[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fR4aoPenqGa2VsgLdLYq8v4w_0Jtm5s_XqYEme50x1mw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1712,"Hänen armonsa testamentti","Bergman, Hjalmar",1883,1931,"1712-bergman-hjalmar-hanen-armonsa-testamentti","1712__Bergman_Hjalmar__Hänen_armonsa_testamentti",null,"romaani",[],[],"fi",1910,1923,32821,189760,true,[],[],[],"Bergmanin humoristinen ja ironinen romaani sijoittuu Rogershusin kartanoon, jossa iäkäs paroni valmistelee testamenttiaan. Teos kuvaa kartanon värikästä elämää, perintöä tavoittelevien sukulaisten juonitteluja sekä nuorten palvelijoiden ympärille kietoutuvia arvoituksellisia perhesalaisuuksia.","Hjalmar Bergmanin 'Hänen armonsa testamentti' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1712. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HÄNEN ARMONSA TESTAMENTTI\n\nKirj.\n\nHjalmar Bergman\n\n\nSuomentanut\n\nToini Kalima\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Tuomiorovastin rouva antaa tiedon tulostaan, ja hänen\n      armonsa paroni kutsuu luokseen lakimiehen.\n  II. Hänen armonsa paroni nauttii päivällistä ja laatii testamentin.\n III. Lapset lähtevät Tanningen majaan.\n  IV. Patruuna Siedel ja hänen vieraansa. Rouva Enberg puhuu\n      järkeä hänen armolleen paronille.\n   V. Tuomiorovastin rouva saapuu. Ensimäinen ottelu.\n  VI. Syntymäpäivä. Toinen ottelu. Blenda kuuntelee ovella.\n VII. Tuomiorovastin rouva tekee matkan kirkkoon ja saa innoitusta.\n      Kolmas ottelu.\nVIII. Per ja Blenda.\n  IX. Hänen armonsa pelaa écartéta. Neljäs ottelu.\n   X. Hänen armonsa paroni panee toimeen kuulustelun.\n  XI. Jakob ja Blenda.\n XII. Viides ottelu, joka samalla on viimeinen.\n\n\n\n\nI.\n\nTUOMIOROVASTIN ROUVA ANTAA TIEDON TULOSTAAN, JA HÄNEN ARMONSA PARONI\nKUTSUU LUOKSEEN LAKIMIEHEN.\n\n\nRogershusin pääoven yläpuolella oleva kello löi kaksi Palvelijain\nsiipirakennuksen salissa istuivat Vickberg, Johnsson ja Toni\npelaamassa viiraa. Rouva Enberg istui ikkunakomerossa kutoen sukkaa\nJakobille, joka oli hirveä kuluttamaan vaatteita. Pojan ei sopinut\nkäydä paljain jaloin. Hän oli täyttänyt yhdeksäntoista, ja Blenda...\n\nNiin, kuinka vanha Blenda olikaan? Ei kuuttatoista, mutta tuskin alle\nviidentoista. Neljätoista vuotta sitten juhannuspäivänä oli Blenda\ntullut Rogershusiin. Silloin hän taisi olla noin puolentoista vuoden\nvanha. Paroni tosin väitti hänen olleen vain puolen vuoden ikäisen,\nmutta sen täytyi johtua jostakin omituisesta erehdyksestä.\n\nRouva Enberg hymyili vähän ilkeämielisesti, kun hän ajatteli paronin\nerehdystä. Niin, niin, sillä tavoin käy, kun on kevytmielinen.\nSellaisia erehdyksiä sattuu. Hänen armonsa tapana oli sanoa: Kuka on\nJakobin isä, sitä en mene sanomaan, mutta äiti on rouva Enberg...\n\nNo niin, helppoa on kyllä olla ilkeäkielinen, kun on toisista puhe.\nJa hänen armollaan oli tietysti täysi oikeus laskea leikkiä. Mutta\njos vain häneltä, rouva Enbergiltä, tultaisiin kysymään ketkä\nBlendan vanhemmat ovat, niin hän ei voisi todellakaan antaa tietoja\nkummastakaan, ei isästä eikä äidistä.\n\nOli miten oli, Herra noita vekaroita suojelkoon. Kun Hän kerran oli\nantanut heille elämän, ja jos Hänen tarkoituksensa oli, että Blenda\nja Jakob eläisivät tässä maailmassa -- niin eihän muiden silloin\nsopinut tehdä pilaa Hänen tahdostaan. Lovisa Enbergistä hänen\narmonsa kyllä sai laskea leikkiä niin paljon kuin häntä halutti.\nHänellä, Lovisalla, oli puhdas omatunto, hän tiesi rakastaneensa vain\nkahta miestä. Kuinka monta naista oli paroni rakastanut? Ja oliko\nrakastanut yhtä kerrallaan vai monta yhtaikaa? No, hänen armollaan\noli täysi vapaus.\n\nMutta Lovisa Enberg oli rakastanut yhtä kerrallaan. Komministeri\nEnbergiä hän oli rakastanut niinkuin rakastetaan laillista\naviopuolisoa. Eikä kukaan ihminen voi olla uskollisempi kuin mitä\nhän oli avioliitossaan ollut. Enberg olikin ollut niin voimakas\npersonallisuus. Mutta kivulloinen, hyvin kivulloinen. Tonilla oli\nkoko lailla vahvempi terveys, vaikka hän oli luonteeltaan niin\nsuljettu, tunteellinen, melkein naisellinen.\n\nToni oli tullut Rogershusiin kolme vuotta komministerin kuoleman\njälkeen. Rouva Enberg mieltyi häneen heti kovasti. Toni oli hyvin\nmerkillinen ihminen. Rouva Enberg ei olisi tahtonut mennä hänen\nkanssaan naimisiin, vaikka Toni ei olisi ollutkaan katolilainen.\nMutta katolilainen hän oli, vieläpä hyvin innokas. Hän olisi\ntahtonut kasvattaa Jakobin omaan uskoonsa. Mutta onneksi hänellä ei\nollut mitään valtaa viattomaan lapseen. Jakobista -- katolilainen!\nKomministeri Enbergin lesken pojasta -- katolilainen! Ei, hän oli\ntoki selvillä, mihin miehen muisto velvoittaa.\n\nMitä lajia kristittyjä Jakob oikeastaan oli, ei ollut helppo\nsanoa. Haaveksija hän oli. Ja sitten hän ei tahtonut tehdä mitään\nhyödyllistä, juoksi vain Blendan kintereillä.\n\nKello oli lyönyt kaksi Rogershusin pääoven yläpuolella. Vickberg otti\nesiin taskustaan hopeanauriinsa ja laski sen pöydälle.\n\nJohnsson pyyhkäisi kädellään portterivaahtoa huuliltaan ja honotti:\n\n-- Veli Vickberg? Vieläkö siellä nukutaan?\n\n-- Vielä nukutaan kaksikymmentäseitsemän minuttia.\n\nPelikäskyt sanottiin, pelaajien äänessä ei ollut havaittavissa\ninnosta tahi jännityksestä merkkiäkään. Herrat tunsivat toisensa\nperinpohjin. Johnssonin ovela hyväntahtoisuus ei ollut enempää kuin\nTonin rohkeat käskytkään omiaan lisäämään jännitystä.\n\nVickberg kääntyi naispuoliseen naapuriinsa sanoen.\n\n-- Voitteko, rouva Enberg, ymmärtää, minkätähden Tonilla on niin\nhuono onni pelissä? Eikä hänellä kuulu rakkaudessakaan olevan onnea.\n\nTämän tuli olla pisteliästä, ja Johnsson tirskui ääneen portterimukin\nsuojassa. Mutta edellämainitut pisteliäät sanat oli lausuttu liian\nusein kahdenkymmenen pitkän vuoden kuluessa, joten niiden kirpeys oli\nehtinyt haihtua. Rouva Enberg pisti sukan koriin, tarttui lujasti\npöytään ja nousi varovasti seisomaan naksahteleville jaloilleen.\n\n-- Nyt lähden ottamaan viilivadin. Älkää viivytelkö, Vickberg.\n\n-- Katsokaa, että viini on kylmää, rouva Enberg. Eilen hänen armonsa\nväitti, että viinissä olisi voinut keittää krapuja.\n\nRouva Enberg ei vastannut näihin ärsyttäviin sanoihin. Hän silitti\nvatsaansa hitaasti, raskaalla kädellä, ja läksi huoneesta.\n\nHerrat jatkoivat peliään kärpästen likaamilla korteilla. Herra\nVickbergin kello oli 2,15, ja oli siis vielä neljännestunti aikaa\nennenkuin hänen tuli avata kevyin käsin yömyssyn nauhat isännän leuan\nalta.\n\nRaskaat ajoneuvot rämisivät lehtikujassa ja pysähtyivät sinne, missä\ntie haarautuu ulkohuonerakennuksille ja pehtorin asunnolle.\n\nRouva Enberg huusi ikkunasta sisään:\n\n-- Vickberg! Vickberg! Posti.\n\n-- Vain silmänräpäys, hyvät herrat!\n\nVickberg jätti korttinsa ja tuli ikkunaan. Rouva Enberg ja Lars\ntarkastivat kastanjan varjossa postilaukun sisällön. Lars tallusteli\nikkunan luokse.\n\n-- No, kyllä nyt herra Vickberg saa uskoa, että vieraita on tulossa.\nTässä on kirje Vickbergille ja tässä hänen armolleen. Sukulaisilta ne\novat, sillä kummassakin on lakassa meikäläinen koirankuono.\n\nHovimestari ei katsonut tarpeelliseksi oikaista Larsin törkeää\nvaakunatieteellistä virhettä. Hän otti molemmat kirjeet, vertasi\ntoisiinsa käsialat ja sinetit, avasi sen, joka oli osoitettu hänelle\nitselleen, ja luki:\n\n    Hovimestari Anders Vickberg!\n\n    Tuomiorovastin leskirouva Julia Hyltenius pyytää ilmoittaa\n    hovimestarille, että Hänen armonsa saapuu -- jos Jumala suo\n    -- tämän kuun 20:ntenä kello 6,45 iltapäivällä kaupungin\n    rautatieasemalle. Hovimestarin tulisi niin muodoin huolehtia\n    siitä, että hevoset ovat vastassa. Hänen armonsa toivoo, että\n    hänelle itselleen ja neiti Siedelille varataan keltainen\n    salonki ja sen viereiset kolme huonetta. Nämä on siis pari\n    päivää aikaisemmin perinpohjin puhdistettava, tuuletettava ja\n    lämmitettävä. Koirat, Phylaxia lukuunottamatta, ovat pantavat\n    kiinni, eikä yksikään härkä saa kulkea laitumella Hänen\n    armonsa oleskellessa Rogershusissa. Korkeimman siunausta anoen\n    hovimestarille hänelle suosiollinen\n\n                                        Julia Hyltenius,\n\n    omaa sukuaan vapaaherratar Bernhusen de Sars, Sara Siedelin\n    kautta.\n\n    P.S.\n\n    Hänen Armolleen Paronille on samalla ilmoitettu Hänen Armonsa\n    tuomiorovastinrouvan saapumisesta. Jos siellä sattuisi\n    olemaan erikoisen vihainen härkä, on se siirrettävä johonkin\n    ulkokartanoista.\n\n                                                Sama.\n\nVickberg kohotti kulmiaan, antoi niiden tasoittua, rypisti ne kokoon\nja siristi silmiään, niin että harmaankeltaiset silmät vain aivan\nvähäsen pilkistivät näkyviin syvistä kuopistaan. Kuka hyvänsä olisi\nvoinut huomata hovimestarin mieheksi, jonka hartioilla oli raskas\nedesvastuu.\n\nMutta hän ryhtyi ripeästi toimeen. Hän otti hopeanauriinsa pöydältä,\nja Johnssonin yrittäessä uteliaisuudesta vallan loistaen häntä\npidättää kohautti hän valittavasti olkapäitään ja virkkoi hillityllä\näänellä:\n\n-- On tosiaan tapahtunut jotain, hyvät herrat.\n\nHän poistui huoneesta arvokkain, mutta nopein askelin. Nähdessään\nrouva Enbergin lihavana ja punakkana ja laiskana istuvan penkillä\nkastanjan siimeksessä pudisti hän kärsimättömästi päätään.\n\n-- Joutukaa, hyvä ihminen! Kahden minuutin kuluttua lyö kello puoli.\nPitääkö hänen armonsa suuttua edeltäpäin.\n\n-- Paras että itsekin joudutte! Viilivati on porstuassa.\n\nOhuet, säärystimien puristamat jalat läksivät kapuamaan korkeita\nkiviportaita. Minuuttiviisari oli peloittavan lähellä puolta. Ja\nhovimestarilla oli ilkeä tunne siinä osassa selkää, joka kolme eri\nkertaa oli joutunut läheiseen kosketukseen herra paronin saappaiden\nkanssa.\n\nKellarimaisen kylmästä, pimeästä eteisestä hän löysi tarjottimen. Hän\nasetti sen tottuneesti oikean käden sormenpäille ja nousi kiireesti\nhänen armonsa makuuhuoneeseen vieviä ahtaita kierreportaita. Hän oli\njo rauhallisempi. Vaikka hän totta puhuen ei ollut koskaan ennen\nollut niin vähällä myöhästyä. Jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän\noli asettanut yöpöydälle joka päivä tarjottimen, jolla oli viilivati,\npuutarhamansikoita ja jäällä jäähdytettyä Jonannisberger Schlossia,\nja alkanut irroittaa yömyssyn nauhoja.\n\nKello löi.\n\nHän avasi ja sulki äänettömästi tapettioven ja liikkui haparoiden\npuolipimeässä huoneessa, auringon sokaisema kun oli. Ikkunaluukut\nolivat suljetut, ja huonetta valaisi heikko naurisöljyliekki himmeän,\nvihreän kuvun lävitse. Hovimestari pysähtyi vuodekomeron valkean\nsääskiverkon eteen ja pidätti henkeään. Oikein! Kuului heikosti\nlyhyitä, nikottavia kuorsauksia. No, Jumalan kiitos!\n\nRauhallisesti kuin lapsi, tietämättä mitään ajan pikaisesta,\narmottomasta kulusta nukkui herra Roger Gustav Adolf Abraham\nBernhusen de Sars, ruotsalainen vapaaherra, saksalais-roomalainen\nvaltavapaaherra, entinen ratsumestari ja nimellinen kamariherra,\nRogershusin sukukartanon, Björkenäsin, Klockebergan y.m tilojen\nhaltija Kuninkaall. Pohjantähden ritariston komendööri, Kuninkaall.\nKalpatähdistön ritari.\n\nVickberg avasi yömyssyn nauhat. Kun valkea päähine poistettiin,\nkatosi hänen armonsa ulkomuodosta jossain määrin lapsellisuus.\nSinipunervat posket päättyivät isoihin, veltosti riippuviin korviin,\nloivan kalteva otsa muuttui ilman jyrkkää rajaa kaljupääksi. Pieni,\nmusta, terävä silmä pisti esiin vahvasti käyrän nenän kummaltakin\npuolen.\n\nHänen armonsa nousi hitaasti vuoteeseensa istualleen. Hovimestari\nasetti tarjottimen hänen eteensä, ja paroni söi äänettömyyden\nvallitessa nopeasti ensin viilin, hyvin sokeroituna ja inkiväärin\nhöystämänä, sitten puutarhamansikat. Lopuksi hän tyhjensi lasin\nyhdellä kertaa.\n\n-- No, Vickberg, missä meillä on nuuska?\n\nHovimestari otti rasiansa esiin, ainoan, mitä hänen armonsa halusi\nkäyttää. Vickberg oli nimittäin voittamaton nuuskantuntija.\n\n-- Prosit -- pro -- tshitshisit, Vickberg. Jopa on hankkinut hemmetin\nhyvää nuuskaa. Minä en vaan voi käsittää, miten helkkarissa kellään\non varaa näin hienoon nuuskaan, mitä?\n\nVickbergillä oli täysi työ vetää saappaat paronin jalkaan. Ja\nsuorittaessaan kamaripalvelijan askareitaan hän pohti mielessään,\nkuinka voisi mahdollisimman varovasti antaa paronille tiedon\ntuomiorovastin rouvan kirjeestä.\n\nParoni raapi päätään.\n\n-- Hemmetin merkillistä, että kalloa voi kutkuttaa, vaikka ei\nole tukkaakaan, mitä? Onko Vickberg tuntenut sellaista? No niin,\nVickbergillähän on tekotukka. Vickberg on varakas mies.\n\n-- Keppi!\n\nHovimestari antoi kepin ja lausui toivomuksen, että uni on tehnyt\nhänen armolleen hyvää. Paroni tarttui lujalla otteella sängyn\npylvääseen ja kepin kahvaan ja nousi hitaasti. Leveä, lyhyt,\nneliskulmainen yläruumis kohosi tuuma tuumalta, peloittavien ilmeiden\nvaihtuessa kasvoilla. Paronilla oli harvinaisen pitkät jalat. Hän\nravisteli niitä, ensin toista, sitten toista, nipisti laihoja\nreisiään ja läksi varovasti astumaan työhuoneeseensa. Vickberg\nseurasi. Kulkiessaan korkean, pronssikehyksisen peilin ohitse hän\notti muutaman vaappuvan tanssi-askeleen ja irvisteli kuvalleen.\n\n-- Hyi saakeli, että pitikin tulla näin rumaksi ennen kuolemaansa.\nOlisipa Ulla näkemässä. Katsopas, Vickberg! Katso millaiset jalat!\nVie pois tämä kummitus, muuten tulen pahoinvoivaksi.\n\nVickberg kietoi kätensä herransa vyötäisille ja kuljetti hänet\nkirjoituspöydän ääreen. Hän työnsi nopein elein kirjeen sanomalehtien\nalle. Hänen armoaan oli vähitellen valmistettava.\n\n-- Miten vanha minä olenkaan? Kuusikymmentäneljä, mitä?\n\n-- Hänen armonsa täyttää kuusikymmentäviisi --\n\n-- Sanotko kuusikymmentäviisi? Niin, aivan oikein.\nKuusikymmentäviisi. -- Hän työnsi otsansa lujasti oikean\nkäden peukalon Ja etusormen väliin. Sanohan, hyvä ystä...\nKuusikymmentäviisikö? Onko se olevinaan paljon vai vähän.\n\n-- Siltä väliltä, herra paroni.\n\n-- Vai niin? Jaaha. Minun on totisesti vähän vaikea päästä siitä\nselville. Minä nukunkin niin hemmetinmoisesti -- -- No, mitä\nVickbergillä on esitettävänä?\n\nVickberg mietti. Hän otti liivintaskustaan esiin pienen, siron\nmuistiinpanovihkosen, irroitti lyijykynän, kastoi sen kärkeä.\n\n-- Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä tätä kuuta on hänen armonsa\nsyntymäpäivä. Kun kahdentenakymmenentenä toisena sattuu olemaan\nlauantaipäivä, lienee soveliainta päästää väki vapaaksi kello\nkahdeltatoista ja panna toimeen yleinen tarjoilu, johon kuuluisi\nolutta, kahvia ja voileipiä --\n\nParonin pienet kekälesilmät säihkyivät vihaisesti.\n\n-- Olutta ja kahvia ja voileipiä, mitä? Eikö vielä lihalientä,\nkalaa ja paistia, mitä? Minä olen teistä kai ihan käsittämättömän\nihmeellinen pikku kultakana, mitä? Joka munii kultamunia? Uskotteko,\nVickberg, minun munivan kultamunia?\n\nVickberg vastasi sävyisästi, mutta ilmeisen pilkallisesti:\n\n-- Ellei herra paroni ja kamariherra katso voivansa kustantaa\ntarjoilua, on hänen armonsa vaatimattomalle palvelijalle oleva suuri\nkunnia saada vähäisillä säästöillään avustaa suuren päivän viettoa.\n\n-- Niinkö sanot, Vickberg? No niin, sinä olet varakas mies, sinä.\nSinulla on tekotukka. Ja nuuskaakin. Oliko muuta?\n\n-- On oletettava, että hänen armonsa syntymäpäivänään saa osakseen\nkunnioituksen ja huomion osoituksia.\n\n-- Vai niin. Maisteriko tulee tänne vekaroineen. Silloin hän, saakeli\nsoikoon, ottakoon myös salonkikivaarinsa mukaansa ja ampukoon joka\nkirpun, minkä tiputtavat tänne. Kuulitteko, Vickberg, mitä? No, mitä\nsiinä mörötät? Vieläkö on muita asioita?\n\n-- On luultavaa, että hänen armonsa tuomiorovastin rouva tulee\npersonallisesti onnittelemaan hänen armoaan paronia, laukaisi\nVickberg. Mutta laukaus ei näyttänyt sattuneen maaliin.\n\nParoni kysyi hetken kuluttua vallan tyynesti: -- Missä se on\nkirjoitettuna?\n\nVai niin, sinä et usko minua, ajatteli Vickberg, no, minä kyllä\nnäytän. Hän otti kirjeen esiin ja ojensi herralleen suurennuslasin.\nParoni kopeloi kauan kirjettä vapisevilla käsillään ennenkuin\nhän sai sen auki. Hovimestari seisoi virka-asennossa tuolin\ntakana, liikkumattomana, katsoen synkästi eteensä. Hän ei edes\nyrittänyt lukea herransa olan takaa. Hän tuijotti hiljaiseen,\ntuuhealehvistöiseen, viileään puistoon ja luuli kuulevansa mailan\nläimähdystä palloa vasten. Aivan oikein! Tuossa vaaleanharmaa esine\nsuhahti ikkunan ohitse.\n\n-- Vai niin, mitä nyt?\n\n-- Lapset varmaankin lyövät palloa.\n\n-- Sano heille, että minä olen valveilla. Muuten ne saakelin vonkurat\nuskovat ukon nukkuneen yli määräajan.\n\nVickberg noudatti käskyä. Blendan ääni:\n\n-- Jos setä on kiltti ja jos setä tahtoo ja ellei setä ole\nnuuskainen, niin minä tulen setää suutelemaan.\n\nParoni pani kätensä korvien taakse ja kuunteli. Silmät olivat\nsäihkyvän vilkkaat kuin rotan. Ja iso nenä rypistyi lukuisiin\nnauraviin uurteisiin.\n\n-- Minä olen, sano Vickberg, että olen nuuskainen. Vickberg kumartui\nulos ikkunasta ja sanoi mitä kuivimmalla hovimestarin äänellä:\n\n-- Hänen armonsa käskee ilmoittaa, että hänen armonsa on verrattain\nnuuskainen.\n\n-- Hyi, hyi, hyi, ruma setä!\n\nUkot työnsivät päänsä lähekkäin ja irvistelivät toisilleen.\nTarkka katsoja olisi voinut huomata herra Vickbergin ohuiden,\nvaaleansinisten huulten välistä vilahduksen punaisesta, tavattoman\nhäikäilemättömästä kielenkärjestä.\n\nMutta herra Vickberg pääsi kuitenkin kohta jälleen tasapainoon.\n\n-- Mitä hänen armonsa suvaitsee käskeä?\n\n-- Mitä? Vai niin. Aivan oikein, mitä Juliaan tulee, niin se\ntodellakin pitää paikkansa. Hän tulee saadakseen... saadakseen...\nParoni kohotti suurennuslasia ja luki: \"saadakseni suudella otsaasi\nja rukoilla Korkeimman siunausta elämäsi hämärtyvälle illalle.\" --\nNiinhän se oli, niin. Se pitää paikkansa.\n\nKirje ja lasi putosivat hänen kömpelöistä käsistään, leuka\nvaipui hitaasti ja vavisten. Aivot olivat ankarassa toiminnassa,\najatukset liikkuivat raskaasti tosiasioissa ja muodollisuuksissa,\neri henkilöissä ja nimissä. Äänessä oli ensimäinen pisara\nkärsimättömyyttä, kun hän sanoi:\n\n-- Mikä, mikä hänen nimensä on -- sen -- sen kaupunkilaisen --\nsen -- --\n\nVickberg oli varovaisuudesta vaiti, sillä ennenaikainen kysymys olisi\nvoinut nostattaa rajuilman. Paroni jatkoi:\n\n-- Hänen nimensä on -- hänen nimensä on -- --\n\nMitä? Eikö hänen nimensä ole Abraham?\n\n-- Tarkoittaako hänen armonsa kenties tuomari Abraham Björneriä?\n\n-- Tarkoitan hemmetissä! Onko hän juristi? Laatiiko hän testamentteja?\n\n-- Otaksuttavasti.\n\n-- Vai niin. Kutsummeko sitten hänet?\n\n-- Aikooko -- aikooko hänen armonsa tehdä testamenttinsa? Vickbergin\noli vaikea hengittää. Hän ei voinut huomata mitään järkevää syytä\nodottamattomaan, väkevään mielenliikutukseensa. Se oli jonkinlaista\npelkoa, samantapaista kuin kummitustenpelko. Aivan kuin olisi nähnyt\nparoni vainajan valkean lakanan peittämänä.\n\nEikä asia juuri parantunut, kun paroni silmiään siristäen ja\nirvistäen virkkoi:\n\n-- Katsohan, Vickberg, Julia on paholaisen isoäiti itse. Hän on vasta\nvonkura, hyvä ystävä.\n\n-- Tarkoittaako hänen armonsa, että hänen armonsa suvaitsee laatia\ntestamenttinsa?\n\nParoni kavahti pystyyn tuolistaan, nousten pitkille, vapiseville\njaloilleen. Hän nojasi raskaasti pöytään oikealla kädellään, joka oli\npuristunut nyrkkiin.\n\n-- Tänne Rogershusiin meidän on saatava joku Bergfelt. Sitä ei\npirukaan voi auttaa, sillä niin sanotaan perintösääteessä. Mutta\nmihin on kirjoitettu, että Hylteniuksia on tuotava Björkenäsiin ja\nKlockebergaan? Mitä? Missä niin sanotaan?\n\nVickberg teki kauhistuneen, kieltävän eleen.\n\n-- Ei missään, mitä? Mutta kuulkaahan, hyvä ystävä, tässä\nkirjeessä sanotaan, että hän aikoo tuoda poikansa rakkaan enonsa\nja hyväntekijänsä luokse. Mitä? Hyväntekijänsä? Mitä? Olenko minä\nhyväntekijä? Enkä ole, vaikka sitten antaisin kartanot syyhyisten\nkoirien huoltolaitokselle. Hy-hyväntekijä! Jaahah!\n\n-- Onhan herra paroni antanut heille kummallekin hopealusikan.\n\nParonin kalju pää muutti väriä yhtä nopeasti kuin merkinantolyhty. Ja\nVickberg peräytyi kiireesti ovea kohti, hän kun oli hyvin perehtynyt\ntähän merkinantojärjestelmään.\n\n-- Senkin vihoviimeinen... vonkura.\n\nVickberg katosi ovesta kepin uhkaamana.\n\n-- Seis! kiljui paroni. Sano Enbergskalle, että hän on lihava --\nlihava rotta. Pussirotta, mitä? Sano, että viili oli vetistä --\nvetistä, kuuletko. Se ei olisi kelvannut sokealle siallekaan. Mitä?\n\n-- Kyllä, teidän armonne.\n\n-- Sano hänelle, että hyötymansikat olivat täynnä homehtuneita\nhämähäkinkoipia. -- Missä sinä olet, Vickberg? Kuuletko, mitä sanon?\n\n-- Kyllä, teidän armonne. Hänen armonsa testamentti --\n\n-- Vai niin, iankaikkinen vonkura, seisotko ovella kuuntelemassa!\n\nOvi sulkeutui nopeasti.\n\nParoni kulki vaappuen ympäri huonetta, yksin, vailla tukea, vailla\nkeppiä, pysyen pystyssä vain voimakkaan ja oikeudenmukaisen vihansa\nkannustamana.\n\n\n\n\nII.\n\nHÄNEN ARMONSA PARONI NAUTTII PÄIVÄLLISTÄ JA LAATII TESTAMENTIN.\n\n\nToni valvoi pöydän kattamista pikku salissa. Hänen armonsa tapana\noli nauttia kaikki ateriansa huoneissaan, mutta tänään tehtiin\nhyvin harvinainen poikkeus. Pöytä katettiin pikku saliin, ja, mikä\nRogershusissa oli vielä harvinaisempaa, se katettiin kahdelle.\n\nToni ei ollut mikään erikoisen tarmokas pöydänkattaja, hänestä oli\nsiinä kyllin, että hän oli läsnä ja antoi rouva Enbergille silloin\ntällöin neuvon. Vasta sitten, kun päivällinen ja varsinainen tarjoilu\nalkoi, toi hän suuret ansionsa näkyviin: kissamaisen hiljaisen\nja joustavan liikehtimisensä, kykynsä olla kaikkialla läsnä ja\nsamalla näkymättömänä, suuren tietomääränsä mitä tuli eri viinien\nlämpömäärään, herkän käsienliikunnan täyttäessään laseja.\n\n-- Ei, Lovisa -- ei mitään karahvia. Molemmat hopeaiset kahvat,\nymmärtääkö Lovisa. Ja sitten pieni, kori. Mutta sherry voidaan panna\npieneen karahviin, ymmärtääkö Lovisa?\n\n-- Hyvät ihmiset, ymmärrän toki! Sitä on vallan kuin pyörällä\npäästään. En tiedä edes, miltä oikein tuntuu. Tuntuu siltä kuin olisi\ntapahtunut jotain oikein raskasta. Taikka sitten tulee tapahtumaan.\nHerra Jumala, ihan niin se on. Oikein huolestuttaa.\n\n-- Eikö hänen armonsa ole tänään hyvällä tuulella? -- On toki. Ei,\nei ole oikein sitäkään. Hän sanoi viiliä vetiseksi. Mutta se on\nyhdentekevää. Kuulkaa, ettekö ole, Toni-herra, huomannut mitään\nlapsissa?\n\nRouva Enbergin aikomuksena oli yllättämällä saada nopealla otteella\nsiepatuksi salaisuus italialaisen huolellisesti lukituista kätköistä\nja vetää se näkyviin. Mutta yritys epäonnistui, italialainen oli\nvaiti. Ainoa, mistä huomasi hänen todellakin tulleen yllätetyksi, oli\nankara punastuminen, punastuminen, joka tuli yhä väkevämmäksi.\n\n-- Niin, rakas, hyvä mies, nyt te ette saa suuttua. Totisesti ei\nole ihme, jos ihmisparka välistä vähän pelkää. Sanokaa -- ettekö\nole, herra Toni, huomannut, että lapset kovin paljon vetelehtivät\nkahdenkesken?\n\nHerra Toni pysyi vaiti. Hän ei käsittänyt, minkätähden hänen tuli\nantaa vahvistuksensa tuolle yleisesti tunnetulle tosiseikalle, että\nlapset oleskelivat paljon kahdenkesken.\n\n-- Niin, mutta mihin se päättyy?\n\n-- Kuinka minä voisin sen tietää?\n\n-- No, Herra Jumala! -- Minä en tiedä, ettekä te, herra Toni, tiedä.\nMutta kyllä minusta teidän kuitenkin pitäisi tuntea olevanne vähän\nedesvastuussa.\n\n-- Minä en ole missään vastuussa.\n\n-- Ette tietystikään! Ette senkään vertaa, että viitsisitte sanoa\nminulle, mitä ajattelette asiasta? Luulin kuitenkin, että te, herra\nToni, olisitte minulle jonkin verran luonnollisena tukena, kun on\nkysymys Jakobista.\n\n-- Minun ei ole sallittu milloinkaan ajatella mitään tai esittää\nmielipiteitä Jakobin suhteen.\n\n-- Se ei ole totta! Ette kylläkään, herra Toni, saa ajatella Jakobin\nlähettämistä Roomaan, jotta hänestä tulisi katolilainen. Muuten kyllä\ntiedän olleeni niin hienotunteinen kuin suinkin voi olla. Voi, rakas,\nhyvä ihminen, olkaa nyt kiltti! Tiedänhän, ettei kukaan toivo pojalle\nniin hyvää kuin te. Sanokaa nyt, herra Toni, uskotteko lapsilla\nolevan rakkausasioita keskenään?\n\nHerra Toni hymyili valkein hampain -- kuinka hänellä olikaan niin\nvalkeat hampaat! -- ja sanoi:\n\n-- Eikö lapsilla ole aina keskenään rakkausasioita?\n\n-- Niin, Jumala paratkoon! -- Rouva Enbergin kädet askartelivat\nvastahakoisissa, harmaankeltaisissa hiussuortuvissa. -- Mutta\nmitä siitä tulee? Meidän Jakobimme ja Blenda! Yhdessä suhteessa\nne tosin ovat yhtäläisiä, nuo lapsiraukat. Mutta Blendahan on\nkuitenkin olevinaan jonkinlainen kasvatti Rogershusissa. Mitähän ne\nmahtavatkaan hommailla yhdessä?\n\nItalialainen naurahti hiljaa.\n\n-- En tiedä. En voi sitä tietää.\n\n-- Kun se siunattu poika ei olisi niin kummallinen ja suljettu. Hän\non totisesti melkein yhtä suljettu kuin -- muutkin! sähisi rouva\nEnberg äkkiä luoden halveksivan ja vihamielisen katseen mieheen, jota\nhän piti hänen armonsa jälkeen eniten arvossa maan päällä. -- Mutta\nmuistakaa sanani! Ellei tässä tule muutosta ja ellei herra Toni auta\nminua pitämään lapsia kurissa, niin lähden hänen armonsa puheille. Ja\nsaadaanpa nähdä, enkö saa poikaa kunnolliseen kouluun!\n\nHän vaikeni nähdäkseen, miten uhkaus oli vaikuttanut. Italialainen\nnäytti kylmäveriseltä.\n\n-- No? -- Rakas, hyvä...\n\n-- Ellen minä auta! Minä! Lähettäkää vain poika kouluun, sehän on\nhyvä. Olen iloinen, kun saan nähdä hänet. Kun en näe häntä, olen\npahoillani. Mutta minulla ei ole mitään, mitään sanomista.\n\nHän pyörähti äkkiä varpaillaan ja astui ovea kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVickberg hiipi varovasti kirjastohuoneeseen, missä paroni nukkui\nistuallaan. Hänen armonsa nukkui hyvin epämukavassa asennossa,\neteenpäin kumartuneena, kyynärpäihin nojaten, kädet riippuen rennosti\npolvien ääressä ja leuka keinuen hiljaa vatsalla. Jalkojen välissä\nlattialla oli kirja, _Corinne ou l'Italie_, entinen ihana, kolmen\nvaakunan koristama loistoteos: siinä oli Bernhusenien kruunattu\nvitsakimppu, de Sarsien sudenpää ja Bergfeltien vasara. Corinne ei\nkuitenkaan ollut enää läheskään entisessä loistossaan, mistä sai\nkiittää paronin hyvää tapaa aina lukea sitä ja hänen huonoa tapaansa\naina pudottaa se lattialle. Vapaaherratar Amalia Bergfelt-vainaja,\nRoger Gustav Adolf Abrahamin äiti, oli ensimäisenä Amalian-päivänään\nRogerhusissa saanut mainitun kirjan lahjaksi anopiltaan,\nleskivapaaherratar de Sarsilta, omaa sukuaan donna Julia di\nBartolomeo de Bartolomei. Ihana, loistositeinen runoteos oli tehnyt\nsyvän vaikutuksen Amalian tunteelliseen ja romanttiseen sieluun.\nEikä hänen poikansa käsittänyt, minkätähden madame de Staëlin teos\nei voisi tehdä häneen yhtä syvää vaikutusta -- varsinkin kun hänellä\nei ollut isävainajansa puolelta mitään kirjallisia perintätapoja\nseurattavana.\n\nVickberg tarttui hellävaroen kultaisen Corinnen pirstaleihin ja pani\nne pöydälle. -- Teidän armonne!\n\nValtava heräämisen kuorsaus pudisti vapaaherran ruumiillista majaa,\npää kohosi ja vaipui taaksepäin, silmät avautuivat räpytellen.\n\n-- Mi-mitä? -- Missä meillä on nuuska? -- Kello on neljänneksen\nyli kuusi. Minulla on ilmoitettavana herra paronille, että tuomari\nBjörner on saapunut. Suvaitseeko teidän armonne järjestää pukuaan?\n\n-- Tshihihit -- Jumal'antakoon, Vickberg! Kiitos, kiitos. -- Mitä?\nNeljänneksen yli kuusi. Silloin tuo vonkura on tullut liian aikaisin.\nOnko meidän nyt syötävä?\n\n-- Teidän armonne suvaitsee nauttia päivällistä kolmen\nneljännestunnin kuluttua. Siihen saakka tuomari kävelee puistossa.\n\n-- Vai niin. Keppi! No, ystäväiseni, sinähän olet kunnon ihmisistä\nselvillä. Onkohan tämä Abraham Björner rehellisiä miehiä?\n\n-- Ehdottomasti, teidän armonne. Läheistä sukua Liljoille ja siis\nmyös jonkun verran meidän talollemme!\n\n-- Hi hii -- peijakkaan huono suositus. Mutta sittenpähän nähdään.\n\nToni toi kauneimmat ominaisuutensa näkyviin. Hän oli liian\numpimielinen ja haaveksiva ja liian vähän perinpohjainen ollakseen\ntodella hyvä palvelija. Mutta heti kun hän joutui tarjoilemaan\npöytään, heräsivät hänen synnynnäiset taipumuksensa. Tonin\nisä, isoisä ja luultavasti myöskin isoisän isä olivat olleet\npöydänkattajia Bartolomeiden suvussa. Ja Toni olisi aivan varmaan\nollut pöydänkattaja vanhan don Baldassaren talossa, elleivät\nneljänkymmenenkahdeksan myrskyt olisi viskanneet häntä poliittisten\nrikollisten joukkoon. Don Baldassare, joka itse oli varovainen\nja erittäin lojaali henkilö, oli suurella vaivalla saanut\npelastetuksi nuoren palvelijansa hengen lähettämällä hänet hyvissä\najoin sukulaistensa luokse Ultima Thuleen. Täällä hän tapasi\nrouva Enbergin, lämminsydämisen naisen hellän osanoton onnetonta\nmaanpakolaista kohtaan, ja Toni jäi tänne. Ja täällä hän nyt tarjoili\nherra paronille ja tämän vieraalle.\n\n-- Mon cher cousin [Rakas serkkuni], te olette todellakin\nrakastettava, kun tulette vanhaa erakkoa katsomaan.\n\n-- Oh, pyydän! Sedän pienimmästäkin viittauksesta olen heti valmis.\n\n-- Vai niin, hyvä veli -- kuinka vanha ollaan? Neljäkymmentäyhdeksän\ntäyttänyt? No, siinä tapauksessa ei enää mikään untuvainen. Minä\nen ole paljoa vanhempi, vaikka jalat ovat tulleet niin peijakkaan\ntutiseviksi. No, oletteko, _cousin_, kuullut, että sisar Julia on\ntulossa?\n\n-- Todellako! Sepä hauskaa! Siitä on varmaan jo hyvin pitkä aika, kun\ntuomiorovastin rouvalla oli ilo -- --\n\n-- Siitä on muutama vuosi. No, nythän tuomiorovastivainaja on sitten\npäässyt, sehän on aina helpotus. Hän -- maljanne! Mjah -- mjah\n-- tämä on liian imelää, mitä? Eikö ole? On, on tosiaan. Hän oli\nräkättirastas.\n\n-- Hänellä oli omituisuutensa. Mutta erittäin lahjakas personallisuus\n-- --\n\n-- No, Julialla on poikia. Kolme luullakseni, vai kuinka, Vickberg?\nKaksi poikaa ja tytär? Aivan niin, pikku Malla. Se pitää paikkansa.\nTunnetteko heidät, _cousin_?\n\n-- Pojat minä tunnen. Hyvin lupaavia nuoria miehiä. Varsinkin Roger,\njuristi -- --\n\n-- Missä on nuuska, Vickberg? Haluatteko, hyvä veli? Eikö. Peijakkaan\nhyvää nuuskaa. Tshihihit. Suokoon Jumala. Kiitos, kiitos. Piruko sinua\nriivaa, Vickberg? Otatko liemen? Oliko liemessä nuuskaa? Sanopas.\nJuristeja, niin. Kansliaherrat ne ovat oikeita vonkuroita! He eivät\nmuuta tee kuin kirjoittavat pitkiä epistoloja ja määräävät minulle\nkaikenlaisia tehtäviä. Ja minun pitäisi muka päälle päätteeksi lukea\nheidän lörpötyksensä. Mitä?\n\n-- Rohkenenko antaa Roger-serkulle neuvon? Olen todellakin ajatellut\nerästä asiaa jo kauan aikaa, mutta hienotunteisuudesta ja pelosta\nhäiritä olen pysytellyt poissa Rogershusista. Nämä suuret maatilat,\nsukukartano ja Siedelien tilat vaativat luonnollisesti koko joukon\nsuorastaan juriidista laatua olevaa huolenpitoa. Eikö olisi syytä\njättää tämä huolenpito kokeneelle lakimiehelle? --\n\nTuomari vaikeni äkkiä ja koetti huuhtaista hämmennyksensä ja\nsäikähdyksensä alas kurkustaan lasillisella madeiraa. Hän ymmärsi\nolleensa hirmuisen varomaton? -- --\n\nHänen armonsa paroni kohotti olkapäitään ja työnsi päänsä\neteenpäin, mustat silmät säkenöivät kapeissa rakosissaan,\nposket pullistuivat mustansinisinä. Tuomari, jolle Rogershusin\nodottamattomat, kiihkeät raju-ilmat olivat tutut kuulopuheista ja\nsukutarinoista, tunsi pelkoa, joka aika lailla muistutti koulupojalle\nominaista kammoa selkäsaunaa kohtaan. Hän istui tässä pöytään\nsidottuna, yhteiskunnallisten sääntöjen kahlehtimana erittäin\nepäyhteiskunnallista ukkoa vastapäätä, joka minä hetkenä hyvänsä\nsaattoi kaataa liemimaljakon hänen niskaansa.\n\nOnneksi paroni tunsi siksi selvästi isännyyden vaatimukset, että\nkykeni suuntaamaan raivonsa vieraan ohitse. Hänen kätensä haparoi\nja sai kiinni Vickbergin laihasta säärestä. Voimakas nipistys!\nHovimestarin kasvot vääntyivät peloittavaan tuskanirvistykseen, mutta\nei ääntäkään kuulunut. Paronin raivo oli päässyt kouraantuntuvasti\npurkautumaan -- salama oli iskenyt, jyrähdys oli enää vain\nodotettavissa. Ja se pamahti viattomaan Toniin.\n\n-- Mitä? Mitä sinulla on siinä? Tuotko sinä lahnanparkkia minun\npöytääni?\n\n-- Tämä on taimenta, teidän armonne.\n\n-- Vai sinä uskallat! Ulos, ulos, ulos, sietämätön vonkura! Saamari\nsentään! Kuka mökkiläissika hyvänsä uskoo voivansa petkuttaa minua.\nMikä on Kalastajatorpan miehen nimi? Mitä? Hän saa lähteä. Antaa\nminulle vihoviimeisiä parkkeja, ja lohet myy torilla juristeille ja\nmuulle roskaväelle. -- Niin, serkun ei tarvitse hemmetissä panna\nenemmän pahakseen kuin mitä omatunto käskee.\n\nVickberg oli mustelmainen ja sisimpään saakka järkytetty, mutta\nhallitsi tilanteen. Hän antoi hiljaa määräyksiä, lautasia\nvaihdettiin, ja paisti tuotiin sisään. Veri ehti sillaikaa painua\nhänen armonsa päälaesta. Ja raivo oli haihtunut.\n\n-- Vai niin, paisti. Hyvä on. Parkki, nähkääs serkku, on iljettävä\nkala.\n\n-- Niin, onhan siinä jonkun verran ruotoja.\n\n-- Aivan niin, se pitää paikkansa. Toni, hyvä ystävä, kuuletko mitä\ntuomari sanoo. Parkissa on hemmetinmoisesti ruotoja. Maljanne!\nIhastuttava lämpömäärä, hyvä ystävä. Te olette aarre. Paisti\non murea, mitä? Vie terveisiä rouva Enbergille ja sano, että\nhän on aarre. Niin, kahdentenakymmenentenä tulee Julia-sisko.\nHän on rakastettava nainen, erittäin kunnianarvoisa. Ja\nkahdentenakymmenentenä toisena täytämme kuusikymmentäviisi. Eihän\nse ole paljon, mutta kuitenkin jotakin. Maljanne, _mon très cher\ncousin, à votre santé!_ [Rakkahin serkkuni, terveydeksenne.] Tämä pala\nserkulle, se on erinomainen. Ja sitten täytyy teidän, hyvä ystävä,\nluvata, että ette unhota meitä syntymäpäivänämme! Silloin on pöydässä\nerittäin herkullista taimenta, hihihii! Ei mitään vihoviimeistä\nparkkia, ymmärtääkö _mon cousin_, hi, hi, hi -- --\n\nTuomari kierteli harmahtavaa poskipartaansa. Hän ei ollut täysin\nselvillä, tuliko hänen pitää kiinni loukatusta arvostaan vai\nsuhtautua hyväntahtoisesti koko tähän kohtaukseen. Mutta paronin\nhilpeä rakastettavuus oli vastustamaton. Ja kun hänen armonsa antoi\npienen viittauksen, että kahvinjuonti omistettaisiin liikeasioille,\ntunsi herra Björner mielensä täysin sovinnolliseksi.\n\n-- Keppini, pyydän. Tehkää hyvin, _cousin_, menkäämme\nkirjastohuoneeseen. Konjakkia? Konjakkia serkulle ja sekoitusta\nminulle. Hyi saakeli, mutta vatsan vuoksi täytyy, nähkääs, serkku.\nVai niin. Testamentti, hyvä ystävä, on varmaankin aika vonkura?\n\n-- Luonnollisesti on otettava tarkoin huomioon kaikki laissa säädetyt\nmääräykset niin tärkeän asiapaperin laatimisessa. Tuskinpa lienee\nsuositeltavaa ilman asiantuntijan apua -- --\n\n-- Veli on asiantuntija, hihi!\n\n-- Luonnollisesti annan kernaasti apuani. Kun tunnen sukulaissuhteet,\non minulle -- --\n\n-- Hyvin hyvä. Mutta nyt me emme puhu suvusta. Rintaperillisiä ei\nole, joilla olisi laillisia vaatimuksia. Ja Julia-sisar on hurskas\nnainen. Hän ei välitä maallisista. Mitä?\n\nTuomari hypisteli hermostuneesti poskipartaansa. Hän ei käsittänyt,\nmihin oikeastaan tähdättiin.\n\n-- Erinäisiä lahjoituksia -- uskollisille palvelijoille?\n\n-- Jonkun verran, jonkun verran. Eiväthän ne rehelliset sielut\nole ryöstäneet meitä ihan putipuhtaaksi. Onhan meidän osoitettava\nkiitollisuuttamme. Kas, hyvä veli, minun täytyy sanoa, että asemamme\non hemmetin tukala.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, katsokaa, syynä siihen on tämä sisar Julia. Me emme hänestä\npidä. Hänelle me hyvin mielellämme -- --\n\nHänen armonsa päätti lauseensa erittäin ilmehikkäästi jatkamalla\nkepin pituudella jo ennestään huomattavan pitkää nenäänsä. Ele\noli siksi selvä ettei sitä voinut ymmärtää väärin, ja se vaikutti\nAbraham Björneriin kovin ilkeästi. Hänellä oli tosin kyllä\nkaksikymmenvuotisen toimintansa aikana käytännöllisenä juristina\nuseammin kuin kerran ollut tilaisuus toimittaa ihmisille luonnottoman\npitkä nenä. Mutta tämäntapainen häikäilemätön avomielisyys oli\nhänelle kuitenkin vastenmielistä.\n\n-- Veli suvaitsee laskea leikkiä.\n\n-- Mitä? En suinkaan! Tahdon vain sanoa, että sisar Julia on\nhemmetinmoisen vastenmielinen vonkura. _Pro primo_ hän naitti\nminulle Ulla Siedelin, _pro secundo_ hän teki Ulla-vainajan pirun\nriivaamaksi, _pro tertio_ mies oli räkättirastas -- --\n\n-- _De mortuis_ -- --\n\n-- Jättäkää nyt latina, hyvä ystävä, puhukaamme omaa selvää\näidinkieltämme. Per Hyltenius oli räkättirastas. Itse hän alttarilla\nhuusi paholaista niskaansa, mutta minulle hän saarnasi siveellistä\nmenoa. Hiisi vieköön, en ymmärrä mitä hän tarkoitti. Niin, hän tahtoi\nminua laillistuttamaan suhteeni Mimmiin. Helkkariako se vonkura lie\najatellut. Julia oli istuttanut sen Pyhään Pietariin, Juliaan sen oli\nistuttanut Göran Bergfelt ja Göraniin Mimmi itse. Pyhä Pietari tulee\nkuin tuleekin sanomaan minulle, että suhde olisi laillistutettava\nkunnioituksesta vaimovainajamme muistoa kohtaan. Mitä? Kerrassaan\nmainiota! Vapaaherratar Bernhusen de Sars, omaa sukuaan Pettersson.\nErinomainen hyvitys Ulla-vainajalle!\n\n-- Myönnetään --\n\n-- Myönnetään, niin! Mutta koko tuon viehättävän hankkeen johtajana\noli sisar Julia, itsekäs otus -- --\n\n-- Paras serkku, en voi totisesti huomata siinä jälkeäkään\nitsekkyydestä! Tuomiorovastin rouva ajatteli epäilemättä lapsen\ntulevaisuutta. Pikku Blendan asemahan olisi tullut -- --\n\n-- Hiisi vieköön tutisevat sääreni, kyllä te juristit vaan olette\nhemmetinmoisen terävänäköistä väkeä! Serkku on tässä viidessä\nminuutissa päässyt selville siitä, mikä on minulle vasta kymmenessä\nvuodessa selvinnyt. Kas! Kas! Jalosukuinen neiti Blenda de Sars,\nBjörkenäsin ja Klockebergan omistajatar, olisi kelvannut jollekulle\nHyltenius-nuorukaiselle. Onhan minulla, peijakas, siihen aikaan\nkirjoitettu _billet doux_ Julialta kirjoituspöytälaatikossani. Hän\nojentaa minulle siinä sovittavan kätensä ja sanoo, että tulevaisuus\non vahvoilla, nuorilla siteillä liitettävä menneisyyteen. Mitä serkku\nsiitä sanoo?\n\nAbraham Björner osasi viisastua -- usein myöskin rikastua --\nvahingosta. Hän oli jo saanut kokea vapaaherrallista rajuilmaa ja\nteki lujan päätöksen purjehtia varmuuden vuoksi saaristoväylää. Hän\nsiis varovasti pidättyi arvostelemasta, tarjosi vain uskollista\npalvelustaan. Kunhan serkku vain esittää määräyksensä, niin hän kyllä\nantaa niille laillisen muodon.\n\n-- Vai niin. Niin, Rogershus menee päin helvettiä, sen täytyy\njoutua Bergfelteille. Mutta Björkenäsin ja Klockebergan ja muun\njoutavanpäiväisen suhteen saamme vapaasti määrätä. Mitä arvellaan\nmeidän niiden suhteen päättävän?\n\n-- Kenties on serkku ajatellut jonkin hyväntekeväis -- --\n\n-- Hi, hi, hi! Mikähän se olisi? Vanhuudenkoti epäsuosiossa oleville\nkamariherroille, mitä? Se olisi peijakkaan ylhäinen laitos?\n\nBjörner oli kuullut jutun paroni Rogerin epäsuosiosta ja näytti\nosaavansa antaa arvoa hänen pilanteolleen. Mutta hän toivoi kuitenkin\njo päästävän itse asiaan käsiksi. Päivällinen alkoi tuntua vähän\npainostavalta.\n\n-- Muutamat yksityiset henkilöt siis? --\n\n-- Aivan niin. Se pitää paikkansa. Mutta, te veli hyvä, ette ole\nlistalla, hiisi vieköön. -- Niin, niin, älkää panko pahaksenne.\nTeistä, serkku, tulee testamentin toimeenpanija, ja juomarahoja\nannetaan runsaasti.\n\nBjörner kumarsi arvokkaasti, mutta kohteliaasti. Juomarahat tosin\nei ollut mikään sopiva nimitys tuomarin palkkiolle, mutta tässä\ntapauksessa Björner suhtautui suuremmalla ymmärtämyksellä sanojen\nsisältöön kuin itse sanoihin.\n\n-- No. Aikomuksemme ei ole tehdä sitä tänään. Laadimme vain\npienen luonnoksen. Saatte, serkku, sitten jälkeenpäin kirjoittaa\nsen puhtaaksi oikein sievästi, mitä? -- Ja syntymäpäivänä me\nkirjoitamme alle nimemme Julia-siskon ja muiden rakkaiden sukulaisten\nläsnäollessa. Mitä?\n\n-- Mutta -- anteeksi -- eikö setä usko -- että yleinen ilo\nmahdollisesti häiriytyy. Sellainen yllätys -- --\n\n-- Tiedättehän, hyvä vonkura, että yllätykset ja syntymäpäivät\nkuuluvat yhteen. Mutta ehkä teillä, veli hyvä, on jotain sitä vastaan?\n\n-- Ei tietystikään! Ei tietystikään! Minun tehtäväni on vain\nnoudattaa esimieheni toivomuksia.\n\nParoni sormieli suurta nenäänsä, pärskyi ja aivasteli kutkutuksesta\nja ylenkatseesta.\n\n-- Voidaan siis mainita perillinen -- --\n\n-- Perillinen? Pääperijä! Oh, silloin minun ei tarvitse kysyä nimeä,\nei ainakaan ristimänimeä, ha, ha --\n\n-- Mikä serkkua niin vietävästi huvittaa? Jakob on ristimänimi, ja\nsukunimeksi panemme Enberg.\n\n-- Kuinka? Mitä suvaitsette? Tarkoittaako setä --? Eikö Blenda?\n\n-- Omistamani tilat Björkenäs ja Klockeberga niihin kuuluvine\ntiluksineen, koko irtaimistoni, mikäli se ei ole sääntöperinnöllistä\nlaatua, kaikki salkustani löytyvät obligatsionit, osakkeet ja\ntalletustodistukset tulevat kuoltuani Jakob Enbergin omaksi, ollen\nhän kuitenkin velvollinen maksamaan määräämilleni henkilöille\nerikseen luetellut eläkkeet. Tämä testamentti ei astu kuitenkaan\nvoimaan eikä mainitulle Enbergille luovuteta äyriäkään ennenkuin\nhänet on laillisesti vihitty tyttäreeni Blendaan. -- No? Puhupas nyt,\nhyvä veli, Björkenäsin ja Klockebergan Hylteniuksista! No?\n\nHänen armoaan pudistutti iloinen ja voitonriemuisa mielenliikutus.\nTuomarin typerän hämmästynyt ilme antoi hänelle esimakua\nsyntymäpäivän hauskuudesta.\n\n\n\n\nIII.\n\nLAPSET LÄHTEVÄT TANNINGEN MAJAAN.\n\n\nLars, kuski, näytteli tallia, kun tuomarin hevosia valjastettiin.\nAbraham Björnerin suvussa oli ollut hevosharrastusta, ja hän esiintyi\nmielellään asiantuntijana. Mutta Larsin seurassa hän ei kuitenkaan\ntuntenut olevansa täysin varma, vaan tyytyi ylistämään tallia ja\nhevosia erittäin ylimalkaisin lauseparsin.\n\n-- Kyllä maar. Mutta toista vaan oli ennen. Hänen armonsa ei välitä\nnäistä tämmöisistä enää ollenkaan sillä lailla kuin ennen aikaan. Nyt\nkun jalat ovat tulleet! tuollaisiksi. Ei välitä. Jakobhan se täällä\nkulkee, ei ne muut. -- Tämähän se juuri on muuten Jakobin hevonen.\n\n-- Niinkö. Hm. Komea eläin. -- Vai nuorella herra Enbergillä on\noikein oma hevonen?\n\n-- Eikö vaan liene. Hänhän sillä ratsastaa. Tamma taitaa olla Blendan.\n\n-- Kaunis pari. Nuorella väellä näyttää olevan makua.\n\n-- On maar. Jakob ei ole minkään tyhmä. Hehän täällä kartanossa vaan\nratsastavatkin. Ellei ota pehtoria lukuun. Eikä hänkään niin paljoa\nvälitä.\n\n-- Vai niin. -- No, nuoret kai ratsastavat sitä ahkerammin?\n\n-- Niin, kyllähän ne väliin karauttelevat. Muuten he vetelehtivät\nenimmäkseen metsässä. Tanningen majassa, jos tuomari tietää --\nvanhassa metsästysmajassa.\n\n-- Niinkö? Hm. -- Kenen kanssa he siellä ovat?\n\n-- Kenen, en tiedä. Eivätkö nuo liene parhaastaan vain kahden\nkesken...\n\nTuomarin hevostieteelliset harrastukset väistyivät puhtaasti\nihmisopillisten tieltä. Ja hän olisi tavattoman kernaasti jatkanut\ntutkisteluaan. Mutta samassa tuli Jakob, vallan sopimattomana\nhetkenä, ilmoittamaan, että kaikki oli matkakunnossa. Lars kiiruhti\nkotiin hakemaan livreaansa. Ja tuomari läksi verkalleen astumaan\nlehtokujaa pitkin.\n\n-- Lars sanoi teitä hyväksi ratsastajaksi. Pikku Blenda-neiti kuuluu\nmyöskin ratsastavan -- Vahinko, etten saanut tavata häntä.\n\n-- Blenda on sanomassa hänen armoilleen hyvää yötä.\n\n-- Puoli yhdeksän! Ei suinkaan Blenda-neiti näin aikaisin mene\nlevolle?\n\n-- Ei toki, vaan hänen armonsa. Aiomme lähteä tänä iltana Tanningen\nmajaan.\n\n-- Tänä iltana?\n\n-- Niin, patruuna Siedel tulee sinne hakemaan minua huomen-aamuna\nkello neljä. Hänellä on ketunpesä tiedossa Björkenäsin metsässä, ja\nhän uskoo saavansa kettuemon kynsiinsä. Siinä hän tietysti erehtyy.\nMutta hän on niin itsepäinen.\n\n-- Vai nii-in. -- Tuleeko pikku Blendakin mukaan metsästysretkelle?\n\nJakob nauroi.\n\n-- Kello neljä? Hän nukkuu silloin kuin tukki!\n\n-- Tanningen majassa?\n\n-- Niin, siellä on makuulavoja ja huopapeitteitä. Mutta hitosti\nitikoita. Me laitamme sauhupatsaita ympärillemme joka puolelle niiden\ntähden.\n\n-- Vai niin. -- Tuomari sytytti matkasikarinsa. -- Lähdetään sitten\nvaan matkaan, Lars. Hyvästi, herra Enberg, me tapaamme vielä. Meillä\ntulee kyllä olemaan yhtä ja toista tekemistä toistemme kanssa.\n\nIltapuolen viimeinen hehku loi jonkinlaista lämpöä hänen\nkädenpuristukseensa.\n\n-- Hyvästi, hyvästi, herra Enberg. Sanokaa terveisiä pikku Blendalle!\n\nJakob tuijotti hänen jälkeensä, hän ei käsittänyt.\n\nTotta puhuen ei Abraham Björnerkään oikein käsittänyt. -- Päivä oli\ntuonut mukanaan min vaihtelevia vaikutelmia. Eikä iltapäivän tunnelma\nherättänyt erikoisen teräviä, selviä ajatuksia.\n\nJotain hän kuitenkin luuli havainneensa. Tuo testamentin ehto --\n_sine qua non_ -- taisi jo olla täyttynyt tahi ainakin hyvällä alulla\ntäyttyä.\n\n-- Peijakkaan nuuska, ajatteli Abraham Björner. Ja tämä ajatus oli\nselvin, minkä hän tällä hetkellä sai ilmaistuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko Johnsson saattoi lapsia vähän matkaa. Hän lähti mielellään\niltaisin pienelle kävelylle, se vähän haihdutti portterihöyryjä.\n\n-- Muuten makuuhuoneeseen tulee sellainen juoma-aineiden haju, että\nmelkein pöhnääntyy.\n\n-- Hyh, kun tuon Johnssonin pitääkin juoda niin paljon.\n\n-- Niin, katsokaa, pikku Blenda, ei sitä niin paljon juoda, vaikka\nsiltä näyttää. Täytyyhän sitä ajan kuluksi vähän kopistella mukiaan.\nNo saipas Jakob ottaa tuomaria kädestä?\n\n-- Sai? Hän se otti minua kädestä.\n\n-- Ei tuosta kannata niin pöyhkeillä, pikku Jakob. Björner tarttuu\nitse paholaista kouraan, jos siksi tulee. Mitä tuomarilla muuten oli\nkerrottavana?\n\n-- Hän sanoi, että meillä tulee kyllä olemaan toistemme kanssa\ntekemistä. Mitä saamaria sitten lie tarkoittanutkaan!\n\n-- Vai sanoi? -- Kuulkaa, minne se tyttö juoksee? Tytöt ja polut\nyhtä sekasotkuisia. Kiertelevät sinne ja tänne ja kumartuvat senkin\nseitsemän kertaa seitsemäänkymmeneen mutkaan joutavanpäiväisiä pikku\nkukkasia tavoittamaan. Niin, niin, pitäköön niistä kiinni se, joka\nosaa -- taidattepa saada sen huomata, pikku Jakob. Teillä on elämä\nedessänne, ja se on kyllä hauskaa, sanoi mies, joka oli menossa\nhirteen.\n\nKuulkaahan nyt, kun kerran puhutaan järkevää kieltä, niin sanonpa\nJakobille varoittavan sanan. Kun tuomiorovastin rouva nyt on tänne\ntulossa -- --\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Kuka hän on? Sen tulette kyllä näkemään, kunhan ehditte. Taitaa\nmuuten olla paronin jalosukuinen sisar. -- Kun hän nyt tulee\nkartanoon, on Jakobin kyllä parasta pysyä aisoissa. Ellei muuten niin\npikku Blendan vuoksi -- --\n\n-- Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan vain, että nämä tällaiset iltakävelyt Tanningen metsään\neivät taida olla kovinkaan tuomiorovastin rouvan mieleen.\n\n-- Mitä peeveliä, ette suinkaan te, Johnsson, usko minun ottavan\ntuomiorovastin rouvaa mukaani Tanningeen?\n\n-- Khörrör... hyi olkoon. Älkäähän sentään. Niin, tulee sanotuksi,\nmitä päähän pälkähtää. Ja mitä tuohon patruuna Siedeliin tulee, niin\non parasta, ettei hänen nimeään mainita liian usein, sillä, nähkääs,\nhänestä ei pidetä. Ja ukko Johnssonista ei pidä hiiskahtaakaan. No,\nukko nyt ei pistä nenäänsä ovestaan niin kauan kuin sitä käryä\ntuntuu -- --\n\n-- Pelkäättekö tuomiorovastin rouvaa?\n\n-- Pelkäänkö? En toki, en minä säikähdä. Mutta kyllä minä pysyttelen\nhuoneessani. Mitä pikku Blenda nyt on saanut käsiinsä. Kas, kas, sitä\nkoreutta!\n\n-- Haistelkaa, Johnsson, niin tiedätte.\n\n-- Mitä minä hajusta -- Hyvää yötä, lapsukaiset Peijakas juoskoon\nkilpaa tytön kanssa sumussa.\n\n-- Kuulkaa, Johnsson, viekää äidille terveisiä! Unohdin sanoa\nhänelle, että lähdemme Tanningeen. Sanokaa, että minun on\nmetsästettävä patruuna Siedelin kanssa.\n\n-- Kyllä, kyllä. -- Enbergin muonin lienee parasta! ripustaa\nruutilippu -- yleisön varoittamiseksi, mumisi Johnsson kadoten usvaan.\n\nLapset astelivat eteenpäin, Jakob kantaen ruokakoria, Blenda kukkia.\nTie luikerteli kivien ja männynjuurien ylitse. Usva sakeni.\n\n-- Huh, saamme kävellä tässä sumussa koko matkan Se nousee kai\nTanningen järvestä.\n\n-- Ei kai se haittaa. Jos sinua paleltaa, saat ottaa minun takkini\nhartioillesi.\n\n-- Kunpa vain ei rupeaisi peloittamaan. Mitä kello on?\n\n-- Kaiketi puoli kymmenen. Olemme luultavasti yhdentoista tienoissa\nperillä.\n\n-- Ja sinun pitää nousta kello neljä?\n\n-- Puoli neljä. Mutta eihän sinun tarvitse herätä.\n\n-- Voit vaikka antaa pääsi pantiksi, etten sitä teekään. Kuule!\nOnkohan täti minulle vihainen? -- Minkätähden hän olisi vihainen? --\nOnko Toni sinun isäsi?\n\n-- Tiedät kai sinä sen.\n\n-- Niin mutta, kuka on sitten minun isäni? Setäkö!\n\n-- Niin sanotaan.\n\n-- Voi, kuinka kummallista! Minkähäntähden minun pitää sanoa 'setä'?\n\n-- Mistä minä voin tietää. Sinä puhut niin paljon roskaa.\n\n-- Tiedätkö mitä hän sanoi minulle tänä iltana?\n\n-- En.\n\n-- Hän sanoi, että minun pitää mennä sinun kanssasi naimisiin.\n\n-- Älä höpise!\n\n-- Hän sanoi varmasti, minä vannon! Ensin hän sanoi: \"Kuinka vanha\nsinä nyt olet, pikku vonkura?\" -- \"Kuusitoista\", vastasin minä. Vaikka\nolenkin vasta viisitoista -- mutta hänhän ei voi koskaan pitää sitä\nmielessään. -- \"Vai niin\", sanoi hän, \"sitten et voikaan vielä\npariin vuoteen.\" -- \"Mitä en voi?\" kysyin minä. -- \"Mennä naimisiin,\nvonkura.\" -- \"Hyh\", sanoin minä, \"en ajo koskaan mennä naimisiin.\" --\n\"Aiotpa niinkin, hyvä neiti, ja se tapahtuu Jakob Enbergin kanssa.\"\nMinä tietysti luulin hänen laskevan leikkiä. Mutta olisit nähnyt\nVickbergiä! Hän venyi pitkäksi ja musteni kuin paha henki ja sanoi\nsitten: \"Herra paroni ja kamariherra!\" Sinä tiedät hänen tapansa.\nMutta setä suuttui ja tökkäsi häntä kepillä vatsaan ja sanoi: \"Pidä\nsinä huolta omastasi, perhanan vonkura!\"\n\n-- Mitä sinä silloin sanoit?\n\n-- Minä nauroin tietysti. Ja setä lauhtui taas ja suuteli minua\nkeskelle suuta.\n\nÄänettömyys. Blenda pysytteli mahdollisimman lähellä ystäväänsä.\nMutta sumu oli sakea, ja Jakob käänsi pois kasvonsa.\n\n-- Missä me olemme? Joko olemme menneet sysihaudan ohitse?\n\nLyhyt: en tiedä. Ja jälleen äänettömyys. Tanningen koski kuului aivan\nläheltä, ja Blenda mietti, olivatko he todellakin tulleet niin kauas\nvai eksyttikö sumu.\n\nHän ei saanut vastausta kysymykseensä. Ja hänen oli vaikea pysytellä\nJakobin rinnalla, tällä kun nähtävästi oli kiire.\n\n-- Jakob, kuule? -- Ei, ei mitään vastausta.\n\n-- Jakob -- ei se sattunutkaan suulle. Käänsin niin päätä että sattui\nenimmäkseen vain korvaan -- --\n\nHe kulkivat yhä äänettöminä, mutta nyt niin lähekkäin että\nkoskettivat toisiaan melkein joka askeleella. Jakob oli hiljentänyt\nvauhtia ja kulki milloin Blendan vieressä, milloin aivan hänen\nkintereillään. Hän kulki varpaillaan tytön takana, niin että hipaisi\nBlendan hiuksia ja huulet olivat lähellä hänen kaulaansa. Blenda\npysähtyi äkkiä.\n\n-- Hyi, kuinka sinä tyrkit, Jakob!\n\nSilloin poika kietoi kätensä hänen rinnalleen, taivutti; hänet\ntaaksepäin ja suuteli hänen otsaansa ja poskiaan, jotka olivat\nsumusta kosteat ja kylmät. Blenda kuiskasi:\n\n-- En suutele koskaan ketään muuta kuin sinua, vain sinua.\n\nBlenda tahtoi, että Jakob suutelisi häntä suulle. Sitä poika ei\nuskaltanut tehdä. Blenda sulki silmänsä ja odotti, odotti hyvin\nkauan. Jakob suuteli hänen silmiään, ja hänen kätensä vaipui hitaasti\nkaaressa alas pitkin Blendan ruumista. Äkkiä hän otti Blendaa\nvyötäisistä, pyöräytti ja päästi irti.\n\n-- No, sinä olet niin typerä, huokasi Blenda.\n\n-- Lähdetään nyt juoksemaan! Muuten sinulle tulee kylmä.\n\nEi ollut helppoa juosta pimeässä kivistä tietä pitkin. Blenda\nkompastui, loukkasi varpaansa juuriin ja kiviin, pudotti kukkansa.\nJakob olisi taluttanut häntä, mutta Blendan täytyi pitää kukkia\nmolemmissa käsissään.\n\n-- Emmekö tule koskaan perille! Minkätähden meidän pitikään lähteä\nTanningeen tänä iltana? Olisimmehan voineet odottaa huomis-aamuun.\n\n-- En tahtonut odottaa huomiseen.\n\n-- Mikset.\n\n-- Miksen! Siksi etten tahtonut.\n\n-- Sinä tietysti luulet, että minä olen koira. Mutta minä en ole\nmikään koira, eikä minun tarvitse ollenkaan totella sentähden, että\narmollinen herra tahtoo! Nyt minä aion kääntyä kotiin.\n\n-- Ei sinulla ole mitään tahtoa!\n\nBlenda pysähtyi. Jakob tarttui lujasti hänen vyötäisiinsä ja raasti\nhänet mukaansa. Blenda riuhtoi, repi ja huitoi kuin kiinniotettu\norava. Mutta ei auttanut. Hän pyysi Jakobia muistamaan kukkia,\nleninkiä ja ruokakoria ja päästi pieniä tuskanhuutoja peloittaakseen\nhäntä. Mutta ei sekään auttanut. Jakob raahasi häntä mukaansa.\n\n-- Sano, onko sinulla mitään tahtoa? Onko sinulla oma tahto?\n\nLopuksi Blenda alistui -- ehdolla.\n\n-- Ei -- ei ole -- jos suutelet minua --\n\n-- Minähän olen suudellut sinua.\n\n-- Jos suutelet minua oikein -- --\n\nJäljellä oli enää vain viimeinen rinne, jonka harjalla oli\nmetsästysmaja. Sumu harveni jonkun verran, petäjien epäsäännöllisesti\nvääristyneet, koukeroiset ääriviivat tulivat harmaasta usvasta\njykevästi näkyviin.\n\n-- Voi, Jakob kulta, kuinka väsynyt minä olen! Etkö voi kantaa minua\nmäkeä ylös?\n\n-- Sinua, joka olet niin painava. Mutta ota kiinni, niin minä vedän.\n\n-- Kun vaan saisi hameen yltään.\n\n-- Se kiskotaan yks kaks. Saat sitten vetää unia. -- Onko sinulla\ntulitikkuja?\n\n-- Majassa on. Mutta ei taida olla kynttilöitä. -- Voi, kuuletko, älä\nsytytä savupatsaita! Siitä tulee minun pääni niin kipeäksi.\n\n-- Tahdotko sitten, että poltan piippua koko yön.\n\n-- Se olisi kyllä parempi.\n\n-- Niin, sinulle! nauroi Jakob. Hän veti unista tyttöään ylös\nmäkeä, pois sumusta, joka sinisenvalkean veden tavoin lainehti\nmetsästysmajan ympärillä.\n\n-- Mitäs sanot, jos joku on varastanut avaimen! Ei ole, tässä se\nonkin. Pysy jaloillasi, tyttö! Ovi auki. Hyi, millainen ilma! Täytyy\npitää ikkuna auki koko yön.\n\n-- Niin, mutta hyttyset! mumisi Blenda.\n\n-- Minä puhallan-sauhuja sinun päällesi. Kori pannaan tänne. Ja\nsitten ikkunat auki! -- Missä tulitikut ovat? Sinä et sitten tiedä\nmitään. -- Tahdotko useampia kuin kaksi huopapeitettä, etkö? Silloin\nminä otan kolmannen. -- No mutta, etkö voi pysyä pystyssä! Autanko\nminä että saat leningin yltäsi? Kylläpä sinulla on pirunmoisia\nhakasia. Seisopas. -- Kas niin. Tupsahda nyt lavalle. Odota, minä\nriisun jalastasi. Hyvä luoja, kuinka sinä olet laiska. -- No niin.\n\nJakob nosti Blendan jalat lavalle, kääri hänet huopapeitteisiin ja\nkäänsi hänen kasvonsa seinään päin.\n\n-- Hyväkö on?\n\n-- On -- hyvä -- sanottiin puoleksi unessa. -- Minä menen ulos\nkatsomaan näkyykö valoa Björkenäsistä.\n\nBlenda pyörähti ympäri ja tavoitti Jakobia.\n\n-- Jakob! Sinä et saa lähteä minun luotani! Et niin kauan kuin on\npimeä. Muuten minä huudan.\n\n-- Vai en saa? No, sitten en saa.\n\nHän otti huopapeitteensä ja levitti sen Blendan makuulavan juureen.\nTupakkavehkeet kaivettiin esiin taskusta, ja Jakob istuutui\npeitteelle jalat ristissä, täytti piippunsa ja sytytti.\n\n-- On hyvin suloista maata täällä ylhäällä, Jakob. Eikö sinustakin.\nMinusta tuntuu kuin makaisin niin korkealla -- suorastaan ilmassa --\neikä kukaan voi tavoittaa minua -- sinä vain. Vedä lujasti, niin näen\nsinut, kun piippu hehkuu. -- Voi, kuinka sinä näytät hullunkuriselta!\nMitä jos jäisimme tänne siksi, kun se ilkeä muori on lähtenyt?\n\n-- Tuomiorovastin rouvako? Ei suinkaan hän voi tehdä meille mitään\npahaa? Minkätähden sinä pelkäät häntä?\n\n-- Hän saattaisi sanoa, ettemme saa olla niin paljon yhdessä. Leena\nsanoi, että hän voi sen tehdä. Ja hän kuuluu olevan niin häijy.\n\n-- Sinä olet typerä. Eihän meidän tarvitse välittää siitä, mitä tuo\nhäijy muori sanoo.\n\n-- Ei tietystikään. Mutta joka tapauksessa --\n\n-- Muuten -- jos tahdot, niin minä pyydän, että saamme patruuna\nSiedeliltä ruokaa. Ja silloin me voimme jäädä tänne niin pitkäksi\naikaa kuin tahdomme. Tahdotko?\n\n-- Taa-aa-ahdon, kuului pitkä haukotus.\n\n-- Nuku nyt, pallukka!\n\nVielä pitkä haukotus, ja hengitys alkoi käydä rauhalliseksi,\ntasaiseksi nukkuvan hengitykseksi. Jakob antoi päänsä vaipua\ntaaksepäin ja nojasi päälakeaan lavan reunaa vasten. Hän kuunteli\nhyttysten ynisemistä ja puhalteli valtavia sauhuja pimeään.\n\nÄkkiä tupsahti pehmoinen, unisen veltto pikku käsi hänen kasvoilleen.\n\n-- Jakob kulta -- minä pidän niin sinusta.\n\n-- Pidätkö?\n\nJakob suuteli kättä ja laski sen olalleen.\n\n-- Pidätkö? toisti hän.\n\nHyttyset surisivat vihaisina. Savu nousi valkeankeltaisena hehkuvasta\npiipunkopasta, nousi ja katosi pimeään.\n\n\n\n\nIV.\n\nPATRUUNA SIEDEL JA HÄNEN VIERAANSA. ROUVA ENBERG PUHUU JÄRKEÄ HÄNEN\nARMOLLEEN PARONILLE.\n\n\nPatruuna Arvid Siedel istui isäntänä aamiaispöydässä Björkenäsin\nmatalassa, pimeässä salissa. Patruuna Siedel oli ehdottomasti liian\npitkä mataliin huoneisiinsa. Kun hän nousi seisomaan, oli vain\nkolmeneljännes metriä päälaesta kattoon, ja hänen täytyi kumartua\nkatsoakseen ulos ikkunasta. Arvid Siedel oli aina ollut ihmeellisen\nhontelo kuvatus, ja hänen silmänsä olivat mongolimaisesti vinot.\nKäsivarretkin olivat keskinkertaista pitemmät ja päättyivät kapeihin\nranteisiin ja luurankomaisen laihoihin sormiin. Käsien eleet\nolivat kuitenkin sopusuhtaiset ja miellyttävät. Ja kun hän ilmaisi\najatuksensa ja toivomuksensa pääasiallisesti elein, ei tälle seikalle\nvoinut olla antamatta arvoa.\n\nJakob ja Blenda olivat tänä aamuna vieraina Björkenäsin\naamiaispöydässä. Pienin, kohteliain elein isäntä tarjosi heille\npöytänsä herkkuja, ja nuoret osoittivat ymmärtävänsä täydellisesti\nhänen mykkää kieltään. Sanoipa Blenda, joka oli itse hitusta\nkohtuullisempi, Jakobia oikeaksi \"suursyömäriksi\".\n\n-- Niin, ei taida jäädä paljoakaan jälelle unikeoille. Millaista\nväkeä ne ovat, kun eivät tahdo syödä aamiaista kello kahdeksan?\nKaupunkilaisherroja varmaan? Sorsiako ampumaan? Vai ei? Niin, eihän\nmeillä olekaan siinä suhteessa paljoa tarjottavana.\n\n-- Minä en ole heitä kutsunut.\n\n-- Ovatko he hyviä ystäviä vaiko sukulaisia? kysyi Blenda.\n\n-- Rogereja.\n\n-- Peeveli, hänen armonsa sukulaisia? Minkätähden he eivät ole\ntulleet Rogershusiin? Sinne kuuluu tulevan vieraita.\n\nSamassa avautui eteiseen vievä ovi, ja sisään astui karheatekoinen,\nhiukan kömpelö nuori herra. Tapa, miten hän astui huoneeseen,\nvaikutti vielä kömpelömmältä siksi, että häntä työnnettiin takaa\nverrattain voimakkaasti. Hän näytti olevan aika lailla hämillään.\n\nMutta henkilö, joka tuli hänen kintereillään ovesta sisään, oli\nkaikkea muuta kuin ujosteleva. Pienempi ja hintelämpi kun oli\nrakenteeltaan, puikahti hän toverinsa ohitse suunnaten kulkunsa\nsuoraan aamiaispöytää kohti.\n\n-- _Excusez-moi mon oncle_ [Suokaa anteeksi, setäni], mutta kun Per\nsai vihiä, siitä, että talossa on tyttö, oli mahdotonta saada häntä\npysymään vuoteessa. Ja minun oli niinmuodoin pakko tulla mukaan.\n-- Tämä on epäilemättä pikku Blenda-serkku. Erittäin hauskaa! Ja\ntämä on nuori herra Enberg, eikö niin? -- Niin, minä olen Roger\nHyltenius _jur.kand._ ja lievästi sanottuna hyvin lupaava. Ja tämä\ntässä on veli Per, aikoinaan valo Herrassa ja nykyään yhtä suuri valo\npakanallisen filosofian ja kerettiläisten luonnontieteiden alalla.\n\nNiin, sinun täytyy suoda anteeksi, setä, että istuudun.\nEpäinhimillisen aikainen herääminen on saanut himoni syttymään.\nTuota, minä tarkoitan luonnollisesti himoa, joka sijaitsee kitalaessa\nja nielussa -- latinaksi: _gola_. Mainittu himo on voimakkaasti\nkehittynyt kaikissa, jotka kantavat Hylteniuksen nimeä. -- No\nmutta, istu, Per! Jospa serkkuni voisi aavistaa, kuinka tämän pojan\ntulevaisuus minua huolestuttaa. Hän on niin epäkäytännöllinen. -- Oh,\ntahtooko herra Enberg antaa minulle suola-astian! Kiitos. -- Istu,\nPer! Niin yksinkertainen teko kuin istuutua hyvin katettuun pöytään\nja ottaa lautaselleen herättää hänessä hämmästystä ja ihmettelyä.\nEhkä herra Enberg tahtoo nykäistä häntä takinliepeestä, sitä hän\ntavallisesti ymmärtää. Katsokaa vaan, nyt hän istuutui. Kyllä nyt\nsaatte nähdä, että hän osaa syödä, kunhan vain pääsee alkuun.\n\nSerkkua naurattaa. Mutta totisesti kysyy voimia, kun täytyy näytellä\nison veikon lapsenhoitajaa. _Pierre, mon petit enfant, il faut que tu\nmange_. [Per, lapseni, sinun tulee syödä.]\n\n-- Lopeta jo, piru vieköön!\n\n-- Per! Ei saa kiroilla naisten seurassa.\n\n-- Kuule, setä, kylläpä tämä Björkenäs on oikea vanha variksen\npesä. Toivottavasti Klockeberga on säädyllisempi. No, otetaan\nasioista selvä. -- Katsokaa, serkkuseni, me olemme tulleet tänne\nhäpeämättömässä tarkoituksessa koettaa keinotella itsellemme\njompikumpi näistä tiloista, mieluummin tietysti molemmat. Aikooko\npikku serkku kilpailla? Siinä tapauksessa kehoittaisin hartaasti\ntekemään kompromissin. Hänen armonsa tuomiorovastin rouva on\nnimittäin päättänyt tehdä jotakin poikiensa hyväksi. Enkä minä ole\npuolestani milloinkaan nähnyt tahi kuullut, että hänen armonsa olisi\nperuuttanut tekemänsä päätöksen. -- Ai! -- Voiko pikku serkku sitä\nuskoa? Tuo mies potkii minua sääriin!\n\nBlenda purskahti nauruun, ja nauru tarttui Jakobiin. Patruuna\nSiedelin irvistystä oli vaikea tulkita. Per koetti parantaa asiaa.\n\n-- Toivon, ettei setä suutu tämän räpätyksestä. Hän ei tarkoita niin\npahaa -- --\n\n-- Enhän toki, Siedel tokaisi. Sitä on hauska kuulla. Teidän isänne\noli myöskin hyvin vilkas.\n\n-- Niin, isä oli myöskin säihkyvän teräväpäinen ehkei sentään\naivan yhtä säihkyvä kuin minä. Hänhän olikin tuomiorovasti. Per\non nähtävästi perinyt jonkun verran hänen henkensä syvyyttä ja\nlaajuutta. Minussa on sitävastoin enemmän papukaijamaisuutta. --\nMillaisesta miesväestä pikku serkku enemmän pitää? Hullunkurisesta\nja iloisesta vaiko raskaasta ja sanomattoman paljon syvemmästä\nPer-tyypistä?\n\n-- Minä en pidä minkäänlaisesta miesväestä, nauroi Blenda.\n\n-- Kenties ette edes siedä meitä? Se on paha paikka. -- Ah, saanko\npyytää kinkkua! -- Kuulkaahan, aluksi panin ankarasti vastaan,\nkun äiti tahtoi lähettää minut tänne. Ensiksikin sentähden, ettei\nminusta ole hauskaa maalla, toiseksi pelkäsin tuottavani vaivaa,\nkolmanneksi en tietänyt pikku serkun olevan täällä, ja neljänneksi\nolin tavattoman huolissani, että saisin kamalaa ruokaa. Mutta kun\ntein viimeksimainitun huomautuksen, sanoi äiti: Älä pelkää, pahempaa\nruuanvalitsijaa kuin Arvid Siedel ei ole olemassa. -- Sanoi, Per,\njuuri niin hän sanoi -- kaikkien taivaan enkelien nimessä hän sanoi\nniin. -- --\n\n-- Minun täytyy sanoa, että häpeän -- --\n\n-- Hyi, Per, häpeätkö omaa äitiäsi! Onko nyt sitten\nruuanvalitsemisessa mitään pahaa? Lukuunottamatta presidentin tointa\nSvean hovioikeudessa en tiedä mitään miellyttävämpää hommaa. No,\njos vain kykyä riittää ja onni suosii, hoidan kyllä vielä kummankin\ntoimen.\n\nApropos, onko setä käynyt Rogershusissa? Eikö? No, ehkä pikku serkku\nvoi antaa tarpeelliset tiedot. Kuinka hänen korkeasukuisuutensa\njaksaa? Terveys ja mieliala tyydyttävä? Kuokkavieraana olevalle\nsuvulle on tavattoman tärkeää olla selvillä niistä seikoista.\nVäitetään ukolla väliin olevan hillittömiä vihan puuskia. Onko se\ntotta?\n\n-- Setä on kyllä joskus kovasti äkäinen, myönsi Blenda epäröiden.\n\n-- Setä? -- Jaha, aivan niin. -- Vai on? Hänhän kuuluu antavan keppiä\nahtaammassa ystävä- ja palvelijapiirissä. No, täytyy asestautua\nkärsivällisyydellä. Mitä muutamasta mustelmasta, kun on hyvä asia\nkysymyksessä. Katsokaa, äidin päähän on pälkähtänyt nerokas ajatus\ntutustuttaa meidät lähemmin enoon. Hän tahtoo näyttää enolle, että\ntällä on kaksi sekä älykästä että rakastettavaa sisarenpoikaa. Mutta\nettei esitys tulisi kiusallisen pitkäksi, antaa hän, varovasti\nkyllä, meidän olla täällä kätkössä. Ja sitten, kun oikea hetki\non käsissä, tulevat pikku Per ja pikku Roger tassutellen äidin\nesiliinan suojassa, pistävät esiin pienet päänsä ja sanovat: Kukkuu,\neno. Ja hellä äiti sanoo: Katso, Roger Abraham Nebukadnezar, katso\nperillisiäsi!\n\nNiin, pikku serkku nauraa. Mutta ei hiidessä ole hauskaa\nnäytellä köyhien sukulaisten osaa. Ihan totta, Blenda, minulla\non kauhistuttavasti velkoja! Entä Perillä sitten! Vapise meidän\nkummankin puolesta, niin olet kiltti, Per. Minä olen juonut niin\npaljon kuumaa kahvia!\n\nKuulkaa, setä Siedel, Hylteniusten raha-asiat ovat päin mäntyä.\nKerrassaan _perdus_! [Toivotonta.] Armollinen äiti ei ole voinut\nhankkia itselleen uutta mustaa silkkipukua seitsemään vuoteen. Ja Per\non kuin mustalaispuvussa. Minä yksin olen jonkun verran siisti. Mutta\nminähän olenkin perheen kaunistus.\n\nLuuleeko Blenda, että siisti ulkomuoto vaikuttaa enoon?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Niin, mutta minä toivon sitä hartaasti. Sillä se on vahvimpia\npuoliani. Per on sitävastoin loistavampi sisäisesti. Minä olen\nkuitenkin päättänyt lyödä veikkoni laudalta. Hänellä on tosin\nsuuremmat velat kuin minulla, mutta minulla on suuremmat tarpeet.\nMinä elän tavattoman hienosti, tietääkö Blenda.\n\nSanokaa, serkku, omantunnon mukaan! Kenestä arvelee serkkuseni hänen\nkorkeasukuisuutensa pitävän enemmän: minustako vai Peristä?\n\n-- Ei ainakaan teistä. Setä puhuu mieluummin itse.\n\n-- Mainiota, Blenda serkku! Roger sai kuulla kunniansa! -- Per nauroi\nraskaasti ja rämisten, niin että tyttö säpsähti. Ja patruuna Siedelin\nkasvot vääntyivät rumaan irveeseen. Mutta Jakob yhtyi sydämellisesti\nnauruun. Kyllä Blenda osaa vastata, kun vaan tahtoo.\n\nHeti aamiaisen jälkeen ilmoitti Jakob, että Blendan ja hänen täytyi\nlähteä kotiin.\n\n-- Emmekö jääkään majaan? kysyi Blenda.\n\n-- Emme. Heidän tuli vain kiertää sitä tietä hakemaan kori. Siedelin\npiti lähteä metsänvartijan luo, joten hänen oli tultava sinne päin.\nJa herrat Hyltenius pyysivät saada tulla saattamaan.\n\nTietysti he saivat tulla. --\n\nRoger otti yksin kokonaan Blendan huostaansa. Hän puhui taukoamatta,\nja Blenda nauroi. Jakob ei voinut ymmärtää, kuinka Blenda jaksoi\nnauraa niin paljon. Eikö tuo iänikuinen lörpötys kyllästyttänyt häntä?\n\n-- Otatteko, herra Enberg, osaa tilojen hoitoon? kysyi Per Hyltenius.\n\n-- En, minkätähden minä ottaisin? -- Jakobin vastaus kuului hiukan\näreältä. Hän ei voinut käsittää, mitä tuo ihminen tarkoitti noin\ntyperällä kysymyksellä. Ja sitäpaitsi hän ei ollut halukas ryhtymään\nkeskusteluun Perin kanssa. Hänen täytyi kuulla, mitä Roger ja Blenda\npuhelivat hänen edessään.\n\n-- Minä arvelin -- olin saanut sen käsityksen, että herra Enberg on\nmaanviljelijä?\n\n-- Ei suinkaan voi olla maanviljelijä, kun ei ole mitään viljeltävää,\ntokaisi Jakob ja kääntyi kohta senjälkeen patruuna Siedelin puoleen:\n\n-- Jos patruuna joka tapauksessa menee metsästysmajan ohitse,\nsuljette ehkä oven? Kori saa jäädä toistaiseksi. -- Hyvä on.\nPoikkeamme silloin tästä, Blenda, ja lähdemme oikotietä.\n\nRoger oli halukas saattamaan heitä Rogershusin asti -- vakoojan tahi\ntakaa-ajetun pakolaisen tavoin hän aikoi piileskellä puistossa. Per\nesti kuitenkin tämän suunnitelman toteuttamisen käyttäen lempeätä,\nveljellistä väkivaltaa. Ja saattajat erosivat seurasta.\n\nKun Jakob astui palvelijain siipirakennuksen saliin, oli kello juuri\nlyönyt yksi. Hän luuli näkevänsä pelipöydän miehitettynä ja äitinsä\nikkunakomerossa sukkaa kutomassa. Hän etsi äitiään.\n\n-- Minkätähden Johnsson on yksin?\n\n-- Sanos muuta, pikku Jakob, sanos muuta. -- Johnsson kopisteli\nportterimukiaan ja nyökäytti salaperäisesti päätään.\n\n-- Missä äiti on?\n\n-- En tiedä. Ehkäpä riippuu jossain pellinnyörissä tahi makaa kaivon\npohjassa.\n\n-- Mitä roskaa te puhutte?\n\n-- Niin, niin, pikku Jakob. Onpa tapahtunut yhtä ja toista. Hänen\narmonsa on saanut halvauksen, Vickberg on hirttänyt itsensä,\nToni juossut järveen. Ja Enbergin muori on paistumassa omassa\nleivinuunissaan. Hi, hi, hi -- thyi -- khörrör -- thyi olkoon.\n\n-- Oletteko juovuksissa?\n\nNo, eihän voinut kieltää, että Johnsson oli maistanut vähän\ntavallista enemmän. Mutta kylläpä olikin sitten tapahtunut vaikka\nmitä.\n\nJohnsson kertoi päässeensä eilen illalla turvaan omaan huoneeseensa.\nHän kuuli Enbergin muorin etsiskelevän lapsia, mutta ajatteli, että\nse huoli kyllä häviää ilman hänen apuaan. Ja sitten hän kiipesi\nsänkyynsä.\n\nTuskin hän oli saanut peitteen vedetyksi päänsä yli, kun Lovisa\nEnberg ja Toni kapusivat portaita ylös tullen hänen huoneeseensa.\nEnbergin muori oli totisesti vähällä vetää peitteen hänen yltään!\nJohnssonhan oli viimeksi ollut lasten seurassa. Minne he olivat\njoutuneet? -- Ei auttanut mutkitella. Totuus oli saatava esiin. Ja\nkun Johnsson oli jonkun verran ärtyneellä päällä, saatiin se kuulla\nverrattain suorasukaisesti. Tanningen majassapa oli tenavain aikomus\nolla yötä!\n\n-- Olisitpa, Jakob-kulta, nähnyt äitiäsi! Ei vaan olisi uskonut\nmilloinkaan Enbergin muorin joutuvan sellaiseen vimmaan. Mutta\nsanotaanhan hänessäkin olevan vähän vapaaherrallista verta.\n\nHän oli jo kello kymmenen tänä aamuna pyytänyt päästä hänen armonsa\nparonin puheille. Keskustelu oli alkanut erittäin ystävällisesti\nainakin hänen armonsa puolelta.\n\nVai niin, tuliko rouva Enberg taas puhumaan siitä koulunkäynnistä.\nNiin, mutta eikö Jakob hänen mielestään ollut liian vanha istumaan\nkoulunpenkillä pikkupoikien joukossa. -- Oli, jumala paratkoon, liian\nvanhaksi hän kyllä oli tullut käymään tavallista oppikoulua. Mutta\nhänet voitaisiin lähettää maanviljelyskouluun tahi muuhun oppimaan\njotain ammattia, jossa voisi elää hyvästi ja kunniallisesti.\n\nPitemmälle rouva Enberg ei ehtinyt. Kiireellinen pako tuli ehdottoman\nvälttämättömäksi. Vickberg heitti oven selkoselälleen, ja rouva\nEnberg joutui ulos kepin ja erinäisten pikku esineiden seuraamana.\nHengästynyt hän oli, mutta mitään varsinaista vammaa hän ei\nollut saanut. Ja niin ihmeellistä kuin se olikin, seisoi hän jo\npuolta tuntia myöhemmin uudelleen hänen armonsa edessä. Ja vielä\nihmeellisempää: hänen armonsa pyysi suorastaan häneltä anteeksi!\n\nHän nimittäin sanoi:\n\n-- Jos saitte keppiä, niin saatte syyttää itseänne, saakelin eukko!\n\nRouva Enberg niiasi niin kauniisti kuin suinkin taisi ja vakuutti\nmaistavansa mielellään keppiä, kunhan vaan saisi puhua vähän järkeä\nhänen armolleen. Kyllä kai hänen armonsa kuitenkin myönsi hänellä\nolevan oikeutta määrätä omasta lihastaan ja verestään.\n\nNiin, kyllä hän sen voi myöntää, vieläpä toivoisikin, että pojan\nkasvatusta täydennettäisiin. Mutta eikö se kävisi parhaiten päinsä\nsiten, että otettaisiin kunnollinen kotiopettaja Upsalasta? Kun tuo\nsaamarin pastori ei kuitenkaan taida tietää paljoa enemmän kuin poika\nitsekään. --\n\nRouva Enberg ei ollut milloinkaan mokomaa kuullut. Hänenkö pitkä\nhongankolistajansa kotiopettajan muokattavaksi? Hänenhän pitäisi\noikeastaan jo olla itse ansaitsemassa! Pitikö heidän saada Upsalasta\njoku keltanokka-ylioppilas kartanoon vetelehtimään? Peuhaisivat vielä\nenemmän kuin tähän asti.\n\n-- Vietävän vonkura pitämään elämää! Meitäkö tahdotaan komennella,\nmitä? -- No, mitä Vickberg sanoi? Mitä hän ehdotti?\n\nNiin, Vickberg esitti, armollista määräystä noudattaen, kompromissia.\nJakob olisi lähetettävä niin sanottuun ylioppilasleipomoon, mistä hän\nvarmaan piankin pääsisi tutkintoa suorittamaan, hänellä kun oli hyvät\nperusteet. Ja sitten pariksi vuodeksi yliopistoon.\n\n-- Ryhtyäkseen opiskelemaan humanisia aineita, koska hänen armonsa\nsuvaitsi suunnitella pojan kasvatuksen todella sivistäväksi.\n\n-- Jos hän tulee Upsalaan, niin minä tahdon, että hänestä tulee\npappi, ilmoitti rouva Enberg, joka oli odottamattomasta menestyksestä\ntullut ylimieliseksi.\n\nMutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Hänen armonsa paroni uhkasi\najaa hänet ei ainoastaan huoneesta -- minkä hän todella teki -- vaan\nmyöskin koko kartanosta. Uskollinen Vickbergkin sai oman osansa vihan\npurkauksista. Mutta hän kesti ne, ja lopulta hänen onnistui saada\nparoni vuoteeseen.\n\nJohnsson puolestaan uskoi hänen armonsa saaneen lievän\nhalvauskohtauksen. Vickberg oli tosin kieltänyt sen, mutta hän oli\nitse niin järkytetty, että onnettomuus oli pelättävissä. Ja Toni oli\naivan varmasti mennyt hirttäytymään. Hän oli ainakin puhunut jotain\nhousujenkantimista. Vanha Johnsson tässä enää vain pysyi reimana\nmiehenä.\n\n-- Katsos, hänen armonsa on ollut vallan vihan vimmassa näinä\npäivinä. Mutta kun muistaa, että hänen armonsa Julian tulee\nylihuomispäivänä, niin asian kyllä ymmärtää, pikku Jakob.\n\nJakob kuljeskeli puistossa tietämättä mihin ryhtyisi. Mennäkö\nhaukkumaan hänen armoaan? Sitä ei voinut, kun paroni kuului nukkuvan\nvuoteessaan. --\n\nHän kuuli Blendan huutavan. Täytyihän vastata, eihän voinut antaa\nBlendan juosta huutamassa koko päivän.\n\nBlenda tuli juosten, ja hän näytti vallan säikähtyneeltä.\n\n-- Kuule, Jakob! Täti itkee. Hän itkee itkemistään eikä vastaa\nsanaakaan.\n\n-- Eikö! -- Missä hän on?\n\n-- Teidän puolellanne -- makuuhuoneessa. Jakob ryntäsi ylös\nportaita, tempasi oven auki, syöksyi saliin. Hän pysähtyi ja astui\nvarpaisillaan makuuhuoneen ovelle, joka oli raollaan.\n\n-- Äiti, kuiskasi hän uskaltamatta avata. Hän pelkäsi, -- Äiti,\nkuule, minkätähden istut täällä? -- Hän avasi oven.\n\nRouva Enberg -- iso, lihava nainen -- makasi suullaan vuoteessa ja\nitki. Jakob tuli hänen luokseen ja seisoi milloin toisella, milloin\ntoisella puolella sänkyä.\n\n-- Voi, kuule, äiti -- älä ole suuttunut -- älä nyt ole pahoillasi,\näiti -- äh, äiti, kuule -- siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi.\nJa kun äiti ei osoittanut millään tavoin kuulleensa mitä hän oli\nsanonut, joutui hän suunniltaan, istuutui sängyn laidalle ja teki\nsamoin kuin pikkulasten on tapana tehdä. Kasvot näyttivät ensin\njäykiltä ja ilmeettömiltä kuin naamio. Sitten ne vääntyivät tuskasta,\nja itku pusertui esiin.\n\nRouva Enbergin täytyi siis nousta istumaan ja pyyhkiä omat\nkyyneleensä ja pojan kyyneleet. Voi, poikahan oli vallan mieletön,\nkun joskus sattui itkemään. Sitä ei kukaan ihminen voinut kestää --\nei ainakaan oma äiti.\n\n-- Siunattu poika, siunattu poika, voihki rouva Enberg. -- Etkö osaa\nolla vaiti!\n\nOsasi hän, hän oli vaiti ja tarttui hampain peitteeseen. Mutta\nruumista pudistutti sitä enemmän. Lopulta hän sitten tyyntyi. --\n\n-- Minulleko sinä olet suuttunut, äiti?\n\n-- Niin, kenelle sitten?\n\n-- Etkö ensinkään hänen armolleen?\n\n-- Vähät minä ukkorähjästä! puhkesi Lovisa Enberg sanomaan. -- Kun\nsinusta vain tulisi ihminen, siunattu poika!\n\nJakob oli todellakin toivonut saavansa jakaa rikostaakan paronin\nkanssa. Hän oli nyt suorastaan epätoivoinen -- hän oli siis yksin\nsyyllinen? Mutta minkätähden? Mitä hän oli tehnyt?\n\n-- Senkötähden, etten tee työtä?\n\nRouva Enberg painoi lujasti käsiään rintaansa vasten.\n\n-- Sentähden, osaksi. Mutta toisestakin syystä. Minkätähden sinä\naina maleksit Blendan kanssa kaiket päivät -- niin, yötkin päälle\npäätteeksi. Aina vaan peuhaat hänen kanssaan.\n\n-- No mutta, äiti! Enhän minä peuhaa. Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\nLovisa Enberg ei tietänyt, pitikö hänen vaieta vai puhua. Veri\npisteli ja poltti poskissa, ja silmät sumentuivat. Istupas nyt tässä\npunastumassa ja änkyttämässä oman poikasi edessä! ajatteli hän. Sitä\nen ole ansainnut, hyvä Jumala ei tee siinä oikein.\n\n-- Jakob -- etkö ymmärrä, ettei käy päinsä -- tehdä mitä viime yönä\nteitte --\n\n-- Mitä viime yönä teimme? Blenda nukkui penkillä. Ja minä istuin\nlattialla polttamassa piippua ja nukahdin sitten tietysti minäkin.\n\n-- Nyt sinä valehtelet. Blenda on kertonut --\n\n-- Mitä Blenda on kertonut?\n\n-- Niin, ei tänään -- en ole tänään tavannut häntä. Niin että se voi\nkyllä olla totta. Mutta mitä te muuten teette siellä viheliäisessä\nmajassa. Että te... Ja että te uitte -- --\n\n-- Mutta hyvä, rakas, kiltti! Että me uimme! Emmekö sitten saa uida?\n\nMitä hänen oli sanottava? Mitä hänen piti sanoa, kun tuo siunattu\npoika ei tahtonut häntä ymmärtää? Entä, jos hän nyt sanoo jotain\n-- ja sitten -- Herra Jumala, eihän hän tietänyt mitään pojastaan!\nEi mitään, ei mitään! Pahempaa se oli kuin kulkea pilkkopimeässä\netsimässä tulitikkuja. Ja jos hän sanoo jotain -- sanoo jotain, minkä\nJakob voisi käsittää väärin. Jos hän sanoo jotain, mitä Jakob ei\nole koskaan ajatellut? Hän muisti itse päivän, jolloin esirippu oli\nrevennyt hänen silmäinsä edessä varomattomien käsien repimänä.\n\nJa hänen mieleensä juolahti äkkiä, että hänen pitäisi kertoa\nitsestään. Hän kertoi nuoruudestaan, joka oli eletty ja kärsitty\ntäällä Rogershusissa, missä ihmisillä oli niin vähän halua ja vielä\nvähemmin kykyä tuottaa toisilleen onnea. Missä oikku on intohimo,\nintohimo oikku. Missä pelkkä oikku vallitsee, määrää kaiken ja\nväkisin vaatii itselleen kaiken. --\n\nJakobista tämä oli raskasta kuulla. Olivathan nämä asioita, jotka\nolivat hipaisseet häntä niin monta kertaa, asioita, joista Johnsson\noli suhkinut ja pyrskinyt, joita oli pirahdellut Jakobin kuuluville\nkartanon väen kuiskailuista. Jakob inhosi Rogershusin _cronique\nscandaleuse'ia_, jolla oli niin monta kiusallista yhtymäkohtaa hänen\nja hänen äitinsä kanssa! Hän tunsi, että paratiisillinen rauha\nkatoaisi, että ajatuksiin tulisi katkeruutta, jos hän kerrankin\nkuuntelisi avoimin korvin, tiedonhaluisena.\n\nHän tahtoi ummistaa silmänsä, peittää ne, pyytää äitiään vaikenemaan.\n\nParonin puheille pyrittiin kolmannen kerran tänä päivänä. Tällä\nkertaa oli pyrkijänä Jakob. Hänen armonsa oli juuri -- jonkun verran\nmyöhemmin kuin tavallisesti -- nauttinut viilin, puutarhamansikkansa\nja lasillisen Johannisbergeriä. Unen vahvistamana ja viinin\nvirkistämänä hän antoi armollisen suostumuksensa.\n\n-- Hyvää päivää, hyvää päivää, poikaseni, no?\n\n-- Niin, tulen sanomaan teidän armollenne, että minun on kyllä\nparasta nyt lähteä johonkin kouluun.\n\n-- Vai niin, siitähän olemme jo sopineet äidin kanssa. -- Niin\nkylläkin, mutta äiti arveli teidän armonne mahdollisesti laskeneen\nvain leikkiä. Minä tarkoitan, hän ajatteli, ettei käynyt oikein\nluottaminen --\n\n-- Minuun? Mitä? Onko se vonkura pähkähullu?\n\n-- Paronin ei pidä nyt suuttua, sillä nämä ovat vakavia asioita. Ja\nse asia on aivan varma, että minun on lähdettävä kouluun.\n\nHänen armonsa pullistui kuin korpisammakko, mikä oli suuttumuksen\ntahi hilpeyden merkki.\n\n-- Vickberg -- sano sille kirotulle vonkuralle, että hänet pannaan\nkouluun, tahtoipa tahi ei. Mutta puhu vierasta kieltä, koska hän ei\nnäy meidän kieltämme ymmärtävän.\n\n-- Silloinhan me olemme yksimielisiä siitä asiasta. On vain yksi\nasia, josta vielä tahtoisin puhua? -- No, päästä tulemaan.\n\n-- Asia ei oikeastaan koske minua, vaan Blendaa?\n\n-- Vai niin, vai Blendaa? No?\n\n-- Kun minä lähden pois, tulee Blendalla olemaan vähän yksinäistä\naluksi. Sentähden paroni voisi minun mielestäni hankkia hänelle\nkotiopettajattaren. Mutta sen minä sanon teidän armollenne, älkää\nvain ottako mitään pahanilkistä vanhaapiikaa! Ottakaa joku, joka on\nBlendan kanssa suunnilleen samanikäinen, niin että hänestä olisi\nhuviakin Blendalle.\n\n-- Aivan niin. Käskyä noudatetaan.\n\n-- Minä en ollenkaan käske, minä sanon vain mitä mieltä olen. --\nNiin, ei sitten ollut muuta. Saan kiittää hyvin paljon.\n\n-- Ei ansaitse, hyvä ystävä. -- Kuinka kauan aiotaan olla poissa\nRogershusista?\n\nVastaus viipyi. Paroni siristi silmiään ja vilkuili Vickbergiin.\nVickberg kai näki, että poika oli kuin kuumilla hiilillä?\n\nJa sitten tuli aivan lyhyt vastaus:\n\n-- En tiedä.\n\nParoni siristi jälleen silmiään ja vilkuili. Näytti melkein siltä\nkuin hän olisi aikonut sanoa jotain hullunkurista.\n\nMutta äkkiä hän irvisti rumasti ja puhkui kärsimättömästi.\n\n-- Niin, miten hiidessä sitä voisi tietää! Hyvästi, hyvä ystävä.\n\n\n\n\nV.\n\nTUOMIOROVASTIN ROUVA SAAPUU. ENSIMÄINEN OTTELU.\n\n\nToni istui livreapukuisena kuskipukilla Larsin vieressä. Toni oli\nanonut vapautusta kunniakkaasta tehtävästä noutaa hänen armonsa\nasemalta. Mutta paronin käsky osoittautui peruuttamattomaksi. Ja\nniinpä oli Tonin haalittava esiin loistava lakeijalivreansa, joka ei\nollut vuosikausiin ollut käytännössä.\n\nNo, tähän asti oli kaikki sujunut onnellisemmin kuin mitä oli\nvoitu odottaa. Tuomiorovastin rouva oli itse lempeys. Taputtaen\nitalialaista kevyesti olkapäälle hän virkkoi: _\"Comment vous\nportez-vous, cher monsieur? Et votre bon seigneur?\"_ [\"Kuinka\nvoitte, rakas herra? Entä teidän hyvä isäntänne?\"] -- Hän oli sitten\nsiirtynyt ruotsin kieleen kysellen Vickbergistä, Lovisasta, Blendasta\n-- _\"et votre beau garçon -- Comment s'appelle-t-il? -- Jacque -- je\ncrois? Il doit être grand maintenant -- et très beau -- comme vous,\nmon cher Toni.\"_ [Ja teidän kaunis poikanne -- mikä hänen nimensä\non -- Jacque -- luullakseni. Hän on kai suuri nyt -- ja kaunis --\nniinkuin tekin, rakas Tonini.]\n\nNäin suuri rakastettavuus hämmensi italialaisparan aivan sekaisin,\nja hän hengitti syvään helpotuksesta, kun tuomari Björner samassa\ntuli juosten hattu kädessä ja syleili ja suuteli kädelle ja\nposkelle rakasta, arvossa pidettyä tätiään. Tuomiorovastin rouva\njätti senjälkeen kokonaan ranskan kielen -- jota puhuessaan hän\nkäytti eräänlaista hengästynyttä ponnistusta -- ja keskusteli\nruotsiksi kuiskaillen noin viiden minuutin ajan nähtävästi hyvin\nmielenkiintoisesta asiasta.\n\n-- Sinä olet ystävällinen, mutta minä en luota sinuun. Sinä olet\nepäluotettava ja tahdot olla ilkeä Jakobille, ajatteli Toni\nistuessaan selkä suorana kuskipenkillä. Hänen täytyi silloin tällöin\nkääntyä vastaamaan tuomiorovastin rouvan kysymyksiin. Rouvan\ntiedustelut koskivat paronin terveydentilaa, vuodentuloa, sonneja,\nkoiria...\n\nToni istui uneksien kotimatkasta, omasta kotimatkastaan, pitkän\npitkästä matkasta Toscanaan. Eilen illalla oli italialainen päättänyt\npyytää itselleen eroa palveluksesta. Koti-ikäväähän hän oli aina\ntuntenut, päätös oli oikeastaan kypsynyt kahdenkymmenen pitkän vuoden\naikana. Mutta sen toteuttaminen oli ollut lykättävä päivästä päivään,\nvuodesta vuoteen. Nyt se oli tapahtuva. Ennen oli häntä ollut\nRogershusiin liittämässä side: poika.\n\nPoika joutui nyt pois talosta, eikä tiedetty, miten kauan hän tulisi\nolemaan poissa. Eilen illalla Toni oli saanut käsiinsä Jakobin tämän\nistuessa puiston penkillä. -- Jakob kuuluu matkustavan pois? -- Niin\nteen. -- Matkustaako Jakob pian? -- En tiedä, viimeistään syksyllä.\n-- Milloin Jakob luulee joutuvansa takaisin Rogershusiin?\n\n-- En milloinkaan, isä!\n\nIsä!\n\nEnsi kerran. --\n\nMutta nyt minä en saa ajatella tätä, sillä silloin minä rupean\nitkemään. Eikä näytä suinkaan kauniilta, kun mies itkee livrea\nyllään kuskipenkillä. Minä koetan ajatella vain sitä, että matkustan\npian kotiin. Minä en mene mihinkään toimeen. Minusta tulee taitava\nravintolan isäntä johonkin hyvään kaupunkiin, ehkä Firenzeen. Minä\nkokoan suuret määrät rahaa, suuret määrät, suuret määrät.\n\nHän liikutteli sormiaan aivan kuin olisi kieritellyt rukousnauhan\nhelmiä, laskenut monet rukoukset.\n\nEn milloinkaan? -- Siinä tuli komeat sanat nuoresta suusta. Mitä se\nmerkinnee? Kaksi vuotta, kolme vuotta? Kulkea yksin Rogershusissa\nkolme vuotta. -- Ei, minä en saa ajatella sitä. Minä matkustan kotiin\nja kokoan siellä suuret summat rahoja.\n\n-- Rakas Rogershus! Minun kallis, vanha Rogershusini! huudahti hänen\narmonsa tuomiorovastin rouva.\n\nVaunut ajoivat rakennuksen eteen, Toni hyppäsi kuskipenkiltä ja avasi\nvaunujen oven. Portaita alas kiiruhtivat Vickberg ja Lovisa.\n\nEntä hänen armonsa paroni?\n\nHänen armonsa paroni oli ollut koko aamun tavattoman hyvällä\ntuulella, jutellut, nauranut ja hyräillyt niin väärin ja korvia\nvihlovasti kuin suinkin oli mahdollista. Kello puoli yksi hän tapansa\nmukaan oli käynyt levolle. Mutta uni oli ollut kaikkea muuta kuin\nhyvä, sillä pahat unet häiritsivät. Ja herääminen oli kauheata.\nParoni oli ilmeisesti joutunut suunniltaan.\n\nHän tahtoi pukeutua kamariherran univormuunsa ja tekikin niin herra\nVickbergin lievistä vastaväitteistä huolimatta. Puku oli ollut\nkäyttämättä vuosikausia, se ei käynyt hänelle ollenkaan, puristi\nhäntä kaikkialta, useita nappeja ei saanut ollenkaan kiinni.\n\nVickberg oli epätoivoissaan.\n\nSaatuaan ylleen koko tuon komeuden alkoi paroni kävellä ympäri linnaa\nnojaten Vickbergiin, rouva Enbergin, Larsin ja Lenan seuraamana.\nItsepäisyydessään hän tahtoi samota kaikkien huoneiden läpi,\nLaskeutuipa kellarikerrokseenkin, tunkeutui keittiöön ja sohii patoja\nkepillään. Jokaisessa huoneessa oli hänellä jotain määrättävää.\nEräitä esineitä oli pantava pois, lukittava, toisia oli niiden sijaan\notettava esiin. Hän kopahutti huonekaluja nähdäkseen, olivatko ne\ntomuisia, hän tutki ikkunat, hän antoi rouva Enberg-paran seistä\npäälaellaan laatikoissa poimimassa esiin kaikenlaista tavaraa.\nHänen armollaan paronilla näytti olevan hämmästyttävä muisti, mitä\npikkuesineihin tulee.\n\nHänen armonsa tuomiorovastinrouvan huoneessa saavutti paronin\npikkumainen into huippunsa. Lovisan oli vedettävä hajalle\nsänkyvaatteet ja näytettävä hänelle miten vuode oli laitettu. Paroni\ntutki yöpöydät ja pesupöydän eikä unohtanut tarkastaa mitä niissä\noli sisällä. Tällainen epäluottamus meni yli sen rajan, minkä rouva\nEnberg saattoi kestää. Hän meni tiehensä.\n\n-- Minne se ihminen hävisi?\n\n-- Varmaankin hän meni alas kylkirakennukseen.\n\n-- Mitä? Niin, nyt me käymme myös kylkirakennuksissa.\n\nNiin pitkälle ei kuitenkaan tultu. Lieneekö johtunut kiivaasta\nliikkumisesta, johon paroni oli tottumaton, vai ankarasta\nsielullisesta jännityksestä, hänen armonsa tuli joka tapauksessa\näkkiä pahoinvoivaksi. Häntä rupesi oksennuttamaan ja hänelle tuli\nripuli. Kamariherran puku oli riisuttava, ja hänen armonsa pantiin\nvuoteeseen.\n\nTuomiorovastin rouva tahtoi kiirehtiä suoraapäätä veljensä\ntautivuoteelle, mutta Vickberg ilmoitti paronin nukkuvan, joten häntä\nei käynyt häiritseminen. Rouva Enberg pyysi päivälliselle.\n\n-- Ah, tosiaan, menkäämme päivälliselle? Sinunkin on varmasti\nnälkä, rakas Saara. -- Anna minulle kätesi, Lovisa! Sinä et saa\njättää minua. Voi, minulla on niin paljon kysyttävää! -- Vickberg,\nmuistakaa, että minut on kutsuttava heti kun paroni osoittaa\nhiukankin heräämisen oireita. Minä tahdon olla ensimäinen, jonka\nhänen katseensa kohtaa, rakkaan, rakkaan Rogerin katse -- --\n\nPäivällinen kului rouva Enbergin tunteita kaikin puolin tyydyttävällä\ntavalla. Hänen armonsa tuomiorovastinrouva tuhlasi pelkkää kiitosta\nkaikista ja kaikesta. Ja miten ystävällistä mielenkiintoa hän\nosoitti puhuessaan ja kysellessään Jakobista! Rouva Enbergin täytyi\nluonnollisesti kertoa viimeinen suuri uutinen.\n\n-- Ja nyt tuntuu melkein kuin minä menettäisin pojan. Niin,\nhyvä Jumala, juuri siltä tuntuu! Mutta hänen parastaanhan sillä\ntarkoitetaan -- --\n\n-- Niin, se asema, johon hän nyt tulee, vaatii aivan toisenlaista\nkasvatusta kuin -- kuin mitä hänen muuten olisi tullut saada.\n\nRouva Enberg hätkähti. Tuomiorovastin rouvan äänensävyssä oli\njotakin, siinä oli jotakin semmoista, jonka hän muisti entisiltä\najoilta, eräänlainen pistävyys.\n\n-- Mitä teidän armonne tarkoittaa? Eihän poikaparalla ole mitään\nasemaa?\n\nTuomiorovastin rouva nyrpisti suutaan.\n\n-- Oh, rakas Lovisa!\n\n-- Mutta miksi minä en saakaan nähdä herttaisia lapsukaisia?... Miksi\nhe eivät tule tervehtimään? Se on aika omituista, rakas Lovisa. Etkö\ntahtoisi mennä sanomaan heille, että Rogershusiin on tullut vanha\ntäti. Sano heille, että täti rakastaa heitä sydämen pohjasta ja\ntahtoo mielellään syleillä näitä rakkaita nuoria olentoja.\n\nNo, rouva Enberg oli tietenkin halukas täyttämään armollisen\ntoivomuksen. Hänen poistumisensa tuntui keventävän ilmaa,\ntuomiorovastin rouva hengitti helpotuksesta.\n\n-- Näitkö hänen ilmeensä, Saara? Voi hyvä Jumala, miten viattoman\nnäköinen! Poikaparan asema! Niin nenäkästä ilmettä minä en ole\nkoskaan nähnyt!\n\n-- Mutta hän ei kenties tiedä -- --\n\n-- Hän! Saat olla varma, hyvä Saara, Rogerin mielettömän päätöksen\ntakana on taitavasti harjoitettu vuosikausien juonittelu. Enkö ole\nsanonut sinulle aina, että Enbergska on ovela marakatti? Mutta minä\nen käsitä sinua, rakas Saara. Sinussa on kehittynyt paha tapa väittää\naina minua vastaan --\n\n-- Täti kiltti!\n\n-- No, kas niin!\n\nMutta voitko kuvitella mitään häikäilemättömämpää kuin Rogerin\ntestamentti? Viimeinen Roger Bernhusen de Sars tekee aviottoman\nlapsen yleisperijäkseen! _Mon dieu!_ Ja jos se olisi edes hänen oma\näpäränsä! Mutta kun se on palvelijan avioton lapsi!\n\n-- Se on tosiaankin uskomatonta. Mutta eikö niin omituista\ntestamenttia voida julistaa epäpäteväksi?\n\n-- Siitä ei tule mitään! Björner, joka on niin kunnon mies, sanoi\nminulle, että kaikki asianmukaiset muodollisuudet otetaan huomioon.\nEikä tietysti voi hetkeäkään otaksua, että hän saattaisi tehdä mitään\nmuotovirheitä. Ei, meidän täytyy käyttää muita keinoja. Ja sen minä\nsanon, että niin ilmeistä loukkaavaa epäluottamusta kuin Roger onkin\nosoittanut minua kohtaan tässä asiassa, tulen minä tekemään kaikkeni,\nettä asia saataisiin käännetyksi parhain päin. Sitten käyköön kaiken\nniinkuin Korkeimman tahto on, ja niinkuin Hän johtaa.\n\nMitä on ajateltava? Mikä tyttö tuo tuossa on? Mistä hän tulee? Onko\nhän seisonut siinä kuuntelemassa?\n\nTyttö, joka oli tullut saliin tuomiorovastin rouvan selän takana,\nkantoi suurta hyötymansikkamaljakkoa. Hän pani maljakon pöydälle,\nastui askeleen taaksepäin ja niiasi hyvin kauniisti ja syvään -- ehkä\nliian syvään ja polvet hiukan vavahdellen.\n\n-- No, mikä sinun nimesi on?\n\n-- Blenda. -- Täti Enberg sanoi -- --\n\n-- _Mon dieu! C'est la petite_ [Jumalani! Siinä on se pikku tyttö.] --\nRakas lapseni, tule nyt syleilemään tätiäsi! Näetkö, Saara -- miten\nsievä -- _comme elle est ravissante! Elle ne ressemble pas du tout\nà son pauvre père_ [Miten hän on ihastuttava! Hän ei ole ollenkaan\nisäparkansa näköinen.] -- Suutele minun poskeani, rakas lapseni.\n\nBlenda noudatti kehoitusta ja tunsi nyt itsensä levollisemmaksi.\nPikku Blendalle oli ihan välttämätöntä, että hänestä pidettiin,\nmuuten hän ei olisi ollut onnellinen. Ja tuomiorovastinrouvan\nsydämellinen syleily tuntui hänestä niin hyvältä.\n\n-- No, missä on sinun nuori kavaljeerisi -- _le bon Jacques, le beau\njeune homme!_ [Kiltti Jakob, sievä nuorukainen.]\n\n-- Jakob -- niinkö -- Hän ei voinut tulla -- hän oli varmaankin\nmennyt metsään päin.\n\n-- Se onkin minusta aivan yhdentekevää, rakas lapsi. Jollei se nuori\nmies tunne kohteliaisuuden alkeellisimpia sääntöjä, niin on minulla\nvain toivottavana, että hän saa hyvän oppimestarin.\n\n-- Mutta mitenkä isäsi oikein voi, rakas lapsi? Minä olen\näärettömästi levoton. Oletko sinä kuullut mitään?\n\n-- Ettäkö -- setääkö teidän armonne? --\n\n-- _Pauvre petite_ [Tyttö-raukka], mutisi armollinen rouva ja\nvilkaisi Saaraan ikäänkuin kehoittaen katsomaan miten hämilleen\nlapsiraukka oli joutunut. Mutta täytyy myöntää, että armollinen rouva\ntunsi itsekin olevansa hiukan hämillään. Tämä tunne oli kuitenkin\njokseenkin vieras hänen luonteelleen ja katosi pian. Hän virkkoi\nselvällä ja varmalla äänellä:\n\n-- Minä tarkoitan tietysti isääsi, rakasta veljeäni Rogeria.\n\n-- Kiitos, hän voi hyvin, ehätti Blenda vastaamaan.\n\n-- Mitä kummia? Hänellähän on ollut sydänkohtaus ja häntä on\nkauheasti oksettanut. Mitä sanotkaan, lapseni?\n\n-- Minä tarkoitan vaan, ettei se ole mitään vaarallista, koetti\nBlenda selitellä. -- Sedälle käy aina niin, kun hänen vatsansa\nvilustuu. Mutta se menee pian ohi.\n\nArmollisen rouvan tuli sääli hämilleen joutunutta tyttöä, ja\nhän huomasi, että keskustelua olisi paras jatkaa sopivammassa\ntilaisuudessa. Blenda sai siis pienen viittauksen, joka merkitsi,\nettä hänen oli lupa poistua; viittauksen, jota ymmällään oleva\ntyttö varmaankaan ei olisi ymmärtänyt, jollei Saara olisi aivan\nystävällisesti kietoutunut hänen käsivarteensa ja ehdottanut, että he\nkävelisivät hiukan puistossa.\n\nSaara tunsi rajatonta halua kävellä tässä kauniissa, romanttisessa\npuistossa. Hän tuli ajatelleeksi myös sitä mahdollisuutta, että\nhe kenties tapaavat puistossa nuoren miehen, joka oli niin\neriskummallisella tavalla noussut mitättömyydestä hyvin huomattavaksi\nhenkilöksi. Ja josta kaiken lisäksi käytettiin mainesanaa _\"le beau\njeune homme\"_.\n\n-- Miten vanha hän oikeastaan on, tuo teidän Jakobinne? kysyi hän\nBlendalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArmollinen rouva tahtoi levähtää hetkisen.\n\nKello kahdeksan tienoissa illalla heräsi paroni Roger. Hänen\nensimäinen kysymyksensä oli: Onko armollinen rouva tullut? Ja kun\nVickberg vastasi siihen myöntävästi, tuli toinen kysymys, hätäinen,\nkauhistunut: Onko hän täällä -- tässä huoneessa. -- Ei ole, mutta hän\noli lausunut hartaasti haluavansa -- --\n\n-- Vai niin. -- Miltä minä sinun mielestäsi näytän?\n\nVickbergin mielestä hänen armonsa paroni näytti jokseenkin terveeltä.\nUni oli ilmeisesti virkistänyt häntä.\n\nOvi avattiin armolliselle rouvalle. Paroni otti istuvassa asennossa\nvastaan sisarensa syleilyn ja poskisuudelmat, sinipunervana\nkasvoiltaan, joita peitti valkea hilkka.\n\n-- Rakas, rakas Roger! Kuinka sinä voit? Eipä mitään hätää, paroni\ntunsi olevansa siedettävän terve.\n\n-- Sehän on kovasti ystävällistä, Julia, ettet ole aivan unohtanut\nminua, mutisi paroni.\n\n-- Unohtanut! Voi! _Comme tes paroles me font mal!_ [Miten sinun\nsanasi koskevat minuun!] Tiedäthän, Roger, -- syy -- --\n\n-- Oi, minun kiltti Vickbergini on varmaan hyvä ja auttaa neiti\nSiedeliä tavarain pakkaamisessa esiin, eikö niin? Kiitos!\n\n-- Sinähän tiedät, Roger, että minun viime käyntini Rogershusissa\njätti minuun äärettömän kiusallisen muiston -- --\n\n-- Niinpä kyllä -- niin -- mutta ehkäpä jätämme sen asian nyt.\nAsianomainen ihminen on nyt siirtynyt toiseen elämään. Niinhän se on.\nMutta muuten ei ollut minun syyni, että välit menivät rikki. Uskotko?\nHänellä oli vietävän ilkeä tapa sekaantua minun asioihini.\n\n-- No niin. Hm. Ei puhuta siitä, ei. Autuaasti kuollut vainaja lepää\nnyt rauhassa, maan povessa.\n\n-- Niin, ihan niin. Mutta mikä loppu, Roger! Jumalani, millainen\nloppu!\n\nParoni vääntelehti levottomasti.\n\n-- Vai niin? Se siis oli vaikea?\n\n-- Et voi aavistaa! Ja kukapa olisi luullut, että se kääntyisi\nniin pahaksi! Se alkoi niin viattomasti pienellä pahoinvoinnilla,\nylenannatuksella, hysteerisillä oireilla -- niin, aivan kuin sinun\nhuonovointisuutesi nyt. Kukapa olisi aavistanut.\n\n-- Hän söi liian paljon.\n\n-- Ei enempää kuin sinä, paras Roger.\n\n-- Älä! Hänkö! Hän söi vimmatusti! Hän söi, hitto vie, kolme kertaa\nniin paljon kuin minä. Se on aivan varmaa, se! Kolme kertaa!\n\n-- Sinä väität aina kaikkea niin varmasti, rakas Roger. Mutta sinun\nolisi kylläkin viisainta olla hiukan varovaisempi mitä ruokaan ja\njuomaan tulee. -- Ja sinä olet nyt kuusikymmentäviisi vuotta vanha,\nRoger. Kuusikymmentäviisi! Sinä olet nyt kolme vuotta vanhempi kuin\nmeidän rakas isämme oli jättäessään tämän elämän -- --\n\n-- Vai niin, se on omituista. -- Mutta sano -- oliko se todella niin\ntuskallinen? Tarkoitan Perille itselleen?\n\n-- Voi toki! Eikä hän kärsinyt ainoastaan ruumiillisia tuskia, häntä\nvaivasi myöskin levottomuus meistä. Niin, Roger -- sinulle minä\nsaatan sanoa sen: hän jätti meidät aivan puille paljaille. Todella\npuille paljaille! Voi sentään, minä koetin lohduttaa häntä, minä\nvakuutin, että sinä kyllä autat meitä --\n\n-- Niin, niin, enkö ole auttanutkin?\n\n-- Olet kyllä, kiitos siitä, rakas Roger! Mutta sinä kai ymmärrät,\nettä minun on ollut useinkin sangen tukalaa. Jumalan kiitos ovat\nlapseni aina tuottaneet minulle iloa. Ja nythän ovat pojat jo niin\npitkällä, etteivät tarvitse minua -- --\n\nArmollinen rouva hymyili haikeasti.\n\n-- Sinä olisit voinut ottaa tytön mukaasi.\n\n-- Pikku Mallan? Niin -- mutta suoraan sanoen tuli matka minulle\nmuutenkin verrattain kalliiksi, ja Saara --\n\n-- Saara! Saara! Mitä helkkaria sinä laahaat joka paikkaan tuota\nSaaraasi? Jos sinun vaikeutesi ovat niin suuret kuin sinä väität,\nniin sinä voisit laskea Saaran laitumelle Björkenäsiin. Eikö niin?\n\n-- Sinä olet niin ärtyisä, rakas veli. Oli niin, niin oli\nPer-parankin laita, hänen luonteensa tuli päivä päivältä huonommaksi.\nVihanpuuskat kävivät yhä tiheämmiksi. Surkeata, että täytyi käydä\nniin. --\n\nSinullahan on sitä paitsi nuoren miehen tulevaisuus ajateltavana.\n-- --\n\n-- Nuoren miehen? Mitä? Hän ei kuulu minulle vähääkään. Ole hyvä,\nkysy Enbergskalta!\n\n-- Minä en laske leikkiä, Roger. Sinun ehdoton siveellinen\nvelvollisuutesi on -- --\n\n-- Mitä? Johan sinä olet ihan perhanan hassu, rakas Juliani! Jos\nminun pitää olla vastuussa kaikista talon aviottomista lapsista, niin\npanen minä hiidessä piikainkamarin oven salpaan!\n\n-- Roger -- sinä unohdat mitä puhut!\n\n-- _Pardon_, rakkaani! Mutta en helkkarissa minä anna kenenkään\nsekaantua -- hm -- tuota -- --\n\n-- Niin, maanantaina me täytämme kuusikymmentäviisi vuotta -- hm\n-- se ei ole kovin paljon, mitä? Mutta jotain sentään. Minä olen\nsuunnitellut, että laittaisimme pienen juhlan. Me olemme aikoneet\nkutsua muutamia -- lähimmät sukulaiset. -- Katsos, rakkaani, -- minä\nolen aikonut järjestää -- hm -- tämän maallisen. Niin, ei iän vuoksi\n-- mutta joskushan se on tehtävä -- --\n\n-- Tietenkin.\n\n-- Ja minä olen ajatellut, että meidän lähimmät omaisemme voivat\ntodistaa meidän viimeisen tahtomme. Nuori Bergfelt -- hm -- ja\nherttaisen sisareni herrat pojat --\n\n-- Kiitos, kiitos, rakkaani!\n\n-- Minä pyydän, sydänkäpyseni -- ei mitään ennenaikaisia kiittelyjä.\nHi hii! Testamentti ei ole vielä laadittu -- --\n\n-- Älä laske tuollaista leikkiä! -- Minun täytyy tehdä sinulle eräs\npyyntö, _mon très cher frère_ --\n\n-- Ole hyvä!\n\n-- Jos sinä, kuten olet sanonut, aiot tehdä jotain säädöksiä, niin\nunohda, mitä minä olen mahdollisesti tullut sanoneeksi sinulle omasta\nja omaisteni asemasta. Sinä et saa ottaa meitä vähimmässäkään määrin\nhuomioon -- ei ainakaan ensi kädessä. Sinun täytyy ennen kaikkea ja\nyksinomaan ajatella velvollisuuttasi Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.\n\n-- Mitä? Oletko sinä päästä vialla? Velvollisuutta? Mitä helkkarin\nvelvollisuuksia minulla on -- --\n\nArmollinen rouva oli noussut seisomaan ja asettaen asentonsa\nja ryhtinsä sellaisiksi, että ne soveltuivat hänen sanojensa\nvakavuuteen, hän sanoi:\n\n-- On, Roger -- sinulla on velvollisuuksia. Minä viittasin jo äsken\nsiihen, millaisia ne ovat. Nyt minä ainoastaan tahdon mainita\nsinulle, rakas veli, ettei kukaan vielä ole voinut moittia ketään\nBernhusen de Sarsia velvollisuuksiensa laiminlyömisestä.\n\n-- Mitä! Mitä perhanaa sinä puhut? Oletko sinä ihan päästä vialla? Ei\nmilloinkaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan! Entäs autuaasti nukkunut\nsetämme, häh? Julius Gustav Adolf Robert de Sars? Eikö hän luikkinut\ntiehensä rykmentin kassa mukanaan! Ja väärentänyt autuaasti kuolleen\nisämme nimen! Ja miten hän piti huolta penikastaan, siihen me varmaan\nemme kajoa. Sano helkkarissa, olisiko Lovisasta tullut muuta kuin\ntavallinen -- joutunut -- joutunut ihan helkkariin, jollei isäsi\nolisi ottanut häntä hoiviinsa -- --\n\n-- Tuo on -- _C'est -- Mais comme tu mens!_ [Tuo -- tuo ei ole\nollenkaan totta!] Lovisa on Hallingin sisar.\n\n-- Äidin puolelta, niin kyllä, mutta ukko Halling ei tahtonut tietää\nhänestä. Peijakas! Etkö sinä kuullut miten kävi, kun isävainaja\ntahtoi ajaa järkeä Hallingin päähän, häh! Hihii! -- Minkä tähden sinä\nseisot. Istu tänne! Se vietävän Vickberg, vonkura, seisoo oven luona\nkuuntelemassa. -- No niin, kuules, asian laita oli se, että...\n\nJuttu kerrottiin hyvin hartaasti, ja kuuntelija oli harras. Ja\njuttu johti uuteen juttuun. Oli päästy vanhoihin sukutarinoihin,\nja niiden parhaat sivut olivat nyt esillä. Sisarukset syventyivät\nmielenkiintoisiin mysteerioihin, hupaisiin ja hullunkurisiin\nmuistoihin.\n\nVihdoinkin oli löydetty ala, joka yhdisti mielet, puheenaihe, josta\nsaattoi hupaisesti ja rauhallisesti nauttia.\n\nLopulta paroni kuitenkin vilkastui liiaksi, hypähti pystyyn lattialle\nmatkimaan ja elehtimään. Niin huvittavana ja hullunkurisena kuin\narmollinen rouva pitikin tätä, oli hänen nyt mielestään kuitenkin\nkeskeytettävä keskustelu ja kutsuttava herra Vickberg saapuville.\n\nSisarukset erosivat hellin tuntein.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana aamuna, siis oltuaan yhden päivän veljensä luona, oli\narmollinen rouva saanut niin sanoaksemme virallisen tiedon miten\nomituinen tuon tulevan testamentin sisältö oli. Paroni oli ilmaissut\nsalaisuuden, suureksi harmiksi itselleen.\n\nPäivä oli alkanut herttaisen rauhallisesti ja viattomasti.\nKello yksitoista oli paroni Roger mennyt sisarensa huoneeseen\naamutervehdykselle. Paroni oli parantunut täydelleen eilisestä\npahoinvoinnista, mutta -- hän kun noudatti mitä suurinta\nvarovaisuutta, kun vaan oli terveydestä kysymys -- oli\nkuitenkin evännyt armollisen rouvan ehdotuksen, että mentäisiin\nkäymään hautausmaalla, hautaholvissa. Rouvasta olisi ollut\nanteeksiantamattoman tahditonta, jollei siellä olisi käyty\nmahdollisimman pian. Mutta paroni, joka tunsi voittamatonta\nvastenmielisyyttä hautausmaita kohtaan, virkkoi, että heidän pitäisi\nistua ensin vähän aikaa kirjastossa.\n\nNämäkin hetket uhrattiin esi-isäin hengille. Paroni itse\navasi Vickbergin avulla kirjahyllyn kaikkein pyhimmän, ja nyt\notettiin esiin \"muistelmat\", Sars-suvun muistelmat, kolme paksua\nkultareunaista käsikirjoituspakkaa sidottuina vasikannahkakansiin,\nvaakunassa ja etupaperissa _\"couleurs de Paris\"_ [Parisin värit].\nVeli ja sisar asettuivat istumaan toisiaan vastapäätä soikean pöydän,\neri puolille. Ikkunaverhot vedettiin ylös ja sivulle. Suurennuslasein\nasestautunut paroni alkoi käännellä lehtiä.\n\n-- Kuulepas Julian, nämä ovat vietävän hauskoja asioita. No, kyllä\nkai sinä olet lukenut useimmat. Mutta me voisimme käydä läpi --\nkatsotaanpas -- tässä, katsos -- kuningas vainajasta ja hovista -- --\n\nJa runsaasti kaksi tuntia istuivat veli ja sisar hakien ilkeitä\nvalheita haudassa olevista ihmisistä. Kuten siveellisesti\nkouluuttamattomat ja pöytätapoja tuntemattomat ihmiset poimivat\ntryffelipalaset hanhenmaksapasteijista ja kärkkyvät möyheää, voista\nherkkua, samoin ahmivat nyt armollinen herra ja rouva kirpeitä\nhäväistysjuttuja ja kohdistivat vaikeasti sulavaan, juhlalliseen\nfilosofiaan kunnioituksensa, mutta sangen vähän huomiota.\n\nArmollinen herra tunsi todella olevansa oikein virkistynyt.\n\n-- Julia, kuules sinä, minusta on oikein hiivatin hauska, että sinä\nolet täällä. Usko pois! Se on erinomaista. Sinä voisit mainiosti olla\nuseampia päiviä.\n\n-- Kiitos, rakas Roger! Jospa tietäisit, miten hyvältä sinun sanasi\ntuntuvat! Niin, olenhan minä aikonutkin viipyä muutamia päiviä.\nHuomennahan on sinun syntymäpäiväsi...\n\n-- Ihan niin, se on totta! Se pitää meidän, siskokseni, viettää\nhauskasti, oikein hauskasti -- mitäs sanot?\n\nParoni Roger muisti äkkiä, että syntymäpäiväksi suunniteltu suuri\ntapaus tuottaisi tosin hänelle itselleen iloa, mutta tuskinpa\nollenkaan Julia-sisarelle. Tämä ajatus sai hänet hämilleen, etenkin\nkun hän ei näin yhtäkkiä voinut keksiä syytä siihen, miksi hän\ntavallisissa oloissa oli yleensä niin närkästynyt Julia-siskoon,\nmiksi hän oli tahtonut toimittaa hänelle tämän ikävän yllätyksen.\nHerranen aika -- onhan hän oikein hauska ihminen.\n\n-- Kuules, siskoseni, kyllä testamentista tulee oikein juuttaan\nhyvä, ja eihän pikku Mallaa unohdeta, sehän on selvä. Katsos, vaikka\nhäntä ei mainitakaan testamentissa, niin voidaanhan aina tehdä pieni\nrajoitus, eikö niin? Me voimme sopia yleisperijämme kanssa siitä,\nettä hän antaa vuotuisen ylläpidon...\n\n-- Mitä sinä tarkoitat, Roger?\n\nTuon äänensävyn paroni tunsi mainiosti ennestään, ja hän punastui\nihan korvanlehtiä myöten, hamaan nenän päähän, jota alkoi kutkuttaa\nilkeästi ja pahaenteisesti. Senkin vietävä -- luuleeko hän voivansa\nmäärällä Rogershusissa nyt kuten isävainajan eläessä? Komennella\nhäntä, pakottaa häntä samoin kuin pakotti naimisiin ja kaikenlaiseen\nmuuhun. Kyllä tuo ääni jo tunnetaan.\n\n-- Tarkoitatko -- tarkoitatko tosiaankin, että minun lapseni, sinun\nsisaresi tyttären, sinun isäraukkasi lapsenlapsen pitää kerjätä\nleipäänsä sellaiselta -- sellaiselta -- siltä, jonka sinä näet\nhyväksi valita yleisperijäksi? Etkä edes häpeä!\n\nJa niin tuli ryöppynä: -- Etkä edes häpeä, etkä edes häpeä, etkä\nedes...\n\nParoni Roger ei saanut sananvuoroa. Vain milloin armollinen rouva\nteki suoranaisia kysymyksiä, oliko siinä todella perää, mitä\ntestamentista kerrottiin, myönteli hän kauhein, hyväksyvin elein\nja puoleksi tukahdutetuin sadatteluin. Hän rummutti pöydän pintaa\nnyrkillä ja kepillä, hän polki lattiaa ja potki jalkansa kauhean\nkipeäksi.\n\nVickberg kiiruhti hänen luokseen, tarjosi hänelle käsivartensa,\nnosti hänet ylös. Armollinen rouva purskahti itkuun. Paroni pyysi,\nettä häntä autettaisiin, sillä hän tahtoi päästä omaan huoneeseensa.\nArmollinen rouva käski valjastaa hevoset vaunujen eteen.\n\n-- Matkusta vaan! huusi armollinen herra. Saat lähteä! Saat lähteä!\nMinä en tahdo nähdä sinua!\n\n-- Roger! Minä tahdon käydä vanhempaimme haudalla -- kiellätkö sen\nminulta? Kiellätkö sen minulta?\n\nMutta paroni hyppeli yhdellä jalalla Vickbergiin nojaten kirjastosta\npois, kipeä jalkaparka heiluen ilmassa.\n\n\n\n\nVI.\n\nSYNTYMÄPÄIVÄ. TOINEN OTTELU. BLENDA KUUNTELEE OVELLA.\n\n\nJo vähän ennen kello yhdeksää oli hänen armonsa pukeutunut valmiiksi\neräänlaiseen metsästyspukuun ja puolisaappaisiin. Kello yhdeksäksi\noli kartanon väen kunniatervehdys määrätty, ja sitä ennen hän tahtoi\nkävellä puistossa muutaman minuutin. Sillä metsästyspukuun ja\nsyntymäpäivän perinnäistapoihin soveltui paremmin, että hänen armonsa\ntuli ulkoa suureen kunniatervehdystilaisuuteen pihalle.\n\nSitäpaitsi hän tunsi tänään tavattoman voimakasta liikkumisen\ntarvetta, tarvetta olla ja näyttää olevansa tarmokas. Hän keikkui ja\nharppaili kuin aika poika Vickbergin ja metsänvartia Ringin välissä.\n\nToni tuli nyt ilmoittamaan: pehtori Halling.\n\n-- Vai niin, hyvä on -- me tulemme -- me tulemme.\n\n-- Mitä hemmettiä sinulla on tekemistä minun käsivarteni kanssa! Etkö\nusko, että minä osaan kävellä, mitä?\n\nJa ihailtavan lujin, joskin jonkun verran hapuilevin askelin paroni\nRoger marssi piha-aukealle ja nousi portaille. Hän tervehti käden\nelein.\n\n-- Hyvää päivää, hyvät ystävät! Minulle on suuri ilo nähdä teidät,\nhöö. Hyvää päivää, hyvää päivää!\n\nKoolla oleva joukko, noin pari sataa henkeä, oli valikoitua ja\nmahdollisimman edustavaa väkeä. Ensiksikin pääkartanon väki, sitten\nhuomatuimmat ulkokartanoista ja torpista, metsän vahteja, pehtoreja,\ntyönjohtajia, sotilaita ja entisiä sotilaita etumaisessa rivissä,\nharjoitettua väkeä, joka osasi temmata lakit ja hatut päästä tahdin\nmukaan.\n\nPehtori ilmaisi muutamalla lyhyellä yskähdyksellä haluavansa\nsananvuoroa ja aloitti. Lakkeja ja hattuja hypisteltiin. Katseet\nolivat hellittämättä suunnatut ylhäällä portailla seisovaan\nkookkaaseen olentoon, joka muistutti hirveä suunnattoman pitkine\nsaarineen ja leveine, raskaine yläruumiineen.\n\nPehtori jatkoi:\n\n-- Sentähden teidän armonne --\n\nPäät kääntyivät syrjään, käsiä nostettiin varovasti suun eteen,\nkuiskailtiin: \"Kuka tuo on?\" \"Sisar, tuomiorovastin rouva.\" Voi\nperhana, sekö se on?\n\nTuomiorovastin rouva tervehti lempeästi hymyillen ja päätään\ntaivuttaen ja hiipi hiljaa, pehmeästi varpaisillaan rakkaan\nveljensä viereen. Vickberg aikoi vetäytyä nöyrästi syrjään, mutta\nparoni, joka oli vaihtanut jalkaa jo erinäisiä kertoja, tarttui\nsamassa kouristuksentapaisesti hänen ranteeseensa ja pakotti hänen\ntunkeutumaan veljen ja sisaren väliin. Tuomiorovastin rouvan täytyi\nsiirtyä vähän sivulle; sille ei voinut mitään.\n\nPehtori Halling oli arkioloissa hyvin vaitelias mies, mutta puhui\nmielellään julkisissa tilaisuuksissa. Hän nautti, kun sai pitää\npuheita. Vickberg rohkeni vääntää kasvojaan. Mutta Halling ei\nkatsonut Vickbergiin. Hän ei puhunut Vickbergille.\n\n-- Hohhohhoo, huokaili hänen armonsa aivan huomaamattaan. Hänen\narmonsa oli aikonut itse lausua jonkun sanan, mutta tunsi noiden\nsanojen nyt joutuvan sekaisin. Ne olivat kyllä yhä vielä hänen\naivoissaan, mutta vaihtoivat keskenään paikkaa.\n\n-- Pehtori peijakas, se mies vasta osaa! kuiskaili väki. Vickberg\npuraisi alahuultaan. Hän tunsi kouristusta käsivarressaan, paroni\nnipisti häntä. Metsänvartia Ringiä nipistettiin myös, mutta kunnia\nteki hänet tunteettomaksi niin vähäiseen tuskaan nähden.\n\nTuomiorovastin rouva näytti olevan liikutettu.\n\nPuhe päättyi vihdoin korulauseeseen, joka oli tuuhea, ylväs ja\nnotkuva kuin villakoiran häntä.\n\nJa sitten:\n\n-- Kauan eläköön armollinen ja hyvä isäntämme, jalosukuinen paroni ja\nkamariherra Roger Bernhusen de Sars!\n\n-- Eläköön, tomppelit! kiljui Lars. Takimmaiset rivit eivät nimittäin\nehtineet tajuta \"eläköötä\" ennenkuin metsävahdit, pehtorit, sotilaat\nja entiset sotilaat jo olivat lopettaneet raikuvat huutonsa. No,\nsehän oli pikkuasia.\n\nParoni Roger suoristi selkänsä. Eläköönhuudot olivat häntä\nvirkistäneetpä hänen onnistui päälle päätteeksi pitää koossa muutamia\nlauseita puheesta, joka oli joutunut niin pahasti epäjärjestykseen.\n\n-- Kiitos, kiitos, hyvät ystävät! On oikein hauskaa, höö. -- Te\nolette hyviä ja velvollisuudentuntoisia ihmisiä kaikki, höö, hyvin\nvelvollisuudentuntoisia ihmisiä. Niin, Jumalan avulla me teemme\nkaikki velvollisuutemme, mitä? Niin. Jumala olkoon meidän kaikkien\nkanssa. -- Ja sitten rouva Enberg pitää huolen, että saatte jotain\nsuuhunpantavaa. Kiitos, kiitos, hm. Ja hopeataalari mieheen ja\nkaksitoistakillinkinen lapsukaisille.\n\nPerhana, nyt minä lähden sisään, keskeytti hän puheensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVickberg pani nöyrästi vastalauseen, mutta se ei auttanut:\ntuomiorovastin rouva tunkeutui makuuhuoneeseen.\n\nHänen armonsa paroni oli juuri herännyt päivällisunestaan.\n\n-- Kuinka sinun laitasi on, Roger?\n\n-- Mitä. Sinäkö siinä olet, Julia? Vai niin, höö. Mikäpäs, kiitän.\nKyllä menettelee.\n\n-- Sinä olet varmaankin väsynyt. Ehkä on hyvä maata hiljaa?\n\nParoni istuutui äkäisin nykäyksin. -- Ei, minä pyydän -- kiitos --\nhyvä ystävä. Minä nousen ihan kohta. Hm. -- Onko opettaja ollut\ntäällä?\n\n-- On ollut. Kiitin häntä sinun puolestasi.\n\n-- Kiititkö? Vai niin. Sehän oli hyvä. No, mitä uutta muuten?\n\n-- Sähkösanomain tuoja kävi täällä ja toi suuren joukon sähkösanomia.\nKenties minä saan avata ne.\n\n-- Oh, ei kiitos. Jääköön toistaiseksi. Onko niitä paljon?\n\n-- Ainakin sata.\n\n-- Vai niin, se ei ole hullumpaa. -- Kuinka paljon oli viime vuonna,\nVickberg? Etkö muista? Mitä sitten muistat? Niin, mene vaan tiehesi,\nvonkura. -- Nyt meidän täytyy keksiä hauskaa, pikku Julia. Haluatko\nlasin viiniä? Etkö? No sitten -- maljasi! Onko ketään tullut?\n\n-- On, kirkkoherra on tullut, ja Vilhelm ja Arvid molempien poikieni\nkanssa.\n\n-- Mitä? Vilhelm? -- Vai niin, Bergfelt -- onko hän tullut. Hän\non tullut tänne nuuskimaan tietysti. Mutta vielä tässä ollaan\nRogershusin isäntänä.\n\n-- Suokoon Jumala -- vielä monta, monta vuotta.\n\n-- Aivan niin, Jumala olkoon meidän kaikkien kanssa. -- Kuulehan --\nkuulehan -- mitä mieltä oikeastaan olet, Julia? Näytänkö huonolta?\n\n-- Et ollenkaan! Et minusta! Ainoa, mikä minusta on huolestuttavaa,\non sinun kiivautesi, vaihteleva mielialasi --\n\n-- Vai niin, rakas sisko, saat suoda anteeksi --\n\n-- Roger -- ei minun, vaan sinun on annettava anteeksi! Minä en\nymmärrä itseäni! Ja tiedätkö, Roger, kun sain aikaa ja rauhaa\ntyyntyä, kun seisoin kirkkomaalla rakkaiden hautojen ääressä --\nsilloin tuntui niin sanomattoman tuskalliselta tässä --\n\n-- Kas niin, kas niin, pikku Julia, nyt me emme puhu siitä! Mitä?\nKaikki kääntyy kyllä hyväksi. Nyt juomme viiniä -- maljasi!\n\n-- Roger -- saanko kysyä sinulta jotain? Mutta sinun täytyy luvata\nymmärtää oikein vaikuttimeni --\n\n-- Kyllä toki, tietysti -- anna kuulua, hyvä ystävä?\n\n-- Onko aikomuksesi ilmoittaa testamentti tänään? Paroni Roger työnsi\ntarjottimen luotaan niin että lasit ja lautaset helisivät.\n\n-- Vai niin, hyvä ystävä, sekö asia! Pitäisikö minun sitten odottaa,\nkunnes olen kuollut, mitä? Mitä iloa minulla sitten siitä olisi?\n\nTuomiorovastin rouva harkitsi hetken.\n\n-- Roger, saanko minä ensiksikin sanoa, että olen unettoman yön\ntutkinut ja punninnut testamenttisi sisältöä. Ja minä olen tullut\nsiihen johtopäätökseen, että sinä olet tehnyt aivan oikein. Niin,\nRoger, sinä teet oikein. Uskon kyllä, että syrjäiset tulevat pitämään\nsitä -- no niin, sanokaamme eriskummallisena. Mutta sen, joka\ntuntee olosuhteet, täytyy ymmärtää, että sinua johtaa ehdoton\nvelvollisuus -- --\n\n-- Saamari -- mitä hittoa -- joko sinä taas siitä velvollisuudesta\n-- --\n\n-- Niin, älkäämme kiistelkö sanoista, me tarkoitamme joka tapauksessa\nsamaa. -- Mutta sanopas, milloin testamentti luetaan, ennen vaiko\njälkeen päivällisen? -- Vai päivällisen jälkeen. Ja minä otaksun,\nettä -- että -- päivän sankari -- niin, sillä tuleehan tuo nuori\nmies tavallaan juhlapäivän sankariksi. -- No, hänhän jo on ikäänkuin\noma lapsi, eikä ketään tule hämmästyttämään, että hän ottaa osaa\npäivälliseen. -- Mutta minne aiot sijoittaa hänen äitinsä?\n\n-- Mitä? Äitinsä? Enbergin muorin? Pöydässäkö hänen on istuttava?\nHihihihi!\n\n-- Et ole ollenkaan selvittänyt itsellesi, kuinka erilainen Lovisa\nEnbergin asema tulee tästälähtien olemaan. Tahi onko sinusta\ntodellakin _comme il faut_, että sinun perillisesi äiti tänä\njuhlallisena hetkenä seisoo keittiössä?\n\n-- Vai niin -- mjah -- mjah -- paroni mauskutti kostonhimosta. Niinkö\narvelet, hyvä ystävä? No, rauhoitu, rauhoitu! Sekö olisi esteenä,\nmitä? No, silloin minä hemmetissä itse talutan Enbergin muorin\npöytään.\n\n-- Se kai sinun onkin pakko tehdä, rakas Roger. Ja otaksuttavasti\nminä saan kunnian astua pöytään monsieur Tonin taluttamana --\n\nParoni Roger tuijotti eteensä, suu alkoi pureskella, ja oikeasta\nsuupielestä tippui sylkeä ikäänkuin tuskan hikeä. Tuomiorovastin\nrouvan haikean lempeä ääni oli säikähdyttänyt häntä. Hänestä tuntui\näkkiä, kuin hän olisi eksynyt, joutunut tuntemattomiin vaaroihin.\nTuntui siltä kuin kulkisi tiheässä metsässä, joka on täynnä hyvin\nkätkettyjä ketunrautoja.\n\nKirottu Julia!\n\n-- Niin, Roger, sinulla on ollut hyvä tarkoitus. Mutta sinä et ole\najatellut seurauksia. Et ole tehnyt johtopäätöksiä. Mutta minä olen\nvakuutettu siitä, että sinä nyt huomaat, mihin tahdittomuuteen\nolit vähällä tehdä itsesi syypääksi. Ja kuinka julmaa se olisi\nollut poikaraukkaa kohtaan! Unohtaa kokonaan hänen vanhempansa tänä\nerikoisen merkitsevänä päivänä! Ja vieraamme olisivat saaneet mennä\npehtorinrakennukseen ja renkitupaan onnittelemaan niitä, jotka\nkuitenkin ovat häntä lähimpänä elämässä. De Sars-suvun perillistä!\n\nTuomiorovastin rouvan kaunopuheisuus tuli lopulta suorastaan\nhehkuvaksi. Ja se oli huumaava ainakin sikäli, että se sumensi\ntäydellisesti paroniraukan aivot. Sisimmässään hän kuitenkin\ntunsi epäselvästi, mutta voimakkaasti, että sisaren sanoissa oli\njotain tottakin. Jotain, jota hänen olisi pitänyt ajatella, mutta\njota hän ei ollut ajatellut, jota hänen pitäisi ajatella -- mutta\njota valitettavasti ei voinut ajatella. Hän singahutti suustaan\nmuutamia kiivaita sanoja saadakseen sisarensa vaikenemaan. Mutta kun\ntuomiorovastin rouva tosiaan vaikeni ja lempeästi ja rakastettavasti\nkumartui kuuntelemaan, hämmentyi hän vielä enemmän tuntien olonsa\nsietämättömäksi. Lopulta hän heittäytyi selälleen vuoteeseensa ja\nhuusi puoleksi nyyhkyttäen:\n\n-- Mitä pirua -- mitä pirua -- mitä pirua...\n\n-- Mitä sinun tulee tehdä, rakas Roger? Sehän on niin yksinkertaista.\n\nParoni vaikeni, makasi hiljaa ja kuunteli sisarensa lempeää, tyyntä\nääntä. Hän ei ymmärtänyt sanojen merkitystä paljoakaan enemmän kuin\nmitä lapset käsittävät kehtolaulun sanoja. Hän oli niin vietävän\nväsynyt.\n\nKun tuomiorovastin rouva lopetti, mumisi hän:\n\n-- Järjestätkö sinä sitten sen asian, pikku Julia?\n\n-- Järjestänkö? Rakas, eihän tarvita muuta kuin ettet ilmaise\ntestamentin sisältöä -- et ainakaan tänään vielä. Huomenna,\nylihuomenna tahi milloin tahdot voit ilmoittaa nuorelle miehelle\nkahden kesken, minkä onnen aiot tuottaa hänelle. Silloinhan olet\nsaanut tahtosi toteutetuksi -- ilman skandaalia.\n\n-- Aivan niin. -- --\n\n-- Ja nyt sinun täytyy vähän aikaa nukkua, rakas Roger. En kai ole\nsinua väsyttänyt liiaksi?\n\n-- Ethän toki -- kiitos -- sinä olet niin kiltti -- ja\nvelvollisuudentuntoinen -- oikein hauska -- --\n\nParoni nukkui.\n\nTuomiorovastin rouvakin oli täydellisesti uupunut. Hän heittäytyi\nnyyhkyttäen uskollisen Saaransa syliin.\n\n-- Oh, häntä on kohdeltava kuin lasta, on lirkuteltava niinkuin\npienelle hemmoitellulle lapselle. Mutta kun tekee sen...\n\nHän pyyhki kyyneleensä. -- Saat nähdä, rakas Saara, saat nähdä! Kyllä\nhän järjestää kaikki parhain päin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nBlendan paikka päivällispöydässä oli Roger Hylteniuksen ja luutnantti\nBergfeltin välissä. Ja hauskoja he olivat kumpikin. Mutta Roger puhui\nniin vimmatusti, että sai Blendan aivan puolipyörryksiin, ja häntä\npyörrytti muutenkin aivan tarpeeksi. Sillä oli merkillisintä, mitä\nhänelle oli elämässä sattunut, että hän istui tässä päivällispöydässä\nisossa salissa, samassa pöydässä kuin hänen armonsa paroni ja muut!\n\nRoger tahtoi saada häntä maistamaan viinejä, mutta siihen hän ei\nsentään ryhtynyt. Korkeintaan pari pisaraa sherryä veteen -- niin\nettä tuskin näkyi, mutta maistui hiukan, aivan vähän vain.\n\nMutta Jakob joi viiniä ilman vettä! Kuinka hän uskalsi!\n\nKaikkein hullunkurisinta oli, että kaikki joivat Blendan maljan,\nkaupunkilais-ukot, kirkkoherra ja, niin, setäkin!\n\nAinoa, joka ei juonut Blendan maljaa, oli Jakob. Se hänelle kyllä\nvielä maksetaan! Blenda toivoi hänen ainakin näkevän, kuinka\ntavattoman hienosti ja hillitysti Blenda osasi kohottaa lasinsa ja\nviedä sen huulilleen. Aivan kuin ei olisi muuta tehnytkään elämässään.\n\nMutta Jakob ei katsonut häneen päinkään. Hän tuijotti lautaseensa\nvaiti ja happaman näköisenä tai vaihtoi jonkun sanan patruuna\nSiedelin tahi Per Hylteniuksen kanssa. Per ei myöskään näyttänyt\noikein iloiselta.\n\nKoko pöytäseura näytti muuten juhlalliselta -- paitsi tietysti\nRoger Hyltenius. Oltiin yleisesti sitä mieltä, että hänen armonsa\nparoni näytti heikolta, mikä luonnollisesti himmensi mielialaa.\nSaattoi selvästi huomata, että isäntä taisteli huonoa tuulta,\nväsymystä ja ruumiillisia tuskia vastaan. Hän yritti keskustella sekä\noikealla että vasemmalla istuvien kanssa, mutta äänessä oli jotain\npingoitettua ja salaista ärtymystä, joka teki, että puhelu päättyi\npian tulematta vilkkaaksi. Tuomiorovastin rouva oli ilmeisesti\npeloissaan, että hänen veljeään rasitettaisiin liiaksi. Hän kokosi\nkeskustelun langat, mutta jätti ne kesken ja oli kyynelöivä ja\nsurumielinen kuin hautajaisissa.\n\nParoni koetti saada lasista voimia, hyvää tuulta, seuramiehen\ninnoitusta. Hän joi suunnattomasti. Mutta viini teki hänet uniseksi.\n-- Täti Enberg oli sanonut Blendalle, ettei ole hienoa juoda paljon.\nMutta jos tämä oli totta, täytyi koko seuran olla jotakuinkin\nepähieno. Sillä mitä juomiseen tuli, seurattiin isännän esimerkkiä.\nJa viini näytti vaikuttavan vieraisiinkin nukuttavasti.\n\nBlenda oli vakuutettu siitä, että Vilhelm Bergfelt nukahtaisi ja\nputoaisi tuoliltaan ennen jälkiruokaa. Hän näytti niin kummalliselta,\nluomet painuivat yli silmäterän puolivälin, ja hän vilkuili Blendaan\npitkin syrjäkatsein, jotka olivat kosteat niinkuin unesta heränneen.\nUh, hän oli varmaankin vähän hutikassa -- vähän noin, niinkuin\nJohnsson usein oli! Blenda väistyi hänestä mahdollisimman kauas,\ntöytäisi Rogeria ja sai osakseen joukon sukkeluuksia.\n\nKaupungista tulleet vieraat matkustivat verrattain pian päivällisen\njälkeen. Tohtori, paronin henkilääkäri, antoi salaa merkin lähtöön.\nRakkaan Roger de Sarsin terveys ei ollut todellakaan täysin\ntyydyttävä, hänen voimiaan ei saanut panna liian suurelle koetukselle.\n\n-- Siis, hyvät herrat, tunnin kuluttua konjakista! komensi tohtori,\nvanha rykmentinlääkäri, tottunut käskemään. Abraham Björner aikoi\nmyös noudattaa käskyä.\n\nParoni pani kuitenkin vastaan.\n\n-- Ei, hyvä serkku, saatte luvan hetkeksi rauhoittua. Meillä on\npuhuttavaa keskenämme. -- Vai niin, rakas Arvid, vai niin, sinäkin\naiot hylätä meidät?\n\nPatruuna Siedel mumisi jotain sorsien ampumisesta. Hänen piti Jakobin\nkanssa --\n\n-- Mitä pirua -- mitä pirua -- poika jää vielä tänne. Katsopas,\nlanko, voi sattua -- hm -- että me tarvitsemme häntä. Mutta langolla\non vapaa valta -- tietysti, hm -- hyvin ikävää. -- Mutta lankohan on\nintohimoinen metsästäjä -- --\n\nJakob istui jo Siedelien vaunuissa, kun näiden omistaja tuli\njulistamaan hänelle juhlallisesti, ettei hän saanut poistua\nRogershusista. Jakob vakuutti lähtevänsä siitä huolimatta, mutta\nArvid Siedel ei voinut sallia tällaista hänen armonsa paronin käskyn\nsyrjäyttämistä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden aikana tottunut saamaan\nja noudattamaan Rogershusista tulevia käskyjä, ja tottumus oli\nkehittänyt sokean uskon käskijän ehdottomaan määräämisvaltaan.\n\nHän sanoi nuorelle ystävälleen jäähyväiset.\n\n-- Minkätähden et päässyt mukaan? kysyi Blenda.\n\n-- Peijakas sen tietää. Paronilla on yhtä paljon päähänpistoja kuin\nsialla täitä.\n\n-- Etkö häpeä, Jakob! -- Minkätähden olet niin happamalla päällä.\nEikö ole komeaa, että saimme istua pöydässä?\n\nJakob ei suvainnut vastata, ja Blenda jatkoi:\n\n-- Mutta sinä näytit siltä, kuin olisi vatsaasi nipistänyt?\nMinkätähden sinä et ollut iloinen? Sinä et sitten ole koskaan\nkiitollinen.\n\n-- Pitäisikö minun olla kiitollinen?\n\n-- Kyllä kai. Olisimme voineet saada istua keittiössä.\n\n-- Niin, äidin luona! Sehän olisikin soveltunut paremmin -- ainakin\nminulle. Tahi sitten olisin voinut juosta edestakaisin kantamassa\nvateja ja karahveja, niinkuin isä. Ja tarjoillut nuorille herroille.\n\n-- Oh, kuinka sinä olet typerä, virkkoi Blenda. -- Jotainhan hänen\ntäytyi sanoa. Mutta kun Jakob vastoin tapojaan ei sanonut mitään\nmainittua väitettä vastaan, vaan näytti pikemminkin olevan samaa\nmieltä, tuli Blenda huolestuneeksi.\n\n-- Mikä sinun on? Minkätähden et ole iloinen? Miksi et ole\nsamanlainen kuin tavallisesti?\n\n-- Sentähden, vastasi Jakob miettiväisenä, sentähden, ettei mikään\nole niinkuin tavallisesti. Kaikki on hullusti. Kaikki Rogershusissa,\nsinä ja minä ja kaikki. Etkö sitä huomaa?\n\n-- E-en -- --\n\n-- No, sitten on kai vain minun laitani hullusti. Mutta hyvästi. Minä\nlähden nyt ottamaan selkoa, mitä hän oikein tahtoo.\n\nBlenda oli utelias ja tahtoi tulla mukaan. Eteisessä he tapasivat\nPerin. Tämä pyysi Jakobia näyttämään, missä Johnsson asui. Mutta\nJakob jätti sen Blendan tehtäväksi, hänen kun täytyi mennä hänen\narmonsa puheille.\n\nPer seurasi Blendaa, mutta pysähtyi pimeisiin portaisiin. Hän\nei totisesti tietänyt, minne tyttö oli joutunut. Ullakolla oli\nmahdotonta löytää pimeässä. Hän kuuli tosin kyllä ääniä -- --\n\nBlenda seisoi kuuntelemassa Johnssonin oven takana. Olihan rumaa\nkuunnella -- mutta hän tahtoi tietää ketä oli Johnssonin luona,\nolivatkohan siellä hänen molemmat pöytätoverinsa. Puhuivatkohan he\nhänestä? Hän luuli kuulevansa nimeään mainittavan. Johnssonhan\nse -- --\n\n-- Mikäs siinä, tyttö on herttainen, oikea Venus, niinkuin sanotaan.\nKhörrör, thyi. Herrat saavat uskoa mitä vanha mies sanoo, mies, joka\non nähnyt läheltä monta tyttölasta, ja jos tahdotte tietää niin hän\non oikein harvinaisen hyvästi tehty ja näprätty joka puolelta -- --\n\n-- Hävetkää! mumisi Blenda. Hänen päänsä kuumeni kiusallisesti ja\nsilmistä puristui kyyneleitä.\n\nHän kuuli nyt inhoittavan Rogerin sanovan:\n\n-- Olen luonnollisesti valmis uskomaan tällaisen asiantuntijan\nlausuntoa; tahtoisin vain huomauttaa, että tyttö tuntuu jonkun verran\ntyperältä --\n\n-- Onko se nyt sitten vika? Minä en ole puolestani koskaan välittänyt\nkovin teräväpäisistä tytöistä, sillä ne ovat joko täynnä perkelettä\ntahi sitten niin koppavia, ettei pääse lähellekään -- --\n\nTuo oli varmaankin olevinaan hauskaa, vaikkei Blenda sitä ymmärtänyt.\nRoger, kollo, nauroi niin että ovi tärisi. Ja sanoi sitten jotain,\nmitä lienee sanonut.\n\nMutta Peristä tuntui odottaminen liian pitkältä, ja hän alkoi kavuta\nylös portaita.\n\n-- Blenda, missä sinä olet?\n\nBlenda aikoi hiipiä pimeässä hänen ohitseen ja rynnätä alas portaita.\nVastatakaan ei voinut näin lähellä ovea. Ja jos Per vielä kerran\nmölisisi bassollaan, niin se varmasti kuultaisiin huoneeseen.\n\nPer otti tulitikkuun tulta; oli mahdotonta päästä huomaamatta hänen\nohitseen. Blenda antoi hänelle sormellaan merkin olla vaiti.\n\n-- Kuunteletko? kuiskasi Per verrattain ihmeissään, mutta astui\nhiljaa varpaisillaan. Ja Blenda saattoi jälleen kuulla, mitä\nhuoneessa puhuttiin.\n\n-- Khörrör, thyi, thyi -- muuten minusta herrojen kannattaisi asiaa\najatella. Sillä onhan kuitenkin ihan selvää, ettei hänen armonsa jätä\ntyttöä vallan osattomaksi, koska tämä kerran kuuluu olevan hänen\nlapsensa -- --\n\n-- Luovun epäilemättä loistavista mahdollisuuksistani ja annan serkku\nVilhelmille vapaat kädet toimia.\n\n-- Ei kuulkaas, kiitän nöyrimmästi! Minulle on aivan kyllin siinä,\nettä päivällisen aikana olin vähällä säikähdyttää pienokaisen\nRoger-ystäväni syliin. Muuten minun täytyy sanoa, että suhde --\nolipa se sitten oikealle tahi vasemmalle -- loukkaisi aika lailla\nkehittynyttä moraaliani! -- Hyvä! Hyvä!\n\n-- Mistä he puhuvat? kuiskasi Per. Hänen suuret silmänsä mulkoilivat\nhämillään.\n\n-- Kuulkaapas, tarkoitan täyttä totta. Asian laita on nimittäin se,\nettä sukulaisuussuhde minun ja kysymyksessä olevan nuoren naisen\nvälillä on jotakuinkin epäselvää laatua. Muutamat otaksuvat meidän\nolevan serkkuja, kun taas toiset valitettavasti vihjailevat paljon\nläheisempään verisiteeseen. Isä ja meidän kunnioitettu enomme\nkuuluvat nimittäin kilpaa tavoittaneen kauniin Mimmin suosiota. Ja\nvaikka eno veikin voiton -- --\n\nKhöh, khörrör, thyi -- yskäisi Johnsson.\n\n-- On siis se vaara olemassa, että suhde minun ja kauniin Blendan\nvälillä olisi -- --\n\nJykevänä, raskaana, sokean vihan vimmassa kuin härkä syöksyi\nPer ovelle, löi sen rikki tahi tempasi auki ja tunkeutui sisään\ntupakansavuun ja punssihöyryyn ukon ja nuorukaisten luokse. Blenda\nkuuli huutoa, nyrkkien jyminää pöytää vasten, Perin jyrisevän,\nraivoisan basson, kysymyksiä, kirouksia.\n\nHuoneessa olevan lampun himmeässä valossa Blenda näki ullakon katossa\norsihirren. Hän ei voinut milloinkaan käydä vinnillä katsomatta\npelokkaasti tuohon hirteen. Siihen oli joku hirttäytynyt monta, monta\nvuotta sitten -- kuka lienee ollutkaan -- --\n\nHän säikähti, suupielet venyivät alaspäin.\n\nKimeä ääni viilsi melun keskeltä.\n\n-- Kuka perhana saattoi tietää tytön kuuntelevan! Blenda huudahti ja\nlähti juoksemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Enberg istui pehtorin rakennuksessa, makuuhuoneessaan -- voi,\nhyvä luoja! -- hän istui nojatuolissa, ja Blenda oli hänen edessään\npolvillaan, itkien, lohduttomuudessaan suunniltaan, pää kätkettynä\nLovisa-tädin esiliinaan.\n\nMikä hänen oli? Sitäkö hän itki, että Jakobin tuli matkustaa? --\nVai ei sitä. Oliko hän särkenyt jotakin? Oliko tuomiorovastinrouva\nsanonut jotain? Tai oliko joku muu jotain sanonut? -- Ahaa, oli! --\nKuka oli sanonut? Ja mitä?\n\nMutta mahdotonta oli saada mitään käsitettävää vastausta. Rouva\nEnberg melkein pelkäsi, että lapsi oli antanut houkutella itsensä\nmaistamaan viiniä. Blenda tuntui niin kauhean kuumalta. -- Olipa\nmiten tahansa: lasillinen maitoa ei voinut olla vahingoksi, se\nrauhoitti tavallisesti.\n\nRouva Enberg auttoi Blendaa nousemaan ja vei hänet vuoteeseen.\n\n90 90\n\n-- Ole nyt hiljaa pitkälläsi, lapsi, niin tuon lasin maitoa.\n\nBlenda makasi aivan hiljaa; heti kun rouva Enberg oli poistunut\nhuoneesta, taukosi hän itkemästäkin. Itkiessä ei voi ajatella;\nmuutenkin se on vaikeata. Ja hänen täytyi ajatella, koettaa päästä\nselvyyteen, mitä oli tapahtunut.\n\nÄidistä oli puhuttu. Äiti -- äiti? Äiti oli kuollut ja äidin nimi oli\nollut Mimmi, sen Blenda tiesi. Mutta siitä ei paljon viisastunut.\nÄiti -- Mimmi -- äiti? Se ei ollut paljon.\n\nNo, mutta mitä he olivat äidistä sanoneet? Blenda ei voinut muistaa\nheidän sanoneen äidistä mitään. Ei, olivat... että hän oli ihana. Ja\nsen he olivat sanoneet niin rumasti.\n\nBlenda ymmärsi nyt, mikä oli niin ilkeätä. Äidille oli naurettu,\näidille, joka oli kuollut. Ja Blendasta he olivat puhuneet --\npuhuneet vaikka mitä -- sentähden että -- sentähden että hänen\näitinsä oli kaunis Mimmi, jota setä ja tuon toisen isä -- -- --\n\nHe olivat inhoittavia, inhoittavia, inhoittavia!\n\nMinkätähden Per olisi muuten niin kauheasti suuttunut?\n\n-- Kas nyt, pikku raukka, juo tämä maito, niin tuntuu paremmalta.\nKannattaapa nyt itkeä sitä, että rakit haukkuvat! Kas niin, ole nyt\njärkevä. -- Voin kertoa, että Lars paraikaa valjastaa hevosia ja\nvähän ajan perästä junkkarit lähtevät kaupunkiin. Sitten ei niitä\ntarvitse enää nähdä! -- Lähtevätkö?\n\n-- Lähtevät. Herra Per ja tuomiorovastin rouva ovat taitaneet\nlähettää heidät matkaan.\n\nRouva Enberg oli kuullut koko tuon ruman jutun keittäjättäreltä, ja\nkeittäjätär Leenalta, joka kuuli tuomiorovastin rouvan kertovan koko\ntapahtuman neiti Siedelille.\n\n-- Ole nyt viisas, pikku Blenda! Ei pidä välittää siitä, mitä kaksi\ntuollaista höpisee -- kun ovat syöneet ja juoneet lisäksi. Ja kyllä\nkai sinä tiedät Johnssonin olevan kaikenlaisia rumia valhejuttuja\ntäynnä Kuulepas, pikku Blenda, on aina niin, että kun tuollaiset\nnuoret kukonpojat -- ja Jumala paratkoon vanhatkin kukot! -- joutuvat\nyhteen punssin tai muun viheliäisen aineen ääreen, niin saa olla ihan\nvarma siitä, että silloin pannaan kokoon kaikkein inhoittavimpia\njuttuja. Ja silloin ei totisesti pidetä kunniassa ylhäisintä eikä\nalhaisinta. Ja samanlaisia ne ovat kaikki.\n\n-- Jakob ei ole! nyyhkytti Blenda.\n\n-- Kunpa vain tietäisin -- tuli Jakobin äiti miltei tahtomattaan\nsanoneeksi.\n\n-- Eikä Perkään -- eihän?\n\n-- Uskon todellakin, että herra Per on siinä suhteessa parempi kuin\nuseimmat muut. Minun täytyy sanoa, että hänessä on oikeata miestä.\nAika löylyn, minä uskon, ne ovat saaneet häneltä joka sorkka!\n\nBlenda nousi istumaan vuoteessaan.\n\n-- Ovatko?\n\n-- Ei hän taida juuri pelätä. Luulen totisesti, että hän antoi kyytiä\nitse tuomiorovastin rouvallekin. Tavallaan se ei ole ollut haitaksi.\n-- Niin, toivon nimittäin, ettei hän ole käyttäytynyt sopimattomasti.\n\n-- Kyllä hän on tavattoman -- virkkoi Blenda hitaasti. Hän ei\nkeksinyt sopivaa sanaa. -- Ahaa -- tuossa tulevat vaunut. -- Rouva\nEnberg meni ikkunan ääreen. Päälle päätteeksi landoo, se on melkein\nliikaa. Ja tuossa tuo Vickberg matkalaukut. Niin, niin, ei tullutkaan\nmitään noiden vietävän junkkarien yöpymisestä. -- Tuossa nuo tulevat!\nKah, kah, minusta niillä on korvat oikein lerpallaan. Pahuksen\npenikat! Ja vanha Vickbergkin, tomppeli, miten pokkuroi! -- sekin on\nniin ahne, mistä vaan saisi lantin! -- Mutta minusta niitä on kolme\n-- kuka ihme se kolmas on? Saadaan nähdä, se on tuomari! Vai niin,\nhänkään ei jäänyt yöksi. Eipä sitten jääkään monta yövierasta. --\nTuossa taitaa tulla Jakob.\n\n-- Tuleeko hän tänne?\n\n-- Tulee. En käsitä, missä hän on ollut koko illan. -- Hän on ollut\nparonin luona. Uskooko täti hänen tietävän jotain? Tästä?\n\n-- Hänen armonsako luona? Ei, silloin hän ei ainakaan tiedä mitään.\n-- Mutta mitä ihmettä hän on tehnyt hänen armonsa luona?\n\n-- En tiedä. Kuulin vain sedän tahtovan puhua tuomarin ja Jakobin\nkanssa.\n\n-- Vai niin. Saadaanpas nähdä, mihin surkeuteen se paroni tuon pojan\nvielä laittaa. Mutta kyllä minä, penteleessä --\n\n-- Onko Blenda täällä, äiti? Lena sanoi hänen olevan täällä.\n\n-- Miten kumman lailla sinä olet niin hengästynyt. Mitä sinä olet\nhommaillut?\n\n-- Minäkö! Niin, jos tietäisit -- silloin tietäisitkin melkein\nenemmän kuin minä. Minne olet piilottanut Blendan? Mitä ihmettä, onko\ntuo mytty tuossa sängyssä Blenda? Minkätähden olet siinä? Oletko\nsairas? Itketkö sinä?\n\n-- Hyvänen aika, anna tytön olla rauhassa.\n\n-- En anna, en vaikka... Mikä hänen on?\n\n-- Hän sattui kuulemaan, kun nuo hienot herrat puhuivat pahaa hänen\näidistään. He olivat tietysti juoneet liikaa, mutta tuntuuhan\nilkeältä joka tapauksessa. -- Mutta nyt on sinun vuorosi kertoa mitä\nolet tehnyt! No, junkkari! Kuuluthan olleen hänen armonsa puheilla?\n\n-- Olen taitanut olla. Mutta ensiksi minun täytyy toimittaa\ntuomiorovastin rouvan asia. Sen toimittaminen ei ole suinkaan\nerikoisen hauskaa, mutta kaiketi täytyy -- --\n\n-- Mikä asia se sitten on? Ihanhan sinä pelästytät minut, poika!\n\n-- Sano äidillesi terveisiä, virkkoi hän, ja pyydä, että hän antaa\nminulle höyhenpatjan, jos on liikenemään, ottaisin sen mielelläni\nherneenvarsisäkin sijaan, mikä minulla oli viime yönä -- --\n\n-- Tuo ei ole totta! Sinä valehtelet!\n\n-- Nyt olen tehnyt tehtäväni. Ja äiti saa nyt tehdä niinkuin tahtoo.\nJos minä olisin äidin sijassa, niin en olisi tietävinäni, vaan\nantaisin hänen maata herneenvarsilla ensi yönkin -- --\n\n-- Hävyttömämpää en ole kuullut! Minähän itse laitoin vuoteen -- Ja\nrouva Enberg syöksyi ovelle -- loukkautuneena, kauhuissaan.\n\nMutta Jakob nauroi.\n\n-- Ellen nyt saa tukkapöllyä ja korvapuustia, niin äiti on unohtanut\nsen taidon!\n\n-- Jakob! Eikö se olekaan totta? Narrasitko tätiä?\n\n-- En tiedä mistä sen sain, se lensi päähäni. -- Mutta ellen minä\nolisi keksinyt mitään kamalaa, niin en olisi saanut äitiä lähtemään.\nJa ellen minä olisi saanut äitiä pois, niin -- --\n\n-- Mitä sinä teet! Anna minun olla!\n\n-- Niin en olisi saanut sinua suudella!\n\n-- Et saa kuitenkaan. Anna minun olla, kuuletko!\n\n-- Minäpä kerron sinulle jotakin -- --\n\n-- Et saa istua sängyssä! Mene tiehesi!\n\n-- Minulle on tapahtunut jotain tänä iltana. Se on niin merkillistä,\nniin -- -- en tiedä mitä teetkään, kun saat kuulla -- --\n\n-- En välitä ollenkaan! En ollenkaan! -- Turha koettaa!\n\n-- Etkö välitä siitä, mitä minulle on tapahtunut? Vaikka sanon, että\nse on niin merkillistä?.\n\n-- E-en. -- Sinäkään et välitä siitä, mitä minulle on tapahtunut. Et\nedes sen vertaa että kysyisit -- --\n\n-- Enkö ole kysynyt? -- Mutta kerro sinä nyt ensin, mikä sinun on,\nniin minä kerron sitten. -- No, mitä on tapahtunut?\n\n-- En kerro.\n\n-- Vai et. Minkätähden sitten tahdot minua kysymään?\n\n-- Kuulithan, mitä täti sanoi.\n\n-- Mitä se olikaan? Hän sanoi sinun kuulleen jotain ikävää.\nRoger-lurjusko on jotain sanonut vai hänen serkkunsa? Molemmatko?\nMitä he ovat sanoneet?\n\n-- He puhuivat pahaa äidistä.\n\n-- Sinunko äidistäsi? Mitä he sitten sanoivat? -- Luuletko, että minä\ntahdon sitä toistaa?\n\n-- Kylläpä ovat kauniita poikia! Mutta he ovat, Jumalan kiitos, jo\nlähteneet tiehensä ja tulkootpas vielä! -- Kerronko minä nyt?\n\n-- Anna minun olla!\n\n-- Enhän minä koskekaan sinua. Kysyn vaan, kerronko? Tahdotko,\ntahdotko, tahdotko? Usko pois? --\n\n-- Anna olla! Et saa istua tässä!\n\n-- No mutta Blenda -- mikä sinun on? Etkö todellakaan tahdo, että\nkerron?\n\n-- En.\n\n-- Älä nyt! Ja minä kun narrasin äidin lähtemään vain siksi, että\nsinä ensimäisenä, ihan ensimäisenä saisit tietää -- --\n\n-- Minä en tahdo, kuuletko!\n\n-- Vai niin.\n\nJakob istuutui lattialle vuoteen viereen samaan asentoon, jossa hänen\noli tapana istua metsästysmajan makuulavan ääressä.\n\nHän oli melko väsynyt -- päätä ainakin pyörrytti. Tuntui hyvin\nhyvältä saada istua hetkinen hiljaa ja ääneti, hiljaa pimeässä.\n\nKunpahan vain voisi käsittää, millä hän oli suututtanut Blendan? Mitä\nhän oli tehnyt, tai mitä sanonut? Ei, hän ei voinut käsittää Mutta\nselvää oli, että hän oli suututtanut ihan pahasti. Näin vihoissaan\nBlenda ei tavallisesti ollut, ei, näin vihainen hän ei ollut\nmilloinkaan ollut.\n\nNo, se menee varmaan ohi.\n\nOli suloista saada istua hiljaa hänen vieressään ja ajatella -- ei,\nolla aivan ajattelematta -- saada painaa päänsä sängyn reunalle ja\nuinailla. Kunpa Blenda panisi kätensä hänen kasvoilleen.\n\nMutta kun ei saanut häntä suudella! Voi sitä häijyä pikku ilkimystä\n-- --\n\nJakob laskeutui polvilleen.\n\n-- Blenda, niinä tiedän, ettet välitä minusta. Mutta ellei muuta --\nniin saan kai kuitenkin suudella sinua!\n\nHän ei odottanut vastausta, vaan otti Blendan syleilyynsä ja piti\nvankinaan.\n\n-- Tiedätkö, kuinka monta kertaa minä olen suudellut sinua? Olen\nsuudellut sinua näin -- näin --. Suutelin sinua, kun nukuit, pikku\ntyttönen. -- Mutta et tahtonut herätä -- etkö tahtonut, etkö? Sinä\nheräsit varmasti monta, monta kertaa? -- mutta olit vain nukkuvinasi.\nEtkö ollutkin hereillä, sanopas? Ujostelitko, sanopas? Suutelin sinua\nnäin -- näin -- --\n\nJakob tunsi Blendan olevan aivan itkuissaan.\n\n-- Mutta mikä sinun sitten on, Blenda? Etkö tahdo sanoa, mistä olet\npahoillasi? Todellako sen tähden, mitä ne sanoivat?\n\nBlenda heittäytyi hänestä kauemmas.\n\n-- Anna minun olla!\n\n-- Älä nyt ole tyhmä! -- Jos tietäisit, mitä minä tiedän, niin\nunohtaisit kaiken muun. Mutta nyt sinä olet totisesti ollut niin\npaha, että tuskin kerronkaan. -- --\n\nJakob nojasi kyynärpäätään sängyn reunaa vasten, pää käsien varassa.\n\n-- Blenda -- kuuletko? -- niin minä kuiskaan. -- Muistatko, mitä --\nmuistatko, mitä isäsi sanoi meistä --? Silloin minä en uskonut sinua,\netkä sinä itsekään uskonut, vaikka niin sanoit. -- Ja äiti aikoi\nlähettää minut pois. Mutta jos se onkin totta, Blenda -- pieni --\npieni --\n\nHän sulki silmänsä ja odotti Blendan koskettavan hänen kasvojaan.\n\n-- Onko setä sanonut, että meidän tulee mennä naimisiin? kysyi\nBlenda. -- Onko hän sanonut sinullekin?\n\nJakob nyökäytti päätään hitaasti, pettyneenä.\n\n-- Höh, hän vain sanoo niin. Emmehän me voi mennä naimisiin -- mehän\nolemme lapsia.\n\n-- Tulemme kai me joskus vanhoiksikin.\n\n-- Kuka tietää, millaista on silloin. Setä on niin vaihteleva.\n\n-- Mitä me siitä, vaikka hän olisikin vaihteleva? -- Tai senkö vuoksi\nsinä vain tahdot, että hän tahtoo?\n\n-- Tahdotko sinä sitten.\n\n-- Voi, kuinka tyhmä sinä olet!\n\n-- Niin, mutta sinun äitisi sanoo, että sinä tulet onnettomaksi, jos\nmenet köyhän tytön kanssa naimisiin. Sillä sinä et voi elättää edes\nitseäsi.\n\n-- Äiti ei tiedä, mitään viimeisestä asiasta,\n\n-- Mistä viimeisestä? Onko hänen armonsa sanonut jotain nyt illalla?\n\n-- Niin -- mutta se on yhdentekevää.\n\n-- Etkö tahdo kertoa? Äskenhän tahdoit niin innokkaasti saada kertoa.\n\n-- Niin tahdoin. -- Mutta halu on mennyt.\n\n-- Ymmärrän hyvin hyvästi, että olet minuun suuttunut. Mutta sille en\nvoi mitään. En voi sille mitään, että olen pahoillani.\n\n-- Et voikaan.\n\nMutta Jakob oli suunniltaan ajatellessaan, että tämä hetki oli mennyt\nhukkaan, ettei tullutkaan mitään siitä, mitä hänen piti kertoa,\nkaikki oli muuttunut noloksi ja ikäväksi.\n\nJa minkätähden?\n\n-- Merkillistä, ettet voi sanoa, mistä sinä olet nyt niin pahoillasi?\nMitä sinä kuulit? Tietysti kuulit väärin? Se ei ollutkaan niin\nvaarallista.\n\n-- Vaikka minä kuulin joka sanan!\n\n-- Ja siitäkö tulit niin pahoillesi, ettet -- -- Olen aivan varma\nsiitä, ettet ymmärtänyt, mitä he sanoivat. Et sinä ymmärrä, mitä\ntuommoiset halunkit lörpöttelevät. Ei suinkaan se ollut niin\nvaarallista kuin luulet -- --\n\n-- Eikö ollut! -- Blenda kohottautui sängyn päätyä vasten. Kuinka\nvoit sanoa niin, kun et ollut kuulemassa? Uskotko sitten, että Per\nolisi niin kauheasti suuttunut, ellei olisi ollut mitään vaarallista?\n\n-- Per?\n\n-- Niin, hän seisoi minun vieressäni -- menimme tapaamaan Johnssonia.\nJa Per syöksyi sisään heidän kimppuunsa ja luultavasti hän ihan löi\nheitä. Niin suuttunut hän oli. Ja hän se toimitti, että saivat suoraa\npäätä lähteä talosta.\n\n-- Niinkö -- suuttuiko hän niin?\n\n-- Suuttui. -- Kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä. Kaikki eivät ole\nsamaa mieltä kuin sinä! oikaisi hän.\n\n-- Mitä mieltä minä sitten olen?\n\n-- Oh, sinusta ihmiset saavat sanoa minulle mitä tahansa ja tehdä\nmitä tahansa.\n\n-- Vai niin? Mutta minähän en tietänyt, mitä he sanoivat.\n\n-- Tietysti et -- mutta olisit voinut olla siksi sanomatta, ettei se\nollut mitään vaarallista.\n\n-- Tein tyhmästi, pikku Blenda, kauhean tyhmästi! -- Mutta sinähän\ntiedät, että minä ajattelin silloin aivan toista, ja kun saat tietää,\nmitä minä ajattelin -- --\n\n-- Olisihan Perilläkin voinut olla muuta ajattelemista. Ja silloin\nminä olisin saanut seisoa siinä kuuntelemassa heidän inhoittavia\njuttujaan. Ja he olisivat olleet minulle hävyttömiä sekä tänään että\nhuomenna ja -- --\n\nJakob nousi äkkiä.\n\n-- Niin.\n\n-- Minne sinä menet?\n\n-- Menen etsimään äitiä.\n\n-- Oletko suuttunut?\n\n-- En, mutta äiti on luullakseni suuttunut. Blenda kuuli hänen\nlähtevän. Hän ei läimähyttänyt ovia, vaan kulki aivan tyynesti. Mutta\nsuuttunut hän sittenkin oli.\n\nJakob oli vasta kummallinen! Blendaan hän suuttui, mutta niistä,\njotka olivat olleet niin hävyttömiä Blendaa kohtaan, hän ei sanonut\nainoatakaan äkäistä sanaa. -- Toista oli Per!\n\nBlenda hyppäsi alas sängystä ja juoksi katsomaan ikkunaan. Hän olisi\ntahtonut nähdä, oliko Jakob vielä pihalla.\n\nMutta häntä ei näkynyt.\n\n\n\n\nVII.\n\nTUOMIOROVASTIN ROUVA TEKEE MATKAN KIRKKOON JA SAA INNOITUSTA. KOLMAS\nOTTELU.\n\n\nTuomiorovastin rouva oli nukkunut huonosti ja vain muutaman tunnin ja\nheräsi nyt huoliin, harmiin, päänsärkyyn, vatsahappoon -- --\n\nHän ei voinut käsittää Periä. Kuinka Per voi olla niin -- niin --\n_grossier! Tellement gros!_ [Raaka! Niin raaka!] Ettei osaa säilyttää\nmielenmalttiaan, ettei voi jättää sikseen pientä ikävyyttä, vaan\npanee toimeen puolittain skandaalin joutavan pikkuasian vuoksi,\nsyytää vihaansa omalle äidilleen! -- Roger ei luultavasti ollut\nniinkään väärässä virkkaessaan:\n\n-- Hän on varmaankin rakastunut tyttöön, Pierre le Grand [Pietari\nSuuri]. Hänhän käyttäytyy kuin melodramaattisin _primo amoroso!_\n[ensimmäinen rakastaja].\n\nOh -- tuomiorovastin rouvan täytyi tosiaankin vetää suunsa\nhymyyn! Oli kovin hullunkurista ajatella, että _Pierre le Grand_\n-- tahi oikeammin _le Gros!_ [Paksu] -- oli rakastunut pieneen\ntyttöletukkaan, joka ei vielä liene aloittanut koulunkäyntiäänkään.\n\nNo, tästäpä ainakin kannatti olla pisteliäs! Hänen armonsa tunsi\ntodellista sisäistä tyydytystä ajatellessaan kauheata kostoa.\nLukuisia pieniä, teräviä, leikillisiä sanoja, monta pientä hymyilyä.\n-- Perhän pelkäsi niin kauheasti olla naurettava.\n\nRakastunut ja onnettomasti rakastunut -- sillä tyttöhän oli jo\nmelkein kihloissa. _Pauvre Pierre!_ [Per-raukka!]\n\nTuomiorovastin rouva huokasi vanhurskaasti. Sen jälkeen hän söi\naamiaisensa Saara Siedelin miellyttävässä ja nöyrässä seurassa.\nJa saman henkilön seurassa hän lähti kirkkoon kuulemaan kiltin\nkirkkoherran saarnaa.\n\nHänen ajatuksiaan askarrutti koko ajan Per-poika, ja hänen mielensä\noli muuttunut sikäli lempeämmäksi, ettei hän enää ajatellut tahi ei\nainakaan tuntenut erikoisen suurta halua koettaa nöyryyttää poikaa.\n\n\"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi\", puhui kirkkoherra\nkorkealta paikaltaan. Ja aivan samoin ajatteli vanha rouva\nRogershusin penkissä. Sillä jos Perin oli todellakin vallannut\njärjetön, mutta harras ja lämmin tunne, joka pakotti hänet asettumaan\nnuoren tytön puolelle veljeänsä, vieläpä omaa äitiänsäkin vastaan,\nniin pitikö häntä sen vuoksi ivata ja tuomita? Ja saiko pilkata ja\ntehdä naurettavaksi nuoren miehen vakavaa tunnetta. Ei, totisesti ei.\nJa kaikkein vähimmin sai oma äiti koettaa vastustaa poikansa syvempiä\ntunteita -- sillä, ah, miten helposti tekeekään haaveiden särkyminen\nnuorison kylmäksi, pintapuoliseksi, paksunahkaiseksi, paatuneeksi.\n\nAh niin, ah niin!\n\nSitäpaitsi -- tyttö oli tosin melko paljon nuorempi Periä, ainakin\nneljätoista, viisitoista vuotta, mutta suurempaakin ikäerotusta on\nnähty. Ja vaikka voitiinkin tehdä vakavia huomautuksia mitä tulee\nsukuperään ja senkaltaiseen, niin -- aivan kuin kiltti kirkkoherra\njuuri sanoi: älkää katsoko ulkonaiseen, vaan sisäiseen! Ah niin!\nEikö hän ollut itsekin, Julia Bernhusen de Sars, antanut kätensä\naatelittomalle. Eikä ollut milloinkaan, milloinkaan -- tahi ainakin\nkovin harvoin katunut tätä tekoaan.\n\nEi, korkeammalta näkökannalta katsottuna ei Perin ja Blendan välinen\nliitto näyttänyt suinkaan järjettömältä.\n\nJa eräs seikka oli ainakin varma: jos mainittu liitto syntyisi,\nsilloin veli Rogerin \"viimeinen tahto\" menisi komeasti myttyyn.\nBjörner oli maininnut jotain määräehdoista. Ja ei suinkaan Roger\nvoinut olla niin hullu, että jättäisi vieraalle pojalle koko\nomaisuutensa! Blenda sai tietysti joka tapauksessa paljon suuremman\nosan perinnöstä.\n\nEntäs nyt, parhain Lovisa Enberg? -- --\n\n\"Sillä päältäpäin he ovat kuin valkeiksi tehdyt seinät --\" ärjyi\nkirkkoherra korkean innostuksen puuskassa.\n\nTuomiorovastin rouva ei pitänyt papeista, jotka huutavat liiaksi.\nMutta muuten oli todellakin ihmeellistä kuinka hyvin kirkkoherran\nsanat soveltuivat hänen ajatuksiinsa. Sillä eikö Lovisa Enberg ollut\noikea farisealaisen perikuva? Ulkonaisesti niin ystävällinen, niin\nhuomaavainen, niin nöyrä: rakas armollinen rouva, rakas armollinen\nrouva -- ja sydämessään niin täynnä häpeämättömiä laskelmia,\npetollista viekkautta!\n\n\"Mutta Herra saattaa juonesi häpeään\", mumisi tuomiorovastin rouva\nhiukan pateettisesti, samalla kuin nousi veisaamaan virttä.\n\n-- Mitä sinä oikeastaan pidät pikku Blendasta? kysyi hän kotimatkalla\nSaara Siedeliltä?\n\n-- Oi, hyvä täti, hän on aika ikävä tyttö -- --\n\n-- Niinkö -- todellako? Minä luulin, että te tulitte aika hyvin\ntoimeen keskenänne, päättäen ystävällisistä ilmeistäsi, Saara-kulta.\n-- No, mutta luuletko hänen niin kovasti kiintyneen tuohon nuoreen\nmieheen -- Jakobiin?\n\n-- Kyllä, minä otaksun -- --\n\n-- Otaksun -- rakas Saara, kuinka voi ilman muuta otaksua mitään\nsellaista? Tuohan on aivan Rogerin tapaista: hän otaksuu, että\nhe tahtovat mennä naimisiin toistensa kanssa, ja perustaa\neriskummallisen testamenttinsa siihen. Mutta nykyään nuorisokin\ntahtoo sanoa sanansa näissä asioissa. Ja minä puolestani en ole\nhuomannut mitään kiintymystä heidän välillään -- --\n\n-- Täti ei ole siis kuullut, mitä sanotaan --\n\n-- Sanotaan! Ketkä sanovat? Palvelusväki ehkä? Ei, hyvä Saara,\nmieleeni ei tosiaankaan juolahtaisi kiinnittää minkäänlaista huomiota\ntuollaisiin juoruilun. Sinä olet ihan kummallinen, Saara. -- Muuten,\nminullehan se on yhdentekevää. Toivon vain, ettei Per-raukka ole\nonnettomasti rakastunut. Olisin todellakin aivan epätoivoinen -- --\n\n-- Per? Mitä täti sanookaan! Per ja Blenda? _Mais c'est tout à fait\nincroyable!_ [Sehän on aivan uskomatonta!] Blenda -- lapsukainen --\n\nTuomiorovastin rouva tarkasti seuralaistaan, jumalanpalvelus-ilme\nhäipyi ja väistyi verrattain hilpeän ja, verrattain ilkeän pienen\nhymyn tieltä.\n\n-- Sinun rinnallasi, Saara kulta, hän todellakin tuntuu aika\nlapselliselta. Mutta minun luullakseni se ei vähennä rakastumisen\nmahdollisuutta Perin puolelta. Pikemmin päinvastoin.\n\n-- Siinä tapauksessa surkuttelen Periä! Blenda on aivan kauhea\nkeimailija!\n\nTuomiorovastin rouva hymyili veitikkamaisesti.\n\n-- Saara, Saara! Kuinka sinä näet raiskan sisaresi silmässä?\n\nHänen armonsa mieliala, joka oli niin huomattavasti parantunut\njuhlallisen jumalanpalveluksen aikana, sai valitettavasti heti\nRogershusiin tulon jälkeen kauhean kolahduksen. Hän tahtoi puhutella\nBlendaa ja lähetti senvuoksi Saaran etsimään tyttöä. Mutta Saara\npalasi yksin.\n\n-- Rakas täti -- niin, Blendaa en voinut löytää. Minun täytyi heti\ntulla tädille kertomaan. Voi, kuinka kauhea uutinen. Ja me emme\naavistaneet mitään.\n\nSaara väänteli käsiään ja huokasi raskaasti. Muulla tavoin hän\nei kyennyt tällä hetkellä ilmaisemaan syvää mielenliikutustaan.\nTuomiorovastin rouvaan teki tämä hyvin kiusallisen vaikutuksen.\n\n-- Tietääkö täti, mitä eno ja Abraham Björner tekivät eilen illalla,\nkun me luulimme heidän pelaavan lautapeliä. Eno kirjoitti nimensä\ntestamentin alle!\n\n-- Kuka niin on sanonut?\n\n-- Pehtori. Hän tuli konttorihuoneesta ja antoi minulle kirjeen.\nNiin, tässä täti saa kuulla! En tuntenut ollenkaan käsialaa,\nsentähden avasin heti kirjeen: Abraham Björneriltä!\n\nHänen armonsa tempasi kirjeen muitta mutkitta. Ja luki:\n\n    \"Parhain Saara!\n\n    Valitettavasti täytyy minun pyytää teitä varovasti ilmoittamaan\n    tuomiorovastin rouvalle, että todellakin on käynyt niinkuin\n    pelkäsimme. Paroni Roger kirjoitti eilen nimensä Jakob Enbergin\n    ja Blendan etuja silmälläpitävän testamentin alle. Paitsi\n    testamentin tekijää ja allekirjoittanutta olivat läsnä herra\n    Enberg itse sekä pehtori Halling ja palvelija Vickberg. Pyysin\n    saada kutsua hänen armonsa tuomiorovastin rouvan saapuville tahi\n    ainakin ilmoittaa hänelle, mutta tämä kiellettiin ehdottomasti.\n    Toivoin saavani jo eilen illalla: keskustella asiasta\n    tuomiorovastin rouvan kanssa, mutta siitä esti minua lupaus,\n    jonka vapaaherra de Sars miltei pakotti minut antamaan.\n\n    Pyydän teitä lausumaan kunnioitukseni, lämpimän osanottoni ja\n    muuttumattoman uskollisuuteni kalliille tädillemme. Pysyen,\n    parhain Saara, teidän uskollisena sukulaisena\n\n                                          Abraham Björner.\"\n\n-- Lovisa Enberg on lahjonut hänet. Hän on antanut lahjoa itsensä!\n\n-- Abraham Björner? Ei, kuulkaa täti, sitä minä en voi? -- --\n\n-- Sinä! -- sinä! -- sinä! -- Etkö usko, että minä näen, kuinka\nviekas sinä olet? Sinä olet saanut kaiken tämän aikaan! Sinulle ne\nkirjoittavat, nuo roistot, tuo roskaväki --! Ja tämä on kiitos -- --\n\nLena, joka sattui olemaan käytävässä keltaisen salin kohdalla, sai\nsuoraan syliinsä pakenevan, itkevän Saara-raukan. Neiti Siedel oli\nsäikähdyksestä suunniltaan ja säikähdytti itse vuorostaan sekä\nLenan että hänen toverinsa. Kun tuomiorovastin rouva kyllästyneenä\nraivoamaan yksinäisyydessä, kuurojen huonekalujen ääressä, alkoi\nsoittaa kelloa erittäin kiivaasti ja itsepintaisesti, ei kukaan\nuskaltanut noudattaa kutsua. Lena vakuutti, ettei hän ainakaan\nmuulla tavoin uskalla lähteä huoneeseen kuin kaikkein isoimman ja\nvihaisimman härän selässä. Beda, Vilma ja Agnes katosivat neuvottoman\nrouva Enbergin läheisyydestä; keittäjätär oli nokinen, ja Vickberg\noli hänen armonsa paronin luona. Ja Toni kieltäytyi tyynesti, mutta\npäättävästi olemasta missään tekemisessä tuomiorovastin rouvan kanssa.\n\nRouva Enberg huomasi, että hänen oli pakko omassa personassaan\ntiedustella hänen armonsa tuomiorovastin rouvan toivomuksia.\n\nMutta vierashuoneen oven edessä seisoi paroni.\n\nRouva Enberg pysähtyi ja seisoi aivan liikkumatta paikallaan.\n\nParoni ojensi etusormensa häntä kohti.\n\n-- No mitä kiltti rouva tahtoo?\n\nRouva Enberg niiasi.\n\n-- Hänen armonsa soitti.\n\n-- Vai niin, jaha, me tiedustelemme itse, mitä hänen armonsa haluaa.\nHyvä on. Hyvästi, hyvästi.\n\nRouva Enberg niiasi jälleen, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Hän\nseurasi katseellaan, miten hänen armonsa omin korkein käsin koputti\novea; hän kuuli tuomiorovastin rouvan kärsimättömällä äänellä\nhuudahtavan: \"no astu vaan sisään!\" ja hän näki paronin avaavan oven,\nmenevän sisään ja sulkevan oven jälkeensä.\n\nHänen armonsa jalkeilla kello kaksi, yksin, ilman Vickbergiä! Ja\nminkä näköisenä -- niin ihmeellisen juhlallisena ja samalla kertaa\ntyynenä!\n\nRouva Enberg kääntyi hitaasti. Ja kun hänellä oli tuo omituinen näky,\ntuo merkillinen kohtaus takanaan, tunsi hän väristyksen kulkevan\nniskasta alas selkää pitkin.\n\nHän virkkoi ääneen itsekseen:\n\n-- Tämä alkaa käydä yhä ihmeellisemmäksi. Kun Jakob -- köyhä poika!\n-- Ei, ei, kyllä tämä nyt menee yli minun ymmärrykseni, en käsitä. En\nrahtuakaan. Mutta loppu on vielä näkemättä.\n\nKun tuomiorovastin rouva näki enemmän tahi vähemmän vaarattoman\npalvelijan sijasta oman suuresti kunnioitetun veljensä astuvan\nsisään, ei hänen suuttumuksensa suinkaan vähentynyt. Hänestä tuntui\nhyvin todennäköiseltä, että Lovisa Enberg tahi joku muu pahansuopa\nolento oli tuonut hänen armonsa sinne sopivana hetkenä olemaan hänen\nhuonon tuulensa silminnäkijänä. No, se olkoon Rogerille suotu oikein\nmielihyvällä! Mutta oli tietysti välttämätöntä hillitä itseään\njonkin verran. Ei saanut polttaa laivojaan, ei ainakaan kaikkia. --\n_Bonjour, ma chère soeur!_ [Hyvää päivää, rakas sisareni.] Kuinka\nolet nukkunut? Paroni Rogerin vasta-ajeltu, mutta karkea ylähuuli\nkutkutti ilkeästi tuomiorovastinrouvan poskea. Hän antoi veljelleen\npienen, aika lujan sysäyksen, mutta sai samalla kasvonsa väännetyksi\nhymyyn.\n\n-- _Je te remercie, mon cher frère!_ Mutta -- _pour dire la vérité --\nyö oli abominable!_ [Kiitän sinua, rakas veljeni! Mutta -- sanoakseni\ntotuuden -- yö oli hirvittävä!]\n\n-- Niinkö, todellako? Valitan -- --\n\n-- Ei se mitään, Roger, älä huolehdi siitä. Onhan niin luonnollista,\nettä me naisraukat, joiden koko elämä on ollut yhtä ainoata,\nalituista levottomuutta, pettymyksien sarja -- --\n\n-- No mutta, Julia --\n\n-- Niin, en tahdo tuottaa sinulle mielenliikutusta, rakas veli.\nToivon, että sinä olet nukkunut hyvin?\n\n-- Erinomaisesti. Hyvä omatunto, _chère Julie_, on pehmoinen pielus\n-- --\n\n-- Oh, sellainenko kokemus sinulla on, Roger-parka. Minä luulin sinun\nuseimmiten nukkuvan hyvin -- --\n\n-- Hi, hi, hi, hihitti paroni.\n\nMutta hän palasi pian jälleen arvokkaaseen vakavuuteensa.\n\n-- No niin, hyvä Julia, haluaisin keskustella sinun kanssasi eräästä\nerittäin tärkeästä asiasta.\n\nTuomiorovastin rouva taivutti päätään mielenosoituksellisen hitaasti.\nHän istuutui sohvaan, keskelle sohvaa, ja viittasi kädellään isoon\nnojatuoliin.\n\n-- Haluatko istuutua?\n\n-- Kiitos, kyllä. Hm -- Niin, salliiko rakas sisareni minun käydä\nsuoraan asiaan. Tahtoisin puhua testamentista. Kuten kyllä muistat,\nolin aikonut ilmaista sen eilen. Sattui kuitenkin erinäisiä\nvaikeuksia -- mitä tuli seurustelusääntöihin, jotka minä erakkoraukka\nolin kokonaan jättänyt huomioon ottamatta. Niin, olen sinulle\nerittäin kiitollinen, rakas Julia, olisi ollut vietävän\nkiusallista -- --\n\n-- Ole hyvä -- mehän olemme jo siitä puhuneet. -- Niinpä kyllä,\nhm. Sitävastoin, rakas sisar, ei mikään estänyt meitä eilen\nallekirjoittamasta tuomari Björnerin laatimaa asiapaperia, mitä?\nNo -- niinpä niin -- se tehtiin eilen illalla Ja minä katsoin\nvelvollisuudekseni antaa rakkaalle sisarelleni siitä tiedon -- --\n\n-- Todellako? Hyvyytesi ja hienotunteisuutesi on liikuttavaa. Minä\nsaan siis jo tänään tietää, mitä renkisi ja piikasi tiesivät eilen\nillalla -- --\n\n-- Mitä sinä sanot? Rengit ja piiat?\n\n-- Minä otaksun, että sinun -- niin, en tiedä, miksi kutsuisin sitä\nnuorta miestä, teidän välinen suhteenne on minulle täysin tuntematon\n-- otaksun kuitenkin, että hän viipymättä antoi asiasta tiedon\nvanhemmilleen, jotka kuuluvat palvelusväkeesi. Ja sitäpaitsihan\nkamaripalvelijasi ja pehtorisi olivat läsnä todistajina. Kuten\nkuulet, rakas Roger, niin en ole aivan tietämätön. Huolimatta\ninnostasi, millä kiiruhdat ilmoittamaan ainoalle sisarellesi tämän\ntärkeän teon, on ehditty ennen sinua. -- Tietysti -- sen saatoin\narvata. Kirottu Björner -- --\n\n-- Saatoit arvata? Sinä et ole siis lahjonut tuota kunnon miestä\npitämään minut kokonaan erillään asiasta?\n\n-- Hi, hi, hi! Uskotko hänen ottavan lahjoja? Niin katsos, minä\nkyllä uskon samaa. Mutta kaikki juristit ottavat. Vietävän juristit!\nMuistatko sitä vanhaa kettua, jolle isä antoi viisituhatta --\n\n-- Roger. Teet surkean yrityksen sekoittaa asiat. Onko sinun\ntarkoituksesi huvittaa minua vanhoilla jutuilla?\n\n-- Sinä olet niin hemmetin kiihkeä, hyvä ystävä! Minä taas olen\ntyyni. -- Olen tullut tänne selittämään sinulle vaikuttimeni. En\ntahdo, että uskot minun ilkeämielisessä aikomuksessa -- --\n\n-- Oli tietysti hyvin ystävällistä sinun puoleltasi salata asiat\nminulta?\n\n-- Ellei sitäkään, hyvä ystävä, niin ainakin oli se välttämätöntä.\nKatsopas, Julia, ei voi kieltää, että sinulla on käsittämätön\nvaikutusvalta minuun. Tiesin varsin hyvin, että minun joko täytyi\npyytää sinua -- hm -- pyytää saada olla rauhassa. Tahi sitten oli\nsalaisuus säilytettävä viimeiseen asti ja valmistettava yllätys\nrakkaalle sisarelle. Valitsin jälkimäisen vaihtoehdon. Niin. --\nKatsopas, sinä olet vaikuttanut ratkaisevasti elämääni monta kertaa\nja kerran siinä määrin tuntuvasti -- --\n\n-- Oliko siitä vahinkoa vaiko hyötyä, Roger? Ymmärrän sinun\ntarkoittavan avioliittoasi -- --\n\nHänen armonsa paroni kohotti keppiään. Minkätähden? Sitä on\nmahdotonta sanoa. Käsi vaipui jälleen, hänen armonsa alkoi leikkiä\nkepillään, antoi sen pyöriä sormien välissä, mikä tapahtui kovin\nkömpelösti.\n\nTuomiorovastinrouvan kasvojenilme ei muuttunut.\n\nHetken kuluttua paroni virkkoi aivan tyynesti, kuin ohimennen:\n\n-- _Cela, c'est passè. On n'en parle plus_. [Se on mennyttä. Siitä ei\npuhuta enää.]\n\nJa hymyillen äskeistä rakastettavaa, hiukan kiusoittavaa hymyään hän\njatkoi:\n\n-- Mon dieu, chère soeur, emmekö me ole tulleet vanhoiksi? Joskus\nminusta melkein tuntuu kuin jo olisin ukko, oikea vanhus! Niin,\nniin, Julia, aika on semmoista ihmeellistä, sitä ei voi oikein\nkäsittää eikä mitata. -- Joskus minusta tuntuu kuin minulla\nolisi päähänpistoja -- aivan kuin isävainajalla. Herra jumala,\nhänhän olikin minua nuorempi, hänhän oli nuorempi! -- Mielettömiä\npäähänpistoja, hullutuksia, _chérie_ [rakkaani], mutta ne voivat tulla\nvanhalle sydämelle eriskummallisen, eriskummallisen rakkaiksi! --\nNiin on noiden molempien lasten laita. En hemmetissä ymmärrä, minkä\nkirotun, idioottimaisen mieltymyksen lapsukaiset ovat tartuttaneet\nvereeni. No, Blenda -- _c'est une chose tout explicable, même très\nnaturelle._ [se on aivan ymmärrettävää, hyvin luonnollistakin].\nMutta poika! oikea viikari, _un gamin, un fripon!_ [lurjus, vallaton\nveitikka.] Piru vieköön, nuorempana ollessani olisin antanut hänelle\nselkään senkin seitsemän kertaa. Mitä? Tulee kuin tuleekin minua\nkomentamaan. Mitä? On niin vietävän hävytön niin -- mitä?\nHemmetissä -- --\n\n-- Älä kiroile niin kauheasti, Roger! Minä uskon muutenkin.\n\n-- Vai uskot? Hyvä on -- --\n\nHänen armonsa paroni avasi Vickbergin rasian -- sen hän oli lainannut\nerikoisesti tätä tilaisuutta varten, antamaan lohdutusta rasittavana\nhetkenä -- avasi kannen ja otti hyppysellisen.\n\n-- No jaa. Asia on nyt niin, että täällä saa istua niin yksin. Aivan\nyksin. -- Ei, Julia, minä en valita. En ole milloinkaan välittänyt\nseurasta. Se käy vuosi vuodelta minulle vain inhoittavammaksi. No\nniin, sitä istuu täällä yksin. On kesäpäivä ja istuu yksin avonaisen\nikkunan ääressä, sylissä kunnianarvoisa madame Corinne. Mitään\nerikoista mietittävää ei ole, sillä tunnemmehan tuon viehättävän\nnaisen jotakuinkin. No niin. -- Silloin surisee: brrrrr. Kylläpä on\niso ampiainen, mitä? Ja sitten kuuluu: bisssss. Siinä se on meidän\npikku ampiainen. Ja sitten siinä suristaan ja sitten jutellaan ja\nsitten kuiskaillaan. Ja sitten ollaan niin hemmetin salaperäisiä!\nJahaa, eikös olekin kysymyksessä taas jokin koirankuje. Ja sitten\nollaan tässä pensaassa, ja sitten tuossa pensaassa. Ja sitten\nmennään piiloon ja otetaan kiinni. Ja sitten brrrr, iso; ja bssss\npieni. Ja sitten riidellään: brrrr -- bsss -- brrrr -- bissss. --\nHihihihihi! Helkkarin hullunkurista! Ja ymmärrätkö, sisko, piruako ne\ntietäisivät ukon istuvan täällä ylhäällä. Hän nukkuu, mitä? Hihihi!\nSe vekkuli ei tee muuta kuin nukkuu, hihihihi! Katsopas, sisko, heitä\nvedetään nenästä. -- Se tuottaa meille huvia. Ja hemmetin hauskaa\nonkin. _Une tout e petite chose -- un rien --_ [Aivan pikku seikka,\nturhanpäiväistä --] mutta sitä seuraa hyvin innokkaasti. Kenties\nkäy näin, kun alkaa tulla vanhaksi. -- Ja sitten tuntuu siltä kuin\ntuolla alhaalla pensaiden alla palaisi. Vanhus vainuaa lämmön ja\nojentaa esiin palelevat kätensä. Iso tukki on sammunut, se on palanut\ntuhkaksi. Tuli tarttuu nyt nuoreen puuhun. -- Niinpä niin, _c'est\ndrôle, tout cela_. [Tämä kaikki on hullunkurista.] Mutta ehkäpä sinä\nolet, sisko, joka tapauksessa ymmärtänyt, että tuollainen nukkepari\nvoi aika suuressa määrin herättää mielenkiintoa vanhassa miehessä,\njolla ei ole mitään muuta ajattelemista. Hm, no niin. Ja ukko tahtoo\nsitten näytellä kohtaloa. No -- jos sinä ymmärrät sen, rakas sisko,\nniin sinä myöskin tiedät, mikä on ollut ja on vahvin vaikuttimeni.\nOlen silloin tyytyväinen. En nimittäin soisi mielelläni, että sisko\npitää testamenttiani pelkästään minun mainehikkaan ilkeyteni ja\noikullisuuteni ilmaisuna. -- No niin, siinä sitten se asia. Mitä\nsiihen sanot?\n\nTuomiorovastinrouva ojensi hänelle molemmat kätensä. Ja kun hän ei\nvoinut sohvasta mukavasti syleillä veljeään, niin hän nousi, kietoi\nkätensä tämän kaulaan ja suuteli hänen otsaansa.\n\n-- Sinä rakas, hyvä -- minä ymmärrän sinut niin hyvin --\n\n-- No, sitten on asiat hyvin. Emme sitten puhu enää tästä. Mitä nyt\nMallaan ja sinuun itseesi tulee niin -- --\n\n-- Siitä, -- keskeytti hänet tuomiorovastinrouva voimakkaasti,\nmutta lempeästi painostaen, -- minusta ja lapsistani emme nyt puhu.\nMutta nyt samoin kuin eilen minun täytyy sanoa sinulle, Roger: Sinä\ntarkoitat niin hyvää, niin vilpittömästi hyvää, vaikuttimesi ovat\nmitä kauneimmat, puhtaimmat -- mutta sinä olet mennyt harhaan. Niin,\nminun täytyy sanoa se sinulle. Sinä olet tehnyt erehdyksen -- --\n\n-- Vai niin, hyvä ystävä. Sehän on mahdollista. Mutta sen saa\ntulevaisuus näyttää -- --\n\n-- Roger -- anna minun puhua suoraa kieltä. Käytit äsken sanoja:\nnäytellä kohtaloa. Ne ovat rohkeita sanoja -- --\n\n-- Mitä? Sehän on vain lausetapa -- --\n\n-- Sillä sallimuksena meille viheliäisille maan mato sille ei voi\nolla kukaan muu kuin Hän, Hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut.\n-- Veli-parka, sinä olet niin hyvää tarkoittava. Mutta mitä sinä\noikeastaan tiedät näistä lapsista, joille tahdot tuottaa onnea?\n\n-- Kaiketi minä tiedän ainakin yhtä paljon kuin sinä!\n\n-- Et, sinä et tiedä. Sinä et tiedä kerrassaan mitään. Sinä olet\naivan liian herkkäuskoinen, Roger. Niin, en tarkoita sitä, mutta...\nSentähden, että nuo kaksi ovat kehitelleet toisiaan pensaiden ja\npuiden takana, sinä heti luulet todellisen kiintymyksen olevan\nkysymyksessä. Luuletko sinä, että tyttö ehdottomasti rakastaa, jos\nhän liehittelee?\n\n-- Hihihi -- se oli kaunis tunnustus.\n\n-- Niin, laske sinä leikkiä! Mutta minusta on julmaa, epämoraalista,\ntyrannimaista testamentilla sitoa nuoren tytön tahtoa. Kaikkein\nvähimmin olisin tätä odottanut sinulta, Roger. Pakko-avioliitto -- --\n\n-- Julia!\n\n-- Niin, sinä et minua peloita. Mutta jos todellakin tahdot pakottaa\n-- --\n\n-- Pakottaa! Mitä? Mitä sinä uskallat?\n\n-- Niin hän saa minusta äidillisen tuen.\n\nParoni oli noussut seisomaan selkä suorana. Hänen ryhtinsä näytti\nhetken verrattain vihamieliseltä, melkein uhkaavalta. Mutta hänen\narmollaan oli tänään harvinainen itsehillitsemiskyky.\n\n-- No niin -- tahdon vain sanoa, että -- no niin -- että minua\nsaat komentaa, hyvä ystävä -- niin kauan -- niin kauan kuin sinua\nhaluttaa. Mutta jos sinä -- hm -- kaikessa hyväntahtoisuudessa\ntahtoisit tunkeutua minun -- \"Edenin puutarhaan\" saadaksesi taas\nesittää -- esittää vanhoja osiasi -- niin, silloin, katso -- _je\nsuis bien faché_ [olen hyvin pahoillani] -- silloin valjastetaan\nvaunut. -- Ja nyt, hyvä ystävä, minä olen hemmetin nälissäni. Ja\npyydän kohteliaimmin lupaa saada nauttia aamiaisen rakkaan sisareni\nseurassa. -- Käsivartesi!\n\n\n\n\nVIII.\n\nPER JA BLENDA.\n\n\nPer kulutti iltapäivänsä puutarhassa ja kasvihuoneessa. Saara\ntuli pitämään seuraa hänelle muutamaksi minuutiksi -- mutta Per\noli sietämätön. Saaran jälkeen tuli tuomiorovastin rouva. Tämä\noli kuullut, että Per istui kasvihuoneessa ja oli sietämätön. No,\nsietämätön: hän oli ollut myös koko päivällisen ajan, harvasanainen\nja typerä. Hän ei ollut sanonut sanaakaan -- esimerkiksi -- pikku\nBlendalle, joka oli istunut niin ujon näköisenä, kyyneltyvänä.\n\nEi, nyt täytyi tuomiorovastin rouvan sanoa Perille vakavat sanat.\nKylläisenä ja tukevana, mutta vaivaa ja ponnistusta pelkäämättä\nkäveli armollinen rouva koko puiston läpi, koko puutarhan läpi,\nkasvihuoneeseen saakka.\n\nKasvihuonekohtauksesta tuli lyhyt ja vilkas eikä se jäänyt vaille\nseurauksia. Mutta tulos oli toinen kuin mihin tuomiorovastin rouva\noli pyrkinyt. Per päätti lähteä Rogershusista seuraavana aamuna. Hän\naikoi lähteä Upsalaan \"suorittamaan tutkintoa\". Aikaa oli tosin vielä\nkuukauden päivät lukukauden alkuun -- niin, sitä äiti ei ymmärtänyt.\nHänen oli lähdettävä sinne erinäisistä syistä, joita hänen ei\ntarvinnut mielestään tarkemmin määritellä.\n\n-- Kun olet viivytellyt tutkintoasi kymmenen pitkää vuotta, niin\nkaiketi voit odottaa vielä kymmenen päivää!\n\nEi, mahdotonta, kerrassaan mahdotonta!\n\nNo, tuomiorovastin rouva tiesi kokemuksesta, että Periä oli\nmahdotonta estää, kun hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ei saanut\nedes näyttää siltä kuin olisi tahtonut vastustaa niin hyvää\npyrkimystä. Sillä ei voinut kieltää, että Perin tutkintoa oli\nsaatu odottaa kohtuuttoman kauan. Hänen lahjansa ja ahkeruutensa\nansaitsivat tosin tunnustusta, mutta hän oli niin vaihtelevainen tahi\noikeammin ja kauniimmin sanottuna: hänen harrastuksensa olivat niin\nmoninaiset, niin laajalle ulottuvat. Mutta nyt hän siis keskittyy!\n\nTuomiorovastin rouva tunsi nämä oireet: heti kun Per joutui jostakin\nsyystä pois tasapainosta, tunsi hän keskittymisen tarvetta. --\nSaattoi siis todeta, että hän oli joutunut tasapainosta.\n\nTuomiorovastin rouva luopui taistelusta -- toistaiseksi.\n\n-- No, matkusta sitten! Jumalan haltuun, rakas Per!\n\nPer sanoi jäähyväiset hänen armolleen, joka ei yrittänyt häntä\npidättää. Päinvastoin eno näytti melkein epäystävällisen iloiselta.\n\nNo, yhdentekevää. Pääasia hänelle oli päästä irti Rogershusista,\npäästä pois ritarillisen urotyönsä näyttämöltä. Hyvä Jumala, kuinka\nvoikaan vanha ihminen tehdä itsensä niin naurettavaksi, meluta,\nsäikähdyttää pienen tytön melkein kuoliaaksi vain osoittaakseen\nhänelle ritarillista huomiota.\n\nHyi saamari, kiroili hän matkalaukkunsa ääreen kumartuneena ja sulloi\nsinne tavaroitaan nyrkeillään.\n\nNyt nauravat hänelle sekä tyttö että...\n\nOvelle koputettiin.\n\nBlenda astui sisään. Hän oli hyvin hämillään, ja Per oli hämillään.\nMitä tahdot? oli Per vähällä kysyä, mutta onnistui saamaan muutetuksi\nsanat epäselväksi, kysyväksi muminaksi.\n\n-- Kuulin, että aiotte matkustaa huomenna, Per. Ja minä ajattelin,\nettä olisi sanottava hyvästi.\n\n-- Minä olisin tietysti huomenna sanonut hyvästi. Mutta olitte kovin\nkiltti, Blenda! -- Enkö voi auttaa jotenkin?\n\n-- Kiitos, kyllä tästä selviää. Ei olekaan paljon, kuten näette.\n\n-- Ei näy olevan.\n\nSiitä asiasta ei ollutkaan paljon muuta sanottavaa.\n\n-- Ja Jakob on lähtenyt metsästämään? Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle\nminun terveiseni. Olisin tahtonut onnitella -- mutta sen täytyy kai\njäädä toiseen kertaan. -- Niin, minähän en tiedä, kuinka julkinen\nasia on -- saanko teitä onnitella, Blenda?\n\n-- Minkätähden minua pitäisi onnitella?\n\n-- No, jääköön sekin toiseen kertaan, kiiruhti Per sanomaan. --\nMuuten -- me emme tapaa niinkään pian, emme ainakaan Rogershusissa.\nEno suorastaan loisti tyytyväisyydestä, kun antoi minulle\nmatkapassit -- --\n\nNiin, jos minulla nyt olisi veli Rogerin taito, ajatteli Per, niin\nkuvaisin rakasta enoani niin hullunkurisesti, että Blenda pakahtuisi\nnaurusta. Ainoa tapa estää itseään joutumasta naurunalaiseksi on\ntehdä muut naurunalaisiksi.\n\n-- Kenties menemme kirjastoon? Äiti luultavasti toivoo minun pitävän\nhänelle seuraa tänä iltana.\n\n-- Tuomiorovastin rouva on mennyt omaan huoneeseensa.\n\n-- Vai niin. No, mehän voimme -- --\n\n-- Niin. Mutta ensiksi tahtoisin niin mielelläni kiittää --\n\n-- Mistä?\n\n-- Enhän voinut kiittääkään -- silloin, eilen --\n\n-- Sanokaa, Blenda -- keneltä saitte tietää, että minä matkustan\nhuomenna? Äidiltäkö? -- Vai niin. Hänkö neuvoi tulemaan tänne minua\nkiittämään?\n\n-- Ei -- niin, hän kyllä kehoitti. Mutta olisin tullut muutenkin.\n\n-- Se on joka tapauksessa ehdottomasti tarpeetonta. Ja sen sanoi Per\näkäisesti, kuin olisi tahtonut puraista!\n\n-- No, silloin, virkkoi Blenda siirtyen ovea kohti. Eihän kannattanut\nseisoa tässä enää. Hänen kohtalonsa näytti olevan suututtaa kaikki\nihmiset. Kaikki olivat hänelle epäystävällisiä.\n\n-- Kuulkaa, Blenda, -- odottakaa vähän! Tahdon vain sanoa, että\nvarsin hyvin tiedän, kuinka naurettavasti olen käyttäytynyt. Minähän\nhuusin ja pidin elämää niinkuin mikäkin tolvana, sen sijaan että\n-- että olisin käyttäytynyt aivan toisin. Ja minä ymmärrän hyvin\nhyvästi, että oli kiusallista teille tulla sekoitetuksi tähän.\n-- Niin, minä käsitän kyllä kaiken aivan hyvin, äidin tai Saaran\nhuomauttamatta sitä minulle. Voitte sanoa sen heille.\n\n-- Oliko -- oliko teistäkin, Per, vain naurettavaa, mitä he sanoivat\näidistä.\n\n-- Ei ole kysymys siitä asiasta. Mutta olemme jo puhuneet tarpeeksi\ntästä. Emmekö mene kirjastoon?\n\n-- Ei! -- Menen nukkumaan.\n\n-- Vai niin. No, hyvää yötä sitten, Blenda. Ja hyvästi, ellemme enää\ntapaa. -- Ja onnea!\n\nPer ojensi hänelle kätensä.\n\nMutta kun hän seisoi siinä iso koura kömpelösti ojennettuna,\nräpyttelevin silmin, typerästi punastuen -- niin, hän tuntui\nBlendasta niin typerältä. Häntä kohtaan ei voinut tuntea\nkunnioitusta. Ja päälle päätteeksi vielä tuo onnittelu, jolla\njo muutenkin kartanon väki oli kiusannut Blendaa pitkin päivää.\nTotisesti saattoi jo vähemmästäkin tulla kärsimättömäksi. Joten\nBlenda tunsi olevansa purskahtamaisillaan itkuun.\n\n-- No, Blenda? Per räpytteli silmiään vieläkin typerämmin. Sen verran\nolemme kai kuitenkin tulleet ystäviksi, että saan toivoa teille -- --\n\n-- Äh, menkää hiiteen onnitteluinenne!\n\nPer jäi seisomaan käsi ojolla.\n\n\n\n\nIX.\n\nHÄNEN ARMONSA PELAA ÉCARTÉTA. NELJÄS OTTELU.\n\n\nLena, joka sattumalta tuli seisoneeksi Per-herran avonaisen ikkunan\nalla -- oli nähkääs niin, että hänen tuli mennä pehtorin rakennukseen\nviemään rouva Enbergin vastapestyt housut, mutta silloin hänestä\ntuntui -- niin, Lena kuuli selvästi, kuinka Blenda \"hassutteli\"\nsiellä ylhäällä.\n\nOlipas sekin! Hänhän oli ihan kuin kihlattu Jakobille, sanottiin.\nMutta sulhanen oli Tanningen majassa -- ohhoh, ohhoh.\n\nKun äiti on ollut sellainen, niin!\n\nJestas kuinka se osaakin! Ettei häpeäkään. Keskellä päivää!\n\nNo, mitäs nyt -- itkuahan tuo taitaa olla.\n\nNiin oli, Blenda itki. Itku kuului säälittävältä. Ja Per-herra mörisi\nniin hätääntyneestä Se kuului oikein surkealta.\n\nLenalla oli tunteellinen sydän, ja hän niisti nenäänsä rouva Enbergin\nhousuihin.\n\nNyt oli hiljaista ylhäällä.\n\nLena pisti housut esiliinan alle ja läksi keittiöön puhumaan Bedan\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParoni oli tuskin nukkunut puoltakaan tuntia ja viilin sijasta hän\noli, seuraten rouva Enbergin jonkun verran sekavaa ja barbaarista\nruokalistaa, nauttinut munakasta ja kylmää sorsaa. Ja kuitenkin --\ntästä huolimatta -- hänen armonsa oli erinomaisella tuulella.\n\nHänellähän olikin pätevät syyt olla tyytyväinen, tyytyväinen itseensä.\n\nEnsiksikin -- olihan suorastaan ennen kuulumatonta se\nitsensähillitseminen, jota hän oli osoittanut keskustellessaan\nJulian kanssa! Eikä siinä kyllin, että keskustelu oli liikkunut\nniin arvokkaissa muodoissa, sitä seurannut aamiainen oli ollut\nihastuttava, hauska, henkevä. Hänen armonsa oli lausunut\nkohteliaisuuksia ja sukkeluuksia ja nuorekkaan joustavasti osoittanut\nhuomaavaisuutta rakkaalle sisarelleen ja todellakin onnistunut\nmuuttamaan hänen happamat ilmeensä aurinkoiseksi hymyksi.\n\nHän ei ollut sittenkään niin vanha ja mahdoton kuin -- kuin\nsuvaittiin vihjailla.\n\nJa sitten oli paroni noin neljän aikaan päivällä keksinyt uuden\nilonaiheen. Saara Siedel osasi pelata écartéta! Hän ei pelannut\nniinkuin Arvid, joka ei milloinkaan voittanut, eikä myöskään niinkuin\nkirkkoherra, joka aina voitti. Ei, hän pelasi keskinkertaisesti,\nparahiksi, että oli jonkun verran jännittävää.\n\n-- Hihi, hyvä ystävä, sinä taidat maskata! Mutta kyllä sinä nyt vaan\nmaskaat päin helvettiä. _Pardon!_ Mutta mikään untuvainen et sinä\nsentään ole.\n\nSaara nielaisi kohteliaisuuden -- joskin hiukan vaikeasti. Ja hän\nvirkkoi leppoisasti hymyillen:\n\n-- Olen niin iloinen, kun voin tuottaa enolle vähän vaihtelua -- --\n\n-- Niin, se on oikein hauskaa, oikein hauskaa. Kas, muuten minulla ei\nolisi ketään, kenen kanssa pelaisin.\n\n-- Minusta sentään Blenda voisi --\n\n-- Blenda, mitä? Ei, katso, jos siinä iässä mihinkään kelpaa, niin ei\nainakaan pelaamaan korttia. Hihi. Silloin on muita huvituksia, hyvä\nystävä. _Coupez, s'il vous plait!_ [Nostakaa, olkaa hyvä!]\n\nSaara nosti hiukan läimähyttäen ja punastui kauniisti.\n\n-- Hyvänen aika, eno! Kyllä ainakin minun mielestäni tulee uhrata\njotain omista huveistaan isänsä -- hyväntekijänsä -- --\n\n-- Hihi, sinä olet sitä mieltä, sinä, _ma chère_. Ja samaa mieltä\nolen hiidessä minäkin! Mutta katso, nuoret ovat toista mieltä. Mitä?\n\nHänen armonsa nyökäytti päätään iloisesti ja ystävällisesti.\nValitettavasti hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Saara\nSiedel oli nuori.\n\n-- Minä uskon puolestani todellakin, että Blendalle olisi parempi,\njos hän ei saisi niin paljon seurata oikkujaan.\n\n-- Mitä, mumisi paroni. Hänen vuoronsa oli antaa, ja hänellä oli\ntäysi työ harkita, kuinka monta korttia oli annettava.\n\n-- Niin, minun täytyy sanoa, että tuntuu ikävä kyllä siltä, kuin\npikku Blenda olisi aika lailla häilyväinen, aika tavalla oikullinen.\n\n-- No, _ma chère_, mitenkäs nyt tehdään? -- Hänen armonsa hehkui\nintoa saada pelata. Hänellä oli mainiot kortit. Mutta Saara liitti\nkätensä ristiin korttien päälle ja kumartui eteenpäin silmät luotuina\nenoon. Hänen katseensa oli hellä ja verhottu.\n\n-- Rakas eno, en tiedä, pitäisikö minun sanoa sitä sinulle. Sinä\ntulet siitä ehkä alakuloiseksi. Jäminä olisin silloin hyvin\npahoillani. -- --\n\n-- Mitä pirua -- mitä ihmettä sinä? Mikä sinua vaivaa? Minkätähden et\npelaa?\n\n-- Olen niin pahoillani siitä, että hänestä puhutaan -- --\n\n-- Kenestä?\n\n-- Blendasta. Vakuutan enolle tekeväni sen vain kovasti epäröiden --\nellen olisi kuullut sitä niin monelta taholta, todella luotettavilta\nhenkilöiltä -- kirkkoherralta, Abraham Björneriltä -- ja\npalvelusväkihän ei puhu muusta. Mutta sittenkin ehkä on väärin sitä\nkertoa -- --\n\n-- No anna jo kuulua, tee niin hyvin, kiltti ystävä! Mistä puhutaan?\n-- Nuoret, joita kohtaan suvaitsemme tuntea mielenkiintoa, ovat,\nkuten tiedämme, eläneet ja kasvaneet tässä kartanossa. Eikä, perhana,\ntäällä ole ollut mitään lapsentyttöä juoksemassa heidän perässään\njoka paikkaan, mitä? Jos he ovat saaneet olla jonkun verran omin\npäin, olen kaiketi minä siihen syypää.\n\n-- Siitä ei ole kysymys. Mutta että he esimerkiksi -- uivat yhdessä\n-- --\n\n-- Uivat? Ovatko he uineet yhdessä? Hihihi! Jos olisimme tietäneet\ntämän aikaisemmin, olisimme tietysti ryhtyneet toimenpiteisiin. _Mais\nque faire?_ [Mitä voi tehdä enää?] Tämän _fait accompli'n_ [tapahtunut\ntosiasia] jälkeen emme voi muuta kuin panna aikeemme täytäntöön,\nnimittäin pitämällä mitä jyrkimmin kiinni avioliitosta. Mitä?\n\nKylläpä sinä olet paatunut syntinen, sinä vanha kuvatus, ajatteli\nSaara. Mutta ehkä voin antaa sinulle muutakin ajattelemista kuin\nsäädyttömyyksiä.\n\n-- Niin, eno -- jos nyt sitten niin käy.\n\n-- Mitä?\n\nParoni viskasi korttinsa pöydälle mm että ne sekoittuivat Saaran\nkortteihin. Ja Saara alistui pakkoon, lakkasi pelaamasta, kurottautui\nenoaan kohti ja ilmaisi kuiskaten epäilyksiään, samalla kuin hänen\npitkät, kapeat kätensä hermostuneesti liukuivat toisiaan pitkin\nvuorotellen alta ja päältä.\n\nParonin silmät kapenivat mustiksi rakosiksi. Hän oli ihmeissään,\nsanaton eikä voinut edes suuttua. Tuomiorovastin rouva oli tietysti\nlähettänyt Saaran. Mutta mitä hän tarkoitti, mihin tähtäsi? Hänhän\noli lähettänyt kirotut poikansa täältä pois.\n\n-- Tarkoitatko sinä -- Peristäkö on kysymys? -- Jumala tietää,\netten tarkoita mitään. Eno kysyi minulta, uskonko Blendan olevan\ntyytyväisen testamenttiin. Hyvänen aika, minähän tunnen Blendaa niin\nvähäisen, mutta minusta tuntuu todellakin kuin hänen mielenkiintonsa\nolisi suuntautunut aivan toiselle taholle.\n\nMietteiden painamana ja vaiteliaana hänen armonsa hankasi hetken\nnenäänsä. Sitten hän nousi, tarttui keppiinsä ja nilkutti\ntyöhuoneeseensa. Saara kuuli hänen soittavan. Vickberg kulki\näänettömästi ja nopeasti kirjaston läpi, ja Saara kuuli enonsa äänen:\n\n-- Menkää, Vickberg, heti hakemaan Blendaa, heti, kuuletteko!\n\nJa Vickberg sipsutteli jälleen kirjastohuoneen läpi ja katosi\nnäkyvistä. Saaran oli aika lailla paha olla. Hän odotti muutaman\nminuutin, mutta kun paroni ei palannut, nousi hän paikaltaan ja\nsiirtyi varovasti puoliavoimen oven ääreen. Hän koputti kevyesti.\n\n-- Eno -- rakas eno -- --\n\n-- Mitä on asiaa?\n\n-- Mitä eno aikoo tehdä?\n\nParoni tuli hänen luokseen. Hän oli tummanpunainen päälakea myöten,\nja leuka värisi. Mutta ääni oli verrattain tyyni ja hillitty.\n\n-- Niin, katso, pulmuseni -- minä olen tehnyt päätöksen. Aion koettaa\nhiukan selvitellä näitä asioita. Koettaahan voi aina, eikö niin, se\nei haittaa. Ja ellei se onnistu, saa piru itse jatkaa mitä Roger de\nSars on aloittanut.\n\n-- Niin, hyvä, kiltti eno -- kunhan siitä ei vaan tule mitään\nmeteliä. Hyvä Jumala, kuinka pelkään! Eno ei saa sanoa minun mitään\nkertoneen. Ja nuo asiat Jakobista ja Blendasta... sehän on vain\nJohnssonin puhetta...\n\nParoni työnsi keppinsä pehmeään mattoon. Se tapahtui melkein\näänettömästi. Mutta mattoon syntyneestä syvennyksestä saattoi nähdä,\nettä työntö oli voimakas.\n\n-- Katso, minulla oli omat suunnitelmani, ja ne olivat sellaisia kuin\nolivat. Sitten tulette te, Julia, sinä ja jotkut muut, ja teillä on\nomat suunnitelmanne -- niin teillä on, huusi hän. No, niin on asian\nlaita. Ja nyt on kaikki tämä saatava hiukan selvitetyksi --\n\nVickberg seisoi ovella.\n\n-- Hänen armonsa tuomiorovastin rouva käskee sanoa -- --\n\n-- Mitä perhanaa -- mitä -- vonkura!\n\nParoni teki kiivaan eleen, ja Vickberg kumartui säikähtyneenä sivulle.\n\nMutta samassa tuomiorovastin rouva seisoi itse kynnyksellä.\n\n-- Roger, sinä lähetit kutsumaan minua?\n\n-- En -- en perhana vieköön minä ole -- --\n\n-- Siinä tapauksessa on sattunut erehdys, mutta ei mitään, mistä\ntarvitsisi kiivastua.\n\nHän astui paronin luokse, taputti tätä ystävällisesti olalle ja sanoi\nhyväilevän kysyvästi:\n\n-- Kenties haluat puhutella Blendaa?\n\nÄllistyneenä ja lauhtuneena vastasi paroni:\n\n-- No niin -- jos suvaitset --\n\n-- No, Vickberg on siis kiltti ja pyytää molemmat nuoret tänne.\n\nVickberg riensi.\n\nTuomiorovastin rouva lisäsi:\n\n-- Niin, minä otaksun, ettei sinulla ole mitään sitä vastaan, että\nPerkin tulee?\n\nTähän paroni ei vastannut. Saara tarjosi tuolia miltei liioitellun,\nkiireisen kohteliaasti. Tuomiorovastin rouva nyökäytti\nhyväntahtoisesti hänelle päätään:\n\n-- Sinä olet sitten aina niin avulias ja palvelevaan, Saara-kulta, --\nminkä jälkeen hän istuutui. -- Äänettömyys.\n\nBlenda oli pöhöttynyt ja punainen. Per oli myöskin punainen, ja\nhänen huulensa liikkuivat lakkaamatta, aivan kuin hän olisi mumissut\njotain hiljaa itsekseen Hänen piti koko ajan olla nenäliinansa,\nsilmälasiensa ja taskujensa kimpussa. Vickberg, joka ilmeisesti tunsi\nsyvästi hetken merkityksen, toi esiin kaksi tuolia, joille Per ja\nBlenda istuutuivat.\n\nParoni virkkoi:\n\n-- Minusta näyttää siltä kuin Blenda olisi itkenyt.\n\n-- Valitettavasti minä olen siihen syypää, vasten tahtoani, virkkoi\nPer.\n\nParoni sanoi:\n\n-- Per suvaitsee toistaiseksi olla vaiti.\n\nJa tuomiorovastin rouva virkkoi:\n\n-- Tahtooko Vickberg olla niin hyvä ja poistua ja sulkea ovet.\n\n-- Vickberg jää tänne, huusi paroni. -- Jääkää!\n\n-- Siinä tapauksessa minä menen, julisti tuomiorovastin rouva. Mutta\nkun paroni ei pannut vastaan, jäi hän paikalleen istumaan.\n\n-- Minun on puhuttava pikku Blendan kanssa verrattain tärkeästä\nasiasta, aloitti paroni uudelleen, ja hänen äänensä kuului hiukkasen\nlauhkeammalta. -- Tiedäthän, pienokaiseni -- etkö tiedäkin? --\nettä olemme laatineet testamentin välittömästi Jakobin hyväksi ja\nvälillisesti sinun etuasi katsoen. Se tiedetään? Ja sitten me myös\ntiedämme siitä pienestä määräyksestä, mikä koskee Jakobia ja Blendaa,\nmitä, olemmehan siitä selvillä?\n\nKun Blenda ei vastannut, puuttui tuomiorovastin rouva hermostuneesti\npuheeseen:\n\n-- Hyvä Jumala, Roger, senhän kaikki ihmiset tietävät, mihin sinä\noikeastaan tähtäät?\n\nMutta paroni ei nähnyt eikä kuullut sisartaan. Hän virkkoi,\näänensävyssä juhlallinen vivahdus:\n\n-- Tahdon nyt kysyä sinulta, pikku Blenda, oletko sinä puolestasi\ntyytyväinen testamenttiin ja sen määräyksiin?\n\nBlenda oli vaiti. Kaikki, paitsi Per, olivat kiinnittäneet katseensa\nhäneen. Kuinka hän voisi vastata? Ja mitä hän voisi sanoa?\n\n-- Sinä et tahdo vastata minulle? No, sitten me ehkä teemme toisen\nkysymyksen: pidätkö sinä siitä vonkurasta, siitä Jakobista?\n\nBlenda oli vaiti. Tuomiorovastin rouva puhkesi puhumaan:\n\n-- Ei, kuulepas nyt, Roger, palvelusväen läsnäollessa sinä -- --\n\nVickberg ojentautui suoraksi ja suuntautui ovea kohti. Paroni avasi\nsuunsa, mutta painoi sen jälleen kiinni kepin kahvalla. Äkkiä sanoi\nBlenda jotakuinkin kovaa ja selvästi:\n\n-- Kyllä, minä pidän.\n\n-- Katsokaa, katsokaa, riemuitsi hänen armonsa paroni, katsokaapas\nvain, hihi. Enpäs ole vielä mikään vanha kaakki. Kyllä meillä on\nvähän vaistoa, mitä, Vickberg? Mitä, vonkura?\n\nJa Vickberg rohkeni hymyillä herralleen.\n\nMutta tuomiorovastin rouva virkkoi:\n\n-- Minä en ymmärrä sinua, Roger. Ei suinkaan kukaan ole epäillyt,\nettei Blenda olisi sisarena kiintynyt Jakobiin? Jakobhan on hänelle\nmelkein kuin kasvattiveli.\n\n-- Sinäpä nyt olet oikea jankuttaja, hyvä pulmuseni, tiuskaisi\nparoni. No, kiltti Blenda, anna nyt tädin selvästi kuulla. Tahdotko\nmennä naimisiin kasvattiveljesi kanssa vai etkö? -- Kas niin,\nvastaapas nyt. Helkkariako tässä arkailemaan, sano suoraan.\n\n-- Roger, tämä on loukkaavaa! Tahdotko todellakin, että hän\npalvelusväen läsnäollessa -- --\n\nMutta paronin tämänpäiväinen ihmeteltävä pitkämielisyys oli\nvihdoinkin lopussa. Hän ponnahti pystyyn pitkille säärilleen ja löi\nkeppinsä pöytään, turmellen täydellisesti mahonkipöydän pinnan.\n\nHän ojensi pitkän kätensä tuomiorovastin rouvaa kohti. Mutta etusormi\ntaipui kouristuksentapaisesti.\n\n-- Tuo nainen, sanoi hän, ja ääni muuttui kimeäksi, melkein\npiipittäväksi. -- Tuo nainen! huusi hän.\n\nTuomiorovastin rouva oli kasvoiltaan aivan valkea. Silmät olivat\nselkoselällään -- rävähtämättä.\n\nÄänettömyys vallitsi. Kaikki pidättivät hetkisen henkeään.\n\nSitten kuului Blendan ääni:\n\n-- Minä tahdon -- tahdon -- mennä naimisiin -- Hän heittäytyi\ntuolinselkämystä vasten. Ja itki itkemistään.\n\nHänen armonsa paroni huokasi syvään. Käsivarsi vaipui. Hän astui\nBlendan luokse ja nosti hänet kainaloista pystyyn.\n\n-- Tule minun kanssani, pieni pulmuseni! virkkoi hän tyynesti. Blenda\nnousi.\n\nNojautuen avuttomasti, hillittömästi itkevään -- tyttöön hoippui\nparoni Roger de Sars työhuoneeseensa.\n\n\n\n\nX.\n\nHÄNEN ARMONSA PARONI PANEE TOIMEEN KUULUSTELUN.\n\n\n-- No niin -- minun täytyy kai olla vähän pitkälläni sängyssä. Jalat\ntuntuvat niin peevelin hervottomilta, Kas niin, nyt otetaan tuoli\n-- vai sängynreunalle. No hyvä -- -- Mutta minkä tähden nyt sitten\nitketään?\n\n-- Eikö sedällä ole nenäliinaa lainata? kysyi Blenda surkealla\näänellä. Hän otti paronin taskusta muitta mutkitta nenäliinan, pyyhki\nsilmiään ja niisti nenäänsä.\n\n-- No, nyt en enää itke, virkkoi hän.\n\n-- No se on kiltisti tehty. Joko sitten tahdotaan sanoa, minkätähden\noikeastaan piti itkeä?\n\n-- Oh, en jaksanut kestää, huokasi Blenda ja tuijotti surullisena,\nsyvämietteisenä eteensä. Tiedätkö, setä, olen ollut niin pahoillani\nkauan -- olen ollut niin pahoillani -- niin, eilisestä illasta\nsaakka, totesi hän. Ja kun Per vielä päälle päätteeksi rupesi minua\ntorumaan, niin aloin itkeä, ja sitten -- --\n\n-- Toruiko hän sinua? Mitä peeveliä...\n\n-- Torui hän! Hän väitti, että olen keimaillut niille molemmille\ninhoittaville -- ajattele! Ja sitten hän sanoi, että minä\nkeimailin hänellekin. Ja että minä olin tullut hänen luokseen vain\nilvehtiäkseni ja tehdäkseni hänestä pilaa jälkeenpäin. Ja sentähden,\nettä hänen äitinsä oli lähettänyt minut.\n\n-- Mitä? Oliko hän lähettänyt sinut? Blenda mietti hetkisen.\n\n-- Oli -- tavallaan. Minä olin joka tapauksessa aikonut mennä\nsanomaan hänelle kunnollisesti jäähyväiset. Ja olin aikonut kiittää\nhäntä, kun hän oli ollut minulle niin hyvä. Onko se keimailemista?\n\n-- Riippuu asianhaaroista, mörisi hänen armonsa suuttuneena. Mutta\nmitä peeveliä sinä menit sen miehen luokse?\n\n-- Sanoinhan minä jo. Mutta pahinta oli, etten keksinyt mitään\noikein ärsyttävää vastaukseksi. Sanoin sitten vain: mokoma vonkura.\nAivan niinkuin sinun tapasi on sanoa. Ja sehän kuului niin kauhean\nhassulta. Ja sitten rupesin tietysti itkemään -- --\n\n-- No, mitä peeveliä sinä -- --\n\n-- Tämä oli ensimäinen asia. Ja sittenhän sinä nostit kauhean hälinän\n-- voi, hyvä luoja! Minä itkin sitten siitä, ja kun kaikki ihmiset\ntuijottivat minuun. Ja sitten minä itkin sentähden, että sinä olit\nniin hirvittävästi suuttunut. No nyt hän saa halvauksen, ajattelin\nminä, ja sekin on sitten minun syyni. Kyllä sinä saat vaikka mitä\naikaan, nyyhkytti Blenda.\n\n-- Sanopas, mitä minulla oikeastaan on sinun vihoviimeisen\ntestamenttisi kanssa tekemistä? En voi ottaa enää askeltakaan, aina\nse pistetään minun nenäni eteen. Mutta minä pyydän siitä päästä. Minä\nviis sinun testamentistasi, usko se.\n\n-- Oletko pähkähullu, tyttö! Sinustahan on kysymys.\n\n-- Äh, sen naimis-asianko takia? Sehän on vain päähänpisto. Sen\nsinä olet unohtanut -- niin, parin viikon kuluttua. Ja sitten tulet\nvarmasti kysymään: Mitä: peeveliä ne vonkurat ovat menneet naimisiin?\nKenen käskystä se on tapahtunut? Minä kyllä tunnen sinut, setä.\nMuuten -- ei kai naimisiinmeno ole mitään hauskaa? Eihän sinunkaan\nollut hauska naimisissa ollessasi? Ei, minä en mene naimisiin\nennenkuin viisikymmenvuotiaana. Ja silloin minä otan yhtä vanhan ukon\nkuin sinä nyt olet. Ja häntä kohtaan olen oikein kiltti,; pelaan\nkorttia hänen kanssaan ja meillä on koira. Eikö! niin? -- Mutta\nJakob menee naimisiin hirveän rikkaan ja ylhäisen neidin kanssa. Ja\nhe saavat kauhean paljon; lapsia. Ja minä tulen heidän kummikseen.\nNiinpäs.\n\nHänen armonsa tuli äkkiä peloittavan uniseksi. Päivän rasitukset\nalkoivat tuntua. Ajatukset eivät pysyneet koossa. Hän ei muistanut\nenää, mitä hänen tuli ajatella, hän kadotti langan pään eikä saanut\nsiitä enää kiinni.\n\nJottei Blenda luulisi hänen nukkuvan, mumisi hän: -- Kuule -- on\noikein hauskaa -- näin jutella -- --\n\n-- Niin on, virkkoi Blenda miettiväisenä. On hauskaa saada jutella\njonkun kanssa. Täti Enberg on kyllä kiltti, mutta hänen kanssaan\nei voi puhua. Ennen hän ei antanut rauhaa siksi, että olin Jakobin\nkanssa liian paljon. Nyt on melkein päinvastoin. No, minä ymmärrän\nsen kyllä. Mutta kaikki johtuu siitä, että hän uskoo minun olevan\nJakobiin rakastunut. Kuuletko, setä, kuiskasi Blenda, asettaen\nkätensä herättävästi hänen isolle vatsalleen. Täti uskoo, että minä\nolen rakastunut Jakobiin.\n\n-- Ö -- uh -- oletko -- oletko sinä?\n\nBlendan vastaus viipyi hetken, juuri niin kauan, että hänen armonsa\nehti nukahtaa uudelleen.\n\nSitten lausui Blenda vastauksensa hitaasti ja juhlallisesti:\n\n-- E-en, en ole. -- Katsohan setä, minä kyllä pidän hänestä\ntavattoman paljon. Minusta on hauskaa nähdä hänet ja olla hänen\nkanssaan ja minusta on hauskaa kun hän kertoo minulle satuja. Ja\nminusta on tavattoman hauskaa, kun hän suutelee minua.\n\nHänen armonsa kavahti unestaan ja avasi silmänsä selkoselälleen,\n\n-- Mitä -- mitä sinä sanot? Blenda vastasi erittäin tarmokkaasti:\n\n-- Minä vaan sanoin, että on tavattoman hauskaa suudella häntä.\nJakobia, ymmärrätkö? Ah, sinä et sitten ymmärrä mitään. Minusta on\nhauskaa suudella häntä, sanoin minä.\n\n-- Vai niin, mumisi hänen armonsa. No silloinhan on kaikki hyvin. --\nMuuten -- muuten te kuulutte uivan yhdessä.\n\n-- Kuka niin on sanonut? Lovisa-täti tietysti? No, kylläpäs sekin on!\nSiitäkö nyt kannattaa pitää melua. Ainahan me olemme uineet yhdessä.\nJa ajattele -- sittenkin tuo typerä täti uskoo, että minä olen\nJakobiin rakastunut. -- Kuule, setä, tahtoisitko sinä uida ihmisen\nkanssa, johon olisit rakastunut, oikein rakastunut -- ymmärrätkö?\nMitä?\n\n-- Peeveli sen tietää -- vastasi paroni puoleksi kuorsaten.\n\n-- Et tahtoisi. Perin kanssa esimerkiksi? -- --\n\nHän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Paronin kuorsaaminen alkoi\nkäydä säännölliseksi ja rauhalliseksi.\n\nMutta kun Blenda oli ajatellut ajatuksensa päähän saakka, virkkoi hän:\n\n-- Vaikka en usko olevani häneenkään rakastunut. Ja hetken kuluttua\nhän lisäsi alakuloisena: Pidän melkein jokaisesta uudesta pojasta,\njonka näen. En rakastu koskaan noin oikein. E-en, en rakastu,\ntotesi hän surullisena ja pahoilla mielin. Ja ryhtyi suutuksissaan\nperinpohjin pudistelemaan hänen armonsa vatsaa.\n\n-- Mitä -- mitä pirua sinä teet, vonkura?\n\n-- Niin, kun sinä vain kuorsailet -- --\n\n-- Perhana, kuorsaanko minä -- -- haukotteli hänen armonsa. No niin,\nmeillähän tuli olla vakava keskustelu, mitä? Avioliitosta, niinhän?\nOikeastaan on vietävän idioottimaista puhua siitä asiasta. Kysymys\non vähän liian aikaisin nostettu, niin on. Mutta me olemme kaikki\nkuolevaisia, ja minä olisin tahtonut ehkäistä eräät laskelmat.\n-- No, vielä kai eletään muutama vuosi. Ja pikku armo voi saada\nmiettimisaikaa. Lähetämme Jakobin yliopistoon, niin saamme nähdä,\nmitä siitä vonkurasta sukeutuu. Ja pikku armo istuu sillaikaa\nRogershusissa kehittämässä taipumuksiaan ja katselee ympärilleen. --\nTeemmekö sopimuksen? kysyi hän ojentaen Blendalle kätensä.\n\n-- Tehdään vaan -- vaikka ei tule olemaan niinkään hauskaa, kun Jakob\non poissa. Mutta olkoon menneeksi.\n\nJa tehdäkseen sopimuksen juhlallisemmaksi ja niin sanoaksemme\nvirallisemmaksi hän lisäsi: -- Tehdään, setä, peukaloliitto. Ja\npeukaloliitto tehtiin.\n\n-- No niin, nyt saat lähteä Vickbergiä hakemaan. Blenda nyökäytti\npäätään, mutta ei liikahtanut paikaltaan.\n\n-- Hohoo, jajaa, huokaili hänen armonsa. Onko vielä jotain muuta?\n\n-- Ei -- niin, tuota -- tahtoisin vain tietää -- oletko suuttunut\nPeriin?\n\nParonin kasvot vääntyivät hyvin rumaan irviin. Mutta ennenkuin hän\nehti vastata, virkkoi Blenda:\n\n-- Hiljaa! -- Joku koputtaa.\n\n-- Se on Vickberg. Mene avaamaan!\n\nBlenda kyyristyi kokoon.\n\n-- En uskalla.\n\nHän kapusi sänkyyn niin kauas kuin suinkin pääsi. -- Rakas, hyvä\nsetä, en uskalla.\n\n-- Mikä nyt on? Miksi et uskalla?\n\n-- Ajattele, jos siellä onkin Jakob -- --\n\n-- Sisään, huusi hänen armonsa.\n\nTulija olikin Jakob.\n\n\n\n\nXI.\n\nJAKOB JA BLENDA.\n\n\nJakob tuli suoraan Tanningesta. Hän oli suorittanut nopean ja\nverrattain pitkän marssin ja näytti aika lailla kiihtyneeltä.\n\n-- Hyvää iltaa, tervehti hän, otti pyssyn olaltaan ja asetti sen oven\nsuuhun.\n\n-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vastasi paroni tervehdykseen. Blenda ei\nsaanut mitään sanotuksi. --\n\n-- Onko Blenda täällä?\n\n-- Sen kai näet. Missä olet majaillut?\n\n-- Tanningessa päin, tokaisi Jakob. Blendan mielestä hän näytti\nhirmuisen kiihoittuneelta. Blenda veti jalat allensa.\n\nNiin, olihan hän kyllä vähän kiihoittunut. Koko matkan hän oli ollut\nvallattoman iloisella päällä. Hän oli vannonut itselleen panevansa\nsuitset konstailevan Blendan suuhun. Kyllä totisesti -- nuo oikut\nalkavat jo hyvinkin riittää! Kunhan vaan saisi olla kahden kesken,\nniin -- --\n\nJakob vihelteli ja rallatteli ja ampui laukauksen Blendan kunniaksi\nja omaksi kunniakseen.\n\nMutta ensimäinen, jonka hän kohtasi Rogershusissa, oli Lena. Ja tämä\nkertoi, että Per ja Blenda olivat kihloissa.\n\n-- Älä helvetissä! tiuskaisi Jakob.\n\nNo, eihän juuri kannattanut välittää siitä mitä tuo salakuuntelija\njuoru-akka rupattaa. Mutta kun samalla liitti yhteen koko joukon\nmuita asianhaaroja, niin -- --\n\n-- Pyydän saada puhutella Blendaa.\n\n-- Mistä on kysymys?\n\n-- Sen sanon hänelle.\n\n-- No, laittautukaa sitten hiiteen! Minä en rupea tässä koko yötä\nvalvomaan, hitto vie! Kutsukaa Vickberg tänne.\n\nMutta Blenda pyysi:\n\n-- Oh, hyvä, kiltti setä, enkö saa jäädä tänne. Minä niin pelkään.\n\nJa huomatessaan, ettei saanut ymmärtämystä miltään taholta, toisti\nhän uhmaavasti:\n\n-- Minä pelkään, pelkään.\n\nKukaan ihminen ei voinut kieltää häntä pelkäämästä.\n\n-- Minuako sinä pelkäät? kysyi Jakob. -- En aio sinua edes nipistää.\nVoinhan minä jättää pyssyni tänne, jos luulet minun aikovan sinut\nampua.\n\n-- Hiisi vieköön, ovatko nuo rasavillit pähkähulluja! Menkää\ntiehenne, sanon minä, ja kutsukaa Vickberg tänne. Hyvää yötä,\npulmuseni. Huomenna voimme taas jutella. Hyvää yötä, sanoin minä. --\nJa paroni suorastaan töytäisi Blendaa hiukan selkään.\n\nBlenda hyppäsi nopeasti alas sängystä. Hänet ajettiin pois! Hän ei\nsanonut hyvää yötä. Katsomatta Jakobiin hän kulki tämän ohitse ja\npoistui huoneesta. Jakob otti pyssynsä ja seurasi häntä.\n\n-- Älkää unohtako Vickbergiä! huusi paroni. Mutta hänen kehoituksensa\noli tarpeeton. Uskollinen Vickberg oli äänettömästi hiipinyt\nsalaovesta huoneeseen ja seisoi jo herransa vuoteen ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapset kulkivat hitaasti työhuoneen ja kirjaston läpi, laskeutuivat\nisoja portaita alas ja tulivat pihalle. Mutta kun Blenda aikoi mennä\npehtorin rakennukseen, tarttui Jakob lujasti hänen käsivarteensa ja\nkäännytti hänet ovelta.\n\n-- Äläpäs, nyt minä tahdon puhua sinun kanssasi!\n\nBlenda hangoitteli vastaan niin paljon kuin taisi. Kävipä hän\nsuorastaan käsiksi paksuun hiustöyhtöön, joka pisti esiin Jakobin\nlakin alta. Mutta kun ei mikään auttanut, tuli hän äkkiä kesyksi ja\npyysi:\n\n-- Voi, hyvä, kiltti, kultainen pikku Jakob, älä ole minuun suuttunut!\n\n-- Ei suinkaan minun tarvitse olla sinuun suuttunut, vaikka tahdon\npuhua sinun kanssasi. Tule istumaan keinulaudalle.\n\n-- On niin pimeää puistossa.\n\n-- Vai sinä vieläkin pelkäät? Olenhan minä luvannut, etten ammu\nsinua, ivaili Jakob.\n\n-- Pane sitten pois pyssy!\n\n-- Taivaan tabernaakkeli, tosiaanko se tyttö... Mutta Jakob asetti\npyssynsä seinää vasten, kietoi kätensä Blendan vyötäisille ja vei\nhänet jalavain suojaan. -- Lupaa nyt olla kiltti.\n\n-- Lupaan.\n\n-- Kerrotko minulle kaikki, aivan niinkuin on? Blenda oli valmis\nkertomaan.\n\n-- Minkätähden et tullut Tanningen majaan, vaikka pyysin? Kuule, jätä\näiti rauhaan! Älä valehtele. Vai olemme me koskaan ennen pyytäneet\näidiltä lupaa! Kuinka monta kertaa olemmekaan menneet sinne kenenkään\nihmisen tietämättä.\n\n-- Niin ennen -- mutta nyt, kun -- --\n\n-- Mikä nyt on sitten?\n\n-- Voi, nythän on kaikki niin hullua! Kaikki ihmiset sanovat, että me\nmenemme naimisiin.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Entä sitten! -- Blenda huokasi raskaasti. Niin, kyllähän minä\nuskon, ettet sinä ymmärrä minua. Kukaan ihminen ei käsitä mitä minä\ntarkoitan. Minun täytyy muuten sanoa sinulle, Jakob, että te olette\noikein ilkeitä, setä ja sinä, kun teette tällaista. Te pilaatte\nminulta kaiken!\n\n-- Mitä me pilaamme?\n\n-- Voi, kaiken mikä on hauskaa. -- Blenda huokasi raskaasti,\nväsyneesti ja alistuneesti. Eihän kannattanut selittää. Hyvänen aika,\nkun ihmiset eivät tahdo ymmärtää. --\n\nMitähän Jakob siinä nyt mietti? Hän istui niin hiljaisena, oli\ntietysti suuttunut.\n\n-- Blenda, kuiskasi hän, etkö tahdo mennä minun kanssani naimisiin?\nHän korosti sanaa 'tahdo'. Blenda kuuli miltei vain tuon sanan.\n\n-- En, Jakob kulta, kiltti Jakob.\n\n-- Etkö? -- Jakob sanoi sen aivan hiljaa.\n\n-- Niin, mutta minä pidän sinusta kauheasti paljon! lisäsi Blenda\nnopeasti.\n\nJakob nyökäytti päätään ja taputti häntä poskelle ikäänkuin\nsanoakseen, että hän kyllä uskoi sen.\n\nHän kysyi äkkiä:\n\n-- Etkö pidä siitä, että suutelen sinua?\n\n-- Pidän, pidän -- --\n\n-- Et -- et pidä.\n\n-- Pidänpäs, nyyhkytti Blenda. Ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja\nsuuteli häntä -- kunnes Jakob alkoi torjua luotaan.\n\nJakob virkkoi:\n\n-- Silloin sinä olet minuun suuttunut. Minkätähden olet?\n\n-- En ole tänään suuttunut. Eilen olin. Sentähden, ettet välittänyt,\nvaikka olin pahoillani.\n\n-- Herranen aika, hupakko! keskeytti Jakob kärsimättömänä. -- Minähän\nolin itse niin iloinen -- niin, kuten tiedät. Ja minä luulin sinunkin\ntulevan yhtä iloiseksi.\n\n-- Pyh, vielä mitä! Oli siinä syytä tulla iloiseksi!\n\n-- Mutta kaikkien kunnon pyhimysten nimessä, etkö voi sanoa minulle,\nmiksi, miksi?\n\n-- Voi, Jakob kulta, älä suutu! -- En! ärjäisi Jakob. -- Mutta sinä\nolet sitten niin saamarin tyhmä. Etkö voi sanoa -- --\n\n-- Minkätähden en tahdo mennä sinun kanssasi naimisiin? -- iski\nBlenda kiinni asiaan. Hän puhui toimekkaasti saadakseen, jos\nmahdollista, Jakobin rauhoittumaan -- ja myös itsensä. -- Niin,\nkatso, Jakob kulta, ajattele nyt, jos me menemme naimisiin, mitä me\nsilloin teemme? Asumme varmaankin Klockebergassa. Sillä ei ainakaan\nBjörkenäsissä, siitä ei tule mitään! No, mitä me tekisimme kaiket\npäivät? Me kyllästyisimme varmaan aivan kauheasti toisiimme...\n\n-- Puhu nyt vain itsestäsi!\n\n-- Niin, mutta sano -- mitä me tekisimme?\n\n-- Voisimme kai tehdä samaa mitä nytkin. Voisin kertoa sinulle\nsatuja. Voisin tuottaa kuormittain kotiin vitsikkäitä kirjoja ja\nsepittää sinulle mukavia satuja. Taikka ehket pidäkään enää saduista?\n\n-- Pidän kyllä -- pidän kauheasti, kauheasti paljon saduista. Mutta\nkatso, siinäpä se juuri onkin. Mitä saduista sitten tulee, jos\nmenemme naimisiin.\n\n-- Tulee?\n\n-- Niin. Eihän niistä ole sitten enää mihinkään.\n\n-- Sitä minä en ymmärrä.\n\nBlenda astui levottomasti paikallaan. Hän otti Jakobin käden ja löi\nhäntä sormille.\n\n-- Vain sentähden, ettet tahdo ymmärtää! Jos meidän täytyy koko\nikämme hoitaa Klockebergassa maataloutta, karjaa, renkejä ja piikoja\nja lapsia ja mitä kaikkea saammekaan -- mitä hauskaa on sitten\nsaduista. Ymmärrät kai, että sadut juuri siksi ovat hauskoja, kun voi\nuskoa, että kaikki tuo merkillinen voi tapahtua meille itsellemme.\nSentähden juuri oikein konstikkaat sadut ovat niin kamalan hauskoja\n-- kun ne vain päättyvät hyvin, tietysti. Hyvä, kiltti, Jakob kulta,\nsano, että ymmärrät minua! Muuten olen kovin pahoillani.\n\nBlenda pyysi käsillään, huulillaan, koko ruumiillaan, että Jakob\nymmärtäisi mitä hän tarkoitti.\n\nHetken kuluttua sanoi Jakob hiljaisella äänellä, ujosti:\n\n-- Eikö sekin voisi olla satu, että menemme naimisiin?\n\nBlenda koetti nähdä häntä pimeässä. Hän olisi tahtonut nähdä, puhuiko\nJakob vakavasti. Vai oliko hän sanonut tämän vain sentähden, että\npiti Blendaa typeränä. Mutta Blenda ei voinut nähdä mitään.\n\nHän alkoi nyt miettiä. Hän koetti ajatella, ajatella -- voisiko se\ntodellakin olla satu sekin, kaunis, ihmeellinen satu?\n\nMutta hänen lapsellista mieltään oli hemmoiteltu liian loistavin\nvärein. Jakob oli itse häntä hemmoitellut, loihtinut hänen eteensä\nkaikkein vahvimmat, räikeimmät, järjettömimmät värit.\n\nEi, Blenda ei voinut ikänä, ikänä uskoa, että siitä tulisi kaunis,\nihmeellinen satu. Ei, se ei tulisi olemaan satua hänelle eikä\nJakobillekaan.\n\nOi! Jakobinhan tuli ryöstää arabialaisen heimopäällikön tytär.\nHänestä oli itsestään tuleva arabialainen heimopäällikkö. Joka\nratsastaa valkean arabialaisen ratsun selässä!\n\n-- Ei, Jakob-kulta, kulta, kulta -- --\n\nBlenda heittäytyi häntä vasten ja itki nenä painautuen Jakobin\nkauluksen ja kaulan väliin. Itki katkerasti, kun tämä ei voinut olla\nheidän satunsa.\n\n-- Ei kannata itkeä. Mitäpä kannattaisi!\n\nBlenda tukahdutti itkunsa niin hyvin kuin taisi ja siirtyi kauemmas\nJakobista. Hän ei tahtonut mitenkään olla Jakobille vastenmielinen.\nPäästäkseen tasapainoon ja sanoakseen jotakin hän kysyi:\n\n-- Etkö -- etkö sinäkin pidä saduista?\n\n-- En, tiuskaisi Jakob. Ja samassa hän vimmastui ja sysäsi Blendan\nkäden polveltaan.\n\n-- Sinä puhut pelkkää roskaa! Idioottimaista, idioottimaista roskaa.\nPelkkää valetta. Siinä ei ole minkäänlaista järkeä. Vai uskallatko\nväittää? Sinä valehtelet ja puhut pötyä!\n\nNiin, sen Blenda kyllä saattoi arvata. Mutta minkätähden Jakob sitten\noli kysynyt? -- Menemmekö sisään, Jakob?\n\n-- Emme.\n\nJakob oli aika lailla jännittyneenä odottanut Blendan vastausta.\nNiin kauan kuin jännitystä oli kestänyt, ei hän ollut sitä niin\nvoimakkaasti tuntenut. Mutta nyt hän käsitti olleensa hyvin\njännittynyt. Sekä jalat että käsivarret tuntuivat raukeilta. Ja äkkiä\ntuntui kuin olisi joukko muurahaisia ryöminyt pitkin päälakea. Hän\notti lakin päästään ja siveli kädellään tukkaansa.\n\nSe oli märkä.\n\n-- Koeta kuinka tukkani on märkä, sanoi hän. Blenda koetti.\n\n-- Voi, kyllä sinulla mahtaa olla kuuma. Kuljitko niin nopeasti? Pane\nlakki päähäsi, ettet vilustu.\n\nEi se ole märkä siitä, että olen kulkenut kiivaasti, ajatteli\nJakob, vaan sentähden, että sinä olet ollut niin häijy. Ja kenties\nilmaistakseen tämän jollakin tavoin.\n\nBlendalle hän virkkoi:\n\n-- Minun ei ole ollenkaan kuuma, minun on kylmä, niin että\npudistuttaa.\n\n-- Joisit vähän lämmintä maitoa. Beda on ulkona, mutta voimme pyytää\nLenaa keittämään.\n\n-- Ei -- kiitoksia, vastasi Jakob vitkastellen\n\nBlenda nousi.\n\n-- Mennään kuitenkin!\n\nJakob tavoitti häntä käsillään ja tempasi hänet viereensä.\n\n-- Pikku Blenda -- nyt et saa pelätä minua. Lupaa se! -- Minä en ole\nsinulle vihainen. Sen lupaan. Mutta yhdellä ehdolla -- kuuletko!\nYhdellä ehdolla: että sinä vastaat -- -- kuuletko! -- että sanot\nminulle ihan miten on. Blenda istuutui aivan lähelle häntä ja lupasi.\n\n-- Pidätkö Peristä?\n\nJakob tunsi Blendan vavahtavan. Se ärsytti häntä. Mitä peeveliä hän\nnyt pelkää. Enhän minä häntä lyö.\n\nMutta juuri kun hän oli päässyt tätä ajattelemasta, tuli hänen\npäähänsä uusi ajatus. Ajatus, josta hän ei voinut vapautua. Ajatus,\njoka tuntui koko ruumiissa. Joka tuntui vatsassa ja jonka takia häntä\nellotti.\n\nMillaista olisi lyödä häntä? Miltä tuntuisi? Miltä tuntuisi käsissä?\nMiltä tuntuisi kuulla sitä korvissaan.\n\n-- Minkätähden en pitäisi hänestä. Hän on kiltti.\n\n-- Niin on, toisti Jakob. Pidätkö hänestä enemmän kuin minusta?\n\n-- Minkätähden pitäisin hänestä enemmän? Minähän olen ollut hänen\nkanssaan tuttu vasta muutaman päivän. Ja sinut minä olen tuntenut\nniin kauan. Ja sinä olet niin kiltti, tuli hyväilevästi.\n\nOsaapas puhua! Mutta minä kuulen äänestä -- kuulee sen --\n\n-- Minkätähden sinä pelkäät? Miksi et uskalla sanoa ihan niinkuin\nasia on? Minkätähden pidät hänestä? Onko hän kaunis?\n\n-- No ei toki!\n\n-- Pidätkö hänestä siksi, että hän eilen teki niin kuin hän teki?\nSiksi, että hän oli kiivas ja kiroili ja pauhasi? Etkö usko minunkin\nvoivan olla kiivas?\n\n-- Uskon, jumala paratkoon! huokasi Blenda.\n\n-- Mikä siinä sitten on? Senkö tähden, että hän on uusi? Siksi ettet\nole häntä milloinkaan ennen nähnyt?\n\nEhkä hän pitikin sentähden! Blenda tuli hehkuvan punaiseksi, ja hänen\nkoko ruumiinsa tuntui kuumalta. Hän varmaan häpesi.\n\n-- Hyi, kuinka sinä olet ilkeä!\n\nMutta hän tunsi, etteivät sanat kuuluneet oikein vilpittömiltä. Ja\nsaadakseen Jakobin vakuutetuksi hän tuli sanoneeksi:\n\n-- Onko Per sinun mielestäsi satuprinssin näköinen? -- Hänestä tuntui\nitsestään aika lailla hullunkuriselta: Per -- satuprinssi! Niin,\nhänen täytyi todella naurahtaa. Hän oli niin iloinen siitä, että oli\nsaattanut nauraa! Nyt ei Jakob varmaankaan enää usko hänen pitävän\nPeristä.\n\nJakob istui hiljaa, hän istui hiljaa paikallaan. Oi, kuinka hiljaista\nolikaan täällä pimeässä! Mustaa ja ilkeätä. Jospa Blenda olisi edes\ntietänyt, mitä Jakob ajatteli.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? kuiskasi hän. Ja vielä hiljemmin: Ajatteletko\nminua?\n\n-- En. -- Ajattelen maatiloja.\n\nSitä Blenda ei voinut ymmärtää. Ajatteliko hän maatiloja?\n\nJakob jatkoi:\n\n-- Niin, sinä kai tiedät, että testamentti raukeaa, ellemme mene\nnaimisiin. Maatilat joutuvat luultavasti jollekin laitokselle.\n\nHän sanoi tämän noin vaan, aivan välinpitämättömästi. Mutta hän\nhätkähti ja veti syvään henkeään.\n\n-- Etkö silloin saa hiukkaakaan? kysyi Blenda.\n\n-- En, se on selvää. Sen hän sanoi aivan jyrkästi. Ellemme tee hänen\ntahtonsa mukaan, ei tule mitään koko hommasta. -- Tietysti sinä kyllä\nsaat mitä tarvitset. Sinähän olet tyttö, niin ettei hän sinua voi\nkuitenkaan jättää puille paljaille.\n\n-- Onko -- onko sinusta kovin ikävää, Jakob?\n\nJakob kohautti olkapäitään.\n\n-- Onhan se hiivatissa kyllä ikävää, sen kai voit ymmärtää.\n\nBlendan oli kylmä, niin että värisytti. Hän yritti sanoa jotain,\nmutta ei saanut mitään kuuluville. Ei tosiaankaan saanut. Hän olisi\ntahtonut sanoa jotain, mitä Jakob uskoisi. Hänen täytyi sanoa jotain,\nmikä saisi Jakobin uskomaan, että hän on laskenut leikkiä koko ajan,\nvain laskenut leikkiä. Kinastellut, puijannut. Mutta siitä ei tullut\nmitään, hän ei saanut sanotuksi. Vain sentähden, että hänen oli\nniin kauheasti vilu. Leuka oli aivan jäykkä, kangistunut, hampaat\nkalisivat.\n\n-- Oo -- oo, vaikeroi Jakob.\n\nEi, nyt hänen täytyi sanoa. Täytyi sanoa, kuuluipa miltä hyvänsä!\n\n-- Ja-akob kulta, äännähti Blenda viluissaan. -- Jos niin on, niin\ntiedät kai -- ymmärräthän toki -- että olen laskenut leikkiä. Koko\najan, uskotko! Tietysti tahdon mennä naimisiin.\n\nKas miten hän osaa puhua -- kas vaan -- toisti Jakob mielessään. Hän\nihmetteli siinä istuessaan, kuinka Blenda saattoi puhua sellaista,\nmitä ei, Jumala paratkoon, kukaan voinut uskoa. -- _Sancto diavalo!_\nkirosi hän isiltä perittyyn tapaan. Jakobista olisi tuntunut\nsuloiselta, jos olisi voinut joutua oikein raivoon, vimmattuun\nraivoon.\n\nMutta hän oli niin viheliäisen väsynyt, niin surkean nolo. Hän oli\nkuin uitettu koira selkä kylmänä ja häntä koipien välissä.\n\nHe istuivat siinä kumpikin omassa päässään penkkiä, ääneti.\n\nÄäneti, niin.\n\nBlenda hymyili väsähtäneesti itselleen. Sanoipa hän mitä hyvänsä,\nJakob istui yhtä äänettömänä kuitenkin. -- Niin, niin, täytyi kai\nkoettaa tehdä kaikki taas oikein hyväksi. Ja sitten hän sanoi melkein\nunisena:\n\n-- Jakob kulta -- ymmärrät kai, että se oli vain leikkiä. Kun puhuin\nsaduista. Ja Peristäkin.\n\nHän sanoi tämän unisesti ja lempeästi, muistamatta oikein mitä oli\npuhunut saduista. Ja Peristä. Mutta oli kai parasta joka tapauksessa\nperuuttaa sanansa. Jakob virkkoi:\n\n-- Peristä siis pidät kuitenkin.\n\nJa samassa kun hän oli tämän sanonut; tuntui hänestä kuin olisi hän\nsaanut lujan nyrkiniskun rinnan alle. Alkoi kuvottaa. Veri syöksähti\npäähän. Muurahaisia ryömi pitkin päälakea, kupsahti alas otsalle,\nsilmäluomille, poskille. --\n\n-- Blenda, Blenda, Blenda! huusi hän.\n\nHän tunsi vain halua saada vaikeroida, huutaa ääneen tuskansa. Halua\nsaada sanoa Blendalle kuinka kuolemaan asti pahoillaan hän oli,\nkuinka kuolettavan nääntynyt. Niin kuolettavan, kuolettavan.\n\n-- Blenda, Blenda! huusi hän.\n\nMutta hänen huutonsa kuului äkäiseltä karjunnalta.\n\nBlenda juoksi hänen luotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Enberg seisoi pehtorinrakennuksen portailla, kun laukaus\npamahti.\n\nBlenda oli istunut hänen luonaan koko yön, ja nyt aamulla vasta hän\noli saanut tytön vuoteeseen. Nyt hän oli paraikaa menossa etsimään\nJakobia.\n\nLihava Lovisa-rouva tuijotti maahan, silmissään tuollainen\nsyvämietteinen katse, jonka ihminen saa, kun ei tahdo eikä voi\nenää ajatella pitemmälle. -- Laukaus sai hänet hereille. Hän näki\nTonin ryntäävän ulos linnan keittiön ovesta ja rientävän puistoon.\nAjattelematta vieläkään mitään, ainoastaan Toni-herran kiivaan\njuoksun vetämänä alkoi lihava Lovisa-rouva löntystää puistoon päin\nniin pian kuin kykeni.\n\nTalon nurkkauksessa hän kohtasi Per-herran. Lovisa-rouva pysähtyi.\n\n-- Kuka, Jumalan nimessä, siellä ampuu? huohotti hän. Mutta Per kulki\nvastaamatta hänen ohitseen. Hänen kasvonsa näyttivät omituisilta,\nja hän käveli kyyryssä kuin olisi tuntenut vatsanväänteitä tahi\nniinkuin olisi kantanut jotakin vasemmassa kainalossaan. Rouva Enberg\nkatsoa töllisteli hänen jälkeensä. Hän näki Perin lyyhistyvän linnan\nportaille.\n\n-- Voi, voih, voihki hän. Rouva Enberg aikoi mennä hänen luokseen,\nmutta polvet tuntuivat niin kummallisen hervottomilta. Hänen täytyi\nnojata seinää vasten.\n\n-- Mitä on tapahtunut, Jumalan nimessä -- hyvä, kiltti herra Per -- --\n\n-- Hän ampui minua.\n\n-- Toniko? kysyi rouva Enberg. -- Toniko ampui?\n\n-- Teidän poikanne, saamari! Jakob. Hän seisoi puron toisella puolen.\nVoih!\n\n-- Sattuiko?\n\n-- Tietysti, piru vieköön, kiroili Per. Hän nousi vaivaloisesti ja\nalkoi kavuta portaita, tukien oikealla kädellään muuriin. Lovisa\nolisi mielellään auttanut. Mutta hän ei päässyt paikaltaan. Ei\nkannattanut edes yrittää.\n\nJa samassa hän näkee Tonin tulevan Jakobin kanssa. He astuvat\nrinnakkain, kovin merkillisesti. Toni pitää Jakobin päätä\npuristuksessa oikeassa kainalossaan. He kulkevat pihamaan poikki ja\nmenevät palvelijain rakennukseen.\n\nLovisa läimähytti reittään. Sitten hän rohkeni yrittää kävellä pihan\npoikki. Hän nousi pimeitä portaita palvelijain rakennuksen ullakolle\nja pysähtyi Toni-herran oven eteen. Hän koputti.\n\nEi mitään vastausta, ei ainoatakaan ääntä. Hän kysyi silloin: \"Saanko\ntulla sisään?\" Ja hetken kuluttua herra Toni vastasi: \"Ette.\"\n\nViivyttyään vähän aikaa oven takana lähti hän paluumatkalle pimeän\nullakon poikki, pimeitä portaita alas. Ja hän ajatteli itsekseen\nhapuillessaan sieltä pois: \"Mitä hyötyä siitä olisikaan? Mitä voisin\ntehdä hänen puolestaan? Eihän kukaan kysy minun mieltäni.\" Hän ei\nitkenyt, mutta kun hän jälleen tuli ulos auringonpaisteeseen, olivat\nhänen silmäluomensa punaiset ja turvonneet aivan kuin kiihkeän itkun\njälkeen.\n\nBlenda oli käärinyt huopapeitteen ympärilleen ja seisoi pehtorin\nrakennuksen portailla.\n\n-- Täti -- Jakob?\n\n-- Jakobia ei vaivaa mikään.\n\n-- Entä laukaus? Kuulin laukauksen.\n\n-- Herra Periin on sattunut. Mutta en usko sen olevan mitään\nvaarallista. Hän käveli tänne itse ja puhui minun kanssani.\n\n-- Missä hän on nyt sitten? Missä hän on nyt?\n\n-- Hän meni kai omaan huoneeseensa. Tule nyt, Blenda, ettet vilustu.\n\nMutta Blenda tarttui hänen olkapäihinsä.\n\n-- Etkö mene hänen luokseen? Etkö aio auttaa --\n\nSehän on totta, virkkoi rouva Enberg. Olen niin menettänyt muistini.\n-- Ja hän lähti jälleen liikkeelle väsynein, veltoin askelin\npihamaan poikki. Omasta mielestään hän muistutti kärpäs-rukkaa,\njoka kärventynein siivin ryömii lampun ympärillä, turhia kierroksia\ntehden. Päästyään isoille portaille, herra Perin ikkunan alle, kuuli\nhän tuomiorovastinrouvan äänen:\n\n-- Niin pitkällä siis ollaan! Roskaväki tahtoo murhata meidät.\n\nRouva Enberg pysähtyi äkkiä ja sulki silmänsä. Hänen ilmeestään olisi\nluullut, että hän näki uhkaavan nyrkin nenänsä edessä. Ja hän teki\nkömpelön, mutta nopean täysikäännöksen ja lähti juosta hölkyttämään\ntakaisin pehtorin rakennukseen.\n\n-- Tuomiorovastin rouva on hänen luonaan, läähätti hän. -- Parasta,\netten nyt mene sinne. Pikku Blenda, minä en voi, en voi!\n\nBlenda seurasi häntä sisään huoneeseen, he istuutuivat vuoteelle, ja\nBlenda tarttui hänen käteensä.\n\nHetken kuluttua hän sai vaivoin kysytyksi:\n\n-- Jakobko --?\n\nRouva Enberg ei vastannut. Hän tuijotti yhä edelleen. Oli ihanaa\ntuijottaa ajattelematta mitään. Blenda virkkoi:\n\n-- Onko hän Tonin huoneessa? Menenkö minä hänen luokseen?\n\n-- Mitä se hyödyttäisi?\n\nMutta Blenda nousi nopeasti. Hän koetti löytää kenkänsä ja sukkansa.\nHän viskasi hameet yllensä ja napitti puseronsa.\n\n-- Mitä se hyödyttää? toisti Lovisa. -- Minua ei edes päästetty\nsisään.\n\n-- Niin, mutta minä tahdon -- --\n\nLovisa tuijotti hänen jälkeensä. Oli niin suloista tuijottaa. Oli\nniin hiljaista tuijottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Mutta minä tahdon päästä sisään. Ja ovi avautui.\n\n-- Minä olen nyt saanut hänet rauhoittumaan enkä tahdo, että te\npilaatte taas asian.\n\nBlenda pysähtyi sisäpuolelle aivan oven luo. Jakob makasi sohvalla.\nPää oli sohvan selkämystä vasten, riippui melkein sen ulkopuolella.\nHän oli nukahtanut.\n\n-- Onko hän sairas? kuiskasi Blenda. Ja Toni vastasi kuiskaten:\n\n-- Te kai tiedätte paremmin kuin minä, mikä häntä vaivaa.\n\n-- Minunko syyni on -- kaikki?\n\nToni levitti käsiään, kohautti olkapäitään. Mustanruskeat silmät\npälyilivät karsaasti. Mutta hän koetti nähtävästi kaikin voimin\nhillitä ääntään.\n\n-- Neiti Blenda ei varmaankaan tiedä, mitä on tapahtunut? Jakob meni\npuistoon ampumaan villiintyneitä kissoja. Silloin sattui onnettomuus,\nkuula osui herra Periin.\n\n-- Kävikö pahasti -- onko se vaarallista?\n\n-- En usko. Siinä tapauksessa herra Per ei olisi voinut kävellä niin\nhyvin.\n\n-- Voi, kuinka hyvä -- voi, kuinka hyvä. -- -- Blendan ääni nousi ja\naleni, sillä itku pyrki esiin.\n\nHän astui varpaisillaan narisevien lattiapalkkien poikki.\n\n-- Jakob kulta -- kuinka hyvä -- kuiskasi Blenda. Jakob teki\nkärsimättömän eleen, joka sai Blendan paikalla pysähtymään, ja\nvirkkoi:\n\n-- Ei ole totta, mitä isä sanoi. Menin puistoon muuten vain, kuljin\nvain siellä. Mutta kun näin hänet, niin minä suutuin. Ja silloin minä\nammuin. En ajatellut mitään, suutuin vain.\n\n-- Jakob kulta, nyyhkytti Blenda.\n\n-- Neiti ei saa häntä nyt enää kiihdyttää. Riittää jo tällä kertaa.\nSain hänet suurella vaivalla rauhoittumaan. Hän aikoi jo ampua\nitsensäkin. Ei, nyt täytyy neidin todellakin lähteä. -- Ja Toni\ntempasi hänet mukaansa ovea kohti.\n\nJakobin pää liikahti kärsimättömästi. Äkkiä hän kohottautui, vetäytyi\nsohvan nurkkaan ja laski jalkansa lattialle.\n\n-- Anna Blendan olla, isä, minun täytyy joka tapauksessa puhua hänen\nkanssaan. -- Oh, istu tuohon nurkkaan, toiseen nurkkaan. Ja isä hyvä\n-- mene vähän ulos!\n\nToni avasi vastahakoisesti oven.\n\nBlenda istuutui sohvalle.\n\nHän katseli Jakobin suuria, kuumia silmiä. Mutta Jakobin kääntäessä\nkatseensa häneen sulkeutuivat hänen silmäluomensa kuin uneen.\n\n-- Et saa olla minuun enää suuttunut, Blenda. En oikein tietänyt mitä\ntein. Ja kyllä hän pian paranee. Minulla oli vain salonkikivääri.\nKuula taisi vain hipaista. -- Niin, se ei ole tietystikään minun\nansioni, hymyili hän heikosti. Mutta joka tapauksessa -- et saa olla\nsuuttunut. Me olemme olleet hyviä ystäviä niin kauan, kauan -- niin\nkauan kuin sinä olet ollut olemassa, pikku Blenda.\n\n-- En ole suuttunut. Olen vain pahoillani, kun se on minun -- --\n\nJakob pudisti kärsimättömästi päätään.\n\n-- Ja katso, jatkoi hän hetken kuluttua. -- Nyt tulee -- -- Isä ja\nminä matkustamme nyt Italiaan.\n\n-- Aiotko matkustaa?\n\nJakob sulki silmänsä ja nyökkäsi.\n\n-- Aiomme matkustaa. Emmekä tule takaisin.\n\nBlenda saattoi nyt katsella Jakobia, kun tämän silmät olivat kiinni.\nVoi kuinka lyyhistyneenä hän siinä istui, niin pienenä, laihana ja\nkalpeana! Silmien alla leveät juovat. Hän näytti samanlaiselta kuin\nsinä kesänä, jolloin hän oli potenut tuhkarokkoa koko kevään. Sinä\nkesänä he läksivät ensi kerran Tanningeen.\n\nJakobin huulet työntyivät eteenpäin. Ne olivat kalpeat ja värisivät.\nBlenda näki aivan selvästi niiden värisevän.\n\nSilloin hän sanoi:\n\n-- Tahdotko, että minä tulen mukaasi Italiaan?\n\nHän ajatteli: Jos Jakob nyt sanoo tahtovansa, niin lähden hänen\nmukaansa. Se on silloin parasta mitä voin tehdä, Jumala tahtoo\nsilloin, että minä teen niin. Hyvä Jumala, nyt sinä tiedät ihan miten\non. Jos sinä toivot minun lähtevän hänen kanssaan, anna hänen silloin\nvastata myöntävästi. Jos tahdot, jos tahdot, jos tahdot -- --\n\n-- Mitä hyötyä siitä olisi?\n\nBlenda mietti hetkisen. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta jos sinä tahdot, niin minä\ntulen.\n\n-- En, -- en tahdo. Sanoit eilen illalla tahtovasi mennä minun\nkanssani naimisiin. Rupesin puhumaan maatiloista vain koetellakseni\nsinua. Ja kun sanoit tahtovasi, ymmärsin kaiken -- --\n\n-- Mitä sinä ymmärsit?\n\n-- Ymmärsin, ettet sinä tahdo. Että vain tahdoit olla minulle kiltti.\n-- Voi, pikku Blenda, pikku Blenda! -- Jakob painautui lujasti sohvan\nnurkkaan, veti jalkansa ylös sohvalle ja liitti kätensä ristiin\npolvien ympärille. -- Katso, olisin kyllä voinut rauhoittua -- olisin\nkyllä voinut -- olisin -- jos vain olisin saanut aikaa. Jos olisin\nlähtenyt Tanningeen. Mutta sitäkään en voinut. Ja sitten näinkin\nhänet, ja kävi niinkuin kävi --\n\nHyvä Jumala, ajatteli Blenda, nyt sinä tiedät ihan kuinka on. Jos hän\ntahtoo minut mukaansa, niin minä lähden, enempää en voi tehdä.\n\nJa Blenda kysyi:\n\n-- Etkö tahdo minua mukaasi?\n\nJakob heittäytyi häntä kohti. Blenda saattoi vaivoin tukahduttaa\nitsessään säikähtyneen, torjuvan eleen. Hän tunsi Jakobin kuuman,\nhiukan kostean käden poskellaan. Hän kuuli Jakobin sanovan:\n\n-- En, en tahdo. Jos tulet mukaani, tulen minä häijyksi sinua\nkohtaan. Tiedän sen. Ei vain sinun tähtesi, en tahdo itsenikään\nvuoksi. En tahdo tulla häijyksi sinulle.\n\n-- Et sinä tulisi -- et sinä tulisi -- mumisi Blenda.\n\n-- Tulisin, sanoi Jakob. Ja hän tarttui Blendaa olkapäähän.\n\nBlenda säpsähti ja väistyi syrjään. Jakob hellitti otteensa,\nsuoristautui ja työnsi rintakehää ulospäin.\n\n-- Nyt tiedät, etten tahdo.\n\nBlendan jännitys laukesi. Hän lyyhistyi kokoon. Hänhän oli valvonut\nja ollut peloissaan. Mutta nyt hän ei enää jaksanut pelätä. Hän ei\njaksanut olla pahoillaan, hän ei jaksanut mitään. Hän tunsi ikäänkuin\nvapautusta. Unisena hän painoi päänsä raskaasti Jakobin olalle. Jakob\naikoi vetäytyä pois, mutta Blenda kietoi kätensä hänen ympärilleen.\n\n-- Jakob kulta -- tahdon vain suudella sinua.\n\nHän kurottautui Jakobia kohti. Ja Jakob suuteli häntä suulle, silmät\nkiinni ja lujasti yhteenpuristunein huulin. Pikainen pojansuudelma,\njoka tuskin hipaisi Blendan huulia.\n\n\n\n\nXII.\n\nVIIDES OTTELU, JOKA SAMALLA ON VIIMEINEN.\n\n\nSeuraava päivä vieri Rogershusissa hitaasti, hiljaan ja synkästi.\nPihamaa ja puisto olivat autiot. Linnassa kuului vain palvelusväen\nkuiskailua ja silloin tällöin kimeä huuto tahi muutama kiivas sana,\njoita kiihtynyt tuomiorovastin rouva ei voinut pidättää.\n\nHänen armonsa paroni ei toistaiseksi vielä tietänyt, mitä oli\ntapahtunut. Hän nukkui kolmen lukon takana -- kirjastohuoneen,\ntyöhuoneen ja makuuhuoneen. Ja Vickberg vartioi hänen untaan.\n\nMutta tuomiorovastin rouva kulki lakkaamatonta, levotonta\nkiertokulkua oman huoneensa, Perin huoneen ja järkähtämättömästi\nlukitun kirjastohuoneen oven välillä.\n\nPehtori Halling palasi kaupungista kello yksitoista tuoden muassaan\ntohtorin. Lena, joka oli kulkenut tähystysretkillä koko päivän,\nlohdutti säikähtyneitä palvelijattaria sanomalla että \"Per-herra vain\noli saanut mitättömän naarmun, joka kyllä paranee parissa päivässä.\"\n\n\"Onnettomuudesta\" puhuttiin niin vähän kuin suinkin. Ei kai se ole\nuutta, että tuollainen kamala vehe voi laueta jo pelkästään siitä,\nettä siihen katsoo. Ja syyttäköön itseään, kuka asettuu tielle.\n\nEi, polttavin kysymys, jota innokkaimmin pohdittiin keittiön puolella\noli: Lähteekö hän vai eikö hän lähde? Ja sanalla \"hän\", joka\nlausuttiin sekä halveksivalla että pelokkaalla äänen sävyllä, ei\ntarkoitettu ketään vähempää kuin hänen armoansa tuomiorovastin rouva\nHylteniusta.\n\nRogershusissa oli niin siunatun hiljaista tänä onnettomana päivänä.\nToisessa siipirakennuksessa istuivat rouva Enberg ja Blenda, toisessa\nToni ja Jakob. Ja vaikka olisi pistänyt koko korvan avaimenreikään,\nei olisi kuullut hiiskahdustakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisen lähetessä joutui tuomiorovastin rouva kiihkeään kiistaan\npoikansa kanssa. Heidän äänensä kuului yli koko pihamaan, keittiöön\nasti. Uteliaisuus oli suunnaton, mutta lähempiä tietoja tapahtumista\nei voitu saada, kun Lena, asiantuntija, yhä edelleen oli tallissa.\nPäästäkseen jonkun verran lähemmäksi taistelutannerta tekaisi\nRiikka asiaa neiti Siedelille. Käytävässä hän tapasi tuomiorovastin\nrouvan. Se oli kauhistuttava, mutta mielenkiintoinen hetki. Riikan\ntiedonantojen mukaan tuomiorovastin rouva oli punainen ja turvonnut\nihan näin.\n\nSulkiessaan oven poikansa huoneeseen oli tuomiorovastin rouva\nsanonut: \"Minä tiedän, mikä on velvollisuuteni.\"\n\nHerrajesta!\n\nSuunnilleen tuntia myöhemmin hän tilasi ajoneuvot portaiden\neteen. Kova hälinä. Lars ajoi esiin loistovaunut, loistohevoset\nedessä ja oli itse juhlalivreassa. Keittiön puolella pohdittiin\njuomarahakysymystä mitä vilkkaimmin. Ja Lars pysytteli valmiina\nkantamaan alas matkatavarat.\n\nMutta siitä ei tullut mitään.\n\nHänen armonsa -- hänen armonsa tuomiorovastin rouva tyhjiltään, ilman\nmatkatavaroita -- tuli portaita alas ja astui vaunuihin. Huomaavainen\nLena kiiruhti tuomaan huopapeitteitä. Ja palkinnoksi hän sai kuulla,\nmiten Lars kunnioittavimmin rohkeni kysyä, saisiko samalla tuoda\nlääkärin kaupungista.\n\nEi. Hänen armonsa melkein kuiskasi Larsille erään osoitteen. Lars\nmenetti sekunniksi arvokkaan ryhtinsä -- suoraan sanoen hän katsoa\ntöllisteli hänen armoaan. Sitten hän suoristautui jäykäksi, astui\nvaltaistuimelleen, teki kunniaa -- ja lähdettiin matkaan.\n\nJälelle jäi Lena, onneton Lena, joka ei ollut kuullut osoitteesta\nmitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen armonsa paroni nukkui.\n\nVickberg siveli, hyväili silkkipeitteen reunaa. Niin, nuku sinä\näijäseni, mumisi hän itsekseen. Et tarvitse muuta kuin unta, niin\ntulet taas terveeksi. Minä kyllä tunnen sinut, äkäpussi, sinun\nilkeytesi on toisenkin kerran ollut viedä sinulta hengen. Mutta sinä\nosaat nukkua, sinä. Ja uni auttaa taas.\n\nVickberg oli siitä merkillinen, että hän istuessaan nukkuvan herransa\nvuoteen ääressä aina menetti kokonaan juhlallisen ryhtinsä, ankaran\nsäntillisyytensä, niin, melkein kaiken arvonantonsa. Hän puhutteli\nsilloin mielellään herraansa tuttavallisesti, käytti nimeä 'äijäseni'\nja julkeni verrattain perusteellisesti yön hiljaisuudessa läksyttää\nherra paronia ja kamariherraa. Sinä et ole juuri mikään neropatti,\noli hänen tapansa sanoa. Olisipa hauska tietää, mitä tekisit, jos\nVickbergin päähän pälkähtäisi livistää tiehensä. Parasta olla\nsittenkin Vickbergille hiukan kiltti, poikaseni, muuten sinulle voi\nkäydä huonosti. Ihminen kestää vain minkä kestää. Parasta tietää se,\nvanha hirvihärkä!\n\nMutta mitä siihen tuli, oli Vickberg puolestaan lujasti päättänyt\nkestää. Mitään huvia se ei ollut, mutta onhan ihmisellä\nvelvollisuuksiakin. Eikä viimeinen Roger Bernhusen de Sars saanut\njoutua hunningolle, mikäli Vickbergin vallassa oli estää.\n\nKirjastohuoneen ovelle koputettiin.\n\nVickberg kohautti olkapäitään. Tuomiorovastin rouva!\n\nKoputukset toistuivat yhä tiheämmin ja kovemmin. Vickberg oikoi\nruumistaan laiskasti ja huolettomasti ja haukotteli suu ammollaan.\n-- No, täytyy kai mennä rauhoittamaan häntä. -- Hän nousi paikaltaan\nja pannen kasvonsa juuri niin huolestuneen ja äreän näköisiksi\nkuin katsoi sinä hetkenä olevan paikallaan hiipi varpaisillaan\nkirjastohuoneen ovelle.\n\nTarttuessaan oven ripaan kuuli hän Tonin kuiskaavan ääneen: Vickberg,\nVickberg. --\n\nTämä oli ennenkuulumatonta. Hän avasi nopeasti oven:\n\n-- Mitä hel--?\n\n-- Sinun täytyy herättää hänen armonsa.\n\n-- Oletko sinä mies tullut hulluksi? Minkätähden?\n\n-- Tuomiorovastin rouva on tuonut nimismiehen. Aikovat vangita\nJakobin.\n\nNimismies Rogershusiin vangitsemaan -- Vickberg suoristihe.\n\n-- Sinä odotat tässä, virkkoi hän.\n\n-- Niin, mutta lupaa herättää hänet!\n\nSyvä, merkitsevä vako uurtautui Vickbergin otsaan.\n\n-- Kaikkien muiden näkökohtien täytyy tässä väistyä.\n\nHänen armonsa heräsi hitaasti. Silmäluomet nousivat ja painuivat\nkiinni muutaman kerran. Lopulta hän istuutui ja etsi katseillaan\nviilivatia.\n\n-- Katsoin olevani velvollinen herättämään teidän armonne, sillä\non sattunut erittäin ikävä tapaus. Puistossa ammuttiin tänä aamuna\nlaukaus. Jakob ampui, ja laukaus osui onnettomuudeksi herra Periin.\n\n-- Sepä nyt perhanaa! Ampuiko hän tahallaan?\n\n-- Siitä en rohkene lausua mitään mielipidettä. Joka tapauksessa\nherra Per haavoittui -- onneksi hyvin lievästi.\n\n-- No, mitä vietävää sinä herätät minut? Mikä saamarin välskäri minä\nolen...\n\n-- Teidän armonne, en minä sen vuoksi. -- Tuomiorovastin rouva\nHyltenius on katsonut tarpeelliseksi kutsua nimismiehen. Ja tämän\njohdosta... -- Vickhergin ääni värähti. -- Teidän armonne --\nvangitseminen Rogershusissa -- --\n\n-- Kuuleppas, vonkura -- kerropas nyt asiat uudelleen alusta loppuun.\n\nJa Vickberg kertoi. Hän myönsi uskovansa, että jonkinlainen\nmustasukkaisuus oli olemassa molempien nuorukaisten välillä. Jakob\noli joka tapauksessa käyttäytynyt erittäin tahdittomasti -- --\n\n-- Tahdittomasti, toisti paroni. No, se pitää paikkansa. Entä sitten?.\n\nJa Vickberg teki jälleen selkoa tuomiorovastin rouvan pienestä\nurotyöstä. Ja sattui lisäämään kiihtyneessä mielentilassaan:\n\n-- Minun täytyy sanoa, etten käsitä hänen armonsa menettelyä -- --\n\nParoni siristi silmiään häntä kohti.\n\n-- Sitä ei kai kukaan ole teiltä pyytänytkään, rakas ystävä.\n\nVickberg jäykisti ryhtinsä.\n\n-- Mitä teidän armonne käskee?\n\n-- Ohhoh, huokasi paroni, meidän on kai noustava. Vie nimismiehelle\nterveiset, ettei hän ryhdy mihinkään ennenkuin olen puhunut hänen\nkanssaan.\n\nHovimestari vei käskyn Tonille. Palatessaan hän näki paronin omin\nkäsin vetäneen sukat jalkaansa.\n\n-- Mutta teidän armonne, teidän armonne -- --\n\n-- Ei aamunuttua! Ei aamunuttua! On muistettava, sisareni on\nnyt viimeistä iltaa Rogershusissa. _Il faut faire les honneurs_\n[Täytyy esiintyä isäntänä], ymmärrätkö. _Apropos_. Olenko tavannut\ntuomiorovastin rouvaa tänään?\n\n-- Teidän armonne keskusteli aamulla kauan aikaa tuomiorovastin\nrouvan kanssa.\n\n-- Vai niin? Mitä minä sitten sanoin? -- Oh, älkää ujostelko, hyvä\nystävä. Kyllähän minä tiedän, että te ette kuuntele. Mutta onhan\nteillä korvat.\n\nKorvat Vickbergillä tosiaankin oli, ja hänellä oli myös hämärä\naavistus, että hänen armonsa oli sanonut tahtovansa kirjoittaa uuden\ntestamentin. Jakaa omaisuutensa kolmeen yhtä suureen osaan, joista\nyksi tuli tuomiorovastin rouvalle --\n\n-- _Que le diable m'importe!_ [Mitä perhanaa!] Sepä vasta oli\npainajainen. Vai niin. Hihihii -- purskahti hän nauruun. Hän nauroi\nkauan, ja hänen iso vatsansa hyppeli naurusta tahi mahdollisesti\nhermostumisesta.\n\n-- Keppi! Nyt olemme valmiit. Hyppysellinen, _s'il vous plait_ [olkaa\nhyvä]. Niin, annapas muuten koko rasia! Saat sen takaisin. -- Vai\nnimismies on Rogershusissa. -- Keppi -- kas niin! Otamme vastaan\nkirjastossa. Ole hyvä ja pyydä tuomiorovastin rouva ja nimismies --\nmikä hänen nimensä on? Mitä? Vallquist? Hyvä, minulla on kunnia ottaa\nvastaan herra nimismies Vallqvist. _Allons, mon cher!_ [Menkäämme,\nystäväni.]\n\nTuomiorovastin rouva oli jo kirjastossa. Kädet ojolla hän kiiruhti\nveljeänsä vastaan, mutta pysähtyi puolitiessä ja antoi käsien vaipua.\n\n-- Roger, virkkoi hän syvällä alttoäänellä, sinä olet suuttunut\nminuun?\n\n-- _Pas du tout, pas du tout, ma chère!_ [En ollenkaan, en ollenkaan,\nrakkaani!] -- Paroni nauroi hiljakseen. Nyt, kuten niin usein,\nerehdyt täydellisesti tunteistani...\n\nVickberg ilmoitti:\n\n-- Nimismies Vallqvist.\n\nPieni, tanakka, neliskulmainen mies, jolla oli tuuheat,\nkeltaisenruskeat viikset, jättiläismäiset olkapäät, kädet ja jalat.\n\n-- Hyvää päivää, rakas nimismies. Tehkää hyvin ja istuutukaa. Minä\nseison, minä seison. Olen maannut koko päivän. Niin, minulle olisi\nerittäin mieluista nähdä teidät luonani, paras herra Vallqvist, ellei\nsyy teidän käyntiinne olisi niin vietävän naurettava. Ei, tehkää\nhyvin ja istukaa, teidän täytyy -- --\n\nNimismies istuutui oven suuhun.\n\n-- No, hyvä nimismies, teille on kerrottu oikea ryövärijuttu\nlaukauksesta, joka on ammuttu täällä kartanolla?\n\n-- Roger -- keskeytti tuomiorovastin rouva.\n\n-- _Ma chère_, pyydän huomauttaa, että keskustelen nimismiehen\nkanssa. Valitettavasti keskustelumme on verrattain hullunkurista\nlaatua. Mutta joka tapauksessa minun täytyy pyytää sinua -- -- No,\nherra Vallqvist, mitä olette kuullut?\n\n-- Niin, alkoi hän, virittäen kasvonsa niin korkeaan\nvirkamiesilmeeseen kuin paikan pyhyys ja herra paronin läsnäolo\nsallivat. -- Tuomiorovastinrouva Hyltenius on maininnut minulle erään\nJakob Enbergin, asuva täällä Rogershusissa. Hän näyttää tehneen\nitsensä syypääksi suorastaan murhayritykseen.\n\n-- _Bien!_ Ja mitä nyt asiasta arvelette?\n\n-- Arvelen? En ole tietysti vielä voinut muodostaa mitään\nmielipidettä -- --\n\n-- _Mon dieu!_ -- Hänen armonsa paroni alkoi tulla hermostuneeksi. --\nMihin aiotte ryhtyä, hyvä mies?\n\n-- Jaa, sen voin kyllä sanoa. -- Nimismies pöyhistäytyi. -- Aion\nvelvollisuuteni mukaisesti vangita mainitun Enbergin.\n\n-- Erittäin hyvä. Jos olen ymmärtänyt teidät oikein, olette puuttunut\nasiaan tuomiorovastin rouvan ilmiannon johdosta?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä. Nyt minä pyydän tuomiorovastin rouvaa toistamaan ilmiantonsa\nminun läsnäollessani.\n\n-- Se ei tule kysymykseenkään.\n\n-- Entä syyt, jos saan kysyä?\n\n-- Syyt? Mutta Roger, mitä sinä ajattelet? Olenko minä tehnyt\nilmiannon? Luuletko sinä minua ihmiseksi, joka tekee ilmiantoja?\n\n-- Tällä hetkellä melkein näyttää siltä. Mutta kukaan ei olisi\niloisempi kuin minä, jos kaikki osoittautuisi erehdykseksi. -- Te\nkuulette siis, nimismies, ettei tuomiorovastin rouva ole tehnytkään\nilmiantoa.\n\nNimismies vääntelehti levottomana tuolillaan ja hankasi selkäänsä.\n\n-- Mutta minä en nyt käsitä, kuinka tuomiorovastin rouva voi\nsanoa -- --\n\n-- Voiko nimismies väittää, että olen syyttänyt tuota Enbergiä\nmurhayrityksestä?\n\nNimismies menetti kärsivällisyytensä.\n\n-- En, mutta kuulkaahan nyt, hyvä ihminen --\n\n-- Millaista kieltä! Roger -- --\n\nHänen armonsa paroni näytti aika iloiselta.\n\n-- Tahtoisiko nimismies tehdä niin hyvin ja antaa sisareni kertoa,\nmitä hän on sanonut. Valitettavasti naiset eivät tavallisesti\nole selvillä siitä, mitä sanovat. Mutta tässä tapauksessa voisi\nmahdollisesti olla kysymyksessä poikkeus.\n\n-- Ha, ha, haa, nauroi nimismies, jota mairitteli, että paroni\nsuvaitsi laskea leikkiä.\n\nMutta tuomiorovastin rouva pöyhistyi kalkkunan tavoin ja hän puhui\nmitä syvimmällä alttoäänellä.\n\n-- Minä olen sanonut tälle henkilölle, että poikaani Periä on\nhaavoitettu lantioon. Mutta onko laukaus ammuttu ilkeämielisessä\ntarkoituksessa vaiko vahingossa, lienee tuon henkilön asia saada\nselville eikä minun.\n\nHänen armonsa paroni niisti äänekkäästi nenäänsä ja vaipui isoon\nnojatuoliinsa.\n\n-- Niin on siis sen asian laita. Kun ilmianto nyt on supistunut\ntodelliseen arvoonsa, tahtoisin neuvoa teitä jo tänä iltana\nkuulustelemaan, mitä haavoittunut itse arvelee asiasta. Palvelusväki\non myös herra nimismiehen käytettävissä. Tahtoisin kuitenkin --\nparoni pureskeli -- kuitenkin pyytää, että Enbergin kuulusteleminen\nsiirtyisi tuonnemmaksi. Luulen että poika on liiaksi kiihtynyt\nvoidakseen antaa selviä tietoja.\n\nNimismies kumarsi kömpelösti ja marssi ulos huoneesta. Hänen armonsa\notti uuden hyppysellisen nuuskaa, otti perusteellisesti ja harkiten.\n\n-- Vickberg! -- Paroni viittasi hänet luokseen. -- Tunnetko tuon\nkunnon miehen?\n\n-- Hyvin hyvästi, teidän armonne.\n\n-- No -- eikä Vickbergistä ole ensinkään vaikea puhua hänen kanssaan?\n\n-- Ei -- ei -- ei ollenkaan.\n\n-- Sepä hyvä, sillä katsohan, minusta itsestäni on. Ota tästä nämä\navaimet ja mene hakemaan salkkuni -- tiedäthän?\n\nJulia oli rakkaan veljensä kanssa kahden kirjastossa.\n\n-- Roger -- --\n\n-- Mitä suvaitset?\n\n-- Et kai ole minuun suuttunut?\n\n-- _Au contraire!_ [Päinvastoin] Suoriuduit mainiosti. Vakuutan, että\nsinä täydellisesti ällistytit tuon vonkuran. Hihii -- oli oikein\nhauskaa --\n\nTuomiorovastin rouva hymyili veitikkamaisesti ja loi veljeensä hellän\nkatseen.\n\n-- Olet siis taas minun oma hyvä rakas veljeni? Oh, Roger -- aamulla\n-- mikä hetki!\n\n-- Niinpä tosiaan. Taisit olla minun luonani?\n\n-- Taisin -- olla -- --\n\n-- Niin, katso -- minä en totisesti muista enää. Mutta Vickberg\nväittää sinun olleen luonani ja istuneen sängyn laidalla. Toivon,\nettä suot anteeksi kaikki typeryydet, jotka mahdollisesti olen\nsanonut?\n\nTuomiorovastin rouva ei kyennyt -- ei kyennyt sanomaan mitään. Paroni\njatkoi miettivänä:\n\n-- Katso, se on tosiaan aivan merkillistä. Kun minua on vaivannut\npainajainen, en pääse siitä edes herätessäni. Olen aivan\npyörryksissä. En helkkarissa nytkään tiedä, mitä sanon.\n\n-- Vai niin -- et tiedä. -- Tahdot siis väittää, ettet tiedä, mitä\naamulla sanoit minulle? Väität, ettet muista. -- Sinä ehkä et muista,\nettä pyysit minua suutelemaan sinua?\n\n-- Kas niin! Kas niin! huusi hänen armonsa paroni Minähän näytän\nolleen aivan mieletön!\n\n-- Tämä -- tämä on epäarvokasta -- --\n\n-- Niin, mutta miksi peevelissä teit niin? Ymmärräthän toki, että\nhourailin.\n\nParoni otti kolmannen hyppysellisen nuuskaa.\n\nVickberg toi salkun. Hänen armonsa avasi lukon ja otti salkusta\nesille muutamia papereita.\n\n-- No niin -- tshihit -- nyt Vickberg menee ystävämme Vallqvistin luo.\nParasta odottaa kunnes hän on suorittanut tehtävänsä. Sitten viet\nhänet syrjään ja lausut terveiset tuomiorovastinrouva Hylteniukselta,\njoka valittaa kovasti, että on tuottanut hänelle turhaa vaivaa.\nJa sitten puristat hänen kättään ja teet muuten mitä piru neuvoo\ntekemään. Jos hän tulee miettivän näköiseksi, niin sanot, että siinä\non korvausta turhasta virkamatkasta. Ymmärrätkö, mitä?\n\nVickberg ymmärsi täydellisesti.\n\nJa tuomiorovastinrouva oli jälleen veljensä kanssa kahden kirjastossa.\n\n-- Omituinen kiintymyksesi tuohon pojan vetelykseen on siis vienyt\nsinut noin pitkälle! Lahjot valtion virkamiehen -- --\n\n-- _Mais que faire, chérie?_ [Mikäs auttaa, rakkaani?] Sinähän olet\ntässä koko ajan märehtinyt minun velvollisuuksiani. Alan uskoa sinua.\nMinulla on kenties velvollisuuksia, ehkä velvollisuuteni on pitää\njärjestystä tässä vanhassa pesässä niin kauan kuin nämä hontelot\njalkani minua kantavat. Ehkä velvollisuuteni on koettaa auttaa näitä\nnuoria, jotka ovat kasvaneet minun lähelläni ja tulleet maailmaan\njumalaparatkoon noin niinkuin sattumalta. Mitä? Miten sinusta?\n\n-- Minustako -- minusta sinä olet käyttäytynyt hävyttömästi minua\nkohtaan! Pakotit minut esiintymään naurettavasti tuon ihmisen edessä.\nPakotit minut kieltämään omat sanani -- --\n\n-- Minä siis pakotin sinut?\n\n-- Niin teit, vastasi tuomiorovastinrouva lyhyesti ja tylysti,\nkasvolihasten vavahdellessa ja nytkähdellessä. Ja lopulta hän tokaisi:\n\n-- Ja sitten petit minua! Sinä petit minua! Paroni katseli häntä\ntarkkaavasti.\n\n-- Sinä siis peruutit ilmiantosi saadaksesi sillä hankituksi\nitsellesi jotain hyötyä?\n\n-- Niin.\n\n-- Et siis hetkeäkään ajatellut häpeää? Et edes tyynemmin harkittuasi\nole epäröinyt?\n\nTuomiorovastinrouva katsoi veljeään suoraan silmiin.\n\n-- Sinä toistat verrattain usein samoja kysymyksiä, rakas Roger.\nKuinka usein sinä oikein toivot minun niihin vastaavan?\n\nParoni lyyhistyi kokoon. Hän näytti kovin, kovin vanhalta. Mutta hän\nhymyili.\n\n-- Olet oikeassa, _ma chère_. Minä jankkaan yhtä ja samaa. Emmekä me\nymmärrä toisiamme. Joka tapauksessa -- oletko päättänyt matkustaa?\n\n-- Matkustan huomenna ensimäisellä junalla.\n\n-- Ensimäisellä junalla! Silloin saat antaa anteeksi, että sanon\nsinulle hyvästi jo tänä iltana. Voimani eivät ole todellakaan\nkehuttavat. -- No niin, mitä minun pitikään sanoa? Niin -- minulla ei\nole todellakaan aavistusta siitä, mitä puhuin sinulle aamulla. Mutta\nnähtävästi olen antanut sinulle liian suuria toiveita mitä tulee\nsiihen testamenttiin, jonka aion laatia. -- Hänen armonsa paronin\nkasvot vääntyivät surullisen hullunkurisesti. -- Toivoakseni se tulee\nolemaan viimeinen. -- Viimeinen testamenttini. -- Niin, sinä voinet\nkäsittää, että Blendasta tulee pääperijä. Vakuutan sinulle kuitenkin,\nettä koetan tehdä sinulle ja tyttärellesi määräämäni summan niin\nsuureksi kuin se minulle suinkin on mahdollista.\n\nTuomiorovastinrouva oli noussut seisomaan. Paroni ojensi hänelle\nkätensä.\n\n-- On kiusallista puhua tänä hetkenä raha-asioista. _Mais que\nveux-tu_ -- mitäpä sille voi? toisti hän hiljaa.\n\n-- Hyvästi, Roger. -- Tuomiorovastinrouva astui veljensä ohitse ja\npoistui huoneesta.\n\nKäsi vaipui. Paroni istui etukumarassa, keppiinsä nojaten.\nHän nyökäytti muutaman kerran päätään, nyökäytti myöntävästi\najatuksilleen. Ja hän hymyili itsekseen, hymyili vanhan, väsyneen\nihmisen hymyä, ilottomasti ja tyynesti, tuntematta toivoa tai\nlevottomuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToni tuli juosten rouva Enbergin luokse ja saapui perille vallan\nhengästyneenä.\n\n-- Siitä on päästy, se on ohitse, kaikki on hyvin! Kaikki on nyt\nhyvin, huusi hän. -- Hän on lähtenyt eikä tule enää! Herra Per sai\nhänet lähtemään. Se herra Per on mainio mies!\n\n-- Puhu hiljemmin, Toni! Tyttö on nukahtanut.\n\n-- _Sancta Maria_, onko hän nukahtanut? Niin, lapset, kuule, Lovisa,\nlapset ovat onnellisia. Ajattele -- nyt nukkuvat he molemmat! Kyllä\nheillä onkin ollut kovat päivät. Poika-parka! Mutta nyt on kaikki\nhyvin. Eikö Lovisa ole iloinen?\n\n-- Olen -- olen iloinen.\n\nToni haparoi pimeässä, ja hänen kätensä sattui Lovisa Enbergin\nlihaviin, turvonneisiin kasvoihin.\n\n-- Sinä olet pahoillasi, kun poika lähtee pois? -- Toni ymmärsi hänen\nitkevän. Mutta rouva Enbergin nyyhkytykset kuuluivat raskaalta,\nvaivaloiselta, puuskittaiselta hengitykseltä. Toni tuskin käsitti\nhänen suruaan, hän kun itse oli niin mielettömän iloinen.\n\n-- Hän lupaa kirjoittaa Lovisalle joka ikinen päivä. Ja Lovisan\ntäytyy kirjoittaa. Ja minä kirjoitan ja kerron kaikki, mikä koskee\nhäntä. Opettelen kirjoittamaan ja kertomaan hänestä oikein kauniisti.\nSitten ei Lovisa olekaan yksin.\n\n-- En ole, en --\n\n-- Lovisa ei ole yksin, Lovisa ei ole yksin, toisti Toni\nkärsimättömänä.\n\n-- En, en ole yksin, toisti Lovisa.\n\nPitkä, hiljainen, väräjöivä äänettömyys valtasi heidät. He saattoivat\nkuulla nukkuvan tytön rauhallisen, tasaisen hengityksen.\n\n-- Tonin on parasta nyt lähteä, Jakob voisi herätä.\n\n-- Niin, minä lähden. -- Ja hän lisäsi epäröiden: Lovisa -- tahdotko\nantaa minulle lupauksen? Kun sanot pojalle hyvästi -- älä tee eroa\nhänelle liian vaikeaksi.\n\nToni odotti Lovisan vastausta. Hän pelkäsi pahoittaneensa Lovisan\nmieltä ja ojensi kätensä häntä tavoittaakseen.\n\nPimeästä -- etäältä, hyvin kaukaa, kuten hänestä tuntui, kuului\nLovisan ääni: -- En -- en tee liian vaikeaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVickberg seisoi herransa edessä. Hän virkkoi:\n\n-- Nimismies pyysi lausumaan kunnioittavat kiitokset teidän\narmollenne. Hän piti korvausta liiankin runsaana. Hän lähetti\nsitäpaitsi terveisensä ja pyysi minua sanomaan, että asia on joutunut\naivan toiseen valoon herra Perin kertomuksen jälkeen ja ettei hänellä\nenää ole minkäänlaista syytä puuttua siihen.\n\n-- Vai niin -- sepä järkevä vonkura. Ole hyvä ja auta minua, minä\ntahdon vähän jaloitella.\n\nJa hänen armonsa paroni käveli kirjastossaan edestakaisin, kopeloi\nkirjojaan, siveli niiden selkiä, otti esille upean Corinnen, selaili\nsitä ja asetti sen jälleen paikalleen.\n\n-- Kuulepas, ole kiltti ja sytytä kirjoituspöydän lamppu.\n\n-- Kyllä, mutta ei kai teidän armonne aikone --?\n\n-- No no, no no, tee niinkuin minä sanon. -- Kuulehan nyt, Vickberg,\nmitä meidän on tehtävä sille pojalle? -- Hän puhui avoimesta ovesta.\nVickberg tuli. Hänellä oli vielä kädessä hiiltynyt tulitikku, jota\nhän katseli vakavan tarkkaavasti.\n\n-- Teidän armonne -- olen kuullut, että hänen isänsä -- siis Toni --\ntahtoo ottaa hänet mukaansa Italiaan.\n\n-- No helkkarissa! Mitä sanoo rouva Enberg asiasta?\n\nVickberg kohautti osaaottavasti olkapäitään.\n\n-- Mitäpä hän sanoisi? En usko hänellä olevan mitään sitä vastaan.\n\nParoni Roger kompuroi ympäri huonetta ja kopisutti keppiään.\n\n-- Vai sillä lailla ne tekevät -- ne vonkurat -- suvaitsevat ryhtyä\ntoimimaan kysymättä minulta neuvoa.\n\n-- Ah, teidän armonne, sehän on vain hänen toivomuksensa --\n\n-- Toivomus, niin. Helkkari, minulla olisi myöskin ollut toivomus.\nVai mitä sanot? Mutta välittikö kukaan minun toivomuksestani. -- Hän\ntyönsi keppinsä mattoon, piiskasi tuolien istuimia.\n\n-- Pyh! puhkesi hän sanomaan -- Minulle se on _tout a fait égal_\n[aivan yhdentekevä]. Ja hän lisäsi happamasti irvistellen: Pääasia\non, ettei ihmisiä ja karjaa ammuta täällä Rogershusissa. Mitä? Mitä\nhemmetissä minulla on sen vonkuran kanssa tekemistä? Korjatkoon\nluunsa, jos huvittaa.\n\n-- Saan siis ilmoittaa heille, että teidän armonne on suostunut\nheidän pyyntöönsä?\n\n-- Ilmoita mitä tahdot. Mutta jos he aikovat matkustaa, on heidän\nlähdettävä heti. En, perhana, minä suvaitse tyhjäntoimittajia\ntalossani. Ymmärrätkö, mitä?\n\nYmmärsihän Vickberg sen.\n\n-- Ja sitten voi heille ilmoittaa -- jos niin tarvitaan -- että\ntestamentti on revitty rikki. Onko asia selvä? Pienen pieniin\npalasiin -- --\n\nSenkin Vickberg ymmärsi. Eikä hän uskonutkaan Jakobin odottaneen\nmuuta.\n\n-- Vai ei hän odota? -- Ja muuten on saatava rauha taloon. Kaikki\nmuukalaiset pois. Kuinka on oikeastaan tuon Perin laita, mitä?\nVoidaanko hänet siirtää? Siinä tapauksessa hän saa laittautua\nBjörkenäsiin tahi mihin helkkariin tahansa. Ja Blenda lähteköön myös\nBjörkenäsiin.\n\n-- Blenda?\n\n-- Niin juuri! karjui hänen armonsa raivoissaan. Oletko menettänyt\nkuulosi, hassu vonkura. Nyt minä ahdan sen pöllön Siedelin niskaan\nkaikki tyynni. Blenda ei saa palata -- ei saa palata ennenkuin\nlokakuussa. Voin minäkin kaivata joskus rauhaa, etkö usko, mitä?\n-- Mutta se toinen -- mikä hänen nimensä onkaan -- Saara? Hän saa\njäädä. Hän on tyhmä kuin pässi ja pelaa _écartéta_ niinkuin oikea\n_demimonde_ -- hihihii. -- Tietääkö, Vickberg, että sellaiset naiset\npelaavat écartéta?\n\nEi, sitä Vickberg ei tietänyt, mutta hän uskoi, kun paroni niin\nsanoi. Ja tässä yhteydessä hän rohkeni kunnioittavimmin kysyä, eikö\nolisi aika jo mennä levolle?\n\n-- Ei -- en tahdo. Kuule, anna minulle lasillinen sherryä.\n\nKun Vickberg toi viinin, istui paroni kirjoituspöydän ääressä. Hänen\nedessään oli paperi, ja hänellä oli kynä kädessä.\n\n-- Kuulepas, Vickberg, tässä olisi eräs asia. -- Se koskee Jakobia.\n-- Niin, voit sanoa sen Tonille. Saat sanoa hänelle, että pojan\ntulevaisuudesta luonnollisesti pidetään huolta täältä käsin. Minä\ntarkoitan -- sinähän ymmärrät? Summa määrätään tarkemmin toiste.\n\nVickberg kumarsi.\n\n-- No niin, se siitä. -- Paroni huokasi raskaasti ja raapi kaljua\npäälakeaan kynän varrella. On tämä nyt perhanaa. Voitko käsittää,\nminkätähden pitää kutkuttaa, vaikkei päässä ole yhteen hiusta?\n\nVickberg pudisti päätään merkiksi, ettei hän vieläkään voinut antaa\nmitään todennäköistä selitystä tälle ilmiölle.\n\nParoni alkoi kirjoittaa.\n\n-- Mutta, mitä teidän armonne aikoo kirjoittaa?\n\n-- Kas, kas, onpas siinä utelias vonkura, mörisi paroni jatkaen\nkirjoittamista. Eikös vaan sen veitikan ole päästävä selville\nkaikesta, mitä minä teen. -- Anna viini tänne. Ohhoh -- se tuntui\nihanalta. -- Minä kirjoitan Abraham Björnerille. No nyt sen kuulit.\nKas, ei pidä olla koskaan liian varma elämästään.\n\nJa paroni kirjoitti.\n\nVihdoinkin oli kirje valmis. Se oli kirjoitettu hirvittävillä,\nhoippuvilla kirjaimilla, joita oli melkein mahdoton lukea. Paroni\nluki läpi kirjoitelmansa ja näytti työhönsä tyytyväiseltä.\n\n-- Nuuskaa, Vickberg! -- Hän otti aimo annoksen, käänsi pois päänsä,\njottei paperi tahriintuisi, aivasti, aivasti -- --\n\nJa sen jälkeen hän teki suuren kiemuran oikealla kädellään. Nyt\nseurasi tärkein, verrattomasti tärkein: nimikirjoitus.\n\nVickberg kurottautui varpaisilleen ja luki herransa olan yli.\n\nRoger Bernhusen de Sars.\n\nHänen armonsa paroni pani pois kynän ja kuivasi arkin imurilla. Hän\nvilkaisi palvelijansa kasvoihin.\n\n-- Mitä?\n\nVickberg nolostui, hän änkytti:\n\n-- Niin, teidän armonne -- se nimi -- se -- se on ollut monessa\ntärkeässä paperissa. Se on painava nimi.\n\nMutta paroni ei kuullut häntä. Hän nojasi päätään käsiinsä ja katseli\nsilmät sirrillä koukeroltaan, omituisesti toisiinsa punoutuneita\nrivejä.\n\nOikeita vonkuroita.\n\nVickberg asetti varovasti kätensä hänen olkapäälleen.\n\n-- Teidän armonne, kuiskasi hän, -- nyt on meidän pakko mennä levolle.\n\n-- Niinpä kyllä. -- Paroni kohottautui pystyyn ja hengitti syvään.\nMutta hän ei voinut irroittaa katsettaan paperista.\n\n-- Katsopas, Vickberg, tuo tuossa -- olen minä.\n\nKurttuinen sinervä sormi kulki tutisten kirjaimelta kirjaimelle.\n\nRoger Bernhusen de Sars.\n\n-- Ja ajattelepas -- kohta ei sitä enää ole.\n\n\n\n"]