Suomen samoilijat I
Kaarlo Hänninen (1876–1939)
Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkeilyjä Pohjois-Suomessa
Teos seuraa Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkiä halki Pohjois-Suomen ja Lapin tunturimaisemien. Matkakertomus esittelee alueen luontoa, elinkeinoja ja kansanelämää tukkityömaista lohenkalastukseen ja kesäyön aurinkoon. Kerronta yhdistää seikkailullisia aineksia maantieteelliseen ja kansatieteelliseen tietoon.
Kaarlo Hännisen 'Suomen samoilijat I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1713. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
SUOMEN SAMOILIJAT I
Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkeilyjä Pohjois-Suomessa
Kirj.
KAARLO HÄNNINEN
Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1926.
Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.
SISÄLLYS:
Kesäyönauringon maille. Siilastuvalla. Lappalaisen kodalla. Lappalaiskota. Kesää odotellessa. Kurmitsan tarina. Juhannusyö tunturilla. Harjuksia onkimassa. Tilhin tarina. Vonkamiehen nuotiolla. Ruuhkan purkaminen. Tukkipojan elämäntarina. Karhun talaalla. Vanhan juoksijan tarina. Karhun kaataminen. Millä Pohjois-Suomessa eletään. Kilpasilla kurkien kanssa. Perä-Pohjolan valtasuoni. Lohi uistimessa. Kemin vanhassa kirkossa. Saha. Pohjanlahden perukassa. Kaksi pikkukaupunkia. Suomen poikki. Kitkajärvellä. Kitkajoen koskilla ja kuruissa. Paanajärvellä. Nuorunen. "Jumalan molijat." Kajaanissa. Vuokatille. Kuuluisilla koskilla.
Kesäyönauringon maille.
Ken voisi kuvata Lapin kesäyön satumaista loistoa?
Ehkäpä te taidemaalarit, jotka palvelette kauneuden jumalaa ja jotka viivoin ja värein koetatte esittää, mikä on kaunista, tunnelmallisia, herkkää – maalatkaa meille oikea, luonnontarkka taulu tunturimaisemasta keskiyönauringon valossa!
Emme voi, vastaavat taidemaalarit. Tuhannet ovat yrittäneet, mutta yksikään ei ole onnistunut. Muodot me saamme, mutta meillä ei ole kyllin kuulaita, herkkiä ja syviä värejä, joilla voisimme esittää Pohjolan kesäyön rusohohdetta, mikä muuttaa rosoiset tunturit satulinnoiksi, rimpisuot ihaniksi keitaiksi ja joka heijastaa nuoruuden kukoistusta vanhuksien kasvoille.
Entäpä te kirjailijat! Teillähän on taitoa sanoin kuvata sekä todellisuuden että mielikuvituksen maailmoita, ehkäpä te onnistutte paremmin. Menkää Lappiin nouskaa juhannusyönä jollekin vuorelle ja kertokaa sitten meille, mitä näitte ja tunsitte!
Emme voi, vastaavat kirjailijat. Meillä ei ole kylliksi sanoja, ja monet ihmiset eivät meitä ymmärtäisikään, kun eivät ole sellaista nähneet eivätkä kokeneet. Sadat meistä ovat koettaneet, mutta meidän kuvauksemme on kalpeaa ja väritöntä todellisuuden rinnalla.
Sentäbden ihmiset eivät usko eivätkä tyydy kuviin eivätkä kuvauksiin, vaan he itse menevät katsomaan, tekevät toivioretken jollekin kuululle vuorelle nähdäkseen vaikkapa vain kerran elämässään valon ruhtinatarta sydänyöllä ja hänen kirkastamaansa Pohjolan luontoa.
Niinpä ovat juhannuksen edellä pohjoiseen päin kiitävät junat täynnä näitä "pyhiinvaeltajia" kaikista kansankerroksista. Ken heistä kulkee Aavasaksalle, ken Ounasvaaralle, ken Kuusamon kuuluille tuntureille, ken kauvimma aito Lappiin, jossa on monenlaisia "keroja", "tshokkoja" ja "himmelriikkejä" avaroine näköaloineen. Heidän joukossaan on ulkomaalaisia, paljon maailmaa matkustaneita, jotka ovat nähneet Intian viidakot, Amerikan aarniometsät ja Saharan helteiset erämaat sekä Etelä- ja Länsi-Euroopan kulttuuriseudut, mutta eivät vielä Lappia, kesäyön auringon maata.
Näiden pohjankävijäin parvessa näet vanhoja ihmisiä, jotka ikänsä kaiken ovat hautoneet halua saada kerran katsella koskematonta erämaata kesäyön valossa ja vapaasti hengittää raikasta tunturi-ilmaa. On joku kotoinen koulumestarikin, joka on kulkenut melkein kaikissa Euroopan maissa: nähnyt Neapelin, kiipeillyt nuorempana Alppien huipuilla kilpaa kemsien kanssa, ihaillut Kaprin saaren vihreänluolan ihmevaloa, on juonut kumissia Venäjän aroilla, tuntee Pariisin Louvren ja Versaillesin, Lontoon Towerin, Cityn, Westminster Abbeyn, Kewin, mutta vasta vanhoilla päivillään ennättää katselemaan oman maansa mainehikkaimpia seutuja. Hän on ollut aina ulkomaiden ihailija; kotoinen on ollut liian jokapäiväistä, vähäistä ja toisarvoista. – Näillä matkoilla putoavat hänen silmistään suomukset, ja hän huomaa isänmaansa kauneuden.
Heidän seassaan on niitäkin, jotka jo varhemmin ovat joutuneet Lapin lumoihin. He ovat siellä monesti ennenkin kulkeneet ja "juoneet silmillään" kesäyön auringon taikajuomaa ja tulleet tenhotuiksi. Heitä voidaan verrata muuttolintuihin, joita ei mikään voima voi pidättää silloin, kun tietävät kesän tulleen Lappiin. Silloin he kuten laululintuset ovat valmiit vaihtamaan etelän herkkupöydät Lapin kuivaan kannikkaan, silloin rientävät he juomaan sen lähteistä "elämän eliksiiriä", hankkimaan pitkiltä taipaleilta tarmoa ja kirkkaasta ilmasta verensä puhdistusta. Reippaina palaavat he retkiltään. Niin he uskovat, ja niin tapahtuukin.
Vuorivaeltajien joukossa näet myös nuoria partiolaisia: reippaita, terästahtoisia poikia ja siroja, tulisilmäisiä tyttöjä johtajineen. He ovat saaneet nuorekkaisiin sieluihinsa kaipauksen kirkkauden maille, ja siksi eivät heitä esteet pidätä.
Sellainen Lapin lumo oli kerran loihtinut kaipauksen kipinän myöskin nuoren koululaisen Jorma Jusssilan sieluun. Se oli sinne singahtanut silloin, kun hän lyseon ensiluokalla luki "Maammekirjasta" Topeliuksen kuvausta kesäyöstä:
"Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin valovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa asennoissaan taivaalla, mutta kukaan ei ole voinut esittää pohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta."
Minkälainen on se ihmemaa, josta suuri kirjailija näin kirjoittaa? Minä tahdon nähdä sen omin silmin!
Mutta aikaa kului, ennenkuin tämä toive toteutui.
Jorma oli jo kuudennella luokalla, kun koulun rehtori ilmoitti haettavaksi pienen apurahan, jolla joku ylemmän luokan oppilas pääsee Lappiin keräämään lintujen nahkoja, munia ja noiden seutujen harvinaisia kasveja koulun kokoelmiin. Hakijoita oli paljon, mutta luonnontieteiden lehtori suositteli Jormaa apurahan saajaksi, koska hänellä oli jo paljon hankittua Lapin tuntemusta, tosin vain kirjojen perustalla ja vielä lisäksi paljon vaihtamalla saatuja tunturikasvejakin.
Jorma Jussilan tummat silmät eivät milloinkaan olleet loistaneet ilosta niin kuin sinä aamuna, jolloin hän rehtorilta kuuli, että apuraha on annettu hänelle, eivätkä milloinkaan ennen hänen hoikat säärensä olleet kiidättäneet hänen rivakkaa ruumistaan sellaista vauhtia koulusta kotiin kuin sinä päivänä.
– Minä pääsen Lappiin, minä pääsen Lappiin! huusi hän jo portailla äidilleen.
– Sinnekö susien ja karhujen maahan, sanoi äiti kylmentääkseen liikaa "Lapinkuumetta".
– Sinne, sinne ja kesäyön auringon maille, Enontekiön Lappiin, Kilpisjärvelle saakka.
– Niin, jos me vanhempasi suostumme. Minua peloittaa lähettää sinut erämaihin.
Niin vain kävi, että Jorma pääsi matkaan ennenkuin aavistikaan. Luonnontieteen lehtori, joka hyvin tunsi maamme pohjoisimmat seudut, kehoitti Jormaa lähtemään jo rekikelin aikana, että matka ei tulisi liian kalliiksi, kun porokyydillä pääsee loppumatkan. Hänen mielestään kävi se päinsä siten, että Jorma edeltäpäin suorittaa kevätlukukauden kurssit. Jorma teki hänen neuvojensa mukaan ja oli jo huhtikuun lopulla valmis lähtemään.
Turhaa on tässä tarkemmin kuvata, kuinka hän kotikaupungistaan erään Keski-Suomen järven rantamilta matkusti junalla Tornioon, siitä hevosella kymmeniä penikulmia Enontekiön kirkolle ja sieltä kolmella porolla lappalaisukon, Maakka-Matin, opastamana Kilpisjärvelle, Siilastuvalle, jonka Suomen valtio on tähän maamme autioimpaan seutuun rakennuttanut Norjassa kulkijoiden ja muiden matkustajien levähdyspaikaksi. Valtio, "Ukkokruunu", kuten siellä sanotaan, se myöskin pitää huolta tuvan asukkaista, maksaen heille pientä apurahaa siitä, että he siellä asuvat ja kyyditsevät matkustajia.
Toukokuun loppupuolella hän eräänä varhaisena hankiaamuna saapui perille, ja olivatpa vielä hanget melko vahvat ja järvien raudusjää kantoi varmasti. Hänellä oli siis nyt tilaisuus vielä nähdä, kuinka kesä tulee Lappiin, kuinka hanget auringon paistaessa yötä päivää kautta vuorokauden haihtuvat rinteiltä, kuinka vuolaat virrat ja joet luovat harteiltaan talven kahleet, kuinka muuttolinnut lauluin tervehtivät entisiä pesäpaikkojaan ja kuinka lehti muutamissa päivissä lehahtaa Lapin koivikkoihin ja kuuset ja männyt kukkimaan käyvät.
Kaikki se on näkemisen arvoista. Se on Lapin kevään riemukulkua talven kintereillä.
Jorman tarkoituksena oli jäädä pitemmäksi aikaa Siilastuvalle, mutta toisin kävi, kuten monelle muullekin matkamiehelle. Jo tulopäivän myöhemmät tapahtumat muuttivat hänen suunnitelmansa.
Siilastuvalla.
Samana aamuna, kun Jorma saapuu Siilastuvalle, ajelee peskiin ja "neljäntuulenlakkiin" puettu poikanen yksinään Kilpisjärven teräksen sinistä raudusjäätä kotiaan kohti. Vauhti on hyvä: porontiuku lallattaa tahdissa, kaviot raksuttavat ja pulkka kohajaa keväisen aamukylmäsen kovettamalla iljanteella. Hän, tummasilmäinen, pyöreäposkinen lappalaispoika, istuu hiukan selkäkenossa pulkan perässä heilutellen hihnanpäätä kädessään ja hoputellen ajokastaan:
– Hei, Lippo, laputtelehan joutusammin... tuolta näkyvät jo kotitunturit!
Eikä poroa tarvitsisi kiiratakaan. Se näyttää itse tietävän matkan päämäärän ja juosta raksuttelee hyvää vauhtia. Kauan poissa oltuaan tietää se vihdoinkin pääsevänsä kotilaitumille toveriensa luo.
Aslak Morottaja siinä ajelee mainiolla ajokkaallaan kirkonkylästä, jossa hän on käynyt koulua. Tämä on jo neljäs kevät, kun hän lukukauden päätyttyä saa yksin ajella kahdeksan penikulman pituisen erämaan taipaleen. Ja hyvin se on aina onnistunut: ei ole poro uupunut, ei joutunut eksyksiin, eivätkä pedotkaan ole hätyytelleet. Vanhemmat ovat luottaneet hänen taitoonsa, eivätkä ole lähettäneet hakijaa. Se on Aslakista hyvä. Nyt onkin jo päästötodistus taskussa ja opettajan antama lahjakirja laukussa pulkan keulalla. Sen kanteen on hänen nimensä alle kirjoitettu sanat: "Ahkeruudesta kouluaikana."
Keveältä tuntuu hengittää toukokuun aamun raikasta, autereista ilmaa, joka viehättävästi väreilee ulapan jään yllä ja joka sinertävään harsoon kietoo kaukaiset, lumilakiset tunturit ja laaksot. Edessä kohoavat jo Malla-tunturin tutut piirteet. Sen luminen laki kaartuu kuin huikaisevan valkoinen poutapilven reuna selkeää taivasta vasten, sen harmahtavat koivumetsäiset laaksokurut ja sulalaikkuiset alemmat rinteet lisäävät sen viehätystä. Se on Aslakin kotitunturi, se on hänen pyhä vuorensa, jota hän nyt katselee melkein uskonnollisin tuntein kuin japanilainen Fudshijamaansa.
Siinä ajellessa muistuu mieleen kirkkoherran sanat, jotka hän päättäjäisjuhlan jälkeen oli lausunut: "Sinusta, Aslak, tulisi opettaja. Sinun pitäisi hakea ylempiin kouluihin. Valtio kyllä auttaisi Lapin poikia."
Samasta asiasta oli opettajakin hänelle usein puhunut.
Voisiko vaihtaa nämä rakkaat tunturiseudut moniksi vuosiksi lakeisiin "lannanmaihin"? Voisiko hän jättää mieluisan ajokkaansa, johon on kiintynyt ja jota koko kouluajan on ruokkinut ja hoitanut? Ei se ainakaan nyt tuntunut siltä, sillä lappalainen, tunturi ja poro kuuluvat toisilleen. Mutta toisaalta tuntui eteläisemmillä seuduillakin olevan omat viehätyksensä ja vetovoimansa. Hän oli niistä paljon lukenut, ja opettaja oli niistä kertonut kummia asioita. – Näihin aikoihin, toukokuun lopulla kukkivat seljat, tuomet ja kirsikat Etelä-Suomessa. – Täällä on vielä lunta koivujen juurilla. – Siellä maamies kyntää ja kylvää parasta aikaa laajoja peltojaan ja parissa päivässä nousevat oraat mustan mullan povesta. – Täällä on vain karuja, kivikkoisia tuntureita. – Siellä on komeita taloja, suuria kyliä ja väkirikkaita kaupunkeja, joissa kuhisee ihmisiä kuin muurahaisia keossaan. – Täällä saa päiväkausia ajella näkemättä ihmisestä merkkiäkään. – Siellä ajellaan puhisevilla koneilla maanteitä ja rautateitä monta monituista peninkulmaa tunnissa, täällä talvisin porolla tiettömiä taipaleita, kesäisin kävellään kinttupolkuja pitkin. – Tekisi mieli kerran nähdä rautatie ja juna, mutta luulen, että en vaihtaisi poroani rautahevoseen.
Aslakin mielestä ei ollut maailmassa yhtään toista niin jaloa eläintä kuin Lippo. Se oli niin ravakka juoksemaan, että toiset ajokkaat eivät pysyneet sen mukana; se oli niin hyvä ummen-oijus, että pulkan jälki juoksi luotisuorana rikkomattomien hankien yli; se oli niin säyseä ja hyväluontoinen, ettei ollut vielä kertaakaan ajajalleen tuskastunut eikä etukoparoillaan käynyt ihmistä kurittamaan. Ja kauniskin se oli: valkea kuin tunturien lumi, pyöreäselkäinen, sirojalkainen ja suurisarvinen. Siksi ei Aslak olisi sitä vaihtanut kahteenkaan tavalliseen ajokkaaseen.
Aslak oli sen saanut isältään syntymäpäivälahjaksi silloin, kun Lippo ei ollut vielä päivänkään vanha. Vaatimien vasonta-aikana oli isä sen löytänyt hangelta kylmästä kohmettuneena, kantanut kotaan ja lämmittänyt sitä nuotion loisteessa. "Jos tulee tästä eläjä, niin saakoon sen Aslak, koska se syntyi ihan samana vuoden päivänä kuin hän", oli isä sanonut. Lipon kasvaessa suuremmaksi oli isä sen valmiiksi opettanut. Sitten oli Lippo ollut joka talvi kirkonkylässä, kun Aslak kävi siellä kansakoulua. Luomajäkälällä ja leivällä oli poika sitä ruokkinut ja iltapäivisin käynyt ajelemassa. Niin olivat talvet kuluneet.
Kun Aslak siinä järven jäällä katselee ajokastaan, tulee hänen sääli väsynyttä juhtaansa. Hän nousee ahkiostaan, taputtelee Lippoa selkään, korjailee länkiä ja juttelee kuin toverilleen ainakin:
– Etkö jaksa enää, taitaa jo väsyttää, kun neljä peninkulmaa on tultu yhtäkyytiä. Luulin sinun jaksavan syömättä kotiin asti. Mutta samapa se. Tuolla lahden kaarteessa on Siilastupa, siellä on pantiojäkälää ja leipää purraksesi. Käymme sinne lepäämään hetkiseksi.
Aslak kääntää ajokkaansa majaa kohti, jonka tietää olevan niemekkeen takana, ja poro alkaa taas juosta hiljaista ravia. Vähän matkaa kuljettuaan haistelee se jäätä ja sitten vauhti paranee. Aslak näkee jäällä tuoreita poron kynnen jälkiä pehmeämmillä paikoilla ja erottaa myös pulkan jättämiä viiruja, jotka osoittavat majaa kohti.
– Kukahan siitäkin on kulkenut? Eipä näin myöhään keväällä pitäisi enää olla Norjaan kulkijoitakaan. – Siilastuvan Mikko on tainnut käydä asioillaan järven takana, arvelee ajaja.
Silloin syöksyy Lippo säikähtäen huimaan laukkaan, jonka syytä Aslak ei aluksi tajua. Matalana ja harittavin jaloin kuin painajaisen kynsissä pakenee poro, kauhistunein silmin ja pyörein sieraimin pälyy se puolelle ja toiselle. Aslak kuulee takaapäin rapinaa, ikäänkuin jäätä kynsittävän, ja samalla hyökkää pulkan sivulle viisi takkukarvaista, harmaata petoa, jotka kieli pitkällä ja kipenöitsevin silmin koettavat päästä poron kurkkuun. Lippo tekee silloin äkkimutkan sivulle. Samassa pulkka viertää pitkin kaljamaa susia kohti ja olisi kaatunut petojen eteen, jollei Aslak olisi kantapäillään sitä vakauttanut kaivaen samalla pyssyään pulkan pohjalta. Yksi pedoista yrittää kuin äreä koira tarrata jalkaan, mutta Aslak lyö hihnan päällä kuonoon, niin että muristen ulkonevat ahdistajat hiukan sivulle ja jälkeen.
Aslak ei ole pelkuri eikä liioin hätäilijäkään, mutta nyt tuntuvat kädet vähän vapisevan, kun hän vihdoin saa käsiinsä ladatun pyssynsä, sillä hän tajuaa, että vallan pienestä seikasta riippuu nyt elämä tai kuolema. Laukeaako pyssy, sattuuko luoti, hellittävätkö hirviöt takaa-ajon, jos yksi kaatuu? Nämä kysymykset risteilevät kuumentuneissa aivoissa. Hän tietää, että hän voi vain kerran ampua, sillä suustaladattavaan pyssyyn oli mahdoton saada panosta laukkaavan poron pulkassa.
Siilastuvan Mikko sattuu katsahtamaan järvelle.
– Tuolta tulee taas poromies... ja koiria perässä... Kaksi vierasta miestä, jotka juuri äsken saapuivat pirttiin, tulevat myös ikkunaan.
– Mutta mikä tanssinäytelmä tuo on, sanoo nuorempi, noin viidentoista vanha, suomalaispukuinen poika – porohan hyppii kuin katrillin tanssija, ja koirat ärhentelevät ympärillä. Entäpä ajaja... hän huitoo ympärilleen kuin hullu.
Mikon vanhat silmät eivät näe niin tarkkaan auringon kiloa vasten, mutta yleiskuvakin selvittää hänelle tilanteen.
– Sudet siellä hätyyttävät poromiestä... Mennään apuun! huudahtaa hän juostessaan pöydän taa ottamaan pyssyä peräseinältä.
Mikko lataa pyssyn hätäisesti. Ei kerkiä siinä kiireessä mitata ruutia, vaan kaataa sitä suoraan sarvesta pyssyyn, katsoo, että pii on paikoillaan ja lähtee juoksemaan järvelle. Vieraat ovat hakeneet omat aseensa pihalla olevista pulkista ja kiirehtivät Mikon perään. Myötämäessä juoksee nuorempi vieras Mikon sivu kädessään uutuuttaan kiiltävä, perästä ladattava "belgialainen". Hänellä on silmissään alkavan erämiehen hillitön kiilto.
– Älä mene eteen, mennään rintamaan, ärjäisee Mikko, kun jäälle päästään.
Noin parin sadan metrin päässä rannasta pyörii omituinen eläinrykelmä. Poro hyppii pystyyn susien ärhennellessä sen edessä, ja pulkka ajajineen pyörähtelee vimmatusti puoleen ja toiseen. Hetkiseksi peittyy rykelmä savupilveen, kuuluu paukaus ja avuksi rientävät näkevät yhden suden kolmella jalalla nilkuttavan syrjään. Se on joutunut jo leikistä pois, mutta seurailee vielä tovereitaan, jotka eivät laukaustakaan säikähtäneet, vaan Lipon lavasta vuotavan veren hurmaamina laukkaavat ajokkaan sivuilla, kun se taas hurjaa vauhtia kiitää lähestyviä ihmisiä kohti. Kellon helinään, susien rähinään ja pulkan kolinaan sekaantuu nyt Aslakin kimeä huuto:
– Ette syö Lippoa, hurtat... Vasta minun ruumiini yli siihen kajootte, kuuluu hän huutavan.
– Elkää ampuko vielä, varoittaa Mikko tovereitaan, kun he joukkueen lähestyessä ovat asettuneet yhteen kohti.
Mutta nuorin on malttamattomin. Noin viidenkymmenen askeleen päästä laukaisee hän aseensa poron sivulla hyppivää sutta kohti. Aslak näkee karvojen pölähtävän pedon selästä ja kuulee kuulan valittavan vinkunan, kun se kiitää hänen korvallistaan pyyhkien. Nähdessään ahdistajia edessäänkin, seisahtuvat sudet pahaa aavistaen. Mikko saa tähdätyksi juuri silloin, kun otukset lähtevät pakoon. Kuuluu kova, särähtävä paukaus, joka kaataa suden silmilleen jäälle, mutta ampujakin keikahtaa selälleen kädessään tyhjä pyssyntukki, josta piippu on haljenneena lentänyt monen metrin päähän. Nuori mies ampua naksuttelee perästä ladattavallaan yhtenään pakenevaa susilaumaa, mutta ei osaa. Ne ovat jo kaukana. Lippo laukkaa miesten luo ja seisahtuu siihen ihmisten turviin, ja Mikko nousee puolipökertyneenä seisaalleen hokien:
– Se oli laukaus. Hullu kun kaasin kiireessä ruutia liiaksi. Särin pyssyni ja olin saada nokkapiuvin omasta aseestani. Missä ovat sudet?
– Tuolla makaa yksi kuoliaana, ja toiset pakenevat järvellä, sanoi nuori mies. – Pitäisi niissä olla merkkejä muissakin.
– Ka, Aslakhan se on, terve! Tuletpa koulusta oikein saattueen kanssa, puheli Mikko tervehtiessään – mutta, mitenkä olisi miehen käynyt, jos en sattunut huomaamaan?
– Olisin kai yksinkin tullut niiden kanssa toimeen, inttää Aslak. – Sudethan jo hellittivät hyökkäystään. Annoin monelle pyssyni perällä koirannuuskaa ja yhdeltä ammuin jalan poikki. Se nilkuttaa toisten jäljessä.
Vapisevan ja vertavuotavan Lipon luona tervehtivät toisiaan ensikerran Aslak ja Jorma Jussila; nämä kaksi tulevaa toverusta, jotka myöhemmin joutuivat yhdessä lukuisiin seikkailuihin. Molemmat he olivat vielä äskeisten tapausten kiihdyttämiä, molempien kädet sentähden tervehtiessä vähän vapisivat.
– Tappelit kuin mies ylivoimaa vastaan, huomauttaa Jorma.
– Harmittaa, kun ei useampia kaatunut, mutta kyllä niille lumikenttien ryöväreille vielä kostan, uhkailee poika.
Sillävälin on Maakka juossut kaadetun suden luo ja vetää sitä takakoivesta miesten luo. Petoa tarkastellaan joka puolelta. Se on suurikokoinen urossusi, mutta karva on jo takkuinen ja irti. Luoti on mennyt lavan takaa ja tullut olkapäästä ulos.
– Vielä se vanha silmä näkee, kun tinka tulee; noin sitä pitää ampua, kehuskelee Mikko. – Missä se sinun kaatamasi susi on? kysyy hän kiusoittelevasti Jormalta.
– Nahkansa se vielä vei mennessään, mutta luulen siinä olevan ainakin muutaman liian reiän. Pitäisi lähteä takaa-ajamaan.
– Ei hyödytä, väittää Mikko. – Tuokin kolmijalkainen on jo tavoittanut toiset. Et sitäkään tavoita näin kierällä. Katsotaan kuitenkin, mistä paikasta ne nousevat maalle. Niiltä seuduin sopii huomenna katsella, onko niistä yksikään jäänyt sairastelemaan ja haavojaan nuolemaan. "Raanasusi" jäykistyy toisinaan makuupaikkaansa.
Mikko ja Maakka heittävät suden raadon Lipon pulkkaan. Saadessaan sieraimiinsa taas suden hajua, säikähtää poro silmittömäksi ja karkaa taloa kohti kaataen Aslakin, joka ei tiedä pitää varaansa hihnasta pidellessään. Pitkänään laahautuu hän laukkaavan poron perässä kuin toinen pulkka, kunnes mäkitörmässä Lippo rauhoittuu, ja ajaja saa sen kääntymään päin. Sitä ennen on susi pudonnut kallistelevasta pulkasta jäälle.
– Enpä ole moisessa sudenjahdissa ennen ollut, tuumii Mikko mäkeä noustessaan ja kantaessaan suden raatoa Maakan kanssa. Olen niitä ikänäni tappanut kymmeniä, mutta en yhtään kotirannasta.
– Minä näin tullessamme suden juoksevan jäljessämme ja sanoin siitä ukolle, mutta hän ei uskonut. Sanoi vain, että ne etelän miehet luulevat täällä susia juoksevan joka paikassa, kertoi Jorma.
– Taisivat ne koirankuonolaiset meitäkin seurailla, koska porot Lättivuomassa niin vainuilivat. Eivät uskaltaneet hyökätä kahden miehen ja poron kimppuun, myönteli äijä.
Näin odottamatta keskeytyi Aslakin matka Siilastuvalla, eikä hänellä oikein ollut haluakaan sinä päivänä, kun Lipon lavasta, jota susi oli saanut hampaillaan raapaista, vuosi vielä verta. Haavaan siveli hän lääkkeeksi notkeaa tervaa. Ja kukapa voi tietää, olisiko hän päässyt susilta rauhassa kotiin. Sitäpaitsi Jorma ja Maakka lupasivat seuraavana päivänä lähteä samaan matkaan, jos vain Aslak voi vakuuttaa, että nuori luonnontutkiskelija saa muutamiksi viikoiksi asunnon Morottajan kodassa. – Tiesikin poika sen luvata, sillä ei milloinkaan oltu vieraalta kielletty suojaa hänen kotonaan, vaan aina pyydetty kauemmin viipymään.
Jo ensinäkemällä mielistyi Jorma urhoolliseen lappalaispoikaan, joka henkensä kaupalla taisteli rakkaan ajokkaansa puolesta. Hän huomasi, että Aslakissa oli aito partiolaisen ominaisuuksia: harkittua rohkeutta, neuvokkuutta, päättäväisyyttä, mielen jaloutta ja oikeaa erähenkeä. Vaikka lappalaiset ovat enimmäkseen itseensä sulkeutuneita, niin Aslak piti ensihetkestä asti Jormaa toverina, jonka kanssa oli paljon yhteistä ja jolle voi vapaasti kertoa kokemuksiaan ja mielipiteitään. Siihen luettamukseen vaikutti epäilemättä Jorman välittömyys, toverillisuus, kiihkeä luonnon rakkaus ja ehtymätön eräinto, jotka ominaisuudet ilmenivät hänen puheissaan.
Jorma kertoi olevansa lukion kuudennen luokan oppilas Keski-Suomesta. Hänelle oli ensiluokalta alkaen ollut Lappi kuin lumottu maa, oikea partio- ja erämiehen paratiisi, jonne oli joka kevät haluttanut. Nyt hän oli saanut tilaisuuden päästä, kun koulu oli antanut pienen matkarahan, ja hän oli luvannut koota koulun kokoelmiin linnun nahkoja ja munia sekä pienempiä nisäkäseläimiä, jotka sitten täytetään koulun kokoelmiin. Hän oli viime aikoina lukenut yötä päivää voidakseen suorittaa lukukauden kurssin ennen vappua ja päästäkseen kelin aikana perille Enontekiön Lappiin.
Jorma vei toverinsa pulkalleen ja näytteli hänelle tavaroitaan esitellen kunkin erikseen ja kuvaten sen ominaisuuksia.
– Tällä belgialaisella luodikolla voi ampua vaikka karhun. Luoteja lentää siitä yhtenään hätätilassa. Harmittaa, kun tänään ei ollut tähtäin paikoillaan ja siitä syystä en osannut susiin.
– Selkää kaappasi, koska harjakset pölisivät, sanoi Aslak.
– Tämä kaksipiippuinen haulikko on setäni lahjoittama. Kelpaa sen kera olla lintuparvessa. Katsoppa, kuinka kiiltävä on vielä piipun sisus! Ei ruosteen hiventä... mutta huolta on pyssystä, jos tahtoo sen säilyttää puhtaana.
– Niinhän se kiiltää sisältä kuin jääiljanne.
– Tämä pikkunen tussari on myös haulikko. Sillä ammun kaikkein pienimpiä lintuja, ja haulitkin ovat vain kirpun kokoisia. Täytettävän linnun nahka ei saa pahoin repeytyä.
– Kirkonkylän koulullakin on muutamia täytettyjä lintuja, jotka ovat aivan elävien näköisiä. Osaatko itse täyttää?
– En, mutta kotikaupungissani on hyvä täyttäjä.
– Tällä pillillä puhallan tyhjäksi lintujen munia, jos sattuisi löytämään. Ei haittaa, vaikka olisivat vähän haudottujakin; näillä hienoilla saksilla leikkaan poikasen munan sisällä paloiksi ja sitten puhallan ne ulos kuoresta.
Mutta silloinkos Aslakin silmät suurenivat, kun Jorma veti laatikosta esille kalastusvehkeensä. Siinä oli lusikkauistimia, lippauistimia jos minkä muotoisia ja näköisiä. Kaikki hyvässä järjestyksessä ja näyttivät olevan uusia. Laatikon toisissa lokeroissa oli perhosonkia suurista kirjavasiipisistä lohiperhosista aina pieniin salakkaperhoihin saakka. Niitä tehdessä oli koetettu matkia melkein kaikkien veden päällä lentelevien hyönteisten muotoja ja värejä. Siinä oli siroja päiväkorentoja, kirjavasiipisiä vesiperhoja, paksuruumiisia yöperhoja, vesimalluaisia ja toukkiakin oli niissä taitavasti jäljitelty.
Mikkokin keskeytti sudennylkemisen ja tuli kalastusvehkeitä katselemaan.
– Jos tuo perho on miehen kädessä, niin sillä saa tammakoita ja harjuksia. Tässä on aivan samallainen uistin kuin sillä englantilaisella kalaherralla, joka täällä tuonnoissa kesänä kalasteli. Siinä oli kerrassaan juro mies: kaksi viikkoa onki Kulmakkakoskessa lohenposausta saamatta, ainoastaan jonkun harrinneulasen.
– Mitä lohenposausta? kysyi Jorma.
– Sitä lohta, joka eräänä aamuna loiskahti hänen uistimensa perässä kosken niskassa. Ei liikkunut kiveltään päiväkausiin muulloin kuin syöntiaikana. Siinä hän istui ja onki kaksi viikkoa ja lähtiessään kehui, että se oli hauskaa urheilua.
– Eikö hän saanut yhtään lohta?
– Sai hän myöhemmin muista koskista ja Tenojoesta kuuluu saaneen vielä enemmän.
– Englannista ovat nämäkin perho-onget kotoisin. Enoni, joka on innokas onkimies, lainasi minulle nämä kalastusvehkeensä. Minun pitäisi vain saada täällä hyvä opas ja toveri. Etkö sinä, Aslak, joutaisi minun seuraani ainakin Juhannukseen asti. Minusta tuntuu, että sinussa on erämiehen henkeä, oikeaa partiolaishenkeä.
– Hyvin mielelläni sinua autan täällä, jos vain sinä opastat etelässä, kun tulen sinne käymään.
– Vuoroin vieraissa, vuoroin vieraissa. Ja varma olen siitä, että meille tulee hauska ja hyödyllinen kesä. Sinä opetat minua Lapin tuntemisessa, minä syksympänä esitän muuta Suomea, jos vain kotoasi pääset.
Nämä kaksi poikaa, jotka sangen omituisissa olosuhteissa olivat kohdanneet toisensa Siilastuvan edustalla tapaamme myöhemmin monilla retkillä, seikkailuissa ensin Lapin koskemattomilla kiveliöillä ja tuntureilla, sitten Peräpohjolan suurissa metsissä ja viimein sivistyksen rintamailla.
Lappalaisen kodalla.
– Pitäisipä Aslakin jo tulla. Missä viipynee, sillä jo toissa päivänä hän lähti kirkolta. Ennen on aina tullut vuorokaudessa.
Näin puhelee Tuomas Morottaja vaimolleen tähystellen järvelle.
– Olisiko Lippo väsynyt?
– Ei, sitä ei ole vielä tapahtunut. Kyllä leipäporo tämän taipaleen jaksaa.
– Tai olisiko ajajalle sattunut joku tapaturma?
Tuomasta jo kaduttaa, ettei lähtenyt poikaansa hakemaan, niinkuin oli aikonut, mutta jättänyt sen, kun poika ei siitä pidä, sanoo, että häntä luullaan vielä lapseksi.
– Hyvää eivät ennusta "häntäheikitkään", jotka jo näillä mailla luiruilevat. Sameli oli aamulla nähnyt niitä neljä porotokan lähellä ja yksi oli vetänyt katkennutta takakoipeaan perässään. Se kukaties tänä päivänä nahkansa heittää soseen aikana. On se meidän Sameli sellainen poika hiihtämään.
– Kyllä Aslak tulee toimeen jonkun suden kanssa, olihan hänellä pyssy mukana.
Morottajan vanhukset painuvat mietteissään kodan ovesta sisään ja sulkevat vaateoven perässään. He kerkiävät vain juoda kahvit, jota kaatoivat nokisesta pannusta, kun Miksi alkaa ulkona äkäisesti haukkua, semmoisella äänensävyllä, kuin se tavallisesti ottaa vieraita vastaan.
– Poron tiuvut kuuluvat. Nyt hän tulee, huudahtaa emäntä rientäessään ulos, ja kohta on ukkokin siellä.
He näkevät kolme poromiestä järvellä.
– Etummaisena on Lippo. Näkeehän sen. Ei ole monta aivan valkeata ajokasta koko Lapissa. Mutta sehän ontuu toista etujalkaansa. Arvasinhan, että joku sille on tullut. Aslak istuu niin mahtavana kuin itse rovasti kinkerimatkalla... Eikä sitä tiedä, vaikka kerran ajeleisikin rovastina. On hänellä sellainen lukupää, ettei ole monella, ja opettaja on aina kehoittanut lähettämään hänet Oulun kouluun. Mutta ketä ovat nämä toiset? – Ei kai ole vallesmanni? Mitäpä sillä olisi asiaa. Olenhan aina maksanut veroni tinkimättä eikä pitäisi olla rajatarkastustakaan. – Näitä ajattelee ukko, vaikkei virka mitään. – Vai olisiko joku kiviherra? Eihän nyt vielä näin aikaisiin keväällä heinä- tai hyttysherrat ole liikkeellä.
Vieraiden tulo on erämaassa harvinainen tapaus. Toisinaan kuluu kuukausia näkemättä lainkaan muita ihmisiä kuin oman kodan väen. Siksipä vieras otetaan huomaavaisesti vastaan ja kestitään parhaan mukaan.
Mutta vieraankin pitää tuntea jonkunverran erämaan kansan tapoja ja luonnetta. Yksinäisyydessä, suuren luonnon keskellä on lappalaisen luonteeseen kasvanut arkuutta; varsinkin naisväki peljästyy kovasti ja voi joku pyörtyäkin, jos vieras tulee äkkiarvaamatta, etenkin, jos miesväkeä ei ole kotosalla. Siksipä vieraat ensin kodan edessä rykäsevät, kopistelevat jalkojaan tai äännähtelevät porolle, jos ihmisiä ei ole näkösällä. Ja näiden alkuvalmistelujen jälkeen vasta käyvät sisälle.
Morottajan eukko pistäytyy takaisin kotaan levittelemään lattialle uusia porontaljoja ja kuumentamaan kahvia. Ukko jää ulos.
Miksi tuntee jo kaukaa ensimmäisen tulijan ja laukkaa vikisten häntä vastaan. Rajattomasti iloiten se hyppii Aslakin ympärillä ja käy välillä Liponkin nenän edessä. Porokin näkyy tuntevan koiran eikä ole milläänkään. – Miksipä ei olisi tuntenut, kun ovat yhdessä saman kodan ympärillä kasvaneet ja lyöneet yhdessä lapsuuden leikit.
– Se, se, se, Miksi! Tule pois tänne pulkkaan. Onko sinulla ollut ikävä? Se, se!
Koira asettuu pulkkaan Aslakin jalkojen päälle ja niin ajetaan kodalle.
Kun on tervehditty ja vieraat johdettu sisään, niin ukko ja Aslak palaavat ulos toimittamaan poroille ruokaa.
– Kuka on tämä nuori herra? kysyy isä.
– Koululainen, kaukaa "lannanmaasta". Hän on tullut tänne luontoa tutkimaan.
– Onko hän "räkkäherra" tai "ruohoherra"?
– Hän kerää lintujen nahkoja ja munia. Tahtoo minua oppaaksi ja toverikseen.
– Enpä ole ennen kuullut, että lintujenkin nahkoja tarvitaan. Tehdäänkö niistä kenkiä vai kintaita?
– Ei, vaan ne täytetään ihan elävän linnun näköisiksi ja näytellään koulussa oppilaille, että tietäisivät, minkälaisia lintuja Lapissa elää.
– Joutessaan ne herrat jotakin tekevät. Vai lintuherra tämä nyt sitten on. Lappaa niitä tänne sieltä lannanmaasta herroja jos jonkin karvaisia.
Ukon huomio kiintyy Lipon kipeään lapaan. Sen johdosta selittää Aslak koko susihistorian ja kohtauksen Siilastuvalla. Sen kertomuksen aikana kohosi ukon mielestä vieraiden arvo moninkertaiseksi.
Lappalaiskota.
Jorma Jussila oli ikänsä asunut kolmikerroksisessa kivitalossa, jossa oli sähkövalo ja vesijohdot. – Kuinkas muuten tultaisiin nykyjään kaupungissa toimeen. – Hän ei voinut aluksi käsittää, miten lappalaiset voivat viihtyä niin yksinkertaisissa asunnoissa. Kun hän katseli ulkoapäin Morottajan kotaa, häntä melkein nauratti sen tavaton yksinkertaisuus ja keveä rakenne. Yhdellä silmäyksellä näki rakennustavan ja -aineet, joista kota oli tehty ilman piirustuksia ja rakennusmestareita.
Ei sitä tehdessä oltu kaivettu maahan perustuksia, ei tehty kivijalkaa, vaan raivattu koivikkoon aukea paikka, puhdistettu se lumesta, pistetty maahan riukuja toisiaan vastaan ja asetettu alemma joitakin risuja ja turpeita, ylemmä porontaljoja päälle. Kodan suippoon kattoon oli jätetty savuaukko ja ovena toimi puukehyksillä varustettu nelikulmainen vaate.
Mutta kun hän kodan sivulla seisoessaan tarkemmin ajatteli tätä alkuperäistä asuntoa, heräsi hänessä mielenkiinto sitä kohtaan, ja hän alkoi ymmärtää sen yksinkertaista ja keveää rakennetta. Lappalaiset elävät ikänsä kuin partiolaisina vaeltaen porokarjoineen tuntureilta tuntureille. Eiväthän he voi kuljettaa kivimuureja eivätkä puutaloja mukanaan. Mutta kota on helppo siirtää mihin tahansa haluaa; irroittaa vain nahkat riu'uista ja panee kasaan poron kelkkoihin, toisiin asettaa tukipuut sekä irtaimen omaisuuden ja lähtee matkaan. Ei jää lähtiessä muokattuja peltoja, ei riihiä eikä viljaa, ja eläimet kulkevat mukana: porot juoksevat itse ja lampaita vetävät porot. Ja Jorma oli monista matkakuvauksista lukenut, että tuollainen majanmuutto ei ole lappalaisesta itsestään lainkaan vastenmielistä. Hänellä on suonissaan vaeltajan verta, joka vaatii vaihtelua. Hän on laajojen näköalojen ihailija, jolle yksi tunturin kero, vaikka olisi vallan "himmelriikki" – taivaanvaltakunta – tulee ajan mittaan yksitoikkoiseksi. Hän kaipaa näköalojen vaihtelua. – Mutta poro, lappalaisen elättäjä, sehän enimmin vaatii paikan muutosta. Kun jäkälä loppuu tuntureilta ja sen aluskankaalta, täytyy lähteä etsimään uusia laitumia. Muuten porot laihtuvat ja lauma hajoaa ruokaa hakiessaan.
Yhtä yksinkertainen oli Lapin kodan sisustuskin. Lattialle oli ensin levitetty risuja ja niiden päälle porontaljoja. Keskellä oli tulisija, jossa tuoreet koivupölkyt paloivat kituuttamalla, niinkuin köyhä elää. Tulen päällä kiikkui katosta riippuvissa rautaketjuissa pata, johon emäntä nakkeli poronlihaa kiehumaan. Nuotion sivussa kiehui nokinen, musta kahvipannu.
– Missähän lienevät huonekalut, kun ei näy mitään pöydäntapaista, ei tuoleja eikä sänkyjä. Lattiallako täällä syödään, istutaan ja nukutaan, ajatteli Jorma.
Hän olisi sitä Aslakilta kysynytkin, jos ei olisi muistanut kirjoista lukeneensa, että lappalaisilla ei ole huonekaluja, eivätkä he niitä tarvitsekaan. Kun isäntä, poika ja vieras istuutuivat keskustelemaan tulen lähelle, jalat alleen taivuttaen, seurasi hän heidän esimerkkiään.
Jorma ei voinut olla mielessään vertailematta kotiaan Aslakin kotiin. Heillä olivat kiiltävät, maalatut pöydät, päällystetyt tai täytetyt tuolit ja pehmeät sängyt lämpimissä huoneissa. Täällä oli vain kylmä maa, ja taivastakin pilkoitti savuaukosta. Kuinkahan ne tulevat toimeen pakkasella, ja mitenkä ihmiset yleensä voivat elääkään niin yksinkertaisissa oloissa?
Aslakilta oli hän saanut Siilastuvalla tietää, että Morottajat eivät ole niinkään köyhiä kuin ulkoapäin katsoen luulisi. Heillähän oli tuhatkunta poroa ja monia tuhansia markkoja Norjan pankissa. Täällä voi siis yksinkertaisuus ja rikkaus viihtyä saman katon alla.
Jormalle aukeni lappalaiskodassa uusi maailma. Hänestä tuntui kuin olisi siirtynyt satoja vuosia ajassa taaksepäin ja näkisi esi-isien aikuista elämää. Ja hän katseli ensin kaikkea mykkänä, hämmästyksen valtaamana. Ei silti, ettei hän olisi lukenut monista kirjoista lappalaisten elämästä, mutta oma havainto antaa kuitenkin paljon selvemmän ja yksityiskohtaisemman käsityksen kuin kirjojen kuvaukset.
– Näin oli kai ennen alkuaikoina muuallakin Suomessa eletty, silloinkun tänne asukkaita muutti muualta. Mutta kehitys, joka kulkee napapiirin mailla etelästä pohjoiseen ja joka kuin rautakyntinen kotka koettaa kiskoa kaikkea eteenpäin ja ylöspäin, ei ole vielä tänne ehtinyt. Täällä vielä ihmiset nukkuvat vuosisataista untaan tai elävät talven kylmyyden ja pimeyden horrostilassa ja kesällä kuin taivaan linnut heräävät iloiten valosta ja lämmöstä, ajatteli Jorma.
Hän kyllä tuli myöhemmin huomaamaan, että tämä hänen ensimmäinen käsityksensä oli osittain väärä ja että Lapissakin tehdään työtä kovastikin, mutta olosuhteet ovat ankarat.
Myöhemmin huomasi Jorma, että nämä yksinkertaiset lappalaiskodat ovat häviämässä. Useimmat lappalaiset rakentavat majansa jo mieluimmin hirsistä ja varustavat sen kivisellä lapin kiukaalla tai Norjasta tuodulla rautakamiinalla.
Kesää odotellessa.
Seuraavat päivät kuluivat Jormalta tutustuessa kotalappalaisten elämään. Siinä oli paljon viehättävän alkuperäistä, melkeinpä lapsellista. Hän katseli kuinka Lapin eukko laittoi nuotion ääressä hiilikkoja eli lapin kakkuja. Ei siinä hapatettu taikinaa, vaan jauhot pantiin kaukaloon, siihen vähän vettä ja vanutettu taikina leivottiin kakuiksi, ja ne paistettiin laakakiven päällä nuotion loisteessa. Hän oli mukana, kun porovaatimia lypsettiin: ukko piti sarvista poroa ja eukko lypsi sen utareista sakeaa maitoa. Hän näki myös miten poronjuustoa valmistettiin. Aslakin kanssa hän kävi usein porotokassa, tunturin rinteellä, jossa joka päivä ilmestyi uusia vaskoita, sillä vaatimien vasonta-aika oli käsissä. Ukko ei joutanut paljon nukkumaankaan, kun vartioi öilläkin laumaansa ja hoivasi nuoria tulokkaita. Heikompia vasikoita hän lämmitti nuotiotulilla, kunnes hyvin pääsivät juoksemaan.
Jorma näki kuinka ukko aikansa kuluksi poronsarvesta veisteli kauniita lusikoita, puukon tuppia ja koristeita. Hän opetteli muokkaamaan peskinahkoja ja neulomaan nahkan reunoja kiinni jänteillä.
Paljon uutta ja omintakeista oli siinä elämässä. Oli kuin historiantakainen maailma olisi yhtä äkkiä auennut hänen eteensä.
Keväiset päivät olivat säteilevän kirkkaita ja keskipäivällä lämpimiäkin, mutta yöt olivat kylmiä. Aamuisin oli oiva hankiaiskeli. Silloin voi juosta kuin sileää lattiaa minne tahtoi tai ajella poroilla ympäristöä tutkimassa. Ne olivat Jormasta raikkaita retkiä. Suuri, aallokas tunturierämaa uinui vielä vaiti. Kymmenenpenikulmaisena se kimmelsi joltain tunturinkerolta katsellessa. Se oli kuin avosilmin uinuva jättiläinen, joka odotteli voimiensa varttumista. Muuttolintuja ei ollut vielä saapunut, paitsi pulmusia, jotka tulevat "joutsenen siiven alla". Iloisesti juoksentelivat pulmusparvet aivan kodan ympärillä ravintoa etsien. Melkein valkeassa talvipuvussaan näyttivät ne hyvin hauskoilta. Jorma ampui niistä muutamia täytettäväksi koulun kokoelmiin.
Viikon perästä alkoi kesä tulla nopein askelin. Tuuli kääntyi etelään ja toi vesisadetta Lapin tuntureille saakka, ja väliin aurinko paistoi lämpimästi. Purot alkoivat kohista, niiden suvantoihin syntyi laajoja sulalaikkoja, joihin illan tyvenessä tai aamuvarhaisella telkkäparvia istahteli kuvajaistaan katselemaan. Rinteiden mustat sulapälvet alkoivat aivan silmissä laajentua, ja talvisen homeen likaamat tunturivarvut ponnahtelivat maasta lumen painon alta ja heilahtelivat ilmassa kuin tervehtien uutta kevättä.
Kun Kilpisjärven rannoilla oli jo laajoja sulaporeita, alkoi lintujen kevätmuutto olla parhaillaan. Hanhet tatattivat purojen suilla, allit ääntelivät rantaporeissa, ja telkät helistivät vinkuvia siipiään. Laajemmissa sulalaikoissa sukelteli jo korkeakaulainen kuikka kaloja hakien. Kurmitsat ja lirot lensivät tiheissä parvissa, toiset yli muihin tunturiseutuihin, toiset pysähtyivät järven rannoille.
Pojat istuivat usein ulkona myöhäiseen yöhön kuunnellen muuttolintujen riemukasta paluuta syntymämailleen. Eräänä iltana saivat he järven rannalla nähdä oivallisen "kukkotaistelun". Noin puolisataa suokukkoa oli asettunut rantahiekalle levähtämään. Siinä alkoivat uroslinnut pöyhistellä pitkiä kaulahöyheniään kääntäen ne pään suojaksi, jonka tähden ne näyttivät hyvin hullunkurisilta. Siinä oli mustatöyhtöisiä, punatöyhtöisiä ja valkearintaisiakin. Ylpeinä kuin kukot ainakin käyskentelivät ne toistensa sivu ikäänkuin härnäten naapuriaan. Sitä eivät toiset kärsineet, vaan asettautuivat hyökkäysasentoon ja iskivät pöyhistelijöihin nokallaan, niin että höyhenet pölisivät. Pian oli käynnissä kukkojen kesken yleinen tappelun nujakka, joka poikia sanomattomasti huvitti.
Jorma ei malttanut olla ampumatta komeinta joukosta, joka oli voittoisana suoriutunut taistelusta. Laukauksen kuullessaan ponnahtivat kaikki lentoon ja katosivat tunturin taa. – Tähän aikaan oli Jormalla tulinen kiire. Hänen täytyi ampua ahkerasti, varsinkin harvinaisia lintuja ja nylkeä nahkat kuivamaan. Hänen kokoelmansa karttuivat sentähden nopeasti.
Merkkitapaus kesäntulossa on järvien jäiden lähtö. Niihin aikoihin saapuu käki ja pääskynen sekä useimmat arimmat laululinnut. Kilpisjärven jää oli vesisateessa jo pahasti mustunut, tullut reikäiseksi ja lahdet olivat jo kokonaan sulaneet. Kovalla etelätuulella lähtivät jäät liikkeelle jauhautuen aaltoliikkeessä rantakallioita vasten. Niemissä työntyi jään reuna maallekin työntäen edessään suuria kiviä, joiden taakse syntyi ura. Kirahdellen, helisten ja sohisten hienonivat jäätelit kiviin. Seuraavana päivänä lainehti järvi vapaana, ja siika- ja muikkuparvet alkoivat tyynen tullen kisailla sen pinnassa.
Järven vapautuminen toi uuden ruokalajin lappalaisen köyhään ruokalistaan. Ukko vei verkot veteen ja seuraavana päivänä höyrysi jo Morottajan kodassa siikakeitto. Se oli Jormastakin tervetullut lisä, sillä ainainen liha alkoi jo häntä tympäistä.
Kurmitsan tarina.
Aslak ja Jorma kävelivät rinnatusten Saanatunturin kaljua rinnettä keräillen kasveja ja etsien lintujen munia. Aslak seisahtuu äkkiä yhteen kohti ja tuijottaa maahan. Sitten hän viittaa sormellaan matalaan varvikkoon, virkkaen:
– Näetkö kurmitsaa?
– Elä liiku, minä ammun sen.
– Meillä Lapissa ei koskaan ammuta hautovaa lintua pesäänsä eikä muuallekaan. Se on häpeä pyssymiehelle.
Jo huomaa Jormakin, että kurmitsa hautoo. Siivet ovat vähän levällään munien päällä, kaula vedettynä lyhyeksi ja silmät tähtäävät lähestyviä vihollisia. Niissä on rukoilevan ilme.
Äsken neljää munaansa käännellessä oli kurmitsaemo kuullut kahden sisästä heikkoa nakutusta. – Nyt siellä sisällä sykkii jo kallis elämä. Poikaset pyrkivät jo pois ahtaasta linnastaan avaraan maailmaan. Kohta ne piipittäen juoksevat perässäni, on emo arvellut. – Kunpa saisi vielä rauhassa hautoa muutaman päivän. Ei ole viime aikoina näkynyt poutahaukkaakaan lähimailla.
Mutta silloin, kun toiveet uuden elämän syntymisestä tunturivarvikossa olivat mitä parhaimmat, silloin kun kurmitsaemo jo edeltäpäin iloitsi sievistä poikasistaan, alkoi maa kummallisesti kumahdella, ja kurmitsaemo näki kaksi jättiläistä lähestyvän pesää. Joka askel vavahdutti maan kamaraa ja värisytti emon pientä ruumista.
– Ihmisiä!
Nyt ne ovat jo aivan lähellä. Näkevätköhän ne minut, koska seisattuvat ja tuijottavat tänne. Oh, kuinka puistattaa, mutta koetan painautua lähemmäksi maata. Jos liikahdan, niin huomaavat heti ja vievät munat. Mutta nämä ihmiset ovat valkoisia. Ehkä ovat parempia kuin siellä etelämpänä, jossa me talven vietimme. Siellä olivat ihmiset mustia kuin hiiltyneet kannot ja pahoja he olivat.
Eivät ole nämä valkoiset parempia. Jo kumartuu toinen jättiläinen pesän yli. Jo ojentuu käsi emoa ottamaan. Mutta silloin se pyrähtää siivilleen ja räpyttelee maata myöten maanitellakseen pois vihollisiansa. Se on turhaa. Luonnontutkijoita ei niin vain vietellä. Kauempaa näkee kurmitsaemo, kuinka viholliset lappavat munia koriinsa tarkastellen niitä joka puolelta.
– Ei oteta näitä. Ne ovat jo haudottuja, väittää Aslak. – Ja eikö tule sääli emoa, joka noin panee henkensä alttiiksi.
– Minun täytyy... sillä minulla ei ole käräjäkurmitsan munia vielä säilössäni.
He istuutuvat pesän lähelle pehmeälle turpeelle ja Jorma alkaa tyhjentää munien sisältöä. Hän kehrottaa munan kylkeen reiän pienellä rautakairalla ja työntää siihen pillin, jolla puhaltaa ulos sisustan. Siellä on jo elävä poikanen. Mutta kun munat ovat harvinaiset, täytyy kuoret saada talteen. Sen tähden suurentaa hän reikää, työntää siitä sisälle pienet sakset ja leikata rauskuttelee poikasen pieniksi paloiksi. Puhaltaessa tulevat palaset helposti ulos.
Kurmitsaemo katselee varvikosta tätä hirmutyötä. Sydän on pakahtua, kun kuulee viattomien lastensa luiden ratisevan jättiläisen kynsissä. Jalat eivät tahdo kannattaa. Valittaen lintu lyyhistyy varvikkoon.
– Dryy – dryy – dryy... – Voi ihmistä, joka ei kunnioita elämää! Etkö tunne aavistustakaan äidin rakkaudesta. Onko suurin nautintosi hävittää...?
Jorma on työnsä tehnyt ja iloisena käärii arvokkaat munat pumpuleihin. Ottaa sitten pyssynsä ja katselee tähystellen varvikkoon.
– Pitäisi saada emokin ammutuksi, että olisi täydellinen pesue. Tuonne se lensi varvikkoon... tuolla kyyröttää.
Jorma ojentaa pyssynsä, mutta samassa ponnahtaa kurmitsa lentoon surkeasti parkaisten: "Tiu, tiu; tiu, tiu".
Valitus viiltää ilmaa niin syyttävänä. Pyssy pamahtaa, mutta terveenä liitää emo alemmille rinteille.
Kun kurmitsaemo muutaman tunnin perästä palaa entiselle pesälleen, ovat pesän hävittäjät jo poistuneet. Se näkee maassa vain tyhjän ammottavan kuopan ja sen reunalla pieniä lihaläjiä, joissa näkyy nokkien, jalkain ja siiventynkien kappaleita. Valitellen lähtee emo tunturia kiertämään löytääkseen jonkun, jolle kertoisi suuresta surustaan.
Liro istuu tunturilammen rannalla korkealla kivellä ja nyökyttelee päätään katsellessaan kuvajaistaan veden kirkkaassa kalvossa. Sillä on pesä läheisessä heinämättäässä. Siinä ovat puoleksi haudotut munat, mutta nyt antaa emo niiden tuultua.
– Hyvää päivää serkkuseni, sanoo kurmitsa, istahtaessaan viereen.
– Mitä tunturin lakalle kuuluu? Kuinka joudut hautomiseltasi näin kauas?
Kurmitsa kertoo matalalla äänellä surullisen tapahtuman.
– Niin se on, että ihmiset meitä vihaavat. Siksi meissä on kasvanut loppumaton kammo heitä kohtaan.
– Ihmisen tähden olen minä ennenkin saanut paljon kärsiä, sanoo kurmitsa. – Haluatko, niin kerron sinulle, serkkuni, elämäni vaiheet?
– Mielelläni kuuntelen muidenkin kokemuksia.
Ja kurmitsa kertoi:
– Minä synnyin vuosi sitten tämän saman tunturin liepeellä, melkein samassa paikassa kuin nyt oli oma pesäni. – Niin selvästi muistuu mieleeni viime kesä, jolloin kirjavana untuvapoikasena juoksin siskojeni kanssa päivisin emon perässä ravintoa etsimässä ja yöksi pistäytyen emon siiven alle lämpimään. Näillä samoilla rinteillä kasvoimme suuriksi, saimme syksymmällä kiinteän höyhenpuvun, kantavat siivet ja sulkia pyrstöömme. Tätä tunturia opimme rakastamaan lapsuutemme kotina. Ah, kuinka kaunis se oli korkealta katsottuna, kun siivet kannattivat ylemmäksi. Me poikaset teimme emon johdolla retkiä ympäristöön, kävimme tervehtimässä toisten tunturien asukkaita ja teimme liiton niiden kanssa, että lähdemme yhtäaikaa etelään Pohjolan talvea pakoon. Eräänä aamuna sangen varhain lensi tänne Saanatunturille suuri joukko muita kurmitsoja kiirehtien meitä mukaan. Vielä kerran lensi emo kanssamme tämän tunturin ympäri teroittaen meille, että tänne taas palaamme, kun kevät on ihanimmillaan.
– Tunnette kai tämän tunturin? kysyi emo. Tuolla länsipuolella on järvi, sen takana näkyy korkeita valkeapäisiä vuoria. Pankaa nyt muistiin paikat, jos sattuisin matkalla kuolemaan.
Sitten me liityimme siihen tiheään muuttoparveen ja lähdimme ilmojen halki liitelemään etelämaita kohti.
Vanhemmat kurmitsat johtivat seuruetta. Ensin seurailtiin suuren joen juoksua (Ounasjoen) kunnes se yhtyi vielä isompaan jokeen (Kemijokeen) ja sitten sen suuntaa suureen veteen (Pohjanlahteen). Lauma laskeutui levähtämään puuttomalle luodolle aavan keskelle. Sinne oli kokoontunut paljon muitakin muuttolintuja: kuoveja, vikloja, suokukkoja, sirriäisiä y.m., jotka pitivät siellä melua, juoksentelivat ja etsivät ruokaa.
Pitkä lento kovin väsytti ja nälkäkin oli, mutta emme saaneet rauhassa levähtää, sillä ihminen oli salaa tullut saarelle – näin hänet siellä ensi kerran. Hän tervehti meitä savulla ja salamalla tappaen meistä kaksi. Meidän oli paettava, vaikka ei olisi jaksanut.
Merien rantoja kierrellen kuljimme viikkokausia etelään. Me näimme paljon ihmisiä ja opimme tuntemaan niiden tapoja. Tulimme heidän suhteensa sangen varovaisiksi. Kun näimme pyöreän pään, paljaat kasvot ja kaksi ahnetta silmää kiven tai puun takaa kurkistavan, silloin tiesimme lähteä lentoon, mutta ihminen pudotteli meitä ilmastakin.
Kauhein tapaus sattui kuitenkin erään kaitaisen meren salmen rannalla, kun koko meidän laumamme lensi metsästäjän verkkoon. Sumu oli silloin niin sakea, että emme nähneet matalan rannan yli viritettyä korkeaa verkkoa, vaan lentää karahutimme siihen kaikki. Kaulastaan tarttuneet hirttyivät kohta, mutta siivistä tai jaloista kiinniolevat elivät kauemmin. Vain muutamien onnistui kiskoutua irti tuosta paholaisen vehkeestä. Minä tartuin jalastani. Vaikka kuinka olisin siipiäni räpistellyt, ei verkko antanut perään. Lopuksi minä voimattomana retkahdin kiikkumaan siivet levällään ja pää alaspäin.
Silloin läheni meitä ihminen. Hänellä oli kädessään lintukimppu, jonka hän viskasi maalle ja alkoi selvitellä meidän laumamme lintuja verkosta. Olin kuolla kauhusta nähdessäni, kuinka hän emoltani ja siskoltani käänsi niskat nurin ja kuinka välinpitämättömästi hän viskasi ruumiit maalle. Hänen hirvittävä kätensä ojentui jo minuakin ottamaan, mutta silloin kokosin kaikki voimani ja räpyttelin vimmatusti siipiäni ja – minä olin irti. Minä lensin toisten joukkoon, jotka seurasivat kauempaa ilkeää verinäytelmää verkon luona. En itsekään aluksi tiennyt, katkesiko jalkani, vai ratkesiko verkko, kipeästi se vain kävi. Istuutuessa huomasin, että molemmat jalkani olivat jäljellä, mutta toisen nilkan ympärille oli jäänyt verkosta repeytyneitä lankasäikeitä. Ja, niinkuin näet, on siinä niitä vieläkin. En ole niitä saanut vielä irti.
– Minne sitten jouduitte? kysyi liro.
– Lensimme yhä etelään suuren meren rantaa pitkin. Näimme paljon ihmisiä ja heidän umpinaisia pesiään. Me uskalsimme laskeutua vain alastomille rannoille ja pienille meren luodoille levähtämään. Kolmantena päivänä äidin kuoleman jälkeen käännyimme kapeasta salmesta pienemmälle merelle, jonka vesi oli ihmeellisen lämmin ja kuulakan sinivihreä. Ihmisiä ja heidän asuntojaan olivat rannikot täynnä. Heitä liikkui myöskin meren päällä, mutta me kohosimme korkealle ja viilettelimme kirkkaassa, sinisessä ilmassa, kunnes tulimme meren yli toiseen maanosaan. Siellä löysimme suuren, mutarantaisen joen, joka juoksi erämaan halki, mutta sen rannoilla oli paljon ihmisiä. Vaivoin löytyi siellä turvallista paikkaa, jossa voi levätä. Meitä nuorempia jo kyllästytti yhtämittainen lento, mutta vanhemmat johtajat vakuuttelivat, että tulee siellä ylempänä maa, jossa saa olla ihmisiltä rauhassa, niinkuin tulikin. Kaksi päivää lennettyämme joen suuntaa, tulimme hyvin rämeiselle seudulle (Niilin keskijuoksulle), jossa oli aivan hirmuisia laumoja Pohjolan muuttolintuja: hanhia, sorsia, haikaroita, vikloja, kuovia ja kurmitsoja juoksenteli luokonaan soisilla rannoilla. Pensaikoissa piipitti paljon pikkuisia laululintuja... Siellä heilutteli pyrstöään valkovästäräkki, siellä meidän tuttavamme sinirintasatakieli, siellä uunilintu ja paljon muita. Siellä rantasoilla koikkaili kurkikin monien etelän kahlaajien joukossa.
Ruokaa siellä oli kaikille yllinkyllin: toukkia kihisi joen mustassa lietteessä, pieniä kalanpoikasia parveili matalassa vedessä, kärpäsiä surisi ilma mustanaan ja silmän kantamattomat alat olivat vesikasvien peitossa.
Mutta vaikeaa ja vaarallista oli sielläkin elää. Oh, kuinka oli kuumaa, ihan nääntyä tahtoi puolenpäivän aikana, jolloin aurinko paistaa päälakeen. Monesti ajattelimme siinä kuumuudessa näitä viileitä tuntureita. – Joka toisessa pensaassa väijyi myrkyllinen käärme saalistaan, ja kavala metsäkissa marni usein tiheässä ruohostossa saalistaan väijyen. Petolintuja oli paljon ja ovelasti osasivat ne hyökätä heikompien kimppuun. Mutta ihmisiä oli vähän, eivätkä ne mustat meistä pienemmistä piitanneet, isompia ne piikeillään ahdistelivat. – Kamalimmat olivat etelän pilkkopimeät yöt. Kun aurinko laski, tuli heti synkkä pimeys, jossa ei tuntenut ystävää eikä vihollista. Silloin säihkyivät metsäkissan silmät pensaikoissa kuin tuliset hiilet, apinat mölisivät kallioillaan ja erämaan petojen ulvontaa kuului milloin kauempaa, milloin lähempää. – Monesti tulivat mieleen nämä Pohjolan tunturien ihanat, valoisat yöt. Ja me päätimme, että heti kun talvi on mennyt, palaamme tunturien maahan.
Huhtikuussa arvelimme jo lumen sulavan täältä, ja silloin alkoivat tyhjentyä etelän rannat ja pensaikot. Riemuitsevina parvina riensimme tänne Pohjolaan valoa ja viileyttä kohti. Emme joutaneet paljon levähtämään matkalla, emmekä syömäänkään kuin henkipitimiksi jossain niittyrannalla. Helposti löysin tämän tunturin tuhansien muiden joukosta, löysin lapsuuteni ihanat temmellyskentät. – Minun ei tarvinne muistella tämänkeväisiä täällä tapahtuneita asioita, kuinka täällä kevätöinä vietettiin lintujen häitä, kuinka kymmenet juhlapukuiset emot alkoivat pesäpaikkoja etsiä ja kuinka silloin oli ilma täynnä jos minkälaista ääntä. Kuoma tuntee sen ajan omasta kokemuksestaan, sillä samoihin aikoihin oli tunturilammen rannalla lirojenkin häät. – Minulta on nyt onni ihmisen tähden murheeksi muuttunut. Turhaa on ollut kaikki. Voi, että tulinkaan tälle tunturille!
– Miksi et kertonut niille ihmisille elämäsi vaiheista, ehkä ne olisivat heltyneet.
– Ihminen ei ymmärrä meitä, eikä sääli heikompia, ei etelässä eikä täällä pohjoisessakaan. En voi enää kauemmin viipyä tällä tunturilla. – Hyvästi, serkku.
Yksinäinen kurmitsa läksi lentämään Saanatunturilta etelää kohti, vaikka syysmuuttoon oli vielä paljon aikaa. Päätään nyökyttelevä liro kuuli sen viimeiset valittavat jäähyväiset:
"Tiu, tiu; tiu, tiu."
Mutta Jorma ja Aslak kiertelivät sen päivän verottamassa Saanatunturin lintumaailmaa. Monet tyhjät pesät, monet valittelevat emot osoittivat jälkeä, missä he kulkivat. Päivän saalis oli hyvä ja kaikki tapahtui tieteen hyväksi, mutta sittenkin liittyi päivän elämyksiin paljon sellaista syyttävää ja valittavaa, joka teki mielen alakuloiseksi. Kun he illalla asettuivat levolle pehmeille porontaljoille, tuntui heidän korviinsa kantautuvan kaukainen soimaava huuto: "Tiu, tiu; tiu, tiu."...
Juhannusyö tunturilla.
Te tunturivaeltajat, kuinka moni teistä onkaan pettynyt Lapin kesän oikkujen tähden! Tulette usein kaukaisista maista nähdäksenne auringon kultaisen kehrän valavan keskiyöllä ihmeellistä hohdettaan Pohjolan maisemiin, te sovitatte vuoren huipulle nousun juuri juhannusyöksi, mutta ratkaisevalla hetkellä, lähellä puolta yötä, vetäytyy taivas pilveen. Tuntuu kuin Lapin peikot kadehtien nostaisivat kylmät Jäämeren usvat, ja kätkisivät niihin maan ja taivaan kauneuden. Toisinaan sataa juhannuksen aikana viikkomäärin.
Jorma ja Aslak odottelivat hartaasti koko juhannusviikon selkeää ilmaa noustakseen Mallatunturille. Kesä oli jo Lapissakin hyvällä alulla: koivunlehti kasvanut hiirenkorvan kokoiseksi, hiukan isommaksikin, pajut lopettelivat kukkimistaan ja kauniskukkaiset tunturikasvit alkoivat availla terälehtiään, sillä etelätuuli toi lämpöä ja kosteutta. Aurinko näyttäytyi vain harvoin vahvojen pilvien lomista. Mutta Juhannuksen aattona vetäytyivät pilvet Jäämerelle, ja taivas loisti taas täydessä kirkkaudessaan.
Pojat valmistautuivat illalla tunturille yön viettoon. He ottivat laukkuihinsa evästä, teepannun ja raanun. Varustivat myös mukaansa kasvipaperia, kun Jorma aikoi kerätä sieltä harvinaisia kasveja. He aikoivat palata vasta Juhannuspäivänä takaisin Morottajan kotaan, jossa ei ollut muita kotona kuin ukko ja pojat. Emäntä oli Uulan kanssa mennyt juhannuskirkkoon, jonne oli puolen viikon jalkamatka.
Jormalta olivat menneet viimeiset päivät munien tyhjentämiseen ja lintujen nylkemiseen niin tarkoin, ettei ollut joutanut paljon seurailemaan kesän tuloa. Tunturin rinnettä kävellessään hän kovin ihmetteli äkillistä muutosta, mikä kasvistossa oli tapahtunut. Kuin taikasauvan kosketuksesta oli maasta lehahtanut täyteen kukkaan monia tunturikasveja, joiden tapaamisesta siellä hän oli epävarma. Tummanruskeasta tunturiturpeesta oli kesä loihtinut esille valkeita ja värillisiä kukkia. Notkelmissa heloitti kullankeltaisia lapinorvokkeja, ylempänä verhoilivat kallioita sinipunakukkaiset alppiruusut, sielikot, sinikelloiset kurjenkanervat, valkeakukkaiset sianmustikat ja uuvanat, Kukkia oli niin paljon, että melkein joka askeleella niitä polkeutui. Kuin toisistaan turvaa etsien kylmiä viimoja vastaan kasvoivat ne tiheissä ryhmissä ja levyissä.
– Me kuljemme Jumalan tarhassa, sanoi Jorma, istuessaan kalliolle järjestämään papereihin keräämiään kasveja. – Katsele, miten täällä on kaikki keritty yhtäkorkeiksi, kaikki järjestetty sopusointuun ja kuinka tänne on valittu hienoimmat värivivahteet. Ei uskoisi, että näissä mitättömän lyhkäisissä varvuissa piilee niin paljon kauneutta, jonka ne vain muutamalla viikolla näin Juhannuksen aikoihin näyttävät, kuivuakseen sitten kesän helteessä ja painuakseen taas syksyllä pitkäksi talveksi nietoksien alle odottamaan uutta, lyhyttä kukoistusaikaa.
– Kylmä tunturituuli tasoittaa kasvit täällä niin lyhyiksi, ja kesäyön punahehku antaa niille lisävärejä, selitti Aslak.
Kun he tahtoivat tulla vuorenhuipulle juuri puoliyön hetkenä, kiertelivät he iltayön alemmilla rinteillä löytäen yhä uusia kasveja, joiden varret olivat pienet, mutta kukat suhteettoman suuria. Se oli todella kasvienkeräilijän paratiisi.
Kello läheni kahtatoista, kun pojat saapuivat korkeimmalle laelle.
Puoliyön auringon punertavassa hohteessa levisi poikain ympärillä Lapin maisema suurena ja lumoavana. Tunturin alla kimmelsi Kilpisjärvi peilikirkkaana kuvastaen kaljujen rantatunturien pyöristettyjä piirteitä. Sen takana, kaukana kaakossa, haamoittivat Pallastunturiryhmän valkeat huiput. Suoraan etelässä kohosi Ruotsinpuolen tummarinteisiä huippuja. Mutta suurenmoisin oli kuitenkin näköala luoteeseen ja pohjoiseen, joilla suunnilla Norjan pilviä tavoittelevat, särmikkäät vuoret kohoilivat valkolakkisina toinen toisensa takaa. Kaukaisimmat huiput himmenivät autereen kepeässä harsossa ja näyttivät nousevien ukkospilvien reunoilta. Lähimpien tunturien välissä pilkotti pieniä lampeja, karuja rimpisoita ja vihertäviä koivikkomäkiä ja rinteitä. Mutta ei missään merkkiäkään ihmiskätten töistä: ei asuntoa, ei peltoa eikä niittyä. Kaikkialla koskematonta luontoa ja erämaan hiljaista rauhaa.
Aurinko näkyi "syltä korkealta" pohjoisten tunturien yllä. Se näytti vetäneen keskiyön hetkellä punertavan hunnun silmilleen ja katselevan uinaillen noita Pohjolan karuja seutuja, joihin se nyt valoi kuin satujen kuulasta kirkkautta.
Sanattoman ihailun vallassa katselivat pojat luomakunnan kauneutta. Jormasta tuntui, että hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin paljon suurta ja kaunista yhtäaikaa.
Jorma kääri kokoon tunturin turvetta, joka irtautui leveänä mattona nilakallion päältä ja sytytti sen palamaan. Savu nousi suorana patsaana keveään ilmaan leviten ylhäällä kuin tasapäinen petäjän latvus.
– Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Aslak.
– Tämä on uhritoimitus, kiitossuitsutus korkeuden jumalalle, joka on suonut ihmisen nähdä kättensä töiden ikuista ihanuutta, jota on näillä vuorilla niin paljon. Laaksojen asukkaat katselkoot alhaalta meitä onnellisia, jotka olemme lähempänä taivasta. Tämä on pyhä vuori, lappalaisten Siinai, jossa he kerran Jumalaa puhuttelivat. Nyt minä tiedän, miksi niin monilla Lapin vuorilla on nimenä Pyhätunturi tai Pyhävaara. Siitä se johtuu, että ihminen tuntee täällä kesäyön kirkkaudessa puhdistuvansa ja tulevansa paremmaksi ihmiseksi.
Aslakin silmät säteilivät, kun vieras hänen kotiseutuaan ylisti. Hänen mielestään ei ollut missään kauniimpia maisemia kuin Lapissa eikä laajempia näköaloja kuin näiltä kotoisilta tuntureilta. Erityisesti muistui siinä hänelle mieleen se kesäinen yö, jolloin hän pienenä poikana ensikerran nousi tämän tunturin laelle ja sanattomana katseli näitä seutuja.
– Mallaoiva oli todella ennen meidän pyhä vuoremme, lappalaisten entinen uhripaikka. Tuolla jyrkällä rinteellä seisoi muinoin kivinen epäjumala, seita, jolle kansa kävi uhraamassa. Nyt sitä ei enää ole, sillä raivostunut kansa sen kerran hävitti.
– Käydäänpä katsomassa sen sijaa, esitti Jorma. He laskeutuivat tunturikerolta jyrkälle kallion äyräälle, josta sinne melkein pystysuorasti suistui kymmeniä metrejä. Kalliolla oli muutamia kiviä ja niiden välissä näkyi lahonneita luita ja poronsarvia.
– Tässä, näiden kivien päällä seisoi ennen monta metriä korkea kivinen patsas, joka oli aina putoamaisillaan. Kovalla tuulella oli se heilahdellut kiikkerällä alustallaan. Vaikka se oli luonnon muovailun jäljeltä, oli sillä pyöreä pää, silmäkuopat, nenä ja suuaukon tapainen kolo, johon uhraajat kaatoivat poron verta.
– Missä se nyt on?
– Tuonne se suistettiin rinteen alle, ja pudotessaan särkyi se kappaleiksi.
– Tälle Mallatunturin seidalle uhrattiin muinoin ei ainoastaan poron verta, vaan lihaa, sääriluita ja toisinaan koko porokin. Viimeinen uhraaja kuuluu olleen Näkkälä-niminen mies, ja paljon olen kuullut kertomuksia tuosta kummallisesta epäjumalasta. Ja Aslak kertoi Jormalle seuraavan tarinan.
– Siitä on jo kulunut paljon, paljon aikaa, kun karhu tuli Näkkälän porokarjaan juuri silloin, kun vaatimet vasoivat. Se tuli herkuttelemaan tuoreella vasikan lihalla. Milloin porokarja on vaarassa, silloin lappalainen ei säästä voimiaan. Niinpä silloinkin. Peto oli saatava jo lumen aikana tuhotuksi, ettei se jäisi kesäksi maleksimaan. Näkkälän poika, Uula, kuuluisa erämies, lähti yksin otsoa hiihtämään ja tapasi sen tämän Mallatunturin rinteillä. Huomattuaan ajajan kintereillään ryntäsi kontio laukkaan, mutta hanki oli liian löyhää: joka toisella ja välistä joka laukalla se upotti melkein mahaa myöten, kun sen sijaan Uula liukui keveästi sen pintaa terävän karhukeihään välähdellessä hänen vahvassa kädessään. – Muuta asetta ei siihen aikaan käytetty karhuntapossa. – Huonosti siinä olisi heti karhulle käynyt, ellei se olisi päässyt tämän tunturin koville lumille ja puoleksi sulille rinteille juuri silloin, kun erämiehen käsi oli jo koukistunut voimakkaaseen pistoon. Päästyään tänne tunturin lakalle, alkoi karhu jättää ajajaansa vastamäessä, mutta myötämäessä otti Uula aina häviön takaisin. Pelosta ja kauhusta karjuen paransi karhu silloin vauhtiansa, heittäen yli olkansa vainolaiseen vihaisia silmäyksiä ja varoen sitä, ettei mies pääse keihään yltämille. Näin kiersivät he kierää tunturin lakkaa ja rinteiden kivikoluja sen päivän, valoisan yön ja vielä seuraavankin päivän lähelle auringon laskua. Kovin oli jo otso väsynyt yhtämittaisesta ajosta. Se läähätti kuin koira, sen joka askeleeseen jäi verta, sillä sen käpälien polkuanturat kuluivat karhealla hangella. Kun kontio sai vähänkin etumatkaa, asettui se makaamaan ja käpäliään nuolemaan. Mutta väsynyt oli ajajakin. Nälkäisenä, hikisenä ja silmät kiiltäen luisti hän eteenpäin siinä varmassa vakaumuksessa, että toinen tai toinen jääköön hangelle. Illalla puhkesi sakea lumipyry. Silloin karhu oli vähällä kadota, mutta ajaja paransi vauhtia pysyäkseen näkömatkalla. He laskettelivat peräkkäin tätä rinnettä näkemättä kumpikaan eteensä. Uulalla oli nähtävästi ilmansuunnat sekaisin, eikä hän lumipyryssä nähnyt eikä muistanut jyrkkää kalliorinnettä. Etukumarassa, keihäs ojossa laski hän karhun kintereillä valmiina upottamaan aseensa takaapäin otson kylkeen. Mutta juuri silloin tässä rinteen äyräällä kiepsahtaa karhu syrjään ja Uula tuntee pistävänsä tyhjää ilmaa. Seuraavassa tuokiossa hän lentää jossain taivaan ja maan välillä. Keihäs heltiää kädestä, sukset jaloista ja mies kiitää, niin että hiukset vinkuvat ja peski pullistuu hänen ympärillään suureksi kelloksi kannattaen häntä. Tuntuu kuin hän unissaan putoaisi. Viimein tapaavat jalat kiinteämpään ja Uula tuntee humahtavansa johonkin pehmeään. Kun hän selviää huimauksestaan, ovat hänen jäsenensä kuin kapaloidut, silmien edessä on pehmeä seinä, ja hengityskin tahtoo salpautua. Uula tunnustelee jäseniään. Ne tuntuvat terveiltä, mutta niihin valuu uupuneen raukeutta. Kädet ovat jääneet ylös. Hän voi liikuttaa vähän oikeaa kättään, joka rannetta myöten tuntuu jääneen ilmaan. Vähitellen selviää Uulalle, että hän on pudonnut Seitarinteeltä vahvaan lumikinokseen. Hän on siis kuin elävänä haudattu ja ulkoapäin tulevaa apua on turha odottaa.
Jos lumi olisi ollut talvista pehmeää vitiä, olisi siitä voinut helposti kaivautua pinnalle, mutta tämä oli keväistä nuoskaa, joka lyijynraskaana puristi joka taholta ja johon jäsenet juuttuivat kuin juoksusaveen.
Uula tunsi olevansa lumikinoksessa tukehtumaisillaan. Epätoivoisin ponnistuksin sai hän oikean kätensä sen verran liikkumaan, että peskin hihan ja lumiseinän väliin syntyi ahdas rako, jota myöten alkoi virrata raitista ilmaa lumeen hukkuvalle erämiehelle. Sen jälkeen alkoi hän miettiä pelastumistaan tuosta hornankuilusta.
Jos saisi ensin kädet vapaaksi, niin sitten voisi kaivaa vähitellen lumen ympäriltään ja ryömiä ylös, ajatteli Uula.
Mutta siinäpä olikin työtä, kun lumi puristi niitä joka puolelta. Vaivoin hän sai kintaan hivutetuksi pois oikeasta kädestään ja alkoi sitten sormillaan kaivaa lunta pois niiden lähettyviltä viskellen sitä pieninä pallosina sivulle. Vähitellen sai hän koko kätensä sen verran liikkeelle ylös ja alas, että voi avartaa käden reikää syvemmälläkin. Useita tunteja kului, ennenkuin käden ympärillä ja kasvojen kohdalla oli niin suuri aukko, että Uula näki vapaata tilaa ja että hän saattoi vetää kätensä kasvojen eteen ja pyyhkiä niistä sulavan lumen. Mutta silloin oli käsi niin peräti uupunut, ettei se voinut enempää työskennellä.
Jos kuvittelet mielessäsi, että Uula paleltui kuoliaaksi kuopassaan niin erehdyt suuresti. Hänellä oli päinvastoin lämmin. – Lumihan on huono lämmön johtaja. Eihän se muuten kelpaisi kasvien ja kaikenlaisten pienten eläinten peitoksi talvella. – Yleisesti luullaan etelässä, että lappalaiset matkoillaan, jos eivät pääse kotaan tai pirttiin, kaivautuvat lumen sisään yöksi kuin metsäkanat pakkasella. Sitä he eivät tee, peljäten tulevansa hikisiksi, vaan he nukkuvat pehmeällä lumivuoteellaan kumoon kaadetun pulkan alla.
Kauhuissaan mietti Uula kovaa kohtaloaan; pitikö hänen, Uula Näkkälän, seudun kuuluisimman eränkävijän ja poromiehen, kuolla lumen alle kuin sopulin pesäänsä, vaikka hän ennen oli uhmaten tottunut puhumaan erämaasta ja sen pedoista. Levähdettyään toivoi hän jotenkuten voivansa kaivautua lumesta, mutta enimmin huolestutti häntä se, että löytäisikö enää kadotettuja suksiaan, kun pelkäsi niiden luistaneen eteenpäin viettävää tunturilaaksoa pitkin ja peittyvän lumipyryssä nietokseen. Hän tiesi monista kokemuksistaan, että sukseton mies lumisessa erämaassa on onneton kulkija. – Näitä hän mietti, kunnes väsymys ja raukaiseva lämpö uuvuttivat hänet sikeään uneen.
Hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä peskin hihasta niin rajusti, että siitä jäi pala vetäjän saaliiksi. Avartuneessa aukossa näki hän kauhukseen nykerön nenän, pienet pikisilmät, karvoissa piilevät korvat ja valkeat hampaat, jotka vielä pitelivät peskinhihan palaa. – Karhu! kuiskasi hän melkein kuuluvasti. Uula näki karhun pudottavan nahkapalan hampaistaan ja painavan päänsä uudestaan aukkoon. Hän tunsi kasvoillaan karhun kuuman puhalluksen ja sen jälkeen kuuli sierainten vetävän melkein tyhjäksi hänen pienen ilmavarastonsa. Sillä hetkellä puristui Uulan nyrkki ja lensi kuin ammuttuna karhun kuonoa vasten, niin että rystysiin tirskahti kuumaa verta. Karhu ja Uula karjaisivat yht'aikaa peloittaen toisiaan ja kinokseen jäänyt kuuli riitatoverinsa pakenevan, niin että aamuinen hanki ruski ja humahteli raskaiden käpälien alla.
– Eipä jäänyt odottamaan toista nokkapiuvia, varoo kai vasta, ettei pistä nenäänsä kaikkiin koloihin, mistä lihanhajua tulee, arveli Uula.
Vaikka hänen tilansa ei ollut kehuttava, niin Uulaa sittenkin pyrki naurattamaan karhun ikävä erehdys, kun luuli kai löytävänsä makean poronhaaskan ja maisteli jo sen nahkaa, mutta saa kuitenkin samaselta "haaskalta" "luunapin" nenäänsä. Uula oli myös hyvin utelias tietämään, oliko tämä se sama karhu, joka hänet oli surkeasti pettänyt, vai oliko ehkä muualta yön aikana tunturiin kulkeutunut nälkäinen kuvatus, joka ei osannut erottaa sieraimillaan ihmistä eläimestä.
Uula alkoi uudestaan kaivaa lunta ympäriltään kuin myyrä heitellen pallot ulos. Kauan kesti työ vielä aamullakin, ennenkuin mies pintehestä vapautuneena ryömi kummallisen sattuman hänelle valmistamasta yömajasta. Lumihangella maatessaan ja kirkkaan kevätpäivän valossa seitaa katsellessaan teki hän lumihautansa äyräällä sen lupauksen, että jos hän pääsee vielä kotiinsa, niin porohärän uhraa kokonaan seidalle joka vuosi.
Hän näet oli vielä suuressa hädässä. Suksia ei näkynyt hyppyrin alla. Ne olivat nähtävästi luistaneet edelleen ehkä kilometrien päähän. Karhukeihään hän sensijaan löysi lumesta, sillä se oli pudonnut pystyyn. Vasen jalka oli pudotessa niukahtanut niin pahoin, että sillä ei kärsinyt kävellä. Ja matkaa kotikodalle oli useita peninkulmia. Kuopan reunalla levähtäessään söi hän viimeisen eväsmurun, jonka löysi peskinsä mutkasta vyön yläpuolelta. Syödessään teki hän sen huomion, että äskeinen karhu ei ollut se, jota hän oli ajanut. Jäljet näkyivät vitihangella hyvin, samoin veripilkut. Kämmenien sijat olivat sillä kapeammat ja lyhemmät.
Kauan mietti Uula, miten lähtisi matkaamaan ihmisten ilmoille. Mutta lähteä hänen viimein täytyi.
Lapon Tuomaalla, joka siihen aikaan asui Haldijärven rannalla, oli ollut koko talven huono poro-onni: niitä oli häneltä varastelleet rajantakaiset lappalaiset, niitä oli kuristunut hihnoihin kuljetettaessa ja useita oli talvella joutunut susien saaliiksi. Kun Lapon puolesta ei oltu vuosikausiin käyty uhraamassa Mallavuoren seidalle, niin päätteli ukko onnettomuuksien johtuvan siitä. Keväthankien aikana päätti hän korjata laiminlyöntinsä ja anoa karjalleen suojelusta.
Samana päivänä kun Uula oli lähtenyt laahustamaan Mallatunturilta kotiaan kohti, oli Lappo uhraamassa kuululle seidalle. Hän palasi ajokasporollaan vähän toista suuntaa kuin oli tullut. Tunturin alla täytyi hänen pysäyttää poro ja tarkastella lähemmin ihmeellisen eläimen jälkeä vitihangella. Kulkija oli lasketellut myötämäkeä kuin saukko pitkällään ja sivusta autellut jaloillaan, mutta jälki oli ainakin viisi kertaa leveämpi kuin minkä mainittu vesipeto tekee.
– Olisikohan karhu siinä kujeillut, tuumi Lappo.
Mutta ei näy karhun kynnen jälkeä käpälänsijoissa.
Vastamäessä oli se kuin kontaten kulkenut ja tasaisilla mailla hyppinyt yhdellä jalalla ja jälki oli kuin ihmisen jalalla painettu. Siellä, missä tuuli oli ajanut hangen päältä kaikki vitilumen, ei näkynyt mitään jälkeä.
– Se on ollut itse paholainen, päätteli Lappo – Näkeehän jäljistäkin, että se ei ole ollut kunnon kulkija.
Lappoa alkoi jo peloittaa, sillä siihen aikaan olivat ihmiset kovin taikauskoisia. Hän oli aikeessa kääntää poronsa pois jäljiltä, kun kuuli edessään ihmisen huudon ja samalla hän näki peskipukuisen miehen seisovan koivuun nojaten.
– Aja tänne! Minä olen loukannut jalkani, huusi mies.
Lappo epäili, että jokohan paholainen häntä narraa, mutta suostui kuitenkin ajamaan lähemmäksi, kun mies kovin rukoili häntä auttamaan.
– Ka, Uulahan sinä olet ja minä luulin "pahaksi mieheksi".
Tutut miehet, melkeinpä naapurit, tervehtivät toisiaan lämpimästi. Ja paljon oli Uulalla kerrottavaa pelastajalleen viimepäivien eläymyksistä. Hän myönsi, että jollei olisi ollut seitaa, ei kellään olisi ollut tunturille asiaa tähän aikaan, eikä hän omin voimin olisi päässyt kotiin.
Kiitollisena pelastumisestaan kävi Uula uhraamassa porohärän Mallatunturin seidalle heti sen jälkeen, kun jalka tuli terveeksi. Taru kertoo, että siitä alkaen kasvoi Näkkälän porokarja hyvin nopeasti. Muutamien vuosien perästä ei ukko eikä poikakaan tiennyt niiden lukua suunnilleenkaan. Kun he halusivat tietää, olivatko porot kaikki, ajoivat he laumansa eräälle lammille. Jos se tuli rantoja myöten kannekseen poroja, niin että ne seisoivat kylki kiinni kyljessä, silloin arvelivat he karjansa olevan koolla.
Tämän tarinan kuulin lapsena isäni kodassa, kun kerran tuli puhe siitä, minkätähden Näkkälällä on enemmän poroja kuin muilla yhteensä.
– Siitä se tulee, että hänen esi-isänsä joka vuosi uhrasivat porohärän Mallatunturin seidalle, sanoi joku.
Tarinoiden, teetä juoden ja maisemia katsellen kuluvat pian yön uneliaat, ruusuhohteiset hetket ja vaihtuvat varhaisaamun virkeämpään tunnelmaan. Aurinko karistaa kasvoiltaan punaisen hunnun, iskee luomakunnalle silmää ja alkaa valaa runsaammin punakeltaista valoaan. Jo loistavat tunturien laet kuin kirkkaimmassa kullassa. Jo vetäytyy rotkojen ylle tummemmat varjot. Jo kimmeltää järvenpinta aamun väreissä. Yön sumu haihtuu lahdista ja purojen uomista. Jostain kuuluu kuikan huuto, koivuvyöhykkeellä alkaa kellolintu eli sinirintasatakieli soittaa hopeakellojaan ja tunturileivonen kiirii taivaalle väräjävin siivin ja ylistellen Lapin varhaisen kesäaamun ihanuutta.
Aurinko oli jo korkealla, kun Aslak ja Jorma alkoivat laskeutua tunturilta Morottajan kotaa kohti. Joka rinteen taitteessa katseli Jorma ympäristön maisemia kuin olisi tahtonut ne ikuisiksi ajoiksi valokuvata muistiinsa, sillä hän oli viimeistä kertaa Mallatunturilla.
– Miten tapahtui seidan kukistaminen? kysäsi hän vielä.
Ja Aslak kertoi:
"Ruotsin puolelta levisi tänne Suomen Lappiinkin kerran uusi uskonlahko, jonka tunnustajat kävivät kiivaasti hävittämään pakanuuden muistomerkkejä. Noitarummut, joiden avulla noidat tiedustelivat salattuja asioita, iskettiin armotta kappaleiksi, puuseidat poltettiin, kiviset särjettiin ja niiden palvojat joutuivat ahtaalle. Heitä sanottiin pahanhengen palvelijoiksi. Tämä Mallatunturin seita jäi viimeiseksi. Mutta kun kerran juhannusyönä oli kerääntynyt kansaa tänne tunturille, ja he näkivät uhratun poron jäännöksiä seidan juurella, niin raivostuivat he ja huusivat: 'Tämä on Näkkälän työtä, hän on pahanhengen kanssa liitossa; ilmankos muuten hänen porokarjansa kasvaisi niin nopeasti. Hävittäkäämme tämä jumalaton toimitus, lyökäämme se alas, niinkuin Mooses kerran kukisti kultaisen vasikan. Ja korkeuksiin kuulukoon ryske ja pauke, kun viimeinen pakanain epäjumala suistuu istuimeltaan jyrkännettä alas ja hajoaa tomuksi'."
– Alas epäjumala, alas, tuo kivinen murjaani, jota vieläkin näytään jumalana palveltavan, pauhasi kansa käsiään kohotellen.
– Alas Baabelin patsas, alas ilmestyskirjan verenkarvainen peto! Jo olet kylliksesi imennyt uhriverta, jyrisi Naula-Pieran mahtava ääni. – Yhtaikaa rynnätkäämme!
Kymmenet käsiparit tarttuivat kiveen. Lihakset jännittyivät kivikoviksi, kasvot punastuivat, silmät pullistuivat kuopissaan ja käheänä sähisevät tukahtuneet äänet jännittyneissä kurkuissa. – He, heei, he – heei... vielä, vielä... jo liikahti.
Mutta kivipatsas ei kaatunut ensi yrityksellä, vaikka hiukan heilahti, niinkuin se oli ennenkin toisinaan kovalla tuulella nyökännyt äyräällepäin.
– Sitä painavat pahat voimat. Näkeehän sen, kun ei tämmöisen ihmisjoukon edessä väisty. Itse pahamies istuu sen olkapäillä ja tukee sitä, väittää joku.
– Henki takaisin ja uusi rynnistys, huutaa Piera.
Uudestaan tarttui kiveen kiihoittunut kansa, uudestaan jännittyivät jäsenet ja vielä kerran huutaa se kurkkunsa käheäksi rynnistäessään raskasta seitaa vastaan. Kuka ei saa kättään kiveen, hän työntää työntäjiä. Huuto kiihtyy mahtavaksi pauhinaksi, kun kivi alkaa kallistua kallion äyrästä kohti, ja sitten se keikahtaa syvyyteen. Alhaalta rinteeltä kuuluu ukkosen kaltainen jyrinä ja ylhäältä kansan riemuhuuto, joka hetkessä tukahtuu muuttuen ensin mykäksi hämmästykseksi ja sitten voihkinaksi, sillä kaksi miestä, Naula-Piera ja Saivon Antti, on pudonnut patsaan mukana. Heidät on väkijoukko vahingossa työntänyt alas.
Syntyi yleinen hämminki ja valitus.
– Tuon pahan teki vielä kaatuessaan, veriuhreja vaati...
Miehet juoksivat kiertoteitä rinteen alle. Naisia pyörtyi. Kivikosta löydetään ruhjoutuneiden miesten hengettömät ruumiit seidan kappaleiden seasta.
Semmoinen oli Lapin viimeisen seidan loppu.
Harjuksia onkimassa.
Pohjois-Suomen kirkasvetisissä joissa ja järvien karisilla rannoilla elää kaunis ja vikkelä harjus eli harri. Se on hopeakylkinen, tumma selkäinen ja vähän siian näköinen, mutta solakampi, voimakkaampi ja suuremmalla selkä-evällä varustettu kuin lyllerömäinen sisarensa siika, joka järvien ja merien haudoissa usein liiaksikin lihoo. Harjus on onkimiesten mielikala: luonteeltaan tulinen, kun sattuu hyvä syönninaika, ei kuitenkaan niinkuin pikku forelli, mutta toisinaan se voi pureutua pohjaan eikä välitä mitään onkimiehen koreasta perhosesta. Harri on suuri herkkusuu, joka valitsee tarkoin ruokalistansa vuodenaikojen mukaan. Kevätkesästä kelpaavat sille vesihyönteisten toukat ja kotelot, mutta kesän tullen on sille pöytä katettu koskien pyörteissä ja niskasuvannoissa, joissa tuhannet päiväkorennot, perhoset ja sudenkorennot istahtelevat vedenpinnalle levähtämään tai munimaan. Harjus vahtii pohjassa kiven suojassa kuin kissa. Kun se näkee mieleisensä hyönteisen veden pinnalla, hyökkää se saaliinsa kimppuun suu auki ja sellaisella voimalla, että tekee ilmassa kaaren ja putoaa taas pää edellä koskeen. Ja melkein aina menettää hyönteinen henkensä. Toisinaan, kun harjuksen vatsa on täynnä, leikkii se vesiperhosella tai päiväkorennolla kuin kissa hiirellä; se vain huvikseen muljahtelee perhon lähellä, hätyyttäen sen lentoon.
Perhosonkija tuntee harjuksen tavat ja maun. Hän tekee onkensa ympärille kukon höyhenistä perhon, matkien tarkoin niitä hyönteisiä, joita harjus syö; tai ostaa tehtaan tekemiä. Hän valitsee varastostaan hienoimman siiman, kernaimmin silkkisen ja notkeimman vavan, kun hän lähtee harjuksia kalastamaan, sillä kirkasvetisissä joissa ovat kalat varovaisia. Perholla onkiminen on urheilun ohella taidetta. Ahvenen onkiminen ei ole mitään sen rinnalla; ahvenenonkija katsoo kuin tylsämielinen yhteen paikkaan, punaiseksi maalatun kohon piikkiin varoen milloinka se alkaa keikkua, vaappua ja viimein kadota veden alle. Mutta harjuksen pyytäjän vapa on aina liikkeessä ja silmä hallitsee koko sitä kosken osaa, jossa hän liikkuu. Ahvenenonkijan täkymato vinkuroi jossain pohjan lähellä omin voimin, mutta harjustajan perho hyppelee veden pinnalla keveästi ja joustavasti kuin elävä perho, vaikka sen liikevoima lähtee onkijasta. Ahvenenonkija istuu laiskana veneessään tai rannan kivellä, mutta harjuksen onkijan jokainen lihas ja hermo on toimessa.
Jormalla oli hyvä perhosonkivarasto, mutta hän ei ollut ehtinyt sitä käyttämään ennenkuin Ounasjoella.
Aurinko on painumassa lännen taivaalle. Jokivarren solakkain kuusien varjot kirkkaalla suvannolla jatkuvat joen yli. Päiväkorennot ovat nousseet koteloistaan ja määrättömän lukuisina parvina survovat ilmaa joen pinnan yläpuolella. Silloin tällöin istahtaa niistä joku veden pinnalle. Kuuluu muljahdus, läiskäys ja hyönteinen on kadonnut.
Aslakin ja Jorman vene soluu virtaa myöten soutamatta. Joki mataloituu karipohjaiseksi, yhä useimmin näkyy harjuksia kimpoilevan veden kalvon yläpuolelle. Edestä kuuluu mahtava kosken pauhina, joka tekee pojat varovaisiksi, ja he kääntävät veneensä rantapuolelle. Eihän voi umpimähkään lähteä laskemaan outoa koskea.
– Tässä koskessa me ongimme harjuksia, ehdottaa Jorma. – Nälkäkin on, pitäisi saada tuoreet paistinkalat.
– Ongitaan vain. Katsoppa kuin tuolla niskavirrassa posahti suuri harri, aivan kuin lohi.
– On niitä täällä erämaan koskessa aika vetehisiä.
Pojat käänsivät veneenkokan maahan ja alkavat laittaa perhosonkia kuntoon. Näkee selvästi, että harjuksien loiske kiirehtää ja hermostuttaa Jormaa. Kädet hiukan vapisevat, kun hän sitoo silkkistä siimaa notkeaan rullavapaan ja sitten solmiaa perhosongen siiman päähän.
– Katsohan ensin, minkä värisiä perhoja harjukset nyt syövät ja valitse onki sen mukaan, ehdottaa Aslak.
– Mustia näkyvät tapailevan, ja minä panin siimaan punaisen. Se täytyy vaihtaa.
Kun molemmat ovat saaneet onkensa kuntoon, alkavat he rannalta jaloin onkia siirtyen hiljaa alaspäin. Aslak näkee heti vavan liikkeistä, että Jorma ei ollut ennen harjuksia onkinut. Aslak alkaa nostella yhtenään kimpuroivia, hopeakylkisiä kaloja, mutta Jorman onkea ei tapaakkaan.
– Tämä on huono perho, sanoo hän.
– Miehessä on vika. Heitähän vain keveästi perho keskikoskelle ja vapaa hienosti tärisyttäen vedä maalle päin, niin ainakin pikkuharjus tarttuu; iso ei usein tule alottelevan onkeen.
– Sillä tavalla – niin juuri – tärisytä vapaa... ja pidä kärki lähellä veden pintaa. Heitä perho uudestaan samaan paikkaan keveästi – Ei niin! Siima ei saa lyödä veteen ennenkuin perho.
"Ploms", "ploms".
Harjus heilauttaa ylenkatseellisesti pyrstöään ilmassa ja katoaa koskeen.
– Vedä pois perho heti, kun harjus hyppää eikä tartu! Perhon pitää lähteä pakoon... Heitähän uudestaan!
Jorma heittelee uudestaan ja yhä uudestaan, vetelee perhoa ja tärisyttää vapaa, mutta kaikki on turhaa. Harjus pysyy piilossaan ja katselee ehkä jostain kiven sivulta härnäilevää perhoa, jolla on omituinen nauha päässä. Se on huomannut petoksen ja näkee jo vavankin, joka yhtenään liikkuu.
– Ei huoli, virkahtaa Jorma.
– Annahan onki minulle, pyytää Aslak, joka on heittänyt oman vapansa kivien päälle ja lähestynyt Jormaa nähdäkseen hänen onkitaitoaan.
Aslak ottaa Jorman vavan ja heittää siiman suoraksi. Viuhkaten kiitää perho langan mukana ja istahtaa keveästi koskeen juuri kuin elävä hyönteinen. Samassa molskahtaa vesi ongen kohdalla, vapa sujahtaa luokiksi ja alkaa täristä. Aslak kiskoo kalaa veden pintaan päin ja kuljettaa kuohuvasta koskesta tyynempään pyörteeseen.
– Se on kai lohi, sanoo Jorma.
– Harjus on. Näkeehän sen jo vavan liikkeestä. Ja minä tunnen sen sormissani vapaa pidellessä. Lohella on eri otteet.
Pyörteessä, joka on syntynyt suuren kiven suojaan, kohoaa harjus pintaan ja alkaa loiskia. Aslak vetää pään veden yläpuolelle, niin että kidukset alkaisivat kuivua. Eikä kauan kestäkään, ennenkuin kala on niin väsynyt, että kellahtaa kyljelleen pinnalle. Se on isonpuoleinen harjuksen köriläs.
– Koette'ehan uudestaan, kehoittaa Aslak.
Jorma alkaa taas koetella taitoaan. Ensi heitolla kimpoaa vedestä pienenpuoleinen harrinpuikkari, mutta ei tartu.
– Heitä onki keveästi samaan paikkaan ja tärisytä sitä hiljaa samassa paikassa. Pieni harri ei lähde pitkältä ajamaan.
Jorma seuraa neuvoa. Mutta pikku harjuksen sijasta syöksyy onkeen isompi. Siellä veden alla on syntynyt kilpailu, kumpi saa perhosen. Ja siinä tapauksessa, ahneuden ja kateuden sokaisemana erehtyy isokin ensikertalaisen onkeen. Veden kalvossa posahtaa kaksi yhtä aikaa, mutta isompi ryöstää perhon.
Jorman silmät terästyvät. Kesäillan hohteessa välähtelee niissä kiilto, samanlainen kuin silloin, kun on pääsemässä käsiksi ammuttuun lintuun tai raudoissa peppuroivaan kettuun. Hän ei malta väsyttää kalaa, vaan tempaa sen heti väkisin ylös vedestä. Mutta juuri kun käsi on koskemassa ilmassa kieppuvaan ja kiemurtelevaan kalaan, putoaa se maiskahtaen ongesta.
– Riivattu!
– Luuletko sinä ahvenia onkivasi, kun noin kiskot. Ahvenen leuvat kestävät raastaa, mutta ei harjuksen. Sen tähden on harrivapakin hyvin hentorakenteinen.
– Kyllä se vielä tarttuu, puolusteli Jorina.
– Luuletko sinä, että kaloilla ei ole vähääkään järkeä eikä itsesuojelusvaistoa? Minä luulen, että jos sinua suuri jättiläinen kiikuttaisi huulesta ilmaan ja sinä putoaisit maahan, niin kyllä kai pakoon lähtisit. Niin tekee, tavallisesti harjuskin tai pureutuu se pohjaan eikä huoli mistään muutamiin tunteihin. Jos huono onkija onkii kosken päästä päähän, tulevat kalat niin "palttoutuneiksi", etteivät tule taitavankaan kalamiehen koukkuun sinä päivänä.
Sen jälkeen onkivat kumpikin omalla ongellaan. Aslak vetelee yhtenään milloin suuria harrinvenkaleita, milloin pienempiä ja välistä jamahtaa koukkuun pienoinen lohi, jonka kanssa alkaa hetken kestävä taistelu. Mutta taitavasti käyttelee Aslak vapaa, heikkoa harjussiimaa ja pientä koukkua lohen pään menoksi. Hän tuntee sormissaan, kuinka lujalle siima kestää kiinnittää, tietää lohen tavat ja virran voiman niinhyvin kuohuissa kuin pyörteissäkin. Ja kalat nousevat yhtenään hänen koukussaan.
Jorma saa narratuksi vain puolen kymmentä pientä harrinneulasta. Kademielin katselee hän onkiessaan Aslakia. Hän tulee siinä täydelleen vakuutetuksi, että perhostaminen on taitoa ja mitä hienointa ja monipuolisinta urheilua. Tunnit kuluvat perhostajan sitä huomaamatta. Hän on kalahengen ja kosken lumoissa. Vesi vilisee ja viehättää. Taivaan värit välkehtivät sen sileäpintaisissa pyörteissä, mutta kuohut suurimpien putousten alla pauhaavat valkoisina, pehmeinä ja päätä huimaavina. Koski ei ole milloinkaan kahdesta paikasta samanlainen, eikä yhtä kalainen. Siinä on lohella omat asuinsijansa, isoilla harjuksilla omansa ja pienillä omat piilopaikkansa. Taitava onkija tietää jo ulkonäöstä, mistä hän voi odottaa minkinlaista saalista.
Aurinko on jo painumassa kuusten latvojen taa, kun Aslak huutaa kosken alta:
– Eiköhän jo lopeteta, nälkäkin alkaa olla.
– Mene paistamaan kalaa illalliseksi. Minä vielä ongin.
Aslak menee veneen luo ja valitsee yösijaksi kuivan hiekkatörmän, josta on kaunis näköala koskelle. Hän kerää kuivia koivun ja lepän kantoja ja tekee tulen. Kosken rannalla perkkaa hän pienen lohen ja muutamia harjuksia, pujottaa ne vartaaseen, ripoittelee suolaa päälle ja asettaa kalat nuotion loisteeseen paistumaan. Vesissä suin katselee hän, kuinka lämmön vaikutuksesta rasva juoksee lihavista kaloista, kuinka niiden kyljet vähitellen ruskehtuvat paistuen kypsiksi.
Kun Jorma jonkun ajan perästä saapuu tulille, on Aslak jo kattanut pöydän. Hän on levittänyt nurmikolle valkean liinan ja asettanut sen päälle leipää, kuivattua lihaa, voita ja tuohen päälle ladotut, paistetut kalat.
– Saitko monta? kysyi Aslak.
– Viisi. – Entä sinä?
– Taitaa niitä olla joku yli neljänkymmenen.
– Se on merkillistä. Luulen, että minun siimassani on huono perho.
Vähän äkeissään istuu Jorma syömään. Hän ei tahtoisi olla missään toveriaan huonompi, mutta perhostaminen on ala, jossa hän ei ole puolimiehinenkään.
Pojat istuutuvat aterialle. Kala toisensa perästä katoaa heidän tuohiseltaan, kunnes vain ruodot olivat jäljellä.
– Mainiota! virkkaa Jorma – Tuskinpa mikään herkku olisi paremmalta maistunut.
– Nämä pitkät jokitaipaleet ja raitis ilma ovat patenttimaustimia. Mutta luulenpa, että ei ole koko maapallolla parempaa paistinkalaa kuin harjus.
– Ei ole.
Illallisen jälkeen hakkaavat pojat hongasta kaksi parin metrin pituista pölkkyä ja laittavat niistä rakovalkean. Aslak latoo maalle tulen lähelle havuja ja niiden päälle kuivia sammalia, ja he asettuvat levolle jalat tuleen päin, joka suloisesti hautoo heidän väsyneitä raajojaan ja kuivattaa kastuneita jalkineita.
Kosken kohina kuuluu kauempaa moniäänisenä, viihdyttävänä luonnon kehtolauluna; toisaalla solisee pieni puro kivien koloissa. Hiljainen yötuuli humisee vielä pitkien, solakkain kuusten latvoissa ja painaa nuotion savua joelle päin ja sen pyörteet löyhäyttelevät toisinaan savua lepäävien ylle ajaen pois sääskiä väsyneiden matkamiesten kasvoilta. Jossain korkeudessa määkii taivaanvuohi, ja harmaa käki pehmein siivin lentää räpyttelee kosken niskan yli, istahtaa tuuheaan, puhtaan vihreään rantakoivuun ja alkaa kukkua.
Pian vaipuvat erämiehemme sikeään uneen. He eivät enää huomaa, kuinka punaselkäinen kärppä kurkistaa heitä läheisestä kuusen komosta ja tulen nähtyään painautuu takaisin maanalaisiin sokkeloihinsa.
Tilhin tarina.
Kun pojat vähän alempana laskettelivat edelleen rannan kuusikon suojassa, helisi metsästä hieno vihellys kuin hopeapillin soitto.
– Kuuletko, kuinka Tapion neitoset meille simapillejään soittelevat. Varmaankin olemme Metsolassa mieleisiä vieraita, puheli Jorma.
– Tilhiä ne ovat, oikaisi Aslak.
– Kyllä tunnen "töyhtöhilkan" esittämättäkin. Ilman aikojaan metsän sinipiikoihin vertailin, kun sillä on niin korea puku, sievä käytös ja miellyttävä ääni. Katsohan, kun se tuossa kuusen oksalla kapuilee hyönteisiä etsien. Taitaa olla pesä lähellä.
Pojat nousivat maihin pesää hakemaan. Jorman tottunut silmä löytää sen pian. Hän on arvioinut sen paikan emon liikkeistä.
Siellä kuusen oksan hangassa, varvuista kiedotussa ja höyhenillä vuoratussa pesässä on neljä poikasta. Niillä on jo avoimet silmät, suuret keltatyviset nokat ja siiventyngät. Suu auki katsovat ne Jormaa, kun hän on kiivennyt puuhun pesää kurkistelemaan. Ne pyytävät ruokaa: enemmän toukkia, enemmän kärpäsiä ja variksenmarjoja vaihteeksi.
Tilhi-emo tietää niiden tarpeet ja siksi se on alituisessa liikkeessä: lentää pesälle ja sieltä pois. Ja aina sillä on lapsilleen tuomisia, joita se vuoronperään pistää niiden avattuun suuhun.
Tilhinpojat ovat pahasti erehtyneet, kun availevat suutaan viholliselle. Emo säikähtää hirveästi, kun näkee ihmisen silmien pesään kurkistavan. Hätääntyneenä heläjää sen metallisointuinen ääni, ja huolestuneena lentelee se oksalta oksalle, puusta puuhun.
– Älä hätäile, tilhi-äiti, en minä sinun untuvapalleroihisi koske. Mutta jos pesässäsi olisi munat, niin tyhjäksi sen ryöstäisin, sillä koulussani ei ole tilhin munia. Katselen tässä vain taloasi, joka keinuu huojuvan oksan varassa. Kun poikasi ovat varttuneet, tule sitten Keski-Suomeen. Varaan siksi marjaisimman pihlajan sinulle lepopaikaksi.
Viehättävä oli se ympäristö, jossa tilhin poikaset asuivat. Kuusen naavaisten oksien välistä kimalteli tyyni Ounasjoen pyörre, jossa harjukset ja kulmakat kilpaa hypähtelivät hyönteisiä tavoitellen. Joen metsäisellä rannalla oli hopealehtisen lapinpajun reunustamia heinäisiä saaria, joen takana suuri havumetsä ja puiden latvojen yli näkyi metsäisiä vaaroja.
Sääsket ja kärpäset surisivat ilmassa, mutta niistä eivät tilhinpojat välittäneet. Mieluummin kuuntelivat ne alhaalta päin kosken kohinaa, tuulen suhinaa kuusen oksissa ja uunilinnun hiljaista liverrystä. Pesä oli lämmin, sitä keinutti tuuli niin miellyttävästi, ruokaa toi emo riittävästi ja aurinko paistoi melkein yötä päivää. Mitäpä muuta olisivat terveet ja iloiset tilhinpoikaset kaivanneet; kun pyrstö ja siipisulatkin olivat jo alulla ja muutaman viikon perästä toivoivat ne pääsevänsä emon mukana maailmaa kiertelemään ja katselemaan.
Eivät sentään olleet tilhinpoikasten lapsuuden päivät aivan huolettomat. Emo oli lapsilleen opettanut, että jos ison linnun musta varjo leijailee kirkkaan veden pinnassa, niin painautukaa pesän pohjalle liikkumattomaksi läjäksi ja kun näette koukkunokkaisen, kiilusilmäisen linnun yöllä istahtavan lähettyville, niin olkaa silloin liikkumatta kuin kivipalaset. Ne ovat vihollisiamme. Samoin jos näette pitkän ja hoikan nelijalkaisen eläimen laukkaavan puussa yhtä varmana kuin maassa, niin varokaa silloin itseänne ilmaisemasta. Mutta ihmisistä ei emo ollut vielä mitään maininnut. Ja siksi eivät poikaset tienneet Jormaa peljätä.
Jorma ja Aslak jättivät tilhin pesän rauhaan ja lähtivät edelleen. Kun tilhiemo pesälle palattuaan näki, että kaikki poikaset olivat paikoillaan terveinä, kertoi se ensikerran poikasilleen ihmisestä ja hänen puutarhoistaan, joissa on paljon pihlajanmarjoja.
Hyvässä hoidossa kasvoivat poikaset joutuisasti. Heinäkuun puolivälissä, kun jo hillat aapasoilla olivat kypsyneet, ja jolloin herkkupöytä oli jokaiselle saramättäälle katettu, seurailivat ne emoaan pienille lentomatkoille läheiseen kuusikkoon ja soille. Näillä matkoilla oppivat ne paljon asioita: piilottautumaan vaaran uhatessa tiheään kuuseen tai pensaikkoon, etsimään itse hyönteisiä, variksenmarjoja, mustikoita ja hilloja, viheltelemään iloisesti samoinkuin emo, erottamaan haukan äänen muiden lintujen äänestä ja paljon muuta. Poikaset olivat kiitollisia emolle, joka oli niin paljon uhrannut heidän hyväkseen.
Eräänä viileänä elokuun aamuna herätti emo poikasensa varhain pyytäen niitä mukaan korkeuteen, jotta poikaset näkisivät synnyinseutunsa ylhäältäpäin ja tuntisivat sen seuraavana keväänä sinne palatessaan. Emolla tuntui olevan vaistomainen aavistus siitä, että se itse ei enää milloinkaan sinne palaa.
Poikue pyrähti korkealle kuusten latvojen yläpuolelle. Emon ohjaamana kaarteli se yhä ylemmäksi. Pesäkuusi näytti pieneltä kääpiöltä, joki kaitaiselta hopeavyöltä tummien metsien keskellä. Näkyi kymmeniä lampia, järviä ja suuria suoaapoja ja niiden välillä kankaita, selänteitä ja vaaroja. Kaukaa pohjoisesta siinti korkeita tuntureita. Etelässä joen varrella loisti keltaisia pälviä. Ja niiden keskeltä kohosi mustia möhkäleitä kuin suuria kallioita. Emo selitti siellä näkyvän ihmisten asuntoja ja heidän peltojaan, joissa jo vilja tuleentuu. Suuria pääskysparvia liiteli jo etelään päin.
Oi, kuinka suuri ja kaunis olikaan maailma poikasten mielestä! Niin suureksi ne eivät olleet sitä kuvitelleetkaan.
Pesä tuntui sen jälkeen poikasista ahtaalta. Maankiertäjän vaisto vietteli niitä avaraan maailmaan. Mutta vielä ne viipyivät syntymäseuduillaan syyskuun lopulle.
Kun eräänä yönä satoi lunta maan valkoiseksi ja kun aamulla ei parvi löytänyt enää tarpeeksi ruokaa, lähti se toisen tilhiparven mukana etelää kohti.
Koko syksyn ja talven kierteli tilhiparvi Suomen eteläisimmissä osissa. Ensin seuraillen Kemijokea, sitten meren rannikkoa etelään ja tekivät retkiä sisämaahankin. Kylmimpänä aikana olivat ne Turun tienoilla ja Ahvenanmaalla, jonka ympärillä helmikuussakin lainehti meri sulana. Kun metsistä väheni ravinto, turvautuivat tilhit ihmisten puistoihin ja puutarhoihin. Varhaisina talviaamuina lentää karahuttivat ne milloin minkin talon puutarhaan helistellen hopeatiukujaan. Lapset kuulivat niiden iloisen tervehdyksen ja riensivät ikkunaan. Kättään ruutuihin laputellen ne lavertelivat: "Tiu, tiu tilhi, tiu, tiu tilhi, ethän lennä pois."
Mutta suurelle tilhiparvelle eivät yhden talon tai kylän mailla kasvavat pihlajan marjat kauaksi riitä. Sentähden parven täytyy kiertää.
Kun keväällä hanget sulavat suurista kiveliöistä, kun Lapin virrat luovat jääpeitteensä ja muuttolinnut parvittain palaavat entisille syntymäseuduilleen, silloin tilhitkin saapuvat sinne kiertomatkoiltaan. Silloin virtain rannoilla ja tunturien liepeillä kuuluvat taas tilhien hopealta heläjävät vihellykset.
Ja jos satut kulkemaan kevätkesällä suuren Ounasjoen vartta ja pysähdyt hetkeksi levähtämään suuren pyörteen sivuun, siihen, jossa pojat löysivät tilhin pesän, kuulet siinä varmaan metsän kätköistä vienoa vihellystä ja ehkä löydät pesänkin.
Vonkamiehen nuotiolla.
"Eikä me huolista huokailla, vaan aina on ilomieli.
Meille ne laulavat honganlatvat ja salon satakieli."Tämä laulu kuului edestäpäin illan tyvenessä. Ääni oli nuorukaisen, ja laulun rohkaisevista sanoista huolimatta oli siinä kaihomielinen sävy. Tuntui kuin sävelissä olisi värähdellyt laulajan oma sielu, ja ääni tuntui jonkunverran kouluutetulta.
– Kukahan siellä noin koreasti laulaa, sanoo Aslak viiletellessään venettä tyvenellä suvannolla, jossa he soutamatta ja sauvomatta soluivat alas tiheään ahtautuneen tukkisuman mukana.
– Onhan niitä täällä laulajia. Joka kevät saapuu tänne metsiin tuhansia miehiä maamme eri osista; ne ovat enimmäkseen nuoria, reippaita ja iloisiakin, vaikka ovat köyhiä kuin taivaan linnut, joiden kanssa ne samoihin aikoihin tänne muuttavat. Linnuiltako lienevät oppineet iloitsemaan, vaikka monella ei ole useinkaan tietoa huomisen päivän ravinnosta. Ne pojat ne osaavat laulaa. Tiedät kai, että olemme tulleet Perä-Pohjolan suuriin metsiin, jotka monien peninkulmien laajuisina leviävät näiden jokien välillä. Talvella kuuluu täällä kirveiden iskut, puiden ryske ja tukinajajien hoilotus, kesällä jokivarsilta tukkipoikien laulu. Tuolla edessäpäin niitä kuuluu olevan joukottain. Ensimmäinen on lähimmän niemen nenässä vonkamiehenä. Me emme ole vielä tulleet varsinaiseen "lannanmaahan", jossa yksinomaan maanviljelyksellä eletään. Olemme tulleet tukkilaisten valtakuntaan. Täällä on metsä peltona ja joessa näet kaadetun "viljan" matkalla varastopaikkaan ja sieltä maailman markkinoille.
– Käydäänpäs puheilla, esittää Jorma.
He kääntävät kapean jokiveneensä maahan päin, mutta sen edessä on niin paljon uivia tukkeja, että heillä on täysi työ sohiessa niitä pois edestä.
Niemen nurmikkoisella kenturalla istuu solakka nuorukainen tulen ääressä pitäen keksiään poikkipuolin polviensa päällä. Hän on siinä vonkamiehenä, jonka tehtävänä on työntää keksillä jokeen niemen kärkeen tarttuneet tukit. Mutta harvoin tarvitsee hänen lähteä liikkeelle lämpimän nuotion äärestä, sillä tukit luistavat sivu itsestäänkin. Siksipä on aikaa illan kuluksi laulellakin.
Veneen saapuessa rantaan nousee hän seisoalleen. Hänellä on yllään punertava pohjavaatepusero, tummat housut, musta hattu ja pitkävartiset lapikkaat.
– Terve taloon! huutaa Jorma rannasta. – Saako tulla tukkilaisen kamariin?
– Terve tuloa. Ei täällä seinät ahdista, ja katto on korkealla.
– Niin näkyy, myönsivät pojat. – Mutta jos pyytäisimme yösijaa, kun joki näyttää olevan niin täynnä tukkeja, ettei pääse veneellä eteenpäin.
– Saatte tulla yöksikin. Makuusija meillä on: havuja ja sammalia patjoiksi ja lehtikerppu päänalaiseksi. – Mitä eteenpäin pääsyyn tulee, niin voin vakuuttaa, että tästä koskelle, noin kilometrin matkan, on joki aivan täynnä tukkeja. Viime yönä syntyi Karikoskeen ankara ruuhka, jota ei ole saatu vielä puretuksi eikä laukeamaan. Koko joen tukit näyttävät patoutuvan yhteen paikkaan. Siitä se vielä rykelmä tulee, kun kerkiää.
Pojille oli siis tullut pakollinen pysähdyspaikka, mutta se oli siltä monessa suhteessa mielenkiintoinen. Jorma oli kuullut paljon kerrottavan tukkilaisten elämästä pohjolan metsissä. Siinä oli hänen mielestään jotain villinviehättävää ja alkuihmisten elämää muistuttavaa. Heistä ei kumpikaan ollut nähnyt ennen tukkiruuhkaakaan. Sitäpaitsi nuorimies tuntui olevan hauskan toverillinen.
– Komea on todellakin tämä asuntonne, sanoi Jorma nuotion lähelle istuessaan. – Lattiana vihreä, kukin koristettu keto, ja siniseksi maalattu katto on kullalla kirjailtu.
– Meillä on oma orkesterikin tuolla metsässä, sanoi mies. Sen soitto, ei ole koskaan samanlaista. Kuulkaahan, kuinka se soittaa!
Nuotiosta kuului kärisevän paistin rätinää. Tukkipojalla oli siinä illallispuuhat. Hän oli leikellyt amerikkalaista silavaa peltiseen pannuun, paloitellut seinällä kuivattua poronlihaa ja kuivaa leipää sekaan ja keitteli sekoitustaan hiilien päällä. Ei siinä kaivattu suurta keittotaitoa, ja nälkä näytti olevan maustimena, kun mies pisteli pannun sisällön poskeensa.
– Pitäisi tässä meidänkin alkaa ruokapuuhiin, sanoi Jorma. – Soutaessa jo alkoi napa hangata selkärankaa.
– Paistetaan se edellisen kosken alta saatu lohi. Se on ainakin nelikiloinen, esitti Aslak.
– Ja käristetään se voin kera pannussa, kun sellainenkin on saatavissa, sanoi Jorma. – Vahinko vain, että kerkisit jo syödä illallisen; olisi syöty tuo lohi yhdessä, lisäsi hän tukkilaiselle.
– Ei tee haittaa. Tukkilaisella on melkein aina nälkä. Raitis ilma, työ ja raudansekainen vesi lisäävät ruokahalua. Eikä meille täällä monesti tarjota lohi-illallisia.
Pian oli paistettu punalihainen Ounasjoen lohi ja miesten aterioidessa jäi siitä vain ruodot jäljelle. Nekin katosivat heti Miksin nälkäiseen vatsaan.
– Nyt sitä jaksaisi syönnin puolesta olla vaikka yövuorolla, kehui nuorimies.
– Ettekö te nuku yöllä ja tee työtä vain päivällä?
– He, heei... silloinhan meillä olisi herraspäivät! – Toisinaan valvotaan kolme vuorokauttakin yhteen menoon, sitten ovat miehet niin uupuneet, että seisaalleen nukkuvat. Ja kun lisäksi saappaat ovat täynnä kylmää vettä, paita hiestä märkänä ja nälkä kurnii suolia, niin silloin tietää olevansa tukkijoella. Mutta minä voin nukkua yöni, kun tämä vonkapaikka on vähätöinen. Näkyväthän ne tukit osaavan niemen sivu opastamattakin. Ei tuolla ruuhkalla tänäkään yönä tule uni miesten silmiin. Joki on saatava auki, hinnalla millä hyvänsä.
Nuotiolla istuessa voi siinä kyllä tarkastella pohjolan arvokkainta "viljaa", jota virta kannatti selässään merta kohti. Tuhansia tukkeja meni siitä sivu, mutta ei kahta aivan samannäköistä. Aarnihongat, metsien jättiläiset, kohottivat selkänsä korkealle vedestä ja puskivat tieltään pienempiä pölkkyjä kuin aikamiehet poikasia. Sirot jouhimännyt juoksivat jouheasti kuin kaitaiset ja pitkät jokiveneet. Paksutyviset ja "latvansa syöjät" tunturikuusen tarrikat tunsi jo kaukaa, kun ne tulivat pää koholla ja selkäkyhmyt vedenpinnan tasassa kuin Niilin krokotiilit. Muutamat latvatukit kuvittelivat olevansa vedenalaisia sukellusveneitä, kun ne vain silloin tällöin pistivät päänsä esiin virrasta.
– Aslak, sinä aukeiden tunturien ja koivuvyöhykkeen poika, et varmaankaan ole ennen nähnyt näin mahtavia puita, et ainakaan ennen tätä yhteistä matkaamme, sanoi Jorma.
– Ei näitä tunturikeroilla kasva.
– Jokaisella noilla puuvainajilla on oma historiansa. Jokainen niistä vie mennessään paljon elämän kokemusta taistelusta olemassa olosta, selitti Jorma.
– "Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut –", niinhän sitä sanotaan laulussakin, lisäsi Aslak.
– Elä viisastele, nulikka, etkö tiedä, että tuossa edessäsi on hautajaissaatto. Satavuotisia vainajia siinä menee, ei tosin lepoon, vaan vasta kuolleena kiertämään maailmaa. Ne ovat paljon kokeneet sen jälkeen, kun ne pieninä siemeninä lensivät emopuusta sammaleeseen, juurtuivat siinä taimeksi ja kasvoivat kilpaa toveriensa kera suuriksi. Mutta siihen kului aikaa satoja vuosia ja sillä ajalla kerkisi paljon tapahtua erämaassakin. Useimmat noista kunnia-arvoisista petäjävanhuksista ovat olleet ympäristönsä mahtavimpia puita. Ne ovat metsässä ensimmäisinä ottaneet vastaan sekä vienon kesätuulen tuskin tuntuvat henkäykset, että rajumyrskyn taisteluhaasteet. Mutta ne ovat seisoneet paikoillaan, sillä juuret ovat olleet syvällä maaemossa. Niissä on ukkossade kovimmin kohissut, mutta ne ovat myös antaneet heikommille suojaa: pikkulinnut ovat tehneet pesänsä niiden oksille, metsot ovat pitäneet niitä ruokailupuinaan talvella ja poikasina piilottuneet niiden lehvien suojaan. – Mutta mitä on vahvinkaan honka ihmisen järjen ja voiman edessä! – Viime talvena tuli tukkimies juurelle, kopautti kirvespohjalla kylkeen pari kertaa karistaakseen huurteen oksilta ja koetellakseen, onko lahoa puun sydämessä. Sitten alkoi sahata poikki. Puu ei siitä tuntenut kipua, sillä se oli talvihorroksissa, mutta kun se ryminällä kaatui maahan silloin sen elämä loppui. Tukkimies karsi siitä oksat, koloi kaarnan ja katkoi rungon tukeiksi, ja hevosmies ajoi ne paukkuvalla pakkasella vesien varsille, ja nyt ne menevät tuossa virran mukana tulevia kohtaloita kohti. Minä en nyt kerro, miten niille käy joen suulla meren rannalla. Saat nähdä, kuinka ne tehtaissa muutetaan tavaraksi ja kuinka ne sitten lastataan laivoihin vieraisiin maihin vietäväksi. Jokainen puu on juurillaan imenyt aineita isänmaamme kamarasta ja neulasillaan ottanut toisia aineita ilmasta. Joka vuosi on kasvanut puuainetta kaarnan alle vanhan puun ympärille, joka vuosi on syntynyt vuosilusto, joiden luku näyttää niiden ikää.
– Vuosilustothan voi lukea tukin päästä. Katsotaanpa kuinka vanha tuo suuri köllikkä on, joka tulee rantaa pitkin, sanoi Aslak, jolle havumetsiä koskevat asiat olivat uusia.
– Katsotaan, sanoi tukkilainen, jota Jorman kertomus huvitti, vaikka se oli hänelle kaikki nähtyä ja elettyä.
Hän tempasi keksillään tukin rantaan. Miehissä kankesivat he sen tyvipään kuivalle, tukkilainen veisti terävällä kirveellään päästä sahanjälkeä pois sydämeen asti ja Jorma luki puun vuosilustot koskettaen puukon kärjellä joka renkaaseen.
– Kolmesataakaksikymmentäyksi.
– Sehän on vanhus, melkein Metusalemin ikäinen, ihmetteli Aslak. – Vie terveisiä Englantiin!
– Ensin sahaan, huomautti tukkilainen. Siitä tulee monenlaista ja moneen maahan lähetettävää tavaraa. Kun viime talvena olin töissä Karihaaran sahalla, joka on tuolla Kemijoen suulla, näin siellä, mitä tuollaisille tukeille tapahtui. Raamisahan terät järskyttivät tukin halki monesta kohti yhtä aikaa. Sahan terät olivat asetetut niin, että keskipuulta tuli vahvoja ja leveitä lankkuja, pintapuolelta lautoja sekä lankkujen ja lautojen reunoista leikkasivat vinhasti pyörivät sirkkelit rimoja. Lankkujen sanottiin menevän Espanjaan, lautojen Englantiin, Saksaan tai Hollantiin ja rimoista valmistetaan miiluissa sysiä, joita viedään Ruotsiin.
– Näistä komeista Pohjolan hongista valmistetaan siis arvokasta vientitavaraa, jolla saadaan ulkomaiden rahaa, millä ostetaan vieraiden maiden tavaroita: viljaa, koneita, kahvia, sokeria y.m. Näin vaihtuvat ja kiertävät tavarat maailmankaupassa eri maiden kesken. Voi sattua, että tämänkin tukin osia tuodaan ulkomailta Suomeen takaisin esim. laatikkoina tai jonkun koneen puuosina. Voi käydä niinkin, että tämän puun tuhkalla Etelä-Euroopassa lannoitetaan viinimaata, josta rypäleet rusinoiksi valmistettuna tuodaan tänne. Se on esimerkki aineiden kiertokulusta luonnossa, jossa ei mitään häviä.
– Hyvin kerroit hongan historian. Mutta etpä tiedä kertoa tukkipojan tarinaa. Sen kerron minä teille. Sivumennen tulit maininneeksi, että tuossa tavarain kiertokulussa on tukkipojallakin omat tehtävänsä. Meidän toimenamme on saattaa tuo tavararengas pyörimään täältä ulkomaille ja sieltä takaisin. Tukkilainenkin suorittaa siis isänmaallista työtä, vaikka sitä ei aina huomata eikä tunnusteta.
– Virtahan noita tukkeja kuljettaa, huomautti Aslak.
– Etkö kuullut, että tuolla alhaalla koskessa on hirvittävä ruuhka. Jollei sitä saada puretuksi, seisattuu rengas. Koko joen tukit kasaantuvat siihen huikeaksi rykelmäksi, joka ei purkaannu ilman meidän työtämme, ennenkuin ensi keväänä tulvan aikana.
Ruuhkanpurkajien huuto koskella on vaiennut, mutta alkaa taas uudestaan entistä kovempana:
– Hei – juu – yhtä – aikaa – hei – juu – kuuluu sieltä kuorossa. Siitä havahtuvat kymmenet viklat ja lirot, joilla ovat poikaset läheisissä heinikoissa.
– Tyit, tyit, tyit, huutavat mustat viklat vihaisen viiltävästi erämaan rauhanhäiritsijöille.
– Tik, tik; tik, tik – liro, liro, liro, ääntelevät lirot kuivien rämemäntyjen latvoissa päätään nyökytellen.
– Ii, hii, hi, hi – ii-hii, hi,hi, piipittää rantasipi lentäen tyyntä veden kalvoa ja istahtaen tukin päälle, jossa kulkee hetkisen vapaakyydillä ja lentää rannalle.
Kun tukkilaisten huuto ruuhkalla jälleen vaikenee, syntyy taas hiljaisuus erämaassa. Sen keskeyttää kuusen latvaan asettunut lintu, joka arkaillen alkaa:
– Tju-piip – tju-piip; hulili tryy, hulili dryy; kirik lyy, kirik lyy; drut drut, drut drut.
– Tuo lintu se tukkilaiselle laulelee. Ilman sitä olisi ikävä istua näin kesäiltoina, sanoi tukkipoika. – Se saapuu tänne salolle samoihin aikoihin kuin purot aukenevat ja tukkilaiset alkavat uittotyönsä. Se valitsee asuinpaikakseen synkimmän kuusikon ja alkaa laulaa. Sitä lintua ei väsy kuulemasta.
– Mikä lintu se on? kysyi Aslak.
– Etkö tunne laulurastasta, salojen satakieltä. Mikäpä muu laulaja istuisi noin urhoollisena ja ylväänä puun latvassa nokka taivasta kohti ja päästäisi ilmoille sellaisen sävelvirran kuin yörastas eli lahorastas – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Se on halonhakkaajan omanatuntona. Laiskalle se laulaa illalla: "lyö,vielä, lyö vielä – pino pieni, pino pieni", mutta ahkeralle, väsyneelle raatajalle se haastaa: "jo riittää, jo riittää – istu kivell', istu kivell' – paa piippuun, paa piippuun". Haaveilevalle neitoselle ilkkuu se illalla: "rakastunut, rakastunut – hui, hui, hui hui – ei tule, ei tule."
– Minä olen tässä seurannut tuon laulurastaan puuhia. Kun tulin tähän niemeen kaksi viikkoa sitten, ilmaantui lintu tuohon kuusikkoon ja alkoi laulaa. Kohta sai se toverin ja niin alkoivat rakentaa pesää kuusen haaraan. Siinä oli niillä suuri työ, kun nokassa piti kantaa kaikki rakennusaineet: hienot juuret, heinät ja multa, josta tekivät kupin muotoisen pesän ja silasivat sen sisältä vaaleankellertävällä puun laholla. Muutamien päivien perästä ilmaantui siihen sinisen kirjava muna, seuraavana päivänä toinen, sitte kolmas ja kun äsken kävin katsomassa, oli siellä jo viisi. Emo hautoo nyt siellä parasta aikaa ja siksi uros laulaa nyt sille ihanimmat laulunsa. Missä asti lie tuokin pari viettänyt talvea, mistä saakka lienee lentänyt tänne ja valinnut tuon karun kuusikon pesäpaikakseen.
– Minä kerään lintujen munia ja nahkoja koulun kokoelmiin, sanoi Jorma.
– Mutta tuon linnun pesään ei saa koskea, sanoi tukkilainen. Se laulaa meille oman kodin ylistystä. – Minullakin on koti siellä etelämpänä. Nälkä ajoi pois, mutta kohta taas palaan sinne, jossa on paras olla ja joka on rakkain paikka maailmassa.
– Niin on, myönsivät pojat yhtaikaa.
Aurinko oli jo painunut alas taivaan rannalle, kun pojat asettuivat levolle havuvuoteilleen, peitteenä rantuiset raanut ja päänalaisena lehtikerput. Honkanuotion suloisesti lämmittäessä väsyneitä jäseniä, olisivat pojat pian nukkuneet, elleivät sääsket olisi alkaneet "simapilleillään" puhaltaa nukkuvien korviin:
– Piii, iiiii i iii iiiiii.
Eikä se jäänyt pelkkään piipitykseen ja inisemiseen, vaan ne istuivat kädelle, nenälle ja otsalle sekä työnsivät imupillinsä syvälle lihaan imeäkseen verta. Kun kymmenen tappoi, lensi sata sijalle. Kuolemaa halveksien hyökkäsivät ne uhriensa kimppuun soitellen sotatorveaan lakkaamatta. Jos peitti kasvonsa vaatteella, hakivat ne aina jonkun reiän päästäkseen paljaalle iholle. Tukkipoika tuli niiden kanssa parhaiten toimeen. Hän siveli kasvonsa ja kätensä pikiöljyllä, ja sääsket alkoivat karttaa väkevää hajua. Aslakilla oli lakissaan sääskiharso, jonka hänen isänsä oli talvella Norjasta hankkinut, joten kiusanhenget eivät päässeet ihoon. Pahimmin vaivasivat ne Jormaa, jonka arka iho oli jo ennestään turvoksissa. – Hän ei saanut rauhaa ennenkuin aamupuoleen, jolloin yön usva ja viileä aamuilma vaimennutti sääskien hyökkäysintoa.
Ruuhkan purkaminen.
Kun pojat aamulla heräsivät, paistoi päivä kirkkaasti joen toiselta sivulta päin. Yön sumut olivat jo aikoja haihtuneet, ja joen kalvo kimmelsi auringon kilossa. Aamuista virkeyttä oli erämaassa. Koskelta kuului vielä yhteishuutoja niinkuin illallakin. Ruuhka siis ei ollut lauennut, sen näki siitäkin, että tukit olivat ahtautuneet vieriviereen liikkumattomaksi lautaksi, joka ulottui keskelle saakka.
Jorma ja Aslak olivat nukkuneet hyvin aamupuolella, kun aurinkokin oli alkanut lämmittää ja sääsket olivat vähenneet. Tukkipoika oli ollut monesti jalkeilla valvomassa tukkien kulkua. Aamulla oli hänen täytynyt myötään seisoa niemen kärjessä, kunnes joki täyttyi kokonaan. Poikain herätessä oli hän vielä rannalla.
– Hei, pojat, tulkaa venettänne vetämään maalle. Ruuhka ulottuu jo tänne saakka, ja tukit puristavat veneen hajalle.
Pojat riensivät veneelleen ja kolmisin vetivät he sen korkealle törmälle.
– Nyt on minun mentävä ruuhkalle, sanoi tukkilainen.
– Juodaan ensin aamutee, esitti Jorma.
– Ei ole aikaa. Minä olen määrätty olemaan tässä niin kauan kuin puut kulkevat. Nyt ne eivät liiku ja minuakin tarvitaan ruuhkalla.
Hän lähti keksi olalla kiireesti kävelemään koskelle. Jorma ja Aslak ottivat laukustaan vähän evästä mukaan ja riensivät perään.
Koskella näkevät he valtavan näyn, kun luonnonvoimat ja ihmiset kamppailevat keskenään. Näyttää aluksi siltä, että joki pitää puolensa ja ivaa ihmiskääpiöiden puuhia. Se on rysäyttänyt tukit läjään kosken kiviä vastaan korkeaksi padoksi, joka on kohottanut vedenpinnan kosken yläpuolella. Näkee selvästi, miten ruuhka on syntynyt: Ensin on vahva honka kääntynyt poikittain koskessa, ja sen molemmat päät ovat tarttuneet kiveen. Sitä vastaan on koski paiskanut sadottain toisia tukkeja; toiset ovat poikittain, toiset pitkittäin, muutamat pystyssä, kuin uhkaamassa jokaista, ken uskaltaa lähestyä. Vesi pursuaa puiden välistä valkoisena vaahtona, se hyökkää puiden yli, mutta samalla heittää se yhä uusia puita rykelmän päälle koroittaen patoa. Suuri honkatukki on tavattoman paineen alla sujunut kaareksi.
Kymmeniä miehiä häärii kosken molemmilla rannoilla. Joku on uskaltanut mennä ruuhkan päällekin. He suoltavat kekseillään tukkeja ruuhkan yli. Mutta se näyttää olevan aivan toivotonta työtä.
Pojat kuulevat, että miehiä on lähetetty Rovaniemelle noutamaan parikymmentä kiloa dynamiittia, jotka aijotaan räjäyttää tukkiläjässä, että ruuhka murtuisi.
"Ukkoherra" päivitteli, että siinä tulee paljon tukkeja särkymään pirstaksi, mutta ei sanonut muutakaan keksivänsä, kun ei tahtonut panna ihmishenkiä vaaraan.
Kaikki tukkimiehet olivat yksimielisiä siitä, että jos alimmainen kosken poikki kääntynyt suuri tukki saataisiin poikki, niin silloin ruuhka purkautuisi. Mutta kukapa menisi sitä hakkaamaan, sillä vaikea olisi ehtiä maalle joutumatta alas ryntäävien tukkien alle. Joku ehdotti, että pingoitettaisiin köysi joen yli korkeiden puiden haarojen yli ja laskettaisiin mies köydessä sahaamaan alustukkia ja heti kun tukki alkaa katketa, vedettäisiin mies niin korkealle ilmaan, että koskessa myllertävät tukit eivät ulottuisi häneen. Se ehdotus ei kuitenkaan saanut kannatusta.
– Kuka laukaisi edellisen ruuhkan tuolla ylempänä? kysyi joku.
– Jaakko Juntunen, etkö sitä muista.
– Minä sen kyllä laukaisin, sanoi sama nuori mies, joka oli ollut Aslakin ja Jorman kanssa yötä – mutta tämä on pahempi rykelmä kuin edellinen.
Jorma ja Aslak katsahtivat kunnioittaen yökumppaniaan, joka seisoi kosken kivellä ruuhkan alla ja tarkasteli puiden asentoa ja arvioi mahdollisuuksia saada ruuhka ilman räjähdysaineita laukeamaan.
– Minä koetan, sanoi Juntunen – Häpeähän tuo on miesjoukolle, että yksi tukki seisattaa koko liikkeen, kun muutamilla kirveen iskuilla saadaan taas rengas pyörimään.
– Minä en kiellä enkä käske, sanoi ukkoherra. – Sen vaan sanon, että kaksi viikkoa saa vapautta ja palkan, jos onnistuu.
– Menet henkeäsi kaupalle, Juntunen! varoittivat vanhat tukkilaiset.
– Ei ole vaarallista sille, joka tuntee ruuhkan tavat ja pääsee nopeasti pakoon, kun hätä tulee, vastaa Juntunen.
Vanhat miehet pudistelivat päätään ja puhelivat hiljaa keskenään liiasta uhkarohkeudesta. Juntunen istuu kivelle ja iskee lapikkaiden pohjaan muutamia teräviä nauloja, etteivät jalat lipeä liukkaalta tukilta maalle pyrkiessä.
– Ei kerkiä lankeilemaan silloin, kun tukki alkaa katketessaan paukahdella. Sekunnin murto-osat ovat silloin kalliit. Silloin alkaa pikajuoksu maalle hengen edestä.
"Ukkoherra" viittaa kosken yli, että lakkaavat työstä. Miehet asettuvat riviin rannalle ja jännittynyt hiljaisuus vallitsee miesjoukossa. Kaikki tuijottavat ruuhkaan ja rohkeaan poikaan, joka kirves kädessä kevein askelin rientää ruuhkalle. Hän seisahtuu kosken keskikohdalle katkaistavan tukin päälle ja tarkastelee siinä vielä korkeata tukkiröykkiötä. Jorman ja Aslakin mielestä hän on uljas kuin sotapäällikkö, joka juuri tekee havaintoja vaarallisesta rintamasta. Nuo toiset ovat nahjuksia hänen rinnallaan. Ja kunnioittaen katselevat vanhatkin hänen puuhiaan.
– Minä teen hänestä kymmenmiehen, jos onnistuu, mutisee "ukkoherra" naapurilleen.
Jo heiluu kirves ilmassa: nousee ja laskee. Terä välkähtelee auringon paisteessa. Kosken pauhinan seassa kuuluvat iskut heikosti kuin heilurikellon naksahdukset. Hetket tuntuvat pitkiltä, sydänalaa ahdistaa katselijoilla. Miten käy miehelle, joka uhmaa yksinään luonnonvoimia? Miten käy sääskelle jättiläisen kourissa?
– Tule pois, se katkeaa jo painon alla! huutaa "ukkoherra".
Mutta hakkaaja ei kuule. Hän on kiintynyt työhönsä.
Kuuluu rusahdus, aivankuin ukkosen kaataessa suurta puuta. Ruuhka ensin vavahtaa ja sitten tukit nousevat ja laskevat kuohuissa rynnäten eteenpäin kauheassa karkelossa. Mutta jo Juntunenkin kiitää maalle pitkin askelin. Jalka on tapaamassa maan kamaraa, mutta silloin kiitää tukin pää ilmassa pyyhkäisten miehen kuohuihin. Vielä vilahtaa käsi kuohuista tukkien seasta, vielä pulpauttaa hyökyaalto hatun pinnalle, mutta sitten ei näy miehestä enää mitään. Tukit vain myllertävät ja ryskävät katkeillessaan. Toiset puikahtavat pystyyn kuin tulitikut kuohussa.
Miesjoukko jähmettyy kauhusta.
– Voi, voi, kun meni mies! vaikeroi joukko.
– Rientäkää alas rantaa pitkin, rientäkää! jylisee "ukkoherran" ääni. – Meni paras mies, pelastakaa!
Aslak ja Jorma juoksevat myös kosken rantaa tukkien kanssa kilpaa. Polvet tuntuvat vapisevan. Mutta ei näy Juntusesta jälkeäkään, eikä voisikaan näkyä, sillä tukkeja tulee kosken täydeltä. Ne täyttävät sen alla jatkuvan suvannon, niin että ei pääse veneelläkään liikkumaan. Neuvotonna juoksevat miehet rantaa pitkin puoleen ja toiseen.
– Hän oli sankari, virkaa Jorma.
– Hän sai renkaan pyörimään, mutta itse sortui, sanoi Aslak masentuneena.
– Ei nähnyt enää kaipaamaansa maallista kotia, lisäsi Jorma.
– Niin kaatui ihminen kuin ruoho viikatteen edessä.
Tukkipojan elämäntarina.
Pojat näkivät Juntusen elämäntarinan murheellisen lopun, mutta eivät kerinneet kuulla alkua. Mutta sen kertoivat hänen tuttavansa.
Oli luonnollista, että poikain matka keskeytyi koskelle moneksi päiväksi, sillä heidänkin venettään tarvittiin naarauksessa. Heti kun tukit harvenivat, alettiin naaraus. Kaikki saapusalla olevat veneet olivat liikkeellä, ja miehet vuoronperään harasivat pohjaa, mutta eivät löytäneet hukkunutta. Pojatkin ottivat osaa etsintään.
Kerran sattui Jorma samaan veneeseen kadonneen hyvän tuttavan kanssa, joka oli kotoisin samoilta seuduilta. He pääsivät hyvään puheenalkuun siitä, että Jorma kiitti vainajaa hauskaksi mieheksi.
– Kerta sanoen, hyvä poika, kunnon poika hän oli. Ei muuta vikaa kuin köyhyys.
– Mutta eihän köyhyys ole pahe.
– Se on painajainen, joka pakottaa ihmisiä kotoaan ja konnuiltaan tänne korpiin kuolemaan, niinkuin hänenkin. Näin se sitten kävi hänellekin, josta hänen vanhempansa paljon toivoivat.
– Kertokaa meille hänen elämänvaiheistaan. Hän itse lupasi meille kertoa, mutta ei kerinnyt.
– Hän oli pienen talon poika Pohjois-Karjalasta. Isä aikoi kouluuttaa hänet papiksi ja lähetti lyseoon, jota hän kävi neljä luokkaa, mutta siihen täytyi koulu keskeyttää, kun isä kuoli. Talon vanhimpana poikana sai hän lähteä ansiotöihin keräämään äidilleen ja pikku veljilleen elatusta. Talvet oli hän sahatöissä ja kevätkesät tukinlaskuissa. Vain loppukesän ja syksyn kerkisi hän olla kotona. Hänen aikomuksenaan oli hakea seminaariin, kun saa vähän varoja kokoon, mutta kuolema keskeytti hänen pyrkimyksensä.
– Hänellähän oli aivan samat aikeet kuin minullakin, virkahti Aslak.
– Siinä hän oli erilainen kuin monet muut tukkilaiset, jatkoi mies, että hän kantoi kirjoja laukussaan ja luki niitä joutoaikoinaan. Ei häntä tavattu kortti- eikä juomapöydissä; kirosanaa ei kuultu koskaan hänen lausuvan, ja ansionsa lähetti hän kotiin sitä mukaa kuin sai. – Hän oli tukkipojista parhain. Siksikö surma lie hänet vetänyt tuolle ruuhkalle.
– Niin me Aslakin kanssa illalla arvelimmekin, että hän on miesten miehiä.
– Edellisen ruuhkan purkamisesta sai hän palkinnoksi parhaan vonkapaikan, ja siksi hän oli siinä niemessä, jossa hänet tapasitte.
Miehen koruttoman kertomuksen aikana kihosi kyynel Jorman silmäkulmaan. Hän tuli siinä kuvitelleeksi, miltä hänen kotonaan tuntuisi, jos saisivat täältä korvesta kuoleman sanoman. Eihän se mikään ihme olisi, sillä koskia oli vielä paljon edessäpäin.
Nuoren tukkipojan sankarillinen kuolema muistui matkan varrella usein poikain mieliin. He arvostelivat monelta puolin hänen tekoaan. Oliko hän liian uhkarohkea, joka kevytmielisesti uhmasi kuolemaa tai oliko hänellä huono arvostelukyky tilanteesta? Tekikö hän sen kunnianhimosta, siinä tarkoituksessa, että hänen tekoaan kauan mainittaisiin miesjoukoissa, vai ajoiko häntä sinne äärimmilleen kehittynyt velvollisuudentunto? Varsinkin Jorma tuli siihen lopputulokseen, että Juntunen oli työssään tunnollisimmista tunnollisin. Hän ei voinut sietää, että työ seisoi näennäisesti pienen syyn tähden. Hän luotti itseensä, mutta ei nähnyt edeltäpäin kosken kaikkia voimia. Näin joutui hän kohtalon uhriksi.
Karhun talaalla.
Surullisina jatkoivat pojat matkaansa Karikoskelta. Joki oli edelleenkin tukkeja täynnä, niin että Jorman täytyi seisoa veneen keulassa ja sysäillä niitä keksillä puoleen ja toiseen. "Ukkoherra" oli pyytänyt, että pojat kulkiessaan katseleisivat tarkoin rantoja, sillä hän luuli hukkuneen nousevan pinnalle ja kulkevan tukkien mukana, kunnes pysähtyy johonkin mutkaukseen. Poikia olisi sen löytäminen varmasti kammottanut. He kyllä olisivat tahtoneet auttaa kunnon poikaa hänen viimeiseen lepoonsa, maan uumeniin, mutta erämaan yksinäisyys, äskeinen kaamea tapaus ja isiltä peritty vaistomainen kammo kuolleita kohtaan olivat tehneet mielet aroiksi. Monta kertaa pysäyttivät he veneen tähystelläkseen tarkemmin jotain mustaa hakoa jokirannassa tai vedenpinnasta pistävää pientä heinämätästä, joka kaukaa katsoen näytti ihmisen päältä.
Mutta kaikki etsiskely näytti turhalta. Joki oli vaatinut uhrinsa kokonaan.
Alempana tukit harvenivat. Joen varrella oli jo niittyjä, mutta ei näkynyt heinäväkeä.
Tunturit olivat jo jääneet taakse. Metsäisiä vaaroja kohoili vain siellä täällä jokivarsilla, ja niiden välillä oli laajoja kankaita, harjuja ja ruskeita aapoja, joilla parasta aikaa lukemattomat suomuuraimet kehittivät herkullisia hedelmiään jouduttaakseen ne valmiiksi siksi, kun kanalintujen pojat tulevat niin suuriksi, että uskaltavat tulla aukeille syömään. Jokikin juoksi paljon rauhallisempana kuin alkumatkasta.
Muutaman pienen nivan alla poikain matka taas keskeytyi hetkiseksi.
He laskivat veneensä niemen kainaloon ottaakseen selkoa, mikä tavaton meteli ja pauhina kuului alempaa joen mutkauksesta. Kymmenet kellot helisivät yhtäaikaa: suurempien rautakellojen kolea pompotus sekaantui pienten messinkikellojen pehmeämpään helinään, kavioiden töminään ja ihmisääniin. Melu väliin heikkeni, väliin paisui korvia särkeväksi. Pojat kuulivat jyleän miesäänen huutavan:
– Juokse eteen, juokse eteen, ahdistetaan ne tuolle jokiniemelle.
– Ovatko ne hevosvarkaita? kuiskasi Jorma.
– Mitä vielä. Hevosenhakijoita ne ovat, ahdistelevat laumaa niemelle, että saisivat oman ajokkaansa paremmin kiinni.
– Mistä niitä on noin paljon täällä erämaassa? kysyi Jorma.
– Siinä on varmaan monen kylän hevoset samassa laumassa.
– Olemme siis tulleet porovyöhykkeeltä hevosvyöhykkeelle.
Tämä hevosjoukko oli saanut viettää koko alkukesän villissä vapaudessaan. Pellon teon jälkeen oli ne laskettu yhteisille laitumille, ja kymmenien talojen hevoset olivat vähitellen kerääntyneet yhteen jättiläislaumaksi, joka etsi vaaroilta mehevää nurmea, joi purojen ja lähteiden kirkasta vettä ja piti melua hiljaisessa erämaassa. Ei vinkunut enää korvissa ihmisen ruoska, eivät länget painaneet olkapäitä, mutta karhu, tuo synkkien salojen salamyhkäinen ryöväri, pelotteli välistä vihellyksillään ja silloin tällöin söi huolimattoman varsan, joka nukkui liian raukeasti erillään emostaan tai ajoi suohon jonkun vanhemman hevosen ja pisteli vähin erin poskeensa. Orjuus muistui kuitenkin enemmän hevosten mieleen silloin, kun ihminen lähestyi. Monet eivät välitä laisinkaan hänen leipäpalasestaan, kun hän sopotellen, käsi ojossa sitä tarjoaa päästäkseen tarrautumaan otsaharjaan. Maaniot kääntävät lähestyjille selkänsä, ja arimmat nelistivät korskuen matkaansa. Hevoslaumaan kehittyy muutamain viikkojen aikana alkuhevosen vaistoja.
Sellainen oli se joukko, jota Kallon Kasperi ja Mäkitalon Olli ajelivat poikia vastaan saadakseen pistää olkamuksessa kiikkuvat suitset kahden hevosen päähän.
Hevoslauma juoksi harvametsäistä kangasta poikia kohti. Mutta nähtyään ihmisiä edessäkin kääntyi se metsään parantaen vauhtiaan. Edellä kirmasivat nuoret, jälessä lönkyttelivät vanhat ja laihat tukkihevoset, jotka eivät pystyneet pitämään nuorten vauhtia, ja viimeisenä kaksi miestä manaillen hevosten arkuutta.
Nähtyään Aslakin ja Jorman tulivat he puheille antaen lauman taas rauhoittua. Miehillä oli kerrottavana poikien mieliä kiihoittava uutinen. Karhu oli näet vähän alempana jokivarrella kaatanut hevosen tästä samasta laumasta. Se oli ajanut jälkijoukon pehmeälle suolle, johon kaikkein vanhin ja huonoin hevoskaakki oli tarttunut jaloistaan joutuen siten pedon saaliiksi.
– Seuraillessamme hevoslauman jälkiä satuimme kohti. Aivan äsken, luultavasti viime yönä se on tapahtunut, koska korpitkaan eivät ole kerinneet silmiä kaivamaan. Ei ole ehtinyt vielä syödäkään kuin vähän rintaa ja lapaa, sanoi vanhempi mies, Kallon Kasperi.
– Sentähden hevoset ovat niin arkiutuneet, ettei tahdo saada kiinni muuten kuin pyssyllä. Ja olen varma, että viimeisiä pyydystellään vasta lumen aikana, lisäsi toinen.
– Jollei niitä sitä ennen karhut kerkiä tappaa, huomautti Kasperi.
Karhun läheisyys herätti Jorman mielikuvituksen vilkkaaseen toimintaan. Hän oli Lapin matkallaan kuullut karhusta paljon kertomuksia ja kuvauksia, mutta ei ollut vielä nähnyt "mesikämmentä" ja "metsän omenaa". Ei ollut sattunut jälillekään.
– Eikä sattunut pyssyäkään mukaan, että olisi tehnyt talaan ja jäänyt vahtiin haaskalle, puheli Mäkitalon Olli.
– Olisi niitä meillä aseita, kun vain tietäisi haaskan, niin mekin voisimme jäädä vahtiin, sanoi Jorma.
Ja hän otti veneestä belgialaisen kiväärinsä, jolla hän oli ampunut monta petoeläintä ja petolintua, vaikkakaan ei kertaakaan karhua, metsien majesteettia.
– Luuletteko tällä kaatuvan?
– Varmasti, jos on miehen kädessä. Jos vain luoti sattuu paikalle, korvanjuureen, otsaan, rintaan tai lavan taakse, puhui Kallon Kasperi.
Miehet neuvoivat tarkasti hevosen haaskan paikan, joka oli aivan lähellä jokea suon reunalla. He neuvoivat myös pojille, miten tehdään puuhun talas, jonka päällä mies istuu vahdissa.
– Mutta muistakaa olla hiljaa talaalla. Vain yksi voi mennä vahtimaan, toinen voi veneen ja koiran kanssa laskea vähän alemmaksi odottamaan, neuvoi vanhempi.
– Ei siitä hevosesta suurta vahinkoa tullut, kun se oli jo ikäloppu ja maailman vaivaama lamainen koni, vaikka on se kerran ollut hyväkin, kuuluisa juoksija, joka on voittanut isännälleen monta palkintoa. Viime talvena oli se tukkihevosena, mutta ei jaksanut hennoilla säärillään koko talvea vetää raskaita tukkikuormia. Omistaja pani sen kesän tullen tänne laitumelle lihomaan, mutta huonon lopun sai entinen kilparatojen menijä. "Hurja" oli sen nimenäkin, ja hurja se oli ollut juoksemaan. Nyt ei jaksanut paeta karhuköntyksen edestä.
Hevosenhakijat läksivät edelleen lauman perään, ja pojat laskemaan myötävirtaa.
Kuin kiusaa tehden uiskenteli veneen edessä uivelopari. Olisi sitä kelvannut ampua niin lyhyeltä matkalta ja olisi kelvannut koulussa näytellä harvinaisia lintuja, joiden munista maksetaan sievät rahat, mutta eiväthän pojat uskaltaneet, kun karhu olisi voinut kuulla laukauksen ja paeta. Eikä se varmaan siinä tapauksessa ensi yönä tulisi haaskalle.
Pojat puhelivat matkalla vain karhusta ja sen kaatamisesta. Aslak yritti kertoa vanhaa karhuseikkailun, vaan Jorma kielsi äreästi.
– Nyt ei ole aikaa sellaisiin. Nyt on valmistauduttava aivan kuin sotaan. Myöhäistä on silloin miettiä, kun kontio selkää raapii.
– Meillähän on tylsät veitset. Pitäisi hioa teräviksi, että voisimme nylkeä karhulta nahkan, sanoi Aslak puoleksi leikillään.
– Elä naljaile, nulikka. Tiedät kai, että karhu on ennen nylkemistä kaadettava.
– Tiedätkö, mitenkä metsästäjät säilyttävät omistusoikeutensa kaadettuun karhuun, ettei tule lisää osamiehiä? Voisihan sattua, että hevosenhakijat palaisivat juuri sillä hetkellä, kun olemme pedon ampuneet. He vaatisivat siinä tapauksessa puolen saaliista.
– En tiedä. Mutta jos kerran karhu on kuollut, niin eivät kai silloin voi vaatia osaa.
– Niin sen luulisi, mutta Pohjolan metsästäjät tekevät heti tulen karhun kuonon eteen tai nylkevät siltä turvan. Ja jos sen jälkeen joku sattuu tulemaan tappopaikalle, niin ei voi väittää, että hänkin oli osallisena kaadossa. Kootaan siis kuivia tuohikäppyröitä veneeseen, että saadaan nopeasti tuli.
– Sinä pidät asiaa leikkinä, mutta toista puhut, kun saat maistaa otson kämmenestä. Se on toista kuin ennen äitisi vaivaiskoivuvitsat, joita näyt saaneen liian vähän.
– Ei karhu mitään tee siivoille matkalaisille, mutta jos sitä haavoittaa tai häiritsee sen ruokarauhaa, niin silloin se suuttuu. Ja kukapa sitä kärsisi? En minäkään antaisi heikomman nahkaani naarmia. Älkäämme häiritkö kontion ruokarauhaa.
– Kumpi on heikompi, karhu vai ihminen? kysyi taas Jorma.
– Ihminen.
– Minä sanon, karhu. Näkeehän sen siitäkin, että kontion on täytynyt väistyä ihmisen tieltä yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Ennen tavattiin sitä Keski-Suomessakin. Mutta nyt sen levenemisrajana voimme pitää suunnilleen sitä viivaa, jonka voimme vetää Laatokasta Oulunjärveen ja siitä Aavasaksaan. Sen pohjois- ja itäpuolella sitä vielä tavataan. – Kunniakasta olisi viedä minun ampuman karhun nahka Keski-Suomeen.
– Mutta se on vielä kiinni karhun selässä, lisäsi Aslak.
Poikain kinastellessa oli vene kulkenut joen sen mutkan kohdalle, johon miehet olivat sanoneet hevosen haaskan näkyvän. Ja aivan oikein. Siellähän se makasi suon rannalla. He ottivat kirveen, pyssyn ja muut aseensa mukaan ja lähtivät hiipimään haaskaa kohti. Miksin panivat he kiinni veneeseen.
Hevonen makasi suolla kyljellään. Sen vierellä näkyi ravassa leveitä karhun jälkiä. Peto oli tappanut hevosen suohon puremalla niskan poikki ja vetänyt sitten raadon kovemmalle maalle, jossa oli nähtävästi käynyt useita kertoja aterioimassa, koska rinta, lapa ja kylki olivat pahoin syödyt ja sisälmykset lapettu ulos. Pää, selkä ja takajalat olivat ehyet. Jaloissa oli suuria patteja.
– Tässä siis lepää entinen kuuluisa juoksija erämaan kontion raadeltavana, sen jälkeen kun ihminen on sitä kiduttanut. Kostoa kontiolle! sanoi Jorma.
– Noissa männyissä on hyvä talaan sija, huomautti Aslak.
Pojat hakkasivat muutamia kankia ja asettivat ne kahden männyn väliin oksien varaan. Kankien päälle, lähelle toista mäntyä asettelivat he kuusen havuja ja sammalia istuimeksi. Ja niin oli talas valmis. Siitä oli haaskalle tuskin viittätoista metriä. Jorma asettui pyssyineen talaalle, ja Aslakin piti soutaa jokea alaspäin ja odottaa ampumista.
– Jos ei kuulu ammuntaa aamukuuteen mennessä, niin tule silloin tänne evästä tuomaan. Mutta muista silloin kiirehtiä, jos ampumisen jälkeen kuulet huutoa. Se olkoon merkkinä siitä, että ampujalla on kuumat päivät. Ja vaikka puukko kädessä on hyökättävä pedon kimppuun, jos se on sortanut minut alleen ja raatelee kauheilla hampaillaan.
– Mutta miten se on mahdollista, kun sinä istut puussa, ja karhu on maassa.
– Etkö ole kuullut, että karhu kiipeää puussakin kuin apina, jos sitä huvittaa.
Kesäilta oli tyyni ja poutainen, oikein ensiluokan heinäilma. Mutta varmaan olivat jo heinämiehet kotonaan illallista syömässä kun pojat saivat talaan valmiiksi ja Aslak lähti soutamaan lymypaikkaansa, josta hän voi seurata asian kulkua ja jonne näkyi männyissä oleva musta rykelmä kuin suuri kotkanpesä. Miljoonaiset sääski- ja mäkäräparvet leijailivat poloisen Jorma Jussilaan pään ympärillä iskeytyen paljaisiin käsiin ja jalkoihin synnyttäen sietämättömän kutinan. Mäkärät tunkeutuivat paidankauluksen ja ihon välistä selkäänkin ja juoksentelivat siellä kuin kotonaan ja imivät verta. Jorman piti aina pidellä toisella kädellä pyssyä, mutta toinen oli aina liikkeessä häätämässä verenhimoisia itikoita. Auringonlaskun aikana hyönteisparvet tulivat niin sakeiksi, että joka henkäyksellä tuli niitä kurkkuun. Käsiselät ja kasvot alkoivat turvota. Hän ei uskaltanut käyttää pikiöljyäkään itikkain karkoittamiseksi, kun pelkäsi karhun tuntevan sen hajun kaukaa. Jorma arveli monesti, että jos hän istuu puussa aamuun saakka, niin sääsket imevät hänet kuiviin ja hän valmiiksi muumioituna putoaa seuraavana päivänä puusta. Hän monta kertaa pahoitteli, että ukko Noa oli arkkiinsa ottanut sääskiäkin. Ne olisivat saaneet vedenpaisumuksessa hukkua.
Harmia tuotti myös musta vikla, kaikkien lapinkulkijain tervehtijä, jolla sattui olemaan poikaset samalla suolla. Se lentää härräsi yhtenään talasmäntyjen ympärillä manaten puussa istujaa. Toisinaan istahti se talasmännyn latvaankin. Jorma pelkäsi, että se rohkea lintu ilmiantaa hänet karhulle.
Mutta vähitellen, kun auringonlaskun jälkeen ilma viileni ja sääsket vähenivät ja kun joki alkoi huuruta, tuli elämä siedettävämmäksi, ja Jorma voi heristetyin korvin kuunnella ympäristöään. Muutamaan tuntiin ei kuulunut mitään merkittävämpää kuin sorsan rääkymistä, viklojen ääntä ja taivaanvuohen hönötystä korkealta ilmasta. Keskiyöllä taukosivat melkein kaikki äänet, ja suuri erämaa lepäsi haudanhiljaisena ja yhtä liikkumattomana kuin talaalla istuva erämies, jonka mustat silmät vain pälyivät metsään. Jormasta tuntui tuo hiljaisuus peloittavalta.
Vanhan juoksijan tarina.
Istuessaan joutui hän ajattelemaan sen hevosparan kohtaloa, joka makasi suolla karhun ruokana. Hän koetti muistella mielessään sen elämän vaiheita, joista Kallon Kasperi oli kertonut.
– Hurja – niin oli hevosen nimi – oli syntynyt Länsi-Suomen suuressa herraskartanossa kantakirjavanhemmista. Varhaisimman nuoruutensa ajan se oli saanut ikäistensä kanssa kirmailla laajassa varsahaassa ja syödä mehevää apilaa. Se oli kasvanut nopeasti, tullut kiiltokarvaiseksi, jaloiltaan siroksi ja kaarevakaulaiseksi. Talon herra oli sen eräänä sunnuntaina hevosiaan katsellessaan huomannut siroksi ja raisuksi varsaksi, joka lauman kanssa kilpaa laukatessa meni aina edelle. "Tuosta Hurjasta me kouluutamme juoksijan", oli hän virkkanut rouvalleen varsa-aitauksen veräjällä.
Rekivedoksi tultua Hurjaa ei valjastettu raskaiden työrekien, vaan keveiden kilpa-ajorattaiden eteen. Mutta ei keltään talon kymmenistä hevosista vaadittu sellaista kyytiä: piti juosta kuin metsävalkeaa pakoon, kun pehtoori ajoi joen jäälle vartavasten tehtyä rataa pitkin, ja herra kello kourassa tarkasteli kulkua. Se oli kovaa aikaa, mutta Hurja kesti sen, koska sillä oli luja ruumiin rakenne ja hyvä hoito.
Ensimmäisissä suurissa kilpa-ajoissa oli kymmeniä hevosia koolla, toinen toistaan komeampia ja ylväämpiä. Hurja oli niistä melkein pienin. Kartanon herra ja rouva olivat tulleet vartavasten katsomaan kilpailuja. He olivat hyvin toivorikkaita, vaikka eivät puhuneet kenellekään oriinsa hirmukunnosta. Tuli Hurjan vuoro. Humaus kuului väkijoukosta, kun ori lähti kuin ampiainen porhaltamaan ja jännittynein kasvoin ja huudahdellen seurasivat hevosmiehet sen juoksua kierros kierrokselta. "Kenen on tuo hurja menijä?" kyseltiin. Oli ilmestynyt uusi "tähti" juoksijain joukkoon, "lentotähti", joka himmensi toiset. Kuuluttaja huusi mainion ajan. Se oli ennätys ja kansaa kerääntyi ajon päätyttyä Hurjan ympärille. "Siinä se on juoksija", kehuttiin kuin yhdestä suusta. Kartanon herra ja rouva syleilivät sitä, melkeimpä itkivät ilosta, kun heille oli tullut se kunnia. Kymmeniä ostotarjouksia tehtiin. "Ettekö myy, ettekö myy juoksijaanne. Määrätkää hinta." – "Ei tämä ole myytävänä. Hurja on kotikasvatti". Herra ja rouva melkein loukkaantuivat noista ostotarjouksista. Kuka möisi parhaansa, kun ei ole pakkoa.
Sen jälkeen kuljetettiin Hurjaa kilpa-ajoista toisiin, kaupungista kaupunkiin. Ja aina palasi tämä merkillinen juoksija voitonseppele kaulassaan ja ajajan laukussa kunniapokaalit. Sanomalehdet kehuivat sen juoksua, sen kauneutta ja sen jaloa luonnetta. "Sillä oli järkikin kuin ihmisellä", sanottiin, mutta se ei vain osannut puhua. Maine kiiri yli Suomen, vieläpä ulkomaillekin. Ja niin kauan kuin Hurjaa seurasi onni, oli kaikki hyvin.
Mutta sitten onni käänsi selkänsä. Se tapahtui eräissä suurissa kilpa-ajoissa, joita kartanon haltijaväkikin oli taas katsomassa. Herra oli Hurjan puolesta lyönyt vetoa suuren summan. Kilpa-ajoissa tuli Hurja kaikkien suureksi hämmästykseksi vasta neljänneksi. Herra ja rouva melkein itkivät harmista. Mikä häpeä, mikä ennen kuulumaton alennus! Kotiväki katseli sitä melkein vihaisesti, eikä rouvakaan tullut ajojen jälkeen tuomaan sille sokeria. Kukaan ei voinut selittää, mistä johtui, että Hurja hävisi. Jos se itse olisi osannut puhua, niin olisi se kertonut, että toinen ori potkasi polveen. Siihen koski joka askeleella. Myöhemmin se kyllä huomattiin, kun siihen alkoi kasvaa rustoa. Mitäpä oli enää virkaa pattijalkaisella juoksijalla? Herra möi sen kiertelevälle vakuutusasiamiehelle halvasta hinnasta. Kun Hurja oli jo pahoin rampa, joutui se mustalaiselle, joka sen ruunana vei Rovaniemen markkinoille. Siellä osti sen tukinvedättäjä, joka koetti sillä ajaa raskaita tukkeja vahvassa lumessa. Se ei käynyt, sillä vaivaisesta ja hennosta juoksijasta ei ollut raskaaseen työhön. Tuskaillen syötteli hän Hurjaa kesään asti, laski sitten laitumelle muka lihomaan, jotta saisi syksyllä paremman hinnan. Siten joutui se suureen hevoslaumaan. Ja näin sille kävi.
Ja Jorma koetteli kuvitella entisen jalon juoksijan mielentilaa silloin, kun karhu hyökkäsi hevoslaumaan.
Mustanhallavan, pörrökarvaisen pedon nähdessään jysähti se ensin polvilleen, mutta tointui sitten laukata köpittämään toisten perään. Kellojen räiske ja kavioiden kapse kumisevalla kankaalla oli korvia huumaava. Kangas loppui, tuli suo vastaan, ja Hurjan jalat tarttuivat pehmeään mutaan. Se tunsi raskaan käpälän lyövän lautasilleen, se tunsi tylppien kynsien iskeytyvän syvälle lihaan, ja se näki saman pörröisen otuksen kipenöitsevät silmät kuin veitsen kärjet sekä suuret, valkoiset hampaat ja punaisen kidan. Samassa iskivät hampaat niskaan, niin että nikamat rusahtelivat. Oi kuinka se koski kipeästi! Maailma musteni silmissä, mutta sitten ei tuntunut kipua. Ja henki leijaili kaukana, kaukana lapsuuden kodissa. Näkyi varsatarha, kirmailevat toverit, näkyi kesäinen, kukkiva apilavainio, näkyi ihmisten ympäröimä kilpa-ajorata ja kartanon rouva ja herra, jotka antoivat voittaneelle sokeria. Sen jälkeen ei Hurja mitään kuvitellut eikä ajatellut. Kuoleman yö kaartui silmien ja järjen yli peittäen kaikki unhoituksen untuvaan.
Vaikka yksityiskohdat olivat enimmäkseen Jorman mielikuvituksessa lisätyt, oli kuvaus juoksijaoriin elämäntarinasta jokseenkin edelläkerrotun suuntainen. Monet ennen hyvillä päivillä olleet etelän hevoset joutuvat vanhoilla päivillään kulkusalle ja viimein tukkikoniksi Pohjolan metsiin, jossa ne sortuvat. Niillä on useilla takanaan kaamea elämäntarina.
Karhun kaataminen.
Tämä kuvittelu kiihoitti Jorman mieltä. Kuinka hän vihasikaan karhua, joka saattoi noin tehdä jalostetulle eläimelle. Siksipä hän olisi tahtonut niin mielellään kostaa karhulle. Sitä vain ei näkynyt, eikä kuulunut.
Mutta kun hän tarkemmin ja maltillisemmin ajatteli karhun tekoa, niin hän sen melkein hyväksyi. Karhu oli tässä tapauksessa armeliaampi kuin ihminen.
Yö oli jo kulunut aamupuolelle. Pohjoinen taivaanranta, joka keskiyön aikana oli pohottanut punaisena, alkoi vaalentua. Se ennusti auringonnousua. Jorma oli kuullut, että peto tulee tavallisesti haaskalle puoliyön tienoissa. Ja näytti jo siltä, että kaikki oli ollut turhaa. Kylmäkin hiukan puistatti, kun piti istua aivan liikkumatta koleassa yösumussa.
Mutta silloin kimposi ylös heinikosta se sama musta vikla, joka iltayöstä oli kierrellyt talasta ja sitten keskiyöllä rauhoittuneena painautunut heinikkoon poikaistensa luo.
– Tyit, tyit, tyvit, kiljui se terävästi, nousi ilmaan ja sieltä sukelsi lähelle maata sipaisten jonkun eläimen selkää suon reunalla. Jorman silmä terästyi, hengitys salpautui, ja sydän jyskytti rinnassa kuin olisi tahtonut tulla ulos. Ensin näkyi eläin epämääräisesti havunlehvien läpi, sitten se hiipi aukealle.
– Kettu! kuiskasi Jorma, ja häntä melkein nauratti oma säikähdyksensä. Kukapa ei tuntisi kettua, salojen veijaria ja kananvarasta, ja kukapa sitä pöyryhäntää pelkäisi! Se sipsutteli mutkitellen suota haaskaan päin ja kääntyi sitten luikertelemaan suon poikki aivankuin ei aikoisikaan herkuilleen. Maata nuuskien ja ilmaa vainuten kiersi se joen rannalle talaan taakse, ja vikla seurasi sitä ilmassa sättien ja selkäkarvoja siippoen kuin haarapääskynen kissaa. Viklalla oli vanhaa kaunaa sille, poikasten syöjälle. Toisinaan näytti kuin se olisi iskenyt kettua takaapäin kalloon. Kettu viipyi jokirannalla hetkisen ja kierteli sieltä metsään.
– Meniköhän se menojaan käymättä haaskalla, ajatteli Jorma. – Olisi pitänyt ampua suolle.
Eipä malttanut, sillä haaskasta kantautui sen sieraimiin makuhermoja kutittava haju, ja pikku revot harjuun kaivetussa pesässä odottivat ruokaa. Se veijari juoksi kierrellen haaskalle ja alkoi maistella karhun hankkimaa paistia.
Kettu on vapaudessaan veikeä eläin. Huvikseen katseli sitä Jorma korkeasta puusta. Se näytti kovin mamselimaiselta, kun se lyhyin, pehmein askelin sipsutteli tummine sukkineen ja punaisenruskeine laahushelmaisine leninkeineen. Se söi sievästi kuin kissa – ei ahmien ja hotkien kuin koira tai susi. Sillä oli suippo kuono ja viisaannäköiset vinot silmät.
Jorma oli kahdenvaiheilla, ampuako vai ei. "Käsi käski, toinen kielsi." Kettukin olisi arvokas vieminen kouluun, arveli hän, mutta mitä se oli karhun rinnalla. Hän tiesi, että jos hän ampuu, ei tarvitse sinä yönä odottaakaan karhua.
Kuningas kulkee tavallisesti seurueineen. Edellä kulkevat kuuluttajat, jotka antavat tiedoksi kaikelle kansalle, että nyt hän saapuu. Metsänkuninkaallakin on seuralaisia, varsinkin siihen aikaan, kun linnuilla on poikasia. Ne varoittavat metsänväkeä edeltäpäin. Korppi seurailee sitä ronkkuen, päästäkseen saaliin jaolle, kuusangat ja närhit viheltävät sen ympärillä ja räkättirastaat pitävät muusta musiikista huolen.
Kun kettu vielä nakerteli hevosen lapaa, alkoi metsästä kuulua rastaiden räkättämistä ja suon reunalla yhtyivät siihen viklat. Melu läheni hitaasti. Metsän tähden ei vielä näkynyt, ketä linnut saattelivat. Mutta Jorma huomasi, että musta vikla ei ollut sille aivan yhtä vihainen kuin ketulle. – Olisikohan se kauvan odotettu? tuumii Jorma, jonka selkäpiitä pitkin kulkivat omituiset väreet. – Oli, oli. Kuusen takaa tuli esille nykerönenäinen, pienisilmäinen ja pyöreäkorvainen pää ja mustanhallava, kömpelönnäköinen selkä. Karhu astua vessutteli hiljaa talasta kohti, mutta ketun nähdessään mörähti se karkeasti ja laukkasi haaskalle. Mikolle tuli silloin kiire lähtö metsään. Karhu ei viitsinyt lähteä sitä ajamaan, vaan otti hampaillaan kiinni hevosenjalasta ja alkoi vetää sitä metsään päin. Jormaa melkein kauhistutti se voimannäytös. Hän olisi sillä hetkellä laukaissut, jos pyssy olisi vakautunut. Kylmäkö lienee käsiä puistattanut. – Jorma taisi kuitenkin hiukan liikahtaa talaalla, koska havu heltisi istuimelta ja putosi maahan. Kontio nousi sen johdosta katsomaan talaspuuhun päin ensin juureen, sitten ylemmäksi, ja se varmaankin näki mustassa rykelmässä ihmisen hahmon, koska se nousi kahdelle jalalle lähemmin tarkastelemaan. Samalla hetkellä pölähti puusta sakea ruudinsavu. Paukaus ja karhun röhkäisy värisyttivät erämaan hiljaisuutta. Toinen ja kolmas laukaus kajahti puusta ja sen perästä kuului huikeaa huutoa:
– Aslak hoi, Aslak hoi, Aslak hoooi!
Huutaessaan Jorma ei vielä tiennyt miten siinä rytäkässä kävi. Hän oli tähdännyt ensimmäisen laukauksen rintaan ja toisen ja kolmannen ampunut takaapäin, kun karhu jo mennä rytisti näreikössä. Mutta siitä päättäen, että karhu mörähteli ja tapasi käpälällään rintaansa, luuli hän ainakin ensimäisen laukauksen osuneen.
Joelta kuului hätäinen soudun louke. Se oli merkkinä, että Aslak oli pitänyt vahtia, valvoen kuin mies ja riensi apuun. Jorma hengitti helpommin, kun kuuli veneen töksähtävän törmään.
– Saapiko tulla? huusi Aslak.
– Tule joutuin! Tuo Miksi tullessasi!
Jorma laskeutui alas puusta ja kiiluvin silmin kertoi, mitä oli tapahtunut. Pojat menivät haaskalle ja näkivät verta roiskuneen marjanvarsille.
– Arvasinhan minä, että se ei mennyt sivu. Karhu on raanassa ja silloin se on monin kerroin vihaisempi kuin tavallisesti, selitti Jorma.
Miksi tuli haistamaan verta. Sen silmät kipinöivät ja selkäkarvat nousivat pystyyn. Näytti, kuin sisäinen sähkö olisi tahtonut purkautua jokaisesta karvasta vapaaseen ilmaan. Miksi vikisi ja murisi vuoronperään, kunnes löysi pakojäljen ja alkoi sitä seuraten laukata metsään. Pojat kuuntelivat henkeä pidättäen ja silmät pyöreinä. Suon perällä syntyi tuima rähäkkä. Miksi haukkui siellä niin sakeaan ja äkäisesti, että Aslak ei ollut milloinkaan kuullut Miksin pitävän sellaista meteliä.
Jorma lisäsi pyssynsä makasiiniin uusia panoksia – ja pojat lähtivät juoksemaan haukkua kohti, Jorma edellä ja Aslak perässä. Metsän suojasta näkivät he Miksin ärhentelevän liikkumattoman, mustan läjän ympärillä. Siinä oli karhu hengettömänä. Päälleen hetteeseen oli ukko lysähtänyt. Jorma läheni sitä varovasti ja ampui vielä pari laukausta varalta, mutta karvakaan ei värähtänyt. Metsän kuningas oli kaatunut.
– Eläköön, eläköön! huusivat pojat.
Napoleon ei liene ollut iloisempi ja onnellisempi Austerlitzin voiton jälkeen kuin pojat lähestyessään kukistettua metsänkuningasta. Miksinkin viha lauhtui nähtyään, että karhu on kuollut. Karhun etujalat olivat painuneet syvälle suomutaan, mutta takajalat olivat jääneet kovalle mättäälle. Pää oli veden sisässä pienessä lähteensilmässä, josta karhu oli tullut juomaan verenvuodosta johtuneen janonsa sammuttamiseksi.
– Kuule ukko, minä kostin sinulle sen juoksijaoriin puolesta, sanoi Jorma.
– Ja minä kymmenien porovaatimien puolesta, joilta olet viimekeväänä syönyt vasat.
– Taitaapa omallatunnollasi olla muutamia kymmeniä köyhien ihmisten lehmiä, lukuisia lampaita ja muutamia hevosiakin. Olet kai peloitellut vihellyksilläsi marjassa olevia lapsia ja naisväkeä. Mutta nyt satuit miesten eteen. Kaikista näistä kolttosistasi tuomitsen minä sinut vielä kuoltuasi seisomaan lasikaapissa koulumme kokoelmahuoneessa kaiken kansan nähtävänä, puhui Jorma.
Paljon oli pojilla puuhaa, ennenkuin saivat kontion vyörytetyksi lähteestä kuivalle ja nyljetyksi. Siinä oli Aslak mestari, sillä nuoruudestaan huolimatta oli hän kymmeniltä poroilta nylkenyt nahkan. Ruhon he aikoivat ensin jättää siihen paitsi pääkalloa, mutta sitten he arvelivat, että parempi on ottaa lihat veneeseen ja viedä edelleen ja lahjoittaa jollekin tarvitsevalle. Monta kertaa saivat pojat kulkea joen ja lähteen väliä, ennenkuin lihat ja nahka olivat veneessä. Rannalla pingottivat he karhuntaljan hienoilla varvuilla levälleen ja aikoivat käyttää sitä myötätuulessa purjeena ja siten kuivata sen.
Kovin olivat pojat väsyneet tämän monivaiheisen karhuseikkailun ja unettoman yön jälkeen. Syötyään aamiaisen asettuivat he joen törmälle auringonpaisteeseen levolle ja nukkuivat iltapäivään asti.
Kovin ihmeteltiin eräässä pienessä jokivarren metsätorpassa, kun pojat illalla laskivat rantaan myötätuulessa, purjeena tuore karhun nahka. Päätöksensä mukaan lahjoittivat he enimmät karhun lihoista torpan väelle, jättäen itselleen vain paistit, jotka he suolasivat matkaevääkseen. Kun ilta oli kaunis, jatkoivat he matkaa nukkumatta seuraavaan aamuun.
Millä Pohjois-Suomessa eletään.
Jorma ja Aslak eivät olleet tavallisia matkailijoita, jotka etsivät vain huvia ja jännittäviä kohtauksia kertoakseen niistä tovereilleen pitkinä talvipuhteina. Ei. He olivat oikeita partiolaisia, jotka tahtoivat matkastaan mahdollisimman paljon hyötyä. Ei ainoastaan luonto, vaan myös ihmisten elämä, elinkeinot ja historialliset muistomerkitkin olivat heidän huomionsa esineinä. He tahtoivat matkallaan kerätä paljon henkistä rikkautta, sitä omaisuutta, jota "ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eikä varkaat kaiva eivätkä varasta", vaan joka pysyy aina miehen mukana. He tahtoivat oppia syvemmin tuntemaan tätä maata, jonka edestä esi-isämme ovat tehneet työtä ja taistelleet. Siksi he aikoivat matkustella Suomen ristiin rastiin, että heille, kuten Jukolan Eerolle ennen, "kotomaan koko kuva, sen ystävälliset äidin kasvot painuisivat ainiaaksi sydämen syvyyteen".
Jorman mielestä oli Lappi kuin kruunu Suomi-neidon päässä, karupiirteinen, mutta kirkkaan kimalteleva, jonka ympärille talvella kaartui revontulten punaisenkeltainen pyhimyskehä ja kesällä keskiyön punahehku.
Mutta köyhä se oli hänenkin mielestään, jos sitä mitataan mammonan mittapuulla. Sen karu luonto vaatii paljon asukkailtaan. Se pakottaa ihmisiä sopeutumaan varsin ankariin oloihin.
Matkustaessaan Kilpisjärveltä Kemiin tulivat pojat kulkeneeksi monien kasvillisuus- ja elinkeinorajojen poikki. Kilpisjärven tienoilla oli Jorma turhaan etsinyt silmillään majojen ympäriltä vihreää viljapeltoa, turhaan myös havupuita, joista muualla Suomessa yleisimmin asunnot rakennetaan. Siellä ei ole hirsiä, joista voisi rakentaa asuntoja. Ja kalliiksi tulisi niiden kuljettaminen muualta Suomesta. Siellä koivuvyöhykkeellä ovat aukeat tunturit ja jäkäläkankaat lappalaisten "peltoina", joilta poro etsii elatuksensa ja tuottaa hoitajalleen lihaa, nahkoja ja rasvaa. Järvet ja joet ovat kalaisia, koivumetsissä on riistaa.
Mallatunturin tienoilla oli Jorma oppinut tuntemaan tunturilappalaisen elämää, joka on miltei samanlaista kuin muidenkin paimentolaiskansain, nimittäin vaellusta karjan mukana. Mänty- ja kuusirajan yli siirryttäessä Enontekiön eteläosassa näkivät he hirsistä rakennettuja pirttejä ja isompiakin rakennuksia, joiden ympärillä vihannoi pieniä ohrapeltoja ja perunamaita. Mutta kaikesta näki, että viljan viljelys oli epävarmaa. Jormalle kerrottiin, että myöhäisinä kesinä ei kannata peltoja laisinkaan kylvää, kun syksyllä halla kuitenkin vie viljan. Kovilla talvipakkasilla jäätyy usein peltokin niin syvältä, että routa ei kerkiä yhtenä kesänä sulaa. Tätä seutua voisi nimittää sekalaisten elinkeinojen vyöhykkeeksi. Taloissa on muutamia lehmiä, lampaita ja poroja. Miehet käyvät talvisin tukkimetsissä etelämpänä tai pyytelevät tunturikoivikoilta kiirunoita.
Siellä kerrottiin, että ennen lähtivät miehet suurissa joukoissa keskitalvella kevätkalastukseen Norjaan ja palasivat sieltä keskikesällä takaisin. Tällaisista Ruijan matkoista kerrottiin muuallakin Pohjois-Suomessa. Nykyjään ne retket ovat vähenneet. Köyhää ja vaivaloista on ihmisten elämä Enontekiöllä. Parhaiten siellä elävät porolappalaiset suurten karjainsa tukemina.
Enontekiön ja Kittilän rajamailla loppui kokonaan lappalainen asutus. Etelään edettäessä talot suurenivat ja metsät paranivat muuttuen sankoiksi havumetsiksi. Jokilietteillä näkyi laajoja luonnonniittyjä ja muutamissa kylissä oli jokivarrella kolmekin riviä keskikokoisia taloja, joissa oli enemmän lehmiä kuin Enontekiön pieneläjillä. Jormalle kerrottiin eräässä Kittilän talossa, että siellä tavallisissa, hyvinviljellyissä taloissa tulee ohraa ja perunaa melkein joka suvi koko vuoden varalta. Poroja oli edelleenkin useissa taloissa, aina Kemiin asti. Kittilässä ja Rovaniemellä jo huomasi, että maa- ja metsätaloudesta ihmiset saavat etupäässä toimeentulonsa. Ripeästi edistyvää maanviljelysseutua oli m.m. Tervolan pitäjä, jonka asukkaat elävät pääasiallisesti maanviljelyksellä. Pitkin Ounasjoen ja Kemijoen vartta tekivät pojat sen huomion, että metsistä ja puutavaraliikenteestä otetaan siellä paljon sivutuloja. Mitä lähemmäksi Kemijokisuuta he tulivat, sitä vilkkaammaksi kävi puutavaraliikenne. Ja Pohjanlahden perällä jokisuulla kävi se aivan valtavaksi. Suuret sahat tupruttivat ilmaan sakeaa savua ja niiden ympärillä oli laajoja lautatarhoja, joista pienet höyryalukset proomuineen kuljettivat valmiin tavaran kauempana merellä odotteleviin ulkolaisiin suuriin rahtilaivoihin. Niillä kuljetettiin metsien jalostettu "vilja" maailman markkinoille.
Kilpasilla kurkien kanssa.
Karhuseikkailun jälkeisenä yönä huurusi joki kovasti. Pojat laskettelivat myötävirtaan näkemättä eteensä kuin muutaman kymmenen metriä, ja joen metsäiset rannat näyttivät yösydännä kovin salaperäisiltä. Virta oli siksi voimakas, että se vei venettä hyvää kyytiä soutamattakin. Pojat kuuntelivat tarkasti, joko kuuluu edestä kosken pauhinaa, sillä sumussa koskenlasku olisi ollut vaarallista. Äänettömänä liukui vene Aslakin ohjaamana kuin uiva saari. Linnut antoivat sen tulla aivan lähelle, ennenkuin lähtivät pakoon. Telkkä-, sorsa- ja taviemoille tuli usein kova hätä saattaessaan pieniä untuvapalleroisia pois suuren uivan kummituksen tieltä suojaavaan rantaheinikkoon. Muutaman pienen nivan niskassa kohotti saukko pyöreän päänsä vedestä aivan veneen kokan edessä. Jorma päivitteli, ettei sattunut pyssy käteen.
Paljon oli Jormalla erilaisia linnun nahkoja veneessä ja paljon eri lajeja olivat jo pojat kevään ja kesän kuluessa nähneet, mutta kurkia ei ollut sattunut eteen. Mutta aamupuoleen, kun sumu alkoi jo haihtua joen uomasta, kuulivat he joen sivulta harjun takaa kurkien raikasta huutoa:
– Kruu, u – kruu, u, huusivat ne yhtenään. Lienevätkö kuulleet poikain puhelun tai olisivatko saaneet vainua heistä. Kurjilla on näet erittäin tarkat aistit.
Pojat vetäsivät veneen kokan maalle, sitoivat Miksin veneeseen kiinni ja lähtivät hiipimään ääntä kohti.
Harjulta näkivät he, että kaksi kurkea seisoi suon keskellä kaula pitkällä huutaen tuota yksitoikkoista, mutta läpitunkevaa säveltään, joka on kuin rannattomain aapojen autiuden ylistys. Jorma huomasi linnuista, että niillä on lähellä joko munat tai pojat. Sen tähden katsoivat pojat parhaaksi jäädä harjulle vakoilemaan noiden harmaiden, mustarintaisten lintujen puuhia, jotka rimpisen aavan keskellä koikkailivat melkein miehen korkuisina.
Jonkun ajan perästä kurjet rauhoittuivat parkumasta ja alkoivat etsiä ruokaa: sammakon poikasia, toukkia, edellisen kesän karpaloita, mitä lienevät löytäneet. Aslak ensin huomasi, että läheisen karamättään vieressä piipersi kaksi poikasta, kooltaan noin ison kuovin kokoisia. Pojat halusivat vangita ne elävinä ja Jorma aikoi ne lähettää sitten rautatietä myöten elävinä kotiinsa. Hänen aikomuksenaan oli myös ampua uroskurki täytettäväksi koulun kokoelmiin. He laativat yhteisen suunnitelman. Sen mukaan piti Aslakin kiertää suon perän ympäri ja kun hän pääsee suon taa Jorman kohdalle, sitten alkavat he juosta kurkiin päin. He toivoivat saavansa pojat juoksemalla kiinni ja sen jälkeen voisi Jorma ampua uroksen.
Mutta kaikki tuo oli paljon helpommin sanottu kuin tehty. Heti kun pojat ilmestyivät suolle, lähtivät kurjet juoksemaan pitkin aapaa tavattoman nopeasti, vanhemmat edellä, poikaset perässä. Aapa oli niin vetelä, ettei se tahtonut laisinkaan poikia kannattaa. Aslak, joka oli paremmin tottunut soilla kulkemiseen, pysyi lähempänä kurkia kuin Jorma, jota suo upotti joka toisella askeleella. Kurkipari poikineen juoksi suon yli metsään ja katosi sinne.
Nolosti päättynyt kurkien metsästys harmitti Jormaa monta päivää.
Hän oli nähnyt kurkia syksyin-keväin Keski-Suomessakin lentävän yli lumireen muotoisena kuviona, hän oli aina toivonut kerran pääsevänsä siihen maahan, jossa ne pesivät. Nyt oli tämä toivo täyttynyt, mutta hän ei sittenkään nähnyt lähempää näitä arkoja lintuja, joilla on aistima aina viritetty huomaamaan pienimmänkin vaaran. Ainainen vihollispelko pakottaa kurkia asumaan vain aavoilla soilla ja niityillä. Muuttoaikoina uskaltavat ne istuutua vain autioihin puuttomiin meren saariin ja hyvin avoimille rannikoille. Vain yösydännä, kun taloissa on kaikki hiljaista, uskaltavat ne lentää ohravainioihin syömään mehevää orasta.
Jonkun ajan kuluttua, kun pojat olivat jo veneellään, kuului toiselta suolta kajean aamuilman kannattamana:
– Kruu, u, kruu, u, kruu, u...
Perä-Pohjolan valtasuoni.
"Kemi, Tornio, Ounas, Oulu ja Ii,
olen nähnyt uomanne aavat;
ja mieleni laajeten lainehtii,
ja suoneni tarmoa saavat:
jokes uljahat syöntäni suurentaa,
oi kymmenen, kymmenen virran maa."Näin laulelivat pojat tyynenä kesäiltana Ounasjoen alajuoksua laskiessaan.
– Laulakoon runoilija Pohjois-Suomen kymmenestä virrasta, mutta todellisuudessa niitä on satoja, kun pienemmät syrjäjoet otetaan lukuun. Perä-Pohjola ja Lappi ovat jokien, kuohuvien koskien, könkäiden ja villien vuoripurojen maita. Siellä on vesillä kiire meriin. "Rientäkää, rientäkää", huutelevat vedelle könkäät ja kosket, "eteenpäin, eteenpäin", kiirehtivät niitä nivat ja vuolteet. Mutta suvannoissa niillä ei ole kovaa kiirettä. Ne joutavat sivumennen heijastelemaan kuvia taivaan pilvistä, rantaäyräistä ja jokivarren vaaroista ja punaisiksi maalatuista taloista. Suuret joet haarautuvat ylhäällä metsäisissä kiveliöissä sadoiksi puroiksi, joiden latvat luikertelevat ylös tunturikerojen kivikoluihin imeäkseen sieltä itselleen voimaa sulavasta lumesta ja kylmistä lähdesuonista "kalmankaltioista", jutteli Jorma.
– Huomaan, että olet ihastunut jo Pohjois-Pohjanmaahan yhtä paljon kuin Lappiin, kiusaili Aslak.
– Älä tule mustasukkaiseksi Lappisi puolesta. Se on kuitenkin Suomineidon kruunu, jossa jääkiteet kirkkaimmin hohtavat ja revontulet kaartuvat pyhimyskehänä sen ympärille.
Aslak oli koko matkan kehunut Ounasjokea suureksi, vaikka se on vain sivujoki. Mutta, kun he saapuivat Rovaniemelle, jossa se yhtyy Kemijokeen, suurenivat hänen silmänsä.
– Täällähän se vasta joki tulee, huudahti hän, kun heidän veneensä liukui Kemin haarassa – Tenojokikin on pieni tämän rinnalla.
– Puroja ne Lapin joet ovat tämän rinnalla. Kemijoki on "Hänen Ylhäisyytensä" Suomen jokien joukossa. Se ulottuu Saariselältä Pohjanlahteen ja jos lähtisimme tästä vastavirtaan kiskoutumaan sen lähteille, niin taitaisi mennä kesä pilalle. Näkisimme kuitenkin sillä matkalla suuren Kemijärven kirkonkylineen ja monet Kemijokeen laskevat syrjäjoet, selitti Jorma.
– Niin, siellähän ovat Kitinen ja Luirojoki, lisäsi Aslak.
– On siellä muitakin syrjä jokia, mutta on metsiäkin. Katseleppa, mikä puumäärä sieltä tulee. Tukkeja, suuria kuin mastopuita, paperipuita ja propsia. Luulisi kaikkien Pohjois-Suomen puiden olevan liikkeellä.
– Kuuluu olevan viiden eri yhtiön puita näillä joilla sekaisin. Miten ne kukin omansa löytävät? kysyi Aslak.
– Etkö tiedä, että niissä on jokaisessa yhtiön merkki päässä ja selässä. Jokisuulla eroittaa kukin omansa ja laivat vetävät niitä lauttoina sahoihin.
Rovaniemi oli Aslakin mielestä jo suuri kaupunki, vaikka se silloin ei vielä ollut kauppalakaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ihmisasuntoja niin paljon lähekkäin eikä ihmisiä niin paljon koolla. Muutamat puurakennukset näyttivät hänestä kuninkaan palatseilta. Paljon oli Rovaniemellä nähtävää erämaan pojalla, kun hän kierteli kylän ympäri katsellen asuntoja ja ympäristön viljelyksiä.
– Olet kai Jorma kuullut, että täällä Rovaniemellä pidetään helmikuussa suuret markkinat. Isänikin on toisina vuosina tuonut tänne poroilla tavaraa etupäässä poronnahkoja ja lihoja. Hän kertoi täällä olleen tavaraa kaupan jos mitä lajia. Ja ihmisiä joka paikka mustanaan. Koko Perä-Pohjolan ja Lapin kansa näyttää silloin olevan liikkeellä, selitti Aslak, kun he kahden kauppalan läpi kulkevaa maantietä kävelivät.
– Elä liikoja kehu. Kyllä niitä ihmisiä on enemmän tiheään asuttujen seutujen markkinapaikoilla.
Rovaniemellä olivat pojat yötä. Ensikerran pitkistä ajoista sai Jorma nukkua siistissä sängyssä lakanain välissä. Aslakista oli aivan ylellistä, että piti kesällä yösijasta maksaa. Hänen mielestään he olisivat voineet aivan yhtä hyvin viettää yönsä kuten ennenkin, nuotiolla jokivarren metsässä tai avoimella rantatörmällä. Olisi ollut käytettävissä myös täällä asutuilla seuduilla heinälatoja siihen tarkoitukseen.
– Sen minä sanon sinulle, Jorma, että lappalainen ei mielellään maksa yösijastaan ei kesällä eikä talvella. Kun hän talvella matkoilla ollessaan kellahtaa hangelle, pulkan alle nukkumaan, niin eipä taida sinullakaan olla puhtaampaa "lakanaa", joka sitäpaitsi ulottuu kaikille. Täällä etelämpänä näyttävät ihmiset olevan vaativaisia ja tuhlareita.
– Kaupungissa on kaupungin tavat, huomautti Jorma.
Hyvin pojat nukkuivat majatalon kamarissa, kun ei siellä ollut sääskiäkään, ja virkein mielin jatkoivat he aamulla matkaa jokea alas. Virta vei venettä soutamattakin. Vauhti oli väliin kovin vinha. Kun yritti soutaa suoraan joen poikki, niin pääsi toiselle rannalle monta sataa metriä alempana. Rannoilla oli tiheässä komeita, punaiseksi maalattuja taloja. Alempana oli niin kovia koskia, että Aslakin pää ei kestänyt laskea eikä Jormallakaan ollut halua niitä laskemaan. Suurin niistä, Taivalkoski – pauhasi kuin Imatra. Siinä vesi vaahtosi ja hyökyi niin korkeina aaltoina, että varmasti poikain kaitainen jokivene olisi painunut pehmeihin kuohuihin. Sentähden he laskivat sen alas nuorasta pidellen rantaa pitkin.
Tällä välillä oli monta suurta lohipatoa, jotka ulottuivat rannalta toiselle. Ne olivat tehdyt siten, että renkkujen sivuun oli isketty pohjaan pitkiä puita niin lähelle toisiaan, että lohen oli mahdoton päästä läpi muualta kuin erityisestä aukosta, jossa oli niitä väijymässä suuri katiska.
Pojat sattuivat Korvanpadolle juuri silloin, kun miehet valmistautuivat sitä kokemaan. He näkivät yli neljäkymmentä lohta nostettavan katiskasta veneeseen. Useimmat niistä olivat 10-25 kilon painoisia.
– Ettekö vaihda yhtä lohta tuoreeseen karhun paistiin? kysyi Jorma lohimieheltä, kun heidän veneensä olivat padolla aivan rinnatusten.
– Missäpä teillä tuoreet karhunpaistit tähän vuoden aikaan, sanoi ruskeapartainen mies.
– Tässä veneessä, tuossa käärössä on nahka ja astiassa paistit.
Miehet kuuluivat keskenään hiljaa puhelevan, että nämä pojat kuuluvat Ounasjoelta karhun ampuneen. Ja kalastajat hyvin uteliaina siirsivät veneensä vielä lähemmäksi. Aslak levitti nahkan veneeseen nähtäväksi, ja Jorma näytti kalloa.
– On se tuo karhu aika peto, katsokaahan noita torahampaita ja näitä kynsiä. Ei olisi hauska olla niiden raadeltavana, sanoi se ruskeapartainen mies.
Karhuseikkailut ovat Pohjois-Suomessa sangen mieluisia puheenaiheita. Ja karhun tappajia kohtaan on siellä vielä jonkunlaista vanhaa kunnioitusta. Jormakin huomasi, että miesten arvonanto heitä poikasia kohtaan paljon lisääntyi.
– Ettekö jouda taloon, niin jutellaan siitä vaihtokaupasta, sanoi eräs isäntämiehen näköinen kalastaja.
Mielellään pojat menivät, sillä he olivat kulkeneet koko vuorokauden levähtämättä. Isäntä vaihtoi rannassa lohen karhunpaistiin ja kantoi sen kotiinsa. Kaikki kalastajat kerääntyivät pihanurmikolle, kun Jorma kertoi koko karhuhistorian. Talossa laitettiin suolatusta karhun lihasta mehevä paisti, jota saivat kaikki maistella, ketä se vain miellytti.
– Kylläpä tämä Kemijoki antaa paljon lohta, virkkoi Jorma.
– Ei nämä nykyiset saaliit ole mitään entisiin verraten. V. 1662 teki kesän saalis 720 tynnyriä. Siihen aikaan täältä nostettiin lohi poikineen. Erityinen lohivouti kantoi ja suolasi kruunulle tulevan osan valtion omiin astioihin, kertoi ruskeapartainen isäntä.
– Joko täällä niin vanhoina aikoina lohta kalastettiin?
– Paljon varhemmin jo. Aivan siitä saakka kun ensimmäiset asukkaat tänne kotansa pystyttivät. Upsalan arkkipiispa halusi jo v. 1374 laajentaa hiippakuntaansa tänne saakka päästäkseen perimään lohikymmenyksiä. Paljon on myöhemmin kruunun ja talonpoikien välillä riidelty näistä lohivesistä.
Pihalla jutellessa saivat pojat tietää, että ruskeapartainen isäntämies olikin läheisen kansakoulun opettaja. Kun. Aslak taas muun puheen lomassa kehui Kemijoen mahtavuutta, kertoeli opettaja siitä illan kuluksi yhtä ja toista.
– Sen suuruudesta ja voimasta saat oikean käsityksen vasta silloin, kun jonain tulvakeväänä katselet jäiden lähtöä Vallitunsaaren luona, joka on tuolla Laurilan alapuolella. Silloin vasta näet joki jättiläisen voiman koetuksessa, kun se luo päältään talven pakkopaitaa.
– Se taitaa olla mahtava luonnon näytelmä, sanoi Jorma.
– Ensin kuulet jään alta kuin jättiläisen puhkumista suunnattoman raskaan painon alla; kuulet kohinaa, solinaa, jäiden helinää ja rasahtelemista. Joen pinta alkaa äkkiä kohota. Ylhäältä kuuluu pauhina kuin ukkosmyrskyllä aarnihongikosta. Siellä on jääpato sortunut, ja se vyöryy eteenpäin rakennuksen korkuisena, hirvittävien voimien pakoittamana. Metrin vahvuinen teräsjää murtuu sen edessä jääteleiksi, jotka lähtevät myllertäen eteenpäin. Muutamat painautuvat syvyyteen, toiset kohoavat jääruuhkan harjalle mustaselkäisinä kuin veden jättiläiset, sillä ne ovat koettaneet piiloutua pohjamutaan rajua, hävittävää voimaa paeten. Röykkiö vyöryy Vallitunsaarta kohti. Jäiden joukossa näkyy juuriltaan kiskottuja puita, niittylatojen hirsiä, kattolautoja, tukkeja, veneitä ja maakappaleita. Melkeinpä otat askeleen maallepäin, kun jääpato puskee saaren kallioita vastaan. Suurin osa siitä suuntautuu pääväylään. Maa vavahtelee, jäät jyskävät, kohisevat ja helisevät purkautuessaan saaren sivu. Kylmä tuulahdus käy kasvoihisi kuin hyinen tervehdys Lapin tuntureilta. Pian on jäävyöry sivuuttanut saaren ja kohisee alempana Kemijoen monia suuhaaroja kohti. Se valitsee ensin suurimman ja ryntää sinne. Mutta siellä on vastassa kiinteä meren jää ja merijättiläinen, joka pysäyttää sen suureksi röykkiöksi suumatalikolle. – Meri tahtoo näyttää pojalleen Kemi-jättiläiselle, että ei sitä niin vain heitellä kapaloitaan lupaa kysymättä. – Jäiden liikehtiminen seisahtuu muutamaksi tunniksi, vedenpinta taas kohoaa ja jokijättiläinen kerää voimiaan uuteen rynnäkköön. Se sysää jäät toiseen suuhaaraan, josta kuuluu vähän aikaa sohinaa ja ryskettä. Sivumennen särkevät ne siltoja ja sahan lautatapuleita. Samassa tukkeutuvat myös pienemmät suuhaarat, ja niin on suurrynnäkkö täydellisesti pysäytetty. Jonkun aikaa näyttää siltä, että isä voittaa pojan. Mutta kuka voi kauan pitää vankina raivoavaa jättiläistä, jonka voimia kevään lämpö on paisuttanut. Ei merikään sitä voi. Kun joki tuntee taas voimansa kasvaneen, tekee se viimeisen rajun ponnistuksen ja valtavalla pauhinalla heittää talven kahleet kauas merelle. Mutta niiden paloja, jäälohkareita, kulkee vielä kauan joen pinnalla kuin valkoisia joutsenia, ja niitä on jäänyt pitkin jokirantoja korkeiksi valleiksi. Helpoituksen huokaus pääsee jättiläisen rinnasta ja se puhaltaa talven kylmyyden rinnastaan ja siksi peittyvät seudut sakeaan sumuun. Se on merkkinä, että joki on vapaa, ja kevät on voittanut talven.
Lohi uistimessa.
Vihaisessa myötävirrassa kävi uisteleminen hankalaksi, koska koukut pyrkivät alituisesti tarttumaan pohjahakoihin. Jorman mielestä oli parempi pitää joen alajuoksulla pyydykset veneessä kuin panna ne vaaralle alttiiksi hyvin epävarman saaliin tähden. Mutta komeiden, hopeakylkisten ja lihavien merilohien näkeminen padolla ja miesten kalastuskuvaukset olivat pojissa herättäneet kiihkeää erähenkeä. Kun he lähtivät padolta laskemaan Kemijoen suuta kohti, heitti Jorma parhaan uistimensa veteen.
– Eihän tuo ota, jos ei annakaan, tuumi hän siimaa laskiessaan.
Rulla kirisee tahdikkaasti, kun hän selkä kenossa veneenperässä istuen vetelee siimaa jokeen.
– Ei lohi tahdo tarttua näin myötäveteen, mutta saahan sitä koettaa, sanoi Aslak.
– Souda mutkitellen, sillä nyt olemme varmasti hyvillä lohivesillä, kehoitti Jorma.
Aslak soutaa joen poikki, mutta virta kannattaa venettä samalla nopeasti alaspäin. He ovat keskijoella palaamassa takaisin, kun vavan rulla särähtää kipeästi: "Rrrrr, rrrrr, rrrrrrr – rrrrrr..."
– Lohi on uistimessa, huutaa Jorma.
"Rrrrrr – rrrr – rrrrrrr..." parpattaa rulla.
– Se menee alaspäin, souda myötävirtaan, ettei siima lopu kesken.
Vaikka Aslak soutaa minkä jaksaa, tärisee rulla kuin hullu, ja näkymätön voima vetää siimaa jokeen, niin että se on aina piukalla kuin kanteleen kieli. Eikä Jorma uskalla pysäyttää rullaa, silloinhan kala pian katkaisisi siiman.
– Minkälainen peto siellä onkaan nyt koukussa?
– Souda, souda, kun siima loppuu rullalta. Jos löysä siima menee kaikki, niin tiedät, mitä silloin tapahtuu. – Souda...!
Aslak kiskoo kaitaista alusta tiheässä tahdissa silmät pyöreinä. Joka vetäisyllä kohoaa hän puoleksi seisomaan ja ponnistaa jaloillaankin rajusti aluksen kaaresta. Hän on yhtä jännittyneen näköinen kuin Jormakin, joka perällä pitelee luokiksi sujuvaa vapaa, hoitelee rullaa ja silmä kovana seuraa uistinsiiman liikkeitä.
"Rrrr – rrrrr... rr..."
Samassa siima löyhtyy ja Jorma alkaa sitä keriä rullalle, minkä ehtii. Se on merkki siitä, että kala on seisahtunut tai kääntynyt vastavirtaan uimaan.
– Älä souda... pidä nyt vain vene paikallaan, ettei virtakaan vie alaspäin. Katsotaan, mihin suuntaan se lähtee.
Lohi ui ylöspäin niin nopeasti, että siima taas arveluttavasi vähenee.
– Souda ylöspäin kuin henkesi edestä, kovemmin, kovemmin!
Siima alkaa arveluttavasti tiukentua, sillä eihän Jorma voi päästää sitä kaikkia käsistään. Lohi kohoaa pinnalle ja posahtaa kuin suuri puupölkky, joka veteen heitetään. Jorma näkee kahdenkämmenen levyisen pyrstön koukistuvan ja läiskähtävän veteen.
– Suuri on, kuulitko Aslak, kun se posahti?
– Kuurokin sen kuuli, ainakin olisi tuntenut tärinän hermojensa päissä.
– Seis!... käännä alaspäin.
– "Rrrrrr – rrrrrrrrr..."
Lohi kääntyi taas uimaan myötävirtaan ja pojilla oli täysi työ pysyä sen perässä. Kilometreittäin kulkee se alas pienehköjä syrjämutkia tehden.
Lohi on suurten ulappain asukas, joka taistelee tulisesti ja harkiten vapautensa puolesta. Kun se tuntee leuoissaan kalastajan koukun, pyrkii se tavallisesti alaspäin merta kohti.
– Jokohan se vetää meidät jokisuulle saakka, puhelee Jorma.
– Elähän pidä siimaa liian kiinteällä.
– Enhän minä ole ensikertaa pappia kyydissä. – Nyt se seisahtui.
Jorma kiertää siimaa rullalle veneen lipuessa alaspäin. Rulla tulee taas melkein täyteläiseksi, mutta lohi ei liikahda paikoiltaan. Se on äkäytynyt pohjaan kuin äkimys hevonen mäen alle. Siimasta päättäen se on jo hyvin lähellä, melkein veneen alla. Siinä on nähtävästi syvempi hauta joen pohjassa. Jorma kiinnittää siimaa vavalla, joka sujuu luokiksi, mutta uistin on kuin hakoon tarttunut. Pojat soutelevat vähän sivuun, mutta aina on sama tulos: uistin ei liikahdakaan. Eikä sitä uskalla väkivoiminkaan kiskoa.
Pahat aavistukset kiertelevät jo Jorman aivoissa. – Olisikohan sittenkin lohi jo karannut pyöräyttäen ensin uistinnuoran pohjahakoon. – Sellaistahan toisinaan sattuu kalamiehelle.
– Sehän on kuin ankkurissa, huomauttaa Aslak.
– Elähän hätäile. Minä olen kuullut, että merilohi toisinaan äkäytyy pohjaan. Sitä varten on oikein taitavilla urheilukalastajilla erityisiä pahvilevyjä, joita he antavat virran painaa siimaa myöten lohen silmille. Silloin se kuuluu lähtevän. Annahan minulle se tuohinen keulasta.
Jorma leikkaa tuohisen pohjasta pyöreän valkoisen levyn, tekee keskelle reiän ja viiltää veitsellään tuohen halki reunasta reikään saakka.
– Lähetetäänpä lohelle terveiset tämän mukana tuonne toiseen valtakuntaan. – Soudahan ylöspäin niin paljon, että siima nousee vastavirtaan päin pohjasta terävässä kulmassa. – Niin, niin... ole nyt varoillasi!
Jorma pistää tuohilevyn halkeaman kautta siimaan niin, että siima kulkee höllästi reiässä ja antaa sen pudota jokeen. Virta painaa levyn tuokiossa nuoraa myöten pohjaan.
– "Rrrrrrr..." kirisee rulla kiivaasti ja pitkään, ja tuohilevy palaa siimaa myöten pinnalle.
– Lohi sai "luunapin" nenäänsä. Nyt se ei enää äkäile, ilkkui Jorma.
Pari tuntia taistelivat pojat lihavan Kemijoen lohen kanssa, ennenkuin se nousi pinnalle ja antautui. Sen nykäykset kävivät yhä lyhemmiksi ja heikommiksi. Viimein kellahti se kyljelleen vedenpinnalle veneen viereen ja Aslak iski siihen väkäsellä varustetun kalakoukun ja nosti sen veneeseen. Samassa lankesi Jorma kontalleen kalan päälle ja iski puukkonsa niskaan.
– Hei, hei pojat, minkälainen kala! Ainakin kaksikymmentä kiloa painava, iloitteli Jorma.
Poikain jännitys laukesi. Hikisinä ja puuskuttaen kuin pakahtumaisillaan olevat porot, ihmettelivät he oivaa saalistaan.
– Isossa joessa on sen mukaiset kalat, sanoi Aslak. – Eläköön Kemijoen lohikanta!
– Minäpä puhdistan tämän luurangon koulun kokoelmiin, lisäsi Jorma. – Mennään perkaamaan saalis.
Ja pojat sousivat rantaan.
– Tämä näkyy olevan mätikala, sanoi Jorma lohta avatessaan.
– Tuli siis tuhansien kalojen vahinko, lisäsi Aslak.
– Tiedät kai, että lohi on "muuttolintu" kalojen valtakunnassa. Samoin kuin tunturikurmitsa ikävöi tunturien puhdasta ja viileää ilmaa, kaipaavat lohet kuteakseen vuoristojen viileää ja kristallikirkasta vettä. Se ei voi kutuaikana kärsiä savisia eikä mutaisia jokivesiä.
Ja Jorma kertoi tarkemmin merilohen elämäntarinan.
– Tämäkin lohi on nähtävästi syntynyt Kemijoessa, sillä tavallista on, että jossain joessa syntyneet ja poikaikänsä viettäneet lohet palaavat siihen kutemaankin. Tämän vanhemmat monta, monta vuotta sitten lokakuun marraskuun paikkeilla kaivoivat joen pohjasoraan pienen kuopan, johon naaraslohi laski noin kaksi-, kolmekymmentätuhatta mätimunaa ja uroslohi maitia. Kuopan ne peittivät hienolla hiekalla, etteivät vesien ryövärit: mateet, ahvenet, harjukset ja hauit pääsisi mädillä herkuttelemaan. Niistä, noin herneen kokoisista mätimunista kehittyi talven kuluessa pieniä lohenpoikasia – ei kuitenkaan läheskään kaikista. Enin osa niistä mätäni tai joutui kalojen ruuaksi. Pienet lohenpoikaset, joiden joukossa tämäkin oli, eivät aluksi syöneet mitään, sillä niillä oli vielä vatsan alla suuri eväspussi. Mutta vähitellen, kun eväs loppui, tuli ruokahalu. Ne alkoivat hakea pieniä vesieläimiä ravinnokseen. Joessa ne viipyivät kaksi, kolme vuotta. Sinä aikana oli niiden parvi paljon pienentynyt. Niitä olivat syöneet petokalat, saukot, sääskeläiset ja ihminen. Osa niistä oli kuollut keväällä jäiden lähdön aikana jäiden puristukseen. Vain muutamia sadoista pääsi mereen.
Siellä oli lohenpoikasilla paremmat laitumet. Oli tilaa uida mihin suuntaan halusi, oli ruokaa yllinkyllin: silakat ja kilohailit eivät syömällä paljon vähentyneet. Lohet kasvoivat ja lihoivat nopeasti. Meressä ei niillä ollut muuta peljättävää kuin hylkeet, jotka ovelasti sukelsivat lohilaumaan napaten saaliinsa. Vielä pahempia olivat ihmisen virittämät verkot ja rysät, joihin monet sotkeutuivat. Tämä lohi oli muita varovampi ja viisaampi, sentähden se säästyi. Kun mätipussi alkoi arveluttavasti kasvaa tänä keväänä, läksi se monien toisten mukana syntymäjokeensa kutemaan. Ja tässä sen päivät nyt päättyivät. Jos se olisi päässyt tuonne jokien latvoille kutemaan, olisi ollut toivoa Kemijoen lohikannan lisääntymisestä. Syksyllä se olisi kutenut ja seuraavana keväänä laihana ja valkealihaisena laskulohena palannut takaisin mereen lihomaan ja odottelemaan uutta kutuaikaa.
– Missä saakka ne Itämeressä käyvät? kysyi Aslak.
– Tanskan salmissa saakka toiset, mutta osa elää lähempänäkin.
– Kemijoki on Suomen parhaimpia lohivesiä, huomautti Aslak.
– Täältä Kemijokisuulta on jo vanhoina aikoina viety paljon lohia ulkomaille. Ulkomaalaiset, kuten ruotsalaiset, saksalaiset ja hollantilaisetkin toivat tänne laivoillaan suolaa, viljaa, kankaita y.m. ulkomaan tavaroita ja vaihtoivat tavaransa lohiin ja metsäeläinten nahkoihin. Lohia ja nahkoja lienevät enimmän himoinneet pirkkalaisetkin, muinaiset Lapin verottajat. Monta veristä taistelua on aikain kuluessa käyty näistä Perä-Pohjolan rikkaista kalavesistä ja kalastuspaikoista. Moni on aikain kuluessa katein silmin katsellut naapurinsa parempaa kalaonnea. Kaikki seutulaiset haluaisivat päästä verottamaan Kemijoen lohikantaa.
Näitä kertoessaan puhdisti Jorma komean lohen ja suolasi sen karhunpaistin päälle.
Kemin vanhassa kirkossa.
Vanha jäkäläkattoinen kirkko, jonka seinät ovat vuosisatojen ajat saaneet kestää tuulia ja tuiskuja ja jota ovat kymmenet menneet polvet ennen meitä katselleet, kätkee itseensä salaperäistä tunnelmaa. Lähestyt sitä kuin vanhaa, valkopartaista tonttua, jolla on sinulle paljon kerrottavaa menneiltä ajoilta. Näet sen jykevissä kivi- tai puuseinissä, lattiassa ja katossa vuosisatoja sitten kuolleiden esi-isien kätten töitä. Tuntuu kuin sen seinistä huokuisi samaa pyhää hartautta, jota esi-isämme ovat tunteneet sen seinien sisällä. Lähesty sitä kunnioituksella ja hartaudella, silloin sen läheisyys sinua jalostaa.
Jorma ihaili aina menneiden aikojen muistoja eikä väsynyt kuulemasta kertomuksia niistä. Siksipä hän ei Kemijokea laskiessaan malttanut mennä Kemin vanhan kirkon sivu, vaan käänsi veneen kokan rantaan, kun he kohdalle tulivat.
– Näet, että täältä tuulahtaa jo vastaamme vanha sivistys eikä enää erämaan tunnelma niinkuin siellä Lapissa, virkkoi Jorma.
– Minä olen kuullut, että täällä säilytetään pyhimyksen muumiota, lisäsi Aslak.
– Onko se palsamoitu?
– Ei, vaan sitä säilyttävät korkeammat voimat.
– Sehän on ihme!
Pojat neuvottelivat, miten pääsisivät sisälle, kun ovi oli lukossa, mutta huomasivat sitten, että suntio asuu lähellä.
Vanha, kumara harteinen suntio Aale Juhonpoika oli heti valmis poikia opastamaan, kun kuuli, että he olivat kaukaa tulleet Pohjois-Suomen merkillisyyksiä katsomaan. Avaintaan heilutellen asteli hän poikain edellä kirkon ovelle selitellen ensin ympäristöä.
– Niin, mistä minä nyt alkaisin, tuumi hän kirkon mäellä katsellen vuoroin molempia kirkkoja, jotka ovat lähekkäin. – Ehkä ensin tästä uudemmasta. Se rakennettiin noin sata vuotta sitten Aleksanteri I:n käskystä. Sitä ennen käytännössä ollut revittiin silloin alas, kun se oli sortua päälle. Tämä vanha kirkko taas rakennettiin vuonna 1521, siis Lutheruksen aikoina, mutta täällä oli vielä silloin katolinen meininki. Tämän edellisen kirkon olivat sotaretkillään kulkevat ryssät polttaneet poroksi vähän aikaisemmin.
Ukko vääntää lukon auki, ja naristen kääntyy ovi ruostuneissa saranoissaan.
– Tämmöinen tämä on sisältä.
Poikia vastaan tuoksahtaa hiukan ummehtunut ilma niinkuin ainakin vanhoissa kirkoissa.
Leveistä palkeista tehty lattia on puoleksi lahonnut, seinien rappaus osaksi varissut ja laipio lahouttaan pudonnut maahan ja siivottu pois. Kattoa kannattavien parrujen päälle ovat monet tornihaukat pesineet ja tiitittävät lakassa peläten, että vieraat vievät poikaset. Ja lattialle on niiden pesistä pudonnut lintujen luita ja höyheniä. Ne eivät Jorman mielestä oikein sovi tähän ympäristöön, nuo ryöstölinnut; ne vievät jonkunverran pois pyhää tunnelmaa. Niiden höyhenpuku on liian korea eikä niinkuin naakkain musta ja vakava. Niiden ääni on liian kimakka, ei kuten naakkain "njäkk, njakk", joka Etelä-Suomen vanhojen kivikirkkojen ullakoilla kaikuu niin omituisen salaperäisenä. Paremmin sopisivat haukat vanhojen ritarilinnojen kuin kirkkojen asukkaiksi.
– Jos ette ole pelkureita, niin näytän täältä sillan alta tämän kirkon ihmeen, pyhän miehen muumion, johon ei ajanhammas ole pystynyt. Niinkuin näette, ovat tämän herran temppelin seinätkin jo ravistuneet, mutta ei ole muuttunut entisajan kirkkoherravainajan ruumis täällä maanalaisessa säilössään.
Vanha suntio avaa lattiassa olevan luukun ja siitä näkevät pojat hämärään hautaholviin, jossa makaa mustanruskea ruumis lahonneessa arkussaan. Se on niin hyvin säilynyt, että varmasti tuntisi, jos hänen lähimäisiään olisi ollut katsomassa.
– Niin. Siihen aikaan kun ruotsalaiset ja suomalaiset vuodattivat vertaan kaukana Saksanmaalla puhdistetun uskon puolesta kolmekymmenvuotisessa sodassa, saarnasi tässä temppelissä Herran sanaa kirkkoherra Rungius kansansa rakastamana ja kunnioittamana. Vähää ennen kuolemaansa oli hän saarnatessaan sanonut seurakuntalaisilleen: "Jos Herran sana, jota olen teille saarnannut, on tosi, ei mimun ruumiini pidä lahooman, mutta jollei, niin se maaksi jälleen tulee."
Ja niin kävi: hänen ruumiinsa ei mädännyt, vaan kivettyi, luut eivät hajonneet eikä homepilkkuakaan tullut hänen kasvoihinsa. Siitä hänen seurakuntansa tuli näkemään, että hän oli puhunut ikiaikojen totuutta.
Saha.
Virtavaa jokea laskiessaan huomasivat he edessään suuren rakennuksen kymmenien pienempien keskellä. Pilviä tavoitteleva tiilinen savupiippu tuprutti sakeaa savua korkeuksiin. Rakennuksesta kuului omituista surinaa, ryskettä ja louketta.
– Mikä on tuo rakennus? kysyi Aslak.
– Saha eli "lautamylly" – Etkö sahaa tunne? – Se on yhtenä jäsenenä puutavaran suuressa kiertokulussa. Jokea myöten uivat tukit sahalle, siellä ne jalostetaan laudoiksi ja muiksi puolivalmiiksi puutavaroiksi ja sieltä kuivattu tavara viedään merelle laivoihin lastattavaksi.
Mistäpä puuttomien tunturien poika olisi sahan tuntenut, kun ei ennen ollut nähnyt. Mutta ihmeellistä oli, ettei Jormakaan ollut ennen nähnyt sahaa sisältä, vaikka kymmeniä ulkoapäin. Siksi hän niin mielellään suostui Aslakin ehdotukseen, että he pyrkisivät näkemään sitä sisältä.
Karihaaran saha, jonka omistaa suuri Kemiyhtiö, kohoaa saarella joen suuhaarojen välillä. Saaren eteläosa on täynnä korkeita, vieri-viereen pinottuja lautatapuleita, joiden välillä on suoria kujia aivan kuin pienen kaupungin katuja. Yhtenään lykätään sinne lautoja pienissä rautatievaunuissa, yhtenään kuuluu sieltä lautain loisketta, kun miehet niitä latovat tapuleihin tai purkavat kuivaa tavaraa proomuihin, joilla ne viedään Pitkään kariin suuriin ulkolaisiin laivoihin lastattavaksi. Myöhemmin pojat näkivät, kuinka hinaaja-alukset ahkeraan kulkivat sahan ja lastaavien suurten laivojen väliä; näkivät myös, kuinka tyhjiä laivoja tuli ja lastattuja lähti ulkomaille.
Sahan toisella puolella kohosi virkailijain ja työväen punaisiksi maalattuja rakennuksia.
Aslak ihmetteli, että ihmiset voivat asua niin lähellä toisiaan. Hän katseli silmät suurina tavattomia puutavaramääriä. Hän muisti, kuinka hänen isänsä oli lyhyitä laudan päitä kalleina tavaroina poronpulkassa kuljettanut pitkiä matkoja. Sitten hän muisti maantieteestä lukeneensa, että Kemijoen suulta viedään ulkomaille paljon ja erikoisen hyvää puutavaraa.
Pojat katselivat ensin, kuinka tukit nostolaitteen vetäminä peräkkäin nousivat sahaan. Sitten he aikoivat pistäytyä sisälle, mutta tie nousi pystyyn. Äreä-ääninen mies sanoi heille:
– Tänne ei lasketa syrjäisiä.
– Me pyytäisimme nähdä sahaa sisältä, virkkoi Jorma.
– Ei käy laatuun. Kuka vastaa, jos joudutte remmeihin koneiden ruhjottavaksi tai kaadutte sirkkeliin.
Jorma arvasi, että se mies, joka heitä puhutteli, oli n.s. "kiho", joku pikku päällikkö, jollaiset työmailla ovat virkaintoisempia kuin itse isännöitsijät. Aslak jo pyyteli Jormaa lähtemään pois, mutta Jorma oli aina omaksunut vanhan sananlaskun ydintotuuden, "akka tieltä pyörteleikse, ei mies pahanenkana" ja siksi kysyi hän mieheltä sahanhoitajan asuntoa.
– Se on tuo valkoinen talo tuolla. – Jos hän lupaa, niin se on toinen asia.
Pojat etsivät sahanhoitajan. Hän asui upeassa ja hyvin sisustetussa talossa. Kohteliaasti kumartaen pyysi Jorma lupaa, että he saisivat kerran katsella höyrysahaa sisältä.
Sahanhoitajalle eivät poikaset olleet koskaan tehneet ennen sellaista pyyntöä. Seudun pojat olivat tämän uteliaisuutensa tyydyttäneet luvatta jonkun tutun sahan työmiehen välityksellä.
– Mitä tarkoitusta varten te sitten sahaa tutkisitte?
Jorma selitti:
– Me olemme koulupoikia ja matkustelemme Suomea ristiin-rastiin ja tahdomme tutustua kaikkeen, mikä on näkemisen arvoista. Matkustellessamme Lapista tänne meren rantaan olemme nähneet satoja tuhansia tukkeja kulkevan tänne jokisuulle. Kun olemme kyselleet, kenen ne ovat, on meille melkein aina vastattu: "Kemiyhtiön". Nyt tahtoisimme nähdä, miten ne muutetaan sahassa ulkomaille vietäväksi tavaraksi.
– Kaunis ajatus, jonka toteuttamiselle en tahdo puolestani olla esteenä, mutta siinä on teille ylivoimainen tehtävä. Suomi on suuri ja siinä on jo niin paljon nähtävää, että vaikka ikänne kulkisitte, ette sittenkään kaikkea näkemisen arvoista kerkiäisi tutkimaan. – Minä lähden teille oppaaksi.
"Pikku kiho" näytti kovin ihmettelevän, kun pojat tulivat sahalle itse sahanhoitajan kanssa.
He tulivat suureen raamihuoneeseen, jossa pyöriä hyrisi jos minkälaisia rullia ja teriä ja jossa suuri, ylös ja alas käyvä raamisaha jyskytteli. Siellä oli korvia huumaava jyrinä, surina ja jyske. He seisattuivat raamin lähelle.
– Tässä halkaistaan tukit lankuiksi ja laudoiksi. Raamin terät ovat asetetut niin, että keskipuulta tulee lankkuja ja laiteilta lautoja, neuvoi sahanhoitaja.
Ihmetellen katselivat pojat, kuinka lähes metrin vahvuiset tukit muutamassa minuutissa halkesivat levyiksi.
– Sahanasettajan toimena on pitää terät kunnossa ja millimetrilleen niin kaukana toisistaan, että niiden väleistä tulee täsmälleen niin vahva lankku ja lauta, kuin halutaan. Ulkolaisille pitää olla juuri sen mittainen tavara, kuin ilmoitetaan; ei milliäkään vahvempi tai ohuempi, sanoi sahanhoitaja.
Nämä raamimiehet valvovat, että tukit menevät oikein raamin teriin.
Erityisellä pöydällä pyöri vinhasti ympyriäisiä sahanteriä, joihin laudat lappeellaan juoksivat rullien vetäminä. Terät leikkasivat reunoista pois mustan pintapuun, niin että tavara tuli eheäreunaista ja täysisärmäistä. Oksaa viiltäessä äännähtivät terät kipeästi, aivankuin olisivat valittaneet työn raskautta.
– Ja tässä näette reunaus- eli kanttisirkkelit työssään, sanoi sahanhoitaja viitaten edelläkuvattuun laitokseen.
Myöskin lautojen päät katkottiin aivan suorakulmaisiksi, mutta sitten olikin sahasta poistuva tavara puhdasta ja kaunista.
Nopea oli työn tahti. Yhtenään nousi tukkeja sahaan, yhtenään ne pilkkoutuivat sahassa, ja miehet hikihatussa korjasivat lautoja ja lankkuja.
– Pyytäisimme näyttämään konetta, joka panee kaikki nämä terät, pyörät, hihnat ja nostolaitteet käyntiin, sanoi Aslak, joka oli kuin puoleksi huumauksissa siitä vauhdista, millä kaikki liikkui.
– Konehuone on täällä alempana.
He laskeutuivat tiilistä tehtyyn huoneeseen, jossa oli musta, suuri höyrykattila. Siinä oli niin paljon ruuveja, hanoja ja muita osia, että Aslak ihmetteli, kuinka ihminen on voinut rakentaa sellaisen laitteen. Hän oli tosin koulukirjastaan lukenut höyrykoneesta, mutta hän ei ollut kuvitellut sitä niin monimutkaiseksi.
– Tässä nyt näette, miten sahanpurut muuttuvat voimaksi.
Nokinen poika heitti höyrykattilan tulipesään yhtenään sahajauhoja ja rimoja. Tuli kiehutti vettä höyrykattilassa muuttaen sen höyryksi, jonka paineella kaikki kävi.
Sattui juuri tulemaan ruokatunti ja sahan pilli vihelsi niin kimeästi, että se säikäytti Aslakin pahanpäiväisesti. Samassa seisattuivat kaikki rattaat ja remmit, ja suuri saharakennus tuntui hiljaiselta kuin erämaa. Sadat työmiehet kiiruhtivat ruualleen.
Pojat kiittivät ystävällistä sahanhoitajaa opastuksesta ja lähtivät veneellään jatkamaan matkaansa Keminkaupunkiin.
– Miltä se saha tuntui? kysyi Jorma soutaessaan.
– Hyvinhän se kävi, mutta ei minusta olisi sahan työmieheksi. Korvat oli mennä lukkoon siinä jyrinässä.
– Nyt näimme puutavaran kiertokulussa tämänkin vaiheen, kun Perä-Pohjolan tukeista valmistetaan maailmankauppan tavaraa.
Pohjanlahden perukassa.
Vaahtopäisinä vyöryivät Pohjanlahden aallot retkeilijäimme suippoa venettä vastaan, kun pojat ponnistelivat Kemijokisuulta kaupunkia kohti. Pieni vene keikkui laineilla kuin keveä lastu ja joka hetki uhkasivat aallot sen täyttää. Mutta tanakasti souti Jorma ja taitavasti vältteli Aslak, joka piti perää, isoimpia laineita.
Merimaisema tuntui pojista suurenmoiselta ja mieltä avartavalta. Taivaanranta oli kaukana. Mereltäpäin näkyi matalia, havumetsäisiä saaria, ja niiden salmista aukeni rannattomalta näyttävä ulappa, jossa aallot korkeina vyöryivät toisiaan taka-ajaten ja murtuen matalikoilla valkoiseksi vaahdoksi. Etäällä savusi laivoja, kalastajien purjeveneitä kiirehti mereltä kaupunkia kohti. Lounaasta näkyi Kuusiluodon ja idästä kaupungin sivu Laitakarin ja Veitsiluodon sahat.
Kemijoen suun maisemiin ei poikain mielestä sopinut se kuvaus, jonka kuuluisa tutkija Olaus Magnus oli Lutheruksen aikoina Tornionjoen suulta tehnyt. "Nämä seudut ovat kesäisin suloutta täynnä. Monilukuisia saaria on meren rannikolla ja niiden ruohopeite tuottaa suurimmassa määrässä virkistyksen viehätystä...", on hän kertomuksessaan kehunut.
Aslakista oli meri- ja tunturimaisemilla yhtäläisyyksiä. Molemmissa kaareutui näet taivaan holvi avaroiden näköalojen yli, molempia katsellessa tuntui rinnassa keventävältä ja vapauttavalta. Tunturimaisemassa näyttivät vaarat ja tunturit jättiläisaalloilta, jotka kerran ovat kuin kuohuvan meren povesta kohonneet ja paikoilleen jähmettyneet. Merenaallot vyöryvät, pauhaavat kareissa ja rannikoilla sekä heittelevät aluksia kuin lastuja. Tuntureilla on kesällä usein hiljaista, mutta merellä on liikettä ja elämää.
Entäpä metsä ja meri! Metsissä kulkee ihminen kuin sokkosilla näkemättä eteensä kuin pienen matkan. Merellä näkyy matkan päämäärä usein monien peninkulmien päästä. Sentähden moni ihailee merta, eikä viihtyisi sisämaassa. Mutta vaikka Pohjanlahden valtava suuruus ja avarat näköalat kiehtoivatkin Aslakin herkkää mieltä, niin varmasti hän ei olisi vaihtanut hiljaisten tunturijärvien rauhallista seutua näihin merimaisemiin.
Joka päivä oli Aslak saanut nähdä uutta ja uutta, joka päivä laajeni hänen henkinen maailmansakin uusilla elämyksillä. Hän ei ollut enää katsomassa ihmisen taistelua koskemattomissa erämaissa, vaan kulttuurimaisemilla, jossa on nähtävänä vuosisataisten töiden tuloksia. Ja nyt hän tuli ensi kerran eläissään kaupunkiin, vieläpä satamakaupunkiin.
Suuri englantilainen laiva oli juuri Kemin laiturissa purkamassa jauholastia. Vahva nostokone kiikutti tavarat ensin laiturille ja siitä miehet kantoivat ne aittoihin.
Jorma oli monta kertaa matkustanut höyrylaivalla sekä sisävesillä että merellä. Hänelle laivassa ei ollut mitään muuta uutta nähtävää kuin outo miehistö, joka oli haalittu kokoon monista eri kansallisuuksista. Mutta Aslak ei ollut milloinkaan ennen nähnyt laivaa. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän ihmetteli sen suuruutta, sen teräspelleistä yhteenniitattua runkoa, sen suuria ankkureita ja rautaketjuja ja sen mahtavaa lastiruumaa ja miehistön hyttejä. Hän pääsi myös tarkastelemaan sen monimutkaisia konelaitteita, joissa melkein jokainen osa on niin tärkeä, että matka keskeytyisi, jos se otettaisiin pois.
Laivamiehistöön kuului muutamia mustia neekereitäkin, yksi kellertäväihoinen kiinalainen ja hintelä japanilainen. Mutta englantia kaikki osasivat hyvin ja koettivat Aslakilta kysellä sillä kielellä Suomen asioita.
– Kuulehan Aslak! sanoi hänelle Jorma osoittaessaan lastiruuman tavarakääröjä. – Näitä kaikkia vaihtaa Suomi puutavarallaan vieraista maista. Niin kiertävät tavarat maailman kaupassa. Höyrylaivan välityksellä kansat kättelevät toisiaan merten yli ja vaihtavat tuotteitaan. Tämä Kemin seutu ja Tornionjoen suu ovat ikivanhoja kauppapaikkoja. Tänne laskivatkin laivoillaan ulkomaalaiset jo keskiaikana vaihtamaan tavaroitaan meidän maamme tuotteihin. Oletko lukenut, mitä Lutheruksen aikuinen tutkija kirjoitti näistä Perä-Pohjolan kauppapaikoista?
– En.
– Kuuntele siis tarkoin kun kerron:
"Asukkaat elävät enimmäkseen kalastuksesta, ei sen vuoksi, että maa olisi karua, vaan kun paraita kaloja saadaan niin runsaasti, että niiden paljous riittää yllinkyllin vaihtamisen kautta tuottamaan kaikenlaista tarveainetta, sillä Espanjasta ja Portugalista tuodaan parasta viiniä, Englannista suoloja, Flandrianmaasta kallista verkaa, Saksasta kaikenlaista taloustavaraa, Svean- ja Götanmaasta vehnää, ruista ja ohraa. Kaikki rannat, saaret, lahdet ja joet tarjoavat varsinkin kesällä yltäkyllin kaloja."
Lappalaiset toivat tänne muinoin metsäeläinten nahkoja ja porotavaroita. Nyt täältä viedään enimmin puutavaraa ja lohta.
Kaksi pikkukaupunkia.
Suomen rannikoille on toisin paikoin perustettu liiaksikin kaupunkeja. Niille on aikain kuluessa käynyt samoin kuin tiheässä metsässä, että toinen taimi on varjostanut toistaan ja kaikki ovat jääneet pieniksi tai jokunen on kehittynyt muita nopeammin ja alkanut laajalti varjostaa ympäristöään. Tavallisesti sijaitsevat pikkukaupunkimme parittaan: Porvoo, Loviisa; Tammisaari, Hankoniemi; Kristiina, Kaskinen, Kemi ja Tornio ovat myös kaksoiskääpiöitä kaupunkiemme joukossa. Ne ovat liian lähellä toisiaan, joten niillä on ainainen kilpailu ruokkivista takamaista. Jos ne olisivat Keski-Euroopassa, olisivat monet niistä vain kyliä; meillä niitä kunnioitetaan kaupunkeina, joilla välttämättä pitää olla omat sanomalehtensä, pormestarinsa, poliisimestarinsa, raastupansa, viskaalinsa ja monimutkainen virkakoneistonsa.
Niiden välillä on aina pientä riidan kahinaa. Katsellaan karsain silmin toisiaan, kadehtitaan, annetaan joskus tukkapöllyä ja paiskataan korvapuustikin milloin mistäkin asiasta. Keskinäinen kilpailu pukeutuu näet joskus näihinkin muotoihin.
Niinpä ovat Kemi ja Tornio sattuneet liian lähelle toisiaan. Eihän sille kaupunkien perustajatkaan ole mitään voineet, kun suuret joet, jotka yhteisesti keräävät melkein koko Pohjois-Suomen vedet, suupuolella melkein yhtyvät.
Kemi on kierosilmin katsellut vanhempaa velipuoltaan Torniota, joka kiistellessä on aina viittaillut vanhemmuuteensa, entisiin muistoihinsa, Ruotsin naapuruuteen ja kauniimpaan ympäristöönsä. Kemi taas on kehuskellut suuria sahalaitoksiaan, suurempaa meriliikennettään, laajempia takamaitaan ja jopa leveämpiä katujaankin.
Molemmat ovat jokisuukaupunkeja ja samalla merikaupunkeja. Molemmista viedään ulkomaille puutavaraa sekä lohia ja molemmat ovat vanhastaan kuuluja markkinapaikkoja.
Jorma ja Aslak päättivät matkallaan tutustua näihin molempiin Pohjanperän pikkukaupunkeihin.
Pian olivat pojat kuljeskelleet Kemin pitkin ja poikin katsellen sen merkillisyydet: sievän kivikirkon, koulurakennukset, rautatieaseman ja sataman. Kaupungilla oli kauttaaltaan uutuuden leima: kadut kiveämättömiä, puu-istutukset matalia ja rakennukset enimmäkseen uusia. Illoin ja aamuin kuhisivat rantalaiturit täynnä lauttaustyöläisiä, joita pienet höyrylaivat kuljettivat merelle lastattaviin laivoihin ja niistä takaisin kaupunkiin. Kemissä näyttiin elettävän puutavaraliikenteen turvin. Kemissä möivät pojat jokiveneensä, jolla he olivat matkustaneet Ounasjärveltä asti. Sieltä lähetti Jorma Lapissa keräämänsä kokoelmat ja karhunnahkan kotiinsa, sillä Torniossa pistäydyttyään aikoivat he vielä edetä suoraan poikki Suomen maamme itärajalle asti.
Seuraavana aamuna matkustivat he junalla Tornioon. Taas oli Aslakilla uusi elämys, kun hän sai istua puhkuttavan junan matkustajavaunuun ja huristaa rautatiellä, tosin vaatimattomalla kolmen peninkulman nopeudella tunnissa. Jormaa nauratti, kun Aslak pelkurin näköisenä tapaili penkistä, kun vaunu vähän tärähteli.
– Onko tämä parempaa kyytiä kuin poron pulkassa? kysyi Jorma.
– Enpä vaihtaisi porokyytiä tähän. Juna vie matkustajaa määrättyyn suuntaansa pitkin raiteita. Et voi sen suuntaa muuttaa, etkä vauhtia koventaa. Porolla ajelen sen sijaan minne tahdon ja koska minua miellyttää. Poro on minun palvelijani, mutta juna ei välitä yksilön tahdosta. Siinä on ero.
Kemin ja Tornion väli on aivan tasaisia maita. Ensin kulkee juna Kemijoen itärantaa ja poikkeaa joen yli Vallitun saaren kautta nelikaarista rautatiesiltaa myöten. Siinä lienee Suomen komein rautatiesilta; pisin kaariväli on 125 m. Kemijoelta alkaen on ensin metsämaata, mutta muuttuu tuonnempana asutuksi, kunnes Tornion joen lähellä aukeavat avarat viljelysmaat muhkeine taloineen.
Tornion rautatieasema on joen itärannalla ja siitä mentiin höyrylautalla kaupunkiin, joka on saaressa, mutta Ruotsin puoleinen suuhaara on maatunut melkein kuivaksi.
Tornio on syntynyt ikivanhalle markkinapaikalle. Jo keskiajalla se oli laajalti tunnettu ulkolaisten laivain käyntipaikka. Vanha kirjailija Olaus Magnus käytyään Torniossa v. 1519 antoi siitä seuraavan kuvauksen:
"Tornionkaupunki on erittäin kauniilla paikalla kahden suuhaaran välisellä saarella. Eikä koko pohjanpuolella ole enemmän käytyä kauppapaikkaa kuin tämä Tornio. Siinä yhtyy venäläisiä, lappalaisia, permalaisia, pohjalaisia, varsinais-suomalaisia, ruotsalaisia, hämäläisiä, helsinglantilaisia sekä monia muita Norjan puolelta tullen korkeimpien vuoriseutujen ja laajojen erämaiden takaa sekä Jemtlannin maan kautta. Ja kaikki nämä käyttävät milloin suikeita jokiveneitä taikka myös kaarevia suksia, joilla he nopeasti nousevat kinosten peittämille vuorenkukkuloille ja äkkiä liukuvat niiltä alas."
Jorman mielestä oli Tornio kodikas kaupunki. Kadut olivat ruohoiset, taloilla taas avarat tonttimaat, joissa oli puu-istutuksia ja perunamaita. Kadut olivat ahtaampia ja mutkaisempia kuin Kemissä ja Tornion toisessa naapurikaupungissa Haaparannassa, jonka erottaa siitä vain kuivunut jokiuoma. Satamassa oli vain pienempiä aluksia. Suurempien valtamerilaivojen sanottiin pysähtyvän Röyttään, jokisuulle.
Pojat tapasivat vanhan torniolaisen ukon ja kysyivät häneltä, että vieläkö käy lappalaisia Torniossa kauppaa tekemässä.
– Ei käy, vastasi hän. – Lapsuuteni aikana tuli, varsinkin talvimarkkinain aikana lappalaisia pororaitoineen tuoden omia tavaroitaan myytäväksi, mutta nykyisin myyvät he tavaransa Rovaniemen markkinoilla. Mutta muita ylämaalaisia täällä käy talvella. Puutavaraliikenne on nykyisin kaupungille tärkein.
Kun ukko sai tietää, että pojat olivat Suomea samoilemassa oppiakseen tuntemaan maataan, lähti hän näyttelemään kaupungin merkillisyyksiä. Eihän niitä paljon ollut, mutta oli kuitenkin monta näkemisen arvoista paikkaa.
Tornion kirkossa, joka on rakennettu v. 1684, oli paljon kauniita kattomaalauksia, puuveistoksia ja muita vanhoja esineitä sekä muistotauluja.
Ukko olisi näyttänyt heille myös Perä-Pohjolan kansanopistoa, joka on joen toisella puolella, noin kilometrin päässä kaupungista, mutta pojilla ei ollut aikaa, kun heidän piti seuraavana päivänä tehdä jalkamatka Tornionjoen vartta ylöspäin.
Leveänä ja mahtavana virtaa Tornionjoki alajuoksullaan hyvin viljeltyjen ja hymyilevien maisemien halki. Asutus joen molemmilla rannoilla on tiheä. Punaiseksi maalattuja taloja on lähekkäin. Maaperä on niin lihava, että pellot kasvavat kymmeniä vuosia rehevää heinää vallan lannoittamattakin. He pistäytyivät erääseen maataloon syömään. Jorma ei ollut nähnyt missään niin puhtaita väenpirttejä kuin siellä. Seinät olivat valkoisiksi silattuja ja lattiat kirkkaiksi maalattuja. Navetatkin olivat valkoisiksi pestyt ja niitä käytettiin väen ruokailuhuoneina, sillä karja oli takamailla kesänavetoissa.
Talossa kyseltiin, että aikoivatko pojat käydä Aavasaksalla, joka sijaitsee muutamia peninkulmia pohjoisempana Tornionjoen itäpuolella. Mutta pojat selittivät, että heillä ei ollut aikaa tehdä Lappiin niin pitkää matkaa edestakaisin. He sanoivat Lapissa nähneensä tuntureita tarpeekseen.
– Onko tämä jo sitä "lannanmaata"? kysyi Aslak, kun he kävelivät edelleen laajojen peltovainioiden sivu.
– Tämä on hyvää maanviljelysseutua ja luulen, että sellaisia lappalaiset sanovat lannanmaiksi.
Erään suuren talon rannassa valmistauduttiin kaupunkimatkalle jokiveneellä. Pojat pyysivät päästä mukaan ja vinhaa virtaa laskivat he sitten takaisin Tornioon.
Kun vielä oli iltaa jäljellä, pistäytyivät pojat Ruotsin valtakunnassa Haaparannan kaupungissa. Sinne johtaa Torniosta kaitainen "Handolininsilta" edellä mainitun kuivuneen jokiuoman poikki ja samalla valtakuntain välisen rajan yli. Aina epäluuloiset tullimiehet tarkastelivat heidän käsikorinsa, että olisiko siellä tullinalaista tavaraa, mutta eihän sitä heillä ollut. Ja Haaparannan he huomasivat suurelta osalta suomalaiseksi kaupungiksi. Muutapa tuskin voi odottaakaan kaupungista, jonka nimi on suomalainen, mutta nimen ruotsalaiset ehdoin tahdoin kirjoittavat: "Haparanda".
Suomen poikki.
Iijoki on monessa suhteessa toisten Perä-Pohjolan suurten kymien kaltainen. Se alkaa korkealta Kuusamon ylämaalta, pauhaa ensin yläjuoksullaan koskisena, keräilee sivuiltaan suuria lisäjokia, hiljenee keskijuoksullaan muodostellen lihavia lietemaita Pudasjärven seuduille ja laskee Pohjanlahden karulle rannikolle. Mutta sillä ei ole kuten Torniojoella viljavia alajuoksun lietemaita, se ei ole aivan niin mahtavan majesteettinen kuin Kemijoki ja Oulunjoki, vaikka tulvanaikana saatkin katsella, miltä kohdalta pääset veneellä yli. Se on vanhastaan kuulu lohijoki, kuten toisetkin. Kuninkaan lohivoudit keräsivät ennen satoja leivisköitä verolohiakin sen rantojen asukkailta.
Iijoki oli muinoin kuulu kulkutie. Vihovenäläiset laskivat sitä myöten rantamaihin ryöstämään ja murhaamaan, ja sitä nousivat ylös pohjalaiset Iijärveen saakka, kun he puolestaan kävivät kostoretkillä Karjalassa ja Valkean meren rantamilla.
Iijoki on myös tärkeä uittoreitti, jota myöten tuodaan miljoonia tukkipuita ja paperipuita meren rantaan.
Iin hamina, johon Aslak ja Jorma saapuivat Torniosta, on kummallisen näköinen kylärykelmä, jonka halki kulkee kaksi katua, Etukatu ja Takakatu. Ne ovat paikoin niin kaitaisia, että tuskin ajomies läpi pääsee ja poikkikatuina toimivat talojen seinuksia kiertelevät jalkapolut. Siinä on pienempää ja suurempaa puurakennusta melkein seinä seinässä "katujen" varsilla: on vanhaa harmaaseinäistä pikku "tönöä", on siistimpää punaiseksi maalattua, on joukossa joku suurempikin talo. Ei ole insinööri ollut katujen leveyttä mittaamassa, minkä näkee siitä, että talorivit eivät ole suoria.
"Haminan" kaduilla näkivät pojat paljon tukkipoikia, jotka juuri palasivat mereltä paperipuita lastaamasta.
Mutta Iinhaminan "loistoaika" oli ennen, siihen aikaan kun puutavarat tuotiin enimmäkseen lauttoina alas. Pudasjärven vapauduttua jäistä alkoi tulla tukki- ja palkkilauttoja yhtenään. Talolliset olivat niitä talven aikana tehneet joko omista metsistään tai ostaneet puut valtiolta. Siihen aikaan oli Iinhaminassakin yhtäjaksoiset markkinat 20-30 päivää. Puiden ostajia tuli jokisuulle sekä ulkomailta että kotimaasta. Ja saaduilla rahoilla ostivat ylämaalaiset pientä tarvetavaraa torimyyjältä.
Nyt on toisin. Tukkilauttoja tulee keväisin vain joku, tervaa ei nimeksikään. Melkein kaikki puuliike on siirtynyt suurten yhtiöiden käsiin.
Haikealla mielellä näitä menneitä hyviä aikoja muistellen kertoi pojille näistä eräs "haminalainen" ukko.
Iinhaminasta lähtivät pojat hevoskyydillä Iijokivartta ylös. He aikoivat siten matkustaa Suomen poikki sen kapeimmalta kohdalta Pohjanlahdesta Venäjän rajalle.
Jokivarsi on aluksi tiheämmin asuttua. Vauraita taloja on joen molemmin puolin ja saarillakin. He sivuuttavat Iin kirkon, kulkevat rautatien poikki Iin aseman luona ja sieltä verraten tasaisia maita Yli-Iihin. Sieltä poikkeaa tie Iijokeen laskevan Siuruan varsille ja muutamien metsäisten sydänmaan taipalien yli Pudasjärven kirkolle, joka on kapean, mutta pitkän Pudasjärven rannalla.
Pudasjärven vauras kirkonkylä, jossa on komeita, punaiseksi maalattuja maalaistaloja ja kauppakartanoita, seuraa jokivartta venyen hyvin pitkäksi. Tihein asutus on Kurenkosken alla, josta Kuusamon-Oulun maantie menee joen poikki. He kääntyvät sille ja hiljaista hölkkää juoksee hevonen tasaisia hiekkakankaita, joilla maantie monin paikoin on linjasuora, niin että kilometritolppia näkyy monta peräkkäin.
Taivalkosken ja Pudasjärven rajamailla muuttuu tasanko mäkiseksi. Pohjoisesta näkyy mäen harjanteille Kivalon metsäiset harjanteet. Maisema käy järvirikkaammaksi ja vaihtelevammaksi.
Taivalkosken kirkonkylä on vähän syrjässä tältä suurelta valtatieltä, mutta pojat poikkesivat sinne aterioimaan ja levähtämään pitkän matkan jälkeen. Kirkko on mäen kukkulalla Iijoen varrella, mahtavan Taivalkosken lähellä. Sen molemmin puolin on tiheä kylä. Pojat eivät malttaneet olla käymättä Taivalvaaralla, jolta on laaja näköala synkkämetsäistä jokilaaksoa pitkin länteen ja itään. Pohjoisessa ja etelässä levittelivät mäkiset, havumetsäiset sydänmaat loppumattomilta näyttäviä "selkosiaan".
Taivalkoskelta pohjoiseen näyttivät maisemat nopeammin nousevan. Luoteessa kohosi jo näköpiiriin mahtava paljaslakinen tunturi, Pyhitys, jonka jykevät piirteet näkyvät pitkin matkaa harjanteille.
Tunturi! huudahti Aslak sen ensikertaa nähdessään ja hänen silmänsä silloin omituisesti välähtivät.
Kuusamon tieltä kääntyy syrjätie Raistakkaan Kitkan rannalle. Sinne suuntaavat pojat ensin matkansa kuulua Kuusamoa tutkiessaan.
Maisemat, joita tie katkoo "poikkimaisin", ovat omalaatuisia. Maantie nousee ja laskee luoteesta kaakkoon suuntautuneita soraselänteitä ja vaaroja katkoen ja metsäisten mäkien välillä kimaltelee kirkkaita järviä ja paikoin leviää ruskeita rimpisoita. Järvien rannoilla on harvakseen yksinäisiä taloja tai pieni kyläryhmä, mutta laajalti on niiden välillä asumattomia sydänmaita, joissa vielä karhu viheltelee, huuhkain huhuu, ahma saalistaan väijyy ja kotka korkeutta kaartelee. Kuuset kohottavat siellä kesälläkin mustassa naavaturkissaan ja vain harvoin tapaat iloisempituntuisen lehtipuun.
Iltamyöhällä leviää heidän eteensä tunturien välissä lepäävä, monta penikulmaa pitkä, saarinen järven selkä, Ylikitkajärvi.
Kitkajärvillä.
Kitka on Kuusamon suurin järvi. Kilkilösalmi jakaa sen kahteen osaan: Yli- ja Alakitkaan ja koskinen, syvässä laaksokuilussa kohiseva Kitkajoki kiirehtää sen vesiä Oulankaan.
Ylikitka on komea järvi: nelisen peninkulmaa pitkä, nieminen ja moniselkäinen. Eteläisinnä on myrskyinen Turjanselkä, siitä pohjoiseen päin Hyvänniemen takana leviää parin peninkulman pituinen laaja Vasikkaselkä ja sen jatkona Tolvanselkä. Ei näy maata muutamiin suuntiin sen yli katseltaessa.
Se on tavallaan tunturijärvi. Rivittäin kohoaa paljaslakisia tuntureita sen itäpuolella. Siellä on keilanmuotoinen Naatikkavaara, Kouervaara ja etäämpänä Pyhävaara, Rukatunturi, Valtavaara ja Konttainen. Länsipuolella Vasikkaselän kohdalla on jykevä Riisitunturi.
Pyhävaaralla ovat entisajan lappalaiset palvelleet seitaansa. Rukatunturi, joka on kyttyräinen kuin kamelin selkä, on kuuluisa laajasta näköalastaan ja luolastaan, jossa luullaan itse sielunvihollisen asuvan. Helposti pääsee sen sivulle autolla Kuusamon kirkolta ja tunturin hännälle kiivenneeltä maantieltä on vain muutamia satoja metrejä vuoren paljaalle laelle.
Kitkajärvi loisti täydessä kesäisessä komeudessaan, kun pojat saattajineen lähtivät soutelemaan Raistakasta Turjan yli koillista kohti. Hiljainen etelätuuli nostatti pieniä aaltoja. Taivas oli aivan selkeä ja maisemien yllä välkkyi kevyt auerharso lientäen kaukaisimpien vaarojen piirteitä.
– Kitkahan on hyvä lohivesi, muistaa Jorma ja laittaa uistimensa kuntoon rullavapaan härnäilemään valkokylkisiä järvimullosia.
– Onhan niitä tässä järvessä, myöntelee saattomies, vanhanpuoleinen äijänkarilas. – Mutta ei ole otollinen aika nyt. On alakuu ja sitäpaitsi aamupäivä.
Aslak innostuu myös laittamaan pyydyksensä kuntoon. Mutta ei ota lohi uistimeen koko Turjan selällä, sillä kirkkaalla ilmalla näkee kala monta metriä syvältä uistinmiehen petosyritykset. Se näkee veneen liikkuvine airoineen, näkee uistinnuoran, kirkkaan perustimen sekä hopealta ja kullalta välähtelevän uistimen koukkuineen. Eikä lohi oman turvallisuutensa tähden kirkkaalla ilmalla uskalla pinnalle tulla, sillä ilmassa leijailee usein koukkukyntinen kalasääski, joka on aina valmis upottamaan kyntensä pinnalla karehtivan lohen niskaan.
Jorma ja Aslak odottelivat jännityksellä lohen posahdusta ja rullan kimakkaa särinää, mutta turhaan.
– Eipä näpäse, eipä huoli nyt lohi, hokivat he yhtenään.
– Olipa täällä Kitkalla kerran metsäherra, jonka uistin kelpasi lohille, kertoi saattaja. – Kun hän yön seudun uisteli Vasikkaselällä, niin kaksi miestä sai kantaa kaloja rannasta. Juorut kuiskailivat, että hän oli luvannut itsensä paholaiselle, jos aina saa kalan, kun uistimen heittää järveen. Kauhistuen katselivat toiset sitä kalantuloa. Missä hän heitti uistimensa järveen, siinä oitis kala kapsahti koukkuun. Oli päivänpaiste tai pilvi-ilma, aamu tai ilta, ylä- tai alakuu, aina kala söi, aina hän toi runsaat saaliit. Kauhistui hän lopulla sitä itsekin, eikä häntä enää uisteleminen laisinkaan huvittanut. Mutta kerrottiin hänen sitten tehneen "vanhalle kehnolle" kolttosen. Hän oli laittanut niin suuren uistimen, että kokonainen läkkipelti meni lepäksi ja koukut olivat veneen ankkurin kokoiset. Heittipä mies järveen valtaisen uistimensa ja kohta kasahti sen ympärille suuria lohiparvia ja pitkiä hauin venkaleita, mutta ei yhdenkään leuat yltäneet koukkuihin. Ja niin jäi metsäherran ja pahan miehen välinen urakka keskeneräiseksi. Useita lohia oli kehno kuoliaaksi piiskannut, kun niitä uistimeen ajoi.
– Sepä oli saalis. Metsäherra taisi jo kiskoa Kitkan tyhjäksi lohista, kun ei meidän uistimiimme kuulu, virkkoi Jorma.
Jorma valitsi laatikostaan kaikkein hienoimman perustimensa ja parhaan uistimensa ja asetti siihen raskaamman lyijypainon. He olivat juuri pääsemässä Mourusalmeen, joka yhdistää Turjan Vasikkaselkään, kun lohi ponnahti veneen takana ilmaan ja samassa uistinrulla ärähti tulisesti. Jorman tottuneet kädet hoitelivat sitten vapaa väsytellen tempoilevaa lohta, joka ei ollut ennen tottunut moisiin nenärenkaisiin. Neljännestunnin kuluttua oli veneessä kuusikiloinen, hopeakylkinen järvilohi, jonka pyöreät muodot kehuivat sen lihavuutta. Vasikkaselälle päästyään etsivät he lepopaikakseen matalan, puuttoman saaren, jossa jo ennestään näytti olevan vilkasta elämää.
Jo saarta lähestyessä oli ilmassa sellainen kirkuna ja meteli, että korvat olivat mennä lukkoon. Saari oli näet kalatiirain, lokkien, kangassirriäisten ja tyllikurmitsain pesimäpaikka. Kaikki linnut olivat jo aikoja hautomisensa lopettaneet ja saaneet poikaset elämään vapaassa ilmassa. Ne untuvapalleroiset kyyröttivät jossain kivien koloissa tai varvikon suojassa pää piiloon pistettynä kuunnellen emojen räikeitä varoitushuutoja.
– Triää – triää – triää, huusivat kalatiirat lentää lekutellen ja välistä syöksyen vihaisesti poikien päitä kohti. Mustaselkäiset selkälokit lentelivät korkeammalla saaren kohdalla. Tyllit ja sirriäiset liipottelivat matalalla istahdellen kiville ääntelemään. Saaren päästä löysi Jorma selkäkuikan pesän, josta pojat oli jo viety järvelle. Se oli aivan vesiäyräässä sijaitseva kuoppa, jonka pohjalla oli vähän kuloheinää. Nähtävästi oli saari lintujen mieluinen olinpaikka. Ja yhteisvoimin näyttivät ne sitä puolustavan.
– Ei olisi nyt variksen hyvä tulla saarelle poikasia syömään. Varmaan tuntisi se pian turkissaan satojen tiirojen ja monien lokkien terävät iskut. Eivät kestäisi variksenkaan palttoutuneet korvat sitä melua, jota tiirat sille pitäisivät, päätteli Aslak.
Opas teki veden kuljettamista ajopuista nuotion pehmeälle, kuivalle hiekalle ja hiiltyvän rovion loisteessa paistoi hän Kitkan lihavan lohen puoliskon. Mainio oli se maultaan tuoreeltaan laitettuna, vaikka ei ollut muuta maustetta kuin suolaa. Se oli melkein merilohen veroinen, paistettuna ehkä parempikin.
Ylikitka muistuttaa monessa suhteessa merta, varsinkin vuonoa. Ja siksi kai on merilintuja asettunut sen saarille.
Saari oli pojista niin mielenkiintoinen, että he päättivät viettää siinä kuumaa päiväsydäntä ja lähteä vasta illansuussa soutelemaan Alakitkaa kohti. He uivat vilpoisessa vedessä ja ottivat aurinkokylpyjä hiekalla. Oppaasta kuitenkin alkoi tuntua poikain matka turhalta verkkailulta ja hän teki heille seuraavan ehdotuksen:
– Ostakaa minulta tämä vene ja laskekaa sillä Paanajärvelle; siellä myydessä saatte tästä saman hinnan, ehkä enemmänkin.
Pojat tarttuivat heti asiaan. Heistä oli aina kahden kulkeminen vapaampaa, kun ei ollut mukana arvostelevia katseita. Monien oppaiden mielestä oli kasvien ja lintujen nahkojen kerääminen aivan arvotonta hommaa. "Eihän ne löyhät linnun nahkat kelpaa edes kintaiksi", arveli kitkalainenkin opas. Muistaen hauskan jokimatkan Ounasta ja Kemijokea alas laskiessa, taipuivat he maksamaan veneestä oppaan määräämän hinnan, varsinkin, kun saattomies parhaana heinäaikana tuli kalliiksi, ja rahavarat alkoivat arveluttavasti huveta.
– Te lähdette soutelemaan tästä järviä ja jokia alas omine veneinenne kuten vihovenäläiset ennen, tuumi opas.
– Mitä ne olivat?
– Ryöstöretkillä kulkevia vienankarjalaisia ja venäläisiä. Ei ole aina täälläkään rauhassa eletty. Jo silloin kun iiläiset ja kemiläiset kävivät täällä takamaan järvissä kalastelemassa, ja karjalaiset tulivat tänne rajan takaa myös hauin pyyntiin keväthankien aikana, tapeltiin täällä vimmatusti. Metsien kätköistä katselivat silloin kauhuissaan arkamieliset lappalaiset, jotka siihen aikaan olivat seudun ainoat pysyvät asukkaat. Myöhemmin on kuljettu Kitkajärvien kautta ryöstöretkillä puoleen ja toiseen. Karjalaiset ja venäläiset nousivat aluksillaan Oulanka- ja Kitkajokia ylös tänne, polttivat taloja, tappoivat asukkaita ja veivät ryöstösaaliin veneillä omalle maalleen. Alakitkasta lähtee Kiveskoski, joka on saanut nimensä siitä, että ryssät ratkoivat ryöstämistään nuotista kivekset sen rannalla, jotta niitä olisi ollut keveämpi kuljettaa perkaamattomia jokia myöten.
– Eikö niille koskaan annettu kuritusta? kysyi Jorma.
– Annettiin useinkin ja ajettiin pakoon. Kerrankin Laurikainen tällä järvellä tuhosi yksin koko retkikunnan.
– Miten se tapahtui?
– Isonvihan aikana olivat ryssät taas täällä murhaamassa ja ryöstämässä. Yhdeksän venekuntaa kierteli täällä Kitkan vesillä yksinäisiä taloja ryöstämässä. Suurine lastineen lähtivät he viimein paluumatkalle ottaen Laurikaisen oppaakseen. Vainolaiset soutivat tätä samaa selkää ja menivät tuohon autioon, puuttomaan saareen levähtämään ja syömään, niinkuin mekin. Laurikaisen piti keittää puuro sillä aikaa, kun viholliset nukkuivat. Silloin oli kova länsituuli ja veneet olivat tyynenpuolella. Miesten nukkuessa hiipi Laurikainen rantaan ja työnsi kaikki veneet tuulen vietäväksi, hypäten itse viimeiseen. Mutta silloin heräsi eräs parrakas karjalainen, juoksi rantaan ja koetti tavata veneen perästä. Laurikainen sivalsi häntä airolla ja pääsi hädin tuskin ulommaksi selälle, jossa toiset veneet kelluivat pois hyvää vauhtia myötätuulessa.
Saaressa nousi hirmuinen meteli. Ryssät keräytyivät rannalle huutamaan:
"Liurukaini, Laurukaini, tuokka sie meilä venehtä – Huttua hyvöä keitetäh da ruotshin voita silmäh pannan."
"Te riettalinnut, te rosvot ja murhamiehet saatte nyt rangaistuksenne ilkitöistänne. Talomme olette polttaneet, ihmisiä tappaneet, karjaamme teurastaneet ja muun omaisuutemmekin ryöstäneet. Nyt saatte kärsiä pahojen töittenne tähden", huusi Laurikainen vastaan.
"Liurukaini, Laurikaini, saat kaikki tavarat, kun tuot venehen."
"Odottakaa, mutta elkää pitkistykö!"
Kun ei houkutukset auttaneet, huusi joku kiukuissaan:
"Liurukaini, Laurukaini, tuoka sie milma venehtä. Kuuman tinan kurkhuh valamme, omih suolihis hirtämmä!"
"Hirttäkää itsenne, minua ette saa koskaan kiinni."
Laurikainen koplasi järvellä veneet peräkkäin ja souti läheiseen kylään, varottaen kenenkään viemästä venettä vihovenäläisille, jotka saaressa parkuivat ja sadattelivat. Nälkä tuli niille pian, sillä, ruokatavarat olivat niillä veneissä.
Yhdeksän päivän perästä kävi Laurikainen katsomassa. Silloin olivat jo kaikki kuolleet paitsi yhtä, joka vielä sormiaan liikutteli. Myöhemmin kävi hän hautaamassa ryssät tuohon samaan saareen.
Kun pojat illalla lähtivät omalla veneellään soutelemaan tyyntä järveä, tuntui heistä matka taas vapaalta ja hauskalta.
– Nyt olemme taas omalla pohjalla, niinkuin Kemijokea laskiessamme, virkkoi Aslak.
– Oma on aluksemme. Vaikka Kitkajoen koskissa kiveen halkeaisi, niin ei ole kenelläkään mitään sanomista. Nyt kuljemme myötävirtaan kuin ennen vihovenäläiset, mutta emme me ryöstäkään ihmisiä, selitti Jorma.
– Ryöväreitä me silti olemme; viime lepopaikassa ammuit taas emon monelta pikkuiselta lokinpojalta. Ajattelehan niiden kohtaloa. Kuka kantaa niille kalaa järveltä, kuka suojelee niitä untuvapalleroisia variksilta ja muilta vihollisilta, kuka varoittaa niitä vaaran hetkinä?
– No, no. Elähän innostu. Tieteen vuoksi täytyy tappaa. Ja etkö ole kuullut, että urokset hoitavat myös poikasia.
Jorma asetti uistimensa viilettämään kalaisuudestaan kuulua Vasikkaselän pintaa, jossa näkyikin runsaasti "veden viljaa". Väliin kuului läiskähdys aivankuin laudalla veteen lyötäessä, kun lohi kimposi ilmaan ja putosi sieltä veteen. Pienet lohet karehtivat veden kalvoa joukoissa muikkuparvien ympärillä. Saarien karisilla rannoilla hypähtelivät siiat ja harjukset sieppaillen päiväkorentoja. Silmän kantamattomiin näkyi järven pinta kirjavanaan kalojen viriä.
Mutta olipa veden väen vihollisiakin liikkeellä. Tiiroja ja lokkeja kohosi joka saaresta ja niitä kaarteli kaikkialla kalaparvien päällä. Koskelot poikasineen sukeltelivat matalilla kareilla, mutta kuikat, ulappain suuriääniset eläjät huusivat ja melusivat selkävesillä. Kaakkureita lensi kakattaen erämaan lammeista selkävesille käymään pojilleen ruokaa kuin valmiista varastosta ja siika poikkipuolin nokassa lensivät ne taas takaisin.
– Tämä Kitkajärvi muistuttaa meidän järviämme, – sanoi Aslak. – Kirkasvetiset selät ja paljaslakiset tunturit niiden ympärillä johtavat ajatukseni kotiseutuihini.
– Mutta katselepas tarkemmin. Niemissä ja lahtien perukoissa on melkoisia taloja peltovainioiden keskellä sekä sankkoja havumetsiä rantamailla. Niistä näemme, että tämäkin seutu on "lannanmaata".
Muistossa säilyväksi kuvaksi painuivat kauniin Kitkajärven maisemat poikain soudellessa tyyniä selkiä ja pujotellessa monien ahtaiden ja mutkaisten salmien kautta Yläkitkalta saarekkaalle Alakitkalle. Tätä viehättävää maisemakuvaa elävöitti kesäyön punerrus ja hyvä kalansaalis. Kun he aamupuoleen, pitkän soudun jälkeen laskivat Kilpivaaran talon rantaan, Kitkajoen niskavesille, oli heillä veneessä viisi komeata lohta ja kaksi suurta haukea.
Kitkajoen koskilla ja kuruissa.
Pohjois-Kuusamossa on paljon kummallisia kuruja. Kalliomaisemiin on siellä ikäänkuin jättiläisveitsellä viillelty peloittavan syviä ja jyrkkärinteisiä kalliouomia, joista toiset ovat kuivia, toisissa pauhaa vaahtoisia puroja ja jokia. Kalliokuiluissa kiitävät Kitkajoen ja Oulangankin vedet Vienanmertä kohti. Ruskeanharmaita kalliorinteitä, teräväpiirteisiä kalliokumpuja, patsaita, linnan seiniä muistuttavia kohoumia, kuiluja, peilikirkkaita suvantoja, kohisevia koskia ja huimia könkäitä on siellä runsaasti.
Havumetsän peittämien villien maisemien keskeltä löydät jokikuruista rehevän leppoisen lehdon, jossa saniaiset kasvavat miehen mittaisiksi. Istahda sinne kauniina kesäiltana, niin tunnet kuin esimakua erämaan ikuisesta rauhasta. Viereisessä pensaassa laulaa lehtokerttu ja punarintasatakieli, ylempänä kankaalla tiltittää tynnyrilintu; pohjasävelenä kuuluu kuitenkin kaukaisen könkään tai kosken ikuinen pauhina. Jos olet siellä syyskesällä, niin villit viinimarjat ja vaarainpensaat tarjoavat sinulle herkkujaan.
Mutta siellä voit yhtähyvin kuulla karhun kumean vihellyksen, kun se muualta sinne vainottuna pakenee etsien turvaa kuiluista ja luolista. Siellä marmattaa ilves onkalossaan, sieltä etsii ahmakin pesäpaikan poikasilleen. Ilmojen kuningas, kotka, kaartelee näiden sydänmaiden yllä, ja öisin huuhkajat huhuilevat toisilleen louhuissaan tai kelohonkien latvoissa.
Harvat matkustajat sinne osuvat, mutta ken vaan kerran on siellä kulkenut, hän sinne uudestaan halaa.
Kilpivaarassa oli poikia kielletty kovin uhkarohkeasti laskemasta Kitkajoen koskia, "kun niissä on moni henkensä menettänyt". Jorma oli siihen naurahtaen vastannut, että onpahan ne laskettu Lapinkin kosket eikä ole rantakiviä myöten venettä kiskottu. Mutta jo ensimmäisessä suuremmassa koskessa, Käylässä, kalpenivat poikain kasvot, kun vene pahimmassa kuohussa karahti terävälle pohjakivelle ja oli täyttyä. Onneksi veneen laitaa vasten patoutunut vesi kohotti venettä sen verran, että se pääsi irti jatkamaan vesilastissa matkaansa kosken alle. Vettä kengissä ja kastunein vaattein vetäytyivät pojat törmälle kiskoen melkein täyttynyttä venettä, johon vettä pulppusi ammottavasta reiästä, minkä kiven kärki oli pohjaan puhkaissut.
– Sehän oli koski, vaikka niskasta katsoen näytti niin silkoselta, päivitteli Aslak.
– Hiisi oli meidät viedä! huudahti Jorma.
– Opiksi koiralle kylmät saunat, niinhän sanoo sananlasku. – Mutta pelkäänpä, että puurona ovat jo eväsleivät laukussa, ja kahvitkin ovat valmiiksi kastuneet.
Näin sanoen heitti Aslak veneestä maalle eväslaukun, josta vettä valui. Kastunut oli myös onkilaatikko, jossa olivat ruudit ja valmiit latingit sekä kalastusneuvot. Kaikki ne oli huolella kuivattavat, samoin pyssyt. Pahin oli saada kuntoon särkynyt vene, jossa oli kahden nyrkin mentävä aukko. Ei ollut nauloja mukana, millä venettä paikata.
Käylänkosken sivuväylässä on mylly, ja mylläri oli koko ajan seurannut poikien koskenlaskua. Nähtyään heidän hätänsä, riensi hän apuun. Ja samassa kun pojat tyhjentelivät venettään, oli mylläri heidän luonaan. Hän moitti poikia uhkarohkeasta laskusta ja taitamattomuudesta, kun he olivat antaneet saaren ympäri kiertäneen ja sivulta tulevan syrjävirran painaa veneen kivelle.
– Oppia ikä kaikki, sanoi Jorma. – Me luulimme, että tässäkin joessa on pahimmat pohjakivet raivattu pois, kuten Ounasjoessa, mutta tämä näkyy olevan aivan luonnon jäljeltä.
– Kukapa niitä olisi täällä perannut.
Mylläri auttoi poikia veneen paikkauksessa. Hän kävi kotoaan nauloja, laudanpalasen ja tervaa. Muutaman tunnin aherruksen perästä oli vene taas käyttökelpoinen.
Venettä laittaessaan mylläri kertoi vanhoja Käylän muistoja.
– Ette ole ensimmäisiä, jotka ovat Käylässä housunsa kastelleet. Tähän hukkui muinoin lasti vihovenäläisiä, kun he ryöstösaaliineen yrittivät tätä laskea. Ryssät olivat pakoittaneet erään suomalaisen Laurikaisen laskumiehekseen. Mutta hän, viekas mies, päästyään pahimpaan kuohuun pyöräytti veneen perän rannalle päin ja hyppäsi meloineen rantakalliolle antaen veneen täyttyä ja kaatua kumoon. Vihollisilla oli veneessään Kitkalta ryöstetty nuotta, joka veneen kaatuessa joutui virran kuljetettavaksi samoinkuin miehetkin. Siihen takertuivat useimmat ja kaikki hukkuivat tuonne kosken alapyörteeseen.
Ei ota maksua mylläri avustaan. "Kukapa siitä haaksirikkoisten auttamisesta. Elkää enää katsomatta outoa koskea laskeko. Ei ole tästä lähtien Kitkajoella taloja ennenkuin Juumassa ja siitä alaspäin saa taivaltaa Paanajärvelle näkemättä ihmisasuntoa. Ottakaa tästä nauloja varalta, jos sattuisi vielä särkymään."
Jättipä kuitenkin Jorma ystävälliselle myllärille koreasiipisen perho-ongen muistoksi. Ja kun pojat olivat häneltä ostaneet puurojauhoja evääksi, lähtivät he laskemaan edelleen.
Ihanaa on kulku kiivaan, sileäpintaisen virran selässä. Sen olivat pojat jo Lapin virroilla todenneet. Kuulumattomasti kulkee vene monin paikoin Kitkajoellakin veden viemänä, toisinaan vain kihahtaa vesi rantakivikoissa, kuohahtaa nivassa pieneksi aallokoksi, joka taas alempana; tyyntyy sileäksi nahkavirraksi.
Väleen vaihtuvat laakson maisemat kuin panoraamassa. Rinteet ovat täällä yläjuoksulla vielä matalat, mutta sankkojen mänty- ja kuusimetsien peittämät. Harvoin leyhähtää vastaan kaitainen leppoisa lehto. Joki on vielä karuilla lakimailla, eikä laaksostakaan ole paljon tietoa. Tuossa katkaisee virta korkean hiekkaharjun ja kulkee sitten sen sivua. Tuossa nousee joesta vahva kalliopaasi, joka kovuudellaan on uhmannut virran kuluttavaa voimaa; tuolla lahden pohjukassa viheriöitsee pieni niittypala. Kukkivan angervon tuoksua kantautuu joelle.
Telkkäemo heittäytyy vaivaiseksi satolinnuksi ja juosta räpistelee edessä. Poikaset piipertävät pesässä, mutta nähdessään mustan kummituksen yhä lähenevän painautuvat veden alle ja rantaheinikkoon päästyään kurkistelevat outoja kulkijoita. Sorsa- ja haapanaemot piilottavat palleroisensa heinäsaarille ja lentelevät edessä viehätellen venettä. Lentoon lähtiessään parkaisevat ne moittien saloseudun rauhan häiritsijöitä. Mutta äänekkäämmin ilmaisevat koskeloemot paheksumistaan 'prop'-rottaen ja lyöden siivillään veden kalvoon juostessaan suuren poikaslaumansa etunenässä ja vähääkään arastelematta syöksyen kosken myllerrykseen. Ne aivankuin tietävät olevansa ensiluokkaisia koskenlaskijoita.
Alhaalta kuuluu jymeä pauhu. Saarikoski, Ylisen Kitkajoen suurin, kohisee edessä. Niskalta katsoen näyttää joki siinä syöksyvän kuin maan alle. Pojat eivät uskalla lähestyä sen äkäistä niskavirtaa, sillä koski voisi heidät kuin satujen jätti ryypätä kitaansa. He kiirehtivät rauhalliseen poukamaan, vetävät veneen maalle ja lähtevät putousta tarkastelemaan.
Musta naavainen kuusikko kehystää valkovaahtoisen kosken auringossa kimmeltävää uomaa. Sileä niskavirta taittuu ensin kalliohyppyrissä pieneksi könkääksi, jossa vesi velloutuu vaahdoksi ja hyökyilee korkeina aaltoina, pursuaa pohjasta kohoavien kivien kyljissä, kiertää rannalla patamaisissa pyörteissä ja rauhoittuu sitten tasaiseksi matala-aaltoiseksi alakoskeksi.
– Tämä on harvinaisen hieno paikka, oikea salomaan koskimaisema. Eiköhän vietetä tässä kesäistä iltaa ja yötä, niinkuin Lapissa. Luulen kosken olevan oivallisen onkiveen. – Näetkö kun harjukset hypähtelevät? – Ja olisi vähän kokoelmiakin täydennettävä, puhelee Jorma.
– Mielelläni jään yöksi, kun täällä on koskemattoman kiveliön tuntu. Voisimmehan vähän onkiakin koskessa.
Hetken perästä heiluu kaksi onkivapaa kosken kuohujen päällä: nousee ja laskee, huiskahtelee ja sujuu luokiksi, milloin harjus tai purolohi tarrautuu koreaan perhoon. Kimpuroiden, pyrstö vettä hipoen, kulkeutuvat kalat onkimiesten eteen ja siitä haaviin. Kivi kiveltä hypähtelevät pojat ahkerasti onkien. Aika kuluu hupaisesti, aurinko painuu pohjoiselle taivaalle, ennenkuin he herkeävät, keräävät kukin kalansa ja palaavat veneen lähistölle vihreälle kentälle, jossa ennestään on monta vanhaa nuotion sijaa.
– Nyt laitamme oikein Lapin aterian. Sinä Aslak, saat paistaa nuotiolla Lapin kakkuja mylläriltä ostetuista jauhoista. Minä paistelen kalaa ja suolaan loput.
Aslak teki ensin padassa taikinan, vanutti sen huolellisesti ja leipoi veneen teljon päällä pyöreiksi ohkaisiksi kakuiksi, jotka hän Lapin tapaan paistoi liuskakiven päällä nuotion loimossa. Toisella sivulla paistua kärisivät harjukset ja lohen mulloset. Syödessään tuoretta, lämmintä rieskaa ja maukasta paistinkalaa voin kera puheli Aslak hymyillen.
– Tämä se on sitä oikeaa partiomiehen elämää, jota lappalainen rakastaa. Erämaa antaa yösijan eikä peri maksua niinkuin ne majatalot, erämaa ruokkiikin, kun osaa sitä oikein lepytellä. Täällä Kuusamossa on vielä väärentämätöntä Lapin tuntua, vaikka asukkaat ovat lantalaisia.
– Minunkin täytyy tunnustaa, että tuskin on meillä ollut viehättävämpää yösijaa.
Nuotion palaa lekotellessa nukkuivat pojat havuvuoteillaan erämaan kosken satasäveliseen lauluun ja yön usvien laskeutuessa joen uomaan. Mutta varhain aamulla, auringon valaistessa kosken kuohuja olivat he taas valmiit jatkamaan matkaa.
Sivumennen mainittakoon, että pojilla ei ollut rohkeutta laskea Saarikoskea. Nuoralla rantaa myöten he kuljettivat veneen alas ja sittenkin se oli täyttyä pahimmassa kuohussa. Muutamia koskia laskettuaan ja pitkän, kapean Juumajärven soudettuaan saapuivat he aamupäivällä hyvinvoipaan taloon.
Juumasta alkaa se Kitkajoen osa, joka matkailijaa viehättää ja joka kohisten kulkee kalliokuruja pitkin. Ja muutenkin: tämä jylhä alajuoksu on mielenkiintoista seutua, jossa helposti unohtaa itsensä ja on valmis ylistämään Pohjolan luonnon suuruutta.
Pojat valmistautuivat talossa kuin löytöretkelle. Jorma kuivaili auringonpaisteessa kasvipaperinsa, jotka olivat Käylässä kastuneet. Hän valitsi laatikostaan parhaimmat perhot käsille ja puhdisteli pyssynsä hyvään kuntoon, niin että ei hätää, vaikka suurempikin peto louhikosta tulisi vastaan.
Juuman ukko ei päästänyt poikia kahden Kitkajoen suurimmille könkäille kuultuaan, miten Käylässä oli käynyt. – Minä lähden saattamaan Ylikodalle asti ja opastelen teitä uomissa. Voisitte hurjat lähteä laskemaan, vaikka itse Jyrävän, josta ei kukaan ole ehein nahoin mennyt alas.
Ukko istui itse perää pitämään ja heti järven päässä suistui vene väkevään koskeen, joka pauhaa korkeiden kallioseinien välissä. Hyvin kävi lasku. Pojat huomasivat, että mela oli tottuneissa käsissä. Pienessä, kalliorantaisessa Jyräväjärvessä seisahtui vesi hetkeksi ikäänkuin arvelemaan, että uskaltaako lähteä seuraavaan koskeen, joka monta kilometriä pitkänä alkaa järven päästä. Alhaalta päin näkyi jo pieni vesimylly ja sen vierellä pitkä vaahtovyö. Myllykoski, monen taiteilijan maalaama, pauhasi ja jylisi kallioiden raossa. Kaunis paikka, mutta pojilla ei ollut aikaa jäädä sitä ihailemaan. He vetivät veneen kosken sivu pieneen suvantoon ja laskivat siitä korkeaa aallokkoa, kunnes kuulivat edessään kuin ukkosen jylinää. Siinä käännäytti ukko veneen pyörteeseen.
– Kuuletteko Jyrävää? kysyi hän samalla sellaisella äänenpainolla, että sitä voi käsittää kehumiseksi.
Rantariutalle noustuaan näkivät pojat matkansa mahtavimman könkään, Jyrävän, jonka pauhina kuuluu kauas. Jyrkkien kallioiden välissä syöksee siinä vesi monta metriä korkealta kalliokynnykseltä alas syvään pyörteeseen. Vesi kiertelee ja kiehuu siinä kuin Hiiden kattilassa. Pauhina on niin kova, että ei kuule läheltäkään toisen puhetta. Täytyy huutaa könkään kanssa kilpaa.
– Nyt on Jyrävästä jo vesi vähentynyt, mutta näkisittepä sen kevättulvan aikana. Silloin tärisevät kalliot veden voimasta, ja pauhina on lyödä korvat lukkoon. Lohi on etevä kosken nousija, mutta vaivoin niistä joku könkään päälle pääsee. Tukit puikkelehtivat siinä pystyssä kuin lastupalat.
Jyrävä on vielä villi erämaan köngäs. Kukaan ei ole vielä yrittänytkään sen voimaa käyttämään. Kukaan ei ole sen sivuun uittokouruja laitellut eikä lohkonut sen särmikkäitä paasia; se on ikänsä ylistänyt luonnonvoimien valtaa ja suuruutta. Se on erämaan joen korkea veisuu. Ihminen tuntee voimansa pieneksi sen rinnalla. Matkustaja istuu sen partaalla mykkänä ja luonnonvoimien lumoissa.
Ukon opastamana kulkivat pojat könkäältä sileän kangasmaan yli n.s. kuiville kuruille, jotka Kitkajoen suuntaisina kulkien päättyvät jokilaaksoon jonkun matkaa Jyrävän alapuolelle. Polkua kävellessä näkivät he edessään ammottavan, leveän kuilun, aivankuin maan halkeaman. 60-70 m korkeat louhikkoiset kalliorinteet suistuivat viistoon tai melkein kohtisuoraan syvyyttä kohti. Alhaalla kurun pohjalla kiilui pieni lampi, jonka rannalla oli vähän metsää. Hämmästyneinä laskeutuivat pojat jyrkkää rinnettä uoman pohjalle. Kauttaaltaan olivat rinteet osittain harvinaisten kasvien peittämiä. Lapinvuokot levisivät kalliorinteillä ohuena mattona. Niiden kellanvalkoiset terälehdet olivat jo pudonneet ja kukkien sijalla oli pitkäkarvainen töyhtö. Kivirikkoja, alppihärkkejä, kurjenkanervia ja harvinaisia pajuja, muunmuassa maata pitkin luikertavia verkkolehtipajuja siellä oli yllin kyllin. Siellä täällä kukki vielä komeita, keltamykeröisiä tunturiarnikoita. Kasvisto oli Jorman mielestä omalaatuinen. Ja ahkerasti hän niitä kokosi säiliöönsä.
Vastaisella rinteellä, kallion ulkonemalla istui suuripäinen ja isosilmäinen huuhkaja. Aslak huomasi sen ensin, viittasi Jormalle ja kohta kumahti laukaus hänen pyssystään kaataen kiveliön mietiskelijän ja jänisten surman. Turhaan hakivat pojat sen pesää vangitakseen poikaset.
– Tämä on nimeltään Jäkälävuoma, sanoi opas. – Tämän pohjoispuolella on Hautaniitynvuoma ja sen takana Lammasvuoma. Kaikki ne ovat yhtä syviä rotkoja, mutta eivät yhtä pitkiä. Kotieläimille nämä ovat vaarallisia. Nuoria poroja putoilee talvella kuilujen partailta niiden pohjalle, kun ne menevät varomattomasti liian lähelle reunaa. Kesällä suistuu näihin lampaita, kun niitä koira tai joku petoeläin ajelee. Ilves ja ahma säilyttävät nahkansa, kun ne talvella metsästäjän hätyyttäminä pääsevät näihin louhikkoihin.
Vuoman pohjalla oli harvinaisen kuumaa ja paljon sääskiä. Mielellään nousivat pojat sieltä raikkaampaan yläilmaan ja palasivat veneelleen.
Ukko saatteli vielä jonkun matkaa Jyrävän alapuolelle laskien itse pahimmat kosket ja palasi erään tien suusta takaisin toivottaen onnellista matkaa.
Vene kiiti nopeasti eteenpäin melkein yhtämittaisissa koskissa ja vinhavirtaisissa suvannoissa. Jokilaakso alempana vähän laajeni ja syveni. Sivurinteiden kalliot kohosivat milloin loivemmin, milloin melkein pystysuorina seinäminä aina sadan metrin korkeuteen. Pieniä heinäsaaria, kaitaisia niittypalasia oli tiheämpään. Rannikoilla kasvoi tuomia, paatsamia, sinikuusamia, punaisia viinimarjoja ja vaarainpensaita. Vetisemmillä mailla oli pajukoita.
Noin seitsemän kilometriä Paanajärven päästä luoteeseen yhtyy Kitkajoki Kuolajärven suoseuduilta tulevaan Oulankajokeen. Siinä laakso levenee ja tyynenä kyminä laskevat yhdistyneet virrat hiekkareunaisessa uomassaan. Suurin, käärmemäisin mutkin kiertelee se hiekkaniemiä, hipaisten mutkallaan laakson kalliorinteeseen ja kääntyen loivassa kaaressa laakson toiselle laidalle. Niemen kanta on välistä niin kapea, että jos se kanavalla katkaistaisiin, niin lyhentäisi sadan metrin kaivanto matkaa pari kilometriä.
Mutta ei ole Oulankaa syyttäminen turhanaikaisesta matkan jatkamisesta. Samoin tekevät melkein kaikki joet alajuoksussaan. Ne kaartelevat omilla lietteillään, tyynnytelläkseen itseään, ennenkuin niiden vedet tapaavat järven tai meren.
Niemien hiekkatörmät olivat täynnä reikiä aivankuin kepillä olisi pistelty. Niitä oli tuhansia, kymmeniä tuhansia ja reiistä tuli ulos törmäpääskysiä, kun niitä lähestyi. Syvällä käytävän pohjalla makasivat niiden untuvapoikaset odotellen emoaan tuomaan ruokaa. Hätäisinä lentää härräsivät pääskyt, kun poikain vene tuli liian lähelle törmää.
– Pohjola näyttää olevan myös pääskysten paratiisi. Täällä ovat räystäät täynnä räystäspääskysten multapesiä, täällä viihtyy hyvin myös saksipyrstöinen haarapääsky ja missä on vähänkään korkeampi multatörmä, siinä löydät törmäpääskysiä.
– Kaikki parhaimmat linnut lentävät kesäyönauringon maahan pesimään, lisäsi Aslak.
Muutamassa joen käänteessä näkivät he edessään taloja, niiden lähellä levisi suuri suistoniitty ja sen takana pitkä, kapea järvi.
– Hei, Paanajärvi!
Paanajärvellä.
Paanajärvi, Pohjolan Lago di Como, sinä olet matkailijan ihastus ja helmi tuhansien järviemme joukossa. Suomen Sveitsiksi moni sinun maisemiasi mainitsee, vaikka oikeastaan olet kuin kappale Norjaa, olet entinen merestä kauas eristäytynyt vuono. Sanattomana katselee matkailija joltain vaaralta maisemiasi ja kuin kultaisissa kehyksissä niitä sitten muistossaan säilyttää ja niistä myöhemmin kertoilee.
Siintävät vaarat ja kaljulakiset tunturit sivujasi saartavat laskeutuen milloin kohtisuorana kallioseinänä, milloin metsäisinä tai viljelysvihantina rinteinä hopeankirkkaaseen pintaasi, jossa taivaan pilvet ja rannikoiden maisemat kuvastuvat. Ken on nähnyt sinut kesäyön ruusuisessa punahohteessa, hän ei sinua unhoita. Sinä olet Pohjolan luonnon havainnollistettu runoelma, eepillisen suurpiirteinen, mutta yksityiskohdiltaan lyyrillisen herkkä.
Vastainen rantasi näyttää olevan kivenheiton päässä, mutta kilometrin saat soutaa ennenkuin sen saavutat, sillä sinä salaat matkojen pituutta. Oulangan suistolta katsoessa näytät tuskin penikulman mittaiselta, mutta kaksikymmentäneljä kilometriä on sieltä itäpäähäsi.
Eräs matkailijaseurue kiisteli kerran, mistäpäin tullen Paanajärvi tekee valtavimman vaikutuksen.
Palovaaralta, järven lounaiskulmasta, Kirkonkylään johtavalta maantieltä, väitti nuori valkolakkinen ylioppilas. – Sieltä katsoen näet ensin vuorimaan keskellä syvän uoman, jonka yllä on kesäisen autereen sinertävä utu. Näet veden välkettä syvällä edessäsi, sen takana taloja vihreiden peltojen keskellä ja taustalla vaarojen metsäisiä tai kaljuja rinteitä ja etäämpänä Raakkutunturin ja Mäntytunturin korkeat, puuttomat päälaet.
– Minun mielestäni on Paanajärvi kaunein keskikohdalta, kun etelästäpäin Vatajärven jalkapolkua aletaan laskeutua Korpelan taloon ja kun erään vaaran rinteiltä katsoen näet allasi järven peilikirkkaan pinnan, sen takana muurintapaisen Ruskeankallion ja kauempana tunturit ja vähän idempänä melkein kaljun Malinavaaran rinteen, jota pitkin valuu vaahtoisia vuoripuroja, kuten hopeisia vöitä. Sillä osalla on enimmän erämaan tunnelmaa, kuvaili toinen ylioppilas.
– Tulin kerran Vienan-Karjalasta Paanajärven itäpäähän Mäntyniemen taloon, joka on pohjoisrannalla, istahdimme mäen harjalle levähtämään ja katselemaan seutua. Rinteen alla oli kellertäviä ohrapeltoja ja niiden keskellä muutamia harmaita taloja, vielä alempana välkkyvä veden pinta, takana Munavaaran metsäiset rinteet ja kaakossa Ala-Oulangan vaahtoava Niskakoski ja siitä itään synkeä sydänmaa, jonka vaarojen metsäisiin rinteisiin vienankarjalaiset ovat kaskiaan hakanneet ja niillä näkyy vihreitä koivikoita. Siinä taulu, joka ei unohdu, kertoili kolmas, nuori opettaja.
– Turhaa on kiistellä makuasioista. Joka kohta tämän järven seudun maisemissa on viehättävä, väitti seurassa ollut nuori maisteri. Ja epäilemättä hän oli oikeassa.
Jorma ja Aslak olivat Lapissa Kitkajoella ja Oulangalla tottuneet näkemään suurpiirteisiä laaksomaisemia. Sentähden Paanajärven seudut eivät tehneet heihin Oulangalta tullen yhtä edullista vaikutusta, kuin jos he olisivat sinne saapuneet esim. Kuusamon kirkolta suoraan. Mutta juhlallisia olivat sittenkin nämä seudut jo ensinäkemältä.
Majatalo oli silloin aivan jokisuulla ja sieltä oli laaja näköala Oulankajoen suuren suistoniityn yli ja järveä pitkin itään. Kuin loivasti kaarteleva joki ulottui Paanajärvi suoraan Venäjän rajalle.
– Katsohan, kun talon seinät ovat ruskeaksi maalatut, sanoi Aslak rantatietä taloon noustessaan.
– Ei ole maalattu. Etkö näe, että ne ovat pihkan peitossa. Juumassa kuulin, että Paanajärvellä on keskikesällä niin kuuma auringon paisteessa, että pihka seinistä kihoaa.
– Niin näkyy. Sehän on merkillistä, että näin pohjoisessa voi olla niin kuuma.
Vaikka pojat olivat matkasta hyvin väsyneitä, eivät he malttaneet viipyä talossa kuin syöntiajan, vaan kiirehtivät suistomaalle kasveja keräämään. Jorma oli useilta kasvientutkijoilta kuullut, että Paanajärvellä kasvaa paljon harvinaisia kasvilajeja.
Ei tarvinnut montakaan askelta ottaa reheväkasvuisella suistoniityllä tullakseen vakuutetuksi, että seutu oli kasvirikas.
Pieni hiekkasaari, suuren suistomaan sivussa, oli kuin harvinaisten kasvien puutarha. Siinä kukki parhaillaan punakukkainen siperialainen asteri, vaaleankeltakukkainen tatariankohokki ja matala kolmeheteinen paju, kaikki harvinaisia.
– En ole mistään muualta läytänyt harvinaisia kasveja näin läheltä toisiaan. Totta on, että Paanajärvi on kasvientutkijain luvattu maa.
Jokitörmältä löysivät he pieneltä alalta kolme harvinaista hernekasvia: keltakukkaisen keulankärjen, sinipunakukkaisen kurjenherneen ja suuren keltakukkaisen peuranvirnan. Harvinaisia heinälajeja oli useita.
Ahkerasti pojat niitä keräsivät kasvipuristimeensa.
Seuraavana aamuna kävivät he järven eteläpuolella Paanajärven vaskikaivoksilla. Kolmesta eri vaarasta oli siellä vaskea murrettu, mutta malmi oli jätetty läjiin odottamaan parempia kulkuneuvoja. Ei kuulunut kannattavan vedättää hevosella 300 km Ouluun. Samoilla seuduilla oli myös runsaasti kalkkia.
Majatalon vanha isäntä, joka aikoi ostaa poikain veneen, lähti heitä saattamaan järven itäpäähän, hän kertoi, että vaskea on Kuusamossa paljon. Sitä on löydetty paitsi Paanajärveltä, kymmenestä paikasta Oulangalta ja vähin muualtakin. Rautaa on myös Oulangalla.
Ja niin ne vanhat valehtelevat, että on siellä kultaakin muutamassa kurussa, lopetti hän puheensa.
Kulta on ainetta, joka aina herättää mielenkiintoa, varsinkin ahneissa ja rikastumishaluisissa. Kullanetsintä on aina ollut seikkailijain mielityötä. Puhe kultalöydöstä herätti myös pojissa mielenkiintoa ja Jorma heti kysyi:
– Kuka sieltä on kultaa löytänyt?
– Kerkkälän vaarivainaja oli oravametsillä ollessaan löytänyt. Häneltä olivat loppuneet luodit suustaladattavasta pyssystään. Juuri silloin oli koira haukkunut näätää onton männyn latvaan. Ukko kaiveli ensin kaikki taskunsa löytääkseen lyijypalan tai tinanapin kuulaksi, mutta ei löytänyt. Ajatteli jo pistää pienen kiven pyssyyn, vaikka tiesikin, että se naarmii pahasti rihloja. Siksi hän laskeutui kurun pohjalle, pienen puron rannalle. "Mitä tämä on!" huudahti ukko ottaessaan hiekasta keltaisen palan. – "Olisikohan se kultaa?" – Metalli oli niin pehmeää, että siitä hän voi helposti takoa ja purra pyöreän luodin, jolla sitten ampui näädän. Vielä löysi ukko toisenkin kultamurun, jonka toi kotiinsa. Mutta ei löytänyt ukko sen koommin sitä paikkaa eikä hän muillekaan selittänyt minkälainen seutu se oli. Toiset väittävät, että kultakuru olisi Kuolajärven puolella, vaikka ukko muita eksyttääkseen sanoi sen olevan Kuusamossa.
– Eiköhän jäädä tänne kultaa etsimään, esitti Aslak.
– Ei kuulu tämän kesän ohjelmaan. Tullaan jonakin toisena kesänä.
– Olisi täällä puroissa kallisarvoisia jalokiviäkin. Useimmassa tunturipurossa elää helmisimpukka, jonka kuoren sisältä voisitte löytää monen tuhannen arvoisen helmen. Viime kesänä löysi kaksi koulupoikaa ison mustikan kokoisen helmen, niin pyöreän, että se ei tahtonut vakautua lautasella yhteen kohti. Ja kirkaskin se oli. Kirkonkylän kauppias oli saanut siitä kahdeksantuhatta markkaa. Nyt komeilee se ehkä jonkun rikkaan ruhtinattaren korvarenkaassa. Pojat lienevät saaneet talven koulurahat.
– Missä purossa niitä helmisimpukoita asuu? kysyi Jorma, jossa ukon kertomus oli herättänyt mielenkiintoa.
– On niitä tuossa Selkäjoessakin.
Vaikka keskustelu Kuusamon metalli- ja jalokivirikkaudesta loppui siihen, askartelivat poikain aivot kauan niissä asioissa. Jorman mielikuvitusta osaksi kannusti siihen arveluttavasti hupeneva matkakassa. Ja hän tiesi, että kotoa lähetetään lisää vasta Kajaaniin. Sievä helmi tai pienen pieni kullan muru voisi näet pelastaa heidät puutteesta.
Muutamasta rotkosta löysi Jorma kaksi harvinaista kasvia: neidonkengän ja tikankontin. Molemmat ne ovat komeita kalkkimaiden kämmekkäkasveja. Edellisen kukka on kengän muotoinen, väriltään vaaleanpunainen, jälkimäisen taas keltainen, suuri ja muodoltaan konttia muistuttava.
– Katsoppas, Aslak, kun kauniilla maisemilla on melkein aina kauniita kasveja. – Neidonkenkä, kämmeköistämme ihanin, mikä muotojen kauneus ja värien hienous onkaan sinuun kätketty! Jo Pohjolan suurin luonnontutkija Linné ihastui löytäessaan sinut Kemin seuduilta.
– Minusta on tuo tikankontti kauniimpi, väitti Aslak.
– Tehän taidattakin olla "ruohoherroja", sanoi ukko – koskapa kukkia keräätte.
– Me olemme partiolaisia ja luonnontutkijoita, selitti Jorma.
Vaskivaaroilta sousivat he Mäntykönkäälle. Korkealta kallion äyräältä syöksyy siinä vesi valkoisena kuohuna syvään pyörteeseen, josta sitten vesi kohisevana koskena juoksee järveen. Putouksen alla on vanha mylly syvässä kurussa, jonka putous on vuoriperään leikannut.
Mielellään istahtivat pojat myllyn kynnykselle ihailemaan idyllistä pikkumaisemaa, jolle putouksessa särkyvästä vedestä kohoava usva ja auringon säteiden värileikki siinä antoi satumaisen tunnelman.
Aivan putouksen lähellä on Paanajärven komea kansakoulurakennus, ehkä kauneimmalla paikalla kuin mikään muu koulu maassamme.
– Taidemaalari Aksel Gallen-Kallela on maalannut Mäntykönkäästä verrattoman herkän taulun ja näillä rinteillä on hän maalannut myös "Paimenpoika Paanajärvellä"-nimisen taulun, jonka jäljennöksiä näkee myös oppikirjoissa, kertoi Jorma. – Tämän lähimmän talon nimi on Paana. Sen nykyinen isäntä, Antti, seisoi hänellä mallina, joka ilta, kun hän paimenesta kotiin saapui. Tuohitorvi puhallusasennossa ja uusilla tuohilla paikattu vanha kontti selässä seisoi hän kuin kuvapatsas taiteilijan edessä, kertoi ukko.
Seuraava pysähdyspaikka oli Ruskeakallio järven pohjoisrannalla. Ukko souti tahallaan veneen aivan riutan alle.
– Älkää soutako alle, kivet putoavat päähän, hätäili Aslak.
Ruskeanharmaa, rosoinen ja pystysuora kallioseinä kohoaa heidän yllään noin kuudenkymmenen metrin korkeuteen järven pinnasta. Eräältä osaltaan kallistuu se uhkaavasti järvelle päin kuin katokseksi. Hajanaisia kallion niemekkeitä riippuu siitä ja niistä on aikain kuluessa putoillut särmikkäitä lohkareita vesirajaan. Puolipäivän kuumuudessa paukahtelee rinteessä näkymätön voima.
– Siinähän olisi mainio hyppyri talvella, mainitsee Jorma.
– Eipä taitaisi olla teissä laskijaa, sanoi opas. – Huonosti kävi tässä kerran karhulle ja porolle, jotka aamusumussa joutuivat tätä laskemaan.
– Kuinka niille kävi?
– Karhu ajoi näet poroa eräänä talviaamuna. Poro laukkasi henkensä edestä ja karhu perässä. Ei joutanut kumpikaan eteensä katsomaan, vaan suinpäin syöksyivät jyrkänteestä kaljamajäälle, ja siitä löysivät poromiehet molemmat kuolleina. On joskus lehmäkin siitä pudonnut.
Kiertoteitä kiipesivät pojat jyrkänteen päälle, josta oli komea näköala itään ja länteen.
Ruskeankallion rinteessä kasvoi myös harvinaisia tunturikasveja: kivirikkoisia, alppihärkkejä, lumihanhikkeja, hietaraunikkoja y.m.
Kallionrinteellä oli paahtavan kuumaa. Kivet polttelivat käsiä ja hiki juoksi pitkin selkää kuin saunassa. Ei siinä kärsinyt kauan viivytellä. Mielellään laskeutuivat he jälleen veneeseen viileän veden tasalle ja jatkoivat matkaansa itään.
Malinavaaran kohdalla näytti opas Paanajärven syvintä kohtaa. Tässä on vettä 128 m. "Niinkuin ehkä tiedätte on Paanajärvi Laatokan jälkeen Suomen syvin järvi".
Mäntyniemestä, joka on järven koilliskulmassa, kiipesivät he jalkapolkua pitkin Kuljanvaaralle ikäänkuin jättääkseen hyvästit Paanajärven seuduille.
Oli jo ilta. Järvi päilyi melkein tyynenä. Muutamia tuulen viriä leikki vain siellä täällä kuollakseen viimein kesäillan rauhaan. Nuottamiehiä pariveneineen riensi kala-apajille Sirkelän matalikolle. Kuului soudun louketta, puheenpajatusta ja välistä kuikan huutoa. Tunturin vierustaa palasi karja kotiin metsälaitumelta. Kellot kalkattivat askelten tahdissa ja välistä luikautti paimen tuohitorvellaan karhuille pelotussäveleensä.
– Tämähän on kuin palanen Sveitsiä! huudahti Jorma.
Nuorunen.
Mikä on Nuorunen Kuusamon kymmenien tunturien ja vaarojen joukossa? Se on hänen majesteettinsa itse, hänen ylhäisyytensä vuorten kuningas. Päätään korkeammalta kuin toiset tunturit katselee se ympäristön maisemia. Poikasia ovat Iivaarat, Rukatunturit ja Valtavaarat sen rinnalla. Kymmenen peninkulman päähän näkyy sen paljas päälaki selkeällä ilmalla. Mutta kun se on pahalla tuulella, vetää se pilviharson kulmilleen ja silloin haet turhaan taivaanrannalta sen jykeviä piirteitä. Nuorunen murjottaa silloin lakki silmillä. Jos se tapahtuu aamulla heinäaikana, niin turhaa on silloin lähteä heinää kokoamaan, sillä sade tulee sinä päivänä varmasti. Siksipä heinämiehet niillä seuduin muistavat joka aamu tarkastaa Nuorusta, millä tuulella ukko sinä päivänä on.
Eikähän se mikään ihme ole, että Nuorunen osaa ilmoja ennustaa, sillä sen laki kohoaa noin 600 m korkeuteen merenpinnasta lukien. Vielä heinäkuussa tapaat lunta sen rotkoissa, ja puolitiestä ylöspäin on sen selkä puutonta keroa, laki on aivan kalju ja kuhmuinen kuin vanhalla ukolla.
Nuorunen on syrjässä matkailijaan valtateistä. Se sijaitsee seitsemän kilometriä Tavajärvestä itään ja toistakymmentä kilometriä Paanajärvestä etelään. Harvat matkailijat sinne kerkiävät, mutta ken nousee sen laelle, hänelle vuori avaa Kuusamon kauneimmat ja laajimmat näköalat.
Kuten tiedämme, oli Jorma tunturien ihailija ja suurten näköalojen etsijä. Lapin poikaa, Aslakia, veti tietysti tunturi puoleensa kuin magneetti rautaa. Ja kun Kuusamon mieskin, joka heitä opasti, halusi uudistaa Nuorusen muistojaan, niin kaikille tuntui mieluisalta kohota Paanajärven etelärannalta Korpelan talon rannasta kinttupolkua pitkin ylös selkämaille.
Aamulla varhain he matkansa aloittivat. Polku luikerteli ensin jyrkkää vastarinnettä järven uomasta hakien loivimpia kohtia. Yhä syvemmälle jäi järvi jyrkkien rinteittensä väliin ja vähitellen muuttuivat maisemat tasaisemmiksi. Kuusikko-selänteitä, niiden välillä kovapohjaisia soita ja väliin lampia tai pieniä järviä, mutta ei yhtään asuttua tilkkua kahden peninkulman taipaleella.
Sillä välillä saivat he nähdä oikein aito kalevalaista metsää, johon kirves ei ole koskaan kajonnut, jossa puut vanhuuttaan kuivuvat juurilleen ja viimein kaatuvat lahoamaan. Kuuset kohottivat naavaturkeissaan, visakoivikko oli täynnä lehdettömiä, tukin vahvuisia pökkelöltä, joissa lapintiaiset ja leppälinnut pesivät. Punaista pyrstöään täristellen ja matkaajia maanitellen leppälinnut lentelivät kappaleen matkaa heitä saatellen. Lampien yllä leijaili kalasääskiä pojilleen ruokaa etsien. Jorman teki mieli jäädä etsimään niiden pesiä, jotka tavallisesti ovat maiseman korkeimmalla mäellä tasalatvaisen männyn latvassa, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä taival oli pitkä.
Tien varressa oli äsken hajoitettu muurahaispesä.
– Katsokaahan, mitä karhu on tehnyt, sanoi opas.
– Olkaa hiljaa! varoitteli Jorma ottaessaan pyssyään olkauksesta.
– Karhun jälkeäkö aijot ampua? Karhuhan on tässä vain aterioinut, nähtävästi tällä viikolla. Se on kaivanut pesään kolon, ja kun muurahaiset ovat oikein "miehissä" tulleet tappelemaan kotinsa puolesta, silloin on kontio nuoleskellut ne naamaansa. Väkevää pitää olla karhuille. Putkenjuuret ja muurahaiset ovat sen pääravintona, mutta mielellään se syö marjojakin ja maiskuttelee kimalaisen hunajata.
– Ja kaataa kotieläimiä paistikseen, lisäsi Aslak.
– Eivät siivot karhut kaada. Pahantekijät ovat suvustaan huonontuneita tavarantasaajia, ryöväreitä, jotka ovat oppineet pahalle viralle ja lihan makuun päästyään ei niille kelpaakaan muu ravinto. Ne eivät enää viitsi hakea muurahaispesiä, vaan maleksivat karjalaitumilla. Mutta ne ovat silti laihempia kuin muut karhut.
Jonkun matkan päässä oli karhu hajoittanut lahokannon ja hakenut siitä suuria kantomuurahaisia ja niiden munia. Polulla oli selvä karhun jälki lietteessä. Leveämpi oli ollut kämmen kuin sillä Ounasjoen karhulla, jonka Jorma ampui.
He istuutuivat levähtämään polun poikki kaatuneen kelohongan päälle. Erämaassa vallitsi syvä hiljaisuus. Ei näkynyt muuta liikettä kuin sudenkorentojen karkelo aurinkoisessa ilmassa.
– Tämmöistä se on koskematon kiveliö, mihin ei ihminen ole vielä leimaansa lyönyt. Puut saavat kasvaa vapaasti ja kaatua vanhuuttaan, ja eläimet samoilevat useimmiten omassa vapaudessaan. Kuulisitte täällä keväällä karhujen kumeita vihellyksiä ja leveiden kämmenien läiskettä, kun otsot häissään tappelevat, kuulisitte joskus ilveksen marinan, ketun rääkymistä, mulkosilmäisen huuhkajan huutoa syysiltoina ja joskus susienkin ulvontaa hankien aikana. Täällä Tapion tarhoissa soivat metsot suurissa parvissa, niin että nokkain nalkutus ja siipien läiske kuuluu kauas kajeina kevätöinä.
Paanajärven ja Tavajärven välinen taival kesti melkein koko päivän kävellä. Illalla saivat he eräästä talosta saattajan järven koilliskulmaan, josta oli Nuoruselle vielä rapia parin tunnin jalkamatka.
Pojat olivat vaeltaessaan käyneet usealla tunturilla ja vaaralla, mutta heidän täytyi tunnustaa, että niin suurenmoista näköalaa kuin Nuoruselta oli, he eivät milloinkaan olleet nähneet. Pohjoisessa kohottelivat Paanajärven seudun tunturit köyryisiä selkiään ja niiden takaa kohosi korkea Sallatunturi ja Rohmoiva. Idässä levisi parin kolmen peninkulman levyinen, asumaton rajakiveliö ja sen takana aukeni suuri Pääjärvi monine lahtineen, saarineen ja karjalaisine rantakylineen. Sen pohjoispuolella kohosi Vienankarjalan puolella ylväs Päänuorunen ja kauempana etelässä siinti suuri Tuoppajärvi. Etelään ja lounaiseen kantoi silmä kymmenien järvien, kannaksien ja niemimaiden yli. Siellä näkyi järvi järven takaa silmän kantamattomiin. Vuoren alla ensin Tavajärvi, sen takaa kauempana Kiitämä, Muojärvi ja Kuusamonjärvi, jonka länsipäässä näkyi kirkonkylä. Kauempana etelässä kohosi uljas Iivaara, jonka laelta opas kertoi olevan komean näköalan Etelä-Kuusamon tasaisempien järvimaisemien yli. Läntisen taivaanrannan rajamailta kohosivat Pyhävaaran, kolmikyhmyisen Rukatunturin ja loivaselkäisen Valtavaaran tutut piirteet.
Vuoren laelta oli mukava katsella, miten asutus on Kuusamossa levinnyt. Kaikki talot sillä kulmalla ovat järvien rannoilla, tavallisesti niemissä. Niiden pienet, viheriät viljelysaukeat antavat maisemille asutun seudun leiman.
Nuorusen laella tapasi Jorma aivan samoja kasveja kuin Lapin tuntureilla. Kurjenkanervat, sieliköt ja sianmustikat levisivät siellä tiheinä turpeina. Alempana kosteilla paikoilla kasvoi alppivalvatti ja alppiyökönlehti. Ja tunturimaiden eläimiäkin hän siellä tapasi. Tunturikirvinen, kiiruna ja tunturikurmitsa siellä asuivat, ja pieni porolauma oli ympäristön metsistä sinne kavunnut sääskiä pakoon. Ihmetellen katselivat nahkasarviset kesäporot ihmisiä, joita ne varmaan hyvin harvoin olivat nähneet Nuorusen laella.
Opas keitti teetä varvuista valmistamansa tulen päällä. Levähdellessä painui aurinko yhä matalammalle pohjoiselle taivaan rannalle ja kävi keskiyöllä piilossa pohjoisten tunturien takana. Maisemat kävivät yhä punertavimmiksi, kuulakammiksi ja pehmeäpiirteisimmiksi. Järvet päilyivät peilityyninä. Siellä täällä vain joku sammuva tuulenviri tai nuottamiesten veneiden velloma väreily Tavajärven saarien seuduilla.
Kuusamossa oli paljon sellaisia mäkiä, vaaroja ja tuntureita, joille näkyy keskiyön aurinko. Nuoruselta se näkyy kolme viikkoa kesässä.
Ihana oli Kuusamon kesäyö poikien mielestä.
"Jumalan molijat."
Aurinko oli kohonnut korkealle itäisten vaarojen yläpuolelle, kun retkeilijämme vene alkoi halkoa tyyntä Tavajärven pintaa. Taivas oli selkeä, mutta maisemien yllä häilyi kesäaamun keveää auerta.
Tavajärven taloista kiirehti väki niityille, kauas sydänmaan soille saraheiniä kokoamaan talven varaksi. Veneitä, haravat keulassa ja viikatteet veneen laidalle käännettyinä kiirehti eri suuntiin. Hautaniemen rannastakin läksi vene tulijoita vastaan suunnaten kulkunsa Nuorusta kohti, jonka jykevät kasvot ylväinä katselivat matalampien vaarojen ja selänteiden yli.
– Tässä talossa asui ennen "jumalanmolijoita", sanoi opas nostaessaan toisen huoparin veneeseen ja viiletellen selkä kenossa toisella.
– Mitä ne olivat? kysyi Aslak.
– Erakoita, munkkeja ja nunnia, jotka olivat jättäneet kaukaisen kotimaansa ja paenneet tänne erämaahan omistaakseen elämänsä jumalanpalvelukseen. Tässä Hautaniemen talossa oli heillä pieni luostari. Jos siihen aikaan olisimme olleet kulkemassa näin aamuvarhaisella, olisimme kuulleet luostarin kellojen kumahdellen kutsuvan aamurukoukseen.
– En ole milloinkaan kuullut tästä Hautaniemen luostarista, sanoi Jorma. – Haluaisimme kuulla siitä lisää.
– Sen perustivat noin sata vuotta sitten Venäjältä paenneet vanhauskoiset eli "starovierot", joita kotimaassaan ankarasti vainottiin. Sekä munkit että nunnat olivat ummikkovenäläisiä, mutta muutamat vuosien kuluessa oppivat melkein selvästi puhumaan suomea.
Tämä Hautaniemi oli silloin toisen näköinen kuin nyt. Asuinrakennus oli kaksikerroksinen ja siinä oli yksi suuri huone kirkoksi sisustettu. Siihen kerääntyivät talon asukkaat ja kauempanakin asuvat erakot jumalanpalvelukseen, rukoilemaan ja pyhäinkuvia kumartamaan, niinkuin kreikkalaiskatolisilla on tapana. Suomalaiset ympäristön asukkaat sanoivat sitä "jumalanmolimiseksi".
Näitä "jumalanmolijoita" asui Tavajärvellä kymmeniä. Enin osa tässä Hautaniemessä, toisia Aittakummussa, Lauttasaaressa, Kiviniemessä ja Murtolaisessa. Asuipa heitä useita kauempanakin toisissa kylissä: Hännisessä, Pukarilla ja Suiningalla, kukin omassa mökissään tai useampia yhdessä. Mutta ainakin suurina juhlina, kuten pääsiäisenä ja pyhän Petrin päivänä keskikesällä kerääntyivät he Hautaniemeen. Ja silloin oli täällä vilkasta elämää ja liikettä. Kellot soivat, tuohukset paloivat kirkossa pyhäinkuvien edessä, pyhäsavu suitsusi ja mustiin munkin ja nunnankaapuihin puetut ihmiset kumartelivat toisinaan päiväkaudet jumalankuvien edessä. Joukossa oli vanhoja ukkoja ja vaimoja, joilla oli jalka haudassa, toinen haudan partaalla, oli keski-ikäisiä, vieläpä aivan nuoriakin neitosia ja miehiä.
Arkipäivinä he tekivät töitä talon pelloilla, niityillä ja juurikasvimailla. He kalastivat ahkerasti ja kokosivat marjoja ja sieniä. Pääasiallisen toimentulonsa saivat he Venäjältä, josta heidän kannattajansa, vanhauskoiset lähettivät rahaa, että he olisivat rukoilleet lähettäjien sielujen autuuden tähden.
Mistä he tänne tulivat, siitä ei tiedetty. Vähitellen, yksi toisensa perästä ilmaantuivat he tänne rajan takaa. Heitä kutsuttiin vain ristimänimillä. Muistan heistä Iljan, Mikifaran, Kyprianin, Ivan-Jaakon, Kuisman, Timofein ja Vasilin. Nunnista muistan Aleksandran, Parasken, Anjetan, Vetosien, Marian ja Nadjestan, joka viimemainittu luopui luostarilupauksestaan ja meni suomalaisen nimismiehen kanssa naimisiin.
Ensin tuli tänne Ilja Otsa, ylhäinen venäläinen lääkäri. Hän se osti Hautaniemen talon ja laittoi siihen luostarin, joka sitten tarjosi pakopaikan niin monelle vainotulle vanhauskoiselle. Ilja piti komentoa talossa ja häntä yleisesti kunnioitettiin. Hän oli hyvin vieraanvarainen. Juhlapäivinä syötettiin kaikki, jotka sinne olivat tulleet, eikä maksusta ollut puhumistakaan. Useat suomalaisetkin luottivat hänen lääketaitoonsa ja tulivat häneltä apua pyytämään sairauden sattuessa.
Ilja-ukko on kuollut aikoja sitten ja makaa tuolla Luotakonsaaressa, josta tuli luostarin yhteinen hautausmaa. Sinne ja Kutkusaareen kuljetettiin toisetkin asukkaat vuorollaan. Mutta ei kenellekään muille pidetty niin suuria hautajaisia kuin Iljalle. Vasili on vielä elossa asuen pienessä mökissään Kiviniemessä. Hän on perinyt kaikki toiset ja elelee rikkaana miehenä yksinäistä elämäänsä: viljelee sipulia ja naurista, kalastelee ja pitää hartauden harjoituksiaan. Kerran kesässä kerrotaan hänen käyvän Ukonvaarassa aarrettaan katsomassa. Hänellä sanotaan olevan siellä kaksi tynnyriä täynnä hopeaisia ruplanrahoja niin huolellisesti maahan kätkettynä, että kukaan ei ole aarretta löytänyt.
Vasili on tullut tänne nuorena miehenä Jaroslavin kuvernementistä. Jalkapatikassa sanoo hän kulkeneensa Pietariin, sieltä purjelaivassa Ouluun ja sieltä taas jalkaisin Kuusamoon.
Hännisessä, täältä Tavajärveltä viisitoista kilometriä länteen, asui erakkoja kahdessa rakentamassaan pikkutalossa. Toisessa isännöi iso, vanha valkeapartainen Ivan-Jaakko, toisessa intialaista fakiiria muistuttava mustapartainen Kuisma. Viimemainittu oli elämässään ankara itsensä kiduttaja. Hän eli pitkät paastonajat pääasiallisesti vedellä ja leivällä. Kahtena viime viikkona suuren paaston lopulla hän ei syönyt mitään. Hänen aikansa kului vain hartauden harjoituksissa.
Hänen talossaan kävin usein poikasena ja muistan hyvin hänen asuntonsa. Se oli pyöreistä hirsistä rakennettu huvilamallinen, pieni-ikkunainen rakennus, jossa oli useita pieniä huoneita. Sisällä vallitsi puolihämärä. Peränurkkauksissa oli kullattuja jumalankuvia, seiniä verhosivat vesivärein maalatut kuvataulut, esittäen uskonnollisia aiheita. Synkimmän vaikutuksen teki arkihuoneen eli pirtin viereinen kamari, jonka seinät olivat aivan täynnä mustien, sarviniekkapaholaisten kuvia. Muistan myös suuren, viimeistä tuomiota esittävän kuvan, jossa Jumala vaaka kädessä punnitsi vainajien hyviä ja pahoja töitä. Jännittynein ilmein seurasi tutkittava vaa'an liikkeitä, kun sen kuppeihin asetettiin hyveitä ja paheita. Paholainen seisoi voitonriemuisena pahojen töiden puolella osoittaen sormellaan niiden yhä karttuvaa kasaa. Huonosti näytti käyvän vainajalle tässä tilinteossa, sillä vaaka kallistui arveluttavasti pahaan päin. Mutta oikealla, hyvien töiden puolella näkyi vielä köyhä vaimo suuri limppu kainalossa ja Kuisma-ukko selitti meille lapsille, kun kerran taulua katselimme, että hyvä puoli tuli sittenkin painavammaksi ja että vainaja muisti eläissään auttaneensa köyhiä. Kun tämä viimeinen, köyhille annettu leipä asetettiin hyvien töiden puolelle, niin vaaka kallistui sinne päin.
Kuisma oli taulut itse maalannut oman mielikuvituksensa ja uskonnollisten käsitteidensä mukaan. Ja ne kuvat tehosivat ainakin meihin sen ajan lapsiin. Varsinkin sen jälkeen kun asukkaat olivat kuolleet ja heidän entinen talonsa oli autiona, herättivät nuo omituiset maalaukset meissä kaamean tunteen. Kaukaa kiersimme me pimeällä Kuisman talon, sillä me luulimme siellä henkiolentojen asuvan.
Muistan selvästi, kun hän kuoli keuhkotaudin murtamana ja olin mukana hänen hautajaisissaankin. Siinä tilaisuudessa olivat kaikki jäljellä olevat erakot ja seudun rahvasta. Vasili luki hautausluvut ja sen jälkeen pudotti kaikkein suurimmat kivet arkulle ja niiden päälle multaa. Kysyimme Vasililta, mitä hän hautausluvuissaan sanoi. Hän vastasi tähän tapaan: "Mie vain koetin hokea, että nouse silloin kuin näet muidenkin nousevan".
Näitä kertoillessa oli järvinen taival katkennut ja retkeilijämme laskivat venheensä Koutaniemen talon rantaan. Matkustajain täytyi rasittavan vuorivaelluksen jälkeen levätä. Taakse oli jäänyt jo Hautaniemi vanhoine erakkomuistoineen, mutta edessäpäin kohosi Luotakon saari, joka poveensa kätkee jumalanmolijain lahoavat luut. Opas kertoi siellä vielä näkyvän puoleksi maatuneita puuristejä pääkallonkuvineen ja muine merkkeineen. Ja matkustajat, jotka kesäiseen aikaan sattuvat siitä sivu soutamaan käyvät katsomassa näitä maatuvia muistomerkkejä ja lähiseudun taloissa kuulevat he vanhuksien kertovan entisistä erakoista mielenkiintoisia tarinoita.
Kajaanissa.
Kauniina heinäkuun aamuna Aslak ja Jorma ajoivat kyytihevosella pohjoisesta päin Kajaanin kaupungin majataloon. He olivat kulkeneet Kuusamosta Suomen köyhimmän pitäjän, Suomussalmen, kautta käyttäen venettä, "apostolin kulkuneuvoa", ja lopulta kyytihevosta. Siellä sattui juuri asumaan eräs nuori lehtori, Helsingin tyttökoulun historian opettaja ja hänen seurassaan lähtivät pojat heti kaupunkia katselemaan.
– Eihän tässä pienessä maaseutukaupungissa olisi muuten paljoakaan nähtävää, jollei täällä olisi historiallisia muistomerkkejä, puheli maisteri Juho Vainio, kun he pääkatua kävelivät. – Tätä voi monessa suhteessa verrata Tornioon. Molemmat ovat verraten vanhoja kaupunkeja, molemmissa rakennukset matalia ja molemmat jokiliikenteen pysähdyspaikkoja. Mutta sen jälkeen kun Kajaani sai seminaarin – sen rakennukset näkyvät tuolla – ja suuria sahoja ja massatehtaan, on se alkanut nopeammin kasvaa voittaen jo väkiluvussa molemmat Pohjanlahden perukan jokisuukaupungit. Jos Pietari Brahe, joka tälle antoi kaupungin oikeudet v. 1651, heräisi haudastaan ja tulisi tänne, ei hän uskoisi silmiään nähdessään täällä sisämaassa näinkin suuren liikekeskuksen.
– Täällähän toimi kauan Elias Lönnrot lääkärinä, huomautti Jorma.
– Kaksikymmentäkaksi vuotta piti hän Kajaania päämajanaan ja teki täältä jaloin lukuisia runonkeräysmatkoja Vienan Karjalaan. Täältä jaloin keräsi hän Kalevalan runoja. Me lähdemme heti katselemaan hänen muistojaan. Ne ovat jokaiselle suomalaiselle rakkaat.
He kävivät katsomassa hänen taloaan, joka on senkin jälkeen kuin Elias siinä asui, ollut enimmäkseen lääkärien asuntona. Komeat Lönnrotin itsensä istuttamat pihakoivut suhisivat lämpöisessä kesätuulessa kuin kertoen menneitä muistojaan.
– Jos olisimme olleet täällä käymässä silloin, kun Lönnrot Kalevalaa valmisteli, niin olisimme kai nähneet hänet tässä pihanurmikolla avojaloin istuvan käsikirjoituksiaan tutkien. Ja vielä varmemmin olisimme näin kuumana päivänä tavanneet hänet Hauhonniityn majassa, joka on tuonne Petäiskoskelle vievän tien vierellä. Kunniaksi on Kajaanille, että suuri kansaneepoksemme, Kalevala, täällä yhteen sovitettiin.
Puolen päivän tienoissa kuljeskelivat pojat maisterin opastamina Kajaanin linnan raunioilla, jotka ovat kalliosaarella Ämmäkosken niskassa.
– Katsokaa, pojat, näitä jylhiä kiviseinämiä, jotka nyt ovat vain tähteitä entisistä muureista. Tässä kivet kertovat meille historiaa. Kajaanin linna rakennettiin levottomina aikoina Kainuun maan suojaksi. Se muistutti pohjapiirustukseltaan nuolta, jonka kärki tähtää itään Venäjän maalle päin, josta tavallisesti rauhanhäiritsijät tulevat. Vienan karjalaiset tekivät näet niihin aikoihin, noin 1600 j.k.r. usein ryöstöretkiä Kainuuseen. Sen tähden sissipäällikkö Klemetti Eerikinpoika pyysi kuningas Kaarle IX rakennuttamaan linnan. Sitä varten kerättiin maakunnasta linnaveroa ja rakentaminen alettiin v. 1604. Pietari Brahen aikana se valmistui ja sen turviin alkoi kasvaa Kajaanin kaupunki "kuninkaalle vastaiseksi hyödyksi ja maalle kaunistukseksi", kuten kreivi siitä sanoi. Linnaan kuului 24 huonetta, joista pienempiä käytettiin vankikomeroina. Ainakin kaksi kuuluisaa ruotsinmaalaista miestä on täällä viettänyt synkkiä päiviä.
– Keitä ne olivat? kysyi Jorma.
– Etkö ole lukenut Topeliuksen "Välskärin kertomuksia". Niissä kerrotaan m.m. eräästä korkeasti oppineesta valtiollisesta vangista.
– Emme ole, vastasivat pojat vähän häpeissään.
– Siirtykäämme ajatuksissamme noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin. Kuvitelkaamme näkevämme tämän linnan uusien muurien kaksitornisena heittävän varjonsa veden kalvoon. Mahtava linnan päällikkö Eerik Hare kulkee tarkastusmatkallaan vankien kopeissa. Hän vilkaisee myöskin kuuluisimman vankinsa huoneeseen. Hän näkee laihan, pitkäpartaisen ja suoranenäisen miehen istuvan kumarassa pienen pöydän ääressä kirjapinkkojensa keskellä. Siinä kirjoittelee historiaa Upsalasta tänne karkoitettu lainopin ja valtiotieteen professori Johannes Messenius. Katolisen uskontonsa ja paavillisten harrastustensa tähden on hän näinä kiihkeinä uskonpuhdistuksen aikoina tuomittu kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin sitten elinkautiseksi vankeudeksi. Linnanpäällikkö ei mene sisään, sillä hän ei tahdo tulla tekemisiin tämän professorin sivistyneen, mutta kipakkaluontoisen puolison, Lucia Grothusenin kanssa, joka jakaa uskollisesti miehensä kovan kohtalon ja jolla on aina valmiina sinkoileva sanatulva siitä, että hänen oppinutta ja syytöntä miestään kohdeltiin huonosti.
Täällä synkässä vankihuoneessaan suoritti Messenius suuren työn. Hän kirjoitti viisitoista kirjaa käsittävän historian Ruotsin valtakunnan vanhimmista vaiheista, sekä Suomen riimikronikan. Hän siis oli tavallaan ensimmäinen Suomen historian kirjoittaja.
Ja Hare todella kohteli tätä oppinutta miestä huonommin kuin hänen seuraajansa. Siksipä Messenius kirjoitti hänestä muistosäkeen:
"Käskynhaltija Eerik Hara
kiusasi minua niinkuin mara."Pienessä, kosteassa ja kylmässä vankihuoneessaan hän sai viettää vuosia ja vuosia, ainoana ilonaan historian tutkiminen ja kirjoittaminen. Jaloluontoinen Kustaa Adolfkaan ei suostunut häntä vapauttamaan, vaan äreänä tokasi, kun siitä tuli puhe:
"Piru istuu hänessä kiinni samoinkuin hänen vaimossaankin." Pirulla tarkoitti hän tässä katolisuutta. Harea seuranneet linnanpäälliköt kohtelivat Messeniusta paremmin ja v. 1635 sai hän muuttaa Ouluun, jossa sitten kuoli.
– Kuka oli se toinen kuuluisa mies, jota täällä pidettiin vankina? kysyi Jorma.
– Hän oli uskonnollinen runoilija Lars Vivallius Örebrosta, Ruotsista. Jos olisimme olleet täällä tarkastelemassa linnan komeroita siihen aikaan, kun Messenius siirrettiin Ouluun, olisimme nähneet raihnaan miehen niin pienessä kopissa, että hän hädin tuskin mahtui kumarassa istumaan. Kauheaa kidutusta oli hänen elämänsä täällä.
– Mitä hän oli tehnyt? kysyi Aslak.
– Hän oli nuorena suuri seikkailija. Kaksi-vuotisen yliopisto-opiskelunsa jälkeen lähti hän maailmaa kiertelemään kulkien melkein kaikissa Euroopan maissa. Esiintyen aatelisnimellä meni hän naimisiin aatelisneidon kanssa ja siitä hän joutui vankeuteen. Myöhemmin hänet vapautettiin ja eli loppuikänsä kirjailijana Ruotsissa.
– Haluaisimme kuulla kuvauksia taisteluista tämän linnan omistamisesta. Muistan, että ainakin isonvihan aikana täällä ryssäin kanssa oteltiin.
– Te olette lukeneet isonvihan hirmuajoista, jolloin ryssän armeijat levisivät maamme yli polttaen talot ja kylät raunioiksi, tappaen rauhallisiakin asukkaita tai raahaten heitä orjuuteen Venäjän maalle. Kauhuissaan pakenivat ihmiset metsiin piilopirteille tai linnojen turviin. Mutta sielläkin vaanivat niitä viholliset sekä kylmä ja nälkä. Ruotsin armeijan tähteet olivat menneet omia rannikoltaan puolustamaan. Vain pieni joukko kaarlolaisia oli vetäytynyt tänne Kajaanin linnaan ja taisteli kauan urhoollisesti vihollisen ylivoimaa vastaan, mutta kylmä, nälkä ja ampumatarpeiden puute lamautti lopulta linnan puolustajat. Antautuminen tapahtui seuraavaan tapaan:
On kipakka aamupakkanen armon vuonna 1715. Majuri J.H. Fieandt, silloinen linnanherra, seisoo tornissa tähystellen ympäristöön ja kuulustellen mitä linnaa piirittävien ryssien leiristä kuuluu. Aamurusko punertaa jo kaakkoista taivaan rantaa, mutta melkein kirkkaampana pohottaa taivas lännesssä, jossa ryssien sytyttämien kylien liekit heijastuvat ylemmistä ilmakerroksista. Kaupungista kuuluu ryssien puheen pajatusta ja muutamia pyssyn laukauksia. Suurella valtatiellä kuuluu rekien rytinää ja kavionkapsetta, johon sekaantuu vasaran pauketta parakkien lähellä. Kosken takaa huutelevat ryssien vahtisotilaat tapansa mukaan. Joku kuuluu sanovan:
– Antautukaan tsuhnat, tai ammumme linnarepaleen mäsäksi kanuunoillamme.
– Vai antautua teille, haaskalinnut, jotka ette tiedä ihmisyydestä mitään, mutisee majuri itsekseen. Jos minulla olisi satakaan miestä, niin näyttäisin noille kaalimadoille, kuka tässä antautuu. Mutta niitä on vain viisikymmentä neljää tuhatta vastaan. Vielä voin kuitenkin ryssille näyttää, miten suomalainen kuolee sankarillisesti. Ei pidä oleman ryssillä iloa tästä linnasta. Kellarissa on vielä seitsemän tynnyriä ruutia. Kipinä siihen, niin ilmaan lentävät nämä vahvat muurit. Ilmaan lentävät myös linnan puolustajat samoin vaimot ja lapset, jotka ovat täältä turvaa etsineet.
Majuri seisahtuu hetkeksi miettimään, onko hänellä oikeutta ottaa kanssansa tuonelaan myös lapset ja heidän äitinsä, jotka eivät vielä ymmärrä tilannetta. Toisin on vanhain karoliinien laita. He käsittävät, että parempi on kuolla kuin antautua ryssän armoille.
Alhaalta suuresta linnan holvista alkaa kuulua virren veisuuta, ja majurikin rientää sinne. Rovasti Cajanus on kerännyt joutilaan linnaväen aamurukoukseen. Vanhain sotaurhojen karkeat äänet sekaantuivat siinä vaimojen ja lasten kirkkaampiin ääniin. Mutta syvä hartaus on kaikille yhteinen, sillä eihän tiennyt, vaikka sarastava päivä olisi heidän kaikkien viimeinen. Odotettiinhan juuri ryssien ratkaisevaa rynnäkköä.
Todella surkean näköinen ja kirjava on se joukko, joka paljain päin kuuntelee rovastin rukousta kylmässä holvissa. Siinä on rampoja, arpinaamaisia, käsipuolia ja kaikki ryysyihin puettuja vanhoja sotaurhoja, joita kymmenet taistelut ovat karaisseet, mutta joiden kasvoihin myös nälkä ja kärsimykset olivat kyntäneet syvät vakonsa. Ne ovat kuulujen karoliinien tähteitä. Siellä seisoo kuihtuneita vaimoja pidellen sinertäviksi käyneitä lapsiaan laihoista käsistä. Majurin tulee niitä sääli, ja hänen ajatuksensa harhailevat pois rukouksesta harkitsemaan kysymystä, kumpi on parempi, antautuako kunniallisilla ehdoilla, vai lentää ilmaan kaikki yhdessä. Muuta valintaa ei ollut, sillä viimeinen lehmä ja hevonen olivat jo aikoja syödyt, leipää oli vain muutamiksi päiviksi ja polttopuut olivat lopussa. Kaiken tämän tiesi koko linnaväki ja sentähden aamurukous oli tavallista hartaampi.
Rukouksen jälkeen neuvotteli majuri kauan rovastin ja muutamien alipäälliköiden kanssa tilanteesta ja toiset asekuntoiset menivät muureille, antaen yön valvoneille vartioille kaivatun lepovuoron.
Päivän valjettua alkaa taas kiväärien pauke ja väliin syntyy sanasota virran takana piileväin Venäjän miesten ja linnaväen välillä.
– Tulkaa työ pois ja heittäkköä pissoalit meän jalkoih, niin henkiparka säilyy, huusi karjalan mies kosken takaa. – Jos myö tulemma, niin koseh potskahutamma kaikki.
– Luuletteko te hirtehiset, että meidän on pakko antautua. Meillä ei ole täällä minkään puutetta. Ja jos uskallatte lähestyä, niin jokainen teistä kääkistyy tuohon muurin alle. Ruutia on vielä tynnyreissä.
– Ha, ha, ha... nauroivat ryssät ivallisesti.
– Hljebuska nietu, liha nietu, halko nietu – holodna, holodna, pakisi ryssä kiven takana.
– Sinulta se ennen leipä loppuu ja hapankaali ei ole enää moneen päivään haissut ilmassa, huusi eräs linnan vahtisotilas.
– Työ että enää muissa mitys leipä on. Katso, se on pyörie ja pullukaini.
Näin sanoen pistää eräs eväsmöykkynsä kiväärin pistimeen ja nostaa sen ilmaan.
Samassa pamahtaa kivääri linnan muureilla ja kun Karjalan mies vetää leipänsä takaisin on siihen ilmestynyt reikä.
– Joko kaikki muut ryssät ovat ruttoon kuolleet? huutaa taas joku muureilta.
Ryssiä hämmästytti tämä kysymys, sillä he luulivat, että linnaväki ei tiedä mitään siitä kamalasta rutosta, joka päivä päivältä harvensi heidän rivejään. Suurista sairaalaparakeista kannettiin yhtenään kuolleita hangelle köntistymään ja sieltä liistereille lastattuna hautauspaikalle.
Naljailu olisi jatkunut, ellei majuri olisi tullut muureille ja kieltänyt turhan suukopinan. Hän kertoi miehille sen masentavan uutisen, että linnaväki oli päättänyt antautua, jos saadaan kunniakkaat ehdot.
Neuvottelun tulokset päivemmällä olivat linnanväelle suotuisat ja Fieandt antautui.
Kun seuraavana päivänä urhoollinen, mutta sangen piskuinen ja nälkiintynyt linnan puolustajain joukko ukkojen, naisten ja lasten seuraamana kulki jäädytettyä siltaa myöten mantereen puolelle, oli ryssäin hämmästys hyvin suuri. He eivät olleet uskoa silmiään, että puolustajia oli ollut niin peräti vähän. Kenraali Tshekinin sanotaan suuttuneen niin, että oli tahtonut lyödä heidät maahan vastoin sopimusta.
Vähän sen jälkeen, kun puolustajat jättivät linnan, räjäyttivät ryssät sen hajalle niillä seitsemällä ruutitynnyrillä, jotka linnan väeltä olivat epähuomiossa jääneet hävittämättä. Näin sortui Kajaanin linna, joka vain toistasataa vuotta sai olla Kainuunmaan turvana.
Näin olen kuvitellut eri kertomusten mukaan Kajaanin linnan lopun tapahtuneen.
Poikain mielikuvitus askarteli kauan senkin jälkeen, kun kertomus oli loppunut, näissä historiallisissa muistoissa. Mutta ympäristön kaunis näköala herätti heidät nykyisyyteen. Koivukosken mahtavat kuohut, alapuolella Ämmäkosken sulut ja lehtevä vihreys rannoilla, siinä taulu, jota elävöittivät äskeiset kertoelmat.
– Jollen häiritsisi tätä kaunista kesäistä tunnelmaa, niin kertoisin teille vielä vanhempia kauhunkuvia, kuin nämä linnan muurit ovat nähneet.
– Kertokaa, kertokaa! historialliset kuvaukset ovat minusta hauskoja, pyyteli Aslak.
– Ennen Kajaanin linnan rakentamista kulkivat venäläiset ja vienankarjalaiset yhtenään näitäkin vesireittejä pitkin Suomen poikki meren rannikolle, milloin tehdäkseen rauhallista kauppaa Oulun, Iijoen, Kemijoen ja Torniojoen markkinapaikoilla, mutta usein myöskin kauheilla ryöstöretkillä. Ikuista rauhaa vakuuttaen ja pyhän ristin kautta vannoen lähtivät ryssät monesti kotimaahansa, mutta kun tiesivät Pohjanmaan ja Kainuun miesten hajaantuneen keväällä erämaihin hauin pyyntiin, niin hyökkäsivät ne turvattomien naisten ja lasten kimppuun tappaen heidät tai kuljettaen osan vankeina Venäjälle. Näiden ryöstöretkien johdosta Kemin, Iin ja Limingan talonpojat lähettivät kerran valituskirjeen hallitukselle. Siinä kuvaillaan ryssien julmuutta seuraavin synkin värein:
"He polttivat, löivät, murhasivat ja rääkkäsivät vaimojamme, köyhiä lapsiamme sekä niitä miehiämme, jotka lähtivät pakoon. Silloin ottivat he meidän vaimomme ja lapsemme ja veivät muassaan Venäjälle; nämä me köyhät miehet olemme lunastaneet takaisin ja taas pitäisi meidän lunastaa heidät suurella rahasummalla. Ne vaimot ja lapset, joiden miehillä köyhyyden tähden ei ole varaa lunastaa heitä takaisin, saavat olla ja elää heidän orjinaan."
Ja edelleen kerrotaan siinä kirjeessä:
"Miesväen ottavat he ja ripustavat jaloistaan ylös, toisinaan käsistä, kantavat heiniä, sytyttävät niistä tulen heidän allensa ja kärventävät tukan ja parran pois. Kun he tämän ovat tehneet, laskevat he heidät alas, kantavat maljan täynnä tulta heidän rintansa päälle, polttavat lihan heidän ruumistaan ja sitovat sitten köyden heidän päänsä ympärille, ottavat kepin ja kiertävät sillä köyden niin kireälle, että silmät pullistuvat ulos päästä."
Jos venäläisten ryöstöretkien aikana olisimme istuneet tässä, olisimme nähneet meluavan ryssäparven vetävän venettä koskien sivu ja heidän jäljessään orjiksi otettuja miehiä, vaimoja ja lapsia raahautuvan nälkäisinä ja ryysyissä.
– Se oli kauheaa aikaa, sanoi Jorma. En olisi voinut olla toimettomana katselijana silloin, kun ryssä vei suomalaisia väkisin.
Näitä kertoillessaan oli lehtori istunut linnan raunioilla ja pojat hänen molemmilla puolillaan. Päivä paistoi raukaisevan kuumasti ja ilmaan sekaantunut, koskesta nouseva kosteus raukaisi heitä siihen määrin, että he asettuivat nurmikolle lepäämään ja nukahtivat.
Aurinko oli jo painumassa lännen taivaan rantaa kohti, kun maisteri herätti pojat uudelle matkalle. Hän oli päättänyt käydä vielä pienellä automatkalla Paltaniemellä sen vanhaa kuuluisaa kirkkoa katsomassa ja hän pyysi poikia mukaan. Mielellään pojat siihen suostuivat, vieläpä suunnittelivat siinä muitakin yhteisiä matkoja, sillä lehtori oli myös matkailija. Ja puolen tunnin perästä tapaamme tämän vähäisen seurueen kiitämässä Paltanientä kohti.
Nopeasti porhalsi auto pölisevää tietä Aslakin ihmetellessä sen monimutkaista koneistoa, jolla saa heti vauhdin lisääntymään ja vähenemään ja voi äkkiä seisattaakin koko ajopelin. Hänen mielestään se oli junaa parempi siinäkin, että sen voi kääntää tiellä mille puolelle haluttaa ja kääntää takaisinkin. Hänen mieleensä juolahti kysymys, että voisikohan se kulkea autiota tunturia.
Pian taittui yksitoista kilometriä pitkä taival ja edessä näkyi Paltamon kirkonkylä Oulujärveen viettävällä tasangolla.
Ensin kävivät he katselemassa vanhaa puukirkkoa sisältäpäin. Sen seinät ovat täynnä kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen tekemiä kuvia. Vaikuttavin niistä on viimeistä tuomiota esittävä maalaus. On tapahtunut, että heikkohermoiset naishenkilöt ovat pyörtyneet sitä katsellessaan.
Paltamon kirkonkylässä katselivat he myös n.s. keisaritallia, jossa Aleksanteri I:n oli siellä käydessään aterioinut. Siellä säilytetään myös hyvin yksinkertaisia rattaita, joilla hän täällä ajeli sekä venettä, jossa hän oli hengenvaarassa Oulujärvellä.
Oulujärvi lepäsi jo peilikirkkaana kesäisen ilta-auringon sivellessä sen aavoja selkiä. Pohjoisessa levitteli Paltaselkä saarisia vesiään ja taampana lännessä välkkyivät Ärjänselän aavat ulapat.
Myrskyillä vyöryvät aallot mahtavina Paltaniemen rannikon hiekkatöyryjä vastaan. Sen huomasivat matkailijamme järveen lohjenneista rantatörmistä. Aallot olivat monien paikoin syövyttäneet törmiin onkaloita vetäen irroittuneen hiekan järven pohjaan ja päällä olevat kerrokset puineen tai peltoineen olivat lohkeilleet järveen. Vanhaa hautausmaata oli aikain kuluessa paljon suistunut alas aaltojen hellittämättömässä leikissä ja vainajien lahonneita luita: pääkalloja, sääriluita ja selkärankoja ajelehti rantamatalikolla.
Paljon oli syrjäisessä Paltamossakin näkemistä ja tyytyväisenä palasivat matkailijat takaisin Kajaaniin.
Vuokatille.
Kumpuilevassa tuhatjärvien maassa ei ole puutetta laajoista ja viehättävistä näköaloista. Nouset vain kotiseutusi korkeimmalle mäelle, vaaralle tai tunturille, niin edessäsi on mieleenpainuva taulu, kappale tätä rakasta isänmaatamme. Ja kun matkustelet laveammalta, kuljet Suomea ristiinrastiin, niin keräytyy muistiisi paljon näitä maasi yksityiskohtia. Liittämällä osat yhteen saat synnyinmaasi koko kuvan, "tulet tuntemaan sen ystävällisesti hymyilevät äidin kasvot" ja tunnet rinnassasi lämmittävän voiman, joka elähdyttää ja velvoittaa.
Vieraissa maissa matkustellessasi näet kyllä luonnon suuruutta, opit tuntemaan monia kansoja ja heidän elämäänsä, mutta turhaan etsit sieltä kotoista tunnelmaa. "Muu maa on mustikka."
– Minä olen kesäisin kulkenut useimmissa Euroopan maissa etsimässä luonnon kauneutta ja tutustumassa eri kansojen elämään ja siitä on ollut seurauksena, että nyt kuljen kotimaassani kuin löytöretkillä. Viehättäviä ovat nämä Kainuun maisematkin, sen olen saanut näinä vuorokausina nähdä, puheli maisteri Juho Vainio, kun he Petäyskosken niskalta lähtivät laivalla Sotkamoa kohti.
– Minusta tämä Kainuu muistuttaa monessa suhteessa Keski-Suomea. Molemmissa on mäkiä ja vaaroja, pitkiä vesireittejä saarisine järvineen, kauniine salmineen ja virtoineen. Mutta täällä on enemmän soita kuin etelämpänä, mainitsi Jorma.
– Niin tämä on nyt sitä Sotkamon reittiä, huomautti Aslak.
– Tällaisilla matkoilla voit helposti kerrata Suomen maantieteen perin hauskalla tavalla. Varmaankin olet siellä Enontekiön koululla päivitellyt Suomen vesistöjä lukiessasi, että liian paljon on nimiä muistettava. Mutta nyt ne ovat tarpeen. Miltä se näyttäisi, jos pitäisi jokaista paikkaa kysyä muilta? – puheli maisteri.
Laiva solui viehättävien salmien ja saarien sivu Rehjanselälle. Sen rannoille rakennetut pienet huvilat ja maatilat loivat sen metsäisille rantamille vaihtelua. Sivuutettiin m.m. Polvilan talo, joka kerran on ollut Elias Lönnrotin oma.
Laivassa on muutamia ulkomaalaisiakin, kolme englantilaista lohenonkijaa, jotka ovat Vaalasta tulleet näitä ylävesiä katselemaan ja saksalainen perhe, joka oli edellisenä päivänä tullut junalla Kajaaniin. Käsillään viittoillen ja innokkaasti keskustellen maisemista seisoivat he koko ajan kannella ja näpsäyttelivät vähän väliä valokuvia seuduista.
Sivuutettiin laituri toisensa jälkeen; tultiin Nuasvedelle. Perämies näytti pojille pientä saarta ja kertoi sen johdosta seuraavan tarinan:
– Nuoret herrat kai tietävät, mikä mies Simo Hurtta eli Affleckt oli. Hän oli majuri, Pielisjärven ja Nurmeksen hovien vuokramies, joka sorti talonpoikia ja käytti saataviensa perimisessä äärimmäistä ankaruutta. Kansa häntä vihasi kuin verihurttaa ja nousi kapinaan. Vanhan kertomuksen mukaan hautasi kansa hänet elävänä tuohon Muurainsaareen.
– Historian mukaan ampuivat häntä kapinalliset nuolella päähän, mutta siitä hän parani. Hän ampui itsensä v. 1726, huomautti maisteri.
– Niin, kansa tällaisissa kertomuksissa lisää jonkun verran mielikuvituksestaan, lisäsi perämies.
Nausjärven itäpäästä, Tikkalan laiturista lähtivät Vuokatille matkustavat Jäätiön taloihin ja sieltä metsäpolkuja myöten vaaralle.
Vuokatti ei ole mikään erittäin korkea vaara. Se kohoaa vain 329 m merenpinnan yläpuolelle. Se ei ole paljaslakinen niinkuin Kuusamon tunturit eikä aukearinteinen kuten Lapin vuoret, mutta laaja on sieltä näköala. Pohjoisessa ja luoteessa päilyvät Nausjärven ja Rehjanjärven ulapat ja niiden ympärillä näkyy vuoroin metsäisiä, tummanvihreitä maisemia, vuoroin kirkkaanvihantia peltomaita talojen ympärillä; niittyrikas Naapurinvaara siinä miltei jalkojen juuressa. Idässä jatkuu Sotkamonreitin selkiä, salmia ja virtoja silmän kantamattomiin. Etelässä leviää ensin Jormasjärven asuttu tienoo ja sen takana harvakseen asuttu havumetsäinen ja harvajärvinen seutu. Suurenmoinen oli näköala. Ulkomaalaiset puhkesivat tuon tuostakin äänekkääseen ihailuun. "Wunderschön, wunderschön!" huudahtelivat saksalaiset.
Vuokatin näköalat eivät ole niin suuripiirteisiä kuin Lapin ja Kuusamon tunturien, mutta niissä on silti paljon mukaansa tempaavaa. Maisemat ovat viljelyksien kirjailemia eikä niinkuin Lapissa monin paikoin koskemattomia kiveliöitä.
Illalla palasivat matkailijamme laivassa takaisin Kajaaniin. Koivukosken yläpuolella seisahtuivat he katselemaan, kun ylämaan miehet purkivat raskaita tervatynnyrejä veneistään.
Ennen kuljetettiin kaikki tervat veneillä Ouluun, mutta nykyisin lastataan ne Kajaanissa rautatievaunuihin ja lähetetään Kotkaan tai muihin merisatamiin.
Kuuluisilla koskilla.
On kesäisen varhaisaamun vilpoinen tunnelma. Laiva "tuutaa" rannassa kiirehtien myöhästyneitä. Jorma, Aslak ja maisteri ovat ehättäneet siihen etukynnessä ja katselevat laivasta, kun ulkomaalaiset vähän myöhästyneinä tulevat matkustajahotellista. Täällä sisävesillä laivat eivät lähde minuutilleen. Täällä illalla vähän edeltäpäin kuulostellaan matkailijain käymäpaikoista, keitä on laivaantulijoita, että tiedetään hieman odottaakin, jos niin tarvitaan.
Sama saksalainen perhe, samat englantilaiset herrat kuin Vuokatinmatkallakin ja lisäksi neljä tanskalaista nuorta herraa ja muutamia suomalaisia matkailijoita tuli laivaan. Pian oli käynnissä monikielinen puheensorina, sillä Kajaanin-Oulun matkustusreitti on kesällä kansainvälinen.
Hitaasti lähtee laiva puhkuttamaan ensin aamuauringossa kimaltelevaa joensuuta aavalle. Sivuutetaan Renforsin tehtaat, Tihisenniemen tehdasrakennukset, laivatelakka ja paljon rannoille rakennettuja huviloita ja mökkejä. Paltasalmessa, jonka takaa näkyy Paltaselkä, saavat matkailijamme nähdä Oulujärven korkeita hiekkatörmiä. Siinä näkyy taas Paltamon hautausmaan syöpynyt reuna ja toisella puolen Koutaniemen korkeat hiekkatörmät.
Oulujärvi on nyt aivan tyyni ja loistaa aamuauringossa kuin peili. Kalatiirat lentelevät siipiään välkäytellen ja syöksyen välistä veden kalvoon. Ei näy laisinkaan maata eräällä suunnalla suuren Ärjänselän yli katsoessa.
Ulkomaalaiset katselevat vuoroin karttojaan ja matkailuoppaitaan, vuoroin kiikareillaan järveä ympäröiviä maisemia.
Lehtorikin ottaa kiikarin esille ja katselee, mitä rannikkojen taloissa puuhaillaan. Pojatkin saavat sillä katsella seutua.
Kiikari oli Aslakista ihmekapine, kun sillä näkee monen kilometrin päähän selvästi ja kun se näyttää tuovan kaukaiset esineet aivan lähelle. Näkyi selvästi keskiselälle heinämiesten puuhat talojen vainioilla: niittokoneet kiertelivät sarkoja, heinäseipäitä iskettiin maahan ja hangottiin täyteen. Mökkien miehet niittelivät viikatteillaan. Kaikissa taloissa näkyi olevan ahkera työntouhu. Aslakia nauratti, kun erään pienen torpan lapset pärskyttelivät vettä rannassa ja äiti vitsan kanssa tuli häätelemään tottelemattomia kotiin.
– Tämä on hyvä koje, huudahti Aslak antaessaan kiikarin lehtorille. – Tämmöisen minä vielä ostan. Olisihan se käytännöllinen poroja paimentaessa tunturilla. Sudet näkisi sillä melkein penikulman päähän.
– Eihän se maksa kuin poron vasikan hinnan, huomautti lehtori.
Laiva sivuuttaa korkearantaisen Ärjänsaaren ja kaukaa edestä näkyy peninkulman mittainen Manamansalo, joka saari jakaa Oulunjärven kahteen osaan. Laivat kulkevat näin alkukesästä sen pohjoispuolitse kauniin Kaivannon salmen läpi Niskaselälle. Sen aavain ulappain yli häämöittää jo Vaala, matkailijain pysähdyspaikka. Siellä vaihdetaan laiva koskiveneeseen.
Aurinko on jo kiivennyt kaarensa korkeimmalle, kun laiva saapui Vaalaan. Rannassa oli koskiveneitä valmiina matkustajain varalta. Pian täyttivät ulkomaalaiset yhden, sillä heitä tuli lisää Vaalasta ja suomalaiset asettuivat toiseen. Kenelläkään ei ollut halua viivytellä, kun virta vietteli ja kosket kohisivat. Perämiehet hyppäsivät paikoilleen ja niin alkoivat veneet solua virran mukana. Lehtori istui Aslakin ja Jorman kanssa ihan perämiehen edessä.
– Jää hyvästi Oulujärvi, sinä Kainuun korpien kyynelten kokouspaikka. Sinun syvyyksissäsi lientyvät Kiannan kirot, särkyvät Kiehimän kihot ja Koivu- ja Ämmäkosken valkeat vaahdot. Sinä kokoat voimiasi rynnätäksesi sitten tulisemmin Oulunjoen koskissa, huutaaksesi maailmalle nälkämaan kauhuja ja ylistääksesi elementtien ikuista voimaa. Suo anteeksi Oulujoki, että me ihmiset näillä lastuilla istuen uhmaamme sinun voimaasi. Voisithan lyödä säpäleiksi rantakallioihin tämän hauraan haahden tai nielaista kitaasi kuin satujen Scylla koko tämän seurueen.
– Joko lehtoria pelottaa, kun luonnonvoimia suosiollisiksi rukoilette, ilkkui Jorma.
– Kuka nyt tyynellä suvannolla pelkäisi. Mutta odottakaa, pojat, kun Pyhä pauhaa allamme, niin valkoiseksi taitaa, vetää teiltäkin nenänpään.
– Me olemme jo Lapin ja Kuusamon koskissa kouliintuneet, virkkoi Jorma.
– Taitaa käydä niinkuin tässä pari viikkoa sitten eräälle itävaltalaiselle neidille. Kehui täällä suvannolla urhoollisuuttaan, kesti Kaukon ja Siitarin, mutta Pyhäkosken pyörteessä nyykähti tiedottomaksi. Kun kosken kuohuilla päätä valeltiin, valveutui hän taas ja alas tultua kehui toisille: "Se oli ihana matka, käväisin välillä toisessa maailmassa".
– Nytkö se tulee Niskakoski? kysyi Aslak.
– Niinhän sitä oppikirjoissa sanotaan, mutta tässä on useampia eri koskia peräkkäin ja suvantoja aina välillä. Tämä ensimäinen on Kauko.
Samassa koski nielaisee veneen aaltojensa hurjaan leikkiin. Veneen keula kohahtelee ja jyskähtelee aalloissa ja niiden vaahtoavat harjat nuolevat aluksen karkeita laitoja. Hetkinen vain tätä hauskaa ja vene liukuu jo kosken alla Kolehmaisen lammella. Tulee Jylhänkoski ja sitten Siitari. Se on yläkoskien Karybdis, raivotar, miesten syöjä.
– Katsokaa, katsokaa sen korkeita vaahtopääaaltoja! huudahtaa Jorma.
Vene keinahtelee, sujuilee ja rusahtelee, mutta ei halkea eikä liitoksistaan ratkea, sillä se on vuosisatain kehityksen tulos. Jo ollaan äkeimmässä kuohussa.
– Huui...! huudahtaa naishenkilö keulassa.
– Mikä siellä?
– Ei mitään. Siitari vain antoi vähän kuohuistaan veneeseen. Lienevät vähän kastuneet, puhelee perämies pidellen tanakasti perämelaa.
Sitten seuraavat Oterma, Pyterä, Kovero ja Nuojua.
Jokaisessa niissä on matkustajilla oma elämyksensä. Mutta Nuojua on näistä suurin, melkein Siitarin veroinen ja veneen vauhti on siinä huima, niin että selkää karmii.
Siihenhän ne loppuivat lähes yhdeksän kilometrin pituisen Niskakosken eri osat, ja vene on laskeutunut tällä matkalla noin 30 metriä merenpintaa kohti. Miehet asettuvat airoihin ja soudellaan suvantoja alas. Laskea kuhautetaan Ahmaskoski ja Utakoski ja ollaan Utajärvellä, jonka yli moottori vetää veneen.
Mutta vielä on edessä Pohjoismaiden mahtavin koski. Imatra on kuuluisa vesivoimistaan, jyrkästä putouksestaan ja valtavista kuohuistaan, joihin ei veneellä ole menemistä, mutta Pyhäkoskessa laskee vesi 20 km pituisen ja 56 m korkuisen mäen. Siinä Kainuun maasta keräytyneet vedet riehahtavat raivoisimpaan temmellykseen ja kohinaan. Ja mikä ihmeellisintä, ihminen uhmaa tätäkin koskijättiläistä laskien useimmiten onnellisesti mäkeä sen selkää pitkin.
Sen kohina alkaa kuulua Sotkajärven suvannossa. Veneessä istujat valtaa niskalla mykkä jännitys, sillä sen maine on ulkomaille saakka levinnyt. Matkailukirjailijat ovat kuvailleet elämyksiään siinä monia sivuja käsittävissä kirjoituksissaan. "Sen laskeminen suomalaisella tervaveneellä on äärimmäisen jännittävää, suurenmoista, jonka vertaista huvitusta ei mikään toinen matkailumaa voi tarjota." Opettajat ovat sitä oppilailleen kuvailleet, useat omia kokemuksiaan kertoellen. Koulusta oli lähtöisin se pelonsekainen kunnioitus, jonka vallassa Jorma ja Aslak istuivat, kun vene alkoi suistaa suvannosta koskeen.
Kaikki veneessä olijat katsahtavat perämiestä, vannotettua laskijaa, joka seisoo tanakkana, totinen ilme kasvoillaan pidellen perämelaa. Hänen taitavuudestaan tiedettiin hyviä sanomia, hänen taidostaan riippuu koko venekunnan kohtalo. Hänen merkityksensä venekunnan silmissä nousee moninkertaiseksi.
Aivan veneen kokan edessä pauhaa jo Pällinkorvan könkään mahtava aallokko. Vene kiitää vinhasti sitä kohti, suistuu alas pienestä hyppyristä ja vajoaa pehmeihin kuohuihin niin syvään, että vettä räiskyy aallon nenistä veneeseen. Matkustajat tarttuvat veneen laitoihin kuin pureutuakseen alukseensa kiinni. Naishenkilöt huudahtelevat.
– Ei ole hätää! virkahtaa laskija. – Tämähän se on vasta hauskaa.
Vähitellen selviytyvät matkustajat ensihuumauksestaan tarkastelemaan maisemaa. Korkeiden, metsäisten rantojen välissä myllertää vesi keinuen, kuohuen ja roiskahdellen rantakallioihin. Vauhti on huima. Vene kiitää keveästi kuin höyhen ilmassa. "Virta venhettä vie..." Sivuutetaan englantilaisia lohenonkijoita. Toisinaan tuntuu, että vene on paikoillaan ja viehättävät rannikon, maisemat juoksevat vastaan. Paikoin näkyy koski kilometrittäin suorana uomana. Tulee vastaan mutka, jossa vene näyttää syöksyvän suoraan kalliota vastaan, mutta ratkaisevalla hetkellä kääntyy alus oikeaan uomaan.
– Tämä on ihanaa! Mitä ovat laivamatkat Keski-Euroopan virroilla tähän verrattuna!
Mutta loppuuhan se viimein hauskakin matka. Tulee suvanto, jonka rannalla on Muhoksen laivalaituri. Matkustajat siirtyvät tervaveneistä laivaan ja jatkavat matkaansa samana iltana Ouluun.