[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW4UZ80j70fIFDtecxDsbHgZyMHmhNapNet95ceNJRyU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1714,"Napoleon","Liisberg, H. C. Bering",1854,1929,"1714-liisberg-h-c-bering-napoleon","1714__Liisberg_H._C._Bering__Napoleon",null,"muistelmat",[],[],"fi",1894,1908,59771,416898,false,56422,[23],"Napoleon I, Emperor of the French, 1769-1821",[25,26],"Biographies","History - European","\"Napoleon\" by H. C. Bering Liisberg is a historical account written in the early 20th century. The book offers a detailed exploration of the life and early experiences of Napoleon Bonaparte, focusing on his childhood, youth, and the formative events that shaped his character and ambitions.   At the start of the book, the narrative sets the stage in Corsica during a turbulent time in 1769, capturing the atmosphere of unrest among its inhabitants who are fighting against foreign rule. The opening details Napoleon’s early life, introducing his family background, his mother's struggles, and the fierce disposition of young Napoleone (later known as Napoleon). Through vivid descriptions of his wild and defiant nature, the text illustrates how he often clashed with his peers and exhibited a strong sense of independence, foreshadowing the qualities that would define him as a military leader and emperor. It further touches on his education and the experiences that ignited his passion for Corsican independence and his future ambitions. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Meurman, A. (Agathon)",266,"Historiallinen romaani kuvaa Napoleon Bonaparten elämänvaiheita Korsikan lapsuudesta ja nuoruudesta aina keisariuden kautta maanpakoon saakka. Teos seuraa hänen nousuaan kenraaliksi ja vallan huipulle suurten eurooppalaisten sotien ja poliittisten murrosten keskellä.","H. C. Bering Liisbergin 'Napoleon' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1714. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","NAPOLEON\n\nKuvannut\n\nH. C. BERING LIISBERG\n\nSuomentanut\n\nA. Meurman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nSuomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa,\n1908\n\nA.W. Leinosen kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Lapsuus ja nuoruus.\n  II. Kenraali Buonaparte.\n III. Konsulaatti.\n  IV. Keisari Napoleon.\n   V. Euroopan vanki.\n\n\n\n\nI. LAPSUUS JA NUORUUS.\n\nKotona Korsikassa. -- Ranskalaisessa koulussa. -- Luutnantti ja\nfilosofi. -- Kapteeni Buonaparte. -- Unelmat ja todellisuus.\n\n\n1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren\nväestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40\nvuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista\nhelposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla\nisänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa\nvastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen\noli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista,\nja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia\navonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari _Paoli_,\nkorsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi\nheidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi\nsotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että\nGenua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa\nliittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti\nostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun.\n30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan\npuolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa\nvuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti\nluvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui\ntäydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni,\nkun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin,\nhänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa\nkorkealla Monte Rotondolla.\n\nNiiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet\n\"Saraseeninpään\", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan\nkahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, _Carlo\nMaria Buonaparte_. Kauniin ja uljaan vaimonsa, _Letitia Ramolinon_\nseurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja\nainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta\nPaolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys\nhankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla,\nja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin\nvälittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista.\nSiitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva\nvaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta\nkotiinsa Ajaccioon.\n\nOli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei\nlaiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina\njuhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan\nhuolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien\nseikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois\npyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä,\nmutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi\nsemmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia.\nJumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten\nperheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen\n_Napoleone_.\n\nPikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman\nsuuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja\njäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa\nriidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että\nimettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät\ntässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta\nlapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän\noli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja\nsentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui\nhänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli _Josef_, jota\nhän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka\nnäköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se\nusein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara\naviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan.\n\nMutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla\npiili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa\n-- niitä oli lopulta yksitoista -- Napoleone ei koskaan ratkennut\nitkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua\nvääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin\nja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten\nnäpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta\nsaada häntä pyytämään anteeksi tai -- mikä vielä merkillisempää --\nilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön\nväestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen\nylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan\nunhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä\nja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä\nominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että\nrangaistuksista.\n\nHänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä _Fesch_, rouva\nLetitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi,\nmutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin\npitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun.\nSiellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti\nkestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen\npuolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että\nnäkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen\ntyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin\nsukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui\nNapoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten:\n\nNapoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta!\n\n[Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.]\n\nMutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät\nheidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin\nmonta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa\ntakaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että\nvastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa\nhänen puolestaan.\n\nOpetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen\nkehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset\nitsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta\ntahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen\nnäyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa,\nMammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen\nhäntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia\navustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin\nkaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella\nkunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin\nkirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi\nNapoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä\ntulinen viha sen sortajia vastaan.\n\nHänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa,\nmutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti\nrauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle\nkannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna\nmuukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi _Marbeuf_, oli\nusein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat\nsaaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen\njäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle\nPaolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin\nosaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen\nedullisinta. Hänen vaimonsa Letitia -- Korsikan kaunein nainen --\nsuoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi\nvakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut\nsen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo\nasia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja\nharkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä\nja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton\njärjestyksen ja säästäväisyyden harrastus.\n\nNämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo\nBuonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen\npikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa\narvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva\nsai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan\nsäästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo\nkäytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin\nja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan\njäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona\nVersaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan\npojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän,\nniinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai\nkaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen _Josef'ille\nja Lucien'ille_ Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti\nopiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien\nsydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet.\n\nKuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin\n6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun\ntämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa\nja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin\nmerelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli\nmahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt\nkaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset\nilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna\nvanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle.\n\nKunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä.\nEi siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä\npitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki\noli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan\nAjaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja\nonnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin\npurjein avaraan maailmaan.\n\nTammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in\nkaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja\nNapoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa\naateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli\nmahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin\nranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen\npojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän\nlapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän\nkutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä\naineita ja käännöksiä.\n\nHuhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä\nkoulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies.\n\nPojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille\nalttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei\nole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä\noloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara\ntahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat\nsilmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu\nsääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen\njälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona\nlohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten\nparissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka\nsäälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on\nelänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee\ntietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko\nsynnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta\nluonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa\nmyötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen;\nlujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat\ntaisteluihin.\n\nPikku Napoleonessa oli enemmän kulmikkaisuutta kuin monessakaan\nmuussa pojassa; kuohahtava kiivaus ja itsepäisyys, rajaton\nvapaudentunne, viha pakkoa vastaan, olipa se mitä laatua tahansa,\nja lopuksi tulinen himo tulla huomatuksi. Kaikki nämä ominaisuudet\nhän kodista toi muassaan, mutta täällä, missä hän oli yksin niin\nmonta vastaan, hän pian huomasi, että hänen täytyi olla varuillaan\neikä antaa aihetta syytöksiin. Hän oli synkkä, miltei raju, kertoo\neräs hänen kumppaninsa Brienne'ssä, itseensä suljettu ikäänkuin hän\nolisi äsken saapunut erämaasta, ja vain kummastusta ja epäluuloa\nherätti hänessä muista ihmisistä saamansa ensimäinen vaikutelma.\nMutta kun kertojamme lisää, että hän oli kaiken leikin, jopa kaiken\nlapsellisen ilon vihollinen, emme saa unohtaa, että poika täällä\npohjoisessa, kylmässä Champagne'ssa ja kaukana sinisestä merestä poti\nkotikaipuuta, ikävöitsi etelän hymyilevää taivasta tahi aurinkoista\nsaartansa jyrkkine vuorineen ja syvine laaksoineen, jossa kaikki\nhänen muistonsa asuivat, ja joka oli hänen innostuneen ja hehkuvan\nrakkautensa esineenä; että hän tunsi itsensä yksinäiseksi maansa\nvihollisten ja sortajien parissa. Kaikkea pilkkasivat toiset pojat,\nhänen kieltänsä, hänen tapojaan, hänen köyhää kodista tuotua pukuaan;\nhänen aateluuttaan epäiltiin, hänen isäänsä ivattiin alituisesti\npojillensa pyytämiensä vapaapaikkojen tähden, ja hänen oma nimensä,\njonka hän italiaksi lausui: Napolione, väännettiin liikanimeksi:\nPaille-au-nez. [Tämä lienee ollut koulukielessä yleinen haaveilijain\nja uneksijain nimitys.]\n\nMutta tätä kaikkea pahempi oli ranskalaisten poikien ylimielinen\npälpätys hänen isänmaansa valloittamisesta. Jo lyhyen oleskelunsa\naikana Autun'ssä hän oli saanut esimakua siitä, mikä hänellä oli\nodotettavissa.\n\n\"Nuo korsikalais-pelkurit, jotka eivät rohjenneet puolustautua!\"\nhuusivat ivaten hänen vihollisensa. \"Niin, jospa olisitte tulleet\nneljä yhtä vastaan\", Napoleone vastasi, \"ei olisi tapahtunut koskaan\nantautumista, mutta teitä oli kymmenen yhtä vastaan.\" Brienne'ssä\ntuli vielä pahempaa; ei yksistään toverit pilkanneet kaikkea, mikä\nhänelle oli rakkahinta, vaan opettajienkin, jotka pian huomasivat\nhänen innostuksensa Paoliin, pälkähti päähän häntä siitä ivata.\nItse esimiehen pöydässä, jossa oppilaat vuorotellen aterioitsivat,\nruvettiin, kun Napoleone vuorostaan oli kutsuttuna, halveksien\npuhumaan vapaudensankarista. Hänen nuori maamiehensä, joka joskus\ntoveriansa kohtaan mieluummin käytti nyrkkiään kuin kieltään, antoi\nnyt, kun hän vieraana istui päämiehensä pöydässä, vastauksen, joka\noli arvokkaampi kuin opettajien pila. \"Paoli oli suuri mies, hän\nrakasti maatansa, enkä koskaan anna anteeksi, että isäni, joka oli\nhänen ajutanttinsa, on myötävaikuttanut Korsikan yhdistämiseksi\nRanskaan.\"\n\nPoika kärsi kaikesta tästä, mutta hän ei masentunut, päin vastoin\nuhma hänessä yltyi. Hän on varhain kehittynyt, väkevä itsetuntonsa\nja tarkka silmänsä sai hänet pian tietoiseksi etevämmyydestään\ntovereihin verrattuna, ja ärtyisessä ylpeydessään hän -- ollen liian\nköyhä ottaaksensa osaa toisten huveihin -- sulkeutui ylhäiseen\numpimielisyyteen eläen kaukana heidän lapsellisista ajanvietteistään\nlukemisissaan ja unelmiensa maailmassa. Oppilaitoksena Brienne ei\nollut varsin korkealla asteella, ja kielissä -- semminkin latinassa\n-- Napoleone varsin vähän edistyi. Sitä vastoin hän suurella innolla\nryhtyi matematikkaan, historiaan ja maantieteeseen, ja jo täällä\nhuomattiin hänen erinomainen kykynsä matematisissa tieteissä. Mutta\nkun luennot, koulutunnit ja sotilasharjoitukset olivat suoritetut,\nhän suuntasi askeleensa kirjastosaliin, siellä hän syventyi\nmielilukuunsa: Plutarkoksen mainioiden miesten elämän kuvauksiin\nsekä Polybiukseen ja Arrianukseen, jotka erityisellä mieltymyksellä\nkäsittelevät teoksissaan sotia ja perinpohjaisina asiantuntijoina\ntaktiikassa ja sotajohtotaidossa kuvaavat taisteluja Rooman ja\nKreikan historian eri aikakausilta.\n\nKun hän vihdoin tulisesta tiedonhalustaan huolimatta paljoon\nlukemiseen väsyi, hän vetäytyi omaan sopukkaansa puutarhassa, jossa\njokaisella oppilaalla oli oma maakaistaleensa, ja antautui siellä\nunelmoihinsa. Silloin ajatukset lensivät kuten muuttolinnut kylmistä\npohjoismaista etelään lämpöisen auringon luo. Kuinka hän olikaan\nraatava tullaksensa kyvykkääksi ja sitten joskus palataksensa kotiin\nja siellä näyttääksensä, ettei hän ollut aikaansa hukkaan kuluttanut,\nsyödessään nöyryytyksen leipää vieraassa maassa! Tulla toiseksi\nPaoliksi, koota kotona voimia ja maamiehiänsä johtaen karkoittaa\nranskalaiset saaresta, saada se vapaaksi ja itsenäiseksi, siinä hänen\nmielikuvituksensa päämäärä, jossa isänmaanrakkaus ja oma kunnianhimo\nniin täydellisesti sulivat yhteen.\n\nKun Napoleone siten istui puutarhassaan rakentaen tuulentupia, ei\nollut hyvä häntä lähestyä. Eräänä juhlailtana, jolloin toverit\npuuhasivat ilotulituksen valmisteluissa, pieni ruutilaatikko\nvaromattomuuden takia räjähti ilmaan; säikähtyneet pojat\npelastuaksensa pötkivät kiireesti pakoon, ja muutamat hädässään\nhyppäsivät aidan yli Napoleonen puutarhaan, jossa hän tavallisuuden\nmukaan astuskeli yksin miettiväisenä. Mutta niiden täytyi pian\nkorjata luunsa. Raivostuneena tästä pyhäkön rauhan loukkaamisesta\nkorsikalainen tempasi kuokan ja ryntäsi heitä vastaan, kunnes\nvihollinen oli karkoitettu ja hän taas oli tyyssijansa valtias.\n\nRaivo, joka noin saattoi vallata pojan, aiheutui hänen tavattomasta\nhermostumisestaan ja saattoi muuttua suorastaan ruumiilliseksi\nkivuksi. Jostakin rikkomuksesta järjestysmies eräänä päivänä oli\ntuominnut hänet pukeutumaan katumuspukuun, jota pahantapaisia\noppilaita varten yleensä käytettiin Ranskan kouluissa, ja määräsi,\nettä hänen piti istuman ruokasalin kynnyksellä päivällisateriaansa\nsyömässä. Tuommoinen pilkka oli enemmän kuin mitä ylväs ja\nkunniastaan arka poika saattoi kestää. Kun katumusaika tuli, hän\nkaatui kouristuskohtaukseen, sai puistatuksia, rupesi oksentamaan ja\npääsi siten tuosta häpäisevästä rangaistuksesta.\n\nNapoleone varmaankaan ei ollut muista oppilaista luonteeltaan\nmiellyttävä, eikä hän kaiketi ollut omiansa hankkimaan itselleen\nystäviä. Ainoastaan yhteen toveriin hän näyttää lähemmin liittyneen,\nFauvelet de Brienne'en, jolla poikana oli se yhtä suotuisa kuin\nvaarallinen ominaisuus, että hän osasi miellyttää kaikkia.\nNapoleonekaan ei voinut olla tuntematta mieltymystä tähän yleisesti\npidettyyn poikaan. \"Sinusta minä pidän, sinä minua et koskaan ivaa --\nmutta sinun ranskalaisillesi teen kiusaa mikäli suinkin voin.\"\n\nKirje, jonka tuo kaksitoistavuotias poika huhtikuussa 1781 kirjoitti\nisälleen, kuvaa mitä elävimmin hänen mielentilaansa Brienne'ssä\nollessaan:\n\n\"Jos te, isäni, tai muut suosijani ette voi antaa minulle tilaisuutta\nelämään sopivammalla tavalla kumppanieni parissa, pyydän saada\npalata kotiin mahdollisimman pian. Olen kyllästynyt köyhyydelläni\nkerskailemaan ja näkemään hävyttömän koulupoikajoukon sitä\npilkkaavan, vaikka ainoastaan rahoillaan ovat minua ylempänä; sillä\nkaikki ne ovat minua ja niitä tunteita, jotka minua elähyttävät,\npaljoa alempana. Eihän voi olla teidän tarkoituksenne, että poikanne\non alituisesti muutamien aatelisnulikoiden pilkkana, jotka kopeina\nsiitä, että voivat itselleen hankkia iloa ja huvitusta, hävyttömästi\nirvistelevät niille kieltäymyksille, joihin minun täytyy alistua. Ei,\nisäni, ei! Jos on mahdotonta parantaa asemaani, niin suokaa minun\ntulla pois täältä, antakaa minun -- jos muuta ei ole tarjona --\noppia jotakin ammattia, antakaa minun nähdä vertaisiani ympärilläni,\nniin olen pian oleva niistä kaikista n:o 1! -- Päättäkää tästä\nkuinka epätoivossa olen: mutta toistan vielä, tahdon mieluummin\nolla ammattilaisista ensimäinen kuin halveksittu ammattilainen\nopiskelevain parissa.\"\n\n\"Uskokaa minua; tämä kirje ei ole turhamaisen kalliitten huvien halun\nsanelema, niistä en välitä laisinkaan. Minä vain tunnen tarvetta\nomata, kuten kumppaninikin, varoja sellaisten hankkimiseen.\"\n\nPojan toivomuksia, niin luonnollisia ja selvästi ja arvokkaasti\nesitettyjä kuin olivatkin, ei voitu toteuttaa. Vastaus kodista kertoi\nvain huolista ja puutteista ja muistutti, kuinka välttämätöntä oli,\nettä hän mahdollisimman pian voisi asettua omille jaloilleen, ehkäpä\ntulla kodinkin tueksi.\n\nLapsenmieli pääsi myös valtaan Napoleonessa, eivätkä kaikki\npäivät olleet hänelle yhtä synkkiä: ilo omasta edistyksestään,\nhelppoudesta millä hän tietoja itselleen ammensi, rupesi varmaankin\nvarhain häneen valoa luomaan. Myöskin hänen kasvatuksensa puhtaasti\nsotilaallinen puoli oli hänelle mieluinen, ja on olemassa riittäviä\ntodistuksia siitä, että hänen halunsa ja kykynsä komentoa\npitämään varhain ilmeni. Vaikka hän muutoin oli epäystävällisissä\nsuhteissa useimpiin muihin oppilaihin, hän aina oli hyvä kumppani\nvirantoimissa. Jo varsin pienenä kodissa hän oli halveksinut\nkaikkea, mitä saattoi sanoa kielittelemiseksi. Täälläkin, kun hän\noli asuntotarkastajana tai muuten hoiti komentoa ja siis kantoi\nedesvastuunkin, hän mieluummin kärsi rangaistuksen -- tavallisesti\narestia -- toisen puolesta kuin ilmaisi kumppaninsa. Ne tosiaankaan\neivät kiitosta ansaitse siitä, ettei tämmöinen ominaisuus --\njota kunniantuntoiset oppilaat muutoin pitävät arvossa -- eikä\nhänen jalo ylevyytensä ja uupumaton ahkeruutensa voineet hänelle\ntuottaa enemmän myötätuntoisuutta. Hänen suurta lahjakkaisuuttaan\nei kauvankaan epäilty. \"Olen huomannut kipinän, jota täytyy\nvaalia mitä suurimmalla huolella\", sanoi hänestä sotakoulujen\nylitarkastaja Keralio syyskuussa 1783. Kuukausi sen jälkeen muuan\ntoveri, joka tiesi hänen isänsä olevan asianajajana ja oikeuden\nasessorina, loukkasi häntä sanomalla: \"Oh, isäsi on vain kurja\npoliisimies.\" Napoleone ja hänen vastustajansa olivat 14 vuotiaita,\nsiis varsinaisen poikaiän jättäneitä; se, mikä 4 vuotta tätä ennen\nolisi ollut pahanelkinen nulikkakompa, oli nyt solvaus. Ja Napoleone\noli Korsikasta, missä jokainen solvaus on verellä puhdistettava.\nHän heti lähetti solvaajalle kaksintaisteluvaatimuksen, mutta\nhänen uskoton sekundanttinsa, joka pelkäsi seurauksia, jätti sen\nluokan tarkastajalle, ja heti saivat nuo nuoret herrat kömpiä\narestiin, Napoleone kuitenkin lievempään vankeuteen kuin hänen\nvastustajansa. Hänen vanhan suosijansa toimesta, joka satunnaisesti\noli läheisyydessä, Napoleone jo toisena päivänä pääsi arestista. Sekä\nhänen oma miehekäs esiintymisensä tässä tilaisuudessa että arvokkaan\nkenraalin suojelus hankki hänelle paremman aseman Brienne'ssä kuin\ntähän saakka. Mutta kaiketikaan hän ei painanut kylliksi mieleensä\nkenraalin ystävällisiä sanoja hänelle: \"Kunnioitan teidän tunteitanne\nja ymmärrän esiintymisenne... mutta älkää tästä lähin yhtä helposti\nkiihtykö, sillä se, joka aluksi hyvällä syyllä suuttuu, lopuksi aina\ntulistuu ilman syytä\".\n\nNapoleonen toivomus päästä meriväkeen ei toteutunut, vaikka\nylitarkastaja Keralio kirjoitti hänestä antamaansa todistukseen:\nhänestä tulee mainio merimies. Meriväkeen tunkeili aina ylenmäärin\nväkeä, ja hienompia puoltajia ja ylhäisempiä suhteita tarvittiin\nkuin ne, joita perhe Korsikassa saattoi hankkia. Napoleone päätti\nsitten mennä tykkiväkeen. Siellä oli tavallisesti parempi ylenemisen\ntoivo kuin muissa aselajeissa, syystä että aatelis-junkkarit niiden\nsuurempien vaatimusten tähden, joita tällä alalla kysyttiin, eivät\nkovin lukuisasti pyrkineet sinne, ja siellähän hänen matematiset\ntietonsa tulisivat parhaiten käytetyiksi. Lokakuussa 1784 hän\nsiis lähti Brienne'stä astuaksensa Parisin upseerikouluun. Siihen\nsiirrettiin oppilaita maan kahdestatoista sotakoulusta siten, että\nylitarkastaja \"kuninkaan oppilaiden\", s.o. vapaapaikkoja nauttivien\njoukosta, valitsi parhaimmat. Napoleone oli yksi niistä viidestä,\njotka Keralio valitsi Brienne'stä, ja sangen kiittävällä virallisella\ntodistuksella hän sieltä neljän kumppaninsa kanssa lokakuun 17\np:nä matkusti Parisiin. Mutta Bourienne kertoo, että Brienne'stä\nlähetettiin toinenkin yksityisempi lausunto Parisin kouluun. Kyllä\nkai siinä tunnustettiin hänen lahjakkaisuutensa, mutta lisättiin,\nettä hän luonteeltaan oli vallanhimoinen, käskevä ja itsepäinen.\n\n\"Minä näin Napoleonen samana päivänä kun hän saapui kaupunkiin,\nheti hänen astuttuaan vaunuista\", kertoi muuan hänen maanmiehensä\njoitakuita kuukausia myöhemmin; \"hänestä näkyi, että hän äsken\noli tullut maaseudulta; hän kulki töllöttäen, ikäänkuin hän\nolisi hukannut nenänsä ja suunsa, helppona saaliina jokaiselle\n'moukanpyytäjälle', jos hänellä olisi ollut jotakin taskussa.\"\n\nPalais-Royal'issa, joka juuri siihen aikaan oli keikailevan Parisin\nelämän keskustana, Napoleonen huomasi hänen maanmiehensä _Demetrius\nGomnenos_ jonka suku oli läheisesti liittynyt hänen omaansa\nAjacciossa. Korsikalaisen parissa Napoleone tosin oli avonaisempi ja\npuheliaampi kuin hän ennen oli ollut; mutta Comnenos, jonka luona\nhän usein kävi, saattoi sittenkin usein kummastella nuoren vieraansa\nsulkeutumista ja ärtyisiä tapoja. \"Minä pelkään\", hän sanoi, \"että\nhänessä on enemmän turhamielisyyttä kuin mikä on hyödyllistä hänen\nasemassaan ja hänen oloissaan.\"\n\nVaikka jyrkkä siirtyminen hiljaisen Brienne'n luostarimaisesta\nelämästä eloisaan, meluavaan pääkaupunkiin, joka heti alussa\nvaikutti valtaavana ja hurmaavana semmoiseenkin luonteeseen kuin\nNapoleonen, hän kuitenkin pian taas oli entisellään. Kaikki mitä\nhän oli kestänyt ja kärsinyt Brienne'ssä uudistui Parisissa, mutta\nkiusallisemmassa muodossa kuin ennen. Taskurahat, jotka eivät olleet\nkoskaan pitkälle riittäneet, hupenivat Parisissa vieläkin pikemmin,\nja tuon köyhän vaan ylvään kadetin kärsimykset alkoivat uudestaan.\nKadettien piirissä oli, näet, valloillaan ylellisyys, jonka rinnalla\nBrienne'n keikarien komeus ei ollut puheen arvoinen: lukuisa\npalvelusväki, mainio keittiö, kalliit hevoset y.m.s. Napoleonea\nharmitti -- hän kun luonteeltaan oli taipuvainen ankaraan kohtuuteen\nja yksinkertaisuuteen -- että vastaisia sotilaita kasvatettiin niin\nhemmottelevissa oloissa, ja kun kumppanit suruttomina nauttivat\nelämää, velkaantuivat eivätkä mitään vakavaa toimittaneet, hän\nsyventyi muinaisajan oppimiseen. Ja samaan aikaan hän tutki\noman isänmaansa historiaa. Hän huomasi pian yhtäläisyyskohtia\nterästettyjen, tyytyväisten maanmiestensä ja mainotien oloissa ja\noli töihinsä suuressa määrässä kiintynyt. \"Kun Napoleone kävi minun\nluonani\", Comnenos jälestäpäin kertoi, \"hän laajasti puhui siitä\nylellisyydestä, jota nuoret kadettikoulun herrat pitivät luvallisena.\nÄskettäin hän perusteellisesti käsitteli kysymystä nuorten mainotien\nkasvatuksesta ja sen suhteesta entiseen spartalaiseen. Siitä hän\naikoi kirjoittaa esityksen, jonka hän antaisi sotaministerille.\"\nKäytännöllinen Comnenos ennustaa, että hän sillä vain riitaantuu\nkumppaniensa kanssa ja hankkii niskaansa pari kaksintaistelua.\n\nEsitys tuli kumminkin kirjoitetuksi 1784 ja aluksi lähetetyksi\neräälle Brienne'n koulun esimiehistä. Mutta tuon 15 vuotiaan\nkadetin mielipiteet upseerin kasvatuksesta siten, että hän pystyisi\nuhmaamaan vaaroja ja kestämään ponnistuksia niin että hän saavuttaisi\nsotamiestensä luottamuksen, ilmenivät vasta 24 vuotta myöhemmin,\nkun hän keisari Napoleonina 1808 julkaisi ohjesäännön ranskalaisia\nsotakouluja varten. \"Kadetti ei saa maksaa enemmän kuin 20 souta\npäivässä; ne ovat sotamiesten ja käsityöläisten poikia, enkä tahdo\nniiden tottuvan elämäntapaan, joka heitä vain vahingoittaa.\"\n\nParisissa olonsa aikana Napoleon menetti isänsä, joka kuoli\nMontpellier'ssä helmikuun 24 p. 1785. Se oli hänelle kova isku,\nja hän puhuu kirjeessään kotiin surulla \"nuoruutensa tuen\"\nmenettämisestä. Isän kuolema pakotti sekä kodin että hänen itsensä\nvieläkin ankarampaan säästäväisyyteen. \"Kaikki nämä surut ovat\nsynkistäneet nuoruuteni ja saaneet minut vakavaksi ennen aikojaan\",\nhän jälestäpäin sanoi. Hän kävi yhä suljetummaksi ja kalkerammaksi\nkuin ennen niitäkin henkilöitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä\nystävällisesti, ja ärtyisessä ylevyydessään hän pelkäsi jokaista\nystävyyden ilmausta. Comnenoksen langon, joka tiesi koulun kadettien\npuuhaavan jotakin keräyskokousta, johon Napoleonella tavallisuuden\nmukaan ei ollut varoja ottaa osaa, täytyi -- saaduksensa hänet\nottamaan sitä varten rahoja -- turvautua valheeseen; hän antoi\nhänelle rahasumman, jonka sanoi saaneensa hänen isältään tämmöistä\ntapausta varten. \"Napoleone loi minuun\", näin kertojamme jatkaa,\n\"siksi tutkivan silmäyksen, että se minua melkein säikähytti, ja\nsanoi: 'Koska nämä rahat ovat isältäni, otan ne vastaan; lainana\nen olisi niitä ottanut. Äidilläni on kyllin huolia, minun ei sovi\nniitä lisätä menoilla, semminkään ei semmoisilla, joihin kumppanieni\nhupsuudet minua pakottavat'.\"\n\nTietysti ei monikaan oppinut tuntemaan näin kauniita puolia\nNapoleonen luonteessa. Toverinsa hän miltei kaikki pelotti\nseurastaan ivallisuudellaan, esimiehiänsä ja vanhempia henkilöitä\nhän säikähytti vapailla mielipiteillään, rajun kiihkoisuutensa\npurkauksilla, rohkeasti moittimalla muutamia laitoksia, puhumalla\nivallisella ja repäisevällä sävyllä asioista, joita he olivat\ntottuneet kunnioittamaan. Heidän korviansa viilsi, kun hän saatuaan\nmoitteet siitä, että hän, kuninkaan varoilla kasvatettu mies,\nrohkeni arvostella hänen säännöksiänsä, antoi vastaukseksi: \"En\nole kasvatettu kuninkaan vaan valtion varoilla\", tahi kun hän 16\nvuotiaana rohkeni sanoa: \"Olisinpa minä herra, kyllä pian kävisi\ntoisin\". Olisihan voinut haluttaa tämmöiselle nauraa ja pitää sitä\npoikamaisuutena, mutta hänen katseessaan ja äänessään oli jotakin,\njoka tukahutti naurun ja herätti sen sijaan katkeruutta.\n\nKerrotaan, että tämä hänen esiintymistapansa sai aikaan yleisen\nja hartaan toivon, että hän mahdollisimman pian ylennettäisiin\nupseeriksi, jotta hänestä päästäisiin. Itse hän toivoi pian\nkykenevänsä olemaan ilman avustusta kodista; suvella 1785 hän\nviidenkymmenen neljän kumppaninsa kanssa, joilla kaikilla oli ollut\npitempi valmistusaika kuin hänellä, meni tutkintoon ja suoritti sen\n42:sena. Opettajien arvostelut hänestä olivat varsin monenlaiset.\nSaksalainen herra Bauer piti häntä miltei epattona, koska hän niin\nvastenmielisesti oppi saksaa. Historian opettaja sitä vastoin\nkirjoitti hänestä: \"Hän on synnyltään ja luonteeltaan korsikalainen,\nja hän menee pitkälle, jos onni on myötäinen.\" Mutta virallinen\ntodistus on varmaankin sattuvin; siinä sanotaan: \"Hän on umpimielinen\nja ahkera, on aina halukkaampi opintoihin kuin huveihin, ja hänen\nsuurimpana ilonaan on hyvien kirjain lukeminen. Matematikassa ja\nmaantieteessä hänellä on perusteelliset tiedot. Hän on vaitelias,\noikullinen ja ylväs, rakastaa yksinäisyyttä ja on tavattoman\nitsekäs. Paljon puhumatta hän aina antaa täsmälliset vastaukset, on\nkeskusteluissa terävä ja muita etevämpi. Hänen kunnianhimollaan ei\nole rajaa.\"\n\nKaikista upseerin ilon päivistä on varmaankin iloisin se, jolloin\nkadetti-röijy vaihdetaan upseeripukuun epoletteineen. Kouluaika on\nohi, miekka kalisee kupeella ja koko maailma on avoinna. Tämäkään\npäivä -- syyskuun 1 p. 1785 -- ei kumminkaan saanut kulua tuottamatta\nkatkeruutta nuorelle luutnantille, joka hennon ruumiinrakenteensa\ntähden univormussaan ei näyttänyt kovinkaan mahtipontiselta. Kun hän\nkoko loistossaan saapui Comnenoksen sukulaisten, vierasvaraisten,\nhänelle aina ystävällisten Permons'ien salonkiin, hänen avarat\nsaappaansa, joiden varret lonkkasivat kovin hoikissa säärissä,\nherättivät myrskyisen iloisuuden talon tyttärissä eikä Napoleonen\nkiukku suinkaan lauhtunut, kun hän naurunremahduksien seasta kuuli\nitseään verrattavan \"saapasjalka-kissaan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTykistörykmentti _La Fére'n_, jossa Buonaparten tuli palvella\naliluutnanttina, asemapaikka oli Valence, ja lokakuun alussa hän\nlähti Parisista, kadettikoulutoverinsa Aleksandre de Mazis'in\nseurassa. Tällä kertaa hänen oli ollut pakko luopua periaatteistaan\nja lainata rahaa matkaa varten, muutoin hän ei olisi päässyt\nliikkeelle; mutta ne eivät riittäneet -- ei vaikka niitä matkalla\nkartutettiinkin -- ja loppumatka oli suoritettava jalkaisin.\n\nOn säilynyt eräs Buonaparten kirje sedälleen Fesch'ille Brienne'ssä\nolon ajalta, merkillisenä todistuksena hänen erinomaisesta\nkehityksestään ja varhaisesta kypsyydestään. Hän siinä neuvoo\nvanhinta veljeänsä Josefia olemaan siirtymättä hengellisestä\nsäädystä sotilassäätyyn. \"Hän tietysti haluaa jalkaväkeen! Hyvä,\nminä ymmärrän, hän ei tahdo ryhtyä työhön vaan kuluttaa katukiviä\npäivät päästään. Ja mitä on tuommoinen jalka-sotamiesraukka?\nVetelehtijä kolme neljäsosaa elämästään.\" Buonaparte sai pian\nkokea, ettei yksin jalkaväen upseereilla ollut liiaksi aikaa\nlinna-palveluksessa; tykistössäkin palveleva saattoi, kun vaan\nhalua oli, kuluttaa katukiviä pitkin päivää. Näyttää siltä, että\nhän luutnantti-aikansa alussa tunsi tarvetta heittää hiiteen\nentisen spartalaisen kieltäymyksen ja lämmitellä hiukan nuoruuden\nkultaisessa auringon-paisteessa. Hänhän oli täällä uusissa oloissa,\nkoulusta vapaana ja kaukana kirvelevistä muistoista. Niinpä hänen\nalussa nähdäänkin entistä enemmän ottavan osaa seuraelämään. Ja\nasuntopaikassaan, vanhan neiti Bon'in luona, hän antautui ennen\ntuntemattomaan nautintoon, romaanien lukemiseen, jopa hän itsekin\nrupesi romaaninkirjoittajaksi. \"Romaanien lukeminen minua suuresti\nmiellytti\", hän myöhemmin kertoi, \"koetin itse kirjoittaa ja annoin\ntäten mielikuvitukseni vapaasti lentää. Tietoni ja kokemukseni\nsekaantuivat mielikuvien lentoon, ja minua usein huvitti uneksia,\nmitatakseni heti sen jälkeen unelmani järjen mittapuulla. Siirryin\najatuksissa ihanteiden maailmaan ja tutkin missä suhteessa se erosi\ntodellisesta elämästä.\"\n\nHaaveilla, uneksia, keinua mielikuvituksen virrassa, onhan se\nmiellyttävää useimmille siinä ijässä, jolloin elämä on edessä ja\nmaailma näyttää olevan avoinna. Mutta kun mielikuvitus on voimakas,\nse tavallisesti riistää tahdolta vallan, ja haaveilija, uneksija\ntai intoilija harvoin saa lujaa asemaa todellisuudessa. Toisin oli\nBuonaparten; hänen mielikuvituselämänsä oli varhain tavattomassa\nmäärässä kehittynyt. Jo koulussa muuan opettaja hänestä lausui\nnäkevänsä hänen suuremmoisissa liiallisuuksissaan tulivuoren\nhehkuttamaa graniittia: tämä raju mielikuvitus ilmenee taas hänen\nromaaneissaan ja värikkäässä, intohimoisessa kielessään, mutta se\nei koskaan käy hillittömäksi eikä eksy tieltä, sillä sitä suistaa\nkylmät, selvät, aprikoivat aivot.\n\nEikä Buonaparte pysähtynyt romaanien lukemiseen ja uneksimiseen.\nMittapuuta, jonka hän sovitti haaveiluihinsa -- tietoja ja\nkokemuksia -- oli aina parannettava. Hän käytti sentähden\nolinaikansa Valence'ssa perinpohjaisiin opintoihin, ja ne saivat\nmäärätyn suunnan, sillä yhä häntä elähytti ainoastaan yksi ajatus:\nesiintyä synnyinsaarensa vapauttajana. Viha Ranskaa vastaan\nleimuaa muuttumattomana hänen mielessään. Se purkautuu esille\nhänen korsikalaisissa romaaneissaan, se on pohjasäveleenä hänen\nKorsikan historiassaan, jota hän yhä jatkaa. Sen vuoksi hän tutkii\nsotatieteitä, luo suunnitelmia saaren puolustamiseksi, linnotusten\nrakentamiseksi j.m.s., ja tutkimalla valistusajan filosofiaa hän\nvalmistautuu johtajaksi ja lainsäätäjäksi.\n\nJa näiden opintojen kautta Buonapartesta, jota ei mitkään\nsiteet kiinnittäneet Ranskaan ja jolla ei ollut vähääkään tuota\nperinnöllistä, melkeinpä uskonnollista kuningasvallan kunnioitusta,\ntuli vielä enemmän sen suuren vallankumouksen suosija, joka oli\novella.\n\nHänellä sitä paitsi ei ollut mitään menetettävää vanhojen olojen\nkukistuessa, mutta kaikki voitettavissa, sillä ylenemisen toiveet\nolivat hänelle nykyisissä oloissa hämärät. Suvun vanha hyväntekijä\nkenraali _Marbeuf_ oli kuollut; lähellä loppuaan oli varakas\nsetäkin, joka oli häntä ja kotia Ajacciossa avustanut; korkeammat\nupseeripaikat varattiin yksinomaan rikkaiden ja ylhäisten perheiden\npojille tai semmoisille, joilla oli suosijoita; eikä tulevaisuus,\njoka päättyisi korkeintaan kapteenin arvolla, ollut houkutteleva.\nPelkkä \"vallankumous\"-sana sisälsi lupauksen siitä, että vihdoin\npäästään pitkien aikojen vääryyksistä ja hävitetään ne etuoikeudet,\njoita varakkaammat luokat nauttivat ainoastaan alempain luokkien\nkustannuksella. Tietystikin Buonaparte toiveikkaalla ilolla tervehti\nuutta aikaa; olihan hän vuosi sitä ennen poikana kirjoittanut\nisälleen: \"Antakaa minun päästä vertaisteni pariin ja ennen pitkää\nolen kaikista niistä ensimäinen!\"\n\nMutta nuoren luutnantin radikaaliset mielipiteet kyllä suurensivat\nhänen ja hänen kumppaniensa välisen juovan, he kun kuuluivat\nvanhaan ranskalaiseen aateliin ja olivat monilla vahvoilla siteillä\nkiinnitetyt olevaan järjestykseen. Niiden kesken syntyi usein\nkinastuksia; yksi semmoinen kerran loppui siihen, että jotkut\närtyneet rykmentin upseerit viskasivat hänet Rhône-jokeen. Suhde\nsiis ei ollut ystävällinen; hän seurusteli sentähden enimmiten\nvirkamiesten ja porvarillisessa asemassa olevien henkilöiden kanssa,\njotka hautoivat samoja toiveita ja odottivat uudelta ajalta samaa\nkuin hänkin. Hän kuitenkin pian palasi entiseen yksinäisyyteensä,\nalkoi taas entisen kohtuullisen elämäntapansa kaikessa\nankaruudessaan, söi ainoastaan kerran päivässä ja tyytyi muutamien\ntuntien lepoon. Mutta yhtä uupumattomasti hän tekee työtä, ja samalla\nkun hän hankkii tietoja hän kirjoittaa romaaneja ja filosofisia\ntutkielmia, joista toivoi saavansa jonkunverran tuloja.\n\nSiihen aikaan kautta koko Europan kävi haaveksivan tunteellisuuden\npuuska, joka erityisesti tarttui nuorisoon ja jonka kuvaavin\nilmaus ja parhain edistäjä oli Goethen kuuluisa kirja \"Nuoren\nWertherin kärsimykset\". Vaikka onkin suuri erotus germanilaisen ja\nromanilaisen luonteessa ja temperamentissa, tämä kirja kuitenkin\nvaltavasti vaikutti Buonaparteen, ja yhä uudestaan hän sen luki.\nSen vaikutus ilmeneekin varsin selvästi hänen päiväkirjassaan.\nHän on elämään kyllästynyt, olemassaolo on hänelle taakka. \"Kun\nolen aina yksin, ihmistenkin parissa, menen kotiini antautuakseni\nunelmiini ja raskasmielisyyteeni. Minkä ympärillä pyörivät synkät\najatukseni tänään? Ne miettivät kuolemaa. Ja kuitenkin on elämässäni\nvasta aamurusko ja saatan toivoa eläväni kauan vielä. Mihin ryhdyn\ntässä maailmassa? Eikö ole parempi -- kun minun kuitenkin täytyy\njoskus kuolla -- itse tehdä loppu päivistäni? Jos olisin vanha\nmies, taipuisin aikalaisteni ennakkoluulojen edessä ja odottaisin\nhiljaisena kuoleman tuloa; mutta kun ei mikään tuota minulle iloa,\nkun alku on pelkkiä onnettomuuksia, miksi kestäisin elämää, jossa\nei minulle mikään onnistu? Kuinka kauvas ovatkaan ihmiset joutuneet\nluonnosta! Kuinka pelkureita, halpamielisiä, matelevia ne ovatkaan!\nElämä on minulle tuska, sillä en tunne mitään iloa, ja kaikki minulle\ntuottaa vain tuskaa: se on minulle taakka! koska ihmiset, joiden\nparissa elän ja joiden parissa luultavasti tulen aina elämään, ovat\ntavoiltaan aivan toisenlaisia kuin minä, niinkuin kuun valo eroaa\nauringon valosta.\"\n\nNäihin yleisluontoisiin alakuloisen mielen purkauksiin tuli\nlisäksi korsikalaisen suru oman asemansa johdosta Ranskassa. Usein\nsaavat sanat deklamatorisen soinnun, kuten hänen kirjottaessaan\nloma-ajan toivossa: \"Minkä näytelmän saanenkaan nähdä isänmaassani!\nMaanmieheni, kahleisiin taottuina, suutelevat vapisten sitä kättä,\njoka heitä sortaa. Ne eivät enään ole niitä uljaita korsikalaisia,\njoita sankari elähytti maineellaan, eivät enään tyrannien, velttouden\nja hovimatelijain vihollisia! Kun ei ole enään olemassa isänmaata,\non kunnon kansalaisen kuoltava.\" Mutta usein ilmenee tosi, syvä\ntunne näiden opittujen puheenpartten rinnalla. \"Isänmaani kuva sen\nnykyisessä tilassa ja kykenemättömyyteni muuttamaan sitä on minulle\nsyynä paeta maailmasta, jossa velvollisuuteni on kiitellä ihmisiä,\njoita hyvettä seuraten pitäisi vihata.\" Ja kysymys, joka häntä\nkaikista enimmän tuskastuttaa, on tämä: \"Miltä tulen näyttämään\nkodissani, mitä kieltä olen puhuva?\" Sillä hän oli ollut kauvan\npoissa kodista ja -- ainakin osaksi -- unhottanut äidinkielensä.\n\nKaikki tämä levottomuus, kahtalaisen asemansa tuskallinen tunne,\nollessaan samalla hehkuva korsikalainen patriootti ja ranskalainen\nsoturi, itse vihollisen armeijassa palveleva, haihtui niiden\nsurullisten tietojen johdosta, joita hän sai kodin taloudellisista\nhuolista: itse rouva Letitia oli rohkeutensa menettämäisillään\nja pyysi poikaansa kotiin. Buonaparten terveys, jota ei suinkaan\nollut vahvistanut hänen spartalainen elämäntapansa ja väsymätön\ntyöteliäisyytensä, saattoi sekin tehdä kotonakäynnin suotavaksi,\nja tammikuussa 1787 hän vihdoin sai virkaloman ja luvan matkustaa\nKorsikaan.\n\nEpäilemättä niiden voimakasten tunteiden muisto, joita hänessä\nliikkui tämän ensimäisen kotonakäynnin aikana, antoi jälestäpäin\nkeisarille aihetta hurmaantunein sanoin puhua kotimaan viehätyksestä.\n\"Kaikki on siellä parempaa; vaikka olisin ollut suletuin silmin,\nolisi maaperän lemu jo riittänyt antamaan tiedon siitä, missä\nolin. En ole sitä missään muualla tavannut. Näen itseni taas ensi\nvuosissani, ensimäisessä rakkaudessani; tapaan itseni siellä taas\nnuoruudessani, jyrkkien kuilujen keskellä kiipeämässä korkeille\nvuorenhuipuille ja vaeltamassa ahtaita solia ja syviä laaksoja,\nkaikkialla nauttien vierasvaraisuuden kunnianosotuksia ja riemuja.\"\n\nOlo Korsikassa toi terveyttä hänen vereensä ja terveyttä hänen\najatuksiinsa. Hän kiertelee kautta saaren, kuulee uudestaan\nsilminnäkijäin kertomuksia vapaussodan taisteluista, tutkii seudut\nja saavuttaa tässä rosoisessa kalliomaassa erinomaisen varmuuden\npaikallissuhteiden arvostelemisessa ja sellaisten paikkain\nkeksimisessä, jotka taistelussa saattoivat olla tärkeitä. Mutta tämän\nja vastaistenkin kodissa käyntien suurin merkitys oli hänelle siinä,\nettä ne verestivät hänen lapsuutensa puoleksi haihtuneet vaikutelmat,\njoita hänessä olivat herättäneet ensimäiset, voimakkaat, välittömät\nopetukset tässä villissä saaressa, jossa lain ja oikeuden käsitteet\nolivat miltei tuntemattomat, jossa vallitsivat loppumattomat, veriset\nkostosodat, jossa itse talonpoika auransa kurjessa kulki pyssy\nselässään ja jossa teeskentelyä ja viekkautta ylistettiin samanlaisin\nylevin puheenparsin kuin oikeamielisyyttä ja miehuutta. Kun\nvallankumous todenteolla syttyi, muuttaen ranskalaiset villeiksi, oli\nlyönyt se hetki, jolloin Buonaparte sai käyttää Korsikastn saamaansa\nopetusta.\n\nOltuansa neljänneksen toista vuotta kotona hän palasi rykmenttiinsä,\neikä nyt enään ollut aikaa unelmiin. Vanhempia upseereja\nsyrjäyttämällä hänelle uskottiin, hänen tunnetun taitonsa tähden,\nkaikenlaisia sotilaallisia tehtäviä. Sitä paitsi hän oli ahkerasti\nkirjallisissa töissä. Yhdessä hänen päiväkirjoistaan tältä ajalta\non luonnos tutkimukseen kuningasvallasta. Tässä tekeleessä hän muun\nmuassa sanoo tahtovansa yksityiskohdin käsitellä sitä anastettua\nvaltaa, jota kahdentoista Euroopan monarkian kuninkailla on ilo\nnauttia. \"Niissä ei ole monta, jotka eivät ansaitsisi tulla viralta\npois.\"\n\nMutta kaikista enimmän hänen ajatuksensa liikkuivat Korsikasta\nsaaduissa vaikutelmissa. Kun Napoleone ennen unelmissaan oli nähnyt\nitsensä sinä, joka kokoaa maanmiehensä ympärilleen ja kukistaa\nmuukalaisten vallan, hänen haaveilunsa olivat olleet enimmäkseen\nutuisia, epäselviä, mutta silti suuresti houkuttelevia. Hän oli nyt\npitkän saaressa olonsa aikana huomannut, kuinka helppo olisi saada\nse liittymään vallankumoukseen, joka ennen kaikkea ajoi vapauden\nasiaa. Ja hän oli siellä tavannut suuren kansallisen puolueen, joka\njo liittymisessä vapauden innokkaisiin puolestapuhujiin mannermaalla\nnäki parhaimman tien itsehallinnon ja suuremman tai pienemmän\nriippumattomuuden saavuttamiseen saarelle. Sillä Buonapartessa --\nkuten vähitellen Korsikan kansallismielisissäkin -- nuorekas, hehkuva\nviha Ranskan kansaa vastaan muuttui kypsyneemmän miehen vihaksi\nvanhaa ranskalaista hallitusjärjestelmää vastaan kaikkine mielivallan\nja vääryyden mahdollisuuksineen, aatelis- ja virkavaltoineen.\nLisäksi kyti useimmissa kansalaisissa alituinen pelko Genuan vallan\npalauttamisesta, sillä Korsika oli ainoastaan toistaiseksi luovutettu\npanttina Ranskalle, ja kuinka suuri viha Ranskan ylivaltaa vastaan\noli ollutkaan ja monessa paikkakunnassa vielä oli, se sittenkään ei\nollut mitään verrattuna raivoon perivihollista Genuaa vastaan.\n\nOmituisen taitavasti Buonapartet olivat aina ymmärtäneet liittyä\nsiihen puolueeseen, jolla näytti olevan parhaat kortit käsissä.\nHyväntekijänsä, konservativisen, kuningasmielisen kreivi Marbeufin\nkuoltua he kerrassaan liittyivät radikaalis-kansallisiin. Emme\ntiedä, oliko Buonapartelle mieskohtaisesti raskasta puolueensa\nmukana liittyä niin läheisesti henkilöihin, jotka kuuluivat siihen\nkansaan, jota hän pari vuotta sitten oli sanonut pitävän vihata\n\"hyvettä seuraten\". Mutta inhimilliset tunteet ovat usein varsin\nmonimutkaiset; ylevimmätkin saattavat joskus olla läheisessä\nyhteydessä itsekkäimpien ja omaetuisimpien kanssa. Ja Buonaparten\nisänmaanrakkaus oli omaa lajiaan. Se ei ollut -- kuten Paolin --\nuhrautuvaa, kieltäyvää laatua. Hän, jossa oli ihmeellisellä tavalla\nruumistuneina syntymäsaarensa ja sen väestön luonne ja omituisuudet,\nhurja intohimo ja raju kunnianpyynti kylmän, viekkaan oman edun\narvioimisen ohessa ja jossa jo poikavuosina oli huomattu rajaton\nitserakkaus ja itsekkäisyys, oli ajatuksissaan ja unelmissaan\nyhdistänyt itsensä ja isänmaansa yhdeksi ja samaksi. Hän sitä\nrakasti, koska se oli Hänen. Korsikan itsenäisyys oli hänestä sama\nkuin hänen oma itsenäisyytensä. On syytä uskoa, että Korsikan kohtalo\noli Buonapartelle jotensakin yhdentekevä sitten kun hänen suhteensa\nsaareen katkesivat, kun ei hänestä tullut sitä, joka oli sen\ntulevaisuutta johtava.\n\nMutta hänen haaveilevat ajatuksensa lensivät varmaan silloin jo\npientä saarta ulommaksi: \"Jos voisit nähdä sieluni pohjaan\", hän\nkerran sanoi muutamalle ystävälleen, \"jos voisit lukea sieltä,\nmikä minun sisintäni hallitsee, niin sanoisit minua hulluksi, jopa\nmielisairaaksi. En tahdo sitä sinulle kertoa, sillä tuskin uskallan\nsitä itselleni tunnustaa.\" Varmaankaan hän ei Korsikan hallitsemista\nnoin tyystin tahtonut salata; se ajatus oli hänessä yhteinen saaren\nmonen muun kunnianhimoisen nuorukaisen kanssa. Mutta entä jos hän,\nitalialainen, joka oli Ranskalle kerrassaan vieras, hän, josta Paoli\noli sanonut: \"Sinussa, Napoleone, ei ole mitään uudenaikaista,\nsinä olet kokonaan valettu klassilliseen kaavaan\", -- entä jos hän\nveisi kipinän vallankumouksellisesta Ranskasta Italiaan, saisi sen\nnousemaan herrojansa vastaan, tekisi sen vapaaksi ja voimakkaaksi\nja kohottaisi vanhan Rooman maailman valtijaaksi! Hänelle, Cesarin\nhengen lapselle, semmoinen mielikuva ei tosiaan ollut jättimäisempi\nkuin se, jonka hän sittemmin toteutti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Parisissa heinäkuun 14 p:nä 1789 Bastilji oli kukistunut,\ntoistuivat kaikkialla maaseudulla pääkaupungin näytelmät.\nAatelislinnoja vallattiin, jyväaittoja ryöstettiin ja hälytyskellot\nsoivat kaikkialla. Sotaväenosastoja lähetettiin asemapaikoiltaan\nrauhaa ja järjestystä palauttamaan, mutta monessa paikassa\nsotamiehet kieltäysivät tottelemasta, ja luutnantti Buonaparten\ntunteet sotilaana varmaankin näillä komennusretkillä usein joutuivat\nristiriitaan hänen tunteittensa kanssa korsikalaisena ja aateliston\nvihollisena. Kauvan hän kuitenkaan ei saanut tutkia, kuinka meteleitä\nsaadaan aikaan ja kuinka niitä parhaiten kukistetaan, sillä kun\nsaapui tieto kansalliskokouksen keskusteluista yöllä elokuun 4\npäivää vasten -- jolloin Ranskan koko yhteiskuntarakennus kerrassa\nkumottiin -- aateliston etuoikeuksien lakkauttamisesta, kaikkien\nyhdenvertaisuudesta lain edessä y.m.s., niin oli kuin maa polttaisi\nhänen jalkojensa alla. Nyt oli tullut toiminnan hetki, nyt oli\ntaottava, sillä rauta oli kuuma. Levottomasta ajasta huolimatta\nBuonaparte pyysi virkalomaa, sai sen ja oli syyskuun alussa 1789 taas\nAjacciossa.\n\nSiellä kaikki toistaiseksi oli ollut rauhallista; mutta tuskin\nBuonaparte oli saapunut kotiin, kun jo levottomuus alkoi.\nVapauskokardi otettiin esiin; muodostettiin vallankumouksellisia\nklubeja ja komiteoita, ja nuori luutnantti, \"samalla kertaa kaupungin\ntribuunina, puhujana ja reformaattorina\", oli kaikkialla läsnä;\nhänen uupumaton toimintansa sai kaikki kapinaan ja sähköitti koko\nAjaccion. Mutta vuoristolaisilta ja sisämaasta ei kuulunut mitään\napua, ja ranskalainen komendantti sai tulen tukahutetuksi. Buonaparte\nlaati pitkän valituskirjeen kansalliskokoukselle, jossa hän syytti\nkonservativisia vallanpitäjiä monista mielivaltaisuuksista ja\nkoetti puolustaa hankkeita saaren liittämiseksi vallankumoukseen.\nSiten virallisesti esiintyen yhtenä vallankumouksen johtajana\nnuori luutnantti antautui suurille vaaroille alttiiksi -- eihän\nkukaan tiennyt mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan --, ja sentähden\nhänelle oli äärettömän tärkeä tapaus, että Korsika -- Genuan\nvastalauseesta huolimatta -- maakuntana yhdistettiin Ranskaan. Vaikka\nhän olisikin mieluummin nähnyt, että saari vielä olisi joksikin\najaksi jäänyt epävarmaan asemaansa, hän kuitenkin aluksi saavutti\nsen, ettei hänen vallankumouksellinen esiintymisensä ja julkinen\nsotilasvelvollisuuksiensa laiminlyöminen kansalliskokouksessa saanut\nvarsin ankaraa tuomiota.\n\nMutta samalla suotiin anteeksianto kaikille vapaussodassa Ranskaa\nvastaan olleille, jotka oli karkoitettu saaresta. Heinäkuussa\n1790 Paoli, oltuansa 21 vuotta maanpaossa, palasi riemuitsevien\nmaanmiestensä pariin ja valittiin pian sen jälkeen presidentiksi\nuuteen kuvernementinneuvostoon. Hän ei siis astunut ensimäiselle\nsijalle ainoastaan maanmiestensä vaalin perusteella, vaan lisäksi\nRanska vahvisti vaalin; sillä itse hallituskin piti tuota vanhaa\nvapaudensankaria parhaana rauhan ja järjestyksen takaajana\nkaukaisella saarella. Ja niin kauan kuin kuningasvalta pysyi, hän\nluuli isänmaansa parhaiten turvatuksi lujasti Ranskan kuningaskuntaan\nliittyneenä. Olihan se nyt saavuttanut kaikki ne vapauden edut,\njoiden puolesta hän nuoruudessaan oli taistellut. \"Muutoin\", hän\nkirjoitti muutamalle ystävälleen, \"saarelta joko riistetään vapaus\ntai se myydään tahi valloittaa sen sortaja.\"\n\nKun vanha isänmaanystävä kirjoitti nämä sanat tammikuussa 1790,\nhän ei aavistanut, että vaarallisin niistä \"kunnianhimoisista\nnuorukaisista\", jommoisia Korsikassa aina oli runsaasti ja jotka\nkaikki koettivat tunkeutua esille ja asettua hänen sijallensa,\noli hänen vanhan ystävänsä ja asekumppaninsa Carlo Buonaparteu\npoika. Aluksi nuori luutnantti näytti sileimmän puolensa; hän pyrki\nsangen hartaasti Paolin suosioon. Olihan tämä sitä paitsi vanha;\ntieteellisesti kehittyneenä upseerina Buonaparte saattoi toivoa\nsaavansa hyvin vapaat kädet; vihdoin oli kyllä tuleva aika, jolloin\nhänen ei enään tarvinnut kulkea Paolin nimileiman alla, vaan voi\nseisoa omilla jaloillaan.\n\nMutta luutnantti Buonaparte osasi odottamisen taidon, hän oli\ntoistaiseksi asettanut päämääräkseen päästä Korsikan kansalliskaartin\npäälliköksi, hän kun varmasti toivoi, että semmoinen muodostettaisiin\ntäällä kuten Ranskan muissakin maakunnissa. Siten hän tuntuvasti\nylenisi ja saisi suuremmat tulot; paljoa tärkeämpää oli\nsentään se, että hän siten saisi aina olla saapuvilla kotimaan\nnäyttämöllä valmiina suorittamaan osansa heti sopivan hetken\ntullessa. Kansalliskaartin muodostamisen käskyä kuitenkaan ei\nollut vielä tullut Parisista, ja nuoren luutnantin täytyi, vaikka\nvastenmielisestikin, 1791 palata linnaväkeensä.\n\nTästä lyhyestä olosta rykmentissä on olemassa myöhemmältä ajalta\nitse Buonaparten lausunto. \"En astunut koskaan jalallani kahvilaan\nenkä koskaan ollut mukana seuraelämässä; söin kuivaa leipää ja\nharjasin itse vaatteeni, jotta ne kestäisivät kauvemmin. Etten olisi\nrikkana rokassa kumppanieni parissa, elin kuin karhu kammiossani\naina yksinäni ja seurustelin yksinomaan kirjojeni kanssa, jotka\nsiihen aikaan olivat ainoana ilonani.\" Kun hän suurella vaivalla\noli saanut säästöön parisen markkaa, hänen ensimäinen käyntinsä\nsuuntautui kirjakaupan akkunaan, jossa hän kauan himoitsevin katsein\ntarkasti noita kalliita aarteita ennenkuin valitsi ostoksensa.\nVaikka hän kesäkuun alussa ylennettiin yliluutnantiksi ja siten\nsai korkeamman palkan, olivat raha-asiat aina tiukalla, sillä\ntavattomasti kehittynyt perhetunne oli saanut hänen ottamaan kotoa\nmukaansa nuoremman veljensä Lucien'in ja kasvattamaan häntä omalla\nkustannuksellaan. Teoksellaan \"Keinoista saada ihmiset onnellisiksi\"\nhän toivoi saavansa Lyon'in akatemian palkinnen; toivo ei toteutunut,\neikä tämä enemmän kuin muutkaan hänen filosofisista kirjoituksistaan\ntuottanut hänelle rahallista tuloa.\n\nVaikka Buonaparte ennen alakuloisina hetkinä oli antautunut\nhaaveiluihin ja unelmiin, hän nyt tuntui olevan semmoisiin varsin\nvähän halukas. Eräs kirjoitus rakkaudesta todistaa kuinka kaukana\nhän nyt oli haaveiluista. \"Minäkin kerran olin rakastunut\", hän\nkirjoittaa, \"ja se on vielä niin tuoreessa muistossa, ettei minun\ntarvitse ruveta metafysillisiin selityksiin rakkaudesta ja sen\nolemuksesta, selityksiin, jotka ainoastaan hämmentävät käsitteitä.\nMinä kiellän siltä olemisen oikeuden ja vielä enemmän, minä pidän\nsitä vahingollisena sekä yhteiskunnalle että yksityiselle, sanalla\nsanoen, uskon että rakkaus saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja\nettä olisi jumalallinen hyvätyö vapauttaa ihmiskunta siitä.\"\n\nEihän ollutkaan aika eikä paikka sovelias haaveiluille. Rhônelaakson\nja sen lähiseutujen väestö oli ilmi tulessa vallankumouksen puolesta,\nja Buonaparte oli tässä innokkaasti osallisena. \"Etelän veri\nvierii Rhônen vauhdilla suonissani\", hän kirjeessä lausui. Hän oli\nsihteerinä \"valtiosäännön ystäväin\" klubissa, joka oli likeisissä\nväleissä Parisin jakobinein kanssa, ja suosi yleensä samoja\nmielipiteitä kuin tämä äärimäisyyteen menevä puolue, jonka tarmo\nhäntä, kaiken epäselvyyden ja puolinaisuuden halveksijaa, suuresti\nmiellytti. Sitä paitsi oli hänelle omien suunnitelmiensa vuoksi\ntärkeätä että hajaannus Ranskassa leveni mahdollisimman laajalle.\nKuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen kesäkuussa 1791\nruvettiin pelkäämään ulkomaiden sekaantumista asioihin ja kostoretkeä\nemigranttien puolelta, joiden pääkortteeri oli Koblenzissa. Kun\nmaa oli sisällisen eripuraisuuden ja kapinan tähden heikontunut ja\nulkoapäin Euroopan suurvaltain uhkaama, saattoi ehkä tulla se hetki,\njolloin kunnianhimoinen, tilaisuutta vaaniva luutnantti saisi viskata\npois naamarin, toteuttaa lapsuutensa unelmat ja vapauttaa isänmaansa,\ntietysti oman valtikkansa turvin.\n\nKuinka vähän Ranskan edut juuri tällöin merkitsivät Buonapartelle\nKorsikan etujen rinnalla, näkyy selvästi siitä, että hän syyskuussa\n1791, huolimatta uhkaavista enteistä ja vaikka sotaministeri niiden\njohdosta oli jyrkästi kieltänyt antamasta lomaa upseereille, hankki\nitselleen enemmän tai vähemmän tavattomin keinoin kolmen kuukauden\nloman ja lokakuun alussa oli taas Ajacciossa. Sillä vihdoin oli nyt\ntapahtunut se, mitä hän oli toivonut ja vaanien odottanut: yleisen\nkansalliskaartin muodostaminen. Korsikaa varten määrättiin neljä\npataljoonaa. Upseeripaikat saivat sotajoukot itse täyttää vaalin\nkautta, ja Buonapartelle oli nyt pääasia tulla päälliköksi valituksi.\nTässä vaalitaistelussa, jossa hänen omat etunsa niin suuressa\nmäärässä olivat kyseessä, hänen käskevä luonteensa vasta esiintyy\ntäydessä valossaan. Vanha setä oli kuollut vähän hänen saapumisensa\njälkeen, ja hän tuli heti itse perheen pääksi. \"Kaikkien täytyi\nehdottomasti totella, arvata hänen salaisimmatkin toiveensa. Vähinkin\nvastustus voi saada hänet raivoon.\" Erään vastaehdokkaansa, joka\noli pilkannut hänen mitätöntä muotoaan, hän oli, niin kerrotaan,\nollut tappamaisillaan. Kuullessaan mainittavan hänen nimeänsäkään,\nBuonaparte muutti väriään. Mutta niin vallanhimoinen ja loukkaava\nkuin hän ajoittain olikin, hän saattoi, milloin vain niin soveltui,\nolla yhtä kohtelias ja rakastettava. Hänen ensi nuoruutensa ajoilta\npuhutaan jo hänen ihmeellisistä silmistään, jotka saattoivat\nsalamoida kylmästi ja terävästi kuin miekka ja saada uljaimmatkin,\njopa vallankumouksen rajupäätkin vapisemaan; mutta puhuttiin myös\nhänen hienosta suustaan ja hymyilystään, jolla hän osasi hurmata\njokaisen, jonka halusi voittaa puolelleen.\n\nOn olemassa todistuksia siitä, että Buonaparte sekä julkisesti\nettä salaisesti käytti kaikki suuret lahjansa sotamiesten suosioon\npäästäksensä, ja tuloksena oli, että hän vaalissa saavutti kauvan\nikävöidyn tarkoituksensa, tuli everstiluutnantiksi ja Korsikan\nkansalliskaartin päälliköksi. Tosin hänen vielä täytyi antaa osa\nvallasta eversti _Quenzalle_; mutta kun tämä oli kerrassaan mitätön\nmies, saattoi Buonaparte pitää itseään johtavana päällikkönä.\nSemmoisen valitun, innostuneesti tehtäväänsä antautuneen\nsotajoukon etunenässä -- siihen kuului enimmäkseen uljaita,\nkestäviä vuoristolaisia -- hän nyt, tarkoin tuntien saaren,\nkehittyneenä sotilaana, erinomaisella taitavuudellaan, tarmollaan\nja kestävyydellään saattoi vankalla pohjalla seurata edelleen\nsuunnitelmiansa.\n\nHän ei kuitenkaan ollut päässyt perille ilman uhrauksia. Tammikuun\n1 p:nä 1792 hänen loma-aikansa loppui: helmikuun 6 p:nä hänen\nnimensä, syystä että hän laittomasti oli ollut poissa, pyyhittiin\nRanskan armeijan luetteloista; mutta puuhatessaan kiihkeästi\nKorsika-asioissaan, hän ei joutanut siitä välittämään. Hänen täytyi\ntakoa raudan kuumana ollessa; jos hän pääsisi Ajaccion ja sen\nlinnan herraksi ja onnistuisi itse esiintymällä ja vallankumouksen\nedistämisen varjolla saamaan aikaan levottomuuksia ja meteleitä\nsaaren ranskalaisia viranomaisia vastaan, oli sen vapauttaminen\nhelppo ja luonnollinen asia, eikä Ranska, joka nyt oli taistelemassa\npuolta Euroopaa vastaan, voisi ilman suuria vaikeuksia valloittaa\nsaarta uudestaan.\n\nPääsiäisen aikaan 1792 puhkesi kauvan valmisteltu kapina tuimana\nkatutaisteluna Ajacciossa kaupungin asujanten ja kansalliskaartin\nvälillä. Buonaparte riensi miehittämään kaupungin tärkeimmät\nsotilasasemat ja ryhtyi suorastaan piirittämään linnaa, joka oli\nranskalaisten linjajoukkojen hallussa; näiden joukossa oli paljo\nkorsikalaisia alkuasukkaita, jotka olivat Buonaparten puolella.\nTämä tapahtui tietysti vallankumouksen nimessä ja \"isänmaan\npelastamiseksi\". Mutta viime tingassa saapui hallituksen komissario,\njonka Paoli oli lähettänyt saatuaan tiedon kapinasta. Ja pelkällä\nPaolin nimellä oli semmoinen kaiku, että järjestys ja rauha heti\npalasi. Mutta kunnianhimoinen everstiluutnantti sai Paolilta -- joka\nvihdoin oli päässyt hänestä selville -- virkaeron ja toukokuussa\n1792 me hänet taas tapaamme kuohuvassa Parisissa ilman tointa, ilman\ntulevaisuutta, ilman tuloja.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Olen tullut siihen vakaumukseen\", kirjoitti Ranskan sotaministeri\nAjaccion linnan päällikölle heinäkuun 8 p:nä, \"ettei olisi voitu\nmenetellä maltillisemmin ja vireämmin kuin te olette toimineet niin\nepäsuotuisissa ja tukalissa oloissa; niinikään olen vakuutettu,\nettä Buonaparte ja Quenza ovat menetelleet kovin moitittavasti, ja\nettei ole salattavissa, missä määrin he ovat syypäät joukkojensa\nepäjärjestyksiin ja laittomuuksiin.\"\n\nEntisissä oloissa Buonapartea olisi uhannut sotaoikeuden\ntuomio; uuden valtiosäännön mukaan hän kuitenkin oli asetettava\nsiviilioikeuden eteen; mutta ennenkuin eri virastot kerkesivät\n\"vaihtaa kirjeitä\" asiasta, tapahtui seikkoja, jotka kaatoivat kumoon\nvaltaistuimen ja ministerituolit ja paljon muuta.\n\nBuonaparte oli äkkiä syössyt alas unelmiensa huipuilta. Nöyryytys ja\nväärät laskelmat kirventelivät hänen mieltään, ja nyt enemmän kuin\nkoskaan oli hänelle mieskohtaisesti ainoa pelastuksen keino, että\npuhdas rahvaan valta pääsisi musertamaan kaikki olevat olot. Hän\noli itse filosofisissa kirjoitelmissaan kirjoittanut siitä, kuinka\n\"kalpeat kunnianhimoiset\" intohimojen päästessä riehumaan sieppaavat\nvallan käsiinsä, ja tällä lauselmalla varmaankin ajatellut itseänsä.\nMiksi hänen suunnitelmansa nyt muodostuivatkaan, yksi asia ainakin\noli selvä: kalastaminen oli tapahtuva vallankumouksen sameassa\nvedessä.\n\nParisissa hän vietti jotensakin tyhjäntoimittajan elämää ystävänsä\nBourienne'n kanssa, jonka hän uudelleen oli tavannut. He tekivät\nsuunnitelmia, aikoivat ostaa rivin rakennuksen alaisia taloja\nvuokratakseen ne, puuhasivat päästäksensä jälleen armeijaan ja\nhautoivat monia muita ajatuksia, joista ennen kaikkea piti koituman\njokapäiväinen leipä. Sillä niukalla olivat rahat. Bourienne, joka\noli sentään vähä varakkaampi, sai yleensä maksaa päivälliset,\nmilloin niitä oli saatavissa, ja vihdoin vaelsi Buonaparten kello\npanttilainaajalle.\n\nKesäkuun 20 p. oli määrätty kansalliseksi juhlapäiväksi. Se oli\npallo-huoneessa vannotun valan kolmas vuosipäivä, ja kansan piti\n\"istuttaman toukokuun puita\" vapauden kunniaksi. Ystävykset\nolivat päättäneet yhtyä ruokalassa St. Honoré'n varrella lähellä\nPalais Royal'ia. Ulos tullessaan he näkivät kadulla olevan\ntäyden kapinan. Ryysyinen joukkio, jonka Buonaparte vikkelällä\nsilmäyksellään arvosteli 5-6,000 mieheksi, mitä naurettavimmilla\nja hullunkurisimmilla aseilla varustettuna, kulki laulaen päivän\nsuosittua laulua: Ça ira! Ça ira! kohti Tuillerioita. Suuttumus\nradikaalisen ministeriön kukistumisesta oli saanut tämän kummallisen\nsotajoukon liikkeelle. Se tuli suoraan lakiasäätävästä kokouksesta,\njossa se uhaten oli esittänyt valituksensa ja sieltä lähtenyt\nSanterre'n johtamana Tuillerioita kohti.\n\nÇa ira! Ça ira!\n\n\"Mennään tuon roistojoukkion muassa\", sanoi Buonaparte lyhyesti;\nhän odotti vakavata yhteentörmäystä, mutta huomasi suureksi\nhämmästyksekseen, että linnan portit rauhallisesti aukenivat ja että\njoukkio esteettömästi vyöri linnaan. \"Tuskin voin\", sanoo Bourienne,\n\"kuvata hänen harmiaan ja hämmästystään nähdessään millä heikkoudella\nja pitkämielisyydellä kohdeltiin tätä roskaväen parvea.\" Mutta kun\neräässä suuressa akkuna-aukossa nähtiin kuninkaan istuvan tuolilla\npöydän päällä, asettavan päähänsä punaisen jakobinilakin, joka\nhänelle kurotettiin keihään kärjessä, ja sillä tapaa sitte esiintyvän\nulvovan rahvaan edessä, jota oli sisällä ja akkunan ulkopuolella,\nniin se jo Buonapartesta tuntui liian paksulta. \"Mikä narri!\" hän\nhuudahti italian kielellä. \"Kuinka on voitu päästää tuo roska-joukko\nsisään? Olisi pitänyt tykkipatterilla luutia pois 4-500; loput\nsaisivat kyllä koivet allensa!\"\n\nJos Buonapartea harmitti se leväperäisyys ja myöntyväisyys, jolla\nkuninkaan käskystä kohdeltiin väkijoukkoa, niin kyllä hänellä siihen\noli syynsäkin. Tuommoisen kokoonhaalitun hillittömän joukkion\ntunkeileminen jo itsessään loukkasi hänen järjestystä ja kuria\nvaativaa luonnettaan. Mutta hänellä oli sillä hetkellä yhteisiä\nharrastuksia tämän joukon kanssa, josta hän muutoin välitti viis.\nNiistä maltillisista ministereistä, jotka Ludvig XVI kesäkuun 13\np:nä oli valinnut ympärillensä radikaalisten sijoille, mikä juuri\noli saanutkin metelin aikaan, Buonaparten täytyi erityisesti pelätä\nkovin kuningasmielistä sotaministeriä, joka, kuten yllä mainitusta\nkirjeestä kesäkuun 8 p:ltä selviää, ei aikonut niinkään helposti\nunohtaa hänen kummallista menettelyänsä Korsikassa. Metelin --\ntuon siveellisen purkauksen, kuten sitä sanottiin -- tarkoituksena\noli pakoittaa kuningas ottamaan radikaalinen, \"patriotinen\"\nministeriö, eikä mikään soveltunut paremmin Buonaparten toiveisiin.\nSemmoinen olisi taipuvaisempi katsomaan sormien lomitse Korsikan\ntapauksia, jotka hän aina saattoi esittää vallankumouksen eduksi\ntoimeenpannuiksi; sitäpaitsi hänellä oli ystäviä ja suosijoita\nradikaalien leirissä; hänelle siis ei ollut mikään mieluisempaa\nkuin radikaalisen puolueen valtaan-pääsy. Se tiesi entisten syntien\nanteeksiantoa ja lupauksia tulevaisuuden varalle. Kuninkaan\nvetelyys, joka nosti Buonaparten raivoon, sai myrskyn toistaiseksi\nlaantumaan, ja virasta eroitetun upseerin tulevaisuus oli yhä yhtä\nsynkkä. Mutta elokuun 10 p:nä samosi uusi, pelottavampi kansanjoukko\nkuninkaallista linnaa kohden. Se oli etukaupunkien väestöä,\nmutta tällä kertaa lisättynä marseillelaisilla sekä etelästä,\nRhône-laaksosta saapuneilla, jossa Buonaparte hyvin tunnettiin.\nSveitsiläiskaarti surmattiin, linna valloitettiin rynnäköllä, mutta\nkuningas oli jo poistunut sieltä ja etsinyt suojaa lakiasäätävältä\nkokoukselta. Buonaparte, joka koko elinaikansa osasi niin mainiosti\nkäyttää draamallisia keinoja, sanoi jälestäpäin: \"Jos kuningas\nolisi esiintynyt ratsain, voitto olisi ollut hänen. Ei koskaan\",\nhän kertoi, \"millään taistelutantereella ole ruumiskasat näyttäneet\nminusta niin suurilta kuin nähdessäni nuo kaatuneet sveitsiläiset,\nlieneekö sen sitte aiheuttanut paikan ahtaus vai se, että olin\nensikertalainen semmoista näkemässä.\" Edelleen hän kertoo -- ja siitä\nnäkyy millä järkähtämättömällä tyyneydellä hän oli tutkinut asemaa\npäivänä, jolloin kaikki ranskalaiset Parisissa olivat rajuimmassa\nkapinassa -- että hän kaikissa yleisissä paikoissa herätti huomiota,\nettä häneen luotiin vihamielisiä, epäluuloisia katseita, ja itse\nhän selittää tämän aiheutuneen siitä, että hänen kasvonsa näyttivät\ntyynemmiltä kuin useimpien muiden. Tämä tietää, toisin sanoen, ettei\nvallankumous tälle harkitsevalle korsikalaiselle merkinnyt mitään;\nniitä ihanteita, jotka hurmasivat tuhansittain ranskalaisia ja joiden\npuolesta he uskon rohkeudella menivät kuolemaan, ei ollut hänellä.\n\"Hän oli vallankumouksen ulkopuolella, ja sentähden hän saattoi\nkohota sen yläpuolelle.\"\n\nKuningasvallan kukistuminen elokuun 10 p:nä ja uuden radikaalisen\nministeristön asettaminen, johon muiden muassa kuului matematikko\n_Monge_, yksi Buonaparten entisiä hänelle suopeita opettajia, auttoi\nhänet onnen portaille. Jo seuraavana päivänä hän kirjoitti eräälle\nsedälleen: \"älkää enään huolehtiko veljenpojistanne; kyllä ne\nmenestyvät\". Elokuun 30 p:nä hän uudestaan kirjoitettiin luetteloihin\nupseerina, vieläpä nimitettiin kapteeniksi.\n\nKeväällä olivat Ludvig XVI:nen ministerit pakoittaneet hänen\njulistamaan sodan Preussille ja Itävallalle. Levottomuudet\nPreussissa, hovin tukala tila ja emigranttien kiihoitukset\njouduttivat mainittujen valtojen sota-varustuksia. Braunschweigin\n_Ferdinand_ samosi sotajoukoin Ranskan koillista rajaa vastaan ja\njulistuskirjalla heinäkuun 25 p:ltä uhkasi hävittää Parisin maan\ntasalle, jos kuninkaaseen hiuskarvaankaan kosketaan. Kenraali\n_Dumouriez_ lähetettiin sotajoukon kera Mosel-virran luo vihollista\ntorjumaan ja äsken kapteeniksi ylennetty Buonaparte siirrettiin\nerääseen Dumouriez'n prikaatin rykmenttiin.\n\nMutta kapteeni Buonapartella oli sillä hetkellä aivan toiset\nharrastukset kuin taisteleminen Ranskan puolesta. Ollessaan nyt\nvallanpitäjien yhteydessä ja uudestaan upseeriksi päästyään hän\nsaattoi taas olla pelissä mukana. Oli vain hankittava tilaisuus\njälleen hiipiä Korsikaan. Ja se tulikin pian. Elokuussa uusi hallitus\nlakkautti kaikki kuninkaalliset kasvatuslaitokset, ja Buonaparten\nsisar _Elisa_, joka oli sijoitettu St. Cyr'iin, oli nyt yht'äkkiä\nkoditonna. Näin levottomana aikana oli ihan luonnollinen asia, että\nveli saattoi sisarensa kotiin; ja varmaankin hämmennys ja höllyys\nkaikissa oloissa vaikutti sen, ettei Buonaparte joutunut syytteeseen,\nvaikka hän jätti rykmenttinsä oman onnensa nojaan ja viipyi\nkotisaaressaan kolme neljännesvuotta, kesäkuuhun 1793.\n\nTässä mainittakoon vain lyhyesti, että Buonaparte heti kotiin\npalattuaan koetti kaikin mokomin korvata edellisenä keväänä\nkärsimänsä tappion. Taas sama juonittelu: hän esiintyi näennäisesti\nRanskan etujen kiihkeimpänä puoltajana, todellisuudessa\ntyöskennellessään omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Viekkaasti\nlaskemalla hän ja veljekset Arena, jotka nekin kuuluivat \"hurjan\nkunnianhimoisiin\", osasivat saadaksensa Paolin epäillyksi Parisissa\nkäyttää hyväkseen hänen muuttunutta suhdettaan kansalliskonventtiin\nkuninkaan teloittamisen jälkeen. Hirmuhallitus pääkaupungissa näytti\nvanhasta kenraalista paljo huonommin takaavan hänen kotisaarensa\nvapautta ja rauhallisuutta kuin rajaton kuningasvalta, ja kaikkia\nniitä, jotka näinä päivinä eivät olleet konventin puolella,\nsyytettiin heti sen vastustamisesta.\n\nMutta Buonaparten kaksoispeli ei voinut ajan pitkään jatkua tulematta\nilmi. Maaliskuussa 1793 tunnettu historioitsija ja maantieteilijä\n_Volney_, joka suuresti harrasti Korsikan asioita ja oli tutkinut\noloja tarkoin, kirjoitti sanomalehtiin saaren tilasta, ja hän\nlopettaa erään kirjoituksensa lausumalla: \"Täytyy myöntää, että\nisänmaanystäviksi tekeytyneet (Buonaparte y.m.) ovat käyttäneet\nväärin Ranskan kansan arvoa ja ehkä vieläkin sitä väärin käyttävät\ntyytymättömyyden lisäämiseksi.\" Siis Parisissakin huomattiin vääräksi\nse, että Buonaparte oli Korsikassa nostanut Ranskan lipun. Mutta\nVolneyn julkinen lausunto ei vaikuttanut mitään, sillä Buonapartella\noli hartaana auttajana konventissa vaikutusvaltainen maanmiehensä\n_Salicetti_, joka itse kuului Paolin vihamiehiin. Vihdoin konventti\nnäiden alituisten ilmiantojen johdosta käski vangita Paolin huhtikuun\n2 p:nä 1793. Mutta tässä \"kunnianhimoiset\" ampuivat yli maalin. Sillä\nnyt tapahtui mitä ei kukaan aavistanut. Kun levisi huhu, että vanhan\nkansansankarin persoonallinen vapaus oli uhattu, kaikki riita ja\neripuraisuus saarella katosi; Arena-veljesten ja Buonaparten y.m.\nkiihoittamat asujamet unhottivat keskinäisen riitansa ja ryhmittyivät\nvarsin valtavana joukkona vanhan johtajansa ympärille. Toukokuun 27\np:nä julisti Paolin kokoonkutsuma kansallisneuvosto Arena-veljekset\nsyypäiksi kavallukseen; Buonaparten perheestä langetettiin se tuomio,\nettei Korsikan kansan arvo sallinut sen olla missään tekemisissä\nBuonapartein kanssa; sentähden se \"jätettiin katumaan ja julkisesti\nhäpeämään\".\n\nNapoleone oli siis omaistensa kanssa lain turvaa vailla omassa\nmaassaan; perheen tilat oli annettu muiden saaliiksi; sai olla\niloinen, että henkensä sai pitää. Toisin oli käynyt kuin hän\nnuoruudessaan oli uneksinut. Nyt ei ollut enään muuta neuvoa kuin\nheittäytyä kokonaan ranskalaisten syliin. Hän tuli koko saaren\ntykistön komentajaksi, yritti ranskalaisen sotajoukon johtajana\npäästä Ajaccion linnan isännäksi ja teki hyökkäyksen kaupunkiin\nvastapäätä satamaa olevilta \"Verisaarilta\", mutta kaikki turhaan.\nPaolin valta oli liian suuri, ja kesäkuussa täytyi Buonaparten\nperheineen pakolaisena lähteä isänmaastaan.\n\nMutta kun keisari Napoleon 22 vuotta myöhemmin kahlehdittiin\nSt. Helenaan, oli hän joutunut korsikalaisen koston, vendettan,\nuhriksi. Vanha perhevihollinen Pozzo di Borgo se oli saanut häneltä\nriistetyksi Paolin suosion, arvannut hänen aikeensa ja ehkäissyt\nhänen suunnitelmansa. Tämä mies seisoi nyt siinä, missä Buonaparte\nkerran oli uneksinut seisovansa: voittajana Paolin rinnalla.\nKolme vuotta tämän jälkeen täytyi hänen Buonaparten vainoamana\npaeta mannermaalle. Siellä hän antautui palvelemaan venäläisenä\ndiplomaattina ja oli siinä asemassa varsinaisena yllyttäjänä\nkaikissa Napoleonia vastaan suunnatuissa yrityksissä. Ja hän se\n1812 vuoden jälkeen kutoi kaikki sen verkon langat, johon keisarin\npää kiedottiin. Korsikalainen Pozzo di Borgo ei suonut itselleen\nlepoa ennen kuin hänen verivihollisensa oli kahlehdittu valtameren\nkalliosaareen.\n\n\n\n\nII. KENRAALI BUONAPARTE.\n\nEnsimäiset askeleet -- Kallioiden ja karien keskellä. -- Tasavallan\npelastaja. -- Aviomies ja soturi: -- Klassillisella maaperällä. --\nIdässä.\n\n\nHeinäkuun alussa 1793 ranskalainen sotajoukko kulki Rhône-laaksoa\nmyöten etelään. Sotamiehet olivat kaikkialta haalittuja, vakinaisia\nja harjaantumattomia, äsken otettuja miehiä sekaisin. Aseissa\nja puvuissa oli yhtä ja toista toivomisen varaa. Kenraali itse,\n_Carteaux_, oli entinen muotokuvamaalari. Siinä se konventin armeija,\njonka piti kukistaa etelä-Ranskassa hirmuhallitusta vastaan noussut\nkapina. Sillä semmoisetkin kaupungit kuin Marseille y.m., jotka ennen\nolivat olleet kiihkeimmin tulessa ja liekissä kuningasvaltaa vastaan,\nasettuivat nyt -- semminkin girondistien kukistumisen jälkeen -- yhtä\nkatkerina jakobineja vastaan. Kaikkialla Ranskassa tarttui kaupunkeja\nja maakuntia aseisiin niitä vastaan -- Paolin kapina Korsikassa oli\nrengas samassa ketjussa --, mutta kaikkialla mannermaalla olivat\nYhteishyvän valiokunnan komissariot saapuvilla, diktaattori-vallalla\nvarustettuina, ja kukistivat verrattomalla julmuudella kaiken\nvastustuksen.\n\nBuonaparten onni oli, että hänellä maanmiehessään, konventin\nkomissariossa Salicettissa, joka oli yhtenä osallisena\nKorsika-suunnitelmissa, oli melkein kaikkivaltias ystävä ja auttaja.\nTämä toimitti selityksen, jossa hän tahtoi osoittaa, että kapteeni\nBuonaparten olo Korsikassa oli ollut ehdottomasti tarpeellinen. Siten\nNapoleone pääsi kaikista epämieluisista tutkimuksista poissaolonsa\njohdosta ja sai taas palata paikallensa. Hänen rykmenttinsä oli\nNizzan läheisyydessä, mutta monien onnellisten sattumain tai ehkäpä\njärkevän kaukonäköisyyden ja olojen arvioimisen avulla hän pääsi\nlähtemästä asemille syrjäisessä vuoristossa, jossa hän olisi ollut\nkerrassaan poissa suurten tapausten näyttämöltä. Matkalla, jonka hän\nteki kuljettaaksensa suuren ruutivaraston eräästä kapinallisella\npaikkakunnalla olevasta tehtaasta tasavaltalaiselle armeijalle\nNizzaan, hän Avignon'in luona kohtasi konventin sotajoukon Carteaux'n\njohdossa, jonka piti ensin tukahuttaa kapina Etelä-Ranskassa ja\nsitten lähteä paolilaisia vastaan Korsikaan. Kun ruudinkuljetus\nnyt kävi mahdottomaksi, Buonaparte astui Carteaux'n palvelukseen.\nAvignon'in piirityksessä hänen tykkinsä ratkaisivat asian, ja kun\nkaupunki oli valloitettu, hän jäi sinne muodostaakseen tykistöosaston\nkonventin joukkojen lähtiessä edelleen Marseille'ta kohti.\n\nOltuaan kyllin onnekas kiinnittääkseen huomiota puoleensa mainioilla\nominaisuuksillaan tykkimiehenä Avignon'in luona, lujenti nuori\nkapteeni kumminkin vielä enemmän asemaansa pienellä vihkosella \"Ilta\nBeaucaire'ssä\", jonka hän parin päivän sairauden aikana kirjoitti\nAvignon'issa. Muodon puolesta on kirjoitus keskustelua sotamiehen ja\nmuutamien Nimes'in, Monpellier'n ja Marseille'n porvarien kesken, ja\nhän tahtoo siinä todistaa marseillelaisille, kuinka turha on asettua\nkonventtia ja tasavaltaa vastaan. Tämä kirjanen näet vei hänet\nlikeisiin suhteisiin mieheen, jonka ystävyys oli oleva hänelle varsin\narvokas, nuorempaan _Robespierre'en_, itse pelätyn diktaattorin\nveljeen. Tämä kulki konventin komissariona useiden muiden kanssa,\nniiden joukossa myös Salicetti, Avignon'in kautta Marseille'hin\nja oli pian Buonaparten hartain ihailija; tämä kirjanen sai hänen\nehdottoman hyväksymisensä, se painettiin yleisillä varoilla, mutta\nmarseillelaisille ei suotu pitkää aikaa miettiäkseen siinä annettuja\nhyviä neuvoja, sillä jo elokuun 26 p:nä kaupunki valloitettiin\nrynnäköllä ja joutui konventtiarmeijan julmalle kostolle alttiiksi.\nPian sen jälkeen sotajoukko samosi Toulon'iin.\n\nTähän kaupunkiin kaikkien ranskalaisten ajatukset silloin\nliittyivät. Pari päivää Marseille'n valloittamisen jälkeen Toulon'in\nkuningasmieliset ja maltilliset tasavaltalaiset sovussa ja yhteisesti\npeläten ja kammoksuen hirmuvaltaa olivat vetäneet alas kolmivärisen\nja nostaneet bourbonien valkoisen lipun. Mutta ei siinä kyllin; he\nolivat vielä avanneet sataman Englannin laivastolle sekä luovuttaneet\nenglantilaisille Ranskan Välimeren-laivaston varastorakennuksineen.\nSiten tasavalta oli menettänyt herruutensa Välimerellä, ja vihollinen\noli saanut tukevan jalansijan itse Ranskassa. Ja samaan aikaan\ntasavallan vaarallisimmat vastustajat, kuningasvallan puoltajat,\njotka kautta koko maan vimmatusti taistelivat jakobineja vastaan,\nolivat saaneet lujan yhdyssiteen ulkomaalaisten vihollisten kanssa,\nsataman, johon aina voitiin kuljettaa ampumavaroja ja sotajoukkoja.\nToulon oli siis millä hinnalla tahansa otettava takaisin; se\nsotajoukko, joka lähetettiin kaupunkia vastaan, taisteli Ranskan ja\npuolen Euroopan silmien edessä.\n\nNuori tykistöupseeri, joka täällä ensi kerran oli kirjoittava\nnimensä Ranskan historiaan, kaiketi ei ollut näkemättä, mitä\nmerkitsi esiintyminen juuri sellaisella näyttämöllä. Korsikan\nunelmat olivat saaneet surmaniskun, kun hän karkoitettiin saaresta,\neikä ollut toivoa niiden henkiin heräämisestä, vaikkapa hän Ranskan\nvalloittaessa saaren uudestaan siinä pääsisikin huomattavaan asemaan.\nBuonapartelle oli tällä lykkäyksellä se merkitys, että hänen\nkunnianhimonsa sai avaramman toiminta-alan kuin hänen synnyinsaarensa\nsaattoi tarjota.\n\nHallituskomissariot -- Napoleonen Avignon-ystävät -- joita konventti\noli lähettänyt valvomaan käskyjensä tarkkaa noudattamista,\neivät olleet varsin tyytyväisiä kenraali Carteaux'hon, joka nyt\nmajaili Toulon'in edustalla. Siitä he saivat yhä enemmän aihetta\npitää kansalaista Buonapartea esillä konventille lähettämissään\ntiedonannoissa. Entinen tykistönpäällikkö oli kahakassa haavoittunut,\nja kaikkivaltiaat herrat siirsivät heti päällikkyyden tieteellisesti\nsivistyneen Buonaparten käsiin. Näiden suosiosta Buonaparte\ntosin yleni; mutta hänen oma uupumaton toimintansa, työtarmonsa\nja järjestävä johtajakykynsä ne tekivät hänet mahdolliseksi\nsuorittamaan ja enemmänkin kuin suorittamaan tehtäväkseen ottamansa\nvelvollisuudet. Kaikkialla hän oli saapuvilla ja kaikki hän itse\nteki. Ja jos kateelliset ja kokemattomat kenraalit rakensivat esteitä\nhänen tiellensä, hän vetosi suorastaan konventtiin ja hänen tahtonsa\ntapahtui. Hänen hyökkäyssuunnitelmansa hyväksytään; Carteaux pannaan\nviralta, kun Buonaparte valittaa hänen kelvottomuuttaan, saman\nkohtalon alaiseksi joutuu kahdeksan päivän perästä uusi ylikenraali,\nentinen lääkäri _Doppet_, ja vasta kun hän saa sota-taitoisen\nkenraalin _Dugommier'n_, joka kykenee ymmärtämään hänen aatteitaan ja\nantamaan niille arvoa, hän tekee rauhan esimiestensä kanssa.\n\nPian saivat piiritetyt tuta, että hyökkäys oli saanut toisen\nvauhdin. Heidän tuimasta tulestaan huolimatta Buonaparten patterit\ntunkeutuivat yhä lähemmäksi; _la Montagne_ ja _les Sansculottes_\nhän niitä jakobinien kunniaksi nimitti. Kolmatta, johon miehistö\nvitkasteli lähteä, se kun oli vihollisten ylen raivokkaan tulen\nalainen, hän varhain tutustuneena ranskalaisen sotamiehen\nluonteeseen sanoi \"pelkäämättömien patteriksi\" (la batterie des\nhommes sans peur), ja heti ne kilpailivat kunniasta saada huolehtia\ntykkitarjoilusta.\n\nPikku kapteenista pian tuli sotamiesten epäjumala; ei osannut kukaan\nniin \"valloittaa\" niitä, ei voinut kukaan niitä niin sähköittää\nkuin hän. Kun tykin lataaja kaatui, hän itse tarttui puhdistimeen\nja latasimeen; sattuikin että hän sellaisessa tapauksessa sai\npahanlaisen ihotaudin, joka vaivasi häntä aina hänen loistoaikaansa\nasti. Erästä patteria rakennettaessa hänen oli lähetettävä raportti;\nkun hänen oma käsialansa oli hirveän huono -- kirjeiden saajat usein\neivät saaneet niistä selkoa -- hän komensi esiin kirjoitustaitoisen\nmiehen; muuan kersantti ilmoittautui ja Buonaparten sanelun mukaan\nkirjoitti raportin rintavarustuksella seisoen. Vihollisen luoti\niski paikkaan ja sotki hiekkaan ja multaan sekä kirjoittajan\nettä valmiin kirjeen. \"Nyt sitä ei ole tarvis sannoittaa\", sanoi\nkylmäverinen kersantti antaen raportin päällikölleen. Tämän tyyneys\nja hyvä käsiala laskivat perustuksen kenraali _Junot'n_, sittemmin\nAbrantes'in herttuan loistavalle uralle. Muitakin niistä miehistä,\njoiden nimet historiassa ovat liittyneet Napoleonen nimeen,\ntapaamme täällä ensi kerran. Yleensä hän Toulon'in piirityksessä\nmuodosti itselleen esikunnan ystävistään, jotka harkinnan nojalla\ntai aavistamalla uskoen hänen onnentähteensä tahi ystävyydestä ja\nsokeasta ihailusta elinajakseen kiintyivät häneen.\n\nPiiritettyjen ulkovarustukset hajosivat toinen toisensa perästä\nBuonaparten tarkoin tähdätyssä tulessa: joulukuun 18 p:nä hän ryntäsi\nsuurinta ja tärkeintä varustusta Mulgrave'ia vastaan: hän sai useita\nlieviä haavoja ja hevonen ammuttiin hänen altaan, mutta varustus\nvalloitettiin, ja hänen vallassaan oli nyt kerrassaan Toulon'in\nkaupunki ja satamansuu, jossa englantilaiset kiireimmiten koettivat\nsaada miehistönsä ja pakolaiset laivoihinsa. \"Huomenna me syömme\nillallista Toulon'issa\", sanoi konventin komissariolle Buonaparte,\njoka piirityksen aikana oli tullut everstiksi, ja toisena päivänä\ntasavallan sotajoukko astuikin hävitettyyn kaupunkiin. Se oli kuin\nkuollut. Kolme neljäsosaa väestöstä oli pakenemalla pelastunut;\nmuut piiloutuivat kellareihin ja sopukkoihin mahdollisimman\nkauvan säilyttääkseen henkensä. Toreilla komissariot suorittivat\npikatuomioita: roistoväen perusteettomimpienkin ilmiantojen nojalla\nja ilman mitään tutkimusta tuomittiin onnettomat hengiltä isänmaan\nkavaltajina; niitä haalittiin kokoon sadottain ja ammuttiin tykeillä.\n_Fouché_, vastainen poliisiministeri, lopettaa voitonhurmauksen ensi\npäivänä kirjoitetun kirjeen näin: \"Hyvästi, ystäväni! Ilonkyyneleet\nvierivät poskiltani, ne virtaavat sieluni yli; me olemme ainoastaan\nyhdellä tavalla voineet viettää voittoamme; tänään lähetimme 213\nkapinallista tykkiemme kitaan!\" Buonaparte vastusti tarpeetonta\nverenvuodatusta ja lienee saanut sen rajoitetuksi. Ainakin\nhän itse kirjoittaa raportissa: \"Suurempaan verenvuodatukseen\ntykistön komentaja ja hänen toverinsa eivät olisi suostuneet\nmyötävaikuttamaan.\"\n\nToulon'in pikaisen valloituksen kunniasta myönnettiin heti veljenosa\nBuonapartelle, ja konventin komissariot _Barras, Fréron_ ja\nRobespierre nuorempi ylensivät hänet frimaire-kuun 30 p:nä vuonna\nII (20/12 v. 1793) kiitollisuudesta prikaatikenraaliksi. Dugommier\nkirjoitti Yhteishyvän valiokunnalle: \"Palkitkaa tätä nuorta miestä\nja ylentäkää hänet: jos hänelle osoitetaan kiitollisuutta, kyllä hän\nitse osaa hankkia itselleen ylennystä.\"\n\nMitkä laajat näköalat avautuivatkaan neljänkolmatta-vuotiaalle\nkenraalille! Nyt kun hänessä oli onnellinen tunne siitä, että oli\npäässyt oikealle alalleen, jossa hänen luonnonlahjansa saattoivat\nvapaasti kehittyä, hän tunsi itsensä läheisesti liittyneeksi siihen\nkansaan, jonka mahtava voimankehitys häntä innostulti ja jonka kanssa\nhän jo oli voiton hurmaavaa onnea nauttinut. Tähän saakka hän oli\ntuntenut itsensä italialaiseksi ja ehkä ajatellut tulevaisuuttaan\nKorsikassa, mutta nyt nämä ajatukset jäivät syrjään. Se Ranska, jossa\nhän nyt eli, oli aivan toista kuin se, jota hän lapsena oli oppinut\nvihaamaan. Kaikki vanha oli kukistettu, hänen ikävöimänsä aika oli\ntullut. \"Päästäkää minut vertaisieni pariin\", hän oli kirjoittanut\npoikana, \"ja minä olen pian heistä kaikista ensimäinen.\"\n\nMutta minkä lopputarkoituksen hän itselleen asetti, kuinka korkealle\nhänen kunnianhimoinen henkensä pyrki nyt, kun se kerran oli liidellyt\nKorsikan ahtaiden vuorien yli ja oli oppinut tuntemaan voimansa,\nsiitä on mahdoton puhua. Enemmän kuin koskaan ennen hän varmaankin\nnyt oli varuillaan, ettei vain kukaan pääsisi lukemaan ajatuksia\nhänen sielunsa syvyydestä. Terävästä älystään huolimatta hän oli\ntaipuvainen vaanimaan tulevaisuuden enteitä, ja juuri tähän aikaan\nhänelle oli ennustettu, että hän oli kulkeva meren poikki voitokkain\nlipuin ja palaava suurempana kuin ikinä ennen.\n\nKunnian portaat olivat niinä päivinä vaaralliset. Guillotinin\nvuodattama veri teki ne liukkaiksi ja nilveiksi; joka nopeimmin\npääsi ylös, se nopeimmin putosi alas. Sen Buonapartekin sai kokea.\nKorsikalaisista kävi ammoisista ajoista maine, että he olivat\nviekkain ja neuvokkain kaikista Italian heimoista, ja Buonaparte\noli aito korsikalainen. Mutta kuinka varovaisesti hän liikkuikin,\nhän pari kertaa oli luiskahtamaisillaan. Heti kun Yhteishyvän\nvaliokunta oli vahvistanut hänen kenraaliksi-nimityksensä, hän\nluopui aateluudestaan, joka varmaankaan ei merkinnyt hänelle mitään\n-- ja pääsi siten vaarallisesta aristokraatti-nimestä. Mutta kun\nhän, saatuansa tehtäväkseen Toulon'in sataman ja koko rannikon\nlinnoittamisen Mentone'en saakka, sotilaalliselta näkökannalta\nehdotti Marseille'n linnoituksen uudestaan rakentamista, niin\nParisin klubit heti syyttivät häntä vallankumoustribunalissa\nvapaudelle ja tasa-arvoisuudelle vaarallisena -- tyranniuden\nrevittyjä muistomerkkejä ei ikinä enään saanut rakentaa. Ainoastaan\nvaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hän vapautui matkustamasta\nParisiin, josta hän tuskin olisi palannut. Mutta ainoastaan vähän\naikaa hän sai iloita ystäviensä suojeluksesta. Valkeni termidor'in\n9 p. vuonna III (21/7 1794), ja kun Robespierre'iä vastaan kytenyt\nvihanvimma purkautui, kammoksuttu diktaattori kukistettiin ja\nmaltillisemmat termidorilaiset ja girondistit pääsivät valtaan,\nsilloin Buonapartelle heti puhalsi vastatuuli. Koska hän oli ollut\nläheisessä yhteydessä kukistuneen puolueen kanssa, jopa niin,\nettä hän \"konventin täyttä luottamusta nauttien\" oli ollut mukana\nGenuassa salaisessa lähetystössä, josta vain jotkut konventin\njäsenet tiesivät, niin hänkin nyt sai kärsiä seuraukset. Hänen\nystävänsä Salicetti -- ollen itse vaaran alaisena -- ilmiantoi hänet,\ntoivoen siten pysyvänsä pinnalla. Buonapartelle olivat Salicettin\nentisyys ja tuumat tunnetummat kuin mitä tälle oli mieluista.\nSalicetti pelkäsi häntä sen lisäksi vielä sentähden, että aavisti\nhänestä saavansa kykenevimmän kilpailijan, ja nyt hän, vaikka viime\npäiviin saakka oli kuulunut samaan puolueeseen, tahtoi päästä\nBuonapartesta ilmiantamalla hänet termidorilaisille Robespierre'in\nhartaaksi ystäväksi. Seurauksena oli, että kenraali Buonaparte\neroitettiin virasta ja vangittiin, ja kaikki hänen paperinsa otettiin\ntakavarikkoon.\n\nKymmenkunta päivää hän istui vankina Quarré'n fortissa pienen\nmerikaupungin Antibes'in lähellä, ja hänellä siis oli hyvin aikaa\nmiettiä onnen vaihtelevaisuutta. Ehkä hän nyt katkerasti katui,\nettei ollut suostunut rupeamaan Parisin päälliköksi silloin,\nkun Robespierre puoli vuotta sitten hänelle virkaa tarjosi.\n\"Mitä hittoa minulla olisi siinä romussa tekemistä?\" hän silloin\najatteli. \"Kärsivällisyyttä! Kyllä minä vielä tulen pitämään\nkomentoa Parisissa.\" Mutta hän oli siksi toimekas luonne, ettei\nhän kauvankaan huolehtinut asioista ja oloista, joita ei voinut\nmuuttaa. Heti saatuansa vihiä tuhoisasta termidorin 9 p:stä ja pari\npäivää ennen vangitsemistaan hän kirjoitti eräälle ranskalaiselle\ndiplomaatille: \"Robespierre nuoremman kukistus on tehnyt minuun\njommoisenkin vaikutuksen; minä pidin hänestä varsin paljon ja\nuskoin hänet rehelliseksi mieheksi. Mutta olisipa hän ollut vaikka\nisäni, olisin hänen rintaansa työntänyt tikarin, jos olisin hänessä\nhuomannut ajatusta ruveta tyranniksi.\" Kummallisia sanoja sen miehen\nsuusta, joka muutama vuosi myöhemmin hautoi ja toteutti saman\najatuksen; mutta tuo olikin vain yksi niitä tasavaltaisia fraaseja,\njoita silloin täytyi kantaa kielellään, jos mieli käydä hyvästä\nkansalaisesta. Näinä levottomina aikoina opittiin pitkälle kehittynyt\nteeskentelytaito. Ylt'ympäri vilisi vakoojia; kirjesalaisuutta ei\nollut missään; mutta juuri tätä seikkaa Buonaparte käytti hyväkseen.\nHän osasi paremmin kuin yksikään muu sanoilla salata ajatuksen:\nyksityisissä kirjeissään -- jotka hän arvasi matkalla avattavan ja\njoita hän siis tiesi lukevan monen muunkin kuin kirjeen saajan (ne\nolivat sitä varten aiotutkin) -- hän on tyyni, asioista välittämätön,\nkiihkosta ja kunnianhimosta vapaa mies, joka haluaa vain maapalstan\nja pienen rakennuksen elääksensä rauhassa ja onnellisena.\nUlkoasussaankin hän noudatti mitä suurinta yksinkertaisuutta ja\narkipäiväisyyttä, jotta ei eroaisi tasavaltaisista muodoista.\nNiin kenraali kuin olikin, hänen pukunsa oli melkein kurja. Hänen\ntukkansa, joka ajan tavan mukaan oli niskaan punottu piiskaksi ja\nohimoilla riippui löysästi \"koirankorvina\", oli huonosti puuteroittu\nja huonosti kammattu: hattu ja tuo sittemmin niin kuuluisa harmaa\ntakki oli rasvainen ja harjaamaton, ja virkamerkit mahdollisimman\nyksinkertaiset; saappaat olivat usein kiilloittamattomat; hansikkaita\nhän ei käyttänyt, \"päästäksensä tarpeettomista kuluista\"; kädet,\njoista hän sittemmin suorastaan ylpeili, olivat laihat ja sormet\nmustat. Ollen hipiältään kelmeä ja naalakka, tavattoman laiha,\nkäynniltään kömpelö ja huojuva, pieni korsikalainen ei tehnyt\nsellaisen vaikutusta, joka kykenisi pyrkimään sitä kenraalin arvoa\nkorkeammalle, mihin hän jo oli päässyt.\n\nJa se häneltä nyt aiottiin riistää; jopa uhkasi vaara hänen\nhenkeänsäkin. Mutta vaikka hänellä todellakin sekä Robespierre'n\nystävänä että muutamien Genuan-matkalla sattuneiden arveluttavien\ntapausten tähden oli aihetta pelätä pahinta -- keikahdus elämästä\nkuolemaan oli siihen aikaan helposti suoritettu --, hänen harkitseva\nälynsä ei jättänyt häntä hetkeksikään pulaan. Hänen sokea ihailijansa\nJunot, joka nyt oli hänen luutnanttinaan ja sihteerinään, ja Marmont\ntahtoivat auttaa häntä pakenemaan ja olivat valmistautuneet sitä\nvarten, että jos häntä todellakin lähdettäisiin viemään Parisiin,\nhyökättäisiin vartioväen kimppuun ja vapautettaisiin nuori kenraali.\nBuonaparte sai tuumasta vihiä ja käytti heti -- vaikka olikin\ntiettävästi asiasta levoton -- tilaisuutta tekeytyäkseen Junot'lle\nosoitetussa kirjeessä, jonka hän tiesi joutuvan monen muunkin kuin\nhänen luutnanttinsa luettavaksi -- tyyneksi mieheksi, joka ei pelkää\nja jolla ei ole syytäkään pelätä tuomareitansa:\n\n'Huomaan taas, rakas Junot, ystävyytesi siitä tuumasta, jota minulle\nehdotat. Sinä tunnet myös ja olet pitkät ajat tuntenut minun\nystävyyteni sinua kohtaan, ja toivon sinun siihen luottavan.\n\nIhmiset saattavat tehdä minulle vääryyttä, rakas Junot, mutta on\nkylliksi, että tietää olevansa syytön. Omatuntoni on se tuomioistuin,\njonka eteen haastan tekoni.\n\nTämä omatunto on tyyni, kun siltä kyselen; älä siis mihinkään ryhdy;\nsinä vain saisit minut epäilyksen alaiseksi.\n\nHyvästi, rakas Junot, ystävälliset terveiset.\n\nBuonaparte.'\n\nHän pääsi vapauteen, vaan ei hyvän omantuntonsa eikä deklamatorisen\npuolustuskirjoituksensa nojalla, jonka hän lähetti Salicettille ja\nhänen apulaisilleen. \"Kuulkaa minua!\" hän siinä lopuksi kirjoittaa,\n\"ottakaa pois minulta se paino, joka minua rasittaa, ja suokaa\nminulle kaikkien patrioottien kunnioitus. Jos huonot lopultakin\nhimoitsevat henkeäni -- hyvä on, tunnin perästä ne sen saakoot, siksi\nvähän siitä pidän ja olenhan sen niin usein pannut alttiiksi! Niin,\nyksin se ajatus, että elämäni saattaisi olla isänmaalle hyödyksi,\nsaa minut sen painon miehekkäästi kantamaan.\" Hänen vapauttamisensa\nlähimpänä syynä oli, että hänen toimintansa ja hyvät palveluksensa\nToulon'issa olivat vielä tuoreessa muistossa, ja että Salicetti hänen\npapereissaan ei tavannut mitään, joka olisi voinut hänelle itselleen\nolla vaarallista. Kun asiaa tutkittaessa häntä vastaan ei ollut\nmitään varsinaista käynyt ilmi, ja kun sitä paitsi tasavalta saattoi\nkäyttää hänen sotilaallisia tietojaan ja kykyään suuresti hyödykseen,\nkonventti käski jälleen päästää Buonaparten vapaaksi ja antaa hänen\npitää entisen virka-arvonsa.\n\nVaikka hän taas olikin vapaa mies, hänen kulkuaan kuitenkin oli\narveluttavasti ehkäisty sen pahempi juuri hänen valmistautuessaan\ntoteuttamaan suunnitelmaa, jota hän itse piti tienä valtaan ja\nmaineeseen -- tulevaisuus oli pian osoittava kuinka suurella\nsyyllä. Toulon'in valloituksen jälkeen Buonaparte oli johtanut,\npaitsi linnoitustöitä pitkin rannikkoa, \"italialaisen armeijan\"\nhyökkäysretkeä Sardiniaa ja itävaltalaisia vastaan Piemontissa.\nHänen korsikalaiset tutkimuksensa sissisodan käynnistä vuoristossa\nolivat hänelle tässä erittäin hyödylliset; sen sijaan että ennen\noli suurin ponnistuksin koetettu ajaa vihollinen pois asemistaan,\nosasi Buonaparte yksinkertaisesti ne kiertää, joten ne menettivät\nmerkityksensä. Mutta hän meni vielä pitemmälle ja valmisti\nsuunnitelman Genuan valloittamiseksi. Kun hän kerran saisi jalansijan\nhedelmällisessä pohjois-Italiassa, hän saattaisi mielensä mukaan\nkääntyä Itävaltaa tai Italian ruhtinaita vastaan. Tämän suunnitelman\nhän oli ilmaissut Robespierre nuoremmalle; sen olivat hän ja useat\nmuut konventin jäsenet täydellisesti hyväksyneet, ja siinä oli\nsalaisen Genuan-matkan varsinainen ydin. Kaikki nämä loistavat\ntulevaisuussuunnitelmat olivat nyt termidor'in 9 p:n tapauksien\njälkeen mennyttä.\n\nMutta Buonaparte ei voinut pysyä toimetonna; hän tarvitsi uusia\nvoittoja, jotka hankkisivat hänelle sen vaikutusvallan ja arvon,\nminkä syytös ja vangitseminen olivat häneltä riistäneet. Sillä\nhetkellä, hirmuvallan kukistumisen jälkeen, kävi kautta maan\nsellainen ikävöimisen huokaus, sellainen levon ja rauhan kaipuu --\nkun vain rauha saavutettaisiin kunniallisilla ehdoilla --, että hänen\ntäytyi itsekseen myöntää toiveiden sodalla saavutettavista eduista\nolevan varsin pieniä. Semmoisissa oloissa tuo vaatimaton nuoruuden\nunelma, päästä johonkin tehtävään Korsikassa, saattoi hänestä taas\nnäyttää houkuttelevalta; vastoinkäyminen Ranskassa vei hänet jälleen\nkotirannoille.\n\nPaoli oli kesäkuussa 1794 asettanut Korsikan Englannin suojelukseen.\nRanskalainen sotaväki pysyi kuitenkin vielä linnoitetuissa\nsatamakaupungeissa. [Kun Englannin laivasto elokuussa valloitti\nniistä viimeisen -- Bastian -- menetti laivaston päällikkö Nelson\ntoisen silmänsä.] Mikä olikaan luonnollisempaa Buonapartelle\nkuin ehdotus, että \"Korsikan departementti vapautettaisiin\"\nenglantilaisista, että rikolliset, jotka kavalasti olivat pitäneet\nvihollisen puolta, rangaistaisiin, ja että ne monet hyvät\ntasavaltalaiset, joiden oli ollut pakko paeta, palautettaisiin\nisänmaahan? Semmoinen oli ohjelma virallisesti; mutta \"rikolliset\"\nolivat hänen mieskohtaisia vihollisiaan, \"hyvät tasavaltalaiset\"\nhänen omia puoluelaisiaan vuosilta 1792-93, ja \"Korsikan\nvapauttaminen\" paras tilaisuus nuorelle kenraalille, joka tällä\nkertaa oli vähän huonossa huudossa, voittaa uusia laakereita ja\nenemmän kunniaa.\n\nBuonaparte kirjoitti syyskuussa 1794: \"8-10,000 miehen ja 12\nsotalaivan voimalla yritys Korsikaa vastaan tähän vuoden aikaan on\noleva jaloitteluretki vain\". Laivasto kuitenkaan ei valmistunut\nlähtöä varten ennenkuin 1 p. maaliskuuta seuraavana vuonna; sen piti\nensin puhdistaa kulkuväylä englantilaisista laivoista. Mutta joku\npäivä sen jälkeen se kohtasi Englannin laivaston, hävisi taistelussa\nperinpohjin, ja sen täytyi kiireimmiten palata kotimaahan. Siten\noli Korsikan valloitus toistaiseksi mahdoton. Buonaparten hankkeet\ntälläkin kertaa pettivät.\n\nHarvoin sattuu onnettomuus tuomatta toisenkin mukanaan. Kommentissa\nkiinnitettiin huomiota siihen arveluttavaan seikkaan, että\nsuuri joukko korsikalaisia upseereja palveli italialaisessa\narmeijassa. \"Korsikalaiset ovat sotaisia; heidän maansa on lähellä;\nenglantilaisten valloittamasta Bastiasta on tullut Ranskaan\nentisten lisäksi koko joukko noita saarelaisia, jotka ovat kaikki\nvallankumouksen puolella, ja korsikalaisen kansanedustajan läsnäolo\netelä-armeijassa on niitä houkutellut sinne.\" Hallitus huomasi\nviisaimmaksi hajoittaa nämä levottomat vallankumoukselle suosiolliset\npäät niin laajalle kuin mahdollista ja asetti korsikalaiset upseerit\neri osastoihin kautta maan. Buonaparte sai käskyn siirtyä tykistön\npäälliköksi länsi-armeijaan, joka taisteli Vendée'n kapinoitsijoita\nvastaan; joku päivä sen jälkeen hän kuitenkin sai uuden tiedonannon,\nettä hän konventin käskystä siirretään tykistöstä jalkaväkeen.\n\nKaikki hänen kauniit tuulentupansa särkyivät kerrassaan. Hänen\nei ainoastaan ollut pakko luopua näyttämöltä, jota hän -- pitäen\nsilmällä italialaista hyökkäyssotaansa -- oli yhä uudestaan\ntutkinut, poistua ainoasta paikasta, jossa hänellä oli mahdollisuus\nsaavuttaa sielunsa janoama kuuluisuus. Ei, hän vielä suorastaan\nalennettaisiin, siirrettäisiin tykistöstä, entisestä aselajistaan,\njota hän paremmin kuin kukaan muu osasi käyttää ja jolle hän oli\nosannut hankkia jonkinmoisen itsenäisyyden, jalkaväestöön, jota\nhän ja kaikki muiden aselajien sotaherrat siihen aikaan pitivät\ntavallaan ala-arvoisena. Hänelle ei juolahtanut hetkeksikään mieleen\nalistua herra Aubry'n, Yhteishyvän valiokunnan sotalaitosta varten\nvaltuutetun taantumuksellisen jäsenen käskyihin, miehen, joka\nkorkeasta iästään huolimatta ei ollut päässyt kapteenia ylemmäksi,\nja joka sai kiittää ainoastaan oikullisia valtiollisia oloja\nlyhyestä valtansa aikakaudesta. Buonaparte matkusti heti Parisiin\nsaadaksensa selityksen tähän nöyryyttävään virka-alennukseen. Syyksi\nAubry esitti -- ainoassa puhelussa, jonka hän Buonapartelle myönsi\n-- tämän suhteettoman pikaisen ylenemisen ja hänen nuoruutensa.\n\"Taistelutantereella vanhenee äkkiä\", vastasi viisikolmattavuotias\nkenraali tiukasti, \"ja sieltä minä tulen.\" Päätös ei kumminkaan ollut\nperuutettavissa, ja silloin hän ajan voittamiseksi ja odottaaksensa\ntapausten kehittymistä ilmoittautui sairaaksi. Yksi ainoa\nhenkilövaihdos Yhteishyvän valiokunnassa saattaisi avata hänelle\nuusia mahdollisuuksia.\n\nJa varsin luultavaa olikin, että pian oli tapahtuva yleinen sekä\nhenkilö- että järjestelmänmuutos. Äärimäiset \"vuorelaiset\", jotka\nkukistuivat termidorin 9 p:nä v. II, koettivat valmistaa nousua\ntaantumusta vastaan. Siihen Buonaparte pani kaiken toivonsa -- samoin\nkuin hän kolme vuotta ennen oli toivonut demokratian voittoa elokuun\n10 p:nä. Salicetti ja muut entiset ystävät olivat ankarissa puuhissa\nkapinan järjestämiseksi, ja itse Buonaparte näkyy ottaneen osaa sen\nvalmistuksiin. Hänen ystävänsä koulu-ajalta, Bourienne, jonka hän\ntaas tapasi, ainakin näyttää viittaavan siihen: \"Kävin melkein joka\naamu hänen luonaan. Sinne tuli moni sen ajan etevistä miehistä, m.m.\nSalicetti, jonka kanssa hänellä oli vilkkaita keskusteluja ja jonka\nkanssa hän mielellään tahtoi olla kahdenkesken. Huomasin pian, että\nnuori ystävämme oli päässyt tai koki päästä jonkin valtiollisen\njuonen perille. Vieläpä luulen havainneeni, että Salicetti oli\nhänet vannottanut ja että hän oli sitoutunut olemaan ilmaisematta,\nmitä oli tekeillä. Hän oli aina mietiskelevä, usein totinen ja\nrauhaton, ja odotti aina salatun kärsimättömästi Salicettin tuloa.\"\nMyöskin yhteisen kotimaalaisensa rouva Permon'in luona he usein\ntapasivat toisensa, ja sielläkin -- vähää ennen kapinaa -- oli pantu\nmerkille heidän levottomuutensa ja hajamielisyytensä. Joskus sattui\nheidän välillään kiivaita yhteentörmäyksiä, ja kun rouva Permon\nkerran lausui Buonapartelle paheksumisensa Salicettin menettelyn\njohdosta häntä kohtaan, hän käsittämättömällä hymyilyllä vastasi:\n\"Hän on tahtonut tehdä minulle suurta harmia, mutta minun tähteni\nei ole sitä sallinut. Sittenkään en rohkene juuri kehua tähteäni:\nminkähänlaiseksi tulevaisuuteni muodostuneekaan?\"\n\nPrairial'in 1 p:nä III (20/5 1796) puhkesi kapina, mutta kaikkialla\nse kukistettiin; hallitus oli lujempi kuin koskaan ennen, ja\nBuonaparten toivo saada nähdä uusia miehiä peräsimessä petti.\nJotkut hänen ystävistään ja tuttavistaan, jotka eivät olleet yhtä\nnuorteita ja taitavia laskuissaan kuin hän, olivat rohjenneet\nmennä liian pitkälle; niiden joukossa oli Salicetti, jota vastaan\nheti julkaistiin vangitsemis- ja syytöskirja. Hän oli ennen,\nhirmuhallituksen aikana, pelastanut rouva Permon'in miehen ja pojan\nteloituslavalta ja tuli nyt itse vaaran uhatessa anomaan tyyssijaa\nhänen talossaan. Piilopaikastaan hän sai ohuen seinän takaa kuulla\nBuonaparten sadatuksia häntä vastaan: \"Hän on minua suuresti\nvahingoittanut ja turmellut tulevaisuuteni sen ensi hetkinä, saanut\nkunnianhimoiset toiveeni lakastumaan varressaan. Sen raportin, jonka\nlähetin Genuasta palattuani ja jonka piti antaman minulle arvoa ja\nkunniaa, sen on pahanilkisyys myrkyttänyt, niin että se käännettiin\nminua vastaan syytöksenä! Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa? Ei, se\non toinen asia.\"\n\nBuonaparte, joka Salicettin ilmiannossa Robespierre'n kukistumisen\njälkeen luuli näkevänsä syyn nykyiseen toimettomuuteensa ja\nalennukseensa, sai pian palvelijaltansa, joka oli rouva Permon'in\nkamarineitsyen rakastaja, tiedon Salicettin piilopaikasta. Mutta\njalomielisyydellä, joka aiheutui viisaudesta sekä varovaisuudesta\nrouva Permon'in ja hänen perheensä vuoksi, hän ei ollut siitä\ntietävinäänkään; vasta kun rouva Permon, ajuriksi puettu Salicetti\npalvelijanaan, tyttärineen pysähtyi postiasemalla Parisin\nulkopuolella vaihtaakseen hevosia matkalla Bordeaux'hon, sai hän\nkenraali Buonapartelta seuraavan kirjeen:\n\n'En ole koskaan tahtonut käydä narrista; siltä kuitenkin näyttäisin\nteidän silmissänne, ellen sanoisi teille, että olen yli kolme viikkoa\ntiennyt Salicettin olevan teidän luonanne kätkettynä. Muistakaa\nsanani, rouva Permon, itse prairialin 1 p:nä. Olin siitä melkein\nsiveellisesti vakuutettu. Nyt sen tiedän varmasti. Salicetti --\nhuomaat, että olisin voinut sinulle kostaa sen ikävyyden, jonka\nteit minulle; sillä olisin ainoastaan kostanut, sen sijaan että\nsinä tuotit minulle pahaa, vaikka en ollut sinua loukannut. Kumpi\nmeistä nyt on jalommin menetellyt, sinäkö vai minä? Niin, olisin\nvoinut kostaa, enkä sitä tehnyt. Ehkä väität, että suojaajattaresi\ntähden olet pelastunut, ja on suhteeni häneen todella minuun\nsuuresti vaikuttanut. Mutta vaikka olisit ollut yksin, aseetonna ja\nturvattomaksi julistettuna, olisi pääsi ollut minulle pyhä. Pakene!\nEtsi rauhassa paikka, jossa voit saada paremmat tunteet isänmaatasi\nkohtaan; minun suuni ei ikinä mainitse nimeäsi. Koeta katua, ja ennen\nkaikkea: koeta antaa arvoa vaikuttimilleni. Sen ansaitsen, sillä ne\novat ylevät ja jalomieliset.\n\nParhaat toivomukseni seuraavat teitä, rouva Pernmon, ja tytärtänne.\nTe olette kaksi heikkoa, turvatonta olentoa. Taivas ja ystävänne\nrukoukset suojelkoot teitä. Olkaa varovaisia, älkääkä oleskelko\nkoskaan isoissa kaupungeissa. Jääkää hyvästi!'\n\nBuonaparten, sairaaksi ilmoitettuna, tutkiessa ajan merkkejä\nhänen kassansa arveluttavassa määrässä hupeni. Paperirahat,\n_les assignats_, joilla valtio maksoi hänen jotensakin niukan\nkenraalinpalkkansa, olivat siihen määrään arvossa alentuneet,\nettä heinäkuussa 1795 maksettiin 750 paperifrangia 20 frangin\nkultarahasta, ja samaan aikaan elatusaineiden hinta suunnattomasti\nnousi. Hän antautui Bourienne'n kanssa keinotteluihin, jotka\nkuitenkin menivät myttyyn; sen paremmin ei menestynyt yritys\ntoimittaa ranskalaista kirjallisuutta ulkomaille. Hänen täytyi pian\nmyydä vaununsa ja supistaa tarpeensa välttämättömimpään. Joskus\nhänellä ei ollut sitäkään; silloin hänen täytyi olla iloinen,\nettä oli hyviä ystäviä. Yhteen aikaan Buonaparte ja Junot elivät\njälkimäisen kotoa saaduilla taskurahoilla. Kun nekin loppuivat, hän\nvei Junot'n muassaan Permon'lle ja sanoi hymyillen talon rouvalle:\n\"Espanjan hopealaivasto ei ole saapunut tänään, minä tuon sentähden\nvieraan mukanani.\" Täällä eräillä päivällisillä, joihin jokaisen\ntäytyi kalliin ajan tähden tuoda leipä muassaan, Junot ensi kerran\nnäki talon nuoren tyttären, neiti Loulou'n; hänestä tuli sittemmin\nhänen vaimonsa, ja Abrantes'in herttuattarena hän tiesi kertoa monta\nhauskaa kaskua Buonapartesta.\n\nUhkaavasta nälänhädästä huolimatta Parisi oli hirmuhallituksen\nkukistuttua herännyt uuteen elämään. \"Vaunuja ilmestyy taas;\nkeikareita näkyy kaduilla, tai oikeammin: ne eivät muista -- kuten\npitkän unennäön jälkeen -- että koskaan olisivat lakanneetkaan\nloistelemasta. Taas käydään kirjastoissa, käydään kuulemassa\nhistorian, kemian, kasvitieteen, tähtitieteen y.m. luennoita\nmyötäänsä. Tässä maassa on koottuna kaikki, millä voi huvitella\nja saada elämän suloiseksi; mietiskelyistä tempaudutaan irti --\nminkätähden katsottaisiinkaan maailmaa mustassa valossa moisen\nhenkisen liikkeen aikana, moisessa hälinässä ja hyörinässä. Naisia\non kaikkialla, teattereissa, kävelypaikoilla, kirjastoissa.\nOppineen työhuoneessa tavataan hurmaavia naisia. Ainoa paikka maan\npäällä, jossa ne ansaitsevat päästä hallitsemaan, on täällä! Miehet\novat sentähden kokonaan niiden lumoamia, ainoastaan niitä miehet\najattelevat, elävät ainoastaan niitä varten. Vain puolen vuoden\noleskelu Parisissa riittää naiselle opettamaan, mikä hänelle sopii ja\nkuinka suuren vallan hän voi saavuttaa.\"\n\n\"Täällä tuntuu hyvältä olla, ja huvittelemaan täällä ollaan varsin\nhalukkaita; tekisi mieli sanoa, että jokainen koettaa korvata\näskeisinä aikoina kärsimänsä vahingon ja että epävarma tulevaisuus\nvaatii nauttimaan hetkestä mahdollisimman tyyten.\"\n\nNämä sanat Buonaparten kirjeessä veljellensä Josefille, joka äsken\noli nainut rikkaan saippuankeittäjän tyttären, neiti _Clary'in_,\njonka sisarta _Desirée'tä_ hän itse juuri tähän aikaan toivoi\nvaimokseen, kuvaavat selvästi pääkaupungin uudestaan virinnyttä\nelämää. Mutta siinä ei mainita, että hän itse olisi ollut osallisena\nyleisessä ilossa; hän näyttelee lähinnä vain katselijan osaa.\nLisäyksessä yllä sanottuun hän ilmoittaa, mitä hän kaipaa. \"Omasta\npuolestani olen tyytyväinen; kaipaan vain edes yhtä taistelua.\nSoturin täytyy poimia laakereita tai kaatua kunnian tantereella.\"\nMutta tämä kaipuu olikin niin kipeä ja toivo saada se poistetuksi\nsiksi pieni, että Buonaparte, vaikka hän joskus olikin huveissa\nmukana, ei päässyt koskaan sen painostuksesta vapaaksi. \"Olimme\nThéâtre Français'ssa\", kertoo Bourienne'n vaimo, \"mieheni, Buonaparte\nja minä. Kaikkia näytteleminen huvitti, taputettiin käsiä ja nauraa\nhohotettiin. Buonaparte vain istui kylmänä ja vaiti. Minulle silloin\nselvisi, että hänen luonteensa on kylmä, usein synkkä; hänen hymynsä\noli harvoin luonnollinen, ja hän usein nauroi väärässä kohdassa.\"\nJoskus hänelle sattui meluavan iloisuuden kohtauksia; ne saattoivat\nvaikuttaa vastenmielisesti, mutta silloin hän osasi, vaikkakin\npuutteellisella ranskankielellä, omituisen pirteällä tavalla kertoa\ntapahtumia sotilaselämästä, joita leimasi milloin tarttuva hilpeys,\nmilloin kyynillinen vahingonilo. Ruvettiin jo kutakuinkin yleisesti\nparisilaisessa seuraelämässä puhumaan tuosta vaatimattomasti\npuetusta, jo tunnetusta mutta ulkomuodoltaan niin vähäpätöisestä\nkenraalista, jonka silmiä ja suuta kuitenkaan ei unohdettu koskaan,\nkun ne kerran oli sattumalta nähty, ja joka ulkonaisesti niin\npaljon muistutti kauheata Marat'ta. \"Sen vaikutuksen hän teki,\nettei ole hyvä tavata häntä illalla metsän läheisyydessä,\" kertoo\nmuuan säätynainen siihen aikaan. Sittemmin sama nainen puhuu hänen\nkauniista katseestaan ja lisää: \"Ellei hän olisi ollut laiha\nsairaloisuuteen saakka, niin että häntä tuli sääli, olisi huomattu,\nettä hänen piirteensä olivat erinomaisen hienot. Semminkin hänen\nsuunsa oli hyvin kauniisti muodostunut. Eräs maalari, Davidin\noppilas, joka usein kävi herra N:n luona, missä kenraalin tapasin,\nsanoi että hänessä oli kreikkalaisia piirteitä.\"\n\nTämä hieno suu osasi kuitenkin sinkahuttaa teräviä sanoja.\nTällä odotusajalla, jolloin köyhyys ja tulevaisuuden huolet\nhäntä tuskastuttivat ja jolloin hän aina itselleen saarnasi\nkärsivällisyyttä, hän oli osannut hankkia pääsyn kaikkiin johtaviin\npiireihin, ja siten hän osui myös _Tallien'in_ luo, jonka kaunis\nvaimo oli muodin ja maun kuningatar. Siellä hän kerran tapasi\nvaarallisimman kilpailijansa, tasavallan ylpeyden, nuoren\nkenraali _Hoche'in_; tämä oli päällikkönä länsiarmeijassa, johon\nBuonaparte vastoin tahtoaan oli siirretty. Seurueen huviksi hän\nesiintyi taikurina läsnäolijain käden viiruista ennustaen heidän\ntulevaisuuttaan. Myöskin Hoche ojensi kätensä; Buonaparte tarkasti\nviivat ja sanoi kuivasti: \"Te, kenraali, kuolette rauhallisesti\nvuoteessanne.\"\n\nVaikka tuo kunnianhimoinen mies kuumeisesti odotti onnea tuottavaa\nmullistusta, hän kuitenkin mestarillisesti osaa kirjeissään\nJosef-veljelleen salata levottomat ajatuksensa ja toiveensa ja\npuhuu mitä ylistävimmin sanoin Ranskasta ja hallituksesta: \"Tämä\non se paikka, jossa oikeamielinen ja järkevä mies, joka ainoastaan\nhuolehtii ystäviensä menestyksestä, saattaa elää täysin pakottomana\nja todellisesti vapaana.\" -- \"Oleskelen Parisissa yksinomaan sinun\ntähtesi.\" -- Ei voine kuitenkaan kukaan väittää hänen laiminlyöneen\nomia etujansa; päinvastoin hänen olonsa Parisissa oli hänelle\nitselleen merkitykseltään mitä tärkein. Mutta korsikalainen, voimakas\nperhetunteensa sai hänet kyllä varsin vireästi toimimaan sukunsakin\npuolesta. Äiti ja sisaret olivat turvatut Josefin rikkaan naimisen\nkautta, joten hänellä niistä ei ollut mitään huolta. Mutta Lucien\noli terroristina vangittu; hän oli vapautettava; Jerôme oli saatava\nParisiin kouluun; Louis, jonka kasvatuksen hän erityisesti oli\nottanut huolekseen, oli lähetettävä Chalons'iin Marnen varrelle\nsuorittamaan tykistötutkinto, ja tämä kaikki oli Buonaparten\nhartioilla. Viimemainitusta veljestään hän kirjoittaa Josefille\nsyyskuun 6 p:nä: \"Olen varsin tyytyväinen Louis'hin, hän vastaa minun\ntoivomuksiani ja odotuksiani, hän on reipas viikari ja sentähden myös\nminun makuni mukainen, hänessä on yhdistyneenä lämpö, terveys ja\nkyky, hän on luotettava ja rakastettava, hänessä on kaikkea. Tiedät,\nystäväni, että elän yksinomaan siitä ilosta, jonka voin valmistaa\nomaisilleni; jos toiveitani seuraa sama menestys, joka ei koskaan\npetä minua yrityksissäni, niin voin tehdä teidät onnellisiksi ja\ntoteuttaa toivomuksenne.\"\n\nHän saattoi hyvällä syyllä puhua menestyksestä, joka aina seurasi\nhäntä. Sillä uusi sotaministeri, joka heinäkuussa astui Aubry'n\nsijalle, oli kutsuttanut hänet kuulustaaksensa hänen mielipidettään\nitalialaisesta armeijasta, joka taas oli menettänyt Buonaparten\nitsensä saavuttamat edulliset asemat. Tässä kosketeltiin kaikkien\nhänen toiveittensa ytimeen. Hän oli heti ilmi tulessa ja esitti\nhämmästyneelle ministerille sotaretkisuunnitelman, jonka mukaan\noli samottava Lombardian ja Tyrolin kautta aina Wien'iin saakka.\nIhastuneena niihin nerokkaisiin ja rohkeisiin ajatuksiin, joita hän\nheti huomasi suunnitelmassa, ministeri pyysi häntä olemaan jonkun\naikaa vapaana ja rauhassa ja laatimaan selityksen, jonka ministeri\nsitten aikoi esittää Yhteishyvän valiokunnalle. \"Aikaa!\" huudahti\nBuonaparte. \"Suunnitelmani on niin kypsä, ja minulla on se niin\ntäydellisenä päässäni, että minun tarvitsee vain pyytää teiltä pari\npaperiarkkia, kynää ja mustetta.\"\n\nPuoli tuntia sen jälkeen sotasuunnitelma oli ministerin pöydällä\nja lähetettiin Yhteishyvän valiokunnan käskystä Italian-armeijan\nkenraaleille, joiden mielipidettä tahdottiin kuulla. Buonaparte\nmäärättiin toistaiseksi topografisen toimiston johtajaksi; tämä\noli hänelle sikäli suureksi hyödyksi, että hän joka päivä joutui\ntekemisiin hallituksen jäsenten kanssa. Hän osoitti tässä toimessa\nsuunnatonta työkykyä. Koko päivän ja joskus kolmeen asti yöllä hän\noli toimessa, ja pääsi lyhyessä ajassa yhteyteen kaikkien tasavallan\nsotaväen-osastojen kanssa.\n\nMutta toivoaan päästä takaisin etelä-armeijan tykistöväkeen hän ei\nsaanut toteutetuksi; se oli \"liian suurta kunnianhimoa\", sanottiin\nhänelle. Vaikka hän kuinka koetti salata näihin aikoihin niin\nvaarallista intohimoa, ei hän siinä kuitenkaan aina onnistunut.\nSaadaksensa tuumansa siihen valoon, että hänen ajatuksensa olivat\nmuka Ranskasta kaukana, hän teki konventille ehdotuksen lähteäkseen\nKonstantinopoliin järjestämään sultanin tykistöä ajanmukaiseen\nkuntoon, niin että Turkki voisi ryhtyä Ranskan eduksi taisteluun\nItävaltaa ja Venäjää vastaan. Hän varmasti uskoi, että viime tingassa\nei suostuttaisi päästämään pois upseeria, joka jo oli osoittautunut\nmonessa suhteessa tavattoman kykeneväksi. Ja hän toivoi, että kyllä\nhänet siirretään entiseen aselajiinsa, kun vaan asianomaiset saavat\nsyytä pelkoon, että hän omin päinsä lähtee pois. Hän kirjoittaa\nsyyskuun alussa Josefille: \"Mitä tapahtuneekin, älä ole minun\npuolestani levoton; olen saanut kaikki oikeamieliset ihmiset\nystävikseni, mihin puolueeseen kuulunevatkin ja mitä mieltä asioista\nlienevätkin.\"\n\nMutta oli sittenkin muutamia ei \"oikeamielisiä\" ihmisiä, joilla\noli jonkunverran vaikutusta. Fructidor'in 27 p:nä muutamat hänen\nystävänsä Yhteishyvän valiokunnassa ehdoittivat, että häntä\nkäytettäisiin sekä tykistössä että diplomaattina, ja lausuen hänestä\nkiittäviä sanoja arvelivat hänen turkkilaistuumansa johdosta, ettei\npitäisi päästää pois niin kykenevää upseeria, vaan pikemmin palkita\nhäntä; kaksi päivää myöhemmin, fructidor'in 29 p:nä (syyskuun 15\np:nä), toiset valiokunnan jäsenet saivat aikaan käskyn, että kenraali\nBuonaparte oli pyyhittävä armeijan luetteloista, \"koska hän oli\nkieltäytynyt lähtemästä virkaan, joka oli hänelle määrätty\". Tämä\nmääräys on sitä merkillisempi, kun sama Yhteishyvän valiokunta 16\npäivää sitä ennen oli käskenyt hänen pysyä topografisessa toimistossa\nja itse pannut toisen upseerin länsiarmeijaan hänen sijalleen.\n\n\"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla joku väärinkäsitys\", sanoo\nNapoleonin uusi elämänkertoja, ja semmoinen onkin silloisissa\nsekavissa oloissa sangen todennäköinen ja hyvin selitettävissä. Mutta\nnuo erilaiset, ristiriitaiset konventinkäskyt ilmaisevat varmasti,\nettä jos Buonaparte saattoikin jommoisellakin luottamuksella puhua\nystävistä, niin häneltä myöskään ei puuttunut vihollisia, jotka\nkaikin tavoin koettivat päästä hänestä. Siten allekirjoitettiin\nfructidor'in 29 p:nä samassa konventinkokouksessa, jossa hänen\nerottamisensa kenraalin virasta päätettiin, suostumus siihen, että\nhänet ranskalaisena kenraalina lähetetään Turkkiin. Asia kuitenkin\ntälläkin kertaa viivähti, kun Buonaparte pyysi saada ottaa mukaansa\nmuutamia muita upseereja, pyyntö, jonka hän etukäteen tiesi\nevättävän, mutta jolla hän aina voi saada lähdön lykätyksi. Itse\nhän ei näyttänyt mitenkään hätääntyneeltä äkkinäisen virkaeronsa\njohdosta, jatkoi vain näennäisesti tyynenä matkavalmistuksiansa.\nSyyskuun 26 p:nä -- 11 päivää myöhemmin -- hän kirjoittaa Josefille:\n\"Nyt puhutaan enemmän kuin milloinkaan matkastani; se olisi jo\npäätetty, ellei tällä hetkellä oltaisi semmoisessa kuohunnassa, mutta\nnyt on kiehuva levottomuus ja paljon kapinansiemeniä ilmassa; kyllä\nkaikki kuitenkin parissa päivässä tyyntyy.\"\n\nEi ole vähintäkään epäilystä, että tämä kuohuva levottomuus\nverrattomasti enemmän veti puoleensa Buonaparten huomion kuin\nTurkin-matka; ei tiennyt kukaan paremmin kuin hän, että jos nämä\nkapinansiemenet aijottiin parissa päivässä tukahuttaa, niin täytyi\ntykkien puhua ensi kerran Parisin kaduilla Ranskan kansalaisille.\n\nSe, mikä nyt sai mielet liikkeelle, oli pian tapahtuva\näänestys konventin valmistamasta uudesta hallitusmuodosta --\ndirektori-hallituksesta. Viime vuosien veristen kokemusten\nopettamana hallitus ehdotuksessaan koetti turvata maalle rauhallisen\nkehityksen; tätä yritettiin saavuttaa antamalla hallitusmuodolle niin\nkonservatiivinen leima kuin suinkin sopi tasavaltaisiin muotoihin,\nmuun muassa ehkäisemällä vallankumouksellisten klubien vaikutusvaltaa\nväkijoukkoihin; jakobinien klubi oli jo yhdeksän kuukautta sitten\nsuljettu. Lakiasäätävä valta annettiin lainsäätäjäkunnan käsiin;\nsen toinen osasto, \"nuorempien neuvosto\", johon ehdotettiin 500\njäsentä, saisi tehtäväkseen lakitekstien valmistamisen, mutta toinen,\n\"vanhempien neuvosto\", 250 jäseninen, ne sitten hyväksyisi tai\nhylkäisi. Vaalikelpoisuuden ehdoksi nuorempien neuvostoon säädettiin\n30:n ja vanhempien neuvostoon 40:n vuoden ikä; jälkimäiseen\nvalittavien piti sitäpaitsi olla perheenisiä. Vanhempien neuvosto\nvalitsi ne viisi direktoria, joiden käsissä oli toimeenpaneva valta;\nyhden niistä piti joka vuosi erota.\n\nTämä valtiosääntö viritti suuria toiveita kaikissa kuningasvallan\npuoltajissa. Siten tuli heille ehkä tilaisuus saada vaaleissa\nenemmistö lainsäätäjäkuntaan ja samalla tehdä mahdolliseksi\nmonarkiaan palaaminen. Mutta kun konventti ei aikonut panna kalliisti\nsaavutettua vapautta vaaranalaiseksi ja tahtoi hinnalla millä\nhyvänsä pelastaa tasavallan, määräsi se liitteessä valtiosääntöön,\nettä kaksi kolmatta osaa lainsäätäjäkunnan jäsenistä oli valittava\nkonventin omien jäsenten joukosta. Se muodostaisi siten luonnollisen\nsiirtymisen direktorioon, ja turvaisi sillä itselleen läheisimmässä\ntulevaisuudessa valtavan vaikutuksen kehityksen menoon.\n\nHelppo oli ymmärtää, ettei tätä väliaikaista pykälää voitu saada\nhyväksytyksi ilman taistelua. Ennen oli vastustusta konventtia\nvastaan ilmaantunut ainoastaan maaseudulla; termidor'in 9 p:n jälkeen\nse levisi Parisiin ja oli nyt arveluttavan kiihkeä. Kuningasmieliset\neivät, huolimatta Quiberon'in luona kärsimästään tappiosta, olleet\nmenettäneet rohkeuttaan, vaan lietsoivat tyytymättömyyttä tarmonsa\ntakaa, ja Vendée'n chouanit taas tulivat hereille. Kaikkialla kapina\nhehkui tuhan alla, ja väliaikainen säännös oli kaikille konventin\nvihollisille merkkinä yleiseen kapinaan. Emigrantteja ja rojalisteja\ntulvaili joukottani Parisiin ja otti chouanien tunnusmerkin;\nfructidor'in 20 p:nä (elokuun 6) 44 Parisin 48:sta vaalipiiristä\nhyväksyi uuden perustuslain, mutta hylkäsi väliaikaisen säännöksen.\n\nTätä liikettä tasavaltaa ja konventtia vastaan, vaarallisinta\nminkä \"vastavallankumous\" tähän saakka oli saanut aikaan,\nBuonaparte -- joka eli tapausten keskustassa ja seurasi niiden\nkehitystä jännittyneellä tarkkuudella -- kirjeessä elokuun 24\np:ltä, siis levottomuuksien hyörinässä, mainitsee \"muutamien\nnuorukaisten yritykseksi saada taantumusta aikaan\". Hän noudattaa\ntaas vanhaa periaatettaan peittää kiihtymyksensä ja toiveensa\nvälinpitämättömyyden naamarilla.\n\nKolmannen kerran eläessään häneltä nyt olivat kadonneet kaikki\nmahdollisuudet, ja hänen täytyi rakentaa kaikki toiveensa äkilliseen\nmuutokseen johtavissa piireissä. Tässä hänelle olivat kuitenkin\neduksi hänen jakobinilaiset mielipiteensä ja entiset suhteensa\n\"Vuoreen\"; sillä onnellisesti suoriutuakseen uhkaavasta pulasta\ntäytyi konventin etenkin luottaa radikaalisiin puolueisiin, jotka,\nkuten Buonaparte ja joukko upseereja y.m. -- esim. tunnettu\nSanterre -- olivat taantumuksen aikana kärsineet. Konventissa\nistuikin henkilöitä, jotka eivät ainoastaan, kuten Barras ja\nFréron (jälkimäinen oli hänen sisarensa Paulinen ihailija)\nolleet nähneet häntä Toulon'in edustalla, vaan semmoisiakin,\njotka tunsivat hänen kirjasensa \"Ilta Beaucaire'issa\", jossa hän\npuolustaa jakobineja ja halveksien kaikkea puolinaisuutta näkee\ntasavallan pelastuksen ainoastaan häikäilemättömässä, tarmokkaassa\nesiintymisessä. Konventissa tiedettiin, mihin hän oli valmis ja\nmissä hän oli ajan tullen löydettävissä. Huolimatta väliaikaisen\nsäännöksen hylkäämisestä, konventti vendémiaire'in 2 p:nä (syyskuun\n23) julkaisi uuden perustuslain, jonka piti tulla voimaan heti\nkun vaalit olivat ohi. Kapinalliset kuitenkin kieltäytyivät\nhajoittamasta vaalikokouksiaan, jotka nyt tulivat entisten klubien\nsijaan ja joissa nyt puhuttiin samalla tavalla konventista kuin\njoku vuosi sitten oli puhuttu kuningasvallasta. Erityisesti yksi\nvaalipiiri -- Lepelletier -- esiintyi rajusti; kun lokakuun 4\np:nä kenraali Menou lähetettiin sinne asevoimalla hajoittamaan\nkokousta ja sulkemaan huoneustoa, hän antautui välittelyihin\nkapinallisten kanssa ja vetäytyi pois uskaltamatta ryhtyä toimeen.\nSe oli siveellinen tappio konventille, joka käsitti, ettei saanut\nhetkeäkään epäröidä. Sillä oli käytettävänään tuskin enempää kuin\n7,000 miestä kapinallisia vastaan, joilla oli tukenaan noin 30,000\nkansalliskaartilaista. Myöhään illalla konventti julisti, ettei se\naijo hajaantua ennenkuin järjestys on palautettu ja jätti hallituksen\nviidelle sen omasta keskuudesta valitulle miehelle. Kun ei rohjettu\nluovuttaa sotavoiman ylipäällikkyyttä muukalaiselle, se annettiin\nBarras'lle, jolla entisenä meriupseerina luultiin olevan jonkinmoinen\nkäsitys sotilasasioista; mutta Barras, joka itse epäili näin\nkärjistyneissä oloissa ryhtyä päälliköksi, pyysi saada lähimmäksi\nmiehekseen tykistöupseerin jo vangitun Menou'n sijaan, ja ehdotti\nCarnot'n kehoituksesta nuorta kenraali Buonapartea. Keskiyön aikana\nhän eräässä komiteahuoneessa, pienessä kabinetissa Tuilleriain\nteatterisalin vieressä, esitettiin konventille.\n\nNapoleon on sittemmin itse antanut kertomuksen tapauksista tänä\nhänelle niin merkillisenä päivänä.\n\n\"Olin eräänä iltana teaterissa, oli vendémiaire'in 12 p. (lokakuun\n4). Kuulin sanottavan, että seuraavaksi päiväksi odotettiin jotakin\n'halloota' -- tiedätte, että se oli yleinen sana Parisissa, jossa oli\ntotuttu välinpitämättömästi katselemaan alituisia hallitusmuutoksia,\nkoska ne olivat niin jokapäiväisiä, etteivät ne häirinneet\nparisilaisten puuhia eikä huveja, tuskinpa heidän päivällistäänkään.\nHirmuhallituksen jälkeen tyydyttiin kaikkeen, kun vain henki säilyi.\n\n\"Kerrottiin että konventin istunto jatkuisi keskeytymättä. Riensin\nsinne ja tapasin kaikki hämmentyneinä ja neuvottomina. Salin\nkeskustasta kuului äkkiä ääni: 'Jos joku tuntee kenraali Buonaparten\nosotteen, pyydetään asianomaisia kääntymään hänen puoleensa\nja ilmoittamaan hänelle, että konventtivaliokunnassa halutaan\nkeskustella hänen kanssaan'. Olen aina mielelläni suonut ohjakset\nsattumalle; sen mukaan tein päätökseni ja lähdin valiokuntaan.\n\n\"Tapasin siellä muutamia jäseniä, kaikki mitä suurimmassa\nhämmingissä, muiden muassa Cambacérès'in. He odottivat hyökkäystä\nseuraavana päivänä; mihin ryhtyä? Minulta pyydettiin neuvoa; minä\nvastasin pyytämällä tykkejä. Tämä heitä kauhistutti, ja niin\nkoko yö kului, eikä mitään päätetty. Tiedot olivat aamulla hyvin\nhuolestuttavia. Silloin uskottiin minulle koko juttu ja ruvettiin\nkeskustelemaan, oliko todellakin oikeus asettaa väkivalta väkivaltaa\nvastaan. 'Herrat ehkä tahtovat, että me kysyisimme kansanjoukolta,\nsuvaitseeko se itseään ammuttavan! Kun minut on nimitetty, olen\nminäkin asiaan sekaantunut henkeni uhalla; ei ole sentähden muuta\nkuin oikeus ja kohtuus, että te sallitte minun toimia.' Sitten\njätin nuo herrat, jotka olivat vähällä hukkua omaan sanatulvaansa,\njärjestin sotamieheni ja suuntasin kaksi tykkiä St. Roch'ia kohti.\nNiiden vaikutus oli kauhistuttava; porvarismiehistö ja kapinaliitto\nolivat silmänräpäyksessä lakaistut pois.\"\n\nNoin \"sattumalta\", kuin Buonaparte tässä rouva Rémusat'lle kertoo\nasian, se kaiketi ei liene käynyt. Jo Korsikassa muuan vanha\nsukulainen hänelle ennusti, että hän kerran hallitsee maailmaa,\nkoska hän osaa niin mainiosti valehdella; ja jo vanhastaan on\nhäntä syytetty siitä, että hän muistelmissaan, sekä niissä, jotka\nhän kirjoitutti, että niissä, jotka hän on kertonut, ei pidä\nvarsin suurta lukua totuudesta. Jo Abrantes'in herttuatar, joka\noli hänen ihailijoitaan, sekä Bourienne ovat tämän huomanneet.\n\"Hän ei tullut ajatelleeksi\", sanoo Junot'n vaimo, \"että oli\ntuleva memoarien aikakausi, joka saattoi kukistaa hänen viekkaasti\nlasketun rakennuksensa; niinikään hän ei tullut ajatelleeksi,\nettä saattoi säilyä yksityisiä kirjeitä ja asiakirjoja -- sillä\npaljon on tahallisesti hävitetty ja toimitettu pois -- joilla on\nsama todistusvoima kuin memoareilla. Lyhyesti, Buonaparte tahtoi\nitse kirjoittaa historiansa ja esiintyä siinä valossa, joka\nhänelle paraiten sopi; hän koettaa samassa määrässä mutta vähemmän\ntaitavasti pettää jälkimaailmaa kuin omaakin aikaansa; sentähden hän\nkaikkialla salaa kunnianhimoiset puuhansa ja viekkaasti harkitut\ntemppunsa, joita hän eteenpäin päästäkseen käytti, ja esittää\nelämänsä ratkaisevat tapaukset kohtalon leikkinä. Jos myönnetäänkin,\nettä Buonaparte, jonka harrastukset kuitenkin suuressa määrässä\nriippuivat olojen kehityksestä ja niiden menosta päivä päivältä,\nvasta teatterissa sai tiedon piirikuntain kapinallisista hankkeista\nja konventin keskeytymättömästä jatkumisesta, on sittenkin vaikea\nuskoa, että hän konventissa sattumalta kuuli yleisesti lausutun\nkehoituksen kelle halukkaalle hyvänsä koettamaan hankkia tietoa\nkenraali Buonaparten olinpaikasta! Kun jäsenten oma kallis henki\noli kyseessä, on varmaa, että he olivat ryhtyneet parempiin toimiin\nkutsuakseen saapuville sen miehen, jonka uskaliaaseen esiintymiseen\nhe nyt turvautuivat.\n\nSitäpaitsi onkin todistuksia siitä, että Buonaparte saman päivän\naamuna oli ollut kirjevaihdossa Barras'n kanssa, ja Fréron se\niltamyöhään vei hänet konventin valiokuntaan, jossa Barras hänelle\ntarjosi paikan konventin sotajoukkojen päällikkönä ja kenraalina.\nJoku tunti sitä ennen tullessaan teaterista ja nähdessään\nkapinallisten valmistukset hän sanoi Junot'lle: \"Kumpa vain minulle\nannettaisiin johto, kyllä minä ottaisin kahdessa tunnissa viedäkseni\nnuo ihmiset Tuillerioihin ja karkoittaakseni kaikki nuo viheliäiset\nkonventin jäsenet.\" Ei voi mikään paremmin kuin tämä osottaa, kuinka\nvähän hän piittasi puolueista; hänen halunsa oli yksinomaan päästä\nvaltaan. Nyt oli kuitenkin arpa heitettävä, nyt oli luovuttava\nkaikesta kaksoispelistä. Tuona yöllisenä hetkenä ratkaistiin Euroopan\nkohtalo pitkiksi ajoiksi.\n\nBuonaparte ei horjunut; hän vain asetti sen ehdon, että hänelle\nsuodaan vapaat kädet; tunti sen jälkeen kulki ratsuosasto, nuori\nluutnantti Murat johtajanaan, kiertoteitä ja hiljaisuudessa leiriin\nSablons'in luo ja vei sinne tuodun tykistön turvaan Parisiin.\nPäivän koittaessa olivat Tuilleriat ylt'ympäri tykkien saartamat;\nniiden taa oli asetettu konventin joukkoja, 7,000 miestä, joihin\nviime hetkessä oli lisätty 1,500 \"1789 vuoden patrioottia\", vanhoja\nklubin jäseniä ja etukaupunkien väkeä Santerre'in johdossa. Itse\nkonventin jäsenille, jotka unettoman levottoman yön jälkeen olivat\njotakuinkin riutuneita, Buonaparte antoi jakaa aseita, ja kaikki oli\nsiis valmiina vihollisen kohtaamiseen, jos sitä haluttaisi ryhtyä\nrynnäkköön.\n\nKun päivä vaikeni, niin että asemasta voitiin saada yleissilmäys,\nkonventin jäsenet huomasivat kauhukseen, että kapinallisia oli paljo\nenemmän kuin konventin väkeä. Kapinalliset puolestaan masentuivat\nnähdessään uhkaavat tykkien suut tähdättyinä heitä kohden.\nGuillotiniin oli totuttu, mutta noita mustia, kylmiä kapineita ei\noltu totuttu näkemään, ja muisto niiden kauheasta vaikutuksesta\nToulon'in ja Marseille'n kaduilla heräsi äkkiä vireille. Vastoin\nkaikkea hyvää Parisin tapaa seisoivat molemmat puolet suuren\nosan päivästä rauhallisina vastakkain. Konventin kokoussalissa\nkeskusteltiin yhtenään kapinallisten lähettiläiden kanssa. Monet\nolivat sovintoon taipuvaisia, toiset arvelivat, että konventilla ei\nollut muuta valitsemisen varaa kuin voitto tai kuolema -- silloin\nkumahtivat klo 1/2 5 iltapuolella ensimäiset laukaukset. Painostava\näänettömyys oli loppunut; pian oltiin kaikin rajussa taistelussa.\nBuonaparten tykit lakaisivat katuja, niin ettei vihollisen\nylivoimainen lukumäärä paljoakaan hyödyttänyt. Tuimimmin riehui\ntaistelu St. Honoré-kadulla; siellä olivat kapinallisten osastot ja\nkansalliskaarti alkaneet tulen, ja tykit, jotka olivat asetetut kadun\ntoiselle puolelle, aikaansaivat hirvittävän verilöylyn kapinallisten\nriveissä, jotka olivat miehittäneet St. Roch-kirkon portaat. Joku\ntunti sen jälkeen Buonaparte samoilta portailta kuritti Pont Neufiä,\njosta klo 7 aikaan yritettiin viimeinen rynnäkkö Tuillerioihin.\nYön tullen tasavalta oli pelastettu. \"Kaikki on ohitse\", kirjoitti\nBuonaparte samana iltana Josefille. \"Minulle on onni myötäinen.\"\n\nNiin, onni oli ollut hänelle suopea, ja hän oli saanut komennon\nParisissa kenties pikemmin kuin oli odottanut. Hän oli taas monien\nkohtalon vaiheiden perästä mitä lähimmässä yhteydessä hallitsevan\npuolueen kanssa; kunnianosotuksia hänelle tuli tulvimalla tämän\npontevan esiintymisen ja Tuillerioiden nerokkaan puolustamisen\njohdosta. Kolme viikkoa vendémiaire'in 13 p:n jälkeen hän oli\nnimitetty prikaatinkenraaliksi ja kaikkien Ranskassa olevain\nkonventin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Mutta oli tällä pikaisesti\nsaavutetulla menestyksellä arveluttavakin puolensa. Se oli saatu\nkansalaissodassa vuodattamalla ranskalaista verta, ja Buonaparte,\njoka taantumuspuolueen silmissä oli vain _le corse terroriste_\n(korsikalainen hirmuvallan puoltaja), ei ollut hyvillään niistä\nliikanimistä, joita hänelle pian annettiin: \"herra kenraali\nVendémiaire\", \"katukenraali\" y.m., ja hän tunsi pakottavaa tarvetta\nansaita laakerinsa toisella tavalla. Vaikka hänen valta-asemansa\nolikin melkoinen, piti hän sitä vain askeleena eteenpäin sillä\ntiellä, jonka kunnianhimo oli hänelle viittonut. Sillä Buonaparten\npäätä ei koskaan pyörryttänyt, häntä ei koskaan onnensa hurmannut.\nSaavutettuaan yhden päämäärän, jonka hän mielikuvituksessaan\noli itselleen asettanut, ryhtyi hän heti selvänäköisenä ja\nteräväjärkisenä toimeen saavuttaakseen toisen.\n\nEnnen kaikkea hän tunsi välttämättömäksi hankkia itselleen Ranskan\nyhteiskunnassa lujemman aseman kuin minkä hän ennen, pitäen silmällä\nvain korsikalaisia suunnitelmiaan, oli voinut saada. On ennen\nmainittu, että Buonaparte Toulon'in valloituksen jälkeen siirsi\nkunnianhimoisen mielikuvituksensa toiselle näyttämölle ja ajatteli\ntulevaisuuttansa Ranskassa. Semmoinen tapaus kuin vendémiaire'in 13\np:n tietysti ainoastaan vahvisti tätä ajatusta, ja nyt huomaamme\nhänen gallialaistavan nimensäkin, heittämällä pois italialaisen u:n,\nja kirjoittavan siit'edes nimensä Bonaparte. Ja samaan aikaan neiti\nPermon kertoo, että hän äitinsä häntä italiaksi puhutellessa tekeytyi\nkuin olisi unohtanut äidinkielensä ja vastasi tämän moitteeseen, että\nolihan hän muuten ranskalainen. Viimeiseksi renkaaksi, jonka piti\nliittää yhteen kaikki Bonaparten ponnistukset päästä täysikelpoiseksi\nkansalaiseksi Ranskan yhteiskunnassa, tuli tietenkin hänen\navioliittonsa ranskalaisen naisen kanssa.\n\nKun Bonaparte suvella 1795 oli halunnut naida veljensä kälyn,\nDesirée Clary'n, oli tämän melkoinen varallisuus avioliiton aikeen\nkäytännöllisenä vaikuttimena. Nyt, päästyään kaikista taloudellisista\nvaikeuksista, hänen tuumansa menivät siihen suuntaan, että hän\nnaimisella pääsisi hienojen seurapiirien yhteyteen. Sillä \"hienot\nseurapiirit\" rupesivat vähitellen saamaan merkitystä, ja uudestaan\nvirinneessä salonkielämässä matkittiin miten parhaiten taittiin\n_l'ancien régime'in_ hienoa maailmaa. Barras, Bonaparten ystävä\nja suosija, vanhaa provensilaista aatelia, nautinnonhimoinen\nja irstaileva, eli täydellisesti kuten _grand seigneur_ ennen\nvallankumousta. Hänen salongeissaan, joihin kokoontui koko\nsenaikainen Parisin eleganssi, toivoi Bonaparte paremmin kuin\nmissään muualla saavansa unohdetuksi _le corse terroriste'in_ ja\nsaavuttavansa yhteyksiä vanhojen aatelissukujen kanssa, joiden\njäsenet taas vähitellen alkoivat näytellä osaansa seuraelämässä. Ja\nsiihen määrään oli järki etualalla hänen naimatuumissaan, että hän\nkosi sukunsa vanhaa ystävää, rouva Permon'ia, joka juuri äsken oli\njoutunut leskeksi. Rouva Permon oli tosin nähnyt hänen saapumisensa\nmaailmaan ja hänellä oli täyskasvuisia lapsia, mutta hän oli rikas ja\nyhteydessä monien vanhojen sukujen kanssa. Mutta rukkaset Bonaparte\nsai ja hänen täytyi luoda silmänsä toiselle taholle. Silloin sattuma\ntuli hänelle avuksi.\n\nDirektorio oli estääksensä uusia levottomuuksia antanut Bonapartelle\nkäskyn riisua aseet parisilaisilta, ja jokaisen täytyi luovuttaa,\nmitä hänellä aseita hallussaan oli. Silloin eräänä päivänä\nviisitoistavuotias _Eugène de Beauharnais_ tuli kyynelsilmin\npyytämään lupaa saada pitää isänsä miekan. Hänen isänsä, kenraali\n_de Beauharnais_, joka vähää ennen termidor'in 9:ttä päivää oli\nmestattu, oli kunnialla käyttänyt sitä tasavallan vihollisia\nvastaan. Lupa annettiin, ja seuraavana päivänä saapui rouva\n_Josephine de Beauharnais_ kiittämään poikansa puolesta. Hän oli jo\nsivuuttanut ensi nuoruuden, oli kolmenkymmenenkahden vuotias, mutta\npiti omituisen viehättävällä esiintymisellään paikkansa Parisin\nkauniimpien naisten rinnalla. Hän oli vanhaa Ranskan aatelia --\nTascher de la Pagerie --, syntynyt Martiniquen saarella, ja hänen\nparisilaiseen hienouteensa liittyi vielä jotakin tropikimaista, mikä\nharvoin oli tekemättä vaikutusta miehiin. \"Olematta varsinaisesti\nkaunis\", kertoo hänestä eräs ystävätär, \"koko hänen persoonassaan oli\nomituista suloutta. Hänen piirteensä olivat hienot ja sopusointuiset,\nkatse lempeä, ja hänen tavattoman pieni suunsa peitti taitavasti\nrumat hampaat. Hänen hipiänsä hiukan ruskeahkon värin peitti punainen\nja valkoinen ihomaali, jota hän osasi oivallisesti käyttää. Hänellä\noli siro vartalo, hänen muotonsa olivat hienot ja solakat; hänen\npieninkin liikkeensä oli kevyt ja sulava. Hän oli itse hyvyys ja\nhyväntahtoisuus, hänessä oli tavaton mielen tasapaino ja helposti\nhän unohti sen pahan, mitä hänelle tehtiin. Mutta hän oli nainen\nilman lahjakkaisuutta. Hän oli kreolilainen ja keimaileva, ja hänen\nkasvatuksensa oli kovin laiminlyöty. Hän kuitenkin tiesi puutteensa\neikä koskaan antautunut vaaraan paljastaa itseään keskustelussa.\nHänellä oli hieno, luonnollinen esiintymistaito, hän osasi puhua\nihmisille miellyttävästi ja hänen muistinsa oli oivallinen, mikä\non hyvä ominaisuus korkeassa asemassa olevilla henkilöillä.\nValitettavasti häneltä puuttui sielun suuruutta ja tunteen\nvakavuutta.\"\n\nBonaparte heti rakastui viehättävään rouva Josephine'iin ja rakastui\nniinkuin voi ainoastaan mies, jolla on niin väkevät intohimot kuin\nhänellä. Kaiketi ei kestänyt kauvan ennenkuin rouva sen huomasi, ja\nkyllä hän näyttää häntä jossain määrin rohkaisseenkin. Tämän huomaa\nriittävästi seuraavasta kirjelipusta brumaire'in 6 p:ltä IV (lokakuun\n27 p. 1795):\n\n'Te ette enään käy ystävättären luona, joka teistä pitää. Te olette\nhänet kokonaan jättänyt; siinä te teette väärin, sillä hän on teille\nhellästi ystävällinen.\n\nTulkaa huomenna, septidinä, syömään suurusta luonani. Minun täytyy\ntavata teitä ja puhua kanssanne harrastuksistanne.\n\nHyvää yötä, ystäväni, syleilen teitä.'\n\nTuo kaunis nainen oli varmaankin huomannut arveluttavaksi\npysyä leskenä kahden lapsen kanssa näin levottomina aikoina.\nHirmuhallituksen aikana hän aateluutensa tähden itse oli\nollut vangittuna ja hengiltä tuomittuna, mutta oli pelastunut\nRobespierre'in kukistuessa. Hän siis kokemuksesta tunsi ne myrskyt,\njotka saattoivat olla uhkaamassa. Ja muistakin syistä saattoi olla\nhyvä, että häntä olisi miehen käsivarsi tukemassa. Hän ei ollut\nvarakas ja oli kokenut, miltä tuntui olla ilman huolenpitäjää.\nAinoastaan Barras'n rakastajattaren, kauniin rouva Tallien'in\nystävyys ja muutamien vaikutusvaltaisten miesten tuttavuus, joita\nhän erityisesti oli tavannut viimemainitun salongeissa, oli antanut\nhänelle tilaisuuden elää niinkuin hän eli. Mutta juuri näiden\ntuttavuuksien ja seuraelämän irstaisuuden ja huikentelevaisuuden\ntähden saattoi olla välttämätöntä naiselle, joka halusi säilyttää\nsiveytensä ja pitää huolta ulkonaisesta muodosta, että hänellä oli\nmies rinnallaan. Arveluttavaa vain oli, ettei kenraali, tunnettukaan\nkenraali, ollut mikään loistava aviomies, kun hän ei ollut varakas.\nTähän kuitenkin ehkä oli apu saatavissa; kaiketi näistä Bonaparten\nasioista rouva tahtoi hänen kanssaan puhua aamiaisilla brumairen\n7 p:nä. Jos rouva Josephine siten huomasikin edulliseksi mennä\nyhteen miehen kanssa, jolla selvästi oli tulevaisuus edessään,\nniin ei ollut Bonapartekaan näkemättä hyötyä, joka hänelle voisi\nolla avioliitosta markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sillä tuo\nkaunis leski kuului Ranskan ylhäisimpiin perheisiin, ja naidessaan\nhänet Bonaparte tiesi pääsevänsä korkeampaan yhteiskunnalliseen\npiiriin, mihin hän aina oli pyrkinyt, tavallansa tulevansa\n\"salonkikuntoisemmaksi\", kuten hän jälestäpäin itse myönsi. Mutta jos\nhän rakastikin Josephine'iä myrskyisellä intohimolla, ei tämä juuri\ntuntenut erityistä taipumusta pieneen kenraaliin, jonka huoleton\nulkoasu ja usein kömpelö esiintyminen tuskin olivat omiansa tekemään\nhäntä naisten suosikiksi. Mutta hänetkin valloitti Bonaparten\nselittämätön, melkeinpä demoninen vaikutusvoima niihin, jotka hän\ntahtoi voittaa puolelleen. \"Olet nähnyt kenraali Bonaparten luonani\",\nkirjoittaa hän eräälle ystävättärelleen. \"No niin, hän haluaa tulla\nAleksanteri de Beauharnais'n lapsille isän veroiseksi, tahtoo\nnaida hänen leskensä. Kysyt: rakastatko häntä?... En, mutta tunnen\nolevani penseyden tilassa, joka on minulle epämieluinen ja jota\nhurskaat pitävät uskonnon asioissa kaikista pahimpana. Ihailen hänen\nmiehuuttaan, hänen laajoja tietojaan, hänen henkensä vireyttä, joka\nsaa hänet ymmärtämään toisten ajatuksia ennenkuin ne ovat lausutut.\nMutta -- sen myönnän -- minua kauhistuttaa, että hän koettaa saada\nvaltansa alle kaikki, jotka häntä ympäröivät. Hänen tutkivassa\nkatseessaan on jotakin selittämätöntä, outoa, joka painostaa meidän\ndirektori-herrojammekin. Se, jonka pitäisi vihdoin minua lämmittää,\nhänen väkevä intohimonsa minua kohtaan, jonka hän ilmaisee niin\ntulisesti, että minun on mahdoton epäillä sen vilpittömyyttä, juuri\nse minut on pidättänyt ollessani useasti antamaisillani hänelle\nlupaukseni.\"\n\nRouva de Beauharnais itse ja hänen ympäristönsä olivat kauvan olleet\nselvillä Bonaparten tunteista ennenkuin tämä -- oman kertomuksensa\nmukaan -- rohkeni niitä hänelle tunnustaa. \"Kun siitä ruvettiin\njuoruamaan, puhui Barras minulle asiasta. Minulla ei ollut ollenkaan\nsyytä salata mitään. Te siis aikoisitte naida rouva de Beauharnais'n,\nhän sanoi. Te osaatte käyttää hyväksenne kykyänne ja virka-arvoanne,\nmutta olette yksin, ilman varoja ja ilman suosijoita. Teidän täytyy\nnaida; siitä saatte selkänojaa.\"\n\nJa Barras, joka halusi olla mieliksi rakastajattarensa kauniille\nystävättärelle ja samalla mielellään käytti tilaisuutta päästäkseen\nBonaparten suosioon, otti hankkiakseen hänelle aseman, jossa oli\nsaatavana sekä laakereita että kultaa, niin että siten avioliitto\ntulisi mahdolliseksi. Saatuaan tästä tiedon Josephine vihdoin\nsuostui, ja Bonaparte oli jonkun aikaa ylimmässä taivaassa.\nLuettakoon vain kirje, jonka hän kihlauksen aikana kirjoitti\nrakkaallensa:\n\n'Täynnä sinua luon aamuisin auki silmäni; sinun kuvasi ja tuo\nhurmaava eilisilta eivät ole suoneet mielelleni lepoa. Rakas,\nverraton Josephine, minkä ihmeellisen vallan oletkaan saavuttanut\nsielussani! Jos näen sinut suuttuneena, huolestuneena, levotonna, on\nsydämeni pakahtumaisillaan, eikä ole ystävälläsi rauhaa ollenkaan.\nMutta saanko enemmän rauhaa, kun päästän valloilleen minua\nhallitsevan syvän intohimon ja sinun huulillasi, sinun povellasi imen\nliekkiä, joka minua kuluttaa? Oi, minulle on tänä yönä selvinnyt,\nettei sinun kuvasi ole sinä itse. Sinä lähdet päivällisille, kolmen\ntunnin perästä näen sinut taas. Miljoona suudelmaa siksi, mio dolce\namor -- mutta älä anna minulle yhtäkään, ne sytyttävät vereni tuleen.'\n\nSelvää on, ettei kaunis markiisitar ollut aina pysynyt yhtä kylmänä\nrakastunutta kenraalia kohtaan.\n\nBonaparten rakkaus-onni tosin täytti hänen mielensä, mutta ei\nsittenkään niin, että se olisi hillinnyt hänen kunnianhimoansa.\nPäinvastoin, toinen tunne imi ravintoa toisesta. \"Ymmärsin\nhänen puheestaan\", sanoo Bourienne heti vendémiaire'in 13 p:n\njälkeen, \"että tämä avioliitto tulisi suuresti edulliseksi hänen\nkunnianhimoisille hankkeillensa.\" Hän oli vakuutettu siitä, että\nyhtyminen tämän nuoren lesken kanssa tuottaisi hänelle onnen.\nSiitä hänelle ei koituisi ainoastaan luja selkänoja Ranskan\nyhteiskunnassa, vaan siitä olisi rouva Josephine'in ja hänen\nystävättärensä vaikutuksesta Barras'han ja muihin vielä sekin\nseuraus, että hän vihdoin pääsisi toimimaan sillä näyttämöllä, josta\nhänet aikanaan aivan vastoin tahtoaan oli syrjäytetty. Ensimäinen\nsuuri todistus Bonaparten nerokkaasta silmästä lienee se, että hän\npaljon ennen muita oli käsittänyt, mitä osaa Italia sillä hetkellä\nnäytteli Euroopan valtiollisissa oloissa. Mannermaavallat olivat\nvähitellen tehneet rauhan tasavallan kanssa. Ainoastaan Itävalta\njatkoi taistelua yhdessä Sardinian kanssa. Keisari oli tähän saakka\nkäynyt sotaa Saksan puolella Reinin varrella luottaen siihen,\nettä Sardinian kuningas pystyy torjumaan kaikki yritykset tunkea\nPiemont'iin. Italia oli siten sen sotilaalliseen merkitykseen\nnähden huonosti puolustettu. Ja kuitenkin oli juuri sieltä suurin\nmaine saavutettavissa. Siellä liikuttiin klassillisella maaperällä;\nvoitokas sotapäällikkö, jonka maine säteili täältä, voisi helposti\naikana semmoisena, joka oli kasvatettu klassilliset esikuvat silmien\nedessä, päästä muinaisajan suurten miesten rinnalle ja saada ikuisen\nmaineen kuten nekin. Päästä takaisin italialaiseen armeijaan ja\nvoittaa siellä, ei erityisen puolueen suosiota, vaan koko Ranskan\nkansan ihastus puolelleen -- siinä oli Bonaparten toivomusten\nlopputarkoitus. Sillä sotajoukkojen sokea alttius ja kansakunnan\ninnostus oli hänelle tarpeellinen ryhtyessään ratkaisevasti\ntavoittelemaan seuraavaa päämääräänsä, joka hänellä varmaan jo\nsilloin oli mielessään: perustuslain muutosta, jonka avulla hän,\nainoastaan kahdenkymmenenviidenvuotias mies, pääsisi valtaan\nDirektoriossa. Sillä direktorien piti hallitusmuodon mukaan olla\nijältään yli neljänkymmenen vuoden.\n\nDirektorio oli sotaisen politiikin puolella ja se oli jatkanut\nKonventin taistelua Itävaltaa vastaan sekä Saksassa että Italiassa.\nTahdottiin toteuttaa Carnot'n suuri hyökkäyssuunnitelma: kolmin\narmeijoin piti tämän mukaan samota Wieniin; Meuse-joelta Main- ja\nNaab-laaksojen kautta tulevan pohjoisarmeijan piti Regensburg'in\nluona yhtyä Reinin armeijaan, jonka oli kuljettava pitkin Tonavaa;\nnäiden kahden armeijan piti vihdoin myöhemmin liittyä italialaiseen\narmeijaan, jonka tuli kulkea pitkin Po'ta ja sieltä taas reetisten\nalppien kautta. Kuitenkaan ei käynyt missään toiveiden mukaan.\nBonaparte valmisti silloin uuden sotasuunnitelman italialaista\narmeijaa varten, tällä kertaa pannen pääpainon hyökkäykseen\nPiemont'ia vastaan, ja lähetti sen hallitukselle. Tammikuun 19\np:nä 1796 se Direktoriossa hyväksyttiin ja lähetettiin kenraali\n_Scherer'ille_, joka silloin komensi italialaista armeijaa ja\nmajaili Merialpeilla. Direktorion käskyyn panna toimeen Bonaparten\nsuunnitelma hän vastasi, että se oli hullun ihmisen laatima ja että\nsen tekijä mieluummin pantakoon itse sitä suorittamaan. Sitäpä juuri\ntoivottiinkin. Carnot ehdotti Barras'n ja _La Réveillère-Lepaux'n_\nkannattamana Bonapartea italialaisen armeijan ylipäälliköksi.\nEhdotus herätti monessa suurta tyytymättömyyttä, mutta Carnot, joka\noli lujasti vakuutettu Bonaparten suuresta sotapäällikön-kyvystä,\najoi sen läpi; helmikuun 23 p. 1796 Direktorio allekirjoitti\nhänen nimityksensä, varmasti luottaen siihen, että mies, joka oli\npelastanut tasavallan, myös osaisi ajaa sitä politiikkia, joka\nyksin kykeni tällä hetkellä pitämään sen hallitusta pystyssä:\nvalloituspolitiikkia.\n\nKirjeessä, jonka Josephine kirjoitti eräälle naisystävälleen\nvähää ennen häitä, hän kertoo Barras'n varmasti vakuuttaneen --\nsiinä tapauksessa että hän, Josephine, suostuu menemään naimisiin\nBonaparten kanssa -- antavansa tälle italialaisen armeijan\nylipäällikkyyden. Jos tässä tiedonannossa onkin vähän kerskailua\n-- Direktoriohan se nimitti ylikenraalit eikä yksityinen direktori\n-- ei sittenkään liene epäilystä siitä, että avioliitto rouva\nTallien'in ystävättären kanssa suuressa määrässä edisti Bonaparten\nylenemistä. Itse hän ei mielellään tätä myöntänyt. Josephine\nkirjoittaa yllämainitussa kirjeessä: \"Kun Bonaparte eilen kertoi\nminulle tästä kunnian-osotuksesta, joka jo saa hänen kumppaninsa\nnurisemaan, vaikka se ei ole vielä lopullisesti päätettykään, sanoi\nhän: luuletteko minun tarvitsevan suosiota päästäkseni eteenpäin?\nKaikki ne kerran ihastuvat, jos minä tahdon antaa heidän käyttää\nhyödykseen suojelustani. Miekka on kupeellani, ja sillä pääsen\npitkälle! Mitä arvelet sellaisesta luottamuksesta onneensa? Eikö\nse osoita itseluottamusta, joka voi syntyä ainoastaan rajattomasta\nitserakkaudesta? Prikaatikenraali aikoo suojella hallituksen\netevimpiä miehiä! En tiedä... mutta joskus tämä naurettava varmuus\nminua niin huikaisee, että todellakin uskon mahdolliseksi kaikki,\nmitä tämä merkillinen mies minulle luulottelee voivansa tehdä. Ja\nkuka tietää, mitä hän kuvitusvoimallaan saattaa saada aikaan!\"\n\nMaaliskuun 9 p:nä Bonaparte vietti häänsä markiisitar de\nBeauharnais'n kanssa. Sormukseen, jonka hän pani morsiamensa sormeen,\noli hän piirrättänyt sanat: \"_Au destin!_\" (kohtalon huomaan!). Siinä\nilmeni mahdollisimman selvästi hänen fantastinen uskontunnustuksensa,\njoka niin usein purkautuu hänestä esiin ja joka omituisessa\nmäärässä kehittyy hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa. Onni ei\nkuitenkaan koskaan ollut huimannut hänen päätänsä: päinvastoin,\nhänen aivojensa tavaton voima, hänen pettämätön ihmistuntemuksensa\nja uskomaton laskelmataitonsa tekivät hänet kykeneväksi itse\nohjaamaan onnensa vaunuja. \"Kauvan tutkimalla sitä miestä, jota on\nsanottu 'kohtalon mieheksi'\", sanoo Bourienne, \"olen tullut siihen\nkäsitykseen, että hänen menestyksensä oli seuraus hänen korkeasta\nintelligenssistään, hänen salamannopeista laskelmistaan, teon ja\najatuksen samanaikaisuudesta, vihdoin hänen vakaumuksestaan, että\nrohkeus usein on järkevyyttä.\" Bonaparte käyttää yhdessä ensimäisistä\nkirjeistään Josephine'ille näitä kummallisia sanoja: \"Olen aina ollut\nonnellinen; kohtaloni ei ole koskaan asettunut tahtoani vastaan.\"\nTässä hän itse koskettaa siihen, mikä on hänen salaisuutensa: tuohon\nihmeteltävään sopusointuun, joka on olemassa hänen järkensä ja\ntahtonsa, hänen kylmien, selkeiden aivojensa vaatimusten ja hänen\nhehkuvan, intohimoisen sydämensä halun välillä. \"Minä huomasin pian\",\nsanoo hänestä rouva de Staël, \"ettei hänen luonnettaan käy kuvaaminen\nsamoilla lauselmilla, joita meidän on tapana käyttää. Minulla oli\nepämääräinen aavistus, ettei mikään tunne voinut vaikuttaa hänen\nsydämeensä. Hän arvosteli ihmistä samalla tavalla kuin numeroita ja\ntosiasioita eikä niinkuin vertaistaan. Yhtä vähän hän vihaa kuin\nrakastaakin; hänelle ei ole olemassa muuta kuin hän itse. _Hänelle\non kaikki välikappaleena tai keinona johonkin päämäärään_. Hän ottaa\nasiat lukuun ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi hyödyksi, yleinen\nperiaate on hänelle vastenmielinen, naurettava tai vihattava.\"\n\nHänen lopputarkoituksensa oli valta, rajaton valta. \"Minä rakastan\nvaltaa, mutta minä rakastan sitä taiteilijana, kuten soittaja\nrakastaa viuluansa. Minä rakastan sitä syystä, että voin siitä\nhoukutella säveliä, akordeja, sointuja. Valta on rakastajattareni.\"\n-- Kun hän kerran keskustelussa sattui lausumaan: \"En ole laisinkaan\nkunnianhimoinen\", hän itse samassa korjasi lausuntonsa, lisäten\nvarsin kuvaavasti: \"tai jos olen, niin on kunnianhimoni siksi\nmyötäsyntyinen, niin likeisesti olentooni liittynyt, että se on kuin\nveri, joka virtaa suonissani, kuin ilma, jota hengitän.\"\n\nKaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle\narvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi\npäätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa\nalussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön,\nluonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta\nmyöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin\nvähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin.\nNämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat\neri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle\narvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja\nhänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in\nuskottomuudesta -- asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia\netelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan\n-- Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut,\npysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän,\njoka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika,\nhän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja\nmitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen\nvaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen\n\"tähteensä\", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären\nmenettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan\nkärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan.\nTavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine\nosasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAinoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon\nsuloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen\nvirkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin.\nNeljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa.\nVanhemmat prikaatikenraalit, kuten _Masséna, ja Augereau_, jotka\nolivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi\nsuutuksissaan tuosta \"korsikalaisesta nousukkaasta\", joka heille\nlähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta\ntehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa,\neikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan?\nJättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä\npienestä \"katukenraalista\", Barras'n suosikista, joka oli heitä\nkaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä\npäällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau\nmyöntää, että \"tuo pieni kenraali raukka\" häntä peljästytti. Hän ei\nlaisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi\nhetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit\nolivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa\nitseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan\nkatseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun\npäähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden\nliike... asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen\nmyönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa\nkuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni\nsaamaan koneiston käymään.\n\nArmeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen\nosan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla\nrannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä\n\"italialainen armeija!\" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat\nluolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja\nja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta\nRanskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa.\nSilloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin\nelintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty,\nja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti.\n\nMutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se\noleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa:\nsiten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa\nreippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei\nollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia\nkuin nämä puolisissit Merialpeilla.\n\nSemmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän\nitse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi\npuhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta,\njolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen\narmeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli\nsaapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman\npäiväkäskynsä:\n\n\"Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus\non teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän\nkestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä,\nmutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile\nteille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille.\nRikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne,\nsiellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit!\nTeiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?\"\n\n\"Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle\", sanoi\nBonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen\nja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää\nniille sieltä luvatun maan. \"Hän petkuttaa meidät peräti noilla\nhedelmällisillä lakeuksillaan\", sanoivat vanhat soturit. \"Jospa\nhän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne\nalas.\" Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi\nhuolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin\nBonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä\nteki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia\nvaatteita. \"Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä\nvietän\", hän kirjoitti Direktoriolle. \"Minä saavun kuolemakseni\nuupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa;\nkaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen.\"\nNiiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja\nvastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella,\ntäytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole\nleipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun\nsitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta\nliian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja\nja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna:\njärjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali\nBonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen\nnero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita\nsaappaissa?\n\nJo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien\nvälisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie\nSavona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti\nsolan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä\npuolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä\n-- Milanoon saakka -- itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu.\nBonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset\nja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä\ntaholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut\nSardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta\nhäntä ei enään suoranaisesti tukenut.\n\nBonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan\nvälillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta.\nTäällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja\najoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte\neteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan\npohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon\nluona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen\nBeaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä\navoimena tien Alessandriaan.\n\nDirektorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää\nBeaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli,\nkuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi\nhallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion\nkäskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten\ntahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo\nToulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita\nolemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä.\nTäällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin\nmäärättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan\nheidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen\nmaanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä,\njoiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja\nsaada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan\nvahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti\nBeaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22\np:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän\noli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta\neristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan,\nanoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän\nsaa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa\nhänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista\npäivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja\nMilanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon\nlippuja.\n\nBeaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen\nitäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä\ntulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun\n8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte -- jonka hän oli odottanut\ntulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli\n-- olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt\njoen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa\nkuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta.\nMilano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä,\nja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun\n10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana\niltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla\nrynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian\nvalloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa\nviikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui\nMilanoon.\n\nNäillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla\nBonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle\nvarsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään.\n\"Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan\",\nkertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, \"leimasi\nkunnioitus tai oikeammin ihailu.\" Hänen suuri etevämmyytensä, hänen\ntäydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys,\njonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma\nvoittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä.\nSillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan\nvapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina\nylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin,\njonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen.\nPorvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa\nkenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte\ntaistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi\nalemmalle upseerille: \"Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni\nkäskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?\" hän sai vastaukseksi:\n\"Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä\nymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?\" Hän\nsai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin\nrintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena\nkohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi\nväkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka\nvoi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan.\n\nMutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka\nkeskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin\nvalettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli\nihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran\npelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti\nsuorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden\ntodennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia\nmahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo\npoikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten\npuistattavina tempauksina. \"Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon\ntilassa\", sanoi hän itse. \"Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian\nkuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä,\nesiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä.\"\n\nTuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte\nitse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi\nosaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. \"Ei\nvendémiaire eikä Montenotte\", sanoi hän St. Helenassa, \"saaneet minua\nuskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen\nselvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö\nvaltiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle\npyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät.\"\n\nBonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle\npyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen,\nmutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana\nkohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi\nuskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti\nhankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta\nkenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon\nlukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään\nhallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi\ntahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu,\ntehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi,\nvaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan\nkanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle\nallekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: \"Olen vastaanottanut teidän\nrauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt.\"\nOli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi\ntuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi\nlisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa\nkansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21\nanastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin\nParisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli\nkaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen\npäihdyttävän voitonmaljan, jonka hän -- ja kuten näytti, hän yksin --\nosasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan\nvallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden.\n\nHallituksesta oli kuitenkin, vaikka sen pelko yhä kasvoi,\narveluttavaa karkoittaa pois miestä, jonka voitot lisäsivät sen arvoa\n-- aikana, jolloin se ei ollut missään arvossa muulla taholla --\nja joka sitäpaitsi omin neuvoin suoritti oman armeijansa kulungit\nja lisäksi kykeni lähettämään miljoonan toisensa jälkeen Parisiin\nja muillekin armeijoille. Saadaksensa kuitenkin jarrutetuksi tätä\nvaarallista mutta ehdottomasti tarpeellista Bonapartea Direktorio\npäätti, että hänen täst'edes oli komennettava yhdessä kenraali\nKellermann'in kanssa, jonka johdossa oli Alppi-armeija, ja samaan\naikaan hänelle ankarasti huomautettiin, että diplomatiset välittelyt\nolivat kokonaan jätettävät hallituksen komissarioille. Tämä\nodottamaton käsky saapui Bonapartelle päivää jälkeen Lodin taistelun,\njolla hän oli pukenut Ranskan nimen voiton säteilevään loistoon. Hän\nei milloinkaan olisi ollut halukas luopumaan itsenäisestä asemastaan\nja päästämään toista kunniansa ja valloitustensa osalliseksi. Tämän\nuuden loistokohtauksen jälkeen se oli hänelle mahdotonta. Hänen\npäätöksensä oli nopea, ja toukokuun 14 p:nä hän vastasi Parisiin.\nHänen kirjeensä alkoi kertomalla Lodin voitosta. \"Toivomuksenne\novat toteutuneet. Lombardia on nyt tasavallan oma.\" Mutta Carnot'n\nvälityksellä hän Direktoriolle lähetti päätöksensä ylipäällikkyyden\njakamisesta. \"Nykyisissä oloissa on ehdottomasti välttämätöntä, että\nteillä on kenraali, jolla on teidän täydellinen luottamuksenne. En\nvalita, jollen minä ole se, ja minun intoni on oleva kahdenkertainen\nansaitakseni luottamuksenne siinä asemassa, jonka minulle määräätte.\nMutta itsekullakin on omat tapansa sodankäynnissä. Kenraali\nKellermann'illa on suurempi kokemus kuin minulla, hän ehkä osaa\nkäydä sotaa paremmin kuin minä, mutta molemmat yhdessä me vasta\nvoisimme käydä sitä huonosti. Sodan laita on sama kuin hallitsemisen;\nse on tunteen asia. En tahdo mitään jarrua jalkaani. Olen alkanut\njoltisellakin kiitoksella, haluan vast'edeskin osoittautua teidän\nvaatimustenne arvoiseksi. Mutta jos minun täytyy hallituksen\nkomissarioille tehdä selkoa jokaisesta askeleestani, johon rupean,\njos heille suodaan oikeus muuttaa liikkeitäni, lisätä tai vähentää\nsotajoukkojani, älkää sitten odottakokaan saavanne minusta kuulla\nmitään hyvää.\"\n\n\"Vannon teille, että pidän silmällä ainoastaan isänmaan parasta;\nminut tapaatte aina oikealla tiellä. Olen velvollinen uhraamaan\naatteeni tasavallalle. Jos minua koetetaan halventaa teidän\nsilmissänne, niin on vastaukseni sydämessäni ja omassatunnossani!\"\n\nBonaparten vastaus, jossa hän lujasti teroitti sen seikan\nehdotonta tarpeellisuutta, että koko valta sekä sotilaallisissa\nettä diplomatisissa asioissa keskitettäisiin yhteen käteen, teki\nDirektoriossa vaikutuksensa: Kellermann jäi sinne missä oli,\nlausuttiin toivomus, että hyökättäisiin Livornoa vastaan, ja kenraali\nBonaparte jäi yksin määrääjäksi ja sai vapaat kädet Italiassa.\nDirektorio asettui täten arveluttavalla tavalla pelin ulkopuolelle\nja antoi lyhytnäköisyydessään ohjakset sen miehen käsiin, joka osasi\nniitä pidellä niinkuin ei yksikään toinen. Bonaparte sydämessään\nriemuitsi. \"Minulle on varattu\", sanoi hän Marmont'ille, \"tilaisuus\nsuorittaa suurtöitä, joita nykyinen sukupolvi ei voi ajatella\nmahdolliseksi.\" Mutta ensimäiset korkealle tähtäävän kunnianhimon\nkipinät eivät syttyneet nyt; ne olivat kauvan kyteneet tuhan alla\nhänen ensi ajoistaan saakka. Nyt ne leimahtivat ilmi liekkeihin.\nMutta hänen lupauksensa uhrata aatteensa tasavallalle oli pelkkä\nfraasi kuten tällä ajalla moni muukin, ja Direktorio olisi varmaan\nollut hänen kanssaan eri mieltä siitä, mikä oli oikea tie ja mitä\nvarsinaisesti isänmaan paras vaati. Bonaparte näki selvästi, mihin\nhän pyrki; hän jo tunsi itsensä Cesariksi; oli vain tartuttava\noikeaan hetkeen kulkeakseen Rubicon'in yli.\n\nMutta sillä välin Direktorio antoi kaikkialla Ranskassa viettää\njuhlia Italiassa saavutettujen loistavien voittojen johdosta.\n\nBonaparte oli otettu Milanossa -- jossa hän soi miehilleen kahdeksan\npäivän levon -- vastaan vapauttajana. Mutta suuret verot, joita\nhän vaati asukkailta, saivat pian mielet kääntymään ja aiheuttivat\nkansankapinan päivä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt joukkoineen\nBeaulieu'tä vastaan. Hän huomasi aseman siksi vakavaksi, että hän\nitse ryhtyi meteliä asettamaan, ja ankarasti se kukistettiin.\nHänen täällä puuhatessaan armeija kulki itään päin. Yhdestä\nainoasta lauseesta kirjeessä, jonka hänelle näinä päivinä kirjoitti\nBerthier, saa käsityksen siitä, mihin määrään Bonaparte oli sieluna\narmeijassaan, kuinka hänen lujaa johtoansa kaivattiin silloin, kun\nhän ei ollut saapuvilla. \"Armeija teitä kärsimättömänä ikävöitsee.\"\nEikä sen tarvinnutkaan kauvan häntä odottaa; jo 27 p:nä hän saapui,\nja nyt riennettiin eteenpäin vihollista vastaan.\n\nBeaulieu odotti ranskalaista armeijaa Mincio-joen takana.\nToukokuun 30 p:nä Bonaparte kulki joen yli Borghetton luona, löi\nitävaltalaiset ja karkoitti ne Adige'n toiselle rannalle. Hän jatkoi\ntakaa-ajoa, ja Beaulieu etsi osaksi turvaa Mantuan muurien suojasta,\nosaksi pelastusta pakenemalla ylös Tyroliin. Peschiera ja Verona\nvalloitettiin, ja Bonaparte sai kesäkuun 1 p:nä, 8 päivää Milanosta\nlähtönsä jälkeen, ilmoittaa Direktoriolle: \"Itävaltalaiset ovat\nItaliasta karkoitetut; etuvartijamme seisovat Saksan vuorilla.\"\n\nYksistään Mantuan vahva linna Mincion varrella pysyi vielä viimeisenä\nItävallan varustuksena Italiassa. Sen omistamisesta oli tästä lähin\nsotaa käytävä.\n\nItävaltalaisten poissaoloa aikoi Bonaparte käyttää Direktorion\nniin suuresti toivoman retken suorittamiseksi keski-Italiaan. Ja\ntoukokuussa oli Pannan ja Modenan herttuain pakko ostaa itselleen\naselepo. Kesäkuussa tuli Neapelin ja Kirkkovaltion vuoro. Kaikkialla\ntäytyi maksaa suuria summia ja luovuttaa taideteoksia y.m. Bonaparten\noveluutta kuvaavaa on, että hän kapitoliumista pyysi Brutuksen,\nkuninkaanmurhaajan jälkeläisen ja vapauden puolustajan antiikisen\nrintakuvan. Kun se Bonaparten lahjana asetettiin Direktorion saliin,\nkuka silloin voikaan lahjoittajassa aavistaa Cesaria, tasavallalle\nvaarallista miestä? Neapelin täytyi sitoutua puolueettomuuteen.\nRooman täytyi luovuttaa Ranskalle Ferrara ja Bologna sekä tärkeä\nAnconan satamakaupunki. Kesäkuun 28 p:nä valloitettiin Livorno,\njolloin englantilaiset menettivät tärkeän yhdyssiteen Italian kanssa,\njota paitsi Bonaparten käsiin joutui joukko monenlaisia runsaita\ntavaravarastoja. Pari kuukautta myöhemmin ranskalainen sotajoukko\nsieltä käsin valloitti hänen isänmaansa Korsikan.\n\nNyt hän keskitti kaikki voimansa Mantuan valloittamiseen. Piiritys\noli alkanut jo ennenkuin hän oli retkeillyt etelään, ja hän oli\ntoivonut saavansa linnan haltuunsa ennenkuin uudestaan järjestetty\nitävaltalainen armeija _Wurmser'in_ johdolla joutuisi avuksi.\nHeinäkuun lopussa hän sai tiedon, että itävaltalaiset -- luvultaan\npaljon voimakkaampina -- lähestyivät kahtena osastona; Wurmserin\njohdossa oleva tuli pitkin Adige'a Garda-järven itäpuolitse, ja\nsen piti hyökätä hänen rintamaansa vastaan Mantuan edustalla;\ntoinen kulki _Quosdanovich'in_ johtamana Garda-järven läntistä\nrantaa pitkin, ja sen tuli käydä kimppuun selkäpuolelta. Hänen\nalikenraalinsa, joiden piti estellä etenevän vihollisen kulkua,\nlyötiin molemmilla tahoilla takaisin. Bonaparte tunsi, että ratkaisu\noli käsissä. \"Voi sitä, joka meistä on väärin laskenut\", hän lausui\nWurmser'ista ja itsestään. Kaikki oli kyseessä, mutta vaaran ohessa\nhänen kykynsäkin kasvoi. Äkkiä hän päätti keskeyttää Mantuan\npiirityksen; tykit tukittiin, ja koko armeija kokoontui Mincion\nvasemmalle rannalle.\n\n\"Antaakseni käsityksen\", sanoi eräs ranskalainen valtiomies\njotensakin tähän aikaan, \"Bonaparten ruumiinrakenteesta,\nhänen sitkeydestään, uljuudestaan, liikuntojensa nopeudesta,\nvireydestään ja kaikista niistä hänen ominaisuuksistaan, joita\nhyvässä merkityksessä tapaamme hänessä, sanon häntä aina pieneksi\ntiikeriksi!\" Tämä kuvaus ylikenraalista on huomioon otettava\nkäsittääksemme koko italialaista sotaretkeä, sillä juuri nämä\nominaisuudet muodostavat sen luonteen: nuo salamannopeat liikunnot,\nharkitut ja äkkinäiset harppaukset ja tuo vastustamaton, musertava\nhyökkäys. Hänen oma vireytensä, nopeutensa ja tarmonsa tarttui\nhänen väkeensä. \"Niinkuin koski\", sanoi hän miehilleen, \"te olette\nsyösseet alppien huipuilta alas; kaiken, mikä asettui teitä vastaan,\nte kaadoitte ja musersitte.\" Hän oli pää, armeija oli ruumis, ja\njokainen sen jäsen totteli salamannopeasti ja silmänräpäyksessä noita\noivallisia aivoja. Hänen neronsa ei kohonnut missään suurempaan\nloistoon kuin taisteluissa Garda-järven eteläisen kärjen ympärillä,\njossa hän johti liikkeitä kahden armeijan välissä. Ennenkuin\nitävaltalaiset vielä aavistivatkaan hänen läheisyyttään, hän jo\noli heidän kimpussaan, löi Quosdanovich'in Lonaton luona, kääntyi\nlounaaseen ja voitti seuraavana päivänä Wurmser'in Castiglione'n\nluona. Seuraavana päivänä taas voitto Peschieran luona, ja sitä\nseuraavana -- elokuun 7:ntenä -- oli Mantua uudestaan piiritettynä.\n\nKuukautta myöhemmin Wurmser keisarinsa käskystä toisen kerran\nsamosi eteenpäin, tällä kertaa alas Brenta-laakson kautta, hänen\nalikenraalinsa Davidovich'in kulkiessa pitkin Adige'a. Tarkoitus\noli taas saada Bonaparte kahden tulen väliin. Vaikka vihollinen nyt\noli nähnyt niin monta todistusta hänen ihmeteltävästä nopeudestaan,\ntuli se taas yllätetyksi. Bonaparte kiiti Tyroliin Davidovich'ia\nvastaan, löi hänet ahtaissa rotkoissa Roveredon ja Callianon luona\nja ajoi hänet niin kauvas takaisin pohjoiseen, että hän itse saattoi\nkulkea Brenta-laakson kautta. Wurmser marssi mitään aavistamatta\nainoastaan kaksi päivän-matkaa edellä, päästäksensä pitkin\nBrenta-jokea Legnanoon, josta hänen yhteistyönsä Davidovich'in kanssa\nja Bonaparten sulkeminen oli alkava. Silloin ranskalaiset tekivät\nhyökkäyksen hänen jälkijoukkoonsa; hänen täytyi kiirehtiä marssiansa\npäästäksensä johonkin paikkaan, jossa voisi kääntää rintaman\nBonapartea vastaan. Yritys tehtiin seuraavana päivänä, syyskuun\n8:ntena, Bassanon luona, mutta siitä sukeutui täydellinen tappio.\nJa kaikki tiet Saksaan olivat suljetut! Hänen täytyi sentähden\narmeijansa jäännöksen kanssa, jota oli 14,000 miestä, kulkea\neteenpäin maassa, joka oli kaikkialta vihollisen miehittämä. Hän\nkulkee etelään Vicenzan kautta Bonaparten takaa-ajamana, joka toivoo\nsaada hänet pidätetyksi Adige'n luona. Mutta paria hänen käskyistään\nei oltu ajoissa toteltu; Legnanon luona oli Wurmser'in onnistunut\npujahtaa joen yli ja asettua Mantuan edustalle. Kaksi päivää sen\njälkeen saapui Bonaparte, löi hänet ja pakoitti hänet sulkeutumaan\nlinnaan, jonka miehistö siten kohosi 25,000 soturiin. Itävaltalaiset\nolivat tällä kaksitoista-päiväisellä retkellä menettäneet 22,000\nmiestä ja 75 tykkiä; loput olivat kytketyt Mantuaan.\n\n\"Kuten hyvin ymmärrätte, rakas kenraali\", kirjoitti Carnot\nBonapartelle syyskuun 19 p:nä, \"me levottomina odotimme sen toimen\ntuloksia, josta annoitte meille tiedon kuriirin kautta. Olemme nyt\nsaaneet viime raporttinne, ja vaikka olimmekin tottuneet teidän\nerinomaisiin urotöihinne, sittenkin tiedonantonne Bassanon voitosta\nkävi yli toiveittemme. Minkä kunnian olettekaan niittänyt, kuolematon\nBonaparte! Mikä tappio uhkamieliselle Itävallalle!\" Juuri samaan\naikaan Reinin joukot olivat kokeneet vastoinkäymisiä; Bonaparten\nihailu tuli vaan sitä suuremmaksi, se kohosi innostukseksi; mutta\n\"voiton lemmikki\" oli hankkiva ranskalaisille vielä useampia\nyllätyksiä.\n\nMarraskuun alussa oli Itävalta asettanut vielä kolmannen armeijan\navustamaan yhä piiritettyä Mantuaa. Tällä kertaa vanha, kokenut\n_Alvinczy_ ylikenraalina samosi idästä, Bassanosta, Davidovich'in\ntullessa pohjoisesta pitkin Adige'a. Taas piti Bonaparte\nmuserrettaman ylivoimalla Mantuan muurien edustalla. Hänen\nalikenraalinsa syöstään takaisin, itse hän Veronan luona marraskuun\n12 p:nä kärsii tuntuvan tappion. Yksitoista hänen kenraaleistaan on\nhaavoittunut, sotamiehet uupuneet ja asema vakava. Mutta sairaaloista\nnähtiin potilaiden ja haavoitettujen raahautuvan tarttuakseen\naseisiin ja iskeäkseen vielä kerran kolmivärisen lipun alla. \"Moni\nnäistä uljaista miehistä vuoti vielä verta haavoistaan\", kirjoittaa\nBonaparte; \"tämä surullinen näky kuohutti sieluani kovin.\" Hän\nrohkenee vielä kerran yrittää ylivoiman murtamista, yritys,\njota asiantuntijat pitävät loistavimpana neron tekona uudessa\nsotahistoriassa.\n\nMarraskuun 14 p:nä hän yön tullessa kaikessa hiljaisuudessa lähti\nVeronasta, kulki Adige'n poikki ja lisäsi voimaansa suurimmalla\nosalla Mantuaa piirittävää armeijaa. Itään, pitkin joen oikeata\nrantaa kävi kulku yön pimeydessä pieneen Roncon kaupunkiin, johon\nhän etukäteen oli rakennuttanut sillan. 15 p:n aamulla hän taas\nseisoi Adige-joen vasemmalla rannalla; edessään hänellä oli laaja,\nrämeinen seutu Adige'n ja sen haarajoen Alpone'n välissä; soiden\npoikki johtivat salpatiet pohjoiseen. Niiden yli hän antoi armeijansa\nmarssia eteenpäin. Augereau kulki keskistä salpa-tietä pitkin, joka\nArcole'n luona johti Alpone'n yli rakennetulle sillalle. Bonaparten\ntarkoitus oli tätä tietä myöten selkäpuolelta iskeä viholliseen, joka\nvielä luuli hänen olevan Veronassa.\n\nTaistelupaikaksi tuli Arcole. Täällä majaili osasto kroateja siltaa\nvartioimassa; peitetyistä asemista heidän tykistönsä sai aikaan\nkauhean verilöylyn ryntäävien ranskalaisten riveissä; Augereau, joka\nhuomasi väkensä horjuvan, sieppasi lipun ja syöksyi etupäähän; neljä\nkenraalia, jotka seurasivat häntä, heti haavoittui, ja ryntäyskolonna\nperäytyi toisen kerran. Silloin saapuu lentäen Bonaparte ratsunsa\nselässä, heittäytyy maahan, tarttuu lippuun, ja niin edetään taas.\nLannes, joka jo on saanut kaksi haavaa, ja Marmont seuraavat\nhäntä; eräs nuori upseeri, Muiron, tahtoo juosta päällikköänsä\nsuojaamaan, mutta kaatuu kuolleena hänen eteensä. Mutta mikään ei\nkestä vihollisen murhaavaa kylkitulta. Taas ranskalaiset tungetaan\ntakaisin, kaikki pakenevat. Bonaparte itse suistuu salpatieltä\nsuohon, ja hänen veljensä kenraali Marmont'in avulla vasta viime\nhetkessä hänet pelastaa joutumasta vangiksi. Seuraavana päivänä\ntaistellaan yhtä itsepintaisesti ylipääsystä; milloin pääsevät\nranskalaiset voitolle, milloin tunkevat itävaltalaiset ne takaisin.\n17 p:nä Bonaparte uudestaan ryntää Arcole-sillalle, mutta yöllä hän\noli rakennuttanut alapuolelle toisen sillan joen yli, ja sen kautta\nAugereau nyt kulkee samalle rannalle, jossa vihollinen seisoo.\n\n\"Jokaisessa taistelussa on hetki\", sanoo Bonaparte itse, \"jolloin\nvähinkin liike on ratkaiseva... se on se tippa, joka täyttää maljan\nyli reunojen.\" Se liike, joka ratkaisi tämän kolmipäiväisen verisen\ntaistelun, sai alkunsa hänen vanhasta periaatteestaan vaikuttaa\nmielikuvitukseen silloin kun hän tahtoi saada jotakin aikaan.\nVaikka itävaltalaiset olivat kolmena päivänä pitäneet puoliansa\nvihollistansa vastaan, ne äkkiä lähtivät pakoon, kun noin 50\nranskalaista ratsumiestä räikeästi kajahuttaen torvia tuimassa\nrynnäkössä syöksyi suon kaislan kahistessa heidän selkäänsä. Tuo\nsuuri ihmistuntija oli laskenut oikein. Nuo vähälukuiset ratsumiehet\nkasvoivat uupuneiden sotamiesten silmissä mahtavan armeijan\nhirmukuvaksi, ja sitä vastaan ne eivät kestäneet. Seuraavana päivänä\nranskalainen armeija, joka pari päivää ennen oli salaa hiipinyt ulos\nMilanoon johtavan portin kautta, riemuiten marssi Veronaan Venetsian\nportista. Itävaltalaiset peräytyivät Tyroliin, ja Mantua piiritettiin\nuudestaan.\n\nVielä viimeisen voimanponnistuksen tahtoi keisari Frans yrittää\nvaltansa säilyttämiseksi Italiassa. 1797 vuoden alussa Alvinczy\nsamosi esiin uudella sotajoukolla Tyrolista pitkin Adige'a.\nRanskalaisen kenraalin _Joubert'in_ täytyi peräytyä suuren ylivoiman\nedestä, ja hän asettui Rivolin luo; tästäkin paikasta hän aikoi\nluopua, mutta viime tingassa hän sai Bonapartelta käskyn pysyä\nasemassaan. Varsin ylivoimaisen vihollisen aikomus oli koota eri\njoukkonsa, ratsuväkensä ja tykistönsä lakeudelle Rivolin luo.\nBonaparte tahtoi käydä häneen käsiksi ennenkuin tämä yhtyminen oli\ntapahtunut ja siten pakoittaa hänet taistelemaan ilman tykistöä.\nAamulla tammikuun 14 p:nä klo 2 Bonaparte joukkoineen yhtyi\nJoubert'iin. Aamun koitteessa taistelu alkoi, ja klo 2 iltapuolella\nvihollinen oli lyöty.\n\nBonapartelle oli omituista, ettei hän tuntenut ensinkään sitä\nherpoutumisen tunnetta, joka tarkoituksen saavutettua valtaa muut\nkuolevaiset, semminkin kun kaikki voimat ovat olleet pinnistettyinä.\nVielä samana iltana voiton jälkeen, marssittuaan koko yön ja oltuaan\ntantereella kello kahdesta aamulla, hän vetäytyi Mantuaan, jossa\ntaas taisteli ja voitti 10 p:nä. Muuan itävaltalainen apujoukko oli\nnäet pikamarssissa kulkenut alas Mantuaan ja hyökännyt piiritysväkeä\nvastaan, Wurmser'in hyökätessä ulos kaupungista. Nyt ei ollut enään\nmikään pelastusmahdollinen. Helmikuun 2 p:nä Mantuan täytyi antautua.\n\nItävaltalaiset olivat nyt karkoitetut Italiasta. Niiden kokoontuessa\nTyrolin vuoristoon ja kootessa sinne apujoukkoja Bonaparte\nmitättömällä voimalla lähti Roomaa vastaan. Kirkkovaltio ei ollut\ntäyttänyt velvollisuuksiansa tasavaltaa kohtaan, ja Bonaparte tahtoi\nennenkuin lähti uudestaan itävaltalaisia vastaan olla varma Italian\nehdottomasta kuuliaisuudesta. Munkit kyllä koettivat yllyttää\nväestöä ja saarnata kestävyyttä, ja madonnan kuvat irvistelivät\nvihasta ranskalaisten menestyksen vuoksi, mutta paavin sotamiehet\npakenivat joka paikasta. Retki alkoi helmikuun 1 p:nä, rauha\ntehtiin aivan Bonaparten määräysten mukaisesti helmikuun 19 p:nä\nTolentinossa. Ennen luovutettujen maakuntien lisäksi jätettiin nyt\nRomagna Ranskalle ja lisäksi melkoisesti korotettu rahasumma. Rooman\nmiehittäminen olisi ollut mitä helpointa, mutta Bonaparte, joka osasi\narvostella paavin vaikutusta ja tiesi mitä merkitsivät hyvät suhteet\npyhään isään, luopui varsin järkevästi kiihoittamasta häntä vastaansa\nikuisen kaupungin miehittämisellä.\n\nNeljätoista päivää paavin kanssa tehdyn rauhan jälkeen Bonaparte\nlähti itävaltalaisia vastaan. Suurin osa niiden Reinin armeijaa oli\nkutsuttu vahvistamaan niitä osastoja, joiden asiana oli puolustaa\nteitä Italiasta Wien'iin. Bonaparte lähti liikkeelle ennenkuin nämä\nosastot olivat saapuneet. Entisten Itävallan ylikenraalien sijalle,\nne kun kaikki olivat vanhoja miehiä, oli tällä kertaa asetettu\nkuusikolmatta-vuotias arkkiherttua _Kaarle_, joka menestyksellä oli\ntaistellut ranskalaisia vastaan Reinin luona. Hän oli asettunut\nTagliamenton taa, mutta lyötiin siellä maaliskuun 10 p:nä, ja hänen\ntäytyi, menetettyään paljon väkeä, vetäytyä takaisin Isonzon taa.\nSieltäkin hän karkoitettiin, ja monien kohtalokkaiden tappelujen\njälkeen Alppien korkeilla harjanteilla Bonaparte huhtikuun 7 p:nä\noli Leoben'issa, josta on vain parin päivän matka keisarikaupunkiin.\nSiellä kaikki joutui hämminkiin; hovi pakeni ja odotettiin hyökkäystä\nkaupunkiin.\n\nSitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut\nedetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi\npäästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei\nRanskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin\nrauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä\nvielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla.\nSentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire\nkäsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan\nosaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in\nedustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin\nmokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä\nhänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion,\nja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit,\ntäydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja\nvastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei\nhänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain\nsaada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi.\n\nDirektorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen\nRanskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin\nkun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi\nantaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden\noli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut\ntasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen\nkuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta\nkun hän tiesi, että Itävalta -- joka varmaankaan ei suostuisi\nperäytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan -- oli\njo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä,\nettä Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha\ntasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään\njakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille\nVenetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte\nhoukutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen\ntäyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin\nluja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia\naikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18\np:nä 1797.\n\nSiinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti\nDirektoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle\noli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen\nvalloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä\nvalossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin\nhyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista\nmenettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän\naikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi\nvoimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko\nnähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen\nalueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan,\njotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea\nsaada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi\nsillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia\nsotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan;\nitse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. \"Minun\nkäskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä\", vastasi\nBonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin\nhänen asettamiinsa vaatimuksiin. \"En tahdo enään tietää mistään\ninkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila.\" Toukokuun 16\np:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan\nBonaparten vallassa.\n\nHänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä\ntoistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka\nulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää\nItävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää\nRanskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja\nkoko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä\nlöytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän\nAnconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: \"Kahdessakymmenessäneljässä\ntunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton\narvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon.\" Nyt hän\nVenetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali\nGentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla\nmiehittämään Jonian saaria. \"Jos väestö osoittaa taipumusta\nriippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan,\neikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta.\" --\n\"Euroopa on vain myyränpesä\", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille,\n\"ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia\nmuualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä.\" Oli ilmeistä,\nettä hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli\ntulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa.\n\nKeskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan\nMontebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä\nnähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa\npuvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa\nkeskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet\nollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen\nkenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista\nmaakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian\njumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä\nkapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse\nvaltaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka\nkauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat\nvendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä\n1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä\nvanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat\nsaaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin --\nLudvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa -- tuli päivä\npäivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen,\ntasavaltainen vähemmistö, Barras, _Rewbell_ ja La Réveillère-Lepaux\njoutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa,\njoka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen\neikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. \"Minä sanon teille\",\nkirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, \"että puhun\n80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset\nasianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä.\"\nAugereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston\npäälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen\nmukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä\nneuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit,\nCarnot ja _Barthélémy_, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia\ndemokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten\nvendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen\npuolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian\nasiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa\nlopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan,\nsanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa\nosallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli\nyleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt\nfructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän\nvastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti\nsamaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään\ntahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista\nsuotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon\nedellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta\nVenäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä\nkiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös\nkuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen\ntoiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. \"Te siis\nhaluatte sotaa, herrani\", huudahti hän. \"Hyvä! Sen saatte; se on\njulistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa\nkuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran\ntämän hauraan porslinin.\" Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi\nkallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa\nse kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen\nja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota\nvastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin\nrauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua\npäällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797\ntämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen\nnuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. \"Teidän sydämeenne on\nistutettu epäluulon siemen\", kirjoittaa Direktorio hänelle, \"ja se\nsaattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan\nsitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne,\nhalustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän\najatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se\npakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne\nhedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole\nainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. -- Ei, Direktorio ei suostu\nteidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota\nomaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo\nkenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti.\"\n\nKaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla\nhänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja,\nkelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja\nainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin\nvähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat\nmuiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta\nheillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko\nepärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo,\nkelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka\nvallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta,\nonko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789?\nSe mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin\nja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa\npelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena\nhenkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten\nratkaissut nämä kysymykset. \"Uskotteko\", sanoi Bonaparte eräälle\nranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, \"että minä\nDirektorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai\nperustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme\ntasavalta!... Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet\nja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa,\nturhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä.\nKatsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet,\nne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen\nranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa... Minä olen\nhänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä,\nniin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa,\njoka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan\ntai fraaseillaan.\" Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä\ntulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään.\n\"Tämä mies\", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, \"ei pysähdy\nennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla.\" -- \"Hän\ntahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan\", sanoo hänestä muuan\nranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. \"Jos olisi Ranskassa\nkuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet;\nhänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä\nhän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen\nkuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen.\"\nLokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo\nFormiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian\nalueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä\nmuodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen\ntehty Ligurian tasavalta.\n\nItalian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina\nlehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen,\ntuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen,\nhäikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten\nkenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin\nväitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi\nolla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen\nkatseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt\nhallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin\narvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen\narvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin,\nhaavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa\ntoimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka\nne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali.\n\"Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka\nvirka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä\nja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä.\" \"Pieni korpraali\"\non ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään\nsotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan\ntuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan\nhänen armeijassaan.\n\nBonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja\nitävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa.\nAvioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja\nBonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti\nkehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa\nvaikutusta keimailevaan naiseen. \"Eikö hän ole naurettava ihminen,\ntuo Bonaparte\", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät,\nintohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot\nheijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi\ntempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi\nhenkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja\nkursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet,\nkirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: \"Olen epätoivossa; vaimoni\nei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä\nkiroon kaikkia naisia.\" Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei\nosannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja\nhän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen\ntäytyi jättää Parisi, hän itki \"ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle.\"\nBonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen\nhänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä\nvihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy\nhuvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan\nhänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa\npääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä.\nVähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä\nvälittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä\nkohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja\nhänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin,\nohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä,\njoka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään.\n\nJoulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui\nParisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota,\nmutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun\nhänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä\nonnesta. \"Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän\nmestauslavalle\", sanoi hän. \"Parisissa unohdetaan helposti. Jos\nviivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua.\nTässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on\nkolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni;\nsentähden sinne niin harvoin menen.\" Direktorio käski, että sen kadun\nnimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes\nhänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin\nsarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien\nhuippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa\nitalialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin\nallekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle\nkunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin\njäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa.\n\nMutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin\nsyrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena,\nkävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa\nmukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua.\nHänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa \"ja käydä\nkunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona.\" Mutta, kuten\nhän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei\nollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla\nvallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi,\nettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa\npääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta\nvaltiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon.\nJa pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät\nolleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: \"Mitä tekee\nkenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde\nlaivastolla Englantiin.\"\n\nMerisota Englantia vastaan näet jatkui yhä; Ranskan ja Hollannin\nsiirtomaat olivat melkein kaikki valloitetut ja Ranskan kauppa\nkärsi suuresti, kun englantilaiset olivat sulkeneet Ranskan,\nHollannin ja vihdoin Espanjankin länsirannikon satamat. Itävallan\nnöyryyttämisen jälkeen Bonaparte tahtoi Englannin kukistamista.\n\"Jos teemme kaikkemme laivastomme vahvistamiseksi ja kukistaaksemme\nEnglannin\", kirjoitti hän Direktoriolle, \"niin on Euroopa jalkojemme\njuuressa.\" Jo marraskuussa 1797 hän oli määrätty \"englantilaisen\narmeijan\" päälliköksi, jonka piti astua maihin Englannin rannikolla\nja suunnata isku suoraan Lontoota vastaan. Vaikka hän suuresti\nepäili moisen maihinnousun yrityksen mahdollisuutta Ranskan\nvähäväkisellä merivoimalla, antoi hän kuitenkin sotajoukon kokoontua\npohjoisrannikolle. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä että hän,\nruvetessaan tähän tehtävään, aikoi käyttää uutta armeijaansa, johon\nsuureksi osaksi kuului italialaisen armeijan sotilaita, kukistaakseen\nDirektorion; mutta, kuten sanottu, hän ei pitänyt hedelmää kypsyneenä\nvielä, ja kun hän itse selvästi huomasi, että hän sitä mukaan kuin\naika kului menetti jalansijaansa Parisissa, hän päätti lähteä\nsieltä pois. Ensin hän helmikuussa 1798 matkusti pitkin Ranskan\npohjoisrannikkoa tutkiakseen sikäläisiä oloja, mutta kirjoitti jo\n23 p:nä Direktoriolle, että maihinnousu-yritys Englantiin oli nyt\nmahdoton suorittaa ja että se kaikessa tapauksessa oli lykättävä\npimeihin syysöihin saakka. Vähän sen jälkeen hän ehdotti armeijan\nkäyttämistä Egypti-retkeen.\n\nTässä kohden Bonaparte otti omakseen vanhan ranskalaisen tuuman.\nJo neljännellätoista vuosisadalla Ranskan kuningas Filip Kaunis\nuneksi herruutensa laajentamista Saksan, Italian ja bysantilaisen\nvaltakunnan valloittamisella. Hänen mielikuvituksessaan oli Egyptin\nomistaminen maailmanherruuden pää-kulmakivi. Sittemmin, kun Ludvig\nXIV liittyneenä kristikunnan vihollisiin, turkkilaisiin, uhkasi\nHollantia ja Itävaltaa, oli filosoofi Leibnitz kehottanut häntä\nkääntämään aseensa mieluummin turkkilaisia vastaan ja riistämään\nniiltä Egyptin, jolla hän tuntuvasti voisi vahingoittaa Hollannin\nkauppaa Intiassa. Omituista kyllä hän huomauttaa \"suurelle\nkuninkaalle\" Egyptin valta-asemaa muinaisuudessa ja sitä että\nkaikki maailmanvalloittajat olivat pitäneet Egyptiä välttämättömänä\nalusmaittensa osana. Kokonaan riippumatta Leibnitz'in ehdotuksesta\nsyntyi 1732 suunnitelma Suez'in kannaksen katkaisemiseksi ja\nmyöhemmin Puolan jaon aikana Versailles'n hallitus aprikoi, eikö\nRanskan pitäisi hankkia itselleen turvallisuus valloittamalla\nfaraonien maan. Vihdoin oli Egyptissä oleva Ranskan konsuli vähän\nennen Bonaparten ehdotusta lähettänyt Direktoriolle raportin,\njossa hän lämpimästi puolsi Egyptin miehittämistä. Sekin olisi jo\nEnglannin eduille Intiassa varsin uhkaavaa; mutta jos mentäisiin\npitemmälle kaivamalla kanava Suez'in kannaksen poikki, olisi ehkä\nmahdollista tuhota Englannin koko kauppa Intiassa. Sillä Korsikan,\nItalian, Jonian saaret ja Maltan valloitettuaan -- Bonaparte oli jo\nne kaikki päättänyt anastaa -- oli Ranska yksinvaltiaana Välimerellä\nja voi ohjata koko Intian kaupan Suez'in kanavan kautta suuriin\nsatamakaupunkeihinsa Toulon'iin ja Marseille'hin.\n\nDirektorio suostui mielihyvällä Bonaparten ehdotukseen Egyptin\nretkestä, josta lupasi koitua tuhoava isku Englannille ja joka\nsitäpaitsi saisi tuon peljätyn kenraalin poistumaan Ranskan rajoilta.\nEgyptin yliherra, Konstantinopolin sultaani, joka oli enemmän\nnimeksi kuin asiallisesti herrana, toivottiin saada suostuvaiseksi\nesittämällä retken tarkoittavan yksinomaan mamelukkeja, jotka\nolivat anastaneet kaiken vallan. Viekas diplomaatti Talleyrand sai\ntehtäväkseen Turkin taivuttamisen Ranskan puolelle ja vihollisuuksien\nvirittämisen Venäjän ja sultaanin kesken. Huhtikuun 12 p:nä Bonaparte\nnimitettiin egyptiläisen armeijan ylipäälliköksi.\n\nVanha unelma se olikin, mikäli se häntä koski, joka hänen nyt siellä\noli toteutettava. Jo kadetti- ja luutnanttivuosina hänen vireä\nmielikuvituksensa oli liikkunut Idän asioissa, ja monta kertaa\nennenkuin vallankumous puhkesi antaen toivoa paremmista ajoista hän\noli ajatellut lähteä Intiaan. Italian sodan aikana nämä unelmat\nolivat äkkiä saaneet uutta voimaa; nyt oli todellisuus käsissä.\n\"En tahdo pitempään viipyä täällä, täällä ei ole enää mitään\ntekemistä\", hän sanoi Bourienne'ille ja Junot'lle; \"ne (Direktorio)\neivät tahdo suostua mihinkään. Näen, että jos jään tänne, olen\nmennyttä kalua. Kaikki täällä kuluu piloille. Maine, jonka olin\nhankkinut, on pian haihtunut; tämä pieni Euroopa ei voi tuottaa\nminulle riittävästi kunniaa. Tahdon Itään, ainoastaan siellä on\nsaatavissa nimi, maine, joka kestää kautta aikakausien.\" Saattaa\npitää varmana, että Bonapartelle tuolloin oli varsin vastenmielistä\njättää kauvas taaksensa pääkaupunki Seinen varrella. Tosin hänellä\nei ollut kilpailijaa, joka voisi tulla hänelle vaaralliseksi\nRanskassa -- kenraali Hoche oli äsken kuollut ja kuollut vuoteessaan\nkuten Bonaparte itse oli hänelle ennustanut -- mutta mitä\nsaattoikaan tapahtua hänen poissa ollessaan? Kuitenkin... eikö\nmaailmaa voinut hallita yhtä hyvin Aleksanteri Suuren kaupungista\nkuin Parisista? Eikö Aleksandria perustettu suuren Makedonian\nvaltakunnan keskipisteeksi? Se ajatus häntä lohdutti, kun hän aavisti\nmahdolliseksi, että ajat saattoivat muuttua Ranskalle levollisemmiksi\nkuin miltä nyt näytti. Bonaparte, jonka tarvitsi vain laskea löysälle\nKorsikassa orastuneen ja vallankumouksessa kehittyneen diplomatisen\nneronsa ohjakset, ei laiminlyönyt ennen lähtöään mitään, joka saattoi\nhäiritä rauhaa ulospäin. Direktorio kyllä itse pitäisi huolta\nsiitä, että syntyisi levottomuutta ja tyytymättömyyttä kotimaassa.\nSillä \"hedelmä oli kypsä\" vasta mielivallan ja hämmingin joutuessa\nsiihen mittaan, että Ranskan kansa yksistään nimessä Bonaparte näki\npelastuksen toivon. Sentähden hän saattoi vastata kysymykseen,\nkauvanko hän aikoi olla poissa: \"Pari kuukautta tai kuusi vuotta; se\nriippuu asianhaaroista.\"\n\nBonaparten nero sai kaikki tiet viemään perille; mihin suuntaan hän\nohjasikin, hän näki onnensa tähden säteilevän edessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin suurella innolla valmistuksia kiiruhdettiin, että kaikki oli\nsuoritettu kuukausi sen jälkeen kun suunnitelma, jota ainoastaan\nani harva tunsi, oli hyväksytty. Kaikkialla Euroopassa arveltiin,\nettä tarkoituksena oli maihinnousu Englantiin. Ei voitu pitää\nsalassa kuljetuslaivaston varusteluja Toulon'issa, Genuassa ja\nmuissa Välimeren kaupungeissa; laivastoon kuului 400 kuormalaivaa\nja niiden suojaksi 15 linjalaivaa, 15 fregattia, 7 korvettia ja\n30-40 kuunariparkkia; mutta yleisesti otaksuttiin, että tämän\nsuuren sotavoiman piti ensin vapauttaa liittoutuneen espanjalaisen\nlaivaston, jota englantilaiset pitivät suljettuna Cadiz'issa, ja\nsitten ottaa sotajoukot pohjoisrannikolta ja viedä ne Englantiin.\nYksityisiä huhuja, joita oli liikkeellä lähetyskunnan todellisesta\ntarkoituksesta, ei tahdottu uskoa missään. Silloin saapui Englannin\namiraalille, loordi Vincentille, joka silloin laivastollaan oli\nLissabon'in ulkosatamassa, 1 p. toukokuuta tieto, että Bonaparte\nToulon'issa marssitti laivoihinsa 60.000 miestä ja että aavistettiin,\nettei tämä tarkoittanut Englantia. Niin kauvan kun peljätyn kenraalin\noli luultu olevan pohjoisarmeijassa, uskottiin varmasti maallenousua\nEnglantiin; mutta jos hän itse oli Toulon'issa, niin kyllä se tiesi\njotakin muuta. Heti lähetettiin Nelson 8:lla laivalla vakoilemaan;\n17 p:nä hän piileksi Hyér-saarien edustalla ja anasti ranskalaisen\nkorvetin, joka oli ennen kuormalaivastoa lähtenyt vesille, Bonaparten\nluullessa Välimeren länsi-osaa englantilaisista vapaaksi. Vankeja\nkuulustaessaan Nelson sai varman tiedon, että Bonaparte itse johti\n12,000 miehen laivoihin astumista; mutta retken tarkoituksesta eivät\nvangit mitään tienneet, niin oli Bonaparte osannut pitää tuumansa\nsalassa. Nelson lähti vesille kohdatakseen vihollisen, mutta Ranskan\nlaivaston lähtiessä Toulon'ista 19 p:nä ja kulkiessa pitkin rannikkoa\nyhtyäkseen Genuasta, Ajacciosta ja Civita Vecchiasta tuleviin\nosastoihin, mikä menestyksellä suoritettiinkin, Nelsonin yllätti 22\nja 23 p:n välillä ankara myrsky, jossa hän sai sellaisia vaurioita,\nettä hänen täytyi mennä St. Pierre'n saareen Sardinian eteläpuolelle\nniitä korjaamaan. Aavistamatta läheistä vaaraa Bonaparte suuntasi\nmatkan itään; hän oli saanut tiedemiehiä kaikilta aloilta liittymään\nmatkueeseen, ja amiraalilaivassa \"l'Orient\" vietettiin päivät\noppineissa keskusteluissa ja tutkimuksissa. Kesäkuun 9 p:nä laivasto\nankkuroi Maltan edustalla. Koko voima oli nyt 32,000 miehen\nsuuruinen, sijoitettuna 400 laivaan.\n\nMaltan saaria puolusti 400 vanhan temppeliherra- eli\njohanniittikunnan ritaria, joilla vuodesta 1530 oli ollut\npääpaikkansa täällä. Niiden lisänä oli 500-miehinen rykmentti. Jo\nItalian sodan aikana Napoleon oli ruvennut sekaantumaan niiden\nasioihin ja hankkinut tilaisuuden vaikuttaa muutamiin niistä\nlupauksilla ja lahjomisilla. Hän korjasi nyt ponnistustensa hedelmät,\nkun tuo vahva, valloittamattomana pidetty La Valettan linna kesäkuun\n12 p:nä antautui lyhyen, mitättömän vastustuksen jälkeen. Suuret\nvarastot ja runsaat aarteet joutuivat tällöin ranskalaisten käsiin.\n\nJo heti Maltaan tultuansa Bonaparte oli saanut tietää, että Nelson,\njoka vieläkään ei tiennyt mitään hänen lopullisesta tarkoituksestaan,\noli etsinyt häntä Neapelista ja siellä saanut lisäksi 10 linjalaivaa.\nHän oli siis pian odotettavissa Maltaan ajaessaan takaa ranskalaista\nlaivastoa, ja Bonaparte lähti sentähden mahdollisimman kiireesti\nsaaresta ja purjehti itään päin. Jos tapahtuisi se onnettomuus, että\nNelson pääsisi hänen jäljillensä, tahtoi hän olla maan läheisyydessä,\njotta voisi pelastaa joukkonsa maihin; sentähden hän purjehti\nJonian saarten rannikkoa myöten. Tuskin oli Nelson saapunut Maltaan\nja nähnyt trikolorin (kolmivärisen lipun) liehuvan La Valettan\nvalleilla, kun hän jo huomasi, että ranskalainen matkue tarkoitti\nEgyptiä, ja nyt lähdettiin minkä varustukset kestivät Aleksandriaan.\nMutta juuri purjehtimalla suoraa tietä hän sivuutti vihollisensa.\nSillä Bonaparte, joka kuljetti laivastoa yhtä mestarillisesti kuin\nsotajoukkoakin, pysyi pohjoisempana Kreetan rannikolla, josta\nNelsonin mieleen tuskin juolahtaisi häntä etsiä. Täällä olivat\nkumminkin molemmat laivastot eräänä yönä toisiansa niin likellä,\nettä englantilaisten laivain tykkisignaalit kuultiin ranskalaisiin.\nKun Nelson saapui Aleksandriaan, tapasi hän ulkosataman tyhjänä.\nOitis kulki hän edelleen Syriaan, ja kun hän sielläkään ei tavannut\nvihollistaan, hän kiiruhti Sisiliaan, koko sydämestään kiroillen\nranskalaisia, \"noita pirun sikiöitä, joilla oli semmoinen pirunmoinen\nmenestys.\"\n\nVasta kesäkuun 28 p:nä, jolloin Bonaparte antoi käskyn suunnata\nkaakkoon Afrikan rannikkoa kohden, hän julisti joukoilleen, että\nniiden \"englantilaisen armeijan itäisenä siipenä\" -- sillä retkeä\npidettiin yhä osana suuresta yrityksestä Englantia vastaan -- ensin\noli valloitettava Egypti. Kesäkuun 1 p:nä, kaksi päivää sen jälkeen\nkun Nelson täältä oli etsinyt ranskalaisen laivaston, hän ankkuroi\nAbukirin poukamaan Aleksandrian itäpuolelle. Lännessä Bonaparte näki\nPtolemaios-pylvään ikäänkuin himmeän varjon kuvastuvan kirkasta\ntaivasta kohti, Aleksandrian, Aleksanteri Suuren kaupungin minaretien\nkimmeltäessä laskevan auringon valossa. Mihin hänen tähtensä vie\nhänet? Mutta mitä siitä... \"miehuullinen halveksii tulevaisuutta.\"\nEikö Cesar ollut huutanut pelkureille miehillensä veneessä: \"Se\nkantaa Cesaria ja hänen onneansa!\" Eteenpäin siis pitkin erämaan\nhiekkaa!\n\nKorkeasta aallokosta huolimatta Bonaparte vielä samana iltana\npanetti alkuun laivojen tyhjentämisen ja marssi ensimäisten 5,000\nmiehen kanssa kirkkaassa kuutamossa Aleksandriaa kohti, joka lyhyen\nvastustuksen perästä antautui; muutkin Niilinsuun rantakaupungit\njoutuivat helposti hänen valtaansa, kun mamelukit, todellinen\nsotavoima, olivat vetäytyneet sisämaahan. Se oli ratsuväkenä, noin\n8-10,000 miestä, erinomaista joukkoa _Ibrahim'in ja Murad-Bey'n_\njohtamana, mutta tykkejä heillä oli varsin vähän. Vihollisten\npaljoutta Bonaparten siis ei tarvinnut pelätä, vaan luonnon- ja\nelämänsuhteita ja semminkin pettymyksiä, joiden alaisiksi\nranskalaiset soturit joutuivat. Sillä ne olivat, kuultuansa\nfaraonien vanhasta maasta, kuvitelleet sitä hedelmällisiksi,\nviljaviksi maisemiksi, jotensakin paratiisin kaltaisiksi, mutta\ntodellisuudessa siellä ei ollut tarjona muuta kuin erämaita, kurjia\nhökkeleitä, huonoa juomavettä ja sietämätön kuumuus. Jo marssiessaan\nAleksandriasta mamelukkien pääkaupunkiin Kairoon, johon Bonaparte\nkulki erämaan kautta, vaikka tie oli parempi, joskin pitempi\nRosette'stä pitkin Niiliä, sotamiehet saivat tuta kaikkia nälän\nja janon kauheuksia. Moni kuoli matkalla; toisten nähtiin käyvän\nomaan henkeensä käsiksi pelastuaksensa nykyisistä ja vastaisista\nkärsimyksistä; jopa itse ylikenraalin edessä sotamiehet ampuivat\nluodin otsaansa, lausuen: \"Tämä on sinun työtäsi!\" Kenraalien\nmennessä ohitse huusi miehistö: \"Tuolla kävelevät ranskalaisten\nteloittajat! Tuhat kertaa parempi olisi kuolema kuin se kurjuus,\njohon nyt olemme joutuneet.\" Tuommoisia kohtia on upseerien kirjeissä\nkotimaahan. Mutta ylikenraali, joka tavallisuuden mukaan esiintyi\nsotamiesten parissa, joka oli samojen kärsimysten alaisena ja kesti\nsamoja ponnistuksia, hän näytti olevan ainoa, johon kurjuus ei\nkoskenut. \"Kas niin, _Berthier_, nyt olemme vihdoin täällä\", sanoi\nhän taputtaen esikuntapäällikköänsä olalle.\n\nVasta jälleen lähestyessään Niiliä matkallaan Kairoon ranskalainen\nsotajoukko joutui mamelukkien hyökkäyksen alaiseksi. Chebrissan (eli\nRamanhieh'in) luo vihollinen oli asettanut muutamia tykkiveneitä,\njoiden tuli ryhtyä taisteluun pientä ranskalaista Niilin-laivastoa\nvastaan, jonka Bonaparte kiireessä oli saanut kuntoon. Heinäkuun 12\np:nä ranskalaiset saapuivat sinne, ja heti syntyi joella kahakka,\njonka aikana 5,000 ratsumiestä mannermaalla koetti murtaa tiiviisti\nsulkeutuneita ranskalaisia kolonnia. Kummassakin paikassa vihollinen\najettiin takaisin ja vasta 21 p:nä sen päävoima yritti pidättää\nBonapartea Embabeh'in luona lähellä pyramiideja. \"Soturit\", huusi\nBonaparte joukollensa, \"muistakaa, että neljäkymmentä vuosisataa\nkatsoo teihin tuolta ylhäältä.\" Illan tullessa vihollinen oli\nhajoitettu, Murad Bey'n rikas leiri oli ranskalaisten saaliina ja\nhän itse pakosalla Ylä-Egyptiin, kenraali Desaix'n seuratessa häntä\ntarmokkaasti aina Syene'n koskiin saakka. Ibrahim Bey joukkoineen\npakeni Syriaan. Pari päivää sen jälkeen Bonaparte astui Kairoon ja\nasetti pääkortteerinsa Murat'in avaraan palatsiin.\n\nNe kuukaudet, jotka hän täällä levossa vietti sotilastensa kanssa,\nhän käytti valmistaviin töihin maanviljelyksen parantamiseksi. Hänen\nvarma uskonsa oli, että Egyptin vanhat rikkauden lähteet saataisiin\nuudestaan vuotamaan, kun poistettaisiin vuosisatojen rappiotilan\nseuraukset. Koko tiedemiesten joukko, jonka hän oli tuonut mukanaan\nja järjestänyt Ranskan \"Institut National'in\" mukaan, toimi senvuoksi\nensin tutustuaksensa perin pohjin maahan ja keksiäksensä sopivimmat\nkeinot Bonaparten suunnitelmien toteuttamiseksi. Instituti,\njoka piti ensimäisen istuntonsa, Monges puheenjohtajana, Hassan\nKachef'in palatsissa, jaettiin neljään osastoon, matematiikkia.\nluonnontiedettä, valtiotiedettä ja taidetta varten. Ylikenraali itse,\nseurassaan joukko insinöörejä, ryhtyi heti tutkimuksiin löytääksensä\nikivanhan Suez'in kanavan jäljet, mikä onnistuikin; pintamittauksia\ntoimitettiin, karttoja piirustettiin, mutta aika ei sallinut suureen\ntyöhön ryhtymistä.\n\nKaikilla niillä suurilla mieskohtaisilla keinoilla, jotka olivat\nBonaparten käytettävissä, hän koetti saada väestöä puolelleen;\nhän kääntyi sentähden erityisesti pappissäädyn puoleen, jolla\noli suurin vaikutus, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta\nosoittaakseen kunnioitustaan korania ja profeettaa kohtaan, jonka\njuhlaan hän suurimmalla komeudella otti osaa. Siten hän tarkoin\nnoudatti Aleksanteri Suuren enemmän kuin 2,000 vuotta vanhan\nesimerkkiä, ja samoin kuin tämä suuri makedonialainen julistutti\nitsensä Ammon-jumalan pojaksi, Bonapartekin esiintyi korkeampien\nvaltojen lähettiläänä. \"Onko ainoatakaan ihmistä\", kirjoittaa hän\neräässä julistuksessa Kairon asukkaille, \"niin sokeata, ettei hän\nhuomaa kaikkia toimiani itse kohtalon johtavan? Julistakaa kansalle,\nettä maailman luomisesta saakka on ollut kirjoitettuna, että minä,\nmuserrettuani Islamin viholliset ja kumottuani ristin olin tuleva\nkaukaisesta Lännestä suorittamaan mitä minulle säädetty oli. Kertokaa\nkansalle, että kaikki, mikä on tapahtunut, on ennustettu enemmän\nkuin kaksikymmentä kertaa koranin pyhässä kirjassa ja että se, mikä\non tuleva, jo on selitetty. Mutta se päivä on tuleva, jolloin kaikki\nihmiset ymmärtävät, että korkeampi valta johtaa minua ja etteivät\nmitkään inhimilliset ponnistukset voi mitään minua vastaan.\"\n\nViisi vuotta myöhemmin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin tähän\naikaan: \"Egyptissä minä tunsin itseni vapaaksi kaikista sivistyksen\nehkäisevistä ohjaksista. Unelmoin mielessäni kaikkia mahdollisuuksia\nja näin keinot unelmieni toteuttamiseksi. Näin itseni, perustettuani\nuuden uskonnon, matkalla Aasiaan norsun selässä, turbaani päässäni ja\nkädessäni uusi korani, jonka olin kirjoittanut oman mieleni mukaan.\nTahdoin yritykselläni sulattaa yhteen kahden maanosan kokemukset,\ntehdä historian alamaisekseni, hyökätä Englannin valtaa vastaan\nIntiassa ja valloitettuani sen uudestaan ryhtyä yhteyteen Euroopan\nkanssa.\"\n\nSemmoiset unelmat, mielikuvitukset ja houkuttelevat tuulentuvat\nelähyttivät häntä niin ankaran ja lohduttoman todellisuuden keskellä,\nettä se olisi masentanut jokaisen muun kuin tämän ihmeellisesti\nvarustetun miehen rohkeuden. Bonaparte, El-Kebir, s.o. suuri, joksi\nmaan asujamet häntä sanoivat, oleskeli 30,000-miehisen voiman\nkanssa vihollisessa pääkaupungissa, jonka asukasluku oli 300,000.\nVaikka hän kaikin mokomin koetti taivuttaa väestöä lempeydellä ja\nystävyydellä, ei hän siinä mitenkään onnistunut, ja ennen pitkää\nhänen täytyi päivittäin Kairon kaduilla teloittaa viisi, kuusi\nihmistä, synnyttääksensä turkkilaisissa kauhua, joka yksin oli\nmahdollinen pitämään heitä kurissa. Mutta niin kauan kuin hän\noli tekemisissä yksistään mamelukkien ja tyytymättömän väestön\nkanssa, niin kauan kuin maan oikea yliherra, Turkin sultaani,\nsalli itseänsä petkuttaa, tyytyen siihen selitykseen, että retki\nkohdistui yksinomaan kapinallisia mamelukkeja vastaan, sikäli tuo\nkaikki kävi päinsä. Elokuun alussa Bonaparte sai tietää, että Nelson\noli hyökännyt Ranskan laivastoa vastaan Abukirin luona ja että se\nurhean puolustuksen jälkeen melkein kokonaan oli tuhottu. Itse\namiraali Bruyes oli \"l'Orient\" laivan mukana räjähytetty ilmaan.\nYhteys Ranskan kanssa oli katkaistu ja palaaminen sotajoukon kanssa\noli toistaiseksi mahdoton. Hänen sieluntarmonsa osoittautui tässä\nkoko suuruudessaan. Mitä tunteita hänessä lieneekin virittänyt tuo\nmasentava tiedonanto, hän kuitenkin esiintyi hillittynä ja tyynenä\nkuin aina. \"Onneton Bruyes, mitä oletkaan tehnyt\", oli ainoa\nhuudahdus, joka pääsi hänen huuliltaan. \"Nykyinen sotaretkemme\nkysyy enemmän kuin yhtä lajia miehuutta\", hän sanoi upseereilleen.\n\"Täytyy menetellä niin, että pää aina pysyy aaltojen yläpuolella;\nkyllä ne sitten pian asettuvat ja tyyntyvät.\" Sotamiehet ja\nupseerit olivat epätoivossa tietäen olevansa eristettyinä kodista,\nmutta Bonaparten tyyneys ja kylmäverisyys teki vaikutuksensa;\ntästä lähin he enemmän kuin koskaan ennen panivat luottamuksensa\nkaksikymmentäyhdeksän-vuotiaaseen päällikköönsä, joka ei koskaan\nunohtanut niitä, jotka olivat häntä tänä vaikeana aikana auttaneet.\n\nOtteet hänen upseeriensa kirjeistä kotimaahan ovat riittävänä\ntodisteena heidän suhteistaan ylikenraaliin. \"Luottamuksemme\nBonaparteen on rajaton... koko armeija menettäisi rohkeutensa, ellei\nse tuntisi hänen neroansa. Hän yksin saa pitää kokonaan huolen siitä,\nettä suoriudumme meitä ympäröivästä kurjuudesta.\" Ja se mies, joka\nepätoivoisissa oloissa piti yllä tuhansien muiden rohkeutta, oli\nitse surujen ja tuskien vallassa. \"Jätän sinun haltuusi asiani\",\nkirjoittaa hän Josef-veljelleen, \"minulla on suuret kotoiset huoleni,\nsillä huntu on nyt kokonaan nostettu.\" Rouva Josephine -- hänhän\nhuvitteli Parisissa.\n\nMutta häviö Abukirin luona irroitti sultaanin täydellisesti\nRanskasta; nyt hän teki liiton Venäjän kanssa, joka pelkäsi Ranskan\nvaikutusta Välimerellä yhtä paljon kuin Englantikin. Ja levottomuutta\nse herätti maan asukkaissakin, niin suuresti kuin he Bonapartea\nihailivat ja pelkäsivätkin. Kun hän voidaksensa paremmin puolustaa\nKairon linnoitusta hajoitutti erään moskean, puhkesi kapina. Vasta\nkauhean verilöylyn jälkeen, jolloin kokonaisia kaupunginosia\nampumalla täydellisesti ruhjottiin, kapina saatiin asettumaan.\n\nKun laivaston hävittäminen oli kumonnut hänen alkuperäiset\nsuunnitelmansa ja kun huhu tiesi kertoa, että sultaani oli julistanut\nsodan Ranskaa vastaan ja lähettänyt julmuudestaan tunnetun _Achmed\npashan_, Djessariksi (teurastajaksi) sanotun, alas Syrian kautta,\npäätti Bonaparte kohta lähteä häntä vastaan. Tyhjentymättömällä\nkeksintäkyvyllään hän oli oitis tehnyt uudet suunnitelmat. \"Nelson\nkenties pakoittaa minut suorittamaan suurtöitä, joita alussa en\nlaisinkaan ajatellut\", hän lausui Kleber'ille. Välittelyihin\nryhdyttiin Maissore'n sultaanin Tippo Sahib'n kanssa, joka oli\nEnglannin kiihkein vihamies Intiassa, ja niinikään Persian shahin\nkanssa. Nyt oli hänen unelmistaan ja mielikuvitteluistaan tehtävä\ntosi. Kaupungit Syrian rannikolla oli valloitettava; St. Jean\nd'Acre'sta -- Ranskan historiassa mainio jo ristiretkien ajoilta\n--, joka hänestä oli Intian avain ja tarpeellinen yhteyttä varten\nTippo Sahib'in kanssa, hän lähtisi Damaskon ja Aleppon kautta\nKonstantinopoliin. Kun sitten hajoamistilassa oleva Turkin valtakunta\non kukistettu, hän perustaa uuden suuren keisarikunnan Itään ja palaa\nAdrianopolin ja Wien'in kautta takaisin.\n\nHelmikuussa 1799 hän lähti Syriaa kohti. El-Arieh, Gaza ja Askalon\nvalloitettiin suuremmitta vaikeuksitta. Jaffan linna kesti kolme\npäivää. Rynnäkössä sitä vastaan kaatui 2,000 miestä Achmed'in\nparhaista joukoista ja 2,000 otettiin vangiksi. Kaksi päivää\nmietittyään ja pidettyään neuvottelua ei Bonaparte keksinyt\nmuuta keinoa kuin ammuttaa ne kaikki. \"Koulumestarimaista\nhistorian kirjoitusta\", sanoo eräs saksalainen historioitsija,\n\"tämä on pöyristyttänyt ja kauhistuttanut; mutta sotilaallinen\nhistoriankirjoitus ei voi katsoa asiata samalta kannalta. Napoleon ei\nollut julma, mutta hänellä oli se ominaisuus, joka on sotapäällikölle\nvälttämätön, että hän oikealla hetkellä voi olla julma ja että hänen\nlaskuissaan ihmiset ovat vain numeroita.\"\n\nMaaliskuun 19 p:nä Ranskan sotajoukko leiriytyi sen kenraalille\nniin tärkeän St. Jean d'Acre'n (Akkan) edustalle. Linnaa puolusti\nAchmed pasha itse, ja hänen raju kiihkonsa teki puolustuksen\nriittävän lujaksi ja tarmokkaaksi. Kuukauden piirityksen jälkeen\nhän kuitenkin katsoi olevansa pakoitettu ajattelemaan antautumista.\nBonaparte, joka ei ollut voinut kuljettaa piiritysaseita erämaan\nläpi mukanaan, odotti vain niiden tuloa meritse, suunnataksensa\nratkaisevan ryntäyksen linnaa vastaan. Silloin eräänä aamuna nähtiin\njonon englantilaisia saaristolaivoja lähestyvän satamaa. Tulossa\noli uhkarohkea päällikkö Sydney Smith, joka toi Achmed'ille apua ja\njoka oli siepannut haltuunsa Bonaparten piiritystykistöä kuljettavat\nkuormalaivat. Heti käyttivät englantilaiset tykistömiehet hyväkseen\nAchmed'in tykkejä, ja Sydney Smith'in ystävästä, kiihkeästä\nrojalistista kreivi Philippeaux'sta, joka oli istunut koulupenkillä\nBonaparten kanssa Brienne'issä, Achmed sai kenraalin, jonka\nmieskohtainen viha Bonapartea kohtaan merkitsi paljon piirityksen\nlopputulokseen nähden.\n\nEi ollut tila ranskalaisessa armeijassa hyvä. Rutto rupesi raivoamaan\nja miehiä kuoli päivässä sadottain sairauteen tai janoon. Siitä\nhuolimatta Bonaparte tuon tuostakin ryntäsi linnaa vastaan ja sai\nsitäpaitsi huhtikuun 10 p:nä Tabor'in vuoren luona loistavan voiton\napujoukosta, joka Damaskosta oli rientänyt Kleber'iä vastaan, joka\nLannes'in ja muiden kenraalien kera oli valloittanut pyhän maan.\n\"Jos otamme tämän kaupungin, niin menen Konstantinopoliin ja olen\nIdän herra\", oli Bonaparte piirityksen aikana sanonut. Hänen täytyi\nsuureksi harmikseen tunnustaa itselleen, ettei hän tällä kertaa\nvoinut pakoittaa todellisuutta mielikuvituksensa alaiseksi; hänen\nsotajoukkonsa voima ei riittänyt, ja toukokuun 20 p:nä -- viimeisen\nhurjan hyökkäyksen jälkeen -- hänen täytyi verta vuotavin sydämin\nluopua piirityksestä ja palata Egyptiin.\n\nSillä siellä häntä pian tarvittiin. Hän sai tietää, että turkkilainen\narmeija oli astuva maihin Egyptiin; tehtävänä oli nyt estää se\nmiehittämästä maata ja semminkin Kairoa. Kestäen mitä suurimpia\nkärsimyksiä, joskus leivän puutteessa ja kerran viisi päivää ilman\nvettä, ranskalainen miehistö vetäytyi takaisin. Lämpömittari\nnäytti 36 astetta, hiekka, jossa nuo onnettomat vaivaloisesti\nraahautuivat, kuumeni 50 asteeseen. Rutto-sairaiden, haavoitettujen\nja kuolevien tuskanhuudot saivat ilman värisemään. Lienee suurin\ntodistus Bonaparten etevyydestä, että hän näissä oloissa kykeni\npitämään joukkonsa koossa ja taistelukuntoisena. Jaffassa hän\nantoi sen levätä neljä päivää; täällä hän suoritti kuuluisan\nkäyntinsä ruttosairaalassa, jossa hänen sanotaan huonoimmille\nsairaille käskeneen antaa opiumia, pelastaaksensa heidät joutumasta\nturkkilaisten käsiin.\n\nNäin epätoivoisista oloista huolimatta sotajoukko kesäkuun 14 p:nä\nsaapui Kairoon. Vähemmässä kuin kolmessa viikossa erämaan läpi 77\npenikulmaa! Mutta kyllä hän tulikin oikealla hetkellä. Heinäkuun 11\np:nä astui maihin 18.000 turkkilaista Abukir'in luona; Bonaparte oli\nvalmis ottamaan heidät vastaan. 8,000 miehellä hän heinäkuun 24 p:nä\nteki hyökkäyksen. Illalla hän kirjoitti Kairoon: \"Abukir'in taistelu\non kauneimpia mitä olen nähnyt. Maalle astuneista turkkilaisista ei\nole yksikään pelastunut.\"\n\nHetki, jota Bonaparte kiihkeässä jännityksessä oli odottanut,\noli vihdoin tullut, kun Ranska taistellessaan puolta Euroopaa\nvastaan näki ainoan pelastuksensa hänen palaamisessaan. Sveitsin\nmiehittäminen ja Rooman, jolloin itse paavi oli otettu vangiksi, sekä\nhelvetialaisen ja roomalaisen tasavallan perustaminen, mikä kaikki\noli tapahtunut ennen Bonaparten lähtöä, oli Direktorion puolelta\nkoko monarkista Euroopaa vastaan niin pontevaa uhmailua kuin suinkin\nvoi ajatella. Vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessaan Bonaparte aluksi\noli tahtonut odottaa tapausten kehitystä ja rajoittua Egyptiin,\nmutta laivaston häviö oli pakoittanut hänet yrittämään ajatuksen\ntoteuttamista, joka varmaankin varhain oli hänessä herännyt, vaan\njoka kotimaassa kaiketi ei alusta alkaen ollut päässyt juurtumaan.\nMutta Egyptissä olo oli suuresti kehittänyt hänen luonteensa\nitsevaltaista puolta ja kaikki nuo loistavat unelmat mahtavasta\nitämaisesta valtakunnasta, joiden alamaisia sai laskea sadoissa\nmiljoonissa, tulivat merkitykseltään hänelle suunnattoman tärkeiksi.\nToistaiseksi ne näyttivät tuhoutuneen Acre'n, tuon soraläjän luona,\njossa hänen onnensa tähti, kuten hän itse arveli, oli yht'äkkiä\nsammunut. \"En tiedä -- enkö sanone ikuiset jäähyväiset Ranskalle\",\nhän oli lausunut, \"mutta sitä en epäile, että se kutsuu minut\ntakaisin.\" Hänen jäähyväisensä ei, Acre'n onnettomuuden tähden,\ntullut ikuiseksi, ja nyt Ranska hänet kutsui kotia.\n\nOmituista kyllä, että juuri hänen pahin vihollisensa Sydney Smith\n(joka risteili Aleksandrian edustalla) teki hänelle suurimman\npalveluksen, mitä yksikään voi tehdä. Hän näet lähetti Bonapartelle\n-- joka oli kokonaan eristetty Ranskasta eikä olisi saamatta sieltä\ntietoja kyennyt summassa käyttämään hyväkseen oikeaa hetkeä -- ne\nranskalaiset sanomalehdet, joissa kerrottiin yhä uudistuneista\ntappioista. Oli muodostunut toinen koalitsioni Venäjän, Englannin,\nItävallan, Neapelin ja Turkin kesken; niiden armeijat olivat\nlähteneet liikkeelle keväällä 1798, ranskalaiset karkoitettiin\nItaliasta ja Sveitsistä ja itse Ranskassa näkyi ainoastaan olevan\nvalittavana joko vallankumous tai kuningasvalta; Direktorio ei\nkyennyt pitämään puolueita aisoissa.\n\nSydney luuli suututtavansa vihollisensa lähettämällä hänelle\nnäitä uutisia sisältävät sanomalehdet. Kun niissä sen ohessa oli\nkovaäänisiä lausuntoja, joissa sanottiin toivottavaksi saada\nBonaparte kotiin Egyptistä, lisäsi Sydney Smith ivallisesti,\nettä hän juuri oli Aleksandrian edustalla estääksensä häntä\nsotajoukkoineen pääsemästä maasta. Mutta Bonaparte ratkaisi asian\nheti, niin pian kuin sai todisteita asiain tilasta. \"Älkäämme\nodottako, kunnes häviö on täydellinen\", sanoi hän Marmont'ille.\n\"Ranskassa saadaan samaan aikaan kuin minä palaan tieto turkkilaisen\narmeijan häviöstä Abukir'in luona. Läsnäoloni on virittävä uutta\nrohkeutta, antava jälleen sotaväelle menetetyn itseluottamuksen\nja hyville porvareille onnellisen tulevaisuuden toivon.\" Armeijan\nylipäällikkyyden Bonaparte päätti uskoa Kleber'ille ja laittautui\nvalmiiksi astumaan \"Muiron\"-fregattiin, jolle hän oli antanut tämän\nnimen sen nuoren upseerin muistoksi, joka oli hänet ruumiillaan\nsuojellut vihollisen tulelta Arcole-sillalla. Ei kukaan muu kuin\nMarmont, ei edes hänen jälkeläisensä Kleber, aavistanut mitään\nhänen aikomuksestaan. Odotettiin sitä hetkeä, jolloin Sydney\nSmith oli mennyt Kyproon noutamaan uutta juomavettä -- sillä tuo\nhidasajatuksinen englantilainen, joka ei voinut käsittää, että\nkenraali lähtee kotia ilman sotajoukkoaan, ei ollut selvillä\nsiitä, että vartioiminen koskikin yksin Bonapartea -- ja yöllä\nelokuun 21 ja 22 p:äin välillä \"Muiron\" lähti vesille seurassaan\ntoinen fregatti ja mukanaan ylikenraali, Marmont ja Murat sekä\n200 kaartilaista. Kolme viikkoa he risteilivät länteen päin\nalituisesti taistellen länsituulia vastaan. Bon-niemen vaiheilla\nhe vihdoin saivat suotuisan tuulen, pääsivät yöllä huomaamattomina\nenglantilaisen risteilijän ohi, joka lakkaamatta liikkui Afrikan ja\nSicilian rannikkojen välillä, ja saapuivat lokakuun 1 p. Ajaccion\nsatamaan. Bonaparte näki taas syvästi liikutettuna kotimaan vuoret\nja tunsi ensimäisessä veneessä, joka laski fregatin kupeelle,\nmuiden tuttavien joukossa vanhan imettäjänsä, joka huusi ilosta\nnyyhkien, käsivarret kurotettuina häneen: \"Poikani, rakas poikani!\"\nBonaparten vastaus: \"Äitini, äitini!\" todisti hänelle, ettei hän\nollut unohtunut. Vastatuuli pidätti taas Bonaparten siellä, ja siten\npakosta saapuneena kotiin hän veresti monta vanhaa muistoa. Täällä\nhän sai tietoja ranskalaisten yhä jatkuvista vastoinkäymisistä --\nkaikki ranskalaiset kenraalit oli lyöty toinen toisensa jälkeen -- ja\nDirektorion täydellisestä neuvottomuudesta. Alkuaan hän oli päättänyt\nlähteä sotanäyttämölle Italiaan, hankkiaksensa heti uusilla voitoilla\nlisää loistoa nimelleen, mutta hän huomasi nyt, ettei yksikään päivä\nsaa mennä hukkaan. Hän otti laivaansa korsikalaisen purren ja pestasi\nsiihen miehiä saaren parhaimmista soutajista, hätätilassa voidakseen\njättää fregatin ja soudattaa itsensä maihin.\n\nHänen varovaisuutensa osoittautui tarpeelliseksi; lokakuun 8 p:n\nillalla aivan Hyér-saarten rannikolla sukelsi näkyviin englantilainen\neskaaderi; laivan päällikkö ehdotti jo, että palattaisiin Korsikaan,\nmutta Bonaparte luotti tähteensä, käski kaikkien tapausten varalle\nasettaa korsikalaisen purren lähtökuntoon ja suuntasi Fréjus'iin eikä\nToulon'iin. Takaa-ajajat eivät yön tultua kyenneet saamaan häntä\nkäsiinsä, ja lokakuun 9 p:n aamulla Bonaparte nousi maihin Ranskan\nmantereelle.\n\n\n\n\nIII. KONSULAATTI.\n\nAnarkia tai bourbonit. -- Valtiokeikaus. -- Mitä kansa sanoi. --\nSuuri rakennusmestari. -- Sota ja rauha -- Helvetinkoneita --\nKeisarikunta.\n\n\n\nBonaparte oli lähtenyt Ranskasta jättääksensä olosuhteet kehittymään.\nSitä valtiosäännön muutosta, jota hän piti Ranskalle välttämättömänä,\nhän ei olisi silloin voinut saada toimeen. Mutta hänen poissa\nollessaan pitäisi kansan itsensä omasta kokemuksestaan tulla siihen\nkäsitykseen, että perinpohjainen muutos oli tarpeellinen; mitä\nhän tahtoi saavuttaa, se hänen tuli saavuttaa koko suuren kansan\nyhteisellä mielisuosiolla.\n\nLaittomuus ja hämminki olivat keväällä ja suvella 1799 samalla\nkannalla kuin vallankumouksen hurjimmassa mellakassa. Huijauksia ja\npörssikeinotteluja harjoittivat hallituksen ystävät kansalaisten\nkustannuksella ja omaksi rikastumisekseen; pakollisia valtiolainoja\nsäädettiin; veronkantajat julkisesti tekivät itsensä syypääksi\nsuurimpiin vääryyksiin; petokset ja lahjomiset turmelivat\nvirkamiehet, joille ei maksettu palkkaansa, ja sotamiehet, jotka\neivät saaneet muonarahojaan, karkasivat joukoittain. Teollisuus oli\nlamassa; satamat ja kanavat maatuivat, tiet rappeutuivat ja kävivät\nmahdottomiksi kulkea; ja lukemattomat rosvojoukot mellastivat\naina suurien kaupunkien porteille saakka. Tällaisissa oloissa\njakobiniklubit muodostuivat uudestaan, ja kuningasmieliset lietsoivat\nkaikella tarmollaan tyytymättömyyttä, jotta voisivat suuremmalla\nmenestyksellä kalastaa sameassa vedessä. Se kova lakimääräys, että\nemigranttien sukulaisten piti antaa hallitukselle takeita, oli\nerittäin kiihoittanut heitä. Rojalistisia ja anarkistisia kapinoita\npuhkesi pohjoisessa ja etelässä, ja siltä näytti, että Ranska\noli uudestaan joutuva hirmuhallituksen valtaan tai taipuva taas\nbourbon'ien lipun alle.\n\nMutta kansan keskuudessa ruvettiin kysymään: \"Missä on kenraali\nBonaparte? Missä on se ainoa tarmokas mies, jolla on voimaa ja\nkykyä suistaa levottomuudet ja saada aikaan järjestystä? Mitä hän\ntekee Egyptissä aikana, jolloin Ranska tarvitsee häntä enemmän\nkuin koskaan?\" Pian rupesi leviämään huhu, että Direktorio oli\nlähettänyt Italian valloittajan Egyptin aavikoille päästäkseen\nhänestä, ja mitä Bonaparten voitot eivät olleet voineet tehdä, sen\nsai aikaan se käsitys, että tuo ylenkatsottu, kelvoton hallitus piti\nhäntä vihollisenaan. Äkkiä hän tuli kansan lämpimimmän ikävöimisen\nesineeksi.\n\nEpäjärjestyksen ja hämmingin lisääntyessä kautta valtakunnan,\nyhdistettyjen vihollisten valtain tuhotessa toisen ranskalaisen\nkenraalin toisensa perästä ja samotessa maan rajoja kohti, Direktorio\nei ollut kiistassa ainoastaan omassa keskuudessaan, vaan riiteli\nmyös lakiasäätävän kokouksen kanssa. Ainoastaan väkivallalla ja\nvääryydellä radikaalinen enemmistö oli voinut pysyä pystyssä, mutta\njokainen vaali oli tuonut uusia vihollisia sekä vanhempien että\nnuorempien neuvostoon, ja kun toukokuussa 1799 apotti Sieyès tuli\nvalituksi Direktorioon, sen täytyi avautua direktori-järjestelmän\nilmeisimmälle viholliselle. Hän oli jo ennen kieltäytynyt ottamasta\nvastaan direktorinvirkaa, koska hän piti tätä valtiojärjestystä\nkelvottomana, ja kun hän nyt suostui, tapahtui se vain sitä\nvarten, että hän voisi itse esiintyä isänmaan pelastajana ja\npäästä kunnianhimonsa korkeimpaan päämäärään: saada hyväksytyksi\noman laatimansa hallitusmuodon, joka ennen oli hyljätty. Kesäkuun\n18 p:nä 1799 (prairial'in 30) hänen onnistui saada enemmistö\nDirektoriossa. Hän huomasi yhtä selvästi kuin Bonapartekin, että\nvaltiosäännön muutoksen, josta voitiin toivoa rauhallisempia aikoja,\nkoko kansa ottaisi vastaan mielihyvällä, sillä jo aikoja sitten se\noli kyllästynyt veljeyden ja vapauden fraaseihin. \"Tätä nykyä\",\nsanoi hän, \"Ranska tarvitsee pään ja miekan.\" Viimemainitun hän oli\ntoivonut saavansa nuoresta kenraalista Joubert'ista; pääksi hän aikoi\nitse. Mutta elokuun 15 p:nä Joubert'in löivät yhdistyneet venäläiset\nja itävaltalaiset Novin luona; hän itse kaatui, ja tarmokkaan apotin\ntuumat keskeytyivät kehityksessään.\n\nSilloin arvaamatta astui maahan se mies, jolla oli sekä pää että\nsäilä.\n\nHeti Bonaparten astuessa laivalaiturille varhain aamulla lokakuun\n9 p:nä pienessä Fréjus'in rantakaupungissa joukkojen riemuhuudot\nilmaisivat hänelle, että hän oli tullut oikeaan aikaan. Kaikki\ntahtoivat nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, mieluimmin -- huolimatta\nruton tarttumisen mahdollisuudesta -- koskea häneen varmistuaksensa\nsen uskomattoman tiedon todenperäisyydestä, että ikävöitty mies oli\npäässyt Egyptin aavikoista ja Englannin risteilijöistä ja nyt seisoi\nRanskan maaperällä luodakseen rauhan ja järjestyksen ja pelastaakseen\nonnettoman isänmaan. Ainoastaan kaksi tuntia hän viipyi Fréjus'issä.\nHänen syödessään suurusta monet kävivät häntä tervehtimässä ja\nlausumassa ilonsa, että olivat saaneet nähdä hänet. Kaupungin klubin\njäsen piti hänelle puheen, joka päättyi sanoihin: \"Rientäkää,\nkenraali, lyökää viholliset ja karkoittakaa ne, ja sitten teemme\nteistä kuninkaan, jos teitä itseänne haluttaa.\"\n\nVaikka Bonaparte nuorena ei ollutkaan mikään kova latinantaitaja,\nkyllä hän varmaankin sinä hetkenä muisti, mitä merkitsi vanha\nsananparsi: _vox populi vox dei_, kansan ääni on Jumalan ääni.\n\nKenraalin matka Fréjus'istä Parisiin oli todellinen riemukulku.\nInnostusta häntä kohtaan ei vähentänyt juuri nyt saapunut tieto, että\nMasséna ja _Bruno_ voitollisissa otteluissa olivat lyöneet vihollisen\ntakaisin sekä Sveitsissä että Hollannissa. Päinvastoin, \"näytti\nsiltä, että Bonaparten tarvitsi vain näyttäytyä, kun jo onni taas\nhymyili Ranskan lipuille\". Kaikkialla häntä tervehdittiin suurimmalla\nriemulla. Hedelmä oli kypsä, siitä ei ollut epäilystä; nyt se vain\noli poimittava; mutta oveluutta, laskelmataitoa ja varovaisuutta\nkysyttiin sen onnistumiseen.\n\nHuhu Bonaparten palaamisesta oli kiitänyt hänen edellään ja joutunut\nParisiin ennenkuin hän itse Aix'n kaupungista antoi siitä tiedon\nDirektoriolle. Tieto tuotti sille yhtä vähän iloa kuin rouva\nJosephine Bonapartelle. Josephine ei voinut olla epätietoinen siitä,\nettä nyt oli edessä tilinteon päivä; sillä Egyptiin hänestä saadut\ntiedot olivat hänet kokonaan paljastaneet miehelleen; ne kertoivat,\nettä hän taas oli ruvennut suhteisiin erään nuoren luutnantin kanssa,\njonka hän aikaisemmin tunsi italialaisen armeijan ajoilta. Tässä\noli sen verran perää, että hänen sydämensä pamppailu oli kylläkin\nymmärrettävä, kun hän kuuli Bonaparten saapuneen kotiin. Hän päätti\nlähteä häntä vastaan puhuaksensa hänelle ennenkuin kälylleen\nvihamieliset langot saisivat häneen vaikuttaa. Mutta onnettomuudeksi\noli Bonaparte matkustanut toista tietä kuin Josephine oli arvellut,\nja lokakuun 16 p:n aamuna hän saapui kotiinsa ja löysi sen tyhjänä.\nMitä rouva Josephinen paha omatunto oli pelännyt, tapahtui siis\nhänen ponnistuksistaan huolimatta. Bonaparte sai toiselta taholta\nvahvistuksen siihen, mitä hän ennen oli kuullut, ja kohteli vaimon\npalattua tätä varsin kylmästi. Onneksi kevytmieliselle naiselle,\njoka teki kaikkensa sovittaakseen suuttunutta puolisoansa, vastaiset\ntärkeät tapahtumat pitivät Bonapartea siksi vallassaan, ettei hänelle\nriittänyt aikaa tarkemmin miettiä alkuperäistä aikomustansa erota\nhänestä. Kun lisäksi rouva Josephine saattoi olla hänelle joksikin\nhyödyksi, piti hän anteeksiannon parempana. Mutta tästä lähin jäi\nhänen vaimonsa asiaksi koettaa lähestyä häntä.\n\n\"Jonkinmoisen valtiollisen vainun kautta Ranskassa aina saadaan\nvihiä milloin hallitus on kukistumaisillaan, ja silloin kaikki\npuolueet rientävät metsästyskoirina saamaan osansa kaatuneesta\notuksesta.\" Näillä sanoilla puhuu muuan ranskalainen historioitsija\nasemasta Parisissa syksyllä 1799. Ilma oli täynnä valtiollisia\nlaskelmia. Kaikki tiesivät, että jotakin tapahtuu, mutta ei kukaan\ntietänyt, mihin mentiin tai kuka vihdoin rohkeni ottaa teon\nvastuulleen. Että Bonaparte siinä näyttelisi jotain osaa, se kyllä\noli useimmille selvä, ja oli niitäkin, esim. kenraali Bernadotte,\nhänen mieskohtainen vastustajansa, jotka selvästi näkivät, mihin hän\nsuuntasi. Josef Bonaparten lankona Bernadotte kuitenkaan ei tahtonut\nasettua vaimonsa entistä ihailijaa vastaan.\n\nBonaparte itse myöhemmin kertoo tästä ajasta: \"Minä olin se piste,\njonka ympäri kaikki salaliitot pyörivät. Mutta näiden suunnitelmien\njohdossa ei ollut yhtäkään miestä, joka kykeni niitä toteuttamaan.\nKaikki luottivat minun apuuni, sillä ne tarvitsivat soturia. Minä\nen luottanut kehenkään, ja sain siten tilaisuuden valita sen\nsuunnitelman, joka minulle paraiten sopi. Direktorio vapisi minun\npalatessani; olin mitä suurimmassa määrässä varuillani -- sinä\nelämäni kautena minä olin kaikkein ovelin. Tapailin Sieyés'iä\nja lupasin hänelle saavani hänen runsassanaisen valtiosääntönsä\nhyväksytyksi; otin vastaan jakobinien johtajia ja bourbonien\nasiamiehiä. En kieltänyt keltään neuvojani, mutta annoin niitä vain\nomaa etuani silmällä pitäen. Salasin itseni kansalta, tiesin, että\nuteliaisuus ajan tullen saa heidät petkutetuksi juoksemaan perässäni,\nmissä hyvänsä olinkin. Kaikki ne juoksivat verkkooni, ja kun tulin\nvaltion päämieheksi, ei ollut ainoatakaan, joka ei rakentanut\ntoivomuksiansa minun onneni pohjalle.\"\n\nBonaparten oveluus ja uskomaton teeskentelytaito ilmeni erityisesti\nsiinä taidossa, millä hän osasi pimittää Direktorion vähemmistön,\npuheenjohtajan _Cohier'n_ ja kenraali _Moulins'in_. Näiden ollessa\nvakuutettuja, että Bonaparte sydämestään vihasi Sieyés'iä, heidän\nvirkakumppaniansa, hän jo oli tehnyt liiton tämän kanssa; sitä miestä\nhän juuri kaikista enimmän tarvitsi, Direktorion johtavaa henkilöä\nja vanhimpien neuvoston vaikuttavinta miestä. Että hän samaan aikaan\nymmärsi alistua tuon hänelle välttämättömän miehen valtaan, se oli\nvain lisätodistus hänen etevästä kyvystään.\n\nKuinka uhatussa asemassa Bonaparte katsoi olevansa, käy ilmi hänen\nvarovaisuudestaan, hän kun ei ottanut maistaaksensa tarjottuja\nruokia semmoisellakaan suurella juhla-aterialla, jonka vanhempien ja\nnuorempien neuvostot hänen kunniakseen antoivat marraskuun 6 p:nä,\nvaan antoi ajutanttinsa hankkia leipää ja viiniä. Tätä varovaisuutta\nsaattoi pitää paljastuksena, sillä siitä näkyi, kuinka vaarallinen\nhän omasta mielestään oli. Ja samana iltana hänellä todellakin oli\nkokous salaliittolaisten, Sieyés'in ja hänen sokean puoluelaisensa\ndirektori _Roger Ducos'n_, veljensä Lucien'in, joka äsken oli tullut\nnuorempien neuvoston puheenjohtajaksi, ja monien muiden kanssa:\nsiellä nyt sovittiin lopullisista tehtävistä. Osat jaettiin kolmen\npäähenkilön kesken: Bonaparten tuli saada puolellensa kenraalit ja\nsotavoima; Sieyès'in piti valmistaa vanhempien neuvostoa ja hänelle\nuskollisten inspektorien avulla kutsua kokoon ainoastaan ne jäsenet,\njoihin voitiin luottaa; samanlaisen osan oli vihdoin saava Lucien,\njonka nuorempien neuvoston puheenjohtajana piti johtaa keskusteluja\nkäskyn mukaan. Direktoriaali-valtiosäännön 102 §:ää, joka myönsi\nvanhain neuvostolle oikeuden siirtää lakiasäätäväin kokousten\nkokouspaikan Parisin ulkopuolelle, piti käytettämän vipusimena\nvaltiosäännön kumoamiseksi, ja toimeenpano määrättiin brumaire'in 18\n(marraskuun 9) p:ksi 1799.\n\nSinä päivänä klo 7 aamulla kokoontui vanhempien neuvosto, s.o. ne\njäsenet, joihin Sieyés saattoi luottaa; toiset saivat inspektoreilta\nkutsumuksen liian myöhään. Kiireessä hyväksyttiin salaliittolaisten\nkirjoittamat määräykset: lakiasäätävän kokouksen siirtäminen St.\nCloud'iin, johon sen tuli saapua seuraavana päivänä päivällisaikaan,\nja että Bonapartelle uskottaisiin Parisin varusväen, kansalliskaartin\nja neuvostojen kaartin päällikkyys. Vajaan kahden tunnin kuluttua\nkenraali itse saapui ratsastaen ja suuri seurue mukanaan vannomaan\nuskollisuutta valtiosäännölle ennenkuin ryhtyi hänelle uskottua\npäällikkyyttä hoitamaan. \"Teidän viisautenne\", sanoi hän neuvostolle,\n\"on ryhtynyt näihin toimenpiteisiin, meidän käsivartemme osaavat ne\ntoteuttaa. Tahdomme tasavaltaa, joka perustuu todelliseen vapauteen,\nkansalaisten vapauteen ja kansalliseen eduskuntaan. Sen me saamme,\nsen vannon omassa ja asekumppanieni nimessä.\" Huomaamme, että hän\njärkevästi jätti mainitsematta sanaakaan siitä valtiosäännöstä,\njonka hän varmasti oli päättänyt kumota. Yksi jäsen rohkenikin\nhuomauttaa, ettei Bonaparte laisinkaan ollut vannonut uskollisuutta\nperustuslaille, mutta puhemies julisti, että näiden tapahtumien\nperästä ei voitu keskustella muualla kuin St. Cloud'issa.\n\nSen jälkeen päivän sankari puolestaan tarkasti lukuisan\nsotamiesosaston, jonka hän muka paraatia pitääksensä oli käskenyt\nkokoontumaan Tuillerioiden pihamaalle. Sotamiehet siellä häntä\nhurmaantuneina tervehtivät; hän taas lyhyellä puheella innostutti\nupseerit ja sotamiehet. Samaan aikaan Sieyès, Ducos ja Barras\n-- jolle kaikki tämä oli vain afäärikysymys -- ilmoittivat\nluopuvansa direktorinviroistaan, jolloin hallituskoneisto oli\ntodellisuudessa pysähtynyt. Muut kaksi direktoria, Cohier ja Moulins,\nsaatuansa tietää tapahtumista, riensivät Tuillerioihin pannakseen\nvastalauseensa, mutta Bonaparte vastasi heille, ettei Direktoriota\nenään ollut olemassa. Sitten hän piti heitä vartioituina asunnoissaan\nLuxemburgissa.\n\nNäiden tapahtumain aikana Parisi oli täysin levollinen.\nPoliisiministeri Fouché, entinen vallankumousmies, joka itse\nkuului salaliittoon, oli vastoin Bonaparten toivomusta ryhtynyt\nmuutamiin varokeinoihin. \"Miksi kaikki tuo varovaisuus?\" oli hän\nsanonut. \"Puolellamme on kansakunta, ja me toimimme ainoastaan sen\nturvissa.\" Sieyés, joka oli ollut mukana koko vallankumouksen ajan,\noli neuvonut yön kuluessa vangitsemaan neljäkymmentä nuorempien\nneuvoston vihamielisinä jäsentä. Sitäkin oli Bonaparte vastustanut.\nHän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä näytti\nväkivallalta. \"Hyvinhän meni tänään\", sanoi hän illalla hymyillen\nBourienne'ilIe. \"Saas nähdä miksi huomispäivä muodostuu!\" Mutta ennen\nvuoteelle laskemistaan hän vastoin tapaansa latasi pistoolinsa.\n\nVaikein oli kuitenkin vielä tulossa. Kummankin neuvoston jäsenten\nkokoontuessa St. Cloud'iin nuo monet sotilasvartiot ja sotaväen\nosastot luonnollisesti lisäsivät suuttumusta, jota Direktorion\npuoltajien täytyi tuntea edellisen päivän tapahtumien johdosta,\njoita he toistaiseksi tunsivat vain huhujen mukaan. Jopa itse\nvanhempien neuvostossa mieliala oli aivan toinen kuin eilen. Ne,\njoita ei oltu aikanaan kutsuttu ratkaisevaan kokoukseen, nostivat\nhälytyksen, ja kun sihteeri kuultuaan vaadittavan varmuutta\nDirektorion paikoillaanolosta, avonaisesti vastasi, että useat\ndirektorit ovat luopuneet virastaan ja että kenraali Bonaparte piti\ntoisia vartioituina, niin myrsky puhkesi. Nyt ymmärrettiin, että koko\nvalta oli yksin hänen kädessään ja että kyseessä oli perustuslaki\neikä henkilömuutos. Melun ja suuttumuksen riehuessa astui Bonaparte\nsaliin; hän tiesi, että kiihtymys oli nuorempien neuvostossa vielä\nsuurempi kuin täällä; ei ollut mitään muuta neuvoa kuin uhmata\nvastustajia. Hän puhui ja häntä kuunneltiin hiljaisuudessa. Hänen\novelasti harkitut sanansa, joita lausuttaessa totuuden jumalattaren\nusein oli peittäminen kasvonsa, tekivät vaikutuksen ja saivat\nmielet osaksi muuttumaan. Silloin nousi eräs tasavaltalainen jäsen\nylös: \"Kenraali! me hyväksymme kaikki mitä olette sanonut. Vannokaa\nvain meidän kanssamme tottelevanne III vuoden hallitusmuotoa,\ndirektorihallintoa, joka yksistään voi pitää tasavallan pystyssä.\"\nSiinä oli se arka kohta, jossa kaikki verukkeet joutuivat karille.\nMutta Bonaparte rohkeni lyödä kortit avonaisesti pöytään.\n\"Hallitusmuoto!\" hän huusi. \"Sitä olette itse rikkoneet fructidor'in\n18 p:nä, kuten sitä rikoitte floreal'in 22 ja prairial'in 30 p:nä.\nHallitusmuoto! Kaikki puolueet vetoavat siihen, ja kaikki ovat sitä\nrikkoneet. Se ei voi meille enään pelastusta tuottaa, sillä sitä ei\nenään noudata kukaan. Kun valtiosääntö on rikottu, täytyy hankkia\nuusi sopimus ja uusia takeita.\" Myrsky oli lopussa. Kokous nousi ja\ntervehti Bonapartea puheilla ja kätten taputuksilla.\n\nNuorempien neuvostossa oli keskusteluun ruvettu hurjalla melulla\nja ensiksi päätetty, että jäsenten yhden kerrallaan piti vannoa\nuskollisuus valtiosäännölle. Tätä parastaikaa tehtäessä saapui\nkokoukseen Bonaparte, lopetettuaan puheensa vanhempien neuvostossa,\nseurassaan muutamia krenatöörejä; nämä hän jätti seisomaan\novenpieleen, ja itse hän astui hattu kädessä peremmäksi saliin. Kun\nnähtiin sotamiehet kiväärein ja pistimin salissa, syntyi vallan\nsuunnaton raivo. \"Alas diktaattori! Julistakaa hänet henkipatoksi!\nEläköön tasavalta! Lyökää hänet kuoliaaksi!\" huudettiin joka\nhaaralta. Uhkaavin elein jäsenet syöksyivät alas istuimiltaan\nhäntä kohden. Ei ole vielä varmistettu, suunnattiinko häntä\nvastaan todellakin tikareita ja pistooleja; toiset väittävät,\ntoiset kieltävät. Bonaparten, joka kävi kuoleman kalpeaksi ja puri\näärimäisen kiihtymyksen vallassa hampaansa yhteen, vei hänen oma\nkaartinsa pikaisesti pois salista. Vielä ovella kuuli hän tuon tuhoa\nuhkaavan, vihaisen huudon: \"henkipatto!\"\n\nEi ole epäilemistäkään, että Bonaparte kallionlujasti luottaessaan\nitseensä ja tähteensä oli ollut varma siitä, että hänen pelkkä\nesiintymisensä vihamielisten neuvostonjäsenten keskuudessa riittäisi\nmasentamaan kaiken vastustuksen. Sodasta hän jo tunsi, millä\nmiltei hypnotisoivalla voimalla hän yhdellä sanalla tai katseella\nsai joukot liikkeelle. Eikä hän yksistään omaan väkeensä niillä\nvaikuttanut. Lonaton taistelussa (Italian sodan aikana), jossa\nkovin mäkinen seutu esti saamasta yleiskatsausta, hän äkkiä huomasi\nolevansa 3-4,000 itävaltalaisen saarroksessa. Eräs upseeri kehotti\nhäntä antaumaan. \"Tiedättekö, kelle puhutte?\" vastasi Bonaparte\nilmaisemalta vähintäkään hämmästystä. \"Minä olen ranskalainen\nylikenraali; armeijani on kinterelläni; ellette heti paikalla käske\nväkeänne laskemaan alas aseensa, annan minä joka miehen paikalla\nkuolla.\" Hänen sanansa, hänen tyyneytensä, hänen täydellinen\nnäyttelijätaitonsa vaikutti viholliseen niin, että se unohti\ntosiasian, joka oli semmoinen, että hän oli saarrettuna, aivan\nyksinkertaisesti vankina. Hänen kykynsä puhua mielikuvitukselle oli\ntaas tehnyt tehtävänsä. Lisäksi huomaa niissä sanoissa, joilla hän\nvanhempien neuvostossa lopetti puheensa, jotakin jälkikaikua hänen\nolostaan Egyptissä, jossa hän maan asukasten edessä oli esiintynyt\nmelkein kuin jumalana. \"Älkää unohtako, että esiinnyn sodan ja onnen\njumalan seuraamana.\" Ne ilmenevät taas hetken jälkeen. Lucien oli\nsalissa kieltänyt äänestämästä hänen henkipatoksi julistamisestaan,\nluopunut puhemiestoimestaan ja rientänyt ulos; hevosensa selästä hän\npiti puheen sotamiehille kehoittaen heitä puolustamaan kenraaliansa\nneuvoston jäseniä vastaan, joita englantilaiset olivat lahjoneet ja\njotka olivat paljastaneet tikarinsa Bonapartea vastaan. Silloin nousi\nhänessä taas sama valtaava tunne, ja hän huusi: \"Niin, seuratkaa\nminua! Seuratkaa minua! Sillä minä olen päivän jumala.\" -- \"Pidä\ntoki suusi kiinni\", oli tyynempi Lucien kuiskannut hänelle. \"Luulet\npuhuvasi mamelukeillesi.\"\n\nMutta neuvoston jäsenet eivät olleet sotureita: heillä ei ollut halua\neikä edellytyksiä tunnustamaan hänessä yliherraansa, he eivät olleet\nnähneet häntä taistelutantereella, heillä ei ollut käsitystä eivätkä\nhe tahtoneetkaan käsittää, että vaaroissa tarvitaan välttämättä yksi\nkäskijä, eikä heillä ollut mitään välitöntä tunnetta siitä, että\nhän oli synnynnäinen hallitsija. Tässä tarvittiin toisia keinoja\nkuin pelkkä persoonallisuuden mahti. Kun hän oli vähän selvinnyt\nhermostuneesta kiihtymyksestään, hän käski Murat'ta hajoittamaan\nkokouksen. Huutaen: \"Eläköön Bonaparte!\" sotamiehet syöksyivät\npainetit tanassa saliin. Jäsenet pakenivat pois akkunoista ja ovista.\nSäilyttääksensä jonkinmoista laillisuuden varjoa Lucien heti kokosi\npuoluelaisensa jäsenten joukosta, ja tämä lainsäätäjäkunnan sirpale\npäätti samana päivänä, että Direktorio oli lakannut olemasta; sen\nsijalle astui väliaikainen hallitus, johon kuuluivat Sieyés, Ducos ja\nBonaparte. Näiden tuli uudestaan järjestää koko hallinto ja pyrkiä\npysyväiseen ja kunniakkaaseen rauhaan ulkomaiden kanssa. Molempien\neduskuntien, joiden istunnot lykättiin helmikuun 20 p:ään 1800,\npiti ensin valita kaksi komiteaa, kumpaankin 25 jäsentä, joiden\ntuli valmistaa uusi valtiomuoto ja hoitaa juoksevat asiat. Vielä\nsamana iltana nämä päätökset hyväksyttiin vanhempien neuvostossa,\nja vihdoin nuo kolme konsulia vannoivat suojelevansa kansanvaltaa,\ntasavaltaa, vapautta ja tasa-arvoa. Kun parisilaiset seuraavana\npäivänä heräsivät, lukivat he katujen kulmissa suuria julistuksia,\njoissa ilmoitettiin Direktorion kukistus ja vihdoin lausuttiin, että\nkenraali Bonaparte ja hänen soturinsa olivat ansiokkaasti isänmaata\npalvelleet.\n\nViimeisinä kymmenenä vuotena oli Ranskassa alituisten valtiollisten\nmullistuksien vallitessa niin vähän totuttu näkemään lakien ja\nlaillisten muotojen kunnioittamista, ettei montakaan loukannut se\nväkivalta, jota ilmeisesti oli käytetty lakiasäätävää kokousta\nvastaan. Tieto Direktorion kukistumisesta tyydytti kaikkia,\nja riemulla tervehdittiin Bonapartea Sieyès'in ja Dueos'n\nhallituskumppanina. Lyhyt oli kuitenkin aika, jolloin näitä kolmea\nmiestä pidettiin tasa-arvoisina. Sieyès ja Ducos olivat olleet\nvihatun Direktorion jäseninä, ja koko se tyytyväisyys, jonka sen\nkukistuminen synnytti, lisäsi vain kansan suosiota voitokasta\nkenraalia kohtaan, jonka tunnettuun tarmoon ja hallintokykyyn kansa\nehdottomasti luotti. \"Tuskin lienee mikään laillinen hallitsija\",\nkirjoitti näinä päivinä eräs diplomaatti Parisista, \"koskaan tavannut\nkansaansa yhtä myöntyväisenä ja mukautuvana kuin Bonaparte, ja\nanteeksiantamatonta olisi, jollei tämä kunnon kenraali käyttäisi\ntätä rakentaaksensa paremman hallituksen paremmalle perustukselle.\"\n-- \"Kaikki edelliset vallankumoukset\", kertoi Preussin lähettiläs\nkuninkaalleen, \"ovat herättäneet epäluuloa ja pelkoa. Tämä\nsitävastoin on, itse olen tullut siitä vakuutetuksi, herättänyt mitä\nvaloisimpia toiveita.\" Oli käynyt kuten Bonaparte itse oli sanonut;\nkansan suurin osa näki hänessä pelastajan, eikä valtiollisissa\npuolueissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tavalla tai toisella\nhäneen luottanut.\n\nUusi valtiomuoto, jonka lakiasäätävät komiteat Bonaparten ollessa\nesimiehenä olivat rakentaneet Sieyès'in varsin teoreettisen\nluonnoksen pohjalle, julkaistiin joulukuun 24 p:nä 1799. Sen mukaan\nhallitus annettiin kymmeneksi vuodeksi valitulle ensimäiselle\nkonsulille, jonka rinnalla oli kaksi neuvonantaja-konsulia. Tälle\ntoimivalle vallalle, johon kuului myös valtioneuvosto, jonka jäsenet\nensimäinen konsuli valitsi, oli asetettu vastapainoksi lakiasäätävä\nvalta: 100 jäseninen tribunaatti ja 300 jäseninen lainsäätäjäkunta.\nKumpaisenkin jäsenet valitsi senaatti, jonka 80 jäsentä valitsi\nosaksi ensimäinen konsuli, osaksi senaatti itse. Senaatilla,\njoka myöskin nimitti tuomarit eri tuomioistuimiin, oli yleensä\ntehtävänä valvoa valtiomuodon noudattamista. Yksin hallituksella\noli oikeus ehdottaa lakeja: se tehtiin tribunaatissa, joka niistä\nkeskusteltuansa päätti, tuliko sen valitsemain jäsenten puhua\nlainsäätäjäkunnassa lakiehdotusta vastaan vaiko sen puolesta. Siellä\nei enään laista keskusteltu, vaan se hyväksyttiin tai hyljättiin\nyksinkertaisella äänestyksellä, sitten kun tribuunit olivat puhuneet.\n\nEnsimäiseksi konsuliksi valittiin Bonaparte; muiksi kahdeksi\nkonsuliksi tulivat. _Cambacérès ja Lebrun_, edellinen taitava\njuristi, jälkimäinen etevä finanssimies.\n\nKoko valta oli todellisuudessa ensimäisen konsulin kädessä, mutta\nniin suuri oli lujan hallituksen kaipuu ja niin luja oli luottamus\nBonaparteen, että uusi valtiomuoto Ranskan kansan siitä äänestäessä\nhelmikuun 7 p:nä 1800 sai puolelleen yli 3,000,000 ääntä ja\nainoastaan 1,500 äänesti sitä vastaan.\n\nSaattaa tuntea enemmän tai vähemmän myötätuntoa niitä keinoja\nkohtaan, joita Bonaparte edistyäksensä käytti sekä kotimaassaan\nKorsikassa että Ranskan maaperällä. Itsekukin mielensä mukaan\nihailkoon tai tuomitkoon sitä nuorteutta, jolla hän vallankumouksen\naikana pysyi veden pinnalla ja sitä sissimäistä näppäryyttä, jolla\nhän sittemmin osasi käyttää jokaista tapahtumaa edukseen. Mutta\nyksikään ei saata kieltää, että hänen ihmeteltävä kykynsä, joka\non ainoa laatuaan, hänen nerokkaisuutensa täysin oikeutti hänen\nitsetuntonsa, hänen järkähtämättömän uskonsa, että hän oli oikea\nmies, ja onhan semmoinen varmuus, mikäli historian todistus voi antaa\nselkoa, aina neroon kuuluva. Ei saa unohtaa, että jo lapsuudessa,\njolloin ei voi olla puhetta mistään tietoisesta järkeilystä, hänen\npyrkimisensä ensimäiselle sijalle esiintyy aivan vaistomaisesti;\nhänen kunnianhimonsa on veressä, se on kuin ilma, jota hän hengittää;\nja jos häntä saa sanoa valtaan syntyneeksi ja kohtalon kutsumaksi,\nniin eihän käy ihmetteleminen, että valtaan pääsemisen keinot, joihin\nsamoinkuin kaikkeen inhimilliseen olevat olot vaikuttavat, saivat\nleimansa siitä maaperästä, jossa ne kasvoivat ja niistä ajoista,\njoista ne olivat peräisin.\n\nMutta historian tuomioistuin muutoin ei arvostelekaan yksistään\ntapaa, millä valtaan on päästy, vaan ennen kaikkea tapaa, millä\nvaltaa käytetään.\n\nBonaparten ollessa hallituksen päämiehen asemassa, ensin\nväliaikaisessa konsulaatissa, sitten ensimäisenä konsulina,\nalkaa nyt se suunnaton työ, jota ränstyneen Ranskan huoneen\nuudestaan rakentaminen kysyi. Sillä maan aineellinen kurjuus oli\nyksinomaan seuraus vallankumouksen aiheuttamasta hämmingistä ja\nkaikkien perittyjen laitosten ja totuttujen hallinnollisten olojen\nhajoamisesta. Mitä hän tässä kelvollisuuteen ja työvoimaan nähden\nsai aikaan, saavuttaa miltei yliluonnollisuuden rajan. Samoinkuin\nhän 1797 parissa kuukaudessa loi italialaisen armeijan, niin hän\nmuutamissa vuosissa loi uuden Ranskan. \"Olemme saaneet herran\", sanoi\nSieyés Talleyrand'ille valtiokaappauksen jälkeisenä päivänä, \"hän\npystyy kaikkeen, hän näkee kaikki, hän on kaikessa perillä.\"\n\nBonaparten ensimäinen suuri taito oli kelvollisten miesten\nlöytäminen. Ministerinsä hän valitsi yksinomaan pitämällä silmällä\nheidän kelvollisuuttaan ja kuntoaan, huolimatta heidän poliittisesta\nentisyydestään. \"Me käymme uutta aikaa kohti\", sanoi hän, \"ja meidän\ntäytyy unohtaa se huono, mikä on ollut vanhassa ajassa, ja muistaa\nvain mitä siinä oli hyvää.\" Siten tuli rajusta vallankumouksellisesta\nFouché'sta poliisiministeri; entisestä Autun'in piispasta,\nirstailevasta mutta kyvykkäästä Talleyrand'ista ulkoasiainministeri;\nBerthier'stä tuli sotaministeri, mutta hänen täytyi pian luovuttaa\nsijansa rehelliselle Carnot'lle, joka palasi kotiin tarjotakseen\npalveluksensa isänmaalle. \"Ketkä vallankumoukselliset\", sanoi\nBonaparte, \"katselisivatkaan epäluulolla asiain uutta järjestystä,\nkun Fouché on poliisiministeri; jokainen aatelinen kaiketi uskoo\nvoivansa viihtyä Autun'in piispan turvissa. Minä avaan laajan tilan\nkaikille.\" Ja niin mieluisasti tunnustettiin Bonaparten etevämmyys,\nettä erittäin taitava finanssimies Gaudin heti brumaire'in 19 p:nä,\nennenkuin valtiokaappaus vielä oli suoritettukaan, lupasi ottaa\nhaltuunsa valtiovarain salkun, kun Bonaparte tulee hallituksen\njohtoon. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan vuotta siitä, kun hän\noli siitä kieltäytynyt sanoen: \"Missä ei ole mitään finansseja eikä\ntoiveita saada uusia, siellä ei tarvita finanssiministeriä.\"\n\nValtioneuvostossa, jonka kokoonpanon ensimäinen konsuli itse määräsi,\nhän tahtoi saada kuvastumaan maan kaikki henkiset voimat. Hän valitsi\nsiis sinne kaikki, joiden nimet olivat joutuneet hänen korviinsa\nkelvollisina miehinä, mitä kantaa ja mielipidettä ne olivatkin;\nkonservatiiveja miehiä valtakunnan hallintovirastoista; uudempia\naatteita edustavia oikeusoppineita ja kansatalouden tuntijoita\nsekä lämminverisiä edistysmielisiä, jotka olivat kehittyneet\nvallankumouksen äkkiä kypsyttävässä koulussa; mutta korkealla\nkaikkien heidän yläpuolella hän seisoi itse. \"En pyydä neuvoja,\nvaan selityksiä ja tiedonantoja; niitä minä kaikkialta etsin...\nminä en salli nimien itseäni häikäisevän... pulmallisinta ei ole\nmiesten valikoiminen; ei, vaikeinta on käyttää parhaimmalla tavalla\nvalittujen miesten lahjakkaisuutta ja kykyä.\"\n\nNämä lausunnot suuressa määrässä kuvaavat Bonapartea. Hän ei pyydä\nneuvoja, vaan selitystä, mutta sitä hän kaikkialta etsii. \"Hän\ntutkii jokaisen kysymyksen erikseen, hienoimmalla ja tarkimmalla\nlajittamisella eroittaen sen eri ainekset ja aina neuvotellen\nnoiden kahden suuren auktoriteetin, ajan ja kokemuksen kanssa. Hän\nhankkii itselleen selkoa muinaisuuden, Ludvig XIV:nnen, Fredrik\nSuuren lainsäädännöstä. Kun ensimäiselle konsulille esitettiin\nlakiehdotus tai asetus, hän vain harvoin laiminlöi kysyä: Onko\ntämä lakiehdotus täydellinen? Onko otettu lukuun kaikki tapaukset?\nMiksi ette ole ajatelleet tätä kohtaa? Onko välttämätöntä sanoa\ntätä? Onko tuo oikeudellista? Onko se hyödyllistä? Kuinka oli\nmuinoin Roomassa, Ranskassa? Kuinka on nyt? Miten on muissa maissa?\nHänelle erikoinen ei ollut ainoastaan hänen läpitunkeva, kaikkeen\nulottuva intelligenssinsä, vaan myös nuorteva, voimallinen ja\nkestävä huomaavaisuutensa. Hänellä on ollut 18 tunnin yhtämittaisen\ntyön alaisena samat tai erilaatuiset tehtävät. En ole koskaan\nnähnyt häntä henkisesti uupuneena, en ole koskaan nähnyt häneltä\npuuttuvan henkistä joustavuutta, ei rajuimmassa ponnistuksessa eikä\nvihassakaan.\" -- \"Usein minut kutsuttiin ensimäisen konsulin luo,\njoka ei koskaan laiminlyönyt neuvottelua niiden valtioneuvosten\nkanssa, joille hän oli uskonut toisen tai toisen hallinnollisen\nkysymyksen tutkimisen. Hän syventyi siinä pienimpiinkin\nyksityiskohtiin, mutta silti lopputulos, kokonaisuus ja keinot eivät\nkoskaan huomiosta kadonneet.\" -- \"Kaikkea, kuten esim. vähäpätöistä\nlakia koskeva mittoja ja painoa, aina tärkeään lakiin tuomioistuinten\njärjestyksestä, on Bonaparte käsitellyt ja varsin usein valaissutkin.\nTyössä uupumattomana hän oli suurella täsmällisyydellä ja halulla\nläsnä kaikissa valtioneuvoston istunnoissa, joiden hän salli kestää\n5-6 tuntia yhtä mittaa, ja jokainen asia sai leimansa hänen taitonsa\netevämmyydestä, ennenkuin hän leimasi sen asemansa auktoriteetilla.\nHän sai valtioneuvostossa keskustelut käymään vireästi ja vapaasti,\nniin ettei niitä painostaneet ne vaikeudet, joita ilmaantuu\npuhujalavalta keskusteltaessa.\" -- \"10-12 tuntia päivässä Bonaparte\nteki työtä, milloin hallintoneuvostossa, milloin valtioneuvostossa,\njossa kaikki ne uudet asetukset, joiden tuli täydentää niin kauvan\npuutteellisena ollut lainsäädäntö, käsiteltiin hänen läsnäollessaan.\nHän pyysi ministereiltä tietoja pienimmistäkin yksityisseikoista ja\nkääntyi usein alhaisempien virkamiesten puoleen, jollei ministeri\nosannut antaa täysin tyydyttäviä selityksiä. Usein kyllä sattui, että\nministerit palasivat valtioneuvostosta kuolemakseen väsyneinä noiden\npitkien kyselyjen ja tutkimusten jälkeen, jotavastoin Bonaparte,\njoka sitä tuskin huomasi, puhui päivän työstään virkistyksenä,\njoka tuskin oli tuottanut hänelle riittävää sielunvoimisteluakaan.\nKotiin tullessa sattui usein, että ministerit pöydältään löysivät\nkymmenkunta kirjettä; niihin hän pyysi heti vastausta, ja sen\nlaatimiseen koko yö tuskin riitti.\"\n\nTammikuussa 1800, jolloin aineksia oli ylenmäärin kasaantunut,\nhän itse käytti yöt jatkoksi ja pyysi, että sota-, sisä- ja\npoliisiasiat lähetetään hänelle klo 10 illalla. Usein hän johti\nkeskusteluja näissä osastoissa klo 10:stä illalla klo 5:een aamulla.\nNeuvostonjäsenet nääntyivät väsymyksestä ja nukkuivat tuoleilleen,\nmutta Bonaparte itse, reippaana ja joustavana kuten aina, pudisti\nheitä: \"Ylös, kansalaisministerit! Ylös! kello on vasta kaksi; meidän\ntäytyy jotakin tehdä Ranskan kansan meille maksamista rahoista.\"\n\nJos koskaan hallituksen esimies maan ensimäisenä uupumattomimpana\ntyömiehenä on valaissut tiensä seurattavalla ihanteella, niin kyllä\nsemmoinen oli Napoleon Bonaparte. Mitkään mieskohtaiset halut eivät\nhäntä häirinneet, eivät mitkään himot varastaneet häneltä tarmoa. Hän\neli ainoastaan työssä, rikastuttaakseen sitä maata ja sitä suuresti\nlahjakasta kansaa, joka, sen hän tiesi, saattoi tulla verrattomaksi\ntyökaluksi hänen kädessään.\n\nToinen tärkeä lakiehdotus toisensa jälkeen esitettiin siten\nensimäisen konsulin, valtioneuvoston ja monien, toisen tai\ntoisen kysymyksen tutkimista varten asetettujen ylijohtokuntien\nyhteistyön tuloksena. Bonaparte oli heti lopettanut turmiolliset\npakkolainaukset ja lakkauttanut emigranteilta vaaditut epämieluiset\ntakeet. Joulukuun 25 p:nä emigranttilistat lopetettiin laillisella\ntoimenpiteellä. Ranskan kansalaiset saivat taas vapaasti lähteä\nulkomaille. Jotensakin vastenmielisesti hän suostui noin 100:n\näärimäisen vallankumouksellisen lähettämiseen siirtoloihin; ne olivat\nenimmäkseen entisiä jakobineja, niiden joukossa kenraali Jourdan.\nVähän sen jälkeen hän kuitenkin tämän määräyksen peruutti ja asetti\nheidät poliisin valvonnan alle. Maasta karkoitetut papit saivat\npalata, ja vuoden viimeisenä päivänä haudattiin ensimäisen konsulin\nkäskystä paavi Pius VI, joka oli kuollut asuessaan Valence'issa,\njohon hänet oli viety Roomasta suurella juhlallisuudella, ja\nensi kerran vallankumouksen alusta saakka voitiin turvallisesti\nkäydä kirkollisissa toimituksissa. Epätoivoiset rahalliset seikat\nvähitellen saatiin korjatuiksi monilla järkevillä säännöksillä;\nvero- ja tullilaitos järjestettiin, ja niiden takavarikkoon otettujen\nmaatilain arvo, jotka vielä olivat jääneet hallituksen haltuun,\nsaatiin suuresti kohoamaan. Valtiovelkakonttorin perustaminen\nvahvisti julkisen luoton, ja tammikuun 18 p:nä perustettiin Ranskan\npankki teollisuuden ja kaupan tukemiseksi. Seuraavina kahtena\nkuukautena julkaistiin laki tuomioistuinten järjestyksestä ja\nsuuri hallintolaki; vallankumouksen aikana päätetty maan jakaminen\ndepartementteihin pysytettiin; nämä jaettiin arrondissementteihin ja\nkuntiin. Ne virkamiehet -- prefektit, aliprefektit ja maire'it --\njotka olivat näissä hallintopiireissä esimiehillä, oli siihen saakka\nvalittu, mutta nyt nimittäminen jätettiin hallituksen päämiehelle, ja\nsiten langat maan kaikista osista kokoontuivat ensimäisen konsulin\nkäteen Parisissa. Näidenkin miesten nimittämisessä Bonaparte\nmenetteli suurimmalla puolueettomuudella, katsomatta miesten\nvaltiolliseen väriin tai entisyyteen.\n\nMerkillisin ja perinpohjaisin Bonaparten uudistustöistä oli\nepäilemättä kuitenkin suuri lakikokoelma, Code Napoleon,\njota sittemmin vähitellen julkaistujen rangaistus-, rikos-,\noikeudenkäynti- ja kauppakaarien ohessa vielä käytetään Ranskassa.\nKun vanha kuningaskunta oli hajoitettu säätyihin ja yhdyskuntiin\neri etuoikeuksineen ja tullirajoilla erotettuihin maakuntiin, oli\nniissä myöskin kokonaan erilainen lainkäyttö. Toisissa maakunnissa\nnoudatettiin \"kirjoitettua oikeutta\", s.o. roomalaista oikeutta,\ntoisissa nautinto-oikeutta. Jo ennen vallankumousta alettiin tehdä\ntässä kohden muutoksen luonnoksia; sekä lakiasäätävä kokous että\nKonventti ja Direktorio olivat luvanneet laatia yhteisen lain, joka\nuuden departementtijaon, kaikkien etuoikeuksien lakkauttamisen\nsekä sen periaatteen ohella, että sama oikeus on oleva kaikilla,\noli laskeva perustuksen uudelle Ranskalle. Tämä kivi oli kuitenkin\nollut liian raskas niiden nostettavaksi; mutta tässäkin Bonaparte\nmuutamissa kuukausissa rautaisella tahdollaan sai toteutetuksi\nsen, mihin muut eivät kyenneet vuosikausissa. Enemmän kuin puolet\nlainsäädäntökomitean istunnoista johti Bonaparte itse. Hänen terävä\nkatseensa, hänen musertava kritiikkinsä ja ankara logiikkinsa\nosoittautuivat tässäkin päteviksi hänen käytännöllisen älynsä\nrinnalla, ja monissa lakipykälissä on vielä huomattavissa hänen\nsuoranainen vaikutuksensa. Toteuttaessaan koko vallankumousaatteelle\nalkuperäistä tasa-arvon periaatetta Bonapartea ei epäillyttänyt\nsäilyttää vanhasta sitä, mitä hän piti järkevänä ja hyödyllisenä.\nTässä kuten kaikkialla hänen suuressa uutisrakennuksessaan pitää\npaikkansa hänen sanansa eräälle työapulaiselleen: \"En pelkää\nesimerkkien ja esikuvani etsimistä menneiltä ajoilta; samalla kun\nsäilytän vallankumouksen luoman uuden ja hyvän, en luovu niistä\nhyvistä laitoksista, jotka se on turhanpäiten hävittänyt.\"\n\nTämä rauhan kansalaistyö ei kuitenkaan yksistään vienyt Bonaparten\naikaa. Sotilasalallakin oli monenmoista suoritettavaa; Vendée oli\nvielä kapinassa, ja sodan ulkonaisia vihollisia vastaan -- joka\nvasta syyskuun viime päivinä oli saanut Ranskalle vähän suotuisamman\nkäänteen -- oli ainoastaan väliaikaisesti katkaissut Venäjän\nkateus Itävaltaa kohtaan ja näiden valtain eripuraisuus. Myöskin\nyhdistettyjen englantilais-venäläisten sotajoukkojen onnistumaton\nmaallenousu Hollannin rannikolle oli saanut tsaarin tyytymättömäksi;\nhän peräytti joukkonsa pois ja erosi liittokunnasta. Sen sotavoiman,\njoka siten tuli vapaaksi Hollannissa, päätti Bonaparte käyttää\nVendée'n kapinan täydelliseen kukistamiseen. Kun sikäläinen levoton\nväestö näki, että hänen kehoituksensa takana aseista luopumiseen\n-- jolloin täydellinen amnestia luvattiin -- oli 30,000 miestä\nsotaväkeä, kadotti suurin osa kaiken toivon; ainoastaan paria\naseellista koplaa vastaan täytyi käyttää väkivoimaa, ja helmikuussa\n1800 oli sisällinen rauha turvattu koko maassa, ensi kerran pitkistä\najoista.\n\nUlkonaista rauhaa Bonaparten ei onnistunut hankkia kansalleen,\njolla kymmenen vuoden uuvuttavien taistelujen jälkeen ei ollut\nrakkaampaa toivoa kuin juuri rauha. Mutta rauha tiesi Ranskalle ja\nsen uudelle herralle kunniakasta rauhaa; ei yhtäkään niistä maista,\njotka niin suunnattomilla voimanponnistuksilla oli valloitettu\nvallankumouksen riehuessa, joihin sen aatteet olivat levinneet\nja joissa sen perusaatteet osaksi olivat päässeet käytäntöön, ei\nyhtäkään niistä maista voitu edes ajatella takaisin annettavaksi.\nMutta cisalpinisen tasavallan ja Piemont'in olivat itävaltalaiset\nmiehittäneet, ja Ranskan hallussa oli Italiassa ainoastaan Genuan\nympäristö, jota Masséna vielä puolusti. -- Oli varsin varmaa, ettei\nvoinut odottaakaan näitä valloituksia rauhan tiellä luovutettavan\ntakaisin; ne olivat siis takaisin valloitettavat, ja rauha oli siten\ntoistaiseksi mahdoton. Englannille joulukuussa 1797 ilmoitettuun\ntoivomukseen saada lopetetuksi tuo hävittävä sota Ranskan hallitus\nsai vastauksen, ettei rauhasta voinut tulla kysymystäkään ennenkuin\nBourbon'ien huone oli uudestaan asetettu valtaistuimelle ja Ranska\npalannut ennen vallankumousta olleisiin rajoihinsa.\n\nBonaparte oli ennakolta varma saavansa sellaisen vastauksen ja\nhän oli jo tammikuussa 1800 käskenyt sotaministerinsä Berthier'n\ntäydellisessä salaisuudessa varustaa 50-60,000 miehisen\nreserviarmeijan. Pöyhkeilevin sanoin antoi hän -- pettääksensä\nviholliset -- levittää semmoisen huhun, että hän kokosi melkoista\nvoimaa Dijon'iin. Sillä hän tahtoi uskotella kaikille, että hän\naikoi avustaa Genuaa, johon _Melas_ oli sulkenut Massénan. Huhtikuun\nkuluessa koottiin Dijon'in 7-8,000 rekryyttiä, invaliidia ja aikansa\npalvellutta sotamiestä. Englannin ja Saksan pilalehdet julkaisivat\npilakuvia Bonapartesta ja tästä naurettavasta reservijoukosta, jonka\nkaikista selvimmin sanottiin todistavan Ranskan uupumista. Sitä\nBonaparte juuri halusikin, ja antaaksensa Dijon'in armeijalle lisätyn\nmerkityksen Euroopan silmissä, hän itse omassa persoonassaan toimitti\nsen tarkastuksen toukokuun 6 p:nä.\n\nMutta sillä välin oli todellinen reserviarmeija, joka oli\nhiljaisuudessa eri tahoilta haalittu, kokoontunut Geneve-järven\npohjoiselle rannalle ja Rhône-laakson itäpuolelle. Bonaparten\nsuunnitelma oli, että hän itse, Moreau'n vetäessä väkikarttua\nItävallan Rein-armeijan kanssa ja Massénan pitäessä hallussaan\nGenuaa, kulkee Alppien yli, syöksyy selkäpuolelta vihollisen\nkimppuun, joka tämmöistä ei aavistakaan, ja valloittaa Lombardian\ntakaisin yhdellä iskulla.\n\nYöllä toukokuun 8 ja 9 p:äin välillä Bonaparte saapui armeijaan\nja kuten ainakin omin silmin otti varman selon, että kaikki oli\njärjestyksessä edessä olevaa rohkeaa yritystä varten.\n\nKenraali Lannes seisoi etujoukon kanssa Martigny'n luona Rhônen\npolvessa Geneve-järvestä lounaaseen. 14 p:nä Bonaparte käski hänen\nedetä Val d'Entremont'in kautta pientä St. Pierre'in kaupunkia kohti,\nja siten alkoi kuuluisa kulku St. Bernhardin yli. Tie St. Pierre'iin\noli toki tykistölle kulkukuntoinen, mutta tästä ylös huipulle ja\nSt. Remy'hin Val du grand St. Bernhardiin, Italian puolelle, oli\nvain kuormajuhtien polku. St. Pierre'issä oli tykit nostettava\nlaveteistaan ja ontoissa puunrungoissa vedettävä ylös polkua myöten.\nSuuri joukko tienrakentajia ja insinöörejä kulki edellä ja raivasi\ntietä tarmonsa takaa. Läheisten laaksojen talonpojat ottivat alussa\ntuhannesta frangista tykin haalatakseen St. Remy'hin, mutta siitä\nheille tuli semmoinen vaiva, että he kuljetettuaan 6-8 kappaletta\nkerrassaan kieltäytyivät, vaikka rahan ansaitsemisen halu kyllä oli\nsuuri. Bonaparten, joka kernaasti olisi säästänyt miestensä voimia,\ntäytyi panna soturit työhön, 100 miestä kutakin tykkiä varten,\nvaikka heillä oli omakin kontti kannettavanaan. Pitkin matkaa oli\nsijoitettu käsityöläisiä, seppiä, kirvesmiehiä, satulaseppiä,\njotta silmänräpäyksessä saataisiin tarpeellista apua. Eteenpäin!\nYhä eteenpäin! kaikui sotamiesten työlauluissa, ja jos hetkellinen\nuupumus voitti, oli aina joku upseeri, joka osasi kertoa eräästä\n_monsieur Hannibal'ista_, joka oli monta vuotta sitten kulkenut samaa\ntietä, vieläpä norsuilla. Eikö sitten ranskalaisten soturien pitäisi\nläpäisemän vähäpätöisellä tykistöllä? Eteenpäin, eteenpäin! kuului\nvastaus. Ja taas haalittiin ja vedettiin tykkejä pitkin jyrkkiä\nkuiluja, jään ja lumen yli jyrkkää alppipolkua ylös.\n\nSeitsemässä päivässä tuo loppumattoman pitkä, kaita kolonna -- 40,000\nmiestä -- kiemurteli ylös tuon 10 1/2 penikulmaa St. Bernhardein ja\nalas laakson kautta toista puolta St. Remy'hin. Siellä tavattiin taas\najotie; lavetit koottiin jälleen, tykit asetettiin niihin ja Aostan\nyli kuljettiin nyt alaspäin Dora Baltea-virran laaksoa pitkin. Tällä\nmatkalla saapuivat pääarmeijaan ne pienet osastot, joiden Bonaparte\noli antanut kulkea pienen St. Bernhardin ja Simplon'in ylitse. Jo\n18 p:nä oli etujoukko törmännyt itävaltalaisiin joukkoihin; nämä\nkuitenkin pian lyötiin, mutta seuraavana päivänä saapui Lannes\nkalliolinnan Bardin luo, joka ahtaassa solassa kokonaan sulki tien.\nRaivaamatonta polkua joen toisella rannalla onnistui kuitenkin\nLannesin viedä jalkaväestö valloittamattoman linnan ohi, mutta\ntykistö oli jätettävä. \"Ellei muu auta\", kirjoitti Bonaparte, joka\n20 p:nä itse kulki huipun yli [ei kuitenkaan tulisella ratsulla,\nkuten David'in taulu allegorisesti kuvaa, vaan sävyisän muulin\nselässä], \"täytyy suuttia raskaat tykit ja jättää ne paikoilleen.\nEnsi taistelussa täytyy meidän ottaa itävaltalaisilta uudet.\" Marmont\nkuitenkin hoksasi peittää linnan alapuolelta kulkevan kylätien\nlannalla ja käski kietoa pyörät olkiin, ja siten sotamiehet parina\nyönä vetivät suurimman osan tykkejänsä linnan ohi, ennenkuin sitä\nsieltä huomattiin. 24 p:nä Lannes rynnäköllä valloitti Ivrean Dora\nBaltean laakson suussa. Kesäkuun 2 p:nä Bonaparte astui Milanoon.\nTänne saapui apujoukko, jonka Moreau oli lähettänyt St. Gotthard'in\nylitse lyötyään Rein-armeijan ja ahdistettuaan sen takaisin Ulmiin.\nBonaparten voima oli nyt noin 60,000. Itse hän kulki alituisesti\ntaistellen itävaltalaisia joukkoja vastaan 30,000:lla miehellä\nalas Piacenzaan ja ylitse Po'n oikealle rannalle. Melas, joka\noli Piemontissa ja sieltä aikoi syöksyä Ranskaan, huomasi nyt\npaluumatkansa katkaistuksi.\n\nBonapartelle oli ylen tärkeää saada sotaretki päätetyksi niin\npian kuin mahdollista, sillä hänen läsnäolonsa Parisissa oli\nvälttämättömän tarpeellinen, jotta hänen koko politiikkinsa, hänen\njättiläistyönsä ei tulisi jo alussa kumotuksi. Jotta siis aikaa ei\nmenisi hukkaan turhiin marsseihin peräytyvää vihollisia etsiessä,\nlähetti hän toisen osaston toisensa perästä sulkemaan siltä kaikki\ntiet, ja siten vetämällä verkon yhä tiukemmalle sen ympärille aikoi\npakottaa sen joko taistelemaan tai antautumaan. Mutta siten Bonaparte\npoikkesi muutoin aina noudattamastaan strateegisesta periaatteesta:\nkeskittää voimansa ja vaikuttaa yhtä haavaa mahdollisimman suurilla\njoukoilla. Vielä 13 p:nä hän luuli Melasin vetäytyvän takaisin Novin\nkautta Genuaan, jonka Masséna urhoollisen puolustuksen jälkeen\noli jättänyt, ja ehkä pääsevän pakoon Englannin laivastoon. Tätä\nestääksensä hän illalla lähetti Desaix'n etelään Novin kautta ja\nheikonsi sillä vielä lisäksi viime hetkinä voimaansa.\n\nTarkoilla matemaatisilla laskelmillaan oli Bonaparte jo neljä\nkuukautta sitten merkinnyt St. Guilianon, penikulman päässä\nMarengosta, siksi paikaksi, jossa taistelu oli suoritettava hänen\nja Melasin kesken. Mutta jos hän, aivan vastoin tapaansa, yrittäisi\nmurtautua heikontuneen ranskalaisen voiman lävitse Marengon luona,\nsaattoi asia päättyä varsin huonosti. Ja juuri niin kävi. Heti\nlähetettiin Desaix'lle määräykset palata pikaisesti, ja Bonaparte\nitse kaartineen ja vähine reservijoukkoineen riensi Lannes'ia\nauttamaan. Mutta klo 1 aikaan eivät ranskalaiset enään jaksaneet\npitää paikkaansa, vaan tungettiin heidät kaikkialla takaisin.\nBonaparte istui ojan partaalla Alessandriaan johtavan tien varrella\npitäen hevostaan suitsista: hän huimi tietä ratsupiiskallaan niin\nettä pöly ja sora suitsi, luoteja putosi alas ja vieri pitkin\ntietä, mutta niistä hän ei välittänyt, hyräili vain yleisesti\ntunnettua säveltä ooperasta: \"Vanki eli Merkillinen yhdennäköisyys.\"\nHän ei voinut itseltään salata, että vähän oli toivoa taistelun\nvoittamisesta, sillä Desaix ei ollut odotettavissa ennen klo\n4-5:ttä. Jos hän tänään saikin sormilleen varomattomuudestaan, kun\noli hajoittanut siten voimansa, niin kyllä se runsaasti korvautuisi\nseuraavana tai seuraavina päivinä, kun hän oli väkensä koonnut. \"Olin\nvarsin omituisessa asemassa\", sanoi Bonaparte itse, \"ja uskalsin\nvähän voittaakseni paljon.\"\n\nKunnon Desaix oli kuitenkin heti aamulla, kuullessaan kovaa tykkien\npauketta pohjoisesta, tehnyt kokokäännöksen ja käskyä odottamatta\nhän viime tingassa saapui alas Marengon kentälle. \"Minä vannon, että\nnyt saat selkääsi\", olivat hänen ensimäiset sanansa päällikölleen.\n\"Antaa selkään ja saada selkään, semmoinen onkin sodan meno\", vastasi\nBonaparte tyynesti ja pyysi häntä lausumaan mielipiteensä. Desaix\nloi silmäyksen taistelutantereeseen, katsoi kelloaan ja sanoi: \"No,\ntaistelu on menetetty! Mutta kello on vasta 3 ja meillä on vielä\naikaa voittaa uusi.\" Kaikkialla peräytyminen keskeytettiin ja rivit\njärjestettiin uudestaan: ensimäinen esiin syöksyvä itävaltalainen\nkolonna otettiin vastaan rajulla tulella; se kerkesi laukaista vain\nyhden kerran, mutta se teki riittävän vaikutuksen: Desaix, tuo\nuskollinen auttaja, putosi kuolettavasti haavoitettuna ratsunsa\nselästä.\n\nReservin saavuttua onni kokonaan kääntyi ranskalaisten eduksi. Nuoren\nkenraalin Kellermann'in loistava hyökkäys viskasi itävaltalaiset\nkerrassaan takaisin, ja seuraavana päivänä Melas allekirjoitti\naselevon, jolla hän jätti koko maan Minciosta länteen Ranskalle.\nHeinäkuun alussa Bonaparte jo oli taas Parisissa, jossa hänen\n\"ystävänsä\" Talleyrand, Sieyés j.m. jo neuvottelivat kuka asetetaan\nhänen paikalleen ensimäiseksi konsuliksi, jos onni ei olisi hänelle\nItaliassa myötäinen. Sen mahdollisuuden, että yksi sotaretki,\nehkäpä vain yksi onnistumaton taistelu saattaisi järkähyttää hänen\nasemansa, hän tahtoi mahdollisimman pian poistaa, mutta ensin oli\nkuitenkin rauha, kunniakas rauha saatava solmituksi. Rauhanvälittelyt\nhidastuivat kuitenkin; keisari tahtoi suostua vain erikoisrauhaan\n-- jommoista Englanti äsken myöntäessään apurahoja oli velvoittanut\nhänen olemaan tekemättä -- vaatien muutamia myönnytyksiä Italiassa.\nBonaparte, joka halusi tehdä näistä lopun, epuutti marraskuun lopussa\n1800 useampaan kertaan uudistetun aselevon. Kenraali Moreau seisoi\nväkineen München'in pohjoispuolella Isar'in varrella, ja siellä häntä\nvastaan hyökkäsivät itävaltalaiset, varomattomasti luopuen omasta\nsuojellusta, vahvasta asemastaan. Seurauksena oli heille tappio\njoulukuun 3 p:nä 1800 Hohenlinden'in luona; tie Wien'iin oli vapaa,\nja Moreau ajoi vihollista takaa itse Itävaltaan, Steyer'iin saakka,\njossa suostuttiin aselepoon joulukuun 25 p:nä. Samaan aikaan kenraali\n_Macdonald_ ryhtyi sankarilliseen kulkuun Splügen'in yli myrskyjen ja\nvyöryvien lumikinosten läpi, jatkaen sitten matkaa pitkin Adige'a,\nja itse Italiassa kenraali Brune samosi Mincion yli itään ja löi\nitävaltalaiset takaisin kauvas Adige'n toiselle puolelle. Nyt keisari\nei enään kyennyt pitämään puoltaan ja allekirjoitti helmikuun 9 p:nä\n1801 Luneville'issä rauhanehdot, joiden mukaan Ranska sai Toscanan,\njota paitsi Campo Formion rauhanehdot muutoin vahvistettiin.\nCisalpinen, Ligurian, Helvetian ja Batavian tasavallat tunnustettiin.\nRein tuli Ranskan itäiseksi rajaksi, ja niille Saksan ruhtinaille,\njotka siten menettivät maitansa Rein-joen vasemmalla rannalla,\noli hankittava korvaus Saksasta. Tämä oli suoritettava Bonaparten\nvalvonnan alla, joten hän siten ulotutti valtansa Rein'in toiselle\npuolelle ja samalla myös sai oikeuden sekaantua Saksan sisällisiin\nasioihin.\n\nNyt olivat jälellä Ranskan vihollisina ainoastaan Englanti ja\nNeapeli. Bonaparte osasi ovelasti käyttää suhdettaan vähäpätöiseen\nNeapeliin saattaakseen eristämispolitiikkinsa mahtavaa Englantia\nvastaan täydelliseksi. Florens'in rauhanteossa 1801 hän tyytyi\nsiihen, että kuningas Ferdinand IV vei sotajoukkonsa pois\nKirkkovaltiosta ja sitoutui sulkemaan satamansa Englannilta. Tämä\nmyöntyväisyys Bonaparten puolelta oli osana hänen pyrkimyksessään\nvoittaa Venäjän suosiota, joka toisessa liittokunnassa oli\nerityisesti pitänyt Neapelin Bourbonien puolta. Hän oli edellisenä\nvuonna suurella menestyksellä käyttänyt hyväkseen oikullisen\ntsaari Paavalin kateutta Itävaltaa kohtaan ja hänen suuttumustaan\nonnistumattoman englantilais-venäläisen maallenousun johdosta\nHollantiin syksyllä 1799. 7000 venäläistä sotamiestä, jotka siinä\njoutuivat vangiksi, hän lähetti uusilla vaatteilla varustettuina\ntakaisin Venäjälle. Tsaarin viha Direktoriota vastaan muuttui\nnyt ihastukseksi sitä miestä kohtaan, joka oli sen kukistanut.\nJa kun Bonaparte suvella 1800 luovutti hänelle Maltan, oli hän\nkoskenut tsaarin sydämen hellimpiin kieliin. Paavali I oli näet\nmaltalais-ritarien suurmestari, ja Maltan miehittäminen oli aikanaan\nsytyttänyt hänessä katkeran vihan Ranskaa vastaan. Bonaparte jätti\nälykkäästi mainitsematta, ettei ranskalainen miehistö voinut\nkauvankaan puolustautua englantilaista laivastoa vastaan, mutta\nhän oli tarjouksellaan saavuttanut tarkoituksensa, eripuraisuuden\nkylvämisen entisten liittolaisten keskuuteen. Kun La Valettan\nmiehistö syyskuussa 1800 antautui englantilaisille, ja kun nämä eivät\nnäyttäneet halullisilta ottamaan kuuleviin korviin suurmestarin\nvastalauseita, tuli ystävyydestä loppu; tsaari otti takavarikkoon\nkaikki englantilaiset laivat satamissaan ja muodosti Tanskan ja\nRuotsin kanssa aseellisen puolueettomuuden liiton, josta, mitä\nTanskaan tulee, oli seurauksena rauhan rikkominen Englannin kanssa\nja taistelu sataman suussa huhtikuun 2 p:nä 1801. Ja samaan aikaan\nEnglannin ainoa liittolainen Portugali pakoitettiin ranskalaisen\nsotajoukon avustamien espanjalaisten hyökkäyksellä sulkemaan\nsatamansa Englannin laivoilta.\n\nMaaliskuussa 1801 Bonaparte hautoi suuria tuumia. Hänen\nEgyptin-aikaiset unelmansa ja haaveilunsa, jotka joutuivat niin\nratkaisevaan haaksirikkoon St. Jean d'Acre'n edustalla, näkyivät\nhetkeksi taas virinneen eloon. Vielä piti Ranska Egyptin miehitettynä\nja voi siis sieltä käsin avustaa suuremmoista suunnitelmaa, jonka\ntsaari oli sommitellut ja joka tarkoitti hyökkäystä Englannin\nalusmaihin Khiwan ja Herat'in kautta.\n\nMutta huhtikuun alussa 1801 saapui Parisiin tieto, että Paavali I oli\nmurhattu. Siten luhistuivat kaikki nuo suuret toiveet. Aseellinen\npuolueettomuus lakkautettiin ja Aleksanteri I asettui ystävälliselle\nkannalle Englantia kohtaan. Siellä oli kuitenkin rauhalle\nsuosiollisempi mieliala päässyt voimaan William Pitt'in vetäydyttyä\nsyrjään maaliskuussa 1801. Pitkäaikaiset häiriöt kaupankäynnissä,\nsisäiset rauhattomuudet ja pelko maallenousun yrityksen mahdollisesta\naikaansaamisesta Ranskan puolelta vaikuttivat, että Englannissakin\nhaluttiin lopettaa tuo hävittävä sota. Bonaparte, joka Egyptistä\nsai tiedon että Kleber oli murhattu ja joka ymmärsi, ettei Ranskan\nhallitusta Egyptissä enään voitu tämän murhan jälkeen pitää pystyssä,\nniinikään halusi rauhaa ennenkuin ranskalaisen sotajoukon oli pakko\nluopua tästä maasta. Rauhan alkeisehdot allekirjoitettiin Lontoossa\nlokakuun l p:nä 1801; kaikista valloittamistaan maista sai Englanti\npitää ainoastaan Trinidad'in ja Ceylon'in, joista Espanjan ja\nHollannin täytyi luopua.\n\nVähän sen jälkeen kun rauhanehdot oli allekirjoitettu saapui\nLontooseen tieto, että ranskalainen kenraali Menou oli luovuttanut\nEgyptin Englannille. Ranskan sotamiehet piti tuotaman kotiin\nenglantilaisilla laivoilla. Kun Egypti oli luovutettu, saatiin\nentiset ystävälliset suhteet Turkin kanssa taas palautetuiksi, ja\nRanskalla oli nyt rauha koko maailman kanssa.\n\nJa myöskin sisäinen rauha onnistui Bonaparten hankkia Ranskan\nkansalle; vähän aikaa Marengon taistelun jälkeen hän ryhtyi\nvälittelyihin paavin kanssa roomalais-katolisen kirkon uudestaan\nasettamisesta Ranskaan. Hän tiesi, että siitä tosin syntyy\ntyytymättömyyttä semminkin korkeammissa säädyissä, mutta\nkansa sisimmässä sydämessään oli lujasti kiintynyt vanhaan\njumalanpalvelukseen. \"Minä en voi saada samaa vaikutusvaltaa kansan\nomaantuntoon kuin tsaari ja sultaani\", hän sanoi, \"mutta eihän\nminun silti pidä kääntää omiatuntoja vastaani\"; ja hän lausui\nvakaumuksenaan, että jumalanpalveluksen uudestaan asettaminen\nhankkii hänelle \"kansan sydämen\". Jo aikoja sitten oli hän selvillä\npaavin kanssa rakennetun rauhan ja ystävyyden valtiollisesta\nmerkityksestä. \"Katolisuudella\", sanoi hän perästäpäin, \"sain minä\npaavin puolelleni, ja siihen valtaan ja vaikutukseen nähden, mikä\nminulla Italiassa oli, en luullut mahdottomaksi saada hänet aikaa\nvoittaen johdatetuksi mieleni mukaan. Minkä vaikutuksen silloin\nsaisinkaan, minkä lujan tukikohdan muuta Euroopaa vastaan!\" Kesäkuun\n15 p:nä 1801 allekirjoitettiin konkordaatti Parisissa. Kirkkovaltio\nannettiin takaisin paaville, ja valtio tunnusti hänet Ranskan kirkon\npäämieheksi. Kun kirkon maatiloja ei luovutettu, sitoutui valtio\nedelleenkin maksamaan hengellisen säädyn palkat. \"Noita mainioita\nmunkki-ilveilyjä!\" sanoi Bonapartelle eräs vanha upseeri konkordaatin\njohdosta pidetystä juhlasta, \"niistä puuttuu vain se miljoona\nihmistä, joka on antanut itsensä teurastettavaksi, saadaksensa\nmuserretuksi sen, mitä te taas autatte jaloilleen.\"\n\nSamaan aikaan kuin Bonaparte esitti konkordaatin lakiasäätävälle\nkokoukselle, jätti hän sille ehdotuksen laiksi julkisesta\nopetuksesta ja uudesta arvojärjestyksestä, kunnialegioonasta. Siitä\nsyntyi kaikenlaista kiistaa, koska pelättiin, että siinä oli alku\nuudelle aatelistolle, ja tasavaltalaiset esittivät monenmoisia\nvastaväitteitä. Hän vastasi niihin: \"Olen varma, ettei minulle voida\nosoittaa mitään tasavaltaa, ei muinaisuudessa eikä myöhemminkään,\njossa ei olisi ollut sellaisia ansiomerkkejä. Niitä sanotaan\nrojuksi tai pilaksi; olkoon, mutta semmoisilla turhuuksilla ihmisiä\njohdetaan.\" Kuten Bonaparte jokaisessa tilaisuudessa teki kaikkensa\ntodistaakseen valtansa yhteiskunnallista ja porvarillista luonnetta,\nniin hän nytkin määräsi, että sama ansiomerkki oli annettava sekä\nsiviili- että sotilasansioista, ja nimitti uuden tähden ensimäiseksi\nsuurkansleriksi oppineen luonnontutkijan _Lacépéde'n_. Antamalla\nsaman merkin kaikille virka-asteille, kenraaleille niinkuin\nalhaisillekin, hän myös noudatti tasa-arvoisuuden periaatetta. Ilman\nmuuta oli nyt kunniamerkki annettava todellisesti ansiokkaille\nkatsomatta virka-arvoon tai säätyyn.\n\nToinen lakiehdotus, opetusta koskeva, meni sitävastoin helposti\nläpi. Ja kuitenkin Bonaparte juuri tällä opetusjärjestelmällään\nsai valtansa nouseviin sukupolviin paljon vaikuttavammaksi\nkuin mikä hänellä oli oman aikansa kasvatteihin. \"Kun nyt\nperustan opetuskunnan\", sanoi hän valtioneuvostossa, \"on minulla\npäätarkoituksena luoda siitä keino johtaa valtiollisia ja siveellisiä\nmielipiteitä\". Järjestäessään opetustointa hän piti vähemmän silmällä\ntieteen kuin valtion etuja. \"Ranskassa ei tule koskaan olemaan\nmitään valtiollista lujuutta, ellei jo lapsuudesta opita tietämään\nollaanko tasavaltalaisia, rojalisteja, katolisia tai ateisteja.\"\nKoko koululaitos saa ankarasti sotilaallisen leiman; vapaasta\npersoonallisesta kehityksestä ei ollut puhettakaan Ranskan kouluissa;\nkaikki tähtäsi vain jokaisen persoonallisen omituisuuden poistamista,\nmekaanisen tasa-arvoisuuden asettamista individuaalisen erityisyyden\nsijaan.\n\nSiinä katkismuksessa, jonka Bonaparte joku vuosi myöhemmin\ntoimitutti kouluissa käytettäväksi ja joka vuosi vuodelta päntättiin\ntuhansien ja taas tuhansien ranskalaisten lapsien päähän, oli\nsen osaston jälkeen, jossa puhutaan velvollisuuksista Jumalaa ja\nkirkkoa kohtaan, seuraava pykälä: \"Velvollisuutemme vaatii meiltä\nrakkautta, kunnioitusta, kuuliaisuutta ja uskollisuutta keisariamme\nNapoleonia kohtaan, sotapalvelusta ja säädettyjen verojen maksamista\nkeisarikunnan ja valtaistuimen varjelemiseksi ja puolustukseksi...\nSillä hänet on Jumala... tehnyt hallitsijaksemme, kaikki-valtansa\nvälikappaleeksi, kuvaksensa maan päällä; hänet on hän nostanut\nvaikeissa oloissa julkisen jumalanpalveluksen uudestaan asettajaksi\nja esi-isiemme pyhän uskonnon suojelijaksi.\"\n\nSe ehdoton kuuliaisuus ja alamaisuus, johon Bonaparte\nopetuskoneistollaan tahtoi kasvattaa ranskalaiset, näytti hänestä\nsitä välttämättömämmältä, kun oleva aika siinä kohden ei likimainkaan\nvastannut hänen vaatimuksiansa. Hänen pyrkimyksensä itse johtamaan\nkaikkia ja kokoamaan kaikki langat omaan käteensä nosti monta\nlevotonta päätä ankaraan puolustukseen; se ilmeni senaatissa ja\ntribunaatissa, lainsäätäjäkunnassa sekä näiden ulkopuolellakin.\nBonaparten luja, mahtipontinen hallitus oli sekä jakobinien,\nterroristien että rojalistien silmätikkuna, sillä väestö hengitti\npäivä päivältä vapaammin hänen varman johtonsa alaisena, ja\ntunto, että hän täydellisesti oli toteuttanut kaikki toiveet,\njotka häneen oli isänmaan pelastajana pantu, laski yhä lujemman\nperustan hänen asemalleen. Hänen vihollisistaan olivat rojalistit\nvaarallisimmat; he olivat eläneet siinä uskossa, että Bonaparte\nvain raivaa tien Bourbon'eille, joihin he vielä olivat kiintyneinä\nmelkein uskonnollisella kiihkolla. Kuinka vähän he olivat oppineet\nvallankumouksesta ja sen mullistuksista, nähdään kirjeestä, jonka\nkruununtavottelija, Provence'in kreivi Ludvig, Ludvig XVI:n veli,\nkesällä 1800 kirjoitti ensimmäiselle konsulille:\n\n'Herra kenraali! Olette jo varmaankin aikoja sitten ollut vakuutettu\nsaavuttaneenne minun kunnioitukseni.\n\nJos epäilisitte kiitollisuuttani, niin osoittakaa sitten itse\nmihin asemaan tahdotte asettua; määrätkää itse ystävienne kohtalo.\nOlen ranskalainen periaatteiltani; sitä lempeyttä, joka on minussa\nmyötäsyntyinen, on järki käskevä minun osoittaa entistä suuremmassa\nmäärässä.\n\nLodin, Castiglione'n ja Arcole'n voittaja, Italian valloittaja ei voi\npitää haihtuvaa mainetta korkeampana kuin todellista kunnioitusta.\n\nTe kuitenkin hukkaatte kallista aikaa: me voimme turvata Ranskan\nrauhan. Sanon me, sillä tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi minä\ntarvitsen kenraali Bonapartea, eikä hän voi saada mitään aikaan ilman\nminua.\n\nHerra kenraali! Euroopan silmät katsovat teihin, kunnia odottaa\nteitä, ja minä halajan antaa kansalleni rauhan.\n\nLudvig.'\n\nBonaparte oli ennen jättänyt vastaamatta tämmöiset kirjeet. Nyt\nhän kuitenkin tahtoi tehdä lopun kaikista toiveista tässä kohden.\nHänen vastauksensa on päivätty Parisissa fructidor'in 20 p. v. VIII\n(syyskuun 17 p. 1800):\n\n'Herrani! Olen saanut kirjeenne. Kiitän niistä miellyttävistä\nasioista, joita sanotte minulle. Älkää kuitenkaan halutko palata\nRanskaan. Tie sinne kulkisi 500,000 ruumiin ylitse. Teidän täytyy\nuhrata yksityiset etunne Ranskan levolle ja onnelle. Historia on\nantava siitä teille tunnustuksensa. -- Sukunne onnettomuus tosin\nkoskee minuun ja olen ilolla koettava mikäli voin tehdä syrjäisen\nasemanne mahdollisimman helpoksi ja mieluisaksi.\n\nBonaparte.'\n\nKun rojalistit huomasivat, ettei kruununtavoittelijan eivätkä hänen\nasiamiestensä lupaukset ja tarjoukset vaikuttaneet mitään, ryhtyivät\nhe rikokseen. 1800 vuoden syksystä alkaen tehtiin sarja salaliittoja\nhänen henkeänsä vastaan. Jakobineille kuitenkin lankesi kunnia\nkäydä etupäässä. Lokakuussa päättivät muutamat taiteilijat ja pari\nvallankumouksen aikaista politikkoa, joista toinen oli korsikalainen\nArena, yksi saaren \"kunnianhimoisia nuoria\", murhata Bonaparten\nooperassa, mutta aikomus tuli ilmi ennenkuin se oli kypsynyt.\nSeuraavan salaliiton saivat rojalistit aikaan vanhan chouanipäällikön\nGeorge Cadoudal'in johdolla; jouluaattona 1800, kun ensimäinen\nkonsuli lähti ooperaan kuulemaan Haydn'in \"Luomisen\" esitystä,\nräjähti Saint-Nicaise-kadun kulmassa helvetinkone, suuri tynnyri\ntäynnä ruutia, pommeja ja raketteja; 46 taloa ruhjoutui, 60 ihmistä\nhaavoittui ja 8 sai surmansa, mutta Bonaparten vaunuissa ainoastaan\nakkunat vahingoittuivat, eikä hänelle eikä hänen seuralaisilleen\ntullut mitään vahinkoa. Kuitenkaan eivät nämä murhayritykset aina\nnostaneet niin suurta melua: milloin vaanivat häntä tikareilla\nvarustetut salamurhaajat, milloin yritettiin myrkyllä, mutta\nmenestyksettä. Eräs mies-raukka, joka oli ihmeellisesti Bonaparten\nnäköinen, joutui sitä vastoin murhaajien uhriksi; hän tavattiin\neräänä aamuna murhattuna Champs-Elysées'ssä.\n\nMutta Bonaparte osasi käyttää edukseen vihollistensa usein\nuudistuneita yrityksiä hänen henkeänsä vastaan. Kun kansassa\nsiten kiihtyi pelko tuon miehen menettämisestä, jota se syystä\npiti levon, järjestyksen ja alkavan vaurastumisen luojana,\ntuli hän vain sitä suositummaksi. Ensin luultiin jakobineja\nhelvetinkoneen rakentajiksi, ja vapautuessaan monista radikaalisista\nvihollisista lähettämällä ne rangaistussiirtoloihin hän samalla\namnestiajulistuksellaan huhtikuulta 1802 sai monta uutta ystävää.\nSiten saivat kaikki emigrantit, jotka eivät olleet käyttäneet aseita\nisänmaata vastaan, luvan palata; yli 40,000 perhettä riensi kotiin,\nuseimmat sydämissään kiitollisina hänelle, joka oli peruuttanut\nheidän maanpakolaisuutensa. Kun sentähden eräs tribunaatin jäsen\nAmiens'in rauhanteon jälkeen ehdotti, että kansa ilmaisisi\nkiitollisuutensa ensimäistä konsulia kohtaan, käytti hän tätä\ntunteenpurkausta saadaksensa peruutetuksi hänelle vastenmielisen\nperustuslainsäännöksen, että konsulit valittiin vain kymmeneksi\nvuodeksi. Kun senaatti kiitokseksi hänen ansioistaan tarjoutui\npitentämään hänen virkakautensa lisäksi kymmenellä vuodella, hän\nvastasi, että sellaista hän tahtoi ottaa vastaan ainoastaan kansalta.\nMutta kysymys, jonka hän asetti kansan äänestettäväksi, ei sisältänyt\nmitään kymmenestä vuodesta. Se kuului lyhyesti: \"Onko Bonaparte\noleva elinajakseen konsuli?\" Enemmän kuin 8 1/2 miljoonaa vastasi\nkysymykseen ja niistä ainoastaan 8,000 kieltämällä. Bonaparte oli\nhuomannut mitä hän merkitsi kansalle, ja perustuslain muutoksella\nelokuun 4 p:ltä 1802 hän annatti itselleen melkoisesti laajennetun\nvallan. Ranska oli jo monarkia, vaikka tasavaltaiset muodot joksikin\naikaa säilytettiin. \"Nyt minä seison samalla portaalla\", hän sanoi\nitse, \"jolla muutkin hallitsijat, sillä eihän niilläkään ole enempää\nvaltaa kuin elinajaksi. Ei ole hyvä, että sen miehen auktoriteetti,\njoka johtaa koko Euroopan politiikkia, on epävarma tai näyttää siltä.\"\n\nLokakuussa 1801 alkanutta rauhankautta Bonaparte oli käyttänyt\nuupumattomalla innolla. Hän oli siten saanut puolelleen Venäjän\nkeisarin Aleksanterin tarjoutumalla hänen kanssaan järjestämään\nSaksan kirkkoruhtinaiden ja valtakunnankaupunkien oloja. Kyseessä\noli Luneville'in rauhan määräykset korvauksesta maallisille\nruhtinaille, jotka olivat menettäneet maansa Ranskan uudessa\nrajankäynnissä. Bonaparte tällä tarkoitti ja saavuttikin keisarin\naseman heikontamisen Saksassa. Italiassa hän menetteli vieläkin\njyrkemmin. Cisalpinen tasavalta, joka täst'edes sai nimekseen\n\"Italian tasavalta\", valitsi Bonaparten presidentikseen, sittenkuin\nhän sille oli laatinut valtiomuodon oman päänsä mukaan. Piemont ja\nElba-saari yhdistettiin Ranskaan maakuntina; Luccan tasavalta sai\nranskalaisen valtiomuodon, ja Ranskan kenraalien kautta oli Etrurian\nkuningaskunnan hallitus kokonaan Bonaparten kädessä. Hollanti ja\nSweitsi saatiin samalla tapaa kokonaan Ranskan vaikutuksen alaisiksi.\n\"Mihin on raja saatava\", valittaa eräs itävaltalainen politikko\nRanskan vallanlaajennuksesta, \"tälle kuohuvalle koskelle, joka on\nrauhan aikana rajumpi ja hävittävämpi kuin sodassa.\"\n\nEi sittenkään mikään valta semmoisella katkeruudella kuin Englanti\nkatsellut Ranskan tarmokasta politiikkia, joka ei ainoastaan\ntarkoittanut suoranaista laajennusta, vaan sen ohessa arveluttavassa\nmäärässä heikonsi Englannin vaikutusta mannermaahan. Ranskan\nteollisuuden kaikin puolin kehittyessä Bonaparte samaan aikaan\nsulki korkeilla tullimaksuilla Englannin tavaroilta Hollannin,\nRanskan ja Italian satamat ja uhkasi siten häätää englantilaiset\nteollisuustuotteet kaikilta Euroopan markkinoilta. Ja lisäksi\ntodistivat laivaretket Martinique'iin ja St. Domingoon, ettei\nhän aikonut rajoittua yksinomaan Euroopaan. Englanti kitui vielä\nviime sodan seurauksista, mutta Ranska oli jo kyllin voimakas ei\nainoastaan turvaamaan asemaansa Euroopassa vaan vieläpä yrittämään\nsiirtomaittensa laajennusta.\n\nSemmoisissa oloissa Englanti ei pitänyt etujensa mukaisena luovuttaa\nMaltaa Venäjälle, kuten rauhanehdoissa oli suostuttu, eikä\nAleksandriaa ja Egyptiä, jotka piti annettaman takaisin Turkille.\n\"Minä näkisin kernaammin teidän hallussanne Montmartre'n kuin\nMaltan\", sanoi Bonaparte helmikuussa 1803 Englannin lähettiläälle\nParisissa. \"Tahdotteko sotaa vai rauhaa? Puhukaa suunne puhtaaksi,\ntahdotteko sotaa. Käykäämme sitä sitten rajattomalla katkeruudella,\nkunnes toinen kansoista lopullisesti sortuu.\" Englannin vastaus\nei ollut varsin rehellinen; Englannin kansan enemmistö halusi\nsotaa suistaaksensa Ranskan kasvavaa valtaa, ja ilman edelläkäypää\nsodanjulistusta Englanti huhtikuussa 1803 otti kaikilla maailman\nmerillä takavarikkoon ne Ranskan kauppalaivat, jotka rauhaan luottaen\nolivat matkalla meren yli, ja aiheutti siten Ranskalle noin 200\nmiljoonan frangin vahingon. Vastaukseksi Bonaparte vangitutti kaikki\nRanskassa olevat englantilaiset ja otti samalla takavarikkoon kaikki\nenglantilaiset tavarat tasavallan alueella. Englanti kielsi yhä\nMaltan luovuttamisen ja toukokuun 22 p:nä julistettiin sota. Samassa\nkuussa Bonaparte käski kenraali Mortiet'n miehittää Hannoverin,\njoka silloin kuului Englannin kruunulle, ja kesäkuussa kenraali\nSt. Cyr miehitti Italian satamakaupungit Taranton, Brindisin\nja Otranton; Sweitsin ja Hollannin täytyi antaa sotajoukkonsa\nRanskan käytettäviksi, Espanja liittyi Ranskaan, ja Portugali\nsai kalliisti maksaa puolueettomuutensa. Euroopan satamat Elben\nsuusta Adrian mereen saakka olivat taas englantilaisilta suljetut.\nMutta Boulogne'in luo kapean Calais-salmen rannalle Bonaparte\nkokosi melkoisen sotavoiman, 150,000 miestä, sekä suuren joukon\nkuormalaivoja. Tästä paikasta, johon Cesar v. 55 e.Kr. oli koonnut\nlegionansa ja laivansa hyökätäksensä Britanniaan, Bonaparte tahtoi\npeloittaa saarivaltiota maallenousulla. Englantilainen kansallistunto\njoutui raivoisimpaan liikkeeseen; rauha kotoisen lieden ääressä\noli äkkiä uhattu, sillä mitä saattoikaan odottaa siinä kohden\nBonaparten tarumaisesta rohkeudesta? Keväällä 1803 hän uhmaten oli\nilmoittanut, ettei Englanti ole tasavoimainen Ranskan kanssa; ja\nsamaan aikaan hän kannusti Ranskan kansan yhä kytevää vihaa sen\nvanhaa vihollista vastaan käskemällä vuotuisesti viettää Orleansin\nneitsyen muistojuhlaa, pystyttämällä hänen muistopatsaansa siihen\nkaupunkiin, jonka hän pelasti joutumasta englantilaisten käsiin,\nsekä pystyttämällä Ivry'n taistelutantereelle muistopatsaan Henrik\nIV:lle, \"valtion vihollisen voittajalle\". Vertailu menneisyyden ja\nnykyisyyden välillä oli helppo tehdä: silloin ylivoimainen Espanja\noli uhannut vanhaa Ranskan kuningaskuntaa ja kansallissankaria Henrik\nIV:tä, nyt häikäilemätön Englanti uhkasi uutta Ranskan valtakuntaa\nja sen uutta sankaria ja lainsäätäjää, sen rakentajaa ja turvaajaa,\nensimäistä konsulia Napoleon Bonapartea. Sillä Englannissa oli\nkarkoitetulla kuningassuvulla kiihkeimmät kannattajansa; siellä\noleskeli Ludvig XVI:n veli Artois'n Kaarle, ja siellä olivat saaneet\ntyyssijansa konventtikenraalit Dumouriez ja Pichegru, joiden\noli täytynyt paeta petollisten välittelyjensä tähden Bourbonien\nkanssa, samoinkuin osa vimmatuimmista rojalisteista. Lukuisilla\nlentokirjasilla he kiihoittivat mielet tasavaltaista Ranskaa vastaan;\nherjauskirjoituksia Bonapartea vastaan ja kapinallisia julistuksia\nlevitettiin sieltä Ranskan rannoille; salaliitot ensimäisen konsulin\nhenkeä vastaan virittivät heissä uusia toiveita, ja peläten uhkaavaa\nvaaraa, maallenousua Englantiin, monet johtavat miehet osottautuivat\nmyötätuntoisiksi uudelle suunnitelmalle kammoksutun vihollisen\nkaatamiseksi, joten raivattaisiin tie Bourbonien palaamiselle.\nEikä Englannin hallituskaan ollut tietämätön siitä, mitä oli\ntekeillä, jopa se sitä suosikin. Piti vain löytää joku ranskalainen\nkenraali, joka samalla kuin olisi vihamielinen Bonapartelle kykenisi\nvaikuttamaan siksi suureen sotilasjoukkoon, että hän toistaiseksi\nvoisi ryhtyä päälliköksi ja tukahuttaa ne levottomuudet, jotka\nepäilemättä syntyisivät sen tiedon levitessä, että ensimäistä\nkonsulia vastaan on hyökätty, että hän on vangittu tai ehkä murhattu.\nSillä salaliittolaisten tuuma oli avonaisella kadulla hyökätä hänen\nkimppuunsa niin suurena joukkona, että voisivat hajoittaa hänen\nkaartinsa.\n\nSemmoinen mies pian löydettiinkin: kenraali Moreau, joka kauan oli\nkomentanut Rein-armeijaa. Sekä hänessä että hänen upseereissaan ja\nsotamiehissään oli aina kytenyt melkoinen kateus Italian valloittajaa\nja Italian armeijaa kohtaan ja siitä johtuva ensimäisen konsulin\nvastustaminen. Tähän luottaen Pichegru saapui Parisiin ja ryhtyi\nkeskusteluihin Moreau'n kanssa. George Cadoudalkin astui lukuisten\nemigranttien kanssa salaisesti Ranskan pohjoisrannikolle ja uudisti\nentiset välit Vendée'n chouanien kanssa. Mutta Bonapartea oli\nvaroitettu; jo ennenkuin salaliittolaiset olivat astuneet jalkansa\nRanskan mantereelle, oli hän kaikkien heidän vehkeittensä perillä, ja\nhelmikuussa 1804 hän vangitutti ne kaikki. Kuulusteluissa kävi ilmi,\nettä useat bourbonilaiset prinssit tiesivät salaliitosta ja että\nodotettiin vain jonkun heistä saapuvan alkuunpanijaksi: kun Bonaparte\nsamaan aikaan sai tietää, että englantilaiset agentit ympäri Saksaa\nja Sweitsiä kiihoittivat ranskalaisia emigrantteja ja neuvottelivat\nniiden kanssa häntä vastaan, hän päätti pystyttää esimerkin.\nEuroopan piti nähdä, että Bourbon'ien aika oli mennyt ja ettei hän\nkammoksunut mitään keinoa, kun asia koski hänen rakentamansa talon\npuolustusta, koska se kukistuisi hänen kukistuessaan. Hän ei päässyt\nkäsiksi Provence'in kreiviin Ludvig'iin eikä Artois'n Kaarleen,\nmutta Ranskan välittömässä läheisyydessä, Ettenheim'issä Baden'in\nherttuakunnassa oleskeli nuori bourbonilainen prinssi _Enghien'n_\nherttua, Condé-suvun viimeinen aaluva. Hänen nimensä oli mainittu\nsalaliiton yhteydessä, ja ensimäinen konsuli saattoi siitä, mitä\noli tullut ilmi, saada aihetta uskoa, että hän, jolla ollessaan\nihan Ranskan rajalla oli tilaisuus äkkiä tulla Parisiin, oli se\nbourbonilainen prinssi, jonka tuloa salaliittolaiset odottivat.\nMaaliskuun 14 ja 15 p:äin välisenä yönä 1804 antoi hän Talleyrand'in\nja Fouché'n kehoituksesta osaston rakuunoita syöksyä Baden'in rajain\nyli ja riistää nuoren prinssin muassaan. Hän tuotiin Parisiin ja\nasetettiin heti sotaoikeuden eteen Vincennes'issä. Hän kielsi\nolleensa minkäänlaisessa yhteydessä salaliiton kanssa, mutta myönsi\nemigranttina kantaneensa aseita isänmaata vastaan, myönnytys, jonka\nseurauksena -- sen hän tiesi -- oli oleva kuolema. Jo samana yönä,\njolloin tuomio lankesi, hän aamunkoitteessa vietiin ulos linnasta\nmuurin juurelle; lyhty sidottiin hänen rintaansa, jotta miehillä\nhämärässä oli jotakin, johon sopi tähdätä, ja silmänräpäyksessä\nviimeinen Condé vaipui maahan sotamiesten ampumana.\n\nKuinka suuri osa Talleyrand'illa ja Fouché'lla lieneekin ollut\nEnghien'in herttuan kuolemaan, Bonaparte kuitenkin yksin on siitä\nvastuunalainen. Eikä hän yritäkään vierittää vastuuta päältään.\nIllalla ennen teloitusta hän oli Malmaison'issa ollut meluavan\nrattoisalla päällä ja sitten äkkiä muuttuneena vaieten istahtanut\nshakkia pelaamaan rouva Rémusat'n kanssa. Syvää hiljaisuutta\nhäiritsivät ainoastaan nappulain liikkeet, kunnes hänen äkkiä\nkuultiin hiljakseen lausuvan muutamia lempeyttä ja sääliä esittäviä\nsäkeitä Corneille'n \"Chinasta\" ja Voltaire'in \"Alzirestä\"; samana\nyönä hän lähetti erään valtioneuvoksen Vincennes'iin puhuttelemaan\nvankia, mutta se oli jo liian myöhäistä. Saatuansa tästä tiedon\nsulkeutui hän useiksi tunneiksi kirjastoonsa. Seuraavana päivänä\nhän pysyi vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena: noustaessa pöydästä\nsanoi hän käheällä äänellä: \"Kaikessa tapauksessa nähdään, mihin\nkykenemme, niin että vast'edes jättävät meidät rauhaan\". Koko illan\nhänen ajatuksensa, puhuessaan maailman historiasta ja sen johtavista\nmiehistä, kiertelivät saman asian ympärillä. \"Suurta miestä täytyy\ntuomita hänen tekojensa kokonaisuuden eikä jonkun yksityisen teon\nmukaan.\" Mutta vaikkapa hän olisi osannut esittää kuinka monta\njärkisyytä hyvänsä tekonsa puolustukseksi, avonaiseksi jää kuitenkin\nkysymys, tunsiko hän omantuntonsa levolliseksi; sitä kenraalia, joka\noli ollut esimiehenä sotaoikeudessa, hän sittemmin karttoi niin\npaljon kuin mahdollista. \"Hänen läsnäolonsa on minulle epämieluinen;\nen pidä niistä muistoista, joita hän minussa herättää.\"\n\nKuinka suuri olikaan tämän kovan menettelyn herättämä kauhu,\njoka äkkiä palautti muistoon jakobinin, kuinka suuri olikaan\nmyötätuntoisuus nuorta herttuata kohtaan, joka syytettynä toisen\nrikoksesta meni kuolemaan toisen puolesta, se ei kuitenkaan riistänyt\nBonapartelta kansan suosiota. \"Ehkä on hänelle esimerkkinä ollut\",\nkirjoittaa eräs ulkomaan valtiomies, \"kardinaali Richelieu, joka\nmestautti erään Montmorency'n, ja ehkä hän on siitä oppinut, että\nrohkeimmat iskut Ranskassa pikemmin vahvistavat kuin heikontavat\nkorkeinta valtaa.\" Senaatti, joka pahemmin kuin kukaan muu olisi\nollut pulassa, jos Bonaparte olisi kukistettu, käytti kansan\nyleistä riemua hänen taas tällä kertaa pelastuttuaan esittääksensä\nvaltiosäännön muutosta. Ei täyttä viikkoakaan Enghien'in herttuan\nkuoleman jälkeen senaattorien lähetystö pyysi päästä ensimäisen\nkonsulin puheille. \"Te olette perustanut uuden aikakauden\", sanoi\npuheenjohtaja, \"teidän täytyy tehdä se pysyväiseksi. Emme voi\nepäilläkään, että tämä suuri ajatus ei olisi teidänkin mielessänne\nliikkunut, sillä teidän luova neronne käsittää kaiken eikä unohda\nmitään. Mutta ette saa kauemmin vitkastella. Olot ja tapaukset,\nsalaliittolaiset ja kunnianhimoiset, ne levottomuudet, jotka saavat\nkaikki ranskalaiset liikkeelle, pakottavat teitä siihen. Te voitte\nasettua ajan ja olojen herraksi, riistää kunnianhimoisilta aseet\nja rauhoittaa koko Ranskan, jos tahdotte luoda laitoksia, jotka\nlujittavat rakennuksenne ja säilyttävät pojille sen, mitä te isille\nolette hankkinut. Valtiolaiva ei saa olla perämiehensä menettämisen\nvaarassa olematta ankkurilla varmennettuna haaksirikon varalle. Olkaa\nvarma, että senaatti tässä puhuu kaikkien kansalaisten nimessä.\"\n\nHuhtikuun 25 p:nä Bonaparte vastasi tähän esitykseen ja kehoitti\nsenaattia lähemmin lausumaan ajatuksensa. Ei ole mitään epäilystäkään\nsiitä, että tuo kaikki oli hänen itsensä järjestämää ja johtamaa,\njotta siirtyminen perinnölliseen monarkiaan kävisi niin helposti\nkuin suinkin. Senaatin lausunto ei viivähtänyt. Toukokuun 3 p:nä se\nselitti olevansa sitä mieltä, että \"Ranskan kansan tärkein etu oli\ntasavallan johdon uskominen Napoleon Bonapartelle perinnöllisenä\nkeisarina\". Kun tämä ehdotus esitettiin tribunaatissa, oli siellä\nainoastaan yksi mies, vapauden uupumaton edustaja Carnot, joka\npuhui sitä vastaan. Uusi valtiomuoto valmistettiin ja floreal'in 28\np:nä XII (toukokuun 18 p. 1804) keisarikunta perustettiin senaatin\npäätöksellä St. Cloud'issa. Ja jotta ei tälläkään kerralla suuren\nkansan suostumusta puuttuisi, asetettiin marraskuun 6 p:nä kansan\nratkaistavaksi kysymys, oliko keisarinarvo oleva perinnöllinen\nNapoleonin perheessä. Ja kansa vastasi myöntyväisesti 8 1/2\nmiljoonalla äänellä 2,500 ääntä vastaan.\n\nMutta pienessä Ranskan maaseutukaupungissa, jonne varusväen upseerit\nolivat kokoontuneet äänestämään, äänesti eräs nuori luutnantti\nvastaan. Minkä tähden? kysyttiin häneltä. \"Koska luulin hänet\nmäärätyksi johonkin suurempaan.\" -- \"No, mihin siis oikeastaan?\"\nkysyi toinen. \"Mies semmoinen kuin hän, Bonaparte, soturi, armeijan\npäällikkö, etevin sotapäällikkö maailmassa -- ja hän tahtoo\ntulla puhutelluksi: teidän majesteettinne! kutsuttavaksi 'Sire'\n'Bonaparten' asemasta! Hän alkaa luisua alaspäin, mutta hän luulee\nylenevänsä asettumalla kuninkaiden vertaiseksi. Ei, Cesar ymmärsi\nparemmin; mutta hän olikin toinen mies. Hän ei ottanut itselleen\nvanhaa, kulunutta arvonimeä, mutta omasta nimestään hän loi\nhallitsija-arvon, joka kohosi korkealle kuninkaiden arvojen yli.\"\n\n\n\n\nIV. KEISARI NAPOLEON.\n\n\n\nI.\n\nKruunattu jakobini. -- Keisarihovi. -- Kaarle Suuren seuraaja. Yksi\nkaikkia vastaan.\n\n\nKerrotaan, että vanha Aksel Oxenstjerna 1648 rohkaisi poikaansa\nJuhanaa, joka tuntien nuoruutensa ja kokemattomuutensa, pelkäsi\nruveta Ruotsin asiamieheksi Westfalin rauhanteossa, näillä\nkuuluisilla sanoilla: \"Ah, poikani, et tiedä kuinka vähällä älyllä\nmaailmaa hallitaan!\"\n\nSe mikä 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli suuren valtiomiehen\npoliittisten kokemusten surullinen ja katkera tulos, oli\n130-140 vuotta myöhemmin, jolloin kritiikki oli herännyt ja\nauktoriteettiperiaate oli monin tavoin järkkynyt, yleisenä\nsananpartena, eikä sitä siihen aikaan ollut kukaan miettinyt niin\npaljon kuin 19-vuotias luutnantti Bonaparte, joka tutkimuksessaan\nkuningasvallasta oli kirjoittanut, että Euroopan kuninkaissa ei ollut\nmontakaan, joka ei ansainnut tulla viralta pannuksi. Tämä lausunto\non häntä kerrassaan kuvaava; samalla kun tuhannet hänen aikalaisensa\nantoivat tunteiden johtaa itsensä ja morkkasivat vanhan järjestelmän\nvääryyksiä, huomaa hän niinkuin tuo vanha ruotsalainen valtiomies eri\nhallitusten tuhmuudet ja viat; mutta sen ohessa hänen silmänsä ovat\nauki näkemään vapaudenintoisten vallankumouksellisten puolinaisuutta\nsekä epäselvyyttä ja hapuilemista heidän ihanteellisen valtiomuodon\netsinnässään. Hänen tarmokas, kaikkia sumuisia ihanteita halveksiva\nluonteensa sai hänet likeisesti liittymään jakobineihin, ja Konventin\nrohkea, tarmokas ja suuremmoinen politiikki, jonka hän hyvin tunsi\noltuaan tekemisissä Yhteishyvän valiokunnan kanssa, oli hänellä\nollut kouluna. Hänessä, joka jo oli hämmästyttänyt opettajiansa\nmielikuvituksensa mahtavilla haaveilla, lankesivat Konventin\nsuunnitelmat hedelmällisimpään maahan. Konventti jo suuntasi kulkunsa\nmaailmanvaltaa kohti, voidakseen kaikkialle levittää vallankumouksen\nperiaatteita ja toteuttaakseen ihmiskunnan oikeuksia. Sillä Euroopan\ntuli ensin joutua Ranskan valloitettavaksi voidakseen päästä\ntyranneista. Ja luodaksensa tämän vallan oli Konventti jo valmistanut\nsuunnitelman sille politiikille, jota Bonaparte sittemmin noudatti,\nja joka pääasiassa oli vanha ranskalainen politiikki, kamppailu\nEnglantia vastaan ensi sijasta maailmassa. Mutta suunnitelman\nyksityiskohtia tapaamme tässäkin, maallenousun Englantiin, mannermaan\nsulkemisen englantilaisilta tavaroilta ja hyökkäyksen Englantia\nvastaan Intiassa. Bonapartessa puhui vanha jakobini silloin kun\nhän Campo Formion rauhan johdosta pidetyssä juhlassa lausui nuo\nmerkilliset sanat, joiden sisällyksen silloin ainoastaan ani harvat\nkäsittivät: \"Kun Ranskan kansan onni lepää parhailla organisilla\nlaeilla, silloin on koko Euroopa oleva vapaa.\"\n\nDirektorio ei ollut se, joka perinnökseen sai Konventin tarmon ja\nsen suunnitelmat, vaan italialainen Bonaparte, tuo rohkea ja taitava\nuimari vallankumouksen hurjassa pyörrevirrassa, josta sanottiin\nnuo jo mainitut kuvaavat sanat, että hänen luonnettaan \"ei voi\nilmaista niillä sanoilla, joita meidän on tapana käyttää\". Se tietää\ntoisin sanoen, että hän oli meille ja meidän ajallemme outo. Hän\nnäytti kuuluvan aikakauteen, jolloin kaikki oli suuremmoisempaa\nkuin nykyisin, jolloin valtakuntien alamaisia luettiin sadoissa\nmiljoonissa, jättimäisten rakennusten, pyramiidien päivinä.\nJa niinkuin hän noudatti Konventin politiikkia, niin hän myös\nkäytti konventtiarmeijan miltei uskonnollis-vimmattua, hurmaavaa\nsankariutta taistelussaan Euroopan ruhtinaita vastaan, ja taistelu\nvapausaatteiden levittämiseksi muuttui \"voiton lemmikin\" johtamana,\nsillä ihmeellisellä vaikutuksella, joka hänellä aina oli ollut\nranskalaiseen soturiin, kilpailuksi maineesta pienen korpraalin\nsilmissä. Ja kun hän suurella työllään levon ja järjestyksen hyväksi,\noivallisilla laeillaan oli voittanut Ranskan kansan suosion, saattoi\nhän monipuolisesti kehittyneen ja suuresti lahjakkaan Ranskan\nkansan etunenässä astua sitä suurta päämäärää kohti, jonka hän\nsuunnattomassa kunnianhimossaan luuli kohtalon hänelle uskoneen:\nmaailman herättämistä kaaoksesta, joka taas hänestä merkitsi\nsamaa kuin maailman hallitseminen. Eikä yhdelläkään kuolevaisella\nkahtena viime vuosituhantena ole ollut niin monta edellytystä\nvoidakseen perustaa uutta aikakautta, jossa lujuus ja järjestys\nasuu hämmennyksen ja hajaannuksen sijasta, toimi ja järki vanhan\njonotuksen ja ennakkoluulojen sijasta. Että hänellä itsellään oli\nkykyä ja tarmoa päästä tarkoitustensa perille, siihen hän luotti\nmystillisellä kohtalon-uskollaan. Kun hänen enonsa Fesch, josta\nkonkordaatin jälkeen oli tullut kardinaali, kerran kinasi hänen\nkanssaan hänen noudattamastansa politiikista vastustaen häntä, vei\nNapoleon kardinaalin balkongille ja sanoi hänelle:\n\n\"Katso ylös ilmaan! näetkö siellä ylhäällä mitään?\" -- \"En\", vastasi\ntämä, \"en näe mitään.\" -- \"Hyvä\", tokaisi Napoleon, \"silloin sinun\npitäisi olla vaiti. Minä näen siellä tähteni; se johtaa minua.\nLakkaa täst'edes vertaamasta heikkoja ja vaillinaisia voimiasi minun\nkorkeampaan luontooni.\"\n\nRanskan vallankumous oli tullut lihaksi ja vereksi Napoleonissa,\nja samana yönä, jolloin Enghien'in herttua ammuttiin, hän itse\nlausui: \"Minä olen Ranskan vallankumous ja minä pidän sen yllä.\"\nTämän surkuteltavan tapauksen jälkeen hänen vihamiehensä Ranskassa\npitivät häntä jakobinien asestettuna edustajana ja sanoivat häntä\nivaten Robespierre'iksi ratsun selässä. Eräässä ohjesäännössä,\njonka hän Lontoossa olevan lähettinsä välityksellä vähän ennen oli\ntoimituttanut Englannin hallituksen tietoon, sanottiin lyhyesti:\n\"Ensimäinen konsuli on vasta 33 vuoden ikäinen; tähän asti hän\non kukistanut ainoastaan toisen asteen valtakuntia. Kuka tietää,\nkuinka pian hän, jos häntä siihen pakotetaan, voi muuttaa Euroopan\nmuodon ja ehkä perustaa uudestaan länsimaisen keisarikunnan?\" Ensin\nhänen ajatuksensa olivat liidelleet vieläkin korkeammalle, ja\nEgyptin aavikoilla hän oli rakentanut mitä rohkeimpia tuulentupia.\nMutta vastustus Acressa, \"soraläjässä\", joksi hän katkerin mielin\noli sanonut tuota vähäpätöistä linnaa, oli sulkenut häneltä tien\nAasiaan ja toistaiseksi pakottanut hänet rajoittumaan Euroopaan.\nMutta säilöön pantu ei jäänyt Napoleonilta unohduksiin, ja\nAleksanteri jätti vain hetkeksi tilansa Kaarle Suurelle. \"Ranskan\nvaltakunnan\", sanoi hän 1804, \"on tultava muiden valtakuntain\nemämaaksi. Minä tahdon, että jokainen kuningas Euroopassa on oleva\npakoitettu rakentamaan itselleen mahtavan palatsin Parisiin; kun\nranskalaisten keisari kruunataan, pitäisi kuninkaiden saapua sinne\nläsnäolollaan kirkastamaan tätä ylevätä juhlamenoa ja tervehtimään\nsitä uskollisuuslupauksellaan.\" Ja hän perustelee tätä ajatusta.\n\"Euroopassa ei tule rauhaa ennenkuin se on yhden pääjohtajan,\nyhden keisarin alainen, jolla on kuninkaita virkailijoina ja joka\nantaa kenraaleilleen kuningaskuntia, tekee toisen Italian, toisen\nBaierin kuninkaaksi; toisen Sveitsin maaherraksi, toisen Hollannin\nperinnölliseksi vallansijaiseksi, ja joka sen ohessa määrää\nheitä keisarillisiksi hovivirkailijoiksi, ylijuomanlaskijoiksi,\nylihovimarskeiksi, ylihovijahtimestareiksi, ylihovikyökkimestareiksi\nj.n.e. Sanotaan ehkä, ettei tämä tuuma suinkaan ole uusi, vaan\nainoastaan vanhan saksalaisen valtiosäännön jäljittelyä. Mutta ei\nole mitään ehdottomasti uutta. Valtiolliset laitokset liikkuvat\nkiertokulussa, ja usein täytyy palata siihen mikä on ollut ennen.\"\n\nTämän ajatuksen ja sen vakaumuksen mukaisesti, että hänen\nsuuremmoiset suunnitelmansa parhaiten toteutuisivat, jos ne\njohdettaisiin vanhoja perittyjä uria, Napoleon, vallankumouksen\npoika, syyskuussa 1804 otti uskollisuuden valan alamaisiltaan\nAachen'issa, Kaarle Suuren vanhassa kaupungissa, ja sai itse pyhän\nisän tulemaan Parisiin ja antamaan kirkollisen siunauksen hänen\nkeisarilliselle arvollensa. Kaarle Suuri oli kuitenkin itse lähtenyt\nRoomaan kruunattavaksi, mutta Ranskan keisarikunnan valta, kirkonkin\npäämieheen nähden, oli vain vieläkin silmäänpistävämpi, kun kruunaus\ntoimitettiin Parisissa. Siten tulisi pääkaupunki Seinen varrella\ntavallaan saamaan vihkimisensä uudeksi Roomaksi. Kaikin tavoin\nNapoleon saattoi tiedoksi, ettei hän tahtonut tällä myöntää mitään\nriippuvaisuussuhdetta pyhään isään nähden. Kruunauspäivänä, joulukuun\n2 p:nä 1804, hän antoi paavin odottaa, ja kun tämä ohjesäännön\nmukaan tahtoi ottaa kultaisen laakeriseppeleen sillä kruunataksensa\nhänet, tarttui Napoleon äkkiä siihen asettaen sen itse päähänsä,\nsamoin hän myös omalla kädellään kruunasi puolisonsa Josephine'in.\nMyöntyväisyydellään paavi saavutti ainoastaan sen, että Napoleon\nantoi kirkollisesti vihkiä itsensä Josephineen kanssa ja että\ngregorilainen kalenteri kaikkine paasto- ja juhlapäivineen tammikuun\n1 p:stä 1806 astui tasavaltaisen kalenterin sijaan.\n\nNapoleon, yksinvaltias, kansan valitsema hallitsija, tahtoi tällä\njuhlamenolla, joka esitettiin erinomaisen komeasti, asettaa jyrkän\nrajan entisyyden ja nykyisyyden välille. Oli ensin kyseessä, että\nkruunaus toimitettaisiin Marskentällä, missä suuri bastilji-juhlakin\noli vietetty, mutta Napoleon ei suostunut siihen. \"Siihen aikaan\nkansa oli suvereeni\", sanoi hän, \"kaikki oli tehtävä sen nähden.\nVarokaamme antamasta sille aihetta siihen luuloon, että asian laita\nvielä on sama\". Hän pelkäsi myös naurunhaluisten parisilaisten\ntaipumusta etsiä kaikkialta jotakin koomillista ja narrimaista.\n\"Ne ovat tottuneet näkemään taiteilijamme näyttämöllä näyttelevän\nkeisareita paljon paremmin kuin minä voin.\" Toisellakin tavalla hän\nsai ilmi vanhan ja uuden erilaisuuden. Hän ei ottanut kuningas-nimeä\neikä kruunua arvonsa merkiksi; siksi hän valitsi antiikin\nlaakeriseppeleen ja arvonimessä empereur hän löysi sanan, jolla\nranskalaisten korvissa oli vanha roomalaisen sotapäällikkö-arvon,\nimperator'in, kajahdus ja joka muistutti sotaherraa samoinkuin meillä\nkäytetty saksalainen sana keisari johtaa mieleen hallitsijan.\n\nKruunauksen jälkeisenä päivänä vannoivat sotajoukot Marskentällä\nuskollisuuden valan keisarille, ja samassa tilaisuudessa Napoleon\ntoimitutti osastoille uudet kenttämerkit, tangot kullattu kotka\nkärjessä. Kotka astui heti tasavallan asemerkin, gallialaisen kukon\nsijaan.\n\nKohta valtiomuodon muutoksen jälkeen oli uusi hallitsija koonnut\nympärilleen loistavan joukon hallitusvirkailijoita. Kuusi\nsuurvaltamiestä, joista hänen veljensä Josef oli _grand-électeur_ ja\nLouis _connetable_, olivat valtaistuinta lähinnä; sitten seurasivat\nkorkeat upseerit, 16 suurmarsalkkia, joukko sivilivirkamiehiä ja\nvihdoin 16 kenraalia Ranskan marsalkkeina. Loistava hovikunta\nmuodostettiin nyt kuten ennen vallankumousta. Hovivirkailijat\n-- ylihovimarsalkin, ylihovijahtimestarin, ylikamariherran,\npalatsinaiset, hovinaiset y.m. -- Napoleon etsi erityisesti vanhan\naatelin riveistä, jonka keskuudessa oli heliseviä nimiä, ja eräs\nLudvig XVI:n entinen diplomaatti, vanhassa virassa sekä hovielämässä\nkehittynyt _le Ségur_, suostui rupeamaan yliseremoniamestariksi.\nLudvig XVI:n hovin koko käytöstapa ja jäykät juhlamuodot otettiin\ntaas käytäntöön -- Napoleon ei tahtonut missään suhteessa jäädä\njälkeen edeltäjistänsä Ranskan valtaistuimella.\n\nMutta menneen ajan sivistys ja seuraelämän hienous eivät olleet\npalautettavissa, eikä ensimmäisen konsulin eikä keisarinkaan\nsalongeissa kajahdellut entinen iloinen sirojen sukkeluuksien ja\nmielevien sutkausten höystämä puhelu. Monet hänen etevimmistä\nmiehistään olivat alhaista syntyä, vallankumouksen aikana ja\ntaistelutantereella kehittyneitä; ainoastaan harvat olivat\nhuolellisella kasvatuksella hankkineet itselleen hienon seurapiirin\nkielen ja tavat. Ne toivat sentähden mukanaan salonkeihin\nkasarmien kielen ja esiintymistavan; kömpelöitä kun olivat ja\nilman arvokkaisuutta, niiden oli vaikea liikkua kiilloitetuilla\nparkettipermannoilla. Ja sama oli naistenkin laita; ne kykenivät\nvasta vähitellen omistamaan jonkinmoisia hovitapoja matkimalla vanhan\nranskalaisen aatelin jäseniä, joita Napoleon erittäinkin keisarinnan,\nentisen de Beauharnais'n markisinnan välityksellä liitti hoviinsa.\n\nSävel siellä olisi ehkä noussut kylläkin meluavaksi, ellei pelko,\njota kaikki poikkeuksetta tunsivat Napoleonin läheisyydessä, olisi\nlaskenut jarrua jokaisen vapaan ilonpurkauksen tielle; keisarin hovi\ntuli siten loistavan komeaksi, mutta ikäväksi, kylmäksi ja jäykäksi.\nOmasta puolestaan hän vihasi kaikkea pakkoa, ja sitä vaikuttavaa\nja puoleensa vetävää menettelytapaa, jota hän niin suuressa\nmäärässä osasi käyttää, tahtoessaan miellyttää jotakin, hänelle ei\ntullut mieleenkään ottaa käytäntöön arkielämässä. \"En ole ihminen\nsemmoinen kuin muut, ja yleiset moraalin ja esiintymisen lait eivät\nole pätevät minuun nähden\", sanoi hän itse, eikä harkinta ja omat\ntaipumuksensa sallineet hänen koskaan luopua hallitsija-tavoistaan.\nTottuneena vähiin tarpeisiin, nautinnoissaan vaatimattomana ja\nyksinkertaisena, ei hän näyttänyt löytävän mitään todellista iloa\nja rattoa, ja itse hän sanoi, ettei hän ole huveja varten luotu.\nHänen nuoruusaikansa taipumus hiljaisiin unelmoitiin saattoi\nvielä konsulaattiaikana ilmetä kummallisella tavalla. Tullessaan\nillalla työhuoneestaan puolisonsa salonkiin antoi hän usein peittää\nkynttilät valkoisilla hunnuilla, vaati vaitioloa ja kertoi silloin\ntai kuuli mielellään kerrottavan kummitustarinoita, tai hän käski\nitalialaisten laulajiensa esittää hitaanvienosti soivan laulun, jota\nsilloin tällöin jotkut soittimet säestivät. Silloin hänen nähtiin\nvaipuvan syviin unelmiin toisten istuessa hiiskumatta paikoillaan\ntuskin rohjeten hengittää. Tämä tila näytti hänelle tuottavan\njonkinmoista huojennusta, ja herätessään unelmistaan oli hän\ntavallisesti iloinen ja puhelias. Tapahtui myös, että hän lausutti\nitselleen lempirunoilijansa Ossianin synkkiä säkeitä tai kuunteli\nhurmaantuneena puistossa tuulen huminaa puiden latvoissa tai puhui\ninnostuneena meren pauhinasta. Mutta kruunauksen jälkeen ja sitten\nkun jäykät hovitavat oli oiettu käytäntöön -- niiden noudattamisesta\nNapoleon huolehti suurella innolla -- eivät tällaiset romanttisen\ntunteen purkaukset enään tulleet kysymykseenkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuulisi keisari Napoleonin nyt olleen tyytyväisen ja onnellisen,\nseistessään loistavissa salongeissaan uuden ja vanhan Ranskan\nparhaimpien ja etevimpien nimien ympäröimänä ja luodessaan\nkatseen köyhiin kadettipäiviinsä Brienne'issä. Mutta kaukana\nsiitä. Hänen kunnianhimonsa ei suonut hänelle hetkenkään lepoa,\neikä edes maailmanvalta aina riittänyt hänen mittaamattomalle\nmielikuvitukselleen. \"Olen tullut mailmaan liian myöhään\", hän sanoi\nkruunauksen jälkeisenä päivänä eräälle ministerillensä. \"Ei ole enään\nmitään suurta toimitettavaa. Olen päässyt pitkälle ja myönnän, että\nurani on kaunis. Mutta mikä eroitus muinaisuuteen verraten! Katsokaa\nAleksanteria. Kun hän valloitettuaan Aasian oli julistanut kansalle\nolevansa Jupiterin poika, koko Itämaa uskoi sen paitsi hänen äitinsä,\njolla oli paremmat tiedot asiasta, sekä Aristoteles ja muutamat\nAtenan kirjatoukat. No niin, jos minä nyt selittäisin olevani\nisän Jumalan poika ja aikovani palvella häntä isänäni, ei olisi\nainoatakaan kalastaja-eukkoa, joka ei nauraisi minulle mennessäni\nhänen ohitsensa. Kansa on liian valistunutta tähän aikaan; ei ole\nenään mitään tehtävää.\"\n\nKuinka ihmeellisesti luonto oli varustanutkaan Napoleonin, ainoastaan\nihminen ja yleisinhimillisen rajoituksen alainen hän sittenkin oli.\nHänen mielikuvituksensa jaksoi vapaasti ja rajattomasti liidellä\nja ottaa maailman haltuunsa, mutta kyseessä oli, riittivätkö hänen\nhenkiset ja ruumiilliset voimansa työssä mielikuvituksen vaatimusten\ntoteuttamiseksi. Kävi ilmi, että se mitä hän piti pian suoritettuna\naskeleena, Euroopan mannermaan yliherruuden saavuttaminen, oli jo\nkyllin suuri vaatiakseen kaikki hänen voimansa. Aluksi hänen vanha\nvihollisensa Englanti kokosi kaiken voimansa riistääkseen häneltä\nvaltaistuimen ja valtakunnan.\n\nSiinä maassa Napoleonin kruunaus oli sytyttänyt suunnattoman\nkatkeruuden. Siellä käsitettiin olot yhtä selvästi kuin Bonaparte\n1797 käsitti kirjoittaessaan Direktoriolle: \"Jos saamme Englannin\nkukistetuksi, silloin Euroopa makaa jalkojemme juuressa.\" \"Ranska\non rohjennut, sanottiin Englannissa. Napoleonin persoonassa\nnostaa jakobinilaisuuden valtaistuimelle. Se on solvaus Euroopan\nkuningaskunnille, ja Englanti on itsellensä velkapää säälimättä\nkäymään sotaa anastajaa vastaan.\" Ja peläten uhkaavaa maallenousua ja\nluvaten runsasta avustusta kilisevässä kullassa Englanti ahkerammin\nkuin koskaan tähysteli liittolaisia mannermaan hallitsijoista. Jo\n1802 oli Talleyrand kirjoittanut Ranskan lähettiläälle Englantiin:\n\"Jos Englanti sytyttää sodanliekin mannermaalla, pakoittaa se\nensimmäisen konsulin valloittamaan Euroopan.\" Nämä sanat olivat yhtä\npätevät 1804 kuin 1802, ja kun Englanti tunsi velvollisuudekseen\nkäydä säälimätöntä sotaa Napoleonia vastaan ja kaikella tarmolla\nkoetti siirtää sotanäyttämön mannermaalle, oli sillä Euroopan\nhistoria jo lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistu: Ranskan sota\npuukkoon asti Englantia ja sen mannermaaliittolaisia vastaan.\n\nOli odotettavissa, että Saksan valtakunta oli pukeutuva\nhaarniskaan Napoleonia vastaan hänen miehitettyään saksalaisen\nvaaliruhtinaskunnan Hannoverin, mutta keisari Frans ei rohjennut\nonnettomien ja näännyttävien sotiensa jälkeen astua voittamatonta\nNapoleonia vastaan ja koetti kaikin tavoin esiintyä mukautuvasti\nRanskaa kohtaan. Preussi ei halunnut luopua puolueettomuudestaan.\nMutta Venäjä sitä vastoin oli helposti taivutettavissa. Sillä tsaari\noli katkeroitunut siitä, että Napoleon oli rikkonut hänelle antamansa\nvarman lupauksen ja sotajoukollaan miehittänyt Neapelin; sitäpaitsi\nhän taas rupesi pelkäämään Ranskan politiikkia Itämailla. Ja samoin\nkuin tämä oli aiheena Venäjän liittymiseen Englantiin, sai Napoleonin\nitalialainen politiikki vihdoin Itävallan liittymään Venäjään. Sillä\nkun monarkia oli uudistettu Ranskassa, ei näyttänyt enään olevan\nkuin ajankysymys, koska Italian tasavalta muuttuu perinnölliseksi\nItalian kuningaskunnaksi. Ja bonapartelainen hallitsijasuku Italiassa\ntekisi pian kaikki Itävallan toiveet menetettyjen maittensa takaisin\nsaamisesta tyhjäksi. Kun siis Napoleon maaliskuussa 1805 Milanon\ntuomiokirkossa kruunasi itsensä Lombardian rautakruunulla Italian\nkuninkaaksi, kun hän pian sen jälkeen antoi sisarilleen italialaisia\nmaakuntia, lopetti Ligurian tasavallan ja liitti Genuan Ranskan\nvaltakuntaan, onnistui vihdoin Englannin ja Venäjän, siten että\nedellinen lupasi suuria apurahoja ja jälkimäinen sotajoukkoja, saada\nItävalta liittymään liittokuntaan, joka Ruotsista sai neljännen\nmiehen. Sisällinen yhteys liittoutuneiden kesken ei ollut varsin\nluja. Erittäinkin Venäjällä ja Itävallalla oli kovin ristiriitaiset\nharrastukset, ja yksinomaan yhteinen halu supistaa Ranska sen ennen\nvuotta 1792 olleihin rajoihin sai ne yhtymään. Heinäkuussa 1805\nkeisari Frans alkoi sotavarustuksensa.\n\nNapoleon, joku vähän ennen keisariksi-tuloansa raivoisan innostuksen\nvallitessa oli jaellut kunnialegionan ristejä vanhoille sotureilleen\nBoulogne'in luona, oli useampaan kertaan päättänyt hyökätä suorastaan\nEnglantiin, mutta aina luopunut tästä aikeesta. [Napoleon oli tätä\nsuunnitelmaa valmistaessaan joutunut tekemisiin höyrylaivan keksijän\nRobert Fulton'in kanssa. Tämä oli useana vuonna oleskellut Parisissa\nsuunnitellen monenmoisia keksintöjä; muun muassa hän ahkerasti\nkokeili jonkinmoisen torpedon valmistamisessa ja teki luonnoksia\nlaivoja varten, jotka koetteeksi oli aiottu liikkumaan Seine-joella\nhöyryn voimalla. Se kuitenkaan ei onnistunut toiveiden mukaan eikä\nNapoleonilla ollut aikaa odottaa keksinnön valmistumista.] Hän kyllä\nselvästi huomasi suuret vaikeudet, ja viimeisten tutkimusten mukaan\non epäilyksen alaista, tahtoiko hän toden tullessa uskaltaa kaikki\nniin vaarallisen arvanheiton varaan ja suorittaa tuon kaikkialla\npuhutun ja suuresti pelätyn maallenousun. Veljelleen Josefille hän\nlausui, ettei hän ajatellut itse johtaa yritystä, vaan aikoi jättää\nsen _Ney'lle_, jonka ei edes pitänyt suunnata iskua suorastaan\nLontoota vastaan, vaan kulkea Irlantiin. Todennäköisintä on, että\njos Napoleon olisi havainnut suotuisan tilaisuuden, hän ehkä olisi\nkoettanut onneansa, mutta että hän ennen kaikkea tahtoi käyttää\nmaallenousu-yritystä sekä tekosyynä niin suuren sotajoukon koossa\npitämiseen täysin asestettuna että todellisten aikomustensa verhona.\nTämän keisari itse lausui valtioneuvostossa tammikuulla 1805. \"Kun\nrauhan aikana pidetään niin suuria voimia koossa -- m.m. 20,000\ntykistöhevosta ja täydellinen kuormasto -- täytyy keksiä veruke,\njoka selittää minkä tähden tätä kaikkea hankitaan ja kootaan, niin\netteivät muut mannermaa-vallat saa aihetta epäilyksiin. Ja semmoisen\nverukkeen suo meille maallenousu-yritys Englantiin. Kaksi vuotta\nsitten en voinut tätä suoraan ilmaista, mutta aina se on ollut\nmielessäni.\" Myöskin ranskalaisten vuoksi oli veruke tarpeellinen.\nSillä niin suuriin rahallisiin uhrauksiin, joita nämä koossa pidetyt\nsotajoukot kysyivät, hän saattoi toivoa kansan suostuvan ainoastaan\njos oli kyseessä ranskalaisten väkevän kansallisvihan tyydyttäminen\nEnglantia vastaan. Sota jotakin mannermaan valtaa vastaan ei ikinä\ntulisi niin kansanmieliseksi kuin sota Englantia vastaan. Mutta kun\nsaapui tieto Itävallan liittymisestä liittokuntaan ja sen uhkaavista\nvarustuksista, saattoi hän jonkinlaisella oikeudella kansalleen\nselittää, että hänet pakoitettiin mannermaasotaan. Kuinka kauvan\nedeltäpäin hän oli sen päättänyt ja kuinka kiihkeästi hän sitä\nhalusi, siitä tiesi ainoastaan ani harva. Mutta hän oli saavuttanut\nmitä hän tahtoi; hänen joukkonsa olivat täydessä kunnossa, ja siten\nhän oli, kuten itse sanoi, kaksikymmentä päivää muista edellä.\n\nEi yksikään maailmassa osannut käyttää sellaista etua paremmin kuin\nNapoleon. Eikä kukaan osannut paremmin kuin hän pimittää vihollista.\nKun hän jo elokuun 13 p:nä kirjoitti Talleyrand'lle päättäneensä\nkäydä Itävallan kimppuun ja olevansa marraskuussa Wienissä, jossa\nkeisari Frans ei saisi joulua viettää, hän vielä elokuun 20-22\npäivinä oli antavinaan käskyn sotajoukkojen viemisestä laivoihin\nBoulogne'ssa, jolla käskyllä hän tahtoi yhä uskotella että hän\ntodellakin ajatteli hyökkäystä Englantiin; mutta 24 p:nä Marmont sai\nsalaisen käskyn lähteä pikamarsseissa Mainz'iin ja kuukauden lopussa\nkoko armeija kaikessa hiljaisuudessa oli liikkeellä itään päin\nöisissä pikamarsseissa. Neljä viikkoa myöhemmin tuo taistelukuntoinen\nja taisteluhaluinen suuri armeija, noin 150,000 miestä nuorten, mutta\nsodassa harjaantuneiden kenraalien johtamana astui Reinin yli.\n\nHyökkäyssuunnitelmaan nähden oli noudatettu täydellistä\nsalaperäisyyttä; ei yksikään Ranskan sanomalehti rohjennut\nhiiskuakaan sotajoukkojen liikkeistä, ja itävaltalaiset,\nliikkeelle lähtiessään, luulivat Napoleonin päävoiman vielä olevan\nBoulogne'issa. Oli näet levinnyt huhu, että Englanti samaan aikaan\nkun itävaltalaiset samosivat Ranskan rajaa kohden aikoi yrittää\nmaallenousua Ranskan rannikolle, joten Napoleonin oli pakko\nhajoittaa voimansa. Ja kun lisäksi tulivat nuo Saksassa alituisesti\nliikkuvat huhut, että tyytymättömyys keisarilliseen hallitukseen oli\nnoussut sellaiseen huippuun, että vallankumous oli kysymyksessä,\nniin Itävallan hallitus luuli voivansa turvallisesti ryhtyä\nhyökkäystoimeen ja lähetti etevimmän sotapäällikkönsä, arkkiherttua\nKaarlen, miehittämään italialaiset kallisarvoiset maakunnat, jotka se\nnyt toivoi voivansa liittää kruunuunsa. Mutta Napoleon oli määrännyt\nTonavanlaakson, tuon leveän Saksan kautta käyvän yhdystien läntisen\nja itäisen Euroopan välillä, tämän lyhyen, mutta seurauksiltaan\nratkaisevan sodan näyttämöksi, ja jo elokuun 13 p:nä hän oli sanellut\n_Daru'lle_ sotaretken täydellisen suunnitelman. \"Liikekäskyt,\nmarssien aikamäärät, paikat missä sotajoukkojen tuli tavata toisensa\ntai yhtyä, hyökkäykset, vihollisen eri liikkeet ja erehdykset --\nkaikki tuo oli tässä kiireessä sanellussa suunnitelmassa kaksi\nkuukautta ennakolta ja 200 penikulman etäisyydessä arvattu...\nTaistelutantereet, voitot, vieläpä päivätkin, jolloin meidän tulisi\nastua Müncheniin ja Wieniin, kaikki oli ennakolta määrätty ja pantu\npaperille niinkuin sitten tapahtui.\" Ja tätä neroa vastassa seisoi\nitävaltalainen kenraali _Mack_, Napoleonin mielestä \"kaikista\nihmisistä kelvottomin\". Luottaen yllämainittuihin huhuihin hän laski,\netteivät ranskalaiset voineet saapua Saksaan ennen venäläisten tuloa,\nja porhalsi siis huoletonna esiin luullen joutuvansa siksi hyvään\naikaan, että saisi taivutetuksi Baijerin horjuvan vaaliruhtinaan\npuolellensa. Mutta tämä piti edullisimpana liittyä Ranskaan, ja\nMack'in toiveet tässä kohden pettivät. Hän eteni kumminkin yhä ja\nkokosi joukkonsa Ill-joen rannalle. Mutta päivä päivältä verkko\nyhä enemmän kiertyi onnettoman kenraalin ympärille, joka ei\naavistanutkaan tuhoavaa varaa ja liikkui siinä harhaluulossa, että\nne ranskalaiset osastot, joita huomattiin hänen läheisyydessään,\nolivat paluumatkalla tukahduttaakseen vallankumouksen Ranskassa.\nLokakuun 16 p:nä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa kokonaan\nsuljettu Ulmiin, ja 20 p:nä hän antautui koko armeijoineen, jossa\noli 33,000 miestä ja 60 tykkiä. \"Olen saavuttanut tarkoitukseni\",\nkirjoitti Napoleon edellisenä päivänä puolisolleen, \"olen tuhonnut\nitävaltalaisen armeijan pelkillä marsseilla.\" Tieto Mack'in\nsulkemisesta ja antautumisesta sai venäläiset, jotka olivat joutuneet\nInn-joen luo, kiireesti vetäytymään takaisin Napoleonin hätyyttäminä;\nhän nimittäin lähetti Murat'n edeltäpäin ajamaan heitä takaa. Mutta\nKrems'in luona heidän onnistui päästä Tonavan yli toiselle rannalle;\nMurat'ta houkutteli nyt halu rientää itään päin ja miehittää Wien\nsekä jättää venäläiset takaa-ajamatta. Siten vihollinen pääsi\npakoon koillista kohden Böhmiin, jossa sen sopi odottaa lisävoimia.\nNapoleon kirjoitti Murat'lle ankarasti moittien: \"Te olette minulta\nhukannut kaksi päivää ja olette vain ajatellut kunniaa, jonka Wien'in\nvalloittaminen tuottaa. Mutta ei ole mitään kunniaa ilman vaaraa.\"\nWienissä Murat kuitenkin oli suureksi hyödyksi ottaessaan haltuunsa\nTonavan sillat. Täältä Napoleon lähetti hänet pohjoiseen toivoen\ntällä liikkeellä saavansa venäläiset, joita hän nyt itse suorastaan\nahdisti, kahden tulen väliin ja lyövänsä ne ennenkuin ne pääsivät\nyhteen apujoukkojensa kanssa.\n\nMutta sotatempulla venäläiset täällä taas pääsivät pälkähästä,\nja kun niihin Brünn'issä yhtyivät erinäiset apuosastot, niin\nNapoleon joutui varsin tukalaan asemaan. Hän oli tahtonut saada\ntehdyksi rauhan Wien'issä, mutta hän oli ahdistaessaan vihollista\nmusertamatta sitä, se kun alituisesti pujahti hänen käsistään,\njoutunut paljon laajemmalle toimialalle kuin mihin hänen voimansa\nriittivät. Ja juuri nyt hän sai kaksi masentavaa tietoa; toinen\noli se, että Nelson oli maksamalla voiton hengellänsä lokakuun 21\np:nä 1805 Trafalgar'in luona kokonaan hävittänyt Ranskan laivaston.\nKahdeksantoista ranskalaista laivaa oli valloitettu ja 7,000 miestä\nkaatunut. Merisota Englantia vastaan oli nyt mahdoton. Toinen\nNapoleonille saapunut epämieluinen tieto oli se, että Preussi, jonka\nkuningas tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä, että Ranskan joukot\nhuolimatta hänen puolueettomuudestaan olivat kulkeneet hänen maansa\nläpi, nyt oli päättänyt yhtyä liittokuntaan, joten liittolaisten\narmeija oli lisäytyvä 180,000 miehellä. Suurella diplomaattisella\noveluudella Napoleon ryhtyi keskusteluihin erikseen Venäjän ja\nItävallan kanssa, tinkien tuntuvasti vaatimuksistaan saadaksensa\nrauhan. Mutta kumpikaan valtakunta ei pitänyt eduilleen sopivana\ntehdä rauhaa, ja asema olisi ehkä käynyt vieläkin vakavammaksi\nNapoleonille, ellei tsaarin turhamielisyys -- inhimillinen\nominaisuus, joka aina oli Napoleonin uskollisin liittolainen -- olisi\nhäntä siitä auttanut.\n\nSillä nuoressa hallitsijassa paloi halu päästä vetämään väkikalikkaa\nNapoleonin kanssa. Eihän mikään tuottaisi sellaista kunniaa\nkuin \"kenraali Bonaparten\" voittaminen. Hänen kenraalinsa kyllä\nneuvoivat häntä odottamaan, kunnes Preussi pääsee esille ja kunnes\nitävaltalaiset arkkiherttuat saapuvat apujoukkoineen, mutta\ntaisteluinnossaan hän luopui vahvasta asemasta, jota vastaan\nNapoleon ei rohjennut hyökätä, ja samosi esiin. Tieto tästä\ntuli niin odottamatta Ranskan kenraaleille ja itse keisarille,\nettei heti rohjettu sitä uskoa. Mutta kun se huomattiin todeksi,\noli Napoleonilla oitis sotasuunnitelma valmis. \"En aio nyt\nryhtyä tavalliseen, vaan ratkaisevaan taisteluun\", sanoi hän\nkenraaleillensa, ja joulukuun 1 p:nä hän asettui Austerlitz-kylän\nluona asemaan, jonka tarkoitus oli houkutella venäläiset heikontamaan\nkeskustaansa ja sitten kiertävällä liikkeellä koettamaan katkaista\nhänen peräytymistään. Ilokseen hän näki heidän suorittavan tämän\nliikkeen. \"Ne menevät ansaan\", hän huudahti. \"Ennen huomispäivän\niltaa minä kaappaan tämän armeijan\". Pimeän tullen keisari itse\nratsasti kautta leirinsä rohkaisten joukkojensa mieltä. \"Vihollisen\nmarssiessa kiertääksensä oikeata siipeäni, tarjoo hän minulle\nkylkensä\", sanoi hän, ja siitä joka sotamies ymmärsi pääasian\ntulevassa taistelussa. Seuraavana aamuna taistelu alkoi kolmen\nkeisarin silmien edessä, ja ennenkuin \"Austerlitz'in aurinko\"\noli laskenut, olivat yhdistyneet Venäjän ja Itävallan sotajoukot\nkerrassaan rikkirevityt. Noin 80,000 kuollutta ja haavoitettua virui\nkentällä; ranskalaiset olivat saaneet 20,000 vankia ja anastaneet\n200 tykkiä. Napoleon julkaisi armeijalleen riemuitsevan julistuksen:\n\"Soturit! Olen teihin tyytyväinen; olette Austerlitz'in päivänä\ntäyttäneet kaikki odotukseni, mitä minulla oli miehuudestanne...\nja jokainen, joka kuulee sotamiehestä, että tämäkin oli mukana\nAusterlitz'issa, tietää siitä, että se on uljas mies!\"\n\nKaksi päivää tämän jälkeen tapahtui Habsburgin suvun perillisen ja\nRanskan keisarin kuuluisa yhtyminen. Kaikki kulkupuheet Napoleonin\nraakuudesta ja uhkamielisyydestä lyötyä vastustajaansa kohtaan ovat\npidettävät kerrassaan keksittyinä. Päinvastoin hän tässä ensimäisessä\nkohtauksessaan Euroopan yhden laillisen hallitsijan kanssa esiintyi\nkerrassaan kohteliaana ja ystävällisenä. Keisari Frans saavutti\naselevon ja toimitti liittolaiselleen tiedon, että Napoleon\noli suostuvainen rauhaan molempien valtojen kanssa, vaatimatta\nItävallalta alueluovutusta, jos tsaari suostuisi sulkemaan satamansa\nenglantilaisilta. Mutta venäläiset olivat liiaksi riippuvaiset\nEnglannin apurahoista eivätkä siis siihen suostuneet. Tsaari jätti\nkeisari Fransin oman onnensa nojaan ja vetäytyi jo joulukuun 6 p:nä\npois armeijansa surullisten tähteiden kanssa. Uudenvuoden päivänä\n1806 keisari Frans allekirjoitti Presburg'issa joulukuun 26 p:nä\nlaaditut raskaat rauhanehdot. Ne italialaiset alueet, jotka olivat\njääneet Itävallalle Campo-Formion rauhassa, luovutettiin Italian\nkuningaskunnalle paitsi Triest'iä; kaikki Napoleonin toimenpiteet\nItaliassa hyväksyttiin, ja Ranskan liittolaiset Baijeri ja Würtemberg\nkorotettiin kuningaskunniksi ja saivat muutamia kaupunkeja ja alueita.\n\nLiittolaisten aikomus supistaa Ranska niihin rajoihinsa, jotka sillä\noli ennen vallankumousta, ei toteutunut. Päinvastoin Presburg'in\nrauha tuotti Napoleonin valtakunnalle suuremmoisia aluelisiä.\nSillä voitollisen \"kolmen keisarin taistelun\" jälkeen hän saattoi\nryhtyä toteuttamaan entisiä unelmiansa yhden päämiehen johtamasta\nEuroopasta, yhdestä keisarista, jolla on kuninkaita virkamiehinä\nja joka jakelee kuningaskuntia kenraaleilleen j.n.e. Rauhanteon\njälkeisenä päivänä hän armeijakäskyssä antoi tiedoksi, että\nbourbon'it, jotka huolimatta puolueettomuudestaan sodan aikana\nolivat salaa olleet tekemisissä englantilaisten kanssa, olivat\nlakanneet hallitsemasta Neapelissa. Hän teki veljestään Josefista\nNeapelin kuninkaan; poikapuolensa Eugéne de Beauharnais oli jo\nnimitetty Italian varakuninkaaksi. Hänen veljestään Louis'sta tuli\nHollannin kuningas; hänen sisarensa olivat jo saaneet italialaisia\nmaakuntia, ja kenraali Murat, joka oli nainut hänen kauniin sisarensa\n_Caroline'in_, tuli Berg'in suurherttuaksi; tämä herttuakunta oli\nmuodostettu niistä maakunnista, jotka Preussin Hannoveria vastaan\noli täytynyt luovuttaa Schönbrunn'in sopimuksessa joulukuun 15 p:nä\n1805. Äsken saaduista Venetsian ja Neapelin maakunnista muodostettiin\n16 herttuakuntaa, jotka sitten annettiin hänen eteville miehillensä.\nSitäpaitsi Napoleon toteutti aikeen, joka enemmän kuin sata vuotta\noli kytenyt Ranskan politiikissa, muodostamalla Baijerista,\nWürtemberg'istä, Badenista ja useista läntisen Saksan pienistä\nvaltioista Reinin liiton vastapainoksi Preussille ja Itävallalle.\nSe oli asetettava hänen suojeluksensa alaiseksi ja oli sentähden\nlikeisessä liitossa Ranskan kanssa. Saksalaiselta taholta lausuttiin\nlämpimästi toivottavan muinaisen länsimaisen valtakunnan uudestaan\nperustamista keisari Napoleonin johtamana, semmoiseksi kuin se oli\nollut Kaarle Suuren aikana, jolloin siihen kuului Italia, Ranska\nja Saksa. Ja Reinin liiton perustaminen tiesikin todellisuudessa\nvanhan saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamista. Samana\npäivänä, elokuun 1 p:nä 1806, jolloin liiton perustaminen saatettiin\nSaksan valtiopäivien tiedoksi, ilmoitti Ranskan lähettiläs herransa\npuolesta, ettei hän enään tunnusta mitään saksalaista keisarikuntaa;\nelokuun 6 p:nä keisari Frans luopui arvostaan Saksan keisarina, mutta\ntunnustettiin Itävallan keisariksi.\n\nSaadakseen kaiken tämän toteutetuksi Napoleon oli antanut\nvoitokkaiden joukkojensa viipyä etelä-Saksassa, itse Itävallassakin\nhän piti miehitettynä erään linnan, ja joukkojen asema oli tahallaan\ntehty siksi uhkaavaksi Preussille, ettei tämä maa rohjennut\nkieltäytyä, kun Napoleon helmikuussa 1806 vaati sitä sulkemaan\nkaikki Hannoverin satamat ja omat Pohjanmeren-satamansa Englannilta;\nvaatimus, joka aiheutti Preussin kaupalle sekä maalla että merellä\nvarsin tuntuvan tappion ja joka sen ohessa uhkasi Preussia sodalla\nEnglannin puolelta.\n\nMitä suurin hälinä nousi sentähden Berlin'issä, kun Lontoosta\nkuultiin, että Napoleon oli tarjoutunut luovuttamaan Hannoverin\ntakaisin Englannin kuninkaalle, joka koko sydämellään oli\nkiintynyt saksalaisiin maihinsa. Liittokunnan isä, Napoleonin\nleppymätön vastustaja _William Pitt_ oli jo kuollut, kuten\nvakuutettiin, mielipahasta rauenneitten suunnitelmiensa tähden, ja\nranskalais-ystävällinen _James Fox_ oli saanut ulkoasiain politiikin\njohdon käsiinsä. Se rauhallinen mieliala, joka oli hänen lyhyen\nhallintoaikansa tunnusmerkkinä, oli vaikuttanut tuon tarjouksen\nHannoverin takaisin-antamisesta, ja heti oli Preussin sotapuolue\nkäynyt siihen kiinni; tämä puolue eli kuningattaren johtamana\nkopeasti Fredrik Suuren päivien muistoissa. Heikko kuningas ei\njaksanut vastustaa ranskalais-vihollisen liikettä, joka yhä laajeni,\nvaan rupesi varustautumaan; kun Venäjä samaan aikaan asettui\ntorjuvalle kannalle, ja Englanti Fox'in kuoleman jälkeen taas palasi\nentiseen potitiikkiinsa, teki Napoleon sen johtopäätöksen, että uusi\nliittokunta oli tekeillä, jäsenenä Preussi Itävallan asemesta. Tämä\nluulo sai varsinaisen vahvistuksen, kun hän Preussin kuninkaalta\nFredrik Wilhelm III:lta sai kehoituksen peräytyä pois Saksasta.\nSillä, joka rohkeni puhua sellaisessa äänilajissa Napoleonille,\ntäytyi tietysti olla väkeviä ystäviä selän takana. Napoleonin asiana\noli nyt kuten ainakin joutua paikalle ennenkuin ystävät pääsivät\nyhtymään ja tuhota niistä yksi kerrallaan. Preussi oli määrännyt\nlokakuun 8 päivän vaatimustensa täyttämisen viimeiseksi hetkeksi,\nmutta se sai vastauksen pikemmin ja toiseen suuntaan kuin oli\nodottanut.\n\n\"Aikomukseni on seisoa Saalfeld'issä (Thüringen'issä) ennenkuin\nvihollinen voi saapua sinne melkoisella voimalla\", Napoleon\nkirjoitti Berthier'lle syyskuun 30 p:nä, ja jo lokakuun 7 p:nä hän\noli Bamberg'issa. Sinne hänelle tuli Preussin kehoitus siirtyä\nSaksasta ennen lokakuun 8 p:ää. \"Teidän majesteettinne ministeri\",\nkirjoitti Napolen Fredrik Wilhelmille, \"on haastanut minut yhtymiseen\nlokakuun 8 p:nä, ja ritarina minä takaan sanani: minä seison keskellä\nSaksen'ia.\"\n\n\"Yksi huono kenraali\", oli Napoleon kirjoittanut ensimäisen\nitalialaisen sodan aikana Direktoriolle, \"on parempi kuin kaksi\nhyvää.\" Ei voi mikään paremmin kuvata hänen käsitystänsä, että\nsodassa on välttämätöntä uskoa koko johto yhden miehen käteen. Ja jos\ntämä käsitys kaipaisi todistusta, niin kyllä sitä on yltäkylläisesti\nhänen vastustajiensa tappioissa. Tässä Preussin sodassa hän taas\nseisoo edustamassa hallitsijaa ja sotapäällikköä samassa henkilössä,\nhänen tahtonsa on korkein laki, ei tarvitse ketään kuulustella, ei\nole mitään \"verukeosastoa\", ei mitään ristiriitaisia ministerietuja\nj.n.e.; hänen sanansa ja käskynsä viedään silmänräpäyksessä ja\nsuoraan hänen alaisillensa ja suoritetaan sokeasti. Toisella\npuolella seisoo vanha kivulloinen sotaherra, Braunschweig'in herttua\nFerdinand, luonteeltaan epäröivä, ja hänen rinnallaan yliherransa\nkuningas. Ollen itsenäisyyttä vailla samoinkuin herttuakin\nkuningas kolmen eri puolueen vaikutuksen alaisena esiintyi usein\nsamaa ylikenraalia vastaan, jonka hän itse oli siksi määrännyt.\nPääkortteerissa vallitsi yhä erimielisyys sodan johtamisesta, jopa\nsilloinkin kun vihollinen lähestyi katkaistakseen preussilaisilta\ntien Berlin'iin. Napoleon törmäsi 14 p:nä ruhtinas Hohenlohe'n\njohtamiin preussilaisiin Jenan luona, ryntäsi niitä vastaan luullen\nniitä vihollisen pääarmeijaksi ja löi ne. Mutta Auerstädt'in luona,\nmuutama penikulma Jenasta pohjoiseen, _Davout_ samana päivänä\nloistavalla urhoollisuudella taisteli päävoimaa vastaan. Ennen\niltaa taistelu oli voitettu ja preussilaiset hurjassa paossa,\nranskalaisten kenraalien ahdistamina. Vähitellen ne pakotettiin\nantautumaan, _Blücher_ vasta Lybeck'issä. Braunschweig'in herttua oli\nkuolettavasti haavoittunut, 30,000 miestä kaatunut ja 40,000 otettu\nvangiksi.\n\nKaksi viikkoa sen jälkeen Napoleon juhlakulkueessa astui Berlin'iin,\nkäytyänsä Fredrik Suuren haudalla Potsdam'issa, josta hän lähetti\nFredrikin miekan Parisin invaliidihotelliin. Uteliaat berliniläiset\nnäkivät hämmästyneinä, että tuo peljätty valloittaja olikin pieni\nmies, yksinkertaisemmassa puvussa kuin yksikään hänen kenraaleistaan.\nMarraskuun 12 p:nä hän saattoi sanoa koko Preussin kuningaskunnan\nolevan hänen vallassaan. Ainoastaan jotkut linnat sisämaassa ja\nItämeren rannikolla, niiden joukossa Königsberg, jonne kuningas\noli paennut, olivat pitäneet puoliansa. Preussin 200,000 miehen\narmeijasta oli enää koossa vain 15,000 miestä.\n\nNapoleon oli ainoastaan vastenmielisesti ruvennut tähän sotaan, hän\npiti tyhmänrohkeana ja niin uhmaavana Preussin esiintymistä häntä\nvastaan, että hän itse oli yllämainitussa kirjeessä kirjoittanut\nkuningas Fredrik Wilhelmille: \"Teidän majesteettinne tulee\nvoitetuksi. Minulla ei ole mitään hyötyä taistelusta teitä vastaan;\nen pyydä mitään enkä ole mitään pyytänyt teidän majesteetiltanne.\nNykyinen sota on epäviisas sota.\" Mutta Venäjä oli asettunut Preussin\npuolelle, ja Englannin voitiin odottaa mielellään tekevän samoin; nuo\näkkiä saavutetut edut synnyttivät hänessä luonnollisesti ajatuksen\nkäyttää asemaansa mahdollisimman voimakkaasti näitä molempia\nvihollisiansa vastaan. Hän esitti siis preussilaisille semmoiset\nrauhanehdot, ettei kuningas voinut niihin mitenkään suostua. Ja\njottei hän tulisi seisomaan taistelussa yksin, viritti hän uudestaan\nnuo vanhat välittelyt Turkin kanssa, joita ei oltu koskaan kokonaan\nkatkaistu, ja sai sultaanin häikäisemällä hänet houkuttelevilla\nalueiden anastuksilla antautumaan sodan uhkapeliin Venäjää vastaan.\nSitten hän kiihoitti puolalaiset tsaaria vastaan esiintymällä\nPuolan vapauttajana ja Puolan valtakunnan uudestarakentajana.\nSuunnaton ihastus häneen syttyi sorretussa maassa, ja puolalaisia\nvapaaehtoisia kokoontui hänen lippujensa ympärille. Vihdoin hän\nvirallisesti julisti marraskuun 21 p:nä 1800 Englannin sulkemistilan,\ns.o. Englannin täydellisen eristämisen mannermaasta äärimäisellä\nankaruudella.\n\nPakoitettuaan siten Venäjän heikontamaan voimansa, se kun lähetti\nsuuren armeijan Turkkia vastaan, saatuaan Itävallan pysymään alallaan\nnaapurivaltioiden sotiessa ja herätettyään Englannissa uuden kauhun,\nNapoleon lähti Berliinistä ja kävi venäläisiä vastaan, jotka\n_Bennigsen'in_ johtamina seisoivat Varsovan luona. Esiintulvivan\nsuuren armeijan edestä Bennigsen vetäytyi pois, ja Napoleonin kaikki\nyritykset saada aikaan ratkaiseva taistelu raukesivat tyhjiin.\nPienempiä otteluita suoritettiin alituisesti, viimeinen Pultusk'in\nluona joulukuun 26 p:nä; mutta sitten Napoleon ei rohjennut jatkaa\ntakaa-ajoa etemmäksi. Vihollinen vältti iskun ja asettui pienen\nAller-joen taa suojellaksensa Königsberg'iä ranskalaisten asettuessa\ntalvimajoihin Weichsel'in länsipuolelle.\n\nSepä oli sota, jonka vertaista ranskalaiset sotamiehet eivät vielä\nolleet kokeneet. Talvipakkasessa niiden täytyi taistelemalla tunkea\naution, hedelmättömän maan läpi. Äkkiä alkanut suojailma muutti\nlaajat alankomaat suoksi; tykit tarttuivat liejuun, miehet vajosivat\nsiihen polvia myöten, ja nälkä teki heidät kykenemättömiksi kestämään\nnäitä ponnistuksia. Keisarin oli pakko jättää vaununsa, joka ei\nvoinut päästä eteenpäin, ja hänen täytyi nyt kuulla kaikkea tätä\nvoivotusta ja epätoivoa ja samoinkuin Egyptissä nähdä monen ampuvan\nitsensä paikalla päästäkseen kaikesta tästä kurjuudesta, ja usein\nhän sai kuulla nurinaa ja epätoivon purkauksia, vieläpä uskolliselta\nkaartiltaankin.\n\nTammikuun lopussa hän sai tietää, että Bennigsen oli liikkeellä\nlänteen päin: tämä tahtoi tunkea hänen vasemman siipensä takaisin ja\npäästä Danzig'iin, voidaksensa sieltä siirtää sodan Brandenburg'iin\nNapoleonin selän taa. Napoleon oli heti ryhtynyt toimiin ja\nlähetti suunnitelmansa ja käskynsä _Bernadotte'ille_, joka seisoi\npohjoisempana Elbing'in luona. Onnettomuudeksi nämä kirjelmät\njoutuivat venäläisen ylikenraalin käsiin, joka heti peräytyi.\nNapoleon kulki hänen kintereillään ja helmikuun 7 p:nä 1807 syntyi\ntaistelu Preussisch Eylau'n luona, jonka ranskalaiset ennen yön\ntuloa miehittivät. Aamulla 8 päivänä alkoi Napoleonin tähän saakka\nverisin taistelu. Tuimassa lumipyryssä, joka sokaisi sekä upseerit\nettä sotamiehet, ei keisarin käskyjä suoritettu yhtä täsmällisesti\nkuin ennen, eri joukko-osastot erkanivat toisistaan liian kauvaksi,\nja Augereau huomasi äkkiä -- ilman seljetessä -- seisovansa sadan\naskeleen päässä venäläisistä tykeistä, jotka muutamissa sekunneissa\nampuivat mäsäksi koko hänen osastonsa. Paeten koettivat henkiin\njääneet pelastua kirkkomaalle, josta Napoleon johti taistelun kulkua.\nMutta venäläinen ratsuväki ahdisti heitä sinnekin; ranskalaiset\nyliupseerit rupesivat valmistamaan peräytymistä pääkortteeriin, jopa\nkuultiin huutoja keisarin saattamisesta turvallisempaan paikkaan.\nMutta Napoleon ei näkynyt ajattelevan mitään vaaraa. Hän antoi\nlevollisesti kaartille käskyn käydä tuleen ja seurasi muutoin\nelävällä harrastuksella ja ihailulla vihollisen hyökkäyksiä. \"Mikä\nverraton rohkeus!\" \"Mikä uljuus!\" kuultiin hänen huudahtavan. Kaartin\nhyökkäyksestä täytyi ratsuväen vetäytyä takaisin.\n\nMurat'n tuima ratsuväenhyökkäys 80 osastolla ja Davout'in saapuminen\ntaistelutantereelle saivat vihdoin venäläiset peräytymään, mutta klo\n4 iltapäivällä tuo preussilainen kenraali _Lestoq_ apuväkeä; aurinko\nlaski, mutta vielä kauvan pimeän tultua riehuu raju kamppailu.\nPuoliyön aikaan venäläiset tekivät lähdön ja vetäytyivät takaisin\nKönigsberg'iin. Verinen taistelu jäi ratkaisemattomaksi, mutta\nNapoleon pysyi tantereella ja saattoi siis täydellä syyllä julistaa\nvoittonsa Parisissa.\n\nMutta hänen joukkonsa oli kärsinyt äärettömästi, ja hän huomasi\ntarpeelliseksi majoittua Weichsel'in ja pienen Passarge-joen väliin.\nItse hän asetti pääkortteerinsa muutamaan latoon Osterode'n kylässä,\nja sai tyytyä samaan ravintoon kuin sotamiehensäkin. Veljellensä\nJosefille hän kirjoitti: \"Me elämme täällä lumessa ja rännässä ilman\nviiniä, ilman konjakkia, ilman leipää.\" Mutta Napoleon ei ollut\nkoskaan paremmassa voinnissa kuin ponnistuksissa ja puutteessa, ja\nhänen karaistu ruumiinsa kesti kaikki vaivat. \"En ole koskaan\", niin\nsanoi hän perästäpäin, \"tuntenut itseäni niin hyvinvoivaksi kuin\nOsterode'ssa.\" Ja kyllä hänen toimintahaluansa suuressa määrässä\nkysyttiinkin; hän antautui ensin kaikella tarmollaan armeijan\nravitsemisen suureen ja vaikeaan työhön tyhjäksi syödyssä seudussa,\nja sitä paitsi hän itse suoritti ei ainoastaan kaikki sotilaalliset\nja valtiolliset asiat, vaan hänelle tuotiin lakkaamatta tietoja\nkaikista oloista kotona Ranskassa, ja kaikkeen hän tarttui johtavalla\nkädellä.\n\nEikä Napoleon koskaan ollut suurempi kuin vaaran ollessa kynnyksellä.\nTurkki ei jaksanut, kuten hän oli toivonut, saada aikaan mitään\nvauriota Venäjälle; Preussi ei suostunut hänen rauhanehdotukseensa\nja teki Venäjän kanssa uuden liiton, jonka mukaan Englanti, Ruotsi,\nTanska ja Itävalta piti saataman suostumaan yhteiseen esiintymiseen\nhäntä vastaan; viimemainittu valta rupesi jo varustautumaan. Mutta\nkaikilta tahoilta uhattuna ja vihollisen ollessa välittömässä\nläheisyydessä hän loi uusia suunnitelmia, välitteli uudestaan Turkin\nkanssa, jopa sopi Persian lähettilään kanssa, joka etsi hänet täältä,\nettä shaahikin katkaisisi kaiken yhteytensä Englannin kanssa, ottaisi\nsen tavarat takavarikkoon, yllyttäisi afganilaiset sitä vastaan ja\nlähettäisi sotajoukon Intiaan.\n\nMaaliskuun 12 p:nä ranskalaiset rupesivat piirittämään Danzig'ia ja\nNapoleon odotti vain tämän kaupungin kukistumista ja apujoukkojen\nsaapumista Italiasta ja Ranskasta \"iskeäksensä mahtavan\nnuijanlyönnin\", kuten hän sanoi. Toukokuun 26 p:nä täytyi Danzig'in\nantautua, ja kaksi viikkoa sen jälkeen koko Ranskan armeija lähti\nliikkeelle. Marssittuaan neljä päivää kahakoiden Napoleon oli saanut\nBennigsen'in kierrokseen ja 14 p:nä suoritettiin ratkaiseva taistelu\nFriedland'in luona. Venäläiset menettivät 30,000 miestä, niistä 25\nkenraalia, ja 80 tykkiä. Samana päivänä Murat, _Soult_ ja Davout\nlöivät preussiläiset Königsberg'in luona. Sota oli lopussa.\n\nKahdeksan päivää taistelun jälkeen suostuttiin aselepoon Ranskan\nja Venäjän kesken. Tsaari oli katkeroittunut Englantia kohtaan sen\nvelttouden ja varovaisuuden tähden, ja hänen suuttumuksensa oli\njoutunut kiehumapisteeseen, kun tuo \"kaupustelijakansa\" oli kieltänyt\nVenäjältä kovin tarpeellisen 6 miljoonan punnan lainan. Sangen\nsuuri puolue, semminkin upseereissa, vastusti kaikkea sekaantumista\nlänsi-Euroopan asioihin, ja tsaarin lähimmät neuvoivat häntä\nsäästämään voimiansa tulevaisuuden varalle ja suostumaan Napoleonin\ntarjoamaan rauhaan. Kesäkuun 25 p:nä molemmat hallitsijat kohtasivat\ntoisensa upeassa teltassa keskellä Njemen'iä. Toista tuntia he\nkeskustelivat ilman vieraita miehiä. Tsaarin ensimäiset sanat heidän\nyhtyessään sanotaan olleen: \"Minä vihaan englantilaisia niinkuin te\nitse ja olen mukana kaikissa yrityksissänne heitä vastaan.\" -- \"Siinä\ntapauksessa rauha on tehty!\" kuului Napoleonin vastaus.\n\nEikä syntynyt ainoastaan rauha, vaan vieläpä ystävyys ja liitto.\nNapoleon pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, ja lopuksi\ntsaari kerrassaan hurmaantui siihen mieheen, joka oli hänet\nvoittanut. Hän tunnusti Josefin Neapelin, Louis'n Hollannin ja\nJerôme'in Westfalin kuninkaaksi. Tämä uusi valtakunta muodostettiin\nerityisesti niistä maista Elben länsipuolella, jotka Preussin\ntäytyi luovuttaa. Saksi, jonka kanssa Napoleon jo joulukuussa oli\ntehnyt rauhan, korotettiin kuningaskunnaksi ja sai preussiläisen\nPuolan Varsovan suurherttuakunnan nimellä. Englantiin nähden\ntehtiin vaatimus, että sen piti antaa takaisin kaikki 1805 jälkeen\ntehdyt valloituksensa ja myöntyä meren vapauteen saaduksensa siitä\nHannoverin takaisin. Jos Englanti ei tähän suostuisi, velvoittautui\nVenäjä salaisessa sopimuksessa avustamaan mannermaan sulkemista ja\nRanskan kanssa pakottamaan Itävallan, Portugalin, Tanskan ja Ruotsin\ntekemään samoin.\n\nKoko kekkerit oli pitänyt Preussin maksaa. Turhaan oli kaunis\nLouise-kuningatar, huolimatta kaikista nöyryytyksistä, joita Napoleon\njulistuskirjoituksillaan oli hänelle tuottanut, persoonallisesti\nvedoten häneen koettanut hankkia maallensa lievempiä rauhanehtoja.\nMahtava imperaattori oli saavuttanut sen, mitä hän jo vuodesta 1801\noli pyrkinyt löytämään, mahtavan liittolaisen Englantia vastaan. Nyt\noli ainoastaan kaksi mannermaan valtiasta: kun Englanti oli murjottu,\nsaattoi kamppaus näiden kahden kesken alkaa.\n\n\n\nII.\n\nKohtalon mies. -- Perhe Bonaparte. -- Espanja. -- Rooman kuningas.\n\n\nSemmoinen mies, joka on asettanut maailman valloittamisen\ntarkoitusperäkseen tai uskoo järkähtämättömän kohtalon säätäneen\nhänelle tämän tehtävän, ei voi suurestikaan piitata ihmisonnesta\nja ihmishengestä. Hänen suunnitelmiensa suuruuden rinnalla kaikki\nmuu supistuu pieneksi; mitä nopeammin hän rientää tarkoitustensa\nperille, sitä vähemmin hän huomaa, mitä hän matkallaan tallaa ja\nturmelee. Ja se, joka himoten haluaa ainoastaan yhtä, joka keskittää\nkaikki voimansa ja luulee itseänsä kohtalon määräämäksi saavuttamaan\ntätä yhtä, hän pitää varsin luonnollisesti ihmiset ja inhimilliset\nolot pelkkinä keinoina päämaaliin pääsemiseksi tai esteinä, jotka\non voitettava tai säälimättä ruhjottava. \"Onko valtiomies luotu\nolemaan tunteellinen? Eikö hän ole kokonaan vieras henkilö, joka\naina seisoo yksin toisella puolella, maailman ollessa toisella\npuolella?\" Tämmöinen oli Napoleonin käsitys valtiomiehestä, ja se käy\ntäydellisesti yhteen sen kanssa, mitä hänestä lausui eräs suurimmista\nihmistuntijoista, ruhtinas Metternich: \"Hän pitää itseänsä olentona,\njoka seisoo eristettynä maailmassa ja on luotu hallitsemaan sitä\nja johtamaan kaikkia muita mielensä mukaan. Hän tahtoo herättää\nmaailman kaaokselta, hän tahtoo sitä johtaa rauhaa rakastavana,\nlempeänä hallitsijana, 'kruunattuna Washington'ina', mutta maailman\ntäytyy tulla onnelliseksi hänen päänsä mukaan, ja tämä tarkoitus,\nsanoo hän itse, ei ole todennäköisesti saavutettavissa muutoin kuin\nyleisellä yksinvallalla, ja siihen päästäksensä täytyy kamppailla\nelämästä ja kuolemasta.\"\n\nMutta Napoleon unohti, että sota synnyttää sotaa ja että se, joka\nkylvää tuulta, niittää myrskyä. Inhimillisen tunne-elämän muutamat\npuolet olivat hänelle, puolivillissä Korsikassa syntyneelle nerolle,\njolla oli kostonhimo veressään, täydellisesti vieraat ja pysyivät\nyhä hänelle suljettuna kirjana. Hän tunsi sen itse; se käy ilmi, kun\nhän St. Helenassa lausuu ihastuksensa Kristukseen, joka oli saanut\nkuolemansa jälkeen opetuslapsensa tekemään hänen tahtonsa ja pitämään\nhänen käskynsä; hän katsoi tsaarin ja sultaanin olevan siinä kohden\nedullisemmassa asemassa kuin hän, että ne hallitsivat omiatuntoja\nmaissansa: hän käsittää, että ulkopuolisella vallalla, joka on\nmielten herrana, on suurempi valta ja auktoriteetti kuin sillä, joka\non ruumisten herra; \"hän tuntee itsensä onnelliseksi Egyptissä, jossa\nhän, ollen sivistyksen suistavista ohjaksista vapaana, itse esiintyy\njumalallisena lähettiläänä, mutta hän ymmärtää, että sivistyneessä\nEuroopassa, jossa ihmiset ovat liian valistuneita, ei ole miksikään\nhyödyksi esiintyä Jumalan poikana.\" -- Ainoastaan yksityisinä,\nhermostuneen kiihtyneinä hetkinä, esim. brumaire'in 19 p:nä, tuo\nmystillinen usko, että hän oli kohtalon lähettämä, saattoi hänessä\nyltyä niin valtavaksi, että se sai peräsimen riistetyksi hänen\nmuutoin niin terveeltä järjeltään, niin että hän puhui sekavasti\nja hajallisesti, tietämättä mitä hän sanoi, ja vihdoin sai ilmaa\nkeuhkoihinsa huutamalla: \"Seuratkaa minua, sillä minä olen päivän\njumala!\" Saadaksensa kiinnepisteen omissatunnoissa, sen sielujen\nvaltiuden, joka tuo mukanaan sokean kuuliaisuuden ja uhraavaisuuden,\nhän oli etsinyt uskonnon tukea, ja oppikirjoissa häntä sanottiin\nJumalan kuvaksi maan päällä. Sitäpaitsi hän oli -- vaikka turhaan\n-- yrittänyt saada pyhän isän alamaisekseen ja esiintyä kirkon\nsuojelusherrana. \"Sanokaa hänelle\", kirjoitti hän 1800, \"että olen\nkeisarinne, Kaarle Suuri, ja tahdon tulla semmoisena kohdelluksi.\"\n\nMutta oli monta tuhatta hänen alamaisissaan, joille Napoleon\noli joku korkeampi olento: Ranskan sotamiehet; ei ainoastaan\ntavalliset sotilaat, jotka tosin eivät olleet liian valistuneita,\nvaikka suupaltteja ja ivallisia, vaan myös upseerit, korkeammat ja\nalhaisemmat, luutnantista kenraaliin. \"Tiesi mikä meitä vaivasi,\nmutta me tappelimme kuin hullut\", sanoi heistä jälestäpäin yksi.\nAsia oli se, että hän kävi edellä sillä tavoin, semmoisella kuoleman\nuhmalla, semmoisella fanaattisella voitonuskolla, että häntä\ntäytyi seurata raivoisalla hurmauksella. Olemme ennen kertoneet,\nkuinka ihmeellisellä, melkein yliluonnollisella tavalla Napoleon\nensimäisenä konsulina osasi vaikuttaa sekä yksityisiin henkilöihin\nettä suuriin joukkoihin, ja tätä omituisuutta hän keisarina oli\nyhä kehittänyt. Hänen kykynsä järjestää näyttämö ja asettaa\nitsensä oikeaan valaistukseen ei ilmene missään niin selvästi kuin\ntaistelutantereella.\n\nKeisarin pääkortteeri oli aina hänen välittömässä läheisyydessään.\nHänen matkavaununsa oli laitettu niin, että hän niissä voi maata:\nBerthier tai Murat ajoi aina hänen kanssaan, suurmarsalkka\n_Deuroc'in_ ja ylitallimestari _Caulaincour'in_ ratsastaessa aivan\nrinnalla ajutanttien, ordonanssiupseerien, pashien ja kahden\nratsujääkärin seuraamana; nämä kuljettivat nahkalaukkuja, joissa\nsäilytettiin karttoja ja papereita. Vartijoina oli osasto kaartin\nratsujääkäreitä. Kun vaunut pysähtyivät ja keisari astui ulos,\nmuodosti heti neljä jääkäriä pistimet kivääreissä neliön hänen\nympärillensä, ja se liikkui eteenpäin minne keisari menikin.\nNäihin liittyivät tallimestari ratsupalvelijoiden ja 7-8 keisarin\nvarahevosen kanssa, jos hän halusi kulkea ratsain. Kaikkialla,\nmihin pääkortteeri sijoitettiin, hankittiin heti työhuone. Keskellä\nlattiaa olevalle pöydälle levitti topograafisen toimiston tirehtori\nsotanäyttämön kartat ja merkitsi neulojen nenissä olevilla\nerivärisillä lipuilla eri asemat. Nurkkaan asetettiin pöytiä keisarin\nneljää salakirjuria varten; hänen käydessään edestakaisin lattialla\nkarttoja tutkien ja sanellen käskyjänsä oli näillä täysi työ niiden\nkirjoittamisessa, sillä Napoleon puhui niin hurjan nopeasti, että\nheidän täytyi keksiä jonkinmoinen pikakirjoitus voidaksensa saada\nkaikki paperille.\n\nNapoleonilla oli se sotapäällikölle kallisarvoinen ominaisuus, että\nhän osasi mukautua oleviin oloihin. Hänen ateriansa olivat aina\nsangen nopeasti suoritetut semminkin sotaretkillä; päivällinen kesti\nvain neljännestunnin. Heti klo 6-7 illalla hän meni levolle ja\nnukkui klo 1:en; makuuhuoneen oven edessä makasi öisin aina hänen\nhenkimamelukkinsa _Rustan_. Sitten hän nousi ja ryhtyi työhön tulevaa\npäivää varten pikaisesti sanellen käskyjä, lähettäen ja vastaanottaen\nordonansseja. Jos joukot yöllä ennen taistelua makasivat taivasalla,\nlähti keisari usein ulos paikkaa katselemaan. Hän pysähtyi milloin\nsinne milloin tänne, puhelemaan vartiomiehen kanssa, lämmittelemään\nkäsiänsä nuotiotulen edessä, kyselemään miehiltä, mitä ne keittivät\npadassa, juttelemaan heidän urotöistään jossakin taistelussa; hän\ntunsi tuhansien nimet, kertoi heille tuumiansa, kuinka hän aikoo\nlyödä viholliset tulevassa taistelussa, nauroi heidän vastauksilleen\nja pilailuilleen ja oli niistä huvitettu. Näillä kävelyillä tuli\noikein näkyviin se ihmeteltävä, tuttavallinen suhde, joka oli\nolemassa mielevän, arvostelevan ranskalaisen sotamiehen ja \"pienen\nkorpraalin\" välillä, jonka ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden\nedessä täytyi taipua. \"Teissä on kaiketi joku kaira höltynyt\", sanoi\nhänelle eräs krenatööri Eylau'n taistelun edellä, \"kun olette vienyt\nmeidät näille kirotuille teille.\" -- \"Maltapas, ystäväni, neljässä\npäivässä olette kortteerissa\". -- \"Olkoon menneeksi! Mutta jos kestää\nkauvemmin, on paras, että pidämme itsestämme huolen.\"\n\nNapoleon alkoi hyökkäyksen säännöllisesti klo 5 aamulla ja etsi\nreservin läheisyydestä paikan, mistä hänellä oli vapaa näköala\nyli taistelutantereen. Kävellen edestakaisin hän seurasi tappelun\nkulkua, jutteli lähimmäisten kanssa, otti vastaan raportteja ja\nlähetti käskyjänsä, joskus lisäten niihin pontevia kehoituksia\n\"hakkaamaan päälle\". Yleensä hän ei myöntynyt apujoukkojen\nlähettämiseen. Taistelu kesti klo 4:än j.pp.; silloin astui keisari\nratsun selkään, ja kaikki tiesivät mitä se merkitsi. \"Nyt on piru\nmerrassa\", mutistiin riveissä. Levähtyneistä reservijoukoista\nkajahti äkkiä huuto: \"Eläköön keisari!\" Se vyöryi hänen edellään\naina sotamiesriveihin, voitti itse taistelumelun ja kauhistutti\nvihollisen, joka korvat kuumina 11 tunnin taistelun jälkeen tiesi,\nettä nyt oli tulossa päähyökkäys, aavistamatta mihin se iskee.\n\"Eläköön keisari!\" Tämän hurmaavan innostuksen huudon kaikuessa\nkorvissaan taistelevat joukot näkivät voittoisan pienen korpraalin\nhyvin tunnetun muodon ratsastavan esille; milloin hän pysähtyi\nkiittääksensä osastoa uljuudesta, milloin kutsuaksensa esille miehen\nmainitsemalla hänet nimeltä ja kiinnittääksensä kunnialegionan\nristin hänen rintaansa; hänen tultuaan taistelulinjalle oli voitto\naina saavutettu, ja pieni korpraali oli entistä enemmän omiensa\njumaloima ja vihollisten pelkäämä.\n\nOn säilynyt eräitä piirteitä Napoleonin käytöksestä upseereitaan\nkohtaan ja hänen kyvystään kannustaa heitä taistelussa. Kun hän esim.\nFriedland'in taistelussa antoi Ney'lle käskyn hyökätä venäläisten\nvasempaan siipeen, tarttui hän tämän käsivarteen, vei hänet syrjään\nja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Samalla hetkellä kun Ney\nlähti, huusi hän niin että tämä ja kaikki muut kuulivat: \"Katsokaa\nNey'tä! Nyt hän on leijona!\"\n\nMutta mitä lähemmäksi Napoleonia tultiin, sitä vähemmän varmaankin\noli aihetta jumaloimiseen. Hän oli konsulaatin päivinä, suurimpana ja\nonnellisimpana aikanaan, jolloin hänen ja Ranskan harrastukset olivat\nyhteiset, koonnut ympärilleen kaikkien suuntien etevimmät miehet,\nhän oli uupumaton tietojen hankkimisessa, kysymysten pohtimisessa\nja vastustuksen herättämisessä, saadakseen jokaisen puolen asiasta\nmahdollisimman tarkoin valaistuksi. Mutta mikäli hänen valtansa\nkasvoi, mikäli hän suunnitelmiensa täsmällisyyden ja alituisten\nvoittojensa kautta tuli yhä enemmän varmennetuksi siinä uskossa,\nettä hän kaikilla aloilla oli jotakin aivan ainoanlaatuista, sikäli\nnämä olot muuttuivat. Hän poisti vähitellen kaikki kelvolliset ja\nitsenäiset miehet ja kokosi armeijan ulkopuolella ympärilleen pelkkiä\nnollia, jotka orjallisesti noudattivat hänen käskyjänsä. \"Tämä hyvä\nkone\", hän sanoi viitaten otsaansa, \"on hyödyllisempi kuin kaikki\ntaitavimpien ja kokeneimpien miesten neuvot\". Siten hänen onnistui\nvähitellen kokonaan eristyttää itsensä. \"Kaikki hänen ympärillänsä\npysyivät peljästyneinä ja passiivisina. Koetettiin arvata orakelin\ntahtoa, ja se suoritettiin arvelematta.\"\n\nDespootisesti hallitussa valtiossa varmaankaan eivät parhaat\nluonteet kokoonnu kaikkivaltiaan hallitsijan ympärille. Jokainen\ntarkkanäköinen vallanpitäjä, jolla on ehdottomasti hallussaan\nuseimpien elämänetujen jakaminen, varmaankin saa katkeroita\nkokemuksia kanssaihmistensä vaikuttimista, semminkin Ranskan\nvallankumouksen synnyttämissä oloissa, jolloin kaikki intohimot\npääsivät valloilleen ja jolloin elämänhalu ilmeni ilman minkäänlaisia\nuskonnollisten käsitteiden tai sosialisten traditsionien ja\nmuotojen esteitä. \"Olla kunnon mies\", sanoo Shakespeare, \"on\nolla yksi tuhannesta.\" Napoleonilla ei ollut eikä hänelle tullut\nparempia ajatuksia ihmisistä. Hänen käsityksensä on, \"että\nystäviä tulee kohdella muistaen, että niistä jonakuna päivänä\nsaattaa tulla vihollisia\". Hän oli viimeiseen saakka tunteittensa\npuolesta korsikalainen, kiitollinen jokaisesta hyväntahtoisesta\najatuksesta tai teosta, pitäen niitä erinomaisen tarkassa\nmuistossa, mutta luonnostaan kostonhimoinen ja äreä jokaiselle\nvihamielisyyden ja nurjuuden ilmaisulle. Hänen älynsä sai hänet\nkuitenkin usein salaamaan tämän, mutta sitävastoin anteliaasti\nilmaisemaan kiitollisuutensa. Augustuksen anteeksiantavia sanoja\nCinnalle, joka useampaan kertaan oli nostanut kapinanlipun, sanoja\n\"Olkaamme ystäviä, Cinna\" Napoleon piti, kuten hän itse sanoi,\n\"tyrannin viekkautena. Ja minä hyväksyn oveluutena sen, mitä pidän\nlapsellisuutena, silloin kun se on olevinaan tunnetta\", lisäsi hän.\n\nJoskin hänen jalomielisyyttänsä, joka kyllä saattoi anteeksikin\nantaa, kuitenkaan mitään unhottamatta, täytyy pitää laskelmataidon\nseurauksena, emme kuitenkaan saa jättää huomaamatta, että cesarismin\nluonteeseen kuuluu jonkinmoinen laupeus. Todellinen Caesar on siksi\nsuuri, että hän voi välinpitämättömästi katsella vihollisiinsa.\n\"Todellakin se todistaa inhimillistä heikkoutta, kun tahdotaan\nasettua minua vastaan.\" Siinä keisarin omat sanat. Hän oli kerrassaan\nvakuutettu, ettei mikään voinut häntä kukistaa.\n\nNapoleonille ei ollut ystävyyden tunne vieras, ja hän sanoo itse,\nettä elämässä on hetkiä, jolloin on halu keventää sydäntään\nmyötätuntoiselle ystävälle. \"Olen nähnyt hänet hyvänä, todella\nhyvänä\", sanoo kenraali Marmont, \"ja vaikka sitä yleisesti ei\nuskota, kykenevänä liittymään lämpimillä ja kestävillä tunteilla\nniihin, jotka sen ansaitsivat.\" Hänen todelliset ystävänsä tavataan\ntietystikin hänen omassa säädyssään, sotilassäädyssä. Lannes oli\nehdottomasti se, joka oli hänen sydäntänsä lähinnä, ja hän, Junot ja\nkenraali Rapp puhuivat aina hänelle suunsa puhtaaksi. Kunnian Eylau'n\nvoitosta Napoleon julkisesti myönsi Murat'lle ja sai vähän myöhemmin\nsen johdosta Lannes'ilta seuraavan kirjeen: \"Augereau ja minä\nolemme otelleet enemmän kuin hän! Luuletko, että minä annan riistää\nitseltäni ainoatakaan voitonpalmua? En, en, ei edes tuon kirjavan\nkukon, lankosi hyväksi, joka tulee voiton jälkeen pöyhistellen ja\nkukkokiikaa laulaen.\" Lannes, tuo \"suuri lapsi\", joksi häntä keisari\nsanoi, oli ainoa hänen kenraaleistaan, joka yhä sinutteli häntä ja\njonka mielipide sotilasasioissa hänestä oli jonkin arvoinen. On\nusein kerrottu, vaikka väärin, ettei keisari koskaan lausunut mitään\nkiittävää sanaa kenraaleillensa tahi myöntänyt heille ansaittua\nkunniaa. Päinvastoin saivat he jokaisen taistelun jälkeen keisarilta\nerityisen kirjeen, jossa annettiin tunnustus heidän hyvästä\ntoimestansa. Davout'lle, joka Auerstädt'in luona oli taistellut\nvihollisen päävoimaa vastaan, hän kirjoitti: \"Ihailen kaikesta\nsydämestäni teidän kaunista esiintymistänne. Lausukaa kiitokseni\nkenraaleillenne. Ne ovat ainaiseksi saavuttaneet kunnioitukseni\nja kiitollisuuteni.\" Masséna, joka ahneudessaan harjoitti enemmän\nvilppiä ja petosta kuin yksikään muu kenraali, rohkeni keisarin\nankariin sanoihin: \"Sinä olet maan suurin rosvo\", vastata nöyrimmästi\nkumartaen: \"Teitä, Sire, lukuunottamatta\". Mutta hänestä antoikin\nNapoleon arvostelun: \"Massénalla on sotilaallinen kyky, jonka eteen\ntäytyy polvistua: täytyy unohtaa hänen vikansa, sillä itsekullakin on\nomansa.\"\n\nKuitenkin ainoastaan ani harva oli tämmöisessä suhteessa mahtavaan\nhallitsijaan. Useimmille niistä, jotka arkielämässä seisoivat häntä\nlähellä, hän oli peljätty, korkein yliherra. Ja mikä yliherra!\nEi missään vapautta tai lepoa, ei missään tilaisuutta mihinkään\nmukavuuteen tai pääsemään hänen kotkansilmäyksestään. \"Jokaisessa\nministeriössä hän tietää asioista enemmän kuin itse ministeri,\njokaisessa departementissa enemmän kuin departementin päällikkö.\" Kun\nhänelle annetaan yleiskatsaus asevarastosta pohjoisrannikolla, jossa\non tuhansittain tykkejä, hän sitä vähän silmäilee ja lausuu: \"Muutoin\non kaikki oikein, mutta kaksi tykkiä on unohdettu. Ne tapaatte\nOstende'ssä maantiellä kaupungin takana.\" Hänellä oli koko armeijansa\npäässään, upseerien nimet, miehistön kokoonpano, joukko-osastojen\nvoima. Hän saattoi suunnattoman muistinsa avulla viitata raporttien\nvirheisiin, joiden perille pääsemiseen asianomaiset virastot\ntarvitsivat päiväkausia.\n\nTyytymättömyyttä tähän ankaraan herraan, joka säälimättä käytti\nkaikkien voimat ja itse uupumattomalla työllä ruhjoi kaikki muut, oli\nkyllä olemassa, mutta sitä pidätti alussa ihailu, sittemmin pelko.\n\"Tämä kauhea ihminen\", kirjoittaa meriministeri, \"on meidät kaikki\nkahlehtinut; hän pitää kaikkien mielikuvituksen kädessään, joka on\nmilloin samettinen, milloin teräksinen.\" Jo varsin nuorena, hänen\ntutkivassa katseessaan oli jotakin kauhistuttavaa, ja ensimäinen\nvälitön tunne, joka hänestä yleensä saatiin, oli pelko. \"Tuo\nsaatanan ihminen\", sanoi hänestä kova ja raaka kenraali Vandamme\nvielä 1815, siis silloin kun onni jo oli kääntynyt häntä vastaan,\n\"vaikuttaa minuun kuin noituus, jota en voi selittää. Se menee niin\npitkälle, että kun minä -- joka en pelkää Jumalaa enkä paholaista\n-- lähenen häntä, olen vähällä vavista kuin lapsi. Hän voisi\nsaada minut menemään neulansilmän läpi tai syöksymään tuleen.\" Ja\nkaikki nuo kenraalit, kaikki nuo virkamiehet olivat nähneet tämän\nvieraan miehen, jonka kielikin aina vivahti italialaiseen, raatavan\neteenpäin, kulkevan syrjäytettynä upseerina Parisissa, kukistavan\ntoisen puolueen toisen jälkeen ja vihdoin asettuvan Ranskan vanhalle\nvaltaistuimelle. Jokainen luuli itsellään olevan saman oikeuden\nkuin hänellä. \"Moreau, Bernadotte ja moni muu\", sanoi Napoleon,\n\"eivät antaneet minulle anteeksi hyvää onneani. Ei ollut ainoatakaan\nkenraalia, joka ei pitänyt itseänsä yhtä oikeutettuna kruunuun kuin\nminua. Olen sentähden pakosta kovin ankara heille. Jos rupeisin\nheille tuttavalliseksi, kyllä heillä pian olisi osansa vallasta\nja valtion rahoista. Ne eivät minusta pidä, mutta ne pelkäävät\nminua, ja se riittää. Minä käytän heitä armeijassa ja annan heille\npäällikkyyttä, mutta pidän heitä myös silmällä. Ne ovat tahtoneet\nvapautua ikeestäni, ne tahtoivat silpoa Ranskan liittovaltioihin.\nYksi sana minun puoleltani riitti tuuman kukistamiseksi. Niin kauvan\nkuin voitan, niistä ei ole vaaraa, mutta jos joudun tappiolle,\nne ovat ensimäiset, jotka minusta luopuvat. Ulos- ja sisäänpäin\nhallitsen ainoastaan sillä, että minua pelätään; jos luovun tästä\njärjestelmästä, olen pian hukassa.\"\n\nEuroopassa oli kaukonäköisiä miehiä, jotka jo Direktorion päivinä\ntiesivät ennustaa, että vallankumous kehittyy tyranniudeksi ja jatkuu\nsemmoisena. Ja vanhojen tyrannien periaate: \"vihatkoot, kunhan\nvain pelkäävät\", oli ehkä ainoa, jonka mukaan Napoleonin kaltainen\nmies saattoi hallita vallankumouksen jälkeisessä hajaannuksessa ja\nvilliytymisessä. Ja vähitellen kehittyi väkevässä Napoleonissa,\njonka ainoana suurena intohimona oli: valta yli koko maapallon,\nsyvä ylenkatse kaikkia heikkoja ihmissieluja kohtaan monine pienine\nhimoineen, rahanhimoineen, aistillisine nautintoineen ja tyhjine\nturhuuksineen. Sitä paitsi hän tiesi ja näki, että hänen sihteerinsä,\nkenraalinsa ja ministerinsä -- esim. Fouché ja Talleyrand -- kaikki\nolivat lahjakontteja ja joka tilaisuudessa valmiita salahankkeisiin\nhäntä vastaan. \"Pelko ja saaliin toivo\", sanoi hän itse, \"olivat\nainoat siteet heidän ja minun välillä. Olen tuhlannut molempia. Olen\nluonut itselleni palvelijoita; en ole haaveillutkaan hankkineeni\nystäviä.\" Ja Napoleon oli niistä liian korkealla: hän antoi niiden\njuosta niin pitkälle kuin kytkyet sallivat, mutta sitten hän äkkiä\nkatkaisi vauhdin näyttääksensä, että he olivat hänen vallassaan.\nTuntien voimansa hän saattoi yhä heitä kohtaan ilmaista sitä\nsuopeutta ja kärsivällisyyttä, jotka olivat hänelle ominaiset.\nKaikista näistä varsin vähän miellyttävistä luonteista sopii sanoa,\nmitä eräs aikalainen sanoo yhdestä: \"Hän käyttää elinaikansa\nkinastelemisiin ensimäisen konsulin kanssa ja rukoilee sitten, että\ntaas sovittaisiin pois.\" Sillä palkinnoista, armonosoituksista,\njoita Napoleon niin runsaasti jakeli myös vihamielisilleen, ne eivät\nvoineet luopua. Varmaankin on oikeaan osattu, kun rouva de Rémusat\nsanoo, että hän käytti kaikkien näiden ihmisten paheita edukseen ja\nettä hän samaan tarkoitukseen hyväili heidän heikkouksiansa, jos\nheissä ei ollut paheita, mutta väärin on, kun sama rouva lisää, että\nhän teki niin itse tullaksensa väkevimmäksi. Ei hänen tarvinnut\ntehdä sitä varten mitään, sillä väkevin hän oli jo syntymisestään\nsaakka luonteensa ylevämmyyden puolesta, hän kun osasi mukautua\nkaikkiin oloihin, kesti kaikkea ja oli varustettu luontaisella\njärjestysaistilla, mutta erityisesti sen uskonsa voimalla, että\nhänellä oli järkähtämättömän kohtalon hänelle määräämä tehtävä,\njonka toteuttamiseen jokaisen hänen läheisyyteensä osuneen täytyi\nmyötävaikuttaa.\n\nNapoleonin rakennuksen valmistuminen oli ylipäänsä mahdollinen\nsiten, että häntä epäilemättä siinä avustivat ei ainoastaan\nyksilöiden vaan koko kansan heikot puolet. \"Ranskalaiset eivät\nymmärrä vapautta\", sanoi hän, \"ne kaipaavat vain kunniaa ja\nturhamaisuutensa tyydytystä.\" Ja Napoleon oli alituisilla voitoillaan\ntyydyttänyt Ranskan kansan kunniannälän yltäkylläisyyteen saakka.\nJopa niinkin, että Parisissa välinpitämättömästi kuultiin sanoma\nJenan voitosta. Kansallisturhamaisuuden tyydyttämiseksi toisella\ntavalla ja samassa palkitaksensa korkeimpia virkamiehiä ja armeijaa\nhän v. 1808 perusti uuden politiikista riippumattoman perinnöllisen\naateliston. Vasta nyt hän alkoi jakaa italialaisia ja saksalaisia\nherttuakuntia kenraaleillensa ja marsalkoillensa. Arvonimien ohessa\nne saivat rikkaita maakuntia ja lahjoitusmaita sekä suuria summia\npuhtaassa rahassa. Berthier sai miljoonan frangia; Masséna ja\nmuut 600,000, toiset 400,000 tai 200,000. Kaksitoista miljoonaa\njaettiin sotamiehille; invaliidit saivat 500,000 vuosittain j.n.e.\nViisi siviilivirkamiestä sai herttuan arvon; muut korkeimmat\nviranomaiset, ministerit, senaattorit j.m. saivat kreivin,\nylioikeuksien presidentit, pormestarit j.m. paronin arvonimet,\nkaikki olivat oikeutetut, jos perustivat suurempia sukukartanoita,\nsiirtämään arvonimen perintönä sukukartanon ohessa. Samoin saivat\nkunnialegionien ritarit ja suurdiguitäärit jättää ritari- ja\nruhtinasarvonsa perintönä jälkeläisilleen. Edellisten piti perustaman\nsukurahasto, joka tuotti 3,000 fr. koron vuosittain, jälkimäisten oli\nmentävä aina 200,000 frangiin.\n\nPalkintoja niille, jotka olivat hänen puolellaan, kauhu niille,\njotka asettuivat häntä vastaan, siinä Napoleonin periaate. Jokainen\narvostelun yrityskin sai tuta hänen raskasta kättään, ja syystä sanoo\neräs aikalainen: \"Sitä hän eniten pelkää, että joku -- kaukainen tai\nläheinen -- käyttää omaa arvostelukykyään taikka vain pitää sen.\"\nSanomalehdistö kytkettiin, kaikki uudenaikaiset näytelmäkappaleet,\njotka saattoivat sisältää enemmän tai vähemmän salattuja viittauksia,\nkiellettiin, ja kirjallisuus kaikin tavoin kahlehdittiin. Jo\nensimäisenä konsulina häntä harmitti seuraava rivi murhenäytelmässä\nMérope: \"Ensimäinen kuninkaaksi päässyt oli soturi, jolle onni oli\nmyötäinen\". \"Se mies, joka kohoaa valtaistuimelle\", hän sanoi,\n\"on vuosisatansa ensimäinen mies. Ei ole kysymyksessä sattuma tai\nonni; tässä on toisella puolella ansio, toisella kiitollisuus.\"\nKeisarikunnan aikana vielä vähempikin nosti hänen suuttumuksensa.\nYksi niistä, jotka enemmän kuin useimmat muut saivat sitä kokea,\noli juonitteleva rouva de Staël, joka jo oli ollut kiusana sekä\nKonventille että Direktoriolle. Hänen suuri Italian valloittajan\nihailunsa muuttui nuoren kenraalin ynseän kohtelun tähden yhtä\nsyvästi tunnetuksi vihaksi, ja pitkän aikaa hänen asuntonsa oli\nNapoleonin vastustajien kokouspaikkana. Kun keisari vihdoin ryhtyi\ntoimiin häntä vastaan ja karkoitti hänet Parisista, siihen ei ollut\nsyynä niinkään rouvan vihamielinen esiintyminen, vaan pikemmin\nominaisuus, jonka Napoleon luuli hänessä huomanneensa ja jota hän ei\nsietänyt, se näet, että tämä rouva osasi saada ihmiset ajattelemaan,\nvaikka ne eivät sitä koskaan ennen olleet osanneet tahi olivat sen\nunohtaneet.\n\nMutta enimmän Napoleon sittenkin pelkäsi kansaa, jonka kauhistuttavaa\nvaltaa hän oli oppinut tuntemaan vallankumouksen aikana ja jonka\nsuosion hän tiesi menettävänsä niin pian kun se ei enään ollut\nturhamaisuutensa kiihoittama tai kun sille selveni, että se\ntaisteli ja vuodatti verensä toteuttaaksensa yhden ainoan miehen,\nulkomaalaisen, maailmanvaltaa tavoittelevia suunnitelmia. Liian\nmyöhään selvisi Napoleonille, ettei Ranskan kansa tahtonut panna\nrauhaansa ja onneansa alttiiksi kohotaksensa maailman hallitsevan\nkansan asemaan. Yleistä tyytymättömyyttä huomattiin viime\nsotaretken aikana, ja se enemmän kuin mikään muu sai aikaan rauhan\nsolmimisen 1807. Keisarin ei auttanut mikään muu kuin sitoa armeija\nmahdollisimman lujasti omaan persoonaansa ja omiin suunnitelmiinsa.\nSitä varten hän jakoi nuo mainitsemamme suuret palkinnot, joista\narmeija sai veljenosan; sentähden hän katsoi sormien lomitse Preussin\nsodan aikana upseerien ja sotamiesten ryöstöjä, sentähden hän piti\nsotamiehet aseissa kaukana isänmaasta ja käski kaartinsa, joka yksin\nseurasi häntä Ranskaan, pysyä mahdollisimman loitolla väestöstä.\n\nAlttiin ja innostuneen armeijan avulla, jonka suuri osa ei enään\nollut ranskalaisia, vaan italialaisia, hollantilaisia y.m., Napoleon\naina luuli voivansa hillitä kaikki valtiolliset levottomuudet. Mutta\nravintoaineiden puutteen synnyttämä meteli olisi, niin hän itse\nsanoi, hänelle vaarallisempi kuin mikään muu. Mikäli hän suinkin\nsaattoi vapautua sodan johdosta ja politiikista, hän käytti koko\naikansa raha-asioiden ja kauppaolojen järjestämiseen, yleisten\ntöiden suunnitteluun, palatsien rakennuttamiseen Parisissa,\nsatamain, kanavien, teiden -- kuten tien Simplonin yli -- ja\nsananlennätinlinjojen perustamiseen. Sillä tavoin hankittiin\nleipä monelle miljoonalle suulle, ja vaaniva tyytymättömyys\nmuuttui ihailuksi valtiolaivan uupumatonta ohjaajaa kohtaan, joka\nvähentymättömällä tarmolla hoiti peräsintä niin sodassa kuin\nrauhassakin.\n\n\"Keisari on hyvä ja hänen kanssaan tulee helposti toimeen\", sanotaan\nsenaikuisissa muistiinpanoissa, \"kun ei häntä mikään suututa.\" Tämä\nlisäys on varsin supistava, sillä Napoleonin suuressa taloudessa\noli aina jotakin, joka teki kiusaa. Ja silloin ei ollut hyvä joutua\nkeisarin kanssa tekemisiin. Hänen ensimäiset vihanpurkauksensa\nolivat kauhistuttavat, ja kieli ja lauseet, joita hän silloin käytti\n-- itsestään jo kylliksi väkevät ja rajut --, kävivät vieläkin\nrajummiksi ja loukkaavammiksi, kun ne kajahtelivat Ludvig XIV:n\nsaleissa. Semmoisina hetkinä hän saattoi antaa käskyjä, jotka\nilmaisivat kovuutta ja kostonhalua ja jotka hän sitten peruutti;\nmutta hän osasi yleensä, jos tarve vaati, heti suistaa harminsa.\nUsein häntä kuitenkin huvitti jonkinmoisella vahingonilolla --\njoka hänessä oli sangen kehittynyt ja joka ehkä oli yhteydessä\nhänen halunsa kanssa repiä rikki ja antautua hyväilemisiin, jotka\nsaivat kyyneleet nousemaan hyväilyn esineiksi joutuneiden silmiin\n-- pitää ihmiset pelon alla teeskennellen vihaa, jota hänessä ei\nollut. Ei saanut kukaan, ei edes hänen veljensä, uuden säännön\nmukaan puhutella häntä ennenkuin hän kyseli; ei saanut kukaan istua\nhänen läsnäollessaan, ei kukaan -- paitsi Lannes -- sinutellut\nhäntä. Keisarinnakin rohkeni häntä puhutella ainoastaan \"teidän\nmajesteettinanne\" ja vapisi hänen edessään kuten muutkin. Suurimmissa\njuhlallisuuksissa, joita vietettiin mahdollisimman suurella\nloistolla, vallitsi sentähden painostava vaiteliaisuus; kuolettava\nikävyys painosti loppumattomia surunäytelmiä; naisia kauhistuttivat\nkeisarin epähienot kysymykset, joita hän huvikseen heille teki,\nsamoinkuin avomielisyys, jolla hän puhui heidän yksityisestä\nelämästään. Hän yksin ei asettanut itselleen mitään rajoja ja oli --\nkeisarinarvosta huolimatta -- törkeä, rivo, säädytön, jos se häntä\nhuvitti, muiden ollessa mitä sietämättömimmän pakon alaisina. \"Hovi\",\nsanoo kreivi de Chaptal muistelmissaan, \"oli kaleri, jossa kaikki\nsoutivat samaan tahtiin.\"\n\nKeimaileva ja kevytmielinen rouva Bonaparte oli vuosien kuluessa\nmuuttunut alamaisimmaksi, orjallisen nöyräksi keisarinna\nJosephine'iksi. Hän, joka aikanaan oli antanut miehelleen niin monta\naihetta mustasukkaisuuteen, sai nyt itse kärsiä sen tuskia eikä\nrohjennut edes valittaa. Jos hän joskus yllätti keisarin jossakin\nrakkaudenseikassa, täytyi mustasukkaisuudenkin väistyä ja antaa sijaa\npelolle, sillä keisarin raivo, kun hän huomasi urkkijan, ulottui aina\nhuonekaluihin saakka ja pakoitti puolison kauhistuneena pakenemaan.\nJokapäiväisessä elämässä Josephine sittenkin oli ainoa, joka saattoi\nhillitä keisarin kiivautta, ja ollen tuhlaavaisen antelias ja\nerittäin hyväsydäminen, joita ominaisuuksia Napoleonin harmiksi monet\nväärinkäyttivät, semminkin jalokivenmyyjät ja pitsikauppiaat, hänestä\nkaikki pitivät, paitsi langot ja kälyt.\n\nJos keisarinnan tuhlaavaisuus tuotti Napoleonille harmia, niin kyllä\nhänen äitinsä päinvastainen ominaisuus oli melkein yhtä ikävä.\nRouva Letitialle laitettiin heti keisarikunnan perustamisen jälkeen\npieni hovi Parisiin, jossa hän nimellä _Madame Mère_ esiintyi\nsangen arvokkaana. Vähemmän miellyttävän vaikutuksen hän teki\nkeisarisaleissa rengonkielellään, joka heti ilmaisi ulkomaalaisen.\nHänellä itsellään oli kyllä tunne, ettei tätä ihanuutta kestä\nkauvan, ja hän vastasi aina Napoleonille, kun tämä moitti hänen\nsäästäväisyyttään: \"Jos sinun joskus olisi pakko etsiä turvaa minun\nluotani, olet oleva kiitollinen siitä, mitä minä panen säästöön\".\n\nNapoleonia on usein syytetty vihamielisyydestä sukuansa kohtaan,\nmutta sen kumoamiseksi riittävät ruhtinas Metternich'in sanat näistä\nsuhteista: \"Hän osoittautui sangen heikoksi perhettänsä kohtaan.\nHyvänä poikana ja veljenä -- nämä piirteet tavataan juuri erityisesti\nitalialaisissa porvariperheissä -- hän sieti sukulaistensa\nharhailuja, käyttämättä riittävää tarmoa niiden suistamiseksi,\nsilloinkaan kun se selvästi olisi ollut hänen omaksi edukseen.\"\nNapoleonin vihollinen ilmaisee tässä selvin sanoin, että vahvin hänen\nkotimaalaisista tunteistaan, perhetunne, yhä hänessä oli elävänä.\nKöyhän kadetin velvollisuudentunne äitiä ja noita monia niukoissa\noloissa eläviä sisaruksia kohtaan on vaikuttavana mahtavassa\nkeisarissa. Vielä nytkin hänellä on velvollisuutensa, ja hän ei\nsuorita sitä nousukkaana, joka hoitaa köyhän sukunsa, mutta samassa\npitää sen loitolla, vaan täydellisesti ja kaikkine seurauksineen.\nEi ollut mitään, joka enemmän olisi ollut Bonaparten sydämellä kuin\nkorsikalaisen alkuperän muiston unhottaminen, ja sentähden todistaa\nhänen pojantunteensa voimaa se, että hän piti äitinsä välittömässä\nläheisyydessään ja aina osoitti hänelle suurinta huomaavaisuutta.\n\nSisariinsa hän sitä vastoin aina oli kireässä suhteessa. \"Napoleon\nolisi ollut onnellinen, jos hänellä ei olisi ollut niin monta\nsukulaista! Hänen kunnianhimoiset, lahjakkaat veljensä ja sisarensa,\nsemminkin Josef, Lucien ja Caroline saattoivat vielä vähemmän\nkuin hänen kenraalinsa antaa anteeksi hänen kohoamistaan ja\nluulivat olevansa ihan luonnollisesti oikeutettuja astumaan niihin\nkorkeihin asemiin, joihin hän heidät asetti sen mukaan kuin itse\nyleni. Hänen erityinen rakkautensa lapsipuoliinsa Eugène'iin ja\nHortense'iin synnytti hänen omassa perheessään rajattoman kateuden\nheitä kohtaan, ja hänen yrityksensä sovittaa puolueet naittamalla\ntytärpuolensa Hortense'in veljellensä Louis'lle, jonka hän itse\noli kasvattanut ja jota hän erityisesti rakasti, vei vain molemmat\naviopuolisot onnettomuuteen. Ei ole jäänyt käyttämättä yksikään\nparjaus mieskohtaisesti Napoleonia vastaan näissä epämiellyttävissä\nperheriidoissa. Keisarin perhe oli ainoa, jossa hän ei tavannut sitä\nkuuliaisuutta, jota hän vaati ja johon hän piti itsensä oikeutettuna,\nsen myöntyväisyyden ja rajattoman anteliaisuuden nojalla, jolla hän\nsitä oli kohdellut. Pohjaton ahneus ja epäsäännöllisyys, häilyminen\nkaikkiin suuntiin, johon useat veljistä ja sisarista antautuivat, oli\nvastenmielinen Napoleonille, joka suuressa määrässä oli raittiuden\nja järjestyksen mies, ja joka -- samoin kuin keisari Augustus --\nmielellään tahtoi maailman edessä olla kauniin perhe-elämän perikuva.\"\n\nMutta Napoleonin täytyi vaatia sisaruksiltaan, jotka istuivat\nhallitsijoina Hollannissa, Italiassa ja Saksassa, yhtä ehdotonta\nalistumista kuin muiltakin hänen liitossaan olevilta valtiailta,\nsemminkin rannikon sulkemisessa Englannilta. Kun sitä ei noudatettu\nEtruriassa, menetti kuningatar maansa, joka Toskanan nimellä\nyhdistettiin Ranskaan; samoin oli samasta syystä käynyt Kirkkovaltion\nhuhtikuussa 1808. Preussin sodan aikana hän salaisesti sai tietää,\nettä Espanjassakin ilmeni luopumisen oireita; Napoleon toistaiseksi\nei ollut siitä mitään tietävinään, mutta kun Tilsitissä oli määrätty,\nettä Portugali oli pakoitettava katkaisemaan välinsä Englannin\nkanssa, hän päätti, kun Englanti oli ottamalla talteen Tanskan\nlaivaston yhä suututtanut häntä, pakoittaa molemmat valtakunnat\nyhtä haavaa. Lokakuun 18 p:nä Junot samosi Portugaliin, ja\nmarraskuun 13 p:nä 1807 Napoleon julisti, että Braganzan suku oli\nlakannut hallitsemasta Portugalissa. Kuninkaallinen perhe pakeni\nBrasiliaan, ja Junot miehitti Lissabonin. Mutta samaan aikaan oli\nMadridissa puhjennut riita, \"rauhan ruhtinaan\" ministeri Godoy'n\nja kuningattaren toimiessa kruununprinssiä vastaan, ja Napoleon\nlähetti toisen ranskalaisen armeijan Espanjaan sillä verukkeella,\nettä Englanti oli uhannut maallenousulla. Kansa luuli, että Ranskan\njoukot olivat tulleet tukemaan Godoy'n vihattua hallitusta, ja\npakoitti, nousten kapinaan Aranjuez'issa, kuninkaan luopumaan\nkruunusta poikansa eduksi, mutta Napoleon kutsui luoksensa\nBayonne'iin tuon heikon kuninkaan ja sai hänen siellä peruuttamaan\nluopumisensa ja jättämään asian hänen ratkaistavakseen. Kesäkuun 6\np:nä 1808 Napoleon määräsi veljensä Josef'in Espanjan kuninkaaksi.\nNeapelin kuningaskunta annettiin Murat'lle ja hänen vallanhimoiselle\nvaimolleen Caroline'ille. Bonaparten suku oli nyt kaikkialla\nsyrjäyttänyt Bourbonin suvun.\n\nNapoleon ponnisti kaiken tarmonsa taivuttaaksensa Espanjan\nkansaa uuden hallitsijan puolelle; hän antoi laatia sille vapaan\nvaltiosäännön ja aikoi kaikin tavoin lisätä tulolähteitä ja taas\nkohottaa aikain kuluessa rappiotilaan joutuneen valtakunnan. Mutta\nespanjalaisia suututti ulkomaalaisten tunkeileminen ja semminkin se,\nettä heille tyrkytettiin kuningasta; ja kansallistuntoon liittyi\nuskonnollinen tunto, yllyttäen taisteluun ranskalaisia, pyhän isän\nvihollisia vastaan. Kun Josef Bessières'in voiton jälkeen Medina di\nRiosecon luona heinäkuun 14 p:nä 1808 teki tuloansa Madridiin, oli\nmaa jo monta kuukautta ollut kapinassa. [Nämä levottomuudet salvat\nespanjalaiset sotajoukot, jotka Bernadotten, Pontecorvon ruhtinaan\njohdolla seisoivat Tanskassa, luopumaan tanskalaisista lipuista.\nBernadotten piti avustaa venäläisten hyökkäystä Suomeen, joka silloin\nkuului Ruotsille, nousemalla Tanskan saarien kautta maalle Skooneen.\nEnglannin sotalaivat kuitenkin estivät hänet pääsemästä Belt'in yli,\nja näillä laivoilla vietiin sitten espanjalaiset sotamiehet kotiin.]\nTurhaan ranskalaiset piirittivät Saragossaa ja Valenciaa, turhaan\nkoettivat heidän kenraalinsa näyttää sotataitoaan vuoristossa.\nKaupungit kestivät puolustautuen loistavalla urhoollisuudella;\nkenraali Dupont'in täytyi Baylen'in luona riisua aseensa 17,000\nmiehen kanssa, ja Cintran luona ihan Lisabonin läheisyydessä\nenglantilainen apujoukko pakoitti Junot'n elokuussa antautumaan.\nOltuaan 14 päivää Madridissa kuningas Josef lähti kaupungista ja\nperäytyi Ebron pohjoispuolelle.\n\nKansan kapina Espanjassa kruununprinssin eduksi, ainoan, jonka kansa\ntahtoi kuninkaakseen tunnustaa (Ferdinand VII), herätti suurta\nhuomiota Euroopassa. Itävalta, joka oli koonnut voimia vuodesta\n1805, ollen nyt sotilaallisessa suhteessa väkevämpi kuin konsanaan,\nrupesi asestaumaan; Preussin sotapuolue ei maan ollessa ranskalaisten\nmiehittämänä rohjennut pitää kovin suurta ääntä, mutta siellä\nmuodostettiin salaisia veljeskuntia muukalaisvallan torjumiseksi.\nVaaran, joka näiden kahden vallan puolelta uhkasi, sai Napoleon\nkuitenkin vältetyksi, liittämällä keisarien kokouksessa Erfurtissa\n(syysk.-lokak. 1808) Venäjän vieläkin kiinteämmin itseensä, ei\nystävyyden siteillä, sillä niihin ei uskonut hän eikä tsaari, vaan\nyhteisten etujen nojalla. Niistä voitiin sopia ainoastaan siten, että\ntsaarille myönnettiin vapaat kädet Turkissa, jossa Napoleon niin\nkauvan oli ehkäissyt hänen tuumiansa. Mutta tällä myönnytyksellä\nhänen onnistui saada Venäjä harrastamaan Itävallan ja Preussin\npidättämistä, jos ne huomaisivat tilaisuuden sopivaksi hyökätä häntä\nvastaan ennenkuin levottomuudet Espanjassa oli saatu loppumaan.\nSillä tsaarille oli edullisinta, että Napoleon puuhaili niin kaukana\nlännessä kuin suinkin, jotta hän saisi idässä ottaa nuo kauvan\nhalutut ruoka-annokset.\n\nRannikon sulkemistuuma, joka oli pääkohtana Napoleonin kaikissa\nsuunnitelmissa, oli särkynyt, kun Espanja nousi kapinaan ja\nenglantilaiset miehittivät Lissabonin. Portugali oli valloitettava\nja Espanja pakoitettava kuuliaisuuteen. Espanjalaiset vain\nhuolettomasti riemuitsivat kuningas Josefin paosta ja suorittamistaan\nurotöistä, käyttämättä hyväkseen saavutettuja etuja, mutta Napoleon\nsillä aikaa vei parhaat sotajoukkonsa pois Keski-Euroopasta ja\nsaapui itse pääkortteeriin Vittoriaan marraskuun 5 p:nä 1808.\nEspanjalainen armeija seisoi Ebron eteläpuolella Saragossasta\nBiscayan maakuntaan saakka. Jo ennen Napoleonin tuloa oli sen vasen\nsiipi tungettu takaisin; marraskuun 10 p:nä valloitettiin Burgos,\nja seuraavana päivänä espanjalaiset lyötiin Espinosan luona; niiden\nkeskusta voitettiin 23 p:nä Tudelan luona, ja oikea siipi vetäytyi\nSaragossaan, joka uudestaan piiritettiin. Kahdeksan päivän jälkeen\nvalloitettiin Somosierra, ja joulukuun 4 p:nä Napoleon lyhyen vaikka\ntuiman vastarinnan jälkeen astui Madrid'iin. Englannin apujoukon,\njoka oli tulossa Salamancan kautta, tunki marsalkka _Soult_ takaisin,\nja sen täytyi paeta laivoihin Corunjasta.\n\nKun Napoleon Madridissa tuuletti keskiaikaismaisen espanjalaisen\ntalon, lakkautti inkvisitsionin, supisti luostarit, poisti tullirajat\nmaakuntien väliltä y.m.s., hän samaan aikaan Parisista sai tietää,\nettä Fouché, Talleyrand y.m., jotka jo italialaisen sodan aikana\nolivat ahkerasti etsineet hänen sijallensa pantavaa miestä ja jotka\nyhä salaisesti vastustivat hänen poliliikkiansa, uudestaan olivat\npanneet tuumansa tukkuun ja neuvottelivat taas häntä vastaan.\nNapoleon, joka tunnetulla rauhoittamis- ja järjestämiskyvyllään\noli saanut puolelleen useita espanjalaisia, uskoi, että kansa\nvähitellen käsittäisi uuden järjestelmän tuottamat suuret edut ja\npian rauhoittuisi, niin että hän saisi viedä pois osan sotajoukkoaan.\nSillä hän ymmärsi, että maan kukistaminen väkivallalla kysyy paljon\naikaa ja nielee suunnattomia rahasummia. Hän piti siis persoonallisen\ntehtävänsä Espanjassa suoritettuna, jätti Portugalin miehittämisen\nSoult'ille ja lähti tammikuussa 1809 Parisiin.\n\nNuo Fouchén ja Talleyrand'in juonittelut saivat nykyisissä oloissa,\nkun niiden taustana oli kansannousu Espanjassa ja sen vaikuttama\nliike Saksassa ja Itävallassa, erityisen merkityksen. Preussin\nkuningas ei vielä rohjennut toimia Venäjän tahtoa vastaan, mutta\nItävalta yhä kaikella tarmollaan varustautui, huolimatta Venäjän\nvaroituksista, ja saattoi tämän tehdä sitä levollisemmin, kun Pozzo\ndi Borgo, Napoleonin mieskohtainen vihollinen, salaa ilmoitti keisari\nFransille, että nämä tsaarin varoitukset lähtivät enemmän pakosta\nkuin vilpittömästä sydämestä. Oli siis riittävästi huolten oireita\nilmassa, kun Napoleon päätti lähteä Espanjasta; hänelläkin oli\nkyllin aihetta haluta sotaa, joka saisi viholliset entistä enemmän\npelkäämään hänen aseitaan ja täyttäisi taas hänen miltei tyhjän\nsotakassansa. Ranskassa hän ensin ripitti Talleyrand'in ja riisti\nhäneltä muutamia arvomerkkejä, sitten hän suurella tarmolla ajoi läpi\nrekryytin-oton. Nuori, harjaantumaton väki kokoontui helmikuussa, ja\nsill'aikaa kun se sai ensimäisen tarpeellisen opetuksen, Napoleon\nkokosi harjaantuneet joukkonsa Donauwörth'iin, jonne Rein-liiton\njäsenet lähettivät osastonsa.\n\nNapoleon oli tottunut esiintymään hyökkäävänä puolena, siten\nheti alusta määräten sodan kulun. Mutta nyt hänen täytyi odottaa\nItävallan alotetta, osaksi liittokirjan tähden Venäjän kanssa, mutta\nvielä enemmän Ranskan kansan tähden, jonka tuli selvästi nähdä,\nettä hänet pakoitettiin sotimaan. Huhtikuun 12 p:nä illalla hän\nsananlennättimellä sai tietää, että vihollinen 9 p:nä oli julistanut\nsodan ja seuraavana päivänä mennyt Inn'in yli. Klo 4 aamulla Napoleon\nlähti pääkaupungista ja pääsi neljän päivän yhtämittaisen matkan\njälkeen 17 p:n aamulla Donauwörth'iin. Berthier oli sillävälin ollut\nylipäällikkönä, mutta hän sai aikaan vaan hämmennystä ja hukkasi\nturhaan aikaa. Napoleonin ensi kysymys, syöstyänsä vaunuista ja\nluotuansa silmäyksen karttaan, koski vihollisen asemaa ja liikkeitä.\nHänelle vastattiin, että se oli mennyt Inn'in ja Isariin yli ja kulki\nRegensburg'ia kohti. Hän ei uskaltanut uskoa tätä todeksi, mutta kun\ntieto usealta taholta varmennettiin, näytti siltä kuin olisi hänen\nvartalonsa äkisti kasvanut. Hänen silmänsä säteilivät, hänen äänensä,\nkatseensa, liikkeensä ilmaisivat suurinta iloa. \"Silloin tämä armeija\non minun; se käy perikatoansa kohti. Kuukaudessa olen Wien'issä.\"\n\nViiden päivän kuluessa Napoleon löi vihollisen Landshut'in,\nAbensberg'in ja Echmühl'in luona, jolloin se menetti 50,000 miestä.\nNyt itävaltalainen kenraali, arkkiherttua Kaarle, ei voinut enään\najatellakaan hyökkäämistä. Alituisesti kahakoiden ahdistavia\nranskalaisia vastaan hän vetäytyi takaisin pitkin Tonavaa, siirtyi\npohjoiselle rannalle Krems'in luona ja majoittui ylängölle Wien'in\nluoteispuolelle.\n\nViikkoa pikemmin kuin hän itse oli ennustanut -- toukokuun 12 p:nä --\nNapoleon seisoi Wien'in edustalla, ja seuraavana päivänä hän ankaran\nvastarinnan jälkeen miehitti kaupungin. Mutta kun hän 21 ja 22 p:nä\nyritti kaakon puolitse kaupungin siirtyä Tonavan pohjoiselle rannalle\nja tuhotaksensa vihollisen voiman tahtoi hankkia itselleen lujan\njalansijan Aspern'in ja Esslingen'in kylissä, hän -- mieskohtaisesti\nensi kerran -- tuli pidätetyksi voittokulussaan. Useamman kerran ne\nkiviproomut ja tukkilautat, joita vihollinen lasketteli kuohuvaa\nvirtaa myöten, musersivat Tonavansillan, ja hänen apujoukkonsa siten\nestettiin ottamasta osaa taisteluun ja tukemasta Lannes'in tuimaa\nhyökkäystä. Illalla 22 p:nä, sittenkun kylät, joista taisteltiin,\noli kuusi kertaa valloitettu ja menetetty, täytyi Napoleonin jättää\ntaistelutanner vihollisen haltuun ja itse siirtyä Tonavan suureen\nsaareen Lobau'hin, joka heti lujasti linnoitettiin. Peräytymistä\nsuojeli suurella miehuudella Masséna.\n\nMutta suurempikin suru kuin menetetty taistelu kohtasi Napoleonia.\nLannes'ilta, hänen sotakumppaniltaan kuudentoista vuoden\ntaisteluissa, \"urhoollisista urhoollisimmalta\", joksi hän itse\nsanoi parasta ystäväänsä, oli molemmat jalat aamulla ammuttu poikki,\nvähän sen jälkeen kun silta oli murtunut. Kuinka kovaksi Napoleonin\nsydän olikin käynyt sodan verisessä näytelmässä, kuinka vähän\nhän olikin taipuvainen tunteellisuuteen, sittenkin ilmeni hänen\nmielenliikutuksensa rajuna, puistuttavana itkunpuuskana. Kun Lannes\nkahdeksantena päivänä sen jälkeen kuoli se toistui taas. Napoleonin\npalvelija kertoo, että hän näki Napoleonin palattuaan kuolinvuoteelta\nitkevän aamiaista syödessään; \"suuret kyyneleet vierivät hänen\nposkiansa pitkin ja putosivat lautaselle\".\n\nNapoleon kokosi kuitenkin kaikki käytettävissä olevat joukot\nluoksensa, ja Italian varakuningas Eugène sai marssiessaan\nWien'iin, voitollaan Raab'in luona korvauksen Pohjois-Italiassa\nkärsimistään tappiosta. Yöllä kesäkuun 4 ja 5 p:äin välillä meni\nkeisari sotajoukkoineen Tonavan haarojen yli Lobau'n kohdalla ja\n6 p:nä hän löi arkkiherttuan Wagram'in luona. Taistelutantereella\nnuotiotulen ääressä nähtiin voittajan illalla turvallisesti\nnukkuvan karhuntaljallaan. Kahdeksan päivää myöhemmin hän\nvalmistautui viimeiseen ratkaisevaan iskuun Znaim'in luona --\nottelu oli jo alkanut --, kun Itävallan valtuutettu saapui tuoden\nmuassaan aselevon ehdotuksen. Pitkien välittelyjen jälkeen rauha\nallekirjoitettiin lokakuun 13 p:nä Schönbrunn'issa Wien'in luona,\njossa Napoleon oleskeli. Itävallan täytyi taas luovuttaa maa-alueita\n-- länsi-Galitsia ja Krakau Warsovan herttuakunnalle ja Adrianmeren\nrantamaat (Illyrian maakunnat) Ranskalle -- sekä maksaa sotakulunkia\n100 miljoonaa frangia.\n\nMutta neljäkolmatta tuntia ennenkuin tykit 14 p:n aamulla Wien'in\nvalleilta ilmoittivat rauhanteon, oli kaupungin ulkopuolella\nSchönbrunn'in läheisyydessä kuultu kuolonrummun kumea soitto\nja heti sen jälkeen kiväärinlaukauksen rätisevä ääni. Ammuttu\noli nuori saksalainen ylioppilas, Friedrich Staps, saksilainen\npapinpoika. Kaksi päivää sitä ennen hän oli sinne tullut ja oli\nsotilastarkastuksessa yrittänyt hyökätä Napoleonin kimppuun. Hän\notettiin kiinni ja huomattiin asestetuksi pitkällä puukolla. Hän\ntunnusti, että tarkoituksensa oli ollut murhata keisari. Napoleon\nitse kuulosti häntä. \"Kuka on yllyttänyt teitä tähän rikokseen?\"\n-- \"Ei kukaan\", oli miehuullinen vastaus. \"Varma uskoni oli, että\nminä murhaamalla teidät tekisin isänmaalleni ja Euroopalle suurimman\npalveluksen.\" -- \"Kiittäisittekö minua, jos armahtaisin teidät?\" --\n\"Koettaisin sittenkin toiste tappaa teidät.\"\n\nTokkohan Napoleon levollisena istui tuomari-istuimellaan tämän nuoren\nvapaudenmarttyyrin edessä? Vai juolahtiko kentiesi hänen mieleensä,\nettä hän kerran, ensimäisenä konsulina, oli seisonut J.J. Rousseau'n\nhaudalla poppelisaarella Ermenonville'n luona ja sanonut: \"Olisi\nollut Ranskan rauhalle ja levolle parempi, jos tämä mies ei olisi\nkoskaan syntynyt.\" -- \"Kuinka niin, kansalaiskenraali?\" kysyttiin. --\n\"Koska hän on valmistanut Ranskan vallankumouksen.\" -- \"En luullut\",\nväitettiin taas, \"teillä tosiaankaan olevan aihetta paheksua\nvallankumousta.\" -- \"No, tulevaisuus on osoittava, eikö olisi ollut\nparempi, ettemme olisi syntyneet, Rousseau ja minä.\"\n\nMutta joskin hänellä silloin, taipaleensa alussa, oli hetkiä, jolloin\nhän epäili saavuttavansa tarkoitustaan: vanhan maailman sulattamista\nyhdeksi valtakunnaksi, jota hän itse hallitsisi kruunattuna\nWashington'ina; joskin hän joskus oli ajatellut mahdolliseksi päästä\nniin pitkälle, että hän saisi antaa aseiden levätä, niin olivat\nmoiset alakuloisuuden ja epäilyksen hetket haihtuneet viimeisten\nkuuden vuoden tapausten jälkeen, sitten kun hän oli voittanut\nkaiken, joka oli asettautunut esteeksi hänen menestymiselleen.\nSiis eteenpäin, huolimatta vanhoista vihollisista ja uudestakin\nvihollisesta, joka oli noussut häntä vastaan: kansojen itsenäisyys- ja\nvapaustunteesta. Se oli puhjennut tuleen ja liekkiin Espanjassa\nja Tyrolissa, se hehkui tuhan alla kaikkialla hänen muissa maissaan,\njopa Ranskassakin, se seisoi hänen edessään ruumistuneena nuoressa\nsaksalaisessa ylioppilaassa, joka ei tuntenut itseänsä hänen\nkatseensa masentamaksi eikä vavissut, kun hänet asetettiin hänen\nkauhistuttavan silmänsä alaiseksi; eteenpäin huolimatta kaikista\nihanteellisista tunteista -- ei saanut olla maailmassa kuin yksi\naate, se, jonka puolesta hän taisteli; jonkun toisen palveleminen oli\nkavallusta. Oliko hän milloinkaan ollut mahtavampi kuin nyt? Oliko\nhänen tähtensä milloinkaan säteillyt niin kirkkaasti kuin Wien'in\nrauhan jälkeen?\n\nMutta hänen täytyi menetellä varovasti; hän ei rohjennut olla\nhuomioon ottamatta Ranskassa selvästi ilmenevää tyytymättömyyttä\nalituisiin sotiin ja hänen maailmaa käsittävään politiikkiinsa. Mutta\nrauhallisissakin muodoissa voitiin Englantia vastaan taistella,\nja mannermaan sulkemista hän vaati ankarammin kuin milloinkaan.\nHän luuli, syystäkin, ettei Englanti montakaan vuotta kestä näitä\nsuunnattomia vaurioita ja että se vihdoin tulee pakoitetuksi\nantautumaan. Paavi, joka ei tahtonut luopua itsenäisyydestään,\nvietiin vankina Ranskaan; Hollannin kuningas, joka näki maansa\nkulkevan perikatoa kohti, kun kauppa oli kokonaan lakannut,\npantiin viralta, ja Hollanti, Hannover, Oldenburg ja Hampuri\nliitettiin Ranskaan, samoinkuin kirkkovaltiokin -- huolimatta paavin\npannanjulistuksesta -- ja Espanjan maakunnat Ebron pohjoispuolella\nolivat jo ennen liitetyt. Ruotsi, jonka oli täytynyt Haminan rauhassa\nluovuttaa Suomi tsaarille -- valloitus, jota Napoleon itse oli\nhänelle ehdottanut -- asettui Ranskan puolelle, ja Bernadotte, yksi\nhänen marsalkoitaan, valittiin kruununprinssiksi, jolloin kuningas\ntunnusti hänet perillisekseen. Kaikki tottelivat Napoleonin käskyjä.\nJa takeeksi siitä, että hän täst'edes aikoi kääntää ajatuksensa\nrauhaan päin ja varmentaa kansallensa rauhan jättämällä sille\nkruununperillisen, Napoleon hankki avioeron Josephine'istä, joka ei\nollut synnyttänyt hänelle lasta, ja rupesi katselemaan, mistä saisi\ntoisen puolison. Hänen veljensä Jerôme oli ollut pakoitettu eroamaan\namerikalaisesta vaimostaan ja oli nainut würtembergiläisen prinsessan\nja hänen poikapuolensa Eugène Bayerin prinsessan Augustan. Että hänen\nitsensä täytyi kääntyä jommankumman puoleen Euroopan mahtavimmista\nhallitsijahuoneista, Venäjän tai Itävallan, se oli ilmeisen selvää.\nJotta hän ei loukkaisi tsaaria, hän ryhtyi näennäisiin avioliiton\nvälittelyihin tsaarin 15-vuotiaan sisaren Annan kanssa, mutta kun\nsuhteiden Venäjään ennemmin tai myöhemmin täytyi rikkoutua, hän\npiti politiikillensa sopivimpana naida habsburgilaisen prinsessan\nja siten liittää itseensä Itävallan niin läheisesti kuin suinkin.\nAvioliitto Napoleonin vanhan vihollisen tyttären kanssa näytti\nlisäksi takaavan Ranskan kansalle jatkuvan rauhan. Hänen kosimiseensa\nsuostuttiin Wien'issä, ja huhtikuun 2 p:nä 1810 hän vihittiin\nParisissa Frans-keisarin 18-vuotiaan tyttären Marie Louise'in kanssa.\nNapoleon esiintyi tulisena, maltittomana rakastajana ja mursi jäykän\ntavanmukaisuuden lähestyäksensä morsiantansa; hän näytti panevan\narvoa valloituksiin taistelutantereen ulkopuolellakin.\n\nMaaliskuun 20 p:nä 1811 jyrisi invaliidihotellista tervehdyslaukaus\nyli Parisin. Kaksikymmentäyksi laukausta tiesi prinsessaa --\nkuului vielä yksi. Napoleonilla oli poika ja Ranskan valtakunnalla\nperillinen; mitä tämä merkitsi, sai maailma tietää siitä arvonimestä,\njoka lapselle kasteessa annettiin: Rooman kuningas.\n\n\n\nIII.\n\nKaikki tai ei mitään.\n\n\nRäikeimmin esiintyvä luonteenpiirre Napoleonissa -- kuten hänen koko\nsuvussaankin -- oli rautainen tahto, järkähtämätön kiinnipitäminen\nkerran syntyneestä ajatuksesta. Se, että hänen ainoa aatteensa\ntarkoitti jotakin niin jättiläissuurta kuin koko maailman valtiutta,\nkehitti vain sitä enemmän hänen tarmoansa. Hän ei tuhlannut aikaa,\nei voimaa tutkiaksensa, tulisiko maailma sillä onnelliseksi vai\neikö. \"Tunnen itseni\", niin hän itse sanoi, \"työnnetyksi päämäärää\nkohti, jota en tunne. Kun olen siihen päässyt, riittää atoomikin\nminut kukistamaan -- mutta sitä ennen eivät kaikkien ihmistenkään\nponnistukset voi mitään minua vastaan.\" Kaksitoista vuotta sitten hän\noli kulkiessaan suoraa tietä tätä päämäärää kohti juossut otsansa\nS:t Jean d'Acre'n muuriin, ja hänen oli täytynyt lähteä toiselle\ntielle, mutta se kiertotie oli tullut sekä pitkäksi että veriseksi.\nAjatellessaan historian tuomiota tästä kiertotiestä hän lausui,\nettä maailmalle oli osoitettava, \"kuinka Caesar olisi tehnyt sen\nonnelliseksi, kuinka kaikki olisi käynyt toisin, jos hänelle olisi\nsuotu aikaa toteuttaa suuret aikeensa.\"\n\nMutta pääkohta Napoleonin historiassa, \"viimeinen näytös\", joksi hän\nitse sitä sanoi, oli Intian valloittaminen. Kun hän oli joutunut\nsuurelle kaartotielleen, hän arveli, että siitä olisi seurauksena\nEnglannin kukistuminen; nyt olivat asiat kehittyneet siksi, että\nhän palasi vanhaan ajatukseensa, Aleksanteri-retkeen, ja taas piti\nmahdollisena Englannin musertamisen valloittamalla Intian. Sillä\nhänen toinen suuri aseensa, mannermaan sulkeminen, oli tulemaisillaan\ntehottomaksi.\n\nAinoastaan vähemmän tarkkanäköiset olivat Napoleonin avioliitosta\nItävallan keisarintyttären kanssa luulleet koituvan lopullisen\nrauhan. Espanjassa leimusi yhä sissisota, turmiollisempana Ranskan\narmeijoille kuin suurimmat kenttätaistelut, mutta Napoleon, joka\nvallitsi kaikkia sanomalehtiä, ei sallinut siitä mitään päästä\nEuroopan tietoon. Hänen huomionsa oli vain kiinnitetty Venäjään\nja Englantiin, eikä hän itse salannut, että hän oli kaukana\nloppumäärästään. Sillä Englannin voima oli ainoastaan silloin\nkukistettavissa, kun koko mannermaa oli sen kaupalta suljettu, kun\nsiltä oli riistetty kaikki mahdollisuus tavaroittensa myyntiin.\nKaikkialla, missä hänen käskyjään toteltiin, oli jo aikoja sitten\nollut kielletty Englannin tavaroiden, myöskin siirtomaantavarain\ntuonti Englannin lipun alla; nyt kiellettiin tuonti puolueettomankin\nlipun suojassa.\n\nMutta Venäjä, joka jo oli kärsinyt suuria vaurioita suostumalla\nTilsitissä Napoleonin kehoituksesta lakkauttamaan kaiken\nkaupankäynnin Englannin kanssa, ei tahtonut myöntyä tähän\nuuteen kauppansa supistamiseen. Kun nyt Itävalta oli joutunut\nläheiseen liittoon Ranskan kanssa, oli Englanti ainoa valta,\njoka kykeni tukemaan tsaaria, kun kerran välit rikkoontuivat\nmahtavan imperaattorin kanssa, ja kun tämä lisäksi oli loukannut\ntsaaria anastamalla hänen sukulaisensa Oldenburg'in herttuan maan\ntäydentääksensä mannermaan sulkemista, niin Aleksanteri julkaisi\nukaasin, joka helpoittamalla merikauppaa puolueettomilla laivoilla\n-- huolimatta tavaran laadusta ja kotipaikasta -- raskaasti koski\nranskalaisiin ylellisyystavaroihin -- viiniin ja silkkiin -- joita\nsuurin määrin Napoleonin suojeluksessa oli viety ulkomaille.\n\nVälien rikkoutuminen ei ollut vältettävissä, kumpikin valta ryhtyi\nvarustuksiin; ja kun Napoleon varmuutti itselleen Preussin ja\nItävallan avun, sai tsaari puolelleen Ruotsin kruununprinssin Kaarle\nJuhanan, joksi Napoleonin entistä kenraalia Bernadottea nimitettiin\nhänen uudessa isänmaassaan, lupaamalla hänelle Norjan.\n\nIhmeteltävällä kekseliäisyydellä Napoleon osasi saada\nasialle ulospäin sen leiman, että hän nytkin oli pakoitettu\nitsepuolustukseen. Mutta samalla hänen sisin ajatuksensa oli, että\nhän vihdoin nyt saa lyödä ratkaisevan iskun. Joskus nuo rintaan\npuristetut, hehkuvat mielikuvitukset purkautuivat hänestä esille\ntavalla, joka tempasi kaikki kuulijat mukaansa. Napoleon puhui tai\noikeammin runoili, haaveili kotvan aikaa Ossianin tapaan, kokonaan\ntunteen valtaamana, hänelle omituisella henkevällä, maalaavalla,\ntulisella, kuvien ja alkuperäisyyden innostamalla tavalla, Meksikon\nja Perun mahtavista valtakunnista ja niitä hallinneiden suvereenien\nsuuruudesta sekä niistä tuloksista, joita ne olisivat voineet\nmaailmalle hankkia... Hän oli ylevä, johtuipa se sitten aiheen\nvaltaavasta suuruudesta tahi siitä, että hänen kaikki sielunvoimansa\nolivat joutuneet liikkeeseen satunnaisten tapausten vaikutuksesta ja\nettä kaikki koneen kielet värähtelivät yhtä haavaa.\n\nTämmöiseen kuohuntaan oli Napoleonin saanut keskustelu hänen\nkenraaliajutanttinsa Narbonne'in kanssa maaliskuun alussa 1812,\njolloin sota Venäjää vastaan jo oli päätetty. Silloin hän oli\nantanut löysät ohjakset mielikuvituksilleen tulevasta sodasta: \"Kun\nkaikki otetaan lukuun, hyvä ystävä, on tämä pitkä kaartotie oikea\ntie Intiaan. Aleksanteri suuri lähti yhtä kaukaisesta paikasta kuin\nMoskova päästäksensä Gangesvirralle, sen olen sanonut itselleni\nAcre'n piirityksen ajoilta saakka. Nyt täytyy minun Euroopan\nsyrjäsopukasta valloittaa Aasia, siten antaakseni Englannille\niskun. Ajatelkaapa Moskova valloitettuna, Venäjä voitettuna, tsaari\npakoitettuna liittoon tai murhattuna jonkun palatsisalaliiton\nkautta... sanokaa sitten minulle, eikö ole mahdollista Tiflis'istä\nlähtevälle ranskalaiselle armeijalle ja sen apujoukoille saapua\nGanges'in luo, johon vain tarvitsee koskea hävittääksensä\nkauppiashengen suuruuden rakennuksen. Sepä olisi 19:nnen vuosisadan\njättiläismäinen, mutta sittenkin mahdollinen suurteko.\" -- \"Tätä\nsanoessaan hänen silmänsä säteilevät ihmeellisellä loistolla, ja\nhän puhuu edelleen, selittää vaikuttimiansa, arvostelee vaikeudet,\nkeinot, mahdollisuudet; hän on inspiratsionin vallassa ja hän\nantautuu sen haltuun.\"\n\nMutta oli hetkiä, jolloin hänessä syntyi epäilys, oliko hän\nriittävästi valmistunut yrittämään tällaista suurtyötä. Silloin hän\nsaattoi syöksyä ylös työstään ja lausua, että hänen täytyy odottaa\nvielä kolme vuotta. Mutta sellaiset hetket olivat harvinaisia,\neivätkä ne, yhtä vähän kuin hänen kenraaliensa huomautukset, voineet\nhäntä pidättää. \"Siitä ei pääse, korkeimmat kenraalit olivat kaikki\njo saaneet kyllikseen. Olin kasannut heille liiaksi kunniaa ja arvoa,\nliian paljo rikkauksia. He olivat juoneet nautinnon maljasta, he\nvaativat vast'edes lepoa. He olisivat mielellään ostaneet sen millä\nhinnalla tahansa -- kuulkaa, te marsalkat, millä hinnalla tahansa --\npyhä tuli on sammutettu.\"\n\nImperaattoriinkin vuodet olivat tehneet vaikutuksensa. Hänen\nelämäntapansa oli yhtä yksinkertainen kuin ennen. Päivällisateria\nkeisarillisessa pöydässä Parisissa kesti vain 10-12 minuuttia;\nmutta hän oli lihonut, hänen ihonkarvassa oli jotakin väsähtänyttä,\njotain kelmeän lihavahkoa, hän oli vähemmän nopea, vähemmän\nkeveäliikkeinen. Jo 1809 hänestä sanottiin, että hän kävi sotaa\nenemmän velvollisuudesta kuin halusta. Vuonna 1805 hän itse oli\nsanonut: \"Sotaa voi käydä vain jonakin määrättynä ikäkautena. Vielä\nkuusi vuotta kelpaan siihen, mutta sitten minun täytyy lakata.\" Nuo\nkuusi vuotta olivat menneet, mutta vieläkään Napoleon ei voinut\najatella miekan pistämistä huotraan, yksin hänessä pyhä tuli ei ollut\nsammunut. Sen piti vielä leimahtaa kirkkaaseen liekkiin ennenkuin\nse tukehtui. \"Olen kokenut, kuinka paljon ponnistuksia voin vaatia\nsilmiltäni ja jaloiltani: henkeni tarmolle vaan en tunne mitään\nrajaa.\"\n\nMutta muutamat tarkkanäköisimmät keisarin ympäristössä\nhuomasivat suuren vaaran siinä, että hän vähitellen oli loitonnut\narmeijastaan. Jäykät hovitavat, semminkin hänen avioliittonsa\njälkeen Maria Louise'in kanssa, vaikuttivat tämän; paraatit tulivat\nharvinaisemmiksi ja menettivät opettavaisen luonteensa, ja keisari\nrupesi vieraantumaan sotamiehistään, mikäli hän sai suurempia\njoukkoja liikutellaksensa. Kun hän ensimäisenä konsulina kerran\nparaatissa jakeli kunniamerkkejä sotureilleen, söivät kaikki hänen\npöydässään -- upseerit ja sotamiehet -- yhdessä hänen vaimonsa,\nministerien ja senaattorien kanssa. Eikä semmoista kunniaa koskaan\nunohdettu. Mutta ne ajat olivat menneet. Kun hän 1812 eräässä\nparaatissa oli jakanut kunniamiekkoja muutamille upseereille ja\nsotamiehille, ne kaikki pyydettiin upeisiin päivällisiin ravintolaan,\nmutta päällystö erikseen ja sotamiehet erikseen. Olihan siinä pidot;\nmutta ei ollut sama kunnia syödä herkulliset päivälliset keisarin\nkustannuksella kuin saada yksinkertainen ateria kenraali Bonaparten\npöydässä.\n\nToukokuun lopussa seisoi Napoleonin suunnaton armeija, johon kuului\nranskalaisia ja italialaisia, saksalaisia ja hollantilaisia,\nitävaltalaisia ja puolalaisia, Weichseljoen luona. Se oli jaettu\nkolmeen pääosastoon: pääarmeija Napoleonin itsensä johtamana, toinen\nItalian varakuninkaan ja kolmas Westfalen'in kuninkaan komentamana,\nkaikkiaan reservineen 600,000 miestä ja 1,350 tykkiä. Napoleon,\njoka jo vuodesta 1808 saakka oli hankkinut tietoja luonnonsuhteista\nniissä kolkoissa seuduissa, joiden kautta hänen täytyi kulkea, oli\nsuuremmalla tarkkuudella kuin koskaan pitänyt huolta muonituksesta\nja varustanut sotajoukkonsa niin, että se kaikkien inhimillisten\nlaskujen mukaan voisi päästä Smolensk'iin asti.\n\nSillä kauemmaksi itään Napoleon ei aikonut mennä 1812; sotamiehille\nantamassaan julistuksessa hän sanoo sotaa toiseksi puolalaiseksi\nsodaksi; hänen tarkoituksensa oli sinä vuonna käyttää edukseen\nLitvan puolalaisten kapinaa ja vasta 1813 vuoden alussa lähteä\nMoskovaa kohti. Mutta kohtalo sääsi toisin. Kun hänen äärettömät\njoukkonsa kesäkuun 24 p:nä alkoivat kulkea Njemen'in poikki ja\nmahtavana kiilana tunkivat maahan, eivät venäläiset päälliköt,\nBarclay ja Bagration, rohjenneet kohdata häntä taistelussa. Ja siten\nsattui niin ihmeellisesti, että hänen ylivoimansa kääntyi hänelle\nturmioksi. Sillä ainoastaan \"kelpo iskulla\", kuten Napoleon sanoi,\ns.o. yhtä ratkaisevalla voitolla kuin Austerlitz'issa, hän saattoi\ntoivoa musertavansa vihollisen päävoiman, joka muussa tapauksessa\nvoisi asettua häntä vastaan, kun hänen joukkonsa olivat uupuneet\nja joutuneet harhateille. Hänen ylivoimansa sai siis heikomman\nvihollisen vetäytymään takaisin, siten estäen Napoleonia pääsemästä\nsiihen ratkaisevaan taisteluun, jota hän halusi.\n\nEivätkä toteutuneet hänen toiveensa saada apua Litvan puolalaisten\nkapinastakaan. Sillä ainoastaan julistamalla Puolan kuningaskunnan\nuudestaan perustetuksi hän olisi saanut ne puolellensa, mutta sitä\nhän ei rohjennut tehdä Itävallan tähden.\n\nKesäkuun 28 p:nä Napoleon saapui Vilnaan, josta tsaari hiljan\noli lähtenyt. Hän itse vei keskuskolonnan Barclay'ta vastaan.\nMacdonald vei vasemman siiven Wittgenstein'iä vastaan Riikaan\npäin ja Schwarzenberg oikean siiven Bagration'ia vastaan. Mutta\nvenäläiset peräytyivät kaikkialla. Napoleonia poltti halu saada ne\npysähtymään, mutta kaikki hänen yrityksensä raukesivat tyhjiin.\nHeinäkuun keskivaiheilla jouduttiin Drissassa, saman kuun lopussa\nVitebsk'issä verisiin yhteentörmäyksiin, mutta ainoastaan yhä\nperäytyvän vihollisen jälkijoukkojen kanssa. Ja jos olikin selvää,\nettä Napoleonin alikenraalit, semminkin Westfalen'in kuningas,\nolivat osaksi siihen syypäät, niin ei ollut vähemmän selvää, että\nkeisari itse ei ollut sama mies kuin ennen. Hänen entinen nopeutensa\nsuunnittelujen teossa ja niiden pikaisessa suorittamisessa oli\nmennyt; mutta mitä kärsimyksiä hän olikaan ruumiillisesti ja\nhenkisesti kokenut, mitä hän olikaan saanut tuta, sitten kun\narmeija oli lähtenyt Vilnasta! Sillä jo siellä kurjuus oli alkanut.\nSäännöllinen ruokailu oli aikoja sitten lakannut, leipää ja korppuja\npuuttui kokonaan; alituinen liharuoka sai sotamiehet sairaiksi;\npunatauti tempasi niitä sadottain pois joka päivä, ja sietämätön\nhelle raskailla, pölyisillä teillä uuvutti heidät, niin että he\ntuskin voivat liikkua; moni kaatui kuolleena maahan, toiset asettivat\nkiväärinpiipun otsaansa vasten ja läpäisivät päänsä kuulalla.\nTuhansien ihmisten ja kurjien hökkelien katto-oljilla ruokittujen,\nnääntyneiden hevosten ruumiit viruivat teillä ja ojissa ja\nsaastuttivat ilman hajullaan. Kaikkien näiden kärsimysten näkeminen\nja kova kuumuus vaikutti hirveästi Napoleoniin, joka jo entuudesta\nsairasti kuumetta ja erästä tuskallista alusvikaa, joka teki hänelle\nmiltei mahdottomaksi astua ratsun selkään. Hän kävi levottomaksi ja\nhermostuneeksi, ja joskus näytti siltä kuin hän olisi menettänyt sen\netevämmyyden, joka hänellä aina oli sodassa ollut.\n\nKuitenkin hän nyt seisoi melkein siinä kohdassa, johon hän\nensimäisen vuoden sotaretkellä alkuperäisesti oli aikonut päästä,\nVenäjän valtakunnan portilla Väinän ja Dnjepr'in välillä. Mutta\nyksin marssi Litvan kautta oli vaatinut armeijan kolmannen osan ja\n10,000 hevosen menettämisen. Sittenkään Napoleon ei voinut lopettaa\nsotaretkeä ilman voittoa, joka palauttaisi lamaantuneiden joukkojen\nrohkeuden ja uudestaan virittäisi niissä uskon, että häntä ei voi\nmikään vastustaa. Hänen täytyi itse päästä selville sen ajatuksen\nvarmuudesta, joka häntä ehkä kiusasi, että hänen onnentähtensä nyt\noli sammumaisillaan. Vitebsk'istä alkain maaseutu tuli viljavammaksi;\nkun joukot olivat saaneet levätä jonkun päivän, hän saattoi samota\nSmolensk'ia kohti. Tämä vanha kaupunki, joka aina oli ollut suuressa\nmaineessa ihmeitätekevistä pyhänkuvistaan, oli varsinaisen Venäjän\navain, ja sitä venäläiset eivät mitenkään voisi miekan iskutta\nluovuttaa hänen haltuunsa. Siellä oli saatavissa hyvät talvimajat,\nmutta sehän oli pääasia, että siellä seisoi vihollinen, ja kaikki,\nupseerit niinkuin sotamiehetkin, mutta semminkin ylikenraali,\nikävöitsivät taistelua kuten juhlaa.\n\nMutta täältäkin onnistui venäläisten elokuun 17 p:nä pujahtaa\nNapoleonin käsistä. Hänen tuima hyökkäyksensä kaupunkia vastaan\ntorjuttiin ja tuotti melkoisia vaurioita, ja täällä hänellä oli taas\nverinen ottelu vihollisen armeijan jälkivartioston kanssa, joka lähti\nkaupungista vasta sitten kun tie Moskovaan oli suojattu ja kaikki\nvarastot ja makasiinit sytytetty tuleen. Aution kaupungin näkeminen\nteki Napoleoniin kaamean vaikutuksen, ja hän ymmärsi nyt, että häntä\npakeni koko Venäjän kansa.\n\nEikä tsaarilta ollut tullut sanaakaan vastaukseksi kaikkiin\nkirjeisiin ja ehdotuksiin.\n\n\"En aio toistaa Kaarle XII:n tyhmyyttä\", oli Napoleon sanonut\nMetternich'ille Dresden'issä. \"Kärsivällisyyttä tässä sodassa\nkysytään.\" Mutta juuri tätä ominaisuutta Napoleonilla oli kaikkein\nvähimmän, ja nyt olot pakottivat häntä -- vastoin kenraalien\ntoivomuksia -- yhä eteenpäin. Oleskelu poltetussa kaupungissa\nkävi mahdottomaksi, matka taaksepäin oli vaaroja siksi täynnä,\nettei armeija itsekään halunnut sille lähteä -- idästä toki\ntuikki lopullisen voiton toivo, ja toivo saada levähtää kaikista\nponnistuksista tsaarin pyhässä kaupungissa Moskovassa. Siellä toki\noli vihollinen varmasti tavattavissa.\n\nMutta äsken nimitetty venäläinen ylikenraali Kutusov oli päättänyt\npidättää hyökkäävän vihollisen, joka saastutti Venäjän maata,\nennenkuin se joutuu pyhään kaupunkiin, ja hän asettui vastarintaan\nBorodinon luona pienen Moskva-joen rannalla. Syyskuun 6 p:nä alkoi\n130,000 ranskalaisen taistelu yhtä lukuisaa venäläistä armeijaa\nvastaan. Se oli verisin taistelu mitä Napoleon tähän asti oli kokenut\n-- 70,000 kuollutta makasi tantereella ja voitto oli hänen ainoastaan\nsikäli, että hän piti taistelukentän hallussaan. Itse hän ei ottanut\nsuorastaan osaa tähän taisteluun, hänen käskynsä olivat olleet\nepämääräiset, ja illan tullen hän -- kaikkien hämmästykseksi -- oli\nkovasti kiihtynyt ja näytti väsyneeltä ja ylenmäärin rasittuneelta.\nYöllä kuultiin hänen teltastaan suonenvetoista äyhkymistä ja\nkiivaalla liikutuksella lausuttavan: Moskova! Moskova!\n\nHän ei voinut enään salata, että hän oli sairas ja että hänen\nsielunvoimansa sentähden olivat heikentyneet. Vihollisen sotajoukot\neivät olleet tuhotut; heissä oli ilmennyt vastustusvoima, jota hän\nei ollut ennen tavannut. Mutta olihan hän nyt päämääränsä perillä.\nSyyskuun 14 p:nä hän loi silmäyksen tuhattornisen vanhan kaupungin\nyli, ja seuraavana päivänä hän astui Kreml'iin.\n\nNapoleonin hämmästykseksi ei yksikään kaupungin viranomainen saapunut\nhänen luokseen. Oikea oli siis se vaikutus, jonka hän oli saanut\nkulkiessaan kaupungin läpi. Se ei ollut valloitettu, vaan autioksi\njätetty kaupunki, väliaikaisesti luovutettu viholliselle, se voitiin\ntuhota, vaan ei valloittaa, sillä siinä se oli ilman puolustusta,\nkaikille avoinna. Mutta hirveästi pettyivät Ranskan sotajoukot, jotka\nolivat toivoneet saavansa levätä kestettyjen kauheiden ponnistusten\njälkeen, kunnes venäläiset tulisivat vaatimaan takaisin kaupunkinsa.\nYöllä heidän tulonsa jälkeen kaupunki rupesi palamaan. Napoleon\nsai siinä säälimättömässä hävitysohjelmassa, jota venäläiset\nhäntä vastaan käyttivät, tervehdyksen Aasiasta, jossa kaikki oli\nsuuremmoisempaa kuin Euroopassa. Rostopschin, kaupungin kuvernööri,\noli antanut sytyttää tulen ylt'ympäri kaupunkia. Oli samanlaista\nkuin Smolenskissa, mutta paljon laajemmassa mitassa. Kaikki rikkaat\nvarastot, kaikki siedettäväin talvimajojen toiveet haihtuivat sitä\nmukaa kuin räiskyvät liekit levisivät. Itse Kremlin linna oli\ntulessa, ja Napoleonin täytyi, harmi ja katkeruus sydämessään,\nkoettaa päästä pois katuja pitkin, joilla oli melkein mahdoton\nliikkua. Kaikki sammuttaminen oli turhaa. Neljän päivän palon jälkeen\noli enemmän kuin kolme neljättäosaa kaupungista tuhkana.\n\nJa huolimatta kaikista Napoleonin kirjeistä ja rauhanehdotuksista\nei mitään vastausta, yhä sama kaamea vaitiolo. Ilmeistä oli, että\nvenäläiset vain odottivat vastustamatonta, valkoista liittolaistaan,\nkauheata Venäjän talvea -- kuten muinoin hollantilaiset odottivat\nmerta -- kokonaan tuhotaksensa maahan tunkeutuneen vihollisen.\n\nMoskovan palo merkitsi: \"Takaisin\". Kaikki unelmat, kaikki\npilvilinnat haihtuivat palavan kaupungin savuun. Moskova tuli\nNapoleonille toiseksi S:t Jean d'Acre'ksi -- ja soraläjä se oli\nsamoinkuin jälkimäinenkin.\n\nOdotellessaan tsaarin vastausta Napoleon työskenteli lakkaamatta\nkeksiäkseen muita pelastuksen keinoja kuin takaisinpaluu, joka\nolisi ilmeinen ja kaikkien nähtävä tunnustus, että hän oli\nsuunnitelmineen ajanut täydellisesti karille. Milloin hän ajatteli\nmaaorjuuden lakkauttamista, siten nostattaakseen orjat herrojansa\nvastaan, milloin rupeamista Puolan kuninkaaksi ja vanhan Smolenskin\npalatinaatin jälleenperustamista. Mutta kaikella tällä Napoleon\nkoetti vain salata itseltään kovaa välttämättömyyttä: että oli\nainoastaan yksi pelastuksen tie, ja se vei taapäin.\n\nViisi kohtalokasta viikkoa oli näin kulunut, ja talvi oli tulossa.\nVenäläiset ihmettelivät, että Ranskan armeija niin kauvan viipyi\nMoskovassa. \"Ne pirun raukat\", sanoivat venäläiset sotamiehet,\n\"neljäntoista päivän perästä ne eivät enään kykene kantamaan\nkiväärejänsä, ja pakkanen panee kynnet tippumaan heidän sormistaan.\"\n\nAamulla 19:nä päivänä suuri armeija lähti Moskovasta. Italian\nvarakuningas johti etuvartiostoa, sen jälkeen kulki Ney, sitten\nkeisarin kaarti ja vihdoin Davout. Mortier lähti kaupungista vasta\n23 p:nä aamulla räjäytettyään -- Napoleonin käskystä -- Kremlin\nlinnan ilmaan. Kun venäläiset olivat hävittäneet sen kaupungin,\njossa Napoleon toivoi saavansa talvimajan, oli se virittänyt hänessä\nkaikki pahat vaistot. Kerrotaan, että hän saapuessaan kaupunkiin ja\nnähdessään varastomakasiinit tulessa oli antanut käskyn ryöstää ja\ntappaa kaikki, jotka tavattiin: \"semmoiset barbaarit eivät ansaitse\nelää\". Nämä käskyt ilmaisevat julmuutta, josta ainoastaan harvoin\ntavataan jälkeä Napoleonissa, ja ehkä se aiheutui semmoisesta\nmielenhäiriöstä, jota kerran ennen hänessä olemme huomanneet toisissa\noloissa, jolloin kaikki oli kyseessä, nimittäin brumaire'in 19 p:nä.\nSilloin hän, \"puhuttuansa rajusti ja tietämättä mitä sanoi\" -- jos\nsaamme uskoa hänen veljeänsä Lucien'ia -- \"antoi kaartille, joka\ntyhjensi salin, käskyn surmata jokaisen, joka asettui vastarintaan.\"\nMutta silloin oli tätä satunnaista mielenhäiriötä seurannut\npäättäväisyys ja toimintatarmo; nyt sitä seurasi vain häilyväisyys ja\nalakuloisuus.\n\nNapoleon oli pannut liikkeelle huhun, että hän kulki lounaaseen\n(Kalugan tietä) ainoastaan etsiäksensä vihollisen ja voitokkaan\ntaistelun jälkeen palataksensa Moskovaan. Hän oli sillä saavuttanut\nsen, että Kutusov vetäytyi yhä kauemmaksi taaksepäin, ja siten hän\npääsi pari päivää hänen edelleen. Mutta jo lokakuun 24 p:nä 50,000\nvenäläistä kävi Eugène'in 18,000 miehen kimppuun Malojaroslavetzin\nluona, mutta ne syöstiin takaisin; tie oli taas avoin, mutta jo\nseuraavana päivänä Kutusovin koko armeija, 126,000 miestä ja 700\ntykkiä, sen taas sulki. Napoleon oli tiedusteluretkellä vähällä\njoutua kasakkapatrullin vangiksi. Hän kokosi sotaneuvoston, ja Murat,\nkuten ainakin, ehdotti hyökkäystä, mutta Napoleon itse ja hänen muut\nkenraalinsa pysyivät lujina päätöksessään välttää yhteentörmäystä ja\nväistyä pohjoiseen, toisin sanoen antautua valtatielle Smolenskia\nkohden, samalle tielle, jota myöten olivat tulleet ja jossa maaseutu\nmonien penikulmien alalla oli tyhjäksi puserrettu.\n\nIlma oli lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensimäisinä päivinä\nkaunis ja aurinkoinen, aamuisin hiukan pakkasta. 1812 vuoden talvi\ntodellakin saapui tavallista myöhemmin; vasta marraskuun 6 p:nä\nsatoi lunta, ja 7 p:nä oli kova 8-12 asteen pakkanen ja lumimyrsky.\nArmeija oli riittämättömästi varustettu vaatteilla venäläistä talvea\nvarten ja kärsi hirveästi pakkasesta. Sotamiehet eivät jaksaneet\nenään kantaa kiväärejänsä; pakkasen paleltumat lisäsivät heidän\nkärsimyksiään, ja nälkä ja vilu sai heidät tylsiksi ja vastustukseen\nkykenemättömiksi: ken vaan liiaksi loittosi maantieltä ruuan hakuun,\nsen sieppasivat kasakat, jotka nyt alkoivat parveilla armeijan\nympärillä yhtä lukuisina kuin petolinnut ilmassa. Ei ollut enään\nihmistunteen merkkiäkään lähimäistä kohtaan. Lievimmin haavoitetut,\njotka keisarin käskystä kuljetettiin kuormarattaissa, viskattiin\nsyrjään, kun olivat haittana tiellä. Ei olisi yksikään kurottanut\nkättänsä isänsä auttamiseksi. Kaikki tuntemisen kyky oli sammunut;\nei edes kohtaloa vastaan nuristu. Semmoinen oli yleinen tila,\nmutta ei saa unohtaa, että ranskalaiset lääkärit ja upseerit, jopa\nmoni sotamies rintamassa, osottivat näissä epätoivoisissa oloissa\nverratonta sankariutta ja uhraavaisuutta lieventääksensä väkensä ja\ntoveriensa kärsimyksiä.\n\nMutta se hyvä tästä lumesta oli, että se valkoisella vaipallaan\npeitti niiden kumppanien ruumiit, joita tuhansittain jo menomatkalla\noli kaatunut tienvieriin, ja se peitti pikaisesti nekin, jotka\npaluumatkalla sortuivat. Ääretön oli tämä hautausmaa, jossa haudat\nolivat lumesta eikä mullasta. Erään nuotiotulen ääressä peitti lumi\nyhtenä yönä 800 kuollutta; tykit jätettiin, kun hevoset kuolivat\nnälkään. Ne teurastettiin heti sotamiesten syötäviksi.\n\nHitaasti liikkui pitkä jono Smolensk'ia kohti. Mutta Vjasman luona\ntäytyi Davout'n marraskuun 8 p:nä kestää kova taistelu Kutusov'ia\nvastaan, jolloin hän menetti 4,000 kuollutta ja 8,000 vankia.\nMatkalla Vjasmasta Smolensk'iin kahakoitiin lakkaamatta, ja\nyksinomaan Ney'n sankarillisten ponnistusten avulla ranskalaisten\nonnistui miehittää Smolensk ennen vihollisen tuloa.\n\nKeisari oli alussa matkustanut vaunuissa, mutta pian tiet kävivät\nmahdottomiksi ajaa, ja hänen täytyi, kuten useimpien kenraalienkin,\nkävellä jalkaisin. Pieni kävelykeppi kädessään tuon pienen miehen\nnähtiin puolalaisessa turkissa ja kolmisärmäinen hattu päässänsä\nvaivaloisesti ponnistavan eteenpäin rajattomilla lumikentillä. Mutta\nei ainoakaan piirre hänen valjuissa kasvoissaan ilmaissut mitä hän\nkärsi. Ei oltu kuitenkaan vielä lopussa. Smolensk'issa, jossa hän\noli luullut tapaavansa runsaita varastoja ja kaikki järjestyksessä,\nhäntä odottivat uudet pettymykset. Sillä ne riittämättömät varastot,\njoita täällä tavattiin, olivat jo ensi päivinä nälkäiset sotamiehet\nryöstäneet, ja lisäksi olivat venäläiset pakottaneet siellä\nmajailevan kenraalin, _Victor'in_, peräytymään, niin ettei enään\nvoitu puolustaa Väinän ja Dnjepr'in välistä tietä.\n\nMutta enimmin huolestutti Napoleonia Parisista saapunut tieto,\nhänen vielä ollessa parin päivän matkan päässä Smolensk'ista, tieto\nsalaliitosta, jonka oli saanut aikaan kenraali Malet, joka jo ennen\noli juonitellut häntä vastaan; siitä hän nyt näki, kuinka heikolla\nperustuksella hänen suuri rakennuksensa seisoi. \"Ei siis ollenkaan\najatella poikaani Napoleon II:a eikä keisarikunnan laitoksia!\" hän\nhuudahti, ja hän ymmärsi nyt, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli\nvälttämättömämpi kuin milloinkaan.\n\nMarraskuun 12-17 päivinä armeija lähti Smolensk'ista ja kulki\nlänteen. Miehiä siinä oli vain 50,000; kärsimykset alkoivat\nuudestaan, mutta kova, säälimätön todellisuus oli vihdoin herättänyt\nNapoleonin hänen haaveiluistaan. Unelmien lumous oli lakannut, ja\nhän oli taas tullut omaksi itsekseen. Krasnojen luona hän viskaa\ntakaisin vihollisten kolmikertaisen ylivoiman. Mutta niitä kuhisee\nyhä esille, ja viime hetkessä hän sai tietää, että venäläiset olivat\nkarkoittaneet sen osaston, jonka piti vartioida ylimeno pienen\nBeresina-joen poikki ja sulkeneet häneltä tien; hän oli vähällä\njoutua kokonaan saarroksiin.\n\nVaaran kanssa Napoleonin tarmo kasvoi. Hänen ruumiillinen\nhyvinvointinsa palasi, ja hänen neronsa ilmeni taas täydessä\nvalossaan. Joen ylimenopaikka Borissov valloitetaan; mutta silta\non poltettu, joki tulvillaan viime päivien suojailmasta, suuret\njäälautat liikkuvat kuohuvassa virrassa ja sen rannat ovat\nliejuisia. Mutta Napoleon oli vielä pakolaisenakin niin pelottava,\nettä ne kolme venäläistä kenraalia, jotka komensivat kukin omaa\narmeijaansa ja joista yksi seisoi vastaisella rannalla valmiina\nottamaan häntä vastaan, eivät rohjenneet antautua taisteluun hänen\nkanssaan. Sotajuonella hän petkutti jälkimäisen lähtemään pois siitä\npaikasta, jossa hänen aikomuksensa oli käydä joen yli, ja onneksi\nsaapui insinöörikenraali Eble samana p:nä, 25:nä. Sillan ainekset\nja pontonit olivat kuljettaessa turmeltuneet, mutta Eble'n oli\nonnistunut pelastaa kenttäpaja ja jonkun verran siltahirsiä. Ja heti\npimeän tultua hän ryhtyi sillan rakentamiseen. Pionierit, jopa itse\nvanha kenraali, raatoivat kurkkua myöten vedessä, ja klo 1 seuraavana\npäivänä silta oli valmis. \"Tähteni loistaa vielä\", huudahti Napoleon,\nkun sotajoukko, joka oli sulanut 35,000 asekuntoiseksi mieheksi,\nalkoi astua ylitse. Klo 4 olivat seuraavat sillat valmiit, ja 26 ja\n27 p:nä kulki armeija ylitse alituisesti kamppaillen joen kummaltakin\nrannalta ahdistavaa vihollista vastaan. Mutta länsirannalla\nviholliset pian työnnettiin takaisin, ja ranskalaisten etujoukko\nkulki eteenpäin lounaaseen: 27 p:nä Napoleon vei joen yli kaartinsa,\njonka 47,000 miehestä oli jälellä vain 6,400.\n\nJoen kummallakin rannalla jouduttiin taas taisteluun 28 p:nä.\nNey -- joka Eugène'in kanssa koko tällä onnettomalla retkellä\noli saavuttanut suurimman kunnian sotilaallisella kunnollaan ja\nihmisystävällisyydellään -- veti loistavalla miehuudella väkikalikkaa\nvihollisen kanssa: vastaiselta rannalta jälkijoukko -- 6,000\nmiestä -- kenraali Victor'in johdossa suojeli 40,000 venäläistä\nvastaan aseettomien suuren joukon ylimenon ja pääsi itse yli pimeän\nturvissa. Mutta sen jälkeen sillat muuttuivat mitä kauhistuttavimpien\nkohtausten näyttämöksi. Sillä joukko myöhästyneitä -- lukuisasti\nnaisia, lapsia ja sairaita -- jotka kehoituksista huolimatta eivät\nolleet suostuneet ajoissa luopumaan vaunuista, joissa kuljetettiin\nvielä varalla olevia kallisarvoisia ruokatavaroita, syöksyi nyt\nsilloille, venäläisten yhä ahdistaessa. Hurjassa kamppailussa\nhenkensä puolesta tunkeilivat ne pelastaville lankuille, viimeksi\njoutuneet työnnettiin veteen, suuria kuormavaunuja vetäviä, pelosta\nhurjistuneita hevosia ajettiin elävien ja kuolleiden yli, ja\nvihollisen tykkien luodit kyntivät syviä vakoja tiiviisti ahdettuun\njoukkoon. Silloin romahti toinen silta alas korviasärkevän kirkunan\nvallitessa ja täytti joen elävällä kantamuksellaan; mutta seuraavana\naamuna, kun pionierit sytyttivät toiset sillat hävittääksensä ne\nahdistavalta viholliselta, nähtiin vielä monien myöhästyneiden,\nhaavoitettujen ja raajarikkoisten kauhistuneina tuijottavan ahnaita\nliekkejä ja syöksyvän jokeen pelastuaksensa vieläkin kauheammasta\nkuolemasta.\n\nMutta pakkanen oli taas kiihtynyt, ja se sai nämä inhimilliset haamut\njähmettymään siihen asemaan, jossa olivat. Joki oli niellyt useimmat,\nmutta rannalla ja kiinteällä jäällä oli päälle 24,000 ruumista\nsirotettuna. Toiset seisoallaan, toiset polvillaan, hevoset ja vaunut\nvieressään, aavemainen sotajoukko jähmettyneenä kuoleman kauhuun.\n\nTodellinen ihme oli pelastanut Napoleonin armeijan jäännökset,\nihme, joka tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että hänen uskonsa\nkohtaloonsa, neroonsa uudestaan oli elpynyt. Sama usko kohtalonsa\njärkähtämättömään kulkuun, joka, kun Davout marraskuussa 1811\nilmoitti hänelle, että Saksan kansa oli hänelle kovin vihamielinen,\nsai hänen kirjoittamaan vastaukseksi: \"Pyydän teitä olemaan\nlevittämättä moisin juoruja, aikani on siksi kallis, etten voi\najatella sellaisia hullutuksia... Tämä kaikki aiheuttaa minulle\nvain ajanhukkaa, häiritsee mielikuvitustani turhilla kuvilla ja\nkäsityksillä\" -- sama usko sai hänet taas Beresinan luona, jossa\nolot kysyivät koko hänen tarmoansa, tiuskaamaan lähetille, joka\ntoi kaikenlaisia onnettomia tietoja ja toisti niitä, luullen ettei\nkeisari ollut niitä kuullut, katkeroituneena huudahtamaan: \"Herkeä\nhelvetissä, ihminen! Miksi tahdot väkisin häiritä mielenrauhaani?\"\nMitä nyt saattoi tapahtua siipien puolella, vähänpä siitä, hänen\nmielessään oli nyt vain sillan rakentaminen joen yli.\n\nLoistava vastarinta oli särkenyt venäläisten suunnitelmat, ja\nVenäjän sotajoukot, jotka pakkasesta olivat kovasti uupuneet,\neivät nekään kyenneet tarmokkaasti ahdistamaan. Napoleon samosi\neteenpäin alituisesti kasakkaparvien hätyyttämänä. Mutta nyt\nvasta talvi tuntui päässeen oikein valtaan, ja joulukuun ensi\nviikkoina pakkanen yltyi 30 asteeseen. Sotamiehet, jotka tähän\nasti olivat kestäneet, heittivät pois aseensa. Joulukuun 5 p:nä\nNapoleon kokosi kenraalinsa neuvotteluun Smorgonj'iin. Siellä sai\nEugène lukea heille 29:nnen sotakertomuksen, jossa hän ensi kerran\nilmaisi Ranskalle ja liittolaisilleen sen onnettomuuden, joka oli\nkohdannut mahtavaa \"suurta armeijaa\". Siinä kuitenkaan ei puhuttu\nkoko onnettomuudesta, vaan ainoastaan siitä, mitä sillä hetkellä ei\nvoitu salata. Varsinaisena syyllisenä oli Venäjän talvi, ja armeijan\nhajaantumisesta puhutaan vain peitellyin sanoin. \"Ne miehet, joille\nluonto oli lahjoittanut sielunvoimia, jotka kohottivat heidät kaiken\nyli, olivat pysyneet reippaina ja esiintymisessään entisellään ja\nnäkivät uusissa vaaroissa tilaisuuden saavuttaa uutta mainetta.\" Ja\njotta hänen vihamiehensä eivät luulisi, että hän itse oli menettänyt\ntarmonsa tai rohkeutensa näissä oloissa, hän antoi tiedonannon loppua\nsanoihin: \"Hänen majesteettinsa keisarin terveys ei ole koskaan ollut\nparempi.\"\n\nMutta nuo harvat kotiin päässeet sotamiehet eivät olleet niin mykkiä\nkuin jääpatsaat Beresinan rannoilla, ja tiedot Venäjän-retkestä\nherättivät kauhistuksen koko Euroopassa.\n\nKeisari ilmoitti kenraaleilleen, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli\nvälttämätön, jonka vuoksi hän jätti komennon Murat'lle. Hän kiitti\nheitä hyvästä palveluksesta, syleili heitä ja lähti sieltä varsin\nsalaisesti, seuranaan vain Duroc, Caulaincourt, eräs puolalainen\nkapteeni ja Rustan. Sanotaan, että häntä vastaan matkalla tehtiin\nkaksi murhayritystä. Joulukuun 19 p:nä hän oli Parisissa.\n\nJoku päivä sitä ennen Ney oli vienyt armeijan viimeiset tähteet, 700\nmiestä, rajan yli.\n\nMutta Napoleonin liittolaiset, preussilaiset ensimäisinä, jotka\nnäkivät nämä muutamat sadat miehet ja kuulivat, että siinä nyt\nolivat kaikki ne, jotka olivat pelastuneet Venäjältä, ymmärsivät,\nettä hänen valtansa oli saanut iskun, jonka jälkeen sen oli vaikea\npysyä pystyssä. Viha ranskalaisia sortajia vastaan leimahti kansassa\nja pyrki ilmoille, ja tieto, että preussilainen armeijakunta\nperäytymismatkalla oli joutunut erilleen ja kenraali York'in johdolla\njoulukuun 30 p:nä tehnyt venäläisten kanssa välisovinnon pysyäkseen\npuolueettomana, nosti äärettömän riemun, jota ei edes varovainen\nkuningas voinut vastustaa. Vaikka hän tosin ei paljonkaan luottanut\ntsaariin, pakotti hänet kuitenkin kansan mielipide rupeamaan liittoon\nVenäjän kanssa helmikuun 27 p:nä 1813. Mutta Venäjä oli jo edellisenä\nsuvena lähennellyt Englantia ja toimittanut sen hallitukselle tietoja\nRanskan armeijan yhtämittaisesta menehtymisestä, jopa vihdoin\nEnglannin välityksellä ryhtynyt liittoon Espanjan hallituskunnan\nkanssa. Maaliskuun 17 p:nä 1813 Preussi julisti sodan Ranskaa\nvastaan. Venäjään ja Preussiin liittyivät lähemmin Englanti ja\nRuotsi. Siellä oli kruununprinssi Kaarle Juhana jo elokuussa 1812\nkehoittanut tsaaria kestämään kamppauksessa Napoleonia vastaan ja\njättänyt hänen käytettäväkseen ne venäläiset sotajoukot, jotka tsaari\nsopimuksen mukaan oli antanut Ruotsille Norjan valloittamista varten.\nEnglanti takasi tämän anastuksen, ja se tuntui kruununprinssistä\nluotettavammalta kuin Napoleonin lupaus antaa Ruotsille Pommeri ja\nosia Preussin valtakunnasta, joten siis maaliskuun 3 p:nä liitto\nVenäjän kanssa allekirjoitettiin. Itävalta toistaiseksi pysyi\npuolueettomana.\n\nSillä aikaa kun Napoleonin viholliset liittoutuivat yhteen, hän\nraatoi mitä ihmetyttävimmällä toimintatarmolla. Hän tuli taas omaksi\nitsekseen konsulaatin ajoilta; kansainvälisestä politiikistansa,\njoka varsin vähän oli käynyt yhteen kansallisen ranskalaisen\npolitiikin kanssa, hän oli luopunut. Teräväjärkinen Talleyrand osasi\nnaulan päähän sanoessaan: \"Jo nyt on aika keisari Napoleonin taas\nruveta Ranskan kuninkaaksi\". Mutta vaikka Ranskan kansa ei ollut\npiitannut Napoleonin maailmansuunnitelmista, niin kyllä se kumminkin\npuolustaisi asemaansa Euroopan ensimäisenä kansana, ja Napoleon\nsai taas mahtavan liittolaisen ranskalaisesta isänmaallisuudesta\nja turhamielisyydestä. Ja kyllä se olikin tarpeen, sillä hän vaati\nsuunnattomia uhrauksia. 1813 vuoden talven ja kevään kuluessa\nhän oli polkenut esille Ranskan maaperästä uusia armeijoja, ja\nmaaliskuussa hän luuli voivansa laskea Ranskan lippujen alla seisovan\npuolen miljoonaa miestä. Jotta Saksi ja Itävalta, jotka horjuivat\nliittolaisten ja Napoleonin ystävyyden vaiheilla, eivät antaisi\nhoukutella itseänsä vihollisten puolelle, hän päätti tarttua miekkaan\nja voitolla solmia ne uudestaan itseensä.\n\nMutta kun hän huhtikuun lopussa tarkasti uusia joukkojansa,\nhän huomasi arvostelleensa niiden luvun liian suureksi ja että\nhänellä 300,000 miehen luvusta oli vain 180,000 koolla. Ja nyt\nvasta ilmenivät täydellisesti Venäjän-retken raskaat vauriot.\nUpseerien puute oli tuntuva, eikä hän ollut saanut ratsuväen\nlukua 10,000 suuremmaksi. Paras tykistö ja monet parhaimmista\nkenraaleista makasivat teiden varsilla Venäjällä. Lääkäri- ja\nmuonitusvirastot kaipasivat paljon parannusta. Napoleon muisti\nensimäisen, huonosti varustetun italialaisen armeijansa ja sanoi,\nviitaten persoonallisuutensa ja neronsa merkitykseen: \"Minä en käy\ntätä sotaa keisarina, vaan kenraali Bonapartena\". Ja Lützen'in\ntaistelussa toukokuun 2 p:nä, jossa kaikki riippui siitä, kykenikö\nNey nuorine joukkoineen, jotka olivat marsseissa uupuneet, huonosti\nravitut ja tuskin ampumaan harjaantuneet, pitämään puoliaan sotaan\ntottuneita preussiläisiä ja heidän oivallista tykistöänsä vastaan,\nNapoleon taas muuttui kenraaliksi Rivolin ja Arcole'n ajoilta; hän\nsähköitti joukkonsa kuten ennen, ja häntä tervehtivät äärettömällä\nriemastuksella hänen nuorimmat rekryyttinsä samoin kuin ennen hänen\nkoetellut sotamiehensä.\n\nVoitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa\nvaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin.\nPäinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta,\ntinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt\nhänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan\nItaliaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta\nvälittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan.\nMutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen\nkautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin\ntappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta,\nvaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä\nliittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja\nkuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi\nsuostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen,\nettä hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä\nhän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota\ntaudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala\nyhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä\nheinäkuun 20 p:ään.\n\nAseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua\nNapoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta\nyhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää\ntoisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa\nestää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen\nkeisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen\nsopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua,\nheinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja\nantamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia\nmaakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo\nkolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään\nerityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa\npitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa.\n\nMutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan\nmahdollisuudesta -- sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän\nkanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla -- ei tuntunut enään,\nsitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä\noli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja\nkarkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan\nlopettamiseen. \"Vaaditaanko minulta\", sanoi Napoleon Dresden'issä\nMetternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen\nkesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen\nja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, \"vaaditaanko, että\nhäpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet\nhallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa\nja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen\nvain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä,\njona lakkaan herättämästä kunnioitusta.\" Hänen tarjouksensa eräiden\nmaakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli\npitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin\nheti.\n\nRanskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu\nkartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja\nSchlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka\nNapoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan\nalussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan;\nheidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut\nBernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona,\njossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän\narmeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä\nei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut\nheidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys;\nhänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa;\nsemminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä,\nja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle.\n\nMutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen\narmeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa\nmaissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset,\nvei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että\nalakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa\nupseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. \"Sotajoukkonne\nhaluaa rauhaa\", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja\ntämä oli katkerasti vastannut: \"Ei, ainoastaan kenraalini\". Missä\nvoittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse\nhän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi.\nJa horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa \"tyytyvänsä\ntekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika\nmyötänsä tuo\". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat\ntulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena\nepävarmuudesta ja väsymyksestä.\n\nSillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen,\nja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä\nkohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. \"Napoleonia\nei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana\", sanoo Marmont,\nja toinen tietää kertoa, että hän -- tuo muutoin aina toimelias --\ntuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman\nmitään ajatusta suuria kirjaimia paperille.\n\nNapoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus\noli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna\nkaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta\nriistetään.\n\nTuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta,\njonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in\nluona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa\nhän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen\nmoniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei\nItaliaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka\nosoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin\nsiellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan,\nväsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään,\nBlücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg\nitävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää\naikanaan peräytymistä -- tahi arveliko hän ehkä, että hänellä\nsittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä\ntuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli -- nyt pommi oli\nräjähtävä.\n\nLeipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille\nvoitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen\n100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen\nrinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella\nlokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena\nja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui\nturvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen\nympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois;\nneljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä\nhän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä.\n\nTässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen\nsotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden\nräjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta\nsiten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen\ntäytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet\ntoiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään\ntehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella,\nniiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin\nkenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä\nkohden, mutta nälkä ja sairaus -- semminkin lavantauti -- keskeytti\nmonelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä\ntaisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti\neteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in\nvasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli\nvoittanut baijerilaiset Hanau'n luona.\n\nMainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin\ntäytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten\njoukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. \"Uudet rekryytit,\njotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään,\nhuusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä.\"\nRuhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: \"Olen nähnyt\nsotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on\nhävinnyt, mihin sitten ryhdytte?\" Napoleon kelmenee, loukattuna\narimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: \"Te\nette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä\nolen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru\nvie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä.\"\n\nEi, kumpa vain hänellä niitä olisi! Mutta mitäpä hän ei antaisi,\njotta hän saisi ne nyt? Hän oli ilman liittolaisia, Rein-liitto oli\npurettu ja sen ruhtinaat olivat siirtyneet liittolaisten puolelle,\nSachsen'in kuningas oli otettu vangiksi, Tanska oli pakoitettu\nKiel'in rauhaan. Ainoastaan Italiassa Eugène taisteli uskollisesti,\nmutta ilman menestystä hänen kruununsa puolesta. Hollanti julistautui\nNapoleonia vastaan marraskuussa, ja Espanjasta Englanti pyrki Ranskan\nrajoja kohti. Jopa itse Murat, hänen rakas lankonsa, oli kääntänyt\nhänelle selkänsä ja heti Leipzig'in taistelun jälkeen rientänyt\nalas Neapeliin pelastaaksensa mitä pelastettavissa oli yleisestä\nhäviöstä, joka oli tulossa. Napoleon ei ole enään tuo peloittava, hän\nei vallitse enään Euroopaa nostamallaan kauhulla, ja hän käsittää,\nminkä merkityksen tämä saa Ranskassa. Suuret rekryytinotot, joissa\nei otettu ainoastaan nuoria miehiä, vaan perheenisiäkin, jotka jo\nkerran olivat suorittaneet sotapalveluksensa, herättävät suurinta\nkatkeruutta; mutta vihollinen seisoi oven edessä, ja Italian\nvalloittaja oli sittenkin ainoa, johon luotettiin.\n\nKaaderit kuitenkin täyttyivät niin hitaasti, ettei Napoleon voinut\najatellakaan rauhantekoa marraskuussa; hänellä ei ollut riittäviä\nvoimia vaatimustensa kannattamiseksi eikä hän ollut vielä halullinen\nhyväksymään rauhaa kokonaan vihollistensa sanelun mukaan. Ja missä\nNapoleon itse ilmaisi myöntymistä, siellä Talleyrand heti tuli väliin\njuoninensa ja esti häntä voittamasta aikaa ja sen mukana voimaa.\n\nNapoleon kykeni kaikkiaan asettamaan yhteensä 400,000 miestä\nliittoutuneiden 1,100,000 vastaan. Näiden pääarmeijan piti Sweitsin\nkautta tunkea Ranskaan ja käydä Parisia kohti, Schlesian armeijan\ntuli saapua luoteesta ja yhdistyä siihen Seine'n ja Marne'n välillä.\nWellington oli jo astunut Pyreneain yli ja uhkasi etelästä, päävoima\nkulki Reinin yli Basel'in luona joulukuun 21 p:nä ja uudenvuoden yönä\ntoinen armeija Blücher'in johdolla samosi yli Mannheim'in luona.\nBülow tunkeutui Hollantiin. Vihollinen ei seisonut Ranskan maassa\n-- niin julistettiin liittyneiden ruhtinaiden manifestissa Ranskan\nkansalle -- taistellaksensa Ranskaa vastaan, jonka toivottiin tulevan\nsuureksi ja onnelliseksi, niin suureksi, jommoinen se ei ollut\nkoskaan ollut kuninkaittensa aikana, vaan taistellaksensa Napoleonin\nturmiollista ylivoimaa vastaan.\n\nJa juuri tätä vastaan ilmeni nyt lakiasäätävässä kokouksessa\nvastustus, josta isoon aikaan ei oltu kuultu mitään. Napoleon\nhajoitti vihoissaan kokouksen, ja todennäköisesti ainoastaan uhkaava\nvaara pelasti Ranskan tuimasta sisällisestä pulasta. Isänmaallisuus\nleimahti ilmi uudestaan, ja Napoleonin nero oli taas loistava ja\ninnostava hänen kansansa.\n\nKeisari lähti Parisista armeijaan tammikuun 25 p:nä 1814. Hän\naikoi menetellä entisen suunnitelmansa mukaan, hyökätä vihollisten\njoukkoihin ennenkuin ne joutuivat yhdistymään. Hän kääntyi ensin\nBlücheriä vastaan, jonka hän löi 27 p:nä Brienne'in luona, mutta\nvain tullaksensa taas itse lyödyksi La Rothiére'in luona helmikuun\nl p:nä. Blücher samosi pitkin Marne'a Parisia vastaan, mutta sitten\nkun Napoleon kolmessa taistelussa, helmikuun 10, 11 ja 12 p:nä, oli\nsyössyt schlesialaisen armeijan takaisin, hän uudestaan kääntyi\nBlücheriä vastaan ja pakoitti hänet palaamaan Chalons'iin. Marnen\nrannoilta hän kiiti Seine-joelle, jota pitkin vihollisten pääarmeija\neteni, löi Wittgenstein'in 17 p:nä Nangis'n ja Würtemberg'in herttuan\n18 p:nä Montereau'n luona. Uupumattomalla pikaisuudellaan ja\nkehittämällä koko sotataitonsa hän oli estänyt paljoa voimakkaampain\nvihollisten marssin pääkaupunkiin. Mutta hänen itseluottamuksensa\nmukana -- \"minulla on 50,000 miestä\", hän sanoi, \"minun kanssani\nse tekee 150,000\" -- hänen vaatimuksensa kasvoivat, ja Napoleon,\njoka ensimäisinä päivinä oli antanut Caulaincourt'ille vapaat\nkädet välitellä rauhaa millä ehdoilla tahansa, otti heti takaisin\nmyöntymyksensä. Hän tiesi, että liittoutuneet ruhtinaat olivat\nsuuressa määrässä erimieliset ja kadehtivat toisiansa, ja kun Ranskan\nkansa hänen voittojensa jälkeen rupesi nousemaan, hän äkkiä näki olot\nparemmassa valossa kuin isoon aikaan oli kyennyt näkemään.\n\nMutta kaikki muuttui, kun Blücher'in onnistui maaliskuun 4 p:nä\npäästä yhteyteen Bülov'in johtaman pohjoisarmeijan kanssa.\n\nRauhanvälittelyt lakkautettiin ja koko maaliskuun ajan taistelu\njatkui kummankin joen välisellä alueella. Viholliset karttoivat\nmahdollisuuden mukaan otteluja keisarin itsensä kanssa, mutta löivät\nhänen marsalkkinsa ja kenraalinsa, missä vain niitä tapasivat.\nReims'in luona hän 13 p:nä tuhosi venäläisten suuresti ylivoimaisen\nosaston, mutta vihdoin hänet voitti viisikertainen ylivoima Arcis'in\ntaistelussa maaliskuun 20 p:nä. Hän valmisti nyt uuden suunnitelman\nlähteäksensä itään ja, uhkaamalla liittoutuneiden peräytymismatkaa,\nestääkseen heitä käymästä Parisia vastaan; mutta onnettomuudeksi se\nkirje, jossa hän keisarinnalle antoi tästä tiedon, joutui vihollisten\nkäsiin, joka nyt ei antanut enään itseänsä pettää, vaan lähti suoraan\npääkaupunkiin.\n\nTämä liike itään päin -- St. Diziers'iin -- joka liittoutuneille\ntuntemattomana olisi ollut Napoleonille onnekas, tuli nyt\nseurauksiltaan varsin raskaaksi. Sillä Parisissa oli liian monta,\njotka mielellään näkivät keisarin kukistuvan ja saivat tuulta\npurjeisiinsa vihollisten saapuessa. Napoleon, joka ensi kerran\ntaisteli Ranskan maalla kansan silmien edessä, katui nyt liian\nmyöhään, ettei hän -- peläten vallankumousta -- ollut riittävästi\nasestuttanut Parisin väestöä. Maaliskuun 28 p:nä hän antoi määräyksen\nkulkea Parisia kohden; mutta vaikka kyllä riennettiin, hänestä\nsittenkin marssittiin liian hitaasti, ja kun hän matkalla sai\ntoisen tiedon toisensa jälkeen läsnäolonsa välttämättömyydestä sekä\nMarmont'in ja Mortier'n tappioista Frere Champenoise'in luona, hän\nkärsimättömyydestä sairastui. Hän oli nyt sotajoukoistaan kaukana,\nainoastaan pieni osa hänen kaartiaan seurasi häntä; Villeneuve'in\nluona hän jättää senkin ja ajaa Caulaincourt'in kanssa huimaa vauhtia\neteenpäin. Mutta yöllä hän sai Cour de France'in ravintolassa\nFromenteau'ssa tietää, että Parisi oli antautunut samana päivänä,\nmaaliskuun 30 p:nä, sitten kun Macdonald ja Mortier sotajoukkojen ja\nkansalliskaartin kanssa olivat urhoollisesti taistelleet kaupungin\nulkopuolella. Hänen puolisonsa ja poikansa, jonka hän sanoi\nmieluummin näkevänsä kuristettuna kuin itävaltalaisena prinssinä\nkasvatettuna, olivat pari päivää ennen paenneet Blois'iin.\n\nNapoleon ei tahtonut uskoa ensimäistä tietoa kaupungin antautumisesta\nja pyysi hevosia päästäksensä eteenpäin. Mutta pian saapui\nuusia tietoja, ja hänen täytyi vihdoin, katkerimmin tuskan\npurkauksin, myöntää, että kaikki oli liian myöhäistä. Hän lähti\nFontainebleau'hon. Ja samalla aikaa kun tsaari ja Preussin kuningas\nParisissa neuvottelivat aina liukkaan ja sukkelan Talleyrand'in\nkanssa Napoleonin viraltapanosta, jonka senaatti sääsi huhtikuun 2\np:nä, bourbon'ien takaisin kutsumisesta Ludvig XVIII:n henkilössä,\nja Napoleonin hovi- ja virkamiesten miettiessä, kuinka heidän tuli\nmenetellä, samalla aikaa lyöty keisari istui Fontaineblau'ssa ja\nlaski mahdollisuuksiansa. Vihollisten sotilaallinen asema oli varsin\nkehno, ja pienillä voimillaan hän vielä saattaisi tehdä ihmeitä.\nLähinnä seisovien osastojen, Marmont'in, Mortier'n, Macdonald'in\nja muiden, kanssa hänellä oli noin 60,000 miestä. Ja ulompana\nmaassa seisoi Augereau'n sotajoukko Loire'n pohjoispuolella, Soult\nja Suchet etelässä Bordeaux'n yläpuolella, jonka englantilaiset\nolivat miehittäneet. Paraatissa huhtikuun 4 p:nä sotajoukot häntä\nhurmaantuneina tervehtivät. \"Parisiin! Parisiin!\" ne huusivat;\nhän tiesi nyt, että hän saattoi luottaa sotamiehiin ja alempiin\nupseereihin.\n\nMutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei hän voinut luottaa marsalkkoihinsa\nja kenraaleihinsa. Eikö hän ollut itse ennustanut, että ne ovat\nensimäiset, jotka hänestä luopuvat tappion jälkeen? Jo tammikuussa\nMurat oli julkisesti liittynyt hänen vihollisiinsa. Paraatin\njälkeen Ney, Lefebre, Oudinol ja Macdonald tulivat lähetystönä\nkenraalien puolesta Napoleonin luo lausuen vaatimuksenaan, että hän\nluopuisi kruunustaan poikansa eduksi -- jolla he tietysti olivat\nedellyttäneet, että Napoleonin järjestelmä jatkuisi ja että itse\nsaisivat pitää virkansa ja arvonsa. Tämän vaatimuksen edessä Napoleon\noli voimaton ja allekirjoitti luopumisensa kruunusta.\n\nMutta Caulaincourt'ille, Ney'lle ja Macdonald'ille, jotka seuraavana\npäivänä jättivät asiakirjan tsaarille, tämä huomautti, ettei voinut\ntulla kysymystäkään mistään Napoleon II:sta, vaan että senaatin\npitäisi kutsua Ludvig XVIII. Jos tämä tapahtuisi, marsalkat olisivat\nmenettäneet pelinsä, ja Ney ja Macdonald vakuuttivat sentähden,\nettei armeija ikinä suostuisi bourbonilaiseen hallitukseen,\nja huomauttivat, että Itävallan keisarin tyttärenpojan täytyi\nolla riittävänä takauksena Euroopalle; ne näyttivät todellakin\nesityksillään tehneen vaikutuksensa tsaariin, kun eräs upseeri\nsaapui tuoden sen tiedon, että Marmont oli luopunut Napoleonista ja\nsotajoukkoineen liittynyt viholliseen. [Sotajoukko oli houkuteltu\nansaan. Se luuli olevansa menossa vihollista vastaan, kun Marmont'in\nkenraalit veivät sen itävaltalaisten ylivoiman alle.] Sillä oli\nkysymys ratkaistu, ja jotteivät joutuisi haaksirikkoon Napoleonin\nkanssa, Ney ja Macdonald puolestaan rupesivat välittelyihin\nitävaltalaisten kanssa ja suostuivat kotimatkalla Fontainebleau'hon\naselepoon ilman keisarin lupaa.\n\nSe ärtyisä tapa, jolla Ney ja Macdonald esiintyivät entisen\nherransa edessä, joka viime aikojen kärsimyksissä oli menettänyt\njoustavaisuutensa ja vaikutuksensa, ilmaisi hänelle heti, ettei hänen\nluopumistansa poikansa hyväksi oltu hyväksytty. \"Emme voi ruveta\nmihinkään verukkeisiin -- teidän täytyy ratkaista!\" sanoi Macdonald,\nja Ney lisäsi: \"Nyt täytyy jättää kaikki ja panna pillit pussiin.\"\nHe ilmoittivat hänelle liittoutuneiden ehdotuksen, että Elban saari\njätettäisiin hänelle asuinpaikaksi, hän saisi 2 miljoonan frangin\nvuotuisen eläkkeen, keisarillisen arvonimen ja 400 kaartilaista --\njotka hän itse saisi valita -- henkivartioikseen; Marie Louise saisi\nParman. Keisari Frans'in ja Talleyrand'in mielestä Elba oli Ranskaa\nliian likellä, mutta päätös kuitenkin hyväksyttiin, ja huhtikuun 11\np:nä Napoleon allekirjoitti, sittenkun Ludvig XVIII oli huudettu\nkuninkaaksi, vihdoin siten päätetyn sovinnon, joka häneltä ja hänen\nsuvultaan riisti Ranskan ja Italian valtaistuimet.\n\nHuhtikuun 12 ja 13 p:n välisenä yönä sanotaan Napoleonin koettaneen\nriistää itseltään hengen myrkyllä, jota hän oli pitänyt muassaan\nVenäjän-retken ajoilta, mutta joka nyt oli menettänyt voimansa,\nvaikuttaen vain vatsantuskia ja ulostuksia. Mutta tässä kertomuksessa\non ristiriitoja, ja vielä edellisenä päivänä Napoleon oli yksin\nhänelle ominaisen elämäntarmon voimalla itse lausunut, että itsemurha\nnykyisissä oloissa olisi raukkamaisuutta; \"itsemurha ei sovellu\nperiaatteisiini eikä siihen asemaan, jossa olen maailmassa\".\nTiedetään, että hän poti tuskallista vatsankouristusta -- isän\nperintö, josta hän ennusti kuolemansa seuraavan --, ja kun kuulemme\nmyrkyn olleen opiumia, on se otaksuminen lähellä, että hän sillä\noli tahtonut tukahuttaa tuskat ja että siten nuo mainitut oireet\nolivat syntyneet. Ei ole kummeksittava, että hänen ympäristönsä,\njoka ei käsittänyt hänen ylevää luonnettaan, arveli, että tavallinen\nkuolevainen olisi riistänyt itseltään hengen, kun siten kaikki\ntoiveet ja koko elämän työ oli luhistunut, ja siitä syystä piti\ntapauksen itsemurhan yrityksenä. Mutta miehelle, jota voidaan sanoa\nmiltei uskonnolliseksi haaveilijaksi, itsemurha tosiaankaan ei ole\noikea elämän loppu. Joku päivä sen jälkeen Napoleon itse sanoi\neräälle Itävallan kenraalille: \"Minua tullaan moittimaan, että olen\nvoinut pysyä hengissä kukistumiseni jälkeen. Mutta siinä ollaan\nväärässä. En huomaa mitään suurta siinä, että lopettaa elämänsä\nsamalla tavalla kuin se, joka on menettänyt rahansa pelinsä.\" Tämä\nlausunto varmaankin ratkaisee tämän kysymyksen.\n\nNyt oli siis kotka pantava häkkiin. Napoleon oli valinnut miehet,\njoiden tuli seurata häntä, ja oli viime hetkenä saanut kokea sen\nsurun, että Berthier, joka oli seurannut häntä hänen ensimäisestä\nsodastaan, oli kiittänyt ja matkustanut pois palaamatta. Kun\nkukistunut keisari huhtikuun 20 p:nä meni _Cour-du-cheval-blanc'iin_\nFontainebleau'ssa, jossa vaunut häntä odottivat, häntä seurasivat\nvain muutamat uskollisimmat upseerinsa. Mutta pihalla seisoivat\nvanhan kaartin tähteet sanoakseen jäähyväiset pienelle korpraalille.\nRummut pärisivät, mutta hän teki kädellään viittauksen, ja kaikki\nvaikeni. Napoleon puhui:\n\n\"Vanhan kaartini soturit! Sanon teille jäähyväiset. Kahtenakymmenenä\nvuotena olen aina tavannut teidät kunnian ja maineen tiellä.\nNäinä viime päivinä olette te kuten onnen päivinä aina olleet\nurhoollisuuden ja järkevyyden esikuvana. Teidän kaltaistenne miesten\nkanssa ei asiamme olisi ollut hukassa, mutta sodalla ei ollut rajaa.\nOlisi syntynyt kansalaissota, ja Ranska olisi siten tullut vain\nonnettomammaksi. Kaikki meidän etumme olen uhrannut isänmaalle. Minä\nlähden, mutta Te, ystäväni, jäätte palvelemaan Ranskaa. Sen onni\noli ainoa ajatukseni ja on aina oleva toiveitteni tarkoitus. Jos\nolen ottanut pysyäkseni hengissä, niin olen tehnyt sen palvellakseni\nteidän kunnioitustanne. Tahdon panna muistiin ne suuret urotyöt,\njoita yhdessä olemme suorittaneet. Hyvästi, lapset! Tahtoisin\nkernaasti syleillä teitä kaikkia ja sulkea jokaisen rintaani vastaan.\nAntakaa minun ainakin syleillä kenraalianne. Tulkaa, kenraali Petit,\nantakaa minun syleillä teitä. Kantakaa luokseni salkokotka, että\nsitäkin syleilen -- kuulukoon se suudelma, jolla sitä suutelen,\njälkeläisillemme. Hyvästi, lapset! -- Toivon teille kaikkea hyvää --\nälkää unohtako minua.\"\n\n\"Kuulin ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä\", sanoo silminnäkijä,\neräs vanha sotamies, \"ja olkoon sanottu, että itsekin itkin viljavia\nkyyneleitä, kun näin rakkaan keisarin lähtevän pois.\"\n\nNapoleon lähti neljän komissarion saattamana, jotka liittoutuneiden\nruhtinaiden tahdosta seurasivat häntä. Tsaari oli puolestaan tämän\ntehtävän uskonut kenraali Schuvalov'lle, sanoen: \"Suuren tehtävän\nuskon teille; te hengellänne vastaatte siitä, ettei hiuskarvaakaan\ntaivuteta Napoleonin päässä\". Lisäys saattoi olla varsin paikallaan,\nsillä matka ei ollut ilman vaaroja. Provence'in asukkaat olivat\ntulleet rojalistien agitaattorien toimesta kovin kiihtyneiksi\n\"korsikalaista ihmissyöjää\" vastaan. Kyytiasemille kokoontuivat ne\nsuurin joukoin, särkivät vaunujen akkunoita, ja Saint-Canarat'ista\ntäytyi Napoleonin valepuvussa jatkaa matkaansa. Mutta hänen mielensä\ntasaisuus oli murtunut. Valence'issa hän tapasi Augereau'n, ja\ntietämättä tämän vihamielisestä esiintymisestä häntä vastaan, hän\nilman muuta tervehti häntä, mutta Castiglione'n herttua ei pitänyt\ntarpeellisena vastata. Nöyryytykset, väärinkäsitykset ja vihdoin\nroskaväen vallattomuuksien ja rojalistien salamurhaajain pelko\nmusersivat hänen tahtonsa lujuuden. Kuten entisissä kuohuttavissa\ntilaisuuksissa, hänelle sattui puistuttavan itkun ja hermostuneen\nlörpöttelyhalun kohtauksia: hän laversi yhtä mittaa niistä\nmilloinkin, itse tietämette mitä hän puhui.\n\nVasta Fréjus'issa, kun hän oli saapunut englantilaiseen fregattiin\n_Undaunted'iin_, hän taas tuli kutakuinkin entiselleen.\n\nToukokuun 4 p:n illalla 1814 _Undaunted_ laski ankkurin Elban\npääkaupungin Porto-Ferrajo'n satamaan, ja kirkonkellojen soidessa ja\ntykkien paukahdellessa Napoleon astui maihin neljän neliöpenikulman\nsuuruiseen valtakuntaansa. Viime aikojen suuret ja äkkiä vaihtuneet\ntapaukset, eikä suinkaan vähimmin hänen pakollinen työttömyytensä,\nolivat häneen kovasti vaikuttaneet, ja sentähden hän melkein\njonkinmoisella mielihyvällä aamusta alkaen aina pitkin päivää,\nmilloin jalkaisin, milloin ratsain samoili vuorista saarta pitkin.\n\nHänen ensimäinen toimensa tarkoitti saaren laittamista parempaan\npuolustuskuntoon. Sillä tuumat hänen murhaamisestaan tai viemisestään\njohonkin kaukaiseen paikkaan, joiden hän tiesi olleen puheena\nTalleyrand'in neuvotteluissa, olivat hänelle osoittaneet, mitä hän\nsaattoi vihollisiltansa odottaa. Yksinomaan huvin vuoksi ei hän\nsiis asettanut noin 1200 miehen suuruista joukkoansa täydellisesti\nsotajalalle; lisäksi hän linnoitti sataman ja laittoi patterin\nautiolle kalliolle. Hänen laivastonsa muodosti ranskalainen priki\n\"l'Inconstant\", 16 kanuunalla varustettu, joka sovintokirjan\nmukaan kuului hänelle, yksi kuunari ja kolme pienempää alusta.\nMutta hän järjesti tämän kääpiövaltion samalla hartaudella kuin\nennen jättiläisarmeijansa. Hänen seuralaisensa onnettomuudessa,\n_Druot, Peyrusse ja Bertrand_, tulivat ministereiksi, _Cambranne_\nPorto-Ferrajon päälliköksi, ja vihdoin hän muodosti ympärilleen\ntäydellisen hovin, hänellä oli ylimarsalkki, neljä kamariherraa y.m.\n\nNapoleonin toimintahalu painoi kuitenkin syvempiäkin jälkiä pienen\nsaaren kehitykseen. Kaikkialle raivattiin teitä, rakennettiin\nsiltoja, laitureita ja vesilaitoksia. Hän pani alkuun suuria viini- ja\nsilkkimatopuiden istutuksia, laajensi suuria rautakaivoksia ja\nsuolakeittiöitä, joista saatiin suuret tulot, yritti silkkiviljelystä\nja koetti kaikin tavoin käyttää aluettaan edukseen. Saaren väestön\nhän kokonaan sai puolellensa suoruudellaan ja käytännöllisellä\nkunnollaan, mutta sittenkin eniten töillään saaren kehitykseksi.\n\nViileämpänä vuodenaikana keisari asui Porto-Ferrajossa, hän\nitse oli laajentanut ennen sangen vaatimattoman palatsin, jossa\nusein pidettiin juhlia teattereineen ja tanssiaisineen. Saliin\nmahtui korkeintaan 200 henkeä; siellä tarjottiin virvokkeita, ei\nkuitenkaan jäätelöä, sillä jäätä oli vaikea saada, ja kustannus\nkaikkiaan ei saanut nousta 1000 frangia korkeammalle. Mutta\nlämpöisenä vuodenaikana hän muutti saaren korkeimmalle vuorelle,\nMonte Capannaan, jossa hän varjoiseen kastanjalehtoon rakennutti\nyksinkertaisen asuinrakennuksen. Täältä hänellä oli ihanin näköala\nitään saaren ja penikulman levyisen Piombino-salmen yli Italian\nrannalle, länteen sinisen Välimeren yli Korsikan vuorille. Hän sai\ntäällä ottaa vastaan äitinsä ja sisarensa Pauline'n, ainoat hänen\nsuvustaan, jotka kävivät häntä katsomassa hänen kukistumisensa\njälkeen; ja täällä Marcianan poukamassa astui syyskuun 1 päivänä\nhuolellisesti hunnutettu nainen maihin 4-5 vuoden vanha poika\nmukanaan ja lähti keisarin luo. Ihmiset luulivat, että hänen\npuolisonsa vihdoin oli tullut jäädäkseen hänen luoksensa, mutta\nkahden päivän kuluttua hän lähti taas pois lapsi muassaan. Napoleonin\nluona oli käynyt puolalainen kreivinna Walewska poikinensa.\n\n\"Tahdon tästedes elää rauhantuomarina. Keisari on kuollut, minä en\nole enään mitään, enkä ajattele muuta kuin pientä saartani. En ole\nenään maailmaa varten, ja harrastan vain omaa perhettäni, pientä\ntaloani, muulejani ja lehmiäni.\" Nämä ovat kukistuneen imperaattorin\nomat sanat, ja ruokasalinsa seinään hän oli niiden mukaisesti\nantanut asettaa uuden filosoofisen mielilauseensa: Napoleo ubicumque\nfelix, Napoleon on onnellinen missä hyvänsä. Mutta oli kaksi asiaa,\njotka asettuivat häiritsemään sitä mielenrauhaa, jota hän aina\nhalusi ilmaista. Toinen oli muistot, ja toinen hänen vihollistensa\nesiintyminen. Muistot, ei ainoastaan siitä, mitä hän oli ollut,\nhänen poliittisesta ja mieskohtaisesta vallastaan, vaan myös hänen\npuolisostaan ja pojastaan; ja hänen vihollisensa esiintyminen ei\nainoastaan mieskohtaisesti häntä vaan myöskin sitä maata vastaan,\njota hän oli hallinnut.\n\nFontainebleau'n sovinnossa ei oltu päätetty mitään Marie Louise'in\nsuhteesta Napoleoniin. Keisarinna oli saanut Parman ja Guastallan\nmaakunnat ja lausui itse toivovansa saada jakaa puolisonsa kohtalon.\nKoko suven tämä odotti hänen tuloansa, valmisti hänelle huoneet, ja\npuhui ilosta saada poikansa luoksensa. Mutta liittoutuneet ruhtinaat\nolivat päättäneet, ettei Marie Louise millään ehdolla saanut\nliittyä Napoleoniin ja vielä vähemmin hänen poikansa päästä hänen\nyhteyteensä; Metternich, joka tunsi keisarinnan välinpitämättömän,\nhäilyvän luonteen, keksi -- estääksensä pakollisen avioeron\nskandaalia -- keinon: kääntää hänen mielensä Napoleonista hankkimalla\nhänelle rakastajan. Hän valitsi tähän tarpeeseen miehen, jolla oli\ntarpeellinen viettelytaito, kreivi _Neipperg'in_, ja pani tämän\nseuraamaan keisarinnaa kylpymatkalle palvelevana kavaljeerina. Parin\nkuukauden kuluessa Marie Louise unohti kauniit puheensa puolisostaan\nja etsi lohdutusta uuden ystävänsä luona.\n\nNapoleon, jolle olisi ollut poliittisesti sangen tärkeää, jos\nkeisarintytär olisi osoittautunut lujaksi uskollisuudessaan, puhui\nsuurella katkeruudella hänen vaitiolostaan Englannin komissariolle\nsir Campbell'ille, joka yhä oleskeli Elbassa. \"Vaimoni ei kirjoita\nenään minulle\", hän sanoi vapisevalla äänellä, \"poikani on minulta\nriistetty, jotta hän, kuten muinoin voitettujen lapset, koristaisi\nvoittajien riemukulkua. Voidaanko uudella ajalla tavata moisen\njulmuuden vertaa?\"\n\nMutta myöskin hänen vihollistensa esiintyminen mieskohtaisesti häntä\nvastaan saattoi nostaa levottomuutta. Ludvig XVIII oli alkanut ilman\nmuuta laiminlyödä hänelle määrätyn vuotuisen apurahan maksamista;\nhänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä pakolla, ja saaren\ntuloista hän ei voinut elää. Lisäksi tulivat nuo alituiset huhut,\nettä hänet aijottiin kuljetuttua pois milloin espanjalaisilla\nmilloin algerilaisilla merirosvoilla. Hänen verivihollisensa\nPozzo di Borgo oli aivan samaa mieltä kuin Talleyrand ja lordi\nCastlereagh, että Napoleon oli saatava niin kauvas Euroopasta\nkuin mahdollista, ja toiset lisäsivät: \"mieluimmin sellaiseen\npaikkaan, jossa ilmanala ei ole varsin terveellinen\". Ei ole\nsentähden oudoksuttavaa, että Napoleon -- jonka ympärillä liikkui\nitalialaisten vallankumouksellisten joukkoja -- yhä suuremmalla\nhuomaavaisuudella kuunteli niitä selviä tyytymättömyyden ilmauksia\nbourbonien hallitusta vastaan, joita hän sai Ranskasta kuulla.\nSiltä näytti, että vanha aika ennen vallankumousta oli palannut\nlaillisen kuningaskunnan ja ylimielisten emigranttien mukana.\nKansan kansallistunnetta kuohutti, että kuninkaan oli kiittäminen\nvieraita painetteja valtaistuimestaan ja että vallankumousajan\nja keisarikunnan suuria muistoja halveksittiin ja hävitettiin.\nKotiutuneet soturit puhuivat vain voitoista ja pienestä korpraalista,\nja se osa väestöä, joka oli nähnyt Napoleonin viime sodassa ja\nihmetellyt hänen uupumatonta työtään estääksensä vihollisen\npääsemästä Parisiin, hänen tyytyväisyyttään, kestäväisyyttään ja\nrohkeuttaan, rupesi nyt omasta keisaristaan kertomaan piirteitä\nja juttuja, jotka kulkivat kautta maan ja lämmittivät väestön\nsydämiä, nyt kun oli valtaistuimella ainoastaan bourboni. Ja Wienin\nkongressissa ilmaantuneista erimielisyyksistä suurvaltojen kesken\nsaapui niinikään tietoja Elbaan. Kun bourbonit olivat taas nousseet\nvaltaistuimelle, Ranska oli saanut monarkkisen valtiomuodon ja oli\nsupistettu 1792 vuoden rajoihinsa. Ja takaisin saatujen maiden\njakaminen se sai äsken niin hyvät ystävät taas riitaan.\n\nNapoleon päätti käyttää tätä kaikkea edukseen; Elbaan hän tuskin\nsaisikaan jäädä asumaan kongressin loputtua, ja pakollista\nsiirtymistä hän kaikista enimmän pelkäsi; ja kentiesi pilvet taas\nhajaantuisivat niiden myrskyjen kautta, joita ainoastaan hän voi\nnostattaa, ja hänen tähtensä taas näkyisi loistavana ja selvänä.\nHelmikuun 26 p:nä -- jolloin sir Campbell oli äskettäin palannut\nisänmaahansa -- Napoleon sanoi jäähyväiset äidilleen ja sisarelleen\nja astui 1100 miehen ja muutamien tykkien kanssa seitsemään\nlaivaansa, jotka heti nostivat ankkurinsa ja laskivat maaliskuun 1\np:nä maihin pienessä poukamassa Cannes'in ja Antibes'in välillä.\n\nNapoleon oli osaksi, mutta tosiaan vain osaksi, laskenut oikein,\nedellyttäessään että \"suuri uutinen\" hänen tulostaan kokoaisi hänen\nympärilleen tyytymättömiä. Hän oli jo määrännyt matkan Parisiin\nmenolleen ja järkevästi kyllä asettanut sen Provence'in ja tasankojen\nulkopuolelle, jossa kansa läpikotaisin oli kuningasmielinen. Mikä ero\nvuodesta 1799, jolloin hän astui maalle melkein samoilla paikoilla\nja jolloin nimi Bonaparte kiiti kautta maan kulovalkeana, nostaen\nkaikkialla toiveita ja hurmausta. Nyt hänen täytyi Alppien sivuteitä\nastua ylös Dauphine'hen; sikäläinen köyhä, vallankumouksellinen\nväestö oli varsin avulias ja myötätuntoinen, mutta hänen täytyi toki\nkuulla, hänen tulostaan odotettujen ilonhuutojen sijasta valituksia\nerään kylän määrin suusta. \"Nyt olimme juuri saamaisillamme hiukan\nlepoa; miksi nyt taas palaatte ja käännätte kaikki nurin niskoin.\"\n\nMutta sotajoukkoihin hän vaikutti entisellä ylevämmyydellä.\nGrenoble'in luona pataljoona astui esiin estääksensä hänen matkansa.\nNapoleon käski kaartinsa seisahtua, astui itse Ludvig XVIII:n\nsotamiesten eteen, tempasi auki harmaan takkinsa ja huusi: \"Kuka\nteistä tahtoo ampua keisarinsa?\" -- \"Eläköön keisari!\" kuului\nsotamiesten joukosta, jotka heti astuivat hänen puolellensa ja\nliittyivät hänen kaartiinsa. Eteenpäin kulkiessaan hän lähetti\nkehoituksia sotajoukoille, joita laumoittain virtasi hänen luoksensa.\nKun Napoleon lähenee Lyon'ia, häntä jo seuraa 7,000 miestä, ja\nParisissa, jossa hallitus aluksi piti koko juttua narripelinä, täytyi\nryhtyä vakaviin toimiin. 19 p:nä Ludvig XVIII pakeni pääkaupungista\nja 20 p:nä Napoleon taas oli Tuillerioissa. \"Nyt olemme täällä, ja\nnyt täytyy meidän menetellä niin, että pysymme täällä\", hän saattoi\ntaas sanoa, kuten hän oli samassa paikassa sanonut Bourienne'ille\nbrumaire'in 19 p:nä. Mutta hänellä oli silloin enemmän luottamusta\nonneensa kuin nyt, ja hän ilmaisi tietonsa kansan valjusta\ntunnelmasta sanoilla: \"Olette antaneet minun tulla, kuten olette\nantaneet toisten mennä\". Hän ei luottanut haaveiluihin, mutta hän\nluotti sotajoukkoon ja toivoi voivansa saada kansan mielialan\npuolellensa.\n\nSe kuitenkaan ei auttanut, että hän hän antoi kultaisia lupauksia\nrauhasta ja vapaudesta; vaadittiin takeita hänen sanoistaan, eikä hän\nniitä voinut antaa. Sillä ratkaisevassa kohdassa hän oli kokonaan\nerehtynyt. Wien'in kongressi ei ollut, kuten hän varmuudella uskoi,\nhajaantunut ruhtinaiden eripuraisuuden tähden. Päinvastoin, oli\njuuri ruvettu pääsemään yksimielisyyteen ja vielä oltiin koossa,\nkun tieto Napoleonin seikkailumaisesta matkasta saapui ja synnytti\ntäydellisen yksimielisyyden. Sillä siitä tultiin pian selville, että\nJumalan armosta mahtavimpien ruhtinaiden oli täysi oikeus riistää\nja rosvota pienimmiltä valtioilta kaikki, mitä vain halusivat.\nMutta vallankumouksen poika, jonka poliittinen moraali selvisi\nneron loistossa ja palveli historiallista aatetta, hän oli pantava\nrenkaan ulkopuolelle. Ja ikäänkuin eivät itse olisi alkaneet,\nrikkomalla sitoumuksiansa häntä kohtaan ja häväisemällä ne siteet,\njotka keisarintyttären kautta yhdistivät hänet yhteen heidän omista\nsuvuistaan, he maaliskuun 13 p:nä julistivat rauhattomuuskirjan\nsanansasyöjää vastaan ja lupasivat toisilleen, etteivät riisu\naseitaan ennenkuin ovat voittaneet \"maailmanrauhan vihollisen\nja riistäjän\". Itävallan keisari otti heti masentaaksensa hänet\nasevoimalla -- luultiin yleisesti hänen menevän Italiaan saadaksensa\nsiellä aikaan kansannousun -- ja sai, kun Napoleon vaati vaimoansa\nja poikaansa, aina myösperäisen tyttärensä vastaamaan, ettei mikään\nmaailmassa saisi häntä uudestaan yhtymään Napoleoniin.\n\nTämä pannanjulistus vakuutti ranskalaiset siitä, että Napoleon ja\nRanska taas saisivat seisoa yksin taistelussa. Hän oli suuressa\nkokouksessa \"Toukokuun-kentällä\", joksi sitä vanhalla nimellä\nsanottiin, kesäkuun 1 p:nä vannonut uskollisuuden sille vapaalle\nvaltiosäännölle, jonka laatimisen Ranskaa varten hän oli katsonut\ntarpeelliseksi, mutta hänellä ei ollut enää kuten ennen monen\nmiljoonan äänen enemmistöä takanansa. Ei rohjettu luottaa hänen\nrauhanlupauksiinsa, ja kesäkuun 7 p:nä hänen itsensä täytyi julistaa,\nettei sotaa voitu välttää. Eikä hän edes rohjennut täysin luottaa\narmeijan hurmaukseen. Kaarti yksin kulki juhlamarsissa hänen editseen\nToukokuun-kentällä, \"silmissä loistava välähdys, ikäänkuin se olisi\ntahtonut muinoisten gladiaattorien tavalla sanoa: Kuoloon menevät\ntervehtivät sinua, Cesar!\" Mutta se hänelle oli selvänä, että\nellei hän tahtonut menettää kokonaan sitä vähäistä kansansuosiota,\nmikä hänellä vielä oli, täytyi hänen siirtää sota maan rajojen\nulkopuolelle. Napoleon siis päätti joutua monien vihollistensa\nedelle ja yllätti Preussin ja Englannin sotajoukot, jotka seisoivat\nBlücher'in johtamina Mosel'in ja Wellington'in johdolla Schelde'n\nluona Belgiassa, ryntäämällä niitä vastaan jo kesäkuun 15 p:nä. Hän\ntahtoi täällä taas, kuten ennen Italiassa Collia ja Beaulieu'ta\nvastaan, kääntyä ensin toisen armeijan kimppuun ja lyödä sen\nennenkuin se saattoi yhdistyä toiseen.\n\nMutta se Napoleon, joka nyt teki viimeisen ponnistuksen valtansa\nsäilyttämiseksi, oli toinen kuin se nuori kenraali Bonaparte,\njoka niin vakavasti luotti tähteensä ja joka itse oli kaikista\nuupumattomin. Hänet oli vallannut epäilys; se luja usko, joka ennen\noli tuottanut hänelle voiton, oli kadonnut. Ja hänen jäntevyytensä\noli lamautunut. Häntä rasitti taas, semminkin sairauden johdosta,\njonka alaiseksi hän oli joutunut Parisissa Venäjänretken jälkeen,\nhevosen selässä istuminen. Hän kaipasi unta niinkuin ei koskaan\nennen, hän väsyi pian ja oli tullut miltei laiskaksi. Tämä henkinen\nveltostuminen oli syynä siihen, että 1815 vuoden sodasta ja sen\nohessa Napoleonin vallasta tuli niin pikainen loppu.\n\nTosin hänen onnistui kesäkuun 16 p:nä lyödä Blücher Ligny'n luona;\nmutta hän ei ajanut häntä takaa tuhotaksensa hänet, vaan jätti tämän\ntehtävän kenraali Grouchy'lle, ja tämä suoritti sen niin vähällä\ntarmolla, että Blücher, tappioistaan huolimatta, reippaudella,\njota Napoleon ei luullut vihollisessaan olevan, saattoi luvata\nWellingtonille apunsa, vaikkapa ranskalaiset jo seuraavana päivänä\nhyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ja sanansa hän pitikin. Mutta Napoleon\noli niin lujasti vakuutettu, ettei Wellington, joka oli asettunut\nWaterloohon, saisi mitään apua, että hän 18 p:än aamulla, sateen ja\npehmittyneiden teiden tähden, siirsi hyökkäyksen päivällisaikaan.\nMutta samassa sateessa ja samoja pehmittyneitä teitä vanha Blücher\nsamosi eteenpäin avustaaksensa liittolaistaan.\n\nKun pari tuntia kiivaasti oli taisteltu Brüssel'in tiestä ja Mont\nSaint-Jean'in kukkulasta, johon Wellington oli linnoittautunut,\nNapoleon saa tiedon preussilaisten lähenemisestä ja että ne pian\nsaattoivat ottaa osaa taisteluun. Ei hän sittenkään ajattele\nperäytymistä. Hän lähettää lähettämistään käskyjä Grouchy'lle\nsamoamaan avuksi. Mutta Grouchy ei tullut: loistavalla\nurhoollisuudella ranskalaiset taistelivat; Ney'n johtamaa 10,000\nmiehen mahtavaa ratsuhyökkäystä englantilaiset eivät kestäneet,\nja näytti jo siltä kuin saisi Napoleon pitää taistelutantereen;\nWellington tungettiin pois St. Haie'sta, Blücher Planchenois'sta, ja\nkeisari kokosi klo 7 illalla kaartinsa tähteet -- 5,000 miestä --\nratkaisevaan iskuun. Ney viskasi englantilaiset takaisin ja hetkeksi\nhän sai Mont Saint-Jean'in haltuunsa, mutta hänen täytyi väistyä\nrajun tykkitulen ja eteenpäin syöksyvien preussilaisten tieltä. Klo\n8 ranskalaiset kaikkialla olivat pakenemassa. Ainoastaan kaarti\nCambronne'in johdolla pysyi vielä Belle-Alliance'in talon luona ja\ntaisteli epätoivon urheudella; täällä kaikui viimeisen kerran huuto:\n\"Eläköön keisari!\" koko hurjalla innostuksellaan. Nähtiin miehen,\njolta luoti oli katkaissut käsivarren, heittävän toisella kädellään\npätkän ilmaan täyttä kurkkua huutaen: \"Eläköön keisari! Niin kauvan\nkuin voimme liikkua!\" Mutta vihdoin olivat nämäkin kaatuneet tai\nvangitut. Taistelu oli auttamattomasti menetetty.\n\nNapoleon istui satulassa koko yön ja pakeni rajan yli. Vielä ei ollut\nkaikki hukassa, hän arveli; hän voisi vielä koota 2-300 tuhatta\nmiestä. Mutta Parisissa, johon hän saapui 21 p:nä, oli tappion\nvaikutus ollut surmaava. Kamari julisti istuntonsa pysyväiseksi,\nja seuraavana päivänä kamarin presidentti vaati keisaria luopumaan\nhallituksesta; muutoin hän julistettaisiin rauhattomaksi.\nPuolenpäivän jälkeen Napoleon allekirjoitti toisen luopumisensa\nvaltaistuimesta poikansa eduksi; sitten hän vetäytyi Malmaison'iin,\njohon kiintyi niin monta muistoa konsulaatin ajoilta. Ja ehkäpä\nnäiden vaikutuksesta hän vielä huomasi uuden pelastuskeinon, kun\nkaikki muut näyttivät mahdottomilta. Hän pyysi väliaikaiselta\nhallitukselta lupaa taistella vihollista vastaan pelkkänä kenraalina.\nMutta vastaus oli luonnollisesti kieltävä; Napoleonia neuvottiin mitä\npikimmin laittautumaan pois -- preussilaisilla oli käsky ammuttaa\nhänet, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, ja siviilipuvussa hän\nmatkusti neljän seuralaisen parissa Roche-fort'iin. Mutta täälläkään\nhän ei voinut alistua siihen ajatukseen, että kaikki oli mennyt.\nKansan hänelle matkalla osoittamasta myötätuntoisuudesta hänessä\ntoivo uudestaan virisi; mutta heinäkuun 8 p:nä Ludvig XVIII oli\ntaas palannut Parisiin; nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hänen\ntuumansa lähteä Amerikaan ei ollut toteutettavissa englantilaisten\nristeilijäin vuoksi; hän piti parempana antautua englantilaisille\nkuin joutua bourbonien käsiin. Hän kirjoitti hallitsevalle\nprinssille: \"Tulen kuten Themistokles, asettuakseni Britannian kansan\nlieden ääreen... ja toivon löytäväni turvan mahtavimman, kestävimmän\nja jalomielisimmän viholliseni luona.\" Heinäkuun 15 p:nä hän astui\nenglantilaiseen fregattiin Bellerophon'iin, jonka komentaja, kapteeni\n_Maitland_, lupasi viedä hänet turvattuna Englantiin.\n\n\n\n\nV. EUROOPAN VANKI.\n\n\nHeinäkuun 30 p:nä ilmoitettiin Napoleonille Bellerophon'issa,\njoka vahvasti vartioittuna makasi Plymouth'in retillä, että koska\nEnglannin hallitus ei luullut voivansa ottaa vastatakseen kenraali\nBonaparten vapauteen jättämisestä, jonka nojalla hän aina voisi\nhäiritä Euroopan rauhaa, oli se päättänyt siirtää hänet S:t Helenan\nsaareen, jossa ilma oli terveellinen ja jossa hän voisi saaren\neristetyn aseman vuoksi nauttia enemmän liikuntavapautta kuin muualla\ntulisi kysymykseenkään. Vähän sen jälkeen liittoutuneet hallitsijat\njulistivat hänet yhteiseksi vangikseen.\n\nElokuun 7 p:nä hän vietiin linjalaiva \"Northumberland'iin\". Hän oli\nseuralaisikseen valinnut kenraali Bertrand'in, kreivi Las Cases'in\nja tämän nuoren pojan, kreivi Montholon'in, ja kenraali Gourgaud'in\n-- joilla osaksi oli perheetkin mukanansa -- sekä tarpeellisen\npalvelusväestön. Lisäksi sai Bellerophon'in laivalääkäri, O'Meara,\nluvan seurata mukana. Elokuun 10 p:nä linjalaiva lähti merelle neljän\nfregatin suojelemana -- niissä rykmentti jalkaväkeä vartioväeksi\nsaarelle -- ja pian olivat Euroopan rannat näköpiirin ulkopuolella.\n\nEi ole epäilystäkään, että Napoleon oli valmistunut siihen, mitä\nhän Elbassa enimmän oli pelännyt, siirtokuntiin viemiseen. Hän\noli pelannut korkeata peliä, ja oli tappiolle joutunut puoli.\nMutta hän oli vapaaehtoisesti antautumalla Englannille voittanut\n-- ei vierasvaraista kohtelua, sillä sitä hän ei rauhattomaksi\njulistettuna voinut odottaakaan Englannissa -- mutta hänen oli\nonnistunut vaikeuttaa luovuttamisensa Ranskalle, joka vain olisi\nvienyt hänet mestauslavalle. Ja hänessä sammui toivo vasta elämänkin\nsammuessa. Nyt oli kuitenkin henki pelastettu, ja vankeudessa oli\naina jokunen toivo vapautumisesta. Kun löytyi laivalautoja viemään\nhänet kaukaiseen saareen, kyllä saattoi löytyä toisia, jotka\ntoisivat hänet taas kotimaahan. Varmasti hän ei odottanut vähääkään\ntuloksia vastalauseestaan siirtokuntaan viemistään vastaan, jota hän\nsanoi annetun lupauksen rikkomiseksi, yhtä vähän kuin kirjeestään\nhallitsevalle prinssille, mutta kumpikin saattoi julaistuna hankkia\nhänelle sekä Ranskassa että Englannissa myötätuntoisuutta, joka ehkä\nvielä voisi olla hänelle hyödyksi.\n\n70 päivän purjehduksen jälkeen nähtiin matkan päämäärän, mustan\nja jyrkän alastoman kalliosaaren sukeltavan merestä, ja lokakuun\n15 p:nä Northumberland laski ankkurinsa pienen Jamestown'in\nkaupungin varmaan satamaan. Ei yhdelläkään kaupungin tuhannesta\nasukkaasta ollut aavistustakaan, että heidän saarensa oli oleva sen\nmiehen asuinpaikkana, joka oli huomannut Euroopan liian pieneksi\nsuunnitelmilleen; siellä ei ollut mitään asuntoa hänelle, ja\nkukistunut keisari sijoitettiin siis ulkopuolelle kaupunkia erään\nenglantilaisen kauppiaan Baclombe'in luo, jonka lasten kanssa hänen\nnähtiin usein leikkivän.\n\nSillä välin sotalaivan kirvesmiehet ja matruusit olivat työssä\nlaittaaksensa pienen \"Longwood'in\" kartanon kuntoon hänen itsensä ja\nseurueensa asuttavaksi. Se sijaitsi lakeudella vuorten korkeudessa,\njosta oli avara näköala mustain ja alastomain basalttikallioiden\nyli. Tässä puutteellisessa rakennuksessa oli neljä huonetta\nvarustettu Napoleonia itseään varten; sitä paitsi oli siinä asunto\nLas Cases'ille ja hänen pojalleen, Montholon'ille vaimoineen sekä\nGourgaud'ille, mutta kenraali Bertrand perheineen asui muutamassa\nlähellä olevassa talossa. Puutarhassa ja sen ulkopuolella olevalla\nlakeudella sallittiin Napoleonin vapaasti liikkua määrättyjen rajojen\nsisällä, joita vartioitsivat sotamiehet. Tämän alueen ulkopuolella\nhän sai kulkea ainoastaan englantilaisen upseerin seurassa, mutta\nmilloin vain laiva oli näkyvissä, ei sallittu hänen eikä hänen\nseurueensa astua määrättyjen rajojen yli.\n\nNäissä varsin vaatimattomissa oloissa elettiin kuitenkin jonkinmoista\nhovielämää, hovivirkamiehineen ja hovipukuineen ruokapöydässä, jossa\nNapoleon itse oli esimiehenä, kunnianlegionan suurristi rinnassaan.\nHovimestari seisoi hänen tuolinsa takana hopealla ommellussa\npuvussaan; ruoka-astiat olivat joko hopeaa tai ranskalaista\nporsliinia. Jälkiruuan aikana juteltiin, ja joskus Napoleon itse\nluki ääneen ranskalaisia klassikoita, sitten lyötiin korttia.\nPian syntyi kiihkeä etikettiriita pienen hovin ja englantilaisten\nviranomaisten kesken, sillä nämä eivät tahtoneet tunnustaa mitään\n\"keisari\" Napoleonia, vaan ainoastaan kenraali Bonaparten, jolloin\nNapoleon selitti, ettei hän brumaire'n 19 p:n jälkeen ole ollut\nkenraalina, ja ehdotti, että häntä suorastaan sanottaisiin vain\nNapoleoniksi, ja siksi se jäi. Mutta kinastukset jatkuivat suurella\nkiihkeydellä, sittenkun kuvernööriksi oli saapunut Hudson Lowe; tämän\nkoulumestarillinen pikkumaisuus ja jäykkä muodollisuus saivat jo\nalusta alkaen Napoleonin raivoon. Lopuksi kävi niin, että tuo ankara\nvanginvartija lakkasi käynneillään kiduttamasta pientä siirtokuntaa\nja lähetti sinne vain upseerin tarkastamaan, että kaikki oli kunnossa.\n\nSillä ei mitään pelätty, niin paljon kuin sitä, että Napoleon\nkoettaisi pujahtaa pois, vaikka kyllä piti olla tiettyä, että hän\nei ollut suostunut niihin moniin pakenemisen ehdotuksiin, joita\nhänelle salamerkkikirjeissä tehtiin englantilaisissa sanomalehdissä.\nHän sanoi itse, että hän piti vankeutta S:t Helenassa parempana\nkuin vapautta Amerikassa, jossa häntä odotti ainoastaan salamurha\ntai unohdus. Ja hän odotti vielä paljon elämältä. \"Kahdessa\nvuodessa\", hän sanoi kuvernöörille, kun tämä puhui hänelle uudesta\nasuinrakennuksesta, joka sen ajan kuluessa saattoi valmistua,\n\"kahdessa vuodessa tapahtuu ministerivaihdos Englannissa tai syntyy\nuusi hallitus Ranskassa, ja silloin en ole enää täällä\".\n\nMutta vaikkakin hänen elämänsä loppuisi ennenkuin hänen odottamansa\npäivät olivat tulleet, oli hänellä kuitenkin yksi tehtävä:\nhuolenpito jälkimuistostaan. Rauhattomaksi julistettu Napoleon ei\nvoinut odottaa, että hänen historiansa tulisi oikeudenmukaisesti\nkirjoitetuksi, niin kauvan kuin hänen vihollisensa olivat vallassa;\npyhän allianssin miehet eivät kykenisi arvostelemaan revolutsionin\nmiehiä. Sentähden hän vankeuden pitkinä, yksitoikkoisina päivinä,\njolloin ei mikään häirinnyt muistojen piiriä, kirjoitti pitkiä\noman historiansa katkelmia. Puolueetonta esitystä ei voida koskaan\nodottaa mieheltä, joka kirjoittaa oman historiansa, kaikkein vähimmän\nmieheltä, joka mahtavine intohimoilleen on jättänyt niin syviä jälkiä\nmaailmanhistoriaan kuin Napoleon. Kaikista repivimmässä kritiikissä,\nmitä häntä vastaan on kirjoitettu, sanotaan: \"Hänen käsityskantansa\non hänen luonteensa pakoittama; hän näkee ihmiset semmoisina kuin\nhänen tarpeensa vaatii heitä näkemään.\" Mutta hän ei muodostanut\nvahaavassa mielikuvituksessaan ainoastaan ihmisiä; asiallisten\ntositapaustenkin täytyi olla semmoiset millaisina hän niitä tarvitsi\nja millaisiksi hän ne tahtoi. Hän, joka oli sanonut itseänsä\norjuutetuimmaksi mieheksi, pakoitetuksi tottelemaan sydämettömintä\nherraa: tapahtumain yhteyttä ja olojen luonnetta, tuli suunnattoman\nmenestyksen aikana, vahvasti kehittyneestä todellisuusvaistostaan\nhuolimatta, taivutetuksi pitämään mahdotonta mahdollisena ja rupesi,\npyrkiessään mahdottoman saavuttamiseen, pitämään epätodellista\ntodellisena.\n\nJos siinä on perää, mitä Napoleonista sanottiin silloin, kun hän\nseisoi tapausten keskellä, että hän oli täydellinen harhaluulo, niin\ntotta kaiketi niin oli laita vielä enemmän nyt, kun muistikin loi\nhäikäisevän kimellyksensä hänen väririkkaaseen elämäänsä. Napoleonin\nhistoria, semmoisena kuin hän itse sen kirjoitutti S:t Helenassa\nvastapainoksi silloin Euroopassa vallitsevalle mielipiteelle, kaipaa\nkyllä, kuten jo aikoja sitten on huomautettukin, korjauksia ja\nlisäyksiä yksityiskohdissa, mutta se on sittenkin paras lähde tiedon\nsaamiseksi siitä, mihin hän pyrki, ja -- tarpeellisine korjauksilleen\n-- itse Napoleonin tuntemiseen.\n\nJa Napoleonilla oli totisesti jotakin oikeutta sanoa: \"Minä olen\nmasentanut anarkian voimat ja luonut järjestystä vallitsevaan\nhämminkiin. Olen puhdistanut revolutsionin sen liasta, jalostuttanut\nkansat ja vahvistanut kuninkaiden vallan. Minä olen aiheuttanut\nyleisen kilpailun, palkinnut ansiot ja laajentanut kunnian rajat...\nJos puhutaan minun hirmuvallastani, niin historioitsijan täytyy\nnäyttää, että diktaattori oli välttämätön. Jos puhutaan siitä,\nettä supistin vapauden, täytyy hänen osottaa, että vallattomuus,\nepäjärjestys ja anarkia seisoivat kynnyksellä... Jos minua syytetään\nkunnianhimosta, -- no, silloin täytyy minun myöntää, että sitä on\nollut minussa paljon; mutta se on ollut ylevintä, mitä koskaan on\nollut olemassa... kunnianhimo saadakseni järjen hallitsijaksi ja\nihmisten voimat harjoitetuiksi ja kehitetyiksi. Historioitsija\nainoastaan valittakoon, ettei semmoinen kunnianhimo ole saavuttanut\ntarkoitustaan.\" Ja hän saattoi kyllä lisätä niitä varten, jotka\najattelevat niitä tuhansia, jotka kuolleina makasivat hänen tiellään,\nettä maailmankehityksen lait ovat kirjoitetut verellä, sekä\npolitiikan että uskon ja tieteen marttyyrien verellä.\n\nPäivät hiipivät hitaasti eteenpäin Euroopan vangin elämässä.\nKuvernööri oli luullut olevansa pakoitettu lähettämään pois\nkreivi Las Cases'in ja hänen poikansa sekä lääkäri O'Meara'n, ne\nkun pitivät vireillä yllyttävää kirje-vaihtoa mannermaan kanssa.\nSiitä oli seurauksena välikysymys Britannian parlamentissa, josta\nkuitenkin oli tuloksena vain se, että Napoleonia vastaan ryhdyttiin\nankarampiin toimiin. Mutta kun niitä ruvettiin toteuttamaan, oli\nilmeistä, että hän jo oli alkanut riutua. Niiden riitaisuuksien\njohdosta, jotka aiheutuivat Hudson Lowe'n ylenpalttisista\nvartioimistoimista, Napoleon pidättyi vähän uhmatenkin melkein\nkokonaan ulkona liikkumasta, mutta se vaikutti varsin turmiollisesti\nennen niin toimekkaaseen mieheen. Häntä uuvutti pieninkin liikunto,\nja vain kehoittamalla saatiin hänet istumaan ulkoilmassa. Hänen\nvaltasuonensa, joka aina oli tykyttänyt erittäin hitaasti, kävi nyt\nkuumeentapaiseksi. Napoleon tiesi kuoleman lähestyvän, ja että lopun\naiheena tulisi olemaan sama tauti, syöpäpaise vatsassa, johon oli\nkuollut hänen isänsä ja vanhin sisarensa. Huhtikuussa 1821 hän saneli\nMontholon'ille testamenttinsa, joka todistaa, kuinka uskollisesti hän\nmuisti tehdyt palvelukset.\n\nToukokuun 3 p:nä tietoisuus hämmentyi; apotti Vignali antoi hänelle\nviimeisen voitelun, ja toukokuun 5 p:nä 1821 jälkeen puolenpäivän\nkellon käydessä kymmenen minuuttia kuudetta kuoli Napoleon Bonaparte.\n\nMutta hänen loppua tehdessään puhkesi mahtava hirmumyrsky, vonkui\nsaaren kalliorantojen ympärillä ja pani valtameren aallot ukkosen\njyrinällä murtumaan sen seiniä vastaan. Itse luonto otti pitääksensä\nsielumessun vuosituhannen suurimmalle nerolle.\n\nToukokuun 8 p:nä Napoleon haudattiin piilipuu-ryhmän alle Hutts\nGate'in luo ihan sen lähteen lähelle, niissä hän usein oli levännyt.\nMutta ei mikään kivi eikä muu merkki saanut kaunistaa hänen hautaansa.\n\n\"Minä haluan, että maallinen tomuni on lepäävä Seine'in rannalla\nRanskan kansan keskuudessa, tämän kansan, jota olen niin suuresti\nrakastanut.\"\n\nLouis-Philippe oli se, joka Ranskan kansan toivomusta noudattaen\ntoteutti tämän Napoleonin testamentin määräyksen. Hänen poikansa,\nJoinville'n prinssi, purjehti kahdella sotalaivalla S:t Helenaan, ja\nhänelle jätti englantilainen päällikkö Napoleonin ruumiin. Joulukuun\n15 p:nä 1840 se suurilla juhlallisuuksilla vietiin invaliidikirkkoon,\nja asetettiin sinne Ranskan suurten sotilasnimien keskelle: Condé'n,\nTurenne'in, Vauban'in y. m. Kamarissa keskusteltiin, mihin hän oli\nviimeiseen majaansa saatettava, ja oli siksi ehdotettu S:t Denis.\n\"Niin\", sanoi ministeri, \"hän oli meidän laillinen keisarimme ja\nkuninkaamme ja voisi siis täydellä oikeudella levätä siellä, mutta\nhänelle on annettava toinen ja suurempi lepomaja kuin kuninkaalle.\"\n\nMutta Ranskan kansassa, joka oli kärsinyt ja vuodattanut verensä\nNapoleonin puolesta, säilyivät ja säilyvät vieläkin tarinat\npienestä korpraalista. Sille tuntui uskomattomalta, että hän --\nkeisari Napoleon -- olisi kuollut autiolla saarella. \"Hän palaa\ntakaisin!\" sanoivat Ranskan talonpojat -- ja ne sanovat niin vielä\nmeidän päivinämme -- \"hän palaa taas, ja silloin vihollinen tapaa\nväkevämpänsä!\"\n\n\n\n"]