Hänen armonsa testamentti

HÄNEN ARMONSA TESTAMENTTI

Kirj.

Hjalmar Bergman

Suomentanut

Toini Kalima

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

SISÄLLYS:

I. Tuomiorovastin rouva antaa tiedon tulostaan, ja hänen

      armonsa paroni kutsuu luokseen lakimiehen.
  II. Hänen armonsa paroni nauttii päivällistä ja laatii testamentin.
 III. Lapset lähtevät Tanningen majaan.
  IV. Patruuna Siedel ja hänen vieraansa. Rouva Enberg puhuu
      järkeä hänen armolleen paronille.
   V. Tuomiorovastin rouva saapuu. Ensimäinen ottelu.
  VI. Syntymäpäivä. Toinen ottelu. Blenda kuuntelee ovella.
 VII. Tuomiorovastin rouva tekee matkan kirkkoon ja saa innoitusta.
      Kolmas ottelu.

VIII. Per ja Blenda.

IX. Hänen armonsa pelaa écartéta. Neljäs ottelu.

X. Hänen armonsa paroni panee toimeen kuulustelun.

XI. Jakob ja Blenda.

XII. Viides ottelu, joka samalla on viimeinen.

I.

TUOMIOROVASTIN ROUVA ANTAA TIEDON TULOSTAAN, JA HÄNEN ARMONSA PARONI

KUTSUU LUOKSEEN LAKIMIEHEN.

Rogershusin pääoven yläpuolella oleva kello löi kaksi Palvelijain siipirakennuksen salissa istuivat Vickberg, Johnsson ja Toni pelaamassa viiraa. Rouva Enberg istui ikkunakomerossa kutoen sukkaa Jakobille, joka oli hirveä kuluttamaan vaatteita. Pojan ei sopinut käydä paljain jaloin. Hän oli täyttänyt yhdeksäntoista, ja Blenda...

Niin, kuinka vanha Blenda olikaan? Ei kuuttatoista, mutta tuskin alle viidentoista. Neljätoista vuotta sitten juhannuspäivänä oli Blenda tullut Rogershusiin. Silloin hän taisi olla noin puolentoista vuoden vanha. Paroni tosin väitti hänen olleen vain puolen vuoden ikäisen, mutta sen täytyi johtua jostakin omituisesta erehdyksestä.

Rouva Enberg hymyili vähän ilkeämielisesti, kun hän ajatteli paronin erehdystä. Niin, niin, sillä tavoin käy, kun on kevytmielinen. Sellaisia erehdyksiä sattuu. Hänen armonsa tapana oli sanoa: Kuka on Jakobin isä, sitä en mene sanomaan, mutta äiti on rouva Enberg...

No niin, helppoa on kyllä olla ilkeäkielinen, kun on toisista puhe. Ja hänen armollaan oli tietysti täysi oikeus laskea leikkiä. Mutta jos vain häneltä, rouva Enbergiltä, tultaisiin kysymään ketkä Blendan vanhemmat ovat, niin hän ei voisi todellakaan antaa tietoja kummastakaan, ei isästä eikä äidistä.

Oli miten oli, Herra noita vekaroita suojelkoon. Kun Hän kerran oli antanut heille elämän, ja jos Hänen tarkoituksensa oli, että Blenda ja Jakob eläisivät tässä maailmassa – niin eihän muiden silloin sopinut tehdä pilaa Hänen tahdostaan. Lovisa Enbergistä hänen armonsa kyllä sai laskea leikkiä niin paljon kuin häntä halutti. Hänellä, Lovisalla, oli puhdas omatunto, hän tiesi rakastaneensa vain kahta miestä. Kuinka monta naista oli paroni rakastanut? Ja oliko rakastanut yhtä kerrallaan vai monta yhtaikaa? No, hänen armollaan oli täysi vapaus.

Mutta Lovisa Enberg oli rakastanut yhtä kerrallaan. Komministeri Enbergiä hän oli rakastanut niinkuin rakastetaan laillista aviopuolisoa. Eikä kukaan ihminen voi olla uskollisempi kuin mitä hän oli avioliitossaan ollut. Enberg olikin ollut niin voimakas personallisuus. Mutta kivulloinen, hyvin kivulloinen. Tonilla oli koko lailla vahvempi terveys, vaikka hän oli luonteeltaan niin suljettu, tunteellinen, melkein naisellinen.

Toni oli tullut Rogershusiin kolme vuotta komministerin kuoleman jälkeen. Rouva Enberg mieltyi häneen heti kovasti. Toni oli hyvin merkillinen ihminen. Rouva Enberg ei olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka Toni ei olisi ollutkaan katolilainen. Mutta katolilainen hän oli, vieläpä hyvin innokas. Hän olisi tahtonut kasvattaa Jakobin omaan uskoonsa. Mutta onneksi hänellä ei ollut mitään valtaa viattomaan lapseen. Jakobista – katolilainen! Komministeri Enbergin lesken pojasta – katolilainen! Ei, hän oli toki selvillä, mihin miehen muisto velvoittaa.

Mitä lajia kristittyjä Jakob oikeastaan oli, ei ollut helppo sanoa. Haaveksija hän oli. Ja sitten hän ei tahtonut tehdä mitään hyödyllistä, juoksi vain Blendan kintereillä.

Kello oli lyönyt kaksi Rogershusin pääoven yläpuolella. Vickberg otti esiin taskustaan hopeanauriinsa ja laski sen pöydälle.

Johnsson pyyhkäisi kädellään portterivaahtoa huuliltaan ja honotti:

– Veli Vickberg? Vieläkö siellä nukutaan?

– Vielä nukutaan kaksikymmentäseitsemän minuttia.

Pelikäskyt sanottiin, pelaajien äänessä ei ollut havaittavissa innosta tahi jännityksestä merkkiäkään. Herrat tunsivat toisensa perinpohjin. Johnssonin ovela hyväntahtoisuus ei ollut enempää kuin Tonin rohkeat käskytkään omiaan lisäämään jännitystä.

Vickberg kääntyi naispuoliseen naapuriinsa sanoen.

– Voitteko, rouva Enberg, ymmärtää, minkätähden Tonilla on niin huono onni pelissä? Eikä hänellä kuulu rakkaudessakaan olevan onnea.

Tämän tuli olla pisteliästä, ja Johnsson tirskui ääneen portterimukin suojassa. Mutta edellämainitut pisteliäät sanat oli lausuttu liian usein kahdenkymmenen pitkän vuoden kuluessa, joten niiden kirpeys oli ehtinyt haihtua. Rouva Enberg pisti sukan koriin, tarttui lujasti pöytään ja nousi varovasti seisomaan naksahteleville jaloilleen.

– Nyt lähden ottamaan viilivadin. Älkää viivytelkö, Vickberg.

– Katsokaa, että viini on kylmää, rouva Enberg. Eilen hänen armonsa väitti, että viinissä olisi voinut keittää krapuja.

Rouva Enberg ei vastannut näihin ärsyttäviin sanoihin. Hän silitti vatsaansa hitaasti, raskaalla kädellä, ja läksi huoneesta.

Herrat jatkoivat peliään kärpästen likaamilla korteilla. Herra Vickbergin kello oli 2,15, ja oli siis vielä neljännestunti aikaa ennenkuin hänen tuli avata kevyin käsin yömyssyn nauhat isännän leuan alta.

Raskaat ajoneuvot rämisivät lehtikujassa ja pysähtyivät sinne, missä tie haarautuu ulkohuonerakennuksille ja pehtorin asunnolle.

Rouva Enberg huusi ikkunasta sisään:

– Vickberg! Vickberg! Posti.

– Vain silmänräpäys, hyvät herrat!

Vickberg jätti korttinsa ja tuli ikkunaan. Rouva Enberg ja Lars tarkastivat kastanjan varjossa postilaukun sisällön. Lars tallusteli ikkunan luokse.

– No, kyllä nyt herra Vickberg saa uskoa, että vieraita on tulossa. Tässä on kirje Vickbergille ja tässä hänen armolleen. Sukulaisilta ne ovat, sillä kummassakin on lakassa meikäläinen koirankuono.

Hovimestari ei katsonut tarpeelliseksi oikaista Larsin törkeää vaakunatieteellistä virhettä. Hän otti molemmat kirjeet, vertasi toisiinsa käsialat ja sinetit, avasi sen, joka oli osoitettu hänelle itselleen, ja luki:

    Hovimestari Anders Vickberg!

    Tuomiorovastin leskirouva Julia Hyltenius pyytää ilmoittaa
    hovimestarille, että Hänen armonsa saapuu – jos Jumala suo
    – tämän kuun 20:ntenä kello 6,45 iltapäivällä kaupungin
    rautatieasemalle. Hovimestarin tulisi niin muodoin huolehtia
    siitä, että hevoset ovat vastassa. Hänen armonsa toivoo, että
    hänelle itselleen ja neiti Siedelille varataan keltainen
    salonki ja sen viereiset kolme huonetta. Nämä on siis pari
    päivää aikaisemmin perinpohjin puhdistettava, tuuletettava ja
    lämmitettävä. Koirat, Phylaxia lukuunottamatta, ovat pantavat
    kiinni, eikä yksikään härkä saa kulkea laitumella Hänen
    armonsa oleskellessa Rogershusissa. Korkeimman siunausta anoen
    hovimestarille hänelle suosiollinen

                                        Julia Hyltenius,

    omaa sukuaan vapaaherratar Bernhusen de Sars, Sara Siedelin
    kautta.

    P.S.

    Hänen Armolleen Paronille on samalla ilmoitettu Hänen Armonsa
    tuomiorovastinrouvan saapumisesta. Jos siellä sattuisi
    olemaan erikoisen vihainen härkä, on se siirrettävä johonkin
    ulkokartanoista.

                                                Sama.

Vickberg kohotti kulmiaan, antoi niiden tasoittua, rypisti ne kokoon ja siristi silmiään, niin että harmaankeltaiset silmät vain aivan vähäsen pilkistivät näkyviin syvistä kuopistaan. Kuka hyvänsä olisi voinut huomata hovimestarin mieheksi, jonka hartioilla oli raskas edesvastuu.

Mutta hän ryhtyi ripeästi toimeen. Hän otti hopeanauriinsa pöydältä, ja Johnssonin yrittäessä uteliaisuudesta vallan loistaen häntä pidättää kohautti hän valittavasti olkapäitään ja virkkoi hillityllä äänellä:

– On tosiaan tapahtunut jotain, hyvät herrat.

Hän poistui huoneesta arvokkain, mutta nopein askelin. Nähdessään rouva Enbergin lihavana ja punakkana ja laiskana istuvan penkillä kastanjan siimeksessä pudisti hän kärsimättömästi päätään.

– Joutukaa, hyvä ihminen! Kahden minuutin kuluttua lyö kello puoli. Pitääkö hänen armonsa suuttua edeltäpäin.

– Paras että itsekin joudutte! Viilivati on porstuassa.

Ohuet, säärystimien puristamat jalat läksivät kapuamaan korkeita kiviportaita. Minuuttiviisari oli peloittavan lähellä puolta. Ja hovimestarilla oli ilkeä tunne siinä osassa selkää, joka kolme eri kertaa oli joutunut läheiseen kosketukseen herra paronin saappaiden kanssa.

Kellarimaisen kylmästä, pimeästä eteisestä hän löysi tarjottimen. Hän asetti sen tottuneesti oikean käden sormenpäille ja nousi kiireesti hänen armonsa makuuhuoneeseen vieviä ahtaita kierreportaita. Hän oli jo rauhallisempi. Vaikka hän totta puhuen ei ollut koskaan ennen ollut niin vähällä myöhästyä. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli asettanut yöpöydälle joka päivä tarjottimen, jolla oli viilivati, puutarhamansikoita ja jäällä jäähdytettyä Jonannisberger Schlossia, ja alkanut irroittaa yömyssyn nauhoja.

Kello löi.

Hän avasi ja sulki äänettömästi tapettioven ja liikkui haparoiden puolipimeässä huoneessa, auringon sokaisema kun oli. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja huonetta valaisi heikko naurisöljyliekki himmeän, vihreän kuvun lävitse. Hovimestari pysähtyi vuodekomeron valkean sääskiverkon eteen ja pidätti henkeään. Oikein! Kuului heikosti lyhyitä, nikottavia kuorsauksia. No, Jumalan kiitos!

Rauhallisesti kuin lapsi, tietämättä mitään ajan pikaisesta, armottomasta kulusta nukkui herra Roger Gustav Adolf Abraham Bernhusen de Sars, ruotsalainen vapaaherra, saksalais-roomalainen valtavapaaherra, entinen ratsumestari ja nimellinen kamariherra, Rogershusin sukukartanon, Björkenäsin, Klockebergan y.m tilojen haltija Kuninkaall. Pohjantähden ritariston komendööri, Kuninkaall. Kalpatähdistön ritari.

Vickberg avasi yömyssyn nauhat. Kun valkea päähine poistettiin, katosi hänen armonsa ulkomuodosta jossain määrin lapsellisuus. Sinipunervat posket päättyivät isoihin, veltosti riippuviin korviin, loivan kalteva otsa muuttui ilman jyrkkää rajaa kaljupääksi. Pieni, musta, terävä silmä pisti esiin vahvasti käyrän nenän kummaltakin puolen.

Hänen armonsa nousi hitaasti vuoteeseensa istualleen. Hovimestari asetti tarjottimen hänen eteensä, ja paroni söi äänettömyyden vallitessa nopeasti ensin viilin, hyvin sokeroituna ja inkiväärin höystämänä, sitten puutarhamansikat. Lopuksi hän tyhjensi lasin yhdellä kertaa.

– No, Vickberg, missä meillä on nuuska?

Hovimestari otti rasiansa esiin, ainoan, mitä hänen armonsa halusi käyttää. Vickberg oli nimittäin voittamaton nuuskantuntija.

– Prosit – pro – tshitshisit, Vickberg. Jopa on hankkinut hemmetin hyvää nuuskaa. Minä en vaan voi käsittää, miten helkkarissa kellään on varaa näin hienoon nuuskaan, mitä?

Vickbergillä oli täysi työ vetää saappaat paronin jalkaan. Ja suorittaessaan kamaripalvelijan askareitaan hän pohti mielessään, kuinka voisi mahdollisimman varovasti antaa paronille tiedon tuomiorovastin rouvan kirjeestä.

Paroni raapi päätään.

– Hemmetin merkillistä, että kalloa voi kutkuttaa, vaikka ei ole tukkaakaan, mitä? Onko Vickberg tuntenut sellaista? No niin, Vickbergillähän on tekotukka. Vickberg on varakas mies.

– Keppi!

Hovimestari antoi kepin ja lausui toivomuksen, että uni on tehnyt hänen armolleen hyvää. Paroni tarttui lujalla otteella sängyn pylvääseen ja kepin kahvaan ja nousi hitaasti. Leveä, lyhyt, neliskulmainen yläruumis kohosi tuuma tuumalta, peloittavien ilmeiden vaihtuessa kasvoilla. Paronilla oli harvinaisen pitkät jalat. Hän ravisteli niitä, ensin toista, sitten toista, nipisti laihoja reisiään ja läksi varovasti astumaan työhuoneeseensa. Vickberg seurasi. Kulkiessaan korkean, pronssikehyksisen peilin ohitse hän otti muutaman vaappuvan tanssi-askeleen ja irvisteli kuvalleen.

– Hyi saakeli, että pitikin tulla näin rumaksi ennen kuolemaansa. Olisipa Ulla näkemässä. Katsopas, Vickberg! Katso millaiset jalat! Vie pois tämä kummitus, muuten tulen pahoinvoivaksi.

Vickberg kietoi kätensä herransa vyötäisille ja kuljetti hänet kirjoituspöydän ääreen. Hän työnsi nopein elein kirjeen sanomalehtien alle. Hänen armoaan oli vähitellen valmistettava.

– Miten vanha minä olenkaan? Kuusikymmentäneljä, mitä?

– Hänen armonsa täyttää kuusikymmentäviisi –

– Sanotko kuusikymmentäviisi? Niin, aivan oikein. Kuusikymmentäviisi. – Hän työnsi otsansa lujasti oikean käden peukalon Ja etusormen väliin. Sanohan, hyvä ystä... Kuusikymmentäviisikö? Onko se olevinaan paljon vai vähän.

– Siltä väliltä, herra paroni.

– Vai niin? Jaaha. Minun on totisesti vähän vaikea päästä siitä selville. Minä nukunkin niin hemmetinmoisesti – – No, mitä Vickbergillä on esitettävänä?

Vickberg mietti. Hän otti liivintaskustaan esiin pienen, siron muistiinpanovihkosen, irroitti lyijykynän, kastoi sen kärkeä.

– Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä tätä kuuta on hänen armonsa syntymäpäivä. Kun kahdentenakymmenentenä toisena sattuu olemaan lauantaipäivä, lienee soveliainta päästää väki vapaaksi kello kahdeltatoista ja panna toimeen yleinen tarjoilu, johon kuuluisi olutta, kahvia ja voileipiä –

Paronin pienet kekälesilmät säihkyivät vihaisesti.

– Olutta ja kahvia ja voileipiä, mitä? Eikö vielä lihalientä, kalaa ja paistia, mitä? Minä olen teistä kai ihan käsittämättömän ihmeellinen pikku kultakana, mitä? Joka munii kultamunia? Uskotteko, Vickberg, minun munivan kultamunia?

Vickberg vastasi sävyisästi, mutta ilmeisen pilkallisesti:

– Ellei herra paroni ja kamariherra katso voivansa kustantaa tarjoilua, on hänen armonsa vaatimattomalle palvelijalle oleva suuri kunnia saada vähäisillä säästöillään avustaa suuren päivän viettoa.

– Niinkö sanot, Vickberg? No niin, sinä olet varakas mies, sinä. Sinulla on tekotukka. Ja nuuskaakin. Oliko muuta?

– On oletettava, että hänen armonsa syntymäpäivänään saa osakseen kunnioituksen ja huomion osoituksia.

– Vai niin. Maisteriko tulee tänne vekaroineen. Silloin hän, saakeli soikoon, ottakoon myös salonkikivaarinsa mukaansa ja ampukoon joka kirpun, minkä tiputtavat tänne. Kuulitteko, Vickberg, mitä? No, mitä siinä mörötät? Vieläkö on muita asioita?

– On luultavaa, että hänen armonsa tuomiorovastin rouva tulee personallisesti onnittelemaan hänen armoaan paronia, laukaisi Vickberg. Mutta laukaus ei näyttänyt sattuneen maaliin.

Paroni kysyi hetken kuluttua vallan tyynesti: – Missä se on kirjoitettuna?

Vai niin, sinä et usko minua, ajatteli Vickberg, no, minä kyllä näytän. Hän otti kirjeen esiin ja ojensi herralleen suurennuslasin. Paroni kopeloi kauan kirjettä vapisevilla käsillään ennenkuin hän sai sen auki. Hovimestari seisoi virka-asennossa tuolin takana, liikkumattomana, katsoen synkästi eteensä. Hän ei edes yrittänyt lukea herransa olan takaa. Hän tuijotti hiljaiseen, tuuhealehvistöiseen, viileään puistoon ja luuli kuulevansa mailan läimähdystä palloa vasten. Aivan oikein! Tuossa vaaleanharmaa esine suhahti ikkunan ohitse.

– Vai niin, mitä nyt?

– Lapset varmaankin lyövät palloa.

– Sano heille, että minä olen valveilla. Muuten ne saakelin vonkurat uskovat ukon nukkuneen yli määräajan.

Vickberg noudatti käskyä. Blendan ääni:

– Jos setä on kiltti ja jos setä tahtoo ja ellei setä ole nuuskainen, niin minä tulen setää suutelemaan.

Paroni pani kätensä korvien taakse ja kuunteli. Silmät olivat säihkyvän vilkkaat kuin rotan. Ja iso nenä rypistyi lukuisiin nauraviin uurteisiin.

– Minä olen, sano Vickberg, että olen nuuskainen. Vickberg kumartui ulos ikkunasta ja sanoi mitä kuivimmalla hovimestarin äänellä:

– Hänen armonsa käskee ilmoittaa, että hänen armonsa on verrattain nuuskainen.

– Hyi, hyi, hyi, ruma setä!

Ukot työnsivät päänsä lähekkäin ja irvistelivät toisilleen. Tarkka katsoja olisi voinut huomata herra Vickbergin ohuiden, vaaleansinisten huulten välistä vilahduksen punaisesta, tavattoman häikäilemättömästä kielenkärjestä.

Mutta herra Vickberg pääsi kuitenkin kohta jälleen tasapainoon.

– Mitä hänen armonsa suvaitsee käskeä?

– Mitä? Vai niin. Aivan oikein, mitä Juliaan tulee, niin se todellakin pitää paikkansa. Hän tulee saadakseen... saadakseen... Paroni kohotti suurennuslasia ja luki: "saadakseni suudella otsaasi ja rukoilla Korkeimman siunausta elämäsi hämärtyvälle illalle." – Niinhän se oli, niin. Se pitää paikkansa.

Kirje ja lasi putosivat hänen kömpelöistä käsistään, leuka vaipui hitaasti ja vavisten. Aivot olivat ankarassa toiminnassa, ajatukset liikkuivat raskaasti tosiasioissa ja muodollisuuksissa, eri henkilöissä ja nimissä. Äänessä oli ensimäinen pisara kärsimättömyyttä, kun hän sanoi:

– Mikä, mikä hänen nimensä on – sen – sen kaupunkilaisen – sen – –

Vickberg oli varovaisuudesta vaiti, sillä ennenaikainen kysymys olisi voinut nostattaa rajuilman. Paroni jatkoi:

– Hänen nimensä on – hänen nimensä on – –

Mitä? Eikö hänen nimensä ole Abraham?

– Tarkoittaako hänen armonsa kenties tuomari Abraham Björneriä?

– Tarkoitan hemmetissä! Onko hän juristi? Laatiiko hän testamentteja?

– Otaksuttavasti.

– Vai niin. Kutsummeko sitten hänet?

– Aikooko – aikooko hänen armonsa tehdä testamenttinsa? Vickbergin oli vaikea hengittää. Hän ei voinut huomata mitään järkevää syytä odottamattomaan, väkevään mielenliikutukseensa. Se oli jonkinlaista pelkoa, samantapaista kuin kummitustenpelko. Aivan kuin olisi nähnyt paroni vainajan valkean lakanan peittämänä.

Eikä asia juuri parantunut, kun paroni silmiään siristäen ja irvistäen virkkoi:

– Katsohan, Vickberg, Julia on paholaisen isoäiti itse. Hän on vasta vonkura, hyvä ystävä.

– Tarkoittaako hänen armonsa, että hänen armonsa suvaitsee laatia testamenttinsa?

Paroni kavahti pystyyn tuolistaan, nousten pitkille, vapiseville jaloilleen. Hän nojasi raskaasti pöytään oikealla kädellään, joka oli puristunut nyrkkiin.

– Tänne Rogershusiin meidän on saatava joku Bergfelt. Sitä ei pirukaan voi auttaa, sillä niin sanotaan perintösääteessä. Mutta mihin on kirjoitettu, että Hylteniuksia on tuotava Björkenäsiin ja Klockebergaan? Mitä? Missä niin sanotaan?

Vickberg teki kauhistuneen, kieltävän eleen.

– Ei missään, mitä? Mutta kuulkaahan, hyvä ystävä, tässä kirjeessä sanotaan, että hän aikoo tuoda poikansa rakkaan enonsa ja hyväntekijänsä luokse. Mitä? Hyväntekijänsä? Mitä? Olenko minä hyväntekijä? Enkä ole, vaikka sitten antaisin kartanot syyhyisten koirien huoltolaitokselle. Hy-hyväntekijä! Jaahah!

– Onhan herra paroni antanut heille kummallekin hopealusikan.

Paronin kalju pää muutti väriä yhtä nopeasti kuin merkinantolyhty. Ja Vickberg peräytyi kiireesti ovea kohti, hän kun oli hyvin perehtynyt tähän merkinantojärjestelmään.

– Senkin vihoviimeinen... vonkura.

Vickberg katosi ovesta kepin uhkaamana.

– Seis! kiljui paroni. Sano Enbergskalle, että hän on lihava – lihava rotta. Pussirotta, mitä? Sano, että viili oli vetistä – vetistä, kuuletko. Se ei olisi kelvannut sokealle siallekaan. Mitä?

– Kyllä, teidän armonne.

– Sano hänelle, että hyötymansikat olivat täynnä homehtuneita hämähäkinkoipia. – Missä sinä olet, Vickberg? Kuuletko, mitä sanon?

– Kyllä, teidän armonne. Hänen armonsa testamentti –

– Vai niin, iankaikkinen vonkura, seisotko ovella kuuntelemassa!

Ovi sulkeutui nopeasti.

Paroni kulki vaappuen ympäri huonetta, yksin, vailla tukea, vailla keppiä, pysyen pystyssä vain voimakkaan ja oikeudenmukaisen vihansa kannustamana.

II.

HÄNEN ARMONSA PARONI NAUTTII PÄIVÄLLISTÄ JA LAATII TESTAMENTIN.

Toni valvoi pöydän kattamista pikku salissa. Hänen armonsa tapana oli nauttia kaikki ateriansa huoneissaan, mutta tänään tehtiin hyvin harvinainen poikkeus. Pöytä katettiin pikku saliin, ja, mikä Rogershusissa oli vielä harvinaisempaa, se katettiin kahdelle.

Toni ei ollut mikään erikoisen tarmokas pöydänkattaja, hänestä oli siinä kyllin, että hän oli läsnä ja antoi rouva Enbergille silloin tällöin neuvon. Vasta sitten, kun päivällinen ja varsinainen tarjoilu alkoi, toi hän suuret ansionsa näkyviin: kissamaisen hiljaisen ja joustavan liikehtimisensä, kykynsä olla kaikkialla läsnä ja samalla näkymättömänä, suuren tietomääränsä mitä tuli eri viinien lämpömäärään, herkän käsienliikunnan täyttäessään laseja.

– Ei, Lovisa – ei mitään karahvia. Molemmat hopeaiset kahvat, ymmärtääkö Lovisa. Ja sitten pieni, kori. Mutta sherry voidaan panna pieneen karahviin, ymmärtääkö Lovisa?

– Hyvät ihmiset, ymmärrän toki! Sitä on vallan kuin pyörällä päästään. En tiedä edes, miltä oikein tuntuu. Tuntuu siltä kuin olisi tapahtunut jotain oikein raskasta. Taikka sitten tulee tapahtumaan. Herra Jumala, ihan niin se on. Oikein huolestuttaa.

– Eikö hänen armonsa ole tänään hyvällä tuulella? – On toki. Ei, ei ole oikein sitäkään. Hän sanoi viiliä vetiseksi. Mutta se on yhdentekevää. Kuulkaa, ettekö ole, Toni-herra, huomannut mitään lapsissa?

Rouva Enbergin aikomuksena oli yllättämällä saada nopealla otteella siepatuksi salaisuus italialaisen huolellisesti lukituista kätköistä ja vetää se näkyviin. Mutta yritys epäonnistui, italialainen oli vaiti. Ainoa, mistä huomasi hänen todellakin tulleen yllätetyksi, oli ankara punastuminen, punastuminen, joka tuli yhä väkevämmäksi.

– Niin, rakas, hyvä mies, nyt te ette saa suuttua. Totisesti ei ole ihme, jos ihmisparka välistä vähän pelkää. Sanokaa – ettekö ole, herra Toni, huomannut, että lapset kovin paljon vetelehtivät kahdenkesken?

Herra Toni pysyi vaiti. Hän ei käsittänyt, minkätähden hänen tuli antaa vahvistuksensa tuolle yleisesti tunnetulle tosiseikalle, että lapset oleskelivat paljon kahdenkesken.

– Niin, mutta mihin se päättyy?

– Kuinka minä voisin sen tietää?

– No, Herra Jumala! – Minä en tiedä, ettekä te, herra Toni, tiedä. Mutta kyllä minusta teidän kuitenkin pitäisi tuntea olevanne vähän edesvastuussa.

– Minä en ole missään vastuussa.

– Ette tietystikään! Ette senkään vertaa, että viitsisitte sanoa minulle, mitä ajattelette asiasta? Luulin kuitenkin, että te, herra Toni, olisitte minulle jonkin verran luonnollisena tukena, kun on kysymys Jakobista.

– Minun ei ole sallittu milloinkaan ajatella mitään tai esittää mielipiteitä Jakobin suhteen.

– Se ei ole totta! Ette kylläkään, herra Toni, saa ajatella Jakobin lähettämistä Roomaan, jotta hänestä tulisi katolilainen. Muuten kyllä tiedän olleeni niin hienotunteinen kuin suinkin voi olla. Voi, rakas, hyvä ihminen, olkaa nyt kiltti! Tiedänhän, ettei kukaan toivo pojalle niin hyvää kuin te. Sanokaa nyt, herra Toni, uskotteko lapsilla olevan rakkausasioita keskenään?

Herra Toni hymyili valkein hampain – kuinka hänellä olikaan niin valkeat hampaat! – ja sanoi:

– Eikö lapsilla ole aina keskenään rakkausasioita?

– Niin, Jumala paratkoon! – Rouva Enbergin kädet askartelivat vastahakoisissa, harmaankeltaisissa hiussuortuvissa. – Mutta mitä siitä tulee? Meidän Jakobimme ja Blenda! Yhdessä suhteessa ne tosin ovat yhtäläisiä, nuo lapsiraukat. Mutta Blendahan on kuitenkin olevinaan jonkinlainen kasvatti Rogershusissa. Mitähän ne mahtavatkaan hommailla yhdessä?

Italialainen naurahti hiljaa.

– En tiedä. En voi sitä tietää.

– Kun se siunattu poika ei olisi niin kummallinen ja suljettu. Hän on totisesti melkein yhtä suljettu kuin – muutkin! sähisi rouva Enberg äkkiä luoden halveksivan ja vihamielisen katseen mieheen, jota hän piti hänen armonsa jälkeen eniten arvossa maan päällä. – Mutta muistakaa sanani! Ellei tässä tule muutosta ja ellei herra Toni auta minua pitämään lapsia kurissa, niin lähden hänen armonsa puheille. Ja saadaanpa nähdä, enkö saa poikaa kunnolliseen kouluun!

Hän vaikeni nähdäkseen, miten uhkaus oli vaikuttanut. Italialainen näytti kylmäveriseltä.

– No? – Rakas, hyvä...

– Ellen minä auta! Minä! Lähettäkää vain poika kouluun, sehän on hyvä. Olen iloinen, kun saan nähdä hänet. Kun en näe häntä, olen pahoillani. Mutta minulla ei ole mitään, mitään sanomista.

Hän pyörähti äkkiä varpaillaan ja astui ovea kohti.

Vickberg hiipi varovasti kirjastohuoneeseen, missä paroni nukkui istuallaan. Hänen armonsa nukkui hyvin epämukavassa asennossa, eteenpäin kumartuneena, kyynärpäihin nojaten, kädet riippuen rennosti polvien ääressä ja leuka keinuen hiljaa vatsalla. Jalkojen välissä lattialla oli kirja, Corinne ou l'Italie, entinen ihana, kolmen vaakunan koristama loistoteos: siinä oli Bernhusenien kruunattu vitsakimppu, de Sarsien sudenpää ja Bergfeltien vasara. Corinne ei kuitenkaan ollut enää läheskään entisessä loistossaan, mistä sai kiittää paronin hyvää tapaa aina lukea sitä ja hänen huonoa tapaansa aina pudottaa se lattialle. Vapaaherratar Amalia Bergfelt-vainaja, Roger Gustav Adolf Abrahamin äiti, oli ensimäisenä Amalian-päivänään Rogerhusissa saanut mainitun kirjan lahjaksi anopiltaan, leskivapaaherratar de Sarsilta, omaa sukuaan donna Julia di Bartolomeo de Bartolomei. Ihana, loistositeinen runoteos oli tehnyt syvän vaikutuksen Amalian tunteelliseen ja romanttiseen sieluun. Eikä hänen poikansa käsittänyt, minkätähden madame de Staëlin teos ei voisi tehdä häneen yhtä syvää vaikutusta – varsinkin kun hänellä ei ollut isävainajansa puolelta mitään kirjallisia perintätapoja seurattavana.

Vickberg tarttui hellävaroen kultaisen Corinnen pirstaleihin ja pani ne pöydälle. – Teidän armonne!

Valtava heräämisen kuorsaus pudisti vapaaherran ruumiillista majaa, pää kohosi ja vaipui taaksepäin, silmät avautuivat räpytellen.

– Mi-mitä? – Missä meillä on nuuska? – Kello on neljänneksen yli kuusi. Minulla on ilmoitettavana herra paronille, että tuomari Björner on saapunut. Suvaitseeko teidän armonne järjestää pukuaan?

– Tshihihit – Jumal'antakoon, Vickberg! Kiitos, kiitos. – Mitä? Neljänneksen yli kuusi. Silloin tuo vonkura on tullut liian aikaisin. Onko meidän nyt syötävä?

– Teidän armonne suvaitsee nauttia päivällistä kolmen neljännestunnin kuluttua. Siihen saakka tuomari kävelee puistossa.

– Vai niin. Keppi! No, ystäväiseni, sinähän olet kunnon ihmisistä selvillä. Onkohan tämä Abraham Björner rehellisiä miehiä?

– Ehdottomasti, teidän armonne. Läheistä sukua Liljoille ja siis myös jonkun verran meidän talollemme!

– Hi hii – peijakkaan huono suositus. Mutta sittenpähän nähdään.

Toni toi kauneimmat ominaisuutensa näkyviin. Hän oli liian umpimielinen ja haaveksiva ja liian vähän perinpohjainen ollakseen todella hyvä palvelija. Mutta heti kun hän joutui tarjoilemaan pöytään, heräsivät hänen synnynnäiset taipumuksensa. Tonin isä, isoisä ja luultavasti myöskin isoisän isä olivat olleet pöydänkattajia Bartolomeiden suvussa. Ja Toni olisi aivan varmaan ollut pöydänkattaja vanhan don Baldassaren talossa, elleivät neljänkymmenenkahdeksan myrskyt olisi viskanneet häntä poliittisten rikollisten joukkoon. Don Baldassare, joka itse oli varovainen ja erittäin lojaali henkilö, oli suurella vaivalla saanut pelastetuksi nuoren palvelijansa hengen lähettämällä hänet hyvissä ajoin sukulaistensa luokse Ultima Thuleen. Täällä hän tapasi rouva Enbergin, lämminsydämisen naisen hellän osanoton onnetonta maanpakolaista kohtaan, ja Toni jäi tänne. Ja täällä hän nyt tarjoili herra paronille ja tämän vieraalle.

– Mon cher cousin [Rakas serkkuni], te olette todellakin rakastettava, kun tulette vanhaa erakkoa katsomaan.

– Oh, pyydän! Sedän pienimmästäkin viittauksesta olen heti valmis.

– Vai niin, hyvä veli – kuinka vanha ollaan? Neljäkymmentäyhdeksän täyttänyt? No, siinä tapauksessa ei enää mikään untuvainen. Minä en ole paljoa vanhempi, vaikka jalat ovat tulleet niin peijakkaan tutiseviksi. No, oletteko, cousin, kuullut, että sisar Julia on tulossa?

– Todellako! Sepä hauskaa! Siitä on varmaan jo hyvin pitkä aika, kun tuomiorovastin rouvalla oli ilo – –

– Siitä on muutama vuosi. No, nythän tuomiorovastivainaja on sitten päässyt, sehän on aina helpotus. Hän – maljanne! Mjah – mjah – tämä on liian imelää, mitä? Eikö ole? On, on tosiaan. Hän oli räkättirastas.

– Hänellä oli omituisuutensa. Mutta erittäin lahjakas personallisuus – –

– No, Julialla on poikia. Kolme luullakseni, vai kuinka, Vickberg? Kaksi poikaa ja tytär? Aivan niin, pikku Malla. Se pitää paikkansa. Tunnetteko heidät, cousin?

– Pojat minä tunnen. Hyvin lupaavia nuoria miehiä. Varsinkin Roger, juristi – –

– Missä on nuuska, Vickberg? Haluatteko, hyvä veli? Eikö. Peijakkaan hyvää nuuskaa. Tshihihit. Suokoon Jumala. Kiitos, kiitos. Piruko sinua riivaa, Vickberg? Otatko liemen? Oliko liemessä nuuskaa? Sanopas. Juristeja, niin. Kansliaherrat ne ovat oikeita vonkuroita! He eivät muuta tee kuin kirjoittavat pitkiä epistoloja ja määräävät minulle kaikenlaisia tehtäviä. Ja minun pitäisi muka päälle päätteeksi lukea heidän lörpötyksensä. Mitä?

– Rohkenenko antaa Roger-serkulle neuvon? Olen todellakin ajatellut erästä asiaa jo kauan aikaa, mutta hienotunteisuudesta ja pelosta häiritä olen pysytellyt poissa Rogershusista. Nämä suuret maatilat, sukukartano ja Siedelien tilat vaativat luonnollisesti koko joukon suorastaan juriidista laatua olevaa huolenpitoa. Eikö olisi syytä jättää tämä huolenpito kokeneelle lakimiehelle? –

Tuomari vaikeni äkkiä ja koetti huuhtaista hämmennyksensä ja säikähdyksensä alas kurkustaan lasillisella madeiraa. Hän ymmärsi olleensa hirmuisen varomaton? – –

Hänen armonsa paroni kohotti olkapäitään ja työnsi päänsä eteenpäin, mustat silmät säkenöivät kapeissa rakosissaan, posket pullistuivat mustansinisinä. Tuomari, jolle Rogershusin odottamattomat, kiihkeät raju-ilmat olivat tutut kuulopuheista ja sukutarinoista, tunsi pelkoa, joka aika lailla muistutti koulupojalle ominaista kammoa selkäsaunaa kohtaan. Hän istui tässä pöytään sidottuna, yhteiskunnallisten sääntöjen kahlehtimana erittäin epäyhteiskunnallista ukkoa vastapäätä, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi kaataa liemimaljakon hänen niskaansa.

Onneksi paroni tunsi siksi selvästi isännyyden vaatimukset, että kykeni suuntaamaan raivonsa vieraan ohitse. Hänen kätensä haparoi ja sai kiinni Vickbergin laihasta säärestä. Voimakas nipistys! Hovimestarin kasvot vääntyivät peloittavaan tuskanirvistykseen, mutta ei ääntäkään kuulunut. Paronin raivo oli päässyt kouraantuntuvasti purkautumaan – salama oli iskenyt, jyrähdys oli enää vain odotettavissa. Ja se pamahti viattomaan Toniin.

– Mitä? Mitä sinulla on siinä? Tuotko sinä lahnanparkkia minun pöytääni?

– Tämä on taimenta, teidän armonne.

– Vai sinä uskallat! Ulos, ulos, ulos, sietämätön vonkura! Saamari sentään! Kuka mökkiläissika hyvänsä uskoo voivansa petkuttaa minua. Mikä on Kalastajatorpan miehen nimi? Mitä? Hän saa lähteä. Antaa minulle vihoviimeisiä parkkeja, ja lohet myy torilla juristeille ja muulle roskaväelle. – Niin, serkun ei tarvitse hemmetissä panna enemmän pahakseen kuin mitä omatunto käskee.

Vickberg oli mustelmainen ja sisimpään saakka järkytetty, mutta hallitsi tilanteen. Hän antoi hiljaa määräyksiä, lautasia vaihdettiin, ja paisti tuotiin sisään. Veri ehti sillaikaa painua hänen armonsa päälaesta. Ja raivo oli haihtunut.

– Vai niin, paisti. Hyvä on. Parkki, nähkääs serkku, on iljettävä kala.

– Niin, onhan siinä jonkun verran ruotoja.

– Aivan niin, se pitää paikkansa. Toni, hyvä ystävä, kuuletko mitä tuomari sanoo. Parkissa on hemmetinmoisesti ruotoja. Maljanne! Ihastuttava lämpömäärä, hyvä ystävä. Te olette aarre. Paisti on murea, mitä? Vie terveisiä rouva Enbergille ja sano, että hän on aarre. Niin, kahdentenakymmenentenä tulee Julia-sisko. Hän on rakastettava nainen, erittäin kunnianarvoisa. Ja kahdentenakymmenentenä toisena täytämme kuusikymmentäviisi. Eihän se ole paljon, mutta kuitenkin jotakin. Maljanne, mon très cher cousin, à votre santé! [Rakkahin serkkuni, terveydeksenne.] Tämä pala serkulle, se on erinomainen. Ja sitten täytyy teidän, hyvä ystävä, luvata, että ette unhota meitä syntymäpäivänämme! Silloin on pöydässä erittäin herkullista taimenta, hihihii! Ei mitään vihoviimeistä parkkia, ymmärtääkö mon cousin, hi, hi, hi – –

Tuomari kierteli harmahtavaa poskipartaansa. Hän ei ollut täysin selvillä, tuliko hänen pitää kiinni loukatusta arvostaan vai suhtautua hyväntahtoisesti koko tähän kohtaukseen. Mutta paronin hilpeä rakastettavuus oli vastustamaton. Ja kun hänen armonsa antoi pienen viittauksen, että kahvinjuonti omistettaisiin liikeasioille, tunsi herra Björner mielensä täysin sovinnolliseksi.

– Keppini, pyydän. Tehkää hyvin, cousin, menkäämme kirjastohuoneeseen. Konjakkia? Konjakkia serkulle ja sekoitusta minulle. Hyi saakeli, mutta vatsan vuoksi täytyy, nähkääs, serkku. Vai niin. Testamentti, hyvä ystävä, on varmaankin aika vonkura?

– Luonnollisesti on otettava tarkoin huomioon kaikki laissa säädetyt määräykset niin tärkeän asiapaperin laatimisessa. Tuskinpa lienee suositeltavaa ilman asiantuntijan apua – –

– Veli on asiantuntija, hihi!

– Luonnollisesti annan kernaasti apuani. Kun tunnen sukulaissuhteet, on minulle – –

– Hyvin hyvä. Mutta nyt me emme puhu suvusta. Rintaperillisiä ei ole, joilla olisi laillisia vaatimuksia. Ja Julia-sisar on hurskas nainen. Hän ei välitä maallisista. Mitä?

Tuomari hypisteli hermostuneesti poskipartaansa. Hän ei käsittänyt, mihin oikeastaan tähdättiin.

– Erinäisiä lahjoituksia – uskollisille palvelijoille?

– Jonkun verran, jonkun verran. Eiväthän ne rehelliset sielut ole ryöstäneet meitä ihan putipuhtaaksi. Onhan meidän osoitettava kiitollisuuttamme. Kas, hyvä veli, minun täytyy sanoa, että asemamme on hemmetin tukala.

– Kuinka niin?

– Niin, katsokaa, syynä siihen on tämä sisar Julia. Me emme hänestä pidä. Hänelle me hyvin mielellämme – –

Hänen armonsa päätti lauseensa erittäin ilmehikkäästi jatkamalla kepin pituudella jo ennestään huomattavan pitkää nenäänsä. Ele oli siksi selvä ettei sitä voinut ymmärtää väärin, ja se vaikutti Abraham Björneriin kovin ilkeästi. Hänellä oli tosin kyllä kaksikymmenvuotisen toimintansa aikana käytännöllisenä juristina useammin kuin kerran ollut tilaisuus toimittaa ihmisille luonnottoman pitkä nenä. Mutta tämäntapainen häikäilemätön avomielisyys oli hänelle kuitenkin vastenmielistä.

– Veli suvaitsee laskea leikkiä.

– Mitä? En suinkaan! Tahdon vain sanoa, että sisar Julia on hemmetinmoisen vastenmielinen vonkura. Pro primo hän naitti minulle Ulla Siedelin, pro secundo hän teki Ulla-vainajan pirun riivaamaksi, pro tertio mies oli räkättirastas – –

– De mortuis – –

– Jättäkää nyt latina, hyvä ystävä, puhukaamme omaa selvää äidinkieltämme. Per Hyltenius oli räkättirastas. Itse hän alttarilla huusi paholaista niskaansa, mutta minulle hän saarnasi siveellistä menoa. Hiisi vieköön, en ymmärrä mitä hän tarkoitti. Niin, hän tahtoi minua laillistuttamaan suhteeni Mimmiin. Helkkariako se vonkura lie ajatellut. Julia oli istuttanut sen Pyhään Pietariin, Juliaan sen oli istuttanut Göran Bergfelt ja Göraniin Mimmi itse. Pyhä Pietari tulee kuin tuleekin sanomaan minulle, että suhde olisi laillistutettava kunnioituksesta vaimovainajamme muistoa kohtaan. Mitä? Kerrassaan mainiota! Vapaaherratar Bernhusen de Sars, omaa sukuaan Pettersson. Erinomainen hyvitys Ulla-vainajalle!

– Myönnetään –

– Myönnetään, niin! Mutta koko tuon viehättävän hankkeen johtajana oli sisar Julia, itsekäs otus – –

– Paras serkku, en voi totisesti huomata siinä jälkeäkään itsekkyydestä! Tuomiorovastin rouva ajatteli epäilemättä lapsen tulevaisuutta. Pikku Blendan asemahan olisi tullut – –

– Hiisi vieköön tutisevat sääreni, kyllä te juristit vaan olette hemmetinmoisen terävänäköistä väkeä! Serkku on tässä viidessä minuutissa päässyt selville siitä, mikä on minulle vasta kymmenessä vuodessa selvinnyt. Kas! Kas! Jalosukuinen neiti Blenda de Sars, Björkenäsin ja Klockebergan omistajatar, olisi kelvannut jollekulle Hyltenius-nuorukaiselle. Onhan minulla, peijakas, siihen aikaan kirjoitettu billet doux Julialta kirjoituspöytälaatikossani. Hän ojentaa minulle siinä sovittavan kätensä ja sanoo, että tulevaisuus on vahvoilla, nuorilla siteillä liitettävä menneisyyteen. Mitä serkku siitä sanoo?

Abraham Björner osasi viisastua – usein myöskin rikastua – vahingosta. Hän oli jo saanut kokea vapaaherrallista rajuilmaa ja teki lujan päätöksen purjehtia varmuuden vuoksi saaristoväylää. Hän siis varovasti pidättyi arvostelemasta, tarjosi vain uskollista palvelustaan. Kunhan serkku vain esittää määräyksensä, niin hän kyllä antaa niille laillisen muodon.

– Vai niin. Niin, Rogershus menee päin helvettiä, sen täytyy joutua Bergfelteille. Mutta Björkenäsin ja Klockebergan ja muun joutavanpäiväisen suhteen saamme vapaasti määrätä. Mitä arvellaan meidän niiden suhteen päättävän?

– Kenties on serkku ajatellut jonkin hyväntekeväis – –

– Hi, hi, hi! Mikähän se olisi? Vanhuudenkoti epäsuosiossa oleville kamariherroille, mitä? Se olisi peijakkaan ylhäinen laitos?

Björner oli kuullut jutun paroni Rogerin epäsuosiosta ja näytti osaavansa antaa arvoa hänen pilanteolleen. Mutta hän toivoi kuitenkin jo päästävän itse asiaan käsiksi. Päivällinen alkoi tuntua vähän painostavalta.

– Muutamat yksityiset henkilöt siis? –

– Aivan niin. Se pitää paikkansa. Mutta, te veli hyvä, ette ole listalla, hiisi vieköön. – Niin, niin, älkää panko pahaksenne. Teistä, serkku, tulee testamentin toimeenpanija, ja juomarahoja annetaan runsaasti.

Björner kumarsi arvokkaasti, mutta kohteliaasti. Juomarahat tosin ei ollut mikään sopiva nimitys tuomarin palkkiolle, mutta tässä tapauksessa Björner suhtautui suuremmalla ymmärtämyksellä sanojen sisältöön kuin itse sanoihin.

– No. Aikomuksemme ei ole tehdä sitä tänään. Laadimme vain pienen luonnoksen. Saatte, serkku, sitten jälkeenpäin kirjoittaa sen puhtaaksi oikein sievästi, mitä? – Ja syntymäpäivänä me kirjoitamme alle nimemme Julia-siskon ja muiden rakkaiden sukulaisten läsnäollessa. Mitä?

– Mutta – anteeksi – eikö setä usko – että yleinen ilo mahdollisesti häiriytyy. Sellainen yllätys – –

– Tiedättehän, hyvä vonkura, että yllätykset ja syntymäpäivät kuuluvat yhteen. Mutta ehkä teillä, veli hyvä, on jotain sitä vastaan?

– Ei tietystikään! Ei tietystikään! Minun tehtäväni on vain noudattaa esimieheni toivomuksia.

Paroni sormieli suurta nenäänsä, pärskyi ja aivasteli kutkutuksesta ja ylenkatseesta.

– Voidaan siis mainita perillinen – –

– Perillinen? Pääperijä! Oh, silloin minun ei tarvitse kysyä nimeä, ei ainakaan ristimänimeä, ha, ha –

– Mikä serkkua niin vietävästi huvittaa? Jakob on ristimänimi, ja sukunimeksi panemme Enberg.

– Kuinka? Mitä suvaitsette? Tarkoittaako setä –? Eikö Blenda?

– Omistamani tilat Björkenäs ja Klockeberga niihin kuuluvine tiluksineen, koko irtaimistoni, mikäli se ei ole sääntöperinnöllistä laatua, kaikki salkustani löytyvät obligatsionit, osakkeet ja talletustodistukset tulevat kuoltuani Jakob Enbergin omaksi, ollen hän kuitenkin velvollinen maksamaan määräämilleni henkilöille erikseen luetellut eläkkeet. Tämä testamentti ei astu kuitenkaan voimaan eikä mainitulle Enbergille luovuteta äyriäkään ennenkuin hänet on laillisesti vihitty tyttäreeni Blendaan. – No? Puhupas nyt, hyvä veli, Björkenäsin ja Klockebergan Hylteniuksista! No?

Hänen armoaan pudistutti iloinen ja voitonriemuisa mielenliikutus. Tuomarin typerän hämmästynyt ilme antoi hänelle esimakua syntymäpäivän hauskuudesta.

III.

LAPSET LÄHTEVÄT TANNINGEN MAJAAN.

Lars, kuski, näytteli tallia, kun tuomarin hevosia valjastettiin. Abraham Björnerin suvussa oli ollut hevosharrastusta, ja hän esiintyi mielellään asiantuntijana. Mutta Larsin seurassa hän ei kuitenkaan tuntenut olevansa täysin varma, vaan tyytyi ylistämään tallia ja hevosia erittäin ylimalkaisin lauseparsin.

– Kyllä maar. Mutta toista vaan oli ennen. Hänen armonsa ei välitä näistä tämmöisistä enää ollenkaan sillä lailla kuin ennen aikaan. Nyt kun jalat ovat tulleet! tuollaisiksi. Ei välitä. Jakobhan se täällä kulkee, ei ne muut. – Tämähän se juuri on muuten Jakobin hevonen.

– Niinkö. Hm. Komea eläin. – Vai nuorella herra Enbergillä on oikein oma hevonen?

– Eikö vaan liene. Hänhän sillä ratsastaa. Tamma taitaa olla Blendan.

– Kaunis pari. Nuorella väellä näyttää olevan makua.

– On maar. Jakob ei ole minkään tyhmä. Hehän täällä kartanossa vaan ratsastavatkin. Ellei ota pehtoria lukuun. Eikä hänkään niin paljoa välitä.

– Vai niin. – No, nuoret kai ratsastavat sitä ahkerammin?

– Niin, kyllähän ne väliin karauttelevat. Muuten he vetelehtivät enimmäkseen metsässä. Tanningen majassa, jos tuomari tietää – vanhassa metsästysmajassa.

– Niinkö? Hm. – Kenen kanssa he siellä ovat?

– Kenen, en tiedä. Eivätkö nuo liene parhaastaan vain kahden kesken...

Tuomarin hevostieteelliset harrastukset väistyivät puhtaasti ihmisopillisten tieltä. Ja hän olisi tavattoman kernaasti jatkanut tutkisteluaan. Mutta samassa tuli Jakob, vallan sopimattomana hetkenä, ilmoittamaan, että kaikki oli matkakunnossa. Lars kiiruhti kotiin hakemaan livreaansa. Ja tuomari läksi verkalleen astumaan lehtokujaa pitkin.

– Lars sanoi teitä hyväksi ratsastajaksi. Pikku Blenda-neiti kuuluu myöskin ratsastavan – Vahinko, etten saanut tavata häntä.

– Blenda on sanomassa hänen armoilleen hyvää yötä.

– Puoli yhdeksän! Ei suinkaan Blenda-neiti näin aikaisin mene levolle?

– Ei toki, vaan hänen armonsa. Aiomme lähteä tänä iltana Tanningen majaan.

– Tänä iltana?

– Niin, patruuna Siedel tulee sinne hakemaan minua huomen-aamuna kello neljä. Hänellä on ketunpesä tiedossa Björkenäsin metsässä, ja hän uskoo saavansa kettuemon kynsiinsä. Siinä hän tietysti erehtyy. Mutta hän on niin itsepäinen.

– Vai nii-in. – Tuleeko pikku Blendakin mukaan metsästysretkelle?

Jakob nauroi.

– Kello neljä? Hän nukkuu silloin kuin tukki!

– Tanningen majassa?

– Niin, siellä on makuulavoja ja huopapeitteitä. Mutta hitosti itikoita. Me laitamme sauhupatsaita ympärillemme joka puolelle niiden tähden.

– Vai niin. – Tuomari sytytti matkasikarinsa. – Lähdetään sitten vaan matkaan, Lars. Hyvästi, herra Enberg, me tapaamme vielä. Meillä tulee kyllä olemaan yhtä ja toista tekemistä toistemme kanssa.

Iltapuolen viimeinen hehku loi jonkinlaista lämpöä hänen kädenpuristukseensa.

– Hyvästi, hyvästi, herra Enberg. Sanokaa terveisiä pikku Blendalle!

Jakob tuijotti hänen jälkeensä, hän ei käsittänyt.

Totta puhuen ei Abraham Björnerkään oikein käsittänyt. – Päivä oli tuonut mukanaan min vaihtelevia vaikutelmia. Eikä iltapäivän tunnelma herättänyt erikoisen teräviä, selviä ajatuksia.

Jotain hän kuitenkin luuli havainneensa. Tuo testamentin ehto – sine qua non – taisi jo olla täyttynyt tahi ainakin hyvällä alulla täyttyä.

– Peijakkaan nuuska, ajatteli Abraham Björner. Ja tämä ajatus oli selvin, minkä hän tällä hetkellä sai ilmaistuksi.

Ukko Johnsson saattoi lapsia vähän matkaa. Hän lähti mielellään iltaisin pienelle kävelylle, se vähän haihdutti portterihöyryjä.

– Muuten makuuhuoneeseen tulee sellainen juoma-aineiden haju, että melkein pöhnääntyy.

– Hyh, kun tuon Johnssonin pitääkin juoda niin paljon.

– Niin, katsokaa, pikku Blenda, ei sitä niin paljon juoda, vaikka siltä näyttää. Täytyyhän sitä ajan kuluksi vähän kopistella mukiaan. No saipas Jakob ottaa tuomaria kädestä?

– Sai? Hän se otti minua kädestä.

– Ei tuosta kannata niin pöyhkeillä, pikku Jakob. Björner tarttuu itse paholaista kouraan, jos siksi tulee. Mitä tuomarilla muuten oli kerrottavana?

– Hän sanoi, että meillä tulee kyllä olemaan toistemme kanssa tekemistä. Mitä saamaria sitten lie tarkoittanutkaan!

– Vai sanoi? – Kuulkaa, minne se tyttö juoksee? Tytöt ja polut yhtä sekasotkuisia. Kiertelevät sinne ja tänne ja kumartuvat senkin seitsemän kertaa seitsemäänkymmeneen mutkaan joutavanpäiväisiä pikku kukkasia tavoittamaan. Niin, niin, pitäköön niistä kiinni se, joka osaa – taidattepa saada sen huomata, pikku Jakob. Teillä on elämä edessänne, ja se on kyllä hauskaa, sanoi mies, joka oli menossa hirteen.

Kuulkaahan nyt, kun kerran puhutaan järkevää kieltä, niin sanonpa Jakobille varoittavan sanan. Kun tuomiorovastin rouva nyt on tänne tulossa – –

– Kuka hän on?

– Kuka hän on? Sen tulette kyllä näkemään, kunhan ehditte. Taitaa muuten olla paronin jalosukuinen sisar. – Kun hän nyt tulee kartanoon, on Jakobin kyllä parasta pysyä aisoissa. Ellei muuten niin pikku Blendan vuoksi – –

– Mitä te sillä tarkoitatte?

– Tarkoitan vain, että nämä tällaiset iltakävelyt Tanningen metsään eivät taida olla kovinkaan tuomiorovastin rouvan mieleen.

– Mitä peeveliä, ette suinkaan te, Johnsson, usko minun ottavan tuomiorovastin rouvaa mukaani Tanningeen?

– Khörrör... hyi olkoon. Älkäähän sentään. Niin, tulee sanotuksi, mitä päähän pälkähtää. Ja mitä tuohon patruuna Siedeliin tulee, niin on parasta, ettei hänen nimeään mainita liian usein, sillä, nähkääs, hänestä ei pidetä. Ja ukko Johnssonista ei pidä hiiskahtaakaan. No, ukko nyt ei pistä nenäänsä ovestaan niin kauan kuin sitä käryä tuntuu – –

– Pelkäättekö tuomiorovastin rouvaa?

– Pelkäänkö? En toki, en minä säikähdä. Mutta kyllä minä pysyttelen huoneessani. Mitä pikku Blenda nyt on saanut käsiinsä. Kas, kas, sitä koreutta!

– Haistelkaa, Johnsson, niin tiedätte.

– Mitä minä hajusta – Hyvää yötä, lapsukaiset Peijakas juoskoon kilpaa tytön kanssa sumussa.

– Kuulkaa, Johnsson, viekää äidille terveisiä! Unohdin sanoa hänelle, että lähdemme Tanningeen. Sanokaa, että minun on metsästettävä patruuna Siedelin kanssa.

– Kyllä, kyllä. – Enbergin muonin lienee parasta! ripustaa ruutilippu – yleisön varoittamiseksi, mumisi Johnsson kadoten usvaan.

Lapset astelivat eteenpäin, Jakob kantaen ruokakoria, Blenda kukkia. Tie luikerteli kivien ja männynjuurien ylitse. Usva sakeni.

– Huh, saamme kävellä tässä sumussa koko matkan Se nousee kai Tanningen järvestä.

– Ei kai se haittaa. Jos sinua paleltaa, saat ottaa minun takkini hartioillesi.

– Kunpa vain ei rupeaisi peloittamaan. Mitä kello on?

– Kaiketi puoli kymmenen. Olemme luultavasti yhdentoista tienoissa perillä.

– Ja sinun pitää nousta kello neljä?

– Puoli neljä. Mutta eihän sinun tarvitse herätä.

– Voit vaikka antaa pääsi pantiksi, etten sitä teekään. Kuule! Onkohan täti minulle vihainen? – Minkätähden hän olisi vihainen? – Onko Toni sinun isäsi?

– Tiedät kai sinä sen.

– Niin mutta, kuka on sitten minun isäni? Setäkö!

– Niin sanotaan.

– Voi, kuinka kummallista! Minkähäntähden minun pitää sanoa 'setä'?

– Mistä minä voin tietää. Sinä puhut niin paljon roskaa.

– Tiedätkö mitä hän sanoi minulle tänä iltana?

– En.

– Hän sanoi, että minun pitää mennä sinun kanssasi naimisiin.

– Älä höpise!

– Hän sanoi varmasti, minä vannon! Ensin hän sanoi: "Kuinka vanha sinä nyt olet, pikku vonkura?" – "Kuusitoista", vastasin minä. Vaikka olenkin vasta viisitoista – mutta hänhän ei voi koskaan pitää sitä mielessään. – "Vai niin", sanoi hän, "sitten et voikaan vielä pariin vuoteen." – "Mitä en voi?" kysyin minä. – "Mennä naimisiin, vonkura." – "Hyh", sanoin minä, "en ajo koskaan mennä naimisiin." – "Aiotpa niinkin, hyvä neiti, ja se tapahtuu Jakob Enbergin kanssa." Minä tietysti luulin hänen laskevan leikkiä. Mutta olisit nähnyt Vickbergiä! Hän venyi pitkäksi ja musteni kuin paha henki ja sanoi sitten: "Herra paroni ja kamariherra!" Sinä tiedät hänen tapansa. Mutta setä suuttui ja tökkäsi häntä kepillä vatsaan ja sanoi: "Pidä sinä huolta omastasi, perhanan vonkura!"

– Mitä sinä silloin sanoit?

– Minä nauroin tietysti. Ja setä lauhtui taas ja suuteli minua keskelle suuta.

Äänettömyys. Blenda pysytteli mahdollisimman lähellä ystäväänsä. Mutta sumu oli sakea, ja Jakob käänsi pois kasvonsa.

– Missä me olemme? Joko olemme menneet sysihaudan ohitse?

Lyhyt: en tiedä. Ja jälleen äänettömyys. Tanningen koski kuului aivan läheltä, ja Blenda mietti, olivatko he todellakin tulleet niin kauas vai eksyttikö sumu.

Hän ei saanut vastausta kysymykseensä. Ja hänen oli vaikea pysytellä Jakobin rinnalla, tällä kun nähtävästi oli kiire.

– Jakob, kuule? – Ei, ei mitään vastausta.

– Jakob – ei se sattunutkaan suulle. Käänsin niin päätä että sattui enimmäkseen vain korvaan – –

He kulkivat yhä äänettöminä, mutta nyt niin lähekkäin että koskettivat toisiaan melkein joka askeleella. Jakob oli hiljentänyt vauhtia ja kulki milloin Blendan vieressä, milloin aivan hänen kintereillään. Hän kulki varpaillaan tytön takana, niin että hipaisi Blendan hiuksia ja huulet olivat lähellä hänen kaulaansa. Blenda pysähtyi äkkiä.

– Hyi, kuinka sinä tyrkit, Jakob!

Silloin poika kietoi kätensä hänen rinnalleen, taivutti; hänet taaksepäin ja suuteli hänen otsaansa ja poskiaan, jotka olivat sumusta kosteat ja kylmät. Blenda kuiskasi:

– En suutele koskaan ketään muuta kuin sinua, vain sinua.

Blenda tahtoi, että Jakob suutelisi häntä suulle. Sitä poika ei uskaltanut tehdä. Blenda sulki silmänsä ja odotti, odotti hyvin kauan. Jakob suuteli hänen silmiään, ja hänen kätensä vaipui hitaasti kaaressa alas pitkin Blendan ruumista. Äkkiä hän otti Blendaa vyötäisistä, pyöräytti ja päästi irti.

– No, sinä olet niin typerä, huokasi Blenda.

– Lähdetään nyt juoksemaan! Muuten sinulle tulee kylmä.

Ei ollut helppoa juosta pimeässä kivistä tietä pitkin. Blenda kompastui, loukkasi varpaansa juuriin ja kiviin, pudotti kukkansa. Jakob olisi taluttanut häntä, mutta Blendan täytyi pitää kukkia molemmissa käsissään.

– Emmekö tule koskaan perille! Minkätähden meidän pitikään lähteä Tanningeen tänä iltana? Olisimmehan voineet odottaa huomis-aamuun.

– En tahtonut odottaa huomiseen.

– Mikset.

– Miksen! Siksi etten tahtonut.

– Sinä tietysti luulet, että minä olen koira. Mutta minä en ole mikään koira, eikä minun tarvitse ollenkaan totella sentähden, että armollinen herra tahtoo! Nyt minä aion kääntyä kotiin.

– Ei sinulla ole mitään tahtoa!

Blenda pysähtyi. Jakob tarttui lujasti hänen vyötäisiinsä ja raasti hänet mukaansa. Blenda riuhtoi, repi ja huitoi kuin kiinniotettu orava. Mutta ei auttanut. Hän pyysi Jakobia muistamaan kukkia, leninkiä ja ruokakoria ja päästi pieniä tuskanhuutoja peloittaakseen häntä. Mutta ei sekään auttanut. Jakob raahasi häntä mukaansa.

– Sano, onko sinulla mitään tahtoa? Onko sinulla oma tahto?

Lopuksi Blenda alistui – ehdolla.

– Ei – ei ole – jos suutelet minua –

– Minähän olen suudellut sinua.

– Jos suutelet minua oikein – –

Jäljellä oli enää vain viimeinen rinne, jonka harjalla oli metsästysmaja. Sumu harveni jonkun verran, petäjien epäsäännöllisesti vääristyneet, koukeroiset ääriviivat tulivat harmaasta usvasta jykevästi näkyviin.

– Voi, Jakob kulta, kuinka väsynyt minä olen! Etkö voi kantaa minua mäkeä ylös?

– Sinua, joka olet niin painava. Mutta ota kiinni, niin minä vedän.

– Kun vaan saisi hameen yltään.

– Se kiskotaan yks kaks. Saat sitten vetää unia. – Onko sinulla tulitikkuja?

– Majassa on. Mutta ei taida olla kynttilöitä. – Voi, kuuletko, älä sytytä savupatsaita! Siitä tulee minun pääni niin kipeäksi.

– Tahdotko sitten, että poltan piippua koko yön.

– Se olisi kyllä parempi.

– Niin, sinulle! nauroi Jakob. Hän veti unista tyttöään ylös mäkeä, pois sumusta, joka sinisenvalkean veden tavoin lainehti metsästysmajan ympärillä.

– Mitäs sanot, jos joku on varastanut avaimen! Ei ole, tässä se onkin. Pysy jaloillasi, tyttö! Ovi auki. Hyi, millainen ilma! Täytyy pitää ikkuna auki koko yön.

– Niin, mutta hyttyset! mumisi Blenda.

– Minä puhallan-sauhuja sinun päällesi. Kori pannaan tänne. Ja sitten ikkunat auki! – Missä tulitikut ovat? Sinä et sitten tiedä mitään. – Tahdotko useampia kuin kaksi huopapeitettä, etkö? Silloin minä otan kolmannen. – No mutta, etkö voi pysyä pystyssä! Autanko minä että saat leningin yltäsi? Kylläpä sinulla on pirunmoisia hakasia. Seisopas. – Kas niin. Tupsahda nyt lavalle. Odota, minä riisun jalastasi. Hyvä luoja, kuinka sinä olet laiska. – No niin.

Jakob nosti Blendan jalat lavalle, kääri hänet huopapeitteisiin ja käänsi hänen kasvonsa seinään päin.

– Hyväkö on?

– On – hyvä – sanottiin puoleksi unessa. – Minä menen ulos katsomaan näkyykö valoa Björkenäsistä.

Blenda pyörähti ympäri ja tavoitti Jakobia.

– Jakob! Sinä et saa lähteä minun luotani! Et niin kauan kuin on pimeä. Muuten minä huudan.

– Vai en saa? No, sitten en saa.

Hän otti huopapeitteensä ja levitti sen Blendan makuulavan juureen. Tupakkavehkeet kaivettiin esiin taskusta, ja Jakob istuutui peitteelle jalat ristissä, täytti piippunsa ja sytytti.

– On hyvin suloista maata täällä ylhäällä, Jakob. Eikö sinustakin. Minusta tuntuu kuin makaisin niin korkealla – suorastaan ilmassa – eikä kukaan voi tavoittaa minua – sinä vain. Vedä lujasti, niin näen sinut, kun piippu hehkuu. – Voi, kuinka sinä näytät hullunkuriselta! Mitä jos jäisimme tänne siksi, kun se ilkeä muori on lähtenyt?

– Tuomiorovastin rouvako? Ei suinkaan hän voi tehdä meille mitään pahaa? Minkätähden sinä pelkäät häntä?

– Hän saattaisi sanoa, ettemme saa olla niin paljon yhdessä. Leena sanoi, että hän voi sen tehdä. Ja hän kuuluu olevan niin häijy.

– Sinä olet typerä. Eihän meidän tarvitse välittää siitä, mitä tuo häijy muori sanoo.

– Ei tietystikään. Mutta joka tapauksessa –

– Muuten – jos tahdot, niin minä pyydän, että saamme patruuna Siedeliltä ruokaa. Ja silloin me voimme jäädä tänne niin pitkäksi aikaa kuin tahdomme. Tahdotko?

– Taa-aa-ahdon, kuului pitkä haukotus.

– Nuku nyt, pallukka!

Vielä pitkä haukotus, ja hengitys alkoi käydä rauhalliseksi, tasaiseksi nukkuvan hengitykseksi. Jakob antoi päänsä vaipua taaksepäin ja nojasi päälakeaan lavan reunaa vasten. Hän kuunteli hyttysten ynisemistä ja puhalteli valtavia sauhuja pimeään.

Äkkiä tupsahti pehmoinen, unisen veltto pikku käsi hänen kasvoilleen.

– Jakob kulta – minä pidän niin sinusta.

– Pidätkö?

Jakob suuteli kättä ja laski sen olalleen.

– Pidätkö? toisti hän.

Hyttyset surisivat vihaisina. Savu nousi valkeankeltaisena hehkuvasta piipunkopasta, nousi ja katosi pimeään.

IV.

PATRUUNA SIEDEL JA HÄNEN VIERAANSA. ROUVA ENBERG PUHUU JÄRKEÄ HÄNEN

ARMOLLEEN PARONILLE.

Patruuna Arvid Siedel istui isäntänä aamiaispöydässä Björkenäsin matalassa, pimeässä salissa. Patruuna Siedel oli ehdottomasti liian pitkä mataliin huoneisiinsa. Kun hän nousi seisomaan, oli vain kolmeneljännes metriä päälaesta kattoon, ja hänen täytyi kumartua katsoakseen ulos ikkunasta. Arvid Siedel oli aina ollut ihmeellisen hontelo kuvatus, ja hänen silmänsä olivat mongolimaisesti vinot. Käsivarretkin olivat keskinkertaista pitemmät ja päättyivät kapeihin ranteisiin ja luurankomaisen laihoihin sormiin. Käsien eleet olivat kuitenkin sopusuhtaiset ja miellyttävät. Ja kun hän ilmaisi ajatuksensa ja toivomuksensa pääasiallisesti elein, ei tälle seikalle voinut olla antamatta arvoa.

Jakob ja Blenda olivat tänä aamuna vieraina Björkenäsin aamiaispöydässä. Pienin, kohteliain elein isäntä tarjosi heille pöytänsä herkkuja, ja nuoret osoittivat ymmärtävänsä täydellisesti hänen mykkää kieltään. Sanoipa Blenda, joka oli itse hitusta kohtuullisempi, Jakobia oikeaksi "suursyömäriksi".

– Niin, ei taida jäädä paljoakaan jälelle unikeoille. Millaista väkeä ne ovat, kun eivät tahdo syödä aamiaista kello kahdeksan? Kaupunkilaisherroja varmaan? Sorsiako ampumaan? Vai ei? Niin, eihän meillä olekaan siinä suhteessa paljoa tarjottavana.

– Minä en ole heitä kutsunut.

– Ovatko he hyviä ystäviä vaiko sukulaisia? kysyi Blenda.

– Rogereja.

– Peeveli, hänen armonsa sukulaisia? Minkätähden he eivät ole tulleet Rogershusiin? Sinne kuuluu tulevan vieraita.

Samassa avautui eteiseen vievä ovi, ja sisään astui karheatekoinen, hiukan kömpelö nuori herra. Tapa, miten hän astui huoneeseen, vaikutti vielä kömpelömmältä siksi, että häntä työnnettiin takaa verrattain voimakkaasti. Hän näytti olevan aika lailla hämillään.

Mutta henkilö, joka tuli hänen kintereillään ovesta sisään, oli kaikkea muuta kuin ujosteleva. Pienempi ja hintelämpi kun oli rakenteeltaan, puikahti hän toverinsa ohitse suunnaten kulkunsa suoraan aamiaispöytää kohti.

– Excusez-moi mon oncle [Suokaa anteeksi, setäni], mutta kun Per sai vihiä, siitä, että talossa on tyttö, oli mahdotonta saada häntä pysymään vuoteessa. Ja minun oli niinmuodoin pakko tulla mukaan. – Tämä on epäilemättä pikku Blenda-serkku. Erittäin hauskaa! Ja tämä on nuori herra Enberg, eikö niin? – Niin, minä olen Roger Hyltenius jur.kand. ja lievästi sanottuna hyvin lupaava. Ja tämä tässä on veli Per, aikoinaan valo Herrassa ja nykyään yhtä suuri valo pakanallisen filosofian ja kerettiläisten luonnontieteiden alalla.

Niin, sinun täytyy suoda anteeksi, setä, että istuudun. Epäinhimillisen aikainen herääminen on saanut himoni syttymään. Tuota, minä tarkoitan luonnollisesti himoa, joka sijaitsee kitalaessa ja nielussa – latinaksi: gola. Mainittu himo on voimakkaasti kehittynyt kaikissa, jotka kantavat Hylteniuksen nimeä. – No mutta, istu, Per! Jospa serkkuni voisi aavistaa, kuinka tämän pojan tulevaisuus minua huolestuttaa. Hän on niin epäkäytännöllinen. – Oh, tahtooko herra Enberg antaa minulle suola-astian! Kiitos. – Istu, Per! Niin yksinkertainen teko kuin istuutua hyvin katettuun pöytään ja ottaa lautaselleen herättää hänessä hämmästystä ja ihmettelyä. Ehkä herra Enberg tahtoo nykäistä häntä takinliepeestä, sitä hän tavallisesti ymmärtää. Katsokaa vaan, nyt hän istuutui. Kyllä nyt saatte nähdä, että hän osaa syödä, kunhan vain pääsee alkuun.

Serkkua naurattaa. Mutta totisesti kysyy voimia, kun täytyy näytellä ison veikon lapsenhoitajaa. Pierre, mon petit enfant, il faut que tu mange. [Per, lapseni, sinun tulee syödä.]

– Lopeta jo, piru vieköön!

– Per! Ei saa kiroilla naisten seurassa.

– Kuule, setä, kylläpä tämä Björkenäs on oikea vanha variksen pesä. Toivottavasti Klockeberga on säädyllisempi. No, otetaan asioista selvä. – Katsokaa, serkkuseni, me olemme tulleet tänne häpeämättömässä tarkoituksessa koettaa keinotella itsellemme jompikumpi näistä tiloista, mieluummin tietysti molemmat. Aikooko pikku serkku kilpailla? Siinä tapauksessa kehoittaisin hartaasti tekemään kompromissin. Hänen armonsa tuomiorovastin rouva on nimittäin päättänyt tehdä jotakin poikiensa hyväksi. Enkä minä ole puolestani milloinkaan nähnyt tahi kuullut, että hänen armonsa olisi peruuttanut tekemänsä päätöksen. – Ai! – Voiko pikku serkku sitä uskoa? Tuo mies potkii minua sääriin!

Blenda purskahti nauruun, ja nauru tarttui Jakobiin. Patruuna Siedelin irvistystä oli vaikea tulkita. Per koetti parantaa asiaa.

– Toivon, ettei setä suutu tämän räpätyksestä. Hän ei tarkoita niin pahaa – –

– Enhän toki, Siedel tokaisi. Sitä on hauska kuulla. Teidän isänne oli myöskin hyvin vilkas.

– Niin, isä oli myöskin säihkyvän teräväpäinen ehkei sentään aivan yhtä säihkyvä kuin minä. Hänhän olikin tuomiorovasti. Per on nähtävästi perinyt jonkun verran hänen henkensä syvyyttä ja laajuutta. Minussa on sitävastoin enemmän papukaijamaisuutta. – Millaisesta miesväestä pikku serkku enemmän pitää? Hullunkurisesta ja iloisesta vaiko raskaasta ja sanomattoman paljon syvemmästä Per-tyypistä?

– Minä en pidä minkäänlaisesta miesväestä, nauroi Blenda.

– Kenties ette edes siedä meitä? Se on paha paikka. – Ah, saanko pyytää kinkkua! – Kuulkaahan, aluksi panin ankarasti vastaan, kun äiti tahtoi lähettää minut tänne. Ensiksikin sentähden, ettei minusta ole hauskaa maalla, toiseksi pelkäsin tuottavani vaivaa, kolmanneksi en tietänyt pikku serkun olevan täällä, ja neljänneksi olin tavattoman huolissani, että saisin kamalaa ruokaa. Mutta kun tein viimeksimainitun huomautuksen, sanoi äiti: Älä pelkää, pahempaa ruuanvalitsijaa kuin Arvid Siedel ei ole olemassa. – Sanoi, Per, juuri niin hän sanoi – kaikkien taivaan enkelien nimessä hän sanoi niin. – –

– Minun täytyy sanoa, että häpeän – –

– Hyi, Per, häpeätkö omaa äitiäsi! Onko nyt sitten ruuanvalitsemisessa mitään pahaa? Lukuunottamatta presidentin tointa Svean hovioikeudessa en tiedä mitään miellyttävämpää hommaa. No, jos vain kykyä riittää ja onni suosii, hoidan kyllä vielä kummankin toimen.

Apropos, onko setä käynyt Rogershusissa? Eikö? No, ehkä pikku serkku voi antaa tarpeelliset tiedot. Kuinka hänen korkeasukuisuutensa jaksaa? Terveys ja mieliala tyydyttävä? Kuokkavieraana olevalle suvulle on tavattoman tärkeää olla selvillä niistä seikoista. Väitetään ukolla väliin olevan hillittömiä vihan puuskia. Onko se totta?

– Setä on kyllä joskus kovasti äkäinen, myönsi Blenda epäröiden.

– Setä? – Jaha, aivan niin. – Vai on? Hänhän kuuluu antavan keppiä ahtaammassa ystävä- ja palvelijapiirissä. No, täytyy asestautua kärsivällisyydellä. Mitä muutamasta mustelmasta, kun on hyvä asia kysymyksessä. Katsokaa, äidin päähän on pälkähtänyt nerokas ajatus tutustuttaa meidät lähemmin enoon. Hän tahtoo näyttää enolle, että tällä on kaksi sekä älykästä että rakastettavaa sisarenpoikaa. Mutta ettei esitys tulisi kiusallisen pitkäksi, antaa hän, varovasti kyllä, meidän olla täällä kätkössä. Ja sitten, kun oikea hetki on käsissä, tulevat pikku Per ja pikku Roger tassutellen äidin esiliinan suojassa, pistävät esiin pienet päänsä ja sanovat: Kukkuu, eno. Ja hellä äiti sanoo: Katso, Roger Abraham Nebukadnezar, katso perillisiäsi!

Niin, pikku serkku nauraa. Mutta ei hiidessä ole hauskaa näytellä köyhien sukulaisten osaa. Ihan totta, Blenda, minulla on kauhistuttavasti velkoja! Entä Perillä sitten! Vapise meidän kummankin puolesta, niin olet kiltti, Per. Minä olen juonut niin paljon kuumaa kahvia!

Kuulkaa, setä Siedel, Hylteniusten raha-asiat ovat päin mäntyä. Kerrassaan perdus! [Toivotonta.] Armollinen äiti ei ole voinut hankkia itselleen uutta mustaa silkkipukua seitsemään vuoteen. Ja Per on kuin mustalaispuvussa. Minä yksin olen jonkun verran siisti. Mutta minähän olenkin perheen kaunistus.

Luuleeko Blenda, että siisti ulkomuoto vaikuttaa enoon?

– En tiedä.

– Niin, mutta minä toivon sitä hartaasti. Sillä se on vahvimpia puoliani. Per on sitävastoin loistavampi sisäisesti. Minä olen kuitenkin päättänyt lyödä veikkoni laudalta. Hänellä on tosin suuremmat velat kuin minulla, mutta minulla on suuremmat tarpeet. Minä elän tavattoman hienosti, tietääkö Blenda.

Sanokaa, serkku, omantunnon mukaan! Kenestä arvelee serkkuseni hänen korkeasukuisuutensa pitävän enemmän: minustako vai Peristä?

– Ei ainakaan teistä. Setä puhuu mieluummin itse.

– Mainiota, Blenda serkku! Roger sai kuulla kunniansa! – Per nauroi raskaasti ja rämisten, niin että tyttö säpsähti. Ja patruuna Siedelin kasvot vääntyivät rumaan irveeseen. Mutta Jakob yhtyi sydämellisesti nauruun. Kyllä Blenda osaa vastata, kun vaan tahtoo.

Heti aamiaisen jälkeen ilmoitti Jakob, että Blendan ja hänen täytyi lähteä kotiin.

– Emmekö jääkään majaan? kysyi Blenda.

– Emme. Heidän tuli vain kiertää sitä tietä hakemaan kori. Siedelin piti lähteä metsänvartijan luo, joten hänen oli tultava sinne päin. Ja herrat Hyltenius pyysivät saada tulla saattamaan.

Tietysti he saivat tulla. –

Roger otti yksin kokonaan Blendan huostaansa. Hän puhui taukoamatta, ja Blenda nauroi. Jakob ei voinut ymmärtää, kuinka Blenda jaksoi nauraa niin paljon. Eikö tuo iänikuinen lörpötys kyllästyttänyt häntä?

– Otatteko, herra Enberg, osaa tilojen hoitoon? kysyi Per Hyltenius.

– En, minkätähden minä ottaisin? – Jakobin vastaus kuului hiukan äreältä. Hän ei voinut käsittää, mitä tuo ihminen tarkoitti noin typerällä kysymyksellä. Ja sitäpaitsi hän ei ollut halukas ryhtymään keskusteluun Perin kanssa. Hänen täytyi kuulla, mitä Roger ja Blenda puhelivat hänen edessään.

– Minä arvelin – olin saanut sen käsityksen, että herra Enberg on maanviljelijä?

– Ei suinkaan voi olla maanviljelijä, kun ei ole mitään viljeltävää, tokaisi Jakob ja kääntyi kohta senjälkeen patruuna Siedelin puoleen:

– Jos patruuna joka tapauksessa menee metsästysmajan ohitse, suljette ehkä oven? Kori saa jäädä toistaiseksi. – Hyvä on. Poikkeamme silloin tästä, Blenda, ja lähdemme oikotietä.

Roger oli halukas saattamaan heitä Rogershusin asti – vakoojan tahi takaa-ajetun pakolaisen tavoin hän aikoi piileskellä puistossa. Per esti kuitenkin tämän suunnitelman toteuttamisen käyttäen lempeätä, veljellistä väkivaltaa. Ja saattajat erosivat seurasta.

Kun Jakob astui palvelijain siipirakennuksen saliin, oli kello juuri lyönyt yksi. Hän luuli näkevänsä pelipöydän miehitettynä ja äitinsä ikkunakomerossa sukkaa kutomassa. Hän etsi äitiään.

– Minkätähden Johnsson on yksin?

– Sanos muuta, pikku Jakob, sanos muuta. – Johnsson kopisteli portterimukiaan ja nyökäytti salaperäisesti päätään.

– Missä äiti on?

– En tiedä. Ehkäpä riippuu jossain pellinnyörissä tahi makaa kaivon pohjassa.

– Mitä roskaa te puhutte?

– Niin, niin, pikku Jakob. Onpa tapahtunut yhtä ja toista. Hänen armonsa on saanut halvauksen, Vickberg on hirttänyt itsensä, Toni juossut järveen. Ja Enbergin muori on paistumassa omassa leivinuunissaan. Hi, hi, hi – thyi – khörrör – thyi olkoon.

– Oletteko juovuksissa?

No, eihän voinut kieltää, että Johnsson oli maistanut vähän tavallista enemmän. Mutta kylläpä olikin sitten tapahtunut vaikka mitä.

Johnsson kertoi päässeensä eilen illalla turvaan omaan huoneeseensa. Hän kuuli Enbergin muorin etsiskelevän lapsia, mutta ajatteli, että se huoli kyllä häviää ilman hänen apuaan. Ja sitten hän kiipesi sänkyynsä.

Tuskin hän oli saanut peitteen vedetyksi päänsä yli, kun Lovisa Enberg ja Toni kapusivat portaita ylös tullen hänen huoneeseensa. Enbergin muori oli totisesti vähällä vetää peitteen hänen yltään! Johnssonhan oli viimeksi ollut lasten seurassa. Minne he olivat joutuneet? – Ei auttanut mutkitella. Totuus oli saatava esiin. Ja kun Johnsson oli jonkun verran ärtyneellä päällä, saatiin se kuulla verrattain suorasukaisesti. Tanningen majassapa oli tenavain aikomus olla yötä!

– Olisitpa, Jakob-kulta, nähnyt äitiäsi! Ei vaan olisi uskonut milloinkaan Enbergin muorin joutuvan sellaiseen vimmaan. Mutta sanotaanhan hänessäkin olevan vähän vapaaherrallista verta.

Hän oli jo kello kymmenen tänä aamuna pyytänyt päästä hänen armonsa paronin puheille. Keskustelu oli alkanut erittäin ystävällisesti ainakin hänen armonsa puolelta.

Vai niin, tuliko rouva Enberg taas puhumaan siitä koulunkäynnistä. Niin, mutta eikö Jakob hänen mielestään ollut liian vanha istumaan koulunpenkillä pikkupoikien joukossa. – Oli, jumala paratkoon, liian vanhaksi hän kyllä oli tullut käymään tavallista oppikoulua. Mutta hänet voitaisiin lähettää maanviljelyskouluun tahi muuhun oppimaan jotain ammattia, jossa voisi elää hyvästi ja kunniallisesti.

Pitemmälle rouva Enberg ei ehtinyt. Kiireellinen pako tuli ehdottoman välttämättömäksi. Vickberg heitti oven selkoselälleen, ja rouva Enberg joutui ulos kepin ja erinäisten pikku esineiden seuraamana. Hengästynyt hän oli, mutta mitään varsinaista vammaa hän ei ollut saanut. Ja niin ihmeellistä kuin se olikin, seisoi hän jo puolta tuntia myöhemmin uudelleen hänen armonsa edessä. Ja vielä ihmeellisempää: hänen armonsa pyysi suorastaan häneltä anteeksi!

Hän nimittäin sanoi:

– Jos saitte keppiä, niin saatte syyttää itseänne, saakelin eukko!

Rouva Enberg niiasi niin kauniisti kuin suinkin taisi ja vakuutti maistavansa mielellään keppiä, kunhan vaan saisi puhua vähän järkeä hänen armolleen. Kyllä kai hänen armonsa kuitenkin myönsi hänellä olevan oikeutta määrätä omasta lihastaan ja verestään.

Niin, kyllä hän sen voi myöntää, vieläpä toivoisikin, että pojan kasvatusta täydennettäisiin. Mutta eikö se kävisi parhaiten päinsä siten, että otettaisiin kunnollinen kotiopettaja Upsalasta? Kun tuo saamarin pastori ei kuitenkaan taida tietää paljoa enemmän kuin poika itsekään. –

Rouva Enberg ei ollut milloinkaan mokomaa kuullut. Hänenkö pitkä hongankolistajansa kotiopettajan muokattavaksi? Hänenhän pitäisi oikeastaan jo olla itse ansaitsemassa! Pitikö heidän saada Upsalasta joku keltanokka-ylioppilas kartanoon vetelehtimään? Peuhaisivat vielä enemmän kuin tähän asti.

– Vietävän vonkura pitämään elämää! Meitäkö tahdotaan komennella, mitä? – No, mitä Vickberg sanoi? Mitä hän ehdotti?

Niin, Vickberg esitti, armollista määräystä noudattaen, kompromissia. Jakob olisi lähetettävä niin sanottuun ylioppilasleipomoon, mistä hän varmaan piankin pääsisi tutkintoa suorittamaan, hänellä kun oli hyvät perusteet. Ja sitten pariksi vuodeksi yliopistoon.

– Ryhtyäkseen opiskelemaan humanisia aineita, koska hänen armonsa suvaitsi suunnitella pojan kasvatuksen todella sivistäväksi.

– Jos hän tulee Upsalaan, niin minä tahdon, että hänestä tulee pappi, ilmoitti rouva Enberg, joka oli odottamattomasta menestyksestä tullut ylimieliseksi.

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Hänen armonsa paroni uhkasi ajaa hänet ei ainoastaan huoneesta – minkä hän todella teki – vaan myöskin koko kartanosta. Uskollinen Vickbergkin sai oman osansa vihan purkauksista. Mutta hän kesti ne, ja lopulta hänen onnistui saada paroni vuoteeseen.

Johnsson puolestaan uskoi hänen armonsa saaneen lievän halvauskohtauksen. Vickberg oli tosin kieltänyt sen, mutta hän oli itse niin järkytetty, että onnettomuus oli pelättävissä. Ja Toni oli aivan varmasti mennyt hirttäytymään. Hän oli ainakin puhunut jotain housujenkantimista. Vanha Johnsson tässä enää vain pysyi reimana miehenä.

– Katsos, hänen armonsa on ollut vallan vihan vimmassa näinä päivinä. Mutta kun muistaa, että hänen armonsa Julian tulee ylihuomispäivänä, niin asian kyllä ymmärtää, pikku Jakob.

Jakob kuljeskeli puistossa tietämättä mihin ryhtyisi. Mennäkö haukkumaan hänen armoaan? Sitä ei voinut, kun paroni kuului nukkuvan vuoteessaan. –

Hän kuuli Blendan huutavan. Täytyihän vastata, eihän voinut antaa Blendan juosta huutamassa koko päivän.

Blenda tuli juosten, ja hän näytti vallan säikähtyneeltä.

– Kuule, Jakob! Täti itkee. Hän itkee itkemistään eikä vastaa sanaakaan.

– Eikö! – Missä hän on?

– Teidän puolellanne – makuuhuoneessa. Jakob ryntäsi ylös portaita, tempasi oven auki, syöksyi saliin. Hän pysähtyi ja astui varpaisillaan makuuhuoneen ovelle, joka oli raollaan.

– Äiti, kuiskasi hän uskaltamatta avata. Hän pelkäsi, – Äiti, kuule, minkätähden istut täällä? – Hän avasi oven.

Rouva Enberg – iso, lihava nainen – makasi suullaan vuoteessa ja itki. Jakob tuli hänen luokseen ja seisoi milloin toisella, milloin toisella puolella sänkyä.

– Voi, kuule, äiti – älä ole suuttunut – älä nyt ole pahoillasi, äiti – äh, äiti, kuule – siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi. Ja kun äiti ei osoittanut millään tavoin kuulleensa mitä hän oli sanonut, joutui hän suunniltaan, istuutui sängyn laidalle ja teki samoin kuin pikkulasten on tapana tehdä. Kasvot näyttivät ensin jäykiltä ja ilmeettömiltä kuin naamio. Sitten ne vääntyivät tuskasta, ja itku pusertui esiin.

Rouva Enbergin täytyi siis nousta istumaan ja pyyhkiä omat kyyneleensä ja pojan kyyneleet. Voi, poikahan oli vallan mieletön, kun joskus sattui itkemään. Sitä ei kukaan ihminen voinut kestää – ei ainakaan oma äiti.

– Siunattu poika, siunattu poika, voihki rouva Enberg. – Etkö osaa olla vaiti!

Osasi hän, hän oli vaiti ja tarttui hampain peitteeseen. Mutta ruumista pudistutti sitä enemmän. Lopulta hän sitten tyyntyi. –

– Minulleko sinä olet suuttunut, äiti?

– Niin, kenelle sitten?

– Etkö ensinkään hänen armolleen?

– Vähät minä ukkorähjästä! puhkesi Lovisa Enberg sanomaan. – Kun sinusta vain tulisi ihminen, siunattu poika!

Jakob oli todellakin toivonut saavansa jakaa rikostaakan paronin kanssa. Hän oli nyt suorastaan epätoivoinen – hän oli siis yksin syyllinen? Mutta minkätähden? Mitä hän oli tehnyt?

– Senkötähden, etten tee työtä?

Rouva Enberg painoi lujasti käsiään rintaansa vasten.

– Sentähden, osaksi. Mutta toisestakin syystä. Minkätähden sinä aina maleksit Blendan kanssa kaiket päivät – niin, yötkin päälle päätteeksi. Aina vaan peuhaat hänen kanssaan.

– No mutta, äiti! Enhän minä peuhaa. Mitä sinä sillä tarkoitat?

Lovisa Enberg ei tietänyt, pitikö hänen vaieta vai puhua. Veri pisteli ja poltti poskissa, ja silmät sumentuivat. Istupas nyt tässä punastumassa ja änkyttämässä oman poikasi edessä! ajatteli hän. Sitä en ole ansainnut, hyvä Jumala ei tee siinä oikein.

– Jakob – etkö ymmärrä, ettei käy päinsä – tehdä mitä viime yönä teitte –

– Mitä viime yönä teimme? Blenda nukkui penkillä. Ja minä istuin lattialla polttamassa piippua ja nukahdin sitten tietysti minäkin.

– Nyt sinä valehtelet. Blenda on kertonut –

– Mitä Blenda on kertonut?

– Niin, ei tänään – en ole tänään tavannut häntä. Niin että se voi kyllä olla totta. Mutta mitä te muuten teette siellä viheliäisessä majassa. Että te... Ja että te uitte – –

– Mutta hyvä, rakas, kiltti! Että me uimme! Emmekö sitten saa uida?

Mitä hänen oli sanottava? Mitä hänen piti sanoa, kun tuo siunattu poika ei tahtonut häntä ymmärtää? Entä, jos hän nyt sanoo jotain – ja sitten – Herra Jumala, eihän hän tietänyt mitään pojastaan! Ei mitään, ei mitään! Pahempaa se oli kuin kulkea pilkkopimeässä etsimässä tulitikkuja. Ja jos hän sanoo jotain – sanoo jotain, minkä Jakob voisi käsittää väärin. Jos hän sanoo jotain, mitä Jakob ei ole koskaan ajatellut? Hän muisti itse päivän, jolloin esirippu oli revennyt hänen silmäinsä edessä varomattomien käsien repimänä.

Ja hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hänen pitäisi kertoa itsestään. Hän kertoi nuoruudestaan, joka oli eletty ja kärsitty täällä Rogershusissa, missä ihmisillä oli niin vähän halua ja vielä vähemmin kykyä tuottaa toisilleen onnea. Missä oikku on intohimo, intohimo oikku. Missä pelkkä oikku vallitsee, määrää kaiken ja väkisin vaatii itselleen kaiken. –

Jakobista tämä oli raskasta kuulla. Olivathan nämä asioita, jotka olivat hipaisseet häntä niin monta kertaa, asioita, joista Johnsson oli suhkinut ja pyrskinyt, joita oli pirahdellut Jakobin kuuluville kartanon väen kuiskailuista. Jakob inhosi Rogershusin cronique scandaleuse'ia, jolla oli niin monta kiusallista yhtymäkohtaa hänen ja hänen äitinsä kanssa! Hän tunsi, että paratiisillinen rauha katoaisi, että ajatuksiin tulisi katkeruutta, jos hän kerrankin kuuntelisi avoimin korvin, tiedonhaluisena.

Hän tahtoi ummistaa silmänsä, peittää ne, pyytää äitiään vaikenemaan.

Paronin puheille pyrittiin kolmannen kerran tänä päivänä. Tällä kertaa oli pyrkijänä Jakob. Hänen armonsa oli juuri – jonkun verran myöhemmin kuin tavallisesti – nauttinut viilin, puutarhamansikkansa ja lasillisen Johannisbergeriä. Unen vahvistamana ja viinin virkistämänä hän antoi armollisen suostumuksensa.

– Hyvää päivää, hyvää päivää, poikaseni, no?

– Niin, tulen sanomaan teidän armollenne, että minun on kyllä parasta nyt lähteä johonkin kouluun.

– Vai niin, siitähän olemme jo sopineet äidin kanssa. – Niin kylläkin, mutta äiti arveli teidän armonne mahdollisesti laskeneen vain leikkiä. Minä tarkoitan, hän ajatteli, ettei käynyt oikein luottaminen –

– Minuun? Mitä? Onko se vonkura pähkähullu?

– Paronin ei pidä nyt suuttua, sillä nämä ovat vakavia asioita. Ja se asia on aivan varma, että minun on lähdettävä kouluun.

Hänen armonsa pullistui kuin korpisammakko, mikä oli suuttumuksen tahi hilpeyden merkki.

– Vickberg – sano sille kirotulle vonkuralle, että hänet pannaan kouluun, tahtoipa tahi ei. Mutta puhu vierasta kieltä, koska hän ei näy meidän kieltämme ymmärtävän.

– Silloinhan me olemme yksimielisiä siitä asiasta. On vain yksi asia, josta vielä tahtoisin puhua? – No, päästä tulemaan.

– Asia ei oikeastaan koske minua, vaan Blendaa?

– Vai niin, vai Blendaa? No?

– Kun minä lähden pois, tulee Blendalla olemaan vähän yksinäistä aluksi. Sentähden paroni voisi minun mielestäni hankkia hänelle kotiopettajattaren. Mutta sen minä sanon teidän armollenne, älkää vain ottako mitään pahanilkistä vanhaapiikaa! Ottakaa joku, joka on Blendan kanssa suunnilleen samanikäinen, niin että hänestä olisi huviakin Blendalle.

– Aivan niin. Käskyä noudatetaan.

– Minä en ollenkaan käske, minä sanon vain mitä mieltä olen. – Niin, ei sitten ollut muuta. Saan kiittää hyvin paljon.

– Ei ansaitse, hyvä ystävä. – Kuinka kauan aiotaan olla poissa Rogershusista?

Vastaus viipyi. Paroni siristi silmiään ja vilkuili Vickbergiin. Vickberg kai näki, että poika oli kuin kuumilla hiilillä?

Ja sitten tuli aivan lyhyt vastaus:

– En tiedä.

Paroni siristi jälleen silmiään ja vilkuili. Näytti melkein siltä kuin hän olisi aikonut sanoa jotain hullunkurista.

Mutta äkkiä hän irvisti rumasti ja puhkui kärsimättömästi.

– Niin, miten hiidessä sitä voisi tietää! Hyvästi, hyvä ystävä.

V.

TUOMIOROVASTIN ROUVA SAAPUU. ENSIMÄINEN OTTELU.

Toni istui livreapukuisena kuskipukilla Larsin vieressä. Toni oli anonut vapautusta kunniakkaasta tehtävästä noutaa hänen armonsa asemalta. Mutta paronin käsky osoittautui peruuttamattomaksi. Ja niinpä oli Tonin haalittava esiin loistava lakeijalivreansa, joka ei ollut vuosikausiin ollut käytännössä.

No, tähän asti oli kaikki sujunut onnellisemmin kuin mitä oli voitu odottaa. Tuomiorovastin rouva oli itse lempeys. Taputtaen italialaista kevyesti olkapäälle hän virkkoi: "Comment vous portez-vous, cher monsieur? Et votre bon seigneur?" ["Kuinka voitte, rakas herra? Entä teidän hyvä isäntänne?"] – Hän oli sitten siirtynyt ruotsin kieleen kysellen Vickbergistä, Lovisasta, Blendasta – "et votre beau garçon – Comment s'appelle-t-il? – Jacque – je crois? Il doit être grand maintenant – et très beau – comme vous, mon cher Toni." [Ja teidän kaunis poikanne – mikä hänen nimensä on – Jacque – luullakseni. Hän on kai suuri nyt – ja kaunis – niinkuin tekin, rakas Tonini.]

Näin suuri rakastettavuus hämmensi italialaisparan aivan sekaisin, ja hän hengitti syvään helpotuksesta, kun tuomari Björner samassa tuli juosten hattu kädessä ja syleili ja suuteli kädelle ja poskelle rakasta, arvossa pidettyä tätiään. Tuomiorovastin rouva jätti senjälkeen kokonaan ranskan kielen – jota puhuessaan hän käytti eräänlaista hengästynyttä ponnistusta – ja keskusteli ruotsiksi kuiskaillen noin viiden minuutin ajan nähtävästi hyvin mielenkiintoisesta asiasta.

– Sinä olet ystävällinen, mutta minä en luota sinuun. Sinä olet epäluotettava ja tahdot olla ilkeä Jakobille, ajatteli Toni istuessaan selkä suorana kuskipenkillä. Hänen täytyi silloin tällöin kääntyä vastaamaan tuomiorovastin rouvan kysymyksiin. Rouvan tiedustelut koskivat paronin terveydentilaa, vuodentuloa, sonneja, koiria...

Toni istui uneksien kotimatkasta, omasta kotimatkastaan, pitkän pitkästä matkasta Toscanaan. Eilen illalla oli italialainen päättänyt pyytää itselleen eroa palveluksesta. Koti-ikäväähän hän oli aina tuntenut, päätös oli oikeastaan kypsynyt kahdenkymmenen pitkän vuoden aikana. Mutta sen toteuttaminen oli ollut lykättävä päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Nyt se oli tapahtuva. Ennen oli häntä ollut Rogershusiin liittämässä side: poika.

Poika joutui nyt pois talosta, eikä tiedetty, miten kauan hän tulisi olemaan poissa. Eilen illalla Toni oli saanut käsiinsä Jakobin tämän istuessa puiston penkillä. – Jakob kuuluu matkustavan pois? – Niin teen. – Matkustaako Jakob pian? – En tiedä, viimeistään syksyllä. – Milloin Jakob luulee joutuvansa takaisin Rogershusiin?

– En milloinkaan, isä!

Isä!

Ensi kerran. –

Mutta nyt minä en saa ajatella tätä, sillä silloin minä rupean itkemään. Eikä näytä suinkaan kauniilta, kun mies itkee livrea yllään kuskipenkillä. Minä koetan ajatella vain sitä, että matkustan pian kotiin. Minä en mene mihinkään toimeen. Minusta tulee taitava ravintolan isäntä johonkin hyvään kaupunkiin, ehkä Firenzeen. Minä kokoan suuret määrät rahaa, suuret määrät, suuret määrät.

Hän liikutteli sormiaan aivan kuin olisi kieritellyt rukousnauhan helmiä, laskenut monet rukoukset.

En milloinkaan? – Siinä tuli komeat sanat nuoresta suusta. Mitä se merkinnee? Kaksi vuotta, kolme vuotta? Kulkea yksin Rogershusissa kolme vuotta. – Ei, minä en saa ajatella sitä. Minä matkustan kotiin ja kokoan siellä suuret summat rahoja.

– Rakas Rogershus! Minun kallis, vanha Rogershusini! huudahti hänen armonsa tuomiorovastin rouva.

Vaunut ajoivat rakennuksen eteen, Toni hyppäsi kuskipenkiltä ja avasi vaunujen oven. Portaita alas kiiruhtivat Vickberg ja Lovisa.

Entä hänen armonsa paroni?

Hänen armonsa paroni oli ollut koko aamun tavattoman hyvällä tuulella, jutellut, nauranut ja hyräillyt niin väärin ja korvia vihlovasti kuin suinkin oli mahdollista. Kello puoli yksi hän tapansa mukaan oli käynyt levolle. Mutta uni oli ollut kaikkea muuta kuin hyvä, sillä pahat unet häiritsivät. Ja herääminen oli kauheata. Paroni oli ilmeisesti joutunut suunniltaan.

Hän tahtoi pukeutua kamariherran univormuunsa ja tekikin niin herra Vickbergin lievistä vastaväitteistä huolimatta. Puku oli ollut käyttämättä vuosikausia, se ei käynyt hänelle ollenkaan, puristi häntä kaikkialta, useita nappeja ei saanut ollenkaan kiinni.

Vickberg oli epätoivoissaan.

Saatuaan ylleen koko tuon komeuden alkoi paroni kävellä ympäri linnaa nojaten Vickbergiin, rouva Enbergin, Larsin ja Lenan seuraamana. Itsepäisyydessään hän tahtoi samota kaikkien huoneiden läpi, Laskeutuipa kellarikerrokseenkin, tunkeutui keittiöön ja sohii patoja kepillään. Jokaisessa huoneessa oli hänellä jotain määrättävää. Eräitä esineitä oli pantava pois, lukittava, toisia oli niiden sijaan otettava esiin. Hän kopahutti huonekaluja nähdäkseen, olivatko ne tomuisia, hän tutki ikkunat, hän antoi rouva Enberg-paran seistä päälaellaan laatikoissa poimimassa esiin kaikenlaista tavaraa. Hänen armollaan paronilla näytti olevan hämmästyttävä muisti, mitä pikkuesineihin tulee.

Hänen armonsa tuomiorovastinrouvan huoneessa saavutti paronin pikkumainen into huippunsa. Lovisan oli vedettävä hajalle sänkyvaatteet ja näytettävä hänelle miten vuode oli laitettu. Paroni tutki yöpöydät ja pesupöydän eikä unohtanut tarkastaa mitä niissä oli sisällä. Tällainen epäluottamus meni yli sen rajan, minkä rouva Enberg saattoi kestää. Hän meni tiehensä.

– Minne se ihminen hävisi?

– Varmaankin hän meni alas kylkirakennukseen.

– Mitä? Niin, nyt me käymme myös kylkirakennuksissa.

Niin pitkälle ei kuitenkaan tultu. Lieneekö johtunut kiivaasta liikkumisesta, johon paroni oli tottumaton, vai ankarasta sielullisesta jännityksestä, hänen armonsa tuli joka tapauksessa äkkiä pahoinvoivaksi. Häntä rupesi oksennuttamaan ja hänelle tuli ripuli. Kamariherran puku oli riisuttava, ja hänen armonsa pantiin vuoteeseen.

Tuomiorovastin rouva tahtoi kiirehtiä suoraapäätä veljensä tautivuoteelle, mutta Vickberg ilmoitti paronin nukkuvan, joten häntä ei käynyt häiritseminen. Rouva Enberg pyysi päivälliselle.

– Ah, tosiaan, menkäämme päivälliselle? Sinunkin on varmasti nälkä, rakas Saara. – Anna minulle kätesi, Lovisa! Sinä et saa jättää minua. Voi, minulla on niin paljon kysyttävää! – Vickberg, muistakaa, että minut on kutsuttava heti kun paroni osoittaa hiukankin heräämisen oireita. Minä tahdon olla ensimäinen, jonka hänen katseensa kohtaa, rakkaan, rakkaan Rogerin katse – –

Päivällinen kului rouva Enbergin tunteita kaikin puolin tyydyttävällä tavalla. Hänen armonsa tuomiorovastinrouva tuhlasi pelkkää kiitosta kaikista ja kaikesta. Ja miten ystävällistä mielenkiintoa hän osoitti puhuessaan ja kysellessään Jakobista! Rouva Enbergin täytyi luonnollisesti kertoa viimeinen suuri uutinen.

– Ja nyt tuntuu melkein kuin minä menettäisin pojan. Niin, hyvä Jumala, juuri siltä tuntuu! Mutta hänen parastaanhan sillä tarkoitetaan – –

– Niin, se asema, johon hän nyt tulee, vaatii aivan toisenlaista kasvatusta kuin – kuin mitä hänen muuten olisi tullut saada.

Rouva Enberg hätkähti. Tuomiorovastin rouvan äänensävyssä oli jotakin, siinä oli jotakin semmoista, jonka hän muisti entisiltä ajoilta, eräänlainen pistävyys.

– Mitä teidän armonne tarkoittaa? Eihän poikaparalla ole mitään asemaa?

Tuomiorovastin rouva nyrpisti suutaan.

– Oh, rakas Lovisa!

– Mutta miksi minä en saakaan nähdä herttaisia lapsukaisia?... Miksi he eivät tule tervehtimään? Se on aika omituista, rakas Lovisa. Etkö tahtoisi mennä sanomaan heille, että Rogershusiin on tullut vanha täti. Sano heille, että täti rakastaa heitä sydämen pohjasta ja tahtoo mielellään syleillä näitä rakkaita nuoria olentoja.

No, rouva Enberg oli tietenkin halukas täyttämään armollisen toivomuksen. Hänen poistumisensa tuntui keventävän ilmaa, tuomiorovastin rouva hengitti helpotuksesta.

– Näitkö hänen ilmeensä, Saara? Voi hyvä Jumala, miten viattoman näköinen! Poikaparan asema! Niin nenäkästä ilmettä minä en ole koskaan nähnyt!

– Mutta hän ei kenties tiedä – –

– Hän! Saat olla varma, hyvä Saara, Rogerin mielettömän päätöksen takana on taitavasti harjoitettu vuosikausien juonittelu. Enkö ole sanonut sinulle aina, että Enbergska on ovela marakatti? Mutta minä en käsitä sinua, rakas Saara. Sinussa on kehittynyt paha tapa väittää aina minua vastaan –

– Täti kiltti!

– No, kas niin!

Mutta voitko kuvitella mitään häikäilemättömämpää kuin Rogerin testamentti? Viimeinen Roger Bernhusen de Sars tekee aviottoman lapsen yleisperijäkseen! Mon dieu! Ja jos se olisi edes hänen oma äpäränsä! Mutta kun se on palvelijan avioton lapsi!

– Se on tosiaankin uskomatonta. Mutta eikö niin omituista testamenttia voida julistaa epäpäteväksi?

– Siitä ei tule mitään! Björner, joka on niin kunnon mies, sanoi minulle, että kaikki asianmukaiset muodollisuudet otetaan huomioon. Eikä tietysti voi hetkeäkään otaksua, että hän saattaisi tehdä mitään muotovirheitä. Ei, meidän täytyy käyttää muita keinoja. Ja sen minä sanon, että niin ilmeistä loukkaavaa epäluottamusta kuin Roger onkin osoittanut minua kohtaan tässä asiassa, tulen minä tekemään kaikkeni, että asia saataisiin käännetyksi parhain päin. Sitten käyköön kaiken niinkuin Korkeimman tahto on, ja niinkuin Hän johtaa.

Mitä on ajateltava? Mikä tyttö tuo tuossa on? Mistä hän tulee? Onko hän seisonut siinä kuuntelemassa?

Tyttö, joka oli tullut saliin tuomiorovastin rouvan selän takana, kantoi suurta hyötymansikkamaljakkoa. Hän pani maljakon pöydälle, astui askeleen taaksepäin ja niiasi hyvin kauniisti ja syvään – ehkä liian syvään ja polvet hiukan vavahdellen.

– No, mikä sinun nimesi on?

– Blenda. – Täti Enberg sanoi – –

– Mon dieu! C'est la petite [Jumalani! Siinä on se pikku tyttö.] – Rakas lapseni, tule nyt syleilemään tätiäsi! Näetkö, Saara – miten sievä – comme elle est ravissante! Elle ne ressemble pas du tout à son pauvre père [Miten hän on ihastuttava! Hän ei ole ollenkaan isäparkansa näköinen.] – Suutele minun poskeani, rakas lapseni.

Blenda noudatti kehoitusta ja tunsi nyt itsensä levollisemmaksi. Pikku Blendalle oli ihan välttämätöntä, että hänestä pidettiin, muuten hän ei olisi ollut onnellinen. Ja tuomiorovastinrouvan sydämellinen syleily tuntui hänestä niin hyvältä.

– No, missä on sinun nuori kavaljeerisi – le bon Jacques, le beau jeune homme! [Kiltti Jakob, sievä nuorukainen.]

– Jakob – niinkö – Hän ei voinut tulla – hän oli varmaankin mennyt metsään päin.

– Se onkin minusta aivan yhdentekevää, rakas lapsi. Jollei se nuori mies tunne kohteliaisuuden alkeellisimpia sääntöjä, niin on minulla vain toivottavana, että hän saa hyvän oppimestarin.

– Mutta mitenkä isäsi oikein voi, rakas lapsi? Minä olen äärettömästi levoton. Oletko sinä kuullut mitään?

– Ettäkö – setääkö teidän armonne? –

– Pauvre petite [Tyttö-raukka], mutisi armollinen rouva ja vilkaisi Saaraan ikäänkuin kehoittaen katsomaan miten hämilleen lapsiraukka oli joutunut. Mutta täytyy myöntää, että armollinen rouva tunsi itsekin olevansa hiukan hämillään. Tämä tunne oli kuitenkin jokseenkin vieras hänen luonteelleen ja katosi pian. Hän virkkoi selvällä ja varmalla äänellä:

– Minä tarkoitan tietysti isääsi, rakasta veljeäni Rogeria.

– Kiitos, hän voi hyvin, ehätti Blenda vastaamaan.

– Mitä kummia? Hänellähän on ollut sydänkohtaus ja häntä on kauheasti oksettanut. Mitä sanotkaan, lapseni?

– Minä tarkoitan vaan, ettei se ole mitään vaarallista, koetti Blenda selitellä. – Sedälle käy aina niin, kun hänen vatsansa vilustuu. Mutta se menee pian ohi.

Armollisen rouvan tuli sääli hämilleen joutunutta tyttöä, ja hän huomasi, että keskustelua olisi paras jatkaa sopivammassa tilaisuudessa. Blenda sai siis pienen viittauksen, joka merkitsi, että hänen oli lupa poistua; viittauksen, jota ymmällään oleva tyttö varmaankaan ei olisi ymmärtänyt, jollei Saara olisi aivan ystävällisesti kietoutunut hänen käsivarteensa ja ehdottanut, että he kävelisivät hiukan puistossa.

Saara tunsi rajatonta halua kävellä tässä kauniissa, romanttisessa puistossa. Hän tuli ajatelleeksi myös sitä mahdollisuutta, että he kenties tapaavat puistossa nuoren miehen, joka oli niin eriskummallisella tavalla noussut mitättömyydestä hyvin huomattavaksi henkilöksi. Ja josta kaiken lisäksi käytettiin mainesanaa "le beau jeune homme".

– Miten vanha hän oikeastaan on, tuo teidän Jakobinne? kysyi hän Blendalta.

Armollinen rouva tahtoi levähtää hetkisen.

Kello kahdeksan tienoissa illalla heräsi paroni Roger. Hänen ensimäinen kysymyksensä oli: Onko armollinen rouva tullut? Ja kun Vickberg vastasi siihen myöntävästi, tuli toinen kysymys, hätäinen, kauhistunut: Onko hän täällä – tässä huoneessa. – Ei ole, mutta hän oli lausunut hartaasti haluavansa – –

– Vai niin. – Miltä minä sinun mielestäsi näytän?

Vickbergin mielestä hänen armonsa paroni näytti jokseenkin terveeltä. Uni oli ilmeisesti virkistänyt häntä.

Ovi avattiin armolliselle rouvalle. Paroni otti istuvassa asennossa vastaan sisarensa syleilyn ja poskisuudelmat, sinipunervana kasvoiltaan, joita peitti valkea hilkka.

– Rakas, rakas Roger! Kuinka sinä voit? Eipä mitään hätää, paroni tunsi olevansa siedettävän terve.

– Sehän on kovasti ystävällistä, Julia, ettet ole aivan unohtanut minua, mutisi paroni.

– Unohtanut! Voi! Comme tes paroles me font mal! [Miten sinun sanasi koskevat minuun!] Tiedäthän, Roger, – syy – –

– Oi, minun kiltti Vickbergini on varmaan hyvä ja auttaa neiti Siedeliä tavarain pakkaamisessa esiin, eikö niin? Kiitos!

– Sinähän tiedät, Roger, että minun viime käyntini Rogershusissa jätti minuun äärettömän kiusallisen muiston – –

– Niinpä kyllä – niin – mutta ehkäpä jätämme sen asian nyt. Asianomainen ihminen on nyt siirtynyt toiseen elämään. Niinhän se on. Mutta muuten ei ollut minun syyni, että välit menivät rikki. Uskotko? Hänellä oli vietävän ilkeä tapa sekaantua minun asioihini.

– No niin. Hm. Ei puhuta siitä, ei. Autuaasti kuollut vainaja lepää nyt rauhassa, maan povessa.

– Niin, ihan niin. Mutta mikä loppu, Roger! Jumalani, millainen loppu!

Paroni vääntelehti levottomasti.

– Vai niin? Se siis oli vaikea?

– Et voi aavistaa! Ja kukapa olisi luullut, että se kääntyisi niin pahaksi! Se alkoi niin viattomasti pienellä pahoinvoinnilla, ylenannatuksella, hysteerisillä oireilla – niin, aivan kuin sinun huonovointisuutesi nyt. Kukapa olisi aavistanut.

– Hän söi liian paljon.

– Ei enempää kuin sinä, paras Roger.

– Älä! Hänkö! Hän söi vimmatusti! Hän söi, hitto vie, kolme kertaa niin paljon kuin minä. Se on aivan varmaa, se! Kolme kertaa!

– Sinä väität aina kaikkea niin varmasti, rakas Roger. Mutta sinun olisi kylläkin viisainta olla hiukan varovaisempi mitä ruokaan ja juomaan tulee. – Ja sinä olet nyt kuusikymmentäviisi vuotta vanha, Roger. Kuusikymmentäviisi! Sinä olet nyt kolme vuotta vanhempi kuin meidän rakas isämme oli jättäessään tämän elämän – –

– Vai niin, se on omituista. – Mutta sano – oliko se todella niin tuskallinen? Tarkoitan Perille itselleen?

– Voi toki! Eikä hän kärsinyt ainoastaan ruumiillisia tuskia, häntä vaivasi myöskin levottomuus meistä. Niin, Roger – sinulle minä saatan sanoa sen: hän jätti meidät aivan puille paljaille. Todella puille paljaille! Voi sentään, minä koetin lohduttaa häntä, minä vakuutin, että sinä kyllä autat meitä –

– Niin, niin, enkö ole auttanutkin?

– Olet kyllä, kiitos siitä, rakas Roger! Mutta sinä kai ymmärrät, että minun on ollut useinkin sangen tukalaa. Jumalan kiitos ovat lapseni aina tuottaneet minulle iloa. Ja nythän ovat pojat jo niin pitkällä, etteivät tarvitse minua – –

Armollinen rouva hymyili haikeasti.

– Sinä olisit voinut ottaa tytön mukaasi.

– Pikku Mallan? Niin – mutta suoraan sanoen tuli matka minulle muutenkin verrattain kalliiksi, ja Saara –

– Saara! Saara! Mitä helkkaria sinä laahaat joka paikkaan tuota Saaraasi? Jos sinun vaikeutesi ovat niin suuret kuin sinä väität, niin sinä voisit laskea Saaran laitumelle Björkenäsiin. Eikö niin?

– Sinä olet niin ärtyisä, rakas veli. Oli niin, niin oli Per-parankin laita, hänen luonteensa tuli päivä päivältä huonommaksi. Vihanpuuskat kävivät yhä tiheämmiksi. Surkeata, että täytyi käydä niin. –

Sinullahan on sitä paitsi nuoren miehen tulevaisuus ajateltavana. – –

– Nuoren miehen? Mitä? Hän ei kuulu minulle vähääkään. Ole hyvä, kysy Enbergskalta!

– Minä en laske leikkiä, Roger. Sinun ehdoton siveellinen velvollisuutesi on – –

– Mitä? Johan sinä olet ihan perhanan hassu, rakas Juliani! Jos minun pitää olla vastuussa kaikista talon aviottomista lapsista, niin panen minä hiidessä piikainkamarin oven salpaan!

– Roger – sinä unohdat mitä puhut!

– Pardon, rakkaani! Mutta en helkkarissa minä anna kenenkään sekaantua – hm – tuota – –

– Niin, maanantaina me täytämme kuusikymmentäviisi vuotta – hm – se ei ole kovin paljon, mitä? Mutta jotain sentään. Minä olen suunnitellut, että laittaisimme pienen juhlan. Me olemme aikoneet kutsua muutamia – lähimmät sukulaiset. – Katsos, rakkaani, – minä olen aikonut järjestää – hm – tämän maallisen. Niin, ei iän vuoksi – mutta joskushan se on tehtävä – –

– Tietenkin.

– Ja minä olen ajatellut, että meidän lähimmät omaisemme voivat todistaa meidän viimeisen tahtomme. Nuori Bergfelt – hm – ja herttaisen sisareni herrat pojat –

– Kiitos, kiitos, rakkaani!

– Minä pyydän, sydänkäpyseni – ei mitään ennenaikaisia kiittelyjä. Hi hii! Testamentti ei ole vielä laadittu – –

– Älä laske tuollaista leikkiä! – Minun täytyy tehdä sinulle eräs pyyntö, mon très cher frère –

– Ole hyvä!

– Jos sinä, kuten olet sanonut, aiot tehdä jotain säädöksiä, niin unohda, mitä minä olen mahdollisesti tullut sanoneeksi sinulle omasta ja omaisteni asemasta. Sinä et saa ottaa meitä vähimmässäkään määrin huomioon – ei ainakaan ensi kädessä. Sinun täytyy ennen kaikkea ja yksinomaan ajatella velvollisuuttasi Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.

– Mitä? Oletko sinä päästä vialla? Velvollisuutta? Mitä helkkarin velvollisuuksia minulla on – –

Armollinen rouva oli noussut seisomaan ja asettaen asentonsa ja ryhtinsä sellaisiksi, että ne soveltuivat hänen sanojensa vakavuuteen, hän sanoi:

– On, Roger – sinulla on velvollisuuksia. Minä viittasin jo äsken siihen, millaisia ne ovat. Nyt minä ainoastaan tahdon mainita sinulle, rakas veli, ettei kukaan vielä ole voinut moittia ketään Bernhusen de Sarsia velvollisuuksiensa laiminlyömisestä.

– Mitä! Mitä perhanaa sinä puhut? Oletko sinä ihan päästä vialla? Ei milloinkaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan! Entäs autuaasti nukkunut setämme, häh? Julius Gustav Adolf Robert de Sars? Eikö hän luikkinut tiehensä rykmentin kassa mukanaan! Ja väärentänyt autuaasti kuolleen isämme nimen! Ja miten hän piti huolta penikastaan, siihen me varmaan emme kajoa. Sano helkkarissa, olisiko Lovisasta tullut muuta kuin tavallinen – joutunut – joutunut ihan helkkariin, jollei isäsi olisi ottanut häntä hoiviinsa – –

– Tuo on – C'est – Mais comme tu mens! [Tuo – tuo ei ole ollenkaan totta!] Lovisa on Hallingin sisar.

– Äidin puolelta, niin kyllä, mutta ukko Halling ei tahtonut tietää hänestä. Peijakas! Etkö sinä kuullut miten kävi, kun isävainaja tahtoi ajaa järkeä Hallingin päähän, häh! Hihii! – Minkä tähden sinä seisot. Istu tänne! Se vietävän Vickberg, vonkura, seisoo oven luona kuuntelemassa. – No niin, kuules, asian laita oli se, että...

Juttu kerrottiin hyvin hartaasti, ja kuuntelija oli harras. Ja juttu johti uuteen juttuun. Oli päästy vanhoihin sukutarinoihin, ja niiden parhaat sivut olivat nyt esillä. Sisarukset syventyivät mielenkiintoisiin mysteerioihin, hupaisiin ja hullunkurisiin muistoihin.

Vihdoinkin oli löydetty ala, joka yhdisti mielet, puheenaihe, josta saattoi hupaisesti ja rauhallisesti nauttia.

Lopulta paroni kuitenkin vilkastui liiaksi, hypähti pystyyn lattialle matkimaan ja elehtimään. Niin huvittavana ja hullunkurisena kuin armollinen rouva pitikin tätä, oli hänen nyt mielestään kuitenkin keskeytettävä keskustelu ja kutsuttava herra Vickberg saapuville.

Sisarukset erosivat hellin tuntein.

Samana aamuna, siis oltuaan yhden päivän veljensä luona, oli armollinen rouva saanut niin sanoaksemme virallisen tiedon miten omituinen tuon tulevan testamentin sisältö oli. Paroni oli ilmaissut salaisuuden, suureksi harmiksi itselleen.

Päivä oli alkanut herttaisen rauhallisesti ja viattomasti. Kello yksitoista oli paroni Roger mennyt sisarensa huoneeseen aamutervehdykselle. Paroni oli parantunut täydelleen eilisestä pahoinvoinnista, mutta – hän kun noudatti mitä suurinta varovaisuutta, kun vaan oli terveydestä kysymys – oli kuitenkin evännyt armollisen rouvan ehdotuksen, että mentäisiin käymään hautausmaalla, hautaholvissa. Rouvasta olisi ollut anteeksiantamattoman tahditonta, jollei siellä olisi käyty mahdollisimman pian. Mutta paroni, joka tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä hautausmaita kohtaan, virkkoi, että heidän pitäisi istua ensin vähän aikaa kirjastossa.

Nämäkin hetket uhrattiin esi-isäin hengille. Paroni itse avasi Vickbergin avulla kirjahyllyn kaikkein pyhimmän, ja nyt otettiin esiin "muistelmat", Sars-suvun muistelmat, kolme paksua kultareunaista käsikirjoituspakkaa sidottuina vasikannahkakansiin, vaakunassa ja etupaperissa "couleurs de Paris" [Parisin värit]. Veli ja sisar asettuivat istumaan toisiaan vastapäätä soikean pöydän, eri puolille. Ikkunaverhot vedettiin ylös ja sivulle. Suurennuslasein asestautunut paroni alkoi käännellä lehtiä.

– Kuulepas Julian, nämä ovat vietävän hauskoja asioita. No, kyllä kai sinä olet lukenut useimmat. Mutta me voisimme käydä läpi – katsotaanpas – tässä, katsos – kuningas vainajasta ja hovista – –

Ja runsaasti kaksi tuntia istuivat veli ja sisar hakien ilkeitä valheita haudassa olevista ihmisistä. Kuten siveellisesti kouluuttamattomat ja pöytätapoja tuntemattomat ihmiset poimivat tryffelipalaset hanhenmaksapasteijista ja kärkkyvät möyheää, voista herkkua, samoin ahmivat nyt armollinen herra ja rouva kirpeitä häväistysjuttuja ja kohdistivat vaikeasti sulavaan, juhlalliseen filosofiaan kunnioituksensa, mutta sangen vähän huomiota.

Armollinen herra tunsi todella olevansa oikein virkistynyt.

– Julia, kuules sinä, minusta on oikein hiivatin hauska, että sinä olet täällä. Usko pois! Se on erinomaista. Sinä voisit mainiosti olla useampia päiviä.

– Kiitos, rakas Roger! Jospa tietäisit, miten hyvältä sinun sanasi tuntuvat! Niin, olenhan minä aikonutkin viipyä muutamia päiviä. Huomennahan on sinun syntymäpäiväsi...

– Ihan niin, se on totta! Se pitää meidän, siskokseni, viettää hauskasti, oikein hauskasti – mitäs sanot?

Paroni Roger muisti äkkiä, että syntymäpäiväksi suunniteltu suuri tapaus tuottaisi tosin hänelle itselleen iloa, mutta tuskinpa ollenkaan Julia-sisarelle. Tämä ajatus sai hänet hämilleen, etenkin kun hän ei näin yhtäkkiä voinut keksiä syytä siihen, miksi hän tavallisissa oloissa oli yleensä niin närkästynyt Julia-siskoon, miksi hän oli tahtonut toimittaa hänelle tämän ikävän yllätyksen. Herranen aika – onhan hän oikein hauska ihminen.

– Kuules, siskoseni, kyllä testamentista tulee oikein juuttaan hyvä, ja eihän pikku Mallaa unohdeta, sehän on selvä. Katsos, vaikka häntä ei mainitakaan testamentissa, niin voidaanhan aina tehdä pieni rajoitus, eikö niin? Me voimme sopia yleisperijämme kanssa siitä, että hän antaa vuotuisen ylläpidon...

– Mitä sinä tarkoitat, Roger?

Tuon äänensävyn paroni tunsi mainiosti ennestään, ja hän punastui ihan korvanlehtiä myöten, hamaan nenän päähän, jota alkoi kutkuttaa ilkeästi ja pahaenteisesti. Senkin vietävä – luuleeko hän voivansa määrällä Rogershusissa nyt kuten isävainajan eläessä? Komennella häntä, pakottaa häntä samoin kuin pakotti naimisiin ja kaikenlaiseen muuhun. Kyllä tuo ääni jo tunnetaan.

– Tarkoitatko – tarkoitatko tosiaankin, että minun lapseni, sinun sisaresi tyttären, sinun isäraukkasi lapsenlapsen pitää kerjätä leipäänsä sellaiselta – sellaiselta – siltä, jonka sinä näet hyväksi valita yleisperijäksi? Etkä edes häpeä!

Ja niin tuli ryöppynä: – Etkä edes häpeä, etkä edes häpeä, etkä edes...

Paroni Roger ei saanut sananvuoroa. Vain milloin armollinen rouva teki suoranaisia kysymyksiä, oliko siinä todella perää, mitä testamentista kerrottiin, myönteli hän kauhein, hyväksyvin elein ja puoleksi tukahdutetuin sadatteluin. Hän rummutti pöydän pintaa nyrkillä ja kepillä, hän polki lattiaa ja potki jalkansa kauhean kipeäksi.

Vickberg kiiruhti hänen luokseen, tarjosi hänelle käsivartensa, nosti hänet ylös. Armollinen rouva purskahti itkuun. Paroni pyysi, että häntä autettaisiin, sillä hän tahtoi päästä omaan huoneeseensa. Armollinen rouva käski valjastaa hevoset vaunujen eteen.

– Matkusta vaan! huusi armollinen herra. Saat lähteä! Saat lähteä! Minä en tahdo nähdä sinua!

– Roger! Minä tahdon käydä vanhempaimme haudalla – kiellätkö sen minulta? Kiellätkö sen minulta?

Mutta paroni hyppeli yhdellä jalalla Vickbergiin nojaten kirjastosta pois, kipeä jalkaparka heiluen ilmassa.

VI.

SYNTYMÄPÄIVÄ. TOINEN OTTELU. BLENDA KUUNTELEE OVELLA.

Jo vähän ennen kello yhdeksää oli hänen armonsa pukeutunut valmiiksi eräänlaiseen metsästyspukuun ja puolisaappaisiin. Kello yhdeksäksi oli kartanon väen kunniatervehdys määrätty, ja sitä ennen hän tahtoi kävellä puistossa muutaman minuutin. Sillä metsästyspukuun ja syntymäpäivän perinnäistapoihin soveltui paremmin, että hänen armonsa tuli ulkoa suureen kunniatervehdystilaisuuteen pihalle.

Sitäpaitsi hän tunsi tänään tavattoman voimakasta liikkumisen tarvetta, tarvetta olla ja näyttää olevansa tarmokas. Hän keikkui ja harppaili kuin aika poika Vickbergin ja metsänvartia Ringin välissä.

Toni tuli nyt ilmoittamaan: pehtori Halling.

– Vai niin, hyvä on – me tulemme – me tulemme.

– Mitä hemmettiä sinulla on tekemistä minun käsivarteni kanssa! Etkö usko, että minä osaan kävellä, mitä?

Ja ihailtavan lujin, joskin jonkun verran hapuilevin askelin paroni Roger marssi piha-aukealle ja nousi portaille. Hän tervehti käden elein.

– Hyvää päivää, hyvät ystävät! Minulle on suuri ilo nähdä teidät, höö. Hyvää päivää, hyvää päivää!

Koolla oleva joukko, noin pari sataa henkeä, oli valikoitua ja mahdollisimman edustavaa väkeä. Ensiksikin pääkartanon väki, sitten huomatuimmat ulkokartanoista ja torpista, metsän vahteja, pehtoreja, työnjohtajia, sotilaita ja entisiä sotilaita etumaisessa rivissä, harjoitettua väkeä, joka osasi temmata lakit ja hatut päästä tahdin mukaan.

Pehtori ilmaisi muutamalla lyhyellä yskähdyksellä haluavansa sananvuoroa ja aloitti. Lakkeja ja hattuja hypisteltiin. Katseet olivat hellittämättä suunnatut ylhäällä portailla seisovaan kookkaaseen olentoon, joka muistutti hirveä suunnattoman pitkine saarineen ja leveine, raskaine yläruumiineen.

Pehtori jatkoi:

– Sentähden teidän armonne –

Päät kääntyivät syrjään, käsiä nostettiin varovasti suun eteen, kuiskailtiin: "Kuka tuo on?" "Sisar, tuomiorovastin rouva." Voi perhana, sekö se on?

Tuomiorovastin rouva tervehti lempeästi hymyillen ja päätään taivuttaen ja hiipi hiljaa, pehmeästi varpaisillaan rakkaan veljensä viereen. Vickberg aikoi vetäytyä nöyrästi syrjään, mutta paroni, joka oli vaihtanut jalkaa jo erinäisiä kertoja, tarttui samassa kouristuksentapaisesti hänen ranteeseensa ja pakotti hänen tunkeutumaan veljen ja sisaren väliin. Tuomiorovastin rouvan täytyi siirtyä vähän sivulle; sille ei voinut mitään.

Pehtori Halling oli arkioloissa hyvin vaitelias mies, mutta puhui mielellään julkisissa tilaisuuksissa. Hän nautti, kun sai pitää puheita. Vickberg rohkeni vääntää kasvojaan. Mutta Halling ei katsonut Vickbergiin. Hän ei puhunut Vickbergille.

– Hohhohhoo, huokaili hänen armonsa aivan huomaamattaan. Hänen armonsa oli aikonut itse lausua jonkun sanan, mutta tunsi noiden sanojen nyt joutuvan sekaisin. Ne olivat kyllä yhä vielä hänen aivoissaan, mutta vaihtoivat keskenään paikkaa.

– Pehtori peijakas, se mies vasta osaa! kuiskaili väki. Vickberg puraisi alahuultaan. Hän tunsi kouristusta käsivarressaan, paroni nipisti häntä. Metsänvartia Ringiä nipistettiin myös, mutta kunnia teki hänet tunteettomaksi niin vähäiseen tuskaan nähden.

Tuomiorovastin rouva näytti olevan liikutettu.

Puhe päättyi vihdoin korulauseeseen, joka oli tuuhea, ylväs ja notkuva kuin villakoiran häntä.

Ja sitten:

– Kauan eläköön armollinen ja hyvä isäntämme, jalosukuinen paroni ja kamariherra Roger Bernhusen de Sars!

– Eläköön, tomppelit! kiljui Lars. Takimmaiset rivit eivät nimittäin ehtineet tajuta "eläköötä" ennenkuin metsävahdit, pehtorit, sotilaat ja entiset sotilaat jo olivat lopettaneet raikuvat huutonsa. No, sehän oli pikkuasia.

Paroni Roger suoristi selkänsä. Eläköönhuudot olivat häntä virkistäneetpä hänen onnistui päälle päätteeksi pitää koossa muutamia lauseita puheesta, joka oli joutunut niin pahasti epäjärjestykseen.

– Kiitos, kiitos, hyvät ystävät! On oikein hauskaa, höö. – Te olette hyviä ja velvollisuudentuntoisia ihmisiä kaikki, höö, hyvin velvollisuudentuntoisia ihmisiä. Niin, Jumalan avulla me teemme kaikki velvollisuutemme, mitä? Niin. Jumala olkoon meidän kaikkien kanssa. – Ja sitten rouva Enberg pitää huolen, että saatte jotain suuhunpantavaa. Kiitos, kiitos, hm. Ja hopeataalari mieheen ja kaksitoistakillinkinen lapsukaisille.

Perhana, nyt minä lähden sisään, keskeytti hän puheensa.

Vickberg pani nöyrästi vastalauseen, mutta se ei auttanut: tuomiorovastin rouva tunkeutui makuuhuoneeseen.

Hänen armonsa paroni oli juuri herännyt päivällisunestaan.

– Kuinka sinun laitasi on, Roger?

– Mitä. Sinäkö siinä olet, Julia? Vai niin, höö. Mikäpäs, kiitän. Kyllä menettelee.

– Sinä olet varmaankin väsynyt. Ehkä on hyvä maata hiljaa?

Paroni istuutui äkäisin nykäyksin. – Ei, minä pyydän – kiitos – hyvä ystävä. Minä nousen ihan kohta. Hm. – Onko opettaja ollut täällä?

– On ollut. Kiitin häntä sinun puolestasi.

– Kiititkö? Vai niin. Sehän oli hyvä. No, mitä uutta muuten?

– Sähkösanomain tuoja kävi täällä ja toi suuren joukon sähkösanomia. Kenties minä saan avata ne.

– Oh, ei kiitos. Jääköön toistaiseksi. Onko niitä paljon?

– Ainakin sata.

– Vai niin, se ei ole hullumpaa. – Kuinka paljon oli viime vuonna, Vickberg? Etkö muista? Mitä sitten muistat? Niin, mene vaan tiehesi, vonkura. – Nyt meidän täytyy keksiä hauskaa, pikku Julia. Haluatko lasin viiniä? Etkö? No sitten – maljasi! Onko ketään tullut?

– On, kirkkoherra on tullut, ja Vilhelm ja Arvid molempien poikieni kanssa.

– Mitä? Vilhelm? – Vai niin, Bergfelt – onko hän tullut. Hän on tullut tänne nuuskimaan tietysti. Mutta vielä tässä ollaan Rogershusin isäntänä.

– Suokoon Jumala – vielä monta, monta vuotta.

– Aivan niin, Jumala olkoon meidän kaikkien kanssa. – Kuulehan – kuulehan – mitä mieltä oikeastaan olet, Julia? Näytänkö huonolta?

– Et ollenkaan! Et minusta! Ainoa, mikä minusta on huolestuttavaa, on sinun kiivautesi, vaihteleva mielialasi –

– Vai niin, rakas sisko, saat suoda anteeksi –

– Roger – ei minun, vaan sinun on annettava anteeksi! Minä en ymmärrä itseäni! Ja tiedätkö, Roger, kun sain aikaa ja rauhaa tyyntyä, kun seisoin kirkkomaalla rakkaiden hautojen ääressä – silloin tuntui niin sanomattoman tuskalliselta tässä –

– Kas niin, kas niin, pikku Julia, nyt me emme puhu siitä! Mitä? Kaikki kääntyy kyllä hyväksi. Nyt juomme viiniä – maljasi!

– Roger – saanko kysyä sinulta jotain? Mutta sinun täytyy luvata ymmärtää oikein vaikuttimeni –

– Kyllä toki, tietysti – anna kuulua, hyvä ystävä?

– Onko aikomuksesi ilmoittaa testamentti tänään? Paroni Roger työnsi tarjottimen luotaan niin että lasit ja lautaset helisivät.

– Vai niin, hyvä ystävä, sekö asia! Pitäisikö minun sitten odottaa, kunnes olen kuollut, mitä? Mitä iloa minulla sitten siitä olisi?

Tuomiorovastin rouva harkitsi hetken.

– Roger, saanko minä ensiksikin sanoa, että olen unettoman yön tutkinut ja punninnut testamenttisi sisältöä. Ja minä olen tullut siihen johtopäätökseen, että sinä olet tehnyt aivan oikein. Niin, Roger, sinä teet oikein. Uskon kyllä, että syrjäiset tulevat pitämään sitä – no niin, sanokaamme eriskummallisena. Mutta sen, joka tuntee olosuhteet, täytyy ymmärtää, että sinua johtaa ehdoton velvollisuus – –

– Saamari – mitä hittoa – joko sinä taas siitä velvollisuudesta – –

– Niin, älkäämme kiistelkö sanoista, me tarkoitamme joka tapauksessa samaa. – Mutta sanopas, milloin testamentti luetaan, ennen vaiko jälkeen päivällisen? – Vai päivällisen jälkeen. Ja minä otaksun, että – että – päivän sankari – niin, sillä tuleehan tuo nuori mies tavallaan juhlapäivän sankariksi. – No, hänhän jo on ikäänkuin oma lapsi, eikä ketään tule hämmästyttämään, että hän ottaa osaa päivälliseen. – Mutta minne aiot sijoittaa hänen äitinsä?

– Mitä? Äitinsä? Enbergin muorin? Pöydässäkö hänen on istuttava? Hihihihi!

– Et ole ollenkaan selvittänyt itsellesi, kuinka erilainen Lovisa Enbergin asema tulee tästälähtien olemaan. Tahi onko sinusta todellakin comme il faut, että sinun perillisesi äiti tänä juhlallisena hetkenä seisoo keittiössä?

– Vai niin – mjah – mjah – paroni mauskutti kostonhimosta. Niinkö arvelet, hyvä ystävä? No, rauhoitu, rauhoitu! Sekö olisi esteenä, mitä? No, silloin minä hemmetissä itse talutan Enbergin muorin pöytään.

– Se kai sinun onkin pakko tehdä, rakas Roger. Ja otaksuttavasti minä saan kunnian astua pöytään monsieur Tonin taluttamana –

Paroni Roger tuijotti eteensä, suu alkoi pureskella, ja oikeasta suupielestä tippui sylkeä ikäänkuin tuskan hikeä. Tuomiorovastin rouvan haikean lempeä ääni oli säikähdyttänyt häntä. Hänestä tuntui äkkiä, kuin hän olisi eksynyt, joutunut tuntemattomiin vaaroihin. Tuntui siltä kuin kulkisi tiheässä metsässä, joka on täynnä hyvin kätkettyjä ketunrautoja.

Kirottu Julia!

– Niin, Roger, sinulla on ollut hyvä tarkoitus. Mutta sinä et ole ajatellut seurauksia. Et ole tehnyt johtopäätöksiä. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että sinä nyt huomaat, mihin tahdittomuuteen olit vähällä tehdä itsesi syypääksi. Ja kuinka julmaa se olisi ollut poikaraukkaa kohtaan! Unohtaa kokonaan hänen vanhempansa tänä erikoisen merkitsevänä päivänä! Ja vieraamme olisivat saaneet mennä pehtorinrakennukseen ja renkitupaan onnittelemaan niitä, jotka kuitenkin ovat häntä lähimpänä elämässä. De Sars-suvun perillistä!

Tuomiorovastin rouvan kaunopuheisuus tuli lopulta suorastaan hehkuvaksi. Ja se oli huumaava ainakin sikäli, että se sumensi täydellisesti paroniraukan aivot. Sisimmässään hän kuitenkin tunsi epäselvästi, mutta voimakkaasti, että sisaren sanoissa oli jotain tottakin. Jotain, jota hänen olisi pitänyt ajatella, mutta jota hän ei ollut ajatellut, jota hänen pitäisi ajatella – mutta jota valitettavasti ei voinut ajatella. Hän singahutti suustaan muutamia kiivaita sanoja saadakseen sisarensa vaikenemaan. Mutta kun tuomiorovastin rouva tosiaan vaikeni ja lempeästi ja rakastettavasti kumartui kuuntelemaan, hämmentyi hän vielä enemmän tuntien olonsa sietämättömäksi. Lopulta hän heittäytyi selälleen vuoteeseensa ja huusi puoleksi nyyhkyttäen:

– Mitä pirua – mitä pirua – mitä pirua...

– Mitä sinun tulee tehdä, rakas Roger? Sehän on niin yksinkertaista.

Paroni vaikeni, makasi hiljaa ja kuunteli sisarensa lempeää, tyyntä ääntä. Hän ei ymmärtänyt sanojen merkitystä paljoakaan enemmän kuin mitä lapset käsittävät kehtolaulun sanoja. Hän oli niin vietävän väsynyt.

Kun tuomiorovastin rouva lopetti, mumisi hän:

– Järjestätkö sinä sitten sen asian, pikku Julia?

– Järjestänkö? Rakas, eihän tarvita muuta kuin ettet ilmaise testamentin sisältöä – et ainakaan tänään vielä. Huomenna, ylihuomenna tahi milloin tahdot voit ilmoittaa nuorelle miehelle kahden kesken, minkä onnen aiot tuottaa hänelle. Silloinhan olet saanut tahtosi toteutetuksi – ilman skandaalia.

– Aivan niin. – –

– Ja nyt sinun täytyy vähän aikaa nukkua, rakas Roger. En kai ole sinua väsyttänyt liiaksi?

– Ethän toki – kiitos – sinä olet niin kiltti – ja velvollisuudentuntoinen – oikein hauska – –

Paroni nukkui.

Tuomiorovastin rouvakin oli täydellisesti uupunut. Hän heittäytyi nyyhkyttäen uskollisen Saaransa syliin.

– Oh, häntä on kohdeltava kuin lasta, on lirkuteltava niinkuin pienelle hemmoitellulle lapselle. Mutta kun tekee sen...

Hän pyyhki kyyneleensä. – Saat nähdä, rakas Saara, saat nähdä! Kyllä hän järjestää kaikki parhain päin!

Blendan paikka päivällispöydässä oli Roger Hylteniuksen ja luutnantti Bergfeltin välissä. Ja hauskoja he olivat kumpikin. Mutta Roger puhui niin vimmatusti, että sai Blendan aivan puolipyörryksiin, ja häntä pyörrytti muutenkin aivan tarpeeksi. Sillä oli merkillisintä, mitä hänelle oli elämässä sattunut, että hän istui tässä päivällispöydässä isossa salissa, samassa pöydässä kuin hänen armonsa paroni ja muut!

Roger tahtoi saada häntä maistamaan viinejä, mutta siihen hän ei sentään ryhtynyt. Korkeintaan pari pisaraa sherryä veteen – niin että tuskin näkyi, mutta maistui hiukan, aivan vähän vain.

Mutta Jakob joi viiniä ilman vettä! Kuinka hän uskalsi!

Kaikkein hullunkurisinta oli, että kaikki joivat Blendan maljan, kaupunkilais-ukot, kirkkoherra ja, niin, setäkin!

Ainoa, joka ei juonut Blendan maljaa, oli Jakob. Se hänelle kyllä vielä maksetaan! Blenda toivoi hänen ainakin näkevän, kuinka tavattoman hienosti ja hillitysti Blenda osasi kohottaa lasinsa ja viedä sen huulilleen. Aivan kuin ei olisi muuta tehnytkään elämässään.

Mutta Jakob ei katsonut häneen päinkään. Hän tuijotti lautaseensa vaiti ja happaman näköisenä tai vaihtoi jonkun sanan patruuna Siedelin tahi Per Hylteniuksen kanssa. Per ei myöskään näyttänyt oikein iloiselta.

Koko pöytäseura näytti muuten juhlalliselta – paitsi tietysti Roger Hyltenius. Oltiin yleisesti sitä mieltä, että hänen armonsa paroni näytti heikolta, mikä luonnollisesti himmensi mielialaa. Saattoi selvästi huomata, että isäntä taisteli huonoa tuulta, väsymystä ja ruumiillisia tuskia vastaan. Hän yritti keskustella sekä oikealla että vasemmalla istuvien kanssa, mutta äänessä oli jotain pingoitettua ja salaista ärtymystä, joka teki, että puhelu päättyi pian tulematta vilkkaaksi. Tuomiorovastin rouva oli ilmeisesti peloissaan, että hänen veljeään rasitettaisiin liiaksi. Hän kokosi keskustelun langat, mutta jätti ne kesken ja oli kyynelöivä ja surumielinen kuin hautajaisissa.

Paroni koetti saada lasista voimia, hyvää tuulta, seuramiehen innoitusta. Hän joi suunnattomasti. Mutta viini teki hänet uniseksi. – Täti Enberg oli sanonut Blendalle, ettei ole hienoa juoda paljon. Mutta jos tämä oli totta, täytyi koko seuran olla jotakuinkin epähieno. Sillä mitä juomiseen tuli, seurattiin isännän esimerkkiä. Ja viini näytti vaikuttavan vieraisiinkin nukuttavasti.

Blenda oli vakuutettu siitä, että Vilhelm Bergfelt nukahtaisi ja putoaisi tuoliltaan ennen jälkiruokaa. Hän näytti niin kummalliselta, luomet painuivat yli silmäterän puolivälin, ja hän vilkuili Blendaan pitkin syrjäkatsein, jotka olivat kosteat niinkuin unesta heränneen. Uh, hän oli varmaankin vähän hutikassa – vähän noin, niinkuin Johnsson usein oli! Blenda väistyi hänestä mahdollisimman kauas, töytäisi Rogeria ja sai osakseen joukon sukkeluuksia.

Kaupungista tulleet vieraat matkustivat verrattain pian päivällisen jälkeen. Tohtori, paronin henkilääkäri, antoi salaa merkin lähtöön. Rakkaan Roger de Sarsin terveys ei ollut todellakaan täysin tyydyttävä, hänen voimiaan ei saanut panna liian suurelle koetukselle.

– Siis, hyvät herrat, tunnin kuluttua konjakista! komensi tohtori, vanha rykmentinlääkäri, tottunut käskemään. Abraham Björner aikoi myös noudattaa käskyä.

Paroni pani kuitenkin vastaan.

– Ei, hyvä serkku, saatte luvan hetkeksi rauhoittua. Meillä on puhuttavaa keskenämme. – Vai niin, rakas Arvid, vai niin, sinäkin aiot hylätä meidät?

Patruuna Siedel mumisi jotain sorsien ampumisesta. Hänen piti Jakobin kanssa –

– Mitä pirua – mitä pirua – poika jää vielä tänne. Katsopas, lanko, voi sattua – hm – että me tarvitsemme häntä. Mutta langolla on vapaa valta – tietysti, hm – hyvin ikävää. – Mutta lankohan on intohimoinen metsästäjä – –

Jakob istui jo Siedelien vaunuissa, kun näiden omistaja tuli julistamaan hänelle juhlallisesti, ettei hän saanut poistua Rogershusista. Jakob vakuutti lähtevänsä siitä huolimatta, mutta Arvid Siedel ei voinut sallia tällaista hänen armonsa paronin käskyn syrjäyttämistä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden aikana tottunut saamaan ja noudattamaan Rogershusista tulevia käskyjä, ja tottumus oli kehittänyt sokean uskon käskijän ehdottomaan määräämisvaltaan.

Hän sanoi nuorelle ystävälleen jäähyväiset.

– Minkätähden et päässyt mukaan? kysyi Blenda.

– Peijakas sen tietää. Paronilla on yhtä paljon päähänpistoja kuin sialla täitä.

– Etkö häpeä, Jakob! – Minkätähden olet niin happamalla päällä. Eikö ole komeaa, että saimme istua pöydässä?

Jakob ei suvainnut vastata, ja Blenda jatkoi:

– Mutta sinä näytit siltä, kuin olisi vatsaasi nipistänyt? Minkätähden sinä et ollut iloinen? Sinä et sitten ole koskaan kiitollinen.

– Pitäisikö minun olla kiitollinen?

– Kyllä kai. Olisimme voineet saada istua keittiössä.

– Niin, äidin luona! Sehän olisikin soveltunut paremmin – ainakin minulle. Tahi sitten olisin voinut juosta edestakaisin kantamassa vateja ja karahveja, niinkuin isä. Ja tarjoillut nuorille herroille.

– Oh, kuinka sinä olet typerä, virkkoi Blenda. – Jotainhan hänen täytyi sanoa. Mutta kun Jakob vastoin tapojaan ei sanonut mitään mainittua väitettä vastaan, vaan näytti pikemminkin olevan samaa mieltä, tuli Blenda huolestuneeksi.

– Mikä sinun on? Minkätähden et ole iloinen? Miksi et ole samanlainen kuin tavallisesti?

– Sentähden, vastasi Jakob miettiväisenä, sentähden, ettei mikään ole niinkuin tavallisesti. Kaikki on hullusti. Kaikki Rogershusissa, sinä ja minä ja kaikki. Etkö sitä huomaa?

– E-en – –

– No, sitten on kai vain minun laitani hullusti. Mutta hyvästi. Minä lähden nyt ottamaan selkoa, mitä hän oikein tahtoo.

Blenda oli utelias ja tahtoi tulla mukaan. Eteisessä he tapasivat Perin. Tämä pyysi Jakobia näyttämään, missä Johnsson asui. Mutta Jakob jätti sen Blendan tehtäväksi, hänen kun täytyi mennä hänen armonsa puheille.

Per seurasi Blendaa, mutta pysähtyi pimeisiin portaisiin. Hän ei totisesti tietänyt, minne tyttö oli joutunut. Ullakolla oli mahdotonta löytää pimeässä. Hän kuuli tosin kyllä ääniä – –

Blenda seisoi kuuntelemassa Johnssonin oven takana. Olihan rumaa kuunnella – mutta hän tahtoi tietää ketä oli Johnssonin luona, olivatkohan siellä hänen molemmat pöytätoverinsa. Puhuivatkohan he hänestä? Hän luuli kuulevansa nimeään mainittavan. Johnssonhan se – –

– Mikäs siinä, tyttö on herttainen, oikea Venus, niinkuin sanotaan. Khörrör, thyi. Herrat saavat uskoa mitä vanha mies sanoo, mies, joka on nähnyt läheltä monta tyttölasta, ja jos tahdotte tietää niin hän on oikein harvinaisen hyvästi tehty ja näprätty joka puolelta – –

– Hävetkää! mumisi Blenda. Hänen päänsä kuumeni kiusallisesti ja silmistä puristui kyyneleitä.

Hän kuuli nyt inhoittavan Rogerin sanovan:

– Olen luonnollisesti valmis uskomaan tällaisen asiantuntijan lausuntoa; tahtoisin vain huomauttaa, että tyttö tuntuu jonkun verran typerältä –

– Onko se nyt sitten vika? Minä en ole puolestani koskaan välittänyt kovin teräväpäisistä tytöistä, sillä ne ovat joko täynnä perkelettä tahi sitten niin koppavia, ettei pääse lähellekään – –

Tuo oli varmaankin olevinaan hauskaa, vaikkei Blenda sitä ymmärtänyt. Roger, kollo, nauroi niin että ovi tärisi. Ja sanoi sitten jotain, mitä lienee sanonut.

Mutta Peristä tuntui odottaminen liian pitkältä, ja hän alkoi kavuta ylös portaita.

– Blenda, missä sinä olet?

Blenda aikoi hiipiä pimeässä hänen ohitseen ja rynnätä alas portaita. Vastatakaan ei voinut näin lähellä ovea. Ja jos Per vielä kerran mölisisi bassollaan, niin se varmasti kuultaisiin huoneeseen.

Per otti tulitikkuun tulta; oli mahdotonta päästä huomaamatta hänen ohitseen. Blenda antoi hänelle sormellaan merkin olla vaiti.

– Kuunteletko? kuiskasi Per verrattain ihmeissään, mutta astui hiljaa varpaisillaan. Ja Blenda saattoi jälleen kuulla, mitä huoneessa puhuttiin.

– Khörrör, thyi, thyi – muuten minusta herrojen kannattaisi asiaa ajatella. Sillä onhan kuitenkin ihan selvää, ettei hänen armonsa jätä tyttöä vallan osattomaksi, koska tämä kerran kuuluu olevan hänen lapsensa – –

– Luovun epäilemättä loistavista mahdollisuuksistani ja annan serkku Vilhelmille vapaat kädet toimia.

– Ei kuulkaas, kiitän nöyrimmästi! Minulle on aivan kyllin siinä, että päivällisen aikana olin vähällä säikähdyttää pienokaisen Roger-ystäväni syliin. Muuten minun täytyy sanoa, että suhde – olipa se sitten oikealle tahi vasemmalle – loukkaisi aika lailla kehittynyttä moraaliani! – Hyvä! Hyvä!

– Mistä he puhuvat? kuiskasi Per. Hänen suuret silmänsä mulkoilivat hämillään.

– Kuulkaapas, tarkoitan täyttä totta. Asian laita on nimittäin se, että sukulaisuussuhde minun ja kysymyksessä olevan nuoren naisen välillä on jotakuinkin epäselvää laatua. Muutamat otaksuvat meidän olevan serkkuja, kun taas toiset valitettavasti vihjailevat paljon läheisempään verisiteeseen. Isä ja meidän kunnioitettu enomme kuuluvat nimittäin kilpaa tavoittaneen kauniin Mimmin suosiota. Ja vaikka eno veikin voiton – –

Khöh, khörrör, thyi – yskäisi Johnsson.

– On siis se vaara olemassa, että suhde minun ja kauniin Blendan välillä olisi – –

Jykevänä, raskaana, sokean vihan vimmassa kuin härkä syöksyi Per ovelle, löi sen rikki tahi tempasi auki ja tunkeutui sisään tupakansavuun ja punssihöyryyn ukon ja nuorukaisten luokse. Blenda kuuli huutoa, nyrkkien jyminää pöytää vasten, Perin jyrisevän, raivoisan basson, kysymyksiä, kirouksia.

Huoneessa olevan lampun himmeässä valossa Blenda näki ullakon katossa orsihirren. Hän ei voinut milloinkaan käydä vinnillä katsomatta pelokkaasti tuohon hirteen. Siihen oli joku hirttäytynyt monta, monta vuotta sitten – kuka lienee ollutkaan – –

Hän säikähti, suupielet venyivät alaspäin.

Kimeä ääni viilsi melun keskeltä.

– Kuka perhana saattoi tietää tytön kuuntelevan! Blenda huudahti ja lähti juoksemaan.

Rouva Enberg istui pehtorin rakennuksessa, makuuhuoneessaan – voi, hyvä luoja! – hän istui nojatuolissa, ja Blenda oli hänen edessään polvillaan, itkien, lohduttomuudessaan suunniltaan, pää kätkettynä Lovisa-tädin esiliinaan.

Mikä hänen oli? Sitäkö hän itki, että Jakobin tuli matkustaa? – Vai ei sitä. Oliko hän särkenyt jotakin? Oliko tuomiorovastinrouva sanonut jotain? Tai oliko joku muu jotain sanonut? – Ahaa, oli! – Kuka oli sanonut? Ja mitä?

Mutta mahdotonta oli saada mitään käsitettävää vastausta. Rouva Enberg melkein pelkäsi, että lapsi oli antanut houkutella itsensä maistamaan viiniä. Blenda tuntui niin kauhean kuumalta. – Olipa miten tahansa: lasillinen maitoa ei voinut olla vahingoksi, se rauhoitti tavallisesti.

Rouva Enberg auttoi Blendaa nousemaan ja vei hänet vuoteeseen.

90 90

– Ole nyt hiljaa pitkälläsi, lapsi, niin tuon lasin maitoa.

Blenda makasi aivan hiljaa; heti kun rouva Enberg oli poistunut huoneesta, taukosi hän itkemästäkin. Itkiessä ei voi ajatella; muutenkin se on vaikeata. Ja hänen täytyi ajatella, koettaa päästä selvyyteen, mitä oli tapahtunut.

Äidistä oli puhuttu. Äiti – äiti? Äiti oli kuollut ja äidin nimi oli ollut Mimmi, sen Blenda tiesi. Mutta siitä ei paljon viisastunut. Äiti – Mimmi – äiti? Se ei ollut paljon.

No, mutta mitä he olivat äidistä sanoneet? Blenda ei voinut muistaa heidän sanoneen äidistä mitään. Ei, olivat... että hän oli ihana. Ja sen he olivat sanoneet niin rumasti.

Blenda ymmärsi nyt, mikä oli niin ilkeätä. Äidille oli naurettu, äidille, joka oli kuollut. Ja Blendasta he olivat puhuneet – puhuneet vaikka mitä – sentähden että – sentähden että hänen äitinsä oli kaunis Mimmi, jota setä ja tuon toisen isä – – –

He olivat inhoittavia, inhoittavia, inhoittavia!

Minkätähden Per olisi muuten niin kauheasti suuttunut?

– Kas nyt, pikku raukka, juo tämä maito, niin tuntuu paremmalta. Kannattaapa nyt itkeä sitä, että rakit haukkuvat! Kas niin, ole nyt järkevä. – Voin kertoa, että Lars paraikaa valjastaa hevosia ja vähän ajan perästä junkkarit lähtevät kaupunkiin. Sitten ei niitä tarvitse enää nähdä! – Lähtevätkö?

– Lähtevät. Herra Per ja tuomiorovastin rouva ovat taitaneet lähettää heidät matkaan.

Rouva Enberg oli kuullut koko tuon ruman jutun keittäjättäreltä, ja keittäjätär Leenalta, joka kuuli tuomiorovastin rouvan kertovan koko tapahtuman neiti Siedelille.

– Ole nyt viisas, pikku Blenda! Ei pidä välittää siitä, mitä kaksi tuollaista höpisee – kun ovat syöneet ja juoneet lisäksi. Ja kyllä kai sinä tiedät Johnssonin olevan kaikenlaisia rumia valhejuttuja täynnä Kuulepas, pikku Blenda, on aina niin, että kun tuollaiset nuoret kukonpojat – ja Jumala paratkoon vanhatkin kukot! – joutuvat yhteen punssin tai muun viheliäisen aineen ääreen, niin saa olla ihan varma siitä, että silloin pannaan kokoon kaikkein inhoittavimpia juttuja. Ja silloin ei totisesti pidetä kunniassa ylhäisintä eikä alhaisinta. Ja samanlaisia ne ovat kaikki.

– Jakob ei ole! nyyhkytti Blenda.

– Kunpa vain tietäisin – tuli Jakobin äiti miltei tahtomattaan sanoneeksi.

– Eikä Perkään – eihän?

– Uskon todellakin, että herra Per on siinä suhteessa parempi kuin useimmat muut. Minun täytyy sanoa, että hänessä on oikeata miestä. Aika löylyn, minä uskon, ne ovat saaneet häneltä joka sorkka!

Blenda nousi istumaan vuoteessaan.

– Ovatko?

– Ei hän taida juuri pelätä. Luulen totisesti, että hän antoi kyytiä itse tuomiorovastin rouvallekin. Tavallaan se ei ole ollut haitaksi. – Niin, toivon nimittäin, ettei hän ole käyttäytynyt sopimattomasti.

– Kyllä hän on tavattoman – virkkoi Blenda hitaasti. Hän ei keksinyt sopivaa sanaa. – Ahaa – tuossa tulevat vaunut. – Rouva Enberg meni ikkunan ääreen. Päälle päätteeksi landoo, se on melkein liikaa. Ja tuossa tuo Vickberg matkalaukut. Niin, niin, ei tullutkaan mitään noiden vietävän junkkarien yöpymisestä. – Tuossa nuo tulevat! Kah, kah, minusta niillä on korvat oikein lerpallaan. Pahuksen penikat! Ja vanha Vickbergkin, tomppeli, miten pokkuroi! – sekin on niin ahne, mistä vaan saisi lantin! – Mutta minusta niitä on kolme – kuka ihme se kolmas on? Saadaan nähdä, se on tuomari! Vai niin, hänkään ei jäänyt yöksi. Eipä sitten jääkään monta yövierasta. – Tuossa taitaa tulla Jakob.

– Tuleeko hän tänne?

– Tulee. En käsitä, missä hän on ollut koko illan. – Hän on ollut paronin luona. Uskooko täti hänen tietävän jotain? Tästä?

– Hänen armonsako luona? Ei, silloin hän ei ainakaan tiedä mitään. – Mutta mitä ihmettä hän on tehnyt hänen armonsa luona?

– En tiedä. Kuulin vain sedän tahtovan puhua tuomarin ja Jakobin kanssa.

– Vai niin. Saadaanpas nähdä, mihin surkeuteen se paroni tuon pojan vielä laittaa. Mutta kyllä minä, penteleessä –

– Onko Blenda täällä, äiti? Lena sanoi hänen olevan täällä.

– Miten kumman lailla sinä olet niin hengästynyt. Mitä sinä olet hommaillut?

– Minäkö! Niin, jos tietäisit – silloin tietäisitkin melkein enemmän kuin minä. Minne olet piilottanut Blendan? Mitä ihmettä, onko tuo mytty tuossa sängyssä Blenda? Minkätähden olet siinä? Oletko sairas? Itketkö sinä?

– Hyvänen aika, anna tytön olla rauhassa.

– En anna, en vaikka... Mikä hänen on?

– Hän sattui kuulemaan, kun nuo hienot herrat puhuivat pahaa hänen äidistään. He olivat tietysti juoneet liikaa, mutta tuntuuhan ilkeältä joka tapauksessa. – Mutta nyt on sinun vuorosi kertoa mitä olet tehnyt! No, junkkari! Kuuluthan olleen hänen armonsa puheilla?

– Olen taitanut olla. Mutta ensiksi minun täytyy toimittaa tuomiorovastin rouvan asia. Sen toimittaminen ei ole suinkaan erikoisen hauskaa, mutta kaiketi täytyy – –

– Mikä asia se sitten on? Ihanhan sinä pelästytät minut, poika!

– Sano äidillesi terveisiä, virkkoi hän, ja pyydä, että hän antaa minulle höyhenpatjan, jos on liikenemään, ottaisin sen mielelläni herneenvarsisäkin sijaan, mikä minulla oli viime yönä – –

– Tuo ei ole totta! Sinä valehtelet!

– Nyt olen tehnyt tehtäväni. Ja äiti saa nyt tehdä niinkuin tahtoo. Jos minä olisin äidin sijassa, niin en olisi tietävinäni, vaan antaisin hänen maata herneenvarsilla ensi yönkin – –

– Hävyttömämpää en ole kuullut! Minähän itse laitoin vuoteen – Ja rouva Enberg syöksyi ovelle – loukkautuneena, kauhuissaan.

Mutta Jakob nauroi.

– Ellen nyt saa tukkapöllyä ja korvapuustia, niin äiti on unohtanut sen taidon!

– Jakob! Eikö se olekaan totta? Narrasitko tätiä?

– En tiedä mistä sen sain, se lensi päähäni. – Mutta ellen minä olisi keksinyt mitään kamalaa, niin en olisi saanut äitiä lähtemään. Ja ellen minä olisi saanut äitiä pois, niin – –

– Mitä sinä teet! Anna minun olla!

– Niin en olisi saanut sinua suudella!

– Et saa kuitenkaan. Anna minun olla, kuuletko!

– Minäpä kerron sinulle jotakin – –

– Et saa istua sängyssä! Mene tiehesi!

– Minulle on tapahtunut jotain tänä iltana. Se on niin merkillistä, niin – – en tiedä mitä teetkään, kun saat kuulla – –

– En välitä ollenkaan! En ollenkaan! – Turha koettaa!

– Etkö välitä siitä, mitä minulle on tapahtunut? Vaikka sanon, että se on niin merkillistä?.

– E-en. – Sinäkään et välitä siitä, mitä minulle on tapahtunut. Et edes sen vertaa että kysyisit – –

– Enkö ole kysynyt? – Mutta kerro sinä nyt ensin, mikä sinun on, niin minä kerron sitten. – No, mitä on tapahtunut?

– En kerro.

– Vai et. Minkätähden sitten tahdot minua kysymään?

– Kuulithan, mitä täti sanoi.

– Mitä se olikaan? Hän sanoi sinun kuulleen jotain ikävää. Roger-lurjusko on jotain sanonut vai hänen serkkunsa? Molemmatko? Mitä he ovat sanoneet?

– He puhuivat pahaa äidistä.

– Sinunko äidistäsi? Mitä he sitten sanoivat? – Luuletko, että minä tahdon sitä toistaa?

– Kylläpä ovat kauniita poikia! Mutta he ovat, Jumalan kiitos, jo lähteneet tiehensä ja tulkootpas vielä! – Kerronko minä nyt?

– Anna minun olla!

– Enhän minä koskekaan sinua. Kysyn vaan, kerronko? Tahdotko, tahdotko, tahdotko? Usko pois? –

– Anna olla! Et saa istua tässä!

– No mutta Blenda – mikä sinun on? Etkö todellakaan tahdo, että kerron?

– En.

– Älä nyt! Ja minä kun narrasin äidin lähtemään vain siksi, että sinä ensimäisenä, ihan ensimäisenä saisit tietää – –

– Minä en tahdo, kuuletko!

– Vai niin.

Jakob istuutui lattialle vuoteen viereen samaan asentoon, jossa hänen oli tapana istua metsästysmajan makuulavan ääressä.

Hän oli melko väsynyt – päätä ainakin pyörrytti. Tuntui hyvin hyvältä saada istua hetkinen hiljaa ja ääneti, hiljaa pimeässä.

Kunpahan vain voisi käsittää, millä hän oli suututtanut Blendan? Mitä hän oli tehnyt, tai mitä sanonut? Ei, hän ei voinut käsittää Mutta selvää oli, että hän oli suututtanut ihan pahasti. Näin vihoissaan Blenda ei tavallisesti ollut, ei, näin vihainen hän ei ollut milloinkaan ollut.

No, se menee varmaan ohi.

Oli suloista saada istua hiljaa hänen vieressään ja ajatella – ei, olla aivan ajattelematta – saada painaa päänsä sängyn reunalle ja uinailla. Kunpa Blenda panisi kätensä hänen kasvoilleen.

Mutta kun ei saanut häntä suudella! Voi sitä häijyä pikku ilkimystä – –

Jakob laskeutui polvilleen.

– Blenda, niinä tiedän, ettet välitä minusta. Mutta ellei muuta – niin saan kai kuitenkin suudella sinua!

Hän ei odottanut vastausta, vaan otti Blendan syleilyynsä ja piti vankinaan.

– Tiedätkö, kuinka monta kertaa minä olen suudellut sinua? Olen suudellut sinua näin – näin –. Suutelin sinua, kun nukuit, pikku tyttönen. – Mutta et tahtonut herätä – etkö tahtonut, etkö? Sinä heräsit varmasti monta, monta kertaa? – mutta olit vain nukkuvinasi. Etkö ollutkin hereillä, sanopas? Ujostelitko, sanopas? Suutelin sinua näin – näin – –

Jakob tunsi Blendan olevan aivan itkuissaan.

– Mutta mikä sinun sitten on, Blenda? Etkö tahdo sanoa, mistä olet pahoillasi? Todellako sen tähden, mitä ne sanoivat?

Blenda heittäytyi hänestä kauemmas.

– Anna minun olla!

– Älä nyt ole tyhmä! – Jos tietäisit, mitä minä tiedän, niin unohtaisit kaiken muun. Mutta nyt sinä olet totisesti ollut niin paha, että tuskin kerronkaan. – –

Jakob nojasi kyynärpäätään sängyn reunaa vasten, pää käsien varassa.

– Blenda – kuuletko? – niin minä kuiskaan. – Muistatko, mitä – muistatko, mitä isäsi sanoi meistä –? Silloin minä en uskonut sinua, etkä sinä itsekään uskonut, vaikka niin sanoit. – Ja äiti aikoi lähettää minut pois. Mutta jos se onkin totta, Blenda – pieni – pieni –

Hän sulki silmänsä ja odotti Blendan koskettavan hänen kasvojaan.

– Onko setä sanonut, että meidän tulee mennä naimisiin? kysyi Blenda. – Onko hän sanonut sinullekin?

Jakob nyökäytti päätään hitaasti, pettyneenä.

– Höh, hän vain sanoo niin. Emmehän me voi mennä naimisiin – mehän olemme lapsia.

– Tulemme kai me joskus vanhoiksikin.

– Kuka tietää, millaista on silloin. Setä on niin vaihteleva.

– Mitä me siitä, vaikka hän olisikin vaihteleva? – Tai senkö vuoksi sinä vain tahdot, että hän tahtoo?

– Tahdotko sinä sitten.

– Voi, kuinka tyhmä sinä olet!

– Niin, mutta sinun äitisi sanoo, että sinä tulet onnettomaksi, jos menet köyhän tytön kanssa naimisiin. Sillä sinä et voi elättää edes itseäsi.

– Äiti ei tiedä, mitään viimeisestä asiasta,

– Mistä viimeisestä? Onko hänen armonsa sanonut jotain nyt illalla?

– Niin – mutta se on yhdentekevää.

– Etkö tahdo kertoa? Äskenhän tahdoit niin innokkaasti saada kertoa.

– Niin tahdoin. – Mutta halu on mennyt.

– Ymmärrän hyvin hyvästi, että olet minuun suuttunut. Mutta sille en voi mitään. En voi sille mitään, että olen pahoillani.

– Et voikaan.

Mutta Jakob oli suunniltaan ajatellessaan, että tämä hetki oli mennyt hukkaan, ettei tullutkaan mitään siitä, mitä hänen piti kertoa, kaikki oli muuttunut noloksi ja ikäväksi.

Ja minkätähden?

– Merkillistä, ettet voi sanoa, mistä sinä olet nyt niin pahoillasi? Mitä sinä kuulit? Tietysti kuulit väärin? Se ei ollutkaan niin vaarallista.

– Vaikka minä kuulin joka sanan!

– Ja siitäkö tulit niin pahoillesi, ettet – – Olen aivan varma siitä, ettet ymmärtänyt, mitä he sanoivat. Et sinä ymmärrä, mitä tuommoiset halunkit lörpöttelevät. Ei suinkaan se ollut niin vaarallista kuin luulet – –

– Eikö ollut! – Blenda kohottautui sängyn päätyä vasten. Kuinka voit sanoa niin, kun et ollut kuulemassa? Uskotko sitten, että Per olisi niin kauheasti suuttunut, ellei olisi ollut mitään vaarallista?

– Per?

– Niin, hän seisoi minun vieressäni – menimme tapaamaan Johnssonia. Ja Per syöksyi sisään heidän kimppuunsa ja luultavasti hän ihan löi heitä. Niin suuttunut hän oli. Ja hän se toimitti, että saivat suoraa päätä lähteä talosta.

– Niinkö – suuttuiko hän niin?

– Suuttui. – Kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä. Kaikki eivät ole samaa mieltä kuin sinä! oikaisi hän.

– Mitä mieltä minä sitten olen?

– Oh, sinusta ihmiset saavat sanoa minulle mitä tahansa ja tehdä mitä tahansa.

– Vai niin? Mutta minähän en tietänyt, mitä he sanoivat.

– Tietysti et – mutta olisit voinut olla siksi sanomatta, ettei se ollut mitään vaarallista.

– Tein tyhmästi, pikku Blenda, kauhean tyhmästi! – Mutta sinähän tiedät, että minä ajattelin silloin aivan toista, ja kun saat tietää, mitä minä ajattelin – –

– Olisihan Perilläkin voinut olla muuta ajattelemista. Ja silloin minä olisin saanut seisoa siinä kuuntelemassa heidän inhoittavia juttujaan. Ja he olisivat olleet minulle hävyttömiä sekä tänään että huomenna ja – –

Jakob nousi äkkiä.

– Niin.

– Minne sinä menet?

– Menen etsimään äitiä.

– Oletko suuttunut?

– En, mutta äiti on luullakseni suuttunut. Blenda kuuli hänen lähtevän. Hän ei läimähyttänyt ovia, vaan kulki aivan tyynesti. Mutta suuttunut hän sittenkin oli.

Jakob oli vasta kummallinen! Blendaan hän suuttui, mutta niistä, jotka olivat olleet niin hävyttömiä Blendaa kohtaan, hän ei sanonut ainoatakaan äkäistä sanaa. – Toista oli Per!

Blenda hyppäsi alas sängystä ja juoksi katsomaan ikkunaan. Hän olisi tahtonut nähdä, oliko Jakob vielä pihalla.

Mutta häntä ei näkynyt.

VII.

TUOMIOROVASTIN ROUVA TEKEE MATKAN KIRKKOON JA SAA INNOITUSTA. KOLMAS

OTTELU.

Tuomiorovastin rouva oli nukkunut huonosti ja vain muutaman tunnin ja heräsi nyt huoliin, harmiin, päänsärkyyn, vatsahappoon – –

Hän ei voinut käsittää Periä. Kuinka Per voi olla niin – niin – grossier! Tellement gros! [Raaka! Niin raaka!] Ettei osaa säilyttää mielenmalttiaan, ettei voi jättää sikseen pientä ikävyyttä, vaan panee toimeen puolittain skandaalin joutavan pikkuasian vuoksi, syytää vihaansa omalle äidilleen! – Roger ei luultavasti ollut niinkään väärässä virkkaessaan:

– Hän on varmaankin rakastunut tyttöön, Pierre le Grand [Pietari Suuri]. Hänhän käyttäytyy kuin melodramaattisin primo amoroso! [ensimmäinen rakastaja].

Oh – tuomiorovastin rouvan täytyi tosiaankin vetää suunsa hymyyn! Oli kovin hullunkurista ajatella, että Pierre le Grand – tahi oikeammin le Gros! [Paksu] – oli rakastunut pieneen tyttöletukkaan, joka ei vielä liene aloittanut koulunkäyntiäänkään.

No, tästäpä ainakin kannatti olla pisteliäs! Hänen armonsa tunsi todellista sisäistä tyydytystä ajatellessaan kauheata kostoa. Lukuisia pieniä, teräviä, leikillisiä sanoja, monta pientä hymyilyä. – Perhän pelkäsi niin kauheasti olla naurettava.

Rakastunut ja onnettomasti rakastunut – sillä tyttöhän oli jo melkein kihloissa. Pauvre Pierre! [Per-raukka!]

Tuomiorovastin rouva huokasi vanhurskaasti. Sen jälkeen hän söi aamiaisensa Saara Siedelin miellyttävässä ja nöyrässä seurassa. Ja saman henkilön seurassa hän lähti kirkkoon kuulemaan kiltin kirkkoherran saarnaa.

Hänen ajatuksiaan askarrutti koko ajan Per-poika, ja hänen mielensä oli muuttunut sikäli lempeämmäksi, ettei hän enää ajatellut tahi ei ainakaan tuntenut erikoisen suurta halua koettaa nöyryyttää poikaa.

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", puhui kirkkoherra korkealta paikaltaan. Ja aivan samoin ajatteli vanha rouva Rogershusin penkissä. Sillä jos Perin oli todellakin vallannut järjetön, mutta harras ja lämmin tunne, joka pakotti hänet asettumaan nuoren tytön puolelle veljeänsä, vieläpä omaa äitiänsäkin vastaan, niin pitikö häntä sen vuoksi ivata ja tuomita? Ja saiko pilkata ja tehdä naurettavaksi nuoren miehen vakavaa tunnetta. Ei, totisesti ei. Ja kaikkein vähimmin sai oma äiti koettaa vastustaa poikansa syvempiä tunteita – sillä, ah, miten helposti tekeekään haaveiden särkyminen nuorison kylmäksi, pintapuoliseksi, paksunahkaiseksi, paatuneeksi.

Ah niin, ah niin!

Sitäpaitsi – tyttö oli tosin melko paljon nuorempi Periä, ainakin neljätoista, viisitoista vuotta, mutta suurempaakin ikäerotusta on nähty. Ja vaikka voitiinkin tehdä vakavia huomautuksia mitä tulee sukuperään ja senkaltaiseen, niin – aivan kuin kiltti kirkkoherra juuri sanoi: älkää katsoko ulkonaiseen, vaan sisäiseen! Ah niin! Eikö hän ollut itsekin, Julia Bernhusen de Sars, antanut kätensä aatelittomalle. Eikä ollut milloinkaan, milloinkaan – tahi ainakin kovin harvoin katunut tätä tekoaan.

Ei, korkeammalta näkökannalta katsottuna ei Perin ja Blendan välinen liitto näyttänyt suinkaan järjettömältä.

Ja eräs seikka oli ainakin varma: jos mainittu liitto syntyisi, silloin veli Rogerin "viimeinen tahto" menisi komeasti myttyyn. Björner oli maininnut jotain määräehdoista. Ja ei suinkaan Roger voinut olla niin hullu, että jättäisi vieraalle pojalle koko omaisuutensa! Blenda sai tietysti joka tapauksessa paljon suuremman osan perinnöstä.

Entäs nyt, parhain Lovisa Enberg? – –

"Sillä päältäpäin he ovat kuin valkeiksi tehdyt seinät –" ärjyi kirkkoherra korkean innostuksen puuskassa.

Tuomiorovastin rouva ei pitänyt papeista, jotka huutavat liiaksi. Mutta muuten oli todellakin ihmeellistä kuinka hyvin kirkkoherran sanat soveltuivat hänen ajatuksiinsa. Sillä eikö Lovisa Enberg ollut oikea farisealaisen perikuva? Ulkonaisesti niin ystävällinen, niin huomaavainen, niin nöyrä: rakas armollinen rouva, rakas armollinen rouva – ja sydämessään niin täynnä häpeämättömiä laskelmia, petollista viekkautta!

"Mutta Herra saattaa juonesi häpeään", mumisi tuomiorovastin rouva hiukan pateettisesti, samalla kuin nousi veisaamaan virttä.

– Mitä sinä oikeastaan pidät pikku Blendasta? kysyi hän kotimatkalla Saara Siedeliltä?

– Oi, hyvä täti, hän on aika ikävä tyttö – –

– Niinkö – todellako? Minä luulin, että te tulitte aika hyvin toimeen keskenänne, päättäen ystävällisistä ilmeistäsi, Saara-kulta. – No, mutta luuletko hänen niin kovasti kiintyneen tuohon nuoreen mieheen – Jakobiin?

– Kyllä, minä otaksun – –

– Otaksun – rakas Saara, kuinka voi ilman muuta otaksua mitään sellaista? Tuohan on aivan Rogerin tapaista: hän otaksuu, että he tahtovat mennä naimisiin toistensa kanssa, ja perustaa eriskummallisen testamenttinsa siihen. Mutta nykyään nuorisokin tahtoo sanoa sanansa näissä asioissa. Ja minä puolestani en ole huomannut mitään kiintymystä heidän välillään – –

– Täti ei ole siis kuullut, mitä sanotaan –

– Sanotaan! Ketkä sanovat? Palvelusväki ehkä? Ei, hyvä Saara, mieleeni ei tosiaankaan juolahtaisi kiinnittää minkäänlaista huomiota tuollaisiin juoruilun. Sinä olet ihan kummallinen, Saara. – Muuten, minullehan se on yhdentekevää. Toivon vain, ettei Per-raukka ole onnettomasti rakastunut. Olisin todellakin aivan epätoivoinen – –

– Per? Mitä täti sanookaan! Per ja Blenda? Mais c'est tout à fait incroyable! [Sehän on aivan uskomatonta!] Blenda – lapsukainen –

Tuomiorovastin rouva tarkasti seuralaistaan, jumalanpalvelus-ilme häipyi ja väistyi verrattain hilpeän ja, verrattain ilkeän pienen hymyn tieltä.

– Sinun rinnallasi, Saara kulta, hän todellakin tuntuu aika lapselliselta. Mutta minun luullakseni se ei vähennä rakastumisen mahdollisuutta Perin puolelta. Pikemmin päinvastoin.

– Siinä tapauksessa surkuttelen Periä! Blenda on aivan kauhea keimailija!

Tuomiorovastin rouva hymyili veitikkamaisesti.

– Saara, Saara! Kuinka sinä näet raiskan sisaresi silmässä?

Hänen armonsa mieliala, joka oli niin huomattavasti parantunut juhlallisen jumalanpalveluksen aikana, sai valitettavasti heti Rogershusiin tulon jälkeen kauhean kolahduksen. Hän tahtoi puhutella Blendaa ja lähetti senvuoksi Saaran etsimään tyttöä. Mutta Saara palasi yksin.

– Rakas täti – niin, Blendaa en voinut löytää. Minun täytyi heti tulla tädille kertomaan. Voi, kuinka kauhea uutinen. Ja me emme aavistaneet mitään.

Saara väänteli käsiään ja huokasi raskaasti. Muulla tavoin hän ei kyennyt tällä hetkellä ilmaisemaan syvää mielenliikutustaan. Tuomiorovastin rouvaan teki tämä hyvin kiusallisen vaikutuksen.

– Tietääkö täti, mitä eno ja Abraham Björner tekivät eilen illalla, kun me luulimme heidän pelaavan lautapeliä. Eno kirjoitti nimensä testamentin alle!

– Kuka niin on sanonut?

– Pehtori. Hän tuli konttorihuoneesta ja antoi minulle kirjeen. Niin, tässä täti saa kuulla! En tuntenut ollenkaan käsialaa, sentähden avasin heti kirjeen: Abraham Björneriltä!

Hänen armonsa tempasi kirjeen muitta mutkitta. Ja luki:

    "Parhain Saara!

    Valitettavasti täytyy minun pyytää teitä varovasti ilmoittamaan
    tuomiorovastin rouvalle, että todellakin on käynyt niinkuin
    pelkäsimme. Paroni Roger kirjoitti eilen nimensä Jakob Enbergin
    ja Blendan etuja silmälläpitävän testamentin alle. Paitsi
    testamentin tekijää ja allekirjoittanutta olivat läsnä herra
    Enberg itse sekä pehtori Halling ja palvelija Vickberg. Pyysin
    saada kutsua hänen armonsa tuomiorovastin rouvan saapuville tahi
    ainakin ilmoittaa hänelle, mutta tämä kiellettiin ehdottomasti.
    Toivoin saavani jo eilen illalla: keskustella asiasta
    tuomiorovastin rouvan kanssa, mutta siitä esti minua lupaus,
    jonka vapaaherra de Sars miltei pakotti minut antamaan.

    Pyydän teitä lausumaan kunnioitukseni, lämpimän osanottoni ja
    muuttumattoman uskollisuuteni kalliille tädillemme. Pysyen,
    parhain Saara, teidän uskollisena sukulaisena

                                          Abraham Björner."

– Lovisa Enberg on lahjonut hänet. Hän on antanut lahjoa itsensä!

– Abraham Björner? Ei, kuulkaa täti, sitä minä en voi? – –

– Sinä! – sinä! – sinä! – Etkö usko, että minä näen, kuinka viekas sinä olet? Sinä olet saanut kaiken tämän aikaan! Sinulle ne kirjoittavat, nuo roistot, tuo roskaväki –! Ja tämä on kiitos – –

Lena, joka sattui olemaan käytävässä keltaisen salin kohdalla, sai suoraan syliinsä pakenevan, itkevän Saara-raukan. Neiti Siedel oli säikähdyksestä suunniltaan ja säikähdytti itse vuorostaan sekä Lenan että hänen toverinsa. Kun tuomiorovastin rouva kyllästyneenä raivoamaan yksinäisyydessä, kuurojen huonekalujen ääressä, alkoi soittaa kelloa erittäin kiivaasti ja itsepintaisesti, ei kukaan uskaltanut noudattaa kutsua. Lena vakuutti, ettei hän ainakaan muulla tavoin uskalla lähteä huoneeseen kuin kaikkein isoimman ja vihaisimman härän selässä. Beda, Vilma ja Agnes katosivat neuvottoman rouva Enbergin läheisyydestä; keittäjätär oli nokinen, ja Vickberg oli hänen armonsa paronin luona. Ja Toni kieltäytyi tyynesti, mutta päättävästi olemasta missään tekemisessä tuomiorovastin rouvan kanssa.

Rouva Enberg huomasi, että hänen oli pakko omassa personassaan tiedustella hänen armonsa tuomiorovastin rouvan toivomuksia.

Mutta vierashuoneen oven edessä seisoi paroni.

Rouva Enberg pysähtyi ja seisoi aivan liikkumatta paikallaan.

Paroni ojensi etusormensa häntä kohti.

– No mitä kiltti rouva tahtoo?

Rouva Enberg niiasi.

– Hänen armonsa soitti.

– Vai niin, jaha, me tiedustelemme itse, mitä hänen armonsa haluaa. Hyvä on. Hyvästi, hyvästi.

Rouva Enberg niiasi jälleen, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Hän seurasi katseellaan, miten hänen armonsa omin korkein käsin koputti ovea; hän kuuli tuomiorovastin rouvan kärsimättömällä äänellä huudahtavan: "no astu vaan sisään!" ja hän näki paronin avaavan oven, menevän sisään ja sulkevan oven jälkeensä.

Hänen armonsa jalkeilla kello kaksi, yksin, ilman Vickbergiä! Ja minkä näköisenä – niin ihmeellisen juhlallisena ja samalla kertaa tyynenä!

Rouva Enberg kääntyi hitaasti. Ja kun hänellä oli tuo omituinen näky, tuo merkillinen kohtaus takanaan, tunsi hän väristyksen kulkevan niskasta alas selkää pitkin.

Hän virkkoi ääneen itsekseen:

– Tämä alkaa käydä yhä ihmeellisemmäksi. Kun Jakob – köyhä poika! – Ei, ei, kyllä tämä nyt menee yli minun ymmärrykseni, en käsitä. En rahtuakaan. Mutta loppu on vielä näkemättä.

Kun tuomiorovastin rouva näki enemmän tahi vähemmän vaarattoman palvelijan sijasta oman suuresti kunnioitetun veljensä astuvan sisään, ei hänen suuttumuksensa suinkaan vähentynyt. Hänestä tuntui hyvin todennäköiseltä, että Lovisa Enberg tahi joku muu pahansuopa olento oli tuonut hänen armonsa sinne sopivana hetkenä olemaan hänen huonon tuulensa silminnäkijänä. No, se olkoon Rogerille suotu oikein mielihyvällä! Mutta oli tietysti välttämätöntä hillitä itseään jonkin verran. Ei saanut polttaa laivojaan, ei ainakaan kaikkia. – Bonjour, ma chère soeur! [Hyvää päivää, rakas sisareni.] Kuinka olet nukkunut? Paroni Rogerin vasta-ajeltu, mutta karkea ylähuuli kutkutti ilkeästi tuomiorovastinrouvan poskea. Hän antoi veljelleen pienen, aika lujan sysäyksen, mutta sai samalla kasvonsa väännetyksi hymyyn.

– Je te remercie, mon cher frère! Mutta – pour dire la vérité – yö oli abominable! [Kiitän sinua, rakas veljeni! Mutta – sanoakseni totuuden – yö oli hirvittävä!]

– Niinkö, todellako? Valitan – –

– Ei se mitään, Roger, älä huolehdi siitä. Onhan niin luonnollista, että me naisraukat, joiden koko elämä on ollut yhtä ainoata, alituista levottomuutta, pettymyksien sarja – –

– No mutta, Julia –

– Niin, en tahdo tuottaa sinulle mielenliikutusta, rakas veli. Toivon, että sinä olet nukkunut hyvin?

– Erinomaisesti. Hyvä omatunto, chère Julie, on pehmoinen pielus – –

– Oh, sellainenko kokemus sinulla on, Roger-parka. Minä luulin sinun useimmiten nukkuvan hyvin – –

– Hi, hi, hi, hihitti paroni.

Mutta hän palasi pian jälleen arvokkaaseen vakavuuteensa.

– No niin, hyvä Julia, haluaisin keskustella sinun kanssasi eräästä erittäin tärkeästä asiasta.

Tuomiorovastin rouva taivutti päätään mielenosoituksellisen hitaasti. Hän istuutui sohvaan, keskelle sohvaa, ja viittasi kädellään isoon nojatuoliin.

– Haluatko istuutua?

– Kiitos, kyllä. Hm – Niin, salliiko rakas sisareni minun käydä suoraan asiaan. Tahtoisin puhua testamentista. Kuten kyllä muistat, olin aikonut ilmaista sen eilen. Sattui kuitenkin erinäisiä vaikeuksia – mitä tuli seurustelusääntöihin, jotka minä erakkoraukka olin kokonaan jättänyt huomioon ottamatta. Niin, olen sinulle erittäin kiitollinen, rakas Julia, olisi ollut vietävän kiusallista – –

– Ole hyvä – mehän olemme jo siitä puhuneet. – Niinpä kyllä, hm. Sitävastoin, rakas sisar, ei mikään estänyt meitä eilen allekirjoittamasta tuomari Björnerin laatimaa asiapaperia, mitä? No – niinpä niin – se tehtiin eilen illalla Ja minä katsoin velvollisuudekseni antaa rakkaalle sisarelleni siitä tiedon – –

– Todellako? Hyvyytesi ja hienotunteisuutesi on liikuttavaa. Minä saan siis jo tänään tietää, mitä renkisi ja piikasi tiesivät eilen illalla – –

– Mitä sinä sanot? Rengit ja piiat?

– Minä otaksun, että sinun – niin, en tiedä, miksi kutsuisin sitä nuorta miestä, teidän välinen suhteenne on minulle täysin tuntematon – otaksun kuitenkin, että hän viipymättä antoi asiasta tiedon vanhemmilleen, jotka kuuluvat palvelusväkeesi. Ja sitäpaitsihan kamaripalvelijasi ja pehtorisi olivat läsnä todistajina. Kuten kuulet, rakas Roger, niin en ole aivan tietämätön. Huolimatta innostasi, millä kiiruhdat ilmoittamaan ainoalle sisarellesi tämän tärkeän teon, on ehditty ennen sinua. – Tietysti – sen saatoin arvata. Kirottu Björner – –

– Saatoit arvata? Sinä et ole siis lahjonut tuota kunnon miestä pitämään minut kokonaan erillään asiasta?

– Hi, hi, hi! Uskotko hänen ottavan lahjoja? Niin katsos, minä kyllä uskon samaa. Mutta kaikki juristit ottavat. Vietävän juristit! Muistatko sitä vanhaa kettua, jolle isä antoi viisituhatta –

– Roger. Teet surkean yrityksen sekoittaa asiat. Onko sinun tarkoituksesi huvittaa minua vanhoilla jutuilla?

– Sinä olet niin hemmetin kiihkeä, hyvä ystävä! Minä taas olen tyyni. – Olen tullut tänne selittämään sinulle vaikuttimeni. En tahdo, että uskot minun ilkeämielisessä aikomuksessa – –

– Oli tietysti hyvin ystävällistä sinun puoleltasi salata asiat minulta?

– Ellei sitäkään, hyvä ystävä, niin ainakin oli se välttämätöntä. Katsopas, Julia, ei voi kieltää, että sinulla on käsittämätön vaikutusvalta minuun. Tiesin varsin hyvin, että minun joko täytyi pyytää sinua – hm – pyytää saada olla rauhassa. Tahi sitten oli salaisuus säilytettävä viimeiseen asti ja valmistettava yllätys rakkaalle sisarelle. Valitsin jälkimäisen vaihtoehdon. Niin. – Katsopas, sinä olet vaikuttanut ratkaisevasti elämääni monta kertaa ja kerran siinä määrin tuntuvasti – –

– Oliko siitä vahinkoa vaiko hyötyä, Roger? Ymmärrän sinun tarkoittavan avioliittoasi – –

Hänen armonsa paroni kohotti keppiään. Minkätähden? Sitä on mahdotonta sanoa. Käsi vaipui jälleen, hänen armonsa alkoi leikkiä kepillään, antoi sen pyöriä sormien välissä, mikä tapahtui kovin kömpelösti.

Tuomiorovastinrouvan kasvojenilme ei muuttunut.

Hetken kuluttua paroni virkkoi aivan tyynesti, kuin ohimennen:

– Cela, c'est passè. On n'en parle plus. [Se on mennyttä. Siitä ei puhuta enää.]

Ja hymyillen äskeistä rakastettavaa, hiukan kiusoittavaa hymyään hän jatkoi:

– Mon dieu, chère soeur, emmekö me ole tulleet vanhoiksi? Joskus minusta melkein tuntuu kuin jo olisin ukko, oikea vanhus! Niin, niin, Julia, aika on semmoista ihmeellistä, sitä ei voi oikein käsittää eikä mitata. – Joskus minusta tuntuu kuin minulla olisi päähänpistoja – aivan kuin isävainajalla. Herra jumala, hänhän olikin minua nuorempi, hänhän oli nuorempi! – Mielettömiä päähänpistoja, hullutuksia, chérie [rakkaani], mutta ne voivat tulla vanhalle sydämelle eriskummallisen, eriskummallisen rakkaiksi! – Niin on noiden molempien lasten laita. En hemmetissä ymmärrä, minkä kirotun, idioottimaisen mieltymyksen lapsukaiset ovat tartuttaneet vereeni. No, Blenda – c'est une chose tout explicable, même très naturelle. [se on aivan ymmärrettävää, hyvin luonnollistakin]. Mutta poika! oikea viikari, un gamin, un fripon! [lurjus, vallaton veitikka.] Piru vieköön, nuorempana ollessani olisin antanut hänelle selkään senkin seitsemän kertaa. Mitä? Tulee kuin tuleekin minua komentamaan. Mitä? On niin vietävän hävytön niin – mitä? Hemmetissä – –

– Älä kiroile niin kauheasti, Roger! Minä uskon muutenkin.

– Vai uskot? Hyvä on – –

Hänen armonsa paroni avasi Vickbergin rasian – sen hän oli lainannut erikoisesti tätä tilaisuutta varten, antamaan lohdutusta rasittavana hetkenä – avasi kannen ja otti hyppysellisen.

– No jaa. Asia on nyt niin, että täällä saa istua niin yksin. Aivan yksin. – Ei, Julia, minä en valita. En ole milloinkaan välittänyt seurasta. Se käy vuosi vuodelta minulle vain inhoittavammaksi. No niin, sitä istuu täällä yksin. On kesäpäivä ja istuu yksin avonaisen ikkunan ääressä, sylissä kunnianarvoisa madame Corinne. Mitään erikoista mietittävää ei ole, sillä tunnemmehan tuon viehättävän naisen jotakuinkin. No niin. – Silloin surisee: brrrrr. Kylläpä on iso ampiainen, mitä? Ja sitten kuuluu: bisssss. Siinä se on meidän pikku ampiainen. Ja sitten siinä suristaan ja sitten jutellaan ja sitten kuiskaillaan. Ja sitten ollaan niin hemmetin salaperäisiä! Jahaa, eikös olekin kysymyksessä taas jokin koirankuje. Ja sitten ollaan tässä pensaassa, ja sitten tuossa pensaassa. Ja sitten mennään piiloon ja otetaan kiinni. Ja sitten brrrr, iso; ja bssss pieni. Ja sitten riidellään: brrrr – bsss – brrrr – bissss. – Hihihihihi! Helkkarin hullunkurista! Ja ymmärrätkö, sisko, piruako ne tietäisivät ukon istuvan täällä ylhäällä. Hän nukkuu, mitä? Hihihi! Se vekkuli ei tee muuta kuin nukkuu, hihihihi! Katsopas, sisko, heitä vedetään nenästä. – Se tuottaa meille huvia. Ja hemmetin hauskaa onkin. Une tout e petite chose – un rien – [Aivan pikku seikka, turhanpäiväistä –] mutta sitä seuraa hyvin innokkaasti. Kenties käy näin, kun alkaa tulla vanhaksi. – Ja sitten tuntuu siltä kuin tuolla alhaalla pensaiden alla palaisi. Vanhus vainuaa lämmön ja ojentaa esiin palelevat kätensä. Iso tukki on sammunut, se on palanut tuhkaksi. Tuli tarttuu nyt nuoreen puuhun. – Niinpä niin, c'est drôle, tout cela. [Tämä kaikki on hullunkurista.] Mutta ehkäpä sinä olet, sisko, joka tapauksessa ymmärtänyt, että tuollainen nukkepari voi aika suuressa määrin herättää mielenkiintoa vanhassa miehessä, jolla ei ole mitään muuta ajattelemista. Hm, no niin. Ja ukko tahtoo sitten näytellä kohtaloa. No – jos sinä ymmärrät sen, rakas sisko, niin sinä myöskin tiedät, mikä on ollut ja on vahvin vaikuttimeni. Olen silloin tyytyväinen. En nimittäin soisi mielelläni, että sisko pitää testamenttiani pelkästään minun mainehikkaan ilkeyteni ja oikullisuuteni ilmaisuna. – No niin, siinä sitten se asia. Mitä siihen sanot?

Tuomiorovastinrouva ojensi hänelle molemmat kätensä. Ja kun hän ei voinut sohvasta mukavasti syleillä veljeään, niin hän nousi, kietoi kätensä tämän kaulaan ja suuteli hänen otsaansa.

– Sinä rakas, hyvä – minä ymmärrän sinut niin hyvin –

– No, sitten on asiat hyvin. Emme sitten puhu enää tästä. Mitä nyt Mallaan ja sinuun itseesi tulee niin – –

– Siitä, – keskeytti hänet tuomiorovastinrouva voimakkaasti, mutta lempeästi painostaen, – minusta ja lapsistani emme nyt puhu. Mutta nyt samoin kuin eilen minun täytyy sanoa sinulle, Roger: Sinä tarkoitat niin hyvää, niin vilpittömästi hyvää, vaikuttimesi ovat mitä kauneimmat, puhtaimmat – mutta sinä olet mennyt harhaan. Niin, minun täytyy sanoa se sinulle. Sinä olet tehnyt erehdyksen – –

– Vai niin, hyvä ystävä. Sehän on mahdollista. Mutta sen saa tulevaisuus näyttää – –

– Roger – anna minun puhua suoraa kieltä. Käytit äsken sanoja: näytellä kohtaloa. Ne ovat rohkeita sanoja – –

– Mitä? Sehän on vain lausetapa – –

– Sillä sallimuksena meille viheliäisille maan mato sille ei voi olla kukaan muu kuin Hän, Hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut. – Veli-parka, sinä olet niin hyvää tarkoittava. Mutta mitä sinä oikeastaan tiedät näistä lapsista, joille tahdot tuottaa onnea?

– Kaiketi minä tiedän ainakin yhtä paljon kuin sinä!

– Et, sinä et tiedä. Sinä et tiedä kerrassaan mitään. Sinä olet aivan liian herkkäuskoinen, Roger. Niin, en tarkoita sitä, mutta... Sentähden, että nuo kaksi ovat kehitelleet toisiaan pensaiden ja puiden takana, sinä heti luulet todellisen kiintymyksen olevan kysymyksessä. Luuletko sinä, että tyttö ehdottomasti rakastaa, jos hän liehittelee?

– Hihihi – se oli kaunis tunnustus.

– Niin, laske sinä leikkiä! Mutta minusta on julmaa, epämoraalista, tyrannimaista testamentilla sitoa nuoren tytön tahtoa. Kaikkein vähimmin olisin tätä odottanut sinulta, Roger. Pakko-avioliitto – –

– Julia!

– Niin, sinä et minua peloita. Mutta jos todellakin tahdot pakottaa – –

– Pakottaa! Mitä? Mitä sinä uskallat?

– Niin hän saa minusta äidillisen tuen.

Paroni oli noussut seisomaan selkä suorana. Hänen ryhtinsä näytti hetken verrattain vihamieliseltä, melkein uhkaavalta. Mutta hänen armollaan oli tänään harvinainen itsehillitsemiskyky.

– No niin – tahdon vain sanoa, että – no niin – että minua saat komentaa, hyvä ystävä – niin kauan – niin kauan kuin sinua haluttaa. Mutta jos sinä – hm – kaikessa hyväntahtoisuudessa tahtoisit tunkeutua minun – "Edenin puutarhaan" saadaksesi taas esittää – esittää vanhoja osiasi – niin, silloin, katso – je suis bien faché [olen hyvin pahoillani] – silloin valjastetaan vaunut. – Ja nyt, hyvä ystävä, minä olen hemmetin nälissäni. Ja pyydän kohteliaimmin lupaa saada nauttia aamiaisen rakkaan sisareni seurassa. – Käsivartesi!

VIII.

PER JA BLENDA.

Per kulutti iltapäivänsä puutarhassa ja kasvihuoneessa. Saara tuli pitämään seuraa hänelle muutamaksi minuutiksi – mutta Per oli sietämätön. Saaran jälkeen tuli tuomiorovastin rouva. Tämä oli kuullut, että Per istui kasvihuoneessa ja oli sietämätön. No, sietämätön: hän oli ollut myös koko päivällisen ajan, harvasanainen ja typerä. Hän ei ollut sanonut sanaakaan – esimerkiksi – pikku Blendalle, joka oli istunut niin ujon näköisenä, kyyneltyvänä.

Ei, nyt täytyi tuomiorovastin rouvan sanoa Perille vakavat sanat. Kylläisenä ja tukevana, mutta vaivaa ja ponnistusta pelkäämättä käveli armollinen rouva koko puiston läpi, koko puutarhan läpi, kasvihuoneeseen saakka.

Kasvihuonekohtauksesta tuli lyhyt ja vilkas eikä se jäänyt vaille seurauksia. Mutta tulos oli toinen kuin mihin tuomiorovastin rouva oli pyrkinyt. Per päätti lähteä Rogershusista seuraavana aamuna. Hän aikoi lähteä Upsalaan "suorittamaan tutkintoa". Aikaa oli tosin vielä kuukauden päivät lukukauden alkuun – niin, sitä äiti ei ymmärtänyt. Hänen oli lähdettävä sinne erinäisistä syistä, joita hänen ei tarvinnut mielestään tarkemmin määritellä.

– Kun olet viivytellyt tutkintoasi kymmenen pitkää vuotta, niin kaiketi voit odottaa vielä kymmenen päivää!

Ei, mahdotonta, kerrassaan mahdotonta!

No, tuomiorovastin rouva tiesi kokemuksesta, että Periä oli mahdotonta estää, kun hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ei saanut edes näyttää siltä kuin olisi tahtonut vastustaa niin hyvää pyrkimystä. Sillä ei voinut kieltää, että Perin tutkintoa oli saatu odottaa kohtuuttoman kauan. Hänen lahjansa ja ahkeruutensa ansaitsivat tosin tunnustusta, mutta hän oli niin vaihtelevainen tahi oikeammin ja kauniimmin sanottuna: hänen harrastuksensa olivat niin moninaiset, niin laajalle ulottuvat. Mutta nyt hän siis keskittyy!

Tuomiorovastin rouva tunsi nämä oireet: heti kun Per joutui jostakin syystä pois tasapainosta, tunsi hän keskittymisen tarvetta. – Saattoi siis todeta, että hän oli joutunut tasapainosta.

Tuomiorovastin rouva luopui taistelusta – toistaiseksi.

– No, matkusta sitten! Jumalan haltuun, rakas Per!

Per sanoi jäähyväiset hänen armolleen, joka ei yrittänyt häntä pidättää. Päinvastoin eno näytti melkein epäystävällisen iloiselta.

No, yhdentekevää. Pääasia hänelle oli päästä irti Rogershusista, päästä pois ritarillisen urotyönsä näyttämöltä. Hyvä Jumala, kuinka voikaan vanha ihminen tehdä itsensä niin naurettavaksi, meluta, säikähdyttää pienen tytön melkein kuoliaaksi vain osoittaakseen hänelle ritarillista huomiota.

Hyi saamari, kiroili hän matkalaukkunsa ääreen kumartuneena ja sulloi sinne tavaroitaan nyrkeillään.

Nyt nauravat hänelle sekä tyttö että...

Ovelle koputettiin.

Blenda astui sisään. Hän oli hyvin hämillään, ja Per oli hämillään. Mitä tahdot? oli Per vähällä kysyä, mutta onnistui saamaan muutetuksi sanat epäselväksi, kysyväksi muminaksi.

– Kuulin, että aiotte matkustaa huomenna, Per. Ja minä ajattelin, että olisi sanottava hyvästi.

– Minä olisin tietysti huomenna sanonut hyvästi. Mutta olitte kovin kiltti, Blenda! – Enkö voi auttaa jotenkin?

– Kiitos, kyllä tästä selviää. Ei olekaan paljon, kuten näette.

– Ei näy olevan.

Siitä asiasta ei ollutkaan paljon muuta sanottavaa.

– Ja Jakob on lähtenyt metsästämään? Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle minun terveiseni. Olisin tahtonut onnitella – mutta sen täytyy kai jäädä toiseen kertaan. – Niin, minähän en tiedä, kuinka julkinen asia on – saanko teitä onnitella, Blenda?

– Minkätähden minua pitäisi onnitella?

– No, jääköön sekin toiseen kertaan, kiiruhti Per sanomaan. – Muuten – me emme tapaa niinkään pian, emme ainakaan Rogershusissa. Eno suorastaan loisti tyytyväisyydestä, kun antoi minulle matkapassit – –

Niin, jos minulla nyt olisi veli Rogerin taito, ajatteli Per, niin kuvaisin rakasta enoani niin hullunkurisesti, että Blenda pakahtuisi naurusta. Ainoa tapa estää itseään joutumasta naurunalaiseksi on tehdä muut naurunalaisiksi.

– Kenties menemme kirjastoon? Äiti luultavasti toivoo minun pitävän hänelle seuraa tänä iltana.

– Tuomiorovastin rouva on mennyt omaan huoneeseensa.

– Vai niin. No, mehän voimme – –

– Niin. Mutta ensiksi tahtoisin niin mielelläni kiittää –

– Mistä?

– Enhän voinut kiittääkään – silloin, eilen –

– Sanokaa, Blenda – keneltä saitte tietää, että minä matkustan huomenna? Äidiltäkö? – Vai niin. Hänkö neuvoi tulemaan tänne minua kiittämään?

– Ei – niin, hän kyllä kehoitti. Mutta olisin tullut muutenkin.

– Se on joka tapauksessa ehdottomasti tarpeetonta. Ja sen sanoi Per äkäisesti, kuin olisi tahtonut puraista!

– No, silloin, virkkoi Blenda siirtyen ovea kohti. Eihän kannattanut seisoa tässä enää. Hänen kohtalonsa näytti olevan suututtaa kaikki ihmiset. Kaikki olivat hänelle epäystävällisiä.

– Kuulkaa, Blenda, – odottakaa vähän! Tahdon vain sanoa, että varsin hyvin tiedän, kuinka naurettavasti olen käyttäytynyt. Minähän huusin ja pidin elämää niinkuin mikäkin tolvana, sen sijaan että – että olisin käyttäytynyt aivan toisin. Ja minä ymmärrän hyvin hyvästi, että oli kiusallista teille tulla sekoitetuksi tähän. – Niin, minä käsitän kyllä kaiken aivan hyvin, äidin tai Saaran huomauttamatta sitä minulle. Voitte sanoa sen heille.

– Oliko – oliko teistäkin, Per, vain naurettavaa, mitä he sanoivat äidistä.

– Ei ole kysymys siitä asiasta. Mutta olemme jo puhuneet tarpeeksi tästä. Emmekö mene kirjastoon?

– Ei! – Menen nukkumaan.

– Vai niin. No, hyvää yötä sitten, Blenda. Ja hyvästi, ellemme enää tapaa. – Ja onnea!

Per ojensi hänelle kätensä.

Mutta kun hän seisoi siinä iso koura kömpelösti ojennettuna, räpyttelevin silmin, typerästi punastuen – niin, hän tuntui Blendasta niin typerältä. Häntä kohtaan ei voinut tuntea kunnioitusta. Ja päälle päätteeksi vielä tuo onnittelu, jolla jo muutenkin kartanon väki oli kiusannut Blendaa pitkin päivää. Totisesti saattoi jo vähemmästäkin tulla kärsimättömäksi. Joten Blenda tunsi olevansa purskahtamaisillaan itkuun.

– No, Blenda? Per räpytteli silmiään vieläkin typerämmin. Sen verran olemme kai kuitenkin tulleet ystäviksi, että saan toivoa teille – –

– Äh, menkää hiiteen onnitteluinenne!

Per jäi seisomaan käsi ojolla.

IX.

HÄNEN ARMONSA PELAA ÉCARTÉTA. NELJÄS OTTELU.

Lena, joka sattumalta tuli seisoneeksi Per-herran avonaisen ikkunan alla – oli nähkääs niin, että hänen tuli mennä pehtorin rakennukseen viemään rouva Enbergin vastapestyt housut, mutta silloin hänestä tuntui – niin, Lena kuuli selvästi, kuinka Blenda "hassutteli" siellä ylhäällä.

Olipas sekin! Hänhän oli ihan kuin kihlattu Jakobille, sanottiin. Mutta sulhanen oli Tanningen majassa – ohhoh, ohhoh.

Kun äiti on ollut sellainen, niin!

Jestas kuinka se osaakin! Ettei häpeäkään. Keskellä päivää!

No, mitäs nyt – itkuahan tuo taitaa olla.

Niin oli, Blenda itki. Itku kuului säälittävältä. Ja Per-herra mörisi niin hätääntyneestä Se kuului oikein surkealta.

Lenalla oli tunteellinen sydän, ja hän niisti nenäänsä rouva Enbergin housuihin.

Nyt oli hiljaista ylhäällä.

Lena pisti housut esiliinan alle ja läksi keittiöön puhumaan Bedan kanssa.

Paroni oli tuskin nukkunut puoltakaan tuntia ja viilin sijasta hän oli, seuraten rouva Enbergin jonkun verran sekavaa ja barbaarista ruokalistaa, nauttinut munakasta ja kylmää sorsaa. Ja kuitenkin – tästä huolimatta – hänen armonsa oli erinomaisella tuulella.

Hänellähän olikin pätevät syyt olla tyytyväinen, tyytyväinen itseensä.

Ensiksikin – olihan suorastaan ennen kuulumatonta se itsensähillitseminen, jota hän oli osoittanut keskustellessaan Julian kanssa! Eikä siinä kyllin, että keskustelu oli liikkunut niin arvokkaissa muodoissa, sitä seurannut aamiainen oli ollut ihastuttava, hauska, henkevä. Hänen armonsa oli lausunut kohteliaisuuksia ja sukkeluuksia ja nuorekkaan joustavasti osoittanut huomaavaisuutta rakkaalle sisarelleen ja todellakin onnistunut muuttamaan hänen happamat ilmeensä aurinkoiseksi hymyksi.

Hän ei ollut sittenkään niin vanha ja mahdoton kuin – kuin suvaittiin vihjailla.

Ja sitten oli paroni noin neljän aikaan päivällä keksinyt uuden ilonaiheen. Saara Siedel osasi pelata écartéta! Hän ei pelannut niinkuin Arvid, joka ei milloinkaan voittanut, eikä myöskään niinkuin kirkkoherra, joka aina voitti. Ei, hän pelasi keskinkertaisesti, parahiksi, että oli jonkun verran jännittävää.

– Hihi, hyvä ystävä, sinä taidat maskata! Mutta kyllä sinä nyt vaan maskaat päin helvettiä. Pardon! Mutta mikään untuvainen et sinä sentään ole.

Saara nielaisi kohteliaisuuden – joskin hiukan vaikeasti. Ja hän virkkoi leppoisasti hymyillen:

– Olen niin iloinen, kun voin tuottaa enolle vähän vaihtelua – –

– Niin, se on oikein hauskaa, oikein hauskaa. Kas, muuten minulla ei olisi ketään, kenen kanssa pelaisin.

– Minusta sentään Blenda voisi –

– Blenda, mitä? Ei, katso, jos siinä iässä mihinkään kelpaa, niin ei ainakaan pelaamaan korttia. Hihi. Silloin on muita huvituksia, hyvä ystävä. Coupez, s'il vous plait! [Nostakaa, olkaa hyvä!]

Saara nosti hiukan läimähyttäen ja punastui kauniisti.

– Hyvänen aika, eno! Kyllä ainakin minun mielestäni tulee uhrata jotain omista huveistaan isänsä – hyväntekijänsä – –

– Hihi, sinä olet sitä mieltä, sinä, ma chère. Ja samaa mieltä olen hiidessä minäkin! Mutta katso, nuoret ovat toista mieltä. Mitä?

Hänen armonsa nyökäytti päätään iloisesti ja ystävällisesti. Valitettavasti hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Saara Siedel oli nuori.

– Minä uskon puolestani todellakin, että Blendalle olisi parempi, jos hän ei saisi niin paljon seurata oikkujaan.

– Mitä, mumisi paroni. Hänen vuoronsa oli antaa, ja hänellä oli täysi työ harkita, kuinka monta korttia oli annettava.

– Niin, minun täytyy sanoa, että tuntuu ikävä kyllä siltä, kuin pikku Blenda olisi aika lailla häilyväinen, aika tavalla oikullinen.

– No, ma chère, mitenkäs nyt tehdään? – Hänen armonsa hehkui intoa saada pelata. Hänellä oli mainiot kortit. Mutta Saara liitti kätensä ristiin korttien päälle ja kumartui eteenpäin silmät luotuina enoon. Hänen katseensa oli hellä ja verhottu.

– Rakas eno, en tiedä, pitäisikö minun sanoa sitä sinulle. Sinä tulet siitä ehkä alakuloiseksi. Jäminä olisin silloin hyvin pahoillani. – –

– Mitä pirua – mitä ihmettä sinä? Mikä sinua vaivaa? Minkätähden et pelaa?

– Olen niin pahoillani siitä, että hänestä puhutaan – –

– Kenestä?

– Blendasta. Vakuutan enolle tekeväni sen vain kovasti epäröiden – ellen olisi kuullut sitä niin monelta taholta, todella luotettavilta henkilöiltä – kirkkoherralta, Abraham Björneriltä – ja palvelusväkihän ei puhu muusta. Mutta sittenkin ehkä on väärin sitä kertoa – –

– No anna jo kuulua, tee niin hyvin, kiltti ystävä! Mistä puhutaan? – Nuoret, joita kohtaan suvaitsemme tuntea mielenkiintoa, ovat, kuten tiedämme, eläneet ja kasvaneet tässä kartanossa. Eikä, perhana, täällä ole ollut mitään lapsentyttöä juoksemassa heidän perässään joka paikkaan, mitä? Jos he ovat saaneet olla jonkun verran omin päin, olen kaiketi minä siihen syypää.

– Siitä ei ole kysymys. Mutta että he esimerkiksi – uivat yhdessä – –

– Uivat? Ovatko he uineet yhdessä? Hihihi! Jos olisimme tietäneet tämän aikaisemmin, olisimme tietysti ryhtyneet toimenpiteisiin. Mais que faire? [Mitä voi tehdä enää?] Tämän fait accompli'n [tapahtunut tosiasia] jälkeen emme voi muuta kuin panna aikeemme täytäntöön, nimittäin pitämällä mitä jyrkimmin kiinni avioliitosta. Mitä?

Kylläpä sinä olet paatunut syntinen, sinä vanha kuvatus, ajatteli Saara. Mutta ehkä voin antaa sinulle muutakin ajattelemista kuin säädyttömyyksiä.

– Niin, eno – jos nyt sitten niin käy.

– Mitä?

Paroni viskasi korttinsa pöydälle mm että ne sekoittuivat Saaran kortteihin. Ja Saara alistui pakkoon, lakkasi pelaamasta, kurottautui enoaan kohti ja ilmaisi kuiskaten epäilyksiään, samalla kuin hänen pitkät, kapeat kätensä hermostuneesti liukuivat toisiaan pitkin vuorotellen alta ja päältä.

Paronin silmät kapenivat mustiksi rakosiksi. Hän oli ihmeissään, sanaton eikä voinut edes suuttua. Tuomiorovastin rouva oli tietysti lähettänyt Saaran. Mutta mitä hän tarkoitti, mihin tähtäsi? Hänhän oli lähettänyt kirotut poikansa täältä pois.

– Tarkoitatko sinä – Peristäkö on kysymys? – Jumala tietää, etten tarkoita mitään. Eno kysyi minulta, uskonko Blendan olevan tyytyväisen testamenttiin. Hyvänen aika, minähän tunnen Blendaa niin vähäisen, mutta minusta tuntuu todellakin kuin hänen mielenkiintonsa olisi suuntautunut aivan toiselle taholle.

Mietteiden painamana ja vaiteliaana hänen armonsa hankasi hetken nenäänsä. Sitten hän nousi, tarttui keppiinsä ja nilkutti työhuoneeseensa. Saara kuuli hänen soittavan. Vickberg kulki äänettömästi ja nopeasti kirjaston läpi, ja Saara kuuli enonsa äänen:

– Menkää, Vickberg, heti hakemaan Blendaa, heti, kuuletteko!

Ja Vickberg sipsutteli jälleen kirjastohuoneen läpi ja katosi näkyvistä. Saaran oli aika lailla paha olla. Hän odotti muutaman minuutin, mutta kun paroni ei palannut, nousi hän paikaltaan ja siirtyi varovasti puoliavoimen oven ääreen. Hän koputti kevyesti.

– Eno – rakas eno – –

– Mitä on asiaa?

– Mitä eno aikoo tehdä?

Paroni tuli hänen luokseen. Hän oli tummanpunainen päälakea myöten, ja leuka värisi. Mutta ääni oli verrattain tyyni ja hillitty.

– Niin, katso, pulmuseni – minä olen tehnyt päätöksen. Aion koettaa hiukan selvitellä näitä asioita. Koettaahan voi aina, eikö niin, se ei haittaa. Ja ellei se onnistu, saa piru itse jatkaa mitä Roger de Sars on aloittanut.

– Niin, hyvä, kiltti eno – kunhan siitä ei vaan tule mitään meteliä. Hyvä Jumala, kuinka pelkään! Eno ei saa sanoa minun mitään kertoneen. Ja nuo asiat Jakobista ja Blendasta... sehän on vain Johnssonin puhetta...

Paroni työnsi keppinsä pehmeään mattoon. Se tapahtui melkein äänettömästi. Mutta mattoon syntyneestä syvennyksestä saattoi nähdä, että työntö oli voimakas.

– Katso, minulla oli omat suunnitelmani, ja ne olivat sellaisia kuin olivat. Sitten tulette te, Julia, sinä ja jotkut muut, ja teillä on omat suunnitelmanne – niin teillä on, huusi hän. No, niin on asian laita. Ja nyt on kaikki tämä saatava hiukan selvitetyksi –

Vickberg seisoi ovella.

– Hänen armonsa tuomiorovastin rouva käskee sanoa – –

– Mitä perhanaa – mitä – vonkura!

Paroni teki kiivaan eleen, ja Vickberg kumartui säikähtyneenä sivulle.

Mutta samassa tuomiorovastin rouva seisoi itse kynnyksellä.

– Roger, sinä lähetit kutsumaan minua?

– En – en perhana vieköön minä ole – –

– Siinä tapauksessa on sattunut erehdys, mutta ei mitään, mistä tarvitsisi kiivastua.

Hän astui paronin luokse, taputti tätä ystävällisesti olalle ja sanoi hyväilevän kysyvästi:

– Kenties haluat puhutella Blendaa?

Ällistyneenä ja lauhtuneena vastasi paroni:

– No niin – jos suvaitset –

– No, Vickberg on siis kiltti ja pyytää molemmat nuoret tänne.

Vickberg riensi.

Tuomiorovastin rouva lisäsi:

– Niin, minä otaksun, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan, että Perkin tulee?

Tähän paroni ei vastannut. Saara tarjosi tuolia miltei liioitellun, kiireisen kohteliaasti. Tuomiorovastin rouva nyökäytti hyväntahtoisesti hänelle päätään:

– Sinä olet sitten aina niin avulias ja palvelevaan, Saara-kulta, – minkä jälkeen hän istuutui. – Äänettömyys.

Blenda oli pöhöttynyt ja punainen. Per oli myöskin punainen, ja hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta, aivan kuin hän olisi mumissut jotain hiljaa itsekseen Hänen piti koko ajan olla nenäliinansa, silmälasiensa ja taskujensa kimpussa. Vickberg, joka ilmeisesti tunsi syvästi hetken merkityksen, toi esiin kaksi tuolia, joille Per ja Blenda istuutuivat.

Paroni virkkoi:

– Minusta näyttää siltä kuin Blenda olisi itkenyt.

– Valitettavasti minä olen siihen syypää, vasten tahtoani, virkkoi Per.

Paroni sanoi:

– Per suvaitsee toistaiseksi olla vaiti.

Ja tuomiorovastin rouva virkkoi:

– Tahtooko Vickberg olla niin hyvä ja poistua ja sulkea ovet.

– Vickberg jää tänne, huusi paroni. – Jääkää!

– Siinä tapauksessa minä menen, julisti tuomiorovastin rouva. Mutta kun paroni ei pannut vastaan, jäi hän paikalleen istumaan.

– Minun on puhuttava pikku Blendan kanssa verrattain tärkeästä asiasta, aloitti paroni uudelleen, ja hänen äänensä kuului hiukkasen lauhkeammalta. – Tiedäthän, pienokaiseni – etkö tiedäkin? – että olemme laatineet testamentin välittömästi Jakobin hyväksi ja välillisesti sinun etuasi katsoen. Se tiedetään? Ja sitten me myös tiedämme siitä pienestä määräyksestä, mikä koskee Jakobia ja Blendaa, mitä, olemmehan siitä selvillä?

Kun Blenda ei vastannut, puuttui tuomiorovastin rouva hermostuneesti puheeseen:

– Hyvä Jumala, Roger, senhän kaikki ihmiset tietävät, mihin sinä oikeastaan tähtäät?

Mutta paroni ei nähnyt eikä kuullut sisartaan. Hän virkkoi, äänensävyssä juhlallinen vivahdus:

– Tahdon nyt kysyä sinulta, pikku Blenda, oletko sinä puolestasi tyytyväinen testamenttiin ja sen määräyksiin?

Blenda oli vaiti. Kaikki, paitsi Per, olivat kiinnittäneet katseensa häneen. Kuinka hän voisi vastata? Ja mitä hän voisi sanoa?

– Sinä et tahdo vastata minulle? No, sitten me ehkä teemme toisen kysymyksen: pidätkö sinä siitä vonkurasta, siitä Jakobista?

Blenda oli vaiti. Tuomiorovastin rouva puhkesi puhumaan:

– Ei, kuulepas nyt, Roger, palvelusväen läsnäollessa sinä – –

Vickberg ojentautui suoraksi ja suuntautui ovea kohti. Paroni avasi suunsa, mutta painoi sen jälleen kiinni kepin kahvalla. Äkkiä sanoi Blenda jotakuinkin kovaa ja selvästi:

– Kyllä, minä pidän.

– Katsokaa, katsokaa, riemuitsi hänen armonsa paroni, katsokaapas vain, hihi. Enpäs ole vielä mikään vanha kaakki. Kyllä meillä on vähän vaistoa, mitä, Vickberg? Mitä, vonkura?

Ja Vickberg rohkeni hymyillä herralleen.

Mutta tuomiorovastin rouva virkkoi:

– Minä en ymmärrä sinua, Roger. Ei suinkaan kukaan ole epäillyt, ettei Blenda olisi sisarena kiintynyt Jakobiin? Jakobhan on hänelle melkein kuin kasvattiveli.

– Sinäpä nyt olet oikea jankuttaja, hyvä pulmuseni, tiuskaisi paroni. No, kiltti Blenda, anna nyt tädin selvästi kuulla. Tahdotko mennä naimisiin kasvattiveljesi kanssa vai etkö? – Kas niin, vastaapas nyt. Helkkariako tässä arkailemaan, sano suoraan.

– Roger, tämä on loukkaavaa! Tahdotko todellakin, että hän palvelusväen läsnäollessa – –

Mutta paronin tämänpäiväinen ihmeteltävä pitkämielisyys oli vihdoinkin lopussa. Hän ponnahti pystyyn pitkille säärilleen ja löi keppinsä pöytään, turmellen täydellisesti mahonkipöydän pinnan.

Hän ojensi pitkän kätensä tuomiorovastin rouvaa kohti. Mutta etusormi taipui kouristuksentapaisesti.

– Tuo nainen, sanoi hän, ja ääni muuttui kimeäksi, melkein piipittäväksi. – Tuo nainen! huusi hän.

Tuomiorovastin rouva oli kasvoiltaan aivan valkea. Silmät olivat selkoselällään – rävähtämättä.

Äänettömyys vallitsi. Kaikki pidättivät hetkisen henkeään.

Sitten kuului Blendan ääni:

– Minä tahdon – tahdon – mennä naimisiin – Hän heittäytyi tuolinselkämystä vasten. Ja itki itkemistään.

Hänen armonsa paroni huokasi syvään. Käsivarsi vaipui. Hän astui Blendan luokse ja nosti hänet kainaloista pystyyn.

– Tule minun kanssani, pieni pulmuseni! virkkoi hän tyynesti. Blenda nousi.

Nojautuen avuttomasti, hillittömästi itkevään – tyttöön hoippui paroni Roger de Sars työhuoneeseensa.

X.

HÄNEN ARMONSA PARONI PANEE TOIMEEN KUULUSTELUN.

– No niin – minun täytyy kai olla vähän pitkälläni sängyssä. Jalat tuntuvat niin peevelin hervottomilta, Kas niin, nyt otetaan tuoli – vai sängynreunalle. No hyvä – – Mutta minkä tähden nyt sitten itketään?

– Eikö sedällä ole nenäliinaa lainata? kysyi Blenda surkealla äänellä. Hän otti paronin taskusta muitta mutkitta nenäliinan, pyyhki silmiään ja niisti nenäänsä.

– No, nyt en enää itke, virkkoi hän.

– No se on kiltisti tehty. Joko sitten tahdotaan sanoa, minkätähden oikeastaan piti itkeä?

– Oh, en jaksanut kestää, huokasi Blenda ja tuijotti surullisena, syvämietteisenä eteensä. Tiedätkö, setä, olen ollut niin pahoillani kauan – olen ollut niin pahoillani – niin, eilisestä illasta saakka, totesi hän. Ja kun Per vielä päälle päätteeksi rupesi minua torumaan, niin aloin itkeä, ja sitten – –

– Toruiko hän sinua? Mitä peeveliä...

– Torui hän! Hän väitti, että olen keimaillut niille molemmille inhoittaville – ajattele! Ja sitten hän sanoi, että minä keimailin hänellekin. Ja että minä olin tullut hänen luokseen vain ilvehtiäkseni ja tehdäkseni hänestä pilaa jälkeenpäin. Ja sentähden, että hänen äitinsä oli lähettänyt minut.

– Mitä? Oliko hän lähettänyt sinut? Blenda mietti hetkisen.

– Oli – tavallaan. Minä olin joka tapauksessa aikonut mennä sanomaan hänelle kunnollisesti jäähyväiset. Ja olin aikonut kiittää häntä, kun hän oli ollut minulle niin hyvä. Onko se keimailemista?

– Riippuu asianhaaroista, mörisi hänen armonsa suuttuneena. Mutta mitä peeveliä sinä menit sen miehen luokse?

– Sanoinhan minä jo. Mutta pahinta oli, etten keksinyt mitään oikein ärsyttävää vastaukseksi. Sanoin sitten vain: mokoma vonkura. Aivan niinkuin sinun tapasi on sanoa. Ja sehän kuului niin kauhean hassulta. Ja sitten rupesin tietysti itkemään – –

– No, mitä peeveliä sinä – –

– Tämä oli ensimäinen asia. Ja sittenhän sinä nostit kauhean hälinän – voi, hyvä luoja! Minä itkin sitten siitä, ja kun kaikki ihmiset tuijottivat minuun. Ja sitten minä itkin sentähden, että sinä olit niin hirvittävästi suuttunut. No nyt hän saa halvauksen, ajattelin minä, ja sekin on sitten minun syyni. Kyllä sinä saat vaikka mitä aikaan, nyyhkytti Blenda.

– Sanopas, mitä minulla oikeastaan on sinun vihoviimeisen testamenttisi kanssa tekemistä? En voi ottaa enää askeltakaan, aina se pistetään minun nenäni eteen. Mutta minä pyydän siitä päästä. Minä viis sinun testamentistasi, usko se.

– Oletko pähkähullu, tyttö! Sinustahan on kysymys.

– Äh, sen naimis-asianko takia? Sehän on vain päähänpisto. Sen sinä olet unohtanut – niin, parin viikon kuluttua. Ja sitten tulet varmasti kysymään: Mitä: peeveliä ne vonkurat ovat menneet naimisiin? Kenen käskystä se on tapahtunut? Minä kyllä tunnen sinut, setä. Muuten – ei kai naimisiinmeno ole mitään hauskaa? Eihän sinunkaan ollut hauska naimisissa ollessasi? Ei, minä en mene naimisiin ennenkuin viisikymmenvuotiaana. Ja silloin minä otan yhtä vanhan ukon kuin sinä nyt olet. Ja häntä kohtaan olen oikein kiltti,; pelaan korttia hänen kanssaan ja meillä on koira. Eikö! niin? – Mutta Jakob menee naimisiin hirveän rikkaan ja ylhäisen neidin kanssa. Ja he saavat kauhean paljon; lapsia. Ja minä tulen heidän kummikseen. Niinpäs.

Hänen armonsa tuli äkkiä peloittavan uniseksi. Päivän rasitukset alkoivat tuntua. Ajatukset eivät pysyneet koossa. Hän ei muistanut enää, mitä hänen tuli ajatella, hän kadotti langan pään eikä saanut siitä enää kiinni.

Jottei Blenda luulisi hänen nukkuvan, mumisi hän: – Kuule – on oikein hauskaa – näin jutella – –

– Niin on, virkkoi Blenda miettiväisenä. On hauskaa saada jutella jonkun kanssa. Täti Enberg on kyllä kiltti, mutta hänen kanssaan ei voi puhua. Ennen hän ei antanut rauhaa siksi, että olin Jakobin kanssa liian paljon. Nyt on melkein päinvastoin. No, minä ymmärrän sen kyllä. Mutta kaikki johtuu siitä, että hän uskoo minun olevan Jakobiin rakastunut. Kuuletko, setä, kuiskasi Blenda, asettaen kätensä herättävästi hänen isolle vatsalleen. Täti uskoo, että minä olen rakastunut Jakobiin.

– Ö – uh – oletko – oletko sinä?

Blendan vastaus viipyi hetken, juuri niin kauan, että hänen armonsa ehti nukahtaa uudelleen.

Sitten lausui Blenda vastauksensa hitaasti ja juhlallisesti:

– E-en, en ole. – Katsohan setä, minä kyllä pidän hänestä tavattoman paljon. Minusta on hauskaa nähdä hänet ja olla hänen kanssaan ja minusta on hauskaa kun hän kertoo minulle satuja. Ja minusta on tavattoman hauskaa, kun hän suutelee minua.

Hänen armonsa kavahti unestaan ja avasi silmänsä selkoselälleen,

– Mitä – mitä sinä sanot? Blenda vastasi erittäin tarmokkaasti:

– Minä vaan sanoin, että on tavattoman hauskaa suudella häntä. Jakobia, ymmärrätkö? Ah, sinä et sitten ymmärrä mitään. Minusta on hauskaa suudella häntä, sanoin minä.

– Vai niin, mumisi hänen armonsa. No silloinhan on kaikki hyvin. – Muuten – muuten te kuulutte uivan yhdessä.

– Kuka niin on sanonut? Lovisa-täti tietysti? No, kylläpäs sekin on! Siitäkö nyt kannattaa pitää melua. Ainahan me olemme uineet yhdessä. Ja ajattele – sittenkin tuo typerä täti uskoo, että minä olen Jakobiin rakastunut. – Kuule, setä, tahtoisitko sinä uida ihmisen kanssa, johon olisit rakastunut, oikein rakastunut – ymmärrätkö? Mitä?

– Peeveli sen tietää – vastasi paroni puoleksi kuorsaten.

– Et tahtoisi. Perin kanssa esimerkiksi? – –

Hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Paronin kuorsaaminen alkoi käydä säännölliseksi ja rauhalliseksi.

Mutta kun Blenda oli ajatellut ajatuksensa päähän saakka, virkkoi hän:

– Vaikka en usko olevani häneenkään rakastunut. Ja hetken kuluttua hän lisäsi alakuloisena: Pidän melkein jokaisesta uudesta pojasta, jonka näen. En rakastu koskaan noin oikein. E-en, en rakastu, totesi hän surullisena ja pahoilla mielin. Ja ryhtyi suutuksissaan perinpohjin pudistelemaan hänen armonsa vatsaa.

– Mitä – mitä pirua sinä teet, vonkura?

– Niin, kun sinä vain kuorsailet – –

– Perhana, kuorsaanko minä – – haukotteli hänen armonsa. No niin, meillähän tuli olla vakava keskustelu, mitä? Avioliitosta, niinhän? Oikeastaan on vietävän idioottimaista puhua siitä asiasta. Kysymys on vähän liian aikaisin nostettu, niin on. Mutta me olemme kaikki kuolevaisia, ja minä olisin tahtonut ehkäistä eräät laskelmat. – No, vielä kai eletään muutama vuosi. Ja pikku armo voi saada miettimisaikaa. Lähetämme Jakobin yliopistoon, niin saamme nähdä, mitä siitä vonkurasta sukeutuu. Ja pikku armo istuu sillaikaa Rogershusissa kehittämässä taipumuksiaan ja katselee ympärilleen. – Teemmekö sopimuksen? kysyi hän ojentaen Blendalle kätensä.

– Tehdään vaan – vaikka ei tule olemaan niinkään hauskaa, kun Jakob on poissa. Mutta olkoon menneeksi.

Ja tehdäkseen sopimuksen juhlallisemmaksi ja niin sanoaksemme virallisemmaksi hän lisäsi: – Tehdään, setä, peukaloliitto. Ja peukaloliitto tehtiin.

– No niin, nyt saat lähteä Vickbergiä hakemaan. Blenda nyökäytti päätään, mutta ei liikahtanut paikaltaan.

– Hohoo, jajaa, huokaili hänen armonsa. Onko vielä jotain muuta?

– Ei – niin, tuota – tahtoisin vain tietää – oletko suuttunut Periin?

Paronin kasvot vääntyivät hyvin rumaan irviin. Mutta ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi Blenda:

– Hiljaa! – Joku koputtaa.

– Se on Vickberg. Mene avaamaan!

Blenda kyyristyi kokoon.

– En uskalla.

Hän kapusi sänkyyn niin kauas kuin suinkin pääsi. – Rakas, hyvä setä, en uskalla.

– Mikä nyt on? Miksi et uskalla?

– Ajattele, jos siellä onkin Jakob – –

– Sisään, huusi hänen armonsa.

Tulija olikin Jakob.

XI.

JAKOB JA BLENDA.

Jakob tuli suoraan Tanningesta. Hän oli suorittanut nopean ja verrattain pitkän marssin ja näytti aika lailla kiihtyneeltä.

– Hyvää iltaa, tervehti hän, otti pyssyn olaltaan ja asetti sen oven suuhun.

– Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vastasi paroni tervehdykseen. Blenda ei saanut mitään sanotuksi. –

– Onko Blenda täällä?

– Sen kai näet. Missä olet majaillut?

– Tanningessa päin, tokaisi Jakob. Blendan mielestä hän näytti hirmuisen kiihoittuneelta. Blenda veti jalat allensa.

Niin, olihan hän kyllä vähän kiihoittunut. Koko matkan hän oli ollut vallattoman iloisella päällä. Hän oli vannonut itselleen panevansa suitset konstailevan Blendan suuhun. Kyllä totisesti – nuo oikut alkavat jo hyvinkin riittää! Kunhan vaan saisi olla kahden kesken, niin – –

Jakob vihelteli ja rallatteli ja ampui laukauksen Blendan kunniaksi ja omaksi kunniakseen.

Mutta ensimäinen, jonka hän kohtasi Rogershusissa, oli Lena. Ja tämä kertoi, että Per ja Blenda olivat kihloissa.

– Älä helvetissä! tiuskaisi Jakob.

No, eihän juuri kannattanut välittää siitä mitä tuo salakuuntelija juoru-akka rupattaa. Mutta kun samalla liitti yhteen koko joukon muita asianhaaroja, niin – –

– Pyydän saada puhutella Blendaa.

– Mistä on kysymys?

– Sen sanon hänelle.

– No, laittautukaa sitten hiiteen! Minä en rupea tässä koko yötä valvomaan, hitto vie! Kutsukaa Vickberg tänne.

Mutta Blenda pyysi:

– Oh, hyvä, kiltti setä, enkö saa jäädä tänne. Minä niin pelkään.

Ja huomatessaan, ettei saanut ymmärtämystä miltään taholta, toisti hän uhmaavasti:

– Minä pelkään, pelkään.

Kukaan ihminen ei voinut kieltää häntä pelkäämästä.

– Minuako sinä pelkäät? kysyi Jakob. – En aio sinua edes nipistää. Voinhan minä jättää pyssyni tänne, jos luulet minun aikovan sinut ampua.

– Hiisi vieköön, ovatko nuo rasavillit pähkähulluja! Menkää tiehenne, sanon minä, ja kutsukaa Vickberg tänne. Hyvää yötä, pulmuseni. Huomenna voimme taas jutella. Hyvää yötä, sanoin minä. – Ja paroni suorastaan töytäisi Blendaa hiukan selkään.

Blenda hyppäsi nopeasti alas sängystä. Hänet ajettiin pois! Hän ei sanonut hyvää yötä. Katsomatta Jakobiin hän kulki tämän ohitse ja poistui huoneesta. Jakob otti pyssynsä ja seurasi häntä.

– Älkää unohtako Vickbergiä! huusi paroni. Mutta hänen kehoituksensa oli tarpeeton. Uskollinen Vickberg oli äänettömästi hiipinyt salaovesta huoneeseen ja seisoi jo herransa vuoteen ääressä.

Lapset kulkivat hitaasti työhuoneen ja kirjaston läpi, laskeutuivat isoja portaita alas ja tulivat pihalle. Mutta kun Blenda aikoi mennä pehtorin rakennukseen, tarttui Jakob lujasti hänen käsivarteensa ja käännytti hänet ovelta.

– Äläpäs, nyt minä tahdon puhua sinun kanssasi!

Blenda hangoitteli vastaan niin paljon kuin taisi. Kävipä hän suorastaan käsiksi paksuun hiustöyhtöön, joka pisti esiin Jakobin lakin alta. Mutta kun ei mikään auttanut, tuli hän äkkiä kesyksi ja pyysi:

– Voi, hyvä, kiltti, kultainen pikku Jakob, älä ole minuun suuttunut!

– Ei suinkaan minun tarvitse olla sinuun suuttunut, vaikka tahdon puhua sinun kanssasi. Tule istumaan keinulaudalle.

– On niin pimeää puistossa.

– Vai sinä vieläkin pelkäät? Olenhan minä luvannut, etten ammu sinua, ivaili Jakob.

– Pane sitten pois pyssy!

– Taivaan tabernaakkeli, tosiaanko se tyttö... Mutta Jakob asetti pyssynsä seinää vasten, kietoi kätensä Blendan vyötäisille ja vei hänet jalavain suojaan. – Lupaa nyt olla kiltti.

– Lupaan.

– Kerrotko minulle kaikki, aivan niinkuin on? Blenda oli valmis kertomaan.

– Minkätähden et tullut Tanningen majaan, vaikka pyysin? Kuule, jätä äiti rauhaan! Älä valehtele. Vai olemme me koskaan ennen pyytäneet äidiltä lupaa! Kuinka monta kertaa olemmekaan menneet sinne kenenkään ihmisen tietämättä.

– Niin ennen – mutta nyt, kun – –

– Mikä nyt on sitten?

– Voi, nythän on kaikki niin hullua! Kaikki ihmiset sanovat, että me menemme naimisiin.

– Entä sitten?

– Entä sitten! – Blenda huokasi raskaasti. Niin, kyllähän minä uskon, ettet sinä ymmärrä minua. Kukaan ihminen ei käsitä mitä minä tarkoitan. Minun täytyy muuten sanoa sinulle, Jakob, että te olette oikein ilkeitä, setä ja sinä, kun teette tällaista. Te pilaatte minulta kaiken!

– Mitä me pilaamme?

– Voi, kaiken mikä on hauskaa. – Blenda huokasi raskaasti, väsyneesti ja alistuneesti. Eihän kannattanut selittää. Hyvänen aika, kun ihmiset eivät tahdo ymmärtää. –

Mitähän Jakob siinä nyt mietti? Hän istui niin hiljaisena, oli tietysti suuttunut.

– Blenda, kuiskasi hän, etkö tahdo mennä minun kanssani naimisiin? Hän korosti sanaa 'tahdo'. Blenda kuuli miltei vain tuon sanan.

– En, Jakob kulta, kiltti Jakob.

– Etkö? – Jakob sanoi sen aivan hiljaa.

– Niin, mutta minä pidän sinusta kauheasti paljon! lisäsi Blenda nopeasti.

Jakob nyökäytti päätään ja taputti häntä poskelle ikäänkuin sanoakseen, että hän kyllä uskoi sen.

Hän kysyi äkkiä:

– Etkö pidä siitä, että suutelen sinua?

– Pidän, pidän – –

– Et – et pidä.

– Pidänpäs, nyyhkytti Blenda. Ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä – kunnes Jakob alkoi torjua luotaan.

Jakob virkkoi:

– Silloin sinä olet minuun suuttunut. Minkätähden olet?

– En ole tänään suuttunut. Eilen olin. Sentähden, ettet välittänyt, vaikka olin pahoillani.

– Herranen aika, hupakko! keskeytti Jakob kärsimättömänä. – Minähän olin itse niin iloinen – niin, kuten tiedät. Ja minä luulin sinunkin tulevan yhtä iloiseksi.

– Pyh, vielä mitä! Oli siinä syytä tulla iloiseksi!

– Mutta kaikkien kunnon pyhimysten nimessä, etkö voi sanoa minulle, miksi, miksi?

– Voi, Jakob kulta, älä suutu! – En! ärjäisi Jakob. – Mutta sinä olet sitten niin saamarin tyhmä. Etkö voi sanoa – –

– Minkätähden en tahdo mennä sinun kanssasi naimisiin? – iski Blenda kiinni asiaan. Hän puhui toimekkaasti saadakseen, jos mahdollista, Jakobin rauhoittumaan – ja myös itsensä. – Niin, katso, Jakob kulta, ajattele nyt, jos me menemme naimisiin, mitä me silloin teemme? Asumme varmaankin Klockebergassa. Sillä ei ainakaan Björkenäsissä, siitä ei tule mitään! No, mitä me tekisimme kaiket päivät? Me kyllästyisimme varmaan aivan kauheasti toisiimme...

– Puhu nyt vain itsestäsi!

– Niin, mutta sano – mitä me tekisimme?

– Voisimme kai tehdä samaa mitä nytkin. Voisin kertoa sinulle satuja. Voisin tuottaa kuormittain kotiin vitsikkäitä kirjoja ja sepittää sinulle mukavia satuja. Taikka ehket pidäkään enää saduista?

– Pidän kyllä – pidän kauheasti, kauheasti paljon saduista. Mutta katso, siinäpä se juuri onkin. Mitä saduista sitten tulee, jos menemme naimisiin.

– Tulee?

– Niin. Eihän niistä ole sitten enää mihinkään.

– Sitä minä en ymmärrä.

Blenda astui levottomasti paikallaan. Hän otti Jakobin käden ja löi häntä sormille.

– Vain sentähden, ettet tahdo ymmärtää! Jos meidän täytyy koko ikämme hoitaa Klockebergassa maataloutta, karjaa, renkejä ja piikoja ja lapsia ja mitä kaikkea saammekaan – mitä hauskaa on sitten saduista. Ymmärrät kai, että sadut juuri siksi ovat hauskoja, kun voi uskoa, että kaikki tuo merkillinen voi tapahtua meille itsellemme. Sentähden juuri oikein konstikkaat sadut ovat niin kamalan hauskoja – kun ne vain päättyvät hyvin, tietysti. Hyvä, kiltti, Jakob kulta, sano, että ymmärrät minua! Muuten olen kovin pahoillani.

Blenda pyysi käsillään, huulillaan, koko ruumiillaan, että Jakob ymmärtäisi mitä hän tarkoitti.

Hetken kuluttua sanoi Jakob hiljaisella äänellä, ujosti:

– Eikö sekin voisi olla satu, että menemme naimisiin?

Blenda koetti nähdä häntä pimeässä. Hän olisi tahtonut nähdä, puhuiko Jakob vakavasti. Vai oliko hän sanonut tämän vain sentähden, että piti Blendaa typeränä. Mutta Blenda ei voinut nähdä mitään.

Hän alkoi nyt miettiä. Hän koetti ajatella, ajatella – voisiko se todellakin olla satu sekin, kaunis, ihmeellinen satu?

Mutta hänen lapsellista mieltään oli hemmoiteltu liian loistavin värein. Jakob oli itse häntä hemmoitellut, loihtinut hänen eteensä kaikkein vahvimmat, räikeimmät, järjettömimmät värit.

Ei, Blenda ei voinut ikänä, ikänä uskoa, että siitä tulisi kaunis, ihmeellinen satu. Ei, se ei tulisi olemaan satua hänelle eikä Jakobillekaan.

Oi! Jakobinhan tuli ryöstää arabialaisen heimopäällikön tytär. Hänestä oli itsestään tuleva arabialainen heimopäällikkö. Joka ratsastaa valkean arabialaisen ratsun selässä!

– Ei, Jakob-kulta, kulta, kulta – –

Blenda heittäytyi häntä vasten ja itki nenä painautuen Jakobin kauluksen ja kaulan väliin. Itki katkerasti, kun tämä ei voinut olla heidän satunsa.

– Ei kannata itkeä. Mitäpä kannattaisi!

Blenda tukahdutti itkunsa niin hyvin kuin taisi ja siirtyi kauemmas Jakobista. Hän ei tahtonut mitenkään olla Jakobille vastenmielinen. Päästäkseen tasapainoon ja sanoakseen jotakin hän kysyi:

– Etkö – etkö sinäkin pidä saduista?

– En, tiuskaisi Jakob. Ja samassa hän vimmastui ja sysäsi Blendan käden polveltaan.

– Sinä puhut pelkkää roskaa! Idioottimaista, idioottimaista roskaa. Pelkkää valetta. Siinä ei ole minkäänlaista järkeä. Vai uskallatko väittää? Sinä valehtelet ja puhut pötyä!

Niin, sen Blenda kyllä saattoi arvata. Mutta minkätähden Jakob sitten oli kysynyt? – Menemmekö sisään, Jakob?

– Emme.

Jakob oli aika lailla jännittyneenä odottanut Blendan vastausta. Niin kauan kuin jännitystä oli kestänyt, ei hän ollut sitä niin voimakkaasti tuntenut. Mutta nyt hän käsitti olleensa hyvin jännittynyt. Sekä jalat että käsivarret tuntuivat raukeilta. Ja äkkiä tuntui kuin olisi joukko muurahaisia ryöminyt pitkin päälakea. Hän otti lakin päästään ja siveli kädellään tukkaansa.

Se oli märkä.

– Koeta kuinka tukkani on märkä, sanoi hän. Blenda koetti.

– Voi, kyllä sinulla mahtaa olla kuuma. Kuljitko niin nopeasti? Pane lakki päähäsi, ettet vilustu.

Ei se ole märkä siitä, että olen kulkenut kiivaasti, ajatteli Jakob, vaan sentähden, että sinä olet ollut niin häijy. Ja kenties ilmaistakseen tämän jollakin tavoin.

Blendalle hän virkkoi:

– Minun ei ole ollenkaan kuuma, minun on kylmä, niin että pudistuttaa.

– Joisit vähän lämmintä maitoa. Beda on ulkona, mutta voimme pyytää Lenaa keittämään.

– Ei – kiitoksia, vastasi Jakob vitkastellen

Blenda nousi.

– Mennään kuitenkin!

Jakob tavoitti häntä käsillään ja tempasi hänet viereensä.

– Pikku Blenda – nyt et saa pelätä minua. Lupaa se! – Minä en ole sinulle vihainen. Sen lupaan. Mutta yhdellä ehdolla – kuuletko! Yhdellä ehdolla: että sinä vastaat – – kuuletko! – että sanot minulle ihan miten on. Blenda istuutui aivan lähelle häntä ja lupasi.

– Pidätkö Peristä?

Jakob tunsi Blendan vavahtavan. Se ärsytti häntä. Mitä peeveliä hän nyt pelkää. Enhän minä häntä lyö.

Mutta juuri kun hän oli päässyt tätä ajattelemasta, tuli hänen päähänsä uusi ajatus. Ajatus, josta hän ei voinut vapautua. Ajatus, joka tuntui koko ruumiissa. Joka tuntui vatsassa ja jonka takia häntä ellotti.

Millaista olisi lyödä häntä? Miltä tuntuisi? Miltä tuntuisi käsissä? Miltä tuntuisi kuulla sitä korvissaan.

– Minkätähden en pitäisi hänestä. Hän on kiltti.

– Niin on, toisti Jakob. Pidätkö hänestä enemmän kuin minusta?

– Minkätähden pitäisin hänestä enemmän? Minähän olen ollut hänen kanssaan tuttu vasta muutaman päivän. Ja sinut minä olen tuntenut niin kauan. Ja sinä olet niin kiltti, tuli hyväilevästi.

Osaapas puhua! Mutta minä kuulen äänestä – kuulee sen –

– Minkätähden sinä pelkäät? Miksi et uskalla sanoa ihan niinkuin asia on? Minkätähden pidät hänestä? Onko hän kaunis?

– No ei toki!

– Pidätkö hänestä siksi, että hän eilen teki niin kuin hän teki? Siksi, että hän oli kiivas ja kiroili ja pauhasi? Etkö usko minunkin voivan olla kiivas?

– Uskon, jumala paratkoon! huokasi Blenda.

– Mikä siinä sitten on? Senkö tähden, että hän on uusi? Siksi ettet ole häntä milloinkaan ennen nähnyt?

Ehkä hän pitikin sentähden! Blenda tuli hehkuvan punaiseksi, ja hänen koko ruumiinsa tuntui kuumalta. Hän varmaan häpesi.

– Hyi, kuinka sinä olet ilkeä!

Mutta hän tunsi, etteivät sanat kuuluneet oikein vilpittömiltä. Ja saadakseen Jakobin vakuutetuksi hän tuli sanoneeksi:

– Onko Per sinun mielestäsi satuprinssin näköinen? – Hänestä tuntui itsestään aika lailla hullunkuriselta: Per – satuprinssi! Niin, hänen täytyi todella naurahtaa. Hän oli niin iloinen siitä, että oli saattanut nauraa! Nyt ei Jakob varmaankaan enää usko hänen pitävän Peristä.

Jakob istui hiljaa, hän istui hiljaa paikallaan. Oi, kuinka hiljaista olikaan täällä pimeässä! Mustaa ja ilkeätä. Jospa Blenda olisi edes tietänyt, mitä Jakob ajatteli.

– Mitä sinä ajattelet? kuiskasi hän. Ja vielä hiljemmin: Ajatteletko minua?

– En. – Ajattelen maatiloja.

Sitä Blenda ei voinut ymmärtää. Ajatteliko hän maatiloja?

Jakob jatkoi:

– Niin, sinä kai tiedät, että testamentti raukeaa, ellemme mene naimisiin. Maatilat joutuvat luultavasti jollekin laitokselle.

Hän sanoi tämän noin vaan, aivan välinpitämättömästi. Mutta hän hätkähti ja veti syvään henkeään.

– Etkö silloin saa hiukkaakaan? kysyi Blenda.

– En, se on selvää. Sen hän sanoi aivan jyrkästi. Ellemme tee hänen tahtonsa mukaan, ei tule mitään koko hommasta. – Tietysti sinä kyllä saat mitä tarvitset. Sinähän olet tyttö, niin ettei hän sinua voi kuitenkaan jättää puille paljaille.

– Onko – onko sinusta kovin ikävää, Jakob?

Jakob kohautti olkapäitään.

– Onhan se hiivatissa kyllä ikävää, sen kai voit ymmärtää.

Blendan oli kylmä, niin että värisytti. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei saanut mitään kuuluville. Ei tosiaankaan saanut. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mitä Jakob uskoisi. Hänen täytyi sanoa jotain, mikä saisi Jakobin uskomaan, että hän on laskenut leikkiä koko ajan, vain laskenut leikkiä. Kinastellut, puijannut. Mutta siitä ei tullut mitään, hän ei saanut sanotuksi. Vain sentähden, että hänen oli niin kauheasti vilu. Leuka oli aivan jäykkä, kangistunut, hampaat kalisivat.

– Oo – oo, vaikeroi Jakob.

Ei, nyt hänen täytyi sanoa. Täytyi sanoa, kuuluipa miltä hyvänsä!

– Ja-akob kulta, äännähti Blenda viluissaan. – Jos niin on, niin tiedät kai – ymmärräthän toki – että olen laskenut leikkiä. Koko ajan, uskotko! Tietysti tahdon mennä naimisiin.

Kas miten hän osaa puhua – kas vaan – toisti Jakob mielessään. Hän ihmetteli siinä istuessaan, kuinka Blenda saattoi puhua sellaista, mitä ei, Jumala paratkoon, kukaan voinut uskoa. – Sancto diavalo! kirosi hän isiltä perittyyn tapaan. Jakobista olisi tuntunut suloiselta, jos olisi voinut joutua oikein raivoon, vimmattuun raivoon.

Mutta hän oli niin viheliäisen väsynyt, niin surkean nolo. Hän oli kuin uitettu koira selkä kylmänä ja häntä koipien välissä.

He istuivat siinä kumpikin omassa päässään penkkiä, ääneti.

Ääneti, niin.

Blenda hymyili väsähtäneesti itselleen. Sanoipa hän mitä hyvänsä, Jakob istui yhtä äänettömänä kuitenkin. – Niin, niin, täytyi kai koettaa tehdä kaikki taas oikein hyväksi. Ja sitten hän sanoi melkein unisena:

– Jakob kulta – ymmärrät kai, että se oli vain leikkiä. Kun puhuin saduista. Ja Peristäkin.

Hän sanoi tämän unisesti ja lempeästi, muistamatta oikein mitä oli puhunut saduista. Ja Peristä. Mutta oli kai parasta joka tapauksessa peruuttaa sanansa. Jakob virkkoi:

– Peristä siis pidät kuitenkin.

Ja samassa kun hän oli tämän sanonut; tuntui hänestä kuin olisi hän saanut lujan nyrkiniskun rinnan alle. Alkoi kuvottaa. Veri syöksähti päähän. Muurahaisia ryömi pitkin päälakea, kupsahti alas otsalle, silmäluomille, poskille. –

– Blenda, Blenda, Blenda! huusi hän.

Hän tunsi vain halua saada vaikeroida, huutaa ääneen tuskansa. Halua saada sanoa Blendalle kuinka kuolemaan asti pahoillaan hän oli, kuinka kuolettavan nääntynyt. Niin kuolettavan, kuolettavan.

– Blenda, Blenda! huusi hän.

Mutta hänen huutonsa kuului äkäiseltä karjunnalta.

Blenda juoksi hänen luotaan.

Rouva Enberg seisoi pehtorinrakennuksen portailla, kun laukaus pamahti.

Blenda oli istunut hänen luonaan koko yön, ja nyt aamulla vasta hän oli saanut tytön vuoteeseen. Nyt hän oli paraikaa menossa etsimään Jakobia.

Lihava Lovisa-rouva tuijotti maahan, silmissään tuollainen syvämietteinen katse, jonka ihminen saa, kun ei tahdo eikä voi enää ajatella pitemmälle. – Laukaus sai hänet hereille. Hän näki Tonin ryntäävän ulos linnan keittiön ovesta ja rientävän puistoon. Ajattelematta vieläkään mitään, ainoastaan Toni-herran kiivaan juoksun vetämänä alkoi lihava Lovisa-rouva löntystää puistoon päin niin pian kuin kykeni.

Talon nurkkauksessa hän kohtasi Per-herran. Lovisa-rouva pysähtyi.

– Kuka, Jumalan nimessä, siellä ampuu? huohotti hän. Mutta Per kulki vastaamatta hänen ohitseen. Hänen kasvonsa näyttivät omituisilta, ja hän käveli kyyryssä kuin olisi tuntenut vatsanväänteitä tahi niinkuin olisi kantanut jotakin vasemmassa kainalossaan. Rouva Enberg katsoa töllisteli hänen jälkeensä. Hän näki Perin lyyhistyvän linnan portaille.

– Voi, voih, voihki hän. Rouva Enberg aikoi mennä hänen luokseen, mutta polvet tuntuivat niin kummallisen hervottomilta. Hänen täytyi nojata seinää vasten.

– Mitä on tapahtunut, Jumalan nimessä – hyvä, kiltti herra Per – –

– Hän ampui minua.

– Toniko? kysyi rouva Enberg. – Toniko ampui?

– Teidän poikanne, saamari! Jakob. Hän seisoi puron toisella puolen. Voih!

– Sattuiko?

– Tietysti, piru vieköön, kiroili Per. Hän nousi vaivaloisesti ja alkoi kavuta portaita, tukien oikealla kädellään muuriin. Lovisa olisi mielellään auttanut. Mutta hän ei päässyt paikaltaan. Ei kannattanut edes yrittää.

Ja samassa hän näkee Tonin tulevan Jakobin kanssa. He astuvat rinnakkain, kovin merkillisesti. Toni pitää Jakobin päätä puristuksessa oikeassa kainalossaan. He kulkevat pihamaan poikki ja menevät palvelijain rakennukseen.

Lovisa läimähytti reittään. Sitten hän rohkeni yrittää kävellä pihan poikki. Hän nousi pimeitä portaita palvelijain rakennuksen ullakolle ja pysähtyi Toni-herran oven eteen. Hän koputti.

Ei mitään vastausta, ei ainoatakaan ääntä. Hän kysyi silloin: "Saanko tulla sisään?" Ja hetken kuluttua herra Toni vastasi: "Ette."

Viivyttyään vähän aikaa oven takana lähti hän paluumatkalle pimeän ullakon poikki, pimeitä portaita alas. Ja hän ajatteli itsekseen hapuillessaan sieltä pois: "Mitä hyötyä siitä olisikaan? Mitä voisin tehdä hänen puolestaan? Eihän kukaan kysy minun mieltäni." Hän ei itkenyt, mutta kun hän jälleen tuli ulos auringonpaisteeseen, olivat hänen silmäluomensa punaiset ja turvonneet aivan kuin kiihkeän itkun jälkeen.

Blenda oli käärinyt huopapeitteen ympärilleen ja seisoi pehtorin rakennuksen portailla.

– Täti – Jakob?

– Jakobia ei vaivaa mikään.

– Entä laukaus? Kuulin laukauksen.

– Herra Periin on sattunut. Mutta en usko sen olevan mitään vaarallista. Hän käveli tänne itse ja puhui minun kanssani.

– Missä hän on nyt sitten? Missä hän on nyt?

– Hän meni kai omaan huoneeseensa. Tule nyt, Blenda, ettet vilustu.

Mutta Blenda tarttui hänen olkapäihinsä.

– Etkö mene hänen luokseen? Etkö aio auttaa –

Sehän on totta, virkkoi rouva Enberg. Olen niin menettänyt muistini. – Ja hän lähti jälleen liikkeelle väsynein, veltoin askelin pihamaan poikki. Omasta mielestään hän muistutti kärpäs-rukkaa, joka kärventynein siivin ryömii lampun ympärillä, turhia kierroksia tehden. Päästyään isoille portaille, herra Perin ikkunan alle, kuuli hän tuomiorovastinrouvan äänen:

– Niin pitkällä siis ollaan! Roskaväki tahtoo murhata meidät.

Rouva Enberg pysähtyi äkkiä ja sulki silmänsä. Hänen ilmeestään olisi luullut, että hän näki uhkaavan nyrkin nenänsä edessä. Ja hän teki kömpelön, mutta nopean täysikäännöksen ja lähti juosta hölkyttämään takaisin pehtorin rakennukseen.

– Tuomiorovastin rouva on hänen luonaan, läähätti hän. – Parasta, etten nyt mene sinne. Pikku Blenda, minä en voi, en voi!

Blenda seurasi häntä sisään huoneeseen, he istuutuivat vuoteelle, ja Blenda tarttui hänen käteensä.

Hetken kuluttua hän sai vaivoin kysytyksi:

– Jakobko –?

Rouva Enberg ei vastannut. Hän tuijotti yhä edelleen. Oli ihanaa tuijottaa ajattelematta mitään. Blenda virkkoi:

– Onko hän Tonin huoneessa? Menenkö minä hänen luokseen?

– Mitä se hyödyttäisi?

Mutta Blenda nousi nopeasti. Hän koetti löytää kenkänsä ja sukkansa. Hän viskasi hameet yllensä ja napitti puseronsa.

– Mitä se hyödyttää? toisti Lovisa. – Minua ei edes päästetty sisään.

– Niin, mutta minä tahdon – –

Lovisa tuijotti hänen jälkeensä. Oli niin suloista tuijottaa. Oli niin hiljaista tuijottaa.

– Mutta minä tahdon päästä sisään. Ja ovi avautui.

– Minä olen nyt saanut hänet rauhoittumaan enkä tahdo, että te pilaatte taas asian.

Blenda pysähtyi sisäpuolelle aivan oven luo. Jakob makasi sohvalla. Pää oli sohvan selkämystä vasten, riippui melkein sen ulkopuolella. Hän oli nukahtanut.

– Onko hän sairas? kuiskasi Blenda. Ja Toni vastasi kuiskaten:

– Te kai tiedätte paremmin kuin minä, mikä häntä vaivaa.

– Minunko syyni on – kaikki?

Toni levitti käsiään, kohautti olkapäitään. Mustanruskeat silmät pälyilivät karsaasti. Mutta hän koetti nähtävästi kaikin voimin hillitä ääntään.

– Neiti Blenda ei varmaankaan tiedä, mitä on tapahtunut? Jakob meni puistoon ampumaan villiintyneitä kissoja. Silloin sattui onnettomuus, kuula osui herra Periin.

– Kävikö pahasti – onko se vaarallista?

– En usko. Siinä tapauksessa herra Per ei olisi voinut kävellä niin hyvin.

– Voi, kuinka hyvä – voi, kuinka hyvä. – – Blendan ääni nousi ja aleni, sillä itku pyrki esiin.

Hän astui varpaisillaan narisevien lattiapalkkien poikki.

– Jakob kulta – kuinka hyvä – kuiskasi Blenda. Jakob teki kärsimättömän eleen, joka sai Blendan paikalla pysähtymään, ja virkkoi:

– Ei ole totta, mitä isä sanoi. Menin puistoon muuten vain, kuljin vain siellä. Mutta kun näin hänet, niin minä suutuin. Ja silloin minä ammuin. En ajatellut mitään, suutuin vain.

– Jakob kulta, nyyhkytti Blenda.

– Neiti ei saa häntä nyt enää kiihdyttää. Riittää jo tällä kertaa. Sain hänet suurella vaivalla rauhoittumaan. Hän aikoi jo ampua itsensäkin. Ei, nyt täytyy neidin todellakin lähteä. – Ja Toni tempasi hänet mukaansa ovea kohti.

Jakobin pää liikahti kärsimättömästi. Äkkiä hän kohottautui, vetäytyi sohvan nurkkaan ja laski jalkansa lattialle.

– Anna Blendan olla, isä, minun täytyy joka tapauksessa puhua hänen kanssaan. – Oh, istu tuohon nurkkaan, toiseen nurkkaan. Ja isä hyvä – mene vähän ulos!

Toni avasi vastahakoisesti oven.

Blenda istuutui sohvalle.

Hän katseli Jakobin suuria, kuumia silmiä. Mutta Jakobin kääntäessä katseensa häneen sulkeutuivat hänen silmäluomensa kuin uneen.

– Et saa olla minuun enää suuttunut, Blenda. En oikein tietänyt mitä tein. Ja kyllä hän pian paranee. Minulla oli vain salonkikivääri. Kuula taisi vain hipaista. – Niin, se ei ole tietystikään minun ansioni, hymyili hän heikosti. Mutta joka tapauksessa – et saa olla suuttunut. Me olemme olleet hyviä ystäviä niin kauan, kauan – niin kauan kuin sinä olet ollut olemassa, pikku Blenda.

– En ole suuttunut. Olen vain pahoillani, kun se on minun – –

Jakob pudisti kärsimättömästi päätään.

– Ja katso, jatkoi hän hetken kuluttua. – Nyt tulee – – Isä ja minä matkustamme nyt Italiaan.

– Aiotko matkustaa?

Jakob sulki silmänsä ja nyökkäsi.

– Aiomme matkustaa. Emmekä tule takaisin.

Blenda saattoi nyt katsella Jakobia, kun tämän silmät olivat kiinni. Voi kuinka lyyhistyneenä hän siinä istui, niin pienenä, laihana ja kalpeana! Silmien alla leveät juovat. Hän näytti samanlaiselta kuin sinä kesänä, jolloin hän oli potenut tuhkarokkoa koko kevään. Sinä kesänä he läksivät ensi kerran Tanningeen.

Jakobin huulet työntyivät eteenpäin. Ne olivat kalpeat ja värisivät. Blenda näki aivan selvästi niiden värisevän.

Silloin hän sanoi:

– Tahdotko, että minä tulen mukaasi Italiaan?

Hän ajatteli: Jos Jakob nyt sanoo tahtovansa, niin lähden hänen mukaansa. Se on silloin parasta mitä voin tehdä, Jumala tahtoo silloin, että minä teen niin. Hyvä Jumala, nyt sinä tiedät ihan miten on. Jos sinä toivot minun lähtevän hänen kanssaan, anna hänen silloin vastata myöntävästi. Jos tahdot, jos tahdot, jos tahdot – –

– Mitä hyötyä siitä olisi?

Blenda mietti hetkisen. Sitten hän virkkoi:

– Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta jos sinä tahdot, niin minä tulen.

– En, – en tahdo. Sanoit eilen illalla tahtovasi mennä minun kanssani naimisiin. Rupesin puhumaan maatiloista vain koetellakseni sinua. Ja kun sanoit tahtovasi, ymmärsin kaiken – –

– Mitä sinä ymmärsit?

– Ymmärsin, ettet sinä tahdo. Että vain tahdoit olla minulle kiltti. – Voi, pikku Blenda, pikku Blenda! – Jakob painautui lujasti sohvan nurkkaan, veti jalkansa ylös sohvalle ja liitti kätensä ristiin polvien ympärille. – Katso, olisin kyllä voinut rauhoittua – olisin kyllä voinut – olisin – jos vain olisin saanut aikaa. Jos olisin lähtenyt Tanningeen. Mutta sitäkään en voinut. Ja sitten näinkin hänet, ja kävi niinkuin kävi –

Hyvä Jumala, ajatteli Blenda, nyt sinä tiedät ihan kuinka on. Jos hän tahtoo minut mukaansa, niin minä lähden, enempää en voi tehdä.

Ja Blenda kysyi:

– Etkö tahdo minua mukaasi?

Jakob heittäytyi häntä kohti. Blenda saattoi vaivoin tukahduttaa itsessään säikähtyneen, torjuvan eleen. Hän tunsi Jakobin kuuman, hiukan kostean käden poskellaan. Hän kuuli Jakobin sanovan:

– En, en tahdo. Jos tulet mukaani, tulen minä häijyksi sinua kohtaan. Tiedän sen. Ei vain sinun tähtesi, en tahdo itsenikään vuoksi. En tahdo tulla häijyksi sinulle.

– Et sinä tulisi – et sinä tulisi – mumisi Blenda.

– Tulisin, sanoi Jakob. Ja hän tarttui Blendaa olkapäähän.

Blenda säpsähti ja väistyi syrjään. Jakob hellitti otteensa, suoristautui ja työnsi rintakehää ulospäin.

– Nyt tiedät, etten tahdo.

Blendan jännitys laukesi. Hän lyyhistyi kokoon. Hänhän oli valvonut ja ollut peloissaan. Mutta nyt hän ei enää jaksanut pelätä. Hän ei jaksanut olla pahoillaan, hän ei jaksanut mitään. Hän tunsi ikäänkuin vapautusta. Unisena hän painoi päänsä raskaasti Jakobin olalle. Jakob aikoi vetäytyä pois, mutta Blenda kietoi kätensä hänen ympärilleen.

– Jakob kulta – tahdon vain suudella sinua.

Hän kurottautui Jakobia kohti. Ja Jakob suuteli häntä suulle, silmät kiinni ja lujasti yhteenpuristunein huulin. Pikainen pojansuudelma, joka tuskin hipaisi Blendan huulia.

XII.

VIIDES OTTELU, JOKA SAMALLA ON VIIMEINEN.

Seuraava päivä vieri Rogershusissa hitaasti, hiljaan ja synkästi. Pihamaa ja puisto olivat autiot. Linnassa kuului vain palvelusväen kuiskailua ja silloin tällöin kimeä huuto tahi muutama kiivas sana, joita kiihtynyt tuomiorovastin rouva ei voinut pidättää.

Hänen armonsa paroni ei toistaiseksi vielä tietänyt, mitä oli tapahtunut. Hän nukkui kolmen lukon takana – kirjastohuoneen, työhuoneen ja makuuhuoneen. Ja Vickberg vartioi hänen untaan.

Mutta tuomiorovastin rouva kulki lakkaamatonta, levotonta kiertokulkua oman huoneensa, Perin huoneen ja järkähtämättömästi lukitun kirjastohuoneen oven välillä.

Pehtori Halling palasi kaupungista kello yksitoista tuoden muassaan tohtorin. Lena, joka oli kulkenut tähystysretkillä koko päivän, lohdutti säikähtyneitä palvelijattaria sanomalla että "Per-herra vain oli saanut mitättömän naarmun, joka kyllä paranee parissa päivässä."

"Onnettomuudesta" puhuttiin niin vähän kuin suinkin. Ei kai se ole uutta, että tuollainen kamala vehe voi laueta jo pelkästään siitä, että siihen katsoo. Ja syyttäköön itseään, kuka asettuu tielle.

Ei, polttavin kysymys, jota innokkaimmin pohdittiin keittiön puolella oli: Lähteekö hän vai eikö hän lähde? Ja sanalla "hän", joka lausuttiin sekä halveksivalla että pelokkaalla äänen sävyllä, ei tarkoitettu ketään vähempää kuin hänen armoansa tuomiorovastin rouva Hylteniusta.

Rogershusissa oli niin siunatun hiljaista tänä onnettomana päivänä. Toisessa siipirakennuksessa istuivat rouva Enberg ja Blenda, toisessa Toni ja Jakob. Ja vaikka olisi pistänyt koko korvan avaimenreikään, ei olisi kuullut hiiskahdustakaan.

Päivällisen lähetessä joutui tuomiorovastin rouva kiihkeään kiistaan poikansa kanssa. Heidän äänensä kuului yli koko pihamaan, keittiöön asti. Uteliaisuus oli suunnaton, mutta lähempiä tietoja tapahtumista ei voitu saada, kun Lena, asiantuntija, yhä edelleen oli tallissa. Päästäkseen jonkun verran lähemmäksi taistelutannerta tekaisi Riikka asiaa neiti Siedelille. Käytävässä hän tapasi tuomiorovastin rouvan. Se oli kauhistuttava, mutta mielenkiintoinen hetki. Riikan tiedonantojen mukaan tuomiorovastin rouva oli punainen ja turvonnut ihan näin.

Sulkiessaan oven poikansa huoneeseen oli tuomiorovastin rouva sanonut: "Minä tiedän, mikä on velvollisuuteni."

Herrajesta!

Suunnilleen tuntia myöhemmin hän tilasi ajoneuvot portaiden eteen. Kova hälinä. Lars ajoi esiin loistovaunut, loistohevoset edessä ja oli itse juhlalivreassa. Keittiön puolella pohdittiin juomarahakysymystä mitä vilkkaimmin. Ja Lars pysytteli valmiina kantamaan alas matkatavarat.

Mutta siitä ei tullut mitään.

Hänen armonsa – hänen armonsa tuomiorovastin rouva tyhjiltään, ilman matkatavaroita – tuli portaita alas ja astui vaunuihin. Huomaavainen Lena kiiruhti tuomaan huopapeitteitä. Ja palkinnoksi hän sai kuulla, miten Lars kunnioittavimmin rohkeni kysyä, saisiko samalla tuoda lääkärin kaupungista.

Ei. Hänen armonsa melkein kuiskasi Larsille erään osoitteen. Lars menetti sekunniksi arvokkaan ryhtinsä – suoraan sanoen hän katsoa töllisteli hänen armoaan. Sitten hän suoristautui jäykäksi, astui valtaistuimelleen, teki kunniaa – ja lähdettiin matkaan.

Jälelle jäi Lena, onneton Lena, joka ei ollut kuullut osoitteesta mitään.

Hänen armonsa paroni nukkui.

Vickberg siveli, hyväili silkkipeitteen reunaa. Niin, nuku sinä äijäseni, mumisi hän itsekseen. Et tarvitse muuta kuin unta, niin tulet taas terveeksi. Minä kyllä tunnen sinut, äkäpussi, sinun ilkeytesi on toisenkin kerran ollut viedä sinulta hengen. Mutta sinä osaat nukkua, sinä. Ja uni auttaa taas.

Vickberg oli siitä merkillinen, että hän istuessaan nukkuvan herransa vuoteen ääressä aina menetti kokonaan juhlallisen ryhtinsä, ankaran säntillisyytensä, niin, melkein kaiken arvonantonsa. Hän puhutteli silloin mielellään herraansa tuttavallisesti, käytti nimeä 'äijäseni' ja julkeni verrattain perusteellisesti yön hiljaisuudessa läksyttää herra paronia ja kamariherraa. Sinä et ole juuri mikään neropatti, oli hänen tapansa sanoa. Olisipa hauska tietää, mitä tekisit, jos Vickbergin päähän pälkähtäisi livistää tiehensä. Parasta olla sittenkin Vickbergille hiukan kiltti, poikaseni, muuten sinulle voi käydä huonosti. Ihminen kestää vain minkä kestää. Parasta tietää se, vanha hirvihärkä!

Mutta mitä siihen tuli, oli Vickberg puolestaan lujasti päättänyt kestää. Mitään huvia se ei ollut, mutta onhan ihmisellä velvollisuuksiakin. Eikä viimeinen Roger Bernhusen de Sars saanut joutua hunningolle, mikäli Vickbergin vallassa oli estää.

Kirjastohuoneen ovelle koputettiin.

Vickberg kohautti olkapäitään. Tuomiorovastin rouva!

Koputukset toistuivat yhä tiheämmin ja kovemmin. Vickberg oikoi ruumistaan laiskasti ja huolettomasti ja haukotteli suu ammollaan. – No, täytyy kai mennä rauhoittamaan häntä. – Hän nousi paikaltaan ja pannen kasvonsa juuri niin huolestuneen ja äreän näköisiksi kuin katsoi sinä hetkenä olevan paikallaan hiipi varpaisillaan kirjastohuoneen ovelle.

Tarttuessaan oven ripaan kuuli hän Tonin kuiskaavan ääneen: Vickberg, Vickberg. –

Tämä oli ennenkuulumatonta. Hän avasi nopeasti oven:

– Mitä hel–?

– Sinun täytyy herättää hänen armonsa.

– Oletko sinä mies tullut hulluksi? Minkätähden?

– Tuomiorovastin rouva on tuonut nimismiehen. Aikovat vangita Jakobin.

Nimismies Rogershusiin vangitsemaan – Vickberg suoristihe.

– Sinä odotat tässä, virkkoi hän.

– Niin, mutta lupaa herättää hänet!

Syvä, merkitsevä vako uurtautui Vickbergin otsaan.

– Kaikkien muiden näkökohtien täytyy tässä väistyä.

Hänen armonsa heräsi hitaasti. Silmäluomet nousivat ja painuivat kiinni muutaman kerran. Lopulta hän istuutui ja etsi katseillaan viilivatia.

– Katsoin olevani velvollinen herättämään teidän armonne, sillä on sattunut erittäin ikävä tapaus. Puistossa ammuttiin tänä aamuna laukaus. Jakob ampui, ja laukaus osui onnettomuudeksi herra Periin.

– Sepä nyt perhanaa! Ampuiko hän tahallaan?

– Siitä en rohkene lausua mitään mielipidettä. Joka tapauksessa herra Per haavoittui – onneksi hyvin lievästi.

– No, mitä vietävää sinä herätät minut? Mikä saamarin välskäri minä olen...

– Teidän armonne, en minä sen vuoksi. – Tuomiorovastin rouva Hyltenius on katsonut tarpeelliseksi kutsua nimismiehen. Ja tämän johdosta... – Vickhergin ääni värähti. – Teidän armonne – vangitseminen Rogershusissa – –

– Kuuleppas, vonkura – kerropas nyt asiat uudelleen alusta loppuun.

Ja Vickberg kertoi. Hän myönsi uskovansa, että jonkinlainen mustasukkaisuus oli olemassa molempien nuorukaisten välillä. Jakob oli joka tapauksessa käyttäytynyt erittäin tahdittomasti – –

– Tahdittomasti, toisti paroni. No, se pitää paikkansa. Entä sitten?.

Ja Vickberg teki jälleen selkoa tuomiorovastin rouvan pienestä urotyöstä. Ja sattui lisäämään kiihtyneessä mielentilassaan:

– Minun täytyy sanoa, etten käsitä hänen armonsa menettelyä – –

Paroni siristi silmiään häntä kohti.

– Sitä ei kai kukaan ole teiltä pyytänytkään, rakas ystävä.

Vickberg jäykisti ryhtinsä.

– Mitä teidän armonne käskee?

– Ohhoh, huokasi paroni, meidän on kai noustava. Vie nimismiehelle terveiset, ettei hän ryhdy mihinkään ennenkuin olen puhunut hänen kanssaan.

Hovimestari vei käskyn Tonille. Palatessaan hän näki paronin omin käsin vetäneen sukat jalkaansa.

– Mutta teidän armonne, teidän armonne – –

– Ei aamunuttua! Ei aamunuttua! On muistettava, sisareni on nyt viimeistä iltaa Rogershusissa. Il faut faire les honneurs [Täytyy esiintyä isäntänä], ymmärrätkö. Apropos. Olenko tavannut tuomiorovastin rouvaa tänään?

– Teidän armonne keskusteli aamulla kauan aikaa tuomiorovastin rouvan kanssa.

– Vai niin? Mitä minä sitten sanoin? – Oh, älkää ujostelko, hyvä ystävä. Kyllähän minä tiedän, että te ette kuuntele. Mutta onhan teillä korvat.

Korvat Vickbergillä tosiaankin oli, ja hänellä oli myös hämärä aavistus, että hänen armonsa oli sanonut tahtovansa kirjoittaa uuden testamentin. Jakaa omaisuutensa kolmeen yhtä suureen osaan, joista yksi tuli tuomiorovastin rouvalle –

– Que le diable m'importe! [Mitä perhanaa!] Sepä vasta oli painajainen. Vai niin. Hihihii – purskahti hän nauruun. Hän nauroi kauan, ja hänen iso vatsansa hyppeli naurusta tahi mahdollisesti hermostumisesta.

– Keppi! Nyt olemme valmiit. Hyppysellinen, s'il vous plait [olkaa hyvä]. Niin, annapas muuten koko rasia! Saat sen takaisin. – Vai nimismies on Rogershusissa. – Keppi – kas niin! Otamme vastaan kirjastossa. Ole hyvä ja pyydä tuomiorovastin rouva ja nimismies – mikä hänen nimensä on? Mitä? Vallquist? Hyvä, minulla on kunnia ottaa vastaan herra nimismies Vallqvist. Allons, mon cher! [Menkäämme, ystäväni.]

Tuomiorovastin rouva oli jo kirjastossa. Kädet ojolla hän kiiruhti veljeänsä vastaan, mutta pysähtyi puolitiessä ja antoi käsien vaipua.

– Roger, virkkoi hän syvällä alttoäänellä, sinä olet suuttunut minuun?

– Pas du tout, pas du tout, ma chère! [En ollenkaan, en ollenkaan, rakkaani!] – Paroni nauroi hiljakseen. Nyt, kuten niin usein, erehdyt täydellisesti tunteistani...

Vickberg ilmoitti:

– Nimismies Vallqvist.

Pieni, tanakka, neliskulmainen mies, jolla oli tuuheat, keltaisenruskeat viikset, jättiläismäiset olkapäät, kädet ja jalat.

– Hyvää päivää, rakas nimismies. Tehkää hyvin ja istuutukaa. Minä seison, minä seison. Olen maannut koko päivän. Niin, minulle olisi erittäin mieluista nähdä teidät luonani, paras herra Vallqvist, ellei syy teidän käyntiinne olisi niin vietävän naurettava. Ei, tehkää hyvin ja istukaa, teidän täytyy – –

Nimismies istuutui oven suuhun.

– No, hyvä nimismies, teille on kerrottu oikea ryövärijuttu laukauksesta, joka on ammuttu täällä kartanolla?

– Roger – keskeytti tuomiorovastin rouva.

– Ma chère, pyydän huomauttaa, että keskustelen nimismiehen kanssa. Valitettavasti keskustelumme on verrattain hullunkurista laatua. Mutta joka tapauksessa minun täytyy pyytää sinua – – No, herra Vallqvist, mitä olette kuullut?

– Niin, alkoi hän, virittäen kasvonsa niin korkeaan virkamiesilmeeseen kuin paikan pyhyys ja herra paronin läsnäolo sallivat. – Tuomiorovastinrouva Hyltenius on maininnut minulle erään Jakob Enbergin, asuva täällä Rogershusissa. Hän näyttää tehneen itsensä syypääksi suorastaan murhayritykseen.

– Bien! Ja mitä nyt asiasta arvelette?

– Arvelen? En ole tietysti vielä voinut muodostaa mitään mielipidettä – –

– Mon dieu! – Hänen armonsa paroni alkoi tulla hermostuneeksi. – Mihin aiotte ryhtyä, hyvä mies?

– Jaa, sen voin kyllä sanoa. – Nimismies pöyhistäytyi. – Aion velvollisuuteni mukaisesti vangita mainitun Enbergin.

– Erittäin hyvä. Jos olen ymmärtänyt teidät oikein, olette puuttunut asiaan tuomiorovastin rouvan ilmiannon johdosta?

– Niin.

– Hyvä. Nyt minä pyydän tuomiorovastin rouvaa toistamaan ilmiantonsa minun läsnäollessani.

– Se ei tule kysymykseenkään.

– Entä syyt, jos saan kysyä?

– Syyt? Mutta Roger, mitä sinä ajattelet? Olenko minä tehnyt ilmiannon? Luuletko sinä minua ihmiseksi, joka tekee ilmiantoja?

– Tällä hetkellä melkein näyttää siltä. Mutta kukaan ei olisi iloisempi kuin minä, jos kaikki osoittautuisi erehdykseksi. – Te kuulette siis, nimismies, ettei tuomiorovastin rouva ole tehnytkään ilmiantoa.

Nimismies vääntelehti levottomana tuolillaan ja hankasi selkäänsä.

– Mutta minä en nyt käsitä, kuinka tuomiorovastin rouva voi sanoa – –

– Voiko nimismies väittää, että olen syyttänyt tuota Enbergiä murhayrityksestä?

Nimismies menetti kärsivällisyytensä.

– En, mutta kuulkaahan nyt, hyvä ihminen –

– Millaista kieltä! Roger – –

Hänen armonsa paroni näytti aika iloiselta.

– Tahtoisiko nimismies tehdä niin hyvin ja antaa sisareni kertoa, mitä hän on sanonut. Valitettavasti naiset eivät tavallisesti ole selvillä siitä, mitä sanovat. Mutta tässä tapauksessa voisi mahdollisesti olla kysymyksessä poikkeus.

– Ha, ha, haa, nauroi nimismies, jota mairitteli, että paroni suvaitsi laskea leikkiä.

Mutta tuomiorovastin rouva pöyhistyi kalkkunan tavoin ja hän puhui mitä syvimmällä alttoäänellä.

– Minä olen sanonut tälle henkilölle, että poikaani Periä on haavoitettu lantioon. Mutta onko laukaus ammuttu ilkeämielisessä tarkoituksessa vaiko vahingossa, lienee tuon henkilön asia saada selville eikä minun.

Hänen armonsa paroni niisti äänekkäästi nenäänsä ja vaipui isoon nojatuoliinsa.

– Niin on siis sen asian laita. Kun ilmianto nyt on supistunut todelliseen arvoonsa, tahtoisin neuvoa teitä jo tänä iltana kuulustelemaan, mitä haavoittunut itse arvelee asiasta. Palvelusväki on myös herra nimismiehen käytettävissä. Tahtoisin kuitenkin – paroni pureskeli – kuitenkin pyytää, että Enbergin kuulusteleminen siirtyisi tuonnemmaksi. Luulen että poika on liiaksi kiihtynyt voidakseen antaa selviä tietoja.

Nimismies kumarsi kömpelösti ja marssi ulos huoneesta. Hänen armonsa otti uuden hyppysellisen nuuskaa, otti perusteellisesti ja harkiten.

– Vickberg! – Paroni viittasi hänet luokseen. – Tunnetko tuon kunnon miehen?

– Hyvin hyvästi, teidän armonne.

– No – eikä Vickbergistä ole ensinkään vaikea puhua hänen kanssaan?

– Ei – ei – ei ollenkaan.

– Sepä hyvä, sillä katsohan, minusta itsestäni on. Ota tästä nämä avaimet ja mene hakemaan salkkuni – tiedäthän?

Julia oli rakkaan veljensä kanssa kahden kirjastossa.

– Roger – –

– Mitä suvaitset?

– Et kai ole minuun suuttunut?

– Au contraire! [Päinvastoin] Suoriuduit mainiosti. Vakuutan, että sinä täydellisesti ällistytit tuon vonkuran. Hihii – oli oikein hauskaa –

Tuomiorovastin rouva hymyili veitikkamaisesti ja loi veljeensä hellän katseen.

– Olet siis taas minun oma hyvä rakas veljeni? Oh, Roger – aamulla – mikä hetki!

– Niinpä tosiaan. Taisit olla minun luonani?

– Taisin – olla – –

– Niin, katso – minä en totisesti muista enää. Mutta Vickberg väittää sinun olleen luonani ja istuneen sängyn laidalla. Toivon, että suot anteeksi kaikki typeryydet, jotka mahdollisesti olen sanonut?

Tuomiorovastin rouva ei kyennyt – ei kyennyt sanomaan mitään. Paroni jatkoi miettivänä:

– Katso, se on tosiaan aivan merkillistä. Kun minua on vaivannut painajainen, en pääse siitä edes herätessäni. Olen aivan pyörryksissä. En helkkarissa nytkään tiedä, mitä sanon.

– Vai niin – et tiedä. – Tahdot siis väittää, ettet tiedä, mitä aamulla sanoit minulle? Väität, ettet muista. – Sinä ehkä et muista, että pyysit minua suutelemaan sinua?

– Kas niin! Kas niin! huusi hänen armonsa paroni Minähän näytän olleen aivan mieletön!

– Tämä – tämä on epäarvokasta – –

– Niin, mutta miksi peevelissä teit niin? Ymmärräthän toki, että hourailin.

Paroni otti kolmannen hyppysellisen nuuskaa.

Vickberg toi salkun. Hänen armonsa avasi lukon ja otti salkusta esille muutamia papereita.

– No niin – tshihit – nyt Vickberg menee ystävämme Vallqvistin luo. Parasta odottaa kunnes hän on suorittanut tehtävänsä. Sitten viet hänet syrjään ja lausut terveiset tuomiorovastinrouva Hylteniukselta, joka valittaa kovasti, että on tuottanut hänelle turhaa vaivaa. Ja sitten puristat hänen kättään ja teet muuten mitä piru neuvoo tekemään. Jos hän tulee miettivän näköiseksi, niin sanot, että siinä on korvausta turhasta virkamatkasta. Ymmärrätkö, mitä?

Vickberg ymmärsi täydellisesti.

Ja tuomiorovastinrouva oli jälleen veljensä kanssa kahden kirjastossa.

– Omituinen kiintymyksesi tuohon pojan vetelykseen on siis vienyt sinut noin pitkälle! Lahjot valtion virkamiehen – –

– Mais que faire, chérie? [Mikäs auttaa, rakkaani?] Sinähän olet tässä koko ajan märehtinyt minun velvollisuuksiani. Alan uskoa sinua. Minulla on kenties velvollisuuksia, ehkä velvollisuuteni on pitää järjestystä tässä vanhassa pesässä niin kauan kuin nämä hontelot jalkani minua kantavat. Ehkä velvollisuuteni on koettaa auttaa näitä nuoria, jotka ovat kasvaneet minun lähelläni ja tulleet maailmaan jumalaparatkoon noin niinkuin sattumalta. Mitä? Miten sinusta?

– Minustako – minusta sinä olet käyttäytynyt hävyttömästi minua kohtaan! Pakotit minut esiintymään naurettavasti tuon ihmisen edessä. Pakotit minut kieltämään omat sanani – –

– Minä siis pakotin sinut?

– Niin teit, vastasi tuomiorovastinrouva lyhyesti ja tylysti, kasvolihasten vavahdellessa ja nytkähdellessä. Ja lopulta hän tokaisi:

– Ja sitten petit minua! Sinä petit minua! Paroni katseli häntä tarkkaavasti.

– Sinä siis peruutit ilmiantosi saadaksesi sillä hankituksi itsellesi jotain hyötyä?

– Niin.

– Et siis hetkeäkään ajatellut häpeää? Et edes tyynemmin harkittuasi ole epäröinyt?

Tuomiorovastinrouva katsoi veljeään suoraan silmiin.

– Sinä toistat verrattain usein samoja kysymyksiä, rakas Roger. Kuinka usein sinä oikein toivot minun niihin vastaavan?

Paroni lyyhistyi kokoon. Hän näytti kovin, kovin vanhalta. Mutta hän hymyili.

– Olet oikeassa, ma chère. Minä jankkaan yhtä ja samaa. Emmekä me ymmärrä toisiamme. Joka tapauksessa – oletko päättänyt matkustaa?

– Matkustan huomenna ensimäisellä junalla.

– Ensimäisellä junalla! Silloin saat antaa anteeksi, että sanon sinulle hyvästi jo tänä iltana. Voimani eivät ole todellakaan kehuttavat. – No niin, mitä minun pitikään sanoa? Niin – minulla ei ole todellakaan aavistusta siitä, mitä puhuin sinulle aamulla. Mutta nähtävästi olen antanut sinulle liian suuria toiveita mitä tulee siihen testamenttiin, jonka aion laatia. – Hänen armonsa paronin kasvot vääntyivät surullisen hullunkurisesti. – Toivoakseni se tulee olemaan viimeinen. – Viimeinen testamenttini. – Niin, sinä voinet käsittää, että Blendasta tulee pääperijä. Vakuutan sinulle kuitenkin, että koetan tehdä sinulle ja tyttärellesi määräämäni summan niin suureksi kuin se minulle suinkin on mahdollista.

Tuomiorovastinrouva oli noussut seisomaan. Paroni ojensi hänelle kätensä.

– On kiusallista puhua tänä hetkenä raha-asioista. Mais que veux-tu – mitäpä sille voi? toisti hän hiljaa.

– Hyvästi, Roger. – Tuomiorovastinrouva astui veljensä ohitse ja poistui huoneesta.

Käsi vaipui. Paroni istui etukumarassa, keppiinsä nojaten. Hän nyökäytti muutaman kerran päätään, nyökäytti myöntävästi ajatuksilleen. Ja hän hymyili itsekseen, hymyili vanhan, väsyneen ihmisen hymyä, ilottomasti ja tyynesti, tuntematta toivoa tai levottomuutta.

Toni tuli juosten rouva Enbergin luokse ja saapui perille vallan hengästyneenä.

– Siitä on päästy, se on ohitse, kaikki on hyvin! Kaikki on nyt hyvin, huusi hän. – Hän on lähtenyt eikä tule enää! Herra Per sai hänet lähtemään. Se herra Per on mainio mies!

– Puhu hiljemmin, Toni! Tyttö on nukahtanut.

– Sancta Maria, onko hän nukahtanut? Niin, lapset, kuule, Lovisa, lapset ovat onnellisia. Ajattele – nyt nukkuvat he molemmat! Kyllä heillä onkin ollut kovat päivät. Poika-parka! Mutta nyt on kaikki hyvin. Eikö Lovisa ole iloinen?

– Olen – olen iloinen.

Toni haparoi pimeässä, ja hänen kätensä sattui Lovisa Enbergin lihaviin, turvonneisiin kasvoihin.

– Sinä olet pahoillasi, kun poika lähtee pois? – Toni ymmärsi hänen itkevän. Mutta rouva Enbergin nyyhkytykset kuuluivat raskaalta, vaivaloiselta, puuskittaiselta hengitykseltä. Toni tuskin käsitti hänen suruaan, hän kun itse oli niin mielettömän iloinen.

– Hän lupaa kirjoittaa Lovisalle joka ikinen päivä. Ja Lovisan täytyy kirjoittaa. Ja minä kirjoitan ja kerron kaikki, mikä koskee häntä. Opettelen kirjoittamaan ja kertomaan hänestä oikein kauniisti. Sitten ei Lovisa olekaan yksin.

– En ole, en –

– Lovisa ei ole yksin, Lovisa ei ole yksin, toisti Toni kärsimättömänä.

– En, en ole yksin, toisti Lovisa.

Pitkä, hiljainen, väräjöivä äänettömyys valtasi heidät. He saattoivat kuulla nukkuvan tytön rauhallisen, tasaisen hengityksen.

– Tonin on parasta nyt lähteä, Jakob voisi herätä.

– Niin, minä lähden. – Ja hän lisäsi epäröiden: Lovisa – tahdotko antaa minulle lupauksen? Kun sanot pojalle hyvästi – älä tee eroa hänelle liian vaikeaksi.

Toni odotti Lovisan vastausta. Hän pelkäsi pahoittaneensa Lovisan mieltä ja ojensi kätensä häntä tavoittaakseen.

Pimeästä – etäältä, hyvin kaukaa, kuten hänestä tuntui, kuului Lovisan ääni: – En – en tee liian vaikeaksi.

Vickberg seisoi herransa edessä. Hän virkkoi:

– Nimismies pyysi lausumaan kunnioittavat kiitokset teidän armollenne. Hän piti korvausta liiankin runsaana. Hän lähetti sitäpaitsi terveisensä ja pyysi minua sanomaan, että asia on joutunut aivan toiseen valoon herra Perin kertomuksen jälkeen ja ettei hänellä enää ole minkäänlaista syytä puuttua siihen.

– Vai niin – sepä järkevä vonkura. Ole hyvä ja auta minua, minä tahdon vähän jaloitella.

Ja hänen armonsa paroni käveli kirjastossaan edestakaisin, kopeloi kirjojaan, siveli niiden selkiä, otti esille upean Corinnen, selaili sitä ja asetti sen jälleen paikalleen.

– Kuulepas, ole kiltti ja sytytä kirjoituspöydän lamppu.

– Kyllä, mutta ei kai teidän armonne aikone –?

– No no, no no, tee niinkuin minä sanon. – Kuulehan nyt, Vickberg, mitä meidän on tehtävä sille pojalle? – Hän puhui avoimesta ovesta. Vickberg tuli. Hänellä oli vielä kädessä hiiltynyt tulitikku, jota hän katseli vakavan tarkkaavasti.

– Teidän armonne – olen kuullut, että hänen isänsä – siis Toni – tahtoo ottaa hänet mukaansa Italiaan.

– No helkkarissa! Mitä sanoo rouva Enberg asiasta?

Vickberg kohautti osaaottavasti olkapäitään.

– Mitäpä hän sanoisi? En usko hänellä olevan mitään sitä vastaan.

Paroni Roger kompuroi ympäri huonetta ja kopisutti keppiään.

– Vai sillä lailla ne tekevät – ne vonkurat – suvaitsevat ryhtyä toimimaan kysymättä minulta neuvoa.

– Ah, teidän armonne, sehän on vain hänen toivomuksensa –

– Toivomus, niin. Helkkari, minulla olisi myöskin ollut toivomus. Vai mitä sanot? Mutta välittikö kukaan minun toivomuksestani. – Hän työnsi keppinsä mattoon, piiskasi tuolien istuimia.

– Pyh! puhkesi hän sanomaan – Minulle se on tout a fait égal [aivan yhdentekevä]. Ja hän lisäsi happamasti irvistellen: Pääasia on, ettei ihmisiä ja karjaa ammuta täällä Rogershusissa. Mitä? Mitä hemmetissä minulla on sen vonkuran kanssa tekemistä? Korjatkoon luunsa, jos huvittaa.

– Saan siis ilmoittaa heille, että teidän armonne on suostunut heidän pyyntöönsä?

– Ilmoita mitä tahdot. Mutta jos he aikovat matkustaa, on heidän lähdettävä heti. En, perhana, minä suvaitse tyhjäntoimittajia talossani. Ymmärrätkö, mitä?

Ymmärsihän Vickberg sen.

– Ja sitten voi heille ilmoittaa – jos niin tarvitaan – että testamentti on revitty rikki. Onko asia selvä? Pienen pieniin palasiin – –

Senkin Vickberg ymmärsi. Eikä hän uskonutkaan Jakobin odottaneen muuta.

– Vai ei hän odota? – Ja muuten on saatava rauha taloon. Kaikki muukalaiset pois. Kuinka on oikeastaan tuon Perin laita, mitä? Voidaanko hänet siirtää? Siinä tapauksessa hän saa laittautua Björkenäsiin tahi mihin helkkariin tahansa. Ja Blenda lähteköön myös Björkenäsiin.

– Blenda?

– Niin juuri! karjui hänen armonsa raivoissaan. Oletko menettänyt kuulosi, hassu vonkura. Nyt minä ahdan sen pöllön Siedelin niskaan kaikki tyynni. Blenda ei saa palata – ei saa palata ennenkuin lokakuussa. Voin minäkin kaivata joskus rauhaa, etkö usko, mitä? – Mutta se toinen – mikä hänen nimensä onkaan – Saara? Hän saa jäädä. Hän on tyhmä kuin pässi ja pelaa écartéta niinkuin oikea demimonde – hihihii. – Tietääkö, Vickberg, että sellaiset naiset pelaavat écartéta?

Ei, sitä Vickberg ei tietänyt, mutta hän uskoi, kun paroni niin sanoi. Ja tässä yhteydessä hän rohkeni kunnioittavimmin kysyä, eikö olisi aika jo mennä levolle?

– Ei – en tahdo. Kuule, anna minulle lasillinen sherryä.

Kun Vickberg toi viinin, istui paroni kirjoituspöydän ääressä. Hänen edessään oli paperi, ja hänellä oli kynä kädessä.

– Kuulepas, Vickberg, tässä olisi eräs asia. – Se koskee Jakobia. – Niin, voit sanoa sen Tonille. Saat sanoa hänelle, että pojan tulevaisuudesta luonnollisesti pidetään huolta täältä käsin. Minä tarkoitan – sinähän ymmärrät? Summa määrätään tarkemmin toiste.

Vickberg kumarsi.

– No niin, se siitä. – Paroni huokasi raskaasti ja raapi kaljua päälakeaan kynän varrella. On tämä nyt perhanaa. Voitko käsittää, minkätähden pitää kutkuttaa, vaikkei päässä ole yhteen hiusta?

Vickberg pudisti päätään merkiksi, ettei hän vieläkään voinut antaa mitään todennäköistä selitystä tälle ilmiölle.

Paroni alkoi kirjoittaa.

– Mutta, mitä teidän armonne aikoo kirjoittaa?

– Kas, kas, onpas siinä utelias vonkura, mörisi paroni jatkaen kirjoittamista. Eikös vaan sen veitikan ole päästävä selville kaikesta, mitä minä teen. – Anna viini tänne. Ohhoh – se tuntui ihanalta. – Minä kirjoitan Abraham Björnerille. No nyt sen kuulit. Kas, ei pidä olla koskaan liian varma elämästään.

Ja paroni kirjoitti.

Vihdoinkin oli kirje valmis. Se oli kirjoitettu hirvittävillä, hoippuvilla kirjaimilla, joita oli melkein mahdoton lukea. Paroni luki läpi kirjoitelmansa ja näytti työhönsä tyytyväiseltä.

– Nuuskaa, Vickberg! – Hän otti aimo annoksen, käänsi pois päänsä, jottei paperi tahriintuisi, aivasti, aivasti – –

Ja sen jälkeen hän teki suuren kiemuran oikealla kädellään. Nyt seurasi tärkein, verrattomasti tärkein: nimikirjoitus.

Vickberg kurottautui varpaisilleen ja luki herransa olan yli.

Roger Bernhusen de Sars.

Hänen armonsa paroni pani pois kynän ja kuivasi arkin imurilla. Hän vilkaisi palvelijansa kasvoihin.

– Mitä?

Vickberg nolostui, hän änkytti:

– Niin, teidän armonne – se nimi – se – se on ollut monessa tärkeässä paperissa. Se on painava nimi.

Mutta paroni ei kuullut häntä. Hän nojasi päätään käsiinsä ja katseli silmät sirrillä koukeroltaan, omituisesti toisiinsa punoutuneita rivejä.

Oikeita vonkuroita.

Vickberg asetti varovasti kätensä hänen olkapäälleen.

– Teidän armonne, kuiskasi hän, – nyt on meidän pakko mennä levolle.

– Niinpä kyllä. – Paroni kohottautui pystyyn ja hengitti syvään. Mutta hän ei voinut irroittaa katsettaan paperista.

– Katsopas, Vickberg, tuo tuossa – olen minä.

Kurttuinen sinervä sormi kulki tutisten kirjaimelta kirjaimelle.

Roger Bernhusen de Sars.

– Ja ajattelepas – kohta ei sitä enää ole.