Järvikylään Pystyjoen varrelle sijoittuva romaani alkaa traagisella onnettomuudella joen pyörteessä. Tarina seuraa velkaantuneen Katosojan talon tyttären, Sylvin, elämää ja koettelemuksia maaseutuyhteisössä, jossa kalastus ja maanviljely määrittävät asukkaiden arkea.
Jalmari Karan 'Nuoren Sylvi-tytön koettelemus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1711. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
NUOREN SYLVI-TYTÖN KOETTELEMUS
Romaani
Kirj.
EERO KASKI [Jalmari Kara]
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.
ENSIMMÄINEN KIRJA
I
JÄRVIKYLÄ JA ITSE PYÖRRE
Meidän on aluksi, ennenkuin kertomus lähtee kulkuun, syytä tutustua lähemmin Järvikylään ja itse pyörteeseen – tuohon kuohuvaan kurimukseen, jonka imevää voimaa ei mikään näytä voivan vastustaa ja jonka syvyyksiin Suvannon nuori poika niin omituisella tavalla joutui, ajautuen pahasti runneltuna ruumiina miltei kotinsa kynnykselle. –
Pitkä, monipolvinen Pystyjoki saa alkunsa kimmeltävien, korkeiden erämaanvaarojen yksinäisistä lähdejärvistä, joiden vesi on kuultavaa kuin kristalli ja joiden koskemattomuutta kalamiehen pyydys ani harvoin, jos koskaan lie loukannut. Hyppelevinä puroina se aloittaa taipaleensa, leikkien ja tanssien, sukeltaa siellä täällä jängän sammaleeseen, niin piiloon, ettei sitä juuri huomaakaan, mutta pulpahtaa sitten jälleen näkyviin ja polveilee viidakoissa ja ryteiköissä mustia poukamia muodostellen.
Mutta pian se saa lisävettä. Siihen yhtyvät kymmenet haarajoet. Se alkaa levitä, nostaa paikotellen kuohuvia aaltoja ja vaahtopäitä koskia. Sen virta käy yhä vuolaammaksi, yhä useammin sen pinta särkyy epälukuisissa nivoissa ja koskissa, sillä suotta ei sen nimi ole Pystyjoki.
Alempana se tekee laajan mutkan etelään; ja juuri tuon mutkan eteläisimmässä kärjessä joki levenee pitkäksi, mutta melkoisen virtavaksi suvannoksi, jota sanotaan Järveksi. Kun maa niillä seuduin on vehmasta ja viljavaa, on suvannon rannalle aikojen kuluessa syntynyt Järvikylä.
Kylän talot eivät mitenkään ole erikoisia, ovatpahan vain varsin tavallisia maalaistaloja pienehköjen peltojensa keskellä. Lukuisat kullenuotat, joita kesäiseen aikaan näkee kuivumassa telineillään, todistavat kyllä, että kalastus on kylän asukkaille kenties yhtä tärkeä elinkeino kuin maanviljelyskin – oli varsinkin entisinä aikoina.
On kuitenkin yksi talo, Järven alapäässä, joka siron ulkomuotonsa ja varsinkin puutarhansa takia huomattavasti eroaa kaikista muista: se on Katosoja. Katosojan isäntä on näet herra ja nähnyt paljon maailmaa; ja onhan hänen Sylvi-tyttärensä nytkin miltei ryökkinä, vaikka isä elämällään on saattanut talon niin suuriin velkoihin.
Mutta Järvestä on joella vielä lähes kahden peninkulman matka mereen. Heti suvannosta selvittyään se lähtee reippaasti alkuun, kaartaa jälleen pohjoista kohti, pusertuu kallio-uomaansa, käy vuolaaksi, kuohuvaksi, ärjyväksi, kunnes se kiitää eteenpäin valtaisena koskena, viskellen kuin vihassa kuohupäitä aaltojaan. Et saa enää ääntäsi sen rannalla hevin kuulumaan. Se nielee tukin miltei näkymättömiin valkeaan vaahtoonsa, se pärskyttää laineitaan korkealle karien ja salakivien huipuilta, pudottaen ne pirstoutuneina vaahtipalloina takaisin uomaansa. Sen ääni muuttuu oneaksi, hornamaiseksi, miltei karmien selkäpiitä, jos sitä yksinäsi yössä kuuntelet. Se näyttää päivällä, auringon kimalteessa, lukemattomia väriloistoisia sateenkaaria, mutta yöllä se kääriytyy utuvaippaan, jonka hymyilevä kuu koristelee miljaardein timantein.
Sellainen on Pyörrekoski. – Ja tässä koskessa on itse pyörre.
On näet niin, että juuri hiventä ennen kuin koski jälleen talttuu suvannoksi, kohoaa vedestä mahtava ja jyrkkä kallio. Raivokas koski ei mahda sille mitään. Virta ryntää kyllä päin, syöksee hyökkäävien aaltojen rivistön hornamaisella vimmalla kallion kivirantaa vasten, ulvoo kuin himokas susi, mutta kääntyy sitten nöyrästi sivulle, yhä vielä vaahtoista harjaansa pudistaen. Niin sen täytyy voitettuna kaartaa vahvempansa. Mutta heti kun se on sivuuttanut kallion kärjen, se ryntää vihollisensa taakse. Helvetillisellä riemulla se syöksee kalliontakaiseen syvänteeseen valtavat vesimääränsä. Se irnuu hurmiossa, se pyörii, se tanssii, se kiskoo mukaansa kaikki, mikä suinkin on liikkuvaa, ja pyörittää sitä kuvaamattomassa noidankarkelossa kuohujen keskellä. Voi poloista koskenlaskijaa, jonka silmä tai käsi on pettänyt, joka on päästänyt venheensä liian lähelle veden vastustamatonta imupiiriä – sillä siinä on itse pyörre.
Lukemattomia uhreja on tämä pyörre vaatinut. Se on surmannut Suvannosta kaksi ja Koskipäästä yhden miehen. Se tanssittaa suurta tukkia pystyssä kuin sätkyäijää, onpa se tuntikaupalla pyörittänyt kurimossaan kokonaista tukkilauttaakin. Jokainen vene, olkoonpa miten luja tahansa, pirstoutuu kuin päre sen repivissä kuohuissa – niinkuin pirstoutui sekin, jolla Suvannon nuori poika tuli alas.
Sillä heti kun koski on purkanut tappionsa raivon tähän pyörteeseen, tähän hornan tanssiin, se talttuu, tyventyy ja väsähtää suvannoksi. Se on kaivertanut sivummalle tyynen ja syvän poukaman, jossa sen aallot asettuvat hiljaiseen lepoon, hyväilevästi tuuditellen lastuja, risuja, kaarnaa, minkä mitäkin sinne pakoon puikahtanutta.
Ja siinä, tuon poukaman perällä on Suvannon suuri ja mahtava talo, kylän lukko, olkoonpa, että se sijaitsee runsaan kilometrin päässä Järvikylän keskuksesta.
Vähän ylempänä, joen toisella puolen, siinä, missä Pyörrekosken nielu jo alkaa olla hyvin voimakas, sijaitsee Koskipää, vauras ja edistyvä talo sekin, vaikka se vasta verraten myöhään on muuttunut tavallisesta töllistä näin upearakenteiseen asuun.
Suvannon äijä, joka on vanhaa, ylpeätä sukua ja suurentelevaa lajia, vihaa sydämestään Koskipään isäntää, joka hänen mielestään on ollut vain tavallinen souvari, mutta rikkaan naimalla keinotellut itsensä ihmisten joukkoon. Koskipään isäntä vuorostaan karttelee Suvannon äijää.
Ainoa poika on kummassakin talossa – eivätkä nämä pojatkaan ole sovinnossa.
II
JÄRVIKYLÄN TANSSIT
Ken on maalainen, tai muuten paljon oleskellut maalla, sanokoon miltä tuntuu, kun huhu tuo viestin, että kylällä, jossain, on tanssit?
Ensinnäkin tuo huhu. Tuskin kukaan tietää, kuka sen panee kiertämään. Sehän näyttää lehahtavan siivilleen ihan itsestään kuin huoleton perho kesäisen päivän lämmössä. Se tietää tien asumattomien seutujen yli, se liitelee yli vesien, se ehtii elopelloille ja suhisee tuulena kuhilaissa.
Lauantaina sujuu työ niinkuin ennenkin ja syödään työstä päästyä niinkuin ennenkin. Hyvin tarkka huomioitsija saattaisi ehkä havaita jotakin tyystin salattua iloa nuorten katseissa. – Mutta saunassa toimitetaan jo pesu paljon huolellisemmin, ja nuorukainen hioo partaveistään tavallista kauemmin.
Ja koko sunnuntaiaamupäivän on mieli suloisen rauhattomuuden vallassa.
"Tiedä, viitsiikö sinne lähteä. Mitähän sieltä vaan hakee", saattaa nuori tyttö sanoa, mutta on kuitenkin pukeutunut puhtoisimpiinsa.
"Mitäs tuolta. Mutta eihän sitä aina tässä kotosallakaan", vastaa nuorukainen vanhan miehen välinpitämättömyydellä, vaikka lähtee tuntikausia liian aikaisin astuskelemaan kylää kohti.
Tällainen itsestään syntynyt huhu se nyt oli liihoitellut pitkin Pystyjoen laaksoa. Kauniina elokuun sunnuntaina tiedettiin kaikkialla, että Järvikylän Rantalassa on illalla tanssit, ja tuosta tiedosta aiheutuviin valmisteluihin ryhdyttiin niin yhtäällä kuin toisaallakin.
Mitä erityisesti tulee Koskipäähän, sattui vielä niin, että sen talon ainoa poika, Yrjö, ylioppilas, oli juuri lauantaina saapunut maailmalta kotipaikalleen. Yli kaksi kuukautta oli hän viettänyt kesälomastaan maanmittarien mukana Pohjois-Suomen metsissä, samoin kuin edellisenkin kesän oli kokonaan viipynyt poissa. Tosin oli hän viime joululoman aikana kotonaan. Mutta silloin peitti pimeys maailman ja tuisku tuprutti tiet umpeen, niin että hänestä nyt, kesän kuumimmillaan ollessa, tuntui siltä kuin ei hän olisi nähnyt synnyinseutujansa vuosikausiin.
"Saisit sinä muuttaa nuo valkeat housusi, mokomat", sanoo äiti hänelle, kun hän on lähdössä tansseihin.
"Harmittaahan minua itseänikin, äiti hyvä. Mutta kun kaikki muut ovat sen tuhannessa kurtussa, niin minkäs teet."
Ja siinä, rantaäyräällä, seisoo nyt Koskipään Yrjö, kaksikymmenvuotias, solakka, ruskeasilmäinen ja ruskeatukkainen ylioppilas, päällään avoin, sinertävä paita, jalassa hohtavan valkeat housut. Hän seisoo siinä, iltaan painuvan auringon paisteessa, ja katsoo koskea ylös, katsoo yli metsän, jonka takana on Järvikylä ja tanssit. – Juoksujalkaa rientää hän alas törmää veneelleen, tarttuu sauvoimeen ja aikoo ensin yli. Mutta sitten sauvoin, vanha tuttava, ikäänkuin hurmaa hänet; hänet valtaa halu koettaa, vieläkö vene tottelee häntä niinkuin ennen, ja niin hän lähtee työntelemään koskea ylös, veden kohistessa keulan edessä.
Ja Pyörrekosken alla, joen toisella puolen, sonnustautuu Suvannon talon ainoa poika niinikään lähtöön.
Komeat riukuvarret on jalassa, helapää puukko vyöllä ja kaulassa kirjava liina. Tämä Suvannon nuori isäntä on pitkähkö, hieman kumaraharteinen ja tummaverinen; hän on selvänä perin harvasanainen, mutta pienissä pikisissä silmissä on jotakin salamielistä ja vaanivaa.
Ennen lähtöään hän aukaisee avaimellaan tuvan kaapin ja sulloo viinapullon taskuunsa.
"Saisit sinä kaataa siitä minullekin, minulta on kaikki lopussa", sanoo Suvannon äijä pojalleen.
Sillä sellainen maine on tällä Suvannon nuorella pojalla, että "sillä on sitten aina, ja mistähän se sitä aina saa". Ei ole sitä huvitilaisuutta, ettei hän vinkkaisi kylän parhaita poikia, kutakin vuorostaan, nurkan taa ja tarjoisi. Vaikka hän ei ole mikään tappelupukari, on hän kuitenkin kylän lukko, eikä häntä hevin uskalleta vastustaa, hänen rikkautensakaan takia. Ei liioin ole hyvä lähennellä Katosojan Sylviä, jonka kanssa Suvannon Vilhon tiedetään "pitävän yhtä", vaikkeivät he kihloissa vielä olekaan; tarvitaanko siinä kihlausta, kun Katosojan patruuna on Suvannon äijälle korviaan myöten velassa.
Suvannon poika siis kaataa isälleen sen minkä tämä haluaa ja lähtee sitten astumaan jokivartta ylös.
Niin kulkevat pyörrekoskelaiset tansseihin, toinen vettä, toinen maata pitkin.
Mutta kun sitten Katosojan Sylvikin on saanut itsensä kuntoon ja lähtee kotinsa koivukujaa pitkin alas kylätielle, silloin syntyy tämän tanssi-illan ensimmäinen vähäinen kohtaus.
On näet niin, että tällaisina huvi-iltoina on Suvannon Vilholla tapana poiketa Katosojaan Sylviä hakemaan, ja sitä ei nuori, tuskin kahdeksaatoista täyttänyt Sylvi oikein tahdo sulattaa. Vaalea, sirovartinen Sylvi on äidin puolelta jo kauan ollut orpo; ja kun Vilho näin tulee, on emäntäpiian huulilla aina pisteliäät sanat ja silmissä ilkku, joka nostattaa veret poskiin. Ja mitäpä vielä siitäkään, mutta Vilho saattaa pistäytyä isän kamariin, tarjota... Ja sitten isä alkaa taas.
Nuori Sylvi on miltei lapsonen vielä. Kyllä hän aavistaa, että Vilhosta on tuleva hänen miehensä, tavallaan hän pitääkin Vilhosta, mutta hänen naisellisuutensa uinuu yhä, ja väärin olisi sanoa hänen hentoja haaveitaan rakkaudeksi.
Sylviä siis tuskastuttaa se, että Vilho tulee häntä noutamaan. Mutta ei hän liioin halua lähteä edeltäpäinkään tansseihin, sillä kun hän niin on joskus tehnyt, on Vilho ollut äänettömänä ja totisena, ikäänkuin loukkaantuneena; jäipä hän kerran isän kanssa istumaan ja viipyi myöhään yöhön. Tämän kaiken vuoksi on Sylvistä viisainta lähteä hieman aikaisemmin ja kääntyä koskelle, Vilhoa vastaan. – Ja niinpä hän nyt menee koivukujaa alas kylätielle.
Sattuu juuri silloin siihen vastakkaiselta suunnalta Koskipään kotiutunut ylioppilas, joka ankaran sauvomisen jälkeen punoittaa kovasti ja pyyhkii hikeä otsaltaan. Ja Sylvi ja Koskipään Yrjö ovat toki vanhoja lapsuudentuttuja, vaikka he Yrjön poissaolon takia eivät olekaan tavanneet toisiaan pariin vuoteen.
Nyt huomaa Yrjö Sylvin, pysähtyy, nostaa käden silmilleen ja tähyilee kuin ilmestystä. Seuraavana hetkenä hän ripein askelin kiiruhtaa tyttöä kohti ja heiluttaa lakkiaan.
"Sinäkö se olet, sinähän se kuitenkin olet, Sylvi", huudahtaa Koskipään nuori ylioppilas. "Minä en ollut uskoa silmiäni. Sinustahan on tullut täysi nainen. Ja kauniskin olet kuin ruusu."
Sylvistä on tämä nuorukainen nauravine silmineen ja ponnistuksesta punoittavine poskineen ikäänkuin jonkun kaukaisen maan tai ammoin luetun romaanin sankari. Hän ei saa sanaakaan suustaan, ei edes tervehdystä, punastuu vain hiusmartoon saakka, ja silmät säteilevät.
"Anna minulle kätesi; molemmat kätesi oikein, Sylvi... Ja annas, että sinua katsastan! Jopa sinä olet ehtinyt eduksesi muuttua tällä aikaa."
Yhä vieläkin on tyttö ääneti, hymyää vain iloisesti ja yrittää heikosti irroittaa käsiään, joihin nuorukainen on tarttunut.
"Tanssimaanko sinä olet lähdössä?"
"Kuinkas muuten."
"No sitten mentiinkin yhdessä, eikös vaan? Annappas nyt, kun minä oikein pistän käteni sinun käsikoukkuusi, niin toiset pojat pakahtuvat kateudesta... Ja sitten matkalla kerrotaan kahta puolta kaikki kuulumiset... No, no, mitäpä tässä turhia kainostellaan, lapsuudentoverit... Ellei... Ellei sinulla vain omaa mielitiettyä ole?"
Nuori tyttö sävähtää uudelleen punaiseksi ja vastaa hätääntyneesti:
"Ja mitä nyt vielä!"
"Sitähän minäkin."
Oliko tämä valhe? Olivatko nämä hetkellisesti pulpahtaneet, harkitsemattomat sanat se paha, jonka varassa kaikki myöhemmin tuleva hiljalleen versoi ja kehittyi? Kuka voi sen sanoa.
Sillä olihan Sylvi kuitenkin selvillä siitä, että hänestä tarkoitettiin varakkaan Suvannon miniää. Hän oli kuullut sen vanhempien suusta, sivulliset olivat siitä vihjailleet, eikä hänellä itselläänkään ollut mitään Vilhoa vastaan. Toiselta puolen taas ei kylläkään ollut mitään lujempaa sidettä kuin humalaisten isien suurentelevat sanat ja sitten tämä Vilhon ainainen, vaikka väisteliäs ja ikäänkuin kaukaa kiertävä seuranpito.
Miten tahansa. Mutta jos ajattelemme tätä nuorta, vielä uinailevaa naista, niin millä muulla tavalla hän olisikaan saattanut vastata? Että on hänellä Vilho, joka tosin ei ole puhunut mitään rakkaudesta, mutta josta isä ja ihmiset höpisivät ja jota vastaan hän nytkin oli lähtenyt, tullakseen hänen rinnallaan tanssiin... Sellainenhan on täysin mahdotonta.
Sylvi siis vastasi niinkuin vastasi, ja nyt lähtevät nuoret – Sylvi tosin epäröiden ja hidastellen – huvitaloa kohti. Juttelu vapautuu, ilo syttyy silmiin ja vanhat, lapsuudenaikaiset muistot yhdistävät...
Silloin kuuluu ripeitä askelia heidän takaansa, ja siinä seisoo nyt Vilho Suvanto, jurona kuten tavallisesti, pikisissä silmissä omituinen ilme. Hän tarjoaa ensin kätensä Yrjölle, ja tervehtää Sylviä ohimennen ja huolettomasti, kuin omaansa ainakin.
"Milloin sinä olet tullut näille main?" kysyy hän Yrjöltä.
"No vasta eilen, veli veikkonen. Mitäs sinulle kuuluu?"
"Olet kai jo varemmin lähtenyt kylälle, koska en lakkasuon aukealla sinua nähnyt?"
"Ei, kyllä minä tulin aivan äsken, mutta vesiteitä, pukkimalla... Teki mieli pitkästä aikaa... Ja osuin suoraa päätä pahki tätä Sylviä, josta poissaollessani on kehkeytynyt oikea Järvikylän kukkanen."
Suvannon poika ei vastaa mitään, räpyttelee vain pieniä silmiään. Sylvikin on perin totinen ja katsoo maahan. Silloin alkaa Yrjö Koskipää aavistella jotakin ja tilanne käy noloksi.
Vilho oli astellut jokirannan tuttua tietä verkkaisin askelin ja perin valoisalla mielellä. Vaikka hän ei tehnytkään mitään varsinaisia, määräperäisiä huomioita luonnon kauneudesta, vaikutti ympäristö häneen kuitenkin. Hän pysähtyi kuuntelemaan, minne viidakosta lentoon pyrähtänyt pyy laski; Lakkasuolle päästyään hän poimi muutamia heleästi keltaisia lakkoja suuhunsa, seisahtipa porraspuulle ja kumartui katsomaan kuvaansa, joka himmotti alhaalla, suon mustassa ja tyvenessä lätäkössä. Mielessä kulki keveitä ja iloisia kuvitelmia: Hän on menossa tansseihin, poikkeaa Katosojaan ja kysyy:
– Onko Sylvi-neiti kotona?
Tietysti Sylvi on kotona ja tulee häntä tervehtimään.
– Iltaa... Poikkesin kysymään, lähdetkö Rantalaan? Siellä on tanssit.
– Olenhan minä niistä kuullut, mutta en oikein tiedä...
– Jos sinua ei haluta, niin en minäkään välitä... Onko pappasi sisällä?
Ja Vilhon suu vetäytyy ihan hymyyn, kun hän siinä, polulla, kuvittelee näin kysyvänsä. Hän on selvästi näkevinään, kuinka Sylvin suuret silmät hätääntyvät ja kuinka tyttö sitten hermostuneesti vastaa:
– Isä on kai kamarissaan... Jos menet sinne, niin minä tulen sitten noutamaan, kun olen valmis.
On sentään mukavaa, että tuollaisella vähäisellä kysymyksellä: "onko pappasi sisällä", voi suorastaan pakottaa isästään aran Sylvin lähtemään tansseihin.
Mutta kun Vilho ehti Järvikylään, yhä viipyen näissä valoisissa kuvitelmissaan, huomasi hän jo kaukaa nuoren tytön Katosojan kujan suussa ja hänen edessään valkeahousuisen pojan, joka elehti käsillään ja näytti vilkkaasti juttelevan. Tyttö oli Sylvi, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta kuka oli tuo nuorukainen?... Tuo nuori, herran näköinen mies, joka nyt tarttui Sylvin molempiin käsiin, piteli hetken, nauroi ja kumarteli, ja kaapaisi vihdoin tyttöä käsipuolesta ja lähti häntä taluttamaan kylää kohti?
Ihan vaistomaisesti Vilhon askeleet kiihtyivät, ja hänen sydäntään karmaisi oudosti. Hän saattoi jo kuulla Sylvin naurun, nähdä hänen punastuksensa, hänen vähäiset estelynsä, kun toinen tahtoi häntä matkaansa. Ja nyt tunsi hän jo pojankin: sehän oli Koskipään Yrjö... mistä sitten lieneekään siihen ilmestynyt.
Ja siinä tuokiossa tulvahti Vilhon sydämeen eriskummainen vastenmielisyys Yrjöä kohtaan, samalla kun jokin hämärä vaisto vaati häntä osoittamaan välinpitämättömyyttä Sylville.
Kun myöhemmin, sen jälkeen kun he jo olivat tervehtineet, Yrjö sanoi nuo varemmin mainitut sanat: "... osuin pahki tätä Sylviä, josta poissaollessani on kehkeytynyt oikea Järvikylän kukkanen", kuohahti sokea raivo Vilhon sydämessä, ja hän ajatteli katkerasti ja samalla ylpeästi:
– Lipitä, mitä lipität. Toisen omaa sinä nyt havittelet, kylläs sen vielä tiedät.
Ja koko loppumatkan hän oli vasten tahtoaan yrmeä ja äänetön.
Rantalan, tanssitalon, kuistilla seisoskelee nuoria miehiä, joiden piirteitä ei hämärän takia voi erottaa; paperossit vain kiiluvat pimennosta. Kuu ei ole vielä noussut. Taivaanranta on tumma, ja sitä halkovat tuon tuostakin kalevantulet, elokuun äänettömät salamat.
"Kas, kuinka tarjoaa piippuun", lausahtaa muuan jätkä niitä katsellessaan.
Juuri silloin saapuvat Katosojan Sylvi, Suvannon Vilho ja Koskipään ylioppilas. He nousevat portaat yhtä äänettöminä kuin ovat tulleet miltei koko matkan.
"Kuka se on tuo posliinipöksy!" kysyy äskeinen jätkä.
"Sehän se on Koskipään maisteri", vastaa hiljainen ääni pimennosta.
Valssi on juuri tanssittu ja Haitari-Aapo liruttelee hiljaa kaksirivistään, hiukan lepuuttaakseen käsiänsä.
Yrjö eroaa seurastaan ja painuu poikien joukkoon kattelemaan tuttuja: tytöt ottavat Sylvin iloisesti supattaen vastaan; mutta Vilhon saa tuo äskeinen, outo raivo, jonka syytä hän ei voi, kenties ei tahdokaan selittää itselleen, painumaan suoraa päätä kamariin, isännän pakinoille.
Jo helähtää haitarista komeat alkurepäisyt ja sitten alkaa iloinen polkka:
Ai jai jai, kun mukavia kuulin,
Ai jai jai, kun mukavia kuulin,
ai jai jai, kun mukavia kuulin,
niityltä niitetyltä...Katosojan Sylviä ei juuri tanssiteta. Siinä on Vilhon vaikutusta, tuon näennäisesti juron ja rauhallisen nuorukaisen, jonka arvovalta nytkin, vaikka hän itse ei ole saapuvilla, on niin uhkaava, ja jolla "sitten aina on ainetta ja rahaa". Mieluummin annetaan "Katosojan ryökkinän" pidellä seiniä, kuin halutaan joutua Vilhon pikisten silmien tuleen. – Mutta Koskipään Yrjö, hän ei näistä asioista tiedä mitään, ja hän se tyttöä tuon tuostakin pyörittää.
Mutta nyt on niin, että Yrjö Koskipään äiti on tämän samaisen Rantalan tyttäriä, joten siis Rantalan emäntä on Yrjön täti.
Yrjö katsoo suorastaan velvollisuudekseen käydä isäntäväen puolella; hän tervehtää tätiään ja koputtaa sitten isännän kamarin ovelle.
"Täällähän miehet istuvat", sanoo hän iloisesti Rantalan ukolle ja Vilholle, joka siinä paraikaa kaatelee ryyppyjä laseihin.
"Otanko ma sinullekin lasin?" kysäisee Rantalan ukko.
"Tokko ne nämä herrat näin valkeanväristä", naurahtaa Suvannon poika, näennäisesti aivan leikkiä laskien.
Koskipään ylioppilas ei tahdo kieltämällä loukata; hän ei sano mitään.
Ja niin kilistetään ja tyhjennetään ensimmäinen lasi.
Suvannon poika täyttää uudelleen ja sanoo:
"Mies kun mies ja lasi kun lasi." Hän on jo hieman punaisissaan, mutta on tunnettu siitä, ettei juuri koskaan juovu.
Mutta siihen sanoo Yrjö Koskipää:
"Ei veikkoset! Kyllä minä tämän homman jätän teille ja lähden tyttöjä pyörittelemään. Terve mieheen!"
Tähän ei Suvannon poika vastaa mitään, mutta naurahtaa niin käreästi ja omituisesti, että se vielä etehisessäkin soi Yrjön korvissa.
Ja nyt tanssivat Katosojan Sylvi ja Koskipään Yrjö tulista masurkkaa, ovat tanssineet jo kauan. Tanssi kiihtää, nuori veri kiihtää; eikä kumpikaan halua tunnustaa väsymystään, tunnustaa tappiotaan.
"Väsyttääkö sinua?" kysyy Yrjö.
"Eikä väsytä", vastaa tyttö punaisissaan.
Niin he jatkavat, ja Yrjön tumma, aaltoileva tukka liimautuu riippuvina suortuvina hikiseen otsaan.
Kun sitten Haitari-Aapo vihdoin harventaa tahtia ja lopettaa, johtaa Yrjö kohteliaasti tyttönsä ulos vilvoittelemaan.
"Eihän se tanssi mitään, mutta se jäähyllä käynti", kuuluu kuistin pimennosta, kiiluvan paperossin takaa.
Ja sitten kun Sylvi ja Yrjö jo ovat ehtineet pihamaalle:
"Mitä se tuo posliinipöksy höynää tota Katosojan ryökkinää... Missähän Vilho on?"
"Se on isännän kanssa."
Oudon ilkeästi nuo turhanaikaiset sanat koskevat Yrjöön. Nopea kuvasarja säjähtää hänen tajuntaansa: hän muistaa omituisen kohtauksen Katosojan kujan päässä, muistaa Vilhon äskeisen naurahduksen isännän kamarissa ja liittää nämä yhteen äskenkuulemansa kokkalauseen kanssa... Vallan äänettömänä hän saattelee Sylvin etäämmälle.
Kuu on noussut. Se kiertää taivaalla kuin vereenkastettu kiekko: sen valossa saavat kastehelmet punavivahteisen hohteen. Järven kimmeltävällä pinnalla ei liiku värettäkään, mutta tässäkin heikossa valossa saattaa erottaa ranta-alpien omituisesti himmentyneen kellanvärin, joka peilikuvassa näyttää sysimustalta. Luonnon äänettömyydessä, jonka vain kosken pauhu viihdyttävästi rikkoo, tuntuu olevan suoranaista loihtua.
Kumpikaan ei rohkene häiritä hiljaisuutta.
Ja tässä, hopeanhohteisen taivaan alla, on meillä tilaisuus lähemmin tarkata Katosojan nuoren Sylvin mielentilaa.
Vaikka matka tanssipaikalle kului pingoitetun äänettömyyden vallassa oli Sylvi vielä sisääntultaessa tyttömäisen iloinen. Hän viihtyi mielellään Vilhon seurassa, hän tunsi jollakin tavoin nauttivansa siitä salaperäisestä mahdista, jota Vilho osasi ympärilleen levittää. Hän tiesi, että toiset tytöt häntä kadehtivat, ja hänen lapsellista turhamaisuuttaan kutkutti se, että Vilholle ja hänelle aina tehtiin tilaa. – Mutta nyt Vilho jätti hänet heti sisään päästyään, eikä sitten enää tullut. Jätti, niinkuin oli tehnyt joskus ennenkin. Ja mistä syystä? Oliko hän, Sylvi, tehnyt väärin siinä, ettei ollut odottanut Vilhoa kuin orja herraansa, vaan lähtenyt edeltäkäsin Yrjön, entisen leikkitoverinsa kanssa? Kiusa ja häpeä oli seistä seinää pitelemässä toisten tyttöjen salaa ilkkuessa, kiusa ja häpeä oli panna merkille, että tuo Vilhon kummallinen mahti hänen poissaollessaankin vaikutti poikiin, niin että he vain arkoen häntä tanssittivat. Ja kaikkein suurin kiusa: mitä ajatteli Yrjö, joka iloisena ja kauniina pyöritteli kaikkia tyttöjä – ja joka tulomatkalla varmaankin oli jotakin huomannut. "Vilhohan pitää minua kuin hevostaan", kuohahti äkkiä Sylvin povessa, ja hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt pitkästä unesta.
Kun sitten nuori ruskeasilmäinen ylioppilas oli häntä tanssittanut yhä uudestaan ja uudestaan, kaiken aikaa iloisesti rupatellen; kun he pyörivät tulisessa masurkassa kestävyydestä kilpasilla; silloin Sylvin mieliharmi haihtui ja tyttömäinen, vilpitön ilo sädehti hänen silmistään.
Ja nyt, kuistilta, heidän ulos tullessaan, viskattiin jälleen ilkeä viittaus Vilhoon; ja sen kuuli Yrjökin.
Heidän seisoessaan siinä kuutamossa kuohuu tytön nuori povi neuvotonta vihaa. Hän luo syrjäsilmäyksen Yrjöön, joka katsoo järvelle, äänettömänä ja mietteissään. Sylvin on tavattoman tukala olla.
"Mitä tuo viittailu oikeastaan tarkoittaa, Sylvi?" kysyy Yrjö vihdoin, ja hänen silmänsä loistavat kuutamossa suurina, syvinä ja totisina.
"Ihmisten puheita", kuuluu nopea ja miltei vihainen vastaus, jota seuraa ylpeä niskannakkaus.
Yrjö katsoo katsomistaan tuota solakkaa, kaunista tyttöä, joka siinä, lämpimän yön loisteessa, on kuin tuoksuva lehdokki.
Sitten he lähtevät takaisin tanssihuoneeseen.
Piirileikki on käynnissä, ja laulun kauniit sanat ja surunvoittoinen sävel muuttavat ja tyynnyttävät aivan erikoisella tavalla nuoren Sylvi-tytön mielialaa. Äsken kuohahtanut vihan aalto alenee ja lientyy kipeäksi kaipaukseksi. Hän tuntee olevansa hyljätty ja yksin ja hänen tekisi mieli lähteä, mutta ei kumminkaan saa sitä tehdyksi.
Nyt ei Yrjökään häntä enää tanssita. Yrjö on tietysti huomannut ja vetäytynyt syrjään, kuten kaikki muutkin. Mitäpä hän tahtoisi ryhtyä sellaiseen, josta sitten pilkkasanat sinkoavat vasten kasvoja, kuten äsken kuistilla.
Se huomio herättää salatun nyyhkeen povessa, ja nuori Sylvi-tyttö istuu siinä alakuloisena, pää painuneena, ja kärsii ennentuntematonta tuskaa.
Ja sitten tulee Yrjö, tulee kuitenkin, ja pyytää valssiin. Mutta nuorukainen ei sano nyt sanaakaan, kiidättää vain totisena ympäri lattian. Vaikkei Sylvi häneen katsokaan, on hän kuitenkin näkevinään hänen kukoistavat kasvonsa, hänen ruskean, lainehtivan tukkansa ja kirkkaat silmänsä. Ja yhtäkkiä Sylvi tuntee, että nuo sädehtivät silmät ovat häneen kiinnitetyt, hänen kasvoihinsa. Tyttö nostaa päänsä ja katseet yhtyvät. Kuinka nuo totiset, ruskeat silmät samalla kysyvät, polttavat ja rukoilevat! Sylvi ei enää voi irroittaa niistä katsettaan, ei, vaikka miten tahtoisi. Hän tuntee veren pakenevan poskiltaan. Kaikki hänen ympärillään hämärtyy yhdeksi ainoaksi sekavaksi pyörteeksi, jonka mukana hän kiitää, liitelee kuin ilmassa. Hän tuntee nuorukaisen käden kiertyvän uumilleen yhä lujemmin ja lujemmin, tuntee kättänsä puristettavan, ja hän puristaa vastaan, hänen on ikäänkuin pakko siihen. Sydän on pakahtua riemukkaan ja samalla tuskaisen hurmion vallassa, eikä hän enää näe mitään muuta kuin nuo syvät, totiset, paistavat silmät, jotka kysyvät, polttavat, rukoilevat.
"Sano minulle, kun lähdet, niin saatan sinua", kuiskaa Yrjö tukahtuneesti, kun tanssi on loppunut.
"Sanon", vastaa Sylvi kuin unessa, vaipuen voimattomana penkille.
Kynnyksellä, keskellä oviaukkoa seisoo Vilho kädet housuntaskuissa ja kantapäillään kiikkuen. Hänen tummilla kasvoillaan on omituinen vääristys, sillä hän on kyllä nähnyt tämän tanssin.
III
SUVANNON VILHON RAKKAUS
Kuten varemmin on sanottu, on Suvannon juureva äijä kunnan kaikkien varakkaimpia miehiä, ylpeä ja karskisanainen, joka ei vääjää ketään. Hän on hyvä maamies ja hyvä viinamies, mutta harvoin, jos koskaan, häntä nähdään aivan juovuksissa.
"En minä niistä raittiuksista. Puolet ikäänsä ovat olevinaan raittiita ja aina siitä saarnaavat; sitten yltyvät juomaan, eivätkä muuta teekään", on hänellä tapana sanoa. No, kun sellainen mies sitten kasvatti ainoaa poikaansa, niin hyvää piti tulla jälki. Työhön sai poika totutella nuoresta pitäen, kovaan ja sitkeään työhön, mutta kouluja ei äijä kannattanut.
"Mitäpä niihin maamiehen mukulaa; herroiksi ja narreiksi niissä oppivat."
Kansakoulun Vilho kuitenkin kävi, "että oppi panemaan nimensä papereihin", kuten äijä sanoi; mutta siihen se sitten loppui. Ja kieltämättä oli näissä periaatteissa paljon tervettä järkeä, sillä olihan tulevalle isännälle kotona yllin kyllin työtä ja oppimista.
Kun sitten poika pääsi ripille, kaatoi isä ankaran ryypyn isoon pikariin.
"Ota", kuului suora ja lyhyt kehoitus.
Ja kun poika hieman ujosteli tottumattomuuttaan, toisti äijä tiukemmin:
"Ota, ettei sitten isona miehenä veriin lennä!"
Niin annettiin Vilholle jo nuorena täyden miehen vapaus, vapaus, joka kuitenkin velvoitti kenties lujemmin kuin side, sillä hänen oli noudatettava isän esimerkkiä ja hänen tuli tietää, että viina ei suinkaan ollut aine, jonka kanssa kävi leikkiminen.
Se vapaus johti hänet jo varhain kylän raitille. Ja tuskin tarvitsee sanoakaan, että tyttöjen aitan ovet aukenivat liiankin helposti tälle pitkälle ja komeanpuoleiselle, vaikka hieman jurolle ja umpimieliselle "suuren rikkaan" pojalle. Jo varsin nuorena hän tuli kotiinpalatessaan tietämään, miten kesäinen sunnuntai-aamu kimmeltää, kun aurinko vasta on nousemassa ja linnut heräävät laulamaan. –
Hänen äitinsä, pieni, hiljainen, kalvakas nainen, joka kokonaan oli miehensä lujan tahdon kahleissa, pudisteli päätänsä pahoilla mielin, koetteli varoitella, neuvoskella ainoaansa, valittipa joskus itselleen äijällekin.
"Hah, hah, ha", nauroi silloin Suvannon ukko sydämensä pohjasta. "Anna sinä pojan sortteerata, ettei upakkomaata pelloksi havittele."
Silloin kun Katosojan Sylvi ilmestyksen tavoin valtasi Suvannon pojan sydämen, oli kevät herkimmillään.
Oli sunnuntai. Oltiin kirkossa. Rippikoululapsia päästettiin Herran pyhälle ehtoolliselle.
Vilho Suvanto istui isänsä vieressä, kuunnellen matalan virren valtavaa huminaa, joka vuoroin heikkeni, vuoroin pauhasi kuin talven tuisku kirkon korkeassa katossa. Alttaritaulun pyhä jumalanäiti katseli ihanasti vaaleana totisilla silmillään, ja ehtoollisastiat kimmelsivät himmeästi Herran huoneen salamyhkäisessä puolihämyssä.
Tuntui niin juhlalliselta, mieltäylentävältä, ja muisto omasta ripillepääsystä väikkyi mielessä kirjavana kuvasarjana.
Kun sitten oppilapset olivat polvistuneet alttarin ympärille ja kirkkoherra antoi heille kullekin leivän ja viinin, silloin kohtasi Vilhon silmää näky, joka ei sittemmin enää koskaan haihtunut hänen mielestään. Hän näki nuoren, valkopukuisen ja hennon Sylvin kurkottavan soikeat, ihanat ja liikutuksesta verettömät kasvonsa kalkkia kohti. Hän näki värähtelevien huulten hipovan kalkin reunaa, näki suurten, enkelimäisten silmien ummistuvan ja sen jälkeen pään painuvan alas käsiin, nöyrään rukoukseen. Tuo tyttöhän oli kuin jäljennös alttaritaulun jumalanäidistä; luulipa Vilho hurmiossaan näkevänsä samanlaisen sädekehänkin tuon vaalean pään ympärillä.
Siitä hetkestä lähtien oli Sylvi Vilholle jollain tavoin pyhä, ja hän pohti pohtimistaan, mikä oikeastaan oli tuo tyttö, jota oli kasvatettu vähän toisin kuin muita tyttöjä ja joka näihin saakka oli ollut niin sulkeutuneena kotinsa piiriin kuin satujen prinsessa.
Vielä kotimatkallakin väräjöi Vilhon rinnassa kummallinen ja samalla suloinen tuntu, kuin etäinen kaiku humisevien virsien säveleestä.
On omituista, että toinenkin vaihe näiden kahden nuoren suhteessa sattui kirkolla.
Silloin oli talvi.
Suvannon vanhukset olivat tulleet rippikirkkoon, ja Vilho oli heitä kyydissä.
Ja kirkkoon oli tullut Katosojan herrakin tyttärineen; mutta kun virret oli veisattu ja saarna alkoi, nähtiin tytär kyllä penkissä, mutta hänen isänsä paikka oli tyhjä.
Suvannon äijä ymmärsi heti yskän, muikisti suutaan ja kurautti kurkkuaan merkitsevällä tavalla; ei kuitenkaan katsonut olevan syytä mitään huomauttaa edes vaimolleenkaan.
Mutta kirkonmenojen päätyttyä, kun paraikaa hankittiin poislähtöä, tuli nuori Sylvi-neito suvantolaisten reen ääreen neuvottoman näköisenä, kosteus suurten silmien kulmissa.
"Voi setä", sanoi hän Suvannon äijälle, "voisittekohan te hakea isän... kun minä en tiedä, mitä Pollelle on tehtävä".
"Missä se isäsi on?"
"Se lupasi mennä nimismiehellä käymään."
"Ei se sitten sieltä joudu. Lähde sinä vain ajelemaan kotiin, tyttö-parka; kyllä nimismies isästäsi huolen pitää."
Nyt vierähti kyynel jo poskelle asti Sylvin silmästä, ja hetken hän oli hämillään vaiti.
"Mutta minä en uskalla ajaa Pollea, kun se pelkää."
Suvannon äijä kaivoi piipun taskustaan ja pisti sen leukapieleensä.
"Äläs nyt hätäile, tyttö-riepu, kyllä tässä keinot keksitään... Menehän sinä, poika, ajamaan tuo hevonen Katosojaan."
Vilho Suvanto tunsi sydämessään oudon säjähdyksen, ja verikin taisi syöksyä kasvoihin. Hän ei kuitenkaan sanonut halaistua sanaa, seurasi vain Sylviä Pollen luo, peitti tytön perin huolellisesti rekeen ja hypähti kuskipukille. Oli kirisevän kylmä pakkanen.
Niin ajoivat he äänettöminä läpi lumisen metsän, reenjalasten kirskuessa ja kulkusten viihdyttävästi kilistessä. Suvannon poika ei osannut muuta kuin silloin tällöin kysyä: "Eihän vain ole vilu?" "Eihän vain käsiä tai jalkoja palella?" ja siihen kuului tytön lempeä vastaus: "Ei yhtään", "Ei ollenkaan".
Ihan pyrki Sylviä huvittamaan tuo vaitelias ajomies, jonka tanakat hartiat hän näki edessään ja joka niin silmäänpistävän huolellisesti karttoi vähäisintäkin kaatopaikkaa tiellä. Epämääräinen myötätunnon aalto tulvahti tytön sydämeen, ja hän olisi pyytänyt Vilhoa viereensä, pois kylmältä kuskipenkiltä, jos olisi kehdannut ja jos se olisi sopinut.
Vilhon mielentila oli sensijaan paljoa sekavampi. Tuossa hänen takanaan istui nyt se tyttö, jolla kerran kirkossa oli ollut kuin enkelin kasvot; hän kyyditsi sitä, eikä voinut itseltäänkään salata sydämensä outoa tykytystä. Sen isä oli juomassa nimismiehellä... Eikä kuitenkaan saattanut sille puhua, niinkuin toisille tytöille.
Jonkinlainen käsittämätön viha hiipi hänen mieleensä, viha siitä, että tuo olento, joka hänestä oli kuulunut tavallaan toiseen maailmaan, istui nyt tuossa, hänen kätensä ulottuvilla, aivan samoin kuin joku niistä, joiden aitassa hän oli käynyt, ja sipitti huulillaan: "Ei yhtään", "Ei ollenkaan".
Vaikka tämä talvinen retki ei siis johtanutkaan mihinkään läheisempään kanssakäymiseen, jätti se kuitenkin herkän ja hienosyisen yhteistunnon väräjöimään nuorten sydämiin.
Se huomattiin paraiten kesällä, kun Katosojan Sylvi muiden tyttöjen mukana uskaltautui kyläkeinulle. Toisillahan oli valittunsa, ja illan kuluessa puikahteli keinukunnaalta pari parin jälkeen omille teilleen. Silloin piti Suvannon vaitelias poika sekä velvollisuutenaan että oikeutenaan saatella kotiin Katosojan tytärtä. Ja näillä saattomatkoilla heidän ystävyytensä sitten lujittui ja muutti muotoaan.
Ja niin alkoi myöskin huhu tehdä kiertokulkuaan.
"On se kyllä sinne tänne kolkutellut, mutta Katosojan hienoa se meinaa, näkeehän sen kaikesta", sanoivat ihmiset, joiden nenä aina syyhyy toisten asioihin.
"Ilmankos Suvannon äijän tuhannet ovat niin löyhässä kun Katosojan herrasta on kysymys."
Kunnes sitten huhu ehti Suvannon äijän kuuluviin ja pani tämän päiviksi miettimään.
Ja niin siinä miettimisen jälkeen kävi, että Suvannon äijä eräänä iltana vinkkasi poikansa peräkamariin.
"Istu."
Sen jälkeen oli hyvin pitkän aikaa aivan hiljaista ja poika aprikoitsi, mitä isällä mahtoi olla sanottavana.
"Sitäkö sinä meinaat, Katosojan tytärtä?"
Poika ällistyi niin, ettei vastauksesta voinut olla puhettakaan; hänen kulmakarvansa kohosivat, ja pikiset epäluuloiset silmät pureutuivat isän silmiin.
"Kysyn vaan sen puolesta, että jos meinaat, niin leikki pois... Että sen tiedät."
Yhäkään ei kuulunut ääntä pojan suusta.
"Ja se on sitten niin, että siitä on minun heti puhuttava patruunalle... Siinä on kyseessä yhdet jos toisetkin asiat."
Veri syöksyi Vilhon otsalle, ja hänen pienet silmänsä rävähtivät. Olisi tehnyt mieli sanoa, että isän oli paras pysyä erossa näistä asioista, että hän hoitaisi ne kyllä itse... Ja ettei niissä toistaiseksi mitään hoitamista vielä ollutkaan. Mutta hän tunsi kyllä isänsä ja tiesi, että oli viisainta pitää suunsa kiinni hyvän sään aikana... Niin, ja loppujen lopuksi: eihän saattanut kieltääkään.
Suvannon äijä nousi, mikä merkitsi sitä, että valmiit ollaan ja nyt sopii lähteä. Kuin hyvästiksi hän kuitenkin vielä lisäsi:
"Muuten, ei se ole vastoin minunkaan mieltäni."
Se sana oli Vilholle kuin lempeä käden sipaisu.
Kun Suvannon äijä totilasin ääressä karskilla tavallaan teki näistä asioista selkoa Katosojan herralle, niin kihlajaiset kaikkine asiaankuuluvine menoineen siitä olisi tullut, jos Katosojan patruuna olisi ollut toisenlainen mies.
Sillä olihan Katosoja kyllä, niinkuin hyvin tiedettiin, paha juomari, joka kaupunginmatkoillaan ja monesti muulloinkin vietti vuorokausia suorastaan tajuttomassa tilassa, ja vielä suurempi korttipeluri, joka oli kiinnittänyt talonsakin viimeistä lautaa myöten. Mutta hän oli joka tapauksessa herra ja älykäs mies. Hän oli valtuuston jäsen, hän oli kiertänyt maailmaa ja nähnyt monenmoista, hän oli lukenut melkoisesti, ja hänen neuvojaan tarvittiin lähellä ja kaukana. Jos ei hänellä olisi ollut noita suuria virheitä, olisi hän ollut kerrassaan huomattava henkilö.
Ja mikä parhainta, hän oli myöskin hyväsydäminen mies, niinkuin useinkin sellaiset ihmiset, jotka ovat eksyneet erheisiin.
Kun siis Suvannon äijä piti hänelle luentoa nuorista, ja karskiin tapaan selvitteli heidän keskinäisiä välejään, tuli patruunalle kosteus silmiin ja vaimovainajan kuva sukelsi ilmielävänä mieleen. Kotvan hän mietti ja sanoi sitten päättävästi:
"Velassahan minä sinulle kyllä olen, korviin saakka, enkä minä kunnialla sitä pysty edes selvittämään. Mutta sen minä kuitenkin sanon, ettei lapsina naimisiin ei, ennenkuin tyttö on täyttänyt kaksikymmentä vuotta."
Kun Suvannon äijä oli ääneti ja likisti sikaarinpätkän lujemmin huultensa väliin, jatkoi Katosoja kuin lievitteeksi:
"Eiväthän he ennemmin saa elinvoimaisia lapsiakaan, onhan sen lääketiede osoittanut... Äläkä sinä suinkaan luule, että minulla olisi jotakin sinun poikaasi vastaan, päinvastoin, – kelpo mies. Ei siis muuta kuin se, että annetaan ajan kulua, silloin on asia selvä, mikäli se minusta riippuu."
Ja loppujen lopuksi hän vielä lisäsi:
"Ja että minä sitä tahdon, sen sinä kyllä asioistani arvaat."
Ehkei olisi Suvannon äijän kuitenkaan pitänyt ottaa tätä asiata puheeksi Katosojan kamarissa, sillä Sylvin ja Vilhon suhde muuttui siitä varsin omituisella tavalla.
Sillä vaikka ukkojen sopimuksesta ei yhdellekään kuolevaiselle hiiskuttu sanaakaan, niin huhu, tuo ihmeellinen huhu, joka penkoo salatuimmatkin kätköt, vainusi kuitenkin asian oikean tilan. Joistakin varsin vähäisistä seikoista se punoi perustelunsa, ja ihmiset tiesivät vallan varmasti, että Katosojan kauniista tyttärestä oli tuleva Suvannon äijän miniä.
"Sitä se on tähtäillyt, kun se niitä rahojaan sillä tavalla..." sanottiin.
Ja nuoret tiesivät sen myöskin itse.
Sylvi-tyttöhän oli puhkeamaton umppu, jonka sielunelämä vielä uinui lapsellisten haaveiden sumuissa. Hän tavallaan piti paljonkin Vilhosta, oli pitänyt tuosta äänettömästä talviajelusta alkaen. Lapsellisesti ilahtuen ja ylpeästikin hän nautti siitä turvallisuudentunteesta, jonka Vilhon arvovaltainen olemus hänessä synnytti.
Mitä sitten Vilhoon tulee, niin ei sovi unohtaa, että hän oli nuorten joukossa "hakamies". Hän oli varakas, hänellä oli aina viinaa, ja hän tarjosi sitä, mutta juopui itse yhtä harvoin kuin isänsäkin; hänellä oli parempi "tyttötuuri" kuin muilla, mutta hän ei koskaan juorunnut niistä asioista; hän ei suotta haastanut riitaa, mutta ei liioin väistänyt ketään, jos kerran suuttui. Tarvittiinko enää muuta. Juroushan on arvokkuuden sukua henkilöissä, joilla on persoonallisuutta.
Ja Sylvi oli tyttö, joka ensin oli ilmestynyt Vilholle kuin jumalanäiti, sitten vähitellen syövyttänyt kuvansa yhä syvemmälle hänen sydämeensä, mutta jota kuitenkaan ei käynyt lähestyminen, kuten muita tyttöjä. Vaikka sydän oudosti värähti hänen läheisyydessään ja vaikka nyt jo oli varsin helppoa puhellakin hänen kanssaan oli hänessä sittenkin jokin voima, joka piti loitolla. Itse isäkin oli hänestä sanonut, että "pois leikki". Ja niin oli heidän suhteensa jäänyt vaille yhtäkään lemmensuudelmaa.
Tuo saattoi joskus herättää Vilhon sydämessä hämärää raivoa, joka oli sukua vihalle, sille vihalle, jota hän silloin, kauan sitten, lumisella kirkkotiellä oli tuntenut sen johdosta, että hänen enkelinä pitämänsä tyttö oli siinä hänen ulottuvillaan. Tuon raivon vallassa oli lohduttavaa teeskennellä kylmyyttä, olla näennäisesti välinpitämätön tytön suhteen. Jos esimerkiksi tyttö lähti yksin, noutamatta huveihin, niin Vilho jollain tavoin nautti siitä, että jäi niistä pois, tai meni Katosojan kamariin ukon kanssa totia juomaan. Hän nautti omasta voimastaan, jonka tiesi täältäkin kaukaa voivan pitää poikien hyppyset erillään, nautti siitä, että täältäkin kaukaa tiesi tytön omakseen.
Sillä tuo tyttö oli hänen, se oli hänen varma vakaumuksensa. Sylvin oli määrännyt hänelle hänen oman sydämensä tunto, isien sopimus ja ennen kaikkea rahan voima. Ei ollut kiirettä millään. Raha oli side, joka kesti, se oli kuin marhaminta varsan kaulassa. Ja eikö todellakin tyttö ollut kuin varsa, jonka hän oli huolellisesti aidannut, jota hän vaali ja josta hän kasvatteli ajokasta itselleen. Hyvin sopi siis antaa ajan kulua.
Joka nyt luulee, että Vilho haaveksien ja kärsivällisesti kasvatteli tätä kukkaansa, erehtyy kuitenkin täydellisesti.
Hän kulki raitilla ja kylän poikien joukossa niinkuin ennenkin, ja milloin oli ottanut ryypyn liikaa, koputteli kernaasti tyttöjen aitanoville.
"Mitä sinä vieraissa kolkuttelet, mene omasi luo!"
Mutta Vilholla oli viinapäissään isänsä karski sanontatapa ja ylpeä luonto. Pienet silmät vain välkähtivät häijysti, kun hän vastasi:
"En minä juoksijahevosella tunkioita hajoittele."
IV
JÄRVIKYLÄN TANSSIEN JÄLKEEN
Tällainen mies oli siis Vilho Suvanto. Ja nyt hän seisoo Rantalan tanssituvan kynnyksellä, kädet housuntaskuissa, kantapäillään kiikkuen, ja näkee millä tavoin Sylvi ja Koskipään Yrjö tanssivat.
Silloin hänen sydäntään karmaisee oudon kipeästi.
Tehdään poislähtöä tanssiaisista ja Yrjö Koskipää auttaa kohteliaasti vaatteita neitosten ylle, auttelee ennen kaikkea Katosojan Sylviä, joka kyllä on nähnyt Vilhon kynnyksellä ja siitä syystä on käynyt totiseksi ja miltei pelokkaaksi. Pelko taas herättää samanlaisen vihan aallon kuin äskettäin kuistilta kuullut pistävät sanat. Niskannakkauskin on samanlainen kuin äsken, kuun hopeoittaman taivaan alla.
Ei olisi Vilho se mies, mikä on, jos hän nyt aikoisi väistyä. Jo ennemmin kuin muut on hän pihamaalla, lakki takaraivolla, ja siinä hän vartoo päättäväisenä. Ei ole ennen toinen saattanut kemuista kotiin sitä tyttöä, jonka hän pitää omanaan, eikä sitä tehdä nytkään, ei jumaliste! Hän tietää kyllä tehtävänsä ja hän osaa hoitaa omansa... pyöritelkööt sitä muut, minkä pyörittelevät. Ei sovi tanssiväen nähdä, että Koskipään valkohousu hyppäisi Suvannon Vilhon varpaille.
Kun siis Sylvi ja Yrjö käsi kädessä ovat ehtineet portaita alas pihamaalle, asettuu Vilho päättäväisesti Sylvin viereen ja sanoo, ikäänkuin ei Yrjöä huomaisikaan:
"Jaha, joko lähdetään?"
Näiden sanojen vaikutus Sylviin on ilmeinen. Hän vavahtaa. Nopealla nykäisyllä hänen kasvonsa kääntyvät Vilhoa kohti, ja hänen suuret silmänsä säihkyvät. Ne säihkyvät hämmästystä, epämääräistä pelkoa ja vihaa. Vai niin, tuo mies, joka niin nöyryyttävällä tavalla on laiminlyönyt hänet, suvaitsee nyt jälleen asettua omaksumaansa holhoojan asemaan. Vaistomaisesti neitonen kallistuu Yrjön puoleen ja tarttuu häntä käsivarresta kuin turvaa pyytäen.
Yrjössä taas – kaiken sen perusteella, mitä hän illan kuluessa on havainnut – nuo sanat herättävät sellaisen tunteen, että hänen tekee mieli hattua nostaen poistua. Mutta samalla Sylvin turvautuminen häneen nostattaa hänessä miehen alkuperäisen puolustusvaiston, ja itseään kaikin voimin hilliten hän kysyy käreästi: "Sinäkö tulet yhtä matkaa?" Samalla hän työntää kätensä Sylvin kainaloon. Jo tuo pistävä kysymys on Vilholle kuin isku vasten kasvoja. Mutta paljoa enemmän koskee häneen kaikki se, minkä hän huomaa Sylvistä – silmien pelko ja viha, ja sitten kallistuminen Yrjön hoivaan. Hänen päässään ikäänkuin pimenee. Sekavana ryöppynä siellä vilahtaa muisto tulomatkasta, muisto äskeisestä tanssista, jonka kaikki nuo, jotka nyt tuossa ympärillä töllistelevät, ovat nähneet – niinkuin nyt ovat kuulleet Yrjön sanatkin. Taas karmaisee hänen sydäntään. Nyrkki pusertuu, ja sokeassa raivossaan hänen tekisi mieli lyödä Yrjöä, lyödä kaikkia. Jokin merkillinen oman arvon tunto hänet siitä kuitenkin pidättää. Hampaat vain kirahtavat, ja äänessä väräjää kuin raivokas itku, kun hän vastaa:
"Kyllä minä tieni tiedän, jumaliste!"
Sen sanottuaan hän lähtee kiivain askelin ja päätänsä kääntämättä eteenpäin.
Sylvi ja Yrjö lähtevät käsi kädessä kylätietä pitkin Rantalasta Katosojaa kohden.
Hajaantuvan tanssiväen sekava hälinä, josta joku huudahdus erottautuu ymmärrettävänä korvaan, vaimenee vaimenemistaan. Kuu paistaa, tuo elokuun lempeästi hymyilevä lyhty, jonka varjot ovat niin jyrkät ja pimeät ruiskuhilaiden, heinäsuovien ja liikkumattomien puiden vaiheilla. Keveä usva keinuilee joen uomassa ja kaste kimmeltelee tienvieren nurmessa.
He kulkevat vallan äänettöminä.
Äsken tapahtunut kuohuilee vielä sekavana Yrjön mielessä, tehden hänet neuvottomaksi. Sylvi taas tuntee haikean alakuloisuuden hiipivän sydämeensä.
Metsäiseltä syrjätieltä kuuluu poikien laulu:
Pitkää matkaa kulkeissani
minä rupesin aattelemaan,
että en minä rupea toisen heiliä
kotia saattelemaan...Sävel kantautuu ihmeen kirkkaana tyynessä yössä. Yrjö nostaa päätänsä ja sanoo:
"Sittenkin sinulla on jotakin Vilhon kanssa... Eihän tätä muutoin voi ymmärtää."
Sylvi on pitkän aikaa vastaamatta. Hän on kuin kukka, joka tänä iltana on avannut teräinsä maljan. Hänen sydämessään on samalla haavaa herännyt sekä viha että rakkaus. Kun hän vihdoin vastaa, ei hänessä enää ole häpeän tunnetta, niinkuin illalla kotinsa koivukujan suulla; ei liioin tyttömäistä uhmaa, niinkuin äsken tanssitalon pihamaalla; pikemmin heräämisen ihmettelyä ja omituista vakuutuksen tarvetta, joka ainakin yhtä paljon kohdistuu häneen itseensä kuin Yrjöönkin.
"Ja kuitenkaan ei ole mitään."
Se oli kolmas kerta, jolloin nuori Sylvi-tyttö samana iltana kielsi Suvannon pimeäsilmäisen ja kummallisen pojan.
Katosojan koivukujan pimennossa, missä vasta muutama tunti sitten olivat miltei vieraantuneina tavanneet toisensa, seisovat Sylvi ja Yrjö kiihkeästi kuiskaillen. Nuorukainen on kiertänyt kätensä neidon vyötärölle, ruskeat silmät palavat kulmien varjosta; sitten pää kumartuu ja huulet yhtyvät suudelmaan yhä uudestaan ja uudestaan.
"Kuinka kaikki on omituista", sanoo Sylvi hiljaa, kuljettaen kuin hyväillen kättänsä Yrjön olkavartta pitkin. "Minusta tuntuu kuin olisin nukkunut. Nukkunut ja nyt herännyt keskelle kukkivaa kesää... Ja ihmeellistä, että nyt voin sinulle puhua, mistä tahansa, kuinka kauan tahansa... Äsken oli miltei mahdotonta sanoa sanaakaan."
"Ja entäs minä, Sylvi", aloittaa Yrjö lempeästi ja samalla riemukkaasti hymyillen.
"Minä olen ikäänkuin jostakin humahtanut rakkauden ruusutarhaan. Monien silmien minä olen ehtinyt nähdä maailmalla säteilevän, mutta eivät ne ole olleet sinun silmäsi. Nuo silmäsi, joista ikäänkuin valuu hurmio sydämeeni."
Ja jälleen lähenevät nuo varjon kaltaiset olennot puiden alla toisiansa sulautuen kuin yhdeksi. –
Kun eronhetki koittaa ja kädet vielä puristavat toisiaan, kuuluu kaksi kuiskausta kuin tuulen henkäys uinuvissa puissa.
"Siis huomenna törmällä."
"Huomenna."
Vielä kädenpuristus, vielä viipyvä katse, jonka kuutamo syventää. Sitten tyttö kääntyy kujaa ylös, ja nuorukainen lähtee ripeästi astumaan jokirantaa kohti.
Juuri kun Yrjö Koskipää on Katosojan kujansuusta ehtinyt yli maantien ja painuu rantaan johtavalle polulle, kohoaa viidakon laidasta, suuren kiven varjosta haamu, joka kuutamossa näyttää kalmankalpealta ja jonka pienet silmät kiiluvat kuvaamatonta kostonhalua. Hän seisoo hetken puolikumaraisessa asennossa kuin kuunnellen; sitten hän lähtee varovaisesti hiipimään Yrjön perään, pysytellen tarkoin puiden pimennossa.
Sopii kyllä ihmetellä, mutta epäilykselle ei jää mitään tilaa: siinä on ylpeä ja juro Vilho Suvanto – salakatselijana.
Sillä kun Vilho hammasta purren ja itkuun saakka vimmoissaan oli sanonut: "Kyllä minä tieni tiedän, jumaliste", oli hän voimainsa takaa kiiruhtanut askeleitaan niinkauan kuin tie kulki suorana ja tanssiväki saattoi nähdä hänet. Mutta kun tie mutkistihe rakennusten taakse, kun kylän talot alkoivat harventua ja Katosojan kujansuu häämöttää, silloin käyntikin ihan itsestään hiljeni ja jalat alkoivat tuntua niin raskailta, ettei milloinkaan ennen.
Kuohuva kiukku lientyi ja muuttui syväksi, ahdistavaksi kivuksi, jonka laatua Vilho ei ymmärtänyt. Se oli herännyttä, mutta vielä miltei tiedotonta mustasukkaisuutta. Se tyttö, joka oli ollut hänelle kuin taivaan ilmestys, jonka hän oli omakseen valinnut ja omakseen luullut, se tyttö oli tanssinut toisen kanssa hurmiossa, jonka vertaa Vilho ei milloinkaan ollut voinut hänessä herättää. Eikä siinä kyllin; kun hän nyt, lähdettäessä, oli astunut pihamaalle, vielä varmana ja ylpeänä, ikäänkuin omaansa perimään, oli tyttö selvästi peljännyt häntä ja hakenut turvaa toiselta.
Kääntynyt toisen puoleen – jumaliste!
Viina läikehti vielä Vilhon päässä ja kiihti hänen tunteittensa temmellystä... Että saattoi olla joku, joka uskalsi ryhtyä tuommoiseen, uskalsi olla välittämättä hänestä, Vilhosta, jonka sentään oli... Mutta kyllä hän sille vielä näyttää. Koskipään piimälakkia ei tässä niinkään vain vääjätä.
Hänen askeleensa hidastuivat yhä ja yhä, ja kun hän ehti Katosojan kujan suuhun, pysähtyi hän tykkänään, neuvottomana ja hämillään, ollenkaan tietämättä mihin ryhtyä.
Vielä kerran laimea raivon ja tarmon puuska kuohahti hänen rinnassaan:
– Omani minä otan vaikka toisen sylistä!
Hän poikkesi tiepuoleen ja istuutui kivelle odottamaan.
Mutta siinä hänet valtasi masentava voimattomuuden tunne. Hän häpesi entistä käytöstään, häpesi saamattomuuttaan ja arkuuttaan tyttöön nähden, häpesi tätä iltaa ja ennen kaikkea sitä, että istui nyt tässä vaanimassa kuin mikäkin salakyttä.
Hän kourasi poveaan ja tunsi siellä pullon. Kovin kiiruusti hän sen nosti huulilleen ja tyhjensi peräkkäisinä kulauksina pohjaan saakka.
Ja varsin pian tuska hellitti ja rohkeus palasi. Häpeä katosi tyyten. Hän tahtoi nähdä, mitä nyt seurasi... Eikä siihen ollut kellään mitään sanomista.
Juuri silloin Yrjön ja Sylvin vartalot kuvastuivat rinnakkain kuutamoisella tiellä.
Vilho kumartui kiven varjoon. –
Vilho Suvanto on nyt nähnyt Sylvin ja Yrjön ensimmäisen lemmenkohtauksen Katosojan koivujen alla ja hiipii puiden pimennossa Yrjöä seuraten.
Uskomattomalla tavalla on äsken nautittu viina mennyt hänen päähänsä. Mutta hän ei osaa mitään ajatella, tuskin tietää, mitä tekee. Sydän kumisee oudosti ja ohimot jyskyttävät. Silmissä pyörii tulisia renkaita ja polvi horjahtaa ja vapisee, kun hän varovasti kulkee eteenpäin.
Hän hiipii yhä etemmäs. Hän nielee yhtämittaa, ikäänkuin kurkkuun kohoaisi alinomaa jotakin karvasta. Verestävien silmien välkkeessä on jotakin vaanivaa ja ilkeätä.
Kun Yrjö Koskipää ehtii jokirantaan, ei hän heti sysää venettään virtaan, vaan seisoo hetken koskelle katsellen ja hengittää syvään yön viileätä ilmaa. Hän painaa kohoilevaa rintaansa molemmin käsin, yhä vieläkin juopuneena syttyneen lempensä hurmasta.
Silloin, kosken pauhusta huolimatta, kuuluu risahdus jostakin sivummalta.
Hän kääntää nopeasti päänsä, ei kuitenkaan ehdi havaita, mitä on tapahtumassa, mutta vaistonsa ohjaamana kyyristyy nopeasti.
Viiltävä jumaus tuntuu hartioissa. Se heittää hänet nenälleen ja on viedä häneltä tajunnan. Hänellä on kuitenkin selvä käsitys siitä, että häntä on lyöty jollakin seipäällä tai vahvalla kangella, ja että tuo äskeinen vaistomainen kumarrus on saanut kangen luiskahtamaan selkää pitkin ja siten hänet pelastanut.
Itsepuolustuksen tarmo saa hänen silmänsä räiskähtämään. Salamannopeasti on hän pystyssä. Hän näkee korkean haamun, lyöjän, joka itsekin on horjahtanut oman iskunsa voimakkuudesta. Vaistomaisesti ja kaikella mahdollisella voimalla hän suuntaa nyrkiniskun ahdistajansa kelmeihin kasvoihin...
Vasta kun tämä makaa maassa, saamastaan lyönnistä tajuttomana, huomaa Yrjö hämmästyksekseen, että salakavala vaaniskelija on Suvannon pimeäsilmäinen poika.
Kuohuksissaan ja rystysissään kipua tuntien työntää Yrjö veneensä vesille ja jättää Vilhon siihen. Vain vaivoin sallivat pakottavat hartiat hänen käytellä melaa.
V
TAPPELUN ENSI VAIKUTUKSET
Kun Suvannon poika maanantai-aamuna herää aitassaan, tuntee hän poskipäässään yhäkin mojovaa pakotusta, ja oikea silmä ei aukene.
Kimppu auringonsäteitä pääsee jostakin reiästä pimeään aittaan ja muodostaa kirkkaan pyörylän lattialle. Taitaa olla päivä jo.
Vilho ponnistautuu pystyyn, vaikka jäseniä vielä raukaisee, raottaa hieman ovea ja kaivaa liivintaskusta kellonsa. Ei, ylös tästä on yritettävä, että ehtii murkinalle. Muutoin ei ole hyvä tulla isäukon näköpiiriin.
– Joko ne pakkaa tarttumaan herrojen konstit? – saattaa äijä jumahuttaa, jos ken maanantaina nukkuu pitkään.
Sitten muistuu mieleen kaikki eilinen, ja sävähdys käy sydämessä. Mutta Vilho karkoittaa turhat ajatukset mielestään, etsii taskupeilin ja tarkastaa silmäänsä. Kylläpä on kamalan näköinen. Koko poski on sinipunerva kuin nauris, ja silmä on kokonaan piilossa. Kuinka hiidessä tästä ilkiää mennä pirttiin.
Hän käy kaivolla, valelee pitkän aikaa poskeaan kylmällä vedellä, tuon tuostakin ympärilleen vilkuillen, sattuisiko joku näkemään.
Ja näkee sen kyllä muuan piioista, joka kurkistaa navetan ovelta ja painaa liinaa suutaan vasten nauruaan pidättääkseen. Mutta vasta kun Vilho astuu pirttiin, välähtelee ilkkuvia katseita niin hyvin renkien kuin piikojen silmistä, sillä kovin suosittu ei juro nuori-isäntä yleensä ole.
Kukaan ei kuitenkaan rohkene mitään sanoa, eikä äijä vielä ole tullut. Kun sitten äijän raskaat askeleet kuuluvat eteisestä, kun hän on ehtinyt paikalleen ja muukin väki on istuutunut ruokapöytään, silloin ei isäntärenki malta olla pistämättä:
"Lakkasuollako se nuori isäntä on pimeässä langennut?"
Vasta nyt Suvannon äijä tarkemmin katsoo poikaansa:
"Ka, mikä se tuommoinen kumpare on? Joko miehellä jalka huippaa tuossa iässä?"
Vilhon tekisi mieli valehdella, sanoa tosiaankin jossain kaatuneensa, mutta silloin äijä luulee hänen kenties olleen juovuksissa, ja se on sentään kaikista kauheinta. Parempi sittenkin pysyä niin lähellä totuutta kuin suinkin. Hän tavoittelee iloisuutta, naurahtaa:
"Taistelussa taannoin saatu."
"Mikä se sellainen mökä?" jumahuttaa siihen Suvannon äijä.
Vilho ei enää aio vastata, mutta liukaskielinen piika Manta ehättää kerkeästi:
"Tytöistäpä tietenkin. Johan tuo tanssitalon pihalla nähtiin."
Äijän silmät terävöityvät, ja hän katsoo pitkään poikaansa, ilmeisesti jotakin tähdellistä aprikoiden. Vihdoin hän sanoo harvakseen:
"No en vain minä tuossa iässä selkääni saanut."
Puna syöksyy Vilhon otsalle, ja ohimosuonet paisuvat. Hän ei nosta katsettaan pöydästä, mutta vastaa kuitenkin, enemmän palvelusväkeä kuin isäänsä varten:
"Nyt on saatu, jos lie annettukin."
Äijä ei sano mitään ja keskustelu loppuu sillä kertaa siihen. Mutta kun isä ja poika vihdoin jäävät kahden, jatkaa ukko:
"Tuota... keneltä sinä tuon marjan?"
"Koskipään maisterin nyrkki se siihen lisahti."
Äijän pää ihan vavahtaa noista sanoista. Hänen silmänsä kiintyvät Vilhoon ikäänkuin ei hän tahtoisi uskoa kuulemaansa. Ja hänen äänessään on kuvaamatonta ylenkatsetta ja kiukkua, kun hän huudahtaa:
"Vai Koskipään..."
Jos nyt siirrymme joen toiselle puolen, vähän ylemmäs, niin että pyörre jää selkämme taa, niin huomaamme pian, että Koskipään talon väkeä kiinnostaa sama ydinaihe.
Samoihin aikoihin kuin Suvannossa keräännytään murkinalle, astuu Koskipään emäntä, Aliina, pirtistä eteiseen ja alkaa kiivetä ullakolle, missä Yrjöllä on kamari. Hänellä on kädessään kahvitarjotin. Hän on vielä verevä ja ketterä, vaikka hieman lihavahko nainen, ja hän nousee jyrkät portaat varsin ripeästi.
Nyt avaa hän varovasti kamarin oven. Aurinko luo viistot säteensä suoraan Yrjön vuoteeseen. Äiti astuu varpaisillaan lähemmäs ja jää sitten katselemaan.
On ihana näky, kun äiti tällä tavoin salaa katselee poikaansa, joka on äsken tullut maailmalta ja joka nyt nukkuu. Pojan ruskeat suortuvat valuvat sekaisina otsalle ja punaiset huulet ovat puolittain auki. Ei kuulu muuta kuin tasainen hengitys; aurinkokaan ei toki ole vielä ehtinyt kasvoille asti, vaikka se jo kaulaa kutittelee.
Äidin ilmeessä on kuvaamatonta hellyyttä. Hänen ruskeissa silmissään ja suunsa muodossa on muutenkin hyvin paljon samaa kuin Yrjölläkin. Hänen mielessään risteilee tuhansia asioita. Ei vielä hennoisi herättää ainoaansa. Lienee väsyksissä... Jokohan se on tyttöjä saatellut? Ei tiedä vaan...
Sitten äidin silmiin pistää käsi, joka lepää siinä peitteen päällä ja jota aurinko valaisee. Hyvänen aika, sehän on aivan turvoksissa ja rystyset rikki. Hän laskee tarjottimen pöydälle, kumartuu lähemmäs, ja huolestumisen pilvi varjoo lempeät kasvot... Sitten hän luo tutkivan silmäyksen ympäri huoneen ja huomaa, että takki, joka on pantu tuolin selkäpuulle riippumaan, on hartioista hieman repeytynyt... Mitä ihmettä tämä on?
Nyt nykäisee hän hiljaa poikaansa, joka avaa silmänsä ja kohottaa nopeasti päätänsä.
"Äitikö?... Hyvää huomenta. Onko kello jo niin paljon?"
Lempeä hymy leviää äidin kasvoille, ja hän istahtaa poikansa vuoteen laidalle.
"Ei se vielä paljoa ole. Minä vain toin sinulle kahvia."
"Kiitos. Äiti on kiivennyt suotta portaat minun takiani. Ja uutta pullaakin olette leiponut, kuin kuninkaan pojalle..."
"Leivoinpahan, pyöräytin, kun..."
Mutta sanat jäivät kesken, ja tuskainen hämmästys piirtää kuvansa kasvoille. Sillä Yrjö on yrittänyt kohota istualleen, mutta samalla hän on vaipunut makuulle jälleen ja päästänyt heikon valitushuudahduksen.
"Herranen aika, mikä sinun on? Oletko sinä sairas?"
"Olkapäähän vain kävi kipeästi... kun en muistanut... Ei se ole mitään, äiti, älkää nyt siitä välittäkö."
"Sinunhan on kätesikin kaikki turvoksissa. Ja takkisi, sehän on rikki hartioista!"
Yrjö on sillä aikaa kuitenkin hankkiutunut istualleen ja tapailee kömpelösti kahvikuppia.
"Tyhjänpäiväistä, äiti", vakuuttaa hän nauraen. "Ei tässä muuta vahinkoa ole kuin että tuo takki... Mutta onpa sittenkin olkapää jäykkänä, onpa vainenkin. Kun olen hörppinyt tämän kahvini, niin hierottehan sitä hiukan, äiti. Tehän siihen olette sellainen mestari."
"Mitä tämä oikein on, Yrjö? Sinun täytyy puhua minulle."
"Äiti hyvä, koska minä olen teiltä mitään salannut? Minua vähän kolhaistiin illalla, mutta ei se mitään tee."
"Hyvä isä siunatkoon! Näytäppäs, että mä katson... Voi kuitenkin, kaikkihan tämä on turtana... Kuka ilkimys se sellaista on tehnyt?"
"Ei kai sitä sopisi sanoa... Mutta jos lupaatte olla vaiti, äiti, niin olkoon menneeksi: Suvannon Vilho se siihen seivästään teroitteli."
"Siunatkoon! Ja mistä syystä?"
Yrjö kohauttaa olkapäätänsä.
"Mene tiedä... Siksihän minä suutuinkin niin, että annoin takaisin nyrkilläni. Siitä tämä käsi on tämmöisenä."
"Voi kuitenkin, voi kuitenkin", päivittelee äiti käsiään yhteen lyöden. Sitten näyttää jotakin välähtävän hänen päähänsä ja hän jatkaa:
"Oliko teillä..."
Mutta hän ei lopeta lausettaan, jää vain pitkäksi aikaa miettiväisenä tuijottamaan poikaansa.
"Rantalassako se tapahtui?" kysyy hän vihdoin.
"Ei, rannassa, kun tulin veneeni luo... Ja ihan salaa. Ei minulla ollut aavistustakaan."
Äidin silmissä tuikahtaa huolestuksen altakin naisen viekkaus:
"Kenen kanssa sinä lähdit tansseista?"
"Minä vain saatoin Katosojan Sylvin kotiin ja menin sitten yksin veneeni luo."
"No johan minä arvasin... Etkö sinä poloinen tietänyt, että Sylvistä meinataan miniää Suvantoon?"
Nyt Yrjönkin katse terävöityy ja puna leviää otsalle. Hän ei kuitenkaan sano halaistua sanaa.
Oskari Koskipää, Yrjön isä, istuu tallissa höyläpenkin päällä ja vuolee haravanpiikkiä, kun emäntä rientää pihan yli hänen luokseen. Oskari on vielä nuortea, harmaasilmäinen ja varsin ketteräliikkeinen mies.
Kun emäntä sitten tuskin kuuluvalla äänellä supattelee hänen korvaansa, jää vuoleminen sikseen ja harmaat silmät kiintyvät huolestuneina vaimoon. On kuvaavaa, että niinkuin Suvannon äijä oli miltei hätkähtänyt kuullessaan Koskipäätä mainittavan, hätkähtää nyt Koskipään isäntäkin, kun Suvannon pojasta puhutaan. Puna leviää hänen kasvoilleen. Mutta hänen äänessään ei ole mitään ylenkatsetta eikä raivokasta kiukkua, vaan puhdasta ja suoraa mieliharmia, kun hän vihdoin sanoo:
"No johan nyt jotakin."
VI
PYÖRREKOSKEN ISÄNTIEN NUORUUS
Pyörrekosken kummassakin talossa oli siis taistelun johdosta melkoinen, vaikkakin erilaatuinen hämmästys vallalla.
Mutta ennenkuin kaikki se, mihin kertomuksemme myöhemmin johtaa, saattaa käydä ymmärrettäväksi, on meidän syytä palata taaksepäin, niihin aikoihin, jolloin Koskipään ja Suvannon isännät olivat nuoria.
Suvannon äijä, Suvannon Ville, oli monessa suhteessa samanlainen kuin hänen poikansa nyt – Ville hänkin, vaikka uudenaikaisemmin Vilhoksi mainittu. Hän oli kuitenkin vilkkaampi, suulaampi, taisipa olla hurjapäisempikin kuin poikansa: varsinkin oli hän tunnettu siitä, että ajeli hyvällä hevosellaan naapuripitäjissä, sillä hänenkin isänsä oli jo melko varakas. Monin paikoin muistettiin vieläkin hänen laulunsa, joka tyyninä iltoina raikkaasti kajahteli talvisilta teiltä, kun hän täyttä ravia lasketteli juoksijallaan:
Hei liinakkovarsan kuin virran juoksun
perin minä papaltani,
mutta en ole saanut kultaista rinkiä
siteheksi armaaltani.
Ja viisi on hilsua Villellä,
ne on viidessä pitäjässä;
ja hilsut ne on niinkuin kortin lehdet
ja Ville on niiden ässä.Oliko nyt Villellä tosiaankin viidessä pitäjässä hilsu, niinkuin hän lauloi, sitä on vaikea mennä sanomaan, mutta se tiedettiin varmaan, että naapuripitäjässä rikkaan Uotilan hento ja hiljainen tytär oli hurjasti rakastunut tähän rivakkaan nuorukaiseen.
Odoteltiin kihlajaisia ja odoteltiin häitä, kuten tällaisissa tapauksissa ainakin. Niitä ei vain näyttänyt tulevan. Ja muutamat tietoviisaat suhahtelivat, että Rantalan toisella tyttärellä, Aliinalla, se lopultakin taisi olla Suvannon pojan sydämen avain...
Tämä Aliina, ruskeasilmäinen ja varsin kaunis tyttö, ei käynyt juuri missään, niin että häntä oli varsin vaikea lähennellä. Ja kun hän nyt, viime aikoina, tuntui kadottaneen entisen iloisuutensa ja ihan itsepintaisesti sulkeutui kotinsa piiriin, on selvää, että ihmisillä siitä oli kuiskuttamista.
Tällaista kerrottiin:
Oli ollut talvihakkuita niillä seuduin, ja Järvikylässä majaili tukkimiehiä; majaili Rantalassakin.
Niiden joukossa oli muuan Oskari-niminen, Tukki-Oskariksi mainittu, harmaasilmäinen, pienehkö, mutta ylen ketterä mies. Taisi olla joku pikkupomo, kymppi, mikä lienee, ja peräti mainioksi koskenlaskijaksi häntä kehuttiin. Kuului olevan kotoisin Hämeestä, köyhä ja orpo poika, mutta kovin siivo ja siisti, joka yhtä visusti vältti korttisakkia kuin viinaakin. Milloin aikaa oli, pysytteli mieluummin kortteeripaikassaan Rantalassa, eikä välitellyt kylälläkäynnistä; pilkkoi ennemmin puita, lämmitti saunaa, kantoi vettä hevosille, autteli pyytämättä, missä apua huomasi tarvittavan.
Tähän Oskariin sanottiin nuoren Aliinan sydämen syttyneen.
Eräänä pimeänä talvi-iltana sattui sitten niin, että renki, joka juuri oli nousemassa portaita, pakkasesta sisään mennäkseen, näki isännän astuvan pirtistä porstuakamariin. Mitä isäntä sieltä haki, sitä ei renki tiennyt, mutta sen hän näki, että kun isäntä oli saanut oven auki, jäi hän kuin kivettyneenä ovenrakoon seisomaan. Liikkumattomana viipyi renkikin paikallaan.
Kamarissa ei ollut muuta valoa kuin se häälyvä kajastus, jonka uunissa palava tuli heitti, mutta varsin hyvin renki saattoi huomata, että tuolilta, joka oli asetettu tulen eteen, kimposi kaksi ihmistä säikähtyneinä erilleen. Toinen oli Tukki-Oskari, toinen Aliina.
"Mitäs tämä tietää?" kuului isäntä sanovan vihasta vavahtavalla äänellä. Samalla hän astui sisään ja veti oven kiinni perässään.
Hetken aikaa kuuli renki sekavia vuorosanoja, jotka toisinaan kiihtyivät, mutta joista hän ei kuitenkaan saanut selvää. Olipa hän erottavinaan jotakin nyyhkytyksen tapaistakin. Häntä itseään rupesi pelottamaan siinä määrin, että hän vetäytyi eteisen pimeimpään loukkoon, painuen seinää vasten niin litteäksi kuin mahdollista, ja jäi siihen odottamaan.
"Täysin rehellistä peliä", soinnahti Oskarin ääni tavallista lujempana. Sitten ei taas saanut selvää sanoista, kunnes ovi ponnahti selkoselälleen ja isäntä kähisi, kädellään ulos osottaen:
"Jätkä!"
Niin lähti Tukki-Oskari Rantalan porstuakamarista – niinkuin lähti vielä samana iltana koko talosta.
Tämän tapauksen jälkeen ei Tukki-Oskaria enää näkynyt mailla halmeilla; ei tietty, minne hän oli lähtenyt, eikä sitä liioin kysyttykään.
Mutta Aliina-tyttö muuttui entistäänkin sulkeutuneemmaksi, näyttivätpä hänen ruskeat silmänsäkin menettäneen entisen iloisuutensa. Hän kulki talven kuin houreissa, käymättä juuri missään, kenestäkään välittämättä. Hän vain autteli vanhaa äitiään, nauroi harvoin, mutta hymyili toki yhtä lempeästi kuin ennenkin.
Näihin aikoihin sanottiin Suvannon Villen häntä kierrelleen. Minkälaisiin edesottamisiin nuori Suvanto loppujen lopuksi ryhtyi, siitä ei mikään uteliaisuus selkoa saanut. Mutta se oli kuultu, että Aliina oli kerran sanonut isälleen:
"En minä koskaan naimisiin mene, kyllä isä sen tietää."
Ja ihan kuin noiden sanojen vakuudeksi Aliina keväänkin tullen, kun pojat jo kantoivat keinun talvikorjusta kunnaalle, yhä vain oleskeli yksikseen ja pysytteli kotonaan.
Sattui kuitenkin niin, että Tukki-Oskari, joka niin äkisti joutui lähtemään Rantalan kamarista, sai samasta ovesta palata vielä nopeammin.
Silloin oli heinäkuu ja heinäaika. Polttava, kauan kestänyt pouta oli korventaa viljat ja ahdisteli ihmisiäkin. – Uittomiesten häntäroikka aleni alenemistaan Pystyjokea ja oli jo ehtinyt Järvikylän suvannon yläpäähän. Jostain tiedettiin Oskarinkin olevan siinä joukossa, vaikkei hän ollutkaan käynyt kylässä.
Rantalassa oli siihen aikaan surua ja huolta: vihainen sonni oli päässyt hätyyttämään vanhaa emäntää, oli ahdistanut hänet aidankulmaukseen ja siinä sarvillaan runnellut henkihieveriin.
Lääkäri oli luonnollisesti noudettu taloon, kaikki oli tehty, mitä tehdä voitiin, ja oli hyviä toiveita parantumisesta, vaikka emäntä ei vielä päässytkään vuoteeltaan liikkumaan.
Sinä iltana oli isäntä väkensä kanssa kaukaisella metsäniityllä heinässä, ja heidän oli määrä sinne yöpyä. Emäntä, joka toki oli rauhallinen ja toipumaan päin, oli jätetty Aliinan ja nuoren piikatytön hoiviin.
Aliina, joka monet yöt oli kärsivällisesti valvonut rakkaan äitinsä vieressä, oli silloin jo niin uupunut, että hänen oli suorastaan pakko käydä muutamaksi tunniksi nukkumaan. Kun hän siis illalla oli katsonut, että kaikki, mitä äiti saattoi tarvita oli järjestyksessä, ja kun äiti itsekin oli häntä moneen kertaan lempeästi kehoitellut, jätti hän piikatytön vanhuksen luo valvomaan ja meni itse viileään aittaan levolle.
No niin, kyllähän se tiedetään, minkälaisia nuoret piikatytöt useimmiten pyrkivät olemaan. Tämäkin istui sairaan vieressä tuolilla kuin tulisissa tappuroissa. Poskilla hohti outo puna, ja silmät vilkuilivat levottomasti sinne tänne.
Kun vanhus vihdoin ummisti silmänsä, kallistui tyttö kuuntelemaan hänen hengitystänsä. Sitten hän nousi, hiipi varpaillaan ovelle, avasi sen mahdollisimman hiljaa ja pyörähti kuin keijukainen tuvan puolelle. Ja siellä tietysti odotteli poika, joka istui penkillä paperossia poltellen. –
Kun piikatyttö puolenyön jälkeen jälleen hiipi kamariin, oli hän raukea ja uninen; silmät painuivat ennen pitkää umpeen, ja pää alkoi nuokkua. Nyt ei valoisassa heinäkuun yössä Rantalan talosta kuulunut muuta kuin kahden nukkuvan naisen hengitys.
Samaan aikaan väänsivät tukkipojat vorokkia lautalla, joka verkalleen lipui Järven tyynesti virtaavaa vettä pitkin. Oli hiljaista. Rannat, metsät, kylä, itse pilvetön taivaskin näyttivät liikkumattomina valvovan yöttömässä yössä. Vesi vain hiljalleen solisi lautan reunoja vasten.
Oskari istui lautalla mietteissään, tuijottaen suoraan eteensä; tuntui ihan siltä kuin hän olisi tahallaan ollut kääntämättä päätänsä Järvikylää kohti. Vähän sivummalla hyräili muuan hoikka nuorukainen laulun toisensa jälkeen.
Niin, siinä se nyt nukkui, tuo kylä, jossa hän talvella... Tuttua ja samalla vierasta kaikki... Tuolta kuumotti Katosoja riippakoivuineen... ja tuossa, tuossa oli Rantala... Nukkuikohan Aliina nyt?
Mutta sitten hän äkkiä kimmahti seisomaan ja katse terävöityi. Mitä, mitä tuo oli?...
Hyvä jumala, savua, liekkejä...! Rantalahan oli ilmi tulessa.
"Hei pojat! Keksit kouraan ja veneeseen! Talo palaa...!"
Ei kestänyt kauan, ennenkuin vene, jonka keulassa vesi koskena vaahtosi, töytäsi rannalle ja miehet hypähtivät kekseineen maihin. Mutta tuli oli jo päässyt valtaiseen voimaan; eikä yhtään ainoata ihmistä näkynyt missään. Koko kylä nukkui mitään aavistamatta.
"Sinä juokset taloihin kolkuttamaan ihmisiä hereille", kuului Oskarin käskevä ääni, ja nuori mies, jolle hän oli sanansa kohdistanut, säntäsi juoksuun.
Juuri kun Oskari ehti talon pihamaalle, syöksyi piikatyttö kalman kalpeana läpi eteisen, jossa tulenkielekkeet jo leimusivat ristiin rastiin ja nuoleskelivat pärekattoa. Hänen silmänsä olivat pyöreinä ja hurjina kauhusta, hän kiiruhti aitan ovelle, jota jyskytti mielipuolisessa vimmassa, kimeällä äänellä huutaen:
"Herra Jeesus siunatkoon, Herra Jeesus siunatkoon!"
Kun Aliina huudosta ja hälinästä säikähtyneenä tempasi auki aitanoven ja syöksähti alushameisillaan pihanurmikolle, havaitsivat hänen säikähtyneet silmänsä vain kaksi seikkaa: ensinnäkin, että päärakennus oli yhtenä ainoana tuliroviona, toiseksi Oskarin, joka hyöri siinä hänen edessään kalpeana, mutta päättäväisenä ja tarmokkaana.
Silloin, mitään ajattelematta, vain salamannopean vaiston ajamana Aliina lennähti tuulena Oskarin eteen, seisoi siinä hetken vapisevana, tukka hajallaan, silmät kauhusta laajentuneina.
"Äiti on sairaana kamarissa", kirkaisi hän vihdoin oudolla äänellä. Veren tippaa ei ollut hänen kasvoissaan.
Oskari ei vastannut mitään, ei tehnyt ainoatakaan elettä, pyörähti vain kuin tuulenkela ja juoksi mistään välittämättä eteiseen, joka loimotti yhtenä ainoana tulimerenä.
Miten hän pääsi eteenpäin, miten sai kamarin oven auki, sitä hän ei tiennyt. Hän oli tukehtua katkuun, eikä hän nähnytkään mitään. Sekavasti hän kuitenkin tajusi, että kamari ei vielä ollut liekkien vallassa, löysi vuoteen, kietoi peitteen yli tajuttoman vanhuksen pään, tempasi hänet syliinsä ja syöksyi jälleen tulimereen, jonka valtavat laineet löivät häntä vasten kasvoja.
Hän oli itsekin kuin tulikekäle, kun hän sai lasketuksi sairaan pihamaalle. Sitten hän heittäytyi pitkäkseen, vieri pölkkynä rinnettä alas järveä kohti karkasi jälleen jaloilleen ja syöksyi suoraa päätä veteen...
Aliina makasi silloin pyörtyneenä nurmikolla.
Omin voimin ei Oskari vedestä enää selvinnyt; hänet vedettiin rannalle. Hänen vaatteensa olivat palaneet. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat kauheina palohaavoista, kulmakarvat, parta, vieläpä tukkakin olivat kärventyneet ja huuhtoutuneet tuhkana pois.
Mutta vaikka hän niin heikkona makasi siinä, ihmisten voivotellessa ja tarjotessa vähäistä apuaan, oli hänellä vielä voimaa sanoa:
"Viekää minut lautalle."
Hän ei tahtonut jäädä siihen taloon, josta kerran oli saanut tuska sydämessä ja nöyryytettynä lähteä.
Lautalle häntä ei kuitenkaan viety, vaan tukkilaiset lähtivät suoraa päätä kuljettamaan häntä lääkäriin.
Tukkilaisten avunannosta oli se hyöty, että ulkohuoneet saatiin pelastetuksi kuivasta säästä huolimatta; päärakennus paloi perustuksiaan myöten.
Vielä lohdullisempaa oli, että sairas emäntä oli päässyt tulen läpi miltei vahingoittumatta. Pään ympäri kiedottu peite oli häntä suojannut: ainoastaan jalkopuolessa oli joitakuita vähäisiä rakkuloita. Vaikka hän olikin haavoistaan heikko, ei hän ollut muuten mitään kärsinyt Oskarin käsivarsilla; tajuton tila oli luultavasti siinä häntä auttanut.
Kun Aliina oli saatu virkoamaan pyörtymyksestään, oli hän viipymättä rientänyt vanhuksen luo ja hyväillyt häntä tuskaisin ilmein. Mutta kun hän sitten oli nähnyt Oskaria kannettavan rannasta, alkoivat hänen kätensä väristä: ne kulkivat kuumina ja hermostuneina yli äidin hiusten, kaulan, olkapään. Suuret kyyneleet riippuivat hänen ripsissään ja hän kuiskaili tavan takaa:
"Äiti rakas, äiti rakas."
Seuraavana päivänä palasi Rantalan isäntä niityltä; ei oltu lähetetty hänelle sanaa, kun katsottiin ettei hän kuitenkaan mitään voisi vaikuttaa asiantilaan. Vakavaksi hän kyllä kävi, nähdessään talonsa tuhkaläjänä ja löytäessään sairaan vaimonsa naapurista. Mutta ei hän lopultakaan suuresti surrut rakennusta; se oli vanha ja ränsistynyt; sen uusimiseen olisi joka tapauksessa lähitulevaisuudessa ryhdytty. Pikemmin kuulsi murheen alta salattu mielihyvä siitä, että vaimo, jota hän paljon rakasti, oli pelastunut kauheasta kuolemasta.
Mutta se, mikä teki Rantalan isännän pitkäksi aikaa niin totiseksi ja sanattomaksi, se johtui kokonaan toisista syistä. Ensinnäkin hän näki Aliina-tyttärensä katseen. Nuo ruskeat silmät kiilsivät niin kummasti, syvinä ja ikäänkuin syyttävinä, eikä tytär sanonut isälleen niin luotua sanaa. Toisekseen puhuivat ihmiset yhtä mittaa Tukki-Oskarista. He pitivät häntä sankarina ja ylistivät häntä enemmän kuin oli syytäkään, niinkuin usein tällaisissa tapauksissa. Ja sitten nuo sanat, nuo ainoat sanat, jotka hänen oli kuultu lausuvan: "Viekää minut lautalle." Kuinka oudosti ne vavahduttivat. Rantalan isännän rintaa, kun hän ne ensikerran kuuli. Ei tehnyt mieli kysyä yhtään mitään niiden johdosta.
Senjälkeen ei isä vaihtanut viikkokausiin tyttärensä kanssa kuin kaikkein välttämättömimmät sanat. Hän tuntui väistävän Aliinaa, ja ikäänkuin jotain häveten hän vältti tämän katsettakin. –
Emäntä ei kuitenkaan vammoistaan toipunut.
Elokuulla hän kyllä oli pystyssä ja pääsi varovasti omin voimin liikkumaan huoneessa. Mutta syyskuulla hän jälleen kääntyi vuoteen omaksi.
Lääkäri ei siinä enää mitään voinut, kutsui vain isännän syrjään, selitteli jotakin sisällisestä viasta ja sanoi vakavana:
"Niin että loppua se on, ellei Jumala ihmettä tee."
Kun sitten sairas tunsi hetkensä lähenevän, kutsui hän miehensä vuoteensa ääreen. Ei ollut lopultakaan niin paljoa puhumista, vaikka he olivatkin rinnakkain vaeltaneet läpi elämän. Mutta sitten, kun oli ollut jo kauan hiljaista ja mies luuli sairaan haluavan levätä, laski tämä laihtuneen kätensä puolisonsa käteen. Silmät pysyivät suljettuina ja ääni oli heikko, mutta sanat silti erinomaisen selvät:
"Sitä minä vielä, että hakisit sen Oskarin...jos löytänet... ja antaisit Aliinan sille."
Mies hätkähti. Heidän välillään ei koskaan oltu kosketeltu Aliinan ja Oskarin suhdetta. Syntyi hiljaisuus.
"Se on minulle tässä selvinnyt... kun Aliina on valvonut vieressäni... Ja minä tiedän nyt, että se niin on."
Sairaan silmät aukenivat ja katsoivat suurina ja lempeinä sitä miestä, joka kerran oli nähnyt niiden säihkyvän ensi lemmen hurmiossa. Sitten ne painuivat kiinni, verkalleen ja vähitellen... Eivätkä ne enää auenneet. –
Mutta kun Rantalan isäntä seisoi poikansa ja kahden tyttärensä kanssa vainajan vuoteen ääressä, ja he olivat rukoilleet kumartunein päin, silloin käännähti hän katsomaan Aliina-tytärtään ja silitti kömpelösti hänen päätänsä karkealla kädellään. Hän ei tehnyt sitä toiselle tyttärelleen, vaikka hän tätäkin rakasti.
Ei ollut Rantalan isäntä niin vaikeata matkaa tehnyt, eikä olisi luullut joutuvansa tekemään, kuin oli meno jokisuulle, lajittelupaikalle, jossa Oskarin huhuiltiin vielä olevan, vaikka työt olivatkin jo aivan lopussa. Oli siinä ihmisillä puhumista – varsinkin sitten jälestäpäin, kun asiasta oikein päästiin perille – ja oli se ukosta itsestäänkin kuin akkojen asia, vaikka hän toiselta puolen kyllä tajusi, että siinä oli mitä tähdellisimpiä seikkoja kyseessä. Kun olisi edes saanut sen Aliinan kirjoittamaan. Mutta eihän sitä voinut pyytää, kun ei tiennyt Oskarin mieltä... Ja tokko se Oskarikaan, joka silloinkin, tulipalossa, oli sanonut, että "viekää lautalle".
Helpostihan Oskari kyllä löytyi, ja siinä he nyt seisoivat vastakkain kauppiaan peräkamarissa. Mutta yhtä helppoa ei Rantalan isännälle ollut aloittaa.
Oskari seisoi suorana, silmät kysyvästi tähdättyinä isäntään. Asennossa ja ilmeessä ei ollut mitään kostonhaluista uhmaa tai mahtipontisuutta, hän oli siinä vain niinkuin täysin vapaa ja rehellinen mies, joka ei toisesta ole millään tavoin riippuvainen.
"Tulin kiittämään vaimoni puolesta, jonka pelastit tulelta... Tämä on vainajan itsensä tahto."
Ääni ei tahtonut kulkea ja sanat takertuivat kurkkuun.
Oskari joutui yhä enemmän ymmälle. Harmaat, älykkäät silmät etsivät toisen ilmeestä tämän tarkoitusperää.
Sanoissa, jotka hän lausui, oli tuskin muuta kuin odottavan ihmetystä.
"Mitäpä siinä kiittämistä."
Syntyi kiusallisen pitkä äänettömyys. Rantalan isäntä näki punaiset paloarvet Oskarin kasvoissa ja tunsi omituista liikutusta. Yhä vaikeammalta tuntui jatkaa.
"Sitähän minä tässä, että kun täältäkin nyt työt loppuvat, niin... olisi siellä meillä se uusi rakennus salvoksella... Sopisi siihen huoneita..."
Oskarin ällistys oli ilmeinen.
"Nyt minä en oikein ymmärrä."
Rantalan isännän ääni värisi väkisinkin ja leuka vavahteli.
"Arvaan, että muistat sanani viimeiseltä tapaamiselta... Minä kiivastuin, kun en tuntenut sinua – enhän minä paljoa tunne nytkään. Mutta..."
Syntyi keskeytys ja isäntä näytti nielevän jotakin.
"Vaikeata se minulle on, mutta sitä minä tulin kysymään, että... muistatko tyttöä vielä...? Sekin on vainajan tahto."
Oskari sai kuin iskun kasvoilleen ja valahti verettömäksi.
"Mitäs te isäntä..." tapaili hän hätääntyen.
"Se on siellä jättämilläsi."
Taas oli hiljaista, kaksi silmäparia vain tuijotti toisiinsa.
"Että sanoisit niinkuin mies miehelle... vieläkö sinä...?"
Oskarin huulet vapisevat ja silmät kostuvat. Hänestä tuntuu kuin olisi toinen hänet saartanut ja pakottanut ahtaaseen soppeen, josta ei ole poispääsyä. Suuressa hädässä ja tuskassa hän sammaltaa:
"Voi hyväinen aika, miten minä ymmärrän vastata?"
Mutta kun vanha Rantala näkee toisen avuttomuuden, niin hänen voimansa kasvaa omituisesti ja hänen tyyneytensä palaa. Ääni on ihan toinen, kun hän nyt puhuu:
"Vähät sanoista. Lyönet tuohon kätesi, jos lie mielesi, niinkuin toivon." Samalla hän ojentaa lujan kouransa.
Sillä kädenlyönnillä oli se asia sovittu.
Mikonpäivän aikaan vaihdettiin sormukset kaikessa hiljaisuudessa. Ei pidetty kihlajaiskemuja, kun talossa oli surua.
Mutta kotivävyksi ei Oskarin tapainen mies ilman muuta väsähtänyt.
"Kyllä se on niin, ettei minusta ole valmiin vaalijaksi", sanoi hän Rantalan isännälle, luja katse harmaissa silmissään. "Teillä on tässä oma poika ja toinen tytär, eikä minusta toisen osille. Minulla ei ole muuta kuin terveet kädet, ja niihin minä luotankin."
Rantalan ukon otsa silisi, ja ilme kuvasteli salattua mielihyvää, kun hän kysyi:
"No mitenkäs sinä sitten olet ajatellut?"
"Luulisin olevani melkoisesti perillä metsätöistä. Tähän saakka ei ole tullut erikoisemmin välitetyksi, kun ei ole ollut muusta kysymys, kuin itsestä. Mutta nyt olisi halua yrittää... Jos te minua hieman tukisitte luotolla, niin voisi sattua, että minä kevätuiton päättyessä seisoisin vähän varmemmilla jaloilla kuin nyt."
"Minä taidan ruveta sinua tuntemaan", sanoi Rantalan isäntä ylpeästi hyvillään. "Enkä minä sinua haluistasi houkuttele. Koetetaanpa tuumailla, mikä tässä parhainta olisi."
Mutta kun ihmiset sormusten vaihdon jälkeen vihjailivat Suvannon Villelle, että "jo nyt karkasi kaartamasi", niin Ville nakkasi päätänsä ja sanoi karskiin tapaansa:
"En minä istu sille oksalle, josta putoaa."
Tuota pikaa saatiinkin sitten kuulla seuraukset; ja jo ensimmäisenä adventtina toi Ville Uotilan hennon ja rikkaan tyttären nuorikkona Suvantoon.
VII
SUVANNON ÄIJÄ JA KOSKIPÄÄN ISÄNTÄ
Ville kiikutteli jo esikoista polvellaan, kun Oskari seuraavana syksynä muutti Aliinan kanssa Koskipäähän.
Se muutto oli omiaan sekä hämmästyttämään että kiukuttamaan Villeä. Jumaliste, oli sekin puuhaa! Ostaa siitä tölli jokirannalta, ja tuoda siihen talon tytär – tuohon, vallan naapuriin, olkoon, että koski ja pyörre heidät erotti. Mitähän se Rantalakin oikein meinasi?... Ja siihen se sitten liitti Rantalan sivumaita ja osteli suunnattomat alat suota, melkein koko Piippusuon. – Mutta tiesihän nuo, tukkijunnin tarpomiset!
Kiukkuaan ja levottomuuttaan ei Suvannon Ville kuitenkaan ulospäin näyttänyt, sanoihan vaan halveksivasti:
"Lasest' katsoa, onko souvarissa torpan pitäjää."
Edelläkerrotuista vaiheista olivat lähtöisin ne kireät välit, jotka sitten jatkuivat ja olosuhteitten mukaan kehkeytyivät Suvannon ja Koskipään talojen kesken.
Suvannon Ville viljeli tarmokkaasti avaria ja hyviä maitaan, möi järkiperäisesti metsää ja vaurastui vaurastumistaan. Hänen talossaan majailivat suuret tukkipomot ja hän tarjosi heille viinaa ja lasketteli korskeita lauseitaan. Hänen varallisuutensa kasvatti kyläläisissä yhä suurempaa arvonantoa häntä kohtaan. Eikä hän suinkaan osoittautunut haluttomaksi olemaan sellaisena kylän lukkona, jona häntä vähitellen totuttiin pitämään.
Mutta kaiken aikaa seurasi hän naapurin Oskarin puuhia pilkallisena, kateellisena, pahansuovanakin.
Oli sillä omat konstinsa, Oskarilla, halvattavalla; ei olisi souvarista luullutkaan. Rohkeasti se teki velkaa ja sai velkaa. Heti ensimmäisenä vuotena se alkoi rakentaa uutta päärakennusta. Eikä kelvannut entinen töllin paikka, se muutti hiukan ylemmäs, läpäjävään haavikkoon. Ja persutti, sehän jätti puut kasvamaan talon ympärille! Eihän täällä muualla ollut puita pihatanhualla kuin Katosojassa.
Tallit, navetat, kaikki ulkohuoneet järjestään se teki ihan upposen uudet, ja ne kohosivat nopeasti kuin sienet maasta. Talvella se kolusi metsätöissä, ja se taisi niissä tienata pahanpäiväisesti. Poika oli senkin esikoinen, niinkuin hänenkin, Villen; mutta oli toki lähes kahta vuotta nuorempi.
Ja annas, kun se sai sen valmiiksi, sen kyömykattoisen talonsa – ei kelvannut sitäkään tehdä vanhaan malliin –, kun se sai sen valmiiksi, niin uusi kiinnityslaina, ja nyt suon kimppuun. Se kaivatti ojaa ja kaivoi itse. Se porautti viemärin rantakallioon. Olipas se aprikoinut asiansa, sillä uskomattoman nopeasti suurin osa suota kuivui. Oli se tiennyt tekonsa sen ostaessaan! Nyt se sai siitä mahdottomat kauramaat, joihin se syyti superfosfaatteja, kaniitteja ja ties mitä apulantoja, joutavia, joita ei näillä main ennen ollut tarvittu. Kirjoistaan, joissa sen nenä aina oli kiinni, se niitä tutki ja tuteeraili. – Ja maltas, kun suon takaosa, jota ei pelloksi sopinut käyttää, ehtii työntää metsää.
Oli se, oli niinkin. Kun toiset ihmiset kiittivät luojaa siitä, ettei tarvinnut tehdä velkaa, taikka että saivat entisen suoritetuksi, niin tällä ei näyttänyt olevan hätäpäivää, makseli vaan suuria korkoja niinkuin ei mitään ja havitteli lisää. Niillä se hankki niittokoneita, uudenaikaisia äkeitä ja separaattoreita... ja Aliinakin, se oli sitten ihan kaikessa mukana, niinkuin paita ja...
Kipein oli Suvannon isännälle kuitenkin Katosojan kohta.
Eihän Katosoja tosin niin suuri ollut alaltaan mutta se oli herraskainen, ja sen rakennukset olivat kaikkein komeimmat. Kummallisella hengen ylemmyydellä se tuntui vallitsevan koko paikkakuntaa.
Tosin ei Katosoja ollut rikas talo silloinkaan. Patruunalla oli omat kutkeensa: hän viipyi kaupunkimatkoillaan eikä sylkenyt lasiin, jos ken tarjosi. Mutta silloin eli vielä patrunessa-vainaja, ja hän se oli siinä talossa a ja o. Voimakas, ryhdikäs ja komea nainen, joka hoiti asioita kuin mies, ja joka ei mitään niin vihannut kuin viinaa. Tiedettiin hyvin patruunan olevan tohvelin alla, olipa nähty patrunessan jakelevan korvapuusteja miehelleen, niin että posket kuumottivat, milloin tämä oli palannut kotiin verestävin silmin. Ja tämä patrunessa se nyt merkillisellä tavalla suosi Koskipään joukkoa.
Patruuna itse kallistui enemmän Suvantoon päin; siellä tarjottiin aina ryyppy ja siellä oli mukava kuunnella Suvannon isännän sutkauksia. Mutta juuri siitä syystä ei suvantolaisten sanottavasti ollut Katosojaan asiaa, sillä sen talon seinien sisällä ei patrunessan aikana siedetty väkijuomien haiskahdustakaan.
Ja patrunessan siipien suojassa se Oskari ymmärsi punoa puuhiaan, joutavia. Niinkuin nyt sekin kirjastohomma ja sitten ne alituiset tienteot. Piti olla muka lukuseuroja, piti voimistella – niinkuin ei työtä olisi muuten riittänyt tarpeeksi. Piti auttaa ihan hävyttömällä tavalla uutta rautatienhanketta – niinkuin ei valtiolla rahaa riittäisi. Ja sen patrunessan kautta ne asiat pääsivät valtuustoon asti, patruuna kun kuului siihen ja esitti, räähkä, mitä akka oli päähän päntännyt.
Oli se kyllä kutkuttavan mukavaa kierrellä kylällä ja panna Oskarin puuhille kampoihin. Kun olisi saanut sen edes suuttumaan. Taikka ryyppäämään. Mutta ei se ottanut yhtä ryyppyä enempää, eikä koskaan ollut yhtään juovuksissa. Vaikka sitä kuinka koetti pilkata ja haukkuakin, niin se ei hellittänyt asiaansa. Sanoihan vain naurahtaen:
"No Suvanto se nyt aina puolustaa kaikkea vanhaa – viinanpolttoa myöten."
Taisi sen sisussa kyllä kirvellä, mutta jaksoipas pannahinen sen salata.
Ja sitten piti poika panna kouluun kaupunkiin, vaikka talo oli velassa. Suvannon isännän mielipide oli se, ettei maamiehen lapsia kouluun, herrain konsteja oppimaan. Mutta nyt tämä Oskari, entinen souvari, havitteli pojastaan ties mitä virkamiestä. Yhdessä niitä vietiin, Katosojan tytärtä ja tätä Yrjöä, milloin Katosojan, milloin Koskipään hevosella. Eikähän patrunessa sietänyt tyttärellään olevan muita leikkitovereitakaan kuin Yrjön, entisen tukkimiehen tenavan.
"Tukkirohvessööriäkös sinä siitä kouluutat?" kysyi Suvannon isäntä pisteliäästi Oskarilta.
"Itsepähän tiensä tiennee. Parempiensa haittanahan tässä kylässä maamieskin näkyy olevan", vastasi Oskari hymähtäen.
Kun sitten patrunessa kuoli, niin olot muuttuivat melkoisesti.
Katosojan patruuna vaipui ensin suruun, joka oli viedä häneltä järjen. Oli ihmeteltävää, että tämä mies, jota vaimonsa oli siksikin kovakouraisesti käsitellyt, nyt tunsi itsensä kokonaan lohduttomaksi ja elämänsä täysin toivottomaksi. Rakkaus on kuitenkin varsin kummallista, eikä ole hyvä mennä ulkonaisista seikoista arvailemaan sen sisäistä suonenlyöntiä.
Kun aika oli hiukan tyynnyttänyt tätä surua, alkoi Katosoja juoda. Hän viipyi monia päiviä kaupunkimatkoillaan, jotka nekin tihenivät paljon entisestään. Se ei kuitenkaan ollut pahinta; hän alkoi pelata.
Se intohimo oli ollut aina hänen verissään, mutta vaimovainajan aikana se oli kuitenkin pysynyt taka-alalla. Nyt se sai hänet kokonaan valtoihinsa, sillä siinä hän unhotti surunsa. Panokset kasvoivat yhä ja yhä, ja sen mukaan häviötkin suurenivat. Parissa vuodessa Katosoja oli kiinnitetty viimeistä lautaa myöten, ja patruuna oli murtunut mies.
Niinä aikoina oli Sylvi-tyttösen koulunkäyntikin päättynyt.
Ja nyt alkoi myös rikkaan Suvannon isännän valtakausi Katosojassa. Katosojan patruunahan tarvitsi rahaa, aina vain rahaa, ja Suvannon isäntä luovutti tuhansia ja teki velkakirjoja; siirtyipä melkoinen osa Katosojan kiinnitystäkin hänen haltuunsa. Vaikka hän ei pitänytkään näiden rahojensa sijoittamista suinkaan hyvänä kauppana, oli kuitenkin Oskarin takia ihan nautinto auttaa patruunaa. Hän istuskeli patruunan kamarissa, totia juomassa, ja lasketteli suurella äänellä korskeita sukkeluuksiaan. Tai patruuna tuli Suvantoon ja viipyi siellä yli yönkin, väliin kaksikin yötä.
Kyllä nyt sopi vastustaa Oskarin puuhia. Niinkuin sitäkin, että se hommaili tuohon koskeen sahamyllyä, josta samalla saataisiin sähkövalo ja joka käyttäisi puimakoneita. Itsekseen oli Suvannon isännän pakko myöntää, että Oskarin suunnitelmassa oli paljon kirkasta järkeä, olkoon, että laitos kysyi melkoisen summan rahaa. Mutta oli niin pannahisen mukava nyt kerrankin lujasti asettua poikkipuolin. Siinä oli kuin koston nautintoa; sai kerrankin maksetuksi Oskarille, joka aina höpisi siitä edistyksestään ja kulki kylillä naama laupiaana kuin pyhäkoulunopettajan. Sopiko nyt sellainen mahtailu tukkijunnille! Liian helppoa sille näytti olevan unohtaa entisyytensä.
Kiusaksi pisti vain se, että Oskari ei menettänyt tyyneyttään. Hän vetäytyi ikäänkuin syrjään, muuttui hiljaisemmaksi, ja kun hänen vaikutuksensa Katosojaan oli nyt miltei päättynyt, ei hän näyttänyt olevan siitä millänsäkään, eikä tehnyt sen kummempia saadakseen sen säilymään. – Ja kun sahamyllyhanke kannatuksen puutteessa raukesi, hommasi Oskari omasta kohden pienen jauhomyllyn koskeen. Ja se tienasi sillä, halvattava, ja makseli silmännäössä velkojaan.
Oli vielä toinenkin kiusoittava seikka: Katosojan patruuna näytti ikäänkuin häpeävän Oskaria ja väisteli häntä ihan ilmeisesti. Tuntui kuin olisi Oskarin läsnäolo jollain tavoin herättänyt hänen sydämessään vaimo-vainajan muiston; ja se oli Katosojalle ylen arka kohta. Ei myöskään sattunut, että hän olisi kääntynyt Oskarin puoleen rahaa tarvitessaan.
Kireät siis olivat Suvannon ja Koskipään, Pyörrekosken naapuritalojen välit. Suvannon äijällä kyti mielessä omituinen, nuoruuden päiviltä periytynyt kauna edistyvää Koskipäätä kohtaan; tämä taas ymmärsi asianlaidan pohjimmaisen syyn ja oli kärsivällinen, mutta tunsi samalla mieliharmia sen johdosta, että hänen uudistuspyrintöjään naapurin taholta niin itsepintaisesti ja voimakkaasti vastustettiin.
Kuitenkin on sanottava, että pikkumaisuuksiin ei Suvannon äijä kiusanteossaan mennyt. Hän ei rakastanut käräjäjuttuja, eikä riidellyt raja-aidoista tai muista joutavuuksista. Hänen ivansa kohdistui ennen kaikkea itse Oskariin, "jolle ei riittänyt se, että pojasta tehtiin rohvessööri, vaan joka itsekin kiipeili herraksi ja pontsariksi", kuten Suvannon äijä sanoi.
VIII
SUVANNON ÄIJÄN UHKA
Kuten sanottu: kun Suvannon äijä kuuli, millä tavalla mustelma oli syntynyt hänen poikansa silmään, huudahti hän halveksivan kiukkuisesti:
"Vai Koskipää!"
Tuon kiukun aiheuttajana ei kuitenkaan vielä ollut tietoisuus todellisesta asiantilasta. Se oli vain eräänlaista närää, joka oli peräisin kaikista niistä entisistä vaiheista, joista edellä olemme kertoneet. Sillä eikö nyt ollut harmillista, että joku Koskipää oli rohjennut kajota käsin itsensä Suvannon äijän poikaan? Tuo ärsyttävä naapuri, joka tuskin uskalsi ottaa ryyppyä, ja joka ämmämäisesti viserteli edistyksistä ja valistuksista, oli pystynyt saattamaan maailmaan pojan, joka, mokomakin herrasnulikka, tulee nyrkki pystyssä päin Suvannon omaa lihaa ja verta. – Tuo sapettaa Suvannon äijää niin, että tekisi mieli antaa köniin Vilholle, joka on päästänyt lähettyvillekään moisen piimälakin. Ja aivan omituisesti tämä Suvannon ukon närkästys on sukua sille kateudensekaiselle tunteelle, joka häntä oli vaivannut silloin, kun Oskaria, Rantalan tulipalon jälkeen, oli kaikkialla hoettu sankariksi.
Mutta sitten alkoivat huhut tuoda uutta ravintoa tälle kiukulle ja muuttaa sen luonnetta.
Ei näet mitenkään voinut pysyä salassa, että Sylvi ja Yrjö kohtasivat toisensa miltei jok'ainoa ilta. Jokitörmällä, sillä kohtaa, missä penger aleni Lakkasuon toivotonta aukeaa kohti, oli yksi ja toinen nähnyt heidän kävelevän tai istuvan tuuheiden koivujen alla. Ja ihmiset, joita suututti, etteivät he voineet saada täyttä selkoa tanssi-illan tappelun kulusta, ja jotka muutenkaan eivät erikoisemmin rakastaneet Suvannon juroa ja ylpeätä poikaa, olivat varsin kärkkäitä tekemään johtopäätöksiä:
"Selkään se sitä antoi, ja tytön se siltä vie", kuiskuttelivat he keskenään, eräänlaisen vahingonilon kuvastuessa silmistä.
Ja sitten he jatkoivat:
"Mutta maltas, kun äijä itse saa sen tietoonsa!"
Ja ennen pitkää äijä sen asian kyllä tietoonsa saikin. Ensin hän tarkkaili hiukan ihmetellen poikaansa, joka oli päivät poissa, kuljeskeli yksin metsissä, eikä virkkanut kenellekään mitään. Jotain sillä oli mielessä ja jotakin se suri, sen äijä kyllä tajusi, mutta hän ei käynyt päättelemään, mistä tuo kaikki saattoi aiheutua.
Mutta kun sitten huhut Yrjön ja Sylvin kohtauksista ehtivät hänen korviinsa, synkkeni hän päiväkausiksi miettimään. Aivanhan tämä oli kuin ennen, vuosikymmeniä sitten: taas oli Koskipään mies Suvannon miehen tiellä. Entinen katkeruus kuohahti täysivoimaisena rinnassa ja pani äijän kiristelemään hampaitaan. Piru vieköön! Nyt ei uusiinnukaan entinen leikki, ei jumaliste! Nyt on hänellä toinen valta kuin ennen hänen isällään, ja nyt katsotaan, kuka jää tappiolle taistelussa...
Ja nyt selveni äijälle myöskin Vilhon alakuloisuus. – Sitä se suri, tyttöä, ja sitä se on meinannut. Ja se sen myöskin saa, niin totta kuin minä olen Suvanto. Pyöritelköön Koskipään herranalku naisen päätä minkä pyörittää, mutta miehisten miesten keskinäistä sopimusta ei niillä keinoin kavenneta.
Ja niin lähti Suvannon äijä kaupunkiin, jossa viipyi useampia päiviä, puhutteli lakimiehiä ja pankinjohtajia, tarkastutti papereitaan ja asiakirjojaan ja palasi sitten yhtä vaiteliaana kuin oli lähtenytkin, mutta itsetietoisen ja päättäväisen näköisenä.
Eräänä loppu-elokuun iltana istuu sitten Suvannon äijä Katosojan patruunan kamarissa tavallista asiallisemman näköisenä.
Äijä on tuonut konjakkia kaupungista ja siitä sekoittelevat ystävykset höyryäviä toteja. Suvantohan on yleensäkin sellainen, ettei hän oikein pääse alkuun ennenkuin kolmannen lasin aikana, ja tällä kertaa se näyttää olevan tavallista vaikeampaa; hän sanoo joskus jotakin ykskaikkista, mutta istuu enimmäkseen äänettömänä ja mutruilee suutaan.
Katosojan patruuna taasen, jolle vaisto ilmaisee jotakin erikoisempaa olevan tulossa, pälyilee sekä uteliaana että hieman pelokkaanakin mahtavaa velkojaansa.
Kun sitten asiaankuuluva punastus on kohonnut Suvannon äijän poskipäihin, katsoo hän ajankohdan sopivaksi ja aloittaa:
"Sitä minä vaan, että mitä sinä oikeastaan tarkoitit, kun sinä silloin, viime kerralla, sille tyttärellesi ikärajaa asettelit?"
Katosojan patruunan harmaantuneet kulmakarvat kohoutuivat. Hänen sameahkot silmänsä suuntautuvat ällistyneinä toisen ruskeihin silmiin, mutta hän ei osaa muuta kuin hätäisesti kysyä:
"Kuinka niin?"
Kun Suvannon äijä ei ensi hätään mitään siihen vastaa, aavistaa patruuna jotakin vakavaa olevan kyseessä ja kiiruhtaa selittämään:
"Mitäpä minä sillä muuta, kuin sitä, mitä sanoinkin... ett'ei lapsina aikuisten kauppoja."
"Vaan kovin sinä annat sellaiselle lapselle irtoimet siivet."
Nyt on Katosojan patruunan jo toisen kerran kysyttävä:
"Kuinka niin?"
"Tajunnet tuon selittämättäkin", jumahuttaa siihen Suvannon äijä päätänsä keikauttaen.
"Kyllä minun on pakko tunnustaa, että parhaimmalla tahdollanikaan minä en nyt sinua ymmärrä."
"Soo... vai et."
"En todellakaan."
Suvannon äijä ottaa tulta sikaarintumppiinsa ennenkuin jatkaa:
"No en minä mielelläni lainaa suutani ämmien juttuihin... Mutta tiennet toki, mitä kylällä höpistään tyttärestäsi ja Koskipään souvarin 'nuoresta herrasta'... Koska sen tiedän minäkin."
Sanoissa on pahaenteisesti pistävä sävy, jonka Katosojan patruuna varsin hyvin kuulee. Siitä huolimatta on hänen ällistyksensä täysin vilpitön.
"Puhutaanko kylällä Sylvistä? Hyvä veli, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sen minä pyhästi vakuutan... Enkä minä sellaisista puheista liioin välitäkään, sillä kyllä minä toki lapseni tunnen."
"Ummessa silmin sinä sitten päiväsi vaellat", tokaisee Suvannon äijä pilkallisesti.
Mutta nyt kuohahtaa jo patruunankin väljähtynyt veri.
"Mihin, herran nimessä, sinä sitten oikein tähtäät? Ja mitä kaikkea sinä olet kuullut ihmisten puhuvan?"
"Viittoilevatpahan vain siihen tyttäresi ja Koskipään ylioppilaan jokapäiväiseen seuranpitoon, ja syytä on viittoillakin."
"Tahdotko sinä väittää, että Sylvi ja Yrjö joka päivä seurustelevat keskenään? Ohoh! Siitäpä en vain minä tiedä kerrassaan mitään. Ei Yrjö ainakaan täällä ole käynyt..."
"... minuun kuulu, vaan jos ne entiset puheet kutinsa pitävät, niin liikaa se on."
Katosojan patruuna koettaa kääntää kasvavan mieliharminsa leikiksi ja huudahtaa nauraen:
"No jopa nyt jotakin! Asiallisena asianako sinä oikein esittelet hamekansan pälpätyksiä? Kuten sanottu, minulla ei ole mitään tietoa sellaisesta seuranpidosta. Mutta vaikka olisikin, niin entä sitten? Ovathan he vanhoja lapsuudentovereita, yhdessä kasvaneet polvenkorkuisesta saakka. Mikä kumma siinä on, jos he vieläkin haluavat olla yhdessä? En minä ole kuullut mitään huonoa Koskipään pojasta. Enkä minä käsitä, millä tavoin minun pitäisi kieltää heitä tapaamasta toisiaan. Sehän olisi naurettavaa."
"Liikaa se on jokailtainen vieretysten makailu jokitörmän koivujen alla, sano mitä sanot... Ei sitä kärsi poika, enkä sitä kärsi minäkään... jos kerran entisistä puheista kiinni pidetään."
Katosojan patruuna valahtaa valkeaksi, kimmahtaa pystyyn ketterästi kuin nuoruuden päivinä, ja silmissä välähtää salama.
"Lastani minä en salli kenenkään loukkaavan", kivahtaa hän kuohuksissaan. Sitten hän jatkaa tyynemmin:
"Sanottakoon minusta mitä tahansa, siihen kyllä syytä löytyy. Mutta Sylvissä on äitinsä verta, enkä minä ole huomannut hänessä mitään kevytmielisiä taipumuksia, en edes sellaisiakaan, jotka hänen iässään ovat tavallisia... Ja minä en kerta kaikkiaan halua päästää ämmien juoruja kuuleviin korviinikaan."
Syntyy pitkä ja kiusallinen hiljaisuus. Patruunan rinta huohottaa kuin olisi äsken sanottu käynyt yli hänen riutuvien voimiensa. Suvannon äijän tyyneyttä ei järkytä mikään. Sikaari vain tupruaa ehkä tavallista kiihkeämmin, ja ruskeat silmät siristyvät yhä kapeammalle hänen tiirottaessaan pöytätoveriinsa. Tuntuu siltä, että kummallakaan ei enää ole mitään sanottavaa.
Mutta sitten nostaa Suvannon äijä verkkaisesti kätensä povitaskulleen. Hän kopeloi sitä hetkisen ja vetää esiin melkoisen paperipinkan, jonka hätäilemättä laskee patruunan eteen pöydälle.
"Laskepas nuo yhteen, niin näet, mihin summaan velkasi minulle nousee... Jos et sattuisi sitä entuudestaan muistamaan."
Sanat lausutaan käreällä, perin hillityllä ja äskeisestä kokonaan muuttuneella äänellä, noin vain ikäänkuin muina miehinä, keskusteluaiheen muutteeksi.
Katosojan patruuna hätkähtää ja jää pitkäksi aikaa tuijottamaan toveriinsa.
"Hyvänen aika, mitäs sinä nyt?... Tietysti minä ne näen omista kirjoistanikin."
"Laske kuitenkin."
Mutta Katosojan patruuna ei edes koske papereihin. Hän on vain hyvin vakava ja koettaa ilmeisesti arvata toverinsa aivoitukset.
"Mitä sinä nyt kaikella tällä lopultakin tarkoitat?" kysyy hän levottomana ja pahoillaan.
Suvannon äijä karahuttaa kurkkuansa ennenkuin aloittaa:
"Kun noita papereita on laitettu, niin sinulla on riittänyt melkoisessa määrässä kauniita lupauksia. Minä en ole ollut kovin hanakka pitämään kiinni sanoistasi, koska minusta on tuntunut, että sinulta ei ole puuttunut hyvää tahtoa."
Hän pitää pienen paussin, ikäänkuin siten antaakseen enemmän pontta sille, mitä vielä aikoo sanoa.
"Kauniita lupauksia sinulla on ollut toisessakin asiassa, mutta siinä sinulta näyttää puuttuvan hyvää tahtoa... Taitaa olla parasta, että palataan täysin asialliselle kannalle."
Katosojan herra vaistoilee, että häntä aidataan kuin eläintä tarhaan. Mutta vieläkään ei hän ole selvillä toisen lopullisesta päämäärästä. Hänellä on sen verran päässään, että hänet valtaa heikon miehen heltymys, ja hänen äänensä värähtää pahasti, kun hän sanoo:
"Puhu sitten suusi puhtaaksi, kun kerran puhut, äläkä arvoituksilla viittaile."
"Se on sillä tavalla", jatkaa Suvannon äijä ja kaataa konjakkia lasiinsa, "että itse sinä vastustelit lasten ryhtymistä aikaihmisten kauppoihin, eikä minulla siihen ollut mitään sanomista... Mutta se on kanssa niin, että ei lapsille passaa antaa aikuisten vapautta."
"Herra jumala! Syytätkö sinä minua siitä, että minä olisin tahallani antanut Sylville joitakin sopimattomia vapauksia?... Jonka syytöksesi sitten perustat ämmien juoruihin."
"Ei myytyä karitsaa metsään päästetä."
Nyt kimmahtaa Katosojan patruuna jo toisen kerran seisomaan.
"Sinäkö julkeat väittää, että minä olisin myönyt sinulle tyttäreni?"
Suvannon äijän silmät rävähtävät, ja hän katsoo alaspäin kuin ajatustaan salaten.
"Et... enempää kuin taloasikaan... Meillä on vain ollut erinäisiä puheita raha-asioista, ja niistä minulla on takeena nämä paperit."
Hän ottaa verkalleen paperit pöydältä ja pistää ne taskuunsa.
"Ja sitten meillä on ollut erinäisiä puheita siitä toisesta asiasta, mutta siitä minulla ei ole takeita... Minusta tuntuu siltä, että on paras ottaa ajoissa kiinnitys sillekin."
Hän pysähtyy hetkeksi, mutta kun patruuna ei sano mitään, jatkaa hän:
"Niin se on, että kihlausta ei käy pitemmälle lykkääminen... Sormus sormessa on sentään jotakin, joka pitää asiaankuulumattomat loitolla. Ja minulle se on takuu sinun sanoistasi... Sillä jos minä alkaisin niitä epäillä tässä asiassa, niin minä epäilisin niitä toisissakin. Ja se merkitsisi..."
Hän kääntää päänsä ylöspäin, pöllähyttää suustaan savupilven ja katselee kattoon, ikäänkuin hitaasti laskien.
"Se merkitsisi... Jaa, irtisanominen veisi tietysti aikansa... ja ne muut hommat ja kuulutukset... Mutta sitä se merkitsisi, että sitten vapunpäivän tienoissa sinun talosi olisi vasaran alla."
Ja nyt hän luo kiinteän ja kovan katseen patruunaan.
Tämä vavahtaa ja jää tuijottamaan Suvannon äijään suonenvedon tapaisten nytkähdysten väristessä kalpeilla kasvoilla.
"Sinä siis tahdot kihlajaisia?" sammaltaa hän pelästyksissään.
"Juuri niitä minä tahdon", kuuluu päättävästi.
Heikkoluontoisen patruunan kurkussa ahdistaa kuin itku, ja hänen äänensä on perin kurja, kun hän sanoo:
"Sinä ajat minua niinkuin otusta, vaikka hyvin tiedät, ettei minulla ole mitään kihlausta vastaan. Samoin kuin tiedät senkin, ettei siitä näin vain voida päättää. Minun on haettava Sylvi tänne."
Suvannon äijä ei malta olla pilkallisesti huomauttamatta:
"Tokko häntä tähän aikaan kotoa tapaisit."
Ja kun patruuna hätkähtäen vaikenee, nousee Suvanto lähteäkseen.
"Ei sillä sellaista hengenhätää ole. Minä odotan viikon sinun sanaasi... Jollei sitä silloin kuulu, niin taitaa olla parasta ruveta järjestelemään näitä papereita."
IX
ISÄ JA TYTÄR
Kun Suvannon äijä oli mennyt, istui Katosojan patruuna nojatuolissaan syvästi masennuksissa ja mielipahoillaan. Toti sai jäähtyä hänen lasissaan ja sikaari sammua suupielessä; hän oli niin ajatusten vallassa, että aika ja ympäristö unohtuivat.
Ei se päämäärä, mihin Suvannon äijä oli pyrkinyt, paljoakaan häntä huolestuttanut, mutta sitä enemmän se uhkaava tapa, jolla kaikki oli hänelle esitetty.
Kuinka oli mahdollista, että häntä uskallettiin kohdella noin röyhkeästi? Niin syvällekö hän jo oli vaipunut? Niinkö kurjat olivat hänen asiansa, että hänen oli pakko heittäytyä toisen armoille?
Entisyyden muistoja tulvahti väkisinkin hänen mieleensä. Valoisa lapsuus, onnellinen koti, jossa hänestä oli toivottu virkamiestä... Nuoruuden huikenteleva hurjuus ja järjetön tuhlaavaisuus, joka oli tärvellyt hänen työkykynsä, puhumattakaan rahoista... Sitten vaimo-vainaja, tuo merkillinen ja voimakas nainen, joka oli häntä niin syvästi rakastanut. Joka oli hänet kohottanut ja uupumattomalla sitkeydellä kannustanut häntä ponnistuksiin. Niin, joka oli pitänyt hänet miehenä niin kauan kuin eli...
Ja tässä hän nyt jälleen oli, jotakuinkin menneenä miehenä, joka oli hävittänyt tyttärensä perintöosuuden ja jota uskallettiin suorastaan kiristää... Varhain kuolleen poika-vainajan kuva sukelsi esiin. Mutta siihen liittyi niin paljon karvasta surua, että hän halusi unohtaa kaikki ja ryyppäsi hermostuneesti lasistaan.
Äkkiä soinnahtivat hänen korvissaan Suvannon äijän sanat: "Tokko häntä tähän aikaan kotoa tapaisitkaan." Mitä Suvanto oikeastaan oli tarkoittanut? Ettäkö Sylvi olisi...? Mutta sepähän nähdään.
Hän nousi tuoliltaan tavallista ripeämmin ja meni tupaan.
"Onko Sylvi täällä?" kysyi hän emäntäpiialta.
"Ei ole."
"No hakekaa hänet sitten huoneestaan ja sanokaa, että minä tahdon puhua hänen kanssaan."
"Ei hän ole nyt kotona."
Patruunan kulmakarvat kohosivat, mutta kysymys "missä hän sitten on" jäi kuitenkin lausumatta.
"Vai niin... Mitä kello on?"
"Se käy yhdeksättä."
Kun Sylvi kymmenettä käydessä palaa kotiin, huomaa hän ihmeekseen, että isä on vastassa eteisessä.
"Sinähän se olet, Sylvi?"
"Minä vaan, isä."
"Mistä sinä tulet?"
"Ulkoa vaan, isä."
"Missä sinä sitten olet ollut?"
"En minä missään ole ollut... Ulkona vaan."
Syntyy hetkiseksi hiljaisuus.
"Tulepas vähän tänne minun luokseni", sanoo patruuna ja astuu edellä kamariinsa.
Sylvi näkee pöydällä konjakkipullon ja totivehkeet ja luo isäänsä omituisen tutkivan silmäyksen, ikäänkuin päästäkseen selville, onko isä taas... Patruuna huomaa sen ja tuntee mielipahaa. Samalla hän huomaa myöskin tyttärensä hehkuvanpunaiset huulet ja hiusten lievän epäjärjestyksen.
"Tottahan sinä toki jossain olet käynyt, kun niin kauan olet viipynyt?" kysyy isä jälleen, viitaten tuolia.
"En minä missään ole käynyt... muualla kuin ulkona", vastaa tytär naurahtaen.
"Yksinkö?"
Sylvin silmät väistävät isän katsetta ja hän sanoo hämillään:
"Minä tapasin Koskipään Yrjön ja kävelin hänen kanssaan joen rannalla."
Tyttären suoruus tuottaa isälle mielihyvää, ja viipyy kotvan, ennenkuin hän jatkaa:
"Vai niin. Yrjö on kotosalla... Onko hän ollut kauankin?"
"Pari kolme viikkoa."
"Miksi ei hän ole käynyt minua tapaamassa?"
"En minä tiedä, isä... Ehkä hän ei ole tullut, kun meidän ei ole käyty Koskipäässä äidin kuoleman jälkeen", vastaa Sylvi yhä enemmän ihmeissään. "Mutta kuinka isä minulta tällaista kyselee?" lisää hän sitten.
Patruuna ei vastaa siihen, vaan katselee äänettömänä tytärtään. Hän on liiaksi kokenut mies, ollakseen huomaamatta suudelman jälkiä noilla punaisilla ja ikäänkuin turvonneilla huulilla. Vihdoin hän sanoo:
"Minulle on kerrottu, että sinä nykyisin kovasti seurustelet Yrjön kanssa. Onko se totta?"
"Kuka on kertonut?"
"Välipä sillä. Mutta onko se totta?"
"Kyllä minä olen useana iltana ollut Yrjön kanssa kävelemässä."
Taaskin tytön suoruus tuottaa isälle mielihyvää: Hän haluaisi jo jättää silleen, mutta sanoo kuitenkin.
"Tokkohan se on oikein sopivaa... Ihmisillä on niin ilkeä kieli."
"Mutta Yrjöhän on ylioppilas, isä."
Patruuna ei voi olla nauramatta.
"Aivan oikein. Mutta luuletko sinä sen seikan ihmisten puheita pidättävän?... Päinvastoin."
Tytön silmiin ilmaantuu tuskainen kiilto, ja sieraimet värähtelevät. Mutta sitten hän nostaa päänsä ja sanoo miltei uhkaavasti:
"Mitä se heihin kuuluu... Ja puhuivathan he ennenkin, kun Vilho Suvanto saatteli minua... Eikä isä siitä huomauttanut."
Sanojen terävyys sattuu patruunaan. Varsin taitavasti hän kuitenkin kiertää ansan.
"Ennenkin, niinkö sinä sanoit? Eikö sitten Vilho enää sinua saattelekaan?"
"Ei", kuuluu lyhyt vastaus.
"Mutta minulla on aina ollut se käsitys, että sinä pidät hänestä, että te molemmat pidätte toisistanne."
Sylvin silmissä välkähtää.
"Uskaltakoonpas vaan enää tuppautua minun seuraani!" huudahtaa hän kiihkeästi.
Nyt joutuu patruuna vallan ymmälle.
"Oho... Ja mitä nyt sitten on tapahtunut?"
"Minä en seurustele sellaisen kanssa, joka salakavalasti väijyy toista tiepuolessa, ottaakseen hänet hengiltä."
"Mitä ihmettä sinä nyt puhut. Onko Vilho aikonut ottaa jonkun hengiltä?"
"Eikö isä sitä tiedä?"
"En todellakaan."
Omituinen mielenliikutus valtaa Sylvin, mutta hän ei sano mitään.
"Kerrohan toki."
"No kun Yrjö saattoi minut kotiin... silloin, Rantalan tansseista, niin Vilho, joka oli juovuksissa, löi häntä salaa... Mutta Yrjö antoi hänelle niin että muistaa."
Viittaus juopumukseen, oman tyttären suusta kuultuna, pistää patruunaa kipeästi. Mutta vielä lamaavampi on yhä varmistuva aavistus siitä, että nuorten suhteet ovat kehittyneet kokonaan toisin kuin Suvannon isäntä ja hän itse ovat toivoneet, ja että siis hän nyt on perikadon uhkaama mies. Hän painaa kädet kasvoilleen ja miettii.
Sylvi ei vielä huomaa mitään, vaan jatkaa katkonaisesti:
"Muutenkin on Vilho kohdellut minua niin ylimielisesti ja töykeästi... kuin hevostaan... Mutta minä en ole sitä tähän saakka ymmärtänyt."
Hiljainen nyyhkytys katkaisee tyttären sanat; silloin patruuna nousee, ottaa Sylviä molemmista käsistä ja sanoo hyvin lempeästi:
"Rauhoituhan nyt, tyttöseni... Eihän tässä mitään."
Ja hetken kuluttua hän jatkaa:
"Sinulla ei enää ole äitiä, lapsi-parka, niin että minun täytyy kajota asioihin, joihin oikeastaan vain hänellä olisi oikeus... Minä en ollenkaan tahdo udella sinun salaisuuksiasi enkä puuttua yksityiskohtiin. Mutta minun on tärkeätä tietää... Sano minulle, oletko sinä Yrjön kanssa niinkuin ennen, lapsena... Vai onko nyt jotakin enemmän, onko sellaista, jota ei ennen ollut... ja josta et ennen tiennytkään?"
Sylvi tarttuu isänsä käteen kuumeisin sormin. Hänen silmänsä painuvat alas, mutta hän on vaiti.
"Onko jotakin muuta, sanohan?" toistaa patruuna hiljaa.
"On, isä", kuiskaa Sylvi tuskin kuuluvasti.
Se on kova kolaus patruunalle. Hän ei voi muuta kuin silittää tyttärensä päätä. Sitten hän vaipuu tuolille, peittää käsin kasvonsa ja hokee puoliääneen:
"Hyvä jumala... Mitä minä nyt teen?"
Kun Sylvi huomaa isänsä huolen, kuivuvat hänen silmänsä nopeasti ja katse palaa syvänä ja kummastuneena.
"Mikä teidän on, isä?"
Patruuna pudistaa vain päätänsä, voimatta mitään vastata. Silloin Sylvi laskee kätensä hänen olkapäälleen.
"Isä, mikä teidän nyt tuli?... Olenko minä pahoittanut mielenne?"
Mutta patruuna vastaa väsyneesti:
"Mene sinä vain nukkumaan. Minun pitää vähän ajatella."
Sylvi seisoo vielä hetken, katsellen isäänsä, mutta ei kuitenkaan osaa mitään sanoa, puoliavoimet huulet vain liikahtelevat äänettömästi. Vihdoin hän kääntyy ovelle ja toivottaa hiljaa:
"Hyvää yötä, isä."
Vasta kun patruuna oli jäänyt yksin, sai epätoivo hänet valtoihinsa. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin lattialla, puristaen kuumin käsin otsaansa.
Suvannon isännän puheessa oli sittenkin ollut perää. Sylvihän suorastaan vihasi Vilhoa. Ja Yrjöä kohtaan oli hänen sydämessään herännyt rakkaus. Saattoiko nyt patruuna ajatellakaan oman lapsensa pakottamista toiselle?
Saattoiko hän enää toivoa pelastusta suunnitellusta avioliitosta? Eihän se voinut olla mahdollista. Ja katkerasti hän muisti Suvannon äijän pistäviä sanoja: "Kovin sinä olet antanut lapsellesi irtoimet siivet."
Ja Suvannon isäntä! Hän ei välittäisi tällaisista näkökohdista rahtuakaan. Varmaa oli, että hän ei haluaisi Sylviä väkisin miniäkseen. Mutta yhtä varmasti hän vetäisi esiin velkakirjansa ja vaatisi patruunan konkurssitilaan; sitäkin varmemmin, kun oli kysymyksessä äijän perivihollisen poika. Silloin olisi Katosoja mennyttä. Eikä siinä kyllin, myöskin patruunan kunnia olisi mennyttä.
Patruuna kaatoi lasiin konjakkia ja otti siitä pari kirpaisevaa kulausta. Mutta se ei nyt häntä lohduttanut, päinvastoin, se synkensi entistä enemmän hänen epätoivoaan. Vaikka hän kuinka vaivasi aivojaan, ei hän keksinyt mitään pääsintietä pälkähästä. Mieli masentui, ja heikon ihmisen haikea kuolemankaipuu hiipi sydämeen.
Mutta sitten, luultavasti väkijuoman vaikutuksesta, hän tunsi voimakasta halua purkautua, puhua kaikki tyttärelleen, niinkuin oli ennen vaimovainajalleen puhunut, ja heittäytyä sitten Herran haltuun, mistään välittämättä.
Hän ei jäänyt tuota mielijohdetta aprikoimaan, vaan ryyppäsi vielä kerran lasistaan ja lähti sitten suoraa päätä tyttärensä kamaria kohti.
Hän kolkutti, ja pelästynyt ääni kysyi sisältä:
"Kuka se on?"
"Se olen minä, isäsi... Nukutko sinä jo, Sylvi? Minulla olisi sinulle vielä puhumista."
"Minä olen jo vuoteessa, isä, mutta kyllä minä avaan, kun hiukan odotatte."
Haka lennähti pois aspestaan. Ja kun Katosojan patruuna hieman hoippuen astui sisään, oli nuori tyttö jo ennättänyt takaisin peitteen alle. Hänen silmänsä kiintyivät uteliaina ja terävinä isään; tämä tunsi hyvin tuon sanattoman kysymyksen vaimonsa ajoilta, ja häpeän aalto vyörähti hänen rinnassaan. Patruuna istuutui tuolille vuoteen viereen ja alkoi kummallisen kiihkeästi puhua:
"Älä katso minuun noin, lapsi... Vaikka minä olen nauttinut, ei se nyt vaikuta asiaan... Minun oli niin paha olla, että täytyi tulla sinun luoksesi... vaikka mielelläni sinua säästäisin.
"Minä tulin kerran luvanneeksi Suvannon isännälle, että kun sinä olet täyttänyt kaksikymmentä vuotta, niin sinut kihlataan Vilhon morsiameksi... Älä nyt keskeytä minua, tyttöseni. Tietysti sillä ehdolla, että te nuoret itse siihen suostutte... Alussahan asia näytti kehittyvän siihen suuntaan, ja minä olin iloinen ja toivoin parasta... Mutta nyt tänä iltana, sinä puhuit Vilhosta kokonaan toisella tavoin..."
"En voi sietää Vilhoa, isä", kuului vuoteesta tuskastuneesta
"Kuuntelehan. Sinä et tiedä vielä kaikkea... Katsopas, tänä iltana kävi Suvanto luonani uudestaan... Ja nyt hän teki selvän uhkavaatimuksen, että kihlaus on hetimiten julkaistava."
"Sehän on kuulumatonta röyhkeyttä, isä. Te kait ajoitte hänet ovesta ulos."
Patruuna räpytteli silmiään, hämillään, nolona, epäröiden.
"Sinä sanot niin, kun et tunne isäsi asioita... Ja minun on niin vaikeata puhua niistä sinulle... Suorastaan tuskallisen vaikeata. Mutta minun täytyy... Koeta nyt olla urhea, rakas Sylvi, kun saat kuulla, että Katosoja on kiinnitetty paljoa yli arvonsa... Ja vielä senkin lisäksi on suuria velkoja Suvannolle... Jos kihlausta ei julkaista, niin Suvanto panee minut konkurssitilaan... Me olemme maantiellä, keppikerjäläisinä molemmat. Ja silloin on isä-raukkasi kunnia mennyttä..."
Sylvi ponnahtaa istualleen vuoteessa ja tuijottaa isäänsä laajentunein silmin, kalpeana ja huohottaen. Isä ei kestä tätä katsetta, vaan antaa päänsä painua ja nostaa käden otsalleen.
"Herra jumala! Mitä te sanotte, isä", kuuluu kimeä huudahdus Sylvin verettömiltä huulilta.
Hetken vallitsee täydellinen hiljaisuus. Sitten tyttö pudistaa moneen kertaan päätänsä ja kuiskaa menehtymäisillään:
"Minä en voi, en voi... Minä en rakasta häntä!"
Patruuna kohottaa samean katseensa tyttäreen ja kysyy käheästi:
"Mutta sitä toista... niinkö?"
"Niin, isä."
"Ja sinä olet sanonut sen hänelle?"
"Olen."
Taas pitkä äänettömyys.
"Minä en suinkaan tahtoisi kohdella julmasti sinua", sanoo patruuna katkonaisesti. "Mutta kuitenkin minun täytyy selittää... Lapsi kulta, se, mitä olet Yrjölle sanonut, ei suinkaan sinua sido... Mutta senhän sinä tiedät itsekin... Ja rakkaus, se on niinkuin tuuli. Älä intä vastaan, sinä et tunne sitä vielä. Huomaapas, pari viikkoa sitten sinä tuskin muistit koko Yrjöä... Ja nyt... Et sinä vielä voi edes itse arvostella, onko sinun tunteesi syvä ja kestävä..."
"Isä!"
"Niin niin, minä tiedän kyllä, mitä aiot sanoa. Eikä minun tästä seikasta pitänytkään puhua... Mutta ajattele Yrjöä. Hän on kovin nuori vielä. Muutaman päivän päästä hän lähtee Helsinkiin, opintojaan jatkamaan. Siellä on tuhansia tyttöjä, jotka ovat yhtä hyviä kuin sinä, mutta kauniimpia. Oletko nyt varma, että tämä kesäinen tunne kestää tuon kiirastulen? Minä tunnen kyllä ylioppilaat ja tiedän, että he vain naureskelevat kesäkuhertelulleen. Mutta älä sinä käsitä minua siten, että tällä tahtoisin sanoa jotakin pahaa Yrjöstä... Ja entäs asiallinen puoli! Koskipää on tyhjästä ja velalla rakennuttanut talonsa. Velaksi on hän kouluttanut poikansa, ja velaksi menee Yrjö jatkamaan opintojaan. Jos hän nyt pysyy sinulle uskollisena, niin ajattele, minkälainen taakka sinä hänelle olet, sittenkun... kun meillä ei enää ole taloa... kotia... ei mitään... Katsotko olevasi oikeutettu sitomaan hänet tällaisena?... Sillä sinä kyllä tunnet Koskipäät ja heidän ylpeytensä, tunnet myöskin Koskipään ja Suvannon kireät välit... Koskipää ei lepää, ennenkuin joka penni on maksettu, minkä hänen miniänsä isä on Suvannolle velkaa..."
Patruuna pysähtyy hetkiseksi ja nielee tyhjää, liikutustansa hillitäkseen.
"Taakkana sinä siis joka tapauksessa tulisit Yrjölle olemaan... Ja ajattele sitten Vilhoa. Hän toivoo sinua, minä olen siitä varma, ja luulen että sinä tunnet sen itsekin... Hänen tunteensa takia pitäisi sinun voida antaa anteeksi se tappelukin... Jos hänet jätät, tulee hänestä synkkä ja onneton, hänellä on siihen taipumusta... Jos tahtoisit, niin ajan mittaan sinä voisit kenties paljonkin oppia hänestä pitämään. Teidän elämästänne voisi kehittyä valoisampi kuin nyt luuletkaan..."
Taas patruuna keskeytti ja jatkoi sitten vaikeasti:
"Viikon kuluessa minun on annettava vastaus, josta kaikki riippuu... Sinun se on annettava, tarkoitan... Ja siitä riippuu myös Yrjön menestys ja tulevaisuus, Vilhon onni, äitisi kodin säilyminen, vieläpä isäsi kunnia..."
Ja voimatta enää hillitä itseään tuo heikko, hyväsydäminen, mutta tarmoton mies, joka kaiken lisäksi oli humalassa, nyyhkytti äänettömästi ja yritti vapisevin käsin syleillä tytärtään. Tämä istui verettömänä, silmät oudon jäykkinä, kasvoilla kuvaamaton tuskan ilme. Mutta isän heikkouden ilmetessä tuli hänen piirteisiinsä vähitellen jotakin kovaa, joka oli omiaan tekemään ne vanhemman näköisiksi, ja hän sanoi varsin tiukasti:
"Nyt ei ole valittelun aika, isä."
Vanha, rappeutunut mies nosti kasvonsa ja katsoi tyttäreensä.
"Voitko sinä antaa minulle anteeksi?" sopersi hän tuskin kuuluvasti.
Silloin tyttären suurissa silmissä kuvastihe jotakin, joka lähenteli halveksumista, mutta jossa ennen kaikkea oli pohjatonta sääliä ja rakkautta. Patruuna tunsi tuon katseen, ja sydän sykähti kummasti. Sehän oli peräisin hänen vaimo-vainajaltaan. Ja hänen rintaansa lämmitti ylpeä tietoisuus siitä, että Sylvissä oli selvästi äitiä.
Kylmällä kädellään tyttö sipaisi isänsä suonikasta kättä. Ja nyt oli hänen vuoronsa sanoa:
"Menkää nukkumaan, isä. Mutta älkää enää ottako sitä... konjakkia, tiedättehän."
Kun patruuna ehti omaan huoneeseensa, oli hän kuin raskaasta taakasta vapautunut. Tämä vanha, kevytmielinen pelaaja unohti miltei tyyten kaikki äskeiset huolensa, unohti yhtä keveästi kuin oli unohtanut sadat pelitappionsa. Hän oli saanut purkaa sisimpänsä tyttärelleen, niinkuin ennen oli purkanut vaimolleen, ja nyt hänessä alkoi orastaa sellainen usko, että kaikki kyllä menisi yhtä hyvin kuin tähänkin asti.
Ei hän liioin ollenkaan muistanut tyttärensä pyyntöä, vaan kaatoi konjakkia lasiinsa ja otti siitä monta kulausta hyvällä halulla. Ja nopeasti se nyt nousi hänen päähänsä. Hän tuli suorastaan iloiseksi, tunsi itsensä nuoreksi ja napsautti reippaasti sormiaan.
Monenlaisia muistoja ja kuvia kiiti hänen tajunnassaan. Hän hymähteli niille, nyökytti päätänsä ja naurahteli ääneen. Nähtävästi niihin kuitenkin liittyi joitakin katkeria kohtia hukkaan menneestä elämästä, koska hän, jälleen ryypättyään, alkoi hiljalleen hyräillä.
"Hjuu, hjuu, pojat, sano'..." sammalsi hän puolinukuksissa.
Mutta sitten hän taas reipastui. "Mitenkähän nimismies jaksaa?... Olisiko häntä soittaa?"
Hän oli jo nousemassa, mutta vaipui kuitenkin takaisin nojatuoliin.
"Ainapa se näin arki-iltana... Olkoon, olkoon toiseen kertaan... Minä menen tästä nukkumaan, nuhisemaan, sano'..."
Ja harhautunut, avuton, mutta hyväsydäminen patruuna hoippui vihdoin vuoteelleen.
X
NUOREN SYLVI-TYTÖN KOETTELEMUS
Kun isä oli mennyt, lepäsi Sylvi vuoteellaan jonkunlaisessa lamaannustilassa. Ovi sai jäädä auki haasta, kynttilä jatkaa lepattavaa palamistaan pöydällä. Hän ei liikuttanut jäsentäkään, silmät vain tuijottivat rävähtämättä hämärään kattoon.
Aivot kieltäytyivät toimimasta. Hänestä tuntui, kuin vajoaisi hän tasaisesti pohjattomaan syvyyteen, jossa oli pimeää ja hiljaista. Se ei viillä, ei kauhista; häntä kylmää vain omituisesti. –
Hän kohottaa kätensä ja katselee niitä pitkän aikaa ihmeissään. Eihän tämä voi olla untakaan. Tässähän hän on, omalla vuoteellaan, ja nämä ovat hänen kätensä... Vähän aikaa sitten oli isä täällä.
Isä... Tuo mielikuva ponnahuttaa ajatukset jälleen kuohumaan, ja tuska palaa. Niinkö ovat isän asiat ja Katosojan, kodin? Isä on pantannut kaikki, saattanut heidät keppikerjäläisiksi, ja nyt hän aikoo pantata hänetkin, Sylvin... Mutta ei, se ei voi tapahtua. Isä ei voi tahtoa sellaista... Eikä sitä tahdo Vilho... Hän puhuu Vilholle, ja asia on silloin selvä.
Mutta kun hän siinä koettaa kuvitella, millä tavoin hän kaikesta tästä kertoisi Vilholle, niin uusi levottomuus ahdistaa hänet umpikujaan. Hänestä on sula mahdottomuus edes lähestyä Vilhoa, saati sitten kertoa hänelle... ja tällaista. Ja samalla hän ikäänkuin herää ja säpsähtää omaa itseään: Vielä pari viikkoa sitten Vilho oli ainoa poika, jonka kanssa hän yleensä keskusteli, ja keskusteli paljonkin. Ja nyt, nyt oli nuorukainen vieraampi kuin kukaan.
Mitä, mitä on oikeastaan tapahtunut näiden muutamien päivien kuluessa? Aivan äsken oli Sylvi vielä onnellinen nuori tyttö, joka rauhallisena liikkui onnellisessa kodissa ja rauhallisesti odotteli tulevaisuuttaan. Ja nyt! Nyt on rauha kadonnut ja sijaan tullut outo ja palava levottomuus, jota sanotaan rakkaudeksi. Oi, että hän koskaan tuli lähteneeksi tansseihin, sillä siitähän kaikki johtui. Että hän tuli tanssineeksi Yrjön kanssa... sanoneeksi, ettei hänellä mitään ole Vilhoon nähden, vaikka... Onko tämä nyt rangaistus kaikesta?
Voi hyvä Jumala, mitä olisi Sylvin nyt tehtävä? Menisikö isän luo ja sanoisi, että se on mahdotonta? Vai kirjoittaisiko Vilholle, koska puhuminen tuntui niin vaikealta? Vilhohan on kuitenkin aina ollut hyvä hänelle. Onhan Vilho siksi ylpeä, ettei koskaan vasten toisen mieltä... Mutta äkkiä Sylvin tajuntaan välähtää uusi kuva, uhkaava ja synkkä jättiläs, joka taipumattomuudellaan painaa hänet maahan: Suvannon äijä. Herrajumala! Eihän tässä hänestä, Sylvistä, ole kysymys. Eihän häntä pakota isä, vielä vähemmän Vilho, ei edes itse Suvantokaan.
Tässähän on kysymys kodin menettämisestä ja isästä... Suvannon äijä on suunnitellut, että kerran Katosoja ja Suvanto yhdistetään suurtilaksi. Sen suunnitelmansa eteen on hän uhrannut, ja Sylvin ja Vilhon avioliitossa hän on nähnyt toteutumisen. Ja jos Sylvi sen suunnitelman särkee, vaatii Suvannon äijä omansa takaisin... ja hänellä on oikeus vaatia. Ei Sylvi omasta puolestaan välittäisi, vaikka joutuisikin maantielle; mutta isä, vanha ja heikko, jota hän kuitenkin rakastaa. Ja sitten koti, äidin koti... Kun eläisi edes veli-vainaja! Nyt on epätoivo täydessä voimassaan saanut Sylvin valtoihinsa. Hän vääntelee käsiään, mutta tuijottavat silmät pysyvät kuivina. Kuumeiset aivot etsivät turhaan ratkaisua.
– Mitäpä minusta, – hokee hän hiljaa. Ja mieleen solahtaa lämpöisesti, kesken kipeintä tuskaakin:
– Minullahan on Yrjö!
Heti hänen hätänsä lientyy pehmeämmäksi ja puhkee kyyneliin. Hän itkee kauan aikaa, samalla kun haikeasti ja lämpimästi kuiskailee rakastettunsa nimeä. Ja se on ainoa päätös, johon hän ehtii, että hän huomenna puhuu kaikki Yrjölle ja etsii häneltä tukea.
Hän puhaltaa kynttilän sammuksiin, mutta valvoo vielä pitkän aikaa, mielessään Yrjön lohduttava ja tyynnyttävä kuva.
Sateisena, pimeänä syysiltana vene sohahtaa Lakkasuon jokitörmän rantaan, ja öljytakkiin puettu mies laskee pois sauvoimensa. Kuuluu heikko, kaiuton kolahdus, joka pian hukkuu sateen yksitoikkoiseen ääneen; sitten mies nousee veneestä, jonka hän tempaisee ylemmäs maalle.
Pimeässä on hänen varsin vaikea pysytellä polulla, mutta kun hän kääntyy Katosojaa kohti, väistää hän tahallaan koivukujaa ja kiertää sivummalta, sänkipeltoa pitkin, riihimäelle. Siellä hän pysähtyy suuren männyn alle, ja jää odottamaan.
Riihen ovi on auki. Saattaa selvästi erottaa sadepisarat siinä valojuovassa, jonka uunin liekit heittävät pimeään ilmaan. Kuuluu kumeata jymähtelyä: Talli-Tuomas on panemassa pölkkyjä pesään.
Hetken kuluttua Tuomas kompuroi kankeasti kynnyksen yli ulos, siirtää oven rakoselleen ja lähtee sitten kumaraisena köntystämään taloa kohti. Silloin astuu mies männyn luota riihen katokseen, kuuntelee hetken, avaa sitten oven ja istuutuu kynnykselle odottamaan. –
Samaan aikaan seisoo Sylvi suuren olkiladon nurkalla hievahtamatta. Hänkin on odottanut Tuomaan lähtöä, ja varsin hyvin hän on nähnyt öljytakkisen miehen istuutuvan kynnykselle. Sydän lyö jännittyneestä vaikka nimenomaan on sovittu, että sateen sattuessa tavataan riihen katoksessa.
Sylvistä ei ole koskaan tuntunut niin vaikealta lähestyä Yrjöä kuin juuri nyt... kun hän on päättänyt puhua kaikki. Hän seisoo ja seisoo, jalat kieltäytyvät astumasta eteenpäin. Kunnes hän sitten, kun öljytakkinen mies jo ilmeisesti käy levottomaksi, suorastaan väkisin syöksähtää luo.
Yrjö tarttuu hänen käteensä, kiertää toisen käsivartensa hänen hartioittensa ympäri, mutta ei nyt kumarrukaan suutelemaan, vaan sanattomana ja totisena katsoo häntä silmiin. Surua on kummankin katseessa; Sylvillä kaikesta siitä, mitä hän viime yön ja tämän päivän on miettinyt; Yrjöllä siitä, että syksy on tullut, loma lopussa ja matka Helsinkiin edessä.
He kiipeävät yli kynnyksen, asettavat oven raolleen, niinkuin se on ollutkin, istuutuvat uunin eteen tukille, jonka Tuomas on siihen varannut.
Lieneekö mitään runollisempaa, mitään enemmän kaipausta herättävää kuin tällainen lämpiävä riihi sateisena syys-iltana? Se on vasta tänään ahdettu, niin että sauhu pysyy vielä ylhäällä eikä tunkeudu kirveltävänä lattialle saakka. Alhaalla, pölkyllä istuen, ei vielä ole kuuma eikä ollenkaan vaikea hengittää; tuntuu vain riihen kuvaamaton, suloinen tuoksu. Kuuluu tulen viihdyttävä humina, kuuluu myöskin, kun irtoimet tähkäpäät tai monenmoiset pikku elävät tipahtelevat kuumista sitomista. Valtaisen uunin loimottava pesä levittää häälyvän kajastuksen permannolle... Ken koskaan loman loppuessa, eron alkaessa on sellaisessa riihessä viettänyt ikävänsä hetkiä, hän tuskin sitä milloinkaan unohtaa. –
Yrjö on levittänyt öljytakkinsa pölkylle, ja sen päällä nuoret nyt istuvat, varjojen leikkiessä levottomasti heidän totisilla kasvoillaan. Tähän saakka ovat he olleet ääneti.
"Ei ole enää monta päivää siihen, kun lähden", soinnahtaa vihdoin Yrjön ääni hiljaa ja värähdellen.
Kun Sylvi ei siihen mitään vastaa, jatkaa nuorukainen kuin itsekseen:
"Omituista, äsken istuin kotini riihessä aivan näinikään, mutta olin siellä yksin... Paistoin Aatun lapsille nauriita lieskan luukussa, mutta ajatukset olivat kokonaan muualla... En olisi uskonut, että outo ikävä niin saattaa polttaa. Minun ei ole koskaan ollut niin vaikeata lähteä kuin nyt. Eikä se riipu yksin sinusta, Sylvi... Syy on se, että minulla ei lopultakaan ole selvää päämäärää, varmaa elämänuraa. Isä on minut kouluttanut, ja minun on nyt jatkettava, tultava joksikin. Mutta miksi, siinäpä se? Jo koulussa minulle oli kaikki yhtä helppoa tai yhtä vaikeata. Ei ollut mitään erikoiskykyjä, sain hyvin tasaisia arvosanoja kaikissa aineissa... Isä tahtoo minusta metsänhoitajaa, ja ehkä minusta se tuleekin. Mutta en tiedä... jäisin mieluummin tänne... yhtä kernaasti olisin metsässä tukkimiehenä kuin herrana... Isä on kuitenkin uhrannut minun tähteni paljon rahaa ja saa uhrata vieläkin, jos kerran... Mutta Sylvi hyvä, minkähän tähden minä tämmöisiä sinulle... eihän tämä muuta ole kuin sateisen illan ikävää, sellaista vaan."
Nuorukainen on loppusanoillaan yrittänyt muuttaa puheensa sävyä, sillä hän on huomannut Sylvin oudon ilmeen ja nähnyt silmien katseen.
Ja Sylvi, hän on yhtäkkiä tullut temmatuksi omasta maailmastaan toisen maailmoihin. Yrjöhän on itse levoton ja tuskainen, ja häneltä on Sylvi tullut etsimään turvaa avuttomuudessaan. Siinä samassa hänelle selviää, että se on mahdotonta; hän on vaiti, luo vain Yrjöön syväkuultoiset silmänsä.
Nyt koettaa Yrjö saada tyttönsä jälleen iloiseksi, tarttuu häntä käteen ja pakottaa hymyn huulilleen.
"Ei vainkaan puhuta tällaisia joutavuuksia näinä yhdessäolomme viimeisinä päivinä, Sylvi. Olkaamme iloisia, ilohan kuitenkin on elämässä ylintä... Onhan sitten aikaa haikailla, kun 'pitkä matka, meren aallot, on meidänkin välillämme', kuten laulussa sanotaan... Vaikka tokkopa sinä sitten enää muistatkaan tällaista poikaa?"
Sylvikin hymyilee raukeasti ja silittää lempeästi toisella kädellään nuorukaisen kämmenselkää.
"Entä sinä itse, Yrjö? Kun tulet Helsinkiin, on siellä tuhansittain tyttöjä, joiden rinnalla minä olen pelkkää ilmaa... Muutaman päivän päästä sinä pyörit iloisissa tansseissa, etkä muistaisi koskaan minua nähneesikään, jos äkkiä ilmaantuisin sinne."
Taas valahtaa Yrjö totiseksi ja miettiväksi, ja pää painuu.
"En usko sitä, Sylvi, mutta en myöskään väitä mitään. Rakkaus on kuin tähden lento syksyisessä yössä. Et tiedä, milloin se syttyy, kuinka kauan kestää ja milloin sammuu. Et tiedä myöskään, kuinka nopeasti toinen seuraa... Älkäämme sanoko mitään. Jos tunteemme on syvä, niin se kestää ilman muuta, ellei, niin siteet eivät sitä voi säilyttää. Olkaamme vapaita, Sylvi!"
Ja kun nuorukainen näkee tytön mielenliikutuksen, jatkaa hän hymyillen.
"Ethän sinäkään voi tietää mitään, Sylvi... Kun ensi kerran palaan, jos palaan, niin toisen sormus saattaa kimmeltää sormessasi."
Mutta nämä mitään tarkoittamattomat sanat sattuvat kaikkein arimpaan kohtaan, Sylvi vavahtaa ja kalpenee niin huomattavasti, että nuorukainen katsoo häneen ihmeissään. Sitten tyttö nousee, itsekään tietämättä miksi; tuska ja hämmennys pakottavat hänet liikkeelle.
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoo hän työläästi.
Nuorukainen tuntee mielipahaa ja kysyy hellästi:
"Loukkaannuitko sinä jotenkin, rakas?"
On mahdotonta kuvata tytön silmien ilmettä, kun hän hetken tuijottaa Yrjöä kasvoihin. Sitten hän nopeasti heittäytyy nuorukaisen kaulaan, puristaa häntä kaikin voimin, menehtymäisillään, suutelee häntä ja tempautuu sitten jälleen erilleen.
"Sylvi rakas, mikä sinun tuli?" kuiskaa nuorukainen.
Vielä kerran tyttö heittäytyy hänen rinnoilleen, vielä kerran kiertyvät kädet hänen kaulaansa. Sitten kuuluu tukahtuneesti: – "Minun on nyt mentävä... Isä odottaa... ja Tuomaskin saattaa tulla uunia katsomaan... Hyvästi, Yrjö."
Hän on jo hypännyt yli kynnyksen, ennenkuin nuorukainen vastaa:
"Hyvästi, Sylvi... Huomenna siis!"
Mutta sateisesta pimeydestä ei kuulu enää kuiskaustakaan.
Päästyään huoneeseensa Sylvi heittäytyy vuoteelle ja suorastaan vääntelehtii tuskasta, jonka syvintä olemusta hän ei edes ymmärrä. Kyyneleet vuotavat runsaina, ja hän tuntee olevansa ruumiillisesti sairas.
Isä oli aivan oikeassa: taakaksi, pelkäksi taakaksi saattaisi hän olla Yrjölle. Yrjöhän itsekin on levoton tulevaisuudestaan; hän etsii päämääräänsä, etsii uraansa. Entä sitten, jos Sylvi purkaisi hänelle huolensa, jos Sylvikin laskisi tulevaisuutensa hänen niskoilleen. Se painaisi Yrjön maahan, Yrjön, joka vaistomaisesti karttoi siteitä, joka sanoi: "olkaamme vapaita".
– Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan! hokee Sylvi moneen kertaan kyynelten noruessa pitkien silmäripsien alta.
Käyköön hänen miten tahansa, olkoon hänen elämänsä miten raskasta hyvänsä, Yrjöä se ei saa painaa. Isän synnit eivät saa joutua vieraan kuormaksi, oman tyttären on ne kannettava.
Ja kuitenkin on jälellä rakkaus, niin nopeasti syttynyt, niin ihanasti versonut elokuun runonhohteisina iltoina. Kuinka voi Sylvi sen tukahduttaa?
Vastausta ei synny; ongelma ei ratkea. Sylvi valvoo ja valvoo, vuoroin istuu pitkät hetket päätänsä huojutellen, vuoroin kätkee kasvonsa pielukseen ja antaa kyynelten virrata... Hän tuntee vain selvästi sen, että hän ei enää saata mennä Yrjöä tapaamaan... Muutoin hän ei kestä, muutoin saa Yrjö kaikki tietää. Ja se ei saa tapahtua.
Montako päivää on vielä jälellä siihen hetkeen, jona vastaus isälle on annettava?
Neljä päivää, kolme... kaksi... yksi päivä. Ne liitävät pois siivillä, vaikka niiden jokainen hetki on tuskan kyllästämä. Sylvi liikkuu kuin kuumeessa, silmät oudon kirkkaina ja poskilla terävät täplät. Toisinaan tuntuu siltä, että hänen pitäisi hypätä koskeen.
Niinä hetkinä, jolloin hän tietää Yrjön odottelevan häntä Lakkasuon törmällä, hänen kuumeensa polte kasvaa. Hän ei saa tilojaan missään, kävelee hermostuneesti huoneesta toiseen ja yrittää hommata jotakin. Hän pysyy kuitenkin päätöksessään, eikä mene kohtauspaikalle. Hänen tekee mielensä kirjoittaa Yrjölle, hän tarttuu toisinaan kynäänkin, mutta sanoja ei synny.
Toisinaan Sylvin ajatukset kohdistuvat pitkiksi ajoiksi Vilhoon.
Tuon kohtalokkaan tanssi-illan jälkeen hän ei ole nähnyt Vilhoa, ja hänellä on ollut se käsitys, että Vilho on hänelle yhtä suutuksissaan kuin Yrjöllekin. Miksipä Vilho muutoin pysyttelisi niin kuulumattomissa. Mutta kuinka on sitten mahdollista, että hän kuitenkin on valmis kihlaukseen, vieläpä kaikin voimin tavoittelee sitä? Onko hänkin, kaikessa ylpeydessään, Suvannon äijän pakon alainen? Vai... vai rakastaako hän Sylviä, kuten isä väittää?
Ja Sylvi johtuu uudestaan miettimään heidän pitkäaikaista, joskin omituista suhdettaan, heidän paluuretkiään keinulta, heidän keskustelujaan. Niin, epäilemättä se oli rakkautta, vaikkei hän silloin sitä ymmärtänyt. Sylvi ihan hämmästyy huomiotaan: epäilemättä Vilho on häntä vuosikausia rakastanut. – Naissydän on sentään varsin ihmeellinen. Tuo huomio ei suinkaan ole Sylville vastenmielinen, päinvastoin, se tuottaa hänelle salattua, arvoituksellista mielihyvää.
Kummastellen Sylvi muistaa että hän aina on Vilhosta tavallaan pitänyt, lapsellisesti tosin ja turhamaisesti. Hän muistaa ihmisten puheet, näiden hyvien kyläläisten, jotka ovat pitäneet heitä toisilleen kuuluvina – kuten he itsekin. Silloin hän säpsähtää. Eikö hän ole tehnyt Vilholle syvää vääryyttä, loukannut hänen miehistä kunnian- ja omanarvontuntoaan, jättäessään hänet Yrjön vuoksi? Ihmiset viittailevat, niinhän isä on sanonut. Vilho on varmaankin saanut niellä monta karvasta palaa.
Sitten tuska jälleen muuttaa muotoaan. Miksi nyt on kaikki toisin? Miksei hän alusta alkaen työntänyt Vilhoa luotansa, koska nyt ei enää voi häntä sietää? Miksi hän on herättänyt Vilhossa turhia toiveita? Ja miksi yksi ainoa tanssi-ilta on pyyhkäissyt kaiken entisen olemattomiin, herättänyt Sylvin, sytyttänyt hänessä tunteen, joka kuitenkin täytyy tukahduttaa...
Ja sitten isä.
Isä on kummallisen synkkä ja levoton. Hän astuskelee kamarissaan edes takaisin. Ja mitä pitemmälle aika kuluu, sitä rauhattomammaksi hän tulee.
Hän ei puhu Sylville sanaakaan, vaan näyttää häpeävän ja väistävän tytärtään. Hänen silmissään on toisinaan niin outo katse, että Sylvi ajoittain pelkää hänen aikovan jotakin pahaa itselleen. Ja öisin, kun kaikki jo nukkuvat, hän puhuu itsekseen kamarissaan, ja sieltä kuuluu toisinaan lasin kalahdus... Kunhan ei vaan isä menettäisi järkeään?
Ja niin aukeaa eräänä iltana patruunan kamarin ovi miltei äänettömästi.
Patruuna, joka istuu nojatuolissaan mietteisiin vajonneena, kääntää nopeasti päätänsä. Hän näkee tyttärensä, aivan kalpeana, mutta täysin levollisena, silmissä outo sisäinen hohde.
"Sinäkö se olet, Sylvi?"
Verettömät huulet tavoittelevat hetken sanoja.
"Minä, isä... Minä tulin ilmoittamaan, että myönnyn kaikkeen."
Patruunan jäsenet alkavat huomattavasti vapista, ja hän nousee ylös; pitkän aikaa tuijottaa hän äänettömänä tyttäreensä.
"Tule lähemmäksi, lapseni, että näen sinut." Sylvi astuu aivan isänsä eteen ja luo häneen kirkkaat silmänsä. Hiiskahdustakaan ei kuulu.
Sitten vanha patruuna vaipuu tuolilleen. Hän vie käden otsalleen ja kuiskaa hiljaa:
"Tiedäthän, että minä en pakota sinua."
"Minä olen itse sen päättänyt, sillä... sillä on parhainta niin... Hyvää yötä, isä."
Mutta kun Sylvi on mennyt, tuntee patruuna niin masentavaa mielipahaa, milteipä pettymystä, että hän heikkoudessaan toivoisi tyttärensä kieltäneen... Tätä kestää hetken. Toisena hetkenä hän jo kaataa konjakkia lasiinsa ja nielaisee kulauksen kuin hengen hädässä.
Sitten hän istuutuu työpöytänsä ääreen ja kirjoittaa Suvannon äijälle.
Mutta kun Sylvi ehtii huoneeseensa, polttavat hänen kasvonsa täydessä kuumeessa.
Hän on kuitenkin huomattavan levollinen, ja hän tuntee rinnassaan kuohuilevan rajattomasti outoa voimaa. Kaikki aikaisempi tuska on kadonnut. Hän on eräänlaisessa hurmiotilassa, kuin sankari, joka on päättänyt uhrata itsensä.
Ja nyt tuntee hän voimakasta halua kirjoittaa Yrjölle viimeisen kerran.
Sitten kaikki se, mikä tänä syksynä on ollut kuin runoa, loihtua, autuasta unta, saa iäksi painua unhoon.
XI
KAKSI KIRJETTÄ
Tappelu-illasta saakka on Vilho Suvanto ollut kuin päiviltä poissa. Hän on käynyt entistä jurommaksi ja harvasanaisemmaksi, ei käy kylällä, ei liiku missään, kiertelee yksinään levottomana metsissä.
Aluksi hän häpesi ja katui tekoaan. Mitäpä Yrjöstä! Nytkin tekisi mieli käydä siihen käsiksi; ja pian siitä pääsee, kun se lähtee Helsinkiin. Mutta Sylvi. Nyt oli Sylvi varmaankin suutuksissaan. Vilhoa hävetti ajatellessaan, että hän nyt joutuisi Sylvin lähettyville.
Mutta se kipeä tuska, joka päivästä päivään viipyy Vilhon sydämessä, paljastaa hänelle erä erältä, kuinka syvä hänen rakkautensa Sylviin lopultakin on. Toisinaan häpeänsekaisessa, joskus katkeran kiukkuisessa, mutta useimmiten haikeassa ikävässä hän muistelee heidän entistä suhdettaan, jokaista matkaa, jokaista vuorosanaa, jokaista katsettakin. Ja hän katuu syvästi. Jospa hän vielä saisi menneet päivät, kuinka toisin hän Sylviä kohtelisi? Hän olisi hyvä ja hellä, eikä enää milloinkaan kiusaisi häntä jurolla tylyydellään... Hänhän on kulkenut tytön rinnalla ylpeänä ja jäykkänä kuin puu-ukko, rohkenematta ojentaa edes kättään... Ja sitten tuli toinen, ja siinä tuokiossa... Voi per-!
Kun hän sitten saa kuulla, että Sylvi ja Yrjö jatkuvasti seurustelevat – ja piiat kyllä tietävät siitä hänelle pistellä – saa viiltävä raivo hänen pikiset silmänsä räiskymään ja vie veren kasvoilta. Silmissä pyörii kuin verisiä renkaita, ja hän tahtoisi hävittää koko maailman, ennenkaikkea Yrjön.
Tämä on vain yksinkertaisesti sitä, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi ja joka ilmenee niin eri lailla eri ihmisissä. Sivistynyt mies, kun hänen vaimonsa on uskoton tai morsiamensa petollinen, kohdistaa useimmiten vihansa naiseen, ottaa avioeron, purkaa kihlauksen, tekeepä monasti paljoa pahempaakin; mutta miehelle, viettelijälle, hän tavallisesti on kohteliaan kylmä. Alkuvoimainen rahvaan lapsi taas purkaa kiukkunsa mieheen; siitä ovat monet tappelut ja murhat aiheutuneet; mutta naiselle hän on valmis antamaan anteeksi.
Niinpä nyt Vilhokin olisi valmis repimään Yrjön vaikka kappaleeksi. Mutta Sylvin hän tahtoisi nostaa syliinsä, suudella häntä, kantaa hänet jonnekin, jossa kukaan ei voisi häntä lähestyä, puristaa rintaansa vasten ja kysyä yhä uudestaan, onko häntä koskaan niin paljon rakastettu...
Tällaisissa houreenomaisissa kuvitelmissa saattaa Vilho viettää pitkät hetket, kiihdyttäen päämäärätöntä kulkuaan aina sen mukaan kuinka ajatuksetkin kiihtyvät. Kunnes sitten joku ulkokohtainen seikka jälleen herättää hänet alakuloiseen ja kirpeään todellisuuteen.
Kun Suvannon äijä eräänä iltana antaa pojalleen tavanmukaisen merkin ja kutsuu hänet kamariin puheilleen, seuraa Vilho häntä levottomana ja epätietoisena. Mitähän isällä nyt on mielessä, kun otsa on niin sileä ja tuima naama muhoilee? Ilmeisesti on ukko hyvällä tuulella.
Keskustelun aloitteeksi sanoo isä:
"Tuota... tästä taitaa Suvanto ja Katosoja joutua yhteisviljelykseen pikemmin kuin alunperin oli meinattu... Niin että sinun on nyt aika heittää kaikki poikain kopelit."
Siihen ei ole paljoa vastaamista, eikä Vilho vastaakaan. Mutta oudosti hän kuitenkin sävähtää: Sylviin se isä taas tähtää, siitä ei epäilystä.
"Sehän tässä nyt on ensinnä esillä, se Sylvin kohta", jatkaa äijä verkkaisesti. "Me ollaan patruunan kanssa tuumattu, että on syytä jouduttaa kihlausta... Ja siitähän minun piti, että lähde nyt kaupunkiin kihlain ostoon."
Veriaalto syöksähtää Vilhon kasvoihin, ja otsan suonet paisuvat. Hän vastaa tavallista rohkeammin:
"Taitaa olla parasta että minä itse hoidan ne asiat."
Suvannon äijä ällistyy, eikä tahdo uskoa korviaan.
"Mitä... Itse... tokko tuota tietänet, mikä itse on?"
Mutta Vilhossa kuohuu yhä enemmän, ja hän vastaa uhkaavasti.
"Niin se vaan on."
Suvannon äijä rypistää pahanenteisesti kulmiaan; hänen äänensä on kuitenkin varsin tyyni.
"En suinkaan minä siihen asiaan ole sitä varten markkojani haudannut, että minä antaisin lasten määräillä."
"Ei siitä vaan mitään tule, johan minä sen sanoin", inttää Vilho yhä enemmän kiihtyen.
"Ei tule! Ja miksei? Johan siitä aikaa sitten on sovittu."
Mutta nyt on Vilho jo niin suunniltaan, että hänen äänessään on raivonsekaisen itkun värinää, kun hän tiuskaisee:
"No en suinkaan minä toisen jäljiltä, jumalaut..."
"Siivoo poika suusi, kun puhut morsiamestasi", jumahuttaa siihen Suvannon äijä tyynesti ja kylmästi. Sitten syntyy hiljaisuus.
"Ja mitä juttua tämä nyt on sitte olevinaan?" kysyy isä vihdoin hiljaiseksi lauhtuneena.
"Kyllä kai isä sen tietää."
"Mutta minä kun en tiedä, siinäpä se."
"Koskipään maisteri se nyt sitä peltoa kuokkii", kivahtaa Vilho ikäänkuin kiroaisi.
Äijän silmät siristyvät kummallisesti, ja hän katselee hetken poikaansa, ikäänkuin taas epäilisi kuulleensa väärin.
"Hah, hah, hah! Vai siitä paikasta kenkä nyt puristaa... Luulin minä sinua toisemmaksi mieheksi kuin että ämmien hokemista omasi kunniaa peräilisit."
Häpeä ja voimaton raivo ponnahuttavat Vilhon seisomaan. Hän kääntyy ovea kohti, kyyräävät silmät maassa, ja tokaisee:
"Nyt sen sitten tiedätte."
"Pysy alallasi", käskee isä sillä äänellä, jota ei käy vastustaminen. "...ttiinkö sinä olet suvustasi siinnyt, kun annat tuommoisen asioihisi vaikuttaa. Ei suinkaan sinun kohtasi siitä muutu, mitä jotkut Koskipäät siinä pyristelevät."
Ja katsoen tiukasti kyräilevää poikaansa hän jatkaa vielä:
"Kun ei siitä välitä patruuna, en minä, eikä edes tyttö, niin pentelettäkö sinun on tarvis sitä leuoissasi märehtiä."
"Eikä edes tyttö." Nuo isän lausumat sanat saavat Vilhon kohottamaan päätänsä. Mitä isä niillä tarkoitti?... Hän ei kuitenkaan saata kysyä mitään, vaan jännittyy odottamaan jatkoa. Mutta äijä näyttää jo sanoneen sanottavansa; asettelee vain hitaasti sankalaseja nenälleen ja kopeloi povitaskuaan. Sieltä vetää hän kirjekuoren, ottaa kömpelösti kirjeen ulos ja rykäisee sitte pari kertaa asiallisesti.
"Vastikään lähetettiin Katosojasta minulle tällainen kirje, että kuulet:
Talonomistaja Ville Suvanto,
Täällä.
Kun tyttäreni on ilmoittanut olevansa myöntyväinen siihen
kihlaukseen, josta välillämme oli puhe, ja kun minäkin nyt
olen asian kiiruhtamisen kannalla, pyydän sinua poikkeamaan
meillä lähemmin keskustelemaan asiasta, joka meidän puoleltamme
sopineekin sitten jättää nuorten itsensä selvitettäväksi.
Tervehtien
Kustaa Katosoja."Vilho kimmahtaa ällistyneenä isänsä tuolin ääreen, ja häneltä pääsee miltei väkisin:
"Näyttäkääpäs!"
Äijä ojentaa voitonvarmana kirjeen pojalleen ja katsahtaa häneen arvoituksellisesti hymyillen. Sitten hän sanoo yksikantaan:
"Niin että ei tässä nyt ole kysymys mistään muusta kuin sinusta ja sinun mielihaluistasi... Ja niistähän ollaan jo ennen sovittu, vai mitä?"
Ei kuulu vastausta.
"Silläpä minä, että lähtisit kaupunkiin kihlain ostoon. Kai se asia nyt on selvä."
Ja vastausta odottamatta ottaa äijä lakkinsa sängyn päältä, painaa päähänsä ja astuu poikansa ohitse ulos.
Isän mentyä viipyy Vilho pitkän aikaa aivan kuin pökerryksissä. Hän hypistelee hajamielisesti kirjettä; sitten hän lukee sen, lukee yhä uudestaan ja uudestaan. Ja ristiriitaisia ajatuksia alkaa vilistä hänen aivoissaan.
Sylvi on suostuvainen kihlaukseen, niinhän kirjeessä on. Kuinka se on mahdollista, kaiken tapahtuneen jälkeen?... Ja sen jälkeen, mitä ihmiset puhuvat Yrjöstä?... Rakastiko Sylvi siis kuitenkin häntä? Onko hän tehnyt väärin, kun ei ole tappeluillan jälkeen yrittänytkään lähestyä Sylviä?
Orastavan onnen tuntu saa sydämen sykähtämään, ja hetken aikaa säilyvät epämääräiset ja suloiset haaveet mielessä. Mutta sitten hiipii musta epäluulo. Onko jotakin hullusti? Tahdotaanko häntä paikkaamaan toisen miehen tihutöitä?...
Ja nyt kuohahtaa Vilhon pimeä mieli synkkään raivoon. Ilkeä mieleenjohtuma herättää hänessä jälleen kalvavan vihan Yrjöä kohtaan. Hän kävelee kiihtyneenä metsään ja samoaa siellä pitkät ajat hurjissa koston hauteissa.
Sitten raivokin tyyntyy, ja tulee esille Vilhon luonteelle varsin olennainen, kenties isältä peritty puoli: kylmä laskelmallisuus. Eihän kihlaus vielä ole mikään side. Siinä on kyllä aikaa katsoa eteensä, kun on viisas. Mutta Yrjölle se on sellainen kolaus, joka tuntuu, – on peeveli vie. Muistaa kerrankin tulleensa toisen...
Mutta Vilho ei nytkään jaksa ajatella lausettaan loppuun, sillä äskeinen raivo kuohahtaa hänessä jälleen. Sitten Sylvin armas kuva taas väikkyy hänen mielessään, ja hän tuntee häpeää rumien ajatustensa tähden.
Koettelemuksen aikaa on kulunut viikko ollut myöskin nuorelle Yrjö Koskipäälle.
Vaikka hän säännöllisesti joka ilta, sovittuun aikaan, on mennyt Lakkasuon törmälle, ei hän ole Sylviä kertaakaan tavannut.
Parina ensimmäisenä iltana hän ei tosin kiinnittänyt suurtakaan huomiota asiaan, vaan arveli sen johtuneen tilapäisistä esteistä; mutta aikaa myöten on levottomuus yhä kasvanut.
Mikä Sylville on voinut tulla? Onko hän ehkä sairaana? Vai onko tämä jotain muuta: eikö Sylvi halua? Mutta sehän ei ole mahdollista... Ja kuitenkin oli tyttö niin omituinen silloin, viime kerralla, riihessä. Sitä kohtausta Yrjö nyt pohti alituisesti, kaivaen muististaan sen yksityiskohtia. Loukkasiko hän jotenkin Sylviä? Ja tosiaan, nyt vasta Yrjö huomaa senkin, tyttöhän ei vastannut mitään, kun hän poislähdettäessä kysyi: "siis huomenna".
Yhä tuskallisemmaksi kasvaa levottomuus. Yrjön mieliala, jonka pian tapahtuva lähtö muutenkin tekee alakuloiseksi, on erittäin otollinen maaperä sille... Miksi oli tyttö hyvästellyt häntä niin oudon kiihkeästi ja sitten vaiennut?
Päivät päästään Yrjö uistelee joella taimenta, joka nyt syksymmällä on alkanut nousta virtaan. Saaliista ei hän kuitenkaan paljoa välitä. Tuon tuostakin hänen uistimensa tarttuu kiveen pelkän hajamielisyyden takia. Hän haluaa pysytellä ylhäällä, lähellä Järveä, mistä Katosojan koivukuja ja rakennukset sattuvat silmään. Hän soutelee siellä tuntikaudet, nähdäkseen edes vilaukselta Sylviä. Ei vain ole hänellä sellaista onnea.
Vihdoin hän päättää reippaasti käydä Katosojassa ottamassa asioista selkoa; sopihan hänen varsin hyvin käydä sekä tervehtimässä että samalla hyvästelemässä patruunaa.
Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa päätöksensä, sai hän kirjeen, jonka Sylvi oli hänelle kirjoittanut samana iltana kuin patruuna puolestaan Suvannon äijälle.
... H.Y.
... Isä on huomauttanut minulle, että ihmiset ovat päässeet
selville... meidän kohtauksistamme ja puhuvat meistä pahaa. Älä
kuitenkaan käsitä... tätä sillä tavoin, että isä olisi moittinut
sinua; hän on vain arka... minun maineestani.
... Aluksi isän nuhteet minua harmittivat. Mutta sitten huomasin,
että... etupäässä isäsi tähden sinäkin nyt menet opiskelemaan,
vaikka... se on sinulle vaikeata. Ja niin tulin siihen, että
minunkin on... velvollisuuteni olla isäni mielen mukaan. Siitä
syystä en ole voinut... tulla sinua tapaamaan.
... Jospa tietäisit, minkälaista minun on ollut niinä hetkinä,
joina olen... aavistanut sinun odottavan törmällä. Maa on
polttanut jalkojeni alla. ... Ja kuitenkin on ehkä parasta, että
olen jaksanut pysyä poissa. En... edes tahdo, että sanomme
hyvästiä toisillemme, sillä... sillä minä... en jaksa kestää sitä
hetkeä. Minun on helpompi täältä kaukaa pelätä... lähtöäsi ja
sitten joskus herätä siihen, että olet kaukana jo.
... "Olkaamme vapaita", nuo sanasi soivat korvissani yhä ja yhä,
etkä... sinä voi tietää, millä tavoin ne liikuttavat sydäntäni.
Ja minä... hyväksyn ne. Minä suorastaan tahdon, että tunnet
itsesi täydellisesti... vapaaksi minusta, minun muistostanikin.
Jos kuitenkin kuvani joskus... välähtää mieleesi, kun olet siellä
kaukana, niin olkoon se kuin... menneen kesäpäivän muisto, joka
ei mitään vaadi, eikä mihinkään... velvoita.
... Jää hyvästi, Yrjö. Älä vastaa mitään tähän kirjeeseen,
sillä en edes... sitäkään tahdo. Sinun tulee ajatella vain
tulevaisuuttasi... Jos... joskus palaat, niin ilo on puristaa
kättäsi... Mutta senhän sinä... kyllä tiedät. Jää hyvästi! Sylvi.Yrjön valtavin tunne ei ole tuska, vaan hämmästys.
Mitä kummaa tässä oikeastaan on alla? Onko mahdollista, että Sylvi on pienillä aivoillaan ryhtynyt pohtimaan noita satunnaisia sanoja vapaudesta, jotka hän riihessä oli tullut lausuneeksi? Onko tyttö liukunut johtopäätöksestä toiseen kuin ajattelija ja tullut näin pitkälle, eksynyt suorastaan sairaloisuuteen?... Vai onko hän loukkaantunut syvintä olemustaan myöten?... Mutta kirjeessä ei ole loukkaantunutta sävyä.
Vai ovatko ihmiset ladelleet Katosojan patruunalle ainaisia törkeyksiään, niin että tämä on kokonaan raivostunut? Mutta ei sekään voi olla uskottavaa. Eihän patruuna milloinkaan ole ollut pikkumainen, vielä vähemmän ahdasmielinen...
Lapsihan Sylvi on kuitenkin, hänen oma, rakas pienokaisensa. Joka on nyt jossakin hädässä ja murheessa ja tahtoo kieltää Yrjöltä muistonsakin. Ja kehoittaa Yrjöä ajattelemaan tulevaisuuttaan, neuvoo kuin aikuinen ihminen. Oi, eikö hän sitten ymmärrä, että siinä tulevaisuudessa hän itse, Sylvi, säteilee korkeimpana tähtenä. Sillä hän ei suinkaan enää ole Yrjölle "kaunis kesäpäivä", jonka muisto hehkuu vain hetkisen, kuin päivänkorennon häät.
Ei, jotakin outoa on kaiken alla, sen luulee Yrjö varmasti vaistoavansa. Ja hän ei ole se mies, joka jättäisi kaiken tälleen. Hän päättää mennä Katosojaan. Hän sanoo selvät sanat kuuluviin, tulkoon sitten mitä tahansa. Tällaisen epätietoisuuden vallassa olisi hänen lähtönsä Helsinkiin tuiki mahdoton, eikä hänellä olisi rauhaa mihinkään.
XII
KOSKIPÄÄN YRJÖN KOSINTA
Syyspäivä on pilvinen, mutta tyyni ja kuultava; tasainen, varjoton valo täyttää jokaisen sopen ja loukon. Alkaa jo hämärtää; auringon lasku seestyy pilvistä.
Yrjö soutaa uistinta joella. Kaloista hän ei kuitenkaan välitä. Kun pimenee ja ilta joutuu, aikoo hän mennä Katosojaan, selvittääkseen kaikki sotkuiset asiat ja sanoakseen hyvästit. Huomenna, viimeistään ylihuomenna, on hänellä matka edessä.
Juuri samaan aikaan astuu Suvannon äijä kamarista porstuaan, pysähtyy hetkeksi portaille ja tähyilee ilmaa, sytyttää siinä piippunsa ja lähtee rantapolkua pitkin Järvikylää kohti. Sille, joka tarkoin tuntee hänet, osoittaa jo askel, että äijän on hyvä olla ja että hänen suunnitelmansa ovat onnellisessa vaiheessa. Katosojaan hänenkin matkansa pitää.
Siinä kohdalla, missä polku on sivuuttanut pyörteen ja kiivennyt Pyörrekallion yli kosken niskaan, avartuu viehättävä näköala virtaa pitkin ylös. Se vetää väkisinkin äijän katseen puoleensa. Mutta kun Suvanto sitten pysähtyy ja nostaa käden kulmilleen paremmin nähdäkseen, ei tuo uteliaisuus johdu vilisevän veden hohteesta, vaan siitä, mitä hän yhtäkkiä on huomannut.
Virtaa pitkin kiitää alas vene, airot valtoimina, ja soutulaudalla istuu nuorukainen, jonka käsissä on jokin luokaksi taipunut näre; äijä älyää hyvin, että tuo nyt on niitä uudenaikaisia lohivapoja, joutavia. Kun vene on ehtinyt lähelle, tuntee äijä Koskipään pojan ja näkee tämän kädenliikkeet rullaa veivatessa.
Ja siinä katsellessaan ajattelee äijä miltei ääneen: "Atuu, pertsana, onpa saanut suuren kalan onkeensa... No on niillä pelit ja pahlaimet, halvattavilla, mokomat lasten vehkeet... Näät, näät, näät, poikkihan se panee koko vavan... Eikä se sitä sillä saa, – olisi oikea uistin ja naru, joka pitäisi... No nyt se hyppäsi... ja meni... ei, eipäs vainkaan, siinä se yhä jumputtaa... mutta jopa on suuri, pannahinen... Sillä lailla juuri niin, minkäs nyt teet sille piiskallasi, sinne se nyt painuu keskivirtaan... Etpäs saa, etpäs saa, maltas kun pyörre alkaa vetää, niin silloin: ritsis!"
Yrjö huomaa itsekin, että virta alkaa imeä ja päätyy hädissään panemaan kovan kovaa vastaan. Hän tarttuu airoihin, soutaa lujin vedoin rannan akanvirtaan, rullan laulaessa ja siiman juostessa vihisten. Sitten hän jälleen alkaa veivata, väkisin, ei auta, ja vavan kärki taipuu miltei veteen saakka.
"Sun pentele, kuinka sätkäsi korkealle! No nyt se kuitenkin meni... Ei, kiinni se vielä on... taitaa pojalla olla konstinsa, halpilla. Sai se sen pois väylältä... No, pahustako sitä enää uitat, pane pois se keppi ja vedä siimasta... Nääthän, nääthän, tanssittaa vaan, ympäriinsä...helvettiinhän se siitä menee... No, nyt se kellahti selälleen, vietävä, eipä tuota olisi uskonut... Sehän tulee kuin hako... ahaa... jopa virkistyy, jopa näyttää sinulle taivaan merkit... Entäs nyt, kun se on jo veneen vieressä, mihinkäs nyt joudut tikkusi kanssa?... Ka, ka, ka, se pistää sen, noin... saitkos?... Saitpahan kuitenkin, kun saitkin!"
Yrjö tempaisee airoilla muutamia tulisia vetoja ja vene sohahtaa rantaan miltei Suvannon äijän jalkojen juureen. Mutta nuorukainen on taistelusta niin tulistunut, ettei hän huomaa katsoa ympärilleen, korjailee vain vehkeitään ja ihailee saalistaan.
"Taisitpa saada lohen", jumahuttaa Suvannon äijä ja kaivaa piipun taskustaan. Miltei hätkähtäen Yrjö nostaa päänsä.
"Hyvää iltaa... Taimen tämä vain on, vaikka suuri. Mainio lähtökala."
"Sinä taidat taas olla lähdössä sinne Helsinkiin."
"Aivan huomenissa."
"No lykkyä nyt sitten, että pian ehtisit siihen rohvessöörin virkaan", sanoo ukko lähtiessään. Silmät välähtävät omituisesti nurkistaan ja suu on messingillä, mutta hän ei kuitenkaan nyt tarkoita muuta kuin leikkiä, siksi hyvällä tuulella hän on. Sitten hän lähtee eteenpäin, kuulematta Yrjön lyhyttä kiitosta.
Annettuaan isälleen myöntävän vastauksen ja kirjoitettuaan Yrjölle sen kirjeen, jonka edellä olemme lukeneet, on Sylvi ollut kokonaan herpautuneessa tilassa. Hän näkee maailman kuin sumun läpi. Hän ei saa tilojaan missään; hänen päänsä on raskas, mutta ajatuksista tyhjä.
Niin kauan kuin lopullinen päätös oli tekemättä, piti sisäinen taistelun jännitys häntä vireessä. Urhea teko oli omiaan kannustamaan häntä ja lietsomaan häneen voimaa. Mutta nyt on jännitys lakannut, kaikki on ohitse, vain tuskainen lamaannus on jälellä.
Toisinaan hän tarttuu kuin oljenkorteen siihen toivoon, että Yrjö ei tyydy hänen kirjeeseensä. Yrjö ei lähde hyvästiä sanomatta, hän kirjoittaa, hän tulee tänne, hän on väkevä ja pelastaa Sylvin. Mistä? Siitäkö, mihin hän itse on vapaaehtoisesti syöksynyt!
Toisinaan hän taas kiihkeästi toivoo, että aika rientäisi. Että Yrjö olisi kaukana ja hän itse... Vilhon emäntänä... kulkemassa harmaana kuin syksyinen pilvi pirtistä aittaan, aina nöyränä, aina hiljaisena, kumaraisena ja kalpeana... Sillä sellaiseksi hän itsensä siinä asemassa kuvittelee.
Mutta kun hän tänä syksyisenä iltana näkee Suvannon äijän astuvan yli pihan, nousevan portaita ja sitten rientävän isän kamariin, tuntuu hänestä kuin olisi hänessä puhjennut joku uusi tuskan suoni, ja hän joutuu suunniltaan mielettömästä hädästä, jonka laatua hän ei mitenkään ymmärtäisi selittää.
Hänen silmänsä laajenevat luonnottomiksi, ja niiden terät ovat pistävät ja mustat. Rinta huohottaa, huulet kuivuvat. Hän kuulee kuin unen läpi lasien kilinää: emäntä-piika vie totivettä kamariin... Siellä isä ja Suvannon isäntä keskustelevat... He tekevät kauppaa hänestä, hänen sielustaan he tekevät kauppaa... Ja minkä takia? Siksi, että isä on... Mutta ei, ei, se on toki liian kauhea ajatus. – Suo anteeksi, rakas isä!
– Rakas isä, rakas isä, rakas isä, rakas isä, – hokee Sylvi moneen kertaan, mitään tarkoittamatta. Hän värisee kuin vilussa, ja jalat horjuvat... Kohta hänet kutsutaan sisään... Häneltä kysytään... Hänen pitää tervehtää... Mutta hyvä Jumala, sitä hän ei jaksa eikä tahdo! Ennemmin vaikka mitä...
– Yrjö! kuiskaa hän kiihkeästi, silmänsä ummistaen. Sitten hän nousee, vapisee hetken kuin kaisla virrassa, pusertaa kädellä otsaansa ja syöksyy ulos.
Hän toimii aivan vaistomaisesti, eikä hänellä ole varsinaista päämäärää. Hänestä tuntuu vain, että jollakin lailla hänen on päästävä Yrjön luo, kerrottava hänelle kaikki, sielunsa viimeistä hätää myöten, turvattava häneen, rukoiltava häneltä apua rakkautensa vuoksi... tulkoon sitten, mitä tuleva on.
Hän ehtii rantaan, työntää keveästi, kummallisella voimalla, suuren veneen vesille ja alkaa soutaa. Kyllä kai hän pian ehtii yli joen, pian hän tästä pääsee turvaan, Koskipäähän... sieltä hänelle kuumottaa kuin pelastus...
Mutta kun hän on tullut keskiväylään, retkahtaa hänen päänsä veltosti rintaa vasten, kädet putoavat syliin ja airot viistävät vettä valtoimina... Ponnistelu on kai kierrättänyt verta hänen väsyneihin aivoihinsa ja herättänyt ajatustoiminnan... Mitä on hän nyt tekemässä? Aikooko hän sittenkin sälyttää Yrjön harteille oman taakkansa ja isänsä onnettomuuden... Yrjön, joka ei itsekään tiedä tulevaisuudestaan? Siinäkö nyt sitten on hänen suuren rakkautensa voima: pelkkää lohdun hakua, pelkkää itsekkyyttä... Äiti, äiti!
Hän painaa kädet kasvoilleen, ja päässä tuntuu menevän kaikki sekaisin. Hänen voimansa ovat niin lopussa, ettei hän usko voivansa enää liikuttaa jäsentäkään... Hän vaipuu horrokseen, eräänlaiseen tajuttomuuden tilaan, mutta pysyy kuitenkin istumassa... Mitään tietoa ei hänellä ole siitä, että yhä kiihtyvä virta kiidättää veneen kohti pyörrettä.
Hämärä on yhä tihentynyt. Ei saata enää selvästi nähdä vastarannalle. Rusko vain palaa punaisena läntisellä taivaalla, joka seestymistään seestyy.
Yrjö soutaa yhä uistinta, pyrkien hiljaa jokea ylöskäsin. Pian rusko riittyy. Silloin hän aikoo lopettaa, tarttua sauvoimeen ja mennä Katosojaan... Siellä hän saa nähdä Sylvin...
Yhtäkkiä jotakin tummaa liukuu hänen sivuitseen keskiväylää pitkin. Hän kääntää päätänsä ja lakkaa soutamasta. Sehän on irti päässyt vene... Mutta ei, siellähän istuu joku, soutulaudalla... nainen, kädet kasvoilla. Herra Jumala, ja pyörre pauhaa aivan edessä! Mitä se ihminen ajattelee?
Sylvi, jysähtää Yrjön mieleen ja rintaa karmaisee. Hän ei voi kyllä tarkoin nähdä, ei edes tuntea venettä, mutta kuitenkin antaa vaisto hänelle sisäisen varmuuden. Hetkeksi pysähtyvät aivot ajattelemasta, jäsenet liikkumasta. Seuraavana hetkenä on hän muutamalla vedolla kiskaissut veneensä keskivirtaan. Sitten yhä vaahtoavia aironvetoja, ja vene kiitää nuolena kohti Sylviä, kohti pyörrettä.
Sylvi ei tästä kaikesta tiedä mitään; hän istuu liikkumattomana, kuin nukuksissa. Joka hetki pyörteen pauhu kasvaa, kuuluu jo selvästi raivokkaiden kuohujen pärskyntä, koko tuo hornamainen meuru, jota ei käy kuvaaminen. Mutta hänen uupuvissa korvissaan se on kuin honkien huminaa, jotakin viihdyttävää ja tuudittavaa kohua, joka tuo mieleen sammaleisen metsän...
Nyt Yrjö on hänet saavuttanut. Sauvoin kädessä nuorukainen syöksyy veneensä keulaan ja huutaa kauhunsa koko voimalla:
"Sylvi, Sylvi!"
Tuo hirveä ääni saa Sylvin vavahtamaan. Hän kohottaa päätänsä. Hän katsoo sameilla silmillään, jotka kohdatessaan Yrjön laajenevat kuin kummituksen edessä. Hän ponnahtaa seisomaan, ojentaa molemmat kätensä ylös, huutaa jotakin, joka tyyten hukkuu kosken pauhuun ja kaatuu sitten taintuneena pitkin pituuttaan veneen pohjalle.
Yrjö on jo tällöin hypännyt hänen veneeseensä, juossut hänen ohitseen perään ja painanut sauvoimen pohjaan. Nuorukaisen kädet käyvät valkeiksi puserruksesta, hänen vartalonsa kaartuu ja pingoittuu kuin jousi ja sauvoin vipajaa katkeamallaan. Hänen verettömät huulensa ovat tiukasti yhdessä, sieraimet ovat laajentuneet ja pistävä katse tähtää veneen keulaan, joka vavahtelee, pysähtyy, näyttää ikäänkuin epäröivän, mihin suuntaan sen olisi käännyttävä, mutta siirtyy sitten hyvin hitaasti ja vastahakoisesti hiukan vasemmalle, vastavirtaa ja rantaa kohti... Seuraa nopea sauvoimen siirto, vesi purskuu veneen kokassa, joka pysyy vavahdellen paikoillaan... ei, joka nousee, nousee sittenkin, tuuma tuumalta... Taas sauvoimen siirto, taas vaaksan nousu... Ja samaa jatkuu minuutti minuutilta pyörteen meurutessa selän takana kuin peto, joka karjuu saalistaan.
Tuskan hiki valuu virtoina Yrjön kasvoja pitkin. Hänen jäsenensä nytkähtelevät kuin kouristuksessa, ja kun hän vihdoin pääsee rannan akanvirtaan ja tuo tuttu ääni, joka syntyy veneen solahtaessa rantaan, suhahtaa hänen korvissaan, on hän niin menehtynyt, että lysähtää tuhdolle, johon jää pitkäksi aikaa tylsänä nuokkumaan.
Mutta sitten hän muistaa Sylvin, säpsähtää ja rientää hänen luokseen.
Tyttö on yhä tajuttomassa tilassa. Nuorukainen katselee häntä hetken, kumartuu kuuntelemaan hänen sydäntään, tempaa hänet syliinsä ja lähtee kantamaan häntä Katosojaa kohti. – Siinä, polulla, tapaa hänet omituinen mieleenjohtuma, hän muistaa yhtäkkiä venettään, joka oli jättänyt oman onnensa nojaan Sylvin veneeseen hypätessään, ja kääntyy katsomaan koskelle. Siellä ei kuitenkaan näy mitään muuta kuin pyörteen pärskyvät kuohut, jotka yhä tihenevä hämärä tekee untuvanpehmeiksi. Puistatus kiitää läpi nuorukaisen ruumiin.
Yli Lakkasuon hänen voimansa riittävät. Mutta kun hän on ehtinyt sille tutulle törmälle, jonka puitten varjossa heidän nuori rakkautensa niin monena iltana on varttunut ja vahvistunut, on hänen pakko laskea suloinen taakkansa maahan. Hän noutaa lakillaan joesta vettä, tiputtaa sitä Sylvin kelmeille huulille, kastaa nenäliinansa ja panee sen tytön otsalle. Hän hieroo hänen käsiään tuska sydämessä ja tekee kaiken voitavansa saadakseen hänet virkoamaan.
Ja vihdoin avaa neitonen silmänsä. Niiden katse harhailee rauhatonna; ilmenee selvästi, ettei hän tiedä mitään ympäristöstään ja olinpaikastaan. Sitten kiintyvät silmät Yrjöön, tuijottavat raukeasti kuin johonkin vieraaseen, saavat kuitenkin vähitellen eloa ja syttyvät kirkkaammiksi. Ja äkkiä tyttö nopeasti heittää käsivartensa ympäri nuorukaisen kaulan ja äännähtelee omituisesti, ikäänkuin valittaisi...
Kun Yrjö myöhemmin lähtee saattamaan Sylviä Katosojaan, on tyttö kertonut hänelle kaikki rakkautensa, taistelunsa, epätoivonsa ja heikon isänsä onnettomuuden.
On jo jotakuinkin pimeä, kun he koivukujan suusta kääntyvät astumaan yli pihan. Tulia loistaa ikkunoista. Isän kamarin uutimet on vedetty alas; kattolamppu on sytytetty; sen säteet luovat verhoille kaksi tummaa varjoa: kaksi epämuotoista ihmispäätä; Suvannon äijä ja isä siellä yhä istuvat pöydän ääressä.
Se näky ei voi olla vaikuttamatta Sylviin. Vaikka hän nyt, kerrottuaan kaikki Yrjölle, on tuntenut miltei raukaisevaa levollisuutta, saa tuo näky väreitä kiitämään läpi hänen ruumiinsa, ja jalat eivät tahdo kantaa. Hänestä tuntuu kuin voisi hän kuulla läpi seinän, kuinka siellä solmitaan suunnitelmia, tehdään kauppaa, kenties kaivataan häntä. Ja se kaikki tapahtuu hänen omien sanojensa, hänen oman lupauksensa perusteella. Värisevin käsin hän tarttuu Yrjöä kyynärvarteen. Nuorukainen luulee hänen uudelleen menettävän tajuntansa ja kuljettaa hänet vyötäisiltä tukien pirttiin.
"Auttakaa neiti vuoteeseen", sanoo hän emäntäpiialle, joka on jäänyt ällistyneenä tuijottamaan tulijoita.
"Sus siunatkoon, mikä neidin on?" kysyy emäntäpiika hädissään.
"Hän tarvitsee lepoa", vastaa Yrjö matalasti, kääntyy sitten takaisin etehiseen ja astuu päättävästi patruunan kamariin.
Ja nyt seisoo kolme miestä kasvot vasten kasvoja enteellisen äänettömyyden vallitessa.
Yrjö on pysähtynyt ovensuuhun, huulet uhmaavasti yhteen puserrettuina, kasvot jännityksestä vaaleina ja ruskeat silmät palavina. Katosojan patruuna kohoaa tuoliltaan ja siristää silmiään paremmin tunteakseen; hän nähtävästi odottaa tervehdystä ja vaikenee hieman hämillään. Suvannon äijän kasvoille leviää ylimielinen muhoilu; hän luulee jotakuinkin käsittävänsä, mitä nuorukaisen mielessä nyt liikkuu, ja tunne, johon sisältyy voiton, vieläpä kostonkin iloa, hyväilee häntä. Hän se myöskin ensimmäisenä rikkoo hiljaisuuden.
"Taitaa tulla hyvästijättöön tämä Koskipään nuori kirjanoppinut, joka taas lähtee sinne rohvessööritehtaaseen? Häh?"
Pari kertaa Yrjön huulet liikahtavat, mutta kun hän vihdoin saa äänen, kohdistaa hän sanansa patruunaan, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Suvannon äijän huomautusta:
"Onko totta, setä, että te omien asioittenne vuoksi aiotte kihlata Sylvin vasten hänen tahtoaan?"
Hyökkäys on niin yllättävä ja suora, että molemmat vanhemmat miehet hätkähtävät. Patruuna tuntee veren kuohahtavan suonissaan, mutta kylmäverinen Suvannon äijä tointuu ennemmin.
"Taitavat hyvinkin niissä yliopistoissa neuvoa maitopartoja sekaantumaan miesten asioihin, mutta ei sitä täällä maan sydämessä sentään suvaita", naurahtaa hän pilkallisesti.
Tuli räiskähtää häntä kohtaan nuorukaisen silmistä.
"En sekaannu sivullisten asioihin. Mutta kun on kysymyksessä oma elämäni ja minulle kalliin ihmisen onni ja oikeus, silloin ei nuoruuteni voi eikä saa olla esteenä", vastaa Yrjö tiukasti.
Mutta nyt on Katosojan patruuna jo toipunut hämmästyksestään ja sanoo kulmiaan rypistäen:
"Mitä? Tuletko sinä poika tänne, minun omaan huoneeseeni, syyttämään minua siitä, että tekisin jotakin sopimatonta tyttäreeni nähden? Sehän on ennen kuulumatonta."
"Suokaa anteeksi, setä, minä en syytä teitä. Pyydän vain hartaasti, että te nyt viipymättä menisitte Sylvin luo, koska Sylvi sitä haluaa."
Tulee erinomaisen selvästi näkyviin patruunan heikko luonne. Hän epäröi, katsahtaa neuvotonna toisesta toiseen. Mitähän oikeastaan on tapahtunut? Ovatko nuo nuoret sopineet jostakin!? Mitähän Sylvi nyt aikoo?
Suvannon äijä puolestaan vainuaa jotakin, joka tietää vastuksia hänen suunnitelmilleen, ja pilvi kohoaa hänen otsalleen.
"Ai jai jai jai, sitä hoppua ja hosumista", kokee hän vielä leikin varjolla parannella; "istu sinä, nuori mies, ja tee tyytinki. Ja puhu asiasi niinkuin mies miehelle, vaikka olisit kuinka kirjasi lukenut."
"Mikä Sylvin sitten on?" kysyy patruuna Yrjöön katsoen.
"Pyydän uudestaan, että setä nyt menisi."
Ja sellainen vaikutus on nuorukaisen ryhdillä ja koko olemuksella, että patruuna lähtee kuin lähteekin.
"Ka... No... Malttakaahan", murisee hän mennessään.
Suvannon äijän huulilla karehtii halveksiva hymy. Heikkoudestaan huolimatta ei Sylvi vielä ole käynyt vuoteeseen, vaan istuu keinutuolissa, kääre otsalla. Hänen ajatuksensa on oudon uupunut. Se ei halua tarttua mihinkään, eikä hän nyt jaksa välittää mistään. Hän istuu siinä täydellisessä levossa, vapautuneena taisteluista ja ahdistuksesta, uskaltamatta kuvitella, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.
Kun hän kuulee askelet ja näkee isänsä astuvan sisään, ottaa hän kääreen otsaltaan ja luo tulijaan syvät ja kauniit silmänsä. Hän on vielä varsin kalpea mutta samalla puhtaan rauhallinen.
"No, Sylvi, mikä sinun on?" kysyy isä luokse käyden.
Sylvi ei vastaa, katsoo vain isäänsä, ja silmien kalvo himmenee kosteaksi.
"Tahdotko sinä puhutella minua?"
Nyt tarttuu Sylvi isänsä käteen, vetää häntä lähemmäs ja kiertää sitten käsivartensa hänen kaulaansa.
"Rakas isä. Minä olen kuitenkin sinun tyttäresi, minulla ei ole äidin voimaa... Minä koetin taistella, koetin olla urhoollinen. Mutta minä en jaksanut. Älä soimaa minua siitä, isä."
"Mitä nyt sitten on tapahtunut, lapseni? Sinä unohdat, etten minä ollenkaan sitä tiedä", kysyy patruuna omituisen liikutettuna.
Ja nyt alkaa Sylvi kertoa, ensin hiljaa ja katkonaisesti, sitten vilkkaammin, innostuneemmin, punan kohotessa poskipäihin. Hän kertoo ajatuksistaan ja kamppailuistaan, kertoo mitä oli tuntenut nähdessään Suvannon isännän tänä iltana menevän isän kamariin, kuvailee mitä joelle äsken tapahtui, selittää moneen kertaan, että ilman Yrjöä ei häntä enää olisi tässä, eikä hän kuitenkaan aikonut tahallisesti tehdä mitään pahaa itselleen. Hänen pelastuksensa oli sattuma, mutta se sattuma velvoitti häntä heittämään kaiken taistelun ja antautumaan kohtalolle, joka oli häntä väkevämpi. Se velvoitti häntä myöskin uskollisuuteen Yrjöä kohtaan. Mitä pitemmälle Sylvi kertomuksessaan ehtii, sitä selvemmin tuntee patruuna kaikkien suunnitelmien luhistuvan, kaiken pelastuksen toivon katoavan ja välttämättömän tuhon saartavan hänet pauloihinsa. Mutta samalla hänet valtaa tunne, joka pelipöydässä on tehnyt hänet kuuluisaksi: kaunis ja uljas tappioon alistuminen, tyytyminen kaikkeen valittamatta, hermostumatta, ketään syyttämättä. Hänen otsansa kirkastuu, hurmiomainen liikutus panee hänessä väreitä kiitämään ja silmien ilme on ihmeen lempeä.
"Kuinka paljon turhaa taistelua, Sylvi. Etkö muistanut, että minä en suinkaan halunnut rajoittaa sinun vapaata tahtoasi", sanoo hän hiljaa ja vaikeasti.
Syntyy hiljaisuus.
Sylvi painaa jälleen kuumat kasvonsa isän rintaa vasten; omituisen selvästi hän siinä tuntee, miksi äiti niin on isää rakastanut, kaikesta huolimatta.
Patruuna silittää hiljaa tyttärensä hiuksia ja tuijottaa samein silmin jonnekin etäälle. Siinä, selvän tuhon partaalla, hänen rintansa täyttää omituinen, ilon sekainen tunne ja tyyni alistumisen voima.
Hän irroittaa lempeästi tyttärensä kädet kaulaltaan ja painaa hänet keinutuoliin. Sitten hän kääntyy ovelle, mutisten kuin itsekseen:
"Minä palaan sitten myöhemmin."
Sekä Suvannon äijän että Yrjön silmät kiintyivät tutkivina patruunan kasvoihin, kun hän jälleen astuu omaan kamariinsa. Hän on kyllä rasittuneen näköinen, mutta ihmeen tyyni.
"Kyllä se on sillä lailla, Suvanto, että kaikesta siitä mitä täällä on puhuttu, ei lopultakaan tule mitään. Minä valitan, mutta on tapahtunut asioita, jotka muuttavat koko suunnitelman."
"Soo-o", jurahuttaa Suvannon äijä kulmiaan kohottaen ja ärtyisällä äänellä.
Patruunan luomet rävähtävät pari kertaa; ja ikäänkuin häveten katsoa Suvantoa silmiin hän kääntyy Yrjön puoleen.
"Minulla on syytä sydämestäni kiittää sinua siitä, että sait pelastetuksi tyttäreni hengen", sanoo hän ojentaen kätensä.
Suvannon äijän ällistyksellä ei ole rajoja. Mutta nuorukainen tarttuu ojennettuun käteen ja puhkeaa innoissaan puhumaan:
"Ei siinä kiittämistä, setä, sillä kun hänet pelastin, pelastin samalla oman elämäni. Minä tiedän, mistä täällä on kysymys, Sylvi on kertonut. Muutoin en koskaan rohkenisi sanoa, mitä nyt sanon. Minähän olen vain nuorukainen enkä mitään muuta vielä. Mutta Sylvin takia minä tahdon yrittää, sillä Sylvi ja minä rakastamme toisiamme. Setä, älkää erottako meitä, se olisi liian kovaa meille kummallekin."
Patruuna hymähtää väsyneesti kuin itsekseen:
"Minun myöntymykselläni ei nyt ole suurtakaan merkitystä, poikaseni, sen sinä kyllä saat." – Sitten hän vaikenee hetkeksi, tuijottaa hajamielisenä jonnekin etäälle ja jatkaa hyvin hiljaa:
"Ja sinulla on myöskin vainajan myöntymys... äidin – niin luulen. Sinä olit aina hänen suosikkinsa."
Mutta Suvannon äijällä on nyt mitta täysi, ja hän huudahtaa tummanpunaisena kasvoiltaan:
"Hah, hah! Äsken minä, nyt tämä Koskipää! Kukahan huomenna saa sinun sanasi, jota sinä kutsut vainajat todistamaan."
Patruuna tuntee kipeästi pistoksen, mutta on ääneti. Silloin Suvanto nousee jämeränä ja ylpeänä.
"Kuulepas, Katosoja. Niin se näkyy olevan, niinkuin sanotaan: ei sinun sanoistasi ole mitään taikaa. Minä olen niihin tähän asti uskonut, niinkuin mies miestä uskoo. Älä sitten pahoittele, kun rupean perään kysymään. En minä sentään tavaraani tunkiolle heitä."
Sitten hän lähtee hyvästiä sanomatta.
Patruuna vaipuu nojatuoliin niin murtuneena ja mietteissään kuin olisi hän tyyten unohtanut Yrjön läsnäolon. Pitkän aikaa on aivan hiljaista. Sitten nuorukainen rohkaisee itsensä ja sanoo:
"Setä, minä ymmärrän senkin, mitä Suvannon isännän viimeiset sanat sisältävät. Sopimatonta on kaiketi minun siihen viitata. Mutta minulla on nuoruuden uskoa ja intoa, setä, ja sitä teiltä ehkä puuttuu. Minulla on se varma tunne, että pääasia nyt on pelastettu. Ja minussa elää toivo, että kaikki muukin on pelastettavissa. Eihän ainakaan vielä ole mitään menetetty. Setä hyvä, rohkenenko pyytää teitä unohtamaan masennuksenne, johon minäkin luulen olevani yhtenä aiheena."
Liikutettuna patruuna nyökyttää moneen kertaan päätänsä.
"Hyvä on, hyvä on... Mutta et sinä tiedä kaikkea... Etkä sinä tiedä isäsikään mieltä... No niin, hyvä on kuitenkin, poikaseni... Mutta mene nyt, jutellaan sitten myöhemmin... Minä olen melkoisesti rasittunut."
"Hyvää yötä, setä."
Yö oli tyyni ja pimeä; tähdet paloivat suurina. Yrjön oli vaikea löytää sitä kohtaa, mihin Sylvin vene oli äsken jäänyt.
Perille päästyään hän istahti tuhdolle, pohtiakseen hetkisen niitä suunnitelmia, joita vilisi hänen nuorissa aivoissaan.
Sitten hän nosti päänsä ja jäi kuuntelemaan pimeän yön ääniä. Pyörre meurusi siinä yhtä kaameana, hirvittävänä ja ahneena kuin ennenkin; tuntuipa siltä, että sen ärjyntä oli nyt käynyt entistäkin julmemmaksi. Sen kuohujen valkeus himmotti silloin tällöin läpi pimeyden, ja tähtien vaisut säteet kimmelsivät heikosti utupilvessä.
Taas Yrjö muisti venettään, joka äsken oli syöksynyt alas ja sitten kadonnut jäljettömiin; taas kiiti puistatus hänen lävitseen. Tällä kertaa oli pyörteen julman hengen täytynyt luopua uhristaan, joka jo oli ollut niin lähellä sen ahnasta kitaa. Tällä kertaa oli heikko ihmislapsi pystynyt pelastamaan uhrin. Mutta pyörteellä oli aikaa odottaa, aikaa kasvattaa nälkäänsä. Se vaani, se meurusi raivoissaan, se ravisteli vaahtista harjaansa. Se tiesi, että sen aika oli kyllä kerran tuleva.
TOINEN KIRJA
I
ISÄ JA POIKA
Näinä viimeisinä päivinä, kun Yrjön Helsinkiinlähtöä valmistellaan, näyttää Koskipäässä vallitsevan oudon painostava mieliala.
Emäntä kulkee pirtistä aittaan ja aitasta pirttiin ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaa suoraan eteensä mitään huomaamatta ja huokaiseekin toisinaan. Jonkun maito-astian ääreen hän saattaa pysähtyä työttömäksi, pudistaa mietteissään päätänsä; liikahtelevatpa huuletkin, kuin puhuisi hän itsekseen. Ja kun sitten isäntä on tullut kynnökseltä ja aterian syötyään oikaisee hetkiseksi kamarin vuoteelle, kiepsahtaa emäntä sukkelasti hänen luokseen.
"Sillä taitaa olla perin vaikea lähtö tänä syksynä, kun se niin sitä hautoo", sanoo hän jokapäiväisesti, mutta katse on jännittyneesti kohdistunut miehen huuliin ja paljastaa hänen levottomuutensa.
Kestää tovin, ennenkuin Oskari yksikantaan lausahtaa:
"No... mitäs..."
"Eihän se nytkään ollut edes syömässä."
Ja kun Oskari yhä vaikenee, jatkaa emäntä:
"Sitä minä vain, että olisiko sillä alla jotain salattua huolta."
"Taitaa vain olla tämän kotipaikkansa perään, minä katselen", sanoo siihen Oskari, ja jatkaa sitten: "Lienee sillä siellä omat vaikeutensa odottamassa. Mutta kyllä ne oikenevat, kun matkan alkuun pääsee."
Aliina meneekin taas omille askareilleen, ehkä hiukan keventyneenä, mutta kuitenkin levottomana.
Ja levottomin kaikista näyttää olevan Yrjö itse.
Hän ei nyt soutele uistinta koskella, ei liioin lähde pyssyineen metsälle, vaan kiertelee rauhattomana ympäri kotinsa tiluksia, istuksii tuntikausia jollakin rantakivellä ja tuijottelee kuohuihin. Hän ei ota vaaria ruoka-ajoista, eikä syö edes perästäkäsinkään, vaikka huolestunut äiti koettaa hänelle tarjota.
"Kiitos, ei minun ole nälkä", sanoo hän torjuvasti.
Vasta hämärän tullen hän hypähtää veneeseensä, sauvoo jonnekin ylöspäin ja viipyy tuntikaudet, äidin valppaan korvan odotellessa hänen askeleitaan. Hiljaa hän nousee kamariinsa, mutta sieltäkin saattaa myöhään yöhön saakka kuulua hänen edestakainen astuntansa; lamppu vain heittää ikkunasta runollisen kajastuksen syksyn punaamiin haapoihin.
Kun äiti aamulla tuo kahvia, kiittää poika lyhyesti, mutta ei antaudu keskusteluun. Ja sitten taas ulos, metsiin, kosken partaalle, yksinäisyyteen.
Hänen kamarinsa pöydällä on paperipaloja; mutta kun äiti koettaa niistä hakea ratkaisua arvoitukseen, näkee hän vain numeroita, kymmeniä ylipyhittyjä laskelmia – ja tavallista kovin paljon lukuisammat paperossinpäät osoittavat, että nuorukaisen ajatus on ollut kuumeisessa toiminnassa.
Mutta jännitys kasvaa äärimmilleen, kun Yrjö kerran, metsästä taaskin esiin sukellettuaan ja kohdatessaan äitinsä pihamaalla, sanoo jurosti:
"Kun isä kotiutuu pellolta, niin pyytäisikö äiti häntä tulemaan minun kamariini."
"Sanon kyllä", vastaa äiti nopeasti ja luo poikaansa katseen, joka janoaa jatkoa. Mutta Yrjö rientää mitään selittämättä yläkertaan.
"Soo", jurahtaa Oskari, kun Aliina kiihkeästi kuiskuttaen esittää hänelle pojan pyynnön. Hän seisoo hetken aivan alallaan, kääntyy sitten ja alkaa verkkaisesti nousta yläkertaan.
Omituista, on sormin laskettavissa ne kerrat, joina Koskipään isäntä on käynyt poikansa kamarissa. Vaikka isän ja pojan suhde on täysin avoin ja lämminkin, niin – sen jälkeen kun Yrjöstä on alkanut mies sueta – jokin hieno vaisto on pidättänyt Oskaria pojan luku- ja makuusuojasta. "Ei ole ollut asiaa." Siinäpä se! On tuntunut siltä, että sinne ei saa lähdetyksi noin vain ilman aikojaan.
Ei ole helppo sanoa, mitä tälläkin kertaa Oskarin mielessä liikkuu, kun hän askel askeleelta nousee portaita; eikä hän ole siitä selvillä itsekään. Hän avaa varmasti, mutta hitaasti oven, pysähtyy sitten keskilattialle hienoisesti hämillään ja lausahtaa:
"Ka... no niin?"
Yrjö kimmahtaa vuoteeltaan istuvaan asentoon, ja hänen äänessään saattaa kuulla heikon, levottomuutta ilmaisevan värähdyksen, kun hän tyyneyttä tavoitellen sanoo:
"Istukaahan, isä."
Syntyy äänettömyys, joka väreilee täynnään hyvin vaikeasti havaittavia ja arkoja tuntuja. Siinä istuvat vastakkain isä ja poika. He ovat kiintyneet toisiinsa, he tuntevat toisensa, ja kumpikin on selvillä siitä, että tästä on kehkeytyvä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, muutoin ei tällaista aloitetta voisi ajatella. Väärin olisi sanoa, että tässä ilmenisi varsinaista uteliaisuutta, tai jännitystä, tai arkailua. Onpahan vain jotakin sellaista hieman noloa hämmennystä, jolle ei nimeä löydä.
Oskari pistää hajamielisesti käden taskuunsa ja aikoo ottaa piipun. Mutta sitten, ikäänkuin arvellen, että ei sitä taida viitsiä täällä pojan kamarissa sytyttää, hän jättää sen puolitiehen ja vetää käden tyhjänä takaisin. Yrjö on tämän huomannut, naurahtaa, tarjoaa pöydältä savukkeitaan. Silloin Oskarikin hymähtää tuskin huomattavasti ja ottaa paperossin.
"Mitäs te isä arvelisitte, jos minä en täksi talveksi menisikään yliopistoon?" kysyy poika sitten.
"No, mikäs nyt."
"Te toivotte minusta metsänhoitajaa, isä, ja minä ymmärrän sen kyllä. Tehän olette itsekin metsiin kiintynyt ja aikanne niissä paljon raatanut. Ja metsänhoitajaksihan minä itsekin olen ajatellut. Mutta en tiedä, minä olen viime aikoina alkanut epäröidä. Minusta tuntuu, etten ole tarpeeksi ollut metsissä, ettei minulla ole riittävää kokemusta."
"Olethan noissa ollut, poikapahaisesta alkaen... Jo minunkin kanssani, saati sitten muualla."
"Niinpä kyllä, mutta verrattain vähän talvella."
"Someneeko tuo siitä, olipa hänessä kesällä tai talvella."
"Minusta vain tuntuu, että minun pitäisi jäädä täksi talveksi pois Helsingistä. Mitä isä siitä sanoo?"
Nyt kaivaa Koskipään isäntä siekailematta piippunsa. Hänen kasvonsa ovat kovin vakavat, jopa huolestuneet, ja harmaissa silmissä viipyy luja ja samalla punnitseva katse. Kun Yrjö häntä siinä tarkkaa, saattaa hän vieläkin erottaa paloarpia siellä täällä.
"Kun kerran minun mieltäni kysyt", vastaa hän tasaisesti, "niin kyllä asia on sillä tavalla, että minkä työn mies on kerran aloittanut, sen hän myöskin lopettaa".
"Olette aivan oikeassa, isä; itsekin olen samaa miettinyt. Ja kuitenkin noissa sanoissanne piilee enemmän suomalaista sisua kuin viisasta harkintaa. Asialla on toinenkin puoli: ei hätäillen pitkälle potkita... Täytyy hieman selittää teille. Minulla on monta toveria yliopistossa, jotka jostakin syystä, vanhempiensa tai sukulaistensa toivomuksesta, ovat ryhtyneet lueskelemaan jotakin määrättyä tutkintoa varten. On sattunut monesti, että he vuoden tai parin perästä ovat huomanneet tarpovansa kokonaan väärää latua. Muutamat muuttavat silloin rohkeasti alaa ja pääsevät siten oikeille raitteille. Toiset, joilla on hyvä pää ja tarpeellinen määrä kevytmielisyyttä, suorittavat kuitenkin tutkinnon, vaikka ovatkin tietoisia siitä, että se ala ei ole heidän elämänkutsumuksensa; he saavat sitten jälestäpäin tosielämässä maksaa viulut. Kolmannet heittäytyvät vetelyksiksi ja luisuvat vähitellen rappiota kohti. No niin, näiden toverien esimerkki silmieni edessä on minussa herännyt halu päästä täyteen varmuuteen urastani, ennenkuin sitä jatkan."
Kuluu pitkiä, täysin äänettömiä hetkiä. Savu vain pöllähtelee tasaisin väliajoin Koskipään isännän piipusta.
"Ka", vastaa hän vihdoin verkaisesti. "Itsepähän taitanet nuo asiat parhaiten ymmärtää."
"Minulla ei tosin ole mitään sellaista väärän ladun tuntoa kuin noilla tovereillani, joista kerroin. On hyvin todennäköistä, että metsänhoitajan toimi on oikea alani. On vain toisinaan herännyt epäilyksiä, ja tahtoisin ne kukistaa tai paremmin päästä niistä selvyyteen. Ei ole mitään menetetty, vaikka olenkin vuoden poissa yliopistosta; käytännöllinen harjoitteluhan on meille suorastaan pakollistakin."
Nyt Koskipään isäntä nousee ja hankkii lähtöä.
"Niinpä niin", sanoo hän yksinkertaisesti, mutta jatkaa sitten hymähtäen ja ikäänkuin tehdäkseen vastauksen myönteisemmäksi: "Sinusta taisi sitten toviksi tulla minulle apumies, mikäli et heti metsiin painune."
Ja tämän sanottuaan hän kääntyy hitaasti ovelle.
Mutta nyt hypähtää Yrjö hätäisesti vuoteensa reunalta. Saattaa helposti huomata, että hän ei ole vielä läheskään saanut sanotuksi, mitä on aikonut. Ja kun hän nyt näkee isän poistuvan, rauhallisena ja kaikkeen myöntyvänä, valtaa hänet levottomuus.
"Ei, älkää vielä menkö, isä!"
Oskari kääntyy, vilkaisee hieman ällistyneenä poikaansa, mutta jää paikoilleen käsi oven rivassa.
"Isä, ei asia ole vielä läheskään tässä... Minä rakastan nuorta tyttöä."
Ei ole aivan jokapäiväinen asia kuulla nuorukaisen tekevän isälleen näin avointa ja yllättävää tunnustusta, ja meidän on täysi syy tarkata Yrjö Koskipäätä, kun hän siinä seisoo liikkumattomana isänsä edessä. Kas, kuinka väkevänä ja raikkaana nuori veri syöksyy kasvoihin. Mutta silmät eivät väistä, ne katsovat vilpittöminä, palavina ja täysin luottavaisina.
Ja tällainen äkillinen asiankäänne saa kyllä Koskipään isännänkin ikäänkuin jähmettymään asentoonsa. Kuluu pitkä hetki täydellisessä äänettömyydessä. Mutta isän kasvoilta tai harmaista ja älykkäistä silmistä ei saata lukea mitään tuommoista hiukan ylimielistä kannanottoa, joka vanhemmissa on niin tavallista; että kyllähän tässä muka nuo penikkataudit tunnetaan. Kun yllätyksen vaikutus on hieman vaimentunut, palaa isä kuin käskyn saaneena jälleen tuolilleen ja jää odottamaan jatkoa, mutta ei kuitenkaan virka halaistua sanaa.
"Niin, isä, minä rakastan Katosojan Sylviä... olen sen sanonut hänelle ja myöskin Katosojan sedälle... Ja siinä se vasta vaikeus onkin."
Nyt ei Yrjön ääni enää ole läheskään yhtä varma kuin äsken. Se värähtää, siitä soinnahtaa levottomuus ja tuska. Silmätkin tähtäävät isää kuin apua etsien.
Koskipään isäntä nyökäyttää päätänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen, että kyllä hän sen asian täysin ymmärtää, ja vastaa sitten:
"Onpa kyllä."
Ja nyt alkaa Yrjö hiljaisella äänellä, mutta kiihkeästi kuvailla viimeaikaisia elämyksiään. Hän kertoo Rantalan tansseista, joiden aikana hän vielä oli kokonaan tietämätön Suvannon pojan ja Sylvin suhteesta; hän kertoo tappelusta, joka oli avannut hänen silmänsä ja samalla pakottanut hänet tilinteolle omasta tunteestaan. Hän kertoo, kuinka tuo tunne oli päivä päivältä vahvistunut ja kuinka hän kohdatessaan tuon tuostakin Sylvin oli saanut sen vakaumuksen, että Sylvinkin rakkaus oli suuri ja tosi. Ja tehdessään kaikesta tästä selkoa, hän puhuu aivan avomielisesti, kuin vanhemmalle toverille, jolta hän odottaa neuvoa ja apua.
Hän kertoo sitten vielä, kuinka hän oli pelastanut Sylvin kosken kuohuista ja kuinka Suvannon äijä oli uhkauksillaan pakottanut sekä Katosojan patruunan että Sylvin lupauksiin, jotka olivat käydä aivan kohtalokkaiksi.
"Te tiedätte hyvin, isä", lopettaa hän pitkän esityksensä, "kuinka suurissa veloissa Katosoja on Suvannolle. Ja te tiedätte myöskin paremmin kuin minä, että Suvanto ei heitä uhkauksiaan tyhjiin. Katosoja menee kyllä vasaran alle vapun tienoilla, ellei apua tule."
Koskipään isäntä, joka koko ajan on tarkkaavaisesti kuunnellut, kuitenkaan osoittamatta mitään turhanimelää myötätuntoa tai rikkiviisasta neuvomisvalmiutta, sanoo aivan asiallisesti:
"Eikä siinä ole pääasiana rahakysymys; ei Suvanto niistä niin ylen määrin välittäisi. Siinä on katkeruus minua kohtaan... sellainen vanha, joutava viha... lienet kuullutkin."
"Olen kyllä kuullut, isä, paljonkin."
"Ja sen vihan takia se ei jätä käyttämättä mitään keinoa." Syntyy äänettömyys.
"Ja nyt te kaiketi ymmärrätte, että minä en voi lähteä Helsinkiin, isä", sanoo Yrjö vihdoin. "Enhän minä voi tyhjin toimin katsella, kuinka Sylviltä riistetään koti."
"Niinpä niin... Ymmärrän kyllä... Vaikka..."
Kun isä ei lopeta lausettaan, kehoittaa poika:
"Mitä isän piti sanoa?"
"Tuota, ajattelin vain, että samapa se, katselitko sitä tästä läheltä tai sieltä kaukaa... Eihän sille kuitenkaan mitään mahda."
"Täytyy mahtaa, isä", sanoo poika lujasti.
Nyt kuvastuu Koskipään isännän kasvoilla lievää uteliaisuutta, ja hän odottaa jatkoa.
"Täytyy mahtaa", toistaa Yrjö, "sillä Sylvin asia on minunkin asiani".
"No?" tokaisee siihen isä miltei kärsimättömästi, ikäänkuin kehoittaen, että anna tulla.
"Minulla on se käsitys, että kaikki se tarmokas ahertelu, jota te olette vuosikaudet harjoittanut, on suurelta osaltaan tapahtunut minun takiani. Te olette minut kouluttanut. Te tiedätte, että sellaisella elämänkokemuksella, jonka te omistatte, te aina ja miten vain pystytte elättämään äidin ja itsenne; mutta te kokoatte tavaraa minua varten... Kun luulen, että jos elämäni olisi kysymyksessä, te panisitte alttiiksi ihan kaikki, niin olenko siinä luulossa oikeassa, isä?"
Punastus, joka aiheutuu eräänlaisesta jalosta häpeäntunteesta, kohoaa Koskipään isännän miehekkäille kasvoille, hänen silmänsä rävähtävät pari kertaa, ja hän huitaisee kärsimättömästi kädellään, vastaamatta mitään.
"Mutta jos pyydän, isä, jos nyt pyydän kaikki, mitä teillä on, sellaiseen tarkoitukseen, jonka voitte hyväksyä, niin suostutteko...?"
Koskipään isäntä naurahtaa nolouttaan peittääkseen ja sanoo:
"Mitä etulupauksia sinä siinä ongiskelet. Anna kuulua."
"Jos voitte hyväksyä tarkoituksen, sanoin, huomatkaa se. Te olette monta kertaa minulle kertonut, kuinka hyviä metsiä Kiviojan varsilla ja etenkin latvoilla on, ja kuinka Metsäkylän isännät raapivat päätänsä, kun eivät saa niitä myydyksi. Kahdeksaan vuoteen ei Kiviojassa ole ollut uittoa, ja silloinkin, viime kerralla, se oli kerrassaan ylivoimaista peliä. Minä muistan ne ajat vielä, isä, ja muistan, kuinka te aina vakuutitte, että niin vaikeata laskupuroa ei ole koko maailmassa, eikä Suomen maassa. Nyt on kuitenkin Pystyjoki-yhtiöllä siellä viisikymmentätuhatta puuta ostettuna. Yhtiö hakkauttaa ne talvella ja uittaa ne. Se mies, joka uskaltaisi ottaa tuon uiton urakalle, ei palaisi kovin köyhänä kotiin – jos onnistuisi."
Koskipään isäntä huokaisee, pudistaa päätänsä ja sanoo aivan kuin toverilleen:
"Voi hyvä mies!"
"Se on kyllä uhkarohkeaa, ymmärrän sen hyvin. Mutta ei siinä kaikki. Te tiedätte, mitä yhtiö maksaa puusta, kun se on jokisuulla, ja tiedätte myös, millä hinnalla Metsäkylän ukot ovat valmiit puun myymään. Voi sitä miestä, joka pystyisi siirtämään nuo Metsäkylän puut jokisuulle. Ei ainakaan silloin köyhyys kaivelisi. – Jos onnistuisi."
Entisen Tukki-Oskarin silmiin tulee teräksistä eloa.
"Jos onnistuisi, siinäpä se... Mutta sinä et taida tietää, missä kaikessa ihmisen silloin pitäisi onnistua."
"Kyllä minä sen arvaan. Leikki siitä on kaukana."
"Ja entäs rahat. Mistä sinä hankit takuut yhtiölle, jotta saisit nuo viisikymmentätuhatta puuta uittaaksesi. Ja millä sinä ensin ostaisit Metsäkylän miesten metsät?"
"Siihenhän minä alussa juuri yritin pyrkiä, isä."
Koskipään isäntä kohottaa kulmakarvojaan ja viheltää.
"Phyy, poika! Minunko rahoillani? Vaikka minä kiinnittäisin kaikki, äitisi sukkavartaita myöten, niin niillä markoilla ei montakaan puuta jokeen työnnetä."
"Isä hyvä, kyllä minä sen olen laskenut, ja toivottomaltahan se näyttää. Mutta minä uskon ihmisten hyvyyteen ja asiani oikeuteen. Älkää pudistako päätänne, maailmassa on kuitenkin jotakin, joka tekee oikealle asialle tietä, näyttäköön aluksi miltä tahansa."
Kuluu taas pitkä, äänetön tuokio. Koskipään isäntä sytyttää piippunsa.
"Ja sitten sinä ajattelet, että kun tuo kaikki on tehty, niin Suvannon miehelle lasketaan rahat käteen ja Katosoja on vapaa."
"Aivan niin, isä."
"Mutta voi hyvä mies. Vaikka siinä yrityksessä olisi ihan minkälainen onni, niin ei siitä niin paljoa heltiä, että se riittäisi Suvannon suuhun."
"Ehkäpä ei... Mutta silloin saisi luottoa. Ensinnäkin yhtiön taholta ja myöskin Metsäkylästä... Tässä ei ole mitään epäilemisen varaa. Kuten sanoin, minä luotan ihmisten hyvyyteen, isä. Pelkillä laskelmilla tässä kyllä joudutaan selvään umpikujaan... Minä lähden vain siitä, että on pakko yrittää, tulkoonpa sitten mitä tahansa. Ratkaisu riippuu teidän kannastanne."
Savupilvet pöllähtelevät suurina ja tasaisina, ja teräksinen välke käy pistävämmäksi Koskipään isännän silmissä. Hän miettii. Toisinaan vilkaisee hän poikaansa ikäänkuin hyväksyvästi, toisinaan taas synkkä pilvi viipyy rypistyneellä otsalla. Todennäköisesti hänen mielessään vilahtelee loputon sarja kuvia entisiltä ajoilta: Suvannon äijä ja tuo vanha viha; kostonhimo; muistot kymmeniltä uittopuroilta ja tukkisavotoilta... Hän tuumii, eikä Yrjö uskalla häntä häiritä. Kunnes aatos on päässään ja hän kysäisee miltei äreästi:
"Sinä siis tahtoisit, että minä menen yhtiön herroilta tuota Kiviojan urakkaa tietämään?"
"Ei suinkaan, isä."
Nyt ei isä koetakaan peittää ällistystään.
"No mihin sinä sitten tähtäät?"
"Kyllä se matka on minun tehtävä, eikä teidän."
"Ja sinäkö luulet, että sellainen homma annettaisiin poikasten käsiin. Ehei, veikkonen. Sitä jokea ei ole vielä urakalla uitettu."
"Kuinka tahansa, isä, mutta niin asia kuitenkin on. Minusta tässä on kysymys, ja minun tässä on kaikkeni yritettävä. Kun te annatte minulle tukea, on siinä kaikki... tehän olette jo vanha mies. Tietysti käytän teidän kokemustanne, kysyn joka ikisessä kohdassa teidän neuvojanne. Mutta itse pääyrityksen täytyy olla minun. En suinkaan minä voi sallia, että te, ikänne raatanut mies, paistatte minulle maailman kypsäksi kuin keittäjä jäniksen."
Koskipään Oskari katsoo poikaansa, harmaissa silmissään samalla tutkiva ja myötätuntoinen ilme.
"Sanoin teille jo alussa, isä, että tämä on minulle elinkysymys. Olen pohtinut sitä yötä päivää, enkä siitä mihinkään pääse."
Ja ikäänkuin tuo vakuutus olisi mennyt yli voimien, Yrjön ruskeat isään suunnatut silmät kostuvat heikosti, ja huuli värähtää.
Koskipään isäntä pyyhkäisee suutansa eräänlaisen hermostuksen vallassa. Hän tuntee ehkä oman verensä käynnin tuossa nuorukaisessa, joka on hänen poikansa. Ja hän rientää sanomaan:
"Ka, no niin. Minä kyllä olen puolestasi viimeiseen saakka... Tuumitaanpa nyt vähän tarkemmin tätä juttua ja puhutaan sitten taas."
Sanoo niin, menee ja antaa kättä pojalleen, lujaa ja känsäistä miehen kättä, ja astuu sitten portaita alas ainaisella ketteryydellään.
II
SYKSYISET TUULET
Syksy on tullut yli vähäisen Järvikylän, yli Pystyjoen monipolvisen laakson, yli koko Suomen niemen.
Ken varhaisena aamuna seisoo Koskipään portailla, ei saata nähdä muuta kuin harmaan usvamuurin, joka synkkänä ja toivottomana hiljaa keinuilee yli virran, yli laajan Piippusuon, yli niittyjen ja peltojen. Kosken ainainen kumina kuuluu hillitympänä ja salaperäisempänä kuin kesällä; tottunut ja hyvin tarkka korva erottaa lisäksi tasaista, tahdikasta jyskettä sieltä täältä: riihiä puidaan.
Sitten leimahtaa tulimiekka läpi synkeiden usvien, jotka halkeilevat ja hajoavat. Haapojen veripunaiset lehdet paljastuvat kuin harsopeitteensä repien; ne alkavat läpättää: aurinko nousee ja tuuli herää.
Ja se lakaisee puhtaaksi taivaan ja maan, se syksyinen tuuli.
Se paljastaa syysmetsien kirjavan helon; se lennättää keltaisia lehtiä kuin ihmislasten kultaisia toiveita – vain maahan maatumaan.
Ja se avartaa rintaa, se syksyinen tuuli.
Vielä hetkiseksi se loihtii esiin uskon kesään, uskon kukkiin – joiden kuihtuneet varretkin lumi kohta hautaa.
Ja nyt liitää se raikas ja vallaton tuuli yli peltojen, joilta kuhilaat ovat kadonneet riihen mustaan kitaan ja joiden sängestä ja pientareilta karja etsii lakastuvaa ja surullista ruohoa; yli liettyneiden niittyjen; yli Järvikylän suuren suvannon, jonka pinta, keltaisten puiden vastakohtana, kimmeltää nyt tuhat kertaa sinisempänä kuin milloinkaan kesällä. Se pyrkii vastavirtaa, se hurja ja oikukas tuuli; se saavuttaa jo Järven yläpään, hoheltelee ja tanssii jokiuomassa, yhä ylöspäin ja ylöspäin. Siinä tulee nyt haarajoki sitä vastaan: Kivioja, koskikas ja koukeroinen puro. Se työntää sinnekin, Kiviojan uomaan, iloisen sivupuuskan, joka sisukkaasti yrittäiksen eteenpäin.
Ja siinä on nyt heti ensimmäinen Kiviojan koski. Kas, kuinka tuuli nujuuttaa rannan ruohoja, kuin vihastuneena siitä, että niin suunnaton kivimäärä sulkee sen tien. Mutta siinähän on rannalla mies, istuu kivellä, pyssy ja koira vieressä, tarkastaa koskea ja miettii... Puuska-vintiö keikauttaa hatun miehen päästä ja asettuu sitten hiljaa nauraen piiloon ruohomättäiden taakse...
Vanha tuttavamme näkyy rannalla-istuja olevan: nuori Koskipää. Hän tarkkaa ja tarkkaa koskea, tekee mittauksia askeleillaan, piirtää jotakin muistikirjaansa ja lähtee sitten joen vartta ylöspäin. Pyssy hänellä kyllä on selässä, mutta kun metso pyrähtää lentoon ja koira rynnistäiksen ketjuissaan, ei hän ole tietävinäänkään, ärähtää vain äkeästi hallilleen. Ei, muuta hänellä on mielessä. Hän kulkee yhä ylöspäin, pysähtyy joka koskelle, mittailee ja tekee muistiinpanoja... Etkö jo ymmärrä, vallaton puuska, joka tavan takaa pukkaat häntä takalistoon: hän tahtoo perinpohjin ottaa selvää Kiviojasta.
Mutta humisevan metsän sokkeloista tuuli jälleen syöksyy avarammille maille, pelloille, vainioille.
Kas, mikä iloinen, kirjava vilinä käy Katosojan perunapellolla. Vallaton tuuli hulmauttaa kyntömiesten hevosen harjaa ja sieppaa ajajan suusta kehoitushuudon mukaansa. Se kuivaa auran jälessä pilkahtelevat perunat tuossa tuokiossa, punaa noukkijaneitosten posket puolukoiksi ja liimaa ohuen puvun ihoa myöten. Ja tuolla, sivummalla, tulien ääressä, se tekee kiusaa Paimen-Santerille ja parille poikaselle, kun he paistavat tuhkassa perunoita. Aivan lystikseen se viskaa savun silmille ja tupruttaa hautovan mujun hiiteen.
Tuossa oikaisee ryhdikäs, naurava noukkijatyttö selkäänsä ja sanoo toverilleen:
"Olitkos Patolan tansseissa eilen?"
"Olinpa kyllä. Mutta ei siellä sinua näkynyt."
"Ei tullut lähdettyä... Keitä muita oli?"
"Ei siellä ollut paljon keitään... Tiedätkös muuten, mikä Suvannon komiaan nyt on tullut, kun ei se käy missään?"
"Vaikka tietäisin... Olikos Sylvi?"
"Ei ollut. Eikä liioin Koskipään maisteri."
"No mitenkäs se, joka on Helsingissä."
"Vai Helsingissä! Oho, tyttö. Ei se siellä ole, eikä kuulemma menekään."
"Älä nyt. Eikö mene? Mikähän siinä on?"
"Niin, sanoppas se... Katosojassa se nyt kuuluu käyvän tuhkatiheään. Taitaa olla Vilhon kanssa vielä pyykki pesemättä."
Ylösajaja on nyt ehtinyt vakonsa päähän, lähelle sitä paikkaa, mihin Paimen-Santeri on tehnyt tulensa. Hän pysähtyy, vilkaisee taakseen ja huomattuaan etumatkan riittäväksi heittää ohjat, kaivaa piipun taskustaan ja rientää tulien luo. Hän kumartuu ottamaan hiilen, ikäänkuin piipun sytyttäminen olisi ollut hänen varsinaisena asianaan, mutta heti ensimmäiset nielusauhut vedettyään hän kysäisee Santerilta:
"Sekö oli teidän isäntä sanonut, että Katosoja joutuu vasaran alle?"
"Niin kuuluu joutuvan."
"Mikähän siinäkin sitten oikein on?"
"Mikäs siinä. Suvannon varassa se kai on ollut jo monet vuodet. Suvannon äijä on kait ruvennut kysymään omansa perään... Kuuluu jo kulkeneen tuomarit ja vallesmannit, asioitaan järjestämässä."
"Eikä taida patruunan auttaa mikään?"
"Mikäs sen, kun Suvannolla on sellaiset paperit."
Syntyy hiljaisuus; tuuli vain ryöpyttää irtolehtiä.
"Sanovat Koskipään Oskarinkin kiehuvan samassa keitossa."
"Noo, miten lienee... Sen kun nyt se poika kiekuu ylimmäisenä kukkona siinä Katosojan tunkiolla."
"Tokkopa tuo tyhjästä tytöstä, lukenut mies?"
"Heittäneenhän tuo kuuluu lukunsa... Kait se siitä tytöstä Suvanto alunperin suuttuikin, se kun lienee Vilholle Sylviä ajatellut."
"No mikäs patruunan sitten on hätänä, muuttaa vain velkakirjansa Suvannon äijältä Oskarille."
"Jaa, en minä tiedä, mutta niin sanoi meidän isäntä, ettei Koskipään varoilla Suvannon papereita lunasteta."
Ajomies on niin ajatuksissaan, ettei huomaa kumartua ottamaan hiiltä, vaan yrittää piippuunsa tulta tulitikulla, jonka tuuli tietenkin joutuisasti sammuttaa. Juuri silloin pieni, nokinaamainen, paistikasta syövä poika pyrskähtää kikattavaan nauruun.
"H-ttiäkö siinä on hirisemistä?" ärjäisee kiukustunut ylösajaja.
"No ehhän minä teille, mutt' kattokaas, kuinka tuuli rullaa ton Mantan hametta."
Ja nyt pyörittelee karkeloiva tuuli kevyttä multaa perunanviejän jäljessä, kun tämä lähtee pellolta kuormineen, hevosineen, ajaa yli ojan, hupsis! ja pääsee yli rankasiltaisen vievän, roiskis! ja on vihdoinkin kovalla ja kuivalla kylätiellä. Hii, kuinka se vihisee natisevissa pyörissä, huu, kuinka se hulmuilee hevosen tuuheassa harjassa.
Nyt ehtii perunanviejä kellarin luukulle, kääntää hevosensa, ptruu, perä, perä! Ja nyt kallistuu kuorma ja kauniit perunat alkavat tutusti kolisten vyöryä lasku-uurnaa pitkin kellarin mustaan kitaan.
Kun sitten kuorma on tyhjä, ja ajomies tikulla irroittelee lasku-uurnan pohjarakosista niihin tarttuneita pikkuperunoita, ilmaantuu kalpea naama kellarin pimennosta laskuluukulle ja ääni kysyä sähähtää:
"Onko patruuna käynyt pellolla?"
"Eihän sitä ole näkynyt koko syksynä."
"Se on raukka niin Suvannon äijän pinteissä, ettei kehtaa", sähisee juorunhaluinen ääni pimeästä.
"Saattaapa olla", vastaa siihen ajomies yksikantaan. Ja sitten:
"Tiedätkös, mitä Suvannon äijä oli sanonut Jokelan isännälle. Että 'taitaa siinä nyt ihmisillä olla menoamista, kun minä kysyn omani perään, mutta en minä tiennyt Katosojaa sellaiseksi mieheksi, että se tytärtään velasta kauppaa'. Niin oli sanonut, Jokelan Jaakko sanoi. Ja oli näyttänyt paperit, että ihan paperilla oli Katosoja luvannut tyttärensä, Jokelan Jaakko sanoi. Ja oli Jokelan Jaakko leikannut, että mitäs, komeahan tuo on tytär. Vaan oli äijä siihen sanonut, että 'lie niitä vielä velattomissakin taloissa sen verran yksilahkeisia, minkä meidän poika on vailla.' – 'Kovasti ne sanovat sen Vilhon sitä kuitenkin riianneen', oli siihen Jokelan Jaakko pistänyt. – 'Riiasi, minkä riiasi, ei niitä kaikkia riiuita sormuksella silitetä', oli äijä penännyt. – 'Hyvinpä tuo näkyy maittavan Koskipään pojalle, vaikka on oppinut mies', oli Jaakko vielä veistänyt. Silloin äijä punaiseksi ja ärähti: 'Herroilla on herrain metkut enkä minä niistä huoli, kun vain omani saan.' Niin se Jokelan Jaakko sanoi. Ja sanovat patruunan joutuvan pois valtuustostakin."
Ajomies, jota juoruakan kellarin pimennosta sähisevä ääni naurattaa, jos hieman harmittaakin, tokaisee siihen:
"Joutuneepa hyvinkin, jos kerran konkurssissa lie. Eihän semmoista miestä panna kunnan luottamustoimeen... Vaan älä sinä tätä taas minun pääkseni."
"No jestas siunaa, minulta ei nyt pääse hiiren henkäystä... Ja sanovat Koskipään Oskarin taas hommaavan suurta lainaa... Ja niin siinä vielä käy ja sanokaa minun sanoneeni, että Yrjö se Sylvin korjaa ja Oskari maksaa patruunan velat. Eikä se mennyt Helsinkiinkään, Yrjö, sen likan takia."
Mutta nyt vallaton syystuuli on jo saanut tarpeekseen. Se purskahtaa hohahtavaan nauruun, pyörähtää, pöllähyttää valtaisen multapilven uurnan pohjalta kellarin luukkuun, vasten puhujan säksättävää naamaa. Ja naama katoaa kuin ilmestys syvyyteen.
"Tsyt, tsyt, tsyt, tsyt", kuuluu pimeästä, "herra hyväst' siunatkoon, kun aivan hengen salpaa. No jo on tuo tuuli, kun suut ja silmät täyteen! Tsyt, tsyt, tsyt, tsyt!"
Syksyn tuuli, raju ja väkevä, levittää voimakkaat siipensä ja pyörähtää ylös, yhäti ylemmäs, kohti sinisen taivaan kaarevaa kupua. Se liitää alas joelle, pysähtyy Pyörteen kohdalle kuin tuulenkoinaaja ja kuuntelee ivallisena, kuinka koski meuruaa, kuinka pyörre irnuu hornamaisessa, vaikka turhassa raivossa. Kas, kuinka vesi on noussut, kuinka sameana se vyöryilee, kuinka harmaata on sen suvantoon keräytynyt kuohu.
Ja siinä on itse Suvannon talo, upeine rakennuksineen. Pellolla kuhisee väkeä; perunaa otetaan sielläkin. Mutta tuolla, sivummalla, astuskelee yksinäinen mies auran perässä. Ei epäilystäkään, se on Suvannon pimeäsilmäinen poika.
Kaikki kesän ahava ja ruskeus on jo kadonnut hänen kasvoiltaan, jotka näyttävät laihoilta ja väsyneiltä. Hänen pienet, pikiset silmänsä ovat painuneet syvemmälle, ja niihin on tullut omituinen, miltei kammottava hehku. Kun hän tuon tuostakin ärjäisee hevoselleen: "vaollesi", kiehuu äänessä koko maailman raivo. Sitten hän taas astuskelee pitkät hetket aivan äänettömänä, kuin kone, kelmeät huulet vain liikahtelevat.
Saatuaan sarkansa loppuun, riisuu hän hevosensa, päästää sen rantaniitylle ja painuu itse metsään. Siellä, missä syksyinen tuuli synkimmin humisee ikikuusten naavaisissa oksissa, hän istahtaa kivelle, astuu taas askelen, pari, ja istahtaa uudelleen, taittelee kuivuneita oksia ajatuksissaan monen moneen osaan, ja oudosti hehkuvat silmät kertovat synkistä mielihauteista.
Mitä laulanee nyt syksyinen, humajava tuuli tälle yksinäiselle nuorukaiselle, joka on paennut korven kätköön kuin omaa rauhaansa etsimään?
– Kerran näit sinä kuvan, kuin taivaan ilmestyksen. Se kuva tuli lihaksi ja vereksi ja oli sinun lähelläsi. Sinä uskoit sen omaksesi, sinä pidit sitä vallassasi rahan ja rakkauden voimalla. Mutta omistamisen hurmiossa sinä halveksit hellyyttä, häpesit hyvyyttä ja käytit ruoskaa. Sinä taltutit rakastamaasi kuin varsaa, itsekin kovuudestasi kärsien. Ja niin tuli toinen, otti kuin omansa, vei kuin valittunsa, vei läpi käsiesi.
– Kaikessa siinä ei vielä ollut häpeää. Mutta sitten tuli isä rahoineen, konsteineen. Toivosi leimahti jälleen, pimetäkseen heti yötä mustemmaksi. Rakkautesi, rahasi, kaikkesi ei merkinnyt muuta kuin että kaivattusi ennemmin oli valmis kosken kuohuihin. Ja niin on nyt, että et enää kehtaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla.
– Ja nyt sinä kiroat isäsi, kiroat itsesi, koko elämäsi ja syntymähetkesi. Hornan temmellyskentäksi sinä himoitsisit maailman; sinä tahtoisit hävittää kaiken ja kaikki. Ja kuitenkin tiedät, että jos tuo kuva, joka ei enää lähde sydämestäsi, nyt ilmestyisi eteesi niin sinä polvistuisit sen eteen ja suutelisit sen liepeitä.
Niin laulavat Vilholle korven aarnikuuset, kun syksyn tuulet humajavat niiden oksissa ja keltaiset lehdet kiitävät pyörien mättäältä mättäälle, kuin ihmislasten turhat, kultaiset toiveet – vain multaan maatumaan.
Ja nyt nousee itse syystuuli synkkään raivoon, se pullistaa rintaansa, puhaltaa puuskansa, viheltää vihurinsa ja lähettää ne kuin sotajoukon ympäri avaruuden ääriä. Ja tuossa tuokiossa peittyy taivas pilveen, maailma tummenee illan joutuessa ja raskaat pisarat alkavat putoilla.
Ne pieksävät irti puiden lehdet, ne liettävät kylien kujat, ne ryöpyttävät saven irti rantamailta ja samentavat joen velliksi. Kuinka raivoisasti ne vihurin mukana iskevät ruutuihin ja rapisevat pärekatolla; säälittä ne karkoittavat uljaan piikatytön, joka armaansa vuoksi on näihin saakka nukkunut ulkosalla, vuotavasta aitasta pirtin lämpimään.
Ja tuo raivoisa rankkasade ajaa myöskin metsämiehen pyssyineen, koirineen Katosojan portaita ylös ja suoraa päätä pirttiin. Sitten, jostain, syöksähtää siihen pelästyneenä ja punastuvana Sylvi-neito, auttelee hellin käsin pois märkää takkia, silittää hermostuneesti koiraa ja utelee:
"Missä sinä olet ollut tällaisessa jumalanilmassa?"
"Metsällä vaan."
"Eihän sinulla ole lintujakaan."
"Eipä juuri. Mutta onpahan kaksi kuitenkin... Onko setä kamarissaan?"
"On tietenkin... Huolitko teetä?"
"Kyllä, kiitos."
Ja ilman turhia hellyyden kohtauksia nuori metsämies astuu eteiseen ja koputtaa patruunan ovelle. Kun hän lähtee kamarista, saattaa patruuna hänet lamppu kädessä ovelle saakka.
"Raskasta se on, poika", sanoo patruuna siinä. "Eikä ole mitään takeita, ettei hän yritä saada minua suorastaan rikolliseksi ja telkien taa. Mutta siinä suhteessa olen toki toivehikas."
"Olkaa kaikissa suhteissa toivehikas, setä. Minä uskon oikeuteen, muuta turvaa ei meillä ole. Ja mielenmasennuksella tässä ei ainakaan mihinkään päästä."
"Oikeassa olet. Jumalan haltuun."
"Hyvää yötä, setä."
Mutta kun metsämies käy pirtistä takkinsa ja pyssynsä, on Sylvi sadetakissaan häntä odottamassa.
"Aijotko saattamaan?"
"Vain vähän matkaa."
He eivät sitten puhu sen enempää, vaan astuvat sateiseen iltaan. Koivukuja päästään päähän, mutta Sylvi ei näytä pysähtymisen aikeitakaan.
"Älähän, aiotko rantaan saakka tällaisessa koiranilmassa?"
"Aionpa vainen", helähtää naurava vastaus.
Vasta siellä, rantatörmällä, neitonen puristuu nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskaa hellästi:
"On niin kovin pimeää, ja tuulee niin... Oletko varma virrasta, kun vesi on niin korkealla?"
"Älä pelkää, Sylvi... Älä pelkää mitään."
"En", kuuluu hiljaa, ja pää painuu olkavartta vasten.
"Onko se varma?"
"On niin kauan kuin sinä olet minulla."
"Hyvästi sitten, rakas."
"Hyvästi."
Nyt hypähtää nuorukainen veneeseensä, vikisevä koira kintereillään, ja tarttuu sauvoimeen. Syksyn raivostunut tuuli ravistaa venettä, panee koiran vapisemaan, ruoskii sadetta kasvoille ja ujeltaa kokassa. Mutta sauvoin pureutuu pohjaan, vesi kohahtaa keulassa, ja pian on pieni vene kadonnut näkyvistä.
Sylvi seisoo siinä, tuijottaa menevän jälkeen, ei saa lähdetyksi kotiin, vaan kävelee hiljaa, sateesta huolimatta alemmas, sinne, mistä näkyy Koskipään valot, jos tarkoin osaa katsoa haavikon läpi...
III
URAKKASOPIMUS
Routaisena, mutta kirkkaana syyspäivänä nuori Yrjö Koskipää hypähtää pyöränsä selästä sillä kohtaa, missä Jokisuun sahan aluetta rajoittava, punaiseksi maalattu säleaita tien mutkan takaa ensi kertaa vilahtaa silmään. Siinä, veräjän kahta puolta, ovat nuo tavanmukaiset kilvet: "Asiattomilta pääsy kielletty" ja "Tupakanpoltto sahan alueella on ankarasti kielletty". Hän pyyhkii hikeä otsaltaan; levottomuus kaihertaa omituisesti kurkussa.
Kuuluu selvästi sahan kirskuva pauhu. Hän näkee konttorirakennuksen, ja sivummalla puiden suojassa upean talon, jonka hän tietää johtajan asunnoksi. Konttoriin hänen kaiketi on yritettävä.
Ovia, konttoripöytiä, kirjoja ja kirjanpitäjiä, muuta ei hän ehdi havaitsemaan. Muuan konttoristi tulee kysymään hänen asiaansa.
"Voinko tavata johtaja Behriä?"
Konttoristi luo tutkivan silmäyksen nuorukaiseen, kiireestä kantapäähän asti, ja viivyttelee hiukan vastaustaan.
"Johtajalla on tärkeitä neuvotteluja, ettekö voisi esittää asiaanne sahanhoitajalle?"
"Valitettavasti en voi", kuuluu tyyni vastaus.
"Ja kenen puheillepääsyä saan johtajalta kysyä?"
"Ylioppilas Koskipään."
Konttoristi merkitsee hieman pilkallisena nimen muistiin ja kehoittaa kohteliaasti:
"Tehkää hyvin ja istukaa. Kun johtaja vapautuu, ilmoitan teidät."
Pitkiltä tuntuvat Yrjöstä ne minuutit, jotka hän siinä saa odottaa, yhden ja toisen konttoristin luodessa häneen uteliaita silmäyksiä. Hän selailee joitakin lehtiä, on lukevinaan, vaikka itse asiassa ei näe riviäkään, teeskentelee yleensä levollisuutta mahdollisuuden mukaan.
Nyt tulee johtajan huoneesta paksu ja punakka herra, kumartaa keveästi kumpaisellekin sivulleen ja menee kiireesti tiehensä. Kuluu hetkinen; toinen, vanha ja kunnianarvoisa herrasmies tekee samat temput. Äskeinen konttoristi vilkaisee Yrjöön, odottaa hiukan, nousee sitten ja katoaa jonnekin. –
"Ylioppilas Koskipää, tehkää hyvin", kuuluu ovea osoittavan konttoristin kehoitus.
Yrjö ei sitten suurestikaan tiedä edesottamisistaan ennenkuin seisoo johtaja Behrin ovella ja kumartaa syvään.
Ja johtaja Behr? Pieni, harmaantunut, korkeaotsainen mies, ikää vaikea sanoa, kenties puolessavälin kuuttakymmentä. Hän on juuri sen näköinen kuin mahtavan yhtiön johtaja on, kun hänelle on ilmoitettu joku "ylioppilas Koskipää", joku sellainen rahankerjääjä, kuten hän juuri on konttoristille kättään huitaisten kivahtanut. "Joitakin opintovekseleitä tietysti."
Hän on kuitenkin erittäin rauhallisen näköinen, nousee tuoliltaan, ojentaa kätensä, luo pistävän terävät, vaikka miltei värittömät silmänsä nuorukaiseen ja sanoo:
"Koskipäähän oli nimenne, jos kuulin oikein?"
"Niin on, herra johtaja."
Mutta tällaisella vanhalla johtajalla on kyllä omat keinonsa, joilla hän osaa masentaa tämänkaltaiset asiakkaat. Hän kääntyy pöytänsä luo, rummuttaa sitä hetken sormillaan, ikäänkuin syvissä ajatuksissa, ei kysy tulijan asiaa, vaan tarttuu sen sijaan puhelimeen.
"Barkille... Onko Bark? No, ovatko paperit nyt valmiit? Hyvä, olen siellä viiden minuutin kuluttua."
Hänen äänensä on kehräävän hillitty, mutta siinä piilee kuitenkin omituinen, miltei peloittava vaativaisuus. Verkkaisesti hän laskee kuulotorven kädestään, pyyhkäisee otsaansa, vilkaisee sitten nuorukaiseen ja kysyy, ikäänkuin olisi tämän jo hetkeksi unohtanut:
"Jaha, niin, mikä olikaan asianne? Kuten ehkä kuulitte, ei minulla ole paljoa aikaa käytettävänäni."
Nuorukainen ei kuitenkaan anna tällaisten seikkain pelästyttää itseään.
"Asiani on valitettavasti sellainen, että se ei aivan lyhyessä ajassa selviydy."
Konsuli Behrin, Pystyjoki Oy:n kokeneen johtajan kasvot eivät hitusenkaan vertaa vaihda ilmettä; hän ei tee liikettäkään, mutta hän katsoo niin kauan äänettömänä nuorukaista, että tämä saa ponnistaa kaikki voimansa ollakseen väistämättä tuota tutkivaa katsetta.
Ja sitten tulee aivan ällistyttävästi:
"Teidän nimenne on Koskinen?"
"Koskipää, herra johtaja. Minun kohdallani se ei merkitse mitään, mutta se on isäni nimi, ja isäni on palvellut yhtiötä monet vuodet."
Hyvin hieno ryppy ilmaantuu konsulin otsalle.
"Koskipää... Koskipää... Ahaa, se mies sieltä jokivarresta, se mainio laskija. Kyllä tiedän, minä olen puhunut hänen kanssaan. Isällänne on arpia kasvoissa, eikö niin?"
Nuorukainen hämmästyy tuota muistia.
"On kyllä."
"No, ja te olette hänen poikansa ja ylioppilas."
"Niin."
"Ja te luette?"
"Metsänhoitajaksi, herra johtaja."
"Tjaha... Noo, isänne on sitten varakas... rikastunut yhtiön töissä. Siinä nyt näette, yhtiö tekee työnjohtajistaan varakkaita, vaikka aina toista huudetaan... Poika ylioppilaana. Sehän kelpaa."
"Isäni on kovasti uurastanut kaiken ikänsä, nyt viime aikoina etupäässä maantöissä. Kun minä olen ylioppilas, osoittaa se vain pieneltä osaltaan, kuinka tärkeänä isäni pitää valistusta."
Taas katselee johtaja Behr nuorukaista pitkän aikaa äänettömänä. Sitten hän ottaa kellon taskustaan ja panee sen eteensä pöydälle.
"No, ja asianne?" hän kysyy.
"Herra johtaja", aloittaa nuorukainen, nyt jo täysin tyyntyneenä. "Kolme kilometriä Järvisuvannon yläpuolella laskee Pystyjokeen Kivioja-niminen haarajoki. Jos tietoni ovat oikeat, omistaa Pystyjoki Oy Kiviojan latvoilla 50,000 puuta, jotka se tulevana talvena aikoo hakkauttaa. Pyydän kysyä, eikö noiden puiden uittoa kaatopaikalta jokisuulle voitaisi antaa urakalle, kuten muissakin joissa toisinaan on ollut tapana?"
Pilvi vaeltaa yli konsulin otsan, ja hän miltei tiuskaisee hetkeäkään siekailematta:
"Ja tuota mielettömyyttä esittääksenne te muka tarvitsette aikaa!"
"Isäni, jonka kanssa olen asiaa monet kerrat pohtinut, ei pitänyt sitä mielettömänä", kuuluu rohkea vastaus.
Konsuli luo nuorukaiseen omituisen syrjäsilmäyksen ja on vaiti pitkän aikaa. Sitten hän aloittaa vakuuttavasti:
"Minä en oikeastaan tiedä, minkä takia käyn tätä asiaa teille selittämään, sensijaan että toimittaisin teidät tiehenne, mutta olkoon nyt vaikkapa isänne tähden. Ehdotuksestanne päättäen teillä ei näytä olevan varsin perusteellisia tietoja samaisesta Kiviojasta, mutta meillä täällä yhtiössä, meillä on sen joen takia ollut monta pähkinää purtavana. Kahdeksaan vuoteen sitä ei ole ollenkaan uitettu, vaikka hyviä metsiä on sen varsilla. Ja vaikka yhtiö silloin, kahdeksan vuotta sitten, sai metsät erittäin edullisilla ehdoilla, ei yrityksestä, joka olikin kokeeksi tarkoitettu, koitunut minkäänlaista voittoa, melkeinpä pikemmin päinvastoin. Paria vuotta aikaisemmin, kun sattui vaikea kevät, jäivät puut kuivuuden takia korpeen ja yhtiö sai suuren tappion. Nyt on uittotekniikka huomattavasti kehittynyt, ja tänä vuonna yrittää yhtiö jälleen. Mutta vain kokeeksi, huomatkaa se hyvin, vain kokeeksi. Yhtiö ei odota erikoisia voittoja tästä yrityksestä... Toivottavasti nyt käsitätte, että urakkayritys tuommoisessa joessa on tuomittu epäonnistumaan. Onko selvä?"
"Minun täytyy sanoa, että herra johtajan esityksessä ei ollut minulle mitään muuta uutta kuin se kohta, että kahdeksan vuotta sitten tehty yritys kannatti huonosti. Raskas kohta kylläkin."
Johtaja Behrin kulmakarvat kohoavat:
"Mutta Herran nimessä, miksi sitten tällaista ajattelettekaan, kun kerran olette asiasta perillä?"
"Isäni on kyllä esittänyt minulle kaikki yrityksen varjopuolet, mutta olen kuitenkin voinut osan niistä kumota. On ehkä syytä jo heti huomauttaa, että minä olin mukana kahdeksan vuotta sitten, isän mukana tarkoitan, ja että minä pienestä pojasta saakka tunnen Kiviojan jokaista ponnetta myöten."
Johtaja Behrin tyyneys on ikäänkuin vastahakoista, ja hän kysyy kuivasti:
"Mihin te sitten perustatte tämän urakan kannattavaisuuden?"
"Siihen, mihin herra johtaja äsken viittasi ja minkä jo etukäteen olin ottanut lukuun, nimittäin että Kiviojan uitto on vielä tälläkin kertaa yhtiön puolelta etupäässä koe, eikä liikeyritys, josta yhtiö odottaisi erityisempää voittoa."
Vanha herra siristää silmiään, tarttuen paperiveitseen, jolla alkaa leikitellä.
"En oikein jaksa pysyä mukana", hän sanoo.
"Kun yhtiö ei tavoittele erikoisvoittoa, maksaa se käsittääkseni täällä jokisuulla Kiviojan puista saman hinnan kuin yleensä muistakin puista. Kun tästä summasta vähennetään metsän osto- ja ajokustannukset, jotka siellä ylhäällä ovat huokeat, jää uittoa varten melkoinen rahaerä."
"Ahaa, ja tuon erotuksen te olette ajatellut urakkasummaksi?"
"Niin. Mutta siinä ei vielä ole kaikki."
Johtajan kulmakarvat kohoavat tuskin huomattavasti.
"Antaa tulla", hän kehoittaa kuivasti.
"Yhtiöllä on Kiviojan varrella 50,000 puuta. Olenko oikeassa, kun oletan, että yhtiö on valmis täällä jokisuulla normaalihintaan ostamaan enemmänkin tukkeja?"
Sädekimppu kimmahtaa johtaja Behrin silmistä.
"Ja miksi sitä kysytte?"
Ensi kertaa arka hymy karehtii nuorukaisen huulilla, mutta ruskeat silmät katsovat kauniina ja totisina:
"Päästäkseni selville, saisiko uittaja myydyksi ylimääräiset puunsa, jos sellaisia sattuisi olemaan hänen mukanaan."
On hetken hiljaista.
"Kas vaan", sanoo johtaja sitten hiljaa ja kuivasti.
Mutta kun hän ei puhu enempää, jatkaa nuorukainen:
"Siinä tapauksessa, että uitto annettaisiin minulle, saisin varmaankin yhtiöltä uittokaluston, sen muonan, mikä ajomiehiltä mahdollisesti jää varastoihin, etumaksuja tililistojen mukaan ja..."
"Niin, niin, niin", sanoo vanha herra kättään huitaisten. "Nehän ovat pikkuseikkoja, mutta te unohdatte tärkeimmän: takuut. Ei yhtiö anna tällaisia urakoita ilman riittäviä takuita."
Nuorukainen pistää kätensä povitaskuun ja vetää sieltä taitetun paperiarkin, jonka hän ojentaa johtajalle. Siinä on isän sitoumus siitä, että hän omaisuudellaan takaa poikansa sopimukset. Ja kun johtaja Behr otsa rypyssä silmäilee paperia, selittää Yrjö:
"Se on tarkoitettu vain helpottamaan neuvotteluja; summaahan ei luonnollisesti voitu tietää. Myönteisessä tapauksessa järjestäisin takuun määräsummalle. Kun yhtiöllä käsittääkseni ei voi olla muuta vaaraa, kuin että puut kuivuuden vuoksi jäävät yli vuoden metsään, ja kun varsinainen arvonmenetys siinäkään tapauksessa ei olisi varsin suuri, ei kaiketi takuusumma nousisi kokonaan ylivoimaiseksi."
Johtaja tutkii paperia ja pudistelee päätänsä.
"Kyllä minä huomaan, että olette asian läpikohtaisin miettinyt. Te ajattelette muun muassa itse ostaa metsää sieltä ylhäältä ja uittaa yhtiön puiden mukana. Mutta te olette kovin nuori, ja tämä on vaarallinen yritys. Sanokaapa nyt, minkä takia ei isänne ole tähän ryhtynyt ja lähettänyt teitä jatkamaan lukujanne, mikä minusta sopisi paljoa paremmin?"
"En ole tahtonut", vastaa nuorukainen epävarmasti, ja ruskeat silmät rävähtävät ja painuvat alas.
"Ette ole tahtonut. Opiskelu ei siis huvita teitä?"
"Kyllä, ei siitä ole kysymys. Mutta... minä... niin, tämä on minun asiani, ja minä tarvitsen nyt rahaa. Isäni on tietysti rinnallani, kokemuksena ja aivoina, jos niin saan sanoa. Mutta minun asiani on nyt panna koetukselle voimani ja öitteni uni."
"Ja miksi?" kuuluu terävästi.
"On pakko", vastaa nuorukainen ja ääni värähtää.
Ahdistava tunne patoutuu hänen rintaansa ja neuvottomuus vie sanat. Mutta kun vanha herra ihmeen kärsivällisesti odottaa, valtaa Yrjön intomielinen purkautumisen halu. Hänestä tuntuu, ettei nyt auta muu kuin avonainen suoruus, ja hän kohottaa rehelliset silmänsä.
"Ymmärrän hyvin, kuinka tavallisuudesta poikkeavaa on, että minä täällä, missä esitetään vain laskelmia, vetoan toisenlaatuisiin seikkoihin... Mutta minulla on morsian, velkaantuneen talon ainoa tytär. Häntä on rahan voimalla koetettu pakottaa toiselle, ja kun siinä ei ole onnistuttu, on hänen kotitalonsa nyt kostosta joutumassa vasaran alle."
On vaikeata kuvata konsuli Behrin ilmettä, kun hän tarkkaa nuorukaista, jonka mielenkuohu on selvästi havaittavissa. Siinä on peitettyä kärsivällisyyttä ja hienoa ivaa, ikäänkuin hän ajattelisi: tiesinhän, että sinä olet onnenonkija.
"Ja tästä uhkayrityksestä, jonka vaikeudet hyvin tunnette, te toivotte talolle pelastusta?" sanoo hän pistävän hillitysti.
"Ei ole muuta mahdollisuutta."
"Onko sopimatonta kysyä, kuka se tyttö on?"
"Sylvi Katosoja, Kustaa Katosojan tytär."
"Ahaa, patruunan... minä tunnenkin."
Syntyy hiljaisuus. Sitten johtaja huomauttaa:
"No, Herra Jumala. Antaa talon mennä. Eihän se ole teidän syynne."
"Mutta se on morsiameni äidin sukutalo... Ja minne tyttö ja hänen isänsä sitten joutuisivat? Meille ehkä. Mutta eivät he siitä, joen takaa, jaksaisi päivät päästään katsella menetettyä kotiaan..."
Vanha herra nyökyttää päätänsä ja kävelee pariin kertaan yli lattian.
"No, mutta vaikka saisittekin tämän urakan ja siinä onnistuisitte, eihän voitto käsittääkseni mitenkään riittäisi."
"Luultavasti ei. Mutta teko sinänsä olisi semmoinen, että toivoisin sitten luottoa, yhtiönkin taholta."
Ja kun johtaja ei tähän virka mitään, lisää nuorukainen äänellä, josta selvästi soinnahtaa liikutus:
"Minulla ei ole muuta kuin usko asiani oikeuteen ja ihmisten hyvyyteen. Pyytäisin herra johtajaa suosiollisesti harkitsemaan urakkaehdotustani."
Elämällä on kuitenkin omat keinonsa johtaa tällaisen nuorukaisen intomieliset sanat oikeudesta ja hyvyydestä vanhan, kaikkivaltiaan ja kylmänä pidetyn konsulin sydämeen. Johtaja Behrillä on ollut poika, jonka tuoni on aikaa sitten vienyt. Ja johtaja kävelee nyt lattialla, muistaa omituisen selvästi poikaansa ja ajattelee, että tämä, jos eläisi, olisi nyt suunnilleen sellainen kuin nuorukainen tuossa hänen edessään. Nuoruuden lapsekkaalla innolla ja löyhillä perusteilla hän varmaankin nousisi monesti vastustamaan isänsä laskelmia, väheksyisi niitä, kuten nuoruus aina, kumoaisi ne puhtaan sydämen uskolla... Ja miettiväisenä, ilmeeltään kaukaisena johtaja tuijottaa Yrjöä hyvin lempeästi silmiin.
Mutta seuraavana hetkenä hän jälleen on Pystyjoki-yhtiön selväpäinen, tarkkanäköinen johtaja. Hän tuntee hyvin Oskari Koskipään kokemuksen ja ansiot. Jos joku uittaa Kiviojan, on se juuri Koskipää... etenkin nyt, kun hänellä itsellään on noin suuret intressit... Ja jos hän onnistuu?... Kun yksi kerran on onnistunut, silloin onnistuu toinenkin; puro tulee peratuksi, yhä parempaan ja parempaan laskukuntoon... ja sen latvoilta kulkevat sadat tuhannet tukit ja miljoonat markat vähitellen tänne, jokisuulle, yhtiölle...
Äänettömyyttä on kestänyt kauan.
"No, ja jos nyt saisitte tuon urakan, mitä ehtoja teillä on?" kysyy johtaja hajamielisesti.
Nuorukaisella on heti vastaus valmiina:
"Siinä tapauksessa tulen oleskelemaan hakkuumaalla koko talven. Herra johtaja tietää kyllä, kuinka suuri kokemus isälläni on. On varsin mahdollista, että hänen avullaan huomaan työmenetelmiä, joista on hyötyä. Pyydän sellaisia valtuuksia, että jos hakkuumaalla esitän jotakin, joista ei mitenkään voi olla yhtiölle vahinkoa, vaan päinvastoin hyötyä, niin esitystäni noudatetaan."
"Mihin tähtäätte?"
"Yritän pienentää hakkuu- ja ajokustannuksia, koska urakkasumma, jonka määrää sovittu puunhinta jokisuulla, siten luonnollisesti kasvaa."
Hyvin hieno hymy karehtii johtajan ohuilla huulilla:
"Tjaha... Päässänne on toki sentään muutakin kuin rakkautta", hän sanoo.
Syntyy taas hiljaisuus. Johtaja ottaa kynän, pyörittelee sitä kädessään, tekee joitakin laskelmia blokin lehdelle ja mietiskelee pitkät hetket.
"Isänne on tehnyt yhtiölle monta palvelusta, eikä yhtiö sitä unohda, vaikka monet niin väittävät. Minä arvelen, että te isänne takia saatte tämän urakan."
Nuorukaisen sydän sykähtää, eikä hän osaa muuta kuin äänettömästi kumartaa.
"Mutta sopimuksessa on paljon suunnittelemista", jatkaa konsuli. "Tulkaa parin päivän päästä uudestaan. Parasta on, että isänne silloin seuraa mukana. Voi olla, että molemmin puolin tarvitsemme hänen kokemustaan."
IV
METSÄSSÄ
Urakkasopimuksestaan ei Yrjö puhunut kenellekään sen enempää; ei liioin Pystyjoki-yhtiön taholta tietoja levitetty.
Ja kuitenkin oli ihmisillä vainu siitä. Oli nähty Yrjön pariin toviin käyvän jokisuulla. Saatiin jostain kuulla, että Oskari oli hommannut pankista lainan. Ja kaikki tämä rinnastettiin sen kanssa, että Yrjö ei lähtenytkään Helsinkiin opintojaan jatkamaan.
Kun sitten vihdoin tuli tiedoksi sellainen mokoma seikka, että Yrjö oli tilannut suutarilta uudet lapikkaat, joiden varret ulottuivat pitkälti yli polven, katsottiin asia selväksi: "Metsään se menee. Oskari opettaa sille omat konstinsa. Ainahan koskipääläiset ovat hiljaa hautoneet suuria puuhiansa. Annas katsoa, mitä perästä kuuluu."
Itse Suvannon äijäkin, joka näihin aikoihin kierteli verkkojansa Katosojan patruunan pään menoksi, sai kuulla jotakin, vainuili jotakin epämieluista ja sanoa jumahutti:
"Jopas vaan oli Koskipään rohvessöörinkin heitettävä herrojen kutkeet, kun tuli eteen akan otto."
Suvannon äijä nyt ei ollut, kuten ennenkin on sanottu, kyläläisten erikoisemmassa suosiossa, ja tässä oli taas tilaisuus letkauttaa hieman entisistä:
"Sekö sitten varmasti taas vei tämä Koskipää suvantolaiselta tytön?"
Suvannon äijä peittää erinomaisen hyvin raivonsa ja vastaa yksikantaan:
"... ymmärrä heidän vietäviään. Ajeli sitä aikansa meidän poika ja lie ajellut tämäkin Koskipään kirjanoppinut. Kuka sitten vihille vienee, kun oikein kirjoilla kaupataan."
Silmäniskuja sinkoilee kylänmiesten kesken; he tietävät hyvin, kuinka kärkäs Suvanto on vihjailemaan Katosojan patruunan onnettomaan lupauskirjelmään.
Mutta kun sellaiset miehet kuin Oskari ja hänen poikansa tosissaan ryhtyvät johonkin, ei siinä hutiloida, eikä odoteta ihmeitä sattumalta.
On myöhä syksy. On pimeää. Routa hiipii tuuma tuumalta maan uumenia kohti, ja jäätynyt lehti rasahtaa lumettomalla maalla. Vesi on vähissä, miltei kuivillaan. Talven tuloa odotellaan.
Oskari ja Yrjö, apunaan neljä miestä, kulkevat Kiviojan vartta ylöspäin, tarkastaen joka käänteen, joka nivan ja kosken. Missä virran uoma on tukkeutunut, siinä väännetään kiviä syrjään, mihin sattuu ilkeä mutka, siihen rakennetaan suistoja. Nyt se on tehtävä, syksyllä, vähän veden aikana, jos mieli selviytyä tästä uhkapäisestä urakasta. Niin on kokenut Oskari selittänyt.
Ja yöllä loimottaa jossakin kuivalla kunnaalla, kuusikon suojassa, runollisesti kajasteleva rakovalkea. Oskari paistaa lintua, jonka Yrjö on ampunut. Mahtavat tuohikontit otetaan esille, aterioidaan äänettömyyden vallassa; sitten miehet ojentautuvat havuvuoteilleen suloisesti lämmittävän tulen hohteeseen. Yrjö makaa kauan valveilla, kädet ristissä niskan alla, tuijotellen haaveissaan jotakin suurta ja kimmeltävää tähteä, jonka värisevän kuvan saattaa nähdä Kiviojan mustan suvannon heijastamanakin. Tuntuu siltä, että jossakin, Katosojan seutuvilla, nuoren tytön silmät ehkä tuijottavat samaan tähteen...
Aamulla jälleen ankaraan työhön. Kilometri kilometriltä kuljetaan Metsäkylää kohti. Siinä on Lähdeköngäs, pystysuora putous, joka keväällä kuohuu valkoisena, musertaen tukit louhiseen pohjaansa, mutta joka nyt on miltei kuiva, vähäpätöisen näköinen. Ja siihen ryhtyy Oskari rakentamaan tukkiränniä ja sulkua.
Kun huhu tästä ehtii kylälle, niin silloin vasta ihmisten silmät suurenevat.
"Yhtiön palkkaamia ne ovat, ei se muutoin kannattaisi", sanotaan.
"Älä toimita. Minä olen kuullut, että Oskari aikoo ostaa Metsäkylän puut ja tulla miljonääriksi."
"Urakalla se on Oskari ainakin ottanut uittaakseen yhtiön tämänvuotisen hakkuun, niin että ei tähän yhtiö penniäkään maksa."
"No oles vaiti, mikä tästä vielä urkenee."
Oskaria ja Yrjöä eivät ihmisten puheet liikuta, eivät he myöskään vastaile uteliaitten kyselyihin, kulkevat vain kolu kolulta Kiviojaa ylös ja perkaavat väylää. Kun lunta joulun lähetessä alkaa sataa runsaammin, ovat he ehtineet jo niin pitkälle, että Metsäkylän hakkuulta kaatuvan puun ryminä tai ajomiehen synkeä karjaisu tapaa korvan.
Ja hei, mikä temmellys ja vilinä käy nyt metsässä!
Sahat sihisevät, kirveet purevat narsahtaen puuta, suuret ukkohongat kaatuvat valtavalla pauhulla, havukruunun pirstoutuessa jäiseen maahan. Tuossa tuokiossa katkeavat oksat, mittamiehet osoittavat katkaisupaikan, ja metsän satavuotias jättiläinen on katkottu tukeiksi. – Täällä raivataan teitä; tuolla punnaa ajomies kankineen jyhkeätä tukkia rekeensä, ähkyen ja synkeästi kiroillen. Kaikkialla huutoa, sadatusta, ryminää, kunnes hämärä hiipii maille, illan pakastuva kajo riittyy taivaalla ja metsä hiljenee; vain tuuli laulaa jotakin mahtavaa, salaperäistä hymniä kaatuneille jättiläisille...
Tällaista humajavaa metsää kulkee nuori Yrjö Koskipää talvisen illan pimetessä. Työ Kiviojalla on nyt päättynyt. Isä ja miehet ovat painuneet Järvikylää, kotia kohti; mutta Yrjön työmaa on tästälähin täällä, honkapilaristossa, jätkien ja rajun raadannan keskellä, kaukana sieltä, missä kaksi tähtimäistä tytön silmää illan tummuessa kostuvat kaipauksesta. –
Hän näkee kipunoita sinkoilevan metsäsaunan katolta ja päättää poiketa sisään.
Sauna on peräti matala, kelohongista rakennettu. Nurkassa loimuaa avotakka, jonka ympärillä kuivumaan ripustetut vaatteet höyryilevät. Miehiä istuu makuulaverien edessä penkeillä; toiset ovat jo ojentuneet laverille pitkäkseen. Kahvipannu mustottaa houkuttelevana hahlassa, ja pari miestä paistaa amerikanläskiä pienissä pannuissaan. Jokainen kääntää tutkivan katseen tulijaan, mutta hiiskahdustakaan ei kuulu.
Yrjö laskee ensin reppunsa selästään lattialle ja toivottaa sitten:
"Iltaa."
"Iltaa", kuuluu moniääninen, hiljainen mörähdys.
Sitten on äänetöntä pitkän aikaa, kunnes muuan, kenties joku kymppi, ryhtyy utelemaan.
"Mitäs miehiä ollaan?"
"Tuolta purolta, perkausmiehiä... Sattuuko sitä kahvia olemaan?"
Kuin taikasana vaikuttaa "puro" miehiin. Kaikki laverilla makaajatkin vääntyvät istumaan; mikä kalvaa piippua taskustaan, mikä kynsii kainaloaan; mutta kaikkien silmät tarkkaavat vierasta.
"On kait sitä... Virutappa, Matti, kuppi vieraalle... Nekö ovat muutkin miehet tulleet purolta tänne?"
"Eivät ole. Työ on lopussa, ja isä lähti miesten kanssa kotiin."
"Tekö olette sen Oskarin poika?"
"Se."
Ja ikäänkuin lievää hämminkiä peittäen Yrjö ottaa savukelaatikon, panee palamaan ja tarjoaa sitten laatikon kyselijälle. Tämä ottaa päätänsä edes nyökäyttämättä paperossin ja ojentaa laatikon takaisin.
"Antaa kiertää", sanoo Yrjö siihen. Laatikko kulkee miehestä mieheen, kunnes viimeinen palauttaa sen omistajalleen. Kahvia kaadetaan vieraalle, mutta ääntäkään ei kuulu.
"No minkälaiset on ajot?" tiedustelee Yrjö sitten, juttuun päästäkseen; häntä vaivaa hieman huomatessaan, kuinka tarkoin häntä tutkitaan kiireestä kantapäähän.
"Hyvät kerrassaan. Liekö viittä kilometriä pitempää ajomatkaa ollenkaan, ja tasaista maata."
Pitempää keskustelua ei synny, ja Yrjö särpii mustan kahvinsa.
"Tätä kun vain menee, tätä ajotietä ja sitten, tuon toisen saunan nurkalta, kääntyy oikealle, niin siinä se on ruukinpirtti. Liekö tuonne kahta kilometriä. Siellä se on Römsteeni, ukkoherra. Saa tämä Matti tulla näyttämään."
"Enköhän tuonne osanne", sanoo Yrjö ja jättää pöytäpahaselle rahan kahvistaan.
"Ka, mikä ettei, vaan... Matti, mene sinä neuvomaan tämä maisteri alkuun."
"Maisteri" soinnahtaa hymyillyttäen Yrjön korvissa, kun hän repun selkäänsä heitettyään ja hyvää yötä toivotettuaan astuu kämpästä tähtiseen yöhön, reippaan Matin saattamana. Ovatpa ne selvillä hänestä, vaikka lienevät mistä kaukaa kotoisin. Mukavia miehiä, jätkiä. Pääseeköhän hän niiden kanssa hyviin väleihin.
Mutta kämpässä, Yrjön mentyä, syntyy vilkas sananvaihto. Kalkki ovat kuulleet puronperkauksesta, ja entinen Tukki-Oskari on vanhastaan kuulu mies. Tämä oli nyt hänen poikansa, maisteri. Mitä se täältä korvesta oikeastaan? Eikö siitä herraa tulekaan?
"Niinhän tuo oli kuin muukin mies, vaatteitaan myöten."
"Oli sillä jotakin katsannossa, ja olemuskin niinkuin riuskempi."
"Laatu puheenparsihan tällä oli, halpilla. Ei mitään herrain pälpätystä."
Mattikin silloin juuri palaa opastusmatkaltaan ja hänelle satelee kysymyksiä:
"No mitäs se sanoi?"
"Mitäs se. Kiitti kuin pappilan mamseli mansikoista."
Tähtien kelmeässä valossa kuumotti ruukinpirtti muita mahtavampana metsänkeskellä. Se oli kuin mikäkin uutistalo pärekattoineen, ikkunoineen, joista tulen lämmin hohde säteili synkkään yöhön, tallineen, kylpysaunoineen, varastohuoneineen ja muine ulkorakennuksineen. Yrjö astui avaraan pirttiin, jonka keskellä suuri kamina, "pömpeli", hehkui suloista lämpöään ja jossa majaili mittareita, kuukausipalkkalaisia ja kulkujätkiä. Hän kysyi työnjohtaja Strömsteniä ja hänet johdettiin ulkotietä, keittiön ohi, toisille portaille.
Ukkoherran pirtti oli lautaseinällä jaettu kahteen osaan. Etummaisessa, joka samalla oli vastaanottohuone, majailivat kasööri ja varastonhoitaja: takimmaisessa, kaikkien pyhimmässä, oli ukkoherran vuode ja pöytä.
Yrjö avaa kaikkein pyhimmän oven ja ehtii nähdä vuoteella lojuvan miehen, joka lukee sanomalehteä ja jonka kasvot ovat neliskulmaiset ja punertavat kuin honkalankun pätkä. Pöydällä on konjakkipullo.
"Kuka pentele se vielä! Johan minä sanoin, että tänään ei..."
Makaava mies huomaa toki vieraan ja rynkäisee istumaan.
"Koskipää... Purolta, jos ehkä tiedätte", esittelee Yrjö.
"Jaså, magistern. Ursäkta... Strömsten", tapailee nelinaamainen mies huonolla ruotsinkielellä, kiepsahtaa uskomattoman ripeästi seisaalleen ja ojentaa kätensä. Sitten hän tarjoaa tuolin ja tarttuu pulloon. Silminnähtävästi hän on hieman topeskassa.
"Lite konjak, om ja får be. Äkta Frapin, som ni ser... Var så god."
"Kiitos", sanoo Yrjö yksinkertaisesti, tuntien lievää vastenmielisyyttä.
Silloin ukkoherrakin muuttaa puheensa suomeksi.
"Maisteri tulee suoraan purolta, eikö totta? Työt ovat vihdoinkin lopussa?"
"Niin ovat."
"No sitten lasi sen kunniaksi. Kippis."
"Kiitos, mutta en halua enempää."
"Eikö enempää? Maisteri on sellainen, hur ska man säja, nykterist. Mutta ei se täällä kävele, metsässä."
"Pyydän, älkää sanoko minua maisteriksi, koska ensinnäkään en sitä ole, toisekseen se kuulostaa täällä pahalta."
"Pahalta, jätkien korvissa. Strunt! Mutta kuinka tahdotte... Ja konjakkia ei enempää? Kuinka tahdotte... No, minä saan nyt siis teistä työnjohtajan, niinhän on asia?"
"Ukkoherra on tullut ilmeisesti pahalle tuulelle toisen pidättyväisyyden takia. Hän hillitsee kuitenkin itsensä ja odottaa vastausta."
"Aivan", sanoo Yrjö asiallisesti.
"Ja vähän erikoisen työnjohtajan, aivan erikoisen. Te ette nauti palkkaa yhtiöltä, mutta teillä on kuitenkin sanomista... Se on vähän merkillistä. Mutta kuinka me nyt sitten aloitamme?"
"Tällä kertaa minä pyydän vain yösijaa. En ole vielä vapaa."
"Ette ole vielä vapaa! Te tartutte vasta sitten asioihin, kun ne ovat jo omassa vauhdissaan. Hm. Se on vähän vaikeata."
Ukkoherran äänessä on kohteliasta, mutta purevaa ivaa.
"Se on väärinkäsitys", oikaisee Yrjö lujasti, punan karahtaessa poskille. "Minä olen täällä etupäässä oppiakseni, enkä suinkaan takertuakseni herra johtajan asioihin. Vasta uiton alkaessa tulee minun vuoroni. Nyt, kuten sanoin, en vielä ole vapaa."
Tuon äänen varmuus saa ukkoherran vaikenemaan. Hänen lankunpätkä-kasvoissaan on kaksi hyvin pientä, mutta erittäin terävänäköistä silmää. Mene tiedä, mikä se on miehiään, tuo keltanokka; parasta odottaa ja katsoa. Hän vaikenee hetkeksi, näyttää selviävän ja rummuttaa pöytää sormillaan.
"Ja siis ei enempää tätä?" sanoo hän pulloonsa tarttuen ja ikäänkuin ajatuksistaan heräten.
"Ei, kiitos."
"Niin, tässä etuhuoneessa on kyllä vuode teille. Minä pyydän varastonhoitajaa panemaan sen kuntoon."
"Kiitos. Kyllä tulen itse varsin hyvin toimeen. Hyvää yötä."
V
HANKKEITA METSÄKYLÄSSÄ
Seuraavana aamuna lähti Yrjö suksilla jatkamaan matkaansa Metsäkylää kohti.
Hakkuumaan ruukinpirtiltä saattoi olla kylän keskukseen noin runsas peninkulma Kiviojan vartta kulkien. Puron toista rantaa pitkin juoksi mahtava ja loiva vuorenselänne, joka hakkuumaan kohdalla hiljalleen aleni suota kohti. Yrjö tiesi, että jos oikaisi metsätietä myöten selänteen yli, pääsi noin kahdeksan kilometriä hiihdettyään Sopenkylään eli Soppeen, pieneen, mutta hyvinvoipaan kyläpahaseen, johon kuului vain muutama talo.
Ja tuohon Soppeen kohdistuivat hänen suunnitelmansa. Juuri näillä Sopenkylän miehillä oli ihanteellista tukkimetsää, aivan vastapäätä hakkuumaata puron toisella puolen, viettävällä, tasaisella rinteellä.
Siinä hiihtäessään hän muisti, kuinka vaikeata syksyllä oli ollut lähteä konsuli Behrin puheille. Ja kuitenkin jokin vaisto sanoi hänelle, että tämä, mitä hän nyt hautoi ja suunnitteli, tulisi olemaan vielä vaikeampaa. Tokkohan vain Sopen miehet möisivät hänelle metsää, hänelle rahattomalle miehelle rahatta! Tokkohan hänen vakuuttava uskonsa ihmisten hyvyyteen, johon hän tähän saakka oli luottanut ja uskaltanut, pystyisi näihin juroihin miehiin, jotka ikänsä kaiken olivat käyneet kovaa taistelua karua erämaata vastaan ja hyvin tiesivät, että vain hammasta purevin ponnistuksin oli hankittavissa kaikki se, mitä niin usein sanottiin luonnon "hyvyydeksi" tai "antimiksi".
"Jos sinä saat vanhan Mäkelän puolellesi, niin sitten se käy", niin oli isä sanonut. Ja jatkanut: "Ellet, niin jätä Soppi. Sinun on sitten mentävä Metsäkylään, Kuoppalan tykö."
Epäilemättä isä oli oikeassa, Kuoppala oli äidin puolelta Yrjölle sukua. He olivat isän kanssa asuneet Kuoppalassa, silloin kahdeksan vuotta sitten, ja Yrjö muisti hyvin Kuoppalan isännän siloiset ja älykkäät kasvot. Mutta, kuten sanottu, Metsäkylään oli toista peninkulmaa; Kivioja oli sillä taipaleella varsin vaikeata uittaa; miten hän saisi metsäkyläläisten puut ensin rantaan ja sitten alas? Aivan toista olisi, jos Sopenkylän miehet möisivät tukkinsa.
"Sinun täytyy, sinun täytyy onnistua", toisti hän päättävästi, omaa tahtoaan terästäen, ja survaisi suksensa nopeampaan vauhtiin.
Mäkelän talossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, hän sai yösijan, häntä kehoitettiin saunaan – sattui olemaan lauantai – eikä mitään tarpeettomia kyselyjä tehty.
Mutta jo heti alussa teki talon henki häneen juhlallisen vaikutuksen. Isäntä oli kaljupäinen, pitkäpartainen, vakava mies. Talossa oli kaikki, puuastioita myöten, hyvin vanhanaikaista ja yksinkertaista, mutta peräti siistiä. Illallispöydässä ei kukaan puhunut halaistua sanaa... Tässä talossa eivät turhat sanat mitään auttaisi.
Aamulla lähtivät molemmat pojat jonnekin kylälle, emäntä hääräili pikkuaskareissa, ja isäntä, mikäli Yrjö ovea avatessa pani merkille, luki raamattua omassa kamarissaan.
Yrjöstä oli sanomattoman vaikeata ryhtyä asioimaan. Hänet oli kyllä tunnettu, kun hän oli maininnut isänsä nimen. Oli kyllä kysytty Kiviojan valmistuksista ja keväisestä uitosta. Mutta kaikki tuo oli tapahtunut verraten välinpitämättömästi, sivumennen; sellaiset asiat eivät tämän talon oloja kovinkaan läheisesti sivunneet.
Kirkonajan Yrjö käveli ulkona, ollakseen ketään häiritsemättä, mutta iltapäivällä, kahvia juotaessa, hän rohkaisi mielensä ja päätti yrittää suoraan:
"Olisi sitä asiaakin isännälle."
Mäkelän isäntä ei siihen vastannut aluksi mitään, joi vain tyynesti kahvinsa loppuun. Sitten hän nousi ja sanoi verkkaisesti:
"Käydäänpä tänne peremmälle."
Yrjö tunsi jäsentensä hiljaa värisevän, kun hän istahti isäntää vastapäätä, pöydän ääreen. Kuitenkin hän aloitti avoimesti:
"Siinä on, yhtiön hakkuuta vastapäätä, kaunista metsää, joka tietääkseni suurimmalta osaltaan on isännän. Olisitteko te halukas myymään sitä, ja millä hinnalla?"
Isäntä oli tarjonnut vieraalle armiroa ja sytyttänyt itse posliinipesäisen käyrävarren. Savu pöllähteli tuokion entistä sakeampana hänen partansa keskeltä.
"Kypsä se on ollut myötäväksi jo monet vuodet; vaan ei ole ollut ostajaa uittovaikeuksien takia."
Ja sitten, tovin kuluttua:
"Yhtiön puolestako sinä sitä kyselet?"
"Ei, omasta takaa."
"Vai niin, isällesi, Oskarille."
"Ei niinkään. Aivan itselleni."
Nyt kiinnittyvät Mäkelän vedensiniset silmät ensi kertaa hiukan tutkivammin nuorukaiseen. Posliinipesä kurahtelee.
"Kyseli sitä yhtiö minulta, mutta se sai halvemmalla tämän nykyisen hakkuupalstan. Saanet sinä, kun olet yksityinen, sen kuitenkin samalla hinnalla, minkä yhtiö on maksanut, jos käteisellä maksat."
Veri karahtaa Yrjön kasvoihin ja sanat tahtovat jäädä kurkkuun. Hyvä Jumala, mitä hän nyt sanoo?... Äänetön tuokio kuluu. Sitten nuorukainen laukaisee suoraan, palavat silmät isäntään tähdättyinä:
"Siinäpä se, mutta kun rahaa ei ole."
Mäkelä käy kopistamassa piippunsa uunin suulle ja sanoo hyvin lempeästi:
"No mitä sinä sitten turhia juttelet."
Isku on kyllä kipeä, mutta Yrjö ei siitä lannistu.
"Jos teillä on malttia, isäntä, niin koetan selittää. Minä sain yhtiön puista uittourakan. Isäni kanssa, niinkuin varmaan tiedättekin, me olemme nyt laittaneet puron siihen kuntoon, että uiton pitäisi onnistua, ellei kevät ole varsin huono. Tuohon kaikkeen on jo kulunut siksi paljon että urakka kannattaa huonosti ellei puita saada lisää. Minulla on taskussani sopimus siitä, että yhtiö ostaa puita niin paljon kuin minä niitä jokisuulle saan tuoduksi. Minä siis ostaisin puut velaksi ja kun jokisuulla saan niistä maksun, silloin tekin saatte omanne... Isäni on koko omaisuudellaan takuussa puuhistani. Pyytäisin isäntää huomaamaan, että yhtiökin on katsonut voivansa luottaa minuun ja että minulla on jokaisesta sanomastani sanasta selvät paperit taskussa."
Mäkelän isäntä on niin ajatuksissaan kuin ei hän olisi kuullut yhtään sanaa. Koko puhe näyttää menneen sivu hänen korviensa. Mutta pitkän ajan kuluttua hän lausahtaa kuin itsekseen:
"No ihmettelen minä sitä Oskaria."
Ja sitten, jälleen katsoen terävästi Yrjöön:
"Eikö sinun pitäisi olla lukemassa? Miten sinä tällaisiin puuhiin olet kesken kaiken ruvennut?"
Nuorukaisen tajunnassa säjähtää nopeasti, että tuo mies ei kyllä antaudu edes puheisiin, ja hän vastaa masentuneena:
"On ollut pakko."
"Mikä se sellainen pakko on?"
Taas veri syöksyy Yrjön kasvoihin. Hänestä tuntuu vastenmieliseltä tehdä sen enempää tiliä tuolle järkähtämättömälle puu-ukolle, joka ilmeisesti ylenkatsoo hänen yrityksiään. Avomielisen luonteensa pakosta häneltä pääsee kuitenkin:
"Siellä on kotikylässä Katosoja joutunut niin suuriin velkoihin, että talo myödään huutokaupalla. Minulla on siitä talosta morsian, ja minun on yritettävä kaikkeni huutokaupan ehkäisemiseksi."
"Soo, vai siihen Katosojan patruuna on ehtinyt", alkaa Mäkelän isäntä verkkaisesti. "Niinpä niin. Jumala rankaisee toisia meistä jo täällä ajassa. Eikä siihen tule kenenkään pistää kättä väliin, minun enempää kuin muidenkaan."
"Talo on kuitenkin morsiameni äidin talo ja morsiameni koti. Minulla ei ole oikeutta ristissäkäsin katsella sen perikatoa."
Mäkelän isäntä ummistaa silmänsä ja nojaa päätänsä taaksepäin. Hän sanoo miltei väsyneesti:
"... joka kostan isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Amen."
Yrjö vavahtaa. Joku on riistänyt häneltä yhtäkkiä sen perustan, johon hän on nojannut, sen uskon, joka on antanut hänelle tarmoa. Koskaan ei tuollainen ajatus ole juolahtanut hänen mieleensä. Onko tuo oikeassa, tuo rauhallinen, luja mies? Yrittääkö hän, Yrjö, ehkäistä jotakin sellaista, jonka sallimus on määrännyt tapahtuvaksi? Mutta ei, ei. Tuossa täytyy olla jotakin väärää. Jos kerran Jumala on olemassa, niin tuollaista julmuutta Hän ei voi harjoittaa. – Hänen hengityksensä tihenee kiihtymyksestä, hänen silmänsä syttyvät, niinkuin aina innostuksen hetkenä, hän hapuilee sanoja ja puhuu katkonaisesti:
"Minun ei sovi ruveta väittelemään teidän uskonnollista vakaumustanne vastaan. Kuitenkin on sanottava, että minä en voi ruveta patruuna Katosojan tuomariksi. Moni teko, jota täällä kiitetään, on korkeimmalle kauhistus, ja päinvastoin, moni syntinen on puhtaampi mainettaan... Jos teillä on pelto, josta halla vie viljan, miksi ojitatte sen, miksi koetatte estää hallan työtä, miksi panette kätenne väliin? Ette voi tietää, mitä syntejä esi-isänne ovat tehneet, – miksi ette pidä hallaa Jumalan kostona? Sellainen pelto on minullakin nyt, ja minä koetan sitä varjella tuholta. Ellen siinä onnistu, silloin tapahtukoon kaitselmuksen tahto. Minun velvollisuuteni on tehdä, minkä voin."
Liikutukseltaan hän ei saa jatketuksi. Hän nousee, tekee syvän kumarruksen ja poistuu sen tien, huomaamatta, että Mäkelän isännän ilmeessä on jotakin, joka miltei tahtoisi häntä pidättää.
Niine hyvineen lähti Yrjö hiihtämään Sopesta Metsäkylää kohti. Hän oli tullut tänne lapsellisessa uskossa ihmisten hyvyyteen, uskossa, joka näihin saakka oli häntä auttanut. Täällä sivuutettiin hyvyys ja pahuus ja asetettiin hänen eteensä Jumalan vanhurskaus, jonka polttavassa valossa hänen edesottamisensa muuttuivat miltei rikollisiksi. –
Kuoppalassa hänen mielensä kuitenkin uudelleen elpyi. Isäntä, roteva ja sileänaamainen mies, oli ihmeen puhelias ja iloinen. Alituisesti hän nauroi; silloin hänen silmänsä rypistyivät omituisen iloisesti ja hyväntahtoisesti.
"Sanoo nyt vaikka sedäksi, tämä maisteri, kun kerran sukua ollaan, niin minultakin sinuttelu paremmin laantuu", hän kehoitteli nauraen heti alussa. "Pitkäksi olet venynyt, vaikka olit sellainen taatiainen, kun viimeksi näin."
Yrjö huomasi heti, että tällä miehellä oli kumma taito matkia lähimmäistensä puhetapaa ja eleitä, ja että hänellä myöskin oli halu siihen. Näyttelijä, välähti Yrjön mieleen ja se mielikuva vahvistui, kun hän huomasi, kuinka sivistynyttä vilkkaan isännän näennäisesti kevyt rupattelu pohjaltaan oli. Ja mitäs, talossahan oli kirjahylly kuin lainastossa, maanviljelys- ja karjanhoito-oppaita, mutta myös Kiveä, Ahoa, Kalevala, uusinta suomalaista kirjallisuutta; ja päältä kyllä näki, että näitä teoksia oli myöskin viljelty, eikä tuotu hyllyn koristeeksi.
"No taivaan kierukkako se isäsi eteen on pudonnut, kuten ennen Nummisuutarin Iivarin, kun se tuollaista uittoa yrittelee?"
"Minähän sitä yritän, setä."
"Niinpä kyllä, vorsmestarina, harjoituksen vuoksi; mutta minä ajattelin rahallista puolta."
Nyt Yrjö ryhtyy perin pohjin selittämään koko suunnitelmansa. Tuon vilkkaan miehen mielenkiinto ja osaaottavaiset huudahdukset virkistävät häntä, ja hän kertoo asiallisesti ja iloisesti.
"No olet sinä kirjasi lukenut, olet kuitenkin", huudahtaa Kuoppalan isäntä ihmeissään.
"Niin minun Sopessa kävi, setä", lopettaa Yrjö. "Minulla ei muuta ole kuin usko asiani oikeuteen ja ihmisten hyvyyteen. Kumpaakin Mäkelän isäntä pahasti järkytti. Ja tässä nyt sitten olen, sanoakseni Metsäkylän varassa."
"Täällä, metsässä, ei sinun uskoasi kyllä horjuteta... Miten sitten maailmalla", sanoo Kuoppala miltei juhlallisesti. Mutta sitten hän huutaa iloisesti:
"Karuliina, Karuliina, tules tänne!"
Ja kun pyöreä, vielä kaunis emäntä puikahtaa huoneeseen, jatkaa ailahteleva isäntä:
"Kuulepas, Karuliina, nyt se Katosojan patruuna on puilla paljailla, vaikka sinä sitä nuorena aina tavoittelit ja pyrit minua syrjäämään."
"Nee! Tuo äijä sitten on aina yhtä hullu, että mä saan hävetä silmät pois päästäni", sanoo emäntä, vieraan takia punaiseksi lehahtaen.
"Ja se tässä vielä on, että tuo Oskarin poika meinaa sitä tyhjäkätisen tytärtä."
Emäntä vilkaisee vieraaseen, huomatakseen, nauraako tämä, vai onko ehkä loukkaantunut. Nähdessään Yrjön kasvot hymyssä hän virkahtaa:
"Ihanko totta? No onneksi olkoon!"
Sitten hän kuitenkin jälleen tulee hämilleen, kunnes keksii huudahtaa:
"Siunatkoon! Nyt se kahvi kiehuu yli." Ja sen tippuran tien hän lähtee, isännän nauraa hihittäessä aivan hiljaa.
Mutta äkkiä isäntä jälleen muuttuu vakavaksi ja sanoo perin asiallisesti:
"Se on kyllä Mäkelä uskonnollinen ja ahdasmielinenkin mies, mutta hyvänluontoinen, eikä sitten sanastaan nikahda. Ei siinä ole ihmeen varaa, mitä se sinulle sanoi. Sinun suunnitelmasi tuntuu ensin lapselliselta; sitten liian rohkealta. Kehrätäänpä nyt vielä tätä lankaa. Sanomaan minä en mene, mutta niin minä luulen, että Sopen miesten puut sinä kaikesta huolimatta viet."
Ja silleen kehittyivät asiat, että muutaman päivän päästä ollaan jälleen Sopenkylässä metsäkauppoja hieromassa.
Istutaan kauppiaan kamarissa, neljä Sopenkylän miestä, Kuoppala ja Yrjö. Kahvitarjotin on tuotu sisään valtaisine nisukoreineen. Parrakas, kalju, korkeaotsainen Mäkelän isäntä, joka on koko ajan istunut sanaa sanomatta, nousee ensimmäisenä panemaan sekaan sokeria ja kermaa.
Kauppias itse, tummaverinen mies, jolla poskipäät ovat ulkonevat kuin mongoolilla, on ottanut asiakseen ajaa kyläläisten etuja ja vetoaa liikemiestaitoonsa ja tottumukseensa, jota kyllä sopii kuunnella.
"Minusta", hän aloittaa, "minusta ei ole ensinkään sopiva ajankohta myödä nyt metsää. Jos uitto onnistuu, niin yhtiö ostaa metsää myöskin ensi vuonna, ostaa ehkä enemmän kuin nyt. Mutta silloin ovat hinnat toiset."
"Minä pyydän huomauttaa, että tämä on yhtiön puolelta koe", vastaa Yrjö siihen. "Minä voin jo nyt sanoa, että yhtiön puilla se ei tule antamaan loistavia tuloksia. Voi olla, että se menee, menee isäni paikantuntemuksen ja tottumuksen perusteella. Mutta tuskin vaan on joka vuosi tämän urakan ottajaa, ja vieraalta se ei suju. Ainoastaan siten, että puita saadaan lisää samalla hinnalla kuin yhtiökin on saanut, saattaa tulos olla hyvä.".
"Puro on nyt perattu ja kunnostettu", sanoo kauppias siihen hymyillen.
"Keväällä vasta varsinainen kunnostus tapahtuu. Tämä on alkua. Älkää luottako tällaisten laitosten kestävyyteen... Muutenkaan ei ole kaunista, että kiristätte minulta hintaa sen vuoksi, että olen suorinut teille uittoväylän."
Kauppias nolostuu hieman: hän huomauttaa nopeasti.
"Ei se ole tarkoitus. Mutta yhtiö luki rahat käteen. Te lupaatte maksun vasta jokisuulla, ilman mitään takeita."
"Voin tehdä sopimuksen, että yhtiö maksaa suoraan teille rahat, heti kun puut ovat perillä."
"Niin, en minä suinkaan teitä epäile. Mutta entä jos puut jäävät korpeen? Jos tulee yhtä kuiva, kuin nyt on kolmena vuotena peräkkäin ollut, niin entä sitten?"
"Koetan täsmällisesti sanoa, mitä silloin tapahtuu", vastaa Yrjö kylmästi. "Ensinnäkin isäni koko omaisuus on täydelleen hukassa. Teiltä taas menevät hukkaan puut, osittain. Jos ne näet jäävät metsään, voi niitä syksyllä tai toisena keväänä joku yrittää uittaa. Taikka voitte ne myödä rakennuspuiksi tarvitseville, aivan yhtä hyvin kuin pystystäkin. Tahdon vain sanoa, että jos uitto epäonnistuu, silloin ei täältä metsiä osteta kenties kymmeniin vuosiin. Yhtiö ei nimittäin yritä kolmatta kertaa, jos kahdella kerralla menee huonosti. Puillanne ei niin ollen ole kovinkaan suurta arvoa, olivatpa ne metsässä pystyssä tai pitkänään. Lyhyesti: teillä on kysymyksessä erinäisten puiden menetys, mikä ei vaikuta suuresti oloihinne; minulla koko elämä."
"Minä en ymmärrä", tokaisee kauppias hieman ivallisesti, "kuinka te ryhdytte tällaiseen hommaan, jossa kaikki niin on yhden kortin varassa."
Veri kohoaa Yrjön otsaan. Ainakaan tässä paikassa hän ei voi lähemmin ryhtyä tilittämään syitänsä. Syntyy hiljaisuus.
Silloin sanoo rauhallinen Mäkelä:
"Sen kohdan on poika selittänyt minulle, ja sillä tavalla, että se pani minut ajattelemaan. Kun sen tiedän minä, niinkuin taitaa tietää tämäkin Kuoppala, niin sen pitäisi piisata... Asiallinen asia tässä nyt on sellainen, että tämän uiton pitäisi onnistua. Kun Oskari ja Oskarin poika sanovat, että sitä varten tarvitaan lisää puita, niin onhan meillä metsää. Jos epäonnistuu, niin kun myydään porukassa, ei tuo nyt maailmankaato asia ole. Jos onnistuu, niin metsän hinnat täällä nousevat. Siitä syystä meidän on myötävä viidennestä halvemmalla kuin yhtiölle. Se on meidän panoksemme onnistumisen eteen, eikä mikään armopala."
Mitä pitemmälti Yrjö kuulee näitä sanoja, sitä enemmän hän joutuu ihmeisiinsä. Hän on kuin unessa. Hän näkee vain Mäkelän kaljun, rauhallisen otsan, mutta ei huomaa miesten hyväksyviä nyökkäyksiä. Hän katsoo katsomistaan, ja mielessä soi kuin laulu.
"Onko setä puhunut Mäkelälle?" kuiskaa hän vieressään istuvan Kuoppalan korvaan.
"En nähnytkään, minä kävin vain tämän kauppiaan luona."
Että Mäkelä, juro ja kylmä Mäkelä sittenkin oli hänet pelastanut! Tuo sama mies, joka uhkasi kaikkivaltiaan vanhurskaudella... "Selittänyt sillä tavalla, että se pani minut ajattelemaan", muistaa Yrjö äskeisestä lausunnosta.
Hän tavallaan havahtuu, kun huomaa jotakin kysyttävän itseltään.
"Niin, että mikä määrä niitä puita pitäisi olla?"
"Minä olen niin vähissä rahoissa", vastaa Yrjö avoimesti, "että en voi sanoa, kuinka paljon saan ajajia, ja asia on muutenkin vielä vaikea ratkaista. Mutta kun minä maksan runkoluvun mukaan, niin eihän määrä liene kovin tähdellinen. Otan minkä tarvitsen ja voin, siihen rajaan asti minkä määräätte. Teen kyllä tarkan tilin kaatamistani."
"No tämä kauppa on sitten selvä", sanoo siihen Mäkelä.
Selvä se ei suinkaan vielä ollut. Päinvastoin. Keskusteluja, neuvotteluja, asiakirjain laatimisia, suunnitelmia, niitä kaikkia kesti myöhäiseen yöhön, vieläpä toisena päivänäkin. Mutta nyt oltiin kaikki samalla puolen. Väittely oli tauonnut.
VI
TUKINAJO
Nyt on Yrjö jo parin viikon ajan ollut yhtiön työmaalla työnjohtajana, tuommoisena omituisena pomona, "joka ei saa palkkaa, mutta jolla kuitenkin on sanomista", kuten Römsteeni, ukkoherra, aikoinaan huomautti.
Ukkoherran ja Yrjön välit ovat kuitenkin nyt varsin hyvät. Ukkoherra on päässyt näkemään, että tämä ei ole mikään hienosteleva ylioppilasnuorukainen, joka huvikseen ja saadakseen todistuksen välttämättömästä harjoitusajasta olisi tullut katsomaan korven raadantaa. Yrjö on nöyrä ja työteliäs. Isän koulussa hänen silmänsä on jo pienestä pitäen teroittunut havaitsemaan epäkohtia työssä. Hän ilmoittaa niitä asiallisesti ukkoherralle, eikä mene omin päin mitään määräilemään. Hyvänä hiihtäjänä hän sivakoillaan näyttää ennättävän kaikkialle, ilmestyy kuin henki juuri sinne, missä pula on pahin. Hän on maltillinen ja auttavainen; ja ihan kuin itsestään Römsteeni tulee uskoneeksi hänelle yhä tärkeämpiä toimituksia. Ei tule liloin enää ukkoherran mieleen solkata hänelle avutonta ruotsiaan.
Römsteeni on kokenut mies, ikänsä ahertanut metsätöissä, olkoon vaan, että hän on hieman kova ja työntekijöistä piittaamaton. Ihan huvikseen hän pitää silmällä nuorukaista. Taitaa siinä kuitenkin olla Oskarin poikaa! Ainakin se pitää meininkinsä samalla tavalla sisässään.
Ja Yrjöllä on kyllä "sisässään pitämistä", sillä kenellekään hän ei ole ilmaissut muuatta temppua, jonka tulosta hän odottelee paljoa levottomampana kuin päältä katsoen saattaisi luulla.
Heti Metsäkylän asioiden selvittyä hän näet salavihkaa toimitti sanomalehtiin uutisia, että Pystyjoki-yhtiön työmaalla Metsäkylässä oli puute ajomiehistä ja hevosista. Oli verrattain vaikea aika, hakkuutöitä oli vähän. Siihen Yrjö laski. Olisipa kummaa, ellei noiden uutisten johdosta tänne alkaisi tulvia työmiehiä.
Ja niitä kyllä tuli, kun tieto oli ehtinyt levitä, tuli riittämään asti.
Yrjö on laittautunut niitä vastaan ja ilmoittaa ensimmäiselle rykelmälle:
"Kyllä täällä työtä on, menkää vaan ruukinpirtille."
Mutta ruukinpirtillä, kasöörin pöydän ääressä, seisoo ukkoherra nahkatakissaan ja kiroilee sillä vivahdusrikkaudella, jonka salaisuudet vain tukkilainen perinpohjin tuntee:
"Menkää h–ttiin. Täällä on miestä aivan tarpeeksi! Yhtäkään henkeä ei oteta lisää."
"Vaan kun tänne on sanottu otettavan ja raha ja sapuska ovat lopussa", yrittelevät miehet.
"Kuka pentele se on sanomaan mitään minun työmaastani, muut kuin minä? Ja minä olen sanonut, että ei päätäkään. Että sen nyt kuulette."
Mutta nyt on Yrjö, joka kaiken aikaa on tätä odottanut, tätä valmistanut ja hautonut, nopeasti toimittanut itsensä paikalle ja ryhtyy juttuun varsin levollisesti:
"Minkätähden te ette ota näitä miehiä töihin?"
"Minkätähden! Vieläkö siinä on kysymistä? Meillä on miehiä niin paljon, että puut on ajettu maaliskuun loppuun mennessä. Hittoako me sitten enää näillä teemme?"
"Mutta eihän lisä pahaa tee, ja syntihän näitä on rahattomina ajaa tietymättömille teille."
Se on viisaasti laskettu huomautus, joka saa miesten silmät kiintymään kiitollisina nuorukaiseen, kuten pelastajaansa ainakin.
Ukkoherra nostaa olkapäitänsä ja vastaa karskisti:
"Minkä minä sille mahdan."
Nyt Yrjö katsoo merkitsevästi ukkoherraan ja sanoo melkein kuiskaten:
"Saanko pyytää teitä hetkiseksi omaan kamariinne?"
Ja kun Römsteeni hieman hämillään tekee myöntävän eleen, huiskauttaa Yrjö kättään miehille.
"Odotelkaahan."
Kun sitten sillä tavoin on päästy ukkoherran pöydän ääreen, aloittaa Yrjö vakavasti:
"Kuulkaahan nyt. Siitä ei voi olla minkäänlaista vahinkoa, että otetaan lisää ajomiehiä. Jos sillä tavalla ajo saadaan loppuun vaikkapa jo helmikuulla, niin sen parempi, vähemmänhän on teiden tekoa ja aukipitämistä. Minun nähdäkseni siitä on pelkkää hyötyä."
"Ahaa, sinä meinaat, että alennetaan palkkoja."
"Enpä juuri. Se on kokonaan teidän asianne. Mutta ainahan ajan voittaminen tietää hyötyä, siitä ei päästä minnekään. Ja kuinka näitä ilkeää nälkäisinä ajaa tiehensä?"
"Mutta eihän täällä ole asuntojakaan. Eikä entisiin voi lisää tupata."
"Ei voikaan. Mutta tästä ei ole kuin kahdeksan kilometriä oikotietä Sopenkylään. Muutamassa tunnissa on se tie avattu, kyllä ne sen itse tekevät. Kylällä on tilaa yllin kyllin, minä tiedän sen."
Ukkoherra ällistyy tästä tiedonannosta, ja hänen viekkaat silmänsä välähtävät. Ensi kertaa hän aavistaa, että nuorukainen hautoo joitakin juonia. Mutta hän ottaa kuitenkin juhlallisen asenteen ja sanoo lujasti:
"Siitä tulee vaan turhaa sekamelskaa, ja minä olen jo kerran sanonut, että ei. Minun tapani ei ole peruutella."
Erinomaisen tyynesti Yrjö kaivaa povitaskustaan asiapaperin ja levittää sen hätäilemättä.
"Tässä paperissa sanotaan sillä tavalla, että jos minä esitän sellaista, joka ei tuota yhtiölle vahinkoa, niin esitystä on seurattava. Näistä uusista miehistä ei tule yhtiölle vahinkoa, se on selvä. Ja minä pidän kiinni sopimuksesta, se on vielä selvempi."
Ja nuorukainen luo tiukan katseen vanhaan metsäkarhuun, joka ällistyksestä jää vallan sanattomaksi.
Kunnes sitten nopea mielijohde näyttää pälkähtävän ukkoherran päähän ja hän tiuskaisee:
"Sinä tulenpunainen peijakas se olet niitä huhujakin levittänyt."
"Mitä huhuja?"
"Työn saannista."
"Sellaiseen epäilyyn en halua vastata mitään."
Ukkoherra siristää silmiään hieman suutuksissaan, mutta myöskin jollakin lailla huvitettuna.
"No mene sitten ja ota vaikka tuhat miestä. Mutta minä en niiden asioihin puutu, tiedä se."
"Palkanmaksua lukuunottamatta", sanoo nuorukainen entisellä tyyneydellään.
"Rhh!" murahtaa ukkoherra, kääntyy selin ja tarttuu sanomalehteensä.
Sillä tavoin tuli yhtiön työmaalle valtava joukko lisää, ja siten pääsi Yrjö jätkien suosioon.
Ja nyt käy metsässä hakkuu, ryminä ja pauke entistä äänekkäämpänä.
Tuossa tehdään uutta ajotietä, oikein miehissä. Umpihangessa ponnistelee hevonen suksimiehen taluttamana. Sen perässä kahlaa toinen, vetäen miestä ja rekeä. Näiden jälessä seuraa viisi hevosta, valjastettuina lumiauran eteen. Miehiä hiihtää hevosten rinnalla, toiset ohjaavat auraa kiroten ja mekastaen. – Kun tällainen tie on vielä toiseen kertaan ajettu, sitten höylätty erikoisella tiehöylällä, kastettu vedellä ja jäädytetty, vasta sitten se on täysin käyttökelpoinen.
Mutta nyt tapahtuu tientekijöille jotakin: rekeä vetävä hevonen kirmaisee yhtäkkiä kahdelle jalalle ja syrjään; sitten se jää paikoilleen ja vapisee. Kuuluu kirouksia ja sadatuksia. Jätkät kerääntyvät, toistakymmentä karvareuhkaista päätä painuu tiiviiseen kehään hevosen ympärille.
Ja nyt, kuin tuulen tuomana, sujahtaa siihen Yrjökin suksillaan. Asia selitetään: hevonen on survonut hangessa jalkansa.
"Onko jodia?" kysyy Yrjö.
"Ei ole."
"Täältä saatte", jatkaa hän, kaivaen repustaan jodipullon.
Hevosen jalka vuotaa pahasti. Puukolla tasoitetaan haavan reunat, terää pyörrytetään haavassa, puhdistuksen vuoksi, jodia kaadetaan päälle, ja hevosparka nostaa tuskissaan jalkansa korkealle.
"Viekää se nyt talliin", sanoo Yrjö jodipullonsa ottaen ja lähtee sitten eteenpäin.
"Siihen se taas pölähti kuin piru lautaluukun takaa. Se on kiho, joka kerkiää", lausahtaa joku jätkä hänen jälkeensä.
"Alvariinhan tuo on liikkeessäkin", vastaa toinen.
Vähän tuonnempana Yrjö tapaa kuormantekijän, joka nähtävästi on uusi tulokas, outo ja tottumaton, ja vääntää tukkeja hartiavoimin rekeen.
"Älä sinä sillä lailla reuhdo. Kauemmin puita piisaa kuin sinulla sisua", neuvoo Yrjö. "Eikö sinulla ole kankea? Ka, no annapas tänne... Tuohon paikkaan, noin! Näepäs, miten se käy keveästi. Yritäpäs uudestaan, noin, siihen malliin!"
Ja taas hän on tiessään.
Sitten hän tapaa suuren, miltei valmiin kuorman, jonka vieressä mies istuu ja pyyhkii hikeä, vaikka on kireä pakkanen.
"No mitäs katumusharjoituksia sinä pidät?"
"Ei auta, jumalaut. Painaa vain pyllyn puuta vasten", tapailee jätkä vapisevin huulin.
"No mitä sinä sillä lailla, yli voimiesi."
"Tautia täm' on. Tuntui jo aamulla, vaikka olen tässä yrittänyt sinnitellä."
"Sinä viet tuon kuormasi ja painut sitten kiireen vilkkaa kämpälle. Hulluuttahan tuo on. Pane lepäämään ja tule illalla ruukinpirtille saamaan lääkettä."
Näissä lääkekysymyksissäkin Yrjö on jo saanut uudistuksia aikaan.
Römsteeni on vanhan kansan mies, ja ruukinpirtin lääkevarastoon on tähän asti kuulunut etupäässä kaksi lajia, jodi ja tenttu, jodi hevosille, tenttu miehille, useimmiten; toisinaan sai kumpikin kumpaakin.
Yrjö ryhtyi ensinnäkin pauhaamaan tenttua vastaan: sehän oli selvää myrkkyä; joka sitä tarjosi ihmiselle, joutui suorastaan edesvastuuseen. Römsteeni nauraa hohotti ja ilmaisi numeroilla niiden vuosien lukumäärän, joiden kuluessa hän oli menestyksellä lääkinnyt jätkää tentulla.
"Äläkä sinä poika minulle toimita", hän sanoo, "etpä sinä saa jätkää muuta lääkettä edes huolimaan".
Mutta Yrjö on itsepäinen. Hän osoittaa, ettei sprii veteen sekoitettuna tule sen kalliimmaksi. Hän tietää ajaa tahtonsa perille, tilaa kunnollisia siteitä, aspirinia, kiinapulveria, haalii kasaan suuren joukon pieniä pulloja, joihin sekoittaa vettä, pirtua, kamferi- tai ruusuntippoja, ja panee siten toimeen lääketieteellisen vallankumouksen.
Iltaisin ilmaantuu yksi ja toinen jätkä kipujaan valittamaan. Yrjö sitoo kunnollisesti haavat, kellä sellaisia on, ja opettaa mittarit sitojiksi, varustaen heidät kunkin sidepaketilla ja pienellä jodipullolla.
Tuossa vanha jätkä pitelee sydänalaansa:
"Minä kylmetyin ajossa, ja kiertää niin penteleesti."
"Saat pulveria."
"Ei se siitä heitä, kyllä minä tiedän."
"No mitä siihen pitäisi olla?"
"Tenttuapa tietenkin."
"Ei ole tenttua."
Jätkä nolostuu, kynsäisee korvallistaan, mutisee rivin sekavia kirouksia ja tekee lähtöä.
"Ei sinulle pirtu kelpaisi?" kysäisee Yrjö hymähtäen.
"Ka", sanoo jätkä ällistyksissään, suu ammollaan, ja silmä kirkastuu.
"Mutta ensin otat tämän pulverin... Tuossa on vettä päälle."
Jätkä tottelee kuin lapsi ja nielee pulverin.
"Sillä tavalla. Ja tässä on pullo, jossa on pirtua, kyllä sen nokassasi tunnet. Juo se ja mene sänkyyn. Mutta tuo pullo takaisin, muista se."
Heti, siinä paikassa, jätkä kumauttaa emäryypyn pienen pullon suusta, irvistää pahasti ruusuntippojen maulle, mutta näyttää loppujen lopuksi tyytyväiseltä, koska maiskuttaa kieltään ja lähtee meneksimään.
Toisilleen jätkät kyllä kiroilivat näitä herrain konsteja ja kommervenkkejä. "Vielä se laittaa meille simsetit kaulaan ja sielunhöylästä veisaamaan." Mutta sisimmässään he varsin hyvin tajusivat, että kaikki tämä oli heidän hyväkseen. Ja mitä pitemmälle aika ehti, sitä useampi kävi Yrjölle toimittamassa asiansa ja huolensa, sivuuttaen kovempiluontoisen ukkoherran – joka puolestaan kylläkin tyytyväisenä nautti rauhastaan.
Tällaisella miesjoukolla on yhtiön suhteellisesti pieni hakkuumaa puhdistettu jo helmi-maaliskuun taitteessa. Tukit makaavat lanssissa, Kiviojan rannalla, kevään tuloa odottamassa. Jätkien keskuudessa vallitsee levottomuus töiden päättymisestä. Lauantaina annetaan lopputili monen miehen käteen, ja sitten mars matkoihisi.
Yrjöä vaivaa kuin kuume, sillä nyt on hänen suuri hetkensä koittanut. Tililauantaina hän kuitenkin pysyttelee syrjässä ja levollisena, sillä huhu on tiennyt kertoa, että huomenna, sunnuntaina, on ruukinpirtillä markkinat. Savottakauppiaita kuuluu olevan tulossa useampiakin, ja selvää on, että jätkät eivät lähde, ennenkuin ovat perehtyneet kauppiaiden tuomisiin.
Jo aamusta varhain on ruukinpirtin edustalla vilkas liike. Kirjavapukuiset kauppiaat tarjoilevat kokkapuheita lasketellen työpuseroita, villapaitoja, kintaita, tupakkaa, nisua ja makkaraa, jos jotakin. Kauppa käy ja suut maiskuvat. Rivot kompasanat sinkoilevat tuoreen alkuperäisinä.
Tällöin alkaa miehestä mieheen kiertää tieto, että kello kolmen aikana pitäisi kokoontua Isonsaunan eteen, kuuluu olevan sillä kiholla jotakin sanomista.
"Kellä kiholla?"
"No sillä Yrjöllä, tutentilla."
"Taitaa pitää raamatunselityksen läksiäisiksi."
"Sittenpähän tuo kuullaan."
Kun Yrjö kolmen aikaan hiihtää Isollesaunalle, on miehiä mustanaan. Äänten sorina ja naurun remakka vaikenevat hänen saavuttuaan; miehet odottavat välinpitämättömän näköisinä, mutta sisimmässään kuitenkin uteliaina.
Yrjö asettaa veistinpölkyn seinän viereen, nousee sen nenään ja aloittaa suoraa päätä:
"Miehet! Niinkuin hyvin tiedätte, ovat työt täällä nyt lopussa. Ne alkavat olla lopussa monessa muussa paikassa, ja ajat ovat huononpuoleiset työnhakijoille. Uiton alkuun on vielä melkoinen määrä päiviä. Jotkut teistä kyllä nyt palaavat kotiinsa, enkä minä puhu niille. Mutta te muut, sanokaapas, mihin te nyt painutte?"
Hän pitää pienen paussin, mutta vastausta ei kuulu; jotakin sekavaa mutinaa korkeintaan.
"Minulla on teille metsää, jota riittää hakata ja ajaa niin kauan kuin keliä on. Eikä se ole kaukana, vaan tässä samalla paikalla, tuon puron toisella puolen. Ei tarvitse vaihtaa asuntoja, eikä liioin työmaa huonone. Minä kyllä arvaan, että te haluaisitte ryhtyä hommiin, mutta nyt tulee tenkkapoo. Minulla ei ole rahaa! Minä hankin kyllä muonan hevosille, miehet saavat ostaa sitä myöskin itselleen velaksi, niin paljon kuin varastoa riittää. Teillä on säästöä; te voitte varsin hyvin ostaa ruokaa kylältä, ja minä olen ottanut selvää siitä, että sitä saa. Mutta tilejä ei saa kukaan. Vain se, joka on ihan välttämättömässä tarpeessa, voipi saada jonkun markan. Uskallatteko ryhtyä sellaiseen?"
Nyt kuuluu jo selvästi tyytymättömiä kirosanoja. "Mitä p-että tämä on?" – "Ei suinkaan sitä läskiksi tällaisia souveja." Mutta Yrjö korottaa ääntään ja jatkaa yhtä rauhallisena:
"Vasta kun kevät on tullut ja uitto alkaa, silloin saatte tilinne, saatte joka ansaitsemanne pennin. Uittoa varten minä saan silloin rahoja ja maksan teille. Eikä siinä kyllin. Uittoon pääsevät ensimmäisinä osallisiksi ne, jotka ovat olleet hakkuussakin mukana."
Taas hän hengähtää hetken ja silmäilee tiukasti ympärilleen. On tullut hiljaisuus.
"Ajatelkaa tarkoin tätä asiaa, pojat... Monet teistä tulivat tänne pari kuukautta sitten rahattomina ja sapuskan puutteessa. Luullakseni tiedätte, että se olin minä, joka toimitin teille työtä. Nyt olen minä rahan puutteessa. Saadaanpa nähdä, haluatteko te nyt auttaa vuorostanne minua. Miettikää tämä juttu iltaan mennessä valmiiksi. Ennen maatapanoa käy mies kämpästä kämppään kirjoittamassa ylös ne, jotka tulevat."
Sen sanottuaan hän kiireesti lähti matkoihinsa.
Tämä sunnuntain iltapäivä on Yrjölle vaikea. Hän loikoo vuoteellaan, yrittäen lukea jotakin romaania, mutta ajatus ei pysy juonessa mukana. Tuon tuostakin hän huomaa kääntävänsä sivua, ollenkaan tietämättä, mitä edellisellä on sanottu... Tokkohan vain miehet suostuvat tällaiseen urakkaan! On kyllä totta, että heillä ei juuri ole, minne mennä, mutta sittenkin. Raha on rahaa, ilman sitä ei tällaisia töitä suoriteta... Ja entä, ellei tästä nyt tule mitään? Mitä hän sitten tekee? Mitä hyödyttää Sopenkylän miesten kauppa, ellei hän saa metsää kaadetuksi ja ajetuksi?... Niin, on luonnollisesti yritettävä muita keinoja, mutta mitä? Äsh, miksi hän nyt tällaisia pohtii turhan tautta, ennen aikojaan.
Hän on puhunut asiasta muutamille kirjanpitäjille ja pyytänyt heitä kulkemaan kämpästä kämppään merkitsemässä muistiin halukkaiden nimiä. Kirjanpitäjät lähtevät matkaan. Yrjön levottomuus käy ihan sietämättömäksi.
Mutta kun kirjanpitäjät sitten palaavat, niin Yrjö mykistyy hämmästyksestä.
"Mikä niitä rupesi kirjoittamaan", sanoo ensimmäinen ruukinpirtille palannut kirjanpitäjä, "ne tulevat ihan kaikki, lukuunottamatta niitä, jotka aikovat suoraan kotiinsa. Kyllä sinne miestä tulee, siitä ei huolta."
Yrjö on liikutettu. Hän kiittää lyhyesti kirjanpitäjää, lähtee ulos, kiertelee yksinään metsässä, sydämen lyödessä rajusti. Tuuli humajaa taas... niinkuin silloinkin, kuukausia sitten, kun hän ensi kertaa astui näitä teitä... silloin vielä epätietoisena, pelon ja toivon risteillessä ajatuksissa... nyt voitokkaana, kiitollisena ja samalla nöyränä...
Kun hän jälleen palaa ruukinpirtille, on ukkoherra jo saanut kuulla asiasta.
"Mitä salajuonia sinä olet punonut, poika? Sinullako on muka metsää?" kysyy Römsteeni silmät kapeana viiruna.
"Onpa kyllä."
Ukkoherra katsoo häntä pitkän aikaa ääneti. Pudistaa sitten päätänsä ja kaivaa mustan sikaarin taskustaan:
"Ai jai, ai jai, ai jai sitä varsan vikuroimista... Kyllä sinä poika nyt kieput rautalangan varassa."
Yrjö katsoo häntä omituisesti avoimilla ja syvillä silmillään. Hän on vieläkin liikutuksen vallassa ja sanoo tukahtuneesti:
"Muuta siltaa ei minulla ole kuilun poikki."
Niin alkavat entinen ryminä, huudot ja humu kuulua metsästä, mutta nyt Kiviojan toiselta puolen. Ja Sopen miesten salskea hongikko kulkeutuu tukeiksi pätkittynä komeihin röykkiöihin lanssimaille.
VII
JÄRVIKYLÄ NUKKUU TALVEEN
Kun Koskipään Oskari tuli kotiin Kiviojan rakennushommista, utelivat ihmiset mihin Yrjö oli jäänyt.
"Sinne se jäi hakkuumaalle, niinkuin pitikin", kuului Oskarin vastahakoinen selitys.
Ja siitä sitten käytiin päättelemään, että yhtiön puuhia nämä kaikki lopultakin olivat. Mutta voi minun päiviäni, että lukenut mies sillä tavoin, niinkuin nyt tuo Yrjö: yhtiölle pomoksi jätkien sekaan! Mikähän siinäkin oikein on? Mene tiedä, millä lailla Koskipääkin lie sotkeutunut niihin Katosojan patruunan asioihin.
Sitten saatiin kuulla, että Yrjö oli Sopenkylällä yritellyt metsäkauppoja. Siinä oli taas arvailemista ja pohtimista, tehtiinkö ne kaupat yhtiön vai Oskarin nimiin. Kunnes mielenkiinto vähitellen vaimeni, huhut lakkasivat kiertämästä, kylä uupui horteeseen tänä vuoden pimeimpänä aikana, talot törröttivät autioiden peltojen keskellä, harmaina ja alakuloisina kuin haikea laulu.
Sylvi Yrjölle.
On pimeää. Yö, päivä, ympäristö, kaikki on pimeää, kun aurinko
on poissa; sydämeni on pimeä, kun sinä olet kaukana. Tyttösi on
ikävässä, levoton ja peloissaan.
Isä on tullut niin kummalliseksi, että pelkään hänen järkeään.
Hän ei lähde juuri kernaasti kamaristaan, ei huolehdi talon
asioista, vaan antaa isäntärengin määrätä. Hän kävelee päivät
päästään väliin yötkin edestakaisin tohveleissaan, mutisee
itsekseen ja pudistelee päätänsä. Kuitenkin hän on minulle hyvin
ystävällinen ja näyttää olevan mielissään, kun menen hänen
kanssaan juttelemaan. Hän on huolissaan sinusta ja sanoo, että
olisi pitänyt antaa mennä sen, mikä kuitenkin on menevää ja että
sinun olisi tullut jatkaa lukujasi. Kuitenkin hän ihailee sinua
ja rakastaa sinua, mutta on sitä katkerampi itselleen ja syyttää
itseään lakkaamatta.
Suvannon isäntä on kai saanut kaikki kiristyshommansa
järjestykseen, koska kuuluu olevan niin tyytyväinen. Kun ihmiset
täällä ovat udelleet sinun puuhiasi, niin Suvanto on sanonut:
"Kyllä sitä vaan rehkiä täytyy, kun kerran talottoman tytön
ottaa". Rakas Yrjö, vaikka tiedänkin, ettet moisista sanoista
välitä, olen kuitenkin monta kertaa itkenyt...
Kävin pari kertaa äitiäsi katsomassa, silloin kun isäsi oli
poissa. Minä olin ihmeissäni, että hän oli niin iloinen: hän
kai on niin tottunut isäsi matkoihin. Voi, kuinka hyvät silmät
äidilläsi on. Ei kukaan ole ollut minulle niin hyvä kuin hän. –
Nyt, kun isäsi on ollut kotona, en ole kehdannut mennä teille. En
tiedä, minkä vuoksi omituisesti häpeän isääsi. Minusta tuntuu,
että olen ihan mitätön lapsi hänen edessään.
Iltaisin, väliin pimeässäkin, minä hiivin rantaan, sille
paikalle, tiedäthän, mistä näkyy teille. Tulet sieltä vilkkuvat,
mutta sinun kamarisi akkuna tuijottaa kuin kuollut silmä
paljaitten ritvojen takaa. Silloin minua puistattaa. Silloin
olen ikävässä, niin ikävässä että sydäntä pistää kipeästi. Rakas
Yrjö, miksi olet niin kaukana? Minua peloittaa, minä tahtoisin
olla luonasi, tietää mitä sinä teet, auttaa sinua. Enkö voi tulla
sinne, sano? Tai etkö sinä voi tulla minua katsomaan?... Täällä
humisee vain pimeä ja synkkä tuuli... Tyttöäsi ahdistaa.
Ja kuule, eräänä iltana istuin ja neuloin; verhoja ei ollut
akkunassa. Jokin levottomuus vaivasi minua. Lopetin työn,
puhalsin lampun sammuksiin ja aioin mennä nukkumaan kamariini.
Oli kuutamo, katsoin ulos ikkunasta. Silloin näin miehen lähtevän
suuren koivun luota, tiedäthän. Hän harppasi yli ojan ja katosi
riihen taa... Luulen, olen miltei varma, että se oli Vilho...
Rakas, minua puistattaa nytkin. Olen peloissani. Kirjoita pian.
Sylvi.Yrjö Sylville:
Sylvi tyttö.
Älä antaudu haaveisiin. Älä näe peikkoja. Ei menneisyydessä –
ei tulevaisuudessa, eikä nyt. Terästä tahtosi, ponnista tarmosi:
nyt on työn aika. Sinä et voi tulla tänne; enkä tiedä, milloin
minä voin tulla sinne. Velvollisuutesi on parhaasi mukaan hoitaa
ja lohduttaa isääsi. On mahdotonta kirjeessä kertoa kaikkea, mitä
täällä puuhaan: etkä sinä sitä täysin ymmärtäisikään. Ilmoitan
sinulle aina, jos tapahtuu jotakin mainitsemisen arvoista, ole
siitä varma.
Kaipaan sinua sillä, että teen työtä; runoilen sinusta, tekemällä
työtä; rakkauteni, elämäni, kaikkeni annan sinulle tekemällä nyt
työtä; sitten joskus, jos kohtalo suo, on tuleva toinen aika.
Yrjö.On jo ennen mainittu, minkälaisessa synkkyyden tilassa Vilho Suvanto on yksikseen vaellellut kaiken syksyä. Veriin on imeytynyt kuin jotakin myrkkyä, joka panee kaihtamaan ihmisiä ja etsimään yksinäisyyttä. Hän samoaa metsiä kolkkojen mielihauteiden vallassa, pääsemättä selville siitä, mikä häntä oikeastaan vaivaa ja mitä hän tahtoisi.
Hänen mielentilalleen on ominaista raivokas viha Yrjöä kohtaan; eikä hän kuitenkaan voisi edes itselleen todistella sen vihan oikeutusta. Toisin ajoin, kun vihan kuohuva aalto alenee, hän vaipuu synkkiin ja alakuloisiin unelmiin, joiden keskuksena on Sylvi, tuo kirkas tyttö, jota hän on pitänyt omanaan ja jota hän vasta nyt tietää rakastavansa – nyt, kun on hänet menettänyt.
Tätä kuluttavaa alakuloisuutta, joka painaa leimansa hänen kasvoihinsakin, ovat omiaan lisäämään isän toimenpiteet Katosojan asiassa. Vilho ei voi hyväksyä isän toimintatapaa.
Sehän rankaisee vain patruunaa, vanhaa miestä, joka kuitenkin on mukava ja hyväntahtoinen, aina ystävällinen, aina iloinen ja avulias, olkoonkin hänellä omat heikkoutensa. Koskipäitä, Yrjöä, ei isän kiristys koske ollenkaan. Päinvastoin Yrjö saa nyt pelastavan sankarin mainekehän. Ja Yrjöä, juuri Yrjöä, Vilho tahtoisi nöyryyttää, kiusata, kiduttaa.
Vanha Suvanto huomaa hyvin poikansa alakuloisuuden, pitää häntä salaa silmällä, pudistelee päätänsä, liikahtaapa isällinen myötätuntokin hänen kovassa sydämessään. Toisinaan hän huomauttaa Vilholle:
"Valjastaisit varsan ja lähtisit ajelemaan. Niin kait minä nuorena tein."
Tämä myötätunnon osoitus ei kuitenkaan Vilhoa lohduta, vaan pikemmin jollain lailla hävettää. Hän haluaa nyt väistää isäänsäkin.
Kerran, pakastuvana marraskuun iltana, on Vilho ainaisissa hauteissan kulkenut jokivartta ylöskäsin. Hän on sivuuttanut ärjyvän pyörteen, astuskellut hitaasti yli punakirjavan, jääriitteisen Lakkasuon, poikennut sitten polulta rantaa kohti ja miltei huomaamattaan tullut lähelle Katosojan venevalkamaa.
Kun hän siinä ajatuksissa vaipuneena tuijottelee virran kuohumin, kuulee hän jotakin kahinaa lähettyviltään. Hän kääntää nopeasti päänsä: nainen sieltä tulee alas rantaan... Varmaankin Sylvi. Hän heittäytyy pitkäkseen ja piiloutuu routaisten ruohomättäiden väliin, sydämen lyödessä haljetakseen. Etteihän vaan Sylvi häntä huomannut!
Sylvillä on kainalossaan jotakin, pesuvati, jossa ilmeisesti on vaatteita, ja jonka hän rantaan ehdittyään laskee kivelle. Sitten hän ottaa veneestä sauvoimen, rikkoo sillä rantajäätä ja pysähtyy pitkäksi aikaa katselemaan, kuinka jäänpalaset hilisten pyrkivät virran myötä ja pakkautuvat avannon laitaan sekavaksi sohjuksi. Hän seisoo siinä, tummaa vettä vasten, liikkumattomana kuin kuva, jopa huokaiseekin, niin selvästi, että Vilho voi sen piilopaikastaan kuulla.
On ikivanha tosiasia, että kärsivää lohduttaa nähdä toisenkin kärsivän. Sen kokee nyt Vilhokin. Hivelevää ja samalla haikeaa mielihyvää ikäänkuin valuu hänen sydämeensä, kun hän siinä henkeään pidättäen tuijottaa Sylviin. Sylviin, joka ei aavista mitään, vaan viipyy oman kaipauksensa kahleissa, hiukan kumartuneena, mutta liikkumattomana.
Nyt Sylvi ikäänkuin kavahtaa hereilleen, ottaa vatinsa, kumartuu viruttamaan vähäiset vaatteet, pusertaa ne ja panee takaisin vatiin. Ilta pimenee yhä. Tyttö katselee hetken joen yli, jättää sitten vatinsa ja astuu hiljalleen rantaa pitkin, Vilhoa kohti. Vilho toivoisi painuvansa maan sisään ja makaa niin matalana, niin hiljaa kuin suinkin mahdollista. Eikä Sylvi häntä huomaa, astelee vain eteenpäin, kunnes pääsee sille paikalle, josta Koskipää sopii näkymään. Siinä hän tuijottaa pitkät hetket...
On jo miltei täyspimeä, kun Sylvi palaa noutamaan vatinsa ja lähtee polkua pitkin kotiin. Silloin Vilhokin kimmahtaa pystyyn. Vilu puistattaa häntä ja mieli on kolkko ja toivoton.
– Miksi minä väistän häntä? – kysyy hän itseltään. – Enhän minä ole tehnyt hänelle mitään. Olisin varsin hyvin voinut kantaa hänen vatinsa. Miksi en saanut sitä tehdyksi? – Mitä minä hänessä pelkään?
Miksi minä väistän häntä? Se kysymys havahduttaa Vilhon pitkäaikaisesta horteesta ja kiihdyttää lamaannustilassa viipyneen ajatustoiminnan vilkkaampaan liikkeeseen. Hän hämmästyy. Miksi hän on väistellyt ihmisiä ja Sylviä kuin pahantekijä? Onko hän sitten syypää johonkin?
Hän alkaa nyt johdonmukaisesti miettiä, kuinka tähän oli tultu. Niin, häpesihän hän kyllä aluksi tappelua ja piilotti mustelmiaan. Mutta vasta kun hän sai kuulla Yrjön ja Sylvin kohtauksista jokitörmällä, vasta silloin hänen mielensä pimeni. Ja miksi, minkätähden? Selvästi siksi, että häntä oli loukattu, että Sylvi oli hänet pettänyt. Ja yhtäkkiä hän nyt näkee asiat uudella tavalla: Sylvi oli syyllinen.
Sillä Sylvihän silloin, tanssi-iltana, lähti Yrjön seurassa huvipaikalle, vaikka oli luvannut tulla hänen mukanaan. Sylvi tanssi Yrjön kanssa sillä tavalla, että nytkin vielä muisto siitä kuohuttaa mieltä. Sylvi valitsi Yrjön kotiinsaattajakseen ja antoi hänen, Vilhon, lähteä yksinään. Ja vaikka he olivat niin kauan seurustelleet, – vaikka Sylvi hyvin tiesi vanhempien sopimuksen ja ihmisten puheet, vaikka hänellä ei siihen asti ollut mitään huomauttamista noiden puheiden ja oletetun salakihlauksen johdosta, niin silloin, heti ensimmäisenä iltana, hän suuteli Yrjöä ja petti Vilhon... Tappelu ei ollut mitään sen rinnalla.
Ja edelleen. Vaikka olisi luullut Sylvin katuvan petostaan, kirjoittavan, tai muulla tavoin selittävän menettelyään, oli hän päinvastoin jättänyt Vilhon kuin ventovieraan, sanaa sanomatta, ja ruvennut Yrjön kanssa... Ja vihdoin, katkerinta kaikesta, Sylvi oli antanut lupauksen isälleen, ja tämä oli sitten kirjoittanut... Vilho oli yksinomaan Sylvin takia joutunut ihmisten hammastettavaksi. Kaikkihan on selvää selvempää: Sylvi on syyllinen.
Kun Vilho näin rengas renkaalta todistelee itselleen Sylvin syyllisyyden, herää hänessä hämärä, pikemmin katkera kuin kiihkeä kostonhalu. Mutta sen vastapainona on syvä, kärsimyksissä lujittunut rakkaus, jota hän on voimaton tukahduttamaan. Haikeus saa taas vallan hänen mielessään. Se kehkeytyy haluksi, josta kansanballadeissa ja lauluissa on niin lukuisia esimerkkejä. Nämä esimerkit kenties suorastaan muovaavat ja kasvattavat tuota halua: halua puhutella Sylviä, astua hänen eteensä ja vaatia selitystä. Kysyä, mitä hän, Vilho on tehnyt, ansaitakseen kaiken tämän. Kysyä, kuinka Sylvi, joka niin kauan on kulkenut miltei käsikädessä Vilhon kanssa, niin keveästi on voinut pettää, niin julmasti saattaa hänet ihmisten pilkan alaiseksi.
Näissä ajatuksissa, ja haluten tavata Sylviä, Vilho kiertää kuin rauhaton haamu Katosojan vaiheilla. On vuoden pimein aika. Hän saattaa seistä pitkät hetket jonkun puun juurella, ladon tai vajan nurkalla, kuunnella kolkon tuulen tohinaa ja ikäänkuin nälissään vaania Katosojan ikkunoita, joissa toisinaan vilahtaa Sylvin viehkeä vartalo. Mutta jos Sylvi sitten tulee ulos, niin Vilho kyyristäiksen piiloonsa. Sama arkuus, joka vuosien kuluessa on aina häneen hiipinyt Sylvin läsnäollessa, estänyt häntä puhumasta tai kietomasta kättään tytön vyötärölle, sama arkuus painaa hänet nytkin liikkumattomaksi synkän pimeyden syliin.
Ja niin alkaa sataa lunta.
Suurten, valkeiden perhojen lailla putoilevat hiutaleet. Yhä ja yhä, taajempaan ja taajempaan. Kunnes syksyinen, raiskattu maa on hautautunut pehmoiseen vaippaan.
Tulee joulu. Kun Yrjö ei jouluksikaan palaa metsästä, niin Vilho ikäänkuin virkistyy, tuntee omituista mielihyvää, unohtaa synkät tilinteko-aikeensa, syytöksensä ja katkeruutensa. Hän haluaisi vain puhutella Sylviä, kuulla hänen ääntään, nähdä hänen kasvonsa.
Lumihiutaleet yhä putoilevat. Järvikylä nukkuu talveen, nukkuu lumiseen hiljaisuuteen.
Vain ikuisesti ärjyvän pyörteen yllä häälyy levottomana harmaa, huuruinen huntu.
VIII
VILHO JA SYLVI
Eräänä tammikuun iltana, kun lyhyt talvipäivä pimenee, taivaanrannan vaisu kajo katoaa ja lempeä kuu alkaa sirotella hopeitaan, palaa Vilho asemalta kotiin yksinään. Jalas narskuu, kulkunen soi, hevonen kulkee miten haluaa: ei ole varsin pakkanenkaan.
Vilho istuu reessä hajamielisesti katsellen lumikiteiden sädeleikkiä tai huuruisten puiden tummia varjoja, jotka äänettöminä heittäytyvät toistensa syliin yli polveilevan tien.
Pitkään aikaan ei Vilhon ole ollut niin haikean suloista olla kuin juuri nyt... Hän maistaa taas pullostaan. Rinnan alla lämmittää, ja korvissa kuuluu veren kohina ja sydämen voimakkaat, mutta tyynet lyönnit.
Taas hän vaipuu noihin ainaisiin haaveisiinsa: Joskus, kauan aikaa sitten, hän on ajanut näin niinkuin nytkin, mutta silloin oli Sylvi hänen reessään, puhtoisena ja kauniina kuin enkeli, niin että hän tuskin uskalsi hengittää. Oi, että hän vielä saisi takaisin tuon hetken. Nyt hän ei istuisi jurona, kuten silloin, vaan puhuisi lempeitä sanoja tuolle tytölle, jonka hän nyt on menettänyt... Joka on hänet pettänyt... Häneen tulvehtii humalaisen haikeus niin runsaana, että pikiset silmät kostuvat.
Nyt avartuu metsä, ja pieni, kiteitä kimmeltävä niitty on edessä; sen halki poimuilee tie kuin sinertävä nauha. Ja tietä pitkin liitää jokin tumma olento keveänä eteenpäin... Nainen... Vilhon sydän sykähtää oudosti... Sylvi, välähtää hänen tajuntaansa.
Matka on kuitenkin liiaksi pitkä, on mahdotonta tarkoin tuntea. Ja kuinka Sylvi voisi täällä olla tähän aikaan? Mistä hän tulisi?... Mutta sittenkin, kellä muulla olisi tuo kevyt, liitävä astunta?
Kun hepo joutuu lähemmäksi, ei epäilylle enää jää varaa. Sylvi se on, tulkoonpa mistä tahansa... Vilhoa ahdistaa, kurkkua kuivaa ja suonen lyönti tihenee. Taas tuo omituinen arkuus valtaa hänet. Pitäisikö pysäyttää hevonen, ajaa hyvin hiljaa ja kääntyä ensitulevalle sivutielle? Vai antaisiko mennä ohi täyttä ravia, päätänsä kääntämättä?
Hän on kuitenkin nyt parhaalla tuulellaan, pullon sisältö on häntä rohkaissut. Hän kohennaikse korjassaan suorempaan asentoon. Nykäys ohjaksista; hepo juoksee kaula kaarevana; se pysähtyy tottelevaisesti jalankulkijan kohdalle, ja reestä kuuluu tukahtunut:
"Iltaa."
Sylvi on astunut niin tiepuoleen kuin mahdollista. Mutta kun hän kääntää päänsä, näkee nuo mustat, kuutamossa välkkyvät silmät ja tuntee ajajan, painuu hän vieläkin syrjempään, hankeen saakka.
"Iltaa", vastaa hän hiljaa.
Nyt on Suvannon poika varsin nolona ja sanattomana, mutta hevonen seisoo yhä paikallaan.
"Olisi tässä tilaa, jos kotiin lienet menemässä", kuuluu vihdoin vaikeasti.
"Kiitos... minä kyllä kävelenkin... On niin kaunis kuutamo", tapailee Sylvi hämmentyneenä.
Kuluu äänetön tuokio. Toinen seisoo hangessa, toinen istuu reessä. Huuruinen, kiteissä kimmeltävä metsä ja hymyilevä kuu ovat ikäänkuin pysähtyneet kuuntelemaan.
"Niin, suotta kai minä tätä tarjoilen... Vaan haluaisin minä kuitenkin tietää, mitä lienen sinulle tehnyt... kun et enää samaan rekeenkään sovi?"
Hiljaisessa äänessä värähtää haikea kipu. Sylvi hämmästyy. Hän ei ole tottunut Vilhon taholta tuollaiseen nöyryyteen. Kun hän katsoo tarkemmin, näkee hän Vilhon mustissa silmissä oudon kosteuden kimmeltävän. Silloin avuton liikutus, eräänlainen syyllisyyden tunto tulvahtaa Sylvin mieleen, joka muutenkin on kaipauksen herkentämä. Hän tuntee itsensä neuvottomaksi, jopa hätääntyy:
"Hyväinen aika... Enhän minä sillä... Kyllähän minä... mutta... ihmiset sitten taas puhuvat."
"Eivätkö nuo liene kyllikseen puhuneet", kuuluu reestä miltei katkerasti.
Sylvi vilkaisee vielä ympärilleen kuin apua etsien, sitten hän sanaa sanomatta nousee rekeen.
Samalla hän kuitenkin huomaa, että Vilhon henkäys tuoksahtaa väkeville. Inho puistattaa häntä. Äskeinen liikutus ja myötätunto ovat kadonneet. Häntä miltei pelottaa. Hän vetäytyy mahdollisimman etäälle Vilhosta ja katuu jo, että on lainkaan tullut rekeen.
"Eikö sinun hevosesi ollenkaan juokse?" pääsee häneltä, niin suuri on hänen halunsa mahdollisimman pian selviytyä tästä tukalasta tilanteesta.
Vilho ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Hän on hurmoksissa. Sylvi, rakastettu, jumaloitu, kauan kaivattu Sylvi istuu tuossa hänen vieressään, vihdoinkin. Hän ahmii neitoa silmillään. Hän tuntee viekottelevaa halua kiertää kätensä tytön ympärille, hengittää pois huurre hänen kutreistaan, suudella häntä, anoa hänen rakkauttaan. Hänen hengitystään salpaa, ja hän lausahtaa vain jotakin sanoakseen:
"Kyllä se vielä juokseekin."
On hiljaista kauan. Hevonen astuu oman mielensä mukaan. Vilho on puolittain kääntynyt Sylviin päin ja katsoo katsomistaan. Se vaivaa ja hermostuttaa Sylviä. Hänen kulmiensa väliin ilmaantuu ohut ryppy, ja hän sanoo tyytymättömästi:
"Miksi katsot?"
Vilho ei näytä kysymystä kuulevankaan; hän tuijottaa yhä. Hellä, kenties kärsiväkin ilme on hänen kosteissa silmissään, jotka riippuvat Sylvin kasvoissa ikäänkuin tahtoen ikuisiksi ajoiksi syövyttää muistiin nuo rakastetut piirteet.
Tuo kaikki loukkaa Sylviä. On ilmeistä, että Vilho ei ole täysin selvä. Tuollainen tuijotus on suorastaan sopimatonta.
"Ei, kyllä on parasta, että nousen kävelemään, ennenkuin kylä tulee. Saa vielä isäsi tietää, niin..."
Näin sanoo Sylvi pisteliäästi.
Vilho nielee pari kertaa, kuin pyrkisi hänelle jotakin kurkkuun, ja vastaa hiljaa ja pahoillaan:
"Älä huoli viittailla isään... Et sinäkään ole vastuussa oman isäsi töistä."
Sanat sattuvat kipeästi Sylviin. Hän masentuu. Katse painuu väkisinkin alas.
"Kauan aikaa sitten", aloittaa Vilho kuin itsekseen, katkonaisesti ja vaikeasti, "kerran näin talvella, minä kyyditsin sinua kirkosta kotiin. Tokko sitä muistanet... En ollut nähnyt sinua läheltä muualla kuin kirkossa, kun pääsit ripille, ja minusta tuntui, että sinä olit enkeli... Rupesit sitten ystäväkseni, olit aina seurassani. Minä vaalin sinua kuin kukkaa; aina sinä olit ajatuksissani. Sano nyt minulle suoraan, mitä minä sinulle tein? Minkä vuoksi sinä yhtäkkiä keskeytit kaikki? Et siedä minua enää näköpiirissäsikään. Ja vanhempiemmekin välit ovat menneet rikki."
Vilhon äänessä ja esitystavassa on jotakin sellaista, joka liikuttaa Sylviä. Lämmin ja avara säälin tunne hulmahtaa hänen sydämeensä. Hän tahtoisi sanoa jotakin ystävällistä, mutta mitä? Neuvottomuus valtaa hänet, ja hän sammaltaa hämillään:
"Mutta hyvä Vilho, itsehän sinä olet vetäytynyt kokonaan syrjään. Ennen sinä tulit usein meille. Halusit minut mukaasi kylälle. Nyt, moneen kuukauteen, sinä et ole kertaakaan näyttänyt kasvojasi."
Silloin humaltuneen helppohintainen kyynel vierähtää väkisinkin Vilhon poskelle; samassa hän jo puree hampaitaan että kirskahtaa ja kähisee haikean raivon vallassa:
"Kuinka olisin voinut, kun sinä omien silmieni edessä petit minut."
Niin voimakas on tuo syyte, ja niin vakuuttavasti on se lausuttu, että Sylvi tulee aivan valkeaksi. Hänen huulensa vapisevat. Hän lysähtää kokoon ja tuntee sameaa ahdistusta. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen päänsä kohoaa pystyyn ja suuret silmät tähtäävät syvinä kulmien varjosta.
"Sinulla ei ole oikeutta käyttää tuollaista sanaa. Minä en ole koskaan sinua pettänyt. Milloinkaan minä en ole luvannut sinulle mitään, mitä en olisi pitänyt."
Mutta nyt on Vilholle, joka niin pitkän pitkät ajat on hautonut katkeria ajatuksiaan, kerran koittanut raivoisan purkautumisen hetki.
"Sinä tiesit, mitä merkitsit minulle, silloin kun aina olit kanssani", huohottaa hän. "Sinä tiesit vanhempiemme suunnitelmat. Sinä kuulit ihmisten puheet. Miksi et silloin keskeyttänyt? Miksi et silloin luopunut minusta? Mutta silloin sinä vain punastelit moisille huhuille, etkä ilmaissut niitä paheksuvasi. Sinä herätit minussa toivon, varmuuden. Sinä annoit minun punoa onnensuunnitelmia, sinä annoit isiemme punoa suunnitelmia, särkeäksesi ne sitten yhdessä hetkessä, pettääksesi..."
Kuohuva viha säihkyy tulena Sylvin silmissä. Hän on niin kiihdyksissään, että ääni tahtoo pettää, kun hän miltei huutaa vastauksensa:
"Suunnitelmia, laskelmia, sinäpä sen sanoit! Ja minä olen ne muka särkenyt. Sinun isäsi suunnitelmat ovat kuitenkin luullakseni parhaassa kukoistuksessaan ja saavuttavat kai huippukohdan silloin, kun kotini joutuu vasaran alle... Ja sinä itse, myöskin sinulla on ollut suunnitelmia. Mutta minä vakuutan sinulle, että niistä en koskaan ole edes tiennyt. Olin silloin lapsi, olin sokea, olin nukuksissa, enkä huomannut mitään. Vaikka sinä pidit minua kuin häkkilintua, kuin hevosta aituussa, tahallasi minua kiusaten, niin minä lapsellisuudessani luulin sinua ystäväkseni. Mutta nyt minä alan ymmärtää. Sinä itse nyt ilmoitat minulle, että laskelmallisesti olet halunnut muokata minusta tahdottoman orjan, joka ei millään tavalla voisi häiritä sinun omaa vapauttasi ja hurjasteluasi. Ja nämä kauniit laskelmat minä olen pettänyt... Sokea, sokea olen minä ollut, mutta silloin en vielä tuntenut rakkautta."
"Mutta nyt tunnet, niinkö?" särähtää Vilhon soinnuton ääni kuin jostakin syvyydestä.
"Nyt tunnen. Ja vaikka olisin antanut sata lupausta, vannonut tuhat valaa, niin kaikki ne raukeavat nyt tyhjiin, tiedä se. Keskelle teidän suunnitelmianne ja laskelmianne on ilmaantunut voima, jota omahyväisyydessänne ette osanneet ottaa lukuun..."
"Riittää jo", sanoo Vilho käreästi. Kuutamossa näyttävät hänen verettömät kasvonsa vihertäviltä. Hän hapuilee hetken sanoja. Sitten hän lausuu harvaan ja hillitysti:
"Ei liene sinulla sitten valittamista, jos sinun suunnitelmiesi keskelle ilmaantuu voima, jota ei otettu lukuun, mutta joka murskaa toiveet. Sellaiselle voimalle voi kyllä antaa toisen nimen kuin sen, mitä äsken ajattelit."
Ja seuraavana hetkenä on Vilho kohonnut reessä miltei seisomaan; ruoska viuhahtaa, läjähtää hevosen lauteille; ja hepo, joka ei ole tällaiseen tottunut, karkaa säikähtäneenä kahdelle jalalle; sitten se rynnistäiksen pillastuneena eteenpäin, mielettömään laukkaan, jonka rautainen käsi kuitenkin hillitsee hurjaksi raviksi. Reki hyppelehtää, jalas nousee käänteissä uhkaavasti: lumiset puut ja kilometripylväät kiitävät vilinänä ohitse.
"Hillitse, Jumalan tähden", pääsee Sylviltä väkisinkin.
"Se vielä juok-see-kin", kähisee Vilho hampaittensa välistä valkeana kuin veistokuva.
Mutkat, kylän kapeat kujat ja äkkikäänteet, kaikki lasketaan nyt samaa järjetöntä vauhtia. Joku ulkosalla oleva kyläläinen jää suu auki ja siunaillen katsomaan hurjaa menoa... Katosojan koivukuja näkyy tuolla, kimmeltävän hangen keskellä, sinisine varjoineen... Reki kimmahtaa toiselle jalakselle käänteessä, mutta Vilho paiskahtuu koko painollaan syrjää vasten. Ollaan pihassa. Hepo pysähtyy niin äkkiä, että sen kaviot liukuvat jäisellä maalla. Peite lennähtää syrjään; samassa Vilho on ponnahtanut jaloilleen, tempaa Sylvin keveästi kuin nuken reestä ja laskee hänet alimmalle portaalle. Sitten hän heilauttaa mahtavasti lakkiaan, riuhtaisee hevosen kääntymään, heittäytyy rekeen ja antaa mennä äskeistä vauhtia...
... vaikka en kelvannut komeille,
niin ainakin halvemmille...Hänen hurja laulunsa kajahtaa outona kuutamoisessa illassa. Sitten kulkusten helinä haipuu Lakkasuon huurteiseen männikköön.
Sylvi seisoo paikallaan, vapisten. Rikkaan ja mahtavan Suvannon pojan laulamana vararikkoisen Katosojan kujalla tuo laulu viiltää kuin pistävä, ylimielinen iva.
Mutta seuraavana päivänä sanoo Vilho isälleen:
"Antaako isä sen hevosen? Nyt minä sitten lähtisin."
"Vai niin. Ja minnekä?"
"Menenpähän Uotilaan, äitini kotiin."
"Valjasta sieltä tallista nimikkosi."
IX
LEVOTTOMUUTTA
Sylvi Yrjölle.
Rakas Yrjö.
Olen jo kertonut sinulle, millainen oli kohtaukseni Vilhon kanssa
talvisella tiellä. Nyt jälestäpäin kuitenkin pelkään, että
kertomukseni oli huono ja väritetty. Olin silloin kirjoittaessani
vielä kuohuksissa ja kiihtynyt; haluni puolustaa itseäni oli
kenties liioiteltu.
Nyt en enää saa mielestäni tuota kohtausta; olen levottomampi
kuin milloinkaan. Ei kuitenkaan itse tapaus semmoisenaan vaivaa
minua, vaan sanat, jotka Vilho lausui ja joita minä en viime
kirjeessäni tullut edes maininneeksi. Silloin en vielä ollut
ajatellut niitä, eivätkä ne olleet kiinnittäneet sen enempää
huomiotani. Mutta nyt ne ovat alkaneet lakkaamatta soida
korvissani, ja minusta tuntuu nytkin, kuin kuulisin sen omituisen
äänen, jolla ne sanottiin:
"Ei liene sinulla sitten valittamista, jos omien suunnitelmiesi
keskelle ilmaantuu voima, jota ei osattu ottaa lukuun, mutta joka
murskaa toiveet. Sille voimalle voi kyllä antaa toisen nimen kuin
äsken ajattelit."
Kun hän tämän sanoi, olin minä puhunut hänelle rakkaudesta ja
moittinut häntä niistä suunnitelmista, joiden pauloihin isäni
ja minut oli kiedottu. Sanoin, että rakkaus särkee sellaiset
suunnitelmat. Juuri silloin hän sokean raivon vallassa kähisi nuo
sanat.
Mitä hän tarkoitti suunnitelmilla? Tiesihän hän varsin hyvin,
ettei minulla sellaisia ole. Sinuako, sinun työtäsi?
Ja minkä nimen voi antaa sille voimalle, josta hän puhui?...
Olen sitä pohtinut lakkaamatta. Olen sitä etsinyt ja löytänyt
vain kaksi sanaa: viha ja kosto. Tälläkin hetkellä minua
puistattaa, kun ajattelen niitä... Ja joskus yöllä, vuoteessani,
saattaa elävä mielikuva panna minut kauhusta jähmettymään: näen
kuin pimeässä sumussa Vilhon synkät kasvot, joiden yli kulkee
leveä, punainen juova. Silloin raskas syyllisyyden tunto salpaa
hengitykseni ja toivoisin olevani maan povessa.
Mutta se, mikä kaikkeen tähän on minut johtanut, on luullakseni
Vilhon kokonaan muuttunut käytös. Tuon talvisen kohtauksemme
jälkeen hän näet matkusti jonnekin, Uotilaan, äitinsä kotiin,
mikäli huhu tietää, – viipyi siellä parisen viikkoa, mutta on
nyt palannut jälleen tänne. Hän on komeammin ja herramaisemmin
vaatetettu kuin koskaan ennen. Hän ei suinkaan nyt enää
kuljeskele yksin omissa hauteissaan, kuten syksyliä, vaan liikkuu
alituisesti kylällä, suurisanaisena ja mahtavana ja aivan hurjan
iloisena. Sanotaan hänen kosiskelevan tyttöjä ja odotetaan, kenet
hän valitsee. Minä olen hänelle nyt pelkkää ilmaa. Mutta kun hän
pari kertaa on osunut vastaani ja aivan ylimielisen kohteliaasti
tervehtinyt, olen hänen tummissa silmissään nähnyt välähdyksen,
niin pahaenteisen ja halveksivan, että olen joutunut suunniltani
levottomuudesta ja yhä uudestaan ja uudestaan johtunut
muistelemaan hänen sanojaan, jotka äsken kirjoitin ja joissa
minusta soinnahtaa uhkaus. Olen vakuutettu, että hän vihaa minua
ja hautoo jotakin. Koetan kyllä itselleni vakuuttaa, että näin
vähäpätöinen olento kuin minä, ei sen enempää saata askarruttaa
niin mahtavan talonpojan ajatuksia. Mutta jokin synkkä aavistus
vaivaa minua siitä huolimatta.
Rakas Yrjö. Tästä näet, kuinka levoton olen. Sinä kirjoitat
niin niukasti, ja minun on ikävä. Olenhan minä koettanut tehdä
työtä. Mutta ei se voi karkoittaa ajatuksiani, ei sinun kuvaasi
mielestäni, ei myöskään alituista, alituista toivoani, että
pian pääsisit luokseni, turvakseni, lohduttajakseni. Kirjoita,
rakkahin.
Sylvi.Yrjö Sylville.
Sylvi tyttö.
Mitä epäilisit, miksi olisit levoton? Puhdas omatunto on se
maaperä, josta luottamus versoo: ja kuka olisi sinua puhtaampi.
Luja luottamus antaa työlle voiman, ponnistukselle uljuuden.
Ja työ, jota kannustaa usko, johtaa päämäärään. Ole siis luja,
koska se kaunistaa puhtautesi; ole luottamuksessa väkevä, koska
se pyhittää päämäärämme. Rakasta, usko, toivo, silloin epäilysi
katoaa.
Olen ollut kirjeissäni niukkasanainen, koska ennenaikaiset
selittelyt usein tuovat vaan surua ja huolta. Olen pysynyt poissa
luotasi, voidakseni omistaa jokaisen hetken työlle, mutta myöskin
sen vuoksi, että tämä koetusaika karkaisisi meidän kummankin
luonnetta ja tekisi meidät kypsiksi tulevaisuutta varten. Mutta
koska olet niin levoton, riennän sanomaan, että kaikki täällä on
onnistunut yli toiveitteni. Ajo sujuu kuin siivillä. Minulla on
valtaisia puuröykkiöitä jokirannassa. Kaikki, metsäkyläläiset,
ajomiehet, jätkät, kaikki ovat liittyneet ajamaan meidän
asiaamme, ovat meidän puolellamme. Kun kevät pian koittaa ja
sulavesi syöksyy alas rinnettä, paisuu puroiksi, nostattaa
korkealle Kiviojan veden, silloin tapahtuu viimeinen rynnistys,
joka vie meidät voittoon.
Odota, mutta älä ikävöi. Toivo, äläkä ole levoton. Kun näet
ensimmäisen tukin ruskeana kelluvan Järvisuvannon hiljaisessa
virrassa, silloin tiedät, että päämäärä on lähellä. Silloin
tiedät, että pääskynen on saapunut – ja suvi meille.
Yrjö.Mutta pitkän talven ikävä ja odotus ovat jäytäneet Sylvin hermovoiman, eikä Yrjön kirje voi häntä pitemmälti lohduttaa. Yksin kestetty ja salattu huoli on hiljaa tehnyt työtään hänen sielussaan. Hänen yönsä ovat rauhattomat ja hänen hermostonsa rasittunut; Vilhon katkerat sanat viime kohtauksessa ovat yhtäkkiä reväisseet auki haavan, jonka talven levottomuus hitaasti on sisältäkäsin syövyttänyt.
"Puhdas omatunto on se maaperä, josta luottamus versoo", niinhän on kirjeessä. Mutta onko hänen omatuntonsa sitten puhdas? Eikö Vilho lopultakin ole oikeassa katkerine syytöksineen?... Hän muistelee entisiä tapahtumia, pakostakin, vastustelustaan huolimatta. Eikö hän jo silloin, syksyisenä tanssi-iltana, tehnyt väärin inttäessään Yrjölle, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Vilhon kanssa? Eikö tuo inhoittava tappelukin ollut johtunut juuri siitä – hänen valheestaan, ja eikö hän ollut vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista toimenpidettä Vilhon puolelta, luvannut mennä Vilholle – ja siten solvaissut Vilhoa kaikkein kipeimmällä tavalla?
Kun hän, alituisesti näitä kysymyksiä pohtiessaan, sitten kuulee kylältä Vilhon hurjasta elämästä, tuosta mielettömästä kevytmielisyydestä, joka on kuin uhmaa ja raivoa; kun hän kuulee ihmisten päivittelevän ja siunailevan ja yhä uudestaan vakuuttelevan, ettei Vilhoa enää entiseksi voisi tunteakaan; ja kun hän vihdoin näkee Vilhon pilkalliset, syyttävät ja samalla uhmaavat silmäykset, niin hänen levottomuutensa kasvamistaan kasvaa. Onko hän syypää Vilhon siveelliseen perikatoon? Onko hän aiheena tuohon muuttumiseen ja uhmaan? Omatunto sanelee itsesyytöksiä. Rauha pakenee, ja unettomuus hiipii pitkien öiden seurakumppaniksi.
Hän ponnistelee kuitenkin urhoollisesti ja päättää olla mitään kirjoittamatta Yrjölle. Kunnes sitten alkaa kierrellä huhuja, jotka kiihdyttävät häntä siinä määrin, että se päätös ei enää kestä.
Sylvi Yrjölle.
Rakas Yrjö.
En valita. Koetan ponnistella, pysyäkseni tyynenä. Koetan olla
yhtä lyhytsanainen kuin sinäkin.
Tiedän kaksi asiaa. Ensinnäkin Uotilassa, jossain Uotilan talon
mailla, Pystyjoen lähellä, on kaadettu tukkimetsää ja ajettu
sitä rantaan. Vilho on mukana siinä hommassa, koska hän jälleen
on käynyt Uotilassa. Toiseksi: Vilho on hakkauttanut halkoja
Kiviojan varressa; vielä enemmän hän lienee niitä ostanut
leveranssipuina. Sanotaan että hän on tehnyt suuret kaupat
valtion kanssa.
Minä en näistä asioista olisi mitään ymmärtänyt, mutta tulin
onneksi kertoneeksi niistä isälle, joka muuten on huonovointinen
ja rauhaton. Isä vainuili tässä kaikessa juonia. Hän epäilee,
että tahdotaan häiritä sinun uittoasi, ja pyysi minua käymään
kotonasi isäsi puheilla. Isäsi ei kuitenkaan sanonut juuri
mitään, hymähti vain, että oikeushan se on sellaiseen niin
yhdellä kuin toisellakin. Silloin minä päätin kirjoittaa sinulle,
ettei tulisi mitään yllätyksiä.
Ja sitten vielä asia, pahin kaikista. Huutokauppa pidetään
toukokuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Isä tuli sairaaksi
saatuaan siitä tiedon; hän ei jaksa enää toivoa... Rakkahin,
rakkahin. Sinähän et ennätä siksi... Mutta minä en tahdo
sinua masentaa ja tehdä toivottomaksi. Rukoilen Jumalaa,
että hän auttaisi, sallisi jotakin tapahtua... Ja vannotan
sinua, lupaukseesi vedoten, ilmoita minulle tarkoin, jos joku
onnettomuus uhkaa, jos sattuu jokin käänne, hyvä taikka paha,
jota et ole osannut odottaa. Kuuletko, rakkahin, että vannotan
sinua...
Sylvisi.Kului pitkä aika, ennenkuin Sylvi sai tähän kirjeeseen vastauksen. Kevät teki tuloaan, tiet metsässä huononivat, eikä niitä kuljettu yhtä tiheään kuin ennen. Kirje kai viipyi matkalla, taikka sitten Yrjö oli jossakin, kenties tarkastamassa Kiviojan vartta, arvioimassa lumen ja jään sulamista ja lähtöä. Kun vastaus tuli, oli se seuraava:
Sylvi tyttö.
Huutokauppapäivä on saatava siirtymään tuonnemmaksi. Vaikka
miten, vaikka millä keinoin. Nimismies voi olla isällesi siinä
apuna. Joka tapauksessa se vain on saatava.
Jäät ovat lähdössä. Kohta kuohuilee virta vapaana. Anna silloin
sydämesi riemuita. Tukki tulee veden, minä tukin – onni minun
mukanani. – Kiireessä
Yrjö.Ensi kertaa Yrjö oli levottomana, kirjeessä oli siitä selvät merkit. Tuo vähäinen seikka, tuo Yrjön tuskin huomattava hätääntymys, koski siinä määrin Sylvin arkaan ja rauhattomaan sydämeen, että hän tunsi suorastaan ruumiillista tuskaa. Siihen liittyi huoli sairaasta isästä, joka yhtä mittaa soitti puhelinta, joka neuvotteli kymmenien ihmisten kanssa ja tuon tuostakin vaipui voimattomana vuoteelleen, hilliten valitukset, mutta niin menehtyneenä, että hän tuskin jaksoi saada ääntänsä kuuluviin.
Kun Sylvi sinä iltana vihdoin ehti vuoteeseensa, ei unesta aluksi ollut toiveitakaan. Hän oli kuitenkin sekä ruumiillisesti että henkisesti niin uupunut, että tunsi menevänsä jonkinlaiseen horteeseen...
Silloin yhtäkkiä ilmaantui hänen eteensä Vilhon synkät kasvot, jotakin pimeää usvaa vasten kuvastuen – aivan kuin joskus ennenkin. Taas kulki yli kasvojen leveä, punainen juova. Se ei ollut verta, ei väriäkään; se oli kuin ihoon syöpynyt... Mutta Vilhohan lepäsi nyt jollakin vuoteella, kansisohvalla, sarkatakki taivutettuna päänalukseksi... ja Sylvin piti auttaa häntä... pyyhkiä pois tuo punainen, hirveä juova... Mutta kun hän sitten koki astua Vilhon vuoteen ääreen, petti maa äkkiä... sohva, permanto, huone, kaikki vaipui jonnekin kohisevaan, pimeään syvyyteen...
Kirkaisten, tuskan hiki otsalla Sylvi ponnahti istumaan vuoteessaan.
X
UITTO
Tuuli sai raikkaan keväisen tuoksun; rinteille ilmestyi pälviä; kurjet lensivät valtaisina kiiloina pohjoista kohti. Kevät oli tullut.
Järvisuvannon jää sinertyi likaiseksi; se halkeili; railot levenivät veden noustessa. Sitten Pystyjoen sivupurot purkivat jäänsä, joita kasaantui valtaviin röykkiöihin pääjokeen. Ne muodostivat ahtaisiin paikkoihin ruuhkia, jotka pysäyttivät veden juoksun. Tulva peitti rantaniityt ja pellot, upotti pensaat ja leveni ihmisasumuksiin asti. Kunnes veden voima mursi padon, mahtavat jäätelit pyyhkeilivät rannan puita mukaansa, särkivät latoja, uhkasivatpa liian rantaan rakennettuja mökkejäkin. Ja yhdessä humauksessa painoi väkevä virta Järvisuvannon heikentyneet jäät liikkeelle, vyörytti ne koskeen, ärjyvän pyörteen paloiteltaviksi. Ja niin oli joki vapaana.
Ja ylhäällä Metsäkylässä, pitkin koskisen Kiviojan vartta, käy nyt yötä päivää huuto ja temmellys. Koskenrakennuspuita lasketaan. Miehet on järjestetty jokivarteen paikoilleen, vaikka tämä vasta on oikeastaan kenraaliharjoitusta. Puomeja asetetaan, sulkuja sovitellaan suvantopaikkojen alle, koskien yläpäähän. Syksyllä tehtyä uittoränniä korjataan ja vahvistetaan. Ja kun ilta ehtii, silloin liitää jätkien huikea iltahuuto miehestä mieheen jokivartta ylös.
Hieman laihtuneena, hieman kalpeana, mutta ehtymätöntä innostusta säteillen Yrjö kulkee kuin kulovalkea paikasta paikkaan. Missä työ käy laimeasti, siellä antaa hän sille vauhtia; missä väsymys pyrkii vieraaksi, siellä hän reippaudellaan ja neuvokkuudellaan rohkaisee miehiä. Ja yöllä, rakovalkean hiljaa loimottaessa kevään kuultavaa taivasta kohti, hän saapuu nuotiolle, tarjoaa tupakan, sanoo jonkun sukkeluuden ja saa miesten mielet syttymään.
Myöskin Oskari on lähtenyt seurailemaan ja auttamaan poikansa jännittävää yritystä. Hän kulkee koko jokivarren alhaalta ylös; tarkastaa, antaa päteviä neuvojaan ja pysähtyy sitten Lähdekönkään uittorännin vaiheille, ollakseen siinä, vaikeimmassa paikassa, laskua valvomassa.
Sattuu eräänä keväisenä aamuna, että Sylvi neito kävelee kotinsa puutarhassa, tarkastellen kukkapenkkejä ja keittiökasvimaata ja arvioiden, olisiko jo syytä ruveta sitä muokkaamaan. Raparperi tunkee tuossa jo punaista, sykkyräksi kääriytynyttä lehteään mullasta esiin. Hän huomaa samalla, että vaarainpensastosta on syksyllä jäänyt vanhat oksat karsimatta, noutaa sisältä veitsen ja ryhtyy karsintatyöhön.
Vaarainpensaikon luota sopii hyvin näkymään Järvisuvannon väreilevä pinta. Hän levähtää hetkeksi työstään, oikaisee vartalonsa ja silmäilee haaveksien suvannolle. Juuri silloin syöksähtää vene esiin puiden takaa. Se laahaa jotakin perässään: tukkeja, puomipuita. Sylvin sydän jysähtää niin voimakkaasti, että veri pakenee kasvoilta ja jäsenet rupeavat oudosti vapisemaan. "Pääsky" on tullut, muistaa hän Yrjön kirjeestä. Hetken hän viipyy kuin juurtuneena paikoilleen, mutta jo seuraavassa tuokiossa on hän huudahtaen hypähtänyt ilmaan ja säntää nyt kuohuvan riemun vallassa rantaa kohti. Hänen on kuitenkin kierrettävä siihen paikkaan, missä Pyörrekoski alkaa, ennenkuin pääsee kyllin lähelle miehiä. Hän kiitää yli risukoiden, hyppii poikki ojien, vajoaa lietteeseen ja kastaa jalkansa; mutta siitä kaikesta ei hän nyt välitä, tuskinpa sitä edes huomaa.
"Joko te alatte Pyörrekoskea puomittaa?" huutaa hän miehille.
"No sitä tämä on kaikki."
"Ja koska sitten tukit tulevat?"
"Ka... no parin päivän päästä... Taitaa olla neidillä 'semmoinen' siellä laskumiesten sakissa?" veistelee jätkä, joka hyvin on huomannut Sylvin kiihkeän tiedonhalun.
"Ja entäpä jos olisi", huudahtaa Sylvi, jonka sydän on tulvillaan riemua ja jonka tekisi mieli miltei syleillä noita miehiä, lähestyvän onnen ensimmäisiä sanansaattajia.
"No eipä sen kummenpaa. Aattelinmahan vain, että olisihan tässä jätkiä meitäkin", sanoo mies veikeän eleen tehden.
Sylvia kulku kotiin, hänen hyppimisensä kiveltä kivelle ja kaartelunsa ohi lätäköiden on kuin perhosen latelemista. Hänen aivoissaan risteilee niin iloisia ja sekavia ajatuksia, että hän tuskin huomaa, miten on saapunut kotitalonsa pihamaalle. Hän syöksyy ylös portaat, tempaisee rajusti isänsä kamarin oven auki ja sammaltaa hengästyneenä, posket hohtaen:
"Isä, isä, tukit tulevat."
Katosojan patruuna, joka lepää vuoteessaan, kohottaa päätänsä pielukselta ja luo hämmästyneen katseen tyttäreensä.
"Mitä sinä nyt hassuttelet?"
"Se on totta, isä. Minä puhuttelin puomimiehiä. Pyörrekoskea ruvetaan laittamaan kuntoon."
"Ja koska tukit tulevat?"
"Parin päivän päästä... Miehet sanoivat."
Patruuna pudistelee väsyneesti päätänsä.
"Se on mahdotonta, aivan mahdotonta... Ei Metsäkylästä tänne lennossa ehditä."
Mutta sitten hänen päähänsä näyttää pälkähtävän jotakin. Hän säpsähtää. Raukeiden silmien ilme synkkenee, ja hän aikoo sanoa jotakin. Hän hillitsee kuitenkin itsensä ja vaikenee; otsa vain uurtuu vakoihin.
"Mitä isän piti sanoa?"
"Ei sen enempää, tyttöseni... Mutta otapas nyt vähän parempi selko asiasta ja tule sitten uudestaan. Puomimiehet ovat ehkä laskeneet leikkiä."
Ja Sylvi lähteekin uudelleen tiedustelumatkalle, mutta nyt ylöspäin, Kiviojaa kohti, sinne, mistä äskeiset miehet ovat tulleet. Hän tapaa jälleen jätkiä ja kiiruhtaa toistamaan äskeisen kysymyksensä:
"Koska tukit tulevat?"
"Mennäpä tuota nyt sanomaan. Mutta eivät ne kaukana ole."
Sylvi epäröi hetken, mutta kysyy kuitenkin ripeästi:
"Onko Yrjö Koskipää etujoukon mukana?"
Jätkä tirskauttaa ruskean syljen ja katsoo tyttöä hieman ihmeissään.
"Jaa sekö maisteri?"
"Niin, ylioppilas Koskipää?"
"Tuota... mitä minä kuulin. Eikö se ole pomona siinä Kiviojan uitossa?"
Jätkä vilkaisee toveriinsa kuin vahvistusta etsien; tämä sanookin:
"Siellä se on. Ei se ole meidän miehiä."
Sylvi sävähtää ja kysyy hyvin hätääntyneesti:
"Mutta eikö hän ole teidän päällikkönne?"
"No eipä tietenkään. Me ollaan Uotilan roikkaa."
Nyt Sylvistä tuntuu, että polvet eivät enää kannata, mutta vielä ei hän täysin käsitä ja jatkaa kuulusteluaan:
"Uotilan isännän puutko ne ovat tulossa?"
"Ka, nepä juuri."
Kaikki pimenee Sylvin mielessä. Hän ei kyllä tajua, mitä oikein on tapahtumassa, mutta aavistus sanoo hänelle, että onnettomuus uhkaa. Hän nojaa viereiseen puuhun, kulettaa polttavaa kättään hermostuneesti pitkin sen rosoista pintaa ja jatkaa kyselyjään, sekavasti ja kauhuissaan, jätkien kummastellessa, jopa sääliessäkin tuota kaunista tyttöä, joka siinä aivan menehtymäisillään näyttää ihan kerjäävän tietoja – tietoja, joista jokainen vain lisää hänen tuskaansa.–
Kun Sylvi vihdoin ehtii kotiin on kevät paennut hänen nuoresta sydämestään. Hän ei itke. Hänen silmänsä tuijottavat suurina ja loistavina kuin kuumeessa. Poskilla hehkuu punaiset läikät, ja kädet pusertavat sydäntä kuin hillitäkseen sen viiltävää tuskaa.
Sylvi Yrjölle.
Rakas Yrjö.
Näin tukkien tulevan – ja muistin pääskyä, josta kirjeessäsi
puhuit... Minulle ne ennustivat syksyä.
Uotilan puita lasketaan paraillaan. Vilho on siinä mukana. Mutta
ei siinä kyllin. Vilho on vierittänyt jokeen kaikki ne halot,
jotka hänellä on Kiviojan varressa. Kun hän ei voi laskea niitä
tukkien sekaan, on hän vetänyt sulkupuomin niiden eteen. Minä en
tosin ymmärrä näitä asioita, mutta isä sanoo, että sinulle on
tahallisesti rakennettu kaksinkertainen sulku. Sinä et voi päästä
sieltä. Ensin uittaa Uotila tukkinsa, sitten Vilho halkonsa.
Vasta sitten on sinun vuorosi, mutta joki on jo silloin kuiva.
Isä sanoo, että sinä jäät sinne puinesi. Mutta silloinhan on
kaikki hukassa...
Täällä ei ole ketään, jonka puoleen kääntyisin. Ponnistelen
pysyäkseni levollisena, pysyäkseni asiassa. Ilmoita minulle
heti, kuinka on asia. Sinä olet sen luvannut. Minä voin kestää
mitä tahansa, pahintakin, mutta menehdyn tähän epätietoisuuteen.
Tämän kirjeen tuo sinulle lähetti, jonka isä on hankkinut. Lähetä
vastaus hänen mukanaan.
Yöllä, päivällä, aina, aina on ympärilläsi rukouksieni polttava
kuiske.
Sylvi.Tällä välin ovat uittotyöt jatkuneet mitä vilkkainta vauhtia Kiviojan varressa. Kevät on suotuisa; tulva on tasainen, alati nouseva; sataa silloin tällöin, aivan kuin tilauksesta.
Yrjö on paraikaa tulossa puron vartta alaspäin. Hän on ollut tarkastamassa häntäroikkaa. Kaikki puut ovat vedessä, ja Metsäkylän hakkuumaa on jäänyt kauas taakse. Hän on vaihtanut muutaman sanan isänsä kanssa Könkäällä.
"Minä tästä kai joutaisin jo peltotöihin", sanoo Oskari levollisesti, mutta äänessä väräjää salattu ilo.
"Eihän toki, isä hyvä. Älkää nyt jättäkö minua. Ettei mikään sattuma enää pilaisi tätä yritystä, joka on ollut ihan peloittavan onnekas."
Ja niin lähtee Yrjö jälleen alaskäsin keväisen illan tuskin huomattavasti hämärtyessä.
Monta kilometriä hän ei ole ehtinyt kulkea, kun kajahtaa voimakas, venytetty huuto:
"Toop! Älkää laskeko!"
Tuo on uittipurolla verrattain tavallista. Sattuu joku este – ruuhka tai muu semmoinen, silloin on tukkien lasku hetkeksi pysäytettävä ja este raivattava syrjään.
Yrjö asettuu levähtämään, odotellessaan pulman selviämistä. Tyyni suvanto päilyy hänen edessään. Siinä soluu hiljalleen ruskeita, ihania puita... hänen onnensa rakennuspuita... Kuinka ihmeellistä, että kaikki, mikä hänelle nyt on kalleinta, on tuossa, veden varassa, pettävän elementin kannettavana... Haaveita tulvii mieleen... Sylvi...
Nuori tukkipoika seisoo mahtavan puun päällä ja heiluttelee hiljaa keksinsä vartta.
Nuorena käydään me markkinoita
ja vanhana voivotellaan,
eikä niitä kaikkia markkinareisuja
ämmille hoikotella.
Kesällä ollaan me tukkitöissä
ja talvella herrastellaan;
nätin tytön porstuakamarissa
pikaria kallistellaan...Tuo hieman jätkämäinen laulu, joka raikkaasti kajahtaa tyyneltä suvannolta, panee Yrjön suun vetäytymään hymyyn. Tämähän on aivan täydellinen idylli, jota hän siinä katselee. Aivan oikein, poika-poloinen, tukkitöissä sitä nyt ollaan, saa sitten nähdä, seuraako talvella herrastelu...
Yrjö ottaa reppunsa ja ryhtyy aterioimaan. Mutta mikä mahtanee nyt olla, kun työnseisaus kestää näin kauan...? Ei vain kuulu tuota toivottua huutoa: "ann' huilata, ann' huilata!..." On kait parasta lähteä alemmaksi selkoa ottamaan.
Yrjö ei kuitenkaan ennätä pitkälle, kun mies kiirehtii hengästyneenä ja miltei juoksujalkaa hänen luokseen.
"No mikä hätänä?"
"Kaikki on sekaisin... Pääjoessa vilisee toisen porukan tukkeja; sanovat että ne on Uotilan isännän. Ja tässä Kiviojassa on halkoja jos kuinka paljon. Halkojen eteen on pantu sulkapuomi, kun niitä ei voi laskea pääjokeen tukkien sekaan... Ja meidän puut ei nyt pääse minnekään, ties pääsevätkö viikkomääriin."
Yrjö kyllä hätkähtää, mutta ei kuitenkaan menetä malttiaan. Hänestä tuntuu kuin olisi hän jo kauan aikaa odottanut jotakin tällaista. Kaikki on sujunut liian helposti, liian onnellisesti; nyt alkaa vastusten aika. Hänen kirkkaihin silmiinsä tulee kova tarmokas ilme.
"Ja kenen ovat halot, Suvannon?"
"Suvannon sanoivat olevan."
"Sitten ei muuta kuin paikalle kiiruimman kautta. Tottahan tässä joku keino keksitään. Menkää te ilmoittamaan tästä isälleni."
Ja nyt alkaa rajun nopea marssi alas Kiviojan suuta kohti. Yrjö on kalpea ja uupunut, mutta hänen kasvoillaan on päättäväisyyttä, miltei vihaa. Miehet katselevat häntä ääneti, joku ehkä jo huolissaan siitä, että palkka taitaa jäädä saamatta; mutta hän ei nyt pysähdy heidän kanssaan juttelemaan.
Paikalle päästessään hän hämmästyy halkojen paljoutta. Niitä on pitkin matkaa, monessa paikassa, puomilla suvantovesiin suljettuna.
"Missä teidän päämiehenne on?" kysyy hän miehiltä.
Häntä neuvotaan alemmas, kunnes vihdoin roteva, konkonenäinen ja ylpeän näköinen pomo ilmestyy hänen eteensä. Yrjö ei tervehdä, ei tee vihan, ei liioin ystävyyden elettä, kysyy vain tyynesti ja kylmästi:
"Eikö Suvanto itse ole täällä?"
"Lähti taannoin kotona käymään."
Syntyy pitkä äänettömyys. Näyttää siltä kuin Yrjö purisi hammasta. Sitten hänen silmänsä räiskähtävät, ja hän karjaisee tavalla, jota ei ole totuttu kuulemaan:
"Mitä helvettiä tämä tietää?"
"Itsehän tuon näette... Siellä uivat tukit pääjoessa, ei voi laskea... Ja meillä kun olisi hitonmoinen kiire vielä. On valtion kauppa ja sakot viivyttelystä. Oltiin heitetty jo miltei kaikki veteen, kun nuo tukit ehtivät, ettei arvattukaan."
Miehen äänessä on jotakin ilkeää; saattaa hyvin päätellä, että kaikki on harkittua. Ja mihinkäpä siitä pääsi. Halkoja ei tietysti voinut laskea tukkien sekaan, silloin ne olisivat menneet yhtä päätä jokisuulle saakka. Ja Vilho on ajatellut tietenkin nostaa ne maihin Järvisuvannon rannalla.
Yrjö miettii hetken ja kivahtaa:
"Te nostatte maalle takaisin joka kapulan!"
"Kyllähän ne tämmöisessä paikassa taitavat jäädä nostamatta. Ja kuka sakot maksaa?... En minä muutenkaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi, kun tukit kuitenkin ovat pääjoessa vastassa."
"Mutta minä voin laskea tukkini niiden sekaan ja erotella ne jokisuulla."
"Niin... en minä tiedä. Passaa siitä isännän kanssa puhua."
Mutta nyt ehtii Yrjön viha kuohahtaa.
"Tämä on halpamaisinta kiusantekoa, mistä koskaan olen kuullut. Te tiedätte, että minulla on vaikea uitto, jonka tulvan kuivuminen milloin tahansa saattaa viedä hunningolle. Ja te kehtaatte laskea halkonne veteen minun tielleni! Te luulette, etten minä käsitä, mistä tässä on kysymys. Tiedän varsin hyvin, että Vilho Suvanto on osallisena tuossa tukkihommassakin ja on siis tarkoin ollut selvillä siitä, milloin tukit ehtivät tähän. Mutta teillä ei ole tällaiseen oikeutta, tietäkää se. Ja teidän on kiskottava heti maalle joka halko, muutoin totta jumalauta, teidät hukka perii."
"Niin, en minä vaan tiedä. Sopii puhua isännälle... Vaikka minun mielestäni..."
Mies ei jatka. Hän on kehräävän tyyni. Hänen pienissä silmissään kiiluu ilkeä, miltei iloinen viekkaus.
"Mitä on teidän mielestänne? Antakaa tulla."
"Tuota, se on sillä tavalla, että tällä joella ei ole lauttaussääntöä. Ja silloin sanoo laki, että väylä on sen, joka ensinnä ehtii. Uotila on ensinnä ehtinyt tukkeineen ja laskee ne, eikä me siitä silmille hypitä, vaikka viipymisestä meneekin korkeat sakot Ja sitten laskemme me. Ja sitten lienee teidän vuoronne."
"Mutta Herra Jumala, ettekö sitten ymmärrä, että me jäämme kuiville, mies!"
Pomo kohauttaa ykskaikkisesti hartioitaan.
"Ka, en minä tiedä. Vaan olisi teidän minun mielestäni pitänyt tehdä uittosopimus, kun teillä on semmoiset yritykset... Ja vielä tämmöinen joki, jossa ei ole lauttaussääntöä, niinkuin ma sanoinkin."
Tuo on katkera isku Yrjölle. Että olikin unohdettu sellainen tärkeä asia. Että isäkin, kokenut mies, oli sen unohtanut. Uittosopimus, toden totta. Mutta kuka saattoi arvata, että ihmiset voivat olla näin halpamaisia.
"Mehän ei kyllä pitkään viivyttäisi, kun nuo tukit vain ensin menisivät", huomauttaa mies pirullisen säveästi.
"Mutta meille on joka tunti, joka minuuttikin tärkeä."
"Saattaa hyvinkin olla. En minä vaan tiedä."
"Ja miksei tukinlaskua pääjoessa voi pysäyttää? Eihän siinä ole mikään kuivuus uhkaamassa. Nehän ehtii myöhemminkin."
"Jaa, en minä vaan tiedä. Passaa sopia isännän kanssa."
"Ette te tiedä, ette te tiedä. Mutta tietäkää ainakin se, että väylä tästä on aukaistava ja joutuin."
Nyt näyttää mies hieman suutahtavan ja sanoo painavasti:
"Kyllä se niin on, ettei se taida uhalla aueta. Kun laki kerran on semmoinen, että se, joka ensinnä ehtii, se väylän pitää."
Yrjö huomaa, ettei tuon kanssa pääse puusta pitkään. Hän masentuu. Synkkiä mielikuvia alkaa tulvehtia tajuntaan. Pitkän aikaa on hiljaista. Sitten hän kysyy sävyisämmin:
"Ja milloin nuori Suvanto palaa tänne!?"
"Eiköpä tuo huomenissa. Vaan en minä sentään tiedä."
Ja nyt ei Yrjö ymmärrä muuta keinoa kuin lähteä isänsä luo neuvottelemaan. Juuri silloin hänelle tuodaan Sylvin kirje, jonka aikaisemmin olemme jo nähneet. Se masentaa häntä entistä enemmän. Toivottomia, suorastaan synkkiä ajatuksia hiipii loputon sarja hänen aivoihinsa. Hän istahtaa kivelle ja kirjoittaa hätäisesti:
Sylvi tyttö.
En tahdo salata mitään: asia on sellainen kuin kirjeessäsi
kuvasit, ja synkältä näyttää kaikki. En välittäisi niin
itsestäni, enpä edes sinustakaan, mutta jos sivulliset meidän
tähtemme joutuvat kärsimään, se on vaikeinta.
Mutta kyllin siitä. Tähän asti onkin kaikki sujunut liian
helposti. Nyt vasta alkaa taistelu – eikä se vielä ole
taisteltu. Minä ilmoitan sinulle jokaisen käänteen sen kulussa.
Ole siunattu, Sylvi tyttö.
Kiireessä ja hieman uupuneena.
Yrjö.XI
PYÖRTEEN SAALIS
Huoli ja murhe näyttävät lisääntyvän Katosojassa – mikäli se enää on mahdollista. Kaikki yritykset siirtää huutokauppatilaisuus tuonnemmaksi ovat epäonnistuneet. Kodin meno näyttää varmalta sekä patruunasta että Sylvistä.
Patruuna lepää vuoteellaan alistuvana ja tyynenä.
"Turhaan sinä näet minun tähteni niin paljon vaivaa", puhelee hän Sylville. "Ei minusta enää väliä. Voipi käydä niin, että en nouse tästä; mutta en silti tahdo pahoittaa mieltäsi sellaisilla ennustuksilla. On vain niin tuskallista, että minun kevytmielisyyteni painaa sinunkin elämääsi."
Ja Sylvi parka, itsekin levottomuuden kuluttamana, koettaa tehdä parhaansa lohduttaakseen ja hoivatakseen uupunutta isäänsä.
Mutta sitten saapuu Yrjön kirje, ja Sylvissä ikäänkuin lysähtää kokoon jotakin. Pahin on odotettavissa, muutoin ei Yrjö olisi noin masentunut. Ja ihmeekseen, suorastaan julmalla havaintokyvyllä Sylvi toteaa, että hänessä itsessään kuitenkin on elänyt tähän asti jonkinlainen toivo, koskapa tuo kirje on voinut tehdä näin lamauttavan vaikutuksen. Kyynel ei nouse silmään, sydän ei lyö kiivaammin, mutta olo tuntuu niin kuolleelta ja autiolta, että kammo hiipii hänen sydämeensä.
Hajamielisenä, kuin unessa, ja päämäärästään täysin tiedottomana hän lähtee ulos. Hänen kulkunsa suuntautuu rantaan, niille tienoin, missä Koskipään pääty näkyy, ja hän seisoo siinä hievahtamatta silmät luonnottoman suurina ja tuijottavina, vaikka hän tuskin näkee mitään.
Taas nuo ainaiset syyllisyyden ajatukset alkavat kalvaa häntä... "Minun kevytmielisyyteni painaa sinun elämääsi", niinhän isä sanoi. Mutta ei, siinä ei ole asian ydin. Hänen oma rikoksensa se sumentaa tulevaisuuden ja tappaa toivon... Hänen uskottomuutensa, hänen petoksensa. Kaiken sen pahan varjo, mitä hän on Vilholle tehnyt... Jokainen karvas syytös, jonka Vilho on hänelle sinkauttanut, polttaa unohtumattomana hänen muistissaan. –
Sattuu nyt niin, että Vilho, joka äskettäin on palannut Kiviojan varresta kotiinsa – siten väistääkseen kaikki turhat kohtaukset Yrjön kanssa – astelee paraikaa Lakkasuon yli ja poikkeaa kulkemaan pitkin rantaa suvannossa uivia tukkeja tarkastellen.
Kun Sylvi kuulee hänen askeleensa ja kääntyy katsomaan, jäykistää hänet kauhun tunne. Omituisen elävästi hän muistaa unensa, tuon leveän punaisen juovan Vilhon kasvoilla.
Vilhokin vähän hätkähtää huomatessaan Sylvin; hän ei kuitenkaan muuta kulkusuuntaansa, vaan pikemmin kiiruhtaa askeleitaan, nostaa hattuaan niin ylimielisesti kuin viime aikoina on tullut hänelle tavaksi ja sanoo kuin ivalla:
"Tukinuittoako Katosojan Sylvi on tullut katselemaan."
Ja kun Sylvi on kykenemätön vastaamaan mitään, jatkaa hän, ilmeisesti aikoen lähteä:
"Niinpä vainen... Sitähän sitä minäkin." Ja taas heilahtaa hattu yli synkän pään. Mutta nyt liitää Sylvi hänen luokseen aivan verettömänä kasvoiltaan, silmät kärsivinä ja luonnottoman tummina, ja sanoo vaikeasti, vavahtelevin huulin:
"Tätäkö sinä silloin tarkoitit? Silloin kun puhuit minun suunnitelmieni katkeamisesta?"
Suora hyökkäys saa Vilhon räväyttämään mustia, vaanivia silmiään.
"Tuntuuko sinusta siltä?" kysyy hän omituisella äänellä.
Nyt Sylvin käsi laskeutuu hänen käsivarrelleen ja siirtyy siinä edestakaisin kouristuksenomaisesti, sormien toisinaan pusertuessa lujempaan.
"Sinä puhuit voimasta, joka murskaa toiveet... Mutta sinä et sanonut sen nimeä. Minä tiedän sen nyt: Sinä vihaat minua ja kostat minulle, koska olen tehnyt sinulle pahaa..."
Avomieliset sanat saavat Vilhon tuntemaan asemansa kiusalliseksi. Sylvin käsi vaivaa häntä, ja hän sanoo harvaan ja synkästi:
"Saattaa olla nyt sinun kohdallasi pettyneitä toiveita... Kun oli minun kohdallani, niin sinä ivasit minua ja pilkkasit laskelmista."
Sylvin silmät tuijottavat häntä värähtämättä, kuin nähdäkseen hänen sisimpänsä, terävinä ja tuskallisina, mutta puhtaina kuin lähteen vesi.
"Hyvä Jumala!"
Se soinnahtaa kuin valitus.
"Jonka sanotaan mittaavan sillä mitalla, millä te mittaatte", kuuluu katkerasti kuin raivon edellä.
Ja kun Sylvi ei siihen mitään vastaa, jatkaa vain tuota epätoivoista tuijotustaan, niin kummallinen, hillitty raivo saa Vilhon kirskauttamaan hampaitaan, ja hänen pikiset silmänsä välähtävät.
"Vai onko mitta väärä, mielestäsi?... Minulla oli toiveita, oli sopimus, oli valmiiksi suunniteltu elämän valtaväylä; toinen tuli, sivulta, arvaamatta, hävitti kaikki... Nyt on toisella samanlaiset toiveet, sopimukset, suunnittelut. Moittiiko Katosojan tytär Jumalansa mittaa, jos minun vuoroni sattui nyt olemaan tulla sivulta, arvaamatta, väylälle?... Rukoile nyt Jumalaasi samalla hartaudella, jolla minua ivasit."
Ja taas hän kääntyy lähteäkseen.
Silloin Sylvi polvistuu hänen eteensä, tarttuu hänen käteensä, ei tahdo saada ääntä, mutta kuiskaa käheästi, kauttaaltaan vavisten:
"Tapa minut... tapa minut, olen siihen valmis. Kosta minulle, koska olen syyllinen. Mutta älä kosta syrjäisille, koska se on julmaa, on väärin." Ja Sylvin soikeat, verettömät kasvot ovat kääntyneinä Vilhoa kohti kuin mielettömässä, palavassa rukouksessa.
Kummallinen liikutus kiitää väreinä läpi Vilhon ruumiin. Tuossa, hänen edessään, maassa polvillaan ja menehtymäisillään on se tyttö, joka niin pitkän ajan on ollut hänen mielikuviensa kohde. Hänellä olisi nyt valta lyödä häntä, suudella häntä, ottaa vaikka hengiltä. Synkästi hänen tajuntaansa sukeltaa niiden hetkien muisto, joina hän on hautonut suunnitelmaansa, vannonut kostavansa täysin tunnottomana. Mutta kaikesta huolimatta hän heltyy, hänen mustat silmänsä kostuvat ja kurkkua kaihertaa. Hän joutuu omituiseen hurmiotilaan, tarttuu Sylvin käteen ja antaa sanojen pulputa. Hänen äänessäänkin on vavahteleva, vaikka hillitty sävy.
"Minä olen sinua niin monet vuodet, niin monien vuosien päivät ja yöt ajatellut, että olet muuttunut kuin osaksi minusta itsestäni. En tietänyt sitä vielä silloin, kun aina olin kanssasi, mutta nyt tiedän. Ja vaikka sinä jätit minut, en sinua vihannut, usko se, minä vain surin sinua. Mutta sinä ivasit minua, silloin, talvella, kun olit reessäni..."
Ja äkkiä hänen äänensä kiihtyy kuin vihaan:
"Mikä voima sinussa mahtanee piillä, koska nytkään en voi sinua vihata?..."
Hetken hän hapuilee sanoja ja jatkaa jälleen:
"Äläkä luule, että havittelisin sinua itselleni, nyt enää... En yritä mahdottomia... Mutta sen minä sanon, että toisen omana sinä et minun nähteni ole, et, jumalauta."
Hän pysähtyy hetkiseksi, huohottaa, silmät kiiluvat kuin tuli. Sitten hän hirveässä raivossa ravistaa Sylviä käsivarsista ja jatkaa:
"Siinä sinä nyt olet, edessäni, polvillasi, sinä, sinä, joka olet hukannut koko elämäni... Ja minä annan vieläkin vallan sinun omiin käsiisi. Minä annan vieläkin sinun ratkaista, minä, jota sinä halveksit ja ivaat kuin petoa... Jos sitten sivulliset joutuvat kärsimään, syytä itseäsi. Niin, uhallakin minä annan sinun valita. Sillä vielä ei mikään ole myöhäistä, mitään ei ole menetetty. Huutokaupan voi peruuttaa... Puut voi siirtää uittoväylältä tuokiossa... Mutta ennenkuin se tapahtuu, sinä vannot äitisi muiston kautta, että et koskaan ole Yrjö Koskipään oma... Nyt saat valita, Katosojan tytär!"
Sen äänettömyyden aikana, joka seuraa näitä liioiteltuja sanoja, tapahtuu kummassakin hyvin vaikeasti selitettävä, hyvin nopea, mutta ratkaiseva sielullinen vaihe:
Sylvi, niin masentuneena ja epätoivoisena kuin onkin, havaitsee naisellisella vaistollaan Vilhossa tapahtuneen muutoksen. Hän huomaa Vilhon heltymyksen. Ja kuunnellessaan noita kuohuvia sanoja, joissa raivo ja liikutus taistelevat keskenään, hän näkee kuin kaukaisen pelastuksen välkkeen, kuin oljenkorren, johon hän kurkoittaa. Varmana syyllisyydestään hän kokonaan unhoittaa itsensä; vaistomainen ajatus kiitää rakastetun luo; kodin ja isän kuva kenties vilahtaa tajunnassa. Hän ei ajattele tulevaisuutta, ei seurauksia. Hän ymmärtää vain sen, että hänen nyt tulee jotakin tehdä, että hän voi tehdä. Autuas loiste syttyy hänen silmiinsä. Ja hartaasti, lapsellisesti hän kuiskaa:
"Minä vannon sen!"
Ja Vilho, jonka katseen pettymys, tuska ja toivottomuus ovat teroittaneet, huomaa tuon ihmeellisen, miltei iloisen valon Sylvin silmissä. Ja hän ymmärtää sen merkityksen: tuo tyttö, niin näännyksiin ahdistettu kuin onkin, rakastaa siinä määrin, rakastaa tuota toista, joka on kaukana, rakastaa niin ehdottomasti, että vähääkään epäröimättä on valmis uhraamaan itsensä, tekemään mitä tahansa – vain pelastaakseen tuon toisen. Ennen aavistamaton mustasukkaisuuden kipu viiltää Vilhon sydäntä. Kirveltävimmän katkerasti hänen täytyy myöntää itselleen, että tuo tyttö on taas hänet pettänyt, taas saanut edessään heltymään, kuten usein ennenkin, saanut unohtamaan päätetyn koston ja tehnyt hänen suunnitelmansa mitättömäksi, tehnyt sen noilla silmillään, joiden lumossa piilee kirous. Hirveä raivon tunne karmaisee häntä. Hän haluaisi upottaa puukkonsa tuohon valkeaan poveen... Toisena hetkenä hän itse haluaisi syöksyä kosken kuohuihin. Hän haukkoo ilmaa, hapuilee sanoja ja päästää vihdoin hampaittensa välistä niin käreästi, että Sylvi säpsähtää:
"Liian usein ovat Katosojan valat minut pettäneet... En usko sinua."
Sylvi tuskin kuulee näitä sanoja. Hän on kuin toisessa maailmassa, jossakin syyntakeettomassa tilassa, vaistoten vain hämärästi, että hän nyt on voinut sovittaa syynsä ja pelastaa rakastettunsa. Silmäterät mustina ja laajentuneina hän tuijottaa Vilhoa, kuitenkaan häntä näkemättä, ja hokee uudestaan kuin hurmoksissa:
"Vannon sen, vannon sen!"
Mutta kun Vilho siinä katselee Sylviä, herää hänen sydämessään häpeä, itseinho ja karvas kiukku. Tämähän on naurettavaa, lapsellista, raukkamaista. Jossakin romaanissa, jonka hän joskus lienee lukenut, puhuttaneen tällaisesta. Mutta että hän, jonka kädessä on koston miekka, jolla on nyt valta painaa kaikki nuo ihmiset maan tomuun, että hän turvautui tällaiseen, tuon tytön lapsellisuuteen... voi helvetti!
Ja hammasta purren, itseään kaikin voimin hilliten, hän naurahtaa väkinäisesti ja kolkosti ja kähisee päätänsä nakaten:
"Hyvä on, Katosojan tytär, hyvä on. Voit olla varma siitä, että vielä tänä päivänä on väylä auki Koskipään Yrjön tukkien tulla."
Ja hyvästiä sanomatta hän käännähtää rajusti ja lähtee kuin häpeissään astumaan Lakkasuon polkua kohti.
Sylvi lyyhistyy ensin polvilleen, painaa sitten kasvonsa maahan ja kiertää toisen käsivartensa nuoren koivun ympärille, joka siinä kasvaa hänen vieressään. Hän ei tunne iloa eikä tuskaa, ei ajattele mitään; sydämessä on kuollutta ja tyhjää. Jokin vapautus on kuitenkin tapahtunut, koska kyyneleet alkavat vuotaa.
Kyyristyneessä asennossaan hän on kuin taittunut kukka, jonka elinneste hiljaa valuu maahan; sama maa, samalla kohtaa, nostattaa nuoren koivun suoniin kuohuvan mahlan ja saa sen aavistelemaan kesän huumaa ja lehtien vihreätä onnea.
Kirjoitettuaan Sylville lyhyen, jossain määrin masentavan kirjeensä, aikoi Yrjö lähteä isänsä kanssa neuvottelemaan. Hän muutti kuitenkin mieltään. Isähän oli saanut sanan, hän tulisi kyllä tänne; ja täällähän toki ratkaisun täytyi tapahtua. Viisainta oli jäädä odottamaan isää ja Vilhoa.
Mutta kun kumpaakaan ei huomenissa kuulu, loppuu Yrjön maltti. Hän aavistaa, että Vilho tahallaan pysyttelee piilosalla, päästäkseen turhista kohtauksista. Ja niin hän päättää lähteä häntä etsimään, mennä suoraa päätä Suvantoon ja puhua asiat selviksi, kävi sitten kuinka kävi.
Kun hän ehtii Katosojan kohdalle, ei kyyristynyttä tyttöä enää näy nuoren koivun juurella.
Samaan aikaan on Vilho kotinsa naulasta ottanut reppunsa ja lähtee Kiviojaa kohti.
Hän hypähtää veneeseensä. Kuin raivossa pureutuu sauvoin pohjaan, ja vesi vaahtoaa keulan tiessä, kun hän nousee vastavirtaa.
Hän on luvannut tehdä tien selväksi Yrjön puille, ja hän on mies, joka aikoo pitää sanansa. Hän on tuon lupauksen hinnaksi saanut vaatimansa valan. Mutta kun hän sitä muistaa, vyörähtää kuuma häpeän ja raivon laine rinnassa, ja hän soimaa itseään kuin alhaisesta rikoksesta. Pettynyt on hän rakkaudessaan, pettynyt myöskin kostossaan. Sama ainainen saamattomuus jää hänen kolkon mietiskelynsä tulokseksi. Mutta karvaasti, katkerasti saa se mies niellä voittonsa, joka on hänen tielleen tullut. Niin hän päättelee sauvoessaan.
Sillä kohtaa, missä pyörre alkaa vetää, hän havaitsee puomin olevan korjaamisen tarpeessa, sauvoo luo, iskee keksinsä tukkiin ja ryhtyy työhön. Hän ahertaa siinä neljännestunnin. Kun hän nostaa päänsä ja katsoo koskea ylös, on Yrjö jo sivuuttanut Katosojan... on Vilhosta ehkä sadan metrin päässä.
Yhtaikaa nuo molemmat nuoret tuntevat toisensa. Sama outo karmaisu kiitää kummankin ruumiin läpi. Sama terävä välke syttyy silmiin.
Yrjö laskee kohdalle, puomin toiselle puolen, puristaa sauvoimellaan veneensä puomiin kiinni ja kysyy kursailematta:
"Kuinka sinä olet mennyt panemaan puusi minun tielleni?"
Vilhon vaaniva katse välähtää vahingoniloisesti.
"Mitä tarkoitat?"
Jo heti alussa Yrjön on vaikea hillitä itseään, niin kiivas siveellinen viha kuohuu hänessä.
"Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan... Pelkääkö isäsi Katosojan patruunan talon menevän sivu suunsa, koska panee sinut tukkimaan minulta uittoväylän?"
Pistos on niin kipeä, että Vilhon luihut kasvot vaalenevat.
"Mikä p-leen pappi sinä luulet olevasi minua ripittämään? Minä lasken puuni silloin kun haluan. Siihen ei sinun lupakirjaasi tarvita, niin maisteri kuin lienetkin."
"Eipä vainkaan, eipä tietenkään. Mutta jos tietää lähimäisellään olevan vaikean työn, tärkeän työn, ja jos sitten, ehdoin tahdoin, salakavalasti ja mitään toiselle ilmoittamatta, panee kaikkensa tehdäkseen työlle kiusaa ja vahinkoa, niin tiedätkö, miksi sitä sanotaan? Sitä sanotaan konnamaisuudeksi."
Vilhon pikiset silmät kiiluvat kuin ilveksen; hän kysyy purevan rauhallisella äänellä:
"Ja tiedätkö sinä, miksi sitä sanotaan, jos ehdoin tahdoin ja salakavalasti viekoittelee toiselta morsiamen?"
Yrjö hätkähtää. Hetken hänen vastauksensa viipyy, mutta sitten hän sanoo lujasti:
"Koskaan ei minulla ole ollut mitään tekemistä sinun morsiamesi kanssa. Mutta jos tarkoitat minun morsiantani, niin hänet minä kyllä pelastin kuoleman kidasta, johon sinä isäsi kanssa olit hänet ajamassa."
Kirjava värihäivähdys kiitää yli Vilhon kasvojen.
"Hah, hah, hah! Vai sillä tavalla! Vai kuoleman kidassa hän oli, kun sinä Rantalan tanssituvassa, ihmisten silmien alla, riettaasti pusertelit hänen rintojaan... Taikka kun sinä Katosojan pensastoissa pimeinä syksyiltoina opetit hänelle 'maisterirakkautta'. Paneepa hyvinkin se sellainen homma nuoren tytön koskea kaipaamaan... Mutta kun hänet pelastit, niin nythän sitten kait olet omastasi varma, hah, hah, hah... Ja varma sitä pitää ollakin, kun niin kauan vierestä viipyy."
Hirveä muutos tapahtuu Yrjön ilmeessä. Hän vapisee kuin viritetty jousi, ja ääni tahtoo tukahtua, kun hänen vuoronsa nyt on kysyä:
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä vain, että nyt sinä saat olla omastasi yhtä varma kuin minäkin olin."
Raivon huohotus katkaisee Yrjön sanat.
"Sinäkö väität?... Ettäkö?... Jumalauta, älä kieroile, mies! Puhu suusi puhtaaksi!"
Yrjön kiihtyessä Vilhon julma tyyneys palaa.
"Mitäpä minulla puhumista... Mutta on se kuitenkin somaa. Aivan äsken se sinun kuolemalta temmattu morsiamesi vannoi minulle, ettei hän ikimaailmassa tule sinun omaksesi. Oikein äitinsä muiston kautta se..."
"Sinä valehtelet!!"
"Lyhyetpä ne valheen jäljet..."
Yrjön sauvointa puristava käsi käy puristuksesta valkeaksi, ja hetken näyttää siltä, että hän syöksee vapisevan sauvan kuin keihään läpi Vilhon rinnan. Mutta hän hillitsee itsensä. Hänen silmänsä leimahtavat, kun hän ärjäisee:
"Ja nyt, kautta Jumalan, ei sanaakaan!"
Tuossa nuorukaisessa, hänen äänessään, hänen silmiensä tulessa, koko hänen olemuksessaan on sellainen käskijän voima, että Vilho jollain tavoin häkeltyy; hänen pienet silmänsä rävähtävät ja pakostakin väistyvät syrjään. Hän kohauttaa ivallisesti olkapäitään ja tokaisee:
"Ka, omaltasihan kysynet, liekö sanoissani perää vai ei."
Mutta nyt on jo taitekohta Yrjön raivosta ohi; se etsii luonnollisen purkautumisensa purevana sanatulvana:
"Kuinka hyvin minä tunnen sinun mustat juonesi! Salaa sinä puret, piilosta sinä hyökkäät. Jos silloin, Rantalan tanssi-iltana, tiesit tytön omaksesi, miksi et pysynyt hänen rinnallaan? Ja jos minä tietämättömyydessäni olin sinulle häiriöksi, miksi et sanonut sitä kuin mies miehelle? Mutta sinä löit takaa ja kavalasti kuten raukka, ja kuten raukka sinä nytkin koetat saattaa minun työni turmioon. Jos lienet Sylvin houkutellut valoihisi, niin minä kyllä aavistan sinun hornanjuonesi. Mutta täydelleen sinä erehdyt, jos luulet tuollaisen menettelyn mitään vaikuttavan miehiseen mieheen. Vie talot ja tavarat, vie takki päältäni ahnaan isäsi aarrekammioihin, mutta kahta toisilleen sykkivää ihmissydäntä sinä et pysty eroittamaan konnanjuoninesi, sinä salavihainen käärme."
Vilho tajuaa hämärästi, minkälaisen siveellisen voiton Yrjö on saanut itsestään. Myrkyllisillä sanoillaan ei Vilhon ole onnistunut murtaa Yrjön lujaa luottamusta, saattaa häntä epätoivoon. Päinvastoin, ne ovat nostattaneet Yrjössä vain ylenkatsetta ja halveksumista Vilhoa kohtaan. Ja tämän huomatessaan joutuu Vilho itse kummalliseen raivoon. Kuukausia hautunut viha Yrjöä kohtaan leimahtaa taas täyteen liekkiinsä. Maailma pimenee, verisiä renkaita pyörii silmissä.
"Konna, hyvä on! Salavihainen käärme, yhä parempaa! Mutta niinpä pistänkin, sinä helvetin kiusanhenki."
Ja samassa on hän kiskaissut keksinsä puomista ja syössyt sen rajulla voimalla Yrjön rintaa kohti.
Se sattuu käsivarteen. Sivulle taipuva koukku on takertunut hihaan. Kun Yrjö samalla tarttuu keksin varteen ja Vilho nykäisee pois asettaan, horjuu kummankin tasapaino. Yrjön sauvoin luisuu veteen, ja Vilho horjahtaa sivuttain, kädet harassa koskeen...
Yrjö ei tunne kipua, ei muista äskeistä riitaa. Kauhistuneena hän tuijottaa sameaan virtaan, josta hän näkee Vilhon mustan pään kohoavan ja taas painuvan. Jos hän olisi samalla puolen puomia kuin Vilho, niin apu olisi mahdollinen, mutta hän on rannan puolella. Siinä on kuitenkin puomiportti lähellä. Parilla melan vedolla hän sujauttaa veneensä siitä läpi, katselee tuskaisena ympärilleen, tarttuu sitten keksiin, käyttää vartta sauvoimenaan, väliin taas haraa sen koukulla umpimähkään, järjettömästi toivoen osuvansa hukkuneeseen.
Hän ei havaitse, kuinka vinhasti virta kuljettaa hänen venettään, siinä määrin vie hätäännys ja tuska hänen huomiokykynsä. Kunnes Pyörteen kuohut meuruavat aivan edessä... Nopea kammon tunne käy vavistuksena hänen lävitseen... Sitten ihmisen väkevin vaisto, itsesäilytysvaisto, herää täyteen voimaansa... Salamana hän tempaa melan käteensä... Voimakkaita, kuoleman kauhun kannustamia melanvetoja poikkivirtaan, kivettömän rannan puolella... Sitten ei auta enää mikään: ärjyvät aallot tempaavat veneen valtoihinsa, heittelevät sitä kuin lastua, nakkaavat kuin hyppyri suksimiestä... Hän ei ymmärrä muuta kuin melalla pitää venettä virran suunnassa... Sivulla, edessä, kaikkialla pärskyy salakarien vaahto taivasta kohti... Toisinaan musta tukinpää kohoaa syltä korkealle kuohuista, kuin joku niljakas kummitus... Mutta siinä ei ole aikaa pelkoon. Silmä vain etsii pääsintietä ryöppyjen läpi, ja kädet pusertuvat kuin kouristuksessa melan varteen.
Ja yhtäkkiä on kaikki tyyntä, hiljaista, rauhaisaa. Vesi väreilee syvänä, vaikka sameana, ja venhe lipuu hiljaa kuin lammen pinnalla. On tultu pyörteen alle, suvantoon.
Kun Yrjö siinä, tuskin tajuten pelastuneensa, katsoo koskea ylös, saa hän nähdä valtaisen tapahtuman. Vilhon vene, joka yksin ajelehtiessaan on jäänyt jälkeen, kiitää juuri pyörteen nieluun. Johonkin se sattuu, koska se lentää korkealle ilmaan ja kieppuu ympäri kuin tuulenkela. Samana hetkenä se särkyy kymmeniksi paloiksi ja katoaa meuruavaan hornankuiluun...
Vaikka Yrjö tajuaa, ettei Vilhon pelastuksesta enää ole mitään toivoa, tähyilee hän kuitenkin terävin ja tuskaisin silmin kurimusta, tuota kiehuilevaa pyörrettä, jossa toivotonta kehää kiertäen kiitää lautoja, tukkeja, ajopuita. Hän huomaa siinä vaalean, ohuen pölkyn, jonka toinen pää pistää omituisesti ylös vedestä ja jonka toisessa päässä, veden alla, häämöttää jotakin tummaa. Pölkky kiertää aikansa kurimuksessa; sitten se kolahtaa toisiin puihin ja liukuu hiljalleen suvantoon. Yrjö meloo lähemmäs... Kauhistuneena hän huomaa, että se tumma möhkäle, joka painaa pölkyn toista päätä veden alle, on ihminen... on Vilho. Yrjö lyö keksin tukkiin ja laahaa sen maihin... Hukkunut on kuitenkin kiertänyt kätensä niin lujasti pölkyn ympärille, että Yrjö ei jaksa niitä irroittaa... Kaikki voimansa ponnistaen saa hän kiskotuksi ruumiin rantanurmikolle... Hukkunut on muodottomaksi ruhjoutunut.
Suvannon talosta, joka on aivan siinä vieressä, on jo huomattu tapaus. Ihmisiä juoksee rantaan. Kuuluu kauhun huutoja ja epätoivoista valitusta. Suvannon emäntä pyörtyy siihen paikkaan, nähdessään poikansa ruumiin... Sitten ehtii isäntäkin pellolta. Hänen muotonsa muuttuu hirvittäväksi, leuka järähtelee.
"Sinä tapoit hänet. Ja minä panetan sinut rautoihin", kuuluu hänen kumea äänensä.
Mutta Yrjö, joka on lopen uupunut ja kalpea, puistaa raukeasti ja surullisesti päätänsä:
"Ei, ei, isäntä... En minä olisi laskenut koskea alas häntä pelastaakseni, jos niin olisi laita."
Samassa viillettää rantaan vene, jossa on tukkilaisia. He ovat nähneet tapauksen, nähneet Vilhon iskun ja kaatumisen. Ja he ovat laskeneet alas kosken tyvenempää rantaa, pelastaakseen mitä oli pelastettavissa. He voivat todistaa Yrjön puolesta.
Kaikki on yhtä ainoata sekasortoa, valitusta, huutoa ja voivotusta. Ruumis viedään jonnekin... Suvannon emäntä kannetaan sisään... Yrjö ei tästä kaikesta paljoa tiedä. Vasta nyt hän tuntee ankaran kivun käsivarressaan. Menehtymäisillään ja luullen pyörtyvänsä hän pyytää heikosti:
"Auttakaa minut kotiin."
On toukokuun kuudestoista päivä; kahdentenakymmenentenä päivänä on Katosojan huutokauppa.
XII
PETTYNEET TOIVEET
Ja niin herää Yrjö taas pitkästä aikaa omassa yliskamarissaan, omalla vuoteellaan.
Hän on nukkunut raskaasti. Haava ei ole paha, mutta hänessä on kuitenkin jonkun verran kuumetta. Äiti istuu hänen vieressään lempeäsilmäisenä.
Heti hänen ajatuksensa kiintyvät huutokauppaan. On vielä huominen päivä ja ylihuominen, sitten... Ja uitto. Kuinka siinä on käynyt?... Hyvä Jumala, mikähän tästä lopuksi tulee?
Äiti laskee kätensä hänen otsalleen.
"Koettaisit nyt nukkua, sinä olet niin levon tarpeessa... Älä rupea ajattelemaan. Minä olen lähettänyt isälle sanan. Kyllä hän hoitaa sinun asiasi ja varmaankin pian tulee tänne juttelemaan... Olisi kai jo tullutkin, mutta minä sanoin, ettei sinulla sentään liene suurempaa hätää ja että täytyy hoitaa se uitto."
Äidin sanoista vuotaa suloista lohdutusta. Yrjö on niin perin pohjin uupunut, että hän mielellään heittää kaikki huolet. Isä on asioissa kiinni. Tästä vuoteelta ajatellen tuntuu isä ihmeelliseltä henkilöltä, joka kyllä voi järjestää mitä hyvänsä... Mutta Sylvi. Missä Sylvi on? Miksei hän ole tullut tänne?
Ja silloin vihlaisee väsyneen nuorukaisen sydäntä kipeästi. Hän muistaa polttavan selvästi, mitä Vilho veneessä sanoi... eikä Vilhon äänessä ollut valheen sointua... Silloin oli kyllä helppo vastustaa Vilhoa. Mutta nyt, jälestäpäin, nyt hiipii tuska sydämeen... Onko mahdollista, että Sylvi oli antautunut joihinkin lupauksiin, mennyt Vilhon ansaan?
Jos Yrjö olisi terve ja voimissaan, ei hän jäisi näitä asioita turhaan pohtimaan, vaan rientäisi Katosojaan avoimena ja suorana, kuten aina. Mutta talven hellittämätön työ ja äskeiset järkyttävät kokemukset ovat nyt riuduttaneet hänen tarmonsa.
Sylvi Yrjölle.
Rakkahin.
Olen liittänyt oheen niin tarkan kertomuksen Vilhon ja minun
viimeisestä kohtauksesta kuin olen osannut kirjoittaa. Siitä
näet, millaisen lupauksen olen antanut Vilholle ja missä
olosuhteissa sen tein. Voi, käyneeköhän sinulle selväksi, kuinka
vähän silloin ajattelin.
Kun se mies, jolle tuon lupauksen olin antanut, oli vainaja, teki
se minuun järkyttävän vaikutuksen. Olin suunniltani. Minulla ei
ollut rohkeutta tulla sinun luoksesi. Sitte kerroin kaiken isälle.
Isä osoitti minulle, kuinka väärin olin tehnyt, kuinka kurjaa oli
ensimmäisessä vastoinkäymisessä horjua luottamuksessa Jumalaan
ja sinuun. Nyt minä ymmärrän sen itsekin; silloin en. Mutta on
turhaa siitä puhua. Kaikki rukoukseni on, että uskoisit sen
valani sinua ajatellen tehdyksi.
Nähtyään kuinka syvästi moitteet minuun koskivat rupesi isä
minua lohduttamaan. Hän selitti, ettei tuollaisella valalla ole
sitovaa voimaa ja että minut oli viekoiteltu siihen julmalla
tavalla. Mutta minä en voi yhtyä siihen mielipiteeseen. Vannoin
sydämestäni, lujassa uskossa, ja nyt on Vilho vainaja – minulla
ei ole oikeutta pettää kuollutta.
On ihmeellistä ajatella syyn ja seurauksen järkkymätöntä
yhteyttä. Muistatko, silloin Rantalan tanssi-iltana minä sanoin
sinulle, etten ollut missään tekemisissä Vilhon kanssa. Silloin
poikkesin totuudesta tahallani, hieman uhmaten, koska ajattelin,
etten sinua enää tapaisi. Ja se valhe on kuitenkin aiheuttanut
Vilhon vihan sinua kohtaan ja vihdoin sen lyönnin, joka vei hänet
turmioon. Minä petin hänet silloin Rantalassa. Toisen kerran
petin hänet lupauksella, jonka annoin isälle; mutta silloin
ei minussa ollut tahallista vilppiä. Nyt olen pettänyt sinun
luottamuksesi minuun. Varjelkoon taivas, etten enää pettäisi
kuolleelle antamaani lupausta.
Tuskallista on todeta, vielä tuskallisempaa sinulle kertoa,
että petos asuu luonteessani. Se on kehkeytynyt siellä kuin
myrkyllinen sieni, tahtomattani. Minun ei sovi valittaa
kärsimystä, joka nyt jäytää sydäntäni. Eihän toki ole oikeutta
toivoa onnelliseksi elämää, jonka jokaisen hetken, kuinka kauan
se kestäneekin, petoksen varjo sumentaa.
Kun näin on, täytyy kotini huutokaupankin antaa rauhassa
tapahtua. Isäni, kuultuaan päätöksestäni, on samaa mieltä
ja pyytää kanssani sinua olemaan ryhtymättä mihinkään sen
suhteen. – Mitä sinun uittoosi tulee, sujuu se varmaankin nyt
onnellisesti, kun Vilho on poissa.
Ymmärtänet, etten ole voinut tulla luoksesi, vaikka ajatukseni
aina, aina viipyvät sinussa. Olen kuitenkin tiedustanut vointiasi
ja olen sydämestäni iloinen, ettei sinun käynyt huonommin.
Rakkahin, nyt olen sanonut sanottavani. Nyt olen lopussa...
Lopussa, lopussa, kuinka hirveänä se sana soi. Peitän käsin
kasvoni ja suuni, että estäisin sen kuulumasta.
Sylvi.Yrjön lukiessa tätä kirjettä, ovat hänen silmänsä kostuneet. Ensin hänelle niin ominainen tarmon puuska kuohahtaa hänessä. Tässä on jotakin väärää, jotakin harhaan osunutta, joka on ripeästi saatettava oikealle tolalle.
Mutta nyt on Yrjö vuoteessa, ja hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa ovat voivuksissa. Tarmon aalto alenee nopeasti. Kovin helposti hiipii sen tilalle alakuloinen katkeruus. Vilho puhui kuitenkin totta, Sylvi on ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa ollut heikko ja hauras, pettänyt Yrjön vaikean työn ja horjumattoman luottamuksen. Synkin mielin Yrjö nyt muistelee valvottuja öitään, huoliaan, ylivoimaisia ponnistelujaan, jotka monta kertaa olivat näännyttää hänet. Monta kertaa teki mieli heittää kaikki kohtalon huomaan, mutta silloin muisti hän aina Sylviä. Aina hän on ajatellut, että vaikka kaikki menisi, kaikki epäonnistuisi, olisi ainakin Sylvi jälellä. Ja nyt. Huutokauppa menee menojaan. Sylvin luottamus on ensi koetuksessa katkennut. Katkerampana kuin koskaan ennen elämässään huokaisee Yrjö nuo vanhat sanat:
"Heikkous, nimesi on nainen."
Muistamme, että kun Yrjö Kiviojan varressa sai kuulla syyn, joka oli aiheuttanut uiton pysähtymisen, lähetti hän sanantuojan ilmoittamaan asiasta isälleen.
Kun siis nyt Oskari Koskipää kuulee, että Uotilan tukit ja Suvannon pojan halot ovat tukkineet väylän, ei hänen vakavista piirteistään saata lukea mitään levottomuutta tai suurempaa hämmästystä. Pikemmin päinvastoin. Hänen harmaissa silmissään vilahtaa ilme, josta tarkka huomiontekijä voisi päätellä, että hän on jotakin tällaista odottanutkin. On vain, harvapuheinen mies kun on, ollut tyyten vaiti kaikesta, ettei tulisi kenties turhilla epäluuloilla loukanneeksi lähimmäistään.
"Poikako lähti sinne?" kysyy hän sanantuojalta yksikantaan.
"Niin lähti."
"No, eiköpähän tuo sitten selvinne."
Mutta kun Yrjöä ei seuraavaan aamuun mennessä kuulu, alkaa Oskari käydä miettiväiseksi. Että ne ovat kuitenkin uskaltaneet ryhtyä vehkeilemään? Jos poika on joutunut älläkkään ja odottaa hänen apuaan? Ripeästi, kuten aina, hän ryhtyy toimeen. Kaikki ne miehet, jotka ovat sijoitetut Könkäältä alaspäin, saavat seurata hänen mukanaan.
Kun hän pääsee perille, kuuluu ensimmäinen kysymys:
"Kuka täällä on päämies?"
Hänet neuvotaan hyvän tuttavamme "en-minä-tiedä" miehen luo.
"Kuinka te halkonne tähän olette panneet, meidän tiellemme?"
"Ei pääse eteenpäin, siellä on Uotilan tukit."
"No entä sitten! Seisottakaa ne."
"Ei se seisota. Se on tullut ensimmäisenä väylälle, ja laki on sen puolella."
"Luulisin minä ne lait tietäväni. Kiusanteolle ei niistä saa puolta, ei sitten nimeksikään."
"Jaa, en minä vaan tiedä. Sopii puhua isännälle."
Oskari kaivaa piippunsa ja sanoo hyvin tyynesti:
"Jos minä olisin toisempi mies, niin minä toimittaisin sille isännälle sellaiset maksut, että taitaisi olla iäksi maksamista. Sopisi hyvinkin nyt jättää meidän puut kuivalle, niin saisi katsoa, kuka ne sieltä korjaa... Vaan olkoon, ei se semmoinen ole miesten hommaa... Minnekä se meidän poika on joutunut?"
"Liekö mennyt Suvantoa tapaamaan. En minä tiedä."
"Pankaapas nyt kiireen vilkkaa sana kahta puolta, Uotilaan ja Suvantoon. Että Uotilan tukit nyt seisovat ja Suvannon halot lasketaan. Ja että sitten laskee Tukki-Oskari puunsa ja sitten vasta Uotila."
Ja sen enempää puhumatta Oskari kääntyy miehiinsä, jotka suuressa piirissä seisten ovat jännittyneinä kuulleet tätä sananvaihtoa.
"Nyt menee yksi osa teistä Järvelle", aloittaa Oskari miehilleen, "ja tekee sinne suuren puomisilmun, johon nämä Suvannon halot lasketaan. Puomeja sopii ottaa mistä vain käteensä saa, sillä nyt on hätätila. Toinen sakki seuraa minua, niin panemme noille Uotilan puille sulun. Ja kolmas sakki auttelee ensin tukkeja sulun alta kiireimmän kautta Järvisuvantoa kohti, ja heti kun virta on vapaa, alkaa laskea halkoja. Ne halot sitten, niinkuin sanoin, vedetään siihen Järven rantaan puomin suojaan."
Jo virkistyy jätkien mieli, ja juttu alkaa juosta. Tämän selkkauksen kestäessä he ovat käyneet yhä tyytymättömämmiksi. On kuulunut murinaa. On pelätty, että Metsäkylän puut jäävät kuiville ja että siis palkkoja ei saada Yrjöltä.
Mutta nyt on vallalla toinen ääni. Tukki-Oskari, Tukki-Oskari, kuuluu kaikkialta. On siinä manua, on se silmänsä pessyt, on jukoliste. Se kun ei senkuin viittasi, niin suu tuppeen toisilta. Ei sen nenälle näissä hommissa hypätä.
Ja niin tulee entisestä Tukki-Oskarista vielä kerran sankari. Taas muistellaan hänen muinaisia tekojaan, kun hän kerran, Rantalan tulipalossa, karstaksi palaneenakaan ei antanut kantaa itseään siihen taloon, mistä hänet oli ajettu, vaan komensi viemään lautalle. Ei ole monta sellaista miestä tukkijätkien tusinassa.
Sen päivän aamuna, jona Yrjö on saanut Sylvin surullisen kirjeen, on Kivioja vihdoinkin Suvannon haloista vapaa; on varmaa, että Yrjön omista tukeista ensimmäiset tänään ehtivät Järvisuvantoon.
Oskari on saanut tiedon Vilhon kuolemasta ja poikansa haavoittumisesta; hän on kuitenkin siksi työssä kiinni, että ei voi lähteä tapaamaan Yrjöä, vaikka mieli tekisi. Huutokauppa on parin päivän päästä. Rahojen saamiseksi on välttämätöntä, että tukkeja on ehtinyt Järveen niin paljon kuin mahdollista.
Mutta niiden miesten mukana, jotka ensimmäisten tukkien kera saapuvat Järvisuvantoon, on Oskari lähettänyt pojalleen terveiset.
Keväisen illan hämärtyessä astuu nuori jätkä Koskipään haavikon läpi ja menee pirttiin.
"Nyt ne on sitten ensimmäiset tukit Järvessä, isäntä käski sanomaan", tokaisee hän suoraa päätä.
Lempeä, reipas Aliina tulee ensin aivan kalpeaksi ja herahtaa sitten rajuun itkuun.
"Menkää... menkää itse sanomaan... Siitä vaan ylös vintille... kun minä olen tällainen."
Tukkipoika kiipeää portaat hieman ihmeissään. Eikä hänen ällistyksensä suinkaan vähene Yrjön yliskamarissakaan. Sillä kun hän on ilmoittanut asiansa vuoteessa makaavalle nuorukaiselle, luo tämä häneen raukean, ykskaikkisen katseen ja sanoo:
"Tervehtikää isää ja kiittäkää häntä."
Sitten hän sulkee silmänsä.
Niine hyvineen saa tukkipoika lähteä.
"Sun helevita! Ei edes sauhua tarjonnut, saati sitten kahvia,"
Tuo viesti, joka kuitenkin julisti koko talven kestäneiden ponnistusten voiton, ei todellakaan tee Yrjöön juuri minkäänlaista vaikutusta. Mieli ei nouse maasta, masennus ei kaikkoa. Mitäpä hän nyt enää tällä voitolla. No niin, saavathan toki syrjäiset omansa. Mutta hän itse. Hänessä on kaikki kuin kuollutta. Päämäärä on painunut olemattomiin, vieden toivon mukanaan.
XII
HUUTOKAUPPA-PÄIVÄ
Työ on ollut niin kiireellistä, ja hätäilemätön Oskari on niin huolellisesti valvonut laskumiesten häntäroikan hommia, että vasta huutokauppapäivänä, aamulla ani varhain, hän on lähestymässä Järvisuvantoa. Kun poika on sairaana vuoteessaan, on luonnollisesti isän tartuttava toimeen ja kiireen vilkkaa painuttava Pystyjoki-yhtiön konttoriin, konsuli Behrin puheille.
Oskarin ensimmäinen aikomus on poiketa kotiin, Yrjöä tapaamaan. Mutta sitten tuo omituinen arkuus, joka ennenkin on pysyttänyt hänet poissa pojan yliskamarista, saa taas hänessä vallan. Mitäpä tässä, kiireen ollen, turhan tautta meloskelemaan yli tulvivan joen kotitalolle. Parempi oijustaa suoraan jokisuuta kohti, kun kerran asia on selvä. Eihän siinä pojan kanssa mitä neuvottelemista... ennemmin sitten palatessa, kun rahat on taskussa – jos on.
Konsuli Behr, Pystyjoki Oy:n mahtava johtaja, on kaiken aikaa aivan erikoisella mielenkiinnolla seuraillut Yrjön uittohommaa, onpa hän huomaamattomalla, mutta tehokkaalla tavalla sitä tukenutkin, vaatimalla täsmällistä tarkkuutta uittokaluston laatuun ja kuljetukseen nähden. Hän on joka hetki tarkoin selvillä, missä asti tukit ovat ja kuinka työ sujuu, ja hän tuntee iloa onnistumisesta sekä yhtiön että omasta puolestaan. Varsin hyvin hän myöskin tietää nuoren Suvannon onnettoman kohtalon ja Yrjön haavoittumisen.
"Ne ovat miehisiä miehiä, ne Koskipäät", sanoo hän sahanhoitajalle. "Pojassa on tarmoa ja isällä kokemusta ja taitoa. Ne laskevat kuin laskevatkin Kiviojan kaikella kunnialla."
Ja tuon tuostakin konsulin kylmään sydämeen hiipii muisto omasta poikavainajastaan; on aivan kuin Yrjön rohkea työ virittäisi sen uuteen eloon. Hän pehmenee, vaipuu omaksi kummakseen haaveisiin ja tuntee suurta halua auttaa Koskipäitä heidän vaikeassa pulassaan. Erään yllätyksen hän katsoo olevansa sekä oikeutettu että velvollinen tekemään Kiviojan ensimmäiselle laskijalle; mutta siitä hän on visusti vaiti.
Kun huutokauppa lähenee päivä päivältä, eikä Koskipäästä kuulu ketään, ei edes noutamaan sovittua uittosummaa, alkaa konsuli käydä levottomaksi. Mitä siellä nyt on tapahtunut? Onko jotakin hullusti? Aikovatko he lopultakin päästää Katosojan vasaran alle?
Ja kun Oskari, huutokauppa-aamuna vihdoin astuu konttoriin, tulee konsuli aivan silminnähtävästi iloiseksi, nousee reippaasti tuoliltaan, paiskaa kättä kuin tutulle ja sanoo suoraa päätä:
"No, siinähän olette vihdoinkin."
"Sieltä ei päässyt ennemmin, kun pojasta ei nyt ole apua."
Tilinselvitys sujuu ilman vaikeuksia, mutta kun Oskari on kirjoittanut kuitin, kysyy konsuli omasta aloitteestaan:
"Ja tuletteko nyt tuolla summalla toimeen?"
"Ei tulla", vastaa Oskari lyhyesti. Hän tuntee konsulin, hän ei hukkaa sanoja, ei pyydä luottoa... Tietää se sen itsekin, jos haluaa olla tietävinään. Kummankin silmät tähtäävät tutkivasti toisiaan.
Johtaja Behr mietiskelee hetken. Hänen edessään on ylpeä ja luja mies, joka on tehnyt yhtiölle useamman kuin yhden palveluksen. Se olisi nyt tuen tarpeessa. Ja mikä siinä, ettei sopisi auttaa... Kyllä ne maksavat velkansa, ja onhan talo takeena... Näyttäisi se kenties hyvältä uloskin päin... Yhtiötä on monesti moitittu kylmyydestä.
Mutta sanaakaan ei konsuli sano, tarttuu vain verkkaisesti puhelimeen.
"Halloo! Lähettäkää auto tänne... Neljännestunnin kuluttua... Hyvä."
Sitten hän kääntyy Oskariin päin.
"Pääsette minun mukanani autossa takaisin."
Ei Oskarin kieli taivu muodollisiin kiitoksiin. Harmaat, älykkäät silmät vain välähtävät ja otsan suoni paisuu. Hän ei liioin kysy mitään, sanoo vain yksikantaan:
"No se..."
On vaikea ajatella perinpohjaisempaa muutosta kuin Suvannon isännässä on tapahtunut hänen poikansa kuoleman jälkeen.
Ukkohan on ollut kuin vanha tervaskanto, jota ei myrsky muuta, eikä vaihteleva sää kuluta; mutta sellaisen kannon voi salama äkkiä murskata.
Parissa päivässä on hänen vartalonsa näyttänyt painuvan köyrympään. Posket ovat valjut ja kuopalle vaipuneet, ja tummissa silmissä kiiluu kytevä hehku. Työt saavat jäädä. Hän vaeltaa hitain askelin paikasta toiseen, löytämättä rauhaa, eikä keskustele muiden kuin vaimonsa kanssa.
Koko talo on käynyt hiljaiseksi. Palvelusväki on pelonsekaisen tunteen vallassa. Piiat kuiskailevat toisilleen ja ihmettelevät: he ovat nähneet isännän tuntikausia viipyvän raamatun ääressä. –
Ja yksinäisinä hetkinään Suvanto itse tekee tiliä elämästään, punnitsee tekojaan ja toimiaan... Alituisesti hän muistelee poikaansa ja miettii sitä, mitä on saanut kuulla Vilhon ja Yrjön viime kohtauksesta. Mitähän nuorten välillä oikeastaan on mahtanut tapahtua?
Huutokauppa-päivä lähenee lähenemistään.
Huutokauppa-päivän aamuna on Katosojan patruuna noussut varhain ja pukeutunut parhaimpiinsa.
Tuossa merkillisessä miehessä ilmenee jälleen sama kevytmielisyyteen vivahtava ominaisuus, josta hän pelaajana on ollut niin tunnettu: kun kaikki on menetetty, jaksaa hän iloisesti alistua, näyttämättä mitään epätoivon merkkiä. Vaikka hän sairautensa takia on heikko, tahtoo hän nyt olla reipas ja iloinen. "Maailma on vain pelihuone, josta tulee lähteä hymyillen ja velkansa maksaen", se on hänen vanha tunnuslauseensa.
Ja tosiaan on hieno ja huoleton hymy hänen vanhoilla kasvoillaan, kun hän menee Sylvin huoneeseen.
Sylvi on huonovointinen, kalpea ja riutunut; hajamielisenä, harhailevin silmin hän tuijottaa eteensä, alituisia ajatuksiaan hautoen.
"Kas niin, tyttöseni", sanoo patruuna iloisesti. "Nyt on jännityksen ja suunnitelmien aika päättynyt. Nyt on parasta heittäytyä kohtalon huomaan ilman turhia huolia. Koetapa nyt näyttää pirteältä. Maailma ei saa luulla, että Katosojan huutokauppa on samaa kuin hautajaiset."
Melkein hämmästyneenä Sylvi katsoo isäänsä, joka siinä seisoo kuin viimeinen ritari, täysin comme il faut, himmeissä silmissä alistuvaisuuden uljas iloisuus. Mutta sitten hän pudistaa päätänsä väsyneesti.
"Voi isä, ihailen teitä... niinkuin ennen äitikin. Mutta minä en jaksa. Pelkään voimieni loppuvan kesken. Sen vuoksi on kai parasta, että pysyttelen huoneessani."
"Niinkuin tahdot, niinkun tahdot, ehkä se onkin sinulle helpompaa", vastaa patruuna, taputtaen keveästi Sylviä olalle.
Sitten hän viheltäen lähtee omaa kamariaan kohti.
Mutta väkisinkin hän hätkähtää, huomatessaan Suvannon äijän seisovan keskellä huonetta, vakaana, muuttuneena, murtuneena. Ja jotakin hämmästyksen tapaista on myöskin Suvannon painuneissa silmissä, kun hän näkee vainoamansa miehen noin hienona ja iloisena perikatoaan odottamassa. Suvannon isäntä se ensinnä ojentaa kätensä ja sanoo:
"Minulla on sinulle puhumista".
"Tee hyvin ja paina puuta", vastaa patruuna kohteliaasti kuin parhaimmalle ystävälleen.
"Olen aivan tähän päivään saakka odotellut velan suoritusta. Minusta on ollut syytä odottaa, ja olen luullut, että tämä huutokauppa sillä tavoin ilman muuta jää. Mutta kun mitään ei ole kuulunut, läksin tietämään, että aiotaanko vasta täällä, itse tilaisuudessa..."
"Ei tule mitään suorituksia, valitettavasti."
"Ja miksei?"
"Senhän tiedät, minulla ei ole."
"Mutta sivulta... Minusta on näyttänyt..."
"Se on erehdys. Minä olen kieltäytynyt kaikesta."
Syntyy äänettömyys. Suvannon raskas katse tähtää miettiväisenä Katosojan patruunaa.
"Sitten ei huutokauppaa pidetäkään. Minä estän sen", sanoo hän vihdoin.
– Mitähän hornan juonia sinulla taas on? – välähtää Katosojan aivoissa. Mutta hän on liian tarkka ihmistuntija sanoakseen sitä julki. Hän näkee vainoojansa kasvot surun ja tuskan uurtamina ja pyytää hillitysti:
"Selitähän, mitä sinä tarkoitat?"
"Se on niin, että nämä saatavat ovat nyt minulle aivan tarpeettomia. Joutavat viipyä. Ehtiihän ne tuonnempana."
Patruunan sydän sykähtää ja hän huudahtaa hätääntyneesti:
"Herran Jumala! Millä minä ne koskaan suoritan, kuoleva mies."
"Tottahan aika neuvon antaa... Siinä on vielä sekin, että sinä olit jo silloin hukkaan menevä mies, kun minä sinua autoin. Siihen auttamiseen liittyi omahyväisiä aikeita; niistä minä nyt olen saanut rangaistuksen. Ja saanut olet kai sinäkin, minkä lienet väärin tehnyt... On näinä viime päivinä käynyt minulle selväksi, että en minä lyötyä lyö."
Katosojan patruuna on aina ollut sellainen, että vastoinkäymisessä hän on uljas ja iloinen, mutta myötätuulta hän ei kestä vaan käy heikoksi. Nytkin hän tavattomasti hätääntyy. Kyyneleitä kihoo hänen vanhoihin silmiinsä. Jäsenet alkavat vavista, eikä hän tiedä, mitä tekisi tai sanoisi. Hän nousee. Täytyy toki jollakin tyynnyttää tämä hermostus. Hän astuu kaapilleen, ottaa sieltä lasit ja pullon, jonka hän varta vasten on huutokauppatilaisuuteen säästänyt, ja asettaa ne Suvannon eteen.
Tämä antaa kaiken rauhassa tapahtua, mutta nostaa sitten verkkaisesti syrjään oman lasinsa ja sanoo:
"Anna olla."
Syntyy pitkä, kiusaava äänettömyys.
"En minä rahan puolesta... Mutta saisit sinä minulle sanoa, minkä tautta niitä suorituksia ei tullut. Minä luulin sen metsähomman onnistuneen ja olleen sitä varten."
Patruunan otsa synkkenee.
"Nuorten välille lienee tullut jotakin."
"Juuri siksihän minä tätä peräilen. Tässä on jotakin, jota minä en ymmärrä. Ymmärtänetkö sinä?"
"Sylvi on minulle kertonut", vastaa patruuna. "Eikä siinä ole mitään sellaista, ettet sinäkin saisi sitä kuulla."
Ja nyt alkaa patruuna kertoa. Hän tekee Suvannolle tyynesti selkoa kaikesta siitä, mitä on saanut kuulla tyttäreltään. Hän kertoo, kuinka hän on yrittänyt muuttaa Sylvin mielipidettä ja kuinka hän sitten, siinä onnistumatta, muistaen aikaisempia tapauksia, on päättänyt jättää kaikki kohtalon haltuun.
"Ja nyt lienee sinulle selvää, etten minä voi hyväksyä sivullisten suorituksia, kävi miten tahansa."
Suvannon isäntä ei sano ainoatakaan sanaa. Hän istuu liikkumattomana ja tuijottaa suoraan eteensä oudosti kytevillä silmillään. Pitkiä hetkiä kuluu. Sitten hän nousee ja ojentaa kätensä.
"Se on sillä tavalla, että minun on nyt asia Koskipäähän."
Koskipäässä ei huutokauppa-päivänä ole ollut mitään erityisempää jännitystä. Oskari on uitossa. Yrjö on lojunut kamarissaan synkissä mietteissä. Ja Aliina hyörii jokapäiväisissä askareissaan alakuloisena ja huokaillen.
Kun sitten piika ikkunasta näkee Suvannon tulevan verkkaisin askelin pihan yli, säikähtää hän kuin kummitusta.
"Herra siunaa! Vanha Suvanto! Mitä se täältä hakee?"
Emäntä valahtaa valkeaksi ja jäykistyy alalleen. Vielä silloin kun Suvanto jo astuu sisään, ovat hänen silmänsä pelästyksestä laajentuneina.
Mutta Suvanto tervehtää hiljaa, astuu rauhallisesti luo ja ojentaa kätensä.
"Sano sinä, Aliina, pojallesi, että menisi hetimiten Katosojaan... Koettaisi korjata, mitä korjattavissa on... Ja että nöyryyttäisi mielensä, jos lie ylpeyttä... Sano vielä, ettei siellä ole huutokauppaa... ja että kosto on yksin Herran."
Hämmentyneenä, pelon ja hämärän liikutuksen vaiheilla Aliina tuijottaa Suvannon riutuneita kasvoja ja painuneita, raskasilmeisiä silmiä. Hän ei tiedä, mitä tehdä tai sanoa. Mutta kun hän huomaa toisen aikovan lähteä, saa hän kuitenkin lausuneeksi:
"Etkö sinä istumaan?"
"En minä nyt. Hyvästi."
Ikkunan läpi Aliina vielä katsoo Suvannon perään. Murtuneempaa miestä ei hän tiedä nähneensä.
Mutta vanhan Suvannon merkillinen käynti tekee Yrjöön syvän vaikutuksen.
"Ei ole huutokauppaa." Suvanto on siis peruuttanut sen, sopinut patruunan kanssa. On selvää, että Vilhon hukkuminen on siihen vaikuttanut.
"Korjaisi mitä on korjattavissa." Tietääkö siis Suvanto? Onko hän ollut mukana houkuttelemassa Sylviä tuohon lupaukseen? Vai onko patruuna, onko setä kertonut, heidän sopiessaan Suvannon kanssa huutokaupan jättämisestä?
"Että nöyryyttäisi mielensä." Mihin on tuo surun murtama mies sillä tähdännyt? Epäilemättä siihen, ettei Yrjö nyt, kun hänen vaikean työnsä tulokset on hyljätty, kun hänen luja luottamuksensa on petetty, paaduttaisi sydäntään ja katkeralla ylpeydellä kostaisi Sylville hänen heikkouttaan. Kostaisi, jättämällä kaikki silleen, antamalla asioiden kulkea omia teitään kuten vanha Suvanto kostossaan oli aikonut tehdä. Ettei Yrjö vieraantumisella rankaisisi uuvuksiin ajettua Sylviä hänen hetkellisestä heikkoudestaan, vaan nöyryyttäisi mielensä ja koettaisi lähestyä häntä, korjata kaikki, "sillä kosto kuuluu Herralle".
Mitä syvemmälle Yrjö pohtii näitä asioita, sitä ankarampi liikutus alkaa hersyä hänen sydämessään. Onhan Vilhon ja vanhan Suvannon omakin kohtalo elävänä esimerkkinä siitä, mihin väkivaltaisuus ja ylpeä kostonjano johtavat. Ja varmaan on vanhan Suvannon sydämessä täytynyt tapahtua aivan järkyttävä muutos, ennenkuin hän on saattanut siinä määrin nöyrtyä, että on lähtenyt tänne, Koskipäähän, vihamiestensä ja vastustajiensa eteen, sanomaan näitä sanoja.
Ja nyt Yrjö herää kuin jostakin masennuksen horteesta. Tarmo sähköistää jälleen hänen sydämensä, ja miltei ihmetellen hän tutkii omaa sieluaan. Vain tautia ja turtumusta on ollut tämä synkkyys. Jos hän on jaksanut uurastaa läpi talven, jos hänen siveellinen voimansa on kyennyt kilpistämään Vilhon alhaiset viittailut, miksi sitten antautua nyt, kun on kysymyksessä vain ikävän saartaman tytön hetkellinen heikkous. Missä onkaan nyt piileksinyt hänen nuorekas uskonsa elämään. Ei, toimeen on hänen jälleen tartuttava ja uljaasti, satunnaisuuksista välittämättä siirrettävä elämä oikeille raiteilleen.
Ja reippaasti hän nousee ja pukeutuu lähteäkseen Katosojaan.
Mutta nyt ovat myöskin konsuli Behr ja Oskari Koskipää ehtineet Katosojaan ja istuvat patruunan huoneessa keskustellen.
Oskari aprikoi kyllä mielessään, että hänen olisi oikeastaan mentävä poikaansa puhuttelemaan, mutta ei saa kuitenkaan sitä tehdyksi konsulin takia. Ja mitä, pianhan huutokauppa alkaa. Silloin hän kyllä tapaa Yrjön ja ehtii selittää asiat, minkä niissä selittämistä on.
Katosojan patruuna kertoo hyvin avomielisesti Suvannon äijän käynnistä ja antaa kautta rantain ymmärtää, millä tavoin nuorten välit ovat rikkoutuneet.
"Siis ei tule huutokauppaa, ei suoriteta maksuja, ei vietetä kihlajaisia", sanoo konsuli ihmeissään. "Mutta huutajia saapuu kyllä kello kahdeksitoista, vai kuinka?"
"Luultavasti. Mutta heille ilmoitetaan, että 'väliintulleen maksun takia peruutetaan' ja niin edelleen, konsulihan tietää. Muuta ei liene tehtävissä."
"Kuulkaahan, patruuna, tämä ei minusta tunnu ollenkaan hyvältä. Olisi parempi, että tapahtuisi huutokauppa ja tulisi kihlajaiset. Tässä on liian paljon ihmeellistä. Ei tosielämä tapaa olla näin konstikasta."
"Asian kululle ei kumminkaan mitään mahda".
Syntyy hiljaisuus. Oskari, joka patruunan kosketellessa nuorten välejä on hätkähtänyt ja huutokaupan raukenemisen johdosta painunut entistä totisemmaksi, nousee nyt mitään virkkamatta ja astuu ulos. Hänestä tuntuu täällä olo nyt tarpeettomalta; joka tapauksessa hänen pitää käydä heti Yrjön mieltä kuulemassa.
Portilla hän kuitenkin pysähtyy ja miettii pitkän aikaa. Sitten hän kääntyy ja astuu vakain askelin Sylvin kamaria kohti.
Masentunut, suruun vaipunut Sylvi olisi mieluummin nähnyt kenet tahansa edessään kuin Yrjön isän, jota hän aikaisemminkin aina on arkonut ja ikäänkuin pelännyt. Hän kimmahtaa tuoliltaan, hänen suurissa silmissään on eräänlainen kauhistus, ja kelmeitten kasvojen väri vaalenee vieläkin.
Oskari huomaa sen ja tapailee keveätä äänensävyä.
"No, Sylvi, huutokauppaa ei sitten olekaan."
Sylvin katse painuu ja vapisevat huulet kuiskaavat:
"Ei."
On hiljaista.
"Kuulin isältäsi, että teillä on jotakin Yrjön kanssa", sanoo Oskari hämillään. "Ajattelin mennä sitä Yrjöltä tietämään, mutta kuulosti siltä, että se on lähtöisin sinun puoleltasi."
Tuskaisin silmin Sylvi tuijottaa Oskariin kuin tuomariinsa, ja jäsenet alkavat vavista. Kuluu tuokio. Tyttö parka ei kuitenkaan osaa mitään vastata, vaan lyyhistyy tuolilleen ja alkaa itkeä.
"Älä sinä pidä minua kovana. Mutta kyllä tämä nyt on sellainen asia, että sinun täytyy koettaa hillitä itseäsi."
Jokin voima tuntuu säteilevän Oskarista Sylviin. Nyyhkytykset lakkaavat. Tyttö rauhoittuu vähitellen ja sanoo sitten hiljaa, mutta niin epätoivossa kuin maailman onnettomuus saisi selityksen hänen sanoistaan!
"Vilho Suvanto lupasi avata Yrjölle uittoväylän, jos... jos minä en koskaan menisi naimisiin..."
"No eipä nyt enää ole juonilla rajaa", pääsee Oskarilta siveellisen suuttumuksen vallassa.
Sylvi tuskin kuulee näitä sanoja; hän jatkaa kaukaisena, itsekseen:
"Ja minä vannoin sen."
Oskari on selvästi hämmästynyt tuosta tunnustuksesta.
– Joutavaa, lapsekasta, – pyörii hänen kielellään, mutta hän ymmärtää toki vaieta ja mietiskelee pitkän aikaa eteensä tuijotellen.
"Lupasi avata väylän", aloittaa hän vihdoin verkkaisesti. "Ja jos hän niin tekee, sillä nimenomaisella ehdolla, sinä sitten..."
"Niin, setä."
Nyt nostaa Oskari päänsä ja katsoo tyttöön älykkäillä silmillään.
"Mutta sitä ehtoa hän ei ole täyttänyt. Väylän avasin minä."
Äänen lujuus saa Sylvin säpsähtämään. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin kuiskaa kauhuissaan:
"Mutta hänhän on kuollut."
"Asiallista puolta se ei kuitenkaan muuta", sanoo Oskari pehmeämmin. "Väylä kuului meille, vaikka nuori Suvanto oli mennyt sen rikollisesti tukkimaan. Ei sen avaamiseen hänen lupaansa tarvittu."
Jotain tällaista on isäkin Sylville selitellyt, ja nyt Yrjön isä sen vahvistaa. Mutta Sylville tällainen asian ratkaisu tuottaa viiltävää kipua. Epätoivo ja itsesyytösten tulva kohottaa taas kyyneleitä silmiin. Hänen menettelynsä on ollut tuiki tarpeeton, se on ollut vain raskas petos Yrjöä kohtaan... Vihdoin jonkinlainen puolustushalu saa hänessä vallan, ja hän sanoo alakuloisesti:
"Luulin Yrjön olevan hukassa ja halusin pelastaa hänet."
"Niin, olet tullut luvanneeksi toiselle jotakin, ehdolla, jota toinen ei ole täyttänyt eikä olisi voinut täyttää", huomauttaa Oskari tyynesti. "Ja kuitenkin haluat pysyä lupauksessasi."
Mutta kun Sylvi, josta tämä kaikki on sekavaa ja tuskallista, ei vastaa mitään, jatkaa Oskari edelleen:
"Ei sellainen lupaus ketään sido... Sehän on samaa kuin sopisit kellon vaihdosta jonkun kanssa, ja vaikka sitten kävisi selville, ettei toisella kelloa olekaan, niin sinä vaan väkisinkin haluaisit antaa omasi."
Jotakin hämärää valoa virtaa Sylvin sieluun. Sitten raju puistatus kiitää läpi hänen ruumiinsa, ja hän kätkee kasvot käsiinsä ja sanoo viiltävässä epätoivossa:
"Kaikki, mitä teen, osuu väärään, setä... Minulla ei ole oikean ja väärän vaistoa. Omatuntoni ei kai ole puhdas... Mutta silloin... silloinhan kuitenkin on parempi, että Yrjö on päässyt minusta."
Ja taas seuraa nyyhkytys, mutta nyt kyyneletön, äänetön, ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt. Kuluu tuokio. Sitten Sylvi luo Oskariin silmänsä, joiden ripsissä kosteus kimaltelee.
Oskari on ymmällä, räpyttelee silmiään. Sylvin surumielinen, puhdas kauneus suorastaan hämmästyttää häntä, ja outo hellyys tulvii sydämeen. Miltei tekisi mieli silittää tuota pientä päätä, mutta hän pidättyy siitä kuitenkin ja sanoo epäröiden:
"Se on ihminen niin kumma tuossa vaiheessaan, lie sen itsekukin kohdaltaan kokenut... Sanoisin minä sinulle kuitenkin, että älä sinä tyhjästä tee syytä itsellesi äläkä asetu poikkiteloin elämäsi eteen... Siitä et selviä yksinäsi kärsimällä, vaikka miten tahtoisit."
Hetken Oskari vielä seisoo epäröiden paikallaan. Sitten hän astuu luo, puristaa kömpelösti ja ujosti Sylvin kättä, nyökäyttää päätä, koettaa hymyilläkin, ja rientää sitten pois, jättäen tytön yksikseen.
Tähän aikaan on Yrjö juuri nousemassa Katosojan portaita, ja nyt tapahtuu, että isä ja poika kohtaavat toisensa juuri näillä portailla. Ilo ja hämmästys on molemmin puolinen.
"Ka", sanoo Oskari lauhasti, ojentaen kätensä.
Yrjö tarttuu käteen ja punastuu huomattavasti.
"Mene nyt Sylvin luo", kehoittaa isä vakavasti ja lähtee kävelemään.
Yrjö katsoo hänen peräänsä, on kummissaan, epäröi, mutta rientää sitten pamppailevin sydämin Sylvin huoneen ovelle.
Ihmiset, joille on ilmoitettu huutokaupan peruutuksesta, alkavat jo olla vähissä, kun Sylvi ja Yrjö vihdoinkin, pitkän ajan perästä, tulevat Sylvin kamarista ja menevät patruunan huoneeseen.
Siellä on vieraita, vanha nimismies, tohtori, pari kirkonkylän isäntää, konsuli Behr. Lasit höyryilevät pöydällä.
Nuoret astuvat patruunan eteen käsi kädessä. Tytön vielä kalvakoilla poskilla punertaa vienosti, ja silmät säteilevät kuin tähtien valo: nuorukainen on vakaa, oudon liikutuksen vaalentama.
Katosojan patruuna, tämä merkillinen mies, joka on vastoinkäymisessä iloinen, mutta onnessa heikko katsoo heitä, ei kykene sanomaan mitään, kasvot vain nytkähtelevät. Vavahtelevin käsin hän tarttuu lastensa käsiin ja liittää ne yhteen, kaikki neljä.
"No peijakas", huudahtaa vanha, leikkisä nimismies. "Kihlajaisethan täällä on, eikä mitään huutokauppaa. Mutta saman tekevä. Kauppa kun kauppa. Missä se nuijamies on? Paukauta kiinni."
Ja niin paukahtaa kuin paukahtaakin huutokauppa-nuija pöytään, vapauttavasti, iloa ja onnentuntua herättäen – aivan toisin kuin vielä muutama tunti sitten oli odotettu.
Kun sitten asiaan kuuluvat tervehdykset ja onnentoivotukset on suoritettu, sanoo konsuli Behr:
"Minulla on yhtiön edustajana vielä muuan toimitus tehtävänä, joka mielestäni varsin hyvin sopii tähän tilaisuuteen. Kuten herrat tietävät, on Kivioja tänä keväänä ensi kertaa menestyksellisesti laskettu. Työ ei tosin vielä ole loppuun suoritettu, mutta jo nyt voi sanoa sen täydelleen onnistuvan. Se reipas työ on erinomaisen tärkeä ja merkityksellinen. Hyvin huomattavassa määrin se kohottaa syrjäseutujen metsien hintaa ja avaa uusia mahdollisuuksia niin hyvin puiden omistajille kuin niiden ostajillekin. Siitä syystä on yhtiömme päättänyt lahjoittaa pienen muiston sille miehelle, jolla on suurin ansio tässä vaikeassa uitossa."
Tämän sanottuaan hän ojentaa komean kultakellon perineen Yrjölle. Kuuluu eläköön-huutoja, onnentoivotuksia ja uteliaita kysymyksiä; Yrjö saa tehdä selkoa talvisen ponnistelunsa vaiheista.
Mutta siihen ei meillä enää ole syytä puuttua. Lopetamme tähän kertomuksen Sylvin ja Yrjön rakkaudesta, Järvikylän elämästä, ja pyörteestä, joka meuruaa yhtä himokkaana kuin silloinkin, kun se, nieli Suvannon onnettoman pojan syvyyksiinsä, kuljettaen hänet pahasti runneltuna ruumiina miltei kotinsa kynnykselle.