[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdi6EL_W7htTbTWsidexGEWly_HWySHdr6t7fi6j3F1g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1718,"Suomen samoilijat II","Hänninen, Kaarlo",1876,1939,"1718-hanninen-kaarlo-suomen-samoilijat-ii","1718__Hänninen_Kaarlo__Suomen_samoilijat_II","Jorma Jussila ja Aslak Morottaja Pohjanmaalla ja Hämeessä","lastenkirja",[],[],"fi",1928,null,22665,147662,true,[],[],[],"Nuoret ystävykset Jorma Jussila ja Aslak Morottaja jatkavat retkeilyään Suomen halki. Tässä osassa samoilijat tutustuvat Pohjanmaan aukeisiin lakeuksiin ja Hämeen historiallisiin maisemiin yhdistäen seikkailun, luonnonhavainnot ja paikallishistorian.","Kaarlo Hännisen 'Suomen samoilijat II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1718. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN SAMOILIJAT II\n\nJorma Jussila ja Aslak Morottaja\nPohjanmaalla ja Hämeessä\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HÄNNINEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1928.\n\nRaittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKaksi kirjettä.\nMuuttolintujen matkailumajalla.\nMaiva-Simon matkassa saarivaltakuntaan.\nKraaselin elämäntarina.\nSeikkailu jäälautalla.\nTarina koisosta.\nVanha merikaupunki.\nPienten virtojen maassa.\nLapuan sankarin haamu.\nNuijamiesten mailla.\nSammalen tarina.\nHyrisevä kaupunki.\n\"Isojen hukkien\" asuinpaikoilla.\n\"Oksalla ylimmällä\".\nHirvi-Simuna.\nLuontoa ja historiaa, tarua ja totta.\n\"Vesikäärmeitä\" onkimassa.\nHämeen halki.\nIhana puutarha.\nSeikkailu Tehinselällä.\n\n\n\n\nKaksi kirjettä.\n\n\nEri tahoilla työskentelivät pojat, Jorma Jussila ja Aslak Morottaja,\nsen suuren partiokesän jälkeen: Aslak poropaimenena Malla- ja\nSaanatunturien tienoilla isäänsä auttaen tuhatlukuisen sarvipääjoukon\nkaitsennassa, niinkuin koulusta päässeen Lapinpojan tuleekin, ja\nJorma kuudennen luokan kurssia hikihatussa päähänsä päntäten.\nKumpikin odotti hartaasti kesää päästäkseen yhdessä jatkamaan\nedellisenä kesänä alkamiaan retkeilyjä, joista heillä oli mieluiset\nmuistot. Maarianpäivän tienoilla sai Aslak toveriltaan seuraavan\nkirjeen:\n\n    \"Veljeni Aslak! Tänään näin joutsenparven komeana kiilana\n    kiitävän kaupunkimme yli sinne pohjoiseen. Ajattelin, että jos\n    pääsisin mukaan tai saisin jonkun niistä kiinni, niin kirjeen\n    sinulle sitoisin sen kaulaan. Sinne Lappiin kai ne lensivät. --\n    Minnekäs muualle? Sinne minunkin mieleni palaa. Viime kesänä\n    yhteisillä retkillämme näin niin paljon taivasta tavoittelevia\n    tuntureita, keroja ja himmelriikkeja, että vieläkin ne silmissäni\n    kuvastavat. Kahden me laskimme niin äkeitä, kuohuvia koskia, että\n    vieläkin niiden pauhina toisinaan korvissani kohajaa. Entäpä\n    Kainuun ja Kuusamon iki-ihanat maisemat, entäpä seikkailumme\n    karhujen valtakunnassa! Ne eivät unohdu, vaikka kuinka vanhoiksi\n    eläisimme.\n\n    Minä olen antanut täyttää sen karhun. Komeana ukko seisoa\n    röhöttää nyt lasikaapissa. Linnut on myös täytetty kokoelmiin,\n    ja opettajat ovat tuloksiin niin tyytyväisiä, että ovat jo\n    luvanneet matkarahat ensi kesäksi. Sinä kai sopimuksemme mukaan\n    tulet Ouluun? Toverini tahtoisivat hyvin mielellään tavata\n    sinua. He sanovat, kun olen heille kertonut matkoistamme, että\n    uskollisempaa toveria ei löydy.\n\n                                                  Jorma.\"\n\nHitaasti kulkee posti Lapissa varsinkin majaansa muutteleville\nporopaimenille. Vasta kolmen viikon kuluttua tuli Jorman kirje\nperille. Paluupostin mukana Aslak lähetti vastauksen:\n\n    \"Hyvä Jorma! Kirjeesi johdosta pyydän ilmoittaa, että toukokuun\n    kymmenes päivä, kuten oli puhe, 'Lapinpoika' ja 'Lantalainen'\n    lyövät toisilleen kättä Oulun tuomiokirkon portailla. Isäni on\n    suostunut siihen, että saan kanssasi toisen kesän samoilla tätä\n    suloista Suomenmaata. Minä toivon reippaiden retkiemme tulevan\n    yhtä hauskoiksi ja hyödyllisiksi kuin viime kesänä. Olen tehnyt\n    vähän varustuksiakin matkaa varten. Helmikuussa kävin Rovaniemen\n    markkinoilla myymässä porontaljoja. Siellä oli hirveästi kansaa\n    kaikilta Lapin kulmilta ja tavarain myyjiä Helsingistä saakka.\n    Minä ostin pyssyn, se taitaa olla samanlainen kuin sinun\n    kiväärisi. Otan sen mukaani kesäksi.\n\n    Pyytäisin sinua tiedustelemaan, kuka haluaisi ostaa kaksi elävää\n    ahman poikasta. Minä sain ne tunturin onkalosta samana päivänä,\n    kun sinä olit kirjeesi kirjoittanut. Ne ovat aika vekkuleita.\n    Minä tuon ne mukanani Ouluun.\n\n    Näkemiin\n\n                                                     Aslak.\"\n\nAslak kirjoitti, niinkuin hänen lähtönsä Suomea samoilemaan olisi\nollut maailman yksinkertaisin asia ja niinkuin kaikki olisi riippunut\nvain hänen omasta tahdostaan. Hän jätti mainitsematta sen vakavan ja\nkipakan keskustelun, joka vanhempien ja pojan välillä virisi Jorman\nkirjeen johdosta Morottajan kodassa.\n\n-- Vai sellaista sinä taas suunnittelet, Aslak -- oli isä sanonut.\n-- Etkö saanut jo viime kesänä tarpeeksi matkustaa? Henkesi sinä\nsiellä menetät. Etkö näe, etten enää pysty Samelille avuksi poroja\npaimentamaan? Minä toivoin, että sinä täyttäisit minun paikkani --\neihän karja pysy koossa eikä säily pedoilta, jollei sitä paimenneta.\n-- Nyt sinä haluat kuitenkin koko kesäksi pois.\n\n-- Ja talveksi kaupungin kouluun, siitähän on ollut puhetta jo ennen,\npuolusteli Aslak.\n\n-- Ei olisi se Jorma milloinkaan saanut astua kynnykseni yli. Hän on\nsinut villinnyt, väitti ukko.\n\n-- Jorma on hyvä poika, kehui Aslak.\n\n-- Niin hyvä, että tekee sinusta maankiertäjän, \"kaiken maailman\nKallen\", joka ei viihdy missään ja jolla ei ole kotia eikä kontua.\nTuhlaajapojaksi hän sinut opettaa. Ei niillä retkillä poro paljoa\npaina.\n\n-- Saapihan joku Lapinmiehistäkin katsella laveammalta maailmaa. --\nMinä aionkin koulutielle, enkä poropaimeneksi, huomautti Aslak.\n\nAslak oli tavallaan oikeassa. Isä oli hänet jo edellisenä kesänä\npuoleksi luvannut kahdeksi kesäksi Suomea katselemaan ja sen jälkeen\nlisää oppimaan. Ja siihen vedoten Aslak voitti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttuaan Ouluun sovittuna päivänä oli Jorma hyvin utelias\ntietämään, onko Aslak jo saapunut kaupunkiin. Kun hän määrähetkellä\nsaapui tuomiokirkon luo, näki hän ilokseen Aslakin seisovan kirkon\nedessä; ja niinkuin Aslak oli kirjoittanut, \"Lapinpoika\" ja\n\"Lantalainen\" eli toisin sanoen \"Suomen samoilijat\" löivät siinä\nkättä toisilleen.\n\nPaljon oli kummallakin juteltavaa talven tapahtumista ja kesän\nsuunnitelmista. Lyhyeksi kävi näissä muisteloissa keväinen\niltapäivä. He eivät kuitenkaan unhottaneet käydä ihailemassa\nmahtavaa Merikoskea, jossa Oulujoen tulvat parhaallaan pauhasivat\nnostattaen korkeita kuohuja ja lähettäen liikoja vesiä Hupisaarten\nläpi luikerteleviin puroihin. Muinaisen Oulunlinnan raunioilta\nhe katselivat merelle, jonne he lähipäivinä aikoivat tehdä\nhylkeenpyyntiretken.\n\n\n\n\nMuuttolintujen matkailumajalla.\n\n\nSeuraavana päivänä tapaamme jo Jorman ja Aslakin eräretkellä\nLiminganlahden rannalla, joita seutuja Jorma oli kuullut kehuttavan\nvesilintujen ja kahlaajien matkailumajapaikaksi. Rinnakkain he\nastelivat tulvaista niittyä, joka lännessä päättyy meren lahteen,\nmutta idässä levittäytyy valtavaksi, melkein rannattomalta\nnäyttäväksi niittyaavikoksi; se näkyi olevan paikoin aivan aukeaa,\npaikoin matalaa pensaikkoa kasvavaa, paikoin taas pelloksi tehtyä ja\nsarkoihin jaettua. Lahti oli vielä jäässä, mutta rannoilla olivat\nlämpimät sulamisvedet kuluttaneet leveitä rantaporeita. Maisemat\nolivat niin aukeat, että Jorma eräässä mutkauksessa pysähtyi\nkirkontorneja lukemaan.\n\n-- Montako sait, Jorma? kysyi Aslak.\n\n-- Viisi.\n\n-- Pitäisi täältä löytyä sellainenkin paikka, johon näkyy kahdeksan,\nlisäsi Aslak.\n\n-- On siinä niittyä kerraksi. Suuremmat ovat heinämaat kuin Lapissa.\nMeidän pitäisi olla täällä heinäntekoaikana, kun monen pitäjän väki\ntäällä heinätöissä häärää.\n\n-- 'Liminganniitty, Isonkyrönpelto, vertaa niille ei ole tietty',\nmainitsi Aslak. -- Mutta täällä rannempana se on puoleksi merta,\npuoleksi maata.\n\n-- Merta tämä on, nykyistä heinämerta ja entistä suolaisen meren\npohjaa. Meri on vuosituhansia sitten huomannut, että Suomella\non liian vähän maata. Sentähden se on päättänyt vetää rantaansa\nkauemmaksi niin hiljaa, ettei sitä muutamassa vuodessa huomaakaan.\nMutta sadoissa vuosissa se ilmiö on suuremmoinen. Tässä, missä nyt\nkävelemme, on sata vuotta sitten vesi lainehtinut. Muutamia tuhansia\nvuosia sitten on meri vapaana aaltoillut koko tämän lakeuden yli,\nselitti Jorma.\n\n-- Niinhän te asutte täällä \"Lannanmailla\" kuin hyllyvällä nevalla,\njoka välistä painuu, välistä nousee. Lapissa on, Jumalankiitos,\nperustus, joka pitää.\n\nRantasulista kuului yhtenään vesilintujen ja kahlaajain ilonpitoa ja\nsiipien havinaa, kun parvet poruten lähtivät lentoon tai kohisten\nlaskeutuivat veteen ja välistä vain paikoillaan seisten siipiään\nkuivailivat. Melkein kaikki vesilintumme hanhesta taviin saakka\nolivat siinä edustettuina.\n\n-- Ta, ta-a, a-ta, ta-aa, tatattivat hanhet jään reunalla istuen, kun\njohtajahanhi jo ehdotteli matkan jatkamista.\n\n-- Fiuu, fiuu, fiuu, ääntelivät valkeaotsaiset uroshaapanat, kun taas\ntavit harvakseen huudahtelivat:\n\n-- Frik, frik, frik...\n\n-- Tämähän on muuttolintujen paratiisi! huudahti Aslak. En ole\nmissään nähnyt niin monta erilaista vesilintulajia ja kahlaajaa\nsamassa paikassa kuin täällä. Kas, kas, kun tuolla mättäällä joukko\nsuokukkoja tapella natistaa korukaulus käännettynä pään suojaksi!\nKuin tottuneet miekkailijat ne ensin tähtäilevät toisiaan nokat\nojossa ja sitten kuin komennon saaneena hyökkäävät. Katso, katso,\nJorma, kun kaksi mustatöyhtöistä taas iskee yhteen! Niillä on\nvarmaan kaksintaistelu morsiamesta, tuosta sileäkaulaisesta, joka\ntarkkaavaisena katselee syrjästä.\n\n-- Niiden lähellä näkyy olevan pari mustaa viklaa. Ne ovat matkalla\nLapin soille. Viime kesänä karhuntalaalla istuessani olin muutamalle\nhirveän kiukkuinen, kun se oli ajaa minulta saaliin. Viklojen takana\non rantasipejä, liroja, valkeita vikloja ja käräjäkurmitsoita.\n\nNiityltä kuului pikkukuovin luritusta, mutta taivaan korkeuksissa\nkaarteli taivaanvuohi honottaen ja mäkättäen sekä leivonen, joka\nennen muita oli tullut Liminganniityn laajoja näköaloja ihailemaan;\nsieltä, mistä sen ääni kuului, näki se varmaan kymmenen kirkkoa.\n\nEtelästä alkoi kuulua hanhilauman tatatusta.\n\n-- Sieltä tulee toinen hanhijoukko rantaa pitkin. Kyyristytään\npensaan suojaan, etteivät näe. Ne voivat lentää läheltä. Jos ne ovat\nharmaita hanhia, niin ammun, kuiskaili Jorma.\n\n-- Johan sinä viime kesänä sait hanhen nahkan?\n\n-- Se oli metsähanhen, sen, joka pesii Lapin kiveliöissä. Mutta\nharmaahanhi asuu täällä merien rannikoilla.\n\nLauma näki toisia hanhia jään reunalla. Viimemainitut kurottivat\nkaulansa. Kumpikin parvi tatattivat, tulijat äänekkäämmin. Ja kun\njään reunalla istuvat näyttivät huolettomilta, alkoivat lentäjät\nviistoon laskeutua niiden luo. Tekivät kuitenkin matalalla lentäen\npienen tutkimuskierron niityn reunaan ja lensivät aivan sen pensaan\nyli, jossa Jorma ja Aslak olivat vahdissa. Johtajahanhi huomasi\nväjytyksen ja koko lauma parkui:\n\n-- Ta ta-ta ta-ta ta...\n\nVaroitus tuli liian myöhään, sillä samassa Jorman pyssy pamahti.\n\n-- Ei sattunut, kerkisi jo Aslak huudahtaa, jääden kuitenkin\nmykistyneenä katselemaan, kun yksi joukosta alkoi pudota viistoon\nniittyä kohti.\n\nMolemmat juoksivat sinnepäin, että rapa roiskui.\n\n-- Eläköön, taas tuli arvokas nahka kokoelmiin! huudahti Jorma, kun\ntoinen, sattunut laukaus oli tehnyt lopen hanhen tuskista.\n\n-- Onpa komea!\n\nMutta poikien eräkiihkoa jäähdytti jääkylmä vesi, joka oli juostessa\nroiskunut polville ja valui sieltä vähitellen saappaisiin. Sen tähden\npäättivät he mennä läheisimpään taloon jalkojaan kuivaamaan.\n\nMistä lienee talon isäntä saanut tietää vieraiden metsästyspuuhista,\nkoska hän kuului silläaikaa, kun pojat vaatteitaan kuivasivat,\nsoittavan jollekin luvattomasta kevätmetsästyksestä ja Liminganlahden\nvesilinnuista. Aslak ja Jorma eivät siihen kiinnittäneet suurempaa\nhuomiota.\n\nJonkinmoisella ylpeydellä Jorma osoitti talon pitkää, tiilestä tehtyä\nnavettaa mainiten, että jos teillä siellä Lapissa on paljon poroja,\nniin täällä on sen sijaan paljon lehmiä.\n\nOli jo ilta, kun Jorma ja Aslak väsyneinä ja jalat märkinä astelivat\nLimingantullista kaupunkiin. Heistä ei kumpikaan kiinnittänyt\nhuomiotaan kahteen maantien reunalla seisovaan kiiltävänappiseen\njärjestyksenvalvojaan, ennenkuin toinen heistä kysyi:\n\n-- Mitä nuorilla herroilla on laukussa?\n\n-- Lintu vain, vastasi Jorma hämillään.\n\n-- Katsotaanpa, mikä lintu se on? Jorman oli avattava laukkunsa.\n\n-- Ahaa -- hanhi! Kenenkä luvalla te keväällä rauhoitusaikana hanhia\nammutte? Taidatte olla samat sunnuntaimetsästäjät, jotka ovat tänään\nliikkuneet Liminganlahden rannikolla. Sieltä on meille soitettu,\nsanoi toinen poliiseista.\n\n-- Sieltä me tulemme, mutta meillä on lupa ampua rauhoitusaikanakin,\npuolusteli Jorma.\n\n-- Hahaa, vai on lupa ampua hanhia -- ehkä hirviäkin! -- Kuljette\nvielä valheenkengillä. Mutta kalliiksi tulee teille tämä lysti.\nMaksatte kauniit sakot, jos sillä pääsettekään.\n\nJorma alkoi kaivaa povitaskuaan, mutta toinen poliiseista tarttui\nhänen käsivarteensa sanoen:\n\n-- Nyt \"kamariin\" ja nopeasti.\n\nMikään ei auttanut. Toinen poliiseista kantaa roikotti hanhea\nkaulasta. Aslakin ja Jorman täytyi kävellä rinnalla --\nhäpeäsaattueessa. \"Salametsästäjät, salametsästäjät!\" ilkkuivat\nkaupungin poikaviikarit liittyen saattueeseen ja seuraten aina\npoliisikamarille saakka.\n\n-- Siinähän ne ovat asetusten rikkojat! Eikö teitä hävetä, kun\nammutte muuttolintuja, jotka juuri ovat saapuneet kaukaisilta\nretkiltään, torui poliisipäällikkö. -- Tehkää raportti, kehoitti hän\nkomisariota.\n\n-- Meillä on siihen lupa, meillä on Oulunläänin maaherran antama\nsuostumus, että saamme ampua lintuja kokoelmia varten.\n\n-- Näyttäkää se.\n\nJorma kaivoi taskustaan paperin, josta poliisi luki: \"Lyseon\noppilaalle Jorma Jussilalle annetaan täten oikeus ampua lintuja\nrauhoitusaikanakin...\"\n\n-- Hm, alla on maaherran nimi.\n\n-- Miksi ette ennen sanoneet. Taidattekin olla ne \"Suomen\nsamoilijat\", jotka viime kesänä ylempänä retkeilivät.\n\n-- Samat miehet, sanoi Jorma.\n\nHe saivat hanhensa takaisin, ja anteeksi pyydellen mainitsi\npoliisipäällikkö, että tässä on tapahtunut ikävä erehdys. Teillä on\nerikoisia oikeuksia.\n\n\n\n\nMaiva-Simon matkassa saarivaltakuntaan.\n\n\nPuhuri ja kesä taistelevat Pohjanlahden perällä joka kevät kauan\nylivallasta. Kun Puhuri maalla lannistetaan, hyökkää se viimein\nmerelle, tekee liiton Merijättiläisen kanssa ja ajelee sitten kuin\nvapaaherra jäälautoilla, milloin etelään, milloin pohjoiseen, milloin\nRuotsin rannikoille, milloin taas sieltä Suomeen takaisin. -- Ja\nonneton on se rannikko, missä keväinen Puhuri kauimmin pysähtyy.\nSe näet tupakoida tupruttaa ilman sakeaksi, puhalteleepa maallekin\nja saa ihmiset aivastelemaan. 'Annanpa tirskua ihmiskääpiöiden',\nhyrähtelee se hyvillä mielin ajelehtivilla jäälautoilla istua\nköhöttäessään.\n\nTietämättään se tekee hyvääkin ihmiselle. Etelässä, Merenkurkussa\nkäydessään se kerää hylkeitä helmoihinsa: isoja, harmaita kraaseleita\nja mustankirjavia kiehkuraishylkeitä. Laumoittain makailee noita\nmeren \"mäyräkoiria\" telien päällä, kun ukko taas pohjoiseen päin\ntakaisin ajelee ja sumua niiden suojaksi puhaltelee.\n\nMutta ihminen, joka tietää kaikki merenkin asiat, varustautuu silloin\nhylkeitä verottamaan, lyöttäytyy kuokkavieraaksi jääteleille ja\najelee Puhurin kanssa ympäri meren selkiä.\n\nJorma oli kuullut paljon kertomuksia hylkeenpyynnistä ja\nhylkeenpyytäjien vaarallisista retkistä varsinkin silloin, kun Puhuri\nsuuttuu ja yhdessä Merijättiläisen kanssa koettaa heitä hävittää.\n\n-- Emmeköhän lähde Hailuotoon hylkeenpyyntiin? Minun pitäisi\nvälttämättömästi saada hylkeen nahka kouluun, esitti Jorma, kun he\nillalla Kakaravaaran puolella kävelivät.\n\n-- Olisihan tuo mukavaa nähdä sekin, myönteli Aslak.\n\nKun he seuraavana aamuna etsivät \"luotolaisia\" kauppatorilta,\nkohtasivat he siellä Maiva-Simon, joka oli tullut ihan viimekelillä\nOulun torille kaloja myymään. Hänen kanssaan ajelivat he sitten\nhevosella meren raudusjäätä Hailuodon merellistä saarta kohti, joka\naluksi näkyi tummana viiruna taivaanrannalla, mutta selveni ja\nlaajeni sitten matkan jatkuessa suureksi saarivaltakunnaksi.\n\n-- Onko siellä teidän saarenne lähellä haikaloja, kun sen nimi on\nHailuoto? kysyi Aslak.\n\n-- Joko Lapinpoikaa pelottaa, että hait syövät siellä elävältä,\nivaili Jorma istuessaan Aslakin rinnalla reslareen perällä.\n\n-- Lappalainenhan se on aikoinaan meidänkin saarelle nimen antanut,\nvirkkoi Simo. -- Siitä on säilynyt vanha tarina.\n\nJa ruunan kulkea raksutellessa sileää, teräksen sinertävää\nraudusjäätä kotiaan kohti kertoi Maiva-Simo seuraavan tarinan:\n\n'Lappalaisia asui muinoin näilläkin mailla porokarjojaan paimentaen\nja kalastaen meressä ja joessa.\n\n'Kerran eräs lappalaisukko lähti pienellä haapiollaan merelle\nkalastamaan. Syntyi rajuilma, oikea hirmumyrsky, joka heitteli pientä\nalusta kuin kaarnahiukkasta ja nakkasi sen viimein meren kaukaiselle\nluodolle. Luojaansa lappalainen kiitti pelastuksesta. Ilo loppui\nkuitenkin lyhyeen. Kun hänellä oli hirvittävä jano ja kun merivesi\noli suolaista, päätti hän kaivaa kaivon. Kirvein ja lapioin hän alkoi\njystää maata, ja oli jo saanutkin siihen kolon, kun tapahtui ihme:\nkoko luoto lähti liikkeelle Oulujoen suuta kohti. Molemmin puolin ja\nvarsinkin edessä kohisi ja pärskyi meri, kun luoto meni niin, että\nukon hiukset vinkuivat. Hänen hämmästyksensä tuli vielä suuremmaksi\nhuomatessaan oletetun luodon hirmukalaksi, jolla oli kaksi silmää,\nammottava suu ja pitkä, suippo pyrstö. Kala oli hai. Lappalainen ei\nkuitenkaan menettänyt malttiaan. \"Ole mikä hyväsi, mutta henki pois\",\nhuusi hän hakatessaan pedon päätä niin, että aivot roiskuivat mereen.\nHenkitoreissa syöksyi hirviö viimein merenalaiselle matalikolle ja\nsiihen hai jäi mätänemään, ja hain ruumiista syntyi tämä saari,\nHailuoto. Siitä kolosta, minkä ukko hakkasi hain selkään, tuli järvi.'\n\n-- Onhan se mukavaa katsella saarta, jonka luomisessa esi-isät ovat\nolleet osilla, ilveili Aslak.\n\n-- Minä kuulin kaupungissa sellaisen selityksen, että mustalaiset\nmuka olisivat sen Hailuodoksi ristineet.\n\n-- Tunnen minä senkin selityksen, tuumi Maiva-Simo. Sen mukaan ajeli\nmustalainen meren jäätä pitkin Raahesta Ouluun. Sumussa hän eksyi\nkauas Pohjanlahdelle ja oli sinne nääntyä nälkään ja viluun. Viimein\ntuli hän tälle meren saarelle ja iloisena huudahti: 'Hai, luoto!' Sen\nmukaan alettiin sitten saarta nimittää Hailuodoksi.\n\n-- Onko Hailuodossa ennen asunut lappalaisia?, kysyi Aslak.\n\n-- En tiedä lappalaisista, mutta jättiläisiä täällä kyllä on asunut,\nsellaisia vuorenpeikkoja, vaikka saarella ei olekaan vuoria.\n\n-- Minnekä ne ovat sieltä menneet? kysyi Jorma.\n\n-- Mantereeseen ovat kahlailleet, kun ihmisiä tuli liian paljon\nsaarelle. Eräskin nähtiin keskellä meren selkää kävelevän tänne\nmaahan päin. Niin suuri oli ollut, että takin helmat vain merenpintaa\nhipoivat, kun mies matkasi.\n\nVäleen kului taival tarinoidessa, ja ruuna nousi matalan saaren\nrannalla sijaitsevaan kylään.\n\nVaikka rantajäät olivat vielä kiinteät, olivat ulapan jäät\nliikkeellä. Niiden kanssa oli Puhuri tehnyt jo mutkan etelässä ja\ntuonut Hailuodon edustalle paljon hylkeitä. Maiva-Simon pojat olivat\njuuri tulleet hylkeenajosta ja tuoneet runsaan saaliin: kymmeniä\nhylkeen ruhoja. Niitä nyljettiin ja niiden vahvaa ihrakerrosta\nkuorittiin, kun Jorma ja Aslak taloon tulivat. Näky kiihoitti nuorten\nerämiesvaistoa. Mutta pojat eivät sinä iltana puhuneet mitään\naikeistaan.\n\nKun seuraavana aamuna Maivan pojat kuusissa miehin varustautuivat\nuudelle retkelle, pyysi Jorma, että he Aslakin kanssa pääsisivät\nmukaan. Kummeksuen katselivat silloin miehet nuoria vieraitaan,\nja taisipa usea ajatella, että eipä valita hylkeentappajia, ja\njoku kuului kuiskaavan, että \"eri naamasta pitää sen katsoa, joka\nhylkeenpyyntiin pystyy\" ja toinen sanoi Jormalle:\n\n-- Ei se hylkeenajo mitään herrain herkkua ole.\n\nMutta kun Jorma ei hellittänyt, lupasi Simo pienemmällä\n\"rantapaatilla\" viedä pojat lähimmille hyljevesille. Ja niin Jorma\nja Aslak pääsivät miesten retkelle. Heidän pieni veneensä, jossa\noli muutamiksi päiviksi evästä, ampumatarpeita, kaksi ajopuuta\nsuojapurjeineen ja tervaksia polttoaineeksi, vedätettiin hevosella\nmuutaman penikulman päähän, missä jo näkyi hylkeitä jäärailojen\nreunoilla. Isompi venekunta meni vähän eri suunnalle.\n\nSimo huomasi ensin hylkeen.\n\n-- Katsopa tuonne! sanoi hän veneessä istuessaan antaen kaukoputken\nJormalle.\n\n-- Aivan oikein. Siellä makaa hylje jään reunalla. Minä lähden\nampumaan.\n\n-- Ei vielä poikaseni. Ensin käännytetään hevonen takaisin ja tuetaan\ntämä vene kohdalleen jäälle päämajaksi, josta teemme retkiä eri\nsuuntiin sen jälkeen, kun olemme tuon hylkeen ampuneet.\n\nKun kaikki nämä valmistukset oli suoritettu ja kolme miestä käsittävä\neräseurue jäänyt meren selälle itsekseen, nosti Simo veneestä jäälle\nnoin neljän metrin pituisen, rautapohjaisen suksen mallisen ajopuun,\nsovittaen sen \"kahveliin\" valkeasta vasikan nahkasta tehdyn suojan ja\nasettaen suojan ampuma-aukkoon suurireikäisen hyljepyssynsä.\n\n-- Siinä nyt olisivat varusteet, mutta kumpi teistä ensin ampuu?\n\nSimo teki tuon kysymyksen puoleksi ilkeyksillään. Hän tiesi hyvin,\nettä poikain kesken on iänikuinen kiista siitä, kuka saa ensin ampua,\nkun he riistaeläimen tapaavat.\n\n-- Saanko minä ensin? Saanko minä ensin? sanoivat he molemmat kuin\nyhdestä suusta.\n\n-- Koska molemmilla näyttävät olevan halut omasta takaa, niin\nannetaan arvan ratkaista. Minä heitän ilmaan kymmenen pennin rahan;\njos \"kruunu\" tulee päälle, niin Jorma ampukoon ensin, jos \"klaava\",\nniin vuoro on annettava Aslakille.\n\nSimo kaivoi rahan kukkarostaan lausuen:\n\n    \"Sano totta Luojan merkki,\n    juttele Jumalan arpa,\n    kumpi ensin ampumaan,\n    kraaselia nuijimaan.\"\n\nJa arpa lankesi Aslakille.\n\n-- Kolmas se toden sanoo, huomautti Jorma.\n\n-- Ei ole aikaa enempään arpomiseen. Toivottavasti sinullekin tulee\ntilaisuus ampumataitosi näyttämiseen.\n\nSimo puki Aslakin päälle valkoisista vasikan nahkoista tehdyn turkin\nja painoi hänen päähänsä jäniksennahkalakin. Sitten hän näytti, miten\najopuulla vaanitaan.\n\n-- Hiivihän näin, ja kun pääset hyvälle tilalle, niin täräytä päähän.\nPäästä se matokin kuolee.\n\nKaksi silmäparia seurasi tarkasti, kun melkein jään värinen rykelmä\nvarovasti eteni pahaa aavistamattoman hylkeen lähistölle. Jo pölähti\nsavu, ja hetkistä myöhemmin kuului pamaus.\n\nKun ruudin savu oli hälvennyt ja pamaus aavaa jääkenttää kiirinyt\nkaiun kantamattomiin, niin Aslak hypähti jaloilleen ajopuulta ja\nalkoi kuin riiviö juosta railoa kohti. Jorma seurasi jäljempänä.\nTuskin milloinkaan olivat pojat juosseet niin nopeasti, sillä\nerähenki sai veret tuliseen vauhtiin; tuskin milloinkaan oli Aslakin\nsydän lyönyt niin kovasti, kuin hänen lähestyessään jäänreunalla\nmakaavaa suurta kraaselia, josta ei vielä tiennyt, oliko se elävä\nvai kuollut. Isiltä peritty erähenki, pelko ja toivo taistelivat\nylivallasta. Onkohan se kuollut? Jos se on vain raanoissa ja pujahtaa\nihmisen lähestyessä jään alle. Niinhän käy usein, että saalis\nlivistää erämieheltä juuri silloin, kun on sen jo luullut omakseen.\n\nMutta kraaseli ei liikahtanut, vaikka Aslak luokse päästyään sitä\npyssyn perällä kylkeen kopautti. Voitonriemuisena Aslak kääntyi\nkatsomaan, missä toiset tulivat.\n\n-- Onko se kuollut? huusi Jorma juostessaan.\n\n-- Näkeehän sen. Ei kai elävä päästä itseään sivelemään.\n\n-- Se oli mainio laukaus! kehui Jorma.\n\nVanha Simo oli jäänyt kauemmaksi ja seurannut silmä kovana poikain\npuuhia. Hän tulla köpitti poikain perässä tuuralla jäätä pistellen ja\nitsekseen mumisten:\n\n-- Hulluja poikia, kun juoksevat heikkoa jäätä kuin pirtin permantoa.\nEi ole minun syyni, jos hukkuvat.\n\n-- Mutta eihän Luoja hulluja hukuta...\n\nSimon harmi heikkeni sitä mukaa, kuin hän otusta lähestyi. Ja sen\nluokse päästyä muuttui hyväksi mieleksi.\n\n-- Jopa on aika venkale, ainakin kahden metrin mittainen ja lihava\nkuin syöttösika.\n\nKalamiehellä on kraaselille vanhaa kaunaa. Niin oli Simollakin, sillä\nsatoja kraaselien repimiä rysiä hän oli paikannut eläissään, tuhansia\nlohia ne olivat häneltä pyydyksistä syöneet, mutta aniharvoin\nsotkeutuivat itse pyydyksiin. Vain keväällä, liikkuvien jäälauttojen\naikana voitiin sitä Pohjanlahdesta pyydystellä. Siksipä Simon silmä\nvihasta välkähteli, kun hän kohotti terävän tuuransa, aikoen sillä\nlävistää otuksen pään, mutta Aslak ehätti väliin:\n\n-- Eihän oikea erämies milloinkaan iske kuollutta.\n\n-- Oikein puhuttu, mutta minäkin puolestani olisin kostanut\ntuolle rysien repijälle ja silakkaverkkojen sotkijalle, tuolle\nmulkosilmäiselle merien kummitukselle, joka toisinaan sumuisella\nilmalla ihmistä matkii ja silloin kun meri on peilikirkas, nousee\npystypäisenä ilmaan kuin vedestä kohoava ihminen.\n\nSimo aikoi kehaista Aslakin mainiota laukausta, mutta samassa kääntyi\nhuomio toisaalle: railossa näet puljahti joku elävä. Kukaan ei siitä\nnähnyt muuta kuin veden väreet, ja niiden mukaan Simo tunsi otuksen.\n\n-- Hiljaa, pojat! siinä on hylkeen poikanen.\n\n-- Asetutaan vahtiin tähän kuolleen hylkeen taa, niin saamme sen\nampua, esitti Jorma.\n\n-- Ei sillä hylkeen poikasella ole paljon virkaa, mutta saapihan tuo\nolla lukuna. Se näkyy olevan tämän hylkeen lapsi, sanoi Simo.\n\nAslak ja Jorma asettuivat jäälle vatsalleen laskien pyssynsä hylkeen\npäälle. Varovasti he kurkistelivat railoon pyssy vireessä odotellen\npyöreän pään ilmestymistä sulaan. Simo kellistyi kauemmaksi hangelle\nkipeää selkäänsä lepuuttamaan.\n\n\n\n\nKraaselin elämäntarina.\n\n\nMutta kraaseli ei ollutkaan kuollut, vaikka siltä näytti. Sen\nliikehermot olivat vioittuneet, ja lihakset olivat kuoleman\ntuskien lamauttamina. Oi, kuinka kipeästi koski keuhkoihin\njoka hengähdyksellä, kun ilma heikosti koristen kulki puoleksi\nverellä täyttyneiden sierainten ja kurkkutorven läpi repaleisiin\nkeuhkoihin. Oi, kuinka sydäntä vihloi joka lyönnillä, ja selkärankaa\npakotti hirveästi. Ei voinut päätä liikauttaa, eikä hylje olisi\nuskaltanutkaan niin voimakkaiden vihollisten läsnäollessa jäsentäkään\nväräyttää. Parasta oli heittäytyä aivan kuolleeksi.\n\nLuoti oli sattunut keskelle kaulaa, repinyt rintalastaa, karsinut\nkeuhkoja, silponut suolistoa ja seisattunut selkärankaan. Hylkeen\nhieno ruumiin koneisto oli melkeen kokonaan joutunut epäkuntoon,\naivan kuin sotalaivan, jonka konehuoneessa on vihollisen ampuma\nkranaatti räjähtänyt.\n\n-- Voi ihmistä, kaiken elämän vihaajaa, joka suotta surmaa maalla\nja merellä, jonka suurin ilo on heikompien hävittäminen, ajatteli\nkraaseli.\n\nSen silmät vielä näkivät, korvat kuulivat, tunto oli melkein\nturtumaton ja tunteet ennallaan; se näki syrjäsilmin pyöreäpäisten\nja paljasnaamaisten vihollisten pälyvät katseet, se kuuli heidän\nsalaperäiset, katkonaiset kuiskailunsa, se tunsi raskaiden, kylmien\nkankien lepäävän kylkensä päällä, ja se äidin vaistolla aavisti\npahinta.\n\nSillä tuska, kuoleman kouristuksia ankarampi paloi sen sydämessä,\njumalallinen äidin tuska, joka on luotu lapsia varjelemaan silloin,\nkun niitä vaara uhkaa. Äidin rakkaus, maallisista tunteista jaloin,\nsai hylje-emon hetkeksi unhoittamaan ruumiilliset tuskat ja\najattelemaan vain poikasensa pelastumista.\n\n-- Kuulivatkohan ne, kun poikani railossa puljahti? Aikovatkohan\nne sillekin pahaa? kysyi se itseltään. Ja yhä enemmän varmistui se\nsiinä, että ihmiset aikoivat murhata lapsen; ne odottivat vain sen\ntuloa äitinsä luokse. Ne julmurit aikovat käyttää hyväkseen niitä\ntunteita, niitä katkeamattomia siteitä, jotka yhdistävät äidin ja\nlapsen.\n\n-- Miten voisin varoittaa lastani, ainokaistani, rakkaintani!\nHuutamallako? -- Ei; huuto ei kuitenkaan kuuluisi jään alle eikä\nverisellä kurkulla voisikaan varoittaa. Jäätä rummuttamallako? -- Ei,\nsillä raajat eivät liikahtaneetkaan, vaikka kuinka olisi tahtonut.\nSe koetti mylviä, vaikka tiesi sillä ilmaisevänsä, että vielä elää,\nmutta keuhkoissa ei ollut kylliksi ilmaa, ja äänijänteet eivät\ntoimineet. Verta vain syöksyi sieraimista enemmän ja kurkusta kuului\nkorinaa, joka herätti Aslakin ja Jorman huomiota.\n\n-- Tämähän vielä elää, huomautti Jorma.\n\n-- Eihän se liikahdakaan.\n\nMutta samalla hetkellä värähti vesi railossa aivan lähellä, pienen\nhylkeen pyöreä pää kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja suuret,\nviattomat silmät katselivat jäällä makaavaa äitiä.\n\nVeri jähmettyi emon sydämeen, se tuntui halkeavan.\n\n-- Voi lastani! Painu syvyyteen, pelasta itsesi! koetti se varoittaa,\nmutta ääntä ei kuulunut.\n\nSen sijaan leimahti tuli, kahdesta \"sauvasta\" pölähti savu ja kuului\nhirmuinen paukahdus. Maailma musteni hylje-emon silmissä nähdessään\npoikasensa verissään kiemurtelevan railossa. Emo ei enää nähnyt, kun\nSimo juoksi jään reunalle ja iski haavoitettuun poikaseen terävän\nväkäkeihäänsä ja veti tuskasta ulvovan, sileäkarvaisen otuksen\nisomman viereen.\n\n-- Siinä on jo toinen! huudahti Jorma. -- Arvasinhan, että en ammu\nohi.\n\n-- Minun luotini sen kaatoi! väitti Aslak.\n\n-- Katsotaan, katsotaan, onko siinä yksi vai kaksi luodin reikää,\nsanoi Simo.\n\nKaksi oli. Toinen oli pyyhkäissyt päälakea, toinen lävistänyt kaulan.\nMolemmat pojat olivat mielissään, molempien sydämet löivät entistä\nrajummin, molempien posket hohtivat punaisina ja korvalehtiä poltteli\nkuuma erämiehen veri.\n\n-- Minä lähetän tämän pienen hylkeen kouluun. Se täytetään\nkoulun kokoelmiin. Se asetetaan puiselle alustalle, sen jalkaan\nkiinnitetään lappu, johon kirjoitetaan: Harmaa hylje eli kraaseli,\njonka Jorma Jussila ja Aslak Morottaja ampuivat Pohjanlahdella. Se\nsäilyy kokoelmissa kauan, vuosikymmeniä. Joka talvi kannetaan se\nkerran luokkahuoneen pöydälle silloin, kun eläintieteessä hylkeet\ntulevat esille. Opettaja näyttelee luokalle sukkulamaista ruumista,\npyöreätä päätä, sukeltaessa suljettavia sieraimia ja korva-aukkoja\nsekä evänmuotoisia raajoja. Mutta tuskin kenellekään sisämaan\noppilaalle jää opetuksesta oikeaa kuvaa hylkeiden asuma-alueista\nja kotiseuduista, näistä silmänkantamattomista jääkentistä, joista\nkohoaa ahtojäävuoria, tai rannattomista vesiulapoista, jotka\nnäyttävät yhtyvän taivaan kupuun ja jonka ylitse kauneina kesäpäivinä\npoutapilvet hiljaa kulkevat.\n\nSimo asetti oikean jalkansa hylkeen poikasen selälle keihään viereen\nja veti aseensa pois. Hän aikoi antaa vielä armonpiston, mutta Jorma\nkielsi:\n\n-- Elkää pistelkö sen nahkaan liikoja reikiä, ne näkyvät\ntäytetyssäkin eläimessä. Se kuolee muutenkin.\n\nSeuraavassa tuokiossa kraaselimme näki, kuinka ihminen heitti\nväräjävän poikasen hänen viereensä. Hetken kuluttua se ei enää\nliikahtanutkaan.\n\n-- Voi ihmistä, joka ei välitä äidin tuskista! huokasi kuoleva emo,\nja veriset kyyneleet valuivat sen silmistä valkealle hangelle.\n\nMutta Simo, Jorma ja Aslak olivat innoissaan hyvin suoritetusta\nhylkeenpyynnistä. He jo suunnittelivat toisia kohtauksia veden väen\nkanssa.\n\n-- Me jätämme nämä kaadetut kraaselit tähän ja otamme ne\npaluumatkalla, ehdotti Simo.\n\n-- Emmekö vedä niitä veneen luo, esitti Jorma.\n\n-- Päinvastoin me vedämme veneen tänne ja sivukin. Kun ennen\nampumista katselin kiikarilla ulapalle, tuonne, jossa näkyy leveä\nsularailo, näin siellä hylkeitä makoilemassa kuin hakoja joen\nreunalla. Ne kyllä ammuntaa säikähtivät sen verran, että sukelsivat\nsulaan, mutta pian ne taas nousevat, jolleivat saa hajua meistä. Ne\novat tottuneet paukahduksiinkin silloin, kun jää halkeilee, selitti\nSimo.\n\nJa pieni eräseurue lähti jatkamaan meren nisäkkäiden verottamista\njättäen emon poikasineen paluumatkalla perittäviksi.\n\nKraaseli-emo katsahti heidän jälkeensä, että joko murhamiehet\nmenivät, ja sen suusta pääsi heikko ulvahdus -- kirous kuoleman\nkylväjille. Sitten se vaipui omiin mietteisiinsä.\n\nEntinen elämä kulkee sen eläimellisen sielun silmien editse kuin\nkirkastelluissa unikuvissa. Se on olevinaan ensin pikkuinen,\nkähärävillainen, kermanvärinen poikanen, kaukana Suomenlahden\njään reunamalla; edessä leviää sula talvinen meri, takana valkean\nhangen kattama, suunnattoman laaja jääaavikko ja ylhäällä tähtien\nkirjaama, helmikuun yön sinertävä taivaan kupukatto, jossa omituiset\npunakeltaiset taivaan tulet leiskahtelevat. Railosta nousee emo\nrintaa antamaan. Äidin lämmin maito tekee niin hyvää...\n\nKuva vaihtuu: On kevätkesä. Hauskaa on kirmailla vallattomana\nhylkeenpoikasena samanikäisten kanssa: heittää vedessä häränpyllyjä,\nuida kilpaa, hypätä ilmaan ja huvikseen läiskytellä evillään\nvedenpintaa. Ihaillen katselee emo syrjempää, ihaillen keväinen\naurinkokin korkeuksistaan, kun nuori veri vaatii karkeloon.\n\nSitte muistuu mieleen hylkeiden häät heinäkuussa ulapan luodolla\nsilloin, kun kesä on kehkeimmillään, kun aavat kesäisenä yönä\npeilikirkkaina hohtavat ja kun poutapilvien kuvat keveiden keijujen\nlailla sen yli hiljaa kulkevat. Ah, kuinka tuntuu elämä ihmeelliseltä!\n\nEntäpä kylläiset ateriat silakkamatalikoilla ja lohenpyytäjien\nisoilla rysillä, joista sai syödä lihavaa lohta niin paljon kuin\njaksaa.\n\nSitten muistaa se äidin rakkauden kyllästyttämän elämän. Suomenlahden\njäällä melkein samoilla seuduilla kuin itse syntyi. Mutta kun emo\nmuistaa rakkautensa esineen makaavan kuoliaana vierellään, ei\nitsekään tahdo enää elää.\n\nKuollessaan kraaseli-emo kokoo kaikki jäljelläolevat voimansa\nnostaakseen päänsä taivasta kohti ja rukoillakseen kostoa kaiken\nelämän antajalta ihmiselle itsensä ja poikansa puolesta.\n\nPää painuu jälleen jäähän, silmät sulkeutuvat ja kurkussa korahtaa\nomituisesti. Harmaa hylje on kuollut.\n\n\n\n\nSeikkailu jäälautalla.\n\n\nHylkeenpyytäjän tie on täynnä seikkailuja ja vaaroja, he saavat usein\nkokea hirvittävämpiä elämyksiä kuin karhunkaatajat; ei sentähden,\nettä hylkeet hyökkäisivät vainoojainsa kimppuun kuten haavoitetut\nkontiot tai kuten jättiläiskokoiset mursut Pohjoisella jäämerellä,\nvaan petollisen jääpeitteen ja yllättävien myrskyjen tähden.\n\nKun Maiva-Simo oli Jormalle ja Aslakille ennen retkelle lähtöä\nkertonut parhaimpia seikkailujaan, olivat pojat salaa nykineet\ntoisiaan tahtoen siten muistuttaa, että Simo liioittelee. Mutta\nkohtalo asetti heidät itsensä hylkeenpyytäjäin pahimpiin vaaroihin,\ntaistelemaan elämän ja kuoleman vaiheilla ja itse näkemään parhaimpia\nmeren ja ilman oikkuja. Heidän meriseikkailunsa alkoi samana päivänä,\njona Aslak ampui sen suuren kraaselin. Seuratkaamme heitä.\n\nVeneelle palattuaan söivät he aamiaisen, ja Simo keitti kahvit jäällä.\n\n-- Pitäähän ne pitää peijaiset Aslakin ensimmäiselle hylkeelle.\nMuuten voi meri ruveta juonikoksi eikä anna yhtään lisää. Te olette\n\"härkäpoikia\" hylkeenpyynnissä, semmoisia \"ensireissunpoikia\", joille\nmeri on vihainen ja jotka usein vievät kokonaan pyyntionnen, puheli\nSimo kahvia hörppiessään.\n\n-- Taikauskoa! Meri antaa yhdelle niinkuin toisellekin, kun osaa\npyytää, väitti Jorma.\n\n-- Ei anna meri eikä metsä samalla tavalla kaikille: toisille antaa\nyllinkyllin, toisille vain niukuin-naukuin, vaikka pyyntitapa ja\n-vehkeet ovat samat. Joitain salaisia voimia on erämiestä auttamassa\ntai vastustamassa, selitti Aslak yhtyen siinä Simon mielipiteeseen.\n\nJorma pudisti päätään, mutta ei enää jatkanut väittelyä, sillä\nSimo oli ottanut kiikarinsa ja tarkasteli sillä sulan reunaa ja\nsiitä jääkenttään pistäviä, leveitä railoja etsien niistä mustia\npisteitä, paisteelle nousseita norppia ja kraaseleita. Pojat tiesivät\nennestään, että silloin kun Simo tähystelee, häntä ei saa häiritä.\n\nHe olivat olleet huomaavinaan, että Simo ei läheskään aina\nkiikarillaan hylkeitä hakenut, katselihan vain kuin huvikseen\nympärillään leviäviä, laajoja näköaloja. Hän oli meren rannalla\nsyntynyt, merellä kasvanut, merestä saanut elatuksensa ja merta hän\nihaili. Simo oli sen lumoissa samoinkuin Aslak tuntureiden, eikä\nmikään voima olisi saanut häntä sisämaan asukkaaksi. Mutta silloin\nhän tarkasteli tosissaan yksinomaan hylkeitä, koska ensi yritys\naamulla oli hyvin onnistunut.\n\n-- Katsopas tuonne! sanoi hän ojentaen kiikarin Jormalle.\n\n-- Siellähän niitä makailee vieri-vieressä kuin tukkeja Kemijoen\nrannalla. Näen ainakin kaksikymmentä samalla jäälautalla, intoili\nJorma.\n\n-- Isosta laumasta on vaikeampi saada, mutta lähempänä, pienten\nsulien reunoilla on yksinäisiä. Niistä ainakin joku on meidän, jollei\ntuuli käänny itäpohjoiseen kuten savusta voisi päätellä, selitteli\nSimo.\n\nHylkeiden näkeminen oli taas herättänyt erähengen. Kiireesti he\nkokosivat tavaransa veneeseen ja alkoivat sitä taas vetää lähemmäksi\nsulan reunaa. Ja kun se oli hylkeistä noin puolen kilometrin päässä,\njättivät he veneen siihen ja Aslakin veneen vartijaksi. Simo ja Jorma\nlähtivät ajopuulla hinaamaan itseään ampumamatkan päähän. Heidän\ntähtäimissään oli näet kaksi jäällä makaavaa norppaa, jotka lienevät\nsaaneet vihjat lähestyvistä vihollisista, koskapa pää koholla,\nsieraimet suurina vainusivat ilmaa, kun eivät valkean purjeen takaa\nmiehiä nähneet. Onneksi oli tuuli sikäli sivultapäin, etteivät\neläimet saaneet aivan tarkkaa vainua ihmisistä. Ja kun keväinen\nkeskipäivän aurinko paistoi niin lämpimästi, että läski pyrki nahan\nalla räytymään, ojentautuivat eläimet uudestaan jäälle kääntäen\ntoisen kylkensä kuumenemaan.\n\nJorma ja Simo lipuivat rinnan otuksia kohti. Teräksen sinertävällä\nraudusjäällä pyrki ajopuu rahisemaan; niiden yli oli hiljaa\nkuljettava, melkein kuin varjo, etteivät tarkkakorvaiset merien\nasukkaat kuulisi. Monesti Simo heristi Jormalle nyrkkiään ja mumisi:\n\n-- Hiiteenkö se on semmoinen hoppu; eihän hylkeilläkään näytä olevan\nmitään kiirettä. Etkö tiedä, että liikanainen kiire karkoittaa\nuseimmin otuksen erämiehen edestä. Malttia, malttia pitää olla\nmetsästäjällä.\n\nKun he olivat petollisen purjeensa suojassa hiipineet noin\nkahdeksankymmenen metrin päähän, antoi Simo pysähdysmerkin. He\nolivat jo ennakolta sopineet siitä, että Jorma tähtää oikean-, Simo\nvasemmanpuoleista eläintä ja että he laukaisevat yht'aikaa.\n\nKauan Simo tähtäsi, ennenkuin kuului laukaisumerkki, lyhyt vihellys.\nPyssyt pamahtivat yhteen ääneen, mutta tulokset olivat erilaiset.\nSimon ampuma hylje jäi paikoilleen, heittäen silmänräpäyksessä\nhenkensä, mutta Jorman otus puistautti päätään ja syöksyi sulaan eikä\nsitä sen koommin näkynyt.\n\n-- Yli ammuit, arvasinhan sen. Täällä merellä ei aina ole maali\nsiinä missä se näkyy. Jos sumun läpi ammut, niin luoti useimmiten\nmenee yli. Ja tässä oli myöskin omituista ilman väreilyä. Sentähden\nminä tähtäsin jään rajaan. Mutta hyvä on näinkin. Suuri norppa tuli\nsaaliiksemme.\n\nJormaa vähän harmitti, kun toiset olivat jo ampuneet ison hylkeen ja\nhänellä oli vain poikanen.\n\nAmmuttu hylje makasi ahtojäiden takana erillisellä jäälautalla. Simo\nkävi ajopuun varassa kiinnittämässä sen leukaan nuoran päähän sidotun\nrautakoukun, ja kun hän palasi takaisin kiintojäälle, vetivät he\nyhdessä norpan eli kiehkuraishylkeen turvallisempaan paikkaan.\n\nSen jälkeen lähtivät he jään reunaa etelään ajopuulla kulkien,\nsillä kauempana näkyi hylkeitä, jotka eivät olleet laukauksista\nvälittäneet. He olivat työhönsä niin innostuneet, että melkein\nunhoittivat ikävissään odottavan Aslakin. Saaliskin heitä yllytti,\nsillä seuraavalla kerralla kaatoivat he kumpikin täysikasvuisen\nhylkeen, sitä seuraavalla sai Jorma, mutta Simo ampui ohi. Kun päivän\nkerä painui lähelle meren pintaa, oli heillä kaikkiaan kuusi hyljettä.\n\nEivätkä he enempää halunneetkaan.\n\n-- Jo riittää, nyt keräämme me saaliimme ja lähdemme Hailuotoa kohti,\npuheli Simo astuessaan veneelle päin, joka näkyi kaukaa pohjoisesta\npienenä mustana pisteenä.\n\nMutta se oli pikemmin sanottu kuin tehty. Kumpikaan ei ollut\nhuomannut, että lännen taivas oli alkanut lientyä, ja kun samalla oli\nkoillinen alkanut tuulla navakasti, oli se varma pahan ilman merkki.\nAslak, aavojen tuntureiden poika oli sen huomannut ja levottomin\nkatsein odotteli hän palaavia erämiehiä.\n\nTuuli kiihtyi korvissa ulvovaksi myrskyksi, jäätelit alkoivat\nheilahdella levottomasti jalkain alla, ahtojää sohisi ja helisi.\nAlkoi sataa lunta, ensin harvakseen, mutta vähän ajan perästä sade\nsakeni läpinäkymättömäksi, ja ilmassa tanssivat lumikiteet kasvoivat\nkananmunan kokoisiksi.\n\n-- Arvasinhan minä, että joku vastoinkäyminen tulee, kun kahden\nensikertalaisen kanssa hylkeenpyyntiin lähtee, puheli Simo\nponnistellessaan Jorman rinnalla myrskyä vastaan. -- On tämä oikea\nkoiranilma. Tuskin osaamme veneellekään.\n\n-- Ei ole hätää, vene löytyy kyllä, kun menemme vastatuuleen,\nrauhoitteli Jorma.\n\nSimo ei rauhoittunut, sillä hän tunsi liian hyvin pohjoismyrskyt\nhylkeenpyyntiaikana. Liiankin usein olivat ne parkinneet pyryllä ja\npakkasella hänen nahkaansa. Pahatuulisen ja huolestuneen näköisenä\nhän asteli lumisohjussa nilkkoja myöten kahloen ja vetäen perässään\najopuuta samoinkuin Jormakin. Etukumarassa, lakin korvukset kasvoille\nvedettyinä, ponnistelivat he myrskyä ja lumituiskua vastaan\npäästäkseen edes veneelle, jossa olivat kaikki eväsvarat. Pahinta\noli, että lumi peitti vaaralliset railot, joista tuli siten väjyviä\nsalahautoja. Joka askeleella täytyi Simon kokea jäätä keihäällä,\netteivät he suistuisi suoraan sulaan. Heikkojen kohtien yli kulkivat\nhe ajopuun varassa.\n\nKerran he eksyivät liiaksi vasemmalle ja joutuivat kiintojään\nreunalle; he huomasivat avoimen meren vasta silloin, kun se oli vain\nmuutaman metrin päässä heistä. Tuuli oli jo vienyt sen edestä kaikki\nahtojäät, ja Simon alakuloisen arvelun mukaan oli meri jo vienyt osan\nsaaliistakin, ainakin ensimmäiset hylkeet.\n\nAlkoi jo hämärtää. Meri pauhasi mustana heidän edessään irroittaen\npalan toisen jälkeen jään reunasta. Tuntui kamalalta katsellessa\nvalkean jään reunan takana myllertävää ja kohisevaa merta, josta\nmustahkot norpat pistelivät päätään tuijottaen lumisateen läpi\nhäämöttäviin ihmisiin kauhistunein katsein. Toisia makasi jään\nreunalla vain muutaman kymmenen metrin päässä pyytäjistä. Näytti\nsiltä, kuin meren asukkaat olisivat uhmaten tehneet heistä pilaa\ntietäen, että ovat turvallisemmassa asemassa kuin pyyntimiehet.\n\n-- Ammunko minä noita? kysyi Jorma.\n\n-- Säästä luotisi parempiin aikoihin. Mitä hyödyttäisi ampua, kun\nmeri ottaa sen kuitenkin takaisin.\n\nTarkemmin ajateltuaan asiaa päätti Simo itse ampua. Vieläpä piti sitä\nvälttämättömänäkin. Hän valitsi maaliksensa nuoren hylkeen pään. Ja\nvaikka olikin melkein mahdotonta saada tarkkaa tähtäystä, kaatui\nhylje kuitenkin luodin lävistämänä.\n\n-- Vasta muistin, että meillä on veneessäkin vähän eväsvaroja,\ntuoretta lihaa ei ensinkään. Eikä milloinkaan ole vara venettä\nkaatanut. Hylkeenliha olkoon hätäravintonamme, jos muu eväs loppuu.\n\nSimo ei selittänyt tarkemmin, mitä hän ajatteli ja mitä hän pelkäsi.\nJorma tiesi heillä olevan muonaa vielä ainakin kolmeksi päiväksi.\n\nSimo nylki suuren telin hylkeen nahkaa, leikkasi aimo kimpaleita\nlihaa -- rasvasta hän ei välittänyt -- kääri palat nahkaan, köytti\nkäärön nuoralla ja heitti selkäänsä.\n\n-- Minä en ainakaan syö hylkeenlihaa, tenäsi Jorma, kun he lähtivät\nedelleen taivaltamaan.\n\n-- Hyvä olisi, ettei muidenkaan tarvitsisi syödä, huomautti Simo.\n-- Ei se mitään kaupunkilaisten herkkuruokaa ole, vaikka muutamat\neskimoheimot toivovat sitä taivaassakin heille käristettävän.\n\nKompassin avulla määräsivät he suunnan kulkien enemmän itään. Kun\nhe olivat noin tunnin ajan kahloneet, luulivat he olevansa veneen\nlähistöllä, mutta sitä ei näkynyt. Ilma oli niin sakea, ettei\nolisi nähnyt viittä metriä kauemmaksi, sillä sään kylmentyessä\nolivat lumihiutaleet pienentyneet, mutta samalla oli pyry tullut\nsitä sakeammaksi. Myrsky tempoi lumikiteitä miljoonittain sileästä\njääkentästä huimiin pyörteisiinsä aikoen niillä peittää kaiken, mikä\nuskalsi kohota tasaisesta jää-aavikosta, Simon ja Jormankin, jotka\nkyyryllään kulkien muistuttivat joitain valkeita muinaismaailman\neläimiä.\n\nHidasta oli kulku. Jalka upposi joka askeleella syvään hyyhmän ja\nlumen lyijynraskaana kenkään tarttuneen jäätyessä saappaihin. Tuntui\nkuin jaloissa olisivat olleet kiviset kengät. Märkä lumi kylmettyi\nvaatteisiin hankikerrokseksi, jota he vähä väliä pudistivat ja\nkaapivat vähemmäksi, mutta silti se karttui lisäten taakkaa.\n\n-- Pitäisipä veneen jo näkyä, jollei suuntain ja matkain\nmääräämistaitoni ole kokonaan sekonut tässä Herran ilmassa, huokasi\nSimo.\n\n-- Huudetaan, esitti Jorma.\n\nMiehet seisahtuivat, suoristautuivat ja huusivat yhteen ääneen niin\nhuikeasti, kuin keuhkot kestivät myrskyn kanssa kilpaa. Mitä kovemmin\nhe karjuivat, sitä uhemmin myrsky vinkui ja ulisi korvissa ja\npyssyjen piipuissa.\n\n-- Seis, kuunnellaan! komensi Simo.\n\nTakaapäin he olivat kuulevinaan heikkoa ihmisääntä. Simo luuli sitä\naluksi hylkeiden huhuiluksi, mutta päätti ottaa siitä selvän.\n\nKun he olivat muutamia kymmeniä metrejä kävelleet takaisinpäin,\nnäkivät he edessään lumikinoksen, ja sen alta kuului Aslakin huutelua.\n\n-- He, heei -- he heeei! parkui poika pistäen päänsä kinoksesta.\n\n-- Missä on veneemme? hätäili Jorma.\n\n-- Tässähän se on kumossa, ja minä olen sen alla suojassa.\n\nNyt vasta selvisi Jormalle, että Aslak oli kaatanut veneen kumolleen,\npohjan tuulta vasten ja tehnyt purjeesta jonkunmoisen esiripun sen\neteen elellen sitten veneen ontelossa kuin pienessä huoneessa.\n\n-- Käykää sisään. Kyllä tänne mahtuu kolmekin miestä. Minä jo\npelkäsin pahinta ja huusin ääneni käheäksi.\n\nSisälle kömmittyään ja enintä lunta pudisteltuaan Simokin ihmetteli\nAslakin kätevyyttä, kun hän oli niissä oloissa rakentanut mukiin\nmenevän asunnon, jossa eivät vähääkään enää tuntuneet myrskyn\nvaikutukset, sillä lumi oli sen vuorannut joka taholta. Edessä vain\noli pieni hengitysreikä kuin karhunpesässä. Ja mikä ihmeellisempää,\nmaja oli lämmin ja valoisa, sillä Aslak oli sytyttänyt öljykeittiön\nveneen peräpuolelle ja keittänyt kahvit.\n\nSimo ja Jorma ihmettelivät Aslakin käytännöllisyyttä tällaisissa\ntilanteissa.\n\n-- Lapin aavoilla tuntureilla on usein tällaisia ilmoja. Meidän on\npakko soveltaa elämämme niin, että tulemme myrskyissäkin toimeen,\nselitti Lapin poika, kun toverit häntä kehuivat. -- Meidän täytyy\ntoisinaan viettää yömme tuiskussa ja pakkasessa kumoon käännetyn\nahkion alla. Aamulla on usein pulkan päällä niin vahva kinos, että on\nvaikea kaivautua sen läpi ilman valkeuteen.\n\n-- Mutta teillä on kuitenkin luja kalliopohja kotanne alla, mutta\nmeillä on hyllyvä meri, josta meidät eroittaa vain ohut ja hauras\njääkuori, huomautti Simo.\n\nPojat tulivat mietteihinsä sen johdosta. He muistivat kuinka pettävää\nja heikkoa todella oli jää heidän allaan.\n\nKahvia juodessaan tunnusti Jorma, ettei se milloinkaan ennen ollut\nmaistunut niin hyvältä, ja kuivuneissa eväissä tuntui olevan kuin\nparhaita maustimia.\n\nKerrottuaan Aslakille päivän saaliista, valmistautui venekunta\nlevolle. Ainoa aukko, joka yhdisti heidät ulkoilmaan, tukittiin,\nöljykeittiö sammutettiin ja sen jälkeen päivän ponnistuksista\nväsyneet miehet oikasivat itsensä kuivien veneen teljojen päälle\nkääriytyen kukin villapeitteisiinsä.\n\nJa takatalven myrskyn ryöpyt löivät heidän ylitsensä kuuluen lumeen\nhautautuneille välistä kaihoisana ulvontana, väliin sievänä sihinänä.\nSe oli poikain mielestä karkaisevaa miesten musiikkia, aavikon\nkehtolaulua nuorille seikkailijoille.\n\nMutta Simoa ei oikein nukuttanut. Ähkien ja huokaillen hän käänteli\nkylkeä ja toista. \"Mies makasi, vaate valvoi.\" Hänellä oli omat\nhuolensa, kapteenin huolet, ja hän katui, että oli uskaltanut merelle\nniin heikoin voimin: kahden tottumattoman miehen alun kanssa. Vasta\naamupuoleen hän nukkui, kun ei mitään merkittävämpää muutosta\ntapahtunut ja maja oli lämmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun he aamulla heräsivät, oli ilma muuten ennallaan, mutta jonkun\nverran kylmempi. Aamukahvia juodessaan huomasivat he kauhukseen,\nettä jää jonkun verran keinahteli ja pojat olivat kuulevinaan veden\nsolinaa.\n\n-- Nyt meidät hukka perii! huudahti Simo. -- Me olemme irtonaisella\njäälautalla, jota pohjoismyrsky kiidättää etelää kohti.\n\nPojat ottivat tiedon vastaan masentunein mielin; heistä ei kumpikaan\nosannut oikein arvioida vaaran suuruutta. Simon täytyi tiedonantoaan\nlieventää.\n\n-- Eivät ole ensikertaa hylkeenpyytäjät jäälautoilla ajelemassa.\nKerran viisi Raippaluodon kalastajaa ajeli myrskyn kuljettamalla\njäälautalla Luulajaan, Ruotsin puolelle ja toisen kerran neljä\nPiitimen miestä kulkeutui Hailuodon edustalle. -- Onhan meillä\nsitäpaitsi vene hätävarana. Kun sää tyyntyy, voimme sillä soutaa tai\npurjehtia kiinteän jään reunaan tai jollekin majakalle. Kehuttava ei\nkuitenkaan ole tilamme. Kaukana siitä.\n\nJättäen pojat aamiaista valmistelemaan, lähti Simo ajopuulla kulkien\nympäristöä tarkastelemaan, varsinkin sitä, kuinka suuri oli heitä\nkannattava lautta.\n\nJännittyneinä odottivat pojat Simon paluuta. Olivatko he vielä\nkiintojäällä Hailuodon edustalla vai ajelehtivatko tuulen mukana\ntuntemattomia seutuja kohti, siinä kysymykset, jotka askarruttivat\naivoja.\n\nMolemmat säpsähtivät, kun Simon pää työntyi majan ovesta.\n\n-- Mitä kuuluu? huudahti Aslak.\n\n-- Niin on, kuin jo arvelin. Kahdensadan metrin päässä mantereelle\npäin aaltoilee meri. Siitä on jää ratkennut nähtävästi tuulen\nsuuntaan. Vastainen jään reuna, se, josta hylkeen ammuimme, on\nennallaan -- siellä on vielä eilinen hylkeen ruho. Pituudesta en\ntiedä mitään, kun pyryssä näköala on hyvin rajoitettu.\n\n-- Minne olemme menossa? kysyi Jorma.\n\n-- Suoraan Merenkurkkua kohti, jos tuuli pysyy tuolla suunnalla.\n\n-- Ja millä kohdalla Pohjanlahtea luulette nyt meidän olevan. Joko\nRaahen edustalla? tiedusteli Jorma.\n\n-- Olenko minä mikään kaikkitietävä, kärtteili Simo. -- Luuletko\nsinä jäälautalla olevan logia, ja mistä minä tiedän, kuinka kauan on\nlautta ollut jo liikkeellä. Jos se on irtaantunut jo illalla, myrskyn\nalkaessa ja kulkee noin penikulman kahdessa tunnissa, olisimme\nmelkeen Raahen edustalla.\n\n-- Pitkältäkö on Oulusta Raaheen?\n\n-- 'Seitsemän kekristä jouluun, kahdeksan Raahesta Ouluun', sanoo\nvanha sananparsi. -- Siis noin kahdeksan penikulmaa.\n\n-- Mitä on meidän tehtävä? päivitteli Aslak.\n\n-- Ei mitään. Toisinaan on merimiehenkin antauduttava meren armoille,\nhylyksi, jonka se heittää minne tahtoo. Kuulettehan kuinka myrsky\nvinkuu vielä lannistumattomin voimin kuin saalista himoiten. Jos\nveneellämme yrittäisimme vesille, olisi se teko tahallinen itsemurha.\n\nJa Simo omiin mietteihinsä vaipuneena jatkoi tätä ajatusten\njuoksua, punnitsi pelastuksen mahdollisuuksia. Niitä ei ollut\npaljon. Jäälautta voisi ajautua jonkun suurehkon saaren tai\nkiintojään reunaan joko Suomen tai Ruotsin puolelle; myrsky voi\ntyyntyä, jolloin he uskaltaisivat veneellä ulapalle; he voisivat\nkohdata myöskin jonkun laivan, joka pyrkii Kemiin, Tornioon tai\nOuluun puulastia noutamaan. Mutta toiselta puolen nousivat mieleen\nhaaksirikkomahdollisuudet: jäälautta voi myrskyssä särkyä paloiksi,\nja he joutuvat pienine veneineen ahtojäiden murskattavaksi; lautta\nvoi särkyä pieniin, puuttomiin kareihin, jossa tapauksessa he eivät\nvoisi venettään pelastaa, ja he kuolisivat nälkään ja viluun.\nSuo näytti olevan siellä, vetelä täällä eikä kuivaa missään.\nSimo ei kuitenkaan ilmaissut näitä ajatuksiaan seuralaisilleen\neikä valittanut, sillä vanhan merikarhun tapoihin ei kuulu\nvaikerteleminen, vaan jylhä tyyneys pahimmissakin vastuksissa.\n\nHiljaisina söivät he aamiaisen, johon kuului kuivaa leipää,\nsuolakalaa, voita, seinällä kuivattua lampaanlihaa ja teetä. Ja\naterian aikana tekivät he sen huomion, että eväitä on korkeintaan\nkahdeksi päiväksi. Simo teki sentähden päätöksen, että ruokalistaa on\nmuutettava ja annoksia pienennettävä.\n\nAslakin mieleen muistui taas kotielämä. Mikä pakko oli vaihtaa\nturvallinen tunturien kallioperusta hyllyvään mereen, mikä pakko oli\nvaihtaa Lapin lihapadat ja linkkujen ytimet hylkeenpyytäjän kuivaan\nkannikkaan. Hän mielessään melkein syytti Jormaa, omaa tiedonjanoaan\nja seikkailuja kaipaavaa henkistä olemustaan siitä, että ne olivat\nsaattaneet hänet vaarallisille teille.\n\nAamiaisen jälkeen toi Simo taas ikävän Jobin postin:\n\n-- Jäälautta on katkennut, noin jalan vahvuinen lumikerros painaa\ntätä puolikasta niin, että vettä on pursunut reijistä ja raoista\nlumen sekaan. Siellä on melkein mahdoton kulkea, kun ajopuu ei\nkannata eikä luista ja saappaanvarret eivät tahdo riittää. Minä toin\ntullessani taas paloja illalla ammutusta hylkeestä.\n\n-- Jokohan pitää kääntää vene kohdalleen, hätäili Jorma.\n\n-- Ei vielä. Parempiko on paleltua kuoliaaksi avonaisessa veneessä?\nMinä tiedän esimerkkejä sellaisistakin tapauksista. Tuskin on kulunut\nkymmentä vuotta siitä, kun kaksi naapuripitäjän miestä lähti syksyllä\nsoutamaan mantereelta läheiseen saareen. Ilma oli lähtiessä kaunis,\nmutta äkkiä nousi ankara lumimyrsky, pakkastuisku, joka jäädytti\nveneen suureksi jäämöhkäleeksi ja paadutti airot pyöreäpäisiksi\nnuijiksi.\n\nTurhaan miehet ponnistelivat airoissa koettaen matkata laitatuuleen\nsaarta kohti, sillä myrsky vei heitä kauemmaksi merelle, turhaan he\nlohkoivat jäätä kirveellä veneen laidoista, sillä uutta syntyi sillä\naikaa sisään, kun aallot löivät yli laidan. He olivat kuolemaan\ntuomitut. Kankeiksi kylmettyneinä löydettiin heidät veneessään\nistumassa silloin, kun oli jo miehen kantava jää.\n\nPuolenpäivän tienoilla saivat he äänekästä seuraa. Tuhatlukuinen\nkalalokkiparvi valtasi lautan lepopaikakseen ja sen jälkeen\nniiden kirkuna sekaantui myrskyn kohinaan. Linnut olivat matkalla\npohjoiseen, mutta tuimassa vastatuulessa väsyivät ja taisi niitä\nviekoitella hylkeen ruhokin, minkä päällä tappeli alinomaa sekä\nsuurempia, että pienempiä lokkeja.\n\nSimosta se oli hyvä merkki, että lautalla oli muutakin elämää. Siitä\noli hänen mielestään ainakin se hyöty, että nälänhätää ei ollut\npelättävissä, koska heillä veneen alla oli runsaasti ruutia ja\nluoteja. Hän teki pojille seuraavan esityksen:\n\n-- Kummasta pidätte enemmän, hyljepihvistäkö vai lokkipaistista?\nMolempia voisin päivälliseksi valmistaa.\n\n-- Räähkälintu on lokki, kalan- ja haaskain syöjä, mutta ei liene\nherkkua hyljepaistikaan. Mieluimmin syön kuitenkin hylkeen lihaa,\nsanoi Aslak.\n\nJorma oli samaa mieltä.\n\nSimo valitsi varastostaan parhaimpia lihakimpaleita, sulatti lumesta\nvettä kattilalla ja pani lihat kiehumaan. Niistä levisi majaan\nällöttävä raanin haju. Kun liha oli kypsynyt, kantoi Simo keittoveden\npois ja käristi lihat voin kera pannussa.\n\nAslak ja Jorma maistelivat paistosta ensin \"pitkin hampain\", mutta\nsöivät sitten miltei hyvällä ruokahalulla. Simo katseli syrjäsilmin\npoikain syöntiä virkkaen:\n\n-- Hyväpä on, että kelpaa. Tämä on hätäruokaa.\n\nIllalla lumisade lakkasi, mutta tuuli ei heikennyt. Silloin ryömivät\nhe kaikki ulos \"eskimomajastaan\" tarkastelemaan ympäristöään. Se,\nmitä he näkivät, ei ilahduttanut hätään joutuneita.\n\nJäälautta oli enää tuskin kahdensadan metrin pituinen ja melkein\nsaman levyinen. Sen tuulenpuoleinen reuna oli leveästi särkyneiden\njäälohkareiden reunustama. Edessä näkyi ajelehtivan kaksi muuta\nlauttaa, nähtävästi saman lautan paloja. Miltään suunnalta ei\nnäkynyt kiintojäätä eikä maata, vaikka Simo kiikarilla joka puolelle\ntähysteli. Merta, vaahtopää aaltoina pauhaavaa merta niin pitkälle\nkuin silmä kantoi. Lokit liitelivät vielä hylkeen haaskalla. Toiset\nammutut oli meri vienyt.\n\nVaratakseen enemmän muonaa, ampui Simo muutamia lokkeja. Siitä toiset\nlinnut niin pahastuivat, että jättivät koko lautan ja lensivät\nlaitatuuleen länteen päin.\n\n-- Ruotsin ranta on varmaan lähempänä, koska lokit sinne lentävät,\nainakin on sillä suunnalla kalliosaaria lähempänä, arveli Simo.\n\nSeuraavana yönä ei tullut uni kenenkään silmiin. Vähä väliä majan\nasukkaat kävivät katsomassa merta, joka pala palalta haukkaili jään\nreunaa. Meren pauhina ja aaltojen tanssittamien jääpuikkojen helinä\nkuului majaan heltiämättä. He kasasivat tavaransa kääröihin, että ne\nolisivat olleet nopeasti lastattavissa, jos lautta särkyisi. Pitkä,\nhyvin pitkä oli pojista se yö.\n\nKun Simo aamun valjetessa katsoi eteenpäin, näki hän korkean\njääröykkiön. Lautta kulki suoraan jäävuorta kohti.\n\n-- Siinä on varmaan kiinteämpi perustus: merenalainen, matala kari\ntai kallioluoto. Muuten ahtojäät eivät kasaannu noin korkeaksi\nkummuksi. Siinä voi olla pelastuksemme, jos onnistumme pääsemään\nluodon taa veneinemme. Tämä lautta on jo niin hauras, että se illalla\non jo sohjuna. Kulkeva jää kuluu joka puolelta, puheli Simo.\n\nHetket olivat jännittäviä.\n\nSimon neuvon mukaan käänsivät he veneen kohdalleen, latoivat siihen\nteljat, airot ja matkatavaransa, vieläpä viimeiset halotkin. Kun\nkaikki oli kunnossa, alkoivat he vetää venettä jäälautan etupäätä\nkohti. Sieltä tyynen puolelta oli helpoin päästä vesille ja eroon\nkammottavasta kulkuvälineestä, elleivät halunneet jauhaantua\nveneineen saaren kallioita vastaan. Vene oli raskas vetää; kun se\npainui syvälle soselumeen. Hiki päässä, mutta jalat kylmän meriveden\nkastelemina kiskoivat he sitä metri metriltä.\n\n-- Miksi emme anna myrskyn työntää avuksi? sanoi Aslak. --\nVeneessähän on masto ja purje, käyttäkäämme niitä.\n\n-- Aivan oikein. Tässä menevät ajatuksetkin sekaisin, myönteli Simo.\n\nHe asettivat maston paikoilleen ja kohottivat siihen hiukan purjetta.\nVeto kävi sen jälkeen helpommin, mutta venettä oli vaikea pitää\nkohdallaan. Hyvissä ajoin pääsivät he kuitenkin jään reunalle.\n\nJääröykkiön edessä oli leveä ahtojäävyö. Tuhansia tonneja jauhautui\nsiinä hienoksi vihertävää meren jäätä, ja osa palasista kiersi veden\nmukana luotoa. Venemiesten oli siis sopivalla hetkellä osattava\nirrottautua lautasta ja taitavasti pujoteltava lohkareiden lomitse\nluodon taa tyyneen.\n\nKun he olivat noin sadan metrin päässä röykkiöstä, työnsivät he\nveneen mereen.\n\n-- Soutakaa, soutakaa kuin henkenne edestä ainakin, huusi Simo.\n\nJa pojat soutivat kuin miehet. Hampaat irvissä ja joka vedolla\nseisalleen nousten kiskoivat he alusta myötätuuleen. Pian jäi\nlautta, mutta luodon sivulla oli menossa niin paljon jääsohjua ja\n-lohkareita, että heidän oli hiljennettävä vauhtia ja pujotellen\nkierrettävä karin kärki.\n\n-- Hurraa, hurraa! huusivat pojat, kun Simo käännäytti veneen karin\nrantaan. -- Nyt olemme taas lujalla perustalla.\n\n-- Enpä olisi uskonut teitä sellaisiksi venemiehiksi, kehaisi Simo\nrantaan päästyään. -- Olette tainneet siellä Lapin koskissa oppia.\n\nSaari ei ollut suuren suuri. Keskellä oli mykevä, paljas kallio ja\nsen ympärillä kuin valkoisina valleina noin kolmen metrin korkuiset\njääröykkiöt, paitsi eteläpuolella, jossa oli aukko. Sen kautta saivat\npyytäjämme veneensä hinatuksi kalliolle. He kaatoivat veneen kumoon\nja tekivät sen alle samanlaisen majan kuin Aslak.\n\n-- Tältä saarelta en lähde, ennen kun tyyntyy, vaikka nälkää näkisin,\ntenäsi Simo. -- Henkiparka on ainakin pelastettava.\n\nSimo laittoi oikein roihutulen mukana kuljetetuista haloista.\nJorma hakkasi lisää polttoainetta kallion raoissa kasvavista\nkäkkäräkoivuista. Ja pian kuivailivat he tulen ääressä kastuneet\njalkineensa ja keittivät viimeiset kahvinsa. Ei tuntunut siellä\nmyrskykään niin rajulle kuin jäällä, sillä korkea ahtojääröykkiö\nsuojasi heidän asuinsijaansa tuulelta.\n\nIllalla kohtasi heitä miellyttävä yllätys. Satainen meriteeriparvi\nlaskeutui saaren suojaan levähtämään ja ruokailemaan. Niiden raikuvat\nvihellykset kuuluivat veneen alle juuri silloin, kun oli keskustelu\nsiitä, mitä laitetaan illalliseksi.\n\n-- Kuulkaa, siellä on lihakeitto. Luoja lähetti kerran peltokanoja\nisraelinlasten leiriin, kun kansa oli nälkäinen ja napisi, meille on\nhän lähettänyt mustatlinnut.\n\nKaikki kolme erämiestä latasivat pyssynsä ja hiipivät jäävallin\nsuojassa rannalle. Lohkareiden välistä näkivät he ainakin toista\nsataa lintua käsittävän lauman ihan maan rajassa. Simo järjesti\ntaas niin, että kolme pyssyä laukesi yhtäaikaa. Vihisevin siivin ja\nhätäisesti vihellellen kohosi lauma lentoon, mutta nähtyään viiden\ntoverinsa jäävän veteen laskeutui se uudelleen entiseen paikkaan.\nKohta kuului taas kumea yhteislaukaus, joka kaatoi kolme lisää.\n\nNäin hankkivat he itselleen herkullisen illallisen, lihavaa\nlintupaistia vielä seuraavaksikin päiväksi, ja kalalta maistuva\nhylkeenliha säästyi.\n\nNämä kolme Risto Roopenpoikaa elivät autiolla Pohjanlahden saarella\nuseita päiviä, ensin eväitään syöden, sitten yksinään meren antimilla\nja tietämättä, missä valtakunnassa he olivat. Suuren edeltäjänsä\ntavoin katselivat he kaihoten taivaan rannalle odottaen alati\nnäkevänsä siellä lähestyvän laivan. Sitä ei kuitenkaan näkynyt\nmoneen päivään. Odotus olisi tainnut tulla hyvinkin pitkäaikaiseksi,\nelleivät suosiolliset sattumat olisi tuoneet heille pelastuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTakatalven myrsky niinä päivinä oli ollut koko Pohjanlahden\nympäristöllä yleinen ja tuhoisa. Se oli katkonut puita metsissä ja\nheitellyt Limingan niityllä latojen kattoja kuin keveitä olkihattuja.\nSe oli ajanut veden Pohjanlahden perukasta ulapalle niin vähäksi,\nettä vedenalaiset karit paljastuivat ja leveälti kuivui rannan pohjaa\nkuin pakoveden aikana suurten valtamerien rannikoilla. Lisäksi oli se\nirroittanut ja vienyt mukanaan melkein kaikki jäät Kemiä ja Torniota\nmyöten survoen ne kareihin valkeaksi sohjuksi. Mutta jäiden mukana\noli se kuljettanut myös ihmisiä, useita venekuntia hylkeenpyytäjiä\nteille tietymättömille. Kateissa oli kaakamolainen, simolainen,\noulunsalolainen, kalajokelainen ja hailuotolainen venekunta kaikkine\nsaaliineen. Vaikka hylkeenpyytäjät ovatkin usein viikkokausia\nmuusta maailmasta eristettyinä, peljättiin myrskyn tuhonneen toisia\nvenekuntia. Sentähden oikein valtion voimilla alettiin etsiä\nkadonneita. Oulun ja Vaasanläänien maaherrat sopivat, että lähetetään\nmyrskyn tauottua kolme tullilaivaa kadonneita etsimään.\n\nNeljän päivän perästä olivat kaikki muut venekunnat joko itsekseen\npalanneet tai laivain mukana tulleet kotiseuduilleen, vaikka moni\noli tehnyt pakollisen vierailumatkan Ruotsin rannikolle saakka; yksi\noli kuitenkin vielä kateissa: Maiva-Simon venekunta Hailuodosta.\nJa kun tiedettiin, että vene oli pieni ja siinä vain kolme henkeä,\nniin pelättiin pahinta. Eräs tullialus oli löytänyt jäiden seasta\nsärkyneen veneen palasia ja airon. Siitä levisi sanomalehtiinkin\nuutinen; että kolme hylkeenpyytäjää on myrskyssä hukkunut. Uutisessa\nmainittiin myös Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan nimet. Heidän\nkerrottiin olleen mukana puoleksi huvin, puoleksi opintojen tähden,\nsekä kehuttiin heidän edellisenä kesänä laskeneen noin tuhannen\nkilometriä Lapin ja Perä-Pohjolan jokia ja koskia. \"Mutta meri on\naina meri\" oli eräänkin uutisen lopussa.\n\nEipä tainnut kaikkien ihailema Roopenpoika olla iloisempi nähdessään\nlaivan tulevan kuin Jorma ja Aslak nähdessään laivan savuavan saarta\nkohti. Herättääkseen laivamiesten huomiota, sitoivat he takkinsa\nairoon ja heiluttelivat sitä ilmassa. Valkea hätämerkki ei olisi\nnäkynyt jääröykkiöiltä.\n\nTullilaiva Nautiluksen kapteeni kysyi Maiva-Simolta, että minkätähden\nette lähteneet tyynen tultua soutamaan, kun oli kerran ehyt vene\nmukana.\n\n-- Emme tienneet, minne lähteä, kun emme olleet selvillä siitäkään,\nkummalla puolen rajaa tämä saari on.\n\n-- Ruotsin puolta tämä on, me olemme vähän etelään Luulajan\nkaupungista.\n\n-- Ja minä luulin sen olevan paremmin Suomen puolella jossain Raahen\nja Kokkolan välillä. Niin sitä ihminen pökertyy myrskyssä.\n\n-- Raaheen me teidät viemme, sanoi kapteeni.\n\nNe viisi päivää, jotka Maiva-Simon venekunta vietti Selkäkarilla,\neivät menneet Jormalta hukkaan; hän täydensi joka päivä\nlinnunnahkakokoelmaansa. Saaren kautta näytti kulkevan oikea\nvesilintujen ja kahlaajain muuttotie. Myrskyn tauottua ja ilman\nmuututtua lämpimäksi ja paisteiseksi lensi sen yli yhtenään\nlintuparvia: koisoja, alleja, sotkia, telkkiä, meriteeriä ja\nmonenlaisia kaahlaajia. Väsyneimmät ja nälkäisimmät istahtivat\nhetkiseksi saaren rannalle, jossa niitä vaani useimmiten Jorma;\nhänellä kun oli ampumalupa rauhoitusaikanakin.\n\nMatkalla Pohjanlahden yli nylki hän saalistaan, myrkytti nahkat koita\nvastaan ja kuivasi ne sitten kouluun lähettämistä varten.\n\nMutta hylkeenpoikanen jäi saamatta. Se jo oli hänellä, mutta meri vei\nomansa -- meri kosti, kun he olivat lapsen ja äidin välistä rakkautta\nkäyttäneet hyväkseen.\n\nMielellään muisteli Maiva-Simo myöhemmin seikkailuaan nuorten\n\"lintuherrain kanssa\", jolloin heitä oikein valtion voimalla\netsittiin ja herroiksi Raahestakin kotiin saatettiin.\n\n\n\n\nTarina kolsosta.\n\n\nKolsolauma lensi korkealla lumireen muotoisena kuviona, kärkimiehenä\nvanha uros, jolla oli Pohjanlahden kartta paremmin muistissa kuin\nMaiva-Simolla.\n\n-- Olemme lentäneet jo aikapitkältä tänä aamuyönä, alkaa jo olla\nnälkäkin, sillä Raippaluodon rannalla, jossa iltayöstä pysähdyimme,\nen uskaltanut monesti sukeltaa pohjaraakkuja etsimään, sillä ihmisiä\nsouteli joka paikassa. Tässä allamme näkyy olevan autio kari kaukana\nmeren keskellä. Laskeutukaamme sen rannalle, puheli lauman johtaja\nlentäessään.\n\n-- Tutkikaamme ensin tarkoin saari, ettei meitä taas yllätä\nsalaväijytys niinkuin Ahvenanmaan luodoilla. Ihminen on kavala\nkuin kettu. Minnekä ei yltäisi hänen valtansa! Tulella, savulla ja\nkuolemaatuottaen tervehtii hän meitä muuttolintuja, epäili lähinnä\nlentävä naaraskolso.\n\nLauma laskeutui matalammalle kiertäen moneen kertaan saaren ympäri.\n\n-- A, a, a, aa -- a, a, a, aa, kakattivat urokset tutkiakseen, onko\nmuita kolsoja saarella.\n\nVielä merenpintaa hipoen kiersi lauma kerran saaren, mutta kun ei\nmitään epäilyttävää näkynyt, istuutui se matalalle rannalle.\n\n-- Tämä on turvallinen paikka, sanoi johtaja, jolla oli pikimusta\nhöyhenpeite samoinkuin muillakin uroskolsoilla; siivissä vain olivat\nvalkeat pilkat ja nokan päällä kaunis keltainen koriste. -- Täällä\nvalitkoon kukin parinsa, sillä tänä kauniina aamuna, kaukana ihmisen\nkatseilta vietämme lintujen häitä. Kohta ovat Lapin lammet sulina,\nkohta Vienanmerikin luo jääpeitteensä. Lennämme sinne kaksin ja\nkaksin. Siellähän on toivojemme maa.\n\nMeri oli peilikirkas. Varhaisaamun aurinko siveli sitä kultaisilla\nsäteillään kirkastaen samalla joutsenen kokoisia jäälohkareita\nrantavedessä ja korkeaa jäämuuria saaren reunoilla.\n\nKolsot nousivat ensin jäälohkareille ja rantakiville pukuaan\nkiillottamaan. Ne kaivoivat nokkaansa voidetta pyrstön tyveltä\nrasvarauhasesta ja sivelivät sillä höyhenensä kiiltäviksi. Sen\njälkeen kolsokukot keimaillen kiertelivät naaraskolsoja, ja moni\nlöysi kymmenpäisestä laumasta lemmittynsä. Mutta kaikki ei käynyt\nsovussa. Muutamien kukkojen kesken syntyi äänekästä riitaa ja\ntappelunnujakkaakin. Ne häätelivät toisiaan nokin ja siipipankoin,\nniin että vesi porisi ja yhtämittaa kuului niiden kiihkeä kakatus.\n\nHääriemujaan nauttiva lauma ei osannut aavistaakaan, että rannalta,\njääröykkiöiden lomista tähysteli ihmisen kasvot ja varovasti, hyvin\nvarovasti työntyi raosta musta, reikäinen keppi, sillä lintujen\näänekäs ilo oli herättänyt Jorman sikeimmästä aamu-unestaan. Väärin\nolivat kolsot luulleet kumolleen käännettyä venettä kallioksi. Sen\nalla oli ihmisiä.\n\n-- Ah, kolsoja, pilkkasiipiä! Mikä komea lauma! Tuossa hääpukuinen\nsulhasmies, sen vierellä harmahtavampi morsian, tuolla kymmeniä\nmuita. Eivät tiedä mitään vaarasta. Muutamat nukkuvat kaula lyhyenä.\n-- Minä en viimekesänä saanut yhtään pilkkasiiven nahkaa, vaikka\nkoululle olisi tarvittu. Minä koetan saada kaksi samalla luodilla.\n\nJa Jorma tähtää komeinta paria, joukon johtajaa ja sen äsken\nvalitsemaa puolisoa. Kilo tanssii pyssynpiipulla, ei tahdo nähdä\ntähtäintä vasten aurinkoa. Tiiraparvi lentää silloin saarta kohti.\nKorkealta katsellen se huomaa ihmisen ja parkaisee:\n\n-- Triää -- triää...\n\nKolsot korhistavat kaulaansa.\n\nPau!\n\nNaaras lysähtää kuolleena paikoilleen, uros sukeltaa siipeen\nhaavoitettuna. Lauma joutuu pois suunniltaan pakokauhun valtaamana,\ntoiset yrittävät sukeltaa, toiset lähtevät heti lentoon hajoten\naluksi eri suunnille.\n\n-- A, a, a, aa -- a, a, a, aa, kuuluu joka suunnalla. Lauma\nkokoontuu, kohoo korkeammalle ja jatkaa muuttomatkaansa. Toinen ottaa\njohtajalinnun paikan, toinen joutuu entisen neuvonantajan paikalle.\n\nHäät on häiritty. Jorma seisoo rannalla tuliluikku kädessä ja\ntähystelee, mistä nousee raanalintu, että saisi toisen kerran ampua.\n\nKaukaa, liian kaukaa se kohoaa veden pintaan, hiukan vain nokkaansa\nnäyttää ja painuu uudestaan meren suojaavaan helmaan. Mutta salainen\nvetovoima pakoittaa sen monta kertaa palaamaan lähemmäksi ja\nkatsomaan, miten naaraalle käy. Vasta sen jälkeen, kun Jorma onkii\nmerestä naaraskolson, ulkonee uros ulapalle siivessä tuska, mutta\nrinnassa polte vielä ankarampi.\n\nSiellä meren aavan keskellä, syvien vetten päällä keinuu yksinäinen\nlintu menneitä aikoja muistellen ja synkkänä tulevaisuuteen katsoen.\nMuistuu mieleen matala, heinärantainen lampi kaukana Pohjolassa.\nEmo on tuonut heidät, kymmenen tummaa palleroista pesästä lammelle\nja opettaa uimaan. On pilvetön heinäkuun yö, mutta lämmin, rannat\nhuuruavat ja tarjoavat siten suojaa vastatulleille.\n\nSiellä on jo useita kolson poikueita, ennen syntyneitä, siellä\nmyöskin sotka- ja telkkäperheitä, jotka ovat lapsuuden kodikseen\nvalinneet saman mutapohjaisen, matalan ja ruokaisen sydänmaan lammen.\nHauskasti kuluu siellä kesä sukellellessa ja pulikoidessa emon ja\nkasvinkumppanien kera, kun on ystäviä paljon, mutta vihollisia vähän.\nAniharvoin liitää kanahaukka lammen yli. Emo opettaa sitä varomaan:\nojentamaan kaulan veden pintaa pitkin ja seuraamaan ryöstölinnun\nliikkeitä. Kun se syöksyy alas, sukeltaa poikue veden alle, ja\ntyhjään ilmaan iskee peto kynsillään.\n\nPoikaset kasvavat suuremmiksi ja saavat kiinteän höyhenpeitteen\nuntuvien suojaksi. Siipi- ja pyrstösulat kasvavat ruumista\nkannattaviksi; silloin alkavat hauskat lentoharjoitukset. Poikueet\nkokoontuvat keskijärvellä asustavaksi suureksi parveksi, josta emojen\nsilmät yhteistoimin vartioivat kallista laumaa. Kun siivet tulevat\nkyllin tukeviksi, tekee parvi pieniä partioretkiä toisiin lampiin ja\njärviin, joissa asuu toisia poikueita. Ja viimein lähtee koko lauma\nkuin yhteisestä sopimuksesta etelää kohti. 'Minne, minne me nyt\nlennämme?' kysymme emolta. 'Etelään, lämpimämpiin meriin ja järviin,\nsellaisiin, jotka eivät jäädy talvella', vastaa emo.\n\nSellainen oli ensimmäinen kesä ja muuttomatkalle lähtö.\n\nMuistan selvästi, kun suuren joen suuntaa seuraten tulimme ensikerran\nmerelle, tälle samalle Pohjanlahdelle. 'Katsopas kuinka laaja järvi',\nsanoi emo. 'Olisi siinä selkiä uidaksenne, saaria pesiäksenne,\nvapaata ilmaa sen yläpuolella lentääksenne, mutta tämäkin vesi jäätyy\ntalvella eikä täällä muutenkaan ole hauska olla: joka saaressa on\ntäällä soutumies, joka pensaassa pyssymies ja joka karilla vaanivat\nverkot ja rysät, ei vain kaloja, vaan myöskin lintuja.' Oikeassa\noli emo, sen olen tullut monilla muuttoretkilläni näkemään, mutta\nen olisi uskonut tässä saaressa olevan ihmistä. Eivät Pohjanmeren,\neivätkä Atlannin rannikot, joilla olemme talviamme viettäneet, ole\nniin vaarallisia kuin Ruotsin ja Suomen rannikot.\n\nKolso nousee pystyyn vedessä siipiään kuivaamaan, mutta toinen niistä\non jo liikkumattomaksi jäykistynyt. Sen tähden päättää lintu uiden\nkulkea meren yli toisille rannikoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana syksynä oli Jyväskylän lyseon lasikaapissa myöskin\ntäytetty naaras pilkkasiipi; sen jalassa oli kirjoitus: _Oidemia\nfusca_ = kolso eli pilkkasiipi, jonka on ampunut Jorma Jussila\nPohjanlahdelta. Ja ken halusi, sai sen ampujalta kuulla, että\nluoti, joka oli kaatanut naaraan, haavoitti myös urosta, vaikka ei\nkuolettavasti.\n\nSamana syksynä, varisten talvimuuton aikana, kun Pohjanlahti oli\nlaajalti jään kattama, herätti muutamien raahelaisten poikien\nhuomiota jäällä tapahtuva näytelmä. Noin kymmenkunta varista tappeli\nvimmatusti kahta korppia vastaan.\n\n-- Kvaak, kvaak -- kraak, kraak, ääntelivät varikset iskien raadon\nääressä istuvia korppeja, niin että höyhenet pölisivät. Varikset\nnähtävästi tahtoivat ryöstää saaliin ja ylivoimaansa luottaen tekivät\nyhteisrynnäkön terävin nokin ja kynsin.\n\nKorpit, variksia väkevämmät, eivät antaneet kiusanhenkien kyniä\niltikseen. Nekin lehahtivat lentoon. Kohta pyöri ilmassa musta\nlintukerä kuin mehiläisparvi. Ja luistelijain suureksi huviksi kuului\nsiitä aikamoinen rähäkkä.\n\n-- Koa, koa, koa, koa -- kronk, kronk, kronk, kronk, manailivat\nkorpit antaen vastustajilleen terävällä purasinnokallaan sellaisia\niskuja kalloon ja hartioihin, että tähdet leiskahtelivat varisten\nsilmissä.\n\nRiita olisi jatkunut, elleivät pojat olisi uteliaisuudesta menneet\nkatsomaan, mistä linnut tappelivat.\n\nJäällä oli mustan vesilinnun haaska, jolta korpit olivat kaivaneet\nsilmät, halkaisseet hartiat ja syöneet sen kautta sydämen ja keuhkot.\nEräs joukosta tunsi linnun pilkkasiiveksi eli kolsoksi. Sen alaruumis\noli jäähän kiinni kylmettynyt meren jäätyessä ja kun pojat sen\npuukoillaan jystivät irti, näkivät he, että sen toinen siipi oli\nammuttu poikki ja että se oli lamalaiha.\n\n\n\n\nVanha merikaupunki.\n\n\nVanha merikaupunki valmistautui helluntaita vastaanottamaan: koulut\nolivat lopettaneet työnsä puolenpäivän aikana, kauppapuodit ja\ntyöpajat oli suuren juhlan aattona suljettu tavallista varemmin, ja\nkuuden aikana juhlaa julistavat kirkonkellot kumahdellen kuuluivat\naina Lapaluotoon ja Pattijoelle saakka. Juuri niihin aikoihin\nNautilus laski satamaan. Ja kun se oli ensimmäinen tuleva laiva\npitkän talven jälkeen keräsi sen tulo väkeä rantaan.\n\n-- Raahe ottaa meidät oikein ruhtinaallisesti vastaan kun puoli\nkaupunkia on rannassa ja kirkonkelloja soitetaan, nauroi Jorma.\n\nSiinä leikissä oli kipene totta. Ainakin joukko koululaisia oli\ntullut rantaan kuulemaan uutisia kahdesta nuoresta partiolaisesta,\njotka Maiva-Simon mukana olivat menneet merelle ja sille tielle\nkadonneet. Suuri oli heidän ilonsa, kun eräs poika toi laivasta\nsanoman:\n\n-- Nautilus on \"pärjännyt\" ne partiolaiset muutamalta Ruotsinpuolen\nulkopauhalta.\n\n-- Eläköön, eläköön! huusivat koulupojat, kun Jorma ja Aslak\nahavoittuneina, mutta reippaannäköisinä astelivat aluksesta.\n\nIhaillen katselivat heitä koulutytötkin, varsinkin ne, joilla oli\noikeaa partiohenkeä, keskenään supatellen:\n\n-- Ovat ne eri poikia! Pelkuruus on heistä kaukana.\n\nMaiva-Simo asteli viimeisenä. Hänen rinnalleen lyöttäytyi hänen\nvanha tuttavansa Sundman'in Aale antamaan nuhteita vanhalle\nmerimiestoverilleen.\n\n-- Vanhuuden hourioko sinua jo vaivaa, kun lähdet nuorten poikain\nkanssa ulkopauhoille pienellä rantapaatilla? Tänne on tullut toisen\nisältä sähkösanoma, jossa tiedustellaan poikain kohtalosta.\n\n-- No, no, elähän Aale noin äkäisessä äänilajissa. Sattuuhan\nse vahinko viisaallekin. Ei ollut tarkoitus lähteä niin kauas,\nvaan myrsky vei. Aioimme vain ampua jonkun hylkeen rannempaa.\nHarharetkestä ei ole sitäpaitsi ollut pojille vahinkoa; he ovat\nsaaneet harvinaisia lintuja ja seikkailuja, joita he etsivät. He\npääsivät nyt vapaalla kyydillä tänne Raaheen, jonne heidän matkansa\noli suunniteltu, ja minä menen huomenna Nautiluksen mukana Hailuotoon.\n\nPartiolaisten johtaja, Santalan Aaro, otti Jorman ja Aslakin\nystävällisesti vastaan vieden heidät vieraikseen.\n\n-- Minä olen partiolehdestä lukenut teidän viime kesäisistä\nretkistänne ja jännityksellä olen nyt odottanut teistä tietoja, kun\nolen sanomalehdistä lukenut, että olette joutuneet täällä myrskyn\nkäsiin. En olisi odottanutkaan, että \"Suomen samoilijat\" tulisivat\ntänne Raaheen syömään\n\n    'Puurmannin puurua,\n    Manteliinin maitua\n    Lutmannin lusikalla\n    Sarlinin saunan loukossa'.\n\n-- Meistä oli Pohjanlahti myrskyllä hirmuinen, mutta tyynellä\nviehättävä, varsinkin täällä saariston suojassa. Tämä Raahe on\nminusta kauniilla paikalla, ja tämä on kai oikein partiolaisten\nparatiisi, kun pääsee retkeilemään sekä merelle että maalle.\n\n-- Onhan täällä laajat laitumet. Entisinä aikoina koulupojatkin\nkesällä villiintyivät niin, että heitä oli vaikea koota kouluun.\nSyksyllä ihmiset kysyivät m.m. toisiltaan: 'Joko Helperin pojat on\nsaatu kaikki kiinni?'\n\nTaisivat pojat varoa takamuksiaan ja kämmeniään, sillä klopo\nheilui ahkerasti sen ajan koulumestarin kädessä. Mutta villejä\nlienevät olleet oppilaatkin. Eivät ne kouluunsa koonneet, niinkuin\nmeikäläiset: eivät kasveja \"prässänneet\" eivätkä muna- ja\nlintukokoelmia keränneet. Kun löysivät rannalta tai saarelta linnun\npesän, hakkasivat munain päähän pienen reiän ja juoda illistivät\nsisukset. Eikä niistä sen ajan pojista niin kirjaa pidetty kuin\nnykyaikana, ei ainakaan valtion voimalla etsitty, jos joskus päivän\ntai viikon olivat kateissa. Routa tavallisesti ajoi porsaan kotiin!\n-- Nyt on jo toisin.\n\n-- Te kai teette usein meriretkiä?\n\n-- Merielämä on meillä veressämme, sillä esi-isämme ovat olleet hyviä\nmerimiehiä, jotka muinoin fregateillaan, prikeillään ja parkeillaan\npurjehtivat melkein kaikilla maailman merillä. Kesäisin teemme\nretkiä milloin pienemmillä rantapaateilla lähisaariin, milloin\npauhapaateilla aina ulkokalloille ja -paunoille saakka. Hauska\non siellä valoisina kesäöinä onkia tai vahtia silakkaverkkoja ja\nkatsella, kun aurinko vaipuu mereen. Me uimme usein meressä tai\nRuonanojassa. Meri karkaisee ja herättää vapaudentunnetta.\n\n-- Niin, täältähän se oli kotoisin August Maksimiliam Myhrberg'kin,\nsuuri vapaustaistelija, joka taisteli milloin minkin kansan vapauden\npuolesta, sanoi Aslak.\n\nSantalan Aaro katseli pitkään ja ihmeissään Aslakia, kun\nhänellä ei ollut päällä karvaista peskiä eikä punapäällyksistä\nneljäntuulenlakkia, vaikka oli lappalainen. Ei sentään kehdannut\nkysyä. Siihen Aslak olisi varmasti vastannut: 'Maassa maan tavalla\ntai maasta pois!'\n\nLukiolainen Aaro Santala oli vanhaa raahelaista porvarisukua. Hänellä\noli varakas koti, jossa vielä vallitsivat vanhat hyvät tavat, m.m.\nvieraanvaraisuus. Mielellään hänen vanhempansakin päivällispöydässä\nkuuntelivat Aslakin ja Jorman kertomuksia, sillä merikaupungeissa\nosataan antaa arvoa ei ainoastaan repäiseville merimiesjutuille,\nvaan myös tosioloihin perustuville seikkailuhistorioille, joissa voi\nmyöskin kuten saduissa, olla yllättäviä käänteitä.\n\n-- Kuulehan, Aaro, sanoi talon rouva. -- Sinun pitäisi tänä iltana\npitää esitelmä koululaisten ulkoilmajuhlassa. Minun mielestäni\ntekisit viisaasti kun pyytäisit herra Jussilaa kertomaan.\n\n-- Mielelläni sen teen, jos vain vieras suostuu.\n\nJorma mietti hetkisen, mutta kun hän kotikaupunkinsa samanlaisissa\ntilaisuuksissa oli hiljattain esiintynyt kertoen edellisen kesän\nelämyksistä, suostui hän pyyntöön.\n\nPäivällisen jälkeen pyysi \"Lapinpojan\" ja \"Lantalaisen\" uusi ystävä\nkaupunkiin tutustumaan, kun iltamiin vielä oli aikaa. Mielellään\npojat lähtivät jaloittelemaan, sillä olipa siitä jo kulunut aikaa,\nkun he olivat saaneet rehellisesti astella maan kamaralla. Pian oli\nkatseltu pienen kaupungin matalat puutalot, siistit kadut ja harvat\nmerkkirakennukset: kirkko ja kauppaopisto, käyty Pitkässä karissa\nseminaaria ja museota katsomassa. Torin keskellä oli uhkea kuvapatsas.\n\n-- Mikä ukko tuossa seisoo? kysyi Aslak.\n\n-- Oh, etkö tunne? Onhan tämä kuva Maammekirjassakin, sanoi\nJorma toruvasti. Hänen mielestään Aslak osoitti arveluttavaa\ntietämättömyyttä, ja jonkun verran alensi heidän arvoaan.\n\nSantalan Aarokin katsoi ensin Aslakia pitkään, kuin moittien, että\nonpa siinäkin mies. Sitten hän ajatteli, että \"Lapinpojalle\" pitää\nantaa anteeksi tietämättömyys.\n\n-- Sehän on Pietari Brahen, tämän kaupungin perustajan patsas, sanoi\nhän lopuksi.\n\n-- Onko se sitten muuttanut, Turussa kai se ennen on ollut, väitti\nAslak.\n\n-- Niin on nytkin, mutta Turun patsaasta on otettu jäljennös, ja se\non tässä. Brahen mukaan on kaupungillemme annettu nimeksi Raahe, ja\nsentähden täällä täytyy olla Brahen patsas, selitti opas.\n\n-- Olkoon minun puolestani Kreivillä vaikka kolme patsasta, hän\noli hyvä mies, perusti yliopistonkin Suomeen, lisäsi Aslak tahtoen\nnäyttää, ettei hänkään ole patapuukko.\n\nNuorta kansaa alkoi vaeltaa juhlapaikalle: tyttöjä vaaleissa,\nsiisteissä kesäpuvuissaan ja poikia enimmäkseen uutuuttaan hohtavissa\npartiopuvuissaan. Vasta silloin Jorma kiinnitti huomiota omaan\npukuunsa. Se oli rypistynyt ja nuhraantunut ahtaassa kotaelämässä.\nMutta siihen täytyi tyytyä. -- 'Eihän ole koiraa karvoihin\nkatsomista', ajatteli hän toisekseen.\n\nSantalakin kävi kotonaan muuttamassa partiolaisen puvun ylleen, ja\nniin he kolmisin menivät myös juhlakentälle. Jorma ja Aslak hiukan\nkainostellen, kun useimpien silmät olivat aluksi kiintyneet heihin.\nEdeltäpäin oli nimittäin levinnyt tieto ohjelman muutoksesta,\nnimittäin siitä, että Santalan puheen sijasta esiintyy toinen \"Suomen\nsamoilijoista\".\n\nOhjelma alkoi. Torvisoittokunta soitti Vaasan marssin. Jormasta\ntuntui, että sillä oli siellä Pohjanmaalla juhlallisempi ja korkeampi\nkaiku, joka hänen mielestään ehkä johtui siitä, että sävelaallot\npääsivät vapaina vyörymään tasankojen ja aavojen meren selkien yli,\neivätkä töksähdelleet kymmeniin kumpuihin niinkuin mäkimailla. Sen\njälkeen lauloi seminaarilaisten naiskuoro isänmaallisia lauluja,\nviimeksi \"Nouse tuonne kunnahille, katso maatas kaunista...\" Aslak ei\nollut kuullut milloinkaan ennen ihmisten kuorolaulua, ei kirkonkylän\nkoulussakaan, ainoastaan tunturikoivikkojen kuorolaulajia:\nkellolintujen, yörastaiden ja kymmenien muiden luonnonlaulajien\nyhteislaulua kevätiltoina ja -öinä. Hän ei olisi uskonut, että\nihmiset osaavat niin ihanasti laulaa, ihan kuin enkelit. Jokaisen\nlaulajan ääni ja sydän tuntui sävelinä väräjävän. Isänmaallisten\ntunteiden hehku oli saanut ilmaisumuotonsa.\n\n-- Miksikä eivät lappalaiset laula niin kauniisti, ainoastaan\njoikaavat? kysyi hän itseltään.\n\nHän ei voinut pidättää sitä ajatusta, että hänen kotiseudullaan\nollaan paljon jäljessä ja että korkeamman sivistyksen tuulahdus oli\nhänet saanut valtoihinsa. Kauan kytenyt halu päästä seminaariin ja\nsitä tietä Lapin kansaa valistamaan sai sinä iltana uutta virikettä.\n\nAslak oli niin omiin mietteihinsä vaipuneena, ettei huomannut, kun\nJorma astui puhujalavalle. Valtavat kättentaputukset hänet siitä\nherättivät, kun Jorma seisoi puhujalavalla nuoren juhlivan joukon\nedessä.\n\n-- Mitenkähän toveri suoriutuu, kun ei ole valmistanut? oli hänen\nensimmäinen ajatuksensa. Hän pelkäsi Jorman puolesta.\n\nJorma aloitti esityksensä säyseästi ja vaatimattomasti; mutta\ninnostui itsekin vähitellen. Hänen kuvauksensa kasvoi pienestä\npurosta mukaansa tempaavaksi joeksi, joka milloin kuohahti\nkohisevaksi koskeksi, milloin taas tyynempinä suvantoina viletti\npäämääräänsä kohti. Nuoruuden innostus antoi hänen esitykselleen\nvauhtia ja isänmaanrakkaus tunnetta. Hän oli toisinaan kuin maalari,\njoka kuva kuvalta loihti mielikuvitukseen niitä seutuja, joissa he\nolivat kulkeneet, mutta enimmäkseen kuitenkin suurpiirteinen kertoja.\n\nEsityksen loputtua sai hän lämpimät suosionosoitukset. Kuulijain\nmielestä oli Jorma kasvanut jättiläiseksi.\n\n-- Hänellä on partiolaisen kirveen ohella kirjailijan kynä ja\ntaiteilijan pensseli laukussaan, sanoi eräs vanhempi henkilö.\n\nSeurasi esitelmä. Eräs raahelainen ylioppilas astui puhujalavalle.\nHän oli \"vastaleivottu\", samana keväänä päässyt \"isänmaan toivojen\"\nvaliojoukkoon, ja hän oli tuntenut velvollisuudekseen esiintyä\nkotikaupungin nuorille, eikä aihekaan ollut kaukainen: hän teki\nlyhyesti selkoa kotikaupunkinsa historiasta kertoen m.m. seuraavaa:\n\n\"Tämä kallis kaupunkimme on syntynyt 'kreivin aikaan', sen miehen\nhallitessa maata, jonka kuvapatsas seisoo tuolla torin keskellä.\nPerustuskirjassa luetaan juhlalliset sanat: 'Me Pehr Brahe,\nWisingsborgin kreivi, Kajaanin Vapaaherra, Rydboholman, Lindholman,\nBrahelinnan ja Bogesundin Herra, Ruotsin valtakunnan Neuvos ja\nDrotsi sekä Westmanlannin, Bergslagenin ja Taalainmaan Laamanni,\njulkaisemme 'omalla kädellä ja sinetillä' -- -- vahvistetun\nperustamiskirjan Turunlinnassa 5 p:nä joulukuuta 1649.' Vaikka näin\nperustetulla kaupungilla oli alunpitäen hyvä satama ja vaikka se\noli perustettu lähelle Sälöisten ikivanhaa markkinapaikkaa, kasvoi\nkaupunki alussa hitaasti. Kademielin katselivat uutta tulokasta\nnaapurikaupungit Oulu ja Kokkola. Ne olisivat olleet valmiit\nnuijimaan sen kuoliaaksi kuin avuttoman hylkeenpenikan ja tekivät\nsiitä anomuksen Ruotsin kuninkaallekin perustajan kuoltua. Mutta ei\nollut Raahen kohtalo 'katehen kainalossa, pahansuovan sormen päissä'.\nSe alkoi kasvaa, vaikkakin alussa hitaasti. Se on kahdesti palanut\nmelkein perustuksiaan myöten, mutta se on kyennyt uudestaan tuhkasta\nnousemaan. Ensikerran polttivat sen ryssät isonvihan aikana melkein\nkokonaan ja mitä rakennuksia oli säilynyt, niitä, m.m. kirkkoa\nolivat kaalimaan miehet käyttäneet hevostalleinaan. Pakolaisina,\npiilopirteillä kuoli silloin suuri osa kaupunkilaisista. Toisen\nkerran paloi kaupunki 1810. Itämaisen sodan aikana englantilaiset\nkävivät kaupungissamme polttamassa rakennuksia ja laivoja.\n\n\"Laivaliikkeen turvin on Raahe kasvanut. Sillä oli aikoinaan mahtava\npurjelaivasto. Itä-Intiassa ja Ameriikassa asti purjehtivat sen\nfregatit, prikit ja parkkilaivat, vieden tervaa, puutavaroita ja\npotaskaa ja tuoden viljaa, kahvia, tupakkaa ja sokeria. Raahen laaja\nympäristö, vieläpä Pohjois-Savokin Pielavettä myöten tekivät täällä\nkauppaa. Sitten seurasivat taantumuksen ajat: 'tulilaivat' vähensivät\npurjelaivaan merkitystä, Saimaankanavan rakentaminen lohkasi pois\nPohjois-Savon sen vaikutuspiiristä ja Seinäjoen--Oulun radan\nrakentaminen oli tehdä surman iskun, koska Raahe jäi siitä syrjään,\nmutta tänne rakennettiin myöhemmin Lapin asemalta rautatie...\"\n\n-- Tiedättekö, mitä sanoo Raahen juna, kun se mennä ähkii täältä\nLappiin? kuiskasi pojille Santala.\n\n-- Emme.\n\n-- Näinhän se jyskyttää asemainsa nimet:\n\n    'Raahe, Pattijoki, Relletti\n    Toppi, Lappi ja -- Hemmetti!'\n\n-- Viimemainittua asemaa ei tosin ole, mutta se on pantu runoon\nriimin vuoksi.\n\n\n\n\nPienten virtojen maassa.\n\n\nJuna porhalsi Pohjanmaan lakeutta etelää kohti ja hoki yhtenään\npienten jokien nimiä, joiden yli se vähäväliä jyrisi: \"Oulun Siika,\nPyhä Kala, Lesti Veteli Ähtävään, Lapua laski Kyröön.\"\n\n-- Mitä se juna noin laklattaa? kysyi Aslak, joka Jorman kanssa\nkatseli junan akkunasta rautatien molemmin puolin leviävää lakeutta.\n\n-- Se lukee Pohjanmaan jokia, niitä pieniä valtasuonia, jotka antavat\nelinnestettä näille yksitoikkoisille maisemille. Samalla se muistelee\nvanhaa tarua näistä virroista.\n\n-- Mikä se satu on? kysyi Aslak. -- Minä mielelläni kuulen vanhoja\nkertomuksia, varsinkin näin matkustaessani.\n\n-- Siihen aikaan kun Suomenmaata luotiin ja sen vesistöjä\nsuunniteltiin oli Luojan tarkoituksena laatia tännekin joistoja:\nsuurempia pääjokia ja pienempiä sivujokia, niinkuin on Lapissa ja\nPerä-Pohjolassa. Sentähden hän ehdotti, että Siikajoki yhtyisi\nOulunjokeen, koska yhteisvoimin olisi parempi mereen rynnistää. Mutta\nSiikajoki ei suostunut, sanoi vaan: 'Minä pidän mieluimmin oman\nsuuntani.'\n\nSen jälkeen Luoja esitti, että Pyhäjoki yhtyisi Kalajokeen, joka\nsiihen aikaan oli mahtavampi kuin nyt. -- 'Minä en tahdo kulkea\ntoisen vanavedessä, minä uurran itselleni oman uoman', murisi\nPyhäjoki.\n\nJa samanlaisen vastauksen antoivat myös Lesti-, Veteli- ja\nÄhtävänjokikin, joita Luoja oli kehoittanut yhtymään ainakin\nsuupuolillaan yhteiseksi joeksi. Kun vielä Lapuan- ja Kyrönjoki\nesittivät vastaväitteitään ja kieltäytyivät yhteistyöstä, huudahti\nLuoja närkästyneenä:\n\n'Pohjanmaan joet juoskoot aluksi miten itse haluavat, mutta\nmuistakoot vedenpaisumusta.'\n\nSen jälkeen ovat nämä joet uurtaneet kukin oman uomansa ja laskevat\nnyt yhdensuuntaisesti mereen.\n\n-- Minkä rangaistuksen ne saivat Luojan tahdon vastustamisesta? kysyi\nAslak.\n\n-- Vedenpaisumuksen. Joka kevät ja syksy tulvii vesi näiden jokien\nmatalien rantojen yli peittäen alleen ihmisten peltoja ja niittyjä,\nkun niillä on liian vähän voimaa puhdistaakseen suuväylät niihin\nkulkeutuneesta hiekasta ja mudasta. Mutta vielä kovempi nöyryytys\nniitä odottaa.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Luoja lisäsi uppiniskaisille joille:\n\n'Koska ette totelleet minua, niin nouskoon maan kuori sisäisten\nvoimien pullistamana enimmän Merenkurkun tienoilla ja pitkin\nPohjanlahden rantoja ja yhä vähemmän merestä itään päin, niin että\nnäiden tottelemattomien jokien suut nousevat paljon enemmän kuin\nniiden latvat. Siten menettäkööt ne laskukorkeuttaan, ja tulvat\ntulkoot vuosivuodelta yhä uhkaavammiksi. Järviksi muuttukoot niiden\nkeskijuoksut ja viimein pohjoisimmat etsikööt uudet lasku-uomat\nPäijänteen vesistöön ja eteläisimmät kiertäkööt Näsijärven kautta\nKokemäenjoen vesistöön.\n\n-- Mutta tuollahan on paljon ihmisiä joen pohjaa syventämässä,\nhuomautti Aslak. -- Eivätköhän joet ihmisen avulla saa pitää entistä\nlaskusuuntaansa.\n\n-- Vaikka täällä Pohjanmaalla asuukin tarmokas, omiin voimiinsa\nluottava kansa, joka voi jokien tulviakin tasoittaa, ei se voi\nmuuttaa Luojan päätöksiä. Se on jo osittain toteutumassakin.\nPäijänteen vedet laskivat aikoinaan Kalajoen kautta Pohjanlahteen;\nsilloin näet ei ollut vielä Kymijokea ollenkaan. Mutta maan kohotessa\nenemmän lännessä kuin idässä puhkasivat Päijänteeseen laskevat vedet\nuuden uoman mereen, nykyisen Kymijoen, ja Kalajoki jäi melkein\nkuiville. Sen vanhoilla lietteillä on nyt laajoja viljelyksiä,\nselitti Jorma.\n\n-- Sano noille joen perkkaajille, että he tappelevat Luojan tahtoa ja\nluonnonlakeja vastaan, viisasteli Aslak.\n\n-- Elä pidä asiaa leikkinä, vaikka siihen onkin vielä paljon aikaa,\nkun näiden jokien keskivaiheet järviksi muuttuvat ja asukkaiden\ntäytyy kimpsuineen kampsuineen paeta kuivemmille seuduille.\n\nJuna jyskytti edelleen lukien uppiniskaisten jokien nimiä kaksittain\nja kolmittain. Jokaisessa jokilaaksossa oli tiheänpuoleinen asutus:\nhyvinvoipia, punaiseksi maalattuja tai harmaita taloja, niiden\nympärillä peltoja ja niittyjä paikoin silmänkantamattomiin. Aseman\nluona oli tavallisesti kirkko ja sen ympärillä kirkonkylä. Mutta\njokien välillä olivat maisemat karumpia: havumetsän peittämiä\nkankaita, koivikkoisia alanteita, matalia kalliokumpuja ja ruskeita,\nlaihoja, käkkärämäntyjä kasvavia rahkasoita.\n\nVaikka maisemat olivat joka aseman välillä melkein samanlaiset,\ntuntui Aslakista, että näkemisen arvoista oli kaikkialla. Hiljaisten\ntunturien pojalle toi joka asema jotakin uutta. Elämä näytti\nsykähtelevän sitä nopeammassa tahdissa, mitä etelämmäksi tultiin.\nHän näki Ylivieskan rautatieristeyksen, josta Iisalmen rata eroaa,\nhän näki Kokkolan rannikkokaupungin, Raahen vanhan kadehtijan ja\nkilpailijan, hän sivuutti etäämpää Pietarsaaren ja Uudenkaarlepyyn ja\nodotteli, milloin Etelä-Pohjanmaan suuret, viljellyt lakeudet alkavat.\n\nJa Jorma jutteli hänelle yhtenään eri seutujen merkillisyyksistä.\nKokkolan luona hän osoitti suurta puutavaroilla lastattua junaa\nsanoen:\n\n-- Katsopa, eikö ole Keski-Pohjanmaallakin puuta. Tuo juna on\nmatkalla Ykspihlajan satamaan. Siellä puutavarat lastataan laivoihin\nulkomaille vietäviksi. -- Uudenkaarlepyyn radan haaraantumispaikassa\nkoetti hän saada Aslakia vierailumatkalle mainittuun kaupunkiin,\nmutta poika teki tenän.\n\n-- Minä en lähde meren rannalle. Voisit vielä uudestaan houkutella\nPohjanlahdelle harhailemaan.\n\n-- Minä olisin vain näyttänyt Juuttaan taistelun muistomerkkiä.\nSiellähän Suomensodan aikana von Döbeln antoi ryssille selkään.\nJuuttaan kylä on lähellä Uudenkaarlepyyn kaupunkia.\n\n-- Olemme me muitakin Suomen sodan taistelutantereita sivuuttaneet;\nemmehän käyneet Siikajoella, emmekä Revonlahdellakaan.\n\n-- Niiden ohi purjehdimme jäälautalla.\n\n\n\n\nLapuan sankarin haamu.\n\n\nVanhoilta taistelutantereilta huokuu vastaamme salaperäistä\ntunnelmaa. Tuntuu kuin ne meille kuiskaileisivat: matkustaja, riisu\nkenkäsi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä; tuntuu kuin niiden alla\nlepäävien haamut toisivat meille terveisiä vuosisatain takaa sanoen:\ntämän turpeen alla lepäävät niiden luut, joille isänmaa oli kallis ja\njotka kuolivat, että te eläisitte.\n\nLapuan kentällä, siinä missä Suomen sodan mainehikkain taistelu\ntapahtui, kohoaa puistikon keskellä pieni muistopatsas. Maantietä\nkulkeva maanmies sillä kohdalla ajaa hiljemmin muistaessaan, että\nsiinä on sankarien veri vuotanut; nuori ylioppilas karistelee kukkia\nsivu kiitävästä junasta, ja matkustava upseeri kuvittelee mielessään\ntaistelevien joukkojen asemaa sinä suurena \"Lapuan päivänä\". Mutta\npaljon on niitäkin, jotka kylminä ohi astelevat.\n\nJormalle ja Aslakille olivat entiset taistelutantereet\npyhiinvaelluspaikkoja, siksi he eivät voineet ajaa ilman muuta Lapuan\nsivu, vaan he asemalta johtavaa maantietä palasivat muistomerkkiä\nkatsomaan.\n\nOli leppoisa kevätkesän ilta. Lapuan vainioiden yllä väikkyi auer\npeittäen metsäisen Simsiön kukkulankin, joka kohosi peltojen takana,\nkepeään, sinertävään harsoonsa. Hiljaista oli jo luonnossa, sillä\nvainioillaan raatavat maanmiehet olivat jo menneet majoihinsa,\nja muita maantiellä ajavia ei näkynyt. Yksinäinen leivonen vain\nliverteli ilman autereessa kuin hyvää yötä sanoakseen luomakunnalle.\n\nKaksi poikaa seisoi muistomerkin alla. Jorma ja Aslak siinä\npuoliääneen lukivat kiveen piirrettyä kirjoitusta:\n\n    \"Tappelit tässä sankarit Suomen,\n    Heittivät henkens e'est oman maan;\n    Poikansa nostivat heille patsaan\n    Vannoen vuorons kuollansa näin.\"\n\n-- Jalot sanat, jalojen miesten muistolle, sanoi Jorma.\n\n-- Ne tervehtivät meitä vuosisadan takaa, lisää Aslak.\n\n-- Tässä kaatui esi-isiämme taistellessaan kotiensa ja isänmaansa\npuolesta. Väsyneinä, nälkäisinä ja haavoissaankin taistelivat he kuin\njalopeurat, sankarillisimman taistelun meidän tähtemme. Täällä sortui\n\"sotilaspojan\" isäkin lippunsa viereen, jatkoi Jorma.\n\n-- Mutta satojen ryssienkin huulille täällä jäykistyi pilkkanauru\nikuisesti, huomautti toveri.\n\n-- Mitä olisit tehnyt, jos olisit silloin elänyt ja ollut\nsamanikäinen kuin nyt.\n\n-- Rintamaan olisin astunut ja taistellut kuin se \"numero viisitoista\nStolt\".\n\n-- Siis kuolemaan saakka taistelemme tämän maan edestä, Aslak, jos\ntarvitaan.\n\n-- Sen teemme, sen täällä urhojen haudalla vannomme, niinkuin tähän\nkiveen on kirjoitettu.\n\n-- Minä olen jo unhoittanut taistelun kulun. Mistäpäin tulivat\nsuomalaiset? kysyi Aslak.\n\n-- Heinäkuun 14 p:nä 1808 marssi Adlercreutz armeijoineen\nKauhavalta päin. Kun hänen joukkonsa saapui tämän aukean reunalle,\njärjesteli ryssäin päällikkö Rajevski väkeään taistelurintamaan.\nKun venäläisille oli tulossa vahva apujoukko, kiirehti ylipäällikkö\nväkeään hyökkäykseen. Taistelu alkoi kello 4 iltapäivällä. Sitkeästi\npitivät aluksi puoliaan ruispelloissa piilevät ryssät, mutta kun\nsuomalaiset, varsinkin Porin rykmentti, jota von Döbeln johti, kävi\npäälle kuin kolmikymmenvuotisen sodan hakkapeliitat, täytyi ryssien\njättää taistelutanner menettäen viidettäsataa miestä. Melkoinen oli\nmyöskin Suomen armeijan mieshukka; toista sataa miestä oli kaatunut\nja niistä suurin osa näillä tienoin.\n\n-- Ja mihin suuntaan ryssät perääntyivät?\n\n-- Tampereelle vievää tietä pitkin, Liuhtarin kylän palavien\nraunioiden suojassa he pakenivat. Sanotaan, että ylipäällikkö olisi\ntaitavilla sotaliikkeillä voinut katkaista vihollisen peräytymistien\nja siten täydentää voittoaan, mutta hän ei sitä huomannut.\n\n-- Onko täällä muita Suomen sodan aikuisia muistoja? kysyi Aslak.\n\n-- Kylässä on vielä muutamia rakennuksia niiltä ajoilta, ja kyntäjä\nlöytää vielä joskus ruostuneen kanuunan kuulan pellostaan; sitä hän\nsäilyttää kuin pyhäinjäännöstä.\n\n-- Olen kuullut, että täällä joskus nähdään haamuja, sanoi Aslak.\n\n-- En tiedä mitään haamuista, mutta tämä muistomerkki palautti kerran\nAmerikkaan menijän. Sillä on siis ihmeellinen voima.\n\n-- Miten se tapahtui?\n\n-- Eräs pohjoispohjalainen talonisäntä oli hallavuosien tultua\nlähtenyt Amerikkaan. Junassa istuessaan näki hän tämän puistikon\nja tiesi, mitä merkitsi tämä patsas. 'Siinä ovat esi-isämme\ntaistelleet', ajatteli hän. 'Isänmaa on ollut heille niin kallis,\nettä he kuolemaa halveksien ovat askel askeleelta sitä koettaneet\nvapauttaa vihollisen vallasta. Toiset heistä kaatuivat näillä Lapuan\nkentillä, toiset muilla taistelutantereilla ja vain harvat sotilaat\njäivät eloon. -- Mikä olen minä heidän rinnallaan? -- Karkuri, joka\nlähden onneani etsimään vieraalta maalta ja vieraan kansan keskeltä,\n-- kulkuri, joka jätän kotini ja isänmaani vastoinkäymisien tähden;\nminä myyn esikoisoikeuteni hopeapenningeistä, vaikka esi-isäni ovat\nostaneet ne henkensä hinnalla. Minä palaan takaisin ja teen lopun\nikääni työtä kotini ja isänmaani hyväksi.'\n\nJa hän kääntyi Hankoniemestä takaisin kotiinsa kaipaavan perheensä\nluo. Patsaalta palatessaan Jorma jutteli toverilleen: -- Aslak, me\nolemme hetkisen muistelleet suuria sotatapahtumia, jolloin ihmisiä\non kaatunut joukoittain, kyliä ja kaupunkeja poltettu, viljapeltoja\ntallattu. Me tiedämme, että sota hävittää, rauha rakentaa. Nämä\nLapuan laajat, orastavat viljapellot, viheriät niityt ja komeat\nkartanot ovat rauhallisen ja uutteran työn tuloksia. Nekään eivät\nole tulleet taisteluitta. Maanmiehen työ on ainaista taistelua karua\nluontoa vastaan. Kymmenet miespolvet ovat tehneet työtä raivatessaan\nturvesoista näiden lakeuksien viljavainiot. He ovat taistelleet, että\njälkipolvilla olisi helpompi elää.\n\n\n\n\nNuijamiesten mailla.\n\n\n-- Sinä, Aslak, esittelit viime kesänä Lapin maisemia seisoessamme\ntunturien \"taivaskeroilla\" sanoen: 'Katsele, kuinka paljon taivasta,\nkatsele, kuinka aukea ja laaja näköala eikä jälkeäkään ihmiskäden\ntöistä.' Minä nyt voin sinulle vuorostani näytellä näitä asuttuja\nviljelysseutuja huudahtaen: katsele ihmiskätten töitä! Silmän\nkantamattomiin ulottuvat nämä Ilmajoen viljellyt lakeudet. Peltoja,\nniittyjä, taloja näet loppumattomiin leviävän tämän Kyröjoen molemmin\npuolin; vain kaitaiset metsäkaistaleet eroittavat niitä paikoin\ntoisistaan. Täällä näkyy myös paljon taivasta, mutta paljon myöskin\nihmiskäden jälkiä sen alla. Ja samanlaista on tämän joen varsi\ntuolta alempaakin Isonkyrön puolelta. Olet kai kuullut puhuttavan\nlaajoista Isonkyrön pelloista? puheli Jorma innostuneena, kun \"Suomen\nsamoilijat\" pari päivää sen jälkeen, kun viimeksi jätimme heidät\nLapuan muistomerkin luo, Ilmajoen maantietä astelivat jokivartta\npitkin.\n\n-- Myönnän, että kuokka ja aura ovat täällä liikkuneet monien\nmiespolvien aikana.\n\n-- Entäpä miekka! Kun katselet näitä seutuja, niin luulet ikuisen\nrauhan täällä vallinneen ja kansan saaneen häiritsemättä ahertaa\nkonnuillaan, mutta se on harhakuvitelma. Monesti on Etelä-Pohjanmaan\nkansankin täytynyt vaihtaa aura miekkaan kotiaan ja isänmaataan\npuolustaessaan, monesti ovat täällä noiden kepeiden kytösavujen\nsijasta sodan synkeät savut kohonneet kotien suitsevista raunioista.\nMe poljemme parast'aikaa muinaista taistelutannerta.\n\n-- Niin, tosiaan! Täällä Ilmajoella, Santavuoren seuduilla joutuivat\nnuijamiesten joukot ratkaisevaan taisteluun Klaus Flemingin joukkoja\nvastaan,muisteli Aslak.\n\n-- Kotiensa, protestanttisen uskonsa ja Kaarle herttuan puolesta\ntaistellessaan kärsivät Pohjanmaan talonpojat tässä musertavan\ntappion.\n\n-- Muistatko tarkemmin kertoa sodan kulkua?\n\n-- Nuijasota alkoi, niinkuin ehkä muistat, Isossakyrössä v. 1596.\nRaskaaseen sotaväen muonitukseen kyllästyneet talonpojat nousivat\nsortajiaan Flemingin joukkoja vastaan ilmajokelaisen Jaakko Ilkan\njohdolla. Myöskin Savon ja pohjois-Hämeen talonpojat yhtyivät\nkapinaan. Mutta Klaus Fleming löi ensin nuijamiesten joukot Nokialla\nja heidän johtajansa Ilkka joutui vangiksi ja mestattiin täällä\nIlmajoella. Muistotietojen mukaan hakkautti marski hänen jäsenensä\nerilleen ruumiista ja asetti pitkien saittojen neniin kansalle\nkauhuksi. Se ei kuitenkaan kansaa lannistanut. Helmikuun 24 p:nä\neli Matinpäivänä v. 1597 olivat talonpoikain joukot kokoontuneena\njuuri näille kentille, kun Flemingin joukot lähenivät heitä. Marski\nkehoitti nuijamiehiä antautumaan, mutta ne vastasivat, että \"ei niin\nkauan kuin veri on lämmin Kaarle herttuan tähden\". Ja Oulunlinnasta\ntuoduilla tykeillään he ampuivat Flemingin ratsuväkeä ja kaatoivat\nniistä useita. Pian levisi yleinen taistelu pitkin jokivartta aina\ntuonne Santavuorelle asti, mutta verisin se oli Piirtolan seuduilla.\nTalonpojat, jotka olivat huonosti aseistettuja, eivät voineet kestää\nmarskin ratsuväen tuimia hyökkäyksiä, vaan heitä kaatui paljon,\ntoisia joutui vangiksi.\n\nTäällä Piirtolan seuduilla maanraivaajan kuokka tai kyntäjän aura\nkohottaa toisinaan maasta lahonneen luurangon, ruostuneen miekan tai\nmuun käsiaseen.\n\n-- Onhan täällä isonvihankin aikoina taisteltu, tiesi Aslak.\n\n-- Napuan kylän kentillä Isossakyrössä oli ankara taistelu v. 1714.\nSiellä sotamiehet ja talonpojat taistelivat kahtavertaa suurempaa\nvenäläisten joukkoa vastaan.\n\n-- Se oli kauheaa aikaa, kun rutto, ryssä ja nälkä tappoi ihmiset\npaikoin sukupuuttoon, lisäsi Aslak.\n\n\n\n\nSammalen tarina.\n\n\nKun pojat pari päivää myöhemmin ihmettelivät Isonkyrön suuria\nsuoviljelyksiä, tuli heitä vastaan vanha, valkopartainen vaari.\nPoikain pyynnöstä hän näytteli paikkoja ja kertoi muinaisia asioita.\n\n-- Tämäkin suo, jossa nyt näette kukoistavan viljelyksen, oli minun\nnuoruuteni aikana niin vetelä, että sen yli oli vaikea kulkea. Nyt\non ihminen sen kokonaan ottanut valtoihinsa: kuivattanut, kuokkinut,\nsavennut ja kaikin puolin muokannut sen maaperän jalompia kasveja\nvarten. Ennen kasvoi tässä suosammalta, saraheinää, varpuja ja\nkäkkärämäntyjä, nyt ruista, kauraa, ohraa, apilasta ja timoteitä,\nvieläpä juurikasvejakin.\n\n-- Eipä uskoisi, että sammalikkosuossa on sellainen voima, mainitsi\nAslak.\n\n-- Luoja on siihen pannut voimaa, ja ihminen on sitä lisännyt. --\nNuoret herrat eivät ole tainneet kuulla satua sammalesta, joka oli\ntyytymätön elämäänsä.\n\n-- Emme ole kuulleet, vastasivat he yhteen ääneen,\n\n-- Kun Luoja oli luonut tämän Suomen maan, niin astui hän alas\nkatselemaan kättensä töitä. Kävelipä hän myös märkää suota pitkin.\nKulkiessaan kuuli hän suosta kitinää ja kun hän kumartui siitä selvää\nottamaan, huomasi hän sammalen vesissäsilmin itkeä tihuuttavan.\n\n'Mitä itket, kasviseni?' kysyi Luoja hiukan närkästyneenä, sillä\nhänen mielestään maailma oli niin täydellinen, ettei siinä ollut\nvalittamisen aihetta.\n\n'Miksi en itkisi, kun Luoja on luonut minut kaikkein viheliäisimmäksi\nolioksi maan päälle. Varteni on niin matala, että kaikki minua\ntallaavat ja suohon sotkevat. Toista olisi, jos minut olisi luotu\nkuuseksi. Silloin olisin nostanut latvani ylväänä taivasta kohti,\nsilloin ei minun tarvitsisi kasvaa muiden varjossa, silloin olisi\nkaikkien minua kierrettävä ja silloin huomaisivat minut kaikki\nsuolla kulkijat. Lehteni ovat mitättömät ja kukkia ei ole ollenkaan.\nKukaan ei ihaile minua, kukaan ei taita minua kotinsa kaunistukseksi\nenkä minä tee edes marjaa. Minä olen hyödyttömin ja rumin kaikista\nkasveista. Olisin ollut edes valkovuokko tai suomuurain!'\n\nLuoja suuttui kiittämättömälle sammaleelle, mutta ei aluksi puhunut\nmitään, hymähti vain hiljaa. Samassa syntyi niin kova myrsky, että\nvarvut vinkuivat. Kohisten se meni sammalikon yli, mutta päästyään\nsuon yli pitkään kuusikkoon, kaatoi se suuria puita kuin kortteita.\nKun myrsky oli tyyntynyt, tulivat kirvesmiehet ja hakkasivat\nkaatuneet puut haloiksi.\n\n'Katsopa nyt, miten kävi!' sanoi Luoja. -- 'Kuusikko kaatui, mutta\nsinä säilyit.'\n\nSen jälkeen tuli suon reunalle koulutyttöjä, jotka poimivat melkein\nkaikki valkovuokot ja myöhemmin lehmät söivät loput.\n\nTämän nähtyään sammal ei enää itkenyt.\n\n'Ehkä on parasta näin, kuin on!' huokasi se hiljaa.\n\nMutta Luoja koroitti äänensä sanoen:\n\n'Sammal, sinä tulet kuoltuasi hyödyllisemmäksi kuin eläissäsi olet\nollut. Sinun lahoavista osistasi kasvakoon vahvoja maakerrostumia\nsaven ja soran päälle vetisille paikoille. Ihminen, luoduista\nkorkein, ottakoon ne viljelykseensä ja tehköön peltoja ja puutarhoja\nsinne, missä sinä kasvat.\n\nLuojan määräys on täällä Isossakyrössäkin toteutunut, sanoi vanhus\nlopuksi jatkaessaan matkaansa.\n\n\n\n\nHyrisevä kaupunki.\n\n\nHeleän kirkkaana kesäkuun aamuna porhalsi Pohjanmaan juna Messukylän\npeltolakeutta Tamperetta kohti. Suurin osa matkustajista nukkui\nmakeasti toisten nuokkuessa istuimillaan, sillä moni oli tullut aina\nRovaniemeltä ja Torniosta saakka, toiset Seinäjoelta ja Haapamäeltä\nsekä lukuisilta väliasemilta. Vain kaksi virkeämpää matkustajaa\noli mukana: Aslak ja Jorma. He katselivat seutua junan sillalta ja\nkuuntelivat peltoleivosia, jotka olivat jo heränneet ylistelemään\nSuomen luonnon ja varhaisen kesäaamun kauneutta.\n\n-- Ovatko kaikki talot täällä etelässä herraskartanoita? kysyi Aslak.\n-- Melkein joka talossa on täällä maalattu asuinrakennus, vieläpä\nkaksikin, pitkä kivistä tai tiileistä tehty navetta, usealla hyvin\nhoidettu puutarha ja laajat pellot.\n\n-- Erämaan eläjästä taitaa siltä näyttää, mutta täällä Satakunnassa\nja Hämeessä ne ovat tavallisia talonpoikaistaloja, jotka elävät\nmaanviljelyksellään ja karjanhoidollaan. Nämä ovat suuren\ntehdaskaupungin muonitusalueita.\n\n-- Ah, kuinka suurenmoista onkaan ihmiskätten työ; se muuttaa korvet\nja suot kukoistaviksi viljavainioiksi ja kohottaa taloja sinne, missä\nkarhut muinoin pesiään kaivelivat. Meillä Lapissa näkyy liian vähän\nihmiskäden jälki.\n\n-- Täällä on viljelys vanhaa, teillä nuorta. Kymmenet sukupolvet\novat täälläkin eläneet: kuokkineet, ojittaneet, kyntäneet, kylväneet\nja rakentaneet talojaan, että heidän jälkeläisillään olisi helpompi\nelää. Kirkkojen lähellä, kalmistoissa lahovat niiden luut, jotka\ntänne suurimmat aukeat ovat raivanneet. Nyt huomaat, mikä ero on\nLapinmaan ja \"Lannanmaan\" välillä. Sinä kuljet täällä kuin kehityksen\nkulkua kertaillen, nousten aste asteelta niitä portaita, joita myöten\nkoko Suomen kansa on noussut sitkeästi taistellen karua luontoa\nvastaan.\n\nKierrettyään Kalevankankaan juna pistäytyi syvän hiekkaharjuun\nkaivetun leikkauksen läpi Tampereen asemalle. Suuri\nteollisuuskaupunki veti poikain mietteet heti toisille aloille.\n\nKaupunki vielä uinui sikeän yönunen ja päivän touhun rajoilla. Kadut\nolivat melkein autiot ja lukuisista tehtaista ei noussut vielä savua;\nniiden korkeat, mustapäiset piiput vain seisoa töröttivät kuin\nmuistopatsaat eikä niiden sisältäkään kuulunut liikettä.\n\n-- Tämähän on \"hiljaisuuden kaupunki\", sanoi Aslak kun he Hämeenkatua\nastelivat asemalta sillalle päin.\n\n-- Odotahan! Kohta se on \"hyrisevä kaupunki\". Annahan\njättiläiseläimen ensin kunnolleen herätä.\n\n-- Minkä eläimen?\n\n-- Kaupunki on niinkuin jättiläiseläin, sillä on monimutkainen\nruumiinrakenne, jonka jokaisesta osasta riippuu sen menestyminen,\nsillä on \"aivot\", joilla se ajattelee ja \"jäsenet\", joilla se\ntyöskentelee. Jos aivot ovat kelvottomat, kärsii siitä koko elimistö;\njos jäsenistä on osakaan kunnotonta, sykkii elämä sitä huonommin\njättiläisen suonistossa.\n\n-- Ja mikä on sen suonisto? kysyi Aslak, jonka mielestä vertaus\njonkunverran ontui.\n\n-- Kadut ovat valtasuonia ja suonia, niillä liikkuvat ihmiset\nelinvoimaa kuljettavina verisoluina, ja huoneet soluja. Tämä\nHämeenkatu on sen valtimo, ja laajennus kauppatorin kohdalla on sen\nsydän. Kohta näet, miten tämä jättiläinen elää.\n\n-- Missä on jättiläiseläimen pää?\n\n-- Se on täällä aseman seuduilla, ja sen kaksihaarainen häntä\nkiertyy lännessä Pyynikin kukkulan ympärille. Jättiläisen molempia\nkylkiä kastelee järvi: pohjoissivua huuhtelee Näsijärvi, eteläkylkeä\nPyhäjärvi. Jättiläinen on näet asettunut vatsalleen makaamaan\nedellämainittujen järvien väliselle kannakselle kuin mikäkin\nmuinaismaailman hirmulisko. Sen suusta lähtee pitkiä lonkeroita\n(rautateitä), joita myöten kulkee ruokaa sen suuhun.\n\nKun Aslak ja Jorma aikoivat tarkemmin tutustua Tampereeseen, jäivät\nhe junasta ja lähtivät kävelemään pääkatua pitkin. Jorma seisattui\npitkähkölle sillalle, jonka yli katu jatkui.\n\n-- Tässä on kuuluisa Tammerkoski.\n\nAslak oli kuvitellut edeltäpäin, että Tammerkoski on vapaana\npauhaava, pärskyvä ja vaahtoava köngäs, sellainen kuin hän oli\ntottunut kotipuolessaan näkemään. Sentähden katseli hän hiukan\npettynein mielin monien patolaitosten sulkemaa koskea, joka pauhasi\nvain siinä määrin, kuin ihminen tahtoi. Häntä säälitti koski, missä\nluonnonvoimat eivät saaneet villissä vapaudessaan temmeltää.\n\n-- Oh, tämmöinenkö se onkin! Ihmiset ovat sen kokonaan vanginneet,\nkapaloineet kuin pienen lapsen, ja nyt se kääreissään turhaan\npotkittelee. Kaukana on siitä luonnonkosken valtava kohina ja raju\nvoima. Minä rakastan vain vapaita luonnonkoskia, joissa erämaan\nvoimat seitsemää kieltä puhuvat, pauhaavat ja jylisevät sanoi Aslak\nsilmät innostuksesta kiiltäen.\n\n-- Sinä, veljeni, tunnet vain erämaan ja luonnonvoimain suuruuden,\net vielä oikein ihmisjärjen ja käden valtavaa voimaa. Tässäkin\nnäet loistavan esimerkin siitä. Kaarina Maununtyttären hallitessa\nLiuksialan kartanoa, kuului tämä koski hänen kalavesiinsä ja täältä\nsaatiin melkolailla lohia. Jos silloin olisimme seisoneet tämän\npartaalla olisimme nähneet Tammerkosken melkein luonnontilassa:\nkoski pauhasi silloin vapaudessaan suurenmoisena kuohuvana kymenä,\nhyrskyen ja jylisten. Myöhemmin ovat ihmiset oppineet tuntemaan sen\njättiläisvoimat ja taltuttamaan ne palvelukseensa.\n\n-- Milloin se tapahtui?\n\n-- V. 1775 kuningas Kustaa III seisoi kesäkuun 6 p:nä, omana\nnimipäivänään, tämän kosken partaalla ihaillen luonnonvoimien\nmahtavaa myllerrystä.\n\n'Tämä on suuremmoinen ja ihana paikka. Minä perustan tähän kaupungin.\nNämä mahtavat luonnonvoimat on kahlittava ihmisen palvelukseen' oli\nkuningas virkkanut. V. 1779 sai Tampere kaupungin oikeudet. Mutta\nvasta 1821 jälkeen, kun sille annettiin vapaakaupungin oikeudet,\nalkoi se kasvaa nopeammin. Nyt on se, niinkuin tiedät, kooltaan\nSuomen kolmas kaupunki.\n\nAslak ja Jorma kerkisivät aamun hiljaisina hetkinä käydä katselemassa\nmuutamia merkkipaikkoja. He kävivät kauppatorilla, jonka ympärillä\non monta kaupungin huomattavimmista rakennuksista; Laukontorilla,\njonka laitaan Pyhäjärven laivat pysähtyvät ja Mustanlahden satamassa,\njosta Näsijärveä kulkevat alukset ottavat matkustajia ja tavaraa.\nPikimmältään pojat ihailivat Aleksanterin kirkon sulavia piirteitä\nja kulkivat sieltä Nottbeckin eli englantilaiseen puistoon, kosken\nniskan länsipuolelle.\n\nNähtyään kalliosaarella mahtavan pronssista valetun kotkan levitetyin\nsiivin suojelevan kahta muistotaulua, huudahti Jorma:\n\n-- Olenpa totisesti joutunut paikkaan! Täällähän linnutkin ovat\nmetallista. Eipä taida elävää lintua löytyäkään tämmöisessä talojen\nrykelmässä.\n\n-- Taisitpa jo säikähtää. Luulit kai, että se päällesi syöksee, mutta\nmetallinen kotka on paljon vaarattomampi kuin elävä. Noissa tauluissa\non muistokirjoitukset keisari Aleksanteri I:sen ja II:sen käynneistä\nTampereella.\n\nMuutamassa puistikossa oli joukottain lintuja ja melkein joka\npuussa linnun uuttuja. Kottaraisia, peipposia, paarmalintuja ja\nleppälintuja lenteli pesiinsä ja niistä ulos. Toiset lauloivat\npuissa aamuliverryksiään kuin saloilla konsanaan. Enimmän ihmetteli\nAslak punapyrstöistä leppälintua, jonka pesiä hän oli tavannut\nkoivupökkelöissä kotiseudullaan.\n\n-- Mikä noita metsien asukkaita pidättää kaupungin hälinässä? kysyi\nAslak.\n\n-- Ihminen voi lempeydellään ja rakkaudellaankin taivuttaa eläimiä\nja kiinnittää niitä asumaan kaupunkienkin sisälle. Sehän sinun\npitäisi ennestään tietää. Ihminen on laittanut nuo pesimispöntöt\npuihin ja antaa niihin asettuneet laululinnut olla rauhassa. Linnut\novat huomanneet, että ihmiset täällä ovat heille suosiollisia,\nsiksi ne tänne takaisin palaavat, siksi ne tuovat edellisenä kesänä\nkasvattamat poikasensakin takaisin syntymäseuduilleen.\n\nKun he paluumatkalla olivat ehtineet suuren puuvillatehtaan\nedustalle, alkoivat kymmenien eri tehtaiden pillit pauhata melkeen\nyhteen ääneen. Kello oli jo seitsemän, ja ne huusivat työväkeä\npaikoilleen.\n\n-- Tuu -- tuu -- tuuuu, huusivat suuret tehtaat, niin että korviin\nkoski.\n\n-- Pii -- piii -- piiiiiii, pirisivät pienten pillit.\n\n-- Syttyikö jossain tulipalo, kun torvet noin huutavat? kysyi Aslak.\n\n-- Jättiläiseläin heräsi. Se käskee jäseniään työhön. Etkö näe, että\nse jo hengittää nopeammin. Sakeat savupatsaat kohoavat sen keuhkoista\nkuin valaan suihkut tyynellä merellä.\n\nHöyrypillien vihellykset vaikuttivat kuin taikavoima. Joka suunnalta\nalkoi tulvia ihmisiä tehtaisiin. Puuvillatehtaaseenkin tuli niin\npaljon, että Aslakin mielestä ei koko Enontekiön kunnassa ollut\npuoltakaan siitä määrästä. Tuli miestä, nuorta jos vanhaakin, mutta\nvielä enemmän naisia. Pitkiä ihmisjonoja ja lopuksi yksinäisiä ryhmiä\nnieli tehdas sisäänsä suuren portin kautta. Väki hajaantui suuriin\nsaleihin kukin työnsä ja koneensa ääreen. Kaikki näytti käyvän vanhan\ntottumuksen mukaan; kukin tiesi paikkansa, työnsä ja työn tahdin.\n\nKohta alkoi kuulua sisältä korvia huumaava jyrinä, hyrinä, luskutus\nja naksutus, kun koneet alkoivat toimia. Tuhannet pyörät, veivit ja\nakselit aloittivat yhteisvoimin päivän hyörinän ja työn, jonka kulkua\nihmiset johtivat. Kuin huumaantuneena kuuntelivat pojat hetkisen, kun\nkaupunkijättiläinen alkoi elää ja toimia.\n\nEikä vain sisällä, vaan myöskin tehtaan ulkopuolella kiihtyi liike.\nAutot hyrisivät ja törisivät kuljettaen sinne tavaroita: suuria\npuuvillapaaleja ja kivihiiliä sekä veivät pois valmiita teoksia.\n\n-- Kuulehan, Aslak, minä olen muistaakseni Kemijoella kertonut, miten\ntavarat kiertävät maailman markkinoilla; silloin oli erityisesti\npuheena puutavara. Nyt voisin kertoa lisää, minä voisin kertoa tämän\ntehtaan tuotteista ja merkityksestä.\n\n-- Voithan sen tehdä. Mutta minun mielestäni tekisimme viisaimmin,\njos pyytäisimme insinööriltä lupaa katsella tehdasta sisältäkin päin.\n\nJorma suostui ehdotukseen, sillä ei hänkään ollut ennen nähnyt, miten\npuuvillasta erilaisilla koneilla ja erilaisia menetelmiä noudattaen\nvalmistetaan lankaa ja niistä kudotaan kankaita.\n\nTehtaisiin ei mielellään päästetä syrjäisiä, ei varsinkaan poikia,\nvaikka heillä olisi kuinka hyvät tarkoitukset. Monen mestarin ja\ninsinöörin luona he saivat käydä, ennenkuin lupa lähti. Ei olisi\ntainnut sittenkään hellitä, ellei Jorma olisi puolustuksekseen\nmaininnut, että \"me olemme Suomen samoilijoita\", jotka haluaisimme\ntarkemmin tutustua \"Pohjolan Manchesteriin\". Muuta suositusta\nei tarvinnut. Insinööri sanoi lukeneensa \"Suomen samoilijaan\"\nviimekesäisistä retkistä ja innostui itse näyttämään tehtaan eri osia.\n\nTehtaan työmiehet ihmettelivät, minkätähden insinööri kuljetti\nkahta poikaa osasto osastolla näytellen heille eri koneita, ja\nmiten ne toimivat. Pienessä ajassa näkivät pojat kuinka puuvilla\npuhdistettiin, karstattiin, kehrättiin langoiksi, värjättiin ja\nkudottiin kankaiksi. Kauimmin katselivat he kudontaa, kuinka sähköllä\nkäyvät kutomakoneet kutojattarien käyttämänä löivät eri värisiä\nkankaita.\n\n-- Näin muuttuvat Ameriikasta tuodut puuvillapaalit valmiiksi\ntavaraksi, joka sitten leviää satoihin tuhansiin koteihin antamaan\nsuojaa miljoonille ihmisille. Meidän tavaraamme menee aina Lappiin\nasti.\n\nPojat sanoivat hyvästit ystävälliselle insinöörille ja lähtivät\nkatselemaan Tampereen muita tehtaita. Aslak oli edeltäpäin\nkuvitellut, että tehtaat ovat hirveän kuivia katseltavia, mutta\npuuvillatehtaalla käynti oli avannut hänen silmänsä. Hänen mielestään\noli ennen ollut suurta vain luonnonvoimien valtava leikki: tuntureita\nlakaiseva ja korvissa vinkuva myrsky, meren pauhina Pohjoisen\njäämeren rannikoilla ja könkäiden ikuinen kohina. Nyt ilmestyi\nuusia ihailtavia: luonnonvoimia lannistavan ja hyväkseen käyttävän\nihmisjärjen ja -kätten työt. Sen jälkeen kuuli hän aina tehtaiden\njyskeessä ja hyrinässä kuin korkean veisuun ihmisen järjen ja voiman\nkunniaksi.\n\nJa väkisin tunki hänen mieleensä ajatus, että minkätähden Lapissa ei\nole tehtaita, minkätähden lappalaiset eivät ole kahlinneet koskien\nvoimaa palvelukseensa? Näihin kysymyksiin hän ei löytänyt selkeää\nvastausta.\n\nSen jälkeen he menivät kosken toiselle puolelle tutustumaan\nTampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiön pellava- ja\nkutomatehdasta sekä konepajaa ja veturitehdasta. Aslak oli isänsä\nkanssa käynyt Gellivaaran rautakaivoksilla ja nähnyt siellä, miten\nrautamalmia vuoresta louhitaan. Nyt hän oli utelias näkemään, mitä\nkonepajassa raudasta tehtiin. Erityisesti huvitti poikia nähdä sulaa\nrautaa, miten sitä vetelänä ja hehkuvan punaisena juoksutettiin\nsuuriin muotteihin. Konepajalla valmistettiin juuri höyrykoneiden\nvauhtipyöriä. Mutta vielä hauskempaa oli veturitehtaalla, jossa\nsenkin seitsemät sorvit ja hyrrät pyörivät, vasarat paukuttelivat\nja niittauskoneet pärisivät. Korvat menivät oudolta lukkoon siinä\nmetelissä.\n\nAslak kysyi eräältä vanhalta mieheltä, että eikö teillä mene korvien\nrumpukalvot rikki tässä pauhinassa, mutta hän ei saanut vastausta.\nViittauksista Aslak päätteli ukon menettäneen kuulonsa.\n\nVielä kävivät pojat paperi-, verka, ja trikootehtaassa ja lopuksi\nLapinniemen puuvillatehtaalla.\n\n-- Tampere varustaa Lapinkin vaatetavaroilla, mikäli lappalaiset\nvaatetta tarvitsevat. Täällä valmistetusta liinasta on paitasi,\nverasta takkisi ja täällä on tehty myös kenkäsi.\n\n-- Niin, missä ovat kuulut Tampereen kenkätehtaat? Me olemme ne\nkokonaan unhottaneet.\n\nJa Aslakin pyynnöstä kävivät he vielä eräässä suuressa\nkenkätehtaassa. Sielläkin oli semmoinen hyrinä ja nakutus, ettei\ntahtonut kuulla toisen puhetta. He katselivat, miten nahkaa\nleikataan, miten päälliset ommellaan, kuinka ne kiinnitetään lestille\nja kuinka pohjat ommellaan tai naulataan kiinni. Kymmenien käsien\nja monien koneiden kautta kulki nahka, ennenkun se muuttui siroksi\nkenkäpariksi.\n\nAslakin mielestä olivat kengät sopimattomia Lapin soille: ne olivat\nliian kapeakantaisia ja suippokärkisiä. Siksi hän kysyi:\n\n-- Missä täällä tehdään lapikkaita?\n\nJorma katsahti toveriinsa kuin moittien ja huomautti:\n\n-- Täällä etelämpänä ei lapikkaita tarvita, sillä täällä on jo\nmelkein kaikki suot otettu viljelykseen.\n\n-- Nyt minä myönnän, että kaupunkia ja varsinkin tämmöistä\nteollisuuskaupunkia voi verrata jättiläiseläimeen. Elämä kihisee ja\nkuhisee täällä kuin muurahaiskeossa, sanoi Aslak lopuksi.\n\nAamiaista syödessään eräässä ruokalassa sai Aslak pitkästä aikaa\nsavustettua poronlihaa.\n\n-- Katsopas, kun Lappikin kuuluu Tampereen muonittajiin, virkkoi\nAslak.\n\n-- Siinä on taas esimerkki tavarain kiertokulusta.\n\nSyötyään pojat nousivat Pyynikin harjun näkötorniin. Sieltä aukenivat\nheidän eteensä laajat ja viehättävän kauniit näköalat. Etelässä\nkimmeltivät auringon kilossa Pyhäjärven selät, pohjoisessa levitti\nNäsijärvi kalliorautaisia ulapoitaan ja keinutellen valkoisia laivoja\nmelkein yhtä mahtavana kuin meri, ja idässä näkyivät kaupungin yli\nMessukylän peltovainiot. Mutta harjun alta savuta tuprusivat tehtaat\nkutoen kuin harson kaupungin ylle.\n\n-- Tuskinpa monen kaupungin laidalta on tällaisia näköaloja,\nhuomautti Aslak.\n\n\n\n\n\"Isojen hukkien\" asuinpaikoilla.\n\n\nSe juhlallinen mieliala, jonka valtaamana pojat katselivat laajaa\nja kaunista näköalaa Pyynikin tornista, haihtui Aslakilta heti\nsen jälkeen, kun Jorma alkoi selitellä tietojaan Pirkkalasta ja\nmuinaisista Lapin verottajista pirkkalaisista. Ojentaen kätensä\nlänttä kohti hän innostuneena puhui toverilleen:\n\n-- Aslak, et taida tietääkään, että tuolla, missä Nokianvirta lähtee\nPyhäjärvestä ja viimemainitun järven molemmin puolin leviävät\nPirkkalan pitäjien alueet, ne seudut, joilta ennen muinoin paljon\nmiehiä matkusti sinun esi-isiltäsi kiskomaan veroa ja heidän kanssaan\nkauppaa käymään.\n\n-- Vai täällä ne asuivat peljätyt \"isot hukat\". Niistä olen kuullut\nvanhoja kertomuksia. Pirkkalaiset eivät olleet mieluisia vieraita:\nheitä koettivat lappalaiset paeta ja karttaa, mikäli voivat.\n\n-- Historia kertoo, että pirkkalaiset lähtivät täältä retkilleen\nsuurin joukoin, aivan kuin vienankarjalaiset ja pohjalaiset\nryöstöretkillä kulkiessaan. He soutelivat ensin pitkän Näsijärven,\nlaskivat siitä nykyistä Ätsärin reittiä pitkin pohjoiseen ja\nviilettelivät myötävirtaan Pohjanlahteen, jonka rantoja seuraten\ntulivat he viimein Kemi- ja Torniojokien suille. Sieltä he kulkivat\ntavallisesti talvikelillä Lappiin. -- Ei ole vielä saatu tutkituksi,\nlaskiko pirkkalaisten retkien aikana Näsijärvi Pohjanlahteen kuten\nPäijänne, mutta joka tapauksessa oli sinnepäin parempi vesiyhteys\nkuin nykyjään.\n\n-- Tahdotko, niin kuvailen sinulle, miten tarun mukaan Lapin verotus\ntapahtui?\n\nJa heidän katseittensa harhaillessa milloin Pyhäjärven, milloin\nNäsijärven ulappain yli, kertoi Aslak seuraavan tarinan:\n\n-- 'Oli syystalvi. Piera Morottaja istui kodassaan järjestellen\nturkisnahkoja, joita hänen poikansa olivat tuoneet monta viikkoa\nkestävältä metsästysmatkalta, aikoen ne viedä jollaan eli puuhun\ntehtyyn pikku aittaan säilöön. Siinä hänen hypisteltävänään oli\nsuuri, hallava karhun talja, muutamia tiheäkarvaisia majavia,\nkullankellertäviä näädän nahkoja ja joukoittain hyvinhoidettuja\nkettujen, oravain ja kärppien nahkoja. Hyvillään oli ukko poikain\ntuomasta runsaasta saaliista, hyvillään myös porokarjansa\nmenestymisestä uusilla laitumilla, sillä hän edellisenä keväänä\nhankien aikana oli siirtänyt karjansa ja koko omaisuutensa\nInarinjärven etelärannalta sen pohjoispuolelle. Mielissään oli äijä\nsiitäkin, etteivät \"isot hukat\" hänen luulonsa mukaan pääse saaliin\njaolle. Ja juuri sentähden, juuri pirkkalaisia peläten oli hän\nmuuttanut asuinpaikkaa.\n\nMutta Piera Morottajan ilo oli ennenaikainen. Samana päivänä, lyhyen\njoulunaikaisen talvipäivän hämärtyessä alkoivat koirat haukkua\näkäisesti.\n\n-- Menepä katsomaan, mitä koirat haukkuvat? sanoi ukko pojalleen.\n\nPoika meni ulos, mutta palasi samassa takaisin.\n\n-- Vieraita tulee. Kumu kuuluu järveltä, jää ulvahtelee ja kaviot\nraksuttavat. Ei ole yksinäinen kulkija, suurempi on joukko joikumassa.\n\nUkko työntyy itse ulos. Hänen hampaansa kiristyvät yhteen, kädet\npuristuvat nyrkeiksi ja silmissä välkähtää viha, voimattoman viha,\nsillä hän on melkein varma, että verottajat, \"isot hukat\" ovat\nliikkeellä. On siis pelastettava, mikä on pelastettavissa aivan kuin\ntulipalon aikana tai sotajoukon hyökätessä.\n\n-- Piilottakaa tavarat, \"suuri susi\" tulee, ärjäsi hän kodan aukosta.\n\nKodassa syntyi sanoin kuvaamaton hämminki. Vieras oli siellä\nhyvin harvinainen, mutta pirkkalaisten tulo kaamein tapaus\nlappalaisen elämässä. Yksi pojista kätki lumeen pienen lippaan,\njossa säilytettiin hopearahaa ja koristeita. Toiset tyhjensivät\nturkistavarat aitasta ja kätkivät lumen alle. Kun se oli tehty,\nlähetti ukko poikansa porokarjaan kuljettamaan sitä koiran kanssa\nturvallisemmille seuduille jääden itse eukkonsa kanssa ottamaan\nvastaan kutsumattomia vieraita. Ja että ne eivät pääsisi heti\nkodalle, usutti hän koiransa tulijoita vastaan.\n\nRantatörmää nousi järveltä kymmenkunta poroa puikkineen ajajien\nhosuessa hihnan päällä koiraa, joka ärhennellen kärkkyi porojen\nkinttuihin. Miehet melusivat manaillen koiraa, ja eräs heistä\ntempasi jo joutsensa ampuakseen, mutta ukko kutsui koiran samassa\nkodalle teeskennellen olevansa sille vihainen. Oikein oli ukko\narvannut. Tulijat olivat pirkkalaisia. Heillä oli oppaana vain\nyksi lappalainen, Morottajien vanha vihamies ja kadehtija. He\nolivat kaikki joko poronnahkapeskiin tai majavaturkkeihin puettuja,\nkookkaita ja röyhkeitä miehiä, joiden edessä erämaiden asukas tunsi\nitsensä heikoksi.\n\n-- Vai tänne sinä olet paennut, kanalja, kirkui joukon johtaja,\nvaaleatukkainen ja kellertäväpartainen mies. Luuletko näin voivasi\npaeta kuninkaan omia verollepanijoita. Nyt onkin sinun maksettava\nverot viisinkertaisena. Hyvä ettet menetä koko omaisuuttasi, saituri.\n\nKauhistuen kuuli ukko kolkon uhkauksen, ja akka melkein pyörtyi sen\nkuullessaan.\n\n-- Lihaa pataan, karjui johtaja -- ja jos ei ole ennen teurastettua,\nniin laita, ukko, päivälliseksi tuo ajohärkä, joka seisoo kotasi\nvieressä.\n\nKarvain mielin teurasti ukko vieraille parhaan ajokkaansa, jonka\npojat olivat kotiin unhoittaneet.\n\n-- Missä ovat hopeat? kysyi eräs pirkkalainen.\n\n-- Missä ovat turkisnahkasi? lisäsi toinen.\n\n-- Ja porokarjasi? kiljui kolmas.\n\n-- Köyhä on Morottajan kota, kitisi ukko -- ei ole hopeaa\nmynttiäkään, vähän on metsänriistaa saatu tänä syksynä, ja sudet ovat\nsyöneet ja hajoittaneet porokarjan.\n\n-- Valehtelet, heittiö! Kyllä sanot totuuden, kun selkänahkaasi\npehmitän. -- Tämä entinen naapurisi tietää, että porokarjasi on\nmenestynyt hyvin ja että poikasi ovat saaneet runsaasti riistaa.\n\nUkko loi naapuriinsa, vihaisen katseen. Kun ei muu auttanut veti hän\naitasta muutamia ketun ja oravan nahkoja ja pari nippua kuivattuja\nkapakaloja.\n\n-- Tässä on tämän kodan omaisuus, sanoi hän heittäessään tavarat\nkodan eteen.\n\nNaapuri vilkutti silmää verottajille.\n\n-- Odotahan, kun olemme syöneet, niin kyllä vielä puhut totta,\nuhkaili päällikkö, jolla oli rautainen miekka ja jämeä jousi.\n\nSyötyään kyllikseen poronlihaa ja merimaasta tuotuja eväitään,\nryhtyivät pirkkalaiset uudestaan vaatimaan tietoja tavarain\nsäilytyspaikoista. Kun ukko ei muuten ilmaissut katkojaan, sitoivat\nhe hänet koivuun poronhihnoilla ja löivät kepeillä selkään. Hammasta\npurren päätti Piera kestää kidutuksen ja olla ilmaisematta mitään,\nmutta pahaksi onneksi eräs pirkkalainen löysi lumeen kätketyt\nturkikset. Peläten, että verottajat löytävät hopealippaankin, ehätti\nukko sen kätköpaikan ilmoittamaan toivoen siten saavansa pitää\nkarjansa, mutta siinä hän erehtyi.\n\nPirkkalaiset veivät seuraavana päivänä kaikki irtaimen tavaran, mitä\nkotona oli: hopeat, turkikset, kuivatut hauet, ajokalut ja aseet\njättäen vaan verkot ja nuotan, että Morottaja voisi seuraavanakin\nkeväänä pyytää verohauit. Poroista he veivät kaikki kiinni saadut,\nmutta kun Morottajan pojat -- viisaasti kyllä -- olivat antaneet\nkoiran hajoittaa porotokan, eivät \"isot hukat\" saaneet kuin pienen\nosan karjasta.\n\nLähtiessään pirkkalaiset uhkailivat, että jos seuraavana talvena\nMorottaja heiltä jotain salaa, on hän kuoleman oma.\n\nNäin kulkivat pirkkalaiset kodalta kodalle keräten saalista.\nMissä heille rehellisesti kaikki ilmoitettiin, ottivat he vain\nmäärätyn osan omaisuudesta ja usein harjoittivat myös vaihtokauppaa\nlappalaisten kanssa. Heidän tarjoamansa hinta oli kuitenkin pieni;\nTornion markkinoilla olisivat lappalaiset saaneet metsäeläinten\nnahkoista paljon paremman hinnan.\n\nEi siis ollut ihme, että pirkkalaiset Lapinkävijät tulivat vähitellen\nhyvin rikkaiksi.\n\n-- Mitä sai palkkioksi se petollinen naapuri, joka opasti\npirkkalaiset Piera Morottajan kodalle? kysyi Jorma.\n\n-- Pahalla on paha loppu. Hän hukkui seuraavana syksynä Inariin, ja\nsudet raatelivat hänen porokarjansa.\n\nAurinko oli jo länteen painumassa, kun Aslak ja Jorma laskeutuivat\nalas Pyynikin näkötornista katseltuaan Itäisen Satakunnan\njärvimaisemia korkeammalta kuin kuningas Kustaa III aikoinaan.\n\"Suomen Manchesterin\" lukuisat tehtaat jo vihelsivät ilmoittaen\npäivän työn päättyneen ja julistaen sivukulkijoille, että kuninkaan\nsuuri tuuma: luoda kukoistava kaupunki Suomen sisämaahan, oli\ntoteutunut.\n\n\n\n\n\"Oksalla ylimmällä.\"\n\n\nSeuraavana aamuna \"Suomen samoilijat\" seisoivat korkeassa tornissa\nkatsellen kuuluisia Kangasalan maisemia. Aurinko oli juuri\nnoussut, sen punankeltaiset säteet sivelivät järvien väräjäviä\nselkiä, hehkuttivat harjujen havumetsiä, valaisivat rantalehtojen\nlehvistöjä ja kirkastivat vainioiden nousevaa orasta. Laululinnutkin\nolivat jo heränneet lyhyestä yöunestaan lisäämään luonnon suloa.\nHiljaisen hartaina katselivat pojat runoilijain ylistämää ja\nhistoriallisestikin merkillistä seutua, josta he olivat kuulleet\npaljon kuvauksia ja kertomuksia. Viimein Jorma rikkoi äänettömyyden:\n\n-- Tämä on nimeltään Keisarinharju, jolla kruunupäätkin ovat\naikoinaan joutuneet Suomen luonnon lumoihin. Keisari Aleksanteri I\nihaili näitä maisemia v. 1819, ja vielä paljoa aikaisemmin kuningas\nKustaa III lausui täällä seisoessaan: 'Tässä varmaankin paholainen\nkiusasi Herraamme näyttäen hänelle kaiken maailman ihanuuden.' --\nKatsele, Aslak, tuonne pohjoiseen; siellä Längelmäveden saarikkaat\nselät silmäämme siintävät; katsele etelään Roineen välkkyväin\nulappain yli ja luoteeseen, jossa tiheän asutuksen ympäröimä\nKirkkojärvi kimmeltää. Järviä ja harjanteita, hyvin rakennettuja\ntaloja peltojen ympäröiminä ja metsäisiä kunnaita näkyy tänne\nviehättävinä yhdistelminä.\n\n-- Täällä voisimme oikeassa ympäristössä laulaa: 'Mä oksalla\nylimmällä...', lisäsi Aslak.\n\n-- Tuolla Roineen pohjoisimmassa kulmassa, kirkolta etelään on kuulu\nLiuksialan kartano. Siihen liittyy paljon historiallisia muistoja.\n\n-- En minä niistä muita muista kuin sen, että kartano oli\nläänityksenä Erik XIV leskellä Kaarina Maununtyttärellä, huomautti\nAslak. -- Kerro siis minulle, mitä tiedät.\n\n-- Vanhempina aikoina, kertoo kansan taru, hallitsi yksi ainoa mies\nkoko Satakuntaa. Mutta hänen kuoltuaan eivät pojat muuten sopineet\njakamaan perintöä, kuin siten, että kukin laski Länkipohjassa lastun\nveteen antaen tuulen ja virtain sitä kuljetella. Missä kunkin\nlastu ajautui rannalle, siihen oli hänen rakennettava talonsa.\nYhden lastu kantautui silloin nykyisen Liuksialan rantaan, toisen\nLaukon kartanon seuduille Vesilahdelle ja kolmas Kokemäen kartanon\nvaiheille. Kustaa Vaasan aikana oli Liuksiala jo kuninkaankartanona\nja voudin asuntona ja joutui sitten kuningas Juhana III:n käsiin.\nHän luovutti Liuksialan v. 1576 veljensä leskelle, onnettomalle\nKaarina Maununtyttärelle läänitykseksi. Entinen kuningatar eli sitten\nLiuksialassa kuolemaansa asti, vuoteen 1612. Hän oli alustalaisilleen\nlempeä ja eli hyvässä sovussa ympäristönsä kanssa. Sentähden\n\"nuijamiehet\" jättivät Liuksialan koskematta v. 1596, vaikka\nvanhemman Vääksyn kartanon ryöstivät.\n\nNäissä historiallisissa muistoissa hetkisen viivyttyään kääntyi\npoikain huomio takaisin luontoon.\n\n-- Mitä tietä tuo Längelmävesi laskee Roineeseen?\n\n-- Se on laskenut aikoinaan montakin eri virtaa myöten. Tuskinpa\non Suomessa toista niin oikukasta järveä kuin juuri Längelmävesi.\nKaarina Maununtyttären tullessa tänne laski se yhdessä Vesijärven\nkanssa Sarsankosken kautta Roineeseen, mutta hänen aikanaan,\nluultavasti v. 1604 raivasivat sen vedet uuden lasku-uoman\nPälkäneveteen synnyttäen mahtavan Iharinkosken ja Sarsan väylä siitä\nsyystä kuivui. Siitä sanotaankin:\n\n    'Ilkeä Iharinkoski\n    Saatti Sarsan vaivaiseksi.'\n\nMutta kun Pälkänevedestä Mallasveteen laskeva Kostianvirta ei\njaksanut niellä niin paljon vesiä, kohosi sekä Längelmäveden että\nPälkäneveden pinta huikeasti; tulvat peittivät kaikki alaisemmat\nrantamaat. Sentähden alettiin miettiä kanavan kaivamista tämän harjun\npoikki Längelmävedestä Roineeseen. Kanavaa alettiinkin kaivaa, mutta\nkesken kaiken vesijoukot syöksyivät v. 1830 kanavanteoksen läpi\nsellaisella voimalla, että kaivoivat sen 9 m syväksi ja kaksikertaa\nleveämmäksi. Näin syntyi Kaivannon kanava, josta nyt laivatkin\nkulkevat.\n\nAslak ja Jorma laskeutuivat hiljaverkkaan alaspäin harjunrinnettä.\nHe olivat molemmat mietteisiinsä vaipuneina. Olivathan he nähneet\nSuomenniemen kauneimpia maisemia, joiden luonnon ihanuus vaikuttaa\nvaltavasti ihmismieliin.\n\n\n\n\nHirvi-Simuna.\n\n\nJuna kiidätti poikia etelää kohti. Kierrettyään Pyhäjärven pään ja\nhalkaistuaan Hatanpään kartanon laajat vainiot pistäytyi se laajaan\nmetsään, jossa melkoisia vuoria näkyi radan molemmin puolin kohoavan.\n\n-- Katso, Aslak, tuossa radan länsipuolella kohoaa Satakunnan\nkorkein kohta Vuorestenvuori ja sen vastapäätä radan itäpuolella\non Lehtivuori. Eiväthän ne Lapin tuntureihin verrattuina ole kuin\nmäkiä, mutta täällä ne ovat jättiläisiä pienempien kukkulain\njoukossa, täällä ne louhikkoisten rinteittensä, metsäisten ja\nsynkkien rotkojensa ja ympäristöä hallitsevan korkeutensa tähden ovat\nkasvaneet kansan mielikuvituksessa satujen Rastekaisiksi ja hiisien\nasunnoiksi, kertoili Jorma.\n\n-- Täällä taitaa vielä olla karhujakin, huomautti Aslak.\n\n-- Karhuja ei ole enää näillä seuduilla muualla kuin Satakunnan\nvaakunassa, mutta ennen vanhaan on kyllä ollut. Hirviä, kettuja,\nmäyriä, kärppiä, tuhkureita, jäniksiä, oravia ja metsälintuja\non sen sijaan runsaasti Satakunnan ja Hämeen metsissä. Oletko\nkoskaan kuullut puhuttavan näiden seutujen suurimmasta erämiehestä\nHirvi-Simunasta?\n\n-- En. Voisithan ajankuluksi kertoa hänestä.\n\nJa junan jyristessä leveän niemimaan poikki, jota rajoittaa\nkaarenmuotoinen Pyhäjärvi, Tampereen ja Lempäälän välillä, Jorma\nkertoi seuraavan tarinan:\n\n-- Noin sata vuotta sitten asui Lempäälässä Lehtivuoren lähellä\npienessä mökissään Simuna-niminen mies, jota myöhemmin sanottiin\nyleisesti Hirvi-Simunaksi. Vaikka hänen asuntonsa ei ollut kovin\nkaukana muista taloista, eleli hän melkein täydellistä erakko-elämää.\nKansa nimittäin karttoi jättiläiskokoista, mustaa ja parrakasta\nmiestä, jonka sanottiin olevan liitossa itsensä paholaisen kanssa.\nEikä Simunakaan välittänyt ihmisseurasta. Mieluimmin hän kulki\npyssy olalla synkissä metsissä kokien ansojaan ja satimiaan tai\ntalvella hiihtäen hirven jälkiä. Hän oli kuuluisa erämies. Kymmenet\nmetsien kruunupäiset hirvet, sadat ilvekset ja ketut, puhumattakaan\npienemmästä riistasta, kaatuivat hänen laukauksistaan. Ja kun Simuna\nsai silloinkin, kun muut eivät mitään nähneet, uskoivat ihmiset, että\npaholainen hänen eteensä riistaa ajaa.\n\nSiitä, miten Hirvi-Simuna teki liiton \"vihtahousun\" kanssa, kertoo\ntarina seuraavaa:\n\nHirvi-Simunalla oli jo nuorena tavaton metsästysinto. Pyhät ja aret\naamusta iltaan hän kulki saloilla, mutta aluksi huonoin tuloksin.\nKerran eräänä helluntaiyönä Simon ollessa metsojen soitimella\ntuli häntä vastaan outo mies. Kun Simuna valitteli hänelle huonoa\nmetsästysonnea ja erittäinkin sitä, että hänen pyssynsä ei tapa\nriistaa, sanoi mies kolkosti: 'Jos teet, niinkuin minä neuvon, niin\nei milloinkaan tule liha pöydältäsi loppumaan.' Ja Simo kuunteli\ntarkasti ja painoi mieleensä miehen neuvon tietämättä aluksi, kuka\nneuvonantaja oli.\n\nOudon miehen neuvon mukaan hän meni helluntaipäivänä Lempäälän\nkiviseen kirkkoon, jossa Simunan tullessa parastaikaa jaettiin\nherranehtoollista alttarin ympärille polvistuneelle kansalle.\nHirvi-Simuna meni muutamalle tyhjälle paikalle, mutta hän ei\nsyönytkään rippileipää, vaan kätki sen taskuunsa, niinkuin\nsalaperäinen mies oli neuvonut. Heti kirkonmenojen jälkeen haki hän\nrakkaan pyssynsä ja meni metsään. Siellä hän ensitöikseen asetti\npyöreän rippileivän suuren männyn kylkeen pilkaksi ja alkoi sitä\ntähdätä. Silloin ilmestyi taas se omituinen mies Hirvi-Simunan\nläheisyyteen antamaan lisäneuvoja.\n\n-- Kuulehan Simuna, sanoi mies -- ampuessasi pitää sinun sanoa:\n\n    'Hirvi minulle,\n    minä sinulle!'\n\nKolmesti ampui Simo mainiten nuo sanat, ja jokainen luoti kävi\nmaaliin puhkaisten rippileivän keskeltä. Simo itsekin ihmetteli\ntarkkaa ampumistaan. Tuskin hän aavistikaan ampuessaan, että hänen\nneuvonantajansa oli itse pahahenki. Vasta sitten kun mies ivallisesti\nvirnistellen katosi, alkoi Simuna epäillä, että hän oli kutsunut\npahat voimat liittolaisikseen ja että hän oli vannonut antavansa\nitsensä \"pahalle miehelle\".\n\nHuolestuneena hän käveli iltasella kotiinsa, mutta tuli jälleen\niloiseksi kohdatessaan hirvilauman aivan kotinsa lähettyvillä. Simo\nampui siitä kaksi suurinta, sarvipäistä uroshirveä. Hän olisi saanut\nuseammankin, mutta pelkäsi lihojen pilautuvan lämpimällä, kun hän\nei olisi kerinnyt niitä yhtenä päivänä suolata. Ne olivat Simunan\nensimmäiset hirvet.\n\nSen jälkeen hän sai aina, konsa vain metsästämään lähti. Hirvet\njuoksivat häntä vastaan toisinaan kotiveräjälle, milloin yksitellen,\nmilloin laumoina. Pahin pula oli hänellä siinä, miten sai ammuttujen\neläinten lihat ja nahkat kotiin ja siellä säilöön.\n\nEikä ainoastaan hirviä, vaan myös muuta metsän riistaa ilmaantui\nhänen eteensä ja lähettyville, missä hän ikänään oli: teeriparvet\nsoivat hänen mökkinsä katolla ja ympärillä; metsot keväisinä\nöinä kalistelivat koukkuisia nokkiaan ja \"hioivat\" niin lähellä,\nettä ikkunasta ylti ampumaan; ketut ja ilvekset kurkistelivat\ntalvi-iltoina hänen majansa ikkunasta ja ovenraosta; sudet ulvoivat\nja kiertelivät häntä tekemättä kuitenkaan mitään vahinkoa. Kun Simo\nampui jonkun otuksen, tuli kaksi sen sijalle. Näytti siltä, että\nkaikki metsänriista niillä seuduin oli vain häntä varten.\n\nSimo aluksi rikastui rikastumistaan, sillä hän myi joka talvi\nHämeenlinnan markkinoilla joukoittain hirven, suden, ilveksen ja\nketun nahkoja. Tampereelle vei hän vain lintuja, vaikka se oli hänen\nmetsästysmaittensa vieressä.\n\nHirvi-Simunan metsästäjämaine kantautui kotipitäjästä naapuripitäjiin\nVesilahdelle, Pirkkalaan, Messukylään, Kangasalalle ja Sääksmäelle\nja viimein yli koko Satakunnan ja Hämeen, mutta samalla kulki tieto\nsiitä, että Simunalla on apulaisina \"näkymättömiä koiria\", jotka\nhänelle otukset eteen ajavat. Aniharva uskalsi sivukulkiessaan\npistäytyä hänen mökkiinsä, ja näytti siltä, ettei Simuna itsekään\nvieraista välittänyt.\n\nVanhemmilla päivillään alkoi metsästäminen häntä itseäänkin\ntympäistä. Vain hengenpitimikseen hän sitä harjoitti. Eräältä\nmetsästysretkeltään hän ei koskaan enää elävänä palannut. Suuren\nkiven sivuun Lehtivuoren maassa oli ukko nukahtanut. Toiset\nväittävät, että hän itse olisi lopettanut päivänsä, mutta toiset\nluulevat hänen saaneen luonnollisen kuoleman. On niitäkin, jotka\nväittävät Hirvi-Simunan kuolleen nälkään, kun hän vanhoilla\npäivillään rikkoi paholaisen kanssa tekemänsä liiton, ja kun hirvet\nTampereen tehtaiden pillejä peläten pakenivat Parkanon metsiin.\n\n\n\n\nLuontoa ja historiaa, tarua ja totta.\n\n\nJuna jyrisi yksikaarisen rautasillan yli. Sen alla vilisi leveä,\nlehtorantainen virta.\n\n-- Hei, Jorma, tule katsomaan Kuokkalankoskea. Tästä ne juosta\nvilettävät Längelmäen, Hauhon ja Vanajan yhtyneet reitit, kuten\nolet lukenut. Katselepa näitä hymyileviä maisemia. Jos kulkisimme\nkilometrin verran virtaa alas, tulisimme Toutosenjärveen, johon\ntämä koski laskee ja joka on oikeastaan kaarenmuotoisen Pyhäjärven\neteläpää.\n\n-- Kummallisia ovat nämä Hämeen ja Satakunnan vesistöt. Niillä ei\nnäytä olevan mitään yhteistä laskusuuntaa. Kuin sokkosilla haparoivat\nne sinne-tänne, kunnes yhtyvät ja sitten yhteisvoimin ponnistavat\nmereen. Me jo Oriveden seuduilla näimme tänne laskevia vesiä.\n\n-- 'Ympäri käydään, yhteen tullaan.' Me olisimme voineet\nLängelmäveden päästä astua laivaan ja lasketella ensin sitä pitkin ja\nsitten Kaivannonkanavan kautta Roineeseen sekä siitä Mallasveteen.\nJos olisimme halunneet käväistä Pälkäneellä, olisi pitänyt tehdä\npieni mutka itään, mutta se olisi maksanut vaivat: olisimme nähneet\nsiellä luonnonihania seutuja ja historiallisesti merkillisen\nKostianvirran, jonka kautta Pälkänevesi laskee Mallasveteen.\n\n-- Mikä merkkipaikka Kostianvirta on? kysyi Aslak.\n\n-- On siinäkin historian lukija? Kostianvirralla oli navakanpuoleinen\ntaistelu isonvihan aikana; tarkemmin sanoen lokakuun 6 p:nä 1713.\nRyssät 7,000 miehen voimalla hyökkäsivät virran toiselle rannalle\nasettuneen Suomen armeijan kimppuun. Sumun suojassa kulkivat\nviholliset lautoilla Mallasvettä suomalaisten selän taa ja löivät\nArmfeltin armeijan. Sen jälkeen koko Häme ja Satakunta, joutuivat\nryssille.\n\n-- Se oli surullinen taistelu, lisäsi Aslak.\n\n-- Niin. Meidän täytyy jatkaa matkaa. Palaamme takaisin\nMallasvedelle, sivuutamme idästä tulevan Hauhon reitin yhtymäkohdan\nja laskemme Valkeakosken kanavan kautta Raudunselkään, johon\nyhtyy Vanajaveden reitti. Ja niin yhtyneinä laskevat vedet tätä\nkoskea alas. Matkallamme olisimme nähneet myös Valkeakosken suuret\npaperitehtaat.\n\n-- Ja paljon muuta, lisäsi toinen.\n\n-- Ennen kaikkia kaunista luontoa. Sydän sykähtelee nopeammin\nkatsellessa noita Hämeen järvimaisemia. Minä en ihmettele ollenkaan,\nettei Hämeestä ole mennyt paljon ihmisiä Amerikkaan; he eivät ole\nraskineet jättää näin ihanaa isänmaataan. Ja kovia poikia ovat\nnämä hämäläiset maata kuokkimaan ja myöskin maataan puolustamaan.\nHämäläisen laulussakin sanotaan:\n\n    'Jos miestä missä tarvitaan\n    maan eestä vaikka kuolemaan,\n    niin uljaita on urhoja;\n    on järkeä on kuntoa,\n    kun toimeen tartutaan.'\n\nPojat laskeutuivat junasta Lempäälän asemalle. Heidän huomiotaan\nkiinnitti heti vanha kivikirkko. Kun he sitä lähestyivät, ponnahti\nsen katolta lentoon mustia lintuja.\n\n-- Njak, njak-njak, njak, ääntelivät ne vieraille.\n\n-- Mitä merkillisiä lintuja nuo ovat, eivät ne ainakaan ole variksia,\nvaikka niistä muistuttavat.\n\n-- Naakkojahan ne ovat, hurskaita lintuja, jotka eivät muualla viihdy\nkuin kirkkojen ullakoilla. Ne ovat myös historian tuntijoita, sillä\nniille eivät kelpaa asunnoksi muut kuin katolisena aikana rakennetut\nkivikirkot. Tämä Lempäälän kirkkokin on rakennettu 1400-luvulla.\n\nVanhan tarun mukaan munkkien rauhattomat sielut vaikeroivat\nnaakkoina. Rangaistukseksi siitä, että he rahasta myivät\nsynninpäästöjä, määräsi Jumala heidän sielunsa kuoleman jälkeen\nkiertelemään kivikirkkoja. Munkithan muutenkin pettivät kansaa. He\nm.m. selittivät, että kuka suuremman kiven tuo kirkon seinään, hän\nsaa sitä suuremman synnin anteeksi.\n\n-- Jorma, katsele noita valtavia kivilohkareita kirkon seinässä.\nEntisten lempääläläisten synnit ovat tainneet olla siitä päättäen\nperin raskaat.\n\n-- Minä vuonna tämä kirkko on rakennettu? kysyi Jorma eräältä kirkon\nluona seisovalta ukolta.\n\n-- Tätä kirkonkylää sanotaan Lempoiseksi, koska kansan tarinan mukaan\non täällä itse \"vihtahousu\" asunut, mutta kun kirkko rakennettiin\ntälle kannakselle, ei sen kehnon korvat kestäneet kellojen soittoa.\nEnnenkun tämä kivikirkko rakennettiin oli vesilahtelaisilla\nja lempääläläisillä yhteinen kirkko Aimalassa. Se ei ollut\nvesilahtelaisten mieleen ja sentähden he muka kehoittivat hullun\nmiehen polttamaan sen. Palosta pelastetut pyhäinkuvat pantiin silloin\nkahdelle laudalle.\n\n    'Kunne kuvat kulkenevat,\n    sinne kirkko tehtänehen',\n\nhuusivat rannalle kerääntyneet ihmiset. He antoivat siten Jumalan\nmäärätä kirkkojen paikat, etteivät ihmiset niistä turhaan riiteleisi.\nSilloin Pietarin ja Paavalin kuvat purjehtivat Vesilahdelle, mutta\npyhän Birgitan sekä pyhän Magdaleenan kuvat ajoi aallokko Lempoisten\nrantaan. Ja niin saivat kumpikin pitäjä oman kirkkonsa korkeimman\nviittaamalle paikalle. Mutta vuosilukua, milloin se tapahtui, en\nmuista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAslak ja Jorma aikoivat käväistä Vesilahden puolella tutustumassa\nhistoriassakin mainittuihin paikkoihin, mutta eivät tienneet,\nmiten sinne mukavimmin pääsisivät. Samassa kuului laivan vihellys\nkanavasta. Pojat juoksivat kanavalle ja näkivät laivan juuri kulkevan\nainoan sulkulaitoksen läpi.\n\n-- Tämä on kai Lempäälän kanava.\n\n-- Niin on. Ihmisillä on tavallisesti kiireempi kuin vedellä.\nSentähden on tässäkin niemi katkaistu kanavalla, ettei alusten\ntarvitseisi kiertää Kuokkalan kosken kautta.\n\nLaiva oli matkalla Tampereelle eikä poikennut Vesilahdelle. Pojat\nmenivät kuitenkin siihen toivoen jossain laiturissa pääsevänsä maihin.\n\n-- Mitä sanot, Aslak! Vieläkö kehut tunturimaisemiasi Suomen\nkauneimmiksi seuduiksi? Minäkin niistä pidän suuremmoisuutensa\ntähden. Mutta täällä on luonnon vienoa suloutta. Katso, kuinka\nrehevän lehtevät saaret kuvastavat tyyneen järven pintaan; katso,\nkuinka saarien salmet välkähtelevät vietellen kulkijaa selältä\nselälle! intoili Jorma laivan kannella.\n\nAslak ei voinut muuta kuin myöntää, että se on toisenlaista luonnon\nkauneutta kuin Lapissa, mutta tahtoi kuitenkin oman kotiseutunsa\nsäilyttää ensi sijalla.\n\nEräältä sillalta he saivat saattajat historiallisesti kuuluisaan\nLaukon kartanoon.\n\nVaikka kartano on kauniilla paikalla, kahden selän välisellä\nniemekkeellä ja vaikka sieltä on joka suunnalle kauniita näköaloja,\ntoimi kuitenkin poikain mielikuvitus kiihkeämmin kuin aistimet;\nsillä he tiesivät siellä polkevansa historiallista maaperää, jossa\nversoi tarujen monihaaraiset köynnöskasvit. Kartanon puutarhassa\nsijaitsevalla Kurjen kalliolla istuessaan virkkoi Jorma:\n\n-- Oletko kuullut Elinan surma-nimistä runoa, joka kertoo Elinarouvan\nja Klaus Kurjen synkeästä kohtalosta? Siitä on tehty näytelmäkin. --\nKoska et ole kuullut, niin kerron sen tässä oikeassa ympäristössään.\nJuuri tältä kalliolla ajaa karautti Klaus Kurki omantunnon vaivoissa\njärveen, kun huomasi syyttömästi polttaneensa vaimonsa, ihanan\nElinarouvan ja oman poikansa. Kansanruno kertoo siitä seuraavaan\ntapaan:\n\nSuomelan kartanossa, täällä Vesilahdella oli nuori ja kaunis\nElinaneiti. Kun hän eräänä päivänä meni aittaan vakalla jauhoja\nnoutamaan, säikähti hän nähdessään mahtavan aatelismiehen, Laukon\nherran Klaus Kurjen ratsastavan taloa kohti.\n\n\"Tuoltapa tulee Klaus Kurki\", huudahti hän.\n\n\"Mistäs tunnet Klaus Kurjen, kysyy häneltä joku:\n\n    \"Tunnen tuiman käytännöstä\n    Jalon jalan heitännästä.\"\n\nKun Klaus näki Elinan, ihastui hän siveään ja kauniiseen tyttöön ja\npäätti kosia hänet vaimokseen. Sentähden ratsasti hän seuralaisineen\nSuomelan pihalle.\n\n    \"Sadat miehet saattamassa\n    Sadat satulahevoset\n    Miehillä kultakannukset,\n    Hopeahelat hevosilla.\"\n\nÄiti esteli antaessaan vastausta rikkaan aatelismiehen pyyntöön:\n\n    \"Ei taida vähä Elina\n    Panna työhön palkollista,\n    Ruokkia isoo perettä,\n    Katsoo isoo tarhakarjaa.\"\n\nKlaus kehuu hänellä olevan hyvän palkollisen Kirstin, joka kyllä\ntoimittaa talon työt. Ja Elina hiukan pelonsekaisin tuntein\n\n    \"Otti kihlat, anto kättä\n    Käsi Klauksen povella\n    Kävi Klaun kartanolla.\"\n\nMutta kademielin katseli sitä Kirsti miettien pirullista juonta,\njolla saisi Klaun ja Elinan välit kylmenemään.\n\n    \"Ah, jos sitäkin olisi,\n    Joka tuon välin pahennais\",\n\nhän huokasi.\n\nKlaus ja Elina elivät useita vuosia onnellisina, useita vuosia sai\nKirsti odotella, päästäkseen myrkyttämään heidän väliään. Mutta\nvähitellen sai hän Klaun uskomaan, että Elina oli tehnyt suuren\nrikoksen; hän nimittäin järjesteli semmoisia tilaisuuksia, jotka\ntekivät asian uskottavaksi ja väitti kivenkovaan, että Elina on\nKlaulle uskoton. Siitä Klaus suuttui niin hirveästi, että pisti tulen\nladon nurkkaan, missä Elina oli pienen poikansa kanssa.\n\n    \"Savu suitseepi tulinen\n    Liekki tuima leimahtelee...\"\n\nMutta ei pala heti se nurkkaus, jossa Elina on poikineen ja jossa hän\nrukoilee ja vakuuttaa viattomuuttaan. Kun ei mikään muu voi lepyttää\nraivostunutta miestä, nostaa Elina heidän ainoan poikansa ikkunalle\nrukoillen:\n\n    \"Ohoh kultan, Klaus kultan,\n    Älä polta poikalastas,\n    Vaikka poltat pojan tuojan.\"\n\nSitte hän työntää kätensä ikkunasta näyttäen Klaun antamaa sormusta.\n\n    \"Älä sormustas kadota\n    Vaikkas kantajan kadotat.\"\n\nViedään sana äidille Suomelaan. Nääntyneenä hengästymisestä lankeaa\nhän polvilleen kartanolle rukoillen:\n\n    \"Ota pois tuo tulesta,\n    Vaka vainio valkehesta.\"\n\nMutta synkkänä katselee Klaus, kun tuli tekee työtään vaimentaen\nsyyttömän rukoukset. Vielä äidilleenkin kerkiää Elina vakuuttaa\nviattomuuttaan.\n\n    \"Se oli meno parahan rouvan,\n    Nuoren Elina emännän.\"\n\nMutta hirmuinen rangaistus tuli siitä Klaus Kurjelle. Luontokin itki\nsitä hirmutyötä eikä Laukossa sen jälkeen mikään tahtonut menestyä:\nlaiho kuihtui pelloilla, eläimet kuolivat ruoka suussa, ja itse\nisäntä katui katkerasti huomattuaan vaimonsa syyttömäksi. Kun taas\nkerran\n\n    \"Klaus istu kynnykselle\n    Sekä istu, että itki\",\n\nniin Jeesus vanhaksi äijäksi pukeutuneena tuli hänen luokseen ja\nkysyi:\n\n    \"Mitäs itket Klaus Kurki?\"\n\nKlaus kertoi, mitä hän oli tehnyt.\n\nUkko sanoi tietävänsä, missä on Elina rouva. Hän asuu:\n\n    \"Ylemmäises taivahassa\n    Kuuden kynttilän edessä.\n    Jeesuksen jalkain juuressa\n    Pikkupoikanen sylissä --\n    Uolevi oven edessä.\"\n\nKlaus Kurjen sanoi hän olevan alimmaisessa tuonelassa, niin että\nkannukset vähän näkyvät. Siellä sanoi hän Kirstinkin kärsivän\n\"alammaisen portin alla, silkit päihin sidottuna\".\n\nKun ukko oli mennyt, istui Klaus Kurki tulisen ratsunsa selkään ja\najaa karautti tältä kalliolta järveen ja hukkui sinne hevosineen.\n\nSentähden sanotaan tätä Kurjen kallioksi.\n\n\n\n\n\"Vesikäärmeitä\" onkimassa.\n\n\nEdellisenä kesänä oli Aslak tehnyt Jormalle pieniä kepposia, kun he\nkahden etsivät harvinaisia eläimiä, ja silloin oli Jorma päättänyt\n\"mitata samalla mitalla\". Vesilähdettä Lempäälään palatessaan ehdotti\nhän toverilleen:\n\n-- Eiköhän pyydetä kaloja näistä järvistä ja paisteta niitä, kuten\nLapissa viime kesänä? Olen kuullut, että nämä Kokemäenjoen vesistön\njärvet ovat kalaisia.\n\n-- Eihän meillä ole pyydyksiä, jotka sopisivat näihin vesiin.\n\n-- Täällä tosin ei ongita perho-ongilla, kuten Lapissa, mutta onhan\nminulla laukussani pitkäsiima. Se on mainio pyydys täällä.\n\n-- Entäpä täkykalat?\n\n-- Täällä käytetään matoja täkyinä. Niitä saamme yöllä peltojen\npientareilta.\n\nPojat lainasivat veneen Lempäälän kanavanvartijalta, ja kun hämärä\nyö kattoi jo maisemia, laskivat he sillä ensin Herralan kosket ja\nvuolteet ja saapuivat Kuokkalan kosken niskaan, johon Jorma aikoi\nlaskea pitkänsiiman. Mutta ennen sitä oli etsittävä täkymadot. He\nlaskivat veneensä pappilan rantavainion alle ja hiipivät pellonojaa\nylöspäin.\n\n-- Hiljaa, Aslak, katsele nyt tarkasti ojan reunaa ja kun näet\nkastemadon puoleksi työntyneen reiästään maanpinnalle, niin tartu\nhäntään ja vedä se tähän astiaan.\n\nSamassa Aslak löysi ensimmäisen ja tarttui siihen. Mutta kun se\ntuntui kylmältä ja limaiselta, päästi hän sen heti menemään.\n\n-- Sehän on käärmeen poikanen! huudahti hän, sillä hän ei milloinkaan\nennen ollut nähnyt kastematoa.\n\n-- Joutavia puhut. Mies, joka on ollut petoeläintenkin pyynnissä, ei\nsaa peljätä viatonta maan matoa. Katsos, näinhän niitä vedellään.\n\nJorma noukki niitä yhtenään. Toiset niistä olivat sateen jälkeen\nnousseet melkein kokonaan maanpinnalle ja hengittivät siinä raitista\nja kosteaa yön ilmaa, toiselta näkyi vain vähäsen häntäpuolta. Ja kun\nJorma tarttui niihin, harasivat madot niin vastaan, että ennemmin\nsinkuivat pitkiksi kuin kumminauhat ja muutamat katkesivatkin, ennen\nkuin lähtivät ryöstäjän saaliiksi.\n\nPian oli niitä kertynyt yhtä siimaa varten. Pojat soutivat läheiseen\nlehtosaareen, tekivät tulen hiekalle ja sen loisteessa Jorma asetti\ntäyt onkiin. Aslak ei puuttunut koko työhön.\n\n-- On niitä \"Lannanmaan\" kalastajillakin omia temppujaan veden\nriistan pyytämisessä. Opetan tässä sinutkin pyytämään matosiimalla,\nsanoi Jorma hiukan ylpeillen, kun muisti, että Aslak edellisenä\nkesänä oli joskus ollut \"koppava\" perho-ongintataidostaan.\n\n-- En halua oppia, ennen kun näen, mihin se kelpaa.\n\nKun siima oli valmis, käski Jorma Aslakin soutaa alaspäin keskijokea\npitkin. Itse hän laski siimaa veteen.\n\n-- Etkö sinä panekaan kohoja siimaan? kysyi soutaja.\n\n-- Eipä niitä matosiimassa kaivata, ei varsinkaan pohjakaloja\npyydettäessä.\n\n-- Taidatpa toivoa mateita siimaasi.\n\n-- Sittenpä nähdään, kun koetaan.\n\nPoikain pitkäsiima ulottui saaren kohdalta kosken niskaan. Jorma\narveli siinä olevan vähintäin sata koukkua. Palatessaan Jorma jo\nalkupäätä koetteli, että \"joko on kala tarttunut Hannuksen verkkoon\".\nEikä se tyhjään mennytkään, sillä kaksi ahventa, kaksi aikamoista\nkyrmyniskaa potkiskeli ensimmäisissä ongissa.\n\n-- Katsohan tätä! Eikö ole komea paistinkala ja tässä toinen,\nhuudahti Jorma. -- Harvinaisesti Lapissakin saadaan laskukerralla\nkaloja.\n\n-- Eiväthän ne ole kaloja, ne ovat vain ahvenia. Lappalainen ei syö\nahventa kuin suuressa nälässä ja hauit heitetään meillä sen tien\njärveen, jollei niitä aiota koirille kuivata. Vain lohensukuiset\nkalat ovat meillä syötäviä.\n\n-- Lapin ahvenet ovat useimmiten laihoja ja mustia, mutta täällä ne\novat lihavia kuin syöttöporsaat.\n\n\"Sinnissään\" Aslak ei syönyt Jarman paistamia ahvenia, vaikka\nniistä lähtenyt herkullinen tuoksu kutitti hänen nenäänsä. Hän teki\nitselleen leipäkeitoksen peltipannussaan ja joi kahvia painimeksi,\nsillä aikaa kun toinen pisteli poskeensa molemmat kalat.\n\nIltayö oli tyyni ja leppoisa, taivas ukkosilman jälkeen ohuessa\npilvessä. Joki haarautui heidän näkyvillä kahdeksi, saarta\nkiertäväksi nahkavirraksi, joiden takana häämöittivät rantoja\nseuraavat viljelysmaat ja niiden takaa hyvinvoivannäköiset talot.\nKauempana kohosi hämyisiä havumetsiä.\n\nSaaren lehvistöistä kuului muuttolintujen moniäänistä laulua. Rannan\ntiheiköissä kaislasirkut sirittivät, kerttuset soittelivat ja\npunasiipirastaat riemuitsivat keväisissä häissään pitkän muuttomatkan\njälkeen. Jossain luhtaniityillä viheltelivät isot kuovit, ja pappilan\npuolelta kuului kuhankeittäjän kujerruksia.\n\n-- Mikä on tuo lintu? kysyi Aslak, jonka herkkä korva oli heti\nhuomannut, ettei laulaja ollut Lapin lintuja.\n\n-- Kuhankeittäjähän siellä kalamiehille lavertelee:\n\n    'Kuha kiehuu, kuha kiehuu,\n    ei makuu ei maitoo, ei suolaa ei särvintä.\n    -- Onko piialla vilu?'\n\nYön usvien noustessa jokirannoille, nukkuivat pojat nuotion\nloisteessa lehtivuoteillaan. Kun he aamulla heräsivät, oli nuotio\nsammunut ja kylmä värisytti jäseniä.\n\n-- Hei, Aslak, nyt lähdemme pyydystämme kokemaan! Matosiimaa pitäisi\nkatsoa joka kolmen tunnin kuluttua, etteivät kalat karkaisi, mutta\nnyt olemme nukkuneet ainakin kuusi tuntia.\n\nJorma asetti Aslakin kokemaan, ja itse asettui airoihin. Kaloja alkoi\nnousta veneeseen joka toisessa koukussa; ahvenia, lahnoja, särkiä ja\njoku pieni haukikin keppuroi jo veneen teljoilla, kun Aslak äkkiä\nhuudahti:\n\n-- Vesikäärme on tarttunut koukkuun; katkaisenko siiman?\n\nJormaa nauratti, sillä hänen kepposensa oli onnistunut. Hän oli\nkuullut virrassa asuvan ankeriaita ja oli päättänyt niillä säikäyttää\ntoveriaan.\n\n-- Hölmö, etkö tunne Etelä-Suomen parasta kalaa, ankeriaista.\n\n-- Käärme se on, tenäsi poika. -- Näkeehän sen jo liikkeistäkin;\nsehän kiemurtelee kuin kyy eikä sillä näy olevan eväraajojakaan.\n\nPitkien neuvottelujen perästä Aslak heitti matomaisen kalan veneeseen\nja katkaisi perustimen. Hän sai myöhemmin toisenkin ankeriaan ja\nparisen kymmentä muuta kalaa. Niiden joukossa oli vielä lahna, kuha\nja sulkava, joita kaloja \"Lapinpoika\" ei ennen ollut nähnyt kuin\nkuvissa.\n\n-- Näet, että on niitä muuallakin kaloja eikä vain Lapissa, sanoi\nJorma heitellessään veneestä saalista nuotiolle. -- Saat valita\npaistinkalasi, arvaan, ettei sinulle ankerias kelpaa, vaikka se on\nherkkukala.\n\n-- Meillä Lapissa vain noidat syövät käärmeitä nostattaakseen\nluontoaan.\n\nAslak perkasi ja paistoi suuren säynävän, mutta Jorma nylki ensin\nankeriaat ja paistoi ne aamiaisekseen. Syödessään kertoi hän\ntoverilleen seuraavaa:\n\n-- Kemijoella kuulimme kertomuksen lohen ihmeellisistä vaelluksista.\nNämä ankeriaat ovat myöskin \"muuttolintuja\" kalojen valtakunnassa.\nNämäkin ovat syntyneet kaukana Atlanninmeressä, jossa ankeriaat\nkutevat. Ne ovat aloittaneet vaelluksensa litteänä, läpikuultavaisena\ntoukkana, muuttuneet vähitellen tummaksi ja liereäksi. Noin\nrautanaulan pituisina ne ovat yhtyneet suuriin muuttoparviin ja\nalkaneet uida Pohjanmeren ja Tanskan salmien kautta Itämereen,\nkasvaen matkallaan yhä suuremmiksi. Meille Suomeen ankeriaat\ntulevat noin 30 sentin mittaisina. Niitä eivät esteet pidätä, kun\nne uivat virtoja ja puroja ylös. Kun tulee pato vastaan, etsivät\nne siitä reikää ja jolleivät löydä, luikertelevat yökasteen aikana\nmaata pitkin esteen sivu. Järvissä ja joissa ne sitten kasvavat\ntäysikasvuisiksi.\n\n-- Miten ne pääsevät taas mereen kutemaan? kysyi Aslak, jonka\nuteliaisuus oli herännyt.\n\n-- Kun ne ovat täällä sisävesissä kasvaneet ja lihoneet, lähtevät\nne syksypuolella pimeinä öinä vaeltamaan virtoja myöten mereen\nmääränään Atlantin ulapat, entiset lapsuuden temmellysvedet. Meressä\nne kerääntyvät taas suuriksi parviksi ja kulkevat määrättyjä reittejä\nmyöten kutupaikoilleen. Itämeren ja Tanskansalmien kalastajat\ntietävät tarkalleen niiden kulkuajan ja -tiet ehättäen joka vuosi\nvaeltavia laumoja verottamaan. Miljoonien edestä myyvät tanskalaiset\nankeriaita muihin maihin.\n\n-- Miten ankeriaat osaavat juuri Tanskan salmiin, kun eivät näe\nmaisemia? kysyi taas Aslak.\n\n-- En tiedä. Luonnossa on niin paljon muutakin ihmeellistä. Me\nsanomme tällaisia eläinten kykyjä yhteisellä nimellä vaistoksi.\n\nSyötyään lähtivät samoilijat laskemaan Kuokkalan koskea, Aslak\nperänpitäjänä ja Jorma airoissa. Vinhaa oli vauhti jo rautatiesillan\nalla, mutta alempana, jossa koski kiihtyi vaahtoavaksi ja\npauhaavaksi, kiihtyi vauhti niin, että perämies tunsi kuin Lapin\nkoskien lumousta rinnassaan.\n\n-- Nuo pojat eivät ole ensikertaa koskella, päättelivät varmaan\nasukkaat, kun vene nuolena kihi kuohuissa.\n\nKosken alta kääntyivät pojat etelään ja sousivat kirkonkylän sivu\nLempoisten kanavalle, josta edellisenä iltana olivat lähteneet.\n\n\n\n\nHämeen halki.\n\n\n-- Ovatko täällä Hämeessä kaikki talot aateliskartanolta, kun niillä\non noin komeat rakennukset ja avarat viljelykset? kysyi Aslak\nKuurilan aseman seutuvilla.\n\n-- Etkö ole huomannut, että on täällä paljon pieniäkin tiloja,\nentisiä kartanoiden torppia, jotka ovat valtion myötävaikutuksella\nitsenäistyneet. Mutta pikkutiloillakin on täällä usein enemmän peltoa\nja suurempi karja kuin Etelä-Lapin emätaloissa. Olethan laulanut\nkoulussa:\n\n    'On Hämeen pellot viljavat...'\n\n-- En olisi uskonut niitä näin laajoiksi, enkä tiennyt, että täällä\nkoneilla kynnetään, karhitaan, kylvetään, leikataan ja puidaan.\nEivätkö koneilla syönekin.\n\n-- Me kuljemme nyt ikivanhan Sääksmäen pitäjän peltolakeuksia. Jos\nlaskeutuisimme junasta ja käveleisimme jonkun matkaa itään, niin\ntulisi siellä suuri Vanajavesi vastaan, jonka ympärillä mainittu\npitäjä sijaitsee.\n\n-- Eikö juuri Sääksmäen pitäjässä ole kuulu Ritvalan kylä, jossa\nennen helkavirsiä helluntain aikoina laulettiin?\n\n-- Täällähän se on.\n\n-- Sääksmäellä on kai vanha asutus?\n\n-- Se on Hämeen vanhimpia. V. 1340 mainitaan jo pitäjäläisten\njoutuneen ankaraan riitaan kirkon kanssa siitä, kun he eivät\nmaksaneet kirkkoherralleen säädettyjä kymmenyksiä. Asiakirjat\nkulkivat paaville saakka, ja lopuksi suuri osa pitäjäläisistä\npantiin pannaan eli kirkonkiroukseen. Pannanalainen oli kaikkien\nhalveksima, hänen kanssaan ei saanut seurustella, häntä ei saanut\nhaudata niinkuin oikeaa ristittyä, lapsia ei saanut kastaa eikä\npariskuntia vihkiä, ei myöskään jumalanpalveluksia heille pitää.\nArvaa sanomattakin, että pitäjäläisten täytyi taipua katolisen kirkon\nmahtavan valtikan alle. Niihin aikoihin asui vielä lappalaisiakin\nKantalan erämailla.\n\n-- Millä ne elivät, kun ei näy jäkälää nimeksikään.\n\n-- Onhan sitä silloin ollut enemmän kuin nyt. \"Kirveskansa\" on sen\nhävittänyt, kun se on polttanut kuivilla mailla kaskiaan, kuokkinut\nniille peltojaan ja viimein se on suotkin ojittanut ja kuokkinut\nviljavainioikseen. -- Sinä voit nyt näillä samoiluretkillämme\ntutustua esi-isäisi entisiin asuinseutuihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Hämeenlinna, sanoi junailija sivu mennessään.\n\nAslak oli utelias näkemään historiallisesti kuulua kaupunkia ja\nlinnaa.\n\nHe jäivät junasta asemalle ja kiiruhtivat katselemaan kaupunkia ja\nsen ympäristöä suunnaten askeleensa linnalle, joka seisoa töröttää\nVanajaveden rannalla, kaupungin laidassa, kuin vanha tonttu-ukko\nhaalistuneessa turkissaan. Poikain mielestä sen jykevät, tarunomaiset\npiirteet sulautuivat huonosti nykyajan malliin rakennetun kaupungin\nkanssa. Jossain metsäisessä seudussa se olisi heidän mielestään\ntehnyt vieläkin edullisemman vaikutuksen.\n\n-- Siinä on siis ristiretkien aikainen muistomerkki, virkkoi Aslak.\n\n-- Tuskinpa olisi tässä linnaa, elleivät pakanalliset hämäläiset\nolisi Tuomas-piispan aikana nousseet ilmi kapinaan uutta oppia\nvastaan, jota heille oli jo saarnattu. Sentähden ja paavin\nnimenomaisesta kehoituksesta Birgerjaarli kokosi ristiarmeijan\nhämäläisten kukistamiseksi.\n\nRiimikronikka kertoo retken valmisteluista, että:\n\n    \"Pyys Eerikki valtaherrat maan\n    ja ritarit kuningaskunnassaan,\n    talonpojat ja virkamiehetkin,\n    kuten herrain on tapana vieläkin\n    maan asujat aseihin kutsua,\n    kun sotaretki on ovella;\n    pyys heidät maahan pakanain,\n    vävymiehensä päälliköks' asettain,\n    joka ristijoukkoa johdattaisi\n    joka parhaiten sen tehdä taisi.\"\n\nSellainen, meren yli tehtävä retki sen ajan aluksilla ei ollut leikin\ntekoa. Ja varmasti ruotsalaiset tiesivät saavansa Hämeessä tiukan\nvastaanoton, koskapa kronikoitsija kertoo lähdöstä:\n\n    \"Jäi tyrskien, käsiä väännellen\n    moni äiti ja vaimo valkoinen,\n    mutta itse he iloitsi, kunniaa\n    kun saivat he Jumalan suurentaa.\"\n\nKokonaan toista mieltä olivat hämäläiset. He palvelivat mieluimmin\nUkkoa, ylijumalaa, jonka he kuulivat kesällä pilvissä jyrisevän\nja jota toiset väittivät nähneensäkin; heillä oli luonto täynnä\nerilaisia haltijoita, joille he uhrasivat; he eivät siis tahtoneet\nmielisuosiolla luopua isiensä uskosta, sillä kronikassa kerrotaan\nedelleen:\n\n    \"Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi\n    kera Hämeen jäykkäin pakanain.\n    Nous maihin he lippuja liehuttain,\n    sulat hulmusi, kiilsi tapparat\n    ja panssarit päivässä paistoivat.\n    Hävis Hämeen miehet voimain koiton\n    ja kristityt saivat varman voiton.\"\n\nSamoinkuin Satakunnassa, oli Hämeessäkin vielä taistelun jälkeen\nvihamielisiä, Lallin kaltaisia miehiä, jotka uhmasivat uutta oppia ja\nsen tuojia, sillä kronikassa sanotaan:\n\n    \"Ken tahtoi tulla kastetuksi\n    sai maansa ja mantunsa pelastetuksi,\n    ja suojan ja turvan hengellensä.\n    Ken vielä uhmata uskalsi,\n    sai kuololla maksaa ylpeytensä.\"\n\nNiinkuin, Aslak, muistat teki Birger-jaarli ristiretken Hämeeseen\nv. 1249. Uuden uskon ja Ruotsin vallan turvaksi hän rakensi tämän\nlinnan. Se on myöhemmin monta kertaa palanut, sitä on monesti\nuusittu, mutta vielä on siinä osia Birger-jaariin rakennuttamasta\nlinnasta. Monta kertaa ovat Venäjän sotajoukot seisoneet sen\ngraniittimuurien edessä.\n\n-- Kuusi vuosisataa katselee meitä sen muureilta! huudahti Aslak.\n\n-- Jos mykät kivet voisivat kertoa, jos me voisimme kohottaa eri\nvuosisatojen esirippua, niin olisi meillä tutkimista pitkiksi\najoiksi, lisäsi Jorma.\n\n-- Mennään katselemaan sitä sisäpuolelta, ehdotti Aslak.\n\n-- Oh, etkö ole kuullut, että sinne ei pääse. Siellähän säilytetään\nnyt naisvankeja.\n\n-- Halpaan tehtäväänpä on joutunut vanha linna.\n\n\n\n\nIhana puutarha.\n\n\nHämeenlinnan kaupungilla on näytettävänä jotakin sellaista, mitä ei\nole muualla Suomessa; sen lähellä on ihana puutarha. Vanha linna\nsekä asemansa että muotojensa puolesta joutuu varjoon verrattuna\nnuorempaan veljeensä Olavinlinnaan; pienehkö kaupunki, vaikka onkin\nsangen viihtyisän näköinen, ei ole kerinnyt kasvattaa erityisiä\nmerkkirakennuksia eikä teollisuuslaitoksia; mutta Karlbergin puisto\nAulangon vuoren kera on melkein vertaansa vailla.\n\nLuodessaan Hämeenlinnan seutuja lienee Luoja ajatellut: 'Minä\nmuovailen tämän seudun yhtä kauniiksi kuin Kangasalan ympäristöt.'\nSiinä mielessä hän teki Hattelmalan harjun, jonka rinteitä pojat\nkatselivat kaupungista päin ja joka kohoaa sen eteläpuolella. Vielä\nenemmän luonnon kauneutta ajatellen hän on nostanut Aulangon vuoren\nmaisemia hallitsemaan. Sen jälkeen on hän kaiverrellut maisemaan\njärviä ja vesireittejä niemineen, lahtineen ja saarineen. Ja\nikäänkuin viimeistelläkseen taideteostaan, hän on koristanut maat\npaikoin leppoisalla lehtokasvillisuudella, paikoin vakavammilla,\ntummemmilla havumetsillä.\n\nSitten on tullut ihminen jatkamaan Luojan työtä. Hän on tehnyt sievän\nkaupungin ja linnan Vanajaveden rannalle, hän on rakentanut pitkin\nvesistöjen vartta huviloita, taloja ja kartanoita sekä kuokkinut\nlaajoja viljavainioita, joiden oras, silloin kun Aslak ja Jorma niitä\nkatselivat, oli heleänvihreä.\n\nMutta Karlbergin puutarhan seuduilla ihminen on kuin ylpeästi\nhaastanut Luojan kilpasille, kumpi luo kauniimpaa, muistamatta, että\nLuojan antamia ovat ihmisenkin avut, kauneusaistikin.\n\nKun Aslak ja Jorma lähtivät linnalta astelemaan Karlbergille päin,\npysäytti Aslak toverinsa huudahtaen:\n\n-- Mikä on tuo puu, joka on valkeanaan kukkia, mutta lehtiä ei näy\nkuin nimeksi.\n\nJorma aikoi ensin ivailla toveriaan tietämättömyydestä, mutta muisti\nsiinä silmänräpäyksessä, että Aslak oli edellisenä kesänä esittänyt\nhänelle kotiseudullaan paljon hänelle ennestään tuntemattomia kasveja.\n\n-- Omenapuuhan se on. Nyt on kesän ihanin aika, kun omenapuut\nkukkivat. Etelä-Suomen lapset odottavat hartaasti sen kukkimista ja\nsyksyllä omenain kypsymistä.\n\n-- Se on kuin morsian valkeassa hääpuvussaan.\n\n-- Se on kesän morsian, lisäsi Jorma.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe astelivat salmen rantaa, leveää, puuistutuksilla kaunistettua\ntietä. Kun he korkean herraskartanon ympärillä näkivät ihanan\npuutarhan, jossa oli kymmeniä kukkivia puulajeja ja josta kukkain\ntuoksu kantautui kauas kulkijoita vastaan, huudahti Aslak:\n\n-- Varmaankin keisarin puutarha!\n\n-- Tämä on Karlberg, Hämeen helmi.\n\nPojat kävelivät puutarhassa kuin satujen maassa. Varsinkin Aslak\noli ihmeissään. Hän ei ollut aavistanutkaan, että kasveista yhdessä\nkauniin luonnon ja taideteosten kanssa voi luoda jotain sellaista.\nJoka askeleella näki hän jotain uutta eikä tiennyt lopuksi, mikä\nhäntä enimmän kiinnosti. Kukkalaitteet, pensasaidat, kymmenet\npuulajit, vehmaat nurmikot, keinotekoiset järvet, luolat, linnat ja\nvesiputoukset pyrkivät jakamaan keskenään hänen huomiotaan.\n\n-- Mikä tämä puu on? Mikä on tuo siro kukkiva puu? Mikä on tuo kuusen\nnäköinen havupuu? kysyi hän yhtenään.\n\nJa Aslakia huvitti kovasti, kun Jorma ei tuntenut puoliakaan.\n\n-- Jumala tietää kaikki, mutta ei ihminen. Täällä on kasveja kaikista\nmaanosista. Rikas aatelismies, joka tässä kartanossa asui, on\ntahtonut maailmalle näyttää, että Suomeenkin voi tehdä etelämaisia\npuutarhoja.\n\nPuiston itäreunalla kohoaa korkeahko Aulangon vuori. Kun pojat\nkiipesivät sitä ylös, hämmästyivät he nähdessään, että sitäkin\nihmiskäsi oli perinpohjin somistellut. He sattuivat luolalle, joka\noli kallioon hakattu. Ja Aslakia makeasti nauratti nähdessään\nsen sisällä kivestä tehdyn karhuperheen; he kiipeilivät\ngraniittiportaita, jotka johtivat vuorelta alas Aulangon järvelle.\n\n-- Tässä ovat varmaan ne tikapuut, jotka Jakob näki unessa ja joita\nmyöten enkelit kävivät ylös ja alas, tuumi Aslak.\n\nSaavuttuaan vuoren laelle ja noustuaan korkeaan graniitista\nrakennettuun torniin, levisi heidän ympärillään laaja ja viehättävä\nnäköala.\n\n-- Erinomaista, suurenmoista! huudahti Jorma eikä toverikaan\nväittänyt vastaan. -- Tuolla pohjoisessa päilyvät Vanajaveden reitin\njärvet; niitä voit silmilläsi seurailla täältä Hämeenlinnasta\nSääksmäelle saakka; itäpuolella on kuuluisa Aulangon järvi etelästä\npistävine, rehevämetsäisine niemineen; länsipuolella luikertelee\nKirstulan salmi avartuen pohjoisempana Kirstulan seläksi. Kimmeltäviä\njärviä, viljeltyjä rannikoita taloineen ja kylineen, metsäisiä mäkiä\nja harjuja näkyy tänne melkein joka suunnalta.\n\n-- Minä voisin nyt yhtyä, sanoi Aslak, hämäläisten laulun siihen\nosaan, jossa sanotaan:\n\n    \"Sen tuskin tiedän vertaista\n    niin kaunista, niin herttaista\n    kuin kulta Hämeenmaa.\"\n\nHämeenlinnassa miettivät he kauan, että kumpaa tietä matkustavat\nLahteen, rautatietäkö Riihimäen kautta vai maantietä Tuuloksen ja\nLammin pitäjien halki. Viimein päättivät he matkustaa maantietä.\n\nJorma oli kirjoittanut kotiinsa Jyväskylään, että isä lähettäisi\nhänen purjeveneensä jonkun puulotjia vetävän laivan mukana Lahteen,\nkoska \"samoilijat\" matkallaan aikoivat tutustua Päijänteen seutuihin.\nJa Hämeenlinnassa sai Jorma kotoaan kirjeen, jossa mainittiin, että\nvene on jo lähetetty.\n\n\n\n\nSeikkailu Tehinselällä.\n\n\nNavakassa aamutuulessa samoilijain vene liukui viehättävän Vesijärven\nsaarisia selkiä, niin että vesi keulan edessä kohisi. Jorma piti\nperää ja samalla opetti Aslakia purjeita hoitamaan.\n\n-- Näin sitä purjeveneellä viiletellään suuria selkiä, virkkoi\nJorma. -- Hyvä on purjehtijan mieli silloin, kun vauhti on vinha,\nkun kauniit näköalat silmää hivelevät ja sää on mieltä myöten.\nKoskenlaskussa ja purjehtimisessa on paljon yhtäläisyyttä, niinkuin\nhuomaat. Molemmissa tarvitaan veneen ohjaamistaitoa, rohkeutta ja\nnopeaa harkintaa. Molemmat ovat jaloja urheiluja, mutta voivat\ntoisinaan johtaa niin vaarallisiin tilanteihin, että henki on melkein\nkuin hiuskarvan varassa. Ja moni on purjehdusmatkallakin hukkunut.\n\n-- Koskenlasku on sentään toista kuin purjehtiminen, väitti Aslak.\n\n-- Luuletko, että nämä Vesijärven ja Päijänteen aallot aina näin\nrauhallisina venettä keinuttavat! Usein ne tohisevat vihaisina ja\nvaahtopäisinä; välistä pauhaavat nämä ulapat kuin kuohuvat kosket,\nsilloin aallot viskelevät alusta kuin kepeää lastua, ja tuuli\nkallistaa sitä niin, että purje vettä pyyhkii. Onneton on se mies,\njoka silloin ei osaa purjeitaan ja peräsintä hoitaa.\n\nHe sivuuttivat monta kalastajaa, jotka juuri olivat pitkiä siimojaan\nnostamassa.\n\n-- Emmekö mekin taas laske koukkujamme ja pyydystä kuuluisia\nVesijärven lahnoja eväskaloiksemme? ehdotti Aslak.\n\n-- Säästäkäämme se huvi Päijänteelle, siellä on vielä niitä vanhan\nkansan isoja kaloja. Oletko kuullut kertomusta Tehinselän suuresta\nhauista?\n\n-- En.\n\n-- Ennen muinoin asui Päijänteen rantamalla, suuren Tehinselän\nsivulla Kala-Matti-niminen mies, joka eräänä kesäyönä joutui\nuistellessaan seikkailuun summattoman suuren hauin kanssa. Hän oli\nmonesti ennenkin nähnyt saman vesihirviön: se oli repinyt hänen\nrysiään, se oli sotkenut hänen verkkojaan ja lukemattomia kertoja\nkatkaissut hänen uistimensa perustimen kuin hauraan jouhen; mutta\nturhaan oli Matti sitä saaliikseen himoinnut. Toisinaan oli hän\najatellut, että tuskinpa se onkaan oikea kala, mikä lienee vetehinen.\nMutta kun se teki hänelle jatkuvasti kiusaa, päätti hän vielä koettaa\nerästä pyyntikeinoa.\n\nKala-Matti oli kuullut, että Jäämerellä kalastetaan holkereita\nsuurilla rautaongilla, joihin pannaan muutamia kiloja sianlihaa\ntäyksi. 'Mitähän tuo tekisi, jos saisi hauin sellaiseen onkeen\ntarttumaan', mietti Matti. Ja hän takoi koukun, sitoi sen\nviisikymmentä metriä pitkään suopunkinuoraan ja pujotti koukkuun\nkolmen kilon painoisen siian täyksi. 'Koetapahan tuota napata,\nniin nähdään, kumpi se kentän korjaa', virkahti Matti heittäessään\nvaltavan täkyuistimensa järveen. Sen jälkeen hän souteli puoleen\nja toiseen avaraa Tehinselkää: souti kierrellen ja kaarrellen\nkarinrinteitä, souteli syviäkin vesiä, mutta turhaan näytti menevän\nhanke, kunnes siinä auringonnousun aikoina Matti tunsi jalassaan\nvoimakkaan nykäyksen -- hän oli nimittäin sitonut uistinnuoran\njalkaansa. Samassa viskautui hän soututeljolta perään ja olisi\nmolskahtanut laidan yli veteen, jollei olisi kerinnyt kääräistä\nnuoraa veneen kokan ympäri ja selvittää jalkaansa irti. 'Jopahan\ntarttui se vetehinen', hymähti Matti, kun näkymätön voima alkoi vetää\nvenettä niin, että nuora vonkui ja vesi perän edessä kohisi. Kerran\nhauki pyöräytti pyrstöään veden pinnalla ja siitä Matti tunsi, että\nse oikea, kaikkien kalamiesten \"suuri hauki\" oli hänellä koukussaan.\n\nMutta vielä varmemmin hän tuli siitä vakuutetuksi nähdessään sen\npään nousevan veden pintaan. Kun se avasi hirmuisen suunsa ja koetti\nkakistella kiusallista uistinta kiduskaaristaan, helisi sen pää kuin\nlappalaisen noitarumpu. Kauempaa katsoen ei erottanut, mikä sen\nsuussa helisi, mutta kun hauki suu auki ui veneen perän luo, näkyivät\nselvästi sen \"huulikoristeet\": rivi uistimia, jotka riippuivat sen\nyläleuasta ja jotka se oli aikain kuluessa kalamiehiltä katkonut;\nsiinä oli osa kullan- ja hopeanvärisiä poutasään uistimia, mutta\noli myöskin vaskenvärisiä pilvisään pyydyksiä. Se näky kiihotti\nMattia vielä enemmän. 'Olisi siinä kala ja lisäksi kokonainen\nuistinvarasto', tuumi hän itsekseen, kun kalahirviö vain muutamien\nmetrien päästä katseli häntä mulkosilmillään.\n\nMatti veti varovasti löysää nuoraa veneeseen ja koetti vasemmalla\nkädellä vetää kalaa lähemmäksi, oikeassa piti hän airoa, jolla aikoi\nlyödä petoa kalloon. Mutta silloin hauki äkkiä pyörähti ympäri ja\nnykäsi venettä niin rajusti, että Matti kellahti selälleen veneen\npohjalle. Hauki vei häntä ensin itään, mutta kun siellä tuli\nSysmän pitäjän rannikko vastaan, kääntyi se takaisin, ui selän\nyli Kuhmoisten kirkonkylän edustalle, Päijänteen länsirannalle\nja kääntyi sitte etelään Padasjoelle päin. Kalastajat katselivat\nsitä menoa kauhistuen saarista ja arvelivat itsensä \"vihtahousun\"\nolevan liikkeellä, kun vene kulki ilman purjeita, ilman moottoria ja\nsoutamatta. -- Virmalan saaren luona kääntyi hauki taas pohjoiseen,\nkun ei halunnut lähteä kapeille salmivesille.\n\nMatti viimein kyllästyi siihen kyytiin, kun nälkäkin jo suolissa\nkurisi. Hän päätti katkaista nuoran. Mutta kun se oli ihan uusi,\npäätti hän pelastaa siitä mahdollisimman paljon. Hän veti sitä\nveneeseen tuuma tuumalta ja oli saanutkin sitä puolen lapetuksi, kun\nhauki alkoi painua suoraan järven pohjaa kohti. Nuora luisti takaisin\njärveen, vaikka Matti kuinka olisi pidätellyt. Kun löysä oli loppunut\nja kun nuoran pää oli veneen perään solmittu, alkoi vene rutisten\npainua syvyyteen. Silloin Matti sivalsi puukolla nuoran poikki ja\nkiitti onneaan, että pääsi hengissä siitä seikkailusta. -- Viimeinen\nkohtaus tapahtui Judinsalon selällä.\n\n-- Jopa kerroit oikein merimiesjutun, sanoi Aslak.\n\n-- Se oli tarina siitä kaikkien kalamiesten \"suuresta hauista\", jota\nei vielä kukaan ole saanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHauskasti kului taival tarinoidessa. Vesijärven pohjoispäässä Jorma\nlaski aluksensa kanavaan, jonka rehevillä rannoilla oli komeita\nhuviloita.\n\n-- Niin, tässähän on se yksisulkuinen Vesijärven eli Vääksyn kanava,\ntiesi Aslak. -- Kyllä täällä etelässä näytään pitävän hyvää huolta\nvesiteistäkin. Toista on Lapissa, niinkuin olet nähnyt, siellä ovat\njoet perkaamattomia ja kannaksien yli täytyy vetää veneitä. Me\nsanomme sitä \"muotkimiseksi\".\n\nPian selvisivät pojat sulkulaitoksesta ja jonkun aikaa soudeltuaan\ntyyntä kanavaa aukeni heidän eteensä suuri järvi.\n\n-- Tämä on nyt se kuuluisa Päijänne, josta sanotaan: 'Ei ole päätä\nPäijänteellä, Orivedellä ei ollenkaan.' Kaksitoista penikulmaa\nsaamme sen ulapoita lasketella, ennenkun pääsemme kotikaupunkiini\nJyväskylään, selitti Jorma.\n\nAslak ja Jorma purjehtivat koko päivän, ennenkun pääsivät Tehinselän\nkeskelle, ja sinne, erään saaren rantaan he laskivat veneensä. Siinä\nhe aikoivat levähtää ja viettää yönsä oikein Lapin tapaan, koska\nsaari oli asumaton.\n\n-- Päijänteen maisemissa on jonkun verran Lapin tuntua. Korkeat\nkallioiset rannat, kumpuiset saaret, suuret selät ja niiden sivuilla\nvaaramaisemat tuovat mieleen jonkun Pohjois-Suomen suuren järven.\nEihän täällä ole asutustakaan muualla kuin lahtien perukoissa, puhui\nAslak, kun pojat kahvia juodessaan ympäristöä katselivat.\n\n-- Eikö olekin valtava näköala. Ei merkkiäkään maasta näy, kun\nkatselet suoraan pohjoiseen. Vettä ja taivasta, siintäviä selkiä ja\nkumpusaaria näkyy toisiltakin suunnilta. Kaukaa, niinkuin mereltä\nkatsoen häämöittävät korkeat rannikot sinertävän autereen läpi.\n\n-- Onko täällä Päijänteen ympärilläkin asunut lappalaisia?\n\n-- Tietysti. Onhan täällä Poronsaarikin. Mutta väistyä saivat\nlappalaiset sen jälkeen, kun asutus alkoi sekä etelästä että sivuilta\ntunkeutua näihin sen aikaisiin erämaihin. Ensin on Päijänteen\neteläosan rannikot asutettu; Sysmä ja Padasjoki ovat jo vanhoja\npitäjiä. Pohjoisosiin tekivät sekä hämäläiset että savolaiset\nkalastusretkiään, kunnes nekin saivat pysyvän asutuksen. Monesti\novat hämäläiset ja savolaiset eränkävijät kalavesistä Päijänteenkin\nlahtivesillä taistelleet.\n\nSamoilijat olivat juuri illallista syömässä, kun Aslakin terävä silmä\nkeksi järvellä omituisen liikkujan: joku suuri eläin ui selän yli\nsaarta kohti.\n\n-- Katso, katso, kun poro uipi tänne! huudahti Aslak.\n\n-- Hirvi se on, ei täällä poroja ole ollut satoihin vuosiin.\nSammutetaan tuli ja piiloudutaan, sillä hirvi uipi tähän saareen\nlevähtämään.\n\n-- Ammutaan se, ehdotti Aslak, jossa erävaistot olivat heränneet.\n\n-- Meillä ei ole lupaa ampua hirviä. Sehän on sukupuuttoon kuolemassa\nSuomesta.\n\nHirvi läheni. Selvästi näkyivät jo sen haaraiset nahkasarvet ja\nammottavat sieraimetkin, kun se uidessaan ilmaa ahmi.\n\n-- Se on komea eläin. Minä heitän sen sarviin suopungin heti, kun se\nmaalle nousee. Me vangitsemme sen ja lähetämme eläintarhaan, intoili\nAslak.\n\nMutta hirvipä ei noussutkaan maalle, kuten näytti. Se sai\nsieraimiinsa savun hajua ja alkoi kiertää saarta muuttaen samalla\nsuuntaansa koilliseen. Hirvi näet oli tulossa suoraan Kuhmoisista\nSysmään eli Päijänteen länsirannalta itärannalle.\n\n-- Vangitaan se vedessä, ehdotti Aslak. -- Meillä on veneessä\nriittävästi köysiä.\n\nJormaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jorman mielestä ehdotus oli\nhyvä, sillä laki ei kiellä villiä eläintä kesyttämästä.\n\nPojat hyppäsivät veneeseen ja alkoivat soutaa hirven perään. Aslak\ntiesi vanhastaan, että jos pääsee lähelle vedessä pakenevaa eläintä\nja huutaa, niin sen kulku hidastuu; se vain kääntelee päätään puoleen\nja toiseen eikä kerkiä uimaan. Sentähden nostivat pojat soutaessaan\nankaran karjunnan. Hirvi säikähti, kohotti päätään ja pälyi uidessaan\npuolelle ja toiselle. Ajajain ja hirven välinen matka lyheni hetki\nhetkeltä. Ja kun veneen kokka oli koskettamassa hirven selkää, heitti\nAslak nuoran silmukan eläimen sarviin ja sitoi toisen pään veneen\nkokkaan.\n\n-- Nyt ajetaan vapaalla kyydillä! huudahti Jorma.\n\n-- Niinkuin se Kala-Matti muinoin suurella hauilla. -- Mutta miten\nsaamme sen jalat kytketyksi, kun rannalle pääsemme?\n\n-- Mietitään sitä matkalla. Nyt ajetaan herroiksi.\n\nTuntiessaan raskaan veneen sarviaan painavan, kääntyi se ympäri,\npärskyi sieraimillaan ja katsoi poikia vihaisesti. Se olisi\nmielellään puskenut veneen kumoon, jos sillä ei olisi ollut\nnahkasarvet. Hädissään lähti hirvi painamaan saarta kohti vetäen\nvenettä perässään.\n\n-- Eläköön uusi ajokkaamme! kerkisi Jorma huudahtaa, mutta sillä\nhetkellä loppui kyyti. Saaren edustalla oli näet vedenalainen kari,\njossa hirven jalat yltivät pohjaan. Se otti heti pari laukkaa\njätättääkseen kiusalliset seuralaiset. Veneen kokka rusahti pahasti\nja samassa katkesi nuora aivan veneen rajasta. Pojat kiittivät\nonneaan, ettei vene kaatunut siinä rytäkässä.\n\nHirvi ui saareen, siihen samaan pieneen luotoon, josta pojat olivat\nsen jälkeen lähteneet ja jossa vielä oli heidän eväslaukkunsa.\n\n-- Näin se nyt kävi. Olisit heti hypännyt veneestä sen selkään ja\nkoettanut uidessa sitoa sen jalkoja, päivitteli Jorma.\n\n-- Miksi et sinä sillä ratsastanut?\n\nSaareen päästyään hirvi tunsi olevansa taas kovalla pohjalla eikä\nlähtenyt uudestaan uimaan, vaikka pojat kuinka huusivat. Näyttipä\nolevan vihainenkin rauhanhäiritsijöille; se kierteli saarta juosten\nja päätään puistellen. Kuin varkaiten saivat pojat tavaransa\nveneeseen ja lähtivät jatkamaan matkaansa jättäen uhkean metsän\nkruunupään saarelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Nyt minä uskon, että Päijänteellä ei ole päätä, sanoi Aslak\nseuraavana päivänä puolenpäivän tienoilla, kun he Säynätsalon\nkohdalla olivat menossa.\n\n-- Älä hätäile, kohta se loppuu. Jollei olisi niin kiire kotiin, niin\nkävisimme katsomassa tuota Säynätsalon \"saarivaltakuntaa\", jonka\nasukkaat elävät tehdasteollisuudella. Noissa tehtaissa valmistetaan\nkoivuista ja haavasta faneeria, jota sieltä lähetetään Itä-Aasiaan\nsaakka.\n\nKun Päijänne viimein loppui ja poikain vene kulki kapean Äijälän\nsalmen ja kanavan läpi Jyväsjärvelle ilmestyi samoilijain eteen\nkaupunki, joka leviää siinä harjun rinnettä ja Tourujoen lietteitä\npitkin. Valkoiset talot loistivat keskipäivän kirkkaassa hohteessa.\nNiiden välillä kohosi vihreitä puistoja ja takana harjun punertava\nmännikkö.\n\n-- Terve, kotikaupunkini, sinä seuduista kaunein ja rakkain! huudahti\nJorma seisalleen nousten.\n\n-- Onhan se viihtyisältä näyttävä kaupunki, myönsi Aslak.\n\n-- Voin sinulle jo täältä järveltä käsin esitellä paikkoja. Tuolla\nkaupungin eteläpäässä näet korkeahkot seminaarirakennukset,\nkaupungin keskeltä kohoaa siromuotoinen kirkko ja sen tällä puolen\nkaupungintalo. Niinkuin näet noista lukuisista tehtaiden piipuista,\non Jyväskylä melkoinen tehdaskaupunki, samalla kun se on kuuluisa\nkoulukeskus.\n\nJorma oli kertonut toverilleen niin paljon kotikaupungistaan, että\nAslakin muistiin oli syöpynyt siitä ennakkokuva, joka oli tosin\nhatara ja himmeä, mutta kuitenkin niin selvä, että hän sen mukaan\nkykeni tuntemaan monta paikkaa.\n\n-- Tuossa järven takana kai on se tulitikkutehdas ja tuolla Tourujoen\npuolella kai on Kankaan paperitehdas, arveli Aslak.\n\n-- Niin on. Ja tuolla, kaupungista etelään näet Ronninmäen mykevän\nlaen. Sieltä on laaja ja komea näköala Keski-Suomen mäkimaisemien yli\nlänteen ja luoteeseen. Idästä ja kaakosta siintää sinne Päijänteen\nulapat ja lahdet.\n\nJorman kotona otettiin \"Suomen samoilijat\" ystävällisesti vastaan.\nVanhemmat olivat kotona iloisia siitäkin, että saivat nähdä\n\"Lapinpojan\", josta Jorma oli niin paljon kirjoittanut ja kuulla\nhänen kertomuksiaan.\n\nMutta murhesanomakin kerrottiin pojille. Se ahman poikanen, jonka\nhe olivat elävänä Oulusta lähettäneet Jorman kotiin hoidettavaksi,\noli kuollut. Lyseon vahtimestari oli sen täyttänyt ja liittänyt sen\nkoulun kokoelmiin.\n\n\n\n"]