[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgN9P6fzrmp-5OW8W9tpcdp9hzqrFdjonqPOffAUojxM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1719,"Monsoreaun kreivitär I","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"1719-dumas-alexandre-monsoreaun-kreivitar-i","1719__Dumas_Alexandre__Monsoreaun_kreivitär_I","Historiallinen romaani","romaani",[14],"rakkaus",[16],"ranskalainen","fi",1846,1912,85977,515658,false,56492,[25],"France -- History -- Henry III, 1574-1589 -- Fiction",[27,28,29],"French Literature","Historical Novels","Romance","\"Monsoreaun kreivitär I: Historiallinen romaani\" by Alexandre Dumas is a historical novel written in the early 20th century. It unfolds in the late 16th century, primarily during the period of King Henry III's reign in France, exploring themes of politics, romance, and intrigue. The story revolves around key players in the royal court, particularly focusing on the newlywed François de Saint-Luc and the complex relationships he navigates amidst royal expectations and personal ambitions.  The opening of the novel introduces a grand wedding celebration for Saint-Luc and Jeanne de Cossé-Brissac held at the splendid Montmorency Palace. The atmosphere is tense as King Henry III, reluctantly attending, appears burdened by unspoken grievances. He shares fleeting interactions with both Saint-Luc and his new bride, hinting at underlying political tensions at court that threaten to disrupt their happiness. As the chapter progresses, it becomes clear that the celebrations take place against a backdrop of jealousy, rivalry, and social maneuvering, establishing an engaging narrative ripe with potential conflicts that will develop as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],264,"Henrik III:n hoviin sijoittuva historiallinen romaani seuraa 1500-luvun Ranskan poliittisia juonitteluja ja uskonsotia. Tarina keskittyy Diane de Méridorin ja kreivi de Bussyn suhteeseen valtataistelujen ja hovietiketin puristuksessa.","Alexandre Dumas'n 'Monsoreaun kreivitär I' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1719. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MONSOREAUN KREIVITÄR I\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersin'in kustannuksella,\n1912.\n\nOtto Andersin'in kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Saint-Luc'in häät.\n  2. Saint-Luc'in häät (jatkoa).\n  3. Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.\n  4. Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.\n  5. Vastanaineet.\n  6. Vastanaineet (jatkoa).\n  7. Miten kuningas vietti illan.\n  8. Kuninkaan kääntymys.\n  9. Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot\n     pelkää tulevaa pelkoansa.\n 10. Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'ille,\n     vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle.\n 11. Bussyn tutkimukset.\n 12. Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.\n 13. Miten Bussy taas löysi sekä valokuvan että sen henkilön,\n     jota kuva esitti.\n 14. Kuka oli Diana de Méridor.\n 15. Neuvotteluja.\n 16. Avioliitto.\n 17. Avioliitto (jatkoa).\n 18. Henrik III:nen tapa matkustaa.\n 19. Veli Gorenflot.\n 20. Yö luostarikirkossa.\n 21. Lisää seikkailuja.\n 22. Muuan sukutietolöytö.\n 23. Matkatoveri.\n 24. Lapseton ukko.\n 25. Talo Saint-Antoinen kadun varrella.\n 26. Isä ja tytär.\n 27. Gorenflot'in herääminen.\n 28. Gorenflot'in mietelmät.\n 29. Gorenflot ratsastaa aasilla.\n 30. Enemmän seikkailuja matkalla.\n 31. \"Kultaisen joutsenen\" ravintola.\n 32. Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.\n 33. Taistelu.\n 34. Anjoun herttua.\n 35. Chicot ja kuningas.\n\n\n\n\n1.\n\nSaint Luc'in häät.\n\n\nPalmusunnuntaina vuonna 1578 vietettiin loistavaa juhlaa siinä\nupeassa palatsissa, jonka Montmorencyn kuuluisa perhe äskettäin oli\nrakentanut. Tämä perhe oli sukua kuninkaallisille ja senvuoksi se\nkaikessa kilpailikin ruhtinaallisten sukujen kanssa. Kuningas Henrik\nIII:nen suosikki Francois d'Epinay de Saint-Luc oli tänä päivänä\nmennyt naimisiin Jeanne de Cossé-Brissac'in kanssa, ja juuri sen\njohdosta juhla oli järjestetty.\n\nPäivällinen oli syöty Louvressa, ja kuningas, joka hyvin\nvastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän avioliittoon, oli\njuhlien aikana hyvin ankaran näköinen, mikä ei lainkaan soveltunut\ntuon iloisen juhlan henkeen, ja hänen musta pukunsakin oli\ntäydellisessä sopusoinnussa katkerain kasvonpiirteitten kanssa. Tämä\nkuninkaan vakavuus herätti kaikissa läsnäolevissa synkkiä tunteita,\nvarsinkin nuoressa morsiamessa, johon kuningas heitti jotenkin\nystävällisiä silmäyksiä.\n\nKuitenkaan ei kukaan ihmetellyt tätä kuninkaan synkkää katsantoa\njuhlain kestäessä, syynä siihen oli muuan niistä hovisalaisuuksista,\njoita kaikki mitä varovimmin koettavat karttaa, niinkuin purjehtija\nkiertää vedenalaisia kareja, joihin alus, jos se niihin törmää,\nehdottomasti tuhoutuu.\n\nPäivällinen oli juuri lopetettu, kun kuningas äkkiä nousi ylös, ja\nkaikkien muidenkin täytyi seurata hänen esimerkkiään, niidenkin,\njotka vielä olisivat tahtoneet nauttia pöydän antimista. Saint-Luc\nloi nyt pitkän katseen nuoreen vaimoonsa, ikäänkuin senkautta\nrohkeutta saadakseen. Sitten hän lähestyi kuningasta ja virkkoi:\n\n-- Suvainneeko teidän majesteettinne osottaa minulle armon\nkunnioittamalla läsnäolollanne niitä tanssiaisia, jotka minä tänä\niltana aion teidän kunniaksenne toimeenpanna Montmorencyn palatsissa?\n\nSynkkämielisen ja harmistuneen näköisenä käännähti Henrik III ympäri,\nmutta kun kerran tuo syväänkumarteleva Saint-Luc oli esittänyt\npyyntönsä ylen rukoilevin äänin ja katsein, vastasi kuningas\nkuitenkin:\n\n-- Kyllä, herraseni, me tulemme, vaikka te tosin ette ansaitsekaan\ntätä meidän ystävyytemme osotusta.\n\nRouva de Saint-Luc kiitteli nöyrästi kuningasta; mutta Henrik käänsi\nhänellä selkänsä, lausumatta kohteliasta sanaakaan.\n\n-- Mitä onkaan kuninkaalla sinua vastaan? kysyi nyt nuori vaimo\npuolisoltaan.\n\n-- Rakas ystäväni, vastasi Saint-Luc, sitten myöhemmin, kunhan tuo\nankara viha on ehtinyt haihtua, minä sen sinulle sanon.\n\n-- Mutta onko varmaa, että se lainkaan haihtuu? huomautti Jeanne.\n\n-- Sen täytyy haihtua, vastasi sulhanen.\n\nNeiti de Brissac ei vielä tarpeeksi kauvan ollut ollut rouva de\nSaint-Luc'ina, jotta olisi tahtonut olla itsepäinen. Hän tukahutti\nsenvuoksi uteliaisuudentunteensa ja päätti lykätä kysymystensä\ntekemisen sopivampaan aikaan, jolloin hän kyllä pakoittaisi\nSaint-Luc'in niihin vastaamaan.\n\nMontmorencyn palatsissa odoteltiin Henrik III:nen saapumista juuri\nsillä hetkellä, josta tämä kertomuksemme alkaa. Kello oli yksitoista,\neikä kuningasta vielä kuulunut.\n\nSaint-Luc oli kutsunut näihin tanssiaisiin niin hyvin kuninkaan\nystävät kuin omatkin miehensä. Hän oli lähettänyt kutsun myöskin\nprinsseille ja näiden ystäville, etupäässä Alenconin herttualle,\njosta nyttemmin Henrik III:nen noustua valtaistuimelle, oli tullut\nAnjoun herttua. Mutta tämä herttua ei ollut saapunut edes Louvreen,\nja näytti siltä, ettei hän ilmestyisi näihinkään Montmorencyn\npalatsissa pidettäviin tanssiaisiin.\n\nNavarran kuningas ja kuningatar oleskelivat Béarnissa ja olivat ilmi\nriidassa kuninkaan kanssa, syystä että olivat käyneet hugenottien\netunenään. [Hugenotit = protestanttisuuteen kallistuva uskonlahko.\nSuoment. muist.]\n\nNiinkuin tavallista oli, kuului myöskin Anjoun herttua\nvastustuspuolueeseen, mutta se ei tapahtunut julkisesti, vaan salassa\nja siten, että hän aina piiloutui ystäviensä selän taakse.\n\nOli itsestään ymmärrettävissä, että herttuan seurapiiriin kuuluvat\njalosukuiset olivat alituisessa epäsovussa niiden jalosukuisten\nkanssa, jotka elivät kuninkaan suojassa ja lähettyvillä, ja\nsiitä johtui, että ainakin pari kertaa kuukaudessa taisteltiin\nkaksintaisteluja, joissa useinkin joku surmattiin tai vaikeasti\nhaavotettiin.\n\nMedicin Katarina oli päässyt toiveittensa perille. Hänen rakkain\npoikansa oli noussut sille valtaistuimelle, jota Katarina oli\ntavoitellut tälle pojalleen tai oikeammin sanoen itselleen, ja hän\nhallitsikin poikansa nimessä, vaikka teeskentelikin kääntyneensä\nkokonaan pois näistä maallisista ja antautuneensa huolehtimaan\nyksinomaa sielunsa autuudesta.\n\nSaint-Luc, ollen itsekin kovin levoton sen johdosta, ettei\nkuninkaallisia alkanut kuulua, koetti kuitenkin rauhoittaa appeansa,\njoka oli miltei pois suunniltaan tuosta uhkaavasta epäsuosiosta.\nVarmasti vakuutettuna, kuten muutkin, kuningas Henrikin ystävyydestä\nSaint-Luc'ia kohtaan, hän oli luullut naittavansa tyttärensä\nkuninkaan suosikille, ja kuitenkin alkoi nyt näyttää siltä kuin\nolisikin hänen vävypoikansa epäsuosioon joutunut aatelismies.\nSaint-Luc koetti kaikin tavoin tyynnyttää, vaikkei itsekään ollut\ntyyni, ja hänen ystävänsä Maugiron, Schomberg ja Quélus tuota\nhermostuneisuutta vielä liehakoivilla valituksillaan lisäsivät.\n\n-- Voi, rakas ystäväni, virkkoi Quélus, luulenpa tosiaankin, että\nsinä tällä kertaa olet hukassa. Kuningas on sinulle vihoissaan siitä,\nettä olet nauranut hänen neuvoskunnalleen, ja herttua sen johdosta,\nettä olet nauranut hänen nenälleen.\n\n-- Ei suinkaan, vastasi Saint-Luc; kuningas ei voi saapua siitä\nsyystä, että hän on tehnyt toivioretken erääseen Vincennermetsässä\nsijaitsevaan luostariin, ja herttua pysyy kotonaan, koska hän on\nrakastunut erääseen naiseen, jota en muistanut kutsua näihin juhliin.\n\n-- Mutta, väitti Maugiron, etkö huomannut kuninkaan katsetta\npäivällisten aikana? Oliko se sopusoinnussa pyhiinvaellusretken\nkanssa? Mitä Anjoun herttuaan tulee, niin onhan mahdollista, että\nolet oikeassa, mutta mikseivät hänen ystävänsä voisi saapua? Näetkö\nheitä täällä ainoatakaan? Et, et edes Bussya, tuota kerskailijaa.\n\n-- Niinpä niin, hyvät herrat, huomautti Brissac'in herttua ja\npudisteli murheellisena päätään, minusta tämä tuntui täydelliseltä\nepäsuosiolta. Voi, hyvä jumala, millä tavalla onkaan minun\nperheeni, joka aina on ollut kuninkuudelle uskollinen, saattanut\nvihastuttaa kuninkaan? -- Näin sanoessaan kohotti tuo vanha hovimies\nepätoivoissaan molemmat kätensä taivasta kohti.\n\nNuoret herrat katselivat Saint-Luc'ia ja nauroivat ääneen, ja se yhä\nenemmän liikutti marsalkkaa. Ajatuksiinsa vaipuneena kysyi morsian\nitseltään, millä tavalla Saint-Luc oli voinut loukata kuningasta.\n\nSaint-Luc sen tiesi, ja juuri siitä syystä hän oli kaikista\nlevottomin.\n\nÄkkiä kuului salin ovelta huuto: Kuningas tulee.\n\n-- Ah! huudahti marsalkka iloissaan, nyt en pelkää mitään; jos nyt\nherttuakin vielä tulee, niin olenpa tyytyväinen.\n\n-- Mutta minua, mutisi itsekseen Saint-Luc, minua kuninkaan läsnäolo\npelottaa enemmän kuin hänen poissaolonsa; sillä varmasti saapuu\nhän tänne ainoastaan tehdäkseen minulle jonkin kepposen, ja aivan\nsamanlaisesta syystä jää Anjoun herttua tänne tulematta.\n\nNäistä alakuloisista mietteistään huolimatta hän riensi kuitenkin\nkuningasta vastaan. Kuningas oli nyt viimeinkin jättänyt mustan\npukunsa ja esiintyi mitä komeimmin puettuna.\n\nMutta samalla hetkellä kun Henrik III näyttäytyi yhdellä ovella,\nilmestyi vastakkaiselle ovelle toinenkin Henrik III, aivan\nsamanlaisessa ulkoasussa, niin että hovimiehet, jotka olivat\nrientäneet ensinmainittua kohti, äkkiä pysähtyivät ja jäivät siihen\npaikkaansa neuvottomina seisomaan.\n\nHenrik III huomasi tämän ja kysyi:\n\n-- No, hyvät herrat, mistä on kysymys? Kaikuva nauru kajahti\nvastaukseksi.\n\nJo luonnostaan jotenkin ärtyinen ja varsinkin tässä tilaisuudessa\nkärsimätön kuningas rypisteli silmäkulmiaan, mutta Saint-Luc riensi\nhänen luokseen ja virkkoi:\n\n-- Sire [Sire (lue: Siir) = herra; romaanissa mainittuna aikana\nkäytettiin tätä arvonimeä ainoastaan hallitsijoita puhuttaessa.\nSuoment. muist.], teidän hovinarrinne Chicot on pukeutunut aivan\nsamalla lailla kuin teidän majesteettinnekin ja nyt hän antaa naisten\nsuudella kättään.\n\nHenrik III alkoi nyt nauraa, sillä Chicot sai harvinaisen suuressa\nmäärässä käyttää vapauttaan tuon viimeisen valois'ilaisen hovissa.\n\nMutta Chicot ei ollutkaan mikään tavallinen narri. Ennenkuin hänestä\ntuli Chicot, oli hänen nimensä ollut de Chicot. Hän oli siis\naatelismies, mutta Mayennen herttua oli kohdellut häntä huonosti\nja hän oli senvuoksi paennut Henrik III:nen turviin. Mutta tämän\nkuninkaan suojeluksen hän palkitsi useinkin laskettelemalla suustaan\nylen katkeria totuuksia.\n\nKuuleppas, mestari Chicot, kaksi kuningasta on täällä liikaa! huusi\nHenrik III.\n\n-- Siinä tapauksessa, vastasi Chicot, voit sallia minun näytellä\nkuningasta omalla tavallani. Näyttele sinä itse veljeäsi Anjoun\nherttuaa; ehkäpä voidaan sinulle sitten sanoa asioita, joista saat\nselville, et sitä mitä hän ajattelee, vaan sitä mitä hän tekee.\n\n-- Huomaanpa todellakin, virkkoi kuningas ja katseli vihaisesti\nympärilleen, ettei anjoulainen veljeni ole täällä.\n\n-- Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä kehottaa sinua ottamaan hänen\npaikkansa, huomautti Chicot. Minä olen nyt Henrik ja sinä olet Frans.\nMinä nousen valtaistuimelle ja sinä voit tanssia; minä otan sinun\nsijastasi kuninkaankujeet hartioilleni, ja sinä, hallitsijaparka,\nvoit sill'aikaa hiukan huvitella.\n\nNämä sanat kuultuaan kuningas katsahti Saint-Luc'iin.\n\n-- Oletpa oikeassa, Chicot, virkkoi kuningas, minä tulen tanssimaan.\n\n-- Aivan varmaan, ajatteli Brissac, olin minä erehtynyt luullessani\nkuninkaan olevan meihin vihastunut; hänhän on päinvastoin mitä\nparhaimmalla tuulella.\n\nJa hän juoksenteli edestakaisin ja onnitteli itseään sen johdosta,\nettä oli tullut antaneeksi tyttärensä miehelle, joka oli niin\nkuninkaan suosiossa.\n\nSillävälin oli Saint-Luc lähestynyt nuorta vaimoaan. Tämä ei ollut\njuuri kaunis, mutta silmänsä olivat kauniit, hampaat valkoiset ja iho\nlumoava.\n\n-- Ystäväni, virkkoi hän miehelleen, mistä se johtuu, että\nkuninkaan on väitelty olevan minulle vihoissaan? Hänhän on nyt koko\ntäälläoloaikansa minulle hymyillyt.\n\n-- Etpä sanonut noin silloin kun nousimme päivällispöydästä; hänen\nkatseensakin oli sinua silloin pelästyttänyt.\n\nMutta varmasti olikin hänen majesteettinsa silloin huonolla tuulella;\nnyt sitävastoin...\n\n-- Nyt ovat asiat vieläkin pahemmin, keskeytti Saint-Luc; kuningas\nhymyilee yhteenpuristetuin huulin: se on pahan merkki. Ystävä\nraukkani, kuningas ihan varmaan suunnittelee meihin nähden jotain\nepämieluista yllätystä. Voi, älä katso minuun niin hellästi, minä\npyydän; käännä minulle pikemmin selkäsi. Katsos, tässäpä juuri\ntuleekin Maugiron; ole rakastettava häntä kohtaan.\n\n-- Ystäväni, huomautti Jeanne hymyillen, sinäpä annat\nminulle jotenkin omituisen tehtävän; jos minä täyttäisin sen\nkirjaimellisesti, niin voitaisiinpa luulla...\n\n-- Ah! huokasi Saint-Luc, olisippa suotavaa, että jotain sellaista\ntodellakin luultaisiin.\n\nHän käänsi selkänsä yhä enemmän hämmästyneelle vaimolleen ja meni\npuhuttelemaan Chicot'ia, joka näytteli osaansa mitä hullunkurisimman\nvakavasti.\n\nHenrik, joka nyt käytti hyväkseen tuota kuninkuudesta vapautumistaan,\ntanssi lakkaamatta, mutta ei päästänyt Saint-Luc'ia hetkeksikään\nnäkyvistään.\n\nVäliin kuningas kutsui hänet luokseen kertoakseen hänelle jonkin\nkaskun. Ja olivatpa nuo jutut hupaisia tai eivät, oli niillä\nkuitenkin sellainen vaikutus, että Saint-Luc niille ääneensä nauroi.\nJoskus tarjosi kuningas hänelle konvehtirasiastaan manteleita\ntai hedelmiä, ja Saint-Luc tietenkin kehui niitä mainioiksi. Jos\nSaint-Luc hetkeksikin sattui katoamaan muihin saleihin vieraitansa\npuhutellakseen, niin lähetti kuningas heti jonkun upseerinsa häntä\nnoutamaan. Ja hymyillen Saint-Luc palasikin herransa luo, joka ei\nnäyttänyt olevan tyytyväinen ilman hänen seuraansa.\n\nKesken solinan kuului yht'äkkiä vihastunut ääni ja osui kuninkaankin\nkorviin.\n\n-- Luulenpa kuulevani Chicot'in äänen! huudahti Henrik. Kuuleppas,\nSaint-Luc, kuningas tuntuu tulevan pahalle tuulelle.\n\n-- Kyllä, sire, vastasi Saint-Luc, huomaten kuninkaan tarkoituksen,\nluulen, että hän on joutunut riitaan jonkun kanssa.\n\n-- Meneppä katsomaan, mitä se on, jatkoi kuningas, ja tule sitten\nheti takaisin ilmoittamaan siitä minulle.\n\nSamanlaisella nenä-äänellä, jolla kuningas väliin puhui, kuultiin\nChicot'in todellakin huutavan:\n\n-- Ja kuitenkin olen minä julkaissut ylellisyyskieltoja! Mutta jos\nne eivät riitä, julkaisen minä useampia, niin monta, että ne vielä\nkerran riittävät; jos minun asetukseni eivät ole hyviä, niin on\nniillä ainakin se hyvä puoli, että niitä on monta. Belzebubin kautta,\nkuusi hovipoikaa, herra de Bussy, sepä on aivan liian paljo!\n\nNäin sanoen Chicot pani poskensa pullolleen, heilautti ruumistaan ja\nasetti kätensä lonkkiensa päälle, aivan niinkuin kuningaskin usein\nteki.\n\n-- Mitä hän sanoo Bussystä? kysyi kuningas, kulmiaan rypistellen.\n\nSaint-Luc aikoi juuri vastata kuninkaalle, kun vierastulva äkkiä\njakaantui kahtia, tehden tilaa kuudelle hovipojalle, jotka olivat\npuetut kultakirjailtuihin vaatteisiin ja joiden rinnassa komeili\nherransa jalokivistä säteilevä vaakuna. Heidän jälestään tuli nuori,\nryhdillään ylhäinen ja katseitaan karski, kaunis aatelismies; miehen\nyksinkertainen, tumma samettipuku muodosti täyden vastakohdan hänen\nhovipoikainsa koreille pukimille.\n\n-- Bussy! huudettiin joka taholta; Amboisen Bussy!\n\nMonet riensivät nyt tätä nuorta miestä vastaan, toiset siirtyivät\nsivulle, päästääkseen hänen kulkemaan edelleen.\n\nMaugiron, Schomberg ja Quélus olivat siirtyneet kuninkaan viereen,\nikäänkuin häntä puolustaakseen.\n\n-- Katsokaas, virkkoi ensinmainittu, tarkoittaen Bussyn odottamatonta\nilmestymistä ja Anjoun herttuan poisjäämistä, tuossa tulee renki,\nmutta missä on isäntä?\n\n-- Kärsivällisyyttä! vastasi Quélus; rengin edellä kulkevat rengin\nrengit. Rengin herra tulee kai perästä.\n\n-- Kuuleppas Saint-Luc, lausui Schomberg, kuninkaan suosikeista\nnuorin, mutta myöskin urhoollisin, Bussy kunnioittaa sinua kovin\nhuonosti; katsoppa vaan hänen mustaa pukuansa. Tuhat tulimaista!\nsoveltuuko tuo nyt häihin?\n\n-- Ei, katkaisi Quélus, se pikemminkin sopisi hautajaisiin.\n\nAh! mutisi Henrik, jospa nämä olisivatkin hänen omat hautajaisensa ja\njospa hän kantaisäkin tuota surupukua oman kuolemansa muistoksi!\n\n-- Anjoun herttua, virkkoi Maugiron, ei kuitenkaan saavu. Oletkohan\nsilläkin taholla epäsuosiossa, Saint-Luc?\n\nTuo _\"-kin\"_ pääte kajahti hyvin epämiellyttävältä Saint-Luc'in\nkorvissa.\n\n-- Mitä varten hänen pitäisi tulla Bussyn jälestä? huomautti\nQuélus. Ettekö muista, että kun hänen majesteettinsa teki\nBussylle sen kunnian, että kysyi tältä, tahtoisiko hän palvella\nhänen majesteettiaan, niin tämä vastasi, ettei hänen, joka oli\nclermontilaista sukua, tarvinnut palvella ketään, vaan saattoi hän\ntyytyä palvelemaan ainoastaan omaa itseään, ollen vakuutettuna siitä,\nettä hän oli yhtä hyvä ruhtinas kuin kukaan muukaan maailmassa.\n\nKuningas rypisti silmäkulmiaan ja puri huultaan.\n\n-- Siitä huolimatta, jatkoi Maugiron, näyttää kuitenkin siltä, että\nhän palvelee Anjoun herttuaa.\n\n-- Siinä tapauksessa, vastasi Quélus kylmästi, on Anjoun herttua\njotain enemmän kuin meidän kuninkaamme.\n\nTämä huomautus haavoitti Henrik III:tta mitä syvimmin, sillä hän aina\noli salaisesti vihannut veljeänsä Anjoun herttuata. Hän kalpenikin\nsilminnähtävästi, vaikkei vastannutkaan mitään.\n\n-- Malttakaa, malttakaa, hyvät herrat, keskeytti Saint-Luc vavisten;\nkunnioittakaa nyt hieman minun vieraitani älkääkä häiritkö iloista\nmielialaa hääpäivänäni.\n\nNämä Saint-Luc'in sanat saivat nähtävästi Henrikin ajattelemaan\njotain muuta, ja hän toisti:\n\nNiin, älkäämme häiritkö iloa Saint-Luc'in hääpäivänä.\n\nMutta nuo sanat hän lausui omituisella äänellä, minkä Saint-Luc\nkylläkin huomasi.\n\n-- Vai niin, huudahti Schomberg, Bussy on nyt siis Brissac'in perheen\nliittolainen, koskapa Saint-Luc tahtoo häntä puolustaa! Tuntuupa\nminusta tosiaankin siltä, ettei tässä matoisessa maailmassa, jossa\ntuskin kyetään itseänsä puolustamaan, ainakaan tarvitse puolustaa\nmuita kuin sukulaisiaan, liittolaisiaan ja ystäviään.\n\nKuningas loi Saint-Luc'iin vihaisen katseen.\n\nSen murtamana riensi tämä sanomaan:\n\n-- Minä en puolusta häntä vähintäkään.\n\nTällävälin oli Bussy tullut lähemmäksi ja aikoi juuri tervehtiä\nkuningasta, kun Chicot, muka harmistuneena siitä, että näkisi toisen\nsaavan osakseen sen kunnianosotuksen, jonka olisi tullut kuulua\nhänelle, huudahti:\n\n-- Kuuleppa Bussy, Amboisen Bussy, Clermontin Ludvig, Bussyn\nkreivi... koskapa sinua välttämättä on kutsuttava kaikilta nimiltäsi,\njotta kuulisit. Etkö näe oikeata Henrikkiä, hullujen kuningasta? Tuo,\njonka luokse nyt menet, on Chicot, minun hovinarrini, hän, joka tekee\nniin monta hullutusta, että minä väliin olen aivan haljeta naurusta.\n\nBussy meni kuitenkin Henrikin luo, mutta tämä virkkoi:\n\n-- Ettekö kuule, herra de Bussy, että teitä huudetaan?\n\nJa suosikkiensa nauraessa käänsi kuningas tälle nuorelle soturille\nselkänsä.\n\nBussy punastui harmista, mutta oli ottavinaan kuninkaan huomautuksen\ntodeksi, ja, ikäänkuin ei olisi hovimiesten pilkallista hymyilyä\nhuomannutkaan, kääntyi Chicot'in puoleen sekä virkkoi:\n\n-- Ah, anteeksi, sire! Mutta onpa olemassa kuninkaita, jotka niin\npaljo muistuttavat narreja, että teidän tulee antaa minulle anteeksi,\nkun luulin teidän hovinarrianne kuninkaaksi.\n\n-- Hm! mutisi Henrik, mitä hän sanoo?\n\n-- Ei mitään, sire, virkkoi Saint-Luc, joka koko illan näytti\ntoimivan rauhanvälittäjänä.\n\n-- Kuulkaapa, herra Bussy, se on todellakin anteeksiantamatonta,\nlausui Chicot ja nousi varpailleen, aivan niinkuin Henrikin oli\ntapana tehdä, kun hän milloin tahtoi näyttää majesteetilliselta.\n\n-- Pyydän anteeksi, sire; olin hajamielinen.\n\n-- Siihen ovat teidän hovipoikanne syynä, lausui Chicot\ntyytymättömällä äänellä. Te joudutte häviölle hovipoikainne vuoksi:\nse on tunkeutumista meidän oikeuksiimme.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Bussy, oivaltaen, että kun hän vastasi narrille\nsamassa äänilajissa, niin sen naurettavuus kohdistui kuninkaaseen.\nUskallanko pyytää teidän majesteetiltanne selitystä?\n\n-- Kultakirjailtuja pukuja tuommoisille lurjuksille! jatkoi Chicot,\nosottaen hovipoikia sormellaan, samalla kun te, jalosukuinen,\nclermontilainen, melkein ruhtinas, käytte puettuna vaan mustaan\nsamettiin.\n\n-- Sire, selitti Bussy ja käännähti kuninkaan suosikkeihin päin, asia\non sellainen, että kun eletään aikana, jolloin lurjukset pukeutuvat\nruhtinaitten tavoin, niin luulenpa ruhtinaitten osottavan hyvää\nmakuaistia pukeutuessaan lurjuksiksi, jotta heidät voitaisiin näistä\nerottaa.\n\nTämän säväyksen saivat nuo komeasti puetut suosikit äskeisen\nirvistelynsä palkaksi.\n\nHenrik katsahti harmista kalpeneviin ystäviinsä. Nämä näyttivät vaan\nodottavan merkkiä herraltaan hyökätäkseen Bussyn kimppuun. Quélus,\njoka oli kiukustunein ja olisi jo -- ellei kuningas olisi sitä\nnimenomaan kieltänyt -- aikoja ennen käynyt otteluun Bussyn kanssa,\nasetti jo kätensä miekankahvaan. -- Oliko tuo tarkoitettu minulle ja\nminun ystävilleni? kysyi nyt Chicot.\n\nNäin sanoen oli narri näyttävinään niin naurettavan arvokkaalta ja\nloukkaantuneelta, että puolet koko seurueesta purskahti nauramaan.\nToinen puoli ei nauranut, mikä olikin vallan luonnollista, sillä\njuuri se oli naurun esineenä.\n\nTällävälin oli Bussyn kolme ystävää, riitaa aavistaen, tullut Bussyn\nluo. Nämä olivat d'Entragues, Livarot ja Ribeirac.\n\nSaint-Luc arvasi Bussyn tulleen prinssin puolesta saamaan rettelön\naikaan. Hän tuli yhä enemmän levottomaksi, riensi Quélus'en luo ja,\npistäen kätensä miekankahvaan, huudahti:\n\n-- Jumalan nimessä, ystäväni, malta mielesi!\n\n-- Malta itse, vastasi tämä. Tuo roisto tarkoittaa yhtä hyvin sinua\nkuin minuakin; se joka sanoo jotain jostain meistä, hän sanoo sitä\nmeistä kaikista, ja se joka tarkoittaa meitä kaikkia, hän loukkaa\nkuningasta.\n\n-- Quélus, Quélus! jatkoi Saint-Luc, muistappa Anjoun herttuaa,\njoka kätkeytyy Bussyn selän taakse ja joka aina on paljo valppaampi\nsilloinkun on poissa, ja paljo pelättävämpi, silloinkun ei ole\nnäkyvissä. Et kai tahdo loukata minua ajattelemalla, että minä\npelkäisin renkiä; hänen herraansa ainoastaan minä pelkään.\n\n-- Vieppäs tuhatta! huusi Quélus, mitä meidän tarvitsee pelätä, kun\nme kerran kuulumme Ranskan kuninkaalle? Jos me rohkenemme käydä\nvaaroihin hänen puolestaan, niin kyllä hän meitä suojelee.\n\n-- Kyllä sinua, kyllä; mutta minua... jatkoi Saint-Luc alakuloisena.\n\n-- Kissa vieköön! vastasi Quélus, minkävuoksi sitten menit naimisiin,\nkun kerran tiedät miten kateellinen kuningas on ystäväinsä onnesta?\n\n-- Itse kukin on omaa itseänsä lähinnä, ajatteli Saint-Luc, ja koska\nminä tahdon elää rauhassa ainakin avioliittoni neljätoista ensimäistä\npäivää, niin koetanpa järjestää asiat siten, että saan Anjoun\nherttuan ystäväkseni.\n\nTällaisin tuumin hän jätti Quélus'en yksikseen ja siirtyi Bussyn luo.\n\n\n\n\n2.\n\nSaint-Luc'in häät (jatkoa).\n\n\nNoiden pilkallisten sanojensa jälkeen Bussy kohotti ylpeästi\npäätään ja näytti odottavan vastausta. Mutta kaikki olivat kuin\nmykkiä. Muutamat eivät kuninkaan läsnäollessa uskaltaneet osottaa\nhyväksymistään sille, mitä olivat kuulleet; toiset taas eivät Bussyn\nnähden uskaltaneet ilmaista hylkäävää ajatustaan.\n\nTämä viimeksimainittu, huomattuaan Saint-Luc'in lähestyvän, luuli nyt\nviimeinkin tavanneensa sen, jota etsi.\n\n-- Herrani, sanoi hän, varmaankin aiheuttavat äsken lausumani sanat\nsen keskustelun, jota näytte haluavan?\n\n-- Äsken lausumanne sanatko? toisti Saint-Luc mitä kohteliaimman\nnäköisenä; anteeksi, mutta minä en ole kuullut mitään, en kerrassaan\nmitään. Havaitsin teidät ja halusin vaan lausua teidät tervetulleeksi\nja kiittää teitä siitä kunniasta, minkä läsnäolollanne talolleni\nosotatte.\n\nBussy oli joka suhteessa voittamaton henkilö; urhoollinen\nuhkarohkeuteen asti, mutta samalla oppinut, sukkela ja säädyllinen.\nHän tunsi Saint-Luc'in rohkeuden ja ymmärsi vallan hyvin, että\nisännän ominaisuus esti hänen tällä hetkellä tuota rohkeuttaan\nnäyttämästä. Kenelle muulle tahansa Bussy olisi virkkanut tavallisen\nsananpartensa tai oikeammin kaksintaisteluvaatimuksensa; mutta nyt\nhän tyytyi vaan kumartamaan Saint-Luc'ille ja muutamin ystävällisin\nsanoin vastaamaan tämän kohteliaisuudenosotukseen.\n\nAhaa, virkkoi Henrik, huomattuaan Saint-Luc'in keskustelevan Bussyn\nkanssa, luulenpa, että kukkopoikani antaa tuolle kerskailijalle\npienen läksyn.\n\nSiinä hän tekee oikein; mutta minä en tahdo, että hänet tapetaan.\nRiennä, Quélus; ei, älä sinä, Quélus, sinulla on huono pää; vaan\nsinä, Maugiron: mene sinä tuonne kuulemaan, mitä hän sanoo.\n\nMaugiron riensi pois, mutta Saint-Luc sen huomasi ja saapui jo\npuolitiessä häntä vastaan.\n\n-- Mitä sanoit tuolle Bussy-narrille? kysyi kuningas.\n\n-- Minäkö, sire?\n\n-- Niin, sinä juuri.\n\n-- Minä sanoin hänelle hyvää iltaa, vastasi Saint-Luc.\n\nSiinäkö kaikki? mutisi kuningas.\n\nSaint-Luc huomasi tehneensä tyhmyyden ja jatkoi senvuoksi:\n\n-- Minä lausuin hänelle hyvää iltaa, sire, mutta lisäsin samalla,\nettä minä huomis-aamuna saisin kunnian sanoa hänelle hyvää huomenta.\n\nTämä valhe oli olevinaan viittaus kaksintaisteluun.\n\n-- Ahaa, virkkoi Henrik, sitäpä minä aavistinkin, hurjuri!\n\n-- Mutta teidän majesteettinne suvainnee pitää tämän salaisuuteni\nomana tietonaan! lausui Saint-Luc.\n\n-- Ohoo, sanoi Henrik, en minä kysele tätä tehdäkseni sinulle\nesteitä. Onpa totisesti totta, että jos sinä vapautat minut tuosta\nmiehestä, saamatta itse naarmuakaan, niin...\n\nSuosikit heittivät tällöin toisiinsa salaisia silmäyksiä, mutta\nHenrik III ei ollut niitä huomaavinaan.\n\n-- Sillä, jatkoi kuningas, tuo narri on siihen määrään röyhkeä,\nettä...\n\n-- Niin kylläkin, puuttui Saint-Luc puheeseen; mutta olkaa kuitenkin,\nsire, vakuutettu siitä, että hän ennemmin tahi myöhemmin on löytävä\nvoimakkaampansa.\n\n-- Hm! hm! mutisi kuningas ja rypisti otsaansa; hän pitelee\nmiekkaansa kuin aika mies. Miksei mikään hullu koirakaan häntä pure?\nSiten pääsisimme hänestä paljo helpommalla.\n\nHän katseli Bussya karsain silmin. Tämä käveli noitten kolmen\nystävänsä kanssa edestakaisin salissa ja teki pilaa niistä, joiden\ntiesi olevan Anjoun herttuan pahimpia vihollisia ja jotka siis\ntietysti kuuluivat kuninkaan parhaisiin ystäviin.\n\n-- Hitto soikoon! huudahti Chicot, älkääpäs noin loukatko minun\nrakastettavia jalosukuisiani, herra de Bussy; sillä niin kuningas\nkuin olenkin, vedän miekan huotrastani, aivan kuin olisin narri.\n\n-- Haa, tuota hullua! mutisi Henrik; kunniani kautta, hän ei ole\noikeassa!\n\n-- Jos Chicot vielä jatkaa tuota pilaansa, niin minä häntä kuritan,\nsanoi Maugiron.\n\n-- Älä tee sitä, Maugiron; Chicot on aatelismies ja on hyvin arka\nkunniastaan. Sitäpaitsi hän ei ole enimmin rangaistava, sillä hän ei\nole hävyttömin joukosta.\n\nTällä kertaa ei enää ollut epäilemistäkään kuninkaan tarkoituksesta.\nQuélus antoi merkin d'O'lle [d'O (lue: Doo) oli yksi kuninkaan\nsuosikeista. Suoment.] ja d'Epernon'ille.\n\n-- Hyvät herrat, virkkoi hän, vietyään heidät syrjempään,\nneuvotelkaamme. Sinä, Saint-Luc, juttele kuninkaan kanssa ja saata\npäätökseen se rauhanneuvottelu, jonka niin onnellisesti näyt\nalottaneen.\n\nSaint-Luc piti mieluummin viimemainitusta seikasta; hän lähestyi\nsenvuoksi kuningasta ja Chicot'ia, jotka par'aikaa puhelivat\nkeskenään.\n\nNo, kysyi d'Epernon, mitä sinulla on meille sanomista? Minä olin\njuuri hakkailemassa Joyeuse'n rouvaa, ja sanonpa jo edeltäkäsin,\nettä ellei asiasi ole mitä tärkeintä laatua, en anna sinulle tätä\nhäiritsemistäsi anteeksi.\n\n-- Minä vaan tahdon ilmoittaa teille, hyvät herrat, vastasi Quélus,\nettä minä tanssiaisten päätyttyä lähden viipymättä metsästysretkelle.\n\n-- Hyvä! virkkoi d'O; millaiselle metsästysretkelle?\n\n-- Villisikajahdille.\n\n-- Mitä hullutusta tuo nyt on! Lähteäppä kylmässä ilmassa metsiin ja\nrämeisiin?\n\n-- Vaikkapa niinkin; mutta minä menen sentään.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- En, Maugironin ja Schombergin seurassa; me metsästämme kuninkaan\nlaskuun.\n\n-- Ahaa, minä ymmärrän! huudahti Schomberg ja Maugiron yht'aikaa.\n\n-- Kuningas haluaa, että hänelle huomenna tarjotaan villisian pää.\n\n-- Jolla on alaskäännetty kaulus, sanoa säväytti Maugiron,\ntarkoittaen Bussyn yksinkertaista, alaspäin käännettyä kaulusta.\n\n-- Mutta mistä sitten on kysymys? virkkoi d'O.\n\n-- Ooh, katseleppa ympärillesi, ystäväni; etkö näe kenenkään nauravan\nsinulle vasten kasvoja?\n\n-- Kyllä, Bussyn luullakseni.\n\n-- No, mutta eikö hän sinun mielestäsi olisi villisika, jonka pää\nsaattaisi miellyttää kuningasta?\n\n-- Ja luuletko, että kuningas...?\n\n-- Juuri hänpä sitä toivookin, keskeytti Quélus.\n\n-- Hyvä, olkoon menneeksi! Siis metsästämään!\n\nBussy oli huomannut tämän neuvottelun ja, arvaten sen koskevan häntä\nitseään, saapui lähemmäksi ja virkkoi ystävälleen:\n\n-- Ei, mutta katsokaapa, miten nuo seisovat yhdessä ryhmässä! Sehän\non oikein liikuttavaa; luulisipa näkevänsä Damonin ja Pythiaan,\nCastorin ja...; mutta missä onkaan Pollux?\n\n-- Pollux on mennyt naimisiin, vastasi d'Entragues, ja siitä syystä\non nyt Castor jäänyt parittomaksi.\n\n-- Mutta mistä mahtanevatkaan ne keskustella? kysyi Bussy ja loi\nsuosikkeihin halveksivan katseen.\n\n-- Lyönpä vetoa siitä, virkkoi Ribeirac, että ne neuvottelevat\njostain uudesta voitelukeinosta.\n\n-- Ei suinkaan, hyvät herrat, sanoi Quélus hymyillen; me puhumme\nmetsästyksestä.\n\n-- Mutta eiköhän nyt, herra Cupido, ole liian kylmä ilma metsästää;\ntehän voitte palelluttaa kätenne.\n\n-- Ooh, vastasi Maugiron yhtä kohteliaasti, meillä on verrattain\nlämpimät käsineet ja villavuoriset vaatteet.\n\n-- No, sittenpä voin olla rauhallinen, virkkoi Bussy; aiotteko mennä\nmetsälle hetikin?\n\n-- Jo tänä yönä, vastasi Schomberg.\n\n-- Minä tahdon siitä sitten ilmoittaa kuninkaalle, virkkoi Bussy;\nsillä mitäpä sanoisikaan hänen majesteettinsa, jos huomisaamuna saisi\ntietää, että hänen ystävänsä ovat saaneet nuhan ja rintakolotuksen?\n\n-- Älkää suotta vaivatko itseänne, hyvä herra, sanoi Quélus; hänen\nmajesteettinsa jo tietää, että me aiomme mennä metsästämään.\n\n-- Leivosia kai? virkahti Bussy, ivallinen ilme katseessaan.\n\n-- Ei, herraseni, jatkoi Quélus; aiomme metsästää villisikoja. Meidän\ntäytyy välttämättä saada villisianpää.\n\n-- No, herra de Bussy, tuletteko mukaan metsälle? kysyi d'O.\n\n-- En, vastasi tämä samaan tapaan; minun täytyy huomenna\nolla Anjoun herttuan luona herra de Monsoreaun vastaanoton\ntapahtuessa. Armollinen herra on, kuten tiedätte, nimittänyt hänet\nylihovijahtimestariksi.\n\n-- Mutta entäpä yöllä? kysäsi Quélus.\n\n-- Ooh, tänä yönä on minulla yhtä vähän aikaa; olen luvannut saapua\nkohtaukseen erääseen taloon Saint-Antoinen etukaupunkiin.\n\n-- Vai niin, puuttui d'Epernon puheeseen; oleskelisikohan\nMargareta-kuningatar ehkä tuntemattomana Parisissa? Olemme kuulleet\nteidän olevan de La Molen perillisen.\n\n-- Se on totta; mutta minä luovuin joku aika sitten tuosta\nperinnöstä, ja tarkoitan nyt kokonaan toista henkilöä. Herra de\nQuélus, minä aioin pyytää teiltä pienen neuvon.\n\n-- Hyvin mielelläni. Vaikken olekaan lakimies, voin kuitenkin kehua\nantavani erittäin hyviä neuvoja, etenkin ystävilleni.\n\nVäitetään, että Parisin kaduilla liikkuminen on vaarallista;\nSaint-Antoinen etukaupunki on verrattain autio; mitä tietä neuvotte\nminun kulkemaan?\n\n-- Kautta kunniani, vastasi Quélus, jos olisin teidän sijassanne,\nniin menisin Pré-aux-Clerc'in luona lossilla joen ylitse toiselle\npuolelle, ja sieltä kulmauksessa olevan tornin luota kulkisin\nrantakatua Grand-Châtelet' iin päin. Sen jälkeen seuraisin\nTixéranderien katua, joka johtaa Saint-Antoinen etukaupunkiin päin;\npäästyänne Saint-Antoinen kadun toiseen päähän ja kuljettuanne\nselkkauksitta Tournelles'in hotellin ohi, on luultavaa, että te ehjin\nnahoin pääsette tarkoittamaanne taloon.\n\n-- Kiitän teitä hyvistä neuvoistanne, herra de Quélus, lausui Bussy.\nTehän mainitsitte Pré-aux-Clerc'in luona olevan lossin, kulmauksessa\nolevan tornin, Grand-Châtelet'iin päin vievän rantakadun ja sitten\nTixéranderien ja Saint-Antoinen kadut? Minä en poikkea askeltakaan\ntältä tieltä, olkaa varma siitä.\n\nBussy kumarsi ja meni, lausuen samalla ääneen d'Etragues'ille:\n\n-- Noista ihmisistä ei päästä rauhaan; mennään pois.\n\nBussy ja hänen ystävänsä poistuivat, kääntyen kuitenkin useamman\nkerran ympäri ja katsellen taakseen.\n\nSuosikit seisoivat aivan rauhallisina paikoillaan eivätkä olleet\nhuomaavinaan mitään.\n\nKun Bussy käveli viimeisessä salongissa, missä rouva de Saint-Luc\noli, antoi miehensä tälle pienen merkin. Naisille ominaisella\ntarkkanäköisyydeliä ymmärsi Jeanne heti sen tarkoituksen; hän riensi\nheti Bussyn luo ja virkkoi tälle:\n\n-- Ah, herra de Bussy, nykyisin ei puhuta mistään muusta kuin eräästä\nsonetista, jota väitetään teidän sepittämäksenne.\n\n-- Kuningasta vastaanko, hyvä rouva?\n\n-- Ei, mutta kuningattaren kunniaksi. Oi, lukekaapa se minulle, minä\npyydän.\n\n-- Mielelläni, hyvä rouva, sanoi Bussy ja tarjosi rouva de\nSaint-Luc'ille käsivartensa. Sitten he poistuivat toisiin huoneisiin,\nja Bussy luki ulkoa rouvalle sonettiaan.\n\nTällävälin oli Saint-Luc huomaamatta tullut suosikkein luo. Quélus\nvirkkoi nyt:\n\n-- Otusta ei ole vaikea seurata näin selviltä jäliltä. Siis\nTournelles'in hotellin luona, lähellä Porte Saint-Antoinea.\n\n-- Ottaako kukin palvelijansa mukaansa? kysyi d'Epernon.\n\n-- Ei, ei, vastasi Quélus. Minä kyllä miestä vihaan, mutta minua\nhävettäisi, jos rengin keppi sattuisi häneen; siihen hän on liian\nhyvä aatelismies.\n\n-- Menemmekö kaikki kuusi samalla kertaa? kysyi Maugiron.\n\n-- Kaikki viisi, mutt'ei kaikki kuusi, huomautti Saint-Luc.\n\n-- Ah, sehän on totta, olimme vähällä unohtaa, että sinä olet\nviettänyt häitäsi tänään, virkkoi Schomberg.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi nyt Saint-Luc; vaimoni ei minua pidätä, mutta\nkyllä kuningas.\n\n-- Kuinka? Kuningasko?\n\n-- Hän juuri, hänen majesteettinsa tahtoo, että minä olen mukana\nsaattamassa häntä takaisin Louvreen.\n\nNuoret miehet katsahtivat hymyillen toisiinsa, mutta sen hymyn\ntarkoituksesta ei Saint-Luc päässyt lainkaan selville.\n\n-- No niin, sanoi Quélus, kuningas tuntee sinua kohtaan niin\nääretöntä ystävyyttä, ettei hän voi olla ilman sinun seuraasi.\n\n-- Muutoin me emme Saint-Luc'ia tarvitsekaan, huomautti Schomberg. Me\nsiis jätämme hänet kuninkaalleen ja rouvalleen.\n\nNyt kuului Henrikin ääni huutavan Saint-Luc'ia.\n\n-- Hyvät herrat, lausui tämä, onnea retkellenne ja jääkää hyvästi\nniin kauvaksi.\n\nHän riensi pois, mutta sen sijaan, että olisi mennyt kuninkaan luo,\nhiipikin hän vieraita täynnä olevain huoneitten halki muutamalle\novelle, jonka lähistöllä Bussy edelleenkin oli tuon nuoren rouvan\nseurassa. Tämä oli tehnyt parastaan viihdyttääkseen Bussyä seurassaan.\n\n-- Aah, hyvää iltaa, herra de Saint-Luc! lausui nuori aatelismies.\nMutta tehän näytätte hyvin innostuneelta! Ehkäpä aiotte mennä mukaan\nsille suurelle metsästysretkelle, joka on kyseessä? Se kyllä olisi\ntodistuksena rohkeudestanne, mutta ei lainkaan kohteliaisuudestanne.\n\n-- En, hyvä herra, en minä sinne mene; minä olin juuri teitä\netsimässä.\n\n-- Todellako?\n\n-- Pelkäsin jo sitäkin, että olitte ehkä jo mennyt tiehenne. Hyvä\nJeanne! virkkoi hän nuorelle vaimolleen, mene sanomaan isällesi, että\nhänen tulee puhutella kuningasta muutaman silmänräpäyksen ajan; minun\ntäytyy lausua jokunen sana herra de Bussylle.\n\nJeanne ei käsittänyt tuosta kaikesta mitään, mutta noudatti kuitenkin\nmiehensä toivomusta.\n\n-- Mitä on teillä minulle sanomista? herra de Saint-Luc? kysyi Bussy.\n\n-- Tahdon sanoa teille, herra de Bussy, vastasi Saint-Luc, että jos\nolette luvannut saapua johonkin kohtaukseen tänä iltana, teette\nparhaiten, kun lykkäätte kohtauksen huomiseksi, sillä Parisin\nkadut eivät ole turvallisia. Ennen kaikkea menettelette viisaimmin\nkarttaessanne Tournelles'in hotellin seutuja, sillä siellä on sopiva\npaikka salaväijyjille. Jumala varjelkoon minua ajattelemasta, että\nsellainen mies kuin te voisitte mitään pelätä; mutta ajatelkaa\nkuitenkin asiata ja punnitkaa minun sanojani.\n\nSiinä silmänräpäyksessä kuului Chicot'in huuto:\n\n-- Saint-Luc, Saint-Luc, älä piilottaudu sillä lailla! Huomaathan,\nettä minä sinua odotan.\n\n-- Sire, tässä minä olen, vastasi Saint-Luc ja riensi esiin.\n\nNarrin vieressä seisoi Henrik III, jonka hartioille jo muuan\nhovipoika asetteli raskasta kärpännahkavuorista viittaa, samalla kun\ntoinen ojensi hänelle hansikkaita -- ne ulottuivat kyynärpäihin asti\n-- ja kolmas silkkivuorista samettinaamaria.\n\n-- Sire, virkkoi Saint-Luc, kohdistaen sanansa kumpaankin Henrikkiin,\nminä ehkä saan kunnian kantaa tulisoihtua teidän kantotuoleillenne\nasti.\n\nSitäpä sinä et saa tehdä, vastasi Henrik, Chicot menee omalle\ntaholleen, minä taas omalleni. Ystäväni ovat kelvottomia, antaessaan\nminun palata yksin Louvreen, samalla kun itse tahtovat huvitella\nleikkimällä laskiaisnarreja. Huomaat siis, ettet voi jättää minua\nkulkemaan yksin. Sinä olet nyt nainut ja vakava mies; sinun on\nvietävä minut takaisin kuningattaren luo. Tule, ystäväni.. Hohoi!\nTuokaa hevonen herra de Saint-Luc'ille. Älkää kumminkaan, se on\ntarpeetonta, lisäsi hän; minun kantotuolini on riittävän leveä; tässä\non tilaa kahdellekin.\n\nJeanne oli kuullut jok'ainoan sanan tästä keskustelusta; hän olisi\ntahtonut puhua, sanoa pari sanaa miehelleen, ilmoittaa isälleen, että\nkuningas aikoi viedä Saint-Luc'in mukanaan; mutta tämä pani sormen\nsuulleen merkiksi, että vaimonsa pysyisi vaiti.\n\nHelkkari! mutisi Saint-Luc itsekseen; nyt, kun olen koettanut saada\nAnjoun Frans'in ystäväkseni, pitää minun karttaa yhteentörmäystä\nValois'in Henrikin kanssa! Sire, lisäsi hän ääneen, tässä minä olen,\nteidän palvelijanne. Olen niin kiintynyt teidän majesteettiinne, että\nvaikka teidän majesteettinne käskisi minun seuraamaan itseään aina\nmaailman ääriin, niin minä olisin valmis sen tekemään.\n\nNyt syntyi seurueessa syvä hiljaisuus, jotta kaikki voisivat\nkuulla kuninkaan jäähyväissanat morsiamelle ja hänen isälleen.\nJäähyväissanat olivatkin mitä herttaisimmat.\n\nJäätyään yksin kamarineitostensa kanssa Jeanne meni huoneeseensa ja\npolvistui muutaman pyhimyksenkuvan eteen. Senjälkeen hän käski, että\nhänet jätettäisiin yksin.\n\nHerra de Brissac lähetti kuusi palvelijaansa Louvren portille\nodottamaan nuoren sulhasen paluuta ja saattamaan häntä kotiin.\nMutta kahden tunnin odotuksen jälkeen palasi yksi palvelijoista\nilmoittamaan marsalkalle, että kaikki Louvren portit olivat suljetut\nEnnen viimeisen portin sulkemista oli vartiossa oleva kapteeni\nsanonut:\n\n-- On turhaa odottaa kauvemmin; ei ainoakaan ihminen tule enää tänä\nyönä Louvresta ulos; kuningas on mennyt makuulle, ja kaikki ihmiset\njo nukkuvat.\n\nMarsalkka kertoi tämän tyttärelleen. Jeanne selitti olevansa liian\nlevoton voidakseen mennä nukkumaan ja että hän aikoi olla valveilla\nsinne asti, kunnes miehensä palaisi takaisin.\n\n\n\n\n3.\n\nSe joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.\n\n\nSe aukea paikka, jonka yhdellä puolen oli Porte Saint-Antoine ja\nBrétagnen hotelli, oli verrattain laaja, mutta päivälläkin siinä\nliikkui hyvin vähän ihmisiä ja iltaisin se oli vallan tyhjä, sillä\nöiset kulkijat näyttivät mieluummin käyttävän Bastiljin puoleista\ntietä, turvautuakseen tarpeen tullen tornivartijaan, joka saattaisi,\nvaikkakaan ei mieskohtaisesti tulla avuksi, huutamalla kutsua apua\ntai ainakin säikäyttää ilkivallantekijöitä. Tähän aikaan olivat\nnäet kadut oikeita ryövärien pesiä, ja yövartijan ammattia tuskin\ntunnettiin.\n\nYö, jonka kuluessa tuonnempana kerrottavat tapahtumat tapahtuivat,\noli niin kylmä, pimeä ja usmainen, ettei kukaan linnoituksen\nulkopuolelta olisi voinut havaita yövartijaa, ja vaikeatapa olisi\ntämänkin ollut erottaa ohikulkijoita.\n\nLähellä Porte Saint-Antoinea, kaupungin sisäosaan päin, oli yhdellä\npuolen Saint-Paulin kirkko ja toisella puolen Tournelles'in hotelli.\nJuuri tämän rakennuksen päässä, Sainte-Catherinen kadulle päin,\nmuodosti muuri kulmauksen. Se oli juuri se sama paikka, josta\nSaint-Luc oli puhunut Bussylle.\n\nEi ainoatakaan lyhtyä ollut valaisemassa koko tätä vanhan Parisin\nosaa.\n\nTänä yönä, joka oli alkanut tiukanpuoleisella pakkasella ja päättyi\nkovaan lumisateeseen, ei noilla jäätyneillä kujilla kuulunut\nainoankaan kulkijan askeleita. Mutta sitävastoin olisi tottunut\nsilmä saattanut Tournellesin hotellin mainitussa kulmauksessa\nerottaa muutamia tummia haamuja, joiden liikkeistä saattoi päättää,\nettä ne olivat ihmisiä, jotka liikkumalla koettivat säilyttää\nruumiinlämpöään, samalla kun väliin seisoskelivatkin ja näyttivät\nodottelevan jotain seikkailua.\n\nTorninvartija, joka pimeässä ei näitä mustia varjoja nähnyt, ei olisi\nvoinut kuulla heidän keskustelijaankaan, sillä niin kovin hiljaa nuo\nvarjot puhelivat, ja kuitenkin oli tuo keskustelu verrattain tärkeätä.\n\n-- Kirottu Bussy oli oikeassa, -- sanoi muuan varjoista. -- Tämä\nyö muistuttaa todellakin paljo sitä yötä, joka johtuu mieleeni\nVarsovasta, silloinkun Henrik oli Puolan kuninkaana, ja jos tämä vain\npysyy näin kylmänä, niin saattaapa täällä tosiaankin paleltua, kuten\nhän jo ennusti.\n\n-- Hui hai, Maugiron, -- vastasi eräs toinen. -- Sinähän vaikertelet\nkuin akka. Lämmin nyt ei tosin kyllä ole, mutta vedäppä kappa\nsilmillesi ja pistä kätesi taskuihin, niin etpä tunne vähääkään vilua.\n\n-- Saattaapa tosiaankin, Schomberg, -- puuttui kolmas puheeseen,\n-- helposti huomata, että sinä olet saksalainen; mutta mitä minuun\ntulee, niin vuotavat jo huuleni verta ja viikseni ovat kankeana\nkuurasta.\n\nKäsien laita on hullummin, -- lausui neljäs; -- löisinpä vetoa, ettei\nminulla sormia olekkaan, niin vähän niissä enää on tuntoa.\n\n-- Mikset lainannut äidiltäsi puuhkaa, Quélus parka? -- jatkoi\nSchomberg; -- tuo kunnon rouva olisi kyllä mielellään lainannut\nsen sinulle, varsinkin jos olisit sanonut tarvitsevasi sitä\nmetsästäessäsi Bussya, jota hän rakastaa kuin ruttotauti.\n\n-- Vielä vähän kärsivällisyyttä, -- virkkoi viides; -- olen varma\nsiitä, että te pian saatte kiroilla liian kovaa kuumuutta.\n\n-- Kunpahan taivas sen soisi!\n\n-- No, luulenpa, että rukouksesi kuultiin paikalla, sillä näenpä\njonkun tulevan tuolta Saint-Paulin katua pitkin.\n\n-- Erehdys! Hän se ei voi olla.\n\n-- Miks'ei?\n\n-- Koska hänen piti kulkea toista tietä.\n\n-- No, olisiko nyt kumma, jos hän olisi aavistanut väijytystä ja\nsenvuoksi valinnut toisen tien?\n\n-- Sinä et tunne Bussya. Hän kulkee sitä tietä, jota on sanonut\nkulkevansa, vaikka saisi tietää pirun itsensä häntä siellä\nodottelevan.\n\n-- Miten liekään, -- puuttui Quélus puheeseen, -- mutta tuolla tulee\nkaksi ihmistä.\n\n-- Totta totisesti, niinpä tuleekin, -- vakuuttelivat pari muuta.\n\n-- Käykäämme päälle, -- virkkoi Schomberg.\n\n-- Hei, hei! -- huusi d'Epernon. -- Älkäämme tappako ketään\nkunniallista porvaria tai rehellistä rouvaa. Katsokaas, nyt ne\npysähtyvät!\n\nItse asiassa olivatkin nuo kaksi kulkijaa, nähtävästi epätietoisina,\npysähtyneet Saint-Paulin kadun päähän.\n\n-- Ahaa, -- kuiskasi Quélus, -- mahtoivatkohan ne nähdä meidät?\n\n-- Miten se olisi ollut mahdollista? Mehän tuskin näemme toisiamme.\n\n-- Olet oikeassa. Mutta katso, nyt ne kääntyvät vasemmalle,\npysähtyvät erään talon eteen ja näyttävät etsivän jotakin.\n\n-- Niinpä tosiaankin tekevät.\n\n-- Näyttää siltä kuin aikoisivat ne jonnekin, -- virkkoi Schomberg.\n-- Jokohan nuo ehkä pääsisivät meiltä karkuun?\n\n-- Hm! -- virkahti Maugiron, -- ei se voi olla hän, sillä hänhän oli\naikonut tulla Saint-Antoinen etukaupunkiin, mutta nämähän sitävastoin\ntulivat suoraan pitkin Saint-Paulin katua.\n\n-- Ätsh! -- ärähti Schomberg. -- Ken tietää, vaikka se lurjus olisi\nantanut väärän ilmoituksen matkansa suunnasta.\n\n-- Niin, eipä olisi mahdotonta sekään, -- vastasi Quélus.\n\nTämän otaksuman johdosta hyökkäsivät suosikit kuin joukko nälkäisiä\nkoiria paljastetuin miekoin portin edustalla seisovia kahta miestä\nvastaan.\n\nToinen näistä oli juuri saanut pistetyksi avaimen lukkoon ja\noli avaama isillään portin, kun hyökkääjien melu sai nuo kaksi\nsalaperäistä vaeltajaa kääntymään ympäri.\n\n-- Mitä tämä merkitsee, d'Aurilly? -- kysyi toinen heistä. --\nAikovatkohan ne hyökätä meidän kimppuumme?\n\n-- Ah, armollinen herra, -- vastasi portin avaaja, -- siltä se\ntosiaankin näyttää. Ilmaisetteko itsenne vai haluatteko pysyä\ntuntemattomana?\n\n-- Asestettuja miehiä! Väijytys!\n\n-- Varmastikin jokin kilpailija, joka on päässyt jäljillemme; sitä\njo aavistin! Nainen on liian kaunis, teidän korkeutenne, voidakseen\npysyä huomaamattomana.\n\n-- Rientäkäämme sisälle, d'Aurilly. Piiritys kestetään paremmin\nportin sisä- kuin ulkopuolella.\n\n-- Tietysti, armollinen herra, ellei linnoituksen sisäpuolella ole\nvihollisia; mutta ken tietää, ellei vaan...\n\nHän ei ehtinyt jatkaa puhettaan. Sillä nuolen nopeudella olivat\nnuoret jalosukuiset kulkeneet sen noin sadan askeleen pituisen\nvälin, joka heidät rakennuksesta erotti. Quélus ja Maugiron,\njotka olivat hiipineet pitkin muurin vierustaa, syöksähtivät\nportin ja sisällepyrkijäin väliin katkaistakseen näiltä kaiken\npaon mahdollisuuden, samalla kun Schomberg, d'O ja d'Epernon\nvalmistautuivat hyökkäämään näiden kimppuun.\n\n-- Iskekää! Iskekää! -- kirkui Quélus, noista viidestä lihavin.\n\nSe, jota toverinsa äsken oli nimittänyt armolliseksi herraksi ja\nkysynyt tältä, tahtoisiko hän pysyä tuntemattomana, kääntyi nyt\nQuélukseen päin, astui askeleen tätä kohti ja, pannen ylpeästi\nkätensä ristiin rinnoilleen, virkkoi kumealla ja pitkäveteisellä\näänellä:\n\n-- Luulenpa, herra Quélus, teidän sanovan: iskekää! puhuessanne\nRanskan kuninkaallisesta prinssistä.\n\nQuélus hätkähti hämmästyneenä takaisin. Anjoun herttua! -- huusi hän.\n\n-- Anjoun herttua! toistivat toiset.\n\n-- No niin, hyvät herrat, -- jatkoi Frans jyrisevällä äänellä,\naiotteko vieläkin huutaa: iskekää!\n\n-- Armollinen herra! änkytti d'Epernon, -- se oli vaan pilaa; antakaa\nmeille anteeksi!\n\n-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi vuorostaan d'O, -- emme\nvoineet aavistaa tapaavamme teidän korkeuttanne tässä autiossa\nkaupunginosassa.\n\n-- Pilaa? toisti Frans, välittämättä d'On huomautuksesta. -- Onpa\nteillä merkillinen tapa lasketella pilaa, herra d'Epernon. Sanokaapa\nsitten, kenelle pila oli tarkoitettu, koska se kerran ei ollut\nminulle.\n\nTeidän korkeutenne, -- vastasi Schomberg arvokkaasti, -- me näimme\nSaint-Luc'in lähtevän Montmorencyn hotellista ja kulkevan tännepäin,\nja se tuntui meistä niin kovin oudolta, niin että halusimme tietää,\nmikä oli saattanut sulhasen hylkäämään morsiamensa.\n\nAnteeksipyytely oli verrattain hyvin keksitty. Sillä luultavasti\nsaisi Anjoun herttua seuraavana päivänä tietää, ettei Saint-Luc\ntodellakaan ollut viettänyt Montmorencyn hotellissa yötään.\n\n-- Herra de Saint-Luc? Pidättekö siis minua hänenä?\n\n-- Pidimme, teidän korkeutenne, -- vastasivat kaikki nuo viisi\naatelismiestä yht'aikaa.\n\n-- Mutta miten on mahdollista sekottaa meitä kahta toisiimme? --\nkyseli nyt Anjoun herttua. -- Herra de Saint-Luchan on päätään\npitempi minua.\n\n-- Se on totta, teidän korkeutenne, -- vastasi Quélus. -- Mutta hän\non täsmälleen yhtä pitkä kuin herra d'Ayrilly, jolla on kunnia olla\nteidän korkeutenne seurassa.\n\n-- Ja sitäpaitsi on yö jotenkin pimeä, lisäsi Maugiron.\n\n-- Ja kaiken lopuksi jatkoi Quélus -- ei teidän korkeutenne saattane\nepäilläkään, että meillä olisi teidän korkeaan persoonaanne nähden\npienintäkään ilkeyteen vivahtavaa aikomusta, ei edes siinäkään\ntapauksessa, vaikkapa kysymys koskisi vaan teidän korkeutenne\nhuvitusten häiritsemistä.\n\nSill'aikaa kun Frans kuunteli näitä enemmän tai vähemmän uskottavia\nvastauksia, joita nuoret aatelismiehet pelon tai hämmästyksen\nvaltaamina jakelivat, oli hän taitavasti askel askeleelta d'Aurillyn,\ntuon luutunsoittajansa ja tavallisen yöseikkailutoverinsa, seuraamana\npäässyt etenemään sivummaksi portilta ja oli nyt sellaisen välimatkan\npäässä siitä, ettei sitä vallitsevan pimeän vuoksi enää voinut\nerottaa toisista porteista.\n\n-- Minun huvitusteni? -- toisti herttua, äänessään katkera sävy. --\nMikä on saattanut teidät siihen luuloon, että minä täältä haen jotain\nhuvitusta?\n\n-- Ooh, teidän korkeutenne, joka tapauksessa, lienettepä tullut tänne\nmissä tarkoituksessa tahansa, pyydämme, että suotte meille anteeksi.\n\n-- Hyvä. Hyvästi, hyvät herrat!\n\n-- Teidän korkeutenne, -- lisäsi d'Epernon, -- voi olla vakuutettu\nmeidän vaiteliaisuudestamme ja...\n\nHerttua, joka jo oli astunut pari askelta poispäin, kääntyi\nnyt äkisti ympäri, rypisti silmäkulmiaan ja huudahti rajusti:\nvaiteliaisuutta! Kuka pyytää teiltä mitään sellaista?\n\n-- Teidän korkeutenne, -- vastasi d'Epernon, -- me luulimme, että\nteidän korkeutenne näin myöhään ja mukananne uskottunne...\n\n-- Te erehdytte. Kuulkaa nyt, mitä teidän pitää uskoa ja mitä minä\ntahdon muidenkin uskovan.\n\nNuo viisi aatelismiestä jäivät kuuntelemaan kunnioittavasti vaieten.\n\n-- Minä aioin mennä -- jatkoi Anjoun herttua hyvin hitaasti,\nikäänkuin tahtoen leikkaamalla saada jok'ainoan sanansa painumaan\nkuulijainsa mieleen -- Manasse-juutalaisen luo, joka ennustaa\nkämmenestä ja kahvista. Niinkuin tiedätte, asuu hän Tournellesin\nkadulla. Aurilly havaitsi teidät teidän ohimennessänne ja piti teitä\nvartiovuorollaan kiertelevinä jousimiehinä. Myöskin olemme me --\nlisäsi hän jonkinlaisella hilpeydellä, mikä pelotti niitä, jotka\ntämän ruhtinaan luonteen tunsivat -- oikeina yöaaveina hiiviskelleet\nmuurien vieruksia ja piileskelleet porttiholveissa säästyäksemme\nteidän ankarilta katseiltanne.\n\nNäin puhuessaan oli prinssi vähitellen päässyt Saint-Paulin kadulle\nja oli nyt niin lähellä Bastiljin vartiopaikkoja, että hänen\näänensä jo olisi kuultu, jos hänen kimppuunsa olisi vielä yritetty\nhyökätä. Hän näet tunsi siksi hyvin veljensä juurtuneen vihan, että\nhän, kuninkaan suosikkien kunnioittavista anteeksipyytelemisistä\nhuolimatta, edelleenkin näitä epäili.\n\n-- Ja kun te nyt -- jatkoi prinssi -- tiedätte, mitä teidän pitää\nuskoa ja, ennen kaikkea, mitä teidän tulee minulle sanoa, niin jääkää\nhyvästi, hyvät herrat!\n\nAatelismiehet kumarsivat prinssille. Tämä vielä poistuessaankin\nkatsahti useamman kerran taakseen.\n\n-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi d'Aurilly, -- vannon, että\nnoilla ihmisillä on paha mielessä. Nyt on keskiyö ja, niinkuin ne\nhuomauttivat, me olemme autiossa kaupunginosassa. Rientäkäämme\ntakaisin palatsiin, teidän korkeutenne.\n\n-- Ei, -- sanoi prinssi ja pysäytti hänet. -- Meidän on päinvastoin\nkäytettävä tilaisuutta hyväksemme, kun he nyt ovat menneet pois.\n\n-- Teidän korkeutenne erehtyy, -- huomautti d'Aurilly. -- Eivät ne\nsuinkaan ole menneet tiehensä, vaan, kuten teidän korkeutenne itsekin\nvoi nähdä, ainoastaan palanneet piilopaikkaansa. Ettekö niitä näe,\narmollinen herra? Ne seisovat tuolla Tournellesin hotellin kulmassa.\n\nFrans tähysteli sinnepäin ja havaitsi d'Aurillyn olevan oikeassa. Nuo\nviisi jalosukuista olivat taas asettuneet entiseen vartiopaikkaansa,\nja näyttipä jotenkin uskottavalta, että heillä oli käymässä jokin\nyritys, jonka prinssin ilmestyminen oli keskeyttänyt, taikka aikoivat\nhe sitten vainuta prinssin ja tämän seuralaisen jälkiä tullakseen\nvakuutetuiksi siitä, menivätkö nämä todellakin Manasse-juutalaisen\nluo.\n\n-- Millaisen päätöksen suvaitsee teidän korkeutenne tehdä? kysyi\nd'Aurilly. -- Olen valmis tekemään, mitä teidän korkeutenne käskee.\nMutta minusta olisi tänne jääminen nyt varomatonta.\n\n-- Tuhannen tulimaista! -- mutisi prinssi. -- Vierailusta luopuminen\non kuitenkin kiusallista.\n\n-- Tietenkin, armollinen herra. Mutta sehän voidaan lykätä. Ja,\nniinkuin minulla on ollut kunnia sanoa, talohan on vuokrattu\nkokonaiseksi vuodeksi. Me tiedämme naisen asuvan ensimäisessä\nkerroksessa; olemme lahjoneet hänen kamarineitonsa ja meillä on\nportin avain. Tällaiset edut puolellamme käy meidän odottaminen.\n\n-- Oletko varma siitä, että sait portin auki?\n\n-- Olen.\n\n-- Mutta lukitsitko sen myöskin?\n\n-- Lukitsin, teidän korkeutenne.\n\nVaikka d'Aurillyn vastauksen äänensävy olikin täydellisimmän\nvakuuttava, on meidän kuitenkin huomautettava, ettei hän ollutkaan\nniin ihan varma siitä, oliko tosiaankin tullut portin lukinneeksi.\nHänen varma vastauksensa rauhoitti kuitenkin prinssiä.\n\n-- Mutta minä olisin kuitenkin itse tahtonut tulla vakuutetuksi...\n\n-- Siitäkö, mitä nuo tuolla aikovat? Ah, teidän korkeutenne!\nPelkäämättä erehtyväni voin vakuuttaa, että he ovat asettuneet\nväijymään jotakin. Teidän korkeudellanne on paljo vihamiehiä. Ken\ntietää, mitä kaikkea he saattavat uskaltaa?\n\n-- Hyv'on! Menkäämme sitten, mutta vielä me kuitenkin myöhemmin\npalaamme takaisin.\n\n-- Emme ainakaan tänä yönä, armollinen herra. Älkää moittiko minun\nvarovaisuuttani. Minä en näe tässä mitään muuta kuin salajuonen.\nJa tämä pelko on luonnollinen, syystä että onhan minulla kunnia\nseurata ensimäistä kuninkaallisen suvun prinssiä... sen saman kruunun\nperillistä, jota niin monet eivät toivoisi koskaan hänen päässään\nnäkevänsä.\n\nNämä viimeiset sanat tekivät Fransiin sellaisen vaikutuksen, että hän\nheti päätti lähteä pois. Kuitenkaan ei hän tehnyt sitä kiroilematta\nhuonoa onneaan ja kuvittelematta vielä vast'edes jonkin sopivan\ntilaisuuden tullen kostavansa noille viidelle jalosukuiselle sen\nkepposen, jonka he täten olivat hänelle tehneet.\n\n-- Palataan sitten palatsiin, -- virkkoi hän. -- Siellä tapaamme\nBussyn, sillä nyt hän ainakin lienee palannut noista kirotuista\nhäistä. Hän lienee kuitenkin hakenut siellä jotain riitaa, mistä\njohtuu, että hän ehkä jo on tappanut tai tulee tappamaan jonkin\nnoista sänkykamarisuosikeista. Ja se on ainoa seikka, mikä minua\nhieman lohduttaa.\n\n-- Niin, armollinen herra, -- lisäsi d'Aurilly, -- toivokaamme Bussyn\nsuhteen parasta. En toivo mitään sen enempää ja luotan, niinkuin\nteidän korkeutennekin, Bussyyn äärettömästi.\n\nHe menivät nyt matkoihinsa.\n\nMutta kun he parahiksi olivat ehtineet kääntyä Jouyn kadun\nkulmauksessa, niin havaitsivat nuo viisi aatelismiestä Tison'in kadun\npäässä ratsastajan.\n\n-- Nyt -- virkkoi Quélus -- on hän vihdoinkin käsissämme!\n\n-- Mahdotonta! arveli Maugiron.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Koska tuo mies ratsastaa yksin. Mutta meistähän hän jäi\nLivarot'in, d'Entragues'in ja Ribeirac'in seuraan, ja ne eivät ole\nsallineet hänen ratsastaa yksin.\n\n-- Mutta hän se on kuitenkin, -- huomautti d'Epernon. -- Etkö kuule\nhänen äänekästä hymähtelyään tai tunne hänen karskia ryhtiään? Hän on\ntodellakin yksin.\n\n-- Siinä tapauksessa -- virkkoi d'O -- piilee siinä jokin salajuoni.\n\n-- Salajuoni tahi ei, -- vastasi Schomberg, -- niin on se kuitenkin\nhän, ja siispä aseisiin, aseisiin!\n\nSe oli tosiaankin Bussy. Hän ratsasti vallan huolettomana pitkin\nSaint-Antoinen katua. Niinkuin muistamme, oli Saint-Luc häntä\nvarottanut, mutta niistä epäluuloista huolimatta, joita tuo\nSaint-Luc'in puhe oli hänessä herättänyt, oli hän, ystäväinsä\nitsepintaisista rukouksista välittämättä, eronnut heistä Montmorencyn\nhotellin portilla.\n\nTeko oli juuri niitä uhkarohkeita temppuja, joita tuo urhoollinen\növersti rakasti.\n\nSitäpaitsi oli Bussy ajatellut, että Saint-Luc, joka ei lukeutunut\nhänen ystäviinsä ja jonka osanottavaisuus aiheutui vain oikeastaan\nhänen kiusallisesta asemastaan, että Saint-Luc, sanomme, oli\nkehottanut häntä näihin varovaisuustoimenpiteisiin saattaakseen\nhänet vihamiestensä silmissä naurettavaksi, jos jotkut todellakin\nolisivat asettuneet häntä väijymään. Ja Bussy pelkäsi naurunalaiseksi\njoutumista paljo enemmän kuin vaaraa. Hän oli vihamiestensäkin\nkesken tunnettu urhoollisuudesta, mikä joskus saattoi johtaa mitä\nuhkarohkeimpiin yrityksiin vain tuon yleisen arvonannon säilyttämisen\ntarkoituksessa. Oikean muinaisajan sankarin tavoin oli hän siis\neronnut kolmesta urhoollisesta toveristaan, jotka olisivat halunneet\ntulla hänen mukanaan. Yksinään, ilman muita aseita kuin miekkansa\nja tikarinsa, suuntasi hän kulkuaan sitä taloa kohti, missä häntä,\npäinvastoin kuin mitä olisi voinut luulla, ei odottanut rakastajatar,\nvaan kirje, jonka Navarran kuningatar hänelle heidän ystävyytensä\nmuistoksi aina kerran kuukaudessa lähetti, ja jonka tuo urhoollinen\nylimys, kuningatar Margot'ille antamansa lupauksen mukaisesti, itse\npersoonallisesti yön aikaan kävi kirjeentuojalta noutamassa.\n\nHän oli minkään häiritsemättä päässyt Sainte-Catherinen kadulle,\nkun hänen valpas ja harjaantunut katseensa havaitsi pimeässäkin ne\nihmisolennot, joita Anjoun herttua ei heti ollut älynnyt.\n\nBussy laski noitten tummien haamujen lukua.\n\n-- Kolme, neljä, viisi, -- virkkoi hän, paitsi palvelijoita, jotka\novat kätkeytyneet johonkin toiseen lymypaikkaan ja syöksyvät esiin\nherrainsa huudon kuultuaan. Ne näyttävät pitävän minua arvossa.\nMutta tuleepa tästä joka tapauksessa tiukka työ yhden ainoan miehen\nosaksi. Kunnon Saint-Luc ei siis minua pettänytkään, ja vaikkapa hän\nnyt olisikin ensimäisenä ojentamassa miekkansa minua vastaan, niin\nsanoisinpa kuitenkin: kiitos varotuksesta, toveri!\n\nNäin ajatellen hän ratsasti eteenpäin ja tunnusteli, pääsikö oikea\nkäsivarsi vapaasti liikkumaan kapan alla, jonka hän aivan huomaamatta\noli aukaissut.\n\nJa juuri tällöin kuului Schombergin huuto: aseisiin! Ja nuo viisi\nylimystä syöksähtivät yht'aikaa esille.\n\n-- Vai niin, hyvät herrat, -- lausui Bussy lujasti, mutta\nrauhallisella äänellä. -- Bussyparka siis onkin se villisika, joka\noli kaadettava? Kuulkaapas, hyvät herrat, villisika tulee kyllä\nraapimaan eräitä naarmuja muutamien teikäläisten nahkaan. Te tiedätte\nminun pitävän lupaukseni.\n\n-- Se on kyllä mahdollista, vastasi Schomberg, -- mutta se ei estä\nsitä, herra Bussy d'Amboise, että te olette epäkohtelias hölmö,\nkoskapa ette älyä astua alas hevosenne selästä puhutellessanne meitä,\njotka seisomme.\n\nSamassa tunsi Bussy hevosensa horjahtavan, sillä Schomberg oli\nharvinaisen taidokkaasti, josta taidostaan hän jo oli näyttänyt monta\nesimerkkiä, heittänyt jonkinlaisen metsästysveitsensä hevosen toiseen\ntakajalkaan.\n\nEläin vaipui vavisten maahan.\n\nValmiina kaikkeen oli Bussy silmänräpäyksessä hypännyt alas satulasta\nja heilutti nyt paljastettua miekkaansa.\n\n-- Haa, konna! Se oli minun lempihevoseni, -- huusi hän. -- Sen saat\nkalliisti maksaa!\n\nJa kun Schomberg, rohkeutensa innostamana, ei ollut oikein laskenut\nitsensä ja Bussyn miekan välistä matkaa, ojentuikin äkkiä Bussyn\nkäsivarsi, ja hänen miekkansa tunkeutui syvälle Schombergin reiteen.\n\nSchomberg päästi huudon.\n\n-- No, -- virkkoi Bussy, -- enkö minä pidä sanaani? Nyt on jo yksi\nsaanut nahkansa naarmuihin. Sinun olisi, hölmö, pitänyt iskeä Bussyn\nranteeseen eikä hevosen polveen.\n\nJa tuossa tuokiossa oli Bussy suunnannut pitkän miekkansa kärjen\nnoiden neljän muun kasvoja ja rintaa kohti, ja, halveksien avun\nhuutamista, kääri nyt kappansa vasemman käsivartensa ympärille\njonkinlaiseksi kilveksi sekä vetäytyi takaperin päästäkseen muurin\nviereen, jota vastaan hän saattoi nojata, tulematta ahdistetuksi\nselkäpuolelta. Kaiken tämän tapahtuessa antoi hän kymmenen iskua\nminuutissa ja tunsi tällöin useinkin pehmeätä suhahdusta, joka\nmerkitsi sitä, että miekka oli sattunut vihollisen ruumiiseen.\nSilmänräpäykseksi hänen jalkansa liukahti ja hän tuli tahtomattaan\nkatsoneeksi maahan päin. Tätä hetkeä käytti Quélus hyväkseen\nantaakseen hänelle iskun sivulta.\n\nHaavotettu! huusi Quélus.\n\n-- Kyllä, takkiin, -- vastasi Bussy, joka ei halunnut tunnustaa asiaa\noikeata laitaa.\n\nSenjälkeen hän syöksähti Quélusta kohti ja mitteli niin taitavasti\nmiekkaansa tämän kanssa, että tuon nuoren miehen ase lensi hänestä\nkymmenen askeleen päähän. Mutta Bussy ei ehtinyt täydentää tuota\nvoittoaan, sillä siinä samassa ahdistivat häntä d'O, d'Epernon ja\nMaugiron raivokkaina. Schomberg oli nyt saanut haavansa sidotuksi ja\nQuélus oli hakenut miekkansa. Bussy huomasi niin ollen, että hänet\njoka puolelta piiritettäisiin, ellei hän silmänräpäyksessä pääsisi\nmuurin viereen.\n\nHän hypähti taaksepäin ja pääsi siten kolmen askeleen päähän\nvihollisistaan. Mutta taaskin oli pian neljä miekkaa hänen\nkimpussaan. Se oli jo kuitenkin myöhäistä, sillä tehtyään vielä\nyhden harppauksen taaksepäin oli hän muurin luona ja pääsi tukemaan\nsitä vasten. Siinä seisoi hän nyt, väkevänä kuin Akilles, hymyillen\nvain niille lukemattomille miekaniskuille, joita hänen päänsä ympäri\nsuhisi. Mutta äkkiä tunsi hän kylmän hien kohoovan otsalleen ja hänen\nsilmissään musteni. Hän oli unohtanut haavansa, ja nämä pyörtymisen\nmerkit muistuttivat häntä siitä.\n\n-- Ahaa! sinä siis vihdoinkin antaudut! -- huusi Quélus ja iski yhä\nhurjemmin.\n\nPäätä itse, onko asia niin, -- vastasi Bussy.\n\nNäin sanoessaan antoi hän Quélus'elle miekanlappeellaan niin\nvoimakkaan iskun ohimoon, että tämä tupertui takaperin.\n\nHurjana raivosta päästi Bussy nyt kauhean huudon ja hyökkäsi\neteenpäin. D'O ja d'Epernon väistyivät tieltä, Maugiron oli nostanut\nQuélus'en ylös ja piteli häntä käsiensä varassa. Bussy taittoi\njalallaan tämän miekan, haavotti taitavalla pistolla d'Epernon'ia\nkäsivarteen, ja silmänräpäyksen ajan hän oli voittajana. Mutta Quélus\ntuli taas pian tuntoihinsa, Schomberg, vaikka olikin haavottunut,\nalotti taistelun uudelleen, neljä miekkaa välähteli taaskin Bussyn\npään päällä, jo toisen kerran luuli hän olevansa hukassa. Hän\nvetäytyi askel askeleelta takaisin päästäkseen jälleen muuriin\nkiinni. Hän tunsi selvästi, että voimansa olivat lopussa. Miekka\nei enää osunut siihen suuntaan, johon epäselvä ajatus sen oli\ntarkoittanut, vasemmalla kädellään tavotteli hän muuria, kosketti\nsitä, ja kivien kylmyys häntä hieman virkisti. Mutta hänen suureksi\nihmeekseen antoikin tämä muuri perään. Siinä olikin puolittain\naukinainen portti. Silloin heräsi Bussyssa jälleen toivo; hän kokosi\nkaikki voimansa tätä ratkaisevaa silmänräpäystä varten. Vielä\nneljännesminuutin ajan olivat hänen hyökkäyksensä niin tiheitä, että\nhän sai torjutuiksi kaikki miekat luotaan tai että vihollisensa\nolivat pakoitetut laskemaan ne alas. Äkkiä vetäytyi hän portista\nsisään ja, päästyään onnellisesti sisäpuolelle, painalti porttia niin\nvoimakkaasti, että se jysähtäen paukahti lukkoon.\n\nNyt oli taistelu päättynyt ja Bussy oli vaarasta vapaa; hän oli\nvoittaja, sillä hän oli pelastunut.\n\nIlostajuopunein silmin katseli hän porttiluukun tiheän ristikon läpi\nvihollistensa kalpeita kasvoja. Hän kuuli mielettömiä miekaniskuja\nturhaan suunnattavan tukevaa tammiporttia vastaan, kuuli huutoja\nja kirouksia. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin maa ja muuri hänen\njalkainsa alla horjuisivat. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja\noli tullut pihamaalle. Siellä hän vaipui uupuneena muutamalle rapulle.\n\nSenjälkeen hän ei enää tiennyt mitä tapahtui: hänestä tuntui kuin\nolisi hän astunut alas haudan hiljaisuuteen ja yöhön.\n\n\n\n\n4.\n\nUnta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.\n\n\nEnnenkuin Bussy oli mennyt tainnoksiin, oli hänessä ollut vielä\nsen verran tolkkua, että oli pistänyt nenäliinansa haavan kohdalle\nvaatteiden alle ja tiukentanut miekanhihnaa siltä kohdalta, mikä niin\nollen muodosti jonkinlaisen siteen haavaan, josta jo oli vuotanut\nniin paljo verta, että hän pyörtyi.\n\nMutta olkoonpa nyt niin, että elinvoimat hänen aivoissaan vielä\ntuon näennäisen tajuttomuudenkin aikana toimivat, taikka että tämä\ntaintumustila oli lakannut ja sen sijaan tullut kuume, jonka jälkeen\nhän uudelleen vaipui tainnoksiin, tuo kaikki oli yhdentekevää siihen\nnähden, mitä Bussy näki tai luuli näkevänsä ollessaan tuossa unen tai\ntodellisuuden tilassa.\n\nHän oli nyt huoneessa, jonka huonekalut olivat veistokuvilla\nkoristetut, jonka seinäpaperit olivat täynnänsä mytologisia kuvioita\nja jossa oli maalattu katto. Siellä oli kaksi akkunaa, ja niiden\nväliin oli asetettu nuoruutta ja kauneutta säteilevän naisen kuva.\nBussysta tuntui siltä kuin kuvan kehyksenä olisi vaan jonkinlainen\novenpielus. Maaten pitkänään ja liikkumattomana sängyssä ja kuin\njonkin yliluonnollisen voiman kahlehtimana katsella tuijotteli Bussy\nnoita kuvioita Oliko hän nähnyt ne ennen, vai näkikö hän ne nyt ensi\nkerran? Tähän kysymykseen hän ei voinut antaa itselleen vastausta,\nsillä siksi oli hänen päänsä aivan liian epäselvä.\n\nMutta yht'äkkiä astui naisenkuva ulos kehyksestään, ja ihastuttava\nolento, valkoiseen villapukuun pettuna, hiukset hulmuavina läheni\nhäntä. Tämä nainen oli niin ihmeellisen kaunis, että Bussy teki rajun\nliikkeen heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. Mutta hän tunsi olevansa\nsidottuna sänkyyn samallaisilla siteillä kuin ruumis on kahlittu\nhautaansa.\n\nTuo tunne sai hänen tarkastelemaan sänkyä, jossa makasi. Se\nnäytti olevan hienotekoinen sänky Frans I:sen ajoilta valkoisine,\ndamastikankaasta tehtyine verhoineen.\n\nSeinille piirretyt kuviot eivät enää kiinnittäneet Bussyn huomiota.\nMuotokuva oli nyt hänelle kaikki kaikessa, ja hän koetti kiinnittää\nkatsettaan siihen tyhjään sijaan, minkä oli täytynyt jäädä kehyksen\nsisäpuolelle: mutta sen kehyksen edessä leijaili kuin pilvi, eikä hän\npäässyt siitä selville. Hänen katseensa kohdistui uudelleen tuohon\nsalaperäiseen olentoon, ja Bussy alkoi kohteliaasti häntä puhutella.\n\nMutta yht'äkkiä nainen hävisi, ja tumma ruumis asettautui Bussyn ja\nnaisen väliin.\n\nBussy tästä kovin harmistui ja kävi niin kiukkuiseksi tuota vierasta\nkohtaan, että hän, jos vaan olisi kyennyt liikkumaan, ihan varmasti\nolisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän jo todella sitä yrittikin, mutta\nse oli hänelle mahdotonta.\n\nSamassa kuuli hän vastatulleen lausuvan:\n\n-- No, viimeinkin siis olen saapunut perille!\n\nOlette, hyvä herra, ja nyt voitte ottaa siteen kasvoiltanne, vastasi\nniin suloinen ääni, että Bussyn kaikki sydänhermot siitä vavahtelivat.\n\nBussy teki liikkeen nähdäkseen, oliko tuo suloääninen nainen sama,\njota muotokuva esitti. Mutta hänen yrityksensä olivat tuloksettomia.\nHän ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren, miellyttävän miehen, joka\notti siteen silmiltään ja jäi oudoksuen katselemaan ympärilleen.\n\n-- Hiikkariin tuo mies! ajatteli Bussy.\n\nHän koetti saada puetuksi tuon ajatuksensa sanoiksi tai teoksi; mutta\nniin toinen kuin toinenkin oli vallan mahdotonta.\n\nAh, nyt minä ymmärrän, -- virkkoi nuori mies ja lähestyi sänkyä, --\nTe olette haavottunut, hyvä herra, eikö niin? Sallikaa minun katsoa;\nme koetamme teitä lääkitä.\n\nBussy tahtoi vastata, mutta ei kyennyt. Hänen silmiään verhosi kuin\nlasimainen kalvo ja hänen sormenpäissään pisteli kuin tuhansin\nneuloin.\n\n-- Onko haava kuolettava? -- kysyi taas se suloinen ääni, mutta\nsamalla niin osaaottavaisen surumielisenä, että se sai kyynelet\nkihoamaan Bussyn silmiin.\n\n-- Sitä en vielä tiedä, mutta olen sen pian teille sanova, -- vastasi\nnuori mies. -- Tajutonna hän kuitenkin on.\n\nVain tämän saattoi Bussy vielä käsittää: hän tunsi vielä kerran\nkuulevansa kuin jotain poistuvain hameitten kahinaa. Sitten hänestä\ntuntui siltä kuin valettaisiin kuumaa rautaa hänen kylkeensä, mutta\nsenjälkeen hän kokonaan menetti tajuntansa.\n\nKun hän tästä horrostilastaan heräsi, tunsi hän kylmän tuulen\nhivelevän kasvojaan, ja karkeita ääniä osui hänen korviinsa. Hän\navasi silmänsä nähdäkseen, riitelivätkö ehkä nuo seinälle maalatut\nkuviot keskenään, ja hän koetti tarkastella, vieläkö muotokuva oli\npaikoillaan. Mutta hän ei nähnyt seiniä eikä kattoa eikä kuvaa;\nkaikki olivat kadonneet. Hänen oikealla puolellaan seisoi harmaisiin\nvaatteisiin puettu mies, valkea, verentahraama esiliina edessään,\nmikä oli kääritty paremmin toiselle puolelle; vasemmalla puolellaan\nnäkyi muuan augustinolaismunkki, joka koetteli kädellään hänen\npäätään. Etupuolella seisoi jokin vanha nainen ja kuului mutisevan\neräitä rukouksia.\n\nBussyn harhaileva katse kiintyi pian erääseen suunnattomaan\nkivimöhkäleeseen, joka näkyi vähän tuonnempana hänen edessään, ja\nhän tarkasteli sitä hyvin huomaavaisesti saadakseen selville, mikä\nse oli. Hän tunsi silloin Templen harjoineen, ja sen yläpuolelta\nkirkkaan talvisen taivaan, jota nouseva aurinko kultaili.\n\nBussy havaitsi makaavansa ihan yksinkertaisesti kadulla tai oikeammin\nsanoen Temppelitornin vallihaudan vierustalla.\n\n-- Kiitoksia, paljo kiitoksia, hyvät ihmiset, -- virkkoi hän, --\nvaivastanne tuodessanne minut tänne. Minä tarvitsin ilmaa, mutta\nolisihan sitä voitu hankkia minulle avaamalla akkuna, ja minä olisin\nmaannut paremmin damastisängyssä kuin täällä kadulla. Mutta hyvä\nnäinkin. Jollette vielä ole saaneet maksua, niin löydätte minun\ntaskustani joukon kolmattakymmentä kultapalaa; ottakaa ne, hyvät\nystävät, ja jakakaa keskenänne.\n\n-- Herra, -- sanoi lahtari, -- emme me ole kantaneet teitä tänne.\nTe olitte jo täällä ennen meidän tuloamme, ja me havaitsimme teidät\nkulkiessamme tästä ohi päivän koittaessa.\n\n-- No, entäs nuori tohtori? -- kysyi Bussy. -- Oliko hänkin täällä?\n\nYmpärilläolevat katsahtivat kummastuneina toisiinsa.\n\n-- Hän hourii vielä, -- virkkoi augustinolaismunkki päätään\npudistellen; sitten hän sanoi Bussylle: -- luulen tekeväsi parhaiten,\njos tunnustat syntisi, poikani.\n\nBussy tuijotti munkkiin.\n\n-- Täällä ei ole mitään lääkäriä, nuori miesparka, -- virkahti eukko.\n-- Te olitte aivan yksin ja hyljättynä. Tuolla lumessa voitte nähdä\näskeisen makuusijanne.\n\nBussy tunsi kylkeänsä pakottavan, muisti saaneensa miekanpiston,\nvei kätensä sisälleen ja huomasi nenäliinan olevan haavan päällä,\nmiekanhihnan kiinnipitämänä.\n\n-- Onpa tämä merkillistä! huudahti hän.\n\nYmpärilläseisojat noudattivat nyt saamaansa lupaa ja jakaen rahoja\nkeskenään valittivat kovalla äänellä haavotetun surkeutta.\n\n-- Kas niin, -- virkkoi Bussy huomattuaan rahat jaetuiksi, -- nyt on\nkaikki hyvin, hyvät ystävät. Viekää nyt minut takaisin palatsiin.\n\n-- Sen me kyllä teemme, nuori miesrukka, teurastaja on vahva, ja\nsitäpaitsi on hänellä hevonen, jota voitte käyttää.\n\n-- Niin onkin, -- selitti teurastaja. -- Sekä minä että hevoseni\nolemme käytettävissänne, jalo herra.\n\n-- Hyvä on, poikani, -- virkkoi munkki. -- Sill'aikaa kun lahtari\nnoutaa hevostaan, voitte saada rippinne.\n\n-- Taivaan kautta! -- huudahti Bussy ja nousi ylös. -- Toivonpa,\nettei minun tilani ole niinkään vaarallinen. Järjestäkää siis, isä,\nasiat niin, että voitte ripittää jotain sellaista, jolla on kiiruumpi\nkuin minulla. Minulla on vilu ja minä tahdon mahdollisimman pian\npäästä palatsiin lämmittelemään.\n\n-- Mikä sitten on palatsinne nimi?\n\n-- Bussyn hotelli.\n\n-- Mitä sanotte! -- huudahtivat kaikki muut. -- Bussyn hotelli.\n\n-- Niin, minkävuoksi se on teistä niin kummallista.\n\n-- Te kuulutte siis Bussyn väkeen?\n\n-- Olen Bussy itse.\n\n-- Bussy! -- huusivat kaikki. -- Jalo Bussy, urhoollinen Bussy,\nkuninkaallisten suosikkien kauhistus! Eläköön Bussy!\n\nNäin sanoen nostivat he tuon nuoren miehen käsivarsilleen ja\nkantoivat hänet voittokulussa palatsiin, mutta munkki meni tiehensä\nja, laskien rahaosuuttaan, mutisi:\n\n-- Jos mies kerran on tuo kirottu Bussy, niin ei minua lainkaan\nihmetytä, ettei hän halunnut rippiä.\n\nPalatsiinsa saavuttuaan kutsutti Bussy luokseen lääkärinsä, joka ei\npitänyt haavaa vaarallisena.\n\n-- Sanokaa minulle, -- kysyi Bussy, -- onko tämä haava jo ollut\nsidottuna?\n\n-- Sitä en todellakaan voi sanoa, -- vastasi tohtori.\n\n-- Ja sanokaa minulle, -- jatkoi Bussy, -- onko haava niin\nvaikealaatuinen, että se olisi saattanut minut hourailemaan?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Tuhannen vietävä! -- huudahti Bussy. -- Silloinhan olisivat kai\nnuo koreat seinät, komea sänky, muotokuva ja ihastuttava nainen\nsamoinkuin tohtorikin, joka oli sokkosilla ja jolle minä olin\nhuutamaisillani: varokaa, polttaa, polttaa! -- silloinhan olisi\nkaikki tämä ollut vaan hourailua, eikä mikään muu totta, paitsi se,\nettä minä taistelin kuninkaan suosikkien kanssa. Mutta missäs me\ntappelimmekaan? Ahaa, jopa muistan, se tapahtui lähellä Bastiljia.\nMinä nojasin muuria vastaan, ja muurissa oli portti, joka aukeni\noikeaan aikaan. Suurella vaivalla sain sen paiskatuksi lukkoon\nja sitten tulin pitkään käytävään; mutta sitten en muista enää\nmitään, ennenkuin tulin tuntoihini. Mutta tulinkohan minä tosiaankin\ntuntoihini, vai onko tuo kaikki ollutkin unta? Mutta toden totta,\nhevoseni lienee kai löydetty kuolleena paikalta. Tohtori, olkaa hyvä\nja huutakaa joku palvelijani tänne.\n\nTohtori huusi palvelijan sisälle.\n\nBussy sai nyt tietää, että hevonen vertavuotavana ja haavotettuna\noli laahautunut palatsin portille, missä se päivän sarastaessa oli\ntavattu hirnumassa. Talossa oli heti syntynyt hälinä. Bussyn kaikki\nuskolliset palvelijat olivat rientäneet häntä etsimään, ja monet\nniistä olivat vieläkin sillä tiellään.\n\nSiis vain muotokuva on unta, -- virkkoi Bussy, -- ja senhän tietysti\ntäytyikin sitä olla: sillä kuinka olisi mahdollista, että kuva astuu\nulos kehyksestään puhuttelemaan lääkäriä, jonka silmien edessä on\nside? Minä olen narri voidessani ajatella mitään tuollaista. Ja\nkuitenkin kaikitenkin oli muotokuva niin kovin miellyttävä!\n\nBussy koetti nyt mielessään muistella, miltä tuo kuva oli näyttänyt,\nja sitä muistellessaan hän tunsi ruumiissaan suloista puistatusta,\nkuin jonkinlaista horkkaa, jonka rakkaus synnyttää ja joka samalla\nkertaa sekä lämmittää että jäädyttää sydäntä.\n\n-- Ja kaikkea tuota minä olisin uneksinut! -- huudahti hän, tohtorin\nsitoessa hänen haavaansa. -- Kautta Jumalan! Se on mahdotonta.\nSellaista unta ei voida nähdä!\n\nHän alkoi jo ainakin sadatta kertaa toistaa mielessään: Minä olin\ntanssiaisissa, Saint-Luc varotti minua Bastiljin seuduista, olin\nAntraguet'in, Livarot'in ja Ribeirac'in seurassa, mutta erosin heistä\nja läksin rannalle päin. Tournellesin hotellin luona sain minä\nroistot näkyviini; ne hyökkäsivät päälleni ja haavoittivat hevoseni.\nMe tappelimme urhoollisesti, minä jouduin pitkään käytävään, tunsin\nvoivani pahoin, ja sitten... Ah! siinä minä nyt taaskin olen; tuo\n_sitten_ tappaa minut. Se on kuumetta, hourailua, unta, tuo _sitten_.\n\n-- Ja sitten, -- lisäsi hän huoaten, -- löysin itseni Temppelitornin\nvallihaudan luota, missä muuan augustinolaismunkki halusi minua\nripittää. Mutta minä kyllä vielä otan asiasta selon, jatkoi hän\nhetken vaitioltuaan. -- Sanokaapas minulle, tohtori, tarvitseeko\nminun pysytellä neljäätoista päivää sisällä tämän naarmun tähden,\nniinkuin minun piti olla viime kerralla?\n\n-- Riippuu asianhaaroista. Voitteko kävellä ja liikutella itseänne?\n\n-- Voinpa niinkin, -- vastasi Bussy. -- Tuntuu aivan siltä kuin\nminulla olisi elohopeata säärissäni.\n\n-- Kävelkääpä kerran huoneen ympäri, jotta saan nähdä.\n\nBussy hyppäsi ylös sängystään ja osotti puheensa todeksi kävelemällä\nnopeasti huoneen ympäri.\n\n-- Siitä tulee pian hyvä, -- virkkoi tohtori, -- kunhan ette vain\nnouse hevosen selkään ratsastamaan kymmentä peninkulmaa ensimäisenä\npäivänä.\n\n-- No, sepä vasta oli kunnon puhetta, tohtori! -- huudahti Bussy.\n-- Kuitenkin olen nähnyt toisenkin lääkärin tänä yönä. Hänen\nkasvonpiirteensä ovat niin kiintyneet muistiini, että jos hänet vielä\nkerran tapaan, tunnen hänet paikalla, sen voin vastata.\n\n-- Jalo herra, -- sanoi tohtori, -- häntä ei maksa vaivaa etsiä;\nmiekanpistosta johtuu aina hieman kuumetta, se pitäisi teidän\nparaiten tietää, teidän, joka niin monta kertaa olette saanut niitä\ntuntea.\n\n-- Ah! -- huudahti Bussy, saaden äkkiä päähänsä erään ajatuksen,\nsillä hän ei mitenkään voinut olla ajattelematta tuota salaperäistä\nyötä. -- Olisikohan uneni ehkä alkanutkin jo portin ulko- eikä\nsisäpuolella? Kenties ei ole olemassakaan mitään kivitettyä käytävää\nenemmän kuin mitään damastisänkyäkään tai muotokuvaa? Ehkäpä ne\nlurjukset luulivat minun kuolleen ja kantoivat Temppelitornin luo?\nSiinä tapauksessa on varmaa, että kaikki muu on unennäköä. Suuri\nJumala! Jos on totta, että minun on kiittäminen heitä tästä unestani,\njoka saa kaiken vereni kuohumaan, niin vannonpa tuhoavani heidät\nviimeiseen mieheen.\n\n-- Jalo herra, -- sanoi tohtori, -- jos haluatte tulla pian\nterveeksi, niin ette saa olla noin raju.\n\n-- Lukuunottamatta Saint-Luc'ia, -- jatkoi Bussy kuuntelematta\ntohtorin sanoja. Mitä häneen tulee, on kysymys aivan toinen; hän\non käyttäytynyt minua kohtaan kuin ystävä. Minä teen ensimäisen\ntervehdyskäyntini hänen luonaan.\n\n-- Mutta ette ennen kello viittä iltapäivällä, -- huomautti tohtori.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Bussy. -- Mutta minä vakuutan teille,\netten tule sairaaksi siitä, jos menenkin ulos ihmisiä tapaamaan,\nmutta pikemminkin siitä, että pysyn täällä hiljaa yhdessä kohdin ja\nistun yksinäni.\n\n-- Se saattaa kyllä olla mahdollista, -- myönnytti tohtori. Te\nolette joka suhteessa merkillinen potilas. Tehkää niinkuin haluatte,\narmollinen herra: minä määrään teille vain yhden seikan, ja se on,\nettette hanki itseenne uutta miekanpistosta, ennenkuin tämä entinen\non parantunut.\n\nBussy lupasi noudattaa tohtorin määräystä niin hyvin kuin taisi, ja\nannettuaan pukea itsensä noudatti hän kantotuolinsa esiin ja käski\nviedä itsensä Montmorencyn hotelliin.\n\n\n\n\n5.\n\nVastanaineet.\n\n\nLudvig clermontilaista, joka tavallisemmin tunnettiin Amboisen\nBussyn nimellä, pidettiin kuudennentoista vuosisadan suurimpina\nsotapäällikköinä, vaikkapa hän kuolikin jo parahiksi kolmenkymmenen\nvuoden vanhana. Hän oli kaunis mies ja oikea ylimys. Kuninkaat\nja ruhtinaat tavottelivat hänen ystävyyttään, ja kuningattaret\nsuvaitsivat jaella hänelle mitä herttaisimpia hymyilyjään. Bussy oli\nLa Molen jälkeen tullut Navarran Margaretan suosituksi, ja tuo kelpo\nkuningatar, joka tuon entisen suosikkinsa kuoleman jälkeen kaipasi\nlohdutusta, oli kauniin Bussyn vuoksi tullut tehneeksi niin monta\ntyhmyyttä, että hänen puolisonsakin, Henrik, siitä harmistui, Henrik,\njoka ei muuten tuollaisista juuri paljoa perustellut, -- tyhmyyksiä,\njoita hänen lankonsa Frans, Anjoun herttua, ei koskaan olisi\nantanut hänelle anteeksi, ellei tuo rakkaus olisi tehnyt Bussysta\nhänen puoluelaistaan. Tälläkin kertaa uhrasi herttua kaikkensa sen\nlevottoman kunnianhimonsa vuoksi, joka koko elämänsä ajan tuotti\nhänelle niin paljo kärsimyksiä.\n\nMutta kaiken tämän aikana ei Bussy ollut, kuten ennenkään, tuntenut\nvähintäkään pelkoa, ei edes tähän asti tiennyt, mitä rakkaus oli.\n\nHenrik III oli tarjonnut Bussylle ystävyyttään, mutta Bussy oli siitä\nkieltäytynyt lausumalla, että kuninkaitten ystävät olivat samalla\nniiden renkejä ja väliin vielä pahempaakin sekä ettei sellainen\ntarjous hänelle kelvannut. Henrik III:nnen oli täytynyt niellä\ntämä loukkaus, mikä muuttui yhäkin loukkaavammaksi sen kautta että\nBussy otti Fransin herrakseen. Frans oli, kuten sanottu, Bussyn\nherra, ei kuitenkaan samalla tavalla kuin häkinvartija on leijonan:\nhän palvelee ja ruokkii sitä, ettei se repisi häntä kappaleiksi.\nSellainen oli tämä Bussy, jota Frans aina työnti edellään. Bussy sen\nkyllä tiesi, mutta se sopi juuri hänen suunnitelmiinsa.\n\nHänen ajatuskantansa muistutti Rohanin perheen mielilausetta:\nkuningas en voi olla, ruhtinaana oloa ylenkatson, olen Rohan. Bussy\najatteli: Ranskan kuningasta minusta ei tule, mutta Anjoun herttuasta\nse voi tulla, ja silloin tulee minusta _hänen_ kuninkaansa.\n\n-- Onko herra de Saint-Luc kotona? kysyi Bussy palatsiin saavuttuaan.\n\n-- Ei, armollinen herra, -- vastasi portinvartija.\n\n-- Mistä minä sitten saan hänet käsiini?\n\n-- Minä en tiedä, -- vastasi vanha palvelija. -- Me olemme kaikki\nhyvin levottomia, sillä herra de Saint-Luc ei eilisillasta alkaen ole\nollut kotona.\n\n-- Mitä sanotte? -- huudahti Bussy epäillen.\n\n-- Asia on siten kuin minulla on ollut kunnia sanoa, armollinen herra.\n\n-- Onko sitten rouva de Saint-Luc kotona?\n\n-- On.\n\n-- Menkää sanomaan hänelle, että olisin iloinen, jos saisin tulla\nhäntä tervehtimään.?\n\nViiden minuutin kuluttua palasi portinvartija ilmoittamaan, että\nrouva de Saint-Luc odotti häntä.\n\nBussy meni rappuja ylös. Jeanne otti hänet vastaan isossa\nsalissa. Hän oli hyvin kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset\nnukkumattomuudesta ja hänen kasvoiltaan saattoi havaita kyynelten\njälkiä.\n\n-- Olkaa tervetullut, herra de Bussy, huolimatta siitä pelosta, jota\nteidän läsnäolonne minussa herättää, -- lausui tuo nuori nainen.\n\n-- Mitä te tarkoitatte, hyvä rouva? -- kysyi Bussy. -- Kuinka saattaa\nminun läsnäoloni herättää teissä pelkoa.\n\n-- Ah! onhan teidän ja Saint-Luc'in kesken viime yönä tapahtunut\nkaksintaistelu. Myöntäkää se!\n\nMinun ja herra de Saint-Luc'in kesken? -- huudahti Bussy\nhämmästyneenä.\n\n-- Niin. Hänhän lähetti minut pois saadakseen puhutella teitä hieman\nkahdenkesken. Te olette Anjoun herttuan palveluksessa, ja Saint-Luc\non kuninkaan. Teillä on varmastikin ollut jokin riita keskenänne,\nherra de Bussy. Minä rukoilen teitä; sanokaa minulle totuus. Tehän\nnäette minun levottomuuteni. Saint-Luc tosin läksi kuninkaan\nseurassa, mutta tehän olette voineet sopia kohtauksestanne jossain\nmuualla. Oi, minä vannotan teitä, sanokaa, mitä Saint-Luc'ille on\ntapahtunut!\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy. -- Se mitä minulle sanotte, on\ntosiaankin kummallista. Odotin teidän kysyvän kuinka on minun haavani\nlaita, ja nyt olisikin minun päinvastoin tehtävä selkoa toisesta\nhenkilöstä.\n\n-- Ah! Onko Saint-Luc todellakin teitä haavoittanut? Te olette\ntaistellut hänen kanssaan! -- huudahti Jeanne. Olinhan sittenkin\noikeassa.\n\n-- Ettepä niinkään, hyvä rouva. Saint-Luc'illa ja minulla ei ole\nollut pienintäkään käsikähmää, eikä hän, Jumalan kiitos, ole minua\nhaavottanut. Päinvastoin on hän tehnyt kaiken voitavansa saadakseen\nsen estetyksi. Hän kai jo on puhunut teille siitä ystävyydestä, mikä\nnyttemmin meidän välillämme vallitsee?\n\nHänkö? Kuinka hän olisi voinut siitä minulle puhua, kun minä en ole\nsaanut häntä nähdäkään?\n\n-- Ettekö ole häntä nähnyt?\n\n-- Ah, en! En lainkaan.\n\n-- Mutta missä ihmeessä hän sitten mahtaa olla?\n\n-- Sitäpä juuri aioin itsekin kysyä teiltä, -- huokasi Jeanne.\n\n-- Mutta kertokaahan toki, hyvä rouva, mitä kaikkea on tapahtunut,\n-- lausui nyt Bussy, arvaten asiain oikean laidan. -- Tämähän on\nnaurettavaa.\n\nRouvaparka katsahti Bussyyn hämmästyksissään.\n\n-- Ei, ei, se on hyvin ikävää, tarkoitin sanoa, -- jatkoi Bussy\näkisti. -- Minun haavastani on vuotanut niin paljo verta, ettei pääni\nole vallan selvä. Kertokaa nyt, taivaan tähden, tämä surkea juttu.\n\nJeanne kertoi nyt kaiken mitä tiesi, nimittäin että kuningas oli\nkäskenyt Saint-Luc'in seuraamaan itseään, että Louvren portit oli\nsulettu ja että vartija oli lähettänyt pois herra de Brissac'in\npalvelijat.\n\nHyvä! -- virkkoi Bussy. -- Nyt ymmärrän kaiken: hänen majesteettinsa\non vienyt Saint-Luc'in kanssaan Louvreen, ja sinne päästyään ei\nSaint-Luc ole saanut lähteä sieltä pois.\n\n-- Miksikä ei? -- kysyi Jeanne.\n\n-- Ooh, hyvä rouva, -- vastasi Bussy neuvottomana, -- ettehän toki\nvaadi minun ilmaisemaan valtiosalaisuuksia?\n\n-- Mutta -- jatkoi nuori rouva selittelyjään -- sekä minä että\nisäni olemme käyneet Louvressa, ja vastasivat, etteivät meidän\ntarkoitustamme ymmärtäneet ja että herra de Saint-Luc ihan varmaan\nolisi kotonaan.\n\n-- Siinäpä vieläkin lisätodistus siihen, että Saint-Luc edelleenkin\non Louvressa, -- huomautti Bussy.\n\n-- Niinkö luulette? -- kysäsi Jeanne äkkiä.\n\n-- Olen siitä varma, hyvä rouva. Haluatteko itse tulla siitä\nvakuutetuksi?\n\n-- Kuinka se voisi käydä päinsä?\n\n-- Sallikaa minun pitää siitä huolta.\n\n-- Mutta minä vakuutan teille, että minun palatsiin menoni on aivan\nturhaa; minut ihan varmasti palautetaan sieltä takaisin samalla\ntavalla kuin viime kerrallakin. Sillä jos hän todellakin siellä\nolisi, niin miksi sitten en saisi häntä nähdä?\n\n-- Tahdotteko todellakin tulla Louvreen tapaamaan miestänne?\n\n-- Mutta ellei hän ole siellä?\n\n-- Minä vakuutan, että hän on siellä.\n\n-- Merkillistä! Mutta herra de Bussy, pääsettekö te itse tosiaankin\nLouvreen?\n\n-- Pääsen, syystä etten minä ole rouva de Saint-Luc.\n\n-- Minä en teitä ymmärrä.\n\n-- Tulkaa vaan mukaan ja luottakaa minuun.\n\n-- Te käytte yhä enemmän ja enemmän käsittämättömäksi. Te väitätte,\nettei rouva de Saint-Luc saa tulla Louvreen, ja kuitenkin tahdotte\nitse viedä minut sinne.\n\n-- En lainkaan, rouvaseni; en minä tahdo viedä sinne rouva de\nSaint-Luc'ia, naishenkilöä!... Hyi!\n\n-- Te teette minusta pilaa, herra de Bussy, ja se on väärin tehty,\nsillä näettehän tuskani.\n\n-- Eipä niinkään, kaunis rouvani; kuunnelkaa nyt vaan minua ja\nymmärtäkää. Te olette kaksikymmenvuotias, teillä on mustat silmät\nja pitkä vartalo ja te muistutatte minun nuorinta hovipoikaani:\nmuistatteko sitä soreata poikaa, jolle kultavaatteet eilenillalla\nniin hyvin sopivat?\n\n-- Ooh, mitä hullutuksia, herra de Bussy! -- huudahti Jeanne\npunastuen.\n\n-- Kuulkaapas, tämä on ainoa keino, joka minulla on teille\nehdotettavana. Tehän voitte sen joko hyväksyä tai hylätä. Tahdotteko\ntavata miestänne, sanokaa!\n\n-- Antaisin kaikkeni maailmassa saadakseni häntä nähdä!\n\n-- Minä lupaan, että saatte hänet nähdä ilman että siitä koituu\nteille vähintäkään vaivaa.\n\n-- Niin... mutta...\n\n-- Olen sanonut teille, millä tavalla.\n\n-- Olkoon sitten menneeksi, herra de Bussy. Minä alistun\nehdotukseenne. Pyytäkää sitten joltain hovipojaltanne minulle\nvaatteet lainaksi. Lähetän jonkin kamarineitsyeni niitä noutamaan.\n\n-- Ei, hyvä rouva, sitä ei tarvita. Minä lähetän teille jonkun niistä\nuusista puvuista, joita olen niille lurjuksille valmistuttanut\nkuningattaren ensi tanssiaisia varten; koetan valita sellaisen, jonka\nluulen teille parhaiten sopivan. Sitten tapaamme toisemme ja menemme\nyhdessä Louvreen.\n\nJeanne hymyili ystävällisesti ja, ojentaen kätensä Bussylle, virkkoi:\n\n-- Annatteko minulle anteeksi epäilykseni, herra de Bussy?\n\n-- Sydämestäni, rouvaseni; minullahan on nyt tilaisuus järjestää\nseikkailu, joka saa koko Europan nauramaan. Siis oikeastaan olenkin\nminä teille kiitollisuuden velassa.\n\nKun Bussy oli jättänyt nuorelle rouvalle hyvästit, palasi hän\nkotiinsa järjestämään asioita kuntoon tämän suunnitellun naamiohuvin\nvaralle.\n\nIllalla Bussy ja rouva de Saint-Luc kohtasivat toisensa edeltäpäin\nsopimassaan paikassa. Ellei tuon nuoren naisen yllä olisi ollut hänen\noman hovipoikansa puku, ei Bussy olisi häntä tuntenut. Hän olikin\ntuossa valepuvussaan vallan hurmaava. Vaihdettuaan muutamia sanoja\nsuuntasivat he askeleensa Louvrea kohti.\n\nMatkalla tuli heitä vastaan niin lukuisa seurue, että se täytti\nmelkein koko kadun ja sulki heiltä tien. Jeanne pelästyi; mutta\nvartijoista ja soihduista tunsi Bussy Anjoun herttuan, joka\nsitäpaitsi oli helposti tunnettavissa ratsastamistavastaan ja\nvalkeasta samettiviitastaan.\n\n-- Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! -- huusi Bussy niin\nkovasti kuin keuhkoistaan sai irti.\n\nHevosten kavioitten kopseesta ja yleisestä äänten sorinasta\nhuolimatta osui tämä huuto herttuan korviin, ja hän pyörähytti heti\nympäri ja ylen iloisena huudahti:\n\n-- Sinäkö, Bussy? Luulin sinun olevan kuolettavasti haavottunut ja\naioin juuri tulla sinun taloosi.\n\n-- Tosiaankin, teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy edes kiittämättä\nprinssiä tämän osanottavaisuudesta. Ellen tällä hetkellä ole\nkuollut, niin on minun siitä kiittäminen ainoastaan omaa itseäni.\nHankittepa minulle tosiaankin kauniita seikkailuja, armollinen herra!\nSaint-Luc'in eilisissä tanssiaisissa oli oikea ryövärikopla. Niin,\neipä siellä ollut ainoatakaan muuta teidän puoluelaistanne kuin minä,\nja ovatpa ne, kautta kunniani, olleet lähellä vuodattaa jok'ainoan\nveripisaran minusta.\n\n-- Kautta taivaan, sen saavat ne kalliisti maksaa, Bussy; niiden on\nmaksettava minulle sinun veresi, pisara pisarasta!\n\n-- Teidän korkeutenne sanoo nyt niin, -- jatkoi Bussy vanhaan\nvapaaseen tapaansa --, ja kuitenkin olen minä varma siitä, että te\nhymyilette ensimäiselle, joka teitä vastaan tulee.\n\n-- No, -- vastasi prinssi, -- tuleppa siis mukanani Louvreen, niin\nsaat omin korvin kuulla.\n\n-- Mitä saan kuulla, teidän korkeutenne?\n\n-- Saat kuulla sen, mitä minä olen sanova veljelleni.\n\n-- Mutta minäpä en tulekaan kanssanne Louvreen, jos vaan torain\nsaanti on kysymyksessä. Sitä saattavat prinssit ja suosikit pitää\nhyvänään, jos haluavat.\n\n-- Ole vaan levollinen ja luota siihen, että minä tulen ottamaan\nasian vakaalta kannalta.\n\n-- Lupaako teidän korkeutenne, että sovituksesta tulee loistava?\n\n-- Minä lupaan, että sinä tulet olemaan siihen tyytyväinen. Mutta\ntaidatpa yhäkin epäillä, luulemma?\n\n-- Teidän korkeutenne, minä tunnen teidät niin hyvin.\n\n-- Tule mukaan, sanon minä. Minä vastaan siitä, että he tulevat\nsaamaan puheenaihetta.\n\n-- Eipä milloinkaan saattaisi onni olla tämän suosiollisempi, --\nkuiskasi Bussy Jeannen korvaan. -- Noiden hellien veljesten kesken\nsyntyy kauhea kiista, ja sillävälin saatte te tavata miestänne.\n\n-- No, -- jatkoi prinssi, -- vieläkö pysyt epäilyksissäsi vai\ntäytyykö minun antaa ruhtinaallinen sanani pantiksi?\n\n-- Eihän toki, sehän ennustaisi onnettomuutta, -- vastasi Bussy. --\nMinä seuraan teitä omalla uhallani, tulipa mitä tuli, armollinen\nherra, ja jos minua loukataan, niin minä kostan.\n\n-- Ei, uljas ylimykseni, -- sanoi herttua, -- ei ole sinun, vaan\nminun asiani kostaa. Tiedä, -- lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, --\nettä minulle on tunnettua, ketkä sinun kimppuusi kävivät.\n\n-- Äh! -- intti Bussy. -- Teidän korkeutenne olisi nyt viitsinyt\nvaivautua kuulustelemaan moisia asioita.\n\n-- Kyllä, sanonpa sinulle, että olen itse heidät nähnyt.\n\n-- Missä sitten, teidän korkeutenne?\n\n-- Porte Saint-Antoinen luona, jonne itselläni; oli asiaa, -- vastasi\nprinssi. -- Ne hyökkäsivät minunkin kimppuuni ja olivat vähällä minut\nmurhata, jo aavistinkin, että ne ehkä väijyivät sinua, muutoin...\n\n-- Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?\n\n-- Oliko sinulla silloin tuo hovipoika mukanasi? -- kysäsi prinssi\nkuin ohimennen ja keskeytti sen uhkauksen, jonka juuri oli aikonut\nlausua.\n\n-- Ei, teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy. -- Olin ihan yksinäni;\nmutta entä te?\n\n-- Minun seurassani oli Aurilly, -- selitti prinssi..\n\n-- Mutta minkävuoksi sinä olit yksin?\n\n-- Senvuoksi, että halusin säilyttää maineeni pettämättömästä\nrohkeudestani.\n\n-- Ja haavottivatko ne sinua? -- keskeytti hänet prinssi hänelle\nominaisen pikaisesti, kun ei ollut halukas kuulemaan pistopuhetta.\n\n-- Teidän korkeutenne, en halua tehdä heille sitä iloa, että\nmyöntäisin sen. Mutta, meidän kesken sanoen, sainpa kuitenkin melko\npiston kylkeeni.\n\n-- Äh, ne roistot! -- huudahti herttua. Aurilly oli siis oikeassa\nvakuuttaessaan, että niillä oli paha mielessä.\n\n-- Kuinka? -- huudahti Bussy. -- Te huomasitte salajuonen; teillä\noli mukananne Aurilly, joka käsittelee miekkaa yhtä hyvin kuin\nluuttuakin. Hän oivalsi, että niillä oli paha mielessä. Teitä oli\nkaksi, ja niitä vain viisi. Ettekä te jääneet väijyksiin auttaaksenne\nsitä, jonka päälle ne hyökkäisivät?\n\n-- Mutta mitä minun sitten sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?\nEnhän minä tiennyt, ketä asia koski.\n\n-- Äh, teidän korkeutenne, kun te kerran tunsitte kuningas Henrik\nIII:nnen ystävät, niin olisi teidän pitänyt arvata, että asia koski\njotakin teidän omaa ystäväänne, ja koskapa ei juuri löydy ketään\nmuuta kuin minä, jolla on rohkeutta olla teidän ystävänne, niin\nolihan helposti arvattavissa, että ne vaanivat juuri minua.\n\n-- Ehkä olet oikeassa, rakas Bussyni, -- vastasi prinssi. -- Mutta\nminäpä en silloin sitä ajatellut.\n\n-- Ette, ette, -- huokasi Bussy, sillä hän ei löytänyt mitään muuta\nsanaa, jolla olisi voinut ilmaista ajatuksensa herrastaan.\n\nPian saavuttiinkin Louvreen. Vartija oli todellakin saanut käskyn,\nettei saisi päästää ketään sisälle, mutta tämä ei tietenkään voinut\nkoskea valtakunnan ensimäistä miestä lähinnä kuningasta. Prinssi ja\nhänen seurueensa katosivat siis heti nostosillan holviin.\n\n-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi Bussy heidän päästyään\nlinnanpihalle, -- pitäkää nyt puolianne ja muistakaa, että\nlupauksenne tulee täytetyksi. Minun täytyy täällä sillävälin\nkeskustella pari sanaa erään henkilön kanssa.\n\n-- Jätätkö minut sitten, Bussy? -- kysyi herttua levottomana, sillä\nhän olisi toivonut Bussyn olevan saapuvilla.\n\n-- Minun täytyy. Mutta olkaa varma siitä että kun ottelu käy\nkuumimmilleen, saavun minä paikalle. Huutakaa vaan lujasti,\narmollinen herra, niin että minä teidät kuulen, sillä ellen kuule\nteidän huutavan, en tietenkään saavu sinne kuninkaan puheille.\n\nKun nyt herttua astui drabanttisaliin, hiipi Bussy Jeannen seuraamana\nsisimpiin huoneisiin.\n\nBussy tunsi Louvren yhtä hyvin kuin oman palatsinsa. Hän nousi eräitä\nkivirappuja myöten, kulki parin tyhjän korridoorin halki ja pääsi\nviimein jonkinlaiseen eteishuoneeseen.\n\n-- Odottakaa minua täällä, -- sanoi hän Jeannelle.\n\n-- Oi, Jumalani, jätättekö minut tänne yksikseni? -- kysyi nuori\nnainen pelästyneenä.\n\n-- Se on aivan välttämätöntä, hyvä rouva. Minun täytyy ottaa selko\ntiestä ja hankkia teille sisäänpääsy.\n\n\n\n\n6.\n\nVastanaineet. (Jatkoa).\n\n\nBussy meni suorastaan Henrik III:nen sänkykamariin, joka muinoin oli\nollut Kaarle IX:nen asehuoneena. Silloin olivat jahtitorvet, pyssyt\nkirjat ja käsikirjoitukset tätä huonetta koristelleet. Henrik III\noli sinne sen sijaan asetuttanut kaksi sametti- ja silkkipeitteistä\nsänkyä, aiheeltaan vallattomia tauluja, pyhäinjäännöslippaita,\npaavin vihkimiä pyhiä esineitä, itämaisia hajutyynyjä sekä sievosen\nvalikoiman komeita floretteja.\n\nBussy tiesi varsin hyvin, ettei Henrik nyt ollut tässä huoneessa,\nkoska tämä oli antanut audienssin veljelleen. Mutta yhtä hyvin hän\ntiesi myöskin sen että kuninkaan huoneen vieressä oli toinen huone\nsitä hänen suosikkiaan varten, joka kulloinkin sattui kuningasta\nenimmän miellyttämään. Ja kun Henrik oli ystävyytensä puolesta ylen\nvaihettelevainen ruhtinas, niin olivat tässä huoneessa eri aikoina\nsaaneet olla vuorotellen Maugiron, d'O, Schomberg, d'Epernon ja\nQuélus, ja tällä kertaa piti siellä, mikäli Bussy arveli, asuntoaan\nSaint-Luc, jota kohtaan, kuten olemme nähneet, kuninkaan hellyys oli\nkäynyt mm voimakkaaksi, että hän oli hennonnut riistää tuon nuoren,\nmiehen tämän vaimolta.\n\nSeikka oli se, että Henrik III, tämä merkillinen luonne, tämä samalla\nkertaa pikkumainen, syväajatuksinen, pelkuri ja urhoollinen ruhtinas,\njoka aina oli ikävystynyt, unelmoiva ja levoton, tarvitsi alituista\nhuvia, retkeilyjä, naamiohuveja ja vehkeilyjä; öisin valoa, iloista\nrattoisuutta, rukouksia ja hurjasteluja. Hänen olisi pitänyt syntyä\njossain itämaisessa kaupungissa orjien, eunukkien, filosofien ja\nsofistein pariin; hänen hallituksensa olisi silloin tullut huomatuksi\nhentomielisistä irstailuista ja ennen tuntemattomista hullutuksista,\nmuistuttaen sekä Neroa että Heliogabalusta.\n\nKun Bussy ei epäillytkään tapaavansa täällä Saint-Luc'in, koputti hän\nnäihin huoneisiin vievän eteisen ovelle.\n\nVartiossa oleva kapteeni avasi oven.\n\n-- Herra de Bussy! -- huudahti hän kummastuneena.\n\n-- Niin, juuri minä itse, paras herra de Nancey, -- vastasi Bussy. --\nKuningas haluaa puhutella herra de Saint-Lucia.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi kapteeni. -- Siitä ilmoitetaan herra de\nSaint-Lucille.\n\n-- Mutta mitä herra de Saint-Luc parka sitten tekee? -- jatkoi Bussy.\n\n-- Hän leikkii Chicot'in kanssa, armollinen herra, odotellessaan\nkuningasta, joka on mennyt vastaanottosaliin.\n\n-- Sallitteko, että hovipoikani odottelee minua täällä? -- kysyi\nBussy.\n\n-- Varsin mielelläni, -- vastasi upseeri.\n\n-- Tule sitten sisälle, Jean, -- virkkoi Bussy nuorelle\nseuralaiselleen. Hän osotti muuatta akkunanloukkoa, ja rouva parka\nmeni sinne heti kuin kätköön.\n\nHän oli sinne juuri parahiksi ehtinyt, kun Saint-Luc astui samassa\nsisälle. Kohteliaisuudesta siirtyi herra de Nancey niin kauvas\nhuoneen toiseen päähän, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin.\n\n-- Mitä kuningas taaskin tahtoo minusta? -- kysyi Saint-Luc\nvihaisesti. -- Vai niin, se olettekin te, herra de Bussy.\n\n-- Minä itse, paras Saint-Luc. Mutta ennen kaikkea -- tässä hiljensi\nBussy ääntään -- kiitos minulle tekemästänne palveluksesta!\n\n-- Ah, -- virkkoi Saint-Luc, -- olihan luonnollista, etten minä\nvoisi sallia, että teidän kaltaisenne urhoollinen ylimys tulisi\nsalakavalasti murhatuksi. Kuitenkin pidin teitä tällä hetkellä\nkuolleena.\n\n-- Eikä siitä paljo puutukkaan, mutta _ei paljo_ tällaisessa\ntapauksessa merkitse samaa kuin _jotenkin paljo_.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, olen päässyt pälkähästä saamalla kylkeeni aimo miekanpiston,\njonka kuitenkin, mikäli otaksun, olen tullut koron kanssa\nSchombergille ja d'Epernonille takaisin maksaneeksi. Mitä tulee\nQuélus'een, niin saa hän kiittää kovaa pääkoppaansa. Se oli kovempia,\nmitä milloinkaan olen tavannut.\n\n-- No kertokaapa sitten minullekin seikkailunne; se minua hieman\nlohduttaisi, -- virkkoi Saint-Luc ja haukotteli niin että olisi\nluullut leukojen repeävän.\n\nSiihen ei minulla nyt tällä hetkellä ole aikaa, paras Saint-Luc.\nSitäpaitsi olen tullut tänne kokonaan toisesta syystä. Teillä on\ntäällä luullakseni melkoisen ikävä.\n\n-- Kuninkaallisen ikävä, se olisi oikea sana.\n\n-- No, niinpä voinkin teitä sitten hiukan huvittaa. Hitto vieköön,\npalvelus ansaitsee vastapalveluksen, mikäli ajattelen.\n\n-- Oletpa oikeassa, eikä teidän palveluksenne ole suinkaan\nvähäpätöisempi kuin minun teille tekemäni, sillä voihan kuolla\nikävään yhtä hyvin kuin miekanpistoonkin. Se käy kyllä hitaammin,\nmutta sitäkin varmemmin.\n\n-- Kreivi parka! -- vastasi Bussy. -- Kuten jo epäilinkin, olette te\nvankina.\n\n-- Niin, siinä määrin kuin sitä yleensä voi olla. Kuningas väittää,\nettei kukaan muu kuin minä voi häntä huvittaa. Hänen majesteettinsa\non tosiaankin oikein hyvä. Sillä eilispäivästä asti olen minä\nirvistellyt hänelle paljo pahemmin kuin hänen apinansa ja ollut häntä\nkohtaan hävyttömämpi kuin hänen hovinarrinsa.\n\n-- No, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta?\n\n-- Voittepa niinkin, -- virkkoi Saint-Luc, -- voitte mennä minun\nkotiini tai paremmin sanoen marsalkka de Brissac'in luo rauhottamaan\nvaimoani. Hän on tietenkin hyvin levoton minun vuokseni ja pitää\nminun menettelyäni lievimmin sanoen kummallisena.\n\n-- No, mitä pitäisi minun sanoa hänelle?\n\n-- Hitto vieköön, kertokaa hänelle mitä itse olette nähnyt, että minä\nolen vankina enkä pääse pois Louvresta ja että kuningas lakkaamatta\nlörpöttelee minulle ystävyydestään ja hyveistään.\n\n-- No, mitäpä te hänelle vastaatte? -- virkahti Bussy nauraen.\n\n-- Minä vastaan hänelle, että minä olen, kun on kysymys ystävyydestä,\nkiittämätön peto, ja kun tulee kyseeseen hyve, olen minä turmeltunut\nolento, mikä ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta ja yhä uudelleen\nhuokailemasta: Ah, Saint-Luc, onko sitten hyve pelkkää tyhjää\nsanahelinää? Kun hän on näin sanonut ensin ranskan kielellä, sanoo\nhän sen sitten latinaksi ja toistaa vihdoin kreikaksi.\n\n-- Niin, no mitä tahdotte hänen tekevän? Hän luulee voivansa\nkäännyttää teitä. Mutta oliko siinä kaikki, mitä aioitte minulta\npyytää?\n\n-- Oli. En tiedä, minkä muun palveluksen voisittekaan minulle tehdä.\n\n-- No, niinpä on palvelukseni sitten jo täytetty.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Nähkääs, minä arvasin, mitä oli tapahtunut, ja olen jo edeltäpäin\nilmoittanut siitä rouvallenne.\n\n-- No mitä hän vastasi?\n\n-- Aluksi hän ei ottanut minua uskoakseen, mutta -- lisäsi Bussy ja\nkatsahti akkunaan päin -- toivonpa, että hän viimein tulee siitä\nvakuutetuksi. Pyytäkää siis minulta jotain muuta, jotain vaikeata,\nvaikkapa vallan mahdotontakin. Silloinhan olisi hauskaa sitä koettaa.\n\n-- No, rakas Bussyni, minä pyydän teidän sitten muutamain\nsilmänräpäysten ajaksi lainaamaan ritari Astolfin siivellisen hevosen\nja tuomaan sen akkunaani. Minä nousen teidän taaksenne sen selkään,\nja te lennätätte minut kotiin vaimoni luo. Sitten olette vapaa\njatkamaan matkaanne mielenne mukaan vaikka kuuhun.\n\n-- Ystäväni, -- virkkoi Bussy, -- olisi paljo yksinkertaisempaa viedä\ntuo hevonen vaimonne luo, niin että hän voisi lentää sen selässä\ntänne.\n\n-- Tännekö?\n\n-- Niin, juuri tänne. Eikö se olisi vieläkin lystillisempää,\nsanokaapas? Sitten teillä ei enää olisi ikävä.\n\n-- Eipä olisikaan, kautta kunniani! minulla on täällä tosiaankin\nhyvin ikävä. Kysykää vain Chicot'ilta. Tästä aamusta alkaen en\nole sietänyt häntä nähdäkseni, ja kolmasti olen jo käskenyt hänet\nulos. Se narri siitä niin raivostui, että me olisimme voineet\nkuolla nauruun hänen vihanpurkauksensa nähdessämme, mutta, mitä\narvellettekaan, minä en edes vetänyt suutani hymyyn. Luulenpa että\njos vaan tätä olotilaa kauvemmin jatkuu, niin minä joko aivan\nyksinkertaisesti murhaan hänet huvittaakseni itseäni taikka annan\nsitten hänen tappaa itseni.\n\n-- Älkää, piru vieköön, leikitelkö sillä lailla. Tiedättehän, että\nChicot on varma ampuja. Sitäpaitsi olisi teillä ruumisarkussa\nvieläkin ikävämpi kuin täällä, vai kuinka? Mutta kuulkaapas,\nhaluatteko, että lahjoitan teille hovipoikani?\n\n-- Kiitoksia paljo, -- sanoi Saint-Luc -- Minä inhoan hovipoikia.\nKuningas on antanut minulle luvan haetuttaa tänne kenen tahansa\npalvelijoistani, mutta minä hylkäsin kuninkaan kohteliaan tarjouksen.\nTarjotkaa hänet kuninkaalle, joka parhaallaan valikoipi itselleen\nuutta palvelusväkeä. Mitä minuun itseeni tulee, niin en tästälähin\nsalli kenenkään muun palvelevan itseäni kuin naisten.\n\n-- Ah, -- intti Bussy vastaan. -- Sopisihan nyt ainakin koettaa.\n\n-- Bussy, -- vastasi Saint-Luc kiihottuneena, -- ette menettele\nystävällisesti tehdessänne minusta pilaa tällä tavalla.\n\n-- Mutta kun minä sanon tietäväni, mitä teiltä puuttuu.\n\n-- Ei, ei, tuhat kertaa ei!\n\n-- Halloo, poika, tule tänne!\n\n-- Hiisi vieköön! -- huudahti Saint-Luc yhä vihassaan kiihtyen.\n\nHovipoika riensi punehtuneena piilopaikastaan esiin.\n\n-- Oo! Mitä tämä on? -- mutisi Saint-Luc vallan nolostuneena,\ntunnettuaan Jeannen.\n\n-- No? -- kysyi Bussy. -- Lähetänkö hänet nyt pois.\n\n-- Ei, ei! -- huudahti Saint-Luc. -- Ah, Bussy, Bussy, nyt se olenkin\nminä, joka jään teille ikuisen ystävyyden velkaa.\n\n-- Te tiedätte, Saint-Luc, että teidän ääntänne eivät syrjäiset\nkuule; mutta muistakaa, että teidät kyllä nähdään.\n\n-- Se on totta, -- vastasi Saint-Luc ja vetäytyi taaksepäin.\n\nHerra de Nancey, oudoksuen Saint-Luc'in liian ilmeikkäitä eleitä ja\nkasvonpiirteitä, alkoi tosiaankin tarkata keskustelua, kun äkisti\nkuninkaan vastaanottohuoneesta kuuluva melu käänsi hänen huomionsa\npuoleensa.\n\n-- Ah! -- huudahti hän. -- Kuningas varmaankin riitelee jonkun kanssa!\n\n-- Niinpä todellakin luulen, -- vastasi Bussy ja oli olevinaan\nlevoton. -- Koskisikohan se ehkä Anjoun herttuaa, jonka kanssa minä\ntulin tänne?\n\nVartiotapitävä kapteeni vei nyt kätensä miekankahvaan ja riensi\nkalleriaan, josta tosiaankin kuului verrattain ankaraa riitelemistä.\n\n-- Sanokaapa nyt, enkö järjestänyt asioita hyvin? -- virkkoi\nBussy Saint-Luc'ille. -- Tuolla ovat Anjoun herttua ja kuningas\ntukkanuottasilla keskenään, ja koska se epäilemättä on mitä maukkain\nhuvinäytelmä, niin kiiruhdan minä sinne, jottei se jäisi minulta\nnäkemättä. Käyttäkää te sill'aikaa tilaisuutta hyväksenne, ei\npaetaksenne, se ei maksaisi vaivaa, sillä kuningas saisi teidät\nkuitenkin pian käsiinsä, vaan viedäksenne varmaan talteen tämän\nhovipojan, jonka minä nyt luovutan teille. Käykö päinsä kätkeä hänet\njohonkin?\n\n-- Käy, hitto soikoon. Sitäpaitsi, ellei se mielellään kävisi päinsä,\nniin täytyy sen väkisin käydä päinsä. Mutta onneksi olen minä\nolevinani sairas ja pysyn hyvin siivosti kamarissani.\n\n-- Niinpä jääkää siis hyvästi, Saint-Luc, ja te, hyvä rouva,\nmuistakaa minuakin esirukouksissanne!\n\nTyytyväisenä siihen, että oli saanut tehdyksi Henrik III:lle\ntällaisen kepposen, läksi Bussy hyvin iloisena vastaanottohuoneesta\nja riensi kalleriaan, jossa kuningas, vihasta punottaen, koetti\nraivostuneelle Anjoun herttualle todistella, että juuri Bussy itse\noli ollutkin päällehyökkääjänä tuossa yöllisessä kahakassa.\n\n-- Minä vannon ja vakuutan, sire, -- huusi Anjoun herttua, -- että\nd'Epernon, Schomberg, Maugiron, d'O ja Quélus väijyivät häntä\nTournellesin hotellin luona.\n\n-- Kuka sen on teille sanonut?\n\n-- Olen nähnyt sen itse, sire, omilla silmilläni.\n\n-- Pimeässäkin? Yöhän oli sysimusta.\n\n-- Niinpä en tuntenutkaan heitä kasvoistaan.\n\n-- Mistä sitten? Olkapäistä ehkä?\n\n-- Ei, sire, äänestä.\n\n-- Ne siis puhuttelivat teitä?\n\n-- Tekivätpä vielä enemmänkin: luulivat minua Bussyksi ja hyökkäsivät\nkimppuuni.\n\n-- Teidänkö kimppuunne?\n\n-- Juuri minun.\n\n-- Entä mitä teillä tekemistä oli Porte Saint-Antoinen luona?\n\n-- Mitä se teihin koskee?\n\n-- Haluan sen tietää. Olen utelias tänä päivänä.\n\n-- Olin matkalla Manassen luo.\n\n-- Manassen, senkö juutalaisen?\n\n-- Niin, tehän tavallisesti käytte Ruggieri-nimisen ennustajan luona.\n\n-- Käyn, missä haluan; minä olen kuningas, minä.\n\n-- Tuollainen on kiertelevän vastauksen antamista.\n\n-- Muuten, -- jatkoi kuningas --, olenkin se minä, joka tässä saan\nsanoa. Bussy on heittänyt kaksintaisteluhansikkaansa ja se tapahtui\nSaint-Luc'in tanssiaisissa.\n\n-- Bussyko siis olisi vaatinut viiden henkilön samalla kertaa\nkanssaan taisteluun! Ei, suokaa anteeksi, sire. Bussy on urhoollinen,\nmutta ei kuitenkaan mikään hullu.\n\n-- Mutta, helkkari vieköön, kun minä kerran sanon, että itse kuulin\nhaasteen! Sitäpaitsi hän sellaiseen kyenneekin, koska hän, kaikista\nteidän selityksistänne huolimatta, on haavottanut Schombergia\nreiteen, d'Epernonia käsivarteen ja oli ollut vähällä lyödä\nkuoliaaksi Quéluksen.\n\n-- Vai niin, todellako? -- virkkoi herttua. -- Siitä hän ei ole\nmaininnut mitään. Minäpä lausun siitä hänelle tunnustukseni.\n\n-- Mutta minä, -- huomautti kuningas --, en aio ollakaan kohtelias,\nvaan aion päinvastoin rangaista tuota taistelupukaria muille\nvaroitukseksi.\n\n-- Ja minä, -- lausui nyt herttua --, minä, jota teidän ystävänne\nahdistelevat, haluaisin tietää, olenko minä teidän veljenne vaiko en,\nja löytyykö koko Ranskassa, teidän majesteettianne lukuunottamatta,\nainoatakaan ihmistä, joka rohkenee katsoa minua kasvoihin luomatta\nkatsettaan alas kunnioituksesta tai pelosta.\n\nNyt astui Bussy esille.\n\n-- Sire, -- lausui hän, -- suvainnette vastaanottaa minun alamaisen\ntervehdykseni.\n\n-- No, kas siinä hän onkin! huudahti Henrik.\n\n-- Minusta tuntui, sire, siltä, että te suvaitsitte puhua minusta, --\nvirkkoi Bussy.\n\n-- Kyllä, -- vastasi kuningas, -- oli oikein hyvä, että tulitte.\nMinun mielestäni teidän ulkomuotonne todistaa sitä, että voitte\nhyvin, huolimatta siitä, että minulle on väitetty teidän olevan\nsairaan.\n\n-- Suonen iskeminen puhdistaa ihoa, sire, -- vastasi Bussy.\nSenpävuoksi minun siis täytyy näyttääkin terveeltä.\n\n-- No, koska teitä on haavotettu ja pahoinpidelty, niin vedotkaa\ntuomioistuimeen, herra de Bussy, ja minä lupaan, että teille tullaan\nosottamaan oikeutta.\n\n-- Anteeksi, sire, -- väitti Bussy vastaan, -- minua ei ole\nhaavotettu eikä lyöty eikä minulla ole mitään valittamista.\n\nHenrik katseli kummastuneena Anjoun herttuaa.\n\n-- Luullakseni te väititte niin, -- sanoi kuningas.\n\n-- Bussy on saanut miekanpiston, vastasi Anjoun herttua.\n\n-- Onko se totta? -- kysyi kuningas Bussyn puoleen kääntyen.\n\n-- Tietysti sen pitää olla totta, teidän majesteettinne, kun\nteidän veljenne kerran niin sanoo, -- vastasi Bussy. -- Ensimäinen\nkuninkaallinen prinssi ei voi valehdella.\n\n-- Ja vaikka te olette saanutkin miekanpiston, -- jatkoi Henrik, --\nniin ettekö kuitenkaan aio valittaa?\n\n-- Minä en valittaisi, sire, muuten kuin siinä tapauksessa, että\nminulta hakattaisiin poikki oikea käsi, mikä saisi aikaan sen, etten\nitse kykenisi kostamaan. Vaikkakin, -- lisäsi tuo jäykkäniskainen\ntaistelupukari, -- toivon pahimmassa tapauksessa voivani tehdä sen\nvasemmalla kädellä.\n\n-- Häpeämätön! -- mutisi Henrik.\n\n-- Sire, -- virkkoi Anjoun herttua, -- te puhuitte juuri äsken\noikeudesta. Hyvä on! Antakaa sitten oikeutta, me emme halua mitään\nsen enempää. Määrätkää tutkimus toimeenpantavaksi, niin että saadaan\nselville, kuka on järjestänyt salaväijytyksen ja suunnitellut\nmurhayrityksen.\n\nHenrik punastui.\n\n-- Ei, -- vastasi hän. -- Tällä kertaa tahdon mieluummin olla\ntietämättä, ketä lurjukset ovat, ja antaa niille kaikille\nanteeksiannon. Sen sijaan vaadin, että näiden kiihkeitten vihamiesten\non solmittava rauha keskenään, ja minä olen pahoillani siitä,\nettä Schomberg ja d'Epernon haavainsa vuoksi eivät ole nyt täällä\nsaapuvilla. Kuulkaapas, Anjoun herttua, kuka minun ystävistäni oli\nteidän käsityksenne mukaan kiivain? Teidän pitäisi olla helppo tähän\nvastata, koska te kerran väitätte nähneenne heidät.\n\n-- Sire, -- vastasi herttua, -- se oli Quélus.\n\n-- Se on kyllä totta, -- vastasi Quélus, -- minä en sitä kiellä.\nTeidän korkeutenne on aivan oikeassa.\n\n-- Hyvä on, -- jatkoi nyt Henrik. -- Herra de Bussyn ja herra de\nQuélus'en on nyt kaikkien nimessä tehtävä sovinto.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte, sire? -- kysyi Quélus.\n\n-- Minä tahdon, että te heti paikalla syleilette toisianne minun\nläsnäollessani.\n\nQuélus rypisti kulmakarvojaan.\n\n-- Mitä, signor, -- virkkoi Bussy, kääntyen Quélus'en puoleen ja\nmatkien italialaisen Pantalonin eleitä. -- Ettekö tahdo suoda minulle\nsitä kunniaa?\n\nTämä käänne tuli niin odottamatta ja Bussy näytteli osansa niin\nhyvin, että kuningas itsekin alkoi nauraa.\n\n-- Kas niin, hyvä herra, se on kuninkaan tahto, -- jatkoi Bussy.\n\nNäin sanoen kietoi hän käsivartensa Quélus'en kaulaan.\n\n-- Toivon, ettei tämä merkitse mitään, -- kuiskasi Quélus Bussylle.\n\n-- Olkaa huoletta, -- kuiskasi jälkimäinen vastaukseksi. -- Me kyllä\nvielä jonakin kauniina päivänä tapaamme toisemme.\n\nHarmista punaisena vetäytyi Quélus takaisin, mutta Bussy pyörähti\nkantapäillään ja läksi audienssisalista, hankittuaan siellä tällä\nsyleilemisellään itselleen verivihollisen.\n\n\n\n\n7.\n\nMiten kuningas vietti illan.\n\n\nTämän kohtauksen jälkeen, joka oli alkanut traagillisesti ja\npäättynyt koomillisesti ja josta huhu pian levisi yli koko kaupungin,\nsiirtyi kuningas harmistuneena huoneisiinsa. Chicot seurasi hänen\nmukanaan ja pyysi illallista.\n\n-- Minulla ei ole nälkä, -- vastasi kuningas lyhyesti ja meni\nsänkykamariinsa.\n\n-- Se on mahdollista, -- vastasi Chicot, -- mutta niinpä olenkin minä\nsitä enemmän nälissäni.\n\nKuningas ei ollut Chicot'in sanoja kuulevinaankaan. Hän näytti olevan\naikeissa mennä Saint-Luc'in huoneeseen, joka vain ohuen lautaseinän\nkautta oli erotettuna hänen huoneestaan.\n\n-- Varro täällä, narri. Minä tulen pian takaisin, -- sanoi hän.\n\n-- Älä pidä kiirettä, poikani, -- virkkoi Chicot, -- älähän toki\npidä kiirettä. Kuitenkin toivon itsekin, -- jatkoi hän itsekseen,\nkun näki kuninkaan menneen tiehensä, että annat minulle hiukan aikaa\njärjestääkseni sinulle pienen yllätyksen.\n\nChicot kutsui nyt palvelijan sisälle.\n\n-- Kuningas on muuttanut mielipidettään, -- sanoi narri. Hän tahtoo\nhyvän illallisen itselleen ja Saint-Luc'ille. Erityisesti hän on\nmäärännyt, että viiniä ei saa puuttua.\n\nPalvelija riensi täyttämään Chicotin antamia määräyksiä, eikä voinut\nepäilläkään, etteivät ne olisi olleet kuninkaan omia.\n\nHenrik oli, kuten sanottu, mennyt Saint Luc'in luo. Tämä taas,\nsaatuaan jo edeltäpäin tiedon majesteetin tulosta, oli pannut\nmaata ja antanut erään vanhan palvelijan ryhtyä lukemaan itselleen\nrukouksia. Palvelija oli seurannut Saint-Luc'ia Louvreen ja joutunut\nsinne vangiksi samoinkuin isäntänsäkin. Kauvempana eräässä nurkassa\nistui syvään uneen vaipuneena Bussyn sinne tuoma nuori hovipoika.\n\nKerran vain vilkaistuaan huomasi kuningas kaikki tämän.\n\n-- Kuka tuo nuorukainen on? -- kysyi hän levottomasti.\n\n-- Teidän majesteettinnehan on antanut minulle luvan kutsua tänne\njonkin hovipojistani.\n\n-- Ahaa! No, kuinka sinun laitasi nyt on?\n\n-- Sire, minussa on kovaa kuumetta, -- vastasi Saint-Luc.\n\n-- Niin, oletpa tosiaankin aivan tulipunainen kasvoiltasi, poikaseni,\n-- jatkoi kuningas. -- Annappa kun koettelen sydämenlyöntiäsi.\nTiedät, että minussa on hiukan lääkärin vikaa.\n\nSaint-Luc ojensi kätensä. Hän oli silminnähtävästi huonolla tuulella.\n\n-- Sydämenlyönti on todellakin kovin epätasaista, virkkoi kuningas.\n-- Minä haetan tänne henkilääkärini ja valvon itse sinun luonasi.\n\n-- Sire, sitä en minä voisi milloinkaan sallia.\n\n-- Minä annan laittaa vuoteen itselleni tänne sinun kamariisi,\nSaint-Luc. Me puhelemme koko yön. Minulla olisi tuhansia asioita\nkerr...\n\n-- Ah! -- keskeytti hänet Saint-Luc epätoivoissaan. -- Te sanotte\nolevanne lääkäri, sire, ja olevanne minun ystäväni, ja kuitenkin\ntahtoisitte estää minua nukkumasta. Onpa teillä, sire, lääkärinä\ntotta tosiaankin hyvin omituinen tapa kohdella potilaitanne, ja\nystävänä yhtä omituinen tapa kohdella ystäviänne.\n\n-- Mutta haluatko sitten olla ihan yksin, niin sairas kuin oletkin?\n\n-- Sire, minullahan on hovipoikani Jean.\n\n-- Mutta hänhän nukkuu?\n\n-- Juuri sillä tavoin tahdonkin itseäni vartioitavan; sillä silloin\nne eivät estä minua nukkumasta.\n\n-- Salli siis minun valvoa edes samoin kuin hänkin. Minä en tule\npuhuttelemaan sinua muulloin kuin valveilla ollessasi.\n\n-- Sire, minua on hyvin vaikea saada hereille, ja jokaisen täytyy\nolla hyvin tottunut minuun voidakseen antaa minulle anteeksi kaikki\nne hullutukset, joita minä latelen suustani, ennenkuin pääsen\ntäydellisesti hereille.\n\n-- No, tee sitten kuten haluat, mutta tule nyt ainakin hetkeksi minun\nluokseni.\n\n-- Olkoon menneeksi, sire, mutta minä sanon jo edeltäkäsin, että\nminusta tulee mahdollisimman huono hovimies, sillä minä olen niin\nuninen, että voin nuuskahtaa mihin tahansa.\n\n-- Sinä saat haukotella niin paljo kuin haluat.\n\n-- Miten paljo te kiusaattekin, sire, vaikka teillä on niin monta\nmuuta ystävää!\n\n-- Nepä ovatkin nykyisin ihanassa tilassa! Bussy on löylyttänyt niitä\nkelpo lailla. Schomberg on saanut miekanpiston reiteensä, d'Epernon\nranteeseensa, Quélus on vieläkin tuperruksissa eilen saamastaan\niskusta ja tämänpäiväisestä syleilystä. Vielä ovat jälellä d'O, joka\nikävystyttää minut kuoliaaksi, ja Maugiron, joka tiuskuilee minulle.\nKas niin, herätä nyt tuo passarikunttura, niin että hän voi auttaa\nyöviittaa, yllesi.\n\n-- Jos teidän majesteettinne tahtoo olla armollinen ja jättää minut\nyksikseni, niin olen minä viiden minuutin kuluttua teidän luonanne.\n\n-- Olkoon sitten niin. Voit sillävälin muistutella mielessäsi\njoitakin hupaisia juttuja, joille saamme nauraa.\n\nTämän jälkeen meni kuningas, joka näin oli osaksi saanut tahtonsa\nläpi ajetuksi, vähemmän tyytymättömänä huoneeseensa.\n\nOvi oli parahiksi sulkeutunut hänen mentyään, kun hovipoika äkkiä\nhyppäsi ylös tuoliltaan.\n\n-- Ah, Saint-Luc! -- huusi hän. -- Vieläkö nytkin jätät minut? Voi,\njumalani, tätä tuskaa! Minä kuolen kauhusta, jos vaan havaitaan,\nettä...\n\n-- Rakas Jeanne, -- keskeytti Saint-Luc ja osotti vanhaa palvelijaa,\n-- Gaspard on täällä. Hän suojelee sinua kaikilta vaaroilta.\n\n-- Kenties on parasta, että minä menen tieheni, -- virkkoi nuori\nrouva punastuen.\n\n-- Jos välttämättä niin tahdot, Jeanne, -- vastasi Saint-Luc\nmurheellisena, -- niin annan saattaa sinut takaisin Montmorencyn\nhotelliin, sillä ulosmenokielto koskee ainoastaan minua. Mutta jos\nolet yhtä hyvä kuin olet kaunis ja jos vähänkään säälit Saint-Luc\nparkaa, niin voisit odottaa häntä hetkisen. Minä tulen olemaan niin\nlopen sairas, että kuningas aivan pian väsyy niin ikävään seuraan ja\nihan varmaan lähettää minut pois.\n\nJeanne loi katseensa alas.\n\n-- Mene sitten, -- virkkoi hän, -- niin minä odottelen. Mutta minä\nsanon niinkuin kuningas, että älä viivy kauvan.\n\n-- Jeanne, minun rakas Jeanneni, -- sanoi Saint-Luc. -- Luota siihen,\nettä minä palaan mahdollisimman pian takaisin sinun luoksesi.\nSitäpaitsi olen saanut erään ajatuksen, jonka palattuani kerron\nsinulle.\n\n-- Antaako se ajatus sinulle vapautesi takaisin?\n\n-- Minä toivon sitä.\n\n-- Mene sitten, ystäväni.\n\n-- Gaspard, -- jatkoi Saint-Luc, -- katso perään, ettei kukaan saa\ntulla tänne sisälle, sulje ovi neljännestunnin kuluttua ja lähetä\navain minulle kuninkaan luo. Mene sitten kotipalatsiini sanomaan,\nettei kenenkään tarvitse olla levoton kreivittären tähden, äläkä\npalaa takaisin ennenkuin huomisaamuna.\n\nGaspard lupasi täyttää nämä määräykset.\n\nSaint-Luc puserti vaimonsa kättä ja riensi sitten Henrikin luo, joka\njo oli alkanut käydä kärsimättömäksi.\n\nYksin jäätyään Jeanne levottomana mietti keinoja, miten selvitä tästä\ntukalasta asemasta.\n\nKun Saint-Luc astui kuninkaan huoneeseen, tuoksahti häntä vastaan\nniiden kukkien synnyttämä väkevä lemu, joita Henrik aivan\nsananmukaisesti jaloillaan tallasi. Kylmästä vuodenajasta huolimatta\nnäkyi siellä ruusuja, jasmiineja, orvokkeja ja neilikoita, ja niistä\nmuodostui pehmeä ja lemuava matto tuon turhamielisen kuninkaan\njalkojen alle.\n\nKattoa koristivat mitä kauneimmat maalaukset, ja huoneessa oli, kuten\nennemmin on sanottu, kaksi sänkyä, toinen niistä tavattoman suuri.\nTämän sängyn ympärillä oli kullasta ja silkistä kudottu verho, johon\noli maalattu mytologisia kuvia ja Ceneuksen historiaa kuvailevia\ntapahtumia, Ceneuksen, joka väliin oli mies, väliin nainen.\n\nAkkunain uutimet olivat samaa vaatetta kuin sänkyverhokin. Katosta\nriippui kullattu, hopeainen lamppu kultaketjuissaan, ja siinä paloi\nöljyä, josta levisi huoneeseen mitä suloisin tuoksu. Sängyn oikealla\nsivulla seisoi kultainen satiiri, pitäen kädessään kynttiläjalkaa,\njossa paloi neljä paksua, ruusunväristä, hajuvesillä höystettyä\nvahakynttilää. Niistä, samoinkuin lampustakin, levisi riittävästi\nvaloa tähän avaraan huoneeseen.\n\nKuningas istui ebenholtsinojatuolissaan. Hänen paljaat jalkansa\nlepäsivät kukkien päällä joita oli siroteltu matolle, ja polviensa\npäällä hän piteli seitsemää tai kahdeksaa espanjalaisrotuista\nkoiranpenikkaa. Kaksi kamaripalvelijaa kähersi ja kampasi parhaallaan\nhänen hiuksiaan, viiksiään ja ohutta, pörröistä partaansa.\n\nKolmas voiteli kuninkaan kasvoja punaisella, hyvänhajuisella\nseoksella. Ja silmät ummessa sekä indialaisen jumalan vakavuudella ja\nmajesteetillisuudella antoi kuningas palvelijainsa toimittaa tämän\niltapuhdistuksen.\n\n-- Saint-Luc, -- kysyi hän kärsimättömästi, -- missä on Saint-Luc?\n\nSiinä samassa Saint-Luc astuikin sisälle. Chicot tarttui hänen\nkäteensä ja saattoi hänet kuninkaan luo sanoen:\n\n-- Kas tässä on ystävä Saint-Luc. Käske nyt hänenkin hankauttamaan\nitseään tuolla iskoksella, sillä muuten hän haisee sinusta pahalle,\nsinusta, joka itse haiset niin hyvälle, taikka sitten sinä haiset\nliian hyvälle hänestä, joka itse ei haise millekään. Mutta joutuin\ntänne voide ja kammat! Minäkin haluan koettaa, miltä se maistuu.\n\n-- Chicot, -- vastasi kuningas, -- sinun ihosi on niin karkea, että\nse kuluttaisi kaikki minun pumadani, jotka parahiksi itselleni\nriittävät, ja sinun tukkasi on sellainen, että se särkisi rikki minun\nkampani.\n\n-- Minun ihoni on käynyt karkeaksi sinun palveluksessasi, sinä\nkiittämätön ruhtinas, ja minun hiukseni ovat jäykistyneet siitä että\nsinä ikävystytät minua siinä määrin, että ne itsestään nousevat\npystyyn. Mutta jos sinä kiellät voitelun minun ulkonaiselta\nihmiseltäni, niin sitä pahempi, enpä sanokaan enää mitään, poikani.\n\nHenrik kohautti olkapäitään, ikäänkuin ollakseen ylen vähän narrin\npilasta huvitettu.\n\n-- Älä häiritse minua lörpötyksilläsi, -- virkkoi hän. Sitten hän\nkääntyi Saint-Luc'in puoleen ja kysyi:\n\n-- No, poikaseni, miten on pääsi laita?\n\nSaint-Luc vei käden otsalleen ja huokasi.\n\n-- Voitko ajatella, -- jatkoi Henrik, -- että olen nähnyt\ntuon Amboisen Bussyn. Ai, sinähän poltat minut! -- huusi hän\nkamaripalvelijalleen.\n\nTämä lankesi hämmästyen polvilleen.\n\n-- Amboisen Bussyn? -- toisti Saint-Luc levottomana.\n\n-- Niin, -- jatkoi kuningas. -- Mutta ajattele, että niitä typeriä\nlurjuksia oli viisi eivätkä kuitenkaan saavuttaneet tarkoitustaan.\nHe sietäisivät tulla telotetuiksi. Jos sinä, Saint-Luc, olisit ollut\nmukana, niin luuletko, että olisit onnistunut paremmin?\n\n-- On mahdollista, etten minä olisi ollut tovereitani onnellisempi,\n-- vastasi Saint-Luc.\n\n-- Äh, mitä sinä lörpöttelet! Minä löisin tuhannen ecun vedon siitä,\nettä sinä satuttaisit Bussyn kymmenen kertaa sill'aikaa kun hän saa\nsattumaan vain kuusi kertaa. Huomenna tahdomme koettaa. Miekkailetko\nusein.\n\n-- Kyllä, minä harjoittelen itseäni melkein joka päivä, kun vaan voin\nhyvin, mutta sairaana en kelpaa mihinkään.\n\n-- Kuinka monesti sait minuun viime kerralla sattumaan?\n\n-- Tarkoitan, että olimme suunnilleen tasaväkisiä.\n\n-- Niin, mutta minä miekkailen paremmin kuin Bussy. Ole hyvä\näläkä revi minulta viiksiäni irti! -- huusi Henrik toiselle\nkamaripalvelijalleen.\n\nTämäkin lankesi polvilleen.\n\n-- Sire, -- sanoi Saint-Luc, -- neuvokaa minulle jokin lääke\nsydämenahdistusta vastaan.\n\n-- Täytyy syödä, -- vastasi kuningas.\n\n-- Olet oikeassa, valoisilainen, -- lausui Chicot, -- ja kun minulla\non sydän- tai vatsatauti ja kun en tiedä, kumpaako lajia se on, niin\nseuraan sinun neuvoasi.\n\nSamalla kuului kummallista ääntelemistä, niinkuin apinan leukain\nlätinää tämän syödessä.\n\nKuningas kääntyi häneen päin ja näki, miten Chicot oli syönyt jo\nmiltei kokonaan sen kahdelle hengelle tuodun aterian, jonka tämä\nkuninkaan nimessä oli tilannut.\n\n-- Mitä hiivattia sinä teet, Chicot? -- kysyi kuningas.\n\n-- Minä voitelen itseäni sisäpuolelta, -- vastasi Chicot, -- koska en\nsaa tehdä sitä ulkonaisesti.\n\n-- Ah, sitä lurjusta! -- huusi Henrik ja teki niin kiivaan liikkeen\npäällään, että kamaripalvelijan pumadan tuhrimat sormet tunkeutuivat\nkuninkaan suuhun.\n\n-- Syö, poikani! -- sanoi Chicot vakavasti. -- Minä en ole niin\ntyrannillinen kuin sinä, vaan sallin mielelläni, että sinä voitelet\nitseäsi, kuten haluat, sekä sisä- että ulkopuolisesti.\n\n-- Sinä tukahdutat minut! -- kiljui kuningas vihastuneena\nkamaripalvelijalleen, joka polvistui samaten kuin toisetkin.\n\n-- Mene noutamaan vartiota pitävää kapteenia! -- huusi Henrik, --\nmene heti!\n\n-- Mitä on kapteenilla täällä tekemistä, poikani? -- kysyi Chicot ja\nmaiskautteli suutaan.\n\n-- Hänen on tultava lävistämään sinut miekallaan, ja niin laiha kuin\nruumiisi onkin, paistatetaan se minun koiraini ruuaksi.\n\nChicot nousi ylös ja huusi:\n\n-- Chicot'in lihaa sinun koirillesi! Aatelismies paistiksi\nrakkiloillesi! Antakaa hänen tulla, tuon kapteenin, niin saammepahan\nnähdä, poikani!\n\nNäin sanoen veti narri esiin pitkän miekkansa ja teki niin\nhullunkurisia hyökkäyksiä kamaripalvelijoita vastaan, että kuningas\nei saattanut olla nauramatta.\n\n-- Minulla on nälkä, -- sanoi kuningas vaikeroivalla äänellä, -- ja\ntuo lurjus on syönyt minulta kaikki.\n\n-- Kas miten sinä olet oikullinen, Henrik! -- virkkoi Chicot. -- Minä\ntarjosin sinulle illallista, mutta sinä et sitä halunnut. Sinulle\non kuitenkin vielä hiukan lihanlientä jälellä. Minä olen ravittu ja\nmenen nyt maata.\n\n-- Minäkin menen tieheni, -- sanoi Saint-Luc. -- Sillä jos minä\ntäällä vielä istun, pettää minun kunnioitukseni kuningastani kohtaan.\nMinä saan ihan varmaan kuumekohtauksen, sillä minä tunnen ankaraa\npuistatusta.\n\n-- Ota sitten nämä mukaasi, -- lausui kuningas ja ojensi\nSaint-Luc'ille muutamia koiristaan.\n\n-- Mitä minun on näille tehtävä, sire?\n\n-- Aseta ne viereesi sänkyyn, ne vetävät sinusta taudin itseensä.\n\n-- Minä kiitän, sire, -- vastasi Saint-Luc ja asetti ne takaisin\nkoriin, -- en luota lääkkeisiin.\n\nSenjälkeen hän kumarsi kuninkaalle ja poistui huoneesta. Chicot oli\nmyöskin poistunut. Kamaripalvelijat panivat nyt kuninkaan kasvoille\nhienon liinaisen naamarin, joka oli voideltu hyvänhajuisella\npumadalla. Sitten pukivat he hänen ylleen ruusunpunaisesta silkistä\nommellun yöryijyn, pumpuleilla täytetyn. Kun se oli tehty, ojensivat\nhe hänelle parin mitä hienoimpia nahkaisia hansikkaita. Nämä\nhansikkaat ulottuivat aina kyynärpäihin saakka, ja nekin olivat\nöljyllä ja hajuvesillä voidellut.\n\nKun nämä kuninkaallisen pukemistaidon salaisuudet oli saatu\nselvitetyiksi, tarjottiin kuninkaalle lihanlientä kultakupista, mutta\nennenkuin hän vei kupin huulilleen, kaatoi hän siitä puolet erääseen\ntoiseen kuppiin ja käski sen viedä Saint-Luc'ille.\n\nSitten tuli Meidän Herramme vuoro, joka tänä iltana, nähtävästikin\nHenrikin suuren hajamielisyyden vuoksi, sai verrattain huolimattoman\nkohtelun osakseen. Sillä kuningas luki vain yhden ainoan rukouksen\neikä pyhään helminauhaansa edes koskenutkaan. Senjälkeen hän nousi\nlämmitettyyn sänkyynsä.\n\nPäästyään viimein oikein kunnolleen noiden lukemattomien tyynyjen\nväliin, käski hän ottamaan kukat pois ja avaamaan akkunan minuutin\najaksi ilmanvaihdon vuoksi, minkä jälkeen marmoriuuniin sytytettiin\npalamaan suuri viiniköynnöksistä kyhätty takka, joka leimahti\nhetkisen kuin meteori, mutta ehti kuitenkin ennen sammumistaan\nlevittää miellyttävää lämpöä huoneeseen.\n\nSitten sulki kamaripalvelija sängyn uutimet ja laski sisälle\nkuninkaan mielikoiran Narcissuksen, joka yhdellä loikkauksella\nhyppäsi sänkyyn, käännähteli muutaman kerran ja asettautui sitten\nmakaamaan herransa jalkoihin.\n\nLopuksi sammutettiin kynttilät ja niiden sijaan sytytettiin heikosti\nvalaiseva yölamppu palamaan, jonka jälkeen sekin kamaripalvelija,\njonka tehtävänä nämä viimeksimainitut askareet olivat olleet,\nvarpaisillaan poistui huoneesta.\n\nJa huolettomampana, tyytyväisempänä ja uneliaampana kuin hänen\nvaltakuntansa toimettomat munkit ei Ranskan kuningas viitsinyt\nmuistaa edes sitä, että Ranskan valtakunta oli olemassa, sillä\nmuutaman minuutin kuluttua hän nukkui.\n\nPuoli tuntia myöhemmin näkivät ne, jotka vielä kallerioissa\nvalvoivat ja jotka saattoivat nähdä kuninkaan akkunaan, miten\nkuninkaallinen lamppu vihoviimein kokonaan sammui ja kuun hopeaiset\nsäteet punertavan valon sijaan siihen lankesivat. Luonnollisestikin\nhe ajattelivat, että hänen majesteettinsa nukkui. Kaikellainen\nmelu linnan sisä- ja ulkopuolella oli lakannut, ja kaikki oli niin\näänetöntä, että olisi voinut kuulla yökön siipien suhinan Louvren\npimeissä käytävissä.\n\n\n\n\n8.\n\nKuninkaan kääntymys.\n\n\nKun kaksi tuntia oli tätä syvää hiljaisuutta kestänyt, kuului\nyht'äkkiä kauhea huuto kuninkaan makuuhuoneesta. Vielä kuului jokin\nraskas esine putoavan ja helinä, kuin olisi jokin posliiniastia\nmennyt rikki. Siihen tuli vielä lisäksi levottomain askelten ääniä,\nminkä jälkeen kuului uudelleen huutoa ja koirain haukuntaa.\n\nHeti on valot sytytetty, miekkoja vedetään esiin, ja unisten\nvartijain askeleet kumahtelivat pitkissä käytävissä.\n\n-- Aseisiin! huudetaan joka taholta. -- Aseisiin! Kuningas huutaa;\nrientäkää kuninkaan luo!\n\nJa kilpaillen siitä, kuka ensin ehtisi, syöksähtävät siinä\nsamassa sisälle kaartinkapteeni, sveitsiläisen kaartin översti,\nhovipalvelusväki ja sotilaat, niin että kuninkaan huoneessa tuossa\ntuokiossa loimuaa ainakin parikymmentä tulisoihtua.\n\nMuutaman kumoonkaatuneen nojatuolin ja särkyneitten posliinikuppien\nvieressä ja sen huiskinhaiskin heitellyn sängyn etupuolella, josta\npeite ja lakana olivat pudonneet lattialle, seisoi Henrik omituisessa\nyöpuvussaan naurettavana, kalpeana, hiukset pystyssä ja silmät\ntuijottavina. Hänen oikea kätensä oli ojossa ja se vapisi kuten\ntuulen heiluttelema lehti. Vasenta kättään hän suonenvedontapaisesti\npiteli sen miekan kahvassa, johon koneellisesti oli sattunut\ntarttumaan. Yhtä levottomana kuin herransakin seisoi koira ulvoen\nhänen jalkainsa juuressa.\n\nKuningas näytti kauhusta vallan mykistyneeltä, eikä ainoakaan hänen\nympärillään olevista rohjennut tätä äänettömyyttä häiritä, vaan\nkaikki katselivat levottomina toisiinsa ja tuskaisina vartoivat\nselitystä. Puoleksipuettuna ja väljään kappaan kietoutuneena riensi\nnuori, vaaleakutrinen kuningatar, Lothringin Lovisa, tuo lempeä ja\nherttainen olento, joka eli pyhimyksen elämää, puolisonsa huudosta\nkauhistuneena sisälle.\n\n-- Voi hyvä jumala, sire, -- huusi hän, vavisten vielä enemmän kuin\nmuut, -- mitä on teidän majesteetillenne tapahtunut?... Teidän\nhuutonne on kuulunut minun huoneisiini saakka, ja minä olen rientänyt\ntänne kuulemaan, mitä on tapahtunut.\n\n-- Ei mitään... ei mitään, -- sammalsi kuningas liikuttamattakaan\ntuijottavia silmiään, jotka näyttivät kuin ilmasta hakevan jotain\nkaikille muille näkymätöntä esinettä.\n\n-- Mutta teidän majesteettinne on huutanut, -- jatkoi kuningatar. --\nVoiko ehkä teidän majesteettinne pahoin?\n\nKauhu Henrikin kasvoilla oli niin ilmeinen, että se vähitellen\ntarttui kaikkiin läsnäolijoihin. Kuningasta tarkastettiin, jotta\nsaataisiin varmuus siitä, ettei häneen ollut sattunut salamanisku tai\nettei mikään käärme ollut häntä purrut.\n\n-- Ah, sire! huudahti kuningatar. -- Älkää, jumalan tähden, jättäkö\nmeitä tällaiseen levottomuudentilaan, tällaiseen ahdistukseen!\nHaluatteko lääkäriä, sire?\n\n-- Lääkäriä? -- toisti kuningas entisellä kamalalla äänellään. -- Ei,\nei mitään lääkäriä, vaan rippi-isää! Ruumis ei ole sairas, vaan sielu.\n\nNyt alettiin tutkia oveja, akkunoita, lattiata, kattoa, mutta ei\nmissään näkynyt jälkeäkään siitä näkymättömästä esineestä, joka niin\nkovasti näytti kuninkaan mieltä järkyttäneen.\n\nTähän tapahtumaan liittyvä salaperäisyys yhä vaan lisääntyi, sillä\nkuningas edelleenkin innokkaasti pyysi saada rippi-isää.\n\nHeti nousi pikalähetti ratsun selkään, ja tuhansia kipinöitä säihkyi\nhevosen kavioista Louvren linnanpihalla. Viiden minuutin kuluttua\nsaapui, unestaan herätettynä tai oikeammin sanoen vuoteestaan,\nylöskiskottuna, palatsiin jesuiittaluostarin pääpappi. Hänen\ntullessaan melu taukosi ja hiljaisuus sai jälleen vallan, mutta\nlevottomia kyselyjä ja johtopäätöksiä edelleenkin tehtiin, sillä\nkuninkaan pyyntö kaikkia kovin kauhistutti.\n\nSeuraavana aamuna on kuningas noussut hereille ennenkuin kukaan\nmuu ja antanut määräyksen, että Louvren portit piti suljettaman\nkaikilta muilta paitsi luostarin pääpapilta. Senjälkeen hän kutsuu\nluokseen rahastonhoitajansa ja juhlamenojenohjaajan, ottaa sitten\nmessukirjansa, lukee rukouksia ja leikkaa irti pyhäinkuvia sekä\nmäärää äkisti, että hänen ystäväinsä on kokoonnuttava hänen luokseen.\n\nTämän käskyn johdosta riennettiin ensin Saint-Luc'in luo, mutta\nhavaittiin hänen olevan entistäkin enemmän sairaana. Hänen\nsairautensa oli muuttunut syväksi horrostilaksi, niin että hän oli\nainoa koko palatsissa, joka ei ollut kuullut mitään yöllisestä\nsekasorrosta, vaikkakin hänet erotti kuninkaasta ainoastaan ohut\nlautaseinä.\n\nKun Henrik saa kuulla tämän, tekee hän ristimerkin ja antaa\nmääräyksen, että hänen apteekkarinsa on noudettava sairaan luo.\nSenjälkeen käskee hän, että Louvressa on otettava käytäntöön\nAugustinolaisluostarin ankarat säännöt. Sitten käy kuningas mustiin\npuettuna ja synkkänä ohi Schombergin, joka ontuu, ohi d'Epernonin,\njolla on käsivartensa siteissä, ohi Quélus'en, joka vieläkin tuntee\ntaistelun jälkiä päässään, ohi d'O'n ja Maugironin, jotka pelosta\nvapisevat. Ohikulkiessaan hän heitä ruoskii ja käskee heidän ruoskia\nitseään niin paljo kuin jaksavat, d'Epernon huomauttaa silloin, että\nkoska hänen oikea kätensä on siteissä, pitäisi hänen päästä vapaaksi\njuhlamenoista, sillä hän ei kykene antamaan vuorostaan takaisin\nniitä iskuja, joita itse saa toisilta, mikä olisi kuin jonkinlainen\nepäsointu ruoskimis-sinfoniassa. Henrik vastaa hänelle silloin, että\nhänen katumuksensa sen kautta käy jumalalle sitäkin otollisemmaksi.\nKuningas itse on ensimäinen antamaan esimerkin riisuessaan vaatteet\nyltään ja ruoskiessaan itseään kuin marttyyri. Chicot tapansa mukaan\naikoo nauraa ja ilveillä, mutta kuningas luo häneen katseen, joka\nmerkitsee sitä, ettei sellaiseen nyt ole oikea aika. Narri ottaa\nsilloin ruoskan ja alkaa ruoskinnan, mutta sillä erotuksella, että\nhän, sen sijaan että ruoskisi itseään, ruoskiikin muita, ja kun\nhän ennen pitkää havaitsee, ettei hänen lähentyvillään enää ole\nainoatakaan selkää, alkaa hän heitellä iskujaan vasten tauluja ja\nkuvanveistoksia.\n\nTämä katumustoimitus näyttää kuningas Henrikkiä vähitellen\ntyynnyttävän, vaikka hän vieläkin näyttää olevan hyvin kiihdyksissä.\n\nKiiruusti hän lähtee huoneistaan ja käskee odottamaan itseään siellä,\nja tuskin hän on ehtinyt poistua, niin ruoskiminen heti kuin jostain\nlumousvoimasta lakkaa. Ainoastaan Chicot edelleenkin ruoskii d'O'ta,\njota hän inhoo, ja tämä maksaa hänelle takaisin minkä jaksaa, niin\nettä sitä jo melkein saattoi sanoa ruoskimis-kaksintaisteluksi.\nHenrik menee sillävälin kuningattaren luo, lahjoittaa hänelle\nkultaisen kaulanauhan, joka oli maksanut viisikolmattatuhatta\nécusta, suutelee häntä kummallekin poskelle, mitä hän ei ole\ntehnyt kokonaiseen vuoteen, ja pyytää häntä riisumaan päältään\nkuninkaallisen puvun ja pukeutumaan katumusvaatteisiin.\n\nLothringin Lovisa, aina lempeä ja mukaantuvainen, suostuu siihen\nheti, mutta kysyy vain, minkävuoksi hänen puolisonsa, lahjoitettuaan\nhänelle niin kallisarvoisen kaulanauhan, nyt tahtoo, että hänen\npitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan.\n\n-- Minun synteini tähden, -- vastaa Henrik.\n\nTämä vastaus on kyllin riittävä kuningattarelle, joka paremmin kuin\nkukaan muu tuntee sen syntipaljouden, minkä vuoksi hänen puolisonsa\ntarvitsee katumusta. Puolisonsa toivon mukaan menee hän senvuoksi\npukeutumaan niinkuin tämä haluaa.\n\nKuninkaan saapuessa takaisin huoneisiinsa alkaa siellä ruoskiminen\nuudelleen, d'O ja Chicot ovat verentahraamat. Kuningas kiittää heitä\nsiitä ja kutsuu heitä ainoiksi ja todellisiksi ystävikseen.\n\nKymmenen minuutin kuluttua saapuu kuningatar, katumuspukuun\npukeutuneena. Heti jaetaan vahakynttilöitä koko hoviväelle, ja\nkuninkaan tahtoon taipuen lähtevät hienot hovimiehet, kauniit\nhovinaiset ja nuo hyvät parisilaiset paljasjalkaisina, ankarasta\npakkasesta huolimatta, Montmartreen. Aluksi kalisevat hampaat\nkylmästä, mutta useat kulkijat ovat jo lämminneet ruoskinnasta,\nvarsinkin ne, jotka Chicot'in läheisyydessä oleksivat. d'O on\nlopultakin tunnustanut tulleensa voitetuksi ja pysytteleikse\nviidenkymmenen askeleen päässä narrista tämän takapuolella.\n\nKello neljä oli tuo surkea kävelymatka lopussa, luostari oli saanut\nrunsaita lahjoja, hovihenkilökunnan jalat olivat turvoksissa ja\nkaikkien selät kuin nyljetyt. Kuningattarella oli ollut yllään\nkarkeasta kankaasta neulottu puku. Oli itketty, rukoiltu, paruttu,\nlaulettu psalmeja ja poltettu suitsutussavua.\n\nKaikki tämä oli toimitettu kuninkaan tahdon täyttämiseksi, ilman\nettä kukaan olisi voinut keksiä syytä, miksi tämä ruhtinas, joka\nparia iltaa aikaisemmin oli ollut niin iloinen ja tanssinut niin\ninnokkaasti, nyt niin yht'äkkiä oli masentunut.\n\nHugenotit, liigalaiset (\"liittolaiset\") ja vapaa-ajattelijat osasivat\nantaa oikean arvon tälle äkilliselle masennuspuuskalle, ja nauraen he\nolivat katselleet tämän parannuksentekijäjoukon ohikulkua.\n\nKuningas palasi takaisin kokonaan paastoavana, selkänsä ja\nolkapäänsä täynnä pitkiä punaisia ja sinisiä naarmuja. Hän ei\neronnut kuningattaresta koko päivänä, ja jokaisen tien varrella\nolevan kappelin luona lupasi hän tälle suuria summia ja suunnitteli\npyhiinvaellusmatkoja, joita tekisi hänen seurassaan.\n\nChicot, ruoskimisesta väsyneenä ja nälissään sen tavattoman\nruumiinliikunnan johdosta, johon kuningas ystävänsä oli velvoittanut,\noli muutamain hovin vapaamielisten kanssa Montmartren luona hiipinyt\npuutarhaan erääseen sen ajan sangen huomattuun ravintolaan, siellä\nvirkistellyt itseään viinillä ja syönyt kokonaisen paistetun ankan\nsekä sen jälkeen hiipinyt takaisin paikallensa kulkueeseen, joka nyt\noli paluumatkalla Louvreen. Kaksinkertaisin voimin hän nyt ruoski\nkaikkia niitä, jotka olivat hänen lähellään, ja antoi siten mitä\ntäydellisimmän synninpäästön, kuten hän itse sitä nimitti.\n\nIllan tultua tunsi kuningas jo tähän kaikkeen väsyneensä. Hän\ntarjoilutti itselleen ylen yksinkertaisen illallisen, hauteli\nrunneltua ruumistaan ja meni sitten tapaamaan Saint-Luc'ia ja\nhavaitsi tämän olevan valveilla ja sangen hilpeällä päällä.\n\nKuningas oli paljo entisestään muuttunut. Kaikki hänen ajatuksensa\nolivat nyt kääntyneet pois inhimillisten asiain turhuudesta kohti\nkatumusta ja kuolemaa.\n\n-- Ah! -- virkkoi hän kovin surullisesti. -- Jumala on menetellyt\noikein tehdessään elämän niin katkeraksi!\n\n-- Miksikä niin, sire? -- kysyi Saint-Luc.\n\n-- Sillä kun on väsynyt tähän maailmaan, niin toivoo vaan kuolemaa,\nsitä lainkaan pelkäämättä.\n\n-- Anteeksi, sire! -- vastasi Saint-Luc. -- Te puhutte oman\nkäsityksenne mukaisesti, mutta mitä minuun tulee, niin en suinkaan\nhalua kuolla.\n\n-- Kuuleppas, Saint-Luc! -- vastasi kuningas ja pudisti päätänsä. --\nJos tahtoisit menetellä oikein, niin seuraisit minun neuvoani tai\nparemmin sanoen esimerkkiäni. Jos haluat, niin minä hylkään kruununi,\nja sinä hylkäät vaimosi, ja sitten menemme me kumpikin luostariin.\nMinulla on siihen jo edeltäpäin paavin suostumus, ja jo huomispäivänä\nvoimme tehdä asiaankuuluvat lupaukset. Minä aivan yksinkertaisesti\nannan kutsua itseäni veli Henrikiksi.\n\n-- Anteeksi, sire! Te ette enää välitä kruunustanne, koska olette\nsitä jo niin kauvan kantanut. Mutta minä sitävastoin en ajattele\nlainkaan samalla tavalla vaimostani, jonka juuri äsken olen saanut.\nSuokaa siis anteeksi se etten voi ehdotusta hyväksyä.\n\n-- Saint-Luc parka! lausui kuningas ja puristi käsiään vastakkain.\n\n-- Eilen, sire, olisitte vallan hyvin voineet ehdotella minulle\nluostarielämää, sillä silloin olin raskasmielinen ja synkkä,\nsilloin olisin ilomielin mennyt kaivoon tai luostariin, yhdentekevä\nkumpaanko, mutta tänään on asia, piru vieköön, kokonaan toinen!\n\n-- Luulenpa, että kiroilet, Saint-Luc! -- virkkoi, kuningas.\n\n-- Kiroilenko, sire? Onkohan se mahdollista? Mutta onhan teidänkin\ntapanne joskus kiroilla, mikäli muistan.\n\n-- Niin olen kyllä tehnyt, Saint-Luc, mutta tästälähin en sitä enää\ntee.\n\n-- Minä puolestani en uskalla sanoa sitä samaa. Tosin aion kiroilla\nmahdollisimman vähän, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin luvata.\n\n-- Saint-Luc, -- lausui kuningas hetken jälkeen, -- tahdotko viettää\ntämän yön minun huoneessani?\n\n-- Mitä minä siellä tekisin?\n\n-- Kas, me sytytämme paljo kynttilöitä palamaan. Minä panen maata,\nsinä istut minun sänkyni vieressä ja luet minulle.\n\n-- Ei, paljo kiitoksia, sire!\n\n-- Sinä siis hylkäät minut, Saint-Luc. Sinä hylkäät minut?\n\n-- En, sire, en lainkaan. Minä tahdon täyttää teidän toivomuksenne,\nmutta sillä ehdolla, että teidän majesteettinne käskee tuomaan\nsisälle komean illallisen ja lähettää noutamaan musiikkia ja...\n\n-- Saint-Luc! Saint-Luc! -- huusi kuningas raivoissaan.\n\n-- En voi sille mitään, sire, että olen iloinen ja hilpeä tänä iltana.\n\nHenrik ei vastannut mitään.\n\n-- Saint-Luc, -- virkkoi hän vihdoinkin kumealla äänellä, -- satutko\nmilloinkaan näkemään unta?\n\n-- Hyvinkin usein sire.\n\n-- Mitä ajattelet unista?\n\n-- Ajattelen, että ne joskus ovat meille todellisuuden korvauksena,\nja juuri viime yönä sain nähdä ihanan unen.\n\n-- No, millaista unta sitten näit?\n\n-- Näin unta, että kaunis vaimoni...\n\n-- Niin, -- virkkoi kuningas, -- Eeva oli myöskin kaunis, ja\nkuitenkin on hän tuottanut turmion meille kaikille.\n\n-- Ahaa, sire, siitäkö siis johtuu teidän tunnonvaivanne?\n\n-- Olen minäkin uneksinut jotain, -- mutisi kuningas.\n\n-- Hyvä on, sire, -- jatkoi Saint-Luc. -- Minä näin unta, että\nvaimoni oli muuttunut pikku lintuseksi ja lennellä liiteli tänne\nLouvreen.\n\n-- Voi sinua maailmallista ihmistä! -- vastasi kuningas.\n\n-- Sire, voitte mielellänne kutsua minua maailmalliseksi. Jos minä\nnyt tänä yönä valvon teidän luonanne, niin tahdon saada edes jonkin\nkorvauksen, hukkaanmenneestä unestani. Jos siis teidän majesteettinne\ntahtoo haetuttaa soittajia ja...\n\n-- Riittää, jo riittää, Saint-Luc, -- keskeytti hänet kuningas\nja nousi seisomaan. -- Sinä tuottaisit turmion sekä minulle että\nitsellesi, jos minä vielä viipyisin täällä. Hyvästi siis! Toivon\njumalan lähettävän sinulle terveellisen ilmestyksen, joka saa sinun,\nyhdessä minun kanssani katumaan syntejäsi ja ajattelemaan sielusi\nautuutta.\n\n-- Minä sitä epäilen, sire. Olenpa siitä niin varmakin, että\nneuvon teidän majesteettianne ajamaan kuta pikemmin sen parempi\ntuon Saint-Luc-lurjuksen ulos portista, koska hän on kieltäytynyt\ntekemästä parannusta.\n\n-- Ei niin, Saint-Luc. Minä toivon, että sinussa vielä tapahtuu jokin\nherätys, sellainen, minkä minäkin olen saanut osakseni, ja nyt minä\nmenen rukoilemaan, sinun puolestasi.\n\n-- Hyvää yötä sitten, sire!\n\nNyt alkoi Saint-Luc hyräillä ensimäistä värssyä muutamasta\nkevytmielisestä laulusta, jota kuningas hyvällä tuulella ollessaan\ntavallisesti lauleli. Henrikille tuli silloin kova kiire rientää\ntiehensä Hän sulki oven ja omaan huoneeseensa mennessään mutisi:\n\n-- Suuri jumala, sinun vihasi on oikeudenmukainen, sillä maailma\nmuuttuu yhä pahemmaksi ja pahemmaksi!\n\n\n\n\n9.\n\nKuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa\npelkoansa.\n\n\nTultuaan takaisin Saint-Luc'in luota havaitsi hän koko hovin käskynsä\nmukaisesti kokoontuneen suureen kalleriaan. Hän jakeli nyt erinäisiä\nsuosionosotuksia ystävilleen, se on, hän lähetti d'O'n, d'Epernonin\nja Schombergin maalle, uhkasi Maugironia ja Quélusta ankarasti\nrangaista, jos he vielä kerran rohkenisivat antautua riitaan Bussyn\nkanssa, ojensi viimeksimainitulle kätensä suudeltavaksi ja puristi\nveljeänsä Fransia kotvasen sydäntänsä vasten.\n\nTällävälin lähestyi se tunti, jolloin kuninkaalla oli tavanmukainen\niltavastaanottonsa, mutta saattoipa helposti havaita, että Henrik\nmahdollisimman pitkälle viivytti tätä tilaisuutta. Vihdoin löi\nLouvren kello kymmenen, ja Henrik katsahti tutkivasti ympärilleen\nkuin valitakseen ystäväinsä seasta sen, jonka tuli olla hänen\nesilukijanaan Saint-Luc'in sijasta, joka oli pyytänyt siitä\ntehtävästä päästä.\n\nChicot oivalsi kuninkaan ajatuksen ja huudahti tavanmukaisella\nrohkeudellaan:\n\nKuuleppas, Henrik, sinä katselet minua niin ystävällisesti tänä\niltana. Ehkäpä haet jotakin, jolle tahtoisit lahjoittaa jonkin\nlihavan abotinpaikan kymmentuhannen livren tuloineen? Hitto vieköön,\nmiten mainio priori minusta tulisikaan! Anna se paikka minulle,\npoikani, anna se minulle!\n\n-- Tule minun kanssani, Chicot, -- lausui kuningas. -- Hyvää yötä,\nhyvät herrat! Minä menen nyt nukkumaan.\n\nChicot kääntyi nyt hovimiesten puoleen, pyöräytti viiksiään ylöspäin\nja Henrikin ääntä matkien toisti:\n\n-- Hyvää yötä, hyvät herrat! Me menemme nyt nukkumaan.\n\nHovimiehet purivat huuliaan ja kuningas harmista punastui.\n\n-- Kuulkaa! Lähettäkää meille minun parturini, minun\nhiuksenkähertäjäni ja kamaripalvelijani, -- jatkoi Chicot, -- mutta\nennen kaikkea minun pumadani!\n\n-- Ei, niitä ei tarvita mitään tänä iltana, -- sanoi kuningas. --\nPaasto on alkanut ja minä olen katumuksentekijä.\n\n-- Mutta minäpä pidän hirveästi pumadasta, minä, -- intti Chicot.\n\nKuningas ja narri menivät nyt kuninkaalliseen sänkykamariin.\n\n-- Kuules, Henrik, -- virkkoi nyt Chicot heidän makuuhuoneeseen\ntultuaan, -- siis olen minä tänä iltana sinun suosikkisi ja\nvälttämätön seuralaisesi. Olen siis kaunis ja rakastettava tänään,\nminä.\n\n-- Ole vaiti, narri! -- vastasi kuningas. -- Ja te, -- sanoi hän\nkamaripalvelijalleen, -- saatte poistua täältä.\n\nPalvelijat tottelivat. Henrik ja Chicot jäivät kahdenkesken ja Chicot\njäi kummastuneena katselemaan kuningasta.\n\n-- Miksi lähetit ne pois? -- kysyi hän. -- Eiväthän ne ole\nvielä meitä voidelleet. Aiotko ehkä itse voidella minut omalla\nkuninkaallisella kädelläsi? Hyv'on! Sekin voi olla katumuksentekoa\nyhtä hyvin kuin mikään muukaan.\n\nHenrik ei vastannut. Kuningas ja narri katselivat hetken toisiaan\näänettöminä.\n\n-- Rukoilkaamme! sanoi Henrik viimein.\n\n-- Paljo kiitoksia! vastasi Chicot. -- Sepä ei ole kovinkaan hauskaa.\nJos sinä siitä syystä toit minut tänne, niin palaanpa mieluummin\ntakaisin siihen huonoon seuraan, josta juuri läksin. Hyvästi,\npoikani! Hyvää yötä!\n\n-- Pysähdy! -- käski kuningas.\n\n-- Ah! -- virkkoi Chicot. -- Tämähän muistuttaa tyranniutta! Sinä\nolet oikea itsevaltias. Minulla on täällä ikävä, minulla. Koko\npäivän olet pakoittanut minun ruoskimaan rikki ystäväini ihoa, ja\nnyt tahdot, että leikki taas tänä iltana uudelleen alotetaan. Hitto\nsoikoon, Henrik, luovu jo tuosta! Meitä ei ole enempää kuin kaksi, ja\nkun ruoskintaan ottaa vain kaksi osaa, niin sattuu jok'ainoa isku.\n\n-- Vaikene, hurja lörpöttelijä, -- jatkoi kuningas, -- ja ajattele\nkatumuksen ja parannuksen tekemistä!\n\n-- Vai siihen sitä taas tultiin! Minunko pitäisi katua? Mitä luulet\nminun tarvitsevan katua? Kenties sitä, että olen ruvennut narriksi\nmunkille? No niin, tunnenpa tosiaankin sitä katuvani.\n\n-- Ei ainoatakaan herjausta, lurjus, ei ainoatakaan herjausta! --\nsanoi kuningas.\n\n-- Kuulehan! -- jatkoi Chicot. -- Haluaisin mieluummin olla\nsuljettuna leijonahäkkiin tai apinaparven seuraan kuin olla hullun\nkuninkaan parissa. Hyvästi! Nyt minä menen tieheni.\n\nKuningas otti avaimen pois ovesta.\n\n-- Henrik, -- virkkoi Chicot, -- minä sanon sinulle, että sinä näytät\nsangen kamalalta, ja ellet anna minun mennä, niin huudan apua; minä\nhuudan, minä lyön ovet rikki ja samoin akkunat. Muista, että olen\nsinulle sen sanonut!\n\n-- Chicot, -- virkkoi kuningas kovin surullisella äänellä, Chicot,\nystäväni, sinä teet pilaa minun tuskastani.\n\n-- Ahaa, minä ymmärrän, -- vastasi Chicot; -- sinä pelkäät olla\nyksin. Niinhän aina tyrannit pelkäävät. Ota kuitenkin minun pitkä\nmiekkani ja anna minulle tuppi, niin menen tieheni. Mitäpä sanot\nsiitä?\n\nKuultuaan sanan \"pelkäät\" sai Henrik epämääräisen puistatuksen.\nSitten hän äkkiä nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin askelin\nedestakaisin huoneessa. Hänen ulkomuotonsa ilmaisi mitä suurinta\nmielenliikutusta, hänen kasvonsa olivat niin äärettömän kalpeat,\nettä Chicot tosiaankin alkoi uskoa kuninkaan olevan sairaan. Ja\nnähtyään, miten kuningas tuijottavin katsein teki lattialla useamman\nkierroksen, virkkoi hän:\n\n-- Poikani, mitä sinulta puuttuu? Kerro huolesi ystävällesi\nChicot'ille.\n\nNämä sanat kuultuaan pysähtyi kuningas narrin eteen ja, katsellen\nhäntä terävästi, sanoi:\n\n-- Niin, sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.\n\n-- Valenceyn apotinpaikka on vapaana, -- huomautti Chicot.\n\n-- Kuulehan, Chicot, -- jatkoi Henrik, -- voitko olla vaitelias?\n\n-- Samoin myöskin Pithiviersin apottikunta, jossa saa syödä niin\nhyviä lintupasteijoja.\n\n-- Narrimaisista puolistasi huolimatta, -- jatkoi kuningas, -- olet\nsinä hyväsydäminen mies.\n\n-- No, niinpä annakin sitte minulle rykmentti äläkä apottikuntaa.\n\n-- Olet kaiken lisäksi hyvä neuvonantaja.\n\n-- Siinä tapauksessa on parasta, että teet minusta valtioneuvoksen,\nvaikka ei sentään, sillä kun asiaa tarkemmin ajattelen, huomaankin\npitäväni enemmän rykmentistä tai apottikunnasta. Minä en halua päästä\nvaltioneuvokseksi, sillä silloin täytyisi minun aina olla samaa\nmieltä kuin kuningas.\n\n-- Vaiti, vaiti, Chicot! sillä hetki lähestyy, tuon kauhun hetki.\n\n-- Vai niin, joko se taaskin purkaantuu Sinun päällesi? -- kysyi\nChicot.\n\n-- Sen saat itse nähdä ja kuulla. Odota vain!\n\n-- Mitä minä saan nähdä ja kuulla?\n\n-- Odota, sanon minä. Saat omin korvin kuulla kaikki ja tulla asiasta\nvakuutetuksi.\n\nEi, ei, sanon minä. Minä en tahdo odottaa. Mikä hiisi on sinut,\nHenrik, tehnyt noin hulluksi?\n\n-- Oletko sinä rohkea, Chicot?\n\n-- Siitä saatan todellakin kerskailla. Mutta enpä piru vieköön,\nsallikaan urheuttani tällä tavoin koeteltavan. Kun Ranskan ja Puolan\nkuningas huutaa ja pauhaa keskellä yötä, niin että sitä on synti\nja häpeä kuulla, silloin olen minä, köyhä parka, ainoa, jonka on\npidettävä sinulle seuraa. Hyvästi, Henrik! huuda upseereitasi,\nsveitsiläistä kaartiasi, linnanhuovejasi, ja anna minun mennä tieheni\nvaaran edestä, jota en tunne enkä näe.\n\n-- Minä käsken sinun jäämään tänne, -- lausui kuningas vakavasti.\n\n-- No sepä oli, kautta kunniani, mukavaa: te tahdotte komentaa pelkoa\nitseään, sire.\n\n-- Kuulehan, ystäväni, -- virkkoi nyt kuningas. -- Tahdonpa kertoa\nsinulle kaikki tyyni, koska minun se välttämättä on tehtävä,\nsaadakseni sinut vaikenemaan.\n\n-- Hyv'on! -- vastasi Chicot ja veti huostrastaan tavattoman suuren\nmiekkansa. -- Kun kerran tietää, mitä pitää pelätä, niin silloin osaa\nmyöskin puolustautua. Kerroppa nyt, kerro poikaseni.\n\nNäin sanoen istahti Chicot mukavasti suureen nojatuoliin ja asetti\npaljastetun miekkansa polviensa väliin.\n\n-- Viime yönä, -- alotti Henrik, -- minä makasin ja olin vaipunut\nuneen...\n\nNiin minäkin, huomautti Chicot.\n\n-- Silloin tunsin äkkiä hienon tuulahduksen hivelevän kasvojani.\n\n-- Aah, se oli vain koirasi, joka nälissään nuoleksi voidetta\nkasvoiltasi.\n\n-- Minä heräsin kovin hämmästyneenä ja tunsin, miten partani karvat\nnaamion alla kauhusta nousivat pystyyn.\n\n-- Ooh, sinun tarinasi synnyttää minussa suloisen puistatuksen,\n-- virkkoi Chicot ja ryömi kokoon siihen nojatuoliinsa ja painoi\nleukansa miekkansa kahvanpäähän.\n\n-- Silloin, -- jatkoi kuningas, mutta niin hiljaisella ja\nvapisevaisella äänellä, että Chicot hädintuskin saattoi sanoja\nkuulla, -- silloin kuului tässä huoneessa ääni niin valittava, että\nse sai sydämeni sisimmät kielet väräjämään. Kurja syntinen, -- niin\nsanoi ääni. Kuule minua, sinä paatunut, oletko vakaasti päättänyt\nedelleenkin jatkaa jumalatonta elämääsi?\n\n-- Älä, sanoiko ääni tosiaankin niin, huudahti Chicot. -- No,\nsilloinpa tuntuu Meidän Herramme ääni melkoisesti muistuttavan sinun\nkansasi ääntä, mikäli minä asioita käsitän.\n\n-- Senjälkeen, -- jatkoi taas kuningas, -- seurasi tuhansia muita\nmoitteita, joita, minä sen vakuutan, oli hyvin kiusallista kuulla.\n\n-- Kuule! keskeytti Chicot. -- Sano minulle hiukan enemmän poikaseni.\nKerro minulle, mitä ääni sanoi, niin että minä saisin tietää, onko\nMeidän Herramme kaikesta täysin selvillä.\n\n-- Jumalaton! -- kirkui kuningas. -- Jos sinä epäilet, niin minä\nrankaisen sinua.\n\n-- En, -- vastasi Chicot, -- en lainkaan epäile. Ihmettelen vain,\nettä Meidän Herramme aina tänne asti on viivytellyt antaessaan\nsinulle nämä moitteet. Hän on tullut hyvin pitkämieliseksi\nvedenpaisumuksen jälkeen. Mutta siitä huolimatta, poikani, pelkäsitkö\ntosiaankin kovasti?\n\n-- Pelkäsin. Hiki valui suurina karpaloina ohimoiltani ja veri\njähmettyi suonissani.\n\n-- No se oli luonnollista. Silloin sinä rupesit huutamaan, ihmisiä\nsyöksyi sisälle, he etsivät kaikkialta, mutta mistään ei Meidän\nHerraamme löydetty. Poikani, ole nyt vilpitön ja sano vasten tapaasi\nsuora totuus: mitä ajattelee rippi-isäsi tästä ilmestyksestä?\n\n-- Hän värisi, teki ristinmerkin ja kehoitti minua katumaan, niinkuin\njumala on käskenyt.\n\n-- Ihan oikein. Mutta mitä sanoi hän itse ilmestyksestä tai oikeammin\nsanoen äänestä?\n\n-- Hän sanoi, että se oli Sallimuksen lähettämä, että se oli ihmetyö\nja että minun tulisi ajatella valtakunnan parasta. Niinpä olenkin jo\ntänä aamuna ..\n\n-- Mitä olet tehnyt tänä aamuna, poikani?\n\n-- Minä olen antanut satatuhatta livreä jesuiitoille ja sitten olen\nruoskittanut verille omani ja hovimiesteni ruumiit.\n\n-- Oikein! Entä sitten?\n\n-- Niin, sitten, niin... Mitäpä arvelet siitä, Chicot? Mutta minä\nen nyt puhukaan ilveilijälle, vaan kylmäveriselle, rauhalliselle\nmiehelle, ystävälle.\n\n-- Sire, virkkoi Chicot, -- arvelenpa, että painajainen on ollut\nTeidän majesteettinne kimpussa.\n\n-- Sinä siis luulet?..\n\n-- Että kaikki tyyni on ollut vain unta, joka ei uudistu, ellei\nteidän majesteettinne sitä kovin paljon ajattele.\n\n-- Untako? -- sanoi Henrik ja pudisti päätänsä. -- Ei, ei, minä olin\ntäysin valveilla, sen voin sinulle vakuuttaa.\n\n-- Sinähän nukuit, Henrik?\n\n-- Enpäs, minä vain loikoilin silmät auki. Näin kuun välähtelevän\nakkunan läpi, näin, miten miekankahvani koriste juuri siinä paikassa,\nmissä sinä nyt olet, oudosti kimalteli.\n\n-- Miten oli lampun laita?\n\n-- Se oli sammunut.\n\n-- Rakas poikani, se oli unta, unta vain!\n\n-- Mutta miksi et usko, Chicot? Eikö satu väliin, että jumala puhuu\nkuninkaille, kun hän tahtoo toimittaa jonkin suurtyön täällä maan\npäällä.\n\n-- Tietenkin hän heille puhuu, -- vastasi Chicot -- mutta niin\nhiljaa, etteivät he koskaan sitä kuule.\n\n-- No, ymmärrätkö nyt miksi tahdon sinun jäämään luokseni? kysyi\nkuningas.\n\n-- Enpä totta tosiaankaan ymmärrä, -- vastasi Chicot!\n\n-- Katsos, senvuoksi että saisit omin korvin kuulla mitä ääni sanoo.\n\n-- Ja että minun luultaisiin laskettelevan pilaa kun sitten kerron\nkuulemani muille! Chicot on niin vähäpätöinen, niin halpa, niin\nnarrimainen olento, ettei kukaan häntä usko, vaikka hän jotain\nkertoisikin. Se ei ollut hullummin ajateltu, poikaseni.\n\n-- Miksi et pikemmin usko, että minä saatan sinun tietoosi tämän\nsalaisuuden koeteltuun ystävyyteesi luottaen?\n\n-- Ooh, älä valehtele, Henrik! Sillä jos ääni vielä kerran puhuu,\ntulee se kaiken muun lisäksi moittimaan sinua vielä tästä valheesta,\nja sinulla on kyllä jo ennestäänkin tarpeeksi monta syntiä\nomallatunnollasi. Mutta, vaikkapa niinkin, minä suostun tuumaan.\nMinulla ei sitäpaitsi ole mitään sitä vastaan, että saan kuulla\nMeidän Herramme äänen. Kentiespä sillä on jotain minullekin sanomista.\n\n-- No niin, mitä minun on nyt tehtävä?\n\n-- Sinun on mentävä makaamaan, poikani.\n\n-- Mutta kenties on parempi että olen valveilla? -- Luuletko ehkä\nvoivasi estää Meidän Herraamme puhumasta, jos seisot suorana\nlattialla? Kuningas ei ole muuta kuin kruunuansa korkeampi muita\nihmisiä, ja kun hänellä ei ole sitä päässään, niin, usko minua\nHenrik, hän ei ole suurempi kuin hekään, usein paljo pienempi.\n\n-- Hyvä on! -- virkkoi kuningas. -- Sinä siis jäät tänne, etkä nuku?\n\n-- Sitä en voi luvata. Unen laita on sama kuin pelonkin, poikaseni.\nSe ei riipu asianomaisen omasta tahdosta...\n\n-- Mutta sinähän ainakin tahdot koettaa pysytellä hereillä, vai miten?\n\n-- Kyllä koetan, ole huoletta. Minä nipistän itseäni silloin tällöin.\nSitäpaitsi herättäähän minut ääni.\n\n-- Älä tee pilaa äänestä, -- sanoi Henrik, joka jo oli nostanut\ntoisen jalkansa sänkyyn mutta kiskaisi sen takaisin.\n\n-- Kuules! huomautti Chicot. -- Pitääkö minun auttaa sinua pääsemään\nsänkyysi?\n\nKuningas huokasi syvään ja silmäiltyään levottomasti joka suunnalle\nryömi väristen sänkyynsä.\n\n-- Nyt, -- virkkoi Chicot, -- on minun vuoroni. Hän heittäysi\npitkäkseen nojatuoliin ja sulloi tyynyjä ympärilleen.\n\n-- Miten voitte, sire? -- kysyi hän.\n\n-- Enpä hullummin, -- vastasi kuningas. -- Entä sinä?\n\n-- Mainiosti. Hyvää yötä, Henrik!\n\n-- Hyvää yötä, Chicot! Älä nuku!\n\n-- En nuku, sen suhteen kyllä pidän varani, -- vastasi Chicot ja\nhaukotteli niin että suunsa oli revetä.\n\nSenjälkeen torkahtivat he kumpikin, kuningas teeskennellen\nnukkuvansa, Chicot nukkuakseen todellakin.\n\n\n\n\n10.\n\nKuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'lle itse, vaikka luulikin\npuhuvansa kuninkaalle.\n\n\nNoin kymmenen minuutin ajan olivat kuningas ja Chicot liikkumatta,\nmutta yht'äkkiä lensi kuningas ylös, heräten siitä suloisesta\nuupumistilasta, mikä tavallisesti käy unen edellä. Myöskin Chicot\nhypähti pystyyn, ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiaan.\n\n-- Mistä on kysymys? -- kysyi Chicot.\n\n-- Tuulenhenki, tuulenhenki! -- kuiskasi kuningas.\n\nSamalla hetkellä sammuivat vahakynttilät, joita pieni, kultainen\nkuvapatsas piteli käsissään, senjälkeen lamppu ja huonetta valaisi\nvain takkavalkean viimeiset jätteet.\n\n-- Sepä oli merkillistä! huudahti Chicot ja nousi seisomaan.\n\nVaiti! Ääni kuuluu pian, -- sanoi Henrik ja ryömi kyyryyn siinä\nsängyssään.\n\nSamassa kuului todellakin terävä, kolea ääni, joka aivan sängyn luona\nkuului lausuvan nämä sanat:\n\n-- Paatunut syntinen, oletko siellä?\n\n-- Olen, Herra, -- vastasi kuningas, ja hänen hampaansa kalisivat\npelosta.\n\n-- Hm! -- myhähti Chicot. Olipa se verrattain käheä ääni tullakseen\ntaivaasta. Mutta vaikkapa niinkin, kamalaa se joka tapauksessa on.\n\n-- Kuuletko minua? -- kysyi ääni.\n\n-- Kuulen, Herra, vastasi Henrik, -- ja minä olen nöyryyttänyt itseni\nsinun vihasi edessä.\n\n-- Luuletko siis totelleesi minua jatkoi ääni, -- sen kautta että\nolet kujeillut itseksesi koko päivän, ilman että sydämelläsi on siinä\nollut vähintäkään osaa?\n\n-- Hyvin sanottu! huudahti Chicot. Kuningas puristi tutisten käsiänsä\nvastakkain.\n\nChicot'in hiljaa lähetessä hänen sänkyänsä.\n\n-- No, onneton! -- mutisi Henrik. Uskotko nyt?\n\n-- Varro vähän, -- vastasi Chicot.\n\n-- Mitä sinä täältä haet?\n\n-- Ole vaan vaiti! Hiivi hiljaa pois sängystäsi ja anna minun tulla\nsinne sinun sijaasi.\n\n-- Miksikä niin?\n\n-- Kas että taivaan viha kohdistuisi minuun sinun sijastasi.\n\nLuuletko sitten että minä sen kautta säästyisin?\n\n-- Sopiihan meidän koettaa.\n\nYstävällisen itsepintaisesti veti hän sitte Henrikin ulos sängystä ja\nryömi itse sinne.\n\n-- Mene nyt istumaan minun nojatuoliini Henrik, ja anna minun olla\nhetkinen rauhassa.\n\nHenrik teki, niinkuin oli pyydetty, sillä hän alkoi vähitellen\nymmärtää narrin tarkoituksen.\n\n-- Sinä et vastaa, -- jatkoi ääni. -- Se merkitsee sitä, että sinä\nedelleenkin paadut synneissäsi.\n\n-- Ah, anteeksi, Herra, anteeksi! virkkoi Chicot, puhuen nenäänsä ja\nmatkien kuninkaan ääntä.\n\nSitten hän kääntyi Henrikkiin päin ja sanoi:\n\n-- Eikö sinusta ole kovin hupaista, poikani, ettei hyvä Jumala\ntunnekaan Chicot'ia?\n\n-- Kuinka se on mahdollista?\n\n-- Odota, niin saatpa nähdä.\n\n-- Onneton! -- lausui ääni.\n\n-- Niin, Herra, -- vastasi Chicot. -- Minä olen paatunut, kauhea\nsynnintekijä.\n\n-- Tunnusta sitten syntisi ja kadu.\n\n-- Minä tunnustan, -- vastasi Chicot, -- että olen ollut suuri\npetturi serkkuani Condéta kohtaan, jonka vaimon olen vietellyt, ja\nminä kadun sitä.\n\n-- Mitä sinä sanot? mutisi kuningas. -- Oletko vaiti! Siitä\ntapahtumastahan on kulunut jo kauvan.\n\n-- No, -- sanoi Chicot, -- siirtykäämme johonkin muuhun asiaan.\n\n-- Jatka! puhui ääni.\n\n-- Minä myönnän, -- jatkoi nyt tuo vale-Henrik, -- että olen\nmenetellyt roistomaisesti puolalaisia kohtaan, jotka olivat valinneet\nminut kuninkaakseen, siinä että heidät yöllä salaa hylkäsin ja vein\nmukanani kruunulle tulevat jalokivet. Tätäkin minä kadun.\n\n-- Lurjus! kuiskasi Henrik. -- Se on unohdettu jo aikoja sitten.\n\n-- Mutta minunhan täytyy edelleenkin narrata ääntä, huomautti Chicot.\n-- Anna minun olla rauhassa.\n\n-- Puhu! kehoitti ääni edelleen.\n\n-- Minä tunnustan, -- sanoi Chicot, -- että olen riistänyt Ranskan\nkruunun veljeltäni Alenconin herttualta, jolle se oikeudenmukaisesti\nkuului, koska minä jo muodollisesti olin siitä luopunut ottaessani\nvastaan Puolan kruunun, ja minä kadun sitäkin.\n\n-- Roisto! -- mutisi Henrik.\n\n-- Siinä ei ole vielä kaikki, -- jatkoi ääni.\n\n-- Oi, ei olekaan! Minä tunnustan senkin että minä yksissä neuvoin\näitini Medicin Katarinan kanssa olen koettanut karkoittaa Ranskasta\nlankoani, Navarran kuningasta, tuhottuani kaikki hänen ystävänsä\nsekä sisartani Margaretaa, surmautettuani kaikki hänen rakastajansa.\nKaikkea tätä minä vilpittömästi kadun.\n\n-- Voi sinä konna! sähisi kuningas hampaitaan purren.\n\n-- Henrik, poikani, älkäämme suututtako Herraa koettamalla salata\nsitä, minkä hän jo tietää yhtähyvin kuin mekin.\n\n-- Mutta nyt ei ole kysymys politiikasta, -- jatkoi ääni.\n\n-- Vai niin, -- vastasi Chicot ylen valittavalla äänellä, -- lienee\nkysymys minun elämäntavoistani, eikö niin?\n\n-- Juuri niin, -- vastasi ääni.\n\n-- Totta on, oi Herra! jatkoi Chicot, yhä vain nenäänsä puhuen, --\nettä minä olen veltto, elostelija, laiskuri, typerä ja tekopyhä\nolento.\n\n-- Niin, se on totta se -- vastasi ääni koleasti.\n\n-- Ja minä olen kohdellut huonosti naisia, varsinkin jaloa vaimoani.\n\n-- Vaimoansa tulee rakastaa niinkuin itseänsä ja enemmän kuin mitään\nmuuta! -- jyrisi ääni.\n\n-- Ah! -- huokasi Chicot, -- siinä suhteessa olen paljo syntiä tehnyt.\n\n-- Ja sinä olet johdattanut toisiakin synnintekoon senkautta että\nolet näyttänyt huonoa esimerkkiä.\n\n-- Se on totta, varsin totta.\n\n-- Sinä olet ollut vähällä saattaa tuon Saint-Luc paran tuhon omaksi.\nLähetä hänet jo huomenna takaisin omaistensa luo.\n\n-- Ahaa! -- kuiskasi Chicot. -- Ääni tuntuu olevan hyvin läheistä\nsukua Cossen talon väen kanssa.\n\n-- Ja ellet nimitä häntä herttuaksi, niin tulet iankaikkisesti\npalamaan siinä samassa uunissa, jossa Sardanapalus, Nebukadnezar ja\nmarsalkka Retz sinua odottavat.\n\nHenrik huokasi levottomasti, sillä tämän uhkauksen kuultuaan tarttui\nhäneen hirveä pelko.\n\n-- Mutta etkö huomaa, -- kuiskasi Chicot, -- kuinka taivas pitää\nSaint-Luc'in puolta? Saattaisipa hyvällä syyllä uskoa, että hän saa\nMeidän Herraltamme kaiken mitä haluaa.\n\nHenrik ei näyttänyt kuuntelevan Chicot'in pilahuomautuksia, tai eivät\nne ainakaan, jos hän ne ehkä kuulikin, saaneet häntä rauhoittumaan.\n\n-- Minä olen hukassa, -- huudahti hän. -- Minä olen hukassa! Tämä\nylhäältä tuleva ääni tappaa minut, minä tunnen sen.\n\n-- Ylhäältä tuleva, niinkö sinä sanot? Ei, korkeintaan se tulee\nsivulta.\n\n-- Kuinka, sivultako? -- huudahti Henrik.\n\n-- Niin, sillä etkö kuule, poikani, että ääni tulee tuosta seinästä?\nMeidän Herramme asuu ihan varmasti Louvressa. Luultavasti menettelee\nhän samaten kuin Kaarle Suuri: hän kulkee Ranskan kautta astuakseen\nalas helvettiin.\n\n-- Jumalankieltäjä! Herjaaja! huusi Henrik.\n\n-- Se kunnia, mikä sinulle, Henrik on osotettu, on suuri, ja minä\nonnittelen sinua sen johdosta, mutta pidän sinua sentään kovin\nkylmäkiskoisena. Sillä sinuthan erottaa hyvästä Jumalasta vain\nohut lautaseinä etkä kuitenkaan mene hänen luokseen visiitille.\nValoisilainen! Minä en tunne sinua enää. Sinä et ole kohtelias.\n\nSamalla hetkellä leimahtivat muutamat hiilet takassa palamaan\nlevittäen huoneeseen hieman valoa ja valaisten Chicot'in kasvot.\nNiistä huokui sellaista hilpeyttä, että kuningaskin sitä kummeksui ja\nlausui moittien:\n\n-- Kuinka tulet laskeneeksi pilaa, Chicot. Miten sinä uskallat.?\n\n-- Tietysti minä uskallan ja tahdon että sinäkin teet samoin. Tee nyt\nneuvoni mukaan, poikani.\n\n-- Tahdotko siis, että minun pitäisi mennä?\n\n-- Tahdon. Mene katsomaan, onko Meidän Herramme todellakin\nviereisessä huoneessa.\n\n-- Mutta entä jos ääni edelleenkin puhuu?\n\n-- Olenhan minä täällä vastaamassa, ja hyväpä onkin, että minä\njatkan keskustelujani sinun nimissäsi. Ääni silloin luulee, että\nsinä vieläkin olet täällä sisällä. Sillä sinun täytyy myöntää, että\ntaivaallinen ääni on hyvin herkkäuskoinen eikä näytä varsin hyvin\ntuntevan väkeänsä. Miten onkaan mahdollista, että minä kokonaisen\nneljännestunnin olen saanut soittaa suutani, ilman että se olisi\nminua tuntenut. Onpa se tosiaankin nöyryyttävää henkiolennolle.\n\nHenrik rypisti kulmiaan. Mutta Chicot'in pila oli jo kuitenkin osaksi\njärkyttänyt hänen käsittämätöntä herkkäuskoisuuttaan.\n\n-- Luulen sinun olevan oikeassa, Chicot, -- virkkoi kuningas: --\nMinua todellakin haluttaa mennä katsomaan.\n\n-- Tee niin, poikani. Mutta kiiruhda! -- sanoi Chicot.\n\nHenrik avasi nyt hiljaa sen käytävän oven, joka vei viereiseen\nhuoneeseen, siihen samaan, jossa Saint-Luc, niinkuin muistetaan, oli.\nHän oli parahiksi ehtinyt astua muutaman askeleen, kun jo kuuli äänen\nuudistavan nuhdesaarnansa. Chicot vastaili mitä vaikertelevimmalla\näänellä.\n\nKun kuningas ehti kauvemmaksi käytävään, huomasi hän kummakseen,\nmiten, samalla kun Chicotin ääni tuntui kuuluvan kauvempaa, tuo\nihmeellinen ääni sitävastoin tuntui lähenevän ja että se kuulosti\ntulevan Saint-Luc'in huoneesta.\n\nKuningas aikoi koputtaa ovelle, mutta samalla hän huomasikin,\nettä valoa kiilui avaimenreijästä. Hän rupesi siitä tirkistämään.\nHänen kalmankalpeat kasvonsa muuttuivat äkkiä verenpunaisiksi, ja\nhieroessaan silmiään erottaakseen paremmin, ettei se, mitä hän näki,\nollut harhanäkyä, hän huudahti:\n\n-- Kautta Jumalan! Kuinka on mahdollista, että minusta uskalletaan\ntehdä näin hävytöntä pilaa?\n\nKas tässä selitys siitä, mitä Henrik näki. Huoneen yhdessä nurkassa\nseisoi Saint-Luc, tohvelit jalassa ja yöviitta yllään ja puhui\njonkinlaiseen puhetorveen kaikki ne uhkaavat sanat, joita kuningas\noli pitänyt ylhäältä tulevana äänenä, ja hänen olkaansa vasten\nnojaten seisoi yöpuvussaan nuori nainen, joka silloin tällöin tempasi\npuhetorven hänen kädestään ja puhui siihen kaikkea sellaista, mitä\nkoirankurisuutensa hänelle mieleen johdatti, tehden samalla äänensä\nmahdollisimman voimakkaaksi. Ne kumpikin nauroivat tukehtuakseen joka\nkerta kun ottivat suunsa pois puhetorvesta, sillä Chicot vastaili\nyhäkin mitä valittavimmalla äänellä ja matki täydelleen kuninkaan\nnenäänsäpuhumista.\n\n-- Saint-Luc'in vaimo! Reikä seinässä! Petosta! -- mutisi Henrik. --\nOo, ne roistot saavat sen minulle kalliisti maksaa!\n\nKuullessaan erään lauseen, joka oli entisiäkin loukkaavampi, astui\nHenrik askeleen takaperin ja potkasi oven auki hämmästyttävän\nvoimakkaasti.\n\nPuolialaston Jeanne riensi kirkuen sänkyyn ja kääriytyi sen verhon\nsisään. Kauhusta kuolonkalpeana, puhetorvi kädessään, Saint-Luc\npolvistui kuninkaan eteen, jonka kasvot raivosta olivat liidunvalkeat.\n\n-- Ah! -- huusi Chicot kuninkaan huoneessa, -- ah! armoa! Minä huudan\navuksi pyhän neitsyen ja kaikki pyhimykset!... Minä kuolen.\n\nMutta ei kumpikaan viereisessä huoneessa olevista näyttelijöistä\nollut tässä naurettavassa näytelmässä ehtinyt sanoa ainoatakaan\nsanaa, niin äkisti oli näytelmän aihe muuttunut. Henrik ensimäisenä\nkeskeytti äänettömyyden.\n\n-- Pois! -- huusi hän, ja raivolla, mikä ei suinkaan ollut\nhallitsijan arvon mukaista, tempasi hän puhetorven Saint-Luc'in\nkädestä ja kohotti sen ylös sillä lyödäkseen Saint-Luc'ia.\n\nMutta sukkelasti, kuin käärmeen puremana, syöksähti Saint-Luc ylös ja\nlausui:\n\n-- Sire, teillä ei ole oikeutta lyödä minua muuhun paikkaan kuin\npäähän. Minä olen aatelismies.\n\nHenrik heitti puhetorven syrjään, mutta samassa otti sen Chicot\nylös. Kun näet Chicot oli kuullut oven potkaistavan sisään, oli hän\nymmärtänyt, että välittäjä oli nyt tarpeen, minkävuoksi hän heti\npaikalla riensi hätään.\n\nHän jätti Henrikin ja Saint- Luc'in aloilleen, juoksi sängyn luo,\nsillä hän aavisti, että joku oli siellä kätkössä ja veti sieltä esiin\nvapisevan nuoren rouvan.\n\n-- Katsos, -- huusi hän, -- Aatamia ja Eevaa syntiinlankeemuksen\njälkeen! Sinä kai karkoitat heidät pois, Henrik?\n\n-- Karkoitan, -- vastasi kuningas jylhästi.\n\n-- Odotappa sitten, niin saat minusta miekka kädessä vartioivan\nenkelin, -- jatkoi Chicot ja, asettuen kuninkaan ja Saint-Luc'in\nvähin, ojensi puhetorven molempain rikollisten päitten yli sekä\nlausui:\n\n-- Tämä on minun paratiisini, jonka te nyt tottelemattomuutenne\nkautta olette menettäneet. Minä kiellän teitä tänne palaamasta.\n\nSaint-Luc oli kietonut käsivartensa vaimonsa uumien ympärille\npuolustaakseen tätä, jos niin tarvittiin, kuninkaan vihaa vastaan.\nChicot kuiskasi hänelle:\n\n-- Jos teillä on hyvä hevonen, niin kannustakaa sitä niin kauvan,\nkunnes se kaatuu kuoliaana maahan, mutta laittakaa vaan asiat\nniin, että olette täältä kahdenkymmenen liöön päässä jo varhain\nhuomisaamuna.\n\n\n\n\n11.\n\nBussyn tutkimukset.\n\n\nSillävälin oli Bussy palannut asuntoonsa. Hän mietiskeli lakkaamatta\nedellisen yön seikkailujaan.\n\n-- Se on ainakin varmaa, -- sanoi hän itsekseen, -- että minun\nkimppuuni on hyökätty ja että minut on haavotettu, sen tunnen täysin\ntarkasti. Bastiljin tienoossa minun päälleni käytiin, kun olin\nmenossa Saint-Antoinen esikaupunkiin noutamaan Navarran kuningattaren\nkirjettä. Siis oli hyökkäyspaikka siellä, lähellä jotakin porttia, ja\nsiinä portissa oli luukku, jonka läpi minä katselin, sittenkun portti\noli tullut paiskatuksi kiinni, ja silloin minä näin, miten kalpea\nQuélus oli ja miten hänen silmänsä säkenöivät. Sitten tulin johonkin\npitkään käytävään, ja sen päässä oli rappu, johon minä kompastuin,\nja lopuksi löysin itseni paljaan taivaan alta kadulla makaamasta ja\nvieressäni seisoivat munkki, teurastaja ja muuan vanha nainen.\n\n-- Mutta mistä se johtuu, että kaikki muut unet niin äkisti mielestä\nhaihtuvat, mutta tämä sen sijaan syöpyy sinne yhä syvemmälle? Ah, --\nhuokasi Bussy, -- siinäpä juuri piileksii asian merkillisyys!\n\n-- Eihän ole mahdollista, -- jatkoi hän, -- että unesta jäisi jälelle\nsellainen vaikutus. Minä näen sielussani, milloin vain tahdon, koko\nhuoneen, seinäpapereissa ja katossa olevat kuviot, damastiverhoisen\nsängyn, valokuvan ja sen kauniin, vaaleanverisen naisen, vaikkakaan\nen ole ihan varma siitä, olivatko ehkä nainen ja valokuva yksi ja\nsama. Vihdoin näen nuoren lääkärin, joka silmät peitettyinä tuotiin\nminun sänkyni ääreen. Kaikki tämä on niin ollen minun johdikkeenani.\nNäidenhän pitäisi riittää tuntomerkeiksi, ja minä olisin ylen tyhmä,\nellei minun onnistuisi saada valaistusta asiaan. Nyt Bastiljin\nkentälle!\n\nTämä päätös oli kylläkin kaikkea muuta mutta ei lainkaan viisas\nsellaisen miehen tekemäksi, joka edellisenä iltana vähällä oli\ntulla murhatuksi juuri samassa paikassa, jonne nyt aikoi mennä.\nBussy otti kuitenkin lujimman miekkansa, kietoi kapan hartioilleen,\nnousi kantotuoliinsa ja käski sen pysäyttämään Roi de Sicile-kadun\npäässä. Siellä hän nousi pois kantotuolistaan ja käski palvelijansa\nodottamaan, minkä jälkeen hän läksi Bastiljiin päin.\n\nKello oli yhdeksän, ja Parisin kadut olivat autiot ja tyhjät.\nBussy katseli ympärilleen, tunteakseen jälleen sen paikan, missä\nhänen hevosensa oli kaatunut hänen altaan, ja luuli sen piankin\nlöytäneensä. Hän alkoi nyt jotenkin tarkoin tutkia jokaista porttia\nhavaitakseen luukun, josta oli katsellut Quélusta. Mutta kaikissa\nporteissa oli samallainen luukku ja porttien sisäpuolella käytävä,\nmikä ei suinkaan ollut mitään kummallista, kun ajatellaan, että\nportinvartijoita siihen aikaan ei yksityisten taloissa käytetty,\nmistä syystä kolmeneljäsosaa taloista oli rakennettu juuri tähän\ntapaan.\n\nKautta jumalan! -- virkahti Bussy harmissaan. -- Jos minä nyt\nkolkutan jok'ainoalle portille, kyselen jok'ikiseltä vuokralaiselta\nja tuhlaan tuhat ecua saadakseni palvelijat ja kamarineitsyet\npuhumaan, niin saanhan toki vihdoinkin selville sen, mitä haluan.\nOletetaan, että taloja on viisikymmentä ja että minä käyn kymmenessä\ntalossa kunakin iltana, niin en tarvitse enempää kuin viisi iltaa.\n\nBussy oli juuri lopettanut yksinpuhelunsa, kun hän yht'äkkiä havaitsi\nheikon valon, joka vuoroon nousi ja laski.\n\nTämä valo läheni hitaasti. Se pysähtyi väliin ja heilahti milloin\noikealle, milloin vasemmalle.\n\n-- Bastiljin seutu on ihan varmaan ihmeellinen paikka, -- ajatteli\nBussy. -- Mutta tahdonpa kuitenkin odottaa ja katsoa, mitä tämä\nkaikki merkitsee.\n\nVoidakseen tehdä mukavammin havaintojaan kietoi Bussy viittansa\nympärilleen ja rupesi nojalleen muuatta porttia vasten. Yö oli niin\npimeä, ettei ihmistä voinut erottaa neljän askeleen päästä.\n\nLyhty sillävälin kuitenkin lähenemistään läheni, heilahdellen\nmitä omituisemmin kummallekin puolelle. Mutta kun Bussy ei ollut\ntaikauskoinen, tuli hän piankin vakuutetuksi siitä, ettei valo\nollut mitään niitä virvatulia, jotka niin kauheasti matkustavaisia\nkeskiajalla pelästyttivät, vaan pelkästään tavallinen lyhty, jota\njokin ihminen kantoi.\n\nMuutamain sekuntien kuluttua osottautui tämä johtopäätös oikeaksi.\nNoin kolmenkymmenen askeleen päässä havaitsi Bussy tumman varjon,\njosta vähitellen muodostui elävä olento, lyhty vasemmassa kädessään.\nEnsi näkemällä näytti tämä olento kuuluvan noiden kunnianarvoisten\njuomarien veljeskuntaan, sillä vain juopumuksen laskuun saattoi panna\nne ympyrät, joita hän kierteli, ja sen merkillisen kärsivällisyyden,\njolla hän kompasteli kuoppiin.\n\nSattuipa hän kerran liukahtamaankin, ja aimo jysäys, jota seurasi\nlyhdyn omituinen liike ylhäältä alas, näytti merkitsevän sitä, että\njaloiltaan epävakainen yökulkija oli löytänyt tanakamman pohjan.\n\nBussyssa alkoi herätä jonkinlainen myötätunto, jota jalo mieli aina\njuopunutta, apuatarvitsevaa olentoa kohtaan tuntee, ja hän juuri\naikoi lähestyä tätä Backuksen palvelijaa, mutta huomasikin lyhdyn\ntaas niin kiiruusti kohoavan, että hän havaitsi lyhdyn kantajalla\nolevan ruumiissaan enemmän voimia kuin mitä olisi ollut syytä otaksua.\n\n-- Ahaa! -- mutisi Bussy. -- Vieläkin seikkailu; siltä se ainakin\nnäyttää.\n\nLyhty läheni taas, ja sen valossa Bussy kummakseen havaitsi, että sen\nkantajan silmien edessä oli side.\n\n-- Onpa todellakin merkillinen päähänpisto olla sokkosilla lyhty\nkädessä, varsinkin sellaisella maalla kuin mitä tämä on, -- ajatteli\nBussy. -- Mahtanenko minä taaskin nähdä unta?\n\nHän näki taas sokkomiehen kulkevan muutamia askeleita eteenpäin.\n\n-- Toden totta! -- virkahti Bussy. -- Luulenpa, että tuo houna\npuhelee itsekseen. Hän ei ihan varmaan ole juopunut eikä hullu, vaan\nyksinkertaisesti jokin matematikko, joka hakee ratkaisua johonkin\nprobleemiin.\n\nTämän päätöksen tehtyään kuuli Bussy miehen hokevan:\n\n-- Neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan,\nneljäsataakahdeksankymmentäyhdeksän, neljäsataayhdeksänkymmentä...\nsen pitäisi olla tässä lähellä.\n\nSen jälkeen irrotti tuo salaperäinen mies kääreen silmiltään ja\nhuomattuaan olevansa erään talon edessä, meni sen portille ja katseli\nsitä tarkoin.\n\n-- Ei, tämä se ei ole.\n\nSenjälkeen hän veti taas siteen silmilleen ja jatkoi laskemistaan.\n\n-- Neljäsataayhdeksänkymmentäyksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi,\nneljäsataayhdeksänkymmentäkolme. Nyt minun pitäisi olla perillä.\n\nHän otti taaskin pois siteen, meni sitä lähinnä olevalle portille,\nmissä Bussy seisoi, ja tutki sitä.\n\n-- Hm, hm! -- myhähti hän hetken kuluttua. -- Se saattaisi olla\ntämäkin. Ei, kyllä, ei! Nämä kirotut portit ovat ihan toistensa\nkaltaisia.\n\n-- Saman havainnon olen minäkin tehnyt, -- sanoi Bussy itsekseen. --\nTämä seikka lujittaa minun luottamustani laskumestariin.\n\nTämä asetti nyt taaskin kääreen silmilleen ja jatkoi laskemistaan\naina neljäänsataanyhdeksäänkymmeneenyhdeksään.\n\n-- Jos nyt suoraan edessäni on portti, niin sen täytyy olla oikean,\n-- virkkoi hän.\n\nSiinä oli tosiaankin portti, ja se oli juuri sama portti, jonka\npimentoon Bussy oli kätkeytynyt. Kun siis tuo otaksuttu matematikko\nkohotti lyhtyään ja otti kääreen silmiltään, joutui hän seisomaan\nBussyn kanssa ihan vastakkain.\n\nMitä ihmettä! -- huudahti Bussy. -- Tässähän lääkäri onkin! Te\nsidoitte eilen erään aatelismiehen, jota oli haavotettu kylkeen.\n\n-- Kyllä, ja te olette se sama aatelismies. Minäpä en osannut odottaa\ntapaavani teitä täällä.\n\n-- Mitä te sitten etsitte?\n\n-- Sitä taloa, jonne minut haettiin.\n\n-- Ettekö siis tuntenut sitä entuudestaan? Kuinka olisin sitä voinut\ntuntea? Minuthan saatettiin sinne sidotuin silmin.\n\n-- Oletteko siis tosiaankin ollut tässä talossa?\n\n-- Olen, joko tässä tai jossakin noissa toisissa, en voi sanoa missä,\nkoska juuri parast'aikaa olen sitä etsimässä.\n\n-- Hyväpä on! huomautti Bussy. -- Niinpä en olekaan nähnyt unta.\n\n-- Mitä tarkoitatte? Minä en teitä ymmärrä.\n\n-- Nähkääs, minun täytyy teille sanoa, että luulin koko tämän\ntapahtuman olleen unta vain -- miekanpistosta lukuunottamatta, kuten\nymmärrätte.\n\n-- Sitä en lainkaan ihmettele, sillä minä aavistin, että siinä piili\njokin salaisuus.\n\n-- Niin juuri, salaisuus, jonka minä haluaisin saada selville.\nTahdotteko auttaa minua siinä suhteessa?\n\n-- Hyvin mielelläni.\n\n-- Mikä on nimenne, ystäväni?\n\n-- Hyvä herra, -- vastasi nuori lääkäri, -- minä en tahdo nousta\nsuurten hevosteni selkään, kuten sanotaan. Tiedän, että minun pitäisi\ntuollaisen kysymyksen kuullessani ylpeästi ojentautua suoraksi ja\nkäsi kupeella sanoa: entä teidän oma nimenne, hyvä herra? Mutta\nteillä on pitkä miekka ja minulla vain lansettini. Sitäpaitsi te\nnäytätte jalosukuiselta, mutta minä sen sijaan olen märkä ja likainen\nkorvia myöten. Niinpä vastaankin vallan vilpittömästi, että nimeni on\nRemy-le-Haudouin.\n\n-- Kiitän luottamuksestanne! Minä olen Clermontin kreivi Ludvig,\nBussyn herra.\n\n-- Amboisen Bussy! Bussy sankari! -- huusi nuori lääkäri\nteeskentelemättömän ihastuksissaan. -- Olisitteko tuo kuuluisa\nBussy!...\n\n-- Olen, minä itse, vastasi Bussy ujostellen. -- Ja kun me nyt olemme\ntehneet keskenämme tuttavuutta, niin olkaapa hyvä ja tyydyttäkää\nhieman minun uteliaisuuttani. Kuinka te osuitte tulemaan tähän.\n\n-- Niin, onpa se kylläkin merkillistä. Herra kreivi, kuulkaapas,\nmitä minulle on tapahtunut. Minä asun Beautreillisen kadun varrella,\nviidensadan askeleen päässä täältä. Olen köyhä kirurgi ja olen\nopiskellut verrattain paljo saamatta kuitenkaan mitään suurempaa\ntunnustusta. Nyt sattui kahdeksan päivää sitten, että muuan mies\narsenaalin toisella puolen sai syvän puukonpiston. Minä ompelin\nhaavan kiinni, ja siitä sain ympäristössä jonkinlaista mainetta.\nSiitä on minun kiittäminen sitäkin onnea, että minut edellisenä yönä\nherätti suloinen ääni.\n\n-- Naisäänikö? -- huudahti Bussy.\n\n-- Niin. Mutta, jalo herra, pankaa tarkoin huomioonne, mitä minä\nsanon. Niin kokematon kuin olenkin, olen kuitenkin varma siitä, että\nse oli jonkin palvelijattaren ääni.\n\n-- No, mitä teitte silloin?\n\n-- Minä nousin ylös ja avasin oveni. Mutta tuskin olin tullut\netehiseen ennenkuin kaksi pientä kättä, jotka eivät olleet erittäin\nhienot, käärivät siteeni silmieni eteen.\n\n-- Ilmanko mitään virkkamatta?\n\n-- Sanottiinpa tietenkin jotain. Minulle puhuttiin: Tulkaa, älkää\nkoettako katsoa, mihin menette, olkaa vaitelias, ja kas tässä on\nteille palkintonne.\n\n-- Ja millainen oli palkkionne?\n\n-- Minun käteeni pistettiin kultarahoilla täytetty kukkaro.\n\n-- Entä mitä te vastasitte?\n\n-- Että minä olin valmis seuraamaan ihastuttavaa saattajatartani.\nEnhän minä tiennyt, oliko hän ihastuttava vaiko ei. Mutta minä\najattelin, ettei kohteliaisuus, vaikkakin hieman liioiteltu, voisi\nvahingoittaa.\n\n-- Ja te menitte vastaansanomatta?\n\n-- Tietystikin menin. Sillä olen usein lukenut sellaisista\ntarinoista ja aina havainnut, että niistä lääkärille johtui jotakin\nmiellyttävää. Minä siis läksin. Minua kuletettiin kovaa, jäätynyttä\nmaata myöten, ja minä laskin aina viiteensataankahteen askeleeseen\nsaakka.\n\n-- Se oli varovaisesti tehty, ja teidän pitäisi nyt olla oikealla\nportilla.\n\n-- Niin, ainakaan ei minun pitäisi olla sieltä kaukana, koska minä\nnyt olen laskenut neljäsataayhdeksänkymmentäyhdeksän askelta, ellei\nse nuori nainen kuletellut minua kiertoteitä, jota minä hänestä\nmelkein epäilen.\n\n-- Mutta voittehan kai tehdä joitakin havaintoja?\n\n-- Panin merkille kaiken, sikäli kuin henkilö, joka ei voi nähdä,\nyleensä saattaa merkille panna. Minä kuljin portista, porttikäytävän\nhalki ja sitten rappuja myöten, joissa oli kaksitoista porrasta.\n\n-- Ja oliko ovi aivan siinä vieressä?\n\n-- Ei, ensin oli luullakseni korridoori, sillä minä kuulin, että\nkolme eri ovea avattiin. Kuultuani sitten miellyttävän naisäänen\nlausuvan muutamia sanoja vietiin minut siihen huoneeseen, jossa te\nmakasitte, ja minun käskettiin ottamaan side pois silmiltäni.\n\n-- Missä minä silloin olin?\n\n-- Te makasitte eräässä damastiverhoisessa sängyssä.\n\n-- Huoneessa, jonka seinäpapereita mytologiset kuviot koristivat?\n\n-- Aivan niin. Ja sitten oli vielä kahden akkunan välissä...\n\n-- Nuoren, ihastuttavan tytön muotokuva?\n\n-- Niin. Hyv'on! Sitten minä sidoin haavanne.\n\n-- Ja sen teittekin mainiosti, sillä jo tänä aamuna oli haava melkein\nparantunut.\n\n-- Siitä on teidän kiittäminen erästä minun keksimääni salvaa.\nMonesti, kun en ole tiennyt, keneen kohdistaisin kokeiluni, olen\nvedellyt haavoja omaan ihooni, ja vamma on parantunut aivan heti.\n\n-- No, herra Remy, kertokaapa enemmän!\n\n-- Sitten te menitte jälleen tajuttomaksi, ja ääni kysyi, miten\nteidän laitanne oli.\n\n-- Missä oli nainen tämän kysymyksen tehdessään?\n\n-- Hän oli jossain sivuhuoneessa, niin etten minä voinut häntä nähdä,\nja minä vastasin, ettei teidän haavanne ollut vaarallinen ja että se\npiankin paranisi.\n\n-- Näyttikö hän siitä rauhoittuvan?\n\n-- Oo, hän näytti tulleen vallan ihastuksiinsa, sillä hän huudahti:\nAh, hyvä Jumala, vai niin onnellisesti!\n\n-- Sanoiko hän todellakin niin? Rakas herra Remy! Minä tahdon toimia\nteidän parhaaksenne. Entä sitten?\n\n-- Sitten oli kaikki päättynyt. Teidän haavanne oli sidottu, minulla\nei enää ollut mitään tekemistä, ja ääni lausui minulle: Jatkakaa,\nhyvä herra, niinkuin olette alkanutkin, älkääkä saattako ikävyyksiä\nnaisparalle, joka on toiminut vain myötätuntoisuudesta. Asettakaa\njälleen side silmillenne ja sallikaa saattaa itsenne kotiin ilman\nvastaväitteitä.\n\n-- Ja lupasitteko te?\n\n-- Lupasin. Minä annoin siihen kunniasanani.\n\n-- Ja oletteko sen pitänyt?\n\n-- Senhän näette itsekin, -- vastasi nuori mies varsin naivisti, --\nkoskapa juuri nyt haen porttia.\n\n-- Mainiota! virkkoi Bussy. Se on kaunis ominaisuus, ritarillinen\nominaisuus, ja vaikka se minua eräässä suhteessa harmittaakin, en\nkuitenkaan voi olla sanomatta: Ojentakaa minulle kätenne, herra Remy!\nTe ansaitsisitte olla aatelismies.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoi Remy, minulle on oleva ikuiseksi kunniaksi\nse että olen saanut puristaa urhoollisen Bussyn kättä. Kuitenkin on\nminulla jotain sydämelläni.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Nähkääs, kukkarossa oli kokonaista kymmenen kultarahaa, ja se on\naivan liian paljo sellaiselle, joka ottaa viisi sou'ta käynneistään\nsilloinkun ei tee niitä ihan ilmaiseksi. Juuri sentähden olen nyt\netsimässä taloa.\n\n-- Jättääksenne ehkä kukkaron takaisin.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Paras herra Remy. Minä vakuutan, että te olette aivan liian\ntunnollinen. Te olette nämä rahat rehellisesti ansainnut, ja ne\nkuuluvat teille.\n\n-- Niinkö arvelette? -- kysyi Remy ylen tyytyväisenä.\n\n-- Minä menen siitä vastuuseen. Ainoa seikka siinä vain on se, ettei\ntuon naisen olisi tullut sitä teille maksaa, sillä minä en tunne\nhäntä eikä hän minua.\n\n-- Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä velvoittaa minun jättämään\nrahat takaisin.\n\n-- En minä sano sitä. Tahdoin vain huomauttaa, että minäkin olen\nteille velassa.\n\n-- Tekö velassa minulle?\n\n-- Olen, ja minä aion sen myöskin maksaa. Mitä te teette Parisissa?\nAntakaa kuulua... sanokaa... luottakaa minuun, paras herra Remy...\n\n-- Mitäkö minä teen Parisissa? En mitään, herra kreivi. Mutta kyllä\nminä jotain tekisinkin, jos minulla vain olisi potilaita.\n\n-- No sehän sopii vallan mainiosti. Minä hankin teille heti yhden\nsellaisen: tahdotteko saada minun kanssani tekemistä. Minä olen hyvä\n\"kundi\". Tuskin näet kuluu päivääkään, etten minä joko saisi itse\ntai antaisi muille jotain ruumiinvammaa. Puhukaa... tahdotteko ottaa\npaikataksenne ne naarmut, joita minä saan tai annan?\n\n-- Ah, herra kreivi! -- virkkoi Remy. -- Minä olen aivan liian\nvähäpätöinen voidakseni...\n\n-- Ei sinnepäinkään, hitto vie! Te päinvastoin olette juuri sellainen\nmies, jota minä tarvitsen. Teillä on yhtä kevyt käsi kuin naisella,\nja teillähän on sitäpaitsi tuo verraton salvanne.\n\n-- Mutta, armollinen herra...\n\n-- Te tulette asumaan minun luonani... te saatte omat erityiset\nhuoneenne, omat palvelijanne. Ottakaa vastaan minun tarjoukseni\ntai muuten saatatte minut kovin pahalle mielelle. Sitäpaitsi te\nette vielä ole suorittanut tehtäväänne loppuun, teidän on vieläkin\nsidottava minun haavani, rakas Remy.\n\n-- Herra kreivi, -- vastasi nyt nuori lääkäri, -- minä olen niin\nhaltioissani, etten tiedä, miten taitaisin iloani ilmaista. Minä siis\nsaan opiskella ja minä saan käytännöllistä kokemusta!\n\n-- Ei, minähän sanon haluavani teitä ainoastaan itseäni varten... ja\nystäväni, kuten ymmärrätte. Ettekö satu muistamaan jotain vieläkin\nliikuttavampaa seikkailua?\n\n-- En, en ainoatakaan.\n\nNo auttakaapa minua sitten pääsemään asiasta hiukan selville, jos se\nsuinkin on mahdollista.\n\n-- Millä tavalla sitten, herra kreivi?\n\n-- Niin, kuuleppas! Te, joka olette havaintokykyinen mies, joka\nluette askeleet, kompuroitte pitkin seinävieriä ja tunnette ihmiset\näänestä, te ehkä voitte sanoa, mistä johtuu se että sittenkun te\nolitte minut sitonut minut kannettiin talosta kadulle Temppelitornin\nvallihaudan luo?\n\n-- Teidätkö, herra kreivi?\n\n-- Juuri minut. Oletteko te jollain tavoin ollut avullisena tässä\nminun siirtämisessäni?\n\n-- En suinkaan. Minä päinvastoin olisin pannut sitä vastaan, jos\nminun neuvoani olisi kysytty... Kylmä ilma olisi voinut olla teille\nmitä vahingollisin.\n\n-- Siis en koskaan tule hullua hurskaammaksi. Tahdotteko auttaa minua\nvielä hetkisen talon etsinnässä?\n\n-- Minä tahdon kaikkea, mitä te vaan tahdotte, armollinen herra.\nPelkään vain, ettemme pääse mihinkään tulokseen, sillä ovathan nämä\ntalot kaikki toistensa kaltaisia.\n\n-- Olkoot, -- sanoi Bussy. -- Mutta meidän on tultava tänne uudelleen\npäiväs-aikana.\n\n-- Kyllä, mutta päivällä meidät ehkä huomataan.\n\n-- Silloin meidän on tehtävä erinäisiä kysymyksiä, ja niinpä me\nlopuksi saavutammekin tarkoituksemme. Meitä on nyt kaksi emmekä me\njuoksentele unia utelemassa, vaan olemme tekemisissä todellisuuden\nkanssa. Ja uskokaa minua, Remy, se jo on paljo se!\n\n\n\n\n12.\n\nMikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.\n\n\nEi se ollut iloa, vaan jonkinlaista huumausta, jota Bussy\ntunsi tultuaan vakuutetuksi siitä että hänen unikuvansa olikin\ntodellisuutta ja että tuo kaunis nainen todellakin oli osottanut\nhänelle jalomielistä vieraanvaraisuutta. Hän ei tahtonut päästää\nkäsistään myöskään sitä nuorta lääkäriä, jonka juuri äsken\noli henkilääkärikseen korottanut. Remyn täytyi nousta hänen\nkantotuoliinsa, sillä kreivi pelkäsi, että jos hän vain hetkeksikin\nhänestä eroaisi, lääkäri livahtaisi kuin henki hänen käsistään.\nHän aikoi senvuoksi viedä hänet kotiinsa Bussyn hotelliin ja pitää\nhäntä siellä seuraavaan päivään asti, saadakseen sitten ajatella,\npäästäisikö hän hänet vapaaksi vaiko ei. Koko kotimatkan ajan sateli\nuusia kysymyksiä, mutta eipä Remy tiennyt juuri paljoa enemmän\nkuin Bussykaan, paitsi että hän oli vakuutettu siitä, ettei ollut\nuneksinut, koska hän ei ollut ollut tainnoksissa. Mutta jokaiselle\nrakastuneelle nuorelle miehelle, ja Bussy oli päivänselvästi\nrakastunut, merkitsee jo paljo se, että hänellä on toveri, jolle hän\nvoi puhua siitä naisesta, jota rakastaa. Remy häntä tosin ei ollut\nnähnyt, mutta se olikin Bussyn silmissä päinvastoin ansioksi, sillä\nnäin ollen voi Remy saada hänet käsittämään, miten paljo ylempänä\nnainen joka suhteessa oli muotokuvaansa.\n\nBussy olisi mielellään halunnut koko yön puhua tuosta tuntemattomasta\nnaisesta, mutta Remy alotti lääkärintehtävänsä selittämällä, että\nhaavottuneen tuli nukkua tai ainakin maata pitkällään levollisesti.\nVäsymys ja kipu neuvoivat kreiville samaa, ja nämä kolme yhtynyttä\nmahtia hänet viimein voittivatkin.\n\nHän ei kuitenkaan mennyt makuulle, ennenkuin oli osottanut uudelle\nkotilääkärilleen asunnoksi kolme huonetta, joissa hän itse nuorempana\noli asunut ja jotka sijaitsivat Bussyn hotellin kolmannessa\nkerroksessa. Tultuaan sitten vakuutetuksi siitä, ettei nuori lääkäri,\njoka näytti olevan uuteen asuntoonsa tyytyväinen, salaa pakenisi\npalatsista, siirtyi hän omaan upeaan asuntoonsa.\n\nSeuraavana aamuna herätessään hän huomasi Remyn seisovan sänkynsä\nvieressä. Tuo nuori mies oli viettänyt yönsä voimatta uskoa onneensa,\nja hän odotteli vain Bussyn heräämistä tullakseen vakuutetuksi siitä,\nettei hän nyt vuorostaan ollut nähnyt unta.\n\n-- No, -- kysyi Remy, -- miten voitte, armollinen herra?\n\n-- Mainiosti, paras lääkärini. Entä te itse? Oletteko tyytyväinen?\n\n-- Olen, niin tyytyväinen, jalo suojelijani, etten tahtoisi vaihtaa\nasemaani kuningas Henrik III:nen kanssa, vaikka hän eilispäivän\nkuluessa lienee harpannutkin monta askelta taivaanvaltakuntaa\nkohti. Mutta eipä tässä nyt siitä olekaan kysymys, vaan meidän on\ntarkastettava haavaa.\n\nSe näytti varsin pian paranevan. Bussy oli nukkunut hyvin, ja kun\nkerran uni ja onnellisuudentunne tulivat kirurgille avuksi, niin eipä\nhänellä enää ollut juuri mitään tekemistä.\n\n-- No, -- kysyi Bussy, -- mitäpä sanotte haavasta?\n\n-- Minä sanon, etten mielelläni antaisi teidän tietää, että te jo\nolette melkein terve, pelosta että te lähetätte minut takaisin\nBeautreillisen kadulle, viidensadankahden askeleen päähän tuosta\nkuuluisasta talosta.\n\n-- Josta me vielä otamme selon, etkö usko, Remy?\n\n-- Anteeksi! -- huomautti Remy. -- Luulen, että te sanoitte minua\nsinuksi, armollinen herra?\n\n-- Niitä, joista pidän, minä sinuttelen. Loukkaannutko siitä?\n\n-- Enhän toki, päinvastoin! -- huudahti nuori mies, kokien tarttua\nBussyn käteen ja suudella sitä. -- Luulin kuulleeni väärin. Oi,\narmollinen herra, te teette minut niin äärettömän iloiseksi!\n\n-- Rakas ystäväni, minä toivon vain, että sinäkin puolestasi pitäisit\nminusta hiukan, että katsoisit olevasi täällä niinkuin kotonasi ja\nettä sinä sallit minun, sill'aikaa kun muutat tänne tavarasi, olla\nläsnä tänään ylihovijahtimestarin virkaanasettajaisissa.\n\n-- Ah, virkkoi Remy, -- nythän te jo taas olette valmis tekemään\nuusia hullutuksia!\n\n-- En, päinvastoin lupaan olla hyvin järkevä.\n\n-- Mutta teidänhän täytyy nousta ratsun selkään?\n\n-- Niin täytyy. Se on aivan välttämätöntä.\n\n-- Jos teillä on oikein hiljainen konkari, niin ottakaa sitten tänään\nse, minkä haluaisitte satuloida sille naiselle, joka on niin sen\nmuotokuvan näköinen -- te tiedätte kyllä minkä.\n\n-- Kuuleppas Remy. Sinäpä, toden totta, olet löytänyt oikean tien\nsydämeeni. Minä pelkäsin kovin, ettet sinä sallisi minun ottaa osaa\ntähän metsästykseen, tai oikeammin sanoen tähän leikkiin, sillä\nhovinaiset, samoinkuin kaupungin muutkin uteliaat naiset, tulevat\nsiihen myös osaaottamaan. Nyt, rakas Remy, ymmärtänet jo, että tuon\nsalaperäisen naisen täytyy olla hovin naisten tai kaupunkilaisten\nnaisten joukossa. Varmastikaan hän ei ole mikään yksinkertainen\nporvaristyttö. Kauniit seinät, maalattu katto ja damastisänky,\nsanalla sanoen, kaikki tuo aistikas ylellisyys todistaa sitä, että\nhän on ylhäinen tai ainakin varakas nainen. Arveleppa, että minä\nkohtaisin hänet metsästysretkellä?\n\n-- Kaikki on mahdollista, -- vastasi Remy filosofisesti.\n\n-- Paitsi talon löytäminen, -- huokasi Bussy.\n\n-- Ja sitten sinne pääseminen, vaikka se löydettäisiinkin, -- lisäsi\nRemy.\n\n-- Ooh, minä kyllä tiedän erään keinon: minä hankin itseeni uuden\nmiekanpiston, -- huomautti Bussy.\n\n-- Hyvä on, -- virkkoi Remy. -- Se antaa minulle toivoa saada jäädä\nteidän luoksenne.\n\n-- Olkaa huoleti siihen nähden, -- sanoi Bussy. -- Minä en, kautta\nkunniani, nyt tahdo olla ilman sinua.\n\n-- No niin, -- virkkoi nuori lääkäri, -- on siis päätetty, että te\notatte osaa metsästysretkeen saadaksenne selon naisesta, ja että minä\npalaan Beautreillisin kadulle koettaakseni hakea tarkoitettua taloa.\n\n-- Olisipa somaa, -- pisti Bussy väliin, -- jos me, kun ensi kerran\ntapaamme toisemme, olisimme kumpikin etsimisessämme onnistuneet.\n\nVincennerin metsässä oli todellakin määrätty suuri metsästysretki\ntoimeenpantavaksi Monsoreaun kreivin ylihovijahtimestarin toimeen\nasettamisen johdosta. Edellisen päivän katumuskulkue ja kuninkaan\nankara parannuksenteko olivat aluksi panneet monen epäilemään, tokko\nkuningas mieskohtaisesti tulisikaan mukaan. Sillä kun kuningas\nväliin sai tällaisen jumalisuuden puuskan, sattui useinkin, ettei\nhän moniin viikkoihin poistunut Louvresta, ellei hän mennyt\nhartaudenharjoituksessaan niin pitkälle, että läksi suoraapäätä\njohonkin luostariin. Mutta koko hovin suureksi kummastukseksi\nsaatiinkin aamulla tietää, että kuningas oli lähtenyt Vincennerin\ntorniin metsästääkseen yhdessä veljensä ja koko hovinsa kanssa.\n\nKello yhdeksän olivat siis kaikki koolla, ja uusi hovimies, jota\ntuskin kukaan tunsi ja joka senvuoksi oli yleisen uteliaisuuden\nesineenä, esiintyi uljaan mustan ratsun selässä. Kaikkien katseet\nsuuntautuivat häneen.\n\nHän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies,\nrotevakasvuinen, kasvoissa rokonarpia. Hänen ihonsa muutti väriään\naina erilaisten mielenliikutusten mukaan, ja siitä syystä hänen\nulkomuotonsa ensi näkemältä teki epämiellyttävän vaikutuksen.\n\nPuettuna vihreästä kankaasta tehtyyn hopeakaluunaiseen takkiin,\njota koristivat olkalaput, joihin kuninkaan vaakuna oli kirjaeltu,\nkantaen vasemmassa kädessään metsästyskeihästä ja oikeassa sauvaa,\njoka hänen, tällaisissa tilaisuuksissa vallitsevien juhlamenojen\nmukaisesti, oli annettava kuninkaalle, saattoi Monsoreaun kreivi\ntodellakin näyttää uljaalta ritarilta, mutta mikään kaunis\naatelismies hän ei suinkaan ollut.\n\n-- Hyi kuitenkin, miten ruman lepakon te olette tuonut meille\nherttuakunnastanne, armollinen herra! -- sanoi Bussy Anjoun\nherttualle. -- Tuollaisiako aatelismiehiä teidän suosionne etsii\nmaaseudulta? Vakuutanpa, ettei hänen moistaan löydy edes itse\nParisista, joka kuitenkin on jotenkin suuri kaupunki ja jossa\nasuu verrattain runsaasti rumia miehiä. Väitetään, että te hyvin\nlämpimästi olette suositellut häntä kuninkaalle.\n\n-- Kreivi de Monsoreaun on palvellut minua uskollisesti, -- vastasi\nAnjoun herttua lakoonisesti, -- ja minä palkitsen häntä sen johdosta.\n\n-- Hyvin puhuttu, armollinen herra. Ja onhan kaunista, että\nruhtinaat osaavat antaa tunnustusta, sitäkin kauniimpaa, kun se on\nniin harvinaista. Mutta ellei mitään muuta vaadita, niin tuntuupa\nminusta, että olen minäkin palvellut armollista herraa uskollisesti,\nja minä pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että minä kantaisin\nylihovijahtimestarintakkia paljo paremmin kuin tuo pitkä kummitus.\nEi, mutta katsokaapas, hänellähän on punainen parta. Se oli vielä\nlisäkaunistus!\n\n-- Minä en ole kuullut, -- vastasi Anjoun herttua, -- että\nhovitoimeen päästäkseen pitäisi olla luotu Apolloksi tai\nAntinoukseksi. Minä katson sydämeen enkä kasvoihin, tehtyihin\npalveluksiin, en herran valittuihin.\n\n-- Teidän korkeutenne epäilemättä pitää minua kovin uteliaana, --\njatkoi Bussy, -- mutta minun täytyy tunnustaa kykenemättömyyteni\narvaamaan, minkä palveluksen herra de Monsoreau on saattanut teidän\nkorkeudellenne tehdä.\n\n-- Oletpa oikeassa, Bussy, -- vastasi herttua äreästi. -- Olet, kuten\nsanottu, ylen utelias, ja vieläpä aivan liian kovin.\n\nNo niin, sellaisia ne ovat ruhtinaat! -- huudahti Bussy vanhaan\narkailemattomaan tapaansa. -- He kyselevät alituiseen, ja heille\ntäytyy vastata kaikkeen, mutta jos kerrankin rohkenee tehdä heille\nitselleen kysymyksen, ei heiltä saa milloinkaan vastausta.\n\n-- Oikeassa olet, -- sanoi herttua, -- mutta voithan kysyä Monsoreaun\nkreiviltä itseltään.\n\n-- Sepä oli todellakin kelpo neuvo, -- huomautti Bussy, -- ja hänen\nsuhteensa hänhän on vain alhainen aatelismies -- on minulla aina\nkeinoni jälellä, ellei hän anna vastausta.\n\n-- Millainen keino?\n\n-- Sanon hänelle, että hän on epäkohtelias herra.\n\nAsiaa sen enempää ajattelematta käänsi nyt Bussy selkänsä prinssille\nja lähestyi hattu kourassa herra de Monsoreauta, joka, ollen kaikkien\nkatseitten esineenä, ihailtavan kylmäverisesti odotti, että kuningas\ntulisi vapauttamaan hänet tästä epämiellyttävästä tarkastelemisesta.\n\nNähdessään Bussyn iloisena ja hymyillen hattu kourassa lähenevän\nmuutti hänkin muotonsa hiukan iloisemmaksi.\n\n-- Anteeksi, hyvä herra, -- lausui Bussy, -- mutta te näytte olevan\nniin kovin yksinänne. Olisikohan ehkä se suosio, jota te nykyisin\nnautitte, jo värvännyt teille yhtä paljo vihollisia kuin teillä oli\nystäviä kahdeksan päivää ennen kuin teidät ylihovijahtimestariksi\nnimitettiin?\n\n-- Kyllä, herra kreivi, voisinpa melkein vannoa sen päälle. Mutta\nsaanenko kysyä, minkävuoksi saan kunnian tulla häirityksi tässä\nyksinäisyydessäni?\n\n-- Kas, -- sanoi Bussy tyhmänrohkeasti, -- se johtuu siitä suuresta\nihailusta, jota Anjoun herttua on saanut minun teitä kohtaan\ntuntemaan.\n\n-- Millä tavalla sitten?\n\nHän on kertonut minulle teidän viimeisen urotyönne, sen saman, jonka\njohdosta teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi.\n\nHerra de Monsoreau kalpeni tällöin niin kauheasti, että hänen\nkasvojensa rokonarvet näkyivät mustina täplinä hänen kellertävällä\nihollaan. Samalla hän loi Bussyyn katseen, joka ennusti\nvihanpurkausta.\n\nBussy huomasi menetelleensä tyhmästi, mutta hän ei ollut niitä\nmiehiä, joiden tapana oli peräytyä. Pikemminkin hän kuului niihin,\njotka useinkin höystävät tyhmänrohkeuttaan nenäkkyydellä.\n\n-- Te sanotte, herra kreivi, -- lausui ylihovijahtimestari, -- että\nherttua on kertonut teille minun viimeisestä urotyöstäni?\n\n-- Aivan niin, hyvä herra, -- vastasi Bussy, -- ja senvuoksi minä\nhartaasti haluaisin kuulla kertomuksen siitä teidän omasta suustanne.\n\nHerra de Monsoreau puristi metsästyskeihästä suonenvedontapaan\nnyrkiksi puristuneessa kädessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä\nBussyn lävistää.\n\n-- Kautta kunniani, -- virkkoi hän, olisin varsin halukas antamaan\ntunnustukseni teidän kohteliaisuudellenne ja suostumaan pyyntöönne,\nmutta kaikeksi onnettomuudeksi tulee juuri tuossa kuningas ja estää\nminun sitä tällä haavaa tekemästä. Mutta jos niin haluatte, niin\nvoihan se tapahtua vähän myöhemmin.\n\nKuningas saapui nyt ratsastaen. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan\nmieltynyt herra de Monsoreauhon, mutta otti kuitenkin verrattain\nystävällisesti sen sauvan, jonka ylihovijahtimestari polvistuen\nhänelle ojensi.\n\nNyt alkoi metsästys.\n\nBussy asettui sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä kaikkien\nratsastavan ohitse, ja hän tutki tarkoin kaikki naiset nähdäkseen,\neikö hän niiden joukossa tapaisi muotokuvan alkuperää. Mutta se oli\nturha vaiva. Paljo kauniita ja miellyttäviä naisia oli kyllä mukana,\nmutta sitä suloista olentoa, jota hän etsi, ei ollut niiden mukana.\n\nHän oli niin ollen pakotettu tyytymään ystäväinsä seuraan, ja\nAntraguet oli, kuten ainakin, hilpeä ja veitikkamainen.\n\n-- Olemme saaneet hirveän ruman ylihovijahtimestarin, -- sanoi hän\nBussylle. -- Mitäpä sinä sanot hänestä?\n\n-- Hän on kamala. Neuvoppa minulle hänen vaimonsa.\n\n-- Ylihovijahtimestari on poikamies, ystäväiseni, -- vastasi\nAntraguet.\n\n-- Kuka on sen sinulle sanonut?\n\n-- Rouva de Veudron, jonka mielestä hän on varsin kaunis mies ja joka\nmielellään tahtoisi tehdä hänet neljänneksi miehekseen. Katsoppa\nvaan, miten hän ruskealla hevosellaan laskea karauttaa miehen perään.\n\n-- Mikä on hänen maatilansa nimi? -- kysyi Bussy.\n\n-- Oo, hänellä on niitä niin monta.\n\n-- Onko hän sitten rikas?\n\n-- Niin väitetään. Mutta siinäpä onkin kaikki. Hän näet lienee\nalempaa aatelia.\n\n-- Kuka sitten on tuon maalaisjunkkarin rakastajatar?\n\n-- Hänellä ei ole ketään. Tuo jalo ritari näyttää pitävän kunnianaan\nolla omaa erityistä lajiaan. Mutta Anjoun herttua viittailee sinulle.\nRiennä hänen luokseen!\n\n-- Odottakoon hän hiukan. Tuo kreivi kiihottaa vimmatusti minun\nuteliaisuuttani. Hän on minusta eriskummallinen, vaikken itsekkään\nvoi sanoa mistä syystä. Minä aavistan, että saan vielä jotain\ntekemistä hänen kanssaan.\n\n-- Livarot hänet tuntee, -- jatkoi Antraguet. -- Hän on samalta\nseudulta kotoisin. Tuleppa tänne, Livarot! Kerro meille jotakin\ntuosta Monsoreausta.\n\n-- Mielelläni. Kerronpa siis muutamin sanoin, mitä tiedän ja mitä\najattelen hänestä. Minä pelkään häntä.\n\n-- Hyvä on. Kun nyt olet sanonut, mitä sinä hänestä ajattelet, niin\nsano meille myöskin, mitä hänestä tiedät.\n\n-- No niin, kuulkaapa siis... Noin puoli vuotta sitten olin eräänä\niltana matkalla enoni maatilalta ja ratsastin juuri Méridorin metsän\nhalki, kun äkkiä kuulin kauhean kirkunan ja samassa näin valkean\ntamman ilman ratsastajaa nelistävän ohitseni. Kannustin hevostani,\nja erään pitkän käytävän päässä havaitsin mustalla hevosella\nratsastavan miehen. Mutta tämä mies ei ratsastanut tavalliseen\ntapaan, vaan hän niin sanoakseni lensi eteenpäin. Sama tukahutettu\nkirkuna kuului uudelleen, ja minä huomasin, että mies piteli edessään\nsatulassa naista, jonka suun päälle hän oli pannut kätensä. Minulla\noli metsästyspyssyni mukanani. Te tiedätte, että minun kuulani\ntavallisesti sattuu verrattain hyvin. Minä tähtäsin, ja kautta\nkunniani olisin hänet tappanut, ellei juuri samalla hetkellä kuin\nminun piti laukaista sytytin oli sammunut. Sitten kysyin eräältä\nhalonhakkaajalta, mikä hän oli miehiään tuo mustalla hevosella\nratsastaja, ja hän vastasi minulle, että se oli herra de Monsoreau.\n\n-- No mutta, -- huomautti Antraguet, -- eihän naisenryöstö ole mitään\ntavatonta, vai miten, Bussy?\n\n-- Ei suinkaan, -- vastasi Bussy, mutta pitää niiden toki antaa\nhuutaa, jos ne vain haluavat.\n\n-- Kuka oli sitten nainen? kysyi Antraguet.\n\n-- Sitä ei ole koskaan saatu tietää.\n\n-- Hyvä! -- virkkoi Bussy. -- Se mies on joka tapauksessa hyvin\nomituinen ihminen ja hän herättää minussa mitä suurinta mielenkiintoa.\n\n-- Varmaa vain on, sanoi Livarot, -- että tuolia jalolla herralla on\nkamala maine.\n\n-- Onko hänestä jotain muutakin kerrottavaa?\n\n-- Ei, itse asiassa. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään julkista pahaa.\nVäitetäänpä vielä niinkin, että hän on alustalaisiaankin kohtaan\nverrattain hyvä mikä ei kuitenkaan estä sitä, että häntä siellä\nympäristöllä pelätään kuin itse pirua. Sitäpaitsi hän on yhtä mainio\nmetsästäjä kuin Nimrod, eikä kuninkaalla ole koskaan ollut hänen\nvertaistaan ylihovijahtimestaria. Hän sopii tähän toimeen paremmin\nkuin Saint-Luc, jolle toimi ensin oli aiottu, mutta joka sen menetti\nAnjoun herttuan väliintulon vuoksi.\n\n-- Etkö kuule, että Anjoun herttua sinua huutaa? -- virkkoi Antraguet.\n\n-- Ooh, anna hänen vain huutaa. No tiedätkö, mitä kerrotaan\nSaint-Luc'ista?\n\n-- En. Onko hän yhäkin kuninkaan vankina? -- kysyi Livarot nauraen.\n\n-- Kyllä kai hän on, -- selitti Antraguet, -- koska häntä ei näy\ntäällä.\n\n-- Eipä niinkään, ystäväiseni. Hän on viime yönä kello yhden aikaan\nmatkustanut tarkastamaan vaimonsa maatiloja.\n\n-- Onko hänet karkotettu?\n\n-- Kyllä kai, siltä se kumminkin näyttää.\n\n-- Saint-Luc karkotettu, se ei liene mahdollista!\n\n-- Se on niin totta kuin evankeliumi, hyvä ystävä. Marsalkka de\nBrissac on sen itse minulle tänä aamuna kertonut.\n\n-- No sepä on jotain niin harvinaista, ettei herra de Monsoreaunkaan\nolemus sille vertoja vedä!\n\nLivarot'in ja Antraguet'in seuraamana ratsasti nyt Bussy viimeinkin\nAnjoun herttuan luo.\n\n-- Ah, armollinen herra, -- huudahti Bussy, -- miten kelpo mies\nonkaan tuo herra Monsoreau!\n\n-- Vai niin arvelet? No oletko kysynyt häneltä, minkä palveluksen hän\non minulle tehnyt?\n\n-- Olen. Hän ilmaisi minulle aivan kohteliaasti, että hän on teidän\nkorkeutenne, hankkija, asiamies.\n\n-- Kuinka sinä sanoit? -- kysyi herttua ja hänen otsansa samassa\nsynkistyi. -- Mitä tämä pila merkitsee, Bussy?\n\n-- Se merkitsee sitä, armollinen herra, että hän teitä varten\nkuljettelee naisia suurella, mustalla ratsullaan, ja että hän, ne kun\nepäilemättäkään eivät tiedä sitä kunniaa, mikä heitä odottaa, pitää\nkättään niiden suun edessä estääkseen niitä huutamasta.\n\nHerttua rypisti kulmiaan, puristi uhkaavasti kätensä nyrkkiin,\nkalpeni ja alkoi ratsastaa niin vimmattua neliä, että Bussy\nystävineen jäi kotvasen matkan jälkeen.\n\n-- Ahaa, -- virkkoi Antraguet. -- Pila oli mainio!\n\n-- Se oli sitäkin parempi, -- huomautti Livarot, -- koska kaikki\neivät näytä pitävän sitä pilana.\n\n-- Hitto vieköön! -- virkkoi Bussy. -- Näyttääpä siltä kuin olisin\nminä satuttanut herttuata kovin arkaan kohtaan.\n\nKohta sen jälkeen kuultiin herttuan huutavan:\n\n-- No, Bussy, missä olet? Tuleppas tänne!\n\n-- Täällä minä olen, armollinen herra, -- vastasi Bussy ja ratsasti\nprinssin luo. Tämä päästi raikuvan naurun.\n\n-- Luulenpa, armollinen herra, -- sanoi Bussy, -- että te nauratte\nsille, mitä minä äsken teille sanoin.\n\n-- En, Bussy, en minä sille naura.\n\n-- Ah, sitäpä mieluumminkin olisin tahtonut, sillä olisihan minulla\nsilloin ollut se ansio, että olin saanut ruhtinaan nauramaan,\nruhtinaan, joka harvoin näyttää iloiselta.\n\n-- Ei, Bussy, minä nauran sille, että sinä sepittelet tarinoita\nsaadaksesi tietää asian oikean laidan.\n\n-- Minä vakuutan, armollinen herra, että olen puhunut teille totta.\n\n-- Hyvä niinkin. Mutta kerroppa nyt, kun me olemme kahden kesken,\nminulle tuo pikku juttusi. Mistä olet saanut kuulla sen, mitä minulle\nsanoit?\n\nMéridorin metsästä, armollinen herra. Tälläkin kertaa herttua\nkalpeni, mutta ei sanonut mitään.\n\n-- On ihan varmaa, -- mutisi Bussy, -- että herttua on jollain\ntavalla sekoittunut juttuun ryöväristä ja mustasta hevosesta,\nnaisesta ja valkeasta tammasta.\n\n-- Armollinen herra, -- jatkoi Bussy ääneen ja nauroi nyt hän\nvuorostaan herttuan vakavalle katsannolle. -- Jos te haluatte jotain\nerityistä palveluksentekoa, niin sanokaa se meille. Me kyllä sitten\nkoetamme parastamme, vaikkapa meidän tarvitsisi viedä voitto herra de\nMonsoreausta.\n\n-- Bussy, -- vastasi herttua, -- minulla olisi tosiaankin\npyydettävänä sinulta muuan palvelus, ja minä tahdon sinulle nyt\nilmaista, mitä laatua se on.\n\nKerttua vei nyt Bussyn hiukan syrjemmäksi.\n\n-- Kuulehan! -- virkkoi hän. -- Minä olen sattumalta kirkossa nähnyt\nerään kauniin naisen. Ja kun hänen kasvonpiirteensä, joita tosin\nhuntu verhosi, muistuttivat minulle erästä naista, jota olen suuresti\nrakastanut, niin tulin minä seuranneeksi häntä ja ottaneeksi selon\nsiitä, missä hän asuu. Hänen kamarineitsyensä on lahjottu ja minulla\non hänen asuntonsa portin avain.\n\n-- Hyvä, armollinen herra. Tähän astihan näyttää kaikki käyneen hyvin.\n\n-- Odotahan, niin saat kuulla. Väitetään, että hän on siveä, vaikka\nonkin vapaa, nuori ja kaunis.\n\n-- Ah, armollinen herra, nythän me joudumme mielikuvituksen maille.\n\n-- Kuuleppas, sinä olet rohkea ja pidät minusta, ainakin mikäli itse\nväität.\n\n-- Minulla on omat hetkeni.\n\n-- Rohkeutesiko hetket?\n\n-- Ei, mutta ne hetket, jolloin minä teidän korkeudestanne pidän.\n\n-- No, onko nyt ehkä sattumalta sellainen hetki?\n\n-- Kenties on.\n\n-- Nyt pitäisi minun hyväkseni tehdä sellaista, jota tavallisesti\ntehdään vain omaksi hyväkseen.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi Bussy. -- Pitäisikö minun ehkä mennä hakkailemaan\nteidän rakastajatartanne, niin että teidän korkeutenne tulisi\nvakuutetuksi siitä että hän on yhtä siveä kuin kauniskin? Siihen minä\nkyllä suostun.\n\n-- Ei, tarkoitus olisi saada tietää, käykö joku muu hänen luonaan.\n\n-- Kuulostaa vain. Tämähän alkaa käydä monimutkaiseksi! Selittäkää\nhieman selvemmin, armollinen herra.\n\n-- Minä tahtoisin, että sinä piilottautuisit johonkin sopivaan\npaikkaan ja sitten sanoisit minulle, kuka on se mies, joka käy hänen\nluonaan. Jos suostut tekemään minulle tämän palveluksen...\n\n-- Niin tekee teidän korkeutenne minusta vuorostani\nylihovijahtimestarin heti kun paikka tulee avonaiseksi?\n\n-- Kautta kunniani, Bussy, minä pidän sinut sitäkin suuremmalla\nsyyllä muistissani, kun en vielä koskaan ole tehnyt mitään hyväksesi.\n\n-- Kas, kun teidän korkeutenne on itsekin sen huomannut!\n\n-- Sen olen jo aikoja sitten sanonut itselleni.\n\n-- Mutta tietysti hyvin hiljaa, kuten ruhtinaiden on tapana puhella\nsellaisista asioista. Myönnän kuitenkin, armollinen herra, että\nantamanne tehtävä minua kovin vähän miellyttää.\n\n-- Sinähän kuitenkin tarjouduit tekemään minulle jonkin palveluksen,\nja nyt olet heti valmis peräytymään.\n\n-- Mutta tehän, hitto vie, tahdotte, että minun pitäisi toimittaa\nurkkijan tehtäviä, armollinen herra!\n\n-- Eihän toki, ainoastaan ystävänpalvelusta. Älä sitäpaitsi\nluule sen olevan niinkään helppoa. Kenties siinä vielä tulee\nmiekanmittelykin kysymykseen.\n\nBussy pudisti päätään.\n\n-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- on olemassa tehtäviä, jotka\nparhaiten suorittaa itse, vaikkapa onkin ruhtinas.\n\n-- Kieltäydytkö sinä siis?\n\n-- Kieltäydyn, kautta kunniani, armollinen herra. Herttua rypisti\nkulmiaan.\n\n-- No minä sitten seuraan sinun neuvoasi ja menen itse, ja jos minut\nsurmataan tai haavotetaan, niin muista, että olin pyytänyt ystäväni\nBussyn ottamaan tai antamaan sen saman miekanpiston, mutta että hän\nensi kerran elämässään oli varovainen.\n\n-- Teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy. -- Tässä muuanna iltana te\nsanoitte minulle: Bussy, minä vihaan noita suosikkeja, jotka aina\nkiusaavat ja loukkaavat meitä. Sinähän voisit mennä Saint-Luc'in\nhäihin ja hakea riitaa heidän kanssaan ja maksaa heille heidän\nvelkansa. Minä menin sinne, armollinen herra. Niitä oli viisi,\nminä olin yksin. Minä uskalsin niitä uhmailla. Ne asettautuivat\nväijyksiin, karkasivat kimppuuni, tappoivat hevoseni, ja kuitenkin\nminä haavotin niistä kahta ja olin vähällä tappaa kolmannen. Tänään\nte pyydätte minun ahdistamaan naista. Suokaa anteeksi, armollinen\nherra, tämä on niiden palvelusten ulkopuolella, joita ruhtinas voi\nritarilta pyytää, ja minä niinollen kieltäydyn.\n\n-- Hyvä on! -- sanoi herttua. -- Minä siis teen tehtäväni yksin\ntaikka Aurillyn seurassa, niinkuin viimeksikin.\n\n-- Mitä! -- huudahti Bussy, tuntien kuin harson silmiltään putoavan.\n-- Oliko teidän korkeutenne samoissa puuhissa, kun te tässä\ntuonnoissa iltana satuitte yhteen niiden hienojen herrain kanssa,\njotka olivat minua vaanimassa?\n\n-- Olinpa niinkin.\n\n-- Teidän kaunis tuntemattomanne, -- kysyi Bussy, -- asuu siis ehkä\nBastiljin kentän puolella?\n\n-- Niin asuu, ja se on seutua, jossa voi tulla pahoinpidellyksi,\nsenhän tiedät omasta kokemuksestasi.\n\n-- Onko teidän korkeutenne käynyt siellä tarkastusmatkalla sen yön\njälkeenkin?\n\n-- Olin minä eilen.\n\n-- Näkikö teidän korkeutenne sitten mitä?\n\n-- Näin erään miehen hiiviskelevän siellä lähistöllä. Hän\nepäilemättäkin koetti ottaa selkoa siitä, vaaniskeliko häntä kukaan.\nKoska hän luultavasti huomasi minut, pysytteli hän itsepintaisesti\nnaisen asunnon edustalla.\n\n-- Oliko mies yksin, armollinen herra? -- kysyi Bussy.\n\n-- Oli noin puolen tunnin ajan, mutta sitten tuli hänen luokseen\ntoinen mies ja sillä oli lyhty kädessään.\n\n-- Ahaa! -- virkahti Bussy.\n\n-- Silloin alkoivat kappaan kääriintynyt mies..., -- jatkoi prinssi.\n\n-- Ensimäiselläkö siis oli kappa yllään? -- keskeytti Bussy.\n\n-- Niin. Silloin alkoivat, kuten sanottu, kappaan kääriintynyt ja\nlyhtyä kantava mies puhella keskenään, ja kun näytti siltä, etteivät\nhe niinkään pian lähtisi paikaltaan, läksin minä sieltä tieheni.\n\n-- Harmissanne tuosta kaksinkertaisesta vastoinkäymisestä?\n\n-- Tietystikin, kautta kunniani, minä myönnän sen. Jos minä siis\nonnistun pääsemään tuohon taloon, joka vallan hyvin saattaa olla\njokin ryövärienpesä...\n\n-- Niin ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että siellä teidän\nsijastanne murhattaisiin yksi teidän ystävistänne.\n\n-- Vai niin sinä puhut! Ei, minä toivoisin, että tuo ystävä, joka\nei ole ruhtinas ja jolla ei ole niitä vihollisia, mitä minulla on,\nja joka sitäpaitsi on tuollaisiin seikkailuihin tottunut, ottaisi\nselon sen vaaran suuruudesta, mikä minua siellä ehkä odottaa, ja\nilmoittaisi sen minulle.\n\n-- Teidän sijassanne, armollinen herra, minä luopuisin kaikista\najatuksista tuon naisen suhteen.\n\n-- En, en lainkaan. Siihen hän on aivan liian kaunis.\n\n-- Mutta tehän sanotte itse, että tuskin olette häntä nähnytkään.\n\n-- Olen nähnyt häntä tarpeeksi paljo tietääkseni, että hänellä on\nihastuttavan vaaleat hiukset, jumalalliset silmät, verraton iho ja\nhurmaava vartalo. Oivaltanet hyvinkin, ettei sellaisesta naisesta\nmielellään luovuta.\n\n-- Oivallan, armollinen herra, sen tosiaankin ymmärrän. Minua teidän\nasemanne jo alkaa säälittää.\n\nHerttua silmäili Bussya.\n\n-- Se on, kautta kunniani, totta.\n\n-- Etkö laske leikkiä?\n\n-- En. Ja todistukseksi siitä voin sanoa, että jos teidän\nkorkeutenne tahtoo antaa minulle toimintaohjeita ja näyttää minulle\nkyseessäolevan talon, niin olen minä valmis vartioimaan talon\nedustalla tänä iltana.\n\n-- Oletko siis muuttanut mielipidettäsi?\n\n-- Ah, armollinen herra, eihän kukaan muu ole erehtymätön kuin meidän\npyhä isämme Gregorius XIII. Sanokaa vain minulle, mitä minun on\nsiellä tehtävä.\n\n-- Sinun on kätkeydyttävä jonkun matkan päähän siitä portista, jonka\nsinulle tulen näyttämään, ja jos joku mies menee taloon, on sinun\nseurattava häntä saadaksesi selon siitä, kuka hän on.\n\n-- Mutta entä jos hän sisään mentyään sulkee portin kiinni?\n\n-- Olenhan sinulle sanonut, että minulla on avain.\n\n-- Aah, se oli totta. On siis vain yksi seikka otettava varteen,\nnimittäin se, etten erehdyksestä seuraisi väärää miestä ja että avain\nkuuluisikin johonkin toiseen porttiin.\n\n-- Ooh, portin suhteen ei voi erehtyä. Siinä on sisäpuolella\nporttikäytävä. Sen päätyttyä on raput vasemmalla puolella. Noustuasi\nkaksitoista porrasta tulet korridooriin.\n\n-- Kuinka teidän korkeutenne tietää tuon kaiken, vaikkette itse\nkoskaan ole käynyt koko talossa?\n\n-- Olenhan sinulle sanonut, että kamarineitsyt on lahjottu, ja hän on\nkertonut minulle kaikki tyyni.\n\n-- Piru vie, miten mukavaa onkaan olla prinssi! Jos se olisin\nollut minä, niin olisin itse saanut ottaa selon talosta, mennä\nporttikäytävään, lukea raput ja osata korridooriin. Se olisi vaatinut\nhirveän pitkän ajan, ja taivas tiesi, olisinko sittenkään onnistunut.\n\n-- Suostutko siis tuumaan?\n\n-- Voiko teidän korkeudeltanne milloinkaan mitään kieltää? Teidän\nkorkeutenne tahtonee kai tulla näyttämään minulle portin.\n\n-- Ei se nyt ole tarpeellista. Metsästysretkeltä palatessamme teemme\npienen mutkan, kulkemalla Porte Saint-Antoinen ohitse, ja silloin\nminä näytän sinulle talon.\n\n-- Vallan mainiosti, armollinen herra. Mutta mitä minun on tehtävä\nsille miehelle, jos hän näyttäytyy?\n\n-- Ei mitään muuta kuin seurattava häntä, kunnes saat selville kuka\nhän on.\n\n-- Se on hieman vaikeata. Voipa esim. tuo mies olla niin varovainen,\nettä pysähtyykin puolitiehen ja siten keskeyttää minun tutkimukseni.\n\n-- Minä jätän koko asian sinun huostaasi menetelläksesi niinkuin\nparhaaksi näet.\n\n-- Teidän korkeutenne siis sallii minun toimia niinkuin toimisin\nitseäni varten?\n\n-- Kyllä, aivan täydellisesti.\n\n-- Minä toimin sitten niin, armollinen herra.\n\n-- Mutta tästä ei saa mainita sanaakaan meidän nuorille\nkavaljeereillemme.\n\n-- Aatelisen kunnian kautta sen vakuutan!\n\n-- Etkä ota ketään mukaasi.\n\n-- En. Vannon meneväni yksin.\n\n-- Hyv'on. Se on siis päätetty. Kotimatkalla kuljemme Bastiljin ohi:\nminä osotan sinulle portin... sinä tulet mukanani minun kotiini...\nminä annan sinulle avaimen... ja tänä iltana...\n\n-- Näyttelen minä teidän korkeuttanne; se on päätetty.\n\nBussy ja herttua liittyivät nyt taas metsästysretkeen, jota ylen\ntaitavasti johti herra de Monsoreau.\n\nKuningas oli ihastuksissaan, ja ylihovijahtimestari sai kuulla\nkohteliaisuuksia sekä häneltä että herttualta.\n\n-- Armollinen herra, -- sanoi Monsoreau viimeksimainitulle, -- olisin\nkovin onnellinen, jos olen osannut toimia teidän mieliksenne, koska\nminun on juuri teitä tästä toimestani kiittäminen.\n\n-- Mutta te tiedätte, hyvä herra, -- puuttui herttua puheeseen, että\njos edelleenkin haluatte pysyä minun suosiossani, täytyy teidän tänä\niltana lähteä Fontainebleauhon. Kuningas tahtoo metsästää siellä\nylihuomenna ja sitä seuraavina päivinä, eikä ole liikaa, että te\nkäytätte yhden päivän tutustuaksenne metsään.\n\n-- Minä tiedän sen, armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, --\nja olen jo järjestänyt kaikki kuntoon matkustaakseni ensi yönä\nmääräpaikkaan.\n\n-- Ah, siinähän herra de Monsoreau onkin! -- virkkoi Bussy. --\nTästälähin ei teidän ole ajattelemistakaan lepoa, ei yöllä eikä\npäivällä.\n\nTätä sanoessaan näytti Bussy ivalliselta, ja herttua loi Monsoreauhon\nläpitunkevan katseen.\n\nTämä oli Bussyn sanoista kalvennut niinkuin ensi kerrallakin, ja\nhänen kasvonsa olivat käyneet yhtä kamaliksi.\n\n\n\n\n13.\n\nMiten Bussy taas löysi sekä muotokuvan että sen henkilön, jota kuva\nesitti.\n\n\nKello viisi iltapäivällä palasi kuningas hoveineen Parisiin\nSaint-Antoinen esikaupungin kautta, ikäänkuin hänellä olisi ollut\naavistus Anjoun herttuan toivomuksesta.\n\nMonsoreaun kreivi oli sanonut ruhtinaille hyvästit selittämällä\nlähtevänsä jo heti Fontainebleauhon. Seurueen kulkiessa Bastiljin ohi\ntahtoi kuningas kiinnittää ystäväinsä huomiota linnoituksen jylhään\nja synkkään ulkonäköön, ikäänkuin muistuttaakseen heitä siitä, mikä\nheitä odotti, jos heistä joskus tulisi hänen vihollisiaan.\n\nMonet yskän ymmärsivät ja olivat kahta vertaa huomaavaisempia hänen\nmajesteettiaan kohtaan.\n\nSillävälin virkkoi Anjoun herttua aivan hiljaa Bussylle, joka\nratsasti hänen vieressään:\n\n-- Katsoppas oikealle, Bussy, ja pane merkille tuo pieni puutalo,\njonka päädyssä on madonnan kuva. Laske sitten silmilläsi siitä\neteenpäin neljä taloa.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi Bussy.\n\n-- Se on järjestyksessä viides, -- jatkoi herttua, -- juuri tuo, joka\non Sainte-Catherinen kadun vastapäätä.\n\n-- Minä näen sen, armollinen herra. Huomaatteko, miten akkunat\nkaikkialla ovat uteliaita kasvoja täynnä?\n\n-- Lukuunottamatta sitä taloa, jota minä tarkoitan, -- huomautti\nherttua. -- Siinähän kaikki akkunat ovat suljetut.\n\n-- Mutta siellähän kuitenkin siirretään muuatta uudinta syrjään, --\nvirkkoi Bussy sykähtelevin sydämin.\n\n-- Ilman että siellä kuitenkaan ketään näkyy, -- vastasi herttua. --\nAh, hänet on kai viety sinne kätköön, tai piiloutuu hän sitten itse.\nJoka tapauksessa on tuo talo oikea. Kotiin päästyämme annan sinulle\navaimen.\n\nBussy koetti tunkea katsettaan tuon puoleksi avonaisen uutimen läpi,\nmutta turhaan.\n\nPalatsiinsa päästyään kysyi Bussy heti Remyltä, kuinka tämä oli\nyrityksissään onnistunut.\n\n-- Minä aioin juuri tehdä teille saman kysymyksen, armollinen herra.\n\n-- Etkö siis ole saanut mitään selkoa?\n\n-- Taloa on yhtä vaikea löytää päivällä kuin yölläkin. Epäilen neljää\ntai viittä eri taloa, jotka ovat vieretysten.\n\n-- Silloinpa, -- virkkoi Bussy, -- luulen olleeni sinua onnellisempi.\n\n-- Kuinka niin, armollinen herra? Oletteko tekin ollut siellä selkoa\nottamassa?\n\n-- En. Olen vain kulkenut siitä ohitse.\n\n-- Ja oletteko tuntenut portin?\n\n-- Niin toivon.\n\n-- Ja milloin saan tietää teidän löytäneen sen onnen, jota etsitte?\n\n-- Varhain huomisaamuna.\n\n-- Ettekö tarvitse minua sillävälin?\n\n-- En, en millään lailla, rakas Remy.\n\n-- Ettekö tahdo minuakaan mukaanne?\n\n-- Se on aivan mahdotonta, hyvä ystävä.\n\n-- Mutta olkaa sitten ainakin varovainen, armollinen herra.\n\n-- Ah! -- virkkoi Bussy nauraen, on hyödytöntä puhua minun\nvarovaisuudestani. Sen ominaisuuden suhteen minut kyllä jo tunnetaan.\n\nBussy söi päivällistään ikäänkuin ei lainkaan olisi tiennyt,\nmissä, miten ja milloin hän söisi. Kun kello oli lyönyt kahdeksan,\notti hän parhaimman miekkansa, pisti, kuninkaan äsken antamasta\nkiellosta huolimatta, pari pistoolia vyöhönsä ja kuljetutti itsensä\nkantotuolissaan Saint-Paulin kadulle.\n\nSinne saavuttuaan tunsi hän pian tuon pikku madonnankuvalla\nvarustetun talon, laski sitten neljä seuraavaa taloa, tuli\nvakuutetuksi siitä että viides oli oikea, ja meni sitten, väljään\nkappaansa kääriintyneenä, loitommaksi, asettuen Sainte-Catherinen\nkadun kulmaukseen ja vakaasti päättäen odottaa siellä kaksi tuntia,\nja että, ellei ketään sen ajan kuluessa näyttäytyisi, hän senjälkeen\ntoimisi omin neuvoin.\n\nSaint-Paulin kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Bussy alotti\nvartioimisensa.\n\nTuskin oli hän ehtinyt seisoa siinä kymmentä minuuttia, kun hän jo,\nkovasta pimeästä huolimatta, näki kahden ratsastajan lähestyvän.\nPäästyään Tournellesin hotellin kohdalle ratsastajat pysähtyivät.\nToinen niistä astui alas satulasta ja antoi ohjat toiselle, joka\nluultavasti oli palvelija, ja nähtyään tämän palaavan takaisin\nsamaa tietä, jota he olivat tulleetkin, ja häviävän pimeyteen\nsuuntasi toinen askeleensa sitä taloa kohti, jonka Bussy oli saanut\nvartioitavakseen.\n\nTalon lähelle tultuaan katseli tuo tuntematon varovasti ympärilleen\njoka puolelle ja meni sitten portista sisälle.\n\nBussy kuuli, että portti suljettiin. Kreivi odotteli hetkisen\npeläten, että tuo salaperäinen henkilö ehkä oli jäänyt tähystelemään\nportinluukusta. Muutamain minuuttien kuluttua avasi Bussy itse hiljaa\nportin ja astui siitä sisään.\n\nHän havaitsi, ettei luukku ollut korkeammalla kuin että hän saattoi\nkatsella siitä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli hän juuri siitä\nsamasta luukusta nähnyt Quélus'en.\n\nMutta Bussy ei nyt ollut tullut vanhoja muistojaan virittääkseen. Hän\nkulki siis verkalleen eteenpäin, hamuillen porttikäytävässä puoleen\nja toiseen, kunnes hän vasemmalta puolelta löysi nuo tutut raput.\nSiellä hän hetkeksi pysähtyi kahdestakin syystä. Ensiksi tunsi hän\npolviensa horjuvan ja toiseksi hän luuli erään äänen sanovan:\n\n-- Gertrud, kerro emännällesi, että minä olen täällä ja tahdon häntä\ntavata.\n\nNuo sanat kuulostivat niin käskeviltä, ettei niihin ollut\nvastaansanomista. Hetken kuluttua kuuli Bussy naisäänen vastaavan:\n\n-- Herra on hyvä ja käy salonkiin. Emäntäni tulee sinne pian.\n\nSitten kuuli Bussy vielä yhden oven suljettavan. Hän ajatteli Remyn\nlaskemia portaita. Hän laski nyt vuorostaan kaksitoista porrasta ja\npääsi eteiseen.\n\nHän muisti nyt käytävän ja kolme ovea ja astui varovasti muutamia\naskeleita eteenpäin, hapuillen käsillään ympärilleen. Hän löysi jo\nyhden oven, nähtävästi sen saman, josta tuo tuntematon mies oli\nkulkenut. Sitten hän kulki eteenpäin ja löysi vielä oven, tunnusteli\nsitä, ja käteensä osui avain, minkä jälkeen hän, väristen kiireestä\nkantapäähän asti, väänsi lukon auki ja avasi oven.\n\nHuone, johon Bussy nyt joutui, oli aivan pimeä, lukuunottamatta\nsitä heikkoa valoa, mikä virtasi sisälle sisempänä olevan salongin\npuoliavoimesta ovesta. Hän tarkasteli niitä katon ja seinäin\nosia, joihin tuo heikko valo kohdistui, ja tunsi jälleen ne samat\nmytologiset kuviot, jotka hän jo kerran ennenkin oli nähnyt. Hän\nhamuili käsillään ja löysi veistokuvasängynkin. Nyt hänen ei enää\ntarvinnut lainkaan epäillä. Hän oli tosiaankin samassa huoneessa,\njossa eräänä yönä haavotettuna ja vieraanvaraisesti kohdeltuna oli\nherännyt.\n\nBussyn sydän löi yhä voimakkaammin, kun hän nyt piiloutui laajan\nsänkyverhon taa kuunnellakseen. Hän kuuli tuon tuntemattoman miehen\nkävelevän levottomasti edestakaisin viereisessä huoneessa, väliin\näkkiä pysähtyvän ja hampaittensa välistä mutisevan: no, eikö hän\nkoskaan tulekaan?\n\nPian kuului avautuvan ovi jostain salongin toiselta puolelta. Naisen\nkevyitä askeleita kuului matolta, silkkihameen kahina osui Bussyn\nkorviin, ja tämä nuori mies kuuli naisäänen pelokkaasti, mutta\nsamalla halveksien puhuvan:\n\n-- Tässä minä olen, hyvä herra. Mitä te taaskin tahdotte minusta?\n\n-- Ho hoo! -- virkkoi Bussy itsekseen. -- Jos tuo herra on rakastaja,\nniin täytyy minun itseään aviomiestä vilpittömästi onnitella.\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi tuo niin kylmästi vastaanotettu vieras, --\nminulla on kunnia ilmoittaa teille, että koska minä huomenna olen\npakoitettu matkustamaan Fontainebleauhon, niin tulen viettämään tämän\nyön täällä.\n\n-- Tuotteko mitään tietoja isästäni? -- kysyi nainen. -- Te muistatte\nmillaisen sopimuksen teimme eilen: kun minä suostuin tulemaan teidän\npuolisoksenne, niin tapahtui se sillä ehdolla, että joko minun isäni\ntulisi Parisiin tai saisin minä palata hänen luokseen.\n\n-- Heti kun minä olen palannut takaisin Fontainebleausta, matkustamme\nme hänen luokseen, sen vakuutan kunniasanallani. Mutta sillävälin...\n\n-- Ei, hyvä herra, älkää sulkekokaan sitä ovea, se on turhaa. Minä en\nvietä ainoatakaan yötä saman katon alla teidän kanssanne, ennenkuin\nolen saanut rauhottavat tiedot isäni kohtalosta.\n\nNainen lausui nämä sanat varmalla äänellä ja puhalsi nyt kimeän\nvihellyksen pieneen hopeapilliin. Sillä tavalla niihin aikoihin\nkutsuttiin palvelijoita sisälle.\n\nSamalla avautui se ovi, josta Bussy oli tullut sisään, ja nuoren\nnaisen kamarineitsyt riensi esiin. Hän oli kookas ja tanakkatekoinen\nmaalaistyttö, joka jo näytti odottaneen tätä emäntänsä kutsumusta\nsaapuakseen heti paikalle.\n\nSalonkiin astuessaan hän jätti oven selko selälleen. Huoneeseen,\njossa Bussy oli, tuli siten yhä enemmän valoa, ja hän havaitsi nyt\nakkunain välissä olevan muotokuvan.\n\n-- Gertrud, -- lausui nainen, -- sinä et saa mennä nukkumaan, vaan on\nsinun oltava minun läheisyydessäni, niin että voit kuulla, kun sinua\nhuudan.\n\nKamarineitsyt poistui.\n\nBussy hiipi hiljaa ovelle tarkastellakseen oven ja seinän välisestä\nraosta. Mutta niin hiljaa kuin hän menikin, narahti lattia hänen\njalkainsa alla juuri samana hetkenä, jolloin hän ryhtyi raosta\ntähystelemään.\n\nNarinan kuultuaan kääntyi nainen ympäri, ja Bussy tunsi muotokuvassa\nnäkemänsä naisen, unelmainsa hengettären.\n\nVaikkei mies mitään kuullutkaan, käännähti kuitenkin hänkin ympäri.\nJa Bussy tunsi miehen Monsoreaun kreiviksi.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi Bussy itsekseen. -- Valkea tamma... ryöstetty\nnainen... kaikesta päättäen saan olla jonkin kauhean jutun\ntodistajana.\n\nBussy näki naisen seisovan kalpeana ja halveksuvin ryhdein. Monsoreau\noli istuutunut: hän ei ollut kalpea, vaan kellervänvihreä, hän polki\njalkaansa lattiaan ja pureksi kynsiään.\n\n-- Hyvä rouva, -- virkkoi viimein Monsoreaun kreivi, -- ei enää\nhalunne teeskennellä minulle olevansa vainottu uhri. Olette\nParisissa, olette minun talossani. Ja vieläkin enemmän: te olette\nMonsoreaun kreivitär, minun vaimoni.\n\n-- Kun minä kerran olen teidän vaimonne, niin miksi te sitten\nkieltäydytte viemästä minua isäni luo? Miksi sitten yhäkin pidätte\nminua piilossa maailman silmiltä?\n\n-- Oletteko sitten unohtanut Anjoun herttuan, hyvä rouva?\n\n-- Tehän olette vakuuttanut, ettei minulla, kun minä kerran olisin\ntullut teidän vaimoksenne, enää olisi mitään pelättävää hänen\npuoleltaan.\n\n-- Hyvä rouva, minun on edelleenkin oltava varovainen.\n\n-- Hyvä! Järjestäkää nuo varovaisuustoimenpiteenne ja tulkaa sitten\ntakaisin.\n\n-- Diana, -- virkkoi kreivi, jonka viha nähtävästi yhä yltyi, --\nDiana, älä laske leikkiä pyhästä avioliitosta. Annan sinulle sen\nneuvon.\n\n-- Laittakaa asiat siihen kuntoon, hyvä herra, ettei minun tarvitse\nepäillä miestä, ja minä tulen pitämään avioliittoa kunniassa.\n\n-- Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minun olisi toiminnallani\npitänyt saavuttaa teidän täydellinen luottamuksenne.\n\n-- Enpä luule, että teidän menettelytapaanne olisi johtanut yksistään\nosanottavaisuutenne minun parhaakseni. Ainakin on sattuma teitä\nsuuresti auttanut.\n\n-- Ah! Tämä on jo liian paljo! -- huudahti kreivi. -- Minä olen\nomassa talossani, te olette minun vaimoni, ja tulkoonpa teille vaikka\nitse helvetti avuksenne, niin kuulutte te sittenkin tänä yönä minulle.\n\nBussy vei kätensä miekankahvaan ja astui askeleen eteenpäin, mutta\nDiana ei antanut hänelle aikaa astua sisälle.\n\n-- Kuulkaa, -- lausui Diana ja veti tikarin esiin pukimensa\nliepeistä, katsokaahan, miten minä teille vastaan.\n\nNäin sanoen hän syöksähti siihen huoneeseen, jossa Bussy oli,\npaiskasi oven kiinni, pani sen hakaan ja, Monsoreaun uhkaillessa ja\novelle kolkuttaessa virkkoi:\n\n-- Te tunnette minut, hyvä herra, ja jos rikotte ovesta pienenkään\npalasen, niin tapaatte minut kuolleena kynnykseltä.\n\n-- Olkaa levollinen, hyvä rouva, -- kuiskasi Bussy, sulkien Dianan\nsyliinsä, -- te saatte puolestanne kostajan.\n\nDiana oli päästämäisillään huudon, mutta hän oivalsi, että ainoa\nvaara saattoi uhata häntä vain oman miehensä taholta. Hän senvuoksi\npysyi vaiti, vaikka vapisi rajusti.\n\nMonsoreaun kreivi polki mieletönnä lattiaa, mutta kun hän\nepäilemättäkin oli vakuutettu siitä, että Diana panisi uhkauksensa\ntäytäntöön, poistui hän viimein salongista ja löi oven mennessään\nkiinni. Sinne sisälle kuului, että hän lähti tiehensä koko talosta,\nkulkien rappuja alas.\n\nHyvä herra, -- lausui nyt Diana, irrottautuen Bussyn käsivarsista ja\nvetäytyen askeleen taaksepäin, -- kuka te olette ja miten te olette\ntullut tänne?\n\n-- Rouvani, -- vastasi Bussy, avasi salongin oven ja polvistui\nDianan eteen, -- olen sama mies, jonka hengen te olette pelastanut.\nMiten voisittekaan luulla, että minä olen tunkeutunut tänne jossakin\npahassa tarkoituksessa tai että olisin suunnitellut jotain teidän\nkunniaanne vastaan?\n\nSalongista tuleva valohohde valaisi nyt nuoren miehen\nkasvonpiirteitä, ja Diana tunsi hänet heti.\n\n-- Oi, tekö täällä, hyvä herra! -- huudahti hän ja pusersi käsiään\nyhteen. -- Te täällä! Oletteko sitten kuullut kaiken?\n\n-- Olen, sen pahempi, hyvä rouva.\n\n-- Mutta kuka te sitten olette?\n\n-- Hyvä rouva, minä olen Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi.\n\n-- Tekö tuo urhokas Bussy! -- huudahti Diana teeskentelemättä ja\naavistamatta, miten suurta riemastusta tuo hänen huudahduksensa\nnuoren miehen sielussa herätti.\n\n-- Ah, Gertrud, -- jatkoi hän, kääntyen kamarineitsyensä puoleen,\njoka oli kuullut emäntänsä jonkin kanssa puhelevan ja kauhuissaan\nrientänyt sisälle, Gertrud, minun ei enää tarvitse pelätä mitään,\nsillä tästä hetkestä lähtien uskon kunniani Ranskan urhoollisimman ja\nritarillisimman aatelismiehen käsiin.\n\nSitten hän ojensi kätensä Bussylle ja virkkoi: -- Nouskaa ylös, hyvä\nherra. Minä tiedän, kuka te olette. Nyt täytyy teidän vuorostanne\nsaada tietää, kuka minä olen.\n\n\n\n\n14.\n\nKuka oli Diana de Méridor.\n\n\nBussy nousi ylös onnen hurmaamana ja astui Dianan seurassa siihen\nsamaan salonkiin josta Monsoreaun kreivi juuri äsken oli lähtenyt.\n\nHän katseli Dianaa ihaillen ja kummastellen. Hän ei ollut rohjennut\nuskoa, että se nainen, jota hän etsi, voisi kestää vertailua hänen\nunelmainsa naisen kanssa, ja kuitenkin hän nyt havaitsi todellisuuden\nkohoovan vielä yläpuolellekin kaiken sen, jota hän oli pitänyt\npelkkänä mielikuvana.\n\nDiana oli kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen ja oli\nsiis nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ei saattanut\nerehtyä Bussyn katseen ilmeistä. Diana havaitsi hänen ihailevan\nitseään, eikä hän rohjennut häiritä Bussyn tunteita.\n\nLopulta katsoi Diana parhaaksi katkaista tämän vaitiolon.\n\n-- Hyvä herra, -- lausui hän, -- te olette vastannut minun toiseen\nkysymykseeni, mutta ette toiseen. Minä kysyin teiltä, kuka te olitte,\nja te olette sen minulle sanonut. Mutta minä kysyin teiltä myöskin,\nkuinka te tänne tulitte, ja tähän kysymykseen te ette ole vastannut.\n\n-- Rouvani, -- vastasi Bussy, -- niistä muutamista sanoista, jotka\nsain selville teidän keskustelustanne herra de Monsoreaun kanssa,\nolen havainnut, että syyn minun täällä olooni aivan yksinkertaisesti\nselittää se kertomus, jonka te ystävällisesti olette luvannut minulle\njutella. Ettekö minulle juur'ikään sanonut, että minä saisin tietää,\nkuka te olette?\n\n-- Sanoin kylläkin, kreivi. Minä olen kertova teille kaikki, --\nvastasi Diana. -- Teidän nimenne on jo riittävä luottaakseni teihin,\nsillä olenpa useinkin kuullut mainittavan tätä nimeä, kun on ollut\nkysymys urhoollisesta ja ritarillisesta miehestä, jolle voi uskoa\nkaikkensa.\n\nBussy kumarsi.\n\n-- Eräistä kuulemistanne sanoista, -- jatkoi Diana, -- olette jo\nehkä käsittänyt, että minä olen parooni de Méridorin tytär, erään\nanjoulaisen vanhimman ja jaloimman nimen ainoa perijätär.\n\n-- Olenpa, -- virkkoi Bussy, -- kuullut puhuttavan eräästä parooni\nde Méridorista, joka Pavian taistelussa olisi voinut pelastua, mutta\njoka, saatuaan tietää, että kuningas oli vankina, jätti miekkansa\nespanjalaisille ja pyysi saada seurata Frans I:tä Madridiin. Hän ei\neronnut kuninkaasta ennenkuin sai palata Ranskaan neuvottelemaan\nkuninkaan lunnaista.\n\n-- Hän oli minun isäni, hyvä herra, ja jos te milloin satutte\nastumaan Méridorin linnan suureen saliin, niin näätte siellä tuon\nuskollisuuden muistomerkkinä Leonardo da Vincin maalaaman kuningas\nFrans I:sen muotokuvan.\n\n-- Ah! -- huomautti Bussy. -- Siihen aikaan ymmärsivät ruhtinaat\npalkita uskollisia palvelijoitaan.\n\n-- Espanjasta palattuaan isäni meni naimisiin. Hänen kaksi ensimäistä\nlastaan, kaksi poikaa, kuoli, ja se tuotti isälleni suuren surun,\nsillä hän siten kadotti nimensä jatkumisen toivon. Kuningaskin kuoli\npian. Silloin isäni tuska muuttui toivottomuudeksi. Muutamien vuosien\nkuluttua siirtyi hän pois hovista ja meni puolisoineen Méridorin\nlinnaan. Siellä synnyin minä kymmenen vuotta veljieni kuoleman\njälkeen.\n\nKaikki isäni rakkaus kohdistui nyt minuun. Hänen tunteensa minua\nkohtaan ei ollut hellyyttä, se oli jumaloimista. Kolmen vuoden\nkuluttua syntymisestäni kuoli äitini. Se oli uusi, kauhea isku\nisälleni.\n\nMinä kasvoin ja vaurastuin hänen hoivissaan. Minä olin hänelle kaikki\nkaikessa, ja hän oli minulle samoin. Niin tulin kuudentoista vuoden\nvanhaksi aavistamattakaan, että oli olemassa toinenkin maailma kuin\nse, jossa elin isäni, joutsenieni ja turtturikyyhkyisieni parissa,\najattelematta, että tämä rauhallinen elämä milloinkaan voisi lakata,\nja tietystikin sitä koskaan toivomatta.\n\nMéridorin linnaa ympäröivät joka puolelta laajat metsät, jotka\nomisti Anjoun herttua. Niissä vilisi runsaasti metsäpeuroja,\nmetsäkauriita ja hirviä, joita ei kukaan ajatellutkaan häiritä ja\njotka, kun ne saivat olla kokonaan rauhassa, viimein tulivat aivan\nkesyiksi. Muutamat niistä tunsivat minun ääneni, niin että ne\njuoksivat luokseni, kun minä niitä huusin. Niiden joukossa oli muuan\nnaarashirvi, Daphne, joka oli niin kesy, että söi minun kädestäni.\n\nMuutamana keväänä ei sitä näkynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä luulin\nsen kuolleen ja itkin sitä kuin hyvää ystävääni, kun sitten eräänä\npäivänä näin taas saman hirven kahden pikku vasikan seurassa. Aluksi\nnuo pienokaiset minua pelkäsivät, mutta nähtyään emänsä nuolevan\nkättäni ymmärsivät ne, ettei niiden tarvinnut mitään pelätä, ja\ntulivat nekin vuorostaan luokseni.\n\nSamoihin aikoihin levisi huhu, että Anjoun herttua oli lähettänyt\njonkin varakuvernöörin provinssin pääkaupunkiin. Muutamain päiväin\nperästä saatiin tietää, että tämä jo oli saapunutkin ja että hän oli\nkreivi de Monsoreau.\n\nOi, miksi tuntui tuo nimi niin epämiellyttävältä minun korvissani ja\nsilloin kun kuulin sitä ensi kertaa lausuttavan? En voi selittää tätä\ntuskallista mielenliikutusta muuksi kuin aavistukseksi.\n\nKului kahdeksan päivää. Ympäristössä puhuttiin hyvin eri tavalla\ntästä Monsoreaun kreivistä. Eräänä aamuna kajahtivat metsässä\nmetsästystorvet ja koirain haukunta. Minä juoksin aina puiston\nkalleriportille asti ja ehdin juuri parahiksi näkemään, miten minun\nDaphneni salamannopeudella kiiti ohitse, liuta koiria perässään.\nVasikat juoksivat mukana.\n\nHeti sen jälkeen näin miehen ratsastavan mustalla ratsulla samaan\nsuuntaan. Hän oli herra de Monsoreau.\n\nMinä huusin, olisin tahtonut pyytää armoa tuolle suojattiraukalleni,\nmutta hän joko ei kuullut minun ääntäni tai ei siitä välittänyt, niin\nmetsästysinnon vallassa kun oli.\n\nLainkaan ajattelematta sitä, miten levottomaksi saisin isäni, jos\nhän saisi tietää poissaoloni, juoksin samalle suunnalle, minne olin\nnähnyt miehen ratsastavan. Toivoin kohtaavani kreivin itsensä tai\njonkin hänen seuralaisensa pyytääkseni heitä lakkaamaan hirveni\nahdistamisesta. Tietämättä minne menin juoksin näin puolen liöötä\n[lieue (lue: liöö) on vanha ranskalainen tiemitta, vastaten\ntavallisimmin noin 4,5 kilometriä. Suoment.]. Olin kadottanut\nnäkyvistäni sekä hirven, koirat että metsästäjän. Kohta en enää\nkuullut koirain haukuntaakaan. Vaivuin erään puun juurelle ja aloin\nitkeä. Hetken kuluttua kuuluivat metsästäjät lähenevän. Nousin heti\nylös ja riensin sinnepäin, mistä kuulin ääniä.\n\nEräässä metsän aukossa näin tosiaankin Daphneparan huohottaen\njuoksevan ohitseni. Sillä oli nyt ainoastaan toinen vasikkansa\nmukanaan. Toinen oli nähtävästi uupunut ja joutunut koirain\nrevittäväksi.\n\nEmä itsekin näytti väsyneeltä. Sen ja koirain välinen matka oli sama\nkuin ensi kerrallakin. Hirven juoksu oli muuttunut epätasaiseksi\nhypinnäksi, ja ohi rientäessään se surullisesti vaikeroi.\n\nTurhaan huusin kaikin voimin. Herra de Monsoreau ei nähnyt mitään\nmuuta kuin takaa-ajamansa eläimen, ja hän ratsasti eteenpäin ehkä\nvieläkin nopeammin kuin ensi kerralla.\n\nHänen takanaan näkyi kolme tai neljä metsästyspalvelijaa, jotka\ntorvin ja huudoin yllyttivät koiria. Metsästysseurue kiiti ohitse\nkuin myrskytuuli ja katosi metsään.\n\nOlin epätoivoissani, mutta pian aloin toivoa, että seurue vielä\nkolmannenkin kerran kulkisi ohitseni. Kuljin senvuoksi pientä polkua\nmyöten, jonka tiesin johtavan Beaugén linnaan. Tämä linna oli\nAnjoun herttuan oma, ja oli sinne matkaa isäni linnasta lähes kolme\nliöötä. Se tuli piakkoin näkyviini, ja vasta nyt minä muistin, että\nolin kävellyt nuo kolme liöötä, että olin yksin ja että kotini oli\nverrattain kaukana.\n\nMyönnän, että minut valtasi jonkinlainen epävarma levottomuudentunne\nja että minä tällöin ajattelin vain menettelyni varomattomuutta ja\nsopimattomuutta. Kuljin erään padon reunustaa, sillä aioin pyytää\npuutarhurin, joka usein oli antanut minulle kukkia, kun olin ollut\nsiellä isäni keralla, saattamaan itseäni kotiin, mutta silloin taas\nkuulin metsästysseurueen lähenevän. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan.\nMelu kasvoi, ja minä unohdin kaiken muun. Melkein samalla hetkellä\nnäin naarashirven syöksähtävän metsästä esiin padon toiselta puolen.\nSe oli nyt yksinään, sillä se jo oli kadottanut toisenkin vasikkansa.\nVeden näkeminen näytti antavan sille lisää voimia. Se syöksyi patoon\nkuin tahtoen tulla minun luokseni.\n\nAlussa hirvi ui jotenkin reippaasti. Minä katselin sitä kyyneleet\nsilmissä ja melkein yhtä paljo henkeä pidättäen kuin se itsekin.\nMutta vähitellen sen voimat väsyivät, jota vastoin koirat, jotka nyt\nolivat päässeet niin likelle saalistaan, näyttivät kaksin verroin\nponnistavan voimiaan. Pian ne hirven saavuttivatkin. Samana hetkenä\nilmestyi herra de Monsoreau metsän reunaan. Hän hyppäsi hevosensa\nselästä maahan ja juoksi padon luo. Minä ponnistin kaikki voimani\nhuutaakseni ojennetuin käsin: armahtakaa eläintä! Ihan varmasti\nhän kuuli minun huutoni, sillä hän kääntyi ympäri, ja minä näin\nhänen hyppäävän veneeseen, jonka hän oli irrottanut ja jolla hän\nnyt nopeasti läheni hirviparkaa. Olin aivan varma siitä, että herra\nde Monsoreau riensi täyttämään toivomustani, kun äkkiä näinkin\nhänen vetävän esiin metsästysveitsensä: sen leveä terä välähti\nauringonpaisteessa, ja minulta pääsi huuto, sillä hän oli iskenyt\naseen kahvaa myöten eläimen kaulaan. Verivirta pulpahti haavasta\nja punasi veden. Hirviparka päästi valittavan äänen, kohosi miltei\npystyyn vedenpinnan yläpuolelle ja kaatui sitten kuoliaana veteen.\n\nMinulta pääsi huuto miltei yhtä surkea kuin Daphnelta ja minä\nnyykähdin taintuneena siihen padon reunalle.\n\nKun taas tuntoihini tulin, niin havaitsin makaavani Beaugén linnassa.\nIsäni, joka oli haettu paikalle, oli itkien vieressäni istumassa.\n\nSeuraavana päivänä sain palata takaisin Méridoriin, missä en\nkuitenkaan kolmeen neljään päivään kyennyt lähtemään huoneestani.\n\nNeljäntenä päivänä ilmoitti isäni minulle, että koko minun\nsairastamiseni ajan oli herra de Monsoreau, joka oli nähnyt minua\npyörtyneenä kannettavan pois, joka päivä tullut tiedustelemaan minun\nterveydentilaani. Hän oli ollut ihan onneton saatuaan tietää, että\nhän vasten tahtoaan oli joutunut tähän tapahtumaan syypääksi, ja oli\nanonut lupaa saada pyytää minulta anteeksi, ilmoittaen, ettei hän\nrauhoittuisi ennenkuin saisi kuulla tuon anteeksiannon minun omasta\nsuustani.\n\nOlisihan näyttänyt kovin omituiselta, jos minä olisin kieltäytynyt\nhäntä vastaanottamasta. Vastenmielisyydestäni huolimatta en voinut\nhänen pyyntöänsä kieltää.\n\nPäivää myöhemmin hän sitten saapui. Minä oivalsin oman asemani\nnaurettavuuden, sillä onhan metsästäminen huvia, johon naisetkin\nusein ottavat osaa. Se siis olinkin minä, jonka tavallani tulin\npyytää anteeksi tuo omituinen mielenliikutukseni, osottaessani\nniin suurta hellyyttä Daphneparkaa kohtaan. Nyt tuli kreivin vuoro\nteeskennellä epätoivoaan, ja parikymmentä kertaa hän kunniansa kautta\nvakuutti, että jos hän olisi osannut aavistaakaan, miten suurta\nhellyyttä minä hänen uhriansa kohtaan tunsin, olisi hän ilomielellä\neläimen säästänyt. Nuo selittelyt eivät kuitenkaan tehneet minuun\nlainkaan vakuuttavaa vaikutusta, ja kreivi poistui luotani\nymmärtämättä sitä, mitä minä hänestä sydämessäni ajattelin.\n\nPoistuessaan hän pyysi isältäni luvan saada pian palata takaisin.\nHän oli syntynyt Espanjassa ja saanut kasvatuksensa Madridissa, ja\nisääni huvitti keskustella hänen kanssaan siitä maasta, jossa hän\nitsekin niin kauvan oli oleskellut. Sitäpaitsi oli kreivi syntyisin\nhyvästä perheestä, oli maakunnan varakuvernöörinä ja vielä, mikäli\nkerrottiin, Anjoun herttuan suosikki. Isälläni ei niin ollen ollut\nmitään syytä kieltää häneltä tuota hänen pyyntöään.\n\nTästä hetkestä alkaen hävisi minulta ellei juuri onneni, niin\nainakin rauhani. Piakkoin havaitsin, minkä vaikutuksen olin kreiviin\ntehnyt. Alussa hän kävi vain kerran viikossa, mutta pian kahdesti,\nja viimein hän tuli joka päivä. Minä näin, että isäni oli huvitettu\nhänen puheistaan, jossa aina oli jotain hyvin järkevää. En luullut\ntarvitsevani olla tyytymätön, sillä mitäpä minulla olisi ollutkaan\nvalittamista? Kreivi oli minulle kohtelias kuin rakastetulleen ja\narvokas kuin jos olisin ollut hänen oma sisarensa.\n\nEräänä aamuna tuli isäni luokseni tavallista vakavamman näköisenä,\nmihin kuitenkin näytti sisältyvän jonkinlainen tyydytyksen tunne.\n\n-- Lapseni, -- virkkoi hän minulle, -- olethan, aina vakuuttanut\nolevasi onnellinen, jollei sinun tarvitse minusta erota?\n\n-- Ah, isäni! -- huudahdin minä. -- Tiedäthän, että se on minun sisin\ntoivomukseni!\n\n-- Se on hyvä, Dianani! -- jatkoi hän ja kumartui suutelemaan minun\notsaani. Vain sinusta itsestäsi riippuu tämän toiveesi toteutuminen.\n\nMinä aavistin, mitä hänellä oli minulle sanomista, ja menin niin\nkauhean kalpeaksi, että hän vetäytyi takaperin ennenkuin ehti\nhuulillaan koskettaa minun otsaani.\n\n-- Diana, lapseni! -- huudahti hän. -- Oi jumalani, mikä sinulle tuli?\n\n-- Herra de Monsoreau, eikö niin? -- änkytin minä.\n\n-- Niin, minkävuoksi ei? -- kysyi hän hämmästyneenä.\n\n-- Oi, ei milloinkaan, isä, jos vähääkään lastanne rakastatte, ei\nmilloinkaan!\n\n-- Diana rakkahin, -- lausui hän nyt, -- kuinka minä voisinkaan sinua\nmihinkään pakoittaa. Tiedäthän, että minä vain sinua pyydän. Ajattele\nyhden viikon aika asiaa, ja jos, kahdeksan päivän kuluessa...\n\n-- Oi, ei, ei! -- huudahdin minä. -- Se on tarpeetonta. Ei kahdeksaa\npäivää, ei kahdeksaa tuntia, ei ainoatakaan minuuttia. Ei, ei, oi, ei!\n\nMinä ratkesin itkemään.\n\nIsäni lohdutteli minua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt minun\nitkevän sillä lailla, hän sulki minut syliinsä ja yhä lohdutellen\nlupasi kunniasanallaan, ettei hän enää milloinkaan puhuisi tästä\nnaimiskaupasta.\n\nKuukauden ajan herra de Monsoreau todellakin pysyi poissa, enkä\nminä kuullut hänestä edes puhuttavan, kun isälleni ja minulle\neräänä aamuna lähetettiin kutsu saapua suuriin juhliin, jotka herra\nde Monsoreau aikoi järjestää Anjoun herttuan kunniaksi. Herttuaa\nvarrottiin vieraaksi siihen maakuntaan, jonka nimellä häntä\nitseäänkin kutsuttiin. Juhlat pidettäisiin Angersin kaupungintalolla.\n\nKirjeen mukana seurasi personallinen kutsu myöskin prinssiltä. Tämä\nkirjoitti isälleni muistavansa muinoin nähneensä hänet kuningas\nHenrikin hovissa, ja että hänelle taaskin olisi mieluista hänet nähdä.\n\nEnsin tunteeni sanoi minulle, että minun oli pyydettävä isäni\nkieltäytymään kutsuista, ja varmasti olisin saanutkin hänen\ntaipumaan, jos kutsu olisi tullut vain herra de Monsoreaulta. Mutta\nprinssilläkin oli kutsussa osansa, eikä isäni rohjennut loukata hänen\nkorkeuttaan kieltäytymällä juhlaan saapumasta. Menimme siis näihin\npitoihin. Herra de Monsoreau otti meidät vastaan niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Hän kohteli minua samoinkuin kaikkia muitakin\nnaisia, ja minä tunsin olevani onnellinen sen johdosta, etten minä\nhänen puoleltaan joutunut minkään erityisen huomaavaisuuden esineeksi.\n\nMutta lainkaan samanlainen ei ollut asia Anjoun herttuaan nähden.\nJo alussa hän kiinnitti katseensa minuun. Minä tunsin sen katseen\nkiusaavan itseäni. Ja selittämättä isälleni syytä, miksi halusin\npäästä pois tanssiaisista, pyysin sitä häneltä niin kauvan, että me\nvihdoin läksimme ennen muita.\n\nKolmen päivän kuluttua ilmestyi Monsoreaun kreivi Méridoriin. Näin\nhänet kaukaa ja vetäydyin omaan kamariini.\n\nPelkäsin, että isäni kutsuisi minua, mutta sitä hän ei tehnyt. Puoli\ntuntia myöhemmin näin herra de Monsoreaun ratsastavan tiehensä,\neikä kukaan ollut ilmoittanut minulle hänen käynnistään. Ja\nvieläkin enemmän: ei edes isäni maininnut minulle hänestä. Luulin\nvain huomaavinani, että hän tämän käynnin jälkeen oli entistäänkin\nvakavampi.\n\nKun eräänä päivänä tulin kävelyltä, ilmoitettiin minulle, että herra\nde Monsoreau vieraili isäni luona. Isäni oli useamman kerran kysellyt\nminua ja levottomana ihmetellyt, minne minä olin mahtanut mennä, sekä\nkäskenyt minun palattuani siitä hänelle heti ilmoittamaan.\n\nSamassa tulikin isäni luokseni.\n\n-- Lapseni, -- virkkoi hän minulle, -- muuan syy, jonka mainitseminen\nsinulle on tarpeetonta, pakoittaa minun muutamiksi päiviksi eroamaan\nsinusta. Älä kysele minulta mitään. Ajattele vain, että sen syyn\ntäytyy olla kovin tärkeän, joka saa minun kahdeksan, tai neljäntoista\npäivän, ehkäpä kuukaudenkin ajan olemaan näkemättä sinua.\n\nMinua puistatti, vaikken voinutkaan aavistaa sitä vaaraa, mikä minua\nuhkasi. Mutta herra de Monsoreaun kaksi viimeistä käyntiä eivät\nennustaneet minulle mitään hyvää.\n\n-- Mihin minä sitten siksi aikaa menen, isäni? -- kysyin minä.\n\n-- Sinä matkustat Luden linnaan, sisareni luo, missä saat olla\nkätkössä kaikkien katseilta. Asia järjestetään siten, että pääset\nsinne yön aikaan.\n\n-- Etkös sinä, isäni, tule mukaan?\n\n-- En, minun täytyy jäädä tänne poistaakseni kaikki epäluulot.\nTalonväkenikään ei saa tietää sitä, mihin sinä matkustat.\n\n-- Mutta ken sitten minut sinne vie?\n\n-- Kaksi henkilöä, joihin minä saatan luottaa.\n\n-- Oi, hyvä jumala!\n\n-- Lapseni, -- virkkoi isäni, -- sen täytyy tapahtua.\n\nOlin isäni rakkaudesta niin vakuutettu, etten tehnyt mitään\nvastaväitteitä enkä pyytänyt minkäänlaista selitystä. Sovittiin vain\nsiitä että Gertrud, imettäjäni tytär tulisi mukaan.\n\nKello kahdeksan aikaan illalla -- oli hyvin pimeä ja kylmä, sillä\ntalvi jo oli tullut -- tuli isäni minua noutamaan. Läksimme talosta\naivan hiljaa, kuljimme halki puutarhan, ja hän itse avasi erään\npienen, metsään päin johtavan portin. Siellä tapasimme jonkinlaiset\nhevospaarit ja kaksi miestä. Isäni puheli heidän kanssaan kotvasen ja\njätti minut heidän huostaansa, mikäli minusta näytti. Sitten nousin\nminä paareille, ja Gertrud istui minun viereeni. Isäni syleili minua\nvielä kerran, ja senjälkeen me läksimme matkaan.\n\nEn tiennyt, että minua uhkasi mikään vaara ja että minun\nsenvuoksi olisi ollut pakko lähteä Méridorin linnasta. Kyselin\nsiitä Gertrudilta, mutta hän ei tiennyt siitä sen enempää kuin\nminäkään, enkä minä uskaltanut puhutella saattajiamme, joita en\ntuntenut. Jatkoimme niin matkaamme mitä äänettömimmin ja, mikäli\nnäytti, tarkoin harkituita kiertoteitä myöten. Noin kahden tunnin\nkuluttua, juuri kun minä paarien yksitoikkoiseen liikuntaan olin\nuinahtamaisillani, herätti Gertrud minut äkkiä ylös, tarttuen\nkäsivarteeni, sillä paarit olivat pysähtyneet.\n\n-- Ah, hyvä neiti, -- virkkoi tuo tyttöparka, -- mitä nyt onkaan\ntapahtunut?\n\nMinä pistin pääni ulos uudinten välistä ja näin, että meidän\nympärillämme oli kuusi ratsastajaa. Saattajiltamme, jotka olivat\ntahtoneet puolustautua, oli riistetty aseet ja heidät oli sidottu.\n\nOlin liian pelästynyt kyetäkseni huutamaan apua, ja mitäpä meidän\nhuutomme sitten olisivat merkinneetkään?\n\nSe henkilö, joka näytti olevan tuon naamioidun joukon johtaja, läheni\nnyt paareja ja virkkoi:\n\n-- Olkaa levollinen, hyvä neiti, mitään pahaa ei teille tule\ntapahtumaan, mutta teidän täytyy seurata meitä.\n\n-- Mihin sitten? -- kysyin minä.\n\n-- Erääseen paikkaan, jossa teitä, tarvitsematta pelätä mitään,\ntullaan kohtelemaan kuin kuningatarta.\n\nTämä lupaus kauhistutti minua paljo enemmän kuin mitä uhkauskaan\nolisi tehnyt. Oi isäni, isäni! -- änkytin minä.\n\n-- Kuulkaas, hyvä neiti, -- kuiskasi minulle Gertrud, -- minä tunnen\ntämän seudun, minä olen teille uskollinen, olen väkevä, ja olisimmepa\nkovin onnettomia ellei meidän onnistuisi paeta.\n\nTämä lohdutus, jonka palvelijaparkani tahtoi minulle antaa, ei\ntietysti lainkaan minua rauhoittanut. Onhan kuitenkin suloista tuntea\ntoisten osanottoa suruunsa, niin että minäkin jo hieman rohkaseuduin.\n\n-- Hyvä on, hyvät, herrat, -- sanoin minä. -- Mehän olemme\nturvattomia naisia emmekä siis voi puolustautua.\n\nMeidän matkamme kääntyi nyt kokonaan toiselle suunnalle. --\n\nNiinkuin helposti saatamme ymmärtää, kuunteli Bussy mitä\ntarkkaavaisimmin Dianan kertomusta. Versovassa lemmessä on miltei\nuskonnollista tunnetta sitä henkilöä kohtaan, jota on alkanut\nrakastaa. Nainen, jonka sydän kerran on omakseen valinnut, on\ntämän vaalin kautta tullut kohotetuksi kaikkien muitten naisten\nyläpuolelle. Häntä katsellaan kuin jonkinlaisen suurennuslasin läpi,\nhän tulee ikäänkuin kirkastetuksi. Kaikki hänen liikkeensä ovat kuin\nsuosionosotusta, jokainen hänen sanansa kuin armo. Hänen katseensa\nilostuttaa, hänen hymyilynsä ihastuttaa rakastajaa.\n\nNuori mies oli niin ollen antanut tuon kauniin kertojan kuvailla koko\naikaisemman elämänsä, ajattelemattakaan häntä keskeyttää. Jok'ainoa\nyksityiskohta tuosta elämästä, jota Bussy tunsi olevansa kutsuttu\nsuojelemaan, teki häneen syvän vaikutuksen. Äänettömänä ja miltei\nhenkeään pidättäen kuunteli hän Dianan puhetta kuin olisi hänen koko\nolemassaolonsa riippunut jok'ainoasta sanasta.\n\nKun nyt tuo nuori nainen hetkeksi kertomuksensa keskeytti, ei\nBussy jaksanut hillitä kärsimättömyyttään, vaan huudahti käsiään\npuristellen: Oi, jatkakaa, jatkakaa!\n\nDiana ei voinut olla huomaamatta sitä mielenkiintoa, minkä hän\nnuoressa miehessä oli herättänyt: ääni, eleet ja kasvojenilmeet\nolivat täydessä sopusoinnussa tämän lausuman toivomuksen kanssa.\nDiana hymyili surumielisesti ja jatkoi:\n\n-- Me matkustimme noin kolme tuntia, minkä jälkeen paarit\npysähtyivät. Minä kuulin jonkin portin sarannoissaan narisevan,\nmuutamia sanoja vaihdettiin, paarit läksivät taas liikkeelle, ja\nminä olin huomaavinani, että me kuljimme erään nostosillan yli. En\nerehtynytkään, sillä tirkisteltyäni ulos havaitsin, että olimme\nsaapuneet linnanpihalle.\n\nMutta mikä linna se olikaan? Sitä en tiennyt minä eikä Gertrudkaan.\nMonesti matkan varrella me olimme koettaneet tutkistella seutua,\nmutta olimme nähneet vain metsää. Olimme kuitenkin otaksuneet, että\nmeidän eksyttämiseksemme oli kuljettu kaikenmoisia kiertoteitä tässä\nmetsässä.\n\nPaarien ovi avattiin, ja sama mies, joka meitä jo oli puhutellut,\npyysi meidän nyt astumaan ulos.\n\nMinä tottelin mitään virkkamatta. Kaksi miestä, jotka epäilemättä\nkuuluivat linnan palvelusväkeen, olivat tulisoihtuineen tulleet\nottamaan meitä vastaan. Meille annetun julman lupauksen mukaisesti\nosotettiin meille, vankeudestamme huolimatta, mitä suurinta\nkunnioitusta. Me menimme soihdunkantajien mukana. He saattoivat\nmeidät muutamaan upeasti kalustettuun sänkykamariin.\n\nKelpo illallinen oli katettu pöydälle.\n\n-- Te olette täällä kotonanne, hyvä neiti, -- virkkoi mies, joka\njo kahdesti ennen oli meitä puhutellut. -- Ja koska kamarineito on\nteille tarpeellinen, niin saatte pitää tuon, jonka olette tuonut\nmukananne. Hänen huoneensa on tässä teidän huoneenne vieressä.\n\nMe vaihdoimme Gertrudin kanssa iloisen silmäyksen.\n\n-- Jos haluatte jotain, -- jatkoi naamioitu mies --, niin koputtakaa\nvain tuohon oveen. Siinä huoneessa on aina joku henkilö valveilla ja\nhän täyttää heti käskynne.\n\nTästä näennäisestä huolenpidosta me havaitsimme, että meitä\nvartioitiin.\n\nSitten naamioitu mies kumarsi ja poistui. Me kuulimme hänen panevan\nmennessään oven lukkoon.\n\nNyt me olimme Gertrudin kanssa kahdenkesken. Gertrud virkkoi\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Huomasiko neiti, että me nousimme vain muutamia portaita pihaa\nylemmäksi?\n\n-- Huomasin.\n\n-- Siis olemme alakerroksessa.\n\n-- Tietystikin.\n\n-- Ja senvuoksi, -- lisäsi Gertrud hiljemmin ja kiinnitti katseensa\nakkunain ulkopuolella oleviin luukkuihin, -- senvuoksi...\n\n-- Ellei noissa akkunoissa vaan ole mitään rautaristikkoa, --\nkeskeytin minä.\n\n-- Niin, ja onko neidillä uskallusta?\n\n-- Uskallusta! -- toistin minä. -- Ah, ole vaan huoletta, kyllä minä\nsitä saan!\n\nMinä menin akkunan luo ja koetin saada selville sen hakoja. Minä tai\npikemminkin Gertrud löysi ne kohta, ja luukku saatiin auki.\n\nMinulta pääsi ilohuuto: minkäänlaista rautaristikkoa ei akkunoissa\nollut.\n\nMutta Gertrud jo oli saanut selville syyn tähän vartijoittemme\npuolelta tapahtuneeseen otaksumaamme huolimattomuuteen: rakennuksen\nsillä sivustalla aivan rakennuksessa kiinni oli leveä pato. Olimme\nsiis vieläkin varmemmassa tallessa kuin jos akkunain edessä olisi\nollut rautaristikko.\n\nVaan kun minä nyt katsahdin ympärilleni, niin tunsinkin heti\npaikat: me olimme vankeina Beaugén linnassa, jossa, kuten jo olen\nmaininnut, niin usein olin ollut isäni kanssa ja jonne minut kuukausi\naikaisemmin oli kuletettu samana päivänä, jolloin Daphneparkani\nsurmattiin.\n\nBeaugén linna kuului Anjoun herttualle, ja vasta nyt minulle kuin\nsalamaniskusta selvisi asian oikea laita. Minä katselin patoa synkän\ntyytyväisenä. Se saattaisi olla viimeisenä turvapaikkana väkivaltaa\nja häpeätä vastaan.\n\nMe panimme luukut jälleen kiinni, ja minä heittäysin sänkyyn. Gertrud\nistahti muutamaan nojatuoliin ja nukahti.\n\nParikymmentä kertaa lensin minä sinä yönä pystyyn, äärettömän kauhun\nvaltaamana. Mutta sitä pelkoa ei aiheuttanut mikään muu kuin se\nasema, johon olin joutumat. Ei mitään ilkeitä tarkoituksia itseäni\nkohtaan ollut havaittavissa. Päinvastoin linnassa kaikki nukkuivat,\ntai ainakin olivat nukkuvinaan, eikä minkäänlainen melu häirinnyt yön\nhiljaisuutta.\n\nAamu vihdoinkin sarasti, ja samassa määrässä kuin ympäristöt tulevat\nnäkyviin yön hämärästä vahvistui minun alkuperäinen pelkonikin.\nPakeneminen oli kerrassaan mahdotonta ilman ulkoapäin tullutta apua.\nJa mistäpä tuo apu sitten tulisi?\n\nLähempänä yhdeksää koputettiin meidän ovellemme. Minä menin Gertrudin\nhuoneeseen sanomaan tälle, että hän päästäisi pyrkijät sisälle.\n\nSamat palvelijat, jotka me jo edellisenä iltana olimme nähneet,\ntulivat nyt korjaamaan pois illallisruokaa, johon emme olleet\nkoskeneetkaan, ja järjestämään aamiaista.\n\nGertrud teki niille eräitä kysymyksiä, mutta mitään vastaamatta\npoistuivat ne huoneesta.\n\nMinä palasin takaisin huoneeseeni. Kaikki oli minulle nyt selvillä.\nAnjoun herttua oli nähnyt minut Monsoreaun kreivin toimeenpanemassa\njuhlassa. Hän oli mieltynyt minuun. Isälleni oli asiasta kerrottu\nja hän oli tahtonut pelastaa minut ja saattaa minut turvaan niiden\nvainoojien tieltä, joiden alaiseksi minä epäilemättä joutuisin.\nSenvuoksi hän oli lähettänyt minut pois Méridorista, mutta hänen\nvarovaisuutensa oli ollut hyödytöntä, sillä pakomme oli tullut ilmi\njoko uskottomain palvelijain tai onnettoman sattuman kautta, ja minä\nolin joutunut sen saman miehen käsiin, jolta hän oli tahtonut minut\npiilottaa.\n\nGertrudin hartaista pyynnöistä minä join kupillisen maitoa ja söin\npalasen leipää. Koko aamupäivän me suunnittelimme mielettömiä\npakosuunnitelmia. Me näimme sadan askeleen päässä venheen airoineen\nrantaruohikkoon kiinnitettynä: Jos tuo vene olisi ollut meitä\nlähempänä, olisimme varmasti voineet pelastua.\n\nMeille järjestettiin päivällinen samoinkuin aamiainenkin oli\njärjestetty. Minä istuin pöytään, mutta yht'äkkiä, kun olin taittanut\npalan leipää, putosi siitä pieni paperilappu.\n\nMinä avasin sen nopeasti. Se sisälsi vain nämä sanat:\n\n\"Muuan ystävä pitää teidän kohtaloanne silmällä. Huomenna saatte\ntietoja hänestä ja isästänne\".\n\nOn helppo käsittää, miten iloiseksi minä tulin. Sydämeni sylkytti\nniin että rintani oli haljeta. Näyin lapun Gertrudille, ja\njälelläolevan osan päivästä kulutimme odotellen ja toivoen.\n\nToinen yö kului yhtä rauhallisesti kuin ensimäinenkin. Vihdoinkin\ntuli tuo niin hartaasti odotettu aamiaistunti, sillä en lainkaan\nepäillyt löytäväni taaskin leivästä paperilapun. En erehtynytkään.\nTähän lappuun oli kirjoitettu seuraavaa:\n\n\"Se henkilö, joka teidät on ryöstättänyt, saapuu Beaugén linnaan\ntänä iltana kello kymmenen. Mutta ystävä, joka harrastaa teidän\nparastanne, saapuu akkunanne alle kello yhdeksän ja tuo kirjeen\nisältänne, joka pyytää teidän osottamaan hänelle sitä luottamusta,\nmitä te ilman tätä kirjettä hänelle tuskin osottaisitte. Polttakaa\ntämä lappu\".\n\nMinä luin uudelleen ja yhä uudelleen tämän kirjeen ja heitin\nsen sitten tuleen. Käsiala oli minulle vallan vierasta, ja minä\ntunnustan, etten saattanut lainkaan tietää, keneltä se lappu mahtoi\nolla.\n\nMe jäimme Gertrudin kanssa arvailemaan. Ainakin sata kertaa riensimme\nme akkunan ääreen katsomaan, näkyisikö ketään padon luona tai metsän\nlaidassa. Mutta kaikki oli äänetöntä ja autiota.\n\nNoin tunnin kuluttua päivällisestä koputettiin ovellemme. Tämä\noli ensi kertaa, jolloin luoksemme pyrittiin muuhun aikaan kuin\nateriatunteina. Koska emme voineet sulkea oveamme sisäpuolelta, emme\nvoineet muuta kuin päästää tulija sisälle.\n\nSe oli sama henkilö, joka oli puhutellut meitä jo hevospaareilla\nollessamme ja sittemmin linnanpihalla. Hänen kasvojaan en voinut\ntuntea, sillä aikaisemmin meitä puhutellessaan oli hän ollut\nnaamioitu. Mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka hän lausui, minä\ntunsin hänet äänestä.\n\nHän jätti minulle kirjeen.\n\n-- Kenen puolesta tulette, hyvä herra? -- kysyin minä.\n\n-- Jos neiti suvaitsee lukea kirjeen, -- vastasi tämä, -- niin saa\nneiti sen siitä kyllä nähdä.\n\n-- Mutta minä en tahdo lukea tätä kirjettä, koska kerran en tiedä,\nkeneltä se tulee.\n\n-- Neidillä on oikeus tehdä niinkuin neiti vaan haluaa. Minun on\nkäsketty jättämään tämä kirje, ja minä jätän sen tähän teidän\njalkainne juureen.\n\nMies asetti todellakin kirjeen lattialle ja poistui sitten huoneesta.\n\n-- Mitä minä nyt teen? -- kysyin minä Gertrudilta.\n\n-- Jos uskaltaisin antaa neidille neuvon, niin kehoittaisin lukemaan\ntuon kirjeen. Ehkäpä saamme siitä selville jonkin uhkaavan vaaran,\njotta sitten voimme välttää.\n\nNeuvo oli niin älykäs, että minä peruutin aikaisemman päätökseni ja\nmursin kuoren auki.\n\nTässä Diana keskeytti hetkeksi kertomuksensa, nousi ylös, avasi\npienen piirongin ja otti sieltä esille erään kirjeen.\n\nBussy silmäili päällekirjoitusta ja luki: Méridorin Dianalle.\n\nJa katsahtaen nuoreen naiseen hän lisäsi:\n\n-- Tämä on Anjoun herttuan käsialaa.\n\n-- Ah! -- vastasi Diana huoaten. -- Hän ei siis minua pettänytkään!\n\nKun Bussy epäili ottaa kirjettä esiin, jatkoi Diana:\n\n-- Lukekaa, hyvä herra. Onhan sattuma saattanut teidän tietoonne\nelämäni tärkeimmät tapahtumat. Minulla ei enää saa olla mitään teiltä\nsalattavaa.\n\nBussy luki:\n\n    'Onneton ruhtinas, jonka sydämeen teidän taivaallinen kauneutenne\n    on syvästi koskenut, saapuu tänä iltana kello kymmenen teidän\n    luoksenne pyytämään anteeksi käyttäytymistään teitä kohtaan,\n    käyttäytymistään, jota hän ei mitenkään muuten voi puolustaa kuin\n    sen voittamattoman rakkauden nimessä, jota hän teitä kohtaan\n    tuntee\n\n                                                    _Frans_.'\n\n-- Siis on tämä kirje todellakin Anjoun herttualta? -- kysyi Diana.\n\n-- On, -- vastasi Bussy. -- Se on hänen käsialaansa ja siinä on hänen\nomakätinen nimikirjoituksensa.\n\nOlisiko hän sitten ehkä vähemmän syyllinen kuin mitä minä olen\nluullut? -- huokasi Diana.\n\n-- Kuka? Prinssikö? -- kysyi Bussy.\n\n-- Ei, mutta Monsoreaun kreivi.\n\nNyt Bussy vuorostaan huokasi.\n\n-- Jatkakaa, -- pyysi hän, -- ja me koetamme sitten arvostella oikein\nsekä ruhtinasta että kreiviä.\n\nDiana jatkoi:\n\nTämä kirje, jota minulla ei ollut mitään syytä pitää väärennettynä,\nkoska se kaikin puolin soveltui minun omiinkin epäilyksiini, ilmaisi\nminulle, niinkuin Gertrud jo oli aavistanut, sen vaaran, mikä minua\nuhkasi, ja teki minulle tuon tuntemattoman ystävän väliintulon\nsitäkin kalliimmaksi, kun hän isäni nimessä tarjosi minulle apuansa.\nMinun koko toivoni liittyi niin ollen häneen.\n\nAloimme uudelleen tähystellä akkunasta, mutta emme havainneet mitään,\nmikä olisi antanut meille jotain toivoa.\n\nTuli pimeä. Neljä tai viisi tuntia oli meidän vielä odottaminen,\nennenkuin ratkaiseva hetki tulisi, ja me varroimme mitä suurimman\ntuskan valtaamina.\n\nNoin seitsemän seudussa me näimme hienon sumun nousevan padosta.\nMutta tästä sumusta huolimatta me saatoimme erottaa esineet, tai\nolivat sitten silmämme pimeyteen jo tottuneet.\n\nKun meillä ei ollut kelloa, emme ajan kulumista varmaan tienneet,\nmutta yht'äkkiä me näimme metsän laidassa muutamien varjojen\nliikkuvan. Nuo varjot näyttivät varovasti lähenevän. Kentiespä\nolisimme pitäneetkin niitä vain näköhermojemme leikittelynä, ellemme\nolisi kuulleet hevosen hirnuntaa.\n\n-- Ne ovat ystäviämme, -- mutisi Gertrud.\n\n-- Tai on se sitten prinssi, -- sanoin minä.\n\n-- Ooh, prinssikö? -- vastasi hän. -- Hän ei piilottelisi tuolla\ntapaa.\n\nTämä huomautus haihdutti epäilykseni ja rauhoitti minua. Meidän\ntarkkaavaisuutemme yhä jännittyi.\n\nKohta näimme erään miehen lähestyvän. Minusta näytti siltä että hän\nerosi erilleen muutamista muista metsän laitaan jääneistä henkilöistä.\n\nTämä mies meni suoraan venheen luo, irrotti sen, nousi siihen, ja\nvenhe liukui äänettömästi padon yli.\n\nAina sitä mukaa kuin se läheni kiinnitin minä katsettani voidakseni\nnähdä pimeyden läpi. Luulin heti tuntevani Monsoreaun kreivin pitkän\nvartalon ja synkät kasvonpiirteet, ja viimein, kun hän oli vain\nkymmenen askeleen päässä, en enää lainkaan epäillyt, että se oli hän.\n\nNyt minä pelkäsin tuota apua miltei yhtä paljo kuin vaaraakin.\n\nSeisoin äänettömänä ja liikkumatta akkunan vieressä, niin ettei hän\nvoinut minua nähdä. Päästyään muurin juurelle kiinnitti hän venheensä\nerääseen rautarenkaaseen, ja pian näin minä hänen päänsä akkunan\ntasalla.\n\nTällöin minä en voinut pidättää hiljaista huudahdusta.\n\n-- Ah, suokaa anteeksi! -- virkkoi Monsoreaun kreivi. -- Minä luulin,\nettä te minua odotitte.\n\n-- On totta, että jotain odotin, hyvä herra, -- vastasin minä. --\nMutta minä en tiennyt, että se olitte te.\n\nKatkera hymyily ilmestyi minun näin sanottuani kreivin kasvoille.\n\n-- Kuka vartioi Méridorin Dianan kunniaa ellen minä ja hänen isänsä?\n\n-- Minulle lähettämässänne kirjeessä te, hyvä herra, ilmoititte\nsaapuvanne tänne isäni nimessä.\n\n-- Aivan niin, hyvä neiti, Ja koska ajattelin, että te minua ehkä\nepäilisitte, niin lukekaa tästä paroonin lähettämä kirje.\n\nEmme olleet sytyttäneet kynttilöitä, mutta takkavalkean valossa näin\nminä lukea:\n\n    'Rakas Dianani! Monsoreaun kreivi on ainoa, joka voi sinut\n    uhkaavasta vaarasta pelastaa, ja se vaara on äärettömän suuri.\n    Usko itsesi aivan kokonaan hänen huostaansa aivan kuin hän olisi\n    paras ystäväsi, minkä taivas on voinut avuksemme lähettää.\n\n    Myöhemmin sanon sinulle, mitä sisimmästä sydämestäni toivoisin\n    sinun tekevän, jotta saisimme hänelle velkamme maksetuksi. Minä\n    olen sinun isäsi ja pyydän sinun uskomaan sanojani, ja pyydän\n    vielä, että olet armelias itsellesi ja isällesi'.\n\nEihän minulla oikeastaan ollut mitään Monsoreaun kreiviä vastaan. Se\nvastenmielisyys, jota hän minussa herätti, oli pikemmin vaistomaista\nkuin mihinkään tosisyihin perustuvaa. Minulla ei ollut häntä vastaan\nmitään muuta muistuttamista kuin että hän oli tappanut minun hirveni,\nja sehän oli jotenkin lievä rikos metsästäjään nähden.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- olen lukenut isäni kirjeen. Hän\nsanoo, että te aiotte viedä minut täältä pois, mutta hän ei sano\nminne.\n\n-- Minä vien teidät Méridoriin.\n\n-- Saanko minä siis taaskin nähdä isäni?\n\n-- Kahden tunnin kuluttua.\n\n-- Ah, hyvä herra, jos te puhutte totta... Minä keskeytin lauseeni.\nKreivi nähtävästikin tahtoi kuulla ajatuksen loppuun.\n\n-- Voitte luottaa minun myötätuntooni, -- lisäsin minä vapisevalla\näänellä, sillä minä aavistin, mitä hän tuosta myötätunnosta saattoi\nodottaa.\n\n-- Hyvä neiti, -- virkkoi nyt kreivi, -- oletteko sitten valmis\ntulemaan minun mukanani?\n\nMinä katsahdin levottomasti Gertrudiin. Saattoi helposti havaita,\netteivät kreivin synkät kasvonpiirteet herättäneet hänessäkään\nluottamusta.\n\n-- Ajatelkaa, että jokainen minuutti, mikä kuluu, on kalliimpi\nkuin mitä milloinkaan voitte aavistaa, -- sanoi kreivi. -- Olen jo\nviipynyt täällä lähes puolen tuntia. Kello on kohta kymmenen, ja\nsilloin saapuu prinssi Beaugén linnaan. Jos hän ehtii saapua, en\nminä voi muuta kuin panna hyödyttömästi elämäni alttiiksi, elämäni,\njonka menettämistä tällä hetkellä en ajattele, sillä toivon nyt vielä\nvoivani pelastaa teidät.\n\n-- Mutta miksi ei isäni ole tullut tänne?\n\n-- Urkkijat ympäröivät teidän isäänne. Hän ei voi astua askeltakaan\nilman että saataisiin selville, mihin hän menee.\n\n-- Entä miten on teidän itsenne laita? -- kysyin minä.\n\n-- Mitä minuun tulee, on asia kokonaan toinen. Minähän olen prinssin\nystävä ja uskottu.\n\n-- Mutta, hyvä herra, -- huudahdin minä, -- kun te kerran olette\nprinssin ystävä ja uskottu, niin...\n\n-- Niin petän minä hänet teidän tähtenne. Niin, se on totta. Mutta\nsanoinhan minä teille äsken myöskin sen, että minä uskallan panna\nelämäni alttiiksi pelastaakseni teidän kunnianne.\n\nKreivin sanoissa oli niin vakuuttava ääni, että vaikka minusta olikin\nkovin vastenmielistä jättäytyä hänen turviinsa, en kuitenkaan tullut\nväittäneeksi mitään vastaan.\n\n-- Kuulkaa! -- sanoi kreivi. -- Jos vielä epäilette, niin katsokaapas\ntuonne!\n\nHän viittasi kädellään ja minä näin joukon ratsastajia, jotka\nlähenivät linnaa.\n\n-- Mitä nuo ovat? -- kysyin minä.\n\n-- Siinä saapuu Anjoun herttua seurueineen, -- vastasi kreivi.\n\n-- Neiti, neiti! -- huusi Gertrud. -- Siinä tapauksessa meillä ei ole\nyhtään aikaa hukattavana!\n\n-- Olemme jo kuluttaneet liiaksi kallista aikaa -- virkkoi kreivi. --\nTehkää, jumalan tähden, heti päätöksenne!\n\nMinä horjahdin istumaan muutamalle tuolille. Voimani pettivät.\n\n-- Kuulkaa, -- sanoi kreivi, -- kuulkaa, kuinka ne kolkuttavat\nportille. Viiden minuutin kuluttua on jo myöhäistä.\n\nMinä koetin nousta, mutta en voinut.\n\n-- Tule auttamaan minua, Gertrud, -- sammalsin.\n\n-- Ah neiti! -- virkkoi tuo tyttö parka. -- Ettekö kuule, että portti\navattiin? Ettekö kuule, miten hevosten kaviot tömisevät pihalla?\n\n-- Kuulen, kuulen, -- vastasin minä ja koetin nousta, mutta voimani\npettivät.\n\n-- Ah, eikö muussa olekaan vikaa? -- sanoi Gertrud ja sieppasi minut\nylös niin keveästi kuin olisin ollut lapsi sekä jätti minut kreivin\nsyliin.\n\nTuntiessani tämän miehen kosketuksen itseeni minä hätkähdin, niin\nettä olin pudota hänen sylistään veteen. Mutta hän pusersi minua\nlujasti rintaansa vasten ja laski minut sitten venheeseen. Gertrud\ntuli perästä.\n\nNyt huomasin, että huntuni oli pudonnut veteen ja että meidän pakomme\nehkä sen avulla saataisiin selville.\n\n-- Huntuni, minun huntuni! -- virkoin minä kreiville. -- Ottakaa pois\nminun huntuni!\n\n-- Ei, on parempi, että se jää siihen, -- vastasi hän.\n\nSitten hän tarttui airoihin ja alkoi kiiruusti soutaa.\n\nSamalla havaitsimme, että huoneeseeni ilmestyi valoa ja että siellä\nihmishaamuja liikuskeli edestakaisin.\n\n-- Olenko pettänyt teitä, -- lausui Monsoreaun kreivi, -- ja eikö\naika jo ollut täpärällä?\n\n-- Kyllä, kyllä, hyvä herra, -- vastasin minä. -- Te olette\ntodellakin minun pelastajani.\n\nMe näimme nyt, että kamariin astui muuan mies, jonka edestä kaikki\nmuut siirtyivät syrjään. Tämä mies tuli avonaisen akkunan luo,\nkumartui katsomaan siitä alas, huomasi vedessä uiskentelevan hunnun\nja päästi huudon.\n\n-- Näettekö nyt, että olin oikeassa jätteessäni hunnun veteen? --\nsanoi kreivi. -- Herttua otaksuu teidän heittäytyneen veteen, ja\nsill'aikaa kun hän teitä sieltä etsityttää on meidän helpompi paeta.\n\nMinua värisytti havaitessani, miten tarkkanäköisesti hän jo edeltäpäin\noli tuonkin seikan osannut ottaa lukuun.\n\nSiinä samassa laski venhe rantaan.\n\n\n\n\n15.\n\nNeuvotteluja.\n\n\n-- Tuskin olimme päässeet maihin, ennenkuin seitsemän tai kahdeksan\nmiestä riensivät meitä vastaan. Ne olivat kreivin saattueeseen\nkuuluvia, ja niiden joukosta olin minä tuntevinani ne kaksi, jotka\nolivat kulkeneet paariemme mukana silloinkun ratsastajat, jotka\nsittemmin veivät meidät Beaugén linnaan, karkasivat kimppuumme.\nMuuan tallirenki piteli suitsista kahta hevosta, joista toinen oli\nkreivin musta ratsu ja toinen eräs valkea hepo, minua varten varattu.\nKreivi auttoi minua pääsemään satulaan. Gertrud saisi ratsastaa erään\npalvelijan kanssa samalla hevosella.\n\nMe läksimme eteenpäin täyttä neliä. Minä huomasin kreivin pitelevän\nratsuni suitsia, vaikka olinkin hänelle sanonut osaavani aivan hyvin\nratsastaa. Mutta hän vaan selitti minulle, että hevoseni oli hieman\npelkuri.\n\nOlimme ratsastaneet noin kymmenen minuuttia, kun kuulin Gertrudin\nhuutavan itseäni. Käännähdin ympäri ja näin, että muutamat miehet\nolivat lähteneet kulkemaan ihan päinvastaiseen suuntaan ja veivät nyt\nGertrudia mukanaan metsään päin, samalla kun kreivi ja muu seurue\ntuli minun mukanani.\n\n-- Gertrud! -- huusin minä. -- Hyvä herra! Miksei Gertrud tulekaan\nmeidän mukanamme?\n\n-- Se on välttämätön varovaisuustoimenpide, -- vastasi kreivi. Jos\nmeitä lähdetään ajamaan takaa, täytyy meillä heitä sotkeaksemme olla\nkahdet jäljet. Nyt tullaan kummallakin taholla kertomaan, että muuan\nnainen, eräitten miesten seuraamana, oli nähty ratsastavan ohitse.\nNiin ollen saatamme toivoa, että Anjoun herttua lähtee väärälle\ntaholle ja ajaa takaa palvelijatartanne teidän asemestanne.\n\nVaikkakin tämä vastaus tuntui vallan luonnolliselta, ei se kuitenkaan\nminua rauhoittanut. Mutta mitäpä minä taisin tehdä? Minä huokasin ja\njäin odottamaan, mitä tuleman piti.\n\nMuuten kulki kreivi todellakin sitä tietä, joka vei Méridoriin.\nMe ratsastimme niin nopeasti, että meidän jo noin neljännestunnin\nkuluttua olisi pitänyt saapua linnaan. Mutta päästyämme muutamaan\nmetsässä olevaan tienristeykseen, jonka minä hyvin tunsin, kääntyi\nkreivi äkisti vasemmalle ja läksi ratsastamaan linnasta poispäin\nvievää tietä. Minä aloin heti huutaa, ja ratsuni kiivaasta kulusta\nhuolimatta tuin jo kädelläni satulasta hypätäkseni maahan, kun kreivi\nkiersi käsivartensa minun ympärilleni, nosti minut pois satulasta ja\nasetti minut eteensä oman hevosensa selkään. Valkea ratsuni, joka nyt\ntunsi olevansa vapaa, pakeni hirnuen metsään.\n\nTuo kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä tuskin olin ehtinyt\nhuudahdustakaan päästää, ennenkuin kreivi jo oli pannut kätensä minun\nsuulleni estääkseen ääneni kuulumasta.\n\n-- Hyvä neiti, -- virkkoi hän, -- minä vannon toimivani ainoastaan\nteidän isänne tahdon mukaisesti, mistä annan teille selvät todisteet\nensimäisessä pysähdyspaikassamme. Ellei tämä todistus ole teille\nriittävä, niin vakuutan kautta kunniani, että tulette pääsemään\nvapaaksi.\n\n-- Mutta tehän, hyvä herra, sanoitte vievänne minut isäni luo!\n\n-- Niin kylläkin sanoin, sillä te epäilitte tulla mukaani, ja\nsilmänräpäyksenkin enempi epäilys olisi tuottanut hänelle, teille ja\nminulle turmion, mikä teidän jo olisi pitänyt huomata. Kuulkaapas, --\njatkoi kreivi ja hillitsi hieman hevostaan, -- haluatteko aiheuttaa\nisänne kuoleman? Tahdotteko syöstä itsennekin turmioon? Sanokaa vain\nyksi ainoa sana, jaa minä vien teidät heti Méridorin linnaan.\n\n-- Tehän mainitsitte voivanne esittää todistuksia siihen, että\ntoimitte isäni tahdon mukaisesti.\n\n-- Mainitsin. Ja tässä on todistus, -- virkkoi kreivi. -- Ottakaa\ntämä kirje ja lukekaa se ensimäisessä majapaikassamme. Jos te kirjeen\nluettuanne edelleenkin haluatte palata linnaan, niin toistan minä,\nkautta kunniani, että teillä on siihen vapaus. Mutta jos pidätte\nisänne käskyjä kunniassa, niin olenpa varma siitä, ettette sinne\npalaa.\n\n-- Hyvä on, hyvä herra, rientäkäämme sitten pysähdyspaikkaamme, sillä\nminä haluan päästä selvyyteen siitä, missä määrin olette puhunut\nminulle totta.\n\n-- Mutta muistakaakin sitten, hyvä neiti, seuraavanne minua\nvapaaehtoisesti.\n\n-- Vapaaehtoisesti kylläkin, sikäli kuin nuoren tytön voidaan sanoa\ntoimivan vapaasti silloinkun hänellä toisella puolen on isänsä\nkuolema ja oma häpeänsä silmäinsä edessä ja toisella puolen pakko\nturvautuminen mieheen, jota hän tuskin tuntee. Mutta samapa se.\nMinä seuraan teitä vapaaehtoisesti, hyvä herra. Siitä voitte saada\nvarmuuden heti, jos vaani suvaitsette antaa minulle hevosen.\n\nKreivi antoi nyt eräälle ratsupalvelijalleen merkin, että tämä\nastuisi satulastaan alas. Minä hyppäsin kreivin hevosen selästä\nmaahan, ja hetken perästä ratsastin uudella hevosella hänen sivullaan.\n\n-- Valkea ratsu ei liene täältä kaukana, -- virkkoi kreivi sille\nmiehelle, joka oli luovuttanut minulle hevosensa. -- Koeta hakea se\nkäsiisi metsästä. Tapaat meidät La Châtressa.\n\nMinua puistatti. La Châtre oli kymmenen liöön päässä Méridorin\nlinnasta Parisiin päin.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- minä tulen mukaanne. Mutta La\nChâtre'ssa me selvitämme ehtomme.\n\n-- Se on toisin sanoen sitä, hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- että\nte La Châtre'ssa tulette antamaan minulle määräyksiänne.\n\nTämä näennäinen alistuminen ei minua lainkaan rauhoittanut. Kuitenkin\nminä, koskapa minulla ei ollut muutakaan keinoa välttää Anjoun\nherttuan ahdistelemisia, jatkoin äänettömänä matkaani. Päivän\nsarastaessa me saavuimme La Châtre'en. Mutta sen sijaan että olisimme\nratsastaneet suoraan kylään ohjasimmekin hevosemme muutamalle\nsyrjäiselle tuvalle.\n\nMinä pysäytin äkisti hevoseni.\n\n-- Mihin me nyt menemme? -- kysyin minä.\n\n-- Kuulkaahan, hyvä neiti, -- vastasi kreivi. -- Minä olen\njo huomannut teidän oivallisen ymmärryksenne, ja juuri tähän\nymmärrykseenne minä nyt vetoon. Kuinka me voisimmekaan, koettaessamme\npaeta ruhtinaan edestä, joka lähinnä kuningasta on valtakunnan\nmahtavin mies, mennä sisälle tavalliseen ravintolaan kylän keskelle,\nmissä ensimäinen talonpoika, joka meidät näkisi, antaisi meidät ilmi?\nYhden ihmisen voisi kyllä lahjoakin, mutta ei kokonaista kyläkuntaa.\n\nKreivin kaikkiin sanoihin sisältyi niin paljo tarkkanäköisyyttä,\netten minä voinut väittää mitään vastaan.\n\nTupaan tultuamme näytti siltä, että meitä jo oli odotettu. Minun\nhuomaamattani oli joku joukkueestamme jo edeltäpäin ratsastanut\ntänne. Ja aimo takkavalkea rätisi loimuten tuvan viereisessä pienessä\nsiistissä kamarissa, jossa valmiiksi laadittu vuode oli odottamassa.\n\n-- Tässä on teidän huoneenne, hyvä neiti, -- lausui kreivi. -- Minä\nnyt vartoon teidän määräyksiänne.\n\nSitten hän kumarsi ja jätti minut yksin.\n\nOtin heti esille isäni kirjeen... Tässä se on, kreivi Bussy. Minä\notan teidät tuomariksi. Lukekaa itse.\n\nBussy otti kirjeen ja luki:\n\n    'Rakas Dianani! Jos sinä, kuten otaksun, pyyntöni mukaisesti\n    olet seurannut Monsoreaun kreiviä, niin on hän jo varmaankin\n    sinulle sanonut, että sinä onnettomuudeksesi olet liian\n    paljo miellyttänyt Anjoun herttuaa ja että tämä ruhtinas\n    on kuljetuttanut sinut Beaugén linnaan. Päätä siis tästä,\n    mitä sinun on tuon ruhtinaan puolelta pelättävä ja millainen\n    kohtalo sinua uhkaa. Mutta onpa olemassa keino tämän häpeän\n    estämiseksi, häpeän, jota minä en jaksaisi kestää, ja se on\n    siinä, että sinä ojennat kätesi jalolle ystävällemme. Kun\n    sinä kerran olet Monsoreaun kreivitär, tietää kreivi kyllä\n    suojella vaimoansa, ja hän on vannonut sen tekevänsäkin kaikin\n    ajateltavissa olevin keinoin. Toivomukseni siis on, rakkahin\n    lapseni, että tämä avioliitto solmitaan mahdollisimman pian.\n    Ja jos sinä minun toivomukseni täytät, niin annan minä sinulle\n    isällisen siunaukseni ja rukoilen Jumalan lahjoittamaan sinulle\n    kaiken sen onnellisuuden, jollaista hänen rakkautensa jakelee\n    sinunlaisillesi sydämille.\n\n                                            Sinun oma isäsi'.\n\n-- Jos tämä kirje todellakin on teidän isänne kirjoittama, hyvä\nrouva, -- sanoi Bussy, -- niin onhan se, sen pahempi, aivan liian\nselvä.\n\n-- Kyllä se on hänen, siitä ei ole epäilemistäkään. Mutta kuitenkin\nluin minä sen kolmasti läpi, ennenkuin tein mitään päätöstä. Hetken\nkuluttua kutsuin minä kreiviä.\n\nHän astui heti sisälle, ja siitä sain selville että hän jo oli\nodotellut oveni ulkopuolella.\n\n-- No, -- kysyi hän, -- oletteko lukenut kirjeen?\n\n-- Olen, -- vastasin minä.\n\n-- Epäilettekö edelleenkin minun alttiuttani ja kunnioitustani?\n\n-- Jos olen sitä epäillyt, niin on tämä kirje saanut minun muuttamaan\nmielipiteeni. No, hyvä herra, jos minä nyt suostun seuraamaan isäni\nneuvoa, niin mitä aiotte tehdä?\n\n-- Aion viedä teidät Parisiin, hyvä neiti, koska teidän on siellä\nhelpoin pysyä salassa.\n\n-- Entäpä isäni?\n\n-- Heti kun kakki vaarat on vältetty, tuon paroonin teidän luoksenne.\n\n-- Hyvä on! Minä olen valmis jättäytymään suojelukseenne\nmääräämillänne ehdoilla.\n\n-- Minä en määrää mitään, hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- esitän\nvain keinon teidät pelastaakseni.\n\n-- No niin. Minä otan tarjoamanne pelastuksen vastaan, mutta kolmella\nehdolla.\n\n-- Puhukaa, hyvä neiti.\n\n-- Ensimäinen niistä on se, että Gertrud annetaan minulle takaisin.\n\nHän on jo tuolla ulkona, -- vastasi kreivi. Toinen on se, että te ja\nminä matkustamme Parisiin kumpikin eri teitämme.\n\n-- Juuri sitä samaa aioin minäkin teille ehdottaa rauhoittaakseni\nteitä...\n\n-- Ja kolmas ehto on sellainen, että avioliittoamme, ellen minä\npuolestani pitäisi sen ratkaisemista välttämättömänä, ei solmita\nmuuten kuin isäni läsnäollessa.\n\n-- Se on minunkin hartain toivomukseni, ja minä luotan hänen\nsiunaukseensa, niin että taivaskin sitten liittoamme siunaisi.\n\nMinä en voinut enää puhua. Olin luullut kreivin näitä kolmea ehtoa\nvastustavan, mutta ne päinvastoin näyttivät sopivan hänen omiinkin\nsuunnitelmiinsa.\n\n-- Ja nyt, hyvä neiti, -- sanoi Monsoreaun kreivi, -- sallinette,\nettä minä vuorostani annan teille eräitä neuvoja?\n\n-- Puhukaa vaan, hyvä herra.\n\n-- Ensimäinen olisi sellainen, että te matkustaisitte yönaikaan.\n\n-- Siihen suostun.\n\n-- Sitten, että te jättäisitte minun huolekseni pysähdyspaikkojen\nvalinnan. Kaikki varovaisuustoimenpiteeni tarkoittavat vain yhtä\nja samaa asiaa, nimittäin sitä, että te pääsisitte turvaan Anjoun\nherttualta.\n\n-- Jos te, hyvä herra, kuten väitätte, todellakin minua rakastatte,\nniin ovathan etumme yhteisiä. Minulla siis ei ole mitään\nvastaväitteitä.\n\n-- Lopuksi pyydän teidän tyytymään siihen asuntoon, jonka teille\nParisista valitsen, miten koruton ja syrjäinen se sitten tuleekin\nolemaan.\n\n-- Minä en haluakaan mitään muuta kuin saada elää huomaamatonta\nelämää. Ja kuta koruttomampi, kuta syrjäisemmässä paikassa asunto on,\nsitä parempana sitä pakolainen pitää.\n\n-- Niinpä siis olemme kaikessa yksimielisiä, hyvä neiti. Ja\ntoimiakseni määräämänne suunnitelman mukaisesti ei minulla näin ollen\nole muuta tekemistä kuin vakuuttaa teille nöyrää kunnioitustani,\nlähettää tänne teidän palvelijattarenne ja valita teidän\nmatkustamiseenne.\n\n-- Ja minä puolestani tahdon toimia yhtä jalomielisesti kuin tekin,\n-- vastasin minä. -- Pitäkää lupauksenne, niin pidän minäkin omani.\n\n-- En toivo mitään muuta, -- virkkoi kreivi, -- ja tämä lupaus\nsaattaa minut vakuutetuksi siitä, että minusta piankin tulee\nonnellisin kuolevaisista.\n\nTämän sanottuaan kreivi kumarsi ja poistui huoneesta.\n\nViiden minuutin kuluttua tuli Gertrud sisälle.\n\nSuuri oli tuon hyväsydämisen tytön ilo, sillä hän oli luullut, että\nhänet tahdottiin minusta ainiaaksi eroittaa. Minä kerroin nyt hänelle\nkaikki. Minä tarvitsin jonkin henkilön, jolle voin suunnitelmani\nkertoa, jonkin, joka voi auttaa minua niitä toteuttaessani ja joka,\njos niin tarvittiin, ymmärtäisi totella jo ensimäistä viittausta.\nMonsoreaun kreivin myöntyväisyys minua oudoksutti. Minä luulin jonkin\npetoksen piilevän siinä sopimuksessa, jonka äsken olimme keskenämme\ntehneet.\n\nJuuri kun olin saanut Gertrudille tämän kaiken kertoneeksi kuulimme\nhevosen kavioiden kopsetta. Minä riensin akkunaan ja näin kreivin\nratsastavan pois samaa tietä, jota me olimme tulleetkin. Mutta miksi\nhän näin palasi takaisin, edelleen matkustamatta, sitä en voinut\nkäsittää. Hän oli kuitenkin ensi ehdon täyttänyt jättäessään minulle\nGertrudin. Nyt pois matkustamalla täytti hän toisen. Minulla siis ei\nollut mitään valittamisen syytä. Sitäpaitsi hänen poismenonsa minua\njoka tapauksessa rauhoitti, menipä hän sitten mille suunnalle tahansa.\n\nOlimme tuvassa koko päivän. Illalla tuli luoksemme mies, joka\nnäytti olevan joukkueen johtaja, ottamaan vastaan, kuten hän sanoi,\nmääräyksiäni. Koska minusta vaara näytti vähenevän aina sitä mukaa\nkun pääsisin kauvemmaksi Beaugén linnasta, vastasin hänelle, että\nolin valmis jatkamaan matkaa milloin hyvänsä. Viiden minuutin\nkuluttua hän saapui taas ja ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.\nPortin ulkopuolella tapasin valkean ratsuni. Se siis oli löydetty.\n\nMe matkustimme yhtä mittaa koko yön ja pysähdyimme vasta päivän\nvaietessa. Laskujeni mukaan olimme kai kulkeneet lähes viisitoista\nliöötä. Muuten oli kreivi järjestänyt asiat kaikkien mahdollisuuksien\nvaralta, niin ettei väsymys ja kylmä saisi minua rasittaa. Tamma,\njolla ratsastin, oli mainion tasainen kulussaan. Ja tuvasta\nlähtiessäni levitettiin hartioilleni turkisvuorinen viitta.\n\nKaiken matkaa osotettiin minulle alituista huomaavaisuutta ja\nkunnioitusta. Oli jotenkin varmaa, että joku matkusti meidän\nedellämme järjestämässä jo etukäteen levähdyspaikkojamme, mutta oliko\nse kreivi itse, sitä en ole koskaan saanut tietää, sillä sopimuksemme\nmukaisesti en nähnyt häntä kertaakaan koko matkalla.\n\nSeitsemännen päivän illalla näin eräältä mäeltä suuren joukon\nrakennuksia. Se oli Parisi.\n\nMe pysähdyimme nyt yön tuloa odottaaksemme. Pimeän tultua läksimme\ntaas matkaan. Kaupunkiin päästyämme ratsastimme suoraan Bastiljin\nlähistölle. Täällä kohtasimme erään miehen, joka näytti meitä\nodottavan ja joka virkkoi:\n\n-- Tässä se on.\n\nPortti oli auki, ja alimmalle rapulle asetettu lamppu valaisi\nkoko eteisen.\n\n-- Hyvä neiti, -- sanoi saattueen johtaja, -- te olette nyt päässyt\nperille. Tähän päättyy nyt tehtävämme, jona oli ollut saattaa teidät\ntänne.\n\nSaattajamme tervehtivät nyt kunnioittavasti ja: ratsastivat tiehensä.\n\nGertrudin ensi tehtävänä oli sulkea portti, ja me nousimme sitte\nrappuja ylös. Me tulimme tähän samaan taloon, jossa te, kreivi\nBussy, ja minä nyt olemme. Tultuani makuukamariin sain suureksi\nhämmästyksekseni nähdä siellä oman muotokuvani.\n\nKuvan tunsin heti. Se oli riippunut isäni huoneen seinällä Méridorin\nlinnassa. Kreivi oli epäilemättäkin pyytänyt sitä isältäni ja saanut\nsen.\n\nMinua puistatti, sillä tästä uudesta havainnostani tein sen\njohtopäätöksen, että isäni jo nyt piti minua Monsoreaun kreivin\npuolisona.\n\nMe kuljimme kautta koko asumuksen. Se oli kolkko, mutta mitään\nsieltä ei puuttunut. Kaikissa huoneissa oli tuli viritetty takkaan,\nja ruokasalissa odotti meitä hyvin katettu pöytä. Vilkaisin siihen\nohimennen ja huomasin, että siihen oli katettu vain yhdelle. Se minua\nhieman rauhoitti.\n\n-- Neiti, -- virkkoi Gertrud, -- te näette nyt, että kreivi pitää\nloppuun asti lupauksensa.\n\n-- Niin näkyy, sen pahempi, -- vastasin minä huoaten. -- Olisin\npikemmin suonut, että hän muutamia niistä olisi rikkonut. Siten hän\nolisi vapauttanut minut omista lupauksistani.\n\nSeuraavana päivänä Gertrud meni ulos katsastelemaan. Hänen palattuaan\nsain tietää, että me asuimme Saint-Antoinen kadun varrella,\nTournellesin hotellin vastapäätä, ja että tuo meidän oikealla\npuolellamme ylenevä linnoitus oli Bastilji.\n\nNämä tiedot eivät muuten minulle mitään merkinneet. En tuntenut\nParisia, koska en milloinkaan ennen ollut siellä ollut.\n\nPäivä kului ilman mitään erityisempää, mutta kun minä illalla aioin\nistuutua illallispöytään, kuului portilta kolkutusta.\n\nGertrud ja minä katsahdimme hämmästyneinä toisiimme. Kolkutus\nuusiutui, ja nyt se oli kovempaa kuin ensi kerralla.\n\n-- Mene katsomaan, kuka siellä on, -- sanoin minä.\n\n-- Entä jos se on kreivi? -- kysäsi hän nähdessään minun kalpenevan.\n\n-- Jos se on kreivi, -- vastasin minä väkinäisesti, -- niin avaa\nportti hänelle. Hän on rehellisesti pitänyt lupauksensa, ja hän on\nsaapa nähdä, että minäkin pidän omani.\n\nHetken kuluttua tuli Gertrud takaisin.\n\n-- Se on kreivi, -- virkkoi hän.\n\n-- Käyköön hän sisälle, vastasin minä. Gertrud siirtyi syrjään\nkreivin tieltä, joka jo oli ilmestynyt kynnykselle.\n\n-- No niin, hyvä neiti, -- kysyi hän, -- olenko nyt uskollisesti\ntäyttänyt sopimukseni.\n\n-- Olette, hyvä herra, ja minä teitä siitä kiitän, -- vastasin minä.\n\n-- Suvainnette siis, että tulen näin tervehdyskäynnille? -- lisäsi\nhän hymyillen. Siihen hymyyn sisältyi hieman ivaa.\n\n-- Käykää vaan sisään, hyvä herra.\n\nKreivi tuli lähemmäksi, mutta jäi seisomaan, kunnes minä annoin\nhänelle merkin, että hän istuisi.\n\n-- Tuotteko mitään tervehdyksiä? -- kysyin minä.\n\n-- Mitä ja keneltä, hyvä neiti?\n\n-- Isältäni Méridorista.\n\n-- Minä en tule Méridorin linnasta enkä ole paroonia edes nähnyt.\n\n-- No tuletteko ehkä Beaugésta Anjoun herttuan luota?\n\n-- Tulen. Olen ollut Beaugéssa ja puhellut herttuan kanssa.\n\n-- No?\n\n-- Hän pelkäsi, että te olisitte kuollut.\n\n-- Te kai koetitte saada hänet siitä vakuutetuksi?\n\n-- Tein kaikki mitä voin esittääkseni asiat siinä valossa.\n\n-- Missä herttua nyt on?\n\n-- Parisissa. Hän saapui tänne eilen illalla.\n\nMonsoreaun kreivitär 181\n\n-- Miksi hän niin äkisti on palannut takaisin?\n\n-- Koska ei mielellään viihdytä siellä missä luullaan naisen kuoleman\nolevan alituisena muistuttajana.\n\n-- Oletteko tavannut häntä hänen Parisiin saavuttuaan?\n\n-- Olen. Tulen juuri suoraan hänen luotaan.\n\n-- Onko hän puhunut teille minusta?\n\n-- Minä en antanut hänelle siihen aikaa. Pyysin hänen täyttämään\nerään lupauksen, jonka hän oli minulle antanut. Hän on nimittäin\nluvannut, että minut niiden palvelusten vuoksi, joita olen hänelle\ntehnyt, nimitetään ylihovijahtimestariksi.\n\n-- Vai niin! -- sanoin minä surullisesti hymyillen, sillä mieleeni\njohtui Daphne-parkani kuolema. -- Te olette pelottava metsästäjä.\nMinä sen varsin hyvin muistan. Te olette varmaan täysin oikeutettu\ntuohon toimeen.\n\n-- En minä saa sitä tointa taitavuudestani metsästäjänä, hyvä neiti,\nsaan sen vain prinssille tekemistäni palveluksista. Minulla kylläkään\nei ole minkäänlaista oikeutta tähän toimeen, mutta Anjoun herttua ei\nrohkene olla minua kohtaan kiittämätön.\n\nNoissa vastauksissa, huolimatta siitä kunnioittavasta äänestä, millä\nne lausuttiin, oli jotain mikä minua kauhistutti, sillä niistä huokui\njärkähtämätön tahdonvoima.\n\nOlin hetken ääneti.\n\n-- Onko minun lupa kirjoittaa isälleni? -- kysyin minä.\n\n-- Epäilemättä. Mutta ajatelkaapa, että teidän kirjeenne voivat\njoutua toisiin käsiin.\n\n-- Onko minun kielletty menemästä ulos?\n\n-- Teiltä ei ole kielletty mitään, hyvä neiti, mutta minä pyydän vain\nhuomauttaa teille siitä, että teidän jälkiänne voidaan urkkia.\n\n-- Kaiketi saanen ainakin sunnuntaisin käydä kuulemassa messua?\n\n-- Turvallisuutenne vuoksi olisi parempi, että jättäisitte sen\ntekemättä, mutta jos sitä nyt välttämättä haluatte, niin seuratkaapa\nyksinkertaista neuvoani ja käykää vain Sainte-Catherinen kirkossa.\n\n-- Missä se kirkko on?\n\n-- Tämän talon vastapäätä kadun toisella puolen.\n\n-- Kiitän teitä, hyvä herra, tästä luvasta. Syntyi taas vaitiolo.\n\n-- Milloin saan tämän jälkeen teitä nähdä, hyvä herra?\n\n-- Odotan teidän lupaanne, milloin saan tulla takaisin.\n\n-- Miksi te sitä tarvitsisitte?\n\n-- Tietystikin. Olenhan aina tähän asti ollut teille vieras.\n\n-- Teillä siis ei lainkaan ole avainta tähän taloon?\n\n-- Sellaiseenhan on oikeus ainoastaan teidän miehellänne.\n\n-- Hyvä herra, -- vastasin minä, ollen enemmän kauhuissani tästä\nkovin nöyrästä vastauksesta kuin mitä olisin ollut, jos se olisi\nlausuttu tiukemmassa äänilajissa, -- te tulette takaisin silloinkun\nteitä haluttaa tai silloinkun luulette itsellänne olevan minulle\njotain tärkeätä sanottavaa.\n\n-- Minä kiitän teitä, hyvä neiti, minä tulen käyttämään hyväkseni\ntätä lupaa, mutta en käytä sitä väärin... ensimäisenä todisteena\nsiitä on se, että minä pyydän edelleenkin vakuuttaa teille\nkunnioitustani ja saan lausua jäähyväiset.\n\nNäin sanoen kreivi nousi lähteäkseen.\n\n-- Joko nyt lähdette? -- huudahdin minä yhä enemmän hämmentyneenä\nhänen menettelytavastaan, jota en lainkaan olisi odottanut.\n\n-- Hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- minä tiedän, että te ette\nrakasta minua, enkä minä halua väärinkäyttää teidän asemaanne, mikä\npakoittaa teidän suvaitsemaan minun huolenpitoani. Kun minä en liian\nusein käy teitä katsomassa, niin toivonpa, että te vähitellen totutte\nminun läsnäolooni. Ja niin ollen tulee teidänkin uhrautumisenne\nsiedettävämmäksi, kun hetki saapuu, jolloin teistä tulee minun\nvaimoni.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoin minä ja nousin ylös, minä tunnustan\ntäydellisesti teidän vilpittömän esiintymisenne, ja sanojenne\nkalseudesta huolimatta osaan antaa niille niiden arvonsa. Olette\noikeassa, ja minä olen osottava teille samaa vilpittömyyttä,\njota te puolestanne olette osottanut minulle. Minulla oli eräitä\nennakkoluuloja teihin nähden, mutta toivon, että aika huuhtoo ne pois.\n\n-- Sallikaa minun, hyvä neiti, -- virkkoi kreivi, -- yhtyä tähän\ntoivomukseen, tuota onnellista hetkeä odotellessani.\n\nSitten hän kumarsi niin kunnioittavasti kuin olisi ollut minun\nhalvin palvelijani, antoi Gertrudille, joka oli kuunnellut meidän\nkeskusteluamme, merkin valaista hänen ulospääsyään ja läksi huoneesta.\n\n\n\n\n16.\n\nAvioliitto.\n\n\n-- Hän on kautta jumalan, kummallinen ihminen, -- huomautti Bussy.\n\n-- Onpa kyllä, hyvin kummallinen onkin, sillä hänen rakkaudessaan\nminuun näyttää piilevän vihan koko katkeruus. Senvuoksipa Gertrud\npalattuaan näkikin minun olevan surullisemman ja säikähtyneemmän kuin\nmilloinkaan ennen. Hän koetti minua rauhoittaa, mutta selvästi näkyi,\nettä tyttö parka oli itse yhtä levoton kuin minäkin. Se jäätävä\nkunnioitus, se pilkallinen alistuvaisuus ja ne tukahutetut intohimot,\njotka niin leikkelevinä sisältyivät hänen sanoihinsa, kauhistuttivat\nminua paljo enemmän kuin suoraan ilmaistu tahto, jota vastaan minä\nkyllä olisin voinut taistella.\n\nSeuraavana päivänä oli sunnuntai. Niin pitkälle taaksepäin\nkuin muistan en ole jumalanpalveluksessa läsnäoloani koskaan\nlaiminlyönyt. Kuulin Sainte-Catherinen kirkon kellojen kutsuvan\nminua. Näin ihmisten vaeltavan Herran huoneeseen. Käärin tiheän\nhunnun ympärilleni ja kiiruhdin Gertrudin kera olemaan kellojen\nkutsumukselle kuuliainen.\n\nKirkkoon päästyäni hain syrjäisimmän sopukan ja piiloutuin ihan\nseinän viereen. Gertrud asettautui kuin suojaksi ihmisjoukon ja minun\nväliin, mutta tällä kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, sillä ei\nanoakaan ihminen näyttänyt kiinnittävän meihin vähintäkään huomiota.\n\nSeuraavana päivänä tuli kreivi taas ja kertoi minulle, että hänet\noli nimitetty ylihovijahtimestariksi. Anjoun herttuan vaikutusvalta\noli hankkinut hänelle tämän toimen, joka jo puolittain oli luvattu\neräälle kuninkaan suosikille, Saint-Luc'ille. Se oli saavutus,\njota Monsoreaun kreivi tuskin oli uskaltanut toivoa. Hän kertoi\nminulle tuon uutisen nähtävästikin siinä toivossa, että hänen uusi\narvonimensä jouduttaisi minun suostumustani, mutta hän ei lainkaan\nnäyttänyt tahtovan minua pakoittaa. Hän ei ollut itsepäinen, hän\nluotti vain lupaukseeni ja asiain kehittymiseen.\n\nMinä puolestani aloin toivoa, että kun Anjoun herttua piti minua\nkuolleena eikä siis mitään vaaraa ollut otaksuttavissa, minä pääsisin\nkreiville antamastani lupauksesta vapaaksi.\n\nKului viikko. Sen kuluessa kävi kreivi kahdesti luonani, ollen yhtä\nkylmä ja kunnioittava kuin ennenkin.\n\nSeuraavana sunnuntaina menin taaskin kirkkoon ja asettauduin samaan\npaikkaan kuin ensi kerrallakin. Varmuudentunteesta johtuu usein\nvaromattomuus: rukousteni aikana oli huntuni pudonnut maahan...\njumalan huoneessa ajattelin ainoastaan jumalaa... Rukoilin\nparhaallaan hartaasti isäni puolesta, kun tunsin Gertrudin tarttuvan\näkisti käsivarteeni. Hänen täytyi toistaa tuo varoitusmerkki\nsaadakseen minut hartaudestani havahtumaan. Nostin pääni pystyyn,\nkatsahdin koneellisesti ympärilleni ja havaitsin kauhukseni Anjoun\nherttuan, muutamaan pilariin nojaten, tutkivan minua katseillaan.\n\nMuuan henkilö, joka pikemmin näytti hänen uskotultaan kuin\npalvelijaltaan, seisoi hänen vieressään.\n\n-- Se oli Aurilly, -- huomautti Bussy, -- herttuan luutunsoittaja.\n\n-- Luulenpa todellakin, -- virkkoi Diana, -- että juuri tuon saman\nnimen Gertrud sittemmin minulle mainitsi.\n\n-- Jatkakaa, hyvä rouva, -- pyyteli Bussy, -- olkaa armelias ja\njatkakaa! Nyt alan ymmärtää jo kaikki tyynni.\n\n-- Vedin heti harson kasvoilleni, mutta se oli liian myöhäistä.\nHän oli nähnyt minut. Ja vaikkei hän olisikaan minua suorastaan\ntuntenut, niin oli häneen kuitenkin syvästi vaikuttanut minun,\nyhdennäköisyyteni naisen kanssa, jota hän oli rakastanut ja jonka\nhän luuli joutuneen surman suuhun. Nousin ylös ja kiiruhdin kirkon\novelle, mutta sinne päästyäni näin hänet taaskin. Hän oli pistänyt\nsormensa vihkivesiastiaan ja ojensi minulle vihkivettä.\n\nEn ollut sitä huomaavinani, vaan menin hänen ohitseen, mutta taakseni\nkatsomattakin ymmärsin, että meitä seurattiin. Jos olisin tuntenut\nParisin, olisin koettanut johdattaa herttuan johonkin harhaan,\nmutta en vielä milloinkaan ollut kulkenut mitään muuta tietä kuin\nsitä, mikä vei asunnostani kirkkoon, enkä minä tuntenut ainoatakaan\nihmistä, jonka luona olisin voinut pyytää itselleni neljännestunniksi\nvieraanvaraisuutta. Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, oli vain\nyksi ainoa puolustaja, jota pelkäsin enemmän kuin vihollista.\n\n-- Voi hyvä jumala! -- mutisi Bussy. -- Miksei sallimus tai kohtalo\njo ennemmin ole ohjannut minua teidän tiellenne?\n\n-- Samana iltana, -- jatkoi Diana, -- kävi Monsoreaun kreivi luonani.\nEn tiennyt itsekään, pitikö minun kertoa hänelle seikkailuni, mutta\nhänpä itse haihduttikin kaikki epäilykseni siinä suhteessa.\n\n-- Te kysyitte minulta, -- sanoi hän --, oliko messussa käyminen\nkiellettyä, ja minä vastasin teille, että teillä oli vapaa\ntoimintavalta, mutta että te menettelisitte viisaimmin, jos olisitte\nsinne menemättä. Ette tahtonut minua uskoa. Tänä aamuna olette ollut\nkuulemassa messua Sainte-Catherinen kirkossa. Prinssi joka kaikeksi\nonnettomuudeksi sattui olemaan siellä, on teidät nähnyt.\n\n-- Se on totta, hyvä herra, ja minä olin epätietoinen siitä,\nkertoisinko sen teille, koska en varmaan tiennyt, tunsiko prinssi\nminut todellakin.\n\n-- Teidän näkemisenne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Teidän\nsamannäköisyytenne sen naisen kanssa, jota hän kaipaa, on ollut\nhänestä vallan harvinainen. Hän on seurannut teidän jälkiänne\nja toimeenpannut tutkimuksia, mutta ne ovat kaikki olleet ihan\ntuloksettomia, sillä kukaan ei tiedä teistä mitään.\n\n-- Hyvä jumala! Mitä luulette hänen aikovan tehdä? -- huudahdin minä.\n\n-- Herttua on intohimoinen ja järkkymätön luonne, -- vastasi\nMonsoreaun herra.\n\n-- Oi, toivonpa, että hän on minut unohtava!\n\n-- Sitä en usko. Kun teidät kerran on nähnyt, ei teitä niin hevillä\nunohdeta. Minäkin olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni teidät, mutta en\nole voinut.\n\nNyt havaitsin kreivin katseessa ensimäisen intohimonkipinän. Ennen en\nollut sitä huomannut.\n\nTämä kauhistutti minua enemmän kuin mitä minua oli aamupäivällä\nprinssin näkeminen kauhistuttanut.\n\nOlin hetkisen ääneti.\n\n-- Mitä aiotte tehdä? -- kysyi kreivi.\n\n-- Enkö voisi muuttaa asuntoa, muuttaa johonkin Parisin toiseen\nlaitaan, tai, mikä vieläkin parempi, palata Anjouhun?\n\n-- Tuo kaikki ei lainkaan hyödyttäisi, -- vastasi Monsoreaun kreivi\npäätään pudistellen. -- Anjoun herttua on kauhea vainukoira:\nmenittepä te mihin tahansa, niin aina hän on kintereillänne, kunnes\nsaa teidät viimein käsiinsä.\n\n-- Voi hyvä jumala! Te minut pelästytätte!\n\n-- Se ei ollut tarkoitukseni. Sanon teille vaan sen, miten asiat\novat, en mitään muuta.\n\n-- No, minä siis vuorostani saanen tehdä teille saman kysymyksen,\njonka te äsken teitte minulle. Mitä te aiotte tehdä, hyvä herra?\n\n-- Sen pahempi, -- vastasi kreivi katkerasti, -- olen minä mies,\njolla on vähän neuvokkuutta. Olen maininnut teille erään keinon. Se\nkeino ei teitä tyydytä. Minä luovun siitä, mutta pyydän, ettei minun\ntarvitse ajatella mitään muutakaan keinoa.\n\n-- Mutta, hyvä jumala, ehkäpä vaara ei olekaan niin suuri kuin miksi\nsitä luulette!\n\n-- Sen on teille tulevaisuus osottava, hyvä neiti, -- sanoi kreivi ja\nnousi ylös. -- Joka tapauksessa sanon vielä kerran, ettei kreivitär\nMonsoreaun nykyisin tarvitsisi läheskään niin paljo pelätä prinssiä,\nkoska minä tämän uuden virkani vuoksi tulen ihan kokonaan olemaan\nriippuvainen kuninkaasta, ja siis minä ja vaimoni voisimme tietenkin\nluottaa hänen suojelukseensa.\n\nMinä vastasin vain huokaamalla. Se mitä kreivi sanoi oli hyvin\ntodennäköistä.\n\nMonsoreaun kreivi oli hetkisen vaiti, ikäänkuin antaakseen minulle\naikaa vastatakseni, mutta minulla ei ollut siihen voimia. Hän oli\nnoussut seisomaan ja oli nyt aikeissa lähteä. Katkera hymy leikki\nhänen huulillaan. Hän kumarsi ja poistui huoneesta.\n\nLuulin kuulleeni hänen kiroilevan rappuja alas mennessään.\n\nHuusin Gertrudia, joka kreivin täällä oleskellessa tavallisesti oli\nkabinetissa tai makuukamarissa. Hän kiiruhti luokseni.\n\nMinä seisoin toisen akkunaverhon takana, niin että saatoin kenenkään\nhuomaamatta nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui. Seisoimme siinä\nakkunan ääressä noin neljännestunnin, mutta mitään emme huomanneet.\n\nKun Gertrud seuraavana päivänä meni ulos, puhutteli häntä muuan nuori\nmies: se oli sama henkilö, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt\nprinssin seurassa. Miehen kysymyksiin ei Gertrud mitään vastannut,\nniin että mies lopulta tuli kärsimättömäksi ja meni matkoihinsa.\n\nTämä tapaus minua äärettömästi kauhistutti. Se tuntui olevan alkuna\nvainoon, mikä ei suinkaan päättyisi tähän ensimäiseen yritykseen.\nPelkäsin, ettei kreivi sinä iltana saapuisi luokseni ja että yön\naikana ehkä aiottaisiin tunkeutua asuntoomme. Lähetin siitä syystä\nkreiville sanan, ja hän saapui heti.\n\nKerroin hänelle kaikki ja kuvailin hänelle tuon nuoren miehen\nulkomuotoa, sikäli kuin Gertrud oli sen minulle kuvaillut.\n\n-- Hän on Aurilly, -- virkkoi kreivi. -- Mitä Gertrud on hänelle\nvastannut?\n\n-- Gertrud ei ole vastannut hänelle mitään.\n\nKreivi näytti hetkisen miettivän.\n\n-- Hän on menetellyt väärin ollessaan vastaamatta, -- sanoi kreivi.\n-- Nyt on kysymys ajan voittamisesta. Tänään olen vielä Anjoun\nherttuasta riippuvainen. Mutta neljäntoista päivän kuluttua,\nehkäpä jo kahdeksan päivän perästä, herttua päinvastoin on minusta\nriippuvainen. Asiaa on siis pitkitettävä. Toivo antaa hänelle\nkärsivällisyyttä, jyrkkä kielto sitävastoin voi saada hänen tekemään\nepätoivoisen päätöksen.\n\n-- Oi, kirjoittakaa isälleni! -- huudahdin minä. -- Hän on\nheittäytyvä kuninkaan jalkain juureen, ja kuningas on säälivä ukon\nkyyneleitä.\n\n-- Se riippuu siitä, millä tuulella kuningas sattuu olemaan, ja\nsiitä, onko hänen politiikkansa mukaista olla sillä hetkellä Anjoun\nherttuan ystävä vai vihamies. Muuten tarvitaan kuusi päivää sanan\nsaattamiseen isällenne, ja isänne tarvitsee toiset kuusi päivää\ntänne saapuakseen, ja näiden kahdentoista päivän kuluessa voi Anjoun\nherttua, ellemme me häntä siitä estä, saada paljo aikaan.\n\n-- Millä tavalla sitten voisimme häntä estää? Kreivi ei vastannut.\nMinä ymmärsin, mitä hän ajatteli, ja loin katseeni alas.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen, --\nantakaa Gertrudille määräyksenne. Hän tulee ne täyttämään.\n\nTuskin huomattava hymyily väreili kreivin huulilla minun näin ensi\nkertaa turvautuessani hänen suojelukseensa.\n\nHän keskusteli sitten vähän aikaa Gertrudin kanssa, minkä jälkeen hän\nkääntyi minun puoleeni ja virkkoi:\n\n-- Hyvä neiti, minut huomattaisiin, jos nyt lähtisin täältä. Parin\ntunnin kuluttua on pimeä. Sallitteko, että kulutan tämän ajan teidän\nseurassanne?\n\nKreivillä oli melkein oikeus sitä vaatiakin, ja kuitenkin hän tyytyi\nvain pyytämään. Minä viittasin hänelle merkin, että hän sai jäädä.\n\nNyt vasta huomasin, miten hyvin kreivi kykeni hillitsemään\nitsensä. Tuossa tuokiossa oli hän saanut poistetuksi tähän meidän\nseurusteluumme liittyneen molemminpuolisen nolouden, ja hänen\npuheensa tuli vähitellen vaihtelevaksi ja huvittavaksi. Kreivi oli\nmatkustellut paljo, nähnyt paljo, ajatellut paljo. Ja kahdessa\ntunnissa tulin minä jotenkin hyvin tajunneeksi sen, mistä johtui,\nettä tuolla merkillisellä miehellä oli ollut niin suuri vaikutus\nisääni. --\n\nBussy huokasi.\n\nPimeän tultua kreivi nousi ylös ja sanoi jäähyväiset. Senjälkeen\nasettausin minä Gertrudin kanssa akkunaan nähdäksemme kadulle.\nTällä kertaa erotimme selvästi kaksi miestä, jotka pitivät taloamme\nsilmällä. Useamman kerran lähenivät he porttia. Olimme sammuttaneet\nvalot, niin etteivät he voineet nähdä meitä. Lähempänä yhtätoista\nmiehet menivät tiehensä.\n\nKun Gertrud seuraavana päivänä meni kaupungille, kohtasi hän\ntaas saman nuoren miehen, jonka ennenkin oli nähnyt. Tämä tuli\nhäntä vastaan ja teki hänelle kysymyksiä samoinkuin edellisenäkin\npäivänä. Tällä kertaa Gertrud ei ollut niin vaitelias, vaan vaihtoi\nmuutamia sanoja hänen kanssaan. Seuraavana päivänä hän oli vieläkin\npuheliaampi ja kertoi miehelle, että minä olin erään virkamiehen\nleski, että minulla ei ollut omaisuutta ja että minä elin hyvin\nyksinäistä elämää. Mies olisi halunnut tietää vieläkin enemmän, mutta\nhänen oli sillä kertaa tyytyminen jo saamiinsa tiedonantoihin.\n\nSeuraavana päivänä tuntui Aurillyssä heränneen epäilyksiä sen\nkertomuksen suhteen, jonka Gertrud oli hänelle sepittänyt, sillä hän\npuhui nyt Anjousta, Beaugésta ja mainitsipa Méridorinkin.\n\nGertrud vastasi, että kaikki nuo nimet olivat hänelle aivan\ntuntemattomia.\n\nSilloin ilmoitti mies hänelle olevansa Anjoun herttuan uskottu ja\nettä herttua oli nähnyt minut ja rakastunut minuun. Senjälkeen hän\nteki loistavia tarjouksia tahtoen, että minä päästäisin prinssin\nluokseni.\n\nJoka ilta tuli herra Monsoreau minua tervehtimään, ja minä kerroin\nhänelle, mitä kunakin päivänä oli tapahtunut. Hän viipyi nyt\ntavallisesti luonani kello kahdeksasta puoleen yöhön saakka. Mutta\nselvästi näkyi, että hän oli hyvin levoton.\n\nLauvantai-iltana näin minä hänen tulevan luokseni tavallistaan\nkalpeampana ja liikutetumpana.\n\n-- Hyvä neiti, -- sanoi hän minulle, -- teidän täytyy luvata, että te\ntiistaina tai keskiviikkona suostutte herttuan rukouksiin.\n\n-- Mitä varten? -- kysyin minä.\n\n-- Koska herttua on päättänyt raivata tieltään kaikki esteet, koska\nhän tällä hetkellä on ystävällisissä suhteissa kuninkaaseen, eikä\nkuninkaan apuun siis ole luottamista.\n\n-- Mutta tapahtuuko sitten ennen tiistaita jotain sellaista, mikä\nmeidät pelastaa?\n\n-- Ehkäpä. Joka päivä vartoan sitä tapahtumaa, mikä tekee prinssin\nminusta riippuvaksi. Joudutan sitä tapausta, en ainoastaan\ntoivomuksin, vaan myöskin teoin. Huomenna minun täytyy jättää teidät\nyksin ja matkustaa Monsoreauhon.\n\n-- Täytyykö? -- sanoin minä levottomasti, mutta siihen\nlevottomuuteeni sisältyi salaista iloakin.\n\n-- Täytyy, -- vastasi kreivi. -- Minun täytyy siellä tavata muuan\nhenkilö voidakseni jouduttaa sitä tapahtumaa, josta äsken puhuin.\n\n-- Entäs jos me vielä tiistaina olemme samallaisessa asemassa kuin\nnytkin, niin mitä silloin on tehtävä? Oi, jumalani, jumalani!\n\n-- Mihinpä minä voisin ryhtyä ruhtinasta vastaan, kun minulla\nei ole mitään oikeutta teitä puolustaa? Teidän täytyy alistua\nvälttämättömään kohtaloonne.\n\n-- Oi, isäni, isäni! -- huudahdin minä. Kreivi katseli minua\nterävästi.\n\n-- Te siis inhoatte minua kutakuinkin paljo? -- virkkoi hän.\n\n-- Ooh, hyvä herra!\n\n-- Mutta mistä te siis saatatte moittia minua?\n\n-- Ah, en mistään, päinvastoin!\n\n-- Enkö ole ollut uskollinen kuin ystävä, kunnioittava kuin veli?\n\n-- Te olette kaikin puolin käyttäytynyt kuin kunnon mies.\n\n-- Enkö ole saanut omaa lupaustannekin?\n\n-- Olette.\n\n-- Olenko kertaakaan teitä siitä muistuttanut?\n\n-- Ette.\n\n-- Ja kuitenkin, vaikka olosuhteet nyt kerran ovat sellaisia, että\nteidän on valitseminen kunniallisen ja halveksittavan aseman välillä,\nte mieluummin haluatte tulla Anjoun herttuan jalkavaimoksi kuin\nkreivi Monsoreaun puolisoksi.\n\n-- Sitä minä en sano, hyvä herra.\n\n-- Mutta tehkää sitten päätöksenne.\n\n-- Päätökseni on jo tehty.\n\n-- Tullaksenneko Monsoreaun kreivittäreksi?\n\n-- Niin, mieluummin kuin Anjoun herttuan jalkavaimoksi.\n\n-- Mieluummin kuin herttuan jalkavaimoksi! Onpa tuo vaihtoehto\ntosiaankin houkutteleva!\n\nMinä en vastannut mitään.\n\n-- Hyvä niinkin, -- sanoi nyt kreivi. -- Minä käsitän teidät.\nKoettakoon Gertrud kaunein sanoin saada ne pysymään poissa tiistaihin\nasti, niin sittenpähän saamme nähdä.\n\nSeuraavana päivänä meni Gertrud tavallisuuden mukaan kaupungille,\nmutta Aurillya hän ei nähnyt. Hänen palattuaan olimme me levottomia\nmiehen poisjäämisestä kuin mitä ennen olimme olleet, kun hän oli\nkäynyt Gertrudia puhuttelemassa. Gertrud meni vielä kerran ulos vain\nsitä varten, että olisi tuon miehen tavannut, mutta ei onnistunut\nnytkään.\n\nLähetin hänet silloin kreivin luo, mutta tämäkin oli poissa, eikä\nkukaan tiennyt, missä hän oli.\n\nTunsimme olevamme yksinäisiä ja hyljättyjä. Ensi kertaa huomasin nyt,\nmiten kerrassaan väärin olin kreiviä kohtaan menetellyt.\n\n-- Oi, hyvä neiti, -- huudahti Bussy, -- älkää pitäkö niin kiirettä\nantaessanne anteeksi tuolle miehelle. Hänen käyttäytymisessään on\njotain, mitä emme vielä jaksa käsittää, mutta jonka kyllä lopuksi\nsaamme selville. --\n\n-- Tuli ilta ja uusi pelko sen mukana. Olin valmistautunut kaikkeen\nmuuhun kuin jättäytyäkseni elävänä Anjoun herttuan käsiin. Olin\nvarannut itselleni tämän tikarin ja päättänyt surmata itseni\nprinssin silmien edessä samana hetkenä kun hän yrittäisi tehdä\nminulle väkivaltaa. Laitoimme kaikenmoisia varustuksia ovien eteen.\nKadulle vievässä portissa ei -- sen pahempi -- ollut sisäpuolella\nminkäänlaista hakaa. Sammutimme lampun ja asetuimme tavallisuuden\nmukaan vartiopaikkaamme akkunan luo.\n\nKaikki oli hiljaista kello yhteentoista asti, mutta silloin\nnäimme viiden miehen tulevan Saint-Antoinen kadulta. He näyttivät\nneuvottelevan ja asettautuivat sitten lymypaikkaan Tournellesin\nhotellin luo.\n\nAloimme vavista pelosta, sillä noilla miehillä luultavasti oli\njoitakin pahoja aikomuksia meihin nähden. Ne pysyivät kuitenkin\naloillaan, mutta neljännestunnin kuluttua niiden saapumisesta\nhuomasimme kaksi muuta miestä Saint-Paulin kadun kulmauksessa. Kuu\npilkisti pilvien välistä, ja Gertrud ehdi nähdä, että toinen näistä\nviimeksimainituista oli Aurilly.\n\n-- Siinä on, sen pahempi, prinssi uskottuineen, -- mutisi hän.\n\n-- Niin on, -- vastasin minä väristen, -- ja nuo viisi muuta ovat\nheidän apureitaan.\n\n-- Mutta he eivät pääse sisään muuten kuin lyömällä portin rikki, ja\nräiskeen ja melun kuullessa rientävät kyllä naapurit meille avuksi.\n\n-- Miten voit luulla naapurien tekevän sitä? Eiväthän he meitä\ntunnekaan, ja mitä syytä heillä olisikaan käydä käsikähmään meitä\npuolustaakseen? Onnettomuudeksemme, Gertrud, ei meillä ole ketään\nmuuta todellista puolustajaa kuin kreivi.\n\n-- No, miksi neiti sitten alinomaa kieltäytyy rupeamasta\nkreivittäreksi?\n\nMinä vain huokasin.\n\n\n\n\n17.\n\nAvioliitto (jatkoa).\n\n\nSillä välin olivat ne kaksi henkilöä, jotka olivat näyttäytyneet\nSaint-Paulin kadun kulmauksessa, hiipineet talojen seinuksia myöten\nja pysähtyneet meidän portillemme.\n\nMe avasimme hiljaa akkunan kuunnellaksemme.\n\n-- Oletteko varma siitä että se on juuri tämä? -- kysyi muuan ääni.\n\n-- Olen, armollinen herra, ihan varma. Tämä on viides talo\nSaint-Paulin kadulta lukien.\n\n-- Ja luuletko avaimen käyvän?\n\n-- Luulen. Olen ottanut kohojäljennöksen lukosta.\n\nMinä tartuin Gertrudin käsivarteen ja puristin sitä\nsuonenvedontapaisesti.\n\n-- Entä kun olemme päässeet sisälle? -- jatkoi sama ääni.\n\n-- Sisälle päästyämme saatte minun antaa huolehtia lopusta.\nKamarineitsyt meille kyllä avaa oven. Teidän korkeudellanne on\ntaskussaan kulta-avain, joka on yhtä hyvä kuin tämäkin.\n\n-- No, avaa sitten portti!\n\nSenjälkeen kuulimme, miten avainta lukossa väännettiin. Mutta äkkiä\nsyöksähtivät ne henkilöt, jotka näyttivät piileskelevän vaanimassa\nTournellesin hotellin luona, prinssiä kohti ja huusivat: iskekää!\niskekää!\n\nTästä kaikesta en käsittänyt lainkaan mitään, aavistin vain,\nettä jokin odottamaton apu oli tullut pelastukseksemme. Lankesin\npolvilleni ja kiitin taivasta.\n\nPrinssin tarvitsi kuitenkin vain näyttää itsensä ja mainita nimensä,\nniin jopa kaikki äänet vaimenivat, kaikki miehet laskeutuivat alas,\nja päällekarkaajat peräytyivät askeleen takaperin.\n\n-- Niin, niin, -- huomautti Bussy, -- eihän se ollutkaan prinssi,\njota he halusivat, se olin minä.\n\n-- Joka tapauksessa, -- jatkoi Diana, -- sai tämä päällehyökkäys\nprinssin lähtemään pois, ja nuo viisi aatelismiestä siirtyivät\ntakaisin Tournellesin hotellin luo. Oli otaksuttavaa, ettei meidän\nainakaan tänä yönä tarvinnut mitään pelätä. Seisoimme kuitenkin\nakkunassamme odotellen ihan vaistomaisesti jotain erikoisempaa vielä\ntapahtuvan.\n\nEmme tarvinneetkaan kauvan odottaa. Muuan ratsastaja ilmestyi\npian näkyviin. Nähtävästi juuri häntä nuo viisi aatelismiestä\nodottivatkin, sillä he huusivat heti: aseisiin! ja syöksyivät häntä\nvastaan.\n\nNähdessämme teidän mitä urhoollisimmin taisteltuanne vetäytyvän\ntakaperin tukeaksenne asuntomme porttia vasten, heräsi Gertrudissa\nja minussa ajatus mennä avaamaan teille portti. Hän loi minuun\nkysyvän katseen ja minä vastasin myöntävästi. Mutta me, niinkuin jo\nolen teille sanonut, olimme laatineet kaikenmoisia murroksia oviemme\neteen. Huonekalujen syrjään siirtäminen vei minuutin, ja samalla\nhetkellä kun pääsimme eteiseen, kuulimme portin paiskattavan kiinni.\n\nKumpikin jäimme liikkumattomina seisomaan. Ken oli sitten tuo\nsisäpuolelle tullut henkilö, ja miten hän oli päässyt portista?\n\nPian kuulimme askeleita porttikäytävästä. Näimme horjuvan ja käsiään\nojentelevan miehen: hän kaatui hiljaa vaikertaen ensimäisille\nportaille.\n\nOli selvää, ettei tätä miestä enää ahdistettu. Hän oli sulkenut\nportin, jonka herttua kaikeksi onneksi oli jättänyt auki. Sillä\ntavoin hän oli päässyt vainoojainsa käsistä rauhaan, ja oli nyt\nvaarallisesti, ehkäpä kuolettavastikin haavoittuneena sortunut\nrapuille.\n\nMissään tapauksessa ei meillä ollut mitään pelättävää. Päinvastoin\ntarvitsi tuo mies meidän hoivaamme ja apuamme.\n\n-- Mene hakemaan lamppu, -- sanoin minä Gertrudille.\n\nHän riensi sisälle ja toi sieltä pian valoa.\n\nEmme olleet erehtyneet: te olitte pyörtynyt. Tunsimme teidät\nsamaksi sankariksi, joka vähäistä ennen oli niin miehuullisesti\npuolustautunut, ja ilman mitään epäilyä päätimme me avustaa teitä\nkaikilla käytettävissämme olevilla keinoilla.\n\nHetken perästä olimme saaneet kannetuksi teidät minun huoneeseeni ja\nasetetuksi teidät sänkyyn.\n\nTeidän tajuttomuudentilaanne kesti yhäkin, ja välskärin apu näytti\nolevan tarpeen. Gertrud muisteli kuulleensa jostain merkillisestä\nparantamistapauksesta, jonka muuan nuori, Beautreillisen kadulla\nasuva lääkäri muutamia päiviä aikaisemmin oli suorittanut. Hän tiesi\nlääkärin asunnon ja tarjoutui mennäkseen häntä noutamaan.\n\n-- Mutta, -- sanoin minä hänelle, -- lääkärihän ehkä saattaisi\nilmaista meidät.\n\n-- Olkaa huoletta, -- vastasi Gertrud, -- minä kyllä osaan olla siinä\nsuhteessa varovainen.\n\nGertrud on samalla sekä reipas että varovainen, ja minä luotan häneen\ntäydellisesti. Minä siis annoin hänen mennä.\n\nHän palasi pian takaisin nuori lääkäri mukanaan. Lääkäri oli\nsuostunut tulemaan hänen mukaansa silmät sidottuina. Minä jäin\nsalonkiin, mutta hänet saatettiin siihen huoneeseen, jossa te\nmakasitte.\n\nSiellä hän sai ottaa siteen pois silmiltään.\n\n-- Niin, -- virkkoi Bussy, -- tuo tapahtui juuri samana hetkenä,\njolloin minä tulin tajuihini. Minä näin muotokuvan ja luulin näkeväni\nteidän astuvan sisälle.\n\n-- Minä tulin sisälle tosiaankin, -- sanoi Diana. -- Levottomuuteni\noli varovaisuuttani suurempi. Tein nuorelle lääkärille muutamia\nkysymyksiä, hän tutki teidän haavanne, meni takuuseen teidän\nhengestänne, ja minä jonkun verran rauhoituin.\n\n-- Kaikki tuo on painunut minun muistiini, mutta vain hämäränä unena.\nJa kuitenkin, -- jatkoi tuo nuori mies, pannen käden sydämelleen --,\noli siinä jotain, mikä lakkaamatta sanoi minulle, etten minä ollut\nuneksinut.\n\n-- Kun välskäri oli teidät sitonut, -- jatkoi vuorostaan Diana, --\notti hän taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutamia pisaroita\nhuulillenne. Se oli hänen selityksensä mukaan lääkettä, joka antaisi\nteille unta ja lieventäisi kuumetta.\n\nAivan kohta lääkkeen nautittuanne ummistuivat teidän silmänne\njälleen, ja te vaivuitte samallaiseen tajuttomuudentilaan, mistä\näsken hetkisen olitte ollut hereillä. Minä peljästyin, mutta lääkäri\nvakuutti, ettei mitään vaaraa ollut olemassa ja että teidän vain oli\nannettava nukkua.\n\nSitten pani Gertrud taas siteen lääkärin silmille ja saattoi hänet\ntakaisin asuntoonsa, mutta Gertrud oli matkalla havaitsevinaan, että\nlääkäri laski askeleitaan, ja se meitä pelästytti. Me päätimme siis\nhävittää kaikki merkit teille osottamastamme vierasvaraisuudesta.\nMutta tärkeintä oli saada teidät itsenne meiltä pois.\n\nMinä kokosin kaiken rohkeuteni. Kello oli kaksi aamulla, ja kadut\nolivat tyhjät ja autiot. Gertrud otti kantaakseen teitä. Minä autoin\nhäntä, ja niin veimme teidät Temppelitornin vallihaudan luo. Sitten\npalasimme takaisin, ihmetellen itsekin rohkeuttamme, kun olimme,\nme kaksi turvatonta naista, rohjenneet mennä ulos siihen aikaan\nvuorokaudesta. Mutta jumala varjeli meitä: emme tavanneet ainoatakaan\nihmistä eikä meitä koko matkalla ollut kukaan edes nähnytkään.\n\nPäästyäni taas omiin huoneisiini minä pyörryin.\n\n-- Ah! -- huudahti Bussy. -- Kuinka minä voin milloinkaan palkita\nteille kaiken sen hyvän, mitä puolestani olette tehnyt?\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Sainte-Catherinen tornikello kuului lyövän\nkaksi.\n\n-- Kello on kaksi, -- huudahti Diana hätkähtäen, -- ja te yhäkin\nolette täällä!\n\n-- Oi, -- rukoili Bussy, -- älkää ajako minua pois ennenkuin olette\nkertonut minulle kaikki, ennenkuin olette sanonut minulle, miten\nvoisin olla teille veljen, ja sanokaa tälle veljellenne, mitä hänen\nolisi tehtävä sisarensa hyväksi.\n\n-- Ei mitään nyt enää, sen pahempi, -- virkkoi nuori nainen. -- Nyt\non kaikki myöhäistä.\n\n-- Mutta mitä tapahtui seuraavana päivänä? -- kysyi Bussy.\n\n-- Gertrud tapasi kadulla Aurillyn, joka nyt oli itsepäisempi kuin\nmilloinkaan ennen. Hän ei kuitenkaan sanallakaan maininnut edellisen\nyön tapahtumista, mutta pyysi herransa puolesta kohtaushetkeä.\nGertrud oli suostuvinaan, mutta pyysi kohtauksen lykkäämistä\nkeskiviikoksi, siis tähän päivään asti, voidakseen saada minut\nsuostumaan asiaan. Aurilly lupasi, että hänen herransa odottaisi\nsiihen asti.\n\nIllalla saapui Monsoreaun kreivi. Me kerroimme hänelle kaiken muun\npaitsi teitä koskevaa puolta asiassa. Sanoimme hänelle, että herttua\nedellisenä iltana oli avannut portin väärällä avaimella, mutta että\nhänen kimppuunsa samana hetkenä, jolloin hänen piti astua portista\nsisään, oli hyökännyt viisi miestä, joiden joukossa olivat herrat\nd'Epernon ja Quélus. Kuulin nämä kaksi nimeä mainittavan ja ilmaisin\nsen kreiville.\n\n-- Minä jo olen kuullut siitä puhuttavan, -- sanoi kreivi. -- Hän on\nsiis hankkinut itselleen väärän avaimen. Sitäpä aavistinkin.\n\n-- Eikö lukkoa voitaisi muuttaa? -- kysyin minä.\n\n-- Hän teettää silloin uuden avaimen, -- vastasi kreivi.\n\n-- Mutta jos portin sisäpuolelle laitetaan haka?\n\n-- Siinä tapauksessa hän murtaa portin.\n\n-- Miten on sen tapauksen laita, jonka, sikäli kuin sanoitte, piti\ntehdä herttua teistä riippuvaksi.\n\n-- Se on lykkäytynyt epämääräiseksi ajaksi. Jäin mykkänä seisomaan,\nja kylmä hiki kohosi otsalleni. Oivalsin, ettei minulla Anjoun\nherttuan välttämiseksi ollut mitään muuta keinoa kuin suostua\ntulemaan kreivin puolisoksi.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- herttua on uskottunsa kautta\nilmoittanut suostuvansa odottamaan keskiviikko-iltaan asti. Pyydän\nteidän saapumaan tänne tiistaina.\n\n-- Minä tulen, hyvä neiti.\n\nSanaakaan lisäämättä hän nousi ylös ja poistui. Minä seurasin häntä\nkatseillani. Sen sijaan että olisi mennyt kotiinsa asettui hän\nTournellesin hotellin muurin viereen ja näytti päättäneen vartioida\nminun asuntoani koko yön.\n\nJok'ainoa näyte tuon miehen kiintymyksestä itseeni oli kuin uusi\ntikarinpisto sydämeeni.\n\nNuo kaksi päivää kuluivat nopeasti kuin sekunnit, eikä mikään seikka\nmeidän yksinäisyyttämme häirinnyt. Sitä mitä minä noina kahtena\npäivänä kärsin, tuntien nopeata kulkua kuunnellessani, on mahdoton\nsanoin kuvailla.\n\nKun tiistai-ilta joutui, olin minä aivan masennuksissa. Olin äänetön\nja päältäpäin nähdenkin tunteeton kuin kuva. Sydämeni vain rajusti\nsykki, mutta koko muu olentoni näytti lakanneen elämästä.\n\nGertrud pysyttelihe alinomaa akkunan ääressä. Minä istuin tässä,\nmissä nytkin istun. Tuontuostakin kuivailin kylmää hikeä otsaltani.\n\nÄkkiä ojensi Gertrud kätensä. Tuo liike, joka ennen olisi saanut\nminut vapisemaan, ei nyt tehnyt minuun vähintäkään vaikutusta.\n\n-- Neiti! -- virkkoi hän. -- Neljä miestä... minä näen neljä\nmiestä... ne tulevat tännepäin... nyt ne avaavat portin... ne tulevat\nsisälle...\n\n-- Tulkoot, -- vastasin minä paikaltani liikahtamatta.\n\n-- Mutta nuo neljä miestä ovat ihan varmasti Anjoun herttua, Aurilly\nja kaksi heidän seuralaistaan.\n\nAinoaksi vastaukseksi siihen otin minä tikarini esiin ja asetin sen\nviereeni pöydälle.\n\n-- Ah! Antakaa minun ainakin mennä katsomaan! -- huusi Gertrud ja\nriensi ovelle.\n\n-- Mene vaan, -- vastasin minä. Hetkisen kuluttua tuli Gertrud\ntakaisin.\n\n-- Neiti, -- sanoi hän, -- se onkin kreivi.\n\nPiilotin taaskin tikarin poveeni mitään virkkamatta ja käännyin\nsitten kreiviin päin, joka jo oli tullut sisälle. Epäilemättä hän\nhämmästyi minun kalpeuteni vuoksi.\n\n-- Onko totta, mitä Gertrud sanoi, -- huudahti hän -- että luulitte\nminua herttuaksi ja että olisitte, jos se olisi ollut hän, surmannut\nitsenne?\n\nTämä oli ensi kertaa, jolloin näin hänen tulleen liikutetuksi. Mutta\noliko tuo liikutus sitten todellista vaiko teeskenneltyä?\n\n-- Gertrud on menetellyt väärin kertoessaan sen teille, hyvä herra,\n-- vastasin minä. -- Mutta koska siellä ei ollutkaan herttua, niin\nonhan kaikki taas hyvin.\n\nNyt oli hetken äänettömyyttä.\n\n-- Niinkuin tiedätte, en minä ole tullut yksin, -- sanoi kreivi.\n\n-- Gertrud mainitsi, että teitä oli neljä henkilöä.\n\n-- Aavistatteko, ketä nuo muut ovat?\n\n-- Otaksun, että yksi niistä on pappi ja että muut kaksi ovat\ntodistajiamme.\n\n-- Oletteko siis valmis tulemaan minun puolisokseni?\n\n-- Olihan se jo päätetty. Tahdon vain muistaa sopimuksemme olleen\nsellaisen, ettei minua -- ellen itse puolestani myönnä sitä\nvälttämättömäksi -- vihitä muuten kuin isäni läsnäollessa.\n\n-- Muistan tuon ehdon täydellisesti, hyvä neiti, mutta luuletteko,\nettä välttämättömyys sitä nyt vaatii?\n\n-- Kyllä niin luulen.\n\n-- Entä mitä muuta?\n\n-- Minä olen, hyvä herra, valmis vihittäväksi teidän kanssanne.\nMutta huomatkaa, mitä nyt teille sanon: minä en missään tapauksessa\ntodellisuudessa tule teidän puolisoksenne, ennenkuin olen saanut\nnähdä isäni.\n\nKreivi rypisti silmäkulmiaan ja puri huuliaan.\n\n-- Hyvä neiti, -- sanoi hän, -- tarkoitukseni ei ole teitä millään\nmuotoa pakoittaa. Jos vaaditte lupauksenne takaisin, niin minä sen\nteille annan: te olette vapaa. Mutta...\n\nNäin sanoen kreivi meni akkunan luo.\n\n-- ... mutta, -- sanoi hän, -- katsokaahan tuonne!\n\nNousin ylös sen sisäisen voiman ajamana, mikä pakoittaa meitä saamaan\nvarman vakuutuksen onnettomuudestamme, ja akkunan alla havaitsin\nkappaan kääriintyneen miehen: mies näytti koettavan pyrkiä taloon.\n\n-- Oi, hyvä jumala! -- huudahti Bussy. -- Ja te sanotte, että tämä\ntapahtui eilen?\n\n-- Niin, hyvä kreivi, noin kello yhdeksän eilisiltana.\n\n-- Jatkakaa! -- kehoitti Bussy.\n\n-- Hetken perästä saapui muuan toinen mies, ja sillä oli lyhty\nkädessään. Hän alkoi keskustella ensinmainitun kanssa.\n\n-- Mitä noista kahdesta miehestä ajattelette? kysyi kreivi Monsoreau\nminulta.\n\n-- Ajattelen, että siinä on herttua uskottuineen, -- vastasin minä.\n\nBussy huokasi syvään.\n\n-- Määrätkää nyt, -- jatkoi kreivi, -- jäänkö minä tänne vai onko\nminun poistuttava?\n\nHetkisen minä epäilin -- niin, huolimatta isäni kirjeestä, huolimatta\nantamastani lupauksesta, huolimatta minua uhkaavasta vaarasta minä\nvieläkin epäilin, ja ellei noita kahta miestä olisi ollut tuolla\nulkona...\n\n-- Voi minua onnetonta! -- huudahti Bussy. -- Kappaan kääriintynyt\nmies olin minä, ja tuo toinen, joka kantoi lyhtyä, oli se sama nuori\nlääkäri, jonka te olitte tänne haetuttanut!\n\n-- Tekö se olitte? -- huudahti Diana hämmentyneenä.\n\n-- Minä se olin, minä, joka tultuani yhä enemmän ja enemmän\nvakuutetuksi siitä, että uneni olikin ollut todellisuutta, koetin\nsaada selon siitä talosta, jossa minua oli hoidettu, siitä huoneesta,\njohon minut oli saatettu, siitä naisesta, tai oikeammin sanoen\nenkelistä, joka eteeni oli ilmestynyt. Ah! Eikö minulla olekin oikeus\nhuudahtaa: voi minua onnetonta!\n\nBussy näytti murtuneelta.\n\n-- Oletteko siis nyt hänen puolisonsa? -- kysyi hän hetken kuluttua.\n\n-- Eilispäivästä alkaen, -- vastasi Diana.\n\nSyntyi uudelleen vaitiolo, jota ei häirinnyt mikään muu kuin heidän\nkummankin huokaileva hengitys.\n\n-- Mutta, -- kysäsi Diana äkisti, -- kuinka olette päässyt tähän\ntaloon?\n\nBussy näytti hänelle mitään virkkamatta avainta.\n\n-- Avain! -- huudahti Diana. -- Kuinka olette saanut tämän avaimen?\nKuka on sen teille antanut?\n\n-- Eikö Gertrud ole luvannut saattaa prinssiä tänä iltana teidän\nluoksenne? Prinssi on havainnut herra Monsoreaun ja minun tässä\nulkopuolella: hän pelkäsi jotain ansaa ja lähetti minut puolestaan\ntänne.\n\n-- Ja te otitte tuon tehtävän suorittaaksenne? -- sanoi Diana\nmoittien.\n\n-- Se oli ainoa keino päästäkseni teidän luoksenne. Voitteko olla\nniin epäoikeuden mukainen, että viitsitte suuttua minuun siitä että\nolen etsinyt elämäni korkeinta autuutta ja suurinta tuskaa!\n\n-- Olen teille vihainen siitä syystä, -- virkkoi Diana, -- että olisi\nollut parempi, jos te ette olisi minua enää nähnyt. Silloin olisitte\nminut unohtanut.\n\n-- Ei, hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- te erehdytte. Jumala itse on\npäinvastoin minut tänne lähettänyt ottamaan selvän siitä ovelasta\nsuunnitelmasta, jonka uhriksi te olette joutunut. Kuulkaa: samana\nhetkenä, jona teidät näin, omistin elämän teille. Se tehtävä, jonka\notin suorittaakseni, alkaa juuri nyt. Te kai haluatte saada jotain\ntietoa isästänne?\n\n-- Ah, kyllä!\n\n-- Hyv'on! -- sanoi Bussy. -- Otan hankkiakseni teille tietoja\nhänestä. Pitäkää vaan ystävällisessä muistossanne se mies, joka tästä\nhetkestä alkaen elää ainoastaan teitä varten.\n\n-- Mutta entä avain? -- huomautti Diana levottomasti.\n\n-- Avaimen, -- vastasi Bussy, -- annan tässä nyt teille, sillä en\ntahdo ottaa sitä vastaan keneltäkään muulta kuin teiltä. Aatelisen\nkunniani kautta voin kuitenkin vakuuttaa, ettei mikään sisar ole\nmilloinkaan uskonut avainta uskollisemman ja kunnioittavamman veljen\nhaltuun kuin mitä minä olen.\n\n-- Luotan urhoollisen Bussyn sanoihin, -- lausui Diana ja ojensi\nhänelle avaimen takaisin.\n\n-- Hyvä rouva, -- virkkoi Bussy, -- neljäntoista päivän kuluttua\nsaamme tietää, mikä mies herra Monsoreau oikeastaan on.\n\nHän kumarsi arvokkaasti ja poistui huoneesta.\n\nDiana kuuli hänen menevän. Hänen askeltensa kaiku oli jo kauvan\nsitten lakannut kuulumasta, mutta sykkivin sydämin ja silmät\nkyynelissä Diana yhäkin vaan kuunteli.\n\n\n\n\n18.\n\nHenrik III:nen matkustamistapa.\n\n\nNoin kello kahdeksan seudussa seuraavana aamuna vaelsi joukko\nväljiin kappoihin kääriintyneitä aatelismiehiä ratsain Louvren\nisosta portista ulos. Niiden jälestä tulivat hovipojat, sitten iso\nliuta lakeijoita ja viimeisenä ihan kuninkaan hevospaarein edellä,\nkomppania sveitsiläiskaartia.\n\nNämä paarit, joita kahdeksan upeasti koristeltua muuliaasia veti,\nansaitsevat puolestaan erityisen kuvauksen.\n\nSe muistutti jotain tavattoman suurta, neljän pyörän päälle asetettua\nlaatikkoa. Se oli noin viisitoista jalkaa pitkä ja kahdeksan jalkaa\nleveä ja oli sisäpuoleltaan hyvin topattu. Siellä missä tie oli huono\nkäytettiin kahdeksan muuliaasin sijasta suurta härkälaumaa.\n\nTähän laatikkoon mahtui kuningas Henrik III hoveineen,\nlukuunottamatta kuningatarta, joka hyvin harvoin matkusti puolisonsa\nmukana.\n\nPaitsi itseään kuningasta matkusti näissä merkillisissä ajopeleissä\nhänen henkilääkärinsä Marc Miron, hänen kappalaisensa, jonka nimeä\nemme tiedä, hänen hovinarrinsa Chicot sekä viisi tai kuusi suosikkia,\njoista tällä kertaa olivat mukana Quélus, Schomberg, d'Epernon,\nd'O ja Maugiron. Lisäksi oli niissä pari suurta vinttikoiraa,\njotka silloin tällöin haukotellen kurkottivat käärmemäisiä päitään\nnoitten istuvain, loikovain, seisovain tai polvillaan olevien\nhenkilöiden keskeen. Lopuksi oli siellä vielä kori, jossa oli pieniä\nenglantilaisia koiranpentuja, ja sitä koria kuningas piteli joko\npolvillaan tai sitten kaulassaan riippuvassa nauhassa.\n\nKatokkeesta riippui kullatuista teräslangoista tehty lintuhäkki, ja\nsen sisällä oli mitä kauneimpia turtturikyyhkysiä. Tällä kertaa oli\nnoissa kuninkaallisissa paareissa vielä pari kolme apinaa, koska nuo\neläimet siihen aikaan olivat muodissa viimeisen valoisilaisen hovissa.\n\nMarmorinen madonnankuva oli asetettu paarien perällä olevaan\nkullattuun komeroon. Madonnan, katse näytti näkemästään hyvin\nhämmästyneeltä.\n\nKaikissa sen aikuisissa suorasanaisissa ja runomuotoisissa\npilakirjoituksissa -- ja niitä oli paljo -- oli varsin usein\nkosketeltu noita kuninkaallisia paareja, ja niitä nimitettiinkin\nNoakin arkiksi.\n\nKuninkaan istuinpaikka oli ihan madonnankuvan alla. Hänen jalkainsa\njuuressa istuivat Quélus ja Schomberg, ja kutoivat nauhaa. Se olikin\nsen ajan nuorten miesten vakavimpia toimia, ja muutamat olivatkin\nsiinä taidossa kehittyneet sangen pitkälle. Muutamassa nurkassa istui\nMaugiron ja ompeli harso-ompelusvaakunaansa uutta lauselmaa, jonka\nhän luuli omaksi keksinnökseen, vaikka olikin sen vain palauttanut\nentuudesta muistiinsa. Toisessa nurkassa keskustelivat kappalainen\nja lääkäri keskenään. D'O ja d'Epernon, silmät yhäkin unisia,\ntähystelivät silloin tällöin uudinten välistä ja haukottelivat\nkilpaa vinttikoirien kanssa. Lopuksi nähtiin Chicotin istuvan\nportaalla, sääret paarien ulkopuolella, niin että hän mielensä\nmukaan voi laskeutua ajopelistä alas ja nousta niihin takaisin, ja\nhänen kuultiin lakkaamatta laulavan virsiä, lukevan pilakirjoituksia\nsekä ajan vallitsevan vimman mukaisesti sepittävän tilapäisiä\npilkkarunoja, ja hovimiehiin nähden hän osasi käyttää niissä\nsellaisia vertauksia, että ne olivat hyvin epämieluisia niille,\njoihin hän tällä tavoin sattui hyökkäyksensä kohdistamaan.\n\nKun oli päästy Place du Châteletin kohdalle, alkoi Chicot veisata\nvirttä.\n\nKappalainen käännähti silloin ympäri ja rypisti silmäkulmiaan.\n\n-- Chicot, ystäväni, -- virkkoi kuningas, -- varoppas vähän. Iske\nsuosikkeihini niin paljo kuin haluat, ole häijy minua itseänikin\nkohtaan, sano mitä haluat meidän Herrastamme, sillä jumala on hyvä,\nmutta älä iske ivaasi kirkkoa vastaan.\n\n-- Kiitos neuvosta, poikani, -- sanoi Chicot. -- Minä en huomannut\narvoisaa kappalaistamme, joka mielellään tahtoo saada olla rauhassa,\nvarsinkin ateriatuntien aikana. Ei lainkaan virsiä, sanot sinä.\nSinähän haastelet kuin kruunu. Se on liian vanhanaikaista. Sen sijaan\ntahdon minä laulaa sinulle aivan uuden laulun.\n\n-- Millä säveleellä? -- kysyi kuningas.\n\n-- Aina samalla säveleellä, -- vastasi Chicot ja alkoi täyttä kurkkua\nlaulaa:\n\nMiljoona velkaa on Henrikillä...\n\n-- Enemmän minulla on velkaa, -- sanoi Henrik. -- Sinun runosepollesi\non väärin ilmoitettu, Chicot.\n\nChicot jatkoi mistään välittämättä:\n\n    Miljooneja velkaa on Henrikillä,\n    sitä suosikit kylläkin suurentaat.\n    Mut Henrikki velkansa maksais millä?\n    Hänpä rahvaalta riistää mannut maat.\n    On onneton se, joka joutuu vaan\n    nyt lurjusten kynsiin: hän hoklaistaan,\n    tahi myypi hän itsensä nahkoineen\n    noiden petojen nieltäväks tuimikseen.\n\n-- Hyvä! -- huusi Quélus, yhäkin kutoen silkkinauhaansa. -- Sinulla\non kaunis ääni, Chicot. Annappa kuulua toisen värssyn, ystäväni.\n\n-- Kuulehan valoisilainen, -- virkkoi Chicot, vastaamatta mitään\nQuélus'elle, -- kielläppäs ystäviäsi kutsumasta minua ystäväkseen,\nsillä se loukkaa minua.\n\n-- Puhu runomittaan, Chicot, -- sanoi kuningas, -- sinun proosastasi\nei ole juuri mihinkään.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Chicot ja alotti taas:\n\n    On puku niillä niin hirmuinen,\n    sitä kunnon neito ei kehtais kantaa.\n    Kun päätään he kääntävät sivullen,\n    eipä kaulus tahtoisi perää antaa.\n    Ah, katsos tärkkäystä tuota vaan!\n    Ei kelpaa nyt vehnäliistarikaan,\n    riisryynit kun tärkiksi jauhetaan.\n\n-- Mainiota! -- huudahti kuningas. -- Etkö se olekin sinä, d'O, joka\nolet keksinyt riissitärkkäyksen?\n\n-- Ei, sire, -- huomautti Chicot. -- Se on herra Saint Mégrin, joka\nviime vuonna kaatui Mayennen miekan lävistämänä. Hänellä ei ole\nmitään muuta kuin tuo tärkkinsä ja se tapa, jolla hän Guisen herttuan\nkanssa taisteli, toiseen maailmaan päästäkseen. Jos häneltä otetaan\ntärkkinsä pois, niin jää hän puolitiehen.\n\nVälittämättä mitään kuninkaasta, jonka kasvonpiirteet tuon viimeisen\nhuomautuksen kuullessaan synkkenivät, jatkoi Chicot:\n\n    Ja tukka on kammattu keskolaiseen...\n\n-- Huomatkoon, että kysymys edelleenkin on hänen majesteettinsa\nsuosikeista, -- keskeytti Chicot itse.\n\n-- Kyllä, kyllä, antaa tulla vaan, -- virkkoi Schomberg.\n\nChicot jatkoi:\n\n    Ja tukka on kammattu keskolaiseen:\n    se on edestä pitkä ja takaa lyhyt.\n    Jos tahdot sa puhkaista muotipaiseen,\n    toki suosikkeihin sa ensinnä yhyt.\n\n-- Laulusi on jo liian vanha, -- sanoi d'Epernon.\n\n-- Vanhako? -- ihmetteli Chicot. -- Sehän on vasta eilispäivältä.\n\n-- Hyv'on! Mutta muoti onkin muuttunut tänä aamuna. Katso itse!\n\nNyt otti d'Epernon pois päähineensä ja näytti Chicotille, että hänen\ntukkansa oli yhtä lyhyt otsalta kuin niskastakin.\n\n-- Hyi, miten ruma pää! -- sanoi Chicot. Sitten hän jatkoi:\n\n    Ne nyt päähänsä hierovat rasvat ja talit,\n    siksi kaikuvat naurusta narrien salit,\n    -- hiusrasvan lie laatinut itse piru.\n    Entä päähine? Tuommoinen tirunliru!\n\n-- Minä hyppään neljännen värssyn yli, -- sanoi Chicot, -- se on\nkovin epämoraalinen. -- Senjälkeen hän taas jatkoi:\n\n    Niin ettäkö es'isät urhokkaat,\n    joiden maineesta usein iloita saat,\n    kera miekan, ja kilven taistellen\n    tuollaisia kankeita kaullalleen\n    kai huolivat? Tuskinpa tukkaakaan\n    he tuommoiseks suostuivat piippaamaan!\n\n-- Erinomaista! -- huusi Henrik. -- Jos veljeni olisi täällä, niin\nolisi hän sinulle, Chicot, ylen kiitollinen.\n\n-- Ketä sinä kutsut veljeksesi, poikani? -- sanoi Chicot. -- Onko se\nehkä Josef Foulon, Pyhän Genovevan luostarin apotti, jonka edessä\nsinun väitetään tekevän luostarilupauksesi?\n\n-- Ei, ei se hän ole, -- huomautti Henrik, joka hyväntahtoisesti\nsuvaitsi vastata Chicotin pilaan. -- Minä tarkoitan veljeäni Fransia.\n\n-- Ahaa, oletpa oikeassa. Hän ei ole veljesi Herrassa, hän. Hyvä,\nhyvä, sinä tarkoitat Fransia, Jumalan armosta Ranskan kuninkaallista\nprinssiä, Brabantin, Luxenburgin, Gelderin, Alenconin, Anjoun,\nTourainen, Berryn, Evreuxin ja Châtaan-Thierryn herttuaa, Flanderin,\nHollannin, Zeelannin, Zutphenin, Mainen, Perchen, Nantesin, Meulonin\nja Beaufortin kreiviä, Frieslannin ja Mechelnin herraa, Belgian\nvapauden puolustajaa, jolle luonto on antanut yhden nenän ja rokot\nkaksi, ja josta minä olen sepittänyt seuraavan laulun:\n\n    Ei kumma ole laisinkaan,\n    jos kaksi nenää Fransill' on.\n    Ken naamiota käyttää vaan,\n    kaks nokkaa saa se kelvoton.\n\nSuosikit räjähtivät täyttä kurkkua nauramaan, sillä Anjoun herttua\noli heidän personallinen vihamiehensä, ja prinssiin kohdistettu\nepigrammi sai heidät hetkeksi unohtamaan ne solvaukset, jotka Chicot\njuuri äsken oli heihin itseensä suunnannut.\n\nKuningas, johon tähän asti oli sattunut vain muutamia kipinöitä\ntuosta ilotulituksesta, nauroi vieläkin makeammin kuin nuo\ntoiset. Jaellessaan sokeria ja leivoksia koirilleen, kohdisti hän\npistopuheensa veljiinsä ja ystäviinsä.\n\nÄkkiä huudahti Chicot:\n\n-- Se ei ole lainkaan politisesti meneteltyä sinun puoleltasi.\nHenrik, se on liian rohkeata ja varomatonta.\n\n-- Mikä niin? -- kysyi kuningas.\n\n-- Chicotin kunnian kautta, sinun pitäisi olla vaiti semmoisista\nasioista. Hyi!\n\n-- Mistä asioista? -- uteli Henrik kummastuneena.\n\n-- Siitä, mitä sinä sanot itsestäsi kirjoittaessasi nimesi. Voi,\npikku Henrik, voi, poikani!\n\n-- Pitäkää varanne, sire, -- virkkoi Quélus, joka Chicotin\nteeskennellyn ystävyyden takaa vainusi jotain ilkeyttä.\n\n-- Mitä hittoa sinä meinaat, narri? -- kysyi kuningas.\n\n-- Kuinka sinä kirjoitat nimesi? Selitäppäs!\n\n-- Hitto vieköön... minä merkitsen... minä kirjoitan Henri de Valois.\n\n-- Hyvä. Huomatkaa nyt, hyvät herrat, -- jatkoi Chicot, etten minä\nole sitä hänelle sanellut. Katsokaamme. Noiden kolmentoista kirjaimen\njoukossahan on V-kirjain?\n\n-- Tietysti on. Aikaahan Valois V:llä.\n\n-- Ottakaapa esiin muistikirjanne, herra kappalainen, sillä nyt\nsaatte kuulla sen nimen, joka teidän tästälähin on kirjoitettava, kun\non kysymys hänen majesteetistaan. Henri de Valois on vain muodostelma.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Niin, se on vain muodostelma. Minä sanon teille pian kuninkaamme\noikean nimen. Kuten sanottu: Valois-nimessä on V. Kirjoittakaa V\nmuistikirjaanne.\n\n-- Se on jo tehty, -- sanoi d'Epernon.\n\n-- Eikö siinä ole myöskin i?\n\n-- On kyllä. Se on Henri sanan viimeinen kirjain.\n\n-- Mitähän varten tyhmät ihmiset näin erottelevat kirjaimia\ntoisistaan, vaikka ne kuuluvatkin yhteen, -- puhui Chicot. --\nKirjoittakaa nyt i V:n viereen. No, joko se on tehty?\n\n-- Jo, -- myönnytti d'Epernon.\n\n-- Hakekaamme nyt l kirjain. Onhan sekin tässä nimessä, eikö niin?\nSitten a, se on myöskin. Sitten vielä toinen i ja lopuksi n. Hyv'on!\nOsaatko nyt lukea, Nogaret?\n\n-- Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten osaa, -- virkkoi\nd'Epernon.\n\n-- Mitä sinä puhut, lurjus! Luuletko ehkä olevasi liian ylhäinen,\nniin että sinulla olisi oikeus olla tyhmä?\n\n-- Hullu! -- huusi d'Epernon ja heristi kepillään Chicotin päätä.\n\n-- Lyö vaan, mutta tavaa myöskin, -- sanoi Chicot.\n\nD'Epernon alkoi nauraa ja tavata.\n\n-- Vi-lain, vilain, -- luki hän. [Vilain = heittiö, roistomainen.\nSuom. muist.]\n\n-- Hyvä! -- huusi Chicot. -- Näethän, Henrik, miten se alkaa. Nyt\nolemme löytäneet sinulle oikean ristintänimesi. Toivonpa, että sinä\nmyönnät minulle eläkkeen, sittenkun olen saanut selvän myöskin\nsukunimestäsi.\n\n-- Sinä hankit itsellesi kelpo selkäsaunan, Chicot.\n\n-- Mistä hankitaan ne raipat, joilla aatelismiehiä lyödään, poikani,\nsano, tuodaanko ne Puolasta?\n\n-- Luulenpa kuitenkin, -- virkkoi Quélus, -- ettei herra Mayenne\nsäästänyt sinua, Chicot parka, tavatessaan sinut rakastajattarensa\nluota?\n\n-- Se tilinpäätös on edelleenkin selvittämättä, -- vastasi Chicot.\n\n-- Saatpa nähdä, Quélus, sanoi d'Epernon, -- että on sinun syysi, jos\nmeiltä nyt sukunimi jääpi kuulematta.\n\n-- Älä pelkää, -- selitti Chicot, -- sen kyllä muistan.\n\n-- No sano se sitten! -- huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\n-- Jälelläolevien kirjainten joukossa on meillä ensinnäkin iso H.\nKirjoita siis H muistiin, Nogaret.\n\nD'Epernon totteli.\n\n-- Sitten e ja r. Tuonnempana Valois nimessä on o. Senjälkeen\nvalitsemme d ja e kirjaimet, jotka yhdessä s kirjaimen kanssa, jolla\nsukunimi päättyy, muodostavat sanan... tavaa, d'Epernon... H, e, r,\no, d, e, s.\n\n-- Herodes, -- sanoi d'Epernon.\n\n-- Vilain Herodes! -- huudahti kuningas.\n\n-- Oikein, -- sanoi Chicot, -- niin sinä joka päivä kirjoitat nimesi,\npoikani.\n\nNäin sanoen Chicot vetäytyi takaperin, ollen olevinaan ylen\nkauhuissaan.\n\n-- Herra Chicot, -- virkkoi Henrik, -- te menette sopivaisuuden\nrajojen yli.\n\n-- Minäkö? -- kysäsi Chicot. -- Minä sanon vaan asian niinkuin se on,\nminä, enkä mitään muuta. Mutta sellaisiahan kuninkaat ovat. Kun sanot\nniille kerrankin totuuden, niin ne heti tulevat häijyiksi.\n\n-- Olisipa tuo tosiaankin varsin kaunis sukutiedollinen selitys! --\nsanoi Henrik.\n\n-- Älä kiellä sitä, poikani, -- puhui Chicot. -- Se on aivan\npaikallaan kuninkaalle, jonka kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa\ntäytyy turvautua juutalaisiin.\n\n-- On tavallista, että tuon lurjuksen aina täytyy saada viimeinen\nsana sanotuksi! -- huudahti kuningas. -- Ollaanpas vaiti, hyvät\nherrat, niin ettei hän ainakaan saa iloita kenenkään vastauksesta.\n\nHeti syntyi mitä syvin hiljaisuus. Tätä äänettömyyttä, jota Chicot ei\nlainkaan näyttänyt olevan halukas katkaisemaan, oli kestänyt muutamia\nminuutteja, kun Noyersin kadun kulmauksessa huomattiin narrin äkkiä\nhyppäävän paareista alas, raivaavan tiensä saattojoukkueen läpi ja\nheittäytyvän polvilleen erään verrattain kauniin talon eteen.\n\n-- Mitä nyt, pakana! -- huusi kuningas. -- Jos aiot polvistua\njossain, niin tee se edes ristin edessä, joka on Sainte-Genevièven\nkadun keskellä, äläkä tuon talon edessä, joka ei ole mikään kirkko\neikä edes kappeli.\n\nChicot ei vastannut siihen mitään, vaan rukoili kuuluvalla äänellä\nseuraavan rukouksen, jota kuningas kuunteli sanaakaan siitä\nkadottamatta:\n\n-- Kaikkivoipa, oikeamielinen jumala... tunnen tämän jälleen ja\nolen tunteva tämän koko elämäni ajan... tässä on se talo, jossa\nChicot on saanut kärsiä, joskaan ei sinun tähtesi, oi jumala, niin\nainakin erään sinun luomasi olennon tähden. Chicot ei ole milloinkaan\nrukoillut, että Mayennelle, hänen kärsimystensä aikaansaajalle,\ntai mestari Nicolas Davidille, niiden toimeenpanijalle, tapahtuisi\njotain pahaa. Ei, oi Herra! Chicot on ollut kyllin viisas\nodottaakseen, sillä Chicot on kärsivällinen. Chicot on jo kuuden\nvuoden ajan liittänyt herroilta Mayennelte ja Nicolas Davidilta\ntulevan saatavansa korot pääomaan. Kymmenen koron mukaan sadalta,\njoka on laillinen korko, koskapa itse kuningaskin maksaa sen\nmuilta lainatessaan, kasvaisi siis pääoma seitsemässä vuodessa\nkahdenkertaiseksi. Salli siis, suuri jumala, että Chicotin\nkärsivällisyys kestää vielä yhden vuoden, niin että ne viisikymmentä\nraippaa, jotka Chicot tässä talossa Lothringin prinssilurjuksen ja\ntuon normandialaisen asianajajaroiston käskystä on saanut ja joiden\nvuoksi Chicotin ruumiista vuosi tuopillinen verta, kasvaisivat\nkumpaankin lurjukseen nähden erikseen kahdeksi tuopiksi verta\nja sadaksi raipaksi. Älköön Mayennella, niin paksu kuin onkin,\nälköönkä Nicolas Davidilla, niin pitkä kuin hän taas on, riittäkö\nverta Chicotin velan maksuksi, vaan jääkööt he velkaa ainakin\nviisitoista tai kaksikymmentä prosenttia ja heittäkööt henkensä\nkahdeksannellakymmenellä tai kahdeksannellakymmenelläviidennellä\nlyönnillä.\n\nKaikkien pyhimysten nimeen!\n\n-- Amen! -- sanoi kuningas.\n\nChicot suuteli sitten maata ja kaikkien katselijain suureksi\nkummastukseksi -- he eivät tuosta näytelmästä rahtuakaan käsittäneet\n-- meni jälleen istumaan entiselle paikalleen kuninkaallisiin\nhevospaareihin.\n\n-- Kuuleppas, -- sanoi kuningas, jonka arvokkuudesta nyttemmin oli\nhaihtunut suuri annos, mutta jolla vielä kuitenkin oli oikeus saada\nvastaus tekemiinsä kysymyksiin, -- kuuleppas, mestari Chicot! Mitä\nmerkitsee koko tuo pitkä, merkillinen litania, mitä merkitsevät\nkaikki nuo lyönnit rintaan ja yleensä koko tämä sinun meininkisi tuon\nmaallisen talon edustalla?\n\n-- Sire, -- vastasi Chicot, -- kaikki tämä merkitsee sitä että Chicot\non samallainen kuin kettu. Chicot nuolee niin kauvan niitä kiviä,\njotka ovat hänen omalla verellään tahritut, kunnes hän kykenee samoja\nkiviä vasten musertamaan niiden päät, jotka ovat hänen vertaan\nvuodattaneet?\n\n-- Sire, -- huudahti Quélus -- lyönpä vetoa siitä, että Chicotin\nrukouksella on yhteyttä sen saman asian kanssa, josta me äsken\npuhuimme, sillä hänhän mainitsi, niinkuin teidän majesteettinne\nkuuli, Mayennen herttuan nimen.\n\n-- Lyökääpäs vetoa, kreivi Quélus, -- virkkoi Chicot, -- lyökääpäs\nvetoa, niin te voitatte.\n\n-- Puhuuko hän sitten totta? -- huudahti kuningas.\n\n-- Puhun, sire, -- jatkoi Chicot. -- Tässä talossa oli Chicotilla\nrakastajatar, hyvä ja ihana olento. Eräänä iltana Chicotin ollessa\ntämän rakastajattarensa luona piiritytti muuan mustasukkainen\nruhtinas talon, otatti Chicotin kiinni ja antoi piestä häntä niin\njulmasti, että Chicotin oli hypättävä akkunasta kadulle. Koska oli\naivan ihme, ettei Chicot siinä ruhjoutunut kuoliaaksi, polvistuu\nhän nyt joka kerta talon ohitse kulkiessaan, rukoilee rukouksen ja\nkiittää Herraa, joka oli pelastanut hänet niin suuresta vaarasta.\n-- Voi Chicot parkaa! Ja te juuri äsken häntä tuomitsitte, sire!\nKuitenkin minusta tuntuu siltä että sellainen toiminta kuin hänen\naivan hyvin soveltuu hyvälle kristitylle.\n\n-- Pideltiinkö sinua hyvinkin pahoin, Chicot parkani?\n\n-- Kamalan pahasti, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin olisin\nhalunnut.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Nähkääs, minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisin\nsaanut vakavammankin iskun.\n\n-- Syntiesikö takia?\n\n-- Ei, mutta Mayennin vuoksi.\n\n-- Ahaa, minä ymmärrän. Sinun tarkoituksesi on maksaa Caesasille...\n\n-- Caesarilleko? Ooh, ei. Älkäämme sekottako henkilöitä, sire:\nCaesar, hän on tuo suuri kenraali, tuo urhoollinen soturi, tuo\nveljeksistä vanhin, hän, joka tahtoo tulla Ranskan kuninkaaksi. Se\non sinun asiasi, se, poikani. Maksa sinä, Henrik, omat velkasi. Minä\nkyllä maksan omani.\n\nHenrik ei pitänyt siitä, että hänelle puhuttiin Guisen herttuasta.\nChicotin huomautus sai hänet senvuoksi niin vakavalle tuulelle, että\nehdittiin aina Bicêtreen asti, ennenkuin täten keskeytynyt keskustelu\ntaas oli päässyt käyntiin.\n\nLouvren ja Bicêtren väliseen matkaan oli tarvittu kolme tuntia, ja\ntoivehikkaimmat laskivat saavuttavan Fontainebleauhon seuraavan\npäivän iltana, jota vastoin pessimistit olisivat olleet valmiit\nlyömään vetoa siitä, ettei sinne päästäisi ennenkuin kolmantena\npäivänä puolenpäivän seudussa.\n\nChicotin ajatus oli se, ettei sinne lainkaan saavuttaisi.\n\nIllempana kuljettiin erään ravintolan ohi, jonka nimi oli \"Ranskan\nhovi.\" Sieltä lemusi siihen raittiiseen ulkoilmaan paistien suloinen\ntuoksu ja sen kyökistä kuului hilpeätä melua.\n\nChicotin nenää kutittelivat ohikuljettaessa nuo miellyttävät tuoksut.\nHän kumartui ulommas paareista ja näki ravintolan rapuilla seisovan\nuseita väljiin viittoihin kääriintyneitä miehiä. Muuan miehistä oli\npieni ja paksu ja sen kasvot olivat kokonaan joutuneet leveälierisen\nhatun varjoon.\n\nKaikki nuo miehet riensivät sisälle heti kun olivat huomanneet\nkulkueen. Mutta tuo lyhyt ja paksu mies ei ehtinyt sisään yhtä\npian kuin toiset, Chicotilla oli siis tilaisuus tarkastella\nhäntä likemmin. Samana hetkenä, jolloin tuo paksu mies pujahti\nravintolaan, hyppäsi gascognelaisemme alas kuninkaallisista paareista\nja pyydettyään hevosensa eräältä hovipojalta, joka talutti sitä\nsuitsista, eristäytyi hän hämärän turviin koko saattueesta. Kun\nviimeiset ratsastajat olivat kadonneet näkymättömiin ja kun pyörien\njyrinäkin oli lakannut kuulumasta, hiipi hän esiin piilopaikastaan\nja lähestyi porttia, ikäänkuin olisi ollut tulossa Fontainebleausta.\nPäästyään akkunan luo loi hän pikaisen katseen ruudun läpi ja\nhavaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, että nuo äskeiset miehet\nyhäkin olivat siellä ja niiden joukossa myös se lyhyt ja paksu,\njohon hänellä oli ollut kunnia kiinnittää erityistä huomiotaan.\nKun Chicotilla kuitenkin tuntui olevan omat syynsä siihen, että\ntämän henkilön ei tarvinnut häntä tuntea, tilasi hän pullon viiniä\nviereiseen huoneeseen, mutta valitsi siellä itselleen sellaisen\npaikan, ettei kukaan hänen sitä näkemättään voinut kulkea ulos eikä\nsisälle.\n\nChicot saattoi tästä kamaristaan silmäillä siihenkin toiseen. Siellä\nhän nyt näki tuon paksun ja lyhyen miehen, joka kaikesta päättäen\noli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä urkkijoita,\nkoskapa hän antoi loimuavan, viiniköynnöksistä viritetyn takkavalkean\nvalaista täydelleen koko olentoaan.\n\n-- Enpä erehtynytkään, -- ajatteli Chicot. -- -- Jo rukoillessani\nrukoustani Ryuerssin kadulla oli kuin olisin aavistanut tämän miehen\nilmestymistä. Mutta minkävuoksi hän tulee noin salaisesti ystävämme\nHerodeksen hyvään pääkaupunkiin? Miksi hän väistyi piiloon nähdessään\nmeidän kulkevan ohi? Eiköhän hyvä jumala enää myöntäisikään minulle\nniitä odotusvuosia, joita häneltä olen rukoillut, vaan pakoittaisi\nminun maksamaan velkani ennenkuin otaksuinkaan?\n\nChicot huomasi piankin suureksi ilokseen, että hän saattoi siitä\npaikaltaan ei ainoastaan nähdä vaan myöskin onnellisen sattuman\nkautta kuulla miesten kaikki keskustelut. Tämän havainnon tehtyään\nhän alkoi mitä tarkkaavaisimmin kuunnella.\n\n-- Hyvät herrat, -- virkkoi tuo paksu ja lyhyt mies seuralaisilleen,\n-- luulenpa että jo on aika lähteä matkalle. Kulkueen viimeinen\nosasto on jo aikoja sitten mennyt ohitse, ja minä otaksun, että tie\ntähän aikaan on vapaa.\n\n-- Ihan vapaa, armollinen herra, -- vastasi muuan ääni, joka sai\nChicotin hätkähtämään. Tuo ääni oli sellaisen henkilön, johon Chicot\nei vielä ollut kiinnittänyt vähääkään huomiotaan, sillä hän oli\npitänyt silmällä vain päähenkilöä.\n\nViimeksi puhunut henkilö oli se, jota hän armolliseksi herraksi oli\nkutsunut, tavattoman pitkä. Hän oli yhtä kalpea kuin tuo toinen oli\npunakka, ja yhtä matelevainen kuin tuo toinen oli ylpeä.\n\n-- Haa, mestari Nicolas! -- mutisi Chicot hienosti nauraen. -- Sinä\nkaakotat; se on hyvä! Käypä mainion hyvin tällä kertaa, jos me\nerkanemme, puhuttelematta toisiamme.\n\nChicot tyhjensi sitten lasinsa ja maksoi laskunsa, niin ettei mikään\nhäntä pidättäisi silloin kun hän katsoisi parhaaksi poistua.\n\nTämä varovaisuustoimenpide olikin paikallaan, sillä nuo seitsemän\nhenkilöä, jotka olivat kohdistaneet Chicotin huomion itseensä,\nmaksoivat laskunsa hekin, tai oikeammin sanoen, tuo paksu ja lyhyt\nmies maksoi niiden kaikkein puolesta. Senjälkeen he nousivat\nratsujensa selkään, kääntyivät Parisiin vievälle tielle ja hävisivät\nyön hämärään.\n\n-- Hyvä, sanoi Chicot. -- He menevät Parisiin. -- Niinpä käännyn\nminäkin sinne takaisin.\n\nHän hyppäsi hevosensa selkään ja seurasi miehiä taampaa, kadottamatta\nhetkeksikään näkyvistään heidän harmaita viittojaan. Joukkue\nratsasti kaupunkiin Porte-Saint-Antoinen kautta ja katosi sitten\nmehiläisparven tavoin Guisen hotelliin, joka ikäänkuin näytti heidän\ntuloaan odottavan, sulkeakseen kohta senjälkeen porttinsa.\n\n-- Vai niin, -- tuumiskeli Chicot, asettautuen syrjään Quatre Filsin\nkadun kulmaukseen, -- tässä siis ei olekkaan Mayenne yksin pelissä,\nvaan myöskin Guise. Tähän asti tämä juttu on ollut vain vähän\nkummallista, mutta nyt alkaa tämä kaikki käydä jo huvittavaksi.\nKärsivällisyyttä vaan!\n\nChicot odotti todellakin hyvän aikaa huolimatta siitä että häntä\npaleli ja että hän oli nälissään. Viimein avautui taaskin palatsin\nportti: mutta noiden seitsemän viittoihin kääriintynnen ratsumiehen\nsijasta ilmestyikin sieltä nyt seitsemän genovevalaismunkkia,\njotka, kapusonkeihinsa kietoutuneina, läksivät kulkemaan nöyrästi\nkumartunein päin ja suunnattoman suuria rukousnauhojaan nypistellen.\n\n-- Ohoo! -- huudahti Chicot itsekseen, -- mikä odottamatoin ratkaisu!\nOnko siis Guisen hotelli niin täynnänsä pyhyyttä, että sudetkin\nsiellä muuttuvat lampaiksi heti kun ovat astuneet sen portista\nsisälle? Tämä kaikkihan käy yhä huvittavammaksi.\n\nChicot seurasi sitten munkkeja samoinkuin oli seurannut ratsastajia.\nHän oli varma siitä että noiden kaapujen sisässä nyt olivat samat\nhenkilöt, joita viitat olivat vähän aikaisemmin verhonneet.\n\nMunkit kulkivat Seinen yli ja kääntyivät Sainte-Genevièven kadulle.\n\n-- Hm, hm! -- ajatteli Chicot. -- Pitäisiköhän meidän nyt kääntyä\ntakaisin Fontainebleauhon? Siinä tapauksessa en ole kulkenut lyhintä\ntietä. Mutta ei. Me emme tule matkustamaan niin kauvas.\n\nMunkit pysähtyivät tosiaankin Pyhän Genovevan luostarin eteen\nja astuivat sen eteiseen, jonka pimennosta näkyi muuan samaan\nveljeskuntaan kuuluva munkki tarkoin tutkivan sisälletulijain käsiä.\n\n-- Piru vieköön! -- ajatteli Chicot. -- Näyttääpä siltä kuin pitäisi\nkaikilla luostariin tänä iltana pyrkijöillä olla puhtaat kädet.\nSiellä ihan varmasti on kysymyksessä jotain tavallista harvinaisempaa.\n\nChicot joutui nyt verrattain hämilleen sen johdosta, miten saisi\npysäytetyiksi nuo seuraamansa henkilöt näkyvissään. Neuvottomana\nkatseli hän ympärilleen ja kummastuksekseen huomasi, että kaikkia\nluostariin suuntautuvia katuja myöten vaelsi munkkeja, muutamat\nyksin, toiset kaksittain, ja että ne kaikki painautuivat luostariin.\n\n-- Ahaa, ajatteli Chicot, -- tänä iltana mahtaa olla\nmunkkiveljeskunnan kokous, johon Ranskanmaan kaikki\ngenovevalaismunkit ovat kutsutut. Kautta kunniani, tämä on ensimäinen\nkerta, jolloin minun tekee mieleni ottaa osaa munkkikunnan kokoukseen.\n\nYhä vaan tulvi munkkeja eteiseen, ja ne kaikki näyttivät käsiään tai\njotain kädessään olevaa merkkiä.\n\n-- Menisin hyvin mielelläni tuonne sisälle noiden mukana, -- ajatteli\nChicot, -- mutta voidakseni sen tehdä kaipaan kahta ehdottomasti\nvälttämätöntä kappaletta: ensinnäkin tuota kunnioitustaherättävää\nmunkinkaapua ja toiseksi tuota merkkiä, jota nuo näyttelevät veli\nportinvartijalle. Sillä niillä varmastikin näkyy olevan joku merkki.\nAh, veli Gorenflot, veli Gorenflot, olisitpa sinä nyt käsissäni,\nkunnon ystäväni!\n\nTämä huudahdus pääsi Chicotilta muistellessaan muuatta\ngenovevalaismunkkia, joka useinkin oli hänen pöytätoverinaan silloin\nkun hän ei sattunut syömään Louvressa.\n\nMunkkeja näkyi edelleenkin virtaavan luostariin niin suurin joukoin,\nettä olisi pian luullut puolten parisilaisista kääriintyneen kaapuun.\nVäsymättä tarkasteli portinvartija yhtä tarkkaavaisesti heidän\nkäsiään.\n\n-- Saapa nähdä, -- mutisi Chicot, -- eiköhän tuolla tänä iltana\npuuhailla jotain eriskummallista. Minun täytyy yhäkin jatkaa\ntutkimuksiani. Kello on nyt kahdeksan, ja almujenkerääminen\non toimitettu. Minun siis pitäisi tavata veli Gorenflot\n_Runsaudensarvessa_, sillä juuri nyt on hänen illallisensa aika.\n\nChicot kannusti hevostaan ja ratsasti täyttä neliä Saint-Jacquesin\nkadulle, jonka varrella tuo Runsaudensarvi-niminen ravintola\nsijaitsi. Siellä kävivät tavallisesti ylioppilaat ja viiniinmenevät\nmunkit.\n\nChicotkin siellä hyvin tunnettiin, ei jokapäiväisenä vieraana, vaan\neräänä niistä salaperäisistä kävijöistä, jotka silloin tällöin\npistäytyivät uhraamaan muutamia kultakolikoita ja hiukan järkeään\nmestari Claude Bonhometin ravintolassa.\n\n\n\n\n19.\n\nVeli Gorenflot.\n\n\nIlta oli niitä kylmiä talvi-iltoja, jolloin ravintolasalien\nikkunoista hohtavat takkavalkeat tuntuvat kaksinverroin\nhoukuttelevammilta.\n\nChicot astui aluksi saliin ja katseli siellä uteliaana ympärilleen\njoka soppeen, mutta kun hän ei mestari Clauden vieraitten seassa\nnähnytkään etsimäänsä henkilöä, meni hän, koteutunut taloon kun oli,\nsuorastaan keittiöön.\n\nIsäntä seisoskeli siellä erään hengellisen kirjan lukemiseen\nsyventyneenä, odotellen samalla sitä että tavattoman suurelle\npaistinpannulle asetettu rasva ehtisi sulaa ja saisi tarpeeksi\nkorkean lämpömäärän, jotta siihen voisi sekottaa paistettavia\naineksia. Chicotin sisään astuessa kohotti mestari Bonhomet päätään.\n\n-- Vai te se olette, hyvä herra, -- sanoi hän ja paiskasi kirjan\nkiinni. -- Hyvää iltaa ja hyvää ruokahalua!\n\n-- Kiitos, hyvä ystävä, tästä kaksinkertaisesta toivomuksesta, vaikka\ntoinen puoli tuleekin siitä teidän eduksenne. Mutta käyhän sekin\npäinsä.\n\n-- Kuinka niin? Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Niin, tiedätteköhän, etten minä mielelläni syö yksin.\n\n-- Jos niin on laita, hyvä herra, -- sanoi Bonhomet ja kohotti\nvihreätä lakkiaan, -- niin voin minä kyllä tehdä teille seuraa.\n\n-- Kiitos, rakas isäntäni! Tiedän teidät sangen hyväksi\npöytätoveriksi. Mutta asia on nyt sellainen, että minä etsinkin\nmuuatta toista.\n\n-- Kenties veli Gorenflotia? -- kysyi Bonhomet.\n\n-- Häntäpä juuri, -- vastasi Chicot. -- Joka hän on alottanut\nillallisensa?\n\n-- Ei, ei vielä. Mutta pitäkäähän kuitenkin kiirettä.\n\n-- Minkävuoksi minun pitäisi kiiruhtaa?\n\n-- Nähkääs: hän on viiden minuutin kuluttua lopettanut illallisensa.\n\n-- Veli Gorenflot ei ole illallistaan vielä alottanutkaan, ja\nkuitenkin hän on lopettanut sen jo viiden minuutin kuluttua, sanotte\nte?\n\n-- Hyvä herra, -- sanoi mestari Claude, -- tänään on keskiviikko, ja\npaasto alkaa.\n\n-- No, entä sitten? -- kysyi Chicot äänellä joka ilmaisi, ettei hän\npaljo luottanut Gorenflotin uskonnolliseen tunnontarkkuuteen.\n\n-- Niin, mitäpä minä tietäisin? -- virkkoi Claude ja teki liikkeen\nikäänkuin sanoakseen: en minä ymmärrä tästä kaikesta enempää kuin\ntekään, mutta niin se kuitenkin näyttää olevan.\n\n-- Ihan varmaan, -- jatkoi Chicot, -- on hänen ruumiillisessa\nihmisessään jotain epäkunnossa. Vain viisi minuuttia Gorenflotin\nillallista varten! Tänään saattaa kohtalo minut ihmeellisten asiain\ntodistajaksi.\n\nChicot siirtyi nyt erääseen pieneen, yksinäiseen huoneeseen, jonka\npunaruudukkailla uutimilla varustetun lasioven hän paiskasi auki.\nSiellä hän puhdistamattoman kynttilän valossa näki tuon kunnon\nmunkin, joka välinpitämättömän näköisenä lautasellaan pyöritteli\nvedessäkeitettyä pinaattiannosta. Hän koetti saada tuota annostaan\nmehukkaammaksi sekottelemalla siihen muutamia juustonsiruja.\n\nVeli Gorenflot oli noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja\nsuunnilleen viiden jalan pituinen. Mutta tuon lyhyehkön vartalon\nkorvasi kuitenkin, kuten tuo arvon veli itse väitti, ruumiinmuotoja\nihailtava sopusuhtaisuus. Sillä se mitä hänen pituudestaan puuttui\ntuli korvatuksi toisaalle. Hänen selkänsä näet oli ainakin kolmen\njalan levyinen, mikä, kuten tiedetään, vastaa lähes yhdeksän jalan\nympärimittaa.\n\nHänen herkulesmaisten olkapäittensä keskestä yleni lihakseton kaula.\nOnnettomuudeksi oli tämä kaulakin sopusoinnussa muun ruumiin kanssa,\ns.o. se oli lyhyt ja paksu, mistä johtui että veli Gorenflot,\nankaramman mielenliikutuksen sattuessa, oli aina lähellä saada\nhalvauksen. Mutta tietoisena tuosta häntä aina uhkaavasta vaarasta ei\nveli Gorenflot koskaan kiivastunutkaan. Harvoinpa häntä näki niinkään\nhämmästyneenä kuin nyt, jolloin Chicot äkkiarvaamatta astui sisään.\n\n-- Hei, rakas ystävä! Mitäpä te siinä puuhailette? -- huudahti\ngascognolaisemme, katsellen vuoroon pinaattiin, vuoroon Gorenflotiin,\nväliin puhdistamattomaan kynttilään ja väliin vedellä täytettyyn\nlasiin, johon värikkeeksi oli tipahutettu muutamia pisaroita viiniä.\n\n-- Niinkuin, hyvä veli, näette, syön minä illallista, -- vastasi\nGorenflot äänellä, joka soinnahti yhtä kimeästi kuin hänen\nluostarinsa kellot.\n\n-- Sanotteko tuota illallisen syömiseksi? Vihanneksiako ja juustoa?\nLaskette leikkiä!\n\nMonsoreaun kreivitär\n\n-- Meillä on tänään paaston ensimäinen keskiviikko. Ajatelkaamme\nmyöskin autuuttamme, hyvä veli, autuuttamme, -- sanoi Gorenflot\nnenäänsä puhuen ja loi hurskaasti katseensa taivasta kohti.\n\nChicot seisoi nolostuneena. Hänen katseestaan huomasi, että hän jo\nuseamman kerran oli nähnyt Gorenflotin kokonaan toisella tavalla\nviettävän pyhää paastoaikaa.\n\n-- Autuuttamme, -- toisti hän. -- Mitä helkuttia on vedellä ja\nvihanneksilla meidän autuutemme kanssa tekemistä?\n\n-- Kirjoitettu on: perjantaina älköön kukaan syökö lihaa, älköönkä\nmyöskään keskiviikkona, -- vastasi Gorenflot.\n\n-- Mutta miten te söitte aamiaisenne?\n\n-- Aamiaista en ole lainkaan syönyt hyvä veli, -- vastasi munkki, yhä\nenemmän nenäänsä puhuen.\n\n-- Vai niin! Ellei kysymys sitten ole muusta kuin nenäänsä\npuhumisesta, -- virkkoi Chicot, -- niin olen minä valmis kilpailemaan\nsiinä maailman kaikkien genovevalaismunkkien kanssa. Kun kerran ette\nole syönyt aamiaista, -- jatkoi hän, nenäänsä korottaen, -- niin\nmitäpä olette sitten tehnyt, hyvä veli?\n\n-- Olen kirjoittanut puhetta, -- vastasi Gorenflot ja kohotti ylpeänä\npäätään.\n\n-- Ahaa! Puhetta! Missä se tulee pidettäväksi?\n\n-- Tänä iltana luostarissa.\n\n-- Vai niin! -- ajatteli Chicot, -- puhe luostarissa tänä iltana.\nSepä kuuluu hauskalta.\n\n-- Minä mietinkin nyt juuri lähteä sinne, sillä kuulijani tulevat\nmuuten ehkä kärsimättömiksi, -- sanoi Gorenflot ja pisti suuhunsa\nensimäisen lusikallisen juustopinaattiansa.\n\nChicot muisti nyt tuon suuren munkkijoukon, jonka hän oli nähnyt\nhiipivän luostariin, ja ajatellessaan, että Mayennen herttuakin\nkaiken todennäköisyyden mukaan oli siellä, ihmetteli hän kovin sitä,\nmiksi Gorenflot, jota tähän saakka ei oltu pidetty kaunopuhujana,\njuuri tänä iltana oli valittu puheenjohtajaksi Lothringin prinssille\nja niin suurilukuisalle seurakunnalle.\n\n-- No sanoppas muuta! virkkoi hän. -- Mihin aikaan teidän on tuo\npuheenne pidettävä?\n\n-- Kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, hyvä veli.\n\n-- Hyvä. Kello on vasta neljännestä vailla yhdeksän. Toivon teidän\nviipyvän vielä viisi minuuttia. Piru vieköön! Siitähän on jo kulunut\nenemmän kuin kahdeksan päivää, kun me viimeksi söimme yhdessä!\n\n-- Se ei ole teidän eikä minun vikani, -- vastasi Gorenflot, --\neikä meidän ystävyytemme siitä vähääkään kärsi, saatte olla siitä\nvakuutettu, rakkahin veli. Asemannehan vaatii teidän alituiseen\nolemaan suuren kuninkaamme Henrik III:nen lähettyvillä, hänen, jota\njumala varjelkoon! Ja minun säätyni veloittaa minun keräämään almuja\nja lukemaan rukouksia. Ei siis lainkaan ole kummallista, että me niin\nharvoin tapaamme toisiamme.\n\n-- Niinpä niin, -- sanoi Chicot. -- Mutta juuri senvuoksi minusta\nonkin sitä suurempi syy pitää aina tavatessamme hiukan hauskaa.\n\n-- Minäkin olen siitä hyvin iloissani, -- vastasi Gorenflot mitä\nystävällisimmin silmäyksin, -- mutta kuitenkin täytyy minun nyt\npoistua teidän luotanne.\n\nMunkki oli juuri nousemaisillaan ylös.\n\n-- Syökäähän toki edes vihanneksenne, -- virkkoi Chicot, asettaen\nkätensä hänen olalleen ja pakoittaen hänen siten pysymään paikoillaan.\n\nGorenflot katsahti pinaattiinsa ja huokasi. Sitten hän loi silmäyksen\npunertavaan veteen ja käänsi siitä päänsä pois.\n\nChicot havaitsi nyt tulleen sopivan ajan hyökkäyksen tekemiseen.\n\n-- Ettekö vielä muista tuota pikku päivällistä, jonka tässä\ntuonnoissa päivänä söimme Porte Montmartressa, jossa me, sill'aikaa\nkun suuri kuninkaamme Henrik ruoski itseään ja muita, pureksimme\npaistettua ankkaa ja krapupasteijoja ja joimme tuota herkullista\nbourgogneviiniä. Miksikä te sitä kutsuittekaan?\n\n-- Se oli muuan minun synnyinseudultani peräisin oleva viinilaji, --\nsanoi Gorenflot.\n\n-- Niin, niin, nyt minäkin sen muistan. Se on sitä samaa maitoa, jota\nte olette imenyt aina siitä lähtien kun tulitte tähän maailmaan, te\nNoakin kelpo jälkeläinen.\n\nAlakuloisesti hymyillen nuoleksi Gorenflot suupieliään.\n\n-- Mitä piditte siitä viinistä? -- kysyi Chicot.\n\n-- Se oli hyvää, -- vastasi munkki. -- Mutta löytyypä kuitenkin\nparempaakin.\n\n-- Niinpä isäntämme Claude Bonhomet tässä eräänä iltana väittikin,\nettä hänellä on kellarissaan sellaista viiniä, joiden rinnalla hänen\nPorte Montmartressa olevan virkaveljensä viinit ovat vaan viheliäistä\nkuraa.\n\n-- Niin, se on totta, -- myönsi Gorenflot.\n\n-- Mitä, onko se mahdollista? -- huudahti Chicot. -- Ja kuitenkin\nistutte te juomassa punaiseksi värjättyä vettä, vaikka teidän vain\ntarvitsisi ojentaa kätensä saadaksenne tuollaista viiniä? Hyi\nkuitenkin!\n\nNäin sanoen Chicot tarttui Gorenflotin lasiin ja kaasi sen sisällön\nlattialle.\n\n-- Kaikella on oma aikansa, hyvä veli, -- huomautti Gorenflot. --\nViini on hyvää, kun sen juotua ei ole muuta tekemistä kuin ylistää\njumalaa, joka meille sen on lahjoittanut. Mutta kun on pidettävä\npuhe, silloin on vesi suositeltavampaa, ei tietenkään maun vuoksi,\nmutta kumminkin hyödyn vuoksi.\n\nÄh, murahti Chicot. -- Minä, jonka myös on pidettävä puhe,\nja luulenpa siinä onnistuvanikin, aion pyytää pullon tuota\nbourgogneviiniä. Ja sanokaapa, Gorenflot, minulle, mitä neuvoisitte\nminun ottamaan palanpainoksi?\n\n-- Ottakaa mitä muuta hyvänsä, -- vastasi munkki, -- mutta älkää\ntällaista pinaattia. Tämä on kaikista huonointa.\n\n-- Hyi! -- sanoi Chicot, otettuaan veli Gorenflotin lautasen ja\nhaistettuaan sitä. -- Hyi!\n\nSitten hän kääntyi ja huusi isäntää. Tämä nähtävästikin oli jo ollut\nvaruillaan ja ilmestyi heti kynnykselle.\n\n-- Mestari Claude! Tuokaa tänne pari pulloa sitä viiniä, jota te\ntässä eräänä iltana niin kovin kehuitte.\n\n-- Pari pulloa! sanoi Gorenflot. -- Mitä te niin paljolla teette, kun\nminä kerran en mitään maista?\n\n-- Jos te olisitte tahtonut juoda mukana, niin olisin minä tilannut\nneljä pulloa, ehkäpä kuusi, olisinpa voinut sanoa: tuokaa niin paljo\nkuin sitä teillä on! -- virkkoi Chicot. -- Mutta kun saan juoda\nyksinäni, ei juominen tunnu niin hyvältä, ja kaksi pulloa riittää\nvarsin hyvin.\n\n-- Kaksi pulloa on tosiaankin kohtuullista, -- huomautti Gorenflot,\n-- ja ellette lisäksi syö muuta kuin eräitä yksinkertaisia\nruokalajeja, niin ei rippi-isällänne ole teille mitään huomautettavaa.\n\n-- En tietenkään, -- sanoi Chicot. -- Rasvaa paaston aikana! Hyi toki!\n\nSillaikaa kun mestari Bonhomet meni kellariin noutamaan sieltä noita\nkahta pulloa, pujahti Chicot ruokasäiliöön ja otti sieltä esiin\nlihotetun kanan.\n\n-- Mitä te siellä teette, hyvä veli? -- uteli Gorenflot, joka\nosanotolla seurasi Chicotin kaikkia liikkeitä, -- mitä teette siellä?\n\n-- Niinkuin näette, isken minä kynteni toutaimeen, niin ettei kukaan\nmuu pääse tähän käsiksi.\n\nPaaston aikana on näitä tällaisia ruokatavaroita hyvin vähän\nsaatavissa.\n\n-- Toutaimeen! -- huudahti Gorenflot hämmästyneenä.\n\n-- Tietystikin tämä on toutain, -- sanoi Chicot, ja pisti tuon\nherkullisen linnun nenänsä alle.\n\n-- Milloin toutain on saanut nokan? -- kysyi munkki.\n\n-- Nokan? -- myhähti gascognelainen. -- Missä se on? En minä näe\ntässä muuta kuin kitaset.\n\n-- Entä nuo siivet? kysyi munkki.\n\n-- Eviähän ne ovat.\n\n-- Entäpä höyhenet?\n\n-- Nehän ovat suomuja, rakas Gorenflot. Tehän taidatte olla\nhiprakassa!\n\n-- Hiprakassa! -- huudahti Gorenflot. -- Hiprakassa! Ah, sepä\nsattuikin paikalleen: minä, joka olen syönyt vain pinaattia ja juonut\nvettä!\n\nNo, niinpä onkin sitten pinaatti ja vesi noussut teille päähän.\n\n-- Loruja, arveli Gorenflot. -- Tuossahan on isäntämme. Hän\nratkaiskoon asian.\n\n-- Minkä niin?\n\n-- Sen, onko tuo toutain vai kana.\n\n-- Olkoon menneeksi. Mutta ensin hänen täytyy vetää korkit\nviinipulloista, sillä minä tahdon tietää, onko viini oikeata. Vetäkää\nkorkit pois, mestari Claude!\n\nMestari Claude teki työtä käskettyä ja kaatoi puoli lasia Chicotille,\njoka tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitten hän maiskutti suutaan,\nistahti alas ja virkkoi:\n\n-- Ah, minä olen huono viinintuntija! Minun kieleni ei maista\nlainkaan mitään. On mahdotonta sanoa, onko tämä parempaa tai\nhuonompaa kuin Porte Montmartren viini. Enpä ole varma edes siitä,\nvaikka tämä olisi samaa viiniä.\n\nGorenflotin silmät säkenöivät katsellessa Chicotin lasin pohjalle\njääneitä rubiininpunaisia pisaroita.\n\n-- Kuulkaapas, hyvä veli, sanoi Chicot ja kaatoi noin sormustimen\ntäyden viiniä munkin lasiin, -- tehän olette täällä maailmassa\npalvellaksenne lähimäisiänne. Selittäkää nyt minulle.\n\nGorenflot tarttui lasiin, vei sen huulilleen ja imi hitaasti ne\nmuutamat pisarat, joita siinä oli.\n\n-- Se on kyllä samaa lajia, -- virkkoi hän. -- Se on varmaa, mutta...\n\n-- Mutta? toisti Chicot.\n\n-- Mutta sitä oli liian vähän voidakseni sanoa, oliko se huonompaa\nvai parempaa.\n\n-- Kuitenkin tahtoisin minä sen mielelläni tietää, -- sanoi Chicot.\n-- Enpä, hitto vie, tahdokkaan, että minua petetään. Jollei teidän\nhyvä, veli, tänä iltana olisi pidettävä puhetta, niin pyytäisin minä\nteidän tosiaankin vielä kerran maistamaan viiniäni.\n\n-- No, olkoon menneeksi, teidän vuoksenne, -- vastasi munkki.\n\n-- Sepä oli kunnon miehen sana, -- lausui Chicot. Näin sanottuaan hän\nkaatoi munkin lasin puolilleen.\n\nGorenflot kohotti lasin huulilleen yhtä juhlallisesti kuin äskenkin\nja maisteli sen sisällön yhtä vakavasti.\n\n-- Tämä on parempaa, -- sanoi hän, -- sen minä takaan.\n\n-- Äh! Te pidätte isännän puolta.\n\n-- Sen, joka on tottunut juomaan, -- huomautti Gorenflot, -- tulee\nensi siemauksesta tuntea laji, toisesta hyvyys ja kolmannesta ikä.\n\n-- Ikä, te sanotte, -- tokaisi Chicot. -- Silloinpa olisin halukas\ntietämään, miten vanhaa tämä viini on.\n\n-- Se on varsin helppoa saada tietää, -- selitti Gorenflot ja ojensi\nlasiaan. -- Kaatakaa minulle vain kaksi tippaa, niin minä sanon sen\nheti.\n\nChicot kaatoi munkin lasin melkein täyteen. Munkki tyhjensi sen\nhitaasti, mutta yhteen hengenvetoon.\n\n-- Tämä on vuodelta 1561, -- sanoi hän, pannen lasin takaisin\npöydälle.\n\nNiin, joulun seudusta vuodelta 1561, -- vakuutteli Claude Bonhomet.\n-- Se sattui ihan oikein.\n\n-- Veli Gorenflot, -- sanoi nyt gascognelainen ottaen hatun päästään\nja kumartaen munkille, -- Roomassa on julistettu pyhimykseksi monta\nsellaista, jotka olisivat sen paljo vähemmin ansainneet kuin te.\n\n-- Tämä johtuu vain pienestä tottumuksesta, hyvä veli, -- väitti\nGorenflot ujosti.\n\n-- Ja taipuvainen myös, -- arveli Chicot. -- Eipä tottumus, hitto\nvie, yksinään riitäkään, siitä olen itsekin todistuksena, minä, jolla\nnyt toki hiukan lienee tähänkin tottumusta. Mutta mitä nyt aiotte\ntehdä?\n\n-- Nousen ylös, kuten näette.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Lähteäkseni luostariin.\n\n-- Maistamattako minun toutaintani?\n\n-- Aah, sehän oli totta, -- huudahti Gorenflot. -- Näyttää siltä,\nkunnon veli, että te vieläkin vähemmän ymmärtäisitte ruokia kuin\njuomia. Mestari Bonhomet, mikä elukka tämä on?\n\nGorenflot näytti isännälle tuota kiistan esinettä. Isäntä katseli\ntuollaisen kysymyksen tekijää kummastuneena.\n\n-- Niin, -- puuttui Chicotkin puheeseen, -- teiltä kysytään, mikä tuo\notus on?\n\n-- Tule ja puserra! -- huudahti isäntä. -- Kanahan se on!\n\n-- Kana! -- kertasi Chicot kummastunein katsein.\n\n-- Tietystikin! -- jatkoi mestari Claude.\n\n-- No, onko teillä vieläkin jotain vastaanväittämistä? kysyi\nGorenflot riemuissaan.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi Chicot, -- näyttääpä siltä kuin olisin minä\nväärässä. Mutta kun minun mieleni kerran tekee syödä tuo kana syntiä\ntekemättä, niin tehkää minulle, hyvä veli, ainakin se palvelus...\npyydän teitä molemminpuolisen ystävyytemme nimessä... että kastatte\nsen muutamilla vesipisaroilla toutaimeksi.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi Gorenflot nauraen.\n\n-- Niin, minä pyydän teitä, -- jatkoi gascognelainen, -- sillä muuten\ntulen ehkä tehneeksi syntiä, syömällä kiellettyä ruokaa.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Gorenflot, joka, ollen luonnostaan\nkelpo pöytäkumppani, nyt oli alkanut tulla paremmalle tuulelle.\nSiihen kai oli osaltaan vaikuttanut tuo kolme kertaa tapahtunut\nviinin maisteleminenkin. -- Mutta eipä tässä enää olekkaan vettä.\n\n-- Jossain on kirjoitettu, en muista varmaan missä: voit hätätilassa\nkäyttää hyväksesi sitä mitä sinulla on. Tarkoitus pyhittää\nvälikappaleet. Kasta viinillä, hyvä veli, kasta viinillä. Elukasta\nvoi tosin siten tulla vähemmän katolilainen, mutta ei silti huonompi.\n\nChicot täytti munkin lasin ääriään myöten. Nyt oli ensimäinen pullo\ntyhjennetty.\n\n-- Bacchuksen, Comuksen ja Momuksen nimeen kastan minä sinut\ntoutaimeksi, -- sanoi Gorenflot.\n\nSitten hän kastoi sormenpäänsä viiniin ja pudotti niistä muutamia\npisaroita kanan päälle.\n\n-- Kas niin, -- virkkoi gascognelainen, munkin lasia kilistäen,\n-- tyhjentäkäämme nyt lasi vastakastetun kunniaksi. Tulkoon hän\nmahdollisimman pian paistetuksi, ja täydentäköön mestari Claude\nBonhometin taitavuus ne ominaisuudet, joita tällä kanalla jo\nluonnostaan on!\n\n-- Niin, vastakastetun malja! -- huusi Gorenflot nauraen ja iski\nnahkaansa lasillisen bourgognea, jonka Chicot oli hänelle kaatanut.\n-- Toutaimen malja! Tämä on totta, kautta kunniani, oivallista viiniä.\n\n-- Mestari Claude, -- sanoi Chicot, -- pankaa heti tämä toutain\npaistumaan. Voidelkaa se tuoreella voilla, johon on sirotettu\nhienoksihakattua läskiä ja maustesipulia. Kun se alkaa muuttua\nruskeaksi, niin pankaa pari käristettyä leivänpalaa paistinpannulle\nja tarjoilkaa se sitten lämpöisenä.\n\nGorenflot ei sanonut sanaakaan, mutta hän näytti hyväksyvän nuo\nannetut määräykset katseellaan ja nyökäyttämällä päätään tuskin\nhuomattavasti. Se näytti merkitsevän täydellistä suostumusta.\n\n-- Vielä, -- jatkoi Chicot, huomattuaan tarkoituksensa onnistuneen,\n-- vielä, mestari Bonhomet, me haluamme sardelleja ja makrilleja.\nOlemme paastoavaisia niinkuin hurskas veli Gorenflot juuri huomautti,\nja minä tahdon täydellisen paastopäivällisen. Hei, odottakaapas...\nkaksi pulloa tätä teidän mainiota viiniänne vuodelta 1561.\n\nKeittiöstä alkoivat höyryt vähitellen tunkeutua munkin nenään. Vesi\nkihosi hänen suuhunsa, hänen silmänsä säkenöivät, mutta vielä hän\njaksoi hillitä itsensä ja tekipä vielä liikkeen noustakseen ylöskin.\n\n-- Mitä! -- huudahti Chicot. -- Aiotteko lähteä pois juuri nyt, kun\ntässä pitäisi maistaa toutainta?\n\n-- Minun täytyy se tehdä, hyvä veli, -- sanoi Gorenflot, ja loi\nkatseensa taivasta kohti, ikäänkuin antaakseen Meidän Herrammekin\nymmärtää, miten suuren uhrauksen hän nyt aikoi tehdä.\n\n-- On kuitenkin hyvin varomatonta pitää puhe paastottuaan.\n\n-- Minkävuoksi? -- kysyi munkki.\n\n-- Sillä teidän hengityksenne tekee tenän, hyvä; veli. Galenus sanoo:\nIhmisen kieli on heikko ja herpaantuu helposti.\n\n-- Se on, sen pahempi, totta, -- selitti Gorenflot, -- sitä olen\nmonesti itsekin saanut kokea. Jos minulla olisi ollut riittävän\nvahvat keuhkot, olisi minusta tullut oikea kaunopuhuja.\n\n-- Siinä sen nyt näette, -- virkkoi Chicot.\n\n-- Onneksi, -- jatkoi Gorenflot ja istahti taas paikalleen, --\nonneksi on minussa sitä enemmän hartautta.\n\n-- Niin kyllä, mutta ei hartauskaan yksin riitä. Teidän sijassanne\nmaistaisin minä näitä sardelleja ja joisin muutaman tipan tätä\nnektaria, jumaltenjuomaa.\n\n-- No, ojentakaapa sitten tänne yksi sardelli ja yksi ainoa lasi\nviiniä.\n\nChicot pani sardellin munkin lautaselle ja kaatoi viiniä hänen\nlasiinsa.\n\nNo, miltäs tuntuu? kysäsi Chicot, joka, narratessaan munkkia syömään\nja juomaan, itse pysyi verrattain kohtuullisena. -- Miltäs tuntuu?\n\n-- Tunnenpa todellakin olevani vähemmän heikko kuin äsken, -- vastasi\nGorenflot.\n\n-- Mutta piru vieköön! virkkoi Chicot, -- kun on pidettävä puhe, niin\nei riitä että tuntee itsensä, kuten te sanotte, vähemmän heikoksi,\nvaan täytyy tuntea olevansa voimakas ruumiiltaan ja sielultaan. Ja\nteidän sijassanne, -- jatkoi gascognelainen, -- minä tuohon tilaan\npäästäkseni söisin toutaimen kummankin evän. Sillä ellette syö tämän\nenempää, saatatte te haiskahtaa viinille.\n\n-- Kas pentele! -- sanoi Gorenflot. -- Olettepa oikeassa. Sitä minä\nen tullut ajatelleeksi.\n\nJa kun kana juuri tällöin tuotiin pöytään, leikkasi Chicot siitä heti\nyhden jalan, joita hän eviksi kutsui. Munkki maisteli sitä ja söi.\n\n-- Kautta jumalan! -- huudahti Gorenflot. -- Kylläpä tämä onkin\nmehukasta kalaa!\n\nChicot leikkasi nyt toisen \"evän\" ja pani senkin munkin lautaselle,\ntyytyen itse siiventynkään.\n\n-- Entä miten tämä viini on hyvää! -- jatkoi Chicot, vetäen korkin\nkolmannesta pullosta.\n\nSittenkun Gorenflotin suuri vatsa kerran oli päässyt alkuun, ei\nmies enää lainkaan voinut hillitä itseään, vaan hän pureksi toisen\nsiiventyngänkin niin paljaaksi, ettei siihen jäänyt mitään muuta kuin\npelkät luut. Senjälkeen hän huusi Bonhometia ja sanoi tälle:\n\n-- Mestari Claude, minä olen hyvin nälissäni. Ettekö äsken tahtonut\ntarjota minulle läskipannukakkua.\n\n-- Tietysti, -- sanoi Chicot, -- sehän on jo tilattu. Vai kuinka,\nBonhomet?\n\n-- Totta kai, -- vastasi isäntä, sillä hän ei koskaan vastustellut\nvieraitaan tällaisissa asioissa.\n\n-- No, tuokaa se sitten tänne, mestari Claude! -- huusi munkki.\n\n-- Viiden minuutin kuluttua, -- vastasi isäntä, oivallettuaan\nChicotin salaisen silmäniskun, ja riensi heti valmistamaan tuota\ntilattua annosta.\n\n-- Ah! -- virkkoi Gorenflot ja antoi tavattoman suuren nyrkkinsä,\njossa oli kahveli, vaipua pöydälle -- Nyt tuntuu olo tosiaankin\nparemmalta.\n\n-- Eikö asia siis ole niinkuin minä sanon? -- huomautti Chicot.\n\n-- Ja jos pannukakku nyt olisi tässä niin haukkaisin sen yhtenä\nainoana suupalana, aivan samoin kuin nyt tyhjennän tämän lasin\nyhdellä siemauksella.\n\nSäkenöivin silmin tyhjensi nyt munkki kolmannesta pullosta\nneljänneksen.\n\n-- Vai niin, -- sanoi Chicot, -- ette siis tuntenut voivanne varsin\nhyvin?\n\n-- Olin aivan uuvuksissa, hyvä ystävä, -- vastasi Gorenflot. -- Tuo\nkirottu puhe oli minut lopen väsyttänyt. Kokonaiseen kolmeen päivään\nen mitään muuta ajatellutkaan.\n\n-- Mutta niinpä sen sitten täytyy ollakin mainion, -- tuumi Chicot.\n\n-- Kerrassaan! vastasi munkki.\n\n-- Lukekaapa sitä hiukan meidän tässä pannukakkua odotellessamme.\n\n-- Ei, sitä en tee, -- sanoi Gorenflot. -- Kristillinen puhe pöydän\nääressä! Oletko milloinkaan kuullut sellaisesta puhuttavankaan, herra\nnarri? Ehkäpä kuninkaasi hovissa?\n\n-- Siellä kyllä pidetään verrattain kauniita puheita kuningas\nHenrikille, jota jumala varjelkoon! -- virkkoi Chicot ja nosti\nhattuaan.\n\n-- Mitä ainetta niissä kosketellaan? -- kysyi Gorenflot.\n\n-- Siveyttä, -- vastasi Chicot.\n\n-- Sitäpä mahdankin uskoa! -- huusi munkki,, heittäytyen selkäkenoon\ntuolin selustinta vastaan. -- Mutta siitä huolimatta on sinun\nkuninkaasi kutakuinkin siveetön otus.\n\n-- Minä en tiedä, onko hän siveellinen vai ei, -- sanoi Chicot,\n-- mutta sen kuitenkin tiedän, ettei minun ole tarvinnut olla\ntodistajana mihinkään sellaiseen, jota olisin tarvinnut punastua.\n\n-- Sen kyllä, hitto vieköön, uskon, -- vastasi munkki. -- Siitä\nlienee jo kauvan, jolloin sinä olet osannut punastua, senkin vetelys!\n\n-- Mitä! -- huudahti Chicot. -- Minäkö vetelys! Minäkö, joka olen\nitse säännöllisyys, itse pidättäväisyys ruumiiltani ja sielultani!\nMinäkö, joka otan osaa kaikkiin juhlakulkueisiin ja kaikkiin\npaastoihin!\n\n-- Mutta entäpä sinun Sardanapaluksesi, sinun Herodeksesi, sinun\nNebukadnezarisi! Vai teeskenneltyjä kulkueita ja paastoja! Onneksi\naletaan jo kokonaan osata ulkoa tuo sinun kuninkaasi Henrik III,\njonka piru periköön!\n\nTällöin tuli mestari Bonhomet sisälle, pitäen toisessa kädessään\ntuota kaivattua pannukakkuvatia ja toisessa kahta avaamatonta\nviinipulloa.\n\n-- Tuokaa tänne, tuokaa tänne! -- kirkui munkki silmät sädehtien ja\nnauraen niin makeasti, että kaikki nuo hänen kaksikymmentäkaksi lujaa\nhammastaan selvästi näkyivät.\n\n-- Mutta, rakas ystäväni, -- huomautti Chicot, -- tehän sanoitte,\nettä teidän olisi pidettävä puhe?\n\nSe on minulla täällä, -- vastasi munkki, lyöden otsaansa, johon alkoi\nkohota sama punottava väri kuin poskiinkin.\n\n-- Kello puoli kymmenen, -- muistutti Chicot.\n\n-- Ah, minä vaan narrasin, -- sanoi munkki.\n\n-- Milloinka siis puhe on pidettävä?\n\n-- Kello kymmenen.\n\n-- Kello kymmenenkö? Minä luulin, että luostari sulettaisiin kello\nyhdeksältä.\n\n-- Sulettakoon vaan, -- sanoi Corenflot ja katseli kynttilänvaloa\ntäysinäisen lasinsa läpi, -- se ei minua liikuta; minulla on avain.\n\n-- Luostarin avain! -- huudahti Chicot. -- Teilläkö olisi luostarin\navain?\n\n-- Se on täällä taskussani, -- vastasi Gorenlfot ja löi kämmenellään\nkaapuunsa.\n\n-- Mahdotonta! -- intti Chicot. -- Minä tunnen luostarinsäännöt. Olen\nollut katumusmatkalla ainakin kolmessa luostarissa. Avainta ei uskota\ntavallisen veljen huostaan.\n\n-- Mutta tässä se nyt kuitenkin on, -- sanoi Gorenflot, heittäytyen\ntuolinsa selustinta vasten ja näyttäen Chicotille muuatta pientä\nrahaa.\n\n-- Mitä! Rahaako? -- tokaisi Chicot. -- Ahaa, minä ymmärrän! Te\nlahjotte portinvartijan päästäksenne sisälle silloinkuin haluatte, te\npaatunut syntinen!\n\nGorenflot nauraa hohotti, niin että suu leveni korviin asti, ja\nänkytti, hymyillen herttaisesti kuin autuuttatunteva juopunut:\n\n-- Muuta ei tarvita.\n\nSitten hän aikoi pistää rahan taskuunsa.\n\n-- Odottakaapas, odottakaapas, -- keskeytti Chicot. -- Kas peijakas,\nmiten soma raha!\n\n-- Varustettu kerettiläisen kuvalla, selitti Gorenflot. -- Siihen on\nsydämen kohdalle kaivettu reikä.\n\n-- Kun tätä tarkoin katselen, -- sanoi Chicot, niin näenpä, että se\non Navarran kuninkaan rintakuvalla varustettu raha, ja sen läpi on\ntosiaankin reikä porattu.\n\n-- Tikarinpisto, niin, -- puhui Gorenflot. -- Kuolema\nkerettiläiselle! Se, joka kerettiläisen tappaa, on jo etukäteen\ntullut julistetuksi pyhimykseksi, ja minäkin puolestani lahjoitan\nsille, jumala minua armahtakoon, paratiisiosuuteni.\n\n-- Ahaa! -- mutisi Chicot itsekseen. -- Nyt alkaakin asia minulle\nselvitä. Mutta tuo syntinen ei vielä ole tarpeeksi humalassa.\n\nHän täytti uudelleen munkin lasin ja huusi:\n\n-- Kuolema kerettiläiselle ja eläköön messu!\n\n-- Siis, -- virkkoi Chicot, joka muisti veli portinvartijan\ntarkastelleen kaikkien luostarinkirkkoon pyrkivien käsiä,\n-- siis teidän tarvitsee mentyänne näyttää vain tuota rahaa\nportinvartijalle... ja...\n\n-- Minä pääsen sisään, -- täydensi Gorenflot.\n\n-- Ilmanko mitään vaikeuksia.\n\n-- Hm! Yhtä helposti kuin tämä viini solahtaa kurkustani alas.\n\nNäin sanoen nielaisi munkki uuden naukun tuota ihanaa juomaa.\n\n-- Se merkitsee, -- jatkoi Gorenflot, joka nyt oli aivan juovuksissa,\n-- se merkitsee, että veli Gorenflotille avataan ovet selkoselälleen.\n\n-- Ja te pidätte sitte puheenne?\n\n-- Minä pidän puheeni, -- toisti munkki. -- Näin se käy: Minä astun\nsisälle, ymmärräthän, Chicot, minä astun sisälle.\n\n-- Tietystikin ymmärrän. Olen pelkkänä korvana.\n\n-- Tulen siis sisään, kuten sanottu. Seurakunta on suurilukuinen ja\nhyvin valikoitua. Siellä on parooneja, kreivejä, herttuoita.\n\n-- Ehkäpä prinssejäkin?\n\n-- Niin, prinssejäkin, -- toisti munkki. -- Olet oikeassa, ei\npienempiä eikä suurempia kuin prinssejä. Minä käyn hyvin nöyränä\nLiiton uskottujen joukkoon.\n\n-- Liiton uskottujen? -- toisti nyt vuorostaan Chicot. -- Mitähän se\nuskollisuus mahtaa merkitä?\n\n-- Minä käyn Liiton uskottujen joukkoon. Veli Gorenflotia huudetaan,\nja minä astun esille.\n\nNäin sanoen nousi munkki seisomaan.\n\n-- Kyllä, niinhän se käy, -- virkkoi Chicot. -- Jatkakaa!\n\n-- Minä esiinnyn, -- jatkoi Gorenflot ja koetti kasvonilmeillään\nkuvata sanoja, mutta ehti hädintuskin ottaa yhden ainoan askeleen\nlattialla, kun jo retkahti pöydännurkkaa vasten ja kaatui nurin.\n\n-- Hyvä! -- virkkoi Chicot, nostaen hänet pystyyn ja asettaen\ntuolille istumaan. -- Te astutte esiin,, tervehditte kuulijakuntaanne\nja sanotte?\n\n-- Ei, en minä sano mitään. Ne ovat ystävät, jotka sanovat.\n\n-- No, mitä sanovat sitten ystävät?\n\n-- Ystävät sanovat: Veli Gorenflot! Hm! Kaunis nimi liigalaiselle,\nveli Gorenflot!\n\nJa munkki mainitsi useamman kerran tyytyväisenä omaa nimeänsä.\n\n-- Kaunis nimi liigalaiselle! -- toisti Chicot. -- Minkähänlaisia\nsalaisuuksia tuo juopporatti tulisi ilmaisemaan? -- lisäsi hän hiljaa\nitsekseen.\n\n-- Sitten alan minä, -- jatkoi munkki, samalla kun hän torkahteli,\nnousi ylös ja nojautui seinää vasten, sillä hän oli aivan liemenä.\n\n-- Te alatte? -- kysyi Chicot, pidellen häntä lujasti seinää vasten\nkuin Pajazzo Arlekinia.\n\n-- Minä alotan: Hyvät veljet, nyt on kaunis päivä valtaistuimelle.\nVeljet, onpa nyt ihana päivä oikealle valtaistuimelle.\n\nChicot havaitsi nyt, että oli aivan mahdotonta saada munkista enää\nmitään selkoa, minkävuoksi hän päästi tämän irti. Veli Gorenflot\nromahti alas ja satutti jaloillaan pöytään, niin että eräitä tyhjiä\npulloja putoili lattialle.\n\n-- Amen! -- virkkoi Chicot.\n\nMiltei samana hetkenä alkoi kuulua ankara kuorsaaminen, niin että\ntuon pikku huoneen ikkunaruudut helisivät.\n\n-- Hyvä! -- sanoi Chicot. -- Ravinto tekee vaikutuksensa. Ystävämme\nuinailee vähintäänkin kaksitoista tuntia, ja minä voin arkailematta\nriisua vaatteet hänen yltään.\n\nChicot irroitti ensinnäkin munkin kaapun nyörit ja veti sen sitten\nhänen päältään. Senjälkeen hän käänsi Gorenflotin ympäri kuin\nruissäkin, kietoi hänet pöytäliinaan, solmitsi servietin hänen\npäähänsä, pisti hänen kaapunsa oman viittansa alle ja meni keittiöön.\n\n-- Mestari Bonhomet, -- sanoi hän, pistäen tämän kouraan kultarahan,\n-- tässä on illallisestamme ja siitä, että pidätte toistaiseksi\nhuolta hevosestani, sekä erittäinkin siitä, ettette herätä tuota\nkunnon veli Gorenflotia, joka nukkuu vanhurskaan unta.\n\n-- Hyvä, -- vastasi isäntä, joka huomasi olevan parasta tyytyä tähän\nyksinkertaiseen selitykseen, -- hyvä, luottakaa vaan minuun herra\nChicot.\n\nChicot kiiruhti S:t Etiennen kadulle, missä hän kääri Gorenflotin\nkaapun ympärilleen ja otti rahan toiseen käteensä. Kello oli nyt\nneljännestä vaille kymmenen, ja hän riensi sykkivin sydämin Pyhän\nGenovevan luostarikirkkoa kohti.\n\n\n\n\n20.\n\nYö luostarikirkossa.\n\n\nKääriessään munkinkaapun ylleen oli Chicot varovaisena tehnyt itsensä\nharteikkaammaksi oman viittansa ja muiden vaatteittensa avulla,\njotka kaapu kokonaan peitti. Hänen partansa väri oli sama kuin\nGorenflotillakin, ja vaikkakin tämä oli syntynyt Saônen, jota vastoin\ntuo toinen oli nähnyt päivänvalon Garonnen varrella, oli Chicot\nkuitenkin niin usein huvitellut matkimalla tuon ystävänsä ääntä,\nettä hän tällä matkimisellaan osasi johdattaa syrjäiset harhaan.\nJa tiedetäänhän, ettei munkinkaapuun kääriintynyttä henkilöä voida\ntuntea muusta kuin äänestä ja parrasta.\n\nChicotin saapuessa oltiin kirkonovi juuri sulkemaisillaan.\nGascognelainen näytti reikäniekkaa rahaansa ja pääsi heti sisälle.\nKaksi munkkia kulki hänen edellään, hän meni niiden perässä ja\nsaapui heidän seurassaan kappeliin, jonka hän jo entuudestaan tunsi,\nsillä hän oli usein ollut siellä kuninkaan keralla, joka piti Pyhän\nGenovevan luostaria erityisessä suojeluksessaan.\n\nKuorin alla, joka oli kahdeksaa tai kymmentä jalkaa varsinaista\nkirkkoa korkeammalla, oli maanalainen kirkko. Luostarikirkkoa\nvalaisivat tällä kertaa vain muutamat harvat lamput.\n\nChicot huvittelihe aluksi laskemalla munkkien lukumäärän.\nVarsinaisessa kirkossa oli satakaksikymmentä ja kuorissa kaksitoista,\nsiis yhteensä satakolmekymmentäkaksi. Nuo kuorin kaksitoista\nmunkkia olivat asetetut riviin alttarin eteen. Chicot havaitsi\ntyytyväisyydekseen, ettei hän ollut ihan viimeinen noiden pariin\nliittyessään, joita Gorenflot oli Liiton uskotuiksi kutsunut. Hänen\njälestään saapui vielä kolme munkkia, ja nämä, väljiin, harmaisiin\nkaapuihinsa kietoutuneina, asettuivat kuoriin.\n\nMuuan pieni kuoripoika läksi nyt kävelemään ympäri kirkkoa ja\nnähtävästi laski läsnäolijain lukua, minkä jälkeen hän kuiskasi\njotain noille kolmelle viimeksitulleelle munkille.\n\n-- Meitä on satakolmekymmentäkuusi, -- lausui tämä munkki kaikuvalla\näänellä Se on Herran luku.\n\nHeti nousivat nuo varsinaiseen kirkkoon polvistuneet\nsatakaksikymmentä munkkia seisaalleen ja kävivät sitten istumaan\ntuoleille tai penkeille. Nyt sulettiin kirkonovet.\n\nNiin rohkea kuin Chicot olikin, tunsi hän kuitenkin sydämensä\ntavallista kovemmin värähtelevän, kuullessaan lukon rautojen\nnarahtavan. Hieman tointuakseen istahti hän saarnastuolin edustalle,\nja hänen katseensa kiinnittyi noihin kolmeen viimeksi saapuneeseen\nmunkkiin, jotka näyttivät olevan tämän seurakunnan mahtavimmat.\n\nHeitä varten oli tuotu nojatuolit esiin, ja he istuivat niihin kuin\nkolme tuomaria. Heidän takanaan istuivat nuo kaksitoista muuta\nmunkkia.\n\nNyt soitettiin kolmasti pienellä kellolla kuin äänettömyyden merkiksi.\n\n-- Veli Monsoreau, -- lausui sama munkki, joka jo ennenkin oli\npuhunut, -- mitä uutisia tuotte Anjoun maakunnasta Yhdistyksellemme?\n\nKaksi seikkaa sai Chicotin kuuntelemaan entistäänkin\ntarkkaavaisemmin: ensinnäkin se, että tämä ääni kuulosti niin\nvoimakkaalta ja käskevältä kuin olisi se pikemmin ollut tarkoitettu\ntulemaan taistelussa olevan soturin rautakypärän alta kuin\nmunkinkaapun sisästä. Toinen seikka oli Monsoreaun nimen kuuleminen.\n\nKookaskasvuinen munkki nousi nyt reippain askelin saarnastuoliin.\nChicot koetti saada nähdä hänen kasvonsa, mutta se oli mahdotonta.\n\n-- Hyvä, -- ajatteli hän, -- ellen minä saa nähdä noiden kasvoja,\nniin eivät hekään saa nähdä minun kasvojani.\n\n-- Hyvät veljet, -- alkoi nyt puhua ääni, jonka Chicot heti tunsi\nylihovijahtimestarin ääneksi. -- Anjoun maakunnasta saapuneet\nuutiset eivät ole läheskään rauhoittavia. Meiltä tosin ei puutu\nsiellä myötätuntoa, mutta edustajiakaan ei meillä siellä ole.\nLiiton laajentaminen tässä maakunnassa oli uskottu parooni\nMéridorin huostaan. Mutta jouduttuaan epätoivoon tyttärensä\näskettäin tapahtuneen kuoleman johdosta, on ukko surussaan tullut\nlaiminlyöneeksi pyhän Liigan asian, emmekä me nykyisin voi\nottaa häntä lukuun, niin kauvan kuin hän suree tuota sattunutta\nonnettomuuttaan. Mitä minuun itseeni tulee, tuon minä Yhdistykseen\nkolme uutta jäsentä. Neuvosto ratkaiskoon, otetaanko nämä kolme\nveljeä, joista minä vastaan yhtä hyvin kuin itsestäni, pyhän\nYhdistyksen jäseniksi.\n\nKuului suostumuksensorinaa. Ja veli Monsoreau astui paikalleen.\n\n-- Veli La Hurière! -- huusi sama munkki, joka näytti toimivan\njonkinlaisena airueena. -- Ilmoittakaa meille, mitä olette\ntoimittanut Parisissa.\n\nToinen munkki nousi nyt vuorostaan saarnastuoliin.\n\n-- Veljet! -- puhui hän. -- Te tiedätte parhaiten, miten minä olen\nollut katoliselle opille uskollinen ja kuinka minä olen antanut tästä\nuskollisuudestani näytteen sinä suurena päivänä, jolloin se sai\nvoiton. Niin, hyvät veljet, minä olen alati ollut, jumalan kiitos,\nsuuren Guisen Henrikkimme uskollinen puoltaja ja herra Bermeltä sain\nminä täyttääkseni ne käskyt, jotka nyt olen täyttänyt aina niin\npitkälle, että surmasin omat vuokralaiseni. Tämä uskollisuuteni\npyhälle asialle sai aikaan sen, että minusta tehtiin yhden\nkaupunginkorttelin tarkastusmies, ja minä rohkenen sanoa, että se oli\nuskonnolle onnellinen seikka. Olen näin ollen saanut selville kaikki\nkerettiläiset Saint-Germain-l'Aauxerroisin korttelista, jossa l'Arbe\nSecin kadulla edelleenkin pidän Tähti-nimistä ravintolaa teidän\npalvelukseksenne, veljet. Ja merkittyäni ylös kerettiläisten nimet\nilmaisen minä ne ystävillemme. En tosin nykyisin janoa yhtä paljo\nkuin ennen hugenottien verta, mutta kuitenkin pidän suuressa arvossa\nsen pyhän liiton tarkoitusperiä, jonka perustamista me puuhaamme.\n\n-- Nyt on pidettävä korvat auki, -- ajatteli Chicot. -- Tuo La\nHurière oli, ellen väärin muista, hurja kerettiläisten murhaaja ja on\nLiigan suuressa suosiossa.\n\n-- Puhukaa, puhukaa, -- kehottivat useat äänet yht'aikaa.\n\nLa Hurière, joka nyt katsoi sopivan hetken tulleen, puhelahjojensa\nkäyttämiseen, johon hänellä harvoin oli tilaisuutta, vaikka hän luuli\nkaunopuhujaksi syntyneensäkin, ajatteli hetkisen, rykäsi ja jatkoi:\n\n-- Ellen erehdy, hyvät veljet, niin ei tehtävänämme ole ainoastaan\nyksityisen kerettiläisyyden tukahduttaminen. Hyvien ranskalaisten\ntäytyy olla vakuutettuja siitä, ettei heidän milloinkaan tarvitse\nlukea kerettiläisten joukkoon niitä ruhtinoita, jotka ovat kutsutut\nheitä hallitsemaan. No niin, veljet. Millä kannalla ovat nyt siinä\nsuhteessa asiamme? Frans II, joka lupasi olla uskollinen asiallemme,\non kuollut lapsettomana, myöskin Kaarle IX, joka olikin innokas, on\nlapsetonna kuollut. Kuningas Henrik III, jonka uskoa ja tekoja minun\nei käy tutkiminen eikä tuomitseminen, tulee nähtävästi kuolemaan\nlapsettomana. On vielä jälellä Anjoun herttua, mutta hän on myöskin\nlapseton ja näyttää lisäksi olevan pyhästä Liigasta välinpitämätön.\n\nTällöin keskeyttivät puhujan useat äänet, joista varsinkin erotti\nylihovijahtimestarin. Tämä lausui: Miksi välinpitämätön? Mistä saatte\naiheen sanoa niin?\n\n-- Sanon välinpitämätön, koska hän ei vieläkään ole liittynyt\nLiigaan, vaikkakin se korkea-arvoinen veli, joka äskettäin huusi\nminua, on luvannut sen hänen puolestaan.\n\n-- Kuka sen on sanonut, ettei hän ole meihin liittynyt? -- kysyi sama\nääni. -- Onhan juuri äsken uusia jäseniä ilmoitettu. Teillä ei ole\noikeutta epäillä ketään ennenkuin nimilaput on aukaistu.\n\n-- Se on totta, -- sanoi La Hurière. -- Minä siis odotan vielä\nvähän aikaa. Mutta Anjoun herttua, joka hänkin on kuolevainen ja\nlapseton... sillä on huomattava, että heidän suvussaan kuollaan\nnuorina... kenelle silloin kruunu joutuu? Niin, hurjimmalle\nhugenotille, mitä ajatella voi, kaksinkertaiselle luopiolle,\nNebukadnezarille.\n\nMyrskyisät suostumuksenhuudot keskeyttivät nyt La Hurièren.\n\n-- Niin, minä tarkoitan Henrik bearnilaista jonka vastustamiseksi\ntämä Yhdistys etupäässä on muodostunut, Bearnin Henrikkiä, jonka\nuseinkin luullaan olevan Paussa tai Tarbesissa lemmenseikkojaan\nselvittelemässä, mutta jota kuitenkin saa tavata Parisissa.\n\n-- Parisissako? -- huudahtivat monet yht'aikaa. -- Parisissa! sehän\non mahdotonta.\n\n-- Hän on täällä! huudahti La Hurière. -- Hän oli täällä samana\nyönä, jolloin rouva de Sauves murhattiin. Hän on täällä ehkäpä tällä\nhetkelläkin.\n\n-- Kuolema bearnilaiselle! -- kirkuivat useat.\n\n-- Niin, kuolema hänelle! huusi La Hurière. -- Jos hän sattumalta\ntulee Tähti-ravintolaan, niin lupaan minä... mutta sinne hän ei\ntule. Kettua ei kahta kertaa vangita samaan loukkoon. Hän menee\nkyllä asumaan muualle jonkin hyvän ystävänsä luo, sillä on sillä\nkerettiläisellä ystäviä. No niin. Juuri näiden ystäväin lukua on\nkoetettava saada vähennetyksi. Yhdistyksemme on pyhä, Liigamme\non laillinen, sen on pyhittänyt ja siunannut pyhä isämme, paavi\nGregorius III. Minä vaadin, ettei tätä enää pidetä salassa, vaan\nettä kortteleiden tarkastusmiehille jaetaan listoja, niin että\nhe voivat kiertää talosta taloon ja kehottaa kaikkia kunnon\nkansalaisia merkitsemään niihin nimensä. Ne, jotka sen tekevät,\nolkoot ystäviämme, mutta niitä, jotka siitä kieltäytyvät,\npidämme vihollisinamme. Ja jos vielä tilaisuus tarjoutuu uuteen\nBartolomeuksen-yöhön, mikä oikeille uskovaisille näyttää tulevan yhä\nvälttämättömämmäksi, niin teemme me sen saman, jonka kerran ennenkin\nolemme tehneet, ja säästämme siten Herraltamme vaivan erottaa\nohdakkeet nisuista.\n\nTätä puhetta palkittiin myrskyisin suosionosotuksin. Kun ne olivat\nloppuneet, korotti sama munkki, joka jo ennenkin oli puhunut, äänensä\nja lausui:\n\n-- Pyhä yhdistys kiittää veli La Hurièreä hänen innokkuudestaan.\nHänen tekemänsä ehdotus otetaan harkittavaksi ja äänestys siitä\ntoimeenpannaan korkeimmassa neuvostossa.\n\nUusia hyvähuutoja. La Hurière kumarteli monta kertaa, laskeutui\nsitte saarnastuolista alas ja meni istumaan paikalleen, ikäänkuin\nvoitonriemunsa painosta nääntyneenä.\n\n-- Ahaa, -- mutisi Chicot. -- Alanpa jo tätä hieman käsittää. Poikani\nHenrikin katolilaisuuteen luotetaan vähemmän kuin Guisein. Koska\nMayennellä on sormensa tässä pelissä, niin on luultavaa, että Guiset\naikovat keskelle valtiota muodostaa itselleen pikku yhteiskunnan,\njota he aikovat hallita niin että suuri Henrik, joka on kenraali,\nottaa osalleen armeijan, paksu Mayenne ottaa porvarit ja tuo kuulu\nkardinaali kirkon. Ja seuraus siitä on oleva se, että Henrik\npoikani jonakin kauniina päivänä saa havaita, ettei hänellä ole\nhallittavanaan mitään muuta kuin rukousnauhansa, ja hänen pyydetään\nhyvin kohteliaasti vetäytymään johonkin luostariin. Tämä on, kautta\nsieluni autuuden, hyvin järjestettyä! Niin, mutta... onpa vielä\njälellä Anjoun herttua, onpa saakuri soikoon! Miten hänestä sitten\npäästään?\n\n-- Veli Gorenflot! -- huusi nyt sama ääni, joka jo oli huutanut\nylihovijahtimestarin ja La Hurièren nimet. Mutta oliko nyt niin, että\nChicot oli ajatuksiinsa vaipunut, tai ei hän sitten ollut tuohon\nnimeen tottunut, vaikkapa hän oli anastanutkin veli Gorenflotin nimen\nja kaapun, pääasia oli, ettei hän vastannut.\n\n-- Veli Gorenflot! -- toisti kuoripojan ääni, joka oli niin sointuva\nja kimeä, että Chicot sen kuullessaan säpsähti.\n\n-- Ahaa! -- mutisi hän. -- Tuopa onkin luullakseni naisen ääni.\nNiinkö että tässä kunnianarvoisessa kokouksessa ovat sekaisin ei\nainoastaan eri säädyt, vaan myöskin eri sukupuolet?\n\n-- Veli Gorenflot! -- uudisti sama naisääni. -- Ettekö ole täällä?\n\n-- Ohoo! -- mutisi Chicot. -- Veli Gorenflot, sehän olen minä.\n\nSitten hän lausui kuuluvasti, munkin nenä-ääntä matkien:\n\n-- Kyllä, kyllä! Täällä minä olen. Olin niin syventynyt vakaviin\nmietteisiin, joita veli La Hurièren puhe oli minussa herättänyt,\netten kuullut, kun nimeäni huudettiin.\n\nKumea suosionosotuksensorina kuului tällöin La Hurièren puheen\nvuoksi, joka edelleenkin piti kaikkien mieliä jännityksessä. Tämän\nsorinan kestäessä ehti Chicot tointua.\n\nVoisi ajatella, ettei Chicotin ehkä olisi tarvinnut vastata mitään,\nkun Gorenflotia huudettiin, sillä kaikilla läsnäolijoilla oli\nkaapupäähine vedetty pään yli. Mutta, kuten muistetaan, oli kaikkien\nlukumäärä selvillä. He niin ollen tunsivat toisensa ja odottivat\ntoisiansa. Jos siis läsnäolevia olisi käyty tarkemmin tutkimaan, mikä\nluonnollisestikin olisi tapahtunut, elleivät nimeltään mainitut olisi\nvastanneet, niin olisi petos heti tullut ilmi ja Chicotin asema olisi\nvoinut käydä varsin arveluttavaksi.\n\nChicot siis ei hetkeäkään epäillyt. Hän nousi mahdollisimman\nkumaraisena saarnastuoliin ja sinne kavutessaan veti hän kauhtanaansa\nyhä enemmän kasvoilleen.\n\n-- Hyvät veljet, -- alotti hän äänellä, joka vallan erehdyttävästi\nmuistutti munkin ääntä, -- minä olen tämän luostarin almujenkerääjä,\nja te tiedätte, että tämä toimeni oikeuttaa minun tunkeutumaan\nkaikkiin asumuksiin. Minä siis tätä oikeuttani käytän Herran\nkunniaksi. Veljet, -- jatkoi hän, muistellen Gorenflotin puheen\nalkua, mikä niin häpeällisesti oli tullut keskeytyneeksi, -- hyvät\nveljet, tämä on ihana päivä valtaistuimelle, tämä päivä, joka nyt\nmeidät täällä yhdistää. Puhukaamme kursailematta, veljet, koska nyt\nolemme Herran huoneeseen kokoontuneet.\n\nMikähän Ranskan kuningaskunta on? Ruumis. Pyhä Augustinus on sanonut:\n_Omnis civitas corpus est, s.o._ \"jokainen valtio on ruumis.\" Mikä on\nnyt ruumiin hyvinvoimisen ehto? Hyvä terveys. Miten ruumiin terveys\nsäilytetään? Siten, että isketään varovasti suonta, silloinkun voimia\nnäyttää olevan liiemmälti. Kun siis on otaksuttavaa, että katolisen\nuskon vihamiehet ovat voimakkaita, koskapa me niitä pelkäämme, niin\ntäytyy tästä suuresta ruumiista, jota me yhteiskunnaksi kutsumme,\nvielä kerta iskeä suonta. Tätä kuulen joka päivä hokevan niiden\nuskovaisten, joilta kuletan luostariin munia, kinkkua ja rahaa.\n\nTämä Chicotin puheen alkuosa teki kuulijoihin eloisan vaikutuksen.\nTuo suostumuksensorina antoi Chicotille hiukan ajatuksenaikaa. Sitten\nhän jatkoi:\n\n-- Ehkä voidaan tehdä se huomautus, että kirkko inhoo verta. Mutta\nhuomatkaahan, rakkaat veljet: jumaluusoppineet eivät sano, mitä verta\nkirkko inhoo, ja minä voisin panna härän vetoon yhtä munaa vastaan\nsiitä, etteivät he suinkaan tarkoita kerettiläisten verta. Ja vielä\ntoinenkin huomautus, hyvät veljet! Olen sanonut kirkko: mutta me emme\nole vain pelkkä kirkko, me. Veli Monsoreaulla, joka äsken tässä niin\nkaunopuheliaasti esiintyi, on, siitä olen vakuutettu, metsästysveitsi\nvyössään. Veli La Hurière käyttää mainiosti paistinvarrasta: _Veru\nagreste, lethiferum tamen instrumentum_. Minä itsekin, joka nyt puhun\nteille, hyvät veljet, minä Jakob Nepomuk Gorenflot, olen heilutellut\nmuskettia Champagnessa ja avustanut hugenottien polttamista heidän\npyhättöihinsä. Tämä olisi minulle ollut tarpeeksi kunniakasta ja\nvakuuttanut minulle paratiisin autuuden. Niin ainakin luulin. Mutta\nsilloin syttyi äkisti omassatunnossani arvelu: hugenotteja oli ennen\nniiden polttamista pidelty hieman pahoin. Se lienee hyvää asiata\nvahingoittanut, niin ainakin rippi-isäni väitti. Niinpä riensinkin\nottamaan munkinkaapun ylleni. Ja saadakseni huuhdelluksi itsestäni\nsen tartunnan, joka minuun kerettiläisistä ehkä oli jäänyt, olen\nsiitä hetkestä asti tehnyt lupauksen olla pidättyväinen kaikesta ja\nseurustella vain hyvien katolilaisten kanssa.\n\nTämä Chicotin puheen toinen osa teki ainakin yhtä hyvän vaikutuksen\nkuin ensimäinenkin, ja itsekukin näytti ihailevan niitä keinoja,\njoita Herra oli käyttänyt veli Gorenflotin käännyttämiseksi.\n\n-- Nyt on minun vielä, -- jatkoi Chicot, -- puhuminen johtajista,\njoitten suhteen minun, halvan veljen, käsityksen mukaan olisi\nerinäisiä huomautuksia tehtävä. On kylläkin kaunista ja varsinkin\nvarovaista, että öiseen aikaan munkinkaapuihin kääriintyneinä\nhiivitään tänne veli Gorenflotin puhetta kuulemaan. Mutta minusta\ntuntuu siltä, ettei noiden johtajain velvollisuus supistu vain tähän.\nNiin suuri varovaisuus voi aiheuttaa salajuonia noiden kirottujen\nhugenottien taholta, jotka -- se täytyy myöntää -- ovat huimapäisiä,\nkun tappelusta tulee kysymys. Minä siis vaadin, että me käymme asiaan\nkäsiksi tavalla, joka on arvokkaampaa sellaisille rohkeille miehille\nkuin mitä me olemme tai miltä me ainakin tahdomme näyttää. Mitä me\nhaluammekaan? Kerettiläisyyden perinpohjaista hävittämistä... No\nniin, sitähän voidaan, mikäli minusta näyttää, ääneen ja julkisesti\njulistaa vaikka katoilta. Miks'emme kulje kautta Parisin katujen\npyhänä juhlakulkueena, sen sijaan että hiiviskelemme yövarkaitten\ntavoin, jotka jok'ainoassa kadunkulmassa pelkäävät näkevänsä\nyövartijan? Mutta missä on se mies, joka tahtoisi antaa esimerkin?\nkysytte te. Hyv'on! Sen olen tekevä minä, Jakob Nepomuk Gorenflot,\nminä, pyhän genovevalaismunkiston halpa veli, tämän luostarin\nvähäpätöinen ja nöyrä almujenkerääjä, minä sen teen, ja haarniska\nrinnallani, kypärä päässäni ja musketti käsivarrellani lähden, jos\nniin vaaditaan, kulkemaan niiden hyvien katolilaisten etunenässä,\njotka tahtovat minua seurata. Saisimmehan täten ainakin johtajamme\nhäpeään. Nyt he piilottautuvat, ikäänkuin kirkon puolustaminen olisi\nvain jonninjoutava asia!\n\nChicotin puhe oli mieleen useille sellaisille liiton jäsenille, jotka\npitivät parhaana keinona tarkoitustensa saavuttamiseen samantapaista\nBartholomeuksen-yötä, mikä kuusi vuotta aikaisemmin oli toimeenpantu,\nja jotka siis johtomiestensä hitautta paheksuivat. Niinpä nyt tämä\npuhe sytyttikin useimmissa sydämissä pyhän liekin leimuamaan. Ja\nlukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka yhäkin pysyivät ääneti,\nalkoi koko seurakunta yksimielisesti huutaa: Eläköön messu! Ylistetty\nolkoon urhoollinen veli Gorenflot! Juhlakulkue! Juhlakulkue!\n\nInnostus oli sitäkin suurempi, kun tämä nyt kysymyksessäoleva\nveli ensi kertaa esiintyi tällaisessa valaistuksessa. Tähän\nasti olivat hänen lähimmät ystävänsä kylläkin pitäneet häntä\ninnokkaimpiin kuuluvana, mutta sellaisiin innokkaihin, joita\nitsensäsäilyttämisvaisto piteli varovaisuuden rajoissa. Nyt sen\nsijaan ei ollut hiventäkään jälellä siitä arkuudesta, jota hän\nennen oli osottanut. Veli Gorenflot oli nyt äkisti syöksähtänyt\nesiin ja täysin taisteluvalmiina. Tämä suuri hämmästys oli hänelle\nloistava hyvitys, ja monet, joiden ihastus oli sitäkin suurempi, kun\ntämä kaikki tapahtui niin odottamatta, asettivat mielessään veli\nGorenflotin, joka saarnasi ensimäistä yleistä juhlakulkuetta, Pietari\nErakon rinnalle, joka oli ensimäistä ristiretkeä saarnannut.\n\nOnnettomuudeksi tai ehkäpä juuri onneksi sille, joka tämän\ninnostuksen oli aiheuttanut, ei tuon innostuksen jatkuminen kuulunut\njohtajien suunnitelmiin. Muuan niistä kolmesta munkista, jotka eivät\nolleet ottaneet osaa tuohon yleiseen hyväksymishuutoon, kuiskasi\nmuutaman sanan kuoripojan korvaan. Ja pian kuultiin naisäänen\nkolmasti huutavan:\n\n-- Hyvät veljet! On jo aika erota. Kokous on päättynyt.\n\nPuoliääneen puhellen nousivat munkit ylös, ja aikoen seuraavassa\nkokouksessa yksimielisesti pyytää juhlakulkueen toimeenpanemista,\njota miehuullinen veli Gorenflot oli ehdottanut, painautuivat\nhe verkalleen ovea kohti. Moni heistä läheni saarnastuolia\nonnitellakseen veli Gorenflotia sen puheen johdosta, jonka hän\nniin hyvällä menestyksellä oli pitänyt. Mutta Chicot, joka epäili,\nettä hänen äänensä, johon kaikesta huolimatta liittyi hieman\ngascognelaista murretta, niin lyhyen välimatkan päästä tunnettaisiin,\nja että hänen vartalonsa, joka oli kahdeksan tuumaa pitempi kuin veli\nGorenflotin, ehkä herättäisi kummastusta, oli laskeutunut polvilleen\nja näytti Samuelin tavoin syventyneen yksityiseen keskusteluun Herran\nkanssa.\n\nKuitenkaan ei Chicot ollut päässyt tarkoituksensa perille. Mayennen\nherttuan näkeminen oli saanut hänet erkanemaan kuninkaan seurueesta.\nJa Parisiin sai hänet palaamaan Nicolas Davidin näkeminen. Niinkuin\njo aikaisemmin olemme kertoneet, oli Chicot tehnyt kaksinkertaisen\nkostolupauksen. Mutta kun hän oli liian vähäpätöinen henkilö\nuskaltaakseen julkisesti käydä Lothringin sukuun kuuluvan prinssin\nkimppuun, täytyi hänen kärsivällisesti jäädä odottamaan sopivaa\ntilaisuutta. Vaan sitä hänen ei tarvinnut ajatella Nikolas Davidin\nsuhteen, joka oli vain vähäinen normandialainen asianajaja ja joka\nennen oli ollut sotilaana.\n\nChicot näki munkkien toisen toisensa perästä menevän ulos ja\ntunnusteli niiden kaapujen ja kapusonkien alta mestari Nicolas\nDavidin pitkää ja hintelää vartaloa. Silloin hän sattumalta huomasi,\nettä kutakin munkkia heidän poistuessaan, tarkastettiin samalla tapaa\nkuin sisääntullessakin ja ettei kukaan päässyt ulos ennenkuin oli\nnäyttänyt portinvartijalle merkkiä, jota tämä hyvin tarkoin tutki.\nEnsin luuli Chicot nähneensä väärin ja epävarmuuden tunne valtasi\nhänet hetkeksi. Mutta tuo epävarmuus muuttui pian varmuudeksi, ja se\nsai hiukset nousemaan hänen päässään pystyyn ja kylmän hien kohoomaan\nhänen otsalleen.\n\nVeli Gorenflot oli hänelle kyllä ilmaissut sen merkin, jolla hän\npääsi sisälle, mutta oli unohtanut ilmaista sitä, jonka avulla hän\npääsisi sieltä ulos.\n\n\n\n\n21.\n\nLisää seikkailuja.\n\n\nChicot riensi saarnastuolista alas saadakseen, jos mahdollista, nähdä\ntuon vaaditun merkin ja hankkiakseen sen itselleen, jos se suinkin\nkävisi päinsä.\n\nPäästyään viimeisten ulospyrkijäin luo ja noustuaan varpailleen,\nparemmin nähdäkseen, sai hän todellakin selville, että merkkinä oli\npieni tähdenmuotoinen raha.\n\nGascognelaisellamme oli taskussaan jotenkin runsaasti pientä rahaa,\nmutta kaikeksi onnettomuudeksi ei ainoatakaan tuon vaaditun rahan\nmuotoista, sillä eihän sillä tavalla silvottu raha tietenkään ollut\nkäyttökelpoinen.\n\nChicot seisoi epäröiden. Jos hän menisi ovelle eikä voisi näyttää\ntähdenmuotoista rahaa, niin hänet tietysti saataisiin ilmi ja hän\njoutuisi satimeen. Hän ryömi muutaman pilarin ja rippituolin väliin.\n-- Jos minä nyt, -- ajatteli hän, -- hukkaan oman asiani, niin\nhukkaan minä myös kuninkaallisen Henrik-hupsun asiat, Henrikin,\njosta minä hullu pidän, vaikka teenkin hänestä pilaa ja olen hänelle\nepäkohtelias.\n\nNyt huusi kuoripoika:\n\n-- Onko täällä enää ketään? Ovet suljetaan heti.\n\nEi kukaan vastannut. Chicot kurkisti päätään ja huomasi kirkon olevan\ntyhjän, lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka vielä istuivat\nkuorissa.\n\n-- Hyvä, -- tuumaili Chicot, -- kunhan vaan ikkunoita ei suljeta,\nniin olen tyytyväinen.\n\n-- Tehkäämme nyt tarkastuskierros, -- sanoi kuoripoika\nportinvartijalle.\n\n-- Saamari vieköön! -- ajatteli Chicot. -- Tuon kuoripojan soisin\nminä hiiden kattilaan!\n\nPortinvartija sytytti vahakynttilän.\n\nEi silmänräpäystäkään saanut nyt hukata. Portinvartija tulisi\nkulkemaan neljän askeleen päässä Chicotista, ja tämä tulisi\nhuomatuksi. Chicot siirtyi nyt taidokkaasti ympäri pilaria ja\npysyttelihe aina varjon kohdalla sen siirtyessä, avasi vihdoin\nrippituolin, joka oli vain ha'alla suljettu, pujahti sinne sisälle ja\nveti oven kiinni.\n\nPortinvartija ja kuoripoika kulkivat ihan siitä ohitse.\n\n-- Saakuri! -- mutisi Chicot. -- Tämä portinvartija, tuo kuoripoika\nja nuo kolme munkkia eivät ikipäiviksi jää tänne kirkkoon. Kun\nhe ovat menneet tiehensä, nostan minä tuoleja penkkien päälle ja\ntoivoakseni pääsen ikkunasta ulos... mutta ulos tultuani joudunkin\nminä pihalle, eikä piha ole lainkaan samaa kuin katu. Voisi olla\nyhtä hyvä viettää yönsä tässäkin rippituolissa. Gorenflotin kaapu\non lämmin. Tästä tulisikin vähemmän pakanallinen yö kuin jos sen\nehkä jossain muualla viettäisin, ja senhän minä lukisin autuuteni\ntulopuolelle.\n\nPortinvartija sammutti nyt lamput, niin että koko kirkossa vallitsi\nsynkkä pimeys. Samassa löi kello kaksitoista.\n\n-- Piru periköön! -- ajatteli Chicot. -- Ollappa puolenyön aikaan\nyksinään kirkossa! Jos poikani Henrik olisi minun asemassani, niin\npelkäisi hän luullakseni aika lailla. Ja nyt, Chicot, ystäväni, hyvää\nyötä!\n\nChicot koetti saada mahdollisimman mukavan asennon siinä\nrippituolissaan, sulki ovessa olevan pikku ha'an ja ummisti silmänsä.\n\nHänen silmänsä olivat tuskin kymmentä minuuttia olleet ummessa ja\nhänen aistimustensa harhaileva liitely tiesi unen lähestymistä, kun\nyht'äkkiä kimeä lyönti, niinkuin olisi isketty johonkin kuparilevyyn,\nkajahti kautta kirkon.\n\n-- Mi... mitä! -- sanoi Chicot itsekseen, aukaisi silmänsä ja\nkuunteli. -- Mitäpä tämä merkitsee?\n\nSamassa sytytettiin kuoriin muuan lamppu, ja sen sinertävä valo\nvalaisi noita kolmea munkkia, jotka yhäkin liikkumattomina istuivat\npaikoillaan. Chicotissa oli eräänlaista taikauskoista pelkuruutta.\nNiin rohkea kuin tämä gascognelainen olikin, ei hän kuitenkaan ollut\naivan vapaa aikansa ennakkoluuloista. Hän teki ristinmerkin ja mutisi\nhiljaa:\n\n-- _Vade retro, Satanas!_ [Mene pois minun tyköäni, saatana. Suom.]\n\nMutta kun valo ei näiden sanojen painostuksesta sammunut, minkä\nse varmasti olisi tehnyt, jos se olisi ollut helvetin liekkiä, ja\nkun nuo kolme munkkia, tästä hänen \"Vade retro'sta\" huolimatta,\nedelleenkin istuivat paikoillaan, alkoi gascognelainen arvella, että\nhän olikin tekemisissä luonnollisen valon kanssa ja, ellei ihan\noikeitten munkkien, niin kuitenkin lihaa ja verta olevien ihmisten\nkanssa. Kuitenkin häntä värisytti.\n\nSilloin nousi verkalleen muuan kuorin lattian kivistä. Harmaa\nkapusonki ilmestyi synkän aukon suulle, ja vähitellen kohosi sieltä\nkokonainen munkki, jääden seisomaan marmorilattialle, samalla kun\nkivi hiljaa liukui paikoilleen. Tämän nähdessään katosi Chicotilta\nviimeinenkin luottamus niihin loitsusanoihin, joita hän ennen oli\nniin varmoina pitänyt. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän jo\nalkoi uskoa, että kaikki Pyhän Genovevan luostarin apotit ja munkit\nnousisivat sillan alta haudoistaan.\n\n-- Veli Monsoreau, -- sanoi yksi kuorin kolmesta munkista sille, joka\nniin kummallisella tavalla oli siihen ilmestynyt, -- onko hän, jota\nme odotamme, jo saapunut.\n\n-- On, armolliset herrat, -- vastasi puhuteltu..\n\n-- Avatkaa hänelle ovi.\n\n-- Ahaa, -- ajatteli Chicot. -- Tässä huvinäytelmässä tuntuu olevan\nkaksi näytöstä, ja minä olen nähnyt niistä vasta ensimäisen.\n\nTästä pikku pilastaan huolimatta oli Chicot edelleenkin hyvin\npeloissaan. Veli Monsoreau meni sillävälin avaamaan holvin ovea.\n\nKeskimäkien munkki siirsi nyt päänsä yli vedetyn kapusongin sivulle.\nKun täten hänen kasvonsa paljastuivat, huomasi Chicot niissä suuren\narven, josta parisilaiset niin innostuneina tunsivat sen miehen, jota\njo pidettiin katolilaisten sankarina ja josta odotettiin koituvan\nheidän marttyyrinsa.\n\n-- Suuri Guisen Henrik omassa korkeassa persoonassaan, -- mutisi\nChicot kummastuneena. -- Ja hänen kaikkein typerin majesteettinsa\nHenrik III luulee hänen parhaallaan olevan piirittämässä La Caritétä!\nAa, nyt minä alan käsittää! Tuo, joka istuu hänen oikealla puolellaan\nja joka siunasi läsnäolijoita, on Lothringin kardinaali, ja\nvasemmanpuolinen, hän, joka puhui kuoripojalle, on ystäväni Mayennen\nherttua.\n\nIkäänkuin hetipaikalla vahvistaakseen Chicotin arvailut oikeiksi,\nsiirsivät nuo toisetkin munkit päähineensä syrjään silmiltään.\nOikeanpuoleisella tuli näkyviin kuulun kardinaalin ilmeikkäät\npiirteet, leveä otsa ja läpitunkeva katse. Vasemmalla paljastuivat\nMayennen herttuan arkipäiväiset kasvot.\n\n-- Ahaa! Nytpä sinut tunnenkin, -- virkkoi Chicot, -- sinä ylen vähän\npyhä, mutta sangen syntinen kolmiyhteys. Saammepa nyt nähdä, mitä\nsinä aiot sanoa ja tehdä. Olen pelkkänä silmänä ja korvana.\n\n-- Luulitko hänen tulevan? -- kysäsi arpiniekka veljeltään\nkardinaalilta.\n\n-- Minä en sitä ainoastaan luullut, -- vastasi tämä, -- vaan olin\nsiitä ihan yhtä varma kuin siitäkin, että minulla on kaapuni sisällä\nkaikki, mitä pyhään voitelemiseen tarvitaan.\n\n-- Vai niin, -- tuumaili Chicot, -- tuntuupa siltä kuin aiottaisiin\ntäällä jokin voidella. Ja minullakin on aina ollut ääretön halu saada\nolla läsnä jossain voitelutilaisuudessa. Sattuipa se mainiosti!\n\nTällävälin nähtiin noin parinkymmenen munkin, kapusongit päitten\nympärillä, tulevan holvin ovesta ja asettautuvan kirkkoon. Yksi\nheistä nousi, herra Monsoreaun ohjaamana, kuoriin ja asettui Guisen\noikealle puolelle.\n\nGuisen herttua katsahti tuota joukkoa, joka oli äskeistä paljo\nvähälukuisempi syystä että se kaikesta päättäen oli erikoisesti\nvalikoitua, ja, tultuaan vakuutetuksi siitä, että kaikki häntä\ntarkasti kuuntelisivat, alkoi puhua:\n\n-- Hyvät ystävät, aika on kallis. Minä siis käyn suoraan aikaan.\nTe olette juuri äsken kuulleet... sillä minä otaksun, että te\nolette ottaneet osaa aikaisempaan kokoukseen... Te olette äsken\nkuulleet esitettävän erinäisiä valituksia siihen suuntaan, että\nmuutamat meidän ensimäisistä miehistämme, sekin ruhtinas, joka\non valtaistuinta lähinnä, muka olisivat ajatuskannaltaan meidän\nasiamme suhteen velttoja, jopa kelvottomiakin. Hetki on tullut,\njolloin meidän on osutettava tälle ruhtinaalle sitä kunnioitusta\nja oikeutusta, mitkä olemme hänelle velkaa. Te saatte nyt kuulla\nhänen itsensä puhuvan, ja te, jotka harrastatte sitä että pyhän\nLiigan ensimäinen päämäärä saavutetaan, saatte itse päättää, missä\nmäärin teidän johtajanne ansaitsevat niitä moitteita kylmyydestä ja\nvälinpitämättömyydestä, joita äsken teki täällä muuan pyhän Liigan\nveli, jolle emme ole katsoneet tarpeelliseksi tätä salaisuuttamme\nilmaista, minä tarkoitan munkki Gorenflotia.\n\nTämän nimen lausui Guisen herttua äänellä, joka ilmaisi\nvastenmielisyyttä tuota taisteluhaluista genovevalaismunkkia kohtaan.\nJa se sai Chicotin siinä rippituolissaan hilpeälle tuulelle.\n\n-- Veljet, -- jatkoi herttua, -- se ruhtinas, jonka myötävaikutusta\nmeille oli luvattu, se ruhtinas, jonka vähintäkään suostumusta,\ntännetulemisesta puhumattakaan, me tuskin olimme osanneet edes\ntoivoa, tämä ruhtinas on tässä.\n\nKaikkien katseet kiintyivät uteliaina Lothringin prinssien oikealla\npuolella seisovaan munkkiin.\n\n-- Armollinen herra, -- lausui Guisen herttua ja kääntyi tuon\nmunkin puoleen, joka nyt oli yleisen tarkkaavaisuuden esineenä,\n-- Jumalan tahto näyttää minusta selvältä. Sillä koska te olette\nsuostunut liittymään meihin, niin se osottaa sitä että asiamme on\noikea. Sallikaa, prinssi, minun tehdä teille pieni pyyntö: poistakaa\nkapusonki silmiltänne, niin että teidän uskottunne saavat omin silmin\ntulla vakuutetuiksi siitä että te olette pitänyt sen lupauksen, jonka\nme teidän niinessänne olemme heille antaneet, lupauksen, joka on\nollut niin mieluinen, etteivät he ole rohjenneet sitä uskoa.\n\nTämä salaperäinen henkilö, jota Guisen Henrik näin puhutteli,\nsiirti nyt päähineensä syrjään. Chicot, joka sen kauhtanan alta oli\nodottanut saavansa nähdä jonkin lothrinkilaisen prinssin, josta ei\nvielä ollut kuullut puhuttavan, havaitsi hämmästyksekseen Anjoun\nherttuan kalpeat kasvonpiirteet, niin kalpeat, että ne muistuttivat\nmarmoripatsasta.\n\n-- Ahaa, -- virkkoi Chicot, -- veljemme Anjou. Hän ei siis väsy\ntavottelemasta valtaistuinta toisten turvin.\n\n-- Eläköön Anjoun herttua! huudahtivat kaikki läsnäolijat.\n\nFrans kävi entistäänkin kalpeammaksi.\n\n-- Älkää pelätkö mitään, armollinen herra, -- sanoi Guisen Henrik. --\nTämä kirkko on kuuro, ja portit ovat hyvin suletut.\n\n-- Onnistunut varovaisuus! -- mutisi Chicot.\n\n-- Hyvät veljet, -- virkkoi Monsoreaun kreivi. -- Hänen korkeutensa\npyyntö saada puhua muutamia sanoja tälle seurakunnalle.\n\n-- Hän puhukoon, hän puhukoon! huusivat kaikki yhteen ääneen. -- Me\nkuuntelemme.\n\nNuo kolme Lothringin prinssiä kääntyivät nyt kumarrellen Anjoun\nherttuan puoleen. Tämä näytti olevan maahan luhistumaisillaan.\n\n-- Hyvät herrat, -- alotti hän niin kumealla ja väräjävällä\näänellä, että hänen ensimäisiä sanojaan hädintuskin saattoi\nkuulla, -- hyvät herrat, minä uskon, että Jumala, joka usein\nnäyttää välinpitämättömältä ja kuurolta tämän maailman asioiden\nsuhteen, päinvastoin alinomaa pitää kaikkinäkevän katseensa meihin\nkiinnitettynä, ja että hän vaan näennäisesti pysyy toimettomana ja\nmykkänä, korjatakseen jonakin päivänä, ennemmin tahi myöhemmin,\njonkin odottamattoman iskun kautta ne hairahdukset, joita ihmisten\nhurja kunnianhimo synnyttää.\n\nHerttuan puheen alku oli, samoinkuin hänen oma luonteensakin,\nverrattain synkkä. Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän jonkunverran\nvarmemmalla äänellä:\n\n-- Minäkin olen tarkastellut tätä maailmaa, ja kun minun heikko\nkatseeni ei jaksanut tunkeutua yli maailman, olen kiinnittänyt\nkatseeni Ranskaan. Mutta mitä olen minä tässä kuningaskunnassa\nnähnyt? Niin, koko kristillisen uskon olen nähnyt perustuksiaan\nmyöten järkytettynä, Jumalan oikeat palvelijat hajotettuina\nja vainottuina. Olen mittaillut sen kuilun syvyyttä, joka jo\nkaksikymmentä vuotta on ollut kerettiläisyyden kautta avoinna,\nkerettiläisyyden, joka kalvaa uskonoppeja, pyrkien muka pääsemään\nvarmemmin lähemmäksi Jumalaa, ja minun sieluni on ollut, samoinkuin\nprofeetankin, tuskan läpitunkema.\n\nKuului hyväksymisen sorinaa. Herttua oli näyttänyt olevansa\nosaaottavainen kirkon kärsimyksille, mikä jo sinänsä oli sama kuin\nsodanjulistus niitä vastaan, jotka tätä kirkkoa vainosivat.\n\n-- Tässä syvässä murheessani, -- jatkoi prinssi, -- hiipi korviini\nhuhu, että useat jalosukuiset miehet, hurskaat ja esi-isien\ntavoille uskolliset, aikoivat lujittaa vioittunutta alttaria. Olen\ntarkastellut ympärilleni, ja minusta on tuntunut siltä kuin jo nyt\nolisin sen viimeisen tuomion todistajana, jolloin Jumala erottaa\nkadotetut valituista. Toisella puolen ovat kadotetut: olen kauhulla\nvetäytynyt heistä pois. Toisella sivulla ovat valitut. Ja minä olen\nnyt tullut heittäytyäkseni heidän syliinsä. Hyvät veljet! Tässä minä\nolen.\n\nVoimakkaat hyväksymishuudot, joihin Lothringin prinssit olivat\nantaneet merkin, kajahtivat nyt kautta kirkon. Sitten otti\nkardinaali, joka seisoi herttuata lähinnä, askeleen häntä kohti ja\nlausui:\n\n-- Onhan teidän korkeutenne saapunut tänne vapaaehtoisesti?\n\n-- Aivan vapaaehtoisesti.\n\n-- Kuka on siis teille kertonut pyhästä salaisuudesta?\n\n-- Mies, joka on uskonnon innokas puolustaja, kreivi Monsoreau.\n\n-- No niin, -- sanoi nyt vuorostaan Guisen herttua, -- kun nyt teidän\nkorkeutenne kuuluu meikäläisiin, niin suvainnette sanoa meille, mitä\naiotte tehdä pyhän Liigan hyväksi?\n\nAion kaikin tavoin palvella roomalais-katolista uskontoa, -- vastasi\ntulokas.\n\n-- Hitto vieköön: -- puhui Chicot itsekseen. Ovatpa nämä, kautta\nkunniani, kovin typerää väkeä, koska he luulevat tarvitsevansa\npiileskellä sanoakseen moisia asioita. Mikseivät he ihan suoraan\nesitä asiaa korkealle herralleni Henrik III:lle? Kaikki tuo\nolisi juuri hänen makunsa mukaista. Juhlasaattueet, kuritukset,\nkerettiläisyyden tukahduttaminen niinkuin Roomassa, polttoroviot\nniinkuin Flanderissa ja Espaniassa. Taivas minua varjelkoon, mutta\nminunpa mieleni tekisi nousta ylös tästä rippituolistani ja mennä\nesittelemään itseni, niin syvästi on tuon Anjoun hyvän herttuan puhe\nminua liikuttanut! Jatka, sinä majesteetin mainio veli, jalo nauta,\njatka!\n\nIkäänkuin tämän kehoituksen varteenottaen jatkoi Anjoun herttua\ntosiaankin:\n\n-- Mutta uskonnon asia ei ole ainoa tarkoitusperä, mihin näiden\njalosukuisten on pyrittävä. Mitä minuun itseeni tulee, niin olen\nottanut huomiooni erään toisenkin päämäärän.\n\n-- Miksipä niin? -- ajatteli Chicot. -- Olen minäkin aatelismies. Ja\nasia koskee siis minua yhtä paljo kuin muitakin. Puhu, Anjou, puhu!\n\n-- Teidän korkeutenne! Teitä kuunnellaan mitä tarkkaavaisimmin, --\nhuomautti kardinaali.\n\n-- Ja meidän sydämemme sykähtelevät toivosta, puuttui Mayennen\nherttua puheeseen.\n\n-- Tahdon siis kantaani selittää, -- jatkoi Anjoun herttua ja koetti\ntunkea levottoman katseensa kirkon pimeyteen, kuin tullakseen\nvakuutetuksi siitä, ettei hänen sanojaan kuulisi kukaan muu kuin ne,\njotka ansaitsivat saada hänen luottamuksensa.\n\nMonsoreaun kreivi oivalsi prinssin levottomuuden ja rauhoitti häntä\nhymyilemällä hieman ja heittämällä häneen silmäyksen.\n\n-- Niin, -- jatkoi prinssi, alentaen tuntuvasti ääntään, -- kun\naatelismies on ajatellut, mitä hän on velkapää jumalalleen, niin\najattelee hän senjälkeen, mitä hän on velkaa...\n\n-- Kuninkaalleen! -- kuiskasi Chicot.\n\n-- Maalleen, -- jatkoi herttua. -- Ja hän tekee itselleen kysymyksen,\nnauttiiko hänen isänmaansa tosiaankin sitä kunniaa ja hyvinvointia,\nmitä se voisi nauttia. Sillä oikean jalosyntyisen on nauttimistaan\neduista kiittäminen ensinnäkin jumalaa ja sitten isänmaataan.\n\nKuului vilkasta hyväksymistä.\n\n-- No, mihin kuningasraukka sitten jää? kysäsi Chicot itsekseen.\n\n-- Kysyin siis itseltäni, -- jatkoi herttua, jonka ulkoneviin\nposkipäihin vähitellen alkoi kohota kuumeinen puna, -- nauttiiko\nmaani sitä rauhaa ja onnekkuutta, jota tämä kaunis ja ihana Ranska\nansaitsee nauttia, ja seuraukseni minä näin, ettei niin ollut\nasianlaita. Hyvät veljet, todellisuudessa on tämä valtakunta\ntaistelevien tahtojen, melkein yhtä mahtavien, haluttuna saaliina.\nHallituksen tahdon heikkoudessa, tuon tahdon, joka unohtaa, että sen\nalamaistensa parhaaksi tulisi hallita kaikkea, joka vain silloin\ntällöin hetkellisesti muistaa tätä kuninkuuden periaatetta ja\nsilloinkin melkein aina soveltaa sitä niin sopimattomalla tavalla,\nettä mahtisanat ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, tuossa\nheikkoudessa, sanon, on Ranskan paha henki taikka sen johtomiesten\nsokeudessa, joiden tiliin kaikki paha on luettava. Mutta vaikka emme\ntunnekaan oikeata syytä tahi vaikka sitä ehkä enintään epäilemme,\nniin on onnettomuus silti yhtä tuhoava. Enkä minä puolestani aseta\nsitä kaikkea pahaa, mitä tapahtuu, niin paljo kuninkaan itsensä\nniskoille, kuin niiden rikosten seuraamukseksi, joita Ranska on\nuskontoa vastaan tehnyt, ja niiden jumalattomuuksien syyksi, joita\nkuninkaan erinäiset väärät ystävät harjoittavat. Tämä, hyvät herrat,\non saanut minut vakuutetuksi siitä, että minun, voidakseni palvella\nsekä kirkkoa että valtaistuinta, on liittyminen niihin, jotka kaikin\nkeinoin pyrkivät hävittämään kerettiläisyyden ja syöksemään vallasta\nuskottomat neuvonantajat. Tämän, hyvät herrat, tahdon minä tehdä\nLiigan hyväksi, liittyessäni nyt siihen.\n\n-- Ahaa! -- mutisi Chicot, -- nyt pistää pukinsorkka esiin!\n\nTämä Anjoun herttuan puhe, joka lukijoistamme ehkä on tuntunut\npitkältä, sillä onhan sen aikuisesta politikasta jo kulunut kolme\nja puoli sataa vuotta, innostutti kuulijoita siihen määrin, että\nuseimmat heistä olivat tulleet ihan prinssin luo kuullakseen hänen\njok' ainoan sanansa.\n\nNäytelmä oli tosiaankin harvinainen. Kaikkien kapusongit olivat\nsiirretyt pois kasvoilta. Ja niinpä tulivat näkyviin nuo jalot,\nrohkeat, vilkkaat kasvojenpiirteet ja uteliaisuudesta loistavat\nsilmät. Kaikkea tätä valaisi vain yksi ainoa kuorissa hienosti\ntuikkava lamppu, jota vastoin muu osa kirkkoa oli pimeätä.\n\nJoukon keskeltä saattoi erottaa Anjoun herttuan kalpeat kasvot.\nHänen korkea otsansa varjosti kuoppaisia silmiä ja hänen suunsa\navautuessaan muistutti pääkallon kamalaa irvistystä.\n\n-- Armollinen herra, -- virkkoi nyt Guisen herttua, -- kiittäen\nteitä niistä sanoista, joita juuri äsken olette lausunut, luulen\npitävän ilmoittaa teille, että teidän ympärillänne on vain ystäviä,\njotka kunnioittavat ei ainoastaan äsken ilmaisemianne periaatteita,\nvaan myöskin teidän personallisia ominaisuuksianne. Ja jos teidän\nkorkeutenne sitä epäilisi, niin saa tämän kokouksen loppu teidät\nvakuutetuksi siitä paljo tuntuvammalla tavalla kuin mitä olette\notaksunutkaan.\n\nAnjoun herttua kumarsi ja loi levottoman katseen ympärilläseisojiin.\n\n-- Ahaa! -- mutisi Chicot. -- Ellen kovin erehdy, onkin tämä vasta\nalkunäytöstä. Ja tästä kaikesta päättäen tulee tapahtumaan jotain\nsellaista, mikä on paljo tärkeämpää kuin kaikki nuo tähän asti\nlausutut hölynpölyt yhteensä.\n\n-- Jos teidän korkeutenne, -- virkkoi kardinaali, huomattuaan\nprinssin levottoman katseen, -- ehkä tuntisi jonkinlaista pelkoa,\nniin toivon, että pelkkä niiden henkilöiden nimien mainitseminen,\njotka nyt tällä hetkellä ovat teidän ympärillänne, teitä rauhoittaa.\nTässä ovat herrat d'Entrageus, Ribeirac ja Livarot, nuoria\nylimyksiä, jotka teidän korkeutenne ehkä tuntee ja jotka ovat yhtä\nurhoollisia kuin lojaalisiakin. Tässä ovat vielä hiippakunnan\npäämies Castillonista, parooni Lusignan, herrat Cruse ja Leclere,\nkaikki vakuutettuja teidän kuninkaallisen korkeutenne viisaudesta ja\nonnellisia saadessaan teidän suojeluksessanne työskennellä uskonnon\nja valtaistuimen vapauttamiseksi niitä rasittavasta ikeestä. Me siis\nkiitollisina otamme vastaan ne käskyt, joita teidän korkeutenne\nsuvaitsee meille antaa.\n\nAnjoun herttua ei voinut olla tekemättä ylevämmyyden tunteen\naiheuttamaa liikettä. Nuo Guiset, jotka muulloin olivat niin ylpeitä,\nettei heitä koskaan oltu onnistuttu kukistamaan, puhuivat nyt\ntottelemisesta:\n\nMayennen herttua jatkoi:\n\n-- Syntyperänne ja ymmärtämyksenne vuoksi olette te, armollinen\nherra, liiton luonnollinen päämies, ja me odotamme teiltä ohjeita\nsiihen, miten meidän on meneteltävä noiden kuninkaan väärien ystävien\nsuhteen, joista täällä äsken puhuimme.\n\n-- Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa, -- vastasi prinssi kuumeisen\ninnostuneesti, mikä innostus heikoissa sieluissa useinkin korvaa\nrohkeuden puutetta. -- Kun myrkylliset loiskasvit kukoistavat\nvainiolla, jonka rehevää viljaa ne turmelevat, niin on sellainen\nvahingollinen rikkaruoho juurineen irti kiskottava. Kuninkaan\nympärillä ei ole ystäviä, vaan hovimiehiä, jotka ovat hänelle\nturmioksi ja tuottavat Ranskanmaalle ja kristikunnalle alituista\nhäpeätä.\n\n-- Se on totta, -- virkkoi Guisen herttua kumealla äänellä.\n\n-- Sitäpaitsi, -- jatkoi kardinaali, -- estävät nuo hovimiehet\nmeidän, hänen majesteettinsa todellisten ystäväin, häntä\nlähestymästä, mikä oikeus kuitenkin pitäisi meille kuulua\nvirka-asemamme ja syntyperämme vuoksi.\n\n-- Jättäkäämme siis, -- puuttui Mayennen herttua kiihkeästi\npuheeseen, -- jättäkäämme siis Liigan muille puolustajille uskonnon\nasioista huolehtiminen. Meillä taas on muuta ajattelemista. On\nhenkilöitä, jotka meitä uhmailevat, jotka meitä loukkaavat, jotka\nalinomaa osoittavat kunnioituksen puutetta sitä ruhtinasta kohtaan,\njota meidän ennen muita tulee kunnioittaa ja joka on meidän\npäämiehemme.\n\nAnjoun herttuan otsalle nousi puna.\n\n-- Tuhotkaamme, -- jatkoi Mayenne, -- viimeiseen mieheen nuo kirotut\nsikiöt, joita kuningas meidän kustannuksellamme rikastuttaa, ja\nsitoutukoon meistä kukin surmaamaan niistä yhden. Meitä on täällä\nkolmekymmentä. Laskekaamme, kuinka monta heitä on.\n\n-- Se on viisasta puhetta, -- sanoi Anjoun herttua, -- ja te,\nMayennen herttua, olette jo suorittanut tehtävänne.\n\n-- Sitä, mikä nyt jo on suoritettu, ei oteta lukuun, -- vastasi tämä.\n\n-- Teidän täytyy antaa meillekin jotain tekemistä armollinen herra,\nvirkkoi Entragues. -- Minä otan osalleni Quelus'en.\n\n-- Ja minä Maugironin, -- sanoi Livarot.\n\n-- Ja minä Schombergin, -- lisäsi Ribeirac.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- jatkoi herttua. -- Ja sitten on meillä vielä Bussy,\nminun urhoollinen Bussyni, joka kyllä ottaa parin heistä osalleen.?\n\n-- Entä me sitten, entäpä me? -- huusivat kaikki muut liigalaiset.\n\nKreivi Monsoreau astui nyt esiin.\n\n-- Ahaa, -- ajatteli Chicot, jota ei enää naurattanut. -- Tahtoo kai\nylihovijahtimestarikin olla mukana metsästyksessä.\n\nEikä Chicot erehtynytkään.\n\n-- Hyvät herrat! -- lausui Monsoreaun kreivi. -- Pyydän saada\nkiinnittää hetkeksi huomiotanne. Me olemme päättäväisiä miehiä,\nmutta kuitenkin me pelkäämme puhua avoimesti keskenämme. Me olemme\nymmärtäväisiä ja kuitenkin takerrumme pikkumaisuuksiin. Hyv'on,\nhyvät herrat, enemmän uskallusta, enemmän rohkeutta, enemmän\navosydämisyyttä! Ei tässä nyt ole kysymys kuningas Henrikin\nsuosikeista eikä siitä vaikeudesta, mitä saamme kokea lähestyessämme\nhänen majesteettinsa persoonaa. Meitä kaikkia, hyvät herrat,\nhuolestuttaa seuraava seikka: Nykyinen hallituksemme on sellainen,\nettei Ranskan aateli voi sitä sietää: litanioita, mielivaltaa,\nvoimattomuutta, hurjasteluja, ääretöntä tuhlausta pidoissa,\njotka saavat koko Europan hymyilemään, kitsastelemista kaikessa,\nmikä koskee sotalaitosta ja taiteita. Sellainen menettely ei ole\ntaitamattomuutta eikä heikkoutta, se on mielettömyyttä, hyvät herrat.\n\nSynkkä hiljaisuus seurasi ylihovijahtimestarin sanoja. Niiden\nvaikutus oli sitäkin syvempi, kun kukin itsessään ajatteli juuri\nsitä samaa, mitä tämä nyt ääneen oli lausunut, niin että kaikki\nhätkähtelivät, ikäänkuin olisivat kuulleet oman äänensä kaiun. Heitä\nvärisytti se että he kaikki olivat yhtä mieltä puhujan kanssa.\n\nKreivi Monsoreau, kovin ymmärtäen, että tämä äänettömyys oli vain\nhyväksymisen merkkiä, jatkoi:\n\nPitääkö meidän elää toimettoman ja velton kuninkaan alaisina sinä\nhetkenä, jolloin Espanja sytyttää polttoroviot, jolloin Saksa näkee\nuusien kerettiläislahkojen versoavan luostarien hämäristä, jolloin\nEnglanti taipumattomalla politiikallaan silpoo sekä aatteita että\npäitä? Kaikki kansat puuhaavat jotain kunniakasta. Me sitävastoin\nnukumme. Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen sanonut tämän näin\nsuuren ruhtinaan läsnäollessa, ruhtinaan, joka ehkä perheellisten\nennakkoluulojen vuoksi on minun rohkeuttani moittiva. Meitä, hyvät\nherrat, on kokonaisen neljän vuoden ajan hallinnut... ei kuningas,\nvaan munkki.\n\nNyt puhkesi myrsky valloilleen. Nuo äsken niin rauhallisesti ja\nkylmästiharkitsevat miehet hoilasivat kuin hullut.\n\n-- Alas valoisilainen! huudettiin. -- Alas Henrik-munkki! Me tahdomme\nhallitsijaksemme jalon ruhtinaan, ritarillisen kuninkaan, vaikka\ntyranninkin, jos niin vaaditaan, mutta emme munkkia!\n\n-- Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui Anjoun herttua teeskennellen,\n-- antakaa anteeksi, minä pyydän, veljelleni, joka pettää itse\nitseään tai, oikeammin sanoen, antaa muiden pettää itseään!\nSallikaahan minun toivoa, että Liigan valpas väliintulo ja meidän\nehdotuksemme saattavat hänet taas oikeille jälille.\n\n-- Sähise, käärme, sähise! -- puhui Chicot itsekseen.\n\n-- Armollinen herra, -- virkkoi nyt puolestaan Guisen herttua, --\nteidän korkeutenne on ehkä liian äkillisesti saanut kuulla liiton\nvilpittömän ajatuksen, mutta te olette sen nyt joka tapauksessa\nkuullut. Niin, nyt ei enää ole kysymys bearnilaista, tuota kaikkien\nhullujen linnunpelätintä vastaan. Ei ole kysymys liitosta kirkon\nylläpitämiseksi, sillä se kyllä voi itsekin pitää itsensä pystyssä.\nHyvät herrat, nyt on kysymys Ranskanmaan aatelin kohottamisesta siitä\nalennustilasta, missä se nyt on. Liian kauvan on meitä pidättänyt se\nkunnioitus, jota teitä kohtaan tunnemme. Liian kauvan on se rakkaus,\njota me tiedämme teidän tuntevan perhettänne kohtaan, pidättänyt\nmeitä mielikuvituksen rajoissa. Nyt, armollinen herra, on kaikki\nilmaistu, ja teidän korkeutenne saa nyt nähdä Liigan varsinaisen\nkokouksen menon, johon tämä, mitä täällä juuri on tapahtunut, on\nollut vain alkuvalmistusta.\n\n-- Mitä te tarkoitatte, herttua? kysyi prinssi, sydämensä sykähdellen\nsekä levottomuutta että kunnianhimoa.\n\n-- Armollinen herra, -- jatkoi Guisen herttua, -- me emme ole,\nniinkuin ylihovijahtimestari aivan oikein lausui, yhtyneet\nkiistelemään kuluneista teoreettisista kysymyksistä, vaan toimimaan\ntarmolla. Tänään me valitsemme itsellemme päällikön, joka kykenee\nkunnioittamaan ja rikastuttamaan Ranskan aatelistoa. Ja kun jo\nvanhojen frankkien ikivanha tapa oli päällikköä valitessaan\nantaa hänelle arvonmukainen lahja, niin tarjoamme me nyt tässä\nvalitsemallemme johtajalle...\n\nAnjoun herttua seisoi äänetönnä ja liikkumatta. Ainoastaan hänen\nkalpeudestaan saattoi aavistaa hänen mielenliikutuksensa.\n\n-- Hyvät herrat, -- jatkoi Guisen herttua, ottaen takana olevalta\npenkiltä erään verrattain raskaan esineen ja nostaen sen molemmin\nkäsin ylös, -- hyvät herrat, tässä on se lahja, jonka minä kaikkien\nmeidän nimessä lasken prinssin jalkain juureen.\n\n-- Kruunu! -- huudahti Anjoun herttua ankaran mielenliikutuksen\nvaltaamana, -- kruunuko minulle, hyvät herrat!\n\n-- Eläköön Frans III! -- huusivat kaikki, niin että kirkon holvi\ntärähteli.\n\n-- Minäkö? Minäkö? -- änkytti herttua, vavisten samalla sekä ilosta\nettä kauhistuksesta. -- Minäkö? Mutta sehän on mahdotonta! Eläähän\nveljeni vielä, ja veljeni on Herran voideltu.\n\n-- Me erotamme hänet, -- sanoi Guisen herttua, -- ja jäämme\nodottamaan sitä, että Jumala hänen kuolemallaan vahvistaa sen vaalin,\njonka nyt olemme toimittaneet, tai pikemminkin sitä, että joku hänen\nalamaisistaan, väsyneenä tähän kunniattomaan hallitukseen, myrkyn tai\ntikarin avulla jouduttaa Jumalan tuomiota!...\n\n-- Hyvät herrat, -- virkkoi Anjoun herttua entistäänkin heikommalla\näänellä, -- hyvät herrat!\n\n-- Armollinen herra! puhui nyt vuorostaan kardinaali, -- tässä on\nnyt meidän vastauksemme teidän korkeutenne äsken lausumaan jaloon\narveluun, että Henrik III oli Herran voideltu. Mutta me olemme hänet\nerottaneet: hän ei enää ole Jumalan valitsema. Te, armollinen herra,\ntulette olemaan se. Tämä temppeli on yhtä kunnioitettava kuin Reimsin\ntemppelikin, sillä täällä ovat Parisin suojeluspyhimyksen, pyhän\nGenovevan, maalliset jätteet levänneet. Tänne on Clovis, Ranskan\nensimäinen kristitty kuningas, haudattu. Armollinen herra, tässä\npyhässä temppelissä sanon minä, joka kuulun kirkkoruhtinaisiin ja\njoka, ilman että se osottaisi mitään liioiteltua kunnianhimoa, voin\ntoivoa kerran tulevani sen päämieheksi: armollinen herra, tässä on\nvoiteeksi pyhää öljyä, jonka paavi Gregorius XIII on lähettänyt.\nNimittäkää, armollinen herra, Reimsin vastainen arkkipiispa,\nnimittäkää konnetaabeli, ja muutamassa hetkessä on teistä tullut\nvoideltu kuningas, ja teidän veljeänne Henrikkiä sitävastoin,\nellei hän mielisuosiolla luovuta teille kruunua, tullaan pitämään\nvallananastajana. Sytyttäkää alttarilla olevat kynttilät!\n\nSiinä samassa astui esiin kuoripoika, joka nähtävästi oli tätä\nmääräystä jo odotellut, sakaristosta, kynttilänsytytin kädessään,\nja muutamissa minuuteissa oli alttarille ja kuoriin sytytetty\nviisikymmentä vahakynttilää. Alttarilla näkyi nyt jalokivistä\nsäteilevä hiippa ja liljoilla koristeltu leveä miekka. Nuo olivat\narkkipiispanhiippa ja konnetaabelimiekka. Pimeähkössä kirkossa, jota\nkuorin valot eivät jaksaneet valaista, kajahti nyt urkujenääni: _Veni\ncreator!_\n\nTämä harvinainen yllätys, jonka nuo kolme Lothringin prinssiä\nolivat järjestäneet ja jota Anjoun herttuakaan ei ollut odottanut,\nteki syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Rohkeat tunsivat yhäkin\nrohkaistuvansa, ja heikot tunsivat tulevansa väkeviksi.\n\nAnjoun herttua ojentihe suoraksi ja astui, nopeammin kuin mitä olisi\nodottanut, suoraan alttarin luo, otti hiipan vasempaan käteensä ja\nmiekan oikeaan, palasi niiden kanssa Guisen herttuan ja kardinaalin\nluo, jotka jo edeltäpäin odottivat saavansa kysymyksessäolevan\nkunnian, pani hiipan kardinaalin päähän ja sitoi miekan herttuan\nvyölle.\n\nYksimieliset hyväksymishuudot seurasivat tätä toimitusta, joka oli\nsitäkin odottamattomampi, kun prinssin horjuvainen luonne oli hyvin\ntunnettu.\n\n-- Hyvät herrat, -- lausui prinssi läsnäolijoille, -- sallikaa, että\nMayennen herttua, Ranskan marsalkka, merkitsee ylös teidän nimenne,\nsillä sinä päivänä, jolloin minusta tulee kuningas, lyödään teidät\nkaikki ritareiksi.\n\nSuosionosotukset kävivät kaksinkertaisiksi.\n\n-- Hitto vieköön! virkkoi Chicot itsekseen, -- olisipa tässä nyt\nmainio tilaisuus saada sininen nauha! Sitä tilaisuutta ei minulle\nenää milloinkaan satu, ja kuitenkin täytyy minun nyt jättää se\nkäyttämättä.\n\n-- Nyt alttarille, sire! -- sanoi kardinaali:\n\n-- Herra Monsoreau, översti, herrat Ribeirac ja d'Entragues,\nkapteenit, herra Livarot, luutnantti henkivartiostossani, -- puhui\nAnjoun herttua, -- asettautukaa niihin paikkoihin kuorissa, joihin\nnyt saamanne arvo teidät oikeuttaa.\n\nMainitut henkilöt menivät, oikean kruunauksen juhlamenojen\nmukaisesti, niihin paikkoihin, jotka he hovisääntöjen mukaan olivat\noikeutetut saamaan.\n\n-- Hyvät herrat, -- jatkoi Anjoun herttua, kääntyen toisten puoleen,\n-- pyytäkää te kaikki minulta jotakin, ja minä toivon, ettei\nkenenkään tarvitse poistua täältä tyytymättömänä.\n\nSillävälin oli kardinaali siirtynyt alttarin taa ja pukeutunut siellä\npapilliseen asuun, minkä jälkeen hän astui sieltä esiin, kädessään\npyhä voide, jonka hän pani alttarille. Sitten hän antoi kuoripojalle\nmerkin, ja tämä toi raamatun ja ristin. Kardinaali otti vastaan ne\nkummankin, asetti ristin raamatun päälle ja ojensi ne sitten Anjoun\nherttualle, joka pani niiden päälle sormensa.\n\n-- Jumalan nimessä, -- lausui Anjoun herttua, -- lupaan minä\nkansalleni voimassapitää ja kunnioittaa pyhää uskontoamme, niinkuin\nhänen kaikkeinkristillisimmän majesteettinsa ja kirkon vanhimman\npojan tulee. Tämän minä vannon Jumalan nimessä ja hänen pyhän\nevankeliuminsa kautta!\n\n-- Amen! vastasivat kaikki läsnäolijat yhteen ääneen.\n\nGuisen herttua, joka juuri oli nimitetty konnetaabeliksi, meni nyt\nalttarin luo ja laski sille miekkansa. Kardinaali sen siunasi. Sitten\nhän veti miekan tupesta, tarttui kiinni sen terään ja ojensi sen\nuudelle kuninkaalle, joka tarttui sen kahvaan.\n\n-- Sire, -- puhui hän, -- ottakaa tämä miekka, joka Herran\nsiunauksen kera on teille annettu, niin että te sillä ja pyhän\nhengen avulla kykenette taistelemaan kaikkia vihollisianne vastaan\nja suojelemaan ja puolustamaan pyhää kirkkoa ja sitä kuningaskuntaa,\njoka on teidän huostaanne uskottu. Ottakaa tämä miekka jakaaksenne\noikeutta, suojellaksenne leskiä ja turvattomia ja hillitäksenne\nsattuvia epäjärjestyksiä. Niin että te kunnian ja kaikkien hyveiden\nympäröimänä ansaitsette olla hallitsemassa hänen sivullaan, jonka\nesikuva te täällä maan päällä olette, ja joka ikuisesti hallitsee\nisän ja pyhän hengen kanssa.\n\nAnjoun herttua laski miekan alas, niin että sen kärki kosketti\nlattiaan, ja kohotettuaan sitä sitten taivasta kohti antoi hän sen\nGuisen herttualle.\n\nKardinaali otti nyt pyhän voiteen ja teki peukalollaan ristinmerkin\npolvistuneen herttuan otsalle sanoen:\n\n-- Minä voitelen sinut pyhällä öljyllä kuninkaaksi isän, pojan ja\npyhän hengen nimeen.\n\nSenjälkeen hän tarttui molemmin käsin kruunuun ja piteli sitä\nprinssin pään yllä, laskematta sitä kuitenkaan siihen. Guisen ja\nMayennen herttuat astuivat nyt esiin ja pitelivät kruunua yksi\nkummaltakin puolelta, ja kardinaali, joka piteli sitä vain vasemmalla\nkädellään, lausui, kohottaen siunaavaisesti oikean kätensä prinssin\nyli:\n\n-- Kruunatkoon sinut Jumala kunnian ja oikeuden kruunulla!\n\nSitten hän painoi kruunun prinssin päähän ja lisäsi:\n\n-- Ota vastaan tämä kruunu isän, pojan ja pyhän hengen nimessä!\n\nKaikki vetivät miekkansa huotristaan, kohottivat ne ylös ja huusivat:\nEläköön kuningas Frans III!\n\n-- Sire, -- sanoi nyt kardinaali Anjoun herttualle, -- tästä päivästä\nlähtien hallitsette te Ranskanmaata, sillä teidät on voidellut paavi\nGregorius XIII, jonka edustaja minä olen.\n\n-- Tihulainen! -- tuumaili Chicot. -- Kylläpä tämä kaikki käy\njuhlallisesti!\n\n-- Hyvät herrat, -- lausui Anjoun herttua, nousten ylpeänä ja\nmajesteetillisena pystyyn, -- en koskaan ole unohtava niiden\nkolmenkymmenen jalosukuisen nimeä, jotka ensimäisinä havaitsivat\nminut arvokkaaksi heitä hallitsemaan. Ja nyt hyvästi, hyvät herrat!\nSulkekoon teidät Jumala pyhään suojelukseensa!\n\nNiin hyvin kardinaali kuin Guisen herttuakin kumarsivat, mutta Chicot\nhuomasi, että nuo kaksi Lothringin prinssiä, sill'aikaa kun Mayennen\nherttua saattoi uutta kuningasta alttarilta, hymähtivät pilkallisesti\ntoisilleen.\n\n-- Kies'avita! -- tuumi gascognelainen. -- Mitähän tämäkin merkitsee?\nJa mitä tämä näytelmä tarkoittaa, jos kerran kaikki pettävät?\n\nAnjoun herttua meni alas holviin, jonne läsnäolijatkin yksi\ntoisensa perästä häntä seurasivat, lukuunottamatta noita kolmea\nveljestä, jotka poistuivat sakaristoon, portinvartijan sammutellessa\nkynttilöitä.\n\nKirkkoa valaisi nyt vain yksi ainoa lamppu.\n\n\n\n\n22.\n\nMuuan sukutietolöytö.\n\n\nChicot nousi nyt siinä rippituolissaan suoraksi, oikoakseen\nherpaantuneita jäseniään. Hän otaksui, että tämä kokous olisi ollut\nviimeinen, koskapa kello oli jo kaksi yöllä. Mutta äkkiä näki hän\nsuureksi kummastuksekseen noiden kolmen Lothringin prinssin tulevan\nsakaristosta takaisin. He olivat riisuneet yltään munkinkaaput ja\nesiintyivät nyt tavallisissa pukimissaan.\n\nHeti heidän ilmestyttyään päästi kuoripoika niin kimakan ja makean\nnaurun, että se tarttui Chicotiinkin. Hänkin alkoi nauraa, tietämättä\nmiksi.\n\nMayennen herttua lausui kiiruusti:\n\n-- Älä naura niin kovaan, sisko! Ne tuskin ovat vielä ehtineet ulos\nja saattavat kuulla.\n\n-- Hänen siskonsa! -- mutisi Chicot ylen hämmästyksissään. -- Olisiko\nsiis tuo kuoripoika tosiaankin nainen?\n\nTämä siirsi nyt kapusonkinsa taakse. Ja silloin tulivat näkyviin\ntodellakin sirot ja ihastuttavat naisenkasvot.\n\nHän oli Guisen herttuan sisar, rouva Montpensier, vaarallinen\nseireeni, joka oli osannut munkinkaapuunsa taitavasti salata kaltevat\nolkansa ja vähäisen ontumisensa.\n\nTuossa ruumiissa, johon Jumala oli liittänyt enkelin pään, asui\nhelvetillinen sielu. Chicot hänet heti tunsi, sillä hän oli usein\nnähnyt hänet tämän serkun, kuningatar Louisen luona.\n\n-- Ah, veli kardinaali, -- virkkoi herttuatar reippaasti, -- kylläpä\nsinä osaat mainiosti näytellä vanhurskasta! Entä miten hyvin sinä\npuhut Jumalasta! Minä jo eräänä hetkenä sinua ihan pelkäsin ja luulin\nsinun ottavan asian toden kannalta. Ja hän kun antoi voidella ja\nkruunata itsensä! Äh, kuinka hurjalta hän näytti kruunu päässään!\n\n-- Yhdentekevää, -- vastasi herttua. -- Me olemme nyt saaneet aikaan\nsen, mitä olemme tahtoneet, eikä Frans voi nyt enää peruuttaa\nsanojaan Monsoreau, jolla epäilemättä on jotain salaista, yksityistä\nhyötyä tästä kaikesta, on saattanut asiat sellaiseen päätökseen, että\nme voimme olla varmoja siitä ettei Anjou meitä hylkää, niinkuin hän\nteki La Molelle ja Coconnosille, vaikka olisimme lähellä mestauslavaa.\n\n-- Ooh, -- virkkoi Mayenne, -- sitä tietä ei meidänlaisia ruhtinaita\nniinkään helposti saada astumaan.\n\nChicot oivalsi nyt, että Anjoun herttua oli pantu pussiin. Ja koska\nhän inhosi prinssiä, olisi hän tuosta koirankujeesta tahtonut\nsyleillä Guisejä, Mayenneä tietenkään lukuunottamatta.\n\n-- Ovathan kaikki ovet hyvin suljetut? -- kysyi kardinaali.\n\n-- Ovat, siitä minä vastaan, -- sanoi herttuatar. -- Voinhan muuten\nmennä katsomaan.\n\n-- Älä, älä, saatat olla väsyksissä, pikku kuoripoikaparkani.\n\n-- En lainkaan. Täällä on ollut liian hauskaa voidakseen väsyä.\n\n-- Mayenne! Sinähän sanoit hänen olevan täällä? -- kysyi herttua.\n\n-- Sanoin.\n\n-- Mutta enpäs minä ole häntä nähnyt.\n\n-- Sen kyllä uskon. Hän on piilossa.\n\n-- Missä sitten?\n\n-- Eräässä rippituolissa.\n\nNämä sanat kajahtivat Chicotin korvissa kuin ilmestyskirjan\nsatatuhatta pasuunaa.\n\n-- Kuka on piilossa rippituolissa? kysyi hän levottomana itseltään.\n-- Hitto vieköön! Enpä voi otaksua sitä miksikään muuksi kuin omaksi\nitsekseni!\n\n-- Hän siis on nähnyt ja kuullut kaiken? -- jatkoi herttua kyselyään.\n\n-- No, mitä se tekee? Eikös hän ole meikäläisiä?\n\n-- Tuo hänet tänne, Mayenne, -- sanoi herttua.\n\nMayenne laskeutui alas kuorista, näytti katselevan ympärilleen ja\nastui sitten suoraan sitä rippituolia kohti, jossa gascognelainen oli\npiilossa. Chicot oli lujaluontoinen mies. Mutta tällä kertaa hänen\nhampaansa kauhusta kalisivat ja kylmä hiki tihkui hänen otsaltaan.\n\n-- Ha haa, -- ajatteli hän ja alkoi vetää miekkaansa kaapun alta\nesiin, -- enpä aiokaan raukan tavoin kuolla tähän onkaloon! Voinpa,\npiru vieköön, katsella kuolemaa suoraan kasvoihin, ja koska minulla\nnyt on hyvä tilaisuus, niin saanenpa ainakin tuon roiston surmatuksi\nennenkuin itse tulen tuhotuksi.\n\nPannakseen tämän rohkean aikeensa täytäntöön, oli Chicot jo saanut\nmiekan käteensä ja vienyt kätensä ovenripaan, sitä aukaistakseen, kun\nherttuatar huusi:\n\n-- Ei siinä, Mayenne, ei siinä! Tuossa toisessa, joka on vasemmalla\npuolen, kaikkein viimeisessä!\n\n-- Ah! -- huokasi gascognelainen niin syvään, että Gorenflot olisi\nvoinut häntä siitä kadehtia, -- sepä sattui parhaaseen aikaan. Mutta\nkuka hemmetti on sitten tuossa toisessa?\n\n-- Tulkaa ulos, mestari Nicolas David, -- sanoi Mayenne, -- täällä\nnyt ei ole muita.\n\n-- Täällä minä olen, armollinen herra, -- virkkoi rippituolista\nryömivä mies.\n\n-- Hyvä on, -- tuumi gascognelainen, -- minä kaipasinkin sinua tästä\njuhlasta, mestari Nicolas. Mutta nytpä saankin sinut käsiini ihan\netsimättäni.\n\n-- Olettehan nähnyt ja kuullut kaiken? -- kysyi Guisen herttua.\n\n-- Olen kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä on sanottu ja tulen\nmuistamaan pienimmätkin yksityiskohdat kaikesta. Siitä saatte olla\nvakuutettu, armollinen herra.\n\n-- Te siis voisitte jättää tästä kaikesta täydellisen selostuksen\nhänen pyhyytensä Gregorius XIII:nen lähettiläälle? -- kysyi herttua.\n\n-- Voisin.\n\n-- Veljeni Mayennen herttua on sanonut minulle, että te olette\ntehnyt kerrassaan ihmeitä meidän hyväksemme, -- jatkoi herttua. --\nKertokaapa, mitä kaikkea olette tehnyt.\n\nKardinaali ja herttuatar tulivat nyt uteliaina! heitä lähemmäksi.\n\n-- Olen tehnyt sen, mitä olen luvannut, armollinen herra, -- vastasi\nNicolas David. -- Se tahtoo sanoa, että olen keksinyt keinon, jonka\navulla te voitte saada Ranskan kruunun.\n\n-- Vai senkin! -- mutisi Chicot. Koko maailmahan haluaa päästä\nRanskan kuninkaaksi! Paras näkyy olevan pohjalla.\n\nChicot oli taas saanut entisen iloisuutensa, sillä olihan hän\nennen muuta niin odottamattomalla tavalla välttänyt uhkaavan\nvaaran. Toiseksi hän oli saanut selville täydellisen salaliiton.\nKolmanneksi hän siten oli löytänyt keinon kukistaakseen kaksi pahinta\nvihamiestään, Mayennen ja Nicolas Davidin.\n\n-- Mutta jos laittomuus siinä on ylen silmiinpistävä, -- virkkoi\nGuisen herttua, -- niin voimme luopua koko keinosta. En tahdo saada\nniskaani kaikkia kristikunnan n.s. laillisia kuninkaita.\n\n-- Tämän väitteen olen jo ottanut huomioon, armollinen herra, --\nselitti asianajaja, kumartaen herttualle. Kokeneena juristina\nolen ottanut selvää erilaisista asiakirjoista, jotka antavat\nvahvistuksen väitteelleni kruunun perimysoikeuteen nähden. Saada\ntodistus laillisuudesta on samaa kuin voittaa kaikki. Ja siihen\nnähden olen minä, armolliset herrat, saanut selville, että te olette\nkruunun laillisia perillisiä ja että Valoisin suku on ainoastaan\nvaltaanpäässyt sivuhaara.\n\n-- Varmuus, jolla Nicolas David lausui nämä sanat, herätti hänen\nkorkeissa kuulijoissaan uteliaisuutta ja iloa.\n\n-- On kuitenkin vaikeata todistaa, -- puuttui Guisen herttua\npuheeseen, -- että Lothringin suku, niin ylhäistä kuin se onkin,\nvoisi kilpailla etevämmyydessä Valoisin suvun kanssa.\n\n-- Sepä on sittenkin todistettavissa, armollinen herra, -- sanoi\nmestari Nicolas ja veti taskustaan esille erään pergamentin.\n\nHerttua otti pergamentin asianajajan kädestä.\n\n-- Mikä tämä on? -- kysyi hän.\n\n-- Lothringin suvun sukutaulu.\n\n-- Ja kuka on suvun kantaisä.\n\n-- Kaarle suuri, armollinen herra.\n\n-- Kaarle suuri! -- huudahtivat kolme veljestä yht'aikaa, tosin\nilmaisten hieman epäilystään, mutta samalla myös jonkin verran\ntyytyväisyyttä. -- Sehän on mahdotonta! Olihan ensimäinen Lothringin\nherttua, -- jatkoi Guise, -- vain Kaarle suuren aikalainen, mutta\nhänen nimensä oli Ranier eikä hän lainkaan ollut tuon suuren keisarin\nsukulainen.\n\n-- Odottakaahan, armollinen herra, -- virkkoi Nicolas. -- Ymmärrätte\nkai, etten minä aio esittää todistusta siten, että se hetipaikalla\nvoidaan kumota. Ennen muuta tarvitaan pitkää oikeudenkäyntiä,\njoka antaa parlamentille ja kansalle tekemistä, ja sillä aikaa te\nvoitte voittaa puolellenne, ette kansaa, sillä se jo nyt on teidän\npuolellanne, vaan parlamentin. Kuulkaa nyt seuraavaa, armolliset\nherrat: Ranier, ensimäinen Lothringin herttua, oli Kaarle suuren\naikalainen. Gilbert, hänen poikansa oli Ludvig hurskaan aikalainen.\nHenrik, Gilbertin poika, eli taas yksin ajoin Kaarle kaljupään kanssa.\n\n-- Mutta... -- väitti Guisen herttua.\n\n-- Hieman kärsivällisyyttä, armollinen herra. Tässä siis juuri\nsaavumme pääasiaan. Kuulkaahan nyt tarkoin. Bona...\n\n-- Niin, -- huomautti herttua, -- hän oli Ricinin, Ranierin toisen\npojan tytär.\n\n-- Oikein! -- jatkoi asianajaja. -- Kenen kanssa hän joutui naimisiin?\n\n-- Lothringin Kaarlen, Ludvig IV:nen, Ranskan kuninkaan pojan kanssa.\n\n-- Niin se oli, -- sanoi David. -- Lisätkää tähän: Lotharin veljen\nkanssa, Lotharin, jolta, silloin kun hän oli nimeltään Ludvig V,\nvallananastaja Hugo Capet riisti Ranskan kruunun.\n\n-- Ah, ah! -- huudahtivat yht'aikaa Mayennen herttua ja kardinaali.\n\n-- Jatkakaa, -- lausui Guisen herttua, -- tuossa kaikessa on jotain\ntotta.\n\n-- Lothringin Kaarle siis peri veljensä Lotharin tämän suvun\nsammuessa. Nyt on Lotharin suku sammunut, siis olette te, hyvät\nherrat, Ranskan kruunun ainoat ja oikeat perijät.\n\n-- Saakuri! -- ajatteli Chicot, -- tuo skorpiooni on myrkyllisempi\nkuin luulinkaan!\n\n-- Mitäpä on tästä sanottava, veli? -- kysyivät kardinaali ja\nMayennen herttua.\n\n-- Minä sanon, -- vastasi herttua, -- että täällä Ranskassa\nkaikeksi onnettomuudeksi on olemassa muuan laki, jota kutsutaan\n\"saalilaiseksi\" ja joka, sen pahempi, tekee tyhjäksi kaikki meidän\nvaatimuksemme.\n\n-- Sitä väitettä olen odottanutkin, armollinen herra! -- huudahti\nDavid ylpeästi ja itserakkaasti.\n\n-- Mutta mainitkaapa ensimäinen esimerkki saalilaisen lain\nsovelluttamisesta.\n\n-- Valoisin Filipin nouseminen valtaistuimelle vastoin Englannin\nEdvardin oikeutettua vaatimusta.\n\n-- Milloinka se tapahtui? Guisen herttua koetti muistella.\n\n-- Vuonna 1328, -- sanoi kardinaali arvelematta.\n\n-- Siis 341 vuotta Hugo Capetin vallananastuksen jälkeen ja 240\nvuoden kuluttua Lotharin suvun sammumisesta. Siis oli teidän\nesi-isillänne ollut oikeus kruunuun jo 240 vuotta ennen kuin\nsaalilaista lakia alettiin sovelluttaa. Ja tietäähän jokainen, ettei\nmillään lailla ole sellaista taannehtivaa vaikutusta.\n\n-- Te olette taitava mies, mestari Nicolas David, -- sanoi Guisen\nherttua ja katseli ihaillen asianajajaa, vaikka siihen ihailuun oli\nliittynyt jonkun verran halveksumistakin.\n\n-- Se on mainiosti harkittua, -- virkkoi kardinaali.\n\n-- Kerrassaan erinomaista! -- myönsi herttuatar. -- Minä siis nyt\nolen kruununprinsessa enkä mene naimisiin kenenkään sen halvemman\nkanssa kuin ehkä Saksan keisarin.\n\n-- Ja tuollaista sekamelskaako tarvitsisi minunlaiseni mies! --\nmutisi Guisen herttua. -- Pitäisikö nyt alistua siihen, että kansan\ntotellakseen tulisi tarkastella moisia pergamentinlehtiä, kun se sen\nsijaan saisi nähdä miehen aateluuden tämän silmäin säihkystä ja tämän\nmiekanpitelystä?\n\n-- Oikeassa olet Henrik, ihan oikeassa. Jos vain kasvot otettaisiin\nhuomioon, niin tulisi sinusta heti kuningas, sillä nuo toiset\nruhtinaathan sinun rinnallasi näyttävät, mikäli väitetään, kerrassaan\nroskaväeltä. Mutta, niinkuin mestari Nicolas David juuri äsken\nsanoi, oikeusjuttu kruunun saamiseksi on välttämätön, ja kun se\nkerran on voitettu, niin onpa, kuten sinä itse olet sanonut, meidän\nkilpemme yhtä hyvä kuin niidenkin, jotka istuvat Europan muilla\nvaltaistuimilla.\n\n-- No, niinpä onkin tämä sukutieto oikea, -- sanoi Guisen Henrik\nhuoaten. Ja kas tässä, mestari Nicolas David, on teille ne kaksisataa\nkulta-écuta, jotka veljeni Mayennen herttua on pyytänyt minun teille\njättämään.\n\n-- Ja tässä on vielä toiset kaksisataa korvaukseksi siitä uudesta\ntehtävästä, jonka annamme teidän toimitettavaksenne, lausui\nkardinaali asianajajalle. Tämän silmät tyytyväisyydestä säkenöivät,\nkun hän solahutti kultarahat syviin taskuihinsa.\n\n-- Puhukaa, armollinen herra. Olen valmis kuulemaan teidän\nkorkeutenne käskyjä.\n\n-- Emme voi jättää teidän toimeksenne tämän sukutaulun viemistä\nRoomaan pyhälle isälle Gregorius XIII:lle, sukutaulun, johon hänen on\nannettava hyväksymisensä, ennenkuin se mihinkään kelpaa. Te olette\nliian halpa henkilö voidaksenne päästä Vatikaanin ovista sisälle.\nMeidän täytyy siis se tehtävä jättää Pierre de Gondylle.\n\n-- Kyllähän nämä Gondyt, -- puuttui puheeseen herttuatar, --\novat älykästä väkeä, mutta meidän ei ole niihin luottamista.\nHeitä kannustaa vain oma kunniahimonsa, ja senhän ne voivat saada\ntyydytetyksi yhtä hyvin palvelemalla kuningas Henrikkiä.\n\n-- Sisaremme on oikeassa, -- virkkoi Mayennen herttua tavalliseen\nsuoraan tapaansa. -- Emme voi uskoa asiatamme Pierre de Gondylle yhtä\nvarmasti kuin Nicolas Davidille, joka on meidän puoluelaisiamme ja\njonka me voimme hirtättää silloinkuin mielemme tekee.\n\nTällä herttuan leikinlaskulla, jonka hän ihan kursailematta lausui\nasianajajan kuullen, oli tuohon liigalaisparkaan mitä omituisin\nvaikutus. Hän räjähti räikeään nauruun, josta samalla kuvastui mitä\nsuurin kauhu.\n\n-- Veljeni Kaarle vain laskee leikkiä, -- sanoi Guisen Henrik tuolle\nkalpenevalle asianajajalle, -- ja mehän tiedämme, että te olette\nasiallemme uskollinen. Sen olette jo monta eri kertaa osottanut.\nKuitenkin olen jo etukäteen ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin.\nPierre de Gondyn on vietävä tuo sukutaulu Roomaan, tietämättä\nitsekään siitä mitään. Paavi saa sen sitten joko hyväksyä taikka\nhylätä, ilman että Gondyllä on siitä aavistustakaan. Te, Nicolas\nDavid, saatte matkustaa jotenkin samoihin aikoihin hänen kanssaan\nja odotella häntä Chalons'issa, Lyonissa tai Avignonissa, meiltä\nsaamainne määräysten mukaisesti. Niin ollen tulette te olemaan ainoa,\njoka tuntee tehtävän salaisuuden. Näettehän siis, että yhä olette ja\ntulette jäämäänkin meidän uskotuksemme.\n\nDavid kumarsi.\n\n-- Ehtosi tiedät, ystävä parka! -- mutisi Chicot. -- Tulet\nhirtetyksi, jos vähääkään luikertelet. Mutta ole huoletta! Sillä\npyhän Genovevan kautta vannon minä, että sinä nyt tällä hetkellä\nheilut kahden hirsipuun välillä, mutta että se niistä, joka nyt on\nsinua lähinnä, on juuri se, jonka minä aion sinulle valmistaa.\n\nNuo kolme veljestä pukeutuivat taas kaapuihinsa ja poistuivat,\nsamoinkuin heidän sisarensa, kirkosta. David meni heidän perästään.\n\nPortinvartija sulki oven, sammutti kuorissa tuikkavan lampun ja meni\nsitten tiehensä.\n\nKului viisi, Chicotin mielestä hyvin pitkää minuuttia, ilman että\nmikään häiritsi hiljaisuutta ja pimeyttä.\n\n-- Hyv'on! -- tuumi gascognelainen. -- Nyt tuntuu näytelmä viimeinkin\nolevan lopussa. Onpa jo aika koettaa päästä täältä pois.\n\nChicot, joka nähtyään hautain aukenevan ja rippituoleissa olevan\nasukkaita, oli luopunut ensi aikomuksesta jäädä kirkkoon aamun\nsarastukseen asti, ryömi nyt varovasti ulos rippituolistaan. Hän oli\njo aikaisemmin muutamasta nurkasta huomannut tikapuut, joita kaiketi\nkäytettiin ikkunain puhdistamiseen. Hän ei hukannut hetkeäkään.\nHapuillen käsillään eteensä hän hiipi hiljaa eteenpäin, ja hänen\nonnistui, kolinaa synnyttämättä, päästä tikapuitten luo, jotka hän\nsitten nosti ikkunaa vasten. Kuun valossa hän huomasi, ettei ollut\nlaskelmissaan erehtynyt: ikkuna oli luostarin kirkkotarhan puolella,\nja sen takana taas oli Bordellen katu.\n\nHän avasi ikkunan, asettui siihen kahanreisin istumaan ja ilon tai\npelon aiheuttamalla voimalla siirsi tikapuut kirkon sisäpuolelta sen\nulkopuolelle. Laskeuduttuaan kaikella kunnialla maahan, piilotti hän\ntikapuut erääseen pensaaseen, hiipi sitten kadun vieressä olevan\nmuurin juurelle ja kiipesi siitä ketterästi yli, pudottaen muutamia\nirtonaisia kiviä kadulle.\n\nNäin pitkälle päästyään Chicot hieman hengähti. Saaden vain\nmuutamia pieniä naarmuja, oli hän välttänyt vaaran, jolloin hänen\nhenkensä useamman kerran oli ollut hiuskarvan varassa. Hän riensi\nnyt Saint-Jacquesin kadulle eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt\nRunsaudensarven ravintolan luo. Sen ovelle hän koputti.\n\nMestari Claude Bonhomet tuli itse avaamaan. Hänen tapaisensa mies\nhyvin tiesi, että pikku epäjärjestyksistä kyllä tulee runsas maksu.\nHän pitikin enemmän noista ylimääräisistä tuloista kuin tavallisista.\n\nHeti paikalla hän tunsi Chicotin, huolimatta siitä, että tämä oli\nlähtenyt sieltä ulos aatelismiehenä ja palasi nyt takaisin munkkina.\n\n-- Ah, tehän se olettekin, hyvä herra! -- virkkoi hän. -- Tervetuloa!\n\nChicot pisti ecuun rahan hänen kouraansa.\n\n-- Miten veli Gorenflot jaksaa? -- kysäsi hän.\n\nLeveä, irvistystä muistuttava hymyily levisi ravintoloitsijan\nkasvoille. Hän avasi pikku huoneen oven ja sanoi:\n\n-- Katsokaa itse!\n\nVeli Gorenflot kuorsasi ihan samassa paikassa, johon Chicot oli hänet\njättänytkin.\n\n-- Kas hiivattia, sehän on minun kunnon ystäväni! -- virkkoi\ngascognelainen. -- Aavistamattasi olet sinä nähnyt merkillisen unen.\n\n\n\n\n23.\n\nMatkatoveri.\n\n\nNäiden tapahtumain jälkeisenä päivänä olisi lukijamme, jos hän olisi\nkulkenut Parisista Angersiin vievää tietä, Chartresin ja Nogentin\nvälillä huomannut kaksi ratsastajaa, aatelismiehen palvelijoineen.\n\nEdellisenä iltana olivat nämä ratsastajat, hevoset vaahdossa,\nsaapuneet Chartresiin. Olipa toinen hevosista sortunutkin\ntuomiokirkon edustalle. Ja kun se sattui tapahtumaan juuri siihen\naikaan, jolloin uskovaiset menivät messuun, oli Chartresin\nporvareille ollut aika hupaista katsella tuota puolikuollutta\nhevosta. Sen omistaja ei taas näyttänyt tapahtuneesta vahingosta\nvähääkään välittävän, ikäänkuin hevonen olisi ollut jokin\njonninjoutava arvoton koni. Olivatpa muutamat huomanneet senkin, että\npitempi ratsastaja oli pistänyt ecun muutaman pojan kouraan, jotta\ntämä johdattaisi matkustavaiset johonkin läheiseen ravintolaan. Saman\nravintolan takaportista olivat matkustajat puoli tuntia myöhemmin\nratsastaneet edelleen uusilla, levänneillä hevosilla.\n\nPäästyään avoimelle kedolle, läheni pitempi ratsastaja lyhempää ja,\nsylinsä levittäen, virkkoi:\n\n-- Paras pikku vaimoni, nyt voit syleillä minua kaikessa rauhassa.\nSillä nyt meillä ei enää ole mitään pelkäämistä.\n\nRouva Saint-Luc -- sillä hänpä se juuri olikin -- kumartui\nmiellyttävästi hiukan sivulle ja siirtäen väljää viittaansa, johon\noli kietoutunut, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle, katsoi häntä\nsyvälle silmiin ja painoi suudelman hänen huulilleen.\n\n-- Ah! -- huudahti Saint-Luc. -- Miten suloista onkaan tuntea\nolevansa vapaa! Oletko sinä, Jeanne, milloinkaan ollut vapaa?\n\n-- Minäkö? -- vastasi tuo nuori nainen reippaasti. -- En milloinkaan!\nVasta nyt voin ensi kerran sanoa olevani täysin vapaa. Isäni oli\nepäluuloinen. Äitini ei juuri koskaan kävellyt ulkosalla. Minä\nen koskaan saanut pistää nokkaani oven ulkopuolelle muuten kuin\nopettajattaren, kahden kamarineitsyeen ja pitkän lakeijan seurassa,\nniin etten muista juoksennelleeni nurmikolla kertaakaan sen perästä\nkun vallattomana pikku lapsena juoksentelin yli Méridorin laajain\nmetsäin ystäväni Dianan seurassa, jolloin me useinkin jouduimme niin\neksyksiin, ettemme saaneet selkoa toisistamme. Mutta sinä, rakkahin\nSaint-Luc, sinä kai ainakin olet ollut vapaa?\n\n-- Minäkö vapaa?\n\n-- Niin, tietysti. Mieshän...\n\n-- Senpähän tiedät! En koskaan. Minähän olen aina oleskellut\nkuninkaan luona enkä ankarain hovisääntöjen vuoksi ole koskaan saanut\nsieltä poistua. Heti kun hetkeksikään erkanin hänen seurastaan,\nkuulin hänen vaikeroivan äänensä alituiseen huutavan:\n\n-- Saint-Luc, hyvä ystäväni minulla on ikävä, tule ikävöimään minun\nkanssani. -- Vai vapaa minä olisin ollut! Jopahan jotakin! Ei minun\nruumistani silloin olisi kureliivi kuristanut eivätkä kaulukset\nkaulaani puristaneet. En silloin olisi tarvinnut tukkaani kähertää,\nenkä olisi huolinut tuosta pirullisesta barettipäähineestä, joka\nnuppineuloin oli pääkuoreeni kiinnitetty. Ah, ei, ei, paras Jeanne,\nluulenpa olleeni vielä enemmän sidottu kuin mitä sinä olet ollut!\nMutta niinpä nyt näetkin, miten minä vapaudestani nautin. Se on,\nkautta jumalan, ihanaa, ja miten kumman lailla sen tuleekaan\nitseltään riistäneeksi, kun kerran on vapaus valita.\n\n-- Mutta entä jos meidät saadaan kiinni, Saint-Luc? -- huomautti\nnuori rouva ja katsahti levottomasti taakseen. -- Entä jos meidät\nteljetään Bastiljiin?\n\n-- Ooh, kyllä me osaamme pysytellä piilossa, -- vastasi Saint-Luc.\n\n-- Niin, -- myönnytti Jeanne, -- kai me säilymme turvassa. Jos sinä\ntuntisit Méridorin, sen suunnattomat tammimetsät, sen loppumattomat\npolut, sen kirkkaat, solisevat purot, jotka luikertelevat katveisten\nlehdikköjen lomitse, niin sinä saisit kaiken tuon keskellä nähdä\ntämän pikku valtakunnan kuningattaren, näiden Armidan puutarhain\nhaltiattaren, kauniin, verrattoman Dianan. Sinä tulet häntä\nrakastamaan, Saint-Luc, siitä minä olen vakuutettu.\n\n-- Minä rakastan häntä jo etukäteen, koska hän kerran on sinua\nrakastanut.\n\n-- Oi, olenpa varma siitä, että hän vieläkin minua rakastaa ja on\naina rakastava! Diana ei ole oikullinen eikä hänen ystävyytensä\nole vain hetkellinen. Ajatteleppa, miten autuasta elämää me\ntulemmekaan viettämään siinä kukkaisasumuksessa, jonka kevät pian\non ihanimmilleen sulostuttava! Diana hoitaa isänsä taloa. Meidän ei\nsiis tarvitse olla levottomia. Vanha parooni on soturi Frans I:sen\najoilta, jonka menneisyydestä on vain yksi ainoa muisto: Marignanon\nvoitto ja Pavian tappio. Nykyisin häntä johtaa vain yksi ainoa ajatus\nja yksi ainoa tulevaisuuden toivo: hänen rakas Dianansa. Me voisimme\nasua Méridorissa ilman että hän koskaan saisi sitä tietää. Ja jos hän\nsen saa tietää, niin tarvitsee meidän vain pitää hänen puoltaan, kun\nhän sanoo, että Diana on maailman kaunein tyttö ja että Frans I on\nsuurin sotapäällikkö, mitä milloinkaan on ollut olemassa.\n\n-- Se on oleva ihanaa, -- sanoi Saint-Luc, -- mutta minusta tuntuu\nsiltä, että minulla paroonin kanssa tulee syntymään vakavia kiistoja.\n\n-- Mistä niin? Frans I:stäkö?\n\n-- Ei. Hänen sotaherransa minä jätän rauhaan. Mutta mitä tulee tuohon\nmaailman kaikkein kauniimpaan tyttöön, niin...\n\n-- Eihän minua voi lukea tyttöihin kuuluvaksi, sillä olenhan minä\nsinun vaimosi!\n\n-- Ah, todellakin, niinhän se onkin! -- myönnytti Saint-Luc.\n\n-- Ajatteleppas, rakkaani, meidän elämäämme! -- jatkoi Jeanne.\n-- Aamusta iltaan me samoilemme metsiä, jotka ovat sen pikku\npaviljonkimme ympärillä, sen saman, jonka Diana asunnoksemme antaa.\n\n-- Rientäkäämme, Jeanne, -- kiirehti Saint-Luc.\n\n-- Minä jo nyt niin mielelläni olisin Méridorissa.\n\nHe kannustivat hevosiaan, ja nämä kiitivät nopeasti eteenpäin. Niin\nhe pääsivät Chartresista Mansiin ja viipyivät siellä, ollen melkein\ntäydellisesti turvassa kaikelta etsinnältä, koko päivän. Seuraavana\npäivänä he tulivat siihen hietaiseen metsäseutuun, joka ulottui\nGuecelardista Ecomoyhin, ja olivat iloissaan siitä, että vielä samana\niltana ehtisivät Méridorin linnaan.\n\nSaint-Luc oivalsi nyt, että he olivat pelastuneet, sillä hän tunsi\nkuninkaan vaihtelevan mielenlaadun, joka oli väliin äkkipäinen,\nväliin veltto. Hän tiesi, että kuningas siinä mielentilassaan,\njossa oli Saint-Luc'in poistuessa ollut, olisi joko lähettänyt\nheidän jälkeensä kaksikymmentä pikaratsastajaa ja sata sotamiestä\nja käskenyt niiden noutaa heidät kuolleina tai elävinä eteensä,\ntahi olisi häneltä ehkä päässyt syvä huokaus ja hän olisi, käsiään\nsängystään ojennellen mutissut:\n\n-- Ah, Saint-Luc, sinä petturi! Miksi en ole sinua jo ennen tuntenut?\n\nMutta kun pakolaiset eivät olleet nähneet mitään pikaratsastajia\neivätkä ainoatakaan sotamiestä, niin oli todennäköistä, että Henrik\nIII mainitussa tilaisuudessa oli ollut välinpitämättömällä tuulellaan.\n\n-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Luc. -- Rajuilma onkin nyt sen sijaan\nkohdistunut Chicot parkaan, joka, niin hullu kuin onkin -- ja ehkäpä\njuuri senvuoksi, että hän on hullu --, oli antanut minulle niin\nmainion neuvon. Minä pääsen koko pälkähästä korkeintaan sillä, että\ntulen antaneeksi aihetta enemmän tai vähemmän sattuvaan pilkkarunoon.\n\nÄkkiä huomasi Saint-Luc, miten hänen vaimonsa laski kätensä hänen\nkäsivarrelleen. Hän hätkähti, sillä se ei ollut mitään hyväilyn\ntapaista.\n\n-- Katsoppas: -- huusi Jeanne.\n\nSaint-Luc käännähti ympäri ja huomasi kaukaa ratsastajan, joka\nmatkusti samaa tietä kuin hekin ja joka näytti kannustavan ratsuaan.\n\nTuon henkilön äkillistä ilmestymistä piti Saint-Luc pahana enteenä,\njoko siitä syystä, että todellisuus tahtoi nyt häiritä hänen iloista\nmielioloansa, tai senvuoksi, että hänen osottamansa tyyneys oli\nteeskenneltyä ja että hän yhäkin pelkäsi jotain kuninkaan oikkua.\n\n-- Meidän on paettava, -- virkkoi Jeanne ja kannusti hevostaan.\n\n-- Ei, -- vastasi Saint-Luc, sillä tuntemastaan pelokkuudesta\nhuolimatta ei hän vielä ollut mahtiaan menettänyt. -- Ei ole tarpeen.\nTuo ratsastajahan on, sikäli kuin saatan nähdä, aivan yksinäinen,\neikä meidän tule lähteä yhtä ihmistä karkuun. Voimmehan ratsastaa\nsivulle ja antaa hänen mennä ohitse, niin voimmehan sitten jatkaa\nmatkaamme.\n\n-- Mutta entä jos hän pysähtyy?\n\n-- No, jos hän pysähtyy, niin saammehan silloin nähdä, kenen kanssa\nolemme tekemisissä, ja voimme sitten toimia asianhaarain mukaan.\n\n-- Olet oikeassa, -- vastasi Jeanne, -- ja on väärin, että minä\npelkään, kun minulla kerran on Saint-Luci'ni suojelijanani.\n\n-- Mutta kun kumminkin oikein asiata ajattelen, niin lienee sentään\nparasta, että pakenemme metsään, -- jatkoi Saint-Luc, katsahdettuaan\nvielä kerran tuntemattomaan, joka, heti pakolaiset huomattuaan oli\npäästänyt ratsunsa täyteen neliseen, -- sillä hänen hattunsa nauha ja\nhänen kaulusröyhelönsä herättävät minussa hiukan epäluuloa.\n\n-- Ah, kuinka voivat nauha ja röyhelö sinua pelästyttää?\n\n-- Nauhan väri on juuri hovin muotia ja kaularöyhelö on ihan äsken\nleikattu. Sitäpaitsi ovat tuollaiset nauhat kallisarvoisia, niin\nettei niitä mikään köyhä maalais-aatelismies kanna. Ei, hyvä Jeanne,\nkyllä meidän on kiiruhdettava, sillä tuo ratsastaja näyttää minusta\nkorkean herrani ja kuninkaani lähettiläältä.\n\n-- Niin, joutukaamme, -- myönnytti nuori rouva ja värisi kuin\nhaavanlehti ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi\nerota miehestään.\n\nMutta pakeneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuusia oli niin\ntiheässä, että niiden oksat muodostivat kuin jonkinlaisen muurin, ja\nhieta oli niin pehmoista, että hevoset upposivat siihen kovin syvälle.\n\n-- Oi, hyvä jumala, juuri meitähän tuo ratsastaja ajaa takaa! --\nhuudahti nuori rouva.\n\n-- Kautta kunniani, -- virkkoi Saint-Luc, pysäyttäen hevosensa, --\njos hän ajaa meitä perästä, niin katsotaanpa mitä hän haluaa. Sillä\njos hän hyppää alas hevosen selästä, niin tapaa hän meidät tuossa\ntuokiossa.\n\n-- Hän pysähtyy, -- huomautti Jeanne.\n\n-- Näkyypä hän laskeutuvan alaskin, -- lisäsi Saint-Luc, -- ja\ntulevan tänne metsään. Minä menen häntä vastaan.\n\n-- Odotappas! -- virkkoi Jeanne, pidättäen miestään. -- Minusta\ntuntuu siltä, että hän huusi.\n\nSidottuaan hevosensa kiinni muutamaan puuhun, tunkeutui tuo\ntuntematon mies metsään ja huusi:\n\n-- Kuulkaahan, jalo herra! Älkää hiidessä pitäkö tuollaista kiirettä!\nOlen löytänyt erään esineen, jonka te olette hukannut. Pysähtykäähän\ntoki, pikku herra palvelija! -- jatkoi tuntematon. -- Te olitte\nunohtanut rannerenkaanne Courvillen majataloon. Helkkari vieköön!\nNainen ei jätä saattajaansa tuolla tavoin jälkeensä, vaikkapa hän\nolisikin itse kunnon rouva de Cossé. Äitinne nimessä, pyydän, älkää\nantako minun juosta tällä lailla!\n\n-- Minäpä tunnen tuon äänen! -- huudahti Saint-Luc.\n\n-- Ja hän mainitsi minun äitini nimen.\n\n-- Oletko sitten unohtanut rannerenkaasi, ystäväni?\n\n-- Olenpa niinkin! Huomasin sen vasta tänä aamuna, mutta en voinut\nmuistaa, mihin sen olin jättänyt.\n\n-- Oo, sehän on Bussy, meidän ystävämme! -- huudahti Saint-Luc ja\nriensi tulijaa vastaan.\n\n-- Saint-Luc! En siis erehtynytkään, -- virkkoi Bussy iloisella\nja soinnukkaalla äänellään ja yhdellä harppauksella loikkasi\nvastanaineiden luo. -- Hyvää päivää, hyvä kreivitär! -- jatkoi hän\nnauraen ja ojensi Jeannelle esineen, jonka tämä tosiaankin oli\nunohtanut Courvillen majataloon.\n\n-- Tuletteko pidättämään meidät kuninkaan nimessä, herra Bussy? --\nkysäsi Jeanne hymyillen.\n\n-- Minäkö? En, kautta taivaan! En ole hänen majesteettinsa kanssa\nniin hyvä ystävä, että saisin sellaisia toimia tehtäväkseni. Löysin\nteidän rannerenkaanne Courvillesta ja siitä päätin, että te olette\nmatkalla tännepäin. Kannustin hevostani, sain teidät näkyviini,\noivalsin heti, ketä te olitte, ja olen nyt; tahtomattani tullut\najaneeksi teitä takaa. Suonette minulle anteeksi.\n\n-- Siis vain sattuma, -- virkkoi Saint-Luc, joka yhäkin hiukan\nepäili, -- on saattanut teidät matkustamaan samaa tietä meidän\nkanssamme?\n\n-- Niin, sattuma, tai paremmin sanoen sallimus, -- vastasi Bussy.\n\nViimeinenkin epäilyksen hiven katosi nyt Saint-Luc'ista, nähdessään\ntuon kauniin ylimyksen säteilevät kasvot ja hänen verrattoman\nhymyilynsä.\n\n-- Siis tekin olette matkalla? -- kysyi Jeanne.\n\n-- Matkalla olen, -- vastasi Bussy ja hyppäsi ratsunsa selkään.\n\n-- Mutta ette ainakaan meidän tapaamme? Nimittäin epäsuosioon\njoutumisen vuoksi.\n\n-- Eipä paljo puutu!\n\n-- Mihin sitten matka?\n\n-- Angersiin päin. Entä teillä?\n\n-- Sinne meilläkin.\n\n-- Ahaa! Jopa ymmärrän. Brissac on noin kymmenen liöön päässä täältä,\nja te kai aiotte pelästyneiden kyyhkysten lailla etsiä suojaa\nesi-isien linnasta. Sehän on vallan jumalallista, ja minä kadehtisin\nteidän onneanne ellei kateus olisi niin suuri vika.\n\n-- Ah, herra Bussy, -- sanoi Jeanne myötätuntoisuuttaan ilmaisten, --\nmenkää naimisiin ja te tulette yhtä onnelliseksi kuin mekin olemme.\nMinä vakuutan, että on hyvin helppoa olla onnellisia, kun vaan\nrakastaa toisiaan.\n\nNäin sanottuaan hän loi hymyillen katseensa Saint-Luciin, ikäänkuin\nvaatiakseen tämän todistamaan väitteensä todenperäisyyden.\n\n-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- minä epäilen sellaista\nonnea. Eipä aina teidän tavallanne päästäkään kuninkaallisilla\netuoikeuksilla naimisiin.\n\n-- Lorua! Teitähän kaikki rakastavat.\n\n-- Kun kaikki rakastavat, hyvä rouva, -- vastasi Bussy huoaten, --\nniin on se sama kuin ei kukaan rakastaisi.\n\n-- No niin, -- virkkoi Jeanne, katsahtaen merkitsevästi mieheensä,\n-- sallikaapa, että me naitamme teidät. Se ensinnäkin olisi hyväksi\nturvaksi monelle tuntemalleni naineelle miehelle. Sitten lupaan minä\nvielä, että te saisitte tuntea sitä autuutta, jonka olemassaolon nyt\nkiellätte.\n\n-- Minä en kiellä sellaisen autuuden olemassaoloa, hyvä rouva, --\nvastasi Bussy, taaskin huoaten, -- minä vain väitän, ettei se autuus\ntule minun osakseni.\n\n-- Tahdotteko, että minä toimitan teidät naimisiin? -- toisti rouva\nSaint-Luc.\n\n-- Jos tahdotte naittaa minut oman mielenne mukaan, niin minä vastaan\nkieltävästi, mutta jos naitatte minut minun oman makuni mukaan, niin\nsilloin suostun.\n\n-- Te sanotte tuon sellaisella äänenpainolla kuin olisitte päättänyt\njäädä poikamieheksi.\n\n-- Ehkäpä.\n\n-- Te kai sitten olette rakastunut sellaiseen naiseen, jonka kanssa\nette saa mennä naimisiin?\n\n-- Arvatkaa, herra kreivi, -- virkkoi Bussy, -- ja pyytäkää\nvaimoltanne, ettei hän iskisi tuhansia tikarinpistoja minun sydämeeni.\n\n-- Olkaa varuillanne Bussy. Te saatatte minut tosiaankin\nkuvittelemaan, että olette rakastunut vaimooni.\n\n-- Siinä tapauksessa täytyy teidän toki myöntää, että minä olen ylen\ntunnollinen rakastaja ja että aviomiehet menettelevät väärin, jos\novat minulle mustasukkaisia.\n\n-- Se on totta, -- vastasi Saint-Luc muistaen, että se oli\njuuri Bussy, joka oli tuonut hänen vaimonsa Louvreen. -- Mutta\nsamantekevää. Myöntäkää kuitenkin, että sydämenne ei enää ole teidän\nomanne.\n\n-- Sen myönnän, -- vastasi Bussy.\n\n-- Rakkaudestako vaiko jostain oikusta se johtuu? -- kysyi Jeanne.\n\n-- Äärettömästä rakkaudesta, hyvä rouva.\n\n-- Minä teen teidät terveeksi: minä toimitan teidät naimisiin,\nniinkuin jo sanoin.\n\n-- Sitä minä epäilen.\n\n-- Ja minä teen teidät niin onnelliseksi kuin miksi te yleensä\nansaitsette tulla.\n\n-- Äh, hyvä rouva. Ainoa onneni nykyisin on saada olla onneton.\n\n-- Minä olen kovin itsepäinen, sen sanon teille jo edeltäpäin, --\nvakuutteli Jeanne.\n\n-- Olen sitä minäkin, -- vastasi Bussy.\n\n-- Teidän täytyy taipua, kreivi.\n\n-- Kuulkaapas, hyvä rouva, -- virkkoi nyt tuo nuori mies. --\nMatkustakaammepa nyt yhdessä hyvinä ystävinä. Ensinnäkin me, jos\nsuvaitsette, ratsastaa karahutamme pois tältä hietamaalta ja sitten\nvalitsemme majapaikaksemme tuon soman pikku kylän, joka näkyy tuolta\nkauvempaa.\n\n-- Niin, sen tai jonkin muun.\n\n-- Samapa se, minulle se on ihan yhdentekevää.\n\n-- Tuletteko siis meidän mukanamme?\n\n-- Tulen, siksi kun saavun sinne, jonne aion, ellei teillä\npuolestanne ole mitään sitä vastaan.\n\n-- Päinvastoin. Mutta vielä parempi olisi, että tulisitte sinne,\nmihin me aiomme.\n\n-- Ja mihin sitten?\n\n-- Méridorin linnaan.\n\nVeri kohosi Bussyn kasvoille ja virtasi sitten takaisin sydämeen. Hän\nmeni niin kalpeaksi, että olisi paljastanut itsensä, ellei Jeanne\nsiinä samassa olisi hymyillen katsahtanut mieheensä.\n\n-- Vai Méridorin linnaan, hyvä rouva, -- virkkoi Bussy, toinnuttuaan\nsen verran, että kykeni hyvin lausumaan sen nimen. -- Mikä linna se\non, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Se on maatila, jonka muuan hyvä ystäväni omistaa, -- vastasi\nJeanne.\n\n-- Teidän hyvä ystävänne... joka... joka nytkin oleksii maatilallaan?\n-- jatkoi Bussy.\n\n-- Tietenkin, -- vastasi rouva Saint-Luc, ollen kokonaan tietämätön\nniistä tapahtumista, joita kahden viimeisen kuukauden kuluessa\nMéridorin linnassa oli sattunut. -- Ettekö sitten koskaan ole\nkuullut puhuttavan parooni Méridorista, joka on Poitoun varakkaimpia\nylimyksiä, ja...\n\n-- Ja...? -- toisti Bussy huomatessaan, että Jeanne katkaisi\nlauseensa.\n\n-- Ja hänen tyttärestään, Diana Méridorista, kauneimmasta tytöstä,\nmitä maa milloinkaan on päällään kantanut?\n\n-- En, hyvä rouva, -- vastasi Bussy ja oli vähällä tukehtua\nmielenliikutuksesta.\n\nJa sill'aikaa kun Jeanne vielä kerran omituisin silmäyksin katsahti\nmieheensä, kysyi tuo kaunis ylimys sielussaan itseltään, mikä\nkumman kohtalo hänet oli satuttanutkin noiden ihmisten pariin,\njotka puhuivat Diana Méridorista ja jotka ikäänkuin kaikuna tulivat\nvastanneeksi hänen sydämensä ainoaan ajatukseen.\n\nOlikohan tarkoitus tutkia häntä? Se ei ollut lainkaan luultavaa.\nMahtoiko se olla jokin ansa? Sehän oli miltei sula mahdottomuus.\nSaint-Luc oli lähtenyt Parisista jo ennenkuin hän oli saanut tietää,\nettä Monsoreaun kreivitär oli Diana Méridor.\n\n-- Onko tästä vielä pitkältäkin matkaa linnaan? -- kysyi Bussy.\n\n-- Seitsemän liöötä luullakseni. Ja loisinpa vetoa siitä, että\nvietämmekin yömme siellä emmekä tuossa pikku kylässä, josta äsken\nmainitsitte. Tehän tulette meidän mukanamme, vai kuinka?\n\n-- Tulen, hyvä rouva.\n\n-- No, -- virkkoi Jeanne, -- se on jo askeleen ottamista lähemmäs\nsitä autuutta, jota teille ehdotin.\n\nBussy kumarsi. Hetkisen olivat he kaikki ääneti. Mutta Bussy, joka\nvielä halusi saada yhtä ja toista tietää, rohkaistui vihdoin tekemään\nmuutamia kysymyksiä.\n\n-- Millainen mies on se parooni Méridor, josta te puhuitte?\n\n-- Täydellinen ylimys, entisajan ritari.\n\n-- Kenen kanssa hänen tyttärensä on naimisissa? -- kysyi nyt Bussy,\nkoettaen saada ääneensä mahdollisimman varmaksi.\n\n-- Dianako naimisissa?\n\n-- Mitä kummallista siinä olisi?\n\n-- Ei mitään. Mutta Diana tietystikään ei ole naimisissa, sillä\nsilloin olisin minä siitä ensimmäisenä saanut tiedon.\n\nTuskallinen huokaus pulpahti Bussyn rinnasta.\n\n-- Neiti Méridor on siis isänsä luona? -- kysyi hän.\n\n-- Niin toivomme, -- vastasi Saint-Luc korostaen sanojaan, siten\nvaimolleen osottaakseen, että oli häntä ymmärtänyt ja että hän\nhyväksyi hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa.\n\n-- Ah, katsokaapas tuonne! -- huudahti yht'äkkiä Jeanne ja kohottausi\nsatulassaan. -- Tuolla jo näkyvät linnantornit! Näettekö, herra\nkreivi?\n\n-- Näen, näen, -- vastasi Bussy niin voimakkaan mielenliikutuksen\nvaltaamana, että se häntä itseäänkin hämmästytti. -- Kyllä minä näen.\nSe on siis Méridorin linna.\n\nJa tuota uljasta herraskartanoa katsellessaan muistui hänelle\nmieleen vanki parka, joka oli kätketty Saint-Antoinen kadun varrella\nsijaitsevaan ahtaaseen asuntoon.\n\nVielä kerran hän huokasi, mutta nyt se ei ollut yksistään\ntuskanhuokaus. Lupaamalla autuutta oli rouva Saint-Luc saanut hänet\njo melkein toivomaan.\n\n\n\n\n24.\n\nLapseton ukko.\n\n\nKahden tunnin kuluttua he saapuivat Méridorin linnaan.\n\nBussy oli kysynyt itseltään, pitäisikö hänen noille hyville\nystävilleen kertoa se seikkailu, jonka kautta Diana oli joutunut\npois Méridorista. Mutta jos hän kerran asiasta jotain mainitsisi,\nolisi hänen ilmaistava paitsi sitä, minkä koko maailma kohta saisi\ntietää, myöskin sellaista, jonka hän vain yksin tiesi ja jota hän\nei kenellekään tahtonut ilmaista. Hän niin ollen luopui aikeestaan,\nsillä siitä olisi aiheutunut lukemattomia uteluja, kyselyjä ja\nviittauksia.\n\nSitäpaitsi tahtoi Bussy Méridorissa esiintyä kokonaan outona\nhenkilönä. Hän halusi ilman mitään valmistelua nähdä parooni\nMéridorin, kuulla hänen puhuvan Monsoreaun kreivistä ja Anjoun\nherttuasta. Sanalla sanoen: hän tahtoi tulla vakuutetuksi, ei siitä,\nmissä määrin Dianan kertomus oli totuudenmukainen, sillä hän ei\nhetkeäkään ollut epäillyt tuon enkelinpuhtoisen olennon tiedonantoja,\nvaan siitä, eikö Diana ehkä jossain suhteessa ollut saattanut erehtyä\nja oliko se selonteko, jota hän niin osanottavaisesti oli kuunnellut,\nkaikin puolin paljastanut asiain oikean laidan.\n\nNiinkuin näkyy, otti Bussy huomioonsa kaksi seikkaa, jotka\npysyttävät miehen rakkauden huumeessa ollessaankin järkevyyden\npiirin sisäpuolella: hän oli näet varovainen uskottujensa valinnassa\nja hän tahtoi omistaa tuolle jumaloimalleen olennolle mitä syvintä\nkunnioitusta.\n\nJa niinpä joutuikin rouva Saint-Luc, naisellisesta\ntarkkanäköisyydestään huolimatta, kokonaan väärään käsitykseen Bussyn\ntunteista; ja Bussyn itsensähillitsemistaito sai rouvan vakuutetuksi\nsiitä, että tuo nuori mies nyt vasta ensi kertaa kuuli Dianan nimeä\nmainittavan ja luuli kai saavansa nähdä vain tavallisen mukiinmenevän\nmaalaistytön.\n\nSenvuoksi hän valmistautuikin nauttimaan Bussyn pian huomattavasta\nhämmästyksestä.\n\nKuitenkin häntä itseäänkin hämmästytti muuan seikka, se nimittäin,\nettä kun vartija torventoitotuksella oli antanut tiedon vieraiden\nsaapumisesta, ei Diana kiiruhtanutkaan nostosillalle, vaikka hän\nennen aina tuon merkin kuultuaan oli niin tehnyt. Dianan sijasta\nnäkyi linnan portista kompuroivan ukko, vuosien koukistama, keppi\ntukenaan. Iltatuuli läikytteli hänen lumivalkeita hiuksiaan.\n\nKaksi isoa koiraa kintereillään hän meni nostosillan yli. Päästyään\nrintavarustukselle kysyi ukko heikolla äänellä:\n\n-- Kuka kunnioittaa ukko parkaa tulemalla häntä tervehtimään?\n\n-- Minä! Minä, paras parooni Augustin, -- kajahti nuoren rouvan\nreipas ääni.\n\nMutta sen iloisen hämmästyksen ilmeen sijaan, jota Jeanne oli\nodottanut näkevänsä, ukko vain kohotti päätään ja tuijotti tulijoihin.\n\n-- Te, -- virkkoi hän, -- te? Minä en näe mitään. Ken te sitten\nolette?...\n\n-- Voi hyvä Jumala! -- huudahti Jeanne. -- Ettekö sitten enää minua\ntunne? Ah, onhan totta, että valepukuni...\n\n-- Antakaa anteeksi, -- lausui ukko, -- mutta en enää näe juuri\nlainkaan. Vanhuksen silmät eivät kestä itkemistä, ja kun ne itkevät\nliian paljo, niin kyyneleet himmentävät niiden näön.\n\n-- Ah, rakas parooni, -- virkkoi nyt nuori rouva, -- huomaanpa\ntodellakin, että silmänne ovat käyneet ylen heikoiksi. Sillä muuten\nolisitte te kyllä, valepuvustani huolimatta, minut tuntenut. Minun,\nsiis täytyy sanoa teille nimeni: minä olen kreivitär Saint-Luc.\n\n-- Saint-Luc! -- toisti ukko. -- Minä en tunne teitä.\n\n-- Tyttönimeni oli Jeanne de Cossé Brissac.\n\n-- Ah, hyvä Jumala! -- huudahti ukko ja koki vapisevin käsin saada\nrautaporttia auki.\n\nJeanne, joka ei vähääkään ymmärtänyt tästä omituisesta vastaanotosta,\njota hän oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi ja jonka hän luki ukon\nvanhuuden ja hänen heikontuneitten sielunvoimainsa syyksi, hyppäsi,\nhuomattuaan tulleensa tunnetuksi, ratsunsa selästä alas ja heittäytyi\nvanhan tapansa mukaan paroonin syliin. Tällöin hän huomasi, että ukko\nitki.\n\n-- Ukko itkee ilosta, -- ajatteli hän. -- Ah! Sydänhän on aina niin\nnuori.\n\n-- Tulkaa, -- virkkoi ukko, suudeltuaan Jeannea otsalle.\n\nIkäänkuin ei olisi rouvan seuralaisia huomannutkaan, palasi parooni\nhitain askelin linnaan, koirat perässään.\n\nLinna näytti hyvin omituiselta ja surumieliseltä. Kaikissa ikkunoissa\noli sisäpuoleiset luukut suljetut, ja koko linnaa olisi voinut\nverrata tavattoman suureen hautaan. Ne muutamat harvat palvelijat,\njoita siellä täällä liikuskeli, olivat muotiinpuetut. Saint-Luc loi\nkatseen rouvaansa ikäänkuin kysyäkseen, tällaisenako tämä oli luullut\nlinnan tapaavansa. Jeanne sen katseen ymmärsi ja kun hän itsekin\nhalusi päästä tuosta kiusallisesta epävarmuudentunteesta, tarttui hän\nparoonin käteen ja kysäsi:\n\n-- Mutta missä on Diana? Eikö hän kaikeksi onnettomuudeksi olisikaan\ntäällä kotona?\n\nUkko pysähtyi äkisti, kuin salaman satuttamana, katseli nuorta rouvaa\nkauhun ilme kasvoillaan ja huokasi:\n\n-- Diana!\n\nTuon nimen kuultuaan katsahtivat koirat herraansa ja päästivät\nsurkean ulvonnan.\n\nBussya väkistenkin värisytti. Jeanne katsahti Saint-Luciin, eikä\ntämä puolestaan tiennyt, pitikö hänen mennä eteenpäin vaiko kääntyä\ntakaisin.\n\n-- Diana! -- toisti ukko, kuin olisi hän tarvinnut aikaa\nymmärtääkseen tuon hänelle tehden kysymyksen. -- Ettekö siis tiedä...?\n\nHän alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää.\n\n-- Mutta missä hän sitten on? Ja mitä on tapahtunut? -- huusi Jeanne\nhämmästyksissään.\n\n-- Diana on kuollut! -- vastasi ukko ja epätoivoisin liikkein ojensi\nkätensä taivasta kohti. Hän vaipui rappujen ensi portaille, jonne\nsaakka jo oli ehditty kulkea, puristi päätään käsillään ja heilutteli\nsitä edestakaisin, ikäänkuin karkottaakseen mielestään sen surullisen\nmuiston, joka lakkaamatta häntä kiusasi.\n\n-- Kuollut! -- huudahti Jeanne kalmankalpeana kauhusta.\n\n-- Kuollut! -- toisti myöskin Saint-Luc ukko rukan suruun osaaottaen.\n\n-- Monsoreau on siis saattanut ukon siihen luuloon, että Diane olisi\nkuollut! -- ajatteli Bussy.\n\n-- Kuollut! Kuollut! -- toisteli parooni. -- He ovat hänet surmanneet!\n\n-- Voi, vanhaa ystävääni! -- änkytti Jeanne ja puhkesi tuon\nsurusanoman kuultuaan, kyyneliin, mikä keino estää heikon naissydämen\nmenehtymästä.\n\n-- Mutta vaikka niinkin on, -- virkkoi ukko vaivaloisesti ylös\nkompuroiden, -- vaikka taloni on tyhjä ja autio, on se kuitenkin yhtä\nvierasvarainen kuin ennenkin. Käykää sisälle.\n\nJeanne tarttui ukon käsivarteen ja astui sisään. Toiset seurasivat\nperässä.\n\nSalonkiin päästyään istahti ukko, tai paremmin sanoen horjahti,\nmuutamaan nojatuoliin.\n\nJeanne ei rohjennut katkaista äänettömyyttä. Hän pelkäsi\nkysymyksillään repivänsä auki ukon haavoja, eikä hän kuitenkaan,\naivan samoin kuin kaikki muutkin nuoret ja onnelliset, saattanut\nuskoa kuulemansa onnettomuuden todenperäisyyttä. Eräänä ikäkautena ei\nkäsitetä, mitä kuolema on, sillä sitä ei ajatella.\n\nParooni täytti itsestään hänen toivomuksensa kysymällä:\n\n-- Sinähän, paras Jeanne, sanoit olevasi naimisissa. Onko tämä herra\nsinun miehesi?\n\nTätä sanoessaan parooni osotti Bussya.\n\n-- Ei, parooni Augustin, -- vastasi Jeanne. -- Tämä toinen on kreivi\nSaint-Luc.\n\nSaint-Luc kumarsi syvään tuolle onnettomalle, isälle. Tämä tervehti\nhäntä hyväntahtoisesti ja suvaitsi hiukan hymyilläkin. Senjälkeen hän\nloi väsyneen katseensa Bussyyn ja virkkoi:\n\n-- Kuka on sitten tämä toinen herra? Onko hän miehesi veli vai onko\nhän sinun omia sukulaisiasi?\n\n-- Ei, tämä herra ei ole sukulaisemme, vaan ystävämme. Hän on\nClermontin Louis, Amboisen kreivi Bussy, hänen korkeutensa Anjoun\nherttuan seuralainen.\n\nNämä sanat kuultuaan ukko hätkähti, kavahti seisomaan ja heitti\nBussyyn salamoivan katseen, mutta sitten, ikäänkuin tuon äänettömän\nuhmauksen lamauttamana, vaipui takaisin nojatuoliinsa ja päästi syvän\nhuokauksen.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Jeanne.\n\n-- Tunteeko parooni teidät? -- kysäsi Saint-Luc Bussylta.\n\n-- Minulla on ensi kertaa kunnia nähdä parooni Méridoria, -- vastasi\nBussy rauhallisesti. Hän yksin oli oivaltanut, minkä vaikutuksen\nAnjoun herttuan nimen kuuleminen oli ukkoon tehnyt.\n\n-- Haa! -- Vai kuulutte te Anjoun herttuan hoviväkeen! -- sanoi\nparooni. -- Te olette tuon villipedon seuralainen, tuon pahan hengen,\nja uskallatte sen vielä tunnustaa. Ja teillä on rohkeutta näyttäytyä\nminun edessäni!\n\n-- Onko hän hullu? -- kysyi Saint-Luc hyvin hiljaa puolisoltaan,\nkatsellen kummastuneena paroonia.\n\n-- Tuska on varmaankin tehnyt hänet mielipuoleksi, -- vastasi Jeanne\nväristen.\n\nParooni Méridorin sanoja seurasi vieläkin uhkaavampi katse kuin\nensimäinen. Mutta Bussy, joka aina osasi olla kylmä ja rauhallinen,\nkesti tuon katseen, pysyen mitä arvokkaimmassa asennossa, eikä\nvastannut sanaakaan.\n\n-- Niin, tuo villipeto, -- jatkoi ukko, jonka pää näytti yhä enemmän\nmenevän sekaisin, -- tuo murhamies, joka on surmannut tyttäreni!\n\n-- Isä parka! -- mutisi Bussy.\n\n-- Mutta mitä hän sanookaan! -- huudahti Jeanne kysyvä ilme\nkatseessaan.\n\n-- Ettekö sitten tiedä, -- jatkoi ukko ja tarttui Jeannen ja\nSaint-Luc'in käsiin, -- ettekö sitten tiedä, Anjoun herttua on\nsurmannut minun Dianani, että Anjoun herttua on surmannut minun\nlapseni, minun tyttäreni!\n\nUkko lausui nämä viimeiset sanansa niin katkeralla äänellä, että\nkyyneleet kihosivat itse Bussynkin silmiin.\n\n-- Hyvä parooni, -- virkkoi nyt rouva Saint-Luc, -- vaikkapa niinkin\nolisi, vaikka minä tosin en voi pitää sitä mahdollisena, niin ei\nteidän kumminkaan pidä tuosta hirveästä onnettomuudesta syyttää tätä\nmitä oikeamielisintä ja ritarillisinta ylimystä. Sillä nähkääs,\nhyvä ystäväni! Herra Bussy ei tiedä koko asiasta mitään. Hänhän\nitkee niinkuin mekin. Olisiko hän tullutkaan tänne, jos hän olisi\naavistanut sellaista vastaanottoa! Ah, paras parooni! Kertokaa!\nmeille rakastamanne Dianan nimessä, miten tämä kamala onnettomuus on\ntapahtunut.\n\n-- Ettekö siis tiedä mitään? -- kysyi ukko Bussyn puoleen kääntyen.\n\nTämä kumarsi vaieten,\n\n-- Ah, hyvä Jumala! -- huokasi Jeanne. -- Eihän siitä ainoakaan\nihminen mitään tiedä.\n\n-- Dianani on kuollut, eikä hänen paras ystävänsäkään sitä tiedä!\nMutta tottahan on, etten minä ole kirjoittanut enkä puhunut siitä\nkenellekään. Minusta tuntui siltä, ettei kukaan enää voisi elää, kun\nminun Dianani kerran oli kuollut. Minusta tuntui, kuin pitäisi koko\nmaailma häntä surra.\n\n-- Puhukaa, puhukaa! Se lieventää teidän tuskaanne, -- kehotti Jeanne.\n\n-- No niin, -- lausui parooni nyyhkyttäen. -- Tuo halpamainen\nruhtinas, Ranskan aatelin häpeäpilkku, sai nähdä minun Dianani ja,\nhuomattuaan hänet kauniiksi, ryöstätti hänet ja kuljetutti hänet\nBeaugén linnaan raiskatakseen hänet, kuin olisi hän ollut jonkin\nhalvan maaorjan tytär. Mutta minun jalo, siveä Dianani valitsi\nmieluummin kuoleman. Hän syöksyi ulos ikkunasta veteen. Ja ainoastaan\nhänen huntunsa löydettiin veden pinnalta.\n\nJeanne oli vallan kaamea liikutuksesta. Hänkin katseli kreiviä\njonkinlaisella kauhulla.\n\n-- Ah, kreivi Bussy! -- huudahti Saint-Luc. -- Sehän on kauheata!\nTeidän täytyy hylätä tuo konnamainen ruhtinas. Sellainen jalo sydän,\nkuin teillä on, ei voi kiintyä ryöväriin, murhaajaan!\n\nMutta sen sijaan, että olisi vastannut Saint-Luc'in kehotukseen,\nastui Bussy askeleen parooni Méridoria kohti.\n\n-- Herra parooni, -- lausui hän, -- tahdotteko suoda minulle kunnian\nsaada keskustella kanssanne kahdenkesken?\n\n-- Ah! Tehkää se! -- huudahti Jeanne.\n\n-- Puhukaa, hyvä herra, -- lausui parooni vavisten.\n\nBussy kääntyi nyt Saint-Luc'in ja tämän vaimon puoleen, loi heihin\nmerkitsevän silmäyksen ja virkkoi:\n\n-- Suostumuksellanne, hyvät ystävät, pyydän saada jäädä kahdenkesken\nparoonin kanssa.\n\nSaint-Luc puolisoineen poistui salongista. Kun ovi oli heidän\nmentyään sulkeutunut, lähestyi Bussy paroonia ja kumarsi syvään.\n\n-- Herra parooni, -- lausui hän, -- te olette äsken minun kuulteni\nsyyttänyt sitä ruhtinasta, jonka palveluksessa minä olen, ja tuon\nsyytöksen olette tehnyt niin ankarassa muodossa, että minä olen\npakotettu pyytämään selitystä.\n\nUkko teki halveksumista osottavan liikkeen.\n\n-- Oi, älkää käsittäkö väärin minun kunnioittavia sanojani. Minä\npyydän syvimmästi osaaottaen ja toivoen voivani lieventää teidän\ntuskaanne, herra parooni, että kertoisitte minulle yksityiskohdittain\nsen surullisen tapahtuman, josta äsken mainitsitte kreivi ja\nkreivitär Saint-Lucille. Selittäkää: onko asia tosiaankin niinkuin\nluulette ja onko jo kaikki toivo mennyttä?\n\n-- Hyvä herra, -- vastasi ukko, -- minä tosiaankin toivoin hetkisen.\nMuuan ylevämielinen ja oikeuttarakastava ylimys, Monsoreaun kreivi,\nrakasti tytär parkaani ja seurasi hänen vaiheitansa.\n\n-- Monsoreaun kreivi! Voisitteko ehkä selittää minulle, millaista\nhänen käyttäytymisensä tässä asiassa on ollut?\n\n-- Ah, hän käyttäytyi jalosti ja arvokkaasti, sillä Diana oli\nhylännyt hänen kosimistarjouksensa! Siitä huolimatta hän ensimäisenä\nkertoi minulle herttuan halpamaisista suunnitelmista. Juuri hän\nminulle neuvoi, miten voisin tehdä ne tyhjiksi. Pelastaakseen\ntyttäreni teki hän vain yhden ainoan vaatimuksen, joka yhä enemmän\npaljasti hänen luonteensa jalouden: hän pyysi näet, että jos hänen\nonnistuu pelastaa Diana herttuan käsistä, saada Diana puolisokseen,\nniin että hän, nuori, toimelias ja rohkea kun oli, paremmin voisi\nsuojella häntä tuon mahtavan ruhtinaan ahdisteluilta, joille hänen\nisä raukkansa ei mitään mahtanut. Minä suostuin siihen ilomielin,\nmutta -- sen pahempi -- se oli turhaa. Hän saapui liian myöhään\nja sai todetuksi vain sen, että Diana parka kuoleman kautta oli\npelastautunut häpeästä.\n\n-- Eikö Monsoreaun kreivi ole antanut itsestään mitään tietoa tuon\nonnettoman tapauksen jälkeen? -- kysyi Bussy.\n\n-- Tuosta kauheasta tapahtumasta on kulunut ainoastaan yksi kuukausi,\nja tuo onneton ylimys ei kaiketikaan ole tahtonut näyttäytyä minulle,\nkun hänen jalot suunnitelmansa kerran raukesivat tyhjiin.\n\nBussy painoi surullisena päänsä alas. Kaikki oli hänelle nyt\nselvillä. Hän oivalsi nyt, millä tavoin Monsoreaun oli onnistunut\nryöstää tuo nuori tyttö ruhtinaalta ja miten Monsoreau pelkäsi\nprinssin saavan selville, että tytöstä oli tullut hänen vaimonsa.\nTuon pelon vuoksi oli sitten Monsoreaun täytynytkin kuvitella tytön\nisä raukalle, että tyttö olisi kuollut.\n\n-- Mitä aiotte sanoa, herra kreivi? -- kysyi ukko, huomattuaan nuoren\nmiehen otsan synkistyvän.\n\n-- Hyvä parooni, -- vastasi Bussy. -- Minä olen Anjoun herttualta\nsaanut toimekseni saattaa teidät Parisiin, sillä hänen korkeutensa\nhaluaa tavata teitä.\n\n-- Tavata minua! -- huudahti parooni. -- Pitäisikö minun joutua\nnäkemään tuo mies kasvoista kasvoihin! Mitäpähän sillä murhamiehellä\nolisi minulle sanomista?\n\n-- Ken tietää? Ehkäpä hän tahtoo puhdistaa itsensä.\n\n-- Ja vaikkapa hän voisikin itsensä puhdistaa, -- huudahti ukko, --\nniin onhan tyttäreni kuitenkin kaikitenkin kuollut! Ei, kreivi Bussy,\nei! Minä en lähde Parisiin.\n\n-- Herra parooni, -- sanoi Bussy vakaalla äänellä, -- sallikaa että\nolen itsepäinen. Velvollisuuteni on saattaa teidät Parisiin, ja juuri\nsitä varten olen tänne tullutkin.\n\n-- No niin! Minä lähden sinne! -- huudahti ukko vihasta vavisten. --\nMutta voi niitä, jotka ovat tehneet minut onnettomaksi! Kuninkaan\non kuultava minun valituksiani, ja ellei hän sitä tee, niin vetoan\nminä Ranskan kaikkiin ylimyksiin. Unohdinpa, -- mumisi hän, -- tässä\ntuskassani, että minulla on käsissäni muuan ase, jota vielä en ole\nlainkaan käyttänyt. Niin, herra kreivi, minä lähden mukaanne.\n\n-- Ja minä, herra parooni, -- virkkoi Bussy tarttuen hänen\nkäteensä, -- toivotan teille sitä kärsivällisyyttä, sitä tyyneyttä\nja arvokkuutta, mitä jokaisen kristityn tulee osottaa. Jumalan\nlaupeus jaloja sydämiä kohtaan on loppumaton, ettekä te vielä\ntiedä, mitä hän ehkä on teidän varallenne varannut. Pyydän vielä,\nettä te ette siihen päivään saakka, jona tuo laupeus ehkä ilmenee,\npidä minua vihollisenanne, sillä te ette aavista, mitä minä tulen\nteidän hyväksenne tekemään. Huomenna me siis, herra parooni, jos\nsuvaitsette, päivän vaietessa lähdemme matkalle.\n\n-- Minä suostun, -- vastasi ukko ja tuli vasten tahtoaankin\nliikutetuksi siitä lämmöstä, millä Bussy lausui nuo viimeiset\nsanansa. -- Siihen saakka, lienettepä sitten ystävä tai vihamies,\nolette te minun vieraanani, ja minä saatan teidät huoneeseenne.\n\n\n\n\n25.\n\nTalo Saint-Antoinen kadun varrella.\n\n\nKreivi ja kreivitär Saint-Luc eivät olleet tointua hämmästyksestään.\nBussy oli saanut parooni Méridorin lähtemään Parisiin!\n\nAamun tultua otti parooni jäähyväiset vierailtaan ja pyysi heidät\njäämään linnaan. Mutta kun se Saint-Lucista ja hänen puolisostaan\ntuntui epämiellyttävältä, päättivät he mahdollisimman pian lähteä\nMéridorista ja siirtyä läheisyydessä olevaan Brissacin linnaan.\n\nBussy ei tarvinnut pitkää aikaa omituisen esiintymisensä\nesittämiseen. Hän kuiskasi muutamia sanoja nuoren kreivittären\nkorvaan. Tämän katse heti hyvin omituisesti kirkastui.\n\nUkko ei ollut siitä mitään huomannut. Katsellen esi-isiensä linnaa\nhyväili hän koneellisesti koiriansa ja antoi liikutetulla äänellä\neräitä määräyksiä palvelijoillensa jotka näyttivät alakuloisilta ja\nsurullisilta. Noustuaan sitten vanhan lempiratsunsa selkään viittasi\nhän kädellään Méridorin linnalle jäähyväiset ja läksi ratsastamaan\nsanaakaan sanomatta.\n\nIskien iloisesti silmää vastasi Bussy Jeannen hymyilyyn ja pyörähteli\nsiinä ystäviään hyvästellessä useamman kerran. Juuri heidän\nerotessaan oli Jeanne kuiskannut hänelle:\n\n-- Jopa te esitättekin merkillistä osaa, kreivi! Minähän olin\nluvannut, että teitä Méridorissa odottaa onni, ja nyt päinvastoin\njuuri te itse tuottekin täältä paenneen onnen tänne takaisin.\n\nMatkan varrella koetti Bussy, osottaen ukolle mitä suurinta\nhuomaavaisuutta, saavuttaa tämän luottamusta ja siten hälventää\nukon alussa kuohahtunutta vihastumista. Ja siinä hän epäilemättä\nonnistuikin, sillä kun he seitsemännen päivän aamulla saapuivat\nParisiin, lausui parooni Méridor matkatoverilleen seuraavat sanat,\nmitkä todistivat hänessä mielenmuutoksen tapahtuneen:\n\n-- Onpa ylen kummallista, kreivi: nyt olen lähempänä onnettomuuttani\nkuin milloinkaan ennen ja kuitenkaan en ole läheskään niin levoton\ntänne saapuessani kuin mitä olin Méridorista lähtiessäni.\n\n-- Kahden tunnin kuluttua, hyvä parooni, -- virkkoi Bussy, -- tulette\nte arvostelemaan minua juuri niinkuin minä teitä haluankin.\n\nMatkustajamme saapuivat Parisiin S:t Marselin etukaupungin kautta.\n\n-- Minne me nyt menemme? -- kysyi ukko. -- Louvreen kaiketikkin?\n\n-- Minä vien teidät ensin omaan kotiini, herra parooni, -- virkkoi\nBussy, -- niin että voitte hetkisen levähtää.\n\nKreivin talonväki jo miltei luuli, ettei se enää koskaan saisi nähdä\nherraansa. Palattuaan näet Dianan luota kotiinsa oli hän hiipinyt\nsisälle eräästä takaportista, johon vain hänellä oli avain. Sitten\nhän itse oli satuloinut hevosensa ja lähtenyt matkalle ilman että\nhäntä olisi nähnyt kukaan muu kuin Remy-le-Haudouin. Hänen äkillinen\nkatoamisensa, ne vaarat, joiden alaisena hän edellisenä päivänä oli\nollut, ja hänen seikkailunhalunsa olivat saattaneet monenkin siihen\nluuloon, että hän oli joutunut vihollistensa virittämien salajuonien\nuhriksi.\n\nAinoastaan Remy, tuo nuori lääkäri, oli hyvällä tuulella ja väitti\nBussyn elävän ja voivan hyvin. Remy oli näinä päivinä usein\npalatsista poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän kävi.\n\nNiinpä saapui hän kerrankin tuollaiselta salaperäiseltä retkeltään\nja sattui pääsemään palatsiin juuri siinä samassa kun palatsin piha\nkajahteli kreivin saapumista ilmaisevista ilohuudoista.\n\n-- Olette iloisia nähdessänne minut elossa, -- virkkoi Bussy. --\nKiitos siitä! Ette kaiketi usko, että minä itse olen nyt tässä, vaan\nettä se on minun varjoni. Mutta uskokaahan kuitenkin, että minä se\nsittenkin olen. Auttakaa nyt heti tätä herraa alas hevosen selästä ja\npankaa tarkoin mieleenne, että minä pidän häntä suuremmassa arvossa\nkuin jotain ruhtinasta.\n\nBussy itse saattoi vanhuksen rappuja ylös ja osotti hänelle paljon\nenemmän huomaavaisuutta kuin mitä hän itse oli saanut osakseen\nMéridorin linnassa. Vanha parooni tunsi suurta mielihyvää tämän\nhyväntahtoisen kohteliaisuuden johdosta. Ystävällisesti hymyillen\ntarttui hän siihen kullattuun pikariin, jossa kreivi itse ojensi\nhänelle tervetuliaisjuoman.\n\n-- Kiitos, kiitos, hyvä herra, -- sanoi ukko. -- Mutta emmekö jo pian\nlähde sinne mihin aiomme?\n\n-- Kyllä, hyvä parooni, aivan pian. Olkaa ihan levollinen, sillä tuo\ntapahtuva kohtaus tuottaa minulle yhtä paljo iloa kuin teillekin.\n\n-- Mitä te tarkoitatte, kreivi, ja mistä johtuu se, että te miltei\naina puhutte minulle arvoituksilla?\n\n-- Minä sanon teille, herra parooni, että on olemassa laupias\nkohtalo, ja että me nyt olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin minä\nteidän nimessänne voin kääntyä tuon kohtalon puoleen.\n\nKummastellen katseli parooni Bussya. Mutta Bussy teki kädellään\nkunnioittavan liikkeen ikäänkuin sanoakseen: minä palaan hetken\nkuluttua. Sitten hän riensi ulos.\n\nNiinkuin hän arvasi, oli Remy oven takana. Bussy tarttui heti tuon\nnuoren miehen käsivarteen ja veti hänet mukanaan muutamaan kamariin.\n\n-- No, paras Hippokrates, miten pitkälle ovat asiamme kehittyneet?\n\n-- Mitkä asiat?\n\n-- Helkkari, tietenkin S:t Antoinen kadun asiat!\n\n-- Luulen, että olemme päässeet ylen tärkeään kohtaan, ainakin teidän\nmielestänne, armollinen herra: minulla näet ei ole mitään uutta\nkerrottavana.\n\nBussy hengitti helpommin.\n\n-- Eikö siis mies ole palannut takaisin? -- kysyi hän.\n\n-- On kylläkin. Mutta onnistumatta. Tähän juttuun kuuluu isäkin,\njoka kaikesta päättäen tulee tekemään asiassa päätöksen, ja tuota\npoissaolevaa henkilöä näytään joka päivä odotettavan.\n\n-- Hyvä on! -- virkkoi Bussy. -- Mutta kuinka olet saanut kaiken tuon\ntietoosi?\n\n-- Tehän ymmärrätte, armollinen herra, -- vastasi Remy avomielisesti,\n-- ettei minulla teidän poissaolossanne ollut mitään tekemistä\nlääkärinä, mutta olen koettanut toisella tavalla käyttää vapauttani\nteidän hyväksenne.\n\n-- No kerroppa sitten: mitä olet tehnyt? Kerro paras Remy. Olen\npelkkänä korvana koko mies.\n\n-- Nähkääs, teidän matkustettuanne vuokrasin pikku huoneen S:t\nAntoinen ja S:te Catherinen katujen kulmauksesta, ja siitä saatoin\npitää silmällä tarkoittamaamme taloa. Mutta pianpa sainkin selville,\nettä minun täytyi käyttää vieläkin tehokkaampia keinoja.\n\n-- No?\n\n-- Minä... minä rakastuin.\n\n-- Hm! -- myhähti Bussy voimatta käsittää, mitä hyötyä hänellä\nsaattoi olla Remyn rakkaudesta.\n\n-- Asia on niinkuin olen teille sanonut, -- toisti nuori tohtori\nvakavana. -- Minä rakastuin kuin hullu.\n\n-- Keneen?\n\n-- Gertrudiin.\n\n-- Gertrudiinko? Monsoreaun kreivittären kamaripalvelijaanko?\n\n-- Juuri häneen, kamarineitoseen. Minä en ole mikään aatelismies,\nniin että minun olisi lupa rakastua ylhäisiin naisiin.\n\n-- Remy parka, -- sanoi Bussy, -- ole varma siitä, että pidän\nuskollisuuttasi suuressa arvossa. Mutta jatka!\n\n-- Niin, armollinen herra, vastasi Remy. -- Lähemmin ajatellen ei\nsiinä sittenkään ole niin paljon valittamista. Gertrud on ylen\nsiivo tyttö, kahta tuumaa minua pitempi, ja hän jaksaisi varsin\nhelposti tarttua minua kaulukseen ja pidellä minua suoralla kädellä\nkoholla, mikä osottaa, että tytöllä on verrattain hyvin kehittyneet\nkäsivarsilihakset. Se on aikaansaanut minussa häntä kohtaan\nkunnioituksen, josta hän on mielissään. Ja kun minä aina myönnyn\nhänen puheisiinsa, niin ei meille synny koskaan väittelyä. Hänellä on\nlisäksi eräässä suhteessa ihailtavaa nerokkuutta: hän kertoo asiat\nmainion hyvästi.\n\n-- Vai niin hän tekee!\n\n-- Niin. Minä saan häneltä tietää kaiken mitä talossa tapahtuu...\nHm, mitähän te, herra kreivi, siitä sanotte? Luullakseni ette ole\npahoillanne saadessanne eräitä tietoja siltä taholta.\n\n-- Paras Remy. Sinä olet hyvä henki, jonka sattuma tai kohtalo on\nminulle lähettänyt. Olet siis hyvissä väleissä Gertrudin kanssa?...\n\n-- Olen, se on vallan varmaa, -- vastasi Remy ja oli olevinaan asian\njohdosta kovin ylpeä. -- Eilen illalla käväsin hänen luonaan ja\npuhelin hetkisen.\n\n-- Miten pääsit niin pitkälle?\n\n-- Päivää sen jälkeen, kun olin muuttanut mainitsemaani pieneen\nkamariin, odottelin pikku-portilla, että sydämeni valittu menisi\nostoksilleen torille, missä hän tavallisesti käy joka aamu kahdeksan\nja yhdeksän välillä. Kymmentä yli kahdeksan näin hänen tulevan ulos\nja heti riensin häntä vastaan.\n\n-- Tunsiko hän sinua enää?\n\n-- Tunsi. Hän päästi huudon ja alkoi juosta tiehensä. Minä nelistin\nperässä ja minun oli ylen vaikea saada häntä kiinni, sillä hän\nluikerteli taitavasti kuin paholainen, mutta olivatpa helmukset\nkuitenkin hieman tiellä.\n\n-- Jesus! -- parkaisi tyttö.\n\n-- Pyhä neitsyt! -- kirkaisin minä.\n\nTämän huutoni vuoksi sai hän kaiketikin minusta hyvän ajatuksen. Joku\ntoinen minua pakanallisempi olisi varmaankin huudahtanut \"helkkaria\"\ntai \"pirun vietävää.\"\n\n-- Tohtori! -- virkkoi hän.\n\n-- Ihanainen kamarineitoseni! -- sanoin minä. Silloin hän hymyili.\nMutta pian hän taas tuli vakavaksi ja lausui:\n\n-- Te petytte, hyvä herra. Minä en tunne teitä.\n\n-- Mutta minäpä tunnen teidät, -- huudahdin minä. -- Sillä minä elän\nvain teitä varten ja olen ihastunut teihin siinä määrässä, että olen\nmuuttanut vanhasta Beautreillisin kadun varrella olleesta asunnostani\nS:t Antoinen kadulle, S:te Catherinen kadun kulmaukseen. Asuntoa olen\nmuuttanut ainoastaan siitä syystä, että saisin usein nähdä teidät.\nJa jos teidän vielä joskus tarvitsisi käyttää minun apuani sitomaan\njonkun nuoren ylimyksen haavoja, niin ei teidän tule hakea minua\nentisestä asunnostani, vaan uudesta.\n\n-- Olkaa hiljaa! sanoi tyttö.\n\n-- No, näettehän nyt, että olen oikeassa! -- vastasin minä. -- Ja\nsillä tavoin alkoi tai oikeastaan uudistui meidän tuttavuutemme.\n\n-- Niin ettäkö sinä nyt tällä hetkellä olet?...\n\n-- Niin onnellinen kuin rakastaja yleensä voi olla... Gertrudin\nrakastaja, ymmärrättehän. Kaikki on sopusuhtaista tässä maailmassa.\nJa minä olen enemmänkin kuin onnellinen, minä olen ylen autuas, koska\nolen päässyt niin pitkälle kuin halusinkin teitä! palvellakseni.\n\n-- Mutta entäpä jos hän epäilee?...\n\n-- Ei hituistakaan. En ole sanaakaan maininnut teistä. Eihän toki\nsoveltuisikaan, että Remy-le-Haudoin parka olisi tuttu niin ylhäisten\nmiesten kanssa, kuin kreivi Bussyn. Olen vain huolettomasti kysäissyt\nhäneltä: kyllä kai teidän nuori isäntänne nyt jo voi paremmin?\n\n-- Mikä isäntämme? -- kysyi tyttö.\n\n-- Se nuori herra, jonka haavat minä sidoin teidän luonanne.\n\n-- Ei hän ollut minun isäntäni, -- vastasi siihen tyttö.\n\n-- Oo, antakaa anteeksi! Minä otaksuin niin... vain ajattelin... --\njatkoin sitten juttuani.\n\nOi, hyvä Jumala, ei hän ollut isäntä, -- vastasi tyttö minulle\nhuoaten. -- Se nuori mies parka oli meille vallan outo. Olemme\nnähneet hänet ainoastaan yhden kerran sen perästä.\n\n-- Tiedättekö edes hänen nimeänsä? kysyin minä.\n\n-- Tiedämmepä kyllä.\n\n-- Kaiketi olette sen kuullut ja myös unohtanut?\n\n-- Eipä niinkään. Ei sellaista nimeä unohdeta.\n\n-- Kuka hän sitten oli?\n\n-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan kreivi Bussystä?\n\n-- Helkkari, -- vastasin minä, -- Bussystäkö, urhoollisesta\nBussystäkö?\n\n-- Niin juuri, sillä se oli hän.\n\n-- Entäs naishenkilö?\n\n-- Emäntäni on naimisissa, hyvä herra.\n\n-- No, saahan silti olla naimisissa ja uskollinen ja kuitenkin joskus\najatella jotain kaunista nuorta miestä, jonka on sattunut näkemään...\netenkin silloin kun tuo nuori mies on haavoittunut.\n\n-- Ollakseni vilpitön, -- virkkoi Gertrud, -- en minäkään voi\nväittää, että emäntäni ei häntä ajattelisi.\n\nBussy kovin punastui.\n\n-- Me puhelemmekin hänestä kahdenkesken ollessamme, -- jatkoi sitten\nGertrud.\n\n-- Kelpo tyttö! -- huudahti kreivi.\n\n-- No, mitäpä te hänestä sanotte? -- kysyin minä vuorostani.\n\n-- Minä kerron hänen urotöistään, mikä onkin helppoa, sillä eihän\nParisissa muusta puhutakkaan kuin niistä miekanpistoista, joita hän\nantaa ja saa. Olenpa emännällekin opettanut muutaman muodissa olevan\npikkulaulun.\n\n-- Ah, minä tiedän! -- vastasin. -- Eikö se kuulu tällä tavalla:\n\n    \"Tuo ritari Bussy hän pelvoton\n    ja uljas ja rohkea on.\n    Ja Amboisen herran ken ystäväks saa,\n    ei petä hän, vaikkapa horjuis maa.\"\n\n-- Mainiosti! huudahti Gertrud. -- Emäntäni ei milloinkaan laula\nmitään muuta laulua kuin tuota.\n\nBussy pudisti nuoren lääkärin kättä. Omituinen autuuden väristys\ntuntui hänen suonissaan.\n\n-- Ja onko tuossa nyt kaikki, mitä sinulla on kerrottavaa? -- kysyi\nhän. Ihminenhän on haluissaan täyttymätön.\n\n-- Kaikki on siinä, armollinen herra. Mutta ennen pitkää saan kyllä\nenemmänkin tietää. Eihän, kissa vieköön, yhdellä kertaa voi saada\nkaikkia asioita selville.\n\n\n\n\n26.\n\nIsä ja tytär.\n\n\nTämä Remyn kertomus teki Bussyn ylen onnelliseksi, sillä hän sai\nsiitä selville kaksi seikkaa: ensiksi että Monsoreauta yhäkin\nentiseen tapaan vihattiin ja että häntä, Bussya, samassa määrässä\nrakastettiin.\n\nHänen mielestään ei aikaa lainkaan ollut hukattavissa, ja jokainen\nhetki, joka pitkittäisi ukko raukan tuskia, olisi kuin rikos.\nTytärtään itkevä isä on niin onneton, että henkilö, joka häntä voisi\nlohduttaa eikä tee sitä mahdollisimman pian, menettelee kuin väärin.\n\nBussy ja parooni läksivät heti ulos, Remy mukanaan. Vanhus oli\nkovin alakuloinen ja levoton. Millä tavalla tulisi herttua hänet\nvastaanottamaan ja mitä uutta ikävyyttä tuosta kohtaamisesta\naiheutuisi?\n\nVäliin loi hän katseensa Bussyyn ja kysyi itseltään, mikä kumma voima\nsai hänen sokeasti seuraamaan tuota ylimystä, joka palveli sitä samaa\nruhtinasta, jonka syytä kaikki hänen kärsimyksensä olivat. Eikö\nhänen pikemminkin pitäisi asettua Anjoun herttuata vastaan ja sen\nsijaan, että Bussyn saattamana menisi tämän luo, lähteäkin suorastaan\nLouvreen ja heittäytyä valituksineen kuninkaan eteen? Mitäpä\nprinsseillä olisikaan hänelle sanomista? Millä tavoin prinssi voisi\nhäntä lohduttaa? Eikö prinssi ollut niitä, jotka tuhlaavat muutaman\nsanan niiden haavain lievittämiseksi, joita itse ovat antaneet,\nsanan, joka panee haavan yhä enemmän kirvelemään hetken kuluttua?\n\nSillävälin saavuttiin S:t Paulin kadulle. Taitavan sotapäällikön\ntavoin oli Bussy lähettänyt Remyn jo edeltäpäin tutkimaan maaperää ja\njärjestämään pääsyä linnoitukseen.\n\nRemy kääntyi Gertrudin puoleen ja palasi pian ilmoittamaan\nisännälleen, ettei mikään estänyt pääsemästä heitä Monsoreaun\nkreivittären huoneisiin.\n\nHelposti ymmärrettävistä syistä puhuivat tällöin Bussy ja Haudoin\nhyvin hiljaa keskenään.\n\nKerran katsahti parooni kummastuneena ympärilleen.\n\n-- Mitä! -- mutisi hän. -- Täälläkös Anjoun herttua asuu?\n\nHänessä alkoi herätä jotain epäilystä talon yksinkertaisen ulkomuodon\nvuoksi.\n\n-- Ei aivan hän, -- vastasi Bussy hymyillen, -- mutta vaikkapa se ei\nolekaan hänen asuntonsa, niin on se ainakin sellaisen naisen, jota\nhän on rakastanut.\n\nPilvi levisi nyt vallan ylimyksen otsalle.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoi hän hevostaan pidättäen, -- me maalaiset emme\nole tottuneet tämmöisiin. Kevytmieliset parisilaiset järkyttävät\nmeidän mieliämme niin suuresti, ettemme me voi saapua heidän\nsalaperäisiin kohtauksiinsa. Jos Anjoun herttua tahtoo tavata parooni\nMéridoria, niin on se mielestäni tapahtuva hänen omassa linnassaan\neikä hänen rakastajattarensa talossa. Sitäpaitsi, -- lisäsi vanhus\nhuoaten, -- miksi tahdotte te, joka näytte olevan kelpo mies, viedä\nminut sellaisten naisten luo? Saattaaksenneko minun ymmärtämään,\nettä Diana parkani vielä eläisi ellei hän olisi valinnut kuolemaa\nmieluummin kuin häpeän?\n\n-- Malttakaa, malttakaa, hyvä parooni, -- virkkoi Bussy, -- älkää\netukäteen tehkö mitään vääriä johtopäätöksiä. Aatelisen kunniani\nkautta ei tässä ole lainkaan kysymys mistään sellaisesta, jota te\ntarkoitatte. Nainen, jonka saatte nähdä, on täysin siveellinen ja\nansaitsee kaikkien kunnioituksen.\n\n-- Ken hän sitten on?\n\n-- Hän on... erään tuntemanne ylimyksen puoliso.\n\n-- Niinkö? Mutta minkä vuoksi sitten sanotte, hyvä herra, että\nprinssi on häntä rakastanut?\n\n-- Koska minä aina puhun totta, herra parooni. Astukaa sisälle ja\npäättäkää itse!\n\n-- Muistakaa, että minä murehdin lastani ja että te sanoitte minulle:\nToivokaa, Jumalan armo on suuri. Luvata minulle lohdutusta on melkein\nsamaa kuin luvata minulle ihmeitä.\n\n-- Käykää sisään, -- kehoitti Bussy ystävällisesti hymyillen.\n\nParooni laskeutui ratsunsa selästä. Gertrud oli rientänyt portille\nja katseli kummastellen Remytä, Bussya ja vanhusta voimatta\naavistaakkaan, mikä kohtalon oikku oli saattanut nuo kolme yhteen.\n\n-- Riennä ilmoittamaan Monsoreaun kreivittärelle, -- virkkoi Bussy,\n-- että minä olen palannut ja haluan heti puhutella häntä. Mutta,\nsielusi tähden, -- lisäsi hän hiljaa, älä mainitse sanaakaan mukanani\nolevista henkilöistä!\n\n-- Monsoreaun kreivitär! -- huudahti ukko hämillään. -- Monsoreaun\nkreivitärkö?\n\n-- Astukaa vaan sisälle, herra parooni, -- puheli Bussy ja työnsi\nvanhusta hiljaa eteiseen.\n\nVanhuksen kavutessa horjuvin askelin rappuja ylös kuului Dianan\nvärähtelevä ääni lausuvan:\n\n-- Kreivi Bussy, niinkö sanot, Gertrud! kreivi Bussy! Tulkoon hän\nsisälle!\n\n-- Mikä ääni! -- huudahti parooni ja seisahtui äkkiä rapuille. --\nMikä ääni! Voi, hyvä Jumala!\n\nSamassa ilmestyi ylimmälle rapulle Diana, auringonsäteiden sattuessa\nhänen kasvoilleen. Hän oli hurmaavampi kuin ennen milloinkaan.\n\nNähdessään tämän näyn, jota vanhus piti ylenluonnollisena\nilmestyksenä jostain toisesta maailmasta, pääsi häneltä huuto, ja\nhänen siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin seisoessaan oli\nhän niin kauhistuneen ja mielipuolen näköinen, että Diana, joka oli\nsyöksähtämäisillään hänen syliinsä, hämmästyneenä siitä pidättäytyi.\n\n-- Diana siis elää! -- mutisi parooni. -- Diana, Dianani, jonka jo\nsanottiin kuolleen. Oi, hyvä Jumala!\n\nJa iäkäs soturi murtui nyt ilosta, hänen horjuvat polvensa eivät\nenää tahtoneet häntä kannattaa, ja ellei hän olisi tarttunut Bussyyn\nkiinni, olisi hän kaatunut rapuilta alas tuon rakastamansa olennon\nnähden, joka näyn lailla leijaili hänen väsyneissä silmissään.\n\n-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti Diana esiin rientäen. -- Mikä on\ntullut isälleni, kreivi Bussy?\n\nJa kauhistuneena siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka tämä kohtaus,\nmistä hän luuli isällään olleen edeltäpäin tiedon, oli aikaansaanut,\nkatsahti nuori nainen kysyvästi ympärilleen.\n\n-- Parooni Méridor piti teitä kuolleena ja murehti teitä, niinkuin\nisän tuleekin sellaista tytärtään murehtia, -- vastasi Bussy.\n\n-- Kuinka! -- huudahti nyt Diana. -- Eikä kukaan ole päästänyt häntä\nharhaluulostaan?\n\n-- Ei kukaan, ei kukaan! huokaili vanhus, alkaen vähitellen tointua\nmielenliikutuksestaan. - Ei edes kreivi Bussy.\n\n-- Kiittämätön! -- virkahti Bussy hieman moittivalla äänellä.\n\n-- Kyllä, -- vastasi vanhus, -- olette oikeassa, sillä tämä\nhetki haihduttaa kaiken tuskani. Oi Dianani, rakkahin Dianani!\n-- jatkoi hän ja suuteli tytärtään ja ojensi kätensä Bussylle.\nSitten, ikäänkuin olisi jokin tuskallinen muisto tai uusi pelon\ntunto tahtonut hiipiä hänen sydämeensä siellä vallitsevan ilon\nvastapainoksi, hän virkkoi:\n\n-- Mutta, kreivi Bussy, tehän sanoitte, että minä saisin nähdä\nMonsoreaun kreivittären. Missä hän on?\n\n-- Oi, isäni! -- mutisi Diana.\n\nBussy kokosi kaiken voimansa ja virkkoi:\n\n-- Te näette hänet silmäinne edessä. Monsoreaun kreivi on teidän\nvävynne.\n\n-- Mitä? -- änkytti ukko. -- Monsoreaun kreivikö minun vävyni? Ja\nkaikki nämä ihmiset, sinäkin, Diana, olette pitäneet sen minulta\nsalassa!\n\n-- En uskaltanut kirjoittaa sinulle peläten, että kirje ehkä joutuisi\nherttuan käsiin. Sitäpaitsi luulin sinun tietävän kaikki.\n\n-- Mutta mistä syystä, -- kysyi vanhus, -- on tämä kaikki pidetty\nminulta salassa?\n\n-- Voi, isäni, selitä se itse, jos voit, -- huudahti Diana. -- Miksi\non Monsoreaun kreivi pitänyt sinua siinä uskossa, että minä olisin\nkuollut? Miksi ei hän ole ilmoittanut sinulle sitäkään, että hän on\nminun mieheni?\n\nParooni vapisi kuin olisi häntä pelottanut tutkia tuota\nhämäräperäisyyttä. Hän loi arastelevia ja kysyviä katseita\ntyttäreensä ja Bussyyn.\n\nSillävälin oli tultu saliin.\n\n-- Monsoreaun kreivi vävyni! -- sammalsi parooni Méridor yhäkin\nhämmennyksissään.\n\nEihän sen pitäisi sinua kummastuttaa, -- huomautti Diana\nsurullisesti. -- Olethan itse käskenyt antamaan käteni hänelle.\n\n-- Olen, jos hän pelastaisi sinut.\n\n-- No niin, hän on pelastanut minut, -- sanoi Diana kumealla äänellä\nja vaipui rukoustuolinsa ääreen. -- Hän on pelastanut minut,\nvaikkakaan ei onnettomuudesta, niin ainakin häpeästä.\n\n-- Mutta miksi hän sitten on pitänyt minua siinä luulossa, että sinä\nolit kuollut? -- huudahti ukko. -- Miksi antoi hän minun kuihtua\nepätoivosta, kun hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut virottaa\nminut elämään?\n\n-- Oi, siinä piilee jotakin! -- huudahti Diana. -- Isä, ethän jätä\nminua enää? Kreivi Bussy, suojelettehan meitä, suojelettehan?\n\n-- Ikävä kyllä, hyvä rouva, -- vastasi nuori mies syvään\nkumartaen, -- mutta minun ei sovi enemmälti tunkeutua teidän\nperhesalaisuuksiinne. Saatuani kuulla miehenne omituisesta\nmenettelystä olin velvollinen hankkimaan teille suojelijan, jolle\nhuoletta voitte uskoa asianne. Tämän suojelijan olen nyt hakenut\nMéridorista. Te olette nyt saanut isänne, ja minä siirryn syrjään.\n\n-- Hän on oikeassa, -- virkkoi vanhus surullisesti. -- Monsoreaun\nkreivi on peljännyt Anjoun herttuan vihaa, ja kreivi Bussy pelkää\nsitä myöskin.\n\nDiana loi nuoreen mieheen katseen kuin olisi se tahtonut sanoa:\n\n-- Voitteko te, jota urhoolliseksi Bussyksi kutsutaan, Monsoreaun\ntavoin pelätä herttuan vihaa?\n\nBussy ymmärsi Dianan katseen tarkoituksen ja hymyili.\n\n-- Herra parooni, -- virkkoi hän, -- suokaa minulle anteeksi se\nomituinen kysymys, jonka pyydän teidän tekemään, ja te, hyvä rouva,\njoka tiedätte harrastukseni teidän parhaaksenne, antakaa anteeksi\ntekin.\n\nIsä ja tytär katsoivat äänettöminä toisiinsa.\n\n-- Herra parooni, -- jatkoi Bussy, -- olkaa hyvä ja kysykää\nMonsoreaun kreivittäreltä...\n\nHän korosti näitä viime sanoja. Nuori nainen vaaleni. Bussy sen\nhuomasi ja jatkoi:\n\n-- Kysykää tyttäreltänne, onko hän onnellinen siinä avioliitossa,\njonka te olette hänelle määrännyt ja johon hän on suostunut.\n\nDiana puristi käsiään ja heltyi itkemään. Se oli hänen ainoa\nvastauksensa Bussyn kysymykseen. Selvempää vastausta hän ei olisi\nvoinut antaakkaan. Vanhan parooninkin silmiin kyyneleet kihosivat,\nsillä hän alkoi oivaltaa, että hänen kovin pitkälle kehittynyt\nystävyytensä kreivi Monsoreaun kanssa oli suureksi osaksi ollut syynä\nhänen oman tyttärensä onnettomuuteen.\n\n-- Onko siis tosiaankin totta, -- kysyi Bussy, että te, herra\nparooni, olematta siihen viekkaudella, tai väkivallalla pakotettu,\nolette antanut tyttärenne käden Monsoreaun kreivittärelle?\n\n-- Olen, jos hän tyttäreni pelastaisi.\n\n-- Ja hän on sen todellakin tehnyt. Minun ei siis tarvitse teiltä,\nherra parooni, kysyäkään, aiotteko lupauksessanne pysyä.\n\n-- Sanansa pitäminen kuuluu kaikille, etenkin aatelismiehille,\nniinkuin te itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, hyvä herra.\nMonsoreaun kreivi on pelastanut tyttäreni hengen. Siis tyttäreni\nkuuluu Monsoreaun kreiville.\n\n-- Ah! huokasi nuori nainen. -- Miksi en olekin kuollut?\n\n-- Hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- kuten nyt näette, olin oikeassa\nsanoessani, ettei minulla täällä enää ole mitään tekemistä. Isänne\njättää teidät Monsoreaun kreiville, ja te itse olette luvannut kuulua\nhänelle, heti kun saatte nähdä isänne terveenä ja reippaana.\n\n-- Ah, älkää särkekö sydäntäni, kreivi! -- huudahti Diana ja tuli\nnuorta miestä lähemmäksi. -- Isäni ei tiedä, että minä sitä miestä\npelkään; hän ei tiedä, että minä sitä vihaan. Isäni itsepäisyydessään\npitää häntä pelastajanani, mutta minä, minä, joka vaistomaisesti\nhäntä vihaan, väitän varmasti: se mies on minun pyövelini.\n\n-- Diana, Diana! huudahti vanhus. -- Onhan hän pelastanut sinut!\n\n-- Kyllä, -- huusi nyt Bussy, joka ei enää jaksanut pysyä\nvarovaisuuden ja harkinnan rajoissa, -- kyllä. Mutta jos teille on\nkuviteltu vaaran olleen suuremman kuin mitä se itse asiassa oli, jos\nkoko vaara oli vain tekaistua, jos... mistä minä tiedän?... kuulkaa\nminua, herra parooni, tässä kaikessa piilee salaisuus, jonka minä\ntulen paljastamaan. Ja sen voin teille vakuuttaa, että jos minulla\nolisi ollut onni olla Monsoreaun kreivin asemassa, niin olisin\nminäkin teidän kauniin, viattoman tyttärenne häpeästä pelastanut,\nmutta kautta sieluni autuuden, minä en olisi tahtonut häneltä\nkorvausta tuosta palveluksestani.\n\n-- Hän rakasti tytärtäni, -- virkkoi paroni Méridor, joka kyllä\nitsekin oivalsi Monsoreaun kreivin käyttäytymisessä ilmenneen\ninhottavuuden, -- ja täytyyhän rakkaudelle antaa anteeksi.\n\n-- Entäs minä sitten! -- huudahti Bussy. -- Ettekö luule minun...\n\nMutta hämmästyneenä itsekin tästä varomattomasta puuskauksestaan,\njoka vastoin hänen omaa tahtoaan oli vähällä paljastaa hänen\nsalaisuutensa, malttoi Bussy kuitenkin hillitä mieltänsä. Vain\ntulinen katse näytti selittävän lopunkin keskenjääneestä lauseesta.\nDiana sen tarkoituksen kuitenkin ymmärsi, ehkäpä sellaisenaan\nvieläkin paremmin kuin loppuun lausuttuna.\n\n-- Hyvä on, -- puhui nyt Diana punastuen. -- Olettehan ymmärtänyt\nminua? Ystäväni, veljeni... olettehan itse tahtonut, että minä teitä\nnoilla nimillä nimittäisin, ja mielelläni sen teenkin... ystäväni,\nveljeni voitteko tehdä jotakin hyväkseni?\n\n-- Mutta Anjoun herttua, Anjoun herttua! -- mutisi ukko, joka alati\najatteli prinssin vihaa kuin uhkaavaa pilveä.\n\n-- Minä en, herra parooni kuulu niihin, jotka ruhtinasten vihaa\npelkäävät, -- vastasi nuori mies, -- ja erehtyisinpä kovin, jos\nluulisin siltä taholta olevan mitään pelättävissä. Jos niin haluatte,\nparooni Méridor, teen minä teidät prinssin kanssa niin hyväksi\nystäväksi, että juuri hän on puolustava teitä Monsoreaun kreiviä\nvastaan, jonka puolelta luullakseni varsinainen vaara uhkaakin, varma\nvaara, vaikkakin tuntematon, vielä näkymätön, mutta ehkä kuitenkin\nsellainen, joka ei ole vältettävissä.\n\n-- Mutta jos herttua saa tietää Dianan elävän, on kaikki hukassa, --\nlausui vanhus.\n\n-- Ah, -- huokasi Bussy. -- Aina huomaan, että te kaikesta puheestani\nhuolimatta kuitenkin luotatte paremmin Monsoreaun kreiviin kuin\nminuun. Älkäämme siitä siis enää puhuko. Hyljätkää siis tarjoukseni,\nherra parooni, kieltäytykää vastaanottamasta sitä tehokasta apua,\njota minä olisin tahtonut teille tarjota. Heittäytykää sen miehen\nsyliin, joka niin arvokkaalla tavalla on teidän luottamuksenne\npalkinnut. Niinkuin olen sanonut, on tehtäväni nyt päättynyt. Minulla\nei ole täällä enään mitään tekemistä. Jääkää hyvästi, herra parooni!\nHyvästi, hyvä rouva! Te ette näe minua enää. Hyvästi!\n\n-- Oi! -- huudahti Diana, tarttuen nuoren miehen käteen, -- oletteko\nnähnyt minun hetkeäkään epäilevän? Oletteko kuullut minun ajatelleen\nhänestä muutoin kuin yhdellä tavalla? Ette. Polvillani minä teitä\nrukoilen: älkää hyljätkö minua, kreivi Bussy, oi, älkää hyljätkö\nminua!\n\nBussy pusersi kauniin rukoilijan käsiä, ja hänen vihansa hälveni\nkokonaan, niinkuin hälvenee lumi toukokuun auringon säteissä.\n\n-- Koska niin on, -- lausui Bussy, -- niin teidän tahtonne\ntapahtukoon! Minä otan, hyvä rouva, suorittaakseni sen pyhän\ntehtävän, jonka nyt toimekseni annatte, ja kolmen päivän sisällä...\nsillä minun täytyy tavata prinssiä, jonka kerrotaan kuninkaan kanssa\nmenneen pyhiinvaellusmatkalle Chartresiin... kolmen päivän sisällä te\nnäette minut jälleen, niin totta kuin nimeni on Bussy.\n\nLähestyessään nyt Dianaa paloi hänen katseessaan kuin juopumuksen\nhuumaava tuli, ja hän kuiskasi:\n\n-- Me olemme liittoutuneet Monsoreauta vastaan. Muistakaa, ettei hän\nole tuonut isäänne teidän luoksenne, älkääkä olko minulle uskoton.\n\nSitten hän syöksyi ulos ovesta.\n\n\n\n\n27.\n\nGorenflotin herääminen.\n\n\nErotessamme viimeksi Chicotista oli hän ihastuneena jäänyt\nkatselemaan veli Gorenflotin häiriintymätöntä unta. Hän pyysi\nhotellin isännän olemaan sanallakaan mainitsematta siitä, että hän\noli lähtenyt ulos kello kymmenen illalla ja tullut takaisin vasta\nkello kolme aamulla.\n\nKoska mestari Bonhomet oli pannut merkille, että milloin narri ja\nmunkki söivät yhdessä, maksoi narri aina, niin hän piti narria\nsuuressa arvossa, jota vastoin hän munkista verrattain vähän välitti.\nHän lupasi senvuoksi Chicotille olla yön tapahtumista sanaakaan\nhiiskumatta. Sitten hän poistui vieden Chicotin neuvon mukaan\nkynttilän mennessään.\n\nKuitenkin tuntui Chicotista ylen vaikealta saada kaikki pimeässä\nuudelleen järjestetyksi, niin ettei Gorenflot herätessään mitään\nhuomaisi. Senvuoksi hän puhalsi takassa olevat hiilet hehkumaan.\n\nTämän puhaltelemisen kestäessä lakkasi Gorenflot kuorsaamasta ja\nmumisi:\n\n-- Hyvät veljet, on raju ja myrskyinen ilma. Se on Herran hengitys,\njoka panee minun puhumaan.\n\nSen jälkeen hän alkoi uudelleen kuorsata.\n\nChicot odotti hetken, siksi kunnes uni taas oli voittanut\nGorenflotin, ja alkoi sitten kiskoa munkkia irti pöytäliinan sisästä.\n\n-- Huu! -- puheli Gorenflot. -- Millainen kylmyys! Se estää\nviinirypäleet kypsymästä.\n\nChicot oli nyt hetkisen hiljaa.\n\n-- Te tunnette harrastukseni, veljet, niin kirkon kuin Guisen\nherttuankin hyväksi.\n\n-- Lurjus! -- sanoi Chicot.\n\n-- Olen lausunut ajatukseni, -- jatkoi Gorenflot. -- Mutta se on\nvallan varmaa, että...\n\n-- Mikä on varmaa? -- kysyi Chicot ja kohotti munkkia ylös\nkääriäkseen viitan hänen ylleen.\n\n-- Se on varmaa, että ihminen on viiniä voimakkaampi. Veli Gorenflot\non painiskellut viinin kanssa, niinkuin Jaakoppi enkelin kanssa, ja\nGorenflot on voittanut.\n\nMunkki avasi nyt toisen silmänsä ja huomasi Chicotin...\n\n-- Mitä? -- Onko täällä aaveita? -- mutisi hän.\n\n-- Hän on vielä ihan sekaisin, -- virkkoi Chicot, kietoi kaapun\nmunkin ympärille ja veti kapusongin hänen päähänsä.\n\n-- No, sepä oli hyvä, -- mutisi munkki. -- Sakastinvartija on\nsulkenut kuorin oven, niin että nyt ei enää tunnu vetoa.\n\n-- Nyt saat herätä silloinkun haluat, -- puhui Chicot.\n\n-- Herra on minun rukoukseni kuullut, -- mutisi munkki, -- ja\npohjatuuli, jonka hän lähetti viinirypäleitä vahingoittamaan, on\nvaihtunut leppoiseksi länsituuleksi.\n\nChicot teki nyt pöytä- ja ruokaliinoista itselleen lattialle\njonkinlaisen vuoteen ja laskeusi maata.\n\nHänen kasvoillensa kohdistuvat päivän ensi säteet ja isännän\nkeittiössä rähisevä ääni saivat Gorenflotin vihdoinkin puolittain\nhereille. Vaivaloisesti hän kömpi istualleen ja alkoi tarkastella\npöydällä vallitsevaa epäjärjestystä. Sitten siirtyi hänen katseensa\nChicotiin, jonka toinen käsivarsi oli huolimattomasti heitetty otsan\nyli, niin että hän munkin huomaamatta saattoi nähdä kaikki tämän\nliikkeet. Chicot oli kuorsaavinaan ja tekikin sen niin luontevasti,\nettä se entistä enemmän todisti hänen mainiota matkimiskykyään.\n\n-- On jo selvä päivä, -- huudahti munkki, -- saamari soikoon! Vallan\nselvä päivä. Näyttääpä siltä kuin olisin täällä viettänyt yöni...\nEntä luostari! Tuhannen sarvipäätä!\n\nHän alkoi nyt sitoa viittaansa kiinni, sillä Chicot ei puolestaan\nollut pitänyt sen sitomista välttämättömänä.\n\n-- No, olkoon miten tahansa, -- jatkoi munkki, -- olen joka\ntapauksessa nähnyt merkillistä unta. Olin olevinani kuollut ja\nympärilleni oli kääritty veren tahraama vaate.\n\nGorenflot ei ollutkaan ihan kokonaan erehtynyt. Hän oli kerran\nhetkiseksi herännyt ja pitänyt silloin pöytäliinaa, johon Chicot\noli hänet kietonut, käärinliinoina ja viinin jättämiä merkkejä\nveripilkkuina.\n\n-- Onneksi se olikin vain unta, -- virkkoi Gorenflot ja katsahti\njälleen ympärilleen.\n\nHänen silmänsä sattuivat Chicotiin, joka huomatessaan munkin häntä\nkatselevan, yhä enemmän kuorsasi.\n\n-- Onpa hauskaa katsella juopunutta ihmistä, virkkoi Gorenflot. --\nAh, miten hän on onnellinen voidessaan noin nukkua! Helppoapa se\nonkin, sillä hän ei ole minun vaatteissani.\n\nHän huokasi nyt niin äänekkäästi, että se huokaus luultavasti olisi\nherättänyt gascognelaisen, jos tämä todellakin olisi nukkunut.\n\n-- Herättäisinköhän hänet kysyäkseni häneltä neuvoa? -- puheli\nmunkki. -- Hän on hyvä neuvonantaja.\n\nChicot kuorsasi kaikin voimin.\n\n-- En, -- jatkoi Gorenflot, -- hän voisi pitää itseään minua\netevämpänä. Voinhan hänettäkin keksiä jonkin hyvän valheen... Mutta\nolipa se vale sepitetty miten hyvästi tahansa, niin vaikea minun\non kuitenkin suoriutua ilman arestia. Enhän minä tosin niin kovin\npelkääkkään itse arestia, mutta siihen kuuluu vain vettä ja leipää,\nja se on pahinta. Jospa minulla olisi edes hiukan rahaa, jolla voisin\nlahjoa veli vanginvartijan!\n\nKuultuaan viimeisen toivomuksen veti Chicot taskustaan\nrunsassisältöisen kukkaronsa ja kätki sen varovasti alleen. Se ei\nollut lainkaan turha varovaisuustoimenpide, sillä Gorenflot alkoi\nryömiä lähemmäksi ja mutista:\n\n-- Jos hän olisi hereillä, ei hän kieltäisi minulta muutamaa écuta.\nMutta minä en tahdo häiritä hänen lepoansa... ja senvuoksi otan tuon\nlantin häntä itseään herättämättä.\n\nVeli Gorenflot alkoi nyt kopeloida nukkujan taskuja.\n\n-- Onpa kummallista, -- puheli munkki, -- ettei taskuissa ole mitään.\nEhkäpä hänellä on jotain hatussaan?\n\nChicot tyhjensi nyt salaa kukkaronsa sisällön käteensä ja pisti\ntyhjän kukkaron housuntaskuunsa.\n\n-- Hm! Hatussakaan ei ole mitään, -- haasteli munkki. -- Sepä\nmerkillistä! Ystäväni Chicot on ymmärtäväinen narri eikä liiku\nkoskaan ilman rahaa. Ah, minä vanha veitikka! -- lisäsi hän irvistäen\nniin makeasti, että suu venyi korviin asti, -- minähän unohdin sinun\nhousuntaskusi.\n\nHän hiivitti kätensä Chicotin housuntaskuun ja veti sieltä esiin\ntyhjän kukkaron.\n\n-- Voipas vietävää! -- mutisi hän. -- Kuka nyt lystin maksaa?\n\nMunkki nousi äkkiä ylös, hiipi tosin vielä epävarmoin, mutta\nkuitenkin jo nopein askelin huoneesta, pujahti keittiön kautta ulos,\nsanomatta isännälle sanaakaan, ja riensi sitten tiehensä.\n\nPussi seljässä jatkoi nyt tuo almunjakajaveli kulkuaan, teeskentelevä\nmietiskely kasvoillaan, jota ohikulkijat saattoivat ajatella\nhartaudeksi, mutta joka kuitenkin oli kokonaan muuta. Sillä\nveli Gorenflot mietti lakkaamatta keksiäkseen jonkin sopivan\nhätävalheen, joihin munkit ja sotilaat turvautuvat, sattuessaan\njuopotteluretkillään viivähtämään.\n\nLuostarin luo päästyään näyttivät nyt sen portit hänestä entistäänkin\nsynkemmiltä. Ja hän teki ikäviä johtopäätöksiä siitä että havaitsi\nportille kokoontuneen useita keskenään keskustelevia munkkeja, jotka\nlevottomina tähystelivät kaikille ilmansuunnille. Mutta ehdittyään\nparahiksi Saint-Jacquesin kadun kulmauksen ohi, syntyi veljien\nkesken, kun he hänet olivat nähneet, sangen vilkas liike, ja se sai\nhänet vallan kauhistumaan.\n\n-- He puhuvat minusta, -- mutisi hän, -- he osottelevat minua. Minua\non yöllä etsitty. Poissaoloni on synnyttänyt suuttumusta. Minä olen\nhukassa!\n\nHänen päätään huimasi. Hänessä välähti ajatus paeta. Mutta useita\nmunkkeja jo riensi häntä vastaan. Häntä ehdottomasti ajettaisiin\ntakaa. Veli Gorenflot tunsi sitäpaitsi itse liiankin hyvin, ettei\nhäntä oltu luotu juoksijaksi. Hänet kyllä piankin saataisiin kiinni\nja köytettynä laahattaisiin luostariin.\n\nHäpeissään hän siis lähestyi tovereitansa, jotka näyttivät arkailevan\npuhutella häntä.\n\n-- Ah! -- mutisi Gorenflot. -- Ne eivät ole minua tuntevinaankaan.\nMinä olen heille häpeäksi!\n\nViimein läheni heistä muuan Gorenflotia ja virkkoi:\n\n-- Rakas veli parka!\n\nGorenflot huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohti.\n\n-- Tiedättekö, että priori, luostarin esimies, teitä odottaa?\n\n-- Ah, hyvä Jumala!\n\n-- Niin, -- lisäsi kolmas, -- hän on sanonut, että heti kun te\npalaatte luostariin, on teidät saatettava hänen eteensä.\n\n-- Sitäpä juuri pelkäänkin, -- ajatteli Gorenflot.\n\nJa pikemmin kuolleena kuin elävänä hän astui luostariin, jonka portti\npaiskahti kiinni hänen sisälle päästyään.\n\n-- Aa... tekö se olette? -- huudahti portinvartija. -- Tulkaa pian,\npian! Arvoisa priori teitä odottaa.\n\nPortinvartija tarttui Gorenflotin käteen ja vei tai oikeammin sanoen\nlaahasi hänet priorin huoneeseen.\n\nPriorin vihastunutta katsetta peläten katseli Gorenflot vain alas.\nHän tunsi seisovansa esimiehensä edessä, jonka syystä pitäisi olla\nkiukustunut.\n\n-- Ah! Vihdoinkin olette siis täällä! -- sanoi priori.\n\n-- Kunnianarvoisa isä..., änkytti munkki.\n\n-- Kuinka levottomiksi te olette saattanutkin meidät! -- jatkoi\npriori.\n\n-- Te olette aivan liian hyvä, isä, -- jatkoi Gorenflot, joka ei\nvoinut käsittää sitä hiljaista äänensävyä, jolla häntä puhuteltiin.\n\n-- Teitä on pelottanut tulla tänne takaisin yöllisen tapauksen\njälkeen, eikö niin?\n\n-- Myönnän, etten ole uskaltanut, -- vastasi munkki, ja kylmät\nhikikarpalot kohoilivat hänen otsalleen.\n\n-- Ah, rakas veli, -- puhui priori, -- te olette menetellyt hyvin\najattelemattomasti!\n\n-- Sallikaa, että selitän teille, isä...\n\n-- Mitäpä teidän tarvitsee minulle selittää? Teidän\nmielenpurkauksenne...\n\n-- Eikö minun tarvitse teille mitään selittää? Se onkin parempi,\nsillä en todellakaan tiennyt, miten sen tekisin.\n\n-- Sen hyvin käsitän. Hetken innostus, kiihtymys on teidät vallannut.\nSellainen innostus on hyve, sellainen kiihtymys on pyhä tunne.\nMutta liiallisuuteen menevät hyveet saattavat kääntyä virheiksi ja\nkunnioitettavimmatkin tunteet vähitellen muuttua moitittaviksi.\n\n-- Antakaa anteeksi, isä, -- sanoi Gorenflot. -- Mutta jos te nyt\ntästä jotain käsitättekin, niin en minä ainakaan käsitä. Mitä te\npuhuitte mielenpurkauksesta?\n\n-- Siitä teidän viime öisestä.\n\n-- Luostarin ulkopuolellako? -- kysyi munkki pelokkaasti.\n\n-- Ei, vaan luostarissa.\n\n-- Olenko esiintynyt mieltäosottavasti luostarissa?\n\n-- Juuri te.\n\nGorenflot kynsäsi nenäänsä. Hän alkoi ymmärtää, että nyt oli jokin\nerehdys kysymyksessä.\n\n-- Minä olen yhtä hyvä katolilainen kuin tekin, mutta kuitenkin minä\nkauhistuin teidän uskaliaisuuttanne.\n\n-- Uskaliaisuuttaniko? -- virkkoi Gorenflot. -- Olenko siis ollut\nuskalias?\n\n-- Enemmän kuin uskalias, hyvä ystävä. Te olette ollut vallan rohkea.\n\n-- Ah, liian kiivas mielenlaatu on annettava anteeksi. Minä teen\nparannuksen, isä.\n\n-- Kyllä niinkin, mutta kuitenkin täytyy minun sekä omasta että\nteidän puolestanne pelätä mielenpurkauksenne seurauksia. Jos asia\nolisi tapahtunut vain meidän keskuudessamme, niin ei se olisi mitään\nhaitannut.\n\n-- Kuinka? -- kysyi Gorenflot. -- Tuntevatko sen siis muutkin?\n\n-- Tietysti. Tiedättehän itsekin, että enemmän kuin sata maallikkoa\noli saapuvilla, ja ne kuulivat joka sanan puheestanne.\n\n-- Puheestani? -- toisti Gorenflot, joutuen yhä enemmän ja enemmän\nymmälle.\n\n-- Myönnän, että se oli kaunis, myönnän, että suuri menestyksenne\nsaattoi teidät liiaksi innostumaan, että yksimieliset\nsuosionosotukset menivät teidän päähänne. Mutta mennä niin pitkälle\nkuin ehdottaa juhlasaattuetta kautta Parisin katujen, aikoa pukea\nylleen haarniskat ja kypärät ja kääntyä kaikkien hyvien katolilaisten\npuoleen, se teidän täytyy myöntää olleen jo liikaa.\n\nGorenflot seisoi siinä hämmästyksestä mykkänä.\n\n-- On kuitenkin yksi keino saada kaikki korjatuksi, -- jatkoi priori.\n-- Se hengellinen kiihkeys, joka teidän jaloa sydäntänne polttaa,\nvoisi vahingoittaa teitä Parisissa ollessanne, missä niin monta\nurkkijaa on kintereillänne. Toivon senvuoksi teidän lähtevän...\n\n-- Mihin, isä? -- kysyi Gorenflot, vakuutettuna siitä, että hänen\nolisi meneminen arestiin.\n\n-- Maaseudulle.\n\n-- Karkoitus! -- huudahti Gorenflot.\n\n-- Jos jäätte tänne, saattaa käydä paljo pahemmin, rakastettu veli.\n\n-- Mitä minulle sitten voisi tapahtua?\n\n-- Voisitte joutua rikosoikeudellisen syytteen alaiseksi, mistä\nkaiken todennäköisyyden mukaan aiheutuisi elinkautinen vankeus,\nehkäpä mestauslavakin.\n\nGorenflot oli kulmankalpea. Hän ei voinut käsittää, millä tavalla\nhän olisi tehnyt itsensä syypääksi elinkautisen vankeuden tai\nkuolemanrangaistuksen ansaitsemiseen juopuessaan ravintolassa ja\nvietettyään yönsä poissa luostarista.\n\n-- Parhain veli, jos te alistutte tähän tilapäiseen karkoitukseen,\nniin te ette ainoastaan vältä vaaraa, vaan saatte myös tilaisuuden\nistuttaa uskon siemeniä maaseudullekin. Yöllä tekemänne ehdotus\non täällä vaarallinen ja mahdotonkin toimeenpanna, mutta Parisin\nulkopuolella se ehkä kävisi päinsä. Matkustakaa siis mahdollisimman\npian, veli Corenflot. Se saattaa jo olla myöhäistäkin, jos vaan\npoliisi on saanut käskyn vangita teidät.\n\n-- Kunnianarvoisa isä, mitä te sanotte? -- änkytti munkki, ollen\nyhä enemmän hämillään siitä, että tuohon hänen heikkoudensyntiinsä\npantiin nyt niin suuri paino, -- poliisi, te sanotte? Mitä minulla on\nsen kanssa tekemistä?\n\n-- Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, se ehkä voisi saada\ntekemistä teidän kanssanne.\n\n-- Onko minut sitten ehkä ilmiannettu?\n\n-- Voisinpa lyödä siitä vetoa. Matkustakaa siis, matkustakaa:\n\n-- Matkustakaa, sanotte te, arvoisa isä, -- puhui Gorenflot\navuttomana. -- Se on helppo sanoa. Mutta millä minä matkustaessani\nelän?\n\n-- Ah, mikään ei ole sen helpompaa! Tehän olette luostarin\nalmujenkerääjä. Siinä on teidän tulolähteenne. Keräyksenne kautta\nolette te tähän asti elättänyt muita, nyt te keräyksellänne elätätte\nitseänne, ja sitäpaitsi ei teillä siinä suhteessa ole mitään\npelättävää. Sillä edustamanne mielipiteet hankkivat teille kyllä\nriittävästi puolustajia, niin ettei teiltä ole puuttuva mitään. Mutta\nmatkustakaa jumalan tähden! Matkustakaa, älkääkä palatko, ennenkuin\nteitä kutsutaan!\n\nGorenflotin tullessa ulos riensivät kaikki munkit häntä vastaan\nsaadakseen koetella hänen käsiään ja vaatteitaan. Menivätpä muutamat\nkunnianosotuksissaan niinkin pitkälle, että suutelivat hänen kaapunsa\nliepeitä.\n\n-- Hyvästi! -- virkkoi heistä muuan häntä syleillen. -- Hyvästi! Te\nolette pyhä mies. Muistakaa minua rukouksissanne.\n\n-- Ätsh! -- ajatteli Gorenflot, -- minä olen pyhä mies! Enpä vielä\nennen ole moista kuullut.\n\n-- Jääkää hyvästi, -- sanoi muuan toinen ja pusersi hänen kättään, --\njääkää hyvästi, te uskon urhokas soturi!\n\n-- Hyvästi, marttyyri! -- puheli kolmas ja suuteli hänen kaapuaan. --\nSokeutta on meissä vielä, mutta valon hetki on pian koittava.\n\nGorenflotia heiteltiin siten sylistä syliin ja kohteliaisuuksia\nsateli hänelle satelemistaan hänen saapuessaan luostarin portille. Se\nsulettiin heti hänen siitä mentyään. Hän loi tuohon porttiin katseen,\njota on mahdoton kuvailla, ja hän poistui Parisista miltei takaperin,\nikäänkuin olisi kuolon enkeli uhkaillut häntä välkkyvällä miekallaan.\n\nAinoat sanat, mitkä hänen suustaan pääsivät hänen saapuessaan\nkaupungin portille, kuuluivat näin:\n\n-- Piru vieköön! Ell'eivät nuo jok'ikinen ole hassuja, niin olen minä\nitse sitten pähkähullu!\n\n\n\n\n28.\n\nGorenflotin mietelmät.\n\n\nAina siihen surulliseen päivään asti, jolloin veli Gorenflotia\nkohtasi tämä odottamaton onnettomuus, ei hän, joka luotti hyvään\njumalaan ja luostarin keittiöön, milloinkaan ollut ajatellut\nitselleen muuta kuin nuo ylimääräiset vierailut Runsaudensarven\nravintolassa. Ja noita ylimääräisiä vierailuja, jotka riippuivat\nvanhurskaitten ihmisten hyväntahtoisuudesta, ei käynyt järjestäminen\nmuuten kuin raha-almujen välityksellä. Niiden almujen pysähdyspaikka\noli mainittu ravintola, josta niitä liikeni luostariin vain sikäli\nmitä jäi yli siitä summasta, minkä hän oli matkalla kuluttanut. Tosin\nhänellä oli ystävänsä Chicot, joka rakasti hyvin katettua pöytää\nja iloista seuraa. Mutta Chicot vietti verrattain epäsäännöllistä\nelämää. Munkki tapasi hänet väliin kolmena, neljänä päivänä\nperättäin, mutta sitten saattoi kulua neljätoista päivää, kuukausi,\nkuusi kokonaista viikkoakin, ilman että munkki häntä kertaakaan\nkohtasi. Jospa Gorenflotilla kuitenkin olisi ollut rahoja. Mutta\npriorin vastaus hänen kysymykseensä oli ollut yksinkertainen ja\nvailla kaikkea apostolista hyväntahtoisuutta, niinkuin muutama\nLuukas-evankelistan lause:\n\n-- Etsikää, niin te löydätte!\n\nKuitenkin tuntui hänestä mieluisimmalta välttää häntä uhkaava vaara,\ntuntematon, mutta ääretön vaara, mikäli hän oli priorin sanoista\nsaanut selvää. Munkki parka ei kuulunut niihin, jotka saattoivat\nkäyttää valepukua ja siten eksyttää takaa-ajajat. Hän päätti niin\nollen heti lähteä matkaan ja riensi siinä tarkoituksessa kiiruisin\naskelin kaupungin portista ulos ja hiipi varovasti, mahdollisimman\nhintelöksi tekeytyen, yövartiain ja sotilasten ohi, sillä hän\npelkäsi, että poliisi jo ehkä häntä vainusi, niinkuin Pyhän Genovevan\nluostarin priori oli varotellut.\n\nMutta päästyään nyt vapaaseen luontoon istahti hän tien viereen\nja, nojaten ihraista leukaansa leveään käteensä, alkoi syventyä\nmiettimään nykyistä tilaansa.\n\nGorenflot huokasi syvään, sillä kello oli nyt lähes yhdeksän eli siis\nse aika, jolloin luostarissa syötiin päivällistä, sillä munkit, jotka\neivät ajan sivistyneisyyden vaatimuksia seuranneet, söivät vielä\nvuonna 1578 vanhan, hyvän tapansa mukaan päivällistä kello kahdeksan\naamulla.\n\nKoko joukko ajatuksia syntyi paastoavan Gorenflotin aivoissa.\nPää-ajatus, josta hänen oli vaikeinta luopua, oli siinä, että\nhän palaisi Parisiin, menisi luostariin ja selittäisi priorille\ntyytyvänsä mieluummin vankeuteen kuin maanpakolaisuuteen, että hän,\njos niin vaadittiin, alistuisi kuritukseen ja ruoskintaankin, kun\nhänelle vain annettaisiin hänen ateriansa, joiden luvun hän nyt\ntahtoi vähentää viideksi päivää kohti.\n\nTätä ajatusta, joka enemmän kuin neljännestunnin ajan kierteli\nmunkkiparan aivoissa, seurasi toinen, hieman järkevämpi, nimittäin\nettä hän heti menisi Runsaudensarven ravintolaan ja lähettäisi sieltä\nnoutamaan Chicotin ellei tämä vielä siellä olisi. Hän kuvailisi\nnarrille tätä surullista asemaansa, johon hän Chicotin Bachuspitojen\njohdosta oli joutunut, pitojen, joihin hänkin, Gorenflot,\nheikkoudessaan oli ottanut osaa, ja pyytäisi tältä jalomieliseltä\nystävältään pientä raha-apua.\n\nNoin neljännestunnin punnitsi Gorenflot vieläkin tätä\nsuunnitelmaansa, sillä hän oli harkitseva mies eikä suunnitelmakaan\nollut hullumpi.\n\nLopuksi hän teki vielä kolmannenkin suunnitelman, hieman rohkean\nkyllä, että hän näet toista tietä, Porte Saint-Germainen kautta,\npalajaisi takaisin Parisiin ja jatkaisi salaisesti almujenkeräämistä\nkaupungissa. Hän tunsi hyvän \"ostajapiirinsä\" ja hyvätuloisimmat\npaikat ja tiesi erityisiä pikku katuja, joiden varsilla hän tiesi\nasuvan hyviä ystäviä, jotka harjoittivat tuottavaa siipikarjakauppaa\nja jotka harvoin jättivät pistämättä jotain lihotettua kukkoturvakkoa\nalmunkerääjän pussiin. Hän muisteli kiitollisena eräitä taloja,\njoissa kesällä syltättiin hedelmiä ja muuta sen tapaista, mikä\nGorenflotin oman arvelun mukaan tapahtui etupäässä siitä syystä, että\nnuo ihmiset sittemmin saisivat jättää almunkerääjän pussiin, hänen\nisällisen siunauksensa vastalahjaksi, jonkin purkin kiisseliä tai\ntusinan syltättyjä pähkinöitä taikka laatikollisen kuivatuita omenia,\njoiden pelkkä hajukin jo saattoi herättää kuolleet haudoistaan.\n\nTämä viimeinen suunnitelma häntä varsinkin miellytti. Hän ajatteli\nettä itse luonto oli määrännyt hänelle sellaisen elintavan. Mutta\ntoteuttaakseen tämän suunnitelman ja voidakseen viettää tuota\nsuloista elämäntapaa täytyisi hänen jäädä Parisiin ja olla aina\nvaarassa joutua poliisien tai hengellisten viranomaisten tielle,\njotka kaikki nuo olivat vaarallisia seikkailuihin ryhtyneelle\nmunkille. Sitäpaitsi oli vielä huomioonotettava muuan seikka:\nPyhän Genovevan luostarin rahastonhoitaja ei kylläkään jättäisi\nluostaria almujenkerääjättä. Gorenflot saattaisi niin ollen tavata\ntoisenkin almunkerääjän, jolla olisi laillisempi oikeus ammattinsa\nharjoittamiseen.\n\nTämä ajatus sai Gorenflotin värisemään, ja hänellä oli siihen\ntosiaankin syytäkin.\n\nNäin pitkälle oli hän mietiskelyissään päässyt, kun hän kaukaa\nhuomasi ratsastajan saapuvan täyttä neliä. Ratsastaja laskeusi\nhevosensa selästä erään talon luona, joka sijaitsi noin sadan\naskeleen päässä siitä, missä Gorenflot istui. Mies kolkutti. Hänelle\navattiin, ja pian pujahti ratsastaja hevosineen portin sisäpuolelle.\nAivan heti palasi ratsastaja, jonka Gorenflot tunsi viitastaan,\nkuitenkin portista takaisin ja kätkeytyi muutaman lähellä olevan\nkiviröykkiön taa.\n\n-- Tässä on varmasti kyseessä jokin salajuoni, -- mutisi Gorenflot.\n-- Ellei minun tarvitsisi pelätä seurauksia, tekisin minä sen\ntyhjäksi.\n\nPiilossa oleva mies huomasi nyt Gorenflotin, joka siinä edelleen\nentisessä paikassaan käsi leukaa varten istui. Vieras oli nyt\nhuolettomasti kävelevinään kiviröykkiön takana.\n\n-- Tuo ryhti, -- puheli Gorenflot, -- tuo vartalo... minusta tuntuu\nsiltä kuin tuntisin ne entuudestaan. Mutta ei, sehän on mahdotonta.\n\nTuntematon mies, joka oli kääntynyt selin Gorenflotiin, kumartui nyt\näkisti alas. Kuului hevosen kavioiden kapsetta.\n\nKolme miestä, joista kaksi näytti olevan palvelijoita, tuli\nmuuliaaseilla ratsastaen. He sivuuttivat tuon tuntemattoman miehen\nhäntä joko näkemättä tai kiinnittämättä häneen erityistä huomiotaan,\njota vastoin tuo vaaniskeleva mies näytti tarkoin heitä tähystelevän.\n\n-- Minäpä sainkin estetyksi rikoksen tapahtumasta, -- tuumiskeli\nGorenflot, -- ja minun läsnäoloni täällä, juuri tänä hetkenä, kuuluu\nsekin jumalallisen tahdon ilmauksiin. Sellainen tarvittaisiin\nvieläkin, jotta minä saisin aamiaisen itselleni.\n\nRatsastajain ohimentyä riensi mies takaisin taloon.\n\n-- Hyv'on, -- puheli Gorenflot, -- tämä seikka, ellen kovin suuresti\nerehdy, hankkii minulle sen mitä nyt haluan. Väijyksissä oleva\nihminen ei pidä siitä, että hänet on huomattu. Minulla on nyt\nsalaisuus tiedossani, ja olipa se vaikka vain kuuden äyrin arvoinen,\nkäytän minä sitä kuitenkin hyväkseni.\n\nVitkastelematta ohjasi Gorenflot askeleensa taloa kohti. Mutta kuta\nlähemmäksi rakennusta hän tuli, sitä selvemmin muisti hän ratsastajan\nsankarilliset kasvot, hänen pitkän miekkansa ja ne sapekkaat\nsilmäykset, joita hän oli noihin toisiin ratsastajiin luonut. Kaikkea\ntuota ajatellessaan Gorenflot mutisi:\n\n-- Luulen varmasti erehtyneeni. Sellainen mies ei missään tapauksessa\nanna säikäyttää itseään.\n\nOvelle ehdittyään tuli Gorenflot siitä täydellisesti vakuutetuksi\nja kynsi epäillen korvallistaan. Äkkiä hänen kasvonsa kuitenkin\nkirkastuivat. Jotakin välähti nyt päähäni, ajatteli hän.\n\n-- Sepä oli mainio ajatus, -- toisti hän itsekseen. -- Minä sanon\nhänelle näin: jokaisella ihmisellä on suunnitelmansa, toivomuksensa\nja mielihalunsa. Jos te annatte minulle vähän rahaa, niin minä\nrukoilen teidän suunnitelmainne toteutumisen puolesta. Jos hänen\naikomuksensa ovat huonoja, niin tarvitsee hän sitäkin suuremmalla\nsyyllä esirukousta puolestaan ja ihan varmaan antaa minulle almun.\nMinä puolestani ryhdyn sitten punnitsemaan asiaa ensimäisen\nasiantuntijan kanssa, jonka saan käsiini. Sillä täytyyhän toki\nsaada tietää, onko rukoiltava sellaisten suunnitelmien puolesta,\njoita ei tunne ja joita ehkä on syytä epäillä. Minä teen sitten\ntuon asiantuntevan henkilön neuvon mukaisesti, ja edesvastuu\nasiassa lankeaa siis hänen niskoilleen eikä minun. Ellen minä ehkä\ntapaisikaan ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, niin saattaisinpahan\nomalla vastuullanikin rukoilla hänen toiveittensa toteutumisen\npuolesta. Tulenhan kuitenkin hankkineeksi itselleni aamiaisen tuon\npaha-aikeisen miehen almuilla.\n\nTämän päätöksen tehtyään hiipi Gorenflot rakennuksen luo ja\nodotti siellä. Viiden minutin kuluttua avautui portti. Hevonen\nratsastajineen ilmestyi taas näkyviin.\n\nGorenflot tuli nöyränä lähemmäksi.\n\n-- Hyvä herra, -- virkkoi hän, -- jos viisi _pater nosteria_ ja viisi\n_ave Mariaa_ teitä miellyttäisi, niin...\n\nMies käännähti ympäri.\n\n-- Gorenflot! huudahti hän.\n\n-- Herra Chicot! -- lausui munkki vallan hämmennyksissään.\n\n-- Mihin helkkunaan sinä, veli, olet menossa? -- kysyi Chicot.\n\n-- Sitäpä en tiedä. Entäs te?\n\n-- Minä kyllä tiedän, mihin minä menen, -- vastasi Chicot. -- Minun\ntieni kulkee suoraan eteenpäin.\n\n-- Onko matkan määrä kauaksikin?\n\n-- Aina sinne asti, mihin pysähdyn. Mutta koskapa sinä, veli, et voi\nselittää syytä täällä oloosi, epäilen minä muuatta asiaa.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Sitä että sinä olet nuuskimassa minua.\n\n-- Hyvä Jumala! Minäkö nuuskimassa teitä? Taivas minua varjelkoon!\nMinä vain teidät huomasin, siinä kaikki.\n\n-- Mitä sitten näit?\n\n-- Näin teidän vaaniskelevan niitä ratsastajia, jotka tästä menivät\nohi.\n\n-- Sinä olet hullu.\n\n-- Mutta tehän piilouduitte noitten kivien taa ja tähystelitte sieltä\nhyvin tarkasti.\n\n-- Kuulkaapas, Gorenflot! Minä aion rakennuttaa itselleni talon tähän\nkaupungin edustalle. Nuo kivet ovat minun, ja minä tahdoin vain\ntutkia, onko niiden laatu hyvää.\n\n-- Se muuttaa asian, -- vastasi munkki, uskomatta Chicotin puheista\nsanaakaan.\n\n-- Mutta mitä sinulla itselläsi on täällä kaupungin ulkopuolella\ntekemistä?\n\n-- Ah, herra Chicot! Minut on karkoitettu, -- vastasi Gorenflot ja\nhuokasi syvään.\n\n-- Mitä?\n\n-- Karkoitettu, sanon minä.\n\nNäin sanoen kietoi Gorenflot kaapun ympärilleen ja näytti\nsellaiselta, jolle suuri onnettomuus myöntää oikeuden turvautua\nkanssaihmistensä apuun. -- Veljeni ajavat minut luotaan, -- jatkoi\nhän. -- Minä olen hyljätty, minut on pantu pannaan.\n\n-- Äh! Mistä syystä?\n\n-- Kuulkaahan, herra Chicot, -- virkkoi munkki, pannen kätensä\nsydämelleen. -- Uskokaapa minua tahi älkää, mutta, kautta kunniani,\nminä en tiedä siihen syytä.\n\n-- Ellei se vaan johdu teidän viimeisestä renttuilemisestanne, veli?\n\n-- Laskette julmaa pilaa, -- vastasi Gorenflot. -- Tiedättehän vallan\nhyvin mitä minä olen tehnyt eilis-illan jälkeen.\n\n-- Tiedän, -- jatkoi Chicot, -- mitä teitte kello kahdeksan ja\nkymmenen välillä, mutta missä olitte kymmenestä kolmeen, sitä en\ntiedä.\n\n-- Kuinka? kymmenestä kolmeenko?\n\n-- Niinpä tietenkin, sillä kello kymmenen te menitte tiehenne.\n\n-- Minäkö? -- virkkoi Gorenflot ja tuijotti gascognelaiseen.\n\n-- Te, ja minä teiltä vielä kysyin, mihin te aiotte mennä.\n\n-- No, mihin minä sanoin meneväni?\n\n-- Te vastasitte menevänne luostariin pitämään puhetta..\n\n-- Tuossa kaikessa on siis kuitenkin hieman perää, -- mutisi\nGorenflot ällistyneenä.\n\n-- Saamari vieköön! Tietysti se on totta. Te luittekin osan\npuheestanne, joka oli verrattain pitkä ja joka sisälsi raskaita\nsyytöksiä kuningas Henrik III:ta vastaan.\n\n-- Ah! -- ähki Gorenflot.\n\n-- Niin raskaita, -- jatkoi Chicot, -- ettei minua lainkaan\nihmetyttäisi, vaikkapa teitä ajettaisiinkin takaa kapinoitsijana.\n\n-- Te saatte minulta silmät auki, herra Chicot. Näytinkö minä ihan\nvalveillaolevalta puhuessani teidän kanssanne?\n\n-- Minun täytyy myöntää, veli, että tosiaankin näytitte minusta hyvin\nomituiselta. Varsinkin oli teidän katseissanne kovin tuijottava ilme.\nOlisi voinut luulla teidän puhelevan unissanne.\n\n-- Kuitenkin, -- virkkoi Gorenflot, -- olen minä varma siitä, että\nellei itse piru ole ollut mukana pelissä, heräsin minä tänä aamuna\nRunsaudensarvessa.\n\n-- No, onko siinä mitään kummastuttavaa?\n\n-- Mitä? Eikö se sitten ole kummallista, koska te kerran väitätte\nminun poistuneen sieltä kello kymmenen eilen illalla?\n\n-- Niin kyllä, mutta tehän tulitte takaisin kello kolme aamulla, ja\ntodistuksena siitä voin mainita, että te jätitte oven auki, ja minua\npaleli niin vietävästi.\n\n-- Jos tuo, mitä puhutte, on totta...\n\n-- Se on sula totuus. Kysykää mestari Bonhometilta, niin saatte\nkuulla. Hän juuri avasi teille portinkin. Sanonpa teille senkin, että\nte takaisin tullessanne olitte kovin pöyhkeä, ja minä sanoin teille:\nHyi sentään, veli! Pöyhkeys ei sovi miehelle, kaikista vähimmän\nmunkille.\n\n-- Mistä syystä minä sitten olin pöyhkeä?\n\n-- Siksi että teidän puheenne oli saanut menestystä ja että Guisen\nherttua, kardinaali ja Mayennen herttua, jota Jumala varjelkoon,\nolivat lausuneet teille kohteliaisuuksia, -- vastasi gascognelainen\nhattuansa kohottaen.\n\n-- Niinpä onkin minulla nyt kaikki selvillä, -- sanoi Gorenflot.\n\n-- Sehän on hyvä se. Te siis myönnätte olleenne mukana tuossa\nkokouksessa... miksi hiivatiksi te sitä kutsuittekaan? Ahaa, nyt minä\nmuistankin, pyhäksi Liitoksi. Niin se oli.\n\nGorenflot painoi päänsä alas ja huokasi.\n\n-- Minä olen unissakävijä, -- virkkoi hän. -- Sitä en ollut voinut\naavistaakaan.\n\n-- Unissakävijä! -- toisti Chicot. -- Mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee sitä, herra Chicot, -- vastasi munkki, -- että\nminussa henki voittaa aineen siinä määrässä, että aineen maatessa on\nhenki valveilla ja antaa tehtäviä aineelle, jonka täytyy totella.\n\n-- Vai niin, veli, -- jatkoi Chicot, -- tuohan kovin muistuttaa\nnoituutta. Jos teissä asustaa paha henki, niin ilmaiskaa se\navomielisesti minulle. Mies, joka puhuu unissaan, joka käy unissaan,\njoka pitää alentavia puheita unissaan kuningasta vastaan, hänen\nlaitansa ei, hitto vie, ole oikein. Pakene pois, Belzebub! _Vade\nretro, Satanas!_\n\nJa Chicot käänsi ratsunsa ympäri.\n\n-- Siis tekin minut hylkäätte, herra Chicot? Ah, sitäpä en olisi\nteistä uskonut!\n\nJa tuo epätoivoon joutunut munkki alkoi nyyhkyttää.\n\nChicot heltyi tuon selvän epätoivon edessä.\n\n-- Kuuleppas, mitä sinä sanoitkaan?\n\n-- Ah, en tiedä. Tulen ihan hulluksi. Pääni on sekaisin ja vatsani on\ntyhjä. Auttakaa minua, herra Chicot!\n\n-- Te puhuitte matkustavanne.\n\n-- Puhuin. Se oli totta. Minäkin teille sanoin, että kunnianarvoisa\npriori on käskenyt minun matkustamaan.\n\n-- No, mihin sitten aiot matkustaa?\n\n-- Sitä en tiedä, -- vastasi Gorenflot ja kohotti molemmat kätensä\ntaivasta kohti. -- Armeliaisuuden nimessä, herra Chicot, lainatkaa\nminulle kaksi ecua matkarahoiksi.\n\n-- Minä teen enemmänkin kuin sen, -- vastasi Chicot. -- Minä otan\nteidät mukaani.\n\nGorenflot katseli gascognelaista epäillen, ikäänkuin ei olisi\nrohjennut toivoakaan niin suurta hyväntahtoisuutta.\n\n-- Mutta sillä ehdolla, että te käyttäydytte hyvin siivosti. Sen\nsijaan saatte olla miten jumalaton tahansa. Suostutteko tarjoukseeni?\n\n-- Suostunko muka siihen, -- virkkoi munkki. -- Suostunko muka\nsiihen... Mutta onko meillä runsaasti matkarahaa?\n\n-- Katsokaapa tätä! -- sanoi Chicot ja veti esiin täysinäisen\nkukkaron.\n\nGorenflot hykähti ilosta.\n\n-- Paljoko siinä on? kysyi hän.\n\n-- Sataviisikymmentä pistoolia.\n\n-- No, mihin me matkustamme?\n\n-- Saattepahan nähdä.\n\n-- Entä milloin syömme aamiaista?\n\n-- Heti.\n\n-- Mutta millä tavalla minä matkustan? -- kysyi Gorenflot levottomana.\n\n-- Et ainakaan minun hevosellani. Sen sinä heti ratsastaisit\nkuoliaaksi.\n\n-- No, mitenkäs sitten?\n\n-- Näes, vallan yksinkertaisesti. Sinulla on vatsaa kuin\nSilenuksella, sinä olet juoppo niinkuin hänkin. Hyv'on. Jotta\nyhdenmukaisuus tulisi vieläkin täydellisemmäksi, ostan minä sinulle\naasin.\n\n-- Te olette minun kuninkaani, herra Chicot! Te olette minun\naurinkoni! Ostakaa vanha aasi. Te olette jumalani! Mutta sanokaahan,\nmissä me syömme aamiaista.\n\n-- Tässä, hiikatti ollen, juuri tässä. Katso, mitä tuonne portin\npäälle on kirjoitettu, ja lue, jos osaat!\n\nOli tosiaankin tultu jonkinlaisen ravintolan luo. Gorenflot tähysteli\nsilmillään Chicotin osottamaan suuntaan ja luki:\n\n_Täällä saadaan kinkkua, munia, ankeriaspasteijoja ja valkosta\nviiniä._\n\nOn mahdotonta kuvailla Gorenflotin kasvoissa tapahtunutta muutosta\nhänen nähtyään tuon kirjoituksen. Hänen piirteensä kävivät\nsäteileviksi, hänen silmänsä kiiluivat, hänen suunsa levisi auki ja\nsieltä näkyi kaksi riviä kiiltävän lujia hampaita.\n\n\n\n\n29.\n\nGorenflot ratsastaa aasilla.\n\n\nSyynä siihen, minkävuoksi Chicot nyt oli niin välinpitämätön oman\nvatsansa vaatimuksista, joille hän tavallisesti, niin narri kuin\nolikin tai ainakin kehasteli olevansa, antoi yhtä suuren arvon kuin\nkonsanaan mikään munkki, oli se, että hän ennen Runsaudensarvesta\nlähtöään oli syönyt varsin hyvän aamiaisen. Väitetäänhän sitäpaitsi\nkiihkeitten intohimojen huonontavan ruokahalua, ja Chicotia painoi\nnyt todellakin voimakas intohimo.\n\nMunkin istuessa suurustamassa ravintolassa hankki Chicot aasin, jolle\nGorenflot heti antoi nimen Panurge.\n\nChicot katsahti aamiaispöytään ja teki sen johtopäätöksen, että hän,\nsilti olematta tyranni, saattoi vaatia toveriltaan, että tämän olisi\ntultava toimeen ilman päivällistä. Hän virkkoi sellaisella äänellä,\njohon Gorenflot ei rohjennut mutista vastaan:\n\n-- Hei, toveri! Nyt me lähdemme. Ja Melunissa me syömme illallista.\n\nChicotin ääni oli niin käskevä ja hän oli osannut tuohon lujaan\nvaatimukseensa liittää niin suloisen lupauksen, että Gorenflot heti\ntoisti:\n\n-- Meluniin! Meluniin!\n\nViivyttelemättä nousi Gorenflot tuolille ja siitä aasinsa selkään.\nYlpeänä kuin se jumalaistarujen olento, johon Chicot täydellä syyllä\noli häntä verrannut, ratsasti hän ravintolasta.\n\nKetterästi kuin kokenut ratsastaja ikään hyppäsi Chicot ratsunsa\nselkään, ja niin alkoivat ratsastajat painaa hienoa ravia. Näin\nkulettiin neljä liöötä ja sen jälkeen hetkinen levähdettiin. Munkki\nheittäysi nurmikolle nukkumaan. Chicot sitävastoin teki laskelmiaan.\nMatkustaisivatko he kymmenen liöötä päivässä? Korkeintaan sellaisen\nmatkan saattoi vaatia aasin ja munkin yhteisiltä voimilta.\n\nChicot pudisteli päätään.\n\n-- Se ei vetele, -- mutisi hän katsellen nurmikolla nukkuvaa\nGorenflotia. -- Tuo ei vetele. Jos tuo kaapumekko haluaa seurata\nminua, täytyy hänen matkustaa vähintäänkin viisitoista liöötä\npäivässä.\n\nChicot nykäsi Gorenflotia.\n\n-- Olemmeko jo Melunissa? -- huudahti munkki puolihorroksissa. --\nMinulla on nälkä.\n\n-- Emme, toveri, -- vastasi Chicot, -- emme vielä. Ja senpävuoksi\nsinut herätänkin. Meidän täytyy kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti. Me\nmatkustamme, hiisi vieköön, liian hitaasti.\n\n-- Ettekö sitten pidä hitaasta matkustamisesta, herra Chicot? Mikä\nmeillä on hätänä? Kuta kauvemmin viivymme matkalla, sitä kauvemmin\nsaamme olla yksissä. Minähän matkustan uskonnon levittäjänä ja\nte huviksenne, eikö niin? Hyv'on, kuta hitaammin me matkustamme,\nsitä pikemmin pääsee uskonto leviämään ja sitä paremmin voitte te\nhuvitella. Minua haluttaisi viipyä muutamia päiviä Melunissa. Siellä\nsaa syödäkseen, mikäli olen kuullut, mainioita ankeriaspasteijoja, ja\nminä niin mielelläni tahtoisin vertailla Melunin pasteijoja muualla\nsaataviin pasteijoihin. Mitäpäs siitä sanotte, herra Chicot?\n\n-- Minä sanon, -- vastasi gascognelainen, -- mielipiteeni olevan ihan\npäinvastainen, nimittäin sen, että me matkustamme mahdollisimman\nnopeasti emmekä jääkään Meluniin syömään, vaan illastamme vasta\nMontereaussa voittaaksemme takaisin sen ajan, jonka olemme hukanneet.\n\nGorenflot tuijotti matkatoveriinsa, ikäänkuin ymmärtämättä sitä mitä\noli kuullut.\n\n-- No niin, nyt meidän on lähdettävä, -- kehotti Chicot.\n\nMunkki, joka oli pitkänään nurmikolla, kädet pään alla, nousi\nverkalleen ylös ja huokasi.\n\n-- Mutta, -- jatkoi Chicot, -- jos tahdotte jäädä jälkeen ja\nmatkustaa niinkuin teille on mukavinta, niin onhan se vapaassa\nvallassanne.\n\n-- En, enhän toki, -- virkkoi Gorenflot, ajatellen kauhulla sitä\nhyljättyä asemaansa, josta hän äsken ikäänkuin ihmeen kautta oli\npelastunut. -- En lainkaan. Minä tulen mukananne, herra Chicot. Pidän\nteistä liian paljo raskiakseni teistä erota.\n\n-- No, nouskaakin sitten satulaan, toverini, -- sanoi Chicot.\n\nGorenflot vei aasinsa muutaman paalun luo ja onnistuikin pääsemään\nselkään tällä kertaa ei kuitenkaan kahanreisin, vaan jalat aasin\nsamalle kupeelle, naisten ratsastustapaan. Hän väitti sellaisessa\nasennossa olevan mukavamman tarinoida. Asianlaita oli kuitenkin\nsellainen, että munkki siinä asennossa saattoi ratsastaa nopeammin\nkuin ennen, pitelemällä kiinni aasin harjasta ja hännästä.\n\nChicot päästi ratsunsa täyteen raviin, ja aasi seurasi ulvahdellen\nperässä.\n\nEnsi hetket olivat Gorenflotille kauheita. Onneksi oli se ruumiinosa,\njonka päällä hän istui, siksi laaja, että hänen oli helpompi kuin\njonkin muun pitää tasapainoa.\n\nChicot höllensi väliin ohjia ja tähysteli tarkasti eteensä tielle,\nmutta kun hän ei havainnut siellä mitään haluamaansa, lisäsi hän\nentistä enemmän vauhtia.\n\nGorenflot oli alussa vaiti, sillä hänellä oli täysi työ\npysytelläkseen aasinsa selässä. Mutta päästyään hiukkasen\nhengähtämään ja huomattuaan Chicotin alituisen eteensä tähystelevän\nkysäsi hän:\n\n-- Mitä te tutkitte, paras herra Chicot?\n\n-- En mitään, -- vastasi tämä, -- minä vain katson, mihin me olemme\nmenossa.\n\n-- Ooh, Meluniin! Niinhän te itse äsken sanoitte.\n\n-- Mutta emmehän me liikahda paikaltamme, toveri!\n\n-- Kuinka! Emmekö liikahda paikaltamme? -- huudahti munkki. -- Mehän\nlasketamme lakkaamatonta ravia.\n\n-- Neliseen, neliseen! -- huusi gascognelainen ja kannusti hevostaan.\n\nEsimerkkiä seuraten alkoi Panurgekin nelistää sellaista vauhtia,\nettei se ennustanut ratsastajalle mitään hyvää. Gorenflotin hätä\nsuureni.\n\n-- Kuulkaahan, kuulkaahan, herra Chicot! -- huusi hän heti kun kykeni\njotain puhumaan. -- Sanotteko tätä huvikseen matkustamiseksi? Minusta\ntämä ei ole lainkaan huvittavaa.\n\n-- Eteenpäin, eteenpäin! -- vastasi Chicot.\n\n-- Mutta tie on pahaa ja lisäksi vastamäkeä.\n\n-- Hyvät ratsastajat laskevat aina neliä ylämäessä.\n\n-- Kyllä, mutta minäpä en pyri olemaankaan hyvän ratsastajan\nkirjoissa.\n\n-- No, jääkää sitten jälkeen.\n\n-- En, helkkarissa, -- huudahti Gorenflot. -- Sitä en suinkaan halua.\n\n-- No eteenpäin siis!\n\nChicot kannusti hevosensa vieläkin tiukempaan neliseen.\n\n-- Kas niin, nyt alkaa Panurge korahdella, -- kirkui Gorenflot. --\nNyt se pysähtyy!\n\n-- Jää hyvästi sitten, toveri! -- huusi Chicot.\n\nGorenflotin teki aluksi mieli vastata samalla tavalla. Mutta silloin\nhän muisti, että hevosella, jota hän sydämensä pohjasta sadatteli\nja joka kantoi selässään niin mielikuvituksellista olentoa, oli\nmyöskin kukkaro kannettavanaan, ja se oli juuri tuon miehen taskussa.\nHän niin ollen alistui kohtaloonsa, painalti sandaaleillaan hurjan\naasinsa kylkeä ja pakotti sen taas neliseen.\n\n-- Panurge parkani kaatuu! -- vaikeroi munkki saadakseen siten\nChicotin ajattelemaan omaa etuaan, koskapa tämä ei muuten toverinsa\nvaikeasta asemasta välittänyt. -- Panurge kaatuu. Se on ihan varma.\n\n-- No, anna sen kaatua, toveri, -- vastasi Chicot, hiljentämättä\ntehdyn huomautuksen johdosta vähääkään ratsastustaan. -- Kaatukoon\nvaan, niin ostamme muuliaasin.\n\nIkäänkuin olisi aasi ymmärtänyt nuo uhkaavat sanat, kääntyi se samana\nhetkenä pois valtatieltä pienelle polulle, jonne Gorenflot tuskin\njalkaisinkaan olisi uskaltanut mennä.\n\n-- Auttakaa! -- kirkui munkki. -- Auttakaa! Minä putoan jokeen!\n\n-- Vielä mitä! -- vastasi Chicot. -- Jos te putoatte jokeen, niin\nvastaan minä siitä, että te pysytte pinnalla.\n\n-- Ah! -- vaikeroi Gorenflot, -- minä hukun, se on varma! Ja kaikki\ntämä tapahtuu siitä syystä, että minä olen unissakävijä!\n\nChicot oli nyt päässyt muutamalle mäennyppylälle ja pysäytti äkisti\nratsunsa.\n\nGorenflot, joka oli huonompi ratsastaja kuin Chicot ja jonka ohjina\nsuitsien asemesta oli vain marhaminta, jatkoi sillävälin menoaan.\n\n-- Pysähdy, helkkarissa, pysähdy! -- ärjyi Chicot. Mutta aasi oli nyt\nsaanut halun nelistää, ja aasin päähänpistot ovat hyvin itsepäisiä.\n\n-- Pysähdytkö, -- kirkui Chicot, -- taikka, kautta aatelisen\nkunniani, lähetän kuulan koipiisi!\n\nKun Chicotin ääni kajahti ja yhä kovemmin ja kovemmin ja munkki jo\noli kuulevinaan sen kuulan suhinaa, jolla häntä uhattiin, teki hän\nliikkeen, joka oli varsin helppo sen tavan takia, jolla hän istui:\nhän näet hyvin hiljaa ja varovasti laskeutui aasin selästä alas.\n\n-- Kas niin! -- virkkoi hän saatuaan jalkansa maahan ja pidellen\nmolemmin käsin marhaminnasta. Aasi oli vetänyt häntä mukanaan\npari askelta, mutta sitten pysähtynyt. Gorenflot kääntyi ympäri\nkatsellakseen Chicotin kasvoilta sitä tyytyväisyyttä, minkä tämä\nhänen taitavasti suorittamansa liike pitäisi toisessa herättää. Mutta\nChicot piilotteliheksi erään kallion takana ja vielä yhäkin viittaili\nja uhkaili.\n\nTuo varovaisuus saattoi munkin ajattelemaan, että jotain mahtoi\npiillä sen takana. Hän tähysteli eteensä ja huomasi viidensadan\naskeleen päässä kolme muuliaaseilla ratsastavaa miestä. Hän tunsi\nheti ratsastajat samoiksi, joita Chicot jo aikaisemmin kiviröykkiön\ntakana oli vaaniskellut.\n\nChicot seisoi paikallaan siksi kun ratsastajat olivat häipyneet\nnäkymättömiin. Vasta sitten hän meni toverinsa luo.\n\n-- Kuulkaapas, -- virkkoi Gorenflot, jonka kärsivällisyys alkoi\nloppua, -- selittäkääpäs minulle, herra Chicot, mitä me tässä\noikeastaan kujeilemme. Äsken meidän piti ratsastaa neliä, ja nyt\nmeidän on pysähtyminen tähän keskelle tietä.\n\n-- Hyvä ystävä, vastasi Chicot, -- minä tahdoin saada selville,\nonko teidän aasinne hyvää rotua ja oliko minua petetty, sillä olin\nmaksanut siitä kaksikymmentäkaksi livreä. Nyt olen vakuutettu asiasta\nja olen varsin tyytyväinen kauppaan.\n\nHelposti ymmärrettävistä syistä ei munkki tuollaista selitystä\nuskonut ja hän aikoikin siitä toverilleen huomauttaa. Mutta hänen\nsävyisä luontonsa sai voiton ja kuiskasi hänen korvaansa, ettei\nhänen pitäisi ryhtyä mihinkään enempään väittelyyn. Mielipahaansa\nsalaamatta vastasi hän siis vain:\n\n-- Olkoon menneeksi! Minua kovin väsyttää ja minulla on nälkä.\n\n-- No, mitä siihen tulee, -- jatkoi Chicot ja taputti iloisesti\nmunkkia olalle, -- niin olenpa minäkin väsynyt ja nälissäni, ja\nensimäisessä ravintolassa, joka eteemme tulee, me voitelemme\nsisuksia, sen lupaan varmasti, toveri.\n\n-- Sepä hyvä, -- virkkoi munkki, nousten aasinsa selkään. --\nRientäkäämme siis viipymättä etsimään sitä siunattua paikkaa.\n\nKaivattu ravintola ilmestyikin pian matkustavaistemme eteen, mutta\nGorenflotin suureksi hämmästykseksi käskikin Chicot hänen laskeutua\nalas aasinsa selästä ja tehdä kierroksen ravintolan ympäri.\nGorenflot, jonka tajuntakyky oli nopeasti edistynyt, huomasi pian\nsyyn siihen: nuo kolme ratsastajaa, joiden jälkiä Chicot näytti\nseuraavan, olivat näet pysähtyneet ravintolan portin edustalle.\n\n-- Siis noiden kirottujen ihmisten oikun mukaan meidän täytyy\njärjestää matkamme, aikamme ja ateriamme. Se on hävyttömän ikävää!\n\nHän huokasi syvään.\n\nPanurge, joka puolestaan huomasi, että tahdottiin poiketa suoralta\ntieltä, minkä koko maailma, yksinpä aasitkin, tietävät olevan\nlyhimmän pysähtyi äkisti ja näytti olevan haluton kulkemaan eteenpäin.\n\n-- Katsokaas, -- virkkoi Gorenflot valittaen, -- minun aasinikaan ei\ntahdo enää lähteä.\n\n-- Vai ei se tahdo lähteä? -- sanoi Chicot. -- Odotahan, odotahan!\n\nHän meni muutaman pensaan luo ja leikkasi siitä viittä jalkaa pitkän\nvitsan, paksun kuin sormen ja samalla kestävän ja taipuisan.\n\nPanurge ei kuulunut niihin tyhmiin nelijalkaisiin, jotka eivät ota\nselkoa siitä, mitä niiden ympärillä tapahtuu. Aasi oli silmillään\nseurannut jokaista Chicotin tekemää liikettä ja alkoi epäilemättä\ntuntea häntä kohtaan jonkinlaista kunnioitusta. Ja kun Panurge luuli\nChicotin tarkoituksen ymmärtävänsä, riensi se heti nopein askelin\neteenpäin.\n\n-- Panurge menee nyt! -- huusi munkki Chicotille.\n\n-- Menköön vaan, -- tuumaili toinen. -- Sille, joka matkustaa aasin\nja munkin seurassa, ei ruoska ole milloinkaan tarpeeton kapine.\n\nJa gascognelainen otti kuin ottikin vitsan mukaansa.\n\n\n\n\n30.\n\nVieläkin seikkailuja matkalla.\n\n\nKuitenkin näyttivät Gorenflotin vastoinkäymiset nyt olevan\nvähenemässä, varsinkin siltä päivältä. Sillä mutkan tehtyään tulivat\nhe taas suurelle valtatielle ja pysähtyivät muutamaan toiseen noin\nkolmeneljännes liöön päässä olevaan ravintolaan. Chicot vuokrasi\nhuoneen, jonka ikkunat olivat maantielle päin, ja tilasi huoneeseensa\nillallista, mutta selvästi saattoi huomata, että syöminen oli\nhänestä vain sivuseikka. Hän söi vähän, mutta sitä enemmän tähysteli\nja kuunteli kaikkea mitä taisi. Tuota tähystelemistä kesti kello\nkymmeneen asti. Mutta kun Chicot siihen mennessä ei ollut mitään\nnähnyt eikä kuullut, antoi hän määräyksen, että hänen hevosensa ja\nmunkin aasi olivat pidettävät matkavalmiina päivän valetessa.\n\nGorenflot, joka hyvän aterian nautittuaan oli vaipunut suloiseen\nyltäkylläisyyden uinailuun, päästi sen kuullessaan syvän huokauksen.\n\n-- Päivänvaletessako? -- virkahti hän.\n\n-- Niin, saamari soikoon! -- jatkoi Chicot. -- Sinun on totuttava\nnousemaan ylös siihen aikaan.\n\n-- Mistä syystä? -- kysyi Gorenflot.\n\n-- Entä sinun aamusaarnasi?\n\n-- Luostarin priori on minut niistä vapauttanut, -- vastasi munkki.\nChicot kohautti olkapäitään, ja sana \"laiskureita!\" purkautui hänen\nhuuliltaan.\n\n-- Niinpä niin, laiskureita, -- virkkoi Gorenflot. -- Ja miksikäs ei?\n\n-- Ihminen on syntynyt työntekoon, -- huomautti gascognelainen\nvakavasti.\n\n-- Mutta munkki levätäkseen, -- selitti Gorenflot. -- Ovathan munkit\npoikkeuksia tavallisista ihmisistä.\n\nOllen tyytyväinen tähän selitykseensä, mikä näytti saaneen itse\nChicotinkin vakuutetuksi asiasta, astui Gorenflot arvokkaana\nhuoneesta ulos ja ohjasi sitten askeleensa sänkyynsä, jonka Chicot,\npeläten munkin mahdollisia varomattomuuksia, oli valmistuttanut omaan\nmakuuhuoneeseensa.\n\nSeuraavan aamun sarastaessa olisi veli Gorenflot, ellei olisi\nnukkunut mitä sikeimmässä unessa, saattanut nähdä, miten Chicot nousi\nylös ja meni ikkunan luo tähystelemään uudinten välistä. Vaikka\nolikin ikkunaverhojen suojassa, peräytyi Chicot kuitenkin hetkisen\nkuluttua askeleen takaperin, ja jos Gorenflot olisi ollut valveilla,\nolisi hän kuullut ennenmainittujen muuliaasien kavioitten äänen\nkivetyllä pihalla.\n\nChicot riensi heti Gorenflotin luo ja puisteli häntä siksi kunnes hän\nviimein avasi silmänsä.\n\n-- Enkö siis saa hetkenkään lepoa? -- änkytti Gorenflot, vaikka oli\nnukkunut kymmenen tuntia yhtäpäätä.\n\n-- Pian ylös! -- huusi Chicot. -- Me matkustamme heti paikalla.\n\n-- Entä aamiainen? -- kysyi munkki.\n\n-- Sen saamme Montereauhin mennessämme.\n\n-- Mikä paikka on Montereau? -- kysyi nyt maantiedettä ylen vähän\ntaitava munkki.\n\n-- Montereau, -- vastasi gascognelainen, -- on kaupunki, jossa\nsyödään aamiaista. Siinä on sinulle tarpeeksi tietoja. Vai eikö?\n\n-- On, -- virkkoi Gorenflot yksikantaan.\n\n-- Nyt, veikko, -- sanoi gascognelainen, -- menen minä maksamaan\nlaskumme. Ja ellette viiden minuutin kuluttua ole valmis, matkustan\nminä yksin.\n\nMunkin pukeutumiseen ei yleensä tarvita pitkää aikaa. Gorenflot\ntarvitsi siihen kuitenkin kuusi minuuttia. Portille ehdittyään\nhuomasi hän Chicotin sotilaallisen täsmällisenä päässeen jo vähän\nmatkaa edelle.\n\nTällä kertaa piti Chicot sanansa, ja aamiainen syötiin Montereaussa.\n\nSiten jatkettiin matkaa monta päivää. Eräänä iltana tuli Chicot ylen\npahalle tuulelle, sillä hän ei päivällisten jälkeen ollut nähnyt\ntakaa-ajettaviansa.\n\nTuskin oli päivä ehtinyt sarastaa, kun hän jo oli jalkeilla ja\nkiskomassa toveriaan hereille. Jo matkan alusta pyyhkäsivät he täyttä\nravia, mikä ennen pitkää kiihtyi mitä nurjimmaksi neliseksi. Mutta\nniin nopeasti kuin matkustivatkin eivät he kuitenkaan saaneet mitään\nmuuliaaseja näkyviinsä. Keskipäivän aikaan olivat aasi ja hevonen\nmenehtyä uupumuksesta. Chicot meni nyt muutamaan Villeneuve-le-Roin\nsillan luona sijaitsevaan tullitaloon.\n\n-- Oletteko nähnyt kolmen matkustajan ratsastavan tästä tänä aamuna\nohi muuliaaseilla? -- kysyi hän.\n\n-- Emme, mutta kyllä eilen illalla seitsemän seudussa, -- vastasi\ntullivartija.\n\n-- Panitteko merkille, miltä ne näyttivät?\n\n-- Paninpa niinkin ja näin ne niinkuin muutkin matkustajat.\n\n-- Millaista väkeä ne näyttivät olevan?\n\n-- Yksi näytti isännältä ja toiset kaksi palvelijoilta.\n\n-- Juuri niitä tarkoitankin, -- sanoi Chicot.\n\nHän pisti ecun tullimiehen kouraan.\n\nSitten hän mutisi itsekseen:\n\n-- Vai eilen illalla seitsemän seudussa! Ne ovat kaksitoista tuntia\nedellä. Mutta reippautta!\n\n-- Kuulkaapas, herra Chicot, -- virkkoi munkki, -- te sanotte, että\nreippautta. Sitä kyllä on minussa itsessäni, mutta katsokaapas vaan\nPanurgea.\n\nTuo eläin parka, joka jo kaksi päivää oli yli voimainsa ponnistellut,\ntodellakin horjui.\n\n-- Ja katsokaapa hevostannekin, -- jatkoi Gorenflot, -- katsokaahan,\nmissä tilassa se on!\n\nJalo eläin oli yltäpäältä vaahdossa, ja veri näytti tahtovan pusertua\nhevosparan silmistä. Chicot tutki tarkoin kumpaakin elukkaa ja näytti\nolevan samaa mieltä toverinsa kanssa. Gorenflot hengitti hieman\nkeveämmin.\n\n-- Kuuleppas, veli almujenkerääjä, tässä on nyt tehtävä nopsa päätös.\n\n-- Mutta senhän teimme jo pari päivää sitten!\n\n-- On välttämätöntä, että me erkanemme, -- sanoi Chicot, käyden\nsuorastaan asiaan.\n\n-- Äh! -- murahti Gorenflot, -- aina vaan samaa pilaa! Erota! Mitä\nvarten?\n\n-- Te matkustatte liian hitaasti, toveri.\n\n-- Vai niin! Minähän riennän kuin tuuli. Olemmehan tänä aamuna\nlaskeneet neljä viisi tuntia yhtä kyytiä.\n\n-- Eikä se sittenkään riitä.\n\n-- Lähtekäämme siis heti matkaan. Kuta nopeammin me matkustamme, sitä\npikemmin pääsemme perille. Sillä kait me kuitenkin kerran johonkin\nmääräpaikkaan saavumme.\n\n-- Hevosenipa ei pääse eteenpäin eikä teidän aasinnekaan.\n\n-- No, mitä meidän sitten on tehtävä?\n\n-- Me jätämme ne tähän ja otamme ne taas palatessamme.\n\n-- Entäpä te? Meinaatteko jatkaa matkaa jalkaisin?\n\n-- En, me ostamme itsellemme muuliaasit.\n\nChicot tuli pian takaisin, tuoden tullessaan kaksi muuliaasia,\njoilla he sinä päivänä ratsastivat kaksikymmentä liöötä. Illalla\nsai Chicot erään hevosenkengityspaikan edustalla ilokseen nähdä\nkolme muuliaasia, mutta gascognelaisen tottunut silmä havaitsi\npian, että silavyöt ja muulien omistajat olivat poissa. Satulat\noli otettu niiden selästä, ja niin hyvin isäntä kuin palvelijatkin\nolivat tipotiessään. Ja elukoiden ympärillä hääriskeli joukko\nChicotille tuikituntemattomia henkilöitä, jotka näyttivät arvioivan\nniiden hintaa: muuan hevoskauppias, hevosenkengittäjä ja pari\nfransiskaanimunkkia.\n\n-- Meneppä tuonne, -- virkkoi Chicot Gorenflotille, -- ja lähentele\nnoita munkkeja. Vie ne johonkin syrjään ja puhele heidän kanssaan --\nmunkeilla ei kait liene mitään salattavaa toisiltaan. Ota selville,\nmistä nuo muuliaasit ovat tulleet, mitä ne maksavat ja mihinkä niiden\nomistajat ovat menneet.\n\nGorenflot totteli. Hän palasi takaisin hetken perästä.\n\n-- Ensinnäkin olen saanut kuulla, -- kertoi hän, -- että olemme\nmatkalla Lyoniin.\n\n-- Sen tiedän minäkin, -- vastasi Chicot.\n\n-- Se muuliaasien omistajista, joka on näyttänyt isännältä, on toisen\npalvelijan seurassa lähtenyt Avignoniin päin.\n\n-- Entä toinen palvelija?\n\n-- Hän on jatkanut matkaa Lyoniin.\n\n-- Hyvä! Mutta miksi on isäntä lähtenyt Avignoniin? Luulin hänen\naikoneen Roomaan. Mutta, -- jatkoi Chicot kuin itsekseen -- minähän\nkyselen sinulta asioita, joita et tunne.\n\n-- Tunnenpa niinkin, -- vastasi Gorenflot.\n\n-- Kuinka! Tunnetko?\n\n-- Tunnen. Hän on lähtenyt Avignoniin syystä että hänen pyhyytensä\npaavi on lähettänyt sinne erään lähettilään, jolla on valtuutus\ntoimia hänen nimessään.\n\n-- Hyv'on! -- virkkoi Chicot, -- minä ymmärrän!... Entä muuliaasit?\n\n-- Muuliaasit olivat perin uupuneet ja he olivat myyneet ne eräälle\nhevoskauppiaalle, joka taas puolestaan tarjosi niitä fransiskaaneille.\n\n-- Kuinka paljosta?\n\n-- Viidestätoista pistoolista kappaleelta.\n\n-- Mutta kuinka he senjälkeen ovat matkaa jatkaneet?\n\n-- Hevosilla, jotka he olivat ostaneet eräältä ratsumestarilta, joka\ntaas oleksii täällä hankkimassa hevosia rykmentin tarpeeksi.\n\n-- Helkkari vieköön, toveri! -- huudahti Chicot. -- Sinä olet kelpo\nmies, ja vasta tänään osaan antaa sinulle oikean arvon. Mutta\nsaata nyt päätökseen asti tämä asia, kun sen niin onnellisesti\nolet alottanut. Ota meidän muuliaasimme ja tarjoa niitä kymmenestä\npistoolista fransiskaaneille. He kai pitävät sinun kauppaasi\nedullisempana.\n\n-- Niin ne tekevätkin, -- sanoi Gorenflot. -- Muuten minä ilmiannan\nheidät heidän priorilleen.\n\n-- Hyvin ajateltu, toveri! Sinä esiinnyt yhä enemmän eduksesi.\n\n-- Mutta kuinkas me, -- kysyi Gorenflot, -- jatkamme matkaamme?\n\n-- Hevosilla, hyvä ystävä.\n\n-- Ai ai! -- mölähti munkki ja kynsäsi korvallistaan.\n\n-- Mitä nyt? -- virkkoi Chicot. -- Sinähän olet kelpo ratsastaja!\n\n-- Äh, -- murahti Gorenflot, -- hätätilassa kylläkin.\n\nChicot meni kauppalan majataloon. Sieltä hän löysi ratsumestarin\nja osti tältä heti kaksi hevosta. Ratsumestari merkitsi\nne matkalla kuolleiksi ja saattoi se siitä syystä myydä\nkolmestakymmenestäviidestä pistoolista.\n\nGorenflot sai myös pian asiansa toimitetuksi. Hän oli myynyt\nmuuliaasit fransiskaanimunkeille. Varsin tyytyväisenä salli Chicot\nhänen mennä juomaan pullon viiniä. Munkki joi kaksi. Sitten he\nkumpikin nousivat ratsujensa selkään.\n\nKun Gorenflot huomasi illallisensa ikäänkuin lentävän edellään,\nkannusti hän reippaasti hevostaan. Sitäpaitsi oli hän nyt jo\nedistynyt ratsastamistaidossa: sen sijaan että olisi pitänyt toisella\nkädellään kiinni harjasta ja toisella hännästä, niinkuin ennen oli\ntehnyt, tarttui hän nyt molemmin käsin satulannuppiin ja laski\nmenemään sellaista kyytiä kuin Chicot vaan toivoi. Lopuksi innostui\nhän vieläpä enemmänkin kuin suojelijansa. Sillä joka kerta kun Chicot\nhiljensi nelisensä raviksi, antoi munkki mennä neliä ja huutaa\nhoilasi hevoselleen.\n\nJa niinpä hyvistä harrastuksista seuraa ansaittu palkinto: seuraavan\npäivän iltana oli Chicot saavuttanut mestari Nicolas Davidin, joka\nedelleenkin esiintyi palvelijan puvussa, eikä enää päästänytkään\nmestaria näkyvistään. Kahdeksantena päivänä Parisista lähdettyään\nsaapuivat he kaikki kolme illan suussa Lyoniin.\n\nTämä tapahtui suunnilleen samaan aikaan, jolloin Bussy ja kreivi ja\nkreivitär Saint-Luc saapuivat Méridorin linnaan.\n\n\n\n\n31.\n\n\"Kultaisen joutsenen\" ravintola.\n\n\nMestari Nicolas David, palvelijaksi pukeutuneena valitsi asunnokseen\nkaupunkiin päästyään sen parhaan majatalon, nimittäin \"Kultaisen\njoutsenen\".\n\n-- Onko sinullakaan mitään sitä vastaan, jos me menemme asumaan\n\"Kultaiseen joutseneen?\" -- kysyi gascognelainen matkatoveriltaan.\n\n-- Eipä vähintäkään.\n\n-- Mene vuokraamaan sieltä meille huone. Sano, että odotat jotain\nsukulaistasi. Asettaudu senvuoksi odottelemaan minua portille.\nMinä kävelen sillävälin muualla enkä tule sinne, ennenkuin tulee\npimeä, jolloin toivon löytäväni sinut sovitulta paikalta. Kun tulet\ntuntemaan huoneiston, niin vie minut meidän huoneeseemme niin etten\ntapaa ketään sellaista, jonka en haluaisi minua näkevän. Ymmärrätkö?\n\n-- Täydellisesti, -- vastasi Gorenflot.\n\n-- Valitse suuri ja valoisa huone mahdollisimman lähellä sitä\nhuonetta, jonka tuo kaupunkiin äsken saapunut matkustaja on\nvuokrannut. Huoneen tulee olla kadunpuoleisen, niin että minä voin\nnähdä majataloon tulevat ja sieltä poistuvat henkilöt. Elä millään\nehdolla mainitse minun nimeäni ja lupaa runsaat juomarahat.\n\nGorenflot suoritti tehtävänsä mitä parhaiten. Huone vuokrattiin, ja\niltapuoleen saapui Chicot. Munkki, viekkaana kuin kaikki muutkin\nkirkonpalvelijat, vaikka yleensä ovatkin luonnostaan tyhmänpuoleisia,\nilmoitti Chicotille, että heidän huoneensa, huolimatta siitä että\nsillä oli toinen sisäänkäytävä kuin Nicolas Davidin huoneella,\nkuitenkin oli ihan viimeksimainitun huoneen vieressä ja että sen\nerotti siitä vain lautaseinä, jonka tarvittaessa saattoi helposti\nporata läpi.\n\n-- Se mitä nyt olet minulle sanonut, -- virkkoi Chicot, -- ansaitsee\npalkinnon, ja sinä saat tänä iltana illallispöydässäsi Xeres-viiniä.\nTotisesti sinä sitä saat, niin totta kuin nimeni on Chicot.\n\nChicot kutsutti nyt isännän sisälle. Tämä saapui, mutta ilmoitti,\nettä hänen ensin täytyi puhua muutama sana erään toisen\nmatkustavaisen kanssa.\n\nChicot arvasi että tämä matkustavainen oli hänen ystävänsä asianajaja.\n\n-- Mitäpähän heillä olisi toisilleen puhumista? -- virkkoi Chicot.\n\n-- Luuletteko ehkä, että isäntä ja tuo teidän matkustavaisenne ovat\nsalaisessa liitossa keskenään?\n\n-- Saamari! Näettehän sen selvästi, koskapa tuo lurjus, joka juuri\noli täällä sisällä ja joka luullakseni oli isäntä...\n\n-- Kyllä hän oli isäntä itse, -- huomautti munkki.\n\n-- Koska hän alentuu puhuttelemaan palvelijaksi puettua miestä.\n\n-- Ooh, -- sanoi Gorenflot, -- hän on nyttemmin muuttanut pukua. Minä\nolen hänet nähnyt. Hän on kokonaan mustiin puettu.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi Chicot. -- Isäntä siis varmasti tietää\nsalaisuuden.\n\n-- Ettekö tahdo, että minä koettaisin ripittää hänen eukkoaan? --\nkysäsi Gorenflot.\n\n-- En, -- vastasi Chicot. -- Minusta olisi parempi, että sinä\nkävelisit hieman kaupungilla.\n\n-- Entäpä illallinen? -- huomautti Gorenflot.\n\n-- Sen annan minä kattaa valmiiksi sinun poissaollessasi. Tuossa on\necu, jolla voit odotellessasi pitää lystiä.\n\nParahiksi oli Gorenflot ehtinyt päästä ulos, kun Chicot jo otti\nesille poran ja kaivoi sillä reiän seinään. Seinän paksuuden vuoksi\nhän tosin ei voinut nähdä sen takana olevan huoneen kaikkia osia,\nmutta kun hän pani korvansa reiän kohdalle, saattoi hän jotenkin\nselvästi kuulla kaikki mitä huoneessa puhuttiin.\n\nHuoneessaolijat olivat kuitenkin asettuneet sellaiseen paikkaan, että\nChicot selvästi näki isännän ja Nicolas Davidin, jotka keskustelivat\nkeskenään.\n\nChicot tosin ei saanut ihan joka sanasta selkoa, mutta sen verran\nhän kuitenkin sai keskustelusta selville, että Davis kerskui\nuskollisuudellaan kuninkaaseen ja puhui eräästä tehtävästä, jonka\nherra de Morvilliers oli hänen suoritettavakseen uskonut.\n\nDavidin puhuessa kuunteli isäntä kylläkin hyvin arvokkaasti, mutta\nsamalla jonkun verran välinpitämättömästi, sillä hän vastaili vain\nlyhyesti. Chicosta tuntui hänen katseessaan ja äänessään olevan\neräänlaista ivaa joka kerta kun David puhui kuninkaasta.\n\n-- Ha haa -- ajatteli Chicot, -- eiköhän isäntämme vain lienekin\nliigalainen? Siitä minun otettava selko.\n\nJa kun Nicolas Davidin kamarista ei enää kuulunut mitään tärkeämpää\nkeskustelua, odotti Chicot vuorostaan, että isäntä nyt tulisi häntä\ntapaamaan.\n\nViimein ovi avattiinkin.\n\nIsäntä piteli lakkia kädessään, mutta hänen kasvoillaan oli sama\nivallinen ilme kuin asianajajan kanssa keskustellessaankin.\n\n-- Istukaa alas, paras herra, -- sanoi Chicot. -- Ennenkuin ryhdymme\ntekemään erityistä sopimusta, pyydän teidän aluksi kuulemaan, mitä\nminulla on teille sanomista.\n\nIsäntä ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ja teki kädellään merkin,\nettä hän halusi jäädä seisomaan.\n\n-- Te olette nähnyt minun saapuneen erään munkin seurassa, -- jatkoi\nChicot.\n\n-- Olen.\n\n-- Vaietkaa! Elkää puhuko siitä kenellekään! Tämä munkki on\nkarkoitettu.\n\n-- Vai niin, -- virkkoi isäntä. -- Olisiko hän ehkä joku valepukuinen\nhugenotti?\n\nChicotin kasvoilta kuvastui loukattu arvokkuus.\n\n-- Hugenotti! -- sanoi hän inhoten, -- kuka sanoo hänen olevan\nhugenotin? Tietäkää, että tämä munkki on minun sukulaiseni ja ettei\nminun sukulaisissani ole ainoatakaan hugenottia.\n\n-- Ooh, hyvä herra, sellaista on ennenkin nähty.\n\n-- Ei milloinkaan minun perheeni keskuudessa. Tämä munkki päinvastoin\non hugenottien vannoutunut vihollinen ja on joutunut hänen\nmajesteettinsa epäsuosioon, majesteetin, joka, kuten tiedätte,\nhugenotteja suojelee.\n\nIsäntä näytti innostautuvan Gorenflotin kohtalosta.\n\n-- Vaiti! -- virkkoi hän, pannen sormen suulleen, ja tuli lähemmäksi.\n\n-- Kuinka! Mistä syystä? -- kysyi Chicot. -- Olisiko tällä ehkä\nsattumalta jokin kuninkaan puoluelainen?\n\n-- Minä pelkään, että on, -- virkkoi isäntä ja pudisteli päätään. --\nTässä viereisessä huoneessa asuu myös muuan matkustaja.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- sanoi Chicot, -- lienee parasta, että\nminä ja sukulaiseni heti lähdemme tiehemme, sillä maanpakolaisena,\nvihattuna...\n\n-- Mihinpä te sitten menisitte?\n\n-- Meillä on runsaasti osotteita, joita olemme saaneet ystävältämme,\nravintolanisäntä La Hurièreltä.\n\n-- La Hurière! Tunnetteko La Hurièren?\n\n-- Vaiti! Siitä ei saa puhua, mutta me tutustuimme häneen\nBartholomeuksen yönä.\n\n-- Vai niin, -- myhähti isäntä. -- Huomaan, että te ja sukulaisenne\nolette jumalaapelkääväisiä ihmisiä. Tunnen minäkin La Hurièren. Te\nsiis sanotte, hyvä herra, että teidän sukulaisenne...\n\n-- Että hän varomattomasti on saarnannut hugenotteja vastaan, että\nhänellä on ollut harvinainen menestys ja että hänen majesteettinsa,\nmielettömänä siitä menestyksestä, mikä hänelle paljasti kansassa\nvallitsevan mielialan, ajattaa häntä takaa pannakseen hänet vankilaan.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi isäntä teeskentelemättömästi osaaottaen.\n\n-- Silloin minä vein hänet pois.\n\n-- Ah, rakas herra, siinä teitte vallan oikein.\n\n-- Guisen herttua on kyllä tarjoutunut häntä suojelemaan.\n\n-- Mitä sanotte? Guisen Henrik? Henrik arpinenko?\n\n-- Ei, Henrik pyhä.\n\n-- Niinkuin sanotte, Henrik pyhä.\n\n-- Mutta minä pelkään sisällistä sotaa.\n\n-- Hyvä, -- sanoi isäntä, -- jos kerran olette Cuisen herttuan\nystäviä, niin tunnette kai tämän.\n\nNyt teki isäntä jonkinlaisen vapaamuurarimerkin, jonka perusteella\nliigalaiset tunsivat toisensa.\n\nSinä merkillisenä yönä, jonka Chicot oli viettänyt Pyhän Genovevan\nluostarissa, ei hän ollut huomannut vain tätä merkkiä, joka ainakin\nparikymmentä kertaa oli toistettu hänen silmäinsä edessä, vaan\nmyöskin toisen merkin, jolla edelliseen vastattiin.\n\n-- Tietysti minä tuon tunnen. Entä te tämän?\n\n-- Paras herra, -- puhui nyt isäntä, -- pitäkää minun taloani\nomananne, pitäkää minua ystävänänne. Minä ajattelen teitä veljenäni,\nja jos teiltä puuttuu rahaa, niin...\n\nTähän vastaukseksi veti Chicot taskustaan kukkaron, joka, vaikka sitä\nolikin vähän tullattu, kuitenkin vielä oli kunnioitettavan täysi.\n\n-- Saadakseni teidät yhä enemmän vakuutetuksi asiasta, -- lisäsi\nChicot, -- tahdon sanoa teille, että me matkustamme oikean uskon\nlevittämisen tarkoituksessa ja että matkakustannuksemme suorittaa\npyhän liiton rahastonhoitaja. Neuvokaa siis meille sellainen\nmajatalo, missä meillä ei ole mitään pelkäämistä.\n\n-- Saamari! -- virkkoi isäntä, -- te ette voi missään olla paremmassa\nturvassa kuin täällä. Muistakaa, että minä sen teille sanon.\n\n-- Mutta tehän juuri äsken mainitsitte jostain henkilöstä, joka asuu\nviereisessä huoneessa?\n\n-- Mainitsin kyllä. Mutta pitäköön hän varansa, sillä jos vaan\nkerrankaan huomaan hänessä mitään urkkijan oireita, ajan hänet ulos\nportista, niin totta kuin nimeni on Bernovillet. Sanokaa vain sana,\nja minä ajan hänet ulos ovesta.\n\n-- Ei, ei! Miksikä niin? -- jatkoi Chicot. -- Antakaa hänen\npäinvastoin olla. On parasta pitää vihollisensa lähellään. Silloin\nniitä ainakin voi pitää silmällä.\n\n-- Oletteko oikeassa? -- vastasi Bernovillet ihastuen.\n\n-- Mutta mistä syystä otaksutte tämän miehen olevan meidän\nvihollisemme? Sanon _meidän_ vihollisemme, -- lisäsi gascognelainen\nmitä herttaisimmin hymyillen, -- sillä huomaanhan jo, että me olemme\nveljiä.\n\n-- Epäilemättä, -- vastasi isäntä. -- Kas, hyvä ystävä, minä epäilen\ntuota miestä, koska hän saapui tänne lakeijan puvussa ja sittemmin\npuki ylleen jonkinlaisen asianajajan puvun. Nyt minä kuitenkin\nväitän, ettei hän ole asianajaja eikä palvelija, sillä minä hänen\nviittansa alta, joka oli heitetty tuolille, näin pitkän miekan\nkären. Lisäksi on hän hyvin omituisella tavalla puhunut minulle\nkuninkaasta ja lopuksi on hän sanonut saaneensa jonkin tehtävän herra\nde Morvilliersilta, joka, kuten tiedätte, on itse Nebukadnezarin\nministeri.\n\n-- Herodes, niinkuin minä häntä nimitän.\n\n-- Sardanopolus, -- lisäsi isäntä.\n\n-- Hyvin sanottu! -- huusi Chicot.\n\n-- Ah! Huomaan, että me ymmärrämme toisiamme.\n\n-- Kyllä me ymmärrämme, -- vastasi Chicot. -- Minä siis jään tänne.\n\n-- Niin toivon.\n\n-- Mutta ei sanaakaan minun sukulaisestani!\n\n-- Ei ainoatakaan sanaa, sen lupaan.\n\n-- Eikä minusta itsestänikään.\n\n-- Miksi te sitten minua luulette? Mutta hiljaa, tuolta tulee joku.\n\nGorenflot ilmestyi kynnykselle.\n\n-- Ah, hänhän se onkin, tuo arvon mies! huudahti isäntä mennen\nmunkkia vastaan ja tehden liigalaisten merkin. Gorenflot sekä\nhämmästyi että kauhistui.\n\n-- Vastaa, vastaahan veljeni, -- sanoi Chicot. -- Isäntämme tietää\nkaiken ja tuntee myöskin salaisuuden.\n\n-- Minkä salaisuuden? -- kysyi Gorenflot.\n\n-- Pyhän liiton, -- virkkoi Bernovillet hiljaa. Gorenflot teki\nvaaditun merkin, ja se ylenmäärin ilahdutti isäntää.\n\n-- Mutta, -- sanoi Gorenflot, jonka mieli teki muuttaa\nkeskusteluainetta, -- minullehan oli luvattu Xeres-viiniä.\n\n-- Xeres, Malaga, Alicante ja kaikki muutkin kellarini viinit ovat\nteidän käytettävissänne, hyvä veli.\n\nGorenflot ei tuosta kaikesta tajunnut kerrassaan mitään. Kolmena\npäivänä perättäin hän joi itsensä humalaan: ensimäisenä päivänä\nXerestä, toisena Malagaa ja kolmantena Alicantea.\n\nNäinä päivinä ei Chicot ollut lähtenyt mihinkään huoneestaan, vaan\noli aamusta iltaan pitänyt asianajajaa silmällä. Isäntä, joka luuli\nChicotin tuota otaksuttua rojalistia pelkäävän, teki asianajajalle\nsenkin seitsemän kepposta. Mutta ei mikään -- siltä ainakin näytti\n-- saanut suuttumaan Nicolas Davidia, joka Kultaisen joutsenen\nravintolaan oli määrännyt kohtauksen Pierre de Gondyn kanssa eikä\nmitenkään tahtonut lähteä tuosta asunnostaan, peläten herttuoiden\nlähettilään ehkä eksyvän hänestä. Siitä syystä eivät asianajajaa\nnäyttäneet isännän loukkaukset lainkaan liikuttavan. Mutta heti kun\nmestari Bernoville oli pannut poistuessaan asianajajan oven kiinni,\noli Chicot tähystyspaikaltaan havainnut, miten Nicolas David kaikin\nkeinoin koetti purkaa vihaansa.\n\nJo tulonsa jälkeisenä päivänä, isännän vastenmielisyyden huomattuaan,\noli hän, nyrkkiään ovea kohden puiden, sanonut:\n\n-- Odotappa vain viisi tai kuusi päivää, senkin lurjus, niin kyllä\nsen vielä saat minulle maksaa! Chicot siis tiesi tarpeeksi. Hän oli\nvakuutettu siitä, ettei Nicolas David lähtisi ravintolasta, ennenkuin\nolisi saanut lähettilään vastauksen.\n\nMutta viikon kuluttua Nicolas David sairastui, sen jälkeen kun\nisäntä, Chicotin vastaväitteistä huolimatta, oli antanut asianajajan\nymmärtää, että hän, isäntä, mahdollisimman pian tarvitsi tämän\nasuttavana olevan huoneen. Isäntä kehoitti hänen lähtemään talosta,\nkoskapa hän vielä saattoi kävellä. Mutta asianajaja pyysi saada jäädä\nseuraavaan päivään, jolloin hän toivoi voivansa paremmin. Seuraavana\npäivänä hän kuitenkin oli paljo sairaampi.\n\nIsäntä tuli itse kertomaan tämän uutisen ystävälleen liigalaiselle.\n\n-- Tiedättekös mitä? -- virkkoi hän käsiään hieroen, --\ntuo rojalistimme, tuo Herodeksen ystävä, taitaa joutua\nkenraalitarkastuksen alaiseksi.\n\nLiittolaisten kesken tarkoitettiin _kenraalitarkastuksella_\nmuuttamista tästä maailmasta toiseen.\n\n-- Äh, -- murahti Chicot. -- Luuletteko hänen sitten kuolevan?\n\n-- Hänessä on kovin ankara kuume ja hän heittelehtii sängyssään kuin\nmielipuoli. Lääkärit eivät ymmärrä sen taudin laatua.\n\nChicot näytti miettiväiseltä.\n\n-- Miltä hän näyttää? -- kysyi hän.\n\n-- Hän on kalmankalpea ja huutaa vimmatusti.\n\n-- Mitä hän sitten puhuu?\n\n-- Hän huutaa: varjelkaa kuningasta! Kuninkaalle on pahaa tekeillä.\nJa sitten hän väliin sanoo odottavansa jotain henkilöä Avignonista ja\nhaluavansa tavata sitä ennen kuolemistaan. Eikö olisi hassua jos hän\nkuolisi täällä?\n\n-- Olisippa kyllä, varsin somaa, -- arveli Chicot. -- Mutta minä\nen kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan, ennenkuin tuo Avignonista\nodotettu henkilö on saapunut.\n\n-- Miksi niin? Kuta pikemmin hän kuolee, sitä pikemmin hänestä\npääsemme.\n\n-- Niinpä tietenkin, mutta minä en ulottaisi vihaani niin pitkälle,\nettä toivoisin ruumiin ja sielun tuhoutumista, ja kun kerran tuo\nAvignonista saapuva henkilö tulee häntä ripittämään, niin...\n\n-- Mutta käsittänette kai, ettei koko tuo Avignonjuttu ole mitään\nmuuta kuin kuumehouretta, jonka hän on päähänsä saanut, ja ettei hän\nsuinkaan odota ketään.\n\n-- Kukapa tietää! -- tuumaili Chicot.\n\n-- Ah, te olette tosi kristitty, te!\n\n-- Paha on hyvällä palkittava, niin neuvoo jumalallinen laki.\n\nIsäntä poistui mitä syvimmin Chicotia ihaillen.\n\nGorenflot, joka ei ottanut mihinkään näihin tällaisiin osaa, rupesi\nsilminnähtävästi lihomaan. Kahdeksan päivän kuluttua huojui rappu\nhänen allaan ja hän hädintuskin mahtui niissä kulkemaan, niin että\nhän eräänä iltana kummastellen lausui Chicotille luulevansa rappusten\nkavenneen. Muuten ei hän lainkaan ajatellut Nicolas Davidia, ei\nliigaa eikä uskonnon valitettavaa rappeutumista. Hänen ainoana\nhuolenaan oli koettaa valikoida sopivia viinilajeja niihin runsaisiin\nruokiin, joita hän itselleen tilaili. Isäntä, joka kerta kun näki\nhänen menevän ulos tai sisälle, vain hämmästyksissään ihmetteli:\n\n-- Kukapa olisi voinut aavistaa, että tuo paksu munkki on niin mainio\nkaunopuhuja!\n\n\n\n\n32.\n\nMunkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.\n\n\nPäivä, jolloin ravintola vapautuisi epämiellyttävästä vieraastaan,\nnäytti vihdoinkin sarastavan. Mestari Bernovillet syöksähti Chicotin\nkamariin niin täyttä kurkkua nauraen, että gascognelaisen täytyi\nhetkinen odottaa, ennenkuin sai tietää syyn siihen.\n\n-- Se kuolee! -- huusi tuo laupias ravintolanisäntä. -- Se heittää\nhenkensä! Viimeinkin se oikaisee sorkkansa!\n\n-- Ja sekö nyt teistä sitten on niin hauskaa? -- kysyi Chicot.\n\n-- Tietysti. Mutta onpa se kallista kujetta.\n\n-- Mikä on kujetta?\n\n-- Ähäh! Tunnustakaa vaan suoraan, että te, hyvä ystävä, olette\nsaaneet aikaan sen kepposen.\n\n-- Minäkö järjestänyt kepposia? Mitä te tarkoitatte? Mitä on hänelle\ntapahtunut?\n\n-- Mitäkö hänelle on tapahtunut? Tehän tiedätte hänen alituiseen\nhuutaneen sitä henkilöä, jonka piti saapua Avignonista.\n\n-- Onko tuo henkilö siis vihdoinkin saapunut?\n\n-- On.\n\n-- Oletteko nähnyt hänet?\n\n-- Olen, piru vieköön!\n\n-- Minkä näköinen hän on?\n\n-- Avignonista tullut mieskö? Hän on pieni, laiha ja punakka.\n\n-- Se on hän? -- huudahti Chicot.\n\n-- No, kas niin, oikeassapas olin! Tehän se juuri hänet noudatitte\ntänne, koskapa tiedätte, minkä näköinen hän on.\n\n-- Lähettiläs on siis tullut! Kertokaapas minulle kaikki hyvin\ntarkoin, veli Bernovillet.\n\n-- Sen olen tekevä. Noin tunti takaperin näin erään pienen miehen\nratsastavan ison hevosen selässä ja pysähtyvän portille.\n\n-- \"Onko mestari Nicolas täällä?\" kysyi ratsastaja. Tiedättehän, että\ntuo rojalisti lurjus on sillä nimellä ottanut täällä asunnon.\n\n-- \"Kyllä hän on täällä\", vastasin minä.\n\n-- Ilmoittakaa hänelle, että se henkilö, jota hän on odottanut\nAvignonista, nyt on saapunut.\n\n-- Aivan heti, hyvä herra. Mutta minun täytyy jo edeltäpäin\nhuomauttaa teitä eräästä asiasta -- mestari Nicolas, joksi te häntä\nkutsutte, on kuolemaisillaan.\n\n-- Sitä suuremmalla syyllä on teidän toimitettava mitä pikemmin minun\nterveiseni perille.\n\n-- Mutta hän on hyvin sairas. Hän on saanut tarttuvan kuumetaudin.\n\n-- No, kiiruhtakaa sitten, taivaan tähden! -- puhui mies.\n\n-- Tahdotteko siis välttämättä, vaarasta huolimatta, tavata häntä?\n\n-- Minun _täytyy_ häntä tavata, sanon minä.\n\nSe pieni mies puhui niin rajulla ja käskevällä äänellä, ettei mikään\nvastustus voinut tulla kysymykseen. Minä siis saatoin hänet kuolevan\nhuoneeseen.\n\n-- Onko hän nyt siellä? -- kysyi Chicot.\n\n-- On. Ja eikö olekin hassua? Mikä onnettomuus, ettei voi kuulla,\nmitä ne puhuvat!\n\n-- Mutta mikä estää teitä menemästä sinne sisälle?\n\n-- Hän lähetti minut pois teeskennellen ripityttää itsensä.\n\n-- Mutta voittehan kuunnella oven takana.\n\n-- Siinä olette oikeassa, -- virkkoi isäntä ja riensi huoneesta ulos.\n\nChicot puolestaan kiiruhti heti omalle tähystyspaikalleen ja\nnäki Pierre de Gondyn istuvan sairaan pääalusen vieressä. Mutta\nhe kumpikin puhelivat niin hiljaa, ettei Chicot erottanut heidän\nkeskustelustaan ainoatakaan sanaa. Viiden minuutin kuluttua nousi de\nGondy ylös, sanoi jäähyväiset ja meni tiehensä.\n\nChicot riensi ikkunan luo.\n\nRatsupalvelija piteli suitsista sitä suurta hevosta, josta isäntä oli\npuhunut. Pian ilmestyi siihen myöskin Guisen herttuain lähettiläs,\nnousi nopeasti satulaan ja läksi ratsastamaan suoraa päätä Parisia\nkohti.\n\n-- Saamari! -- murahti Chicot. -- Kunpahan tuo mies vaan ei veisi\nmukanaan sukutaulua. Mutta minä hänet kyllä ehdin saada kiinni,\nvaikkapa minun pitäisi ajaa kymmenen hevosta kuoliaiksi. Mutta ehkäpä\nei sentään, -- jatkoi hän, -- sillä nuo asianajajat ovat viekkaita\nkettuja, varsinkin tämä, ja minä epäilen... Mutta haluaisinpa tietää,\n-- lisäsi hän ja käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla,\nikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa kohdistuneet kokonaan toiselle\ntaholle, -- tahtoisinpa tietää missä Gorenflot lurjus majailee!\n\nSiinä samassa tuli isäntä takaisin.\n\n-- Mies on matkustanut pois, -- sanoi hän.\n\n-- Rippi-isäkö?\n\n-- Juuri hän, vaikkei hän olekaan mikään rippi-isä yhtään enempää\nkuin minäkään.\n\n-- Miten sairas voi?\n\n-- Hän on keskustelun jälkeen mennyt tainnoksiin.\n\n-- Oletteko varma siitä, että hän edelleenkin on huoneessaan?\n\n-- Piru vieköön! Hän kait ei lähde huoneestaan, ennenkuin hänet\nviedään hautaan.\n\n-- Hm! Menkää nyt hakemaan tänne minun matkatoverini mahdollisimman\npian.\n\n-- Vaikkako hän olisi juovuksissakin?\n\n-- Vaikka juovuksissa, olkoon missä tilassa tahansa. Se tapahtuu\nhyvän asian tähden.\n\nBernovillet riensi heti ulos. Hän oli asiaansa innostunut mies.\n\nNyt oli Chicotin vuoro saada kuume. Hän näet ei tiennyt, pitikö hänen\nrientää de Gondyn jälkeen vaiko mennä Nicolas Davidia tapaamaan.\nJos asianajaja olisi niin sairas kuin mitä ravintolanisäntä väitti,\noli luultavaa, että hän oli jättänyt paperinsa de Gondylle. Siitäpä\nsyystä Chicot kävelikin levottomana huoneessaan, sivellen kädellään\notsaansa ja hapuillen aivoissaan harhailevista ajatuksista sitä\njohtotähteä, mikä ehkä päästäisi hänet tästä epäselvyyden pälkähästä.\n\nViereisessä huoneessa oli ihan hiljaista, eikä Chicotikaan voinut\ntähystyspaikaltaan erottaa mitään muuta kuin sängynnurkan.\n\nYht'äkkiä kuului ääniä rapuilta. Chicot hätkähti: munkki sieltä tulla\njyrysi.\n\nMukanaan isäntä, joka turhaan pyysi häntä vaikenemaan, kapusi\nGorenflot ylös rappuja, kovaa melua pitäen.\n\nChicot ehätti ovelle.\n\n-- Vaiti! ole hiljaa, juoppolalli! -- huusi hän.\n\n-- Juoppolalli, vaikka on vain hiukkasen maistellut! -- hihkui\nGorenflot.\n\n-- Kuulehan, tulehan tänne! Ja te, Bernovillet, tehän tiedätte...\n\n-- Kyllä minä tiedän, -- vastasi isäntä merkitsevästi ja poistui\nhuoneesta.\n\n-- Tule tänne, sanon minä! -- jatkoi Chicot ja veti munkin\nhuoneeseen. -- Meidän on puheltava vakavasti, jos sinä vaan siihen\nkykenet.\n\n-- Oh! -- ähkyi Gorenflot, -- te laskette leikkiä, toveri. Minä olen\nyhtä vakava kuin aasi juodessaan.\n\n-- Eli juotuaan, -- huomautti Chicot ja kohautti olkapäitään.\nHän antoi munkin istuutua. Hänen katseensa oli niin vakava, että\nGorenflotkin nyt ymmärsi täytyvänsä kuunnella.\n\n-- No niin, mistä nyt _taaskin_ on kysymys? -- kysäsi Gorenflot,\notaksuen Chicotin jälleen valmistavan hänelle ikävyyksiä.\n\n-- Katsohan -- vastasi Chicot ankarasti, -- kysymys on siitä, ettet\nsinä lainkaan näy ajattelevan kutsumuksesi täyttämistä. Sinä kulutat\npäiväsi juopotteluun, eikä uskonnon asia sillä välin suinkaan edisty.\n\nGorenflot tuijotti hämmästyneenä nuhtelijaan.\n\n-- Minäkö? -- virkkoi hän viimein.\n\n-- Juuri sinä. Katsoppa vaan, minkä näköiseltä nytkin näytät. Kaapusi\non repaleinen, ja sinä itse olet jossain tapellut, koska silmäsi on\nsinertävä.\n\nEttäkö minä? -- jatkoi Gorenflot, hämmentyen yhä enemmän noista\nnuhteista, joihin Chicot ei ollut häntä totuttanut.\n\n-- Niinpä kyllä. Olet liassa polvien yläpuolelta. Ja minkälaista\nlikaa sitten! Savea! Se todistaa, että sinä olet ottanut humalan\njossain esikaupungissa.\n\n-- Se on kyllä ihan totta, -- myönsi Gorenflot.\n\n-- Voi sinua, syntinen! Ja genovevalaismunkki! Jos olisit edes\nfransiskaani, niin kävisi se jotenkuten päinsä. Varo itseäsi tuolla\ntavoin vastaisuudessa käyttäytymästä, sillä muuten minä erkanen\nsinusta. Ja onpa Lyonissa sitäpaitsi poliisejakin.\n\n-- Armahtakaa minua, hyvä suojelijani! -- änkytti munkki ja alkoi,\nellei juuri itkeä, niin kuitenkin ulvoa kuin petoeläin.\n\n-- Hyi! -- nuhteli Chicot. -- Ja sinun tuolla tavoin hummaillessasi\non tässä vieressä muuan naapuri ihan kuolemaisillaan.\n\n-- Se on totta, -- myönsi Gorenflot katuvaisin katsein.\n\n-- Sanoppa nyt: oletko kristitty? Jaa tahi ei?\n\n-- Olen minä kristitty? -- huudahti Gorenflot, syöksähtäen ylös.\n-- Olenko minä muka kristitty! Sen vannon paavin hatun kautta,\nettä olen, ja sen voisin todistaa vaikka pyhän Laurentiuksen\ntulikoetuksella.\n\nJa kädet ojennettuina, ikäänkuin vannoakseen valan, hän alkoi laulaa,\nniin että ikkunaruudut vähällä olivat särkyä:\n\n    \"Mua kristityksi kutsutaan,\n    ma siitä rikkauteni saan\".\n\n-- Jo riittää, -- virkkoi Chicot, -- kun kerran olet kristitty, niin\nelä salli veljesi kuolla ripittämättä.\n\n-- Oikeassa olet. Missä sitten on tuo veljeni? Minä hänet kyllä\nripitän, -- sanoi Gorenflot. -- Mutta ensin tahdon saada jotain\njuodakseni, sillä minä kuolen janoon.\n\nChicot ojensi munkille ison pikarillisen vettä, ja munkki kulautti\nsen melkein pohjaan.\n\n-- Ah, poikani, -- sanoi hän, -- nyt alan nähdä paljo selvemmin.\n\n-- Sepä on toki hyvä, -- vastasi Chicot, aikoen käyttää hyväkseen\ntuota valoisampaa silmänräpäystä.\n\n-- No, mutta ketä minun on ripitettävä?\n\n-- Naapuri parkaamme, joka on kuolemaisillaan.\n\n-- Lähetä sille tuopillinen hunajalla sekoitettua viiniä, -- neuvoi\nGorenflot.\n\n-- Sitä en häneltä kylläkään kadehti, mutta hän tarvitsee pikemmin\nsielun kuin ruumiin ruokaa. Sinun on mentävä hänen luokseen.\n\n-- Luuletteko minun olevan siihen tarpeeksi valmistuneen, herra\nChicot? kysyi munkki hämillään.\n\n-- Sinäkö? En ole nähnyt sinulla siihen tehtävään olevan milloinkaan\nenemmän kutsumusta kuin juuri nyt. Sinun tulee johdattaa hänet\noikealle tielle, jos hän on eksynyt harhaan. Sinun on näytettävä\nhänelle suorin tie paratiisiin, jos hän sitä vaan haluaa.\n\n-- Minä riennän hänen luokseen.\n\n-- Elähän! Odotahan vähän! Minun täytyy selittää sinulle miten sinun\non meneteltävä.\n\n-- Mitä varten? Ikäänkuin minä en kahteenkymmeneen vuoteen olisi\noppinut kutsumustani täyttämään!\n\n-- Kyllä hyvinkin, mutta sinun tulee täyttää ei ainoastaan oma\nkutsumuksesi, vaan myöskin minun tahtoni, jolta sinun on kysyttävä\nneuvoa.\n\n-- Teidänkö tahtonne?\n\n-- Niin. Ja jos sinä sen täsmällisesti täytät, niin, huomaappa, mitä\nnyt sinulle sanon, niin sijoitan minä tuhat écuta Runsaudensarven\nravintolaan sinun kontollesi, juodaksesi tai syödäksesi, kumminpuolin\nvaan haluat.\n\n-- Syödä ja juoda samalla kertaa, siitä minä enimmin pidän.\n\n-- Olkoon menneeksi. Tuhat écuta sinä saat, jos vaan ripität kuolevan.\n\n-- Tietysti minä hänet ripitän, vaikka siihen paikkaan menehtyisin.\nMutta sanokaapa minulle nyt, millä tavoin minun tulee häntä ripittää.\n\n-- Kuule sitten: tuo munkinkauhtanasi herättää suurta kunnioitusta.\nSinä puhut Jumalan ja kuninkaan nimessä. Sinun täytyy\nkaunopuheliaisuutesi avulla pakottaa tuo mies antamaan sinulle ne\npaperit, jotka hän juur'ikään sai Avignonista.\n\n-- Mutta mitä varten minä häntä siihen pakottaisin?\n\nChicot katsahti sääliväisesti munkkiin.\n\n-- Ansaitaksesi nuo tuhat écuta, senkin pöllö! -- sanoi hän.\n\n-- Aivan oikein, -- vastasi Gorenflot. -- Nyt minä menen.\n\n-- Odotahan vähän. Hän tulee sanomaan sinulle, että hän juuri äsken\nantoi ripittää itsensä.\n\n-- No, jos hän kerran jo on ripityttänyt itseään, niin mitäpä minulla\nsiellä silloin enää on tekemistä?\n\n-- Sinun on vastattava hänelle, että hän valehtelee ja että se\nhenkilö, joka äsken kävi hänen luonansa, ei ollut mikään rippi-isä,\nvaan pelkkä vehkeilijä samoin kuin hän itsekin.\n\n-- Mutta silloin hän suuttuu.\n\n-- Mitä sinä siitä välität? Hänhän on kuolemaisillaan.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Sitten sinun tulee puhua Jumalasta, perkeleestä ja mistä vaan\ntahdot, mutta tavalla tahi toisella on sinun järjestettävä asiat\nsiten, että saat käsiisi Avignonista tulleet paperit.\n\n-- Mutta entä jos hän kieltäytyy luovuttamasta niitä minulle?\n\n-- Siinä tapauksessa on sinun evättävä häneltä synninpäästö, sinun on\njulistettava hänet kirkonkiroukseen, pantava pannaan.\n\n-- Taikka minä riistän häneltä paperit väkisin.\n\n-- Tee kuten haluat. Mutta näytäppä nyt, oletko riittävän selvä\nvoidaksesi täsmälleen täyttää minun määräykseni?\n\n-- Aivan säntilleen, sen saatte nähdä.\n\nNäin sanoen nosti Gorenflot kätensä leveille kasvoilleen,\nikäänkuin sivelläkseen niiltä pois kaikki juopumuksen jälet. Hänen\nkatseensa muuttui tyyneksi, vaikkakin, jos sitä olisi lähemmin\ntarkastellut, siinä olisi voinut huomata jotain tuijottavaa. Hänen\nsuustaan pääsi vain arvokkaita sanoja, ja kaikki hänen liikkeensä\nilmaisivat selvyyttä, vaikkapa hän vielä vapisikin hieman. Hän astui\njuhlallisena ovea kohti.\n\n-- Varro vähäsen! -- sanoi Chicot. -- Kun hän on luovuttanut sinulle\npaperit, niin pitele niitä lujasti toisessa kädessäsi ja koputa\ntoisella kädelläsi seinään.\n\n-- Mutta entä jos hän ei annakkaan niitä minulle?\n\n-- Niin koputa kuitenkin.\n\n-- Hyvä on.\n\nGorenflot läksi nyt huoneesta. Sillä aikaa Chicot, ollen mitä\nankarimman mielenliikutuksen vallassa, asetti korvansa seinää vasten\nvoidakseen kuulla vähäisimmänkin melun. Muutaman minuutin kuluttua\nastui munkki naapurin huoneeseen. Asianajaja kohosi ylemmä sängyssään\nja tuijotti sisälletulijaa.\n\n-- Päivää veljeni! -- virkkoi Gorenflot, astui keskelle huonetta ja\nojensi suoraksi paksun vartalonsa.\n\n-- Mitä haette täältä, isä? -- mutisi sairas heikolla äänellä.\n\n-- Poikani, minä olen vain munkki parka ja olen saanut tietää teidän\nolevan vaarallisesti sairaana. Senvuoksi olen tullut puhumaan teille\nsielunne autuudesta.\n\n-- Minä kiitän, -- sanoi kuoleva, -- mutta luulen teidän\nhuolenpitoanne tarpeettomaksi. Nyt minä tunnen voivani vähän paremmin.\n\nGorenflot pudisti päätään.\n\n-- Niinkö luulette? -- kysyi hän.\n\n-- Olen siitä varma.\n\n-- Se on vain saatanan juoni, saatanan, joka tahtoo, että te\nkuolisitte ilman rippiä.\n\n-- Siinä tapauksessa saatana pettyy, -- virkkoi sairas, -- sillä minä\nolen juuri äskettäin ripityttänyt itseni.\n\n-- Kenen edessä?\n\n-- Erään avignonilaisen papin. Gorenflot pudisti vielä kerran päätään.\n\n-- Se ei ollut mikään pappi, -- virkkoi hän.\n\n-- Kuinka! Eikö se ollut pappi?\n\n-- Ei.\n\n-- Kuinka sen tiedätte?\n\n-- Minä tunnen hänet, -- vastasi Gorenflot niin varmalla äänellä,\nettä asianajaja hämmentyi, niin vaikeata kuin yleensä onkin saada\nasianajajia hämmästymään.\n\n-- Niin ollen, koska teidän terveydentilanne ei ole parempi, --\njatkoi munkki, -- ja koska tuo mies ei ollut mikään pappi, on teidän\nannettava ripittää itsenne.\n\n-- Minä en pyydä mitään muuta, -- vastasi asianajaja hieman\nkovemmalla äänellä, -- kuin että saan ottaa ripin keneltä itse haluan.\n\n-- Teillä ei enää ole aikaa haetuttaa ketään muuta, poikani.\nSitäpaitsi, koska minä kerran olen täällä...\n\n-- Mitä! Eikö minulla ole aikaa? -- huudahti sairas äänellä, joka\nalkoi kuulostaa yhä voimakkaammalta. -- Mutta kun minä sanon teille,\nettä voin paremmin, kun vakuutan, että tällä kertaa varmasti vältän\nkuoleman...\n\nGorenflot pudisti kolmannen kerran päätään.\n\n-- Mutta minä, -- sanoi hän yhtä varmasti, -- minä, poikani,\nvakuutan, ettei minulla ole vähääkään toivoa teidän toipumisestanne.\nTeidät on tuominnut kuolemaan niin hyvin lääkäri kuin jumalallinen\nSallimuskin. On julmaa sanoa se teille, sen hyvin ymmärrän. Mutta\nsitä tietähän me kaikki ennemmin taikka myöhemmin matkaamme. On\nolemassa vaaka, oikeuden vaaka, ja onhan sitäpaitsi lohduttavaa\nkuolla, kun tietää heräävänsä toisessa elämässä. Siis, rakas lapseni,\nripityttäkää itsenne.\n\n-- Minäpä vakuutan teille, isä, että tunnen itseni paljo\nvoimakkaammaksi, ja se todennäköisesti johtuu teidän pyhästä\nläsnäolostanne.\n\n-- Erehdystä, poikani, erehdystä, -- selitti Gorenflot. -- Viimeisenä\nhetkenään tuntee ihminen jonkinlaista liekehtivää elinvoimaa, se\non kuin lamppu, joka sammumisensa edellä vielä kerran leimahtaa.\nSelittäkääpä nyt, -- jatkoi munkki ja istahti sängyn reunalle, --\ntunnustakaapa minulle pyyteenne, salahankkeenne ja vehkeilynne.\n\n-- Pyyteeni, salahankkeeni ja vehkeilyni! -- toisti Nicolas David,\njota alkoi hieman pelottaa tuo merkillinen, hänelle tuiki tuntematon\nmunkki, joka nähtävästi hyvinkin tunsi hänet itsensä.\n\n-- Ne juuri, -- jatkoi Gorenflot ja näytti ihan rauhassa\nvalmistautuvan kuuntelemaan. -- Sittenkun olette puhunut minulle\nkaiken, annatte te minulle paperit. Kentiespä Jumala suo minun\nsilloin antaa teille synninpäästö.\n\n-- Mitkä paperit? -- huudahti sairas äänellä niin voimakkaalla, että\nolisi voinut luulla hänen olevan täysin terveen.\n\n-- Ne paperit, jotka tuo luuloteltu pappi on tuonut teille\nAvignonista.\n\n-- Mutta kuka on sanonut teille, että tuo luuloteltu pappi on\ntuonut minulle mitään papereita? -- kysyi asianajaja, pistäen\ntoisen jalkansa ulos sängystä. Hänen äänensä oli niin raju, että\nGorenflot hätkähti ja oli hämmentyä tehtävässään. Hän siitä kuitenkin\npian tointui ja ajatteli sopivan hetken tulleen osottaakseen\npäättäväisyyttään.\n\n-- Hän, joka sen on sanonut, tietää mitä sanoo, -- virkkoi munkki.\n-- Siis paperit tänne, paperit, taikka minä en anna minkäänlaista\nsynninpäästöä.\n\n-- Haa! Vai tarvitsen minä sinun synninpäästöäsi, roisto! -- huudahti\nDavid, syöksähtäen ylös sängystä ja tarttuen Gorenflotin kurkkuun.\n\n-- Hyvänen aika! huudahti tämä. -- Tehän hourailette! Ettekö siis\nhalua ripityttää itseänne?\n\nAsianajajan peukalo, joka taidokkaasti oli osunut munkin kurkun\nkohdalle, keskeytti hänen puheensa, ja siitä seurasi korinan tapainen\nsähinä.\n\n-- Kyllä minä ripitän sinut, minä, sinä kirottu munkki! -- huusi\nasianajaja David. -- Ja mitä hourimiseen tulee, niin saatpa nähdä,\ntokko se estää minua kuristamasta sinua kuoliaaksi.\n\nVeli Gorenflot oli väkevä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli hän nyt\nsiinä herpoutumisen tilassa, jolloin juopumus vaikuttaa hermostoon\nja veltostuttaa sen, mikä tavallisesti tapahtuu samalla kertaa kuin\nsiveelliset ominaisuudet toiselta puolen alkavat jälleen voimistua.\n\nHän siis kykeni ainoastaan nousemaan tuoliltaan, tarttumaan molemmin\nkäsin kiinni asianajajaan ja heittämään hänet luotaan. Totuus vaatii\nsanomaan, että veli Gorenflot, niin väsähtänyt kuin olikin, kuitenkin\nantoi Nicolas Davidille niin voimakkaan sysäyksen, että tämä lensi\nselälleen kauvas lattialle. Mutta vihasta mielettömänä hän nousi\nylös, tarttui siihen pitkään, vaatteittensa alla olevaan miekkaan,\njonka mestari Bernovilletkin oli nähnyt, vetäisi sen huotrasta ja\nsyöksyi munkkia kohti.\n\n-- Nyt onkin sinun vuorosi ripityttää itsesi, -- sanoi hän karkealla\näänellä, -- taikka muuten täytyy sinun kuolla.\n\nGorenflot selvisi humalastaan täydellisesti, tuntiessaan kylmän\nmiekankären kaulallaan.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi hän. -- Te ette siis ollutkaan sairas. Se olikin\nsiis vain teeskentelyä.\n\n-- Sinä unohdat, ettei nyt enää olekkaan sinun vuorosi kysellä, vaan\nainoastaan vastata. Kuka sinä olet?\n\n-- Senhän vallan hyvin näette, -- vastasi munkki.\n\n-- Se ei ole mikään vastaus, -- virkkoi asianajaja, puristaen\nlujemmin miekkansa kahvaa.\n\n-- Mutta varokaahan, helkkarissa! Jos te tapatte minut ennenkuin\nehdin vastata, niin ettehän saa mitään tietää.\n\n-- Se on totta. Mikä nimesi?\n\n-- Veli Gorenflot.\n\n-- Oletko siis tosiaankin munkki?\n\n-- Olenpa tietenkin.\n\n-- Mistä johtuu se, että sinä olet Lyonissa?\n\n-- Siitä että minut on karkoitettu.\n\n-- Kuka on neuvonut sinua tähän majataloon?\n\n-- Sattumus.\n\n-- Kuinka kauan olet täällä ollut?\n\n-- Kuusitoista vuorokautta.\n\n-- Mistä syystä olet urkkinut minun puuhiani?\n\n-- Sitä en ole tehnyt.\n\n-- Mistä sitten tiesit minun saaneen joitakin papereita?\n\n-- Koska minulle oli niin sanottu.\n\n-- Kuka sen sinulle sanoi?\n\n-- Hän, joka lähetti minut tänne teidän luoksenne.\n\n-- Kuka sinut sitten tänne lähetti?\n\n-- Sitä en voi teille sanoa.\n\n-- Mutta se sinun kuitenkin täytyy sanoa.\n\n-- Odottakaa, odottakaa! -- kirkui munkki. -- Malttakaa! Minä huudan\napua, minä huudan...\n\n-- Ja minä sinut tapan.\n\nMunkilta pääsi huuto. Veripisara kimalteli jo asianajajan\nmiekankäressä.\n\n-- Mikä on hänen nimensä? -- kysyi hän.\n\n-- Ah, nyt en voi enää pidättäytyä, -- huokaili munkki. -- Olen ollut\nilmaisematta sitä niin kauvan kuin olen voinut.\n\n-- Se on kyllä totta. Sinä olet pelastanut kunniasi. Mutta sanoppa\nnyt, kuka sinut on tänne lähettänyt.\n\n-- Hän on...\n\nGorenflot yhäkin epäili. Hän ei mielellään olisi ilmaissut ystäväänsä.\n\n-- Sano heti paikalla! -- ärjäsi asianajaja ja polki jalkaansa\nlattiaan.\n\n-- Enhän minä siitä mihin pääse. Hän on Chicot.\n\n-- Kuninkaan narriko?\n\n-- Hän juuri.\n\n-- Ja missä hän on nyt?\n\n-- Tässä, -- kuului siinä samassa kolmas ääni. Chicot oli ilmestynyt\nkynnykselle kalpeana, vakavana ja paljastettu miekka kädessä.\n\n\n\n\n33.\n\nTaistelu.\n\n\nKun mestari Nicolas sai nähdä tuon miehen,, jonka hän tunsi\npahimmaksi vihollisekseen, teki hän kauhua ilmaisevan liikkeen.\n\nGorenflot käytti tilaisuutta hyväkseen heittäytyäkseen syrjään ja\nsiten pelastaakseen kaulansa asianajajan miekan tieltä.\n\n-- Auttakaa minua! -- huusi hän. -- Auttakaa!\n\nHän tahtoo minut tappaa!\n\n-- Ahaa, paras herra David! -- virkkoi Chicot. -- Vai te se\nolettekin! Onpa hauskaa tavata teitä.\n\nSitten gascognelainen kääntyi munkin puoleen ja sanoi tälle:\n\n-- Paras Gorenflot, sinun läsnäolosi munkkina oli täällä äsken\ntarpeellinen, kun luultiin tämän herran olevan kuolemaisillaan, mutta\nnyt, voidessaan paremmin, hän ei enää tarvitse mitään rippi-isää,\nvaan saa hän sen sijaan tekemistä aatelismiehen kanssa.\n\nDavid koetti saada huulilleen halveksivaa hymyilyä.\n\n-- Juuri niin, sellaisen aatelismiehen kanssa, joka näyttää teille\nolevansa oikeata lajia, -- jatkoi Chicot. -- Gorenflot, menkääpä\nhuviksenne vartioimaan porstuaan, ettei kukaan saa häiritä minua\nkeskustellessani tämän herran kanssa.\n\nGorenflotista ei ollut mikään mieluisempaa kuin päästä Nicolas\nDavidista mahdollisimman kauvas. Hän riensi ulos paljo keveämmin\naskelin kuin oli tullut sisälle. Chicot sulki sitten oven ja pani\nreikelin hakaan.\n\nDavid tunsi alussa helposti selitettävää mielenliikutusta, mutta pian\nhän siitä tointui, sillä hän luotti taitavuuteensa miekkailijana,\nhuomattuaan olevansa tekemisissä vain yhden ainoan henkilön kanssa.\nKun gascognelainen oli saanut suletuksi oven ja kääntynyt ympäri,\nnäki hän Davidin nojaavan sänkyään vastaan, ja miekka kädessään\nhilpeästi hymyilevän.\n\n-- Pukekaa vaatteet yllenne, herra, -- sanoi Chicot. -- Annan teille\nsiihen aikaa, sillä en halua olla edullisemmassa asemassa kuin\ntekään. Tiedän, että olette taitava miekkailija, mutta se on minulle\nihan samantekevää.\n\nDavid alkoi nauraa.\n\n-- Pila on mainio, -- virkkoi hän.\n\n-- Onpa kyllä, varsinkin minun mielestäni, koska olen sen itse\nsanonut. Ja se tulee teistä pian tuntumaan vieläkin paremmalta,\nsillä olettehan älykäs mies ja ymmärrätte sellaisia asioita. Mitäpä\nluulette minun täältä hakevan, mestari Nicolas?\n\n-- Kaiketikin niitä iskuja, jotka minä jäin teille Mayennen herttuan\nnimessä velkaa sinä päivänä, jolloin te niin ketterästi hyppäsitte\nulos ikkunasta.\n\n-- En, hyvä herra, ne minulla ovat kylläkin mielessäni ja minä kyllä\nmaksan ne takaisin sille henkilölle, joka minulle ne antoi, olkaa\nvarma siitä. Mutta nyt minä olen tullut hakemaan muuatta sukutaulua,\njonka herra Pierre de Gondy juuri äsken on teille jättänyt.\n\nDavid kalpeni.\n\n-- Mitä sukutaulua?\n\n-- Sitä, joka osottaa, niinkuin tiedätte, että Guisein herttuat\nsuorassa linjassa polveutuvat Kaarle Suuresta.\n\n-- Ahaa, -- sähähti David, -- te olette siis urkkija, hyvä herra.\nMinä pidin teitä vain narrina.\n\n-- Minä olen, jos teitä niin haluttaa, kumpaakin: urkkija, saadakseni\nteidät hirtetyksi, ja narri, voidakseni sitten hirttämisellenne\nnauraa.\n\n-- Minäkö tulisin hirtetyksi?\n\n-- Siekailematta, hyvä herra. Toivoakseni ette voi vaatia\nkaulanne katkaisemista, sillä sellainen oikeus kuuluu ainoastaan\naatelismiehille.\n\n-- Mutta kuinka se voi käydä päinsä, jos saan luvan kysyä?\n\n-- Aah, ei mikään ole sen helpompaa. Minun vain tarvitsee kertoa\ntotuus. Minun täytyy sanoa teille, paras herra David, että minä\nviime kuussa olin saapuvilla eräässä kokouksessa, joka pidettiin\nGuisen herttuoiden ja rouva de Montpensierin kesken. Pyhän Genovevan\nluostarissa.\n\n-- Tekö?\n\n-- Minä olin rippituolissa, niinkuin tekin, mutta vastakkaisella\npuolella olevassa. Niissä on surkean epämukavata istua, vai kuinka?\nMinulla oli enemmänkin syytä sitä valittaa, minä kun olin pakotettu\nodottamaan kokouksen loppua, ja se kesti melko kauvan. Kuulin kaikki\npuheet, näin Anjoun herttuan kruunaus-ilveilyn, mikä ei lainkaan\nhuvittanut. Sen sijaan meni tuo pikku loppunäytös aika lailla mukiin\n-- tuo Lothringin herttuoiden sukutaulu, jonka oli tarkastanut,\nkorjannut ja parantanut mestari Nicolas David.\n\n-- Vai tunnette te siis sukutaulun, -- virkkoi David, vaivoin\nvihaansa hilliten.\n\n-- Tunnen, -- vastasi Chicot, -- minusta se oli harvinaisen\nhyvin suunniteltu. Mutta saattaapa sellainen suuri ymmärrys olla\nonnettomuudeksikin: voi niin pian tulla hirtetyksi. Onpa synti,\najattelin minä, sallia niin kelpo miehen, kuin Davidin, tulla\nhirtetyksi, miehen, joka on mainio miekkailija, etevä asianajaja\nja vieläpä päälle päätteeksi hyvä ystäväni, kun kerran voin en\nainoastaan pelastaa hänet joutumasta nuoran jatkoksi, vaan myös avata\nhänelle tien onneen ja menestykseen. Kun siis kuulin teidän puhuvan\nmatkustamisestanne, päätin minäkin seurata jäljissänne, minkä olen\ntehnytkin. Kaiketi ymmärrätte, etten minä ole matkustanut perässänne\nParisista Lyoniin päästääkseni teidät taas käsistäni. Kaivoin pienen\nreiän tuohon seinään, ja olen voinut siitä pitää teitä mahdollisimman\npaljo silmällä. Myönnänpä saaneeni siitä nauttiakin useamman kerran\npäivässä. Vihdoin te sairastuitte, ja isäntä aikoi ajaa teidät täältä\ntiehenne. Olitte sitoutuneet tapaamaan herra de Gondyta \"Kultaisessa\njoutsenessa\" ja pelkäsitte, että tuo herra ehkä saisi teidät muualta\nkäsiinsä. Sairaus siis saattoi olla teeskentelyä, enkä minä siihen\nkokonaan uskonutkaan. Mutta olisihan voinut olla myöskin todellista.\nJa kun me kaikki olemme kuolevaisia, minkä seikan totuudesta te pian\ntulette vakuutetuksi, niin minä lähetin luoksenne siivon munkin,\nystäväni ja matkatoverini, herättämään teissä katumusta ja saamaan\nteidän tekemään parannuksen. Mutta, paatunut syntinen kun olette, te\ntahdoitte hänet tappaa. Nyt olen minä itse tullut tänne sanomaan:\nsopikaamme asiasta, tahdotteko luopua yrityksestänne?\n\n-- Millä tavalla?\n\n-- Otaksukaamme, että te tosiaankin olisitte ollut sairas,\najatelkaamme, että ystäväni Gorenflot olisi teidät ripittänyt ja te\nolisitte antanut hänelle hänen pyytämänsä paperit. Silloin olisin\nminä antanut teille anteeksi ja laulanut sydämeni pohjasta teille\nkuolinvirrenkin. No niin, minäpä en tahdo olla elävää kohtaan\nsen ankarampi kuin kuolluttakaan. En siis voi muuta kuin sanoa\nteille nämä sanat: Herra David, te olette mainio mies, te osaatte\nmiekkailla, ratsastaa, riidellä, narrata itsellenne rahoja. Sanalla\nsanoen: te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olisi vahinko, jos sellainen\nmies äkisti häviäisi maan päältä, missä hänet on määrätty niin\nmonessa asiassa onnistumaan. No niin, paras herra David, luopukaa\npois salaliitosta. Uskokaa minua. Rikkokaa välinne Guisein kanssa!\nAntakaa paperit minulle, ja aatelisen kunniani kautta minä lupaan\nsovittaa teidän välinne kuninkaan kanssa.\n\n-- Mutta entäpä jos minä en teille niitä anna? -- kysyi Nicolas.\n\n-- Ellette niitä anna, lupaan yhtä pyhästi surmata teidät. Tuntuuko\ntämä teistä edelleenkin yhtä naurettavalta, herra David?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Mutta jos annatte minulle paperit, -- jatkoi Chicot, -- jää\nkaikki unhotuksiin. Te ette minua ehkä usko, herra David, sillä\nteillä on huono luonne ja te kuvittelette, että minun vihani teitä\nkohtaan on sammumaton. Niin ei kuitenkaan ole. Tietysti minä teitä\nvihaan, se on totta, mutta vielä enemmän vihaan minä Mayennen\nherttuaa. Antakaa minulle aseet käsiini häntä vastaan, niin minä\npelastan teidät. Ja jos vielä haluatte minun tähän puheeseeni\nlisäävän jotain sellaista jota ette koskaan usko, kun kerran ette\nitse rakasta ketään muuta kuin omaa itseänne, niin tietäkää sitten,\nettä minä pidän kuninkaasta, niin typerä, turmeltunut ja oikullinen\nkuin hän onkin, sillä juuri hän on suojellut minua tuota Mayennen\nteurastajaa vastaan. Minä tahdon, että minun Henrik kuningas parkani\nsaa hallita kaikessa rauhassa, mikä kävisi mahdottomaksi, jos Guiset\nja Nicolas Davidin sukutaulu häntä vastustavat. Antakaa siis minulle\ntuo sukutaulu, niin minä kunniani kautta lupaan olla ilmaisematta\nnimeänne ja toimia teidän onneksenne.\n\nNäin puhuessaan Chicot katseli hyvin tarkkaavaisesti Davidia. Hän ei\nkuitenkaan kertaakaan huomannut mitään muutosta asianajajan kolkossa\nkatseessa, ei pieninkään parempi tunne näyttänyt lieventävän noita\nkamalia piirteitä.\n\n-- Huomaan, -- jatkoi Chicot, -- hyvät puheeni hukkaan menneiksi.\nTe siis ette minua usko. Minulle jää siis vain yksi ainoa keino\nrangaista teitä minua kohtaan tekemistänne vääryyksistä ja saada\nmaailma vapautetuksi miehestä, joka ei luota rehellisyyteen eikä\nihmisyyteen. Minä teidät hirtätän. Hyvästi, herra David!\n\nTämän sanottuaan astui Chicot takaperin askeleen ovea kohti,\npäästämättä kuitenkaan asianajajaa näkyvistään.\n\nTämä sitävastoin astui askeleen eteenpäin.\n\n-- Ja luuletteko, että minä teidät päästäisin täältä ulos! -- huusi\nasianajaja. -- Enpä suinkaan, rakas urkkijani, enhän toki, Chicot\nystäväni. Sen, joka on perillä moisista salaisuuksista, täytyy\nkuolla! Ken uhkaa Nicolas Davidia, hänen täytyy kuolla! Kun tullaan\nsisälle sillä tavoin kuin te, niin on kuoltava!\n\n-- Te puhutte ihan minun toivomuksieni mukaan, -- vastasi Chicot\nyhtä kylmäverisesti. -- Minua vain hieman epäilytti, koska varmasti\nolen teidät surmaava. Antakaa siis paperit minulle, -- lisäsi hän\njyrisevällä äänellä, -- taikka minä teidät tapan ja ilmaisen vielä\npaikankin, miltä kohdalta ruumista: minä lävistän teidän kurkkunne\nsamasta paikasta, josta te äsken aioitte iskeä ystäväni Gorenflotin\nsuonta.\n\nChicot oli parahiksi saanut nuo sanat lausutuiksi, kun jo David\nraivoisasti naurahtaen syöksähti hänen päällensä.\n\nTaistelijat olivat suunnilleen yhtä pitkät. Mutta Chicotin laihuus\npeittyi hänen vaatteisiinsa, jota vastoin asianajajan pitkä ja laiha\nvarsi oli suojaton. Hän muistutti pitkää ja notkeata käärmettä,\nmutta, niinkuin Chicot jo oli hänelle sanonut, hänellä oli\nvertaisensa vastustaja vastassaan. Chicotista, joka miltei joka päivä\nharjoitti miekkailua kuninkaan kanssa, oli noiden harjoitusten kautta\nkehittynyt yksi taitavimmista miekkailijoista koko valtakunnassa,\nminkä myöskin Nicolas David pian huomasi. Hän peräytyi askeleen\ntaaksepäin.\n\n-- Ahaa! -- huudahti Chicot, -- luulenpa, että te jo alatte minua\nymmärtää! Sepä hyvä! Sanon siis vielä kerran: antakaa paperit tänne!\n\nDavid vastasi vain hyökkäämällä uudelleen gascognelaisen kimppuun,\nja uusi miekkailu alkoi, tuimempi kuin ensimäinen, vaikkapa Chicot\nedelleenkin tyytyi vain väistämään toisen iskuja. Tämä toinen yritys\npäättyi samalla tavalla kuin ensimäinenkin: asianajaja näet peräytyi\nmuutamia askeleita.\n\n-- Nyt on minun vuoroni, -- sanoi Chicot ja astui askeleen eteenpäin.\n\nChicotin lähetessä koetti David häntä väistää. Vihdoin sai Chicot\nhäntä miekallaan pistetyksi siihen paikkaan, johon oli ennustanutkin:\nmiekka tunkeutui asianajajan kurkkuun.\n\n-- Kas siinä nyt saitte sen, minkä lupasin, -- virkkoi Chicot.\n\nDavid ei vastannut. Hän vaipui lattialle ja hänen suustaan tulvahti\nhiukan verta.\n\nChicot peräytyi nyt vuorostaan muutaman askeleen. Sillä vaikkapa\nkäärmettä haavoittaakin kuolettavasti, saattaa se vieläkin hiukan\nliikahtaa ja pistää.\n\nDavid koetti laahautua sänkynsä luo, ikäänkuin vielä jotain\nsalaisuuttaan säilyttääkseen.\n\n-- Ahaa! -- huusi Chicot. -- Luulin, että olet yhtä ovela kuin kettu,\nmutta sinähän päinvastoin oletkin tyhmä kuin aasi! Minä en tiennyt,\nmihin olit kätkenyt paperisi, mutta nyt sinä sen minulle itse näytät.\n\nJa Davidin kiemurrellessa kuoleman tuskissa riensi Chicot sängyn\nluo ja löysi päänaluksen alta pienen pergamenttikäärön, jota David,\nuhkaavaa vaaraa aavistamatta, ei ollut arvannut paremmin piilottaa.\n\nSamana hetkenä kun Chicot avasi käärön katsoakseen, oliko siinä juuri\nse asiakirja, jota hän haki, kohottausi David raivostuneena ylös,\nmutta kaatui samalla ja heitti henkensä.\n\nSilmät ilosta säkenöiden tutki Chicot pergamenttia ja pani sen sitten\npovitaskuunsa. Sitten hän asetti vainajan, joka oli kuollut melkein\nilman ulkonaista verenvuotoa, sillä haavan laadun vuoksi oli veri\njuossut sisäänpäin, sänkyyn pitkäkseen, kasvot seinään päin, avasi\noven ja huusi Gorenflotia.\n\n-- Kylläpä te olette kalpea! -- virkkoi munkki sisälle tultuaan.\n\n-- Olen, -- vastasi Chicot. -- Tämän miesraukan viimeiset hetket ovat\nmieltäni jossain suhteessa liikuttaneet.\n\n-- Onko hän sitten kuollut? -- kysyi Gorenflot.\n\n-- Niin on ainakin syy otaksua, -- vastasi Chicot.\n\n-- Vaikka hän äsken oli niin terve!\n\n-- Liian terve. Hän halusi niellä esineitä, jotka olivat hänelle\nliian vaikeasti sulavia, ja hän on kuollut jostain sellaisesta, mikä\non mennyt väärään kurkkuun.\n\n-- Ah! -- virkkoi Gorenflot. -- Se roisto aikoi kuristaa minut,\nkirkonmiehen! Senvuoksi on Jumala antanut hänelle kurituksen.\n\n-- Antakaa hänelle anteeksi, veli. Tehän olette kristitty.\n\n-- Minä annan hänelle anteeksi, vaikkapa hän säikäyttikin minua melko\nlailla.\n\n-- Mutta se ei riitä, -- huomautti Chicot. -- Teidän täytyy sytyttää\neräitä vahakynttilöitä ja mutista muutamia rukouksia hänen tomunsa\nääressä.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Kysyt mitä varten? Siksi, ettei sinua vangita murhaajana.\n\n-- Minäkö murhaaja! Tuon miehen murhaaja! Eikö vielä muuta? Hänhän\npäinvastoin tahtoi murhata minut.\n\n-- Niinpä vainenkin! Ja kun hän ei siinä onnistunut, niin hänen\nverensä joutui kuohuksiin, verisuoni ratkesi rinnassa, ja niin tuli\nhänestä loppu. Siis te jo huomaatte, Gorenflot, olleenne syynä\nhänen kuolemaansa. Tosin kylläkin viaton syy. Mutta ennenkuin\nsyyttömyytenne tulisi selvitetyksi, saattaisitte te joutua moniin\nikävyyksiin.\n\n-- Luulen teidän olevan oikeassa, herra Chicot.\n\n-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tässä Lyonin hyvässä kaupungissa\non verrattain valpas poliisi.\n\n-- Jeesus! -- mutisi munkki.\n\n-- Tehkää siis niinkuin olen sanonut, veli: jääkää tähän. Kerratkaa\nkaikki rukoukset, joita muistatte tai ette muista, ja lähtekää sitten\nmatkalle illalla, älkää liian kiiruusti, mutta ei myöskään liian\nhitaasti. Tunnettehan tuossa kulmauksessa asuvan hevosenkengittäjän?\n\n-- Tunnen. Juuri häneltä minä sain eilen illalla tämän iskun, --\nsanoi Gorenflot, sinistynyttä silmäänsä osottaen.\n\n-- Liikuttava muisto tosiaankin! No niin! Minä järjestän asiat siten,\nettä te saatte sieltä hevosen, ymmärrättehän? Nouskaa satulaan ja,\njos hiukankin olette omasta itsestänne selvillä, osaatte kyllä\nParisiin. Villeneuve-le-Roi'ssa myytte hevosenne ja otatte Panurgen\ntakaisin.\n\n-- Aa, tuon kelpo Panurgen! Mutta, -- lisäsi munkki kovin\nsurullisella äänellä, -- millä minä elän matkustaessani?\n\n-- Kun minä kerran annan, niin annan minä riittävästi enkä jätä\nystäviäni kerjuulle, niinkuin tehdään Pyhän Genovevan luostarissa, --\nsanoi Chicot. -- Tässä saat!\n\nJa Chicot veti taskustaan kourallisen kultarahoja ja kaatoi ne munkin\nleveälle kämmenelle.\n\n-- Jalo mies! -- huudahti Gorenflot. -- Sallikaa minun jäädä\nluoksenne tänne Lyoniin! Minä pidän tästä Lyonista.\n\n-- Mutta oivalla toki yksi asia, sinä kolminkertainen pöllö! Minä en\njää tänne, minä, vaan lähden matkalle niin joutuun, etten neuvoisi\nsinua lähtemään mukaani.\n\n-- Kuten haluatte, herra Chicot, vastasi Gorenflot säyseästi.\n\n-- Se on hyvin, toveri, -- jatkoi Chicot. -- Nyt minä sinusta pidän.\n\nChicot siirtyi nyt isännän luo, vei tämän syrjään ja virkkoi:\n\n-- Mestari Bernoville, aavistamattanne on talossanne sattunut tärkeä\ntapahtuma.\n\n-- Noh? -- kysäsi isäntä tuijottaen. -- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Tuo mieletön rojalisti, uskonnon vastustaja, tuo inhottava\nhugenottien suosija...\n\n-- On tänä aamuna tavannut erään Roomasta saapuneen lähettilään.\n\n-- Sen kyllä tiedän, koskapa itse sen teille kerroinkin.\n\n-- No niin. Pyhä isämme paavi, jolle on uskottu kaiken oikeuden\njakaminen, niin maallisen kuin hengellisen, on vartavasten lähettänyt\ntuon lähettilään tämän kapinoitsijan luo, vaikkei tämä aavistanut,\nmissä tarkoituksessa.\n\n-- Mitä varten hän sitten tuli?\n\n-- Menkää sairaan kamariin, mestari Bernovillet, kohottakaa peitettä\nja katsokaa hänen kaulaansa, niin saatte syyn tietää.\n\n-- Mitä te puhutte? Te minut pelästytätte.\n\n-- En sano enää mitään. Tämän oikeuden on sallittu tapahtua teidän\ntalossanne, mestari Bernovillet. Paavi on senkautta osottanut teille\nsuuren kunnian.\n\nSitten pisti Chicot kymmenen écuta isännän käteen ja riensi talliin\nnoutamaan hevosiaan. Isäntä kiiruhti rappuja ylös Davidin kamariin ja\nlöysi siellä Gorenflotin, joka oli lukemassa rukouksiaan. Bernovillet\nmeni sängyn luo ja kohotti täkkiä. Hän näki haavan Chicotin\nilmoittamassa paikassa.\n\n-- Noin kaikki uskonnon viholliset hukkukoot! -- sanoi hän ja teki\nsalaisen merkin Gorenflotille.\n\n-- Amen! -- vastasi munkki.\n\n\n\n\n34.\n\nAnjoun herttua.\n\n\nOli muuan huhtikuun viimeisiä päiviä. Chartresin tuomiokirkko upeili\njuhlakoristeissaan.\n\nPaljain jaloin oli kuningas astunut kirkkoon ja seisoi nyt keskellä\nkirkkoa. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen, olivatko kaikki hänen\nhovimiehensä ja ystävänsä uskollisesti saapuneet. Mutta eräät,\njoiden jalkoja katukivet olivat rasittaneet, olivat panneet kengät\njalkoihinsa, ja toiset lepäilivät nälkiintyneinä ja väsyneinä jossain\ntien varrella olevassa majatalossa, johon olivat hiipineet. Vain ani\nharvat olivat pitkine katumusviittoineen ja paljasjalkaisina astuneet\nkirkon kostealle lattialle.\n\nSe uskonnollinen seremonia, jonka piti hankkia Ranskalle\nkruununperillinen, oli nyt tapahtuva: pyhän neitsyen kaksi paitaa,\njoiden ihmeitätekevää vaikutusta siinä suhteessa ei saatettu\nepäillä, se kun niin usein ennenkin oli toteutunut, kaivettiin nyt\nesille kultaisista arkuistaan, ja kansaa tulvahti joukottain tähän\njuhlatilaisuuteen.\n\nYleisen hiljaisuuden vallitessa kuuli Henrik III merkillistä ääntä,\njoka muistutti hiljaista naurunhohotusta, ja vanhan tavan mukaan\netsi hänen katseensa Chicotia, sillä hänestä tuntui siltä, ettei\nkukaan muu viitsisi nauraa niin juhlallisessa tilaisuudessa. Se\nei kuitenkaan ollut Chicot, joka oli naurahtanut nuo pyhät paidat\nnähdessään. Chicotia ei näkynytkään tuossa pyhässä toimituksessa,\nja se kuningasta kovin harmitti. Olihan Chicot hänestä hävinnyt,\nniinkuin muistetaan, jo matkalla Fontainebleauhon, eikä hän sen\njälkeen ollut kuullut narrista mitään. Nauraja oli mies, joka\nihan äskettäin näytti saapuneen kaupunkiin, sillä hänen loistava\nratsastuspukunsa oli kauttaaltaan tomussa.\n\nHuomattuaan kuninkaan käännähtävän, jäi hän hetkeksi kunnioittavana\nseisomaan.\n\nHenrik, joka oli tyytymätön senvuoksi, että tuo mies oli saapunut\nniin myöhään ja että sillä oli kokonaan erilainen puku kuin toisilla,\nloi häneen vihaisen katseen.\n\nVastatullut ei näyttänyt siitä kuitenkaan olevan millänsäkään, vaan\nastui eteenpäin ja polvistui sen tuolin viereen, jossa Anjoun herttua\nistui. Tämä, joka näytti pikemminkin vaipuneen syviin ajatuksiin kuin\nhartaudenharjoituksiin, ei pannut mitään huomiota siihen, mitä hänen\nympärillään tapahtui. Hetken kuluttua hän kuitenkin uinailuistaan\nheräsi, kääntyi äkkiä sivulle ja huudahti puolittain kuuluvasti:\nBussy!\n\n-- Hyvää päivää, armollinen herra! -- sanoi ylimys, kuin olisi\ntavannut herttuata edellisenä iltana ja ikäänkuin ei mitään\nmerkittävämpää olisi heidän viime näkemästään tapahtunut.\n\n-- Mutta oletko ihan pois suunniltasi? -- virkkoi prinssi.\n\n-- Kuinka niin, armollinen herra?\n\n-- Koska olet lähtenyt oleskelupaikastasi, missä sitten lienet\nollutkin, ja tullut tänne Chartresiin näkemään madonnan paitoja.\n\n-- Armollinen herra, minun täytyy saada puhutella teitä hetimiten.\n\n-- Miksi et ole tullut ennemmin?\n\n-- Koska se on ollut mahdotonta.\n\n-- Mutta mitä kaikkea onkaan tapahtunut niinä lähes kolmena viikkona,\njotka sinä olet ollut häveissä?\n\n-- Juuri siitä tahdon teitä puhutella.\n\n-- Kai sinä odotat siksi kunnes pääsemme ulos kirkosta.\n\n-- Täytyyhän se tehdä, jaa juuri se minua kiusottaakin.\n\n-- Vaiti! Tämä pian päättyy. Sitten menemme minun asuntooni.\n\nKuningas veti nyt tosiaankin oman paitansa ylle pyhän neitsyen\nkarkean paidan, ja hovinaistensa avulla kommaili kuningatar samaa.\nSitten polvistuivat kuningas ja kuningatar valtaistuinkehyksen alle\nja olivat kotvasen vaipuneina hartaisiin rukouksiin. Sillävälin\npainoivat muut, hallitsijaa miellyttääkseen, otsansa lattiaan.\nVihdoin nousi kuningas ylös, riisui yltään pyhän paidan, tervehti\narkkipiispaa ja kuningatarta ja suuntasi askeleensa kirkon ovelle.\nMutta äkkiä hän, huomatessaan Bussyn, pysähtyi.\n\n-- Haa, hyvä herra, -- sanoi hän, -- meidän hartaudenharjoituksemme\nei näytä teitä miellyttävän, koskapa ette voineet riisua yltänne\nkultianne ja silkkejänne, vaikka kuninkaanne on pukeutunut tomuun ja\ntuhkaan.\n\n-- Sire, -- vastasi Bussy arvokkaasti, vaikka harmista hiukan\npunastuikin, -- ei kukaan minua hurskaammin haluaisi ottaa osaa\nteidän majesteettinne hartauteen, mutta minä palaan nyt juuri\npitkältä ja vaivaloiselta matkalta ja sain vasta tänä aamuna\ntietää teidän majesteettinne matkustaneen Chartresiin. Olen niin\nollen matkustanut kaksikymmentäkaksi liöötä viidessä tunnissa,\nsire, ehtiäkseni ajoissa tänne. Siinä syy, miksi en ole ehtinyt\nvaihtaa vaatteita, eikä sitä teidän majesteettinne muuten olisi\nhuomannutkaan, jos olisin jäänyt Parisiin sen sijaan, että nyt\nsaavuin nöyränä liittämään rukoukseni teidän majesteettinne\ntoivomuksiin.\n\nKuningasta näytti tämä vastaus tyydyttävän, mutta kun hän samalla\ntuli katsahtaneeksi ystäviinsä, joista eräät kohauttelivat Bussyn\nselityksen johdosta olkapäitään, pelkäsi hän pahoittavansa heidän\nmielensä, jos käyttäytyisi ystävällisesti veljensä puoltajaa kohtaan,\nja meni mitään sanomatta edelleen.\n\n-- No, -- virkahti herttua, -- huomasitko miten Schomberg, Quélus ja\nMaugiron kohauttelivat olkapäitään sinun anteeksipyynnöllesi?\n\n-- Sen näin hyvinkin selvästi, -- vastasi Bussy välinpitämättömästi.\n\n-- No?\n\n-- Luuleeko teidän korkeutenne, että minä tahtoisin surmata\naatelismiehen kirkossa? En, sitä tehdäkseni olen liian hyvä kristitty.\n\nHerttua meni nyt sanomaan jäähyväiset veljelleen, joka, kaiketikin\npyhän neitsyen vaikutuksesta, oli verrattain myötätuntoisella\nmielellä ja antoi siis Anjoun herttualle luvan palata Parisiin,\nmilloin tämä vaan halusi. Herttua ja Bussy riensivät heti\nensinmainitun asuntoon.\n\n-- Hyvä ystävä, -- sanoi prinssi, -- kerroppa nyt minulle\nseikkailusi. Arveleppa: minä jo luulin sinun kuolleen.\n\n-- Sen kyllä arvaan, armollinen herra.\n\n-- Voinet kuvitella, että koko hovi jo oli mielissään sinun\nkatoamisesi johdosta. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. Sinä läksit\nminun luotani ottamaan selkoa eräästä kauniista, tuntemattomasta\nnaisesta. Kuka hän oli, ja onko minulla mitään toiveita hänen\nsuhteensa?\n\n-- Kyllä, herra, te saatte niittää, mitä olette kylvänyt, nimittäin\nsuuren häpeän.\n\n-- Kuinka sanoitte, hyvä herra? -- kysyi herttua, ollen enemmän\nkummastuksissaan noista omituisista sanoista kuin Bussyn\nhalventavasta äänilajista.\n\n-- Kuulin sen jo teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy kylmästi. On\nsiis turhaa sanoa sitä uudelleen.\n\n-- Selittäkää lähemmin, hyvä herra, ja jättäkää arvoitukset ja\npistosanat Chicotin huoleksi.\n\n-- Hyvä on, armollinen herra. Minä tyydyn vain terästämään hiukan\nteidän muistianne.\n\n-- Mutta ken sitten on tuo nainen?\n\n-- Minä luulen, että teidän korkeutenne oli hänet tuntenut.\n\n-- Oliko se siis hän? -- huudahti herttua.\n\n-- Oli, armollinen herra.\n\n-- Ja oletko sinä hänet nähnyt.\n\n-- Olen.\n\n-- Onko hän puhutellut sinua?\n\n-- Tietysti. Vain kummitukset eivät puhu. Muuten oli ehkä teidän\nkorkeudellanne syytä pitää häntä kuolleena, ja ehkäpä te sitä myöskin\ntoivoitte.\n\nHerttua kalpeni ja seisoi kuin murtuneena kuullessaan nuo sanat\nmieheltä, jolta hänen pikemminkin olisi pitänyt odottaa imartelua.\n\n-- Niin, armollinen herra, -- jatkoi Bussy, -- vaikka te miltei\nolitte pakottanut nuoren naisen etsimään marttyyrikuolemaa, on hän\nkuitenkin siitä pelastunut. Mutta älkää rauhottuko liian pian älkääkä\nvielä uskoko asian tulleen ratkaistuksi. Sillä samalla kun hän on\npelastanut henkensä, on hän joutunut vielä pahemman onnettomuuden\nuhriksi kuin mitä kuolema olisi ollut.\n\n-- Mitä sitten on hänelle tapahtunut? - kysyi herttua liikutettuna.\n\n-- Hänelle on tapahtunut, armollinen herra, sellaista, että muuan\nmies on pelastanut hänen kunniansa ja elämänsä, mutta että se sama\nmies on vaatinut häneltä tuosta työstään niin kalliin palkan, että\nhänellä oli täysi syy katua ottaneensa lainkaan pelastustarjousta\nvastaan.\n\n-- Jatka!\n\n-- No niin, armollinen herra, välttääkseen joutumasta Anjoun herttuan\njalkavaimoksi, on neiti de Méridor heittäytynyt miehen sellaisen\nsyliin, jota hän inhoo.\n\n-- Mitä sinä puhut?\n\n-- Minä sanon, että Diana de Méridor nykyisin on Monsoreaun\nkreivittärenä.\n\nTavallisesti niin kalpea ruhtinas sävähti nuo sanat kuultuaan\ntulipunaiseksi.\n\n-- Kristuksen veren kautta! -- huusi hän raivostuneena. -- Onko tuo\ntosiaankin totta.\n\n-- On, kautta Jumalan, koska minä olen sen sanonut, -- vastasi Bussy,\nkatse ylpeänä.\n\nEn minä sitä tarkoittanut, -- sanoi prinssi, -- enkä minä lainkaan\nepäile teidän uskottavuuttanne, Bussy. Minä tahdoin vain itseltäni\nkysyä, oliko mahdollista, että joku minun ylimyksistäni olisi\nuskaltanut ryöstää minulta sen naisen, jota minä rakastin.\n\n-- Miksikäs ei? -- vastasi Bussy.\n\n-- Ehkä siis sinäkin olisit tehnyt samoin?\n\n-- Minä olisin menetellyt vieläkin paremmin, armollinen herra. Olisin\nsanonut teille, että te olitte tahrannut kunnianne.\n\n-- Malttakaahan hetkinen, Bussy, -- virkkoi herttua, joka nyt jo\nhieman tointui. -- Olkaa hyvä ja kuulkaa minua. Ymmärrätte, hyvä\nystävä, etten minä koetakaan puhdistautua.\n\n-- Siinä teette väärin, hyvä prinssi, sillä te ette ole tavallista\nylimystä parempi, kun on kysymys kunnianasioista.\n\n-- Hyv'on! Juuri siitä syystäpä minä pyydän teitä Monsoreaun\ntuomariksi.\n\n-- Minuako?\n\n-- Teitä juuri. Ja teidän tulee sanoa minulle, eikö hän ole\nkäyttäytynyt minua kohtaan kuin petturi.\n\n-- Teitäkö kohtaan?\n\n-- Niin, minua kohtaan, jonka tarkoitukset hän tunsi.\n\n-- Ja teidän korkeutenne tarkoituksena oli...\n\n-- Saada Diana rakastamaan itseäni.\n\n-- Saadako hänet rakastamaan?\n\n-- Niin, mutta etten missään tapauksessa käyttäisi väkivaltaa.\n\n-- Ja sekö oli tarkoituksenne, armollinen herra? -- kysyi Bussy\nivallisesti hymyillen.\n\n-- Epäilemättä, ja se tarkoitus minulla oli viimeiseen hetkeen asti,\nvaikka Monsoreau koetti sitä kaikin mahdollisin verukkein vastustaa.\n\n-- Armollinen herra, mitä te sanotte? Onko tuo mies siis tahtonut\npakottaa teitä häväisemään Dianan?\n\n-- On.\n\n-- Neuvoillaanko?\n\n-- Kirjeillään. Haluatteko nähdä yhden niistä?\n\n-- Ah! -- huudahti Bussy, -- voiko tätä kaikkea uskoa!\n\n-- Odota hetkinen, niin saat nähdä. Herttua otti nyt pienestä\nlaatikosta esille kirjeen ja ojensi sen Bussylle.\n\n-- Lue, -- sanoi hän, -- koskapa epäilet ruhtinaasi sanojen\ntodenperäisyyttä.\n\nBussy otti vapisevin käsin kirjeen ja luki:\n\n    'Armollinen herra. Teidän korkeutenne voi olla levollinen. Asia\n    järjestyy hyvin helposti, sillä nuori henkilömme matkustaa tänä\n    iltana kahdeksaksi päiväksi erään tätinsä luo, joka asuu Luden\n    linnassa. Mitä tuon nuoren tytön ennakkoluuloihin tulee, niin\n    vakuutan minä, että ne haihtuvat heti kun hän saa nähdä teidän\n    korkeutenne. Sillävälin olen minä toimessa... ja vielä tänä\n    iltana on hän oleva Beaugén linnassa.\n\n    Teidän kunink. korkeut. uskollinen palvelija\n\n                                      _Bryant de Monsoreau_.'\n\n-- No, mitäpä sanot siitä? -- kysyi prinssi, kun Bussy kahdesti oli\nlukenut kirjeen läpi.\n\n-- Minä sanon, että teitä palvellaan hyvin, armollinen herra.\n\n-- Päinvastoin, minut on petetty.\n\n-- Olette oikeassa: minä unohdin lopputuloksen.\n\n-- Se konna! Hän on kuvitellut minulle, että tyttö olisi kuollut.\n\n-- Tyttö, jonka hän teiltä varasti. Se oli alentava teko. Mutta,\n-- lisäsi Bussy purevan ivallisesti, -- Monsoreaun kreiville antaa\nanteeksi hänen rakkautensa.\n\n-- Haa! Luuletko niin!\n\n-- Hm, -- myhähti Bussy, -- minulla ei ole siihen nähden mitään\nmäärättyä mielipidettä. Minä luulen niin, jos tekin niin luulette.\n\n-- Kerro nyt minulle, millä tavalla hän on menetellyt.\n\n-- Hän on kuvitellut nuoren tytön isälle, että tyttö oli viety\npois teidän määräyksestänne. Hän saapui Beaugén linnaan tuoden\ntytölle kirjeen Méridorin paroonilta. Suostutettuaan tytön lähtemään\nmukaansa sulki hän hänet Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan\ntaloon, jossa hän, alituiseen pelotellen tyttöä teidän muka pahoilla\naikomuksillanne, sai viimein tytön pakotetuksi menemään avioliittoon\nkanssaan.\n\n-- Ja eikö tuo ole mitä inhottavinta halpamaisuutta? -- huudahti\nherttua.\n\n-- Se on vain räikeämpää kuin teidän oma menettelynne, -- vastasi\nBussy ujostelematta.\n\n-- Haa, Bussy? Saatpa nähdä, enkö minä ole kostava.\n\n-- Kostava! Teidän korkeutenne, sitä te ette tee.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Ruhtinaat eivät kosta, armollinen herra. He rankaisevat. Teidän\ntulee nuhdella Monsoreauta hänen halpamaisuudestaan ja rangaista\nhäntä siten, että annatte neiti Méridorille takaisin hänen entisen\nvapautensa.\n\n-- Kuinka se kävisi päinsä?\n\n-- Ei mikään ole sen helpompaa: avioliitto on solmittu pakotuksesta,\nsillä ei siis ole mitään lain voimaa. Purattakaa se. Silloin te,\narmollinen herra, menettelisitte arvokkaan ylimyksen ja ylevämielisen\nruhtinaan tavoin.\n\n-- Ahaa! -- virkkoi prinssi epäluuloisena. -- Mikä lämpö sanoissa!\nSinä siis olet erittäin huvitettu tästä asiasta?\n\nMinäkö? En hituistakaan. Mutta mikä minua huvittaa, armollinen\nherra, on se, ettei kenenkään tarvitsisi sanoa, että Bussy palvelee\nuskotonta ruhtinasta ja kunniatonta miestä.\n\n-- Hyvä on! Sinä saat nähdä. Mutta kuinka tämä avioliitto saataisiin\npuretuksi?\n\n-- Vallan helposti: käyttämällä tytön isän välitystä.\n\n-- Mutta hänhän on Anjoussa?\n\n-- Eipä olekkaan, armollinen herra. Hän on tyttärensä luona\nParisissa. Puhukaa hänen kanssaan, armollinen herra. Saakoon hän\nteissä vihamiehen asemesta ystävän.\n\n-- Milloin saan häntä tavata?\n\n-- Heti kun pääsemme Parisiin.\n\n-- Hyvä! Asia on ratkaistu, minä annan ruhtinaallisen sanani sen\nvakuudeksi.\n\n\n\n\n35.\n\nChicot ja kuningas.\n\n\nHiljaista oli Louvressa, sillä kello oli vasta yksitoista\naamupäivällä. Kaikki tahtoivat olla häiritsemättä kuningasta, joka\nlepäili rasittavan pyhiinvaellusmatkan jälkeen.\n\nKaksi ratsastajaa saapui samaan aikaan, mutta eri tahoilta, Louvren\npääportille.\n\n-- Ah! Herra Chicot! -- huudahti toinen.\n\n-- Kas vaan, kreivi Bussy! -- vastasi jälkimäinen.\n\n-- Te kai tulette tervehtimään kuningasta? -- kysyi Bussy.\n\n-- Luullakseni tekin?\n\n-- En. Minä tulen tapaamaan Anjoun herttuata. Tiedättehän, herra\nChicot, -- lisäsi Bussy hymyillen, -- ettei minulla ole onnea kuulua\nkuninkaan suosikkeihin.\n\n-- Se on kuninkaan vika eikä teidän. Bussy kumarsi.\n\n-- Hyvä herra, -- sanoi hän, -- tahdotteko ystävällisesti tehdä\nminulle pienen palveluksen?\n\n-- Varsin mielelläni.\n\n-- Hyvä on! Te saatte liikkua Louvressa missä haluatte, jota vastoin\nminun täytyy jäädä eteissaliin. Olkaa senvuoksi hyvä ja ilmoittakaa\nAnjoun herttualle, että minä olen täällä.\n\n-- Anjoun herttua aikoo epäilemättä käydä tervehtimässä hänen\nmajesteettiaan. Miksi ette tule minun kanssani?\n\n-- Minä pelkään saavani happamia silmäyksiä kuninkaalta.\n\n-- Se kyllä ennen pitkää muuttuu, olkaa siitä varma.\n\n-- Ahaa! Te olette siis ennustajakin, herra Chicot?\n\n-- Välistä. Tulkaa siis, herra Bussy.\n\nHe menivät nyt kumpikin sisälle: toinen ohjasi askeleensa Anjoun\nherttuan huoneisiin, toinen kuninkaan makuukamariin.\n\nHenrik III oli juuri herännyt. Hän oli soittanut kelloa, ja joukko\npalvelijoita ja hovimiehiä oli syöksähtänyt kuninkaan huoneeseen. Jo\noli lihanliemet, mausteviinit ja lihapasteijat tuotu sisälle, kun\nChicot varsin hilpeänä astui korkean herransa eteen. Ennenkuin sanoi\nhyvää päivääkään alkoi hän heti syödä vadista ja juoda kultamaljasta.\n\n-- No, kautta Jumalan! -- huusi kuningas ihastuksissaan, vaikka\nolikin olevinaan suuttunut, -- luulenpa, että siinä on Chicotin\nlurjus, se karkuri!\n\n-- Mitä sanot, poikani? -- virkkoi Chicot, istahtaen kursailematta\ntomuisine saappaineen kultaisin liljoin kirjailtuun nojatuoliin,\njossa Henrikin oli tapana istua. -- Me kai unohdamme sen pienen\nPuolanmatkan, jolloin näyttelimme paimenten osaa, sill'aikaa kun\nPuolan herrat esittivät koiria...\n\n-- No niin, taaskin on minun kiusanhenkeni täällä, -- sanoi Henrik.\n-- Olenkin saanut olla rauhassa kolme viikkoa.\n\n-- Äh! -- murahti Chicot. -- Aina sinä valitat. Voisippa sinua,\nsaamari vie, luulla joksikin omaksi alamaiseksesi! Selitäppä nyt,\nmitä olet tehnyt minun poissaollessani, pikku Henrikkini? Olet kai\nhallinnut tätä Ranskan kaunista kuningaskuntaa ylen hupaisesti, vai\nmiten?\n\n-- Herra Chicot, te unohdatte, kuka olette?\n\n-- Näyttääkö kansa kieltään, häh?\n\n-- Hullu!\n\n-- Onko ketään hyvin käherrettyä pikku herraa hirtetty? Ah, anteeksi!\nMinä en huomannut teitä, herra Quélus.\n\n-- Chicot, meistä tulee vihamiehiä.\n\n-- Sanoppa myös, onko meidän taikka juutalaisten raha-arkuissa yhtään\nrahaa? Se ei olisi lainkaan hullumpaa, sillä me tarvitsemme hiukan\nhuvittelua. Elämä tuntuu, kautta kunniani, kovin ikävältä!\n\nNäin sanottuaan hän mielihalulla alkoi pistellä suuhunsa keltaisiksi\npaistetuita pasteijoja.\n\nKuningas alkoi nauraa. Niin hän tavallisesti aina lopuksi teki.\n\n-- No, -- sanoi hän, -- missäpä sinä olet ollut niin kauvan? Olen\netsityttänyt sinua Parisin kaikista pahamaineisista paikoista.\n\n-- Oletko siis etsityttänyt myöskin Louvren?\n\n-- Ehkäpä sinä kaiken lopuksi olet ollutkin katumusmatkoilla.\n\nIhan oikein. Olen hiukan tutkistellut uskontoa, nähdäkseni, missä\nkunnossa se oli. Mutta se ei ollutkaan niin pian tehty. Olen saanut\nkyllikseni munkeista. Hyi, moisia kurjia olentoja!\n\nTällöin astui sisään Monsoreaun kreivi ja tervehti kuningasta hyvin\nkunnioittavasti.\n\n-- Vai te se olette, herra ylihovijahtimestari, -- sanoi Henrik. --\nMilloinka järjestätte meille komean metsästyksen?\n\n-- Silloin kun teidän majesteettinne haluaa. Olen juuri saanut\ntietää, että S:t Germainen-Layessa on runsaasti villisikoja.\n\n-- Villisiat ovat kovin vaarallisia, -- puuttui Chicot puheeseen. --\nEllen väärin muista, oli Kaarle IX vähällä menettää henkensä eräällä\nvillisikametsästysretkellä, ja sitäpaitsi ovat metsästyskeihäät\nraskaita ja tekevät rakkoja meidän hienoihin käsiimme. Eikö niin,\npoikani?\n\nHerra Monsoreau katsahti karsaasti Chicotiin.\n\n-- Kuulehan, -- sanoi gascognelainen Henrikille, -- siitä ei ole\npitkää aikaa, kun sinun ylihovijahtimestarisi kohtasi suden.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Koska hän minusta niin paljo muistuttaa sellaista eläintä.\nVarsinkin on silmä hämmästyttävän yhdennäköinen.\n\nMonsoreaun kreivi kalpeni vihasta ja virkkoi? -- Herra Chicot, minä\nen ymmärrä narreja, kun en ole elänyt hovissa, ja tahdon saada teille\nsanotuksi, että en pidä loukkauksista kuninkaani läsnäollessa,\nkaikkein vähimmin ollessani täällä virka-asioilla.\n\nNo niin, hyvä herra, -- sanoi Chicot, -- te olette meidän hovimiesten\nsuora vastakohta. Meistä on viimeinenkin narritemppu ollut hyvin\nhupainen.\n\n-- Mikä narritemppu? -- kysyi Monsoreau.\n\n-- Se että teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi. Te huomaatte\nsiitä, että vaikkei minun pikku Henrikkini olekkaan ihan niin suuri\nnarri kuin minä, on hän kuitenkin paljo suurempi hullu.\n\nMonsoreau loi kamalan silmäyksen gascognelaiseen.\n\n-- No, no, -- virkkoi Henrik, riitaa peläten, -- puhukaamme nyt\njostain muusta, hyvät herrat.\n\n-- Puhutaan vaan, -- myönnytti Chicot, -- puhutaanpa vaikka Charterin\nmadonnasta ja hänen ansioistaan.\n\n-- Ei mitään jumalattomuuksia, Chicot! -- huusi kuningas ankarasti.\n\n-- Minäkö puhuisin jumalattomuuksia? -- puolustihe Chicot. Luulenpa,\nettä pidät minua kirkonpalvelijana etkä soturina!\n\nHyvä herra, -- sanoi Monsoreau hyvin hiljaa Chicotille, -- ettekö\nhaluaisi hiukan keskustella kanssani tuossa ikkunankomerossa?\n\nKuinka sellaista kysyttekään? Sen teen mitä suurimmalla mielihyvällä.\n\n-- Mennään sitten syrjään.\n\n-- Mielelläni, vaikka kauvas metsään, jos teitä vaan haluttaa.\n\n-- Jättäkää nuo huomautuksenne: täällä ei niille voi kukaan nauraa,\n-- virkkoi Monsoreau, mennen narrin seurassa ikkunankomeroon. -- Nyt\non meidän puhuttava totuutta, herra Chicot, herra hullu, herra narri.\nAatelismies, pankaa mieleenne, aatelismies kieltää teitä nauramasta\nhänelle ja pyytää teitä ajattelemaan, ennenkuin määräätte kohtauksen\njohonkin metsään, sillä siellä kasvaa koko joukko keppejä ja vitsoja,\nja ne kyllä kelpaavat toimittamaan saman tehtävän kuin nekin, joilla\nMayenne niin vakavasti teitä kuritutti.\n\nHaa! -- sanoi Chicot ilman huomattavaa mielenliikutusta, vaikka hänen\ntummat silmänsä salamoivatkin. -- Haa, hyvä herra! Te muistutatte\nminulle siitä, mitä minä olen Mayennelle velkaa. Tahdotteko ehkä\nsaada minusta velkamiehen itsellenne, niinkuin minä olen hänen\nvelallisensa?\n\n-- Käsittääkseni te, hyvä herra, unohdatte suurimman velkojanne.\n\n-- Se väitteenne minua kummastuttaa, herra kreivi, sillä voinpa\nkehua, että minulla on hyvä muisti. Kuka siis on tuo velkoja, jos\nsaan luvan kysyä?\n\n-- Mestari Nicolas David.\n\n-- Aa, mitä häneen tulee, niin te erehdytte, -- vastasi Chicot\nkolkosti hymyillen. -- Hänelle en enää ole mitään velkaa. Hänen\nsaamisensa on maksettu.\n\nSamassa saapui siihen kolmaskin ja puuttui keskusteluun. Se oli Bussy.\n\n-- Kas, siinähän on herra Bussy, -- sanoi Chicot. -- Tulkaapas\nminua hiukan auttamaan. Herra Monsoreau on, kuten näette, vetänyt\nminut tänne syrjään ja tahtoo ahdistaa minua kuin hirveä. Sanokaa,\nherra Bussy, hänelle, että hän erehtyy, että hän onkin tekemisissä\nvillisian kanssa ja että villisika hyökkää metsästäjän päälle.\n\n-- Herra Chicot, -- puheli Bussy, -- luulenpa teidän menettelevän\nväärin herra ylihovijahtimestaria kohtaan, jos otaksutte, ettei hän\npidä teitä sinä, mikä olette, nimittäin hyvänä aatelismiehenä. Hyvä\nherra, -- jatkoi Bussy kreivin puoleen kääntyen, -- minulla on kunnia\nilmoittaa teille, että Anjoun herttua haluaa teitä puhutella.\n\n-- Minuako? -- kysyi Monsoreau levottomasti.\n\n-- Juuri teitä, hyvä herra, -- vastasi Bussy.\n\nMonsoreau loi Bussyyn katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen\nsielunsa pohjaan. Kreivi vain rauhallisesti hymyili.\n\nAnjoun herttua odotteli vastaanottohuoneessaan, lueksien sitä\nkirjettä, minkä lukijamme jo tuntevat. Kuultuaan oviverhojen\nsiirtyvän, luuli hän Monsoreaun tulevan ja kätki nopeasti kirjeen.\n\nBussy astui sisälle.\n\n-- Armollinen herra, hän tulee heti.\n\n-- Eikö hän epäile mitään?\n\n-- No, mitäpä siitä, jos epäilisikin? kun te kerran olette hänet\nvähäpätöisestä henkilöstä ylentänyt, niin voittehan tehdä hänet\njälleen vähäpätöiseksi.\n\n-- Tietysti, -- vastasi herttua, katseessaan hajamielisyyden ilme,\nniinkuin tavallisesti aina, milloin pontevuus tuli kysymykseen.\n\n-- Näyttääkö hän teistä tänään vähemmän rikolliselta kuin eilen?\n\n-- Sata kertaa enemmän. Hänen rikoksensa ovat sitä laatua, että ne\ntuntuvat sitä suuremmilta, kuta enemmän niitä ajattelee.\n\n-- Onhan asia, -- huomautti Bussy, -- sitäpaitsi ihan yksinkertainen.\nHän on petollisesti ryöstänyt nuoren, jalosukuisen tytön, hän\non kaikenmoisin petoksin ja keinoin, jotka ovat aatelismiehelle\narvottomia, pakottanut hänet kanssaan avioliittoon. Hänen täytyy\nitsensä pyytää tuon avioliiton purkamista, tai on sitä pyydettävä\nteidän hänen sijaansa.\n\n-- Kyllä se on päätetty.\n\n-- Ja isän ja tyttären nimessä on minulla teidän kunniasananne\ntakeena siitä?\n\n-- On.\n\n-- Pankaa mieleenne, että he tuskallisina odottavat teidän ja tuon\nmiehen välisen keskustelun tulosta.\n\n-- Nuori tyttö tulee pääsemään vapaaksi, Bussy, minä sen sinulle\nlupaan.\n\n-- Ah! -- huokasi Bussy. -- Jos sen saatte aikaan, niin toimitte\ntodellakin ylevämielisen ruhtinaan tavoin.\n\nNäin sanoen hän tarttui herttuan käteen, siihen käteen, jolla oli\npäätetty niin monta väärää lupausta, ja suuteli sitä kunnioittavasti.\n\nSamassa kuului etuhuoneesta askelia.\n\n-- Hän on nyt siinä, -- sanoi Bussy.\n\n-- Tulkaa herra Monsoreau sisälle! -- huusi Frans niin ankaralla\näänellä, että Bussy luuli voivansa pitää sitä hyvänä merkkinä.\n\nTämä nuori ylimys, joka oli miltei varma asiansa onnistumisesta, ei\nvoinut pidättää katseestaan eräänlaista ylpeyden ivaa Monsoreaun\nkreiviä tervehtiessään. Ylihovijahtimestari puolestaan vastasi Bussyn\ntervehdykseen lasimaisella katseella, jonka taakse hän visusti salasi\nsielunsa tunteet.\n\nBussy siirtyi etuhuoneeseen, missä oli useita muitakin aatelismiehiä.\nHän näytti päältäpäin verrattain tyyneltä ja antamatta kenenkään\nhuomata sitä kauheata ahdistusta, joka hänen sieluaan painoi,\nodotteli hän tuskallisena tuon hänelle niin tärkeän keskustelun\ntulosta.\n\nRiittävästi tunsi Bussy Monsoreaun oivaltaakseen, ettei tämä\nmielisuosiolla antautuisi. Mutta Anjoun herttuahan tarvitsisi vain\nlausua tahtonsa julki saadakseen hänet tottelemaan, taikka saattaisi\nhän miehen kokonaankin lannistaa.\n\nÄkkiä kuului kajahtavan prinssin ääni, ja se tuntui käskevältä.\n\n-- Ah! -- ajatteli Bussy, ollen ilosta pois suunniltaan, -- herttua\npitää sanansa!\n\nMutta tuon huudahduksen jälkeen ei herttuan ääntä enää kuulunut.\nYht'äkkiä avautui ovi herttuan huoneeseen, ja sieltä sisäpuolelta\nkuului iloisia ääniä.\n\nBussy tiesi, että herttua oli ylihovijahtimestarin kanssa\nkahdenkesken ja että heidän keskustelunsa, jos se olisi jatkunut\nhänen toivomaansa suuntaa, olisi pitänyt olla kaikkea muuta kuin\niloista. Nuo odottamattomat äänet saivat hänet senvuoksi vapisemaan.\n\nPian kuuluivat äänet lähempää, oviverho kohotettiin ylös. Monsoreau\noli tulossa selin takaisin, syvään kumartaen, ja herttua saattoi\nhäntä ovelle asti ja lausui:\n\n-- Hyvästi, hyvä ystävä! Asia on päätetty.\n\n-- Hyvä ystävä! -- mutisi Bussy. -- Oi, mitä se merkitsee?\n\n-- Siis, armollinen herra, -- sanoi Monsoreau, -- on asian julkiseksi\ntekeminen nyt teidän korkeutenne mielestä parasta?\n\n-- Niin on, -- vastasi herttua, kaikki tuo salakähmäisyys on vain\nlapsellista.\n\n-- Minä siis, -- virkkoi ylijahtimestari, -- esittelen hänet tänä\niltana hänen majesteetilleen.\n\n-- Tehkää se pelkäämättä. Minä valmistan asiata jo edeltäkäsin.\n\nHerttua kumartui sitten ihan lähelle ylihovijahtimestaria ja kuiskasi\njotakin tämän korvaan.\n\n-- Se kaikki on toimitettu, armollinen herra, -- vastasi tämä.\n\nMonsoreau kumarsi vielä kerran herttualle, joka nyt katsahti\nympärilleen, mutta ei huomannut Bussya, sillä tämä seisoi oviverhon\nlaskosten takana.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi Monsoreau, kääntyen aatelismiesten\npuoleen, jotka kumartelivat! tälle uudelle, Bussyakin etevämmälle\nsuosikille, -- hyvät herrat, suvaitkaa minun ilmoittaa teille muuan\nuutinen: hänen korkeutensa on antanut minulle luvan tehdä tunnetuksi\navioliittoni neiti Diana de Méridorin kanssa, ja saan minä kunnian\nesitellä hänet tänä iltana hovissa.\n\nBussy horjui: vaikkakaan isku ei ollut odottamaton, oli se kuitenkin\nniin valtava, että hän sen johdosta tunsi aivan kuin luhistuvansa\nkokoon. Vaistomaisesti siirsi hän oviverhon syrjään. Hän seisoi nyt\nherttuan kanssa kasvot vastatusten. He olivat kumpikin kalmankalpeat,\nvaikkakin erilaisista syistä, ja he loivat toisiinsa katseen, joka\nBussyn puolelta ilmaisi halveksumista ja Anjoun herttuan puolelta\nkauhua.\n\nMonsoreau tunkeutui aatelismiesjoukon läpi, joukon, josta sateli\nhänelle kohteliaisuuksia ja onnitteluja.\n\nBussy teki liikkeen mennäkseen herttuan luo. Mutta tämä huomasi, mitä\nhänellä oli odotettavissa, ja ehti laskea oviverhon alas ja sulkea\noven: kuului, miten avainta lukossa käännettiin.\n\nBussy tunsi veren pakkautuvan sydämeensä. Hänen kätensä siirtyi\nvaistomaisesti vyössä riippuvaan tikariin ja hän veti tikarin kuin\nkoneellisesti ulos tupesta, sillä intohimonsa olivat useinkin alussa\nhillittömät. Mutta syvä ja katkera tuska tukahutti hänen vihansa. Hän\nhuomasi kuitenkin, että jos hän jäisi siihen, hänen surunsa saattaisi\ntehdä hänet naurunalaiseksi. Senvuoksi hän riensi alas linnanpihalle,\nhyppäsi ratsunsa selkään ja alkoi täyttä neliä ratsastaa S:t Antoinen\nkadulle päin.\n\nParooni ja Diana odottelivat rauhattomina Bussyn lupaamaa vastausta.\nHe näkivät nuoren ylimyksen palaavan kalpeana ja murtuneen näköisenä.\nDiana oivalsi kaiken ja parkasi. -- Rouva, -- huusi Bussy, --\nhalveksikaa, vihatkaa minua! Luulin olevani jotakin tässä maailmassa,\nja olenkin vain mitätön atoomi, tomuhiukkanen. Luulin voivani saada\njotain aikaankin, enkä kykene repimään edes sydäntä rinnastani.\nHyvä rouva, te olette tosiaankin Monsoreaun kreivin puoliso, hänen\nlaillinen vaimonsa, tänä hetkenä julkisesti siksi tunnustettu, ja\nteidät tullaan tänä iltana esittelemään hovissa. Mutta minä olen\nhoukkio raukka, viheliäinen hupsu, tahi oikeammin, niinkuin te, herra\nparooni, sanoitte, Anjoun herttua on pelkuri konna.\n\nJa niin sanottuaan hän, jättäen isän ja tyttären mitä\nkuvaamattomimman kauhun valtaan, syöksähti tuskasta ja raivosta\nmielipuolena ulos huoneesta, heittäysi ratsunsa selkään, kannusti\nsitä hurjasti, ja käsi suonenvedontapaisesti sydäntä painaen, lensi\npois kuin kauhuaherättävä henkinäky.\n\n_Ensimäisen osan loppu._\n\n\n\n"]