[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ferBJ03lL26nDO4UrtzjxcbiqMcjUuwv_rFthbzrJvdo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1713,"Suomen samoilijat I","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"1713-hanninen-kaarlo-suomen-samoilijat-i","1713__Hänninen_Kaarlo__Suomen_samoilijat_I","Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkeilyjä Pohjois-Suomessa","tietokirja",[],[],"fi",1926,null,36997,243987,true,[],[],[],"Teos seuraa Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkiä halki Pohjois-Suomen ja Lapin tunturimaisemien. Matkakertomus esittelee alueen luontoa, elinkeinoja ja kansanelämää tukkityömaista lohenkalastukseen ja kesäyön aurinkoon. Kerronta yhdistää seikkailullisia aineksia maantieteelliseen ja kansatieteelliseen tietoon.","Kaarlo Hännisen 'Suomen samoilijat I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1713. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN SAMOILIJAT I\n\nAslak Morottajan ja Jorma Jussilan retkeilyjä Pohjois-Suomessa\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HÄNNINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1926.\n\nRaittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKesäyönauringon maille.\nSiilastuvalla.\nLappalaisen kodalla.\nLappalaiskota.\nKesää odotellessa.\nKurmitsan tarina.\nJuhannusyö tunturilla.\nHarjuksia onkimassa.\nTilhin tarina.\nVonkamiehen nuotiolla.\nRuuhkan purkaminen.\nTukkipojan elämäntarina.\nKarhun talaalla.\nVanhan juoksijan tarina.\nKarhun kaataminen.\nMillä Pohjois-Suomessa eletään.\nKilpasilla kurkien kanssa.\nPerä-Pohjolan valtasuoni.\nLohi uistimessa.\nKemin vanhassa kirkossa.\nSaha.\nPohjanlahden perukassa.\nKaksi pikkukaupunkia.\nSuomen poikki.\nKitkajärvellä.\nKitkajoen koskilla ja kuruissa.\nPaanajärvellä.\nNuorunen.\n\"Jumalan molijat.\"\nKajaanissa.\nVuokatille.\nKuuluisilla koskilla.\n\n\n\n\nKesäyönauringon maille.\n\n\nKen voisi kuvata Lapin kesäyön satumaista loistoa?\n\nEhkäpä te taidemaalarit, jotka palvelette kauneuden jumalaa ja\njotka viivoin ja värein koetatte esittää, mikä on kaunista,\ntunnelmallisia, herkkää -- maalatkaa meille oikea, luonnontarkka\ntaulu tunturimaisemasta keskiyönauringon valossa!\n\nEmme voi, vastaavat taidemaalarit. Tuhannet ovat yrittäneet, mutta\nyksikään ei ole onnistunut. Muodot me saamme, mutta meillä ei ole\nkyllin kuulaita, herkkiä ja syviä värejä, joilla voisimme esittää\nPohjolan kesäyön rusohohdetta, mikä muuttaa rosoiset tunturit\nsatulinnoiksi, rimpisuot ihaniksi keitaiksi ja joka heijastaa\nnuoruuden kukoistusta vanhuksien kasvoille.\n\nEntäpä te kirjailijat! Teillähän on taitoa sanoin kuvata sekä\ntodellisuuden että mielikuvituksen maailmoita, ehkäpä te onnistutte\nparemmin. Menkää Lappiin nouskaa juhannusyönä jollekin vuorelle ja\nkertokaa sitten meille, mitä näitte ja tunsitte!\n\nEmme voi, vastaavat kirjailijat. Meillä ei ole kylliksi sanoja, ja\nmonet ihmiset eivät meitä ymmärtäisikään, kun eivät ole sellaista\nnähneet eivätkä kokeneet. Sadat meistä ovat koettaneet, mutta meidän\nkuvauksemme on kalpeaa ja väritöntä todellisuuden rinnalla.\n\nSentäbden ihmiset eivät usko eivätkä tyydy kuviin eivätkä kuvauksiin,\nvaan he itse menevät katsomaan, tekevät toivioretken jollekin\nkuululle vuorelle nähdäkseen vaikkapa vain kerran elämässään valon\nruhtinatarta sydänyöllä ja hänen kirkastamaansa Pohjolan luontoa.\n\nNiinpä ovat juhannuksen edellä pohjoiseen päin kiitävät junat täynnä\nnäitä \"pyhiinvaeltajia\" kaikista kansankerroksista. Ken heistä kulkee\nAavasaksalle, ken Ounasvaaralle, ken Kuusamon kuuluille tuntureille,\nken kauvimma aito Lappiin, jossa on monenlaisia \"keroja\", \"tshokkoja\"\nja \"himmelriikkejä\" avaroine näköaloineen. Heidän joukossaan on\nulkomaalaisia, paljon maailmaa matkustaneita, jotka ovat nähneet\nIntian viidakot, Amerikan aarniometsät ja Saharan helteiset erämaat\nsekä Etelä- ja Länsi-Euroopan kulttuuriseudut, mutta eivät vielä\nLappia, kesäyön auringon maata.\n\nNäiden pohjankävijäin parvessa näet vanhoja ihmisiä, jotka ikänsä\nkaiken ovat hautoneet halua saada kerran katsella koskematonta\nerämaata kesäyön valossa ja vapaasti hengittää raikasta\ntunturi-ilmaa. On joku kotoinen koulumestarikin, joka on kulkenut\nmelkein kaikissa Euroopan maissa: nähnyt Neapelin, kiipeillyt\nnuorempana Alppien huipuilla kilpaa kemsien kanssa, ihaillut Kaprin\nsaaren vihreänluolan ihmevaloa, on juonut kumissia Venäjän aroilla,\ntuntee Pariisin Louvren ja Versaillesin, Lontoon Towerin, Cityn,\nWestminster Abbeyn, Kewin, mutta vasta vanhoilla päivillään ennättää\nkatselemaan oman maansa mainehikkaimpia seutuja. Hän on ollut aina\nulkomaiden ihailija; kotoinen on ollut liian jokapäiväistä, vähäistä\nja toisarvoista. -- Näillä matkoilla putoavat hänen silmistään\nsuomukset, ja hän huomaa isänmaansa kauneuden.\n\nHeidän seassaan on niitäkin, jotka jo varhemmin ovat joutuneet Lapin\nlumoihin. He ovat siellä monesti ennenkin kulkeneet ja \"juoneet\nsilmillään\" kesäyön auringon taikajuomaa ja tulleet tenhotuiksi.\nHeitä voidaan verrata muuttolintuihin, joita ei mikään voima voi\npidättää silloin, kun tietävät kesän tulleen Lappiin. Silloin he\nkuten laululintuset ovat valmiit vaihtamaan etelän herkkupöydät\nLapin kuivaan kannikkaan, silloin rientävät he juomaan sen lähteistä\n\"elämän eliksiiriä\", hankkimaan pitkiltä taipaleilta tarmoa ja\nkirkkaasta ilmasta verensä puhdistusta. Reippaina palaavat he\nretkiltään. Niin he uskovat, ja niin tapahtuukin.\n\nVuorivaeltajien joukossa näet myös nuoria partiolaisia: reippaita,\nterästahtoisia poikia ja siroja, tulisilmäisiä tyttöjä johtajineen.\nHe ovat saaneet nuorekkaisiin sieluihinsa kaipauksen kirkkauden\nmaille, ja siksi eivät heitä esteet pidätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen Lapin lumo oli kerran loihtinut kaipauksen kipinän myöskin\nnuoren koululaisen Jorma Jusssilan sieluun. Se oli sinne singahtanut\nsilloin, kun hän lyseon ensiluokalla luki \"Maammekirjasta\"\nTopeliuksen kuvausta kesäyöstä:\n\n\"Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin\nvalovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa\nasennoissaan taivaalla, mutta kukaan ei ole voinut esittää pohjolan\nkesäyön ihmeellistä kirkkautta.\"\n\nMinkälainen on se ihmemaa, josta suuri kirjailija näin kirjoittaa?\nMinä tahdon nähdä sen omin silmin!\n\nMutta aikaa kului, ennenkuin tämä toive toteutui.\n\nJorma oli jo kuudennella luokalla, kun koulun rehtori ilmoitti\nhaettavaksi pienen apurahan, jolla joku ylemmän luokan oppilas\npääsee Lappiin keräämään lintujen nahkoja, munia ja noiden seutujen\nharvinaisia kasveja koulun kokoelmiin. Hakijoita oli paljon, mutta\nluonnontieteiden lehtori suositteli Jormaa apurahan saajaksi,\nkoska hänellä oli jo paljon hankittua Lapin tuntemusta, tosin vain\nkirjojen perustalla ja vielä lisäksi paljon vaihtamalla saatuja\ntunturikasvejakin.\n\nJorma Jussilan tummat silmät eivät milloinkaan olleet loistaneet\nilosta niin kuin sinä aamuna, jolloin hän rehtorilta kuuli, että\napuraha on annettu hänelle, eivätkä milloinkaan ennen hänen hoikat\nsäärensä olleet kiidättäneet hänen rivakkaa ruumistaan sellaista\nvauhtia koulusta kotiin kuin sinä päivänä.\n\n-- Minä pääsen Lappiin, minä pääsen Lappiin! huusi hän jo portailla\näidilleen.\n\n-- Sinnekö susien ja karhujen maahan, sanoi äiti kylmentääkseen\nliikaa \"Lapinkuumetta\".\n\n-- Sinne, sinne ja kesäyön auringon maille, Enontekiön Lappiin,\nKilpisjärvelle saakka.\n\n-- Niin, jos me vanhempasi suostumme. Minua peloittaa lähettää sinut\nerämaihin.\n\nNiin vain kävi, että Jorma pääsi matkaan ennenkuin aavistikaan.\nLuonnontieteen lehtori, joka hyvin tunsi maamme pohjoisimmat seudut,\nkehoitti Jormaa lähtemään jo rekikelin aikana, että matka ei\ntulisi liian kalliiksi, kun porokyydillä pääsee loppumatkan. Hänen\nmielestään kävi se päinsä siten, että Jorma edeltäpäin suorittaa\nkevätlukukauden kurssit. Jorma teki hänen neuvojensa mukaan ja oli jo\nhuhtikuun lopulla valmis lähtemään.\n\nTurhaa on tässä tarkemmin kuvata, kuinka hän kotikaupungistaan erään\nKeski-Suomen järven rantamilta matkusti junalla Tornioon, siitä\nhevosella kymmeniä penikulmia Enontekiön kirkolle ja sieltä kolmella\nporolla lappalaisukon, Maakka-Matin, opastamana Kilpisjärvelle,\nSiilastuvalle, jonka Suomen valtio on tähän maamme autioimpaan\nseutuun rakennuttanut Norjassa kulkijoiden ja muiden matkustajien\nlevähdyspaikaksi. Valtio, \"Ukkokruunu\", kuten siellä sanotaan, se\nmyöskin pitää huolta tuvan asukkaista, maksaen heille pientä apurahaa\nsiitä, että he siellä asuvat ja kyyditsevät matkustajia.\n\nToukokuun loppupuolella hän eräänä varhaisena hankiaamuna saapui\nperille, ja olivatpa vielä hanget melko vahvat ja järvien raudusjää\nkantoi varmasti. Hänellä oli siis nyt tilaisuus vielä nähdä, kuinka\nkesä tulee Lappiin, kuinka hanget auringon paistaessa yötä päivää\nkautta vuorokauden haihtuvat rinteiltä, kuinka vuolaat virrat ja\njoet luovat harteiltaan talven kahleet, kuinka muuttolinnut lauluin\ntervehtivät entisiä pesäpaikkojaan ja kuinka lehti muutamissa\npäivissä lehahtaa Lapin koivikkoihin ja kuuset ja männyt kukkimaan\nkäyvät.\n\nKaikki se on näkemisen arvoista. Se on Lapin kevään riemukulkua\ntalven kintereillä.\n\nJorman tarkoituksena oli jäädä pitemmäksi aikaa Siilastuvalle, mutta\ntoisin kävi, kuten monelle muullekin matkamiehelle. Jo tulopäivän\nmyöhemmät tapahtumat muuttivat hänen suunnitelmansa.\n\n\n\n\nSiilastuvalla.\n\n\nSamana aamuna, kun Jorma saapuu Siilastuvalle, ajelee peskiin ja\n\"neljäntuulenlakkiin\" puettu poikanen yksinään Kilpisjärven teräksen\nsinistä raudusjäätä kotiaan kohti. Vauhti on hyvä: porontiuku\nlallattaa tahdissa, kaviot raksuttavat ja pulkka kohajaa keväisen\naamukylmäsen kovettamalla iljanteella. Hän, tummasilmäinen,\npyöreäposkinen lappalaispoika, istuu hiukan selkäkenossa pulkan\nperässä heilutellen hihnanpäätä kädessään ja hoputellen ajokastaan:\n\n-- Hei, Lippo, laputtelehan joutusammin... tuolta näkyvät jo\nkotitunturit!\n\nEikä poroa tarvitsisi kiiratakaan. Se näyttää itse tietävän matkan\npäämäärän ja juosta raksuttelee hyvää vauhtia. Kauan poissa oltuaan\ntietää se vihdoinkin pääsevänsä kotilaitumille toveriensa luo.\n\nAslak Morottaja siinä ajelee mainiolla ajokkaallaan kirkonkylästä,\njossa hän on käynyt koulua. Tämä on jo neljäs kevät, kun hän\nlukukauden päätyttyä saa yksin ajella kahdeksan penikulman pituisen\nerämaan taipaleen. Ja hyvin se on aina onnistunut: ei ole poro\nuupunut, ei joutunut eksyksiin, eivätkä pedotkaan ole hätyytelleet.\nVanhemmat ovat luottaneet hänen taitoonsa, eivätkä ole lähettäneet\nhakijaa. Se on Aslakista hyvä. Nyt onkin jo päästötodistus taskussa\nja opettajan antama lahjakirja laukussa pulkan keulalla. Sen kanteen\non hänen nimensä alle kirjoitettu sanat: \"Ahkeruudesta kouluaikana.\"\n\nKeveältä tuntuu hengittää toukokuun aamun raikasta, autereista ilmaa,\njoka viehättävästi väreilee ulapan jään yllä ja joka sinertävään\nharsoon kietoo kaukaiset, lumilakiset tunturit ja laaksot. Edessä\nkohoavat jo Malla-tunturin tutut piirteet. Sen luminen laki kaartuu\nkuin huikaisevan valkoinen poutapilven reuna selkeää taivasta vasten,\nsen harmahtavat koivumetsäiset laaksokurut ja sulalaikkuiset alemmat\nrinteet lisäävät sen viehätystä. Se on Aslakin kotitunturi, se on\nhänen pyhä vuorensa, jota hän nyt katselee melkein uskonnollisin\ntuntein kuin japanilainen Fudshijamaansa.\n\nSiinä ajellessa muistuu mieleen kirkkoherran sanat, jotka hän\npäättäjäisjuhlan jälkeen oli lausunut: \"Sinusta, Aslak, tulisi\nopettaja. Sinun pitäisi hakea ylempiin kouluihin. Valtio kyllä\nauttaisi Lapin poikia.\"\n\nSamasta asiasta oli opettajakin hänelle usein puhunut.\n\nVoisiko vaihtaa nämä rakkaat tunturiseudut moniksi vuosiksi lakeisiin\n\"lannanmaihin\"? Voisiko hän jättää mieluisan ajokkaansa, johon\non kiintynyt ja jota koko kouluajan on ruokkinut ja hoitanut? Ei\nse ainakaan nyt tuntunut siltä, sillä lappalainen, tunturi ja\nporo kuuluvat toisilleen. Mutta toisaalta tuntui eteläisemmillä\nseuduillakin olevan omat viehätyksensä ja vetovoimansa. Hän oli\nniistä paljon lukenut, ja opettaja oli niistä kertonut kummia\nasioita. -- Näihin aikoihin, toukokuun lopulla kukkivat seljat,\ntuomet ja kirsikat Etelä-Suomessa. -- Täällä on vielä lunta koivujen\njuurilla. -- Siellä maamies kyntää ja kylvää parasta aikaa laajoja\npeltojaan ja parissa päivässä nousevat oraat mustan mullan povesta.\n-- Täällä on vain karuja, kivikkoisia tuntureita. -- Siellä on\nkomeita taloja, suuria kyliä ja väkirikkaita kaupunkeja, joissa\nkuhisee ihmisiä kuin muurahaisia keossaan. -- Täällä saa päiväkausia\najella näkemättä ihmisestä merkkiäkään. -- Siellä ajellaan\npuhisevilla koneilla maanteitä ja rautateitä monta monituista\npeninkulmaa tunnissa, täällä talvisin porolla tiettömiä taipaleita,\nkesäisin kävellään kinttupolkuja pitkin. -- Tekisi mieli kerran\nnähdä rautatie ja juna, mutta luulen, että en vaihtaisi poroani\nrautahevoseen.\n\nAslakin mielestä ei ollut maailmassa yhtään toista niin jaloa eläintä\nkuin Lippo. Se oli niin ravakka juoksemaan, että toiset ajokkaat\neivät pysyneet sen mukana; se oli niin hyvä ummen-oijus, että pulkan\njälki juoksi luotisuorana rikkomattomien hankien yli; se oli niin\nsäyseä ja hyväluontoinen, ettei ollut vielä kertaakaan ajajalleen\ntuskastunut eikä etukoparoillaan käynyt ihmistä kurittamaan. Ja\nkauniskin se oli: valkea kuin tunturien lumi, pyöreäselkäinen,\nsirojalkainen ja suurisarvinen. Siksi ei Aslak olisi sitä vaihtanut\nkahteenkaan tavalliseen ajokkaaseen.\n\nAslak oli sen saanut isältään syntymäpäivälahjaksi silloin, kun\nLippo ei ollut vielä päivänkään vanha. Vaatimien vasonta-aikana oli\nisä sen löytänyt hangelta kylmästä kohmettuneena, kantanut kotaan\nja lämmittänyt sitä nuotion loisteessa. \"Jos tulee tästä eläjä,\nniin saakoon sen Aslak, koska se syntyi ihan samana vuoden päivänä\nkuin hän\", oli isä sanonut. Lipon kasvaessa suuremmaksi oli isä sen\nvalmiiksi opettanut. Sitten oli Lippo ollut joka talvi kirkonkylässä,\nkun Aslak kävi siellä kansakoulua. Luomajäkälällä ja leivällä oli\npoika sitä ruokkinut ja iltapäivisin käynyt ajelemassa. Niin olivat\ntalvet kuluneet.\n\nKun Aslak siinä järven jäällä katselee ajokastaan, tulee hänen\nsääli väsynyttä juhtaansa. Hän nousee ahkiostaan, taputtelee Lippoa\nselkään, korjailee länkiä ja juttelee kuin toverilleen ainakin:\n\n-- Etkö jaksa enää, taitaa jo väsyttää, kun neljä peninkulmaa on\ntultu yhtäkyytiä. Luulin sinun jaksavan syömättä kotiin asti.\nMutta samapa se. Tuolla lahden kaarteessa on Siilastupa, siellä on\npantiojäkälää ja leipää purraksesi. Käymme sinne lepäämään hetkiseksi.\n\nAslak kääntää ajokkaansa majaa kohti, jonka tietää olevan niemekkeen\ntakana, ja poro alkaa taas juosta hiljaista ravia. Vähän matkaa\nkuljettuaan haistelee se jäätä ja sitten vauhti paranee. Aslak näkee\njäällä tuoreita poron kynnen jälkiä pehmeämmillä paikoilla ja erottaa\nmyös pulkan jättämiä viiruja, jotka osoittavat majaa kohti.\n\n-- Kukahan siitäkin on kulkenut? Eipä näin myöhään keväällä pitäisi\nenää olla Norjaan kulkijoitakaan. -- Siilastuvan Mikko on tainnut\nkäydä asioillaan järven takana, arvelee ajaja.\n\nSilloin syöksyy Lippo säikähtäen huimaan laukkaan, jonka syytä Aslak\nei aluksi tajua. Matalana ja harittavin jaloin kuin painajaisen\nkynsissä pakenee poro, kauhistunein silmin ja pyörein sieraimin\npälyy se puolelle ja toiselle. Aslak kuulee takaapäin rapinaa,\nikäänkuin jäätä kynsittävän, ja samalla hyökkää pulkan sivulle\nviisi takkukarvaista, harmaata petoa, jotka kieli pitkällä ja\nkipenöitsevin silmin koettavat päästä poron kurkkuun. Lippo tekee\nsilloin äkkimutkan sivulle. Samassa pulkka viertää pitkin kaljamaa\nsusia kohti ja olisi kaatunut petojen eteen, jollei Aslak olisi\nkantapäillään sitä vakauttanut kaivaen samalla pyssyään pulkan\npohjalta. Yksi pedoista yrittää kuin äreä koira tarrata jalkaan,\nmutta Aslak lyö hihnan päällä kuonoon, niin että muristen ulkonevat\nahdistajat hiukan sivulle ja jälkeen.\n\nAslak ei ole pelkuri eikä liioin hätäilijäkään, mutta nyt tuntuvat\nkädet vähän vapisevan, kun hän vihdoin saa käsiinsä ladatun pyssynsä,\nsillä hän tajuaa, että vallan pienestä seikasta riippuu nyt elämä\ntai kuolema. Laukeaako pyssy, sattuuko luoti, hellittävätkö\nhirviöt takaa-ajon, jos yksi kaatuu? Nämä kysymykset risteilevät\nkuumentuneissa aivoissa. Hän tietää, että hän voi vain kerran ampua,\nsillä suustaladattavaan pyssyyn oli mahdoton saada panosta laukkaavan\nporon pulkassa.\n\nSiilastuvan Mikko sattuu katsahtamaan järvelle.\n\n-- Tuolta tulee taas poromies... ja koiria perässä... Kaksi vierasta\nmiestä, jotka juuri äsken saapuivat pirttiin, tulevat myös ikkunaan.\n\n-- Mutta mikä tanssinäytelmä tuo on, sanoo nuorempi, noin\nviidentoista vanha, suomalaispukuinen poika -- porohan hyppii kuin\nkatrillin tanssija, ja koirat ärhentelevät ympärillä. Entäpä ajaja...\nhän huitoo ympärilleen kuin hullu.\n\nMikon vanhat silmät eivät näe niin tarkkaan auringon kiloa vasten,\nmutta yleiskuvakin selvittää hänelle tilanteen.\n\n-- Sudet siellä hätyyttävät poromiestä... Mennään apuun! huudahtaa\nhän juostessaan pöydän taa ottamaan pyssyä peräseinältä.\n\nMikko lataa pyssyn hätäisesti. Ei kerkiä siinä kiireessä mitata\nruutia, vaan kaataa sitä suoraan sarvesta pyssyyn, katsoo, että pii\non paikoillaan ja lähtee juoksemaan järvelle. Vieraat ovat hakeneet\nomat aseensa pihalla olevista pulkista ja kiirehtivät Mikon perään.\nMyötämäessä juoksee nuorempi vieras Mikon sivu kädessään uutuuttaan\nkiiltävä, perästä ladattava \"belgialainen\". Hänellä on silmissään\nalkavan erämiehen hillitön kiilto.\n\n-- Älä mene eteen, mennään rintamaan, ärjäisee Mikko, kun jäälle\npäästään.\n\nNoin parin sadan metrin päässä rannasta pyörii omituinen\neläinrykelmä. Poro hyppii pystyyn susien ärhennellessä sen edessä,\nja pulkka ajajineen pyörähtelee vimmatusti puoleen ja toiseen.\nHetkiseksi peittyy rykelmä savupilveen, kuuluu paukaus ja avuksi\nrientävät näkevät yhden suden kolmella jalalla nilkuttavan syrjään.\nSe on joutunut jo leikistä pois, mutta seurailee vielä tovereitaan,\njotka eivät laukaustakaan säikähtäneet, vaan Lipon lavasta vuotavan\nveren hurmaamina laukkaavat ajokkaan sivuilla, kun se taas hurjaa\nvauhtia kiitää lähestyviä ihmisiä kohti. Kellon helinään, susien\nrähinään ja pulkan kolinaan sekaantuu nyt Aslakin kimeä huuto:\n\n-- Ette syö Lippoa, hurtat... Vasta minun ruumiini yli siihen\nkajootte, kuuluu hän huutavan.\n\n-- Elkää ampuko vielä, varoittaa Mikko tovereitaan, kun he joukkueen\nlähestyessä ovat asettuneet yhteen kohti.\n\nMutta nuorin on malttamattomin. Noin viidenkymmenen askeleen päästä\nlaukaisee hän aseensa poron sivulla hyppivää sutta kohti. Aslak\nnäkee karvojen pölähtävän pedon selästä ja kuulee kuulan valittavan\nvinkunan, kun se kiitää hänen korvallistaan pyyhkien. Nähdessään\nahdistajia edessäänkin, seisahtuvat sudet pahaa aavistaen. Mikko\nsaa tähdätyksi juuri silloin, kun otukset lähtevät pakoon. Kuuluu\nkova, särähtävä paukaus, joka kaataa suden silmilleen jäälle, mutta\nampujakin keikahtaa selälleen kädessään tyhjä pyssyntukki, josta\npiippu on haljenneena lentänyt monen metrin päähän. Nuori mies ampua\nnaksuttelee perästä ladattavallaan yhtenään pakenevaa susilaumaa,\nmutta ei osaa. Ne ovat jo kaukana. Lippo laukkaa miesten luo ja\nseisahtuu siihen ihmisten turviin, ja Mikko nousee puolipökertyneenä\nseisaalleen hokien:\n\n-- Se oli laukaus. Hullu kun kaasin kiireessä ruutia liiaksi. Särin\npyssyni ja olin saada nokkapiuvin omasta aseestani. Missä ovat sudet?\n\n-- Tuolla makaa yksi kuoliaana, ja toiset pakenevat järvellä, sanoi\nnuori mies. -- Pitäisi niissä olla merkkejä muissakin.\n\n-- Ka, Aslakhan se on, terve! Tuletpa koulusta oikein saattueen\nkanssa, puheli Mikko tervehtiessään -- mutta, mitenkä olisi miehen\nkäynyt, jos en sattunut huomaamaan?\n\n-- Olisin kai yksinkin tullut niiden kanssa toimeen, inttää Aslak. --\nSudethan jo hellittivät hyökkäystään. Annoin monelle pyssyni perällä\nkoirannuuskaa ja yhdeltä ammuin jalan poikki. Se nilkuttaa toisten\njäljessä.\n\nVapisevan ja vertavuotavan Lipon luona tervehtivät toisiaan\nensikerran Aslak ja Jorma Jussila; nämä kaksi tulevaa toverusta,\njotka myöhemmin joutuivat yhdessä lukuisiin seikkailuihin. Molemmat\nhe olivat vielä äskeisten tapausten kiihdyttämiä, molempien kädet\nsentähden tervehtiessä vähän vapisivat.\n\n-- Tappelit kuin mies ylivoimaa vastaan, huomauttaa Jorma.\n\n-- Harmittaa, kun ei useampia kaatunut, mutta kyllä niille\nlumikenttien ryöväreille vielä kostan, uhkailee poika.\n\nSillävälin on Maakka juossut kaadetun suden luo ja vetää sitä\ntakakoivesta miesten luo. Petoa tarkastellaan joka puolelta. Se on\nsuurikokoinen urossusi, mutta karva on jo takkuinen ja irti. Luoti on\nmennyt lavan takaa ja tullut olkapäästä ulos.\n\n-- Vielä se vanha silmä näkee, kun tinka tulee; noin sitä pitää\nampua, kehuskelee Mikko. -- Missä se sinun kaatamasi susi on? kysyy\nhän kiusoittelevasti Jormalta.\n\n-- Nahkansa se vielä vei mennessään, mutta luulen siinä olevan\nainakin muutaman liian reiän. Pitäisi lähteä takaa-ajamaan.\n\n-- Ei hyödytä, väittää Mikko. -- Tuokin kolmijalkainen on jo\ntavoittanut toiset. Et sitäkään tavoita näin kierällä. Katsotaan\nkuitenkin, mistä paikasta ne nousevat maalle. Niiltä seuduin sopii\nhuomenna katsella, onko niistä yksikään jäänyt sairastelemaan ja\nhaavojaan nuolemaan. \"Raanasusi\" jäykistyy toisinaan makuupaikkaansa.\n\nMikko ja Maakka heittävät suden raadon Lipon pulkkaan. Saadessaan\nsieraimiinsa taas suden hajua, säikähtää poro silmittömäksi ja karkaa\ntaloa kohti kaataen Aslakin, joka ei tiedä pitää varaansa hihnasta\npidellessään. Pitkänään laahautuu hän laukkaavan poron perässä kuin\ntoinen pulkka, kunnes mäkitörmässä Lippo rauhoittuu, ja ajaja saa sen\nkääntymään päin. Sitä ennen on susi pudonnut kallistelevasta pulkasta\njäälle.\n\n-- Enpä ole moisessa sudenjahdissa ennen ollut, tuumii Mikko mäkeä\nnoustessaan ja kantaessaan suden raatoa Maakan kanssa. Olen niitä\nikänäni tappanut kymmeniä, mutta en yhtään kotirannasta.\n\n-- Minä näin tullessamme suden juoksevan jäljessämme ja sanoin siitä\nukolle, mutta hän ei uskonut. Sanoi vain, että ne etelän miehet\nluulevat täällä susia juoksevan joka paikassa, kertoi Jorma.\n\n-- Taisivat ne koirankuonolaiset meitäkin seurailla, koska porot\nLättivuomassa niin vainuilivat. Eivät uskaltaneet hyökätä kahden\nmiehen ja poron kimppuun, myönteli äijä.\n\nNäin odottamatta keskeytyi Aslakin matka Siilastuvalla, eikä hänellä\noikein ollut haluakaan sinä päivänä, kun Lipon lavasta, jota susi\noli saanut hampaillaan raapaista, vuosi vielä verta. Haavaan siveli\nhän lääkkeeksi notkeaa tervaa. Ja kukapa voi tietää, olisiko hän\npäässyt susilta rauhassa kotiin. Sitäpaitsi Jorma ja Maakka lupasivat\nseuraavana päivänä lähteä samaan matkaan, jos vain Aslak voi\nvakuuttaa, että nuori luonnontutkiskelija saa muutamiksi viikoiksi\nasunnon Morottajan kodassa. -- Tiesikin poika sen luvata, sillä ei\nmilloinkaan oltu vieraalta kielletty suojaa hänen kotonaan, vaan aina\npyydetty kauemmin viipymään.\n\nJo ensinäkemällä mielistyi Jorma urhoolliseen lappalaispoikaan,\njoka henkensä kaupalla taisteli rakkaan ajokkaansa puolesta. Hän\nhuomasi, että Aslakissa oli aito partiolaisen ominaisuuksia:\nharkittua rohkeutta, neuvokkuutta, päättäväisyyttä, mielen jaloutta\nja oikeaa erähenkeä. Vaikka lappalaiset ovat enimmäkseen itseensä\nsulkeutuneita, niin Aslak piti ensihetkestä asti Jormaa toverina,\njonka kanssa oli paljon yhteistä ja jolle voi vapaasti kertoa\nkokemuksiaan ja mielipiteitään. Siihen luettamukseen vaikutti\nepäilemättä Jorman välittömyys, toverillisuus, kiihkeä luonnon\nrakkaus ja ehtymätön eräinto, jotka ominaisuudet ilmenivät hänen\npuheissaan.\n\nJorma kertoi olevansa lukion kuudennen luokan oppilas Keski-Suomesta.\nHänelle oli ensiluokalta alkaen ollut Lappi kuin lumottu maa, oikea\npartio- ja erämiehen paratiisi, jonne oli joka kevät haluttanut.\nNyt hän oli saanut tilaisuuden päästä, kun koulu oli antanut pienen\nmatkarahan, ja hän oli luvannut koota koulun kokoelmiin linnun\nnahkoja ja munia sekä pienempiä nisäkäseläimiä, jotka sitten\ntäytetään koulun kokoelmiin. Hän oli viime aikoina lukenut yötä\npäivää voidakseen suorittaa lukukauden kurssin ennen vappua ja\npäästäkseen kelin aikana perille Enontekiön Lappiin.\n\nJorma vei toverinsa pulkalleen ja näytteli hänelle tavaroitaan\nesitellen kunkin erikseen ja kuvaten sen ominaisuuksia.\n\n-- Tällä belgialaisella luodikolla voi ampua vaikka karhun. Luoteja\nlentää siitä yhtenään hätätilassa. Harmittaa, kun tänään ei ollut\ntähtäin paikoillaan ja siitä syystä en osannut susiin.\n\n-- Selkää kaappasi, koska harjakset pölisivät, sanoi Aslak.\n\n-- Tämä kaksipiippuinen haulikko on setäni lahjoittama. Kelpaa sen\nkera olla lintuparvessa. Katsoppa, kuinka kiiltävä on vielä piipun\nsisus! Ei ruosteen hiventä... mutta huolta on pyssystä, jos tahtoo\nsen säilyttää puhtaana.\n\n-- Niinhän se kiiltää sisältä kuin jääiljanne.\n\n-- Tämä pikkunen tussari on myös haulikko. Sillä ammun kaikkein\npienimpiä lintuja, ja haulitkin ovat vain kirpun kokoisia.\nTäytettävän linnun nahka ei saa pahoin repeytyä.\n\n-- Kirkonkylän koulullakin on muutamia täytettyjä lintuja, jotka ovat\naivan elävien näköisiä. Osaatko itse täyttää?\n\n-- En, mutta kotikaupungissani on hyvä täyttäjä.\n\n-- Tällä pillillä puhallan tyhjäksi lintujen munia, jos sattuisi\nlöytämään. Ei haittaa, vaikka olisivat vähän haudottujakin; näillä\nhienoilla saksilla leikkaan poikasen munan sisällä paloiksi ja sitten\npuhallan ne ulos kuoresta.\n\nMutta silloinkos Aslakin silmät suurenivat, kun Jorma veti laatikosta\nesille kalastusvehkeensä. Siinä oli lusikkauistimia, lippauistimia\njos minkä muotoisia ja näköisiä. Kaikki hyvässä järjestyksessä\nja näyttivät olevan uusia. Laatikon toisissa lokeroissa oli\nperhosonkia suurista kirjavasiipisistä lohiperhosista aina pieniin\nsalakkaperhoihin saakka. Niitä tehdessä oli koetettu matkia melkein\nkaikkien veden päällä lentelevien hyönteisten muotoja ja värejä.\nSiinä oli siroja päiväkorentoja, kirjavasiipisiä vesiperhoja,\npaksuruumiisia yöperhoja, vesimalluaisia ja toukkiakin oli niissä\ntaitavasti jäljitelty.\n\nMikkokin keskeytti sudennylkemisen ja tuli kalastusvehkeitä\nkatselemaan.\n\n-- Jos tuo perho on miehen kädessä, niin sillä saa tammakoita\nja harjuksia. Tässä on aivan samallainen uistin kuin sillä\nenglantilaisella kalaherralla, joka täällä tuonnoissa kesänä\nkalasteli. Siinä oli kerrassaan juro mies: kaksi viikkoa onki\nKulmakkakoskessa lohenposausta saamatta, ainoastaan jonkun\nharrinneulasen.\n\n-- Mitä lohenposausta? kysyi Jorma.\n\n-- Sitä lohta, joka eräänä aamuna loiskahti hänen uistimensa perässä\nkosken niskassa. Ei liikkunut kiveltään päiväkausiin muulloin kuin\nsyöntiaikana. Siinä hän istui ja onki kaksi viikkoa ja lähtiessään\nkehui, että se oli hauskaa urheilua.\n\n-- Eikö hän saanut yhtään lohta?\n\n-- Sai hän myöhemmin muista koskista ja Tenojoesta kuuluu saaneen\nvielä enemmän.\n\n-- Englannista ovat nämäkin perho-onget kotoisin. Enoni, joka on\ninnokas onkimies, lainasi minulle nämä kalastusvehkeensä. Minun\npitäisi vain saada täällä hyvä opas ja toveri. Etkö sinä, Aslak,\njoutaisi minun seuraani ainakin Juhannukseen asti. Minusta tuntuu,\nettä sinussa on erämiehen henkeä, oikeaa partiolaishenkeä.\n\n-- Hyvin mielelläni sinua autan täällä, jos vain sinä opastat\netelässä, kun tulen sinne käymään.\n\n-- Vuoroin vieraissa, vuoroin vieraissa. Ja varma olen siitä, että\nmeille tulee hauska ja hyödyllinen kesä. Sinä opetat minua Lapin\ntuntemisessa, minä syksympänä esitän muuta Suomea, jos vain kotoasi\npääset.\n\nNämä kaksi poikaa, jotka sangen omituisissa olosuhteissa olivat\nkohdanneet toisensa Siilastuvan edustalla tapaamme myöhemmin monilla\nretkillä, seikkailuissa ensin Lapin koskemattomilla kiveliöillä\nja tuntureilla, sitten Peräpohjolan suurissa metsissä ja viimein\nsivistyksen rintamailla.\n\n\n\n\nLappalaisen kodalla.\n\n\n-- Pitäisipä Aslakin jo tulla. Missä viipynee, sillä jo toissa\npäivänä hän lähti kirkolta. Ennen on aina tullut vuorokaudessa.\n\nNäin puhelee Tuomas Morottaja vaimolleen tähystellen järvelle.\n\n-- Olisiko Lippo väsynyt?\n\n-- Ei, sitä ei ole vielä tapahtunut. Kyllä leipäporo tämän taipaleen\njaksaa.\n\n-- Tai olisiko ajajalle sattunut joku tapaturma?\n\nTuomasta jo kaduttaa, ettei lähtenyt poikaansa hakemaan, niinkuin oli\naikonut, mutta jättänyt sen, kun poika ei siitä pidä, sanoo, että\nhäntä luullaan vielä lapseksi.\n\n-- Hyvää eivät ennusta \"häntäheikitkään\", jotka jo näillä mailla\nluiruilevat. Sameli oli aamulla nähnyt niitä neljä porotokan lähellä\nja yksi oli vetänyt katkennutta takakoipeaan perässään. Se kukaties\ntänä päivänä nahkansa heittää soseen aikana. On se meidän Sameli\nsellainen poika hiihtämään.\n\n-- Kyllä Aslak tulee toimeen jonkun suden kanssa, olihan hänellä\npyssy mukana.\n\nMorottajan vanhukset painuvat mietteissään kodan ovesta sisään ja\nsulkevat vaateoven perässään. He kerkiävät vain juoda kahvit, jota\nkaatoivat nokisesta pannusta, kun Miksi alkaa ulkona äkäisesti\nhaukkua, semmoisella äänensävyllä, kuin se tavallisesti ottaa\nvieraita vastaan.\n\n-- Poron tiuvut kuuluvat. Nyt hän tulee, huudahtaa emäntä\nrientäessään ulos, ja kohta on ukkokin siellä.\n\nHe näkevät kolme poromiestä järvellä.\n\n-- Etummaisena on Lippo. Näkeehän sen. Ei ole monta aivan valkeata\najokasta koko Lapissa. Mutta sehän ontuu toista etujalkaansa.\nArvasinhan, että joku sille on tullut. Aslak istuu niin mahtavana\nkuin itse rovasti kinkerimatkalla... Eikä sitä tiedä, vaikka kerran\najeleisikin rovastina. On hänellä sellainen lukupää, ettei ole\nmonella, ja opettaja on aina kehoittanut lähettämään hänet Oulun\nkouluun. Mutta ketä ovat nämä toiset? -- Ei kai ole vallesmanni?\nMitäpä sillä olisi asiaa. Olenhan aina maksanut veroni tinkimättä\neikä pitäisi olla rajatarkastustakaan. -- Näitä ajattelee ukko,\nvaikkei virka mitään. -- Vai olisiko joku kiviherra? Eihän nyt vielä\nnäin aikaisiin keväällä heinä- tai hyttysherrat ole liikkeellä.\n\nVieraiden tulo on erämaassa harvinainen tapaus. Toisinaan kuluu\nkuukausia näkemättä lainkaan muita ihmisiä kuin oman kodan väen.\nSiksipä vieras otetaan huomaavaisesti vastaan ja kestitään parhaan\nmukaan.\n\nMutta vieraankin pitää tuntea jonkunverran erämaan kansan tapoja ja\nluonnetta. Yksinäisyydessä, suuren luonnon keskellä on lappalaisen\nluonteeseen kasvanut arkuutta; varsinkin naisväki peljästyy kovasti\nja voi joku pyörtyäkin, jos vieras tulee äkkiarvaamatta, etenkin,\njos miesväkeä ei ole kotosalla. Siksipä vieraat ensin kodan edessä\nrykäsevät, kopistelevat jalkojaan tai äännähtelevät porolle, jos\nihmisiä ei ole näkösällä. Ja näiden alkuvalmistelujen jälkeen vasta\nkäyvät sisälle.\n\nMorottajan eukko pistäytyy takaisin kotaan levittelemään lattialle\nuusia porontaljoja ja kuumentamaan kahvia. Ukko jää ulos.\n\nMiksi tuntee jo kaukaa ensimmäisen tulijan ja laukkaa vikisten häntä\nvastaan. Rajattomasti iloiten se hyppii Aslakin ympärillä ja käy\nvälillä Liponkin nenän edessä. Porokin näkyy tuntevan koiran eikä ole\nmilläänkään. -- Miksipä ei olisi tuntenut, kun ovat yhdessä saman\nkodan ympärillä kasvaneet ja lyöneet yhdessä lapsuuden leikit.\n\n-- Se, se, se, Miksi! Tule pois tänne pulkkaan. Onko sinulla ollut\nikävä? Se, se!\n\nKoira asettuu pulkkaan Aslakin jalkojen päälle ja niin ajetaan\nkodalle.\n\nKun on tervehditty ja vieraat johdettu sisään, niin ukko ja Aslak\npalaavat ulos toimittamaan poroille ruokaa.\n\n-- Kuka on tämä nuori herra? kysyy isä.\n\n-- Koululainen, kaukaa \"lannanmaasta\". Hän on tullut tänne luontoa\ntutkimaan.\n\n-- Onko hän \"räkkäherra\" tai \"ruohoherra\"?\n\n-- Hän kerää lintujen nahkoja ja munia. Tahtoo minua oppaaksi ja\ntoverikseen.\n\n-- Enpä ole ennen kuullut, että lintujenkin nahkoja tarvitaan.\nTehdäänkö niistä kenkiä vai kintaita?\n\n-- Ei, vaan ne täytetään ihan elävän linnun näköisiksi ja näytellään\nkoulussa oppilaille, että tietäisivät, minkälaisia lintuja Lapissa\nelää.\n\n-- Joutessaan ne herrat jotakin tekevät. Vai lintuherra tämä nyt\nsitten on. Lappaa niitä tänne sieltä lannanmaasta herroja jos jonkin\nkarvaisia.\n\nUkon huomio kiintyy Lipon kipeään lapaan. Sen johdosta selittää Aslak\nkoko susihistorian ja kohtauksen Siilastuvalla. Sen kertomuksen\naikana kohosi ukon mielestä vieraiden arvo moninkertaiseksi.\n\n\n\n\nLappalaiskota.\n\n\nJorma Jussila oli ikänsä asunut kolmikerroksisessa kivitalossa,\njossa oli sähkövalo ja vesijohdot. -- Kuinkas muuten tultaisiin\nnykyjään kaupungissa toimeen. -- Hän ei voinut aluksi käsittää, miten\nlappalaiset voivat viihtyä niin yksinkertaisissa asunnoissa. Kun\nhän katseli ulkoapäin Morottajan kotaa, häntä melkein nauratti sen\ntavaton yksinkertaisuus ja keveä rakenne. Yhdellä silmäyksellä näki\nrakennustavan ja -aineet, joista kota oli tehty ilman piirustuksia ja\nrakennusmestareita.\n\nEi sitä tehdessä oltu kaivettu maahan perustuksia, ei tehty\nkivijalkaa, vaan raivattu koivikkoon aukea paikka, puhdistettu se\nlumesta, pistetty maahan riukuja toisiaan vastaan ja asetettu alemma\njoitakin risuja ja turpeita, ylemmä porontaljoja päälle. Kodan\nsuippoon kattoon oli jätetty savuaukko ja ovena toimi puukehyksillä\nvarustettu nelikulmainen vaate.\n\nMutta kun hän kodan sivulla seisoessaan tarkemmin ajatteli tätä\nalkuperäistä asuntoa, heräsi hänessä mielenkiinto sitä kohtaan,\nja hän alkoi ymmärtää sen yksinkertaista ja keveää rakennetta.\nLappalaiset elävät ikänsä kuin partiolaisina vaeltaen porokarjoineen\ntuntureilta tuntureille. Eiväthän he voi kuljettaa kivimuureja\neivätkä puutaloja mukanaan. Mutta kota on helppo siirtää mihin\ntahansa haluaa; irroittaa vain nahkat riu'uista ja panee kasaan poron\nkelkkoihin, toisiin asettaa tukipuut sekä irtaimen omaisuuden ja\nlähtee matkaan. Ei jää lähtiessä muokattuja peltoja, ei riihiä eikä\nviljaa, ja eläimet kulkevat mukana: porot juoksevat itse ja lampaita\nvetävät porot. Ja Jorma oli monista matkakuvauksista lukenut, että\ntuollainen majanmuutto ei ole lappalaisesta itsestään lainkaan\nvastenmielistä. Hänellä on suonissaan vaeltajan verta, joka vaatii\nvaihtelua. Hän on laajojen näköalojen ihailija, jolle yksi tunturin\nkero, vaikka olisi vallan \"himmelriikki\" -- taivaanvaltakunta --\ntulee ajan mittaan yksitoikkoiseksi. Hän kaipaa näköalojen vaihtelua.\n-- Mutta poro, lappalaisen elättäjä, sehän enimmin vaatii paikan\nmuutosta. Kun jäkälä loppuu tuntureilta ja sen aluskankaalta, täytyy\nlähteä etsimään uusia laitumia. Muuten porot laihtuvat ja lauma\nhajoaa ruokaa hakiessaan.\n\nYhtä yksinkertainen oli Lapin kodan sisustuskin. Lattialle oli\nensin levitetty risuja ja niiden päälle porontaljoja. Keskellä oli\ntulisija, jossa tuoreet koivupölkyt paloivat kituuttamalla, niinkuin\nköyhä elää. Tulen päällä kiikkui katosta riippuvissa rautaketjuissa\npata, johon emäntä nakkeli poronlihaa kiehumaan. Nuotion sivussa\nkiehui nokinen, musta kahvipannu.\n\n-- Missähän lienevät huonekalut, kun ei näy mitään pöydäntapaista,\nei tuoleja eikä sänkyjä. Lattiallako täällä syödään, istutaan ja\nnukutaan, ajatteli Jorma.\n\nHän olisi sitä Aslakilta kysynytkin, jos ei olisi muistanut kirjoista\nlukeneensa, että lappalaisilla ei ole huonekaluja, eivätkä he niitä\ntarvitsekaan. Kun isäntä, poika ja vieras istuutuivat keskustelemaan\ntulen lähelle, jalat alleen taivuttaen, seurasi hän heidän\nesimerkkiään.\n\nJorma ei voinut olla mielessään vertailematta kotiaan Aslakin kotiin.\nHeillä olivat kiiltävät, maalatut pöydät, päällystetyt tai täytetyt\ntuolit ja pehmeät sängyt lämpimissä huoneissa. Täällä oli vain kylmä\nmaa, ja taivastakin pilkoitti savuaukosta. Kuinkahan ne tulevat\ntoimeen pakkasella, ja mitenkä ihmiset yleensä voivat elääkään niin\nyksinkertaisissa oloissa?\n\nAslakilta oli hän saanut Siilastuvalla tietää, että Morottajat eivät\nole niinkään köyhiä kuin ulkoapäin katsoen luulisi. Heillähän oli\ntuhatkunta poroa ja monia tuhansia markkoja Norjan pankissa. Täällä\nvoi siis yksinkertaisuus ja rikkaus viihtyä saman katon alla.\n\nJormalle aukeni lappalaiskodassa uusi maailma. Hänestä tuntui kuin\nolisi siirtynyt satoja vuosia ajassa taaksepäin ja näkisi esi-isien\naikuista elämää. Ja hän katseli ensin kaikkea mykkänä, hämmästyksen\nvaltaamana. Ei silti, ettei hän olisi lukenut monista kirjoista\nlappalaisten elämästä, mutta oma havainto antaa kuitenkin paljon\nselvemmän ja yksityiskohtaisemman käsityksen kuin kirjojen kuvaukset.\n\n-- Näin oli kai ennen alkuaikoina muuallakin Suomessa eletty,\nsilloinkun tänne asukkaita muutti muualta. Mutta kehitys, joka kulkee\nnapapiirin mailla etelästä pohjoiseen ja joka kuin rautakyntinen\nkotka koettaa kiskoa kaikkea eteenpäin ja ylöspäin, ei ole vielä\ntänne ehtinyt. Täällä vielä ihmiset nukkuvat vuosisataista untaan tai\nelävät talven kylmyyden ja pimeyden horrostilassa ja kesällä kuin\ntaivaan linnut heräävät iloiten valosta ja lämmöstä, ajatteli Jorma.\n\nHän kyllä tuli myöhemmin huomaamaan, että tämä hänen ensimmäinen\nkäsityksensä oli osittain väärä ja että Lapissakin tehdään työtä\nkovastikin, mutta olosuhteet ovat ankarat.\n\nMyöhemmin huomasi Jorma, että nämä yksinkertaiset lappalaiskodat ovat\nhäviämässä. Useimmat lappalaiset rakentavat majansa jo mieluimmin\nhirsistä ja varustavat sen kivisellä lapin kiukaalla tai Norjasta\ntuodulla rautakamiinalla.\n\n\n\n\nKesää odotellessa.\n\n\nSeuraavat päivät kuluivat Jormalta tutustuessa kotalappalaisten\nelämään. Siinä oli paljon viehättävän alkuperäistä, melkeinpä\nlapsellista. Hän katseli kuinka Lapin eukko laittoi nuotion ääressä\nhiilikkoja eli lapin kakkuja. Ei siinä hapatettu taikinaa, vaan\njauhot pantiin kaukaloon, siihen vähän vettä ja vanutettu taikina\nleivottiin kakuiksi, ja ne paistettiin laakakiven päällä nuotion\nloisteessa. Hän oli mukana, kun porovaatimia lypsettiin: ukko piti\nsarvista poroa ja eukko lypsi sen utareista sakeaa maitoa. Hän näki\nmyös miten poronjuustoa valmistettiin. Aslakin kanssa hän kävi usein\nporotokassa, tunturin rinteellä, jossa joka päivä ilmestyi uusia\nvaskoita, sillä vaatimien vasonta-aika oli käsissä. Ukko ei joutanut\npaljon nukkumaankaan, kun vartioi öilläkin laumaansa ja hoivasi\nnuoria tulokkaita. Heikompia vasikoita hän lämmitti nuotiotulilla,\nkunnes hyvin pääsivät juoksemaan.\n\nJorma näki kuinka ukko aikansa kuluksi poronsarvesta veisteli\nkauniita lusikoita, puukon tuppia ja koristeita. Hän opetteli\nmuokkaamaan peskinahkoja ja neulomaan nahkan reunoja kiinni jänteillä.\n\nPaljon uutta ja omintakeista oli siinä elämässä. Oli kuin\nhistoriantakainen maailma olisi yhtä äkkiä auennut hänen eteensä.\n\nKeväiset päivät olivat säteilevän kirkkaita ja keskipäivällä\nlämpimiäkin, mutta yöt olivat kylmiä. Aamuisin oli oiva\nhankiaiskeli. Silloin voi juosta kuin sileää lattiaa minne tahtoi\ntai ajella poroilla ympäristöä tutkimassa. Ne olivat Jormasta\nraikkaita retkiä. Suuri, aallokas tunturierämaa uinui vielä\nvaiti. Kymmenenpenikulmaisena se kimmelsi joltain tunturinkerolta\nkatsellessa. Se oli kuin avosilmin uinuva jättiläinen, joka odotteli\nvoimiensa varttumista. Muuttolintuja ei ollut vielä saapunut,\npaitsi pulmusia, jotka tulevat \"joutsenen siiven alla\". Iloisesti\njuoksentelivat pulmusparvet aivan kodan ympärillä ravintoa etsien.\nMelkein valkeassa talvipuvussaan näyttivät ne hyvin hauskoilta. Jorma\nampui niistä muutamia täytettäväksi koulun kokoelmiin.\n\nViikon perästä alkoi kesä tulla nopein askelin. Tuuli kääntyi etelään\nja toi vesisadetta Lapin tuntureille saakka, ja väliin aurinko\npaistoi lämpimästi. Purot alkoivat kohista, niiden suvantoihin syntyi\nlaajoja sulalaikkoja, joihin illan tyvenessä tai aamuvarhaisella\ntelkkäparvia istahteli kuvajaistaan katselemaan. Rinteiden mustat\nsulapälvet alkoivat aivan silmissä laajentua, ja talvisen homeen\nlikaamat tunturivarvut ponnahtelivat maasta lumen painon alta ja\nheilahtelivat ilmassa kuin tervehtien uutta kevättä.\n\nKun Kilpisjärven rannoilla oli jo laajoja sulaporeita, alkoi lintujen\nkevätmuutto olla parhaillaan. Hanhet tatattivat purojen suilla, allit\nääntelivät rantaporeissa, ja telkät helistivät vinkuvia siipiään.\nLaajemmissa sulalaikoissa sukelteli jo korkeakaulainen kuikka kaloja\nhakien. Kurmitsat ja lirot lensivät tiheissä parvissa, toiset yli\nmuihin tunturiseutuihin, toiset pysähtyivät järven rannoille.\n\nPojat istuivat usein ulkona myöhäiseen yöhön kuunnellen\nmuuttolintujen riemukasta paluuta syntymämailleen. Eräänä iltana\nsaivat he järven rannalla nähdä oivallisen \"kukkotaistelun\". Noin\npuolisataa suokukkoa oli asettunut rantahiekalle levähtämään. Siinä\nalkoivat uroslinnut pöyhistellä pitkiä kaulahöyheniään kääntäen ne\npään suojaksi, jonka tähden ne näyttivät hyvin hullunkurisilta.\nSiinä oli mustatöyhtöisiä, punatöyhtöisiä ja valkearintaisiakin.\nYlpeinä kuin kukot ainakin käyskentelivät ne toistensa sivu ikäänkuin\nhärnäten naapuriaan. Sitä eivät toiset kärsineet, vaan asettautuivat\nhyökkäysasentoon ja iskivät pöyhistelijöihin nokallaan, niin että\nhöyhenet pölisivät. Pian oli käynnissä kukkojen kesken yleinen\ntappelun nujakka, joka poikia sanomattomasti huvitti.\n\nJorma ei malttanut olla ampumatta komeinta joukosta, joka oli\nvoittoisana suoriutunut taistelusta. Laukauksen kuullessaan\nponnahtivat kaikki lentoon ja katosivat tunturin taa. -- Tähän aikaan\noli Jormalla tulinen kiire. Hänen täytyi ampua ahkerasti, varsinkin\nharvinaisia lintuja ja nylkeä nahkat kuivamaan. Hänen kokoelmansa\nkarttuivat sentähden nopeasti.\n\nMerkkitapaus kesäntulossa on järvien jäiden lähtö. Niihin aikoihin\nsaapuu käki ja pääskynen sekä useimmat arimmat laululinnut.\nKilpisjärven jää oli vesisateessa jo pahasti mustunut, tullut\nreikäiseksi ja lahdet olivat jo kokonaan sulaneet. Kovalla\netelätuulella lähtivät jäät liikkeelle jauhautuen aaltoliikkeessä\nrantakallioita vasten. Niemissä työntyi jään reuna maallekin työntäen\nedessään suuria kiviä, joiden taakse syntyi ura. Kirahdellen,\nhelisten ja sohisten hienonivat jäätelit kiviin. Seuraavana päivänä\nlainehti järvi vapaana, ja siika- ja muikkuparvet alkoivat tyynen\ntullen kisailla sen pinnassa.\n\nJärven vapautuminen toi uuden ruokalajin lappalaisen köyhään\nruokalistaan. Ukko vei verkot veteen ja seuraavana päivänä höyrysi jo\nMorottajan kodassa siikakeitto. Se oli Jormastakin tervetullut lisä,\nsillä ainainen liha alkoi jo häntä tympäistä.\n\n\n\n\nKurmitsan tarina.\n\n\nAslak ja Jorma kävelivät rinnatusten Saanatunturin kaljua rinnettä\nkeräillen kasveja ja etsien lintujen munia. Aslak seisahtuu äkkiä\nyhteen kohti ja tuijottaa maahan. Sitten hän viittaa sormellaan\nmatalaan varvikkoon, virkkaen:\n\n-- Näetkö kurmitsaa?\n\n-- Elä liiku, minä ammun sen.\n\n-- Meillä Lapissa ei koskaan ammuta hautovaa lintua pesäänsä eikä\nmuuallekaan. Se on häpeä pyssymiehelle.\n\nJo huomaa Jormakin, että kurmitsa hautoo. Siivet ovat vähän levällään\nmunien päällä, kaula vedettynä lyhyeksi ja silmät tähtäävät\nlähestyviä vihollisia. Niissä on rukoilevan ilme.\n\nÄsken neljää munaansa käännellessä oli kurmitsaemo kuullut kahden\nsisästä heikkoa nakutusta. -- Nyt siellä sisällä sykkii jo kallis\nelämä. Poikaset pyrkivät jo pois ahtaasta linnastaan avaraan\nmaailmaan. Kohta ne piipittäen juoksevat perässäni, on emo arvellut.\n-- Kunpa saisi vielä rauhassa hautoa muutaman päivän. Ei ole viime\naikoina näkynyt poutahaukkaakaan lähimailla.\n\nMutta silloin, kun toiveet uuden elämän syntymisestä\ntunturivarvikossa olivat mitä parhaimmat, silloin kun kurmitsaemo jo\nedeltäpäin iloitsi sievistä poikasistaan, alkoi maa kummallisesti\nkumahdella, ja kurmitsaemo näki kaksi jättiläistä lähestyvän pesää.\nJoka askel vavahdutti maan kamaraa ja värisytti emon pientä ruumista.\n\n-- Ihmisiä!\n\nNyt ne ovat jo aivan lähellä. Näkevätköhän ne minut, koska\nseisattuvat ja tuijottavat tänne. Oh, kuinka puistattaa, mutta koetan\npainautua lähemmäksi maata. Jos liikahdan, niin huomaavat heti ja\nvievät munat. Mutta nämä ihmiset ovat valkoisia. Ehkä ovat parempia\nkuin siellä etelämpänä, jossa me talven vietimme. Siellä olivat\nihmiset mustia kuin hiiltyneet kannot ja pahoja he olivat.\n\nEivät ole nämä valkoiset parempia. Jo kumartuu toinen jättiläinen\npesän yli. Jo ojentuu käsi emoa ottamaan. Mutta silloin se pyrähtää\nsiivilleen ja räpyttelee maata myöten maanitellakseen pois\nvihollisiansa. Se on turhaa. Luonnontutkijoita ei niin vain vietellä.\nKauempaa näkee kurmitsaemo, kuinka viholliset lappavat munia koriinsa\ntarkastellen niitä joka puolelta.\n\n-- Ei oteta näitä. Ne ovat jo haudottuja, väittää Aslak. -- Ja eikö\ntule sääli emoa, joka noin panee henkensä alttiiksi.\n\n-- Minun täytyy... sillä minulla ei ole käräjäkurmitsan munia vielä\nsäilössäni.\n\nHe istuutuvat pesän lähelle pehmeälle turpeelle ja Jorma alkaa\ntyhjentää munien sisältöä. Hän kehrottaa munan kylkeen reiän pienellä\nrautakairalla ja työntää siihen pillin, jolla puhaltaa ulos sisustan.\nSiellä on jo elävä poikanen. Mutta kun munat ovat harvinaiset, täytyy\nkuoret saada talteen. Sen tähden suurentaa hän reikää, työntää siitä\nsisälle pienet sakset ja leikata rauskuttelee poikasen pieniksi\npaloiksi. Puhaltaessa tulevat palaset helposti ulos.\n\nKurmitsaemo katselee varvikosta tätä hirmutyötä. Sydän on pakahtua,\nkun kuulee viattomien lastensa luiden ratisevan jättiläisen kynsissä.\nJalat eivät tahdo kannattaa. Valittaen lintu lyyhistyy varvikkoon.\n\n-- Dryy -- dryy -- dryy... -- Voi ihmistä, joka ei kunnioita elämää!\nEtkö tunne aavistustakaan äidin rakkaudesta. Onko suurin nautintosi\nhävittää...?\n\nJorma on työnsä tehnyt ja iloisena käärii arvokkaat munat\npumpuleihin. Ottaa sitten pyssynsä ja katselee tähystellen varvikkoon.\n\n-- Pitäisi saada emokin ammutuksi, että olisi täydellinen pesue.\nTuonne se lensi varvikkoon... tuolla kyyröttää.\n\nJorma ojentaa pyssynsä, mutta samassa ponnahtaa kurmitsa lentoon\nsurkeasti parkaisten: \"Tiu, tiu; tiu, tiu\".\n\nValitus viiltää ilmaa niin syyttävänä. Pyssy pamahtaa, mutta terveenä\nliitää emo alemmille rinteille.\n\nKun kurmitsaemo muutaman tunnin perästä palaa entiselle pesälleen,\novat pesän hävittäjät jo poistuneet. Se näkee maassa vain tyhjän\nammottavan kuopan ja sen reunalla pieniä lihaläjiä, joissa näkyy\nnokkien, jalkain ja siiventynkien kappaleita. Valitellen lähtee emo\ntunturia kiertämään löytääkseen jonkun, jolle kertoisi suuresta\nsurustaan.\n\nLiro istuu tunturilammen rannalla korkealla kivellä ja nyökyttelee\npäätään katsellessaan kuvajaistaan veden kirkkaassa kalvossa. Sillä\non pesä läheisessä heinämättäässä. Siinä ovat puoleksi haudotut\nmunat, mutta nyt antaa emo niiden tuultua.\n\n-- Hyvää päivää serkkuseni, sanoo kurmitsa, istahtaessaan viereen.\n\n-- Mitä tunturin lakalle kuuluu? Kuinka joudut hautomiseltasi näin\nkauas?\n\nKurmitsa kertoo matalalla äänellä surullisen tapahtuman.\n\n-- Niin se on, että ihmiset meitä vihaavat. Siksi meissä on kasvanut\nloppumaton kammo heitä kohtaan.\n\n-- Ihmisen tähden olen minä ennenkin saanut paljon kärsiä, sanoo\nkurmitsa. -- Haluatko, niin kerron sinulle, serkkuni, elämäni vaiheet?\n\n-- Mielelläni kuuntelen muidenkin kokemuksia.\n\nJa kurmitsa kertoi:\n\n-- Minä synnyin vuosi sitten tämän saman tunturin liepeellä, melkein\nsamassa paikassa kuin nyt oli oma pesäni. -- Niin selvästi muistuu\nmieleeni viime kesä, jolloin kirjavana untuvapoikasena juoksin\nsiskojeni kanssa päivisin emon perässä ravintoa etsimässä ja yöksi\npistäytyen emon siiven alle lämpimään. Näillä samoilla rinteillä\nkasvoimme suuriksi, saimme syksymmällä kiinteän höyhenpuvun, kantavat\nsiivet ja sulkia pyrstöömme. Tätä tunturia opimme rakastamaan\nlapsuutemme kotina. Ah, kuinka kaunis se oli korkealta katsottuna,\nkun siivet kannattivat ylemmäksi. Me poikaset teimme emon johdolla\nretkiä ympäristöön, kävimme tervehtimässä toisten tunturien\nasukkaita ja teimme liiton niiden kanssa, että lähdemme yhtäaikaa\netelään Pohjolan talvea pakoon. Eräänä aamuna sangen varhain lensi\ntänne Saanatunturille suuri joukko muita kurmitsoja kiirehtien\nmeitä mukaan. Vielä kerran lensi emo kanssamme tämän tunturin\nympäri teroittaen meille, että tänne taas palaamme, kun kevät on\nihanimmillaan.\n\n-- Tunnette kai tämän tunturin? kysyi emo. Tuolla länsipuolella on\njärvi, sen takana näkyy korkeita valkeapäisiä vuoria. Pankaa nyt\nmuistiin paikat, jos sattuisin matkalla kuolemaan.\n\nSitten me liityimme siihen tiheään muuttoparveen ja lähdimme ilmojen\nhalki liitelemään etelämaita kohti.\n\nVanhemmat kurmitsat johtivat seuruetta. Ensin seurailtiin suuren\njoen juoksua (Ounasjoen) kunnes se yhtyi vielä isompaan jokeen\n(Kemijokeen) ja sitten sen suuntaa suureen veteen (Pohjanlahteen).\nLauma laskeutui levähtämään puuttomalle luodolle aavan keskelle.\nSinne oli kokoontunut paljon muitakin muuttolintuja: kuoveja,\nvikloja, suokukkoja, sirriäisiä y.m., jotka pitivät siellä melua,\njuoksentelivat ja etsivät ruokaa.\n\nPitkä lento kovin väsytti ja nälkäkin oli, mutta emme saaneet\nrauhassa levähtää, sillä ihminen oli salaa tullut saarelle -- näin\nhänet siellä ensi kerran. Hän tervehti meitä savulla ja salamalla\ntappaen meistä kaksi. Meidän oli paettava, vaikka ei olisi jaksanut.\n\nMerien rantoja kierrellen kuljimme viikkokausia etelään. Me näimme\npaljon ihmisiä ja opimme tuntemaan niiden tapoja. Tulimme heidän\nsuhteensa sangen varovaisiksi. Kun näimme pyöreän pään, paljaat\nkasvot ja kaksi ahnetta silmää kiven tai puun takaa kurkistavan,\nsilloin tiesimme lähteä lentoon, mutta ihminen pudotteli meitä\nilmastakin.\n\nKauhein tapaus sattui kuitenkin erään kaitaisen meren salmen\nrannalla, kun koko meidän laumamme lensi metsästäjän verkkoon.\nSumu oli silloin niin sakea, että emme nähneet matalan rannan yli\nviritettyä korkeaa verkkoa, vaan lentää karahutimme siihen kaikki.\nKaulastaan tarttuneet hirttyivät kohta, mutta siivistä tai jaloista\nkiinniolevat elivät kauemmin. Vain muutamien onnistui kiskoutua irti\ntuosta paholaisen vehkeestä. Minä tartuin jalastani. Vaikka kuinka\nolisin siipiäni räpistellyt, ei verkko antanut perään. Lopuksi minä\nvoimattomana retkahdin kiikkumaan siivet levällään ja pää alaspäin.\n\nSilloin läheni meitä ihminen. Hänellä oli kädessään lintukimppu,\njonka hän viskasi maalle ja alkoi selvitellä meidän laumamme lintuja\nverkosta. Olin kuolla kauhusta nähdessäni, kuinka hän emoltani\nja siskoltani käänsi niskat nurin ja kuinka välinpitämättömästi\nhän viskasi ruumiit maalle. Hänen hirvittävä kätensä ojentui jo\nminuakin ottamaan, mutta silloin kokosin kaikki voimani ja räpyttelin\nvimmatusti siipiäni ja -- minä olin irti. Minä lensin toisten\njoukkoon, jotka seurasivat kauempaa ilkeää verinäytelmää verkon\nluona. En itsekään aluksi tiennyt, katkesiko jalkani, vai ratkesiko\nverkko, kipeästi se vain kävi. Istuutuessa huomasin, että molemmat\njalkani olivat jäljellä, mutta toisen nilkan ympärille oli jäänyt\nverkosta repeytyneitä lankasäikeitä. Ja, niinkuin näet, on siinä\nniitä vieläkin. En ole niitä saanut vielä irti.\n\n-- Minne sitten jouduitte? kysyi liro.\n\n-- Lensimme yhä etelään suuren meren rantaa pitkin. Näimme paljon\nihmisiä ja heidän umpinaisia pesiään. Me uskalsimme laskeutua vain\nalastomille rannoille ja pienille meren luodoille levähtämään.\nKolmantena päivänä äidin kuoleman jälkeen käännyimme kapeasta\nsalmesta pienemmälle merelle, jonka vesi oli ihmeellisen lämmin ja\nkuulakan sinivihreä. Ihmisiä ja heidän asuntojaan olivat rannikot\ntäynnä. Heitä liikkui myöskin meren päällä, mutta me kohosimme\nkorkealle ja viilettelimme kirkkaassa, sinisessä ilmassa, kunnes\ntulimme meren yli toiseen maanosaan. Siellä löysimme suuren,\nmutarantaisen joen, joka juoksi erämaan halki, mutta sen rannoilla\noli paljon ihmisiä. Vaivoin löytyi siellä turvallista paikkaa,\njossa voi levätä. Meitä nuorempia jo kyllästytti yhtämittainen\nlento, mutta vanhemmat johtajat vakuuttelivat, että tulee siellä\nylempänä maa, jossa saa olla ihmisiltä rauhassa, niinkuin tulikin.\nKaksi päivää lennettyämme joen suuntaa, tulimme hyvin rämeiselle\nseudulle (Niilin keskijuoksulle), jossa oli aivan hirmuisia laumoja\nPohjolan muuttolintuja: hanhia, sorsia, haikaroita, vikloja, kuovia\nja kurmitsoja juoksenteli luokonaan soisilla rannoilla. Pensaikoissa\npiipitti paljon pikkuisia laululintuja... Siellä heilutteli pyrstöään\nvalkovästäräkki, siellä meidän tuttavamme sinirintasatakieli, siellä\nuunilintu ja paljon muita. Siellä rantasoilla koikkaili kurkikin\nmonien etelän kahlaajien joukossa.\n\nRuokaa siellä oli kaikille yllinkyllin: toukkia kihisi joen mustassa\nlietteessä, pieniä kalanpoikasia parveili matalassa vedessä, kärpäsiä\nsurisi ilma mustanaan ja silmän kantamattomat alat olivat vesikasvien\npeitossa.\n\nMutta vaikeaa ja vaarallista oli sielläkin elää. Oh, kuinka oli\nkuumaa, ihan nääntyä tahtoi puolenpäivän aikana, jolloin aurinko\npaistaa päälakeen. Monesti ajattelimme siinä kuumuudessa näitä\nviileitä tuntureita. -- Joka toisessa pensaassa väijyi myrkyllinen\nkäärme saalistaan, ja kavala metsäkissa marni usein tiheässä\nruohostossa saalistaan väijyen. Petolintuja oli paljon ja ovelasti\nosasivat ne hyökätä heikompien kimppuun. Mutta ihmisiä oli vähän,\neivätkä ne mustat meistä pienemmistä piitanneet, isompia ne\npiikeillään ahdistelivat. -- Kamalimmat olivat etelän pilkkopimeät\nyöt. Kun aurinko laski, tuli heti synkkä pimeys, jossa ei tuntenut\nystävää eikä vihollista. Silloin säihkyivät metsäkissan silmät\npensaikoissa kuin tuliset hiilet, apinat mölisivät kallioillaan ja\nerämaan petojen ulvontaa kuului milloin kauempaa, milloin lähempää.\n-- Monesti tulivat mieleen nämä Pohjolan tunturien ihanat, valoisat\nyöt. Ja me päätimme, että heti kun talvi on mennyt, palaamme\ntunturien maahan.\n\nHuhtikuussa arvelimme jo lumen sulavan täältä, ja silloin alkoivat\ntyhjentyä etelän rannat ja pensaikot. Riemuitsevina parvina\nriensimme tänne Pohjolaan valoa ja viileyttä kohti. Emme joutaneet\npaljon levähtämään matkalla, emmekä syömäänkään kuin henkipitimiksi\njossain niittyrannalla. Helposti löysin tämän tunturin tuhansien\nmuiden joukosta, löysin lapsuuteni ihanat temmellyskentät. -- Minun\nei tarvinne muistella tämänkeväisiä täällä tapahtuneita asioita,\nkuinka täällä kevätöinä vietettiin lintujen häitä, kuinka kymmenet\njuhlapukuiset emot alkoivat pesäpaikkoja etsiä ja kuinka silloin\noli ilma täynnä jos minkälaista ääntä. Kuoma tuntee sen ajan omasta\nkokemuksestaan, sillä samoihin aikoihin oli tunturilammen rannalla\nlirojenkin häät. -- Minulta on nyt onni ihmisen tähden murheeksi\nmuuttunut. Turhaa on ollut kaikki. Voi, että tulinkaan tälle\ntunturille!\n\n-- Miksi et kertonut niille ihmisille elämäsi vaiheista, ehkä ne\nolisivat heltyneet.\n\n-- Ihminen ei ymmärrä meitä, eikä sääli heikompia, ei etelässä eikä\ntäällä pohjoisessakaan. En voi enää kauemmin viipyä tällä tunturilla.\n-- Hyvästi, serkku.\n\nYksinäinen kurmitsa läksi lentämään Saanatunturilta etelää kohti,\nvaikka syysmuuttoon oli vielä paljon aikaa. Päätään nyökyttelevä liro\nkuuli sen viimeiset valittavat jäähyväiset:\n\n\"Tiu, tiu; tiu, tiu.\"\n\nMutta Jorma ja Aslak kiertelivät sen päivän verottamassa\nSaanatunturin lintumaailmaa. Monet tyhjät pesät, monet valittelevat\nemot osoittivat jälkeä, missä he kulkivat. Päivän saalis oli hyvä\nja kaikki tapahtui tieteen hyväksi, mutta sittenkin liittyi päivän\nelämyksiin paljon sellaista syyttävää ja valittavaa, joka teki\nmielen alakuloiseksi. Kun he illalla asettuivat levolle pehmeille\nporontaljoille, tuntui heidän korviinsa kantautuvan kaukainen\nsoimaava huuto: \"Tiu, tiu; tiu, tiu.\"...\n\n\n\n\nJuhannusyö tunturilla.\n\n\nTe tunturivaeltajat, kuinka moni teistä onkaan pettynyt Lapin kesän\noikkujen tähden! Tulette usein kaukaisista maista nähdäksenne\nauringon kultaisen kehrän valavan keskiyöllä ihmeellistä hohdettaan\nPohjolan maisemiin, te sovitatte vuoren huipulle nousun juuri\njuhannusyöksi, mutta ratkaisevalla hetkellä, lähellä puolta yötä,\nvetäytyy taivas pilveen. Tuntuu kuin Lapin peikot kadehtien\nnostaisivat kylmät Jäämeren usvat, ja kätkisivät niihin maan ja\ntaivaan kauneuden. Toisinaan sataa juhannuksen aikana viikkomäärin.\n\nJorma ja Aslak odottelivat hartaasti koko juhannusviikon selkeää\nilmaa noustakseen Mallatunturille. Kesä oli jo Lapissakin hyvällä\nalulla: koivunlehti kasvanut hiirenkorvan kokoiseksi, hiukan\nisommaksikin, pajut lopettelivat kukkimistaan ja kauniskukkaiset\ntunturikasvit alkoivat availla terälehtiään, sillä etelätuuli toi\nlämpöä ja kosteutta. Aurinko näyttäytyi vain harvoin vahvojen pilvien\nlomista. Mutta Juhannuksen aattona vetäytyivät pilvet Jäämerelle, ja\ntaivas loisti taas täydessä kirkkaudessaan.\n\nPojat valmistautuivat illalla tunturille yön viettoon. He ottivat\nlaukkuihinsa evästä, teepannun ja raanun. Varustivat myös mukaansa\nkasvipaperia, kun Jorma aikoi kerätä sieltä harvinaisia kasveja. He\naikoivat palata vasta Juhannuspäivänä takaisin Morottajan kotaan,\njossa ei ollut muita kotona kuin ukko ja pojat. Emäntä oli Uulan\nkanssa mennyt juhannuskirkkoon, jonne oli puolen viikon jalkamatka.\n\nJormalta olivat menneet viimeiset päivät munien tyhjentämiseen ja\nlintujen nylkemiseen niin tarkoin, ettei ollut joutanut paljon\nseurailemaan kesän tuloa. Tunturin rinnettä kävellessään hän kovin\nihmetteli äkillistä muutosta, mikä kasvistossa oli tapahtunut.\nKuin taikasauvan kosketuksesta oli maasta lehahtanut täyteen\nkukkaan monia tunturikasveja, joiden tapaamisesta siellä hän oli\nepävarma. Tummanruskeasta tunturiturpeesta oli kesä loihtinut esille\nvalkeita ja värillisiä kukkia. Notkelmissa heloitti kullankeltaisia\nlapinorvokkeja, ylempänä verhoilivat kallioita sinipunakukkaiset\nalppiruusut, sielikot, sinikelloiset kurjenkanervat, valkeakukkaiset\nsianmustikat ja uuvanat, Kukkia oli niin paljon, että melkein joka\naskeleella niitä polkeutui. Kuin toisistaan turvaa etsien kylmiä\nviimoja vastaan kasvoivat ne tiheissä ryhmissä ja levyissä.\n\n-- Me kuljemme Jumalan tarhassa, sanoi Jorma, istuessaan kalliolle\njärjestämään papereihin keräämiään kasveja. -- Katsele, miten täällä\non kaikki keritty yhtäkorkeiksi, kaikki järjestetty sopusointuun ja\nkuinka tänne on valittu hienoimmat värivivahteet. Ei uskoisi, että\nnäissä mitättömän lyhkäisissä varvuissa piilee niin paljon kauneutta,\njonka ne vain muutamalla viikolla näin Juhannuksen aikoihin\nnäyttävät, kuivuakseen sitten kesän helteessä ja painuakseen taas\nsyksyllä pitkäksi talveksi nietoksien alle odottamaan uutta, lyhyttä\nkukoistusaikaa.\n\n-- Kylmä tunturituuli tasoittaa kasvit täällä niin lyhyiksi, ja\nkesäyön punahehku antaa niille lisävärejä, selitti Aslak.\n\nKun he tahtoivat tulla vuorenhuipulle juuri puoliyön hetkenä,\nkiertelivät he iltayön alemmilla rinteillä löytäen yhä uusia kasveja,\njoiden varret olivat pienet, mutta kukat suhteettoman suuria. Se oli\ntodella kasvienkeräilijän paratiisi.\n\nKello läheni kahtatoista, kun pojat saapuivat korkeimmalle laelle.\n\nPuoliyön auringon punertavassa hohteessa levisi poikain ympärillä\nLapin maisema suurena ja lumoavana. Tunturin alla kimmelsi\nKilpisjärvi peilikirkkaana kuvastaen kaljujen rantatunturien\npyöristettyjä piirteitä. Sen takana, kaukana kaakossa, haamoittivat\nPallastunturiryhmän valkeat huiput. Suoraan etelässä kohosi\nRuotsinpuolen tummarinteisiä huippuja. Mutta suurenmoisin oli\nkuitenkin näköala luoteeseen ja pohjoiseen, joilla suunnilla Norjan\npilviä tavoittelevat, särmikkäät vuoret kohoilivat valkolakkisina\ntoinen toisensa takaa. Kaukaisimmat huiput himmenivät autereen\nkepeässä harsossa ja näyttivät nousevien ukkospilvien reunoilta.\nLähimpien tunturien välissä pilkotti pieniä lampeja, karuja\nrimpisoita ja vihertäviä koivikkomäkiä ja rinteitä. Mutta ei missään\nmerkkiäkään ihmiskätten töistä: ei asuntoa, ei peltoa eikä niittyä.\nKaikkialla koskematonta luontoa ja erämaan hiljaista rauhaa.\n\nAurinko näkyi \"syltä korkealta\" pohjoisten tunturien yllä. Se näytti\nvetäneen keskiyön hetkellä punertavan hunnun silmilleen ja katselevan\nuinaillen noita Pohjolan karuja seutuja, joihin se nyt valoi kuin\nsatujen kuulasta kirkkautta.\n\nSanattoman ihailun vallassa katselivat pojat luomakunnan kauneutta.\nJormasta tuntui, että hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin\npaljon suurta ja kaunista yhtäaikaa.\n\nJorma kääri kokoon tunturin turvetta, joka irtautui leveänä mattona\nnilakallion päältä ja sytytti sen palamaan. Savu nousi suorana\npatsaana keveään ilmaan leviten ylhäällä kuin tasapäinen petäjän\nlatvus.\n\n-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Aslak.\n\n-- Tämä on uhritoimitus, kiitossuitsutus korkeuden jumalalle, joka\non suonut ihmisen nähdä kättensä töiden ikuista ihanuutta, jota on\nnäillä vuorilla niin paljon. Laaksojen asukkaat katselkoot alhaalta\nmeitä onnellisia, jotka olemme lähempänä taivasta. Tämä on pyhä\nvuori, lappalaisten Siinai, jossa he kerran Jumalaa puhuttelivat. Nyt\nminä tiedän, miksi niin monilla Lapin vuorilla on nimenä Pyhätunturi\ntai Pyhävaara. Siitä se johtuu, että ihminen tuntee täällä kesäyön\nkirkkaudessa puhdistuvansa ja tulevansa paremmaksi ihmiseksi.\n\nAslakin silmät säteilivät, kun vieras hänen kotiseutuaan ylisti.\nHänen mielestään ei ollut missään kauniimpia maisemia kuin Lapissa\neikä laajempia näköaloja kuin näiltä kotoisilta tuntureilta.\nErityisesti muistui siinä hänelle mieleen se kesäinen yö, jolloin hän\npienenä poikana ensikerran nousi tämän tunturin laelle ja sanattomana\nkatseli näitä seutuja.\n\n-- Mallaoiva oli todella ennen meidän pyhä vuoremme, lappalaisten\nentinen uhripaikka. Tuolla jyrkällä rinteellä seisoi muinoin kivinen\nepäjumala, seita, jolle kansa kävi uhraamassa. Nyt sitä ei enää ole,\nsillä raivostunut kansa sen kerran hävitti.\n\n-- Käydäänpä katsomassa sen sijaa, esitti Jorma. He laskeutuivat\ntunturikerolta jyrkälle kallion äyräälle, josta sinne melkein\npystysuorasti suistui kymmeniä metrejä. Kalliolla oli muutamia kiviä\nja niiden välissä näkyi lahonneita luita ja poronsarvia.\n\n-- Tässä, näiden kivien päällä seisoi ennen monta metriä korkea\nkivinen patsas, joka oli aina putoamaisillaan. Kovalla tuulella\noli se heilahdellut kiikkerällä alustallaan. Vaikka se oli luonnon\nmuovailun jäljeltä, oli sillä pyöreä pää, silmäkuopat, nenä ja\nsuuaukon tapainen kolo, johon uhraajat kaatoivat poron verta.\n\n-- Missä se nyt on?\n\n-- Tuonne se suistettiin rinteen alle, ja pudotessaan särkyi se\nkappaleiksi.\n\n-- Tälle Mallatunturin seidalle uhrattiin muinoin ei ainoastaan poron\nverta, vaan lihaa, sääriluita ja toisinaan koko porokin. Viimeinen\nuhraaja kuuluu olleen Näkkälä-niminen mies, ja paljon olen kuullut\nkertomuksia tuosta kummallisesta epäjumalasta. Ja Aslak kertoi\nJormalle seuraavan tarinan.\n\n-- Siitä on jo kulunut paljon, paljon aikaa, kun karhu tuli\nNäkkälän porokarjaan juuri silloin, kun vaatimet vasoivat. Se tuli\nherkuttelemaan tuoreella vasikan lihalla. Milloin porokarja on\nvaarassa, silloin lappalainen ei säästä voimiaan. Niinpä silloinkin.\nPeto oli saatava jo lumen aikana tuhotuksi, ettei se jäisi kesäksi\nmaleksimaan. Näkkälän poika, Uula, kuuluisa erämies, lähti yksin\notsoa hiihtämään ja tapasi sen tämän Mallatunturin rinteillä.\nHuomattuaan ajajan kintereillään ryntäsi kontio laukkaan, mutta hanki\noli liian löyhää: joka toisella ja välistä joka laukalla se upotti\nmelkein mahaa myöten, kun sen sijaan Uula liukui keveästi sen pintaa\nterävän karhukeihään välähdellessä hänen vahvassa kädessään. -- Muuta\nasetta ei siihen aikaan käytetty karhuntapossa. -- Huonosti siinä\nolisi heti karhulle käynyt, ellei se olisi päässyt tämän tunturin\nkoville lumille ja puoleksi sulille rinteille juuri silloin, kun\nerämiehen käsi oli jo koukistunut voimakkaaseen pistoon. Päästyään\ntänne tunturin lakalle, alkoi karhu jättää ajajaansa vastamäessä,\nmutta myötämäessä otti Uula aina häviön takaisin. Pelosta ja\nkauhusta karjuen paransi karhu silloin vauhtiansa, heittäen yli\nolkansa vainolaiseen vihaisia silmäyksiä ja varoen sitä, ettei\nmies pääse keihään yltämille. Näin kiersivät he kierää tunturin\nlakkaa ja rinteiden kivikoluja sen päivän, valoisan yön ja vielä\nseuraavankin päivän lähelle auringon laskua. Kovin oli jo otso\nväsynyt yhtämittaisesta ajosta. Se läähätti kuin koira, sen joka\naskeleeseen jäi verta, sillä sen käpälien polkuanturat kuluivat\nkarhealla hangella. Kun kontio sai vähänkin etumatkaa, asettui\nse makaamaan ja käpäliään nuolemaan. Mutta väsynyt oli ajajakin.\nNälkäisenä, hikisenä ja silmät kiiltäen luisti hän eteenpäin siinä\nvarmassa vakaumuksessa, että toinen tai toinen jääköön hangelle.\nIllalla puhkesi sakea lumipyry. Silloin karhu oli vähällä kadota,\nmutta ajaja paransi vauhtia pysyäkseen näkömatkalla. He laskettelivat\nperäkkäin tätä rinnettä näkemättä kumpikaan eteensä. Uulalla oli\nnähtävästi ilmansuunnat sekaisin, eikä hän lumipyryssä nähnyt eikä\nmuistanut jyrkkää kalliorinnettä. Etukumarassa, keihäs ojossa laski\nhän karhun kintereillä valmiina upottamaan aseensa takaapäin otson\nkylkeen. Mutta juuri silloin tässä rinteen äyräällä kiepsahtaa\nkarhu syrjään ja Uula tuntee pistävänsä tyhjää ilmaa. Seuraavassa\ntuokiossa hän lentää jossain taivaan ja maan välillä. Keihäs heltiää\nkädestä, sukset jaloista ja mies kiitää, niin että hiukset vinkuvat\nja peski pullistuu hänen ympärillään suureksi kelloksi kannattaen\nhäntä. Tuntuu kuin hän unissaan putoaisi. Viimein tapaavat jalat\nkiinteämpään ja Uula tuntee humahtavansa johonkin pehmeään. Kun\nhän selviää huimauksestaan, ovat hänen jäsenensä kuin kapaloidut,\nsilmien edessä on pehmeä seinä, ja hengityskin tahtoo salpautua.\nUula tunnustelee jäseniään. Ne tuntuvat terveiltä, mutta niihin\nvaluu uupuneen raukeutta. Kädet ovat jääneet ylös. Hän voi liikuttaa\nvähän oikeaa kättään, joka rannetta myöten tuntuu jääneen ilmaan.\nVähitellen selviää Uulalle, että hän on pudonnut Seitarinteeltä\nvahvaan lumikinokseen. Hän on siis kuin elävänä haudattu ja ulkoapäin\ntulevaa apua on turha odottaa.\n\nJos lumi olisi ollut talvista pehmeää vitiä, olisi siitä voinut\nhelposti kaivautua pinnalle, mutta tämä oli keväistä nuoskaa, joka\nlyijynraskaana puristi joka taholta ja johon jäsenet juuttuivat kuin\njuoksusaveen.\n\nUula tunsi olevansa lumikinoksessa tukehtumaisillaan. Epätoivoisin\nponnistuksin sai hän oikean kätensä sen verran liikkumaan, että\npeskin hihan ja lumiseinän väliin syntyi ahdas rako, jota myöten\nalkoi virrata raitista ilmaa lumeen hukkuvalle erämiehelle. Sen\njälkeen alkoi hän miettiä pelastumistaan tuosta hornankuilusta.\n\nJos saisi ensin kädet vapaaksi, niin sitten voisi kaivaa vähitellen\nlumen ympäriltään ja ryömiä ylös, ajatteli Uula.\n\nMutta siinäpä olikin työtä, kun lumi puristi niitä joka puolelta.\nVaivoin hän sai kintaan hivutetuksi pois oikeasta kädestään ja alkoi\nsitten sormillaan kaivaa lunta pois niiden lähettyviltä viskellen\nsitä pieninä pallosina sivulle. Vähitellen sai hän koko kätensä\nsen verran liikkeelle ylös ja alas, että voi avartaa käden reikää\nsyvemmälläkin. Useita tunteja kului, ennenkuin käden ympärillä ja\nkasvojen kohdalla oli niin suuri aukko, että Uula näki vapaata tilaa\nja että hän saattoi vetää kätensä kasvojen eteen ja pyyhkiä niistä\nsulavan lumen. Mutta silloin oli käsi niin peräti uupunut, ettei se\nvoinut enempää työskennellä.\n\nJos kuvittelet mielessäsi, että Uula paleltui kuoliaaksi kuopassaan\nniin erehdyt suuresti. Hänellä oli päinvastoin lämmin. -- Lumihan\non huono lämmön johtaja. Eihän se muuten kelpaisi kasvien ja\nkaikenlaisten pienten eläinten peitoksi talvella. -- Yleisesti\nluullaan etelässä, että lappalaiset matkoillaan, jos eivät pääse\nkotaan tai pirttiin, kaivautuvat lumen sisään yöksi kuin metsäkanat\npakkasella. Sitä he eivät tee, peljäten tulevansa hikisiksi, vaan he\nnukkuvat pehmeällä lumivuoteellaan kumoon kaadetun pulkan alla.\n\nKauhuissaan mietti Uula kovaa kohtaloaan; pitikö hänen, Uula\nNäkkälän, seudun kuuluisimman eränkävijän ja poromiehen, kuolla\nlumen alle kuin sopulin pesäänsä, vaikka hän ennen oli uhmaten\ntottunut puhumaan erämaasta ja sen pedoista. Levähdettyään toivoi\nhän jotenkuten voivansa kaivautua lumesta, mutta enimmin huolestutti\nhäntä se, että löytäisikö enää kadotettuja suksiaan, kun pelkäsi\nniiden luistaneen eteenpäin viettävää tunturilaaksoa pitkin ja\npeittyvän lumipyryssä nietokseen. Hän tiesi monista kokemuksistaan,\nettä sukseton mies lumisessa erämaassa on onneton kulkija. -- Näitä\nhän mietti, kunnes väsymys ja raukaiseva lämpö uuvuttivat hänet\nsikeään uneen.\n\nHän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä peskin hihasta niin\nrajusti, että siitä jäi pala vetäjän saaliiksi. Avartuneessa aukossa\nnäki hän kauhukseen nykerön nenän, pienet pikisilmät, karvoissa\npiilevät korvat ja valkeat hampaat, jotka vielä pitelivät peskinhihan\npalaa. -- Karhu! kuiskasi hän melkein kuuluvasti. Uula näki karhun\npudottavan nahkapalan hampaistaan ja painavan päänsä uudestaan\naukkoon. Hän tunsi kasvoillaan karhun kuuman puhalluksen ja sen\njälkeen kuuli sierainten vetävän melkein tyhjäksi hänen pienen\nilmavarastonsa. Sillä hetkellä puristui Uulan nyrkki ja lensi kuin\nammuttuna karhun kuonoa vasten, niin että rystysiin tirskahti kuumaa\nverta. Karhu ja Uula karjaisivat yht'aikaa peloittaen toisiaan ja\nkinokseen jäänyt kuuli riitatoverinsa pakenevan, niin että aamuinen\nhanki ruski ja humahteli raskaiden käpälien alla.\n\n-- Eipä jäänyt odottamaan toista nokkapiuvia, varoo kai vasta, ettei\npistä nenäänsä kaikkiin koloihin, mistä lihanhajua tulee, arveli Uula.\n\nVaikka hänen tilansa ei ollut kehuttava, niin Uulaa sittenkin\npyrki naurattamaan karhun ikävä erehdys, kun luuli kai löytävänsä\nmakean poronhaaskan ja maisteli jo sen nahkaa, mutta saa kuitenkin\nsamaselta \"haaskalta\" \"luunapin\" nenäänsä. Uula oli myös hyvin\nutelias tietämään, oliko tämä se sama karhu, joka hänet oli surkeasti\npettänyt, vai oliko ehkä muualta yön aikana tunturiin kulkeutunut\nnälkäinen kuvatus, joka ei osannut erottaa sieraimillaan ihmistä\neläimestä.\n\nUula alkoi uudestaan kaivaa lunta ympäriltään kuin myyrä heitellen\npallot ulos. Kauan kesti työ vielä aamullakin, ennenkuin mies\npintehestä vapautuneena ryömi kummallisen sattuman hänelle\nvalmistamasta yömajasta. Lumihangella maatessaan ja kirkkaan\nkevätpäivän valossa seitaa katsellessaan teki hän lumihautansa\näyräällä sen lupauksen, että jos hän pääsee vielä kotiinsa, niin\nporohärän uhraa kokonaan seidalle joka vuosi.\n\nHän näet oli vielä suuressa hädässä. Suksia ei näkynyt hyppyrin\nalla. Ne olivat nähtävästi luistaneet edelleen ehkä kilometrien\npäähän. Karhukeihään hän sensijaan löysi lumesta, sillä se oli\npudonnut pystyyn. Vasen jalka oli pudotessa niukahtanut niin\npahoin, että sillä ei kärsinyt kävellä. Ja matkaa kotikodalle oli\nuseita peninkulmia. Kuopan reunalla levähtäessään söi hän viimeisen\neväsmurun, jonka löysi peskinsä mutkasta vyön yläpuolelta. Syödessään\nteki hän sen huomion, että äskeinen karhu ei ollut se, jota hän\noli ajanut. Jäljet näkyivät vitihangella hyvin, samoin veripilkut.\nKämmenien sijat olivat sillä kapeammat ja lyhemmät.\n\nKauan mietti Uula, miten lähtisi matkaamaan ihmisten ilmoille. Mutta\nlähteä hänen viimein täytyi.\n\nLapon Tuomaalla, joka siihen aikaan asui Haldijärven rannalla, oli\nollut koko talven huono poro-onni: niitä oli häneltä varastelleet\nrajantakaiset lappalaiset, niitä oli kuristunut hihnoihin\nkuljetettaessa ja useita oli talvella joutunut susien saaliiksi. Kun\nLapon puolesta ei oltu vuosikausiin käyty uhraamassa Mallavuoren\nseidalle, niin päätteli ukko onnettomuuksien johtuvan siitä.\nKeväthankien aikana päätti hän korjata laiminlyöntinsä ja anoa\nkarjalleen suojelusta.\n\nSamana päivänä kun Uula oli lähtenyt laahustamaan Mallatunturilta\nkotiaan kohti, oli Lappo uhraamassa kuululle seidalle. Hän palasi\najokasporollaan vähän toista suuntaa kuin oli tullut. Tunturin alla\ntäytyi hänen pysäyttää poro ja tarkastella lähemmin ihmeellisen\neläimen jälkeä vitihangella. Kulkija oli lasketellut myötämäkeä kuin\nsaukko pitkällään ja sivusta autellut jaloillaan, mutta jälki oli\nainakin viisi kertaa leveämpi kuin minkä mainittu vesipeto tekee.\n\n-- Olisikohan karhu siinä kujeillut, tuumi Lappo.\n\nMutta ei näy karhun kynnen jälkeä käpälänsijoissa.\n\nVastamäessä oli se kuin kontaten kulkenut ja tasaisilla mailla\nhyppinyt yhdellä jalalla ja jälki oli kuin ihmisen jalalla painettu.\nSiellä, missä tuuli oli ajanut hangen päältä kaikki vitilumen, ei\nnäkynyt mitään jälkeä.\n\n-- Se on ollut itse paholainen, päätteli Lappo -- Näkeehän\njäljistäkin, että se ei ole ollut kunnon kulkija.\n\nLappoa alkoi jo peloittaa, sillä siihen aikaan olivat ihmiset kovin\ntaikauskoisia. Hän oli aikeessa kääntää poronsa pois jäljiltä, kun\nkuuli edessään ihmisen huudon ja samalla hän näki peskipukuisen\nmiehen seisovan koivuun nojaten.\n\n-- Aja tänne! Minä olen loukannut jalkani, huusi mies.\n\nLappo epäili, että jokohan paholainen häntä narraa, mutta suostui\nkuitenkin ajamaan lähemmäksi, kun mies kovin rukoili häntä auttamaan.\n\n-- Ka, Uulahan sinä olet ja minä luulin \"pahaksi mieheksi\".\n\nTutut miehet, melkeinpä naapurit, tervehtivät toisiaan lämpimästi.\nJa paljon oli Uulalla kerrottavaa pelastajalleen viimepäivien\neläymyksistä. Hän myönsi, että jollei olisi ollut seitaa, ei kellään\nolisi ollut tunturille asiaa tähän aikaan, eikä hän omin voimin olisi\npäässyt kotiin.\n\nKiitollisena pelastumisestaan kävi Uula uhraamassa porohärän\nMallatunturin seidalle heti sen jälkeen, kun jalka tuli terveeksi.\nTaru kertoo, että siitä alkaen kasvoi Näkkälän porokarja hyvin\nnopeasti. Muutamien vuosien perästä ei ukko eikä poikakaan tiennyt\nniiden lukua suunnilleenkaan. Kun he halusivat tietää, olivatko\nporot kaikki, ajoivat he laumansa eräälle lammille. Jos se tuli\nrantoja myöten kannekseen poroja, niin että ne seisoivat kylki kiinni\nkyljessä, silloin arvelivat he karjansa olevan koolla.\n\nTämän tarinan kuulin lapsena isäni kodassa, kun kerran tuli puhe\nsiitä, minkätähden Näkkälällä on enemmän poroja kuin muilla yhteensä.\n\n-- Siitä se tulee, että hänen esi-isänsä joka vuosi uhrasivat\nporohärän Mallatunturin seidalle, sanoi joku.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarinoiden, teetä juoden ja maisemia katsellen kuluvat pian yön\nuneliaat, ruusuhohteiset hetket ja vaihtuvat varhaisaamun virkeämpään\ntunnelmaan. Aurinko karistaa kasvoiltaan punaisen hunnun, iskee\nluomakunnalle silmää ja alkaa valaa runsaammin punakeltaista\nvaloaan. Jo loistavat tunturien laet kuin kirkkaimmassa kullassa. Jo\nvetäytyy rotkojen ylle tummemmat varjot. Jo kimmeltää järvenpinta\naamun väreissä. Yön sumu haihtuu lahdista ja purojen uomista.\nJostain kuuluu kuikan huuto, koivuvyöhykkeellä alkaa kellolintu eli\nsinirintasatakieli soittaa hopeakellojaan ja tunturileivonen kiirii\ntaivaalle väräjävin siivin ja ylistellen Lapin varhaisen kesäaamun\nihanuutta.\n\nAurinko oli jo korkealla, kun Aslak ja Jorma alkoivat laskeutua\ntunturilta Morottajan kotaa kohti. Joka rinteen taitteessa katseli\nJorma ympäristön maisemia kuin olisi tahtonut ne ikuisiksi ajoiksi\nvalokuvata muistiinsa, sillä hän oli viimeistä kertaa Mallatunturilla.\n\n-- Miten tapahtui seidan kukistaminen? kysäsi hän vielä.\n\nJa Aslak kertoi:\n\n\"Ruotsin puolelta levisi tänne Suomen Lappiinkin kerran uusi\nuskonlahko, jonka tunnustajat kävivät kiivaasti hävittämään\npakanuuden muistomerkkejä. Noitarummut, joiden avulla noidat\ntiedustelivat salattuja asioita, iskettiin armotta kappaleiksi,\npuuseidat poltettiin, kiviset särjettiin ja niiden palvojat\njoutuivat ahtaalle. Heitä sanottiin pahanhengen palvelijoiksi. Tämä\nMallatunturin seita jäi viimeiseksi. Mutta kun kerran juhannusyönä\noli kerääntynyt kansaa tänne tunturille, ja he näkivät uhratun poron\njäännöksiä seidan juurella, niin raivostuivat he ja huusivat: 'Tämä\non Näkkälän työtä, hän on pahanhengen kanssa liitossa; ilmankos\nmuuten hänen porokarjansa kasvaisi niin nopeasti. Hävittäkäämme tämä\njumalaton toimitus, lyökäämme se alas, niinkuin Mooses kerran kukisti\nkultaisen vasikan. Ja korkeuksiin kuulukoon ryske ja pauke, kun\nviimeinen pakanain epäjumala suistuu istuimeltaan jyrkännettä alas ja\nhajoaa tomuksi'.\"\n\n-- Alas epäjumala, alas, tuo kivinen murjaani, jota vieläkin näytään\njumalana palveltavan, pauhasi kansa käsiään kohotellen.\n\n-- Alas Baabelin patsas, alas ilmestyskirjan verenkarvainen peto! Jo\nolet kylliksesi imennyt uhriverta, jyrisi Naula-Pieran mahtava ääni.\n-- Yhtaikaa rynnätkäämme!\n\nKymmenet käsiparit tarttuivat kiveen. Lihakset jännittyivät\nkivikoviksi, kasvot punastuivat, silmät pullistuivat kuopissaan ja\nkäheänä sähisevät tukahtuneet äänet jännittyneissä kurkuissa. -- He,\nheei, he -- heei... vielä, vielä... jo liikahti.\n\nMutta kivipatsas ei kaatunut ensi yrityksellä, vaikka hiukan\nheilahti, niinkuin se oli ennenkin toisinaan kovalla tuulella\nnyökännyt äyräällepäin.\n\n-- Sitä painavat pahat voimat. Näkeehän sen, kun ei tämmöisen\nihmisjoukon edessä väisty. Itse pahamies istuu sen olkapäillä ja\ntukee sitä, väittää joku.\n\n-- Henki takaisin ja uusi rynnistys, huutaa Piera.\n\nUudestaan tarttui kiveen kiihoittunut kansa, uudestaan jännittyivät\njäsenet ja vielä kerran huutaa se kurkkunsa käheäksi rynnistäessään\nraskasta seitaa vastaan. Kuka ei saa kättään kiveen, hän työntää\ntyöntäjiä. Huuto kiihtyy mahtavaksi pauhinaksi, kun kivi alkaa\nkallistua kallion äyrästä kohti, ja sitten se keikahtaa syvyyteen.\nAlhaalta rinteeltä kuuluu ukkosen kaltainen jyrinä ja ylhäältä\nkansan riemuhuuto, joka hetkessä tukahtuu muuttuen ensin mykäksi\nhämmästykseksi ja sitten voihkinaksi, sillä kaksi miestä, Naula-Piera\nja Saivon Antti, on pudonnut patsaan mukana. Heidät on väkijoukko\nvahingossa työntänyt alas.\n\nSyntyi yleinen hämminki ja valitus.\n\n-- Tuon pahan teki vielä kaatuessaan, veriuhreja vaati...\n\nMiehet juoksivat kiertoteitä rinteen alle. Naisia pyörtyi. Kivikosta\nlöydetään ruhjoutuneiden miesten hengettömät ruumiit seidan\nkappaleiden seasta.\n\nSemmoinen oli Lapin viimeisen seidan loppu.\n\n\n\n\nHarjuksia onkimassa.\n\n\nPohjois-Suomen kirkasvetisissä joissa ja järvien karisilla rannoilla\nelää kaunis ja vikkelä harjus eli harri. Se on hopeakylkinen, tumma\nselkäinen ja vähän siian näköinen, mutta solakampi, voimakkaampi ja\nsuuremmalla selkä-evällä varustettu kuin lyllerömäinen sisarensa\nsiika, joka järvien ja merien haudoissa usein liiaksikin lihoo.\nHarjus on onkimiesten mielikala: luonteeltaan tulinen, kun sattuu\nhyvä syönninaika, ei kuitenkaan niinkuin pikku forelli, mutta\ntoisinaan se voi pureutua pohjaan eikä välitä mitään onkimiehen\nkoreasta perhosesta. Harri on suuri herkkusuu, joka valitsee tarkoin\nruokalistansa vuodenaikojen mukaan. Kevätkesästä kelpaavat sille\nvesihyönteisten toukat ja kotelot, mutta kesän tullen on sille pöytä\nkatettu koskien pyörteissä ja niskasuvannoissa, joissa tuhannet\npäiväkorennot, perhoset ja sudenkorennot istahtelevat vedenpinnalle\nlevähtämään tai munimaan. Harjus vahtii pohjassa kiven suojassa kuin\nkissa. Kun se näkee mieleisensä hyönteisen veden pinnalla, hyökkää\nse saaliinsa kimppuun suu auki ja sellaisella voimalla, että tekee\nilmassa kaaren ja putoaa taas pää edellä koskeen. Ja melkein aina\nmenettää hyönteinen henkensä. Toisinaan, kun harjuksen vatsa on\ntäynnä, leikkii se vesiperhosella tai päiväkorennolla kuin kissa\nhiirellä; se vain huvikseen muljahtelee perhon lähellä, hätyyttäen\nsen lentoon.\n\nPerhosonkija tuntee harjuksen tavat ja maun. Hän tekee onkensa\nympärille kukon höyhenistä perhon, matkien tarkoin niitä hyönteisiä,\njoita harjus syö; tai ostaa tehtaan tekemiä. Hän valitsee\nvarastostaan hienoimman siiman, kernaimmin silkkisen ja notkeimman\nvavan, kun hän lähtee harjuksia kalastamaan, sillä kirkasvetisissä\njoissa ovat kalat varovaisia. Perholla onkiminen on urheilun\nohella taidetta. Ahvenen onkiminen ei ole mitään sen rinnalla;\nahvenenonkija katsoo kuin tylsämielinen yhteen paikkaan, punaiseksi\nmaalatun kohon piikkiin varoen milloinka se alkaa keikkua, vaappua\nja viimein kadota veden alle. Mutta harjuksen pyytäjän vapa on aina\nliikkeessä ja silmä hallitsee koko sitä kosken osaa, jossa hän\nliikkuu. Ahvenenonkijan täkymato vinkuroi jossain pohjan lähellä omin\nvoimin, mutta harjustajan perho hyppelee veden pinnalla keveästi ja\njoustavasti kuin elävä perho, vaikka sen liikevoima lähtee onkijasta.\nAhvenenonkija istuu laiskana veneessään tai rannan kivellä, mutta\nharjuksen onkijan jokainen lihas ja hermo on toimessa.\n\nJormalla oli hyvä perhosonkivarasto, mutta hän ei ollut ehtinyt sitä\nkäyttämään ennenkuin Ounasjoella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko on painumassa lännen taivaalle. Jokivarren solakkain kuusien\nvarjot kirkkaalla suvannolla jatkuvat joen yli. Päiväkorennot ovat\nnousseet koteloistaan ja määrättömän lukuisina parvina survovat ilmaa\njoen pinnan yläpuolella. Silloin tällöin istahtaa niistä joku veden\npinnalle. Kuuluu muljahdus, läiskäys ja hyönteinen on kadonnut.\n\nAslakin ja Jorman vene soluu virtaa myöten soutamatta. Joki\nmataloituu karipohjaiseksi, yhä useimmin näkyy harjuksia kimpoilevan\nveden kalvon yläpuolelle. Edestä kuuluu mahtava kosken pauhina, joka\ntekee pojat varovaisiksi, ja he kääntävät veneensä rantapuolelle.\nEihän voi umpimähkään lähteä laskemaan outoa koskea.\n\n-- Tässä koskessa me ongimme harjuksia, ehdottaa Jorma. -- Nälkäkin\non, pitäisi saada tuoreet paistinkalat.\n\n-- Ongitaan vain. Katsoppa kuin tuolla niskavirrassa posahti suuri\nharri, aivan kuin lohi.\n\n-- On niitä täällä erämaan koskessa aika vetehisiä.\n\nPojat käänsivät veneenkokan maahan ja alkavat laittaa perhosonkia\nkuntoon. Näkee selvästi, että harjuksien loiske kiirehtää ja\nhermostuttaa Jormaa. Kädet hiukan vapisevat, kun hän sitoo silkkistä\nsiimaa notkeaan rullavapaan ja sitten solmiaa perhosongen siiman\npäähän.\n\n-- Katsohan ensin, minkä värisiä perhoja harjukset nyt syövät ja\nvalitse onki sen mukaan, ehdottaa Aslak.\n\n-- Mustia näkyvät tapailevan, ja minä panin siimaan punaisen. Se\ntäytyy vaihtaa.\n\nKun molemmat ovat saaneet onkensa kuntoon, alkavat he rannalta jaloin\nonkia siirtyen hiljaa alaspäin. Aslak näkee heti vavan liikkeistä,\nettä Jorma ei ollut ennen harjuksia onkinut. Aslak alkaa nostella\nyhtenään kimpuroivia, hopeakylkisiä kaloja, mutta Jorman onkea ei\ntapaakkaan.\n\n-- Tämä on huono perho, sanoo hän.\n\n-- Miehessä on vika. Heitähän vain keveästi perho keskikoskelle ja\nvapaa hienosti tärisyttäen vedä maalle päin, niin ainakin pikkuharjus\ntarttuu; iso ei usein tule alottelevan onkeen.\n\n-- Sillä tavalla -- niin juuri -- tärisytä vapaa... ja pidä kärki\nlähellä veden pintaa. Heitä perho uudestaan samaan paikkaan keveästi\n-- Ei niin! Siima ei saa lyödä veteen ennenkuin perho.\n\n\"Ploms\", \"ploms\".\n\nHarjus heilauttaa ylenkatseellisesti pyrstöään ilmassa ja katoaa\nkoskeen.\n\n-- Vedä pois perho heti, kun harjus hyppää eikä tartu! Perhon pitää\nlähteä pakoon... Heitähän uudestaan!\n\nJorma heittelee uudestaan ja yhä uudestaan, vetelee perhoa ja\ntärisyttää vapaa, mutta kaikki on turhaa. Harjus pysyy piilossaan\nja katselee ehkä jostain kiven sivulta härnäilevää perhoa, jolla\non omituinen nauha päässä. Se on huomannut petoksen ja näkee jo\nvavankin, joka yhtenään liikkuu.\n\n-- Ei huoli, virkahtaa Jorma.\n\n-- Annahan onki minulle, pyytää Aslak, joka on heittänyt oman vapansa\nkivien päälle ja lähestynyt Jormaa nähdäkseen hänen onkitaitoaan.\n\nAslak ottaa Jorman vavan ja heittää siiman suoraksi. Viuhkaten kiitää\nperho langan mukana ja istahtaa keveästi koskeen juuri kuin elävä\nhyönteinen. Samassa molskahtaa vesi ongen kohdalla, vapa sujahtaa\nluokiksi ja alkaa täristä. Aslak kiskoo kalaa veden pintaan päin ja\nkuljettaa kuohuvasta koskesta tyynempään pyörteeseen.\n\n-- Se on kai lohi, sanoo Jorma.\n\n-- Harjus on. Näkeehän sen jo vavan liikkeestä. Ja minä tunnen sen\nsormissani vapaa pidellessä. Lohella on eri otteet.\n\nPyörteessä, joka on syntynyt suuren kiven suojaan, kohoaa harjus\npintaan ja alkaa loiskia. Aslak vetää pään veden yläpuolelle, niin\nettä kidukset alkaisivat kuivua. Eikä kauan kestäkään, ennenkuin\nkala on niin väsynyt, että kellahtaa kyljelleen pinnalle. Se on\nisonpuoleinen harjuksen köriläs.\n\n-- Koette'ehan uudestaan, kehoittaa Aslak.\n\nJorma alkaa taas koetella taitoaan. Ensi heitolla kimpoaa vedestä\npienenpuoleinen harrinpuikkari, mutta ei tartu.\n\n-- Heitä onki keveästi samaan paikkaan ja tärisytä sitä hiljaa\nsamassa paikassa. Pieni harri ei lähde pitkältä ajamaan.\n\nJorma seuraa neuvoa. Mutta pikku harjuksen sijasta syöksyy onkeen\nisompi. Siellä veden alla on syntynyt kilpailu, kumpi saa perhosen.\nJa siinä tapauksessa, ahneuden ja kateuden sokaisemana erehtyy isokin\nensikertalaisen onkeen. Veden kalvossa posahtaa kaksi yhtä aikaa,\nmutta isompi ryöstää perhon.\n\nJorman silmät terästyvät. Kesäillan hohteessa välähtelee niissä\nkiilto, samanlainen kuin silloin, kun on pääsemässä käsiksi ammuttuun\nlintuun tai raudoissa peppuroivaan kettuun. Hän ei malta väsyttää\nkalaa, vaan tempaa sen heti väkisin ylös vedestä. Mutta juuri kun\nkäsi on koskemassa ilmassa kieppuvaan ja kiemurtelevaan kalaan,\nputoaa se maiskahtaen ongesta.\n\n-- Riivattu!\n\n-- Luuletko sinä ahvenia onkivasi, kun noin kiskot. Ahvenen leuvat\nkestävät raastaa, mutta ei harjuksen. Sen tähden on harrivapakin\nhyvin hentorakenteinen.\n\n-- Kyllä se vielä tarttuu, puolusteli Jorina.\n\n-- Luuletko sinä, että kaloilla ei ole vähääkään järkeä eikä\nitsesuojelusvaistoa? Minä luulen, että jos sinua suuri jättiläinen\nkiikuttaisi huulesta ilmaan ja sinä putoaisit maahan, niin kyllä kai\npakoon lähtisit. Niin tekee, tavallisesti harjuskin tai pureutuu se\npohjaan eikä huoli mistään muutamiin tunteihin. Jos huono onkija\nonkii kosken päästä päähän, tulevat kalat niin \"palttoutuneiksi\",\netteivät tule taitavankaan kalamiehen koukkuun sinä päivänä.\n\nSen jälkeen onkivat kumpikin omalla ongellaan. Aslak vetelee\nyhtenään milloin suuria harrinvenkaleita, milloin pienempiä ja\nvälistä jamahtaa koukkuun pienoinen lohi, jonka kanssa alkaa hetken\nkestävä taistelu. Mutta taitavasti käyttelee Aslak vapaa, heikkoa\nharjussiimaa ja pientä koukkua lohen pään menoksi. Hän tuntee\nsormissaan, kuinka lujalle siima kestää kiinnittää, tietää lohen\ntavat ja virran voiman niinhyvin kuohuissa kuin pyörteissäkin. Ja\nkalat nousevat yhtenään hänen koukussaan.\n\nJorma saa narratuksi vain puolen kymmentä pientä harrinneulasta.\nKademielin katselee hän onkiessaan Aslakia. Hän tulee siinä\ntäydelleen vakuutetuksi, että perhostaminen on taitoa ja mitä\nhienointa ja monipuolisinta urheilua. Tunnit kuluvat perhostajan sitä\nhuomaamatta. Hän on kalahengen ja kosken lumoissa. Vesi vilisee ja\nviehättää. Taivaan värit välkehtivät sen sileäpintaisissa pyörteissä,\nmutta kuohut suurimpien putousten alla pauhaavat valkoisina, pehmeinä\nja päätä huimaavina. Koski ei ole milloinkaan kahdesta paikasta\nsamanlainen, eikä yhtä kalainen. Siinä on lohella omat asuinsijansa,\nisoilla harjuksilla omansa ja pienillä omat piilopaikkansa. Taitava\nonkija tietää jo ulkonäöstä, mistä hän voi odottaa minkinlaista\nsaalista.\n\nAurinko on jo painumassa kuusten latvojen taa, kun Aslak huutaa\nkosken alta:\n\n-- Eiköhän jo lopeteta, nälkäkin alkaa olla.\n\n-- Mene paistamaan kalaa illalliseksi. Minä vielä ongin.\n\nAslak menee veneen luo ja valitsee yösijaksi kuivan hiekkatörmän,\njosta on kaunis näköala koskelle. Hän kerää kuivia koivun ja lepän\nkantoja ja tekee tulen. Kosken rannalla perkkaa hän pienen lohen\nja muutamia harjuksia, pujottaa ne vartaaseen, ripoittelee suolaa\npäälle ja asettaa kalat nuotion loisteeseen paistumaan. Vesissä suin\nkatselee hän, kuinka lämmön vaikutuksesta rasva juoksee lihavista\nkaloista, kuinka niiden kyljet vähitellen ruskehtuvat paistuen\nkypsiksi.\n\nKun Jorma jonkun ajan perästä saapuu tulille, on Aslak jo kattanut\npöydän. Hän on levittänyt nurmikolle valkean liinan ja asettanut\nsen päälle leipää, kuivattua lihaa, voita ja tuohen päälle ladotut,\npaistetut kalat.\n\n-- Saitko monta? kysyi Aslak.\n\n-- Viisi. -- Entä sinä?\n\n-- Taitaa niitä olla joku yli neljänkymmenen.\n\n-- Se on merkillistä. Luulen, että minun siimassani on huono perho.\n\nVähän äkeissään istuu Jorma syömään. Hän ei tahtoisi olla missään\ntoveriaan huonompi, mutta perhostaminen on ala, jossa hän ei ole\npuolimiehinenkään.\n\nPojat istuutuvat aterialle. Kala toisensa perästä katoaa heidän\ntuohiseltaan, kunnes vain ruodot olivat jäljellä.\n\n-- Mainiota! virkkaa Jorma -- Tuskinpa mikään herkku olisi paremmalta\nmaistunut.\n\n-- Nämä pitkät jokitaipaleet ja raitis ilma ovat patenttimaustimia.\nMutta luulenpa, että ei ole koko maapallolla parempaa paistinkalaa\nkuin harjus.\n\n-- Ei ole.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllallisen jälkeen hakkaavat pojat hongasta kaksi parin metrin\npituista pölkkyä ja laittavat niistä rakovalkean. Aslak latoo\nmaalle tulen lähelle havuja ja niiden päälle kuivia sammalia, ja he\nasettuvat levolle jalat tuleen päin, joka suloisesti hautoo heidän\nväsyneitä raajojaan ja kuivattaa kastuneita jalkineita.\n\nKosken kohina kuuluu kauempaa moniäänisenä, viihdyttävänä luonnon\nkehtolauluna; toisaalla solisee pieni puro kivien koloissa. Hiljainen\nyötuuli humisee vielä pitkien, solakkain kuusten latvoissa ja painaa\nnuotion savua joelle päin ja sen pyörteet löyhäyttelevät toisinaan\nsavua lepäävien ylle ajaen pois sääskiä väsyneiden matkamiesten\nkasvoilta. Jossain korkeudessa määkii taivaanvuohi, ja harmaa\nkäki pehmein siivin lentää räpyttelee kosken niskan yli, istahtaa\ntuuheaan, puhtaan vihreään rantakoivuun ja alkaa kukkua.\n\nPian vaipuvat erämiehemme sikeään uneen. He eivät enää huomaa, kuinka\npunaselkäinen kärppä kurkistaa heitä läheisestä kuusen komosta ja\ntulen nähtyään painautuu takaisin maanalaisiin sokkeloihinsa.\n\n\n\n\nTilhin tarina.\n\n\nKun pojat vähän alempana laskettelivat edelleen rannan kuusikon\nsuojassa, helisi metsästä hieno vihellys kuin hopeapillin soitto.\n\n-- Kuuletko, kuinka Tapion neitoset meille simapillejään soittelevat.\nVarmaankin olemme Metsolassa mieleisiä vieraita, puheli Jorma.\n\n-- Tilhiä ne ovat, oikaisi Aslak.\n\n-- Kyllä tunnen \"töyhtöhilkan\" esittämättäkin. Ilman aikojaan metsän\nsinipiikoihin vertailin, kun sillä on niin korea puku, sievä käytös\nja miellyttävä ääni. Katsohan, kun se tuossa kuusen oksalla kapuilee\nhyönteisiä etsien. Taitaa olla pesä lähellä.\n\nPojat nousivat maihin pesää hakemaan. Jorman tottunut silmä löytää\nsen pian. Hän on arvioinut sen paikan emon liikkeistä.\n\nSiellä kuusen oksan hangassa, varvuista kiedotussa ja höyhenillä\nvuoratussa pesässä on neljä poikasta. Niillä on jo avoimet silmät,\nsuuret keltatyviset nokat ja siiventyngät. Suu auki katsovat ne\nJormaa, kun hän on kiivennyt puuhun pesää kurkistelemaan. Ne pyytävät\nruokaa: enemmän toukkia, enemmän kärpäsiä ja variksenmarjoja\nvaihteeksi.\n\nTilhi-emo tietää niiden tarpeet ja siksi se on alituisessa\nliikkeessä: lentää pesälle ja sieltä pois. Ja aina sillä on\nlapsilleen tuomisia, joita se vuoronperään pistää niiden avattuun\nsuuhun.\n\nTilhinpojat ovat pahasti erehtyneet, kun availevat suutaan\nviholliselle. Emo säikähtää hirveästi, kun näkee ihmisen silmien\npesään kurkistavan. Hätääntyneenä heläjää sen metallisointuinen ääni,\nja huolestuneena lentelee se oksalta oksalle, puusta puuhun.\n\n-- Älä hätäile, tilhi-äiti, en minä sinun untuvapalleroihisi koske.\nMutta jos pesässäsi olisi munat, niin tyhjäksi sen ryöstäisin, sillä\nkoulussani ei ole tilhin munia. Katselen tässä vain taloasi, joka\nkeinuu huojuvan oksan varassa. Kun poikasi ovat varttuneet, tule\nsitten Keski-Suomeen. Varaan siksi marjaisimman pihlajan sinulle\nlepopaikaksi.\n\nViehättävä oli se ympäristö, jossa tilhin poikaset asuivat. Kuusen\nnaavaisten oksien välistä kimalteli tyyni Ounasjoen pyörre, jossa\nharjukset ja kulmakat kilpaa hypähtelivät hyönteisiä tavoitellen.\nJoen metsäisellä rannalla oli hopealehtisen lapinpajun reunustamia\nheinäisiä saaria, joen takana suuri havumetsä ja puiden latvojen yli\nnäkyi metsäisiä vaaroja.\n\nSääsket ja kärpäset surisivat ilmassa, mutta niistä eivät tilhinpojat\nvälittäneet. Mieluummin kuuntelivat ne alhaalta päin kosken kohinaa,\ntuulen suhinaa kuusen oksissa ja uunilinnun hiljaista liverrystä.\nPesä oli lämmin, sitä keinutti tuuli niin miellyttävästi, ruokaa toi\nemo riittävästi ja aurinko paistoi melkein yötä päivää. Mitäpä muuta\nolisivat terveet ja iloiset tilhinpoikaset kaivanneet; kun pyrstö ja\nsiipisulatkin olivat jo alulla ja muutaman viikon perästä toivoivat\nne pääsevänsä emon mukana maailmaa kiertelemään ja katselemaan.\n\nEivät sentään olleet tilhinpoikasten lapsuuden päivät aivan\nhuolettomat. Emo oli lapsilleen opettanut, että jos ison linnun musta\nvarjo leijailee kirkkaan veden pinnassa, niin painautukaa pesän\npohjalle liikkumattomaksi läjäksi ja kun näette koukkunokkaisen,\nkiilusilmäisen linnun yöllä istahtavan lähettyville, niin olkaa\nsilloin liikkumatta kuin kivipalaset. Ne ovat vihollisiamme. Samoin\njos näette pitkän ja hoikan nelijalkaisen eläimen laukkaavan puussa\nyhtä varmana kuin maassa, niin varokaa silloin itseänne ilmaisemasta.\nMutta ihmisistä ei emo ollut vielä mitään maininnut. Ja siksi eivät\npoikaset tienneet Jormaa peljätä.\n\nJorma ja Aslak jättivät tilhin pesän rauhaan ja lähtivät edelleen.\nKun tilhiemo pesälle palattuaan näki, että kaikki poikaset olivat\npaikoillaan terveinä, kertoi se ensikerran poikasilleen ihmisestä ja\nhänen puutarhoistaan, joissa on paljon pihlajanmarjoja.\n\nHyvässä hoidossa kasvoivat poikaset joutuisasti. Heinäkuun\npuolivälissä, kun jo hillat aapasoilla olivat kypsyneet, ja jolloin\nherkkupöytä oli jokaiselle saramättäälle katettu, seurailivat ne\nemoaan pienille lentomatkoille läheiseen kuusikkoon ja soille.\nNäillä matkoilla oppivat ne paljon asioita: piilottautumaan vaaran\nuhatessa tiheään kuuseen tai pensaikkoon, etsimään itse hyönteisiä,\nvariksenmarjoja, mustikoita ja hilloja, viheltelemään iloisesti\nsamoinkuin emo, erottamaan haukan äänen muiden lintujen äänestä ja\npaljon muuta. Poikaset olivat kiitollisia emolle, joka oli niin\npaljon uhrannut heidän hyväkseen.\n\nEräänä viileänä elokuun aamuna herätti emo poikasensa varhain pyytäen\nniitä mukaan korkeuteen, jotta poikaset näkisivät synnyinseutunsa\nylhäältäpäin ja tuntisivat sen seuraavana keväänä sinne palatessaan.\nEmolla tuntui olevan vaistomainen aavistus siitä, että se itse ei\nenää milloinkaan sinne palaa.\n\nPoikue pyrähti korkealle kuusten latvojen yläpuolelle. Emon ohjaamana\nkaarteli se yhä ylemmäksi. Pesäkuusi näytti pieneltä kääpiöltä, joki\nkaitaiselta hopeavyöltä tummien metsien keskellä. Näkyi kymmeniä\nlampia, järviä ja suuria suoaapoja ja niiden välillä kankaita,\nselänteitä ja vaaroja. Kaukaa pohjoisesta siinti korkeita tuntureita.\nEtelässä joen varrella loisti keltaisia pälviä. Ja niiden keskeltä\nkohosi mustia möhkäleitä kuin suuria kallioita. Emo selitti siellä\nnäkyvän ihmisten asuntoja ja heidän peltojaan, joissa jo vilja\ntuleentuu. Suuria pääskysparvia liiteli jo etelään päin.\n\nOi, kuinka suuri ja kaunis olikaan maailma poikasten mielestä! Niin\nsuureksi ne eivät olleet sitä kuvitelleetkaan.\n\nPesä tuntui sen jälkeen poikasista ahtaalta. Maankiertäjän vaisto\nvietteli niitä avaraan maailmaan. Mutta vielä ne viipyivät\nsyntymäseuduillaan syyskuun lopulle.\n\nKun eräänä yönä satoi lunta maan valkoiseksi ja kun aamulla ei parvi\nlöytänyt enää tarpeeksi ruokaa, lähti se toisen tilhiparven mukana\netelää kohti.\n\nKoko syksyn ja talven kierteli tilhiparvi Suomen eteläisimmissä\nosissa. Ensin seuraillen Kemijokea, sitten meren rannikkoa etelään\nja tekivät retkiä sisämaahankin. Kylmimpänä aikana olivat ne\nTurun tienoilla ja Ahvenanmaalla, jonka ympärillä helmikuussakin\nlainehti meri sulana. Kun metsistä väheni ravinto, turvautuivat\ntilhit ihmisten puistoihin ja puutarhoihin. Varhaisina talviaamuina\nlentää karahuttivat ne milloin minkin talon puutarhaan helistellen\nhopeatiukujaan. Lapset kuulivat niiden iloisen tervehdyksen ja\nriensivät ikkunaan. Kättään ruutuihin laputellen ne lavertelivat:\n\"Tiu, tiu tilhi, tiu, tiu tilhi, ethän lennä pois.\"\n\nMutta suurelle tilhiparvelle eivät yhden talon tai kylän mailla\nkasvavat pihlajan marjat kauaksi riitä. Sentähden parven täytyy\nkiertää.\n\nKun keväällä hanget sulavat suurista kiveliöistä, kun Lapin\nvirrat luovat jääpeitteensä ja muuttolinnut parvittain palaavat\nentisille syntymäseuduilleen, silloin tilhitkin saapuvat sinne\nkiertomatkoiltaan. Silloin virtain rannoilla ja tunturien liepeillä\nkuuluvat taas tilhien hopealta heläjävät vihellykset.\n\nJa jos satut kulkemaan kevätkesällä suuren Ounasjoen vartta ja\npysähdyt hetkeksi levähtämään suuren pyörteen sivuun, siihen, jossa\npojat löysivät tilhin pesän, kuulet siinä varmaan metsän kätköistä\nvienoa vihellystä ja ehkä löydät pesänkin.\n\n\n\n\nVonkamiehen nuotiolla.\n\n\n    \"Eikä me huolista huokailla, vaan aina on ilomieli.\n    Meille ne laulavat honganlatvat ja salon satakieli.\"\n\nTämä laulu kuului edestäpäin illan tyvenessä. Ääni oli nuorukaisen,\nja laulun rohkaisevista sanoista huolimatta oli siinä kaihomielinen\nsävy. Tuntui kuin sävelissä olisi värähdellyt laulajan oma sielu, ja\nääni tuntui jonkunverran kouluutetulta.\n\n-- Kukahan siellä noin koreasti laulaa, sanoo Aslak viiletellessään\nvenettä tyvenellä suvannolla, jossa he soutamatta ja sauvomatta\nsoluivat alas tiheään ahtautuneen tukkisuman mukana.\n\n-- Onhan niitä täällä laulajia. Joka kevät saapuu tänne metsiin\ntuhansia miehiä maamme eri osista; ne ovat enimmäkseen nuoria,\nreippaita ja iloisiakin, vaikka ovat köyhiä kuin taivaan linnut,\njoiden kanssa ne samoihin aikoihin tänne muuttavat. Linnuiltako\nlienevät oppineet iloitsemaan, vaikka monella ei ole useinkaan\ntietoa huomisen päivän ravinnosta. Ne pojat ne osaavat laulaa.\nTiedät kai, että olemme tulleet Perä-Pohjolan suuriin metsiin, jotka\nmonien peninkulmien laajuisina leviävät näiden jokien välillä.\nTalvella kuuluu täällä kirveiden iskut, puiden ryske ja tukinajajien\nhoilotus, kesällä jokivarsilta tukkipoikien laulu. Tuolla edessäpäin\nniitä kuuluu olevan joukottain. Ensimmäinen on lähimmän niemen\nnenässä vonkamiehenä. Me emme ole vielä tulleet varsinaiseen\n\"lannanmaahan\", jossa yksinomaan maanviljelyksellä eletään. Olemme\ntulleet tukkilaisten valtakuntaan. Täällä on metsä peltona ja joessa\nnäet kaadetun \"viljan\" matkalla varastopaikkaan ja sieltä maailman\nmarkkinoille.\n\n-- Käydäänpäs puheilla, esittää Jorma.\n\nHe kääntävät kapean jokiveneensä maahan päin, mutta sen edessä on\nniin paljon uivia tukkeja, että heillä on täysi työ sohiessa niitä\npois edestä.\n\nNiemen nurmikkoisella kenturalla istuu solakka nuorukainen tulen\nääressä pitäen keksiään poikkipuolin polviensa päällä. Hän on siinä\nvonkamiehenä, jonka tehtävänä on työntää keksillä jokeen niemen\nkärkeen tarttuneet tukit. Mutta harvoin tarvitsee hänen lähteä\nliikkeelle lämpimän nuotion äärestä, sillä tukit luistavat sivu\nitsestäänkin. Siksipä on aikaa illan kuluksi laulellakin.\n\nVeneen saapuessa rantaan nousee hän seisoalleen. Hänellä on\nyllään punertava pohjavaatepusero, tummat housut, musta hattu ja\npitkävartiset lapikkaat.\n\n-- Terve taloon! huutaa Jorma rannasta. -- Saako tulla tukkilaisen\nkamariin?\n\n-- Terve tuloa. Ei täällä seinät ahdista, ja katto on korkealla.\n\n-- Niin näkyy, myönsivät pojat. -- Mutta jos pyytäisimme yösijaa,\nkun joki näyttää olevan niin täynnä tukkeja, ettei pääse veneellä\neteenpäin.\n\n-- Saatte tulla yöksikin. Makuusija meillä on: havuja ja sammalia\npatjoiksi ja lehtikerppu päänalaiseksi. -- Mitä eteenpäin pääsyyn\ntulee, niin voin vakuuttaa, että tästä koskelle, noin kilometrin\nmatkan, on joki aivan täynnä tukkeja. Viime yönä syntyi Karikoskeen\nankara ruuhka, jota ei ole saatu vielä puretuksi eikä laukeamaan.\nKoko joen tukit näyttävät patoutuvan yhteen paikkaan. Siitä se vielä\nrykelmä tulee, kun kerkiää.\n\nPojille oli siis tullut pakollinen pysähdyspaikka, mutta se oli\nsiltä monessa suhteessa mielenkiintoinen. Jorma oli kuullut\npaljon kerrottavan tukkilaisten elämästä pohjolan metsissä. Siinä\noli hänen mielestään jotain villinviehättävää ja alkuihmisten\nelämää muistuttavaa. Heistä ei kumpikaan ollut nähnyt ennen\ntukkiruuhkaakaan. Sitäpaitsi nuorimies tuntui olevan hauskan\ntoverillinen.\n\n-- Komea on todellakin tämä asuntonne, sanoi Jorma nuotion lähelle\nistuessaan. -- Lattiana vihreä, kukin koristettu keto, ja siniseksi\nmaalattu katto on kullalla kirjailtu.\n\n-- Meillä on oma orkesterikin tuolla metsässä, sanoi mies. Sen\nsoitto, ei ole koskaan samanlaista. Kuulkaahan, kuinka se soittaa!\n\nNuotiosta kuului kärisevän paistin rätinää. Tukkipojalla oli siinä\nillallispuuhat. Hän oli leikellyt amerikkalaista silavaa peltiseen\npannuun, paloitellut seinällä kuivattua poronlihaa ja kuivaa leipää\nsekaan ja keitteli sekoitustaan hiilien päällä. Ei siinä kaivattu\nsuurta keittotaitoa, ja nälkä näytti olevan maustimena, kun mies\npisteli pannun sisällön poskeensa.\n\n-- Pitäisi tässä meidänkin alkaa ruokapuuhiin, sanoi Jorma. --\nSoutaessa jo alkoi napa hangata selkärankaa.\n\n-- Paistetaan se edellisen kosken alta saatu lohi. Se on ainakin\nnelikiloinen, esitti Aslak.\n\n-- Ja käristetään se voin kera pannussa, kun sellainenkin on\nsaatavissa, sanoi Jorma. -- Vahinko vain, että kerkisit jo syödä\nillallisen; olisi syöty tuo lohi yhdessä, lisäsi hän tukkilaiselle.\n\n-- Ei tee haittaa. Tukkilaisella on melkein aina nälkä. Raitis ilma,\ntyö ja raudansekainen vesi lisäävät ruokahalua. Eikä meille täällä\nmonesti tarjota lohi-illallisia.\n\nPian oli paistettu punalihainen Ounasjoen lohi ja miesten\naterioidessa jäi siitä vain ruodot jäljelle. Nekin katosivat heti\nMiksin nälkäiseen vatsaan.\n\n-- Nyt sitä jaksaisi syönnin puolesta olla vaikka yövuorolla, kehui\nnuorimies.\n\n-- Ettekö te nuku yöllä ja tee työtä vain päivällä?\n\n-- He, heei... silloinhan meillä olisi herraspäivät! -- Toisinaan\nvalvotaan kolme vuorokauttakin yhteen menoon, sitten ovat miehet niin\nuupuneet, että seisaalleen nukkuvat. Ja kun lisäksi saappaat ovat\ntäynnä kylmää vettä, paita hiestä märkänä ja nälkä kurnii suolia,\nniin silloin tietää olevansa tukkijoella. Mutta minä voin nukkua\nyöni, kun tämä vonkapaikka on vähätöinen. Näkyväthän ne tukit osaavan\nniemen sivu opastamattakin. Ei tuolla ruuhkalla tänäkään yönä tule\nuni miesten silmiin. Joki on saatava auki, hinnalla millä hyvänsä.\n\nNuotiolla istuessa voi siinä kyllä tarkastella pohjolan arvokkainta\n\"viljaa\", jota virta kannatti selässään merta kohti. Tuhansia tukkeja\nmeni siitä sivu, mutta ei kahta aivan samannäköistä. Aarnihongat,\nmetsien jättiläiset, kohottivat selkänsä korkealle vedestä ja\npuskivat tieltään pienempiä pölkkyjä kuin aikamiehet poikasia. Sirot\njouhimännyt juoksivat jouheasti kuin kaitaiset ja pitkät jokiveneet.\nPaksutyviset ja \"latvansa syöjät\" tunturikuusen tarrikat tunsi jo\nkaukaa, kun ne tulivat pää koholla ja selkäkyhmyt vedenpinnan tasassa\nkuin Niilin krokotiilit. Muutamat latvatukit kuvittelivat olevansa\nvedenalaisia sukellusveneitä, kun ne vain silloin tällöin pistivät\npäänsä esiin virrasta.\n\n-- Aslak, sinä aukeiden tunturien ja koivuvyöhykkeen poika, et\nvarmaankaan ole ennen nähnyt näin mahtavia puita, et ainakaan ennen\ntätä yhteistä matkaamme, sanoi Jorma.\n\n-- Ei näitä tunturikeroilla kasva.\n\n-- Jokaisella noilla puuvainajilla on oma historiansa. Jokainen\nniistä vie mennessään paljon elämän kokemusta taistelusta olemassa\nolosta, selitti Jorma.\n\n-- \"Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut --\", niinhän sitä\nsanotaan laulussakin, lisäsi Aslak.\n\n-- Elä viisastele, nulikka, etkö tiedä, että tuossa edessäsi on\nhautajaissaatto. Satavuotisia vainajia siinä menee, ei tosin\nlepoon, vaan vasta kuolleena kiertämään maailmaa. Ne ovat paljon\nkokeneet sen jälkeen, kun ne pieninä siemeninä lensivät emopuusta\nsammaleeseen, juurtuivat siinä taimeksi ja kasvoivat kilpaa\ntoveriensa kera suuriksi. Mutta siihen kului aikaa satoja vuosia\nja sillä ajalla kerkisi paljon tapahtua erämaassakin. Useimmat\nnoista kunnia-arvoisista petäjävanhuksista ovat olleet ympäristönsä\nmahtavimpia puita. Ne ovat metsässä ensimmäisinä ottaneet vastaan\nsekä vienon kesätuulen tuskin tuntuvat henkäykset, että rajumyrskyn\ntaisteluhaasteet. Mutta ne ovat seisoneet paikoillaan, sillä\njuuret ovat olleet syvällä maaemossa. Niissä on ukkossade kovimmin\nkohissut, mutta ne ovat myös antaneet heikommille suojaa: pikkulinnut\novat tehneet pesänsä niiden oksille, metsot ovat pitäneet niitä\nruokailupuinaan talvella ja poikasina piilottuneet niiden lehvien\nsuojaan. -- Mutta mitä on vahvinkaan honka ihmisen järjen ja\nvoiman edessä! -- Viime talvena tuli tukkimies juurelle, kopautti\nkirvespohjalla kylkeen pari kertaa karistaakseen huurteen oksilta ja\nkoetellakseen, onko lahoa puun sydämessä. Sitten alkoi sahata poikki.\nPuu ei siitä tuntenut kipua, sillä se oli talvihorroksissa, mutta kun\nse ryminällä kaatui maahan silloin sen elämä loppui. Tukkimies karsi\nsiitä oksat, koloi kaarnan ja katkoi rungon tukeiksi, ja hevosmies\najoi ne paukkuvalla pakkasella vesien varsille, ja nyt ne menevät\ntuossa virran mukana tulevia kohtaloita kohti. Minä en nyt kerro,\nmiten niille käy joen suulla meren rannalla. Saat nähdä, kuinka ne\ntehtaissa muutetaan tavaraksi ja kuinka ne sitten lastataan laivoihin\nvieraisiin maihin vietäväksi. Jokainen puu on juurillaan imenyt\naineita isänmaamme kamarasta ja neulasillaan ottanut toisia aineita\nilmasta. Joka vuosi on kasvanut puuainetta kaarnan alle vanhan puun\nympärille, joka vuosi on syntynyt vuosilusto, joiden luku näyttää\nniiden ikää.\n\n-- Vuosilustothan voi lukea tukin päästä. Katsotaanpa kuinka vanha\ntuo suuri köllikkä on, joka tulee rantaa pitkin, sanoi Aslak, jolle\nhavumetsiä koskevat asiat olivat uusia.\n\n-- Katsotaan, sanoi tukkilainen, jota Jorman kertomus huvitti, vaikka\nse oli hänelle kaikki nähtyä ja elettyä.\n\nHän tempasi keksillään tukin rantaan. Miehissä kankesivat he sen\ntyvipään kuivalle, tukkilainen veisti terävällä kirveellään päästä\nsahanjälkeä pois sydämeen asti ja Jorma luki puun vuosilustot\nkoskettaen puukon kärjellä joka renkaaseen.\n\n-- Kolmesataakaksikymmentäyksi.\n\n-- Sehän on vanhus, melkein Metusalemin ikäinen, ihmetteli Aslak. --\nVie terveisiä Englantiin!\n\n-- Ensin sahaan, huomautti tukkilainen. Siitä tulee monenlaista ja\nmoneen maahan lähetettävää tavaraa. Kun viime talvena olin töissä\nKarihaaran sahalla, joka on tuolla Kemijoen suulla, näin siellä, mitä\ntuollaisille tukeille tapahtui. Raamisahan terät järskyttivät tukin\nhalki monesta kohti yhtä aikaa. Sahan terät olivat asetetut niin,\nettä keskipuulta tuli vahvoja ja leveitä lankkuja, pintapuolelta\nlautoja sekä lankkujen ja lautojen reunoista leikkasivat vinhasti\npyörivät sirkkelit rimoja. Lankkujen sanottiin menevän Espanjaan,\nlautojen Englantiin, Saksaan tai Hollantiin ja rimoista valmistetaan\nmiiluissa sysiä, joita viedään Ruotsiin.\n\n-- Näistä komeista Pohjolan hongista valmistetaan siis arvokasta\nvientitavaraa, jolla saadaan ulkomaiden rahaa, millä ostetaan\nvieraiden maiden tavaroita: viljaa, koneita, kahvia, sokeria y.m.\nNäin vaihtuvat ja kiertävät tavarat maailmankaupassa eri maiden\nkesken. Voi sattua, että tämänkin tukin osia tuodaan ulkomailta\nSuomeen takaisin esim. laatikkoina tai jonkun koneen puuosina. Voi\nkäydä niinkin, että tämän puun tuhkalla Etelä-Euroopassa lannoitetaan\nviinimaata, josta rypäleet rusinoiksi valmistettuna tuodaan tänne. Se\non esimerkki aineiden kiertokulusta luonnossa, jossa ei mitään häviä.\n\n-- Hyvin kerroit hongan historian. Mutta etpä tiedä kertoa tukkipojan\ntarinaa. Sen kerron minä teille. Sivumennen tulit maininneeksi, että\ntuossa tavarain kiertokulussa on tukkipojallakin omat tehtävänsä.\nMeidän toimenamme on saattaa tuo tavararengas pyörimään täältä\nulkomaille ja sieltä takaisin. Tukkilainenkin suorittaa siis\nisänmaallista työtä, vaikka sitä ei aina huomata eikä tunnusteta.\n\n-- Virtahan noita tukkeja kuljettaa, huomautti Aslak.\n\n-- Etkö kuullut, että tuolla alhaalla koskessa on hirvittävä ruuhka.\nJollei sitä saada puretuksi, seisattuu rengas. Koko joen tukit\nkasaantuvat siihen huikeaksi rykelmäksi, joka ei purkaannu ilman\nmeidän työtämme, ennenkuin ensi keväänä tulvan aikana.\n\nRuuhkanpurkajien huuto koskella on vaiennut, mutta alkaa taas\nuudestaan entistä kovempana:\n\n-- Hei -- juu -- yhtä -- aikaa -- hei -- juu -- kuuluu sieltä\nkuorossa. Siitä havahtuvat kymmenet viklat ja lirot, joilla ovat\npoikaset läheisissä heinikoissa.\n\n-- Tyit, tyit, tyit, huutavat mustat viklat vihaisen viiltävästi\nerämaan rauhanhäiritsijöille.\n\n-- Tik, tik; tik, tik -- liro, liro, liro, ääntelevät lirot kuivien\nrämemäntyjen latvoissa päätään nyökytellen.\n\n-- Ii, hii, hi, hi -- ii-hii, hi,hi, piipittää rantasipi lentäen\ntyyntä veden kalvoa ja istahtaen tukin päälle, jossa kulkee hetkisen\nvapaakyydillä ja lentää rannalle.\n\nKun tukkilaisten huuto ruuhkalla jälleen vaikenee, syntyy taas\nhiljaisuus erämaassa. Sen keskeyttää kuusen latvaan asettunut lintu,\njoka arkaillen alkaa:\n\n-- Tju-piip -- tju-piip; hulili tryy, hulili dryy; kirik lyy, kirik\nlyy; drut drut, drut drut.\n\n-- Tuo lintu se tukkilaiselle laulelee. Ilman sitä olisi ikävä istua\nnäin kesäiltoina, sanoi tukkipoika. -- Se saapuu tänne salolle\nsamoihin aikoihin kuin purot aukenevat ja tukkilaiset alkavat\nuittotyönsä. Se valitsee asuinpaikakseen synkimmän kuusikon ja alkaa\nlaulaa. Sitä lintua ei väsy kuulemasta.\n\n-- Mikä lintu se on? kysyi Aslak.\n\n-- Etkö tunne laulurastasta, salojen satakieltä. Mikäpä muu laulaja\nistuisi noin urhoollisena ja ylväänä puun latvassa nokka taivasta\nkohti ja päästäisi ilmoille sellaisen sävelvirran kuin yörastas eli\nlahorastas -- rakkaalla lapsella on monta nimeä. Se on halonhakkaajan\nomanatuntona. Laiskalle se laulaa illalla: \"lyö,vielä, lyö vielä --\npino pieni, pino pieni\", mutta ahkeralle, väsyneelle raatajalle se\nhaastaa: \"jo riittää, jo riittää -- istu kivell', istu kivell' -- paa\npiippuun, paa piippuun\". Haaveilevalle neitoselle ilkkuu se illalla:\n\"rakastunut, rakastunut -- hui, hui, hui hui -- ei tule, ei tule.\"\n\n-- Minä olen tässä seurannut tuon laulurastaan puuhia. Kun tulin\ntähän niemeen kaksi viikkoa sitten, ilmaantui lintu tuohon kuusikkoon\nja alkoi laulaa. Kohta sai se toverin ja niin alkoivat rakentaa pesää\nkuusen haaraan. Siinä oli niillä suuri työ, kun nokassa piti kantaa\nkaikki rakennusaineet: hienot juuret, heinät ja multa, josta tekivät\nkupin muotoisen pesän ja silasivat sen sisältä vaaleankellertävällä\npuun laholla. Muutamien päivien perästä ilmaantui siihen sinisen\nkirjava muna, seuraavana päivänä toinen, sitte kolmas ja kun äsken\nkävin katsomassa, oli siellä jo viisi. Emo hautoo nyt siellä parasta\naikaa ja siksi uros laulaa nyt sille ihanimmat laulunsa. Missä asti\nlie tuokin pari viettänyt talvea, mistä saakka lienee lentänyt tänne\nja valinnut tuon karun kuusikon pesäpaikakseen.\n\n-- Minä kerään lintujen munia ja nahkoja koulun kokoelmiin, sanoi\nJorma.\n\n-- Mutta tuon linnun pesään ei saa koskea, sanoi tukkilainen. Se\nlaulaa meille oman kodin ylistystä. -- Minullakin on koti siellä\netelämpänä. Nälkä ajoi pois, mutta kohta taas palaan sinne, jossa on\nparas olla ja joka on rakkain paikka maailmassa.\n\n-- Niin on, myönsivät pojat yhtaikaa.\n\nAurinko oli jo painunut alas taivaan rannalle, kun pojat asettuivat\nlevolle havuvuoteilleen, peitteenä rantuiset raanut ja päänalaisena\nlehtikerput. Honkanuotion suloisesti lämmittäessä väsyneitä jäseniä,\nolisivat pojat pian nukkuneet, elleivät sääsket olisi alkaneet\n\"simapilleillään\" puhaltaa nukkuvien korviin:\n\n-- Piii, iiiii i iii iiiiii.\n\nEikä se jäänyt pelkkään piipitykseen ja inisemiseen, vaan ne istuivat\nkädelle, nenälle ja otsalle sekä työnsivät imupillinsä syvälle lihaan\nimeäkseen verta. Kun kymmenen tappoi, lensi sata sijalle. Kuolemaa\nhalveksien hyökkäsivät ne uhriensa kimppuun soitellen sotatorveaan\nlakkaamatta. Jos peitti kasvonsa vaatteella, hakivat ne aina jonkun\nreiän päästäkseen paljaalle iholle. Tukkipoika tuli niiden kanssa\nparhaiten toimeen. Hän siveli kasvonsa ja kätensä pikiöljyllä, ja\nsääsket alkoivat karttaa väkevää hajua. Aslakilla oli lakissaan\nsääskiharso, jonka hänen isänsä oli talvella Norjasta hankkinut,\njoten kiusanhenget eivät päässeet ihoon. Pahimmin vaivasivat ne\nJormaa, jonka arka iho oli jo ennestään turvoksissa. -- Hän ei saanut\nrauhaa ennenkuin aamupuoleen, jolloin yön usva ja viileä aamuilma\nvaimennutti sääskien hyökkäysintoa.\n\n\n\n\nRuuhkan purkaminen.\n\n\nKun pojat aamulla heräsivät, paistoi päivä kirkkaasti joen toiselta\nsivulta päin. Yön sumut olivat jo aikoja haihtuneet, ja joen kalvo\nkimmelsi auringon kilossa. Aamuista virkeyttä oli erämaassa. Koskelta\nkuului vielä yhteishuutoja niinkuin illallakin. Ruuhka siis ei\nollut lauennut, sen näki siitäkin, että tukit olivat ahtautuneet\nvieriviereen liikkumattomaksi lautaksi, joka ulottui keskelle saakka.\n\nJorma ja Aslak olivat nukkuneet hyvin aamupuolella, kun aurinkokin\noli alkanut lämmittää ja sääsket olivat vähenneet. Tukkipoika oli\nollut monesti jalkeilla valvomassa tukkien kulkua. Aamulla oli\nhänen täytynyt myötään seisoa niemen kärjessä, kunnes joki täyttyi\nkokonaan. Poikain herätessä oli hän vielä rannalla.\n\n-- Hei, pojat, tulkaa venettänne vetämään maalle. Ruuhka ulottuu jo\ntänne saakka, ja tukit puristavat veneen hajalle.\n\nPojat riensivät veneelleen ja kolmisin vetivät he sen korkealle\ntörmälle.\n\n-- Nyt on minun mentävä ruuhkalle, sanoi tukkilainen.\n\n-- Juodaan ensin aamutee, esitti Jorma.\n\n-- Ei ole aikaa. Minä olen määrätty olemaan tässä niin kauan kuin\npuut kulkevat. Nyt ne eivät liiku ja minuakin tarvitaan ruuhkalla.\n\nHän lähti keksi olalla kiireesti kävelemään koskelle. Jorma ja Aslak\nottivat laukustaan vähän evästä mukaan ja riensivät perään.\n\nKoskella näkevät he valtavan näyn, kun luonnonvoimat ja ihmiset\nkamppailevat keskenään. Näyttää aluksi siltä, että joki pitää\npuolensa ja ivaa ihmiskääpiöiden puuhia. Se on rysäyttänyt tukit\nläjään kosken kiviä vastaan korkeaksi padoksi, joka on kohottanut\nvedenpinnan kosken yläpuolella. Näkee selvästi, miten ruuhka on\nsyntynyt: Ensin on vahva honka kääntynyt poikittain koskessa, ja\nsen molemmat päät ovat tarttuneet kiveen. Sitä vastaan on koski\npaiskanut sadottain toisia tukkeja; toiset ovat poikittain, toiset\npitkittäin, muutamat pystyssä, kuin uhkaamassa jokaista, ken uskaltaa\nlähestyä. Vesi pursuaa puiden välistä valkoisena vaahtona, se hyökkää\npuiden yli, mutta samalla heittää se yhä uusia puita rykelmän päälle\nkoroittaen patoa. Suuri honkatukki on tavattoman paineen alla sujunut\nkaareksi.\n\nKymmeniä miehiä häärii kosken molemmilla rannoilla. Joku on\nuskaltanut mennä ruuhkan päällekin. He suoltavat kekseillään tukkeja\nruuhkan yli. Mutta se näyttää olevan aivan toivotonta työtä.\n\nPojat kuulevat, että miehiä on lähetetty Rovaniemelle noutamaan\nparikymmentä kiloa dynamiittia, jotka aijotaan räjäyttää\ntukkiläjässä, että ruuhka murtuisi.\n\n\"Ukkoherra\" päivitteli, että siinä tulee paljon tukkeja särkymään\npirstaksi, mutta ei sanonut muutakaan keksivänsä, kun ei tahtonut\npanna ihmishenkiä vaaraan.\n\nKaikki tukkimiehet olivat yksimielisiä siitä, että jos alimmainen\nkosken poikki kääntynyt suuri tukki saataisiin poikki, niin silloin\nruuhka purkautuisi. Mutta kukapa menisi sitä hakkaamaan, sillä\nvaikea olisi ehtiä maalle joutumatta alas ryntäävien tukkien alle.\nJoku ehdotti, että pingoitettaisiin köysi joen yli korkeiden puiden\nhaarojen yli ja laskettaisiin mies köydessä sahaamaan alustukkia\nja heti kun tukki alkaa katketa, vedettäisiin mies niin korkealle\nilmaan, että koskessa myllertävät tukit eivät ulottuisi häneen. Se\nehdotus ei kuitenkaan saanut kannatusta.\n\n-- Kuka laukaisi edellisen ruuhkan tuolla ylempänä? kysyi joku.\n\n-- Jaakko Juntunen, etkö sitä muista.\n\n-- Minä sen kyllä laukaisin, sanoi sama nuori mies, joka oli ollut\nAslakin ja Jorman kanssa yötä -- mutta tämä on pahempi rykelmä kuin\nedellinen.\n\nJorma ja Aslak katsahtivat kunnioittaen yökumppaniaan, joka seisoi\nkosken kivellä ruuhkan alla ja tarkasteli puiden asentoa ja arvioi\nmahdollisuuksia saada ruuhka ilman räjähdysaineita laukeamaan.\n\n-- Minä koetan, sanoi Juntunen -- Häpeähän tuo on miesjoukolle, että\nyksi tukki seisattaa koko liikkeen, kun muutamilla kirveen iskuilla\nsaadaan taas rengas pyörimään.\n\n-- Minä en kiellä enkä käske, sanoi ukkoherra. -- Sen vaan sanon,\nettä kaksi viikkoa saa vapautta ja palkan, jos onnistuu.\n\n-- Menet henkeäsi kaupalle, Juntunen! varoittivat vanhat tukkilaiset.\n\n-- Ei ole vaarallista sille, joka tuntee ruuhkan tavat ja pääsee\nnopeasti pakoon, kun hätä tulee, vastaa Juntunen.\n\nVanhat miehet pudistelivat päätään ja puhelivat hiljaa keskenään\nliiasta uhkarohkeudesta. Juntunen istuu kivelle ja iskee lapikkaiden\npohjaan muutamia teräviä nauloja, etteivät jalat lipeä liukkaalta\ntukilta maalle pyrkiessä.\n\n-- Ei kerkiä lankeilemaan silloin, kun tukki alkaa katketessaan\npaukahdella. Sekunnin murto-osat ovat silloin kalliit. Silloin alkaa\npikajuoksu maalle hengen edestä.\n\n\"Ukkoherra\" viittaa kosken yli, että lakkaavat työstä. Miehet\nasettuvat riviin rannalle ja jännittynyt hiljaisuus vallitsee\nmiesjoukossa. Kaikki tuijottavat ruuhkaan ja rohkeaan poikaan, joka\nkirves kädessä kevein askelin rientää ruuhkalle. Hän seisahtuu kosken\nkeskikohdalle katkaistavan tukin päälle ja tarkastelee siinä vielä\nkorkeata tukkiröykkiötä. Jorman ja Aslakin mielestä hän on uljas kuin\nsotapäällikkö, joka juuri tekee havaintoja vaarallisesta rintamasta.\nNuo toiset ovat nahjuksia hänen rinnallaan. Ja kunnioittaen\nkatselevat vanhatkin hänen puuhiaan.\n\n-- Minä teen hänestä kymmenmiehen, jos onnistuu, mutisee \"ukkoherra\"\nnaapurilleen.\n\nJo heiluu kirves ilmassa: nousee ja laskee. Terä välkähtelee auringon\npaisteessa. Kosken pauhinan seassa kuuluvat iskut heikosti kuin\nheilurikellon naksahdukset. Hetket tuntuvat pitkiltä, sydänalaa\nahdistaa katselijoilla. Miten käy miehelle, joka uhmaa yksinään\nluonnonvoimia? Miten käy sääskelle jättiläisen kourissa?\n\n-- Tule pois, se katkeaa jo painon alla! huutaa \"ukkoherra\".\n\nMutta hakkaaja ei kuule. Hän on kiintynyt työhönsä.\n\nKuuluu rusahdus, aivankuin ukkosen kaataessa suurta puuta. Ruuhka\nensin vavahtaa ja sitten tukit nousevat ja laskevat kuohuissa\nrynnäten eteenpäin kauheassa karkelossa. Mutta jo Juntunenkin kiitää\nmaalle pitkin askelin. Jalka on tapaamassa maan kamaraa, mutta\nsilloin kiitää tukin pää ilmassa pyyhkäisten miehen kuohuihin. Vielä\nvilahtaa käsi kuohuista tukkien seasta, vielä pulpauttaa hyökyaalto\nhatun pinnalle, mutta sitten ei näy miehestä enää mitään. Tukit vain\nmyllertävät ja ryskävät katkeillessaan. Toiset puikahtavat pystyyn\nkuin tulitikut kuohussa.\n\nMiesjoukko jähmettyy kauhusta.\n\n-- Voi, voi, kun meni mies! vaikeroi joukko.\n\n-- Rientäkää alas rantaa pitkin, rientäkää! jylisee \"ukkoherran\"\nääni. -- Meni paras mies, pelastakaa!\n\nAslak ja Jorma juoksevat myös kosken rantaa tukkien kanssa kilpaa.\nPolvet tuntuvat vapisevan. Mutta ei näy Juntusesta jälkeäkään, eikä\nvoisikaan näkyä, sillä tukkeja tulee kosken täydeltä. Ne täyttävät\nsen alla jatkuvan suvannon, niin että ei pääse veneelläkään\nliikkumaan. Neuvotonna juoksevat miehet rantaa pitkin puoleen ja\ntoiseen.\n\n-- Hän oli sankari, virkaa Jorma.\n\n-- Hän sai renkaan pyörimään, mutta itse sortui, sanoi Aslak\nmasentuneena.\n\n-- Ei nähnyt enää kaipaamaansa maallista kotia, lisäsi Jorma.\n\n-- Niin kaatui ihminen kuin ruoho viikatteen edessä.\n\n\n\n\nTukkipojan elämäntarina.\n\n\nPojat näkivät Juntusen elämäntarinan murheellisen lopun, mutta eivät\nkerinneet kuulla alkua. Mutta sen kertoivat hänen tuttavansa.\n\nOli luonnollista, että poikain matka keskeytyi koskelle moneksi\npäiväksi, sillä heidänkin venettään tarvittiin naarauksessa. Heti kun\ntukit harvenivat, alettiin naaraus. Kaikki saapusalla olevat veneet\nolivat liikkeellä, ja miehet vuoronperään harasivat pohjaa, mutta\neivät löytäneet hukkunutta. Pojatkin ottivat osaa etsintään.\n\nKerran sattui Jorma samaan veneeseen kadonneen hyvän tuttavan kanssa,\njoka oli kotoisin samoilta seuduilta. He pääsivät hyvään puheenalkuun\nsiitä, että Jorma kiitti vainajaa hauskaksi mieheksi.\n\n-- Kerta sanoen, hyvä poika, kunnon poika hän oli. Ei muuta vikaa\nkuin köyhyys.\n\n-- Mutta eihän köyhyys ole pahe.\n\n-- Se on painajainen, joka pakottaa ihmisiä kotoaan ja konnuiltaan\ntänne korpiin kuolemaan, niinkuin hänenkin. Näin se sitten kävi\nhänellekin, josta hänen vanhempansa paljon toivoivat.\n\n-- Kertokaa meille hänen elämänvaiheistaan. Hän itse lupasi meille\nkertoa, mutta ei kerinnyt.\n\n-- Hän oli pienen talon poika Pohjois-Karjalasta. Isä aikoi\nkouluuttaa hänet papiksi ja lähetti lyseoon, jota hän kävi neljä\nluokkaa, mutta siihen täytyi koulu keskeyttää, kun isä kuoli. Talon\nvanhimpana poikana sai hän lähteä ansiotöihin keräämään äidilleen ja\npikku veljilleen elatusta. Talvet oli hän sahatöissä ja kevätkesät\ntukinlaskuissa. Vain loppukesän ja syksyn kerkisi hän olla kotona.\nHänen aikomuksenaan oli hakea seminaariin, kun saa vähän varoja\nkokoon, mutta kuolema keskeytti hänen pyrkimyksensä.\n\n-- Hänellähän oli aivan samat aikeet kuin minullakin, virkahti Aslak.\n\n-- Siinä hän oli erilainen kuin monet muut tukkilaiset, jatkoi mies,\nettä hän kantoi kirjoja laukussaan ja luki niitä joutoaikoinaan. Ei\nhäntä tavattu kortti- eikä juomapöydissä; kirosanaa ei kuultu koskaan\nhänen lausuvan, ja ansionsa lähetti hän kotiin sitä mukaa kuin sai.\n-- Hän oli tukkipojista parhain. Siksikö surma lie hänet vetänyt\ntuolle ruuhkalle.\n\n-- Niin me Aslakin kanssa illalla arvelimmekin, että hän on miesten\nmiehiä.\n\n-- Edellisen ruuhkan purkamisesta sai hän palkinnoksi parhaan\nvonkapaikan, ja siksi hän oli siinä niemessä, jossa hänet tapasitte.\n\nMiehen koruttoman kertomuksen aikana kihosi kyynel Jorman\nsilmäkulmaan. Hän tuli siinä kuvitelleeksi, miltä hänen kotonaan\ntuntuisi, jos saisivat täältä korvesta kuoleman sanoman. Eihän se\nmikään ihme olisi, sillä koskia oli vielä paljon edessäpäin.\n\nNuoren tukkipojan sankarillinen kuolema muistui matkan varrella\nusein poikain mieliin. He arvostelivat monelta puolin hänen\ntekoaan. Oliko hän liian uhkarohkea, joka kevytmielisesti uhmasi\nkuolemaa tai oliko hänellä huono arvostelukyky tilanteesta?\nTekikö hän sen kunnianhimosta, siinä tarkoituksessa, että hänen\ntekoaan kauan mainittaisiin miesjoukoissa, vai ajoiko häntä sinne\näärimmilleen kehittynyt velvollisuudentunto? Varsinkin Jorma tuli\nsiihen lopputulokseen, että Juntunen oli työssään tunnollisimmista\ntunnollisin. Hän ei voinut sietää, että työ seisoi näennäisesti\npienen syyn tähden. Hän luotti itseensä, mutta ei nähnyt edeltäpäin\nkosken kaikkia voimia. Näin joutui hän kohtalon uhriksi.\n\n\n\n\nKarhun talaalla.\n\n\nSurullisina jatkoivat pojat matkaansa Karikoskelta. Joki oli\nedelleenkin tukkeja täynnä, niin että Jorman täytyi seisoa veneen\nkeulassa ja sysäillä niitä keksillä puoleen ja toiseen. \"Ukkoherra\"\noli pyytänyt, että pojat kulkiessaan katseleisivat tarkoin rantoja,\nsillä hän luuli hukkuneen nousevan pinnalle ja kulkevan tukkien\nmukana, kunnes pysähtyy johonkin mutkaukseen. Poikia olisi sen\nlöytäminen varmasti kammottanut. He kyllä olisivat tahtoneet auttaa\nkunnon poikaa hänen viimeiseen lepoonsa, maan uumeniin, mutta erämaan\nyksinäisyys, äskeinen kaamea tapaus ja isiltä peritty vaistomainen\nkammo kuolleita kohtaan olivat tehneet mielet aroiksi. Monta kertaa\npysäyttivät he veneen tähystelläkseen tarkemmin jotain mustaa hakoa\njokirannassa tai vedenpinnasta pistävää pientä heinämätästä, joka\nkaukaa katsoen näytti ihmisen päältä.\n\nMutta kaikki etsiskely näytti turhalta. Joki oli vaatinut uhrinsa\nkokonaan.\n\nAlempana tukit harvenivat. Joen varrella oli jo niittyjä, mutta ei\nnäkynyt heinäväkeä.\n\nTunturit olivat jo jääneet taakse. Metsäisiä vaaroja kohoili vain\nsiellä täällä jokivarsilla, ja niiden välillä oli laajoja kankaita,\nharjuja ja ruskeita aapoja, joilla parasta aikaa lukemattomat\nsuomuuraimet kehittivät herkullisia hedelmiään jouduttaakseen ne\nvalmiiksi siksi, kun kanalintujen pojat tulevat niin suuriksi,\nettä uskaltavat tulla aukeille syömään. Jokikin juoksi paljon\nrauhallisempana kuin alkumatkasta.\n\nMuutaman pienen nivan alla poikain matka taas keskeytyi hetkiseksi.\n\nHe laskivat veneensä niemen kainaloon ottaakseen selkoa, mikä\ntavaton meteli ja pauhina kuului alempaa joen mutkauksesta. Kymmenet\nkellot helisivät yhtäaikaa: suurempien rautakellojen kolea pompotus\nsekaantui pienten messinkikellojen pehmeämpään helinään, kavioiden\ntöminään ja ihmisääniin. Melu väliin heikkeni, väliin paisui korvia\nsärkeväksi. Pojat kuulivat jyleän miesäänen huutavan:\n\n-- Juokse eteen, juokse eteen, ahdistetaan ne tuolle jokiniemelle.\n\n-- Ovatko ne hevosvarkaita? kuiskasi Jorma.\n\n-- Mitä vielä. Hevosenhakijoita ne ovat, ahdistelevat laumaa\nniemelle, että saisivat oman ajokkaansa paremmin kiinni.\n\n-- Mistä niitä on noin paljon täällä erämaassa? kysyi Jorma.\n\n-- Siinä on varmaan monen kylän hevoset samassa laumassa.\n\n-- Olemme siis tulleet porovyöhykkeeltä hevosvyöhykkeelle.\n\nTämä hevosjoukko oli saanut viettää koko alkukesän villissä\nvapaudessaan. Pellon teon jälkeen oli ne laskettu yhteisille\nlaitumille, ja kymmenien talojen hevoset olivat vähitellen\nkerääntyneet yhteen jättiläislaumaksi, joka etsi vaaroilta mehevää\nnurmea, joi purojen ja lähteiden kirkasta vettä ja piti melua\nhiljaisessa erämaassa. Ei vinkunut enää korvissa ihmisen ruoska,\neivät länget painaneet olkapäitä, mutta karhu, tuo synkkien salojen\nsalamyhkäinen ryöväri, pelotteli välistä vihellyksillään ja silloin\ntällöin söi huolimattoman varsan, joka nukkui liian raukeasti\nerillään emostaan tai ajoi suohon jonkun vanhemman hevosen ja pisteli\nvähin erin poskeensa. Orjuus muistui kuitenkin enemmän hevosten\nmieleen silloin, kun ihminen lähestyi. Monet eivät välitä laisinkaan\nhänen leipäpalasestaan, kun hän sopotellen, käsi ojossa sitä tarjoaa\npäästäkseen tarrautumaan otsaharjaan. Maaniot kääntävät lähestyjille\nselkänsä, ja arimmat nelistivät korskuen matkaansa. Hevoslaumaan\nkehittyy muutamain viikkojen aikana alkuhevosen vaistoja.\n\nSellainen oli se joukko, jota Kallon Kasperi ja Mäkitalon Olli\najelivat poikia vastaan saadakseen pistää olkamuksessa kiikkuvat\nsuitset kahden hevosen päähän.\n\nHevoslauma juoksi harvametsäistä kangasta poikia kohti. Mutta\nnähtyään ihmisiä edessäkin kääntyi se metsään parantaen vauhtiaan.\nEdellä kirmasivat nuoret, jälessä lönkyttelivät vanhat ja laihat\ntukkihevoset, jotka eivät pystyneet pitämään nuorten vauhtia, ja\nviimeisenä kaksi miestä manaillen hevosten arkuutta.\n\nNähtyään Aslakin ja Jorman tulivat he puheille antaen lauman taas\nrauhoittua. Miehillä oli kerrottavana poikien mieliä kiihoittava\nuutinen. Karhu oli näet vähän alempana jokivarrella kaatanut hevosen\ntästä samasta laumasta. Se oli ajanut jälkijoukon pehmeälle suolle,\njohon kaikkein vanhin ja huonoin hevoskaakki oli tarttunut jaloistaan\njoutuen siten pedon saaliiksi.\n\n-- Seuraillessamme hevoslauman jälkiä satuimme kohti. Aivan äsken,\nluultavasti viime yönä se on tapahtunut, koska korpitkaan eivät ole\nkerinneet silmiä kaivamaan. Ei ole ehtinyt vielä syödäkään kuin vähän\nrintaa ja lapaa, sanoi vanhempi mies, Kallon Kasperi.\n\n-- Sentähden hevoset ovat niin arkiutuneet, ettei tahdo saada kiinni\nmuuten kuin pyssyllä. Ja olen varma, että viimeisiä pyydystellään\nvasta lumen aikana, lisäsi toinen.\n\n-- Jollei niitä sitä ennen karhut kerkiä tappaa, huomautti Kasperi.\n\nKarhun läheisyys herätti Jorman mielikuvituksen vilkkaaseen\ntoimintaan. Hän oli Lapin matkallaan kuullut karhusta paljon\nkertomuksia ja kuvauksia, mutta ei ollut vielä nähnyt \"mesikämmentä\"\nja \"metsän omenaa\". Ei ollut sattunut jälillekään.\n\n-- Eikä sattunut pyssyäkään mukaan, että olisi tehnyt talaan ja\njäänyt vahtiin haaskalle, puheli Mäkitalon Olli.\n\n-- Olisi niitä meillä aseita, kun vain tietäisi haaskan, niin mekin\nvoisimme jäädä vahtiin, sanoi Jorma.\n\nJa hän otti veneestä belgialaisen kiväärinsä, jolla hän oli ampunut\nmonta petoeläintä ja petolintua, vaikkakaan ei kertaakaan karhua,\nmetsien majesteettia.\n\n-- Luuletteko tällä kaatuvan?\n\n-- Varmasti, jos on miehen kädessä. Jos vain luoti sattuu paikalle,\nkorvanjuureen, otsaan, rintaan tai lavan taakse, puhui Kallon Kasperi.\n\nMiehet neuvoivat tarkasti hevosen haaskan paikan, joka oli aivan\nlähellä jokea suon reunalla. He neuvoivat myös pojille, miten tehdään\npuuhun talas, jonka päällä mies istuu vahdissa.\n\n-- Mutta muistakaa olla hiljaa talaalla. Vain yksi voi mennä\nvahtimaan, toinen voi veneen ja koiran kanssa laskea vähän alemmaksi\nodottamaan, neuvoi vanhempi.\n\n-- Ei siitä hevosesta suurta vahinkoa tullut, kun se oli jo ikäloppu\nja maailman vaivaama lamainen koni, vaikka on se kerran ollut\nhyväkin, kuuluisa juoksija, joka on voittanut isännälleen monta\npalkintoa. Viime talvena oli se tukkihevosena, mutta ei jaksanut\nhennoilla säärillään koko talvea vetää raskaita tukkikuormia.\nOmistaja pani sen kesän tullen tänne laitumelle lihomaan, mutta\nhuonon lopun sai entinen kilparatojen menijä. \"Hurja\" oli sen\nnimenäkin, ja hurja se oli ollut juoksemaan. Nyt ei jaksanut paeta\nkarhuköntyksen edestä.\n\nHevosenhakijat läksivät edelleen lauman perään, ja pojat laskemaan\nmyötävirtaa.\n\nKuin kiusaa tehden uiskenteli veneen edessä uivelopari. Olisi sitä\nkelvannut ampua niin lyhyeltä matkalta ja olisi kelvannut koulussa\nnäytellä harvinaisia lintuja, joiden munista maksetaan sievät rahat,\nmutta eiväthän pojat uskaltaneet, kun karhu olisi voinut kuulla\nlaukauksen ja paeta. Eikä se varmaan siinä tapauksessa ensi yönä\ntulisi haaskalle.\n\nPojat puhelivat matkalla vain karhusta ja sen kaatamisesta. Aslak\nyritti kertoa vanhaa karhuseikkailun, vaan Jorma kielsi äreästi.\n\n-- Nyt ei ole aikaa sellaisiin. Nyt on valmistauduttava aivan kuin\nsotaan. Myöhäistä on silloin miettiä, kun kontio selkää raapii.\n\n-- Meillähän on tylsät veitset. Pitäisi hioa teräviksi, että voisimme\nnylkeä karhulta nahkan, sanoi Aslak puoleksi leikillään.\n\n-- Elä naljaile, nulikka. Tiedät kai, että karhu on ennen nylkemistä\nkaadettava.\n\n-- Tiedätkö, mitenkä metsästäjät säilyttävät omistusoikeutensa\nkaadettuun karhuun, ettei tule lisää osamiehiä? Voisihan sattua, että\nhevosenhakijat palaisivat juuri sillä hetkellä, kun olemme pedon\nampuneet. He vaatisivat siinä tapauksessa puolen saaliista.\n\n-- En tiedä. Mutta jos kerran karhu on kuollut, niin eivät kai\nsilloin voi vaatia osaa.\n\n-- Niin sen luulisi, mutta Pohjolan metsästäjät tekevät heti tulen\nkarhun kuonon eteen tai nylkevät siltä turvan. Ja jos sen jälkeen\njoku sattuu tulemaan tappopaikalle, niin ei voi väittää, että\nhänkin oli osallisena kaadossa. Kootaan siis kuivia tuohikäppyröitä\nveneeseen, että saadaan nopeasti tuli.\n\n-- Sinä pidät asiaa leikkinä, mutta toista puhut, kun saat maistaa\notson kämmenestä. Se on toista kuin ennen äitisi vaivaiskoivuvitsat,\njoita näyt saaneen liian vähän.\n\n-- Ei karhu mitään tee siivoille matkalaisille, mutta jos sitä\nhaavoittaa tai häiritsee sen ruokarauhaa, niin silloin se suuttuu. Ja\nkukapa sitä kärsisi? En minäkään antaisi heikomman nahkaani naarmia.\nÄlkäämme häiritkö kontion ruokarauhaa.\n\n-- Kumpi on heikompi, karhu vai ihminen? kysyi taas Jorma.\n\n-- Ihminen.\n\n-- Minä sanon, karhu. Näkeehän sen siitäkin, että kontion on täytynyt\nväistyä ihmisen tieltä yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Ennen\ntavattiin sitä Keski-Suomessakin. Mutta nyt sen levenemisrajana\nvoimme pitää suunnilleen sitä viivaa, jonka voimme vetää Laatokasta\nOulunjärveen ja siitä Aavasaksaan. Sen pohjois- ja itäpuolella sitä\nvielä tavataan. -- Kunniakasta olisi viedä minun ampuman karhun nahka\nKeski-Suomeen.\n\n-- Mutta se on vielä kiinni karhun selässä, lisäsi Aslak.\n\nPoikain kinastellessa oli vene kulkenut joen sen mutkan kohdalle,\njohon miehet olivat sanoneet hevosen haaskan näkyvän. Ja aivan\noikein. Siellähän se makasi suon rannalla. He ottivat kirveen, pyssyn\nja muut aseensa mukaan ja lähtivät hiipimään haaskaa kohti. Miksin\npanivat he kiinni veneeseen.\n\nHevonen makasi suolla kyljellään. Sen vierellä näkyi ravassa\nleveitä karhun jälkiä. Peto oli tappanut hevosen suohon puremalla\nniskan poikki ja vetänyt sitten raadon kovemmalle maalle, jossa oli\nnähtävästi käynyt useita kertoja aterioimassa, koska rinta, lapa ja\nkylki olivat pahoin syödyt ja sisälmykset lapettu ulos. Pää, selkä ja\ntakajalat olivat ehyet. Jaloissa oli suuria patteja.\n\n-- Tässä siis lepää entinen kuuluisa juoksija erämaan kontion\nraadeltavana, sen jälkeen kun ihminen on sitä kiduttanut. Kostoa\nkontiolle! sanoi Jorma.\n\n-- Noissa männyissä on hyvä talaan sija, huomautti Aslak.\n\nPojat hakkasivat muutamia kankia ja asettivat ne kahden männyn väliin\noksien varaan. Kankien päälle, lähelle toista mäntyä asettelivat he\nkuusen havuja ja sammalia istuimeksi. Ja niin oli talas valmis. Siitä\noli haaskalle tuskin viittätoista metriä. Jorma asettui pyssyineen\ntalaalle, ja Aslakin piti soutaa jokea alaspäin ja odottaa ampumista.\n\n-- Jos ei kuulu ammuntaa aamukuuteen mennessä, niin tule silloin\ntänne evästä tuomaan. Mutta muista silloin kiirehtiä, jos ampumisen\njälkeen kuulet huutoa. Se olkoon merkkinä siitä, että ampujalla on\nkuumat päivät. Ja vaikka puukko kädessä on hyökättävä pedon kimppuun,\njos se on sortanut minut alleen ja raatelee kauheilla hampaillaan.\n\n-- Mutta miten se on mahdollista, kun sinä istut puussa, ja karhu on\nmaassa.\n\n-- Etkö ole kuullut, että karhu kiipeää puussakin kuin apina, jos\nsitä huvittaa.\n\nKesäilta oli tyyni ja poutainen, oikein ensiluokan heinäilma. Mutta\nvarmaan olivat jo heinämiehet kotonaan illallista syömässä kun pojat\nsaivat talaan valmiiksi ja Aslak lähti soutamaan lymypaikkaansa,\njosta hän voi seurata asian kulkua ja jonne näkyi männyissä oleva\nmusta rykelmä kuin suuri kotkanpesä. Miljoonaiset sääski- ja\nmäkäräparvet leijailivat poloisen Jorma Jussilaan pään ympärillä\niskeytyen paljaisiin käsiin ja jalkoihin synnyttäen sietämättömän\nkutinan. Mäkärät tunkeutuivat paidankauluksen ja ihon välistä\nselkäänkin ja juoksentelivat siellä kuin kotonaan ja imivät verta.\nJorman piti aina pidellä toisella kädellä pyssyä, mutta toinen oli\naina liikkeessä häätämässä verenhimoisia itikoita. Auringonlaskun\naikana hyönteisparvet tulivat niin sakeiksi, että joka henkäyksellä\ntuli niitä kurkkuun. Käsiselät ja kasvot alkoivat turvota. Hän ei\nuskaltanut käyttää pikiöljyäkään itikkain karkoittamiseksi, kun\npelkäsi karhun tuntevan sen hajun kaukaa. Jorma arveli monesti, että\njos hän istuu puussa aamuun saakka, niin sääsket imevät hänet kuiviin\nja hän valmiiksi muumioituna putoaa seuraavana päivänä puusta.\nHän monta kertaa pahoitteli, että ukko Noa oli arkkiinsa ottanut\nsääskiäkin. Ne olisivat saaneet vedenpaisumuksessa hukkua.\n\nHarmia tuotti myös musta vikla, kaikkien lapinkulkijain tervehtijä,\njolla sattui olemaan poikaset samalla suolla. Se lentää härräsi\nyhtenään talasmäntyjen ympärillä manaten puussa istujaa. Toisinaan\nistahti se talasmännyn latvaankin. Jorma pelkäsi, että se rohkea\nlintu ilmiantaa hänet karhulle.\n\nMutta vähitellen, kun auringonlaskun jälkeen ilma viileni ja sääsket\nvähenivät ja kun joki alkoi huuruta, tuli elämä siedettävämmäksi,\nja Jorma voi heristetyin korvin kuunnella ympäristöään. Muutamaan\ntuntiin ei kuulunut mitään merkittävämpää kuin sorsan rääkymistä,\nviklojen ääntä ja taivaanvuohen hönötystä korkealta ilmasta.\nKeskiyöllä taukosivat melkein kaikki äänet, ja suuri erämaa lepäsi\nhaudanhiljaisena ja yhtä liikkumattomana kuin talaalla istuva\nerämies, jonka mustat silmät vain pälyivät metsään. Jormasta tuntui\ntuo hiljaisuus peloittavalta.\n\n\n\n\nVanhan juoksijan tarina.\n\n\nIstuessaan joutui hän ajattelemaan sen hevosparan kohtaloa, joka\nmakasi suolla karhun ruokana. Hän koetti muistella mielessään sen\nelämän vaiheita, joista Kallon Kasperi oli kertonut.\n\n-- Hurja -- niin oli hevosen nimi -- oli syntynyt Länsi-Suomen\nsuuressa herraskartanossa kantakirjavanhemmista. Varhaisimman\nnuoruutensa ajan se oli saanut ikäistensä kanssa kirmailla laajassa\nvarsahaassa ja syödä mehevää apilaa. Se oli kasvanut nopeasti, tullut\nkiiltokarvaiseksi, jaloiltaan siroksi ja kaarevakaulaiseksi. Talon\nherra oli sen eräänä sunnuntaina hevosiaan katsellessaan huomannut\nsiroksi ja raisuksi varsaksi, joka lauman kanssa kilpaa laukatessa\nmeni aina edelle. \"Tuosta Hurjasta me kouluutamme juoksijan\", oli hän\nvirkkanut rouvalleen varsa-aitauksen veräjällä.\n\nRekivedoksi tultua Hurjaa ei valjastettu raskaiden työrekien, vaan\nkeveiden kilpa-ajorattaiden eteen. Mutta ei keltään talon kymmenistä\nhevosista vaadittu sellaista kyytiä: piti juosta kuin metsävalkeaa\npakoon, kun pehtoori ajoi joen jäälle vartavasten tehtyä rataa\npitkin, ja herra kello kourassa tarkasteli kulkua. Se oli kovaa\naikaa, mutta Hurja kesti sen, koska sillä oli luja ruumiin rakenne ja\nhyvä hoito.\n\nEnsimmäisissä suurissa kilpa-ajoissa oli kymmeniä hevosia koolla,\ntoinen toistaan komeampia ja ylväämpiä. Hurja oli niistä melkein\npienin. Kartanon herra ja rouva olivat tulleet vartavasten katsomaan\nkilpailuja. He olivat hyvin toivorikkaita, vaikka eivät puhuneet\nkenellekään oriinsa hirmukunnosta. Tuli Hurjan vuoro. Humaus\nkuului väkijoukosta, kun ori lähti kuin ampiainen porhaltamaan ja\njännittynein kasvoin ja huudahdellen seurasivat hevosmiehet sen\njuoksua kierros kierrokselta. \"Kenen on tuo hurja menijä?\" kyseltiin.\nOli ilmestynyt uusi \"tähti\" juoksijain joukkoon, \"lentotähti\", joka\nhimmensi toiset. Kuuluttaja huusi mainion ajan. Se oli ennätys ja\nkansaa kerääntyi ajon päätyttyä Hurjan ympärille. \"Siinä se on\njuoksija\", kehuttiin kuin yhdestä suusta. Kartanon herra ja rouva\nsyleilivät sitä, melkeimpä itkivät ilosta, kun heille oli tullut se\nkunnia. Kymmeniä ostotarjouksia tehtiin. \"Ettekö myy, ettekö myy\njuoksijaanne. Määrätkää hinta.\" -- \"Ei tämä ole myytävänä. Hurja\non kotikasvatti\". Herra ja rouva melkein loukkaantuivat noista\nostotarjouksista. Kuka möisi parhaansa, kun ei ole pakkoa.\n\nSen jälkeen kuljetettiin Hurjaa kilpa-ajoista toisiin, kaupungista\nkaupunkiin. Ja aina palasi tämä merkillinen juoksija voitonseppele\nkaulassaan ja ajajan laukussa kunniapokaalit. Sanomalehdet kehuivat\nsen juoksua, sen kauneutta ja sen jaloa luonnetta. \"Sillä oli\njärkikin kuin ihmisellä\", sanottiin, mutta se ei vain osannut puhua.\nMaine kiiri yli Suomen, vieläpä ulkomaillekin. Ja niin kauan kuin\nHurjaa seurasi onni, oli kaikki hyvin.\n\nMutta sitten onni käänsi selkänsä. Se tapahtui eräissä suurissa\nkilpa-ajoissa, joita kartanon haltijaväkikin oli taas katsomassa.\nHerra oli Hurjan puolesta lyönyt vetoa suuren summan. Kilpa-ajoissa\ntuli Hurja kaikkien suureksi hämmästykseksi vasta neljänneksi.\nHerra ja rouva melkein itkivät harmista. Mikä häpeä, mikä ennen\nkuulumaton alennus! Kotiväki katseli sitä melkein vihaisesti,\neikä rouvakaan tullut ajojen jälkeen tuomaan sille sokeria.\nKukaan ei voinut selittää, mistä johtui, että Hurja hävisi. Jos\nse itse olisi osannut puhua, niin olisi se kertonut, että toinen\nori potkasi polveen. Siihen koski joka askeleella. Myöhemmin se\nkyllä huomattiin, kun siihen alkoi kasvaa rustoa. Mitäpä oli enää\nvirkaa pattijalkaisella juoksijalla? Herra möi sen kiertelevälle\nvakuutusasiamiehelle halvasta hinnasta. Kun Hurja oli jo pahoin\nrampa, joutui se mustalaiselle, joka sen ruunana vei Rovaniemen\nmarkkinoille. Siellä osti sen tukinvedättäjä, joka koetti sillä ajaa\nraskaita tukkeja vahvassa lumessa. Se ei käynyt, sillä vaivaisesta ja\nhennosta juoksijasta ei ollut raskaaseen työhön. Tuskaillen syötteli\nhän Hurjaa kesään asti, laski sitten laitumelle muka lihomaan, jotta\nsaisi syksyllä paremman hinnan. Siten joutui se suureen hevoslaumaan.\nJa näin sille kävi.\n\nJa Jorma koetteli kuvitella entisen jalon juoksijan mielentilaa\nsilloin, kun karhu hyökkäsi hevoslaumaan.\n\nMustanhallavan, pörrökarvaisen pedon nähdessään jysähti se ensin\npolvilleen, mutta tointui sitten laukata köpittämään toisten perään.\nKellojen räiske ja kavioiden kapse kumisevalla kankaalla oli korvia\nhuumaava. Kangas loppui, tuli suo vastaan, ja Hurjan jalat tarttuivat\npehmeään mutaan. Se tunsi raskaan käpälän lyövän lautasilleen, se\ntunsi tylppien kynsien iskeytyvän syvälle lihaan, ja se näki saman\npörröisen otuksen kipenöitsevät silmät kuin veitsen kärjet sekä\nsuuret, valkoiset hampaat ja punaisen kidan. Samassa iskivät hampaat\nniskaan, niin että nikamat rusahtelivat. Oi kuinka se koski kipeästi!\nMaailma musteni silmissä, mutta sitten ei tuntunut kipua. Ja henki\nleijaili kaukana, kaukana lapsuuden kodissa. Näkyi varsatarha,\nkirmailevat toverit, näkyi kesäinen, kukkiva apilavainio, näkyi\nihmisten ympäröimä kilpa-ajorata ja kartanon rouva ja herra, jotka\nantoivat voittaneelle sokeria. Sen jälkeen ei Hurja mitään kuvitellut\neikä ajatellut. Kuoleman yö kaartui silmien ja järjen yli peittäen\nkaikki unhoituksen untuvaan.\n\nVaikka yksityiskohdat olivat enimmäkseen Jorman mielikuvituksessa\nlisätyt, oli kuvaus juoksijaoriin elämäntarinasta jokseenkin\nedelläkerrotun suuntainen. Monet ennen hyvillä päivillä olleet\netelän hevoset joutuvat vanhoilla päivillään kulkusalle ja viimein\ntukkikoniksi Pohjolan metsiin, jossa ne sortuvat. Niillä on useilla\ntakanaan kaamea elämäntarina.\n\n\n\n\nKarhun kaataminen.\n\n\nTämä kuvittelu kiihoitti Jorman mieltä. Kuinka hän vihasikaan karhua,\njoka saattoi noin tehdä jalostetulle eläimelle. Siksipä hän olisi\ntahtonut niin mielellään kostaa karhulle. Sitä vain ei näkynyt, eikä\nkuulunut.\n\nMutta kun hän tarkemmin ja maltillisemmin ajatteli karhun tekoa, niin\nhän sen melkein hyväksyi. Karhu oli tässä tapauksessa armeliaampi\nkuin ihminen.\n\nYö oli jo kulunut aamupuolelle. Pohjoinen taivaanranta, joka keskiyön\naikana oli pohottanut punaisena, alkoi vaalentua. Se ennusti\nauringonnousua. Jorma oli kuullut, että peto tulee tavallisesti\nhaaskalle puoliyön tienoissa. Ja näytti jo siltä, että kaikki oli\nollut turhaa. Kylmäkin hiukan puistatti, kun piti istua aivan\nliikkumatta koleassa yösumussa.\n\nMutta silloin kimposi ylös heinikosta se sama musta vikla, joka\niltayöstä oli kierrellyt talasta ja sitten keskiyöllä rauhoittuneena\npainautunut heinikkoon poikaistensa luo.\n\n-- Tyit, tyit, tyvit, kiljui se terävästi, nousi ilmaan ja sieltä\nsukelsi lähelle maata sipaisten jonkun eläimen selkää suon reunalla.\nJorman silmä terästyi, hengitys salpautui, ja sydän jyskytti rinnassa\nkuin olisi tahtonut tulla ulos. Ensin näkyi eläin epämääräisesti\nhavunlehvien läpi, sitten se hiipi aukealle.\n\n-- Kettu! kuiskasi Jorma, ja häntä melkein nauratti oma\nsäikähdyksensä. Kukapa ei tuntisi kettua, salojen veijaria ja\nkananvarasta, ja kukapa sitä pöyryhäntää pelkäisi! Se sipsutteli\nmutkitellen suota haaskaan päin ja kääntyi sitten luikertelemaan suon\npoikki aivankuin ei aikoisikaan herkuilleen. Maata nuuskien ja ilmaa\nvainuten kiersi se joen rannalle talaan taakse, ja vikla seurasi sitä\nilmassa sättien ja selkäkarvoja siippoen kuin haarapääskynen kissaa.\nViklalla oli vanhaa kaunaa sille, poikasten syöjälle. Toisinaan\nnäytti kuin se olisi iskenyt kettua takaapäin kalloon. Kettu viipyi\njokirannalla hetkisen ja kierteli sieltä metsään.\n\n-- Meniköhän se menojaan käymättä haaskalla, ajatteli Jorma. -- Olisi\npitänyt ampua suolle.\n\nEipä malttanut, sillä haaskasta kantautui sen sieraimiin makuhermoja\nkutittava haju, ja pikku revot harjuun kaivetussa pesässä odottivat\nruokaa. Se veijari juoksi kierrellen haaskalle ja alkoi maistella\nkarhun hankkimaa paistia.\n\nKettu on vapaudessaan veikeä eläin. Huvikseen katseli sitä Jorma\nkorkeasta puusta. Se näytti kovin mamselimaiselta, kun se lyhyin,\npehmein askelin sipsutteli tummine sukkineen ja punaisenruskeine\nlaahushelmaisine leninkeineen. Se söi sievästi kuin kissa -- ei\nahmien ja hotkien kuin koira tai susi. Sillä oli suippo kuono ja\nviisaannäköiset vinot silmät.\n\nJorma oli kahdenvaiheilla, ampuako vai ei. \"Käsi käski, toinen\nkielsi.\" Kettukin olisi arvokas vieminen kouluun, arveli hän, mutta\nmitä se oli karhun rinnalla. Hän tiesi, että jos hän ampuu, ei\ntarvitse sinä yönä odottaakaan karhua.\n\nKuningas kulkee tavallisesti seurueineen. Edellä kulkevat\nkuuluttajat, jotka antavat tiedoksi kaikelle kansalle, että nyt hän\nsaapuu. Metsänkuninkaallakin on seuralaisia, varsinkin siihen aikaan,\nkun linnuilla on poikasia. Ne varoittavat metsänväkeä edeltäpäin.\nKorppi seurailee sitä ronkkuen, päästäkseen saaliin jaolle, kuusangat\nja närhit viheltävät sen ympärillä ja räkättirastaat pitävät muusta\nmusiikista huolen.\n\nKun kettu vielä nakerteli hevosen lapaa, alkoi metsästä kuulua\nrastaiden räkättämistä ja suon reunalla yhtyivät siihen viklat.\nMelu läheni hitaasti. Metsän tähden ei vielä näkynyt, ketä linnut\nsaattelivat. Mutta Jorma huomasi, että musta vikla ei ollut sille\naivan yhtä vihainen kuin ketulle. -- Olisikohan se kauvan odotettu?\ntuumii Jorma, jonka selkäpiitä pitkin kulkivat omituiset väreet. --\nOli, oli. Kuusen takaa tuli esille nykerönenäinen, pienisilmäinen\nja pyöreäkorvainen pää ja mustanhallava, kömpelönnäköinen selkä.\nKarhu astua vessutteli hiljaa talasta kohti, mutta ketun nähdessään\nmörähti se karkeasti ja laukkasi haaskalle. Mikolle tuli silloin\nkiire lähtö metsään. Karhu ei viitsinyt lähteä sitä ajamaan, vaan\notti hampaillaan kiinni hevosenjalasta ja alkoi vetää sitä metsään\npäin. Jormaa melkein kauhistutti se voimannäytös. Hän olisi sillä\nhetkellä laukaissut, jos pyssy olisi vakautunut. Kylmäkö lienee\nkäsiä puistattanut. -- Jorma taisi kuitenkin hiukan liikahtaa\ntalaalla, koska havu heltisi istuimelta ja putosi maahan. Kontio\nnousi sen johdosta katsomaan talaspuuhun päin ensin juureen, sitten\nylemmäksi, ja se varmaankin näki mustassa rykelmässä ihmisen hahmon,\nkoska se nousi kahdelle jalalle lähemmin tarkastelemaan. Samalla\nhetkellä pölähti puusta sakea ruudinsavu. Paukaus ja karhun röhkäisy\nvärisyttivät erämaan hiljaisuutta. Toinen ja kolmas laukaus kajahti\npuusta ja sen perästä kuului huikeaa huutoa:\n\n-- Aslak hoi, Aslak hoi, Aslak hoooi!\n\nHuutaessaan Jorma ei vielä tiennyt miten siinä rytäkässä kävi. Hän\noli tähdännyt ensimmäisen laukauksen rintaan ja toisen ja kolmannen\nampunut takaapäin, kun karhu jo mennä rytisti näreikössä. Mutta siitä\npäättäen, että karhu mörähteli ja tapasi käpälällään rintaansa, luuli\nhän ainakin ensimäisen laukauksen osuneen.\n\nJoelta kuului hätäinen soudun louke. Se oli merkkinä, että Aslak oli\npitänyt vahtia, valvoen kuin mies ja riensi apuun. Jorma hengitti\nhelpommin, kun kuuli veneen töksähtävän törmään.\n\n-- Saapiko tulla? huusi Aslak.\n\n-- Tule joutuin! Tuo Miksi tullessasi!\n\nJorma laskeutui alas puusta ja kiiluvin silmin kertoi, mitä oli\ntapahtunut. Pojat menivät haaskalle ja näkivät verta roiskuneen\nmarjanvarsille.\n\n-- Arvasinhan minä, että se ei mennyt sivu. Karhu on raanassa ja\nsilloin se on monin kerroin vihaisempi kuin tavallisesti, selitti\nJorma.\n\nMiksi tuli haistamaan verta. Sen silmät kipinöivät ja selkäkarvat\nnousivat pystyyn. Näytti, kuin sisäinen sähkö olisi tahtonut\npurkautua jokaisesta karvasta vapaaseen ilmaan. Miksi vikisi ja\nmurisi vuoronperään, kunnes löysi pakojäljen ja alkoi sitä seuraten\nlaukata metsään. Pojat kuuntelivat henkeä pidättäen ja silmät\npyöreinä. Suon perällä syntyi tuima rähäkkä. Miksi haukkui siellä\nniin sakeaan ja äkäisesti, että Aslak ei ollut milloinkaan kuullut\nMiksin pitävän sellaista meteliä.\n\nJorma lisäsi pyssynsä makasiiniin uusia panoksia -- ja pojat lähtivät\njuoksemaan haukkua kohti, Jorma edellä ja Aslak perässä. Metsän\nsuojasta näkivät he Miksin ärhentelevän liikkumattoman, mustan läjän\nympärillä. Siinä oli karhu hengettömänä. Päälleen hetteeseen oli ukko\nlysähtänyt. Jorma läheni sitä varovasti ja ampui vielä pari laukausta\nvaralta, mutta karvakaan ei värähtänyt. Metsän kuningas oli kaatunut.\n\n-- Eläköön, eläköön! huusivat pojat.\n\nNapoleon ei liene ollut iloisempi ja onnellisempi Austerlitzin voiton\njälkeen kuin pojat lähestyessään kukistettua metsänkuningasta.\nMiksinkin viha lauhtui nähtyään, että karhu on kuollut. Karhun\netujalat olivat painuneet syvälle suomutaan, mutta takajalat\nolivat jääneet kovalle mättäälle. Pää oli veden sisässä pienessä\nlähteensilmässä, josta karhu oli tullut juomaan verenvuodosta\njohtuneen janonsa sammuttamiseksi.\n\n-- Kuule ukko, minä kostin sinulle sen juoksijaoriin puolesta, sanoi\nJorma.\n\n-- Ja minä kymmenien porovaatimien puolesta, joilta olet viimekeväänä\nsyönyt vasat.\n\n-- Taitaapa omallatunnollasi olla muutamia kymmeniä köyhien\nihmisten lehmiä, lukuisia lampaita ja muutamia hevosiakin. Olet kai\npeloitellut vihellyksilläsi marjassa olevia lapsia ja naisväkeä.\nMutta nyt satuit miesten eteen. Kaikista näistä kolttosistasi\ntuomitsen minä sinut vielä kuoltuasi seisomaan lasikaapissa koulumme\nkokoelmahuoneessa kaiken kansan nähtävänä, puhui Jorma.\n\nPaljon oli pojilla puuhaa, ennenkuin saivat kontion vyörytetyksi\nlähteestä kuivalle ja nyljetyksi. Siinä oli Aslak mestari, sillä\nnuoruudestaan huolimatta oli hän kymmeniltä poroilta nylkenyt nahkan.\nRuhon he aikoivat ensin jättää siihen paitsi pääkalloa, mutta\nsitten he arvelivat, että parempi on ottaa lihat veneeseen ja viedä\nedelleen ja lahjoittaa jollekin tarvitsevalle. Monta kertaa saivat\npojat kulkea joen ja lähteen väliä, ennenkuin lihat ja nahka olivat\nveneessä. Rannalla pingottivat he karhuntaljan hienoilla varvuilla\nlevälleen ja aikoivat käyttää sitä myötätuulessa purjeena ja siten\nkuivata sen.\n\nKovin olivat pojat väsyneet tämän monivaiheisen karhuseikkailun ja\nunettoman yön jälkeen. Syötyään aamiaisen asettuivat he joen törmälle\nauringonpaisteeseen levolle ja nukkuivat iltapäivään asti.\n\nKovin ihmeteltiin eräässä pienessä jokivarren metsätorpassa, kun\npojat illalla laskivat rantaan myötätuulessa, purjeena tuore karhun\nnahka. Päätöksensä mukaan lahjoittivat he enimmät karhun lihoista\ntorpan väelle, jättäen itselleen vain paistit, jotka he suolasivat\nmatkaevääkseen. Kun ilta oli kaunis, jatkoivat he matkaa nukkumatta\nseuraavaan aamuun.\n\n\n\n\nMillä Pohjois-Suomessa eletään.\n\n\nJorma ja Aslak eivät olleet tavallisia matkailijoita, jotka etsivät\nvain huvia ja jännittäviä kohtauksia kertoakseen niistä tovereilleen\npitkinä talvipuhteina. Ei. He olivat oikeita partiolaisia, jotka\ntahtoivat matkastaan mahdollisimman paljon hyötyä. Ei ainoastaan\nluonto, vaan myös ihmisten elämä, elinkeinot ja historialliset\nmuistomerkitkin olivat heidän huomionsa esineinä. He tahtoivat\nmatkallaan kerätä paljon henkistä rikkautta, sitä omaisuutta, jota\n\"ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eikä varkaat kaiva eivätkä varasta\",\nvaan joka pysyy aina miehen mukana. He tahtoivat oppia syvemmin\ntuntemaan tätä maata, jonka edestä esi-isämme ovat tehneet työtä ja\ntaistelleet. Siksi he aikoivat matkustella Suomen ristiin rastiin,\nettä heille, kuten Jukolan Eerolle ennen, \"kotomaan koko kuva, sen\nystävälliset äidin kasvot painuisivat ainiaaksi sydämen syvyyteen\".\n\nJorman mielestä oli Lappi kuin kruunu Suomi-neidon päässä,\nkarupiirteinen, mutta kirkkaan kimalteleva, jonka ympärille talvella\nkaartui revontulten punaisenkeltainen pyhimyskehä ja kesällä keskiyön\npunahehku.\n\nMutta köyhä se oli hänenkin mielestään, jos sitä mitataan mammonan\nmittapuulla. Sen karu luonto vaatii paljon asukkailtaan. Se pakottaa\nihmisiä sopeutumaan varsin ankariin oloihin.\n\nMatkustaessaan Kilpisjärveltä Kemiin tulivat pojat kulkeneeksi\nmonien kasvillisuus- ja elinkeinorajojen poikki. Kilpisjärven\ntienoilla oli Jorma turhaan etsinyt silmillään majojen ympäriltä\nvihreää viljapeltoa, turhaan myös havupuita, joista muualla Suomessa\nyleisimmin asunnot rakennetaan. Siellä ei ole hirsiä, joista\nvoisi rakentaa asuntoja. Ja kalliiksi tulisi niiden kuljettaminen\nmuualta Suomesta. Siellä koivuvyöhykkeellä ovat aukeat tunturit ja\njäkäläkankaat lappalaisten \"peltoina\", joilta poro etsii elatuksensa\nja tuottaa hoitajalleen lihaa, nahkoja ja rasvaa. Järvet ja joet ovat\nkalaisia, koivumetsissä on riistaa.\n\nMallatunturin tienoilla oli Jorma oppinut tuntemaan\ntunturilappalaisen elämää, joka on miltei samanlaista kuin muidenkin\npaimentolaiskansain, nimittäin vaellusta karjan mukana. Mänty- ja\nkuusirajan yli siirryttäessä Enontekiön eteläosassa näkivät he\nhirsistä rakennettuja pirttejä ja isompiakin rakennuksia, joiden\nympärillä vihannoi pieniä ohrapeltoja ja perunamaita. Mutta kaikesta\nnäki, että viljan viljelys oli epävarmaa. Jormalle kerrottiin, että\nmyöhäisinä kesinä ei kannata peltoja laisinkaan kylvää, kun syksyllä\nhalla kuitenkin vie viljan. Kovilla talvipakkasilla jäätyy usein\npeltokin niin syvältä, että routa ei kerkiä yhtenä kesänä sulaa. Tätä\nseutua voisi nimittää sekalaisten elinkeinojen vyöhykkeeksi. Taloissa\non muutamia lehmiä, lampaita ja poroja. Miehet käyvät talvisin\ntukkimetsissä etelämpänä tai pyytelevät tunturikoivikoilta kiirunoita.\n\nSiellä kerrottiin, että ennen lähtivät miehet suurissa joukoissa\nkeskitalvella kevätkalastukseen Norjaan ja palasivat sieltä\nkeskikesällä takaisin. Tällaisista Ruijan matkoista kerrottiin\nmuuallakin Pohjois-Suomessa. Nykyjään ne retket ovat vähenneet.\nKöyhää ja vaivaloista on ihmisten elämä Enontekiöllä. Parhaiten\nsiellä elävät porolappalaiset suurten karjainsa tukemina.\n\nEnontekiön ja Kittilän rajamailla loppui kokonaan lappalainen asutus.\nEtelään edettäessä talot suurenivat ja metsät paranivat muuttuen\nsankoiksi havumetsiksi. Jokilietteillä näkyi laajoja luonnonniittyjä\nja muutamissa kylissä oli jokivarrella kolmekin riviä keskikokoisia\ntaloja, joissa oli enemmän lehmiä kuin Enontekiön pieneläjillä.\nJormalle kerrottiin eräässä Kittilän talossa, että siellä\ntavallisissa, hyvinviljellyissä taloissa tulee ohraa ja perunaa\nmelkein joka suvi koko vuoden varalta. Poroja oli edelleenkin useissa\ntaloissa, aina Kemiin asti. Kittilässä ja Rovaniemellä jo huomasi,\nettä maa- ja metsätaloudesta ihmiset saavat etupäässä toimeentulonsa.\nRipeästi edistyvää maanviljelysseutua oli m.m. Tervolan pitäjä,\njonka asukkaat elävät pääasiallisesti maanviljelyksellä. Pitkin\nOunasjoen ja Kemijoen vartta tekivät pojat sen huomion, että\nmetsistä ja puutavaraliikenteestä otetaan siellä paljon sivutuloja.\nMitä lähemmäksi Kemijokisuuta he tulivat, sitä vilkkaammaksi kävi\npuutavaraliikenne. Ja Pohjanlahden perällä jokisuulla kävi se aivan\nvaltavaksi. Suuret sahat tupruttivat ilmaan sakeaa savua ja niiden\nympärillä oli laajoja lautatarhoja, joista pienet höyryalukset\nproomuineen kuljettivat valmiin tavaran kauempana merellä\nodotteleviin ulkolaisiin suuriin rahtilaivoihin. Niillä kuljetettiin\nmetsien jalostettu \"vilja\" maailman markkinoille.\n\n\n\n\nKilpasilla kurkien kanssa.\n\n\nKarhuseikkailun jälkeisenä yönä huurusi joki kovasti. Pojat\nlaskettelivat myötävirtaan näkemättä eteensä kuin muutaman kymmenen\nmetriä, ja joen metsäiset rannat näyttivät yösydännä kovin\nsalaperäisiltä. Virta oli siksi voimakas, että se vei venettä hyvää\nkyytiä soutamattakin. Pojat kuuntelivat tarkasti, joko kuuluu edestä\nkosken pauhinaa, sillä sumussa koskenlasku olisi ollut vaarallista.\nÄänettömänä liukui vene Aslakin ohjaamana kuin uiva saari. Linnut\nantoivat sen tulla aivan lähelle, ennenkuin lähtivät pakoon. Telkkä-,\nsorsa- ja taviemoille tuli usein kova hätä saattaessaan pieniä\nuntuvapalleroisia pois suuren uivan kummituksen tieltä suojaavaan\nrantaheinikkoon. Muutaman pienen nivan niskassa kohotti saukko\npyöreän päänsä vedestä aivan veneen kokan edessä. Jorma päivitteli,\nettei sattunut pyssy käteen.\n\nPaljon oli Jormalla erilaisia linnun nahkoja veneessä ja paljon eri\nlajeja olivat jo pojat kevään ja kesän kuluessa nähneet, mutta kurkia\nei ollut sattunut eteen. Mutta aamupuoleen, kun sumu alkoi jo haihtua\njoen uomasta, kuulivat he joen sivulta harjun takaa kurkien raikasta\nhuutoa:\n\n-- Kruu, u -- kruu, u, huusivat ne yhtenään. Lienevätkö kuulleet\npoikain puhelun tai olisivatko saaneet vainua heistä. Kurjilla on\nnäet erittäin tarkat aistit.\n\nPojat vetäsivät veneen kokan maalle, sitoivat Miksin veneeseen kiinni\nja lähtivät hiipimään ääntä kohti.\n\nHarjulta näkivät he, että kaksi kurkea seisoi suon keskellä kaula\npitkällä huutaen tuota yksitoikkoista, mutta läpitunkevaa säveltään,\njoka on kuin rannattomain aapojen autiuden ylistys. Jorma huomasi\nlinnuista, että niillä on lähellä joko munat tai pojat. Sen tähden\nkatsoivat pojat parhaaksi jäädä harjulle vakoilemaan noiden\nharmaiden, mustarintaisten lintujen puuhia, jotka rimpisen aavan\nkeskellä koikkailivat melkein miehen korkuisina.\n\nJonkun ajan perästä kurjet rauhoittuivat parkumasta ja alkoivat etsiä\nruokaa: sammakon poikasia, toukkia, edellisen kesän karpaloita, mitä\nlienevät löytäneet. Aslak ensin huomasi, että läheisen karamättään\nvieressä piipersi kaksi poikasta, kooltaan noin ison kuovin kokoisia.\nPojat halusivat vangita ne elävinä ja Jorma aikoi ne lähettää sitten\nrautatietä myöten elävinä kotiinsa. Hänen aikomuksenaan oli myös\nampua uroskurki täytettäväksi koulun kokoelmiin. He laativat yhteisen\nsuunnitelman. Sen mukaan piti Aslakin kiertää suon perän ympäri ja\nkun hän pääsee suon taa Jorman kohdalle, sitten alkavat he juosta\nkurkiin päin. He toivoivat saavansa pojat juoksemalla kiinni ja sen\njälkeen voisi Jorma ampua uroksen.\n\nMutta kaikki tuo oli paljon helpommin sanottu kuin tehty. Heti kun\npojat ilmestyivät suolle, lähtivät kurjet juoksemaan pitkin aapaa\ntavattoman nopeasti, vanhemmat edellä, poikaset perässä. Aapa oli\nniin vetelä, ettei se tahtonut laisinkaan poikia kannattaa. Aslak,\njoka oli paremmin tottunut soilla kulkemiseen, pysyi lähempänä kurkia\nkuin Jorma, jota suo upotti joka toisella askeleella. Kurkipari\npoikineen juoksi suon yli metsään ja katosi sinne.\n\nNolosti päättynyt kurkien metsästys harmitti Jormaa monta päivää.\n\nHän oli nähnyt kurkia syksyin-keväin Keski-Suomessakin lentävän yli\nlumireen muotoisena kuviona, hän oli aina toivonut kerran pääsevänsä\nsiihen maahan, jossa ne pesivät. Nyt oli tämä toivo täyttynyt,\nmutta hän ei sittenkään nähnyt lähempää näitä arkoja lintuja,\njoilla on aistima aina viritetty huomaamaan pienimmänkin vaaran.\nAinainen vihollispelko pakottaa kurkia asumaan vain aavoilla soilla\nja niityillä. Muuttoaikoina uskaltavat ne istuutua vain autioihin\npuuttomiin meren saariin ja hyvin avoimille rannikoille. Vain\nyösydännä, kun taloissa on kaikki hiljaista, uskaltavat ne lentää\nohravainioihin syömään mehevää orasta.\n\nJonkun ajan kuluttua, kun pojat olivat jo veneellään, kuului toiselta\nsuolta kajean aamuilman kannattamana:\n\n-- Kruu, u, kruu, u, kruu, u...\n\n\n\n\nPerä-Pohjolan valtasuoni.\n\n\n    \"Kemi, Tornio, Ounas, Oulu ja Ii,\n    olen nähnyt uomanne aavat;\n    ja mieleni laajeten lainehtii,\n    ja suoneni tarmoa saavat:\n    jokes uljahat syöntäni suurentaa,\n    oi kymmenen, kymmenen virran maa.\"\n\nNäin laulelivat pojat tyynenä kesäiltana Ounasjoen alajuoksua\nlaskiessaan.\n\n-- Laulakoon runoilija Pohjois-Suomen kymmenestä virrasta, mutta\ntodellisuudessa niitä on satoja, kun pienemmät syrjäjoet otetaan\nlukuun. Perä-Pohjola ja Lappi ovat jokien, kuohuvien koskien,\nkönkäiden ja villien vuoripurojen maita. Siellä on vesillä kiire\nmeriin. \"Rientäkää, rientäkää\", huutelevat vedelle könkäät ja kosket,\n\"eteenpäin, eteenpäin\", kiirehtivät niitä nivat ja vuolteet. Mutta\nsuvannoissa niillä ei ole kovaa kiirettä. Ne joutavat sivumennen\nheijastelemaan kuvia taivaan pilvistä, rantaäyräistä ja jokivarren\nvaaroista ja punaisiksi maalatuista taloista. Suuret joet haarautuvat\nylhäällä metsäisissä kiveliöissä sadoiksi puroiksi, joiden latvat\nluikertelevat ylös tunturikerojen kivikoluihin imeäkseen sieltä\nitselleen voimaa sulavasta lumesta ja kylmistä lähdesuonista\n\"kalmankaltioista\", jutteli Jorma.\n\n-- Huomaan, että olet ihastunut jo Pohjois-Pohjanmaahan yhtä paljon\nkuin Lappiin, kiusaili Aslak.\n\n-- Älä tule mustasukkaiseksi Lappisi puolesta. Se on kuitenkin\nSuomineidon kruunu, jossa jääkiteet kirkkaimmin hohtavat ja\nrevontulet kaartuvat pyhimyskehänä sen ympärille.\n\nAslak oli koko matkan kehunut Ounasjokea suureksi, vaikka se on\nvain sivujoki. Mutta, kun he saapuivat Rovaniemelle, jossa se yhtyy\nKemijokeen, suurenivat hänen silmänsä.\n\n-- Täällähän se vasta joki tulee, huudahti hän, kun heidän veneensä\nliukui Kemin haarassa -- Tenojokikin on pieni tämän rinnalla.\n\n-- Puroja ne Lapin joet ovat tämän rinnalla. Kemijoki on \"Hänen\nYlhäisyytensä\" Suomen jokien joukossa. Se ulottuu Saariselältä\nPohjanlahteen ja jos lähtisimme tästä vastavirtaan kiskoutumaan sen\nlähteille, niin taitaisi mennä kesä pilalle. Näkisimme kuitenkin\nsillä matkalla suuren Kemijärven kirkonkylineen ja monet Kemijokeen\nlaskevat syrjäjoet, selitti Jorma.\n\n-- Niin, siellähän ovat Kitinen ja Luirojoki, lisäsi Aslak.\n\n-- On siellä muitakin syrjä jokia, mutta on metsiäkin. Katseleppa,\nmikä puumäärä sieltä tulee. Tukkeja, suuria kuin mastopuita,\npaperipuita ja propsia. Luulisi kaikkien Pohjois-Suomen puiden olevan\nliikkeellä.\n\n-- Kuuluu olevan viiden eri yhtiön puita näillä joilla sekaisin.\nMiten ne kukin omansa löytävät? kysyi Aslak.\n\n-- Etkö tiedä, että niissä on jokaisessa yhtiön merkki päässä ja\nselässä. Jokisuulla eroittaa kukin omansa ja laivat vetävät niitä\nlauttoina sahoihin.\n\nRovaniemi oli Aslakin mielestä jo suuri kaupunki, vaikka se silloin\nei vielä ollut kauppalakaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt\nihmisasuntoja niin paljon lähekkäin eikä ihmisiä niin paljon koolla.\nMuutamat puurakennukset näyttivät hänestä kuninkaan palatseilta.\nPaljon oli Rovaniemellä nähtävää erämaan pojalla, kun hän kierteli\nkylän ympäri katsellen asuntoja ja ympäristön viljelyksiä.\n\n-- Olet kai Jorma kuullut, että täällä Rovaniemellä pidetään\nhelmikuussa suuret markkinat. Isänikin on toisina vuosina tuonut\ntänne poroilla tavaraa etupäässä poronnahkoja ja lihoja. Hän kertoi\ntäällä olleen tavaraa kaupan jos mitä lajia. Ja ihmisiä joka paikka\nmustanaan. Koko Perä-Pohjolan ja Lapin kansa näyttää silloin olevan\nliikkeellä, selitti Aslak, kun he kahden kauppalan läpi kulkevaa\nmaantietä kävelivät.\n\n-- Elä liikoja kehu. Kyllä niitä ihmisiä on enemmän tiheään asuttujen\nseutujen markkinapaikoilla.\n\nRovaniemellä olivat pojat yötä. Ensikerran pitkistä ajoista sai Jorma\nnukkua siistissä sängyssä lakanain välissä. Aslakista oli aivan\nylellistä, että piti kesällä yösijasta maksaa. Hänen mielestään he\nolisivat voineet aivan yhtä hyvin viettää yönsä kuten ennenkin,\nnuotiolla jokivarren metsässä tai avoimella rantatörmällä. Olisi\nollut käytettävissä myös täällä asutuilla seuduilla heinälatoja\nsiihen tarkoitukseen.\n\n-- Sen minä sanon sinulle, Jorma, että lappalainen ei mielellään\nmaksa yösijastaan ei kesällä eikä talvella. Kun hän talvella\nmatkoilla ollessaan kellahtaa hangelle, pulkan alle nukkumaan, niin\neipä taida sinullakaan olla puhtaampaa \"lakanaa\", joka sitäpaitsi\nulottuu kaikille. Täällä etelämpänä näyttävät ihmiset olevan\nvaativaisia ja tuhlareita.\n\n-- Kaupungissa on kaupungin tavat, huomautti Jorma.\n\nHyvin pojat nukkuivat majatalon kamarissa, kun ei siellä ollut\nsääskiäkään, ja virkein mielin jatkoivat he aamulla matkaa jokea\nalas. Virta vei venettä soutamattakin. Vauhti oli väliin kovin\nvinha. Kun yritti soutaa suoraan joen poikki, niin pääsi toiselle\nrannalle monta sataa metriä alempana. Rannoilla oli tiheässä komeita,\npunaiseksi maalattuja taloja. Alempana oli niin kovia koskia, että\nAslakin pää ei kestänyt laskea eikä Jormallakaan ollut halua niitä\nlaskemaan. Suurin niistä, Taivalkoski -- pauhasi kuin Imatra. Siinä\nvesi vaahtosi ja hyökyi niin korkeina aaltoina, että varmasti poikain\nkaitainen jokivene olisi painunut pehmeihin kuohuihin. Sentähden he\nlaskivat sen alas nuorasta pidellen rantaa pitkin.\n\nTällä välillä oli monta suurta lohipatoa, jotka ulottuivat rannalta\ntoiselle. Ne olivat tehdyt siten, että renkkujen sivuun oli isketty\npohjaan pitkiä puita niin lähelle toisiaan, että lohen oli mahdoton\npäästä läpi muualta kuin erityisestä aukosta, jossa oli niitä\nväijymässä suuri katiska.\n\nPojat sattuivat Korvanpadolle juuri silloin, kun miehet\nvalmistautuivat sitä kokemaan. He näkivät yli neljäkymmentä lohta\nnostettavan katiskasta veneeseen. Useimmat niistä olivat 10-25 kilon\npainoisia.\n\n-- Ettekö vaihda yhtä lohta tuoreeseen karhun paistiin? kysyi Jorma\nlohimieheltä, kun heidän veneensä olivat padolla aivan rinnatusten.\n\n-- Missäpä teillä tuoreet karhunpaistit tähän vuoden aikaan, sanoi\nruskeapartainen mies.\n\n-- Tässä veneessä, tuossa käärössä on nahka ja astiassa paistit.\n\nMiehet kuuluivat keskenään hiljaa puhelevan, että nämä pojat kuuluvat\nOunasjoelta karhun ampuneen. Ja kalastajat hyvin uteliaina siirsivät\nveneensä vielä lähemmäksi. Aslak levitti nahkan veneeseen nähtäväksi,\nja Jorma näytti kalloa.\n\n-- On se tuo karhu aika peto, katsokaahan noita torahampaita ja\nnäitä kynsiä. Ei olisi hauska olla niiden raadeltavana, sanoi se\nruskeapartainen mies.\n\nKarhuseikkailut ovat Pohjois-Suomessa sangen mieluisia puheenaiheita.\nJa karhun tappajia kohtaan on siellä vielä jonkunlaista vanhaa\nkunnioitusta. Jormakin huomasi, että miesten arvonanto heitä poikasia\nkohtaan paljon lisääntyi.\n\n-- Ettekö jouda taloon, niin jutellaan siitä vaihtokaupasta, sanoi\neräs isäntämiehen näköinen kalastaja.\n\nMielellään pojat menivät, sillä he olivat kulkeneet koko vuorokauden\nlevähtämättä. Isäntä vaihtoi rannassa lohen karhunpaistiin ja kantoi\nsen kotiinsa. Kaikki kalastajat kerääntyivät pihanurmikolle, kun\nJorma kertoi koko karhuhistorian. Talossa laitettiin suolatusta\nkarhun lihasta mehevä paisti, jota saivat kaikki maistella, ketä se\nvain miellytti.\n\n-- Kylläpä tämä Kemijoki antaa paljon lohta, virkkoi Jorma.\n\n-- Ei nämä nykyiset saaliit ole mitään entisiin verraten. V. 1662\nteki kesän saalis 720 tynnyriä. Siihen aikaan täältä nostettiin lohi\npoikineen. Erityinen lohivouti kantoi ja suolasi kruunulle tulevan\nosan valtion omiin astioihin, kertoi ruskeapartainen isäntä.\n\n-- Joko täällä niin vanhoina aikoina lohta kalastettiin?\n\n-- Paljon varhemmin jo. Aivan siitä saakka kun ensimmäiset asukkaat\ntänne kotansa pystyttivät. Upsalan arkkipiispa halusi jo v. 1374\nlaajentaa hiippakuntaansa tänne saakka päästäkseen perimään\nlohikymmenyksiä. Paljon on myöhemmin kruunun ja talonpoikien välillä\nriidelty näistä lohivesistä.\n\nPihalla jutellessa saivat pojat tietää, että ruskeapartainen\nisäntämies olikin läheisen kansakoulun opettaja. Kun. Aslak taas muun\npuheen lomassa kehui Kemijoen mahtavuutta, kertoeli opettaja siitä\nillan kuluksi yhtä ja toista.\n\n-- Sen suuruudesta ja voimasta saat oikean käsityksen vasta silloin,\nkun jonain tulvakeväänä katselet jäiden lähtöä Vallitunsaaren\nluona, joka on tuolla Laurilan alapuolella. Silloin vasta näet\njoki jättiläisen voiman koetuksessa, kun se luo päältään talven\npakkopaitaa.\n\n-- Se taitaa olla mahtava luonnon näytelmä, sanoi Jorma.\n\n-- Ensin kuulet jään alta kuin jättiläisen puhkumista suunnattoman\nraskaan painon alla; kuulet kohinaa, solinaa, jäiden helinää\nja rasahtelemista. Joen pinta alkaa äkkiä kohota. Ylhäältä\nkuuluu pauhina kuin ukkosmyrskyllä aarnihongikosta. Siellä on\njääpato sortunut, ja se vyöryy eteenpäin rakennuksen korkuisena,\nhirvittävien voimien pakoittamana. Metrin vahvuinen teräsjää murtuu\nsen edessä jääteleiksi, jotka lähtevät myllertäen eteenpäin.\nMuutamat painautuvat syvyyteen, toiset kohoavat jääruuhkan harjalle\nmustaselkäisinä kuin veden jättiläiset, sillä ne ovat koettaneet\npiiloutua pohjamutaan rajua, hävittävää voimaa paeten. Röykkiö\nvyöryy Vallitunsaarta kohti. Jäiden joukossa näkyy juuriltaan\nkiskottuja puita, niittylatojen hirsiä, kattolautoja, tukkeja,\nveneitä ja maakappaleita. Melkeinpä otat askeleen maallepäin, kun\njääpato puskee saaren kallioita vastaan. Suurin osa siitä suuntautuu\npääväylään. Maa vavahtelee, jäät jyskävät, kohisevat ja helisevät\npurkautuessaan saaren sivu. Kylmä tuulahdus käy kasvoihisi kuin\nhyinen tervehdys Lapin tuntureilta. Pian on jäävyöry sivuuttanut\nsaaren ja kohisee alempana Kemijoen monia suuhaaroja kohti. Se\nvalitsee ensin suurimman ja ryntää sinne. Mutta siellä on vastassa\nkiinteä meren jää ja merijättiläinen, joka pysäyttää sen suureksi\nröykkiöksi suumatalikolle. -- Meri tahtoo näyttää pojalleen\nKemi-jättiläiselle, että ei sitä niin vain heitellä kapaloitaan lupaa\nkysymättä. -- Jäiden liikehtiminen seisahtuu muutamaksi tunniksi,\nvedenpinta taas kohoaa ja jokijättiläinen kerää voimiaan uuteen\nrynnäkköön. Se sysää jäät toiseen suuhaaraan, josta kuuluu vähän\naikaa sohinaa ja ryskettä. Sivumennen särkevät ne siltoja ja sahan\nlautatapuleita. Samassa tukkeutuvat myös pienemmät suuhaarat, ja niin\non suurrynnäkkö täydellisesti pysäytetty. Jonkun aikaa näyttää siltä,\nettä isä voittaa pojan. Mutta kuka voi kauan pitää vankina raivoavaa\njättiläistä, jonka voimia kevään lämpö on paisuttanut. Ei merikään\nsitä voi. Kun joki tuntee taas voimansa kasvaneen, tekee se viimeisen\nrajun ponnistuksen ja valtavalla pauhinalla heittää talven kahleet\nkauas merelle. Mutta niiden paloja, jäälohkareita, kulkee vielä\nkauan joen pinnalla kuin valkoisia joutsenia, ja niitä on jäänyt\npitkin jokirantoja korkeiksi valleiksi. Helpoituksen huokaus pääsee\njättiläisen rinnasta ja se puhaltaa talven kylmyyden rinnastaan ja\nsiksi peittyvät seudut sakeaan sumuun. Se on merkkinä, että joki on\nvapaa, ja kevät on voittanut talven.\n\n\n\n\nLohi uistimessa.\n\n\nVihaisessa myötävirrassa kävi uisteleminen hankalaksi, koska koukut\npyrkivät alituisesti tarttumaan pohjahakoihin. Jorman mielestä oli\nparempi pitää joen alajuoksulla pyydykset veneessä kuin panna ne\nvaaralle alttiiksi hyvin epävarman saaliin tähden. Mutta komeiden,\nhopeakylkisten ja lihavien merilohien näkeminen padolla ja miesten\nkalastuskuvaukset olivat pojissa herättäneet kiihkeää erähenkeä. Kun\nhe lähtivät padolta laskemaan Kemijoen suuta kohti, heitti Jorma\nparhaan uistimensa veteen.\n\n-- Eihän tuo ota, jos ei annakaan, tuumi hän siimaa laskiessaan.\n\nRulla kirisee tahdikkaasti, kun hän selkä kenossa veneenperässä\nistuen vetelee siimaa jokeen.\n\n-- Ei lohi tahdo tarttua näin myötäveteen, mutta saahan sitä koettaa,\nsanoi Aslak.\n\n-- Souda mutkitellen, sillä nyt olemme varmasti hyvillä lohivesillä,\nkehoitti Jorma.\n\nAslak soutaa joen poikki, mutta virta kannattaa venettä samalla\nnopeasti alaspäin. He ovat keskijoella palaamassa takaisin, kun vavan\nrulla särähtää kipeästi: \"Rrrrr, rrrrr, rrrrrrr -- rrrrrr...\"\n\n-- Lohi on uistimessa, huutaa Jorma.\n\n\"Rrrrrr -- rrrr -- rrrrrrr...\" parpattaa rulla.\n\n-- Se menee alaspäin, souda myötävirtaan, ettei siima lopu kesken.\n\nVaikka Aslak soutaa minkä jaksaa, tärisee rulla kuin hullu, ja\nnäkymätön voima vetää siimaa jokeen, niin että se on aina piukalla\nkuin kanteleen kieli. Eikä Jorma uskalla pysäyttää rullaa, silloinhan\nkala pian katkaisisi siiman.\n\n-- Minkälainen peto siellä onkaan nyt koukussa?\n\n-- Souda, souda, kun siima loppuu rullalta. Jos löysä siima menee\nkaikki, niin tiedät, mitä silloin tapahtuu. -- Souda...!\n\nAslak kiskoo kaitaista alusta tiheässä tahdissa silmät pyöreinä. Joka\nvetäisyllä kohoaa hän puoleksi seisomaan ja ponnistaa jaloillaankin\nrajusti aluksen kaaresta. Hän on yhtä jännittyneen näköinen kuin\nJormakin, joka perällä pitelee luokiksi sujuvaa vapaa, hoitelee\nrullaa ja silmä kovana seuraa uistinsiiman liikkeitä.\n\n\"Rrrr -- rrrrr... rr...\"\n\nSamassa siima löyhtyy ja Jorma alkaa sitä keriä rullalle, minkä\nehtii. Se on merkki siitä, että kala on seisahtunut tai kääntynyt\nvastavirtaan uimaan.\n\n-- Älä souda... pidä nyt vain vene paikallaan, ettei virtakaan vie\nalaspäin. Katsotaan, mihin suuntaan se lähtee.\n\nLohi ui ylöspäin niin nopeasti, että siima taas arveluttavasi vähenee.\n\n-- Souda ylöspäin kuin henkesi edestä, kovemmin, kovemmin!\n\nSiima alkaa arveluttavasti tiukentua, sillä eihän Jorma voi päästää\nsitä kaikkia käsistään. Lohi kohoaa pinnalle ja posahtaa kuin suuri\npuupölkky, joka veteen heitetään. Jorma näkee kahdenkämmenen levyisen\npyrstön koukistuvan ja läiskähtävän veteen.\n\n-- Suuri on, kuulitko Aslak, kun se posahti?\n\n-- Kuurokin sen kuuli, ainakin olisi tuntenut tärinän hermojensa\npäissä.\n\n-- Seis!... käännä alaspäin.\n\n-- \"Rrrrrr -- rrrrrrrrr...\"\n\nLohi kääntyi taas uimaan myötävirtaan ja pojilla oli täysi työ pysyä\nsen perässä. Kilometreittäin kulkee se alas pienehköjä syrjämutkia\ntehden.\n\nLohi on suurten ulappain asukas, joka taistelee tulisesti ja harkiten\nvapautensa puolesta. Kun se tuntee leuoissaan kalastajan koukun,\npyrkii se tavallisesti alaspäin merta kohti.\n\n-- Jokohan se vetää meidät jokisuulle saakka, puhelee Jorma.\n\n-- Elähän pidä siimaa liian kiinteällä.\n\n-- Enhän minä ole ensikertaa pappia kyydissä. -- Nyt se seisahtui.\n\nJorma kiertää siimaa rullalle veneen lipuessa alaspäin. Rulla tulee\ntaas melkein täyteläiseksi, mutta lohi ei liikahda paikoiltaan. Se on\näkäytynyt pohjaan kuin äkimys hevonen mäen alle. Siimasta päättäen se\non jo hyvin lähellä, melkein veneen alla. Siinä on nähtävästi syvempi\nhauta joen pohjassa. Jorma kiinnittää siimaa vavalla, joka sujuu\nluokiksi, mutta uistin on kuin hakoon tarttunut. Pojat soutelevat\nvähän sivuun, mutta aina on sama tulos: uistin ei liikahdakaan. Eikä\nsitä uskalla väkivoiminkaan kiskoa.\n\nPahat aavistukset kiertelevät jo Jorman aivoissa. -- Olisikohan\nsittenkin lohi jo karannut pyöräyttäen ensin uistinnuoran\npohjahakoon. -- Sellaistahan toisinaan sattuu kalamiehelle.\n\n-- Sehän on kuin ankkurissa, huomauttaa Aslak.\n\n-- Elähän hätäile. Minä olen kuullut, että merilohi toisinaan äkäytyy\npohjaan. Sitä varten on oikein taitavilla urheilukalastajilla\nerityisiä pahvilevyjä, joita he antavat virran painaa siimaa myöten\nlohen silmille. Silloin se kuuluu lähtevän. Annahan minulle se\ntuohinen keulasta.\n\nJorma leikkaa tuohisen pohjasta pyöreän valkoisen levyn, tekee\nkeskelle reiän ja viiltää veitsellään tuohen halki reunasta reikään\nsaakka.\n\n-- Lähetetäänpä lohelle terveiset tämän mukana tuonne toiseen\nvaltakuntaan. -- Soudahan ylöspäin niin paljon, että siima nousee\nvastavirtaan päin pohjasta terävässä kulmassa. -- Niin, niin... ole\nnyt varoillasi!\n\nJorma pistää tuohilevyn halkeaman kautta siimaan niin, että siima\nkulkee höllästi reiässä ja antaa sen pudota jokeen. Virta painaa\nlevyn tuokiossa nuoraa myöten pohjaan.\n\n-- \"Rrrrrrr...\" kirisee rulla kiivaasti ja pitkään, ja tuohilevy\npalaa siimaa myöten pinnalle.\n\n-- Lohi sai \"luunapin\" nenäänsä. Nyt se ei enää äkäile, ilkkui Jorma.\n\nPari tuntia taistelivat pojat lihavan Kemijoen lohen kanssa,\nennenkuin se nousi pinnalle ja antautui. Sen nykäykset kävivät\nyhä lyhemmiksi ja heikommiksi. Viimein kellahti se kyljelleen\nvedenpinnalle veneen viereen ja Aslak iski siihen väkäsellä\nvarustetun kalakoukun ja nosti sen veneeseen. Samassa lankesi Jorma\nkontalleen kalan päälle ja iski puukkonsa niskaan.\n\n-- Hei, hei pojat, minkälainen kala! Ainakin kaksikymmentä kiloa\npainava, iloitteli Jorma.\n\nPoikain jännitys laukesi. Hikisinä ja puuskuttaen kuin\npakahtumaisillaan olevat porot, ihmettelivät he oivaa saalistaan.\n\n-- Isossa joessa on sen mukaiset kalat, sanoi Aslak. -- Eläköön\nKemijoen lohikanta!\n\n-- Minäpä puhdistan tämän luurangon koulun kokoelmiin, lisäsi Jorma.\n-- Mennään perkaamaan saalis.\n\nJa pojat sousivat rantaan.\n\n-- Tämä näkyy olevan mätikala, sanoi Jorma lohta avatessaan.\n\n-- Tuli siis tuhansien kalojen vahinko, lisäsi Aslak.\n\n-- Tiedät kai, että lohi on \"muuttolintu\" kalojen valtakunnassa.\nSamoin kuin tunturikurmitsa ikävöi tunturien puhdasta ja viileää\nilmaa, kaipaavat lohet kuteakseen vuoristojen viileää ja\nkristallikirkasta vettä. Se ei voi kutuaikana kärsiä savisia eikä\nmutaisia jokivesiä.\n\nJa Jorma kertoi tarkemmin merilohen elämäntarinan.\n\n-- Tämäkin lohi on nähtävästi syntynyt Kemijoessa, sillä tavallista\non, että jossain joessa syntyneet ja poikaikänsä viettäneet\nlohet palaavat siihen kutemaankin. Tämän vanhemmat monta, monta\nvuotta sitten lokakuun marraskuun paikkeilla kaivoivat joen\npohjasoraan pienen kuopan, johon naaraslohi laski noin kaksi-,\nkolmekymmentätuhatta mätimunaa ja uroslohi maitia. Kuopan ne\npeittivät hienolla hiekalla, etteivät vesien ryövärit: mateet,\nahvenet, harjukset ja hauit pääsisi mädillä herkuttelemaan. Niistä,\nnoin herneen kokoisista mätimunista kehittyi talven kuluessa pieniä\nlohenpoikasia -- ei kuitenkaan läheskään kaikista. Enin osa niistä\nmätäni tai joutui kalojen ruuaksi. Pienet lohenpoikaset, joiden\njoukossa tämäkin oli, eivät aluksi syöneet mitään, sillä niillä oli\nvielä vatsan alla suuri eväspussi. Mutta vähitellen, kun eväs loppui,\ntuli ruokahalu. Ne alkoivat hakea pieniä vesieläimiä ravinnokseen.\nJoessa ne viipyivät kaksi, kolme vuotta. Sinä aikana oli niiden\nparvi paljon pienentynyt. Niitä olivat syöneet petokalat, saukot,\nsääskeläiset ja ihminen. Osa niistä oli kuollut keväällä jäiden\nlähdön aikana jäiden puristukseen. Vain muutamia sadoista pääsi\nmereen.\n\nSiellä oli lohenpoikasilla paremmat laitumet. Oli tilaa uida mihin\nsuuntaan halusi, oli ruokaa yllinkyllin: silakat ja kilohailit eivät\nsyömällä paljon vähentyneet. Lohet kasvoivat ja lihoivat nopeasti.\nMeressä ei niillä ollut muuta peljättävää kuin hylkeet, jotka\novelasti sukelsivat lohilaumaan napaten saaliinsa. Vielä pahempia\nolivat ihmisen virittämät verkot ja rysät, joihin monet sotkeutuivat.\nTämä lohi oli muita varovampi ja viisaampi, sentähden se säästyi. Kun\nmätipussi alkoi arveluttavasti kasvaa tänä keväänä, läksi se monien\ntoisten mukana syntymäjokeensa kutemaan. Ja tässä sen päivät nyt\npäättyivät. Jos se olisi päässyt tuonne jokien latvoille kutemaan,\nolisi ollut toivoa Kemijoen lohikannan lisääntymisestä. Syksyllä\nse olisi kutenut ja seuraavana keväänä laihana ja valkealihaisena\nlaskulohena palannut takaisin mereen lihomaan ja odottelemaan uutta\nkutuaikaa.\n\n-- Missä saakka ne Itämeressä käyvät? kysyi Aslak.\n\n-- Tanskan salmissa saakka toiset, mutta osa elää lähempänäkin.\n\n-- Kemijoki on Suomen parhaimpia lohivesiä, huomautti Aslak.\n\n-- Täältä Kemijokisuulta on jo vanhoina aikoina viety paljon\nlohia ulkomaille. Ulkomaalaiset, kuten ruotsalaiset, saksalaiset\nja hollantilaisetkin toivat tänne laivoillaan suolaa, viljaa,\nkankaita y.m. ulkomaan tavaroita ja vaihtoivat tavaransa lohiin ja\nmetsäeläinten nahkoihin. Lohia ja nahkoja lienevät enimmän himoinneet\npirkkalaisetkin, muinaiset Lapin verottajat. Monta veristä taistelua\non aikain kuluessa käyty näistä Perä-Pohjolan rikkaista kalavesistä\nja kalastuspaikoista. Moni on aikain kuluessa katein silmin katsellut\nnaapurinsa parempaa kalaonnea. Kaikki seutulaiset haluaisivat päästä\nverottamaan Kemijoen lohikantaa.\n\nNäitä kertoessaan puhdisti Jorma komean lohen ja suolasi sen\nkarhunpaistin päälle.\n\n\n\n\nKemin vanhassa kirkossa.\n\n\nVanha jäkäläkattoinen kirkko, jonka seinät ovat vuosisatojen ajat\nsaaneet kestää tuulia ja tuiskuja ja jota ovat kymmenet menneet\npolvet ennen meitä katselleet, kätkee itseensä salaperäistä\ntunnelmaa. Lähestyt sitä kuin vanhaa, valkopartaista tonttua, jolla\non sinulle paljon kerrottavaa menneiltä ajoilta. Näet sen jykevissä\nkivi- tai puuseinissä, lattiassa ja katossa vuosisatoja sitten\nkuolleiden esi-isien kätten töitä. Tuntuu kuin sen seinistä huokuisi\nsamaa pyhää hartautta, jota esi-isämme ovat tunteneet sen seinien\nsisällä. Lähesty sitä kunnioituksella ja hartaudella, silloin sen\nläheisyys sinua jalostaa.\n\nJorma ihaili aina menneiden aikojen muistoja eikä väsynyt kuulemasta\nkertomuksia niistä. Siksipä hän ei Kemijokea laskiessaan malttanut\nmennä Kemin vanhan kirkon sivu, vaan käänsi veneen kokan rantaan, kun\nhe kohdalle tulivat.\n\n-- Näet, että täältä tuulahtaa jo vastaamme vanha sivistys eikä enää\nerämaan tunnelma niinkuin siellä Lapissa, virkkoi Jorma.\n\n-- Minä olen kuullut, että täällä säilytetään pyhimyksen muumiota,\nlisäsi Aslak.\n\n-- Onko se palsamoitu?\n\n-- Ei, vaan sitä säilyttävät korkeammat voimat.\n\n-- Sehän on ihme!\n\nPojat neuvottelivat, miten pääsisivät sisälle, kun ovi oli lukossa,\nmutta huomasivat sitten, että suntio asuu lähellä.\n\nVanha, kumara harteinen suntio Aale Juhonpoika oli heti valmis poikia\nopastamaan, kun kuuli, että he olivat kaukaa tulleet Pohjois-Suomen\nmerkillisyyksiä katsomaan. Avaintaan heilutellen asteli hän poikain\nedellä kirkon ovelle selitellen ensin ympäristöä.\n\n-- Niin, mistä minä nyt alkaisin, tuumi hän kirkon mäellä katsellen\nvuoroin molempia kirkkoja, jotka ovat lähekkäin. -- Ehkä ensin tästä\nuudemmasta. Se rakennettiin noin sata vuotta sitten Aleksanteri I:n\nkäskystä. Sitä ennen käytännössä ollut revittiin silloin alas, kun se\noli sortua päälle. Tämä vanha kirkko taas rakennettiin vuonna 1521,\nsiis Lutheruksen aikoina, mutta täällä oli vielä silloin katolinen\nmeininki. Tämän edellisen kirkon olivat sotaretkillään kulkevat\nryssät polttaneet poroksi vähän aikaisemmin.\n\nUkko vääntää lukon auki, ja naristen kääntyy ovi ruostuneissa\nsaranoissaan.\n\n-- Tämmöinen tämä on sisältä.\n\nPoikia vastaan tuoksahtaa hiukan ummehtunut ilma niinkuin ainakin\nvanhoissa kirkoissa.\n\nLeveistä palkeista tehty lattia on puoleksi lahonnut, seinien rappaus\nosaksi varissut ja laipio lahouttaan pudonnut maahan ja siivottu\npois. Kattoa kannattavien parrujen päälle ovat monet tornihaukat\npesineet ja tiitittävät lakassa peläten, että vieraat vievät\npoikaset. Ja lattialle on niiden pesistä pudonnut lintujen luita ja\nhöyheniä. Ne eivät Jorman mielestä oikein sovi tähän ympäristöön, nuo\nryöstölinnut; ne vievät jonkunverran pois pyhää tunnelmaa. Niiden\nhöyhenpuku on liian korea eikä niinkuin naakkain musta ja vakava.\nNiiden ääni on liian kimakka, ei kuten naakkain \"njäkk, njakk\", joka\nEtelä-Suomen vanhojen kivikirkkojen ullakoilla kaikuu niin omituisen\nsalaperäisenä. Paremmin sopisivat haukat vanhojen ritarilinnojen kuin\nkirkkojen asukkaiksi.\n\n-- Jos ette ole pelkureita, niin näytän täältä sillan alta tämän\nkirkon ihmeen, pyhän miehen muumion, johon ei ajanhammas ole\npystynyt. Niinkuin näette, ovat tämän herran temppelin seinätkin jo\nravistuneet, mutta ei ole muuttunut entisajan kirkkoherravainajan\nruumis täällä maanalaisessa säilössään.\n\nVanha suntio avaa lattiassa olevan luukun ja siitä näkevät pojat\nhämärään hautaholviin, jossa makaa mustanruskea ruumis lahonneessa\narkussaan. Se on niin hyvin säilynyt, että varmasti tuntisi, jos\nhänen lähimäisiään olisi ollut katsomassa.\n\n-- Niin. Siihen aikaan kun ruotsalaiset ja suomalaiset vuodattivat\nvertaan kaukana Saksanmaalla puhdistetun uskon puolesta\nkolmekymmenvuotisessa sodassa, saarnasi tässä temppelissä Herran\nsanaa kirkkoherra Rungius kansansa rakastamana ja kunnioittamana.\nVähää ennen kuolemaansa oli hän saarnatessaan sanonut\nseurakuntalaisilleen: \"Jos Herran sana, jota olen teille saarnannut,\non tosi, ei mimun ruumiini pidä lahooman, mutta jollei, niin se\nmaaksi jälleen tulee.\"\n\nJa niin kävi: hänen ruumiinsa ei mädännyt, vaan kivettyi, luut eivät\nhajonneet eikä homepilkkuakaan tullut hänen kasvoihinsa. Siitä hänen\nseurakuntansa tuli näkemään, että hän oli puhunut ikiaikojen totuutta.\n\n\n\n\nSaha.\n\n\nVirtavaa jokea laskiessaan huomasivat he edessään suuren rakennuksen\nkymmenien pienempien keskellä. Pilviä tavoitteleva tiilinen\nsavupiippu tuprutti sakeaa savua korkeuksiin. Rakennuksesta kuului\nomituista surinaa, ryskettä ja louketta.\n\n-- Mikä on tuo rakennus? kysyi Aslak.\n\n-- Saha eli \"lautamylly\" -- Etkö sahaa tunne? -- Se on yhtenä\njäsenenä puutavaran suuressa kiertokulussa. Jokea myöten uivat tukit\nsahalle, siellä ne jalostetaan laudoiksi ja muiksi puolivalmiiksi\npuutavaroiksi ja sieltä kuivattu tavara viedään merelle laivoihin\nlastattavaksi.\n\nMistäpä puuttomien tunturien poika olisi sahan tuntenut, kun ei ennen\nollut nähnyt. Mutta ihmeellistä oli, ettei Jormakaan ollut ennen\nnähnyt sahaa sisältä, vaikka kymmeniä ulkoapäin. Siksi hän niin\nmielellään suostui Aslakin ehdotukseen, että he pyrkisivät näkemään\nsitä sisältä.\n\nKarihaaran saha, jonka omistaa suuri Kemiyhtiö, kohoaa saarella\njoen suuhaarojen välillä. Saaren eteläosa on täynnä korkeita,\nvieri-viereen pinottuja lautatapuleita, joiden välillä on suoria\nkujia aivan kuin pienen kaupungin katuja. Yhtenään lykätään sinne\nlautoja pienissä rautatievaunuissa, yhtenään kuuluu sieltä lautain\nloisketta, kun miehet niitä latovat tapuleihin tai purkavat kuivaa\ntavaraa proomuihin, joilla ne viedään Pitkään kariin suuriin\nulkolaisiin laivoihin lastattavaksi. Myöhemmin pojat näkivät,\nkuinka hinaaja-alukset ahkeraan kulkivat sahan ja lastaavien\nsuurten laivojen väliä; näkivät myös, kuinka tyhjiä laivoja tuli ja\nlastattuja lähti ulkomaille.\n\nSahan toisella puolella kohosi virkailijain ja työväen punaisiksi\nmaalattuja rakennuksia.\n\nAslak ihmetteli, että ihmiset voivat asua niin lähellä toisiaan.\nHän katseli silmät suurina tavattomia puutavaramääriä. Hän muisti,\nkuinka hänen isänsä oli lyhyitä laudan päitä kalleina tavaroina\nporonpulkassa kuljettanut pitkiä matkoja. Sitten hän muisti\nmaantieteestä lukeneensa, että Kemijoen suulta viedään ulkomaille\npaljon ja erikoisen hyvää puutavaraa.\n\nPojat katselivat ensin, kuinka tukit nostolaitteen vetäminä peräkkäin\nnousivat sahaan. Sitten he aikoivat pistäytyä sisälle, mutta tie\nnousi pystyyn. Äreä-ääninen mies sanoi heille:\n\n-- Tänne ei lasketa syrjäisiä.\n\n-- Me pyytäisimme nähdä sahaa sisältä, virkkoi Jorma.\n\n-- Ei käy laatuun. Kuka vastaa, jos joudutte remmeihin koneiden\nruhjottavaksi tai kaadutte sirkkeliin.\n\nJorma arvasi, että se mies, joka heitä puhutteli, oli n.s. \"kiho\",\njoku pikku päällikkö, jollaiset työmailla ovat virkaintoisempia kuin\nitse isännöitsijät. Aslak jo pyyteli Jormaa lähtemään pois, mutta\nJorma oli aina omaksunut vanhan sananlaskun ydintotuuden, \"akka\ntieltä pyörteleikse, ei mies pahanenkana\" ja siksi kysyi hän mieheltä\nsahanhoitajan asuntoa.\n\n-- Se on tuo valkoinen talo tuolla. -- Jos hän lupaa, niin se on\ntoinen asia.\n\nPojat etsivät sahanhoitajan. Hän asui upeassa ja hyvin sisustetussa\ntalossa. Kohteliaasti kumartaen pyysi Jorma lupaa, että he saisivat\nkerran katsella höyrysahaa sisältä.\n\nSahanhoitajalle eivät poikaset olleet koskaan tehneet ennen sellaista\npyyntöä. Seudun pojat olivat tämän uteliaisuutensa tyydyttäneet\nluvatta jonkun tutun sahan työmiehen välityksellä.\n\n-- Mitä tarkoitusta varten te sitten sahaa tutkisitte?\n\nJorma selitti:\n\n-- Me olemme koulupoikia ja matkustelemme Suomea ristiin-rastiin\nja tahdomme tutustua kaikkeen, mikä on näkemisen arvoista.\nMatkustellessamme Lapista tänne meren rantaan olemme nähneet satoja\ntuhansia tukkeja kulkevan tänne jokisuulle. Kun olemme kyselleet,\nkenen ne ovat, on meille melkein aina vastattu: \"Kemiyhtiön\". Nyt\ntahtoisimme nähdä, miten ne muutetaan sahassa ulkomaille vietäväksi\ntavaraksi.\n\n-- Kaunis ajatus, jonka toteuttamiselle en tahdo puolestani olla\nesteenä, mutta siinä on teille ylivoimainen tehtävä. Suomi on suuri\nja siinä on jo niin paljon nähtävää, että vaikka ikänne kulkisitte,\nette sittenkään kaikkea näkemisen arvoista kerkiäisi tutkimaan. --\nMinä lähden teille oppaaksi.\n\n\"Pikku kiho\" näytti kovin ihmettelevän, kun pojat tulivat sahalle\nitse sahanhoitajan kanssa.\n\nHe tulivat suureen raamihuoneeseen, jossa pyöriä hyrisi jos\nminkälaisia rullia ja teriä ja jossa suuri, ylös ja alas käyvä\nraamisaha jyskytteli. Siellä oli korvia huumaava jyrinä, surina ja\njyske. He seisattuivat raamin lähelle.\n\n-- Tässä halkaistaan tukit lankuiksi ja laudoiksi. Raamin terät ovat\nasetetut niin, että keskipuulta tulee lankkuja ja laiteilta lautoja,\nneuvoi sahanhoitaja.\n\nIhmetellen katselivat pojat, kuinka lähes metrin vahvuiset tukit\nmuutamassa minuutissa halkesivat levyiksi.\n\n-- Sahanasettajan toimena on pitää terät kunnossa ja millimetrilleen\nniin kaukana toisistaan, että niiden väleistä tulee täsmälleen niin\nvahva lankku ja lauta, kuin halutaan. Ulkolaisille pitää olla juuri\nsen mittainen tavara, kuin ilmoitetaan; ei milliäkään vahvempi tai\nohuempi, sanoi sahanhoitaja.\n\nNämä raamimiehet valvovat, että tukit menevät oikein raamin teriin.\n\nErityisellä pöydällä pyöri vinhasti ympyriäisiä sahanteriä, joihin\nlaudat lappeellaan juoksivat rullien vetäminä. Terät leikkasivat\nreunoista pois mustan pintapuun, niin että tavara tuli eheäreunaista\nja täysisärmäistä. Oksaa viiltäessä äännähtivät terät kipeästi,\naivankuin olisivat valittaneet työn raskautta.\n\n-- Ja tässä näette reunaus- eli kanttisirkkelit työssään, sanoi\nsahanhoitaja viitaten edelläkuvattuun laitokseen.\n\nMyöskin lautojen päät katkottiin aivan suorakulmaisiksi, mutta sitten\nolikin sahasta poistuva tavara puhdasta ja kaunista.\n\nNopea oli työn tahti. Yhtenään nousi tukkeja sahaan, yhtenään ne\npilkkoutuivat sahassa, ja miehet hikihatussa korjasivat lautoja ja\nlankkuja.\n\n-- Pyytäisimme näyttämään konetta, joka panee kaikki nämä terät,\npyörät, hihnat ja nostolaitteet käyntiin, sanoi Aslak, joka oli kuin\npuoleksi huumauksissa siitä vauhdista, millä kaikki liikkui.\n\n-- Konehuone on täällä alempana.\n\nHe laskeutuivat tiilistä tehtyyn huoneeseen, jossa oli musta, suuri\nhöyrykattila. Siinä oli niin paljon ruuveja, hanoja ja muita osia,\nettä Aslak ihmetteli, kuinka ihminen on voinut rakentaa sellaisen\nlaitteen. Hän oli tosin koulukirjastaan lukenut höyrykoneesta, mutta\nhän ei ollut kuvitellut sitä niin monimutkaiseksi.\n\n-- Tässä nyt näette, miten sahanpurut muuttuvat voimaksi.\n\nNokinen poika heitti höyrykattilan tulipesään yhtenään sahajauhoja ja\nrimoja. Tuli kiehutti vettä höyrykattilassa muuttaen sen höyryksi,\njonka paineella kaikki kävi.\n\nSattui juuri tulemaan ruokatunti ja sahan pilli vihelsi niin\nkimeästi, että se säikäytti Aslakin pahanpäiväisesti. Samassa\nseisattuivat kaikki rattaat ja remmit, ja suuri saharakennus tuntui\nhiljaiselta kuin erämaa. Sadat työmiehet kiiruhtivat ruualleen.\n\nPojat kiittivät ystävällistä sahanhoitajaa opastuksesta ja lähtivät\nveneellään jatkamaan matkaansa Keminkaupunkiin.\n\n-- Miltä se saha tuntui? kysyi Jorma soutaessaan.\n\n-- Hyvinhän se kävi, mutta ei minusta olisi sahan työmieheksi. Korvat\noli mennä lukkoon siinä jyrinässä.\n\n-- Nyt näimme puutavaran kiertokulussa tämänkin vaiheen, kun\nPerä-Pohjolan tukeista valmistetaan maailmankauppan tavaraa.\n\n\n\n\nPohjanlahden perukassa.\n\n\nVaahtopäisinä vyöryivät Pohjanlahden aallot retkeilijäimme suippoa\nvenettä vastaan, kun pojat ponnistelivat Kemijokisuulta kaupunkia\nkohti. Pieni vene keikkui laineilla kuin keveä lastu ja joka hetki\nuhkasivat aallot sen täyttää. Mutta tanakasti souti Jorma ja\ntaitavasti vältteli Aslak, joka piti perää, isoimpia laineita.\n\nMerimaisema tuntui pojista suurenmoiselta ja mieltä avartavalta.\nTaivaanranta oli kaukana. Mereltäpäin näkyi matalia, havumetsäisiä\nsaaria, ja niiden salmista aukeni rannattomalta näyttävä ulappa,\njossa aallot korkeina vyöryivät toisiaan taka-ajaten ja murtuen\nmatalikoilla valkoiseksi vaahdoksi. Etäällä savusi laivoja,\nkalastajien purjeveneitä kiirehti mereltä kaupunkia kohti. Lounaasta\nnäkyi Kuusiluodon ja idästä kaupungin sivu Laitakarin ja Veitsiluodon\nsahat.\n\nKemijoen suun maisemiin ei poikain mielestä sopinut se kuvaus,\njonka kuuluisa tutkija Olaus Magnus oli Lutheruksen aikoina\nTornionjoen suulta tehnyt. \"Nämä seudut ovat kesäisin suloutta\ntäynnä. Monilukuisia saaria on meren rannikolla ja niiden ruohopeite\ntuottaa suurimmassa määrässä virkistyksen viehätystä...\", on hän\nkertomuksessaan kehunut.\n\nAslakista oli meri- ja tunturimaisemilla yhtäläisyyksiä. Molemmissa\nkaareutui näet taivaan holvi avaroiden näköalojen yli, molempia\nkatsellessa tuntui rinnassa keventävältä ja vapauttavalta.\nTunturimaisemassa näyttivät vaarat ja tunturit jättiläisaalloilta,\njotka kerran ovat kuin kuohuvan meren povesta kohonneet ja\npaikoilleen jähmettyneet. Merenaallot vyöryvät, pauhaavat kareissa\nja rannikoilla sekä heittelevät aluksia kuin lastuja. Tuntureilla on\nkesällä usein hiljaista, mutta merellä on liikettä ja elämää.\n\nEntäpä metsä ja meri! Metsissä kulkee ihminen kuin sokkosilla\nnäkemättä eteensä kuin pienen matkan. Merellä näkyy matkan päämäärä\nusein monien peninkulmien päästä. Sentähden moni ihailee merta, eikä\nviihtyisi sisämaassa. Mutta vaikka Pohjanlahden valtava suuruus ja\navarat näköalat kiehtoivatkin Aslakin herkkää mieltä, niin varmasti\nhän ei olisi vaihtanut hiljaisten tunturijärvien rauhallista seutua\nnäihin merimaisemiin.\n\nJoka päivä oli Aslak saanut nähdä uutta ja uutta, joka päivä\nlaajeni hänen henkinen maailmansakin uusilla elämyksillä. Hän ei\nollut enää katsomassa ihmisen taistelua koskemattomissa erämaissa,\nvaan kulttuurimaisemilla, jossa on nähtävänä vuosisataisten töiden\ntuloksia. Ja nyt hän tuli ensi kerran eläissään kaupunkiin, vieläpä\nsatamakaupunkiin.\n\nSuuri englantilainen laiva oli juuri Kemin laiturissa purkamassa\njauholastia. Vahva nostokone kiikutti tavarat ensin laiturille ja\nsiitä miehet kantoivat ne aittoihin.\n\nJorma oli monta kertaa matkustanut höyrylaivalla sekä sisävesillä\nettä merellä. Hänelle laivassa ei ollut mitään muuta uutta\nnähtävää kuin outo miehistö, joka oli haalittu kokoon monista eri\nkansallisuuksista. Mutta Aslak ei ollut milloinkaan ennen nähnyt\nlaivaa. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän ihmetteli sen suuruutta,\nsen teräspelleistä yhteenniitattua runkoa, sen suuria ankkureita ja\nrautaketjuja ja sen mahtavaa lastiruumaa ja miehistön hyttejä. Hän\npääsi myös tarkastelemaan sen monimutkaisia konelaitteita, joissa\nmelkein jokainen osa on niin tärkeä, että matka keskeytyisi, jos se\notettaisiin pois.\n\nLaivamiehistöön kuului muutamia mustia neekereitäkin, yksi\nkellertäväihoinen kiinalainen ja hintelä japanilainen. Mutta\nenglantia kaikki osasivat hyvin ja koettivat Aslakilta kysellä sillä\nkielellä Suomen asioita.\n\n-- Kuulehan Aslak! sanoi hänelle Jorma osoittaessaan lastiruuman\ntavarakääröjä. -- Näitä kaikkia vaihtaa Suomi puutavarallaan\nvieraista maista. Niin kiertävät tavarat maailman kaupassa.\nHöyrylaivan välityksellä kansat kättelevät toisiaan merten yli\nja vaihtavat tuotteitaan. Tämä Kemin seutu ja Tornionjoen suu\novat ikivanhoja kauppapaikkoja. Tänne laskivatkin laivoillaan\nulkomaalaiset jo keskiaikana vaihtamaan tavaroitaan meidän maamme\ntuotteihin. Oletko lukenut, mitä Lutheruksen aikuinen tutkija\nkirjoitti näistä Perä-Pohjolan kauppapaikoista?\n\n-- En.\n\n-- Kuuntele siis tarkoin kun kerron:\n\n\"Asukkaat elävät enimmäkseen kalastuksesta, ei sen vuoksi, että maa\nolisi karua, vaan kun paraita kaloja saadaan niin runsaasti, että\nniiden paljous riittää yllinkyllin vaihtamisen kautta tuottamaan\nkaikenlaista tarveainetta, sillä Espanjasta ja Portugalista tuodaan\nparasta viiniä, Englannista suoloja, Flandrianmaasta kallista verkaa,\nSaksasta kaikenlaista taloustavaraa, Svean- ja Götanmaasta vehnää,\nruista ja ohraa. Kaikki rannat, saaret, lahdet ja joet tarjoavat\nvarsinkin kesällä yltäkyllin kaloja.\"\n\nLappalaiset toivat tänne muinoin metsäeläinten nahkoja ja\nporotavaroita. Nyt täältä viedään enimmin puutavaraa ja lohta.\n\n\n\n\nKaksi pikkukaupunkia.\n\n\nSuomen rannikoille on toisin paikoin perustettu liiaksikin\nkaupunkeja. Niille on aikain kuluessa käynyt samoin kuin tiheässä\nmetsässä, että toinen taimi on varjostanut toistaan ja kaikki ovat\njääneet pieniksi tai jokunen on kehittynyt muita nopeammin ja\nalkanut laajalti varjostaa ympäristöään. Tavallisesti sijaitsevat\npikkukaupunkimme parittaan: Porvoo, Loviisa; Tammisaari, Hankoniemi;\nKristiina, Kaskinen, Kemi ja Tornio ovat myös kaksoiskääpiöitä\nkaupunkiemme joukossa. Ne ovat liian lähellä toisiaan, joten niillä\non ainainen kilpailu ruokkivista takamaista. Jos ne olisivat\nKeski-Euroopassa, olisivat monet niistä vain kyliä; meillä niitä\nkunnioitetaan kaupunkeina, joilla välttämättä pitää olla omat\nsanomalehtensä, pormestarinsa, poliisimestarinsa, raastupansa,\nviskaalinsa ja monimutkainen virkakoneistonsa.\n\nNiiden välillä on aina pientä riidan kahinaa. Katsellaan karsain\nsilmin toisiaan, kadehtitaan, annetaan joskus tukkapöllyä ja\npaiskataan korvapuustikin milloin mistäkin asiasta. Keskinäinen\nkilpailu pukeutuu näet joskus näihinkin muotoihin.\n\nNiinpä ovat Kemi ja Tornio sattuneet liian lähelle toisiaan. Eihän\nsille kaupunkien perustajatkaan ole mitään voineet, kun suuret\njoet, jotka yhteisesti keräävät melkein koko Pohjois-Suomen vedet,\nsuupuolella melkein yhtyvät.\n\nKemi on kierosilmin katsellut vanhempaa velipuoltaan Torniota,\njoka kiistellessä on aina viittaillut vanhemmuuteensa, entisiin\nmuistoihinsa, Ruotsin naapuruuteen ja kauniimpaan ympäristöönsä.\nKemi taas on kehuskellut suuria sahalaitoksiaan, suurempaa\nmeriliikennettään, laajempia takamaitaan ja jopa leveämpiä\nkatujaankin.\n\nMolemmat ovat jokisuukaupunkeja ja samalla merikaupunkeja. Molemmista\nviedään ulkomaille puutavaraa sekä lohia ja molemmat ovat vanhastaan\nkuuluja markkinapaikkoja.\n\nJorma ja Aslak päättivät matkallaan tutustua näihin molempiin\nPohjanperän pikkukaupunkeihin.\n\nPian olivat pojat kuljeskelleet Kemin pitkin ja poikin katsellen\nsen merkillisyydet: sievän kivikirkon, koulurakennukset,\nrautatieaseman ja sataman. Kaupungilla oli kauttaaltaan uutuuden\nleima: kadut kiveämättömiä, puu-istutukset matalia ja rakennukset\nenimmäkseen uusia. Illoin ja aamuin kuhisivat rantalaiturit täynnä\nlauttaustyöläisiä, joita pienet höyrylaivat kuljettivat merelle\nlastattaviin laivoihin ja niistä takaisin kaupunkiin. Kemissä\nnäyttiin elettävän puutavaraliikenteen turvin. Kemissä möivät pojat\njokiveneensä, jolla he olivat matkustaneet Ounasjärveltä asti. Sieltä\nlähetti Jorma Lapissa keräämänsä kokoelmat ja karhunnahkan kotiinsa,\nsillä Torniossa pistäydyttyään aikoivat he vielä edetä suoraan poikki\nSuomen maamme itärajalle asti.\n\nSeuraavana aamuna matkustivat he junalla Tornioon. Taas oli Aslakilla\nuusi elämys, kun hän sai istua puhkuttavan junan matkustajavaunuun\nja huristaa rautatiellä, tosin vaatimattomalla kolmen peninkulman\nnopeudella tunnissa. Jormaa nauratti, kun Aslak pelkurin näköisenä\ntapaili penkistä, kun vaunu vähän tärähteli.\n\n-- Onko tämä parempaa kyytiä kuin poron pulkassa? kysyi Jorma.\n\n-- Enpä vaihtaisi porokyytiä tähän. Juna vie matkustajaa määrättyyn\nsuuntaansa pitkin raiteita. Et voi sen suuntaa muuttaa, etkä vauhtia\nkoventaa. Porolla ajelen sen sijaan minne tahdon ja koska minua\nmiellyttää. Poro on minun palvelijani, mutta juna ei välitä yksilön\ntahdosta. Siinä on ero.\n\nKemin ja Tornion väli on aivan tasaisia maita. Ensin kulkee juna\nKemijoen itärantaa ja poikkeaa joen yli Vallitun saaren kautta\nnelikaarista rautatiesiltaa myöten. Siinä lienee Suomen komein\nrautatiesilta; pisin kaariväli on 125 m. Kemijoelta alkaen on ensin\nmetsämaata, mutta muuttuu tuonnempana asutuksi, kunnes Tornion joen\nlähellä aukeavat avarat viljelysmaat muhkeine taloineen.\n\nTornion rautatieasema on joen itärannalla ja siitä mentiin\nhöyrylautalla kaupunkiin, joka on saaressa, mutta Ruotsin puoleinen\nsuuhaara on maatunut melkein kuivaksi.\n\nTornio on syntynyt ikivanhalle markkinapaikalle. Jo keskiajalla\nse oli laajalti tunnettu ulkolaisten laivain käyntipaikka. Vanha\nkirjailija Olaus Magnus käytyään Torniossa v. 1519 antoi siitä\nseuraavan kuvauksen:\n\n\"Tornionkaupunki on erittäin kauniilla paikalla kahden suuhaaran\nvälisellä saarella. Eikä koko pohjanpuolella ole enemmän käytyä\nkauppapaikkaa kuin tämä Tornio. Siinä yhtyy venäläisiä, lappalaisia,\npermalaisia, pohjalaisia, varsinais-suomalaisia, ruotsalaisia,\nhämäläisiä, helsinglantilaisia sekä monia muita Norjan puolelta\ntullen korkeimpien vuoriseutujen ja laajojen erämaiden takaa sekä\nJemtlannin maan kautta. Ja kaikki nämä käyttävät milloin suikeita\njokiveneitä taikka myös kaarevia suksia, joilla he nopeasti nousevat\nkinosten peittämille vuorenkukkuloille ja äkkiä liukuvat niiltä alas.\"\n\nJorman mielestä oli Tornio kodikas kaupunki. Kadut olivat ruohoiset,\ntaloilla taas avarat tonttimaat, joissa oli puu-istutuksia ja\nperunamaita. Kadut olivat ahtaampia ja mutkaisempia kuin Kemissä ja\nTornion toisessa naapurikaupungissa Haaparannassa, jonka erottaa\nsiitä vain kuivunut jokiuoma. Satamassa oli vain pienempiä aluksia.\nSuurempien valtamerilaivojen sanottiin pysähtyvän Röyttään,\njokisuulle.\n\nPojat tapasivat vanhan torniolaisen ukon ja kysyivät häneltä, että\nvieläkö käy lappalaisia Torniossa kauppaa tekemässä.\n\n-- Ei käy, vastasi hän. -- Lapsuuteni aikana tuli, varsinkin\ntalvimarkkinain aikana lappalaisia pororaitoineen tuoden omia\ntavaroitaan myytäväksi, mutta nykyisin myyvät he tavaransa Rovaniemen\nmarkkinoilla. Mutta muita ylämaalaisia täällä käy talvella.\nPuutavaraliikenne on nykyisin kaupungille tärkein.\n\nKun ukko sai tietää, että pojat olivat Suomea samoilemassa oppiakseen\ntuntemaan maataan, lähti hän näyttelemään kaupungin merkillisyyksiä.\nEihän niitä paljon ollut, mutta oli kuitenkin monta näkemisen\narvoista paikkaa.\n\nTornion kirkossa, joka on rakennettu v. 1684, oli paljon kauniita\nkattomaalauksia, puuveistoksia ja muita vanhoja esineitä sekä\nmuistotauluja.\n\nUkko olisi näyttänyt heille myös Perä-Pohjolan kansanopistoa, joka\non joen toisella puolella, noin kilometrin päässä kaupungista, mutta\npojilla ei ollut aikaa, kun heidän piti seuraavana päivänä tehdä\njalkamatka Tornionjoen vartta ylöspäin.\n\nLeveänä ja mahtavana virtaa Tornionjoki alajuoksullaan hyvin\nviljeltyjen ja hymyilevien maisemien halki. Asutus joen molemmilla\nrannoilla on tiheä. Punaiseksi maalattuja taloja on lähekkäin.\nMaaperä on niin lihava, että pellot kasvavat kymmeniä vuosia\nrehevää heinää vallan lannoittamattakin. He pistäytyivät erääseen\nmaataloon syömään. Jorma ei ollut nähnyt missään niin puhtaita\nväenpirttejä kuin siellä. Seinät olivat valkoisiksi silattuja ja\nlattiat kirkkaiksi maalattuja. Navetatkin olivat valkoisiksi pestyt\nja niitä käytettiin väen ruokailuhuoneina, sillä karja oli takamailla\nkesänavetoissa.\n\nTalossa kyseltiin, että aikoivatko pojat käydä Aavasaksalla, joka\nsijaitsee muutamia peninkulmia pohjoisempana Tornionjoen itäpuolella.\nMutta pojat selittivät, että heillä ei ollut aikaa tehdä Lappiin niin\npitkää matkaa edestakaisin. He sanoivat Lapissa nähneensä tuntureita\ntarpeekseen.\n\n-- Onko tämä jo sitä \"lannanmaata\"? kysyi Aslak, kun he kävelivät\nedelleen laajojen peltovainioiden sivu.\n\n-- Tämä on hyvää maanviljelysseutua ja luulen, että sellaisia\nlappalaiset sanovat lannanmaiksi.\n\nErään suuren talon rannassa valmistauduttiin kaupunkimatkalle\njokiveneellä. Pojat pyysivät päästä mukaan ja vinhaa virtaa laskivat\nhe sitten takaisin Tornioon.\n\nKun vielä oli iltaa jäljellä, pistäytyivät pojat Ruotsin\nvaltakunnassa Haaparannan kaupungissa. Sinne johtaa Torniosta\nkaitainen \"Handolininsilta\" edellä mainitun kuivuneen jokiuoman\npoikki ja samalla valtakuntain välisen rajan yli. Aina epäluuloiset\ntullimiehet tarkastelivat heidän käsikorinsa, että olisiko siellä\ntullinalaista tavaraa, mutta eihän sitä heillä ollut. Ja Haaparannan\nhe huomasivat suurelta osalta suomalaiseksi kaupungiksi. Muutapa\ntuskin voi odottaakaan kaupungista, jonka nimi on suomalainen, mutta\nnimen ruotsalaiset ehdoin tahdoin kirjoittavat: \"Haparanda\".\n\n\n\n\nSuomen poikki.\n\n\nIijoki on monessa suhteessa toisten Perä-Pohjolan suurten kymien\nkaltainen. Se alkaa korkealta Kuusamon ylämaalta, pauhaa ensin\nyläjuoksullaan koskisena, keräilee sivuiltaan suuria lisäjokia,\nhiljenee keskijuoksullaan muodostellen lihavia lietemaita Pudasjärven\nseuduille ja laskee Pohjanlahden karulle rannikolle. Mutta sillä ei\nole kuten Torniojoella viljavia alajuoksun lietemaita, se ei ole\naivan niin mahtavan majesteettinen kuin Kemijoki ja Oulunjoki, vaikka\ntulvanaikana saatkin katsella, miltä kohdalta pääset veneellä yli. Se\non vanhastaan kuulu lohijoki, kuten toisetkin. Kuninkaan lohivoudit\nkeräsivät ennen satoja leivisköitä verolohiakin sen rantojen\nasukkailta.\n\nIijoki oli muinoin kuulu kulkutie. Vihovenäläiset laskivat sitä\nmyöten rantamaihin ryöstämään ja murhaamaan, ja sitä nousivat ylös\npohjalaiset Iijärveen saakka, kun he puolestaan kävivät kostoretkillä\nKarjalassa ja Valkean meren rantamilla.\n\nIijoki on myös tärkeä uittoreitti, jota myöten tuodaan miljoonia\ntukkipuita ja paperipuita meren rantaan.\n\nIin hamina, johon Aslak ja Jorma saapuivat Torniosta, on kummallisen\nnäköinen kylärykelmä, jonka halki kulkee kaksi katua, Etukatu ja\nTakakatu. Ne ovat paikoin niin kaitaisia, että tuskin ajomies läpi\npääsee ja poikkikatuina toimivat talojen seinuksia kiertelevät\njalkapolut. Siinä on pienempää ja suurempaa puurakennusta melkein\nseinä seinässä \"katujen\" varsilla: on vanhaa harmaaseinäistä\npikku \"tönöä\", on siistimpää punaiseksi maalattua, on joukossa\njoku suurempikin talo. Ei ole insinööri ollut katujen leveyttä\nmittaamassa, minkä näkee siitä, että talorivit eivät ole suoria.\n\n\"Haminan\" kaduilla näkivät pojat paljon tukkipoikia, jotka juuri\npalasivat mereltä paperipuita lastaamasta.\n\nMutta Iinhaminan \"loistoaika\" oli ennen, siihen aikaan kun puutavarat\ntuotiin enimmäkseen lauttoina alas. Pudasjärven vapauduttua jäistä\nalkoi tulla tukki- ja palkkilauttoja yhtenään. Talolliset olivat\nniitä talven aikana tehneet joko omista metsistään tai ostaneet puut\nvaltiolta. Siihen aikaan oli Iinhaminassakin yhtäjaksoiset markkinat\n20-30 päivää. Puiden ostajia tuli jokisuulle sekä ulkomailta että\nkotimaasta. Ja saaduilla rahoilla ostivat ylämaalaiset pientä\ntarvetavaraa torimyyjältä.\n\nNyt on toisin. Tukkilauttoja tulee keväisin vain joku, tervaa ei\nnimeksikään. Melkein kaikki puuliike on siirtynyt suurten yhtiöiden\nkäsiin.\n\nHaikealla mielellä näitä menneitä hyviä aikoja muistellen kertoi\npojille näistä eräs \"haminalainen\" ukko.\n\nIinhaminasta lähtivät pojat hevoskyydillä Iijokivartta ylös. He\naikoivat siten matkustaa Suomen poikki sen kapeimmalta kohdalta\nPohjanlahdesta Venäjän rajalle.\n\nJokivarsi on aluksi tiheämmin asuttua. Vauraita taloja on joen\nmolemmin puolin ja saarillakin. He sivuuttavat Iin kirkon, kulkevat\nrautatien poikki Iin aseman luona ja sieltä verraten tasaisia maita\nYli-Iihin. Sieltä poikkeaa tie Iijokeen laskevan Siuruan varsille ja\nmuutamien metsäisten sydänmaan taipalien yli Pudasjärven kirkolle,\njoka on kapean, mutta pitkän Pudasjärven rannalla.\n\nPudasjärven vauras kirkonkylä, jossa on komeita, punaiseksi\nmaalattuja maalaistaloja ja kauppakartanoita, seuraa jokivartta\nvenyen hyvin pitkäksi. Tihein asutus on Kurenkosken alla, josta\nKuusamon-Oulun maantie menee joen poikki. He kääntyvät sille ja\nhiljaista hölkkää juoksee hevonen tasaisia hiekkakankaita, joilla\nmaantie monin paikoin on linjasuora, niin että kilometritolppia näkyy\nmonta peräkkäin.\n\nTaivalkosken ja Pudasjärven rajamailla muuttuu tasanko mäkiseksi.\nPohjoisesta näkyy mäen harjanteille Kivalon metsäiset harjanteet.\nMaisema käy järvirikkaammaksi ja vaihtelevammaksi.\n\nTaivalkosken kirkonkylä on vähän syrjässä tältä suurelta valtatieltä,\nmutta pojat poikkesivat sinne aterioimaan ja levähtämään pitkän\nmatkan jälkeen. Kirkko on mäen kukkulalla Iijoen varrella, mahtavan\nTaivalkosken lähellä. Sen molemmin puolin on tiheä kylä. Pojat\neivät malttaneet olla käymättä Taivalvaaralla, jolta on laaja\nnäköala synkkämetsäistä jokilaaksoa pitkin länteen ja itään.\nPohjoisessa ja etelässä levittelivät mäkiset, havumetsäiset sydänmaat\nloppumattomilta näyttäviä \"selkosiaan\".\n\nTaivalkoskelta pohjoiseen näyttivät maisemat nopeammin nousevan.\nLuoteessa kohosi jo näköpiiriin mahtava paljaslakinen tunturi,\nPyhitys, jonka jykevät piirteet näkyvät pitkin matkaa harjanteille.\n\nTunturi! huudahti Aslak sen ensikertaa nähdessään ja hänen silmänsä\nsilloin omituisesti välähtivät.\n\nKuusamon tieltä kääntyy syrjätie Raistakkaan Kitkan rannalle. Sinne\nsuuntaavat pojat ensin matkansa kuulua Kuusamoa tutkiessaan.\n\nMaisemat, joita tie katkoo \"poikkimaisin\", ovat omalaatuisia. Maantie\nnousee ja laskee luoteesta kaakkoon suuntautuneita soraselänteitä ja\nvaaroja katkoen ja metsäisten mäkien välillä kimaltelee kirkkaita\njärviä ja paikoin leviää ruskeita rimpisoita. Järvien rannoilla on\nharvakseen yksinäisiä taloja tai pieni kyläryhmä, mutta laajalti on\nniiden välillä asumattomia sydänmaita, joissa vielä karhu viheltelee,\nhuuhkain huhuu, ahma saalistaan väijyy ja kotka korkeutta kaartelee.\nKuuset kohottavat siellä kesälläkin mustassa naavaturkissaan ja vain\nharvoin tapaat iloisempituntuisen lehtipuun.\n\nIltamyöhällä leviää heidän eteensä tunturien välissä lepäävä, monta\npenikulmaa pitkä, saarinen järven selkä, Ylikitkajärvi.\n\n\n\n\nKitkajärvillä.\n\n\nKitka on Kuusamon suurin järvi. Kilkilösalmi jakaa sen kahteen osaan:\nYli- ja Alakitkaan ja koskinen, syvässä laaksokuilussa kohiseva\nKitkajoki kiirehtää sen vesiä Oulankaan.\n\nYlikitka on komea järvi: nelisen peninkulmaa pitkä, nieminen\nja moniselkäinen. Eteläisinnä on myrskyinen Turjanselkä, siitä\npohjoiseen päin Hyvänniemen takana leviää parin peninkulman pituinen\nlaaja Vasikkaselkä ja sen jatkona Tolvanselkä. Ei näy maata muutamiin\nsuuntiin sen yli katseltaessa.\n\nSe on tavallaan tunturijärvi. Rivittäin kohoaa paljaslakisia\ntuntureita sen itäpuolella. Siellä on keilanmuotoinen Naatikkavaara,\nKouervaara ja etäämpänä Pyhävaara, Rukatunturi, Valtavaara\nja Konttainen. Länsipuolella Vasikkaselän kohdalla on jykevä\nRiisitunturi.\n\nPyhävaaralla ovat entisajan lappalaiset palvelleet seitaansa.\nRukatunturi, joka on kyttyräinen kuin kamelin selkä, on kuuluisa\nlaajasta näköalastaan ja luolastaan, jossa luullaan itse\nsielunvihollisen asuvan. Helposti pääsee sen sivulle autolla Kuusamon\nkirkolta ja tunturin hännälle kiivenneeltä maantieltä on vain\nmuutamia satoja metrejä vuoren paljaalle laelle.\n\nKitkajärvi loisti täydessä kesäisessä komeudessaan, kun pojat\nsaattajineen lähtivät soutelemaan Raistakasta Turjan yli koillista\nkohti. Hiljainen etelätuuli nostatti pieniä aaltoja. Taivas oli\naivan selkeä ja maisemien yllä välkkyi kevyt auerharso lientäen\nkaukaisimpien vaarojen piirteitä.\n\n-- Kitkahan on hyvä lohivesi, muistaa Jorma ja laittaa uistimensa\nkuntoon rullavapaan härnäilemään valkokylkisiä järvimullosia.\n\n-- Onhan niitä tässä järvessä, myöntelee saattomies, vanhanpuoleinen\näijänkarilas. -- Mutta ei ole otollinen aika nyt. On alakuu ja\nsitäpaitsi aamupäivä.\n\nAslak innostuu myös laittamaan pyydyksensä kuntoon. Mutta ei ota lohi\nuistimeen koko Turjan selällä, sillä kirkkaalla ilmalla näkee kala\nmonta metriä syvältä uistinmiehen petosyritykset. Se näkee veneen\nliikkuvine airoineen, näkee uistinnuoran, kirkkaan perustimen sekä\nhopealta ja kullalta välähtelevän uistimen koukkuineen. Eikä lohi\noman turvallisuutensa tähden kirkkaalla ilmalla uskalla pinnalle\ntulla, sillä ilmassa leijailee usein koukkukyntinen kalasääski, joka\non aina valmis upottamaan kyntensä pinnalla karehtivan lohen niskaan.\n\nJorma ja Aslak odottelivat jännityksellä lohen posahdusta ja rullan\nkimakkaa särinää, mutta turhaan.\n\n-- Eipä näpäse, eipä huoli nyt lohi, hokivat he yhtenään.\n\n-- Olipa täällä Kitkalla kerran metsäherra, jonka uistin\nkelpasi lohille, kertoi saattaja. -- Kun hän yön seudun uisteli\nVasikkaselällä, niin kaksi miestä sai kantaa kaloja rannasta. Juorut\nkuiskailivat, että hän oli luvannut itsensä paholaiselle, jos aina\nsaa kalan, kun uistimen heittää järveen. Kauhistuen katselivat\ntoiset sitä kalantuloa. Missä hän heitti uistimensa järveen, siinä\noitis kala kapsahti koukkuun. Oli päivänpaiste tai pilvi-ilma, aamu\ntai ilta, ylä- tai alakuu, aina kala söi, aina hän toi runsaat\nsaaliit. Kauhistui hän lopulla sitä itsekin, eikä häntä enää\nuisteleminen laisinkaan huvittanut. Mutta kerrottiin hänen sitten\ntehneen \"vanhalle kehnolle\" kolttosen. Hän oli laittanut niin suuren\nuistimen, että kokonainen läkkipelti meni lepäksi ja koukut olivat\nveneen ankkurin kokoiset. Heittipä mies järveen valtaisen uistimensa\nja kohta kasahti sen ympärille suuria lohiparvia ja pitkiä hauin\nvenkaleita, mutta ei yhdenkään leuat yltäneet koukkuihin. Ja niin jäi\nmetsäherran ja pahan miehen välinen urakka keskeneräiseksi. Useita\nlohia oli kehno kuoliaaksi piiskannut, kun niitä uistimeen ajoi.\n\n-- Sepä oli saalis. Metsäherra taisi jo kiskoa Kitkan tyhjäksi\nlohista, kun ei meidän uistimiimme kuulu, virkkoi Jorma.\n\nJorma valitsi laatikostaan kaikkein hienoimman perustimensa ja\nparhaan uistimensa ja asetti siihen raskaamman lyijypainon. He olivat\njuuri pääsemässä Mourusalmeen, joka yhdistää Turjan Vasikkaselkään,\nkun lohi ponnahti veneen takana ilmaan ja samassa uistinrulla\närähti tulisesti. Jorman tottuneet kädet hoitelivat sitten vapaa\nväsytellen tempoilevaa lohta, joka ei ollut ennen tottunut moisiin\nnenärenkaisiin. Neljännestunnin kuluttua oli veneessä kuusikiloinen,\nhopeakylkinen järvilohi, jonka pyöreät muodot kehuivat sen\nlihavuutta. Vasikkaselälle päästyään etsivät he lepopaikakseen\nmatalan, puuttoman saaren, jossa jo ennestään näytti olevan vilkasta\nelämää.\n\nJo saarta lähestyessä oli ilmassa sellainen kirkuna ja meteli, että\nkorvat olivat mennä lukkoon. Saari oli näet kalatiirain, lokkien,\nkangassirriäisten ja tyllikurmitsain pesimäpaikka. Kaikki linnut\nolivat jo aikoja hautomisensa lopettaneet ja saaneet poikaset elämään\nvapaassa ilmassa. Ne untuvapalleroiset kyyröttivät jossain kivien\nkoloissa tai varvikon suojassa pää piiloon pistettynä kuunnellen\nemojen räikeitä varoitushuutoja.\n\n-- Triää -- triää -- triää, huusivat kalatiirat lentää lekutellen\nja välistä syöksyen vihaisesti poikien päitä kohti. Mustaselkäiset\nselkälokit lentelivät korkeammalla saaren kohdalla. Tyllit ja\nsirriäiset liipottelivat matalalla istahdellen kiville ääntelemään.\nSaaren päästä löysi Jorma selkäkuikan pesän, josta pojat oli jo viety\njärvelle. Se oli aivan vesiäyräässä sijaitseva kuoppa, jonka pohjalla\noli vähän kuloheinää. Nähtävästi oli saari lintujen mieluinen\nolinpaikka. Ja yhteisvoimin näyttivät ne sitä puolustavan.\n\n-- Ei olisi nyt variksen hyvä tulla saarelle poikasia syömään.\nVarmaan tuntisi se pian turkissaan satojen tiirojen ja monien lokkien\nterävät iskut. Eivät kestäisi variksenkaan palttoutuneet korvat sitä\nmelua, jota tiirat sille pitäisivät, päätteli Aslak.\n\nOpas teki veden kuljettamista ajopuista nuotion pehmeälle, kuivalle\nhiekalle ja hiiltyvän rovion loisteessa paistoi hän Kitkan lihavan\nlohen puoliskon. Mainio oli se maultaan tuoreeltaan laitettuna,\nvaikka ei ollut muuta maustetta kuin suolaa. Se oli melkein merilohen\nveroinen, paistettuna ehkä parempikin.\n\nYlikitka muistuttaa monessa suhteessa merta, varsinkin vuonoa. Ja\nsiksi kai on merilintuja asettunut sen saarille.\n\nSaari oli pojista niin mielenkiintoinen, että he päättivät\nviettää siinä kuumaa päiväsydäntä ja lähteä vasta illansuussa\nsoutelemaan Alakitkaa kohti. He uivat vilpoisessa vedessä ja ottivat\naurinkokylpyjä hiekalla. Oppaasta kuitenkin alkoi tuntua poikain\nmatka turhalta verkkailulta ja hän teki heille seuraavan ehdotuksen:\n\n-- Ostakaa minulta tämä vene ja laskekaa sillä Paanajärvelle; siellä\nmyydessä saatte tästä saman hinnan, ehkä enemmänkin.\n\nPojat tarttuivat heti asiaan. Heistä oli aina kahden kulkeminen\nvapaampaa, kun ei ollut mukana arvostelevia katseita. Monien oppaiden\nmielestä oli kasvien ja lintujen nahkojen kerääminen aivan arvotonta\nhommaa. \"Eihän ne löyhät linnun nahkat kelpaa edes kintaiksi\",\narveli kitkalainenkin opas. Muistaen hauskan jokimatkan Ounasta ja\nKemijokea alas laskiessa, taipuivat he maksamaan veneestä oppaan\nmääräämän hinnan, varsinkin, kun saattomies parhaana heinäaikana tuli\nkalliiksi, ja rahavarat alkoivat arveluttavasti huveta.\n\n-- Te lähdette soutelemaan tästä järviä ja jokia alas omine\nveneinenne kuten vihovenäläiset ennen, tuumi opas.\n\n-- Mitä ne olivat?\n\n-- Ryöstöretkillä kulkevia vienankarjalaisia ja venäläisiä. Ei\nole aina täälläkään rauhassa eletty. Jo silloin kun iiläiset\nja kemiläiset kävivät täällä takamaan järvissä kalastelemassa,\nja karjalaiset tulivat tänne rajan takaa myös hauin pyyntiin\nkeväthankien aikana, tapeltiin täällä vimmatusti. Metsien kätköistä\nkatselivat silloin kauhuissaan arkamieliset lappalaiset, jotka siihen\naikaan olivat seudun ainoat pysyvät asukkaat. Myöhemmin on kuljettu\nKitkajärvien kautta ryöstöretkillä puoleen ja toiseen. Karjalaiset\nja venäläiset nousivat aluksillaan Oulanka- ja Kitkajokia ylös\ntänne, polttivat taloja, tappoivat asukkaita ja veivät ryöstösaaliin\nveneillä omalle maalleen. Alakitkasta lähtee Kiveskoski, joka on\nsaanut nimensä siitä, että ryssät ratkoivat ryöstämistään nuotista\nkivekset sen rannalla, jotta niitä olisi ollut keveämpi kuljettaa\nperkaamattomia jokia myöten.\n\n-- Eikö niille koskaan annettu kuritusta? kysyi Jorma.\n\n-- Annettiin useinkin ja ajettiin pakoon. Kerrankin Laurikainen tällä\njärvellä tuhosi yksin koko retkikunnan.\n\n-- Miten se tapahtui?\n\n-- Isonvihan aikana olivat ryssät taas täällä murhaamassa ja\nryöstämässä. Yhdeksän venekuntaa kierteli täällä Kitkan vesillä\nyksinäisiä taloja ryöstämässä. Suurine lastineen lähtivät he\nviimein paluumatkalle ottaen Laurikaisen oppaakseen. Vainolaiset\nsoutivat tätä samaa selkää ja menivät tuohon autioon, puuttomaan\nsaareen levähtämään ja syömään, niinkuin mekin. Laurikaisen piti\nkeittää puuro sillä aikaa, kun viholliset nukkuivat. Silloin\noli kova länsituuli ja veneet olivat tyynenpuolella. Miesten\nnukkuessa hiipi Laurikainen rantaan ja työnsi kaikki veneet tuulen\nvietäväksi, hypäten itse viimeiseen. Mutta silloin heräsi eräs\nparrakas karjalainen, juoksi rantaan ja koetti tavata veneen\nperästä. Laurikainen sivalsi häntä airolla ja pääsi hädin tuskin\nulommaksi selälle, jossa toiset veneet kelluivat pois hyvää vauhtia\nmyötätuulessa.\n\nSaaressa nousi hirmuinen meteli. Ryssät keräytyivät rannalle\nhuutamaan:\n\n\"Liurukaini, Laurukaini, tuokka sie meilä venehtä -- Huttua hyvöä\nkeitetäh da ruotshin voita silmäh pannan.\"\n\n\"Te riettalinnut, te rosvot ja murhamiehet saatte nyt rangaistuksenne\nilkitöistänne. Talomme olette polttaneet, ihmisiä tappaneet,\nkarjaamme teurastaneet ja muun omaisuutemmekin ryöstäneet. Nyt saatte\nkärsiä pahojen töittenne tähden\", huusi Laurikainen vastaan.\n\n\"Liurukaini, Laurikaini, saat kaikki tavarat, kun tuot venehen.\"\n\n\"Odottakaa, mutta elkää pitkistykö!\"\n\nKun ei houkutukset auttaneet, huusi joku kiukuissaan:\n\n\"Liurukaini, Laurukaini, tuoka sie milma venehtä. Kuuman tinan\nkurkhuh valamme, omih suolihis hirtämmä!\"\n\n\"Hirttäkää itsenne, minua ette saa koskaan kiinni.\"\n\nLaurikainen koplasi järvellä veneet peräkkäin ja souti läheiseen\nkylään, varottaen kenenkään viemästä venettä vihovenäläisille, jotka\nsaaressa parkuivat ja sadattelivat. Nälkä tuli niille pian, sillä,\nruokatavarat olivat niillä veneissä.\n\nYhdeksän päivän perästä kävi Laurikainen katsomassa. Silloin olivat\njo kaikki kuolleet paitsi yhtä, joka vielä sormiaan liikutteli.\nMyöhemmin kävi hän hautaamassa ryssät tuohon samaan saareen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pojat illalla lähtivät omalla veneellään soutelemaan tyyntä\njärveä, tuntui heistä matka taas vapaalta ja hauskalta.\n\n-- Nyt olemme taas omalla pohjalla, niinkuin Kemijokea laskiessamme,\nvirkkoi Aslak.\n\n-- Oma on aluksemme. Vaikka Kitkajoen koskissa kiveen halkeaisi, niin\nei ole kenelläkään mitään sanomista. Nyt kuljemme myötävirtaan kuin\nennen vihovenäläiset, mutta emme me ryöstäkään ihmisiä, selitti Jorma.\n\n-- Ryöväreitä me silti olemme; viime lepopaikassa ammuit taas emon\nmonelta pikkuiselta lokinpojalta. Ajattelehan niiden kohtaloa. Kuka\nkantaa niille kalaa järveltä, kuka suojelee niitä untuvapalleroisia\nvariksilta ja muilta vihollisilta, kuka varoittaa niitä vaaran\nhetkinä?\n\n-- No, no. Elähän innostu. Tieteen vuoksi täytyy tappaa. Ja etkö ole\nkuullut, että urokset hoitavat myös poikasia.\n\nJorma asetti uistimensa viilettämään kalaisuudestaan kuulua\nVasikkaselän pintaa, jossa näkyikin runsaasti \"veden viljaa\". Väliin\nkuului läiskähdys aivankuin laudalla veteen lyötäessä, kun lohi\nkimposi ilmaan ja putosi sieltä veteen. Pienet lohet karehtivat veden\nkalvoa joukoissa muikkuparvien ympärillä. Saarien karisilla rannoilla\nhypähtelivät siiat ja harjukset sieppaillen päiväkorentoja. Silmän\nkantamattomiin näkyi järven pinta kirjavanaan kalojen viriä.\n\nMutta olipa veden väen vihollisiakin liikkeellä. Tiiroja ja lokkeja\nkohosi joka saaresta ja niitä kaarteli kaikkialla kalaparvien päällä.\nKoskelot poikasineen sukeltelivat matalilla kareilla, mutta kuikat,\nulappain suuriääniset eläjät huusivat ja melusivat selkävesillä.\nKaakkureita lensi kakattaen erämaan lammeista selkävesille käymään\npojilleen ruokaa kuin valmiista varastosta ja siika poikkipuolin\nnokassa lensivät ne taas takaisin.\n\n-- Tämä Kitkajärvi muistuttaa meidän järviämme, -- sanoi Aslak.\n-- Kirkasvetiset selät ja paljaslakiset tunturit niiden ympärillä\njohtavat ajatukseni kotiseutuihini.\n\n-- Mutta katselepas tarkemmin. Niemissä ja lahtien perukoissa on\nmelkoisia taloja peltovainioiden keskellä sekä sankkoja havumetsiä\nrantamailla. Niistä näemme, että tämäkin seutu on \"lannanmaata\".\n\nMuistossa säilyväksi kuvaksi painuivat kauniin Kitkajärven maisemat\npoikain soudellessa tyyniä selkiä ja pujotellessa monien ahtaiden\nja mutkaisten salmien kautta Yläkitkalta saarekkaalle Alakitkalle.\nTätä viehättävää maisemakuvaa elävöitti kesäyön punerrus ja hyvä\nkalansaalis. Kun he aamupuoleen, pitkän soudun jälkeen laskivat\nKilpivaaran talon rantaan, Kitkajoen niskavesille, oli heillä\nveneessä viisi komeata lohta ja kaksi suurta haukea.\n\n\n\n\nKitkajoen koskilla ja kuruissa.\n\n\nPohjois-Kuusamossa on paljon kummallisia kuruja. Kalliomaisemiin\non siellä ikäänkuin jättiläisveitsellä viillelty peloittavan\nsyviä ja jyrkkärinteisiä kalliouomia, joista toiset ovat kuivia,\ntoisissa pauhaa vaahtoisia puroja ja jokia. Kalliokuiluissa kiitävät\nKitkajoen ja Oulangankin vedet Vienanmertä kohti. Ruskeanharmaita\nkalliorinteitä, teräväpiirteisiä kalliokumpuja, patsaita, linnan\nseiniä muistuttavia kohoumia, kuiluja, peilikirkkaita suvantoja,\nkohisevia koskia ja huimia könkäitä on siellä runsaasti.\n\nHavumetsän peittämien villien maisemien keskeltä löydät jokikuruista\nrehevän leppoisen lehdon, jossa saniaiset kasvavat miehen\nmittaisiksi. Istahda sinne kauniina kesäiltana, niin tunnet kuin\nesimakua erämaan ikuisesta rauhasta. Viereisessä pensaassa laulaa\nlehtokerttu ja punarintasatakieli, ylempänä kankaalla tiltittää\ntynnyrilintu; pohjasävelenä kuuluu kuitenkin kaukaisen könkään tai\nkosken ikuinen pauhina. Jos olet siellä syyskesällä, niin villit\nviinimarjat ja vaarainpensaat tarjoavat sinulle herkkujaan.\n\nMutta siellä voit yhtähyvin kuulla karhun kumean vihellyksen, kun se\nmuualta sinne vainottuna pakenee etsien turvaa kuiluista ja luolista.\nSiellä marmattaa ilves onkalossaan, sieltä etsii ahmakin pesäpaikan\npoikasilleen. Ilmojen kuningas, kotka, kaartelee näiden sydänmaiden\nyllä, ja öisin huuhkajat huhuilevat toisilleen louhuissaan tai\nkelohonkien latvoissa.\n\nHarvat matkustajat sinne osuvat, mutta ken vaan kerran on siellä\nkulkenut, hän sinne uudestaan halaa.\n\nKilpivaarassa oli poikia kielletty kovin uhkarohkeasti laskemasta\nKitkajoen koskia, \"kun niissä on moni henkensä menettänyt\". Jorma oli\nsiihen naurahtaen vastannut, että onpahan ne laskettu Lapinkin kosket\neikä ole rantakiviä myöten venettä kiskottu. Mutta jo ensimmäisessä\nsuuremmassa koskessa, Käylässä, kalpenivat poikain kasvot, kun vene\npahimmassa kuohussa karahti terävälle pohjakivelle ja oli täyttyä.\nOnneksi veneen laitaa vasten patoutunut vesi kohotti venettä sen\nverran, että se pääsi irti jatkamaan vesilastissa matkaansa kosken\nalle. Vettä kengissä ja kastunein vaattein vetäytyivät pojat\ntörmälle kiskoen melkein täyttynyttä venettä, johon vettä pulppusi\nammottavasta reiästä, minkä kiven kärki oli pohjaan puhkaissut.\n\n-- Sehän oli koski, vaikka niskasta katsoen näytti niin silkoselta,\npäivitteli Aslak.\n\n-- Hiisi oli meidät viedä! huudahti Jorma.\n\n-- Opiksi koiralle kylmät saunat, niinhän sanoo sananlasku. -- Mutta\npelkäänpä, että puurona ovat jo eväsleivät laukussa, ja kahvitkin\novat valmiiksi kastuneet.\n\nNäin sanoen heitti Aslak veneestä maalle eväslaukun, josta vettä\nvalui. Kastunut oli myös onkilaatikko, jossa olivat ruudit ja valmiit\nlatingit sekä kalastusneuvot. Kaikki ne oli huolella kuivattavat,\nsamoin pyssyt. Pahin oli saada kuntoon särkynyt vene, jossa oli\nkahden nyrkin mentävä aukko. Ei ollut nauloja mukana, millä venettä\npaikata.\n\nKäylänkosken sivuväylässä on mylly, ja mylläri oli koko ajan\nseurannut poikien koskenlaskua. Nähtyään heidän hätänsä, riensi\nhän apuun. Ja samassa kun pojat tyhjentelivät venettään, oli\nmylläri heidän luonaan. Hän moitti poikia uhkarohkeasta laskusta ja\ntaitamattomuudesta, kun he olivat antaneet saaren ympäri kiertäneen\nja sivulta tulevan syrjävirran painaa veneen kivelle.\n\n-- Oppia ikä kaikki, sanoi Jorma. -- Me luulimme, että tässäkin\njoessa on pahimmat pohjakivet raivattu pois, kuten Ounasjoessa, mutta\ntämä näkyy olevan aivan luonnon jäljeltä.\n\n-- Kukapa niitä olisi täällä perannut.\n\nMylläri auttoi poikia veneen paikkauksessa. Hän kävi kotoaan nauloja,\nlaudanpalasen ja tervaa. Muutaman tunnin aherruksen perästä oli vene\ntaas käyttökelpoinen.\n\nVenettä laittaessaan mylläri kertoi vanhoja Käylän muistoja.\n\n-- Ette ole ensimmäisiä, jotka ovat Käylässä housunsa kastelleet.\nTähän hukkui muinoin lasti vihovenäläisiä, kun he ryöstösaaliineen\nyrittivät tätä laskea. Ryssät olivat pakoittaneet erään suomalaisen\nLaurikaisen laskumiehekseen. Mutta hän, viekas mies, päästyään\npahimpaan kuohuun pyöräytti veneen perän rannalle päin ja hyppäsi\nmeloineen rantakalliolle antaen veneen täyttyä ja kaatua kumoon.\nVihollisilla oli veneessään Kitkalta ryöstetty nuotta, joka veneen\nkaatuessa joutui virran kuljetettavaksi samoinkuin miehetkin. Siihen\ntakertuivat useimmat ja kaikki hukkuivat tuonne kosken alapyörteeseen.\n\nEi ota maksua mylläri avustaan. \"Kukapa siitä haaksirikkoisten\nauttamisesta. Elkää enää katsomatta outoa koskea laskeko. Ei ole\ntästä lähtien Kitkajoella taloja ennenkuin Juumassa ja siitä alaspäin\nsaa taivaltaa Paanajärvelle näkemättä ihmisasuntoa. Ottakaa tästä\nnauloja varalta, jos sattuisi vielä särkymään.\"\n\nJättipä kuitenkin Jorma ystävälliselle myllärille koreasiipisen\nperho-ongen muistoksi. Ja kun pojat olivat häneltä ostaneet\npuurojauhoja evääksi, lähtivät he laskemaan edelleen.\n\nIhanaa on kulku kiivaan, sileäpintaisen virran selässä. Sen olivat\npojat jo Lapin virroilla todenneet. Kuulumattomasti kulkee vene monin\npaikoin Kitkajoellakin veden viemänä, toisinaan vain kihahtaa vesi\nrantakivikoissa, kuohahtaa nivassa pieneksi aallokoksi, joka taas\nalempana; tyyntyy sileäksi nahkavirraksi.\n\nVäleen vaihtuvat laakson maisemat kuin panoraamassa. Rinteet ovat\ntäällä yläjuoksulla vielä matalat, mutta sankkojen mänty- ja\nkuusimetsien peittämät. Harvoin leyhähtää vastaan kaitainen leppoisa\nlehto. Joki on vielä karuilla lakimailla, eikä laaksostakaan ole\npaljon tietoa. Tuossa katkaisee virta korkean hiekkaharjun ja kulkee\nsitten sen sivua. Tuossa nousee joesta vahva kalliopaasi, joka\nkovuudellaan on uhmannut virran kuluttavaa voimaa; tuolla lahden\npohjukassa viheriöitsee pieni niittypala. Kukkivan angervon tuoksua\nkantautuu joelle.\n\nTelkkäemo heittäytyy vaivaiseksi satolinnuksi ja juosta räpistelee\nedessä. Poikaset piipertävät pesässä, mutta nähdessään mustan\nkummituksen yhä lähenevän painautuvat veden alle ja rantaheinikkoon\npäästyään kurkistelevat outoja kulkijoita. Sorsa- ja haapanaemot\npiilottavat palleroisensa heinäsaarille ja lentelevät edessä\nviehätellen venettä. Lentoon lähtiessään parkaisevat ne moittien\nsaloseudun rauhan häiritsijöitä. Mutta äänekkäämmin ilmaisevat\nkoskeloemot paheksumistaan 'prop'-rottaen ja lyöden siivillään veden\nkalvoon juostessaan suuren poikaslaumansa etunenässä ja vähääkään\narastelematta syöksyen kosken myllerrykseen. Ne aivankuin tietävät\nolevansa ensiluokkaisia koskenlaskijoita.\n\nAlhaalta kuuluu jymeä pauhu. Saarikoski, Ylisen Kitkajoen suurin,\nkohisee edessä. Niskalta katsoen näyttää joki siinä syöksyvän kuin\nmaan alle. Pojat eivät uskalla lähestyä sen äkäistä niskavirtaa,\nsillä koski voisi heidät kuin satujen jätti ryypätä kitaansa. He\nkiirehtivät rauhalliseen poukamaan, vetävät veneen maalle ja lähtevät\nputousta tarkastelemaan.\n\nMusta naavainen kuusikko kehystää valkovaahtoisen kosken auringossa\nkimmeltävää uomaa. Sileä niskavirta taittuu ensin kalliohyppyrissä\npieneksi könkääksi, jossa vesi velloutuu vaahdoksi ja hyökyilee\nkorkeina aaltoina, pursuaa pohjasta kohoavien kivien kyljissä,\nkiertää rannalla patamaisissa pyörteissä ja rauhoittuu sitten\ntasaiseksi matala-aaltoiseksi alakoskeksi.\n\n-- Tämä on harvinaisen hieno paikka, oikea salomaan koskimaisema.\nEiköhän vietetä tässä kesäistä iltaa ja yötä, niinkuin Lapissa.\nLuulen kosken olevan oivallisen onkiveen. -- Näetkö kun harjukset\nhypähtelevät? -- Ja olisi vähän kokoelmiakin täydennettävä, puhelee\nJorma.\n\n-- Mielelläni jään yöksi, kun täällä on koskemattoman kiveliön tuntu.\nVoisimmehan vähän onkiakin koskessa.\n\nHetken perästä heiluu kaksi onkivapaa kosken kuohujen päällä: nousee\nja laskee, huiskahtelee ja sujuu luokiksi, milloin harjus tai\npurolohi tarrautuu koreaan perhoon. Kimpuroiden, pyrstö vettä hipoen,\nkulkeutuvat kalat onkimiesten eteen ja siitä haaviin. Kivi kiveltä\nhypähtelevät pojat ahkerasti onkien. Aika kuluu hupaisesti, aurinko\npainuu pohjoiselle taivaalle, ennenkuin he herkeävät, keräävät kukin\nkalansa ja palaavat veneen lähistölle vihreälle kentälle, jossa\nennestään on monta vanhaa nuotion sijaa.\n\n-- Nyt laitamme oikein Lapin aterian. Sinä Aslak, saat paistaa\nnuotiolla Lapin kakkuja mylläriltä ostetuista jauhoista. Minä\npaistelen kalaa ja suolaan loput.\n\nAslak teki ensin padassa taikinan, vanutti sen huolellisesti ja\nleipoi veneen teljon päällä pyöreiksi ohkaisiksi kakuiksi, jotka hän\nLapin tapaan paistoi liuskakiven päällä nuotion loimossa. Toisella\nsivulla paistua kärisivät harjukset ja lohen mulloset. Syödessään\ntuoretta, lämmintä rieskaa ja maukasta paistinkalaa voin kera puheli\nAslak hymyillen.\n\n-- Tämä se on sitä oikeaa partiomiehen elämää, jota lappalainen\nrakastaa. Erämaa antaa yösijan eikä peri maksua niinkuin ne\nmajatalot, erämaa ruokkiikin, kun osaa sitä oikein lepytellä. Täällä\nKuusamossa on vielä väärentämätöntä Lapin tuntua, vaikka asukkaat\novat lantalaisia.\n\n-- Minunkin täytyy tunnustaa, että tuskin on meillä ollut\nviehättävämpää yösijaa.\n\nNuotion palaa lekotellessa nukkuivat pojat havuvuoteillaan erämaan\nkosken satasäveliseen lauluun ja yön usvien laskeutuessa joen uomaan.\nMutta varhain aamulla, auringon valaistessa kosken kuohuja olivat he\ntaas valmiit jatkamaan matkaa.\n\nSivumennen mainittakoon, että pojilla ei ollut rohkeutta laskea\nSaarikoskea. Nuoralla rantaa myöten he kuljettivat veneen alas\nja sittenkin se oli täyttyä pahimmassa kuohussa. Muutamia koskia\nlaskettuaan ja pitkän, kapean Juumajärven soudettuaan saapuivat he\naamupäivällä hyvinvoipaan taloon.\n\nJuumasta alkaa se Kitkajoen osa, joka matkailijaa viehättää ja\njoka kohisten kulkee kalliokuruja pitkin. Ja muutenkin: tämä jylhä\nalajuoksu on mielenkiintoista seutua, jossa helposti unohtaa itsensä\nja on valmis ylistämään Pohjolan luonnon suuruutta.\n\nPojat valmistautuivat talossa kuin löytöretkelle. Jorma kuivaili\nauringonpaisteessa kasvipaperinsa, jotka olivat Käylässä kastuneet.\nHän valitsi laatikostaan parhaimmat perhot käsille ja puhdisteli\npyssynsä hyvään kuntoon, niin että ei hätää, vaikka suurempikin peto\nlouhikosta tulisi vastaan.\n\nJuuman ukko ei päästänyt poikia kahden Kitkajoen suurimmille\nkönkäille kuultuaan, miten Käylässä oli käynyt. -- Minä lähden\nsaattamaan Ylikodalle asti ja opastelen teitä uomissa. Voisitte\nhurjat lähteä laskemaan, vaikka itse Jyrävän, josta ei kukaan ole\nehein nahoin mennyt alas.\n\nUkko istui itse perää pitämään ja heti järven päässä suistui vene\nväkevään koskeen, joka pauhaa korkeiden kallioseinien välissä. Hyvin\nkävi lasku. Pojat huomasivat, että mela oli tottuneissa käsissä.\nPienessä, kalliorantaisessa Jyräväjärvessä seisahtui vesi hetkeksi\nikäänkuin arvelemaan, että uskaltaako lähteä seuraavaan koskeen,\njoka monta kilometriä pitkänä alkaa järven päästä. Alhaalta päin\nnäkyi jo pieni vesimylly ja sen vierellä pitkä vaahtovyö. Myllykoski,\nmonen taiteilijan maalaama, pauhasi ja jylisi kallioiden raossa.\nKaunis paikka, mutta pojilla ei ollut aikaa jäädä sitä ihailemaan.\nHe vetivät veneen kosken sivu pieneen suvantoon ja laskivat siitä\nkorkeaa aallokkoa, kunnes kuulivat edessään kuin ukkosen jylinää.\nSiinä käännäytti ukko veneen pyörteeseen.\n\n-- Kuuletteko Jyrävää? kysyi hän samalla sellaisella äänenpainolla,\nettä sitä voi käsittää kehumiseksi.\n\nRantariutalle noustuaan näkivät pojat matkansa mahtavimman könkään,\nJyrävän, jonka pauhina kuuluu kauas. Jyrkkien kallioiden välissä\nsyöksee siinä vesi monta metriä korkealta kalliokynnykseltä alas\nsyvään pyörteeseen. Vesi kiertelee ja kiehuu siinä kuin Hiiden\nkattilassa. Pauhina on niin kova, että ei kuule läheltäkään toisen\npuhetta. Täytyy huutaa könkään kanssa kilpaa.\n\n-- Nyt on Jyrävästä jo vesi vähentynyt, mutta näkisittepä sen\nkevättulvan aikana. Silloin tärisevät kalliot veden voimasta, ja\npauhina on lyödä korvat lukkoon. Lohi on etevä kosken nousija, mutta\nvaivoin niistä joku könkään päälle pääsee. Tukit puikkelehtivat siinä\npystyssä kuin lastupalat.\n\nJyrävä on vielä villi erämaan köngäs. Kukaan ei ole vielä\nyrittänytkään sen voimaa käyttämään. Kukaan ei ole sen sivuun\nuittokouruja laitellut eikä lohkonut sen särmikkäitä paasia; se on\nikänsä ylistänyt luonnonvoimien valtaa ja suuruutta. Se on erämaan\njoen korkea veisuu. Ihminen tuntee voimansa pieneksi sen rinnalla.\nMatkustaja istuu sen partaalla mykkänä ja luonnonvoimien lumoissa.\n\nUkon opastamana kulkivat pojat könkäältä sileän kangasmaan yli n.s.\nkuiville kuruille, jotka Kitkajoen suuntaisina kulkien päättyvät\njokilaaksoon jonkun matkaa Jyrävän alapuolelle. Polkua kävellessä\nnäkivät he edessään ammottavan, leveän kuilun, aivankuin maan\nhalkeaman. 60-70 m korkeat louhikkoiset kalliorinteet suistuivat\nviistoon tai melkein kohtisuoraan syvyyttä kohti. Alhaalla kurun\npohjalla kiilui pieni lampi, jonka rannalla oli vähän metsää.\nHämmästyneinä laskeutuivat pojat jyrkkää rinnettä uoman pohjalle.\nKauttaaltaan olivat rinteet osittain harvinaisten kasvien peittämiä.\nLapinvuokot levisivät kalliorinteillä ohuena mattona. Niiden\nkellanvalkoiset terälehdet olivat jo pudonneet ja kukkien sijalla oli\npitkäkarvainen töyhtö. Kivirikkoja, alppihärkkejä, kurjenkanervia\nja harvinaisia pajuja, muunmuassa maata pitkin luikertavia\nverkkolehtipajuja siellä oli yllin kyllin. Siellä täällä kukki vielä\nkomeita, keltamykeröisiä tunturiarnikoita. Kasvisto oli Jorman\nmielestä omalaatuinen. Ja ahkerasti hän niitä kokosi säiliöönsä.\n\nVastaisella rinteellä, kallion ulkonemalla istui suuripäinen ja\nisosilmäinen huuhkaja. Aslak huomasi sen ensin, viittasi Jormalle ja\nkohta kumahti laukaus hänen pyssystään kaataen kiveliön mietiskelijän\nja jänisten surman. Turhaan hakivat pojat sen pesää vangitakseen\npoikaset.\n\n-- Tämä on nimeltään Jäkälävuoma, sanoi opas. -- Tämän\npohjoispuolella on Hautaniitynvuoma ja sen takana Lammasvuoma. Kaikki\nne ovat yhtä syviä rotkoja, mutta eivät yhtä pitkiä. Kotieläimille\nnämä ovat vaarallisia. Nuoria poroja putoilee talvella kuilujen\npartailta niiden pohjalle, kun ne menevät varomattomasti liian\nlähelle reunaa. Kesällä suistuu näihin lampaita, kun niitä koira tai\njoku petoeläin ajelee. Ilves ja ahma säilyttävät nahkansa, kun ne\ntalvella metsästäjän hätyyttäminä pääsevät näihin louhikkoihin.\n\nVuoman pohjalla oli harvinaisen kuumaa ja paljon sääskiä. Mielellään\nnousivat pojat sieltä raikkaampaan yläilmaan ja palasivat veneelleen.\n\nUkko saatteli vielä jonkun matkaa Jyrävän alapuolelle laskien itse\npahimmat kosket ja palasi erään tien suusta takaisin toivottaen\nonnellista matkaa.\n\nVene kiiti nopeasti eteenpäin melkein yhtämittaisissa koskissa ja\nvinhavirtaisissa suvannoissa. Jokilaakso alempana vähän laajeni ja\nsyveni. Sivurinteiden kalliot kohosivat milloin loivemmin, milloin\nmelkein pystysuorina seinäminä aina sadan metrin korkeuteen. Pieniä\nheinäsaaria, kaitaisia niittypalasia oli tiheämpään. Rannikoilla\nkasvoi tuomia, paatsamia, sinikuusamia, punaisia viinimarjoja ja\nvaarainpensaita. Vetisemmillä mailla oli pajukoita.\n\nNoin seitsemän kilometriä Paanajärven päästä luoteeseen yhtyy\nKitkajoki Kuolajärven suoseuduilta tulevaan Oulankajokeen. Siinä\nlaakso levenee ja tyynenä kyminä laskevat yhdistyneet virrat\nhiekkareunaisessa uomassaan. Suurin, käärmemäisin mutkin kiertelee\nse hiekkaniemiä, hipaisten mutkallaan laakson kalliorinteeseen ja\nkääntyen loivassa kaaressa laakson toiselle laidalle. Niemen kanta\non välistä niin kapea, että jos se kanavalla katkaistaisiin, niin\nlyhentäisi sadan metrin kaivanto matkaa pari kilometriä.\n\nMutta ei ole Oulankaa syyttäminen turhanaikaisesta matkan\njatkamisesta. Samoin tekevät melkein kaikki joet alajuoksussaan. Ne\nkaartelevat omilla lietteillään, tyynnytelläkseen itseään, ennenkuin\nniiden vedet tapaavat järven tai meren.\n\nNiemien hiekkatörmät olivat täynnä reikiä aivankuin kepillä olisi\npistelty. Niitä oli tuhansia, kymmeniä tuhansia ja reiistä tuli\nulos törmäpääskysiä, kun niitä lähestyi. Syvällä käytävän pohjalla\nmakasivat niiden untuvapoikaset odotellen emoaan tuomaan ruokaa.\nHätäisinä lentää härräsivät pääskyt, kun poikain vene tuli liian\nlähelle törmää.\n\n-- Pohjola näyttää olevan myös pääskysten paratiisi. Täällä ovat\nräystäät täynnä räystäspääskysten multapesiä, täällä viihtyy hyvin\nmyös saksipyrstöinen haarapääsky ja missä on vähänkään korkeampi\nmultatörmä, siinä löydät törmäpääskysiä.\n\n-- Kaikki parhaimmat linnut lentävät kesäyönauringon maahan pesimään,\nlisäsi Aslak.\n\nMuutamassa joen käänteessä näkivät he edessään taloja, niiden lähellä\nlevisi suuri suistoniitty ja sen takana pitkä, kapea järvi.\n\n-- Hei, Paanajärvi!\n\n\n\n\nPaanajärvellä.\n\n\nPaanajärvi, Pohjolan Lago di Como, sinä olet matkailijan ihastus ja\nhelmi tuhansien järviemme joukossa. Suomen Sveitsiksi moni sinun\nmaisemiasi mainitsee, vaikka oikeastaan olet kuin kappale Norjaa,\nolet entinen merestä kauas eristäytynyt vuono. Sanattomana katselee\nmatkailija joltain vaaralta maisemiasi ja kuin kultaisissa kehyksissä\nniitä sitten muistossaan säilyttää ja niistä myöhemmin kertoilee.\n\nSiintävät vaarat ja kaljulakiset tunturit sivujasi saartavat\nlaskeutuen milloin kohtisuorana kallioseinänä, milloin metsäisinä\ntai viljelysvihantina rinteinä hopeankirkkaaseen pintaasi, jossa\ntaivaan pilvet ja rannikoiden maisemat kuvastuvat. Ken on nähnyt\nsinut kesäyön ruusuisessa punahohteessa, hän ei sinua unhoita.\nSinä olet Pohjolan luonnon havainnollistettu runoelma, eepillisen\nsuurpiirteinen, mutta yksityiskohdiltaan lyyrillisen herkkä.\n\nVastainen rantasi näyttää olevan kivenheiton päässä, mutta kilometrin\nsaat soutaa ennenkuin sen saavutat, sillä sinä salaat matkojen\npituutta. Oulangan suistolta katsoessa näytät tuskin penikulman\nmittaiselta, mutta kaksikymmentäneljä kilometriä on sieltä itäpäähäsi.\n\nEräs matkailijaseurue kiisteli kerran, mistäpäin tullen Paanajärvi\ntekee valtavimman vaikutuksen.\n\nPalovaaralta, järven lounaiskulmasta, Kirkonkylään johtavalta\nmaantieltä, väitti nuori valkolakkinen ylioppilas. -- Sieltä katsoen\nnäet ensin vuorimaan keskellä syvän uoman, jonka yllä on kesäisen\nautereen sinertävä utu. Näet veden välkettä syvällä edessäsi, sen\ntakana taloja vihreiden peltojen keskellä ja taustalla vaarojen\nmetsäisiä tai kaljuja rinteitä ja etäämpänä Raakkutunturin ja\nMäntytunturin korkeat, puuttomat päälaet.\n\n-- Minun mielestäni on Paanajärvi kaunein keskikohdalta, kun\netelästäpäin Vatajärven jalkapolkua aletaan laskeutua Korpelan\ntaloon ja kun erään vaaran rinteiltä katsoen näet allasi järven\npeilikirkkaan pinnan, sen takana muurintapaisen Ruskeankallion ja\nkauempana tunturit ja vähän idempänä melkein kaljun Malinavaaran\nrinteen, jota pitkin valuu vaahtoisia vuoripuroja, kuten hopeisia\nvöitä. Sillä osalla on enimmän erämaan tunnelmaa, kuvaili toinen\nylioppilas.\n\n-- Tulin kerran Vienan-Karjalasta Paanajärven itäpäähän Mäntyniemen\ntaloon, joka on pohjoisrannalla, istahdimme mäen harjalle levähtämään\nja katselemaan seutua. Rinteen alla oli kellertäviä ohrapeltoja ja\nniiden keskellä muutamia harmaita taloja, vielä alempana välkkyvä\nveden pinta, takana Munavaaran metsäiset rinteet ja kaakossa\nAla-Oulangan vaahtoava Niskakoski ja siitä itään synkeä sydänmaa,\njonka vaarojen metsäisiin rinteisiin vienankarjalaiset ovat kaskiaan\nhakanneet ja niillä näkyy vihreitä koivikoita. Siinä taulu, joka ei\nunohdu, kertoili kolmas, nuori opettaja.\n\n-- Turhaa on kiistellä makuasioista. Joka kohta tämän järven seudun\nmaisemissa on viehättävä, väitti seurassa ollut nuori maisteri. Ja\nepäilemättä hän oli oikeassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJorma ja Aslak olivat Lapissa Kitkajoella ja Oulangalla tottuneet\nnäkemään suurpiirteisiä laaksomaisemia. Sentähden Paanajärven seudut\neivät tehneet heihin Oulangalta tullen yhtä edullista vaikutusta,\nkuin jos he olisivat sinne saapuneet esim. Kuusamon kirkolta suoraan.\nMutta juhlallisia olivat sittenkin nämä seudut jo ensinäkemältä.\n\nMajatalo oli silloin aivan jokisuulla ja sieltä oli laaja näköala\nOulankajoen suuren suistoniityn yli ja järveä pitkin itään. Kuin\nloivasti kaarteleva joki ulottui Paanajärvi suoraan Venäjän rajalle.\n\n-- Katsohan, kun talon seinät ovat ruskeaksi maalatut, sanoi Aslak\nrantatietä taloon noustessaan.\n\n-- Ei ole maalattu. Etkö näe, että ne ovat pihkan peitossa. Juumassa\nkuulin, että Paanajärvellä on keskikesällä niin kuuma auringon\npaisteessa, että pihka seinistä kihoaa.\n\n-- Niin näkyy. Sehän on merkillistä, että näin pohjoisessa voi olla\nniin kuuma.\n\nVaikka pojat olivat matkasta hyvin väsyneitä, eivät he malttaneet\nviipyä talossa kuin syöntiajan, vaan kiirehtivät suistomaalle kasveja\nkeräämään. Jorma oli useilta kasvientutkijoilta kuullut, että\nPaanajärvellä kasvaa paljon harvinaisia kasvilajeja.\n\nEi tarvinnut montakaan askelta ottaa reheväkasvuisella suistoniityllä\ntullakseen vakuutetuksi, että seutu oli kasvirikas.\n\nPieni hiekkasaari, suuren suistomaan sivussa, oli kuin harvinaisten\nkasvien puutarha. Siinä kukki parhaillaan punakukkainen siperialainen\nasteri, vaaleankeltakukkainen tatariankohokki ja matala kolmeheteinen\npaju, kaikki harvinaisia.\n\n-- En ole mistään muualta läytänyt harvinaisia kasveja näin läheltä\ntoisiaan. Totta on, että Paanajärvi on kasvientutkijain luvattu maa.\n\nJokitörmältä löysivät he pieneltä alalta kolme harvinaista\nhernekasvia: keltakukkaisen keulankärjen, sinipunakukkaisen\nkurjenherneen ja suuren keltakukkaisen peuranvirnan. Harvinaisia\nheinälajeja oli useita.\n\nAhkerasti pojat niitä keräsivät kasvipuristimeensa.\n\nSeuraavana aamuna kävivät he järven eteläpuolella Paanajärven\nvaskikaivoksilla. Kolmesta eri vaarasta oli siellä vaskea murrettu,\nmutta malmi oli jätetty läjiin odottamaan parempia kulkuneuvoja.\nEi kuulunut kannattavan vedättää hevosella 300 km Ouluun. Samoilla\nseuduilla oli myös runsaasti kalkkia.\n\nMajatalon vanha isäntä, joka aikoi ostaa poikain veneen, lähti heitä\nsaattamaan järven itäpäähän, hän kertoi, että vaskea on Kuusamossa\npaljon. Sitä on löydetty paitsi Paanajärveltä, kymmenestä paikasta\nOulangalta ja vähin muualtakin. Rautaa on myös Oulangalla.\n\nJa niin ne vanhat valehtelevat, että on siellä kultaakin muutamassa\nkurussa, lopetti hän puheensa.\n\nKulta on ainetta, joka aina herättää mielenkiintoa, varsinkin\nahneissa ja rikastumishaluisissa. Kullanetsintä on aina ollut\nseikkailijain mielityötä. Puhe kultalöydöstä herätti myös pojissa\nmielenkiintoa ja Jorma heti kysyi:\n\n-- Kuka sieltä on kultaa löytänyt?\n\n-- Kerkkälän vaarivainaja oli oravametsillä ollessaan löytänyt.\nHäneltä olivat loppuneet luodit suustaladattavasta pyssystään. Juuri\nsilloin oli koira haukkunut näätää onton männyn latvaan. Ukko kaiveli\nensin kaikki taskunsa löytääkseen lyijypalan tai tinanapin kuulaksi,\nmutta ei löytänyt. Ajatteli jo pistää pienen kiven pyssyyn, vaikka\ntiesikin, että se naarmii pahasti rihloja. Siksi hän laskeutui kurun\npohjalle, pienen puron rannalle. \"Mitä tämä on!\" huudahti ukko\nottaessaan hiekasta keltaisen palan. -- \"Olisikohan se kultaa?\" --\nMetalli oli niin pehmeää, että siitä hän voi helposti takoa ja purra\npyöreän luodin, jolla sitten ampui näädän. Vielä löysi ukko toisenkin\nkultamurun, jonka toi kotiinsa. Mutta ei löytänyt ukko sen koommin\nsitä paikkaa eikä hän muillekaan selittänyt minkälainen seutu se oli.\nToiset väittävät, että kultakuru olisi Kuolajärven puolella, vaikka\nukko muita eksyttääkseen sanoi sen olevan Kuusamossa.\n\n-- Eiköhän jäädä tänne kultaa etsimään, esitti Aslak.\n\n-- Ei kuulu tämän kesän ohjelmaan. Tullaan jonakin toisena kesänä.\n\n-- Olisi täällä puroissa kallisarvoisia jalokiviäkin. Useimmassa\ntunturipurossa elää helmisimpukka, jonka kuoren sisältä voisitte\nlöytää monen tuhannen arvoisen helmen. Viime kesänä löysi kaksi\nkoulupoikaa ison mustikan kokoisen helmen, niin pyöreän, että se\nei tahtonut vakautua lautasella yhteen kohti. Ja kirkaskin se oli.\nKirkonkylän kauppias oli saanut siitä kahdeksantuhatta markkaa. Nyt\nkomeilee se ehkä jonkun rikkaan ruhtinattaren korvarenkaassa. Pojat\nlienevät saaneet talven koulurahat.\n\n-- Missä purossa niitä helmisimpukoita asuu? kysyi Jorma, jossa ukon\nkertomus oli herättänyt mielenkiintoa.\n\n-- On niitä tuossa Selkäjoessakin.\n\nVaikka keskustelu Kuusamon metalli- ja jalokivirikkaudesta loppui\nsiihen, askartelivat poikain aivot kauan niissä asioissa. Jorman\nmielikuvitusta osaksi kannusti siihen arveluttavasti hupeneva\nmatkakassa. Ja hän tiesi, että kotoa lähetetään lisää vasta\nKajaaniin. Sievä helmi tai pienen pieni kullan muru voisi näet\npelastaa heidät puutteesta.\n\nMuutamasta rotkosta löysi Jorma kaksi harvinaista kasvia:\nneidonkengän ja tikankontin. Molemmat ne ovat komeita kalkkimaiden\nkämmekkäkasveja. Edellisen kukka on kengän muotoinen, väriltään\nvaaleanpunainen, jälkimäisen taas keltainen, suuri ja muodoltaan\nkonttia muistuttava.\n\n-- Katsoppas, Aslak, kun kauniilla maisemilla on melkein aina\nkauniita kasveja. -- Neidonkenkä, kämmeköistämme ihanin, mikä\nmuotojen kauneus ja värien hienous onkaan sinuun kätketty! Jo\nPohjolan suurin luonnontutkija Linné ihastui löytäessaan sinut Kemin\nseuduilta.\n\n-- Minusta on tuo tikankontti kauniimpi, väitti Aslak.\n\n-- Tehän taidattakin olla \"ruohoherroja\", sanoi ukko -- koskapa\nkukkia keräätte.\n\n-- Me olemme partiolaisia ja luonnontutkijoita, selitti Jorma.\n\nVaskivaaroilta sousivat he Mäntykönkäälle. Korkealta kallion äyräältä\nsyöksyy siinä vesi valkoisena kuohuna syvään pyörteeseen, josta\nsitten vesi kohisevana koskena juoksee järveen. Putouksen alla on\nvanha mylly syvässä kurussa, jonka putous on vuoriperään leikannut.\n\nMielellään istahtivat pojat myllyn kynnykselle ihailemaan idyllistä\npikkumaisemaa, jolle putouksessa särkyvästä vedestä kohoava usva ja\nauringon säteiden värileikki siinä antoi satumaisen tunnelman.\n\nAivan putouksen lähellä on Paanajärven komea kansakoulurakennus, ehkä\nkauneimmalla paikalla kuin mikään muu koulu maassamme.\n\n-- Taidemaalari Aksel Gallen-Kallela on maalannut Mäntykönkäästä\nverrattoman herkän taulun ja näillä rinteillä on hän maalannut myös\n\"Paimenpoika Paanajärvellä\"-nimisen taulun, jonka jäljennöksiä näkee\nmyös oppikirjoissa, kertoi Jorma. -- Tämän lähimmän talon nimi on\nPaana. Sen nykyinen isäntä, Antti, seisoi hänellä mallina, joka\nilta, kun hän paimenesta kotiin saapui. Tuohitorvi puhallusasennossa\nja uusilla tuohilla paikattu vanha kontti selässä seisoi hän kuin\nkuvapatsas taiteilijan edessä, kertoi ukko.\n\nSeuraava pysähdyspaikka oli Ruskeakallio järven pohjoisrannalla. Ukko\nsouti tahallaan veneen aivan riutan alle.\n\n-- Älkää soutako alle, kivet putoavat päähän, hätäili Aslak.\n\nRuskeanharmaa, rosoinen ja pystysuora kallioseinä kohoaa heidän\nyllään noin kuudenkymmenen metrin korkeuteen järven pinnasta. Eräältä\nosaltaan kallistuu se uhkaavasti järvelle päin kuin katokseksi.\nHajanaisia kallion niemekkeitä riippuu siitä ja niistä on aikain\nkuluessa putoillut särmikkäitä lohkareita vesirajaan. Puolipäivän\nkuumuudessa paukahtelee rinteessä näkymätön voima.\n\n-- Siinähän olisi mainio hyppyri talvella, mainitsee Jorma.\n\n-- Eipä taitaisi olla teissä laskijaa, sanoi opas. -- Huonosti kävi\ntässä kerran karhulle ja porolle, jotka aamusumussa joutuivat tätä\nlaskemaan.\n\n-- Kuinka niille kävi?\n\n-- Karhu ajoi näet poroa eräänä talviaamuna. Poro laukkasi henkensä\nedestä ja karhu perässä. Ei joutanut kumpikaan eteensä katsomaan,\nvaan suinpäin syöksyivät jyrkänteestä kaljamajäälle, ja siitä\nlöysivät poromiehet molemmat kuolleina. On joskus lehmäkin siitä\npudonnut.\n\nKiertoteitä kiipesivät pojat jyrkänteen päälle, josta oli komea\nnäköala itään ja länteen.\n\nRuskeankallion rinteessä kasvoi myös harvinaisia tunturikasveja:\nkivirikkoisia, alppihärkkejä, lumihanhikkeja, hietaraunikkoja y.m.\n\nKallionrinteellä oli paahtavan kuumaa. Kivet polttelivat käsiä ja\nhiki juoksi pitkin selkää kuin saunassa. Ei siinä kärsinyt kauan\nviivytellä. Mielellään laskeutuivat he jälleen veneeseen viileän\nveden tasalle ja jatkoivat matkaansa itään.\n\nMalinavaaran kohdalla näytti opas Paanajärven syvintä kohtaa. Tässä\non vettä 128 m. \"Niinkuin ehkä tiedätte on Paanajärvi Laatokan\njälkeen Suomen syvin järvi\".\n\nMäntyniemestä, joka on järven koilliskulmassa, kiipesivät he\njalkapolkua pitkin Kuljanvaaralle ikäänkuin jättääkseen hyvästit\nPaanajärven seuduille.\n\nOli jo ilta. Järvi päilyi melkein tyynenä. Muutamia tuulen viriä\nleikki vain siellä täällä kuollakseen viimein kesäillan rauhaan.\nNuottamiehiä pariveneineen riensi kala-apajille Sirkelän matalikolle.\nKuului soudun louketta, puheenpajatusta ja välistä kuikan\nhuutoa. Tunturin vierustaa palasi karja kotiin metsälaitumelta.\nKellot kalkattivat askelten tahdissa ja välistä luikautti paimen\ntuohitorvellaan karhuille pelotussäveleensä.\n\n-- Tämähän on kuin palanen Sveitsiä! huudahti Jorma.\n\n\n\n\nNuorunen.\n\n\nMikä on Nuorunen Kuusamon kymmenien tunturien ja vaarojen joukossa?\nSe on hänen majesteettinsa itse, hänen ylhäisyytensä vuorten\nkuningas. Päätään korkeammalta kuin toiset tunturit katselee\nse ympäristön maisemia. Poikasia ovat Iivaarat, Rukatunturit\nja Valtavaarat sen rinnalla. Kymmenen peninkulman päähän näkyy\nsen paljas päälaki selkeällä ilmalla. Mutta kun se on pahalla\ntuulella, vetää se pilviharson kulmilleen ja silloin haet turhaan\ntaivaanrannalta sen jykeviä piirteitä. Nuorunen murjottaa silloin\nlakki silmillä. Jos se tapahtuu aamulla heinäaikana, niin turhaa\non silloin lähteä heinää kokoamaan, sillä sade tulee sinä päivänä\nvarmasti. Siksipä heinämiehet niillä seuduin muistavat joka aamu\ntarkastaa Nuorusta, millä tuulella ukko sinä päivänä on.\n\nEikähän se mikään ihme ole, että Nuorunen osaa ilmoja ennustaa, sillä\nsen laki kohoaa noin 600 m korkeuteen merenpinnasta lukien. Vielä\nheinäkuussa tapaat lunta sen rotkoissa, ja puolitiestä ylöspäin on\nsen selkä puutonta keroa, laki on aivan kalju ja kuhmuinen kuin\nvanhalla ukolla.\n\nNuorunen on syrjässä matkailijaan valtateistä. Se sijaitsee\nseitsemän kilometriä Tavajärvestä itään ja toistakymmentä kilometriä\nPaanajärvestä etelään. Harvat matkailijat sinne kerkiävät, mutta\nken nousee sen laelle, hänelle vuori avaa Kuusamon kauneimmat ja\nlaajimmat näköalat.\n\nKuten tiedämme, oli Jorma tunturien ihailija ja suurten näköalojen\netsijä. Lapin poikaa, Aslakia, veti tietysti tunturi puoleensa kuin\nmagneetti rautaa. Ja kun Kuusamon mieskin, joka heitä opasti, halusi\nuudistaa Nuorusen muistojaan, niin kaikille tuntui mieluisalta kohota\nPaanajärven etelärannalta Korpelan talon rannasta kinttupolkua pitkin\nylös selkämaille.\n\nAamulla varhain he matkansa aloittivat. Polku luikerteli ensin\njyrkkää vastarinnettä järven uomasta hakien loivimpia kohtia. Yhä\nsyvemmälle jäi järvi jyrkkien rinteittensä väliin ja vähitellen\nmuuttuivat maisemat tasaisemmiksi. Kuusikko-selänteitä, niiden\nvälillä kovapohjaisia soita ja väliin lampia tai pieniä järviä, mutta\nei yhtään asuttua tilkkua kahden peninkulman taipaleella.\n\nSillä välillä saivat he nähdä oikein aito kalevalaista metsää,\njohon kirves ei ole koskaan kajonnut, jossa puut vanhuuttaan\nkuivuvat juurilleen ja viimein kaatuvat lahoamaan. Kuuset kohottivat\nnaavaturkeissaan, visakoivikko oli täynnä lehdettömiä, tukin\nvahvuisia pökkelöltä, joissa lapintiaiset ja leppälinnut pesivät.\nPunaista pyrstöään täristellen ja matkaajia maanitellen leppälinnut\nlentelivät kappaleen matkaa heitä saatellen. Lampien yllä leijaili\nkalasääskiä pojilleen ruokaa etsien. Jorman teki mieli jäädä etsimään\nniiden pesiä, jotka tavallisesti ovat maiseman korkeimmalla mäellä\ntasalatvaisen männyn latvassa, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä\ntaival oli pitkä.\n\nTien varressa oli äsken hajoitettu muurahaispesä.\n\n-- Katsokaahan, mitä karhu on tehnyt, sanoi opas.\n\n-- Olkaa hiljaa! varoitteli Jorma ottaessaan pyssyään olkauksesta.\n\n-- Karhun jälkeäkö aijot ampua? Karhuhan on tässä vain aterioinut,\nnähtävästi tällä viikolla. Se on kaivanut pesään kolon, ja kun\nmuurahaiset ovat oikein \"miehissä\" tulleet tappelemaan kotinsa\npuolesta, silloin on kontio nuoleskellut ne naamaansa. Väkevää pitää\nolla karhuille. Putkenjuuret ja muurahaiset ovat sen pääravintona,\nmutta mielellään se syö marjojakin ja maiskuttelee kimalaisen\nhunajata.\n\n-- Ja kaataa kotieläimiä paistikseen, lisäsi Aslak.\n\n-- Eivät siivot karhut kaada. Pahantekijät ovat suvustaan\nhuonontuneita tavarantasaajia, ryöväreitä, jotka ovat oppineet\npahalle viralle ja lihan makuun päästyään ei niille kelpaakaan muu\nravinto. Ne eivät enää viitsi hakea muurahaispesiä, vaan maleksivat\nkarjalaitumilla. Mutta ne ovat silti laihempia kuin muut karhut.\n\nJonkun matkan päässä oli karhu hajoittanut lahokannon ja hakenut\nsiitä suuria kantomuurahaisia ja niiden munia. Polulla oli selvä\nkarhun jälki lietteessä. Leveämpi oli ollut kämmen kuin sillä\nOunasjoen karhulla, jonka Jorma ampui.\n\nHe istuutuivat levähtämään polun poikki kaatuneen kelohongan päälle.\nErämaassa vallitsi syvä hiljaisuus. Ei näkynyt muuta liikettä kuin\nsudenkorentojen karkelo aurinkoisessa ilmassa.\n\n-- Tämmöistä se on koskematon kiveliö, mihin ei ihminen ole vielä\nleimaansa lyönyt. Puut saavat kasvaa vapaasti ja kaatua vanhuuttaan,\nja eläimet samoilevat useimmiten omassa vapaudessaan. Kuulisitte\ntäällä keväällä karhujen kumeita vihellyksiä ja leveiden kämmenien\nläiskettä, kun otsot häissään tappelevat, kuulisitte joskus\nilveksen marinan, ketun rääkymistä, mulkosilmäisen huuhkajan huutoa\nsyysiltoina ja joskus susienkin ulvontaa hankien aikana. Täällä\nTapion tarhoissa soivat metsot suurissa parvissa, niin että nokkain\nnalkutus ja siipien läiske kuuluu kauas kajeina kevätöinä.\n\nPaanajärven ja Tavajärven välinen taival kesti melkein koko päivän\nkävellä. Illalla saivat he eräästä talosta saattajan järven\nkoilliskulmaan, josta oli Nuoruselle vielä rapia parin tunnin\njalkamatka.\n\nPojat olivat vaeltaessaan käyneet usealla tunturilla ja vaaralla,\nmutta heidän täytyi tunnustaa, että niin suurenmoista näköalaa kuin\nNuoruselta oli, he eivät milloinkaan olleet nähneet. Pohjoisessa\nkohottelivat Paanajärven seudun tunturit köyryisiä selkiään ja niiden\ntakaa kohosi korkea Sallatunturi ja Rohmoiva. Idässä levisi parin\nkolmen peninkulman levyinen, asumaton rajakiveliö ja sen takana\naukeni suuri Pääjärvi monine lahtineen, saarineen ja karjalaisine\nrantakylineen. Sen pohjoispuolella kohosi Vienankarjalan puolella\nylväs Päänuorunen ja kauempana etelässä siinti suuri Tuoppajärvi.\nEtelään ja lounaiseen kantoi silmä kymmenien järvien, kannaksien\nja niemimaiden yli. Siellä näkyi järvi järven takaa silmän\nkantamattomiin. Vuoren alla ensin Tavajärvi, sen takaa kauempana\nKiitämä, Muojärvi ja Kuusamonjärvi, jonka länsipäässä näkyi\nkirkonkylä. Kauempana etelässä kohosi uljas Iivaara, jonka laelta\nopas kertoi olevan komean näköalan Etelä-Kuusamon tasaisempien\njärvimaisemien yli. Läntisen taivaanrannan rajamailta kohosivat\nPyhävaaran, kolmikyhmyisen Rukatunturin ja loivaselkäisen Valtavaaran\ntutut piirteet.\n\nVuoren laelta oli mukava katsella, miten asutus on Kuusamossa\nlevinnyt. Kaikki talot sillä kulmalla ovat järvien rannoilla,\ntavallisesti niemissä. Niiden pienet, viheriät viljelysaukeat antavat\nmaisemille asutun seudun leiman.\n\nNuorusen laella tapasi Jorma aivan samoja kasveja kuin Lapin\ntuntureilla. Kurjenkanervat, sieliköt ja sianmustikat levisivät\nsiellä tiheinä turpeina. Alempana kosteilla paikoilla kasvoi\nalppivalvatti ja alppiyökönlehti. Ja tunturimaiden eläimiäkin hän\nsiellä tapasi. Tunturikirvinen, kiiruna ja tunturikurmitsa siellä\nasuivat, ja pieni porolauma oli ympäristön metsistä sinne kavunnut\nsääskiä pakoon. Ihmetellen katselivat nahkasarviset kesäporot\nihmisiä, joita ne varmaan hyvin harvoin olivat nähneet Nuorusen\nlaella.\n\nOpas keitti teetä varvuista valmistamansa tulen päällä. Levähdellessä\npainui aurinko yhä matalammalle pohjoiselle taivaan rannalle ja kävi\nkeskiyöllä piilossa pohjoisten tunturien takana. Maisemat kävivät\nyhä punertavimmiksi, kuulakammiksi ja pehmeäpiirteisimmiksi. Järvet\npäilyivät peilityyninä. Siellä täällä vain joku sammuva tuulenviri\ntai nuottamiesten veneiden velloma väreily Tavajärven saarien\nseuduilla.\n\nKuusamossa oli paljon sellaisia mäkiä, vaaroja ja tuntureita, joille\nnäkyy keskiyön aurinko. Nuoruselta se näkyy kolme viikkoa kesässä.\n\nIhana oli Kuusamon kesäyö poikien mielestä.\n\n\n\n\n\"Jumalan molijat.\"\n\n\nAurinko oli kohonnut korkealle itäisten vaarojen yläpuolelle, kun\nretkeilijämme vene alkoi halkoa tyyntä Tavajärven pintaa. Taivas oli\nselkeä, mutta maisemien yllä häilyi kesäaamun keveää auerta.\n\nTavajärven taloista kiirehti väki niityille, kauas sydänmaan soille\nsaraheiniä kokoamaan talven varaksi. Veneitä, haravat keulassa ja\nviikatteet veneen laidalle käännettyinä kiirehti eri suuntiin.\nHautaniemen rannastakin läksi vene tulijoita vastaan suunnaten\nkulkunsa Nuorusta kohti, jonka jykevät kasvot ylväinä katselivat\nmatalampien vaarojen ja selänteiden yli.\n\n-- Tässä talossa asui ennen \"jumalanmolijoita\", sanoi opas\nnostaessaan toisen huoparin veneeseen ja viiletellen selkä kenossa\ntoisella.\n\n-- Mitä ne olivat? kysyi Aslak.\n\n-- Erakoita, munkkeja ja nunnia, jotka olivat jättäneet kaukaisen\nkotimaansa ja paenneet tänne erämaahan omistaakseen elämänsä\njumalanpalvelukseen. Tässä Hautaniemen talossa oli heillä pieni\nluostari. Jos siihen aikaan olisimme olleet kulkemassa näin\naamuvarhaisella, olisimme kuulleet luostarin kellojen kumahdellen\nkutsuvan aamurukoukseen.\n\n-- En ole milloinkaan kuullut tästä Hautaniemen luostarista, sanoi\nJorma. -- Haluaisimme kuulla siitä lisää.\n\n-- Sen perustivat noin sata vuotta sitten Venäjältä paenneet\nvanhauskoiset eli \"starovierot\", joita kotimaassaan ankarasti\nvainottiin. Sekä munkit että nunnat olivat ummikkovenäläisiä, mutta\nmuutamat vuosien kuluessa oppivat melkein selvästi puhumaan suomea.\n\nTämä Hautaniemi oli silloin toisen näköinen kuin nyt. Asuinrakennus\noli kaksikerroksinen ja siinä oli yksi suuri huone kirkoksi\nsisustettu. Siihen kerääntyivät talon asukkaat ja kauempanakin asuvat\nerakot jumalanpalvelukseen, rukoilemaan ja pyhäinkuvia kumartamaan,\nniinkuin kreikkalaiskatolisilla on tapana. Suomalaiset ympäristön\nasukkaat sanoivat sitä \"jumalanmolimiseksi\".\n\nNäitä \"jumalanmolijoita\" asui Tavajärvellä kymmeniä. Enin osa tässä\nHautaniemessä, toisia Aittakummussa, Lauttasaaressa, Kiviniemessä ja\nMurtolaisessa. Asuipa heitä useita kauempanakin toisissa kylissä:\nHännisessä, Pukarilla ja Suiningalla, kukin omassa mökissään tai\nuseampia yhdessä. Mutta ainakin suurina juhlina, kuten pääsiäisenä\nja pyhän Petrin päivänä keskikesällä kerääntyivät he Hautaniemeen.\nJa silloin oli täällä vilkasta elämää ja liikettä. Kellot soivat,\ntuohukset paloivat kirkossa pyhäinkuvien edessä, pyhäsavu suitsusi\nja mustiin munkin ja nunnankaapuihin puetut ihmiset kumartelivat\ntoisinaan päiväkaudet jumalankuvien edessä. Joukossa oli vanhoja\nukkoja ja vaimoja, joilla oli jalka haudassa, toinen haudan\npartaalla, oli keski-ikäisiä, vieläpä aivan nuoriakin neitosia ja\nmiehiä.\n\nArkipäivinä he tekivät töitä talon pelloilla, niityillä ja\njuurikasvimailla. He kalastivat ahkerasti ja kokosivat marjoja ja\nsieniä. Pääasiallisen toimentulonsa saivat he Venäjältä, josta heidän\nkannattajansa, vanhauskoiset lähettivät rahaa, että he olisivat\nrukoilleet lähettäjien sielujen autuuden tähden.\n\nMistä he tänne tulivat, siitä ei tiedetty. Vähitellen, yksi toisensa\nperästä ilmaantuivat he tänne rajan takaa. Heitä kutsuttiin vain\nristimänimillä. Muistan heistä Iljan, Mikifaran, Kyprianin,\nIvan-Jaakon, Kuisman, Timofein ja Vasilin. Nunnista muistan\nAleksandran, Parasken, Anjetan, Vetosien, Marian ja Nadjestan, joka\nviimemainittu luopui luostarilupauksestaan ja meni suomalaisen\nnimismiehen kanssa naimisiin.\n\nEnsin tuli tänne Ilja Otsa, ylhäinen venäläinen lääkäri. Hän se\nosti Hautaniemen talon ja laittoi siihen luostarin, joka sitten\ntarjosi pakopaikan niin monelle vainotulle vanhauskoiselle. Ilja piti\nkomentoa talossa ja häntä yleisesti kunnioitettiin. Hän oli hyvin\nvieraanvarainen. Juhlapäivinä syötettiin kaikki, jotka sinne olivat\ntulleet, eikä maksusta ollut puhumistakaan. Useat suomalaisetkin\nluottivat hänen lääketaitoonsa ja tulivat häneltä apua pyytämään\nsairauden sattuessa.\n\nIlja-ukko on kuollut aikoja sitten ja makaa tuolla Luotakonsaaressa,\njosta tuli luostarin yhteinen hautausmaa. Sinne ja Kutkusaareen\nkuljetettiin toisetkin asukkaat vuorollaan. Mutta ei kenellekään\nmuille pidetty niin suuria hautajaisia kuin Iljalle. Vasili on vielä\nelossa asuen pienessä mökissään Kiviniemessä. Hän on perinyt kaikki\ntoiset ja elelee rikkaana miehenä yksinäistä elämäänsä: viljelee\nsipulia ja naurista, kalastelee ja pitää hartauden harjoituksiaan.\nKerran kesässä kerrotaan hänen käyvän Ukonvaarassa aarrettaan\nkatsomassa. Hänellä sanotaan olevan siellä kaksi tynnyriä täynnä\nhopeaisia ruplanrahoja niin huolellisesti maahan kätkettynä, että\nkukaan ei ole aarretta löytänyt.\n\nVasili on tullut tänne nuorena miehenä Jaroslavin kuvernementistä.\nJalkapatikassa sanoo hän kulkeneensa Pietariin, sieltä purjelaivassa\nOuluun ja sieltä taas jalkaisin Kuusamoon.\n\nHännisessä, täältä Tavajärveltä viisitoista kilometriä länteen, asui\nerakkoja kahdessa rakentamassaan pikkutalossa. Toisessa isännöi iso,\nvanha valkeapartainen Ivan-Jaakko, toisessa intialaista fakiiria\nmuistuttava mustapartainen Kuisma. Viimemainittu oli elämässään\nankara itsensä kiduttaja. Hän eli pitkät paastonajat pääasiallisesti\nvedellä ja leivällä. Kahtena viime viikkona suuren paaston\nlopulla hän ei syönyt mitään. Hänen aikansa kului vain hartauden\nharjoituksissa.\n\nHänen talossaan kävin usein poikasena ja muistan hyvin hänen\nasuntonsa. Se oli pyöreistä hirsistä rakennettu huvilamallinen,\npieni-ikkunainen rakennus, jossa oli useita pieniä huoneita. Sisällä\nvallitsi puolihämärä. Peränurkkauksissa oli kullattuja jumalankuvia,\nseiniä verhosivat vesivärein maalatut kuvataulut, esittäen\nuskonnollisia aiheita. Synkimmän vaikutuksen teki arkihuoneen eli\npirtin viereinen kamari, jonka seinät olivat aivan täynnä mustien,\nsarviniekkapaholaisten kuvia. Muistan myös suuren, viimeistä tuomiota\nesittävän kuvan, jossa Jumala vaaka kädessä punnitsi vainajien\nhyviä ja pahoja töitä. Jännittynein ilmein seurasi tutkittava\nvaa'an liikkeitä, kun sen kuppeihin asetettiin hyveitä ja paheita.\nPaholainen seisoi voitonriemuisena pahojen töiden puolella osoittaen\nsormellaan niiden yhä karttuvaa kasaa. Huonosti näytti käyvän\nvainajalle tässä tilinteossa, sillä vaaka kallistui arveluttavasti\npahaan päin. Mutta oikealla, hyvien töiden puolella näkyi vielä köyhä\nvaimo suuri limppu kainalossa ja Kuisma-ukko selitti meille lapsille,\nkun kerran taulua katselimme, että hyvä puoli tuli sittenkin\npainavammaksi ja että vainaja muisti eläissään auttaneensa köyhiä.\nKun tämä viimeinen, köyhille annettu leipä asetettiin hyvien töiden\npuolelle, niin vaaka kallistui sinne päin.\n\nKuisma oli taulut itse maalannut oman mielikuvituksensa ja\nuskonnollisten käsitteidensä mukaan. Ja ne kuvat tehosivat ainakin\nmeihin sen ajan lapsiin. Varsinkin sen jälkeen kun asukkaat olivat\nkuolleet ja heidän entinen talonsa oli autiona, herättivät nuo\nomituiset maalaukset meissä kaamean tunteen. Kaukaa kiersimme me\npimeällä Kuisman talon, sillä me luulimme siellä henkiolentojen\nasuvan.\n\nMuistan selvästi, kun hän kuoli keuhkotaudin murtamana ja olin mukana\nhänen hautajaisissaankin. Siinä tilaisuudessa olivat kaikki jäljellä\nolevat erakot ja seudun rahvasta. Vasili luki hautausluvut ja sen\njälkeen pudotti kaikkein suurimmat kivet arkulle ja niiden päälle\nmultaa. Kysyimme Vasililta, mitä hän hautausluvuissaan sanoi. Hän\nvastasi tähän tapaan: \"Mie vain koetin hokea, että nouse silloin kuin\nnäet muidenkin nousevan\".\n\nNäitä kertoillessa oli järvinen taival katkennut ja retkeilijämme\nlaskivat venheensä Koutaniemen talon rantaan. Matkustajain täytyi\nrasittavan vuorivaelluksen jälkeen levätä. Taakse oli jäänyt jo\nHautaniemi vanhoine erakkomuistoineen, mutta edessäpäin kohosi\nLuotakon saari, joka poveensa kätkee jumalanmolijain lahoavat luut.\nOpas kertoi siellä vielä näkyvän puoleksi maatuneita puuristejä\npääkallonkuvineen ja muine merkkeineen. Ja matkustajat, jotka\nkesäiseen aikaan sattuvat siitä sivu soutamaan käyvät katsomassa\nnäitä maatuvia muistomerkkejä ja lähiseudun taloissa kuulevat he\nvanhuksien kertovan entisistä erakoista mielenkiintoisia tarinoita.\n\n\n\n\nKajaanissa.\n\n\nKauniina heinäkuun aamuna Aslak ja Jorma ajoivat kyytihevosella\npohjoisesta päin Kajaanin kaupungin majataloon. He olivat kulkeneet\nKuusamosta Suomen köyhimmän pitäjän, Suomussalmen, kautta käyttäen\nvenettä, \"apostolin kulkuneuvoa\", ja lopulta kyytihevosta. Siellä\nsattui juuri asumaan eräs nuori lehtori, Helsingin tyttökoulun\nhistorian opettaja ja hänen seurassaan lähtivät pojat heti kaupunkia\nkatselemaan.\n\n-- Eihän tässä pienessä maaseutukaupungissa olisi muuten paljoakaan\nnähtävää, jollei täällä olisi historiallisia muistomerkkejä, puheli\nmaisteri Juho Vainio, kun he pääkatua kävelivät. -- Tätä voi\nmonessa suhteessa verrata Tornioon. Molemmat ovat verraten vanhoja\nkaupunkeja, molemmissa rakennukset matalia ja molemmat jokiliikenteen\npysähdyspaikkoja. Mutta sen jälkeen kun Kajaani sai seminaarin --\nsen rakennukset näkyvät tuolla -- ja suuria sahoja ja massatehtaan,\non se alkanut nopeammin kasvaa voittaen jo väkiluvussa molemmat\nPohjanlahden perukan jokisuukaupungit. Jos Pietari Brahe, joka tälle\nantoi kaupungin oikeudet v. 1651, heräisi haudastaan ja tulisi tänne,\nei hän uskoisi silmiään nähdessään täällä sisämaassa näinkin suuren\nliikekeskuksen.\n\n-- Täällähän toimi kauan Elias Lönnrot lääkärinä, huomautti Jorma.\n\n-- Kaksikymmentäkaksi vuotta piti hän Kajaania päämajanaan ja teki\ntäältä jaloin lukuisia runonkeräysmatkoja Vienan Karjalaan. Täältä\njaloin keräsi hän Kalevalan runoja. Me lähdemme heti katselemaan\nhänen muistojaan. Ne ovat jokaiselle suomalaiselle rakkaat.\n\nHe kävivät katsomassa hänen taloaan, joka on senkin jälkeen kuin\nElias siinä asui, ollut enimmäkseen lääkärien asuntona. Komeat\nLönnrotin itsensä istuttamat pihakoivut suhisivat lämpöisessä\nkesätuulessa kuin kertoen menneitä muistojaan.\n\n-- Jos olisimme olleet täällä käymässä silloin, kun Lönnrot Kalevalaa\nvalmisteli, niin olisimme kai nähneet hänet tässä pihanurmikolla\navojaloin istuvan käsikirjoituksiaan tutkien. Ja vielä varmemmin\nolisimme näin kuumana päivänä tavanneet hänet Hauhonniityn majassa,\njoka on tuonne Petäiskoskelle vievän tien vierellä. Kunniaksi on\nKajaanille, että suuri kansaneepoksemme, Kalevala, täällä yhteen\nsovitettiin.\n\nPuolen päivän tienoissa kuljeskelivat pojat maisterin opastamina\nKajaanin linnan raunioilla, jotka ovat kalliosaarella Ämmäkosken\nniskassa.\n\n-- Katsokaa, pojat, näitä jylhiä kiviseinämiä, jotka nyt ovat\nvain tähteitä entisistä muureista. Tässä kivet kertovat meille\nhistoriaa. Kajaanin linna rakennettiin levottomina aikoina\nKainuun maan suojaksi. Se muistutti pohjapiirustukseltaan nuolta,\njonka kärki tähtää itään Venäjän maalle päin, josta tavallisesti\nrauhanhäiritsijät tulevat. Vienan karjalaiset tekivät näet niihin\naikoihin, noin 1600 j.k.r. usein ryöstöretkiä Kainuuseen. Sen\ntähden sissipäällikkö Klemetti Eerikinpoika pyysi kuningas Kaarle\nIX rakennuttamaan linnan. Sitä varten kerättiin maakunnasta\nlinnaveroa ja rakentaminen alettiin v. 1604. Pietari Brahen aikana se\nvalmistui ja sen turviin alkoi kasvaa Kajaanin kaupunki \"kuninkaalle\nvastaiseksi hyödyksi ja maalle kaunistukseksi\", kuten kreivi siitä\nsanoi. Linnaan kuului 24 huonetta, joista pienempiä käytettiin\nvankikomeroina. Ainakin kaksi kuuluisaa ruotsinmaalaista miestä on\ntäällä viettänyt synkkiä päiviä.\n\n-- Keitä ne olivat? kysyi Jorma.\n\n-- Etkö ole lukenut Topeliuksen \"Välskärin kertomuksia\". Niissä\nkerrotaan m.m. eräästä korkeasti oppineesta valtiollisesta vangista.\n\n-- Emme ole, vastasivat pojat vähän häpeissään.\n\n-- Siirtykäämme ajatuksissamme noin kolmesataa vuotta ajassa\ntaaksepäin. Kuvitelkaamme näkevämme tämän linnan uusien muurien\nkaksitornisena heittävän varjonsa veden kalvoon. Mahtava linnan\npäällikkö Eerik Hare kulkee tarkastusmatkallaan vankien kopeissa.\nHän vilkaisee myöskin kuuluisimman vankinsa huoneeseen. Hän näkee\nlaihan, pitkäpartaisen ja suoranenäisen miehen istuvan kumarassa\npienen pöydän ääressä kirjapinkkojensa keskellä. Siinä kirjoittelee\nhistoriaa Upsalasta tänne karkoitettu lainopin ja valtiotieteen\nprofessori Johannes Messenius. Katolisen uskontonsa ja paavillisten\nharrastustensa tähden on hän näinä kiihkeinä uskonpuhdistuksen\naikoina tuomittu kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin sitten\nelinkautiseksi vankeudeksi. Linnanpäällikkö ei mene sisään, sillä\nhän ei tahdo tulla tekemisiin tämän professorin sivistyneen, mutta\nkipakkaluontoisen puolison, Lucia Grothusenin kanssa, joka jakaa\nuskollisesti miehensä kovan kohtalon ja jolla on aina valmiina\nsinkoileva sanatulva siitä, että hänen oppinutta ja syytöntä miestään\nkohdeltiin huonosti.\n\nTäällä synkässä vankihuoneessaan suoritti Messenius suuren työn. Hän\nkirjoitti viisitoista kirjaa käsittävän historian Ruotsin valtakunnan\nvanhimmista vaiheista, sekä Suomen riimikronikan. Hän siis oli\ntavallaan ensimmäinen Suomen historian kirjoittaja.\n\nJa Hare todella kohteli tätä oppinutta miestä huonommin kuin hänen\nseuraajansa. Siksipä Messenius kirjoitti hänestä muistosäkeen:\n\n    \"Käskynhaltija Eerik Hara\n    kiusasi minua niinkuin mara.\"\n\nPienessä, kosteassa ja kylmässä vankihuoneessaan hän sai viettää\nvuosia ja vuosia, ainoana ilonaan historian tutkiminen ja\nkirjoittaminen. Jaloluontoinen Kustaa Adolfkaan ei suostunut häntä\nvapauttamaan, vaan äreänä tokasi, kun siitä tuli puhe:\n\n\"Piru istuu hänessä kiinni samoinkuin hänen vaimossaankin.\" Pirulla\ntarkoitti hän tässä katolisuutta. Harea seuranneet linnanpäälliköt\nkohtelivat Messeniusta paremmin ja v. 1635 sai hän muuttaa Ouluun,\njossa sitten kuoli.\n\n-- Kuka oli se toinen kuuluisa mies, jota täällä pidettiin vankina?\nkysyi Jorma.\n\n-- Hän oli uskonnollinen runoilija Lars Vivallius Örebrosta,\nRuotsista. Jos olisimme olleet täällä tarkastelemassa linnan\nkomeroita siihen aikaan, kun Messenius siirrettiin Ouluun, olisimme\nnähneet raihnaan miehen niin pienessä kopissa, että hän hädin tuskin\nmahtui kumarassa istumaan. Kauheaa kidutusta oli hänen elämänsä\ntäällä.\n\n-- Mitä hän oli tehnyt? kysyi Aslak.\n\n-- Hän oli nuorena suuri seikkailija. Kaksi-vuotisen\nyliopisto-opiskelunsa jälkeen lähti hän maailmaa kiertelemään kulkien\nmelkein kaikissa Euroopan maissa. Esiintyen aatelisnimellä meni\nhän naimisiin aatelisneidon kanssa ja siitä hän joutui vankeuteen.\nMyöhemmin hänet vapautettiin ja eli loppuikänsä kirjailijana\nRuotsissa.\n\n-- Haluaisimme kuulla kuvauksia taisteluista tämän linnan\nomistamisesta. Muistan, että ainakin isonvihan aikana täällä ryssäin\nkanssa oteltiin.\n\n-- Te olette lukeneet isonvihan hirmuajoista, jolloin ryssän armeijat\nlevisivät maamme yli polttaen talot ja kylät raunioiksi, tappaen\nrauhallisiakin asukkaita tai raahaten heitä orjuuteen Venäjän maalle.\nKauhuissaan pakenivat ihmiset metsiin piilopirteille tai linnojen\nturviin. Mutta sielläkin vaanivat niitä viholliset sekä kylmä ja\nnälkä. Ruotsin armeijan tähteet olivat menneet omia rannikoltaan\npuolustamaan. Vain pieni joukko kaarlolaisia oli vetäytynyt tänne\nKajaanin linnaan ja taisteli kauan urhoollisesti vihollisen ylivoimaa\nvastaan, mutta kylmä, nälkä ja ampumatarpeiden puute lamautti lopulta\nlinnan puolustajat. Antautuminen tapahtui seuraavaan tapaan:\n\nOn kipakka aamupakkanen armon vuonna 1715. Majuri J.H. Fieandt,\nsilloinen linnanherra, seisoo tornissa tähystellen ympäristöön ja\nkuulustellen mitä linnaa piirittävien ryssien leiristä kuuluu.\nAamurusko punertaa jo kaakkoista taivaan rantaa, mutta melkein\nkirkkaampana pohottaa taivas lännesssä, jossa ryssien sytyttämien\nkylien liekit heijastuvat ylemmistä ilmakerroksista. Kaupungista\nkuuluu ryssien puheen pajatusta ja muutamia pyssyn laukauksia.\nSuurella valtatiellä kuuluu rekien rytinää ja kavionkapsetta, johon\nsekaantuu vasaran pauketta parakkien lähellä. Kosken takaa huutelevat\nryssien vahtisotilaat tapansa mukaan. Joku kuuluu sanovan:\n\n-- Antautukaan tsuhnat, tai ammumme linnarepaleen mäsäksi\nkanuunoillamme.\n\n-- Vai antautua teille, haaskalinnut, jotka ette tiedä ihmisyydestä\nmitään, mutisee majuri itsekseen. Jos minulla olisi satakaan miestä,\nniin näyttäisin noille kaalimadoille, kuka tässä antautuu. Mutta\nniitä on vain viisikymmentä neljää tuhatta vastaan. Vielä voin\nkuitenkin ryssille näyttää, miten suomalainen kuolee sankarillisesti.\nEi pidä oleman ryssillä iloa tästä linnasta. Kellarissa on vielä\nseitsemän tynnyriä ruutia. Kipinä siihen, niin ilmaan lentävät nämä\nvahvat muurit. Ilmaan lentävät myös linnan puolustajat samoin vaimot\nja lapset, jotka ovat täältä turvaa etsineet.\n\nMajuri seisahtuu hetkeksi miettimään, onko hänellä oikeutta ottaa\nkanssansa tuonelaan myös lapset ja heidän äitinsä, jotka eivät\nvielä ymmärrä tilannetta. Toisin on vanhain karoliinien laita. He\nkäsittävät, että parempi on kuolla kuin antautua ryssän armoille.\n\nAlhaalta suuresta linnan holvista alkaa kuulua virren veisuuta,\nja majurikin rientää sinne. Rovasti Cajanus on kerännyt joutilaan\nlinnaväen aamurukoukseen. Vanhain sotaurhojen karkeat äänet\nsekaantuivat siinä vaimojen ja lasten kirkkaampiin ääniin. Mutta syvä\nhartaus on kaikille yhteinen, sillä eihän tiennyt, vaikka sarastava\npäivä olisi heidän kaikkien viimeinen. Odotettiinhan juuri ryssien\nratkaisevaa rynnäkköä.\n\nTodella surkean näköinen ja kirjava on se joukko, joka paljain päin\nkuuntelee rovastin rukousta kylmässä holvissa. Siinä on rampoja,\narpinaamaisia, käsipuolia ja kaikki ryysyihin puettuja vanhoja\nsotaurhoja, joita kymmenet taistelut ovat karaisseet, mutta joiden\nkasvoihin myös nälkä ja kärsimykset olivat kyntäneet syvät vakonsa.\nNe ovat kuulujen karoliinien tähteitä. Siellä seisoo kuihtuneita\nvaimoja pidellen sinertäviksi käyneitä lapsiaan laihoista käsistä.\nMajurin tulee niitä sääli, ja hänen ajatuksensa harhailevat pois\nrukouksesta harkitsemaan kysymystä, kumpi on parempi, antautuako\nkunniallisilla ehdoilla, vai lentää ilmaan kaikki yhdessä. Muuta\nvalintaa ei ollut, sillä viimeinen lehmä ja hevonen olivat jo aikoja\nsyödyt, leipää oli vain muutamiksi päiviksi ja polttopuut olivat\nlopussa. Kaiken tämän tiesi koko linnaväki ja sentähden aamurukous\noli tavallista hartaampi.\n\nRukouksen jälkeen neuvotteli majuri kauan rovastin ja muutamien\nalipäälliköiden kanssa tilanteesta ja toiset asekuntoiset menivät\nmuureille, antaen yön valvoneille vartioille kaivatun lepovuoron.\n\nPäivän valjettua alkaa taas kiväärien pauke ja väliin syntyy sanasota\nvirran takana piileväin Venäjän miesten ja linnaväen välillä.\n\n-- Tulkaa työ pois ja heittäkköä pissoalit meän jalkoih, niin\nhenkiparka säilyy, huusi karjalan mies kosken takaa. -- Jos myö\ntulemma, niin koseh potskahutamma kaikki.\n\n-- Luuletteko te hirtehiset, että meidän on pakko antautua. Meillä\nei ole täällä minkään puutetta. Ja jos uskallatte lähestyä, niin\njokainen teistä kääkistyy tuohon muurin alle. Ruutia on vielä\ntynnyreissä.\n\n-- Ha, ha, ha... nauroivat ryssät ivallisesti.\n\n-- Hljebuska nietu, liha nietu, halko nietu -- holodna, holodna,\npakisi ryssä kiven takana.\n\n-- Sinulta se ennen leipä loppuu ja hapankaali ei ole enää moneen\npäivään haissut ilmassa, huusi eräs linnan vahtisotilas.\n\n-- Työ että enää muissa mitys leipä on. Katso, se on pyörie ja\npullukaini.\n\nNäin sanoen pistää eräs eväsmöykkynsä kiväärin pistimeen ja nostaa\nsen ilmaan.\n\nSamassa pamahtaa kivääri linnan muureilla ja kun Karjalan mies vetää\nleipänsä takaisin on siihen ilmestynyt reikä.\n\n-- Joko kaikki muut ryssät ovat ruttoon kuolleet? huutaa taas joku\nmuureilta.\n\nRyssiä hämmästytti tämä kysymys, sillä he luulivat, että linnaväki ei\ntiedä mitään siitä kamalasta rutosta, joka päivä päivältä harvensi\nheidän rivejään. Suurista sairaalaparakeista kannettiin yhtenään\nkuolleita hangelle köntistymään ja sieltä liistereille lastattuna\nhautauspaikalle.\n\nNaljailu olisi jatkunut, ellei majuri olisi tullut muureille ja\nkieltänyt turhan suukopinan. Hän kertoi miehille sen masentavan\nuutisen, että linnaväki oli päättänyt antautua, jos saadaan\nkunniakkaat ehdot.\n\nNeuvottelun tulokset päivemmällä olivat linnanväelle suotuisat ja\nFieandt antautui.\n\nKun seuraavana päivänä urhoollinen, mutta sangen piskuinen ja\nnälkiintynyt linnan puolustajain joukko ukkojen, naisten ja lasten\nseuraamana kulki jäädytettyä siltaa myöten mantereen puolelle, oli\nryssäin hämmästys hyvin suuri. He eivät olleet uskoa silmiään, että\npuolustajia oli ollut niin peräti vähän. Kenraali Tshekinin sanotaan\nsuuttuneen niin, että oli tahtonut lyödä heidät maahan vastoin\nsopimusta.\n\nVähän sen jälkeen, kun puolustajat jättivät linnan, räjäyttivät\nryssät sen hajalle niillä seitsemällä ruutitynnyrillä, jotka linnan\nväeltä olivat epähuomiossa jääneet hävittämättä. Näin sortui Kajaanin\nlinna, joka vain toistasataa vuotta sai olla Kainuunmaan turvana.\n\nNäin olen kuvitellut eri kertomusten mukaan Kajaanin linnan lopun\ntapahtuneen.\n\nPoikain mielikuvitus askarteli kauan senkin jälkeen, kun kertomus oli\nloppunut, näissä historiallisissa muistoissa. Mutta ympäristön kaunis\nnäköala herätti heidät nykyisyyteen. Koivukosken mahtavat kuohut,\nalapuolella Ämmäkosken sulut ja lehtevä vihreys rannoilla, siinä\ntaulu, jota elävöittivät äskeiset kertoelmat.\n\n-- Jollen häiritsisi tätä kaunista kesäistä tunnelmaa, niin kertoisin\nteille vielä vanhempia kauhunkuvia, kuin nämä linnan muurit ovat\nnähneet.\n\n-- Kertokaa, kertokaa! historialliset kuvaukset ovat minusta\nhauskoja, pyyteli Aslak.\n\n-- Ennen Kajaanin linnan rakentamista kulkivat venäläiset ja\nvienankarjalaiset yhtenään näitäkin vesireittejä pitkin Suomen\npoikki meren rannikolle, milloin tehdäkseen rauhallista kauppaa\nOulun, Iijoen, Kemijoen ja Torniojoen markkinapaikoilla, mutta usein\nmyöskin kauheilla ryöstöretkillä. Ikuista rauhaa vakuuttaen ja pyhän\nristin kautta vannoen lähtivät ryssät monesti kotimaahansa, mutta\nkun tiesivät Pohjanmaan ja Kainuun miesten hajaantuneen keväällä\nerämaihin hauin pyyntiin, niin hyökkäsivät ne turvattomien naisten\nja lasten kimppuun tappaen heidät tai kuljettaen osan vankeina\nVenäjälle. Näiden ryöstöretkien johdosta Kemin, Iin ja Limingan\ntalonpojat lähettivät kerran valituskirjeen hallitukselle. Siinä\nkuvaillaan ryssien julmuutta seuraavin synkin värein:\n\n\"He polttivat, löivät, murhasivat ja rääkkäsivät vaimojamme, köyhiä\nlapsiamme sekä niitä miehiämme, jotka lähtivät pakoon. Silloin\nottivat he meidän vaimomme ja lapsemme ja veivät muassaan Venäjälle;\nnämä me köyhät miehet olemme lunastaneet takaisin ja taas pitäisi\nmeidän lunastaa heidät suurella rahasummalla. Ne vaimot ja lapset,\njoiden miehillä köyhyyden tähden ei ole varaa lunastaa heitä\ntakaisin, saavat olla ja elää heidän orjinaan.\"\n\nJa edelleen kerrotaan siinä kirjeessä:\n\n\"Miesväen ottavat he ja ripustavat jaloistaan ylös, toisinaan\nkäsistä, kantavat heiniä, sytyttävät niistä tulen heidän allensa ja\nkärventävät tukan ja parran pois. Kun he tämän ovat tehneet, laskevat\nhe heidät alas, kantavat maljan täynnä tulta heidän rintansa päälle,\npolttavat lihan heidän ruumistaan ja sitovat sitten köyden heidän\npäänsä ympärille, ottavat kepin ja kiertävät sillä köyden niin\nkireälle, että silmät pullistuvat ulos päästä.\"\n\nJos venäläisten ryöstöretkien aikana olisimme istuneet tässä,\nolisimme nähneet meluavan ryssäparven vetävän venettä koskien sivu\nja heidän jäljessään orjiksi otettuja miehiä, vaimoja ja lapsia\nraahautuvan nälkäisinä ja ryysyissä.\n\n-- Se oli kauheaa aikaa, sanoi Jorma. En olisi voinut olla\ntoimettomana katselijana silloin, kun ryssä vei suomalaisia väkisin.\n\nNäitä kertoillessaan oli lehtori istunut linnan raunioilla ja pojat\nhänen molemmilla puolillaan. Päivä paistoi raukaisevan kuumasti ja\nilmaan sekaantunut, koskesta nouseva kosteus raukaisi heitä siihen\nmäärin, että he asettuivat nurmikolle lepäämään ja nukahtivat.\n\nAurinko oli jo painumassa lännen taivaan rantaa kohti, kun maisteri\nherätti pojat uudelle matkalle. Hän oli päättänyt käydä vielä\npienellä automatkalla Paltaniemellä sen vanhaa kuuluisaa kirkkoa\nkatsomassa ja hän pyysi poikia mukaan. Mielellään pojat siihen\nsuostuivat, vieläpä suunnittelivat siinä muitakin yhteisiä matkoja,\nsillä lehtori oli myös matkailija. Ja puolen tunnin perästä tapaamme\ntämän vähäisen seurueen kiitämässä Paltanientä kohti.\n\nNopeasti porhalsi auto pölisevää tietä Aslakin ihmetellessä sen\nmonimutkaista koneistoa, jolla saa heti vauhdin lisääntymään ja\nvähenemään ja voi äkkiä seisattaakin koko ajopelin. Hänen mielestään\nse oli junaa parempi siinäkin, että sen voi kääntää tiellä mille\npuolelle haluttaa ja kääntää takaisinkin. Hänen mieleensä juolahti\nkysymys, että voisikohan se kulkea autiota tunturia.\n\nPian taittui yksitoista kilometriä pitkä taival ja edessä näkyi\nPaltamon kirkonkylä Oulujärveen viettävällä tasangolla.\n\nEnsin kävivät he katselemassa vanhaa puukirkkoa sisältäpäin. Sen\nseinät ovat täynnä kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen tekemiä kuvia.\nVaikuttavin niistä on viimeistä tuomiota esittävä maalaus. On\ntapahtunut, että heikkohermoiset naishenkilöt ovat pyörtyneet sitä\nkatsellessaan.\n\nPaltamon kirkonkylässä katselivat he myös n.s. keisaritallia, jossa\nAleksanteri I:n oli siellä käydessään aterioinut. Siellä säilytetään\nmyös hyvin yksinkertaisia rattaita, joilla hän täällä ajeli sekä\nvenettä, jossa hän oli hengenvaarassa Oulujärvellä.\n\nOulujärvi lepäsi jo peilikirkkaana kesäisen ilta-auringon sivellessä\nsen aavoja selkiä. Pohjoisessa levitteli Paltaselkä saarisia vesiään\nja taampana lännessä välkkyivät Ärjänselän aavat ulapat.\n\nMyrskyillä vyöryvät aallot mahtavina Paltaniemen rannikon\nhiekkatöyryjä vastaan. Sen huomasivat matkailijamme järveen\nlohjenneista rantatörmistä. Aallot olivat monien paikoin syövyttäneet\ntörmiin onkaloita vetäen irroittuneen hiekan järven pohjaan ja päällä\nolevat kerrokset puineen tai peltoineen olivat lohkeilleet järveen.\nVanhaa hautausmaata oli aikain kuluessa paljon suistunut alas\naaltojen hellittämättömässä leikissä ja vainajien lahonneita luita:\npääkalloja, sääriluita ja selkärankoja ajelehti rantamatalikolla.\n\nPaljon oli syrjäisessä Paltamossakin näkemistä ja tyytyväisenä\npalasivat matkailijat takaisin Kajaaniin.\n\n\n\n\nVuokatille.\n\n\nKumpuilevassa tuhatjärvien maassa ei ole puutetta laajoista ja\nviehättävistä näköaloista. Nouset vain kotiseutusi korkeimmalle\nmäelle, vaaralle tai tunturille, niin edessäsi on mieleenpainuva\ntaulu, kappale tätä rakasta isänmaatamme. Ja kun matkustelet\nlaveammalta, kuljet Suomea ristiinrastiin, niin keräytyy muistiisi\npaljon näitä maasi yksityiskohtia. Liittämällä osat yhteen saat\nsynnyinmaasi koko kuvan, \"tulet tuntemaan sen ystävällisesti\nhymyilevät äidin kasvot\" ja tunnet rinnassasi lämmittävän voiman,\njoka elähdyttää ja velvoittaa.\n\nVieraissa maissa matkustellessasi näet kyllä luonnon suuruutta, opit\ntuntemaan monia kansoja ja heidän elämäänsä, mutta turhaan etsit\nsieltä kotoista tunnelmaa. \"Muu maa on mustikka.\"\n\n-- Minä olen kesäisin kulkenut useimmissa Euroopan maissa etsimässä\nluonnon kauneutta ja tutustumassa eri kansojen elämään ja siitä on\nollut seurauksena, että nyt kuljen kotimaassani kuin löytöretkillä.\nViehättäviä ovat nämä Kainuun maisematkin, sen olen saanut näinä\nvuorokausina nähdä, puheli maisteri Juho Vainio, kun he Petäyskosken\nniskalta lähtivät laivalla Sotkamoa kohti.\n\n-- Minusta tämä Kainuu muistuttaa monessa suhteessa Keski-Suomea.\nMolemmissa on mäkiä ja vaaroja, pitkiä vesireittejä saarisine\njärvineen, kauniine salmineen ja virtoineen. Mutta täällä on enemmän\nsoita kuin etelämpänä, mainitsi Jorma.\n\n-- Niin tämä on nyt sitä Sotkamon reittiä, huomautti Aslak.\n\n-- Tällaisilla matkoilla voit helposti kerrata Suomen maantieteen\nperin hauskalla tavalla. Varmaankin olet siellä Enontekiön koululla\npäivitellyt Suomen vesistöjä lukiessasi, että liian paljon on nimiä\nmuistettava. Mutta nyt ne ovat tarpeen. Miltä se näyttäisi, jos\npitäisi jokaista paikkaa kysyä muilta? -- puheli maisteri.\n\nLaiva solui viehättävien salmien ja saarien sivu Rehjanselälle.\nSen rannoille rakennetut pienet huvilat ja maatilat loivat sen\nmetsäisille rantamille vaihtelua. Sivuutettiin m.m. Polvilan talo,\njoka kerran on ollut Elias Lönnrotin oma.\n\nLaivassa on muutamia ulkomaalaisiakin, kolme englantilaista\nlohenonkijaa, jotka ovat Vaalasta tulleet näitä ylävesiä katselemaan\nja saksalainen perhe, joka oli edellisenä päivänä tullut junalla\nKajaaniin. Käsillään viittoillen ja innokkaasti keskustellen\nmaisemista seisoivat he koko ajan kannella ja näpsäyttelivät vähän\nväliä valokuvia seuduista.\n\nSivuutettiin laituri toisensa jälkeen; tultiin Nuasvedelle. Perämies\nnäytti pojille pientä saarta ja kertoi sen johdosta seuraavan tarinan:\n\n-- Nuoret herrat kai tietävät, mikä mies Simo Hurtta eli Affleckt\noli. Hän oli majuri, Pielisjärven ja Nurmeksen hovien vuokramies,\njoka sorti talonpoikia ja käytti saataviensa perimisessä äärimmäistä\nankaruutta. Kansa häntä vihasi kuin verihurttaa ja nousi kapinaan.\nVanhan kertomuksen mukaan hautasi kansa hänet elävänä tuohon\nMuurainsaareen.\n\n-- Historian mukaan ampuivat häntä kapinalliset nuolella päähän,\nmutta siitä hän parani. Hän ampui itsensä v. 1726, huomautti maisteri.\n\n-- Niin, kansa tällaisissa kertomuksissa lisää jonkun verran\nmielikuvituksestaan, lisäsi perämies.\n\nNausjärven itäpäästä, Tikkalan laiturista lähtivät Vuokatille\nmatkustavat Jäätiön taloihin ja sieltä metsäpolkuja myöten vaaralle.\n\nVuokatti ei ole mikään erittäin korkea vaara. Se kohoaa vain 329 m\nmerenpinnan yläpuolelle. Se ei ole paljaslakinen niinkuin Kuusamon\ntunturit eikä aukearinteinen kuten Lapin vuoret, mutta laaja on\nsieltä näköala. Pohjoisessa ja luoteessa päilyvät Nausjärven ja\nRehjanjärven ulapat ja niiden ympärillä näkyy vuoroin metsäisiä,\ntummanvihreitä maisemia, vuoroin kirkkaanvihantia peltomaita talojen\nympärillä; niittyrikas Naapurinvaara siinä miltei jalkojen juuressa.\nIdässä jatkuu Sotkamonreitin selkiä, salmia ja virtoja silmän\nkantamattomiin. Etelässä leviää ensin Jormasjärven asuttu tienoo ja\nsen takana harvakseen asuttu havumetsäinen ja harvajärvinen seutu.\nSuurenmoinen oli näköala. Ulkomaalaiset puhkesivat tuon tuostakin\näänekkääseen ihailuun. \"Wunderschön, wunderschön!\" huudahtelivat\nsaksalaiset.\n\nVuokatin näköalat eivät ole niin suuripiirteisiä kuin Lapin ja\nKuusamon tunturien, mutta niissä on silti paljon mukaansa tempaavaa.\nMaisemat ovat viljelyksien kirjailemia eikä niinkuin Lapissa monin\npaikoin koskemattomia kiveliöitä.\n\nIllalla palasivat matkailijamme laivassa takaisin Kajaaniin.\nKoivukosken yläpuolella seisahtuivat he katselemaan, kun ylämaan\nmiehet purkivat raskaita tervatynnyrejä veneistään.\n\nEnnen kuljetettiin kaikki tervat veneillä Ouluun, mutta nykyisin\nlastataan ne Kajaanissa rautatievaunuihin ja lähetetään Kotkaan tai\nmuihin merisatamiin.\n\n\n\n\nKuuluisilla koskilla.\n\n\nOn kesäisen varhaisaamun vilpoinen tunnelma. Laiva \"tuutaa\" rannassa\nkiirehtien myöhästyneitä. Jorma, Aslak ja maisteri ovat ehättäneet\nsiihen etukynnessä ja katselevat laivasta, kun ulkomaalaiset vähän\nmyöhästyneinä tulevat matkustajahotellista. Täällä sisävesillä\nlaivat eivät lähde minuutilleen. Täällä illalla vähän edeltäpäin\nkuulostellaan matkailijain käymäpaikoista, keitä on laivaantulijoita,\nettä tiedetään hieman odottaakin, jos niin tarvitaan.\n\nSama saksalainen perhe, samat englantilaiset herrat kuin\nVuokatinmatkallakin ja lisäksi neljä tanskalaista nuorta herraa ja\nmuutamia suomalaisia matkailijoita tuli laivaan. Pian oli käynnissä\nmonikielinen puheensorina, sillä Kajaanin-Oulun matkustusreitti on\nkesällä kansainvälinen.\n\nHitaasti lähtee laiva puhkuttamaan ensin aamuauringossa kimaltelevaa\njoensuuta aavalle. Sivuutetaan Renforsin tehtaat, Tihisenniemen\ntehdasrakennukset, laivatelakka ja paljon rannoille rakennettuja\nhuviloita ja mökkejä. Paltasalmessa, jonka takaa näkyy Paltaselkä,\nsaavat matkailijamme nähdä Oulujärven korkeita hiekkatörmiä. Siinä\nnäkyy taas Paltamon hautausmaan syöpynyt reuna ja toisella puolen\nKoutaniemen korkeat hiekkatörmät.\n\nOulujärvi on nyt aivan tyyni ja loistaa aamuauringossa kuin peili.\nKalatiirat lentelevät siipiään välkäytellen ja syöksyen välistä veden\nkalvoon. Ei näy laisinkaan maata eräällä suunnalla suuren Ärjänselän\nyli katsoessa.\n\nUlkomaalaiset katselevat vuoroin karttojaan ja matkailuoppaitaan,\nvuoroin kiikareillaan järveä ympäröiviä maisemia.\n\nLehtorikin ottaa kiikarin esille ja katselee, mitä rannikkojen\ntaloissa puuhaillaan. Pojatkin saavat sillä katsella seutua.\n\nKiikari oli Aslakista ihmekapine, kun sillä näkee monen kilometrin\npäähän selvästi ja kun se näyttää tuovan kaukaiset esineet aivan\nlähelle. Näkyi selvästi keskiselälle heinämiesten puuhat talojen\nvainioilla: niittokoneet kiertelivät sarkoja, heinäseipäitä\niskettiin maahan ja hangottiin täyteen. Mökkien miehet niittelivät\nviikatteillaan. Kaikissa taloissa näkyi olevan ahkera työntouhu.\nAslakia nauratti, kun erään pienen torpan lapset pärskyttelivät vettä\nrannassa ja äiti vitsan kanssa tuli häätelemään tottelemattomia\nkotiin.\n\n-- Tämä on hyvä koje, huudahti Aslak antaessaan kiikarin lehtorille.\n-- Tämmöisen minä vielä ostan. Olisihan se käytännöllinen poroja\npaimentaessa tunturilla. Sudet näkisi sillä melkein penikulman päähän.\n\n-- Eihän se maksa kuin poron vasikan hinnan, huomautti lehtori.\n\nLaiva sivuuttaa korkearantaisen Ärjänsaaren ja kaukaa edestä näkyy\npeninkulman mittainen Manamansalo, joka saari jakaa Oulunjärven\nkahteen osaan. Laivat kulkevat näin alkukesästä sen pohjoispuolitse\nkauniin Kaivannon salmen läpi Niskaselälle. Sen aavain ulappain yli\nhäämöittää jo Vaala, matkailijain pysähdyspaikka. Siellä vaihdetaan\nlaiva koskiveneeseen.\n\nAurinko on jo kiivennyt kaarensa korkeimmalle, kun laiva saapui\nVaalaan. Rannassa oli koskiveneitä valmiina matkustajain varalta.\nPian täyttivät ulkomaalaiset yhden, sillä heitä tuli lisää Vaalasta\nja suomalaiset asettuivat toiseen. Kenelläkään ei ollut halua\nviivytellä, kun virta vietteli ja kosket kohisivat. Perämiehet\nhyppäsivät paikoilleen ja niin alkoivat veneet solua virran mukana.\nLehtori istui Aslakin ja Jorman kanssa ihan perämiehen edessä.\n\n-- Jää hyvästi Oulujärvi, sinä Kainuun korpien kyynelten\nkokouspaikka. Sinun syvyyksissäsi lientyvät Kiannan kirot, särkyvät\nKiehimän kihot ja Koivu- ja Ämmäkosken valkeat vaahdot. Sinä\nkokoat voimiasi rynnätäksesi sitten tulisemmin Oulunjoen koskissa,\nhuutaaksesi maailmalle nälkämaan kauhuja ja ylistääksesi elementtien\nikuista voimaa. Suo anteeksi Oulujoki, että me ihmiset näillä\nlastuilla istuen uhmaamme sinun voimaasi. Voisithan lyödä säpäleiksi\nrantakallioihin tämän hauraan haahden tai nielaista kitaasi kuin\nsatujen Scylla koko tämän seurueen.\n\n-- Joko lehtoria pelottaa, kun luonnonvoimia suosiollisiksi\nrukoilette, ilkkui Jorma.\n\n-- Kuka nyt tyynellä suvannolla pelkäisi. Mutta odottakaa, pojat,\nkun Pyhä pauhaa allamme, niin valkoiseksi taitaa, vetää teiltäkin\nnenänpään.\n\n-- Me olemme jo Lapin ja Kuusamon koskissa kouliintuneet, virkkoi\nJorma.\n\n-- Taitaa käydä niinkuin tässä pari viikkoa sitten eräälle\nitävaltalaiselle neidille. Kehui täällä suvannolla urhoollisuuttaan,\nkesti Kaukon ja Siitarin, mutta Pyhäkosken pyörteessä nyykähti\ntiedottomaksi. Kun kosken kuohuilla päätä valeltiin, valveutui hän\ntaas ja alas tultua kehui toisille: \"Se oli ihana matka, käväisin\nvälillä toisessa maailmassa\".\n\n-- Nytkö se tulee Niskakoski? kysyi Aslak.\n\n-- Niinhän sitä oppikirjoissa sanotaan, mutta tässä on useampia eri\nkoskia peräkkäin ja suvantoja aina välillä. Tämä ensimäinen on Kauko.\n\nSamassa koski nielaisee veneen aaltojensa hurjaan leikkiin. Veneen\nkeula kohahtelee ja jyskähtelee aalloissa ja niiden vaahtoavat harjat\nnuolevat aluksen karkeita laitoja. Hetkinen vain tätä hauskaa ja vene\nliukuu jo kosken alla Kolehmaisen lammella. Tulee Jylhänkoski ja\nsitten Siitari. Se on yläkoskien Karybdis, raivotar, miesten syöjä.\n\n-- Katsokaa, katsokaa sen korkeita vaahtopääaaltoja! huudahtaa Jorma.\n\nVene keinahtelee, sujuilee ja rusahtelee, mutta ei halkea eikä\nliitoksistaan ratkea, sillä se on vuosisatain kehityksen tulos. Jo\nollaan äkeimmässä kuohussa.\n\n-- Huui...! huudahtaa naishenkilö keulassa.\n\n-- Mikä siellä?\n\n-- Ei mitään. Siitari vain antoi vähän kuohuistaan veneeseen.\nLienevät vähän kastuneet, puhelee perämies pidellen tanakasti\nperämelaa.\n\nSitten seuraavat Oterma, Pyterä, Kovero ja Nuojua.\n\nJokaisessa niissä on matkustajilla oma elämyksensä. Mutta Nuojua on\nnäistä suurin, melkein Siitarin veroinen ja veneen vauhti on siinä\nhuima, niin että selkää karmii.\n\nSiihenhän ne loppuivat lähes yhdeksän kilometrin pituisen\nNiskakosken eri osat, ja vene on laskeutunut tällä matkalla noin 30\nmetriä merenpintaa kohti. Miehet asettuvat airoihin ja soudellaan\nsuvantoja alas. Laskea kuhautetaan Ahmaskoski ja Utakoski ja ollaan\nUtajärvellä, jonka yli moottori vetää veneen.\n\nMutta vielä on edessä Pohjoismaiden mahtavin koski. Imatra on\nkuuluisa vesivoimistaan, jyrkästä putouksestaan ja valtavista\nkuohuistaan, joihin ei veneellä ole menemistä, mutta Pyhäkoskessa\nlaskee vesi 20 km pituisen ja 56 m korkuisen mäen. Siinä Kainuun\nmaasta keräytyneet vedet riehahtavat raivoisimpaan temmellykseen\nja kohinaan. Ja mikä ihmeellisintä, ihminen uhmaa tätäkin\nkoskijättiläistä laskien useimmiten onnellisesti mäkeä sen selkää\npitkin.\n\nSen kohina alkaa kuulua Sotkajärven suvannossa. Veneessä istujat\nvaltaa niskalla mykkä jännitys, sillä sen maine on ulkomaille\nsaakka levinnyt. Matkailukirjailijat ovat kuvailleet elämyksiään\nsiinä monia sivuja käsittävissä kirjoituksissaan. \"Sen laskeminen\nsuomalaisella tervaveneellä on äärimmäisen jännittävää, suurenmoista,\njonka vertaista huvitusta ei mikään toinen matkailumaa voi tarjota.\"\nOpettajat ovat sitä oppilailleen kuvailleet, useat omia kokemuksiaan\nkertoellen. Koulusta oli lähtöisin se pelonsekainen kunnioitus, jonka\nvallassa Jorma ja Aslak istuivat, kun vene alkoi suistaa suvannosta\nkoskeen.\n\nKaikki veneessä olijat katsahtavat perämiestä, vannotettua laskijaa,\njoka seisoo tanakkana, totinen ilme kasvoillaan pidellen perämelaa.\nHänen taitavuudestaan tiedettiin hyviä sanomia, hänen taidostaan\nriippuu koko venekunnan kohtalo. Hänen merkityksensä venekunnan\nsilmissä nousee moninkertaiseksi.\n\nAivan veneen kokan edessä pauhaa jo Pällinkorvan könkään mahtava\naallokko. Vene kiitää vinhasti sitä kohti, suistuu alas pienestä\nhyppyristä ja vajoaa pehmeihin kuohuihin niin syvään, että vettä\nräiskyy aallon nenistä veneeseen. Matkustajat tarttuvat veneen\nlaitoihin kuin pureutuakseen alukseensa kiinni. Naishenkilöt\nhuudahtelevat.\n\n-- Ei ole hätää! virkahtaa laskija. -- Tämähän se on vasta hauskaa.\n\nVähitellen selviytyvät matkustajat ensihuumauksestaan tarkastelemaan\nmaisemaa. Korkeiden, metsäisten rantojen välissä myllertää vesi\nkeinuen, kuohuen ja roiskahdellen rantakallioihin. Vauhti on huima.\nVene kiitää keveästi kuin höyhen ilmassa. \"Virta venhettä vie...\"\nSivuutetaan englantilaisia lohenonkijoita. Toisinaan tuntuu, että\nvene on paikoillaan ja viehättävät rannikon, maisemat juoksevat\nvastaan. Paikoin näkyy koski kilometrittäin suorana uomana. Tulee\nvastaan mutka, jossa vene näyttää syöksyvän suoraan kalliota vastaan,\nmutta ratkaisevalla hetkellä kääntyy alus oikeaan uomaan.\n\n-- Tämä on ihanaa! Mitä ovat laivamatkat Keski-Euroopan virroilla\ntähän verrattuna!\n\nMutta loppuuhan se viimein hauskakin matka. Tulee suvanto,\njonka rannalla on Muhoksen laivalaituri. Matkustajat siirtyvät\ntervaveneistä laivaan ja jatkavat matkaansa samana iltana Ouluun.\n\n\n\n"]