[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3i_x2GLcP6QzjKhHIb-Gv6LaRF5Oxh19tBoZVc2U0JM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1711,"Nuoren Sylvi-tytön koettelemus","Kara, Jalmari",1890,1936,"1711-kara-jalmari-nuoren-sylvi-tyton-koettelemus","1711__Kara_Jalmari__Nuoren_Sylvi-tytön_koettelemus","Romaani","romaani",[],[],"fi",1927,null,49241,305077,true,[],[],[],"Järvikylään Pystyjoen varrelle sijoittuva romaani alkaa traagisella onnettomuudella joen pyörteessä. Tarina seuraa velkaantuneen Katosojan talon tyttären, Sylvin, elämää ja koettelemuksia maaseutuyhteisössä, jossa kalastus ja maanviljely määrittävät asukkaiden arkea.","Jalmari Karan 'Nuoren Sylvi-tytön koettelemus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1711. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","NUOREN SYLVI-TYTÖN KOETTELEMUS\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEERO KASKI [Jalmari Kara]\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\n\n\n\nI\n\nJÄRVIKYLÄ JA ITSE PYÖRRE\n\n\nMeidän on aluksi, ennenkuin kertomus lähtee kulkuun, syytä tutustua\nlähemmin Järvikylään ja itse pyörteeseen -- tuohon kuohuvaan\nkurimukseen, jonka imevää voimaa ei mikään näytä voivan vastustaa\nja jonka syvyyksiin Suvannon nuori poika niin omituisella tavalla\njoutui, ajautuen pahasti runneltuna ruumiina miltei kotinsa\nkynnykselle. --\n\nPitkä, monipolvinen Pystyjoki saa alkunsa kimmeltävien, korkeiden\nerämaanvaarojen yksinäisistä lähdejärvistä, joiden vesi on kuultavaa\nkuin kristalli ja joiden koskemattomuutta kalamiehen pyydys ani\nharvoin, jos koskaan lie loukannut. Hyppelevinä puroina se aloittaa\ntaipaleensa, leikkien ja tanssien, sukeltaa siellä täällä jängän\nsammaleeseen, niin piiloon, ettei sitä juuri huomaakaan, mutta\npulpahtaa sitten jälleen näkyviin ja polveilee viidakoissa ja\nryteiköissä mustia poukamia muodostellen.\n\nMutta pian se saa lisävettä. Siihen yhtyvät kymmenet haarajoet. Se\nalkaa levitä, nostaa paikotellen kuohuvia aaltoja ja vaahtopäitä\nkoskia. Sen virta käy yhä vuolaammaksi, yhä useammin sen pinta särkyy\nepälukuisissa nivoissa ja koskissa, sillä suotta ei sen nimi ole\nPystyjoki.\n\nAlempana se tekee laajan mutkan etelään; ja juuri tuon mutkan\neteläisimmässä kärjessä joki levenee pitkäksi, mutta melkoisen\nvirtavaksi suvannoksi, jota sanotaan Järveksi. Kun maa niillä seuduin\non vehmasta ja viljavaa, on suvannon rannalle aikojen kuluessa\nsyntynyt Järvikylä.\n\nKylän talot eivät mitenkään ole erikoisia, ovatpahan vain varsin\ntavallisia maalaistaloja pienehköjen peltojensa keskellä. Lukuisat\nkullenuotat, joita kesäiseen aikaan näkee kuivumassa telineillään,\ntodistavat kyllä, että kalastus on kylän asukkaille kenties yhtä\ntärkeä elinkeino kuin maanviljelyskin -- oli varsinkin entisinä\naikoina.\n\nOn kuitenkin yksi talo, Järven alapäässä, joka siron ulkomuotonsa\nja varsinkin puutarhansa takia huomattavasti eroaa kaikista muista:\nse on Katosoja. Katosojan isäntä on näet herra ja nähnyt paljon\nmaailmaa; ja onhan hänen Sylvi-tyttärensä nytkin miltei ryökkinä,\nvaikka isä elämällään on saattanut talon niin suuriin velkoihin.\n\nMutta Järvestä on joella vielä lähes kahden peninkulman matka mereen.\nHeti suvannosta selvittyään se lähtee reippaasti alkuun, kaartaa\njälleen pohjoista kohti, pusertuu kallio-uomaansa, käy vuolaaksi,\nkuohuvaksi, ärjyväksi, kunnes se kiitää eteenpäin valtaisena koskena,\nviskellen kuin vihassa kuohupäitä aaltojaan. Et saa enää ääntäsi\nsen rannalla hevin kuulumaan. Se nielee tukin miltei näkymättömiin\nvalkeaan vaahtoonsa, se pärskyttää laineitaan korkealle karien ja\nsalakivien huipuilta, pudottaen ne pirstoutuneina vaahtipalloina\ntakaisin uomaansa. Sen ääni muuttuu oneaksi, hornamaiseksi, miltei\nkarmien selkäpiitä, jos sitä yksinäsi yössä kuuntelet. Se näyttää\npäivällä, auringon kimalteessa, lukemattomia väriloistoisia\nsateenkaaria, mutta yöllä se kääriytyy utuvaippaan, jonka hymyilevä\nkuu koristelee miljaardein timantein.\n\nSellainen on Pyörrekoski. -- Ja tässä koskessa on itse pyörre.\n\nOn näet niin, että juuri hiventä ennen kuin koski jälleen talttuu\nsuvannoksi, kohoaa vedestä mahtava ja jyrkkä kallio. Raivokas koski\nei mahda sille mitään. Virta ryntää kyllä päin, syöksee hyökkäävien\naaltojen rivistön hornamaisella vimmalla kallion kivirantaa vasten,\nulvoo kuin himokas susi, mutta kääntyy sitten nöyrästi sivulle, yhä\nvielä vaahtoista harjaansa pudistaen. Niin sen täytyy voitettuna\nkaartaa vahvempansa. Mutta heti kun se on sivuuttanut kallion\nkärjen, se ryntää vihollisensa taakse. Helvetillisellä riemulla se\nsyöksee kalliontakaiseen syvänteeseen valtavat vesimääränsä. Se\nirnuu hurmiossa, se pyörii, se tanssii, se kiskoo mukaansa kaikki,\nmikä suinkin on liikkuvaa, ja pyörittää sitä kuvaamattomassa\nnoidankarkelossa kuohujen keskellä. Voi poloista koskenlaskijaa,\njonka silmä tai käsi on pettänyt, joka on päästänyt venheensä liian\nlähelle veden vastustamatonta imupiiriä -- sillä siinä on itse pyörre.\n\nLukemattomia uhreja on tämä pyörre vaatinut. Se on surmannut\nSuvannosta kaksi ja Koskipäästä yhden miehen. Se tanssittaa suurta\ntukkia pystyssä kuin sätkyäijää, onpa se tuntikaupalla pyörittänyt\nkurimossaan kokonaista tukkilauttaakin. Jokainen vene, olkoonpa\nmiten luja tahansa, pirstoutuu kuin päre sen repivissä kuohuissa --\nniinkuin pirstoutui sekin, jolla Suvannon nuori poika tuli alas.\n\nSillä heti kun koski on purkanut tappionsa raivon tähän pyörteeseen,\ntähän hornan tanssiin, se talttuu, tyventyy ja väsähtää suvannoksi.\nSe on kaivertanut sivummalle tyynen ja syvän poukaman, jossa sen\naallot asettuvat hiljaiseen lepoon, hyväilevästi tuuditellen lastuja,\nrisuja, kaarnaa, minkä mitäkin sinne pakoon puikahtanutta.\n\nJa siinä, tuon poukaman perällä on Suvannon suuri ja mahtava talo,\nkylän lukko, olkoonpa, että se sijaitsee runsaan kilometrin päässä\nJärvikylän keskuksesta.\n\nVähän ylempänä, joen toisella puolen, siinä, missä Pyörrekosken\nnielu jo alkaa olla hyvin voimakas, sijaitsee Koskipää, vauras ja\nedistyvä talo sekin, vaikka se vasta verraten myöhään on muuttunut\ntavallisesta töllistä näin upearakenteiseen asuun.\n\nSuvannon äijä, joka on vanhaa, ylpeätä sukua ja suurentelevaa lajia,\nvihaa sydämestään Koskipään isäntää, joka hänen mielestään on ollut\nvain tavallinen souvari, mutta rikkaan naimalla keinotellut itsensä\nihmisten joukkoon. Koskipään isäntä vuorostaan karttelee Suvannon\näijää.\n\nAinoa poika on kummassakin talossa -- eivätkä nämä pojatkaan ole\nsovinnossa.\n\n\n\n\nII\n\nJÄRVIKYLÄN TANSSIT\n\n\nKen on maalainen, tai muuten paljon oleskellut maalla, sanokoon miltä\ntuntuu, kun huhu tuo viestin, että kylällä, jossain, on tanssit?\n\nEnsinnäkin tuo huhu. Tuskin kukaan tietää, kuka sen panee kiertämään.\nSehän näyttää lehahtavan siivilleen ihan itsestään kuin huoleton\nperho kesäisen päivän lämmössä. Se tietää tien asumattomien seutujen\nyli, se liitelee yli vesien, se ehtii elopelloille ja suhisee tuulena\nkuhilaissa.\n\nLauantaina sujuu työ niinkuin ennenkin ja syödään työstä päästyä\nniinkuin ennenkin. Hyvin tarkka huomioitsija saattaisi ehkä havaita\njotakin tyystin salattua iloa nuorten katseissa. -- Mutta saunassa\ntoimitetaan jo pesu paljon huolellisemmin, ja nuorukainen hioo\npartaveistään tavallista kauemmin.\n\nJa koko sunnuntaiaamupäivän on mieli suloisen rauhattomuuden vallassa.\n\n\"Tiedä, viitsiikö sinne lähteä. Mitähän sieltä vaan hakee\", saattaa\nnuori tyttö sanoa, mutta on kuitenkin pukeutunut puhtoisimpiinsa.\n\n\"Mitäs tuolta. Mutta eihän sitä aina tässä kotosallakaan\", vastaa\nnuorukainen vanhan miehen välinpitämättömyydellä, vaikka lähtee\ntuntikausia liian aikaisin astuskelemaan kylää kohti.\n\nTällainen itsestään syntynyt huhu se nyt oli liihoitellut pitkin\nPystyjoen laaksoa. Kauniina elokuun sunnuntaina tiedettiin\nkaikkialla, että Järvikylän Rantalassa on illalla tanssit, ja tuosta\ntiedosta aiheutuviin valmisteluihin ryhdyttiin niin yhtäällä kuin\ntoisaallakin.\n\nMitä erityisesti tulee Koskipäähän, sattui vielä niin, että sen\ntalon ainoa poika, Yrjö, ylioppilas, oli juuri lauantaina saapunut\nmaailmalta kotipaikalleen. Yli kaksi kuukautta oli hän viettänyt\nkesälomastaan maanmittarien mukana Pohjois-Suomen metsissä, samoin\nkuin edellisenkin kesän oli kokonaan viipynyt poissa. Tosin oli\nhän viime joululoman aikana kotonaan. Mutta silloin peitti pimeys\nmaailman ja tuisku tuprutti tiet umpeen, niin että hänestä nyt,\nkesän kuumimmillaan ollessa, tuntui siltä kuin ei hän olisi nähnyt\nsynnyinseutujansa vuosikausiin.\n\n\"Saisit sinä muuttaa nuo valkeat housusi, mokomat\", sanoo äiti\nhänelle, kun hän on lähdössä tansseihin.\n\n\"Harmittaahan minua itseänikin, äiti hyvä. Mutta kun kaikki muut ovat\nsen tuhannessa kurtussa, niin minkäs teet.\"\n\nJa siinä, rantaäyräällä, seisoo nyt Koskipään Yrjö,\nkaksikymmenvuotias, solakka, ruskeasilmäinen ja ruskeatukkainen\nylioppilas, päällään avoin, sinertävä paita, jalassa hohtavan valkeat\nhousut. Hän seisoo siinä, iltaan painuvan auringon paisteessa, ja\nkatsoo koskea ylös, katsoo yli metsän, jonka takana on Järvikylä ja\ntanssit. -- Juoksujalkaa rientää hän alas törmää veneelleen, tarttuu\nsauvoimeen ja aikoo ensin yli. Mutta sitten sauvoin, vanha tuttava,\nikäänkuin hurmaa hänet; hänet valtaa halu koettaa, vieläkö vene\ntottelee häntä niinkuin ennen, ja niin hän lähtee työntelemään koskea\nylös, veden kohistessa keulan edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Pyörrekosken alla, joen toisella puolen, sonnustautuu Suvannon\ntalon ainoa poika niinikään lähtöön.\n\nKomeat riukuvarret on jalassa, helapää puukko vyöllä ja kaulassa\nkirjava liina. Tämä Suvannon nuori isäntä on pitkähkö, hieman\nkumaraharteinen ja tummaverinen; hän on selvänä perin harvasanainen,\nmutta pienissä pikisissä silmissä on jotakin salamielistä ja vaanivaa.\n\nEnnen lähtöään hän aukaisee avaimellaan tuvan kaapin ja sulloo\nviinapullon taskuunsa.\n\n\"Saisit sinä kaataa siitä minullekin, minulta on kaikki lopussa\",\nsanoo Suvannon äijä pojalleen.\n\nSillä sellainen maine on tällä Suvannon nuorella pojalla, että\n\"sillä on sitten aina, ja mistähän se sitä aina saa\". Ei ole sitä\nhuvitilaisuutta, ettei hän vinkkaisi kylän parhaita poikia, kutakin\nvuorostaan, nurkan taa ja tarjoisi. Vaikka hän ei ole mikään\ntappelupukari, on hän kuitenkin kylän lukko, eikä häntä hevin\nuskalleta vastustaa, hänen rikkautensakaan takia. Ei liioin ole hyvä\nlähennellä Katosojan Sylviä, jonka kanssa Suvannon Vilhon tiedetään\n\"pitävän yhtä\", vaikkeivät he kihloissa vielä olekaan; tarvitaanko\nsiinä kihlausta, kun Katosojan patruuna on Suvannon äijälle korviaan\nmyöten velassa.\n\nSuvannon poika siis kaataa isälleen sen minkä tämä haluaa ja lähtee\nsitten astumaan jokivartta ylös.\n\nNiin kulkevat pyörrekoskelaiset tansseihin, toinen vettä, toinen\nmaata pitkin.\n\nMutta kun sitten Katosojan Sylvikin on saanut itsensä kuntoon ja\nlähtee kotinsa koivukujaa pitkin alas kylätielle, silloin syntyy\ntämän tanssi-illan ensimmäinen vähäinen kohtaus.\n\nOn näet niin, että tällaisina huvi-iltoina on Suvannon Vilholla\ntapana poiketa Katosojaan Sylviä hakemaan, ja sitä ei nuori, tuskin\nkahdeksaatoista täyttänyt Sylvi oikein tahdo sulattaa. Vaalea,\nsirovartinen Sylvi on äidin puolelta jo kauan ollut orpo; ja kun\nVilho näin tulee, on emäntäpiian huulilla aina pisteliäät sanat\nja silmissä ilkku, joka nostattaa veret poskiin. Ja mitäpä vielä\nsiitäkään, mutta Vilho saattaa pistäytyä isän kamariin, tarjota... Ja\nsitten isä alkaa taas.\n\nNuori Sylvi on miltei lapsonen vielä. Kyllä hän aavistaa, että\nVilhosta on tuleva hänen miehensä, tavallaan hän pitääkin Vilhosta,\nmutta hänen naisellisuutensa uinuu yhä, ja väärin olisi sanoa hänen\nhentoja haaveitaan rakkaudeksi.\n\nSylviä siis tuskastuttaa se, että Vilho tulee häntä noutamaan. Mutta\nei hän liioin halua lähteä edeltäpäinkään tansseihin, sillä kun\nhän niin on joskus tehnyt, on Vilho ollut äänettömänä ja totisena,\nikäänkuin loukkaantuneena; jäipä hän kerran isän kanssa istumaan\nja viipyi myöhään yöhön. Tämän kaiken vuoksi on Sylvistä viisainta\nlähteä hieman aikaisemmin ja kääntyä koskelle, Vilhoa vastaan. -- Ja\nniinpä hän nyt menee koivukujaa alas kylätielle.\n\nSattuu juuri silloin siihen vastakkaiselta suunnalta Koskipään\nkotiutunut ylioppilas, joka ankaran sauvomisen jälkeen punoittaa\nkovasti ja pyyhkii hikeä otsaltaan. Ja Sylvi ja Koskipään Yrjö ovat\ntoki vanhoja lapsuudentuttuja, vaikka he Yrjön poissaolon takia eivät\nolekaan tavanneet toisiaan pariin vuoteen.\n\nNyt huomaa Yrjö Sylvin, pysähtyy, nostaa käden silmilleen ja tähyilee\nkuin ilmestystä. Seuraavana hetkenä hän ripein askelin kiiruhtaa\ntyttöä kohti ja heiluttaa lakkiaan.\n\n\"Sinäkö se olet, sinähän se kuitenkin olet, Sylvi\", huudahtaa\nKoskipään nuori ylioppilas. \"Minä en ollut uskoa silmiäni. Sinustahan\non tullut täysi nainen. Ja kauniskin olet kuin ruusu.\"\n\nSylvistä on tämä nuorukainen nauravine silmineen ja ponnistuksesta\npunoittavine poskineen ikäänkuin jonkun kaukaisen maan tai ammoin\nluetun romaanin sankari. Hän ei saa sanaakaan suustaan, ei edes\ntervehdystä, punastuu vain hiusmartoon saakka, ja silmät säteilevät.\n\n\"Anna minulle kätesi; molemmat kätesi oikein, Sylvi... Ja annas, että\nsinua katsastan! Jopa sinä olet ehtinyt eduksesi muuttua tällä aikaa.\"\n\nYhä vieläkin on tyttö ääneti, hymyää vain iloisesti ja yrittää\nheikosti irroittaa käsiään, joihin nuorukainen on tarttunut.\n\n\"Tanssimaanko sinä olet lähdössä?\"\n\n\"Kuinkas muuten.\"\n\n\"No sitten mentiinkin yhdessä, eikös vaan? Annappas nyt, kun\nminä oikein pistän käteni sinun käsikoukkuusi, niin toiset pojat\npakahtuvat kateudesta... Ja sitten matkalla kerrotaan kahta puolta\nkaikki kuulumiset... No, no, mitäpä tässä turhia kainostellaan,\nlapsuudentoverit... Ellei... Ellei sinulla vain omaa mielitiettyä ole?\"\n\nNuori tyttö sävähtää uudelleen punaiseksi ja vastaa hätääntyneesti:\n\n\"Ja mitä nyt vielä!\"\n\n\"Sitähän minäkin.\"\n\nOliko tämä valhe? Olivatko nämä hetkellisesti pulpahtaneet,\nharkitsemattomat sanat se paha, jonka varassa kaikki myöhemmin tuleva\nhiljalleen versoi ja kehittyi? Kuka voi sen sanoa.\n\nSillä olihan Sylvi kuitenkin selvillä siitä, että hänestä\ntarkoitettiin varakkaan Suvannon miniää. Hän oli kuullut sen\nvanhempien suusta, sivulliset olivat siitä vihjailleet, eikä hänellä\nitselläänkään ollut mitään Vilhoa vastaan. Toiselta puolen taas\nei kylläkään ollut mitään lujempaa sidettä kuin humalaisten isien\nsuurentelevat sanat ja sitten tämä Vilhon ainainen, vaikka väisteliäs\nja ikäänkuin kaukaa kiertävä seuranpito.\n\nMiten tahansa. Mutta jos ajattelemme tätä nuorta, vielä uinailevaa\nnaista, niin millä muulla tavalla hän olisikaan saattanut vastata?\nEttä on hänellä Vilho, joka tosin ei ole puhunut mitään rakkaudesta,\nmutta josta isä ja ihmiset höpisivät ja jota vastaan hän nytkin oli\nlähtenyt, tullakseen hänen rinnallaan tanssiin... Sellainenhan on\ntäysin mahdotonta.\n\nSylvi siis vastasi niinkuin vastasi, ja nyt lähtevät nuoret -- Sylvi\ntosin epäröiden ja hidastellen -- huvitaloa kohti. Juttelu vapautuu,\nilo syttyy silmiin ja vanhat, lapsuudenaikaiset muistot yhdistävät...\n\nSilloin kuuluu ripeitä askelia heidän takaansa, ja siinä seisoo\nnyt Vilho Suvanto, jurona kuten tavallisesti, pikisissä silmissä\nomituinen ilme. Hän tarjoaa _ensin_ kätensä Yrjölle, ja tervehtää\nSylviä ohimennen ja huolettomasti, kuin omaansa ainakin.\n\n\"Milloin sinä olet tullut näille main?\" kysyy hän Yrjöltä.\n\n\"No vasta eilen, veli veikkonen. Mitäs sinulle kuuluu?\"\n\n\"Olet kai jo varemmin lähtenyt kylälle, koska en lakkasuon aukealla\nsinua nähnyt?\"\n\n\"Ei, kyllä minä tulin aivan äsken, mutta vesiteitä, pukkimalla...\nTeki mieli pitkästä aikaa... Ja osuin suoraa päätä pahki tätä Sylviä,\njosta poissaollessani on kehkeytynyt oikea Järvikylän kukkanen.\"\n\nSuvannon poika ei vastaa mitään, räpyttelee vain pieniä silmiään.\nSylvikin on perin totinen ja katsoo maahan. Silloin alkaa Yrjö\nKoskipää aavistella jotakin ja tilanne käy noloksi.\n\nVilho oli astellut jokirannan tuttua tietä verkkaisin askelin\nja perin valoisalla mielellä. Vaikka hän ei tehnytkään mitään\nvarsinaisia, määräperäisiä huomioita luonnon kauneudesta, vaikutti\nympäristö häneen kuitenkin. Hän pysähtyi kuuntelemaan, minne\nviidakosta lentoon pyrähtänyt pyy laski; Lakkasuolle päästyään hän\npoimi muutamia heleästi keltaisia lakkoja suuhunsa, seisahtipa\nporraspuulle ja kumartui katsomaan kuvaansa, joka himmotti alhaalla,\nsuon mustassa ja tyvenessä lätäkössä. Mielessä kulki keveitä ja\niloisia kuvitelmia: Hän on menossa tansseihin, poikkeaa Katosojaan ja\nkysyy:\n\n-- Onko Sylvi-neiti kotona?\n\nTietysti Sylvi on kotona ja tulee häntä tervehtimään.\n\n-- Iltaa... Poikkesin kysymään, lähdetkö Rantalaan? Siellä on tanssit.\n\n-- Olenhan minä niistä kuullut, mutta en oikein tiedä...\n\n-- Jos sinua ei haluta, niin en minäkään välitä... Onko pappasi\nsisällä?\n\nJa Vilhon suu vetäytyy ihan hymyyn, kun hän siinä, polulla,\nkuvittelee näin kysyvänsä. Hän on selvästi näkevinään, kuinka Sylvin\nsuuret silmät hätääntyvät ja kuinka tyttö sitten hermostuneesti\nvastaa:\n\n-- Isä on kai kamarissaan... Jos menet sinne, niin minä tulen sitten\nnoutamaan, kun olen valmis.\n\nOn sentään mukavaa, että tuollaisella vähäisellä kysymyksellä: \"onko\npappasi sisällä\", voi suorastaan pakottaa isästään aran Sylvin\nlähtemään tansseihin.\n\nMutta kun Vilho ehti Järvikylään, yhä viipyen näissä valoisissa\nkuvitelmissaan, huomasi hän jo kaukaa nuoren tytön Katosojan kujan\nsuussa ja hänen edessään valkeahousuisen pojan, joka elehti käsillään\nja näytti vilkkaasti juttelevan. Tyttö oli Sylvi, siitä ei ollut\nepäilystäkään, mutta kuka oli tuo nuorukainen?... Tuo nuori, herran\nnäköinen mies, joka nyt tarttui Sylvin molempiin käsiin, piteli\nhetken, nauroi ja kumarteli, ja kaapaisi vihdoin tyttöä käsipuolesta\nja lähti häntä taluttamaan kylää kohti?\n\nIhan vaistomaisesti Vilhon askeleet kiihtyivät, ja hänen sydäntään\nkarmaisi oudosti. Hän saattoi jo kuulla Sylvin naurun, nähdä hänen\npunastuksensa, hänen vähäiset estelynsä, kun toinen tahtoi häntä\nmatkaansa. Ja nyt tunsi hän jo pojankin: sehän oli Koskipään Yrjö...\nmistä sitten lieneekään siihen ilmestynyt.\n\nJa siinä tuokiossa tulvahti Vilhon sydämeen eriskummainen\nvastenmielisyys Yrjöä kohtaan, samalla kun jokin hämärä vaisto vaati\nhäntä osoittamaan välinpitämättömyyttä Sylville.\n\nKun myöhemmin, sen jälkeen kun he jo olivat tervehtineet, Yrjö sanoi\nnuo varemmin mainitut sanat: \"... osuin pahki tätä Sylviä, josta\npoissaollessani on kehkeytynyt oikea Järvikylän kukkanen\", kuohahti\nsokea raivo Vilhon sydämessä, ja hän ajatteli katkerasti ja samalla\nylpeästi:\n\n-- Lipitä, mitä lipität. Toisen omaa sinä nyt havittelet, kylläs sen\nvielä tiedät.\n\nJa koko loppumatkan hän oli vasten tahtoaan yrmeä ja äänetön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRantalan, tanssitalon, kuistilla seisoskelee nuoria miehiä, joiden\npiirteitä ei hämärän takia voi erottaa; paperossit vain kiiluvat\npimennosta. Kuu ei ole vielä noussut. Taivaanranta on tumma, ja sitä\nhalkovat tuon tuostakin kalevantulet, elokuun äänettömät salamat.\n\n\"Kas, kuinka tarjoaa piippuun\", lausahtaa muuan jätkä niitä\nkatsellessaan.\n\nJuuri silloin saapuvat Katosojan Sylvi, Suvannon Vilho ja Koskipään\nylioppilas. He nousevat portaat yhtä äänettöminä kuin ovat tulleet\nmiltei koko matkan.\n\n\"Kuka se on tuo posliinipöksy!\" kysyy äskeinen jätkä.\n\n\"Sehän se on Koskipään maisteri\", vastaa hiljainen ääni pimennosta.\n\nValssi on juuri tanssittu ja Haitari-Aapo liruttelee hiljaa\nkaksirivistään, hiukan lepuuttaakseen käsiänsä.\n\nYrjö eroaa seurastaan ja painuu poikien joukkoon kattelemaan tuttuja:\ntytöt ottavat Sylvin iloisesti supattaen vastaan; mutta Vilhon\nsaa tuo äskeinen, outo raivo, jonka syytä hän ei voi, kenties ei\ntahdokaan selittää itselleen, painumaan suoraa päätä kamariin,\nisännän pakinoille.\n\nJo helähtää haitarista komeat alkurepäisyt ja sitten alkaa iloinen\npolkka:\n\n    Ai jai jai, kun mukavia kuulin,\n    Ai jai jai, kun mukavia kuulin,\n    ai jai jai, kun mukavia kuulin,\n    niityltä niitetyltä...\n\nKatosojan Sylviä ei juuri tanssiteta. Siinä on Vilhon vaikutusta,\ntuon näennäisesti juron ja rauhallisen nuorukaisen, jonka arvovalta\nnytkin, vaikka hän itse ei ole saapuvilla, on niin uhkaava, ja jolla\n\"sitten aina on ainetta ja rahaa\". Mieluummin annetaan \"Katosojan\nryökkinän\" pidellä seiniä, kuin halutaan joutua Vilhon pikisten\nsilmien tuleen. -- Mutta Koskipään Yrjö, hän ei näistä asioista tiedä\nmitään, ja hän se tyttöä tuon tuostakin pyörittää.\n\nMutta nyt on niin, että Yrjö Koskipään äiti on tämän samaisen\nRantalan tyttäriä, joten siis Rantalan emäntä on Yrjön täti.\n\nYrjö katsoo suorastaan velvollisuudekseen käydä isäntäväen puolella;\nhän tervehtää tätiään ja koputtaa sitten isännän kamarin ovelle.\n\n\"Täällähän miehet istuvat\", sanoo hän iloisesti Rantalan ukolle ja\nVilholle, joka siinä paraikaa kaatelee ryyppyjä laseihin.\n\n\"Otanko ma sinullekin lasin?\" kysäisee Rantalan ukko.\n\n\"Tokko ne nämä herrat näin valkeanväristä\", naurahtaa Suvannon poika,\nnäennäisesti aivan leikkiä laskien.\n\nKoskipään ylioppilas ei tahdo kieltämällä loukata; hän ei sano mitään.\n\nJa niin kilistetään ja tyhjennetään ensimmäinen lasi.\n\nSuvannon poika täyttää uudelleen ja sanoo:\n\n\"Mies kun mies ja lasi kun lasi.\" Hän on jo hieman punaisissaan,\nmutta on tunnettu siitä, ettei juuri koskaan juovu.\n\nMutta siihen sanoo Yrjö Koskipää:\n\n\"Ei veikkoset! Kyllä minä tämän homman jätän teille ja lähden tyttöjä\npyörittelemään. Terve mieheen!\"\n\nTähän ei Suvannon poika vastaa mitään, mutta naurahtaa niin käreästi\nja omituisesti, että se vielä etehisessäkin soi Yrjön korvissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt tanssivat Katosojan Sylvi ja Koskipään Yrjö tulista masurkkaa,\novat tanssineet jo kauan. Tanssi kiihtää, nuori veri kiihtää; eikä\nkumpikaan halua tunnustaa väsymystään, tunnustaa tappiotaan.\n\n\"Väsyttääkö sinua?\" kysyy Yrjö.\n\n\"Eikä väsytä\", vastaa tyttö punaisissaan.\n\nNiin he jatkavat, ja Yrjön tumma, aaltoileva tukka liimautuu\nriippuvina suortuvina hikiseen otsaan.\n\nKun sitten Haitari-Aapo vihdoin harventaa tahtia ja lopettaa, johtaa\nYrjö kohteliaasti tyttönsä ulos vilvoittelemaan.\n\n\"Eihän se tanssi mitään, mutta se jäähyllä käynti\", kuuluu kuistin\npimennosta, kiiluvan paperossin takaa.\n\nJa sitten kun Sylvi ja Yrjö jo ovat ehtineet pihamaalle:\n\n\"Mitä se tuo posliinipöksy höynää tota Katosojan ryökkinää...\nMissähän Vilho on?\"\n\n\"Se on isännän kanssa.\"\n\nOudon ilkeästi nuo turhanaikaiset sanat koskevat Yrjöön. Nopea\nkuvasarja säjähtää hänen tajuntaansa: hän muistaa omituisen\nkohtauksen Katosojan kujan päässä, muistaa Vilhon äskeisen\nnaurahduksen isännän kamarissa ja liittää nämä yhteen äskenkuulemansa\nkokkalauseen kanssa... Vallan äänettömänä hän saattelee Sylvin\netäämmälle.\n\nKuu on noussut. Se kiertää taivaalla kuin vereenkastettu kiekko:\nsen valossa saavat kastehelmet punavivahteisen hohteen. Järven\nkimmeltävällä pinnalla ei liiku värettäkään, mutta tässäkin heikossa\nvalossa saattaa erottaa ranta-alpien omituisesti himmentyneen\nkellanvärin, joka peilikuvassa näyttää sysimustalta. Luonnon\näänettömyydessä, jonka vain kosken pauhu viihdyttävästi rikkoo,\ntuntuu olevan suoranaista loihtua.\n\nKumpikaan ei rohkene häiritä hiljaisuutta.\n\nJa tässä, hopeanhohteisen taivaan alla, on meillä tilaisuus lähemmin\ntarkata Katosojan nuoren Sylvin mielentilaa.\n\nVaikka matka tanssipaikalle kului pingoitetun äänettömyyden vallassa\noli Sylvi vielä sisääntultaessa tyttömäisen iloinen. Hän viihtyi\nmielellään Vilhon seurassa, hän tunsi jollakin tavoin nauttivansa\nsiitä salaperäisestä mahdista, jota Vilho osasi ympärilleen levittää.\nHän tiesi, että toiset tytöt häntä kadehtivat, ja hänen lapsellista\nturhamaisuuttaan kutkutti se, että Vilholle ja hänelle aina tehtiin\ntilaa. -- Mutta nyt Vilho jätti hänet heti sisään päästyään, eikä\nsitten enää tullut. Jätti, niinkuin oli tehnyt joskus ennenkin. Ja\nmistä syystä? Oliko hän, Sylvi, tehnyt väärin siinä, ettei ollut\nodottanut Vilhoa kuin orja herraansa, vaan lähtenyt edeltäkäsin\nYrjön, entisen leikkitoverinsa kanssa? Kiusa ja häpeä oli seistä\nseinää pitelemässä toisten tyttöjen salaa ilkkuessa, kiusa ja\nhäpeä oli panna merkille, että tuo Vilhon kummallinen mahti hänen\npoissaollessaankin vaikutti poikiin, niin että he vain arkoen\nhäntä tanssittivat. Ja kaikkein suurin kiusa: mitä ajatteli Yrjö,\njoka iloisena ja kauniina pyöritteli kaikkia tyttöjä -- ja joka\ntulomatkalla varmaankin oli jotakin huomannut. \"Vilhohan pitää minua\nkuin hevostaan\", kuohahti äkkiä Sylvin povessa, ja hänestä tuntui\nkuin hän olisi herännyt pitkästä unesta.\n\nKun sitten nuori ruskeasilmäinen ylioppilas oli häntä tanssittanut\nyhä uudestaan ja uudestaan, kaiken aikaa iloisesti rupatellen; kun\nhe pyörivät tulisessa masurkassa kestävyydestä kilpasilla; silloin\nSylvin mieliharmi haihtui ja tyttömäinen, vilpitön ilo sädehti hänen\nsilmistään.\n\nJa nyt, kuistilta, heidän ulos tullessaan, viskattiin jälleen ilkeä\nviittaus Vilhoon; ja sen kuuli Yrjökin.\n\nHeidän seisoessaan siinä kuutamossa kuohuu tytön nuori povi\nneuvotonta vihaa. Hän luo syrjäsilmäyksen Yrjöön, joka katsoo\njärvelle, äänettömänä ja mietteissään. Sylvin on tavattoman tukala\nolla.\n\n\"Mitä tuo viittailu oikeastaan tarkoittaa, Sylvi?\" kysyy Yrjö\nvihdoin, ja hänen silmänsä loistavat kuutamossa suurina, syvinä ja\ntotisina.\n\n\"Ihmisten puheita\", kuuluu nopea ja miltei vihainen vastaus, jota\nseuraa ylpeä niskannakkaus.\n\nYrjö katsoo katsomistaan tuota solakkaa, kaunista tyttöä, joka siinä,\nlämpimän yön loisteessa, on kuin tuoksuva lehdokki.\n\nSitten he lähtevät takaisin tanssihuoneeseen.\n\nPiirileikki on käynnissä, ja laulun kauniit sanat ja surunvoittoinen\nsävel muuttavat ja tyynnyttävät aivan erikoisella tavalla nuoren\nSylvi-tytön mielialaa. Äsken kuohahtanut vihan aalto alenee ja\nlientyy kipeäksi kaipaukseksi. Hän tuntee olevansa hyljätty ja yksin\nja hänen tekisi mieli lähteä, mutta ei kumminkaan saa sitä tehdyksi.\n\nNyt ei Yrjökään häntä enää tanssita. Yrjö on tietysti huomannut ja\nvetäytynyt syrjään, kuten kaikki muutkin. Mitäpä hän tahtoisi ryhtyä\nsellaiseen, josta sitten pilkkasanat sinkoavat vasten kasvoja, kuten\näsken kuistilla.\n\nSe huomio herättää salatun nyyhkeen povessa, ja nuori Sylvi-tyttö\nistuu siinä alakuloisena, pää painuneena, ja kärsii ennentuntematonta\ntuskaa.\n\nJa sitten tulee Yrjö, tulee kuitenkin, ja pyytää valssiin. Mutta\nnuorukainen ei sano nyt sanaakaan, kiidättää vain totisena ympäri\nlattian. Vaikkei Sylvi häneen katsokaan, on hän kuitenkin näkevinään\nhänen kukoistavat kasvonsa, hänen ruskean, lainehtivan tukkansa ja\nkirkkaat silmänsä. Ja yhtäkkiä Sylvi tuntee, että nuo sädehtivät\nsilmät ovat häneen kiinnitetyt, hänen kasvoihinsa. Tyttö nostaa\npäänsä ja katseet yhtyvät. Kuinka nuo totiset, ruskeat silmät samalla\nkysyvät, polttavat ja rukoilevat! Sylvi ei enää voi irroittaa niistä\nkatsettaan, ei, vaikka miten tahtoisi. Hän tuntee veren pakenevan\nposkiltaan. Kaikki hänen ympärillään hämärtyy yhdeksi ainoaksi\nsekavaksi pyörteeksi, jonka mukana hän kiitää, liitelee kuin ilmassa.\nHän tuntee nuorukaisen käden kiertyvän uumilleen yhä lujemmin ja\nlujemmin, tuntee kättänsä puristettavan, ja hän puristaa vastaan,\nhänen on ikäänkuin pakko siihen. Sydän on pakahtua riemukkaan ja\nsamalla tuskaisen hurmion vallassa, eikä hän enää näe mitään muuta\nkuin nuo syvät, totiset, paistavat silmät, jotka kysyvät, polttavat,\nrukoilevat.\n\n\"Sano minulle, kun lähdet, niin saatan sinua\", kuiskaa Yrjö\ntukahtuneesti, kun tanssi on loppunut.\n\n\"Sanon\", vastaa Sylvi kuin unessa, vaipuen voimattomana penkille.\n\nKynnyksellä, keskellä oviaukkoa seisoo Vilho kädet housuntaskuissa\nja kantapäillään kiikkuen. Hänen tummilla kasvoillaan on omituinen\nvääristys, sillä hän on kyllä nähnyt tämän tanssin.\n\n\n\n\nIII\n\nSUVANNON VILHON RAKKAUS\n\n\nKuten varemmin on sanottu, on Suvannon juureva äijä kunnan kaikkien\nvarakkaimpia miehiä, ylpeä ja karskisanainen, joka ei vääjää ketään.\nHän on hyvä maamies ja hyvä viinamies, mutta harvoin, jos koskaan,\nhäntä nähdään aivan juovuksissa.\n\n\"En minä niistä raittiuksista. Puolet ikäänsä ovat olevinaan\nraittiita ja aina siitä saarnaavat; sitten yltyvät juomaan, eivätkä\nmuuta teekään\", on hänellä tapana sanoa. No, kun sellainen mies\nsitten kasvatti ainoaa poikaansa, niin hyvää piti tulla jälki. Työhön\nsai poika totutella nuoresta pitäen, kovaan ja sitkeään työhön, mutta\nkouluja ei äijä kannattanut.\n\n\"Mitäpä niihin maamiehen mukulaa; herroiksi ja narreiksi niissä\noppivat.\"\n\nKansakoulun Vilho kuitenkin kävi, \"että oppi panemaan nimensä\npapereihin\", kuten äijä sanoi; mutta siihen se sitten loppui. Ja\nkieltämättä oli näissä periaatteissa paljon tervettä järkeä, sillä\nolihan tulevalle isännälle kotona yllin kyllin työtä ja oppimista.\n\nKun sitten poika pääsi ripille, kaatoi isä ankaran ryypyn isoon\npikariin.\n\n\"Ota\", kuului suora ja lyhyt kehoitus.\n\nJa kun poika hieman ujosteli tottumattomuuttaan, toisti äijä\ntiukemmin:\n\n\"Ota, ettei sitten isona miehenä veriin lennä!\"\n\nNiin annettiin Vilholle jo nuorena täyden miehen vapaus, vapaus,\njoka kuitenkin velvoitti kenties lujemmin kuin side, sillä hänen oli\nnoudatettava isän esimerkkiä ja hänen tuli tietää, että viina ei\nsuinkaan ollut aine, jonka kanssa kävi leikkiminen.\n\nSe vapaus johti hänet jo varhain kylän raitille. Ja tuskin tarvitsee\nsanoakaan, että tyttöjen aitan ovet aukenivat liiankin helposti\ntälle pitkälle ja komeanpuoleiselle, vaikka hieman jurolle ja\numpimieliselle \"suuren rikkaan\" pojalle. Jo varsin nuorena hän tuli\nkotiinpalatessaan tietämään, miten kesäinen sunnuntai-aamu kimmeltää,\nkun aurinko vasta on nousemassa ja linnut heräävät laulamaan. --\n\nHänen äitinsä, pieni, hiljainen, kalvakas nainen, joka kokonaan\noli miehensä lujan tahdon kahleissa, pudisteli päätänsä pahoilla\nmielin, koetteli varoitella, neuvoskella ainoaansa, valittipa joskus\nitselleen äijällekin.\n\n\"Hah, hah, ha\", nauroi silloin Suvannon ukko sydämensä pohjasta.\n\"Anna sinä pojan sortteerata, ettei upakkomaata pelloksi havittele.\"\n\nSilloin kun Katosojan Sylvi ilmestyksen tavoin valtasi Suvannon pojan\nsydämen, oli kevät herkimmillään.\n\nOli sunnuntai. Oltiin kirkossa. Rippikoululapsia päästettiin Herran\npyhälle ehtoolliselle.\n\nVilho Suvanto istui isänsä vieressä, kuunnellen matalan virren\nvaltavaa huminaa, joka vuoroin heikkeni, vuoroin pauhasi kuin talven\ntuisku kirkon korkeassa katossa. Alttaritaulun pyhä jumalanäiti\nkatseli ihanasti vaaleana totisilla silmillään, ja ehtoollisastiat\nkimmelsivät himmeästi Herran huoneen salamyhkäisessä puolihämyssä.\n\nTuntui niin juhlalliselta, mieltäylentävältä, ja muisto omasta\nripillepääsystä väikkyi mielessä kirjavana kuvasarjana.\n\nKun sitten oppilapset olivat polvistuneet alttarin ympärille ja\nkirkkoherra antoi heille kullekin leivän ja viinin, silloin kohtasi\nVilhon silmää näky, joka ei sittemmin enää koskaan haihtunut\nhänen mielestään. Hän näki nuoren, valkopukuisen ja hennon Sylvin\nkurkottavan soikeat, ihanat ja liikutuksesta verettömät kasvonsa\nkalkkia kohti. Hän näki värähtelevien huulten hipovan kalkin reunaa,\nnäki suurten, enkelimäisten silmien ummistuvan ja sen jälkeen pään\npainuvan alas käsiin, nöyrään rukoukseen. Tuo tyttöhän oli kuin\njäljennös alttaritaulun jumalanäidistä; luulipa Vilho hurmiossaan\nnäkevänsä samanlaisen sädekehänkin tuon vaalean pään ympärillä.\n\nSiitä hetkestä lähtien oli Sylvi Vilholle jollain tavoin pyhä, ja\nhän pohti pohtimistaan, mikä oikeastaan oli tuo tyttö, jota oli\nkasvatettu vähän toisin kuin muita tyttöjä ja joka näihin saakka oli\nollut niin sulkeutuneena kotinsa piiriin kuin satujen prinsessa.\n\nVielä kotimatkallakin väräjöi Vilhon rinnassa kummallinen ja samalla\nsuloinen tuntu, kuin etäinen kaiku humisevien virsien säveleestä.\n\nOn omituista, että toinenkin vaihe näiden kahden nuoren suhteessa\nsattui kirkolla.\n\nSilloin oli talvi.\n\nSuvannon vanhukset olivat tulleet rippikirkkoon, ja Vilho oli heitä\nkyydissä.\n\nJa kirkkoon oli tullut Katosojan herrakin tyttärineen; mutta kun\nvirret oli veisattu ja saarna alkoi, nähtiin tytär kyllä penkissä,\nmutta hänen isänsä paikka oli tyhjä.\n\nSuvannon äijä ymmärsi heti yskän, muikisti suutaan ja kurautti\nkurkkuaan merkitsevällä tavalla; ei kuitenkaan katsonut olevan syytä\nmitään huomauttaa edes vaimolleenkaan.\n\nMutta kirkonmenojen päätyttyä, kun paraikaa hankittiin poislähtöä,\ntuli nuori Sylvi-neito suvantolaisten reen ääreen neuvottoman\nnäköisenä, kosteus suurten silmien kulmissa.\n\n\"Voi setä\", sanoi hän Suvannon äijälle, \"voisittekohan te hakea\nisän... kun minä en tiedä, mitä Pollelle on tehtävä\".\n\n\"Missä se isäsi on?\"\n\n\"Se lupasi mennä nimismiehellä käymään.\"\n\n\"Ei se sitten sieltä joudu. Lähde sinä vain ajelemaan kotiin,\ntyttö-parka; kyllä nimismies isästäsi huolen pitää.\"\n\nNyt vierähti kyynel jo poskelle asti Sylvin silmästä, ja hetken hän\noli hämillään vaiti.\n\n\"Mutta minä en uskalla ajaa Pollea, kun se pelkää.\"\n\nSuvannon äijä kaivoi piipun taskustaan ja pisti sen leukapieleensä.\n\n\"Äläs nyt hätäile, tyttö-riepu, kyllä tässä keinot keksitään...\nMenehän sinä, poika, ajamaan tuo hevonen Katosojaan.\"\n\nVilho Suvanto tunsi sydämessään oudon säjähdyksen, ja verikin taisi\nsyöksyä kasvoihin. Hän ei kuitenkaan sanonut halaistua sanaa, seurasi\nvain Sylviä Pollen luo, peitti tytön perin huolellisesti rekeen ja\nhypähti kuskipukille. Oli kirisevän kylmä pakkanen.\n\nNiin ajoivat he äänettöminä läpi lumisen metsän, reenjalasten\nkirskuessa ja kulkusten viihdyttävästi kilistessä. Suvannon poika\nei osannut muuta kuin silloin tällöin kysyä: \"Eihän vain ole vilu?\"\n\"Eihän vain käsiä tai jalkoja palella?\" ja siihen kuului tytön lempeä\nvastaus: \"Ei yhtään\", \"Ei ollenkaan\".\n\nIhan pyrki Sylviä huvittamaan tuo vaitelias ajomies, jonka tanakat\nhartiat hän näki edessään ja joka niin silmäänpistävän huolellisesti\nkarttoi vähäisintäkin kaatopaikkaa tiellä. Epämääräinen myötätunnon\naalto tulvahti tytön sydämeen, ja hän olisi pyytänyt Vilhoa\nviereensä, pois kylmältä kuskipenkiltä, jos olisi kehdannut ja jos se\nolisi sopinut.\n\nVilhon mielentila oli sensijaan paljoa sekavampi. Tuossa hänen\ntakanaan istui nyt se tyttö, jolla kerran kirkossa oli ollut kuin\nenkelin kasvot; hän kyyditsi sitä, eikä voinut itseltäänkään salata\nsydämensä outoa tykytystä. Sen isä oli juomassa nimismiehellä... Eikä\nkuitenkaan saattanut sille puhua, niinkuin toisille tytöille.\n\nJonkinlainen käsittämätön viha hiipi hänen mieleensä, viha siitä,\nettä tuo olento, joka hänestä oli kuulunut tavallaan toiseen\nmaailmaan, istui nyt tuossa, hänen kätensä ulottuvilla, aivan\nsamoin kuin joku niistä, joiden aitassa hän oli käynyt, ja sipitti\nhuulillaan: \"Ei yhtään\", \"Ei ollenkaan\".\n\nVaikka tämä talvinen retki ei siis johtanutkaan mihinkään\nläheisempään kanssakäymiseen, jätti se kuitenkin herkän ja\nhienosyisen yhteistunnon väräjöimään nuorten sydämiin.\n\nSe huomattiin paraiten kesällä, kun Katosojan Sylvi muiden tyttöjen\nmukana uskaltautui kyläkeinulle. Toisillahan oli valittunsa,\nja illan kuluessa puikahteli keinukunnaalta pari parin jälkeen\nomille teilleen. Silloin piti Suvannon vaitelias poika sekä\nvelvollisuutenaan että oikeutenaan saatella kotiin Katosojan tytärtä.\nJa näillä saattomatkoilla heidän ystävyytensä sitten lujittui ja\nmuutti muotoaan.\n\nJa niin alkoi myöskin huhu tehdä kiertokulkuaan.\n\n\"On se kyllä sinne tänne kolkutellut, mutta Katosojan hienoa se\nmeinaa, näkeehän sen kaikesta\", sanoivat ihmiset, joiden nenä aina\nsyyhyy toisten asioihin.\n\n\"Ilmankos Suvannon äijän tuhannet ovat niin löyhässä kun Katosojan\nherrasta on kysymys.\"\n\nKunnes sitten huhu ehti Suvannon äijän kuuluviin ja pani tämän\npäiviksi miettimään.\n\nJa niin siinä miettimisen jälkeen kävi, että Suvannon äijä eräänä\niltana vinkkasi poikansa peräkamariin.\n\n\"Istu.\"\n\nSen jälkeen oli hyvin pitkän aikaa aivan hiljaista ja poika\naprikoitsi, mitä isällä mahtoi olla sanottavana.\n\n\"Sitäkö sinä meinaat, Katosojan tytärtä?\"\n\nPoika ällistyi niin, ettei vastauksesta voinut olla puhettakaan;\nhänen kulmakarvansa kohosivat, ja pikiset epäluuloiset silmät\npureutuivat isän silmiin.\n\n\"Kysyn vaan sen puolesta, että jos meinaat, niin leikki pois... Että\nsen tiedät.\"\n\nYhäkään ei kuulunut ääntä pojan suusta.\n\n\"Ja se on sitten niin, että siitä on minun heti puhuttava\npatruunalle... Siinä on kyseessä yhdet jos toisetkin asiat.\"\n\nVeri syöksyi Vilhon otsalle, ja hänen pienet silmänsä rävähtivät.\nOlisi tehnyt mieli sanoa, että isän oli paras pysyä erossa näistä\nasioista, että hän hoitaisi ne kyllä itse... Ja ettei niissä\ntoistaiseksi mitään hoitamista vielä ollutkaan. Mutta hän tunsi kyllä\nisänsä ja tiesi, että oli viisainta pitää suunsa kiinni hyvän sään\naikana... Niin, ja loppujen lopuksi: eihän saattanut kieltääkään.\n\nSuvannon äijä nousi, mikä merkitsi sitä, että valmiit ollaan ja nyt\nsopii lähteä. Kuin hyvästiksi hän kuitenkin vielä lisäsi:\n\n\"Muuten, ei se ole vastoin minunkaan mieltäni.\"\n\nSe sana oli Vilholle kuin lempeä käden sipaisu.\n\nKun Suvannon äijä totilasin ääressä karskilla tavallaan teki näistä\nasioista selkoa Katosojan herralle, niin kihlajaiset kaikkine\nasiaankuuluvine menoineen siitä olisi tullut, jos Katosojan patruuna\nolisi ollut toisenlainen mies.\n\nSillä olihan Katosoja kyllä, niinkuin hyvin tiedettiin, paha juomari,\njoka kaupunginmatkoillaan ja monesti muulloinkin vietti vuorokausia\nsuorastaan tajuttomassa tilassa, ja vielä suurempi korttipeluri,\njoka oli kiinnittänyt talonsakin viimeistä lautaa myöten. Mutta hän\noli joka tapauksessa herra ja älykäs mies. Hän oli valtuuston jäsen,\nhän oli kiertänyt maailmaa ja nähnyt monenmoista, hän oli lukenut\nmelkoisesti, ja hänen neuvojaan tarvittiin lähellä ja kaukana. Jos ei\nhänellä olisi ollut noita suuria virheitä, olisi hän ollut kerrassaan\nhuomattava henkilö.\n\nJa mikä parhainta, hän oli myöskin hyväsydäminen mies, niinkuin\nuseinkin sellaiset ihmiset, jotka ovat eksyneet erheisiin.\n\nKun siis Suvannon äijä piti hänelle luentoa nuorista, ja karskiin\ntapaan selvitteli heidän keskinäisiä välejään, tuli patruunalle\nkosteus silmiin ja vaimovainajan kuva sukelsi ilmielävänä mieleen.\nKotvan hän mietti ja sanoi sitten päättävästi:\n\n\"Velassahan minä sinulle kyllä olen, korviin saakka, enkä minä\nkunnialla sitä pysty edes selvittämään. Mutta sen minä kuitenkin\nsanon, ettei lapsina naimisiin ei, ennenkuin tyttö on täyttänyt\nkaksikymmentä vuotta.\"\n\nKun Suvannon äijä oli ääneti ja likisti sikaarinpätkän lujemmin\nhuultensa väliin, jatkoi Katosoja kuin lievitteeksi:\n\n\"Eiväthän he ennemmin saa elinvoimaisia lapsiakaan, onhan sen\nlääketiede osoittanut... Äläkä sinä suinkaan luule, että minulla\nolisi jotakin sinun poikaasi vastaan, päinvastoin, -- kelpo mies. Ei\nsiis muuta kuin se, että annetaan ajan kulua, silloin on asia selvä,\nmikäli se minusta riippuu.\"\n\nJa loppujen lopuksi hän vielä lisäsi:\n\n\"Ja että minä sitä tahdon, sen sinä kyllä asioistani arvaat.\"\n\nEhkei olisi Suvannon äijän kuitenkaan pitänyt ottaa tätä asiata\npuheeksi Katosojan kamarissa, sillä Sylvin ja Vilhon suhde muuttui\nsiitä varsin omituisella tavalla.\n\nSillä vaikka ukkojen sopimuksesta ei yhdellekään kuolevaiselle\nhiiskuttu sanaakaan, niin huhu, tuo ihmeellinen huhu, joka penkoo\nsalatuimmatkin kätköt, vainusi kuitenkin asian oikean tilan.\nJoistakin varsin vähäisistä seikoista se punoi perustelunsa, ja\nihmiset tiesivät vallan varmasti, että Katosojan kauniista tyttärestä\noli tuleva Suvannon äijän miniä.\n\n\"Sitä se on tähtäillyt, kun se niitä rahojaan sillä tavalla...\"\nsanottiin.\n\nJa nuoret tiesivät sen myöskin itse.\n\nSylvi-tyttöhän oli puhkeamaton umppu, jonka sielunelämä vielä\nuinui lapsellisten haaveiden sumuissa. Hän tavallaan piti\npaljonkin Vilhosta, oli pitänyt tuosta äänettömästä talviajelusta\nalkaen. Lapsellisesti ilahtuen ja ylpeästikin hän nautti siitä\nturvallisuudentunteesta, jonka Vilhon arvovaltainen olemus hänessä\nsynnytti.\n\nMitä sitten Vilhoon tulee, niin ei sovi unohtaa, että hän oli nuorten\njoukossa \"hakamies\". Hän oli varakas, hänellä oli aina viinaa, ja\nhän tarjosi sitä, mutta juopui itse yhtä harvoin kuin isänsäkin;\nhänellä oli parempi \"tyttötuuri\" kuin muilla, mutta hän ei koskaan\njuorunnut niistä asioista; hän ei suotta haastanut riitaa, mutta\nei liioin väistänyt ketään, jos kerran suuttui. Tarvittiinko enää\nmuuta. Juroushan on arvokkuuden sukua henkilöissä, joilla on\npersoonallisuutta.\n\nJa Sylvi oli tyttö, joka ensin oli ilmestynyt Vilholle kuin\njumalanäiti, sitten vähitellen syövyttänyt kuvansa yhä syvemmälle\nhänen sydämeensä, mutta jota kuitenkaan ei käynyt lähestyminen, kuten\nmuita tyttöjä. Vaikka sydän oudosti värähti hänen läheisyydessään\nja vaikka nyt jo oli varsin helppoa puhellakin hänen kanssaan oli\nhänessä sittenkin jokin voima, joka piti loitolla. Itse isäkin oli\nhänestä sanonut, että \"pois leikki\". Ja niin oli heidän suhteensa\njäänyt vaille yhtäkään lemmensuudelmaa.\n\nTuo saattoi joskus herättää Vilhon sydämessä hämärää raivoa, joka\noli sukua vihalle, sille vihalle, jota hän silloin, kauan sitten,\nlumisella kirkkotiellä oli tuntenut sen johdosta, että hänen\nenkelinä pitämänsä tyttö oli siinä hänen ulottuvillaan. Tuon raivon\nvallassa oli lohduttavaa teeskennellä kylmyyttä, olla näennäisesti\nvälinpitämätön tytön suhteen. Jos esimerkiksi tyttö lähti yksin,\nnoutamatta huveihin, niin Vilho jollain tavoin nautti siitä, että jäi\nniistä pois, tai meni Katosojan kamariin ukon kanssa totia juomaan.\nHän nautti omasta voimastaan, jonka tiesi täältäkin kaukaa voivan\npitää poikien hyppyset erillään, nautti siitä, että täältäkin kaukaa\ntiesi tytön omakseen.\n\nSillä tuo tyttö oli hänen, se oli hänen varma vakaumuksensa. Sylvin\noli määrännyt hänelle hänen oman sydämensä tunto, isien sopimus\nja ennen kaikkea rahan voima. Ei ollut kiirettä millään. Raha oli\nside, joka kesti, se oli kuin marhaminta varsan kaulassa. Ja eikö\ntodellakin tyttö ollut kuin varsa, jonka hän oli huolellisesti\naidannut, jota hän vaali ja josta hän kasvatteli ajokasta itselleen.\nHyvin sopi siis antaa ajan kulua.\n\nJoka nyt luulee, että Vilho haaveksien ja kärsivällisesti kasvatteli\ntätä kukkaansa, erehtyy kuitenkin täydellisesti.\n\nHän kulki raitilla ja kylän poikien joukossa niinkuin ennenkin, ja\nmilloin oli ottanut ryypyn liikaa, koputteli kernaasti tyttöjen\naitanoville.\n\n\"Mitä sinä vieraissa kolkuttelet, mene omasi luo!\"\n\nMutta Vilholla oli viinapäissään isänsä karski sanontatapa ja ylpeä\nluonto. Pienet silmät vain välkähtivät häijysti, kun hän vastasi:\n\n\"En minä juoksijahevosella tunkioita hajoittele.\"\n\n\n\n\nIV\n\nJÄRVIKYLÄN TANSSIEN JÄLKEEN\n\n\nTällainen mies oli siis Vilho Suvanto. Ja nyt hän seisoo Rantalan\ntanssituvan kynnyksellä, kädet housuntaskuissa, kantapäillään\nkiikkuen, ja näkee millä tavoin Sylvi ja Koskipään Yrjö tanssivat.\n\nSilloin hänen sydäntään karmaisee oudon kipeästi.\n\nTehdään poislähtöä tanssiaisista ja Yrjö Koskipää auttaa kohteliaasti\nvaatteita neitosten ylle, auttelee ennen kaikkea Katosojan Sylviä,\njoka kyllä on nähnyt Vilhon kynnyksellä ja siitä syystä on käynyt\ntotiseksi ja miltei pelokkaaksi. Pelko taas herättää samanlaisen\nvihan aallon kuin äskettäin kuistilta kuullut pistävät sanat.\nNiskannakkauskin on samanlainen kuin äsken, kuun hopeoittaman taivaan\nalla.\n\nEi olisi Vilho se mies, mikä on, jos hän nyt aikoisi väistyä. Jo\nennemmin kuin muut on hän pihamaalla, lakki takaraivolla, ja siinä\nhän vartoo päättäväisenä. Ei ole ennen toinen saattanut kemuista\nkotiin sitä tyttöä, jonka hän pitää omanaan, eikä sitä tehdä nytkään,\nei jumaliste! Hän tietää kyllä tehtävänsä ja hän osaa hoitaa\nomansa... pyöritelkööt sitä muut, minkä pyörittelevät. Ei sovi\ntanssiväen nähdä, että Koskipään valkohousu hyppäisi Suvannon Vilhon\nvarpaille.\n\nKun siis Sylvi ja Yrjö käsi kädessä ovat ehtineet portaita alas\npihamaalle, asettuu Vilho päättäväisesti Sylvin viereen ja sanoo,\nikäänkuin ei Yrjöä huomaisikaan:\n\n\"Jaha, joko lähdetään?\"\n\nNäiden sanojen vaikutus Sylviin on ilmeinen. Hän vavahtaa. Nopealla\nnykäisyllä hänen kasvonsa kääntyvät Vilhoa kohti, ja hänen suuret\nsilmänsä säihkyvät. Ne säihkyvät hämmästystä, epämääräistä pelkoa\nja vihaa. Vai niin, tuo mies, joka niin nöyryyttävällä tavalla on\nlaiminlyönyt hänet, suvaitsee nyt jälleen asettua omaksumaansa\nholhoojan asemaan. Vaistomaisesti neitonen kallistuu Yrjön puoleen ja\ntarttuu häntä käsivarresta kuin turvaa pyytäen.\n\nYrjössä taas -- kaiken sen perusteella, mitä hän illan kuluessa on\nhavainnut -- nuo sanat herättävät sellaisen tunteen, että hänen tekee\nmieli hattua nostaen poistua. Mutta samalla Sylvin turvautuminen\nhäneen nostattaa hänessä miehen alkuperäisen puolustusvaiston, ja\nitseään kaikin voimin hilliten hän kysyy käreästi: \"Sinäkö tulet\nyhtä matkaa?\" Samalla hän työntää kätensä Sylvin kainaloon. Jo\ntuo pistävä kysymys on Vilholle kuin isku vasten kasvoja. Mutta\npaljoa enemmän koskee häneen kaikki se, minkä hän huomaa Sylvistä\n-- silmien pelko ja viha, ja sitten kallistuminen Yrjön hoivaan.\nHänen päässään ikäänkuin pimenee. Sekavana ryöppynä siellä vilahtaa\nmuisto tulomatkasta, muisto äskeisestä tanssista, jonka kaikki nuo,\njotka nyt tuossa ympärillä töllistelevät, ovat nähneet -- niinkuin\nnyt ovat kuulleet Yrjön sanatkin. Taas karmaisee hänen sydäntään.\nNyrkki pusertuu, ja sokeassa raivossaan hänen tekisi mieli lyödä\nYrjöä, lyödä kaikkia. Jokin merkillinen oman arvon tunto hänet siitä\nkuitenkin pidättää. Hampaat vain kirahtavat, ja äänessä väräjää kuin\nraivokas itku, kun hän vastaa:\n\n\"Kyllä minä tieni tiedän, jumaliste!\"\n\nSen sanottuaan hän lähtee kiivain askelin ja päätänsä kääntämättä\neteenpäin.\n\nSylvi ja Yrjö lähtevät käsi kädessä kylätietä pitkin Rantalasta\nKatosojaa kohden.\n\nHajaantuvan tanssiväen sekava hälinä, josta joku huudahdus erottautuu\nymmärrettävänä korvaan, vaimenee vaimenemistaan. Kuu paistaa, tuo\nelokuun lempeästi hymyilevä lyhty, jonka varjot ovat niin jyrkät\nja pimeät ruiskuhilaiden, heinäsuovien ja liikkumattomien puiden\nvaiheilla. Keveä usva keinuilee joen uomassa ja kaste kimmeltelee\ntienvieren nurmessa.\n\nHe kulkevat vallan äänettöminä.\n\nÄsken tapahtunut kuohuilee vielä sekavana Yrjön mielessä, tehden\nhänet neuvottomaksi. Sylvi taas tuntee haikean alakuloisuuden\nhiipivän sydämeensä.\n\nMetsäiseltä syrjätieltä kuuluu poikien laulu:\n\n    Pitkää matkaa kulkeissani\n    minä rupesin aattelemaan,\n    että en minä rupea toisen heiliä\n    kotia saattelemaan...\n\nSävel kantautuu ihmeen kirkkaana tyynessä yössä. Yrjö nostaa päätänsä\nja sanoo:\n\n\"Sittenkin sinulla on jotakin Vilhon kanssa... Eihän tätä muutoin voi\nymmärtää.\"\n\nSylvi on pitkän aikaa vastaamatta. Hän on kuin kukka, joka tänä\niltana on avannut teräinsä maljan. Hänen sydämessään on samalla\nhaavaa herännyt sekä viha että rakkaus. Kun hän vihdoin vastaa, ei\nhänessä enää ole häpeän tunnetta, niinkuin illalla kotinsa koivukujan\nsuulla; ei liioin tyttömäistä uhmaa, niinkuin äsken tanssitalon\npihamaalla; pikemmin heräämisen ihmettelyä ja omituista vakuutuksen\ntarvetta, joka ainakin yhtä paljon kohdistuu häneen itseensä kuin\nYrjöönkin.\n\n\"Ja kuitenkaan ei ole mitään.\"\n\nSe oli kolmas kerta, jolloin nuori Sylvi-tyttö samana iltana kielsi\nSuvannon pimeäsilmäisen ja kummallisen pojan.\n\nKatosojan koivukujan pimennossa, missä vasta muutama tunti sitten\nolivat miltei vieraantuneina tavanneet toisensa, seisovat Sylvi ja\nYrjö kiihkeästi kuiskaillen. Nuorukainen on kiertänyt kätensä neidon\nvyötärölle, ruskeat silmät palavat kulmien varjosta; sitten pää\nkumartuu ja huulet yhtyvät suudelmaan yhä uudestaan ja uudestaan.\n\n\"Kuinka kaikki on omituista\", sanoo Sylvi hiljaa, kuljettaen kuin\nhyväillen kättänsä Yrjön olkavartta pitkin. \"Minusta tuntuu kuin\nolisin nukkunut. Nukkunut ja nyt herännyt keskelle kukkivaa kesää...\nJa ihmeellistä, että nyt voin sinulle puhua, mistä tahansa, kuinka\nkauan tahansa... Äsken oli miltei mahdotonta sanoa sanaakaan.\"\n\n\"Ja entäs minä, Sylvi\", aloittaa Yrjö lempeästi ja samalla\nriemukkaasti hymyillen.\n\n\"Minä olen ikäänkuin jostakin humahtanut rakkauden ruusutarhaan.\nMonien silmien minä olen ehtinyt nähdä maailmalla säteilevän, mutta\neivät ne ole olleet sinun silmäsi. Nuo silmäsi, joista ikäänkuin\nvaluu hurmio sydämeeni.\"\n\nJa jälleen lähenevät nuo varjon kaltaiset olennot puiden alla\ntoisiansa sulautuen kuin yhdeksi. --\n\nKun eronhetki koittaa ja kädet vielä puristavat toisiaan, kuuluu\nkaksi kuiskausta kuin tuulen henkäys uinuvissa puissa.\n\n\"Siis huomenna törmällä.\"\n\n\"Huomenna.\"\n\nVielä kädenpuristus, vielä viipyvä katse, jonka kuutamo syventää.\nSitten tyttö kääntyy kujaa ylös, ja nuorukainen lähtee ripeästi\nastumaan jokirantaa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri kun Yrjö Koskipää on Katosojan kujansuusta ehtinyt yli maantien\nja painuu rantaan johtavalle polulle, kohoaa viidakon laidasta,\nsuuren kiven varjosta haamu, joka kuutamossa näyttää kalmankalpealta\nja jonka pienet silmät kiiluvat kuvaamatonta kostonhalua. Hän seisoo\nhetken puolikumaraisessa asennossa kuin kuunnellen; sitten hän lähtee\nvarovaisesti hiipimään Yrjön perään, pysytellen tarkoin puiden\npimennossa.\n\nSopii kyllä ihmetellä, mutta epäilykselle ei jää mitään tilaa: siinä\non ylpeä ja juro Vilho Suvanto -- salakatselijana.\n\nSillä kun Vilho hammasta purren ja itkuun saakka vimmoissaan oli\nsanonut: \"Kyllä minä tieni tiedän, jumaliste\", oli hän voimainsa\ntakaa kiiruhtanut askeleitaan niinkauan kuin tie kulki suorana ja\ntanssiväki saattoi nähdä hänet. Mutta kun tie mutkistihe rakennusten\ntaakse, kun kylän talot alkoivat harventua ja Katosojan kujansuu\nhäämöttää, silloin käyntikin ihan itsestään hiljeni ja jalat alkoivat\ntuntua niin raskailta, ettei milloinkaan ennen.\n\nKuohuva kiukku lientyi ja muuttui syväksi, ahdistavaksi kivuksi,\njonka laatua Vilho ei ymmärtänyt. Se oli herännyttä, mutta vielä\nmiltei tiedotonta mustasukkaisuutta. Se tyttö, joka oli ollut hänelle\nkuin taivaan ilmestys, jonka hän oli omakseen valinnut ja omakseen\nluullut, se tyttö oli tanssinut toisen kanssa hurmiossa, jonka vertaa\nVilho ei milloinkaan ollut voinut hänessä herättää. Eikä siinä\nkyllin; kun hän nyt, lähdettäessä, oli astunut pihamaalle, vielä\nvarmana ja ylpeänä, ikäänkuin omaansa perimään, oli tyttö selvästi\npeljännyt häntä ja hakenut turvaa toiselta.\n\nKääntynyt toisen puoleen -- jumaliste!\n\nViina läikehti vielä Vilhon päässä ja kiihti hänen tunteittensa\ntemmellystä... Että saattoi olla joku, joka uskalsi ryhtyä\ntuommoiseen, uskalsi olla välittämättä hänestä, Vilhosta, jonka\nsentään oli... Mutta kyllä hän sille vielä näyttää. Koskipään\npiimälakkia ei tässä niinkään vain vääjätä.\n\nHänen askeleensa hidastuivat yhä ja yhä, ja kun hän ehti Katosojan\nkujan suuhun, pysähtyi hän tykkänään, neuvottomana ja hämillään,\nollenkaan tietämättä mihin ryhtyä.\n\nVielä kerran laimea raivon ja tarmon puuska kuohahti hänen rinnassaan:\n\n-- Omani minä otan vaikka toisen sylistä!\n\nHän poikkesi tiepuoleen ja istuutui kivelle odottamaan.\n\nMutta siinä hänet valtasi masentava voimattomuuden tunne. Hän häpesi\nentistä käytöstään, häpesi saamattomuuttaan ja arkuuttaan tyttöön\nnähden, häpesi tätä iltaa ja ennen kaikkea sitä, että istui nyt tässä\nvaanimassa kuin mikäkin salakyttä.\n\nHän kourasi poveaan ja tunsi siellä pullon. Kovin kiiruusti hän sen\nnosti huulilleen ja tyhjensi peräkkäisinä kulauksina pohjaan saakka.\n\nJa varsin pian tuska hellitti ja rohkeus palasi. Häpeä katosi tyyten.\nHän tahtoi nähdä, mitä nyt seurasi... Eikä siihen ollut kellään\nmitään sanomista.\n\nJuuri silloin Yrjön ja Sylvin vartalot kuvastuivat rinnakkain\nkuutamoisella tiellä.\n\nVilho kumartui kiven varjoon. --\n\nVilho Suvanto on nyt nähnyt Sylvin ja Yrjön ensimmäisen\nlemmenkohtauksen Katosojan koivujen alla ja hiipii puiden pimennossa\nYrjöä seuraten.\n\nUskomattomalla tavalla on äsken nautittu viina mennyt hänen päähänsä.\nMutta hän ei osaa mitään ajatella, tuskin tietää, mitä tekee. Sydän\nkumisee oudosti ja ohimot jyskyttävät. Silmissä pyörii tulisia\nrenkaita ja polvi horjahtaa ja vapisee, kun hän varovasti kulkee\neteenpäin.\n\nHän hiipii yhä etemmäs. Hän nielee yhtämittaa, ikäänkuin kurkkuun\nkohoaisi alinomaa jotakin karvasta. Verestävien silmien välkkeessä on\njotakin vaanivaa ja ilkeätä.\n\nKun Yrjö Koskipää ehtii jokirantaan, ei hän heti sysää venettään\nvirtaan, vaan seisoo hetken koskelle katsellen ja hengittää syvään\nyön viileätä ilmaa. Hän painaa kohoilevaa rintaansa molemmin käsin,\nyhä vieläkin juopuneena syttyneen lempensä hurmasta.\n\nSilloin, kosken pauhusta huolimatta, kuuluu risahdus jostakin\nsivummalta.\n\nHän kääntää nopeasti päänsä, ei kuitenkaan ehdi havaita, mitä on\ntapahtumassa, mutta vaistonsa ohjaamana kyyristyy nopeasti.\n\nViiltävä jumaus tuntuu hartioissa. Se heittää hänet nenälleen ja on\nviedä häneltä tajunnan. Hänellä on kuitenkin selvä käsitys siitä,\nettä häntä on lyöty jollakin seipäällä tai vahvalla kangella, ja että\ntuo äskeinen vaistomainen kumarrus on saanut kangen luiskahtamaan\nselkää pitkin ja siten hänet pelastanut.\n\nItsepuolustuksen tarmo saa hänen silmänsä räiskähtämään.\nSalamannopeasti on hän pystyssä. Hän näkee korkean haamun,\nlyöjän, joka itsekin on horjahtanut oman iskunsa voimakkuudesta.\nVaistomaisesti ja kaikella mahdollisella voimalla hän suuntaa\nnyrkiniskun ahdistajansa kelmeihin kasvoihin...\n\nVasta kun tämä makaa maassa, saamastaan lyönnistä tajuttomana, huomaa\nYrjö hämmästyksekseen, että salakavala vaaniskelija on Suvannon\npimeäsilmäinen poika.\n\nKuohuksissaan ja rystysissään kipua tuntien työntää Yrjö veneensä\nvesille ja jättää Vilhon siihen. Vain vaivoin sallivat pakottavat\nhartiat hänen käytellä melaa.\n\n\n\n\nV\n\nTAPPELUN ENSI VAIKUTUKSET\n\n\nKun Suvannon poika maanantai-aamuna herää aitassaan, tuntee hän\nposkipäässään yhäkin mojovaa pakotusta, ja oikea silmä ei aukene.\n\nKimppu auringonsäteitä pääsee jostakin reiästä pimeään aittaan ja\nmuodostaa kirkkaan pyörylän lattialle. Taitaa olla päivä jo.\n\nVilho ponnistautuu pystyyn, vaikka jäseniä vielä raukaisee, raottaa\nhieman ovea ja kaivaa liivintaskusta kellonsa. Ei, ylös tästä on\nyritettävä, että ehtii murkinalle. Muutoin ei ole hyvä tulla isäukon\nnäköpiiriin.\n\n-- Joko ne pakkaa tarttumaan herrojen konstit? -- saattaa äijä\njumahuttaa, jos ken maanantaina nukkuu pitkään.\n\nSitten muistuu mieleen kaikki eilinen, ja sävähdys käy sydämessä.\nMutta Vilho karkoittaa turhat ajatukset mielestään, etsii taskupeilin\nja tarkastaa silmäänsä. Kylläpä on kamalan näköinen. Koko poski\non sinipunerva kuin nauris, ja silmä on kokonaan piilossa. Kuinka\nhiidessä tästä ilkiää mennä pirttiin.\n\nHän käy kaivolla, valelee pitkän aikaa poskeaan kylmällä vedellä,\ntuon tuostakin ympärilleen vilkuillen, sattuisiko joku näkemään.\n\nJa näkee sen kyllä muuan piioista, joka kurkistaa navetan ovelta ja\npainaa liinaa suutaan vasten nauruaan pidättääkseen. Mutta vasta kun\nVilho astuu pirttiin, välähtelee ilkkuvia katseita niin hyvin renkien\nkuin piikojen silmistä, sillä kovin suosittu ei juro nuori-isäntä\nyleensä ole.\n\nKukaan ei kuitenkaan rohkene mitään sanoa, eikä äijä vielä ole\ntullut. Kun sitten äijän raskaat askeleet kuuluvat eteisestä, kun\nhän on ehtinyt paikalleen ja muukin väki on istuutunut ruokapöytään,\nsilloin ei isäntärenki malta olla pistämättä:\n\n\"Lakkasuollako se nuori isäntä on pimeässä langennut?\"\n\nVasta nyt Suvannon äijä tarkemmin katsoo poikaansa:\n\n\"Ka, mikä se tuommoinen kumpare on? Joko miehellä jalka huippaa\ntuossa iässä?\"\n\nVilhon tekisi mieli valehdella, sanoa tosiaankin jossain kaatuneensa,\nmutta silloin äijä luulee hänen kenties olleen juovuksissa, ja se\non sentään kaikista kauheinta. Parempi sittenkin pysyä niin lähellä\ntotuutta kuin suinkin. Hän tavoittelee iloisuutta, naurahtaa:\n\n\"Taistelussa taannoin saatu.\"\n\n\"Mikä se sellainen mökä?\" jumahuttaa siihen Suvannon äijä.\n\nVilho ei enää aio vastata, mutta liukaskielinen piika Manta ehättää\nkerkeästi:\n\n\"Tytöistäpä tietenkin. Johan tuo tanssitalon pihalla nähtiin.\"\n\nÄijän silmät terävöityvät, ja hän katsoo pitkään poikaansa,\nilmeisesti jotakin tähdellistä aprikoiden. Vihdoin hän sanoo\nharvakseen:\n\n\"No en vain minä tuossa iässä selkääni saanut.\"\n\nPuna syöksyy Vilhon otsalle, ja ohimosuonet paisuvat. Hän ei nosta\nkatsettaan pöydästä, mutta vastaa kuitenkin, enemmän palvelusväkeä\nkuin isäänsä varten:\n\n\"Nyt on saatu, jos lie annettukin.\"\n\nÄijä ei sano mitään ja keskustelu loppuu sillä kertaa siihen. Mutta\nkun isä ja poika vihdoin jäävät kahden, jatkaa ukko:\n\n\"Tuota... keneltä sinä tuon marjan?\"\n\n\"Koskipään maisterin nyrkki se siihen lisahti.\"\n\nÄijän pää ihan vavahtaa noista sanoista. Hänen silmänsä kiintyvät\nVilhoon ikäänkuin ei hän tahtoisi uskoa kuulemaansa. Ja hänen\näänessään on kuvaamatonta ylenkatsetta ja kiukkua, kun hän huudahtaa:\n\n\"Vai Koskipään...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJos nyt siirrymme joen toiselle puolen, vähän ylemmäs, niin että\npyörre jää selkämme taa, niin huomaamme pian, että Koskipään talon\nväkeä kiinnostaa sama ydinaihe.\n\nSamoihin aikoihin kuin Suvannossa keräännytään murkinalle,\nastuu Koskipään emäntä, Aliina, pirtistä eteiseen ja alkaa\nkiivetä ullakolle, missä Yrjöllä on kamari. Hänellä on kädessään\nkahvitarjotin. Hän on vielä verevä ja ketterä, vaikka hieman\nlihavahko nainen, ja hän nousee jyrkät portaat varsin ripeästi.\n\nNyt avaa hän varovasti kamarin oven. Aurinko luo viistot säteensä\nsuoraan Yrjön vuoteeseen. Äiti astuu varpaisillaan lähemmäs ja jää\nsitten katselemaan.\n\nOn ihana näky, kun äiti tällä tavoin salaa katselee poikaansa,\njoka on äsken tullut maailmalta ja joka nyt nukkuu. Pojan ruskeat\nsuortuvat valuvat sekaisina otsalle ja punaiset huulet ovat\npuolittain auki. Ei kuulu muuta kuin tasainen hengitys; aurinkokaan\nei toki ole vielä ehtinyt kasvoille asti, vaikka se jo kaulaa\nkutittelee.\n\nÄidin ilmeessä on kuvaamatonta hellyyttä. Hänen ruskeissa silmissään\nja suunsa muodossa on muutenkin hyvin paljon samaa kuin Yrjölläkin.\nHänen mielessään risteilee tuhansia asioita. Ei vielä hennoisi\nherättää ainoaansa. Lienee väsyksissä... Jokohan se on tyttöjä\nsaatellut? Ei tiedä vaan...\n\nSitten äidin silmiin pistää käsi, joka lepää siinä peitteen päällä\nja jota aurinko valaisee. Hyvänen aika, sehän on aivan turvoksissa\nja rystyset rikki. Hän laskee tarjottimen pöydälle, kumartuu\nlähemmäs, ja huolestumisen pilvi varjoo lempeät kasvot... Sitten\nhän luo tutkivan silmäyksen ympäri huoneen ja huomaa, että takki,\njoka on pantu tuolin selkäpuulle riippumaan, on hartioista hieman\nrepeytynyt... Mitä ihmettä tämä on?\n\nNyt nykäisee hän hiljaa poikaansa, joka avaa silmänsä ja kohottaa\nnopeasti päätänsä.\n\n\"Äitikö?... Hyvää huomenta. Onko kello jo niin paljon?\"\n\nLempeä hymy leviää äidin kasvoille, ja hän istahtaa poikansa vuoteen\nlaidalle.\n\n\"Ei se vielä paljoa ole. Minä vain toin sinulle kahvia.\"\n\n\"Kiitos. Äiti on kiivennyt suotta portaat minun takiani. Ja uutta\npullaakin olette leiponut, kuin kuninkaan pojalle...\"\n\n\"Leivoinpahan, pyöräytin, kun...\"\n\nMutta sanat jäivät kesken, ja tuskainen hämmästys piirtää kuvansa\nkasvoille. Sillä Yrjö on yrittänyt kohota istualleen, mutta\nsamalla hän on vaipunut makuulle jälleen ja päästänyt heikon\nvalitushuudahduksen.\n\n\"Herranen aika, mikä sinun on? Oletko sinä sairas?\"\n\n\"Olkapäähän vain kävi kipeästi... kun en muistanut... Ei se ole\nmitään, äiti, älkää nyt siitä välittäkö.\"\n\n\"Sinunhan on kätesikin kaikki turvoksissa. Ja takkisi, sehän on rikki\nhartioista!\"\n\nYrjö on sillä aikaa kuitenkin hankkiutunut istualleen ja tapailee\nkömpelösti kahvikuppia.\n\n\"Tyhjänpäiväistä, äiti\", vakuuttaa hän nauraen. \"Ei tässä muuta\nvahinkoa ole kuin että tuo takki... Mutta onpa sittenkin olkapää\njäykkänä, onpa vainenkin. Kun olen hörppinyt tämän kahvini, niin\nhierottehan sitä hiukan, äiti. Tehän siihen olette sellainen mestari.\"\n\n\"Mitä tämä oikein on, Yrjö? Sinun täytyy puhua minulle.\"\n\n\"Äiti hyvä, koska minä olen teiltä mitään salannut? Minua vähän\nkolhaistiin illalla, mutta ei se mitään tee.\"\n\n\"Hyvä isä siunatkoon! Näytäppäs, että mä katson... Voi kuitenkin,\nkaikkihan tämä on turtana... Kuka ilkimys se sellaista on tehnyt?\"\n\n\"Ei kai sitä sopisi sanoa... Mutta jos lupaatte olla vaiti,\näiti, niin olkoon menneeksi: Suvannon Vilho se siihen seivästään\nteroitteli.\"\n\n\"Siunatkoon! Ja mistä syystä?\"\n\nYrjö kohauttaa olkapäätänsä.\n\n\"Mene tiedä... Siksihän minä suutuinkin niin, että annoin takaisin\nnyrkilläni. Siitä tämä käsi on tämmöisenä.\"\n\n\"Voi kuitenkin, voi kuitenkin\", päivittelee äiti käsiään yhteen\nlyöden. Sitten näyttää jotakin välähtävän hänen päähänsä ja hän\njatkaa:\n\n\"Oliko teillä...\"\n\nMutta hän ei lopeta lausettaan, jää vain pitkäksi aikaa miettiväisenä\ntuijottamaan poikaansa.\n\n\"Rantalassako se tapahtui?\" kysyy hän vihdoin.\n\n\"Ei, rannassa, kun tulin veneeni luo... Ja ihan salaa. Ei minulla\nollut aavistustakaan.\"\n\nÄidin silmissä tuikahtaa huolestuksen altakin naisen viekkaus:\n\n\"Kenen kanssa sinä lähdit tansseista?\"\n\n\"Minä vain saatoin Katosojan Sylvin kotiin ja menin sitten yksin\nveneeni luo.\"\n\n\"No johan minä arvasin... Etkö sinä poloinen tietänyt, että Sylvistä\nmeinataan miniää Suvantoon?\"\n\nNyt Yrjönkin katse terävöityy ja puna leviää otsalle. Hän ei\nkuitenkaan sano halaistua sanaa.\n\nOskari Koskipää, Yrjön isä, istuu tallissa höyläpenkin päällä ja\nvuolee haravanpiikkiä, kun emäntä rientää pihan yli hänen luokseen.\nOskari on vielä nuortea, harmaasilmäinen ja varsin ketteräliikkeinen\nmies.\n\nKun emäntä sitten tuskin kuuluvalla äänellä supattelee hänen\nkorvaansa, jää vuoleminen sikseen ja harmaat silmät kiintyvät\nhuolestuneina vaimoon. On kuvaavaa, että niinkuin Suvannon äijä oli\nmiltei hätkähtänyt kuullessaan Koskipäätä mainittavan, hätkähtää\nnyt Koskipään isäntäkin, kun Suvannon pojasta puhutaan. Puna leviää\nhänen kasvoilleen. Mutta hänen äänessään ei ole mitään ylenkatsetta\neikä raivokasta kiukkua, vaan puhdasta ja suoraa mieliharmia, kun hän\nvihdoin sanoo:\n\n\"No johan nyt jotakin.\"\n\n\n\n\nVI\n\nPYÖRREKOSKEN ISÄNTIEN NUORUUS\n\n\nPyörrekosken kummassakin talossa oli siis taistelun johdosta\nmelkoinen, vaikkakin erilaatuinen hämmästys vallalla.\n\nMutta ennenkuin kaikki se, mihin kertomuksemme myöhemmin johtaa,\nsaattaa käydä ymmärrettäväksi, on meidän syytä palata taaksepäin,\nniihin aikoihin, jolloin Koskipään ja Suvannon isännät olivat nuoria.\n\nSuvannon äijä, Suvannon Ville, oli monessa suhteessa samanlainen kuin\nhänen poikansa nyt -- Ville hänkin, vaikka uudenaikaisemmin Vilhoksi\nmainittu. Hän oli kuitenkin vilkkaampi, suulaampi, taisipa olla\nhurjapäisempikin kuin poikansa: varsinkin oli hän tunnettu siitä,\nettä ajeli hyvällä hevosellaan naapuripitäjissä, sillä hänenkin\nisänsä oli jo melko varakas. Monin paikoin muistettiin vieläkin\nhänen laulunsa, joka tyyninä iltoina raikkaasti kajahteli talvisilta\nteiltä, kun hän täyttä ravia lasketteli juoksijallaan:\n\n    Hei liinakkovarsan kuin virran juoksun\n    perin minä papaltani,\n    mutta en ole saanut kultaista rinkiä\n    siteheksi armaaltani.\n\n    Ja viisi on hilsua Villellä,\n    ne on viidessä pitäjässä;\n    ja hilsut ne on niinkuin kortin lehdet\n    ja Ville on niiden ässä.\n\nOliko nyt Villellä tosiaankin viidessä pitäjässä hilsu, niinkuin hän\nlauloi, sitä on vaikea mennä sanomaan, mutta se tiedettiin varmaan,\nettä naapuripitäjässä rikkaan Uotilan hento ja hiljainen tytär oli\nhurjasti rakastunut tähän rivakkaan nuorukaiseen.\n\nOdoteltiin kihlajaisia ja odoteltiin häitä, kuten tällaisissa\ntapauksissa ainakin. Niitä ei vain näyttänyt tulevan. Ja muutamat\ntietoviisaat suhahtelivat, että Rantalan toisella tyttärellä,\nAliinalla, se lopultakin taisi olla Suvannon pojan sydämen avain...\n\nTämä Aliina, ruskeasilmäinen ja varsin kaunis tyttö, ei käynyt juuri\nmissään, niin että häntä oli varsin vaikea lähennellä. Ja kun hän\nnyt, viime aikoina, tuntui kadottaneen entisen iloisuutensa ja ihan\nitsepintaisesti sulkeutui kotinsa piiriin, on selvää, että ihmisillä\nsiitä oli kuiskuttamista.\n\nTällaista kerrottiin:\n\nOli ollut talvihakkuita niillä seuduin, ja Järvikylässä majaili\ntukkimiehiä; majaili Rantalassakin.\n\nNiiden joukossa oli muuan Oskari-niminen, Tukki-Oskariksi mainittu,\nharmaasilmäinen, pienehkö, mutta ylen ketterä mies. Taisi olla joku\npikkupomo, kymppi, mikä lienee, ja peräti mainioksi koskenlaskijaksi\nhäntä kehuttiin. Kuului olevan kotoisin Hämeestä, köyhä ja orpo\npoika, mutta kovin siivo ja siisti, joka yhtä visusti vältti\nkorttisakkia kuin viinaakin. Milloin aikaa oli, pysytteli mieluummin\nkortteeripaikassaan Rantalassa, eikä välitellyt kylälläkäynnistä;\npilkkoi ennemmin puita, lämmitti saunaa, kantoi vettä hevosille,\nautteli pyytämättä, missä apua huomasi tarvittavan.\n\nTähän Oskariin sanottiin nuoren Aliinan sydämen syttyneen.\n\nEräänä pimeänä talvi-iltana sattui sitten niin, että renki, joka\njuuri oli nousemassa portaita, pakkasesta sisään mennäkseen, näki\nisännän astuvan pirtistä porstuakamariin. Mitä isäntä sieltä haki,\nsitä ei renki tiennyt, mutta sen hän näki, että kun isäntä oli\nsaanut oven auki, jäi hän kuin kivettyneenä ovenrakoon seisomaan.\nLiikkumattomana viipyi renkikin paikallaan.\n\nKamarissa ei ollut muuta valoa kuin se häälyvä kajastus, jonka\nuunissa palava tuli heitti, mutta varsin hyvin renki saattoi huomata,\nettä tuolilta, joka oli asetettu tulen eteen, kimposi kaksi ihmistä\nsäikähtyneinä erilleen. Toinen oli Tukki-Oskari, toinen Aliina.\n\n\"Mitäs tämä tietää?\" kuului isäntä sanovan vihasta vavahtavalla\näänellä. Samalla hän astui sisään ja veti oven kiinni perässään.\n\nHetken aikaa kuuli renki sekavia vuorosanoja, jotka toisinaan\nkiihtyivät, mutta joista hän ei kuitenkaan saanut selvää. Olipa hän\nerottavinaan jotakin nyyhkytyksen tapaistakin. Häntä itseään rupesi\npelottamaan siinä määrin, että hän vetäytyi eteisen pimeimpään\nloukkoon, painuen seinää vasten niin litteäksi kuin mahdollista, ja\njäi siihen odottamaan.\n\n\"Täysin rehellistä peliä\", soinnahti Oskarin ääni tavallista\nlujempana. Sitten ei taas saanut selvää sanoista, kunnes ovi ponnahti\nselkoselälleen ja isäntä kähisi, kädellään ulos osottaen:\n\n\"Jätkä!\"\n\nNiin lähti Tukki-Oskari Rantalan porstuakamarista -- niinkuin lähti\nvielä samana iltana koko talosta.\n\nTämän tapauksen jälkeen ei Tukki-Oskaria enää näkynyt mailla\nhalmeilla; ei tietty, minne hän oli lähtenyt, eikä sitä liioin\nkysyttykään.\n\nMutta Aliina-tyttö muuttui entistäänkin sulkeutuneemmaksi,\nnäyttivätpä hänen ruskeat silmänsäkin menettäneen entisen\niloisuutensa. Hän kulki talven kuin houreissa, käymättä juuri\nmissään, kenestäkään välittämättä. Hän vain autteli vanhaa äitiään,\nnauroi harvoin, mutta hymyili toki yhtä lempeästi kuin ennenkin.\n\nNäihin aikoihin sanottiin Suvannon Villen häntä kierrelleen.\nMinkälaisiin edesottamisiin nuori Suvanto loppujen lopuksi ryhtyi,\nsiitä ei mikään uteliaisuus selkoa saanut. Mutta se oli kuultu, että\nAliina oli kerran sanonut isälleen:\n\n\"En minä koskaan naimisiin mene, kyllä isä sen tietää.\"\n\nJa ihan kuin noiden sanojen vakuudeksi Aliina keväänkin tullen, kun\npojat jo kantoivat keinun talvikorjusta kunnaalle, yhä vain oleskeli\nyksikseen ja pysytteli kotonaan.\n\nSattui kuitenkin niin, että Tukki-Oskari, joka niin äkisti joutui\nlähtemään Rantalan kamarista, sai samasta ovesta palata vielä\nnopeammin.\n\nSilloin oli heinäkuu ja heinäaika. Polttava, kauan kestänyt pouta oli\nkorventaa viljat ja ahdisteli ihmisiäkin. -- Uittomiesten häntäroikka\naleni alenemistaan Pystyjokea ja oli jo ehtinyt Järvikylän suvannon\nyläpäähän. Jostain tiedettiin Oskarinkin olevan siinä joukossa,\nvaikkei hän ollutkaan käynyt kylässä.\n\nRantalassa oli siihen aikaan surua ja huolta: vihainen sonni\noli päässyt hätyyttämään vanhaa emäntää, oli ahdistanut hänet\naidankulmaukseen ja siinä sarvillaan runnellut henkihieveriin.\n\nLääkäri oli luonnollisesti noudettu taloon, kaikki oli tehty, mitä\ntehdä voitiin, ja oli hyviä toiveita parantumisesta, vaikka emäntä ei\nvielä päässytkään vuoteeltaan liikkumaan.\n\nSinä iltana oli isäntä väkensä kanssa kaukaisella metsäniityllä\nheinässä, ja heidän oli määrä sinne yöpyä. Emäntä, joka toki oli\nrauhallinen ja toipumaan päin, oli jätetty Aliinan ja nuoren\npiikatytön hoiviin.\n\nAliina, joka monet yöt oli kärsivällisesti valvonut rakkaan äitinsä\nvieressä, oli silloin jo niin uupunut, että hänen oli suorastaan\npakko käydä muutamaksi tunniksi nukkumaan. Kun hän siis illalla oli\nkatsonut, että kaikki, mitä äiti saattoi tarvita oli järjestyksessä,\nja kun äiti itsekin oli häntä moneen kertaan lempeästi kehoitellut,\njätti hän piikatytön vanhuksen luo valvomaan ja meni itse viileään\naittaan levolle.\n\nNo niin, kyllähän se tiedetään, minkälaisia nuoret piikatytöt\nuseimmiten pyrkivät olemaan. Tämäkin istui sairaan vieressä tuolilla\nkuin tulisissa tappuroissa. Poskilla hohti outo puna, ja silmät\nvilkuilivat levottomasti sinne tänne.\n\nKun vanhus vihdoin ummisti silmänsä, kallistui tyttö kuuntelemaan\nhänen hengitystänsä. Sitten hän nousi, hiipi varpaillaan ovelle,\navasi sen mahdollisimman hiljaa ja pyörähti kuin keijukainen tuvan\npuolelle. Ja siellä tietysti odotteli poika, joka istui penkillä\npaperossia poltellen. --\n\nKun piikatyttö puolenyön jälkeen jälleen hiipi kamariin, oli hän\nraukea ja uninen; silmät painuivat ennen pitkää umpeen, ja pää alkoi\nnuokkua. Nyt ei valoisassa heinäkuun yössä Rantalan talosta kuulunut\nmuuta kuin kahden nukkuvan naisen hengitys.\n\nSamaan aikaan väänsivät tukkipojat vorokkia lautalla, joka verkalleen\nlipui Järven tyynesti virtaavaa vettä pitkin. Oli hiljaista. Rannat,\nmetsät, kylä, itse pilvetön taivaskin näyttivät liikkumattomina\nvalvovan yöttömässä yössä. Vesi vain hiljalleen solisi lautan reunoja\nvasten.\n\nOskari istui lautalla mietteissään, tuijottaen suoraan eteensä;\ntuntui ihan siltä kuin hän olisi tahallaan ollut kääntämättä päätänsä\nJärvikylää kohti. Vähän sivummalla hyräili muuan hoikka nuorukainen\nlaulun toisensa jälkeen.\n\nNiin, siinä se nyt nukkui, tuo kylä, jossa hän talvella...\nTuttua ja samalla vierasta kaikki... Tuolta kuumotti Katosoja\nriippakoivuineen... ja tuossa, tuossa oli Rantala... Nukkuikohan\nAliina nyt?\n\nMutta sitten hän äkkiä kimmahti seisomaan ja katse terävöityi. Mitä,\nmitä tuo oli?...\n\nHyvä jumala, savua, liekkejä...! Rantalahan oli ilmi tulessa.\n\n\"Hei pojat! Keksit kouraan ja veneeseen! Talo palaa...!\"\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin vene, jonka keulassa vesi koskena\nvaahtosi, töytäsi rannalle ja miehet hypähtivät kekseineen maihin.\nMutta tuli oli jo päässyt valtaiseen voimaan; eikä yhtään ainoata\nihmistä näkynyt missään. Koko kylä nukkui mitään aavistamatta.\n\n\"Sinä juokset taloihin kolkuttamaan ihmisiä hereille\", kuului Oskarin\nkäskevä ääni, ja nuori mies, jolle hän oli sanansa kohdistanut,\nsäntäsi juoksuun.\n\nJuuri kun Oskari ehti talon pihamaalle, syöksyi piikatyttö kalman\nkalpeana läpi eteisen, jossa tulenkielekkeet jo leimusivat ristiin\nrastiin ja nuoleskelivat pärekattoa. Hänen silmänsä olivat pyöreinä\nja hurjina kauhusta, hän kiiruhti aitan ovelle, jota jyskytti\nmielipuolisessa vimmassa, kimeällä äänellä huutaen:\n\n\"Herra Jeesus siunatkoon, Herra Jeesus siunatkoon!\"\n\nKun Aliina huudosta ja hälinästä säikähtyneenä tempasi auki\naitanoven ja syöksähti alushameisillaan pihanurmikolle, havaitsivat\nhänen säikähtyneet silmänsä vain kaksi seikkaa: ensinnäkin, että\npäärakennus oli yhtenä ainoana tuliroviona, toiseksi Oskarin,\njoka hyöri siinä hänen edessään kalpeana, mutta päättäväisenä ja\ntarmokkaana.\n\nSilloin, mitään ajattelematta, vain salamannopean vaiston ajamana\nAliina lennähti tuulena Oskarin eteen, seisoi siinä hetken\nvapisevana, tukka hajallaan, silmät kauhusta laajentuneina.\n\n\"Äiti on sairaana kamarissa\", kirkaisi hän vihdoin oudolla äänellä.\nVeren tippaa ei ollut hänen kasvoissaan.\n\nOskari ei vastannut mitään, ei tehnyt ainoatakaan elettä, pyörähti\nvain kuin tuulenkela ja juoksi mistään välittämättä eteiseen, joka\nloimotti yhtenä ainoana tulimerenä.\n\nMiten hän pääsi eteenpäin, miten sai kamarin oven auki, sitä hän\nei tiennyt. Hän oli tukehtua katkuun, eikä hän nähnytkään mitään.\nSekavasti hän kuitenkin tajusi, että kamari ei vielä ollut liekkien\nvallassa, löysi vuoteen, kietoi peitteen yli tajuttoman vanhuksen\npään, tempasi hänet syliinsä ja syöksyi jälleen tulimereen, jonka\nvaltavat laineet löivät häntä vasten kasvoja.\n\nHän oli itsekin kuin tulikekäle, kun hän sai lasketuksi sairaan\npihamaalle. Sitten hän heittäytyi pitkäkseen, vieri pölkkynä rinnettä\nalas järveä kohti karkasi jälleen jaloilleen ja syöksyi suoraa päätä\nveteen...\n\nAliina makasi silloin pyörtyneenä nurmikolla.\n\nOmin voimin ei Oskari vedestä enää selvinnyt; hänet vedettiin\nrannalle. Hänen vaatteensa olivat palaneet. Hänen kasvonsa ja kätensä\nolivat kauheina palohaavoista, kulmakarvat, parta, vieläpä tukkakin\nolivat kärventyneet ja huuhtoutuneet tuhkana pois.\n\nMutta vaikka hän niin heikkona makasi siinä, ihmisten voivotellessa\nja tarjotessa vähäistä apuaan, oli hänellä vielä voimaa sanoa:\n\n\"Viekää minut lautalle.\"\n\nHän ei tahtonut jäädä siihen taloon, josta kerran oli saanut tuska\nsydämessä ja nöyryytettynä lähteä.\n\nLautalle häntä ei kuitenkaan viety, vaan tukkilaiset lähtivät suoraa\npäätä kuljettamaan häntä lääkäriin.\n\nTukkilaisten avunannosta oli se hyöty, että ulkohuoneet saatiin\npelastetuksi kuivasta säästä huolimatta; päärakennus paloi\nperustuksiaan myöten.\n\nVielä lohdullisempaa oli, että sairas emäntä oli päässyt tulen\nläpi miltei vahingoittumatta. Pään ympäri kiedottu peite oli\nhäntä suojannut: ainoastaan jalkopuolessa oli joitakuita vähäisiä\nrakkuloita. Vaikka hän olikin haavoistaan heikko, ei hän ollut muuten\nmitään kärsinyt Oskarin käsivarsilla; tajuton tila oli luultavasti\nsiinä häntä auttanut.\n\nKun Aliina oli saatu virkoamaan pyörtymyksestään, oli hän viipymättä\nrientänyt vanhuksen luo ja hyväillyt häntä tuskaisin ilmein. Mutta\nkun hän sitten oli nähnyt Oskaria kannettavan rannasta, alkoivat\nhänen kätensä väristä: ne kulkivat kuumina ja hermostuneina yli\näidin hiusten, kaulan, olkapään. Suuret kyyneleet riippuivat hänen\nripsissään ja hän kuiskaili tavan takaa:\n\n\"Äiti rakas, äiti rakas.\"\n\nSeuraavana päivänä palasi Rantalan isäntä niityltä; ei oltu lähetetty\nhänelle sanaa, kun katsottiin ettei hän kuitenkaan mitään voisi\nvaikuttaa asiantilaan. Vakavaksi hän kyllä kävi, nähdessään talonsa\ntuhkaläjänä ja löytäessään sairaan vaimonsa naapurista. Mutta ei hän\nlopultakaan suuresti surrut rakennusta; se oli vanha ja ränsistynyt;\nsen uusimiseen olisi joka tapauksessa lähitulevaisuudessa ryhdytty.\nPikemmin kuulsi murheen alta salattu mielihyvä siitä, että vaimo,\njota hän paljon rakasti, oli pelastunut kauheasta kuolemasta.\n\nMutta se, mikä teki Rantalan isännän pitkäksi aikaa niin totiseksi\nja sanattomaksi, se johtui kokonaan toisista syistä. Ensinnäkin\nhän näki Aliina-tyttärensä katseen. Nuo ruskeat silmät kiilsivät\nniin kummasti, syvinä ja ikäänkuin syyttävinä, eikä tytär sanonut\nisälleen niin luotua sanaa. Toisekseen puhuivat ihmiset yhtä mittaa\nTukki-Oskarista. He pitivät häntä sankarina ja ylistivät häntä\nenemmän kuin oli syytäkään, niinkuin usein tällaisissa tapauksissa.\nJa sitten nuo sanat, nuo ainoat sanat, jotka hänen oli kuultu\nlausuvan: \"Viekää minut lautalle.\" Kuinka oudosti ne vavahduttivat.\nRantalan isännän rintaa, kun hän ne ensikerran kuuli. Ei tehnyt mieli\nkysyä yhtään mitään niiden johdosta.\n\nSenjälkeen ei isä vaihtanut viikkokausiin tyttärensä kanssa kuin\nkaikkein välttämättömimmät sanat. Hän tuntui väistävän Aliinaa, ja\nikäänkuin jotain häveten hän vältti tämän katsettakin. --\n\nEmäntä ei kuitenkaan vammoistaan toipunut.\n\nElokuulla hän kyllä oli pystyssä ja pääsi varovasti omin voimin\nliikkumaan huoneessa. Mutta syyskuulla hän jälleen kääntyi vuoteen\nomaksi.\n\nLääkäri ei siinä enää mitään voinut, kutsui vain isännän syrjään,\nselitteli jotakin sisällisestä viasta ja sanoi vakavana:\n\n\"Niin että loppua se on, ellei Jumala ihmettä tee.\"\n\nKun sitten sairas tunsi hetkensä lähenevän, kutsui hän miehensä\nvuoteensa ääreen. Ei ollut lopultakaan niin paljoa puhumista, vaikka\nhe olivatkin rinnakkain vaeltaneet läpi elämän. Mutta sitten, kun\noli ollut jo kauan hiljaista ja mies luuli sairaan haluavan levätä,\nlaski tämä laihtuneen kätensä puolisonsa käteen. Silmät pysyivät\nsuljettuina ja ääni oli heikko, mutta sanat silti erinomaisen selvät:\n\n\"Sitä minä vielä, että hakisit sen Oskarin...jos löytänet... ja\nantaisit Aliinan sille.\"\n\nMies hätkähti. Heidän välillään ei koskaan oltu kosketeltu Aliinan ja\nOskarin suhdetta. Syntyi hiljaisuus.\n\n\"Se on minulle tässä selvinnyt... kun Aliina on valvonut\nvieressäni... Ja minä tiedän nyt, että se niin on.\"\n\nSairaan silmät aukenivat ja katsoivat suurina ja lempeinä sitä\nmiestä, joka kerran oli nähnyt niiden säihkyvän ensi lemmen\nhurmiossa. Sitten ne painuivat kiinni, verkalleen ja vähitellen...\nEivätkä ne enää auenneet. --\n\nMutta kun Rantalan isäntä seisoi poikansa ja kahden tyttärensä\nkanssa vainajan vuoteen ääressä, ja he olivat rukoilleet kumartunein\npäin, silloin käännähti hän katsomaan Aliina-tytärtään ja silitti\nkömpelösti hänen päätänsä karkealla kädellään. Hän ei tehnyt sitä\ntoiselle tyttärelleen, vaikka hän tätäkin rakasti.\n\nEi ollut Rantalan isäntä niin vaikeata matkaa tehnyt, eikä\nolisi luullut joutuvansa tekemään, kuin oli meno jokisuulle,\nlajittelupaikalle, jossa Oskarin huhuiltiin vielä olevan, vaikka\ntyöt olivatkin jo aivan lopussa. Oli siinä ihmisillä puhumista --\nvarsinkin sitten jälestäpäin, kun asiasta oikein päästiin perille\n-- ja oli se ukosta itsestäänkin kuin akkojen asia, vaikka hän\ntoiselta puolen kyllä tajusi, että siinä oli mitä tähdellisimpiä\nseikkoja kyseessä. Kun olisi edes saanut sen Aliinan kirjoittamaan.\nMutta eihän sitä voinut pyytää, kun ei tiennyt Oskarin mieltä... Ja\ntokko se Oskarikaan, joka silloinkin, tulipalossa, oli sanonut, että\n\"viekää lautalle\".\n\nHelpostihan Oskari kyllä löytyi, ja siinä he nyt seisoivat vastakkain\nkauppiaan peräkamarissa. Mutta yhtä helppoa ei Rantalan isännälle\nollut aloittaa.\n\nOskari seisoi suorana, silmät kysyvästi tähdättyinä isäntään.\nAsennossa ja ilmeessä ei ollut mitään kostonhaluista uhmaa tai\nmahtipontisuutta, hän oli siinä vain niinkuin täysin vapaa ja\nrehellinen mies, joka ei toisesta ole millään tavoin riippuvainen.\n\n\"Tulin kiittämään vaimoni puolesta, jonka pelastit tulelta... Tämä on\nvainajan itsensä tahto.\"\n\nÄäni ei tahtonut kulkea ja sanat takertuivat kurkkuun.\n\nOskari joutui yhä enemmän ymmälle. Harmaat, älykkäät silmät etsivät\ntoisen ilmeestä tämän tarkoitusperää.\n\nSanoissa, jotka hän lausui, oli tuskin muuta kuin odottavan ihmetystä.\n\n\"Mitäpä siinä kiittämistä.\"\n\nSyntyi kiusallisen pitkä äänettömyys. Rantalan isäntä näki punaiset\npaloarvet Oskarin kasvoissa ja tunsi omituista liikutusta. Yhä\nvaikeammalta tuntui jatkaa.\n\n\"Sitähän minä tässä, että kun täältäkin nyt työt loppuvat, niin...\nolisi siellä meillä se uusi rakennus salvoksella... Sopisi siihen\nhuoneita...\"\n\nOskarin ällistys oli ilmeinen.\n\n\"Nyt minä en oikein ymmärrä.\"\n\nRantalan isännän ääni värisi väkisinkin ja leuka vavahteli.\n\n\"Arvaan, että muistat sanani viimeiseltä tapaamiselta... Minä\nkiivastuin, kun en tuntenut sinua -- enhän minä paljoa tunne nytkään.\nMutta...\"\n\nSyntyi keskeytys ja isäntä näytti nielevän jotakin.\n\n\"Vaikeata se minulle on, mutta sitä minä tulin kysymään, että...\nmuistatko tyttöä vielä...? Sekin on vainajan tahto.\"\n\nOskari sai kuin iskun kasvoilleen ja valahti verettömäksi.\n\n\"Mitäs te isäntä...\" tapaili hän hätääntyen.\n\n\"Se on siellä jättämilläsi.\"\n\nTaas oli hiljaista, kaksi silmäparia vain tuijotti toisiinsa.\n\n\"Että sanoisit niinkuin mies miehelle... vieläkö sinä...?\"\n\nOskarin huulet vapisevat ja silmät kostuvat. Hänestä tuntuu kuin\nolisi toinen hänet saartanut ja pakottanut ahtaaseen soppeen, josta\nei ole poispääsyä. Suuressa hädässä ja tuskassa hän sammaltaa:\n\n\"Voi hyväinen aika, miten minä ymmärrän vastata?\"\n\nMutta kun vanha Rantala näkee toisen avuttomuuden, niin hänen\nvoimansa kasvaa omituisesti ja hänen tyyneytensä palaa. Ääni on ihan\ntoinen, kun hän nyt puhuu:\n\n\"Vähät sanoista. Lyönet tuohon kätesi, jos lie mielesi, niinkuin\ntoivon.\" Samalla hän ojentaa lujan kouransa.\n\nSillä kädenlyönnillä oli se asia sovittu.\n\nMikonpäivän aikaan vaihdettiin sormukset kaikessa hiljaisuudessa. Ei\npidetty kihlajaiskemuja, kun talossa oli surua.\n\nMutta kotivävyksi ei Oskarin tapainen mies ilman muuta väsähtänyt.\n\n\"Kyllä se on niin, ettei minusta ole valmiin vaalijaksi\", sanoi hän\nRantalan isännälle, luja katse harmaissa silmissään. \"Teillä on tässä\noma poika ja toinen tytär, eikä minusta toisen osille. Minulla ei ole\nmuuta kuin terveet kädet, ja niihin minä luotankin.\"\n\nRantalan ukon otsa silisi, ja ilme kuvasteli salattua mielihyvää, kun\nhän kysyi:\n\n\"No mitenkäs sinä sitten olet ajatellut?\"\n\n\"Luulisin olevani melkoisesti perillä metsätöistä. Tähän saakka\nei ole tullut erikoisemmin välitetyksi, kun ei ole ollut muusta\nkysymys, kuin itsestä. Mutta nyt olisi halua yrittää... Jos te minua\nhieman tukisitte luotolla, niin voisi sattua, että minä kevätuiton\npäättyessä seisoisin vähän varmemmilla jaloilla kuin nyt.\"\n\n\"Minä taidan ruveta sinua tuntemaan\", sanoi Rantalan isäntä ylpeästi\nhyvillään. \"Enkä minä sinua haluistasi houkuttele. Koetetaanpa\ntuumailla, mikä tässä parhainta olisi.\"\n\nMutta kun ihmiset sormusten vaihdon jälkeen vihjailivat Suvannon\nVillelle, että \"jo nyt karkasi kaartamasi\", niin Ville nakkasi\npäätänsä ja sanoi karskiin tapaansa:\n\n\"En minä istu sille oksalle, josta putoaa.\"\n\nTuota pikaa saatiinkin sitten kuulla seuraukset; ja jo ensimmäisenä\nadventtina toi Ville Uotilan hennon ja rikkaan tyttären nuorikkona\nSuvantoon.\n\n\n\n\nVII\n\nSUVANNON ÄIJÄ JA KOSKIPÄÄN ISÄNTÄ\n\n\nVille kiikutteli jo esikoista polvellaan, kun Oskari seuraavana\nsyksynä muutti Aliinan kanssa Koskipäähän.\n\nSe muutto oli omiaan sekä hämmästyttämään että kiukuttamaan Villeä.\nJumaliste, oli sekin puuhaa! Ostaa siitä tölli jokirannalta, ja tuoda\nsiihen talon tytär -- tuohon, vallan naapuriin, olkoon, että koski\nja pyörre heidät erotti. Mitähän se Rantalakin oikein meinasi?... Ja\nsiihen se sitten liitti Rantalan sivumaita ja osteli suunnattomat\nalat suota, melkein koko Piippusuon. -- Mutta tiesihän nuo,\ntukkijunnin tarpomiset!\n\nKiukkuaan ja levottomuuttaan ei Suvannon Ville kuitenkaan ulospäin\nnäyttänyt, sanoihan vaan halveksivasti:\n\n\"Lasest' katsoa, onko souvarissa torpan pitäjää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdelläkerrotuista vaiheista olivat lähtöisin ne kireät välit, jotka\nsitten jatkuivat ja olosuhteitten mukaan kehkeytyivät Suvannon ja\nKoskipään talojen kesken.\n\nSuvannon Ville viljeli tarmokkaasti avaria ja hyviä maitaan, möi\njärkiperäisesti metsää ja vaurastui vaurastumistaan. Hänen talossaan\nmajailivat suuret tukkipomot ja hän tarjosi heille viinaa ja\nlasketteli korskeita lauseitaan. Hänen varallisuutensa kasvatti\nkyläläisissä yhä suurempaa arvonantoa häntä kohtaan. Eikä hän\nsuinkaan osoittautunut haluttomaksi olemaan sellaisena kylän lukkona,\njona häntä vähitellen totuttiin pitämään.\n\nMutta kaiken aikaa seurasi hän naapurin Oskarin puuhia pilkallisena,\nkateellisena, pahansuovanakin.\n\nOli sillä omat konstinsa, Oskarilla, halvattavalla; ei olisi\nsouvarista luullutkaan. Rohkeasti se teki velkaa ja sai velkaa. Heti\nensimmäisenä vuotena se alkoi rakentaa uutta päärakennusta. Eikä\nkelvannut entinen töllin paikka, se muutti hiukan ylemmäs, läpäjävään\nhaavikkoon. Ja persutti, sehän jätti puut kasvamaan talon ympärille!\nEihän täällä muualla ollut puita pihatanhualla kuin Katosojassa.\n\nTallit, navetat, kaikki ulkohuoneet järjestään se teki ihan upposen\nuudet, ja ne kohosivat nopeasti kuin sienet maasta. Talvella se\nkolusi metsätöissä, ja se taisi niissä tienata pahanpäiväisesti.\nPoika oli senkin esikoinen, niinkuin hänenkin, Villen; mutta oli toki\nlähes kahta vuotta nuorempi.\n\nJa annas, kun se sai sen valmiiksi, sen kyömykattoisen talonsa --\nei kelvannut sitäkään tehdä vanhaan malliin --, kun se sai sen\nvalmiiksi, niin uusi kiinnityslaina, ja nyt suon kimppuun. Se\nkaivatti ojaa ja kaivoi itse. Se porautti viemärin rantakallioon.\nOlipas se aprikoinut asiansa, sillä uskomattoman nopeasti suurin osa\nsuota kuivui. Oli se tiennyt tekonsa sen ostaessaan! Nyt se sai siitä\nmahdottomat kauramaat, joihin se syyti superfosfaatteja, kaniitteja\nja ties mitä apulantoja, joutavia, joita ei näillä main ennen ollut\ntarvittu. Kirjoistaan, joissa sen nenä aina oli kiinni, se niitä\ntutki ja tuteeraili. -- Ja maltas, kun suon takaosa, jota ei pelloksi\nsopinut käyttää, ehtii työntää metsää.\n\nOli se, oli niinkin. Kun toiset ihmiset kiittivät luojaa siitä, ettei\ntarvinnut tehdä velkaa, taikka että saivat entisen suoritetuksi,\nniin tällä ei näyttänyt olevan hätäpäivää, makseli vaan suuria\nkorkoja niinkuin ei mitään ja havitteli lisää. Niillä se hankki\nniittokoneita, uudenaikaisia äkeitä ja separaattoreita... ja\nAliinakin, se oli sitten ihan kaikessa mukana, niinkuin paita ja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKipein oli Suvannon isännälle kuitenkin Katosojan kohta.\n\nEihän Katosoja tosin niin suuri ollut alaltaan mutta se oli\nherraskainen, ja sen rakennukset olivat kaikkein komeimmat.\nKummallisella hengen ylemmyydellä se tuntui vallitsevan koko\npaikkakuntaa.\n\nTosin ei Katosoja ollut rikas talo silloinkaan. Patruunalla oli omat\nkutkeensa: hän viipyi kaupunkimatkoillaan eikä sylkenyt lasiin, jos\nken tarjosi. Mutta silloin eli vielä patrunessa-vainaja, ja hän\nse oli siinä talossa a ja o. Voimakas, ryhdikäs ja komea nainen,\njoka hoiti asioita kuin mies, ja joka ei mitään niin vihannut kuin\nviinaa. Tiedettiin hyvin patruunan olevan tohvelin alla, olipa nähty\npatrunessan jakelevan korvapuusteja miehelleen, niin että posket\nkuumottivat, milloin tämä oli palannut kotiin verestävin silmin. Ja\ntämä patrunessa se nyt merkillisellä tavalla suosi Koskipään joukkoa.\n\nPatruuna itse kallistui enemmän Suvantoon päin; siellä tarjottiin\naina ryyppy ja siellä oli mukava kuunnella Suvannon isännän\nsutkauksia. Mutta juuri siitä syystä ei suvantolaisten sanottavasti\nollut Katosojaan asiaa, sillä sen talon seinien sisällä ei\npatrunessan aikana siedetty väkijuomien haiskahdustakaan.\n\nJa patrunessan siipien suojassa se Oskari ymmärsi punoa puuhiaan,\njoutavia. Niinkuin nyt sekin kirjastohomma ja sitten ne alituiset\ntienteot. Piti olla muka lukuseuroja, piti voimistella -- niinkuin ei\ntyötä olisi muuten riittänyt tarpeeksi. Piti auttaa ihan hävyttömällä\ntavalla uutta rautatienhanketta -- niinkuin ei valtiolla rahaa\nriittäisi. Ja sen patrunessan kautta ne asiat pääsivät valtuustoon\nasti, patruuna kun kuului siihen ja esitti, räähkä, mitä akka oli\npäähän päntännyt.\n\nOli se kyllä kutkuttavan mukavaa kierrellä kylällä ja panna Oskarin\npuuhille kampoihin. Kun olisi saanut sen edes suuttumaan. Taikka\nryyppäämään. Mutta ei se ottanut yhtä ryyppyä enempää, eikä koskaan\nollut yhtään juovuksissa. Vaikka sitä kuinka koetti pilkata ja\nhaukkuakin, niin se ei hellittänyt asiaansa. Sanoihan vain naurahtaen:\n\n\"No Suvanto se nyt aina puolustaa kaikkea vanhaa -- viinanpolttoa\nmyöten.\"\n\nTaisi sen sisussa kyllä kirvellä, mutta jaksoipas pannahinen sen\nsalata.\n\nJa sitten piti poika panna kouluun kaupunkiin, vaikka talo oli\nvelassa. Suvannon isännän mielipide oli se, ettei maamiehen lapsia\nkouluun, herrain konsteja oppimaan. Mutta nyt tämä Oskari, entinen\nsouvari, havitteli pojastaan ties mitä virkamiestä. Yhdessä niitä\nvietiin, Katosojan tytärtä ja tätä Yrjöä, milloin Katosojan, milloin\nKoskipään hevosella. Eikähän patrunessa sietänyt tyttärellään olevan\nmuita leikkitovereitakaan kuin Yrjön, entisen tukkimiehen tenavan.\n\n\"Tukkirohvessööriäkös sinä siitä kouluutat?\" kysyi Suvannon isäntä\npisteliäästi Oskarilta.\n\n\"Itsepähän tiensä tiennee. Parempiensa haittanahan tässä kylässä\nmaamieskin näkyy olevan\", vastasi Oskari hymähtäen.\n\nKun sitten patrunessa kuoli, niin olot muuttuivat melkoisesti.\n\nKatosojan patruuna vaipui ensin suruun, joka oli viedä häneltä\njärjen. Oli ihmeteltävää, että tämä mies, jota vaimonsa oli siksikin\nkovakouraisesti käsitellyt, nyt tunsi itsensä kokonaan lohduttomaksi\nja elämänsä täysin toivottomaksi. Rakkaus on kuitenkin varsin\nkummallista, eikä ole hyvä mennä ulkonaisista seikoista arvailemaan\nsen sisäistä suonenlyöntiä.\n\nKun aika oli hiukan tyynnyttänyt tätä surua, alkoi Katosoja juoda.\nHän viipyi monia päiviä kaupunkimatkoillaan, jotka nekin tihenivät\npaljon entisestään. Se ei kuitenkaan ollut pahinta; hän alkoi pelata.\n\nSe intohimo oli ollut aina hänen verissään, mutta vaimovainajan\naikana se oli kuitenkin pysynyt taka-alalla. Nyt se sai hänet\nkokonaan valtoihinsa, sillä siinä hän unhotti surunsa. Panokset\nkasvoivat yhä ja yhä, ja sen mukaan häviötkin suurenivat. Parissa\nvuodessa Katosoja oli kiinnitetty viimeistä lautaa myöten, ja\npatruuna oli murtunut mies.\n\nNiinä aikoina oli Sylvi-tyttösen koulunkäyntikin päättynyt.\n\nJa nyt alkoi myös rikkaan Suvannon isännän valtakausi Katosojassa.\nKatosojan patruunahan tarvitsi rahaa, aina vain rahaa, ja Suvannon\nisäntä luovutti tuhansia ja teki velkakirjoja; siirtyipä melkoinen\nosa Katosojan kiinnitystäkin hänen haltuunsa. Vaikka hän ei\npitänytkään näiden rahojensa sijoittamista suinkaan hyvänä kauppana,\noli kuitenkin Oskarin takia ihan nautinto auttaa patruunaa. Hän\nistuskeli patruunan kamarissa, totia juomassa, ja lasketteli suurella\näänellä korskeita sukkeluuksiaan. Tai patruuna tuli Suvantoon ja\nviipyi siellä yli yönkin, väliin kaksikin yötä.\n\nKyllä nyt sopi vastustaa Oskarin puuhia. Niinkuin sitäkin, että\nse hommaili tuohon koskeen sahamyllyä, josta samalla saataisiin\nsähkövalo ja joka käyttäisi puimakoneita. Itsekseen oli Suvannon\nisännän pakko myöntää, että Oskarin suunnitelmassa oli paljon\nkirkasta järkeä, olkoon, että laitos kysyi melkoisen summan rahaa.\nMutta oli niin pannahisen mukava nyt kerrankin lujasti asettua\npoikkipuolin. Siinä oli kuin koston nautintoa; sai kerrankin\nmaksetuksi Oskarille, joka aina höpisi siitä edistyksestään ja\nkulki kylillä naama laupiaana kuin pyhäkoulunopettajan. Sopiko nyt\nsellainen mahtailu tukkijunnille! Liian helppoa sille näytti olevan\nunohtaa entisyytensä.\n\nKiusaksi pisti vain se, että Oskari ei menettänyt tyyneyttään. Hän\nvetäytyi ikäänkuin syrjään, muuttui hiljaisemmaksi, ja kun hänen\nvaikutuksensa Katosojaan oli nyt miltei päättynyt, ei hän näyttänyt\nolevan siitä millänsäkään, eikä tehnyt sen kummempia saadakseen sen\nsäilymään. -- Ja kun sahamyllyhanke kannatuksen puutteessa raukesi,\nhommasi Oskari omasta kohden pienen jauhomyllyn koskeen. Ja se\ntienasi sillä, halvattava, ja makseli silmännäössä velkojaan.\n\nOli vielä toinenkin kiusoittava seikka: Katosojan patruuna näytti\nikäänkuin häpeävän Oskaria ja väisteli häntä ihan ilmeisesti.\nTuntui kuin olisi Oskarin läsnäolo jollain tavoin herättänyt hänen\nsydämessään vaimo-vainajan muiston; ja se oli Katosojalle ylen arka\nkohta. Ei myöskään sattunut, että hän olisi kääntynyt Oskarin puoleen\nrahaa tarvitessaan.\n\nKireät siis olivat Suvannon ja Koskipään, Pyörrekosken naapuritalojen\nvälit. Suvannon äijällä kyti mielessä omituinen, nuoruuden päiviltä\nperiytynyt kauna edistyvää Koskipäätä kohtaan; tämä taas ymmärsi\nasianlaidan pohjimmaisen syyn ja oli kärsivällinen, mutta tunsi\nsamalla mieliharmia sen johdosta, että hänen uudistuspyrintöjään\nnaapurin taholta niin itsepintaisesti ja voimakkaasti vastustettiin.\n\nKuitenkin on sanottava, että pikkumaisuuksiin ei Suvannon äijä\nkiusanteossaan mennyt. Hän ei rakastanut käräjäjuttuja, eikä\nriidellyt raja-aidoista tai muista joutavuuksista. Hänen ivansa\nkohdistui ennen kaikkea itse Oskariin, \"jolle ei riittänyt se, että\npojasta tehtiin rohvessööri, vaan joka itsekin kiipeili herraksi ja\npontsariksi\", kuten Suvannon äijä sanoi.\n\n\n\n\nVIII\n\nSUVANNON ÄIJÄN UHKA\n\n\nKuten sanottu: kun Suvannon äijä kuuli, millä tavalla mustelma\noli syntynyt hänen poikansa silmään, huudahti hän halveksivan\nkiukkuisesti:\n\n\"Vai Koskipää!\"\n\nTuon kiukun aiheuttajana ei kuitenkaan vielä ollut tietoisuus\ntodellisesta asiantilasta. Se oli vain eräänlaista närää, joka oli\nperäisin kaikista niistä entisistä vaiheista, joista edellä olemme\nkertoneet. Sillä eikö nyt ollut harmillista, että joku Koskipää oli\nrohjennut kajota käsin itsensä Suvannon äijän poikaan? Tuo ärsyttävä\nnaapuri, joka tuskin uskalsi ottaa ryyppyä, ja joka ämmämäisesti\nviserteli edistyksistä ja valistuksista, oli pystynyt saattamaan\nmaailmaan pojan, joka, mokomakin herrasnulikka, tulee nyrkki pystyssä\npäin Suvannon omaa lihaa ja verta. -- Tuo sapettaa Suvannon äijää\nniin, että tekisi mieli antaa köniin Vilholle, joka on päästänyt\nlähettyvillekään moisen piimälakin. Ja aivan omituisesti tämä\nSuvannon ukon närkästys on sukua sille kateudensekaiselle tunteelle,\njoka häntä oli vaivannut silloin, kun Oskaria, Rantalan tulipalon\njälkeen, oli kaikkialla hoettu sankariksi.\n\nMutta sitten alkoivat huhut tuoda uutta ravintoa tälle kiukulle ja\nmuuttaa sen luonnetta.\n\nEi näet mitenkään voinut pysyä salassa, että Sylvi ja Yrjö kohtasivat\ntoisensa miltei jok'ainoa ilta. Jokitörmällä, sillä kohtaa, missä\npenger aleni Lakkasuon toivotonta aukeaa kohti, oli yksi ja toinen\nnähnyt heidän kävelevän tai istuvan tuuheiden koivujen alla. Ja\nihmiset, joita suututti, etteivät he voineet saada täyttä selkoa\ntanssi-illan tappelun kulusta, ja jotka muutenkaan eivät erikoisemmin\nrakastaneet Suvannon juroa ja ylpeätä poikaa, olivat varsin kärkkäitä\ntekemään johtopäätöksiä:\n\n\"Selkään se sitä antoi, ja tytön se siltä vie\", kuiskuttelivat he\nkeskenään, eräänlaisen vahingonilon kuvastuessa silmistä.\n\nJa sitten he jatkoivat:\n\n\"Mutta maltas, kun äijä itse saa sen tietoonsa!\"\n\nJa ennen pitkää äijä sen asian kyllä tietoonsa saikin. Ensin hän\ntarkkaili hiukan ihmetellen poikaansa, joka oli päivät poissa,\nkuljeskeli yksin metsissä, eikä virkkanut kenellekään mitään. Jotain\nsillä oli mielessä ja jotakin se suri, sen äijä kyllä tajusi, mutta\nhän ei käynyt päättelemään, mistä tuo kaikki saattoi aiheutua.\n\nMutta kun sitten huhut Yrjön ja Sylvin kohtauksista ehtivät hänen\nkorviinsa, synkkeni hän päiväkausiksi miettimään. Aivanhan tämä\noli kuin ennen, vuosikymmeniä sitten: taas oli Koskipään mies\nSuvannon miehen tiellä. Entinen katkeruus kuohahti täysivoimaisena\nrinnassa ja pani äijän kiristelemään hampaitaan. Piru vieköön! Nyt\nei uusiinnukaan entinen leikki, ei jumaliste! Nyt on hänellä toinen\nvalta kuin ennen hänen isällään, ja nyt katsotaan, kuka jää tappiolle\ntaistelussa...\n\nJa nyt selveni äijälle myöskin Vilhon alakuloisuus. -- Sitä se suri,\ntyttöä, ja sitä se on meinannut. Ja se sen myöskin saa, niin totta\nkuin minä olen Suvanto. Pyöritelköön Koskipään herranalku naisen\npäätä minkä pyörittää, mutta miehisten miesten keskinäistä sopimusta\nei niillä keinoin kavenneta.\n\nJa niin lähti Suvannon äijä kaupunkiin, jossa viipyi useampia päiviä,\npuhutteli lakimiehiä ja pankinjohtajia, tarkastutti papereitaan ja\nasiakirjojaan ja palasi sitten yhtä vaiteliaana kuin oli lähtenytkin,\nmutta itsetietoisen ja päättäväisen näköisenä.\n\nEräänä loppu-elokuun iltana istuu sitten Suvannon äijä Katosojan\npatruunan kamarissa tavallista asiallisemman näköisenä.\n\nÄijä on tuonut konjakkia kaupungista ja siitä sekoittelevat\nystävykset höyryäviä toteja. Suvantohan on yleensäkin sellainen,\nettei hän oikein pääse alkuun ennenkuin kolmannen lasin aikana, ja\ntällä kertaa se näyttää olevan tavallista vaikeampaa; hän sanoo\njoskus jotakin ykskaikkista, mutta istuu enimmäkseen äänettömänä ja\nmutruilee suutaan.\n\nKatosojan patruuna taasen, jolle vaisto ilmaisee jotakin erikoisempaa\nolevan tulossa, pälyilee sekä uteliaana että hieman pelokkaanakin\nmahtavaa velkojaansa.\n\nKun sitten asiaankuuluva punastus on kohonnut Suvannon äijän\nposkipäihin, katsoo hän ajankohdan sopivaksi ja aloittaa:\n\n\"Sitä minä vaan, että mitä sinä oikeastaan tarkoitit, kun sinä\nsilloin, viime kerralla, sille tyttärellesi ikärajaa asettelit?\"\n\nKatosojan patruunan harmaantuneet kulmakarvat kohoutuivat. Hänen\nsameahkot silmänsä suuntautuvat ällistyneinä toisen ruskeihin\nsilmiin, mutta hän ei osaa muuta kuin hätäisesti kysyä:\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nKun Suvannon äijä ei ensi hätään mitään siihen vastaa, aavistaa\npatruuna jotakin vakavaa olevan kyseessä ja kiiruhtaa selittämään:\n\n\"Mitäpä minä sillä muuta, kuin sitä, mitä sanoinkin... ett'ei lapsina\naikuisten kauppoja.\"\n\n\"Vaan kovin sinä annat sellaiselle lapselle irtoimet siivet.\"\n\nNyt on Katosojan patruunan jo toisen kerran kysyttävä:\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tajunnet tuon selittämättäkin\", jumahuttaa siihen Suvannon äijä\npäätänsä keikauttaen.\n\n\"Kyllä minun on pakko tunnustaa, että parhaimmalla tahdollanikaan\nminä en nyt sinua ymmärrä.\"\n\n\"Soo... vai et.\"\n\n\"En todellakaan.\"\n\nSuvannon äijä ottaa tulta sikaarintumppiinsa ennenkuin jatkaa:\n\n\"No en minä mielelläni lainaa suutani ämmien juttuihin... Mutta\ntiennet toki, mitä kylällä höpistään tyttärestäsi ja Koskipään\nsouvarin 'nuoresta herrasta'... Koska sen tiedän minäkin.\"\n\nSanoissa on pahaenteisesti pistävä sävy, jonka Katosojan patruuna\nvarsin hyvin kuulee. Siitä huolimatta on hänen ällistyksensä täysin\nvilpitön.\n\n\"Puhutaanko kylällä Sylvistä? Hyvä veli, siitä minulla ei ole\naavistustakaan, sen minä pyhästi vakuutan... Enkä minä sellaisista\npuheista liioin välitäkään, sillä kyllä minä toki lapseni tunnen.\"\n\n\"Ummessa silmin sinä sitten päiväsi vaellat\", tokaisee Suvannon äijä\npilkallisesti.\n\nMutta nyt kuohahtaa jo patruunankin väljähtynyt veri.\n\n\"Mihin, herran nimessä, sinä sitten oikein tähtäät? Ja mitä kaikkea\nsinä olet kuullut ihmisten puhuvan?\"\n\n\"Viittoilevatpahan vain siihen tyttäresi ja Koskipään ylioppilaan\njokapäiväiseen seuranpitoon, ja syytä on viittoillakin.\"\n\n\"Tahdotko sinä väittää, että Sylvi ja Yrjö joka päivä seurustelevat\nkeskenään? Ohoh! Siitäpä en vain minä tiedä kerrassaan mitään. Ei\nYrjö ainakaan täällä ole käynyt...\"\n\n\"... minuun kuulu, vaan jos ne entiset puheet kutinsa pitävät, niin\nliikaa se on.\"\n\nKatosojan patruuna koettaa kääntää kasvavan mieliharminsa leikiksi ja\nhuudahtaa nauraen:\n\n\"No jopa nyt jotakin! Asiallisena asianako sinä oikein esittelet\nhamekansan pälpätyksiä? Kuten sanottu, minulla ei ole mitään\ntietoa sellaisesta seuranpidosta. Mutta vaikka olisikin, niin entä\nsitten? Ovathan he vanhoja lapsuudentovereita, yhdessä kasvaneet\npolvenkorkuisesta saakka. Mikä kumma siinä on, jos he vieläkin\nhaluavat olla yhdessä? En minä ole kuullut mitään huonoa Koskipään\npojasta. Enkä minä käsitä, millä tavoin minun pitäisi kieltää heitä\ntapaamasta toisiaan. Sehän olisi naurettavaa.\"\n\n\"Liikaa se on jokailtainen vieretysten makailu jokitörmän koivujen\nalla, sano mitä sanot... Ei sitä kärsi poika, enkä sitä kärsi\nminäkään... jos kerran entisistä puheista kiinni pidetään.\"\n\nKatosojan patruuna valahtaa valkeaksi, kimmahtaa pystyyn ketterästi\nkuin nuoruuden päivinä, ja silmissä välähtää salama.\n\n\"Lastani minä en salli kenenkään loukkaavan\", kivahtaa hän\nkuohuksissaan. Sitten hän jatkaa tyynemmin:\n\n\"Sanottakoon minusta mitä tahansa, siihen kyllä syytä löytyy. Mutta\nSylvissä on äitinsä verta, enkä minä ole huomannut hänessä mitään\nkevytmielisiä taipumuksia, en edes sellaisiakaan, jotka hänen iässään\novat tavallisia... Ja minä en kerta kaikkiaan halua päästää ämmien\njuoruja kuuleviin korviinikaan.\"\n\nSyntyy pitkä ja kiusallinen hiljaisuus. Patruunan rinta huohottaa\nkuin olisi äsken sanottu käynyt yli hänen riutuvien voimiensa.\nSuvannon äijän tyyneyttä ei järkytä mikään. Sikaari vain tupruaa ehkä\ntavallista kiihkeämmin, ja ruskeat silmät siristyvät yhä kapeammalle\nhänen tiirottaessaan pöytätoveriinsa. Tuntuu siltä, että kummallakaan\nei enää ole mitään sanottavaa.\n\nMutta sitten nostaa Suvannon äijä verkkaisesti kätensä\npovitaskulleen. Hän kopeloi sitä hetkisen ja vetää esiin melkoisen\npaperipinkan, jonka hätäilemättä laskee patruunan eteen pöydälle.\n\n\"Laskepas nuo yhteen, niin näet, mihin summaan velkasi minulle\nnousee... Jos et sattuisi sitä entuudestaan muistamaan.\"\n\nSanat lausutaan käreällä, perin hillityllä ja äskeisestä kokonaan\nmuuttuneella äänellä, noin vain ikäänkuin muina miehinä,\nkeskusteluaiheen muutteeksi.\n\nKatosojan patruuna hätkähtää ja jää pitkäksi aikaa tuijottamaan\ntoveriinsa.\n\n\"Hyvänen aika, mitäs sinä nyt?... Tietysti minä ne näen omista\nkirjoistanikin.\"\n\n\"Laske kuitenkin.\"\n\nMutta Katosojan patruuna ei edes koske papereihin. Hän on vain hyvin\nvakava ja koettaa ilmeisesti arvata toverinsa aivoitukset.\n\n\"Mitä sinä nyt kaikella tällä lopultakin tarkoitat?\" kysyy hän\nlevottomana ja pahoillaan.\n\nSuvannon äijä karahuttaa kurkkuansa ennenkuin aloittaa:\n\n\"Kun noita papereita on laitettu, niin sinulla on riittänyt\nmelkoisessa määrässä kauniita lupauksia. Minä en ole ollut kovin\nhanakka pitämään kiinni sanoistasi, koska minusta on tuntunut, että\nsinulta ei ole puuttunut hyvää tahtoa.\"\n\nHän pitää pienen paussin, ikäänkuin siten antaakseen enemmän pontta\nsille, mitä vielä aikoo sanoa.\n\n\"Kauniita lupauksia sinulla on ollut toisessakin asiassa, mutta siinä\nsinulta näyttää puuttuvan hyvää tahtoa... Taitaa olla parasta, että\npalataan täysin asialliselle kannalle.\"\n\nKatosojan herra vaistoilee, että häntä aidataan kuin eläintä tarhaan.\nMutta vieläkään ei hän ole selvillä toisen lopullisesta päämäärästä.\nHänellä on sen verran päässään, että hänet valtaa heikon miehen\nheltymys, ja hänen äänensä värähtää pahasti, kun hän sanoo:\n\n\"Puhu sitten suusi puhtaaksi, kun kerran puhut, äläkä arvoituksilla\nviittaile.\"\n\n\"Se on sillä tavalla\", jatkaa Suvannon äijä ja kaataa konjakkia\nlasiinsa, \"että itse sinä vastustelit lasten ryhtymistä aikaihmisten\nkauppoihin, eikä minulla siihen ollut mitään sanomista... Mutta se on\nkanssa niin, että ei lapsille passaa antaa aikuisten vapautta.\"\n\n\"Herra jumala! Syytätkö sinä minua siitä, että minä olisin tahallani\nantanut Sylville joitakin sopimattomia vapauksia?... Jonka syytöksesi\nsitten perustat ämmien juoruihin.\"\n\n\"Ei myytyä karitsaa metsään päästetä.\"\n\nNyt kimmahtaa Katosojan patruuna jo toisen kerran seisomaan.\n\n\"Sinäkö julkeat väittää, että minä olisin myönyt sinulle tyttäreni?\"\n\nSuvannon äijän silmät rävähtävät, ja hän katsoo alaspäin kuin\najatustaan salaten.\n\n\"Et... enempää kuin taloasikaan... Meillä on vain ollut erinäisiä\npuheita raha-asioista, ja niistä minulla on takeena nämä paperit.\"\n\nHän ottaa verkalleen paperit pöydältä ja pistää ne taskuunsa.\n\n\"Ja sitten meillä on ollut erinäisiä puheita siitä toisesta asiasta,\nmutta siitä minulla ei ole takeita... Minusta tuntuu siltä, että on\nparas ottaa ajoissa kiinnitys sillekin.\"\n\nHän pysähtyy hetkeksi, mutta kun patruuna ei sano mitään, jatkaa hän:\n\n\"Niin se on, että kihlausta ei käy pitemmälle lykkääminen... Sormus\nsormessa on sentään jotakin, joka pitää asiaankuulumattomat loitolla.\nJa minulle se on takuu sinun sanoistasi... Sillä jos minä alkaisin\nniitä epäillä tässä asiassa, niin minä epäilisin niitä toisissakin.\nJa se merkitsisi...\"\n\nHän kääntää päänsä ylöspäin, pöllähyttää suustaan savupilven ja\nkatselee kattoon, ikäänkuin hitaasti laskien.\n\n\"Se merkitsisi... Jaa, irtisanominen veisi tietysti aikansa... ja ne\nmuut hommat ja kuulutukset... Mutta sitä se merkitsisi, että sitten\nvapunpäivän tienoissa sinun talosi olisi vasaran alla.\"\n\nJa nyt hän luo kiinteän ja kovan katseen patruunaan.\n\nTämä vavahtaa ja jää tuijottamaan Suvannon äijään suonenvedon\ntapaisten nytkähdysten väristessä kalpeilla kasvoilla.\n\n\"Sinä siis tahdot kihlajaisia?\" sammaltaa hän pelästyksissään.\n\n\"Juuri niitä minä tahdon\", kuuluu päättävästi.\n\nHeikkoluontoisen patruunan kurkussa ahdistaa kuin itku, ja hänen\näänensä on perin kurja, kun hän sanoo:\n\n\"Sinä ajat minua niinkuin otusta, vaikka hyvin tiedät, ettei minulla\nole mitään kihlausta vastaan. Samoin kuin tiedät senkin, ettei siitä\nnäin vain voida päättää. Minun on haettava Sylvi tänne.\"\n\nSuvannon äijä ei malta olla pilkallisesti huomauttamatta:\n\n\"Tokko häntä tähän aikaan kotoa tapaisit.\"\n\nJa kun patruuna hätkähtäen vaikenee, nousee Suvanto lähteäkseen.\n\n\"Ei sillä sellaista hengenhätää ole. Minä odotan viikon sinun\nsanaasi... Jollei sitä silloin kuulu, niin taitaa olla parasta ruveta\njärjestelemään näitä papereita.\"\n\n\n\n\nIX\n\nISÄ JA TYTÄR\n\n\nKun Suvannon äijä oli mennyt, istui Katosojan patruuna nojatuolissaan\nsyvästi masennuksissa ja mielipahoillaan. Toti sai jäähtyä hänen\nlasissaan ja sikaari sammua suupielessä; hän oli niin ajatusten\nvallassa, että aika ja ympäristö unohtuivat.\n\nEi se päämäärä, mihin Suvannon äijä oli pyrkinyt, paljoakaan häntä\nhuolestuttanut, mutta sitä enemmän se uhkaava tapa, jolla kaikki oli\nhänelle esitetty.\n\nKuinka oli mahdollista, että häntä uskallettiin kohdella noin\nröyhkeästi? Niin syvällekö hän jo oli vaipunut? Niinkö kurjat olivat\nhänen asiansa, että hänen oli pakko heittäytyä toisen armoille?\n\nEntisyyden muistoja tulvahti väkisinkin hänen mieleensä. Valoisa\nlapsuus, onnellinen koti, jossa hänestä oli toivottu virkamiestä...\nNuoruuden huikenteleva hurjuus ja järjetön tuhlaavaisuus, joka\noli tärvellyt hänen työkykynsä, puhumattakaan rahoista... Sitten\nvaimo-vainaja, tuo merkillinen ja voimakas nainen, joka oli häntä\nniin syvästi rakastanut. Joka oli hänet kohottanut ja uupumattomalla\nsitkeydellä kannustanut häntä ponnistuksiin. Niin, joka oli pitänyt\nhänet miehenä niin kauan kuin eli...\n\nJa tässä hän nyt jälleen oli, jotakuinkin menneenä miehenä, joka oli\nhävittänyt tyttärensä perintöosuuden ja jota uskallettiin suorastaan\nkiristää... Varhain kuolleen poika-vainajan kuva sukelsi esiin. Mutta\nsiihen liittyi niin paljon karvasta surua, että hän halusi unohtaa\nkaikki ja ryyppäsi hermostuneesti lasistaan.\n\nÄkkiä soinnahtivat hänen korvissaan Suvannon äijän sanat: \"Tokko\nhäntä tähän aikaan kotoa tapaisitkaan.\" Mitä Suvanto oikeastaan oli\ntarkoittanut? Ettäkö Sylvi olisi...? Mutta sepähän nähdään.\n\nHän nousi tuoliltaan tavallista ripeämmin ja meni tupaan.\n\n\"Onko Sylvi täällä?\" kysyi hän emäntäpiialta.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"No hakekaa hänet sitten huoneestaan ja sanokaa, että minä tahdon\npuhua hänen kanssaan.\"\n\n\"Ei hän ole nyt kotona.\"\n\nPatruunan kulmakarvat kohosivat, mutta kysymys \"missä hän sitten on\"\njäi kuitenkin lausumatta.\n\n\"Vai niin... Mitä kello on?\"\n\n\"Se käy yhdeksättä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Sylvi kymmenettä käydessä palaa kotiin, huomaa hän ihmeekseen,\nettä isä on vastassa eteisessä.\n\n\"Sinähän se olet, Sylvi?\"\n\n\"Minä vaan, isä.\"\n\n\"Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Ulkoa vaan, isä.\"\n\n\"Missä sinä sitten olet ollut?\"\n\n\"En minä missään ole ollut... Ulkona vaan.\"\n\nSyntyy hetkiseksi hiljaisuus.\n\n\"Tulepas vähän tänne minun luokseni\", sanoo patruuna ja astuu edellä\nkamariinsa.\n\nSylvi näkee pöydällä konjakkipullon ja totivehkeet ja luo isäänsä\nomituisen tutkivan silmäyksen, ikäänkuin päästäkseen selville, onko\nisä taas... Patruuna huomaa sen ja tuntee mielipahaa. Samalla hän\nhuomaa myöskin tyttärensä hehkuvanpunaiset huulet ja hiusten lievän\nepäjärjestyksen.\n\n\"Tottahan sinä toki jossain olet käynyt, kun niin kauan olet\nviipynyt?\" kysyy isä jälleen, viitaten tuolia.\n\n\"En minä missään ole käynyt... muualla kuin ulkona\", vastaa tytär\nnaurahtaen.\n\n\"Yksinkö?\"\n\nSylvin silmät väistävät isän katsetta ja hän sanoo hämillään:\n\n\"Minä tapasin Koskipään Yrjön ja kävelin hänen kanssaan joen\nrannalla.\"\n\nTyttären suoruus tuottaa isälle mielihyvää, ja viipyy kotvan,\nennenkuin hän jatkaa:\n\n\"Vai niin. Yrjö on kotosalla... Onko hän ollut kauankin?\"\n\n\"Pari kolme viikkoa.\"\n\n\"Miksi ei hän ole käynyt minua tapaamassa?\"\n\n\"En minä tiedä, isä... Ehkä hän ei ole tullut, kun meidän ei ole\nkäyty Koskipäässä äidin kuoleman jälkeen\", vastaa Sylvi yhä enemmän\nihmeissään. \"Mutta kuinka isä minulta tällaista kyselee?\" lisää hän\nsitten.\n\nPatruuna ei vastaa siihen, vaan katselee äänettömänä tytärtään. Hän\non liiaksi kokenut mies, ollakseen huomaamatta suudelman jälkiä\nnoilla punaisilla ja ikäänkuin turvonneilla huulilla. Vihdoin hän\nsanoo:\n\n\"Minulle on kerrottu, että sinä nykyisin kovasti seurustelet Yrjön\nkanssa. Onko se totta?\"\n\n\"Kuka on kertonut?\"\n\n\"Välipä sillä. Mutta onko se totta?\"\n\n\"Kyllä minä olen useana iltana ollut Yrjön kanssa kävelemässä.\"\n\nTaaskin tytön suoruus tuottaa isälle mielihyvää: Hän haluaisi jo\njättää silleen, mutta sanoo kuitenkin.\n\n\"Tokkohan se on oikein sopivaa... Ihmisillä on niin ilkeä kieli.\"\n\n\"Mutta Yrjöhän on ylioppilas, isä.\"\n\nPatruuna ei voi olla nauramatta.\n\n\"Aivan oikein. Mutta luuletko sinä sen seikan ihmisten puheita\npidättävän?... Päinvastoin.\"\n\nTytön silmiin ilmaantuu tuskainen kiilto, ja sieraimet värähtelevät.\nMutta sitten hän nostaa päänsä ja sanoo miltei uhkaavasti:\n\n\"Mitä se heihin kuuluu... Ja puhuivathan he ennenkin, kun Vilho\nSuvanto saatteli minua... Eikä isä siitä huomauttanut.\"\n\nSanojen terävyys sattuu patruunaan. Varsin taitavasti hän kuitenkin\nkiertää ansan.\n\n\"Ennenkin, niinkö sinä sanoit? Eikö sitten Vilho enää sinua\nsaattelekaan?\"\n\n\"Ei\", kuuluu lyhyt vastaus.\n\n\"Mutta minulla on aina ollut se käsitys, että sinä pidät hänestä,\nettä te molemmat pidätte toisistanne.\"\n\nSylvin silmissä välkähtää.\n\n\"Uskaltakoonpas vaan enää tuppautua minun seuraani!\" huudahtaa hän\nkiihkeästi.\n\nNyt joutuu patruuna vallan ymmälle.\n\n\"Oho... Ja mitä nyt sitten on tapahtunut?\"\n\n\"Minä en seurustele sellaisen kanssa, joka salakavalasti väijyy\ntoista tiepuolessa, ottaakseen hänet hengiltä.\"\n\n\"Mitä ihmettä sinä nyt puhut. Onko Vilho aikonut ottaa jonkun\nhengiltä?\"\n\n\"Eikö isä sitä tiedä?\"\n\n\"En todellakaan.\"\n\nOmituinen mielenliikutus valtaa Sylvin, mutta hän ei sano mitään.\n\n\"Kerrohan toki.\"\n\n\"No kun Yrjö saattoi minut kotiin... silloin, Rantalan tansseista,\nniin Vilho, joka oli juovuksissa, löi häntä salaa... Mutta Yrjö antoi\nhänelle niin että muistaa.\"\n\nViittaus juopumukseen, oman tyttären suusta kuultuna, pistää\npatruunaa kipeästi. Mutta vielä lamaavampi on yhä varmistuva aavistus\nsiitä, että nuorten suhteet ovat kehittyneet kokonaan toisin kuin\nSuvannon isäntä ja hän itse ovat toivoneet, ja että siis hän nyt on\nperikadon uhkaama mies. Hän painaa kädet kasvoilleen ja miettii.\n\nSylvi ei vielä huomaa mitään, vaan jatkaa katkonaisesti:\n\n\"Muutenkin on Vilho kohdellut minua niin ylimielisesti ja\ntöykeästi... kuin hevostaan... Mutta minä en ole sitä tähän saakka\nymmärtänyt.\"\n\nHiljainen nyyhkytys katkaisee tyttären sanat; silloin patruuna\nnousee, ottaa Sylviä molemmista käsistä ja sanoo hyvin lempeästi:\n\n\"Rauhoituhan nyt, tyttöseni... Eihän tässä mitään.\"\n\nJa hetken kuluttua hän jatkaa:\n\n\"Sinulla ei enää ole äitiä, lapsi-parka, niin että minun täytyy\nkajota asioihin, joihin oikeastaan vain hänellä olisi oikeus...\nMinä en ollenkaan tahdo udella sinun salaisuuksiasi enkä puuttua\nyksityiskohtiin. Mutta minun on tärkeätä tietää... Sano minulle,\noletko sinä Yrjön kanssa niinkuin ennen, lapsena... Vai onko nyt\njotakin enemmän, onko sellaista, jota ei ennen ollut... ja josta et\nennen tiennytkään?\"\n\nSylvi tarttuu isänsä käteen kuumeisin sormin. Hänen silmänsä painuvat\nalas, mutta hän on vaiti.\n\n\"Onko jotakin muuta, sanohan?\" toistaa patruuna hiljaa.\n\n\"On, isä\", kuiskaa Sylvi tuskin kuuluvasti.\n\nSe on kova kolaus patruunalle. Hän ei voi muuta kuin silittää\ntyttärensä päätä. Sitten hän vaipuu tuolille, peittää käsin kasvonsa\nja hokee puoliääneen:\n\n\"Hyvä jumala... Mitä minä nyt teen?\"\n\nKun Sylvi huomaa isänsä huolen, kuivuvat hänen silmänsä nopeasti ja\nkatse palaa syvänä ja kummastuneena.\n\n\"Mikä teidän on, isä?\"\n\nPatruuna pudistaa vain päätänsä, voimatta mitään vastata. Silloin\nSylvi laskee kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Isä, mikä teidän nyt tuli?... Olenko minä pahoittanut mielenne?\"\n\nMutta patruuna vastaa väsyneesti:\n\n\"Mene sinä vain nukkumaan. Minun pitää vähän ajatella.\"\n\nSylvi seisoo vielä hetken, katsellen isäänsä, mutta ei kuitenkaan\nosaa mitään sanoa, puoliavoimet huulet vain liikahtelevat\näänettömästi. Vihdoin hän kääntyy ovelle ja toivottaa hiljaa:\n\n\"Hyvää yötä, isä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta kun patruuna oli jäänyt yksin, sai epätoivo hänet valtoihinsa.\nHän käveli hermostuneesti edestakaisin lattialla, puristaen kuumin\nkäsin otsaansa.\n\nSuvannon isännän puheessa oli sittenkin ollut perää. Sylvihän\nsuorastaan vihasi Vilhoa. Ja Yrjöä kohtaan oli hänen sydämessään\nherännyt rakkaus. Saattoiko nyt patruuna ajatellakaan oman lapsensa\npakottamista toiselle?\n\nSaattoiko hän enää toivoa pelastusta suunnitellusta avioliitosta?\nEihän se voinut olla mahdollista. Ja katkerasti hän muisti Suvannon\näijän pistäviä sanoja: \"Kovin sinä olet antanut lapsellesi irtoimet\nsiivet.\"\n\nJa Suvannon isäntä! Hän ei välittäisi tällaisista näkökohdista\nrahtuakaan. Varmaa oli, että hän ei haluaisi Sylviä väkisin\nminiäkseen. Mutta yhtä varmasti hän vetäisi esiin velkakirjansa\nja vaatisi patruunan konkurssitilaan; sitäkin varmemmin, kun oli\nkysymyksessä äijän perivihollisen poika. Silloin olisi Katosoja\nmennyttä. Eikä siinä kyllin, myöskin patruunan kunnia olisi mennyttä.\n\nPatruuna kaatoi lasiin konjakkia ja otti siitä pari kirpaisevaa\nkulausta. Mutta se ei nyt häntä lohduttanut, päinvastoin, se synkensi\nentistä enemmän hänen epätoivoaan. Vaikka hän kuinka vaivasi\naivojaan, ei hän keksinyt mitään pääsintietä pälkähästä. Mieli\nmasentui, ja heikon ihmisen haikea kuolemankaipuu hiipi sydämeen.\n\nMutta sitten, luultavasti väkijuoman vaikutuksesta, hän tunsi\nvoimakasta halua purkautua, puhua kaikki tyttärelleen, niinkuin oli\nennen vaimovainajalleen puhunut, ja heittäytyä sitten Herran haltuun,\nmistään välittämättä.\n\nHän ei jäänyt tuota mielijohdetta aprikoimaan, vaan ryyppäsi vielä\nkerran lasistaan ja lähti sitten suoraa päätä tyttärensä kamaria\nkohti.\n\nHän kolkutti, ja pelästynyt ääni kysyi sisältä:\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Se olen minä, isäsi... Nukutko sinä jo, Sylvi? Minulla olisi sinulle\nvielä puhumista.\"\n\n\"Minä olen jo vuoteessa, isä, mutta kyllä minä avaan, kun hiukan\nodotatte.\"\n\nHaka lennähti pois aspestaan. Ja kun Katosojan patruuna hieman\nhoippuen astui sisään, oli nuori tyttö jo ennättänyt takaisin\npeitteen alle. Hänen silmänsä kiintyivät uteliaina ja terävinä isään;\ntämä tunsi hyvin tuon sanattoman kysymyksen vaimonsa ajoilta, ja\nhäpeän aalto vyörähti hänen rinnassaan. Patruuna istuutui tuolille\nvuoteen viereen ja alkoi kummallisen kiihkeästi puhua:\n\n\"Älä katso minuun noin, lapsi... Vaikka minä olen nauttinut, ei se\nnyt vaikuta asiaan... Minun oli niin paha olla, että täytyi tulla\nsinun luoksesi... vaikka mielelläni sinua säästäisin.\n\n\"Minä tulin kerran luvanneeksi Suvannon isännälle, että kun sinä\nolet täyttänyt kaksikymmentä vuotta, niin sinut kihlataan Vilhon\nmorsiameksi... Älä nyt keskeytä minua, tyttöseni. Tietysti sillä\nehdolla, että te nuoret itse siihen suostutte... Alussahan asia\nnäytti kehittyvän siihen suuntaan, ja minä olin iloinen ja toivoin\nparasta... Mutta nyt tänä iltana, sinä puhuit Vilhosta kokonaan\ntoisella tavoin...\"\n\n\"En voi sietää Vilhoa, isä\", kuului vuoteesta tuskastuneesta\n\n\"Kuuntelehan. Sinä et tiedä vielä kaikkea... Katsopas, tänä\niltana kävi Suvanto luonani uudestaan... Ja nyt hän teki selvän\nuhkavaatimuksen, että kihlaus on hetimiten julkaistava.\"\n\n\"Sehän on kuulumatonta röyhkeyttä, isä. Te kait ajoitte hänet ovesta\nulos.\"\n\nPatruuna räpytteli silmiään, hämillään, nolona, epäröiden.\n\n\"Sinä sanot niin, kun et tunne isäsi asioita... Ja minun on niin\nvaikeata puhua niistä sinulle... Suorastaan tuskallisen vaikeata.\nMutta minun täytyy... Koeta nyt olla urhea, rakas Sylvi, kun saat\nkuulla, että Katosoja on kiinnitetty paljoa yli arvonsa... Ja vielä\nsenkin lisäksi on suuria velkoja Suvannolle... Jos kihlausta ei\njulkaista, niin Suvanto panee minut konkurssitilaan... Me olemme\nmaantiellä, keppikerjäläisinä molemmat. Ja silloin on isä-raukkasi\nkunnia mennyttä...\"\n\nSylvi ponnahtaa istualleen vuoteessa ja tuijottaa isäänsä\nlaajentunein silmin, kalpeana ja huohottaen. Isä ei kestä tätä\nkatsetta, vaan antaa päänsä painua ja nostaa käden otsalleen.\n\n\"Herra jumala! Mitä te sanotte, isä\", kuuluu kimeä huudahdus Sylvin\nverettömiltä huulilta.\n\nHetken vallitsee täydellinen hiljaisuus. Sitten tyttö pudistaa moneen\nkertaan päätänsä ja kuiskaa menehtymäisillään:\n\n\"Minä en voi, en voi... Minä en rakasta häntä!\"\n\nPatruuna kohottaa samean katseensa tyttäreen ja kysyy käheästi:\n\n\"Mutta sitä toista... niinkö?\"\n\n\"Niin, isä.\"\n\n\"Ja sinä olet sanonut sen hänelle?\"\n\n\"Olen.\"\n\nTaas pitkä äänettömyys.\n\n\"Minä en suinkaan tahtoisi kohdella julmasti sinua\", sanoo patruuna\nkatkonaisesti. \"Mutta kuitenkin minun täytyy selittää... Lapsi kulta,\nse, mitä olet Yrjölle sanonut, ei suinkaan sinua sido... Mutta senhän\nsinä tiedät itsekin... Ja rakkaus, se on niinkuin tuuli. Älä intä\nvastaan, sinä et tunne sitä vielä. Huomaapas, pari viikkoa sitten\nsinä tuskin muistit koko Yrjöä... Ja nyt... Et sinä vielä voi edes\nitse arvostella, onko sinun tunteesi syvä ja kestävä...\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Niin niin, minä tiedän kyllä, mitä aiot sanoa. Eikä minun tästä\nseikasta pitänytkään puhua... Mutta ajattele Yrjöä. Hän on kovin\nnuori vielä. Muutaman päivän päästä hän lähtee Helsinkiin, opintojaan\njatkamaan. Siellä on tuhansia tyttöjä, jotka ovat yhtä hyviä kuin\nsinä, mutta kauniimpia. Oletko nyt varma, että tämä kesäinen tunne\nkestää tuon kiirastulen? Minä tunnen kyllä ylioppilaat ja tiedän,\nettä he vain naureskelevat kesäkuhertelulleen. Mutta älä sinä käsitä\nminua siten, että tällä tahtoisin sanoa jotakin pahaa Yrjöstä... Ja\nentäs asiallinen puoli! Koskipää on tyhjästä ja velalla rakennuttanut\ntalonsa. Velaksi on hän kouluttanut poikansa, ja velaksi menee Yrjö\njatkamaan opintojaan. Jos hän nyt pysyy sinulle uskollisena, niin\najattele, minkälainen taakka sinä hänelle olet, sittenkun... kun\nmeillä ei enää ole taloa... kotia... ei mitään... Katsotko olevasi\noikeutettu sitomaan hänet tällaisena?... Sillä sinä kyllä tunnet\nKoskipäät ja heidän ylpeytensä, tunnet myöskin Koskipään ja Suvannon\nkireät välit... Koskipää ei lepää, ennenkuin joka penni on maksettu,\nminkä hänen miniänsä isä on Suvannolle velkaa...\"\n\nPatruuna pysähtyy hetkiseksi ja nielee tyhjää, liikutustansa\nhillitäkseen.\n\n\"Taakkana sinä siis joka tapauksessa tulisit Yrjölle olemaan... Ja\najattele sitten Vilhoa. Hän toivoo sinua, minä olen siitä varma, ja\nluulen että sinä tunnet sen itsekin... Hänen tunteensa takia pitäisi\nsinun voida antaa anteeksi se tappelukin... Jos hänet jätät, tulee\nhänestä synkkä ja onneton, hänellä on siihen taipumusta... Jos\ntahtoisit, niin ajan mittaan sinä voisit kenties paljonkin oppia\nhänestä pitämään. Teidän elämästänne voisi kehittyä valoisampi kuin\nnyt luuletkaan...\"\n\nTaas patruuna keskeytti ja jatkoi sitten vaikeasti:\n\n\"Viikon kuluessa minun on annettava vastaus, josta kaikki riippuu...\nSinun se on annettava, tarkoitan... Ja siitä riippuu myös Yrjön\nmenestys ja tulevaisuus, Vilhon onni, äitisi kodin säilyminen,\nvieläpä isäsi kunnia...\"\n\nJa voimatta enää hillitä itseään tuo heikko, hyväsydäminen, mutta\ntarmoton mies, joka kaiken lisäksi oli humalassa, nyyhkytti\näänettömästi ja yritti vapisevin käsin syleillä tytärtään. Tämä istui\nverettömänä, silmät oudon jäykkinä, kasvoilla kuvaamaton tuskan ilme.\nMutta isän heikkouden ilmetessä tuli hänen piirteisiinsä vähitellen\njotakin kovaa, joka oli omiaan tekemään ne vanhemman näköisiksi, ja\nhän sanoi varsin tiukasti:\n\n\"Nyt ei ole valittelun aika, isä.\"\n\nVanha, rappeutunut mies nosti kasvonsa ja katsoi tyttäreensä.\n\n\"Voitko sinä antaa minulle anteeksi?\" sopersi hän tuskin kuuluvasti.\n\nSilloin tyttären suurissa silmissä kuvastihe jotakin, joka lähenteli\nhalveksumista, mutta jossa ennen kaikkea oli pohjatonta sääliä ja\nrakkautta. Patruuna tunsi tuon katseen, ja sydän sykähti kummasti.\nSehän oli peräisin hänen vaimo-vainajaltaan. Ja hänen rintaansa\nlämmitti ylpeä tietoisuus siitä, että Sylvissä oli selvästi äitiä.\n\nKylmällä kädellään tyttö sipaisi isänsä suonikasta kättä. Ja nyt oli\nhänen vuoronsa sanoa:\n\n\"Menkää nukkumaan, isä. Mutta älkää enää ottako sitä... konjakkia,\ntiedättehän.\"\n\nKun patruuna ehti omaan huoneeseensa, oli hän kuin raskaasta taakasta\nvapautunut. Tämä vanha, kevytmielinen pelaaja unohti miltei tyyten\nkaikki äskeiset huolensa, unohti yhtä keveästi kuin oli unohtanut\nsadat pelitappionsa. Hän oli saanut purkaa sisimpänsä tyttärelleen,\nniinkuin ennen oli purkanut vaimolleen, ja nyt hänessä alkoi orastaa\nsellainen usko, että kaikki kyllä menisi yhtä hyvin kuin tähänkin\nasti.\n\nEi hän liioin ollenkaan muistanut tyttärensä pyyntöä, vaan kaatoi\nkonjakkia lasiinsa ja otti siitä monta kulausta hyvällä halulla. Ja\nnopeasti se nyt nousi hänen päähänsä. Hän tuli suorastaan iloiseksi,\ntunsi itsensä nuoreksi ja napsautti reippaasti sormiaan.\n\nMonenlaisia muistoja ja kuvia kiiti hänen tajunnassaan. Hän hymähteli\nniille, nyökytti päätänsä ja naurahteli ääneen. Nähtävästi niihin\nkuitenkin liittyi joitakin katkeria kohtia hukkaan menneestä\nelämästä, koska hän, jälleen ryypättyään, alkoi hiljalleen hyräillä.\n\n\"Hjuu, hjuu, pojat, sano'...\" sammalsi hän puolinukuksissa.\n\nMutta sitten hän taas reipastui. \"Mitenkähän nimismies jaksaa?...\nOlisiko häntä soittaa?\"\n\nHän oli jo nousemassa, mutta vaipui kuitenkin takaisin nojatuoliin.\n\n\"Ainapa se näin arki-iltana... Olkoon, olkoon toiseen kertaan... Minä\nmenen tästä nukkumaan, nuhisemaan, sano'...\"\n\nJa harhautunut, avuton, mutta hyväsydäminen patruuna hoippui vihdoin\nvuoteelleen.\n\n\n\n\nX\n\nNUOREN SYLVI-TYTÖN KOETTELEMUS\n\n\nKun isä oli mennyt, lepäsi Sylvi vuoteellaan jonkunlaisessa\nlamaannustilassa. Ovi sai jäädä auki haasta, kynttilä jatkaa\nlepattavaa palamistaan pöydällä. Hän ei liikuttanut jäsentäkään,\nsilmät vain tuijottivat rävähtämättä hämärään kattoon.\n\nAivot kieltäytyivät toimimasta. Hänestä tuntui, kuin vajoaisi hän\ntasaisesti pohjattomaan syvyyteen, jossa oli pimeää ja hiljaista. Se\nei viillä, ei kauhista; häntä kylmää vain omituisesti. --\n\nHän kohottaa kätensä ja katselee niitä pitkän aikaa ihmeissään. Eihän\ntämä voi olla untakaan. Tässähän hän on, omalla vuoteellaan, ja nämä\novat hänen kätensä... Vähän aikaa sitten oli isä täällä.\n\nIsä... Tuo mielikuva ponnahuttaa ajatukset jälleen kuohumaan, ja\ntuska palaa. Niinkö ovat isän asiat ja Katosojan, kodin? Isä on\npantannut kaikki, saattanut heidät keppikerjäläisiksi, ja nyt hän\naikoo pantata hänetkin, Sylvin... Mutta ei, se ei voi tapahtua.\nIsä ei voi tahtoa sellaista... Eikä sitä tahdo Vilho... Hän puhuu\nVilholle, ja asia on silloin selvä.\n\nMutta kun hän siinä koettaa kuvitella, millä tavoin hän kaikesta\ntästä kertoisi Vilholle, niin uusi levottomuus ahdistaa hänet\numpikujaan. Hänestä on sula mahdottomuus edes lähestyä Vilhoa, saati\nsitten kertoa hänelle... ja tällaista. Ja samalla hän ikäänkuin herää\nja säpsähtää omaa itseään: Vielä pari viikkoa sitten Vilho oli ainoa\npoika, jonka kanssa hän yleensä keskusteli, ja keskusteli paljonkin.\nJa nyt, nyt oli nuorukainen vieraampi kuin kukaan.\n\nMitä, mitä on oikeastaan tapahtunut näiden muutamien päivien\nkuluessa? Aivan äsken oli Sylvi vielä onnellinen nuori tyttö, joka\nrauhallisena liikkui onnellisessa kodissa ja rauhallisesti odotteli\ntulevaisuuttaan. Ja nyt! Nyt on rauha kadonnut ja sijaan tullut\nouto ja palava levottomuus, jota sanotaan rakkaudeksi. Oi, että hän\nkoskaan tuli lähteneeksi tansseihin, sillä siitähän kaikki johtui.\nEttä hän tuli tanssineeksi Yrjön kanssa... sanoneeksi, ettei hänellä\nmitään ole Vilhoon nähden, vaikka... Onko tämä nyt rangaistus\nkaikesta?\n\nVoi hyvä Jumala, mitä olisi Sylvin nyt tehtävä? Menisikö isän luo ja\nsanoisi, että se on mahdotonta? Vai kirjoittaisiko Vilholle, koska\npuhuminen tuntui niin vaikealta? Vilhohan on kuitenkin aina ollut\nhyvä hänelle. Onhan Vilho siksi ylpeä, ettei koskaan vasten toisen\nmieltä... Mutta äkkiä Sylvin tajuntaan välähtää uusi kuva, uhkaava\nja synkkä jättiläs, joka taipumattomuudellaan painaa hänet maahan:\nSuvannon äijä. Herrajumala! Eihän tässä hänestä, Sylvistä, ole\nkysymys. Eihän häntä pakota isä, vielä vähemmän Vilho, ei edes itse\nSuvantokaan.\n\nTässähän on kysymys kodin menettämisestä ja isästä... Suvannon\näijä on suunnitellut, että kerran Katosoja ja Suvanto yhdistetään\nsuurtilaksi. Sen suunnitelmansa eteen on hän uhrannut, ja Sylvin ja\nVilhon avioliitossa hän on nähnyt toteutumisen. Ja jos Sylvi sen\nsuunnitelman särkee, vaatii Suvannon äijä omansa takaisin... ja\nhänellä on oikeus vaatia. Ei Sylvi omasta puolestaan välittäisi,\nvaikka joutuisikin maantielle; mutta isä, vanha ja heikko, jota hän\nkuitenkin rakastaa. Ja sitten koti, äidin koti... Kun eläisi edes\nveli-vainaja! Nyt on epätoivo täydessä voimassaan saanut Sylvin\nvaltoihinsa. Hän vääntelee käsiään, mutta tuijottavat silmät pysyvät\nkuivina. Kuumeiset aivot etsivät turhaan ratkaisua.\n\n-- Mitäpä minusta, -- hokee hän hiljaa. Ja mieleen solahtaa\nlämpöisesti, kesken kipeintä tuskaakin:\n\n-- Minullahan on Yrjö!\n\nHeti hänen hätänsä lientyy pehmeämmäksi ja puhkee kyyneliin. Hän\nitkee kauan aikaa, samalla kun haikeasti ja lämpimästi kuiskailee\nrakastettunsa nimeä. Ja se on ainoa päätös, johon hän ehtii, että hän\nhuomenna puhuu kaikki Yrjölle ja etsii häneltä tukea.\n\nHän puhaltaa kynttilän sammuksiin, mutta valvoo vielä pitkän aikaa,\nmielessään Yrjön lohduttava ja tyynnyttävä kuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSateisena, pimeänä syysiltana vene sohahtaa Lakkasuon jokitörmän\nrantaan, ja öljytakkiin puettu mies laskee pois sauvoimensa. Kuuluu\nheikko, kaiuton kolahdus, joka pian hukkuu sateen yksitoikkoiseen\nääneen; sitten mies nousee veneestä, jonka hän tempaisee ylemmäs\nmaalle.\n\nPimeässä on hänen varsin vaikea pysytellä polulla, mutta kun hän\nkääntyy Katosojaa kohti, väistää hän tahallaan koivukujaa ja kiertää\nsivummalta, sänkipeltoa pitkin, riihimäelle. Siellä hän pysähtyy\nsuuren männyn alle, ja jää odottamaan.\n\nRiihen ovi on auki. Saattaa selvästi erottaa sadepisarat siinä\nvalojuovassa, jonka uunin liekit heittävät pimeään ilmaan. Kuuluu\nkumeata jymähtelyä: Talli-Tuomas on panemassa pölkkyjä pesään.\n\nHetken kuluttua Tuomas kompuroi kankeasti kynnyksen yli ulos, siirtää\noven rakoselleen ja lähtee sitten kumaraisena köntystämään taloa\nkohti. Silloin astuu mies männyn luota riihen katokseen, kuuntelee\nhetken, avaa sitten oven ja istuutuu kynnykselle odottamaan. --\n\nSamaan aikaan seisoo Sylvi suuren olkiladon nurkalla hievahtamatta.\nHänkin on odottanut Tuomaan lähtöä, ja varsin hyvin hän on nähnyt\nöljytakkisen miehen istuutuvan kynnykselle. Sydän lyö jännittyneestä\nvaikka nimenomaan on sovittu, että sateen sattuessa tavataan riihen\nkatoksessa.\n\nSylvistä ei ole koskaan tuntunut niin vaikealta lähestyä Yrjöä kuin\njuuri nyt... kun hän on päättänyt puhua kaikki. Hän seisoo ja seisoo,\njalat kieltäytyvät astumasta eteenpäin. Kunnes hän sitten, kun\nöljytakkinen mies jo ilmeisesti käy levottomaksi, suorastaan väkisin\nsyöksähtää luo.\n\nYrjö tarttuu hänen käteensä, kiertää toisen käsivartensa hänen\nhartioittensa ympäri, mutta ei nyt kumarrukaan suutelemaan, vaan\nsanattomana ja totisena katsoo häntä silmiin. Surua on kummankin\nkatseessa; Sylvillä kaikesta siitä, mitä hän viime yön ja tämän\npäivän on miettinyt; Yrjöllä siitä, että syksy on tullut, loma\nlopussa ja matka Helsinkiin edessä.\n\nHe kiipeävät yli kynnyksen, asettavat oven raolleen, niinkuin se on\nollutkin, istuutuvat uunin eteen tukille, jonka Tuomas on siihen\nvarannut.\n\nLieneekö mitään runollisempaa, mitään enemmän kaipausta herättävää\nkuin tällainen lämpiävä riihi sateisena syys-iltana? Se on vasta\ntänään ahdettu, niin että sauhu pysyy vielä ylhäällä eikä tunkeudu\nkirveltävänä lattialle saakka. Alhaalla, pölkyllä istuen, ei vielä\nole kuuma eikä ollenkaan vaikea hengittää; tuntuu vain riihen\nkuvaamaton, suloinen tuoksu. Kuuluu tulen viihdyttävä humina,\nkuuluu myöskin, kun irtoimet tähkäpäät tai monenmoiset pikku elävät\ntipahtelevat kuumista sitomista. Valtaisen uunin loimottava pesä\nlevittää häälyvän kajastuksen permannolle... Ken koskaan loman\nloppuessa, eron alkaessa on sellaisessa riihessä viettänyt ikävänsä\nhetkiä, hän tuskin sitä milloinkaan unohtaa. --\n\nYrjö on levittänyt öljytakkinsa pölkylle, ja sen päällä nuoret\nnyt istuvat, varjojen leikkiessä levottomasti heidän totisilla\nkasvoillaan. Tähän saakka ovat he olleet ääneti.\n\n\"Ei ole enää monta päivää siihen, kun lähden\", soinnahtaa vihdoin\nYrjön ääni hiljaa ja värähdellen.\n\nKun Sylvi ei siihen mitään vastaa, jatkaa nuorukainen kuin itsekseen:\n\n\"Omituista, äsken istuin kotini riihessä aivan näinikään, mutta olin\nsiellä yksin... Paistoin Aatun lapsille nauriita lieskan luukussa,\nmutta ajatukset olivat kokonaan muualla... En olisi uskonut, että\nouto ikävä niin saattaa polttaa. Minun ei ole koskaan ollut niin\nvaikeata lähteä kuin nyt. Eikä se riipu yksin sinusta, Sylvi... Syy\non se, että minulla ei lopultakaan ole selvää päämäärää, varmaa\nelämänuraa. Isä on minut kouluttanut, ja minun on nyt jatkettava,\ntultava joksikin. Mutta miksi, siinäpä se? Jo koulussa minulle oli\nkaikki yhtä helppoa tai yhtä vaikeata. Ei ollut mitään erikoiskykyjä,\nsain hyvin tasaisia arvosanoja kaikissa aineissa... Isä tahtoo\nminusta metsänhoitajaa, ja ehkä minusta se tuleekin. Mutta en\ntiedä... jäisin mieluummin tänne... yhtä kernaasti olisin metsässä\ntukkimiehenä kuin herrana... Isä on kuitenkin uhrannut minun tähteni\npaljon rahaa ja saa uhrata vieläkin, jos kerran... Mutta Sylvi hyvä,\nminkähän tähden minä tämmöisiä sinulle... eihän tämä muuta ole kuin\nsateisen illan ikävää, sellaista vaan.\"\n\nNuorukainen on loppusanoillaan yrittänyt muuttaa puheensa sävyä,\nsillä hän on huomannut Sylvin oudon ilmeen ja nähnyt silmien katseen.\n\nJa Sylvi, hän on yhtäkkiä tullut temmatuksi omasta maailmastaan\ntoisen maailmoihin. Yrjöhän on itse levoton ja tuskainen, ja häneltä\non Sylvi tullut etsimään turvaa avuttomuudessaan. Siinä samassa\nhänelle selviää, että se on mahdotonta; hän on vaiti, luo vain Yrjöön\nsyväkuultoiset silmänsä.\n\nNyt koettaa Yrjö saada tyttönsä jälleen iloiseksi, tarttuu häntä\nkäteen ja pakottaa hymyn huulilleen.\n\n\"Ei vainkaan puhuta tällaisia joutavuuksia näinä yhdessäolomme\nviimeisinä päivinä, Sylvi. Olkaamme iloisia, ilohan kuitenkin on\nelämässä ylintä... Onhan sitten aikaa haikailla, kun 'pitkä matka,\nmeren aallot, on meidänkin välillämme', kuten laulussa sanotaan...\nVaikka tokkopa sinä sitten enää muistatkaan tällaista poikaa?\"\n\nSylvikin hymyilee raukeasti ja silittää lempeästi toisella kädellään\nnuorukaisen kämmenselkää.\n\n\"Entä sinä itse, Yrjö? Kun tulet Helsinkiin, on siellä tuhansittain\ntyttöjä, joiden rinnalla minä olen pelkkää ilmaa... Muutaman päivän\npäästä sinä pyörit iloisissa tansseissa, etkä muistaisi koskaan minua\nnähneesikään, jos äkkiä ilmaantuisin sinne.\"\n\nTaas valahtaa Yrjö totiseksi ja miettiväksi, ja pää painuu.\n\n\"En usko sitä, Sylvi, mutta en myöskään väitä mitään. Rakkaus on kuin\ntähden lento syksyisessä yössä. Et tiedä, milloin se syttyy, kuinka\nkauan kestää ja milloin sammuu. Et tiedä myöskään, kuinka nopeasti\ntoinen seuraa... Älkäämme sanoko mitään. Jos tunteemme on syvä, niin\nse kestää ilman muuta, ellei, niin siteet eivät sitä voi säilyttää.\nOlkaamme vapaita, Sylvi!\"\n\nJa kun nuorukainen näkee tytön mielenliikutuksen, jatkaa hän\nhymyillen.\n\n\"Ethän sinäkään voi tietää mitään, Sylvi... Kun ensi kerran palaan,\njos palaan, niin toisen sormus saattaa kimmeltää sormessasi.\"\n\nMutta nämä mitään tarkoittamattomat sanat sattuvat kaikkein arimpaan\nkohtaan, Sylvi vavahtaa ja kalpenee niin huomattavasti, että\nnuorukainen katsoo häneen ihmeissään. Sitten tyttö nousee, itsekään\ntietämättä miksi; tuska ja hämmennys pakottavat hänet liikkeelle.\n\n\"Minun täytyy nyt lähteä\", sanoo hän työläästi.\n\nNuorukainen tuntee mielipahaa ja kysyy hellästi:\n\n\"Loukkaannuitko sinä jotenkin, rakas?\"\n\nOn mahdotonta kuvata tytön silmien ilmettä, kun hän hetken tuijottaa\nYrjöä kasvoihin. Sitten hän nopeasti heittäytyy nuorukaisen kaulaan,\npuristaa häntä kaikin voimin, menehtymäisillään, suutelee häntä ja\ntempautuu sitten jälleen erilleen.\n\n\"Sylvi rakas, mikä sinun tuli?\" kuiskaa nuorukainen.\n\nVielä kerran tyttö heittäytyy hänen rinnoilleen, vielä kerran\nkiertyvät kädet hänen kaulaansa. Sitten kuuluu tukahtuneesti: --\n\"Minun on nyt mentävä... Isä odottaa... ja Tuomaskin saattaa tulla\nuunia katsomaan... Hyvästi, Yrjö.\"\n\nHän on jo hypännyt yli kynnyksen, ennenkuin nuorukainen vastaa:\n\n\"Hyvästi, Sylvi... Huomenna siis!\"\n\nMutta sateisesta pimeydestä ei kuulu enää kuiskaustakaan.\n\nPäästyään huoneeseensa Sylvi heittäytyy vuoteelle ja suorastaan\nvääntelehtii tuskasta, jonka syvintä olemusta hän ei edes ymmärrä.\nKyyneleet vuotavat runsaina, ja hän tuntee olevansa ruumiillisesti\nsairas.\n\nIsä oli aivan oikeassa: taakaksi, pelkäksi taakaksi saattaisi hän\nolla Yrjölle. Yrjöhän itsekin on levoton tulevaisuudestaan; hän etsii\npäämääräänsä, etsii uraansa. Entä sitten, jos Sylvi purkaisi hänelle\nhuolensa, jos Sylvikin laskisi tulevaisuutensa hänen niskoilleen. Se\npainaisi Yrjön maahan, Yrjön, joka vaistomaisesti karttoi siteitä,\njoka sanoi: \"olkaamme vapaita\".\n\n-- Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan! hokee Sylvi moneen kertaan\nkyynelten noruessa pitkien silmäripsien alta.\n\nKäyköön hänen miten tahansa, olkoon hänen elämänsä miten raskasta\nhyvänsä, Yrjöä se ei saa painaa. Isän synnit eivät saa joutua vieraan\nkuormaksi, oman tyttären on ne kannettava.\n\nJa kuitenkin on jälellä rakkaus, niin nopeasti syttynyt, niin\nihanasti versonut elokuun runonhohteisina iltoina. Kuinka voi Sylvi\nsen tukahduttaa?\n\nVastausta ei synny; ongelma ei ratkea. Sylvi valvoo ja valvoo,\nvuoroin istuu pitkät hetket päätänsä huojutellen, vuoroin kätkee\nkasvonsa pielukseen ja antaa kyynelten virrata... Hän tuntee vain\nselvästi sen, että hän ei enää saata mennä Yrjöä tapaamaan... Muutoin\nhän ei kestä, muutoin saa Yrjö kaikki tietää. Ja se ei saa tapahtua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMontako päivää on vielä jälellä siihen hetkeen, jona vastaus isälle\non annettava?\n\nNeljä päivää, kolme... kaksi... yksi päivä. Ne liitävät pois\nsiivillä, vaikka niiden jokainen hetki on tuskan kyllästämä. Sylvi\nliikkuu kuin kuumeessa, silmät oudon kirkkaina ja poskilla terävät\ntäplät. Toisinaan tuntuu siltä, että hänen pitäisi hypätä koskeen.\n\nNiinä hetkinä, jolloin hän tietää Yrjön odottelevan häntä Lakkasuon\ntörmällä, hänen kuumeensa polte kasvaa. Hän ei saa tilojaan missään,\nkävelee hermostuneesti huoneesta toiseen ja yrittää hommata jotakin.\nHän pysyy kuitenkin päätöksessään, eikä mene kohtauspaikalle. Hänen\ntekee mielensä kirjoittaa Yrjölle, hän tarttuu toisinaan kynäänkin,\nmutta sanoja ei synny.\n\nToisinaan Sylvin ajatukset kohdistuvat pitkiksi ajoiksi Vilhoon.\n\nTuon kohtalokkaan tanssi-illan jälkeen hän ei ole nähnyt Vilhoa,\nja hänellä on ollut se käsitys, että Vilho on hänelle yhtä\nsuutuksissaan kuin Yrjöllekin. Miksipä Vilho muutoin pysyttelisi\nniin kuulumattomissa. Mutta kuinka on sitten mahdollista, että hän\nkuitenkin on valmis kihlaukseen, vieläpä kaikin voimin tavoittelee\nsitä? Onko hänkin, kaikessa ylpeydessään, Suvannon äijän pakon\nalainen? Vai... vai rakastaako hän Sylviä, kuten isä väittää?\n\nJa Sylvi johtuu uudestaan miettimään heidän pitkäaikaista, joskin\nomituista suhdettaan, heidän paluuretkiään keinulta, heidän\nkeskustelujaan. Niin, epäilemättä se oli rakkautta, vaikkei hän\nsilloin sitä ymmärtänyt. Sylvi ihan hämmästyy huomiotaan: epäilemättä\nVilho on häntä vuosikausia rakastanut. -- Naissydän on sentään varsin\nihmeellinen. Tuo huomio ei suinkaan ole Sylville vastenmielinen,\npäinvastoin, se tuottaa hänelle salattua, arvoituksellista mielihyvää.\n\nKummastellen Sylvi muistaa että hän aina on Vilhosta tavallaan\npitänyt, lapsellisesti tosin ja turhamaisesti. Hän muistaa ihmisten\npuheet, näiden hyvien kyläläisten, jotka ovat pitäneet heitä\ntoisilleen kuuluvina -- kuten he itsekin. Silloin hän säpsähtää. Eikö\nhän ole tehnyt Vilholle syvää vääryyttä, loukannut hänen miehistä\nkunnian- ja omanarvontuntoaan, jättäessään hänet Yrjön vuoksi?\nIhmiset viittailevat, niinhän isä on sanonut. Vilho on varmaankin\nsaanut niellä monta karvasta palaa.\n\nSitten tuska jälleen muuttaa muotoaan. Miksi nyt on kaikki toisin?\nMiksei hän alusta alkaen työntänyt Vilhoa luotansa, koska nyt ei enää\nvoi häntä sietää? Miksi hän on herättänyt Vilhossa turhia toiveita?\nJa miksi yksi ainoa tanssi-ilta on pyyhkäissyt kaiken entisen\nolemattomiin, herättänyt Sylvin, sytyttänyt hänessä tunteen, joka\nkuitenkin täytyy tukahduttaa...\n\nJa sitten isä.\n\nIsä on kummallisen synkkä ja levoton. Hän astuskelee kamarissaan edes\ntakaisin. Ja mitä pitemmälle aika kuluu, sitä rauhattomammaksi hän\ntulee.\n\nHän ei puhu Sylville sanaakaan, vaan näyttää häpeävän ja väistävän\ntytärtään. Hänen silmissään on toisinaan niin outo katse, että Sylvi\najoittain pelkää hänen aikovan jotakin pahaa itselleen. Ja öisin, kun\nkaikki jo nukkuvat, hän puhuu itsekseen kamarissaan, ja sieltä kuuluu\ntoisinaan lasin kalahdus... Kunhan ei vaan isä menettäisi järkeään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin aukeaa eräänä iltana patruunan kamarin ovi miltei\näänettömästi.\n\nPatruuna, joka istuu nojatuolissaan mietteisiin vajonneena, kääntää\nnopeasti päätänsä. Hän näkee tyttärensä, aivan kalpeana, mutta täysin\nlevollisena, silmissä outo sisäinen hohde.\n\n\"Sinäkö se olet, Sylvi?\"\n\nVerettömät huulet tavoittelevat hetken sanoja.\n\n\"Minä, isä... Minä tulin ilmoittamaan, että myönnyn kaikkeen.\"\n\nPatruunan jäsenet alkavat huomattavasti vapista, ja hän nousee ylös;\npitkän aikaa tuijottaa hän äänettömänä tyttäreensä.\n\n\"Tule lähemmäksi, lapseni, että näen sinut.\" Sylvi astuu aivan isänsä\neteen ja luo häneen kirkkaat silmänsä. Hiiskahdustakaan ei kuulu.\n\nSitten vanha patruuna vaipuu tuolilleen. Hän vie käden otsalleen ja\nkuiskaa hiljaa:\n\n\"Tiedäthän, että minä en pakota sinua.\"\n\n\"Minä olen itse sen päättänyt, sillä... sillä on parhainta niin...\nHyvää yötä, isä.\"\n\nMutta kun Sylvi on mennyt, tuntee patruuna niin masentavaa\nmielipahaa, milteipä pettymystä, että hän heikkoudessaan toivoisi\ntyttärensä kieltäneen... Tätä kestää hetken. Toisena hetkenä hän jo\nkaataa konjakkia lasiinsa ja nielaisee kulauksen kuin hengen hädässä.\n\nSitten hän istuutuu työpöytänsä ääreen ja kirjoittaa Suvannon äijälle.\n\nMutta kun Sylvi ehtii huoneeseensa, polttavat hänen kasvonsa täydessä\nkuumeessa.\n\nHän on kuitenkin huomattavan levollinen, ja hän tuntee rinnassaan\nkuohuilevan rajattomasti outoa voimaa. Kaikki aikaisempi tuska on\nkadonnut. Hän on eräänlaisessa hurmiotilassa, kuin sankari, joka on\npäättänyt uhrata itsensä.\n\nJa nyt tuntee hän voimakasta halua kirjoittaa Yrjölle viimeisen\nkerran.\n\nSitten kaikki se, mikä tänä syksynä on ollut kuin runoa, loihtua,\nautuasta unta, saa iäksi painua unhoon.\n\n\n\n\nXI\n\nKAKSI KIRJETTÄ\n\n\nTappelu-illasta saakka on Vilho Suvanto ollut kuin päiviltä poissa.\nHän on käynyt entistä jurommaksi ja harvasanaisemmaksi, ei käy\nkylällä, ei liiku missään, kiertelee yksinään levottomana metsissä.\n\nAluksi hän häpesi ja katui tekoaan. Mitäpä Yrjöstä! Nytkin tekisi\nmieli käydä siihen käsiksi; ja pian siitä pääsee, kun se lähtee\nHelsinkiin. Mutta Sylvi. Nyt oli Sylvi varmaankin suutuksissaan.\nVilhoa hävetti ajatellessaan, että hän nyt joutuisi Sylvin\nlähettyville.\n\nMutta se kipeä tuska, joka päivästä päivään viipyy Vilhon sydämessä,\npaljastaa hänelle erä erältä, kuinka syvä hänen rakkautensa\nSylviin lopultakin on. Toisinaan häpeänsekaisessa, joskus katkeran\nkiukkuisessa, mutta useimmiten haikeassa ikävässä hän muistelee\nheidän entistä suhdettaan, jokaista matkaa, jokaista vuorosanaa,\njokaista katsettakin. Ja hän katuu syvästi. Jospa hän vielä saisi\nmenneet päivät, kuinka toisin hän Sylviä kohtelisi? Hän olisi hyvä ja\nhellä, eikä enää milloinkaan kiusaisi häntä jurolla tylyydellään...\nHänhän on kulkenut tytön rinnalla ylpeänä ja jäykkänä kuin puu-ukko,\nrohkenematta ojentaa edes kättään... Ja sitten tuli toinen, ja siinä\ntuokiossa... Voi per-!\n\nKun hän sitten saa kuulla, että Sylvi ja Yrjö jatkuvasti\nseurustelevat -- ja piiat kyllä tietävät siitä hänelle pistellä --\nsaa viiltävä raivo hänen pikiset silmänsä räiskymään ja vie veren\nkasvoilta. Silmissä pyörii kuin verisiä renkaita, ja hän tahtoisi\nhävittää koko maailman, ennenkaikkea Yrjön.\n\nTämä on vain yksinkertaisesti sitä, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi\nja joka ilmenee niin eri lailla eri ihmisissä. Sivistynyt mies, kun\nhänen vaimonsa on uskoton tai morsiamensa petollinen, kohdistaa\nuseimmiten vihansa naiseen, ottaa avioeron, purkaa kihlauksen,\ntekeepä monasti paljoa pahempaakin; mutta miehelle, viettelijälle,\nhän tavallisesti on kohteliaan kylmä. Alkuvoimainen rahvaan lapsi\ntaas purkaa kiukkunsa mieheen; siitä ovat monet tappelut ja murhat\naiheutuneet; mutta naiselle hän on valmis antamaan anteeksi.\n\nNiinpä nyt Vilhokin olisi valmis repimään Yrjön vaikka kappaleeksi.\nMutta Sylvin hän tahtoisi nostaa syliinsä, suudella häntä, kantaa\nhänet jonnekin, jossa kukaan ei voisi häntä lähestyä, puristaa\nrintaansa vasten ja kysyä yhä uudestaan, onko häntä koskaan niin\npaljon rakastettu...\n\nTällaisissa houreenomaisissa kuvitelmissa saattaa Vilho viettää\npitkät hetket, kiihdyttäen päämäärätöntä kulkuaan aina sen mukaan\nkuinka ajatuksetkin kiihtyvät. Kunnes sitten joku ulkokohtainen\nseikka jälleen herättää hänet alakuloiseen ja kirpeään todellisuuteen.\n\nKun Suvannon äijä eräänä iltana antaa pojalleen tavanmukaisen merkin\nja kutsuu hänet kamariin puheilleen, seuraa Vilho häntä levottomana\nja epätietoisena. Mitähän isällä nyt on mielessä, kun otsa on niin\nsileä ja tuima naama muhoilee? Ilmeisesti on ukko hyvällä tuulella.\n\nKeskustelun aloitteeksi sanoo isä:\n\n\"Tuota... tästä taitaa Suvanto ja Katosoja joutua yhteisviljelykseen\npikemmin kuin alunperin oli meinattu... Niin että sinun on nyt aika\nheittää kaikki poikain kopelit.\"\n\nSiihen ei ole paljoa vastaamista, eikä Vilho vastaakaan. Mutta\noudosti hän kuitenkin sävähtää: Sylviin se isä taas tähtää, siitä ei\nepäilystä.\n\n\"Sehän tässä nyt on ensinnä esillä, se Sylvin kohta\", jatkaa äijä\nverkkaisesti. \"Me ollaan patruunan kanssa tuumattu, että on syytä\njouduttaa kihlausta... Ja siitähän minun piti, että lähde nyt\nkaupunkiin kihlain ostoon.\"\n\nVeriaalto syöksähtää Vilhon kasvoihin, ja otsan suonet paisuvat. Hän\nvastaa tavallista rohkeammin:\n\n\"Taitaa olla parasta että minä itse hoidan ne asiat.\"\n\nSuvannon äijä ällistyy, eikä tahdo uskoa korviaan.\n\n\"Mitä... Itse... tokko tuota tietänet, mikä itse on?\"\n\nMutta Vilhossa kuohuu yhä enemmän, ja hän vastaa uhkaavasti.\n\n\"Niin se vaan on.\"\n\nSuvannon äijä rypistää pahanenteisesti kulmiaan; hänen äänensä on\nkuitenkin varsin tyyni.\n\n\"En suinkaan minä siihen asiaan ole sitä varten markkojani haudannut,\nettä minä antaisin lasten määräillä.\"\n\n\"Ei siitä vaan mitään tule, johan minä sen sanoin\", inttää Vilho yhä\nenemmän kiihtyen.\n\n\"Ei tule! Ja miksei? Johan siitä aikaa sitten on sovittu.\"\n\nMutta nyt on Vilho jo niin suunniltaan, että hänen äänessään on\nraivonsekaisen itkun värinää, kun hän tiuskaisee:\n\n\"No en suinkaan minä toisen jäljiltä, jumalaut...\"\n\n\"Siivoo poika suusi, kun puhut morsiamestasi\", jumahuttaa siihen\nSuvannon äijä tyynesti ja kylmästi. Sitten syntyy hiljaisuus.\n\n\"Ja mitä juttua tämä nyt on sitte olevinaan?\" kysyy isä vihdoin\nhiljaiseksi lauhtuneena.\n\n\"Kyllä kai isä sen tietää.\"\n\n\"Mutta minä kun en tiedä, siinäpä se.\"\n\n\"Koskipään maisteri se nyt sitä peltoa kuokkii\", kivahtaa Vilho\nikäänkuin kiroaisi.\n\nÄijän silmät siristyvät kummallisesti, ja hän katselee hetken\npoikaansa, ikäänkuin taas epäilisi kuulleensa väärin.\n\n\"Hah, hah, hah! Vai siitä paikasta kenkä nyt puristaa... Luulin minä\nsinua toisemmaksi mieheksi kuin että ämmien hokemista omasi kunniaa\nperäilisit.\"\n\nHäpeä ja voimaton raivo ponnahuttavat Vilhon seisomaan. Hän kääntyy\novea kohti, kyyräävät silmät maassa, ja tokaisee:\n\n\"Nyt sen sitten tiedätte.\"\n\n\"Pysy alallasi\", käskee isä sillä äänellä, jota ei käy vastustaminen.\n\"...ttiinkö sinä olet suvustasi siinnyt, kun annat tuommoisen\nasioihisi vaikuttaa. Ei suinkaan sinun kohtasi siitä muutu, mitä\njotkut Koskipäät siinä pyristelevät.\"\n\nJa katsoen tiukasti kyräilevää poikaansa hän jatkaa vielä:\n\n\"Kun ei siitä välitä patruuna, en minä, eikä edes tyttö, niin\npentelettäkö sinun on tarvis sitä leuoissasi märehtiä.\"\n\n\"Eikä edes tyttö.\" Nuo isän lausumat sanat saavat Vilhon kohottamaan\npäätänsä. Mitä isä niillä tarkoitti?... Hän ei kuitenkaan saata kysyä\nmitään, vaan jännittyy odottamaan jatkoa. Mutta äijä näyttää jo\nsanoneen sanottavansa; asettelee vain hitaasti sankalaseja nenälleen\nja kopeloi povitaskuaan. Sieltä vetää hän kirjekuoren, ottaa\nkömpelösti kirjeen ulos ja rykäisee sitte pari kertaa asiallisesti.\n\n\"Vastikään lähetettiin Katosojasta minulle tällainen kirje, että\nkuulet:\n\n    Talonomistaja Ville Suvanto,\n\n    Täällä.\n\n    Kun tyttäreni on ilmoittanut olevansa myöntyväinen siihen\n    kihlaukseen, josta välillämme oli puhe, ja kun minäkin nyt\n    olen asian kiiruhtamisen kannalla, pyydän sinua poikkeamaan\n    meillä lähemmin keskustelemaan asiasta, joka meidän puoleltamme\n    sopineekin sitten jättää nuorten itsensä selvitettäväksi.\n\n    Tervehtien\n\n                                            Kustaa Katosoja.\"\n\nVilho kimmahtaa ällistyneenä isänsä tuolin ääreen, ja häneltä pääsee\nmiltei väkisin:\n\n\"Näyttäkääpäs!\"\n\nÄijä ojentaa voitonvarmana kirjeen pojalleen ja katsahtaa häneen\narvoituksellisesti hymyillen. Sitten hän sanoo yksikantaan:\n\n\"Niin että ei tässä nyt ole kysymys mistään muusta kuin sinusta ja\nsinun mielihaluistasi... Ja niistähän ollaan jo ennen sovittu, vai\nmitä?\"\n\nEi kuulu vastausta.\n\n\"Silläpä minä, että lähtisit kaupunkiin kihlain ostoon. Kai se asia\nnyt on selvä.\"\n\nJa vastausta odottamatta ottaa äijä lakkinsa sängyn päältä, painaa\npäähänsä ja astuu poikansa ohitse ulos.\n\nIsän mentyä viipyy Vilho pitkän aikaa aivan kuin pökerryksissä. Hän\nhypistelee hajamielisesti kirjettä; sitten hän lukee sen, lukee yhä\nuudestaan ja uudestaan. Ja ristiriitaisia ajatuksia alkaa vilistä\nhänen aivoissaan.\n\nSylvi on suostuvainen kihlaukseen, niinhän kirjeessä on. Kuinka se\non mahdollista, kaiken tapahtuneen jälkeen?... Ja sen jälkeen, mitä\nihmiset puhuvat Yrjöstä?... Rakastiko Sylvi siis kuitenkin häntä?\nOnko hän tehnyt väärin, kun ei ole tappeluillan jälkeen yrittänytkään\nlähestyä Sylviä?\n\nOrastavan onnen tuntu saa sydämen sykähtämään, ja hetken aikaa\nsäilyvät epämääräiset ja suloiset haaveet mielessä. Mutta sitten\nhiipii musta epäluulo. Onko jotakin hullusti? Tahdotaanko häntä\npaikkaamaan toisen miehen tihutöitä?...\n\nJa nyt kuohahtaa Vilhon pimeä mieli synkkään raivoon. Ilkeä\nmieleenjohtuma herättää hänessä jälleen kalvavan vihan Yrjöä kohtaan.\nHän kävelee kiihtyneenä metsään ja samoaa siellä pitkät ajat hurjissa\nkoston hauteissa.\n\nSitten raivokin tyyntyy, ja tulee esille Vilhon luonteelle varsin\nolennainen, kenties isältä peritty puoli: kylmä laskelmallisuus.\nEihän kihlaus vielä ole mikään side. Siinä on kyllä aikaa katsoa\neteensä, kun on viisas. Mutta Yrjölle se on sellainen kolaus, joka\ntuntuu, -- on peeveli vie. Muistaa kerrankin tulleensa toisen...\n\nMutta Vilho ei nytkään jaksa ajatella lausettaan loppuun, sillä\näskeinen raivo kuohahtaa hänessä jälleen. Sitten Sylvin armas\nkuva taas väikkyy hänen mielessään, ja hän tuntee häpeää rumien\najatustensa tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoettelemuksen aikaa on kulunut viikko ollut myöskin nuorelle Yrjö\nKoskipäälle.\n\nVaikka hän säännöllisesti joka ilta, sovittuun aikaan, on mennyt\nLakkasuon törmälle, ei hän ole Sylviä kertaakaan tavannut.\n\nParina ensimmäisenä iltana hän ei tosin kiinnittänyt suurtakaan\nhuomiota asiaan, vaan arveli sen johtuneen tilapäisistä esteistä;\nmutta aikaa myöten on levottomuus yhä kasvanut.\n\nMikä Sylville on voinut tulla? Onko hän ehkä sairaana? Vai onko tämä\njotain muuta: eikö Sylvi halua? Mutta sehän ei ole mahdollista... Ja\nkuitenkin oli tyttö niin omituinen silloin, viime kerralla, riihessä.\nSitä kohtausta Yrjö nyt pohti alituisesti, kaivaen muististaan sen\nyksityiskohtia. Loukkasiko hän jotenkin Sylviä? Ja tosiaan, nyt\nvasta Yrjö huomaa senkin, tyttöhän ei vastannut mitään, kun hän\npoislähdettäessä kysyi: \"siis huomenna\".\n\nYhä tuskallisemmaksi kasvaa levottomuus. Yrjön mieliala, jonka pian\ntapahtuva lähtö muutenkin tekee alakuloiseksi, on erittäin otollinen\nmaaperä sille... Miksi oli tyttö hyvästellyt häntä niin oudon\nkiihkeästi ja sitten vaiennut?\n\nPäivät päästään Yrjö uistelee joella taimenta, joka nyt syksymmällä\non alkanut nousta virtaan. Saaliista ei hän kuitenkaan paljoa välitä.\nTuon tuostakin hänen uistimensa tarttuu kiveen pelkän hajamielisyyden\ntakia. Hän haluaa pysytellä ylhäällä, lähellä Järveä, mistä Katosojan\nkoivukuja ja rakennukset sattuvat silmään. Hän soutelee siellä\ntuntikaudet, nähdäkseen edes vilaukselta Sylviä. Ei vain ole hänellä\nsellaista onnea.\n\nVihdoin hän päättää reippaasti käydä Katosojassa ottamassa asioista\nselkoa; sopihan hänen varsin hyvin käydä sekä tervehtimässä että\nsamalla hyvästelemässä patruunaa.\n\nMutta ennenkuin hän ehti toteuttaa päätöksensä, sai hän kirjeen,\njonka Sylvi oli hänelle kirjoittanut samana iltana kuin patruuna\npuolestaan Suvannon äijälle.\n\n    ... H.Y.\n\n    ... Isä on huomauttanut minulle, että ihmiset ovat päässeet\n    selville... meidän kohtauksistamme ja puhuvat meistä pahaa. Älä\n    kuitenkaan käsitä... tätä sillä tavoin, että isä olisi moittinut\n    sinua; hän on vain arka... minun maineestani.\n\n    ... Aluksi isän nuhteet minua harmittivat. Mutta sitten huomasin,\n    että... etupäässä isäsi tähden sinäkin nyt menet opiskelemaan,\n    vaikka... se on sinulle vaikeata. Ja niin tulin siihen, että\n    minunkin on... velvollisuuteni olla isäni mielen mukaan. Siitä\n    syystä en ole voinut... tulla sinua tapaamaan.\n\n    ... Jospa tietäisit, minkälaista minun on ollut niinä hetkinä,\n    joina olen... aavistanut sinun odottavan törmällä. Maa on\n    polttanut jalkojeni alla. ... Ja kuitenkin on ehkä parasta, että\n    olen jaksanut pysyä poissa. En... edes tahdo, että sanomme\n    hyvästiä toisillemme, sillä... sillä minä... en jaksa kestää sitä\n    hetkeä. Minun on helpompi täältä kaukaa pelätä... lähtöäsi ja\n    sitten joskus herätä siihen, että olet kaukana jo.\n\n    ... \"Olkaamme vapaita\", nuo sanasi soivat korvissani yhä ja yhä,\n    etkä... sinä voi tietää, millä tavoin ne liikuttavat sydäntäni.\n    Ja minä... hyväksyn ne. Minä suorastaan tahdon, että tunnet\n    itsesi täydellisesti... vapaaksi minusta, minun muistostanikin.\n    Jos kuitenkin kuvani joskus... välähtää mieleesi, kun olet siellä\n    kaukana, niin olkoon se kuin... menneen kesäpäivän muisto, joka\n    ei mitään vaadi, eikä mihinkään... velvoita.\n\n    ... Jää hyvästi, Yrjö. Älä vastaa mitään tähän kirjeeseen,\n    sillä en edes... sitäkään tahdo. Sinun tulee ajatella vain\n    tulevaisuuttasi... Jos... joskus palaat, niin ilo on puristaa\n    kättäsi... Mutta senhän sinä... kyllä tiedät. Jää hyvästi! Sylvi.\n\n\nYrjön valtavin tunne ei ole tuska, vaan hämmästys.\n\nMitä kummaa tässä oikeastaan on alla? Onko mahdollista, että Sylvi\non pienillä aivoillaan ryhtynyt pohtimaan noita satunnaisia sanoja\nvapaudesta, jotka hän riihessä oli tullut lausuneeksi? Onko tyttö\nliukunut johtopäätöksestä toiseen kuin ajattelija ja tullut näin\npitkälle, eksynyt suorastaan sairaloisuuteen?... Vai onko hän\nloukkaantunut syvintä olemustaan myöten?... Mutta kirjeessä ei ole\nloukkaantunutta sävyä.\n\nVai ovatko ihmiset ladelleet Katosojan patruunalle ainaisia\ntörkeyksiään, niin että tämä on kokonaan raivostunut? Mutta ei\nsekään voi olla uskottavaa. Eihän patruuna milloinkaan ole ollut\npikkumainen, vielä vähemmän ahdasmielinen...\n\nLapsihan Sylvi on kuitenkin, hänen oma, rakas pienokaisensa. Joka\non nyt jossakin hädässä ja murheessa ja tahtoo kieltää Yrjöltä\nmuistonsakin. Ja kehoittaa Yrjöä ajattelemaan tulevaisuuttaan, neuvoo\nkuin aikuinen ihminen. Oi, eikö hän sitten ymmärrä, että siinä\ntulevaisuudessa hän itse, Sylvi, säteilee korkeimpana tähtenä. Sillä\nhän ei suinkaan enää ole Yrjölle \"kaunis kesäpäivä\", jonka muisto\nhehkuu vain hetkisen, kuin päivänkorennon häät.\n\nEi, jotakin outoa on kaiken alla, sen luulee Yrjö varmasti\nvaistoavansa. Ja hän ei ole se mies, joka jättäisi kaiken tälleen.\nHän päättää mennä Katosojaan. Hän sanoo selvät sanat kuuluviin,\ntulkoon sitten mitä tahansa. Tällaisen epätietoisuuden vallassa olisi\nhänen lähtönsä Helsinkiin tuiki mahdoton, eikä hänellä olisi rauhaa\nmihinkään.\n\n\n\n\nXII\n\nKOSKIPÄÄN YRJÖN KOSINTA\n\n\nSyyspäivä on pilvinen, mutta tyyni ja kuultava; tasainen, varjoton\nvalo täyttää jokaisen sopen ja loukon. Alkaa jo hämärtää; auringon\nlasku seestyy pilvistä.\n\nYrjö soutaa uistinta joella. Kaloista hän ei kuitenkaan välitä. Kun\npimenee ja ilta joutuu, aikoo hän mennä Katosojaan, selvittääkseen\nkaikki sotkuiset asiat ja sanoakseen hyvästit. Huomenna, viimeistään\nylihuomenna, on hänellä matka edessä.\n\nJuuri samaan aikaan astuu Suvannon äijä kamarista porstuaan, pysähtyy\nhetkeksi portaille ja tähyilee ilmaa, sytyttää siinä piippunsa ja\nlähtee rantapolkua pitkin Järvikylää kohti. Sille, joka tarkoin\ntuntee hänet, osoittaa jo askel, että äijän on hyvä olla ja että\nhänen suunnitelmansa ovat onnellisessa vaiheessa. Katosojaan hänenkin\nmatkansa pitää.\n\nSiinä kohdalla, missä polku on sivuuttanut pyörteen ja kiivennyt\nPyörrekallion yli kosken niskaan, avartuu viehättävä näköala virtaa\npitkin ylös. Se vetää väkisinkin äijän katseen puoleensa. Mutta\nkun Suvanto sitten pysähtyy ja nostaa käden kulmilleen paremmin\nnähdäkseen, ei tuo uteliaisuus johdu vilisevän veden hohteesta, vaan\nsiitä, mitä hän yhtäkkiä on huomannut.\n\nVirtaa pitkin kiitää alas vene, airot valtoimina, ja soutulaudalla\nistuu nuorukainen, jonka käsissä on jokin luokaksi taipunut näre;\näijä älyää hyvin, että tuo nyt on niitä uudenaikaisia lohivapoja,\njoutavia. Kun vene on ehtinyt lähelle, tuntee äijä Koskipään pojan ja\nnäkee tämän kädenliikkeet rullaa veivatessa.\n\nJa siinä katsellessaan ajattelee äijä miltei ääneen: \"Atuu,\npertsana, onpa saanut suuren kalan onkeensa... No on niillä pelit\nja pahlaimet, halvattavilla, mokomat lasten vehkeet... Näät, näät,\nnäät, poikkihan se panee koko vavan... Eikä se sitä sillä saa, --\nolisi oikea uistin ja naru, joka pitäisi... No nyt se hyppäsi... ja\nmeni... ei, eipäs vainkaan, siinä se yhä jumputtaa... mutta jopa on\nsuuri, pannahinen... Sillä lailla juuri niin, minkäs nyt teet sille\npiiskallasi, sinne se nyt painuu keskivirtaan... Etpäs saa, etpäs\nsaa, maltas kun pyörre alkaa vetää, niin silloin: ritsis!\"\n\nYrjö huomaa itsekin, että virta alkaa imeä ja päätyy hädissään\npanemaan kovan kovaa vastaan. Hän tarttuu airoihin, soutaa lujin\nvedoin rannan akanvirtaan, rullan laulaessa ja siiman juostessa\nvihisten. Sitten hän jälleen alkaa veivata, väkisin, ei auta, ja\nvavan kärki taipuu miltei veteen saakka.\n\n\"Sun pentele, kuinka sätkäsi korkealle! No nyt se kuitenkin meni...\nEi, kiinni se vielä on... taitaa pojalla olla konstinsa, halpilla.\nSai se sen pois väylältä... No, pahustako sitä enää uitat, pane\npois se keppi ja vedä siimasta... Nääthän, nääthän, tanssittaa\nvaan, ympäriinsä...helvettiinhän se siitä menee... No, nyt se\nkellahti selälleen, vietävä, eipä tuota olisi uskonut... Sehän\ntulee kuin hako... ahaa... jopa virkistyy, jopa näyttää sinulle\ntaivaan merkit... Entäs nyt, kun se on jo veneen vieressä, mihinkäs\nnyt joudut tikkusi kanssa?... Ka, ka, ka, se pistää sen, noin...\nsaitkos?... Saitpahan kuitenkin, kun saitkin!\"\n\nYrjö tempaisee airoilla muutamia tulisia vetoja ja vene sohahtaa\nrantaan miltei Suvannon äijän jalkojen juureen. Mutta nuorukainen on\ntaistelusta niin tulistunut, ettei hän huomaa katsoa ympärilleen,\nkorjailee vain vehkeitään ja ihailee saalistaan.\n\n\"Taisitpa saada lohen\", jumahuttaa Suvannon äijä ja kaivaa piipun\ntaskustaan. Miltei hätkähtäen Yrjö nostaa päänsä.\n\n\"Hyvää iltaa... Taimen tämä vain on, vaikka suuri. Mainio lähtökala.\"\n\n\"Sinä taidat taas olla lähdössä sinne Helsinkiin.\"\n\n\"Aivan huomenissa.\"\n\n\"No lykkyä nyt sitten, että pian ehtisit siihen rohvessöörin\nvirkaan\", sanoo ukko lähtiessään. Silmät välähtävät omituisesti\nnurkistaan ja suu on messingillä, mutta hän ei kuitenkaan nyt\ntarkoita muuta kuin leikkiä, siksi hyvällä tuulella hän on. Sitten\nhän lähtee eteenpäin, kuulematta Yrjön lyhyttä kiitosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnnettuaan isälleen myöntävän vastauksen ja kirjoitettuaan Yrjölle\nsen kirjeen, jonka edellä olemme lukeneet, on Sylvi ollut kokonaan\nherpautuneessa tilassa. Hän näkee maailman kuin sumun läpi. Hän ei\nsaa tilojaan missään; hänen päänsä on raskas, mutta ajatuksista tyhjä.\n\nNiin kauan kuin lopullinen päätös oli tekemättä, piti sisäinen\ntaistelun jännitys häntä vireessä. Urhea teko oli omiaan kannustamaan\nhäntä ja lietsomaan häneen voimaa. Mutta nyt on jännitys lakannut,\nkaikki on ohitse, vain tuskainen lamaannus on jälellä.\n\nToisinaan hän tarttuu kuin oljenkorteen siihen toivoon, että Yrjö\nei tyydy hänen kirjeeseensä. Yrjö ei lähde hyvästiä sanomatta, hän\nkirjoittaa, hän tulee tänne, hän on väkevä ja pelastaa Sylvin. Mistä?\nSiitäkö, mihin hän itse on vapaaehtoisesti syöksynyt!\n\nToisinaan hän taas kiihkeästi toivoo, että aika rientäisi. Että Yrjö\nolisi kaukana ja hän itse... Vilhon emäntänä... kulkemassa harmaana\nkuin syksyinen pilvi pirtistä aittaan, aina nöyränä, aina hiljaisena,\nkumaraisena ja kalpeana... Sillä sellaiseksi hän itsensä siinä\nasemassa kuvittelee.\n\nMutta kun hän tänä syksyisenä iltana näkee Suvannon äijän astuvan\nyli pihan, nousevan portaita ja sitten rientävän isän kamariin,\ntuntuu hänestä kuin olisi hänessä puhjennut joku uusi tuskan suoni,\nja hän joutuu suunniltaan mielettömästä hädästä, jonka laatua hän ei\nmitenkään ymmärtäisi selittää.\n\nHänen silmänsä laajenevat luonnottomiksi, ja niiden terät ovat\npistävät ja mustat. Rinta huohottaa, huulet kuivuvat. Hän kuulee kuin\nunen läpi lasien kilinää: emäntä-piika vie totivettä kamariin...\nSiellä isä ja Suvannon isäntä keskustelevat... He tekevät kauppaa\nhänestä, hänen sielustaan he tekevät kauppaa... Ja minkä takia?\nSiksi, että isä on... Mutta ei, ei, se on toki liian kauhea ajatus.\n-- Suo anteeksi, rakas isä!\n\n-- Rakas isä, rakas isä, rakas isä, rakas isä, -- hokee Sylvi moneen\nkertaan, mitään tarkoittamatta. Hän värisee kuin vilussa, ja jalat\nhorjuvat... Kohta hänet kutsutaan sisään... Häneltä kysytään... Hänen\npitää tervehtää... Mutta hyvä Jumala, sitä hän ei jaksa eikä tahdo!\nEnnemmin vaikka mitä...\n\n-- Yrjö! kuiskaa hän kiihkeästi, silmänsä ummistaen. Sitten hän\nnousee, vapisee hetken kuin kaisla virrassa, pusertaa kädellä\notsaansa ja syöksyy ulos.\n\nHän toimii aivan vaistomaisesti, eikä hänellä ole varsinaista\npäämäärää. Hänestä tuntuu vain, että jollakin lailla hänen on\npäästävä Yrjön luo, kerrottava hänelle kaikki, sielunsa viimeistä\nhätää myöten, turvattava häneen, rukoiltava häneltä apua rakkautensa\nvuoksi... tulkoon sitten, mitä tuleva on.\n\nHän ehtii rantaan, työntää keveästi, kummallisella voimalla, suuren\nveneen vesille ja alkaa soutaa. Kyllä kai hän pian ehtii yli joen,\npian hän tästä pääsee turvaan, Koskipäähän... sieltä hänelle\nkuumottaa kuin pelastus...\n\nMutta kun hän on tullut keskiväylään, retkahtaa hänen päänsä\nveltosti rintaa vasten, kädet putoavat syliin ja airot viistävät\nvettä valtoimina... Ponnistelu on kai kierrättänyt verta hänen\nväsyneihin aivoihinsa ja herättänyt ajatustoiminnan... Mitä on hän\nnyt tekemässä? Aikooko hän sittenkin sälyttää Yrjön harteille oman\ntaakkansa ja isänsä onnettomuuden... Yrjön, joka ei itsekään tiedä\ntulevaisuudestaan? Siinäkö nyt sitten on hänen suuren rakkautensa\nvoima: pelkkää lohdun hakua, pelkkää itsekkyyttä... Äiti, äiti!\n\nHän painaa kädet kasvoilleen, ja päässä tuntuu menevän kaikki\nsekaisin. Hänen voimansa ovat niin lopussa, ettei hän usko voivansa\nenää liikuttaa jäsentäkään... Hän vaipuu horrokseen, eräänlaiseen\ntajuttomuuden tilaan, mutta pysyy kuitenkin istumassa... Mitään\ntietoa ei hänellä ole siitä, että yhä kiihtyvä virta kiidättää veneen\nkohti pyörrettä.\n\nHämärä on yhä tihentynyt. Ei saata enää selvästi nähdä vastarannalle.\nRusko vain palaa punaisena läntisellä taivaalla, joka seestymistään\nseestyy.\n\nYrjö soutaa yhä uistinta, pyrkien hiljaa jokea ylöskäsin. Pian rusko\nriittyy. Silloin hän aikoo lopettaa, tarttua sauvoimeen ja mennä\nKatosojaan... Siellä hän saa nähdä Sylvin...\n\nYhtäkkiä jotakin tummaa liukuu hänen sivuitseen keskiväylää pitkin.\nHän kääntää päätänsä ja lakkaa soutamasta. Sehän on irti päässyt\nvene... Mutta ei, siellähän istuu joku, soutulaudalla... nainen,\nkädet kasvoilla. Herra Jumala, ja pyörre pauhaa aivan edessä! Mitä se\nihminen ajattelee?\n\nSylvi, jysähtää Yrjön mieleen ja rintaa karmaisee. Hän ei voi kyllä\ntarkoin nähdä, ei edes tuntea venettä, mutta kuitenkin antaa vaisto\nhänelle sisäisen varmuuden. Hetkeksi pysähtyvät aivot ajattelemasta,\njäsenet liikkumasta. Seuraavana hetkenä on hän muutamalla vedolla\nkiskaissut veneensä keskivirtaan. Sitten yhä vaahtoavia aironvetoja,\nja vene kiitää nuolena kohti Sylviä, kohti pyörrettä.\n\nSylvi ei tästä kaikesta tiedä mitään; hän istuu liikkumattomana, kuin\nnukuksissa. Joka hetki pyörteen pauhu kasvaa, kuuluu jo selvästi\nraivokkaiden kuohujen pärskyntä, koko tuo hornamainen meuru, jota ei\nkäy kuvaaminen. Mutta hänen uupuvissa korvissaan se on kuin honkien\nhuminaa, jotakin viihdyttävää ja tuudittavaa kohua, joka tuo mieleen\nsammaleisen metsän...\n\nNyt Yrjö on hänet saavuttanut. Sauvoin kädessä nuorukainen syöksyy\nveneensä keulaan ja huutaa kauhunsa koko voimalla:\n\n\"Sylvi, Sylvi!\"\n\nTuo hirveä ääni saa Sylvin vavahtamaan. Hän kohottaa päätänsä. Hän\nkatsoo sameilla silmillään, jotka kohdatessaan Yrjön laajenevat kuin\nkummituksen edessä. Hän ponnahtaa seisomaan, ojentaa molemmat kätensä\nylös, huutaa jotakin, joka tyyten hukkuu kosken pauhuun ja kaatuu\nsitten taintuneena pitkin pituuttaan veneen pohjalle.\n\nYrjö on jo tällöin hypännyt hänen veneeseensä, juossut hänen ohitseen\nperään ja painanut sauvoimen pohjaan. Nuorukaisen kädet käyvät\nvalkeiksi puserruksesta, hänen vartalonsa kaartuu ja pingoittuu kuin\njousi ja sauvoin vipajaa katkeamallaan. Hänen verettömät huulensa\novat tiukasti yhdessä, sieraimet ovat laajentuneet ja pistävä katse\ntähtää veneen keulaan, joka vavahtelee, pysähtyy, näyttää ikäänkuin\nepäröivän, mihin suuntaan sen olisi käännyttävä, mutta siirtyy sitten\nhyvin hitaasti ja vastahakoisesti hiukan vasemmalle, vastavirtaa\nja rantaa kohti... Seuraa nopea sauvoimen siirto, vesi purskuu\nveneen kokassa, joka pysyy vavahdellen paikoillaan... ei, joka\nnousee, nousee sittenkin, tuuma tuumalta... Taas sauvoimen siirto,\ntaas vaaksan nousu... Ja samaa jatkuu minuutti minuutilta pyörteen\nmeurutessa selän takana kuin peto, joka karjuu saalistaan.\n\nTuskan hiki valuu virtoina Yrjön kasvoja pitkin. Hänen jäsenensä\nnytkähtelevät kuin kouristuksessa, ja kun hän vihdoin pääsee rannan\nakanvirtaan ja tuo tuttu ääni, joka syntyy veneen solahtaessa\nrantaan, suhahtaa hänen korvissaan, on hän niin menehtynyt, että\nlysähtää tuhdolle, johon jää pitkäksi aikaa tylsänä nuokkumaan.\n\nMutta sitten hän muistaa Sylvin, säpsähtää ja rientää hänen luokseen.\n\nTyttö on yhä tajuttomassa tilassa. Nuorukainen katselee häntä hetken,\nkumartuu kuuntelemaan hänen sydäntään, tempaa hänet syliinsä ja\nlähtee kantamaan häntä Katosojaa kohti. -- Siinä, polulla, tapaa\nhänet omituinen mieleenjohtuma, hän muistaa yhtäkkiä venettään, joka\noli jättänyt oman onnensa nojaan Sylvin veneeseen hypätessään, ja\nkääntyy katsomaan koskelle. Siellä ei kuitenkaan näy mitään muuta\nkuin pyörteen pärskyvät kuohut, jotka yhä tihenevä hämärä tekee\nuntuvanpehmeiksi. Puistatus kiitää läpi nuorukaisen ruumiin.\n\nYli Lakkasuon hänen voimansa riittävät. Mutta kun hän on ehtinyt\nsille tutulle törmälle, jonka puitten varjossa heidän nuori\nrakkautensa niin monena iltana on varttunut ja vahvistunut, on hänen\npakko laskea suloinen taakkansa maahan. Hän noutaa lakillaan joesta\nvettä, tiputtaa sitä Sylvin kelmeille huulille, kastaa nenäliinansa\nja panee sen tytön otsalle. Hän hieroo hänen käsiään tuska sydämessä\nja tekee kaiken voitavansa saadakseen hänet virkoamaan.\n\nJa vihdoin avaa neitonen silmänsä. Niiden katse harhailee rauhatonna;\nilmenee selvästi, ettei hän tiedä mitään ympäristöstään ja\nolinpaikastaan. Sitten kiintyvät silmät Yrjöön, tuijottavat raukeasti\nkuin johonkin vieraaseen, saavat kuitenkin vähitellen eloa ja\nsyttyvät kirkkaammiksi. Ja äkkiä tyttö nopeasti heittää käsivartensa\nympäri nuorukaisen kaulan ja äännähtelee omituisesti, ikäänkuin\nvalittaisi...\n\nKun Yrjö myöhemmin lähtee saattamaan Sylviä Katosojaan, on tyttö\nkertonut hänelle kaikki rakkautensa, taistelunsa, epätoivonsa ja\nheikon isänsä onnettomuuden.\n\nOn jo jotakuinkin pimeä, kun he koivukujan suusta kääntyvät astumaan\nyli pihan. Tulia loistaa ikkunoista. Isän kamarin uutimet on vedetty\nalas; kattolamppu on sytytetty; sen säteet luovat verhoille kaksi\ntummaa varjoa: kaksi epämuotoista ihmispäätä; Suvannon äijä ja isä\nsiellä yhä istuvat pöydän ääressä.\n\nSe näky ei voi olla vaikuttamatta Sylviin. Vaikka hän nyt,\nkerrottuaan kaikki Yrjölle, on tuntenut miltei raukaisevaa\nlevollisuutta, saa tuo näky väreitä kiitämään läpi hänen ruumiinsa,\nja jalat eivät tahdo kantaa. Hänestä tuntuu kuin voisi hän kuulla\nläpi seinän, kuinka siellä solmitaan suunnitelmia, tehdään kauppaa,\nkenties kaivataan häntä. Ja se kaikki tapahtuu hänen omien sanojensa,\nhänen oman lupauksensa perusteella. Värisevin käsin hän tarttuu\nYrjöä kyynärvarteen. Nuorukainen luulee hänen uudelleen menettävän\ntajuntansa ja kuljettaa hänet vyötäisiltä tukien pirttiin.\n\n\"Auttakaa neiti vuoteeseen\", sanoo hän emäntäpiialle, joka on jäänyt\nällistyneenä tuijottamaan tulijoita.\n\n\"Sus siunatkoon, mikä neidin on?\" kysyy emäntäpiika hädissään.\n\n\"Hän tarvitsee lepoa\", vastaa Yrjö matalasti, kääntyy sitten takaisin\netehiseen ja astuu päättävästi patruunan kamariin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt seisoo kolme miestä kasvot vasten kasvoja enteellisen\näänettömyyden vallitessa.\n\nYrjö on pysähtynyt ovensuuhun, huulet uhmaavasti yhteen\npuserrettuina, kasvot jännityksestä vaaleina ja ruskeat silmät\npalavina. Katosojan patruuna kohoaa tuoliltaan ja siristää silmiään\nparemmin tunteakseen; hän nähtävästi odottaa tervehdystä ja vaikenee\nhieman hämillään. Suvannon äijän kasvoille leviää ylimielinen\nmuhoilu; hän luulee jotakuinkin käsittävänsä, mitä nuorukaisen\nmielessä nyt liikkuu, ja tunne, johon sisältyy voiton, vieläpä\nkostonkin iloa, hyväilee häntä. Hän se myöskin ensimmäisenä rikkoo\nhiljaisuuden.\n\n\"Taitaa tulla hyvästijättöön tämä Koskipään nuori kirjanoppinut, joka\ntaas lähtee sinne rohvessööritehtaaseen? Häh?\"\n\nPari kertaa Yrjön huulet liikahtavat, mutta kun hän vihdoin saa\näänen, kohdistaa hän sanansa patruunaan, ikäänkuin ei olisi\nkuullutkaan Suvannon äijän huomautusta:\n\n\"Onko totta, setä, että te omien asioittenne vuoksi aiotte kihlata\nSylvin vasten hänen tahtoaan?\"\n\nHyökkäys on niin yllättävä ja suora, että molemmat vanhemmat miehet\nhätkähtävät. Patruuna tuntee veren kuohahtavan suonissaan, mutta\nkylmäverinen Suvannon äijä tointuu ennemmin.\n\n\"Taitavat hyvinkin niissä yliopistoissa neuvoa maitopartoja\nsekaantumaan miesten asioihin, mutta ei sitä täällä maan sydämessä\nsentään suvaita\", naurahtaa hän pilkallisesti.\n\nTuli räiskähtää häntä kohtaan nuorukaisen silmistä.\n\n\"En sekaannu sivullisten asioihin. Mutta kun on kysymyksessä oma\nelämäni ja minulle kalliin ihmisen onni ja oikeus, silloin ei\nnuoruuteni voi eikä saa olla esteenä\", vastaa Yrjö tiukasti.\n\nMutta nyt on Katosojan patruuna jo toipunut hämmästyksestään ja sanoo\nkulmiaan rypistäen:\n\n\"Mitä? Tuletko sinä poika tänne, minun omaan huoneeseeni, syyttämään\nminua siitä, että tekisin jotakin sopimatonta tyttäreeni nähden?\nSehän on ennen kuulumatonta.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, setä, minä en syytä teitä. Pyydän vain hartaasti,\nettä te nyt viipymättä menisitte Sylvin luo, koska Sylvi sitä haluaa.\"\n\nTulee erinomaisen selvästi näkyviin patruunan heikko luonne. Hän\nepäröi, katsahtaa neuvotonna toisesta toiseen. Mitähän oikeastaan on\ntapahtunut? Ovatko nuo nuoret sopineet jostakin!? Mitähän Sylvi nyt\naikoo?\n\nSuvannon äijä puolestaan vainuaa jotakin, joka tietää vastuksia hänen\nsuunnitelmilleen, ja pilvi kohoaa hänen otsalleen.\n\n\"Ai jai jai jai, sitä hoppua ja hosumista\", kokee hän vielä leikin\nvarjolla parannella; \"istu sinä, nuori mies, ja tee tyytinki. Ja puhu\nasiasi niinkuin mies miehelle, vaikka olisit kuinka kirjasi lukenut.\"\n\n\"Mikä Sylvin sitten on?\" kysyy patruuna Yrjöön katsoen.\n\n\"Pyydän uudestaan, että setä nyt menisi.\"\n\nJa sellainen vaikutus on nuorukaisen ryhdillä ja koko olemuksella,\nettä patruuna lähtee kuin lähteekin.\n\n\"Ka... No... Malttakaahan\", murisee hän mennessään.\n\nSuvannon äijän huulilla karehtii halveksiva hymy. Heikkoudestaan\nhuolimatta ei Sylvi vielä ole käynyt vuoteeseen, vaan istuu\nkeinutuolissa, kääre otsalla. Hänen ajatuksensa on oudon uupunut.\nSe ei halua tarttua mihinkään, eikä hän nyt jaksa välittää mistään.\nHän istuu siinä täydellisessä levossa, vapautuneena taisteluista ja\nahdistuksesta, uskaltamatta kuvitella, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.\n\nKun hän kuulee askelet ja näkee isänsä astuvan sisään, ottaa hän\nkääreen otsaltaan ja luo tulijaan syvät ja kauniit silmänsä. Hän on\nvielä varsin kalpea mutta samalla puhtaan rauhallinen.\n\n\"No, Sylvi, mikä sinun on?\" kysyy isä luokse käyden.\n\nSylvi ei vastaa, katsoo vain isäänsä, ja silmien kalvo himmenee\nkosteaksi.\n\n\"Tahdotko sinä puhutella minua?\"\n\nNyt tarttuu Sylvi isänsä käteen, vetää häntä lähemmäs ja kiertää\nsitten käsivartensa hänen kaulaansa.\n\n\"Rakas isä. Minä olen kuitenkin sinun tyttäresi, minulla ei ole äidin\nvoimaa... Minä koetin taistella, koetin olla urhoollinen. Mutta minä\nen jaksanut. Älä soimaa minua siitä, isä.\"\n\n\"Mitä nyt sitten on tapahtunut, lapseni? Sinä unohdat, etten minä\nollenkaan sitä tiedä\", kysyy patruuna omituisen liikutettuna.\n\nJa nyt alkaa Sylvi kertoa, ensin hiljaa ja katkonaisesti, sitten\nvilkkaammin, innostuneemmin, punan kohotessa poskipäihin. Hän\nkertoo ajatuksistaan ja kamppailuistaan, kertoo mitä oli tuntenut\nnähdessään Suvannon isännän tänä iltana menevän isän kamariin,\nkuvailee mitä joelle äsken tapahtui, selittää moneen kertaan, että\nilman Yrjöä ei häntä enää olisi tässä, eikä hän kuitenkaan aikonut\ntahallisesti tehdä mitään pahaa itselleen. Hänen pelastuksensa oli\nsattuma, mutta se sattuma velvoitti häntä heittämään kaiken taistelun\nja antautumaan kohtalolle, joka oli häntä väkevämpi. Se velvoitti\nhäntä myöskin uskollisuuteen Yrjöä kohtaan. Mitä pitemmälle Sylvi\nkertomuksessaan ehtii, sitä selvemmin tuntee patruuna kaikkien\nsuunnitelmien luhistuvan, kaiken pelastuksen toivon katoavan ja\nvälttämättömän tuhon saartavan hänet pauloihinsa. Mutta samalla hänet\nvaltaa tunne, joka pelipöydässä on tehnyt hänet kuuluisaksi: kaunis\nja uljas tappioon alistuminen, tyytyminen kaikkeen valittamatta,\nhermostumatta, ketään syyttämättä. Hänen otsansa kirkastuu,\nhurmiomainen liikutus panee hänessä väreitä kiitämään ja silmien ilme\non ihmeen lempeä.\n\n\"Kuinka paljon turhaa taistelua, Sylvi. Etkö muistanut, että minä en\nsuinkaan halunnut rajoittaa sinun vapaata tahtoasi\", sanoo hän hiljaa\nja vaikeasti.\n\nSyntyy hiljaisuus.\n\nSylvi painaa jälleen kuumat kasvonsa isän rintaa vasten; omituisen\nselvästi hän siinä tuntee, miksi äiti niin on isää rakastanut,\nkaikesta huolimatta.\n\nPatruuna silittää hiljaa tyttärensä hiuksia ja tuijottaa samein\nsilmin jonnekin etäälle. Siinä, selvän tuhon partaalla, hänen\nrintansa täyttää omituinen, ilon sekainen tunne ja tyyni alistumisen\nvoima.\n\nHän irroittaa lempeästi tyttärensä kädet kaulaltaan ja painaa hänet\nkeinutuoliin. Sitten hän kääntyy ovelle, mutisten kuin itsekseen:\n\n\"Minä palaan sitten myöhemmin.\"\n\nSekä Suvannon äijän että Yrjön silmät kiintyivät tutkivina patruunan\nkasvoihin, kun hän jälleen astuu omaan kamariinsa. Hän on kyllä\nrasittuneen näköinen, mutta ihmeen tyyni.\n\n\"Kyllä se on sillä lailla, Suvanto, että kaikesta siitä mitä täällä\non puhuttu, ei lopultakaan tule mitään. Minä valitan, mutta on\ntapahtunut asioita, jotka muuttavat koko suunnitelman.\"\n\n\"Soo-o\", jurahuttaa Suvannon äijä kulmiaan kohottaen ja ärtyisällä\näänellä.\n\nPatruunan luomet rävähtävät pari kertaa; ja ikäänkuin häveten katsoa\nSuvantoa silmiin hän kääntyy Yrjön puoleen.\n\n\"Minulla on syytä sydämestäni kiittää sinua siitä, että sait\npelastetuksi tyttäreni hengen\", sanoo hän ojentaen kätensä.\n\nSuvannon äijän ällistyksellä ei ole rajoja. Mutta nuorukainen tarttuu\nojennettuun käteen ja puhkeaa innoissaan puhumaan:\n\n\"Ei siinä kiittämistä, setä, sillä kun hänet pelastin, pelastin\nsamalla oman elämäni. Minä tiedän, mistä täällä on kysymys, Sylvi on\nkertonut. Muutoin en koskaan rohkenisi sanoa, mitä nyt sanon. Minähän\nolen vain nuorukainen enkä mitään muuta vielä. Mutta Sylvin takia\nminä tahdon yrittää, sillä Sylvi ja minä rakastamme toisiamme. Setä,\nälkää erottako meitä, se olisi liian kovaa meille kummallekin.\"\n\nPatruuna hymähtää väsyneesti kuin itsekseen:\n\n\"Minun myöntymykselläni ei nyt ole suurtakaan merkitystä, poikaseni,\nsen sinä kyllä saat.\" -- Sitten hän vaikenee hetkeksi, tuijottaa\nhajamielisenä jonnekin etäälle ja jatkaa hyvin hiljaa:\n\n\"Ja sinulla on myöskin vainajan myöntymys... äidin -- niin luulen.\nSinä olit aina hänen suosikkinsa.\"\n\nMutta Suvannon äijällä on nyt mitta täysi, ja hän huudahtaa\ntummanpunaisena kasvoiltaan:\n\n\"Hah, hah! Äsken minä, nyt tämä Koskipää! Kukahan huomenna saa sinun\nsanasi, jota sinä kutsut vainajat todistamaan.\"\n\nPatruuna tuntee kipeästi pistoksen, mutta on ääneti. Silloin Suvanto\nnousee jämeränä ja ylpeänä.\n\n\"Kuulepas, Katosoja. Niin se näkyy olevan, niinkuin sanotaan: ei\nsinun sanoistasi ole mitään taikaa. Minä olen niihin tähän asti\nuskonut, niinkuin mies miestä uskoo. Älä sitten pahoittele, kun\nrupean perään kysymään. En minä sentään tavaraani tunkiolle heitä.\"\n\nSitten hän lähtee hyvästiä sanomatta.\n\nPatruuna vaipuu nojatuoliin niin murtuneena ja mietteissään kuin\nolisi hän tyyten unohtanut Yrjön läsnäolon. Pitkän aikaa on aivan\nhiljaista. Sitten nuorukainen rohkaisee itsensä ja sanoo:\n\n\"Setä, minä ymmärrän senkin, mitä Suvannon isännän viimeiset sanat\nsisältävät. Sopimatonta on kaiketi minun siihen viitata. Mutta\nminulla on nuoruuden uskoa ja intoa, setä, ja sitä teiltä ehkä\npuuttuu. Minulla on se varma tunne, että pääasia nyt on pelastettu.\nJa minussa elää toivo, että kaikki muukin on pelastettavissa. Eihän\nainakaan vielä ole mitään menetetty. Setä hyvä, rohkenenko pyytää\nteitä unohtamaan masennuksenne, johon minäkin luulen olevani yhtenä\naiheena.\"\n\nLiikutettuna patruuna nyökyttää moneen kertaan päätänsä.\n\n\"Hyvä on, hyvä on... Mutta et sinä tiedä kaikkea... Etkä sinä tiedä\nisäsikään mieltä... No niin, hyvä on kuitenkin, poikaseni... Mutta\nmene nyt, jutellaan sitten myöhemmin... Minä olen melkoisesti\nrasittunut.\"\n\n\"Hyvää yötä, setä.\"\n\nYö oli tyyni ja pimeä; tähdet paloivat suurina. Yrjön oli vaikea\nlöytää sitä kohtaa, mihin Sylvin vene oli äsken jäänyt.\n\nPerille päästyään hän istahti tuhdolle, pohtiakseen hetkisen niitä\nsuunnitelmia, joita vilisi hänen nuorissa aivoissaan.\n\nSitten hän nosti päänsä ja jäi kuuntelemaan pimeän yön ääniä.\nPyörre meurusi siinä yhtä kaameana, hirvittävänä ja ahneena kuin\nennenkin; tuntuipa siltä, että sen ärjyntä oli nyt käynyt entistäkin\njulmemmaksi. Sen kuohujen valkeus himmotti silloin tällöin läpi\npimeyden, ja tähtien vaisut säteet kimmelsivät heikosti utupilvessä.\n\nTaas Yrjö muisti venettään, joka äsken oli syöksynyt alas ja sitten\nkadonnut jäljettömiin; taas kiiti puistatus hänen lävitseen. Tällä\nkertaa oli pyörteen julman hengen täytynyt luopua uhristaan, joka jo\noli ollut niin lähellä sen ahnasta kitaa. Tällä kertaa oli heikko\nihmislapsi pystynyt pelastamaan uhrin. Mutta pyörteellä oli aikaa\nodottaa, aikaa kasvattaa nälkäänsä. Se vaani, se meurusi raivoissaan,\nse ravisteli vaahtista harjaansa. Se tiesi, että sen aika oli kyllä\nkerran tuleva.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\n\n\n\nI\n\nISÄ JA POIKA\n\n\nNäinä viimeisinä päivinä, kun Yrjön Helsinkiinlähtöä valmistellaan,\nnäyttää Koskipäässä vallitsevan oudon painostava mieliala.\n\nEmäntä kulkee pirtistä aittaan ja aitasta pirttiin ajatuksiinsa\nvaipuneena, tuijottaa suoraan eteensä mitään huomaamatta ja\nhuokaiseekin toisinaan. Jonkun maito-astian ääreen hän saattaa\npysähtyä työttömäksi, pudistaa mietteissään päätänsä; liikahtelevatpa\nhuuletkin, kuin puhuisi hän itsekseen. Ja kun sitten isäntä on\ntullut kynnökseltä ja aterian syötyään oikaisee hetkiseksi kamarin\nvuoteelle, kiepsahtaa emäntä sukkelasti hänen luokseen.\n\n\"Sillä taitaa olla perin vaikea lähtö tänä syksynä, kun se niin sitä\nhautoo\", sanoo hän jokapäiväisesti, mutta katse on jännittyneesti\nkohdistunut miehen huuliin ja paljastaa hänen levottomuutensa.\n\nKestää tovin, ennenkuin Oskari yksikantaan lausahtaa:\n\n\"No... mitäs...\"\n\n\"Eihän se nytkään ollut edes syömässä.\"\n\nJa kun Oskari yhä vaikenee, jatkaa emäntä:\n\n\"Sitä minä vain, että olisiko sillä alla jotain salattua huolta.\"\n\n\"Taitaa vain olla tämän kotipaikkansa perään, minä katselen\",\nsanoo siihen Oskari, ja jatkaa sitten: \"Lienee sillä siellä omat\nvaikeutensa odottamassa. Mutta kyllä ne oikenevat, kun matkan alkuun\npääsee.\"\n\nAliina meneekin taas omille askareilleen, ehkä hiukan keventyneenä,\nmutta kuitenkin levottomana.\n\nJa levottomin kaikista näyttää olevan Yrjö itse.\n\nHän ei nyt soutele uistinta koskella, ei liioin lähde pyssyineen\nmetsälle, vaan kiertelee rauhattomana ympäri kotinsa tiluksia,\nistuksii tuntikausia jollakin rantakivellä ja tuijottelee kuohuihin.\nHän ei ota vaaria ruoka-ajoista, eikä syö edes perästäkäsinkään,\nvaikka huolestunut äiti koettaa hänelle tarjota.\n\n\"Kiitos, ei minun ole nälkä\", sanoo hän torjuvasti.\n\nVasta hämärän tullen hän hypähtää veneeseensä, sauvoo jonnekin\nylöspäin ja viipyy tuntikaudet, äidin valppaan korvan odotellessa\nhänen askeleitaan. Hiljaa hän nousee kamariinsa, mutta sieltäkin\nsaattaa myöhään yöhön saakka kuulua hänen edestakainen astuntansa;\nlamppu vain heittää ikkunasta runollisen kajastuksen syksyn punaamiin\nhaapoihin.\n\nKun äiti aamulla tuo kahvia, kiittää poika lyhyesti, mutta ei antaudu\nkeskusteluun. Ja sitten taas ulos, metsiin, kosken partaalle,\nyksinäisyyteen.\n\nHänen kamarinsa pöydällä on paperipaloja; mutta kun äiti koettaa\nniistä hakea ratkaisua arvoitukseen, näkee hän vain numeroita,\nkymmeniä ylipyhittyjä laskelmia -- ja tavallista kovin paljon\nlukuisammat paperossinpäät osoittavat, että nuorukaisen ajatus on\nollut kuumeisessa toiminnassa.\n\nMutta jännitys kasvaa äärimmilleen, kun Yrjö kerran, metsästä taaskin\nesiin sukellettuaan ja kohdatessaan äitinsä pihamaalla, sanoo jurosti:\n\n\"Kun isä kotiutuu pellolta, niin pyytäisikö äiti häntä tulemaan minun\nkamariini.\"\n\n\"Sanon kyllä\", vastaa äiti nopeasti ja luo poikaansa katseen, joka\njanoaa jatkoa. Mutta Yrjö rientää mitään selittämättä yläkertaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Soo\", jurahtaa Oskari, kun Aliina kiihkeästi kuiskuttaen esittää\nhänelle pojan pyynnön. Hän seisoo hetken aivan alallaan, kääntyy\nsitten ja alkaa verkkaisesti nousta yläkertaan.\n\nOmituista, on sormin laskettavissa ne kerrat, joina Koskipään isäntä\non käynyt poikansa kamarissa. Vaikka isän ja pojan suhde on täysin\navoin ja lämminkin, niin -- sen jälkeen kun Yrjöstä on alkanut mies\nsueta -- jokin hieno vaisto on pidättänyt Oskaria pojan luku- ja\nmakuusuojasta. \"Ei ole ollut asiaa.\" Siinäpä se! On tuntunut siltä,\nettä sinne ei saa lähdetyksi noin vain ilman aikojaan.\n\nEi ole helppo sanoa, mitä tälläkin kertaa Oskarin mielessä liikkuu,\nkun hän askel askeleelta nousee portaita; eikä hän ole siitä selvillä\nitsekään. Hän avaa varmasti, mutta hitaasti oven, pysähtyy sitten\nkeskilattialle hienoisesti hämillään ja lausahtaa:\n\n\"Ka... no niin?\"\n\nYrjö kimmahtaa vuoteeltaan istuvaan asentoon, ja hänen äänessään\nsaattaa kuulla heikon, levottomuutta ilmaisevan värähdyksen, kun hän\ntyyneyttä tavoitellen sanoo:\n\n\"Istukaahan, isä.\"\n\nSyntyy äänettömyys, joka väreilee täynnään hyvin vaikeasti\nhavaittavia ja arkoja tuntuja. Siinä istuvat vastakkain isä ja poika.\nHe ovat kiintyneet toisiinsa, he tuntevat toisensa, ja kumpikin on\nselvillä siitä, että tästä on kehkeytyvä jotakin tavallisuudesta\npoikkeavaa, muutoin ei tällaista aloitetta voisi ajatella. Väärin\nolisi sanoa, että tässä ilmenisi varsinaista uteliaisuutta, tai\njännitystä, tai arkailua. Onpahan vain jotakin sellaista hieman noloa\nhämmennystä, jolle ei nimeä löydä.\n\nOskari pistää hajamielisesti käden taskuunsa ja aikoo ottaa piipun.\nMutta sitten, ikäänkuin arvellen, että ei sitä taida viitsiä\ntäällä pojan kamarissa sytyttää, hän jättää sen puolitiehen ja\nvetää käden tyhjänä takaisin. Yrjö on tämän huomannut, naurahtaa,\ntarjoaa pöydältä savukkeitaan. Silloin Oskarikin hymähtää tuskin\nhuomattavasti ja ottaa paperossin.\n\n\"Mitäs te isä arvelisitte, jos minä en täksi talveksi menisikään\nyliopistoon?\" kysyy poika sitten.\n\n\"No, mikäs nyt.\"\n\n\"Te toivotte minusta metsänhoitajaa, isä, ja minä ymmärrän sen kyllä.\nTehän olette itsekin metsiin kiintynyt ja aikanne niissä paljon\nraatanut. Ja metsänhoitajaksihan minä itsekin olen ajatellut. Mutta\nen tiedä, minä olen viime aikoina alkanut epäröidä. Minusta tuntuu,\netten ole tarpeeksi ollut metsissä, ettei minulla ole riittävää\nkokemusta.\"\n\n\"Olethan noissa ollut, poikapahaisesta alkaen... Jo minunkin\nkanssani, saati sitten muualla.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta verrattain vähän talvella.\"\n\n\"Someneeko tuo siitä, olipa hänessä kesällä tai talvella.\"\n\n\"Minusta vain tuntuu, että minun pitäisi jäädä täksi talveksi pois\nHelsingistä. Mitä isä siitä sanoo?\"\n\nNyt kaivaa Koskipään isäntä siekailematta piippunsa. Hänen kasvonsa\novat kovin vakavat, jopa huolestuneet, ja harmaissa silmissä viipyy\nluja ja samalla punnitseva katse. Kun Yrjö häntä siinä tarkkaa,\nsaattaa hän vieläkin erottaa paloarpia siellä täällä.\n\n\"Kun kerran minun mieltäni kysyt\", vastaa hän tasaisesti, \"niin kyllä\nasia on sillä tavalla, että minkä työn mies on kerran aloittanut, sen\nhän myöskin lopettaa\".\n\n\"Olette aivan oikeassa, isä; itsekin olen samaa miettinyt. Ja\nkuitenkin noissa sanoissanne piilee enemmän suomalaista sisua\nkuin viisasta harkintaa. Asialla on toinenkin puoli: ei hätäillen\npitkälle potkita... Täytyy hieman selittää teille. Minulla on monta\ntoveria yliopistossa, jotka jostakin syystä, vanhempiensa tai\nsukulaistensa toivomuksesta, ovat ryhtyneet lueskelemaan jotakin\nmäärättyä tutkintoa varten. On sattunut monesti, että he vuoden tai\nparin perästä ovat huomanneet tarpovansa kokonaan väärää latua.\nMuutamat muuttavat silloin rohkeasti alaa ja pääsevät siten oikeille\nraitteille. Toiset, joilla on hyvä pää ja tarpeellinen määrä\nkevytmielisyyttä, suorittavat kuitenkin tutkinnon, vaikka ovatkin\ntietoisia siitä, että se ala ei ole heidän elämänkutsumuksensa; he\nsaavat sitten jälestäpäin tosielämässä maksaa viulut. Kolmannet\nheittäytyvät vetelyksiksi ja luisuvat vähitellen rappiota kohti. No\nniin, näiden toverien esimerkki silmieni edessä on minussa herännyt\nhalu päästä täyteen varmuuteen urastani, ennenkuin sitä jatkan.\"\n\nKuluu pitkiä, täysin äänettömiä hetkiä. Savu vain pöllähtelee\ntasaisin väliajoin Koskipään isännän piipusta.\n\n\"Ka\", vastaa hän vihdoin verkaisesti. \"Itsepähän taitanet nuo asiat\nparhaiten ymmärtää.\"\n\n\"Minulla ei tosin ole mitään sellaista väärän ladun tuntoa kuin\nnoilla tovereillani, joista kerroin. On hyvin todennäköistä, että\nmetsänhoitajan toimi on oikea alani. On vain toisinaan herännyt\nepäilyksiä, ja tahtoisin ne kukistaa tai paremmin päästä niistä\nselvyyteen. Ei ole mitään menetetty, vaikka olenkin vuoden poissa\nyliopistosta; käytännöllinen harjoitteluhan on meille suorastaan\npakollistakin.\"\n\nNyt Koskipään isäntä nousee ja hankkii lähtöä.\n\n\"Niinpä niin\", sanoo hän yksinkertaisesti, mutta jatkaa sitten\nhymähtäen ja ikäänkuin tehdäkseen vastauksen myönteisemmäksi:\n\"Sinusta taisi sitten toviksi tulla minulle apumies, mikäli et heti\nmetsiin painune.\"\n\nJa tämän sanottuaan hän kääntyy hitaasti ovelle.\n\nMutta nyt hypähtää Yrjö hätäisesti vuoteensa reunalta. Saattaa\nhelposti huomata, että hän ei ole vielä läheskään saanut sanotuksi,\nmitä on aikonut. Ja kun hän nyt näkee isän poistuvan, rauhallisena ja\nkaikkeen myöntyvänä, valtaa hänet levottomuus.\n\n\"Ei, älkää vielä menkö, isä!\"\n\nOskari kääntyy, vilkaisee hieman ällistyneenä poikaansa, mutta jää\npaikoilleen käsi oven rivassa.\n\n\"Isä, ei asia ole vielä läheskään tässä... Minä rakastan nuorta\ntyttöä.\"\n\nEi ole aivan jokapäiväinen asia kuulla nuorukaisen tekevän isälleen\nnäin avointa ja yllättävää tunnustusta, ja meidän on täysi syy\ntarkata Yrjö Koskipäätä, kun hän siinä seisoo liikkumattomana\nisänsä edessä. Kas, kuinka väkevänä ja raikkaana nuori veri syöksyy\nkasvoihin. Mutta silmät eivät väistä, ne katsovat vilpittöminä,\npalavina ja täysin luottavaisina.\n\nJa tällainen äkillinen asiankäänne saa kyllä Koskipään isännänkin\nikäänkuin jähmettymään asentoonsa. Kuluu pitkä hetki täydellisessä\näänettömyydessä. Mutta isän kasvoilta tai harmaista ja älykkäistä\nsilmistä ei saata lukea mitään tuommoista hiukan ylimielistä\nkannanottoa, joka vanhemmissa on niin tavallista; että kyllähän tässä\nmuka nuo penikkataudit tunnetaan. Kun yllätyksen vaikutus on hieman\nvaimentunut, palaa isä kuin käskyn saaneena jälleen tuolilleen ja jää\nodottamaan jatkoa, mutta ei kuitenkaan virka halaistua sanaa.\n\n\"Niin, isä, minä rakastan Katosojan Sylviä... olen sen sanonut\nhänelle ja myöskin Katosojan sedälle... Ja siinä se vasta vaikeus\nonkin.\"\n\nNyt ei Yrjön ääni enää ole läheskään yhtä varma kuin äsken. Se\nvärähtää, siitä soinnahtaa levottomuus ja tuska. Silmätkin tähtäävät\nisää kuin apua etsien.\n\nKoskipään isäntä nyökäyttää päätänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen, että\nkyllä hän sen asian täysin ymmärtää, ja vastaa sitten:\n\n\"Onpa kyllä.\"\n\nJa nyt alkaa Yrjö hiljaisella äänellä, mutta kiihkeästi kuvailla\nviimeaikaisia elämyksiään. Hän kertoo Rantalan tansseista, joiden\naikana hän vielä oli kokonaan tietämätön Suvannon pojan ja Sylvin\nsuhteesta; hän kertoo tappelusta, joka oli avannut hänen silmänsä\nja samalla pakottanut hänet tilinteolle omasta tunteestaan. Hän\nkertoo, kuinka tuo tunne oli päivä päivältä vahvistunut ja kuinka hän\nkohdatessaan tuon tuostakin Sylvin oli saanut sen vakaumuksen, että\nSylvinkin rakkaus oli suuri ja tosi. Ja tehdessään kaikesta tästä\nselkoa, hän puhuu aivan avomielisesti, kuin vanhemmalle toverille,\njolta hän odottaa neuvoa ja apua.\n\nHän kertoo sitten vielä, kuinka hän oli pelastanut Sylvin kosken\nkuohuista ja kuinka Suvannon äijä oli uhkauksillaan pakottanut sekä\nKatosojan patruunan että Sylvin lupauksiin, jotka olivat käydä aivan\nkohtalokkaiksi.\n\n\"Te tiedätte hyvin, isä\", lopettaa hän pitkän esityksensä, \"kuinka\nsuurissa veloissa Katosoja on Suvannolle. Ja te tiedätte myöskin\nparemmin kuin minä, että Suvanto ei heitä uhkauksiaan tyhjiin.\nKatosoja menee kyllä vasaran alle vapun tienoilla, ellei apua tule.\"\n\nKoskipään isäntä, joka koko ajan on tarkkaavaisesti kuunnellut,\nkuitenkaan osoittamatta mitään turhanimelää myötätuntoa tai\nrikkiviisasta neuvomisvalmiutta, sanoo aivan asiallisesti:\n\n\"Eikä siinä ole pääasiana rahakysymys; ei Suvanto niistä niin ylen\nmäärin välittäisi. Siinä on katkeruus minua kohtaan... sellainen\nvanha, joutava viha... lienet kuullutkin.\"\n\n\"Olen kyllä kuullut, isä, paljonkin.\"\n\n\"Ja sen vihan takia se ei jätä käyttämättä mitään keinoa.\" Syntyy\näänettömyys.\n\n\"Ja nyt te kaiketi ymmärrätte, että minä en voi lähteä Helsinkiin,\nisä\", sanoo Yrjö vihdoin. \"Enhän minä voi tyhjin toimin katsella,\nkuinka Sylviltä riistetään koti.\"\n\n\"Niinpä niin... Ymmärrän kyllä... Vaikka...\"\n\nKun isä ei lopeta lausettaan, kehoittaa poika:\n\n\"Mitä isän piti sanoa?\"\n\n\"Tuota, ajattelin vain, että samapa se, katselitko sitä tästä läheltä\ntai sieltä kaukaa... Eihän sille kuitenkaan mitään mahda.\"\n\n\"Täytyy mahtaa, isä\", sanoo poika lujasti.\n\nNyt kuvastuu Koskipään isännän kasvoilla lievää uteliaisuutta, ja hän\nodottaa jatkoa.\n\n\"_Täytyy_ mahtaa\", toistaa Yrjö, \"sillä Sylvin asia on minunkin\nasiani\".\n\n\"No?\" tokaisee siihen isä miltei kärsimättömästi, ikäänkuin\nkehoittaen, että anna tulla.\n\n\"Minulla on se käsitys, että kaikki se tarmokas ahertelu, jota te\nolette vuosikaudet harjoittanut, on suurelta osaltaan tapahtunut\nminun takiani. Te olette minut kouluttanut. Te tiedätte, että\nsellaisella elämänkokemuksella, jonka te omistatte, te aina ja miten\nvain pystytte elättämään äidin ja itsenne; mutta te kokoatte tavaraa\nminua varten... Kun luulen, että jos elämäni olisi kysymyksessä, te\npanisitte alttiiksi ihan kaikki, niin olenko siinä luulossa oikeassa,\nisä?\"\n\nPunastus, joka aiheutuu eräänlaisesta jalosta häpeäntunteesta, kohoaa\nKoskipään isännän miehekkäille kasvoille, hänen silmänsä rävähtävät\npari kertaa, ja hän huitaisee kärsimättömästi kädellään, vastaamatta\nmitään.\n\n\"Mutta jos pyydän, isä, jos nyt pyydän kaikki, mitä teillä on,\nsellaiseen tarkoitukseen, jonka voitte hyväksyä, niin suostutteko...?\"\n\nKoskipään isäntä naurahtaa nolouttaan peittääkseen ja sanoo:\n\n\"Mitä etulupauksia sinä siinä ongiskelet. Anna kuulua.\"\n\n\"Jos voitte hyväksyä tarkoituksen, sanoin, huomatkaa se. Te olette\nmonta kertaa minulle kertonut, kuinka hyviä metsiä Kiviojan varsilla\nja etenkin latvoilla on, ja kuinka Metsäkylän isännät raapivat\npäätänsä, kun eivät saa niitä myydyksi. Kahdeksaan vuoteen ei\nKiviojassa ole ollut uittoa, ja silloinkin, viime kerralla, se oli\nkerrassaan ylivoimaista peliä. Minä muistan ne ajat vielä, isä, ja\nmuistan, kuinka te aina vakuutitte, että niin vaikeata laskupuroa\nei ole koko maailmassa, eikä Suomen maassa. Nyt on kuitenkin\nPystyjoki-yhtiöllä siellä viisikymmentätuhatta puuta ostettuna.\nYhtiö hakkauttaa ne talvella ja uittaa ne. Se mies, joka uskaltaisi\nottaa tuon uiton urakalle, ei palaisi kovin köyhänä kotiin -- jos\nonnistuisi.\"\n\nKoskipään isäntä huokaisee, pudistaa päätänsä ja sanoo aivan kuin\ntoverilleen:\n\n\"Voi hyvä mies!\"\n\n\"Se on kyllä uhkarohkeaa, ymmärrän sen hyvin. Mutta ei siinä kaikki.\nTe tiedätte, mitä yhtiö maksaa puusta, kun se on jokisuulla, ja\ntiedätte myös, millä hinnalla Metsäkylän ukot ovat valmiit puun\nmyymään. Voi sitä miestä, joka pystyisi siirtämään nuo Metsäkylän\npuut jokisuulle. Ei ainakaan silloin köyhyys kaivelisi. -- Jos\nonnistuisi.\"\n\nEntisen Tukki-Oskarin silmiin tulee teräksistä eloa.\n\n\"Jos onnistuisi, siinäpä se... Mutta sinä et taida tietää, missä\nkaikessa ihmisen silloin pitäisi onnistua.\"\n\n\"Kyllä minä sen arvaan. Leikki siitä on kaukana.\"\n\n\"Ja entäs rahat. Mistä sinä hankit takuut yhtiölle, jotta saisit nuo\nviisikymmentätuhatta puuta uittaaksesi. Ja millä sinä ensin ostaisit\nMetsäkylän miesten metsät?\"\n\n\"Siihenhän minä alussa juuri yritin pyrkiä, isä.\"\n\nKoskipään isäntä kohottaa kulmakarvojaan ja viheltää.\n\n\"Phyy, poika! Minunko rahoillani? Vaikka minä kiinnittäisin kaikki,\näitisi sukkavartaita myöten, niin niillä markoilla ei montakaan puuta\njokeen työnnetä.\"\n\n\"Isä hyvä, kyllä minä sen olen laskenut, ja toivottomaltahan se\nnäyttää. Mutta minä uskon ihmisten hyvyyteen ja asiani oikeuteen.\nÄlkää pudistako päätänne, maailmassa on kuitenkin jotakin, joka tekee\noikealle asialle tietä, näyttäköön aluksi miltä tahansa.\"\n\nKuluu taas pitkä, äänetön tuokio. Koskipään isäntä sytyttää piippunsa.\n\n\"Ja sitten sinä ajattelet, että kun tuo kaikki on tehty, niin\nSuvannon miehelle lasketaan rahat käteen ja Katosoja on vapaa.\"\n\n\"Aivan niin, isä.\"\n\n\"Mutta voi hyvä mies. Vaikka siinä yrityksessä olisi ihan minkälainen\nonni, niin ei siitä niin paljoa heltiä, että se riittäisi Suvannon\nsuuhun.\"\n\n\"Ehkäpä ei... Mutta silloin saisi luottoa. Ensinnäkin yhtiön\ntaholta ja myöskin Metsäkylästä... Tässä ei ole mitään epäilemisen\nvaraa. Kuten sanoin, minä luotan ihmisten hyvyyteen, isä. Pelkillä\nlaskelmilla tässä kyllä joudutaan selvään umpikujaan... Minä lähden\nvain siitä, että on pakko yrittää, tulkoonpa sitten mitä tahansa.\nRatkaisu riippuu teidän kannastanne.\"\n\nSavupilvet pöllähtelevät suurina ja tasaisina, ja teräksinen välke\nkäy pistävämmäksi Koskipään isännän silmissä. Hän miettii. Toisinaan\nvilkaisee hän poikaansa ikäänkuin hyväksyvästi, toisinaan taas synkkä\npilvi viipyy rypistyneellä otsalla. Todennäköisesti hänen mielessään\nvilahtelee loputon sarja kuvia entisiltä ajoilta: Suvannon äijä ja\ntuo vanha viha; kostonhimo; muistot kymmeniltä uittopuroilta ja\ntukkisavotoilta... Hän tuumii, eikä Yrjö uskalla häntä häiritä.\nKunnes aatos on päässään ja hän kysäisee miltei äreästi:\n\n\"Sinä siis tahtoisit, että minä menen yhtiön herroilta tuota Kiviojan\nurakkaa tietämään?\"\n\n\"Ei suinkaan, isä.\"\n\nNyt ei isä koetakaan peittää ällistystään.\n\n\"No mihin sinä sitten tähtäät?\"\n\n\"Kyllä se matka on minun tehtävä, eikä teidän.\"\n\n\"Ja sinäkö luulet, että sellainen homma annettaisiin poikasten\nkäsiin. Ehei, veikkonen. Sitä jokea ei ole vielä urakalla uitettu.\"\n\n\"Kuinka tahansa, isä, mutta niin asia kuitenkin on. _Minusta_ tässä\non kysymys, ja minun tässä on kaikkeni yritettävä. Kun te annatte\nminulle tukea, on siinä kaikki... tehän olette jo vanha mies.\nTietysti käytän teidän kokemustanne, kysyn joka ikisessä kohdassa\nteidän neuvojanne. Mutta itse pääyrityksen täytyy olla minun. En\nsuinkaan minä voi sallia, että te, ikänne raatanut mies, paistatte\nminulle maailman kypsäksi kuin keittäjä jäniksen.\"\n\nKoskipään Oskari katsoo poikaansa, harmaissa silmissään samalla\ntutkiva ja myötätuntoinen ilme.\n\n\"Sanoin teille jo alussa, isä, että tämä on minulle elinkysymys. Olen\npohtinut sitä yötä päivää, enkä siitä mihinkään pääse.\"\n\nJa ikäänkuin tuo vakuutus olisi mennyt yli voimien, Yrjön ruskeat\nisään suunnatut silmät kostuvat heikosti, ja huuli värähtää.\n\nKoskipään isäntä pyyhkäisee suutansa eräänlaisen hermostuksen\nvallassa. Hän tuntee ehkä oman verensä käynnin tuossa nuorukaisessa,\njoka on hänen poikansa. Ja hän rientää sanomaan:\n\n\"Ka, no niin. Minä kyllä olen puolestasi viimeiseen saakka...\nTuumitaanpa nyt vähän tarkemmin tätä juttua ja puhutaan sitten taas.\"\n\nSanoo niin, menee ja antaa kättä pojalleen, lujaa ja känsäistä miehen\nkättä, ja astuu sitten portaita alas ainaisella ketteryydellään.\n\n\n\n\nII\n\nSYKSYISET TUULET\n\n\nSyksy on tullut yli vähäisen Järvikylän, yli Pystyjoen monipolvisen\nlaakson, yli koko Suomen niemen.\n\nKen varhaisena aamuna seisoo Koskipään portailla, ei saata nähdä\nmuuta kuin harmaan usvamuurin, joka synkkänä ja toivottomana\nhiljaa keinuilee yli virran, yli laajan Piippusuon, yli niittyjen\nja peltojen. Kosken ainainen kumina kuuluu hillitympänä ja\nsalaperäisempänä kuin kesällä; tottunut ja hyvin tarkka korva erottaa\nlisäksi tasaista, tahdikasta jyskettä sieltä täältä: riihiä puidaan.\n\nSitten leimahtaa tulimiekka läpi synkeiden usvien, jotka halkeilevat\nja hajoavat. Haapojen veripunaiset lehdet paljastuvat kuin\nharsopeitteensä repien; ne alkavat läpättää: aurinko nousee ja tuuli\nherää.\n\nJa se lakaisee puhtaaksi taivaan ja maan, se syksyinen tuuli.\n\nSe paljastaa syysmetsien kirjavan helon; se lennättää keltaisia\nlehtiä kuin ihmislasten kultaisia toiveita -- vain maahan maatumaan.\n\nJa se avartaa rintaa, se syksyinen tuuli.\n\nVielä hetkiseksi se loihtii esiin uskon kesään, uskon kukkiin --\njoiden kuihtuneet varretkin lumi kohta hautaa.\n\nJa nyt liitää se raikas ja vallaton tuuli yli peltojen, joilta\nkuhilaat ovat kadonneet riihen mustaan kitaan ja joiden sängestä\nja pientareilta karja etsii lakastuvaa ja surullista ruohoa; yli\nliettyneiden niittyjen; yli Järvikylän suuren suvannon, jonka\npinta, keltaisten puiden vastakohtana, kimmeltää nyt tuhat kertaa\nsinisempänä kuin milloinkaan kesällä. Se pyrkii vastavirtaa, se\nhurja ja oikukas tuuli; se saavuttaa jo Järven yläpään, hoheltelee\nja tanssii jokiuomassa, yhä ylöspäin ja ylöspäin. Siinä tulee nyt\nhaarajoki sitä vastaan: Kivioja, koskikas ja koukeroinen puro.\nSe työntää sinnekin, Kiviojan uomaan, iloisen sivupuuskan, joka\nsisukkaasti yrittäiksen eteenpäin.\n\nJa siinä on nyt heti ensimmäinen Kiviojan koski. Kas, kuinka tuuli\nnujuuttaa rannan ruohoja, kuin vihastuneena siitä, että niin\nsuunnaton kivimäärä sulkee sen tien. Mutta siinähän on rannalla\nmies, istuu kivellä, pyssy ja koira vieressä, tarkastaa koskea ja\nmiettii... Puuska-vintiö keikauttaa hatun miehen päästä ja asettuu\nsitten hiljaa nauraen piiloon ruohomättäiden taakse...\n\nVanha tuttavamme näkyy rannalla-istuja olevan: nuori Koskipää. Hän\ntarkkaa ja tarkkaa koskea, tekee mittauksia askeleillaan, piirtää\njotakin muistikirjaansa ja lähtee sitten joen vartta ylöspäin.\nPyssy hänellä kyllä on selässä, mutta kun metso pyrähtää lentoon\nja koira rynnistäiksen ketjuissaan, ei hän ole tietävinäänkään,\närähtää vain äkeästi hallilleen. Ei, muuta hänellä on mielessä. Hän\nkulkee yhä ylöspäin, pysähtyy joka koskelle, mittailee ja tekee\nmuistiinpanoja... Etkö jo ymmärrä, vallaton puuska, joka tavan takaa\npukkaat häntä takalistoon: hän tahtoo perinpohjin ottaa selvää\nKiviojasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta humisevan metsän sokkeloista tuuli jälleen syöksyy avarammille\nmaille, pelloille, vainioille.\n\nKas, mikä iloinen, kirjava vilinä käy Katosojan perunapellolla.\nVallaton tuuli hulmauttaa kyntömiesten hevosen harjaa ja sieppaa\najajan suusta kehoitushuudon mukaansa. Se kuivaa auran jälessä\npilkahtelevat perunat tuossa tuokiossa, punaa noukkijaneitosten\nposket puolukoiksi ja liimaa ohuen puvun ihoa myöten. Ja tuolla,\nsivummalla, tulien ääressä, se tekee kiusaa Paimen-Santerille ja\nparille poikaselle, kun he paistavat tuhkassa perunoita. Aivan\nlystikseen se viskaa savun silmille ja tupruttaa hautovan mujun\nhiiteen.\n\nTuossa oikaisee ryhdikäs, naurava noukkijatyttö selkäänsä ja sanoo\ntoverilleen:\n\n\"Olitkos Patolan tansseissa eilen?\"\n\n\"Olinpa kyllä. Mutta ei siellä sinua näkynyt.\"\n\n\"Ei tullut lähdettyä... Keitä muita oli?\"\n\n\"Ei siellä ollut paljon keitään... Tiedätkös muuten, mikä Suvannon\nkomiaan nyt on tullut, kun ei se käy missään?\"\n\n\"Vaikka tietäisin... Olikos Sylvi?\"\n\n\"Ei ollut. Eikä liioin Koskipään maisteri.\"\n\n\"No mitenkäs se, joka on Helsingissä.\"\n\n\"Vai Helsingissä! Oho, tyttö. Ei se siellä ole, eikä kuulemma\nmenekään.\"\n\n\"Älä nyt. Eikö mene? Mikähän siinä on?\"\n\n\"Niin, sanoppas se... Katosojassa se nyt kuuluu käyvän tuhkatiheään.\nTaitaa olla Vilhon kanssa vielä pyykki pesemättä.\"\n\nYlösajaja on nyt ehtinyt vakonsa päähän, lähelle sitä paikkaa,\nmihin Paimen-Santeri on tehnyt tulensa. Hän pysähtyy, vilkaisee\ntaakseen ja huomattuaan etumatkan riittäväksi heittää ohjat, kaivaa\npiipun taskustaan ja rientää tulien luo. Hän kumartuu ottamaan\nhiilen, ikäänkuin piipun sytyttäminen olisi ollut hänen varsinaisena\nasianaan, mutta heti ensimmäiset nielusauhut vedettyään hän kysäisee\nSanterilta:\n\n\"Sekö oli teidän isäntä sanonut, että Katosoja joutuu vasaran alle?\"\n\n\"Niin kuuluu joutuvan.\"\n\n\"Mikähän siinäkin sitten oikein on?\"\n\n\"Mikäs siinä. Suvannon varassa se kai on ollut jo monet vuodet.\nSuvannon äijä on kait ruvennut kysymään omansa perään... Kuuluu jo\nkulkeneen tuomarit ja vallesmannit, asioitaan järjestämässä.\"\n\n\"Eikä taida patruunan auttaa mikään?\"\n\n\"Mikäs sen, kun Suvannolla on sellaiset paperit.\"\n\nSyntyy hiljaisuus; tuuli vain ryöpyttää irtolehtiä.\n\n\"Sanovat Koskipään Oskarinkin kiehuvan samassa keitossa.\"\n\n\"Noo, miten lienee... Sen kun nyt se poika kiekuu ylimmäisenä kukkona\nsiinä Katosojan tunkiolla.\"\n\n\"Tokkopa tuo tyhjästä tytöstä, lukenut mies?\"\n\n\"Heittäneenhän tuo kuuluu lukunsa... Kait se siitä tytöstä Suvanto\nalunperin suuttuikin, se kun lienee Vilholle Sylviä ajatellut.\"\n\n\"No mikäs patruunan sitten on hätänä, muuttaa vain velkakirjansa\nSuvannon äijältä Oskarille.\"\n\n\"Jaa, en minä tiedä, mutta niin sanoi meidän isäntä, ettei Koskipään\nvaroilla Suvannon papereita lunasteta.\"\n\nAjomies on niin ajatuksissaan, ettei huomaa kumartua ottamaan\nhiiltä, vaan yrittää piippuunsa tulta tulitikulla, jonka tuuli\ntietenkin joutuisasti sammuttaa. Juuri silloin pieni, nokinaamainen,\npaistikasta syövä poika pyrskähtää kikattavaan nauruun.\n\n\"H-ttiäkö siinä on hirisemistä?\" ärjäisee kiukustunut ylösajaja.\n\n\"No ehhän minä teille, mutt' kattokaas, kuinka tuuli rullaa ton\nMantan hametta.\"\n\nJa nyt pyörittelee karkeloiva tuuli kevyttä multaa perunanviejän\njäljessä, kun tämä lähtee pellolta kuormineen, hevosineen, ajaa yli\nojan, hupsis! ja pääsee yli rankasiltaisen vievän, roiskis! ja on\nvihdoinkin kovalla ja kuivalla kylätiellä. Hii, kuinka se vihisee\nnatisevissa pyörissä, huu, kuinka se hulmuilee hevosen tuuheassa\nharjassa.\n\nNyt ehtii perunanviejä kellarin luukulle, kääntää hevosensa, ptruu,\nperä, perä! Ja nyt kallistuu kuorma ja kauniit perunat alkavat\ntutusti kolisten vyöryä lasku-uurnaa pitkin kellarin mustaan kitaan.\n\nKun sitten kuorma on tyhjä, ja ajomies tikulla irroittelee\nlasku-uurnan pohjarakosista niihin tarttuneita pikkuperunoita,\nilmaantuu kalpea naama kellarin pimennosta laskuluukulle ja ääni\nkysyä sähähtää:\n\n\"Onko patruuna käynyt pellolla?\"\n\n\"Eihän sitä ole näkynyt koko syksynä.\"\n\n\"Se on raukka niin Suvannon äijän pinteissä, ettei kehtaa\", sähisee\njuorunhaluinen ääni pimeästä.\n\n\"Saattaapa olla\", vastaa siihen ajomies yksikantaan. Ja sitten:\n\n\"Tiedätkös, mitä Suvannon äijä oli sanonut Jokelan isännälle. Että\n'taitaa siinä nyt ihmisillä olla menoamista, kun minä kysyn omani\nperään, mutta en minä tiennyt Katosojaa sellaiseksi mieheksi, että se\ntytärtään velasta kauppaa'. Niin oli sanonut, Jokelan Jaakko sanoi.\nJa oli näyttänyt paperit, että ihan paperilla oli Katosoja luvannut\ntyttärensä, Jokelan Jaakko sanoi. Ja oli Jokelan Jaakko leikannut,\nettä mitäs, komeahan tuo on tytär. Vaan oli äijä siihen sanonut, että\n'lie niitä vielä velattomissakin taloissa sen verran yksilahkeisia,\nminkä meidän poika on vailla.' -- 'Kovasti ne sanovat sen Vilhon sitä\nkuitenkin riianneen', oli siihen Jokelan Jaakko pistänyt. -- 'Riiasi,\nminkä riiasi, ei niitä kaikkia riiuita sormuksella silitetä', oli\näijä penännyt. -- 'Hyvinpä tuo näkyy maittavan Koskipään pojalle,\nvaikka on oppinut mies', oli Jaakko vielä veistänyt. Silloin äijä\npunaiseksi ja ärähti: 'Herroilla on herrain metkut enkä minä niistä\nhuoli, kun vain omani saan.' Niin se Jokelan Jaakko sanoi. Ja sanovat\npatruunan joutuvan pois valtuustostakin.\"\n\nAjomies, jota juoruakan kellarin pimennosta sähisevä ääni naurattaa,\njos hieman harmittaakin, tokaisee siihen:\n\n\"Joutuneepa hyvinkin, jos kerran konkurssissa lie. Eihän semmoista\nmiestä panna kunnan luottamustoimeen... Vaan älä sinä tätä taas minun\npääkseni.\"\n\n\"No jestas siunaa, minulta ei nyt pääse hiiren henkäystä... Ja\nsanovat Koskipään Oskarin taas hommaavan suurta lainaa... Ja\nniin siinä vielä käy ja sanokaa minun sanoneeni, että Yrjö se\nSylvin korjaa ja Oskari maksaa patruunan velat. Eikä se mennyt\nHelsinkiinkään, Yrjö, sen likan takia.\"\n\nMutta nyt vallaton syystuuli on jo saanut tarpeekseen. Se purskahtaa\nhohahtavaan nauruun, pyörähtää, pöllähyttää valtaisen multapilven\nuurnan pohjalta kellarin luukkuun, vasten puhujan säksättävää naamaa.\nJa naama katoaa kuin ilmestys syvyyteen.\n\n\"Tsyt, tsyt, tsyt, tsyt\", kuuluu pimeästä, \"herra hyväst' siunatkoon,\nkun aivan hengen salpaa. No jo on tuo tuuli, kun suut ja silmät\ntäyteen! Tsyt, tsyt, tsyt, tsyt!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyn tuuli, raju ja väkevä, levittää voimakkaat siipensä ja\npyörähtää ylös, yhäti ylemmäs, kohti sinisen taivaan kaarevaa kupua.\nSe liitää alas joelle, pysähtyy Pyörteen kohdalle kuin tuulenkoinaaja\nja kuuntelee ivallisena, kuinka koski meuruaa, kuinka pyörre irnuu\nhornamaisessa, vaikka turhassa raivossa. Kas, kuinka vesi on noussut,\nkuinka sameana se vyöryilee, kuinka harmaata on sen suvantoon\nkeräytynyt kuohu.\n\nJa siinä on itse Suvannon talo, upeine rakennuksineen. Pellolla\nkuhisee väkeä; perunaa otetaan sielläkin. Mutta tuolla, sivummalla,\nastuskelee yksinäinen mies auran perässä. Ei epäilystäkään, se on\nSuvannon pimeäsilmäinen poika.\n\nKaikki kesän ahava ja ruskeus on jo kadonnut hänen kasvoiltaan, jotka\nnäyttävät laihoilta ja väsyneiltä. Hänen pienet, pikiset silmänsä\novat painuneet syvemmälle, ja niihin on tullut omituinen, miltei\nkammottava hehku. Kun hän tuon tuostakin ärjäisee hevoselleen:\n\"vaollesi\", kiehuu äänessä koko maailman raivo. Sitten hän taas\nastuskelee pitkät hetket aivan äänettömänä, kuin kone, kelmeät huulet\nvain liikahtelevat.\n\nSaatuaan sarkansa loppuun, riisuu hän hevosensa, päästää sen\nrantaniitylle ja painuu itse metsään. Siellä, missä syksyinen tuuli\nsynkimmin humisee ikikuusten naavaisissa oksissa, hän istahtaa\nkivelle, astuu taas askelen, pari, ja istahtaa uudelleen, taittelee\nkuivuneita oksia ajatuksissaan monen moneen osaan, ja oudosti\nhehkuvat silmät kertovat synkistä mielihauteista.\n\nMitä laulanee nyt syksyinen, humajava tuuli tälle yksinäiselle\nnuorukaiselle, joka on paennut korven kätköön kuin omaa rauhaansa\netsimään?\n\n-- Kerran näit sinä kuvan, kuin taivaan ilmestyksen. Se kuva tuli\nlihaksi ja vereksi ja oli sinun lähelläsi. Sinä uskoit sen omaksesi,\nsinä pidit sitä vallassasi rahan ja rakkauden voimalla. Mutta\nomistamisen hurmiossa sinä halveksit hellyyttä, häpesit hyvyyttä\nja käytit ruoskaa. Sinä taltutit rakastamaasi kuin varsaa, itsekin\nkovuudestasi kärsien. Ja niin tuli toinen, otti kuin omansa, vei kuin\nvalittunsa, vei läpi käsiesi.\n\n-- Kaikessa siinä ei vielä ollut häpeää. Mutta sitten tuli isä\nrahoineen, konsteineen. Toivosi leimahti jälleen, pimetäkseen heti\nyötä mustemmaksi. Rakkautesi, rahasi, kaikkesi ei merkinnyt muuta\nkuin että kaivattusi ennemmin oli valmis kosken kuohuihin. Ja niin on\nnyt, että et enää kehtaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla.\n\n-- Ja nyt sinä kiroat isäsi, kiroat itsesi, koko elämäsi ja\nsyntymähetkesi. Hornan temmellyskentäksi sinä himoitsisit maailman;\nsinä tahtoisit hävittää kaiken ja kaikki. Ja kuitenkin tiedät, että\njos tuo kuva, joka ei enää lähde sydämestäsi, nyt ilmestyisi eteesi\nniin sinä polvistuisit sen eteen ja suutelisit sen liepeitä.\n\nNiin laulavat Vilholle korven aarnikuuset, kun syksyn tuulet\nhumajavat niiden oksissa ja keltaiset lehdet kiitävät pyörien\nmättäältä mättäälle, kuin ihmislasten turhat, kultaiset toiveet --\nvain multaan maatumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt nousee itse syystuuli synkkään raivoon, se pullistaa\nrintaansa, puhaltaa puuskansa, viheltää vihurinsa ja lähettää ne kuin\nsotajoukon ympäri avaruuden ääriä. Ja tuossa tuokiossa peittyy taivas\npilveen, maailma tummenee illan joutuessa ja raskaat pisarat alkavat\nputoilla.\n\nNe pieksävät irti puiden lehdet, ne liettävät kylien kujat, ne\nryöpyttävät saven irti rantamailta ja samentavat joen velliksi.\nKuinka raivoisasti ne vihurin mukana iskevät ruutuihin ja rapisevat\npärekatolla; säälittä ne karkoittavat uljaan piikatytön, joka\narmaansa vuoksi on näihin saakka nukkunut ulkosalla, vuotavasta\naitasta pirtin lämpimään.\n\nJa tuo raivoisa rankkasade ajaa myöskin metsämiehen pyssyineen,\nkoirineen Katosojan portaita ylös ja suoraa päätä pirttiin. Sitten,\njostain, syöksähtää siihen pelästyneenä ja punastuvana Sylvi-neito,\nauttelee hellin käsin pois märkää takkia, silittää hermostuneesti\nkoiraa ja utelee:\n\n\"Missä sinä olet ollut tällaisessa jumalanilmassa?\"\n\n\"Metsällä vaan.\"\n\n\"Eihän sinulla ole lintujakaan.\"\n\n\"Eipä juuri. Mutta onpahan kaksi kuitenkin... Onko setä kamarissaan?\"\n\n\"On tietenkin... Huolitko teetä?\"\n\n\"Kyllä, kiitos.\"\n\nJa ilman turhia hellyyden kohtauksia nuori metsämies astuu eteiseen\nja koputtaa patruunan ovelle. Kun hän lähtee kamarista, saattaa\npatruuna hänet lamppu kädessä ovelle saakka.\n\n\"Raskasta se on, poika\", sanoo patruuna siinä. \"Eikä ole mitään\ntakeita, ettei hän yritä saada minua suorastaan rikolliseksi ja\ntelkien taa. Mutta siinä suhteessa olen toki toivehikas.\"\n\n\"Olkaa kaikissa suhteissa toivehikas, setä. Minä uskon oikeuteen,\nmuuta turvaa ei meillä ole. Ja mielenmasennuksella tässä ei ainakaan\nmihinkään päästä.\"\n\n\"Oikeassa olet. Jumalan haltuun.\"\n\n\"Hyvää yötä, setä.\"\n\nMutta kun metsämies käy pirtistä takkinsa ja pyssynsä, on Sylvi\nsadetakissaan häntä odottamassa.\n\n\"Aijotko saattamaan?\"\n\n\"Vain vähän matkaa.\"\n\nHe eivät sitten puhu sen enempää, vaan astuvat sateiseen iltaan.\nKoivukuja päästään päähän, mutta Sylvi ei näytä pysähtymisen\naikeitakaan.\n\n\"Älähän, aiotko rantaan saakka tällaisessa koiranilmassa?\"\n\n\"Aionpa vainen\", helähtää naurava vastaus.\n\nVasta siellä, rantatörmällä, neitonen puristuu nuorukaisen rintaa\nvasten ja kuiskaa hellästi:\n\n\"On niin kovin pimeää, ja tuulee niin... Oletko varma virrasta, kun\nvesi on niin korkealla?\"\n\n\"Älä pelkää, Sylvi... Älä pelkää mitään.\"\n\n\"En\", kuuluu hiljaa, ja pää painuu olkavartta vasten.\n\n\"Onko se varma?\"\n\n\"On niin kauan kuin sinä olet minulla.\"\n\n\"Hyvästi sitten, rakas.\"\n\n\"Hyvästi.\"\n\nNyt hypähtää nuorukainen veneeseensä, vikisevä koira kintereillään,\nja tarttuu sauvoimeen. Syksyn raivostunut tuuli ravistaa venettä,\npanee koiran vapisemaan, ruoskii sadetta kasvoille ja ujeltaa\nkokassa. Mutta sauvoin pureutuu pohjaan, vesi kohahtaa keulassa, ja\npian on pieni vene kadonnut näkyvistä.\n\nSylvi seisoo siinä, tuijottaa menevän jälkeen, ei saa lähdetyksi\nkotiin, vaan kävelee hiljaa, sateesta huolimatta alemmas, sinne,\nmistä näkyy Koskipään valot, jos tarkoin osaa katsoa haavikon läpi...\n\n\n\n\nIII\n\nURAKKASOPIMUS\n\n\nRoutaisena, mutta kirkkaana syyspäivänä nuori Yrjö Koskipää\nhypähtää pyöränsä selästä sillä kohtaa, missä Jokisuun sahan\naluetta rajoittava, punaiseksi maalattu säleaita tien mutkan\ntakaa ensi kertaa vilahtaa silmään. Siinä, veräjän kahta puolta,\novat nuo tavanmukaiset kilvet: \"Asiattomilta pääsy kielletty\" ja\n\"Tupakanpoltto sahan alueella on ankarasti kielletty\". Hän pyyhkii\nhikeä otsaltaan; levottomuus kaihertaa omituisesti kurkussa.\n\nKuuluu selvästi sahan kirskuva pauhu. Hän näkee konttorirakennuksen,\nja sivummalla puiden suojassa upean talon, jonka hän tietää johtajan\nasunnoksi. Konttoriin hänen kaiketi on yritettävä.\n\nOvia, konttoripöytiä, kirjoja ja kirjanpitäjiä, muuta ei hän ehdi\nhavaitsemaan. Muuan konttoristi tulee kysymään hänen asiaansa.\n\n\"Voinko tavata johtaja Behriä?\"\n\nKonttoristi luo tutkivan silmäyksen nuorukaiseen, kiireestä\nkantapäähän asti, ja viivyttelee hiukan vastaustaan.\n\n\"Johtajalla on tärkeitä neuvotteluja, ettekö voisi esittää asiaanne\nsahanhoitajalle?\"\n\n\"Valitettavasti en voi\", kuuluu tyyni vastaus.\n\n\"Ja kenen puheillepääsyä saan johtajalta kysyä?\"\n\n\"Ylioppilas Koskipään.\"\n\nKonttoristi merkitsee hieman pilkallisena nimen muistiin ja kehoittaa\nkohteliaasti:\n\n\"Tehkää hyvin ja istukaa. Kun johtaja vapautuu, ilmoitan teidät.\"\n\nPitkiltä tuntuvat Yrjöstä ne minuutit, jotka hän siinä saa odottaa,\nyhden ja toisen konttoristin luodessa häneen uteliaita silmäyksiä.\nHän selailee joitakin lehtiä, on lukevinaan, vaikka itse asiassa ei\nnäe riviäkään, teeskentelee yleensä levollisuutta mahdollisuuden\nmukaan.\n\nNyt tulee johtajan huoneesta paksu ja punakka herra, kumartaa\nkeveästi kumpaisellekin sivulleen ja menee kiireesti tiehensä. Kuluu\nhetkinen; toinen, vanha ja kunnianarvoisa herrasmies tekee samat\ntemput. Äskeinen konttoristi vilkaisee Yrjöön, odottaa hiukan, nousee\nsitten ja katoaa jonnekin. --\n\n\"Ylioppilas Koskipää, tehkää hyvin\", kuuluu ovea osoittavan\nkonttoristin kehoitus.\n\nYrjö ei sitten suurestikaan tiedä edesottamisistaan ennenkuin seisoo\njohtaja Behrin ovella ja kumartaa syvään.\n\nJa johtaja Behr? Pieni, harmaantunut, korkeaotsainen mies, ikää\nvaikea sanoa, kenties puolessavälin kuuttakymmentä. Hän on juuri sen\nnäköinen kuin mahtavan yhtiön johtaja on, kun hänelle on ilmoitettu\njoku \"ylioppilas Koskipää\", joku sellainen rahankerjääjä, kuten hän\njuuri on konttoristille kättään huitaisten kivahtanut. \"Joitakin\nopintovekseleitä tietysti.\"\n\nHän on kuitenkin erittäin rauhallisen näköinen, nousee tuoliltaan,\nojentaa kätensä, luo pistävän terävät, vaikka miltei värittömät\nsilmänsä nuorukaiseen ja sanoo:\n\n\"Koskipäähän oli nimenne, jos kuulin oikein?\"\n\n\"Niin on, herra johtaja.\"\n\nMutta tällaisella vanhalla johtajalla on kyllä omat keinonsa, joilla\nhän osaa masentaa tämänkaltaiset asiakkaat. Hän kääntyy pöytänsä luo,\nrummuttaa sitä hetken sormillaan, ikäänkuin syvissä ajatuksissa, ei\nkysy tulijan asiaa, vaan tarttuu sen sijaan puhelimeen.\n\n\"Barkille... Onko Bark? No, ovatko paperit nyt valmiit? Hyvä, olen\nsiellä viiden minuutin kuluttua.\"\n\nHänen äänensä on kehräävän hillitty, mutta siinä piilee kuitenkin\nomituinen, miltei peloittava vaativaisuus. Verkkaisesti hän laskee\nkuulotorven kädestään, pyyhkäisee otsaansa, vilkaisee sitten\nnuorukaiseen ja kysyy, ikäänkuin olisi tämän jo hetkeksi unohtanut:\n\n\"Jaha, niin, mikä olikaan asianne? Kuten ehkä kuulitte, ei minulla\nole paljoa aikaa käytettävänäni.\"\n\nNuorukainen ei kuitenkaan anna tällaisten seikkain pelästyttää\nitseään.\n\n\"Asiani on valitettavasti sellainen, että se ei aivan lyhyessä ajassa\nselviydy.\"\n\nKonsuli Behrin, Pystyjoki Oy:n kokeneen johtajan kasvot eivät\nhitusenkaan vertaa vaihda ilmettä; hän ei tee liikettäkään, mutta hän\nkatsoo niin kauan äänettömänä nuorukaista, että tämä saa ponnistaa\nkaikki voimansa ollakseen väistämättä tuota tutkivaa katsetta.\n\nJa sitten tulee aivan ällistyttävästi:\n\n\"Teidän nimenne on Koskinen?\"\n\n\"Koskipää, herra johtaja. Minun kohdallani se ei merkitse mitään,\nmutta se on isäni nimi, ja isäni on palvellut yhtiötä monet vuodet.\"\n\nHyvin hieno ryppy ilmaantuu konsulin otsalle.\n\n\"Koskipää... Koskipää... Ahaa, se mies sieltä jokivarresta, se mainio\nlaskija. Kyllä tiedän, minä olen puhunut hänen kanssaan. Isällänne on\narpia kasvoissa, eikö niin?\"\n\nNuorukainen hämmästyy tuota muistia.\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"No, ja te olette hänen poikansa ja ylioppilas.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja te luette?\"\n\n\"Metsänhoitajaksi, herra johtaja.\"\n\n\"Tjaha... Noo, isänne on sitten varakas... rikastunut yhtiön töissä.\nSiinä nyt näette, yhtiö tekee työnjohtajistaan varakkaita, vaikka\naina toista huudetaan... Poika ylioppilaana. Sehän kelpaa.\"\n\n\"Isäni on kovasti uurastanut kaiken ikänsä, nyt viime aikoina\netupäässä maantöissä. Kun minä olen ylioppilas, osoittaa se vain\npieneltä osaltaan, kuinka tärkeänä isäni pitää valistusta.\"\n\nTaas katselee johtaja Behr nuorukaista pitkän aikaa äänettömänä.\nSitten hän ottaa kellon taskustaan ja panee sen eteensä pöydälle.\n\n\"No, ja asianne?\" hän kysyy.\n\n\"Herra johtaja\", aloittaa nuorukainen, nyt jo täysin tyyntyneenä.\n\"Kolme kilometriä Järvisuvannon yläpuolella laskee Pystyjokeen\nKivioja-niminen haarajoki. Jos tietoni ovat oikeat, omistaa Pystyjoki\nOy Kiviojan latvoilla 50,000 puuta, jotka se tulevana talvena aikoo\nhakkauttaa. Pyydän kysyä, eikö noiden puiden uittoa kaatopaikalta\njokisuulle voitaisi antaa urakalle, kuten muissakin joissa toisinaan\non ollut tapana?\"\n\nPilvi vaeltaa yli konsulin otsan, ja hän miltei tiuskaisee hetkeäkään\nsiekailematta:\n\n\"Ja tuota mielettömyyttä esittääksenne te muka tarvitsette aikaa!\"\n\n\"Isäni, jonka kanssa olen asiaa monet kerrat pohtinut, ei pitänyt\nsitä mielettömänä\", kuuluu rohkea vastaus.\n\nKonsuli luo nuorukaiseen omituisen syrjäsilmäyksen ja on vaiti pitkän\naikaa. Sitten hän aloittaa vakuuttavasti:\n\n\"Minä en oikeastaan tiedä, minkä takia käyn tätä asiaa teille\nselittämään, sensijaan että toimittaisin teidät tiehenne, mutta\nolkoon nyt vaikkapa isänne tähden. Ehdotuksestanne päättäen teillä\nei näytä olevan varsin perusteellisia tietoja samaisesta Kiviojasta,\nmutta meillä täällä yhtiössä, meillä on sen joen takia ollut monta\npähkinää purtavana. Kahdeksaan vuoteen sitä ei ole ollenkaan uitettu,\nvaikka hyviä metsiä on sen varsilla. Ja vaikka yhtiö silloin,\nkahdeksan vuotta sitten, sai metsät erittäin edullisilla ehdoilla, ei\nyrityksestä, joka olikin kokeeksi tarkoitettu, koitunut minkäänlaista\nvoittoa, melkeinpä pikemmin päinvastoin. Paria vuotta aikaisemmin,\nkun sattui vaikea kevät, jäivät puut kuivuuden takia korpeen ja yhtiö\nsai suuren tappion. Nyt on uittotekniikka huomattavasti kehittynyt,\nja tänä vuonna yrittää yhtiö jälleen. Mutta vain kokeeksi, huomatkaa\nse hyvin, vain kokeeksi. Yhtiö ei odota erikoisia voittoja tästä\nyrityksestä... Toivottavasti nyt käsitätte, että urakkayritys\ntuommoisessa joessa on tuomittu epäonnistumaan. Onko selvä?\"\n\n\"Minun täytyy sanoa, että herra johtajan esityksessä ei ollut minulle\nmitään muuta uutta kuin se kohta, että kahdeksan vuotta sitten tehty\nyritys kannatti huonosti. Raskas kohta kylläkin.\"\n\nJohtaja Behrin kulmakarvat kohoavat:\n\n\"Mutta Herran nimessä, miksi sitten tällaista ajattelettekaan, kun\nkerran olette asiasta perillä?\"\n\n\"Isäni on kyllä esittänyt minulle kaikki yrityksen varjopuolet,\nmutta olen kuitenkin voinut osan niistä kumota. On ehkä syytä jo\nheti huomauttaa, että minä olin mukana kahdeksan vuotta sitten,\nisän mukana tarkoitan, ja että minä pienestä pojasta saakka tunnen\nKiviojan jokaista ponnetta myöten.\"\n\nJohtaja Behrin tyyneys on ikäänkuin vastahakoista, ja hän kysyy\nkuivasti:\n\n\"Mihin te sitten perustatte tämän urakan kannattavaisuuden?\"\n\n\"Siihen, mihin herra johtaja äsken viittasi ja minkä jo etukäteen\nolin ottanut lukuun, nimittäin että Kiviojan uitto on vielä tälläkin\nkertaa yhtiön puolelta etupäässä koe, eikä liikeyritys, josta yhtiö\nodottaisi erityisempää voittoa.\"\n\nVanha herra siristää silmiään, tarttuen paperiveitseen, jolla alkaa\nleikitellä.\n\n\"En oikein jaksa pysyä mukana\", hän sanoo.\n\n\"Kun yhtiö ei tavoittele erikoisvoittoa, maksaa se käsittääkseni\ntäällä jokisuulla Kiviojan puista saman hinnan kuin yleensä\nmuistakin puista. Kun tästä summasta vähennetään metsän osto- ja\najokustannukset, jotka siellä ylhäällä ovat huokeat, jää uittoa\nvarten melkoinen rahaerä.\"\n\n\"Ahaa, ja tuon erotuksen te olette ajatellut urakkasummaksi?\"\n\n\"Niin. Mutta siinä ei vielä ole kaikki.\"\n\nJohtajan kulmakarvat kohoavat tuskin huomattavasti.\n\n\"Antaa tulla\", hän kehoittaa kuivasti.\n\n\"Yhtiöllä on Kiviojan varrella 50,000 puuta. Olenko oikeassa, kun\noletan, että yhtiö on valmis täällä jokisuulla normaalihintaan\nostamaan enemmänkin tukkeja?\"\n\nSädekimppu kimmahtaa johtaja Behrin silmistä.\n\n\"Ja miksi sitä kysytte?\"\n\nEnsi kertaa arka hymy karehtii nuorukaisen huulilla, mutta ruskeat\nsilmät katsovat kauniina ja totisina:\n\n\"Päästäkseni selville, saisiko uittaja myydyksi ylimääräiset puunsa,\njos sellaisia sattuisi olemaan hänen mukanaan.\"\n\nOn hetken hiljaista.\n\n\"Kas vaan\", sanoo johtaja sitten hiljaa ja kuivasti.\n\nMutta kun hän ei puhu enempää, jatkaa nuorukainen:\n\n\"Siinä tapauksessa, että uitto annettaisiin minulle, saisin\nvarmaankin yhtiöltä uittokaluston, sen muonan, mikä ajomiehiltä\nmahdollisesti jää varastoihin, etumaksuja tililistojen mukaan ja...\"\n\n\"Niin, niin, niin\", sanoo vanha herra kättään huitaisten. \"Nehän ovat\npikkuseikkoja, mutta te unohdatte tärkeimmän: takuut. Ei yhtiö anna\ntällaisia urakoita ilman riittäviä takuita.\"\n\nNuorukainen pistää kätensä povitaskuun ja vetää sieltä taitetun\npaperiarkin, jonka hän ojentaa johtajalle. Siinä on isän sitoumus\nsiitä, että hän omaisuudellaan takaa poikansa sopimukset. Ja kun\njohtaja Behr otsa rypyssä silmäilee paperia, selittää Yrjö:\n\n\"Se on tarkoitettu vain helpottamaan neuvotteluja; summaahan ei\nluonnollisesti voitu tietää. Myönteisessä tapauksessa järjestäisin\ntakuun määräsummalle. Kun yhtiöllä käsittääkseni ei voi olla muuta\nvaaraa, kuin että puut kuivuuden vuoksi jäävät yli vuoden metsään, ja\nkun varsinainen arvonmenetys siinäkään tapauksessa ei olisi varsin\nsuuri, ei kaiketi takuusumma nousisi kokonaan ylivoimaiseksi.\"\n\nJohtaja tutkii paperia ja pudistelee päätänsä.\n\n\"Kyllä minä huomaan, että olette asian läpikohtaisin miettinyt.\nTe ajattelette muun muassa itse ostaa metsää sieltä ylhäältä ja\nuittaa yhtiön puiden mukana. Mutta te olette kovin nuori, ja tämä on\nvaarallinen yritys. Sanokaapa nyt, minkä takia ei isänne ole tähän\nryhtynyt ja lähettänyt teitä jatkamaan lukujanne, mikä minusta sopisi\npaljoa paremmin?\"\n\n\"En ole tahtonut\", vastaa nuorukainen epävarmasti, ja ruskeat silmät\nrävähtävät ja painuvat alas.\n\n\"Ette ole tahtonut. Opiskelu ei siis huvita teitä?\"\n\n\"Kyllä, ei siitä ole kysymys. Mutta... minä... niin, tämä on minun\nasiani, ja minä tarvitsen nyt rahaa. Isäni on tietysti rinnallani,\nkokemuksena ja aivoina, jos niin saan sanoa. Mutta minun asiani on\nnyt panna koetukselle voimani ja öitteni uni.\"\n\n\"Ja miksi?\" kuuluu terävästi.\n\n\"On pakko\", vastaa nuorukainen ja ääni värähtää.\n\nAhdistava tunne patoutuu hänen rintaansa ja neuvottomuus vie sanat.\nMutta kun vanha herra ihmeen kärsivällisesti odottaa, valtaa Yrjön\nintomielinen purkautumisen halu. Hänestä tuntuu, ettei nyt auta muu\nkuin avonainen suoruus, ja hän kohottaa rehelliset silmänsä.\n\n\"Ymmärrän hyvin, kuinka tavallisuudesta poikkeavaa on, että minä\ntäällä, missä esitetään vain laskelmia, vetoan toisenlaatuisiin\nseikkoihin... Mutta minulla on morsian, velkaantuneen talon ainoa\ntytär. Häntä on rahan voimalla koetettu pakottaa toiselle, ja kun\nsiinä ei ole onnistuttu, on hänen kotitalonsa nyt kostosta joutumassa\nvasaran alle.\"\n\nOn vaikeata kuvata konsuli Behrin ilmettä, kun hän tarkkaa\nnuorukaista, jonka mielenkuohu on selvästi havaittavissa. Siinä on\npeitettyä kärsivällisyyttä ja hienoa ivaa, ikäänkuin hän ajattelisi:\ntiesinhän, että sinä olet onnenonkija.\n\n\"Ja tästä uhkayrityksestä, jonka vaikeudet hyvin tunnette, te\ntoivotte talolle pelastusta?\" sanoo hän pistävän hillitysti.\n\n\"Ei ole muuta mahdollisuutta.\"\n\n\"Onko sopimatonta kysyä, kuka se tyttö on?\"\n\n\"Sylvi Katosoja, Kustaa Katosojan tytär.\"\n\n\"Ahaa, patruunan... minä tunnenkin.\"\n\nSyntyy hiljaisuus. Sitten johtaja huomauttaa:\n\n\"No, Herra Jumala. Antaa talon mennä. Eihän se ole teidän syynne.\"\n\n\"Mutta se on morsiameni äidin sukutalo... Ja minne tyttö ja hänen\nisänsä sitten joutuisivat? Meille ehkä. Mutta eivät he siitä, joen\ntakaa, jaksaisi päivät päästään katsella menetettyä kotiaan...\"\n\nVanha herra nyökyttää päätänsä ja kävelee pariin kertaan yli lattian.\n\n\"No, mutta vaikka saisittekin tämän urakan ja siinä onnistuisitte,\neihän voitto käsittääkseni mitenkään riittäisi.\"\n\n\"Luultavasti ei. Mutta teko sinänsä olisi semmoinen, että toivoisin\nsitten luottoa, yhtiönkin taholta.\"\n\nJa kun johtaja ei tähän virka mitään, lisää nuorukainen äänellä,\njosta selvästi soinnahtaa liikutus:\n\n\"Minulla ei ole muuta kuin usko asiani oikeuteen ja ihmisten\nhyvyyteen. Pyytäisin herra johtajaa suosiollisesti harkitsemaan\nurakkaehdotustani.\"\n\nElämällä on kuitenkin omat keinonsa johtaa tällaisen nuorukaisen\nintomieliset sanat oikeudesta ja hyvyydestä vanhan, kaikkivaltiaan ja\nkylmänä pidetyn konsulin sydämeen. Johtaja Behrillä on ollut poika,\njonka tuoni on aikaa sitten vienyt. Ja johtaja kävelee nyt lattialla,\nmuistaa omituisen selvästi poikaansa ja ajattelee, että tämä, jos\neläisi, olisi nyt suunnilleen sellainen kuin nuorukainen tuossa hänen\nedessään. Nuoruuden lapsekkaalla innolla ja löyhillä perusteilla hän\nvarmaankin nousisi monesti vastustamaan isänsä laskelmia, väheksyisi\nniitä, kuten nuoruus aina, kumoaisi ne puhtaan sydämen uskolla... Ja\nmiettiväisenä, ilmeeltään kaukaisena johtaja tuijottaa Yrjöä hyvin\nlempeästi silmiin.\n\nMutta seuraavana hetkenä hän jälleen on Pystyjoki-yhtiön selväpäinen,\ntarkkanäköinen johtaja. Hän tuntee hyvin Oskari Koskipään kokemuksen\nja ansiot. Jos joku uittaa Kiviojan, on se juuri Koskipää...\netenkin nyt, kun hänellä itsellään on noin suuret intressit...\nJa jos hän onnistuu?... Kun yksi kerran on onnistunut, silloin\nonnistuu toinenkin; puro tulee peratuksi, yhä parempaan ja parempaan\nlaskukuntoon... ja sen latvoilta kulkevat sadat tuhannet tukit ja\nmiljoonat markat vähitellen tänne, jokisuulle, yhtiölle...\n\nÄänettömyyttä on kestänyt kauan.\n\n\"No, ja jos nyt saisitte tuon urakan, mitä ehtoja teillä on?\" kysyy\njohtaja hajamielisesti.\n\nNuorukaisella on heti vastaus valmiina:\n\n\"Siinä tapauksessa tulen oleskelemaan hakkuumaalla koko talven. Herra\njohtaja tietää kyllä, kuinka suuri kokemus isälläni on. On varsin\nmahdollista, että hänen avullaan huomaan työmenetelmiä, joista on\nhyötyä. Pyydän sellaisia valtuuksia, että jos hakkuumaalla esitän\njotakin, joista ei mitenkään voi olla yhtiölle vahinkoa, vaan\npäinvastoin hyötyä, niin esitystäni noudatetaan.\"\n\n\"Mihin tähtäätte?\"\n\n\"Yritän pienentää hakkuu- ja ajokustannuksia, koska urakkasumma,\njonka määrää sovittu puunhinta jokisuulla, siten luonnollisesti\nkasvaa.\"\n\nHyvin hieno hymy karehtii johtajan ohuilla huulilla:\n\n\"Tjaha... Päässänne on toki sentään muutakin kuin rakkautta\", hän\nsanoo.\n\nSyntyy taas hiljaisuus. Johtaja ottaa kynän, pyörittelee sitä\nkädessään, tekee joitakin laskelmia blokin lehdelle ja mietiskelee\npitkät hetket.\n\n\"Isänne on tehnyt yhtiölle monta palvelusta, eikä yhtiö sitä unohda,\nvaikka monet niin väittävät. Minä arvelen, että te isänne takia\nsaatte tämän urakan.\"\n\nNuorukaisen sydän sykähtää, eikä hän osaa muuta kuin äänettömästi\nkumartaa.\n\n\"Mutta sopimuksessa on paljon suunnittelemista\", jatkaa konsuli.\n\"Tulkaa parin päivän päästä uudestaan. Parasta on, että isänne\nsilloin seuraa mukana. Voi olla, että molemmin puolin tarvitsemme\nhänen kokemustaan.\"\n\n\n\n\nIV\n\nMETSÄSSÄ\n\n\nUrakkasopimuksestaan ei Yrjö puhunut kenellekään sen enempää; ei\nliioin Pystyjoki-yhtiön taholta tietoja levitetty.\n\nJa kuitenkin oli ihmisillä vainu siitä. Oli nähty Yrjön pariin toviin\nkäyvän jokisuulla. Saatiin jostain kuulla, että Oskari oli hommannut\npankista lainan. Ja kaikki tämä rinnastettiin sen kanssa, että Yrjö\nei lähtenytkään Helsinkiin opintojaan jatkamaan.\n\nKun sitten vihdoin tuli tiedoksi sellainen mokoma seikka, että Yrjö\noli tilannut suutarilta uudet lapikkaat, joiden varret ulottuivat\npitkälti yli polven, katsottiin asia selväksi: \"Metsään se menee.\nOskari opettaa sille omat konstinsa. Ainahan koskipääläiset ovat\nhiljaa hautoneet suuria puuhiansa. Annas katsoa, mitä perästä kuuluu.\"\n\nItse Suvannon äijäkin, joka näihin aikoihin kierteli verkkojansa\nKatosojan patruunan pään menoksi, sai kuulla jotakin, vainuili\njotakin epämieluista ja sanoa jumahutti:\n\n\"Jopas vaan oli Koskipään rohvessöörinkin heitettävä herrojen\nkutkeet, kun tuli eteen akan otto.\"\n\nSuvannon äijä nyt ei ollut, kuten ennenkin on sanottu, kyläläisten\nerikoisemmassa suosiossa, ja tässä oli taas tilaisuus letkauttaa\nhieman entisistä:\n\n\"Sekö sitten varmasti taas vei tämä Koskipää suvantolaiselta tytön?\"\n\nSuvannon äijä peittää erinomaisen hyvin raivonsa ja vastaa\nyksikantaan:\n\n\"... ymmärrä heidän vietäviään. Ajeli sitä aikansa meidän poika ja\nlie ajellut tämäkin Koskipään kirjanoppinut. Kuka sitten vihille\nvienee, kun oikein kirjoilla kaupataan.\"\n\nSilmäniskuja sinkoilee kylänmiesten kesken; he tietävät hyvin, kuinka\nkärkäs Suvanto on vihjailemaan Katosojan patruunan onnettomaan\nlupauskirjelmään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun sellaiset miehet kuin Oskari ja hänen poikansa tosissaan\nryhtyvät johonkin, ei siinä hutiloida, eikä odoteta ihmeitä\nsattumalta.\n\nOn myöhä syksy. On pimeää. Routa hiipii tuuma tuumalta maan uumenia\nkohti, ja jäätynyt lehti rasahtaa lumettomalla maalla. Vesi on\nvähissä, miltei kuivillaan. Talven tuloa odotellaan.\n\nOskari ja Yrjö, apunaan neljä miestä, kulkevat Kiviojan vartta\nylöspäin, tarkastaen joka käänteen, joka nivan ja kosken. Missä\nvirran uoma on tukkeutunut, siinä väännetään kiviä syrjään, mihin\nsattuu ilkeä mutka, siihen rakennetaan suistoja. Nyt se on tehtävä,\nsyksyllä, vähän veden aikana, jos mieli selviytyä tästä uhkapäisestä\nurakasta. Niin on kokenut Oskari selittänyt.\n\nJa yöllä loimottaa jossakin kuivalla kunnaalla, kuusikon suojassa,\nrunollisesti kajasteleva rakovalkea. Oskari paistaa lintua, jonka\nYrjö on ampunut. Mahtavat tuohikontit otetaan esille, aterioidaan\näänettömyyden vallassa; sitten miehet ojentautuvat havuvuoteilleen\nsuloisesti lämmittävän tulen hohteeseen. Yrjö makaa kauan valveilla,\nkädet ristissä niskan alla, tuijotellen haaveissaan jotakin suurta\nja kimmeltävää tähteä, jonka värisevän kuvan saattaa nähdä Kiviojan\nmustan suvannon heijastamanakin. Tuntuu siltä, että jossakin,\nKatosojan seutuvilla, nuoren tytön silmät ehkä tuijottavat samaan\ntähteen...\n\nAamulla jälleen ankaraan työhön. Kilometri kilometriltä kuljetaan\nMetsäkylää kohti. Siinä on Lähdeköngäs, pystysuora putous, joka\nkeväällä kuohuu valkoisena, musertaen tukit louhiseen pohjaansa,\nmutta joka nyt on miltei kuiva, vähäpätöisen näköinen. Ja siihen\nryhtyy Oskari rakentamaan tukkiränniä ja sulkua.\n\nKun huhu tästä ehtii kylälle, niin silloin vasta ihmisten silmät\nsuurenevat.\n\n\"Yhtiön palkkaamia ne ovat, ei se muutoin kannattaisi\", sanotaan.\n\n\"Älä toimita. Minä olen kuullut, että Oskari aikoo ostaa Metsäkylän\npuut ja tulla miljonääriksi.\"\n\n\"Urakalla se on Oskari ainakin ottanut uittaakseen yhtiön\ntämänvuotisen hakkuun, niin että ei tähän yhtiö penniäkään maksa.\"\n\n\"No oles vaiti, mikä tästä vielä urkenee.\"\n\nOskaria ja Yrjöä eivät ihmisten puheet liikuta, eivät he myöskään\nvastaile uteliaitten kyselyihin, kulkevat vain kolu kolulta Kiviojaa\nylös ja perkaavat väylää. Kun lunta joulun lähetessä alkaa sataa\nrunsaammin, ovat he ehtineet jo niin pitkälle, että Metsäkylän\nhakkuulta kaatuvan puun ryminä tai ajomiehen synkeä karjaisu tapaa\nkorvan.\n\nJa hei, mikä temmellys ja vilinä käy nyt metsässä!\n\nSahat sihisevät, kirveet purevat narsahtaen puuta, suuret ukkohongat\nkaatuvat valtavalla pauhulla, havukruunun pirstoutuessa jäiseen\nmaahan. Tuossa tuokiossa katkeavat oksat, mittamiehet osoittavat\nkatkaisupaikan, ja metsän satavuotias jättiläinen on katkottu\ntukeiksi. -- Täällä raivataan teitä; tuolla punnaa ajomies kankineen\njyhkeätä tukkia rekeensä, ähkyen ja synkeästi kiroillen. Kaikkialla\nhuutoa, sadatusta, ryminää, kunnes hämärä hiipii maille, illan\npakastuva kajo riittyy taivaalla ja metsä hiljenee; vain tuuli laulaa\njotakin mahtavaa, salaperäistä hymniä kaatuneille jättiläisille...\n\nTällaista humajavaa metsää kulkee nuori Yrjö Koskipää talvisen illan\npimetessä. Työ Kiviojalla on nyt päättynyt. Isä ja miehet ovat\npainuneet Järvikylää, kotia kohti; mutta Yrjön työmaa on tästälähin\ntäällä, honkapilaristossa, jätkien ja rajun raadannan keskellä,\nkaukana sieltä, missä kaksi tähtimäistä tytön silmää illan tummuessa\nkostuvat kaipauksesta. --\n\nHän näkee kipunoita sinkoilevan metsäsaunan katolta ja päättää\npoiketa sisään.\n\nSauna on peräti matala, kelohongista rakennettu. Nurkassa loimuaa\navotakka, jonka ympärillä kuivumaan ripustetut vaatteet höyryilevät.\nMiehiä istuu makuulaverien edessä penkeillä; toiset ovat jo\nojentuneet laverille pitkäkseen. Kahvipannu mustottaa houkuttelevana\nhahlassa, ja pari miestä paistaa amerikanläskiä pienissä pannuissaan.\nJokainen kääntää tutkivan katseen tulijaan, mutta hiiskahdustakaan ei\nkuulu.\n\nYrjö laskee ensin reppunsa selästään lattialle ja toivottaa sitten:\n\n\"Iltaa.\"\n\n\"Iltaa\", kuuluu moniääninen, hiljainen mörähdys.\n\nSitten on äänetöntä pitkän aikaa, kunnes muuan, kenties joku kymppi,\nryhtyy utelemaan.\n\n\"Mitäs miehiä ollaan?\"\n\n\"Tuolta purolta, perkausmiehiä... Sattuuko sitä kahvia olemaan?\"\n\nKuin taikasana vaikuttaa \"puro\" miehiin. Kaikki laverilla makaajatkin\nvääntyvät istumaan; mikä kalvaa piippua taskustaan, mikä kynsii\nkainaloaan; mutta kaikkien silmät tarkkaavat vierasta.\n\n\"On kait sitä... Virutappa, Matti, kuppi vieraalle... Nekö ovat\nmuutkin miehet tulleet purolta tänne?\"\n\n\"Eivät ole. Työ on lopussa, ja isä lähti miesten kanssa kotiin.\"\n\n\"Tekö olette sen Oskarin poika?\"\n\n\"Se.\"\n\nJa ikäänkuin lievää hämminkiä peittäen Yrjö ottaa savukelaatikon,\npanee palamaan ja tarjoaa sitten laatikon kyselijälle. Tämä ottaa\npäätänsä edes nyökäyttämättä paperossin ja ojentaa laatikon takaisin.\n\n\"Antaa kiertää\", sanoo Yrjö siihen. Laatikko kulkee miehestä mieheen,\nkunnes viimeinen palauttaa sen omistajalleen. Kahvia kaadetaan\nvieraalle, mutta ääntäkään ei kuulu.\n\n\"No minkälaiset on ajot?\" tiedustelee Yrjö sitten, juttuun\npäästäkseen; häntä vaivaa hieman huomatessaan, kuinka tarkoin häntä\ntutkitaan kiireestä kantapäähän.\n\n\"Hyvät kerrassaan. Liekö viittä kilometriä pitempää ajomatkaa\nollenkaan, ja tasaista maata.\"\n\nPitempää keskustelua ei synny, ja Yrjö särpii mustan kahvinsa.\n\n\"Tätä kun vain menee, tätä ajotietä ja sitten, tuon toisen saunan\nnurkalta, kääntyy oikealle, niin siinä se on ruukinpirtti. Liekö\ntuonne kahta kilometriä. Siellä se on Römsteeni, ukkoherra. Saa tämä\nMatti tulla näyttämään.\"\n\n\"Enköhän tuonne osanne\", sanoo Yrjö ja jättää pöytäpahaselle rahan\nkahvistaan.\n\n\"Ka, mikä ettei, vaan... Matti, mene sinä neuvomaan tämä maisteri\nalkuun.\"\n\n\"Maisteri\" soinnahtaa hymyillyttäen Yrjön korvissa, kun hän repun\nselkäänsä heitettyään ja hyvää yötä toivotettuaan astuu kämpästä\ntähtiseen yöhön, reippaan Matin saattamana. Ovatpa ne selvillä\nhänestä, vaikka lienevät mistä kaukaa kotoisin. Mukavia miehiä,\njätkiä. Pääseeköhän hän niiden kanssa hyviin väleihin.\n\nMutta kämpässä, Yrjön mentyä, syntyy vilkas sananvaihto. Kalkki ovat\nkuulleet puronperkauksesta, ja entinen Tukki-Oskari on vanhastaan\nkuulu mies. Tämä oli nyt hänen poikansa, maisteri. Mitä se täältä\nkorvesta oikeastaan? Eikö siitä herraa tulekaan?\n\n\"Niinhän tuo oli kuin muukin mies, vaatteitaan myöten.\"\n\n\"Oli sillä jotakin katsannossa, ja olemuskin niinkuin riuskempi.\"\n\n\"Laatu puheenparsihan tällä oli, halpilla. Ei mitään herrain\npälpätystä.\"\n\nMattikin silloin juuri palaa opastusmatkaltaan ja hänelle satelee\nkysymyksiä:\n\n\"No mitäs se sanoi?\"\n\n\"Mitäs se. Kiitti kuin pappilan mamseli mansikoista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähtien kelmeässä valossa kuumotti ruukinpirtti muita mahtavampana\nmetsänkeskellä. Se oli kuin mikäkin uutistalo pärekattoineen,\nikkunoineen, joista tulen lämmin hohde säteili synkkään\nyöhön, tallineen, kylpysaunoineen, varastohuoneineen ja muine\nulkorakennuksineen. Yrjö astui avaraan pirttiin, jonka keskellä\nsuuri kamina, \"pömpeli\", hehkui suloista lämpöään ja jossa majaili\nmittareita, kuukausipalkkalaisia ja kulkujätkiä. Hän kysyi\ntyönjohtaja Strömsteniä ja hänet johdettiin ulkotietä, keittiön ohi,\ntoisille portaille.\n\nUkkoherran pirtti oli lautaseinällä jaettu kahteen osaan.\nEtummaisessa, joka samalla oli vastaanottohuone, majailivat kasööri\nja varastonhoitaja: takimmaisessa, kaikkien pyhimmässä, oli\nukkoherran vuode ja pöytä.\n\nYrjö avaa kaikkein pyhimmän oven ja ehtii nähdä vuoteella lojuvan\nmiehen, joka lukee sanomalehteä ja jonka kasvot ovat neliskulmaiset\nja punertavat kuin honkalankun pätkä. Pöydällä on konjakkipullo.\n\n\"Kuka pentele se vielä! Johan minä sanoin, että tänään ei...\"\n\nMakaava mies huomaa toki vieraan ja rynkäisee istumaan.\n\n\"Koskipää... Purolta, jos ehkä tiedätte\", esittelee Yrjö.\n\n\"Jaså, magistern. Ursäkta... Strömsten\", tapailee nelinaamainen\nmies huonolla ruotsinkielellä, kiepsahtaa uskomattoman ripeästi\nseisaalleen ja ojentaa kätensä. Sitten hän tarjoaa tuolin ja tarttuu\npulloon. Silminnähtävästi hän on hieman topeskassa.\n\n\"Lite konjak, om ja får be. Äkta Frapin, som ni ser... Var så god.\"\n\n\"Kiitos\", sanoo Yrjö yksinkertaisesti, tuntien lievää\nvastenmielisyyttä.\n\nSilloin ukkoherrakin muuttaa puheensa suomeksi.\n\n\"Maisteri tulee suoraan purolta, eikö totta? Työt ovat vihdoinkin\nlopussa?\"\n\n\"Niin ovat.\"\n\n\"No sitten lasi sen kunniaksi. Kippis.\"\n\n\"Kiitos, mutta en halua enempää.\"\n\n\"Eikö enempää? Maisteri on sellainen, hur ska man säja, nykterist.\nMutta ei se täällä kävele, metsässä.\"\n\n\"Pyydän, älkää sanoko minua maisteriksi, koska ensinnäkään en sitä\nole, toisekseen se kuulostaa täällä pahalta.\"\n\n\"Pahalta, jätkien korvissa. Strunt! Mutta kuinka tahdotte... Ja\nkonjakkia ei enempää? Kuinka tahdotte... No, minä saan nyt siis\nteistä työnjohtajan, niinhän on asia?\"\n\n\"Ukkoherra on tullut ilmeisesti pahalle tuulelle toisen\npidättyväisyyden takia. Hän hillitsee kuitenkin itsensä ja odottaa\nvastausta.\"\n\n\"Aivan\", sanoo Yrjö asiallisesti.\n\n\"Ja vähän _erikoisen_ työnjohtajan, aivan erikoisen. Te ette nauti\npalkkaa yhtiöltä, mutta teillä on kuitenkin sanomista... Se on vähän\nmerkillistä. Mutta kuinka me nyt sitten aloitamme?\"\n\n\"Tällä kertaa minä pyydän vain yösijaa. En ole vielä vapaa.\"\n\n\"Ette ole vielä vapaa! Te tartutte vasta sitten asioihin, kun ne ovat\njo omassa vauhdissaan. Hm. Se on vähän vaikeata.\"\n\nUkkoherran äänessä on kohteliasta, mutta purevaa ivaa.\n\n\"Se on väärinkäsitys\", oikaisee Yrjö lujasti, punan karahtaessa\nposkille. \"Minä olen täällä etupäässä oppiakseni, enkä suinkaan\ntakertuakseni herra johtajan asioihin. Vasta uiton alkaessa tulee\nminun vuoroni. Nyt, kuten sanoin, en vielä ole vapaa.\"\n\nTuon äänen varmuus saa ukkoherran vaikenemaan. Hänen\nlankunpätkä-kasvoissaan on kaksi hyvin pientä, mutta erittäin\nterävänäköistä silmää. Mene tiedä, mikä se on miehiään, tuo\nkeltanokka; parasta odottaa ja katsoa. Hän vaikenee hetkeksi, näyttää\nselviävän ja rummuttaa pöytää sormillaan.\n\n\"Ja siis ei enempää tätä?\" sanoo hän pulloonsa tarttuen ja ikäänkuin\najatuksistaan heräten.\n\n\"Ei, kiitos.\"\n\n\"Niin, tässä etuhuoneessa on kyllä vuode teille. Minä pyydän\nvarastonhoitajaa panemaan sen kuntoon.\"\n\n\"Kiitos. Kyllä tulen itse varsin hyvin toimeen. Hyvää yötä.\"\n\n\n\n\nV\n\nHANKKEITA METSÄKYLÄSSÄ\n\n\nSeuraavana aamuna lähti Yrjö suksilla jatkamaan matkaansa Metsäkylää\nkohti.\n\nHakkuumaan ruukinpirtiltä saattoi olla kylän keskukseen noin runsas\npeninkulma Kiviojan vartta kulkien. Puron toista rantaa pitkin\njuoksi mahtava ja loiva vuorenselänne, joka hakkuumaan kohdalla\nhiljalleen aleni suota kohti. Yrjö tiesi, että jos oikaisi metsätietä\nmyöten selänteen yli, pääsi noin kahdeksan kilometriä hiihdettyään\nSopenkylään eli Soppeen, pieneen, mutta hyvinvoipaan kyläpahaseen,\njohon kuului vain muutama talo.\n\nJa tuohon Soppeen kohdistuivat hänen suunnitelmansa. Juuri näillä\nSopenkylän miehillä oli ihanteellista tukkimetsää, aivan vastapäätä\nhakkuumaata puron toisella puolen, viettävällä, tasaisella rinteellä.\n\nSiinä hiihtäessään hän muisti, kuinka vaikeata syksyllä oli ollut\nlähteä konsuli Behrin puheille. Ja kuitenkin jokin vaisto sanoi\nhänelle, että tämä, mitä hän nyt hautoi ja suunnitteli, tulisi\nolemaan vielä vaikeampaa. Tokkohan vain Sopen miehet möisivät\nhänelle metsää, hänelle rahattomalle miehelle rahatta! Tokkohan\nhänen vakuuttava uskonsa ihmisten hyvyyteen, johon hän tähän saakka\noli luottanut ja uskaltanut, pystyisi näihin juroihin miehiin,\njotka ikänsä kaiken olivat käyneet kovaa taistelua karua erämaata\nvastaan ja hyvin tiesivät, että vain hammasta purevin ponnistuksin\noli hankittavissa kaikki se, mitä niin usein sanottiin luonnon\n\"hyvyydeksi\" tai \"antimiksi\".\n\n\"Jos sinä saat vanhan Mäkelän puolellesi, niin sitten se käy\", niin\noli isä sanonut. Ja jatkanut: \"Ellet, niin jätä Soppi. Sinun on\nsitten mentävä Metsäkylään, Kuoppalan tykö.\"\n\nEpäilemättä isä oli oikeassa, Kuoppala oli äidin puolelta Yrjölle\nsukua. He olivat isän kanssa asuneet Kuoppalassa, silloin kahdeksan\nvuotta sitten, ja Yrjö muisti hyvin Kuoppalan isännän siloiset\nja älykkäät kasvot. Mutta, kuten sanottu, Metsäkylään oli toista\npeninkulmaa; Kivioja oli sillä taipaleella varsin vaikeata uittaa;\nmiten hän saisi metsäkyläläisten puut ensin rantaan ja sitten alas?\nAivan toista olisi, jos Sopenkylän miehet möisivät tukkinsa.\n\n\"Sinun täytyy, sinun täytyy onnistua\", toisti hän päättävästi, omaa\ntahtoaan terästäen, ja survaisi suksensa nopeampaan vauhtiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäkelän talossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, hän sai\nyösijan, häntä kehoitettiin saunaan -- sattui olemaan lauantai --\neikä mitään tarpeettomia kyselyjä tehty.\n\nMutta jo heti alussa teki talon henki häneen juhlallisen vaikutuksen.\nIsäntä oli kaljupäinen, pitkäpartainen, vakava mies. Talossa oli\nkaikki, puuastioita myöten, hyvin vanhanaikaista ja yksinkertaista,\nmutta peräti siistiä. Illallispöydässä ei kukaan puhunut halaistua\nsanaa... Tässä talossa eivät turhat sanat mitään auttaisi.\n\nAamulla lähtivät molemmat pojat jonnekin kylälle, emäntä hääräili\npikkuaskareissa, ja isäntä, mikäli Yrjö ovea avatessa pani merkille,\nluki raamattua omassa kamarissaan.\n\nYrjöstä oli sanomattoman vaikeata ryhtyä asioimaan. Hänet oli kyllä\ntunnettu, kun hän oli maininnut isänsä nimen. Oli kyllä kysytty\nKiviojan valmistuksista ja keväisestä uitosta. Mutta kaikki tuo oli\ntapahtunut verraten välinpitämättömästi, sivumennen; sellaiset asiat\neivät tämän talon oloja kovinkaan läheisesti sivunneet.\n\nKirkonajan Yrjö käveli ulkona, ollakseen ketään häiritsemättä, mutta\niltapäivällä, kahvia juotaessa, hän rohkaisi mielensä ja päätti\nyrittää suoraan:\n\n\"Olisi sitä asiaakin isännälle.\"\n\nMäkelän isäntä ei siihen vastannut aluksi mitään, joi vain tyynesti\nkahvinsa loppuun. Sitten hän nousi ja sanoi verkkaisesti:\n\n\"Käydäänpä tänne peremmälle.\"\n\nYrjö tunsi jäsentensä hiljaa värisevän, kun hän istahti isäntää\nvastapäätä, pöydän ääreen. Kuitenkin hän aloitti avoimesti:\n\n\"Siinä on, yhtiön hakkuuta vastapäätä, kaunista metsää, joka\ntietääkseni suurimmalta osaltaan on isännän. Olisitteko te halukas\nmyymään sitä, ja millä hinnalla?\"\n\nIsäntä oli tarjonnut vieraalle armiroa ja sytyttänyt itse\nposliinipesäisen käyrävarren. Savu pöllähteli tuokion entistä\nsakeampana hänen partansa keskeltä.\n\n\"Kypsä se on ollut myötäväksi jo monet vuodet; vaan ei ole ollut\nostajaa uittovaikeuksien takia.\"\n\nJa sitten, tovin kuluttua:\n\n\"Yhtiön puolestako sinä sitä kyselet?\"\n\n\"Ei, omasta takaa.\"\n\n\"Vai niin, isällesi, Oskarille.\"\n\n\"Ei niinkään. Aivan itselleni.\"\n\nNyt kiinnittyvät Mäkelän vedensiniset silmät ensi kertaa hiukan\ntutkivammin nuorukaiseen. Posliinipesä kurahtelee.\n\n\"Kyseli sitä yhtiö minulta, mutta se sai halvemmalla tämän nykyisen\nhakkuupalstan. Saanet sinä, kun olet yksityinen, sen kuitenkin\nsamalla hinnalla, minkä yhtiö on maksanut, jos käteisellä maksat.\"\n\nVeri karahtaa Yrjön kasvoihin ja sanat tahtovat jäädä kurkkuun.\nHyvä Jumala, mitä hän nyt sanoo?... Äänetön tuokio kuluu. Sitten\nnuorukainen laukaisee suoraan, palavat silmät isäntään tähdättyinä:\n\n\"Siinäpä se, mutta kun rahaa ei ole.\"\n\nMäkelä käy kopistamassa piippunsa uunin suulle ja sanoo hyvin\nlempeästi:\n\n\"No mitä sinä sitten turhia juttelet.\"\n\nIsku on kyllä kipeä, mutta Yrjö ei siitä lannistu.\n\n\"Jos teillä on malttia, isäntä, niin koetan selittää. Minä\nsain yhtiön puista uittourakan. Isäni kanssa, niinkuin varmaan\ntiedättekin, me olemme nyt laittaneet puron siihen kuntoon, että\nuiton pitäisi onnistua, ellei kevät ole varsin huono. Tuohon kaikkeen\non jo kulunut siksi paljon että urakka kannattaa huonosti ellei puita\nsaada lisää. Minulla on taskussani sopimus siitä, että yhtiö ostaa\npuita niin paljon kuin minä niitä jokisuulle saan tuoduksi. Minä\nsiis ostaisin puut velaksi ja kun jokisuulla saan niistä maksun,\nsilloin tekin saatte omanne... Isäni on koko omaisuudellaan takuussa\npuuhistani. Pyytäisin isäntää huomaamaan, että yhtiökin on katsonut\nvoivansa luottaa minuun ja että minulla on jokaisesta sanomastani\nsanasta selvät paperit taskussa.\"\n\nMäkelän isäntä on niin ajatuksissaan kuin ei hän olisi kuullut yhtään\nsanaa. Koko puhe näyttää menneen sivu hänen korviensa. Mutta pitkän\najan kuluttua hän lausahtaa kuin itsekseen:\n\n\"No ihmettelen minä sitä Oskaria.\"\n\nJa sitten, jälleen katsoen terävästi Yrjöön:\n\n\"Eikö sinun pitäisi olla lukemassa? Miten sinä tällaisiin puuhiin\nolet kesken kaiken ruvennut?\"\n\nNuorukaisen tajunnassa säjähtää nopeasti, että tuo mies ei kyllä\nantaudu edes puheisiin, ja hän vastaa masentuneena:\n\n\"On ollut pakko.\"\n\n\"Mikä se sellainen pakko on?\"\n\nTaas veri syöksyy Yrjön kasvoihin. Hänestä tuntuu vastenmieliseltä\ntehdä sen enempää tiliä tuolle järkähtämättömälle puu-ukolle, joka\nilmeisesti ylenkatsoo hänen yrityksiään. Avomielisen luonteensa\npakosta häneltä pääsee kuitenkin:\n\n\"Siellä on kotikylässä Katosoja joutunut niin suuriin velkoihin, että\ntalo myödään huutokaupalla. Minulla on siitä talosta morsian, ja\nminun on yritettävä kaikkeni huutokaupan ehkäisemiseksi.\"\n\n\"Soo, vai siihen Katosojan patruuna on ehtinyt\", alkaa Mäkelän isäntä\nverkkaisesti. \"Niinpä niin. Jumala rankaisee toisia meistä jo täällä\najassa. Eikä siihen tule kenenkään pistää kättä väliin, minun enempää\nkuin muidenkaan.\"\n\n\"Talo on kuitenkin morsiameni äidin talo ja morsiameni koti. Minulla\nei ole oikeutta ristissäkäsin katsella sen perikatoa.\"\n\nMäkelän isäntä ummistaa silmänsä ja nojaa päätänsä taaksepäin. Hän\nsanoo miltei väsyneesti:\n\n\"... joka kostan isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen\npolveen. Amen.\"\n\nYrjö vavahtaa. Joku on riistänyt häneltä yhtäkkiä sen perustan,\njohon hän on nojannut, sen uskon, joka on antanut hänelle tarmoa.\nKoskaan ei tuollainen ajatus ole juolahtanut hänen mieleensä. Onko\ntuo oikeassa, tuo rauhallinen, luja mies? Yrittääkö hän, Yrjö,\nehkäistä jotakin sellaista, jonka sallimus on määrännyt tapahtuvaksi?\nMutta ei, ei. Tuossa täytyy olla jotakin väärää. Jos kerran Jumala\non olemassa, niin tuollaista julmuutta Hän ei voi harjoittaa. --\nHänen hengityksensä tihenee kiihtymyksestä, hänen silmänsä syttyvät,\nniinkuin aina innostuksen hetkenä, hän hapuilee sanoja ja puhuu\nkatkonaisesti:\n\n\"Minun ei sovi ruveta väittelemään teidän uskonnollista vakaumustanne\nvastaan. Kuitenkin on sanottava, että minä en voi ruveta patruuna\nKatosojan tuomariksi. Moni teko, jota täällä kiitetään, on\nkorkeimmalle kauhistus, ja päinvastoin, moni syntinen on puhtaampi\nmainettaan... Jos teillä on pelto, josta halla vie viljan, miksi\nojitatte sen, miksi koetatte estää hallan työtä, miksi panette\nkätenne väliin? Ette voi tietää, mitä syntejä esi-isänne ovat\ntehneet, -- miksi ette pidä hallaa Jumalan kostona? Sellainen pelto\non minullakin nyt, ja minä koetan sitä varjella tuholta. Ellen\nsiinä onnistu, silloin tapahtukoon kaitselmuksen tahto. Minun\nvelvollisuuteni on tehdä, minkä voin.\"\n\nLiikutukseltaan hän ei saa jatketuksi. Hän nousee, tekee syvän\nkumarruksen ja poistuu sen tien, huomaamatta, että Mäkelän isännän\nilmeessä on jotakin, joka miltei tahtoisi häntä pidättää.\n\nNiine hyvineen lähti Yrjö hiihtämään Sopesta Metsäkylää kohti.\nHän oli tullut tänne lapsellisessa uskossa ihmisten hyvyyteen,\nuskossa, joka näihin saakka oli häntä auttanut. Täällä sivuutettiin\nhyvyys ja pahuus ja asetettiin hänen eteensä Jumalan vanhurskaus,\njonka polttavassa valossa hänen edesottamisensa muuttuivat miltei\nrikollisiksi. --\n\nKuoppalassa hänen mielensä kuitenkin uudelleen elpyi. Isäntä, roteva\nja sileänaamainen mies, oli ihmeen puhelias ja iloinen. Alituisesti\nhän nauroi; silloin hänen silmänsä rypistyivät omituisen iloisesti ja\nhyväntahtoisesti.\n\n\"Sanoo nyt vaikka sedäksi, tämä maisteri, kun kerran sukua ollaan,\nniin minultakin sinuttelu paremmin laantuu\", hän kehoitteli\nnauraen heti alussa. \"Pitkäksi olet venynyt, vaikka olit sellainen\ntaatiainen, kun viimeksi näin.\"\n\nYrjö huomasi heti, että tällä miehellä oli kumma taito matkia\nlähimmäistensä puhetapaa ja eleitä, ja että hänellä myöskin oli halu\nsiihen. Näyttelijä, välähti Yrjön mieleen ja se mielikuva vahvistui,\nkun hän huomasi, kuinka sivistynyttä vilkkaan isännän näennäisesti\nkevyt rupattelu pohjaltaan oli. Ja mitäs, talossahan oli kirjahylly\nkuin lainastossa, maanviljelys- ja karjanhoito-oppaita, mutta myös\nKiveä, Ahoa, Kalevala, uusinta suomalaista kirjallisuutta; ja päältä\nkyllä näki, että näitä teoksia oli myöskin viljelty, eikä tuotu\nhyllyn koristeeksi.\n\n\"No taivaan kierukkako se isäsi eteen on pudonnut, kuten ennen\nNummisuutarin Iivarin, kun se tuollaista uittoa yrittelee?\"\n\n\"Minähän sitä yritän, setä.\"\n\n\"Niinpä kyllä, vorsmestarina, harjoituksen vuoksi; mutta minä\najattelin rahallista puolta.\"\n\nNyt Yrjö ryhtyy perin pohjin selittämään koko suunnitelmansa.\nTuon vilkkaan miehen mielenkiinto ja osaaottavaiset huudahdukset\nvirkistävät häntä, ja hän kertoo asiallisesti ja iloisesti.\n\n\"No olet sinä kirjasi lukenut, olet kuitenkin\", huudahtaa Kuoppalan\nisäntä ihmeissään.\n\n\"Niin minun Sopessa kävi, setä\", lopettaa Yrjö. \"Minulla ei muuta\nole kuin usko asiani oikeuteen ja ihmisten hyvyyteen. Kumpaakin\nMäkelän isäntä pahasti järkytti. Ja tässä nyt sitten olen, sanoakseni\nMetsäkylän varassa.\"\n\n\"Täällä, metsässä, ei sinun uskoasi kyllä horjuteta... Miten sitten\nmaailmalla\", sanoo Kuoppala miltei juhlallisesti. Mutta sitten hän\nhuutaa iloisesti:\n\n\"Karuliina, Karuliina, tules tänne!\"\n\nJa kun pyöreä, vielä kaunis emäntä puikahtaa huoneeseen, jatkaa\nailahteleva isäntä:\n\n\"Kuulepas, Karuliina, nyt se Katosojan patruuna on puilla paljailla,\nvaikka sinä sitä nuorena aina tavoittelit ja pyrit minua syrjäämään.\"\n\n\"Nee! Tuo äijä sitten on aina yhtä hullu, että mä saan hävetä silmät\npois päästäni\", sanoo emäntä, vieraan takia punaiseksi lehahtaen.\n\n\"Ja se tässä vielä on, että tuo Oskarin poika meinaa sitä\ntyhjäkätisen tytärtä.\"\n\nEmäntä vilkaisee vieraaseen, huomatakseen, nauraako tämä, vai onko\nehkä loukkaantunut. Nähdessään Yrjön kasvot hymyssä hän virkahtaa:\n\n\"Ihanko totta? No onneksi olkoon!\"\n\nSitten hän kuitenkin jälleen tulee hämilleen, kunnes keksii huudahtaa:\n\n\"Siunatkoon! Nyt se kahvi kiehuu yli.\" Ja sen tippuran tien hän\nlähtee, isännän nauraa hihittäessä aivan hiljaa.\n\nMutta äkkiä isäntä jälleen muuttuu vakavaksi ja sanoo perin\nasiallisesti:\n\n\"Se on kyllä Mäkelä uskonnollinen ja ahdasmielinenkin mies, mutta\nhyvänluontoinen, eikä sitten sanastaan nikahda. Ei siinä ole ihmeen\nvaraa, mitä se sinulle sanoi. Sinun suunnitelmasi tuntuu ensin\nlapselliselta; sitten liian rohkealta. Kehrätäänpä nyt vielä tätä\nlankaa. Sanomaan minä en mene, mutta niin minä luulen, että Sopen\nmiesten puut sinä kaikesta huolimatta viet.\"\n\nJa silleen kehittyivät asiat, että muutaman päivän päästä ollaan\njälleen Sopenkylässä metsäkauppoja hieromassa.\n\nIstutaan kauppiaan kamarissa, neljä Sopenkylän miestä, Kuoppala\nja Yrjö. Kahvitarjotin on tuotu sisään valtaisine nisukoreineen.\nParrakas, kalju, korkeaotsainen Mäkelän isäntä, joka on koko ajan\nistunut sanaa sanomatta, nousee ensimmäisenä panemaan sekaan sokeria\nja kermaa.\n\nKauppias itse, tummaverinen mies, jolla poskipäät ovat ulkonevat kuin\nmongoolilla, on ottanut asiakseen ajaa kyläläisten etuja ja vetoaa\nliikemiestaitoonsa ja tottumukseensa, jota kyllä sopii kuunnella.\n\n\"Minusta\", hän aloittaa, \"minusta ei ole ensinkään sopiva ajankohta\nmyödä nyt metsää. Jos uitto onnistuu, niin yhtiö ostaa metsää myöskin\nensi vuonna, ostaa ehkä enemmän kuin nyt. Mutta silloin ovat hinnat\ntoiset.\"\n\n\"Minä pyydän huomauttaa, että tämä on yhtiön puolelta koe\", vastaa\nYrjö siihen. \"Minä voin jo nyt sanoa, että yhtiön puilla se ei tule\nantamaan loistavia tuloksia. Voi olla, että se menee, menee isäni\npaikantuntemuksen ja tottumuksen perusteella. Mutta tuskin vaan on\njoka vuosi tämän urakan ottajaa, ja vieraalta se ei suju. Ainoastaan\nsiten, että puita saadaan lisää samalla hinnalla kuin yhtiökin on\nsaanut, saattaa tulos olla hyvä.\".\n\n\"Puro on nyt perattu ja kunnostettu\", sanoo kauppias siihen hymyillen.\n\n\"Keväällä vasta varsinainen kunnostus tapahtuu. Tämä on alkua.\nÄlkää luottako tällaisten laitosten kestävyyteen... Muutenkaan ei\nole kaunista, että kiristätte minulta hintaa sen vuoksi, että olen\nsuorinut teille uittoväylän.\"\n\nKauppias nolostuu hieman: hän huomauttaa nopeasti.\n\n\"Ei se ole tarkoitus. Mutta yhtiö luki rahat käteen. Te lupaatte\nmaksun vasta jokisuulla, ilman mitään takeita.\"\n\n\"Voin tehdä sopimuksen, että yhtiö maksaa suoraan teille rahat, heti\nkun puut ovat perillä.\"\n\n\"Niin, en minä suinkaan teitä epäile. Mutta entä jos puut jäävät\nkorpeen? Jos tulee yhtä kuiva, kuin nyt on kolmena vuotena peräkkäin\nollut, niin entä sitten?\"\n\n\"Koetan täsmällisesti sanoa, mitä silloin tapahtuu\", vastaa Yrjö\nkylmästi. \"Ensinnäkin isäni koko omaisuus on täydelleen hukassa.\nTeiltä taas menevät hukkaan puut, osittain. Jos ne näet jäävät\nmetsään, voi niitä syksyllä tai toisena keväänä joku yrittää uittaa.\nTaikka voitte ne myödä rakennuspuiksi tarvitseville, aivan yhtä hyvin\nkuin pystystäkin. Tahdon vain sanoa, että jos uitto epäonnistuu,\nsilloin ei täältä metsiä osteta kenties kymmeniin vuosiin. Yhtiö\nei nimittäin yritä kolmatta kertaa, jos kahdella kerralla menee\nhuonosti. Puillanne ei niin ollen ole kovinkaan suurta arvoa,\nolivatpa ne metsässä pystyssä tai pitkänään. Lyhyesti: teillä on\nkysymyksessä erinäisten puiden menetys, mikä ei vaikuta suuresti\noloihinne; minulla koko elämä.\"\n\n\"Minä en ymmärrä\", tokaisee kauppias hieman ivallisesti, \"kuinka\nte ryhdytte tällaiseen hommaan, jossa kaikki niin on yhden kortin\nvarassa.\"\n\nVeri kohoaa Yrjön otsaan. Ainakaan tässä paikassa hän ei voi lähemmin\nryhtyä tilittämään syitänsä. Syntyy hiljaisuus.\n\nSilloin sanoo rauhallinen Mäkelä:\n\n\"Sen kohdan on poika selittänyt minulle, ja sillä tavalla, että se\npani minut ajattelemaan. Kun sen tiedän minä, niinkuin taitaa tietää\ntämäkin Kuoppala, niin sen pitäisi piisata... Asiallinen asia tässä\nnyt on sellainen, että tämän uiton pitäisi onnistua. Kun Oskari ja\nOskarin poika sanovat, että sitä varten tarvitaan lisää puita, niin\nonhan meillä metsää. Jos epäonnistuu, niin kun myydään porukassa,\nei tuo nyt maailmankaato asia ole. Jos onnistuu, niin metsän\nhinnat täällä nousevat. Siitä syystä meidän on myötävä viidennestä\nhalvemmalla kuin yhtiölle. Se on meidän panoksemme onnistumisen\neteen, eikä mikään armopala.\"\n\nMitä pitemmälti Yrjö kuulee näitä sanoja, sitä enemmän hän joutuu\nihmeisiinsä. Hän on kuin unessa. Hän näkee vain Mäkelän kaljun,\nrauhallisen otsan, mutta ei huomaa miesten hyväksyviä nyökkäyksiä.\nHän katsoo katsomistaan, ja mielessä soi kuin laulu.\n\n\"Onko setä puhunut Mäkelälle?\" kuiskaa hän vieressään istuvan\nKuoppalan korvaan.\n\n\"En nähnytkään, minä kävin vain tämän kauppiaan luona.\"\n\nEttä Mäkelä, juro ja kylmä Mäkelä sittenkin oli hänet pelastanut! Tuo\nsama mies, joka uhkasi kaikkivaltiaan vanhurskaudella... \"Selittänyt\nsillä tavalla, että se pani minut ajattelemaan\", muistaa Yrjö\näskeisestä lausunnosta.\n\nHän tavallaan havahtuu, kun huomaa jotakin kysyttävän itseltään.\n\n\"Niin, että mikä määrä niitä puita pitäisi olla?\"\n\n\"Minä olen niin vähissä rahoissa\", vastaa Yrjö avoimesti, \"että en\nvoi sanoa, kuinka paljon saan ajajia, ja asia on muutenkin vielä\nvaikea ratkaista. Mutta kun minä maksan runkoluvun mukaan, niin eihän\nmäärä liene kovin tähdellinen. Otan minkä tarvitsen ja voin, siihen\nrajaan asti minkä määräätte. Teen kyllä tarkan tilin kaatamistani.\"\n\n\"No tämä kauppa on sitten selvä\", sanoo siihen Mäkelä.\n\nSelvä se ei suinkaan vielä ollut. Päinvastoin. Keskusteluja,\nneuvotteluja, asiakirjain laatimisia, suunnitelmia, niitä kaikkia\nkesti myöhäiseen yöhön, vieläpä toisena päivänäkin. Mutta nyt oltiin\nkaikki samalla puolen. Väittely oli tauonnut.\n\n\n\n\nVI\n\nTUKINAJO\n\n\nNyt on Yrjö jo parin viikon ajan ollut yhtiön työmaalla\ntyönjohtajana, tuommoisena omituisena pomona, \"joka ei saa palkkaa,\nmutta jolla kuitenkin on sanomista\", kuten Römsteeni, ukkoherra,\naikoinaan huomautti.\n\nUkkoherran ja Yrjön välit ovat kuitenkin nyt varsin hyvät.\nUkkoherra on päässyt näkemään, että tämä ei ole mikään hienosteleva\nylioppilasnuorukainen, joka huvikseen ja saadakseen todistuksen\nvälttämättömästä harjoitusajasta olisi tullut katsomaan korven\nraadantaa. Yrjö on nöyrä ja työteliäs. Isän koulussa hänen silmänsä\non jo pienestä pitäen teroittunut havaitsemaan epäkohtia työssä. Hän\nilmoittaa niitä asiallisesti ukkoherralle, eikä mene omin päin mitään\nmääräilemään. Hyvänä hiihtäjänä hän sivakoillaan näyttää ennättävän\nkaikkialle, ilmestyy kuin henki juuri sinne, missä pula on pahin. Hän\non maltillinen ja auttavainen; ja ihan kuin itsestään Römsteeni tulee\nuskoneeksi hänelle yhä tärkeämpiä toimituksia. Ei tule liloin enää\nukkoherran mieleen solkata hänelle avutonta ruotsiaan.\n\nRömsteeni on kokenut mies, ikänsä ahertanut metsätöissä, olkoon\nvaan, että hän on hieman kova ja työntekijöistä piittaamaton. Ihan\nhuvikseen hän pitää silmällä nuorukaista. Taitaa siinä kuitenkin\nolla Oskarin poikaa! Ainakin se pitää meininkinsä samalla tavalla\nsisässään.\n\nJa Yrjöllä on kyllä \"sisässään pitämistä\", sillä kenellekään hän ei\nole ilmaissut muuatta temppua, jonka tulosta hän odottelee paljoa\nlevottomampana kuin päältä katsoen saattaisi luulla.\n\nHeti Metsäkylän asioiden selvittyä hän näet salavihkaa toimitti\nsanomalehtiin uutisia, että Pystyjoki-yhtiön työmaalla Metsäkylässä\noli puute ajomiehistä ja hevosista. Oli verrattain vaikea aika,\nhakkuutöitä oli vähän. Siihen Yrjö laski. Olisipa kummaa, ellei\nnoiden uutisten johdosta tänne alkaisi tulvia työmiehiä.\n\nJa niitä kyllä tuli, kun tieto oli ehtinyt levitä, tuli riittämään\nasti.\n\nYrjö on laittautunut niitä vastaan ja ilmoittaa ensimmäiselle\nrykelmälle:\n\n\"Kyllä täällä työtä on, menkää vaan ruukinpirtille.\"\n\nMutta ruukinpirtillä, kasöörin pöydän ääressä, seisoo ukkoherra\nnahkatakissaan ja kiroilee sillä vivahdusrikkaudella, jonka\nsalaisuudet vain tukkilainen perinpohjin tuntee:\n\n\"Menkää h--ttiin. Täällä on miestä aivan tarpeeksi! Yhtäkään henkeä\nei oteta lisää.\"\n\n\"Vaan kun tänne on sanottu otettavan ja raha ja sapuska ovat\nlopussa\", yrittelevät miehet.\n\n\"Kuka pentele se on sanomaan mitään minun työmaastani, muut kuin\nminä? Ja minä olen sanonut, että ei päätäkään. Että sen nyt kuulette.\"\n\nMutta nyt on Yrjö, joka kaiken aikaa on tätä odottanut, tätä\nvalmistanut ja hautonut, nopeasti toimittanut itsensä paikalle ja\nryhtyy juttuun varsin levollisesti:\n\n\"Minkätähden te ette ota näitä miehiä töihin?\"\n\n\"Minkätähden! Vieläkö siinä on kysymistä? Meillä on miehiä niin\npaljon, että puut on ajettu maaliskuun loppuun mennessä. Hittoako me\nsitten enää näillä teemme?\"\n\n\"Mutta eihän lisä pahaa tee, ja syntihän näitä on rahattomina ajaa\ntietymättömille teille.\"\n\nSe on viisaasti laskettu huomautus, joka saa miesten silmät\nkiintymään kiitollisina nuorukaiseen, kuten pelastajaansa ainakin.\n\nUkkoherra nostaa olkapäitänsä ja vastaa karskisti:\n\n\"Minkä minä sille mahdan.\"\n\nNyt Yrjö katsoo merkitsevästi ukkoherraan ja sanoo melkein kuiskaten:\n\n\"Saanko pyytää teitä hetkiseksi omaan kamariinne?\"\n\nJa kun Römsteeni hieman hämillään tekee myöntävän eleen, huiskauttaa\nYrjö kättään miehille.\n\n\"Odotelkaahan.\"\n\nKun sitten sillä tavoin on päästy ukkoherran pöydän ääreen, aloittaa\nYrjö vakavasti:\n\n\"Kuulkaahan nyt. Siitä ei voi olla minkäänlaista vahinkoa, että\notetaan lisää ajomiehiä. Jos sillä tavalla ajo saadaan loppuun\nvaikkapa jo helmikuulla, niin sen parempi, vähemmänhän on teiden\ntekoa ja aukipitämistä. Minun nähdäkseni siitä on pelkkää hyötyä.\"\n\n\"Ahaa, sinä meinaat, että alennetaan palkkoja.\"\n\n\"Enpä juuri. Se on kokonaan teidän asianne. Mutta ainahan ajan\nvoittaminen tietää hyötyä, siitä ei päästä minnekään. Ja kuinka näitä\nilkeää nälkäisinä ajaa tiehensä?\"\n\n\"Mutta eihän täällä ole asuntojakaan. Eikä entisiin voi lisää tupata.\"\n\n\"Ei voikaan. Mutta tästä ei ole kuin kahdeksan kilometriä oikotietä\nSopenkylään. Muutamassa tunnissa on se tie avattu, kyllä ne sen itse\ntekevät. Kylällä on tilaa yllin kyllin, minä tiedän sen.\"\n\nUkkoherra ällistyy tästä tiedonannosta, ja hänen viekkaat silmänsä\nvälähtävät. Ensi kertaa hän aavistaa, että nuorukainen hautoo\njoitakin juonia. Mutta hän ottaa kuitenkin juhlallisen asenteen ja\nsanoo lujasti:\n\n\"Siitä tulee vaan turhaa sekamelskaa, ja minä olen jo kerran sanonut,\nettä ei. Minun tapani ei ole peruutella.\"\n\nErinomaisen tyynesti Yrjö kaivaa povitaskustaan asiapaperin ja\nlevittää sen hätäilemättä.\n\n\"Tässä paperissa sanotaan sillä tavalla, että jos minä esitän\nsellaista, joka ei tuota yhtiölle vahinkoa, niin esitystä on\nseurattava. Näistä uusista miehistä ei tule yhtiölle vahinkoa, se on\nselvä. Ja minä pidän kiinni sopimuksesta, se on vielä selvempi.\"\n\nJa nuorukainen luo tiukan katseen vanhaan metsäkarhuun, joka\nällistyksestä jää vallan sanattomaksi.\n\nKunnes sitten nopea mielijohde näyttää pälkähtävän ukkoherran päähän\nja hän tiuskaisee:\n\n\"Sinä tulenpunainen peijakas se olet niitä huhujakin levittänyt.\"\n\n\"Mitä huhuja?\"\n\n\"Työn saannista.\"\n\n\"Sellaiseen epäilyyn en halua vastata mitään.\"\n\nUkkoherra siristää silmiään hieman suutuksissaan, mutta myöskin\njollakin lailla huvitettuna.\n\n\"No mene sitten ja ota vaikka tuhat miestä. Mutta minä en niiden\nasioihin puutu, tiedä se.\"\n\n\"Palkanmaksua lukuunottamatta\", sanoo nuorukainen entisellä\ntyyneydellään.\n\n\"Rhh!\" murahtaa ukkoherra, kääntyy selin ja tarttuu sanomalehteensä.\n\nSillä tavoin tuli yhtiön työmaalle valtava joukko lisää, ja siten\npääsi Yrjö jätkien suosioon.\n\nJa nyt käy metsässä hakkuu, ryminä ja pauke entistä äänekkäämpänä.\n\nTuossa tehdään uutta ajotietä, oikein miehissä. Umpihangessa\nponnistelee hevonen suksimiehen taluttamana. Sen perässä kahlaa\ntoinen, vetäen miestä ja rekeä. Näiden jälessä seuraa viisi hevosta,\nvaljastettuina lumiauran eteen. Miehiä hiihtää hevosten rinnalla,\ntoiset ohjaavat auraa kiroten ja mekastaen. -- Kun tällainen tie\non vielä toiseen kertaan ajettu, sitten höylätty erikoisella\ntiehöylällä, kastettu vedellä ja jäädytetty, vasta sitten se on\ntäysin käyttökelpoinen.\n\nMutta nyt tapahtuu tientekijöille jotakin: rekeä vetävä hevonen\nkirmaisee yhtäkkiä kahdelle jalalle ja syrjään; sitten se jää\npaikoilleen ja vapisee. Kuuluu kirouksia ja sadatuksia. Jätkät\nkerääntyvät, toistakymmentä karvareuhkaista päätä painuu tiiviiseen\nkehään hevosen ympärille.\n\nJa nyt, kuin tuulen tuomana, sujahtaa siihen Yrjökin suksillaan. Asia\nselitetään: hevonen on survonut hangessa jalkansa.\n\n\"Onko jodia?\" kysyy Yrjö.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Täältä saatte\", jatkaa hän, kaivaen repustaan jodipullon.\n\nHevosen jalka vuotaa pahasti. Puukolla tasoitetaan haavan reunat,\nterää pyörrytetään haavassa, puhdistuksen vuoksi, jodia kaadetaan\npäälle, ja hevosparka nostaa tuskissaan jalkansa korkealle.\n\n\"Viekää se nyt talliin\", sanoo Yrjö jodipullonsa ottaen ja lähtee\nsitten eteenpäin.\n\n\"Siihen se taas pölähti kuin piru lautaluukun takaa. Se on kiho, joka\nkerkiää\", lausahtaa joku jätkä hänen jälkeensä.\n\n\"Alvariinhan tuo on liikkeessäkin\", vastaa toinen.\n\nVähän tuonnempana Yrjö tapaa kuormantekijän, joka nähtävästi on uusi\ntulokas, outo ja tottumaton, ja vääntää tukkeja hartiavoimin rekeen.\n\n\"Älä sinä sillä lailla reuhdo. Kauemmin puita piisaa kuin sinulla\nsisua\", neuvoo Yrjö. \"Eikö sinulla ole kankea? Ka, no annapas\ntänne... Tuohon paikkaan, noin! Näepäs, miten se käy keveästi.\nYritäpäs uudestaan, noin, siihen malliin!\"\n\nJa taas hän on tiessään.\n\nSitten hän tapaa suuren, miltei valmiin kuorman, jonka vieressä mies\nistuu ja pyyhkii hikeä, vaikka on kireä pakkanen.\n\n\"No mitäs katumusharjoituksia sinä pidät?\"\n\n\"Ei auta, jumalaut. Painaa vain pyllyn puuta vasten\", tapailee jätkä\nvapisevin huulin.\n\n\"No mitä sinä sillä lailla, yli voimiesi.\"\n\n\"Tautia täm' on. Tuntui jo aamulla, vaikka olen tässä yrittänyt\nsinnitellä.\"\n\n\"Sinä viet tuon kuormasi ja painut sitten kiireen vilkkaa kämpälle.\nHulluuttahan tuo on. Pane lepäämään ja tule illalla ruukinpirtille\nsaamaan lääkettä.\"\n\nNäissä lääkekysymyksissäkin Yrjö on jo saanut uudistuksia aikaan.\n\nRömsteeni on vanhan kansan mies, ja ruukinpirtin lääkevarastoon on\ntähän asti kuulunut etupäässä kaksi lajia, jodi ja tenttu, jodi\nhevosille, tenttu miehille, useimmiten; toisinaan sai kumpikin\nkumpaakin.\n\nYrjö ryhtyi ensinnäkin pauhaamaan tenttua vastaan: sehän oli\nselvää myrkkyä; joka sitä tarjosi ihmiselle, joutui suorastaan\nedesvastuuseen. Römsteeni nauraa hohotti ja ilmaisi numeroilla niiden\nvuosien lukumäärän, joiden kuluessa hän oli menestyksellä lääkinnyt\njätkää tentulla.\n\n\"Äläkä sinä poika minulle toimita\", hän sanoo, \"etpä sinä saa jätkää\nmuuta lääkettä edes huolimaan\".\n\nMutta Yrjö on itsepäinen. Hän osoittaa, ettei sprii veteen\nsekoitettuna tule sen kalliimmaksi. Hän tietää ajaa tahtonsa perille,\ntilaa kunnollisia siteitä, aspirinia, kiinapulveria, haalii kasaan\nsuuren joukon pieniä pulloja, joihin sekoittaa vettä, pirtua,\nkamferi- tai ruusuntippoja, ja panee siten toimeen lääketieteellisen\nvallankumouksen.\n\nIltaisin ilmaantuu yksi ja toinen jätkä kipujaan valittamaan. Yrjö\nsitoo kunnollisesti haavat, kellä sellaisia on, ja opettaa mittarit\nsitojiksi, varustaen heidät kunkin sidepaketilla ja pienellä\njodipullolla.\n\nTuossa vanha jätkä pitelee sydänalaansa:\n\n\"Minä kylmetyin ajossa, ja kiertää niin penteleesti.\"\n\n\"Saat pulveria.\"\n\n\"Ei se siitä heitä, kyllä minä tiedän.\"\n\n\"No mitä siihen pitäisi olla?\"\n\n\"Tenttuapa tietenkin.\"\n\n\"Ei ole tenttua.\"\n\nJätkä nolostuu, kynsäisee korvallistaan, mutisee rivin sekavia\nkirouksia ja tekee lähtöä.\n\n\"Ei sinulle pirtu kelpaisi?\" kysäisee Yrjö hymähtäen.\n\n\"Ka\", sanoo jätkä ällistyksissään, suu ammollaan, ja silmä kirkastuu.\n\n\"Mutta ensin otat tämän pulverin... Tuossa on vettä päälle.\"\n\nJätkä tottelee kuin lapsi ja nielee pulverin.\n\n\"Sillä tavalla. Ja tässä on pullo, jossa on pirtua, kyllä sen\nnokassasi tunnet. Juo se ja mene sänkyyn. Mutta tuo pullo takaisin,\nmuista se.\"\n\nHeti, siinä paikassa, jätkä kumauttaa emäryypyn pienen pullon\nsuusta, irvistää pahasti ruusuntippojen maulle, mutta näyttää\nloppujen lopuksi tyytyväiseltä, koska maiskuttaa kieltään ja lähtee\nmeneksimään.\n\nToisilleen jätkät kyllä kiroilivat näitä herrain konsteja ja\nkommervenkkejä. \"Vielä se laittaa meille simsetit kaulaan ja\nsielunhöylästä veisaamaan.\" Mutta sisimmässään he varsin hyvin\ntajusivat, että kaikki tämä oli heidän hyväkseen. Ja mitä pitemmälle\naika ehti, sitä useampi kävi Yrjölle toimittamassa asiansa ja\nhuolensa, sivuuttaen kovempiluontoisen ukkoherran -- joka puolestaan\nkylläkin tyytyväisenä nautti rauhastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisella miesjoukolla on yhtiön suhteellisesti pieni hakkuumaa\npuhdistettu jo helmi-maaliskuun taitteessa. Tukit makaavat lanssissa,\nKiviojan rannalla, kevään tuloa odottamassa. Jätkien keskuudessa\nvallitsee levottomuus töiden päättymisestä. Lauantaina annetaan\nlopputili monen miehen käteen, ja sitten mars matkoihisi.\n\nYrjöä vaivaa kuin kuume, sillä nyt on hänen suuri hetkensä koittanut.\nTililauantaina hän kuitenkin pysyttelee syrjässä ja levollisena,\nsillä huhu on tiennyt kertoa, että huomenna, sunnuntaina, on\nruukinpirtillä markkinat. Savottakauppiaita kuuluu olevan tulossa\nuseampiakin, ja selvää on, että jätkät eivät lähde, ennenkuin ovat\nperehtyneet kauppiaiden tuomisiin.\n\nJo aamusta varhain on ruukinpirtin edustalla vilkas liike.\nKirjavapukuiset kauppiaat tarjoilevat kokkapuheita lasketellen\ntyöpuseroita, villapaitoja, kintaita, tupakkaa, nisua ja makkaraa,\njos jotakin. Kauppa käy ja suut maiskuvat. Rivot kompasanat\nsinkoilevat tuoreen alkuperäisinä.\n\nTällöin alkaa miehestä mieheen kiertää tieto, että kello kolmen\naikana pitäisi kokoontua Isonsaunan eteen, kuuluu olevan sillä\nkiholla jotakin sanomista.\n\n\"Kellä kiholla?\"\n\n\"No sillä Yrjöllä, tutentilla.\"\n\n\"Taitaa pitää raamatunselityksen läksiäisiksi.\"\n\n\"Sittenpähän tuo kuullaan.\"\n\nKun Yrjö kolmen aikaan hiihtää Isollesaunalle, on miehiä mustanaan.\nÄänten sorina ja naurun remakka vaikenevat hänen saavuttuaan; miehet\nodottavat välinpitämättömän näköisinä, mutta sisimmässään kuitenkin\nuteliaina.\n\nYrjö asettaa veistinpölkyn seinän viereen, nousee sen nenään ja\naloittaa suoraa päätä:\n\n\"Miehet! Niinkuin hyvin tiedätte, ovat työt täällä nyt lopussa.\nNe alkavat olla lopussa monessa muussa paikassa, ja ajat ovat\nhuononpuoleiset työnhakijoille. Uiton alkuun on vielä melkoinen määrä\npäiviä. Jotkut teistä kyllä nyt palaavat kotiinsa, enkä minä puhu\nniille. Mutta te muut, sanokaapas, mihin te nyt painutte?\"\n\nHän pitää pienen paussin, mutta vastausta ei kuulu; jotakin sekavaa\nmutinaa korkeintaan.\n\n\"Minulla on teille metsää, jota riittää hakata ja ajaa niin kauan\nkuin keliä on. Eikä se ole kaukana, vaan tässä samalla paikalla,\ntuon puron toisella puolen. Ei tarvitse vaihtaa asuntoja, eikä\nliioin työmaa huonone. Minä kyllä arvaan, että te haluaisitte ryhtyä\nhommiin, mutta nyt tulee tenkkapoo. Minulla ei ole rahaa! Minä hankin\nkyllä muonan hevosille, miehet saavat ostaa sitä myöskin itselleen\nvelaksi, niin paljon kuin varastoa riittää. Teillä on säästöä; te\nvoitte varsin hyvin ostaa ruokaa kylältä, ja minä olen ottanut\nselvää siitä, että sitä saa. Mutta tilejä ei saa kukaan. Vain se,\njoka on ihan välttämättömässä tarpeessa, voipi saada jonkun markan.\nUskallatteko ryhtyä sellaiseen?\"\n\nNyt kuuluu jo selvästi tyytymättömiä kirosanoja. \"Mitä p-että tämä\non?\" -- \"Ei suinkaan sitä läskiksi tällaisia souveja.\" Mutta Yrjö\nkorottaa ääntään ja jatkaa yhtä rauhallisena:\n\n\"Vasta kun kevät on tullut ja uitto alkaa, silloin saatte tilinne,\nsaatte joka ansaitsemanne pennin. Uittoa varten minä saan silloin\nrahoja ja maksan teille. Eikä siinä kyllin. Uittoon pääsevät\nensimmäisinä osallisiksi ne, jotka ovat olleet hakkuussakin mukana.\"\n\nTaas hän hengähtää hetken ja silmäilee tiukasti ympärilleen. On\ntullut hiljaisuus.\n\n\"Ajatelkaa tarkoin tätä asiaa, pojat... Monet teistä tulivat tänne\npari kuukautta sitten rahattomina ja sapuskan puutteessa. Luullakseni\ntiedätte, että se olin minä, joka toimitin teille työtä. Nyt olen\nminä rahan puutteessa. Saadaanpa nähdä, haluatteko te nyt auttaa\nvuorostanne minua. Miettikää tämä juttu iltaan mennessä valmiiksi.\nEnnen maatapanoa käy mies kämpästä kämppään kirjoittamassa ylös ne,\njotka tulevat.\"\n\nSen sanottuaan hän kiireesti lähti matkoihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä sunnuntain iltapäivä on Yrjölle vaikea. Hän loikoo vuoteellaan,\nyrittäen lukea jotakin romaania, mutta ajatus ei pysy juonessa\nmukana. Tuon tuostakin hän huomaa kääntävänsä sivua, ollenkaan\ntietämättä, mitä edellisellä on sanottu... Tokkohan vain miehet\nsuostuvat tällaiseen urakkaan! On kyllä totta, että heillä ei\njuuri ole, minne mennä, mutta sittenkin. Raha on rahaa, ilman sitä\nei tällaisia töitä suoriteta... Ja entä, ellei tästä nyt tule\nmitään? Mitä hän sitten tekee? Mitä hyödyttää Sopenkylän miesten\nkauppa, ellei hän saa metsää kaadetuksi ja ajetuksi?... Niin, on\nluonnollisesti yritettävä muita keinoja, mutta mitä? Äsh, miksi hän\nnyt tällaisia pohtii turhan tautta, ennen aikojaan.\n\nHän on puhunut asiasta muutamille kirjanpitäjille ja pyytänyt heitä\nkulkemaan kämpästä kämppään merkitsemässä muistiin halukkaiden\nnimiä. Kirjanpitäjät lähtevät matkaan. Yrjön levottomuus käy ihan\nsietämättömäksi.\n\nMutta kun kirjanpitäjät sitten palaavat, niin Yrjö mykistyy\nhämmästyksestä.\n\n\"Mikä niitä rupesi kirjoittamaan\", sanoo ensimmäinen ruukinpirtille\npalannut kirjanpitäjä, \"ne tulevat ihan kaikki, lukuunottamatta\nniitä, jotka aikovat suoraan kotiinsa. Kyllä sinne miestä tulee,\nsiitä ei huolta.\"\n\nYrjö on liikutettu. Hän kiittää lyhyesti kirjanpitäjää, lähtee ulos,\nkiertelee yksinään metsässä, sydämen lyödessä rajusti. Tuuli humajaa\ntaas... niinkuin silloinkin, kuukausia sitten, kun hän ensi kertaa\nastui näitä teitä... silloin vielä epätietoisena, pelon ja toivon\nristeillessä ajatuksissa... nyt voitokkaana, kiitollisena ja samalla\nnöyränä...\n\nKun hän jälleen palaa ruukinpirtille, on ukkoherra jo saanut kuulla\nasiasta.\n\n\"Mitä salajuonia sinä olet punonut, poika? Sinullako on muka metsää?\"\nkysyy Römsteeni silmät kapeana viiruna.\n\n\"Onpa kyllä.\"\n\nUkkoherra katsoo häntä pitkän aikaa ääneti. Pudistaa sitten päätänsä\nja kaivaa mustan sikaarin taskustaan:\n\n\"Ai jai, ai jai, ai jai sitä varsan vikuroimista... Kyllä sinä poika\nnyt kieput rautalangan varassa.\"\n\nYrjö katsoo häntä omituisesti avoimilla ja syvillä silmillään. Hän on\nvieläkin liikutuksen vallassa ja sanoo tukahtuneesti:\n\n\"Muuta siltaa ei minulla ole kuilun poikki.\"\n\nNiin alkavat entinen ryminä, huudot ja humu kuulua metsästä, mutta\nnyt Kiviojan toiselta puolen. Ja Sopen miesten salskea hongikko\nkulkeutuu tukeiksi pätkittynä komeihin röykkiöihin lanssimaille.\n\n\n\n\nVII\n\nJÄRVIKYLÄ NUKKUU TALVEEN\n\n\nKun Koskipään Oskari tuli kotiin Kiviojan rakennushommista, utelivat\nihmiset mihin Yrjö oli jäänyt.\n\n\"Sinne se jäi hakkuumaalle, niinkuin pitikin\", kuului Oskarin\nvastahakoinen selitys.\n\nJa siitä sitten käytiin päättelemään, että yhtiön puuhia nämä kaikki\nlopultakin olivat. Mutta voi minun päiviäni, että lukenut mies sillä\ntavoin, niinkuin nyt tuo Yrjö: yhtiölle pomoksi jätkien sekaan!\nMikähän siinäkin oikein on? Mene tiedä, millä lailla Koskipääkin lie\nsotkeutunut niihin Katosojan patruunan asioihin.\n\nSitten saatiin kuulla, että Yrjö oli Sopenkylällä yritellyt\nmetsäkauppoja. Siinä oli taas arvailemista ja pohtimista, tehtiinkö\nne kaupat yhtiön vai Oskarin nimiin. Kunnes mielenkiinto vähitellen\nvaimeni, huhut lakkasivat kiertämästä, kylä uupui horteeseen tänä\nvuoden pimeimpänä aikana, talot törröttivät autioiden peltojen\nkeskellä, harmaina ja alakuloisina kuin haikea laulu.\n\n_Sylvi Yrjölle_.\n\n    On pimeää. Yö, päivä, ympäristö, kaikki on pimeää, kun aurinko\n    on poissa; sydämeni on pimeä, kun sinä olet kaukana. Tyttösi on\n    ikävässä, levoton ja peloissaan.\n\n    Isä on tullut niin kummalliseksi, että pelkään hänen järkeään.\n    Hän ei lähde juuri kernaasti kamaristaan, ei huolehdi talon\n    asioista, vaan antaa isäntärengin määrätä. Hän kävelee päivät\n    päästään väliin yötkin edestakaisin tohveleissaan, mutisee\n    itsekseen ja pudistelee päätänsä. Kuitenkin hän on minulle hyvin\n    ystävällinen ja näyttää olevan mielissään, kun menen hänen\n    kanssaan juttelemaan. Hän on huolissaan sinusta ja sanoo, että\n    olisi pitänyt antaa mennä sen, mikä kuitenkin on menevää ja että\n    sinun olisi tullut jatkaa lukujasi. Kuitenkin hän ihailee sinua\n    ja rakastaa sinua, mutta on sitä katkerampi itselleen ja syyttää\n    itseään lakkaamatta.\n\n    Suvannon isäntä on kai saanut kaikki kiristyshommansa\n    järjestykseen, koska kuuluu olevan niin tyytyväinen. Kun ihmiset\n    täällä ovat udelleet sinun puuhiasi, niin Suvanto on sanonut:\n    \"Kyllä sitä vaan rehkiä täytyy, kun kerran talottoman tytön\n    ottaa\". Rakas Yrjö, vaikka tiedänkin, ettet moisista sanoista\n    välitä, olen kuitenkin monta kertaa itkenyt...\n\n    Kävin pari kertaa äitiäsi katsomassa, silloin kun isäsi oli\n    poissa. Minä olin ihmeissäni, että hän oli niin iloinen: hän\n    kai on niin tottunut isäsi matkoihin. Voi, kuinka hyvät silmät\n    äidilläsi on. Ei kukaan ole ollut minulle niin hyvä kuin hän. --\n    Nyt, kun isäsi on ollut kotona, en ole kehdannut mennä teille. En\n    tiedä, minkä vuoksi omituisesti häpeän isääsi. Minusta tuntuu,\n    että olen ihan mitätön lapsi hänen edessään.\n\n    Iltaisin, väliin pimeässäkin, minä hiivin rantaan, sille\n    paikalle, tiedäthän, mistä näkyy teille. Tulet sieltä vilkkuvat,\n    mutta sinun kamarisi akkuna tuijottaa kuin kuollut silmä\n    paljaitten ritvojen takaa. Silloin minua puistattaa. Silloin\n    olen ikävässä, niin ikävässä että sydäntä pistää kipeästi. Rakas\n    Yrjö, miksi olet niin kaukana? Minua peloittaa, minä tahtoisin\n    olla luonasi, tietää mitä sinä teet, auttaa sinua. Enkö voi tulla\n    sinne, sano? Tai etkö sinä voi tulla minua katsomaan?... Täällä\n    humisee vain pimeä ja synkkä tuuli... Tyttöäsi ahdistaa.\n\n    Ja kuule, eräänä iltana istuin ja neuloin; verhoja ei ollut\n    akkunassa. Jokin levottomuus vaivasi minua. Lopetin työn,\n    puhalsin lampun sammuksiin ja aioin mennä nukkumaan kamariini.\n    Oli kuutamo, katsoin ulos ikkunasta. Silloin näin miehen lähtevän\n    suuren koivun luota, tiedäthän. Hän harppasi yli ojan ja katosi\n    riihen taa... Luulen, olen miltei varma, että se oli Vilho...\n    Rakas, minua puistattaa nytkin. Olen peloissani. Kirjoita pian.\n\n                                                       Sylvi.\n\n\n_Yrjö Sylville_:\n\n    Sylvi tyttö.\n\n    Älä antaudu haaveisiin. Älä näe peikkoja. Ei menneisyydessä --\n    ei tulevaisuudessa, eikä nyt. Terästä tahtosi, ponnista tarmosi:\n    nyt on työn aika. Sinä et voi tulla tänne; enkä tiedä, milloin\n    minä voin tulla sinne. Velvollisuutesi on parhaasi mukaan hoitaa\n    ja lohduttaa isääsi. On mahdotonta kirjeessä kertoa kaikkea, mitä\n    täällä puuhaan: etkä sinä sitä täysin ymmärtäisikään. Ilmoitan\n    sinulle aina, jos tapahtuu jotakin mainitsemisen arvoista, ole\n    siitä varma.\n\n    Kaipaan sinua sillä, että teen työtä; runoilen sinusta, tekemällä\n    työtä; rakkauteni, elämäni, kaikkeni annan sinulle tekemällä nyt\n    työtä; sitten joskus, jos kohtalo suo, on tuleva toinen aika.\n\n                                                  Yrjö.\n\nOn jo ennen mainittu, minkälaisessa synkkyyden tilassa Vilho\nSuvanto on yksikseen vaellellut kaiken syksyä. Veriin on imeytynyt\nkuin jotakin myrkkyä, joka panee kaihtamaan ihmisiä ja etsimään\nyksinäisyyttä. Hän samoaa metsiä kolkkojen mielihauteiden vallassa,\npääsemättä selville siitä, mikä häntä oikeastaan vaivaa ja mitä hän\ntahtoisi.\n\nHänen mielentilalleen on ominaista raivokas viha Yrjöä kohtaan; eikä\nhän kuitenkaan voisi edes itselleen todistella sen vihan oikeutusta.\nToisin ajoin, kun vihan kuohuva aalto alenee, hän vaipuu synkkiin ja\nalakuloisiin unelmiin, joiden keskuksena on Sylvi, tuo kirkas tyttö,\njota hän on pitänyt omanaan ja jota hän vasta nyt tietää rakastavansa\n-- nyt, kun on hänet menettänyt.\n\nTätä kuluttavaa alakuloisuutta, joka painaa leimansa hänen\nkasvoihinsakin, ovat omiaan lisäämään isän toimenpiteet Katosojan\nasiassa. Vilho ei voi hyväksyä isän toimintatapaa.\n\nSehän rankaisee vain patruunaa, vanhaa miestä, joka kuitenkin\non mukava ja hyväntahtoinen, aina ystävällinen, aina iloinen ja\navulias, olkoonkin hänellä omat heikkoutensa. Koskipäitä, Yrjöä, ei\nisän kiristys koske ollenkaan. Päinvastoin Yrjö saa nyt pelastavan\nsankarin mainekehän. Ja Yrjöä, juuri Yrjöä, Vilho tahtoisi\nnöyryyttää, kiusata, kiduttaa.\n\nVanha Suvanto huomaa hyvin poikansa alakuloisuuden, pitää häntä salaa\nsilmällä, pudistelee päätänsä, liikahtaapa isällinen myötätuntokin\nhänen kovassa sydämessään. Toisinaan hän huomauttaa Vilholle:\n\n\"Valjastaisit varsan ja lähtisit ajelemaan. Niin kait minä nuorena\ntein.\"\n\nTämä myötätunnon osoitus ei kuitenkaan Vilhoa lohduta, vaan pikemmin\njollain lailla hävettää. Hän haluaa nyt väistää isäänsäkin.\n\nKerran, pakastuvana marraskuun iltana, on Vilho ainaisissa hauteissan\nkulkenut jokivartta ylöskäsin. Hän on sivuuttanut ärjyvän pyörteen,\nastuskellut hitaasti yli punakirjavan, jääriitteisen Lakkasuon,\npoikennut sitten polulta rantaa kohti ja miltei huomaamattaan tullut\nlähelle Katosojan venevalkamaa.\n\nKun hän siinä ajatuksissa vaipuneena tuijottelee virran kuohumin,\nkuulee hän jotakin kahinaa lähettyviltään. Hän kääntää nopeasti\npäänsä: nainen sieltä tulee alas rantaan... Varmaankin Sylvi. Hän\nheittäytyy pitkäkseen ja piiloutuu routaisten ruohomättäiden väliin,\nsydämen lyödessä haljetakseen. Etteihän vaan Sylvi häntä huomannut!\n\nSylvillä on kainalossaan jotakin, pesuvati, jossa ilmeisesti on\nvaatteita, ja jonka hän rantaan ehdittyään laskee kivelle. Sitten\nhän ottaa veneestä sauvoimen, rikkoo sillä rantajäätä ja pysähtyy\npitkäksi aikaa katselemaan, kuinka jäänpalaset hilisten pyrkivät\nvirran myötä ja pakkautuvat avannon laitaan sekavaksi sohjuksi. Hän\nseisoo siinä, tummaa vettä vasten, liikkumattomana kuin kuva, jopa\nhuokaiseekin, niin selvästi, että Vilho voi sen piilopaikastaan\nkuulla.\n\nOn ikivanha tosiasia, että kärsivää lohduttaa nähdä toisenkin\nkärsivän. Sen kokee nyt Vilhokin. Hivelevää ja samalla haikeaa\nmielihyvää ikäänkuin valuu hänen sydämeensä, kun hän siinä henkeään\npidättäen tuijottaa Sylviin. Sylviin, joka ei aavista mitään, vaan\nviipyy oman kaipauksensa kahleissa, hiukan kumartuneena, mutta\nliikkumattomana.\n\nNyt Sylvi ikäänkuin kavahtaa hereilleen, ottaa vatinsa, kumartuu\nviruttamaan vähäiset vaatteet, pusertaa ne ja panee takaisin\nvatiin. Ilta pimenee yhä. Tyttö katselee hetken joen yli, jättää\nsitten vatinsa ja astuu hiljalleen rantaa pitkin, Vilhoa kohti.\nVilho toivoisi painuvansa maan sisään ja makaa niin matalana, niin\nhiljaa kuin suinkin mahdollista. Eikä Sylvi häntä huomaa, astelee\nvain eteenpäin, kunnes pääsee sille paikalle, josta Koskipää sopii\nnäkymään. Siinä hän tuijottaa pitkät hetket...\n\nOn jo miltei täyspimeä, kun Sylvi palaa noutamaan vatinsa ja lähtee\npolkua pitkin kotiin. Silloin Vilhokin kimmahtaa pystyyn. Vilu\npuistattaa häntä ja mieli on kolkko ja toivoton.\n\n-- Miksi minä väistän häntä? -- kysyy hän itseltään. -- Enhän minä\nole tehnyt hänelle mitään. Olisin varsin hyvin voinut kantaa hänen\nvatinsa. Miksi en saanut sitä tehdyksi? -- Mitä minä hänessä pelkään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiksi minä väistän häntä? Se kysymys havahduttaa Vilhon\npitkäaikaisesta horteesta ja kiihdyttää lamaannustilassa viipyneen\najatustoiminnan vilkkaampaan liikkeeseen. Hän hämmästyy. Miksi hän on\nväistellyt ihmisiä ja Sylviä kuin pahantekijä? Onko hän sitten syypää\njohonkin?\n\nHän alkaa nyt johdonmukaisesti miettiä, kuinka tähän oli tultu. Niin,\nhäpesihän hän kyllä aluksi tappelua ja piilotti mustelmiaan. Mutta\nvasta kun hän sai kuulla Yrjön ja Sylvin kohtauksista jokitörmällä,\nvasta silloin hänen mielensä pimeni. Ja miksi, minkätähden? Selvästi\nsiksi, että häntä oli loukattu, että Sylvi oli hänet _pettänyt_. Ja\nyhtäkkiä hän nyt näkee asiat uudella tavalla: _Sylvi oli syyllinen_.\n\nSillä Sylvihän silloin, tanssi-iltana, lähti Yrjön seurassa\nhuvipaikalle, vaikka oli luvannut tulla hänen mukanaan. Sylvi\ntanssi Yrjön kanssa sillä tavalla, että nytkin vielä muisto siitä\nkuohuttaa mieltä. Sylvi valitsi Yrjön kotiinsaattajakseen ja antoi\nhänen, Vilhon, lähteä yksinään. Ja vaikka he olivat niin kauan\nseurustelleet, -- vaikka Sylvi hyvin tiesi vanhempien sopimuksen\nja ihmisten puheet, vaikka hänellä ei siihen asti ollut mitään\nhuomauttamista noiden puheiden ja oletetun salakihlauksen johdosta,\nniin silloin, heti ensimmäisenä iltana, hän suuteli Yrjöä ja petti\nVilhon... Tappelu ei ollut mitään sen rinnalla.\n\nJa edelleen. Vaikka olisi luullut Sylvin katuvan petostaan,\nkirjoittavan, tai muulla tavoin selittävän menettelyään, oli hän\npäinvastoin jättänyt Vilhon kuin ventovieraan, sanaa sanomatta, ja\nruvennut Yrjön kanssa... Ja vihdoin, katkerinta kaikesta, Sylvi oli\nantanut lupauksen isälleen, ja tämä oli sitten kirjoittanut... Vilho\noli yksinomaan Sylvin takia joutunut ihmisten hammastettavaksi.\nKaikkihan on selvää selvempää: Sylvi on syyllinen.\n\nKun Vilho näin rengas renkaalta todistelee itselleen Sylvin\nsyyllisyyden, herää hänessä hämärä, pikemmin katkera kuin kiihkeä\nkostonhalu. Mutta sen vastapainona on syvä, kärsimyksissä lujittunut\nrakkaus, jota hän on voimaton tukahduttamaan. Haikeus saa taas vallan\nhänen mielessään. Se kehkeytyy haluksi, josta kansanballadeissa\nja lauluissa on niin lukuisia esimerkkejä. Nämä esimerkit kenties\nsuorastaan muovaavat ja kasvattavat tuota halua: halua puhutella\nSylviä, astua hänen eteensä ja vaatia selitystä. Kysyä, mitä hän,\nVilho on tehnyt, ansaitakseen kaiken tämän. Kysyä, kuinka Sylvi,\njoka niin kauan on kulkenut miltei käsikädessä Vilhon kanssa, niin\nkeveästi on voinut pettää, niin julmasti saattaa hänet ihmisten\npilkan alaiseksi.\n\nNäissä ajatuksissa, ja haluten tavata Sylviä, Vilho kiertää kuin\nrauhaton haamu Katosojan vaiheilla. On vuoden pimein aika. Hän\nsaattaa seistä pitkät hetket jonkun puun juurella, ladon tai vajan\nnurkalla, kuunnella kolkon tuulen tohinaa ja ikäänkuin nälissään\nvaania Katosojan ikkunoita, joissa toisinaan vilahtaa Sylvin viehkeä\nvartalo. Mutta jos Sylvi sitten tulee ulos, niin Vilho kyyristäiksen\npiiloonsa. Sama arkuus, joka vuosien kuluessa on aina häneen hiipinyt\nSylvin läsnäollessa, estänyt häntä puhumasta tai kietomasta kättään\ntytön vyötärölle, sama arkuus painaa hänet nytkin liikkumattomaksi\nsynkän pimeyden syliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin alkaa sataa lunta.\n\nSuurten, valkeiden perhojen lailla putoilevat hiutaleet. Yhä ja\nyhä, taajempaan ja taajempaan. Kunnes syksyinen, raiskattu maa on\nhautautunut pehmoiseen vaippaan.\n\nTulee joulu. Kun Yrjö ei jouluksikaan palaa metsästä, niin Vilho\nikäänkuin virkistyy, tuntee omituista mielihyvää, unohtaa synkät\ntilinteko-aikeensa, syytöksensä ja katkeruutensa. Hän haluaisi vain\npuhutella Sylviä, kuulla hänen ääntään, nähdä hänen kasvonsa.\n\nLumihiutaleet yhä putoilevat. Järvikylä nukkuu talveen, nukkuu\nlumiseen hiljaisuuteen.\n\nVain ikuisesti ärjyvän pyörteen yllä häälyy levottomana harmaa,\nhuuruinen huntu.\n\n\n\n\nVIII\n\nVILHO JA SYLVI\n\n\nEräänä tammikuun iltana, kun lyhyt talvipäivä pimenee, taivaanrannan\nvaisu kajo katoaa ja lempeä kuu alkaa sirotella hopeitaan, palaa\nVilho asemalta kotiin yksinään. Jalas narskuu, kulkunen soi, hevonen\nkulkee miten haluaa: ei ole varsin pakkanenkaan.\n\nVilho istuu reessä hajamielisesti katsellen lumikiteiden sädeleikkiä\ntai huuruisten puiden tummia varjoja, jotka äänettöminä heittäytyvät\ntoistensa syliin yli polveilevan tien.\n\nPitkään aikaan ei Vilhon ole ollut niin haikean suloista olla kuin\njuuri nyt... Hän maistaa taas pullostaan. Rinnan alla lämmittää, ja\nkorvissa kuuluu veren kohina ja sydämen voimakkaat, mutta tyynet\nlyönnit.\n\nTaas hän vaipuu noihin ainaisiin haaveisiinsa: Joskus, kauan aikaa\nsitten, hän on ajanut näin niinkuin nytkin, mutta silloin oli Sylvi\nhänen reessään, puhtoisena ja kauniina kuin enkeli, niin että hän\ntuskin uskalsi hengittää. Oi, että hän vielä saisi takaisin tuon\nhetken. Nyt hän ei istuisi jurona, kuten silloin, vaan puhuisi\nlempeitä sanoja tuolle tytölle, jonka hän nyt on menettänyt...\nJoka on hänet pettänyt... Häneen tulvehtii humalaisen haikeus niin\nrunsaana, että pikiset silmät kostuvat.\n\nNyt avartuu metsä, ja pieni, kiteitä kimmeltävä niitty on edessä;\nsen halki poimuilee tie kuin sinertävä nauha. Ja tietä pitkin liitää\njokin tumma olento keveänä eteenpäin... Nainen... Vilhon sydän\nsykähtää oudosti... Sylvi, välähtää hänen tajuntaansa.\n\nMatka on kuitenkin liiaksi pitkä, on mahdotonta tarkoin tuntea. Ja\nkuinka Sylvi voisi täällä olla tähän aikaan? Mistä hän tulisi?...\nMutta sittenkin, kellä muulla olisi tuo kevyt, liitävä astunta?\n\nKun hepo joutuu lähemmäksi, ei epäilylle enää jää varaa. Sylvi se on,\ntulkoonpa mistä tahansa... Vilhoa ahdistaa, kurkkua kuivaa ja suonen\nlyönti tihenee. Taas tuo omituinen arkuus valtaa hänet. Pitäisikö\npysäyttää hevonen, ajaa hyvin hiljaa ja kääntyä ensitulevalle\nsivutielle? Vai antaisiko mennä ohi täyttä ravia, päätänsä\nkääntämättä?\n\nHän on kuitenkin nyt parhaalla tuulellaan, pullon sisältö on häntä\nrohkaissut. Hän kohennaikse korjassaan suorempaan asentoon. Nykäys\nohjaksista; hepo juoksee kaula kaarevana; se pysähtyy tottelevaisesti\njalankulkijan kohdalle, ja reestä kuuluu tukahtunut:\n\n\"Iltaa.\"\n\nSylvi on astunut niin tiepuoleen kuin mahdollista. Mutta kun hän\nkääntää päänsä, näkee nuo mustat, kuutamossa välkkyvät silmät ja\ntuntee ajajan, painuu hän vieläkin syrjempään, hankeen saakka.\n\n\"Iltaa\", vastaa hän hiljaa.\n\nNyt on Suvannon poika varsin nolona ja sanattomana, mutta hevonen\nseisoo yhä paikallaan.\n\n\"Olisi tässä tilaa, jos kotiin lienet menemässä\", kuuluu vihdoin\nvaikeasti.\n\n\"Kiitos... minä kyllä kävelenkin... On niin kaunis kuutamo\", tapailee\nSylvi hämmentyneenä.\n\nKuluu äänetön tuokio. Toinen seisoo hangessa, toinen istuu reessä.\nHuuruinen, kiteissä kimmeltävä metsä ja hymyilevä kuu ovat ikäänkuin\npysähtyneet kuuntelemaan.\n\n\"Niin, suotta kai minä tätä tarjoilen... Vaan haluaisin minä\nkuitenkin tietää, mitä lienen sinulle tehnyt... kun et enää samaan\nrekeenkään sovi?\"\n\nHiljaisessa äänessä värähtää haikea kipu. Sylvi hämmästyy. Hän ei\nole tottunut Vilhon taholta tuollaiseen nöyryyteen. Kun hän katsoo\ntarkemmin, näkee hän Vilhon mustissa silmissä oudon kosteuden\nkimmeltävän. Silloin avuton liikutus, eräänlainen syyllisyyden tunto\ntulvahtaa Sylvin mieleen, joka muutenkin on kaipauksen herkentämä.\nHän tuntee itsensä neuvottomaksi, jopa hätääntyy:\n\n\"Hyväinen aika... Enhän minä sillä... Kyllähän minä... mutta...\nihmiset sitten taas puhuvat.\"\n\n\"Eivätkö nuo liene kyllikseen puhuneet\", kuuluu reestä miltei\nkatkerasti.\n\nSylvi vilkaisee vielä ympärilleen kuin apua etsien, sitten hän sanaa\nsanomatta nousee rekeen.\n\nSamalla hän kuitenkin huomaa, että Vilhon henkäys tuoksahtaa\nväkeville. Inho puistattaa häntä. Äskeinen liikutus ja myötätunto\novat kadonneet. Häntä miltei pelottaa. Hän vetäytyy mahdollisimman\netäälle Vilhosta ja katuu jo, että on lainkaan tullut rekeen.\n\n\"Eikö sinun hevosesi ollenkaan juokse?\" pääsee häneltä, niin suuri\non hänen halunsa mahdollisimman pian selviytyä tästä tukalasta\ntilanteesta.\n\nVilho ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Hän on hurmoksissa. Sylvi,\nrakastettu, jumaloitu, kauan kaivattu Sylvi istuu tuossa hänen\nvieressään, vihdoinkin. Hän ahmii neitoa silmillään. Hän tuntee\nviekottelevaa halua kiertää kätensä tytön ympärille, hengittää pois\nhuurre hänen kutreistaan, suudella häntä, anoa hänen rakkauttaan.\nHänen hengitystään salpaa, ja hän lausahtaa vain jotakin sanoakseen:\n\n\"Kyllä se vielä juokseekin.\"\n\nOn hiljaista kauan. Hevonen astuu oman mielensä mukaan. Vilho on\npuolittain kääntynyt Sylviin päin ja katsoo katsomistaan. Se vaivaa\nja hermostuttaa Sylviä. Hänen kulmiensa väliin ilmaantuu ohut ryppy,\nja hän sanoo tyytymättömästi:\n\n\"Miksi katsot?\"\n\nVilho ei näytä kysymystä kuulevankaan; hän tuijottaa yhä. Hellä,\nkenties kärsiväkin ilme on hänen kosteissa silmissään, jotka\nriippuvat Sylvin kasvoissa ikäänkuin tahtoen ikuisiksi ajoiksi\nsyövyttää muistiin nuo rakastetut piirteet.\n\nTuo kaikki loukkaa Sylviä. On ilmeistä, että Vilho ei ole täysin\nselvä. Tuollainen tuijotus on suorastaan sopimatonta.\n\n\"Ei, kyllä on parasta, että nousen kävelemään, ennenkuin kylä tulee.\nSaa vielä isäsi tietää, niin...\"\n\nNäin sanoo Sylvi pisteliäästi.\n\nVilho nielee pari kertaa, kuin pyrkisi hänelle jotakin kurkkuun, ja\nvastaa hiljaa ja pahoillaan:\n\n\"Älä huoli viittailla isään... Et sinäkään ole vastuussa oman isäsi\ntöistä.\"\n\nSanat sattuvat kipeästi Sylviin. Hän masentuu. Katse painuu\nväkisinkin alas.\n\n\"Kauan aikaa sitten\", aloittaa Vilho kuin itsekseen, katkonaisesti\nja vaikeasti, \"kerran näin talvella, minä kyyditsin sinua kirkosta\nkotiin. Tokko sitä muistanet... En ollut nähnyt sinua läheltä muualla\nkuin kirkossa, kun pääsit ripille, ja minusta tuntui, että sinä\nolit enkeli... Rupesit sitten ystäväkseni, olit aina seurassani.\nMinä vaalin sinua kuin kukkaa; aina sinä olit ajatuksissani. Sano\nnyt minulle suoraan, mitä minä sinulle tein? Minkä vuoksi sinä\nyhtäkkiä keskeytit kaikki? Et siedä minua enää näköpiirissäsikään. Ja\nvanhempiemmekin välit ovat menneet rikki.\"\n\nVilhon äänessä ja esitystavassa on jotakin sellaista, joka liikuttaa\nSylviä. Lämmin ja avara säälin tunne hulmahtaa hänen sydämeensä. Hän\ntahtoisi sanoa jotakin ystävällistä, mutta mitä? Neuvottomuus valtaa\nhänet, ja hän sammaltaa hämillään:\n\n\"Mutta hyvä Vilho, itsehän sinä olet vetäytynyt kokonaan syrjään.\nEnnen sinä tulit usein meille. Halusit minut mukaasi kylälle. Nyt,\nmoneen kuukauteen, sinä et ole kertaakaan näyttänyt kasvojasi.\"\n\nSilloin humaltuneen helppohintainen kyynel vierähtää väkisinkin\nVilhon poskelle; samassa hän jo puree hampaitaan että kirskahtaa ja\nkähisee haikean raivon vallassa:\n\n\"Kuinka olisin voinut, kun sinä omien silmieni edessä _petit_ minut.\"\n\nNiin voimakas on tuo syyte, ja niin vakuuttavasti on se lausuttu,\nettä Sylvi tulee aivan valkeaksi. Hänen huulensa vapisevat. Hän\nlysähtää kokoon ja tuntee sameaa ahdistusta. Mutta seuraavassa\ntuokiossa hänen päänsä kohoaa pystyyn ja suuret silmät tähtäävät\nsyvinä kulmien varjosta.\n\n\"Sinulla ei ole oikeutta käyttää tuollaista sanaa. Minä en ole\nkoskaan sinua pettänyt. Milloinkaan minä en ole luvannut sinulle\nmitään, mitä en olisi pitänyt.\"\n\nMutta nyt on Vilholle, joka niin pitkän pitkät ajat on hautonut\nkatkeria ajatuksiaan, kerran koittanut raivoisan purkautumisen hetki.\n\n\"Sinä tiesit, mitä merkitsit minulle, silloin kun aina olit\nkanssani\", huohottaa hän. \"Sinä tiesit vanhempiemme suunnitelmat.\nSinä kuulit ihmisten puheet. Miksi et silloin keskeyttänyt? Miksi et\nsilloin luopunut minusta? Mutta silloin sinä vain punastelit moisille\nhuhuille, etkä ilmaissut niitä paheksuvasi. Sinä herätit minussa\ntoivon, varmuuden. Sinä annoit minun punoa onnensuunnitelmia, sinä\nannoit isiemme punoa suunnitelmia, särkeäksesi ne sitten yhdessä\nhetkessä, pettääksesi...\"\n\nKuohuva viha säihkyy tulena Sylvin silmissä. Hän on niin\nkiihdyksissään, että ääni tahtoo pettää, kun hän miltei huutaa\nvastauksensa:\n\n\"Suunnitelmia, laskelmia, sinäpä sen sanoit! Ja minä olen ne muka\nsärkenyt. Sinun isäsi suunnitelmat ovat kuitenkin luullakseni\nparhaassa kukoistuksessaan ja saavuttavat kai huippukohdan silloin,\nkun kotini joutuu vasaran alle... Ja sinä itse, myöskin sinulla\non ollut suunnitelmia. Mutta minä vakuutan sinulle, että niistä\nen koskaan ole edes tiennyt. Olin silloin lapsi, olin sokea, olin\nnukuksissa, enkä huomannut mitään. Vaikka sinä pidit minua kuin\nhäkkilintua, kuin hevosta aituussa, tahallasi minua kiusaten, niin\nminä lapsellisuudessani luulin sinua ystäväkseni. Mutta nyt minä alan\nymmärtää. Sinä itse nyt ilmoitat minulle, että laskelmallisesti olet\nhalunnut muokata minusta tahdottoman orjan, joka ei millään tavalla\nvoisi häiritä sinun omaa vapauttasi ja hurjasteluasi. Ja nämä kauniit\nlaskelmat minä olen pettänyt... Sokea, sokea olen minä ollut, mutta\nsilloin en vielä tuntenut rakkautta.\"\n\n\"Mutta nyt tunnet, niinkö?\" särähtää Vilhon soinnuton ääni kuin\njostakin syvyydestä.\n\n\"Nyt tunnen. Ja vaikka olisin antanut sata lupausta, vannonut tuhat\nvalaa, niin kaikki ne raukeavat nyt tyhjiin, tiedä se. Keskelle\nteidän suunnitelmianne ja laskelmianne on ilmaantunut voima, jota\nomahyväisyydessänne ette osanneet ottaa lukuun...\"\n\n\"Riittää jo\", sanoo Vilho käreästi. Kuutamossa näyttävät hänen\nverettömät kasvonsa vihertäviltä. Hän hapuilee hetken sanoja. Sitten\nhän lausuu harvaan ja hillitysti:\n\n\"Ei liene sinulla sitten valittamista, jos sinun suunnitelmiesi\nkeskelle ilmaantuu voima, jota ei otettu lukuun, mutta joka murskaa\ntoiveet. Sellaiselle voimalle voi kyllä antaa toisen nimen kuin sen,\nmitä äsken ajattelit.\"\n\nJa seuraavana hetkenä on Vilho kohonnut reessä miltei seisomaan;\nruoska viuhahtaa, läjähtää hevosen lauteille; ja hepo, joka ei ole\ntällaiseen tottunut, karkaa säikähtäneenä kahdelle jalalle; sitten\nse rynnistäiksen pillastuneena eteenpäin, mielettömään laukkaan,\njonka rautainen käsi kuitenkin hillitsee hurjaksi raviksi. Reki\nhyppelehtää, jalas nousee käänteissä uhkaavasti: lumiset puut ja\nkilometripylväät kiitävät vilinänä ohitse.\n\n\"Hillitse, Jumalan tähden\", pääsee Sylviltä väkisinkin.\n\n\"Se vielä juok-see-kin\", kähisee Vilho hampaittensa välistä valkeana\nkuin veistokuva.\n\nMutkat, kylän kapeat kujat ja äkkikäänteet, kaikki lasketaan nyt\nsamaa järjetöntä vauhtia. Joku ulkosalla oleva kyläläinen jää suu\nauki ja siunaillen katsomaan hurjaa menoa... Katosojan koivukuja\nnäkyy tuolla, kimmeltävän hangen keskellä, sinisine varjoineen...\nReki kimmahtaa toiselle jalakselle käänteessä, mutta Vilho paiskahtuu\nkoko painollaan syrjää vasten. Ollaan pihassa. Hepo pysähtyy niin\näkkiä, että sen kaviot liukuvat jäisellä maalla. Peite lennähtää\nsyrjään; samassa Vilho on ponnahtanut jaloilleen, tempaa Sylvin\nkeveästi kuin nuken reestä ja laskee hänet alimmalle portaalle.\nSitten hän heilauttaa mahtavasti lakkiaan, riuhtaisee hevosen\nkääntymään, heittäytyy rekeen ja antaa mennä äskeistä vauhtia...\n\n    ... vaikka en kelvannut komeille,\n    niin ainakin halvemmille...\n\nHänen hurja laulunsa kajahtaa outona kuutamoisessa illassa. Sitten\nkulkusten helinä haipuu Lakkasuon huurteiseen männikköön.\n\nSylvi seisoo paikallaan, vapisten. Rikkaan ja mahtavan Suvannon pojan\nlaulamana vararikkoisen Katosojan kujalla tuo laulu viiltää kuin\npistävä, ylimielinen iva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta seuraavana päivänä sanoo Vilho isälleen:\n\n\"Antaako isä sen hevosen? Nyt minä sitten lähtisin.\"\n\n\"Vai niin. Ja minnekä?\"\n\n\"Menenpähän Uotilaan, äitini kotiin.\"\n\n\"Valjasta sieltä tallista nimikkosi.\"\n\n\n\n\nIX\n\nLEVOTTOMUUTTA\n\n\n_Sylvi Yrjölle_.\n\n    Rakas Yrjö.\n\n    Olen jo kertonut sinulle, millainen oli kohtaukseni Vilhon kanssa\n    talvisella tiellä. Nyt jälestäpäin kuitenkin pelkään, että\n    kertomukseni oli huono ja väritetty. Olin silloin kirjoittaessani\n    vielä kuohuksissa ja kiihtynyt; haluni puolustaa itseäni oli\n    kenties liioiteltu.\n\n    Nyt en enää saa mielestäni tuota kohtausta; olen levottomampi\n    kuin milloinkaan. Ei kuitenkaan itse tapaus semmoisenaan vaivaa\n    minua, vaan sanat, jotka Vilho lausui ja joita minä en viime\n    kirjeessäni tullut edes maininneeksi. Silloin en vielä ollut\n    ajatellut niitä, eivätkä ne olleet kiinnittäneet sen enempää\n    huomiotani. Mutta nyt ne ovat alkaneet lakkaamatta soida\n    korvissani, ja minusta tuntuu nytkin, kuin kuulisin sen omituisen\n    äänen, jolla ne sanottiin:\n\n    \"Ei liene sinulla sitten valittamista, jos omien suunnitelmiesi\n    keskelle ilmaantuu voima, jota ei osattu ottaa lukuun, mutta joka\n    murskaa toiveet. Sille voimalle voi kyllä antaa toisen nimen kuin\n    äsken ajattelit.\"\n\n    Kun hän tämän sanoi, olin minä puhunut hänelle rakkaudesta ja\n    moittinut häntä niistä suunnitelmista, joiden pauloihin isäni\n    ja minut oli kiedottu. Sanoin, että rakkaus särkee sellaiset\n    suunnitelmat. Juuri silloin hän sokean raivon vallassa kähisi nuo\n    sanat.\n\n    Mitä hän tarkoitti suunnitelmilla? Tiesihän hän varsin hyvin,\n    ettei minulla sellaisia ole. Sinuako, sinun työtäsi?\n\n    Ja minkä nimen voi antaa sille voimalle, josta hän puhui?...\n    Olen sitä pohtinut lakkaamatta. Olen sitä etsinyt ja löytänyt\n    vain kaksi sanaa: _viha_ ja _kosto_. Tälläkin hetkellä minua\n    puistattaa, kun ajattelen niitä... Ja joskus yöllä, vuoteessani,\n    saattaa elävä mielikuva panna minut kauhusta jähmettymään: näen\n    kuin pimeässä sumussa Vilhon synkät kasvot, joiden yli kulkee\n    leveä, punainen juova. Silloin raskas syyllisyyden tunto salpaa\n    hengitykseni ja toivoisin olevani maan povessa.\n\n    Mutta se, mikä kaikkeen tähän on minut johtanut, on luullakseni\n    Vilhon kokonaan muuttunut käytös. Tuon talvisen kohtauksemme\n    jälkeen hän näet matkusti jonnekin, Uotilaan, äitinsä kotiin,\n    mikäli huhu tietää, -- viipyi siellä parisen viikkoa, mutta on\n    nyt palannut jälleen tänne. Hän on komeammin ja herramaisemmin\n    vaatetettu kuin koskaan ennen. Hän ei suinkaan nyt enää\n    kuljeskele yksin omissa hauteissaan, kuten syksyliä, vaan liikkuu\n    alituisesti kylällä, suurisanaisena ja mahtavana ja aivan hurjan\n    iloisena. Sanotaan hänen kosiskelevan tyttöjä ja odotetaan, kenet\n    hän valitsee. Minä olen hänelle nyt pelkkää ilmaa. Mutta kun hän\n    pari kertaa on osunut vastaani ja aivan ylimielisen kohteliaasti\n    tervehtinyt, olen hänen tummissa silmissään nähnyt välähdyksen,\n    niin pahaenteisen ja halveksivan, että olen joutunut suunniltani\n    levottomuudesta ja yhä uudestaan ja uudestaan johtunut\n    muistelemaan hänen sanojaan, jotka äsken kirjoitin ja joissa\n    minusta soinnahtaa uhkaus. Olen vakuutettu, että hän vihaa minua\n    ja hautoo jotakin. Koetan kyllä itselleni vakuuttaa, että näin\n    vähäpätöinen olento kuin minä, ei sen enempää saata askarruttaa\n    niin mahtavan talonpojan ajatuksia. Mutta jokin synkkä aavistus\n    vaivaa minua siitä huolimatta.\n\n    Rakas Yrjö. Tästä näet, kuinka levoton olen. Sinä kirjoitat\n    niin niukasti, ja minun on ikävä. Olenhan minä koettanut tehdä\n    työtä. Mutta ei se voi karkoittaa ajatuksiani, ei sinun kuvaasi\n    mielestäni, ei myöskään alituista, alituista toivoani, että\n    pian pääsisit luokseni, turvakseni, lohduttajakseni. Kirjoita,\n    rakkahin.\n\n                                                    Sylvi.\n\n\n_Yrjö Sylville_.\n\n    Sylvi tyttö.\n\n    Mitä epäilisit, miksi olisit levoton? Puhdas omatunto on se\n    maaperä, josta luottamus versoo: ja kuka olisi sinua puhtaampi.\n    Luja luottamus antaa työlle voiman, ponnistukselle uljuuden.\n    Ja työ, jota kannustaa usko, johtaa päämäärään. Ole siis luja,\n    koska se kaunistaa puhtautesi; ole luottamuksessa väkevä, koska\n    se pyhittää päämäärämme. Rakasta, usko, toivo, silloin epäilysi\n    katoaa.\n\n    Olen ollut kirjeissäni niukkasanainen, koska ennenaikaiset\n    selittelyt usein tuovat vaan surua ja huolta. Olen pysynyt poissa\n    luotasi, voidakseni omistaa jokaisen hetken työlle, mutta myöskin\n    sen vuoksi, että tämä koetusaika karkaisisi meidän kummankin\n    luonnetta ja tekisi meidät kypsiksi tulevaisuutta varten. Mutta\n    koska olet niin levoton, riennän sanomaan, että kaikki täällä on\n    onnistunut yli toiveitteni. Ajo sujuu kuin siivillä. Minulla on\n    valtaisia puuröykkiöitä jokirannassa. Kaikki, metsäkyläläiset,\n    ajomiehet, jätkät, kaikki ovat liittyneet ajamaan meidän\n    asiaamme, ovat meidän puolellamme. Kun kevät pian koittaa ja\n    sulavesi syöksyy alas rinnettä, paisuu puroiksi, nostattaa\n    korkealle Kiviojan veden, silloin tapahtuu viimeinen rynnistys,\n    joka vie meidät voittoon.\n\n    Odota, mutta älä ikävöi. Toivo, äläkä ole levoton. Kun näet\n    ensimmäisen tukin ruskeana kelluvan Järvisuvannon hiljaisessa\n    virrassa, silloin tiedät, että päämäärä on lähellä. Silloin\n    tiedät, että pääskynen on saapunut -- ja suvi meille.\n\n                                                 Yrjö.\n\nMutta pitkän talven ikävä ja odotus ovat jäytäneet Sylvin\nhermovoiman, eikä Yrjön kirje voi häntä pitemmälti lohduttaa. Yksin\nkestetty ja salattu huoli on hiljaa tehnyt työtään hänen sielussaan.\nHänen yönsä ovat rauhattomat ja hänen hermostonsa rasittunut; Vilhon\nkatkerat sanat viime kohtauksessa ovat yhtäkkiä reväisseet auki\nhaavan, jonka talven levottomuus hitaasti on sisältäkäsin syövyttänyt.\n\n\"Puhdas omatunto on se maaperä, josta luottamus versoo\", niinhän on\nkirjeessä. Mutta onko hänen omatuntonsa sitten puhdas? Eikö Vilho\nlopultakin ole oikeassa katkerine syytöksineen?... Hän muistelee\nentisiä tapahtumia, pakostakin, vastustelustaan huolimatta. Eikö\nhän jo silloin, syksyisenä tanssi-iltana, tehnyt väärin inttäessään\nYrjölle, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Vilhon kanssa? Eikö\ntuo inhoittava tappelukin ollut johtunut juuri siitä -- hänen\nvalheestaan, ja eikö hän ollut vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista\ntoimenpidettä Vilhon puolelta, luvannut mennä Vilholle -- ja siten\nsolvaissut Vilhoa kaikkein kipeimmällä tavalla?\n\nKun hän, alituisesti näitä kysymyksiä pohtiessaan, sitten\nkuulee kylältä Vilhon hurjasta elämästä, tuosta mielettömästä\nkevytmielisyydestä, joka on kuin uhmaa ja raivoa; kun hän kuulee\nihmisten päivittelevän ja siunailevan ja yhä uudestaan vakuuttelevan,\nettei Vilhoa enää entiseksi voisi tunteakaan; ja kun hän vihdoin\nnäkee Vilhon pilkalliset, syyttävät ja samalla uhmaavat silmäykset,\nniin hänen levottomuutensa kasvamistaan kasvaa. Onko hän syypää\nVilhon siveelliseen perikatoon? Onko hän aiheena tuohon muuttumiseen\nja uhmaan? Omatunto sanelee itsesyytöksiä. Rauha pakenee, ja\nunettomuus hiipii pitkien öiden seurakumppaniksi.\n\nHän ponnistelee kuitenkin urhoollisesti ja päättää olla mitään\nkirjoittamatta Yrjölle. Kunnes sitten alkaa kierrellä huhuja, jotka\nkiihdyttävät häntä siinä määrin, että se päätös ei enää kestä.\n\n_Sylvi Yrjölle_.\n\n    Rakas Yrjö.\n\n    En valita. Koetan ponnistella, pysyäkseni tyynenä. Koetan olla\n    yhtä lyhytsanainen kuin sinäkin.\n\n    Tiedän kaksi asiaa. Ensinnäkin Uotilassa, jossain Uotilan talon\n    mailla, Pystyjoen lähellä, on kaadettu tukkimetsää ja ajettu\n    sitä rantaan. Vilho on mukana siinä hommassa, koska hän jälleen\n    on käynyt Uotilassa. Toiseksi: Vilho on hakkauttanut halkoja\n    Kiviojan varressa; vielä enemmän hän lienee niitä ostanut\n    leveranssipuina. Sanotaan että hän on tehnyt suuret kaupat\n    valtion kanssa.\n\n    Minä en näistä asioista olisi mitään ymmärtänyt, mutta tulin\n    onneksi kertoneeksi niistä isälle, joka muuten on huonovointinen\n    ja rauhaton. Isä vainuili tässä kaikessa juonia. Hän epäilee,\n    että tahdotaan häiritä sinun uittoasi, ja pyysi minua käymään\n    kotonasi isäsi puheilla. Isäsi ei kuitenkaan sanonut juuri\n    mitään, hymähti vain, että oikeushan se on sellaiseen niin\n    yhdellä kuin toisellakin. Silloin minä päätin kirjoittaa sinulle,\n    ettei tulisi mitään yllätyksiä.\n\n    Ja sitten vielä asia, pahin kaikista. Huutokauppa pidetään\n    toukokuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Isä tuli sairaaksi\n    saatuaan siitä tiedon; hän ei jaksa enää toivoa... Rakkahin,\n    rakkahin. Sinähän et ennätä siksi... Mutta minä en tahdo\n    sinua masentaa ja tehdä toivottomaksi. Rukoilen Jumalaa,\n    että hän auttaisi, sallisi jotakin tapahtua... Ja vannotan\n    sinua, lupaukseesi vedoten, ilmoita minulle tarkoin, jos joku\n    onnettomuus uhkaa, jos sattuu jokin käänne, hyvä taikka paha,\n    jota et ole osannut odottaa. Kuuletko, rakkahin, että vannotan\n    sinua...\n\n                                                    Sylvisi.\n\nKului pitkä aika, ennenkuin Sylvi sai tähän kirjeeseen vastauksen.\nKevät teki tuloaan, tiet metsässä huononivat, eikä niitä kuljettu\nyhtä tiheään kuin ennen. Kirje kai viipyi matkalla, taikka sitten\nYrjö oli jossakin, kenties tarkastamassa Kiviojan vartta, arvioimassa\nlumen ja jään sulamista ja lähtöä. Kun vastaus tuli, oli se seuraava:\n\n_Sylvi tyttö_.\n\n    Huutokauppapäivä on saatava siirtymään tuonnemmaksi. Vaikka\n    miten, vaikka millä keinoin. Nimismies voi olla isällesi siinä\n    apuna. Joka tapauksessa se vain on saatava.\n\n    Jäät ovat lähdössä. Kohta kuohuilee virta vapaana. Anna silloin\n    sydämesi riemuita. Tukki tulee veden, minä tukin -- onni minun\n    mukanani. -- Kiireessä\n\n                                                   Yrjö.\n\nEnsi kertaa Yrjö oli levottomana, kirjeessä oli siitä selvät merkit.\nTuo vähäinen seikka, tuo Yrjön tuskin huomattava hätääntymys, koski\nsiinä määrin Sylvin arkaan ja rauhattomaan sydämeen, että hän tunsi\nsuorastaan ruumiillista tuskaa. Siihen liittyi huoli sairaasta\nisästä, joka yhtä mittaa soitti puhelinta, joka neuvotteli kymmenien\nihmisten kanssa ja tuon tuostakin vaipui voimattomana vuoteelleen,\nhilliten valitukset, mutta niin menehtyneenä, että hän tuskin jaksoi\nsaada ääntänsä kuuluviin.\n\nKun Sylvi sinä iltana vihdoin ehti vuoteeseensa, ei unesta aluksi\nollut toiveitakaan. Hän oli kuitenkin sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti niin uupunut, että tunsi menevänsä jonkinlaiseen\nhorteeseen...\n\nSilloin yhtäkkiä ilmaantui hänen eteensä Vilhon synkät kasvot,\njotakin pimeää usvaa vasten kuvastuen -- aivan kuin joskus ennenkin.\nTaas kulki yli kasvojen leveä, punainen juova. Se ei ollut verta,\nei väriäkään; se oli kuin ihoon syöpynyt... Mutta Vilhohan lepäsi\nnyt jollakin vuoteella, kansisohvalla, sarkatakki taivutettuna\npäänalukseksi... ja Sylvin piti auttaa häntä... pyyhkiä pois tuo\npunainen, hirveä juova... Mutta kun hän sitten koki astua Vilhon\nvuoteen ääreen, petti maa äkkiä... sohva, permanto, huone, kaikki\nvaipui jonnekin kohisevaan, pimeään syvyyteen...\n\nKirkaisten, tuskan hiki otsalla Sylvi ponnahti istumaan vuoteessaan.\n\n\n\n\nX\n\nUITTO\n\n\nTuuli sai raikkaan keväisen tuoksun; rinteille ilmestyi pälviä;\nkurjet lensivät valtaisina kiiloina pohjoista kohti. Kevät oli tullut.\n\nJärvisuvannon jää sinertyi likaiseksi; se halkeili; railot levenivät\nveden noustessa. Sitten Pystyjoen sivupurot purkivat jäänsä, joita\nkasaantui valtaviin röykkiöihin pääjokeen. Ne muodostivat ahtaisiin\npaikkoihin ruuhkia, jotka pysäyttivät veden juoksun. Tulva peitti\nrantaniityt ja pellot, upotti pensaat ja leveni ihmisasumuksiin\nasti. Kunnes veden voima mursi padon, mahtavat jäätelit pyyhkeilivät\nrannan puita mukaansa, särkivät latoja, uhkasivatpa liian rantaan\nrakennettuja mökkejäkin. Ja yhdessä humauksessa painoi väkevä virta\nJärvisuvannon heikentyneet jäät liikkeelle, vyörytti ne koskeen,\närjyvän pyörteen paloiteltaviksi. Ja niin oli joki vapaana.\n\nJa ylhäällä Metsäkylässä, pitkin koskisen Kiviojan vartta, käy nyt\nyötä päivää huuto ja temmellys. Koskenrakennuspuita lasketaan.\nMiehet on järjestetty jokivarteen paikoilleen, vaikka tämä vasta\non oikeastaan kenraaliharjoitusta. Puomeja asetetaan, sulkuja\nsovitellaan suvantopaikkojen alle, koskien yläpäähän. Syksyllä tehtyä\nuittoränniä korjataan ja vahvistetaan. Ja kun ilta ehtii, silloin\nliitää jätkien huikea iltahuuto miehestä mieheen jokivartta ylös.\n\nHieman laihtuneena, hieman kalpeana, mutta ehtymätöntä innostusta\nsäteillen Yrjö kulkee kuin kulovalkea paikasta paikkaan. Missä työ\nkäy laimeasti, siellä antaa hän sille vauhtia; missä väsymys pyrkii\nvieraaksi, siellä hän reippaudellaan ja neuvokkuudellaan rohkaisee\nmiehiä. Ja yöllä, rakovalkean hiljaa loimottaessa kevään kuultavaa\ntaivasta kohti, hän saapuu nuotiolle, tarjoaa tupakan, sanoo jonkun\nsukkeluuden ja saa miesten mielet syttymään.\n\nMyöskin Oskari on lähtenyt seurailemaan ja auttamaan poikansa\njännittävää yritystä. Hän kulkee koko jokivarren alhaalta ylös;\ntarkastaa, antaa päteviä neuvojaan ja pysähtyy sitten Lähdekönkään\nuittorännin vaiheille, ollakseen siinä, vaikeimmassa paikassa, laskua\nvalvomassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSattuu eräänä keväisenä aamuna, että Sylvi neito kävelee kotinsa\npuutarhassa, tarkastellen kukkapenkkejä ja keittiökasvimaata ja\narvioiden, olisiko jo syytä ruveta sitä muokkaamaan. Raparperi tunkee\ntuossa jo punaista, sykkyräksi kääriytynyttä lehteään mullasta esiin.\nHän huomaa samalla, että vaarainpensastosta on syksyllä jäänyt vanhat\noksat karsimatta, noutaa sisältä veitsen ja ryhtyy karsintatyöhön.\n\nVaarainpensaikon luota sopii hyvin näkymään Järvisuvannon väreilevä\npinta. Hän levähtää hetkeksi työstään, oikaisee vartalonsa ja\nsilmäilee haaveksien suvannolle. Juuri silloin syöksähtää vene esiin\npuiden takaa. Se laahaa jotakin perässään: tukkeja, puomipuita.\nSylvin sydän jysähtää niin voimakkaasti, että veri pakenee kasvoilta\nja jäsenet rupeavat oudosti vapisemaan. \"Pääsky\" on tullut, muistaa\nhän Yrjön kirjeestä. Hetken hän viipyy kuin juurtuneena paikoilleen,\nmutta jo seuraavassa tuokiossa on hän huudahtaen hypähtänyt ilmaan ja\nsäntää nyt kuohuvan riemun vallassa rantaa kohti. Hänen on kuitenkin\nkierrettävä siihen paikkaan, missä Pyörrekoski alkaa, ennenkuin\npääsee kyllin lähelle miehiä. Hän kiitää yli risukoiden, hyppii\npoikki ojien, vajoaa lietteeseen ja kastaa jalkansa; mutta siitä\nkaikesta ei hän nyt välitä, tuskinpa sitä edes huomaa.\n\n\"Joko te alatte Pyörrekoskea puomittaa?\" huutaa hän miehille.\n\n\"No sitä tämä on kaikki.\"\n\n\"Ja koska sitten tukit tulevat?\"\n\n\"Ka... no parin päivän päästä... Taitaa olla neidillä 'semmoinen'\nsiellä laskumiesten sakissa?\" veistelee jätkä, joka hyvin on\nhuomannut Sylvin kiihkeän tiedonhalun.\n\n\"Ja entäpä jos olisi\", huudahtaa Sylvi, jonka sydän on tulvillaan\nriemua ja jonka tekisi mieli miltei syleillä noita miehiä, lähestyvän\nonnen ensimmäisiä sanansaattajia.\n\n\"No eipä sen kummenpaa. Aattelinmahan vain, että olisihan tässä\njätkiä meitäkin\", sanoo mies veikeän eleen tehden.\n\nSylvia kulku kotiin, hänen hyppimisensä kiveltä kivelle ja\nkaartelunsa ohi lätäköiden on kuin perhosen latelemista. Hänen\naivoissaan risteilee niin iloisia ja sekavia ajatuksia, että hän\ntuskin huomaa, miten on saapunut kotitalonsa pihamaalle. Hän syöksyy\nylös portaat, tempaisee rajusti isänsä kamarin oven auki ja sammaltaa\nhengästyneenä, posket hohtaen:\n\n\"Isä, isä, tukit tulevat.\"\n\nKatosojan patruuna, joka lepää vuoteessaan, kohottaa päätänsä\npielukselta ja luo hämmästyneen katseen tyttäreensä.\n\n\"Mitä sinä nyt hassuttelet?\"\n\n\"Se on totta, isä. Minä puhuttelin puomimiehiä. Pyörrekoskea ruvetaan\nlaittamaan kuntoon.\"\n\n\"Ja koska tukit tulevat?\"\n\n\"Parin päivän päästä... Miehet sanoivat.\"\n\nPatruuna pudistelee väsyneesti päätänsä.\n\n\"Se on mahdotonta, aivan mahdotonta... Ei Metsäkylästä tänne lennossa\nehditä.\"\n\nMutta sitten hänen päähänsä näyttää pälkähtävän jotakin. Hän\nsäpsähtää. Raukeiden silmien ilme synkkenee, ja hän aikoo sanoa\njotakin. Hän hillitsee kuitenkin itsensä ja vaikenee; otsa vain\nuurtuu vakoihin.\n\n\"Mitä isän piti sanoa?\"\n\n\"Ei sen enempää, tyttöseni... Mutta otapas nyt vähän parempi selko\nasiasta ja tule sitten uudestaan. Puomimiehet ovat ehkä laskeneet\nleikkiä.\"\n\nJa Sylvi lähteekin uudelleen tiedustelumatkalle, mutta nyt ylöspäin,\nKiviojaa kohti, sinne, mistä äskeiset miehet ovat tulleet. Hän tapaa\njälleen jätkiä ja kiiruhtaa toistamaan äskeisen kysymyksensä:\n\n\"Koska tukit tulevat?\"\n\n\"Mennäpä tuota nyt sanomaan. Mutta eivät ne kaukana ole.\"\n\nSylvi epäröi hetken, mutta kysyy kuitenkin ripeästi:\n\n\"Onko Yrjö Koskipää etujoukon mukana?\"\n\nJätkä tirskauttaa ruskean syljen ja katsoo tyttöä hieman ihmeissään.\n\n\"Jaa sekö maisteri?\"\n\n\"Niin, ylioppilas Koskipää?\"\n\n\"Tuota... mitä minä kuulin. Eikö se ole pomona siinä Kiviojan\nuitossa?\"\n\nJätkä vilkaisee toveriinsa kuin vahvistusta etsien; tämä sanookin:\n\n\"Siellä se on. Ei se ole meidän miehiä.\"\n\nSylvi sävähtää ja kysyy hyvin hätääntyneesti:\n\n\"Mutta eikö hän ole teidän päällikkönne?\"\n\n\"No eipä tietenkään. Me ollaan Uotilan roikkaa.\"\n\nNyt Sylvistä tuntuu, että polvet eivät enää kannata, mutta vielä ei\nhän täysin käsitä ja jatkaa kuulusteluaan:\n\n\"Uotilan isännän puutko ne ovat tulossa?\"\n\n\"Ka, nepä juuri.\"\n\nKaikki pimenee Sylvin mielessä. Hän ei kyllä tajua, mitä oikein\non tapahtumassa, mutta aavistus sanoo hänelle, että onnettomuus\nuhkaa. Hän nojaa viereiseen puuhun, kulettaa polttavaa kättään\nhermostuneesti pitkin sen rosoista pintaa ja jatkaa kyselyjään,\nsekavasti ja kauhuissaan, jätkien kummastellessa, jopa sääliessäkin\ntuota kaunista tyttöä, joka siinä aivan menehtymäisillään näyttää\nihan kerjäävän tietoja -- tietoja, joista jokainen vain lisää hänen\ntuskaansa.--\n\nKun Sylvi vihdoin ehtii kotiin on kevät paennut hänen nuoresta\nsydämestään. Hän ei itke. Hänen silmänsä tuijottavat suurina ja\nloistavina kuin kuumeessa. Poskilla hehkuu punaiset läikät, ja kädet\npusertavat sydäntä kuin hillitäkseen sen viiltävää tuskaa.\n\n_Sylvi Yrjölle_.\n\n    Rakas Yrjö.\n\n    Näin tukkien tulevan -- ja muistin pääskyä, josta kirjeessäsi\n    puhuit... Minulle ne ennustivat syksyä.\n\n    Uotilan puita lasketaan paraillaan. Vilho on siinä mukana. Mutta\n    ei siinä kyllin. Vilho on vierittänyt jokeen kaikki ne halot,\n    jotka hänellä on Kiviojan varressa. Kun hän ei voi laskea niitä\n    tukkien sekaan, on hän vetänyt sulkupuomin niiden eteen. Minä en\n    tosin ymmärrä näitä asioita, mutta isä sanoo, että sinulle on\n    tahallisesti rakennettu kaksinkertainen sulku. Sinä et voi päästä\n    sieltä. Ensin uittaa Uotila tukkinsa, sitten Vilho halkonsa.\n    Vasta sitten on sinun vuorosi, mutta joki on jo silloin kuiva.\n    Isä sanoo, että sinä jäät sinne puinesi. Mutta silloinhan on\n    kaikki hukassa...\n\n    Täällä ei ole ketään, jonka puoleen kääntyisin. Ponnistelen\n    pysyäkseni levollisena, pysyäkseni asiassa. Ilmoita minulle\n    heti, kuinka on asia. Sinä olet sen luvannut. Minä voin kestää\n    mitä tahansa, pahintakin, mutta menehdyn tähän epätietoisuuteen.\n    Tämän kirjeen tuo sinulle lähetti, jonka isä on hankkinut. Lähetä\n    vastaus hänen mukanaan.\n\n    Yöllä, päivällä, aina, aina on ympärilläsi rukouksieni polttava\n    kuiske.\n\n                                                      Sylvi.\n\nTällä välin ovat uittotyöt jatkuneet mitä vilkkainta vauhtia Kiviojan\nvarressa. Kevät on suotuisa; tulva on tasainen, alati nouseva; sataa\nsilloin tällöin, aivan kuin tilauksesta.\n\nYrjö on paraikaa tulossa puron vartta alaspäin. Hän on ollut\ntarkastamassa häntäroikkaa. Kaikki puut ovat vedessä, ja Metsäkylän\nhakkuumaa on jäänyt kauas taakse. Hän on vaihtanut muutaman sanan\nisänsä kanssa Könkäällä.\n\n\"Minä tästä kai joutaisin jo peltotöihin\", sanoo Oskari levollisesti,\nmutta äänessä väräjää salattu ilo.\n\n\"Eihän toki, isä hyvä. Älkää nyt jättäkö minua. Ettei mikään sattuma\nenää pilaisi tätä yritystä, joka on ollut ihan peloittavan onnekas.\"\n\nJa niin lähtee Yrjö jälleen alaskäsin keväisen illan tuskin\nhuomattavasti hämärtyessä.\n\nMonta kilometriä hän ei ole ehtinyt kulkea, kun kajahtaa voimakas,\nvenytetty huuto:\n\n\"Toop! Älkää laskeko!\"\n\nTuo on uittipurolla verrattain tavallista. Sattuu joku este -- ruuhka\ntai muu semmoinen, silloin on tukkien lasku hetkeksi pysäytettävä ja\neste raivattava syrjään.\n\nYrjö asettuu levähtämään, odotellessaan pulman selviämistä. Tyyni\nsuvanto päilyy hänen edessään. Siinä soluu hiljalleen ruskeita,\nihania puita... hänen onnensa rakennuspuita... Kuinka ihmeellistä,\nettä kaikki, mikä hänelle nyt on kalleinta, on tuossa, veden varassa,\npettävän elementin kannettavana... Haaveita tulvii mieleen... Sylvi...\n\nNuori tukkipoika seisoo mahtavan puun päällä ja heiluttelee hiljaa\nkeksinsä vartta.\n\n    Nuorena käydään me markkinoita\n    ja vanhana voivotellaan,\n    eikä niitä kaikkia markkinareisuja\n    ämmille hoikotella.\n\n    Kesällä ollaan me tukkitöissä\n    ja talvella herrastellaan;\n    nätin tytön porstuakamarissa\n    pikaria kallistellaan...\n\nTuo hieman jätkämäinen laulu, joka raikkaasti kajahtaa tyyneltä\nsuvannolta, panee Yrjön suun vetäytymään hymyyn. Tämähän on\naivan täydellinen idylli, jota hän siinä katselee. Aivan oikein,\npoika-poloinen, tukkitöissä sitä nyt ollaan, saa sitten nähdä,\nseuraako talvella herrastelu...\n\nYrjö ottaa reppunsa ja ryhtyy aterioimaan. Mutta mikä mahtanee nyt\nolla, kun työnseisaus kestää näin kauan...? Ei vain kuulu tuota\ntoivottua huutoa: \"ann' huilata, ann' huilata!...\" On kait parasta\nlähteä alemmaksi selkoa ottamaan.\n\nYrjö ei kuitenkaan ennätä pitkälle, kun mies kiirehtii hengästyneenä\nja miltei juoksujalkaa hänen luokseen.\n\n\"No mikä hätänä?\"\n\n\"Kaikki on sekaisin... Pääjoessa vilisee toisen porukan tukkeja;\nsanovat että ne on Uotilan isännän. Ja tässä Kiviojassa on halkoja\njos kuinka paljon. Halkojen eteen on pantu sulkapuomi, kun niitä ei\nvoi laskea pääjokeen tukkien sekaan... Ja meidän puut ei nyt pääse\nminnekään, ties pääsevätkö viikkomääriin.\"\n\nYrjö kyllä hätkähtää, mutta ei kuitenkaan menetä malttiaan. Hänestä\ntuntuu kuin olisi hän jo kauan aikaa odottanut jotakin tällaista.\nKaikki on sujunut liian helposti, liian onnellisesti; nyt alkaa\nvastusten aika. Hänen kirkkaihin silmiinsä tulee kova tarmokas ilme.\n\n\"Ja kenen ovat halot, Suvannon?\"\n\n\"Suvannon sanoivat olevan.\"\n\n\"Sitten ei muuta kuin paikalle kiiruimman kautta. Tottahan tässä joku\nkeino keksitään. Menkää te ilmoittamaan tästä isälleni.\"\n\nJa nyt alkaa rajun nopea marssi alas Kiviojan suuta kohti. Yrjö on\nkalpea ja uupunut, mutta hänen kasvoillaan on päättäväisyyttä, miltei\nvihaa. Miehet katselevat häntä ääneti, joku ehkä jo huolissaan siitä,\nettä palkka taitaa jäädä saamatta; mutta hän ei nyt pysähdy heidän\nkanssaan juttelemaan.\n\nPaikalle päästessään hän hämmästyy halkojen paljoutta. Niitä on\npitkin matkaa, monessa paikassa, puomilla suvantovesiin suljettuna.\n\n\"Missä teidän päämiehenne on?\" kysyy hän miehiltä.\n\nHäntä neuvotaan alemmas, kunnes vihdoin roteva, konkonenäinen ja\nylpeän näköinen pomo ilmestyy hänen eteensä. Yrjö ei tervehdä, ei tee\nvihan, ei liioin ystävyyden elettä, kysyy vain tyynesti ja kylmästi:\n\n\"Eikö Suvanto itse ole täällä?\"\n\n\"Lähti taannoin kotona käymään.\"\n\nSyntyy pitkä äänettömyys. Näyttää siltä kuin Yrjö purisi hammasta.\nSitten hänen silmänsä räiskähtävät, ja hän karjaisee tavalla, jota ei\nole totuttu kuulemaan:\n\n\"Mitä helvettiä tämä tietää?\"\n\n\"Itsehän tuon näette... Siellä uivat tukit pääjoessa, ei voi\nlaskea... Ja meillä kun olisi hitonmoinen kiire vielä. On valtion\nkauppa ja sakot viivyttelystä. Oltiin heitetty jo miltei kaikki\nveteen, kun nuo tukit ehtivät, ettei arvattukaan.\"\n\nMiehen äänessä on jotakin ilkeää; saattaa hyvin päätellä, että\nkaikki on harkittua. Ja mihinkäpä siitä pääsi. Halkoja ei tietysti\nvoinut laskea tukkien sekaan, silloin ne olisivat menneet yhtä päätä\njokisuulle saakka. Ja Vilho on ajatellut tietenkin nostaa ne maihin\nJärvisuvannon rannalla.\n\nYrjö miettii hetken ja kivahtaa:\n\n\"Te nostatte maalle takaisin joka kapulan!\"\n\n\"Kyllähän ne tämmöisessä paikassa taitavat jäädä nostamatta. Ja kuka\nsakot maksaa?... En minä muutenkaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi,\nkun tukit kuitenkin ovat pääjoessa vastassa.\"\n\n\"Mutta minä voin laskea tukkini niiden sekaan ja erotella ne\njokisuulla.\"\n\n\"Niin... en minä tiedä. Passaa siitä isännän kanssa puhua.\"\n\nMutta nyt ehtii Yrjön viha kuohahtaa.\n\n\"Tämä on halpamaisinta kiusantekoa, mistä koskaan olen kuullut. Te\ntiedätte, että minulla on vaikea uitto, jonka tulvan kuivuminen\nmilloin tahansa saattaa viedä hunningolle. Ja te kehtaatte laskea\nhalkonne veteen minun tielleni! Te luulette, etten minä käsitä,\nmistä tässä on kysymys. Tiedän varsin hyvin, että Vilho Suvanto on\nosallisena tuossa tukkihommassakin ja on siis tarkoin ollut selvillä\nsiitä, milloin tukit ehtivät tähän. Mutta teillä ei ole tällaiseen\noikeutta, tietäkää se. Ja teidän on kiskottava heti maalle joka\nhalko, muutoin totta jumalauta, teidät hukka perii.\"\n\n\"Niin, en minä vaan tiedä. Sopii puhua isännälle... Vaikka minun\nmielestäni...\"\n\nMies ei jatka. Hän on kehräävän tyyni. Hänen pienissä silmissään\nkiiluu ilkeä, miltei iloinen viekkaus.\n\n\"Mitä on teidän mielestänne? Antakaa tulla.\"\n\n\"Tuota, se on sillä tavalla, että tällä joella ei ole\nlauttaussääntöä. Ja silloin sanoo laki, että väylä on sen, joka\nensinnä ehtii. Uotila on ensinnä ehtinyt tukkeineen ja laskee ne,\neikä me siitä silmille hypitä, vaikka viipymisestä meneekin korkeat\nsakot Ja sitten laskemme me. Ja sitten lienee teidän vuoronne.\"\n\n\"Mutta Herra Jumala, ettekö sitten ymmärrä, että me jäämme kuiville,\nmies!\"\n\nPomo kohauttaa ykskaikkisesti hartioitaan.\n\n\"Ka, en minä tiedä. Vaan olisi teidän minun mielestäni pitänyt tehdä\nuittosopimus, kun teillä on semmoiset yritykset... Ja vielä tämmöinen\njoki, jossa ei ole lauttaussääntöä, niinkuin ma sanoinkin.\"\n\nTuo on katkera isku Yrjölle. Että olikin unohdettu sellainen tärkeä\nasia. Että isäkin, kokenut mies, oli sen unohtanut. Uittosopimus,\ntoden totta. Mutta kuka saattoi arvata, että ihmiset voivat olla näin\nhalpamaisia.\n\n\"Mehän ei kyllä pitkään viivyttäisi, kun nuo tukit vain ensin\nmenisivät\", huomauttaa mies pirullisen säveästi.\n\n\"Mutta meille on joka tunti, joka minuuttikin tärkeä.\"\n\n\"Saattaa hyvinkin olla. En minä vaan tiedä.\"\n\n\"Ja miksei tukinlaskua pääjoessa voi pysäyttää? Eihän siinä ole\nmikään kuivuus uhkaamassa. Nehän ehtii myöhemminkin.\"\n\n\"Jaa, en minä vaan tiedä. Passaa sopia isännän kanssa.\"\n\n\"Ette te tiedä, ette te tiedä. Mutta tietäkää ainakin se, että väylä\ntästä on aukaistava ja joutuin.\"\n\nNyt näyttää mies hieman suutahtavan ja sanoo painavasti:\n\n\"Kyllä se niin on, ettei se taida uhalla aueta. Kun laki kerran on\nsemmoinen, että se, joka ensinnä ehtii, se väylän pitää.\"\n\nYrjö huomaa, ettei tuon kanssa pääse puusta pitkään. Hän masentuu.\nSynkkiä mielikuvia alkaa tulvehtia tajuntaan. Pitkän aikaa on\nhiljaista. Sitten hän kysyy sävyisämmin:\n\n\"Ja milloin nuori Suvanto palaa tänne!?\"\n\n\"Eiköpä tuo huomenissa. Vaan en minä sentään tiedä.\"\n\nJa nyt ei Yrjö ymmärrä muuta keinoa kuin lähteä isänsä luo\nneuvottelemaan. Juuri silloin hänelle tuodaan Sylvin kirje, jonka\naikaisemmin olemme jo nähneet. Se masentaa häntä entistä enemmän.\nToivottomia, suorastaan synkkiä ajatuksia hiipii loputon sarja hänen\naivoihinsa. Hän istahtaa kivelle ja kirjoittaa hätäisesti:\n\n_Sylvi tyttö_.\n\n    En tahdo salata mitään: asia on sellainen kuin kirjeessäsi\n    kuvasit, ja synkältä näyttää kaikki. En välittäisi niin\n    itsestäni, enpä edes sinustakaan, mutta jos sivulliset meidän\n    tähtemme joutuvat kärsimään, se on vaikeinta.\n\n    Mutta kyllin siitä. Tähän asti onkin kaikki sujunut liian\n    helposti. Nyt vasta alkaa taistelu -- eikä se vielä ole\n    taisteltu. Minä ilmoitan sinulle jokaisen käänteen sen kulussa.\n\n    Ole siunattu, Sylvi tyttö.\n\n    Kiireessä ja hieman uupuneena.\n\n                                                    Yrjö.\n\n\n\n\nXI\n\nPYÖRTEEN SAALIS\n\n\nHuoli ja murhe näyttävät lisääntyvän Katosojassa -- mikäli se enää\non mahdollista. Kaikki yritykset siirtää huutokauppatilaisuus\ntuonnemmaksi ovat epäonnistuneet. Kodin meno näyttää varmalta sekä\npatruunasta että Sylvistä.\n\nPatruuna lepää vuoteellaan alistuvana ja tyynenä.\n\n\"Turhaan sinä näet minun tähteni niin paljon vaivaa\", puhelee\nhän Sylville. \"Ei minusta enää väliä. Voipi käydä niin, että en\nnouse tästä; mutta en silti tahdo pahoittaa mieltäsi sellaisilla\nennustuksilla. On vain niin tuskallista, että minun kevytmielisyyteni\npainaa sinunkin elämääsi.\"\n\nJa Sylvi parka, itsekin levottomuuden kuluttamana, koettaa tehdä\nparhaansa lohduttaakseen ja hoivatakseen uupunutta isäänsä.\n\nMutta sitten saapuu Yrjön kirje, ja Sylvissä ikäänkuin lysähtää\nkokoon jotakin. Pahin on odotettavissa, muutoin ei Yrjö olisi noin\nmasentunut. Ja ihmeekseen, suorastaan julmalla havaintokyvyllä\nSylvi toteaa, että hänessä itsessään kuitenkin on elänyt tähän\nasti jonkinlainen toivo, koskapa tuo kirje on voinut tehdä näin\nlamauttavan vaikutuksen. Kyynel ei nouse silmään, sydän ei lyö\nkiivaammin, mutta olo tuntuu niin kuolleelta ja autiolta, että kammo\nhiipii hänen sydämeensä.\n\nHajamielisenä, kuin unessa, ja päämäärästään täysin tiedottomana\nhän lähtee ulos. Hänen kulkunsa suuntautuu rantaan, niille tienoin,\nmissä Koskipään pääty näkyy, ja hän seisoo siinä hievahtamatta silmät\nluonnottoman suurina ja tuijottavina, vaikka hän tuskin näkee mitään.\n\nTaas nuo ainaiset syyllisyyden ajatukset alkavat kalvaa häntä...\n\"Minun kevytmielisyyteni painaa sinun elämääsi\", niinhän isä sanoi.\nMutta ei, siinä ei ole asian ydin. Hänen oma rikoksensa se sumentaa\ntulevaisuuden ja tappaa toivon... Hänen uskottomuutensa, hänen\npetoksensa. Kaiken sen pahan varjo, mitä hän on Vilholle tehnyt...\nJokainen karvas syytös, jonka Vilho on hänelle sinkauttanut, polttaa\nunohtumattomana hänen muistissaan. --\n\nSattuu nyt niin, että Vilho, joka äskettäin on palannut Kiviojan\nvarresta kotiinsa -- siten väistääkseen kaikki turhat kohtaukset\nYrjön kanssa -- astelee paraikaa Lakkasuon yli ja poikkeaa kulkemaan\npitkin rantaa suvannossa uivia tukkeja tarkastellen.\n\nKun Sylvi kuulee hänen askeleensa ja kääntyy katsomaan, jäykistää\nhänet kauhun tunne. Omituisen elävästi hän muistaa unensa, tuon\nleveän punaisen juovan Vilhon kasvoilla.\n\nVilhokin vähän hätkähtää huomatessaan Sylvin; hän ei kuitenkaan muuta\nkulkusuuntaansa, vaan pikemmin kiiruhtaa askeleitaan, nostaa hattuaan\nniin ylimielisesti kuin viime aikoina on tullut hänelle tavaksi ja\nsanoo kuin ivalla:\n\n\"Tukinuittoako Katosojan Sylvi on tullut katselemaan.\"\n\nJa kun Sylvi on kykenemätön vastaamaan mitään, jatkaa hän, ilmeisesti\naikoen lähteä:\n\n\"Niinpä vainen... Sitähän sitä minäkin.\" Ja taas heilahtaa hattu yli\nsynkän pään. Mutta nyt liitää Sylvi hänen luokseen aivan verettömänä\nkasvoiltaan, silmät kärsivinä ja luonnottoman tummina, ja sanoo\nvaikeasti, vavahtelevin huulin:\n\n\"Tätäkö sinä silloin tarkoitit? Silloin kun puhuit minun\nsuunnitelmieni katkeamisesta?\"\n\nSuora hyökkäys saa Vilhon räväyttämään mustia, vaanivia silmiään.\n\n\"Tuntuuko sinusta siltä?\" kysyy hän omituisella äänellä.\n\nNyt Sylvin käsi laskeutuu hänen käsivarrelleen ja siirtyy siinä\nedestakaisin kouristuksenomaisesti, sormien toisinaan pusertuessa\nlujempaan.\n\n\"Sinä puhuit voimasta, joka murskaa toiveet... Mutta sinä et sanonut\nsen nimeä. Minä tiedän sen nyt: Sinä vihaat minua ja kostat minulle,\nkoska olen tehnyt sinulle pahaa...\"\n\nAvomieliset sanat saavat Vilhon tuntemaan asemansa kiusalliseksi.\nSylvin käsi vaivaa häntä, ja hän sanoo harvaan ja synkästi:\n\n\"Saattaa olla nyt sinun kohdallasi pettyneitä toiveita... Kun oli\nminun kohdallani, niin sinä ivasit minua ja pilkkasit laskelmista.\"\n\nSylvin silmät tuijottavat häntä värähtämättä, kuin nähdäkseen hänen\nsisimpänsä, terävinä ja tuskallisina, mutta puhtaina kuin lähteen\nvesi.\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\nSe soinnahtaa kuin valitus.\n\n\"Jonka sanotaan mittaavan sillä mitalla, millä te mittaatte\", kuuluu\nkatkerasti kuin raivon edellä.\n\nJa kun Sylvi ei siihen mitään vastaa, jatkaa vain tuota epätoivoista\ntuijotustaan, niin kummallinen, hillitty raivo saa Vilhon\nkirskauttamaan hampaitaan, ja hänen pikiset silmänsä välähtävät.\n\n\"Vai onko mitta väärä, mielestäsi?... Minulla oli toiveita, oli\nsopimus, oli valmiiksi suunniteltu elämän valtaväylä; toinen tuli,\nsivulta, arvaamatta, hävitti kaikki... Nyt on toisella samanlaiset\ntoiveet, sopimukset, suunnittelut. Moittiiko Katosojan tytär\nJumalansa mittaa, jos minun vuoroni sattui nyt olemaan tulla sivulta,\narvaamatta, väylälle?... Rukoile nyt Jumalaasi samalla hartaudella,\njolla minua ivasit.\"\n\nJa taas hän kääntyy lähteäkseen.\n\nSilloin Sylvi polvistuu hänen eteensä, tarttuu hänen käteensä, ei\ntahdo saada ääntä, mutta kuiskaa käheästi, kauttaaltaan vavisten:\n\n\"Tapa minut... tapa minut, olen siihen valmis. Kosta minulle, koska\nolen syyllinen. Mutta älä kosta syrjäisille, koska se on julmaa, on\nväärin.\" Ja Sylvin soikeat, verettömät kasvot ovat kääntyneinä Vilhoa\nkohti kuin mielettömässä, palavassa rukouksessa.\n\nKummallinen liikutus kiitää väreinä läpi Vilhon ruumiin. Tuossa,\nhänen edessään, maassa polvillaan ja menehtymäisillään on se tyttö,\njoka niin pitkän ajan on ollut hänen mielikuviensa kohde. Hänellä\nolisi nyt valta lyödä häntä, suudella häntä, ottaa vaikka hengiltä.\nSynkästi hänen tajuntaansa sukeltaa niiden hetkien muisto, joina hän\non hautonut suunnitelmaansa, vannonut kostavansa täysin tunnottomana.\nMutta kaikesta huolimatta hän heltyy, hänen mustat silmänsä kostuvat\nja kurkkua kaihertaa. Hän joutuu omituiseen hurmiotilaan, tarttuu\nSylvin käteen ja antaa sanojen pulputa. Hänen äänessäänkin on\nvavahteleva, vaikka hillitty sävy.\n\n\"Minä olen sinua niin monet vuodet, niin monien vuosien päivät ja\nyöt ajatellut, että olet muuttunut kuin osaksi minusta itsestäni.\nEn tietänyt sitä vielä silloin, kun aina olin kanssasi, mutta nyt\ntiedän. Ja vaikka sinä jätit minut, en sinua vihannut, usko se, minä\nvain surin sinua. Mutta sinä ivasit minua, silloin, talvella, kun\nolit reessäni...\"\n\nJa äkkiä hänen äänensä kiihtyy kuin vihaan:\n\n\"Mikä voima sinussa mahtanee piillä, koska nytkään en voi sinua\nvihata?...\"\n\nHetken hän hapuilee sanoja ja jatkaa jälleen:\n\n\"Äläkä luule, että havittelisin sinua itselleni, nyt enää... En yritä\nmahdottomia... Mutta sen minä sanon, että toisen omana sinä et minun\nnähteni ole, et, jumalauta.\"\n\nHän pysähtyy hetkiseksi, huohottaa, silmät kiiluvat kuin tuli. Sitten\nhän hirveässä raivossa ravistaa Sylviä käsivarsista ja jatkaa:\n\n\"Siinä sinä nyt olet, edessäni, polvillasi, sinä, sinä, joka olet\nhukannut koko elämäni... Ja minä annan vieläkin vallan sinun omiin\nkäsiisi. Minä annan vieläkin sinun ratkaista, minä, jota sinä\nhalveksit ja ivaat kuin petoa... Jos sitten sivulliset joutuvat\nkärsimään, syytä itseäsi. Niin, uhallakin minä annan sinun valita.\nSillä vielä ei mikään ole myöhäistä, mitään ei ole menetetty.\nHuutokaupan voi peruuttaa... Puut voi siirtää uittoväylältä\ntuokiossa... Mutta ennenkuin se tapahtuu, sinä vannot äitisi muiston\nkautta, että et koskaan ole Yrjö Koskipään oma... Nyt saat valita,\nKatosojan tytär!\"\n\nSen äänettömyyden aikana, joka seuraa näitä liioiteltuja sanoja,\ntapahtuu kummassakin hyvin vaikeasti selitettävä, hyvin nopea, mutta\nratkaiseva sielullinen vaihe:\n\nSylvi, niin masentuneena ja epätoivoisena kuin onkin, havaitsee\nnaisellisella vaistollaan Vilhossa tapahtuneen muutoksen. Hän huomaa\nVilhon heltymyksen. Ja kuunnellessaan noita kuohuvia sanoja, joissa\nraivo ja liikutus taistelevat keskenään, hän näkee kuin kaukaisen\npelastuksen välkkeen, kuin oljenkorren, johon hän kurkoittaa. Varmana\nsyyllisyydestään hän kokonaan unhoittaa itsensä; vaistomainen\najatus kiitää rakastetun luo; kodin ja isän kuva kenties vilahtaa\ntajunnassa. Hän ei ajattele tulevaisuutta, ei seurauksia. Hän\nymmärtää vain sen, että hänen nyt tulee jotakin tehdä, että hän\nvoi tehdä. Autuas loiste syttyy hänen silmiinsä. Ja hartaasti,\nlapsellisesti hän kuiskaa:\n\n\"Minä vannon sen!\"\n\nJa Vilho, jonka katseen pettymys, tuska ja toivottomuus ovat\nteroittaneet, huomaa tuon ihmeellisen, miltei iloisen valon\nSylvin silmissä. Ja hän ymmärtää sen merkityksen: tuo tyttö, niin\nnäännyksiin ahdistettu kuin onkin, rakastaa siinä määrin, rakastaa\ntuota toista, joka on kaukana, rakastaa niin ehdottomasti, että\nvähääkään epäröimättä on valmis uhraamaan itsensä, tekemään mitä\ntahansa -- vain pelastaakseen tuon toisen. Ennen aavistamaton\nmustasukkaisuuden kipu viiltää Vilhon sydäntä. Kirveltävimmän\nkatkerasti hänen täytyy myöntää itselleen, että tuo tyttö on taas\nhänet pettänyt, taas saanut edessään heltymään, kuten usein ennenkin,\nsaanut unohtamaan päätetyn koston ja tehnyt hänen suunnitelmansa\nmitättömäksi, tehnyt sen noilla silmillään, joiden lumossa piilee\nkirous. Hirveä raivon tunne karmaisee häntä. Hän haluaisi upottaa\npuukkonsa tuohon valkeaan poveen... Toisena hetkenä hän itse haluaisi\nsyöksyä kosken kuohuihin. Hän haukkoo ilmaa, hapuilee sanoja ja\npäästää vihdoin hampaittensa välistä niin käreästi, että Sylvi\nsäpsähtää:\n\n\"Liian usein ovat Katosojan valat minut pettäneet... En usko sinua.\"\n\nSylvi tuskin kuulee näitä sanoja. Hän on kuin toisessa maailmassa,\njossakin syyntakeettomassa tilassa, vaistoten vain hämärästi,\nettä hän nyt on voinut sovittaa syynsä ja pelastaa rakastettunsa.\nSilmäterät mustina ja laajentuneina hän tuijottaa Vilhoa, kuitenkaan\nhäntä näkemättä, ja hokee uudestaan kuin hurmoksissa:\n\n\"Vannon sen, vannon sen!\"\n\nMutta kun Vilho siinä katselee Sylviä, herää hänen sydämessään häpeä,\nitseinho ja karvas kiukku. Tämähän on naurettavaa, lapsellista,\nraukkamaista. Jossakin romaanissa, jonka hän joskus lienee lukenut,\npuhuttaneen tällaisesta. Mutta että hän, jonka kädessä on koston\nmiekka, jolla on nyt valta painaa kaikki nuo ihmiset maan tomuun,\nettä hän turvautui tällaiseen, tuon tytön lapsellisuuteen... voi\nhelvetti!\n\nJa hammasta purren, itseään kaikin voimin hilliten, hän naurahtaa\nväkinäisesti ja kolkosti ja kähisee päätänsä nakaten:\n\n\"Hyvä on, Katosojan tytär, hyvä on. Voit olla varma siitä, että vielä\ntänä päivänä on väylä auki Koskipään Yrjön tukkien tulla.\"\n\nJa hyvästiä sanomatta hän käännähtää rajusti ja lähtee kuin\nhäpeissään astumaan Lakkasuon polkua kohti.\n\nSylvi lyyhistyy ensin polvilleen, painaa sitten kasvonsa maahan ja\nkiertää toisen käsivartensa nuoren koivun ympärille, joka siinä\nkasvaa hänen vieressään. Hän ei tunne iloa eikä tuskaa, ei ajattele\nmitään; sydämessä on kuollutta ja tyhjää. Jokin vapautus on kuitenkin\ntapahtunut, koska kyyneleet alkavat vuotaa.\n\nKyyristyneessä asennossaan hän on kuin taittunut kukka, jonka\nelinneste hiljaa valuu maahan; sama maa, samalla kohtaa, nostattaa\nnuoren koivun suoniin kuohuvan mahlan ja saa sen aavistelemaan kesän\nhuumaa ja lehtien vihreätä onnea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjoitettuaan Sylville lyhyen, jossain määrin masentavan kirjeensä,\naikoi Yrjö lähteä isänsä kanssa neuvottelemaan. Hän muutti kuitenkin\nmieltään. Isähän oli saanut sanan, hän tulisi kyllä tänne; ja\ntäällähän toki ratkaisun täytyi tapahtua. Viisainta oli jäädä\nodottamaan isää ja Vilhoa.\n\nMutta kun kumpaakaan ei huomenissa kuulu, loppuu Yrjön maltti. Hän\naavistaa, että Vilho tahallaan pysyttelee piilosalla, päästäkseen\nturhista kohtauksista. Ja niin hän päättää lähteä häntä etsimään,\nmennä suoraa päätä Suvantoon ja puhua asiat selviksi, kävi sitten\nkuinka kävi.\n\nKun hän ehtii Katosojan kohdalle, ei kyyristynyttä tyttöä enää näy\nnuoren koivun juurella.\n\nSamaan aikaan on Vilho kotinsa naulasta ottanut reppunsa ja lähtee\nKiviojaa kohti.\n\nHän hypähtää veneeseensä. Kuin raivossa pureutuu sauvoin pohjaan, ja\nvesi vaahtoaa keulan tiessä, kun hän nousee vastavirtaa.\n\nHän on luvannut tehdä tien selväksi Yrjön puille, ja hän on mies,\njoka aikoo pitää sanansa. Hän on tuon lupauksen hinnaksi saanut\nvaatimansa valan. Mutta kun hän sitä muistaa, vyörähtää kuuma häpeän\nja raivon laine rinnassa, ja hän soimaa itseään kuin alhaisesta\nrikoksesta. Pettynyt on hän rakkaudessaan, pettynyt myöskin\nkostossaan. Sama ainainen saamattomuus jää hänen kolkon mietiskelynsä\ntulokseksi. Mutta karvaasti, katkerasti saa se mies niellä voittonsa,\njoka on hänen tielleen tullut. Niin hän päättelee sauvoessaan.\n\nSillä kohtaa, missä pyörre alkaa vetää, hän havaitsee puomin olevan\nkorjaamisen tarpeessa, sauvoo luo, iskee keksinsä tukkiin ja ryhtyy\ntyöhön. Hän ahertaa siinä neljännestunnin. Kun hän nostaa päänsä ja\nkatsoo koskea ylös, on Yrjö jo sivuuttanut Katosojan... on Vilhosta\nehkä sadan metrin päässä.\n\nYhtaikaa nuo molemmat nuoret tuntevat toisensa. Sama outo karmaisu\nkiitää kummankin ruumiin läpi. Sama terävä välke syttyy silmiin.\n\nYrjö laskee kohdalle, puomin toiselle puolen, puristaa sauvoimellaan\nveneensä puomiin kiinni ja kysyy kursailematta:\n\n\"Kuinka sinä olet mennyt panemaan puusi minun tielleni?\"\n\nVilhon vaaniva katse välähtää vahingoniloisesti.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\nJo heti alussa Yrjön on vaikea hillitä itseään, niin kiivas\nsiveellinen viha kuohuu hänessä.\n\n\"Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan... Pelkääkö isäsi Katosojan\npatruunan talon menevän sivu suunsa, koska panee sinut tukkimaan\nminulta uittoväylän?\"\n\nPistos on niin kipeä, että Vilhon luihut kasvot vaalenevat.\n\n\"Mikä p-leen pappi sinä luulet olevasi minua ripittämään? Minä lasken\npuuni silloin kun haluan. Siihen ei sinun lupakirjaasi tarvita, niin\nmaisteri kuin lienetkin.\"\n\n\"Eipä vainkaan, eipä tietenkään. Mutta jos tietää lähimäisellään\nolevan vaikean työn, tärkeän työn, ja jos sitten, ehdoin tahdoin,\nsalakavalasti ja mitään toiselle ilmoittamatta, panee kaikkensa\ntehdäkseen työlle kiusaa ja vahinkoa, niin tiedätkö, miksi sitä\nsanotaan? Sitä sanotaan konnamaisuudeksi.\"\n\nVilhon pikiset silmät kiiluvat kuin ilveksen; hän kysyy purevan\nrauhallisella äänellä:\n\n\"Ja tiedätkö sinä, miksi sitä sanotaan, jos ehdoin tahdoin ja\nsalakavalasti viekoittelee toiselta morsiamen?\"\n\nYrjö hätkähtää. Hetken hänen vastauksensa viipyy, mutta sitten hän\nsanoo lujasti:\n\n\"Koskaan ei minulla ole ollut mitään tekemistä sinun morsiamesi\nkanssa. Mutta jos tarkoitat minun morsiantani, niin hänet minä\nkyllä pelastin kuoleman kidasta, johon sinä isäsi kanssa olit hänet\najamassa.\"\n\nKirjava värihäivähdys kiitää yli Vilhon kasvojen.\n\n\"Hah, hah, hah! Vai sillä tavalla! Vai kuoleman kidassa hän oli,\nkun sinä Rantalan tanssituvassa, ihmisten silmien alla, riettaasti\npusertelit hänen rintojaan... Taikka kun sinä Katosojan pensastoissa\npimeinä syksyiltoina opetit hänelle 'maisterirakkautta'. Paneepa\nhyvinkin se sellainen homma nuoren tytön koskea kaipaamaan... Mutta\nkun hänet pelastit, niin nythän sitten kait olet omastasi varma, hah,\nhah, hah... Ja varma sitä pitää ollakin, kun niin kauan vierestä\nviipyy.\"\n\nHirveä muutos tapahtuu Yrjön ilmeessä. Hän vapisee kuin viritetty\njousi, ja ääni tahtoo tukahtua, kun hänen vuoronsa nyt on kysyä:\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sitä vain, että nyt sinä saat olla omastasi yhtä varma kuin minäkin\nolin.\"\n\nRaivon huohotus katkaisee Yrjön sanat.\n\n\"Sinäkö väität?... Ettäkö?... Jumalauta, älä kieroile, mies! Puhu\nsuusi puhtaaksi!\"\n\nYrjön kiihtyessä Vilhon julma tyyneys palaa.\n\n\"Mitäpä minulla puhumista... Mutta on se kuitenkin somaa. Aivan äsken\nse sinun kuolemalta temmattu morsiamesi vannoi minulle, ettei hän\nikimaailmassa tule sinun omaksesi. Oikein äitinsä muiston kautta\nse...\"\n\n\"Sinä valehtelet!!\"\n\n\"Lyhyetpä ne valheen jäljet...\"\n\nYrjön sauvointa puristava käsi käy puristuksesta valkeaksi, ja\nhetken näyttää siltä, että hän syöksee vapisevan sauvan kuin keihään\nläpi Vilhon rinnan. Mutta hän hillitsee itsensä. Hänen silmänsä\nleimahtavat, kun hän ärjäisee:\n\n\"Ja nyt, kautta Jumalan, ei sanaakaan!\"\n\nTuossa nuorukaisessa, hänen äänessään, hänen silmiensä tulessa, koko\nhänen olemuksessaan on sellainen käskijän voima, että Vilho jollain\ntavoin häkeltyy; hänen pienet silmänsä rävähtävät ja pakostakin\nväistyvät syrjään. Hän kohauttaa ivallisesti olkapäitään ja tokaisee:\n\n\"Ka, omaltasihan kysynet, liekö sanoissani perää vai ei.\"\n\nMutta nyt on jo taitekohta Yrjön raivosta ohi; se etsii luonnollisen\npurkautumisensa purevana sanatulvana:\n\n\"Kuinka hyvin minä tunnen sinun mustat juonesi! Salaa sinä puret,\npiilosta sinä hyökkäät. Jos silloin, Rantalan tanssi-iltana, tiesit\ntytön omaksesi, miksi et pysynyt hänen rinnallaan? Ja jos minä\ntietämättömyydessäni olin sinulle häiriöksi, miksi et sanonut sitä\nkuin mies miehelle? Mutta sinä löit takaa ja kavalasti kuten raukka,\nja kuten raukka sinä nytkin koetat saattaa minun työni turmioon.\nJos lienet Sylvin houkutellut valoihisi, niin minä kyllä aavistan\nsinun hornanjuonesi. Mutta täydelleen sinä erehdyt, jos luulet\ntuollaisen menettelyn mitään vaikuttavan miehiseen mieheen. Vie talot\nja tavarat, vie takki päältäni ahnaan isäsi aarrekammioihin, mutta\nkahta toisilleen sykkivää ihmissydäntä sinä et pysty eroittamaan\nkonnanjuoninesi, sinä salavihainen käärme.\"\n\nVilho tajuaa hämärästi, minkälaisen siveellisen voiton Yrjö on saanut\nitsestään. Myrkyllisillä sanoillaan ei Vilhon ole onnistunut murtaa\nYrjön lujaa luottamusta, saattaa häntä epätoivoon. Päinvastoin,\nne ovat nostattaneet Yrjössä vain ylenkatsetta ja halveksumista\nVilhoa kohtaan. Ja tämän huomatessaan joutuu Vilho itse kummalliseen\nraivoon. Kuukausia hautunut viha Yrjöä kohtaan leimahtaa taas täyteen\nliekkiinsä. Maailma pimenee, verisiä renkaita pyörii silmissä.\n\n\"Konna, hyvä on! Salavihainen käärme, yhä parempaa! Mutta niinpä\npistänkin, sinä helvetin kiusanhenki.\"\n\nJa samassa on hän kiskaissut keksinsä puomista ja syössyt sen rajulla\nvoimalla Yrjön rintaa kohti.\n\nSe sattuu käsivarteen. Sivulle taipuva koukku on takertunut hihaan.\nKun Yrjö samalla tarttuu keksin varteen ja Vilho nykäisee pois\nasettaan, horjuu kummankin tasapaino. Yrjön sauvoin luisuu veteen, ja\nVilho horjahtaa sivuttain, kädet harassa koskeen...\n\nYrjö ei tunne kipua, ei muista äskeistä riitaa. Kauhistuneena hän\ntuijottaa sameaan virtaan, josta hän näkee Vilhon mustan pään\nkohoavan ja taas painuvan. Jos hän olisi samalla puolen puomia kuin\nVilho, niin apu olisi mahdollinen, mutta hän on rannan puolella.\nSiinä on kuitenkin puomiportti lähellä. Parilla melan vedolla hän\nsujauttaa veneensä siitä läpi, katselee tuskaisena ympärilleen,\ntarttuu sitten keksiin, käyttää vartta sauvoimenaan, väliin taas\nharaa sen koukulla umpimähkään, järjettömästi toivoen osuvansa\nhukkuneeseen.\n\nHän ei havaitse, kuinka vinhasti virta kuljettaa hänen venettään,\nsiinä määrin vie hätäännys ja tuska hänen huomiokykynsä. Kunnes\nPyörteen kuohut meuruavat aivan edessä... Nopea kammon tunne käy\nvavistuksena hänen lävitseen... Sitten ihmisen väkevin vaisto,\nitsesäilytysvaisto, herää täyteen voimaansa... Salamana hän\ntempaa melan käteensä... Voimakkaita, kuoleman kauhun kannustamia\nmelanvetoja poikkivirtaan, kivettömän rannan puolella... Sitten\nei auta enää mikään: ärjyvät aallot tempaavat veneen valtoihinsa,\nheittelevät sitä kuin lastua, nakkaavat kuin hyppyri suksimiestä...\nHän ei ymmärrä muuta kuin melalla pitää venettä virran suunnassa...\nSivulla, edessä, kaikkialla pärskyy salakarien vaahto taivasta\nkohti... Toisinaan musta tukinpää kohoaa syltä korkealle kuohuista,\nkuin joku niljakas kummitus... Mutta siinä ei ole aikaa pelkoon.\nSilmä vain etsii pääsintietä ryöppyjen läpi, ja kädet pusertuvat kuin\nkouristuksessa melan varteen.\n\nJa yhtäkkiä on kaikki tyyntä, hiljaista, rauhaisaa. Vesi väreilee\nsyvänä, vaikka sameana, ja venhe lipuu hiljaa kuin lammen pinnalla.\nOn tultu pyörteen alle, suvantoon.\n\nKun Yrjö siinä, tuskin tajuten pelastuneensa, katsoo koskea ylös,\nsaa hän nähdä valtaisen tapahtuman. Vilhon vene, joka yksin\najelehtiessaan on jäänyt jälkeen, kiitää juuri pyörteen nieluun.\nJohonkin se sattuu, koska se lentää korkealle ilmaan ja kieppuu\nympäri kuin tuulenkela. Samana hetkenä se särkyy kymmeniksi paloiksi\nja katoaa meuruavaan hornankuiluun...\n\nVaikka Yrjö tajuaa, ettei Vilhon pelastuksesta enää ole mitään\ntoivoa, tähyilee hän kuitenkin terävin ja tuskaisin silmin kurimusta,\ntuota kiehuilevaa pyörrettä, jossa toivotonta kehää kiertäen kiitää\nlautoja, tukkeja, ajopuita. Hän huomaa siinä vaalean, ohuen pölkyn,\njonka toinen pää pistää omituisesti ylös vedestä ja jonka toisessa\npäässä, veden alla, häämöttää jotakin tummaa. Pölkky kiertää\naikansa kurimuksessa; sitten se kolahtaa toisiin puihin ja liukuu\nhiljalleen suvantoon. Yrjö meloo lähemmäs... Kauhistuneena hän\nhuomaa, että se tumma möhkäle, joka painaa pölkyn toista päätä veden\nalle, on ihminen... on Vilho. Yrjö lyö keksin tukkiin ja laahaa sen\nmaihin... Hukkunut on kuitenkin kiertänyt kätensä niin lujasti pölkyn\nympärille, että Yrjö ei jaksa niitä irroittaa... Kaikki voimansa\nponnistaen saa hän kiskotuksi ruumiin rantanurmikolle... Hukkunut on\nmuodottomaksi ruhjoutunut.\n\nSuvannon talosta, joka on aivan siinä vieressä, on jo huomattu\ntapaus. Ihmisiä juoksee rantaan. Kuuluu kauhun huutoja ja\nepätoivoista valitusta. Suvannon emäntä pyörtyy siihen paikkaan,\nnähdessään poikansa ruumiin... Sitten ehtii isäntäkin pellolta. Hänen\nmuotonsa muuttuu hirvittäväksi, leuka järähtelee.\n\n\"Sinä tapoit hänet. Ja minä panetan sinut rautoihin\", kuuluu hänen\nkumea äänensä.\n\nMutta Yrjö, joka on lopen uupunut ja kalpea, puistaa raukeasti ja\nsurullisesti päätänsä:\n\n\"Ei, ei, isäntä... En minä olisi laskenut koskea alas häntä\npelastaakseni, jos niin olisi laita.\"\n\nSamassa viillettää rantaan vene, jossa on tukkilaisia. He ovat\nnähneet tapauksen, nähneet Vilhon iskun ja kaatumisen. Ja he ovat\nlaskeneet alas kosken tyvenempää rantaa, pelastaakseen mitä oli\npelastettavissa. He voivat todistaa Yrjön puolesta.\n\nKaikki on yhtä ainoata sekasortoa, valitusta, huutoa ja voivotusta.\nRuumis viedään jonnekin... Suvannon emäntä kannetaan sisään... Yrjö\nei tästä kaikesta paljoa tiedä. Vasta nyt hän tuntee ankaran kivun\nkäsivarressaan. Menehtymäisillään ja luullen pyörtyvänsä hän pyytää\nheikosti:\n\n\"Auttakaa minut kotiin.\"\n\nOn toukokuun kuudestoista päivä; kahdentenakymmenentenä päivänä on\nKatosojan huutokauppa.\n\n\n\n\nXII\n\nPETTYNEET TOIVEET\n\n\nJa niin herää Yrjö taas pitkästä aikaa omassa yliskamarissaan, omalla\nvuoteellaan.\n\nHän on nukkunut raskaasti. Haava ei ole paha, mutta hänessä on\nkuitenkin jonkun verran kuumetta. Äiti istuu hänen vieressään\nlempeäsilmäisenä.\n\nHeti hänen ajatuksensa kiintyvät huutokauppaan. On vielä huominen\npäivä ja ylihuominen, sitten... Ja uitto. Kuinka siinä on käynyt?...\nHyvä Jumala, mikähän tästä lopuksi tulee?\n\nÄiti laskee kätensä hänen otsalleen.\n\n\"Koettaisit nyt nukkua, sinä olet niin levon tarpeessa... Älä rupea\najattelemaan. Minä olen lähettänyt isälle sanan. Kyllä hän hoitaa\nsinun asiasi ja varmaankin pian tulee tänne juttelemaan... Olisi\nkai jo tullutkin, mutta minä sanoin, ettei sinulla sentään liene\nsuurempaa hätää ja että täytyy hoitaa se uitto.\"\n\nÄidin sanoista vuotaa suloista lohdutusta. Yrjö on niin perin\npohjin uupunut, että hän mielellään heittää kaikki huolet. Isä on\nasioissa kiinni. Tästä vuoteelta ajatellen tuntuu isä ihmeelliseltä\nhenkilöltä, joka kyllä voi järjestää mitä hyvänsä... Mutta Sylvi.\nMissä Sylvi on? Miksei hän ole tullut tänne?\n\nJa silloin vihlaisee väsyneen nuorukaisen sydäntä kipeästi. Hän\nmuistaa polttavan selvästi, mitä Vilho veneessä sanoi... eikä Vilhon\näänessä ollut valheen sointua... Silloin oli kyllä helppo vastustaa\nVilhoa. Mutta nyt, jälestäpäin, nyt hiipii tuska sydämeen... Onko\nmahdollista, että Sylvi oli antautunut joihinkin lupauksiin, mennyt\nVilhon ansaan?\n\nJos Yrjö olisi terve ja voimissaan, ei hän jäisi näitä asioita\nturhaan pohtimaan, vaan rientäisi Katosojaan avoimena ja suorana,\nkuten aina. Mutta talven hellittämätön työ ja äskeiset järkyttävät\nkokemukset ovat nyt riuduttaneet hänen tarmonsa.\n\n_Sylvi Yrjölle_.\n\n    Rakkahin.\n\n    Olen liittänyt oheen niin tarkan kertomuksen Vilhon ja minun\n    viimeisestä kohtauksesta kuin olen osannut kirjoittaa. Siitä\n    näet, millaisen lupauksen olen antanut Vilholle ja missä\n    olosuhteissa sen tein. Voi, käyneeköhän sinulle selväksi, kuinka\n    vähän silloin ajattelin.\n\n    Kun se mies, jolle tuon lupauksen olin antanut, oli vainaja, teki\n    se minuun järkyttävän vaikutuksen. Olin suunniltani. Minulla ei\n    ollut rohkeutta tulla sinun luoksesi. Sitte kerroin kaiken isälle.\n\n    Isä osoitti minulle, kuinka väärin olin tehnyt, kuinka kurjaa oli\n    ensimmäisessä vastoinkäymisessä horjua luottamuksessa Jumalaan\n    ja sinuun. Nyt minä ymmärrän sen itsekin; silloin en. Mutta on\n    turhaa siitä puhua. Kaikki rukoukseni on, että uskoisit sen\n    valani sinua ajatellen tehdyksi.\n\n    Nähtyään kuinka syvästi moitteet minuun koskivat rupesi isä\n    minua lohduttamaan. Hän selitti, ettei tuollaisella valalla ole\n    sitovaa voimaa ja että minut oli viekoiteltu siihen julmalla\n    tavalla. Mutta minä en voi yhtyä siihen mielipiteeseen. Vannoin\n    sydämestäni, lujassa uskossa, ja nyt on Vilho vainaja -- minulla\n    ei ole oikeutta pettää kuollutta.\n\n    On ihmeellistä ajatella syyn ja seurauksen järkkymätöntä\n    yhteyttä. Muistatko, silloin Rantalan tanssi-iltana minä sanoin\n    sinulle, etten ollut missään tekemisissä Vilhon kanssa. Silloin\n    poikkesin totuudesta tahallani, hieman uhmaten, koska ajattelin,\n    etten sinua enää tapaisi. Ja se valhe on kuitenkin aiheuttanut\n    Vilhon vihan sinua kohtaan ja vihdoin sen lyönnin, joka vei hänet\n    turmioon. Minä petin hänet silloin Rantalassa. Toisen kerran\n    petin hänet lupauksella, jonka annoin isälle; mutta silloin\n    ei minussa ollut tahallista vilppiä. Nyt olen pettänyt sinun\n    luottamuksesi minuun. Varjelkoon taivas, etten enää pettäisi\n    kuolleelle antamaani lupausta.\n\n    Tuskallista on todeta, vielä tuskallisempaa sinulle kertoa,\n    että petos asuu luonteessani. Se on kehkeytynyt siellä kuin\n    myrkyllinen sieni, tahtomattani. Minun ei sovi valittaa\n    kärsimystä, joka nyt jäytää sydäntäni. Eihän toki ole oikeutta\n    toivoa onnelliseksi elämää, jonka jokaisen hetken, kuinka kauan\n    se kestäneekin, petoksen varjo sumentaa.\n\n    Kun näin on, täytyy kotini huutokaupankin antaa rauhassa\n    tapahtua. Isäni, kuultuaan päätöksestäni, on samaa mieltä\n    ja pyytää kanssani sinua olemaan ryhtymättä mihinkään sen\n    suhteen. -- Mitä sinun uittoosi tulee, sujuu se varmaankin nyt\n    onnellisesti, kun Vilho on poissa.\n\n    Ymmärtänet, etten ole voinut tulla luoksesi, vaikka ajatukseni\n    aina, aina viipyvät sinussa. Olen kuitenkin tiedustanut vointiasi\n    ja olen sydämestäni iloinen, ettei sinun käynyt huonommin.\n\n    Rakkahin, nyt olen sanonut sanottavani. Nyt olen lopussa...\n    Lopussa, lopussa, kuinka hirveänä se sana soi. Peitän käsin\n    kasvoni ja suuni, että estäisin sen kuulumasta.\n\n                                                Sylvi.\n\nYrjön lukiessa tätä kirjettä, ovat hänen silmänsä kostuneet. Ensin\nhänelle niin ominainen tarmon puuska kuohahtaa hänessä. Tässä on\njotakin väärää, jotakin harhaan osunutta, joka on ripeästi saatettava\noikealle tolalle.\n\nMutta nyt on Yrjö vuoteessa, ja hänen henkiset ja ruumiilliset\nvoimansa ovat voivuksissa. Tarmon aalto alenee nopeasti. Kovin\nhelposti hiipii sen tilalle alakuloinen katkeruus. Vilho puhui\nkuitenkin totta, Sylvi on ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa\nollut heikko ja hauras, pettänyt Yrjön vaikean työn ja horjumattoman\nluottamuksen. Synkin mielin Yrjö nyt muistelee valvottuja öitään,\nhuoliaan, ylivoimaisia ponnistelujaan, jotka monta kertaa olivat\nnäännyttää hänet. Monta kertaa teki mieli heittää kaikki kohtalon\nhuomaan, mutta silloin muisti hän aina Sylviä. Aina hän on ajatellut,\nettä vaikka kaikki menisi, kaikki epäonnistuisi, olisi ainakin Sylvi\njälellä. Ja nyt. Huutokauppa menee menojaan. Sylvin luottamus on ensi\nkoetuksessa katkennut. Katkerampana kuin koskaan ennen elämässään\nhuokaisee Yrjö nuo vanhat sanat:\n\n\"Heikkous, nimesi on nainen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuistamme, että kun Yrjö Kiviojan varressa sai kuulla syyn, joka oli\naiheuttanut uiton pysähtymisen, lähetti hän sanantuojan ilmoittamaan\nasiasta isälleen.\n\nKun siis nyt Oskari Koskipää kuulee, että Uotilan tukit ja Suvannon\npojan halot ovat tukkineet väylän, ei hänen vakavista piirteistään\nsaata lukea mitään levottomuutta tai suurempaa hämmästystä. Pikemmin\npäinvastoin. Hänen harmaissa silmissään vilahtaa ilme, josta\ntarkka huomiontekijä voisi päätellä, että hän on jotakin tällaista\nodottanutkin. On vain, harvapuheinen mies kun on, ollut tyyten vaiti\nkaikesta, ettei tulisi kenties turhilla epäluuloilla loukanneeksi\nlähimmäistään.\n\n\"Poikako lähti sinne?\" kysyy hän sanantuojalta yksikantaan.\n\n\"Niin lähti.\"\n\n\"No, eiköpähän tuo sitten selvinne.\"\n\nMutta kun Yrjöä ei seuraavaan aamuun mennessä kuulu, alkaa Oskari\nkäydä miettiväiseksi. Että ne ovat kuitenkin uskaltaneet ryhtyä\nvehkeilemään? Jos poika on joutunut älläkkään ja odottaa hänen\napuaan? Ripeästi, kuten aina, hän ryhtyy toimeen. Kaikki ne miehet,\njotka ovat sijoitetut Könkäältä alaspäin, saavat seurata hänen\nmukanaan.\n\nKun hän pääsee perille, kuuluu ensimmäinen kysymys:\n\n\"Kuka täällä on päämies?\"\n\nHänet neuvotaan hyvän tuttavamme \"en-minä-tiedä\" miehen luo.\n\n\"Kuinka te halkonne tähän olette panneet, meidän tiellemme?\"\n\n\"Ei pääse eteenpäin, siellä on Uotilan tukit.\"\n\n\"No entä sitten! Seisottakaa ne.\"\n\n\"Ei se seisota. Se on tullut ensimmäisenä väylälle, ja laki on sen\npuolella.\"\n\n\"Luulisin minä ne lait tietäväni. Kiusanteolle ei niistä saa puolta,\nei sitten nimeksikään.\"\n\n\"Jaa, en minä vaan tiedä. Sopii puhua isännälle.\"\n\nOskari kaivaa piippunsa ja sanoo hyvin tyynesti:\n\n\"Jos minä olisin toisempi mies, niin minä toimittaisin sille\nisännälle sellaiset maksut, että taitaisi olla iäksi maksamista.\nSopisi hyvinkin nyt jättää meidän puut kuivalle, niin saisi katsoa,\nkuka ne sieltä korjaa... Vaan olkoon, ei se semmoinen ole miesten\nhommaa... Minnekä se meidän poika on joutunut?\"\n\n\"Liekö mennyt Suvantoa tapaamaan. En minä tiedä.\"\n\n\"Pankaapas nyt kiireen vilkkaa sana kahta puolta, Uotilaan ja\nSuvantoon. Että Uotilan tukit nyt seisovat ja Suvannon halot\nlasketaan. Ja että sitten laskee Tukki-Oskari puunsa ja sitten vasta\nUotila.\"\n\nJa sen enempää puhumatta Oskari kääntyy miehiinsä, jotka suuressa\npiirissä seisten ovat jännittyneinä kuulleet tätä sananvaihtoa.\n\n\"Nyt menee yksi osa teistä Järvelle\", aloittaa Oskari miehilleen, \"ja\ntekee sinne suuren puomisilmun, johon nämä Suvannon halot lasketaan.\nPuomeja sopii ottaa mistä vain käteensä saa, sillä nyt on hätätila.\nToinen sakki seuraa minua, niin panemme noille Uotilan puille sulun.\nJa kolmas sakki auttelee ensin tukkeja sulun alta kiireimmän kautta\nJärvisuvantoa kohti, ja heti kun virta on vapaa, alkaa laskea\nhalkoja. Ne halot sitten, niinkuin sanoin, vedetään siihen Järven\nrantaan puomin suojaan.\"\n\nJo virkistyy jätkien mieli, ja juttu alkaa juosta. Tämän selkkauksen\nkestäessä he ovat käyneet yhä tyytymättömämmiksi. On kuulunut\nmurinaa. On pelätty, että Metsäkylän puut jäävät kuiville ja että\nsiis palkkoja ei saada Yrjöltä.\n\nMutta nyt on vallalla toinen ääni. Tukki-Oskari, Tukki-Oskari, kuuluu\nkaikkialta. On siinä manua, on se silmänsä pessyt, on jukoliste. Se\nkun ei senkuin viittasi, niin suu tuppeen toisilta. Ei sen nenälle\nnäissä hommissa hypätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin tulee entisestä Tukki-Oskarista vielä kerran sankari. Taas\nmuistellaan hänen muinaisia tekojaan, kun hän kerran, Rantalan\ntulipalossa, karstaksi palaneenakaan ei antanut kantaa itseään siihen\ntaloon, mistä hänet oli ajettu, vaan komensi viemään lautalle. Ei ole\nmonta sellaista miestä tukkijätkien tusinassa.\n\nSen päivän aamuna, jona Yrjö on saanut Sylvin surullisen kirjeen, on\nKivioja vihdoinkin Suvannon haloista vapaa; on varmaa, että Yrjön\nomista tukeista ensimmäiset tänään ehtivät Järvisuvantoon.\n\nOskari on saanut tiedon Vilhon kuolemasta ja poikansa\nhaavoittumisesta; hän on kuitenkin siksi työssä kiinni, että ei voi\nlähteä tapaamaan Yrjöä, vaikka mieli tekisi. Huutokauppa on parin\npäivän päästä. Rahojen saamiseksi on välttämätöntä, että tukkeja on\nehtinyt Järveen niin paljon kuin mahdollista.\n\nMutta niiden miesten mukana, jotka ensimmäisten tukkien kera saapuvat\nJärvisuvantoon, on Oskari lähettänyt pojalleen terveiset.\n\nKeväisen illan hämärtyessä astuu nuori jätkä Koskipään haavikon läpi\nja menee pirttiin.\n\n\"Nyt ne on sitten ensimmäiset tukit Järvessä, isäntä käski sanomaan\",\ntokaisee hän suoraa päätä.\n\nLempeä, reipas Aliina tulee ensin aivan kalpeaksi ja herahtaa sitten\nrajuun itkuun.\n\n\"Menkää... menkää itse sanomaan... Siitä vaan ylös vintille... kun\nminä olen tällainen.\"\n\nTukkipoika kiipeää portaat hieman ihmeissään. Eikä hänen\nällistyksensä suinkaan vähene Yrjön yliskamarissakaan. Sillä kun hän\non ilmoittanut asiansa vuoteessa makaavalle nuorukaiselle, luo tämä\nhäneen raukean, ykskaikkisen katseen ja sanoo:\n\n\"Tervehtikää isää ja kiittäkää häntä.\"\n\nSitten hän sulkee silmänsä.\n\nNiine hyvineen saa tukkipoika lähteä.\n\n\"Sun helevita! Ei edes sauhua tarjonnut, saati sitten kahvia,\"\n\nTuo viesti, joka kuitenkin julisti koko talven kestäneiden\nponnistusten voiton, ei todellakaan tee Yrjöön juuri minkäänlaista\nvaikutusta. Mieli ei nouse maasta, masennus ei kaikkoa. Mitäpä hän\nnyt enää tällä voitolla. No niin, saavathan toki syrjäiset omansa.\nMutta hän itse. Hänessä on kaikki kuin kuollutta. Päämäärä on\npainunut olemattomiin, vieden toivon mukanaan.\n\n\n\n\nXII\n\nHUUTOKAUPPA-PÄIVÄ\n\n\nTyö on ollut niin kiireellistä, ja hätäilemätön Oskari on\nniin huolellisesti valvonut laskumiesten häntäroikan hommia,\nettä vasta huutokauppapäivänä, aamulla ani varhain, hän on\nlähestymässä Järvisuvantoa. Kun poika on sairaana vuoteessaan, on\nluonnollisesti isän tartuttava toimeen ja kiireen vilkkaa painuttava\nPystyjoki-yhtiön konttoriin, konsuli Behrin puheille.\n\nOskarin ensimmäinen aikomus on poiketa kotiin, Yrjöä tapaamaan. Mutta\nsitten tuo omituinen arkuus, joka ennenkin on pysyttänyt hänet poissa\npojan yliskamarista, saa taas hänessä vallan. Mitäpä tässä, kiireen\nollen, turhan tautta meloskelemaan yli tulvivan joen kotitalolle.\nParempi oijustaa suoraan jokisuuta kohti, kun kerran asia on selvä.\nEihän siinä pojan kanssa mitä neuvottelemista... ennemmin sitten\npalatessa, kun rahat on taskussa -- jos on.\n\nKonsuli Behr, Pystyjoki Oy:n mahtava johtaja, on kaiken aikaa aivan\nerikoisella mielenkiinnolla seuraillut Yrjön uittohommaa, onpa\nhän huomaamattomalla, mutta tehokkaalla tavalla sitä tukenutkin,\nvaatimalla täsmällistä tarkkuutta uittokaluston laatuun ja\nkuljetukseen nähden. Hän on joka hetki tarkoin selvillä, missä asti\ntukit ovat ja kuinka työ sujuu, ja hän tuntee iloa onnistumisesta\nsekä yhtiön että omasta puolestaan. Varsin hyvin hän myöskin tietää\nnuoren Suvannon onnettoman kohtalon ja Yrjön haavoittumisen.\n\n\"Ne ovat miehisiä miehiä, ne Koskipäät\", sanoo hän sahanhoitajalle.\n\"Pojassa on tarmoa ja isällä kokemusta ja taitoa. Ne laskevat kuin\nlaskevatkin Kiviojan kaikella kunnialla.\"\n\nJa tuon tuostakin konsulin kylmään sydämeen hiipii muisto omasta\npoikavainajastaan; on aivan kuin Yrjön rohkea työ virittäisi sen\nuuteen eloon. Hän pehmenee, vaipuu omaksi kummakseen haaveisiin ja\ntuntee suurta halua auttaa Koskipäitä heidän vaikeassa pulassaan.\nErään yllätyksen hän katsoo olevansa sekä oikeutettu että velvollinen\ntekemään Kiviojan ensimmäiselle laskijalle; mutta siitä hän on\nvisusti vaiti.\n\nKun huutokauppa lähenee päivä päivältä, eikä Koskipäästä kuulu\nketään, ei edes noutamaan sovittua uittosummaa, alkaa konsuli käydä\nlevottomaksi. Mitä siellä nyt on tapahtunut? Onko jotakin hullusti?\nAikovatko he lopultakin päästää Katosojan vasaran alle?\n\nJa kun Oskari, huutokauppa-aamuna vihdoin astuu konttoriin, tulee\nkonsuli aivan silminnähtävästi iloiseksi, nousee reippaasti\ntuoliltaan, paiskaa kättä kuin tutulle ja sanoo suoraa päätä:\n\n\"No, siinähän olette vihdoinkin.\"\n\n\"Sieltä ei päässyt ennemmin, kun pojasta ei nyt ole apua.\"\n\nTilinselvitys sujuu ilman vaikeuksia, mutta kun Oskari on\nkirjoittanut kuitin, kysyy konsuli omasta aloitteestaan:\n\n\"Ja tuletteko nyt tuolla summalla toimeen?\"\n\n\"Ei tulla\", vastaa Oskari lyhyesti. Hän tuntee konsulin, hän ei\nhukkaa sanoja, ei pyydä luottoa... Tietää se sen itsekin, jos haluaa\nolla tietävinään. Kummankin silmät tähtäävät tutkivasti toisiaan.\n\nJohtaja Behr mietiskelee hetken. Hänen edessään on ylpeä ja luja\nmies, joka on tehnyt yhtiölle useamman kuin yhden palveluksen. Se\nolisi nyt tuen tarpeessa. Ja mikä siinä, ettei sopisi auttaa... Kyllä\nne maksavat velkansa, ja onhan talo takeena... Näyttäisi se kenties\nhyvältä uloskin päin... Yhtiötä on monesti moitittu kylmyydestä.\n\nMutta sanaakaan ei konsuli sano, tarttuu vain verkkaisesti puhelimeen.\n\n\"Halloo! Lähettäkää auto tänne... Neljännestunnin kuluttua... Hyvä.\"\n\nSitten hän kääntyy Oskariin päin.\n\n\"Pääsette minun mukanani autossa takaisin.\"\n\nEi Oskarin kieli taivu muodollisiin kiitoksiin. Harmaat, älykkäät\nsilmät vain välähtävät ja otsan suoni paisuu. Hän ei liioin kysy\nmitään, sanoo vain yksikantaan:\n\n\"No se...\"\n\nOn vaikea ajatella perinpohjaisempaa muutosta kuin Suvannon isännässä\non tapahtunut hänen poikansa kuoleman jälkeen.\n\nUkkohan on ollut kuin vanha tervaskanto, jota ei myrsky muuta, eikä\nvaihteleva sää kuluta; mutta sellaisen kannon voi salama äkkiä\nmurskata.\n\nParissa päivässä on hänen vartalonsa näyttänyt painuvan köyrympään.\nPosket ovat valjut ja kuopalle vaipuneet, ja tummissa silmissä kiiluu\nkytevä hehku. Työt saavat jäädä. Hän vaeltaa hitain askelin paikasta\ntoiseen, löytämättä rauhaa, eikä keskustele muiden kuin vaimonsa\nkanssa.\n\nKoko talo on käynyt hiljaiseksi. Palvelusväki on pelonsekaisen\ntunteen vallassa. Piiat kuiskailevat toisilleen ja ihmettelevät: he\novat nähneet isännän tuntikausia viipyvän raamatun ääressä. --\n\nJa yksinäisinä hetkinään Suvanto itse tekee tiliä elämästään,\npunnitsee tekojaan ja toimiaan... Alituisesti hän muistelee poikaansa\nja miettii sitä, mitä on saanut kuulla Vilhon ja Yrjön viime\nkohtauksesta. Mitähän nuorten välillä oikeastaan on mahtanut tapahtua?\n\nHuutokauppa-päivä lähenee lähenemistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuutokauppa-päivän aamuna on Katosojan patruuna noussut varhain ja\npukeutunut parhaimpiinsa.\n\nTuossa merkillisessä miehessä ilmenee jälleen sama kevytmielisyyteen\nvivahtava ominaisuus, josta hän pelaajana on ollut niin tunnettu:\nkun kaikki on menetetty, jaksaa hän iloisesti alistua, näyttämättä\nmitään epätoivon merkkiä. Vaikka hän sairautensa takia on heikko,\ntahtoo hän nyt olla reipas ja iloinen. \"Maailma on vain pelihuone,\njosta tulee lähteä hymyillen ja velkansa maksaen\", se on hänen vanha\ntunnuslauseensa.\n\nJa tosiaan on hieno ja huoleton hymy hänen vanhoilla kasvoillaan, kun\nhän menee Sylvin huoneeseen.\n\nSylvi on huonovointinen, kalpea ja riutunut; hajamielisenä,\nharhailevin silmin hän tuijottaa eteensä, alituisia ajatuksiaan\nhautoen.\n\n\"Kas niin, tyttöseni\", sanoo patruuna iloisesti. \"Nyt on jännityksen\nja suunnitelmien aika päättynyt. Nyt on parasta heittäytyä kohtalon\nhuomaan ilman turhia huolia. Koetapa nyt näyttää pirteältä. Maailma\nei saa luulla, että Katosojan huutokauppa on samaa kuin hautajaiset.\"\n\nMelkein hämmästyneenä Sylvi katsoo isäänsä, joka siinä seisoo\nkuin viimeinen ritari, täysin _comme il faut_, himmeissä silmissä\nalistuvaisuuden uljas iloisuus. Mutta sitten hän pudistaa päätänsä\nväsyneesti.\n\n\"Voi isä, ihailen teitä... niinkuin ennen äitikin. Mutta minä en\njaksa. Pelkään voimieni loppuvan kesken. Sen vuoksi on kai parasta,\nettä pysyttelen huoneessani.\"\n\n\"Niinkuin tahdot, niinkun tahdot, ehkä se onkin sinulle helpompaa\",\nvastaa patruuna, taputtaen keveästi Sylviä olalle.\n\nSitten hän viheltäen lähtee omaa kamariaan kohti.\n\nMutta väkisinkin hän hätkähtää, huomatessaan Suvannon äijän seisovan\nkeskellä huonetta, vakaana, muuttuneena, murtuneena. Ja jotakin\nhämmästyksen tapaista on myöskin Suvannon painuneissa silmissä, kun\nhän näkee vainoamansa miehen noin hienona ja iloisena perikatoaan\nodottamassa. Suvannon isäntä se ensinnä ojentaa kätensä ja sanoo:\n\n\"Minulla on sinulle puhumista\".\n\n\"Tee hyvin ja paina puuta\", vastaa patruuna kohteliaasti kuin\nparhaimmalle ystävälleen.\n\n\"Olen aivan tähän päivään saakka odotellut velan suoritusta. Minusta\non ollut syytä odottaa, ja olen luullut, että tämä huutokauppa sillä\ntavoin ilman muuta jää. Mutta kun mitään ei ole kuulunut, läksin\ntietämään, että aiotaanko vasta täällä, itse tilaisuudessa...\"\n\n\"Ei tule mitään suorituksia, valitettavasti.\"\n\n\"Ja miksei?\"\n\n\"Senhän tiedät, minulla ei ole.\"\n\n\"Mutta sivulta... Minusta on näyttänyt...\"\n\n\"Se on erehdys. Minä olen kieltäytynyt kaikesta.\"\n\nSyntyy äänettömyys. Suvannon raskas katse tähtää miettiväisenä\nKatosojan patruunaa.\n\n\"Sitten ei huutokauppaa pidetäkään. Minä estän sen\", sanoo hän\nvihdoin.\n\n-- Mitähän hornan juonia sinulla taas on? -- välähtää Katosojan\naivoissa. Mutta hän on liian tarkka ihmistuntija sanoakseen sitä\njulki. Hän näkee vainoojansa kasvot surun ja tuskan uurtamina ja\npyytää hillitysti:\n\n\"Selitähän, mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Se on niin, että nämä saatavat ovat nyt minulle aivan tarpeettomia.\nJoutavat viipyä. Ehtiihän ne tuonnempana.\"\n\nPatruunan sydän sykähtää ja hän huudahtaa hätääntyneesti:\n\n\"Herran Jumala! Millä minä ne koskaan suoritan, kuoleva mies.\"\n\n\"Tottahan aika neuvon antaa... Siinä on vielä sekin, että sinä\nolit jo silloin hukkaan menevä mies, kun minä sinua autoin. Siihen\nauttamiseen liittyi omahyväisiä aikeita; niistä minä nyt olen saanut\nrangaistuksen. Ja saanut olet kai sinäkin, minkä lienet väärin\ntehnyt... On näinä viime päivinä käynyt minulle selväksi, että en\nminä lyötyä lyö.\"\n\nKatosojan patruuna on aina ollut sellainen, että vastoinkäymisessä\nhän on uljas ja iloinen, mutta myötätuulta hän ei kestä vaan käy\nheikoksi. Nytkin hän tavattomasti hätääntyy. Kyyneleitä kihoo hänen\nvanhoihin silmiinsä. Jäsenet alkavat vavista, eikä hän tiedä, mitä\ntekisi tai sanoisi. Hän nousee. Täytyy toki jollakin tyynnyttää tämä\nhermostus. Hän astuu kaapilleen, ottaa sieltä lasit ja pullon, jonka\nhän varta vasten on huutokauppatilaisuuteen säästänyt, ja asettaa ne\nSuvannon eteen.\n\nTämä antaa kaiken rauhassa tapahtua, mutta nostaa sitten verkkaisesti\nsyrjään oman lasinsa ja sanoo:\n\n\"Anna olla.\"\n\nSyntyy pitkä, kiusaava äänettömyys.\n\n\"En minä rahan puolesta... Mutta saisit sinä minulle sanoa, minkä\ntautta niitä suorituksia ei tullut. Minä luulin sen metsähomman\nonnistuneen ja olleen sitä varten.\"\n\nPatruunan otsa synkkenee.\n\n\"Nuorten välille lienee tullut jotakin.\"\n\n\"Juuri siksihän minä tätä peräilen. Tässä on jotakin, jota minä en\nymmärrä. Ymmärtänetkö sinä?\"\n\n\"Sylvi on minulle kertonut\", vastaa patruuna. \"Eikä siinä ole mitään\nsellaista, ettet sinäkin saisi sitä kuulla.\"\n\nJa nyt alkaa patruuna kertoa. Hän tekee Suvannolle tyynesti selkoa\nkaikesta siitä, mitä on saanut kuulla tyttäreltään. Hän kertoo,\nkuinka hän on yrittänyt muuttaa Sylvin mielipidettä ja kuinka hän\nsitten, siinä onnistumatta, muistaen aikaisempia tapauksia, on\npäättänyt jättää kaikki kohtalon haltuun.\n\n\"Ja nyt lienee sinulle selvää, etten minä voi hyväksyä sivullisten\nsuorituksia, kävi miten tahansa.\"\n\nSuvannon isäntä ei sano ainoatakaan sanaa. Hän istuu liikkumattomana\nja tuijottaa suoraan eteensä oudosti kytevillä silmillään. Pitkiä\nhetkiä kuluu. Sitten hän nousee ja ojentaa kätensä.\n\n\"Se on sillä tavalla, että minun on nyt asia Koskipäähän.\"\n\nKoskipäässä ei huutokauppa-päivänä ole ollut mitään erityisempää\njännitystä. Oskari on uitossa. Yrjö on lojunut kamarissaan\nsynkissä mietteissä. Ja Aliina hyörii jokapäiväisissä askareissaan\nalakuloisena ja huokaillen.\n\nKun sitten piika ikkunasta näkee Suvannon tulevan verkkaisin askelin\npihan yli, säikähtää hän kuin kummitusta.\n\n\"Herra siunaa! Vanha Suvanto! Mitä se täältä hakee?\"\n\nEmäntä valahtaa valkeaksi ja jäykistyy alalleen. Vielä silloin\nkun Suvanto jo astuu sisään, ovat hänen silmänsä pelästyksestä\nlaajentuneina.\n\nMutta Suvanto tervehtää hiljaa, astuu rauhallisesti luo ja ojentaa\nkätensä.\n\n\"Sano sinä, Aliina, pojallesi, että menisi hetimiten Katosojaan...\nKoettaisi korjata, mitä korjattavissa on... Ja että nöyryyttäisi\nmielensä, jos lie ylpeyttä... Sano vielä, ettei siellä ole\nhuutokauppaa... ja että kosto on yksin Herran.\"\n\nHämmentyneenä, pelon ja hämärän liikutuksen vaiheilla Aliina\ntuijottaa Suvannon riutuneita kasvoja ja painuneita, raskasilmeisiä\nsilmiä. Hän ei tiedä, mitä tehdä tai sanoa. Mutta kun hän huomaa\ntoisen aikovan lähteä, saa hän kuitenkin lausuneeksi:\n\n\"Etkö sinä istumaan?\"\n\n\"En minä nyt. Hyvästi.\"\n\nIkkunan läpi Aliina vielä katsoo Suvannon perään. Murtuneempaa miestä\nei hän tiedä nähneensä.\n\nMutta vanhan Suvannon merkillinen käynti tekee Yrjöön syvän\nvaikutuksen.\n\n\"Ei ole huutokauppaa.\" Suvanto on siis peruuttanut sen, sopinut\npatruunan kanssa. On selvää, että Vilhon hukkuminen on siihen\nvaikuttanut.\n\n\"Korjaisi mitä on korjattavissa.\" Tietääkö siis Suvanto? Onko hän\nollut mukana houkuttelemassa Sylviä tuohon lupaukseen? Vai onko\npatruuna, onko setä kertonut, heidän sopiessaan Suvannon kanssa\nhuutokaupan jättämisestä?\n\n\"Että nöyryyttäisi mielensä.\" Mihin on tuo surun murtama mies sillä\ntähdännyt? Epäilemättä siihen, ettei Yrjö nyt, kun hänen vaikean\ntyönsä tulokset on hyljätty, kun hänen luja luottamuksensa on\npetetty, paaduttaisi sydäntään ja katkeralla ylpeydellä kostaisi\nSylville hänen heikkouttaan. Kostaisi, jättämällä kaikki silleen,\nantamalla asioiden kulkea omia teitään kuten vanha Suvanto kostossaan\noli aikonut tehdä. Ettei Yrjö vieraantumisella rankaisisi uuvuksiin\najettua Sylviä hänen hetkellisestä heikkoudestaan, vaan nöyryyttäisi\nmielensä ja koettaisi lähestyä häntä, korjata kaikki, \"sillä kosto\nkuuluu Herralle\".\n\nMitä syvemmälle Yrjö pohtii näitä asioita, sitä ankarampi liikutus\nalkaa hersyä hänen sydämessään. Onhan Vilhon ja vanhan Suvannon\nomakin kohtalo elävänä esimerkkinä siitä, mihin väkivaltaisuus ja\nylpeä kostonjano johtavat. Ja varmaan on vanhan Suvannon sydämessä\ntäytynyt tapahtua aivan järkyttävä muutos, ennenkuin hän on\nsaattanut siinä määrin nöyrtyä, että on lähtenyt tänne, Koskipäähän,\nvihamiestensä ja vastustajiensa eteen, sanomaan näitä sanoja.\n\nJa nyt Yrjö herää kuin jostakin masennuksen horteesta. Tarmo\nsähköistää jälleen hänen sydämensä, ja miltei ihmetellen hän tutkii\nomaa sieluaan. Vain tautia ja turtumusta on ollut tämä synkkyys.\nJos hän on jaksanut uurastaa läpi talven, jos hänen siveellinen\nvoimansa on kyennyt kilpistämään Vilhon alhaiset viittailut, miksi\nsitten antautua nyt, kun on kysymyksessä vain ikävän saartaman tytön\nhetkellinen heikkous. Missä onkaan nyt piileksinyt hänen nuorekas\nuskonsa elämään. Ei, toimeen on hänen jälleen tartuttava ja uljaasti,\nsatunnaisuuksista välittämättä siirrettävä elämä oikeille raiteilleen.\n\nJa reippaasti hän nousee ja pukeutuu lähteäkseen Katosojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt ovat myöskin konsuli Behr ja Oskari Koskipää ehtineet\nKatosojaan ja istuvat patruunan huoneessa keskustellen.\n\nOskari aprikoi kyllä mielessään, että hänen olisi oikeastaan mentävä\npoikaansa puhuttelemaan, mutta ei saa kuitenkaan sitä tehdyksi\nkonsulin takia. Ja mitä, pianhan huutokauppa alkaa. Silloin hän kyllä\ntapaa Yrjön ja ehtii selittää asiat, minkä niissä selittämistä on.\n\nKatosojan patruuna kertoo hyvin avomielisesti Suvannon äijän\nkäynnistä ja antaa kautta rantain ymmärtää, millä tavoin nuorten\nvälit ovat rikkoutuneet.\n\n\"Siis ei tule huutokauppaa, ei suoriteta maksuja, ei vietetä\nkihlajaisia\", sanoo konsuli ihmeissään. \"Mutta huutajia saapuu kyllä\nkello kahdeksitoista, vai kuinka?\"\n\n\"Luultavasti. Mutta heille ilmoitetaan, että 'väliintulleen maksun\ntakia peruutetaan' ja niin edelleen, konsulihan tietää. Muuta ei\nliene tehtävissä.\"\n\n\"Kuulkaahan, patruuna, tämä ei minusta tunnu ollenkaan hyvältä. Olisi\nparempi, että tapahtuisi huutokauppa ja tulisi kihlajaiset. Tässä on\nliian paljon ihmeellistä. Ei tosielämä tapaa olla näin konstikasta.\"\n\n\"Asian kululle ei kumminkaan mitään mahda\".\n\nSyntyy hiljaisuus. Oskari, joka patruunan kosketellessa nuorten\nvälejä on hätkähtänyt ja huutokaupan raukenemisen johdosta painunut\nentistä totisemmaksi, nousee nyt mitään virkkamatta ja astuu ulos.\nHänestä tuntuu täällä olo nyt tarpeettomalta; joka tapauksessa hänen\npitää käydä heti Yrjön mieltä kuulemassa.\n\nPortilla hän kuitenkin pysähtyy ja miettii pitkän aikaa. Sitten hän\nkääntyy ja astuu vakain askelin Sylvin kamaria kohti.\n\nMasentunut, suruun vaipunut Sylvi olisi mieluummin nähnyt kenet\ntahansa edessään kuin Yrjön isän, jota hän aikaisemminkin aina on\narkonut ja ikäänkuin pelännyt. Hän kimmahtaa tuoliltaan, hänen\nsuurissa silmissään on eräänlainen kauhistus, ja kelmeitten kasvojen\nväri vaalenee vieläkin.\n\nOskari huomaa sen ja tapailee keveätä äänensävyä.\n\n\"No, Sylvi, huutokauppaa ei sitten olekaan.\"\n\nSylvin katse painuu ja vapisevat huulet kuiskaavat:\n\n\"Ei.\"\n\nOn hiljaista.\n\n\"Kuulin isältäsi, että teillä on jotakin Yrjön kanssa\", sanoo Oskari\nhämillään. \"Ajattelin mennä sitä Yrjöltä tietämään, mutta kuulosti\nsiltä, että se on lähtöisin sinun puoleltasi.\"\n\nTuskaisin silmin Sylvi tuijottaa Oskariin kuin tuomariinsa, ja\njäsenet alkavat vavista. Kuluu tuokio. Tyttö parka ei kuitenkaan osaa\nmitään vastata, vaan lyyhistyy tuolilleen ja alkaa itkeä.\n\n\"Älä sinä pidä minua kovana. Mutta kyllä tämä nyt on sellainen asia,\nettä sinun täytyy koettaa hillitä itseäsi.\"\n\nJokin voima tuntuu säteilevän Oskarista Sylviin. Nyyhkytykset\nlakkaavat. Tyttö rauhoittuu vähitellen ja sanoo sitten hiljaa, mutta\nniin epätoivossa kuin maailman onnettomuus saisi selityksen hänen\nsanoistaan!\n\n\"Vilho Suvanto lupasi avata Yrjölle uittoväylän, jos... jos minä en\nkoskaan menisi naimisiin...\"\n\n\"No eipä nyt enää ole juonilla rajaa\", pääsee Oskarilta siveellisen\nsuuttumuksen vallassa.\n\nSylvi tuskin kuulee näitä sanoja; hän jatkaa kaukaisena, itsekseen:\n\n\"Ja minä vannoin sen.\"\n\nOskari on selvästi hämmästynyt tuosta tunnustuksesta.\n\n-- Joutavaa, lapsekasta, -- pyörii hänen kielellään, mutta hän\nymmärtää toki vaieta ja mietiskelee pitkän aikaa eteensä tuijotellen.\n\n\"Lupasi avata väylän\", aloittaa hän vihdoin verkkaisesti. \"Ja jos hän\nniin tekee, sillä nimenomaisella _ehdolla_, sinä sitten...\"\n\n\"Niin, setä.\"\n\nNyt nostaa Oskari päänsä ja katsoo tyttöön älykkäillä silmillään.\n\n\"Mutta sitä ehtoa hän ei ole täyttänyt. Väylän avasin minä.\"\n\nÄänen lujuus saa Sylvin säpsähtämään. Seuraavana hetkenä hän\nkuitenkin kuiskaa kauhuissaan:\n\n\"Mutta hänhän on kuollut.\"\n\n\"Asiallista puolta se ei kuitenkaan muuta\", sanoo Oskari pehmeämmin.\n\"Väylä kuului meille, vaikka nuori Suvanto oli mennyt sen\nrikollisesti tukkimaan. Ei sen avaamiseen hänen lupaansa tarvittu.\"\n\nJotain tällaista on isäkin Sylville selitellyt, ja nyt Yrjön isä sen\nvahvistaa. Mutta Sylville tällainen asian ratkaisu tuottaa viiltävää\nkipua. Epätoivo ja itsesyytösten tulva kohottaa taas kyyneleitä\nsilmiin. Hänen menettelynsä on ollut tuiki tarpeeton, se on ollut\nvain raskas petos Yrjöä kohtaan... Vihdoin jonkinlainen puolustushalu\nsaa hänessä vallan, ja hän sanoo alakuloisesti:\n\n\"Luulin Yrjön olevan hukassa ja halusin pelastaa hänet.\"\n\n\"Niin, olet tullut luvanneeksi toiselle jotakin, ehdolla, jota toinen\nei ole täyttänyt eikä olisi voinut täyttää\", huomauttaa Oskari\ntyynesti. \"Ja kuitenkin haluat pysyä lupauksessasi.\"\n\nMutta kun Sylvi, josta tämä kaikki on sekavaa ja tuskallista, ei\nvastaa mitään, jatkaa Oskari edelleen:\n\n\"Ei sellainen lupaus ketään sido... Sehän on samaa kuin sopisit\nkellon vaihdosta jonkun kanssa, ja vaikka sitten kävisi selville,\nettei toisella kelloa olekaan, niin sinä vaan väkisinkin haluaisit\nantaa omasi.\"\n\nJotakin hämärää valoa virtaa Sylvin sieluun. Sitten raju puistatus\nkiitää läpi hänen ruumiinsa, ja hän kätkee kasvot käsiinsä ja sanoo\nviiltävässä epätoivossa:\n\n\"Kaikki, mitä teen, osuu väärään, setä... Minulla ei ole oikean ja\nväärän vaistoa. Omatuntoni ei kai ole puhdas... Mutta silloin...\nsilloinhan kuitenkin on parempi, että Yrjö on päässyt minusta.\"\n\nJa taas seuraa nyyhkytys, mutta nyt kyyneletön, äänetön, ikäänkuin\nsisäänpäin kääntynyt. Kuluu tuokio. Sitten Sylvi luo Oskariin\nsilmänsä, joiden ripsissä kosteus kimaltelee.\n\nOskari on ymmällä, räpyttelee silmiään. Sylvin surumielinen, puhdas\nkauneus suorastaan hämmästyttää häntä, ja outo hellyys tulvii\nsydämeen. Miltei tekisi mieli silittää tuota pientä päätä, mutta hän\npidättyy siitä kuitenkin ja sanoo epäröiden:\n\n\"Se on ihminen niin kumma tuossa vaiheessaan, lie sen itsekukin\nkohdaltaan kokenut... Sanoisin minä sinulle kuitenkin, että älä\nsinä tyhjästä tee syytä itsellesi äläkä asetu poikkiteloin elämäsi\neteen... Siitä et selviä yksinäsi kärsimällä, vaikka miten tahtoisit.\"\n\nHetken Oskari vielä seisoo epäröiden paikallaan. Sitten hän astuu\nluo, puristaa kömpelösti ja ujosti Sylvin kättä, nyökäyttää päätä,\nkoettaa hymyilläkin, ja rientää sitten pois, jättäen tytön yksikseen.\n\nTähän aikaan on Yrjö juuri nousemassa Katosojan portaita, ja\nnyt tapahtuu, että isä ja poika kohtaavat toisensa juuri näillä\nportailla. Ilo ja hämmästys on molemmin puolinen.\n\n\"Ka\", sanoo Oskari lauhasti, ojentaen kätensä.\n\nYrjö tarttuu käteen ja punastuu huomattavasti.\n\n\"Mene nyt Sylvin luo\", kehoittaa isä vakavasti ja lähtee kävelemään.\n\nYrjö katsoo hänen peräänsä, on kummissaan, epäröi, mutta rientää\nsitten pamppailevin sydämin Sylvin huoneen ovelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset, joille on ilmoitettu huutokaupan peruutuksesta, alkavat jo\nolla vähissä, kun Sylvi ja Yrjö vihdoinkin, pitkän ajan perästä,\ntulevat Sylvin kamarista ja menevät patruunan huoneeseen.\n\nSiellä on vieraita, vanha nimismies, tohtori, pari kirkonkylän\nisäntää, konsuli Behr. Lasit höyryilevät pöydällä.\n\nNuoret astuvat patruunan eteen käsi kädessä. Tytön vielä kalvakoilla\nposkilla punertaa vienosti, ja silmät säteilevät kuin tähtien valo:\nnuorukainen on vakaa, oudon liikutuksen vaalentama.\n\nKatosojan patruuna, tämä merkillinen mies, joka on vastoinkäymisessä\niloinen, mutta onnessa heikko katsoo heitä, ei kykene sanomaan\nmitään, kasvot vain nytkähtelevät. Vavahtelevin käsin hän tarttuu\nlastensa käsiin ja liittää ne yhteen, kaikki neljä.\n\n\"No peijakas\", huudahtaa vanha, leikkisä nimismies. \"Kihlajaisethan\ntäällä on, eikä mitään huutokauppaa. Mutta saman tekevä. Kauppa kun\nkauppa. Missä se nuijamies on? Paukauta kiinni.\"\n\nJa niin paukahtaa kuin paukahtaakin huutokauppa-nuija pöytään,\nvapauttavasti, iloa ja onnentuntua herättäen -- aivan toisin kuin\nvielä muutama tunti sitten oli odotettu.\n\nKun sitten asiaan kuuluvat tervehdykset ja onnentoivotukset on\nsuoritettu, sanoo konsuli Behr:\n\n\"Minulla on yhtiön edustajana vielä muuan toimitus tehtävänä, joka\nmielestäni varsin hyvin sopii tähän tilaisuuteen. Kuten herrat\ntietävät, on Kivioja tänä keväänä ensi kertaa menestyksellisesti\nlaskettu. Työ ei tosin vielä ole loppuun suoritettu, mutta jo nyt\nvoi sanoa sen täydelleen onnistuvan. Se reipas työ on erinomaisen\ntärkeä ja merkityksellinen. Hyvin huomattavassa määrin se kohottaa\nsyrjäseutujen metsien hintaa ja avaa uusia mahdollisuuksia niin hyvin\npuiden omistajille kuin niiden ostajillekin. Siitä syystä on yhtiömme\npäättänyt lahjoittaa pienen muiston sille miehelle, jolla on suurin\nansio tässä vaikeassa uitossa.\"\n\nTämän sanottuaan hän ojentaa komean kultakellon perineen Yrjölle.\nKuuluu eläköön-huutoja, onnentoivotuksia ja uteliaita kysymyksiä;\nYrjö saa tehdä selkoa talvisen ponnistelunsa vaiheista.\n\nMutta siihen ei meillä enää ole syytä puuttua. Lopetamme tähän\nkertomuksen Sylvin ja Yrjön rakkaudesta, Järvikylän elämästä, ja\npyörteestä, joka meuruaa yhtä himokkaana kuin silloinkin, kun se,\nnieli Suvannon onnettoman pojan syvyyksiinsä, kuljettaen hänet\npahasti runneltuna ruumiina miltei kotinsa kynnykselle.\n\n\n\n"]