\ntäysin valveilla on kurkottelemassa pakkiaan ruoan jakajalle.\n\nHänen ruokahalunsa on ehtymätön. Hän oikeastaan syö kaikkialla,\nminne mies vain sodassa joutuu, asemissakin oltaessa hän usein\nkalvaa leipää. Tavallisesti hänellä on sen lisäksi taskuissa myös\nmakkaranpätkä tai juustonpalanen, jopa toisinaan paperiin kääritty\nvoinokarekin. Ja kun häneltä itseltään ampumahaudassa loppuu leipä,\nhän kyselee hiljaisella, nöyrällä, melkein häpeilevällä äänellä sitä\ntoisilta. Kranaateista hän ei välitä eikä niiden räiskeestä, mutta\nannapas olla, kun häneltä loppuu leipä taskuista, hän on aivan kuin\npoissa tolalta. Leipä on rintamalla hänen ainoa lohtunsa.\n\nMarkus kertoo korsussa minulle, että hänen elämässään oli kerran\nsellainen vaihe, jolloin häneltä puuttui jokapäiväinen leipä, eikä\nhänellä ollut rahaa, millä sitä olisi hankkinut. Se oli silloin,\nkun hän oli luopunut vakinaisesta lehtityöstä ja eli tilapäisten\nansioitten varassa Helsingissä. Joskus hänen oli pakko viettää yönsä\nmitä kummallisimmissa ja vaikeimmissa olosuhteissa: Kaisaniemessä\nveneitten alla, Kaivopuiston puiden oksilla tai talojen ullakoilla.\nViimein hän kulkeutui maaseudulle elonkorjuuseen ja viipyi siellä\nmyöhään syksyyn, ollen mukana myös perunannostossa. Se oli kaunis ja\nkaikuva syksy, ja leivän voimalla hän taas pääsi nousemaan niinkuin\ntuhkasta, leivän ja kullankeltaisten nisuntähkien, joita hän ahtoi\nsuuhunsa ohi vierivistä elokuormista. Siitä asti hänet on liittänyt\nleipään melkein mystillinen suhde.\n\nJa nyt hän on sodassa, neljännessä sodassaan.\n\n-- Meitä oli kerran Aunuksessa, muistelee Markus jonakin hetkenä\nmakuulaverilla lojuessamme, neljäkymmentä miestä ketjussa maassa,\nniiden joukossa monta koulupoikaa. Ja meitä vastaan hyökkäsi ryssiä\npistimet ojossa, siperialaisia tarkka-ampujia karpiinit käsissä,\nkirgiisejä varustettuina sapeleilla ja kiinalaisia heilutellen\npitkiä, käyriä veitsiään. Hyökkäys tuli torjutuksi. Kun me otimme\nsiellä vankeja, niin eihän meillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia\nniitä minnekään sijoittaa. Me yksinkertaisesti veimme vangit Suomeen\njohtavalle maantielle ja sanoimme kädellä osoittaen: \"Tuolla on\nSuomi, lähtekää!\" Ja vangit lähtivät. Kahden puolen tietä levisivät\nmittaamattomat erämaat; heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin\ntalsia eteenpäin. He tulivat Suomeen ja antautuivat rajavartioille,\njolleivät olleet sitä ennen menehtyneet tielle. Kerran valtasimme\nryssien muonakolonnan, jossa oli paljon votkaa. Sinä yönä me juhlimme\nnuotioiden ääressä, söimme ryssänlimppua ja läskiä ja ryyppäsimme\nvotkaa päälle. Meidän oli lämmin olla. Sitä yötä en unohda koskaan.\n\nNäitä vanhoja sotajuttuja kuunnellessani kertaan mielessäni tämän\nsotaretkemme vaiheita. Muistan ajan, jolloin me asuimme teltoissa\nlinjojen takana ja teimme linnoitustöitä. Olimme siellä teltoissa\nniinkuin Alaskan kullankaivajia tai sissejä menneiltä ajoilta.\nNykyaikainen sotakin saattaa saada joskus vanhan sodan muodot.\nLattialla on kuusenhavuja, kamiina humisee, katossa olevista\nrenkaista ja nuorista roikkuu saappaita, sukkia ja lamppu, joka\nluo niukkaa valoa ympärilleen. Miehet pesevät kasvojaan lumella,\nsulattavat siitä kahvivettä, syövätkin sitä toisinaan janoonsa.\nIhmeellistä on lumi! Naama noessa Markus häärii kamiinan edessä\nruokapakki kädessä... Korsu taas joskus synnyttää mielikuvan\nlaivan kajuutasta. Lamput heiluvat, seinät natisevat ja jyskyvät\nja ovenrepale singahtaa itsestään auki -- kaikki huojuu niinkuin\nankarassa aallokossa tai vanhassa kummitustalossa...\n\n-- Jos me ulotamme tämän sotaretkemme Ukrainaan saakka, puhua\nhymistää Markus taas vieressäni, niin minä kaappaan sieltä tytön\nitselleni ja tuon hänet Suomeen vaikka mustista hiuksista vetäen.\n\nHän nauraa lyhyesti ja käheästi, syvältä rinnasta. Sytyttää sitten\nuuden tupakan ja jää miettimään.\n\nKamiinan ääressä kyykkii sotamies Nieminen, vakinainen Kipinä-Kalle.\nHänellä on reumatismi jaloissaan ja on sen tähden jokseenkin kokonaan\nvapautettu jäävartiosta, kunhan korsuvartiossa joskus seisoo. Leuka\npitkälle eteenpäin työntyneenä hän tarkastelee priimusta, jonka\npäällä taas on jonkun kahvi kiehumassa.\n\n-- Kenen kahvi täällä on valmistumassa? kysyy hän vihdoin. -- Se\nkiehuu jo. Onko se Koivun?\n\nHänenhän se on, ja hän laskeutuu kiireesti alas ylälaverilta,\nvalmistaa kahvinsa, alkaen sitten sitä juoda. Sillä välin on\npriimuksen päälle ilmestynyt uusi pakki.\n\nSellaista se on. Ainaista kahvin keittämistä kautta päivän, vieläpä\nöisinkin, kun vain on siihen tilaisuutta. Väkevä kahvi virkistää\nvalvoneita ja väsyneitä rintamamiehiä, antaa ikäänkuin uusia\nvoimia, on kuin rommi merimiehille nautittuna messissä tuulisena ja\nsateisena yönä vartiovuoron jälkeen, meren ohessa mustan ja uhkaavan.\nMeitä ympäröi täällä etulinjan hurja, myllerretty multainen vanhan\ntaivaan alla. Ennen lähtöämme etumaisiin kuoppiin me tahdomme juoda\nmukillisen mustaa kahvia, jonka karvasta tuimuutta ei mikään kerma\nlievitä. Ja tykkien leimahdukset saavat meille merkitä etäisen,\nsalaperäisen Jokohaman tulia, satamaa, jonne rahtilaivamme saapuu...\n\nKatselen ympärilleni melkein kuin unessa. Taidan olla kuumeessa.\nVähitellen alkaa koko korsu kieppua silmissäni. Sinertävän savun\nkeskeltä erottuu tuttuja hahmoja, tovereita ampumahaudassa. Tuolla\nvilahtaa Kai, tuossa Heikki, tuossa taas Ilmari, työläissotilas,\njoka silloin tällöin latelee ulkomuistista Kiplingin runoja, tuossa\nMarkus, Jyrki, Tauno ja monet muut --. Kaikki he näyttäytyvät tuon\nsinisen sumun lävitse, vuoroin lähenevät, vuoroin loitontuvat.\nJa kaikilla heillä on tuntolevy, joka riippuu nuoran varassa\nheidän kaulassaan ja välkkyy himmeästi. Sininen sumu lainehtii\nedestakaisin. Olen näkevinäni mäen, jolla seisoo tuulimylly, siivet\nkuumissa liekeissä ja veressä... Autioituneita kyliä ja lenkottavia\nkaivonvinttejä... Taivaanrannalla häikäisevä tulenvälähdys, kranaatti\nlentää, räjähdys, maa vavahtaa. Eikä ole enää mitään. Ainoastaan\nmiehiä, jotka ryntäävät läpi tyhjyyden... Piikkilankaesteitä,\nampumahautoja, tulipalojen verenkarvaista loimotusta... Sitten tulee\njoku ja ojentaa minulle kätensä.\n\n-- Hyvästi, sanoo hän, emme tapaa enää.\n\n-- Hyvästi, vastaan vaistomaisesti ja tuntien puistattavaa ikävää.\n\nMutta kuka tuo hyvästelijä oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan.\nHänellä oli kuin veljeni Jaakon ääni.\n\n\n\n\nTuliholvin alla\n\n\nVenäläiset ovat ampuneet tykistöllä aamusta asti. Kranaatteja\ntulee aivan satamalla. Taas korsumme keinuu sodan ajattomilla\naalloilla. Mäki jylisee, harju kaikuu. Meikäläinen tykistö vastaa\nvain silloin tällöin. Vihollisen pommikoneita risteilee rintaman\nyllä. Iltapäivällä alkaa raivota lumimyrsky. Ampumahaudat täyttyvät\nnopeasti lumella. Pimeän tullen ne jälleen luodaan auki. Pyry\nseisahtuu myöhemmin, mutta tuuli jatkuu kautta yön. Olemme kuin\nlumiukkoja, joille on työnnetty kivääri käteen...\n\nMutta kevättä kohti joka tapauksessa kuljetaan etulinjoillakin.\nVuodenaikojen jylhä kiertokulku jatkuu sodasta huolimatta. Seuraavana\npäivänä kranaattituli jatkuu yhtä kiivaana kuin edellisenäkin\npäivänä. Vihollisen lentokoneita risteilee yläpuolellamme --\nilmeisesti ne ohjaavat tykistön toimintaa. Iltapäivällä tulee\ntäysosuma komentokorsuun; kolmetoista miestä komppaniastamme saa\nsurmansa. Neljä kranaattia tulee toinen toisensa jälkeen humahtaen\nkorsuun. Mutta komppanian päällikkö pelastuu kuin ihmeen avulla. Hän\non silloin ulkona kahden lähetin kanssa; kun he palaavat, korsu on\njo täydessä tulessa. Sakea savu nousee sieltä pitkälle yöhön asti.\nIllalla yritetään kaivaa ruumiita esille. Savu tunkeutuu keuhkoihin\nja vaikeuttaa kaivuuta, tuo kauhea, raskas savu, joka on täynnä\nräjähtäneitten kranaattien käryä ja palavien ruumiitten hajua,\nihmislihan katkeraa, tulista löyhkää. Alkaa yskittää. Ja loppujen\nlopuksi löydetään vain luita, tuhkaa ja joitakin raudanpalasia...\n\nAamu tulee senkin illan ja yön perästä, avara, kaunis aamu,\nhiljainen. Nousemme ampumahaudasta mäelle ja pysähdymme tuokioksi\netulinjan puuvainajien alle kiväärit käsissämme. Katsomme\nvastapäiselle harjulle, sinne, missä komentokorsu on sijainnut.\nSieltä nousee yhä punertavaa savua. Mutta se ei meitä pysähdyttänyt,\nvaan ne kuoleman ja ylösnousemuksen sanat, jotka kaikuvat hiljaisen\naamun halki meidän luoksemme. Papin varjo kuvastuu vasten\naamutaivasta, jossa on etäisten tulipalojen hehkua, uhkaavaa punaa.\nMuutamia muitakin miehiä näkyy seisovan harjun laella.\n\n\"Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.\nHerramme Jeesus Kristus on herättävä sinut kuolleista viimeisenä\npäivänä.\"\n\nNuo viimeisen siunauksen sanat kaikuvat aamuiselta mäeltä alas\nampumahautoihin herättäen tunnon tuonpuoleisista maailmoista. Pappi\nheittää kolme lapiollista hiekkaa yli komentokorsun... Etulinjan puut\nnousevat kuin hautausmaan ristit heidän ympärillään. Nämä kolmetoista\nmiestä haudataan kuin mereen, mustaan multamereen, jota kranaattien\nsynnyttämät aallot lakkaamatta myllertävät ja kuohuttavat. Sitten\nseuraa virsi. Vaistomaisesti olemme ottaneet lakin päästämme. Virren\nlaineet kannattelevat meitä. Aamu on sininen ja äänetön. Seisomme\nsiinä mäellä vasten taivasta, johon katsomme kuin uuteen ihmeeseen.\nOn niinkuin viimeisen päivän aamu ennen ylösnousemusta.\n\nVihdoin laskeudumme alas tukikohdan uomaan, eikä kukaan meistä puhu\nmitään ennenkuin korsussa, pullolamppujen valossa.\n\nJoka päivä olemme kuin tuliholvin alla. Ilma päämme päällä on täynnä\nkranaattien ainaista ulvontaa, kohinaa, räjähdyksiä, liekkien\nleiskuntaa... Kuulat viuhuvat, shrapnellit sähisevät. Olemme\ntotisesti kuin tuliholvin alla, paahtavan, liekehtivän, painavan\nja tulta suitsevan katon alla. Allamme musta etulinjan lumi ja\nyllämme tuo tulinen, jylisevä holvi, joka aivan kuin kaartuu kaiken\nolevaisen yli ja johon on kirjoitettu viimeisen tuomion sanat. Tuntuu\nkuin olisimme hornassa emmekä ihmisten asumassa maailmassa. Kaikki\nhelvetin vallat ovat irrallaan, riehuvat ja temmeltävät.\n\nTaivaanrannoilla viipyy yhä tulipalojen hehku, viiltävä, rauhaton\nkajo. Kerran tykkituli hieman taukoo siirtyäkseen edemmäksi toisille\nrintamalohkoille. Kuulemme vastarannalta hyökkäysvaunujen jyrinää. Ne\nylittävät jään vasemmalla ja suuntaavat rivissä kulkien hyökkäyksensä\naivan viereiselle lohkolle. Erääseen niistä osuu jo jäällä meidän\npanssaritorjuntatykkimme ammus, ja se syttyy palamaan. Toiset\njatkavat matkaansa. Muutamien niiden kimpussa häärii jo meidän\nmiehiämme; kuopistaan kohoutuen he heittävät bensiinipullojaan ja\nkasapanoksiaan ja työntävät lujia puukankia telaketjuihin, jotta\nhyökkäysvaunu tulisi liikuntakyvyttömäksi. Ainakin yksi näistä jää\nromuna asemiemme eteen. Pari hyökkäysvaunua pyörtää takaisin, yhä\nkuitenkin ampuen. Pari taas ylittää jyristen ampumahaudat ja syöksyy\nvaappuen mäelle. Puut ryskyvät. Samalla on vihollisen jalkaväkikin\naloittanut huutaen ja mölisten hyökkäyksensä. Ryssät huojuvat\neteenpäin rynnätessään. Tulinen votka polttaa heidän aivojaan,\npolitrukit huutavat ja räyhäävät. Konekiväärit rätisevät. Kiväärit\npaukkuvat. Meidän tykistömme pauhaa. Kranaatteja lentää tuhkatiheään,\ntoinen kranaatti saattaa toista. Mäellä välähtelee kuin salamoita.\n\nVähitellen venäläiset joutuvat jäällä eräänlaiseen tulikehään, josta\nhe eivät pääse eteen eikä taakse. Jää heidän ympäriltään murtuu\nsieltä täältä. He makaavat jäällä, kranaatteja tulee satamalla.\nEpätoivoissaan jotkut yrittävät jatkaa hyökkäystä, nousevat jäältä ja\nlähtevät hoippuen eteenpäin. Mutta he joutuvat konekiväärisuihkuun\nja kaatuvat. Toiset taas yrittävät kääntyä takaisin, jotkut\nonnistuvatkin yrityksissään, mutta useimmat kaatuvat tai putoavat\nkranaattien tekemiin avantoihin ja jäävät sinne. Kun ilta tulee,\nmakaa jäällä tiheässä venäläisten ruumiita. Mutta ne kaksi\nhyökkäysvaunua, jotka ylittivät ampumahaudat ja nousivat jylisten\nmäelle, kiersivät komppaniamme selkäpuolelle, missä niistä toinen\nantautui ja toinen pääsi murtautumaan omalle puolelleen.\n\nPitkin koko Taipaletta vihollinen on päivän kuluessa hyökännyt, mutta\nkaikkialla nämä yritykset on torjuttu. Koukunniemen paikkeilla he\nvain hetkeksi pääsivät tunkeutumaan asemiimme, mutta sieltä heidät\nillansuussa lyödään rajulla ja verisellä vastaiskulla takaisin.\nHarmaita, peräänantamattomia miehiä seisoo ampumahaudoissa pitkin\nkoko linjaa, joka ei yhdestäkään kohdasta ole murtunut. Tuliholvi\nheidän yläpuolellaan siirtyy sivuun kuin vaate, joka heitetään\nsyrjään, ja jylhä, tummansininen taivas tulee näkyviin rauhallisesti\nvälkkyvine tähtineen.\n\nOn toki muutama hetki aikaa levähtää, saa vaikka painaa päänsä\nampumahaudan kylmää reunaa vasten tai katsella tähtiä, jotka\ntuikkivat tuolta rannattoman taivaan laelta tuttuina ja kutsuvina.\nLukemattomina iltoina ja öinä tätä ennen suomalainen sotilas on\nne nähnyt milloin missäkin elämäntilassa, syksyisin, talvisin ja\nkeväisin. Syysiltoina, jolloin ne tuikkivat hukkuvina ja arkoina\ntaivaan laella, hän on saattanut niitä katsoa kotinsa nurmettuneelta\npihamaalta, ja jostakin pehmeän hämyn verhoamilta laidunmailta on\nkantautunut hevosten etäistä hirnuntaa. Ero sen tuokion ja tämän\nolotilan välillä on aavistamattoman jyrkkä, mutta hän sopeutuu\ntähänkin. Hän on suomalainen mies suomalaisella maaperällä.\nVihollinen on hyökännyt maahan riistääkseen häneltä kaiken, mitä\nhän omistaa. Sirppi ja vasara ovat hänelle tuttuja, mutta jos niitä\naletaan kalistella aivan silmien edessä, vieläpä uhaten, niin silloin\nhän pukeutuu teräkseen.\n\nNiin, bolshevismin tunnusten, sirpin ja vasaran varjo on tänä aikana\nlangennut uhkaavan punaisena Suomen taivaalle, ja sitä torjumaan\nhän on tänne saapunut. Ja nyt hän nojaa, tuo hiljainen mies, joka\nkoko päivän on taistellut, ampumahaudan laitaan ja sulkee puolittain\nsilmänsä. Mutta silloinkin hän tarkkailee vastarannan puolelle,\nmikään vihollisen liike ei jää häneltä huomaamatta, ei mikään ääni\nkuulematta.\n\nKaukana huoltotiellä vaeltavat hevoset, vetäen perässään rekiä täynnä\nhaavoittuneita ja kaatuneita: tämän päivän satoa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPullolamput korsussa palavat levittäen ympärilleen niukkaa\nvaloa. Pataljoonan komentaja on tukikohdassa vieraana. Lumipuku\nyllä hän istuu korsun perällä kapealla rahilla ja keskustelee\nvänrikki Paakkosen kanssa. Äsken oli laskettu leikkiä venäläisten\nräjähtämättömästä kranaatista, \"suutarista\", jonka pojat olivat\nkantaneet korsun ovipieleen. Pataljoonan komentaja kehoittaa\nkuitenkin viemään sen pois.\n\nMeidän tukikohdastamme on lähetetty viisimiehinen partio vihollisen\npuolelle ja sen odotetaan palaavan keskiyön tienoissa. Sitä varten\non annettu vartiomiehille ohjeet ampumahautaan. Niiden tulisi\nmääräaikoina valaista jäätä valopistoolilla. Partion lisäksi\non lähetetty muutamia miehiä vahvistukseksi erääseen toiseen\ntukikohtaan, josta vihollinen on noin kolmenkymmenen metrin päässä\nasemissa, pehmeässä suomaastossa, missä surkeat, kuulien riipomat\nsuomännyt kohottavat vääriä, mustia runkojaan. Siellä, synkimmän\netulinjan maiseman piirissä, mitä ajatella saattaa, miehet joutuvat\nolemaan ainaisen tulen alaisina. Se on oikea Tuonelan puoli ja tuima\nkuin helvetti.\n\nHetken kuluttua pataljoonan komentaja lähtee hyvän yön toivotuksin\nkorsustamme. Muona saapuu. Aletaan syödä.\n\nKipinä-Kalle pitää kamiinassa tulta yllä. Joku puhdistaa kivääriään,\narvellen samalla, että ryssät eivät uskalla meidän tukikohtaamme\nvastaan hyökätessään enää käyttää tankkeja, tällä kohdalla kun on\njärvessä hyvin virtava paikka. Nytkin jo näkyy päivällä, kuinka\nvesi kiiltää siellä täällä suurina läiskinä. Jää on haurasta, veden\nsyömää alta ja päältä; se ei kestäisi tankkien painoa. Voi olla\nniin, tuumivat toiset. Sotamies Savola alkaa suuriäänisesti moittia\nMarkusta pesemättömästä ruokapakista ja siitä, että tämä oli jälleen\npäivällä seisoskellut ampumahaudan reunalla piippunysä hampaissa.\nMitä kummaa oikein tarkoittaa tällainen reuhtoilu ja asemien\npaljastelu? Kun lopulta saisi kuulan kalloonsa, niin kai sekin peli\nloppuisi. Markus kuuntelee häntä vain puolella korvalla, päätään\nkääntämättä. Sitten hän muina miehinä alkaa puhua minulle:\n\n-- Chestertonilla on vähän pirun mainio juttu eräästä saiturista,\njoka -- oliko se nyt vaimovainajaltaan tai joltakin muulta --\nsieppasi kultahampaat suusta tämän kuoltua. Ja vanhojen virsikirjojen\nkansissa olevien ristienkin kullan hän puukolla raaputti tarkoin\npois...\n\nJa hän pärähtää tuohon lyhyeen, kuivaan nauruunsa, jonka olin\ntäällä korsussa kuullut niin monasti ennen. Kuten aina muulloinkin\nhän nytkin sytyttää tupakan sen päälle. Pullolamppu valaisee hänen\nkalpeita, parroittuneita kasvojaan ja väsyneitä silmiään. Hänen\nkätensä ovat ristissä yli rinnan.\n\nKeskiyön aikaan partio palaa vastarannalta kokonaisuudessaan. Se oli\npäässyt livahtamaan vihollisen puolelle joutumatta kosketuksiin sen\nkanssa. He olivat katkoneet kenttäpuhelinjohtoja ja aiheuttaneet\nviholliselle muitakin vaurioita. Partioon osaaottaneet miehet\non täksi yöksi vapautettu vartiopalveluksesta, ja he vetäytyvät\nmakuulavereille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulee aamu, ja tuliholvi levittäytyy taas yllemme. Taas taivas\nverhoutuu punertavaan ja rikinkeltaiseen sumuvaippaan, jonka lävitse\non vaikeata erottaa avaruuden hahmopiirteitä. Tuliholvi erottaa\nsilmämme taivaasta. Kaikki ympärillämme muuttuu: maa, metsät,\nyksityiset puut -- kaikki. Niinkuin painajaisunen maisema levittäytyy\netulinjan luonto eteemme. Kranaatti toisensa jälkeen uppoaa maan\nkärsivään ruumiiseen, josta ryöppyää ilmaan savea ja punertavaa\nsavua, aivan kuin maan verta. Shrapnellit räiskyvät, kuulat\nkiitävät viuhuen läpi ilman, kuin kuiskaillen keskenään kauheita\nsalaisuuksiaan. Kuolema kaikkialla.\n\nMutta jostakin ilmaantuu pikkulintuja etulinjan puihin; ne etsivät\noksia, joiden päällä voisivat istuutua ja löytävät vain paljaita\ntynkiä. Ne ovat vaatimattomia, nämä etulinjan linnut, ne istuutuvat\npuiden mustille oksatyngille ja tirskuttelevat sieltä. Kranaatitkaan\neivät kykene sammuttamaan noiden pienten, urhoollisten olentojen\nääntä, joka murtautuu esille sodan paineen alta. Se on uuden elämän\nvirsi, joka päivä päivältä paisuen täyttää ylistyksellään kohta maan\nja taivaan.\n\nIlta saapuu, muona kannetaan huoltotieltä tukikohtaan. Joukkueestamme\nsiirtyy kaksi ryhmää toiseen korsuun, joka on tehty vastapäisen\nmäen laelle. Se on panssaritorjuntamiesten jäljiltä tyhjäksi jäänyt\nkorsu. Nämä siirtyivät toiselle lohkolle tykkeineen. On nyt enemmän\ntilaa, ja jos sattuisi tulemaan täysosuma korsuun, ei tuhoutuisi koko\njoukkue. Yöllä ampumahaudassa me joudumme kosketuksiin suurehkon\nvihollisen partio-osaston kanssa. Teemme hälytyksen. Laukausten\nvaihtoa käydään pimeässä noin tunnin verran, sitten vihollinen\nvetäytyy pois.\n\nVasta aamuyöllä kuu tulee näkyviin. Se valaisee jäätä edessämme, tuo\nnäkyviin pienten saarten tummat pensaat ja tekee etulinjan maiseman\navarammaksi, vähemmän uhkaavaksi. Nuo pensaat, joiden näemme häilyvän\nedestakaisin etulinjan ilmavirroissa ja tuulissa, ovat joskus\npettäneet väsyneitä silmiämme. Ne ovat saaneet lähestyvän vihollisen\nmuodon. Valoraketin valossa niitä on väliin pitänyt tarkastaa ja\ntodeta ne vain pensaiksi.\n\nEtulinjoilla alkaa toisinaan nähdä näkyjä. Kun yön yön jälkeen\ntuijottaa tuijottamistaan vihollisen asemia kohti ja koettaa\npingoittaa näkemiskykynsä äärimmilleen, kun lisäksi on valvonut\npaljon, nukkunut perin niukasti, niin ei ole ihme, vaikka lopulta\nalkaisi koko maailma liikkua ja vyöryä silmissä, puhumattakaan\njoistakin pensaista, jotka häilyvät ja huojuvat yövalossa sinne\ntänne. Alkaa nähdä kangastuksia, nähdä näkyjä, olla riivattujen\nkaltainen. Jotkut väsyneet rintamamiehet, niin kerran korsussa\nkerrottiin, olivat eräänä yönä, joulun edellä, nähneet ihmeellisen\nnäyn: Enkelin taivaanrannalla kullalta hohtavissa vaatteissa, ja\nse enkeli oli viitannut kädellään Venäjälle päin... Kukapa tahtoo\nkieltää, etteivätkö he sitä nähneet?\n\nYö kuluu loppuun. Tulee aamu ja meidän viimeinen päivämme\nTaipaleella. Sillä illalla meidät vaihdetaan toisiin, hämärän\ntullen. Kerrotaan, että meidät vietäisiin muutamiksi päiviksi\nlepäämään rintaman taakse. Mutta samalla on kaikenlaisia huhuja\nliikkeellä, puhutaan Summasta ja Kämärän lohkosta sekä Viipurista ja\nViipurinlahdesta, joihin paikkoihin pitäisi toimittaa lisävoimia.\n\nOli sitten kuinka tahansa, nyt me joka tapauksessa sanomme hyvästit\nTaipaleelle, tuimalle, ankaralle Taipaleen rintamalohkolle ja\nsiirrymme muualle. Mitä meillä on tämän jälkeen edessämme, siitä\nme emme vielä mitään tiedä. Me marssimme eteenpäin, ja entiset\ntukikohtamme jäävät yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Kranaattituli\nheikkenee kuta loitommalle pääsemme rintaman taakse. Tykkien ukkonen,\njoka vielä äsken oli raivonnut ja jylissyt aivan päittemme päällä, on\nsiirtynyt hyvin etäälle meistä, kumisee jossakin kaukana takanamme,\ntaivaanrannalla. Syntyy tuollainen hermojen raukeaminen, hämärä,\nsisäinen tila, joka saattaa joskus vallata kauan etulinjoilla\nolleen miehen rintaman takana. Häntä ympäröi hiljaisuus, jonka\nyhtämittaisessa kranaattitulessa kiihoittuneet hermot paisuttavat\nmoninkertaiseksi, syvemmäksi kuin se onkaan, suuremmaksi kuin\nvaltamerten rauha, loputtomaksi kuin iankaikkisuus. Se on pettävää\nja valheellista houretta, joka koska tahansa voi haihtua kuin\nsumu, painua sinne, mistä se on noussutkin: kiusaantuneen sielun\nsyvänteisiin.\n\nMe olemme tulleet metsistä maantielle. On jo yö. Tähdet tuikkivat\nkaukaisina. Tummansininen avaruus kaareutuu vavahtamattomana\nylitsemme. Lumikin on täällä jo saavuttanut luonnollisen värinsä, se\non hohtavan valkoista ja kimmeltää ihmeellisesti. Silloin tällöin\nsivuutamme kyliä; ne ovat äänettömiä, tyhjennettyjä sotatoimialueen\nkyliä. Ei laula kukko, ei ammu lehmä, ei kirahda kaivonvintti.\nAsukkaat ovat niistä poistuneet jo aikoja sitten ja vieneet eläimet\nmukanaan. Vain joissakin kylissä häämöttää peitettyjen ikkunoiden\nrakosista pientä tulen haametta; niissä kylissä on sotaväkeä\nmajoitettuna. Jossakin ulvoo yksin jäänyt koira kuono taivasta\nkohti. Tavan takaa meitä vastaan tulee rintamalle päin meneviä\nkuormastokolonnia ja kuorma-autoja.\n\nSitten tulevat vuorokauden hiljaisimmat hetket, tunnit ennen aamua,\njolloin saamme pitää melkein yksin tämän loputtoman maantien, mäeltä\nmäelle nousevan. Koko pataljoonamme on maantien päällä. Pataljoonan\nkomentajamme on Taipaleelta lähdettäessä haavoittunut; häntä ei\nole matkassa. Komppanian päällikkömmekin on toinen kuin ennen, nyt\nnuori kornetti, joka jo Taipaleella oli silloin tällöin pistäytynyt\ntukikohdassamme. Hintelä, nopealiikkeinen mies, jonka silmät katsovat\nrohkeina kypärin alta, alahuulen työntyessä itsepäisesti eteenpäin.\nHänen kasvojensa rokonarpimaisen karheuden alla on jotain miehistä\nja miellyttävää, epäilemättä jotain aivan toista kuin mitä hän antaa\ntulla esiin. Nyt hän kulkee komppanian edessä talvisen maantien\npäällä, karttalaukku heiluen selässä.\n\nLevähdämme tunnin verran huoltoportaassa, jossa meihin liittyvät\nkomppanioiden kuormastot. Syömmekin siellä pimeässä, korsujen ja\ntelttojen välissä. Sitten jatkamme matkaamme. Tunnin toisensa jälkeen\non maantie allamme. Ja kuormastot seuraavat meitä.\n\nHevoset, suuret päät huurteessa, vetävät raskaita kuormiaan, nuo\nuskolliset eläimet, jotka sodassakin tekevät parhaansa, ääneti\nkärsien vilua ja nälkää ja kovia rasituksia. Ne voivat haavoittua,\nmutta ne kärsivät ääneti, niitä voivat kranaatit raadella, mutta ne\neivät valita. Ihmeellisiä olentoja, eläinmaailman sankareita, jotka\neivät painu unhoon. Rintamalla ollut mies ei koskaan voi unohtaa\nsodassa olleitten hevosten äänetöntä urheutta ja marttyyriutta.\nKerran, linjojen takana, näin joukon haavoittuneita hevosia, joita\nvietiin junalle. Niitä oli kahdeksankymmentäviisi, laskin ne. Se oli\nihmeellinen, hiljainen joukko sidottuja hevosia matkalla jonnekin\nkauas eläinsairaalaan. Useiden hevosten jalat olivat siteissä,\ntoiset taas olivat saaneet kranaatinsirpaleen lapaansa tai jonnekin\nruumiinsa takaosaan. Joidenkin hevosten harja oli hyytyneessä veressä\njouhien riippuessa tahmean punaisina ja huurteisina kaulalle.\nPitkässä jonossa, väliin kaksi rinnan, niitä talutettiin eteenpäin\nillan hämärtäessä. Niiden kaviot kopisivat jäätyneellä tiellä, ja\nvähitellen ne hävisivät näkyvistä etäisyyteen ja hämärään. Niin,\nkukapa saattaisi unohtaa rintamahevosten äänetöntä marttyyriutta!\n\nTunnin toisensa jälkeen maantie on jalkaimme alla. Päivä sarastaa.\nVerinen punerrus leviää kaiken yli. Maantie hohtaa. Kuljemme\nväsyneinä yhä vain eteenpäin. Selkärepun olkaremmit kiristävät, ja\nkummallinen, pistävä puutumus laskeutuu olkapäistä käsivarsiin.\nJalat siirtyvät koneellisesti toinen toisensa eteen. Päämäärä tuntuu\nsaavuttamattomalta, marssi loppumattomalta. Mitään varsinaista\njärjestystä komppaniassa tuskin tällä kertaa on. Miehet kulkevat\nmiten kulkevat, yhdet yhtäällä, toiset toisaalla maantien kahden\npuolen, muutamat tulevat kuormaston mukana.\n\nJossakin matkan varrella saamme kahvia; se vahvistaa ja virkistää,\ntuo pikimusta kahvi, joka valuu vahvana ja kuumana sisuksiin. Ja\ntaas matka jatkuu, raskas, kuuma marssi, jota tuntuu kestävän\nmaailman loppuun. Soppakanuunasta kohoaa ohut savu; matkan kestäessä\nvalmistetaan siellä meille hernekeittoa. Mutta väsyneissä,\nverestävissä silmissämme ja etäältä nähtynä tuo kenttäkeittiöstä\nnouseva savu näyttää harmaalta pilvipatsaalta, joka johdattaa\npäivällä kulkuamme niinkuin Israelin kansaa korvessa. Yöllä on meitä\njohdattava sitten tulipatsas, sodan tulipatsas, leimahteleva näky\nrintaman suunnalla...\n\nPäivä on jo korkealla. Tyhjiä kyliä, peltoaukeita, metsiä, mäkiä\nja sitten taas metsiä. Marssimme eteenpäin, kuormastot seuraavat\nmeitä. Hevoset vetävät, kiskovat raskaita kuormiaan, päät vaappuen\nkahden puolen. Siellä on paljon toisilleen vieraita hevosia samassa\njoukossa, mutta ne eivät silti hirnu eivätkä tule levottomiksi, vaan\nliittyvät yhteen. Rintamalla ja rintaman läheisyydessä ei kuule\nkoskaan hevosten hirnuntaa. Kummallista on sekin.\n\nPysähdymme puolipäivän tienoissa joihinkin taloihin ja saamme ruokaa.\nLopun aikaa makailemme väsyneinä lattioilla. Täällä näemme myös\nensimmäiset naiset pitkästä aikaa. He ovat lottia, ja heiltä saamme\nkahvia ja voileipiä. Katselemme heitä ihmeissämme, aivan kuin vahvan\nunen lävitse... Iltapäivällä vihollisen lentokoneista ammutaan taloja\nkonekivääreillä. Koneet ovat varmaankin havainneet jotain liikettä\nalhaalta, nähneet miehiä, hevosia, kenties huomanneet savun kohoavan\nkenttäkeittiöstä. Mutta he eivät saa mitään vahinkoa aikaan, yksikään\nmeistä ei haavoitu. Talojen katot vain rapisevat konekiväärin kuulien\nsataessa niiden päälle kovien rakeitten tavoin. Ilmeisesti vihollinen\noli tyhjentänyt pommivarastonsa jo jossakin muualla, kun ei pudota\nalas pommeja. Viimein kuuluu noiden pommikoneiden loittoneva, kumea\nsurina.\n\nIllan tultua me nousemme kuorma-autoihin ja lähdemme eteenpäin.\nMatka joutuu nyt nopeammin. Kilometri toisensa jälkeen maantietä\njää taaksemme. Syöksymme huojuvissa ja ryskyvissä kuormavaunuissa\ntuntemattomaan pimeyteen. Ilmavirta lyö kasvojamme vasten. Kiväärit\npolvien välissä ja silmät suljettuina istumme kuorma-auton lavalla,\nkukin reppunsa päällä. Lepäämme näin ajattelematta mitään. Musta\navaruus kohisee laajana ja kylmänä korkealla yläpuolellamme. Meillä\non suloinen levon tuokio keskellä sotaa. Kiidämme kuin irti maasta\navaruudessa, keinumme pehmeissä ilmavirroissa tähtien palaessa päämme\npäällä. Tuliholvi, joka on päivästä päivään kaareutunut ylitsemme,\non väistynyt hetkeksi pois. Hengitämme puhdasta, raitista ilmaa,\nkranaattien kärystä ja ruutikaasuista vapaata. Ja outo, jäinen riemu\ntäyttää mielemme.\n\nSitten jonakin hetkenä kuormavaunut pysähtyvät. Matka on lopussa.\nPaikka on meille täysin tuntematon. Näemme vain lunta, metsää ja\nmaantien, joka häipyy edestämme näkymättömiin. Ja yö kattaa maailman.\n\n\n\n\nNäky Vuoksella\n\n\nPataljoona on yöllä hajaantunut kylän taloihin. Meitä on vähän\ntoista joukkuetta eräässä talossa pienellä töyräällä. Olen\nheittäytynyt penkille vaatteet yllä ja saappaat jaloissa. Uni on\nviskautunut niinkuin suuri hyökylaine ylitseni. Ja kun aamulla\nherään, se tapahtuu hitaasti ja tuskallisesti. Se on kuin vitkallista\nkohoutumista jonkin raskaan painon alta. Jo väistyy paino, pimeys\nohenee, päivänvalo leimahtaa esiin. Niinkuin peite uni valuu\nvähitellen yltäni.\n\nKuulen ääniä ympäriltäni. Havahdun lopulta täyteen tietoisuuteen.\nOlemme majoitettuna taloon, josta ihmiset ovat lähteneet sodan\ntieltä. Kuinka kauan täällä tulisimme viipymään, siitä meillä ei ole\ntietoa, ei pienintäkään aavistusta. Ehkä lepäämme muutaman päivän,\nehkä lähdemme jo tänään. Kukapa sen tietää. Kaikesta tästä huolimatta\nmiehet alkavat talon tupaan laittaa lavereita. Tuskin ne ovat tulleet\nvalmiiksi ja pojat oikaisseet itsensä pitkälleen niiden päälle, kun\ntulee tieto, että illalla lähdettäisiin.\n\nJa pimeän tullen me jo istummekin jälleen kuorma-autojen lavoilla,\nkiväärit polvien välissä tai kasassa lavalla. Lähdemme suoraan\ntaisteluun, niin oli lähtiessä sanottu. Kuormavaunut huojuvat\neteenpäin; hiljaisuus tulisi kohta päättymään, kohta kuulisimme\nkranaattien räjähdysten äänet, kohta joitakin meistä taas\nkannettaisiin paareilla pois haavoittuneina tai lopullisen levon\nsaaneina... Niin, lopullisen, koskaan päättymättömän levon. Ehkä\nmonille meistä se jo kajastaa, kun tämä matka on lopussa.\n\nYö yhä syvenee. Kuormavaunut huojuvat eteenpäin. Tähdet palavat\nautiolla, tummansinisellä taivaalla. Istumme vaiti reppujemme päällä.\nTuuli kohisee ympärillämme. On taas kummallisen ajatonta, mutta\ntuo ajattomuuden häive on vain hetkellistä. Se on kohta hajoava\ntähtisumun lailla, siirtyvä syrjään antaakseen tilaa tuhoavalle ja\nmelskeiselle nykyhetkelle. Jossakin kohdassa kuormavaunut sitten\npysähtyvät, ja me laskeudumme niistä pois. Jätämme selkäreppumme tien\nvarrelle erään kuusen alle ja kiiruhdamme sitten takaisin tielle.\nReput tuotaisiin myöhemmin hevosella. Marssi alkaa. Valtatieltä\npoikkeamme pian eräälle syrjätielle, joka lyhentää matkaa Vuokselle.\nSinne siis nyt olemme matkalla.\n\nMarssimme parijonossa. Miltei puolijuoksua syöksymme eteenpäin. Se on\nkovaa menoa huonolla, kuoppaisella tiellä. Jotkut pikakiväärimiehet\njo väsyvät; heillä onkin suurimmat kantamukset. Hiki virtaa\nmiesten kasvoista, noista harmaista, laihtuneista ja sänkisistä\nrintamamiesten kasvoista, jotka epäselvästi näkyvät yövalossa.\nEtäisyydet venyvät. Jälkipäässä juostaan ehtimiseen. Kiväärien perät\nkolisevat toisiinsa. Lumi narisee monien askelten alla.\n\nTakaa tulee ilmoitus, että yhteys konekiväärikomppaniaan on\nkatkennut. Se ei kuitenkaan aiheuta pysähtymistä. Marssia jatketaan.\nHaavoittuneita kuljettavia kuormia tulee vastaamme. He huutelevat\nmeille jotain, ja me vastaamme. Kuuluu jo selvään tykkien jyskettä,\nvielä tosin loitolta, mutta se lähenee hetki hetkeltä. Taivaalla,\nVuoksen suunnalla, on tulipalojen kajastusta, raskasta, liekehtivää\npunaa, joka vahvenee yhä.\n\nMe syöksymme pikamarssia kohden tuota veripunaista kajastusta ja\ntykkien jyskettä. Hiljaisuus ympäriltämme on haihtunut; se on\nrepeytynyt kuin temppelin esivaate Kristuksen ristiinnaulitsemisen\nhetkellä ja paljastanut meille uudelleen sodan näyt. Maailma on\ntaas täynnä sodan ääniä, pauhua, jyskettä, savua. Me kuljemme\nkahdennenkymmenennen vuosisadan Golgata-tietä, voittoon tai\nkuolemaan. Ei ole olemassa enää mitään ratkaisemattomia arvoituksia,\nkaikki on kristallinkirkasta, selvää. Tuolla loitolla, palavien\ntalojen ja tykkitulen piirissä riisuttaisiin meidät ikäänkuin alasti\nperusihmisen tullessa paljaana näkyviin. Riippuisimme niinkuin\nristinpuussa, liki ikuisuutta, jotta vapahtaisimme isänmaamme suuren\nuhan painosta, pelastaisimme kansamme ja kaiken sen, mikä on meille\nkallista, mitä rakastamme henkeen ja vereen. Ja Vuoksi, vapautemme\nJordan, olisi meidän todistajanamme tässä kärsimystaistelussa.\n\nHimmeässä kuunvalossa sivuutamme joitakin taloja, ja niiden takaa jo\naukeneekin eteemme Vuoksen jokilaakso. Laskeudumme harvassa jonossa\njäälle. Kolme taloa palaa rannalla. Vinttikaivoonkin on tarttunut\ntuli; se kuvastuu kummallisena, luonnottoman pitkänä, liekehtivänä\nja tummanpunaisena sinistä yötaivasta vastaan. Erään talon pihasta\nsyöksyy meitä vastaan yksin jäänyt koira, jonka tuuheaan turkkiin\non lentänyt tulinen kekäle ja sytyttänyt sen ilmiliekkiin. Villinä,\nleiskuvana keränä se pyörii jaloissamme ja ulvoo kauheasta tuskasta.\nMutta sitten kajahtaa kiväärinlaukaus, ja onneton eläin hervahtaa\nhiljaiseksi pienten liekkien vain ahnaasti kalvaessa sen ruumista.\nKranaatteja lentää jäälle meidän ylittäessämme jokea. Ja joitakin\nvaloraketteja singahtaa taivaalle... etäällä. Muuten on hiljaista.\nNousemme ylös jyrkkää ja korkeata rantatöyrästä ja jatkamme matkaamme\npitkin kovaksi ajettua tietä.\n\nSitten tulee pysähdys. Jäämme odottamaan vänrikki Santalan lähtiessä\nottamaan asioista selvää. Suuri, metsäinen mäki kohoaa tien vierestä\nja häipyy silmistämme jonnekin sakeaan, öiseen sinisyyteen ja usvaan\n-- korkealle. Sen yli lentävät kranaatit.\n\nOdotamme tunnin, ehkä kaksi. Pari vierasta upseeria kulkee ohitsemme.\nKyselemme heiltä aiotusta hyökkäyksestä, mutta he eivät tiedä mitään.\nHe ovat väsyneitä ja unisia ja menevät menojaan karttalaukkujen\nheiluessa selässä. Ja me kun tulimme Vuokselle pikamarssia, koska\nneljän tienoissa aamulla piti suorittaa hyökkäys vihollisen hallussa\nolevaan Vasikkasaareen! Mutta kello lähenee jo viittä, ja me seisomme\nyhä tiellä vilun karmiessa hiestyneitä ruumiitamme. Joitakin miehiä,\njotka olivat jääneet taannoisen marssin aikana jälkeen, saapuu\nyksi silloin, toinen tällöin. Muutamia on yhä tulematta. Kersantti\nKoivisto lyö kylmissään käsiä yhteen ja kiroilee itsekseen. Viimein\nkuuluu lähestyviä askeleita.\n\nVänrikki Santala saapuu ja kertoo, ettei suunniteltua hyökkäystä tänä\naamuna suoritettaisikaan. Tilanne ei siihen ole nyt suotuisa. Sitä\npaitsi konekiväärikomppaniamme on yhä toisella puolen Vuoksea; se\nsaapuisi vasta myöhemmin aamulla.\n\nLähdemme näin ollen takaisin ylimenopaikan läheisyydessä olevalle\naukealle. Sinne ovat tulleet tykistön muonakuormat. Tykistön\nmiesten saatua riittävän osansa heille on jäänyt vielä lämmintä\nohraryynipuuroa yli oman tarpeen. Sen me syömme siinä aukealla.\nKomppaniamme muonakuormaa ei olekaan näkynyt eikä kuulunut tänä\ntuloaamuna.\n\nMutta aukealla seistessämme ja lopetellessamme puuronsyöntiä,\nalkaa siihen sataa kranaatteja. Kaksi tai kolme miestä haavoittuu\nkranaatinsirpaleesta. Heidät sidotaan ja kannetaan rekeen. Me\nsiirrymme aukealta pois ja toinen toisemme jäljestä nousemme ylös\nhuimaavan jyrkkää, metsäistä rinnettä harjun laelle. Siellä meistä\nhaavoittuu taas yksi kranaatinsirpaleesta päähän ja kylkeen.\nTappiomme kasvavat ennenkuin olemme päässeet edes kosketuksiin\nvihollisen kanssa.\n\nHarju säihkyy aamunkoiton valossa. Lumiset kuuset punertavat.\nKoko louhikkoinen harju aivan kuin uiskentelee tuossa raikkaassa,\nkasvavassa valossa. Tallattu polku vie alas laaksoon, jonka pohjalla\non joitakin telttoja. Kranaattitulesta huolimatta me alamme tehdä\nniitä lisää. Niiden teossa kuluu muutama tunti.\n\nMyöhemmin iltapäivällä levätessämme jo havujen päällä teltoissa,\ntulee määräys, jonka mukaan meidän on miehitettävä takana oleva\nharjun rinne, muodostettava sinne tavallaan toinen puolustuslinja\nsiksi ajaksi, kun viides ja kuudes komppania suorittaisivat\nhyökkäyksen Vasikkasaareen. Niin sitten menetelläänkin.\n\nKovassa kranaattitulessa me suoritamme miehityksen. Seuraa uusia\ntappioita. Kersantti Koivisto haavoittuu ja kannetaan pois.\nSamalla haavoittuu kranaatinsirpaleesta pari sotamiestä. Eräs\npikakivääriampuja saa vähän myöhemmin täysosuman kranaatista, hänestä\nei jää jälkeäkään.\n\nMakaamme asemissa, joita vänrikki Paakkonen käy tarkastamassa.\nKetjumme on varsin pitkä ja harva. Olen eräässä kranaattikuopassa.\nIlta alkaa nopeasti tummua, siinä on etäisten taistelujen jännitystä.\nVuoksen toisella puolen syttyy uusia tulipaloja, jotka luovat kaameaa\nheijastusta taivaalle. Suuret kuuset kohoavat mustina harjun laelta.\n\nSilloin nousee eräästä toisesta kranaattikuopasta ylös kummallinen\nolento ja pyytää käheällä äänellä leipää. Se on Markus. Lupaan\nhänelle leipää, ja hän ryömii maata pitkin luokseni. Hänen\nlumipukunsa on repaleinen ja likainen, kasvojen alaosa mustan\nparran peitossa. Silmälasit kiiltävät hämärässä. Saatuaan kappaleen\nleipää hän vetäytyy rauhoittuneena ja tyytyväisenä takaisin omaan\nkuoppaansa. Kranaatit lentävät ylitsemme ja räjähtävät. Ympärillämme\non kuin huokaava noitametsä, joka on täynnä outoja ääniä, kumeaa\npauketta, räiskettä, räjähdyksiä ja tulen aavemaista heijastusta.\nTunti toisensa jälkeen kuluu.\n\nSitten yht'äkkiä Markus nousee jälleen ylös kuopastaan ja ilmoittaa,\nettä hänestä seuraava mies ketjussa, Syrjänen, on kuollut\naivan huomaamatta. Eikä häneen näytä sattuneen kranaattikaan.\nPaarinkantajat ovat jo tulossa. Ihmettelemme vielä tapausta, kun\nsaamme käskyn vetäytyä takaisin teltoille. Eksymme pimeässä polulta.\nHarhailtuamme hetken harjulla ja kompasteltuamme tuon tuosta\nkranaattikuoppiin me viimein löydämme takaisin polulle. Teltat\nnäkyvät hämärästi alhaalla.\n\nAstuessamme sisälle telttaan näen ensimmäiseksi Syrjäsen, joka istuu\nheti teltan oviaukon vieressä polvet koukussa. Hän on väsyneen\nnäköinen ja tuijottaa kyllästyneenä kamiinaa, jonka päällä on\npakeissa lunta sulamassa. En voi olla kyselemättä asian oikeata\nlaitaa. Saan kuulla hänen vain nukkuneen asemissa. Hän oli vaipunut\nväsymyksessään vielä untakin syvemmälle, jonkinlaiseen kuoleman\nkaltaiseen olotilaan, merkilliseen liikkumattomuuteen. Tällaisessa\ntilassa taistelulähettimme oli hänet tavannut ja lähtenyt hakemaan\npaarinkantajia. Syrjänen oli sillä välin havahtunut valveille\nkranaatin räjähtäessä aivan lähellä häntä. Ja kun paarinkantajat\nolivat jo tulossa, Syrjänen oli tullut heitä vastaan harjutiellä.\n\nTeltassa keskustellaan asiasta pitkin ja poikin. Kukaan ei jaksa\nsille edes nauraa. Ja tapaus joutuu sitäkin arvoituksellisempaan\nvalaistukseen paria tuntia myöhemmin, kun Syrjänen todella kaatuu.\n\nMutta nyt olemme vielä teltoissa. Muona saapuu, se on kannettu\nranta-aukealta yli harjun teltoille. Telttalampussa ei ole öljyä; on\ntarvinnut turvautua kituliaasti palavaan kynttilänpätkään. Teltta\non jokseenkin pimeä. Tässä läikehtivässä pimeydessä, joka on täynnä\nkuusenhavujen ja palaneen katajan kirpeää tuoksua, me nojailemme\nväsyneinä kuka mihinkin ja kuuntelemme kranaattien räjähdyksiä,\njoiden synnyttämät äänet kantautuvat telttoihin alastoman selvästi.\nOlemme puolinukuksissa ja äänettömiä. Koko hetkessä on jotain synkän\npysähtynyttä, odottavaa ja surumielistä. Kataja palaa ja räiskähtelee\nkamiinan pesässä, liekit humisevat.\n\nJa silloin tulee sana, että meidän on jälleen lähdettävä,\nmiehitettävä eräät tukikohdat. Kynttilä sammuu samassa. Syvässä\npimeydessä me nousemme ylös havuilta ja hapuilemme peräkanaa ovelle.\nEmme palaisi enää telttaan.\n\nKuu on tällä välin noussut. Sen valossa nousemme harjulle ja\nlaskeudumme aukealle, jonne meidän selkäreppumme on hevosella tuotu.\nHeitämme ne selkäämme ja lähdemme jonossa kulkemaan pitkin Vuoksen\njyrkkää ja kaunista rantaa, jossa on tallattu, kapea polku.\n\nVastarannalla jatkuvat yhä tulipalot. Useita rantataloja palaa\nyhtäaikaa, liekit niistä nousevat korkealle. Ne hulmuavat\nsakeanpunaisina tummaa taivasta vastaan ja valaisevat kauaksi seutua.\nLumikin saa kummallisen, aavemaisen hohteen, samoin kuu, joka on\nverhoutunut kuin kuumaan, purppuranpunaiseen harsoutuun...\n\nOikea isonvihan maisema nousee nyt rajuna eteemme yöksi muuttuvan\ntalvi-illan huurteisesta ja katkerasta kohdusta. Koko Vuoksen\njokilaakso aivan kuin leimuaa sodan ankarassa, julmassa valossa.\nTuossa liekehtivässä näyssä on kuin jotain tuttua, toistuvaa,\nkertautumista menneiltä ajoilta. Kuinka monta kertaa ovatkaan\nvenäläiset aikojen kuluessa polttaneet poroksi suomalaisia kyliä\nja polkeneet tätä maata jalkojensa alle! Mekin saamme olla nyt sen\ntodistajina, omin silmin nähdä tämän vuosisataisen vihan teot.\nJälleen ovat koittaneet isonvihan ajat, jälleen Suomen kansa on\nsaanut nousta torjumaan Idän hyökkäystä.\n\nPitkin Vuoksen rantaa hitaasti marssiessamme ja nähdessämme taivaan\nyläpuolellamme punertuvan tulipalojen loimusta, meissä alkaa liikkua\njotain kummaa, hämärää, vuosisataista. Jossakin olemuksemme pohjilla\nkaikuu suomalaisen rotusielun henkiääni, kumea huuto, joka on\ntäynnä ahdistusta, kärsimystä ja vihaa. Tuo viha on meissä helposti\nsynnytettävissä; sillä on juurensa menneiden aikojen mullassa ja\nse antaa voimaa iskuumme. Me ikäänkuin syöksymme syvälle isonvihan\nmaailmaan ja hengitämme sen tulenkarvaista, sakeaa ilmaa, joka\ntulvien virtaa lävitsemme niinkuin veri.\n\nKuljemme eteenpäin, yhä vain eteenpäin taivaan leimutessa päittemme\npäällä. Talvinen Vuoksi lepää alapuolellamme, ylpeänä ja äänettömänä,\njylhän kauniina ja taipumattomana. Siellä täällä näkyy vettä\nkranaattien tekemistä aukoista mustan hohtavina lammikkoina.\nRuumiitakin näkyy jäällä viruvan, kaatuneita vihollisia. Metsäinen\nharju kohajaa; sen yli lentävät kranaatit vihaisesti ulvahtaen. Me\nlaskeudumme eräässä kohdassa jäälle. Kovaksi kuljettu polku, joka\nseurailee koko ajan rantaa, häviää edestämme kuuraiseen hämärään.\nSitä pitkin me kuljemme jonossa.\n\nViimein on edessämme syvä uoma, joka kaartuu ensin vasemmalle,\nsitten oikealle. Sen molemmat rinteet nousevat jyrkkinä ja lumisina\nylös. Uoman pohjalla seisoskelee miehiä, liikkuvia, tummia hahmoja.\nHe ovat odottaneet meidän tuloamme ja ovat valmiita poistumaan\ntukikohdasta heti kun vaihdot on suoritettu eri vartiopaikoilla.\nKuiskaillen vaihdetaan muutamia sanoja. Pikakiväärivartio sijaitsee\nlähinnä töyräällä, syvässä kuopassa, jonka reunan yli katsellen\npidetään silmällä vihollista. Sen vaihto suoritetaan ensin, sitten\nvaihdetaan toiset vartiot, jotka ovat edempänä. Näiden lisäksi on\nkaksi konekivääripesäkettä. Syvä, öinen tummuus verhoaa tämän uoman;\nkuun valokaan ei tänne täysin osu. Taivasta kyllä näkyy suuri, avara\nkaista, ja siinä lukemattomia tähtiä.\n\nOn pakkasyö. Ei ole minkäänlaisia korsuja, on ainoastaan uoman sivuun\nkaivettuja avonaisia kuoppia, jonne miehet vartioinnin väliajoilla\nlaskeutuvat. Polvet koukussa me siellä istumme paljaan maan päällä.\nUnesta ei voi olla puhettakaan. On liian kylmä. Tuon tuosta nousee\nkuopista miehiä ylös ja alkaa kävellä käsiään heilutellen pitkin\nuoman pohjaa sulana pysyäkseen. Toiset taas aikansa kuluksi kaivavat\nkenttälapioillaan kuoppia laajemmiksi ja syvemmiksi. Maa on vahvasti\nhiekansekaista savea, jossa on sinisiä ja tiilenpunaisia juovia.\nKranaatteja lentää vonkuen yli uoman iskeytyen ylemmäksi penkereelle.\n\nJonakin hetkenä vaihtoa suoritettaessa kranaatti lentää jälleen yli\nuoman penkereeseen, ja sen räjähtäessä kuuluu valitusta jostain\nläheisyydestä. Mutta kun samalla oli kuulunut huutoja venäläisten\nasemien suunnalta, ei kukaan voi varmuudella sanoa, mistä tuo\näskeinen valitus oli lähtöisin. Vasta myöhemmin kaivataan sotamies\nSyrjästä, joka aikaisemmin iltapäivällä oli harjulla nukkunut asemiin\nja luultu kuolleeksi. Nyt hänen pitäisi mennä vartioon, mutta häntä\nei löydetä mistään.\n\nAamulla hänet sattumalta tavataan kuolleena lähistöltä. Tullessaan\nvartiopaikaltaan yöllä tuomaan jotain sanaa hän oli luultavasti\neksyksissä harhaillessaan joutunut konekiväärisuihkuun. Hänen\nruumiinsa kannetaan uoman suupuoleen, josta se illan tullen\nsitten nostettaisiin ahkioon ja vedettäisiin pitkin rantaa pois.\nAikaisemmin Taipaleella hän oli moneen kertaan korsussa puhunut\nvenäläisestä, jonka oli nähnyt makaavan ruumiina jäällä molemmat\nkädet ylöskoukistuneina. Mutta nyt hänen omat kätensä ovat samalla\ntavoin ylöskoukistuneet...\n\nNäin alkaa aamumme, toinen aamumme Vuoksella. Tulipalot ovat\nsammuneet, mutta sieltä täältä nousee vielä sinertävää savua ilmaan.\nIlma on kylmä, ja meille ei kuulu tulevaksi muonaa. Saadaksemme\nedes jotain liikuntoa ja vaihtelua kapuilemme luonnon muodostamille\nvalleille ja ammumme sieltä peltoaukealla liikkuvia vihollisia.\nSilloin tällöin osummekin heihin, koskapa joku aina tuupertuu maahan.\nMyös konekiväärimiehet nyppivät miehiä peltoaukealta tähtäimeensä,\nantaen konekiväärin sen jälkeen pyyhkäistä muutaman kuivan, lyhyen\nsarjan.\n\nUoman pohjalla, kivien välissä, on priimus ja sen alla pieni\ntuli. Miehet keittävät kahvia ja teetä lämpimikseen. Savua ei saa\nkuitenkaan näkyä yli uoman reunan. Jos vihollinen sen huomaa, sitä\nseuraa heti tykistökeskitys. Niin tarkkaa on elämä etulinjoilla.\nMarkuksella on oma nuotionsa, jonka päälle hän sitten asettaa\npakkinsa. Se tulee mustaksi, mutta eihän se mitään haittaa. Se on\nvain nokea.\n\n-- Tämä väsymys ja kylmyys alkaa jo todella painaa, puhelee hän\nsiinä minulle kesken keittohommiensa. -- Minä olen aina kaivannut\ntropiikkiin, lisää hän sitten mietteissään. -- Eräs sukulaiseni\noli merikapteeni, ja hän toi minulle kerran Kapkaupungista pitkän\nviidakkoveitsen, jolla tropiikissa raivataan tietä tiheässä,\nläpipääsemättömässä viidakossa. Niinpä niin, viidakkoveitsi!\nNäin pitkällä minä siis jo olen matkalla kuumaan, tuntemattomaan\ntropiikkiin.\n\nOdotan hänen purskahtavan taas tuohon lyhyeen, käheään nauruunsa,\njonka olin kuullut mitä moninaisimmissa tilanteissa tätä ennen.\nMutta tällä kertaa hän ei edes hymyile, tuijottaa vain surullisena\neteensä. Nyt vasta huomaan, kuinka väsynyt ja unen tarpeessa hän on.\nHän kyyristelee siinä uoman pohjalla kuin suuri lintu, pää rinnalle\nvaipuneena.\n\n-- Kunpa saisi nukkua edes vähäisen, sanoo hän taas hetken kuluttua.\n-- Mutta missäpä täällä nukut. Noissa kuopissakin on kylmä kuin\nryssän helvetissä. Jos tunniksikin sinne itsesi oikaiset, niin\nolet kuin jäässä koko mies, ruumis kankea, jäsenet turtana, pää\nhuurteessa. Ei, parempi on sittenkin pysytellä valveilla ja\nliikkeessä. Ellei minulla olisi näitä huopatossuja, olisin mennyttä\nkalua. Nyt on ainakin jalkojen lämmin.\n\nSamassa muistan, kuinka hän nämä huopatossunsa sai ja hymyilen\nitsekseni. Ennen rintamalle lähtöä hän oli harjoituskeskuksessa\nniiden vuoksi touhunnut. \"Huopatossut, hyvät vilttitossut pitäisi\nsaada välttämättä\", hoki hän jok'ikinen päivä. Kun kaupoissa\nniitä ei enää ollut -- kaikki oli myyty sodan tähden loppuun\n-- hän alkoi pysäytellä ihmisiä kaduilla. Jokaisen, jolla vain\nnäki huopatossut jaloissa, hän pysähdytti. Pyysi ostaa tai\nvaihtaa omiin saappaisiinsa. Mutta kun talvi oli vastassa, ei\nkukaan halunnut luopua huopatossuistaan. Hän puhui asiastaan\nravintoloissa, kuppiloissa ja kapakoissa. Ja vihdoin häntä onnisti\neräässä kuppilassa. Muuan ukko, kalakauppias, suostui vaihtamaan\nhuopatossunsa hänen saappaisiinsa. Seuraavana päivänä lähdettiin\nrintamalle.\n\nKeskustelemme uoman pohjalla hyvän aikaa. Lopulta kiehuu\nMarkuksen kahvi, ja me juomme sen yhdessä. Shrapnellit sähisevät\nyläpuolellamme; niitä lentää penkereeseen tuhka tiheään, väliin\nyhtenä pilvenä, tuimana roiskeena. Myöhemmin päivällä ilmestyy\ntaivaalle vihollisen lentokoneita, kokonaisia laivueita. Tuntikausia\nne harhailevat rintaman yllä, heittäen siellä täällä pommejaan alas.\n\nMe lähdemme vartioon, Markus ja minä. Kuljemme kivääri kainalossa\nuoman pohjaa, kunnes tulemme pienelle aukealle ja kivisillalle.\nSen alitse pitäisi ryömiä, jotta välttyisimme mahdolliselta\nkonekiväärisuihkulta, mutta me kuljemme useimmiten juosten sillan\nyli. Pian sillan ylitettyämme nousemme korkealle rinteelle, jossa on\nvartiopaikkamme, lumeen kaivettu kuoppa. Sieltä näkee laajalti yli\nseudun, yli talvisen Vuosalmen, jota me olimme tulleet puolustamaan.\n\nKummalliset ovat täällä asemat -- niitä ei ole olemassakaan. Kun\nSumman taistelujen ratkaisuvaiheessa jouduttiin vetämään joukkoja\ntakaisin tälläkin rintamanosalla, täällä Vuosalmella ei ollut\nminkäänlaisia asemia odottamassa, oli vain luonnon muodostamia\nkaivantoja ja esteitä, joihin kynsin hampain pureuduttiin kiinni.\nPääpuolustuslinja kulkee taempana eikä siellä ainakaan vielä\ntaistella. Nämä ovat viivytyslinjoja, ja toisella puolen Vuoksea\npioneerit parhaillaan tekevät asemia. Huolto on tänne vaikeata,\nväliin suorastaan mahdotonta. Ainoan pääsytien tänne muodostaa\nVuoksen jää, joka taas on vihollisen alituisen tulen alaisena. Se\nvoi tulittaa meitä kolmelta eri suunnalta. Olemme melkein kuin\nsaarroksissa, emmekä kuitenkaan sitä täysin ole. On toki vielä yksi\naukko, ja se johtaa yli Vuoksen... Ajoittaisin ja paikoitellen\nvihollinen pääsee jo Vuoksen jäällekin, kuten siellä makaavat monet\nruumiit todistavat. Ja saarista taistellaan...\n\nMakaamme lumessa ja katsomme kohti vihollisen asemia. Siellä\nmetsänreunassa on joitakin harmaita tai maalattuja taloja ja\ntöllejä jäänyt tuhoamatta; niissä majailee nyt venäläisiä. Katsomme\ntoisaalle. Sielläkin on vielä ehjiä taloja, Vuoksen rantataloja.\nMutta alati lentää kranaatteja ylitsemme noiden talojen suuntaan, ja\nme voimme vartiopaikaltamme tarkkailla ammunnan tuloksia. Pelloille\nja metsien liepeille niitä menee. Savea lentää savun mukana korkealle\nilmaan.\n\nMutta päivän kallistuessa iltaan palopommit sytyttävät useita\nrantataloja taas palamaan. Venäläiset sytyttävät niitä vartavasten\ntykkitulen ohjaamiseksi pimeässä. Kuusi taloa palaa nyt yhtäaikaa\nmiltei rivissä, lasken ne. Lieska niistä kohoaa jälleen taivaalle,\nvärjäten sen helakanpunaiseksi. Isonvihan maisema leviää taas\nedessämme hehkuvana kuin helvetti ja synkeänä kuin Tuonen laakso.\nMaailma hukkuu kevättalven syvään hämärään, mutta nuo palavat talot\npaistavat sieltä sellaisella verenkarvaisella hohteella, etteivät\nsilmät kestä sinne katsoa. Ja niiden liekit valaisevat kammottavalla\nvalolla lukemattomia ruumiita jäällä. Tämä on niinkuin Josafatin\nlaakso, jonne kaikki elävät ja kuolleet kootaan viimeisen tuomion\nhetken tullessa. Vai onko tämä Googin laakso, jossa viimeisten\nsuomalaisten luitten pitäisi ennustusten mukaan kerran valjeta...?\n\nTämä väsymys, unen tarve, hermojännitys ja nuo palavat talot --\nne saavat aikaan kummallisen henkisen tilan, loihtivat esiin mitä\nmoninaisimpia mielikuvia. Olen kuin unessa, ja kuitenkin olen\nkoko ajan ollut valveilla, kivääri ja konepistooli vieressäni.\nOlen etulinjoilla, makaan asemissa, mutta samaan aikaan olen\nkuin jossakin muualla -- kaukana täältä. Hämärä työhuone, kuulen\nkorvissani kirjoituskoneen äänen, näen lintuja ikkunalaudalla...\nIllan himmeässä valossa näen vaimoni kumartuneen pään... Mutta sitten\ntulee kranaatteja, ne räjähtävät kaukana pelloilla ja suurien,\nmustien metsien liepeillä, soraa lentää savun mukana ilmaan -- uusi\nherääminen... Musta, kohiseva avaruus, pimenevä etulinjan ilta,\npalavat rantatalot, rajut lieskat ja etäinen paahde -- kaikki tuo\naivan kuin aaltoilee lähelle, saattaa epätodelliseen tilaan ja\nlopulta heittää paljaaksi riistettynä takaisin rannalle...\n\nVaihto tulee -- kaksi miestä. He sukeltautuvat näkyviin mäen\nalta kasvoissaan tulipalojen kaukaista kajastusta. Heidän\nkiväärinpiippunsa hehkuvat siinä merkillisessä valossa, jonka yhdessä\nsynnyttävät tulipalot ja taivaanrannan taakse katoava aurinko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pääsemme takaisin tukikohtanamme olevaan uomaan, näen\nensimmäiseksi Kain, joka seisoo uoman pohjalla hämärässä ja katsoo\nVuokselle päin. Lyön häntä olkapäälle, hän käännähtää ja hymyilee.\nOlen todella iloinen hänen paluustaan. Hän kertoo jättäneensä\npostiasiat muiden haltuun ja toimii nyt patruunankantajana.\nIllan hämärtäessä hän oli tullut pitkin Vuoksen rantaa, kantaen\nolkapäällään panoslaatikkoa.\n\nMenemme nyt erääseen kuoppaan ja kyyristymme sinne. Markus tulee\njäljessämme. Hän on hiukan rauhaton, sillä hänen leipänsä on\nloppunut, eikä muona ole tullut tänäkään iltana. Onkohan huolto\nkatkennut kokonaan, vai mikä siihen on syynä? Mutta sitten muistan,\nettä leipälaukussani on vielä rautainen annos koskemattomana. Sen\notan nyt esille ja syömme siellä kuopan pohjalla. Markus virkistyy\nsilminnähtävästi ja alkaa jutella hiljaisella, käheällä äänellä:\n\n-- Se merikapteeni, joka toi minulle kerran Kapkaupungista\nviidakkoveitsen ja josta kerroin aikaisemmin päivällä, kuoli pari\nvuotta sitten malariaan Sumatralla. Kerran eräänä kesänä pelatessamme\nsakkia tuli puheeksi kuolema. Kapteeni sanoi, että häntä ovat\nvaivanneet pitkät ajat eräät aavistukset. Hän epäili auringon ja\ntroopillisen ilmaston vaikutusta aivoihinsa. Seuraavalla matkallaan\nhän sitten kuoli. Muistan tämän nyt sen vuoksi, kun minuakin ovat\nalkaneet painostaa eräänlaiset aavistukset, lopun ajatukset. Tämä\ntavaton kylmyys, tuo hornamainen tykkituli ja nuo palavat talot... En\ntiedä, kestää tämä joka tapauksessa täytyy, muu ei auta.\n\nHän vaikenee umpimielisenä, ja mekään emme puhu mitään.\nRäiskähteleviä valoja singahtelee uoman ylle ja syöksyy kovaan\npenkereeseen; ne ovat shrapnelleja. Tuhka tiheään niitä lentää.\nMiesten tummia hahmoja huojuu edestakaisin pitkin uoman pohjaa. Näen\nkonekiväärin varjon valleilla. Taivas levittäytyy yllämme avarana,\nkylmänä ja tähtikirkkaana. Tulee taas pakkanen yöksi. Kai istuu niin,\nettä hän näkee kuopan aukosta vinosti Vuokselle. Osa sen rannalla yhä\nriehuvista tulipaloista näkyy tänne.\n\nHetket kuluvat. Niiden pohjalta nousee esiin kuvia, ajatuksia.\nKeskustelemme matalalla äänellä. Goyan sotakuvat... Niiden tavaton\ntodistusvoima, niiden viiltävä naturalismi, joka ei silti ole\nmilloinkaan kovaa, niistä tulviva synkkä hehku... Voi noita\nmieleen syöpyviä, rajattoman rohkeita ja väkeviä kuvia, jotka ovat\nunohtumattomia syvässä tummuudessaan ja salatussa, miehisessä\ntuskassaan! Sellaista on todella sota.\n\nYht'äkkiä lopetamme, jysähdämme hiljaisuuteen. Kuulemme läheisyydestä\nkolauksen, joka aiheutuu siitä, että sotamies Syrjäsen jäätynyt\nruumis asetetaan ahkioon. Hänen ylöskoukistuneet kätensä harottavat\nmustina yli ahkion reunan... Sitten kuuluu narinaa. Ahkio vedetään\nuomasta ulos ja häviää näkyvistämme. Mutta me voimme kuvitella,\nkuinka sitä vedetään tulipalojen kajastuksessa pitkin Vuoksen rantaa\nja vihdoin huoltoaukealla nostetaan rekeen.\n\nNiin, Goya... Missä me olimmekaan, mistä taannoin puhuimme...?\nYhdentekevää, saatana! Katsomme miltei hurjistuneina toisiimme.\nKuinka kylmäksi onkaan yö muuttunut! Nousemme ylös kuopasta. Olemme\nkuin kuolleet, jotka nousevat ylös haudoistaan... Ja tuolta Vuoksen\ntakaa paistaa veripunaisena ylösnousemuksen aurinko; se liekehtii ja\nhulmuaa ja täyttää kohta koko taivaan...\n\nKuljemme pitkin uoman pohjaa edestakaisin niinkuin sokaistuneet,\nmielettömät. Jalat ovat kuin jäätyvässä avannossa ja pää helvetin\ntulessa. Vihollisen puolelta kantautuu miehen huutoja ja valituksia\nhalki iltayön. Ruoskivat häntä varmaan jostakin syystä; solmuruoska\nheiluu pimeässä ja osuu kerta toisensa jälkeen miehen paljastettuun\nselkään. Pakkasyönä se koskeekin kirvelevän lujasti... Taipaleellakin\nruoskivat kerran erästä miestään, vieläpä keskellä päivää. Piru\nheidät tietää... Koko maailma näyttäytyy äkkiä oudon vääristyneenä,\nmielettömänä, kielteisenä -- ihmiskunta tuhoon tuomittuna. Kuinka\nmahdotonta kaikki onkaan! Väkivalta, oikeuden loukkaukset,\nkansainvälinen rosvous, pienten kansojen asema verisessä kaaoksessa.\nKuka tekee siitä selvän, kuka löytää ihmiskunnalle uuden tien?\nTien uuteen elämään, sovitukseen... Jossakin pimeyden keskellä\nhohtaa sittenkin toivo. Maasta kohoaa jo se puu, johon väkivallan\ninhoittavat jäännökset jäävät solmuisesta köydestä roikkumaan\nvaroitukseksi kaikille ihmisille ja kansoille... Me emme täällä kärsi\nja taistele turhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä etulinjan vartiossa -- sillä on toinen sävy kuin päivällä.\nKun maiseman piirteet hukkuvat pimeyteen ja puut kohoavat mustina\nja tuulessa huokaavina maasta, kun vihollisen asemia ei näy ja\nkaikkialla lainehtii vain yö, silloin etulinjan vartiossa seisovalle\nmiehelle vasta paljastuu hänen tehtävänsä suuri vastuunalaisuus.\nSiitä, kuinka hän tehtävänsä suorittaa, voi riippua paljon -- siitä\nriippuu, tuleeko puolustaja yllätetyksi vai ei. Etumaisen vartijan\ntehtävä on yhtä vastuunalainen kuin kunniakas. Pää kylmänä ja silmä\nkovana on tarkkailtava etulinjan maailmaa, olkoon se hetkittäin miten\nrauhallinen tahansa. Sen rauhallisuus on kuitenkin vain näennäistä,\nohimenevää; kohta taas leimahtelevat tykit ja räjähtävät kranaatit,\nkohta rätisevät konekiväärit.\n\nEtulinjan maailma on epäilemättä kaikista maailmoista erikoisin,\ntuhoisa maailma, johon ovat kasaantuneet kaikki maanpäälliset hirmut\nja kauheudet ja jossa elämä ja kuolema ovat lähellä toisiaan, suuriin\nratkaisuihin johtava maailma. Siinä maailmassa ihminen muuttuu aivan\nkuin omalle itselleenkin vieraaksi, paljon hänessä kuolee, paljon\npalaa poroksi ja paljon syntyy uudestaan. Kaikki muuttuu, kaikkea on\nikäänkuin koskettanut elämän ja kuoleman käsi. Silloin kun pimeys\nverhoaa koko etulinjan maailman ja ainoa valo leimahtaa tähän\nsankkaan pimeyteen tykkien putkista, on väliin kutsuttava esille\nkaikki henkiset voimansa kestääkseen sen ahdistavan painon, joka\nlepää vuoren kaltaisena kaiken yllä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKurkistelemme uoman pohjalla vuoronperään tonkaan; siellä on\nkauravelliä. Muona on saapunut, kokonainen pahvilaatikollinen\nleipääkin. On aamu, vielä hyvin varhainen. Sarastus leviää kylmänä\nja punertavana yli Vuoksen. Syömme lämmintä kauravelliä, se maistuu\nhyvältä ja virkistää. Vielä toki saamme jotain vatsaamme, vielä elämä\njatkuu.\n\nSitten laskeudumme kuoppaan ja istahdamme sen pohjalle aivan kuin\nmärehtimään. Tykistötulikaan ei ole vielä alkanut. Etulinjoilla\ntuskin voi olla tämän hiljaisempaa. No, silloin tällöin kyllä\nlentää humistaa jokin kranaatti, mutta se ei sanottavasti häiritse.\nJoukossamme kerrotaan vihollisen laukovan tykkejä käydessään\naamutarpeillaan; jokainen mies pitää velvollisuutenaan silloin\nlaukaista ainakin yhden tykin. Miten sitten asia lienee, mutta joka\naamu kranaatteja sataa harvakseltaan meidän asemiamme kohti, kunnes\ntykkituli sitten päivän tultua kiihtyy täyteen mittaansa.\n\nIltapäivällä vihollinen hyökkää erästä toista tukikohtaamme vastaan,\nja me saatamme häiritä heidän hyökkäystään sivustatulella. Vänrikki\nPaakkonen seuraa hyökkäyksen edistymistä kiikarilla. Hyökkääjät\nlyödään takaisin. He vetäytyvät harventuneena laumana lähtöasemiinsa.\n\nMutta Vasikkasaari heillä on jälleen hallussaan, sen me tiedämme.\nViides ja kuudes komppania valtasivat sen osittain, suurta mieshukkaa\nkärsien ja oman tykistömme voimatta ammusten puutteessa heidän\nhyökkäystään kyllin tehokkaasti tukea. Mutta he eivät voineet\nvaltaamaansa aluetta kauaakaan pitää hallussaan -- vihollisen\nkranaattituli oli niin ankaraa. Heidät suorastaan hukutettiin\nkranaattien tulvaan. Miehiä kaatui paljon, heidän joukossaan\nkuudennen komppanian päällikkö. Kaksi komppaniaa nuoria, voimakkaita\nmiehiä -- ja vain räätteet jäljellä... Voi hyvä Jumala! Monikaan\nheistä ei vastaisi nimenhuudossa!\n\nOlemme taas vartiossa samaan aikaan, kun vihollinen sytyttää\npalopommeillaan Vuoksen rantataloja palamaan. Seitsemän taloa on\nnyt syttynyt ja ne palavat suurella liekillä. Aurinko laskee erään\npaljaslakisen mäen taakse. Katson siihen, kun se suurena ja punaisena\nlaskeutuu yhä alemmaksi ja alemmaksi.\n\nIlta tummenee. Mutta sodan synkät valot palavat auringon jo\nlaskettua. Metsien yläpuolella räjähtää valokranaatteja; ne\nhajoavat taivaalla pieniksi, kullanhohtoisiksi siruiksi ja putoavat\näänettömästi maahan. Kummallista on katsella tätä kaikkea.\nVihollisen kranaatit raatelevat vanhoja suomalaisia peltoja, tehden\nne vähitellen tuntemattomiksi. Ne ovat kauttaaltaan möyrittyjä,\nsodan väkivaltaisella auralla kynnettyjä, moniksi vuosiksi kenties\nrauhalliseen viljelykseen kelpaamattomia. Näyttää kuin kansansadun\npaholainen olisi näillä pelloilla möyrinyt ja vihapäissään\ntemmeltänyt, iskien suurella kuokallaan sinne tänne saamatta muuta\naikaan kuin suuria kuoppia...\n\nMarkus on vanhaan tapaan ottanut mukaansa vaaleansinisen huopansa,\njonka hän on levittänyt alleen. Hän melkein torkkuu. Mutta yht'äkkiä,\naivan kuin jonkin ajatuksen yllättämänä tai heräten etulinjan\ntuntoon, hän saattaa nousta puolittain ylös ja tarkkailla piippu\nhampaissa vihollisen puolelle.\n\nKerran tällaisena hetkenä venäläiset laskevat pikatykillä aivan\nvartiopaikkamme laitaan. Jonkinlaisesta hämärästä vaistosta Markus\nottaa silloin maasta huopansa ja kiväärinsä vierittäen itsensä\nkiireesti yli kuopan reunan vähän matkaa rinnettä alas; minä taas\notan konepistoolin ja lähden hänen jälkeensä. Tulee toinen kranaatti,\nja tällä kertaa keskelle sitä paikkaa, jossa me äsken olimme\nmaanneet. Seisoessamme siinä töyrään alla me katsomme toisiimme ja\nhymyilemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViivymme tässä tukikohdassa vielä kaksi päivää ja yötä. Ruokaa ei\ntänne tänä aikana enää saada, mutta meillä on leipää ja vähän kahvia.\nNiiden varassa elämme. Sitten meidät jonakin iltana vaihdetaan\ntoisiin. Kuljemme jälleen Vuoksen rantaa ja nytkin tulipalojen\nkajastuksessa. Polttamattomia taloja on vielä jäljellä... Vihollisen\ntykistö toimii koko voimallaan Pölläkkälän suunnalta. Kranaatteja\nlentää Vuoksen jäälle ja harjulle. Komppanian päällikkö, joka oli\nollut tukikohdassa vaihdon tapahtuessa, on meidän mukanamme. Jotkut\nmiehet kumartuvat juomaan Vuoksen vettä kranaattien tekemistä\naukoista. Ruumiita viruu jäällä. Aivan rannalla, erillään muista, on\nvihollisen ruumis, jolla ei ole päätä. Sodan tuuli on sen pyyhkäissyt\npois niinkuin hatun ja heittänyt sivuun.\n\nKuljemme eteenpäin. Jäätä, lunta, ruumiita ja tulipalojen kajastusta.\nNiin, kuljemme eteenpäin. Nousemme jäältä rannalle. Puut humisevat\nharjulla, vanhat puut. On aivan kuin helpompaa kulkea niiden alla.\n\n\n\n\nVuoksi sodassa\n\n\nOlemme hevoskorsuissa. Niitä on harjun takana loivalla rinteellä\nuseita, pienistä, pyöreistä hirsistä tai lankuista tehtyjä.\nMinkäänlaisia pommisuojia ne eivät ole, vaan jonkinlaisia\nrintama-alueen sirpalesuojia, vetoisia, hataria hökkeleitä, joissa\njuhdat ovat saaneet tulla toimeen. Harju itse on korkea ja metsäinen,\njylhä huurteisessa kauneudessaan. Sen laelta voi katsoa kauaksi yli\nseudun, kauaksi pois rintamalta toiseen maailmaan, siihen luvattuun\nmaahan, joka on meille jäävä, mutta vain sillä ehdolla, että me\nkestämme täällä. Tuo Vuoksen rantaharju on meidän Neebon vuoremme,\nsodan Neebon vuoremme, joka kietoutuu savuun ja vavahtelee tykkien\njyrinässä... Vuoksi on tällä kohdalla hyvin oikullinen ja mutkainen,\nvaikka se taas toisin paikoin on niin suora, että sitä saattaa silmin\nseurata useiden kilometrien pituudelta.\n\nJoet ovat aina läheisesti liittyneet elämääni, lapsuudesta asti.\nRakastan jokia, niiden merkillistä, läikkyvää kimallusta maisemien\nkeskellä, niiden verkkaista, ajatonta kulkua kohden merta. Monella\ntavoin myös sota kytkee minut jokien piiriin, kummallista kyllä.\nTuolla alhaalla uomassaanhan lepää ylpeä, talvinen Vuoksi. Vuoksi\nsodassa... Sen rannat usein leimuavat liekeissä, kajastavat kuin\nmaailmanlopun rajussa valossa, tuossa mieltäpainostavassa hehkussa,\njonka loihtivat palavat rantatalot ja tykkien leimahdukset. Taipale\nja Vuoksi -- olkoonpa noiden väkevien, unohtumattomien jokien kohtalo\nvastaisuudessa mikä tahansa, ne tulevat kuitenkin aina säilymään\nvastarintamme suurina vertauskuvina.\n\nNiin, olemme hevoskorsuissa. Juhtia niissä ei nyt ole, me makailemme\nniiden sijoilla ja yritämme levätä. Hiukan vajamaisia ovat nämä\nhevoskorsut. Tuulikin niissä tuntuu. Mutta kun ovenräpäleen\nsulkee, niin tarkenee niissä joltisestikin, leviääpä niihin väliin\neräänlainen viihtyisyyden häivekin kaiken sen jälkeen, mitä olemme\nkokeneet. Sen ehkä myös osaltaan synnyttää tallin kotoinen haju ja\ntuoksu, mikä tuntuu selvästi näissä hevoskorsuissa, lemahtaen heti\nsieraimiin ovea avattaessa. Parissa hevoskorsussa on sitä paitsi\nkamiina, joita on kannettu teltoista tänne. Yritämme nukkua, toiset\nalhaalla pehkuissa, toiset kaikessa kiireessä kokoonkyhätyillä\nlavereilla.\n\nKranaatit lentävät kuten ennenkin. Vihollisen pommikoneiden\nraskasta, kumeaa surinaa kantautuu alati näihin konitalleihin.\nKuuluu konekiväärienkin ääntä, katkonaista rätinää. Mutta me\nyritämme kuitenkin levätä ja nukkua. Olemmehan tähän kaikkeen jo\ntottuneet. Sen ei enää pitäisi meitä valvottaa. Monen monet kerrat\novat lyhyen unemme lävitse kaikuneet sodan tuhannet, kovat äänet. Ne\novat vähitellen tulleet osaksi meidän päivä- ja yöelämäämme täällä\nrintamalla.\n\nMutta on kummallista, kuinka ihminen saattaa pitkän aikaa\nheittelehtiä unen ja valveillaolon välimailla usein silloinkin,\nkun hän on äärimmäisen väsynyt ja unen tarpeessa. Me emme olleet\nnyt nukkuneet tuntiakaan useihin päiviin, ehkäpä viikkoon, en sitä\nvarmaan muista, ja kuitenkin moni meistä kamppailee unta saadakseen.\nMe, Kai ja minä, lojumme vierekkäin. Kailla on silmät ummessa, mutta\nhänkään ei nuku. Minä olen jo kerran nukkumaisillani, kun samassa\njostakin syystä muistan sen päätä vailla olevan venäläisen sotilaan,\njonka taannoin olin nähnyt virumassa Vuoksen jäällä. Muistan miten\nkurkkutorvi... Kunpa saisin unta! Hatun olen monasti nähnyt tuulen\nmukana lentävän jonkun päästä, mutta koko pään...\n\nSekavia muistikuvia viime päivien kokemuksista väikkyy tajunnan\npohjalla. Vuoksi liekehtivine rantataloineen... Me pakkasyössä\ntukikohdan kuopissa... noissa kauheissa montuissa, joissa ei saanut\nlepoa, ei lämpöä; tahmainen, sinipunerva, hiekansekainen savi vain\ntarttui käsiin, kasvoihin, kaikkialle... Sitä viilsi kenttälapiolla\nniinkuin voita; se pysyi aina kummallisen sulana. Marssi pitkin\nVuoksen rantaa... lumipeitteisellä jääkannella ruumiita. Vuoksen\njää niinkuin loputtoman pitkä ruumislauta, joka on kannettu vanhan\ntaivaan alle...\n\nViimein vaivun yhä syvemmälle tämän kaaoksen pohjalle enkä tiedä,\nolenko jo unessa, vai yhäkö olen valveilla. Se on äärettömän syvää ja\npainostavaa, mutta samalla rauhatonta rintamaunta, joka ottaa miehen\nvaltaansa kuin kuolema.\n\nHerään aamulla miesten puheisiin. He kuuluvat puhuvan omista\nja valtion vaatteistaan ihmetellen, kuinka monta kertaa niistä\ntäytyikään tehdä selvää harjoituskeskuksessa ennen rintamalle lähtöä.\n\n-- Ei se ollut yksi eikä kaksi kertaa, arvelee Lauri, kun niistä\nudeltiin. \"Onko sukkia, onko alushousuja, entä montako paitaa?\"\nkysyttiin harva se päivä. Ja lähin omainen sitten, hänestä täytyi\ntehdä selvää ainakin viisi kertaa, ennenkuin se asia tuli kohdalleen.\nPaperit lisääntyivät, kaavakkeita ja lomakkeita täytettiin. Hiki\nhatussa häärättiin. Mutta lopulta sentään selvittiin sotaan.\n\nMuona tulee; siellä on hernesoppaa ja iso lohkare jäätynyttä juustoa,\njota me hakkaamme puukoilla ja kirveillä. Kranaattien räjähdellessä\njoka puolella ulkona, me aterioimme noissa hujan hajan pitkin\nharjun rinnettä olevissa hevoskorsuissa. Markus mutisee partaansa\nhakatessaan jäätynyttä juustoa, josta hän murustellen lohkoo\nitselleen palasen silloin, toisen tällöin. Sitten hän vetäytyy\nnurkkaansa syömään. Laitoja myöten täynnä oleva pakki on hänen\npolviensa päällä. Hernesopan joukossa näkyy olevan myös kaurapuuroa.\nMistä lienee vielä sitäkin löytänyt? Ehkäpä puuroa oli pakissa jo\nennestään.\n\nKranaattituli kiihtyy iltapäivään mennessä, ja silloin meidät\nhälytetään. Hyökkäystä odotetaan kahdelta eri suunnalta, se onkin\njo osittain käynnissä. Puolijuoksua lähdemme hevoskorsuista yli\nharjun ja edelleen Vuoksen rantaan. Haavoittuneita vedetään jo\nahkioissa vastaamme ja kaatuneita on kasattu kuusten alle odottamaan\npoiskuljetusta. Rannassa on jokin vähäinen pannuhuone. Siihen\npysähdymme odottamaan.\n\nVihollisen pommikoneita lentää alituiseen Vuoksen yllä ja\nkranaattituli kiihtyy yhä. Pari haavoittunutta huojuu pannuhuoneelle\nveressä yltä päältä. Heidät sidotaan siinä, Kai heidät sitookin\nomilla sidetarpeillaan, sillä sanitäärejä ei ole täällä. Sitten\nheidät sijoitetaan ahkioihin, joita pari miestä ryhtyy vetämään\nperässään huoltoaukealle päin. Kolmannen joukkueen johtajakin makaa\njo pitkällään ahkion pohjalla; hän on haavoittunut polveen. Sekin\nahkio häviää kohta näkyvistämme.\n\nPannuhuone on tupaten täynnä miehiä, vaikka osa äsken lähti\nentiseen tukikohtaamme lisäväeksi. Lattiassa on veriläiskiä\näskeisten haavoittuneiden jäljiltä, tupakannatsoja ja leivänpalasia.\nHyökkäyksen uhka luo jännitystä kaikkialle. Alkaa hämärtää. Vuoksen\njäälle putoilee kranaatteja. Hämy sakenee joen yllä, siellä liikkuu\nniinkuin aaveita.\n\nKomppanian päällikön ääni kaikuu ulkoa:\n\n-- Ulos kaikki!\n\nLähdemme ulos tultuamme heti juoksemaan harjulle päin. Kuuluu\nvenäläisten huutoja. Ne tulevat ylhäältä harjulta, mutta kaiku\nkuljettaa noita vihollisen huutoja edelleen. Niitä on lopulta\nkuuluvinaan useammaltakin suunnalta aivan kuin olisimme ryssien\nsaartamina. Kuitenkin heitä on vain ylhäällä harjulla. Jostakin\nkohdasta he ovat päässeet läpi ja nyt hyökkäävät tänne. Meidän on nyt\ntuhottava heidät tai lyötävä takaisin. Komppanian päällikkö huutaa\njossakin edempänä. Lähdemme kahlaamaan syvässä lumessa ylös harjun\nrinnettä. Kranaattituli on siirtynyt toisaalle. Huutoja kantautuu yhä\njostakin ylhäältä maan ja taivaan rajalta. Ensimmäiset laukaukset\nvaihdetaan. Me nousemme yhä. Meitä kohti lentää käsikranaatteja.\nEräältä mieheltä meidän joukossamme aukenee vatsa, toinen saa\nsirpaleen käsivarteensa ja kylkeensä. Vänrikki Paakkonenkin on jo\nviety ahkiossa pois hänen saatuaan pikakiväärikuulan päähänsä.\n\nYksi upseeri on komppaniassamme vielä jäljellä, komppanian päällikkö\nkornetti Korpela. Hänen kypärinsä kiiltää himmeästi hämärässä, kun\nhän seisoo vyötäisiään myöten pehmeässä lumessa ja jakelee käheällä\näänellä huutaen käskyjään, niinkuin hänellä olisi komennettavanaan\nvähintään pataljoona.\n\n-- Pikakiväärimiehet vasemmalle ja oikealle! Tänne pari\nkonepistoolimiestä. Nopea ja tarkka tulenanto! Kolmas ja neljäs ryhmä\nvasemmalla etenevät samassa tasossa kuin oikea sivustakin. Neljäs\nkomppania eteenpäin! Taas suomalaiset hyökkäävät pirua ja ryssää\nvastaan...\n\nIlta on jo siksi pimeä, etteivät ryssät näe meidän todellista\nlukumääräämme. Meitähän ei ole täyttä joukkuettakaan. He vain\nkuulevat melun ja tuntevat kiivaan tulemme painon. Avuksemme saapuu\npari konekivääriä; ne alkavat rätistä. Korkea harju kaikuu ja jylisee\nammunnan äänistä. Vuoksen takana syttyy tulipaloja.\n\nVasemmalla sivustalla meitä on vain kuusi tai seitsemän miestä.\nOikealta sivustalta kantautuvista äänistä me voimme päätellä,\nkuinka nopeasti se etenee harjun lakea kohti, sillä yhteys siihen\non katkennut. Lyhyitä syöksyjä tehden ja tuon tuosta pysähtyen\nampumaan me nousemme ja nousemme yhä korkeammalle, aivan kuin liki\nleimahtelevaa taivasta. Puut kuvastuvat suurina ja mustina avaruutta\nvastaan. Tulia välähtelee, käsikranaatit lentävät ja räjähtävät.\nAlhaalla tiellä, harjun alla, narisevat ahkiot; siellä vedetään\nhaavoittuneita pois.\n\nKun me ennätämme harjun laelle, oikea sivusta on myös siellä.\nVihollinen on jo vetäytymässä takaisin. Vain jäännösten kanssa syntyy\ntaistelu puiden alla. Emme voi enää ampua, sillä pimeässä voisi osua\nomiin miehiin. Kysellen ja käsin kosketellen otetaan selvää, kuka\non oma mies, kuka vihollinen. Ja jos on vihollinen, lyödään pitkä\nväkipuukko tai pistin hänen lävitseen.\n\nSe on julmaa ja katkeraa taistelua korkean harjun laella rantatalojen\npalaessa veripunaisella hohteella Vuoksen takana. Ruumiita viruu jo\nmonta maassa, vielä lämpimiä ruumiita, äsken hengittäneitä. Kiväärien\nperät halkovat ilmaa, tahrautuen vereen ja aivojen jätteisiin. Niihin\nliimautuu verisiä, tahmeita hiuksia... Lopulta ryssien jäännöksetkin,\nvielä elossa olevat, vetäytyvät kiireesti harjulta alas. He katoavat\npimeyteen.\n\nJoitakin miehiä jää harjulle vartioon, me toiset laskeudumme alas\nharjun rinteeseen rakennetun hiihtomäen suuntaan. Hengitämme\nraskaasti, nykäyksittäin. Emme puhu mitään, emme edes katso\ntoisiimme. Hiihtomäen alla on ammuslaatikolta. Kaikkialta kantautuu\ntaistelun ääniä. Täydennettyämme ammusvarastomme lähdemme eteenpäin.\nParia vankia tuodaan vastaamme, niistä toinen upseeri. Hän puhuu\njotain venäjäksi ja viittoilee vilkkaasti käsillään. Heillä on\nlumipuvut niinkuin meilläkin. Tummia, pieniä miehiä. Neljä miestä\njoukostamme lähtee ottamaan selvää, millä kannalla ovat asiat\naikaisemmin jättämässämme tukikohdassa. Me muut kahlaamme lumessa\neteenpäin rinnettä pitkin ja nousemme myöhemmin harjun yli.\n\nVastaamme sataa kranaatteja ja shrapnelleja. Puut räikkyvät ja\nhuokaavat. Vuoksella palaa. Taivas hohtaa punaisena päittemme päällä.\nYhä lähemmäksi pääsemme taistelun ääniä.\n\nJossakin harjun takaisissa metsissä on taistelu käynnissä. Me\nolemme erossa komppaniasta, joka on jaettu eri paikkoihin.\nHuomaamme olevamme vieraassa joukossa. Venäläiset hyökkäävät, ja me\nheittäydymme maahan ja ryhdymme ampumaan.\n\nMakaamme maassa, kaivautuneina lumeen, ja ammumme herkeämättä.\nKonekiväärit rätisevät. Tykistömme luultavasti on saanut hiukan\nammustäydennystä, koska se pauhaa etäällä takanamme. Melu on\nhelvetillinen. Hirvittävä ja määrätön tulitaistelu on käynnissä.\nMetsien kohina hukkuu ammunnan ääniin. Öiset, mustat metsät ovat\nkuin täynnä salaperäisiä, villejä noitavalkeita ja loimottavia\npeikkotulia, joiden hohto viiltää silmiä. Helvetti maan päällä...\n\nPäässä alkaa kummallisesti humista, mutta kädet tekevät tehtävänsä,\nlataavat ja ampuvat. Ihminen on äkkiä muuttunut kuin koneeksi,\nmurharobotiksi, joka puolustautuu ja tappaa kaiken tapahtuessa\nliikkumattomassa, synkästi välkkyvässä teräsunessa... Mitään\nyhtenäistä ajatusta ei synny, kaikki on kohdistunut käsillä olevaan\ntehtävään, taisteluun. Unohtuu menneisyys ja tulevaisuus, on\nvain tämä hetki -- taistelu. On myös maa, jonka päällä makaamme,\nikivanha, suojaa antava maa, nyt lumen peittämä. Mutta sekin alkaa\nkumista ja vavahdella, ikäänkuin luisua alta johonkin kauheaan\nkurimukseen, kammon ja tuhon piiriin. Valojuovakuulien sähisevät\nvanat kaareutuvat ylitsemme hehkuvan holvin lailla. Verta räiskähtää\nkasvoilleni, en tiedä mistä. Vieressäni oleva mies ähkäisee,\ntarttuu kylkeensä ja poistuu kontaten asemista. Tuolla taas jää\njoku toinen makaamaan liikkumattomana. Hän on kuollut; elämä on\npaennut hänestä äkillisesti, väkivaltaisen ja yllättävän kiireesti,\nsuuressa humahduksessa. Kolmatta kannetaan puiden suojassa olevaan\nahkioon. Venäläisten hahmoja vilkkuu puiden välistä; he huutavat ja\nmeluavat tolkuttomasti votkan huumaamina, silloin tällöin heistä joku\ntuupertuu maahan niinkuin salaman iskusta. Mutta hyökkäys pysähtyy\nkuitenkin vähitellen. Vihollinen vetäytyy pois.\n\nSaamme vähän aikaa hengähtää. Nousemme ja nojailemme puihin. Joku\nryömii pimeässä luokseni. Tuttu mies, harjoituskeskuksesta lähtien\nolemme toisemme tunteneet. Hän on saanut räjähtävän kuulan jalkaansa\neikä voi lainkaan kävellä. Kylkeenkin on sattunut.\n\nSanitäärejä ja paarinkantajia ei näy. Vedän huopasaappaan hänen\njalastaan varovaisesti. Sukka on kokonaan veren tahraama. Kiinnitän\nkireän siteen säären ympäri ja panen huopasaappaan uudelleen jalkaan.\nSitten nostan hänet selkääni ja lähden kantamaan harjulle päin.\nHän painaa kovasti, ja minä olen väsynyt. Huojun syvässä lumessa\nkantaen tuota taakkaa. Pimeä metsä kohisee. Kranaatteja vonkuu\nyläpuolellamme. Raskaasti hengittäen ja välillä leväten kuljen harjun\nyli. Taas näemme palavien talojen hohteen Vuoksen takaa. Lumikin\njäällä punertaa.\n\nPäätäni huimaa ja pysähdyn hetkiseksi. Silloin näen alhaalla tiellä\nahkion. Lähden kulkemaan sitä kohti ja asetan haavoittuneen siihen.\nHän on äänetön, melkein tajuton. Kiinnitän ahkion vetohihnan yli\nolkani ja alan vetää sitä pitkin kovaksi tallattua polkua. Ammuntaa\nkuuluu useammaltakin suunnalta. Tykkien ukkonen vavahduttaa Vuoksen\nrantoja. Pölläkkälän taholta välähtelee tykkituli lakkaamatta.\nTaivas ikäänkuin aukenee siellä aika ajoin. Kuuluu etäistä\nhyökkäysvaunujen jyrinääkin. Koko maailma on täynnä raskaita,\nmusertavia ääniä, sodan pauhua, teräsmyrskyä. Edellämme tiellä huojuu\njoitakin haavoittuneita, jotka nähtävästi pyrkivät omin voiminsa\nsidontapaikalle, huoltoaukean laitaan.\n\nVedän ahkiota, se narisee lumessa ja hiukan hyppelehtii. Mutta\nhyvä siinä on haavoittuneen levätä. Se on Lapin ahkio, poroahkio,\njonka pää on kauniisti koristettu ja raudoitettu. Käytännöllisiä ja\nmukavia haavoittuneiden kuljetukseen ovat nämä ahkiot, jotka syvässä\nlumessakin kulkevat kevyesti, aivan kuin liukuen...\n\nPimeys alkaa oheta; päivä sarastaa.\n\nSaavumme ensisidontapaikkaan. Vuoksen takana vasta on suurempi\njoukkosidontapaikka, jossa haavoittuneet tutkitaan ja sidotaan\nuudelleen sekä lähetetään edelleen sotasairaaloihin. Tämä taas\non vain avara korsu, jossa haavoittuneille annetaan ensiapu.\nKannan erään paikalle tulleen miehen kanssa haavoittuneen sisälle\nsidontakorsuun, jota valaisee kaksi telttalamppua. Korsun takaosa\njää siitä huolimatta hämärään, sillä lamput ovat enemmän etuosassa.\nHaavoittuneita istuu ja makaa korsun perällä, joka on heitä aivan\ntäynnä. Ja lisää tulee yhä. Tuon tuosta kuuluu ahkio pysähtyvän\nkorsun eteen, ja sisään kannetaan tai talutetaan uutta haavoittunutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanitäärit ja paarinkantajat ovat hiessä; heillä on ollut paljon\ntyötä tänä yönä, jolloin joka puolella taistellaan pitkin linjaa.\nJoka taholta tulee haavoittuneita. Tämä on oikea veriyö.\n\nOlen uupunut ja asetun istumaan maahan, sidontakorsun ovensuuhun.\nTelttalamput palavat levottomasti, punertavalla liekillä. Korsun\nseinät tärisevät. Tykkituli on taas alkanut koko voimallaan.\nSanitäärit sitovat viimeksi tuotuja haavoittuneita telttalamppujen\nvalokehässä.\n\nJälleen tuodaan pari haavoittunutta, alikersantti ja muuan\nkypäripäinen pikakivääriampuja, joka on haavoittunut kasvoihin. Ne\novat kauttaaltaan veressä. Silmät ovat ummessa ja niidenkin luomien\nalta tippuu veripisaroita. Näen hänen kasvonsa, kun hän seisoo siinä\ntelttalampun hehkussa -- ihmisen kasvot, nuoren miehen kasvot, jotka\novat kauttaaltaan veressä; näen yhä uudelleen ja uudelleen nuo\nsulkeutuneet silmät, joiden luomien alta tippuu veripisaroita. Olen\nkovin väsynyt, ehkä unessakin -- joka tapauksessa olen yht'äkkiä tuon\nhaavoittuneen nuoren miehen paikalla näkevinäni rääkätyn ja ruoskitun\nKristuksen, jota roomalaiset sotamiehet löivät kasvoihin ja jonka\nohimoista ja silmäluomien alta myös tihkui veripisaroita Getsemanen\nikivanhojen puiden alla...\n\nKuulen keskustelua, miehiä liikkuu harmaina varjoina. Ja tuo äskeinen\nmielikuva uppoaa kuin johonkin tuskan usvaan. Paikalla, jossa taanoin\nolin näkevinäni Kristuksen seisovan, seisoo tuo kärsivällinen\nsuomalainen sotilas, jonka ummistettujen silmäluomien alta tippuu\nveripisaroita. Teräskypäri hänen päässään on kuin vuosisatamme\nkärsimyskruunu. Aavistan, että hän on menettävä näkönsä, ja minut\ntapaa äkillinen tuskan vihlaisu, joka tunkeutuu kuin puukko sieluun.\n\nJoku haavoittunut pyytää vettä juodakseen. Sitä annetaan hänelle\nkulhossa. Samassa ilmestyy joku upseeri sidontakorsun ovelle ja\nkysyy, onko täällä ketään hänen pataljoonansa aliupseeria. Eräs\nalikersantti nousee vastapäiseltä seinämältä ja ilmoittautuu. Hänen\nkätensä on sidottu.\n\n-- Oletteko te siinä kunnossa, että voitte lähteä taisteluun? kysyy\nvieras upseeri.\n\n-- Kyllä, herra kapteeni, vastaa alikersantti. -- Kädessäni oli vain\npintahaava ja se on nyt sidottu.\n\n-- No, sehän on hyvä, sanoo kapteeni. -- Komppanianne on tällä\nhetkellä, kuten tiedätte, taistelussa vihollisen kanssa. Te menette\nnyt sinne ja otatte komppanian johtoonne. Siellä ei ole enää yhtään\nupseeria; viimeinen vedettiin äsken ahkiossa pois. Oletteko nyt\nymmärtänyt edessäolevan tehtävänne?\n\n-- Kyllä, herra kapteeni.\n\n-- Te voitte siis lähteä.\n\nKapteeni ja alikersantti poistuvat peräkanaa sidontakorsusta.\n\nHevosia rekineen ilmoitetaan tulleen huoltoaukealle. Haavoittuneita\nvoidaan siis ryhtyä kantamaan rekiin. Korsussa olevat haavoittuneet,\njotka tähän asti ovat istuneet tai maanneet aivan hiljaa ja\nvalittamatta, alkavat nyt hiukan liikehtiä. Nousen ja menen ulos.\n\nAamu on jo tullut. Kranaatteja räjähtelee metsässä ja ylempänä\nharjulla, joka jylisee kumeasti ja juhlallisesti. Joitakin\nlentää Vuoksen rantaan. Ahkioita työnnetään lähelle korsun ovea,\nsanitäärit ja paarinkantajat alkavat kuljettaa haavoittuneita\nhuoltoaukealla odottaviin rekiin. Haavoittunut toisensa jälkeen\nnostetaan ahkioon ja vedetään pois. Autan sanitäärejä tässä työssä.\nLievemmin haavoittuneet asetetaan istuvaan asentoon, vaikeammin\nhaavoittuneet taas makuulle rekien pohjille. Kun kaikki on kunnossa\nja haavoittuneet kannettu rekiin, hevoset hoputetaan liikkeelle ja\nkuormat häipyvät Vuoksen aamuhämärään.\n\nEtsin kiväärini puusta, johon olin sen jättänyt, ja lähden\nkulkemaan takaisin hiihtomäelle päin. Tiellä Kai tulee vastaan\ntuoden haavoittunutta taistelulähettiämme, joka kyllä jaksaa\nkävellä. Kai vain saattaisi taistelulähetin yli Vuoksen ja palaisi\nsitten takaisin. Harmittelen, että haavoittuneita kuljettavat reet\nennättivät jo lähteä. Mutta asiaa ei voi enää auttaa, ja he lähtevät\njatkamaan matkaansa.\n\nJuuri silloin kohtaan myös komppanian päällikön, joka tulee\nkomentokorsusta päin. Hän lähettää minut jonkun miehen kanssa\nentiseen tukikohtaamme tiedustelumatkalle; ne neljä miestä, jotka\naikaisemmin yöllä sinne lähetettiin, eivät ole vieläkään palanneet.\n\nKomentokorsun edustalla on joitakin miehiä seisoskelemassa, ja\nyksi heistä lähtee nyt mukaani. Me kuljemme pitkin Vuoksen rantaa.\nAamu on jo kokonaan valjennut. Puut punertavat aamuvalossa. Koko\nharju säihkyy ja hohtaa kummasti. Joitakin kranaatteja lentää taas\nharjun yli Vuoksen jäälle, joka ulvahtaen repeilee ja pirstoutuu.\nSivuutamme hiihtomäen ja pannuhuoneen. Kuljemme peräkkäin eteenpäin.\nSilloin tällöin tulee miehiä vastaamme, väsyneitä, läpi yön\ntaistelleita miehiä, kiväärit roikkuen olkapäillä. Heidän kasvonsa\novat raudanharmaat, jäykiksi pingoittuneet, liikkumattomat. He ovat\nkatsoneet kuolemaa silmästä silmään. Ruumiit Vuoksen jäällä ovat\nyön kuluessa lisääntyneet. Kirkkaassa aamuvalossa niitä viruu mitä\nerilaisimmissa asennoissa. Ne ovat kuin haudoistaan purkautuneita\nvainajia, jotka lämmittelevät ja venyttelevät itseään ylösnousemuksen\nauringossa.\n\nTykkituli kiihtyy jälleen. Jylinä on miltei yhtämittaista, ja se\naivan kuin vyöryy kautta taivaanrantojen, yhä paisuen hirvittävässä\nvoimassaan. Jostakin kuuluu myös konekiväärien rätinää. Eräs\nkranaatti tulee aivan läheisyyteemme. Toverini, joka tulee\njäljessäni, saa siitä sirpaleen käsivarteensa, ja hänen on pakko\npalata takaisin.\n\nJatkan yksin matkaani. Samassa tulee toinen kranaatti ja tälläkin\nkertaa aivan lähelle. Ilmanpaine heittää minut nurin ja kaatuessani\nlyön otsani jäätyneeseen maankamaraan. Siitä alkaa juosta verta.\nUskon johonkin ruumiinosaani sattuneen, mutta ylös noustuani\nhavaitsen ihmeekseni olevani aivan ehjä, paitsi että otsastani,\npienestä pintahaavasta, tippuu yhä verta. Pyyhkäisen tuon tuosta sitä\npois ja jälleen lähden jatkamaan matkaani. Yht'äkkiä kuulen ampumista\nedestäni. Miettiessäni, mitä se mahtaa merkitä, nousen sille mäelle,\njonka taakse näin aina auringon vaipuvan mäen viereisen laakson\nollessa tukikohtanamme.\n\nHeittäydyn kiireesti maahan. Sieltä kaikuu nyt aamun läpi huutoja,\nvenäjänkielisiä sanoja. Ryömin takaisin mäen alle. Vuoksen rannasta\nkuuluu konepistoolin pauketta. Ja samassa näen kolme niistä miehistä,\njotka ennen aamua lähetettiin ottamaan selvää tilanteesta tässä\ntukikohdassa. Neljäs mies on jäänyt jälkeen ja pitää konepistoolilla\ntulta yllä Vuoksen rannassa. Kuulen, että tukikohdassa olleet miehet\novat joutuneet saarroksiin, mutta heidän kohtalostaan meillä ei ole\nmahdollisuutta ottaa mitään selvää. Venäläiset ovat nyt siellä ja\nsuoraan edessämme Vuoksen rantajäällä on vihollisia ketjussa. Joku\nheidän joukostaan huutaa huonolla suomenkielellä:\n\n-- Antautukaa suomalaiset!\n\n-- Ei vetänyt kiinni, huutaa konepistoolimies ja laskee samalla\nsarjan.\n\nNämä alkavat ampua. Me heittäydymme maahan ja vastaamme tuleen.\nYhtämittaa ampuen me hiljalleen vetäydymme taaksepäin. Vihollinen\nei seuraa meitä. Lopulta me heitämme kiväärit olalle ja lähdemme\npalaamaan takaisin. Mies, jolla on konepistooli, seuraa meitä.\n\nMenen suoraa päätä komentokorsuun, joka on harjun rinteessä. Vielä\nkerran tulen keskelle korsutunnelmaa. Pari lamppua palaa korsun\nkatossa. Kahvia on kiehumassa kamiinan päällä, tupakan savua\nlainehtii katon rajassa. Korsussa on miehiä lämmittelemässä. Perällä\non komppanian päällikkö. Hän on juuri puhelimessa. Vieressä seisoo\njoku toinen upseeri, jota en tunne. Ilmoitan komppanianpäällikölle\näskeistä tukikohtaamme koskevan asian. Hän tuijottaa minuun\nvalvoneilla silmillään ja pudistaa sitten päätään. Minä lähden pois.\n\nJa koko päivän komppania makaa sitten asemissa liekehtivän, jylisevän\ntuliholvin alla. Emme syö, emme juo, joskus vain maistelemme\nhiukan lunta. Useimmilla meistä ei ole enää lumipukuja; ne ovat\nhajonneet, suorastaan pudonneet päältä ja viimein työnnetty johonkin\nkivenkoloon. Saappaamme ja hiihtokenkämme ovat läpikotaisin jäässä,\nne ovat kovat koppurat ja melkein helisevät, kun niitä lyö yhteen.\nKaikki ovat väsyneitä, silmät verestävät, päässä humisee, jalat\npainavat kuin rautapunnukset. Monet miehet nukkuvat asemiin.\n\nSiitä asti, kun me saavuimme rintamalle, olemme yhtämittaa olleet\netulinjoilla. Meitä ei ole vaihdettu toisiin. Päivän jaksosta\nrintaman takana ei kannata paljoa puhua. Sen sijaan punainen armeija\nheittää meidän harmaita pataljooniamme vastaan yhä uudelleen ja\nuudelleen vereksiä voimia. Heillä on runsas ja hyvä aseistus, ainakin\ntäällä Kannaksella, sitä ei käy kieltäminen. Eivätkä he kaikki ole\nhuonoja sotilaita, eivät läheskään. On väärää, vahingollista ja\nitsensä pettämistä aliarvioida heitä liikaa. Kovasti he yrittävät\npäästä eteenpäin, vallata asemiamme, vaikka heidät useimmiten\nlyödäänkin takaisin. Me pysymme asemissamme, sillä me puolustamme\nomaa maatamme, josta emme halua luopua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllansuussa venäläiset sitten taas hyökkäävät. Meille on saapunut\ntäydennysmiehiä, yli neljänkymmenen ikäisiä nostomiehiä. Heidät\nviedään suoraan eteen, ja heitä kaatuu tavattomasti. Sitä on\nmurheellista nähdä.\n\nMiehiä on kavunnut harjun puihin, joista he ampuvat hyökkääjiä ja\nheittävät käsikranaatteja. Viholliset eivät heitä hämärässä huomaa.\nSiltä varalta, että heihin osuisi kuolettavasti, muutamat miehet\novat sitoneet itsensä köydenpätkällä kiinni puuhun, etteivät he\nputoamisellaan paljastaisi toisia ja asemiamme. Meidän konekiväärimme\nrätisevät. Kiväärit paukkuvat. Ylhäällä harjulla välähtelee; meidän\ntykistömme ampuu. Metsä pimenee nopeasti. Sen yli laskeutuu uutta,\nvahvaa uhkaa, uuden veriyön kauheata ja julmaa salaperäisyyttä.\n\nKun ei ole minkäänlaisia ampumahautoja, meidän on pakko pureutua\nmaahan kynsin hampain ja pysyä siinä. Maa vavahtelee allamme kuin\nmaanjäristyksessä. Odotamme vain, koska se avautuu allamme ja vetää\nmeidät syvyyteensä maan hämäriin uumeniin. Emme tiedä, kuinka\nkauan taistelua kestää. Olemme menettäneet tuntomme ajan kulusta.\nMutta yö on tullut, kun ammunta vielä jatkuu. Venäläisten hyökkäys\nei ole päässyt edistymään. Olemme onnistuneet pysähdyttämään\nsen. Sitä paitsi he ovat joutuneet meidän kranaatinheittimiemme\ntoimintapiiriin. Näiden tuhoavan kaaritulen paineessa he hitaasti\nperääntyvät. Jossakin toisessa kohdassa on meidän joukkojamme sitä\nvastoin jonkin verran vedetty taaksepäin. Nostoväkijoukot ovat siellä\nsillä välin pidätelleet vihollista, nuo meitä vanhemmat, juuri\nkotoisten askareittensa keskeltä tuodut miehet, joista monet olivat\nolleet mukana vapaussodassa, toiset punakaartissa. Nyt he taistelevat\nrinnan yhteistä vihollista vastaan ja kaatuvat paikalleen.\n\nOn joku tunti hiljaisempaa. Tykistö vain ampuu silloin tällöin.\nHaavoittuneet ja kaatuneet voidaan korjata. Heitä ei ole juuri\nniin paljoa kuin edellisenä yönä, mutta paljon on nytkin, niiden\njoukossa pari sellaista, joiden ruumiit ovat yhtenä silppuna,\nverisenä lihamassana luurankojen kajastaessa kaameasti näkyviin.\nHeidän arkkujensa kanteen varmaankin kiinnitettäisiin tuo omaisille\ntarkoitettu vetoomus: \"Pyydetään, että arkun kantta ei avattaisi.\"\n\nKai ilmestyy luokseni puiden välistä. Hän on väsynyt ja hikinen\nkannettuaan koko yön ammuksia asemiin ja välillä korjailtuaan\nhaavoittuneita. Nyt hän nojautuu puuhun ja katsoo yli harjun jonnekin\npois.\n\nTaivas on kevätöinen, tumma. Sitä vastaan kuvastuu joskus valoraketin\nkirpeä, huikaiseva kimppu sammuakseen pian. Emme puhu paljoa, siihen\nolemme liian väsyneitä. Koko olemus on täynnä outoa huumausta.\nMarkuskin ilmestyy jostakin joukkoomme. Ylpeänä hän näyttelee meille\nvenäläistä sotilaskypäriä, punaisella vasaran ja sirpin kuvalla\nvarustettua. Hän on ottanut sen joltakin kaatuneelta punaupseerilta.\nTarkastelemme sitä hetken, ja sitten Markus sitoo kypärin vyöhönsä\naivan kuin voitonmerkikseen.\n\nYksi kuollut havaitaan vielä ylhäällä puussa. Köysi irroitetaan\nmiehen ympäriltä, ja hänet otetaan kevätyössä alas puusta niinkuin\nristiltä. Kukaan ei puhu mitään, kaikki ovat vaiti, raskaan\näänettömiä. Nuoren miehen pää on taipunut sivulle, koko hänen\nolemuksensa on kuin ristiinnaulitun. Kevätyö henkäilee ympärillämme\nrajuna ja verisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOsa komppaniastamme vedetään nyt pois asemista ja sijaan tuodaan\ntoisia. Meidät on sen sijaan määrätty puhdistamaan eräs Vuokseen\npistävä niemi vihollisista.\n\nVuoksen rantametsien suojassa etenemme tuota niemeä kohti ja\nyllätämme venäläiset perusteellisesti. Meitä on jo heidän edessään\nja takanaan silloin, kun he vasta älyävät, mitä on tekeillä. Avaamme\nnopean, tappavan tulen kahdelta eri suunnalta. Venäläiset huutavat ja\nmeluavat, juoksevat sinne tänne. Heidän ammuntansa on hajanaista ja\nepätarkkaa. Se on oikeata kuolintanssia kevätyössä, ja sitä säestävät\nkuolemaantuomittujen ihmisten huudot, voihke ja laukausten kumea\nääni. Lähdemme hyökkäämään yhtäaikaa sekä edestä että takaa. Joitakin\nvihollisia pääsee sivustoilta pakenemaan Vuoksen jäälle. Useimmat\nlyödään kuitenkin maahan, otetaanpa muutamia vankejakin.\n\nTulipaloja hohtaa tänäkin yönä Vuoksen takaa, mutta ne ovat\nsiirtyneet enemmän oikealle. Niillä tienoin, jossa me nyt olemme, ei\nole enää polttamattomia taloja...\n\nMarkus on taistelun telmeessä joutunut lähelle Vuoksen rantaa ja\nvihollisen ympäröimäksi. Hän on tarttunut vanhan kiväärinsä piippuun\nja huitoo sen perällä ympärilleen. Vastustajien päät kolisevat.\nTuolla ja täällä kaatuu joku maahan. Markuksen silmälasit putoavat ja\nsurvoutuvat maassa rikki. Mutta nyt hän ei sitä huomaa. Suurenmoinen\nhän on siinä taistellessaan; tällä hetkellä hän kasvaa silmissämme\npäätään pidemmäksi. Näyttää siltä, kuin ennen tuntemattomia salaisia\nvoimia purkautuisi hänessä esille. Hän muuttuu näinä taistelun\nhetkinä jyrkällä ja ratkaisevalla tavalla, riisuutuu ikäänkuin\nalastomaksi, seisoo kumman paljaana meidän edessämme. Tuo hiljainen\nmies, jolle toisinaan joukossamme hymyillään, mikäli häntä ollenkaan\nhuomataan, on yht'äkkiä kuin koko taistelun päätekijä, meidän\njohtajamme, suunnannäyttäjämme. Hän tempaa meidät mukaansa, me\ntahdomme voittaa, lyödä vihollisemme tai kaatua. Hänestä virtaa\nmeihin alttiutta ja suurta, sisäistä innostusta, joka on johtava\nmeidät voittoon. Emme uskalla ampua peläten osuvamme häneen. Kun\nselviydymme toisaalta, riennämme hänelle apuun. Mutta hän makaa\nsilloin jo maassa, kun tulemme hänen luokseen. Viholliset hänen\nympäriltään ovat poissa. Hän on suistunut kasvoilleen, ja me näemme,\nettä hän on kuollut...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikkialla Vuoksella pauhaa ja liekehtii. Koko yön sitä kestää.\nVihollisen tykistö oikein syytämällä syytää ammuksia Vuoksen\njäälle ja rannoille. Rantametsät muuttavat muotoaan tänä yönä, nuo\nunohtumattoman kauniit, huurteiset metsät. Harjukin on paikoitellen\nkuin kynnetty, kuoppia täynnä. Tuntuu kuin koko maailma olisi\nsiirtynyt uuteen kehitysvaiheeseen, tuhon ja kuoleman ajanjaksoon.\nVanha maailma on kuoleva ja uusi syntyvä. Tämän ajanjakson hirmut\nraivoavat ja temmeltävät vielä, mutta uusi murtautuu kuitenkin esille\nja kohisee jo läpi tuhotun luonnon. Makaamme koko loppuyön harjun\nalla asemissa. Aamunkoitossa näyttäytyy eräällä vähäisen kummun\nlaella joitakin punaupseereita. He tarkastelevat kiikareilla seutua.\nHeidän hahmonsa kuvastuvat taivasta vastaan tummina varjokuvina.\nNostamme kiväärit poskelle. Muutamia laukauksia kajahtaa. Ainakin\nkaksi heistä huojuu hetken paikallaan ja kaatuu sitten. Olemme\nnäkevinämme, kuinka veri purskahtaa sakeana heidän suustaan läpi\nsormien...\n\nAurinko nousee yhä ylemmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlemme jälleen hevoskorsuissa. Aamulla on tuotu ruokaa ja posti.\nMarkuksellekin on tullut kirje, mutta hän ei ole sitä enää lukemassa.\nHän on huoltoaukealla kaatuneiden pinossa, jäykkänä ja elottomana.\n\nHänen erikoislaatuiselle olemukselleen usein joukossamme hymyiltiin,\nhänen pesemättömälle pakilleen ja nokiselle naamalleen, hänen\nruokahalulleen ja leivänpalasilleen. Mutta nyt ei enää kukaan hänelle\nhymyile. Nyt, kun hän on poissa, hän on meidän silmissämme kohonnut\nihmeen korkealle, joutunut sankaruuden valokehään. Hän on osoittanut\nmeille, kuinka yksinkertaista oikeastaan on sankaruus luonteeltaan.\nSe ei suinkaan ole niin koristeellista kuin usein luullaan; se on\npikemminkin uskollista velvollisuutensa täyttämistä, paikallaan\npysymistä silloinkin, kun vaara uhkaa ja kaikki helvetin vallat\novat päälle pyrkimässä. Markus on tämän seikan meille vielä kerran\nselvästi osoittanut omalla kohtalollaan.\n\nTuntuu kuin hän olisi yhä vielä meidän keskuudessamme noissa\nkonitalleissa, etsiskellen leipää, vieden pakkiaan hangelle\njäähtymään, hääräten ja mutisten itsekseen. Toisinaan olemme\nnäkevinämme hänen syöttävän ulkona kranaattitulessa lintuja -- sekin\noli kuulunut hänen tapoihinsa. Hän oli ollut kuin jonkinlainen\nsodan Fransiskus Assisilainen, lempeä ja hiljainen, kaikkea heikkoa\nja pientä rakastava. Me muistamme nyt jälkeenpäin senkin, kuinka\nhän linnoitustöittemme aikana rintaman takana oli usein mennyt\nruokkimaan niitä yksinäisiä kissoja, jotka olivat jääneet joihinkin\nautioituneisiin taloihin asukkaiden väistyessä pois sodan tieltä.\nHän oli ollut rakkauden julistaja, sekin meille kaiken muun ohessa\nnyt selvisi ja kävi ilmeiseksi. Ja hän oli elänyt koko sodan ajan\nmeidän keskuudessamme, emmekä me olleet tätä kaikkea aikaisemmin\nnähneet ja tunteneet. Se oli kummallista. Mutta hän oli ollut meistä\nkaikkein hiljaisin, kaikkein vaatimattomin, hän ei työntänyt koskaan\nitseään esille ja harvoin otti osaa keskusteluihin. Nävertäen\nnurkassa leipäänsä hän oli viettänyt eräänlaista hiiren elämää:\nhäntä ei huomattu. Siitäpä varmaan osaltaan johtui sekin, että\nhän oli kahlannut läpi neljän sodan pelkkänä sotamiehenä, vieläpä\n\"alisotamiehenä\", kuten hänellä oli ollut tapana leikillisesti sanoa.\nKoroitukset menivät muille. Ehkäpä häneltä, ankarampaa mittapuuta\nkäyttäen, puuttuivatkin ne ominaisuudet, joita vaaditaan ryhmän tai\njoukkueen johtajalta. Hän ei, Herra paratkoon, kyennyt kunnollisesti\nhoitamaan edes omaa kivääriään, kuinkapa sitten ryhmää. Mutta oli\ntuon asian laita sitten kuinka tahansa, hän oli tahtomattaan nyt\nkoroittanut itse itsensä. Tuo vaatimaton \"alisotamies\" kuvastelee\nmielessämme omalaatuisessa, melkeinpä tarunomaisessa valossa, hänen\nmuistonsa henkäilee hevoskorsuissa lämmittäen ja rohkaisten meitä\nkuin läheinen takkavalkea.\n\nMaatessani laverilla olen näkevinäni Markuksen seisovan elonkorjuun\naikana maaseudun teillä ja nyhtäisevän ohivierivistä elokuormista\ntähkiä, poimien niistä sitten jyvät suuhunsa. Hän oli viljan ja\nleivän palvoja, olematta silti mikään materialisti. Köyhinä vuosinaan\nhän oli oppinut kunnioittamaan leipää. Merkillisesti hän osasi\nsovittaa luonteensa ja elämäntapansa sotaan. Mutta kun hän havaitsi,\nettä kaikkea sitä, mitä hän rakasti, uhkasi perikato, tämä tietoisuus\nteki hänestä sen, mikä hän oli taistelussa. Olihan Kristuskin ajanut\nruoskalla temppelistä ulos kauppiaat ja rahanvaihtajat, jotka\nuhkasivat Herran pyhäköstä tehdä markkinapaikan...\n\nJoku vieressäni alkaa puhua hevosestaan. Se on Elias, eräs\njoukkueemme talonpoikia. Hän oli nähnyt armeijalle syksyllä\nluovuttamansa hevosen Vuoksen rannassa kuolleena, kranaatin\nraatelemana, ja sitä näkyä hänen oli ollut vaikea kestää. Hän\nheittäytyy selälleen hevoskorsun pehkuille ja kiroilee ääneen\npeittääkseen liikutustaan.\n\n-- Kun hevosetkin saavat täällä kärsiä niin jumalattomasti, valittaa\nhän. -- Eivätkä ne ymmärrä...\n\nTämä jää kaikumaan korvissani vielä silloinkin, kun vaellamme yli\nharjun huoltoaukealle. Kaatuneemme ovat siellä vielä edelleenkin,\nniiden joukossa Markus. Hän makaa kaatuneiden kasassa päällimmäisenä\nkasvot taivasta kohti. Likainen lumipuku on niinkuin käärinliina\nhänen ympärillään. Silmälaseja hänellä ei enää ole, mutta eipä hän\nniitä enää tarvitsekaan. Hän näkee nyt toisin silmin...\n\nKaikki tämä on ohitse.\n\nMutta me vaellamme noiden kaatuneiden tovereittemme ohi etäälle\nasemiin, ja he aivan kuin seuraavat meitä suurena varjojen\njoukkona... tuonne ylös, liki taivasta, Vuoksen metsäisille\nharjuille... ja vihdoin niiden taakse.\n\nTaas leimuaa Vuoksella. Tykkitulen pauhussa vavahtelevat\nmetsäiset harjut. Koko päivän, myöhäiseen iltaan, taistellaan\nlakkaamatta. Kerrotaan, että joen tämän puoleinen alue aiotaan\ntyhjentää ja siirrytään kokonaan vastarannalle. Silloin jäisi\nVuoksi kokonaisuudessaan suomalaisten ja hyökkääjien väliin. Joka\ntapauksessa keväällä jäidenlähdön aikana huolto tänne katkeaisi\nkokonaan, joten senkin vuoksi on siirtyminen vastarannalle\nsuoritettava ajoissa. Tullessamme asemiin me olimme nähneet\nhiihtomäen alla olevia ammuslaatikotta kannettavan huoltoaukealle,\njossa ne tultaisiin lastaamaan rekiin. Huoltoaukealle oli jo yön\nkuluessa kasattu kivääreitä, piikkilankakääröjä, telttatarpeita ja\nmuita varusteita. Tykistökin oli jo viety pois. Kranaatinheittäjät\nvain ovat jäljellä ja tukevat meitä, joiden tehtävänä on suojella\nvetäytymistä vastarannalle uusiin asemiin.\n\nJotakin häivähdystä tilanteen vakavuudesta on jokaisen kasvoilla.\nHuhuja rauhasta liikkuu myös siellä täällä; neuvottelijat ovat\nmuka jo aikoja sitten olleet Moskovassa. Kukaan ei näihin huhuihin\nkuitenkaan tahdo uskoa. Eikä se ole ihmekään. Riehuvathan taistelut\nkoko päivän, ja illalla taas Vuoksella leimuavat sotavalkeat, palavat\ntalot paistavat oikealla helvetin hehkulla.\n\nYö tulee. Kranaattituli ei herkeä yöksikään. Tuliholvi ei\nväisty yltämme. Kevätöisten tähtien alla välähtelevät tykit ja\nvalojuovaluodit. Linnunrata säihkyy huimaavan etäisenä ja outona\npunertavan savun lävitse. Metsissä kohahtelee, räiskyy, räjähtelee.\nNe ovat kuin täynnä noitavalkeita, peikkotulia, pirujen hohotusta.\nMyöhemmin tähän kaikkeen liittyy vielä taistelujen temmellys, verinen\nhumu. Vihollinen hyökkää taas. Taas lisääntyy kaatuneiden röykkiö\nhuoltoaukealla. Kaikkia ruumiita ei saada edes korjatuksi; paljon jää\nauttamattomasti vihollisen puolelle. Hyvä kun haavoittuneet saadaan\npois. Taistelut siirtyvät lähemmäksi harjua; niitä käydään pitkin\nlinjaa. Rintama metsissä on kuin ärsytetty, karjuva eläin, peto, joka\nraivoisana temmeltää puiden alla. Harju kumisee ja vavahtelee yössä,\nniinkuin se siirtyisi sijoiltaan runneltuine honkametsineen.\n\nMakaamme asemissa ja ammumme, lumeen kaivautuneina. Olemme hukkuneet\ntaistelun virtaan kuuroina ja sokeina, väliin se nostaa meidät\npinnalle, väliin taas hukuttaa uudelleen pyörteisiinsä. Tunnemme\nvain, että meidän on ammuttava, lyötävä, puolustauduttava, sillä\nmuuten meidät tuhotaan, murskataan, työnnetään Vuoksen avantoihin\nja punainen armeija tulvisi maahan. Hyökkäysten välillä on aina\nkranaattitulta, joka tuntuu sammuttavan kaiken elämän ympäriltämme,\nläheisyydestämme, kaikkialta. Sitten seuraa väistämättömästi uusi\nvihollisen hyökkäys, joka torjutaan. Vain jossakin ryssät pääsevät\ntunkeutumaan asemiimme, mutta sieltä heidät raivoisalla vastaiskulla\nheitetään verissä päin takaisin. Huimaava yksinäisyys levittäytyy\nvähitellen ympärillemme; maailma on meidät ja taistelumme unohtanut,\nmeidät on jätetty oman onnemme nojaan. Näin kuluu yö, kova ja katkera\nyö.\n\nTulee aamu. On hiljaista. Mutta kaukaa, metsien sylistä alkaa\nkuulua kummallinen, kaamea ääni, toistuva, valittava huuto.\nKuuntelemme ja ihmettelemme sitä. Joku venäläinen varmaankin,\neksynyt, haavoittunut...? Sitten tykistö alkaa jälleen toimia, ja\ntuo valittava huuto sammuu, hukkuu sodan pauhuun. Vihollinen ei enää\nhyökkäile, mutta sen tykistö syöksee kranaatteja ilman rajaa ja\nmäärää. Meidät tahdotaan hukuttaa tulisateeseen, murskata luumme ja\nkäristää lihamme kranaattien paahteessa. On niinkuin maailmanlopun\npäivä, jolloin sataa tulta ja tulikiveä. Yksi mies menettää päivän\nrajalla hermonsa, hänet valtaa etulinjojen määrätön kauhu. Hän alkaa\nhuutaa ja voihkia, ja hulluna hän lähtee juoksemaan yli Vuoksen...\nMe muut olemme äärimmäisen väsyneitä ja harvalukuisia, pitkälle\nrintamanosalle venytettyjä; ryssien viimeinen hyökkäys ennen aamua\noli tullut vain hädintuskin torjutuksi.\n\nAsemiin tulee paikoitellen toisia miehiä. Mekin pääsemme hiukan\nhengähtämään hevoskorsuihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHevosia seisoo huoltoaukealla. Toiset reet ovat täynnä kivääreitä,\nammuslaatikolta ja piikkilankakääröjä, toisissa taas on kaatuneita.\nKaikki kuormat ovat jo lähdössä Vuoksen yli. Me jatkamme matkaamme.\nNousemme aamuvalossa yli harjun ja tulemme sinne, missä ovat\nhevoskorsut. Täälläkin on kuormia liikkeellä. Koko alueen tyhjennys\non epäilemättä käynnissä. Mekin saamme heti määräyksen tyhjentää\nhevoskorsut. Kannamme rekiin kaiken, mitä niissä on. Ja lopuksi\nkuormien päälle heitämme omat selkäreppumme.\n\nHevosmiehet, sotarintaman uutishankkijat, puhuvat taas rauhasta,\njonka pitäisi muka tulla tänään. Tuijotamme heihin epäillen. Lieneekö\ntuo totta? Toiset naurahtelevat. Mutta sittenkin harmaisiin,\nliikkumattomiin rintamamieskasvoihin on ilmestynyt jotain odottavaa,\nmiettivää. Sanomalehtiä emme olleet nähneet viikkoihin. Emme\ntienneet, mitä oli tällä välin tapahtunut, mitä oli tekeillä. Me\nolimme eläneet rintaman suljetussa maailmassa, keskellä tulta ja\nkuolemaa, joidenkin kotoa tulleiden viestien varassa.\n\nPäätämme huimaa jo pelkkä ajatuskin rauhasta. Palattuamme tyhjiin,\nkaikuviin hevoskorsuihin, emme puhu pitkään aikaan mitään. Katsomme\neteemme, jonnekin toistemme ohi. Osa meistä joutuu vielä myöhemmin\nviivytystaisteluiden melskeisiin. Kranaattituli jatkuu täydellä\nvoimalla, ja meidät valtaa epäilys, että kaikki puhe rauhasta on\nollutkin vain unennäköä ja harhaa. Kiivastumme hevosmiehillekin,\njotka sellaisia juttuja ovat rintamalla levitelleet. Komppanian\npäällikkö käy luonamme eikä hänkään puhu rauhasta mitään. Hän on\nvain hyvin vakava ja viittaa siihen, että yöllä siirryttäisiin yli\nVuoksen. Nämä asemat jätettäisiin.\n\nNiin, niin, yli Vuoksen. Se olisi kuin israelilaisten kulku yli\nPunaisenmeren faaraon sotajoukkojen ajaessa heitä takaa. Koko Vuoksi\non tykkitulen piirissä, kahdelta suunnalta vihollisen tykistö\nsyöksee herkeämättä kranaatteja joen jäälle, joka on monin paikoin\npuhkiammuttu, avantoja täynnä. Samaten suhisevat konekiväärisuihkujen\nkaatavat tulivirrat ristiin rastiin yli jään. Monikohan meistä olisi\npääsevä Vuoksen toiselle puolen?\n\nHetket hukkuvat synkkään uhkaan ja salaperäisyyteen, mutta samalla\nniiden pohjalla viipyy yhä tuo taannoinen mielen hämmennys ja odotus.\n\nNojaan päätäni erääseen kattoparruun. Muistikuvia syntyy ja kuolee\ntajunnassani. Muistelen päiviä ja öitä Taipaleella. Taivas hohtaa\ntykkitulen kaameassa valossa. Maailma on täynnä kranaattien kohinaa\nja räjähdysten kumeita ääniä. Pyryn halki marssii Metsäpirtin\npoikasuojeluskunta. Enimmäkseen koulupoikia. Heitä ei ole enää\npaljoa. He ovat tehneet vastaiskuja, ja heidän lukumääränsä on\nvähentynyt. Nuoria poikia, toiset vasta kiväärin pituisia. He\nkatoavat sakenevaan lumipyryyn... Pyyhkäisen kasvojani, silmissäni\nhämärtää.\n\nUlkoa kantautuu tykkien yhtämittainen jylinä.\n\nHevoskorsun ovi loskahtaa auki.\n\n\n\n\nVuoksi rauhassa\n\n\nKuormastohevoset ravaavat lavat ja kyljet vaahdossa pitkin harjutietä\n-- tulevat tyhjine rekineen ja menevät täysin kuormin. Ennen ne\novat liikkuneet etupäässä vain öiseen aikaan ja varhain aamulla,\nmutta tänään ne tulevat ja menevät keskellä kirkasta aamupäivää\nkranaattitulesta huolimatta.\n\nTässä päivässä on sittenkin jotain erikoista, jotain rintamaelämän\ntavallisesta menosta poikkeavaa, jotain enteellistä. Kranaatteja\nlentää raskaasti ulvahdellen, vieläpä sellaiseltakin suunnalta, josta\nniitä aikaisemmin ei ole tullut. Ja kuitenkin ilmassa on jonkinlaista\nsitkeää odotusta, joka ei hälvene kranaattitulessakaan. Se aaltoilee\nkorsusta korsuun, mäkien ja harjujen huipuilta etumaisille\nlinjoille saakka. Viivytystaisteluiden äänet kaikuvat ja vyöryvät\ntaivaanrannoilla. Kranaatinheittimemme ovat harjulla toiminnassa; ne\nsylkäisevät ammuksen toisensa jälkeen ryssien asemiin vastapainoksi\nnäiden tykistön tulelle, joka on niin kiivasta, että se tuntuu suuren\nhyökkäyksen valmistelulta.\n\nMutta ihme tapahtuu. Kello yksitoista sodan äänet äkkiä vaikenevat\nniinkuin veitsellä leikaten; suuri hiljaisuus leviää yli rintaman,\njoka ulottuu Suomenlahdesta Laatokkaan ja Laatokasta napamereen.\nKaikkialle levittäytyy tuo sama äänettömyys, sama rauha, joka äsken\nlevisi humahtaen yli Vuoksen. Se on kokonainen maailma hiljaisuutta,\nhiljaisuutta, joka muistuttaa hautausmaiden rauhaa.\n\nVuoksi rauhassa... Onko tämä todella rauhaa, vai kiihtyneiden\naistimien kurjaa petosta? Kuulemme kerrottavan kymmenen päivän\naselevosta, jonka ajaksi joukot tulee vetää kummaltakin puolelta\nkilometrin päähän rintamasta. Aselevon jälkeen voi tulla rauhakin.\nTunnin kuluessa alueen on oltava tyhjänä. Tällaista puhutaan. Ja\nhevoset ravaavat edestakaisin lavat vaahdossa. Juosten ajetaan.\nKova on kiire. Kaatuneita tuodaan kahdessa reessä; ne ovat\npuolittain pyryn peittämiä ja kangistuneita. Onpa joukossa pari\nsodan viimeisillä minuuteillakin kaatunutta. Miksi ammunnan\npitikin kestää täsmälleen siihen tuntiin ja minuuttiin asti, joka\noli rauhansopimuksessa määrätty? Se on sitä sodan hulluutta,\nmielettömyyttä, jota on vaikea käsittää.\n\nJäätyneissä saappaissamme ja hiihtokengissämme, jotka kulkiessa\nkopisevat kummallisesti, kokoonnumme lumiselle tielle, me --\nkomppanian jäännökset. Joillakin miehillä on kainalossaan kenttätykin\nhylsy, jonka he hiukan häpeillen kertovat vievänsä muistoksi kotiin\n-- kukkamaljakoksi. Katsomme ihmettelevin silmin keväistä aurinkoa,\njoka paistaa harjun yläpuolelta... korkealta. Rauha, onko todellakin\nrauha? Ja yht'äkkiä siinä seisoessamme me tunnemme, kuinka väsyneitä\noikeastaan olemme tällä hetkellä. Jännityksen lauettua väsymys on\nvirrannut jokaiseen jäseneemme niinkuin kuume. Parroittuneina,\nkasvoillamme kumma liikkumattomuus ja raudan harmaus me seisomme\nlähtövalmiina tiellä. Katsomme toinen toistamme ja säpsähdämme.\nKysymme pakostakin itseltämme, olenko minäkin tuollaisessa kunnossa,\nnoin laiha, noin parroittunut, likainen ja kurjan näköinen? Ja\njos olemme vilpittömiä itsellemme, meidän on pakko myöntää, että\nniin on asian laita. Samanlaisia olemme kaikki. Rintamaväsymys ja\nrintamakurjuus on meissä yhdistyneinä. Kaikki kokemuksemme ikäänkuin\nheijastuvat kasvoistamme, olemuksistamme. Mutta iloa tunnemme sen\njohdosta, että on tullut aselepo ja sen jälkeen varmaankin rauha.\nTuo ilo purkautuu meissä esille syvältä rintamaväsymyksen alta ja\nlainehtii olemuksissamme ihmeellisenä, unohtumattomana tuntona.\nRauha...\n\nJoukkoja tulee harjun alta metsistä. Kiväärit huojuvat raskaan\nkävelyn tahtiin. He nousevat harjun rinnettä ylös. Hevosia, rekiä,\nkuormia, aseita, piikkilankakääröjä, kamiinoita ja -- kaatuneita...\nNiitäkin on taas ohikulkevien rekien pohjilla. Viimeiset kaatuneet\nkasvoillaan yöllä satanutta lunta... Me katsomme ääneti heihin, ja\nnäyttää kuin he nyökkäisivät päätään meille sieltä rekien pohjilta.\nMe ymmärrämme toisemme, olemmehan yhdessä kokeneet niin paljon. Sota\non lopussa. Sitä on vaikea uskoa. Kaikki tuntuu kuin unennäöltä.\n\nLähdemme liikkeelle. Kuljemme yli metsäisen, kauniin, nyt\nkranaattitulen runteleman harjun ja laskeudumme jonossa Vuoksen\njäälle. Venäläisiä seisoo suurissa, hajallisissa joukoissa edempänä.\nHe katselevat meidän kulkuamme yli joen, varmaankin ihmetellen\njoukkojemme vähälukuisuutta. Kuinka monta kertaa Suomen armeija\nonkaan aikojen kuluessa näin marssinut... sodan päätyttyä? Väliin\nvoittajana, väliin kunniakkaan tappion kärsineenä, mutta ei koskaan\nhäpeällisesti lyötynä. Ja nyt me marssimme vuorostamme samoilla\nteillä suurien tappotantereitten jäädessä taaksemme.\n\nRauha on todella levinnyt yli rintamien. Vuoksi on hiljainen; sodan\nhumu on tauonnut Taipaleella; Summa lepää juhlallisena kuin Verdun\nmaailmansodan jälkeen; äänetön on Kollaanjoki; eivät liiku enää\nhiihtopartiot Kuhmon ja Tolvajärven erämaissa; rauha on levinnyt\nyli Suomussalmen veristen korpien, ja Raatteen tiellä liikkuvat\nvain sodan haamut; Sallan tunturi kohottaa huippuaan avaruutta\nkohti niinkuin tyyntynyt tulivuori, joka on lakannut purkamasta\nlaavaansa alas laaksoihin; Petsamossa keväinen lumipyry napapiirin\nyössä peittää kovien taisteluiden jäljet... Me marssimme eteenpäin\nja rintamat jäävät yhä etäämmälle ja etäämmälle. Tuntuu siltä, kuin\nkaatuneet toverimmekin marssisivat rinnallamme loputtomana varjojen\njoukkona. Kotiin, takaisin kotiin...\n\nVuoksi rauhassa... Se ei enää leimua liekeissä. Voit rauhassa\nkulkea sen mustien, oksattomien rantapuiden alla ja poiketa\nhetkeksi taivasta kohti törröttävien savupiippujen noenharmaisiin\npylväskäytäviin, niiden sydentummaan hämärään, ja hengittää sitä\nsodan, vihan ja katkeruuden ilmaa, joka tuntuu raskaana henkäilevän\nkaiken yllä. Ihmettelet varmaan sitä ja ajattelet, onko tällä\npaikalla tapahtunut jotain sovittamatonta, jotain sellaista, jota\nmaailmassa kutsutaan vääryydeksi, jotain syvästi oikeudetonta ja\nrikollista? Vähitellen alkaa tämä kaikki sinua painaa, ohimoitasi\npakottaa ja silmiäsi polttaa ja hämärtää kummasti, tahdot\nraitista ilmaa ja niin syöksyt ulos noista loputtomista, synkistä\npylväskäytävistä, joita sota on rakentanut Vuoksen rannoille. Näet\nedessäsi Vuoksen jään hohtavan keväisen keskipäivän kirkkaudessa, ja\nkoska juuri kaipaat avaruutta ympärillesi, laskeudut rantatöyräältä\nsinne. Kuljet mietteissäsi eteenpäin yhä vielä noiden mustien\nsavupiippujen muodostamien pylväskäytävien synkässä lumouksessa,\net voi niistä hevin vapautua. Mutta kohta ajatuksesi saavat uuden\nsuunnan. Jäällä on kummallisia kuoppia ja avantoja tuhkatiheään ja\nennen pitkää näet siellä viruvan ruumiita, kuolleita, kuolleita,\ntoisilla kasvot painettuina jään kylmää kantta vasten, toisilla ne\nkohotettuina taivasta kohti, toiset kädettöminä, toiset päättöminä,\ntoisilla selkä tai vatsa auki. Joku kuiskaa korvaasi: vihollisia, ne\novat kaatuneita vihollisia, älä välitä niistä. Kun käännyt katsomaan\nsiihen suuntaan, mistä kuiskaus oli tullut, et näe mitään, tunnet\nvain kylmän henkäyksen kasvoillasi. Sinua alkaa värisyttää, ja kauhu\npuristaa ruumistasi kiireestä kantaan. Mutta älä säiky -- onhan\ntäällä kaikki niin rauhallista. Katso esimerkiksi tuonne niemelle\npäin. Näet siellä vaienneen patterin. Vain kaksitoista kaatunutta...\nTuolla saaressa päin on enemmän ruumiita... siellä kamppailtiin kauan\nja katkerasti. Ja katsohan tuota rantapuuta, vanhaa haapaa, jonka\nrungolle on räiskähtänyt verta. Kranaatti on heittänyt sen oksille\nsotilastakin riekaleita ja ihmislihaa... aivan kuin joku julmuri,\nihmissyöjä, olisi ripustanut sitä tuon vanhan haavan oksille,\npaahtaakseen ihmislihaa sotakevään auringossa. Mutta sinä olet\nväsynyt, sinua ei enää haluta katsoa. No, lähtekäämme siis eteenpäin\ntätä tietä, jota pitkin täältä poistuvat suomalaiset joukot äsken\nmarssivat. Minä opastan sinua. Tämä tie johtaa Vuoksenlaaksosta ulos,\nkohti isänmaatasi, kohti rauhaa... Mutta surullista kyllä, silmäsi\neivät vielä saa lepoa, sinun on yhä pakko katsoa syvälle sodan\nolemukseen, sen leppymättömyyteen ja raakuuteen. Et ennen saa lepoa\netkä rauhaa. Mitä sanoinkaan: tuossa näet kranaatin ruhjoman hevosen\nsuolet ulkona ja tuolla toisen, jolta on koko pää poissa... Tämä\non suomalaisten sodanaikainen huoltotie, mutta sinusta se näyttää\noikealta kärsimysten tieltä, kuoleman tieltä. Tien varrella makaa\ntaas kaatunut. Voi, kuinka kranaatti onkaan hänet ruhjonut, tehnyt\nhänestä muodottoman lihakasan! Ja reenrepale on vieressä. Kukaan\nei tällaista näe edes painajaisunissa. Mutta sodassa näkee kaikki\nhornan kauheudet. Ja tuolla taas kranaatin iskusta maahan lysähtänyt\nhevonen, suuri pää maata vasten ja silmät auki, etujalat paljaina\ntynkinä. Talojen raunioita, mustia, törröttäviä savupiippuja...\nOikeita rauniokyliä, joiden kujilla haamut kulkevat. En jatka enää\nsinun kanssasi; minua tarvitaan toisaalla. Kulje yksin tai liity\nnoihin edellämme kulkeviin suomalaisiin joukkoihin, joihin oikeastaan\nkuulutkin. Olet väsynyt, no, levähtäkäämme hiukan tien varrella.\nIstahdan vielä hetken kanssasi. Ihmettelet nyt, miksi tämä kaikki\non tapahtunut? Kansasi ja isänmaasi vuoksi. Oliko se välttämätöntä?\nKyllä, sillä teidän kimppuunne hyökättiin. Mutta miksi tämä tapahtui,\nsitä on vaikea käsittää. Teillähän ei ole suuria rikkauksia; maanne\non tosin kaunis, mutta köyhä, perin köyhä ja karu. Täällä ei ole\nmetalleita, ei malmikaivoksia, suurvaltojen riitakapuloita, ei mitään\nSuezin kanavaa, maailmanpolitiikan polttopistettä, ei siirtomaita,\nei öljylähteitä. Te haluatte vain elää rauhassa omaa elämäänne --\nja kuitenkin kimppuunne on hyökätty. Ankara kohtalonne on elää\nsuuren Venäjän naapuruudessa, torjua ahnaan Aasian hyökkäykset. Minä\nsen tiedän, sillä minä olen sodan henki. Katso minua ja kauhistu.\nNäet ryysyiksi kuluneet vaatteeni vuosisataisen veren tahraamina,\nnäet luurangonkasvonikin veressä. Olen kahlannut läpi isonvihan\naikuisten kylien, kierrellyt Napuen taistelukentällä, nähnyt Narvan\nja Pultavan, raivonnut Siikajoella ja Lapualla... Ja nyt olen\ntäällä jälleen. Voi, Herra Jumala! Olen väsynyt tähän kaikkeen,\nhaluaisin päästä rauhaan, sota on muuttunut yhä kammottavammaksi,\nyhä kauheammaksi. Jos nyt on rauha tullut tänne, riehuu sota yhä\ntoisaalla. Mieletön on maailma ja ihmiskunnan kärsimyksillä ei ole\nrajoja.\n\nSodan henki lepää vielä hetken Vuoksen yllä ja sitten häipyy jonnekin\npois. Taivaanrannat säteilevät keväisen keskipäivän valossa.\nSavupiippujen mustat pylväskäytävät hohtavat salaperäisen synkkinä\njoen rannoilta, kuvastuen nokiharmaina taivasta vastaan. Pellot ovat\nmöyrittyjä, kranaattikuoppia täynnä. Monet kuolleet makaavat Vuoksen\njääkannella, ikäänkuin odottaen ylösnousemusta, kevättä, tulvaa,\njoka kuljettaisi heidät pois, kauas... Tykkitulen runtelemat metsät\nhumisevat mäillä ja harjuilla. Vuoksi rauhassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe marssimme eteenpäin ja näemme tämän kaiken, näemme ja\ntunnemme. Ja yht'äkkiä meistä alkaa tuntua siltä, että sota ei\nvielä olekaan päättynyt, vaan että me muuttaisimme vain jollekin\ntoiselle rintamalohkolle, jossa olisimme kahlaava uudelleen tämän\nkaiken lävitse. Kohta varmaan taas seisoisimme kranaattitulen ja\nvalojuovakuulien muodostaman hehkuvan, välähtelevän holvin alla,\nkeskellä tuhoa ja kuolemaa. Mutta sitten joku sanoo, että se on\nhulluutta; sota on nyt kerta kaikkiaan lopussa, kohta meidät\nkotiutettaisiin, ehkä jo pääsiäiseksi. Niin, kukapa tietää. Ehkä jo\npääsiäiseksi. Silloin mekin sanoisimme jäähyväiset aseille, niinkuin\nsanoivat kerran maailmansodasta palaavat miehet.\n\nHevosia tulee vastaamme tyhjine rekineen. Niitä on kymmeniä ja kaikki\nne menevät hiljentynyttä Vuoksea kohti. On vielä tuotava paljon\nkaatuneita, paljon sotatarpeita, paljon varusteita.\n\nKomppania pysähtyy lepäämään tien viereen. Aurinko on lähellä\ntaivaanrantaa. Ilta joutuu. Kohta lähdemme taas eteenpäin. Täälläkin\nnäkee vielä palaneita taloja, törröttäviä savupiippuja, mutta ne\nalkavat jo harventua. Ei näy kaatuneita enää tien varsilla eikä\nkranaattien ruhjomia hevosia. Lumikin on saanut luonnollisen värinsä,\nse on hohtavan valkoista ja ihanasti kiteissä kimaltelevaa.\n\nTien varsilla kylissä on liikettä ja hälinää; näyttää kuin alueen\ntyhjennys olisi käynnissä. Hevosia ja kuorma-autoja on liikkeellä\npitkinä jonoina. Rintamalta virtaavia joukkoja saapuu yhä enemmän.\n\nIllan jo hämärtäessä me saavumme huoltoportaaseen, jota venäläiset\nolivat sodan loppupäivinä pommittaneet. Silloin oli kuollut useita\nhevosia. Siellä savuaa nyt kenttäkeittiö. Posti on saapunut, miehille\non kirjeitä ja paketteja. Teltat ovat valmiina odottamassa. Valon\nsuhteen ei tarvitse enää olla yhtä varovainen kuin sodan aikana; nyt\ntulet hohtavat teltoista iloisesti iltaan.\n\nPian meidän tulomme jälkeen saapuvat Vuokselta komppaniamme viimeiset\nmiehet siitä tukikohdasta, jonka vihollinen sai haltuunsa sodan\nlopputiimoilla. He olivat murtautuneet taisteluiden aikana läpi\nsaartorenkaan ja päässeet vetäytymään vähäisin tappioin Vuoksen\nyli. Monien seikkailujen jälkeen he olivat viimein selvinneet\ntänne. Heidän uskottiin olleen mennyttä kalua, ja ilo heidän\nodottamattomasta paluustaan onkin sen vuoksi suuri.\n\nVääpeli, pitkä, luiseva mies, kulkee telttojen väliä ja tervehtii\nmiehiä kädestä pitäen. Onpa joukossa sellainenkin mies, joka oli jo\nmerkitty kaatuneeksi hevosmiesten puheitten perusteella, mutta joka\nkuitenkin nyt istuu jossakin teltassa ja tervehtii hämmästynyttä\nvääpeliä. Erään miehen tuntolevyn numero oli taas sotkettu johonkin\ntoiseen numeroon, ja hänetkin oli merkitty kuolleeksi.\n\nMiehiä jonottaa jo kenttäkanuunan vaiheilla, jonne kokin rääkyvä\nvariksenääni opastaa heitä läpi sakenevan hämärän. Soppa on hyvää, ja\npäälle juodaan mustaa kahvia rauhan kunniaksi.\n\nNiin, rauha... Täällä vasta, yhdeksän kilometrin päässä rintamasta,\nsaamme kuulla, että oli todella tehty oikea rauha eikä mitään\naselepoa. Rauhanehdotkin alkavat jo häämöttää. Kerrotaan, että Kannas\njoudutaan luovuttamaan ja Viipuri... Laatokan-Karjalakin menee...\nEmme ole uskoa korviamme. Moni mies seisoo kuin salaman lyömänä, kun\nkarvas ja katkera totuus vähitellen paljastuu. Tekee mieli tarttua\nkivääriin ja lyödä se pirstaleiksi jäätyneeseen maankamaraan tai\npainaa nyrkit silmiin ja itkeä, jos kehtaisi. Tällainen rauha sitkeän\nja voitollisen puolustustaistelun jälkeen!\n\nMutta ajan pitkään me emme enää olisi yksin voineet vastustaa\näärettömän ylivoiman painoa, koko maa olisi ehkä tuhoutunut ja\njoutunut sodan jalkoihin. Rauha oli pakko tehdä, jotta olisi jotain\npelastettu, ymmärrämme sen. Mutta kovalta ja katkeralta se tuntuu,\nniin katkeralta, että ilo rauhan johdosta suurimmaksi osaksi sammuu.\nTulee mieleen Raamatun kansa, joka Baabelin virtojen varsilla itki\nja valitti muistellessaan kadotettua Jerusalemia. Mutta kuihtukoon\nmeidänkin oikea kätemme ja kielemme tarttukoon kitalakeemme, jos\nkerran unohdamme ne seudut ja virrat, kylät ja kaupungit, jotka\nnyt siirtyvät vieraalle. Ei, sitä me emme tee. Me tahdomme olla\nuskollisia vähässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas makaamme teltoissa. Lamppu palaa teltan katossa himmeällä\nliekillä. Saappaita, sukkia ja jalkarättejä riippuu kuivumassa\nnuorilta. Havut tuoksuvat allamme. Kipinä-Kalle valvoo kamiinaa.\nKaikki on kuten ennenkin. Ahtauskin on sama.\n\nJa sittenkin on erilaista. Sota on loppunut ja rauha tullut. Me\nmakaamme telttojen hämärässä emmekä läheskään kaikki saa unta.\nHiljaisuus tuntuu oudolta, liian suurelta ja äkilliseltä sodan pauhun\njälkeen; se kasvaa maasta väräjäviin kevättähtiin asti ja hymisee\nkuin etäinen soitto. Makaan ja kuuntelen tuota öistä äänettömyyttä,\njoka tuntuu täyttävän koko maailman ja vielä avaruuksien\navaruudetkin. Tämän hiljaisuuden keskellä lepäävät tämän maan kylät\nja kaupungit vapautuneina sodan painajaisunesta. Sirpin ja vasaran\nvarjo niiden yltä on väistynyt. Miesten sota materiaalia vastaan on\npäättynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamun koittaessa me saamme kuormastosta suksemme ja aloitamme\nmatkamme kohti länttä ja auringonlaskua.\n\n\n\n\nMatka kohti länttä ja auringonlaskua\n\n\nMaantie -- niin pitkä kuin se on -- on täynnä rintamalta palaavia\nmiehiä ja kuormastoja. Muitakin siinä vaeltaa, suunnattomia joukkoja.\nIhmiset lähtevät pois kotiseuduiltaan ja siirtyvät muualle, länteen.\nVanhat kylät muuttuvat autioiksi, aivan kuin pöllöjen, huuhkaimien\nja susien asuinpaikoiksi. Maallista tavaraa ladotaan rekiin ja\nkuorma-autoihin. Niin paljon kuin mahdollista koetetaan saada\notetuksi mukaan. Kuormissa on vanhoja huonekaluja, joihin liittyy\nmonia muistoja, on äkeitä, auroja, hevosen valjaita, viljaa, on\nkangaspuita, rukkeja ja ruoka-astioita. Onpa yhdessä ja toisessa\nkuormassa kirjavaan hevosloimeen tai saaliin kiedottu puukantinen\nRaamattukin, leväten käärössä niinkuin pyhä lapsi seimessä... Naisten\nkuljettamina vaeltaa karjakin hiljalleen eteenpäin väsyneenä ja\nhaikeasti ammuen. Jää jäljelle vain tyhjyyttään kaikuvat kylät ja\nkirkot, joiden kullatut ristit hehkuvat näiden päivien ankarassa\nikuisuusvalossa.\n\nKansa maantiellä... Levottomuuden, sekasorron, kärsimyksen ja hädän\ntyyssijoiksi ovat idästä länteen johtavat maantiet muuttuneet näinä\npiinapäivinä. Suomen kansan erään osan korpivaellus on alkanut.\nMiehet, naiset, lapset ja eläimet -- kaikki ovat maantien päällä. Ja\nkevään suuri aurinko hehkuu taivaalla niinkuin tulipatsas, johdattaen\nheidän raskasta, katkeraa vaellustaan niinkuin muinoin Raamatun\nkansaa.\n\nMe, rintamalta palaavat, seurailemme heitä, väliin sivuutamme\nlukemattomia kuormia, väliin taas jättäydymme niistä jälkeen.\nUsein meidän täytyy pysähtyä tuntikausiksi odottamaan päästäksemme\neteenpäin maantiellä, jossa on loputtomasti kuormia, ihmisiä,\nkarjalaumoja ja toisia rykmenttejä kuormastoineen. Kauhea on tungos,\nkaikki ovat pakkautuneet yhtäaikaa maantielle. Raskas pakko ajaa\nheitä eteenpäin. Liikumme tosin paljon öisin, jolloin maantiet ovat\nhiljaisempia, vaikka eivät silloinkaan tyhjiä ja autioita. Paljon\non muitakin rintamalta palaavia. Kuormastot häämöttävät mustina ja\nvenyneinä tähtivalossa. Kuljemme hiihtäen, mutta toisinaan asetamme\nsukset yhteen ja heitämme ne olkapäälle. Ajoittaisin hiihdämme myös\noikotietä välttääksemme maanteiden tungosta. Mustia, huokailevia\nmetsiä, mäkiä, peltoja, tyhjiä kyliä, sinistä taivaanlakeutta\nrannattomiin... Jonkin vinttikaivon tumma varjo mäellä, koristeltuja\nveräjänpieliä...\n\nJossakin tyhjentyneessä kylässä saatamme pysähtyä lepäämään\nja syömään. Silloin on jo usein päivä. Toisinaan joissakin\ntalonpoikaistuvissa, laakeissa karjalaispirteissä, toisinaan koulujen\nluokkahuoneissa me makailemme lattioilla, reppu pään alla. Muutaman\ntunnin levähdys, lyhyt, levoton uni, ja sen jälkeen taas eteenpäin.\nPäivä tai yö -- aina maantien päällä, alati taivas kattona.\n\nYhä riittää maantietä; sitä tuntuu jatkuvan maailman loppuun. Yhä\nriittää metsiä, mäkiä, peltoja, kyliä ja koristeltuja veräjänpieliä.\nTavaraa on kasattu maantien varteen kujien suihin, josta ne sitten\nlastattaisiin rekiin tai kuorma-autoihin, kaikenlaista maallista\nkamaa on kannettu taivasalle. Sitä mukaa kun kylät tyhjenevät,\nihmiset ja eläimet ennättävät pois jaloista ja rintamalta palaavat\njoukot marssia tai hiihtää eteenpäin, sitä mukaa venäläiset\nmiehittävät aluetta, nielevät kylän toisensa jälkeen.\n\nKarjalaa tyhjennetään, Kannas jää autioksi, toinen toisensa jälkeen\nhäipyvät kirkkojen kullatut ristit taivaanrannan taakse. Ne häilyvät\nsiellä aaltoilevassa sinessä ja viimein katoavat näkyvistä. Me\nkuljemme eteenpäin, yhä vain eteenpäin, ja nuo kotiseuduiltaan pois\nmuuttavat ihmiset, joiden joukko kasvaa alati, kulkevat eläimineen,\nomaisuuksineen ja viljoineen meidän edellämme ja jäljessämme,\nkuorma kuorman jälkeen, ahdistavassa tungoksessa ja sekasorrossa.\nYhteensulloutuneet ihmiset, eläimet ja kuormat pääsevät etenemään\nvain hitaasti, tuskallisen hitaasti -- niin laitoja myöten täynnä\non maantie. Lapsista on kova huoli ja murhe. Perheenjäsenet eksyvät\ntoisistaan, sekasorto ja hätä on suuri. Lehmät tarpovat väsyneinä,\nsilmät vetisinä ja laimeina, pitkin tietä sarvet välkähdellen\nauringossa. Naiset hoputtavat niitä koivunoksat käsissä, huudellen\nkuin joskus vanhoilla karjakujilla... siihen aikaan, kun kaikki\noli toisin kuin nyt. Ohut, kirjava liina on kiedottu heidän päänsä\nympärille, silmien ilme on huolestunut ja surullinen. Kissojen\nsäikähtyneitä silmiä kiiluu kuormien harjoilta niinkuin liikkuvilta,\nnoidutuilta pankoilta. Kuin tähdet ne kiiluvat, varsinkin öisin\npimeässä. Läähättävät koirat ponnistelevat uupuneina ja punainen\nkieli ulkona suusta eteenpäin tällä kärsimysten tiellä säilyttääkseen\nnäkyvissään tai edes unen kaltaisena häivähdyksenä isäntänsä\nloittonevan kuorman. Siellä täällä suurien metsien liepeillä\nharhailee eksyneitä lehmiä surkeasti ammuen ja paisuneet, pakottavat\nutareet laahaten maata. Jokin pistetty nauta saattaa maata maantien\nojassa veri juosseena lumeen. Ihmisten ja eläinten kärsimyksillä ei\nole mitään rajoja.\n\nOn päivä, eräs monista. Pitkän kuormajonon viimeisenä on kuorma,\njonka perässä istuu vanha nainen. Maantien tuuli riuhtoo mummon\nhopeanharmaita hiuksia. Hän on vaipunut aivan kuin uneen.\nHuumaantuneena surusta ja ikävästä hän on painanut väsyneen päänsä\ntaaksepäin sinistä rukkia vasten. Rukki on köytetty kuorman päälle.\nKai ja minä, jotka olemme jättäytyneet hiukan eroon komppaniastamme\nliittyäksemme siihen jälleen jossakin edempänä sijaitsevassa\nlevähdyspaikassa, kuljemme tämän kuorman jäljessä. Toinen isovarpaani\noli jäätynyt Vuoksella. Vasta sodan jälkeen olin tämän huomannut\njossakin pysähdyspaikassa riisuessani saappaan jalasta, mitä en ollut\ntehnyt viikkokausiin. Varvas oli lähteä saappaan mukana. Sen vuoksi\nminun on hankala kävellä ja seurata komppaniaani. Seuraamme nyt kauan\ntuota kuormaa, jonka etupuolella istuu vanha ukko ja ajaa hevosta.\nJossakin alamäessä se vihdoin jättää meidät jälkeensä, mutta vielä\nseuraavan mäen laelta me näemme tuon kuorman kuvastuneena taivasta\nvasten... näemme vanhan naisen, joka uupuneena nojaa päätään siniseen\nrukkiinsa. Siinä kaksi vanhaa ihmistä, mies ja nainen, muuttavat\npois kuollakseen jossakin kaukana lännessä. Mekin jatkamme ääneti\nmatkaamme.\n\nPysähdymme toisinaan taloihin levätäksemme hiukan. Asukkaat\nvalmistautuvat jo lähtemään, mutta viivyttelevät vielä. Vaikeata\non lähtö. Juomme yhdessä heidän kanssaan kahvia. Syömme lisäksi\nleipäämme ja ostamme heiltä maitoa. Vielä viimeisen kerran katsotaan\ntalon jokaisesta sopesta, olisiko unohtunut jotain läheistä ja\nrakasta. Kaikkea ei voi mukaan ottaa; kuormat ovat jo täynnä. Jotain\ntäytyy jättää jälkeen. Ja vihdoin lähtevät kuormat pihasta. Ovet\nsuljetaan -- tai jääkööt retkottamaan auki, se on samantekevää...\nTuuli kohisee läpi vanhan talon, kahisuttaa jotain tuvan lattialle\npudonnutta sanomalehteä ja ryntää sitten tuvan perälle leyhyttäen\nkirjavaa hurstinrepaletta kahdenmaattavan, punertavan sängyn\nlaidalla. Jonakin yönä sitten sataa lunta peittäen portaat ja\nporstuan ohueen lumikerrokseen...\n\nMutta me kuljemme jo kaukana tästä talosta muuttokuormien ja\nrintamalta palaavien joukkojen mukana maantiellä. Joukoista\nja kuormista ei näytä tulevan loppua. Maantie on täynnä niin\npitkälle kuin silmä kantaa. Maantie elää, se aivan kuin seuraa\nihmiskohtaloiden virtaa, joka jatkuu iankaikkisuuteen. Maantie\nhuokaa kuormien alla ja kärsii. Kohta se saisi kannatella vihollisen\njoukkoja ja sen jylisevien panssarivaunujen painoa. Se on suomalainen\nmaantie suomalaisessa maisemassa; mielellään se varmaan vihollisen\ntullessa sortuisi, kääriytyisi kuin matto kasaan tai vaipuisi maan\nalle ja vetäisi vihollisen joukot mukanaan suureen hautaan -- niin,\ntämän se varmaan tekisi, jos voisi. Mutta samoin kuin aurinko paistaa\nniin hyville kuin pahoille, niin loputon maantiekin kuljettaa\npäällään yhtä hyvin ystävää kuin vihamiestä eroa tekemättä.\n\nKerran Kai poikkeaa taas johonkin tienvarren tyhjään taloon, jonka\novet retkottavat auki, minä taas pistäydyn erääseen huvilaan\nnähdäkseni, miltä siellä nyt näyttäisi. Ovet ovat auki täälläkin,\nkaikki ovet. Papereita ja kaikenlaista kamaa on lattioilla huiskin\nhaiskin. Kaikissa huoneissa on kiireisen lähdön jälkiä. Piironki on\njäänyt johonkin huoneeseen, toiseen taas pöytä ja tuoli. Istahdan\nhetkiseksi pöydän ääreen pää käsien varassa ja kivääri polvieni\npäällä. Hengitän tämän tuhoutuneen kodin ilmaa. Näen pöydällä\nvalokuvan ja otan sen käsiini.\n\nSe esittää nuorta miestä ja naista, luultavasti juuri heitä, jotka\novat tässä huvilassa eläneet. Mies on ollut varmaankin sodassa ja\nehkä kaatunutkin siellä. Mutta nainen istuu lapsineen nyt varmaan\njonkin kuorman päällä maantiellä, pois siirtyvien ihmisten ja\neläinten sekasorrossa, ja vaeltaa kohti länttä ja auringonlaskua,\nniinkuin vaeltavat kaikki muutkin. Minä istun siinä heidän tyhjän\npöytänsä ääressä, ja kummallinen ikävä saa minut vähitellen valtaansa.\n\nHerään kuin unesta. Luulin kuulleeni hiljaisia askeleita ullakolle\njohtavilta portailta. Nousen ylös ja katson eteiseen. Näen kissan\nistuvan rappujen alimmaisella askelmalla, laihan, kauniin kissan,\njoka katsoo minuun suurilla, välkähtelevillä silmillään. Se tulee\nluokseni ja hankaa itseään jalkaani vastaan. Kumarrun silittämään sen\nselkää, ja se alkaa kehrätä. Löydän jostakin nurkasta rikkinäisen\nvadin, johon kaadan kenttäpullostani hiukan maitoa. Kissa alkaa\nahnaasti latkia sitä, ja pian vati on tyhjä. Jätän sille vielä vähän\nleipää ja lihaa. Muuta en voi tuon eläimen hyväksi tehdä. Se on\njäänyt yksin taloon muiden lähtiessä. Muistan taas Vuoksella näkemäni\npalavan koiran, jonka karva leiskui liekeissä. Tuntuu kuin se nytkin\npyörisi jaloissani ja ulvoisi surkeasti.\n\nMinua alkaa ahdistaa tuossa tyhjässä talossa ja menen ulos. Kissa\nseuraa minua sinne. Seison vähän aikaa kevättalvisen puutarhan\nlehmusten alla yksinäisen kissan kierrellessä jaloissani. Tunnen\nennen tuntematonta ikävää; se on avaraa, koko maailman täyttävää\nikävää, joka ympäröi minut tällä hetkellä. Sitä säteilee minuun tästä\nvieraalle jäävästä seudusta, näistä pelloista, joita suomalaiset ovat\nkyntäneet ammoisista ajoista saakka, kylväneet ja korjanneet niistä\nsadon toisensa jälkeen, sitä säteilee näistä kylistä, joihin sirpin\nja vasaran kuvilla varustetut anastajat ovat tulossa.\n\nLehdettömät lehmukset humisevat yläpuolellani ja kissa kiertelee\njaloissani naukuen epätoivoisena. Mutta minä en voi muuta kuin lähteä.\n\nJa taas maantie nielee meidät, maantie, joka on täynnä etenevää,\nsinertävään kaukaisuuteen häipyvää elämää. Satojen rekien narina ja\nkuormavaunujen pauhu loittonee, väsyneet rintamajoukot marssivat tai\nhiihtävät eteenpäin, yhä vain eteenpäin tällä katkeralla tiellä.\n\nNiin, kuljettava tie on kova ja katkera. Mutta kodeistaan lähtevien\nihmisten tyyneys ja kärsivällisyys on kuitenkin suuri. He saavat\nnäinä päivinä tyhjentää surun ja kärsimyksen kalkin pohjaan asti,\nmutta he eivät valita eivätkä huuda kärsimystään julki. Heidät on\nvallannut ristiinnaulitun ylimaallinen tyyneys ja alistuminen kaiken\nedessä. Suomen kansa kokonaisuudessaankin seisoo nyt Golgatalla,\nkärsimysvuorella, pyrkien kansallisen pitkäperjantainsa lävitse\npääsiäistä kohti. Kovia kokeneen kansan lihakset paisuvat ja\njännittyvät kestääkseen saamansa iskun ankaruuden.\n\nMietin joskus tämän merkillisen matkan aikana, kuinka monet meistä,\nvarsinkin nuoren polven keskuudessa, olivat aikoinaan katkerasti\nmoittineet Tarton rauhaa, jopa häpäisseet sitä. Mutta nyt meidän on\npakko alistua tällaiseen rauhaan ilman ehtoja. Ja kuka voi sanoa,\netteikö Suomen kansa tehnyt parastaan ja antanut kaikkeaan? Mutta\nsen voimat olivat rajoitetut ja sen yli levittäytyi piankin pienen\nkansan traagillinen hämärä: ei tiennyt, mitä oli edessä, mikä oli\noleva lopullinen kohtalo. Joutuako suuren valtakunnan pelkäksi\n\"elintilaksi\" ja väestösiirtojen alaiseksi, vai kyetäkö säilyttämään\nitsenäisyytensä? Suomi säilytti itsenäisyytensä, ja se oli meidän\nsuuri voittomme, todellinen ihme, josta on syytä olla kiitollinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeemme matkaa erään kuorman mukana. Siinä on vanha mies ja noin\nkuudentoista vuotias poika. Kuormassa on pari saavia, matkalaukku,\nkaikenlaista pientä tavaraa, heiniä. Alamäessä istumme reessä,\nylämäet kävelemme. Ukko hoputtaa hevosta ja puhuu siinä välillä:\n\n-- Jos tätä kaikkea rupeaisi ajattelemaan ja murehtimaan, niin\nlopulta alkaisi haeskella sopivaa puunoksaa, johon hirttäytyisi.\nMutta täytyy kestää ja luottaa siihen, että kaikki taas kerran\nvalkenee.\n\nKatson ihmetellen tuota vanhusta, joka istuu siinä reennokalla\nsitkeänä ja taipumattomana ja kuitenkin kaikkensa menettäneenä.\nMutta nuorukainen, joka on koko sodan ajan ollut linnoitustöissä\nKannaksella, kohottaa nyt nyrkkinsä taivasta kohti ja sanoo\nhampaitaan kiristellen:\n\n-- Ei tämä vielä tähän lopu. Kannas on vielä kerran oleva meidän,\nsen saamme nähdä. Ja raja muuttuu ennalleen, vaikka sitten ottais\nperkele...\n\n-- No, no, älä nahoistas lennä, varoittaa ukko poikaa.\n\nVielä kauan sen jälkeen, kun jo olemme jättäytyneet erilleen tuosta\nkuormasta, olen näkevinäni tuon kiihtyneen nuorukaisen nyrkin\nkohotettuna taivasta kohti, samalla kun hänen sanansa kaikuvat\nkorvissani. Niissä on uhmaa, katkeruutta ja salattua tuskaa.\n\nMutta maantie jatkuu. Se on ottanut meidät vähitellen valtaansa\nkärsimysvaelluksen pyörteeseen. Tuuli humisee sen yllä, maa nousee ja\nlaskee aivan kuin syvältä maan ytimestä nousevan raskaan hengityksen\nvoimasta, ja joukot ja kuormat vaeltavat eteenpäin kadoten\nloputtomana jonona mäkien taakse.\n\nErään toisen kuorman harjalla vähän myöhemmin näemme istuvan\njälleen vanhan äijän. Noita ikäloppuja ukkoja riittää, talojen\nkantavaareja, jotka nyt joutuvat muiden mukana muuttamaan niinkuin\nnokiset, hallipartaiset riihitontut. Tällä ukolla on myhkyräisten\npolviensa päällä puukantinen Raamattu, jota hän lukee ääneen hevosten\nsyöttöpaikoissa. Sen jylhät, kumisevat lauseet alkavat elää uutta\nelämää tällä kärsimysten tiellä, vavahtamattoman taivaankannen alla.\nÄijän ääni on käheä ja sortunut, mutta siitä huolimatta hän huutaa\npyhän kirjan sanoja tuuleen, hänen partansa tärisee ja paljaat\nikenet hohtavat vaisusti. Monet katsovat häneen päätään pudistellen.\nSekapäisenä he häntä pitävät, surun ja murheen sekapäiseksi tekemänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMajatalossa maantien varrella. Pirtti täynnä väkeä, sotamiehiä ja\nsiviiliväkeä, naisia ja miehiä. Muuan hevosmies nukkuu lattialla.\nHän on saanut jostakin viinaa ja mutisee unissaan etulinjoista,\ntuon tuosta syytäen kirouksia ryssille. Kukaan ei kuitenkaan\nkiinnitä häneen huomiota. Kaikki ovat vaipuneet omien huoliensa\nmaailmaan. Pihassa odottavat kuormat, hevoset lepäävät ja syövät\nheiniä. Silloin nousee pirtin nurkassa seisomaan joku vanha mies\nja alkaa puhua. Samalla nousee penkiltä myös nuori tyttö, jääden\nseisomaan miehen viereen. Mies on umpisokea, ja tyttö on ilmeisesti\nhänen taluttajansa. Sanat kirvoittavat sokean miehen huulilta\nkuin rauhoittavat lumihiutaleet ihmisten syysmustaan ja autioon\nsielunmaahan.\n\n-- Älkää surko, sanoo hän, älkää surko. Me olemme nyt sivuuttamassa\nristintiemme raskainta kohtaa. Me olemme jääneet kodittomiksi,\nkaikki meidän täytyy jättää. Mutta elämämme ei voi enää raskaammaksi\ntulla. Minä olen sokea, mutta silmissäni väikkyy taivasta, näen\nJumalan. Harhailen syvässä pimeydessä, mutta suuri valo kajastaa\nalati silmiini, ja se valo ei ole tästä maailmasta. Päästäkää\ntulvimaan tämä valo sieluihinne, niin te olette onnellisia\nmurheessanne, rikkaita köyhyydessänne, rauhallisia hädässänne ja\ntyyniä kuolemassanne. Ei ole olemassa mitään tämän valon vertaista,\nvalon, joka täyttää avaruuden ja ikuisuuden ja joka on Jumala. Meiltä\nvoidaan riistää kaikki, mitä tässä katoavassa maailmassa omistamme,\nmutta Jumalaa ei meiltä voida riistää eikä Hänen ristiinnaulittua\nPoikaansa.\n\nSokea lähtee huojumaan tytön opastamana läpi tuvan ovelle. He menevät\nulos. Ja kohta he ovat kadonneet maantien sekasortoon. Mutta tuvassa\novat kaikki hiljaa. He katsovat ihmetellen toisiinsa. Vihdoin joku\nnuori nainen kysyy arasti:\n\n-- Kuka tämä sokea mies oli?\n\nMutta kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Hän oli kaikille aivan\nouto. He ovat ymmällä ja ihmettelevät, mutta osa heidän sisäisestä\nkuormastaan on kuin keventynyt, pois pyyhkäisty. Oli kuin ihme\ntapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPataljoonamme on asettunut erääseen taloon. Paitsi meitä on siihen\nmajoittunut myös joitakin tykistön miehiä. Talo on miehiä ja hevosia\ntäynnä; jokainen rakennus, jokainen soppi tässä suuressa, vanhassa\ntalossa on joutunut ihmistulvan alle. Kaikki eivät sittenkään mahdu\nsisään. Pellon laitaan tehdään rakovalkea ja lämmitellään siinä.\nJa muuan vanha lato sytytetään palamaan -- menetettävähän se on\nkuitenkin. Nyt se antaa meille lämpöä, sillä yö on kylmä. Tähdet\ntuikkivat etäisinä, saavuttamattomissa. Koivut mäellä hohtavat\nkuuraisina yövalossa. Koko talo lähimpine ympäristöineen on kuin\nsuuri sotaleiri. Rekiä ja aisoista päästettyjä hevosia häämöttää\nhämärästi pihassa ja navetan päässä. Uudelle rajalle on vielä\ntaivalta.\n\nIstumme rakovalkealla, jonka liekit leimahtelevat ja valaisevat\nlunta ympärillämme. Edempänä pellolla palaa tyhjä lato... Erotamme\ntänne asti miesten tummia varjoja palavan ladon ympäriltä.\nTervaisten puiden haju tunkeutuu sieraimiimme. Savu nousee kirpeänä\ntähtikirkkaalle yötaivaalle. Jonkun toisen rykmentin mies kertoo\ntulen ääressä sotajuttuja. Eräästä partioretkestä vihollisen puolelle\nhän siinä tarinoi. Jonakin pakkasyönä he olivat hiihtäneet vihollisen\nselkäpuolelle, nakelleet käsikranaatteja vihollisen majapaikkoinaan\npitämien talojen ikkunoista sisään, avanneet äkkiarvaamatta\ntulen nuotioiden ääressä lämmitteleviä miehiä kohti ja katkoneet\nkenttäpuhelinjohtoja. Ja aina he olivat hävinneet kuin haamut metsän\npimentoihin.\n\nJätän miehet tarinoimaan rakovalkealle ja lähden kiertämään\ntaloa. Kaikkialla vallitsee vuosisatainen henki. Tämäkin kuuluu\nluovutettavan alueen taloihin. Mitä he, jotka nyt tulevat tänne\ntämän jälkeen, ymmärtävät tästä kaikesta? He muuttavat vanhat pellot\nlinnoitusalueeksi tai tekevät talosta kolhoosin. Silmään lumiseen\npuutarhaan. Siellä näen puoliksi lumeen hautautuneen puutarhakeinun.\nNäen silmissäni kesän, kuulen puutarhakeinun narinan, näen tytön\nhameen lehahduksen... Mutta sitten näen lapion, joka törröttää\npystyssä hangella niinkuin papin siunauslapio avonaisen haudan\npartaalla. Kaikki, mikä liittyy tähänkin vanhaan taloon, tuntuu\ntuhoon tuomitulta, avonaisena ammottavalta haudalta. Koko tienoon yli\nlevittäytyy selittämätön, sisäinen tummuus, karmea äänettömyys.\n\nNouseva päivä on kuitenkin kaunis ja keväinen. Heti aamulla lähdemme\ntaas liikkeelle. Sivuutamme päivällä useita tienvarsilla levähtäviä\njoukkoja; kenttäkeittiöt savuavat. Hevoset syövät heiniään.\nSiirtoväen kuormiakin on yhä liikkeellä. Hitaasti ne pyrkivät\nlänttä kohti. Se on kuin salaperäinen auringonlaskun kansa, joka\nvaeltaa eteenpäin, yhä vain eteenpäin niinkuin sammuvan auringon\nhullaannuttamana. Siellä täällä näkee karjalaumoja, joita naiset\najavat edellään.\n\nYöllä sivuutamme vihdoin uuden rajan. Marssimme erään pienen sillan\nyli, jonka toisessa päässä sotilaat juuri pystyttävät rajapyykkiä.\nHe kaivavat sille kuoppaa jäätyneeseen maahan, aivan sillan pieleen.\nLapiot kalahtelevat. Tässä hetkessä on jotakin kumman raskasta,\nhistoriallista. Vaistoamme sen, ja ääneti marssimme sillan yli. Öinen\navaruus leviää yllämme mittaamattomana ja tähtiä täynnä. Niiden\nikuisessa valossa jatkamme matkaamme. Metsät humisevat kahden puolen\ntietä. Suuret puut kohoavat kuin patsaat isänmaan kamarasta.\n\nMarssimme kuin ajattomuudessa. Jossakin korkealla päittemme päällä\nsoi kumea, yhtämittainen sävel. Taivaanrannasta taivaanrantaan kaikuu\ntuo soitto, tuo iäinen hymni. Se hymisee ja soi meidän tuskamme ja\nkärsimyksemme yllä, tämän maan ja kansan yllä, sovittavana ja uuden\nelämän sanomaa tuovana. Se kaikuu vastaluotujen hautojen yläpuolella,\nkaikuu myös taistelukentälle jääneiden kaatuneiden yllä, joiden\njoukossa on sinun veljesi ja minun. Me ymmärrämme toistemme murheen,\ntoistemme surun, joka ei jätä meitä ennen kuin tulee Hän, joka ottaa\nmeiltä silmiemme kaipauksen yhdellä iskulla, eikä itkua ole enää\noleva eivätkä sinun kyyneleesi vuoda...\n\nUnohtumattomia näkyjä on vierinyt näinä kovina ja katkerina päivinä\nsilmiemme ohi. Me olemme nähneet tuhansien ja taas tuhansien ihmisten\nsiirtyvän pois kodeistaan ja suuntaavan matkansa länteen loputtomana\nsalatun tuskan ja kärsimyksen karavaanina. Heidän osansa on kova.\nMutta heidän kohtalossaan heijastuu pienen kansan kohtalo tässä\ntuhansien vääryyksien maailmassa, jossa kansat vaanivat kuin pedot\nkäydäkseen toistensa kimppuun, maailmassa, jonka varjot tulevat vuosi\nvuodelta yhä syvemmiksi, yhä painostavammiksi, ja jonka päällä jo\npalavat suuren, väistämättömän tuhon valkeat, ellei pelastusta tule.\n\nKuitenkin me tämän verisen kaaoksen ja mielettömän temmellyksen\nlävitse olemme näkevinämme kajastuksen uudesta maailmasta, uudesta\najanjaksosta, joka pian on sarastava. Niinkuin Johannes näki\nUuden Jerusalemin kohoavan maailman hävityksen keskeltä, samoin\nnäemme me uuden maailman nousevan esiin aikojen usvasta niinkuin\nvaltameren pohjalta. Ja meillä on lupa ajatella, että meilläkin\non taistelujemme, koettelemustemme ja kärsimystemme tähden sija\ntässä uudessa maailmassa, että meidän luonnollisia oikeuksiamme\nkunnioitetaan. Me emme ole turhaan taistelleet ja vertamme\nvuodattaneet.\n\nTämä totuus on tuleva päivä päivältä yhä ilmeisemmäksi. Ne sodan\nsynkeät ohra valkeat, jotka leimuavina ja kuumina paloivat Summassa,\nVuoksella ja Taipaleella sekä Laatokasta aina napamereen asti,\neivät ole turhaan palaneet. Niiden polttavan savun ja tulen läpi me\nvaistosimme kansamme vuosisataisen kärsimysvaelluksen aina näihin\npäiviin saakka, jolloin me taas näimme noiden verenkarvaisten\nohravalkeitten syttyvän. Jotain vanhaa ja aikansa elänyttä kuoli,\njotain uutta versosi tilalle. Ja vaikka ristit lisääntyivätkin\nhautausmaillamme, vaikka monien kotiemme sijoilla oli vain\nsavuavia raunioita ja mustia savupiippuja, kansamme koki kuitenkin\nylösnousemuksen, ennentuntemattomien voimien heräämisen. Rintamalta\npalaavien miesten ja kotipaikaltaan siirtyvien ihmisten länteen\nsuunnattuihin kasvoihin heijastui illoin auringonlaskun etäinen\nhehku, mutta tuossa kajastuksessa oli myös uuden päivän odotusta. He\njanosivat sarastuksen väkevää ihmettä.\n\n\n\n\nVeljeni on poissa\n\nEpiloogi.\n\n\nHarmaanpunerva, mullansekainen savimaa, tummanvihreän oraan\npeittämä. Pellot, jotka katoavat taivaanrantaan. Maa tuoksuu,\nhengittää, avautuu taivaalle, sateelle ja auringolle. Tuulet kulkevat\nhumisten sen yli. Yö ja päivä, aamut ja illat vuorottelevat. Maa on\nyhtynyt vuodenaikojen suunnattomaan kiertokulkuun, koko maailman\ntäyttävään valtavaan poljentoon. Maa ja avaruus -- ei ole mitään\nniihin verrattavaa, ei mitään. Ihminen kulkee tietään näiden kahden\näärettömyyden välillä, häipyäkseen lopulta tuntemattomuuteen.\n\nNäen hänet taas, veljeni, ikäänkuin uudelleen lihaksi tulleena,\npeltojen keskellä hänet näen. Siellä hän kulkee siniharmaan usvan\nkeskellä, kuin pilvessä. Väliin näen vain sumusta esiinpistävät\njalat, väliin vahvat hartiat, väliin työn ja huolien kuluttamat,\nsavenharmaat kasvot. Siellä, avarien peltojen helmassa, hän kulkee\nmaan ja avaruuden välillä, hetki hetkeltä yhä aineettomampana\nja katoavaisempana, häipyen lopulta peltojen yllä väreilevään\nvaloon. Toisinaan näen hänen kulkevan auran jäljessä sarkaa ylös ja\nalas, alas ja ylös. Ensin näen korkean jokitöyrään alta nousevat\nhevoset, väkevät, vetävät eläimet. Niiden selät höyryävät ja lavat\npingoittuvat raskaassa vedossa. Sitten näen veljeni, joka hoitaa\nauraa vahvoin, tottunein käsin. Maa nousee, taivas tulee lähemmäksi\nja pilvien varjot. Vako pitenee, maa avautuu, hän on yhtä sen kanssa\nelämässä ja kuolemassa.\n\nNäen hänet myös elonkorjuupäivien kuumassa ja vahvassa valossa,\ntuleentuneen viljan keskellä. Kuulen viljan kahinan, näen veljeni\nkumartuneen selän ja hänen hyvät, rauhalliset kasvonsa lähellä maata,\naivan kuin viljan hehkuvaan virtaan uponneina.\n\nSitten jokirannassa. Olemme uimassa joessa. Vesi on suloisen\nvilpoista, kosken läpi virtaavaa. Lahti kimaltelee ja väreilee\nauringossa. Edempänä on lautta. Hevoset tulevat juomaan jokirantaan.\nJoku koivu on rannassa, sen lehdet välkkyvät syvän vihreinä. Ihana\non lojua alastomana ruohikossa uinnin jälkeen. On kummallisen puhdas\nolo. Siinä makaa kuin kehdossa lapsena joskus hyvin kauan sitten...\nMaa on alla, turvallinen, vanha, hyvä maa ja siintävä avaruus yllä.\nVeljeni nousee lopulta, vetää työvaatteet ylleen ja lähtee. Hän\netääntyy pois, ja minä koetan pidätellä häntä. Mutta hän vain kulkee\npysähtymättä tuolla kuivalla, savisella tiellä peltojen keskellä,\nloittonee viimein näkymättömiin. Herään kuin unesta ja tiedän, että\nveljeni ei olekaan ollut jokirannassa -- olen ollut yksin uimassa,\naivan yksin. Ja minut valtaa äkillinen tyhjyyden aavistus, sellainen\nyksinäisyyden tunne, joka saattaa vallata ihmisen toisinaan syksyllä\navarina, kaikuvina päivinä puiden verenkarvaisten lehtien putoillessa\ntuulen mukana maahan.\n\nNäen veljeni kuitenkin jälleen pihassa. Hän istuu tutulla paikallaan\npenkillä ja riisuu saappaitaan. Tiedän hänen kesäisin tekevän aina\nniin ennenkuin astuu sisälle taloon. Istun hänen vieressään siinä\nvanhojen kuusten viileydessä. Takanamme on uusi luhtirakennus,\njonka veljeni ehti rakennuttaa ennenkuin joutui lähtemään sotaan.\nHän katsoo sitä ja hymyilee. Sukuviiri kääntyy pehmeässä tuulessa.\nSuru istuu jossakin läheisyydessämme, se nousee ja menee huokaisten\nsisälle taloon. Kaikki on outoa ja kummallista.\n\n-- Kuinka sinun oikein kävi siellä Summassa? kysyn vihdoin.\n\nVeljeni kasvoille tulee jotain muistelevaa, raskaasti miettivää ja\nsisäänpäin kääntynyttä.\n\n-- Niin, vastaa hän hitaasti, se oli kaiken loppu. Minä kuuluin\nsiihen joukkoon, joka oli määrätty suojaamaan peräytymistä\nuudelle puolustuslinjalle. Olimme olleet monta päivää kauheassa\nkranaattitulessa. Sinähän tiedät sen tykistökeskityksen. Se oli\nhelvetillistä. Näin pari miestä, joiden hiukset olivat tulleet\nsilloin valkoisiksi. Nuoria miehiä ja hiukset niinkuin vanhuksilla.\nVenäläiset hyökkäsivät ylivoimaisin joukoin ja murtautuivat lopulta\nläpi. Alkoi vetäytymisvaihe. Katkeraahan se oli, mutta sitä ei\nvoinut enää auttaa. Me jäimme jälkeen suojaamaan peräytymistä.\nKranaatteja tuli silloinkin tuhkatiheään. Tuli lopulta täysosuma\nmeidän konekivääripesäkkeeseemme. Tuhouduimme kaikki; koko sen\nkonekiväärin miehistö, joka oli haltuuni uskottu, meni jäljettömiin.\nEi yhtään miestä jäänyt kertomaan tapauksesta, meidän tuhostamme ja\nkuolemastamme.\n\nNyökkään vakavana päätäni.\n\n-- Emme saaneet ruumistasi. Sinut siunattiin kentälle jääneenä\nniinkuin sadat muutkin.\n\n-- Sinne jäi niin moni, sanoo veljeni alistuneesti. Ja samassa hänen\nkasvoilleen valuu merkillinen mullan väri, häviön kajastus. Hän\nhajoaa edessäni maaksi, aivan kuin haihtuu tuuleen. Valo loistaa\nhänen lävitseen. Sanon äkkiä epätoivoisena:\n\n-- Olimme Taipaleella silloin, kun sinä olit siellä Summassa. Kerran\nnäin unta korsussa, että joku oli minua hyvästelevinään. Ehkä se olit\nsinä?\n\n-- Niin, vastaa veljeni jostakin hyvin etäältä, ehkä se olin minä...\n\nÄkkiä minua puistattaa taas sama ikävä, joka silloin korsussa sai\nminut valtaansa. Olen jälleen hautausmaalla, siellä uudella puolella,\nmissä on sankarihauta. On kesä, sodanjälkeinen kesä. Joki välkkyy\nalhaalla uomassaan. Aurinko paahtaa haudoille. Punertavia pilviä\najelehtii taivaalla. Me eloonjääneet seisomme siinä tyhjän haudan\npartaalla. Ei ole ruumista, ei arkkua, johon silmät ja ajatukset\nkohdistuisivat -- on vain tyhjä hauta, joka luodaan umpeen ja jonka\npäälle lasketaan seppeleet. Niin tyhjä oli Kristuksenkin hauta hänen\nnoustuaan ylös kuolleista. Jotain ihmeellistä, jotain juhlallisen\navaraa ja aineetonta on tässä kaikessa. Seisomme kuin jähmettyneen\nalkumeren päällä ja siunaamme sinne hukkuneita. Taivaanrannalla\nei enää ajelehdi tykkien savua. Maa ei vavahtele kranaattien\nräjähdyksistä. Kaikki on hiljaista, sodan pauhu on vaiennut. On aika\nseisoa haudoilla ja siunata kaatuneita. Ja paljon heitä on, paljon\ntulee ristejä... Sillä on niinkuin Egyptin hädän päivinä tai Mustan\nsurman vuonna: montakaan taloa ei ole, jossa ei kuollutta ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMakaan maassa, ruohikossa. Herään jonkinlaisesta unenkaltaisesta\ntilasta, joka on ottanut minut valtaansa. Olen yksin. Näen vain maata\nympärilläni ja kasvavaa ruohoa. Yläpuolellani ajelehtii pilviä. Tuuli\najelee niitä pitkin taivaan kantta. Päätäni huimaa oudosti. Hetken\nminua ahdistaa ajatus, että makaan asemissa kaukana etulinjoilla.\nTaivaanranta on punainen kuin veri, tykkituli leimuaa lakkaamatta.\nKranaatit räjähtelevät. Savua lentää ilmaan ja multaa ja kiviä.\nMaa kumisee, kumisee... Vihollinen hyökkää. Tartun heinänkorsiin\nkuumin käsin. Miten maa vavahteleekaan, se ikäänkuin liukuu alta,\naukenee, liekit lyövät kasvoilleni... Mutta tämä ei ole totta,\ntämä on pahaa unta, hermojen harhaa, nythän on rauha, rauha. Heinä\nhumisee korvissani, alkusuven heinä. Se on kuin kuiskailua toisesta\nmaailmasta. Sorsien huutoja kuuluu joelta. Hevosia torkkuu auringossa\njoki töyräällä. Pellot peittää vihreä oras, ruis jo heilii.\nRuispellon yllä häilyy sinipunervaa savua, oljet välkkyvät silmissä\nsyvän keltaisina. Lintujen ääniä kuuluu avaruudesta ja niiden siipien\nsuhinaa. Kaikki on ihmeen avaraa, hukuttavaa. Maailma vyöryy, keinuu,\nhumisee. Tuntee halua hukkua siihen, haihtua pois kuin tuhka.\n\n-- Maasta sinä olet ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.\n\nIhmisiä kulkee ohitseni näyn kaltaisena saattona, paljon ihmisiä,\nmiehiä, naisia, lapsia. Monet itkevät, useimmat kantavat\nkäsivarsillaan seppeleitä. He laskevat niitä haudoille, joita on\nkaikkialla. Minäkin vien seppeleeni. Maa allamme on kuin valtameri,\nraskaasti aaltoileva, huokaava. Ristejä... Niitä puhkeaa maasta\nkuin jäykkiä, puisia kukkia. Siniristilippuja puolitangossa. Miehiä\nkainalosauvojen varassa. Sotasokeita opaskoirien saattamina.\nKaatuneita, jotka ovat maansa puolesta henkensä uhranneet. Suuri\nvarjojen joukko, joka marssii ohitsemme. Heitä on paljon, ja heihin\nliittyy miehiä yhä kaukaisemmilta ajoilta.\n\nKuinka paljon onkaan tämän maan ja kansan puolesta taisteltu ja\nverta vuodatettu! Häikäistyneinä katsomme tätä uhrin ja rakkauden\nsuuruutta. Se on ylösnousemuksen näky, joka kasvaa silmissämme hetki\nhetkeltä. Se laajenee, paisuu, täyttää maan ja taivaan. Avaruudessa\nyllämme pauhaavat jättiläisurut. Ne soittavat surumarssia, kansamme\nvuosisataista surumarssia, joka vähitellen muuttuu voiton hymniksi.\nKoko maa on kuin vanha tuomiokirkko ja jokainen puu, joka nousee sen\nkamarasta, on kuin pylväs, joka kannattaa kirkon pyhää, humisevaa\nkattoa.\n\nTotisesti: meillä on syytä ja aihetta viettää voiton juhlaa. Me\nolemme sittenkin voittajia. Turhaan ei kansamme kärsinyt sodan\nrasituksia ja kauheita vaivoja. Turhaan se ei noussut Golgatalleen ja\nelänyt siellä ristin tuimissa kärsimyksissä, sillä ilman kärsimystä\nei ole lunastustakaan. Turhaan eivät äidit luovuttaneet poikiaan\nisänmaalle ja kuolemalle. Turhaan me emme kestäneet uuvuttavia\npäivämarsseja ja kamppailleet metsissä, soissa, rämeissä, jokien\nja järvien partailla, missä vain tuhoisat, liekehtivät etulinjat\nkulkivat. Niin, me olemme sittenkin voittajia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran, vuosia sitten, teimme piikkilanka-aitaa veljeni ja minä. Minä\nkiristin lankaa tiukalle ja veljeni naulasi sitä kiinni tolppiin. Se\noli elokuun loppua. Oli jo ilta tulossa. Koko päivän oli hiljalleen\nsatanut meidän tehdessämme aitaa. Mutta illan tullen sade lakkasi,\nja sateenkaari ilmestyi taivaalle. Piikkilangat hohtivat terävinä\nja haavoittavina punertavassa ja sinihohtoisessa iltavalossa.\nMaa jalkojemme alla oli sateen kostuttamaa ja livettävää. Äkkiä\nkompastuin ja löin kasvoni piikkilankoja vasten. Kasvoistani alkoi\nvalua verta. Olimme silloin jo lähellä jokea. Aita oli melkein\nvalmis, ainoastaan johde veteen oli vielä tekemättä.\n\n-- Minäpä katson, kuinka sinun kävi, sanoi veljeni. -- Pintanaarmuja,\nlisäsi hän sitten, yksi haava on vähän syvempi. Anna minun pestä\nkasvosi verestä puhtaaksi.\n\nSamassa hän kumartui ottamaan joesta vettä, jolla pesi kirvelevät\nkasvoni.\n\nKuu jo nousi silloin, kun toimme lauttaa pitkin jokea sille kohdalle,\njonne meidän piti tehdä johde. Veljeni löi tolppia pystyyn joen\npohjaan, saviseen liejuun; niiden väliin sitten kiristin langan.\nViljapeltojen tuoksua kantautui pehmeästä hämystä sieraimiimme, ja se\nyhtyi kummasti jokiveden tuoksuun. Ja kuu nousi hehkuvana ylemmäksi,\npaistaen tummana läikkyvään jokeen. Työskentelimme sen valossa vielä\nhetken. Sitten aita jo tulikin valmiiksi. Johdettakin tuli niin\npitkälle, etteivät lehmät sen ympäri enää uisi. Lähdimme joelta\npeltojen kautta kotiin. Piikkilanka-aita jäi arvoituksellisesti\nhohtamaan kuun punaisessa valossa... Jostakin kajahteli kumeita\nlaukauksia. Ampuivat sorsia joella. Nuo halki pimenevän illan\nkuuluvat laukaukset jäivät kummallisesti kaikumaan korvissani\nviimeisenä vaikutelmana tästä päättyvästä päivästä.\n\nMuistin tämän pienen tapauksen usein sitten vuosia myöhemmin\nseisoessani ampumahaudassa ja etulinjan kuun hohtaessa\npiikkilankaesteisiin ja niiden edessä viruviin vihollisen ruumiisiin,\nkaatuneiden kasoihin. Muutamat tapaukset painuvat lähtemättömästi\nmieleemme toisten taas häipyessä elämäntaustamme hämärään. Syytä\ntähän emme läheskään aina tiedä. Me vain ihmettelemme, kun jokin\npieni tapaus elämämme varrelta nousee joskus esille alitajuntamme\nhaudoista. Mutta kaikilla tapauksilla, pienimmilläkin, on varmaan oma\nsyy-yhteytensä, vaikka emme aina sitä tajuaisikaan. Minulle on tuo\npieni kohtaus iltaisella joella sellainen tapaus. Sateen kostuttama\nmaa, nuo ohuessa iltavalossa kiiluvat, tolppien väliin kiristetyt\nterävät piikkilangat, joihin minä kaatuessani lyön kasvoni veriin, ja\nveljeni, joka sanoo:\n\n-- Anna minun pestä kasvosi verestä puhtaaksi...\n\nNyt tahtoisin minäkin pestä hänen kasvonsa verestä puhtaaksi,\nmutta sitä en voi enää tehdä. Veljeni on poissa. Hän jäi sinne,\nmissä piikkilangat kuultavat etulinjan autiossa valossa sodan\norjantappurakruunun tavoin, veren tahraamina ja haavoittavan terävinä.\n\nMutta kuitenkin: kun sodanjälkeinen outo tyhjyys, kumiseva henkinen\ntila ja monet raskaat muistot liiaksi ahdistavat mieltä, olen joskus\nsanovinani kuolleelle veljelleni ikäänkuin itseäni lohduttaakseni:\n\n-- Anna minun pestä nyt vuorostani sinun kasvosi verestä puhtaaksi.\n\n\n\n"]